Title: Nigelin vaiheet - Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta
Author: Scott, Walter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nigelin vaiheet - Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta" ***


NIGELIN VAIHEET

Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta


Kirj.

WALTER SCOTT


Englanninkielestä suomentanut V. Hämeen-Anttila



Otava, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

     Esipuhe.
  1. Kellosepän oppipojat.
  2. Köyhän ylpeyttä.
  3. Outo anomuksen esittäjä.
  4. Raha-asioita.
  5. Anomus esitetään paremmin.
  6. Kiusallinen ritari.
  7. Salaperäinen asukas.
  8. Lemmenvälittäjä.
  9. Anomus kolmannen kerran.
 10. Vertainen ystävä.
 11. Viettelijä.
 12. Hienoston ajanviettoa.
 13. Kaltevalla pinnalla.
 14. Richie tekee eron.
 15. Kolmas varoitus.
 16. Ystävykset riitaantuvat.
 17. Yhteiskunnan ulkopuolella.
 18. Sulkeutunutta elämää.
 19. Naiset neuvottelevat.
 20. Surullinen tarina.
 21. Jin Vin ahtaalla.
 22. Vakaa päätös.
 23. Häiritseviä vieraita.
 24. Tihutyö.
 25. Turvaton.
 26. Aavistamaton auttaja.
 27. Onnistumaton yritys.
 28. Petetty aviomies.
 29. Margaret joutuu tilille.
 30. Huono lohduttaja.
 31. Richie toistamiseen hovissa.
 32. Väkinäinen naiminen.
 33. Kuningas tuomarina.
 34. Juonia.
 35. Vincentin epätoivo.
 36. Kahden konnan loppu.
 37. Isännän ja palvelijan hyvitys.



Esipuhe.


Tähän sarjaan (Otavan Helppohintaisen Kirjaston 1-91 n:ona)
liitetyssä "Kenilworth"-romaanissaan, jonka alkulauseena on lyhyt
määrittely suuren mestarin elämäntyöstä, käytti Walter Scott
tapausten näyttämönä Englannin valistuskuningattaren Elisabetin
likeisintä ympäristöä. Loistavan romaaniryhmänsä viidennessätoista
teoksessa hän sitten otti kuvatakseen Elisabetin seuraajan,
Skotlannin ja Englannin yhteisen hallitsijan Jaakko I:n hovia ja
valtakunnan pääkaupungin silloisia oloja.

Täten syntyi muuan hänen oivallisimpia historiallis-haaveellisia
luomiansa, "Nigelin vaiheet". Sen suuri menestys ei ollut yksistään
tekijän tottuneen taituruuden ansio; siihen vaikutti vielä
suuremmassa määrin kuin edellämainitun romaanin onnistumiseen
kirjallisten muistojen apu. Kuvattavalta ajalta oli nimittäin
olemassa mitä runsain ja aivan arkiaikaisiinkin yksityispiirteisiin
ulottuva historiallinen ainehisto. Shakespearen loistokauden
aikuisesta Lontoosta, 1600-luvun alkupuolelta, oli säilynyt tarkkoja
karttoja ja paikallisselityksiä, ja sen henkilöistä antoivat
aikalaisten määritelmiä kirjekokoelmat, päiväkirjat, lentolehtiset
ja muut sellaiset lähteet. Tapamaalausta auttelivat lisäksi sen ajan
lukuisat tosipohjaiset huvinäytelmät.

Niinpä herättääkin lukijan huomiota erityisesti tässä Scottin
teoksessa se historiallisen todellisuuden tuntu, joka tehoaa
syrjäiseenkin hänen seuratessaan noiden vieraitten aiheiden kuvailua.
Pitkin matkaa täytyy hänen uskoa, että tekijä on tunnollisesti
pysynyt vallinneiden olojen rajoissa ja hengessä -- mitä Scott ei
suinkaan yleisesti noudata ohjeenaan romaaneissaan, hän kun puoltaa
mitä laajimmalle menevää runollista vapautta historian pitelyssä.
Hovi ja kansa, taideharrastukset ja elostelu, opiskeleva piiri ja
yhteiskunnan hylkyaines ovat mielenkiintoisia tukikohtia teoksen
vaiherikkaalle toiminnalle, suoden tekijälle alituisia tilaisuuksia
eloisiin kuvauksiin.

Henkilöiden yksilöllistyttämisessä ja elävöittämisessä ei Scott
milloinkaan osoittautunut etevämmäksi kuin "Nigelin vaiheita"
kertoillessaan. Nimisankarina esiintyvä nuori skotlantilainen
aatelismies ei ole varsinaisena päähenkilönä; tämä sija kuuluu
hänen perikuvalliselle maanmiehelleen, itse Jaakko-kuninkaalle,
jonka inhimilliset heikkoudet ja avomielisen luonteen oikulliset
vastakohdat antavat romaanille leikkisän sävyn. "Jaakko I ihan
elää Scottin romaanissa", lausuu muuan englantilainen arvostelija;
"historia oli meille määritellyt hänen luonnepiirteensä, vaan ei
antanut hänen puhuvaa kuvaansa kuten tässä -- historioitsijat eivät
olleet saaneet häntä elämään, liikkumaan ja meitä huvittamaan
omalla kustannuksellaankin, Scottin vilkkaan kertomistavan
mukaisesti". Hallitsijan vastakohdaksi on hahmoiteltu hänen
arvokkaasti käyttäytyvä poikansa, silloinen Walesin prinssi
Kaarlo, jonka kuninkuus päättyi mestauslavaan. Laveammin on
kuvattu historiasta tunnettua Buckinghamia, mutta tosielämästä
otettuja ja silloisista lähteistä yksityiskohtaisesti piirrettyjä
ovat myös monet vähäarvoisemmassa asemassa toimivat henkilöt,
kuten hovikelloseppä David Ramsay ja kultaseppä Heriot, jonka
suurella testamenttilahjoituksella kustannetussa edinburghilaisessa
turvakodissa sai Scottin aikana 130 nuorukaista vuosittain vapaan
elatuksen ja koulutuksen.

"Nigelin vaiheet" on erinomainen näyte siitä ylemmyydestä, jonka
saavuttaa olleihin oloihin syventyvä kaunokirjallisuuden mestari
jonkun historiankauden kuvailijana, varsinaiseen tutkijaan verraten.
Mistään muunlaisesta tietolähteestä ei lukija voisi tavata niin
hyvää tilaisuutta tuollaiseen kehitysjaksoon tutustuakseen. Ja
Jaakko I:n hallitusaika onkin tuntemisen arvoista murroskautta,
jolloin menneen raakalaisajan karkeat ja hillittömät tavat vähin
erin syrjäytyivät valistuneempien vaatimusten tieltä. Vanhasta
nyrkkivallasta oli vielä jäljellä kuohuvaa itsenäisyydenhalua
ja rajuutta, keskiajan ritarillisuus ei myöskään ollut lopen
hävinnyt, oltiin ylen herkkiä kunniastaan ja pesemään sen
luuloteltuja tahroja pois verellä, yhteiskunta ei vielä ollut
tiukan järjestysvallan holhoamana, joka olisi kyennyt pysyttämään
säädyllisiä elämäntapoja ja katurauhaa yleisenä sääntönä, ja tämän
tiettyjä rikkojia kurittamaan. Päin vastoin oli Lontoossa muinainen
Whitefriars- eli karmeliittiluostari saanut pitää koskemattomuutensa
pyhättönä senkin jälkeen kun luostarilaitos oli lakkautettu, joten
kaupungissa oli laaja turvapaikka ei ainoastaan kaikenlaisten
järjestyssääntöjen loukkaajille tai velkavankilan uhkaamille, vaan
myöskin ammattitappelijoille ja varkaille. Sellainen vallattomuuden
henki jätteenä alkuunpäässeessä sivistyselämässä ja puritanien
tapojenhurskauden kynnyksellä on luonteenomaisena piirteenä "Nigelin
vaiheiden" näyttämöllä, jolle on sovitettu hyvinkin huomattava
kappale elettyä historiaa. Kun meillä nykyään pannaan yhä suurempaa
huolta nuorison ajanvieton valvomiseen, on Scott jälleen alkanut
voittaa alaa nuorison lukemisena, oivallisesti yhdistäen opin ja
huvin; mutta yleensä on hän ollut kaikkienkin ikäpolvien voittamaton
suosikki kaunokirjallisuuden edustajien joukossa, vain tilapäisesti
syrjäytyen satunnaisten kirjallisten makusuuntien tieltä.



l. LUKU.

Kellosepän oppipojat.


Ainaiset vihat olivat vuosisatojen ajan pitäneet Britannian saaren
etelä- ja pohjoisosan erillään, kun ne onnellisesti lopetti
rauhaarakastavan Jaakko I:n nouseminen Englannin valtaistuimelle.
Mutta vaikka Englannin ja Skotlannin yhteistä kruunua kantoikin
sama yksilö, eivät sisarvaltakuntain kesken noin kauvan vallinneet
piintyneet kansalliset ennakkoluulot samalla hävinneet. Tarvittiin
pitkä aika, useamman kuin yhden sukupolven kehitys, ennen kuin
Tweedin kumpaisellakin puolella asuvat alamaiset alkoivat kohdella
vastapäisen äyrään kansalaisia ystävinä ja veljinä.

Nämä ennakkoluulot olivat luonnollisesti kiihkeimmillään
Jaakko-kuninkaan hallitessa. Englantilaiset syyttivät häntä entisen
kuningaskuntansa asukkaiden suosimisesta, kun taasen skotlantilaiset
yhtä kohtuuttomasti moittivat häntä synnyinmaansa unohtamisesta
ja niiden nuoruudenystävien hylkäämisestä, joiden uskollisuus oli
saattanut hänet suureen kiitollisuudenvelkaan.

Arkuuteen asti säveänä luonnonlaadultaan johtui kuningas
alinomaa asettumaan välittäjäksi kiistapuolueiden kesken, joiden
riidat häiritsivät hovia. Tuhatvuotisessa vihollisuudessa
eläneet kaksi kansallisuutta oli kuitenkin yhdistetty vasta
niin hiljakkoin, että hänen kaikista varokeinoistaan huolimatta
esiintyi historiankirjoittajien ikuistettaviksi monia esimerkkejä
molemminpuolisen katkeruuden puhkeamisesta vimmaan, joka oli yleisen
mullistuksen uhkana. Ylimmistä alimpiin kansanluokkiin leviten
aiheutti se väittelyitä neuvoskunnassa ja parlamentissa, jupakoita
hovissa ja kaksintaisteluita herrasmiesten kesken, samaten kuin
se yhtä herkästi tuotti mellakoita ja eripuraisuutta yhteiskunnan
alemmissa piireissä.

Pahimman kiihkon aikana toimi Lontoon kaupungissa hyvällä
menestyksellä muuan nerokas, mutta monenlaisiin päähänpistoihin
joutunut ja itseluuloinen käsityöläinen, joka oli suuresti mieltynyt
syväoppisiin tutkiskeluihin. David Ramsay oli nimitetty kuninkaan
huonekuntaan kellojen ja tuntilasien tekijäksi hänen majesteetilleen
-- joko suuren ammattitaitonsa perusteella, kuten hovilaiset
väittivät, tai naapuriensa jupinan mukaan syntymäpaikkansa takia,
jona oli Dalkeithin kelpo kaupunki lähellä Edinburghia. Hän ei
kuitenkaan katsonut halvaksi pitää avointa myymälä- ja työhuonetta
Temple Barin[1] sisäpuolella, muutaman kyynärän päässä itään Pyhän
Dunstanin kirkosta.

Lontoon liikemiesten myyntipaikat olivat siihen aikaan, kuten saattaa
arvatakin, hyvin toisenlaisia kuin nykyään näemme samalla tienoolla.
Tavaroita pidettiin näytteillä aitoissa, joita kadun puolelta
vain hamppuverho suojeli säältä, joten nämä olivat sellaisten
kauppapöytien ja kojujen kaltaisia kuin nyt käytetään myyjien
tilapäisiksi suojiksi maalaismarkkinoilla, eivätkä suurestikaan
tuntuneet kunnioitettavien kansalaisten vakinaisilta toimipaikoilta.
Mutta useimmilla huomattavilla ammattilaiskauppiailla, muiden muassa
David Ramsaylla, liittyi tuollaiseen kojuun pieni takahuone, joka
muistutti etuvajaa samassa määrin kuin Robinson Crusoen luola sen
edustalle pystytettyä telttiä.

Tähän oli mestari Ramsaylla usein tapana vetäytyä, työskennelläkseen
vaikeatajuisissa laskelmissaan. Hän nimittäin tavoitteli omaan
alaansa kuuluvia parannuksia ja keksintöjä, Napierin ja muiden
silloisten matematikkojen tavoin toisinaan ulottaen harrastuksensa
puhtaaseen suuretieteeseen. Niissä hommissa ollessaan hän jätti
kauppaliikkeensä ulkovartioksi kaksi vantteraa ja kovaäänistä
oppipoikaa, jotka ahkerasti hokivat tuttua huutoa: "mitä saisi
olla? mitä saisi olla?" lisäten soveliaita suosituksia kaupaksi
pitämistänsä esineistä.

Tämä suoranainen ja henkilökohtainen kaupittelu ohikulkijoille
lienee nykyään rajoittunut Israelin hajaantuneiden jäännösten
huostaan Monmouth-kadulle, jos se on enää säilynyt siinäkään
vanhojen vaatekappaleiden talletuspaikassa. Mutta mainitsemanamme
aikana käyttivät sitä sekä juutalaiset että ympärileikkaamattomat;
nykyaikaisten sanomalehti-kehaisujemme ja -ilmoitustemme verosta
käänsi se suuren yleisön kuten erityisten kauppatuttavienkin huomiota
niiden tavarain verrattomaan kunnollisuuteen, joita he myyskentelivät
niin huokeilla ehdoilla, että pikemmin tuntuivat tahtovan palvella
yleisön etua kuin katsoa omaa hyötyään.

Tuotteittensa oivallisuuden suusanallisilla julistajilla oli meidän
päiviemme ilmoittajiin verraten se hyvä puoli, että he pääsivät
monissa tapauksissa sovelluttamaan vetoamisensa kadullakävijäin
erikoiseen ulkomuotoon ja arvattaviin taipumuksiin. (Näin oli
myös meidän muistimme aikana asian laita Monmouth-kadulla. Meitä
on itseämme muistutettu lonkkaverhomme puutteellisuuksista ja
kehoitettu siinä kohden sonnustautumaan säädyllisemmin -- mutta tämä
on syrjähyppäys.) Tällaisesta ostajien hankinnasta koitui kuitenkin
vaarallinen kiusaus nuorille veitikoille, joita liikkeen isännän
poissaollessa käytettiin liikkuvan väen puhuttelijoina. Luottaen
lukumääräänsä ja ammatilliseen yhteishenkeensä viehättyivät Lontoon
oppipojat usein käyttäytymään liian vapaasti ohikulkijoita kohtaan ja
kohdistamaan sukkeluuttansa niihin, joita he eivät nähneet saavansa
kaunopuheisuudellaan käännytetyksi kauppoihin. Jos pahastusta
ilmaistiin millään väkivaltaisella toimenpiteellä, olivat kaikkien
myymäläin ja työhuoneiden asujamet valmiita parveilemaan avuksi; ja
vanhan laulun sanojen mukaan, jota t:ri Johnsonilla[2] oli tapana
hyräillä:

    "Ylös nousivat Lontoon oppilaat
    rivakat, virkut ja voimakkaat."

Hurjia kahakoita syntyi sellaisissa tilanteissa, varsinkin milloin
lakikoululaisia tai muuta säätyläisnuorisoa oli ainakin omasta
mielestään loukattu. Silloin paljastettiin useinkin kirkas teräs
elinkeinolaisten nuijia vastaan, ja toisinaan kaatui osanottajia
molemmin puolin. Sen ajan vitkallisella ja vähälukuisella
poliisivoimalla ei ollut muuta apukeinoa kuin että kaupunginpiirin
neuvosmies kutsui hätään talonomistajat ja tukahutti temmellyksen
ylivoimin, niinkuin näyttämöllä pakotetaan erilleen Capuletit ja
Montaguet.[3]

Sellainen oli siis yleisenä tapana Lontoon kunnioitettavimmilla kuten
vähäpätöisimmilläkin puodinomistajilla, kun David Ramsay eräänäkin
ehtoopäivänä taas vetäytyi tieteilevään yksityistoimintaansa ja jätti
myymälänsä eli tavaravajansa hoidon edellämainituille mieleville,
toimellisille, tanakoille ja vahvakurkkuisille oppilaille, nimittäin
Jenkin Vincentille ja Frank Tunstallille.

Vincent oli kasvatettu Kristuksen-kirkon etevästi johdetussa
turvakodissa, joten hän oli sekä synnyltään että kehitykseltään
lontoolainen, osoittaen kaikkea sitä terävyyttä, sujuvaa käytöstä ja
ujostelemattomuutta, mistä eritoten kunkin maan pääkaupungin nuoriso
on tunnettu. Hän oli nyt noin kahdenkymmenen vanha, lyhytkasvuinen,
mutta harvinaisen vankkarakenteinen, lupapäivinä mainio jalkapallon
potkija ja muun urheilun harjoittaja sekä tuskin vertaistensa tapaava
lyömämiekan pitelijä, vaikka tätä taitoa oli tähän asti käytetty vain
kartun huitelussa. Hän tunsi jokaisen kujan, umpikadun ja syrjäisen
pihan kaupunginosassaan paremmin kuin katkismuksensa, oli yhtä
vireä isäntänsä asioissa kuin omissa hupia ja ilkikuria tähtäävissä
seikkailuissaan ja osasi sovittaa olonsa siten, että edellisissä
saadut ansiot suojasivat häntä tai ainakin olivat käytettävissä hänen
puolustuksekseen, kun jälkimäinen taipumus johti hänet pälkäisiin.
On kuitenkin kohtuullista huomauttaa, että hänen pulansa eivät
tähän asti olleet ilmaisseet mitään halpamaista tai häpeällistä.
Toisia hairahduksia yritti hänen isäntänsä taltuttaa säännölliseen
järjestykseen, kun sai niitä ilmi, ja toisille hän ummisti silmänsä
-- arvellen niiden vastaavan kellon pidäkettä, joka kuluttaa koko
koneistoa käyttävän voiman liikamäärää.

Ulkomuodoltaankin Jin Vin -- se oli hänen nimensä tutunomaisena
lyhennyksenä kautta koko kaupunginosan -- edusti luonteestaan
viittaamiamme piirteitä. Oppipojan latuskainen lakki oli yleensä
huolettomasti heitetty kallelleen päähän, jota peitti tuuhea
sysimusta tukka. Tämä kähertyi luonnostaan hyvin kippuraan ja olisi
kasvanut runsaasti pituutta, jollei hänen asemansa vaatimaton
tapa, jota mestari piti ankarasti voimassa, olisi pakottanut häntä
pitämään sitä lyhyeksi leikattuna. Mielellään ei hän siihen taipunut,
kadehtien katsellessaan liehuvia kiharoita, joita hovilaiset ja
läheisen lakikoulun herrastelevat opiskelijat alkoivat käyttää
ylemmyyden ja jalosukuisuuden tunnuksena.

Vincentillä oli silmät syvällä päässä, -- hohtavan mustat,
tulisuutta, veitikkamaisuutta ja älyä säteilevät; silloinkin kun hän
haasteli ammattinsa tavallisia pakinoita välähteli niissä leikkisä
ilme, ikäänkuin olisi hän ivannut niitä, jotka olivat taipuvaisia
antamaan mitään merkitystä hänen arkiaikaisille huomautuksilleen.
Hän oli kuitenkin näppärä lisäämään omia pikku veistelmiään,
jotka saivat hullunkurista sävyä työpajan jokapäiväiseen menoon;
ja hänen vilkkautensa, kerkeä ja ilmeinen palvelushalunsa,
älykkyytensä ja kohteliaisuutensa, milloin hän katsoi säädyllisyyden
välttämättömäksi, tekivät hänestä yleisen suosikin David Ramsayn
ostajapiirissä.

Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet suinkaan säännölliset, sillä
nenä oli litteähkö, suu isonlainen ja hipiä hiukan tummempaan
vivahtava kuin silloin katsottiin miespuoliseen kauneuteen sopivaksi.
Mutta vaikka hän oli aina hengittänyt ahtaan kaupungin ilmaa, oli
hänen ihollaan tärveltymättömän terveyden miehekäs punerrus; hänen
pystynenänsä loi joustavaa naljailua hänen sanoihinsa ja säesti
hänen silmiensä naurua; ja leveätä suuta reunustavat kaunismuotoiset
puhdasväriset huulet paljastivat hänen nauraessaan lujan ja tasaisen
hammastarhan, joka paistoi valkeana kuin virheetön helmi. Sellaisen
vanhemman oppilaan oli saanut David Ramsay, Ajan muistuttaja,
kelloseppä ja tuntilasien rakentaja hänen kaikkeinpyhimmälle
majesteetilleen Jaakko I:lle.

Jenkinin kumppani oli nuorempi oppipoika, vaikka hän kenties iältään
oli noista kahdesta vanhempi. Ainakin oli hän luonnonlaadultaan
paljoa vakaampi ja rauhallisempi. Francis Tunstall oli tuollaista
vanhaa ja ylpeätä sukua, joka sanoi maineeltaan olevansa "tahraton"
syystä että he Ruusujen pitkällisten ja veristen sotien moninaisissa
vaiheissa olivat horjumattoman uskollisina puoltaneet Lancasterin
hallitsijahuonetta, johon olivat alkuaan liittyneet. Sellaisen
puun vähäisinkin verso antoi suuren merkityksen juurelle, josta se
oli johtunut; ja Tunstallin arveltiin salassa hellivän osuuttansa
siitä perheylpeydestä, joka oli heruttanut kyyneleitä hänen
leskeksi jääneen ja melkein puutteenalaisen äitinsä silmistä, kun
hän näki pakolliseksi luovuttaa poikansa elämänuralle, joka hänen
ennakkoluulojensa mukaan oli esi-isien latua halvempi. Mutta kaikesta
tästä ylimysmielisyydestä huolimatta oli hänen isäntänsä havainnut
hyväsukuisen nuorukaisen säveämmäksi, säännöllisemmäksi ja paremmin
kehittyneeksi velvollisuuksiinsa kuin hänen paljoa toimellisemman
ja virkumman toverinsa. Tunstall ilahutti kelpo kelloseppää
myös osoittamalla erityistä harrastusta opiskelemaansa ammattia
koskevan tieteen yleisperäisiin lauselmiin, ja sen toimialan rajoja
laajensivatkin päivä päivältä suuretieteen lisääntyvät saavutukset.

Vincent voitti kumppaninsa perinpohjaisen ammattitaidon nopeassa
sovelluttamisessa käytäntöön, sen koneopillisten tehtävien vaatimassa
kätevyydessä, ja oli kaksin verroin hänestä edellä kaikessa myymälän
kauppa-asioihin kuuluvassa. Kuitenkin oli David Ramsaylla tapana
sanoa, että jos Vincent noista kahdesta osasikin tehdä jotakin
paremmin, oli Tunstall paljoa tarkemmin tutustunut tietopuolisiin
perusteihin, joiden mukaan se oli tehtävä; ja hän pahoitteli
toisinaan, että jälkimäinen tunsi tietopuolisen oivallisuuden liian
hyvin, koskaan tyytyäkseen käytännölliseen keskinkertaisuuteen.

Tunstall oli mielenlaadultaan ujo, kuten uutterakin; ja vaikka
hän esiintyi varsin kohteliaasti ja nöyrästi, ei hän näyttänyt
koskaan tuntevan oikeata viihtymystä työpajan askareissa. Hän oli
pitkä ja komea nuorukainen; tukka oli vaalea, raajat sirotekoiset,
kasvonpiirteet sievät, avonaiset silmät vaaleansiniset, nenä suoraa
kreikkalaista kuosia ja katsanto sekä suopeutta että älyä ilmaiseva,
joskin sitä varjosti hänen vuosiinsa soveltumaton totisuus, joka
melkein syveni alakuloisuudeksi. Hän seurusteli mitä parhaassa
sovussa kumppaninsa kanssa ja pysyi auliisti hänen tukenaan, kun
tämä joutui tuollaiseen nujakkaan, joiden jo olemme maininneet
tuon tuostakin häirinneen Lontoon kaupunkia niihin aikoihin.
Tunstallin myönnettiin erinomaisesti hoitelevan kalikkanuijaa --
pohjoisten maakuntien asetta -- ja hän oli luonnostaan sekä voimakas
että vikkelä. Mutta hänen sekaantumisensa sellaisiin meteleihin
näytti aina välttämättömyyden aiheuttamalta, ja kun hän ei koskaan
vapaaehtoisesti yhtynyt tappeluihin tai kisoihin, oli hänellä paljoa
alempi sija kaupunginosan nuorison mielipiteissä kuin reippaalla ja
vilkkaalla ystävällään Jin Vinillä. Vieläpä olisi Tunstall kenties
kokonaan suljettu samaan asemaan kuuluvien aikalaistensa seurasta,
jollei Vincentin välitys olisi saanut heitä ottamaan lukuun hänen
kumppaninsa merkitystä; halveksien he kuitenkin nimittelivät häntä
ritari Kammioksi ja Sievistelijä-Tunstalliksi.

Toiselta puolen nuorukainen itse, poikuutensa raikkaasta ilmapiiristä
siirrettynä ja sukurakennuksensa asukkaana harrastamastaan vapaasta
liikunnasta ehkäistynä, menetti vähitellen terveen hipiänsä ja
mitään varsinaisia taudin oireita osoittamatta laihtui ja kalpeni,
tullessaan vanhemmaksi. Viimein näytti hän jossain määrin kituvalta,
vaikka hänellä ei ollut mitään sairastavan tapoja tai valituksia. Hän
vain pyrki karttamaan seuraa ja viettämään joutohetkensä yksinäisessä
opiskelussa mieluummin kuin yhtymään kumppaniensa urheiluun tai edes
käymään teatterissa, jotka silloin olivat hänen luokkansa yleisenä
kohtauspaikkana. Pätevästä lähteestä tiedämme, että he siellä
tappelivat omenanpuolikkaista ja rusennetuista pähkinöistä, saaden
ylälehterin kajahtelemaan melullaan.

Sellaisia olivat ne kaksi nuorukaista, jotka puhuttelivat David
Ramsayta mestarikseen ja joille tällä oli tapana kiukutella aamusta
iltaan, mikäli heidän oikkunsa häiritsivät hänen omia mielitekojaan
tai liikkeen rauhallista ja hyödyllistä menoa.

Ylipäätään olivat nuorukaiset kuitenkin kiintyneet isäntäänsä
ja tuskin vähemmin hänkään heihin, -- hyväluontoisena, vaikka
hajamielisenä ja monessa suhteessa omituisena miehenä; ja ollessaan
joskus kemuissa hiukan viinistä lämmennyt kerskui hän leveällä
pohjoismurteellaan noista "kahdesta reimasta pojasta ja silmäyksistä,
joita hovinaiset heihin loivat, pysähyttäessään ajopelinsä puodin
edustalle, kun läksivät huviajelulle kaupunkiin". Mutta David
Ramsay oikaisi aina samalla oman pitkän ja laihankälpeän runkonsa,
levitti luisevat leukapielensä pelottavaan irvistykseen ja ilmaisi
kyynäränmittaisen naamansa nyökkäyksellä ja harmaan killisilmänsä
tuikahduksella, että Fleet-kadun varrella saattoi nähdä muitakin
katselemisen arvoisia kasvoja kuin Frankin ja Jenkinin. Hänen
vanha naapurinsa, leski Simmons, ompelijatar, joka oli aikoinaan
valmistanut lakikoulun kaikkein hienoimmille keikareille
röyhelöitä, kalvosimia ja koristenauhoja, selitti syvämielisemmin
sitä huomaavaisuutta, jota David Ramsayn myymälään säännöllisesti
pistäytyvät vallasnaiset osoittivat sen asukkaille, "Frank poika",
hän myönsi, "herättää kyllä nuorten neitosten huomiota, koska hänen
ulkomuodossaan kuvastuu jotain hienoa ja kaihostunutta; mutta hänpä
ei pysty parantamaan vaikutustaan, kun ei poika-poloiselta ripoo
sanaakaan edes koiralle viskattavaksi. Jin Vin taasen sutkauttelee
niin nokkelasti sukkeluuksiaan ja on niin toimellinen ja kohtelias
ja avulias ja sievätapainen kaiken aikaa, liikehtien joustavin
askelin kuin kauris Eppingin metsässä ja silmä tummahehkuisena kuin
mustalaisen, ettei yksikään maailmaa tunteva nainen voi nuorukaisia
toisiinsa verratakaan. Mitä naapuri Ramsayhin itseensä tulee,
mies-parkaan", hän sanoi, "niin hän on säädyllinen naapuri ja
tietenkin oppinut mies, ja saattaisi olla varoissaan, jos hänellä
olisi tavallista järkeä oppinsa pohjustuksena. Ja skotlantilaiseksi
ei naapuri Ramsay suinkaan ole hullumpi mies; mutta hän on niin
alituiseen savuttunut, messinkipurujen kultaama ja lampunkarteen
sekottuneen öljyn ryvettämä, että totisesti tarvittaisiinkin hänen
koko puodillisensa kelloja minkään säällisen naisen taivuttamiseen
koskettamaankaan naapuri Ramsayta muutoin kuin pihdeillä."

Muuan vielä pätevämpi asiantuntija, Ursula-emäntä, parturi Benjamin
Suddlechopin vaimo, oli ihan samaa mieltä.

Sellaisia olivat luontaisilta ominaisuuksiltaan ja yleiseltä
maineeltaan nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat tänä kauniina
huhtikuun päivänä ensin alamaisesti palvelleet isäntäänsä ja tämän
tytärtä päivällispöydässä kello yhdeltä, -- moinen ankara kuri oli
teidän edeltäjienne ojennusnuorana, Lontoon oppilaat! -- ja sitte
ravinneet itsensä jäännöksillä, seuranaan kaksi palvelijatarta,
toinen arvoltaan keittäjätär ja sisäkkö, toinen mistress[4]
Margaretin tytöksi sanottu. Lopuksi he nyt vapauttivat isäntänsä
pitämästä silmällä myymälää ja vakiintuneen tavan mukaan anelivat
ohikulkijain huomiota ja kannatusta pyynnöillään ja herransa
valmisteiden suosituksilla.

On helppo arvata, että Jenkin Vincent tällaisessa palveluksessa
jätti säveämmän ja ujomman kumppaninsa kauvas jälkeensä. Tämä kykeni
työläästi ja ikäänkuin hiukan häpeiltävää velvollisuutta suorittaen
vain ääntelemään ainaisia muodollisia sanoja: "Mitä saisi olla? Mitä
saisi olla? Lyöpiä kelloja -- taskukelloja -- nenälaseja? Mitä saisi
olla? -- Taskukelloja -- pöytäkelloja -- nenälaseja? Mitä saisi
olla sir?[5] Mitä saisi olla, madam? Nenälaseja -- taskukelloja --
seinäkelloja?"

Mutta sanajärjestyksen vaihdellessakin kuulosti tämä kuivakiskoinen
ja yksitoikkoinen toistelu laimealta, sekaantuessaan rohkeakatseisen,
suulaan ja nokkelan Jenkin Vincentin kerkeään ja suosittelevaan
puhetaitoon. -- "Mitä saisi olla, jalo sir? Mitä saisi olla,
kaunoinen madam?" haastoi hän häikäilemättömällä, mutta silti
suostuttelevalla äänenpainolla, joka oli usein sovellettu sekä
miellyttämään puhuteltuja henkilöitä että hymyilyttämään muita
kuulijoita. "Jumala teidän kunnianarvoisuuttanne siunatkoon", --
palkkapitäjästään tulleelle pappismiehelle; "kreikka ja heprea ovat
vioittaneet teidän kunnianarvoisuutenne silmiä -- ostakaa pari David
Ramsayn nenälaseja. Kuningas -- jonka pyhälle majesteetille taivas
suokoon elonpäiviä! -- ei milloinkaan lue hepreata tai kreikkaa ilman
niitä."

"Tiedätkö sen varmasti?" sanoi muuan Eveshamin laakson lihava
kirkkoherra. "No, jos kirkon pää käyttää sellaisia, -- Jumala hänen
pyhää majesteettiaan siunatkoon! -- niin tahdon koettaa, mitä hyvää
niistä voi koitua minulle, sillä minä en ole kyennyt erottamaan
heprealaista kirjainta toisesta siitä asti kun -- en sitä enää
muistakaan -- kun minulla oli paha kuumetauti. Valitse minulle
pari hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa itse käyttämiä, hyvä
nuorukainen."

"Tässä on pari, suvaitkoon teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi
Jenkin ottaessaan hyvin nöyrästi ja kunnioittavasti niitä
koskettaen esille parin silmälaseja, "jonka hänen kaikkeinsiunatuin
majesteettinsa asetti tänään kolme viikkoa takaperin omalle
siunatulle nenälleen ja olisi pitänyt omaa pyhää käytäntöään varten,
jolleivät puitteet, kuten teidän kunnianarvoisuutenne näkee, olisi
olleet mustinta kultapihkaa. Sen suvaitsi hänen pyhä majesteettinsa
sanoa paremmin soveltuvan piispalle kuin maalliselle valtiaalle."

"Hänen pyhä majesteettinsa kuningas", myönsi arvoisa hengenmies, "on
aina ollut oikea Daniel ratkaisuissaan. Anna minulle ne nenälasit,
hyvä nuorukainen, ja kuka voi sanoa, millä nenällä ne keikkuvat
kahden vuoden kuluttua? Kunnianarvoisa veljemme, Gloucesterin hiipan
kantaja, käy iälliseksi." Hän veti sitten esille kukkaronsa, maksoi
silmälasit ja poistui myymälästä vielä arvokkaammin askelin kuin oli
sen edustalle saapunut.

"Sinun sietäisi hävetä", virkkoi Tunstall kumppanilleen; "nuo lasit
eivät ikinä sovellu hänen ikäiselleen".

"Sinä olet hupsu, Frank", sanoi Vincent vastaan; "jos kelpo tohtori
olisi halunnut laseja lukemiseensa, niin hän olisi koettanut niitä
ennen ostamistaan. Hän ei halua itse nähdä niiden läpi, ja nuo
kelpaavat muiden ihmisten katseltaviksi yhtä hyvin kuin myymälän
parhaat suurentajat. Mitä saisi olla?" huusi hän ryhtyen jälleen
kaupitteluunsa. "Kuvastimia sievistäytymiseenne, viehkeä madam;
hiuskoristeenne on hiukan vinossa -- sepä vahinko, koska se on niin
aistikkaasti sommiteltu." Nainen pysähtyi ja osti kuvastimen. "Mitä
saisi olla? -- taskukello, herra lainoppinut, -- kello, joka käy
yhtä pitkään kuin oikeusjuttu, yhtä vakaasti ja paikalleen kuin oma
kaunopuheisuutenne?"

"Heitä jo rauhaan siinä", vastasi virkatukkainen arvohenkilö, jota
häiritsi Vinin puhuttelu hänen hartaasti neuvotellessaan erään
kuuluisan asianajajan kanssa; "heitä rauhaan! Sinä olet pahin kiljuja
Lempolan krouvin ja Guildhallin[6] välillä."

"Kello", kertasi nolostumaton Jenkin, "joka ei jätätä kolmeatoista
minuuttia kolmentoista vuoden käräjäasiassa. Hän on kuulemattomissa.
-- Nelipyöräinen viipotinliikkeinen kello -- se sanoo teille, herra
runoilija, kuinka kauvan kuulijakuntanne kärsivällisyys sietää
seuraavaa kappalettanne Mustassa Sonnissa." Kirjailija nauroi
ja kopeloi roimahousujensa taskua, kunnes sai yhteen nurkkaan
pyydystetyksi pikku lantin.

"Tuossa testeri[7] älysi virvokkeeksi, hyvä poika", hän sanoi.

"Suuri kiitos"; vastasi Vin. "Seuraavaan näytelmäänne minä tuon
joukon riuskeita poikia, jotka panevat kaikki permannon arvostelijat
ja näyttämön keikarit[8] kohteliaalle päälle, taikka savuaa esirippu."

"Mutta sanonpa halpamaiseksi", nuhteli Tunstall, "ottaa rahaa
köyhältä runoniekalta, jolla sitä on kovin niukasti".

"Taaskin sinä olet pöllö", puolustausi Vincent. "Jollei hänellä ole
penniäkään jäljellä ostaakseen juustoa ja retiisejä, niin hän vain
päivää varemmin syö päivällistä jonkun suojelijan tai näyttelijän
seurassa, sillä se on hänen kohtalonaan viitenä päivänä seitsemästä.
On luonnotonta, että runoilija maksaisi oman olutsarkkansa. Minä
juon tämän testerin hänen puolestaan säästääkseni hänet sellaisesta
häpeästä, ja kun hänen kolmas esitysiltansa[9] tulee, saa hän kunnon
korvauksen lantistaan, sen takaan. -- Mutta tuoltapa tulee taas
arvattavaksemme kauppatuttava. Katsohan tuota omituista miestä --
näetkö, miten hän ällistelee jokaista puotia kuin tahtoen niellä
tavarat? Hei, Pyhä Dunstan on pistänyt hänelle silmään; Jumala
suokoon, ettei hän ahmaise sen veistoksia. Kylläpä hän seisoo
hölmistyneenä, kun vanha Aatami ja Eeva takoa kilkuttavat! Kuules,
Frank, sinä olet tietorikas mies: selitä minulle tuo taivastelija,
jolla on sinisessä lakissaan kukonsulka osoittamassa jalosukuisuutta,
herra ties -- hänen harmaat silmänsä, keltainen tukkansa, tonnin
rautaa kahvakseen saanut miekkansa -- harmaa nukkavieru viittansa --
ranskalainen käyntinsä -- espanjalainen katseensa -- kirja vyössä
ja leveä väkipuukko toisella kupeella osoittamassa hänet puolittain
koulukarhuksi, puolittain pukariksi. Miksi nimität tuota kuvaelmaa,
Frank?"

"Verekseksi skotlantilaiseksi", arvosteli Tunstall, "joka on
arvatenkin vastikään tullut auttamaan muita maanmiehiänsä vanhan
Englannin luitten kaluamisessa; kaalimato siinä nähdäkseni tulee
järsimään, mitä heinäsirkka on säästänyt."

"Aivan oikein, Frank", vahvisti Vincent; "juuri niinkuin runoilija
suloisesti laulaa:

    "'Sai Skotlannista paikkatakin
    ja syöttää piti mierollakin.'"

"Hiljaa!" varoitti Tunstall; "muista isäntäämme".

"Joutavia!" vastasi hänen kaupittelukumppaninsa; "hän tietää,
mille puolelle hänen leivässään on voi sivelty, ja vakuutanpa,
että hän ei ole näin pitkää aikaa elänyt englantilaisten luona ja
englantilaisista, pahastuakseen meille englantilaisesta mielestämme.
Mutta kas, skotlantilaisemme on päässyt tuijottelemasta Pyhää
Dunstania ja tulee meille päin. Istu ja pala, pulska poika ja
vanttera, vaikka on pisamainen ja päivettynyt. Hän lähenee yhä --
puutunpa häneen hiukan."

"Ja jos sen teet", huomautti toveri, "voit saada pääsi puhki -- hän
ei ole hiilenkantajaksi haluavan näköinen".

"Pelottele sinä arempia", sanoi Vincent ja puhutteli heti
muukalaista. "Ostakaa kello, ylhäinen Pohjolan thaani -- ostakaa
kello, laskeaksenne runsauden tunnit siitä siunatusta hetkestä
saakka, kun jätitte Berwickin taaksenne. Ostakaa kunnon kakkulat,
nähdäksenne englantilaisen kullan valmiina kahmaisullenne. Ostakaa
mitä hyvänsä, saatte kolmen päivän maksuajan, sillä vaikka
taskunne olisivat putipuhtaat kuin Isä Ferguksen, niin olettehan
skotlantilainen Lontoossa, joten siinä ajassa kerkiätte varustautua
rahoilla." Muukalainen silmäili pilailevaa oppilasta yrmeästi ja
näytti jokseenkin uhkaavaan tapaan puristavan ryhmysauvaansa.
"Ostakaa lääkettä", pitkitti peloton Vincent, "jollette osta aikaa
tai valoa -- rohtoa ylpeään vatsaan, sir: tuossa on apteekki toisella
puolella tietä".

Galenuksen[10] kokeileva opetuslapsi seisoi isäntänsä ovella
latuskalakki päässä ja kanvastihihasillaan, pidellen isoa
puupetkeltä. Hän otti nyt vastaan Jenkinin siten viskaaman pallon ja
alotti: "Mitä saisi olla, sir? Ostakaa oivallista kaledonialaista[11]
voidetta, _Flos sulphvr. cum rasva quant. suff_."

"Nautittavaksi sitte kun on lempeästi hierottu englantilaisella
tammisella pyyhkeellä", neuvoi Vincent.

Kunnon skotlantilainen oli suonut täyden tilaisuuden tämän
kaupunkilaissukkeluuden pikku tykistön paukkeelle, seisahduttaen
juhlallisen astuntansa ja silmäillen tuimasti kumpaakin hyökkääjää
vuoron jälkeen, ikäänkuin uhaten joko vastapilkalla tai rajummalla
kostolla. Mutta jäykkyys tai varovaisuus pääsi voitolle hänen
suuttumuksestaan, ja keikauttaen päätänsä kuin halveksuen moista
naljailua hän asteli alas Fleet-katua, kiusaajiensa naurunhohotuksen
seuraamana.

"Skotlantilainen ei tappele ennen kuin näkee omaa vertansa", sanoi
Tunstall; hänet oli pohjois-englantilainen syntynsä tutustuttanut
kaikenlaatuisiin puheenparsiin niitä vastaan, jotka asuivat vielä
kauvempana pohjoisessa.

"Enpä totisesti tiedä", sanoi Jenkin; "se mies näyttää vaaralliselta
-- hän kajauttaa jotakuta nuppiin ennen kuin ehtii pitkälle. Kuulkaa!
-- hei, siellä noustaan."

Ja tuttu huuto: "pojat -- pojat! nuijat -- nuijat!" kaikui nyt pitkin
Fleet-katua. Jenkin sieppasi aseensa, joka oli myymäläpöydän alla
äkillisimmänkin tarpeen varalla, ja huusi Tunstallia tempaamaan
karttunsa ja tulemaan perässä. Hän hyppäsi vajan puolioven yli
ja säntäsi täyttä vauhtia meteliä kohti, juostessaan säestäen
huutoa ja avaten kyynäspäillään tietä yleisön läpi tai tyrkkien
kadullakävijöitä sivulle. Hänen kumppaninsa huusi ensin mestariansa
pitämään silmällä myymälää ja Jenkinin esimerkkiä noudattaen
vilisti hänen jälkeensä niin joutuin kuin pääsi, mutta paremmin
tarkaten muiden turvallisuutta ja mukavuutta. Kädet ja silmät
koholla, vihreä esiliina edessään ja kiillotettavanaan ollut lasi
poveensa työnnettynä tuli vanha David Ramsay varjelemaan kalujaan ja
kompeitansa, vanhasta kokemuksesta tietäen, että kun "nuijasotaan"
kerran huudettiin, ei hänellä olisi suurtakaan apua oppipojistaan.



2. LUKU.

Köyhän ylpeyttä.


Vanha närkäs kelloseppä hyöri puodissaan ärtyisenä siitä, että
hänet oli niin pikaisesti keskeytetty syvällisistä tutkimuksistaan.
Vastahakoisena luopumaan alulle saamastansa laskelmasarjasta hän
kummallisesti sekoitti toisiinsa suuretieteellisen tehtävänsä
katkelmia, kehoituksiaan ohikulkijoille ja kiukustuneita moitteita
joutilaista oppipojistaan. "Mitä saisi olla, sir? Madam, mitä saisi
olla -- seinäkelloja, pöytäkelloja -- yökelloja -- päiväkelloja?
_Hakapyörän ollessa 48 -- kimmahdusvoiman 8 -- lyöntinastat ovat 48_
-- mitä saisi olla, kunnioitettava sir? -- _Osamäärä -- kerrottava_
-- että niiden vintiöiden pitikin karata juuri tällä hetkellä! --
_vauhdin kiihtymisen ollessa 5 minuuttia 55 sekuntia 53 kolmannesta
59 neljännestä_ -- suomin minä ne kumpaisenkin, kun tulevat takaisin
-- sen teen, kautta kuolemattoman Napierin luiden!"

Kiusaantuneen tieteilijän tuskittelun keskeytti tulollaan varsin
kunnioitettavan näköinen kansalainen, joka tervehti häntä
tuttavallisesti nimityksellä "Davie, vanha veikko" ja kysyi, mistä
hän oli joutunut noin huonolle tuulelle, samalla kun sydämellisesti
puristi hänen kättään.

Vieraan vaatetus oli arvokas, mutta jonkun verran ylellisempi kuin
tavallista. Hänen ristiraitaiset sääryksensä olivat mustaa samettia,
jonka viilloksista pisti esiin purppuranpunainen silkkisisustus.
Ihokas oli purppuranpunaista verkaa ja lyhyt viitta sääryksien
vastikkeeksi mustaa samettia; molemmat olivat koristeltuja lukuisilla
hopealangoista sirosti punotuilla pikku napeilla. Kaulassa riippui
kolminkertaiset kultaketjut, ja miekan tai väkipuukon asemesta hän
käytti vyössään tavallista pöytätarpeisiin soveltuvaa veistä ja
pientä hopeakoteloa, joka näkyi sisältävän kirjoitusneuvot. Hän
olisi saattanut näyttää yleisöä palvelevalta kirjurilta, jolleivät
matala, koristamaton latuskalakki ja hyvin mustat, kiiltävät kengät
olisi ilmaisseet, että hän kuului porvaristoon. Hän oli rakenteeltaan
sopusuhtainen mies, noin keskikokoinen ja melkoisen iäkkäänäkin
näköjään hyvässä voinnissa. Hänen katseensa ilmaisivat älykkyyttä
ja hyväntuulisuutta, ja puvun arvokasta sävyä kannattivat hyvin
hänen kirkkaat silmänsä, punakat poskensa ja harmaja tukkansa.
Hän käytti Skotlannin murretta ensimäisessä puhuttelussaan, mutta
sellaiseen tapaan, että saattoi tuskin päättää, kohdistiko hän
ystäväänsä jonkunlaista leikkisää jäljittelyä vai oliko se hänen
synnynnäistä puheenlaatuaan, sillä hänen tavallisessa haastelussaan
ei suurestikaan ilmaantunut maakuntalaisuutta.

Vastaukseksi arvoisan ystävänsä tiedustuksiin Ramsay ähkäisi
raskaasti ja äänsi takaisin kysymyksen: "Mikäkö minua vaivaa, mestari
George? Ka, minua vaivaa kaikki! Sanonpa sinulle, että mies saattaa
yhtä hyvin asua satumaassa kuin Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä.
Oppipoikani ovat muuttuneet pelkiksi koneiksi -- he ilmestyvät ja
katoavat kuin virvatulet, eikä niissä ole enempää säännöllisyyttä
kuin kellossa ilman pidätinratasta. Jos on viskeltävä palloa tai
sonni härnättävänä hulluksi tai akka vajotettavana sukelluksiin
torailusta tai kallo halkaistavissa, niin on Jenkin varmasti puuhan
jommassakummassa päässä, ja sitte livistää Francis Tunstall seuraksi.
Kilpatappelijat, karhuntaluttajat ja silmänkääntäjät ovat ihan
liitossa minua vastaan, rakas ystävä, ja ne sivuuttavat minun taloni
kymmentä kertaa useammin kuin minkään muun. Nyt on tullut maahan
sekin italialainen keinottelija, jota sanovat Punchinelloksi; ja
kaiken kaikkiaan --"

"No niin", keskeytti mestari George, "mutta mitä kuuluu kaikki tämä
tähän tapaukseen?"

"Ka", vastasi Ramsay, "täällä on huudettu varkaita tai murhaa, --
toivoakseni on vähintään sellaista tekeillä näiden englantilaisten
pussivanukas-sikojen keskuudessa! -- ja minut on häiritty syvimmästä
laskeskelusta, mihin kuolevainen ihminen on milloinkaan antautunut,
mestari George".

"Hei, mies, sinun pitää talttua kärsivällisyyteen! Olethan ajan
käsittelijä ja voit mielesi mukaan panna sen kulkemaan nopeasti ja
hitaasti; sinulla koko maailmassa on vähimmin syytä valittaa, jos
siitä hiukkanen hukkaantuu tuolloin tällöin. Mutta tässä poikasi
tulevatkin ja tuovat luullakseni välissään tapetun miehen -- pelkään
pahankin ilkityön tapahtuneen."

"Mitä enemmän ilkeyttä, sitä hauskempaa urheilua", sanoi vanha
käreä kelloseppä. "Hyvilläni olen sentään, ettei se ole kumpikaan
noista viikareista. Mitä varten te tänne tuotte ruumiin, kelvottomat
lurjukset?" lisäsi hän, kääntyen kahteen oppilaaseensa, jotka
kantoivat ruumista välissään, johtaen melkoista omaan luokkaansa
kuuluvaa joukkuetta, josta joissakuissa nähtiin ilmeisiä merkkejä
äskeisestä käsirysystä.

"Hän ei ole vielä kuollut, sir", vastasi Tunstall.

"Viekää hänet sitten apteekkiin", käski hänen isäntänsä. "Luuletteko
minun kykenevän korjaamaan miehen hengen jälleen liikkeeseen niinkuin
tasku- tai pöytäkellon?"

"Luojan tähden, vanha ystävä", sanoi hänen tuttavansa, "ottakaamme
hänet tänne lähimpään paikkaan -- hän näyttää olevan vain pyörtynyt."

"Pyörtynytkö?" murisi Ramsay; "ja mitä asiaa oli hänellä pyörtyä
kadulla? Mutta jos sillä teen ystäväni George mestarin mieliksi,
niin korjaan kattoni alle kaikki Pyhän Dunstanin pitäjän kuolleet.
Kutsukaa Sam portinvartija pitämään silmällä puotia."

Pökertynyt mies, sama skotlantilainen, joka oli vastikään kulkenut
ohi oppipoikien ivaamana, kannettiin käsityöläisen takahuoneeseen ja
asetettiin nojatuoliin, kunnes vastapäisen apteekin omistaja tuli
hänen avukseen. Tällä herrasmiehellä, kuten tieteen edustajille
toisinaan sattuu, oli jonkun verran enemmän oppia kuin tietoa, ja
hän alkoi puhella sinciputista ja occiputista ja cerebrumista ja
cerebellumista, kunnes tyhjensi David Ramsayn lyhyeen loppuvan
kärsivällisyyden.

"Bellum! bellellum!" kertasi hän vihastuksissaan; "mitä merkitsee se
helkkunan helinä, jollette sivalla laastaria miekkosen kiireelle?"

Ajattelevampaa intoa osoittaen kysyi mestari George lääkitsijältä,
eikö olisi hyvä iskeä suonta. Tuokion hymistyään ja kakisteltuaan ei
rohtolan mies kyennyt hetken hopussa esittämään mitään muutakaan,
vaan huomautti sen kaikessa tapauksessa huojentavan aivoja eli
cerebrumia siltä varalta, että ilmenisi oireita ulonneen veren
depositation, mikä haittaisi tuon aran elimen paineena.

Onneksi oli hän pätevä suorittamaan tämän tehtävän. Jenkin Vincent
oli kokenut ruhjevammojen hoitelija ja autteli tehokkaasti
loukkaantunutta runsailla kylmän veden huuhteluilla ja etikalla,
jota hän käytti saman tieteellisen menetelmän mukaan kuin nykyään
pullonpitelijät nyrkkeilynäytöksissä. Haavoittunut alkoi kohoutua
istuimellaan, vetää viittaansa tiukasti ympärilleen ja katsella
huonetta kuin yrittäen saada takaisin tajunsa ja muistinsa.

"Hänen olisi paras laskeutua makuulle pikku takakomeroon", esitti mr.
Ramsayn vieras, joka näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon
mukavuuksiin.

"Hän on tervetullut minun osuuteeni työntösängystä", tarjosi Jenkin,
sillä mainitussa takakomerossa oli molemmilla yhteinen kokoonpantava
makuusija; "minä voin nukkua tiskin alla".

"Minä myös", yhtyi Tunstall, "ja mies-parka voi saada vuoteen koko
yöksi".

"Uni", ilmoitti lääkitsijä, "on Galenuksen mielipiteen mukaan virvoke
ja kuumeenlievike, ja se nautitaan luonnollisimmin työntösängyssä".

"Missä parempaa ei ole saatavissa", täydensi mestari George; "mutta
kelpo poikia ovatkin, kun luovuttavat makuupaikkansa noin auliisti.
No, viitta pois hänen yltään, ja me kannamme hänet vuoteelleen.
Minä lähetän noutamaan t:ri Irvingiä, kuninkaan henkilääkäriä --
hän ei asu kaukana, ja se olkoon minun osuuteni samarialaisen
velvollisuudesta, naapuri Ramsay."

"No niin, sir", sanoi paranteiden myyjä, "teidän vallassanne on
kuulustaa muutakin apua, ja minä en tahdo kieltäytyä neuvottelemasta
t:ri Irvingin tai kenenkään muunkaan taitavan lääkäröitsijän kanssa,
yhtä vähän kuin edelleenkin toimittamasta sellaisia rohtoja kuin
voidaan tarvita minun pharmacopeiastani. Mutta mitä hyvänsä t:ri
Irving, joka luullakseni on suorittanut tutkintonsa Edinburghissa,
tai t:ri Kuka-tahansa-lisäksi, skotlantilainen tai englantilainen,
sanonee vastaan, on uni ajallaan otettuna kuumeenlievike elikkä
sedativi, kuin myöskin virvoke."

Hän jupisi vielä joitakuita oppineita sanoja ja lopetti ilmoittamalla
Ramsayn ystävälle paljoa ymmärrettävämmällä englanninkielellä
kuin oli ollut hänen latinansa, että hän piti tätä maksajanansa
lääkkeistä, hoidosta ja luonakäynnistä, jota oli toimitettu tai
toimitettava tälle tuntemattomalle henkilölle.

Mestari George vastasi vain pyytämällä häntä lähettämään laskunsa jo
tiliinpantavastaan ja olemaan vaivaantumatta sen enempää, jollei hän
lähettäisi sanaa. Rohtokauppias oli viitan hiukan pudotessa syrjään
tehnyt muutamia havaintoja, joiden perusteella hänellä ei ollut
suuriakaan toiveita tämän satunnaisen potilaan maksukyvystä. Mutta
nähdessään vieraan puoltajaksi varakkaan kansalaisen kävi hän hiukan
vastahakoiseksi luovuttamaan miestä hallustaan, ja tämän Temple Barin
Esculapiuksen[12] lähettämiseksi omaan asuntoonsa tarvittiin lyhyt ja
ankara vihjaus mestari Georgen taholta, joka kaikessa sävyisyydessään
kykeni tarpeen tullen ilmaisemaan sellaista pontevuutta.

Heidän päästyään eroon mr. Raredrenchista yrittivät Jenkin ja
Tunstall armeliaasti riisua potilaalta pitkää harmaata viittaa,
mutta kohtasivat lujaa vastarintaa hänen omasta toimestaan. "Ennen
henkeni -- ennen henkeni", jupisi hän epäselvästi. Hänen siten
ponnistellessaan päällysvaatteensa säilyttämiseksi, joka oli liian
hapera kestämään reutomista, repesi se viimein kovasti ritkahtaen.
Potilas oli silloin uudestaan pyörtymäisillään, kun istui siinä
heidän edessään pukineissa, joiden paikattu ja kursittu kurjuus
herätti sekä sääliä että naurua. Siinä oli varmaan ollut syy hänen
vastahakoisuuteensa luovuttamaan vaippaa, joka verhosi niin monia
puutteellisuuksia kuin armeliaisuuden hyve.

Mies itse silmäili köyhyyden ränstyttämää vaatetustaan ja näytti
olevan niin häpeissään paljastuksesta, että hampaittensa välitse
mutisi myöhästyvänsä määräkohtauksestaan ja yritti nousta,
poistuakseen paikalta. Hänet estivät helposti Jenkin Vincent ja
hänen kumppaninsa, mestari Georgen nyökkäyksestä tarttuen häneen ja
pidättäen hänet tuoliinsa.

Potilas silmäili tuokion ympärilleen ja sanoi sitte heikosti leveällä
pohjoismurteellaan: "Onko tämä nyt mielestänne laita kohtelua, hyvät
herrat, kun muukalainen poikkee pikimältään kaupunkiinne? Pääni
puhkasitte -- viittani revitte, ja nyt pidätte minua kiikissä! Ne
olivat viisaampia kuin minä", hän lisäsi tovin vaiti oltuaan, "jotka
neuvoivat minua käyttämään huonoimpia pukeitani Lontoon kaduilla;
ja jos olisin mistään saanut kehnompaa ruumiin verhoa kuin nämä
viheliäiset vaatekappaleet", -- ("varsin vaikeata olisi se ollut",
kuiskasi Jin Vin kumppanilleen) -- "olisivat ne olleet liiankin hyviä
semmoisten miesten kourittaviksi, joille kunniallisen säällisyyden
lait ovat uppo-outoja".

"Totta pulmakseni", tokaisi Jenkin, kykenemättä malttamaan mieltänsä
kauvemmin, vaikka senaikuinen kuri sääsi hänen asemassaan oleville
sellaisen kunnioittavan vähäpätöisyyden ja nöyryyden vanhempiensa,
isäntiensä tai muiden arvokkaampiensa läsnäollessa, että meidän
päivinämme ei ole siitä aavistustakaan, "totta puhuakseni näyttävät
tämän kelpo herrasmiehen vaatteet siltä kuin eivät ne paljoakaan
pitelyä sietäisi".

"Suu kiinni, nuori mies", käski mestari George lujasti; "älä
milloinkaan pilkkaa muukalaista tai köyhää -- musta härkä ei ole
vielä polkaissut varpaitasi -- et tiedä, missä maissa saatat matkata
tai mitä vaatteita kantaa, ennen kuin kuolet".

Vincent painoi alas päänsä ja seisoi nolostuneena, mutta vieras ei
vastaanottanut hänelle epäsuorasti lausuttua anteeksipyyntöä.

"Minä _olen_ muukalainen, sir", hän sanoi, "se on varmaa -- vaikka
minua mielestäni on sellaiseksi kohdeltu hiukan tuttavallisesti tässä
teidän kaupungissanne -- mutta mitä siihen tulee, että muka olen
köyhä, niin ei minua mielestäni ole tarvis köyhyydestä moittia ennen
kuin ruinaan jonkun rahoja".

"Rakkaan maamme tapaista kauttaaltaan", kuiskasi mestari George
kellosepälle, "ylpeys ja köyhyys".

Mutta David oli ottanut esille kirjoitustaulusensa ja hopeisen
kynänsä. Tehtäväänsä syventyneenä harhaili hän luvunlaskun kaikkia
suureita myöten yksiköstä miljooniin, biljooniin ja triljooniin,
kuulematta ystävänsä huomautusta. Nähdessään hänen hajamielisyytensä
kääntyi tämä jälleen skotlantilaiseen.

"Jos nyt vieras tarjoisi sinulle noblen,[13] Jockey, niin taitaisitpa
viskata sen hänelle takaisin päin silmiä?"

"Enkä, jos voisin tehdä hänelle rehellisen palveluksen siitä,
sir", vastasi skotlantilainen. "Olen halullinen toimittamaan mitä
hyödyllistä voin, vaikka polveudunkin kunnianarvoisesta suvusta ja
voin sanoa olevani tavallaan kutakuinkin hyvin turvattu toimeentuloni
puolesta."

"Vai niin!" sanoi kuulustaja; "ja mikä suku lienee saapa kunnian
polveutumisestasi?"

"Ikivanha takki on sen vaakunapohjana", supatti Vincent kumppanilleen.

"No, Jockey, sano pois", pitkitti mestari George huomatessaan, että
skotlantilainen maanmiestensä tavoin otti hiukan aikaa vastatakseen
asialliseen, suorasukaiseen kysymykseen.

"En ole sen enempää Jockey, sir, kuin te olette John",[14] sanoi
muukalainen ikäänkuin loukkaantuneena siitä, että häntä puhuteltiin
nimellä, jota siihen aikaan käytettiin nykyisen Sawneyn tapaan
yleisenä skotlantilaisen kansallisuuden nimityksenä. "Nimeni, jos
teidän se pitää tietää, on Richie Moniplies; ja minä olen syntyisin
vanhasta ja kunnianarvoisesta Lihalan linnan suvusta, joka on hyvin
tunnettu Edinburghin Länsiportilla."

"Ja mitä sanot Länsiportiksi?" tivasi kuulustaja.

"Ka, kun teidän arvoisuutenne haluaa sitä tietää", kertoi Richie,
joka oli nyt päässyt kylliksi tajulleen huomatakseen mestari Georgen
arvokkaan ulkomuodon ja sen vuoksi sovitti sävynsä kohteliaammaksi
kuin ensimältä, "Länsiportti on meidän kaupungissamme pääsykäytävänä
niinkuin nuo Whitehallin tiilikaaret täällä johtavat kuninkaan
palatsiin, paitsi että Länsiportti on kivestä ja enemmän kaunisteltu
koristuksilla ja pykäyksen taidolla".

"Hitto vieköön, mies, Whitehallin portit suunnitteli suuri Holbein",
vastasi mestari George; "pelkään tapaturmasi sekoittaneen aivosi,
hyvä ystävä. Ehkä seuraavaksesi kerrot minulle, että teillä on
Edinburghissa yhtä komea purjehduskelpoinen virta kuin Thames
kaikkine laivaliikenteineen?"

"Thamesko!" huudahti Richie sanomattoman halveksivasti; "jo nyt
jotakin! Meillähän on Edinburghissa Leithin vesi ja Nor-loch!"

"Ja Pow-Burn ja Murtimokuopat ja Hanhenlätäkkö, senkin valehtelija!"
vastasi mestari George, voimakkaasti ja luontaisen pontevasti
laskettaen Skotlannin murretta. "Sinunlaisesi maankiertäjät ne
petollisilla sievistelyillään tuottavat häpeää koko maallemme."

"Jumala minua armahtakoon, sir", sanoi Richie suuresti kummastuneena,
kun huomasi olettamansa etelämaalaisen muuttuneen synnynnäiseksi
skotlantilaiseksi, "minä otaksuin teidän arvoisuutenne
englantilaiseksi! Mutta käsittääkseni ei ollut mitään väärää oman
maansa kunnian puoltamisessa vieraalla maalla, missä kaikki ihmiset
sitä parjaavat?"

"Sanotko maasi kunniaksi todistusta, että sillä on yhtenä lapsenaan
valheellinen, röyhentelevä lurjus?" kivahti mestari George. "Mutta
hei, mies, älä siitä mene totiseksi, -- tavatessasi maanmiehen olet
tavannut ystävänkin, jos sellaista ansaitset, ja olletikin jos
vastaat minulle totuuden mukaan."

"En näe, mitä hyvää minulle tulisi siitä, että puhuisin mitään muuta
kuin silkkaa totta", vakuutti kunnon pohjoisbritti.

"No siis -- alottaaksemme", sanoi mestari George, "epäilen sinua
vanhan teurastaja Mungo Monipliesin pojaksi, Länsiportilta".

"Teidän arvoisuutenne on luulemma velho", myönsi Richie irvistäen.

"Ja kuinka rohkenitkaan väittää häntä ylimykseksi?"

"En tiennyt, sir", selitti Richie korvallistaan raapien; "olen
kuullut paljon puhuttavan jostakusta Warwickin jaarlista näillä
eteläisillä tienoilla, -- Guy taisi olla hänen nimensä, -- ja hänellä
on täällä suuri maine metsän karjan ja karjujen ja sen sellaisten
lihoiksimuuttajana; ja varmastikin on isäni tappanut enemmän
kaikenkaltaista karjaa ja karjuja, puhumattakaan lampaista, oinaista,
karitsoista ja porsaista, kuin koko Englannin paroonikunta".

"Lörpötystä! Sinä olet ovela vintiö", sanoi mestari George; "hillitse
kieltäsi ja varo nenäkkäitä vastauksia. Isäsi oli rehellinen porvari
ja ammattikuntansa vanhin; minua surettaa nähdä hänen poikansa noin
kehnossa takissa."

"Välttävässä, sir", vastasi Richie Moniplies, katsellen pukuaan;
"juuri välttävässä. Mutta se on köyhien porvarinpoikien
tavanmukaisena livreijana meidän maassamme -- matami Puutteen lahjoja
-- paras kärsiä! Kuninkaan lähtö Skotlannista on vienyt kaiken kaupan
Edinburghista; ja kaduilla tehdään heinää, ja kauppatorilta korjataan
hyvä sato ruoholaukkaa. Sillä paikalla, missä isäni navetta sijaitsi,
on nyt niin rehevä laidun kuin olisi pitkäksi aikaa tarvittu hänen
teurastamiensa elukkain ruokkimiseen."

"Se on liiankin totta", myönsi mestari George; "ja meidän kootessamme
varallisuutta täällä näkevät vanhat naapurimme perheineen nälkää
kotona. Tätä olisi ajateltava useammin. Ja miten sait tuon läven
päähäsi, Richie? -- sanoppa rehellisesti."

"Totisesti, sir, mitäs valheteltavaa minulla siinä olisi", vastasi
Moniplies. "Tulin tätä katua pitkin, ja jokikinen ahdisti minua
ivallaan ja ilvehtimisellään. Ajattelinpa siis itsekseni: teitä
on liian monta minun käydäkseni käsiksi; mutta kunhan tapaisin
teidät Barfordin puistossa tai Vennelin solassa, niin panisinpa
muutamia teistä veisaamaan toista virttä. Sitte suvaitsi muuan
vanha nilkku ruukuntekijän rahjus lynkyttää ihan nenäni alle ja
tarjota minulle saviporsasta muka skotlantilaisen ihovoiteeni
säilyksi,[15] ja minä annoin hänelle tönäyksen, niinkuin oli vain
luonnollista, ja hoippuva ukkeli kuukertui omien porsaittensa sekaan
ja tärveli niistä parikymmentä. Ja sitte nousi rymy, ja jolleivät
nämä kaksi herrasmiestä olisi auttaneet minua pälkäästä, niin
nyrhätty minut olisi ilman armoa. Ja kuinka olikaan, juuri heidän
tarttuessaan käsivarteeni, toimittaakseen minut pois mellakasta, sain
vasenkätiseltä lotjamieheltä mojauksen, joka pökerrytti minut."

Mestari George katsoi oppipoikiin ikäänkuin kysyäkseen jutun
todenperäisyyttä.

"Ihan niin on asia kuin hän sanoo, sir", selitti Jenkin; "minä en
vain kuullut mitään porsaista. Ihmiset sanoivat hänen särkeneen
saviastioita ja huusivat, että -- pyydän anteeksi, sir -- kukaan ei
voinut viihtyä skotlantilaisen ulottuvilla."

"No, vähät siitä, mitä he huusivat; sinä olit kelpo mies, kun
autoit heikompaa puolta. Ja sinä, mies", pitkitti mestari George
maanmieheensä kääntyen, "pistäydyt talooni huomen-aamulla tämän
osoitteen mukaan".

"Kyllä noudatan teidän arvoisuutenne kutsua", sanoi skotlantilainen
kumartaen hyvin syvään, "jos nimittäin arvoisa herrani sallii".

"Herrasiko?" sanoi George. "Onko sinulla mitään muuta herraa kuin
Puute, jonka livreijaa sanot kantavasi?"

"Niin, teidän arvoisuutenne, palvelenkin tavallaan kahta herraa",
selitti Richie, "sillä sekä isäntäni että minä olemme tuon samaisen
pahuksen orjia, jolle luulimme näyttävämme kantapäämme, lähtemällä
Skotlannista. Näette siis, sir, että minä olen jonkunlainen
taka-alustalainen, kuten meidän maassamme sanotaan, ollen palvelijan
palvelija."

"Ja mikä on herrasi nimi?" kysyi mestari George, mutta lisäsi
nähdessään Richien epäröivän: "Ei, älä sano, jos se on salaisuus."

"Salaisuus, jonka säilyttämisestä ei ole suurtakaan hyötyä", tuumi
Richie; "tiedätte vain, että meidän pohjoismaalainen luontomme on
liian ylpeä kutsumaan todistajia hätäämme. Ei herrani silti ole
muuta kuin tilapäisessä pinteessä, sir", hän lisäsi katsahtaen
noihin kahteen englantilaiseen oppipoikaan, "hänellä kun on iso
summa kuninkaallisessa rahastossa -- hänelle nimittäin", hän jatkoi
kuiskaamalla mestari Georgelle, "on kuningas paljon velkaa, mutta
niitä hopeita taitaa olla paha saada. -- Herrani on nuori loordi
Glenvarloch."

Mestari George näytti kummastuvan nimestä. "_Sinä_ nuoren loordi
Glenvarlochin saattolaisia, ja tuossa tilassa?"

"Aivan, ja minussa näette kaikki hänen saattolaisensa, toistaiseksi;
ja iloissani olisin, jos hän olisi paljoakaan paremmassa kunnossa
kuin minä, vaikka minun pitäisi jäädä tällaisekseni."

"Olen nähnyt hänen isänsä, kintereillään neljä herrasmiestä ja
kymmenen lakeijaa kahisemassa pitseissään ja sametissaan", sanoi
mestari George. "No, tämä on muuttelias maailma, mutta tuolla puolen
on parempi. Kunnon vanha Glenvarlochin suku, joka puolsi kuningastaan
ja maatansa viisisataa vuotta!"

"Teidän arvoisuutenne voi sanoa tuhannen", oikaisi toinen.

"Minä sanon mitä tiedän todeksi, ystävä", väitti porvari, "enkä
sanaakaan enempää. Näytät nyt hyvinkin toipuneelta -- pystytkö
kävelemään?"

"Mainiosti, sir", vakuutti Richie; "olin vain hiukan untelona. Olen
kasvatettu Länsiportilla, ja kiireeni kestää jymäyksen, joka kaataisi
mullin."

"Missä asuu isäntäsi?"

"Me asetuimme, teidän arvoisuutenne", vastasi skotlantilainen,
"pieneen taloon erään kujan suuhun, joka laskeutuu virran varteen,
muutaman siivon miehen luo, John Christien, laivatavarain kauppiaan,
kuten sanotaan. Hänen isänsä oli syntyisin Dundeesta. En sen kujan
nimeä tiedä, mutta se on ihan sen ison kirkon mukainen; ja teidän
arvoisuutenne suvaitkoon muistaa, että me esiinnymme pelkällä mr.
Nigel Olifauntin perhenimellä, pysytellen nykyään syrjässä, vaikka
meitä Skotlannissa puhutellaan loordi Nigeliksi."

"Herrasi menettelee siinä viisaasti", myönsi porvari. "Kyllä löydän
asuntonne, vaikka ohjauksesi ei ole selvimpiä." Samalla sujauttaen
kolikon Richie Monipliesille käteen hän käski tämän rientää kotiin ja
olla antaumatta enempiin kiistoihin.

"Varon minä sitä nyt, sir", lupasi Richie tärkeän näköisenä, "kun
minulla on asia toimitettavana. Toivotan siis teille kaikille
menestystä ja kiitän erittäin näitä kahta nuorta herrasmiestä --"

"Minä en ole mikään herrasmies", sanoi Jenkin, paiskaten lakin
päähänsä. "Olen reima lontoolainen oppipoika ja toivon vielä
yleneväni mestariksi. Frank sanoutukoon herrasmieheksi, jos tahtoo."

"Minä _olin_ aikoinani herrasmies", sanoi Tunstall, "ja toivoakseni
en ole tehnyt mitään sen nimityksen menettämiseksi".

"No, no, kuten haluatte", tuumi Richie Moniplies; "mutta hyvin
kiitollinen olen teille molemmille -- ja tuskinpa hivenenkään vertaa
vähemmin pidän sitä mielessäni, vaikka juuri nyt sanonkin siitä
vain vähän. Hyvää yötä teille, kunnon kansalaiseni." Niin sanoen
hän työnsi risaisen ihokkaansa hihasta pitkän luisevan käden ja
käsivarren, jolla lihakset nousivat kuin piiskanletkut. Mestari
George pudisti sitä sydämellisesti, Jenkinin ja Frankin iskiessä
ovelasti silmää toisilleen.

Richie Moniplies olisi sitte kohdistanut kiitollisuutensa puodin
omistajaan, mutta nähdessään hänen, kuten jälkeenpäin sanoi,
"töhertävän pikku kirjaseensa kuin mieletön", hän tyydytti
kohteliaisuutensa "antamalla hänelle hattua", s.o. koskettamalla
päähinettään tervehdykseksi, ja poistui myymälästä.

"Kas, siinä menee skotlantilainen Jockey kaikkine huonoine ja
hyvine puolineen", huomautti mestari George mestari Davidille,
joka vastahakoisestikin pidättyi laskelmistaan ja pitäen kynäänsä
tuuman päässä vihosta tuijotti ystäväänsä suurin ja niin ilmeettömin
silmin, että ne kuvastivat pikemmin mitä tahansa muuta kuin
ymmärrystä tai harrastusta puhuttelijansa sanoja kohtaan. "Tuo mies",
pitkitti mestari George ystävänsä hajamielisyyttä havaitsematta,
"osoittaa hyvin elävästi, miten meidän skotlantilainen ylpeytemme
ja köyhyytemme tekee meistä valehtelijoita ja rehentelijöitä;
ja takaanpa kuitenkin, että se tolvana, jonka joka kolmas sana
englantilaiselle on pöyhkeä valhe, saattelee herraansa vilpittömänä
ja hellänä ystävänä ja on kenties luovuttanut hänelle viittansa
kylmässä tuulessa, vaikka itse joutuisi kävelemään _in cuerpo_, kuten
don sanoo. Kummallista, että urheus ja uskollisuus -- sillä varmasti
uskon sen veitikan kunnolliseksi -- ei saa parempaa kumppania
kuin tämän kerskailevan rehentelyn. Mutta sinä et kuuntele minua,
Davie-veikko."

"Kyllä -- kyllä kuuntelen varsin tarkasti", väitti Davis, "Sillä kun
aurinko kiertää taululevyn neljässäkolmatta tunnissa, lisättäköön
kuun osalle viisikymmentä ja puoli minuuttia."

"Sinä olet seitsemännessä taivaassa, mies", muistutti hänen
kumppaninsa.

"Suo anteeksi", vastasi Davie. -- "Tehköön pyörä A kierroksen
neljässäkolmatta tunnissa -- nyt sen saan -- ja pyörä B
neljässäkolmatta tunnissa viidessäkymmenessä ja puolessa minuutissa
-- seitsemänkuudetta ollessa verrannollinen neljäänkuudetta niinkuin
yhdeksänkuudetta neljäänkolmatta tuntiin viiteenkymmeneen ja puoleen
minuuttiin, taikka hyvin liki -- pyydän sinulta anteeksi, mestari
George, ja toivotan sinulle sydämestäni hyvää yötä."

"Hyvää yötäkö?" sanoi mestari George; "ethän ole minulle vielä
sanonut hyvää päivääkään. Hei, vanha ystävä, pane poikkeen se vihko,
taikka säret _oman_ kallosi sisäkoneiston, niinkuin tuo ystävämme
on saanut omansa ulkokuoreen vamman. Hyvää yötä, hän sanoo! Minä en
aio niin helposti eritä sinusta. Tulin saamaan sinulta kello neljän
välipalan, mies, ja pari luutun säveltä kummityttäreltäni mrs.
Margetilta."

"Hyväinen aika! Minä olin hajamielinen, mestari George -- mutta
tunnethan minut. Milloin vain joudun pyörien sekaan", sanoi mr.
Ramsay, "silloin on --"

"Onni, että olet tekemisissä pienten kanssa", täydensi hänen
ystävänsä, kun Ramsay mietteistään ja laskelmistaan havahtuneena
astui edellä pikku takaportaita toiseen huonekertaan, joka oli hänen
tyttärensä ja vähäisen huonekuntansa hallussa.

Oppipojat asettuivat jälleen paikoilleen myymälän edustalle,
vapauttaen sijaisuudesta Sam vartijan. Jenkin sanoi Tunstallille:
"Näitkö, Frank, kuinka vanha kultaseppä sukoili mieronkiertäjää
maanmiestänsä? Milloin olisi noin äveriäs mies pudistanut niin
kohteliaasti köyhän englantilaisen kättä? No, sen minä sanon
skoteista hyvää, että he syöksyvät päätähavin palvelemaan
kansalaistaan, vaikkeivät sormenkynttäkään kostuttaisi pelastaakseen
kukkumasta etelämaalaista, joiksi he meitä sanovat. Ja sentäänkin on
mestari George vain puolirotuinen skotlantilainen siinä suhteessa,
sillä minä tiedän hänen olleen monasti avulias englantilaisillekin."

"Mutta kuulepas, Jenkin", sanoi Tunstall, "sinä olet mielestäni itse
vain puolirotuinen englantilainen. Kuinka tulit lopultakin iskeneeksi
skotlantilaisen puolella?"

"Ka, niinhän sinäkin teit", vastasi Vincent.

"Niin, kun näin sinun alkavan; ja sitäpaitsi ei ole Cumberlandin
tapoja karata viisikymmentä yhtä vastaan", selitti Tunstall.

"Eikä Kristuksen-kirkon tapoja myöskään", sanoi Jenkin. "Eläköön
rehti peli ja vanha Englanti! Sitäpaitsi, kertoakseni sinulle
salaisuuden, hänen äänessään sorahti sointua -- -- murteen puolesta,
tarkoitan -- joka muistutti minua eräästä pienoisesta kielestä, ja
tätä minä pidän suloisempana -- suloisempana kuin kuulostaa Pyhän
Dunstanin viimeinen kajahdus sinä päivänä, jona minut kirvoitetaan
oppisitoumuksestani. Haa! sinä arvaat, ketä tarkoitan, Frank?"

"En tosiaankaan", vastasi Tunstall. "Skotlantilaista Janetia ehkä,
pesijätärtä."

"Hiiteen Janet omassa pesupöntössään! Ei, ei, ei! Sinä sokea hölmö --
etkö tiedä tarkoittavani sievää mrs. Margetia?"

"Hmh!" vastasi Tunstall kuivasti.

Suuttumuksen välähdys, johon ei ollut sekaantumatta epäluuloa,
leimahti Jenkinin terävissä mustissa silmissä.

"Hmh! -- ja mitä merkitsee hmh? Minä en luullakseni ole ensimäinen
oppipoika naimaan mestarinsa tytärtä?"

"He kai pitivät aikeensa salassa", huomautti Tunstall, "ainakin
kunnes olivat palvelleet oppiaikansa".

"Sanonpa sinulle suoraan, Frank", virkkoi Jenkin terävästi, "että
tuo saattaa olla teidän herraskaisten tapa, jotka opetetaan
lapsenhilkustaan asti kantamaan kahta naamaa saman päähineen alla,
mutta sitä en minä ikinä omaksu".

"Tuossa ovat portaat", sanoi Tunstall tyynesti; "mene ylös ja pyydä
mrs. Margetia mestariltamme heti paikalla, niin näet, minkälaista
naamaa _hän_ kantaa päähineensä alla".

"Enkä mene", vastasi Jenkin; "en minä semmoinenkaan hupsu ole. Mutta
minä otan oman aikani, ja mitkään Cumberlandin kreivit eivät minua
nolaa, siitä saat olla aivan varma."

Francis ei vastannut, ja he ryhtyivät taas vanhaan tapaan hoitamaan
myymälän liikettä ja hokemaan kehoituksiaan ohikulkijoille.



3. LUKU.

Outo anomuksen esittäjä.


Seuraavana aamuna istui Nigel Olifaunt, Glenvarlochin nuori loordi,
apeana ja yksinäisenä pienessä kamarissaan laivatarpeiden kauppiaan
John Christien rakennuksessa. Kelpo ammattilainen näytti muuten
rakennuttaneen tämän huoneen mahdollisimman läheisesti laivan
kajuutin kaltaiseksi, kenties kiitollisuudesta sitä toimialaa
kohtaan, josta hän enimmäkseen sai elatuksensa.

Talo sijaitsi lähellä Paavalin laituria tuollaisen mutkikkaan ja
soukan kujan päässä, jotka tekivät sen osan kaupunkia kapeiden,
pimeitten, kosteitten ja epäterveellisten katujen ja raittien
hämmennyttäväksi sokkeloksi, kunnes se tuhoutui suuressa tulipalossa
v. 1666. Tämän jossakin sopessa oli silloin aina rutto vaanimassa
yhtä varmasti kuin Konstantinopolin syrjäisillä kolkilla meidän
aikanamme. Mutta John Christien talo oli virran puolella, joten
sillä oli etunaan vapaa ilman pääsy, joskin sitä kyllästivät
laivanvarustajan myymien tavarain voimakkaat huurut, pien haju ja
pakoveden jättämän liejun ja liman luonnollinen tunkka.

Paitsi että hänen asuntonsa ei kellunut nousuvedellä ja tarttunut
pohjaan luoteen aikana, oli nuori loordi ylimalkaan melkein yhtä
mukavasti majoittunut kuin matkustaessaan pienessä kauppaprikissä
Kirkaldyn pitkästä kaupungista Lifen kreivikunnasta Lontooseen.
Rehellinen talon isäntä osoitti hänelle kuitenkin kaikkea
mahdollista huomaavaisuutta, sillä Richie Moniplies ei ollut
katsonut välttämättömäksi säilyttää herransa tuntemattomuutta niin
täydellisesti, ettei kauppias olisi kyennyt arvaamaan vieraansa
säätyä ylemmäksi kuin hänen ulkoasustaan saattoi päättää.

Hänen vaimonsa, Nelly-emäntä, oli pyylevä, verevä, naurunhaluinen
nainen, jolla oli mustat silmät, tiukka nauhoilla koristeltu
miehusta, vihreä esiliina, punainen hame reunustettu hennolla
hopeakutouksella ja viisaasti lyhennetty näyttämään lyhyen
kantapään ja sievän nilkan sekä hyvin kiillotetut kengät. Hänessä
luonnollisesti herätti erityistä mielenkiintoa nuori mies, joka ei
ainoastaan ollut komea, hyväntuulinen ja helposti tyydytetty talon
suomilla mukavuuksilla, vaan myöskin selvästi esiintyi arvoltaan
ja käytökseltään paljoa ylhäisempänä kuin ne kauppa-aluksien
laivurit -- eli kapteenit, kuten he itseään nimittivät -- jotka
olivat hänen vuokraamiensa huoneiden tavallisina asukkaina. Näiden
lähtiessä tiesi hän varmasti tapaavansa hyvin huositut lattiansa
tahrittuina tupakanjätteillä, se nautintoaine kun kuningas Jaakon
vastajulistuksesta huolimatta oli silloin tunkeutumassa käytäntöön,
ja parhaat uutimensa tuoksuvina katajanmarjaviinalta ja muilta
väkijuomilta. Emäntä Nelly oli tuollaisesta kovin suutuksissaan,
aivan oikein huomauttaen, että myymälän ja tavara-aitan haju oli
kyllin paha ilman näitä lisiä.

Mutta kaikki mr. Olifauntin tavat olivat säännölliset ja puhtaat, ja
hänen vilpitön ja yksinkertainenkin sävynsä kuvasti niin suuresti
hovilaista ja herrasmiestä, että se oli tehokkaana vastakohtana hänen
meriväkensä äänekkäälle huutelulle, karkeille piloille ja meluavalle
maltittomuudelle. Emäntä näki vieraansa olevan myös kaihomielinen,
vaikka hän yrittikin näyttää tyytyväiseltä ja hilpeältä; ja sanalla
sanoen hän itse oivaltamatta tunteensa laajuutta sai vierastaan
kohtaan sitä lajia harrastusta, jota häikäilemätön keikari olisi
saattanut tulla houkutelluksi kehittämään rehellisen Johnin
vahingoksi, miehen ollessa ainakin kahta vuosikymmentä vanhempi
kuin elämänkumppaninsa. Olifauntilla ei kuitenkaan ainoastaan ollut
muita asioita ajateltavana, vaan jos sellainen juoni olisi hänen
mieleensäkin juontanut, olisi hän katsonut sitä kunnottomaksi
ja kiittämättömäksi vieraanvaraisuuden lakien loukkaukseksi,
sillä hänen isä-vainajansa oli muodostanut hänen uskontonsa
kansallisten opinkäsitysten ankarain periaatteiden mukaan ja hänen
siveellisyytensä mitä tarkimpia kunnian vaatimuksia noudattavaksi.
Hän ei ollut välttänyt maalaistensa vallitsevaa heikkoutta,
ylenpalttista sukuylpeyden tuntoa ja taipumusta arvioimaan muiden
arvoa ja merkitystä heidän kuolleitten esi-isiensä lukumäärän ja
maineen perusteella, mutta hänen järkevyytensä ja yleinen säyseytensä
hillitsi hyvin tätä perhekorskeutta ja tavallisesti melkein tyyten
salasikin sen.

Kertomuksemme ottaessa hänet mukaansa oli Nigel Olifaunt -- eli
oikeammin nuori loordi Glenvarloch -- pahasti ymmällä uskollisen
ja ainoan saattolaisensa Richard Monipliesin kohtalosta; nuoren
herransa lähettämänä edellisen päivän aamulla varhain Westminsterissa
majailevaan hoviin ei hän ollut vieläkään palannut. Miehen
iltaseikkailuihin on lukija jo tutustunut ja tietää sikäli enemmän
Richiestä kuin hänen herransa, joka ei ollut kuullut palvelijastaan
neljäänkolmatta tuntiin.

Emäntä Nelly Christie sillävälin silmäili vierastaan hiukan
huolestuneesti ja tunsi suurta halua viihdyttää häntä, jos
mahdollista. Hän asetti aamiaispöydälle muhkean kappaleen kylmää
suolalihaa, tavallisena reunustuksenaan lanttua ja porkkanaa,
suositti sinappiansa suoraan tulleena serkultaan Tewkesburysta ja
mausti paahdetun leivän omin käsin -- ja omin käsin hän myös laski
tynnyristä haarikallisen vaahtoavaa väkiolutta, jotka kaikki olivat
sen ajan tukevan aamiaisen aineksina.

Nähdessään vieraansa levottomuuden estävän häntä tekemästä täyttä
oikeutta eteensä asetetulle hyvälle kestitykselle alotti hän
suusanallisen lohduttajatoimensa hänen asemassaan olevien naisten
tavalliseen suulaaseen tapaan, kun nämä hyvästä ulkomuodostaan,
hyvistä aikeistaan ja hyvistä keuhkoistaan tietoisina eivät pelkää
väsyttävänsä itseään tai kylläännyttävänsä kuulijoitaan.

"No, ihme ja kumma! pitääkö meidän lähettää teidät sinne Skotlantiin
yhtä laihana kuin tännekin tulitte? Varmasti olisi se vastoin
luonnon kulkua. Kelpo mieheni isä, vanha Sandie Christie, kuuluu
olleen pelkkä hiven, kun hän muutti pohjoisesta, ja kuollessaan
viime Pyhän Barnabyn päivänä kymmenen vuotta takaperin oli hän
varmasti kolmensadankahdenkymmenen naulan painoinen. Minä olin
avopäinen tyttönen siihen aikaan ja asuin naapuristossa, vaikken
osannut silloin arvata meneväni naimisiin Johnin kanssa, joka oli
minusta parikymmentä vuotta edellä -- mutta hän on hyvinvoipa mies
ja ystävällinen puoliso -- ja hänen isänsä, niinkuin sanoin, kuoli
lihavana kuin kirkonkuudennus. Niin, sir, mutta toivoakseni en ole
pahastuttanut teitä pikku leikilläni -- ja toivon oluen olevan teidän
arvoisuutenne mieliksi -- ja lihan -- ja sinapin?"

"Kaikki oivallista -- kaikki liiankin hyvää", vastasi Olifaunt.
"Teillä on kaikki niin puhdasta ja siistiä, emäntä, että minä en
tiedä miten elää palatessani omaan maahani -- jos sinne koskaan
palaan."

Tämä lisäys näytti puhkeavan sanoiksi vastoin hänen tahtoaan, ja sitä
säesti syvä huokaus.

"Tokihan teidän arvoisuutenne lähtee takaisin, jos haluaa", puheli
emäntä, "jollette katso paremmaksi ottaa sievää hyvillä myötäjäisillä
varustettua vallasneitoa, kuten jotkut maanmiehenne ovat tehneet.
Sanonpa teille, että muutamat kaupungin parhaatkin ovat menneet
skotlantilaisille. Sekin lady[16] Trebleplumb, suuren Turkinmaalle
kauppoja tehneen Sir Thomas Trebleplumbin leski, huoli Sir Awley
Macauleyn, jonka teidän arvoisuutenne varmaankin tuntee; ja kaunis
mistress Doublefee, vanhan lakimies Doublefeen tytär, hyppäsi ulos
ikkunasta ja vihittiin Mayfairissa erään kovanimisen skotlantilaisen
kanssa; ja vanhan puutavarakauppias Pitchpostin tyttäret eivät
tehneet paljoa paremmin, sillä he ottivat kumpikin irlantilaisen;
ja kun ihmiset ivaavat minua siitä, että minulla on skotlantilainen
vuokralaisena, tarkoittaen teidän arvoisuuttanne, sanon minä heille,
että he ovat peloissaan tyttäristään ja vaimoistaan; ja tokihan
minulla on oikeus puoltaa skotlantilaisia, koska John Christie on
puoleksi skotlantilainen ja hyvinvoipa mies ja hyvä puoliso, vaikka
meidän väliämme on parikymmentä vuotta; ja kovasti minä soisin teidän
arvoisuutenne heittävän pois huolensa ja parantavan aamiaistansa
suupalasella ja kulauksella."

"En mitenkään voi, hyvä emäntä", vakuutti Olifaunt. "Olen
tuskaantunut tuosta palvelijastani, joka on ollut niin kauvan poissa
teidän vaarallisessa kaupungissanne."

Olkoon ohimennen mainittuna, että Nelly-emännän tavallisena
lohdutusmuotona oli todistaa olemattomaksi kaikkinainen pahoittelun
syy. Hänen sanotaan menneen tässä niin pitkälle, että miehensä
kuolemaa surevan naapurin lohdutukseksi vakuutti rakkaan vainajan
varmasti jaksavan huomenna paremmin, mikä ei kenties olisi
osoittautunut soveliaaksi huojennuksen tuottajaksi, jos se olisi
ollut mahdollistakin.

Tällä kertaa hän lujasti kielsi Richien viipyneen kaupungilla
kahtakaankymmentä tuntia. Ja mitä tuli ihmisten surmaamiseen
Lontoon kaduilla, niin oli tosin kaksi miestä löydetty Towerin
kaivannosta viime viikolla, mutta se oli kaukana itälaidalla, ja se
onneton, jolta oli kurkku leikattu kedolla, oli tavannut kohtalonsa
Islingtonin lähellä; irlantilainen oli taasen se mies, jonka oli
juovuspäissään pistänyt kuoliaaksi nuori lakikoululainen Pyhän
Klementin edustalla Strandilla.[17] Kaikki nämä todistukset hän
esitti osoittaakseen, että yksikään näistä tapauksista ei ollut
sattunut ihan samanlaisissa olosuhteissa kuin oli Richien paluu
skotlantilaisena Westminsterista.

"Parempana lohdutuksenani on, hyvä emäntä", vastasi Olifaunt, "että
poika ei ole riidanrakentaja eikä tappelija, ellei häntä kovin
härnätä, ja että hänellä ei ole mukanaan mitään kellekään muulle kuin
minulle kallisarvoista".

"Teidän arvoisuutenne puhuu ihan paikalleen", myönsi uupumaton
emäntä, joka rupattelunsa pitentämiseksi viivytteli toimessaan, kun
korjasi astioita pöydältä ja järjesteli huoneessa. "Varma olen siitä,
että master Moniplies ei ole mellastaja eikä riitapukari, sillä
jos hän metelistä pitäisi, leiskuisi hän nuoren väen seassa täällä
naapuristossa, mutta sellaista ei hän uneksikaan; ja kun minä pyysin
sitä nuorta miestä tulemaan vain hyvän tuttuni emäntä Drinkwaterin
luokse asti ja maistamaan lasillisen anisvettä ja haukkaamaan
palasen ähkyjuustoa, -- sillä emäntä Drinkwater on saanut kaksoset,
niinkuin teidän arvoisuudellenne kerroin, sir -- ja tarkoitin pelkkää
kohteliaisuutta sille nuorelle miehelle, niin hän vain mieluummin
jäi istumaan kotimieheksi John Christien seuraan; ja varmastikin
on heidän väliään parikymmentä vuotta, sillä teidän arvoisuutenne
palvelija näyttää tuskin paljoa vanhemmalta kuin minäkään. Mitähän
niillä mahtoi olla sanottavaa toisilleen. Kysyin John Christieltä,
mutta hän käski minun nukkua."

"Jollei hän tule pian", huomautti nuori ylimys, "niin pyydän teitä
sanomaan minulle, minkä viranomaisen apuun voin vedota, sillä
mies-paran turvallisuudesta puhumattakaan olen huolissani myöskin
hänen haltuunsa jättämistäni tärkeistä papereista".

"Voi, teidän arvoisuutenne saa olla ihan varma siitä, että hän
ilmestyy tänne neljännestunnin kuluessa", vakuutti Nelly-emäntä.
"Hän ei ole semmoinen nuorukainen, joka viipyy ulkona kokonaisen
vuorokauden yhteen menoon. Ja mitä niihin papereihin tulee, niin
varmastikin teidän arvoisuutenne suo minulle anteeksi, että
ihan sattumalta osui silmääni kirjeen kulma, kun olin antamassa
hänelle tuskin sormustimenikaan kokoista pikarillista viinaa hänen
vahvistuksekseen märkyyttä vastaan, -- ja se oli osoitettu hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen; ja niinpä onkin kaiketi hänen
majesteettinsa pidättänyt Richien luonansa kohteliaisuudesta,
pohtiakseen teidän arvoisuutenne kirjettä ja lähettääkseen takaisin
sopivan vastauksen."

Sattumalta osasi puhelias emäntä tässä käytännöllisempään
lohdutusperusteeseen kuin hän oli tähän asti keksinyt, sillä
nuorella loordilla oli itselläänkin hiukan epämääräistä toivoa, että
hänen lähettinsä oli saattanut viivästyä hovissa, kunnes hänelle
saataisiin toimitetuksi sovelias ja suotuisa vastaus. Mutta niin
kokematon kuin hän olikin yleisissä asioissa, tarvittiin vain tovin
mietintä hänen tullakseen vakuutetuksi sellaisen odotuksen vähäisestä
mahdollisuudesta, joka oli aivan päinvastainen kaikelle, mitä hän oli
kuullut hovisääntöjen kaavamaisuudesta ja hovissa ajettavan jutun
vitkallisuudesta. Huoahtaen vastasi hän hyväsydämiselle emännälleen
epäilevänsä, tokko kuningas katsahtaisikaan hänelle osoitettuun
lähetykseen, saati ottaisi sitä heti harkittavakseen.

"No, kylläpä te olette heikkosydäminen herrasmies!" kummastui
kelpo vaimo; "ja miksei hän tekisi hyväksemme yhtä paljon kuin
armollinen Elisabet-kuningattaremme? Monet ihmiset sanovat sitä
ja tätä kuningattaresta ja kuninkaasta, mutta minun mielestäni on
kuningas luonnollisempi meidän englantilaisten hallitsijaksi; ja
tämä hyvä mies menee yhtä usein vesitse alas Greenwichiin ja käyttää
yhtä monia lauttureita ja kaikenkaltaisia soutumiehiä ja ylläpitää
kuninkaallisessa armollisuudessaan vesirunoilija John Tayloria,
jolla on sekä jaala että vene. Ja hän on toimittanut komean hovin
Whitehalliin ihan virran varteen; ja koska kuningas on niin hyvä
ystävä Thamesille, niin en voi nähdä, sallikoon teidän arvoisuutenne
minun sanoa, minkä takia kaikki hänen alamaisensa ja teidän
arvoisuutenne erittäisin eivät saisi häneltä täyttä tyydytystä."

"Totta kyllä, emäntä -- totta kyllä, -- toivokaamme parasta; mutta
minun täytyy ottaa levättini ja pistomiekkani sekä pyytää miestänne
hyväntahtoisesti opastamaan minut viranomaisen luo."

"Totisesti, sir", sanoi rivakka emäntä, "sen voin minä tehdä yhtä
hyvin kuin hänkin, joka on ollut hidas mies kielestään kaiken ikänsä,
vaikka tahdon kohtuuden mukaisesti tunnustaa hänet rakastavaksi
puolisoksi ja mieheksi, joka pystyy yhtä hyvin menestymään maailmassa
kuin kukaan meidän ja kujanpään välillä. Ja järjestysasioissa istuva
raatimies on aina Guildhallissa, joka on likellä Paavalin-kirkkoa, ja
minä takaan teille, että hän panee kaupungissa kuntoon kaikki, mitä
viisaus voi korjata; ja muulle ei ole muuta apua kuin kärsiminen.
Mutta soisinpa olevani yhtä varma neljästäkymmenestä punnasta kuin
sen nuoren miehen tulemisesta takaisin ehjänä ja terveenä."

Olifaunt oli suuressa ja tuskallisessa epäilyksessä siitä; mitä kelpo
emäntä niin lujasti väitti varmaksi. Hän heitti levätin toiselle
olalleen ja oli kiinnittämässä pistomiekkaa vyötäisilleen, kun
ensin Richie Monipliesin ääni portaista ja sitte tuon uskollisen
lähetin ilmestyminen kamariin selvitti asian epäilemättömäksi.
Onniteltuaan Monipliesia hänen paluustaan ja lausuttuaan useita
kohteliaisuuksia omalle viisaudelleen sen ennustamisesta näki
Nelly-emäntä vihdoin hyväksi poistua huoneesta. Totta puhuen
hillitsivät hänen uteliaisuuttaan muutamat vaistomaiset säädyllisen
käyttäymisen tunteet, jotapaitsi hän käsitti mahdottomaksi Richien
ryhtyä kertomiseensa hänen ollessaan saapuvilla. Senvuoksi peräytyi
hän, uskoen oman taidokkuutensa saavan salaisuuden heltiämään
jommaltakummalta nuorelta mieheltä yksinäisessä puhelussa.

"No, taivaan nimessä, mikä on vikana?" alotti Nigel Olifaunt. "Missä
olet ollut, tai mitä olet hommannut? Näytät valjulta kuin kuolema.
Kätesi on veressä, vaatteesi riekaleina. Mitä mäikinää oletkaan
pitänyt? Olet ollut päissäsi, Richard, ja tapellut."

"Tapellut olen", myönsi Richard, "pikku otteen; mutta mitä
päihtymiseen tulee, niin sitä urakkaa on työläs saada toimeen tässä
kaupungissa, kun ei ole penniäkään nesteen ostoon; ja mitä mäikinään
tulee, niin ei ole rahtuakaan muuta mäikytetty kuin minun päätäni.
Se ei ole raudasta, tietääkseni, eivätkä vaatteeni teräsverkosta,
niin että toisen puhkasi nuija ja toisen tärveli kouraisu. Muutamat
älyttömät hunsvotit haukkuivat maatani, mutta taisinpa puhdistaa
kujan niistä. Koko pesye kävi minulle kuitenkin viimein liian
paljoksi, ja minä sain tämän kolauksen nuppiini, ja sitte minut
kannettiin tiedottomana pieneen puotiin lakikoulun portin viereen,
missä myydään hoijakoita ja väkkäröitä, jotka mittaavat aikaa
niinkuin mies mittaisi sarkaa; ja sitte ne iskivät minusta suonta,
tahdoin taikka olin tahtomatta, ja olivat aika höyliä, liiatenkin
muuan vanha maanmiehemme, josta enemmän vastakertana."

"Ja mihin aikaan saattoi tuo tapahtua?" kysyi Nigel.

"Ne kaksi rautaukkoa siellä kirkon tornissa portin lähellä
kolkuttivat juuri kello kuutta."

"Ja mikset tullut kotiin heti kun virkosit?" kummeksui Nigel.

"Totta tosiaan, mylord, jokainen _miksi_ on saanut oman _siksi_, ja
tällä onkin pätevä", selitti hänen saattolaisensa. "Kotiin tullakseni
tarvitsi minun tietää, missä koti on; mutta minulta oli lopen
haihtunut kujan nimi, ja mitä enemmän kyselin, sitä enemmän ihmiset
nauroivat ja sitä kauvemmas he lähettivät minut harhaan, niin että
minä heitin homman, kunnes Jumala toimittaisi päivänvalon avukseni;
ja kun viimetteeksi näin olevani lähellä kirkkoa, niin livahdinpa
ottamaan yösijani kirkkomaalta."

"Kirkkomaalta?" surkutteli Nigel. "Mutta minun ei ole tarvis kysyä,
mikä hääti sinut sellaiseen pinteeseen."

"Ei se niin suuresti tapahtunut rahan puutteessa, mylord Nigel",
selitti Richie salaperäisen tärkeänä sävyltään, "sillä minä en
ollut tyyten vailla varoja, josta vastakertana enemmän. Mutta
ajattelin, etten ikänä haaskaisi kuutta pennyä heikäläisen majatalon
nenäkkääseen huoneenhoitajaan, niin kauvan kuin saatoin nukkua
raikkaasti ja pulskasti kauniissa, kuivassa, keväisessä yössä.
Monenakin kertana, kun olen tullut kotiin liian myöhään ja nähnyt
Länsiportin suljetuksi ja vartijan pahanilkiseksi, olen pannut Pyhän
Cuthbertin vasikkahaan kaitsijan luovuttamaan minulle kortteerin.
Mutta Pyhän Cuthbertin hautuumaalla onkin sieviä ruohomättäitä, missä
saa nukkua niinkuin untuvapatjalla, kunnes kuulee kiurun visertävän
niin korkealla ilmassa kuin linnanhuipun tasalla. Mutta ihme paikka
on, että nämä Lontoon kirkkotarhat ovat kivetyt sepelkivillä, jotka
on taottu lujasti vieri viereen kiinni; ja kun viittani on jotensakin
hiukioin, niin siitä lähti vain ohut alunen, ja minun oli pakko
luopua vuoteestani ennen kuin puudutin kaikki jäsenet. Kuolleet
saattavat siellä nukkua kylläkin, sikeästi, mutta ei lempokaan muu."

"Ja mihin sitte jouduit?" tiedusti hänen herransa.

"Pistäysinpähän sievoiseen soppeen, tuommoisen katuvajan ulkonevien
räystäslautojen suojaan, ja siellä nukuin lujasti kuin linnassa.
Kyllähän minua häiritsivät jotkut yöhäiläkät ja reuhaavat
katusankarit, mutta havaitessaan, ettei minulta ollut muuta
saatavissa kuin sivallus Andrea Ferrarastani, toivottivat he hyvää
yötä mokomalle skotlantilaiselle köyhimykselle; ja hyvilläni olin,
kun heistä niinkin helpolla pääsin. Ja aamusella tulla jönkäilin
tänne, mutta tuska ja vaiva oli löytää tietä, sillä minä olin ollut
niin kaukana idässä kuin Penikulman-pääksi[18] nimitetyssä paikassa,
vaikka se oli paremmin kuuden penikulman päässä."

"No, niin, Richie", vastasi Nigel, "minua ilahuttaa, että kaikki tämä
on päättynyt näin hyvin -- mene saamaan jotakin syödäksesi. Varmasti
tarvitset vahvistusta."

"Kyllä tosiaankin, sir", myönsi Moniplies; "mutta jos teidän
ylhäisyytenne suvaitsee --"

"Unohda ylhäisyys toistaiseksi, Richie, kuten olen jo usein sanonut
sinulle."

"Totta tosiaan", sanoi Richie, "voisin hyvin unohtaa, että teidän
arvoisuutenne on loordi, mutta silloin minun pitäisi unohtaa,
että olen loordin palvelusmies, ja se ei ole niin helppoa. Mutta
kuitenkin", hän lisäsi, autellen kuvaustaan oikean kätensä peukalolla
ja kahdella etusormella linnun varpaiden tapaan haritettuina,
pikkusormen ja nimettömän painuessa kämmentä vasten, "hoviin
minä menin, ja ystäväni, joka oli luvannut näyttää minulle hänen
majesteettinsa kaikkeinarmollisimman persoonan, pysyi sanassaan ja
vei minut pihan puolelle, missä sain parhaan aamiaisen mitä olen
syönyt siitä saakka kun tänne tulimme, ja se teki minulle hyvää koko
lopuksi päivää, sillä mitä tässä kirotussa kaupungissa muulloisin
syömääni tulee, niin se on aina höystettyä sillä kiusallisella
aatoksella, että siitä on maksettava. Eihän siinä oikeammiten muuta
ollut kuin luulihoja ja mehuisaa jauhovelliä; mutta kuninkaan
ruumenet, niinkuin teidän arvoisuutenne tietää, ovat parempia kuin
muiden ihmisten jyvät, -- ja ainakin oli se lahjoitettua. Mutta minä
näen", huomautti hän äkkiä pysähtyen, "että teidän arvoisuutenne käy
kärsimättömäksi".

"En suinkaan, Richie", väitti nuori ylimys alistuvan näköisenä,
sillä hän tiesi hyvin, ettei hänen palvelijansa parantaisi vauhtiaan
hoputuksesta; "sinä olet kärsinyt kylliksi asiallasi, ollaksesi
oikeutettu kertomaan tarinan omalla tavallasi. Salli minun vain
pyytää sinua mainitsemaan sen ystävän nimi, jonka piti toimittaa
sinut kuninkaan puheille. Sinä olit kovin salaperäinen siinä
seikassa, kun otit hänen välityksellään laittaaksesi anomuksen hänen
majesteettinsa omiin käsiin, koska kaikki tähän asti lähetetyt eivät
kaikesta päättäen päässeet hänen sihteeriänsä pitemmälle."

"Niin, mylord", sanoi Richie, "minä en ensin ilmoittanut teille hänen
nimeään ja arvoaan, koska arvelin teidän närkästyvän siitä, että
hänenlaisellaan on mitään tekemistä teidän ylhäisyytenne asioissa.
Mutta monikin mies kiipee ylös hovissa kehnommalla avulla. Hän oli
vain Laurie Linklater, keittiön apulainen, joka palveli kauvan sitten
isäni oppipoikana."

"Keittiön apulainen -- palvelija!" huudahti loordi Nigel, pahoilla
mielin mitellen lattiaa.

"Mutta ajatelkaa, sir", sanoi Richie levollisesti, "että kaikki
suuret ystävänne vetäysivät poikkeen ja karttoivat tunnustamasta
teitä joukkoonsa taikka puoltamasta anomustanne. Ja vaikka minä
totisesti toivotan Laurielle korkeampaa virkaa, teidän ylhäisyytenne
tähden ja omasta puolestani sekä olletikin hänen itsensä tähden,
hän kun on ystävällinen mies, pitää teidän ylhäisyytenne ottaa
huomioon, että palvelija, jos hallitsijan kaikkeinkuninkaallisimman
keittiön apumiestä voi sanoa palvelijaksi, saattaa hyvinkin vastata
keittiömestaria muualla, sillä kuninkaan ruumenet, niinkuin sanoin,
ovat parempia kuin --"

"Sinä olet oikeassa, ja minä olin väärässä", taipui nuori ylimys.
"Minulla ei ole mitään valintaa keinoista, saattaakseni olosuhteeni
tunnetuiksi, kunhan ne ovat kunniallisia."

"Laurie on niin rehellinen poika kuin on koskaan hyörinyt
kauhan varressa", takasi Richie, "vaikka arvatenkinhan hän osaa
nuolla näppiään niinkuin muutkin ihmiset, ja syytä onkin. Mutta
lyhyimmästä tärkeimpään, sillä minä näen teidän arvoisuutenne käyvän
maltittomaksi, hän vei minut palatsiin, missä kiireesti hommattiin
kuninkaan lähtöä metsälle taikka haukallapyyntiin Blackheathille,
niinkuin ne taisivat sitä nimittää. Ja siellä seisoi hevonen
kaikkien kiviröykkiöiden keskessä, niin virma hiirakko kuin missään
nähdään; ja satula ja jalustimet ja marhaminta ja kuolaimet silkkaa
hohtavaa kultaa taikka vähintäänkin kullattua hopeata; ja alas,
sir, tuli kuningas kaikkine ylimyksineen, pukeutuneena vihreään
metsästysasuunsa, joka oli kaksin kerroin nauhoitettu korupunoksilla
ja silailtu kullalla. Ihan muistin hänen kasvonsakin, vaikka siitä
oli pitkä aika, kun hänet viimeksi näin. Mutta totta toisen kerran,
veikkonen, ajattelin, ovatkin ajat muuttuneet sitte kun pakenit alas
vanhan Holyrood-palatsin takaportaita hirmuisessa pelossa, housut
hyppysissä, kun et kerinnyt vetämään niitä jalkaasi, ja Frank Stuart,
Bothwellin hurja jaarli, kiivaasti kintereilläsi; ja jos vanha loordi
Glenvarloch ei olisi heittänyt levättiänsä käsivarrelleen ja ottanut
verisiä haavoja runsaammin kuin yksikään sinun puolestasi, et tänä
päivänä kiekuisi noin ylpeänä; ja niin sanoessani en voinut olla
ajattelematta, että teidän ylhäisyytenne supliikki ei saattanut olla
muuta kuin mitä mieluisin; ja niin minä säntäsin loordien joukkoon.
Laurie luuli minua hulluksi ja piti kiinni takinliepeestäni, kunnes
vaate repesi hänen käteensä; ja niin minä poukkosin ihan kuninkaan
eteen, juuri kun hän nousi ratsaille, ja työnsin supliikin hänelle
käteen, ja hän avasi sen kuin ihmetyksissään; ja juuri kun hän
näki ensimäisen rivin, teki minun mieleni kumartaa, ja pahaksi
onnekseni tönäisin hänen vauhkoa elukkaansa turpaan hatullani
ja säikäytin sen pahuksen, ja se tempausi syrjään, ja kuningas,
joka ei istu satulassa paljoakaan paremmin kuin viljasäkki, oli
kuukertua päälleen, ja se olisi saattanut venähyttää kaulani --
ja hän paiskasi paperin hiirakon jalkoihin ja huusi: 'Tiehensä se
kelvoton moukka, joka sen toi!' Ja ne tarttuivat minuun ja huusivat
kavallusta; ja minä ajattelin Ruthveneita, jotka puukotettiin omassa
talossaan kenties yhtä pikkaisesta pillasta. Ne puhuivat sentään
vain selkäsaunasta ja lennättivät minut portinvartijan koppiin,
koettaakseen pamppua, ja minä kiljuin armoa minkä kurkusta läksi; ja
kuningas satulassa suoristauduttuaan ja hengähdettyään huusi, ettei
minulle pitänyt tehdä mitään pahaa, sillä minä olin, hän sanoi,
hänen omia pohjoismaalaisia mullejaan, sen tunsi hän mylvinästä,
-- ja ne kaikki nauroivat ja pitivät melkein samanlaista mölyä. Ja
sitte hän sanoi: 'Antakaa hänelle kappale julistusta, ja menköön
hän takaisin pohjoiseen ensimäisellä hiililaivalla, enne kuin käy
pahemmin.' Ne siis hellittivät minusta ja ratsastivat ulos, tirskuen,
hohottaen ja supattaen toisilleen korvaan. Kovasti lujalle jouduin
Laurie Linklaterin kanssa, sillä hän sanoi joutuvansa hukkaan. Ja kun
sitte kerroin hänelle, että asia oli teidän, sanoi hän, että jos hän
olisi ennen tiennyt, olisi hän antautunut torumisen vaaraan teidän
tähtenne, koska hän muisti urhean vanhan loordin, isänne. Ja sitte
hän näytti, kuinka minun olisi pitänyt tehdä, -- ja että minun olisi
pitänyt kohottaa käteni otsalle, niinkuin olisi kuninkaan ja hänen
hevoshepeniensä loisto kilottanut silmissäni, ja muita marakatin
temppuja olisi minun pitänyt näyttää, sen sijaan että tarjosin
supliikkia, hän sanoi, niinkuin olisin tuonut purtavaa karhun
kitaan. 'Sillä', hän sanoi, 'Richie, kuningas on hyvä luontoinen
ja oikeudentuntoinen mies omasta ystävällisestä luonnostaan, mutta
hänellä on kaikenlaisia oikkuja, joita on viisaasti ohjattava;
ja sitte, Richie', hän sanoi hyvin matalalla äänellä, 'en sitä
sanoisi kellekään muulle kuin sinunlaisellesi viisaalle miehelle,
mutta kuninkaalla on ympärillään sellaisia, jotka turmelisivat
taivaan enkelin; minä olisin osannut antaa sinulle osviittaa hänen
kohdittelukseen, mutta nyt se on kuin lihan jälkeen sinappi'. 'No
niin, Laurie', minä sanoin, 'suittaa olla niinkuin sanot; mutta koska
olen selvillä pampusta ja portinvartijan kopista, niin tarjoilkoot
supliikkeja kutka haluavat, -- lempo Richie Monipliesin periköön,
jos hän tulee tänne toistamiseen suplikoimaan'. Ja minä läksin niine
hyvineni, enkä ollut kaukana lakikoulun portilta, kun jouduin siihen
mylläkkään, josta äsken kerroin."

"No, kelpo Richie", sanoi loordi Nigel, "yrityksesi oli hyvin
tarkoitettu eikä mielestäni niin huonosti toimeenpantu, että se olisi
ansainnut noin kehnoa loppua; mutta menehän lihasi ja sinappisi
ääreen, puhuaksemme muusta myöhemmällä".

"Enempää ei olekaan puhuttavana, sir", kertoi hänen saattolaisensa,
"paitsi että kohtasin hyvin kunnollisen, hyväntahtoisen, hienon
herrasmiehen tai luullakseni pikemmin; porvarin, joka oli
kojekauppiaan takakamarissa; ja kun hän kuuli, kuka minä olin, niin
olikin hän itse ystävällinen skotlantilainen, vieläpä oman hyvän
kaupunkimme lapsia, ja hän suvaitsi pakottaa minut ottamaan tämän
portugalilaisen kultakolikon, juomarahaksi muka -- hitto vieköön,
ajattelin minä, me tiedämme paremmin, sillä me syömme sen -- ja hän
puhui pistäytyvänsä teidän ylhäisyytenne luona käymään".

"Ethän sanonut hänelle, missä asuin, heittiö?" huudahti loordi
Nigel vihaisesti. "Kuolema ja kadotus! Pitääkö minun saada jokainen
moukkamainen Edinburghista muuttanut porvari tänne töllistelemään
hätääni ja maksamaani killingin Köyhän Ritarin näkemisestä
ilmielävänä!"

"Että sanoinko, missä te asutte?" virkkoi Richie kiertäen kysymyksen.
"Kuinka olisin voinut sanoa hänelle, mitä en itse tiennyt? Jos olisin
muistanut kujan nimen, niin ei minun olisi viime-yönä tarvinnut
nukkua hautuumaalla."

"Pidä siis varasi, ettet anna kellekään tietoa asunnostamme",
varoitti nuori ylimys. "Ne, joille minulla on asiaa, voin tavata
Paavalin-kirkon luona tai velkajuttujen oikeustossa."

"Tämä on tallinoven sulkemista sitte kun hevonen on varastettu",
ajatteli Richie itsekseen; "mutta minun pitää panna hänet toiselle
tolalle".

Ja hän kysyi nuorelta loordilta, mitä lausuttiin julistuksessa,
jota hän yhä piteli kokoontaitettuna kädessään; "sillä minulla kun
on ollut niukalti aikaa tavailla sitä", hän sanoi, "tietää teidän
ylhäisyytenne hyvin, ettei minulla ole siitä muuta selkoa kuin komea
vaakuna ylälaidasta -- jalopeura on nyt saanut kynsiinsä vanhan
skotlantilaisen kilpemme, mutta yhtä hyvin oli se kannatettuna
silloin kun sen kumpaisellakin puolella seisoi yksisarviainen".

Loordi Nigel luki julistuksen, ja hän punastui korvia myöten häpeästä
ja suuttumuksesta, mikäli lukemisensa joutui, sillä sisältö oli hänen
loukkaantuneille tunteilleen kuin kirvelevän nesteen kaatamista
verekseen haavaan.

"Mitä hemmettiä on siinä paperissa, mylord?" kysyi Richie kykenemättä
hillitsemään uteliaisuuttaan, kun näki herransa muuttuneen ilmeen.
"En sitä kysyisi, mutta julistus ei ole yksityinen asia, vaan on
tarkoitettu kaikkien ihmisten kuuluviin."

"Se on tosiaankin tarkoitettu kaikkien kuuluviin", vastasi
loordi Nigel, "ja se julistaa maamme häpeätä ja valtiaamme
kiittämättömyyttä".

"Taivas armahtakoon! ja vielä julkaisee sen juuri Lontoossa!"
huudahti Moniplies.

"Kuulehan, Richard", selitti Nigel Olifaunt, "tässä paperissa
neuvostoherrat ilmoittavat, että 'koska alhaissäätyisiä joutilaita
henkilöitä saapuu hänen majesteettinsa kuningaskunnasta Skotlannista
hänen englantilaiseen hoviinsa, häiriten sitä jutuillaan ja
anomuksillaan ja häväisten kuninkaan persoonaa alhaisella,
köyhällä ja kurjalla esiintymisellään, siten halventaen maansa
arvoa englantilaisten silmissä, niin kielletään täten laivureita,
haaksien isäntiä ja muita kaikkialla Skotlannissa tuomasta sellaisia
viheliäisiä olentoja hoviin sakon ja vankeuden uhalla'."

"Kumma että laivuri otti meidät matkustajikseen", paisteli Richie.

"Sitten ei sinun tarvitse kummastella, miten päästä takaisin",
sanoi loordi Nigel, "sillä tässä on pykälä, jonka mukaan sellaiset
joutilaat anelijat on kuljetettava takaisin Skotlantiin hänen
majesteettinsa kustannuksella ja rangaistava julkeudestaan raipoilla,
kaakinpuulla tai tyrmällä, rikkomuksensa mukaan -- se merkitsee
arvattavasti heidän köyhyytensä määrän mukaan, sillä mitään muuta
rikkomusta en näe määriteltynä".

"Tämä tuskin", surkeili Richie, "mallaa vanhaan puheenparteemme:

    "'On kuninkaan katsanto
    armon aurinko.'

"Mutta mitä on paperissa muuta, mylord?"

"Kas, vain pikku pykälä, joka erityisesti koskee meitä. Vielä
ankarammin tuomitaan niitä anojia, jotka rohkenevat lähestyä hovia
muka perimään suoritusta vanhoista saatavista, joita kuningas on
heille velkaa. Paperissa sanotaan, että tämä on kaikenlaatuisesta
kiusaamisesta hänen majesteetilleen kaikkein vastenmielisintä".[19]

"Kuninkaalla on naapureita siinä asiassa", sanoi Richie; "mutta
jokainen ei kykene karistamaan sellaisia takkiaisia itsestään niin
helposti kuin hän".

Heidän haastelunsa keskeytyi, kun ulko-ovelle koputettiin. Olifaunt
katsoi ikkunasta ja näki vanhemmanpuoleisen arvokkaan henkilön,
jota hän ei tuntenut. Richiekin tirkisti ja tunsi, mutta, hän ei
tuntiessaan huolinut tunnustaa edellisen illan ystävää. Peljäten oman
osuutensa tähän vierailuun saattavan tulla ilmi hän pujahti huoneesta
muka aamiaiselleen ja jätti emännän toimeksi opastaa mestari Georgen
loordi Nigelin luo, minkä tämä toimitti peräti kohteliaasti.



4. LUKU.

Raha-asioita.


Nuori skotlantilainen ylimys vastaanotti elinkeinolaisen
kylmäkiskoisen kohteliaasti, osoittaen tuollaista vähäpuheisuutta,
jolla korkeampiin säätyluokkiin kuuluvat toisinaan haluavat saada
alempansa tajuamaan, että hän häiritsee. Mutta mestari George ei
näyttänyt pahastuneelta eikä nolostuneelta. Hän istuutui tuolille,
jota loordi Nigel tarjosi hänelle hänen kunnioitusta herättävän
ulkomuotonsa johdosta, ja silmäili tarkkaavasti nuorta miestä,
liikutukseen yhtynyttä kunnioitusta tuntien. "Suokaa minulle anteeksi
tämä säädyttömyyteni, mylord", sanoi hän tovin vaiti oltuaan; "mutta
minä koetin nuorekkaista kasvoistanne eroittaa hyvän vanhan mylordin,
kelpo isänne piirteitä".

Syntyi tuokion äänettömyys, ennen kuin nuori Glenvarloch vastasi, yhä
karttelevaan tapaan: "Minua on pidetty isäni näköisenä, sir, ja minua
ilahuttaa nähdä henkilö, joka pitää kunniassa hänen muistoaan. Mutta
se asia, joka on aiheuttanut tuloni tähän kaupunkiin, on kiireellistä
kuten yksityistäkin laatua, ja --"

"Ymmärrän viittauksen, mylord", sanoi mestari George, "enkä tahtoisi
tehdä itseäni syypääksi teidän pitkälliseen pidättämiseenne
tehtävistänne tai mieluisammasta haastelusta. Asiani on melkein
toimitettu, kun saan sanotuksi, että minä olen George Heriot, jota
teidän hyvä isänne lämpimästi suosi, toimittaen minut Skotlannin
kuninkaallisen perheen palvelukseen kolmattakymmentä vuotta
takaperin, ja että kuultuani eräältä saattolaiseltanne teidän
ylhäisyytenne oleskelevan kaupungissa jotakin tärkeätä asiaa ajamassa
minun velvollisuuteni ja mielihyväni on palvella kunnioitetun
suojelijani poikaa sekä tarjota hänelle tointensa edistämiseksi
sellaista apua kuin luottoni ja kokemukseni saattavat toimittaa,
koska olen jonkun verran tunnettu sekä hovissa että kaupungilla."

"En epäile kumpaakaan, mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "ja
kiitän teitä sydämestäni hyväntahtoisuudestanne, kun olette tarjonnut
niitä vieraan tarpeisiin. Mutta asiani hovissa on toimitettu ja
päättynyt, ja minä aion lähteä Lontoosta ja koko saareltakin,
matkustaakseni ulkomailla ja ryhtyäkseni siellä sotapalvelukseen.
Voin lisätä, että lähtöni äkillisyys antaa minulle niukasti aikaa
käytettäväkseni."

Mestari Heriot ei noudattanut viittausta, vaan istui
hievahtamattomana; mutta hänen kasvoillaan kuvastui hämiä, niinkuin
olisi hänellä ollut lausuttavanaan jotakin, mitä hän ei oikein
osannut saada sanoiksi. Viimein virkkoi hän epäilevästi hymyillen:
"Teillä on ollut onnea, mylord, kun olette saanut niin väleen
suoritetuksi asianne hovissa. Puhelias emäntänne ilmoitti minulle,
että te olette ollut kaupungissa vasta kaksi viikkoa. Tavallisesti
menee kuukausia ja vuosia ennen kuin hovi ja oikeuksiensa hakija
pudistavat kättä ja eriävät."

"Minun asiani", sanoi loordi Nigel niin lyhyeen, että hän ilmeisesti
tahtoi siten lopettaa keskustelun, "käsiteltiin kertakaikkiaan".

Yhä pysyi mestari Heriot alallaan, ja hänen arvokkaaseen
ulkomuotoonsa yhtynyt sydämellinen suopeus teki mahdottomaksi loordi
Nigelin selvemmin vaatia hänen poistumistaan.

"Teidän ylhäisyydellänne ei ole vielä ollut aikaa", huomautti
ammattilainen, yhäti yrittäen pitää keskustelua vireillä, "käydä
huvipaikoissa -- teattereissa ja muualla, minne nuorisoa keräytyy.
Mutta näenkin teidän ylhäisyytenne kädessä tuollaisen vastakeksityn
kappalejuonen,[20] jollaisia on viime aikoina levitelty. Saanko
kysyä, mikä kappale siinä esitetään?"

"Hoo, hyvin tuttu näytelmä", sanoi loordi Nigel, kärsimättömästi
viskaten lattialle julistuksen, jota hän oli tähän asti väännellyt
kädessään, -- "oivallinen ja suosittu näytelmä -- _Uusi tapa maksaa
vanhoja velkoja_".

Mestari Heriot kumartui alas sanoen: "Vai niin, vanhan ystäväni Filip
Massingerin tekele." Mutta avattuaan paperin ja nähtyään sisällön
hän katsoi kummastuneena loordi Nigeliin ja virkkoi: "Toivoakseni ei
teidän ylhäisyytenne ajattele tämän kiellon voivan ulottua _teihin_
tai teidän vaatimuksiinne?"

"En olisi sitä ajatellut", sanoi nuori ylimys; "mutta siksi
osoittautuu asia. Hänen majesteettinsa, lopettaakseni tämän
keskustelun, on nähnyt hyväksi lähettää minulle julistuksensa,
vastauksena alamaiseen anomukseen suurten lainojen suorittamisesta,
joita isäni antoi valtion palvelukseen kuninkaan kipeimmissä
tarpeissa."

"Mahdotonta!" väitti ammatinharjoittaja; "mahdotonta kerrassaan!
Jos kuningas saattoi unohtaa, mitä teidän isänne muisto vaati, niin
ei hän kuitenkaan olisi voinut haluta -- saatanpa sanoa rohjennut
-- olla niin räikeän kohtuuton sellaisen miehen nimeä kohtaan, joka
ruumiillisesti kuolleena elää kauvan Skotlannin kansan muistissa."

"Minä olisin ollut samaa mieltä", vastasi loordi Nigel entiseen
tapaansa; "mutta tosiseikkoja vastaan ei käy kiistäminen".

"Mikä oli sen anomuksen sisältönä?" kysyi Heriot, "tai kuka sen
esitti? Jotakin kummallista on täytynyt olla sen sävyssä, taikka
sitte --"

"Voitte nähdä pohjakirjoitukseni", sanoi nuori loordi, ottaen sen
pienestä matkalippaasta. "Lainopillisen puolen siitä on laatinut
Skotlannissa toimiva asianajajani, taitava ja järkevä mies; muu
on omaani ja toivoakseni lausuttua asianomaisen nöyrästi ja
vaatimattomasti."

Mestari Heriot silmäsi nopeasti kirjelmää. "Mikään ei voi olla
maltillisempaa ja kunnioittavampaa", hän sanoi. "Onko mahdollista,
että kuningas on kohdellut tätä anomusta halveksivasti?"

"Hän heitti sen pihakivitykselle". kertoi Glevarlochin loordi,
"ja lähetti minulle vastaukseksi tuon julistuksen, luokittaen
minut Skotlannista saapuvien köyhimysten ja kerjäläisten joukkoon,
jotka häpäisevät hänen hoviaan ylpeän Englannin silmissä -- siinä
kaikki. Jollei isäni olisi häntä puoltanut sydämellään, säilällään
ja omaisuudellaan, niin hän kenties ei olisi itse nähnyt Englannin
hovia."

"Mutta kuka esitti anomuksenne, mylord?" kysyi Heriot. "Lähetin
herättämä vastenmielisyys ulottuu toisinaan itse sanomaan."

"Palvelijani", ilmoitti loordi Nigel, "sama mies, jonka näitte ja
jolle lienette ollut ystävällinen".

"Palvelijanne, mylord?" sanoi kultaseppä. "Hän näyttää nokkelalta
mieheltä ja on epäilemättä uskollinen; mutta varmaan --"

"Aiotte sanoa", tokaisi loordi Nigel, "että hän ei ole sovelias
sanansaattaja kuninkaan näkyviin? Ei kylläkään mutta mitä saatoin
tehdä? Jokainen yritykseni asiani esittämiseksi kuninkaalle oli
onnistunut huonosti, hakemuksen eivät olleet päässeet pitemmälle kuin
apulaisten ja sihteerien salkkuihin. Tuo mies vakuutti, että hänellä
oli kuninkaan huonekunnassa ystävä, joka toimittaisi hänet kuninkaan
tavattaviin, -- ja niinpä --"

"Kyllä ymmärrän", sanoi Heriot. "Mutta, mylord, minkätähden ette
te arvonne ja syntynne oikeudella ole lähtenyt hoviin ja pyytänyt
puheillepääsyä, jota ei olisi voitu evätä teiltä?"

Nuori loordi punehtui ja silmäili pukuaan, joka oli hyvin
yksinkertainen ja näytti siistiydestään huolimatta jo palvelleen
kauvankin.

"En tiedä, miksi häpeisin puhua totta", ilmaisi hän hetkisen
epäröittyään. "Minulla ei ollut soveliasta pukua, esiintyäkseni
hovissa. Olen päättänyt karttaa kulunkeja, joita en voi suorittaa;
ja luullakseni ette te, sir, neuvoisi minua seisomaan palatsin
ovella itse ojentamassa anomusta niiden joukossa, jotka itse teossa
valittavat hätäänsä ja rukoilevat almua."

"Se olisi tosiaan ollut sopimatonta", myönsi porvari. "Mutta
kuitenkin, mylord, on minulla lujasti mielessäni se aatos, että tässä
on joku erehdys. Saanko puhutella palvelijaanne?"

"En näe, mitä hyötyä siitä olisi", vastasi nuori ylimys, "mutta
vastuksiani kohtaan osoittamanne harrastus näyttää vilpittömältä,
ja sen vuoksi --" Hän polki lattiaa, ja muutaman silmänräpäyksen
kuluttua ilmestyi Moniplies pyyhkien partaansa ja viiksiänsä
leivänmuruista ja oluthaarikan vaahdosta, selväksi osoitukseksi
siitä, missä puuhassa hän oli ollut. "Salliiko teidän ylhäisyytenne",
pyysi Heriot, "minun tehdä palvelijallenne muutamia kysymyksiä?"

"Hänen ylhäisyytensä paashille, mestari George", huomautti Moniplies,
nyökäten tervehdykseksi, "jos huolitte puhua kirjaimellisesti".

"Hillitse kärkevä kielesi", käski hänen herransa, "ja vastaa selvästi
tiedustuksiin, mitä sinulta kysytään".

"Ja _totuuden_ mukaan, jos sinun paashiutesi suvaitsee", lisäsi
ammattilainen, "sillä muistanethan, että minulla on kyky saada ilmi
valehtelu".

"Kyllä, kyllä kai, niin", vastasi palvelusmies hiukan hämillään,
ujostelemattomuudestaan huolimatta, "vaikka arvelen, että sellaisen
totuuden, joka kelpaa herralleni, sietää kelvata kelle hyvänsä
muullekin".

"Paashit panevat omiaan herroilleen vanhan tavan oikeudella",
sanoi kultaseppä, "ja sinä lyöttäydyt siihen joukkoon, vaikka olet
luullakseni vanhimpia moisista viikareista. Mutta minulle sinun pitää
puhua totta, jollet halua päättää juttuasi piiskurin paalussa."

"Ja se onkin kehno leposija", vastasi aikava kantapoika. "Siis
kyselkää pois vain, mestari George."

"No niin", alotti elinkeinolainen, "mikäli kuulen, ojensit sinä
eilen hänen majesteettinsa käteen anomuksen tältä kunnianarvoisalta
loordilta, herraltasi".

"Sitä ei totisesti käy kieltäminen, sir", vastasi Moniplies; "siinä
oli näkijöitä kylliksi paitsi minua".

"Ja sinä väität hänen majesteettinsa paiskanneen sen halveksivasti
luotansa?" jatkoi kultaseppä. "Pidä varasi, sillä minulla on keinoja
totuuden ilmisaamiseen, ja sinun olisi parempi seistä kaulaa
myöten Nor-Lochissa, josta niin suuresti pidät, kuin kantaa väärää
todistusta, kun hänen majesteettinsa nimi on kysymyksessä."

"Ei ole mitään aihetta väärään todistukseen siinä asiassa", vastasi
Moniplies lujasti. "Hänen majesteettinsa viskasi sen pois kuin olisi
se liannut hänen sormiansa."

"Siinä kuulette, sir", huomautti Olifaunt Heriotille.

"Malttakaahan!" vastasi viisas porvari; "tämän miehen nimi ei ole
poissa paikaltaan -- hän on monipuolinen esiintymisessään. Seis,
mies", sillä Moniplies jupisi jotakin aamiaisensa lopettamisesta ja
alkoi lyyhätä ovelle päin, "vastaa minulle vielä yhteen kysymykseen.
Kun annoit herrasi anomuksen hänen majesteetilleen, etkö antanut
mitään sen mukana?"

"Ka, mitäs minä olisin sen mukana antanut, tietääksenne, mestari
George?"

"Sitä minä juuri haluan ja vaadin saada tietää", vastasi kuulustaja.

"No, niin -- en osaa oikein sanoa, vaikka olisin tainnut tulla
sujauttaneeksi kuninkaan käteen pikkaraisen supliikin omasta
puolestani, mylordin paperin seurana -- vain säästääkseni hänen
majesteetiltaan vaivaa -- jotta hän saisi yhdellä kertaa harkita ne
molemmat."

"Oman anomuksesi, tolvana!" huudahti hänen herransa.

"Voi hyväinen, niin, mylord", sanoi Richie; "köyhillä on omat pikku
supliikkinsa niinkuin paremmillakin ihmisillä".

"Ja kuulepas, mitähän se arvoisa hakemuksesi lienee sisältänyt?"
uteli mestari Heriot. "Ei, taivaan tähden, mylord, malttakaa
mielenne, muutoin emme milloinkaan pääse selville tästä kummallisesta
jutusta. Puhu suusi puhtaaksi, miekkonen, niin minä puolustan sinua
herrallesi."

"Se on pitkä tarina kertoa -- mutta ytimenä siinä oli kovistus
vanhasta laskusta, jonka jäi isäni kuolinpesälle velkaa hänen
majesteettinsa kuninkaan kaikkeinarmollisin äiti, kun hän asui
linnassa ja sai meidän myymälästämme yksiä ja toisia tarpeita
ja tavaroita, joiden toimittaminen epäilemättä tuotti isälleni
kunniaa, niinkuin niiden maksaminen yhtä epäilemättömästi herättänee
luottamusta hänen majesteettiinsa, samaten kuin suorituksen
vastaanottaminen tuottaa minulle suurta mukavuutta."

"Mitä häpeämättömyyksien latelua tämä on?" ärjäisi hänen herransa.

"Joka sana niin tosi kuin konsanaan puhui John Knox", vakuutti
Richie. "Tässä on jäljennös-pahainen supliikista."

Mestari George otti rypistyneen paperilapun miehen kädestä ja
luki hampaittensa välitse mutisten: "Nöyrästi osoittaa -- um --
um -- hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisin äiti -- um -- um --
oikein veloitettu ja jäänyt maksamatta viisitoista markkaa[21]
-- allaolevan tilin mukaan -- kaksitoista sarvikarjan sorkkaa
hyytelöiksi -- karitsa jouluksi -- rasvassa käristetty salvukukko
neuvostohuoneeseen, kun Bothwellin loordi illasti hänen armonsa
kanssa. Tuskinpa voitte kummeksua, mylord, että kuningas antoi tälle
karhunnalle rivakan vastaanoton; ja minä päättelen, herra paashi,
että sinä pidit huolta oman anomuksesi esittämisestä ennen herrasi
hakemusta?"

"En maar pitänytkään", vastasi Moniplies. "Ajattelin antaa mylordin
hakupaperin ensin, niinkuin syytä olikin; ja sitäpaitsi olisi se
avannut tien omalle pikku laskulleni. Mutta siinä hälinässä ja
kuhinassa, ja vauhkon hevosen peijakkaan sätkiessä sinne ja tänne,
taisin sulloa ne molemmat hänen käteensä ripirinnan, ja kenties omani
oli päällimäisenä; ja jos siinä nyt oli jotain väärää, niin minähän
sain kaiken peljästyksen ja kaiken vaaran --"

"Ja saat kaiken selkäsaunan, kelvoton lurjus", koveni Nigel. "Pitääkö
sinun tungettelevassa hävyttömyydessäsi päästä loukkaamaan ja
häpäisemään minua viheliäisten asiaisi sotkemisella omiini?"

"Ei, ei, mylord", sanoi suopea porvari, asettuen välittäjäksi,
"minä olen tullut toimittaneeksi miehen harhaannuksen päivänvaloon
-- suokaa minulle sen verran vaikutusta teidän ylhäisyyteenne,
että kelpaan hänen luittensa takaajaksi. Teillä on syytä olla
suutuksissanne, mutta kuitenkin luulen veitikan erehtyneen enemmän
itseluuloisuudesta kuin tahallaan; ja käsitykseni mukaan saatte
häneltä parempaa palvelusta toisella kerralla, jos jätätte tämän
virheen silleen. Menehän siitä, mies -- minä solmin sinulle rauhan."

"Enkä", sanoi Moniplies, pysyen hievahtamattomana. "Jos mylord haluaa
lyödä miestä, joka on seurannut häntä pelkästä rakkaudesta, sillä
luullakseni ei meidän välillämme ole vaihtunut paljoakaan palvelijan
palkkaa koko matkalla Skotlannista asti, niin tehköön mielensä mukaan
ja katsokoon, mitä kunniaa hän siitä saapi -- ja mieluummin (suuri
kiitos teille sentään, mestari George) siedän pehmityksen hänen
pampustaan kuin että koskaan sanottaisiin vieraan tulleen meidän
väliimme."

"Mene sitte", sanoi hänen herransa, "ja laittaudu näkyvistäni".

"Hyvin tiedän, että se on pian tehty", puheli Moniplies, peräytyen
hitaasti. "Minä en tullut kutsumatta -- ja halusta olisin ollut
poissa jo puoli tuntia takaperin, mutta pitipäs mestari Georgen
pidättää minut vastaamaan kyselyynsä, ja siitä syntyi kaikki tämä
kohu."

Ja niin läksi hän muristen, sävyltään paljoa enemmän vääryyttä
kärsineenä kuin tehneenä.

"Ei ole ikinä ollut mies niin kiusattuna nenittelevästä tolvanasta
kuin minä! Mies on teräväpäinen, ja minä olen huomannut hänet
uskolliseksi -- luullakseni hän myös rakastaa minua, ja siitä
on hän antanut todisteita -- mutta hän on niin kohoutunut omaan
turhamaisuuteensa, itsepäisyyteensä ja ansioittensa luulotteluun,
että hänestä näyttää tulevan herra ja minusta palvelija; ja minkä
hyvänsä virheen hän tekee, siitä lausuu hän varmasti niin äänekkäitä
valituksia kuin olisi koko erehdys minun eikä missään määrin hänen."

"Pitäkää ja hoivatkaa häntä kuitenkin", neuvoi kaupunkilainen; "sillä
uskokaa harmaita hapsiani, kiintymys ja uskollisuus ovat nykyään
palvelijassa harvinaisempia ominaisuuksia kuin ennen vanhaan. Älkää
kuitenkaan, loordi hyvä, uskoko hänelle mitään syntyperänsä tai
kasvatuksensa yläpuolelle kuuluvaa toimitusta, sillä te näette itse,
kuinka siinä voi käydä."

"Se on liiankin ilmeistä, mestari Heriot", myönsi nuori ylimys, "ja
minä pahoittelen tehneeni vääryyttä hallitsijalleni ja herrallenne.
Mutta minä olen aito skotlantilaisen tavoin viisas perästäpäin --
erehdys on tapahtunut, hakemukseni on hyljätty, ja ainoana keinonani
on käyttää varojeni jäännös Monipliesin ja itseni toimittamiseen
jonkun vallihaudan ääreen, kaatuakseni taistelurintamassa esi-isieni
tavoin."

"Olisi parempi elää ja palvella maatamme niinkuin ylväs isänne,
mylord", muistutti mestari George. "Ei, ei, älkää katsoko alas tai
pudistako päätänne, -- kuningas ei ole evännyt anomustanne, sillä
hän ei ole sitä nähnyt. Te pyydätte vain oikeutta, ja sitä antamaan
alamaisilleen pakottaa hänet sijansa -- niin juuri, mylord, ja
sanonpa, että hänen luonnollinen mielenlaatunsa pitää tässä hänen
velvollisuutensa puolta."

"Kovin mielelläni ajattelisin niin, ja kuitenkin --" sanoi Nigel
Olifaunt; "en puhu omista vahingoistani, mutta maassani on moni
jäänyt hyvityksettä".

"Mylord", vakuutti mestari Heriot, "minä en haasta kuninkaallisesta
herrastani ainoastaan alamaisena kunnioittavasti -- suosittuna
palvelijana kiitollisesti -- vaan myöskin vapaana ja uskollisena
skotlantilaisena suoramielisesti. Kuningas itse on hyvin luontuva
pitämään oikeuden vaakaa tasassa; mutta hänen ympärillään on
henkilöitä, jotka kykenevät vaivihkaa heittämään vaakakuppiin omia
itsekkäitä toiveitaan ja halpoja pyyteitään. Te olette jo kärsimässä
tästä, ja tietämättänne."

"Minua kummastuttaa, mestari Heriot", sanoi nuori loordi, "kuulla
teidän näin lyhyen tuttavuuden perusteella puhuvan niinkuin olisitte
likeisesti tutustunut asioihini".

"Mylord", selitti kultaseppä, "toimeni laatu suo minulle suoranaisen
pääsyn palatsin sisäsuojiin. Tiedetään hyvin, että minä en puutu
vehkeisiin tai puolueasioihin, niin että yksikään suosikki ei ole
vielä yrittänyt sulkea minulta kuninkaallisen kammion ovea; päin
vastoin olen ollut hyvissä väleissä jokaisen kanssa niin kauvan kuin
hän oli vallassa, enkä ole ottanut osaa ainoankaan kukistumiseen.
Mutta minä en voi olla siten suhteissa hoviin, kuulematta vastoin
tahtoanikin, mitkä pyörät ovat liikkeessä ja miten niitä pidätetään
tai kieritetään. Tietysti, kun katson hyväksi tavoittaa sellaista
tietoa, osaan etsiä oikeista lähteistä. Olen maininnut teille,
miksi teidän ylhäisyytenne vaiheet herättivät mielenkiintoani.
Vasta eilis-iltana tiesin olevanne kaupungissa, ja kuitenkin
sain tehdessäni tuloa tänne tänä aamuna hankituksi teille hiukan
valaistusta juttunne esteistä."

"Sir, olen kiitollinen harrastuksestanne, niin vähän kuin se
lieneekin ansaittua", vastasi Nigel vielä hiukan jäykästi. "Tuskin
kuitenkaan tajuan sellaista osanottoa."

"Sallikaa minun ensin osoittaa teille, että se on todellinen", sanoi
käsityöläinen. "En moiti teitä vastahakoisuudestanne luottamaan
minun alhaiseen yhteiskuntaluokkaani kuuluvan vieraan kauniisiin
lupauksiin, kun olette kohdannut niin vähän ystävällisyyttä
sukulaisten ja niiden säätyläistenne taholta, joita olisi monien
siteiden pitänyt kiinnittää avuksenne. Mutta ottakaa huomioonne syy.
Isänne laajat tilukset ovat kiinnitetyt 40,000 markan summasta,
jonka on nimellisesti saamassa Peregrine Peterson, skotlantilaisten
etuoikeuksien valvoja Campveressä."

"En tiedä mitään kiinnityksestä", sanoi nuori loordi; "mutta
sellaisesta summasta on vetokirja, jonka lunastamatta jäädessä
menetän koko sukuperintöni neljänneksestä arvostaan -- ja juuri siitä
syystä velon kuninkaan hallitukselta isäni saatavia, kyetäkseni
pelastamaan maatilani tuolta ahnaalta velkojalta".

"Vetokirja Skotlannissa", selitti Heriot, "on sama kuin kiinnekirja
tällä puolen Tweediä; mutta te ette tunne todellista velkojaanne.
Valvoja Peterson vain lainaa nimensä verhoamaan itse Skotlannin
loordi ylikansleria, joka toivoo tämän velan varjolla voittavansa
itse haltuunsa kiinteimistön tai kenties tyydyttävänsä vielä
mahtavampaa kolmatta henkilöä. Hän antaa luultavasti kätyrinsä
Petersonin ottaa tilukset huostaansa, ja kun toimenpiteen nurjuus on
unohtunut, siirtää mateleva välikappale myynnin tai muun sellaisen
tempun nimellä tälle suurelle miehelle Glenvarlochin omaisuuden ja
herruuden."

"Voiko se olla mahdollista?" oudoksui loordi Nigel. "Ylikansleri
itki, kun jätin hänelle hyvästi -- sanoi minua serkukseen -- ja
pojakseenkin -- antoi minulle kirjeitä, ja vaikken pyytänyt häneltä
mitään rahallista apua, pyysi hän tarpeettomasti anteeksi, kun ei
tyrkyttänyt sellaista minulle, vedoten arvoasemansa ja ison perheensä
suuriin menoihin. Ei, minä en voi uskoa, että ylimys harjoittaisi
petosta niin pitkälle."

"Minä en tosin ole jalosukuista syntyperää", sanoi kultaseppä,
"mutta vielä kerran pyydän teitä silmäämään harmaita hiuksiani ja
ajattelemaan, mitä etua minulla voisi olla niiden häpäisemisestä
valheellisuudella asioissa, joihin minulla ei ole mitään osaa, paitsi
mikäli ne koskevat hyväntekijäni poikaa. Miettikää myös, onko teille
ollut mitään hyötyä loordi ylikanslerin kirjeistä?"

"Ei mitään", vastasi Nigel Olifaunt, "paitsi kylmiä tekoja ja
kauniita sanoja. Olen jonkun aikaa ajatellut, että heidän ainoana
tarkoituksenaan oli päästä eroon minusta -- muuan eilen tarjoili
minulle rahaa, kun puhuin ulkomaille menosta, jotta minulta ei
puuttuisi varoja maanpaon toimittamiseen itselleni."

"Oikein", vahvisti Heriot; "mieluummin kuin että jäisitte pakenematta
toimittaisivat he itse teille siivet lentääksenne pois".

"Minä lähden heti hänen luokseen", uhkasi tulistunut nuorukainen, "ja
lausun hänelle mielipiteeni hänen halpamaisuudestaan".

"Luvallanne sanoen", esteli Heriot, pidättäen hänet, "te
ette saa tehdä niin. Riidalla te tulisitte tuhonneeksi minut
tiedonantajananne; ja vaikka minä uskaltaisin puolet puotiani teidän
ylhäisyytenne palvelukseksi, niin luullakseni tuskin soisitte minun
joutuvan vahinkoon, kun siitä ei voi olla mitään apua teille."

Sana _puoti_ kuulosti karkealta nuoren ylimyksen korvaan, ja hän
vastasi pikaisesti: "Vahinkoon, sir? -- niin kaukana olen minä
vahingon suomisesta teille, että toivoisin teidän taivaan tähden
herkeävän turhista tarjoumuksistanne sellaisen palvelemiseksi, jolle
ei ole ollenkaan mahdollinen toimittaa lopullista apua!"

"Jättäkää se minun huolekseni", pyysi ammatinharjoittaja; "olettehan
jo erehtynyt yhtä pitkälle toiselta puolen. Sallikaa minun ottaa tämä
anomus -- minä kirjoitutan sen kauniisti puhtaaksi ja valitsen oman
aikani (ja se tapahtuukin pian), asettaakseni sen kuninkaan käteen
varmaankin ymmärtäväisemmin kuin saattolaisenne osasi. Jokseenkin
vastaan siitä, että hän ryhtyy asiaan niinkuin häneltä toivotte
-- mutta ellei hän sitä tee, en vielä silloinkaan luovu hyvästä
hankkeesta."

"Sir", sanoi nuori ylimys, "teidän puheenne on niin ystävällistä ja
oma tilani niin avuton, etten tiedä miten kieltäytyä hyväsydämisestä
tarjoumuksestanne, vaikka minua punastuttaakin sen omaksuminen
vieraalta".

"Emme uskoakseni ole enää vieraita keskenämme", toivoi kultaseppä;
"ja kun välitykseni onnistuu ja teidän omaisuutenne on saatu jälleen
turvatuksi, niin teidän pitää hyvityksekseni tilata ensimäinen
varastonne pöytähopeita George Heriotilta".

"Te saisitte huonon maksajan, mestari Heriot", virkkoi loordi Nigel.

"Sitä en pelkää", vastasi kultaseppä; "ja minua ilahuttaa nähdä
teidän hymyilevän, mylord. Tällöin olette minusta vielä enemmän kelpo
vanhan loordi isänne näköinen, ja se rohkaisee minua sitäpaitsi
esittämään pikku pyynnön -- että tulisitte yksinkertaiselle
päivälliselle luokseni huomenna. Asun ihan likellä Lombard-kadun
varrella. Kestityksenä, mylord, on valkoista lientä, lihava
salvukukko hyvin silavoittuna, häränlihavatkulia vanhan Skotlannin
vuoksi ja kenties pikarillinen oikeata vanhaa viiniä, joka laskettiin
tynnyriin ennen kuin Skotlanti ja Englanti olivat yhtenä. Sitte
seuraksi pari omaa kunnon maanmiestämme -- ja kukaties emäntäni saa
keksityksi hauskan skotlantilaisen tyttösen tai sinnepäin."

"Ottaisin vastaan kohteliaisuutenne, mestari Heriot", sanoi Nigel,
"mutta Lontoon kaupunkilaisneitoset kuuluvat haluavan nähdä miehen
keikarina. Minun ei tekisi mieleni halventaa skotlantilaista ylimystä
heidän käsityksissään, koska epäilemättä olette puhunut parasta
maa-poloisestamme, ja olen tällähaavaa hiukan varojen puutteessa
komeiluun."

"Mylord, suoruutenne johtaa minut askeleen edemmäksi", ilmaisi
mestari George. "Minä -- minä jäin velkaan isällenne jonkun määrän
rahaa, ja -- ei, jos teidän ylhäisyytenne katsoo minuun noin
tiukasti, en ikinä kerro tarinaani -- ja suoraan puhuakseni, sillä
minä en ole eläissäni kertaakaan kyennyt pitkittämään valhetta
kunnolleen loppuun -- ja on mitä asianmukaisinta, että teidän
ylhäisyytenne tätä juttua sopivasti ajaakseen menee hoviin arvoanne
vastaavasti. Minä olen kultaseppä ja elän rahanlainauksella kuten
kalleuksienkin myynnillä. Tahtoisin sijoittaa sata puntaa teidän
haltuunne korkoa kasvamaan, kunnes asianne ovat sovitut."

"Ja entä jos niitä ei koskaan sovita suotuisasti?" epäröi Nigel.

"Silloin, mylord", vastasi kauppamies, "moisen summan hukkaantuminen
merkitsee minulle vähän, muihin pahoittelun aiheisiin verraten".

"Mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "suosionosoituksenne on
jalomielisesti tarjottu ja otettakoon vilpittömästi vastaan. Minun
täytyy olettaa, että te näette tienne selvänä tässä jutussa, vaikka
minä tuskin näen, sillä kaiketi teitä surettaisi lisätä mitään uutta
taakkaa kannettavakseni, kehoittamalla minua antautumaan velkoihin,
joita todennäköisesti en kykenisi suorittamaan. Otan senvuoksi
rahanne siinä toivossa ja luottamuksessa, että te toimitatte minulle
tilaisuuden maksaa takaisin täsmällisesti."

"Saan teidät vakuutetuksi siitä, mylord", takasi kultaseppä, "että
aion menetellä suhteenne kuin velallisen, jolta odotan suoritusta:
jos minulla on myöntymyksenne, niin pitää teidän vahvistaa nimellänne
näiden rahojen saanti ja sitoumus niiden takaisinmaksamisesta".

Hän otti vyöstään kirjoitusneuvonsa, kyhäsi muutamia rivejä
lausumaansa suuntaan, veti viittansa sivutaskusta pienen kultamassin
ja alkoi hyvin järjestelmällisesti lukea sen sisältöä pöydälle
huomauttaen, että siinä piti olla sata puntaa. Nigel Olifaunt ei
voinut olla viittaamatta, että tämä oli tarpeetonta muodollisuutta ja
että hän ottaisi massin kohteliaan saamamiehensä sanan perusteella;
mutta se oli vastenmielistä vanhuksen liiketavoille.

"Suvaitkaa säännöllisyyttäni", hän sanoi, "loordi hyvä, -- me
ammattilaiset olemme varovaista ja toimellista väkeä, ja minä
menettäisin hyvän nimeni ainiaaksi Paavalin-kirkon kellonkaikunan
piirissä, jos antaisin kuitin tai ottaisin tunnusteen, toimittamatta
rahoja nimenomaan laskettavaksi. Määrän pitäisi nyt olla oikea
-- ja toden totta", hän lisäsi katsoen ulos ikkunasta, "tuolla
tuovat poikani muuliani, sillä minun on lähdettävä länttä
kohti. Pankaa rahanne sivummalle, mylord; ei ole hyvä näyttää
sellaisia kultasirkkuja visertelemässä ympärillään lontoolaisessa
vuokratalossa. Luullakseni on lippaanne lukko välttävän hyvä; jollei
ole, niin voin toimittaa teille huokealla lippaan, joka on sisältänyt
tuhansia. Se oli vanhan kelpo Sir Faithful Frugalin; hänen tuhlari
poikansa möi kuoren, syötyään sydämen -- ja siinä oli kaupungissa
kerätyn varallisuuden loppu."

"Toivoakseni teidän varanne saavat paremman määränpään, mestari
Heriot", lausui loordi Nigel.

"Samaa toivon minäkin, mylord", sanoi vanhus hymyillen, mutta
kunnon John Bunyanin puheenpartta käyttäen 'senohella kihahti vesi
hänen silmiinsä'. "Jumala on nähnyt hyväksi koetella minua kahden
lapsen menetyksellä, ja mitä tulee kasvattilapseen, joka elää, niin
-- voi minua! oi tätä maailmaa! Mutta minä olen kärsivällinen ja
kiitollinen, ja mitä Jumalan minulle lähettämään varallisuuteen
tulee, niin siltä ei puutu perillisiä niin kauvan kuin on orpopoikia
Vanhassa Sauhulassa.[22] Hyvästi jääkää, mylord."

"Yhdellä orvolla on jo syytä kiittää teitä", sanoi Nigel saattaessaan
häntä kamarinsa ovelle, missä vanha ammattilainen ehkäisi enemmän
seuraamisen ja poistui kiireesti.

Alas portaita mennessään hän sivuutti puodin, missä emäntä Christie
seisoi niiaillen, ja tiedusti kohteliaasti hänen miestänsä. Emäntä
luonnollisesti pahoitteli tämän poissaoloa; John oli nimittäin
alhaalla Deptfordissa tekemässä tiliä jonkun hollantilaisen laivurin
kanssa.

"Meikäläinen kaupanteko, sir", hän sanoi, "pidättää häntä paljon
poissa kotoa, ja mieheni on oltava jokaisen tervatakin orjana, joka
tarvitsee vain naulankin köysitäpettä".

"Kaikista liikeasioista täytyy pitää huoli, emäntä", huomautti
kultaseppä. "Sanokaa miehellenne terveiseni -- George Heriotin
terveiset Lombard-kadulta. Olen ollut asioissa hänen kanssaan -- hän
on rehellinen ja säntillinen -- pitää ajasta ja sitoumuksista tarkan
vaarin. Olkaa ystävällisiä jalosukuiselle vieraallenne ja huolehtikaa
siitä, että häneltä ei puutu mitään. Vaikka hän katsoo hyväksi
nykyään oleskella hiljaisesti ja syrjässä, on olemassa henkilöitä,
jotka välittävät hänestä, ja minun toimenani on valvoa hänen
tarpeitaan. Antakaahan siis minun tietää miehenne kautta, emäntä
hyvä, miten mylord jaksaa ja puuttuuko häneltä mitään."

"Ja hän siis lopultakin _on_ todellinen loordi?" sanoi emäntä. "Kyllä
minä aina ajattelinkin hänen näyttävän sellaiselta. Mutta miksei hän
sitte mene parlamenttiin?"

"Menee kyllä, emäntä", vastasi Heriot, "Skotlannin parlamenttiin,
omassa maassaan".

"Kas, hän on siis vain skotlantilainen loordi", vähäksyi emäntä; "ja
siitä syystä hän häpeilee arvonimensä omaksumista, kuten sanotaan".

"Älkää antako hänen kuulla _teidän_ sanovan niin, emäntä", huomautti
porvari.

"Mitä, minunko, sir?" puolustausi toinen; "sellaista ei ole
ajatuksissanikaan, sir. Skotti tai englantilainen, hän on ainakin
miellyttävä mies, ja höyli mies; mieluummin kuin hän olisi minkään
puutteessa, palvelisin häntä itse ja tulisin Lombard-kadulle saakka
teidän arvoisuutennekin palvelemiseksi."

"Miehenne tulkoon luokseni, emäntä hyvä", sanoi kultaseppä, joka
kaikessa kokeneessa viisaudessaan ja arvokkuudessaan oli jossain
määrin muodonnoudattaja ja tarkan kurin harrastaja. "Sananlasku
sanoo: 'koti lujilla, kun muijat kujilla!' Ja palvelkoon hänen
ylhäisyytensä oma mies isäntäänsä hänen kamarissaan -- se on
säädyllisempää. Hyvästi vain, emäntä."

"Hyvästi, teidän arvoisuutenne", lausui emäntä hiukan
kylmäkiskoisesti, ja niin pian kuin opastelija oli edennyt
kuulumattomiin, jupisi hän ynseästi, toisen neuvontaa halveksien:
"Viis minä mokoman puheista, vanhan skotlantilaisen läkkisepän, mikä
oletkin! Mieheni on yhtä viisas ja melkein yhtä vanha kuin sinäkin,
ja jos miellytän häntä, niin se on kyllin hyvä. Ja vaikka hän ei ole
juuri niin rikas juuri nyt kuin jotkut ihmiset, niin toivon kuitenkin
vielä näkeväni hänen ratsastavan muulillaan jalkapeitteineen ja kaksi
sinitakkia takanaan yhtä hyvin kuin hekin."



5. LUKU.

Anomus esitetään paremmin.


Ei ollut kokonaan komeilua, että hyväsydäminen porvari kulki
ratsain ja saattueen seuraamana siihen tapaan, jonka mainitsimme
herättäneen hiukkasen mielenkarvautta emäntä Christiessä, vaikka
tämä totta puhuen haihtui jo äskeisessä pikku yksinpuhelussa. Kelpo
mies luonnollisesti halusi myös ylläpitää huomattavan kansalaisen
ulkonaista arvokkuutta, mutta tällähaavaa hän oli vasiten lähdössä
Whitehalliin näyttämään Jaakko-kuninkaalle kallisarvoisen taiturityön
tuotetta, jota arveli hänen majesteettinsa saattavan mielellään
katsella, jollei hän sitä ostaisikin. Hän itse oli sentähden
satulapeitteisen muulin selässä, voidakseen paremmin kulkea ahtailla,
likaisilla ja tungoksen täyttämillä kaduilla, ja yhden saattolaisen
kantaessa kainalossaan arvoesinettä punaiseen poijiin käärittynä
pitivät toiset kaksi sen turvallisuutta silmällä. Pääkaupungin
järjestysvalta oli nimittäin silloin siinä kunnossa, että ihmisiä
usein hätyytettiin avoimella kadulla kostohankkeissa tai ryöstön
yrityksissä, ja ahdistelulle alttiit henkilöt tavallisesti pyrkivät
suojaamaan itseänsä aseellisten seuralaisten avulla, mikäli varat
myönsivät. Tämä tapa oli ensimältä rajoittunut ylimystöön ja
aateliin, mutta ulottui vähitellen niihin varakkaihin porvareihin,
jotka jotakin saaliiksi kelpaavaa kuljettaessaan olisivat muutoin
voineet joutua katurosvon helpoiksi uhreiksi.

Edetessään länttä kohti tämän uljaan saattueensa etunenässä pysähtyi
George Heriot maanmiehensä ja ystävänsä, vanhan kellosepän, myymälän
edustalle. Pantuaan Tunstallin, jolla oli palvelusvuoro, tarkistamaan
kellonsa oikean ajan mukaan, hän pyysi saada puhutella mestaria.
Kutsuttuna saapui vanha ajan mittaaja luolastaan, kasvoiltaan
kuin pronssipatsas, tummana tomusta, jossa paikotellen välkähteli
vaskipuruja, ja aistit niin hämärtyneinä laskelmien jännityksestä,
että hän tuijotti kultaseppä-ystäväänsä kokonaisen minuutin,
ennen kuin näytti oikein tuntevan häntä ja kuuli hänen lausuvan
kutsumuksensa David Ramsaylle ja sievälle mistress Margaretille,
hänen tyttärelleen, tulla päivälliselle hänen luokseen seuraavana
päivänä kello kahdeltatoista, tavatakseen siellä erään jalosukuisen
nuoren maanmiehen. Puhuteltu ei vastannut sanaakaan.

"Panen minä sinut puhumaan, hitto vieköön", mutisi Heriot itsekseen,
ja äkkiä muuttaen sävyään hän sanoi kovaa: "Kuules, naapuri
David, milloin sinä ja minä teemme tasingin siitä metallista,
minkä toimitin sinulle laittaessasi sen tornikellon Theobaldiin
ja sen toisen vehkeen Buckinghamin herttualle? Minun on ollut
maksettava espanjalaiselle kauppahuoneelle harkoista, ja minun
täytyy ehdottomasti muistuttaa sinulle, että olet viivyttänyt maksua
kahdeksan kuukautta."

Jyrkän velkojan vaatimuksessa on jotakin niin terävää ja käreää,
ettei sitä voi vastustaa mikään inhimillinen rumpukalvo, olkoon
se kuinkakin puutunut muille äänille. David Ramsay hätkähti heti
mietiskelystään ja vastasi ärtyisesti: "Ka, George, hyvä mies, mitä
varten pidät moista melua sadastakahdestakymmenestä punnasta? Koko
maailma tietää kykeneväni vastaamaan kaikista sitoumuksistani,
ja aina itse tarjosit minulle kunnollista aikaa, kunnes hänen
armollinen majesteettinsa ja jalo herttua järjestäisivät tilinsä
kanssani. Omasta kokemuksestasi tietänet, etten minä voi säädyttömän
ylämaalaisen moukan tavoin kärttää heidän ovillaan, niinkuin sinä
tulet kovistamaan minua tänne."

Heriot nauroi ja vastasi: "Hei, David, näenpä velkomuksen olevan kuin
sangollinen vettä niskaasi ja tekevän sinusta taas tämän maailman
miehen. Ja nyt, ystävä, sanoppas minulle niinkuin oikea kristitty,
syötkö huomenna luonani päivällistä puoleltapäivin, tuoden mukanasi
sievän mistress Margaretin, kummityttäreni, tapaamaan jalosukuista
nuorta maanmiestämme, Glenvarlochin loordia?"

"Glenvarlochin nuorta loordia!" kertasi vanha käsityöläinen.
"Kaikesta sydämestäni, ja hauskaa on nähdä hänet jälleen. Emme ole
tavanneet toisiamme neljäänkymmeneen vuoteen -- hän oli minusta kaksi
vuotta edellä latinakoulussa -- hän on herttainen nuorukainen."

"Se oli hänen isänsä -- hänen isänsä -- hänen isänsä! -- senkin vanha
hourupää Pilkku-ja-yksi-muistiin, mikä oletkin", vastasi kultaseppä.
"Jo olisikin hän herttainen nuorukainen tähän mennessä, jos eläisi,
se arvoisa ylimys! Tämä on hänen poikansa, loordi Nigel."

"Vai poikansa!" älysi Ramsay. "Kenties hän tarvitsee kronometrin tai
kellon -- harvat keikarit huolivat nykyään olla ilman niitä."

"Hän saattaa hyvinkin ostaa puolet varastoasi, jos koskaan pääsee
omilleen", arveli hänen ystävänsä. "Mutta muista lupauksesi, David,
äläkä kohtele minua niinkuin silloin, kun vaimoni piti lampaanpäätä
ja sipulikukkoa kiehumassa sinun tähtesi kello kahteen saakka
ehtoopäivällä."

"Hän sai sitä suurempaa kunniaa keittotaidostaan", vastasi David, nyt
ihan valveilla. "Liiaksi kiehutetun lampaanpään pitäisi meikäläisen
puheenparren mukaan olla myrkkyä."

"Niin", huomautti mestari George, "mutta kun huomenna ei tule sitä
ruokalajia, niin voit sattua tärvelemään sellaisen päivällisen, jota
ei puheenparsi pysty parantamaan. Ehkä tapaat ystäväsi Sir Mungo
Malagrowtherin, sillä minä aion kutsua hänen arvoisuutensa. Ole siis
varma ja pysy tarkkana, Davie."

"Kyllä pysyn -- noudatan aikaa kuin kronometri", vakuutti Ramsay.

"En sinuun kuitenkaan luota", tuumi Heriot. "Kuules, Jenkin poika,
käske skotlantilaisen Janetin sanoa kummilapselleni, sievälle
mistress Margaretille, että hänen pitää muistuttaa isälleen
parhaaseen ihokkaaseen pukeutumisesta huomenna ja tuoda hänet
Lombard-kadulle puoleltapäivin. Sano hänelle, että he tapaavat siellä
uljaan nuoren skotlantilaisen loordin."

Jenkin yskäisi kuivasti kuin pitäen asiaansa vastenmielisenä tai kuin
olisi hän kuullut mielipiteitä, joihin ei saanut väittää vastaan.

"Hm!" toisti mestari George, jonka jo olemme huomauttaneet hiukan
mahtipontiseksi kotoisen kurin suhteen. "Mitä sillä tarkoitat?
Toimitatko asian vai etkö, mies?"

"Tietenkin, mestari George Heriot", vastasi oppilas lakkiansa
koskettaen. "Ajattelin vain, että mistress Margaret ei kaiketikaan
unohda sellaista kutsua."

"No, eipä kylläkään", sanoi mestari George. "Hän on kuuliainen tyttö
kummi-isälleen, vaikka toisinaan sanonkin häntä leuhkanaksi. Ja
kuulehan, Jenkin, sinun ja kumppanisi olisi paras tulla nuijinenne
saattamaan mestarianne ja häntä turvallisesti kotiin. Mutta ensin
sulkekaa myymälä, päästäkää kahlekoira irti ja antakaa portinvartijan
oleksia etuvajassa paluuseenne asti. Minä lähetän kaksi miestäni
mukaanne, sillä olen kuullut noiden huimapäisten lakikoululaisten
ruvenneen rymyämään kahta hullummin kuin ennen."

"Me pystymme suoriutumaan heidän miekoistaan vankoilla kartuilla",
arveli Jenkin; "älkääkä sillä asialla palvelijoitanne vaivatko".

"Taikka tarpeen tullen", huomautti Tunstall, "on meillä miekkoja yhtä
hyvin kuin lakikoululaisillakin".

"Hyi sentään -- hyi sentään, nuori mies", paheksui porvari.
"Oppipoika miekankahvassa! Totisesti, taivas varjelkoon! Yhtä
mielelläni näkisin hänet sulkahattu päässä."

"No niin, sir", lopetti Jenkin, "me otamme asemaamme soveltuvat aseet
ja puolustamme mestariamme ja hänen tytärtään, vaikka meidän pitäisi
repiä ylös katukivet".

"Siinä puhui reima lontoolainen oppilas", kiitti porvari, "ja
hauskutukseksenne, pojat, saattekin kulauttaa pikarillisen viiniä
kaupunginisien kunniaksi. Pidän mielessäni teidät molemmat -- te
olette ahkeria poikia, kumpikin omalla tavallanne. Jumalan haltuun,
Davie. Älä unohda huomista puolipäivän hetkeä." Ja niin sanoen hän
taas käänsi muulinsa pään länttä kohti ja meni Temple Barin kautta
tuollaista verkallista ja siivoa astuntaa, joka samalla kertaa
soveltui hänen arvoonsa ja kansalaisasemaansa sekä salli hänen
saattolaistensa haitatta pysyä hänen tasallaan jalkaisin.

Lakikoulu-korttelin portilla hän taas pysähtyi, astui alas ja
pistäysi tuollaiseen pieneen kojuun, joita julkisilla kirjureilla
oli ympäristössä. Nuori mies, jonka ohut sileä tukka oli suorittu
suoraan korviin saakka ja sitte tasittu, nousi kyyristelevän nöyrästi
kumartaen seisaalleen, sieppasi päästään lerppalierisen hattunsa,
jota ei suostunut enää mitenkään panemaan takaisin, ja vastasi mitä
suurinta kunnioitusta ilmaisten kultasepän kysymykseen: "Miten
luistaa liike, Andrew?" -- "Aina paremmin teidän arvoisuutenne
ystävällisellä suosiolla ja kannatuksella."

"Ota iso arkki paperia, mies, ja tee uusi kynä, jossa on terävä
kärki ja hieno hiusviiva. Älä halkaise sulkaa liian korkealle, se
on tuhlaavaa menettelyä ammatissasi, Andrew -- ne, jotka eivät
piittaa jyvistä, eivät pääse leipään. Tiedän erään oppineen miehen
kirjoittaneen tuhannen sivua samalla sulalla."

"Voi, sir!" sanoi nuori mies, joka kunnioittavan ja myöntyväisen
näköisenä kuunteli kultaseppää, vaikka tämä opetti hänen omaa
ammattiaan; "kuinka pian minunlaiseni mitätön olento saattaakaan
kohota maailmassa teidän arvoisuutenne kaltaisen miehen opastamana!"

"Opastukseni ovat harvoja, Andrew, pian sanottuja eivätkä vaikeita
panna käytäntöön. Ole rehellinen -- ole uuttera -- ole säästäväinen
-- niin piankin voitat varallisuutta ja arvoa. Kas tässä, jäljennä
minulle tämä anomus parhaalla ja kaavamaisimmalla käsialallasi. Minä
odotan kunnes se on valmis."

Nuorukainen ei kohottanut katsettaan paperista eikä laskenut kynää
kädestään ennen kuin työ oli tehty teettäjän tyydytykseksi. Porvari
antoi sitte nuorelle kirjurille enkelikolikon,[23] käski hänen pitää
henkensä uhalla salassa kaikki tietoonsa uskotut toimitukset, nousi
taas muulinsa selkään ja ratsasti edelleen länttä kohti pitkin
Strandia.

Temple Bar, jonka kautta Heriot kulki, ei ollut nykyajan holvimuuri
tai porttikäytävä, vaan avoin aidake eli paalutus, joka yöksi ja
hälytyksen hetkinä suljettiin ketjuilla. Myöskään ei Strand, jota
myöten hän ratsasti, ollut nykyinen yhtäjaksoinen katu, vaikka se jo
alkoi saada sitä luonnetta. Sitä voitiin vielä pitää avoimena tienä,
jonka eteläreunalla kohosi erinäisiä ylimystön omistamia taloja ja
hotelleja, takanaan vesirajaan ulottuvat puutarhat ja jokeen johtavat
portaat veneeseenastumisen helpottamiseksi; ne rakennukset ovat
jättäneet ylhäisten omistajiensa nimen perinnöksi monelle Strandilta
Thamesin ääreen johtavalle kadulle. Strandin pohjoispuoli oli
niinikään pitkänä talorivinä, jonka takana oli nopeasti nousemassa
rakennuksia, kuten Pyhän Martinin kujassa ja muissa kohdissa; mutta
Covent-tarha oli vielä kirjaimellisessa merkityksessä puutarha tai
ainakin vasta saamassa sinne tänne joitakuita asumuksia. Kaikki
ympäristön touhu kuitenkin osoitti nopeata kasvua pääkaupungissa,
joka oli kauvan saanut kokea rauhaa, varallisuutta ja säännöllistä
hallitusta. Taloja yleni joka suunnalla, ja porvarimme viisas silmä
näki jo läheisenä sen ajan, joka muuttaisi hänen kulkemansa melkein
avoimen maantien yhtenäiseksi ja säännölliseksi kaduksi, yhdistämään
hovin ja varsinaisen kaupungin Lontoon keskukseen.

Hän sivuutti sitte Charing Crossin; tämä ei enää ollut se miellyttävä
yksinäinen kauppala, jossa tuomareilla oli tapana einehtiä matkallaan
Westminster Halliin, vaan alkoi muistuttaa sitä valtimoa, jota
myöten Johnsonin sanojen mukaan "pursuaa Lontoon väestön täysi vuo".
Rakennukset olivat joutuin lisääntymässä, mutteivät suinkaan vielä
antaneet vähäisintäkään käsitystä tienoon nykyisestä ulkomuodosta.

Viimein päätyi matkalaisemme Whitehalliin. Hän kulki Holbeinin
suunnitteleman kauniin portin alitse, joka oli rakennettu kuvioiksi
muuratuista tiilistä ja jota Moniplies oli halventavasti verrannut
Edinburghin Länsiporttiin. Siten joutui hän Whitehallin palatsin
laajalle alueelle, jolla nyt vallitsi korjaustöiden sekamelska.

Jaakko-kuningas ei osannut aavistaa rakennuttavansa palatsia, jonka
ikkunasta hänen ainoa poikansa oli astuva sen eteen pystytetylle
mestauslavalle. Hän hommasi parhaillaan De Burghin, Henrikki VIII:n
ja kuningatar Elisabetin vanhojen ja rapistuneiden rakennusten
siirtämistä sen ylvään rakentelun tieltä, johon Inigo Jones ponnisti
kaiken neronsa. Tulevaisuudesta tietämättömänä joudutti kuningas
hankkeittensa valmistumista ja piti sentähden kuninkaallista
asuntoansa vielä Whitehallissa vanhojen rakennusten röykkiökehässä,
uuden ryhmän muodostaessa rakenteilla ollessaan vaikeakulkuisen ja
sekavan sokkelon.

Kuninkaallisen huonekunnan kultaseppä, joka huhun mukaan usein toimi
sikäläisenä pankkiirinakin, -- sillä nämä ammatit eivät vielä olleet
erillään toisistaan, -- oli siksi tärkeä henkilö, ettei häntä sopinut
etuvartijan tai ovipalvelijan ollenkaan pidättää. Jättäen muulinsa
ja kaksi saattolaistaan ulkopihalle hän koputti hiljaa eräälle
rakennuksen takaovelle ja pääsi piammiten sisälle; luotettavin
seuralainen tuli hänen kintereillään, taideteos kainalossa. Tämänkin
miehen hän jätti odotushuoneeseen, missä oleksi kolme tai neljä
paashia, yllään kuninkaalliset livreijat, mutta vyöttämättöminä,
napittamattomina ja muutenkin huolimattomammin sideltyinä kuin paikka
ja kuninkaan likeisyys näyttivät sallivan; he heittelivät arpanoppia
ja kapuja tai loikoivat lavitsoilla torkkuen, silmät puoli-ummessa.
Etuhuoneesta avautui ovi käytävään, jossa kaksi marsalkkaa hymyili
tervehdykseksi varakkaalle kultasepälle, hänen astuessaan sisälle.

Sanaakaan ei virketty kumpaiseltakaan taholta; toinen johdemies vain
katsoi ensin Heriotiin ja sitte pieneen seinäverhojen puolittain
peittämään oveen, ilmeisesti tahtoen kysyä: "Tuonneko on asiaa?"
Porvari nyökkäsi, ja varpaillaan sipsutellen niin varovasti kuin
olisi lattia ollut munista laskettu läheni hovilainen ovea, avasi sen
hiljaa ja lausui muutamia sanoja matalalla äänellä. Jaakko-kuninkaan
leveä skotlantilainen haastelu kuului vastaukseksi. "Laske hänet
oitis, Maxwell. Oletko maleksinut niin kauvan hovissa hoksaamatta,
että kulta ja hopea ovat aina tervetulleita?"

Johdemies viittasi Heriotia esille, ja kelpo ammattilainen astui
hallitsijan työkammioon.

Se sekasorto, jonka keskellä hän tapasi kuninkaan istumassa, ei
ollut huono kuva Jaakon omasta mielentilasta ja luonteesta. Siellä
oli paljon taiteellisia kuvia ja kallisarvoisia koristeita, mutta ne
olivat järjesteltyjä huolimattomasti, pölyttyneitä ja puolet arvoansa
tai ainakin tehoansa menettäneitä siinä kunnossa, missä ne joutuivat
näkösälle. Pöydälle oli pinottu jyhkeitä puolitaitteisniteitä, joiden
sekaan oli viskelty kepeitä pilakirjoja ja rivoja kertomuksia,
ja armottoman pitkien puheiden ja hallitustaitoa käsittelevien
tutkielmain vihkoröykkiössä näkyi viheliäisiä laulelmia ja
arkkiveisuja runoustaiteen kuninkaallisen oppilaan sepityksinä --
siten nimitteli hallitsija itseänsä niissä yrityksissä -- sekä
suunnitelmia Europan yleiseksi rauhoittamiseksi, luettelo kuninkaan
koirien nimistä ja ohjeita vesikauhun parantamiseksi.

Kuninkaan puku oli vihreätä samettia ja sisustettu niin kimmoiseksi,
että se oli tikarinkestävä. Sellainen vaatetus sai hänen ryhtinsä
kömpelöksi ja muhkuraiseksi, ja kieroon napitettuna se tuntui
vääntävän hänen vartalonsa epämuotoiseksi. Vihreän ihokkaan yllä
hän käytti tummanruskeata yönuttua, jonka taskusta pilkisti hänen
metsästystorvensa. Hänen harmaa huippuhattunsa oli tomussa lattialla,
mutta sitä ympäröitsi isoista balas-rubiineista punottu käärys.
Päässä oli hänellä sinisestä sametista ommeltu yömyssy, etureunassa
haikaransulka suuressa kunniassa pidettynä muistona jostakin
suosikkihaukan erinomaisesta lentopyynnistä.

Mutta tuollaiset vaatetuksen ja ympäristön ristiriitaisuudet
olivat pelkkiä ulkonaisia ilmauksia niistä, joita esiintyi
kuninkaan luonteessa, saattaen sen epätietoiseksi aikalaisille ja
luovuttaen sen ongelmana myöhäisemmille historiankirjoittajille.
Hän oli hyvin oppinut mies, omistamatta hyödyllistä tietoa; älykäs
monissa yksityistapauksissa, ilman todellista viisautta; valtaansa
mieltynyt ja halukas ylläpitämään ja kartuttamaan sitä, mutta
luontuva luovuttamaan sen ja itsensä ohjailun mitä arvottomammille
suosikeille; suurisanainen oikeuksiensa vakuuttaja, joka säveästi
näki niitä poljettavan teoissa; viehättynyt asioimisiin, joissa
häntä aina petkutettiin, ja sodan pelkäilijä siinä, missä
valloitus olisi ollut helppo. Hän piti arvokkuudestaan, samalla
kun alituiseen halvensi sitä sopimattomalla tuttavallisuudella;
kykeni ahkeraan uurastukseen yleisissä asioissa ja kuitenkin löi ne
usein laimin mitättömän huvituksen takia; hän oli sukkelus, vaikka
lukutoukka, ja hyvän koulutuksen saanut, vaikka piti tietämättömien
ja sivistymättömien seurasta. Hänen arkaluontoisuutensakaan ei
ollut yhtenäinen, ja hänen elämässään oli hetkiä, arveluttavia
käänteitä, jolloin hän osoitti esi-isiensä miehuutta. Hän oli
työteliäs joutavissa pikkuseikoissa ja joutavoitsija siinä, missä
vaadittiin vakavaa työtä; harras tunteiltaan ja kuitenkin liian
usein törkeä puheissaan; oikeudentuntoinen ja avulias luonnostaan,
mutta taipui kuitenkin vääryyden tekoihin ja muiden sortamiseen. Hän
oli itara rahalle, jota hänen oli annettava omasta kädestään, mutta
ajattelematon ja hillitön tuhlari sen suhteen, jota hän ei nähnyt.
Sanalla sanoen, ne hyvät ominaisuudet, jotka ilmenivät erityisissä
tapauksissa ja tilanteissa, eivät olleet luonnostaan riittävän
lujia ja vaikuttavia vallitsemaan hänen yleistä käyttäytymistään,
ja satunnaisesti esiintymällä ne vain saivat Jaakon ansaitsemaan
määritelmän, jonka hänestä lausui Sully -- että hän oli kristikunnan
viisain hupsu.

Tämän hallitsijan vaiheet osoittivat samaa yhtenäisyyden puutetta
kuin hänen luonteensakin. Varmasti kyvyttömimpänä Stuartina hän
sai rauhallisesti haltuunsa sen kuningaskunnan, jonka vallalta
hänen edeltäjänsä olivat työläästi varjelleet omaa kuninkuuttaan;
mutta vaikka hänen hallituksensa näytti olevan omiaan takaamaan
Suur-Britannialle sen pysyväisen rauhan ja sisäisen onnen, joka niin
suuresti soveltui kuninkaan mielialaan, kylväytyivät kuitenkin juuri
tuon hallituksen aikana ne eripuraisuuden siemenet, jotka sadun
lohikäärmeenhampaiden tavoin tuottivat sadokseen verisen ja yleisen
kansalaissodan.

Sellainen oli hallitsija, joka nyt tervehti Heriotia Kilkku-Geordien
nimellä, sillä hänen tunnettuna tapanaan oli antaa omia nimityksiään
kaikille, joiden kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä. Hän kysyi
heti, mitä uusia kalistimia toinen oli tuonut mukanaan, puijatakseen
lailliselta ja omassa maassaan syntyneeltä ruhtinaaltansa rahoja.

"Jumala varjelkoon, armollinen valtiaani", alotti porvari, "minua
liikkumasta niin vilpillisissä aikeissa. Toinhan vain teidän korkean
majesteettinne nähtäväksi astian, jota sekä aiheensa että tekotapansa
takia en haluaisi panna ainoankaan alamaisen käsiin, ennen kuin
tiedän teidän majesteettinne mielipiteen siinä kohden."

"Älä helkkarissa, mies, annas nähdä, Heriot -- vaikka, kautta
sieluni. Steenien pöytäkalusto oli niin kallis kauppa, että olin
kunniallisen kuninkaan sanalla melkein vannonut pitäväni vastedes
oman kultani ja hopeani ja antavani sinun, Geordie, pitää omasi."

"Mitä Buckinghamin herttuan pöytäkaluihin tulee", selitti kultaseppä,
"niin teidän majesteettinne suvaitsi määrätä, ettei mitään kulunkia
säästettäisi, ja --"

"Vähät siitä, mitä minä sanoin; kun mies on narrien ja lasten
parissa, niin hänen on heitettävä nappikuoppaa. Mutta sinulla
olisi pitänyt olla enemmän järkeä ja tajua kuin että annoit
Charles-lapsosen ja Steenien saada tahtonsa toteen; he voisivat
haluta lattiatkin lasketuiksi hopeasta, ja kumma, etteivät sitä
tehneet."

George Heriot kumarsi eikä virkkanut enempää. Hän tunsi herransa
liian hyvin, puhdistautuakseen muutoin kuin etäisellä viittauksella
hänen määräykseensä, ja Jaakko, jonka säästäväisyys aina oli vain
hetkellinen omantunnon vihlaus, kävi heti jälkeenpäin halukkaaksi
näkemään kultasepän mainitsemaa loistoteosta, lähettäen Maxwellin
sitä hakemaan. Sillaikaa hän tiedusti porvarilta, mistä tämä oli sen
hankkinut.

"Italiasta, teidän majesteettinne", vastasi Heriot.

"Eihän siinä liene mitään paavilaisuuteen vivahtavaa?" sanoi
kuningas, näyttäen tavallista totisemmalta.

"Ei toki, teidän majesteettinne", kielsi Heriot. "Minun ei olisi
viisasta tuoda nähtäväksenne mitään pedon merkillä varustettua."

"Itse olisit enemmän peto, jos sen tekisit", puheli kuningas. "On
hyvin tunnettua, että minä kilvoittelin Dagonin kanssa nuoruudessani
ja kellistin hänet oman temppelinsä kynnykselle; se on hyvänä
todistuksena siitä, että minua pitäisi tulevaisina aikoina sanoa
uskon puoltajaksi, jos arvottomaksikin. Mutta tässä tulee Maxwell,
köyristyneenä taakkansa alle kuin Apuleiuksen kulta-aasi."

Heriot kiirehti kirvoittamaan johdemieheltä kantamuksen ja asettamaan
kohokoristeisen tarjottimen -- sillä sellainen se oli, ja tavattoman
isokokoinen -- suotuisaan valoon, jotta hänen majesteettinsa saisi
parhaiten tarkastelluksi veistoksia.

"Älä helkkarissa, mies", ihastui kuningas, "sehän on ihmeellinen
kapine ja käsittääkseni omiaan kuninkaan huoneeseen. Ja aihe on,
kuten sanot, mestari George, hyvin osuva ja sovelias, näkyen
esittävän Salomon tuomiota -- ruhtinaan, jonka polkuja kaikkien
elävien hallitsijain hyvin sopii astua esimerkikseen."

"Mutta jonka askeleita", tokaisi Maxwell, "vain yksi heistä -- jos
alamainen saa sen verran huomauttaa -- on koskaan saavuttanut".

"Lukitse kielesi, sinä väärä liehittelijä!" sanoi kuningas, mutta
hänen kasvoillaan osoitti hymy imarruksen tehonneen. "Katso tätä
uhkeata taituruuden näytettä ja ole kielastelematta. Ja kenen
käsialaa tämä ollee, Geordie?"

"Sen on muovannut, sir", kertoi kultaseppä, "mainehikas
florensilainen Benvenuto Cellini, ja tarkoitettu oli se Frans I:lle
Ranskaan. Mutta toivoakseni se tapaa sopivamman isännän."

"Ranskan Fransille!" innostui kuningas; "Salomoko, juutalaisten
kuningas, lähetettäisiin Ranskan Fransille! Älä helkkarissa, mies;
se olisi osoittanut Cellinin järjettömäksi, vaikka hän ei olisi
koskaan tehnyt mitään muuta päätöntä. Fransille! -- ka, hänhän oli
tappeleva hupsu, mies, -- pelkkä hupsu tappelija, -- laittausi
pihtiin Paviassa, niinkuin oma Davidimme ammoin Durhamissa; jos
olisivat voineet lähettää hänelle Salomon älyn ja rauhanrakkauden ja
jumalisuuden, niin olisivat tehneet hänelle paremman palveluksen.
Mutta Salomon tulisi istua toisenlaisessa seurassa kuin Ranskan
Fransin."

"Minä toivon, että se hyvä onni koituukin hänelle", suositti Heriot.

"Se on ihmeellinen ja hyvin taidokas veistoteos", pitkitti kuningas.
"Mutta kuitenkin tuntuu minusta _carnifex_ eli teloittaja tuossa
heiluttavan kalpaansa liian likellä kuninkaan kasvoja, koska hän
on aseen ulottuvissa. Luullakseni olisi vähäisempikin viisaus kuin
Salomon valaissut hänelle, että teräkaluissa on vaaraa, joten hän
olisi käskenyt rutaleen joko pistää säilänsä huotraan tai peräytyä
loitomma."

George Heriot yritti lieventää tätä muistutusta vakuuttamalla
kuninkaalle, että Salomon ja mestaajan naapuruus oli näköjään
läheisempi kuin todellisuudessa ja että piti ottaa lukuun
etenemäsuhde.

"Mene hornaan eteneminesi, mies", kivahti kuningas. "Ei voi ajatella
pahempaa etenemistä lailliselle kuninkaalle, joka haluaa hallita
rakkaudessa ja kuolla rauhassa ja kunniassa, kuin lyöttäytyä
paljastettujen miekkain välkkeeseen. Minua pidetään yhtä urheana kuin
useimpia ihmisiä, ja kuitenkin vakuutan sinulle, etten ole kyennyt
katselemaan paljasta terästä siristelemättä ja räpäyttelemättä
silmiäni. Mutta onhan se sentään muhkea koru; ja mikä on sen hintana,
mies?"

Kultaseppä huomautti vastaukseksi, että se ei ollut hänen omansa,
vaan kuului eräälle pulaan joutuneelle maanmiehelle.

"Jolla verukkeella aiot pyytää kaksinkertaisen
korvauksen, kaiketikin?" epäili kuningas. "Tunnen minä teidän
kaupunkilaiskauppiasten metkut, mies."

"Minulla ei ole toiveita teidän majesteettinne viisauden
eksyttämisestä", vakuutti Heriot. "Esine on todella mitä sanoin,
ja hinta on sataviisikymmentä Englannin puntaa, jos teidän
majesteettinne näkee hyväksi maksaa käteisellä."

"Sataviisikymmentä puntaa, mies! ja yhtä monta noitaa ja velhoa
loitsimaan ne esille!" päivitteli hallitsija nyreänä. "Kautta
sieluni, Kilkku-Geordie, sinä olet päättänyt, että massisi
pitää kiikkua iloisin sävelin! Mistä minä luen sinulle pöytään
sataviisikymmentä puntaa lunastaakseni kapineen, joka ei paina yhtä
monta naulaa? ja sinä tiedät, että huonekuntanakin palvelijat ja
pöytävirkailijani ovat saamassa kuudelta kuukaudelta!"

Kultaseppä ei ollut millänsäkään tästä nurkumisesta, jollaiseen
hän oli hyvin tottunut. Hän vastasi vain, että hinta oli helposti
järjestettävissä, jos hänen majesteettinsa piti esineestä ja halusi
saada sen haltuunsa. Asianomainen henkilö tosin tarvitsi rahat, mutta
hän, George Heriot, antaisi ne lainaksi hänen majesteettinsa tiliin,
jos se oli hänen tahtonsa, ja jättäisi kuninkaalle sopivaan aikaan
suorituksen siitä ja muista asioista; rahoille laskettaisiin vain
tavallinen korko.

"Kautta kunniani", ilahtui Jaakko, "tuo on kunnollisen ja järkevän
kauppamiehen puhetta. Meidän pitää saada toinen apuraha alihuoneelta,
ja sillä siitä tilistä pääsee. Vie se pois, Maxwell -- vie se pois
ja toimita se asetetuksi paikkaan, missä Steenie ja Charles-lapsonen
näkevät sen palatessaan Richmondista. Ja nyt kahden kesken
ollessamme, vanha hyvä Geordie-ystävä, arvelenpa Salomosta ja meistä
puhuessamme totisesti, että koko maan viisaus läksi Skotlannista, kun
me matkasimme tänne etelään."

George Heriotissa oli kylliksi hovimiestä hänen huomauttaakseen, että
"viisaat luonnollisesti seuraavat viisainta niinkuin hirvet astuvat
johtajansa jäljessä".

"Totta tosiaan luulenkin olevan perää sanoissasi", myönsi Jaakko,
"sillä niin itseluuloisia kuin englantilaiset ovatkin, tunnustavat
he jokseenkin mieleviksi miehiksi meidät itsemme sekä hovimme ja
huonekuntamme jäsenet, kuten esimerkiksi sinut. Mutta taaksemme
jääneiden aivot ovat yhtenä mylläkkänä ja leiskuvat päättömästi kuin
noidat ja velhot paholaisen sapattiaattona."

"Minua surettaa kuulla se, armollinen valtiaani", pahoitteli Heriot.
"Suvaitseeko teidän armollisuutenne sanoa, mitä maanmiehemme ovat
tehneet ansaitakseen sellaisen mainelauseen?"

"He ovat käyneet virmapäiksi, mies -- ihan löylynlyömiksi",
kuvaili kuningas. "En saa pidetyksi heitä loitolla hovista millään
julistuksilla, joilla airuet pauhaavat kurkkunsa käheiksi.
Eilispäivänäkin, juuri kun olimme nousseet ratsaille ja olimme
lähdössä liikkeelle, säntäsi pihaan täysiverinen edinburghilainen
katuretkale -- rääsyinen riiviö, jonka selässä jokainen tilkku
huhusi hyvää päivää toiselle, takki ja hattu hernehalmeen pelätiltä
lainattuina. Kursailematta tai kumartamatta työnsi hän röyhkeän
kerjäläisen tavoin käsiimme jonkun anomuksen armollisen äitimme
veloista ja sen sellaisesta roskasta, jolloin hevonen karahti
takajaloilleen. Jollemme me istuisi satulassa niin juohevasti,
että meidän on ajateltu siinä taidossa voittavan useimmat Europan
hallitsevat ruhtinaat kuten alamaisetkin, niin olisimme totisesti
suistuneet päistikkaa kivitykselle."

"Teidän majesteettinne", puolusti Heriot, "on heidän yhteinen isänsä,
ja sentähden ovat he rohkeampia tunkeutumaan teidän armolliseen
puhutteluunne".

"Tiedän kyllä olevani _pater patriae"_, myönsi Jaakko. "Mutta voisi
luulla heidän mielivän likistää sisäkaluni maalle, jakaakseen
perinnön. Toden totta, Geordie, niiden joukossa ei ole ainoatakaan
tolvanaa, joka kykenee esittämään anomuksen niinkuin se olisi
majesteetin edessä tehtävä."

"Soisinpa tietäväni soveliaimman ja säädyllisimmän muodon sille",
toivotti Heriot, "vaikkapa vain valaistakseni maanmies-poloisillemme
parempia tapoja".

"Hiisi vieköön", sanoi kuningas, "sinä olet sivistynyt mies,
Geordie, enkä välitä, jos hukkaankin aikaa sen verran kuin menee
opettamiseesi. Ensiksikin, näes, sinun pitää lähestyä majesteettia
tällä tavoin -- varjostaen silmiä kädelläsi osoitukseksi, että
sinä olet taivaan sijaishallitsijan näkösällä. Mainiota, George,
tuo on sievästi tehty. Sitte sinun on polvistuttava ja pyrittävä
suutelemaan vaatteemme palletta, kenkämme solkea tai muuta sellaista.
Varsin oivallisesti näytelty. Me taasen haluamme olla suopeita ja
armollisia alamaisillemme ja estämme sen näin -- ja viittaamme sinua
nousemaan. Koska sinulla on armonosoitus pyydettävänä, niin sinä
et vielä tottele, vaan pistät hiljalleen kätesi lakkariin, otat
esille anomuksesi ja asetat sen kunnioittavasti meidän avoimelle
kämmenellemme." Kultaseppä, joka oli hyvin täsmällisesti noudattanut
kaikkia määrättyjä menoja, täydensi nyt Jaakon hämmästykseksi
toimituksen, asettamalla hänen käteensä Glenvarlochin loordin
velkomuksen. "Mitä tämä merkitsee, kavala luikki?" pärskäytti
kuningas punehtuneena; "olenko minä opettanut sinulle käsitemppujen
harjoitusta, jotta sinä tähtäisit aseesi meidän omaa kuninkaallista
ruumistamme kohti? Tuhannen tulimaista, yhtä hyvin olisit voinut
suunnata minuun todellisen pistoolin, ja tämän olet tehnyt omassa
kammiossani, jonne ei pitäisi päästä mitään ilman omaa tahtoani."

"Toivoakseni teidän majesteettinne", sanoi Heriot yhä polvistuneena,
"antaa minulle anteeksi, kun käytin suosiollista luentoanne ystävän
hyväksi?"

"Vai ystävän!" sanoi kuningas. "Sitä pahempi -- sitä pahempi, sanon
sinulle. Jos olisi ollut kysymyksessä joku apu sinulle itsellesi,
niin siinä olisi ollut hiukan järkeä ja jonkun verran mahdollisuutta,
että sinä et olisi pikapuoliin tullut hätyyttämään minua uudestaan.
Mutta miehellä saattaa olla sata ystävää ja anomus jokainoan osalle,
toinen toisensa jälkeen."

"Toivon teidän majesteettinne", huomautti Heriot, "tuomitsevan
minua entisen kokemuksen nojalla, epäilemättä minusta sellaista
vaateliaisuutta".

"Ties hänet", sanoi leppyisä hallitsija. "Maailma näkyy tulevan
hulluksi -- _sed semel insanivimus omnes_ -- sinä olet vanha ja
uskollinen palvelijani, se on tosi, ja jos itse olisit jossain
tarpeessa, mies, et kahdesti pyytäisi. Mutta totta puhuen rakastaa
minua Steenie niin hartaasti, ettei hän antaisi kenenkään muun pyytää
minulta suosionosoituksia kuin itsensä. Maxwell", sillä johdemies
oli palannut vietyään talteen tarjottimen, "mene etuhuoneeseen siitä
pitkine korvinesi. Toden totta. Geordie, ajattelenkin sinua omaksi
vanhaksi uskotukseni, ja sinä olit kultaseppäni, kun saatoin sanoa
etnalaisen runoilijan kanssa: _non mea renidet in domo lacunar_ --
sillä ne olivat lempo soikoon raastaneet äitini vanhan talon niin
puti puhtaaksi, että pyökkipuiset kulhot ja puulautaset ja tinamaljat
olivat jonkun aikaa parasta pöydässämme, ja iloissamme olimme, kun
meillä oli jotakin niihin pantavaa, joten ei tehnyt mieli morkata
astiain laatua. Muistatko, sillä sinähän olit useimmissa juonissamme,
kuinka me pakostakin lähetimme kuusi sininauhalaistamme ryöstämään
autioksi Loganhousen ladyn kyyhkyslakan ja kanatarhan, ja mitä porua
nais-parka piti Milchin Jockia ja Annandalen varkaita vastaan, jotka
olivat tekoon yhtä syyttömiä kuin minä murhaamisen syntiin?"

"Sen parempi Jockille", muistutti Heriot, "sillä jollen erehdy,
pelasti se hänet Dumfriesissa killumisesta, jonka olisi hyvin
ansainnut muista ilkitöistä".

"Niin, mies, vieläkö se on mielessäsi?" haastoi kuningas. "Mutta
hänellä oli ansioitakin, sillä hän oli ravakka erämies, tuo Milchin
Jock, ja kykeni kiljumaan koiralle kunnes kaikki metsät kajahtelivat.
Mutta hän sai vihdoin annandalelaislopun, sillä loordi Torthonvald
lävisti hänet peitsellään. Helkkunassa, mies, kun ajattelen noita
huimia aikoja, niin hiisi vieköön en olekaan varma, vaikka olisimme
eläneet rattoisammin vanhassa Holyroodissa noina muuttelevaisina
päivinä, kuin nyt soimen ja pilttuun suojassa. _Cantabit vacuus_ --
vähänpä oli meillä silloin huolehdittavaa."

"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee muistaa", kertoi kultaseppä,
"olipa meillä aika pula kerätä hopea-astioita ja kultakapineita
kylliksi näytteille espanjalaisen lähettilään eteen".

"Aivan oikein", jatkoi kuningas, nyt parhaalle pakinatuulelle
päässeenä, "ja unohtanut olen sen uskollisen loordin nimen, joka
auttoi meitä jokaisella unssilla talostaan, jotta hänen kotimainen
ruhtinaansa saisi jotakinkaan kunniaa niiden silmissä, joilla oli
koko Intia varallaan".

"Minä luulen", esitti porvari, "että jos teidän majesteettinne luo
silmäyksen kädessänne olevaan paperiin, johtuu nimi mieleenne".

"Vai niin!" sanoi kuningas; "niinkö vain, mies? -- Loordi Glenvarloch
-- se oli tosiaankin hänen nimensä. _Justus et tenax propositi_ --
oikeudentuntoinen mies, mutta itsepintainen kuin ärsytetty sonni.
Hän oli aikoinaan meitä vastaan, tuo Glenvarlochin loordi Randal
Olifaunt, mutta ylipäätään oli hän rakastavainen ja uskollinen
alamainen. Mutta tämän anojan täytyy olla hänen poikansa -- Randal
on aikapäiviä mennyt minne kuninkaan ja loordin on mentävä, Geordie,
niinkuin sinunkin kaltaistesi. Ja mitä tahtoo hänen poikansa meiltä?"

"Suoritusta", vastasi käsityöläinen, "suuresta velasta, johon teidän
majesteettinne rahasto on jäänyt teidän majesteettinne saadessa
lainan tärkeään valtiotarpeeseen Ruthvenin partioretken aikana".

"Kyllä muistan sen hyvin", myönsi Jaakko-kuningas. "Perhana, minä
olin juuri päässyt Glamisin herran ja hänen apuriensa kynsistä,
ja milloinkaan ei ole raha ollut tervetulleempaa synnynnäiselle
valtiaalle, -- sitä suurempi häpeä ja sääli, että kruunatun kuninkaan
piti olla niin pienen summan puutteessa. Mutta mitä tarvitsee hänen
karhuta meitä siitä, hyvä mies, niinkuin leipuri pyhäin edellä? Me
olemme hänelle velkaa ne rahat ja maksamme tilaisuuden tullen, taikka
selvitämme asian muulla tavoin hänen kanssaan, ja sehän riittää
valtiaan ja alamaisen välillä. Me emme ole _in meditatione fugae_,
mies, jotta meidät näin rutosti pidätettäisiin."

"Voi, sallikoon teidän majesteettinne minun selittää!" virkkoi
kultaseppä päätänsä pudistaen. "Nuoren ylimysparan äärimäinen
hätä häntä hoputtaa, eikä oma tahto, sillä hänen täytyy saada
rahaa, ja hyvinkin pian, suorittaakseen langenneen velan Peregrine
Petersonille, etuoikeuksien valvojalle Campveressä; muutoin hänen
koko perintönsä, Glenvarlochin paroonius ja sukutila, tulee
menetetyksi lunastamattoman kiinnekirjan perusteella."

"Mitä sanotkaan, mies -- mitä sanotkaan?" huudahti kuningas
kärsimättömästi. "Valvojan pahainenko, alamaalaisen laivurin poika,
riistäisi Olifauntin suvun vanhan maaomaisuuden ja herruuden?
Taivasten tekijä, mies, se ei saa tapahtua -- meidän täytyy
keskeyttää ne toimet suosiokirjelmällä tai muulla tavoin."

"Näinköhän tuo voinee käydä päinsä", vastasi porvari, "sallikoon
teidän majesteettinne minun huomauttaa. Oppinut skotlantilainen
laintuntijanne on lausunut käsityksenään, ettei ole muuta apua kuin
maksu."

"Saakeli", noitui kuningas, "pidättäköön hän miestä väkisin, kunnes
ennätämme jotenkuten järjestää hänen asiansa."

"Voi!" intti kultaseppä, "suvaitkoon teidän majesteettinne huomata,
että oma rauhaarakastava hallituksenne ja tasapuolisuutenne kaikkia
ihmisiä kohtaan on tehnyt käsivoiman hyvin täpäräksi apukeinoksi,
paitsi ehkä juuri ylämaan rajojen sisällä."

"No -- no -- no, mies", sanoi ymmälle joutunut hallitsija, jonka
käsitykset oikeudesta, sopivaisuudesta ja mukavuudesta kummallisesti
sekosivat tuollaisissa tilanteissa, "kohtuullista on, että me
maksamme kaikki velkamme ja että nuori mies maksaa omansa; ja hänelle
on maksettava, ja _in verbo regis_ hänelle maksetaan -- mutta miten
päästä rahoihin, mies, siinä paha pykälä, -- sinun pitää koettaa
kaupunkia, Geordie".

"Totta puhuakseni", vastasi Heriot, "teidän armollisen majesteettinne
luvalla, -- kaikkine lainoineen ja lahjoineen ja kannatusmaksuineen
on kaupunki nykyään --"

"Älä minulle kerro, mitä kaupunki on", kielsi Jaakko-kuningas.
"Valtiorahastomme on kuiva kuin tuomiorovasti Gilesin
saarnat katumuspsalmeista. _Ex nihilo nihil fit_ -- villiltä
ylämaalaiselta[24] ei ole helppo siepata housuja -- niiden, jotka
tulevat perimään minulta rahoja, tulisi sanoa minulle, mistä niitä
otan. Kaupunkia sinun pitää koettaa, Heriot, äläkä luule tyhjän
päiten olevasi Kilkku-Geordie nimeltäsi. Ja _in verho regis_ minä
maksan muukalaiselle, jos hankit minulle lainan. En tahdo tinkiä
ehdoista, ja kahteen mieheen me, Geordie, lunastamme Glenvarlochin
uljaan vanhan maatilan. Mutta miksei nuori loordi tule hoviin,
Heriot, -- onko hän komea -- onko esittelykuntoinen hallitsijansa
silmiin?"

"Ei kukaan paremmin", vakuutti George Heriot; "mutta --"

"Haa, kyllä ymmärrän", jatkoi hänen majesteettinsa, "kyllä ymmärrän
sinut. _Res angusta domi_ -- poika-parka -- poika-parka! -- ja hänen
isällään oli oikea uskollisen skotlantilaisen sydän, vaikka hän
oli jäykkä joissakuissa mielipiteissä. Kuules, Heriot, anna pojan
saada kaksisataa puntaa varustuksekseen. Ja tässä -- tässä" --
ottaen vanhasta hatustaan rubiinikääryksen -- "sinulla on ollut nämä
panttina ennen isommasta summasta, senkin vanha leviitta. Pidä ne
vakuutena, kunnes annan sinulle rahat seuraavasta apumaksustani."

"Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee antaa sellaisen määräyksen
kirjallisesti", sanoi varova porvari.

"Lempo sinun turhantarkkuutesi periköön, George", pahaksui kuningas.
"Sinä olet tunnollinen kuin puritani muotoseikoissa ja ihan uskoton
pakana asian ytimeen nähden. Eikö kuninkaan sana kelpaa sinulle
vaivaisten kahdensadan puntasi antamiseen?"

"Ei kruunun jalokivien pidättämiseen", vastasi George Heriot.

Ja kuningas, jonka oli pitkällinen kokemus totuttanut tekemisiin
epäluuloisten saamamiesten kanssa, kirjoitti määräyksen George
Heriotille, rakkaalle kultasepälleen ja jalokivikauppiaalleen,
kahdensadan punnan maksamisesta hetimiten Nigel Olifauntille,
Glenvarlochin loordille, hänen saamisenaan valtiolta, valtuuttaen
panttina pidettäväksi balas-rubiineista punotun ja isolla timantilla
koristetun käädyn, niinkuin oli kuvattuna hänen majesteettinsa
jalokivien luettelossa, ja jätettäväksi sanotun George Heriotin,
sanotun summan lainaajan haltuun, kunnes hän oli saanut lainmukaisen
hyvityksen ja maksun siitä. Toisella määräyksellä hänen
majesteettinsa valtuutti sanotun George Heriotin ryhtymään toimiin
muutamien rahamiesten kanssa, kohtuullisilla ehdoilla hankkiakseen
hänen majesteettinsa nykyisiin tarpeisiin rahasumman, ei 50,000
markkaa vähempää, mutta niin paljoa enemmän kuin oli sopivasti
saatavissa.

"Ja onko hänellä mitään opillista tietoa, tällä loordi Nigelillämme?"
kysyi kuningas.

George Heriot ei kyennyt antamaan täsmällistä vastausta, mutta hän
arveli nuoren loordin tutkiskelleen ulkomailla.

"Me neuvomme häntä itse", lupasi kuningas, "miten hän voi jatkaa
lukujaan edullisimmin; ja kenties otamme hänet hoviin lueskelemaan
Steenien ja Charles-lapsosen kanssa. Ja nyt kun muistamme, tiehesi
-- tiehesi, George -- sillä poikaset tulevat pian kotiin, ja me
emme vielä haluaisi antaa heille vihiä tästä asiasta, joka on ollut
puheenamme. _Propera pedem_, oi Geordie. Painalla muuli polviesi
väliin, ja Herra olkoon kanssasi."

Siten päättyi leppeän Jaakko-kuninkaan ja hänen hyväntahtoisen
kultaseppänsä ja jalokivikauppiaansa neuvottelu.



6. LUKU.

Kiusallinen ritari.


Vieraanvaraisen porvarin kutsuma kunnon seurue kokoontui hänen
taloonsa Lombard-kadulle puolipäivän "tyhjänä ja nälkäisenä
hetkenä" aterialle, joka jakaa päivän kahtia, ollen jokseenkin
se vaihe, jolloin nykyajan muodinmukaiset ihmiset kääntävät
kylkeänsä vuoteellaan ja alkavat monin epäilyksin ja epäröiden
ajatella, että he nyt vähin erin alottavat päivänsä. Sinne tuli
nuori Nigel kylläkin yksinkertaisessa asussa, mutta hänen pukunsa
oli kuitenkin soveliaampi hänen ikäänsä ja arvoonsa kuin ennen
käyttämänsä. Melkoisesti oli myöskin parantunut ulkomuodoltaan hänen
saattolaisenaan saapunut palvelijansa Moniplies. Hänen juhlalliset ja
ankarat kasvonpiirteensä tuijottivat sinisen samettilakin alta, joka
oli veikeästi asetettu kallelleen päähän, ja yllään oli hänellä eheä
ja vankka takki englantilaista sinistä verkaa, joka olisi kestänyt
kaikkien Fleet-kadun oppipoikien tempomista, päin vastoin kuin
hänen entinen vaatekappaleensa. Kilpeä ja lyömämiekkaa hän kantoi
asemaansa kuuluvina aseina, ja sievä loordin vaakunalla varustettu
hopealaatta ilmoitti, että hän oli ylimystön lisäke. Hän istuutui
kelpo ammatinharjoittajan ruokakammioon, hyvillä mielin huomaten,
että hänen pöytäpalvelustaan pitohuoneessa arvattavasti palkittaisiin
osuudella ateriaan, jollaiseen hän oli harvoin päässyt käsiksi.

Mr. David Ramsay, syvämielinen ja nerokas käsityöläinen, saatettiin
lupauksen mukaan turvallisesti Lombardkadulle hyvin pestynä,
harjattuna ja puhdistettuna sulatusuunin ja ahjon noesta. Mukana
tullut tytär oli noin kahdenkymmenen vanha, hyvin sievä ja säveä,
vaikka vilkkaat mustat silmät tuon tuostakin haastoivat sitä
yksitotisuuden ilmettä vastaan, johon vaitiolo, eristys, koruton
samettihippi ja kamritsiröyhelö oli tuominnut mistress Margetin,
rauhallisen porvarin tyttärenä.

Kutsuttu oli niinikään kaksi Lontoon kauppiasta, ruumiikkaita
porvareita väljine kauhtanoineen ja monirenkaisine kultaketjuineen,
hyvinvoipia kansalaisia ja kokeneita liikemiehiä, mutta he eivät
kaipaa mitään erityistä kuvausta. Mukana oli myös vanhanpuoleinen
pappismies kaavussaan ja uumatakissaan, säyseä kunnianarvoisa
vanhus, joka yksinkertaisilta tavoiltaan yhtyi hoitoonsa uskottuihin
kaupunkilaisiin.

Nämä voimme jättää lyhyellä maininnalla, mutta jonkun verran enemmän
huomiota vaatii Girnigo-linnan parooni Mungo Malagrowther omituisena
aikansa ilmiönä.

Ritari koputti mestari Heriotin ovelle juuri kun kello alkoi lyödä
kahtatoista ja istui tuolillaan ennen kuin viimeinen lyönti oli
kajahtanut. Täten sai hän oivallisen tilaisuuden lausua ivallisia
huomautuksia kaikista myöhemmin tulleista, mainitsemattakaan pikku
letkauksia niiden kustannuksella, jotka olivat ehättäytyneet
saapumaan aikaisemmin.

Kun Sir Mungolla oli vähän, jos ollenkaan, muuta omaisuutta kuin
pelkkä nimensä, oli hän varhain joutunut hoviin vitsapojaksi, kuten
sitä virkaa silloin nimitettiin, kuningas Jaakko VI:lle,[25] ja hänen
majesteettinsa mukana sai hän kaikkinaista kaunotieteitten opetusta
hänen kuuluisalta kasvattajaltaan George Buchananilta. Vitsapojan
virka tuomitsi hoitaja-poloisensa kokemaan kaiken sen ruumiillisen
kurituksen, jota Herran voideltu kielioppinsa ja lukukirjansa
samoilussa saattoi joutua ansaitsemaan, vaikka hänen oma persoonansa
luonnollisesti säilyi pyhänä. George Buchanan ei tosin hyväksynyt
sijaisrangaistuksen käyttöä, joten hänen ankaran hallintansa aikana
Jaakko joutui itse hyvittämään vikansa ja Mungo Malagrowther toimitti
virkaansa vain nimellisesti; mutta Jaakon toinen kouluttaja, mestari
Patrick Young, toimi muodollisemmin ja järkytti nuoren kuninkaan
sisintä selkäsaunoilla, joilla vitsapoika sai maksaa kuninkaallisen
lukutyön kompastukset. Ja Sir Mungon ylistykseksi mainittakoon,
että hänessä oli piirteitä, jotka mitä parhaiten soveltuivat hänen
viralliseen asemaansa. Hänellä oli nuoruudessaankin luonnostaan
säännöttömät ja eriskummalliset kasvonpiirteet, jotka pelon, kivun
ja suuttumuksen väänteissä muistuttivat goottilaisen kulmaveistoksen
outoja kasvonmuotoja. Hänen äänensä oli myös kimakka ja kuikutteleva,
niin että hänen omituisen muotonsa ilme ja yliluonnolliset
ulvahduksensa mestari Youngin sääntelemättömässä kylvetyksessä
olivat omiaan tekemään suomimisen ansainneeseen hallitsijaan kaiken
sen vaikutuksen, mitä suinkin saattoi aiheuttaa toisen ja viattoman
ihmisen näkeminen kärsimässä omasta rikkomuksesta.

Sir Mungo Malagrowther, sillä sen arvonimen hän voitti, sai siten
hovissa varhain jalansijan, jota toinen olisi parantanut ja tukenut.
Mutta hänen vartuttuaan liian isoksi vitsomiseen ei hänellä ollut
mitään muita keinoja tehdäkseen itseänsä otolliseksi. Katkera,
pisteliäs ja panettelunhaluinen mielenlaatu, häijy sukkeluus ja
niiden kadehtiminen, jotka menestyivät paremmin kuin tuollaisten
herttaisten ominaisuuksien haltia itse, eivät tosin aina ole olleet
esteinä hovimiehen kohoamiselle, mutta silloin täytyy niihin sekautua
joku määrä itsekästä viekkautta ja harkintaa, joista Sir Mungolla ei
ollut mitään osuutta. Hänen ivansa pillastui milloin hyvänsä, hänen
kateutensa ei kyennyt piiloutumaan, ja pitkääkään aikaa ei hän ollut
täysi-ikäisenä, kun hänellä jo oli niskoillaan niin monta riitaa,
että niistä vastaamaan olisi tarvittu kissan kaikki yhdeksän henkeä.
Eräässä tuollaisessa ottelussa hän sai kenties onnekseen vamman, joka
kelpasi hänelle estelyksi samanlaisten tarjousten hyväksymiselle
siitä lähtein. Ranagullionin parooni Rullion Rattray sivalsi
kuolettavaksi tahdotussa kaksintaistelussa häneltä kolme oikean
käden sormea, niin että Sir Mungo ei sen koommin pätenyt pitelemään
miekkaa. Myöhemmin hän sepitettyään joitakuita pilkkasäkeitä lady
Cockpenista sai niin tuiman selkäsaunan muutamilta palkatuilta
henkilöiltä, että hänet löydettiin puolikuoliaana paikalta; häneltä
oli katkennut toinen reisi, ja huonosti lastoitettuna jätti se hänen
käyntiinsä onnahduksen, jolla hän nilkutti hautaansa asti. Jalan ja
käden vaivaisuus lisäsi melkoisesti tämän omituisen miehen ulkomuodon
kummallisuutta ja varasi hänelle kaikiksi ajoiksi henkilökohtaisen
koskemattomuuden oman mielenlaatunsa vaarallisemmilta seurauksilta;
ja vähitellen hän vanheni hovin palveluksessa, hengen ja ruumiin
puolesta turvattuna, vaikka saamatta ystäviä taikka ylennystä.
Toisinaan huvittivat kuningasta kyllä hänen purevat kompansa, mutta
hänellä ei ollut milloinkaan kylliksi taitoa suotuisan tilaisuuden
käyttämiseen hyväksensä, ja hänen vihamiehensä, joina muuten olikin
koko hovi, keksivät aina keinoja hänen suistamisekseen jälleen
pois suosiosta. Kuuluisa Archie Armstrong tarjosi jalomielisenä
Sir Mungolle oman narritakkinsa lievettä, siten antaakseen hänelle
ammatti-ilvehtijän etuoikeudet ja vapaudet, "sillä tänällään Sir
Mungo", sanoi kirjavan kaavun kantaja, "ei saa kelpo pilasta sen
enempää kuin hädin kuninkaan suvaitsemuksen sen tekemiselle".

Lontoossakaan ei ympärillä tihkuva kultasade kostuttanut Sir Mungo
Malagrowtherin kuivettunutta elämänlatua. Hän kävi vanhaksi,
vähäkuuloiseksi ja kärtyiseksi, menetti sen joustavuudenkin, joka
oli ennen elvyttänyt hänen pistelyitään, ja sai osakseen pelkkää
sietämistä Jaakolta, joka oli kyllä itse melkein yhtä elähtänyt,
mutta halusi yhä hartaasti ja liiallisestikin pitää ympärillään
nuorta väkeä.

Siten näivettyneenä vuosiensa ja toiveittensa keltalehtiseen syksyyn
näytti Sir Mungo laihaa runkoansa, ja haalistunutta korukirjaustansa
hovissa niin harvoin kuin velvollisuutensa salli. Hän vietti aikansa
antautumalla ilkkumiseensa julkisilla kävelyteillä ja Pyhän Paavalin
kirkon kuorikäytävillä, jotka olivat silloin uutistenonkijain ja
kaikenkarvaisten liehujain kokouspaikkana, etupäässä seurustellen
sellaisten maanmiestensä kanssa, joita hän piti synnyltään ja
arvoltaan itseänsä alempina. Tällä tavoin hän liike-elämää ja sen
harjoittajia vihaten ja halveksien kuitenkin oleksi melkoisen
paljon niiden skotlantilaisten käsityöläisten ja kauppamiesten
keskuudessa, jotka olivat seuranneet hovia Lontooseen. Näille hän
sai purkaa ynseyttänsä suurtakaan pahennusta tuottamatta, sillä
toiset alistuivat pilkkapuheisiin ja nurinaan hänen syntyperänsä ja
aatelisuutensa johdosta, koska ne tuohon aikaan tuottivat suuria
etuoikeuksia -- kun taasen järkevämmät säälivät ja sietivät sekä
oloiltaan että mielenlaadultaan onnetonta vanhusta.

Jälkimäisiä oli George Heriot. Hänen tapansa ja kasvatuksensa
kehittivät hänessä kyllä ylimysmielisiä tunteita siinä määrin, että
niitä ei nykyään pidettäisi sille yhteiskunnalliselle asteelle
soveliaina, mutta hän oli siksi itsenäinen ja järkevä, ettei
päästänyt Sir Mungon kaltaista henkilöä omavaltaisesti häiritsemään
tai sopimattoman vapaasti kohtelemaan huonekuntaansa. Kuitenkaan
ei hän ollut ritarille ainoastaan kunnioittavan kohtelias, vaan
erityisen ystävällinen ja jalomielinen.

Senvuoksi ilmeni tämä Sir Mungo Malagrowtherin käyttäytymisessä,
hänen tullessaan huoneeseen. Hän tervehti ensin mestari Heriotia
ja siivoa, vanhanläntää, hiukan ankaran näköistä myssypäistä
naishenkilöä, joka täti Juditin nimisenä piti emännyyttä tämän
talossa ja pöydässä. Tällöin ei hän osoittanut juuri nimeksikään
sitä kopeata happamuutta, joka levisi hänen oudoille kasvoilleen,
kun hän kumarsi David Ramsaylle ja sitte noille kahdelle vakavalle
kauppiaalle. Hän työntäysi jälkimäisten keskusteluun, huomauttaakseen
kuulleensa Paavalin kirkossa, ettei nähtävästi ollut odotettavissa
penninkään osinkoa Pindividen vararikkoisesta liikkeestä, tuon suuren
kauppiaan, joka oli hänen sanantapansa mukaan hämmentänyt variksille
huttua ja jonka hän samasta lähteestä tiesi jääneen maksamaan
kumpaisellekin puhuttelemallensa kauppamiehelle; "mennyttä kiluineen
ja kaluineen, laiva ja lasti, köli ja köydet, nyt ja iankaikkisesti".

Kauppamiehet irvistivät toisilleen, mutta liian ymmärtävinä
päästämään yksityisiä asioitansa julkisen keskustelun aiheeksi
he kallistivat päänsä likekkäin ja välttivät enempää haastelua
supatuksella.

Vanha skotlantilainen ritari hätyytti sitte kelloseppää samalla
häikäilemättömällä tuttavallisuudella. "Davie", hän alotti, "Davie,
sinä lapsestunut vanha houkkio, etkö ole vielä tullut hulluksi,
sovelluttaessasi niin sanottua suuretiedettäsi Ilmestyskirjaan? Olen
odottanut sinulta kuuluvaksi selvitystä pedon merkistä, kirkasta kuin
puolen pennyn pillin vihellys."

"Niin, Sir Mungo", myönsi käsityöläinen, työläästi herätettyään
muistiinsa, mitä hänelle oli sanottu ja kuka häntä puhutteli,
"taisittepa osata paremmin pilkkaan kuin itse tiedättekään, sillä
ajatellessanne ensiksikin pedon kymmentä sarvea voitte helposti
arvioida sormillanne --"

"Sormillaniko, senkin riivatun vanha ruosteinen kellorämä!" huudahti
Sir Mungo, puolittain piloillaan ja puolittain tosissaan laskiessaan
miekankahvaan kätensä eli oikeastaan käpälänsä, sillä Sir Rullionin
lyömämiekka oli typistänyt sen siihen muotoon. "Tarkoitatko herjata
minua vammastani?"

Mestari Heriot asettui väliin. "En saa David ystäväämme käsittämään",
hän sanoi, "että raamatun ennustukset ovat aiottuja jäämään
hämäryyteen, kunnes niiden odottamaton tapahtuminen saa täyttymään,
mitä oli kirjoitettu, niinkuin entisinäkin aikoina. Mutta teidän ei
sovi silti käyttää ritarillista uljuuttanne häneen."

"Se menisikin silloin hitto vieköön haaskiolle", sanoi Sir Mungo
nauraen. "Yhtä hyvin lähtisin koirineni ja torvineni metsästämään
kapista lammasta, sillä hän on taas horroksissa ja vajonnut leukaa
myöten numeroihin, osamääriin ja jaettaviin. Mistress Margaret,
sievä simasuuni", sillä nuoren neitosen kauneus sai Sir Mungo
Malagrowtherinkin yrmeät piirteet hiukan höllenemään, "onko isänne
aina yhtä hauska seuramies kuin näyttää tällähaavaa olevan?"

Mistress Margaret hymyili tarkoituksettomasti, heitti niskojaan,
katsahti kumpaisellekin puolelleen ja sitte suoraan eteensä, ja
omaksuttuaan kaikki ujon hämmennyksen ja arkuuden eleet, jotka hänen
mielestään olivat tarpeellisia peittämään hänen luonteeseensa todella
kuuluvaa älykästä kerkeyttä, hän viimein vastasi: "Isä on todella
hyvin mietiskeleväinen, mutta sen mielenlaadun on hän kuulemma
perinyt minun isoisältäni."

"Sinun isoisältäsi!" huudahti Sir Mungo epäiltyään, tokko oli kuullut
oikein. "Isoisältäänkö hän sanoi! Tyttö on päästään pyörällä! En
tiedä tällä puolen Temple Baria ainoatakaan naikkosta polveutuneeksi
niin etäisestä sukulaisesta."

"Hänellä on kuitenkin kummi-isä, Sir Mungo", huomautti George Heriot,
taas asettuen väliin; "ja toivoakseni myönnätte hänelle kylliksi
vaikutusta pyyntöön, että te ette pane hänen sievää kummilastansa
noin punastelemaan."

"Sen parempi -- sen parempi", tuumi Sir Mungo. "Hänelle on kunniaksi,
että hän Bow-teatterin kellonkaikunan piirissä syntyneenä ja
kasvaneena kykenee punastumaan mistään. Ja kautta sieluni, mestari
George", hän pitkitti taputtaen pahastunutta ja vastahakoista
kaunotarta leuan alle, "hän on kyllin viehkeä korvatakseen
sukujuurtensa puutteen -- ainakin Cheapsiden tapaisella seudulla,
missä kattila ei voi sanoa pataa --"

Neitonen punehtui, muttei niin vihastuneesti kuin äsken. Mestari
George Heriot kiirehti keskeyttämään Sir Mungon kotoisen puheenparren
lopun, esittelemällä hänet loordi Nigelille.

Sir Mungo ei saanut ensimältä tajutuksi, mitä hänen isäntänsä sanoi.
"Kuka turkanen, mies?"

Kun hänen korvaansa uudestaan tolkuttiin Nigel Olifauntin,
Glenvarlochin loordin nimi, suoristausi hän ja kestitsijäänsä hiukan
karmeasti silmäillen moitti tätä siitä, että hän ei tutustuttanut
säätyhenkilöitä toisiinsa, heidän voidakseen vaihtaa tervehdyksiä
ennen kuin sekaantuivat muuhun seuraan. Hän suoritti sitte niin
arvokkaan hovikumarruksen uudelle tuttavalleen kuin vialliset
raajansa sallivat, ja huomauttaen tunteneensa vanhan loordin hän
toivotti nuoren ylimyksen tervetulleeksi Lontooseen ja toivoi
saavansa nähdä hänet hovissa.

Nigel oivalsi heti sekä Sir Mungon sävystä että isäntänsä tiukkaan
puristuneista huulista, jotka näyttivät hillitsevän naurunhalua, että
hän oli tekemisissä kaikesta tavallisesta poikkeavan erikoisolennon
kanssa ja vastasi hänen kohteliaisuuteensa soveliaan juhlallisesti.
Sir Mungo sillävälin tähysti häntä hyvin totisena, ja koska
luontaisten etujen näkeminen oli hänelle yhtä kiusallista kuin
varallisuudenkin tai muiden satunnaisten siunausten kohtaaminen,
oli hän tuskin täydellisesti silmännyt nuoren loordin komeata
ryhtiä ja kaunismuotoisia kasvonpiirteitä, kun hän Uzin miehen
lohduttajan lailla vetäysi hänen luokseen ylistämään Glenvarlochin
loordien entistä suuruutta ja pahoittelemaan kuulemaansa tietoa,
että esi-isien omaisuus oli luisumassa heidän nykyisen edustajansa
hallusta. Hän siirtyi kuvailemaan Glenvarlochin päärakennuksen
kauneuksia -- vanhan linnan mahtavaa asemaa -- aavaa järven selkää,
joka antoi runsaasti vesilintuja haukallapyyntiin -- laajaa
rajametsää, joka päättyi hirvien suosimaan vuorenharjanteeseen -- ja
kaikkia muita tuon uhkean ja ikivanhan paroonikunnan hyviä puolia,
kunnes Nigelin täytyi kaikesta vastarinnastaan huolimatta väkisinkin
huoata.

Sir Mungo oli aina näppärä huomaamaan, milloin hänen puhuttelemansa
häväs oli lyöttynyt. Hän havaitsi uuden tuttavansa jo luimistelevan
ja olisi mielellään kehittänyt haastelua, mutta samassa koputti
keittiömestari kärsimättömästi väkipuukkonsa varrella tarjoilupöydän
laitaan ja antoi siten merkin, jonka kumu kuului kautta talon,
kutsuen palvelusmiehet tuomaan päivällisen pöytään ja vieraat
istuutumaan sen ääreen.

Sir Mungo oli hyvän kestityksen ihailija, ja se taipumus muuten
saattoikin jossain määrin suostuttaa hänen arvonsatuntoa näihin
kyläilyihin. Moike sai hänet tuossa tuokiossa jättämään Nigelin
ja muut vieraat rauhaan, kunnes hän oli ehtinyt asettumaan
asianmukaiselle ylemmyyttänsä vastaavalle paikalle runsaan pöydän
ääreen. Siellä hän täti Juditin vasemmalla puolella istuen näki
Nigelin ottavan haltuunsa vielä korkeamman kunniasijan oikealtaan,
erottaen arvoisan vaimon sievästä mistress Margaretista; mutta tämän
havainnon hän teki kärsivällisempänä siitä syystä, että hänen ja
nuoren loordin välissä tuoksusi oivallisesti silavoittu salvukukko.

Päivällinen meni ajan tapojen mukaan. Kaikki oli laadultaan
erinomaista, ja paitsi luvattuja skotlantilaisia herkkuja tarjosi
pöytä häränlihaa ja vanukasta, vanhan Englannin ainaisia ruokavaroja.
Pieni kaapillinen hyvin aistikkaasti ja kauniisti muovattuja
pöytähopeita ei ollut saamatta osakseen muutamien vieraitten
kiittelyjä ja salakähmäistä letkausta Sir Mungolta omistajan
taitavuudesta omassa käsityössään.

"Minua ei hävetä se käsiala, Sir Mungo", virkkoi kunnon porvari.
"Sanotaan hyvän kokin osaavan nuolla oman näppinsä, ja olisi
mielestäni suhdatonta, että minä laajassa Britannian valtakunnassa
puolet korukaappeja hopeilla varustettuani kattaisin oman pöytäni
halvalla tinalla."

Pappismiehen ruokaluku jätti nyt vieraille vapauden käydä käsiksi
heidän eteensä asetettuun maalliseen hyvyyteen, ja ateria jatkui hyvin
säveästi, kunnes täti Judit paremmin suositellakseen salvukukkoa
vakuutti seurueelle, että se oli kuuluisaa siipikarjarotua, jonka hän
oli itse tuonut Skotlannista.

"Sittepä, niinkuin jotkut sen maanmiehet, madam", virkkoi säälimätön
Sir Mungo ja vilkaisi samalla isäntäänsä kohti, "se on hyvin rasvottu
Englannissa".

"On joitakuita toisia sen maanmiehiä", vastasi mestari Heriot,
"joille kaikki Englannin voitelu ei ole kyennyt tekemään samaa hyvää
palvelusta".

Sir Mungo irvisti ja punastui, muu seurue nauroi; ja ivailija, jolla
oli syynsä pidättyä äärimäisyyksistä mestari Georgen kanssa, vaikeni
aterian loppuajaksi.

Ruokalajit vaihdettiin makeisiin ja mitä parhaimpaan viiniin, ja
Nigel näki lontoolaisen ammatinharjoittajan vieraanvaraisuuden
suorastaan voittavan varakkaimpienkin raatiherrain kekkerit, joissa
hän oli käynyt ulkomailla. Kuitenkaan ei ollut havaittavissa mitään
kopeilua tai äveriään porvarin asemaan soveltumattomalta tuntuvaa.

Pitojen pitkittyessä Nigel sen ajan seuratapojen mukaan omisti
puhelunsa etupäässä mrs. Juditille, jonka hän huomasi lujaa
skotlantilaista ymmärrystä edustavaksi naiseksi, enemmän luontuvaksi
puritanien katsantokantaan kuin hänen veljensä Georgen -- sillä
siinä suhteessa olivat he toisiinsa, vaikka jälkimäinen aina sanoi
häntä tädiksi, -- mitä likeisimmin kiintyneeksi häneen ja ahkeraksi
pitämään silmällä hänen kaikkinaista mukavuuttaan. Kun tämän kelpo
vaimon puhelu ei ollut vilkasta eikä huomattavaa, kääntyi nuori
loordi luonnollisesti myös vanhan kellosepän peräti kauniiseen
tyttäreen, tämän istuessa hänen vasemmallaan. Mistress Ramsaylta
ei kuitenkaan ollut saatavissa muita kuin yksitavuisia vastauksia,
ja kun nuori urho oli virkkanut parhaat ja miellyttävimmät
kohteliaisuutensa keksinnöt, väreili tytön sievillä huulilla hymy
niin vienona ja häipyvänä, että sitä tuskin saattoi eroittaa.

Nigel alkoi kyllästyä seuraansa, sillä vanhat kauppiaat haastelivat
talon isännän kanssa liikeasioista ylimykselle tyyten tajuamattomaan
tapaan. Mutta silloin käänsi äkkiä Sir Mungo Malagrowther heidän
huomionsa muuhun.

Tämä rakastettava henkilö oli tovia aikaisemmin vetäytynyt pois
seurasta erään ulkonevan ikkunan komeroon, josta sai katselluksi
talon edustalle ja pitkin katua. Tätä paikkaa piti Sir Mungo
mieluisampana varmaankin niiden näkyjen takia, joilla suuren
kaupungin kadut tavallisesti tehoavat arvosteluhaluisen tarkkailijan
mieleen. Hän ei arvattavasti ollut tähän saakka nähnyt mitään
merkillistä, mutta nyt kuului ulkoa kavioiden töminää, ja ritari
huudahti: "Toden totta, mestari George, sinun on paras pistäytyä
puotiin, sillä tässä tulee Knighton, Buckinghamin herttuan palvelija,
ja hänen takanaan kaksi miestä, niinkuin olisi hän itse loordi
herttua".

"Kassanhoitajani on alhaalla", sanoi Heriot häiriintymättä, "ja hän
antaa minulle tiedon, jos hänen ylhäisyytensä määräykset vaativat
kiireellistä huomiotani".

"Hmh! -- kassanhoitajasi?" jupisi Sir Mungo itsekseen; "hänellä
olisi ollut helppo virka, kun sinut ensin tunsin." "Mutta", sanoi
hän ääneen, "etkö tule edes ikkunaan katsomaan, sillä Knighton on
kierittänyt taloosi jyhkeän hopea-astian? Ha ha ha! -- kierittänyt
syrjällään niinkuin pojanviikari kaahaisi vannetta. En voi olla
nauramatta sen miehen röyhkeyttä -- ha ha ha!"

"Te luulemma ette voisi olla nauramatta", virkkoi George Heriot
nousten istualtaan ja lähtien huoneesta, "vaikka paras ystävänne
makaisi kuolemaisillaan".

"Katkeraa tuo, mylord -- vai mitä?" sanoi Sir Mungo Nigeliin
kääntyen. "Ystävämme ei tyhjänpäiten ole kultaseppä -- hänen älynsä
ei ole lyijyinen. Mutta lähdenpä alas katsomaan, mitä siitä tulee."

Portaissa tuli Heriotia vastaan hänen kassanhoitajansa hiukan
huolestuneen näköisenä. "No, mitä nyt, Roberts", kysyi kultaseppä,
"mikä on hätänä, mies?"

"Siellä on Knighton, mestari Heriot, hovista -- Knighton, herttuan
mies. Hän toi takaisin tarjottimen, jonka veitte Whitehalliin,
paiskasi sen ovikäytävään niinkuin vanhan tinalautasen ja käski minun
sanoa teille, ettei kuningas huoli teidän kamastanne."

"Niinkö vain", sanoi George Heriot. "Vai ei minun kamastani! Tule
tänne konttorihuoneeseen. Roberts. Sir Mungo", hän lisäsi, kumartaen
ritarille, joka oli liittynyt mukaan ja aikoi seurata heitä,
"sallikaahan minun hetkiseksi poistua".

Tämän estelyn johdosta Sir Mungo, joka oli kuten muukin seurue
kuullut George Heriotin ja hänen kassanhoitajansa sananvaihdon,
näki itsensä tuomituksi odottamaan ulommassa liikehuoneessa.
Siellä olisi hän yrittänyt viihdyttää kiihkeätä uteliaisuuttaan
urkkimalla Knightonilta, mutta se suuruuden lähettiläs oli vain
lisännyt herransa töykeään sanomaan hiukan omaa karkeuttaan ja taas
karauttanut länttä kohti, saattolaiset kintereillään.

Sillävälin oli pitohuoneeseen jääneessä seurueessa herättänyt jonkun
verran levottomuutta Buckinghamin herttuan nimi, sekä kuninkaan että
Walesin prinssin kaikkivaltiaan suosikin maininta. Hän oli enemmän
peljätty kuin rakastettu, ja jollei hän ollutkaan ehdottomasti
hirmuvaltainen luonnonlaadultaan, pidettiin häntä korskeana, rajuna
ja kostonhimoisena. Nigelin sydäntä painosti se tunne, että hän
itse saattoi olla alkuperäisenä syynä herttuan närkästymiseen
hänen hyväntekijälleen, vaikka hän ei kyennyt kuvittelemaan miten
tai miksi. Toiset tekivät huomautuksiaan kuiskien, kunnes äänet
ulottuivat Ramsayn kuuluviin. Hän ei ollut edellisestä puhelusta
kuullut sanaakaan, mutta syventyneenä noihin väitelmiin, joiden
mukaan hän selitteli kaikkia tapauksia ja tulevaisia vaiheita,
tarttui hän vain loppusanaan ja virkahti "Herttua -- Buckinghamin
herttua -- George Villiers -- niin -- olen puhunut Lamben kanssa
hänestä."

"Voi hyväinen! Mutta kuinka voitkaan sanoa niin, isä?" varoitti
hänen tyttärensä, joka osasi oivaltaa isänsä koskettavan vaarallista
aihetta.

"Ka, mitäs tyhjää, lapsonen", vastasi Ramsay; "tähdet vain
luonnuttavat, ne eivät voi pakottaa. Mutta tiedäthän niiden, jotka
kykenevät syntymätähtien asemasta ennustamaan, yleisesti sanovan
hänen ylhäisyydestään, että silloin sattui huomattava Marsin ja
Saturnuksen yhtymä -- jonka näennäinen tai oikea aika, sovittamalla
Oranienburgin leveysasteelle tehdyt Eichstadiuksen laskelmat
Lontoon horisonttiin, on seitsemän tuntia viisikuudetta minuuttia
yksiviidettä sekuntia --"

"Olehan vaiti, vanha tietäjä", sanoi Heriot, levollisin ja
vakain kasvoin astuessaan huoneeseen. "Laskelmasi ovat oikeita
ja epäämättömiä, kun ne koskevat messinkiä ja metallilankaa ja
koneellista voimaa; mutta tulevaisia tapauksia vallitsee Hän, joka
pitää kuninkaitten sydämiä kädessään."

"Niin, mutta, George", intti kelloseppä, "sen herrasmiehen
syntymähetkellä havaittiin merkkien yhtymä, joka osoitti hänen
uransa koituvan ihmeelliseksi. Kauvan on hänestä sanottu, että hän
syntyi juuri yön ja päivän vaiheella ja ristiriitaisten vaikutteiden
alaisena, jotka saattavat tuntua sekä meihin että häneen.

    "'Täysi kuu ja korkea meri,
    suuren miehen on sinulla veri;
    punainen koitto ja myrskytaivas
    veriseen kuoloon päättyvät vaivas.'"

"Ei ole hyvä puhua semmoisista asioista", kielsi Heriot, "liiatenkaan
isoisia koskevista. Kiviseinillä on korvat, ja ilman lintu lennättää
tiedon."

Useat vieraat näyttivät olevan isäntänsä mieltä. Molemmat kauppiaat
jättivät lyhyeen hyvästi, ikäänkuin tuntien jotakin olevan vialla.
Oppilasvartionsa ilmestyttyä valmiiksi veti mistress Margaret isäänsä
takinhihasta ja havahdutti hänet aprikoimasta Ajan tai Onnettaren
pyörää. Tyttönen toivotti nyt hyvää yötä ystävättärelleen mrs.
Juditille ja sai siunauksen kummi-isältään, joka samalla pisti hänen
hentoon sormeensa varsin aistikkaan ja hyvinkin kallisarvoisen
sormuksen, sillä hän salli neitosen harvoin poistua luotansa ilman
jotakuta hellyytensä todistetta. Siten kunniakkaasti erinneenä hän
saattueineen läksi tekemään paluuta Fleet-kadulle.

Sir Mungo oli hyvästellyt mestari Heriotin tämän tullessa takaisin
konttorihuoneesta, mutta niin kiintynyt oli hän ystävänsä asioihin,
että hän mestari Georgen mennessä ylikertaan ei voinut olla
poikkeamatta tuohon pyhäkköön katsomaan, missä puuhassa Roberts oli.
Ritari havaitsi kassanhoitajan laativan otteita noista jykevistä
messinkihakaisista nahkaselkäisistä käsinkirjoitetuista niteistä,
jotka ovat liikemiesten ylpeytenä ja turvana sekä armoaikansa umpeen
päästäneiden kauppatuttavien kauhuna. Kelpo ritari tuki kyynäspäänsä
kirjoituspöytään ja virkkoi toimimiehelle surkuttelevalla
äänenpainolla: "Kas, pelkäänpä menettäneenne hyvän liiketuttavan,
mestari Roberts; taidatte valmistella hänelle laskua?"

Roberts sattui olemaan hiukan huonokuuloinen kuten Sir Mungo itsekin
ja osasi myös samoin kuin hän käyttää sitä seikkaa parhaiten. Hän
siis vastasi tahallansa kieroon: "Pyydän nöyrästi anteeksi, Sir
Mungo, kun en ole aikaisemmin lähettänyt laskuanne, mutta mestari
kielsi häiritsemästä teitä. Heti paikalla merkitsen erät kokoon."
Niin sanoen hän alkoi selata kohtalonkirjansa lehtiä, mutisten:
"Hopeasinetin korjaus -- uusi solki virkavitjoihin -- kullattu
koristeneula hattuun, nimittäin Pyhän Andreaksen risti ohdakkeineen
-- vaskella silattu pari kannuksia -- tämä Daniel valurille, me kun
emme pidä sellaisia kaupan."

Hän olisi jatkanut, mutta valmistautumattomana kestämään omien pikku
velkojensa luettelua ja vielä vähemmin halullisena suorittamaan
niitä heti Sir Mungo ritarilliseen tapaan toivotti kirjanpitäjälle
hyvää yötä ja läksi talosta muitta mutkitta. Apulainen hymyili hänen
jälkeensä porvarillisen kohteliaasti ja ryhtyi taas viipymättä
vakavampaan työhönsä, jonka oli Sir Mungo tunkeutumisellaan
keskeyttänyt.



7. LUKU.

Salaperäinen asukas.


Muun seurueen poistuttua mestari Heriotin talosta teki myös nuori
Glenvarlochin loordi lähtöä, mutta isäntä pidätti hänet muutamiksi
minuuteiksi, kunnes ainoastaan pappismies oli jäljellä.

"Mylord", sanoi sitten arvoisa porvari, "meillä on ollut sallittu
hetkemme rehellistä ja vieraanvaraista rattoa, ja nyt mielelläni
viivyttäisin teitä toiseen ja vakavampaan tarkoitukseen, koska meidän
tapanamme on kunnon mr. Windsorin ollessa saapuvilla, että hän lukee
kirkon iltarukoukset ennen kuin eriämme. Teidän kelpo isänne, mylord,
ei olisi poistunut ennen perhehartauden harjoitusta -- samaa toivon
teidän ylhäisyydeltänne."

"Mielelläni, sir", vastasi Nigel, "ja sillä kutsulla lisäätte vain
kiitollisuudenvelkaa, johon jo olette minut jouduttanut. Kun nuoret
miehet unohtavat velvollisuutensa, on heillä suuri syy kiittää
ystävää, joka muistuttaa heitä siitä."

Heidän täten puhellessaan keskenänsä olivat palvelijat siirtäneet
pois saranapöydät, tuoneet kannettavan lukupulpetin ja asetelleet
istuimia ja polvenalusia isännälleen, emännälleen ja jalosukuiselle
vieraalleen. Toinen matala tuoli tai oikeammiten jalku asetettiin
ihan mestari Heriotin istuimen viereen, ja vaikka se oli vähäpätöinen
seikka, johtui Nigel panemaan sen tähdelle, sillä kun hän aikoi
istuutua sille paikalle, esti hänet merkillä vanha kultaseppä,
viitaten hänet hiukan korkeammalle istuimelle. Pappismies asettui
lukupulpetin taakse. Huonekunta, lukuisa ryhmä liikeapulaisia ja
palvelijoita, niiden joukossa Moniplies, saapui huoneeseen hyvin
totisena ja sai istuinsijoikseen raheja.

Koko väki istui ja oli ainakin ulkonaisesti hartaan tarkkaavaisena,
kun huoneen ovelle koputettiin hiljaa. Mrs. Judit katsahti veljeensä,
ikäänkuin haluten tietää hänen tahtonsa. Tämä nyökkäsi vakavasti ja
silmäili ovea. Judit astui heti lattian poikki, avasi oven ja johti
huoneeseen kauniin olennon, jonka äkillinen ja outo esiintyminen
saattoi hänet näyttämään melkein ilmestykseltä. Hän oli kalmankalpea
-- ei ollut vähäisintäkään elollisen punan häivää elävöittämässä
piirteitä, jotka olivat erinomaisen hienomuotoiset ja olisivat
muutoin voineet olla hämmästyttävän kauneiksi sanottavat. Pitkät
mustat hiukset valuivat hartioille ja alas selälle, suorittuina
säännöllisen sileiksi, mutta ilman minkäänlaista koristusta tai
helyä, mikä näytti kovin omituiselta aikana, jolloin kaikki säädyt
yleiseen käyttivät ainakin jonkunlaista tukan somistelua. Valkoinen
puku oli yksinkertaisinta kuosia ja verhosi hänet kokonaan, paitsi
kurkkua, kasvoja ja käsiä. Vartalo oli pikemmin keskimitan ala- kuin
yläpuolella, mutta niin sopusuhtainen ja siro, että katsojan
huomio aivan syrjäytyi sen koosta. Kaiken muun asun äärimäisen
vaatimattomuuden vastakohtana käytti hän kaulassaan helmirihmaa,
jota olisi herttuatar voinut kadehtia, niin isoja ja hohtavia olivat
sen osaset, ja hänen vyötäisillään hohteli tuskin vähempiarvoinen
rubiininauha.

Huoneeseen astuessaan loi tämä kummallinen olento silmänsä Nigeliin
ja pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, astuako edemmä vai peräytyä.
Hänen katseensa näytti pikemmin ilmaisevan epävarmuutta ja empimistä
kuin häveliäisyyttä tai arkuutta. Täti Judit otti häntä kädestä ja
talutti häntä verkalleen eteenpäin, mutta yhä piti hän Nigeliin
tähdättyinä tummat silmänsä, joiden kaihomielinen ilme vaikutti
katseltuun oudosti. Vielä istuessaan tyhjällä jakkaralla, joka olikin
nähtävästi varattu hänelle, katsoi hän ylimykseen useastikin yhtä
miettivästi, viivyskelevästi ja tiukasti, mutta ilmaisematta edes
sen vertaa ujoutta tai hämiä, että hänen poskilleen olisi kohonnut
hienointakaan punehdusta.

Otettuansa aluselleen lasketun rukouskirjan näytti tämä merkillinen
nainen syventyvän hartauteen; ja vaikka Nigelin tarkkaavaisuutta
jumalanpalveluksen aikana niin suuresti häiritsi ihmeellinen
olento, että hän tuon tuostakin katsahti tätä kohti, ei hän
kyennyt kertaakaan huomaamaan naisen silmien tai ajatusten
hetkeksikään harhautuvan alkaneesta toimituksesta. Nigel itse oli
vähemmän tarkkaavainen, sillä naisen ilmestyminen tuntui niin
eriskummalliselta, että hänen isänsä opettama ehdoton ja sydämellinen
kunnioittava huomaavaisuus hartaudenharjoitusta kohtaan ei voinut
estää hänen ajatuksiansa väkisinkin häiriytymästä valjun kaunottaren
läsnäollessa, ja hän toivotteli rukousten päättymistä, jotta
uteliaisuutensa saisi jotakin tyydytystä. Hartaushetken loppuessa
ja kunkin jäätyä kirkon nöyrän ja jalostavan tavan mukaan toviksi
omaan hiljaiseen rukoiluun, nousi salaperäinen vieras ennen kuin
yksikään muu liikahti, ja Nigel huomasi, että huonekunnan jäsenistä
ei ainoakaan siirtynyt paikaltaan tai edes hievahtanut, kunnes vaalea
nainen oli ensin painunut toiselle polvelleen Heriotin eteen, joka
näytti siunaavan häntä laskemalla kätensä hänen päänsä päälle ja
ilmaisten synkkää juhlallisuutta katsein ja elein. Nainen notkistausi
sitte polvistumatta mrs. Juditille ja nämä kaksi kunnioituksen
osoitusta suoritettuaan poistui huoneesta; mutta juuri lähtiessään
hän vielä kerran käänsi Nigeliin läpitunkevat silmänsä, joiden
kiinteä katse pakotti tämän silmäämään muuanne. Katsahtaessaan
jälleen naista kohti näki Nigel vain hänen valkoisen vaippansa
liepeen häilähtävän ovesta.

Huonekunnan noustua ja hajaannuttua tarjottiin viiniä, hedelmiä ja
mausteita loordi Nigelille ja pappismiehelle, joka pian jälkeenpäin
jätti hyvästi. Nuori loordi olisi mielellään saattanut häntä,
yrittääkseen saada jotakin selitystä näkemästään ilmestyksestä, mutta
hänet pysähdytti talon isäntä, joka pyysi saada puhutella häntä
konttorihuoneessaan.

"Minä toivon, mylord", alotti porvari, "että teidän
valmistautumisenne esiintyäksenne hovissa ovat jo kyllin pitkällä,
voidaksenne lähteä sinne ylihuomenna. Se on toistaiseksi kenties
viimeinen päivä, jolloin hänen majesteettinsa pitää avointa hovia
kaikille syntyperänsä, arvonsa tai virkansa perusteella hänen
luokseen pääseville. Seuraavana päivänä hän lähtee Theobaldin
alueelle, ja siellä on hänellä niin paljon puuhaa metsästyksessä ja
muissa huvituksissa, että hän ei siedä häirintää."

"Laittaudun kaikin puolin ulkonaisesti valmiiksi suorittamaan
velvollisuuteni", selitti nuori ylimys, "mutta halua on minulla
siihen vähän. Kylmäkiskoisiksi ja petollisiksi ovat osoittautuneet
ne ystävät, joilta minun olisi pitänyt saada rohkaisua ja suojelusta
-- en totisesti _heiltä_ kiusaa kannatusta tähän tarpeeseen -- ja
kuitenkin täytyy minun tunnustaa lapsellinen vastahakoisuuteni astua
aivan yksinäni noin uudelle näyttämölle."

"Julkeata on minunlaiseni käsityöläisen tehdä tällaista tarjousta
aatelismiehelle", sanoi Heriot; "mutta minun täytyy joka tapauksessa
käydä ylihuomenna hovissa. Voin saattaa teitä vastaanottohuoneeseen
asti, koska olen etuoikeutettu huonekuntaan kuuluvana. Minä voin
helpottaa pääsyänne, jos kohtaatte vastusta, samaten kuin kykenen
osoittamaan oikean tavan ja ajan lähestymisellenne kuninkaan
kuultaviin. Mutta enpä tiedä", lisäsi hän hymyillen, "tokko nämä
pikku edut vastaavat sitä luonnottomuutta, että aatelismies omaksuu
ne vanhan sepän tarjoamina".

"Pikemmin ainoan ystävän, mitä olen Lontoossa tavannut", sanoi Nigel
ojentaen kätensä.

"Kas, jos ajattelette asiaa siihen laatuun", vastasi kunnon porvari,
"niin ei siitä sen enempää. Käyn teitä ylihuomenna hakemassa
tilaisuuteen soveliaalla huvipurrella. Mutta muistakaakin, hyvä
nuori loordi, että minä en muutamien tasolleni kuuluvien miesten
tavoin halua käyttää tilaisuutta astuakseni säätyrajani yli ja
lyöttäytyäkseni ylempieni kumppaniksi, älkääkä siis peljätkö
nöyryyttävänne vaateliaisuuttani sallimalla minun pysyä loitommalla
kuninkaan näkyvissä ja missä muualla meidän molempien on sovelias
olla erillämme. Mitä muuhun tulee, niin olenpa totisesti onnellinen,
kun saan palvella vanhan suojelijani poikaa."

Keskustelun laatu johti niin kauvas kohdasta, joka oli yllyttänyt
nuoren ylimyksen uteliaisuutta, että siihen ei käynyt sinä iltana
palaaminen. Senvuoksi hän vain kiitti George Heriotia ja lausui tälle
hyvästi, luvaten varustautua valmiiksi lähtöön hänen purressaan
toisen päivän aamuna kello kymmeneltä.

Soihtupoikien sukukunta, jonka on kreivi Anthony Hamilton
tuotteissaan ikuistanut Lontoon erikoisuutena, oli jo Jaakko I:n
hallitessa alottanut toimintansa, ja erään sellaisen palvelus
savuavine sainioineen oli varattu valaisemaan nuorta skotlantilaista
loordia ja hänen saattolaistansa heidän asuntoonsa. Pimeässä olisi
heillä voinutkin olla jonkun verran vaaraa eksyä siitä, vaikka
olivat entistä paremmin tutustuneet kaupunkiin. Täten sai nokkela
mr. Moniplies tilaisuuden vetäytyä liki herraansa, varmuuden vuoksi
sujautettuaan vasemman käsivartensa pikku kilpensä kahvoihin ja
helliteltyään lyömämiekkaansa huotrassa, ollakseen valmis kaikkeen
mahdolliseen.

"Jollemme olisi nauttineet niin hyvää viiniä ja kestitystä
tuon vanhan miehen talossa, mylord", huomautti tämä viisas
saattolainen, "jotapaitsi tiedän hänet kuulopuheelta monessakin
suhteessa peräti eläväksi mieheksi ja todellisesta Edinburghin
rahvaasta polveutuneeksi, niin olisinpa mielelläni nähnyt, minkä
muotoisia olivat hänen jalkansa ja oliko hänellä sorkka komeitten
nauharuusujensa ja sahviaanikenkiensä peitossa".

"Sinua kelvotonta", vastasi Nigel; "sinua on kohdeltu liiankin
ystävällisesti, ja nyt ahneen mahasi täytyttyä herjaat kelpo
herrasmiestä, joka sinua virkisti".

"Luvallanne sanoen en suinkaan, mylord", väitti Moniplies; "haluaisin
vain nähdä hänestä hiukan enemmän. Olen syönyt hänen ruokaansa,
totta kyllä -- häpeällistä vain on, että hänenlaisillaan on syötävää
tarjolla, kun teidän ylhäisyytenne ja minä olemme tuskin saaneet
omaan tiliimme lihakeittoa ja ohraleipää. Ja olenpa juonut hänen
viiniänsäkin."

"Sen näen", vastasi hänen herransa. "Ja aika lailla enemmän kuin
sinun olisi pitänyt."

"Suosiollisella luvallanne sanoen, mylord", haasteli Moniplies,
"te suvaitsette sanoa noin, koska minä tyhjensin neljänneksen sen
reiman Jenkinin kanssa, jota sanovat oppipojaksi, ja pelkästä entisen
hyväntahtoisuuden tunnustamisesta se tapahtuikin -- niin, taisinpa
laulaakin sen vanhan hyvän laulun Elsie Marleysta ravakammin kuin sen
vielä konsanaan kuulivat --"

Ja siinä heidän astellessaan katua hän rämähtikin hoilaamaan:

    "Hei, Elsie Marley, -- sä huomaa, veikko, --
    nyt myypikin ohrajuomaa, veikko!
    Kas, Elsie Marley on hieno ja nätti,
    kun ometan hoidon ja läävän jätti. --
        Hei, Elsie --"

Parhaassa vauhdissa keskeytti laulajan kouraisullaan hänen
herransa, joka uhkasi pehmittää hänet pampulla kuoliaaksi, jos hän
epäaikaisella laulelullaan toimitti yövartion heidän niskaansa.

"Pyydän anteeksi, mylord -- nöyrästi pyydän anteeksi -- mutta kun
aattelen sitä Jen Viniä, niinkuin sitä sanovat, niin tuskinpa voin
olla hyräilemättä 'Hei, Els --' -- mutta älkää nyt pahaksenne panko,
teidän arvoisuutenne, kyllä minä olen mykkä kuin kala, jos vain
käskette."

"Ei, mies", sanoi Nigel, "puhu pois vain, sillä minä tiedän, että
sinä sanoisit ja sietäisit enemmän vaitioloon käskettynä kuin
ohjattoman vapauden saaneena. Miten siis? Mitä on sinulla sanottavana
mestari Heriotia vastaan?"

Näyttää enemmän kuin luultavalta, että nuori loordi tämän luvan
antaessaan toivoi saattolaisensa osuvan puheisiin nuoresta naisesta,
joka oli niin salaperäisellä tavalla ilmestynyt rukouksiin. Mutta
ainakin on varmaa, että hän salli palvelijansa jatkaa juttuansa
omalla tavallaan, olipa asian laita siten tai halusipa hän vain, että
Moniplies purkaisi hillitymmin ne tunteet, jotka olisivat muutoin
kajahdelleet meluavana lauluna.

"Ja sentähden", kertoi puhuja, käyttäen hyväkseen
koskemattomuuttansa, "tekisi mieleni tietää, mitä lajia miestä tämä
mestari Heriot on. Hän on toimittanut teidän ylhäisyydellenne aimo
määrän kultaa, mikäli kuulen, ja jos on, niin pidän varmana, että
hänellä maailman tavoin on oma tarkoituksensa sillä. Jos nyt teidän
ylhäisyydellänne olisi omat kelpo tiluksensa huostassaan, niin
epäilemättä tämä henkilö useimpien muiden ammattiveljiensä kanssa
-- kultasepiksi ne itseänsä sanovat, minä koronkiskureiksi -- olisi
hyvillään saadessaan vaihtaa tuon määrän afrikalaista hiekkaa, mitä
minä sanon kullaksi, monen monituisia kauneita laajan Skotlannin maan
auranaloja vastaan."

"Mutta tiedäthän, että minulla ei ole mitään maata", sanoi nuori
loordi, "ainakaan sellaista, johon voisi vaikuttaa mikään näinä
päivinä pakolliseksi näkemäni lainaus -- luullakseni ei sinun olisi
tarvinnut muistuttaa minua siitä".

"Totta, mylord, varsin totta; ja niinkuin teidän ylhäisyytenne
sanoi, selkeätä on tuo vaivaisimmallekin ajulle, sen enemmittä
tarpeettomitta selityksittä. No siis, mylord, jollei mestari George
Heriotilla ole mitään sen enempää mainittavaa anteliaisuutensa
vaikuttimeksi, kokonaan toista kuin maaomaisuutenne omistukseen
kuuluvaa -- ja kun hänellä olisi kovin vähän voitettavaa teidän
ruumiinne anastuksesta, niin miksei hän tavoittelisikin sieluanne?"

"Sieluaniko, tolvana!" sanoi nuori loordi; "mitä hyötyä olisi hänellä
minun sielustani?"

"Mistä minä tiedän?" haastoi Moniplies; "ne kiljuvat ympärinsä
etsimässä, kenenkä saisivat niellä -- epäilemättä ne pitävät niin
haineesti havittelemastansa ruuasta -- ja sanovat, mylord", lisäsi
Moniplies vetäytyen vielä lähemmäksi herransa viereen, "sanovat
mestari Heriotin jo pitävän talossaan yhtä henkiolentoa".

"Mitä kummaa puhutkaan?" äännähti Nigel. "Lyön pääsi puhki, senkin
päihtynyt vintiö, jos vilpistelet minulle pitempään."

"Päihtynytkö?" vastasi hänen vakaa seuralaisensa; "ja siinäkö se
juttu onkin? Ka, kuinkas minä saatoin muuta kuin juoda teidän
ylhäisyytenne terveydeksi paljailla polvillani, kun Jenkin sen pelin
alotti? Hirteen ne, jotka eivät olisi sitä tehneet. Minä olisin
säilälläni silponut sen hävittömän lurjuksen pakarat, joka olisi
siinä ruvennut arveloimaan, ja pannut olisin hänet sillä tavoin
polvistumaan, että hänen olisi ollut työläs nousta taas seisaalleen.
Mutta mitä siihen aaveeseen tulee", jatkoi hän huomatessaan herransa
jäävän vastaamatta tähän urheaan purkaukseen, "niin onhan teidän
ylhäisyytenne nähnyt hänet omin silmin".

"Mitään aavetta en nähnyt", epäsi Glenvarloch, mutta hengittäen
raskaasti kuin jotakin ihmeellistä paljastusta odottava. "Mitä
tarkoitat aaveellasi?"

"Te näitte rukouksiin tulevan sen nuoren ladyn, joka ei hiiskunut
sanaakaan kellekään, vaan ainoastaan niiaili ja nyökkäili talon
vanhalle herralle ja emännälle. Tiedättekö, kuka hän on?"

"En tosiaankaan", vastasi Nigel. "Joku perheen sukulainen kaiketikin."

"Vielä mitä -- vielä mitä", selitti Moniplies pikaisesti. "Ei olisi
hän veripisaran vertaa sukua heidän kanssaan, jos hänellä olisi
rahtuakaan verta suonissaan. Minä kerron teille vain, mitä väittävät
todeksi kaikki ihmiset, jotka asuvat Lombard-kadun tienoilla. Tuo
lady taikka peljätys, tai miksi hyvänsä haluatte häntä sanoa, on
ollut kuolleena aikapäiviä, vaikka hän kummittelee näkemiemme
ihmisten luona juuri heidän hartaudenharjoituksissaan."

"Myönnät hänen siis olevan ainakin hyvänlaatuinen aave", sanoi
Nigel Olifaunt, "koska hän valitsee sellaisen ajan vieraillakseen
ystäviensä luona?"

"Ties hänet, mylord", vastasi taikauskoinen saattolainen. "Enpä
tiedä, mikä menninkäinen olisi ottanut suoraan kohdalleen moukarin
huitaisun mr. John Knoxilta, jonka puolella isäni oli hänen kaikkein
pahimpina päivinään, paitsi silloin kun häntä vastaan oli hovi, jonne
isäni toimitti lihaa. Mutta tuolla pastorilla ei ollut semmoista
voimaa kuin mr. Rollockilla ja Pohjois-Leithin kappalaisella David
Blackilla ja muilla. Herranen aika, kuka tietää, teidän ylhäisyytenne
luvalla sanoen, eikö tuollaiset etelämaalaisten omista vanhoista
hiivatin mustista messukirjoistaan lukemat rukoukset saata olla yhtä
voimallisia pahojen henkien loitsuja, kuin saattaa rehti sydämestä
kuumiltaan pulpunnut rukous kyetä häätämään ne loitolle, juuri
niinkuin pahahenki kaikkosi sen löyhkän takia, jota kalan maksa
levitti Raguelin tyttären Saran morsiuskamarista? Jonka jutun suhteen
silti epäröitsen, sanoako sitä todeksi vai enkö, koska paremmatkin
miehet ovat sitä asiaa epäilleet."

"No, no, no", sanoi hänen herransa kärsimättömästi, "me olemme
nyt lähellä kotia, ja minä olen antanut sinun puhua tästä asiasta
kerrakseen, jotta saamme ainiaaksi lopun urkkivalle hupsuudellesi ja
älyttömälle taikauskollesi. Keneksi oletatkaan tuon ladyn, tai miksi
arvelevat häntä järjettömät uskottelijasi?"

"Siitä en osaa sanoa mitään täsmällistä", vastasi Moniplies. "Varmaa
vain on, että hänen ruumiinsa kuoli ja kuopattiin aikapäiviä
sitte, vaikka hän vielä vaeltaa maan päällä ja enimmäkseen
mestari Heriotin perheessä; ovat hänet sentään nähneet muuallakin
sellaiset ihmiset, jotka ovat hyvin tunteneet hänet. Mutta kuka
hän on, sitä en mene sanomaan, tai miksi hän ylämaalaisen haltian
lailla liittyy johonkuhun erityiseen perheeseen. Hänellä sanotaan
olevan oma huoneusto, eteishuone, vierashuone ja makuuhuone;
mutta minkäänlaisella vuoteella ei hän nuku, vaan omassa
kirstussaan, ja seinät, ovet ja ikkunat ovat niin tilkityt umpeen,
ettei vähäisintäkään päivänvalon pilkahdusta pääse sisälle. Ja
soihtuvalolla hän asustaa."

"Minkätähden, jos hän on henkiolento?" tokaisi Nigel Olifaunt.

"Mistä minä osaisin sanoa teidän ylhäisyydellenne?" vastasi hänen
saattolaisensa. "Kiitän Jumalaa, etten tiedä mitään hänen haluistaan
tai vastenmielisyyksistään -- mutta hänen kirstunsa on siellä, ja
jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi, mitä tekemistä elävällä
henkilöllä on ruumisarkun kanssa. Yhtä vähän kuin haamulla lyhdyn
kanssa, luulemma."

"Mitä syytä", kertasi Nigel, "voi noin nuorella ja kauniilla
olennolla olla jo tavanmukaisesti pitää mielessään viimeistä
pitkällistä leposijaansa?"

"En totisesti tiedä, mylord", vastasi Moniplies. "Mutta kirstu siellä
on, niinkuin ovat minulle näkijät kertoneet. Se on tehty mustapuusta,
hopeanaulainen ja kauttaaltaan sisustettu kolminiitisellä damastilla,
jotta se kelpaisi prinsessallekin säilyksi."

"Kummallista", sanoi Nigel, jonka mieleen helposti tehosi kaikki outo
ja haaveellinen, kuten useimpiin vilkkaisiin nuoriin sydämiin. "Eikö
hän syö perheen kanssa?"

"Kuka! -- hänkö!" huudahti Moniplies ikäänkuin ihmeissään
kysymyksestä. "Taitaisivatkin tarvita pitkän lusikan, jotka hänen
kanssaan aterioitsisivat. Aina pannaan jotakin hänen varalleen
Torniin, niinkuin ne nimittävät eräänlaista kiekkalaatikon hoijakkaa,
joka kääntyy ympäri puoleksi toisella ja puoleksi toisella puolen
seinää."

"Olen nähnyt sen kojeen ulkomaisissa nunnaluostareissa", huomautti
Glenvarlochin loordi. "Ja sitenkö hän saa ruokansa?"

"Sanovat jotakin siihen pantavan joka päivä näön vuoksi", tiesi
saattolainen. "Mutta ei tarvitse luulla, että hän sitä nauttii
sen enempää kuin Baalin ja Dagonin kuvat kuluttivat niiden eteen
asetettuja hyviä herkkuja. Talossa on vankkoja palvelusmiehiä ja
sisäkköjä kylliksi näyttelemään Kaikennuolijan osaa yhtä hyvin kuin
Baalin pappien liuta vaimoineen ja lapsineen."

"Ja häntä ei nähdä perheessä milloinkaan muulloin kuin rukoushetken
tullessa?" tiedusti nuori ylimys.

"Ei, kuulemma", vastasi palvelija.

"Omituinen tapaus", sanoi Nigel Olifaunt miettivästi. "Jollei
hän käyttäisi noita koristuksiaan ja olletikaan ottaisi osaa
protestanttisen kirkon jumalanpalvelukseen, niin tietäisin mitä
ajatella. Uskoisin hänet joko katolilaiseksi pyhään elämään
vannoutuneeksi henkilöksi, jonka sallittiin jostakin pakottavasta
syystä pitää kammiotansa täällä Lontoossa, taikka onnettomaksi
paavilaiseksi uskonkiihkoilijaksi, joka oli suorittamassa kaameata
katumusharjoitusta. Mutta näin ollen en näe mitään selitystä ilmiöön."

Hänen aprikoimisensa keskeytyi soihtupojan koputtaessa kelpo John
Christien ovelle. Tämän vaimo tuli esiin "nyökäten ja niiaten
ja myhäellen liiaten", toivottamaan kunnioitettua vierastansa
tervetulleeksi takaisin asuntoonsa.



8. LUKU.

Lemmenvälittäjä.


Meidän tulee nyt esitellä lukijalle uusi henkilö, toimellinen ja
tärkeä laajemmalti kuin hänen yhteiskunnallinen asemansa näköjään
ilmaisi -- emäntä Ursula Suddlechop, koko Fleet-kadun kuuluisimman
parturin Benjamin Suddlechopin vaimo. Tällä naisella oli omat
erikoiset ansionsa, joiden pääpiirteenä oli -- jos hänen omaan
esitykseensä saattoi luottaa -- rajaton halu palvella lähimäisiänsä.
Hän jätti laihan puolinälkiintyneen elämänkumppaninsa kehumaan
ketterämpää sormiensa sipsettä kuin oli ainoallakaan Lontoon
parranajajalla ja pitämään huolta liikehuoneesta, missä oppipojat
tyhjin vatsoin tuhersivat hoimiinsa uskoutuneiden tomppelien kasvoja;
emäntä itse harjoitti erityistä ja tuottoisampaa ammattia, jossa
kuitenkin oli monia niin omituisia käänteitä ja mutkia, että se
tuntui useissa suhteissa ristiriitaiselta.

Sen korkeimmat ja tärkeimmät tehtävät olivat hyvin salaista
ja luottamuksellista laatua, eikä emäntä Ursula Suddlechopin
tiedettykään koskaan kavaltaneen haltuunsa uskottuja toimia, ellei
hänelle joko oltu puutteellisesti maksettu palveluksestaan tai
nähty mukavaksi tarjota jonkun taholta kaksinkertaista hyvitystä
salaisuuden ilmaisemisesta. Tällaisia sattumuksia esiintyi niin
harvoin, että hänen kunniansa luotettavana välittäjänä säilyi yhtä
tahrattomana kuin hänen rehellisyytensäkin ja hyväntahtoisuutensa
maine.

Hän olikin mitä ihailtavin vaimoihminen ja kykeni auttelemaan
tunteittensa valtaamia ja heikkoja heidän mielenkuohunsa nousussa,
kehityksessä ja seuraamuksissa. Hän pystyi sovittamaan puhuttelun
rakastavaisille, jotka saivat osoitetuksi asiallisia syitä
kohtauksensa yksityisyydelle; hän osasi kirvoittaa heikkoluontoiselta
kaunottarelta rikollisen intohimon taakan ja kenties sijoittaa
luvattoman rakkauden toivorikkaan hedelmän perilliseksi johonkin
perheeseen, jonka rakkaus oli laillista, liiton saamatta perijää.
Kykeni hän enempäänkin ja oli ollut osallisena syvällisemmissä ja
suuriarvoisemmissa salaisuuksissa. Hän oli ollut mrs. Turnerin
suojattina ja oppinut tältä keltaisen tärkkelin valmistustaidon
sekä ehkä pari kolme merkitsevämpääkin salaisuutta, vaikka näistä
ei kenties yksikään mennyt niin rikollisen pitkälle kuin hänen
valtiattarensa syyksi sanottiin. Mutta kaikkea kätkettyä ja pimeätä
hänen todellisessa luonteessaan peitti ulkonaisen rattoisuuden ja
hyväntuulisuuden näyttäminen, se sydämellinen nauru ja eloisa pila,
jolla emäntä hyvin osasi lepytellä vanhempia naapureitaan, ja ne
monet pikku taidot, joilla hän sai suositelluksi itseään nuoremmille,
etenkin omaan sukupuoleensa kuuluville.

Emäntä Ursula oli näköjään tuskin yli neljänkymmenen, ja hänen
täyteläinen, vaan ei liiaksi lihonut vartalonsa ja vielä komeat
kasvonpiirteensä ilmaisivat hilpeyttä ja reippautta, joka kirkasti
kuihtuvan kauneuden jäännöksiä, vaikka hän oli käynyt pyyleväksi
ja saanut kasvoihinsa hiukan väriä hyvästä elannosta. Vihkimisiä,
syntymätapauksia ja kastetoimituksia ajateltiin harvoin riittävän
juhlallisesti suoritetuiksi melkoisella alueella parturinliikkeen
ympäristössä, jollei ollut saapuvilla emäntä Ursley, kuten häntä
nimitettiin. Hän kykeni keksimään kaikenlaisia ajanviettoja, leikkejä
ja piloja isojen seurueiden huvikkeeksi, joita esivanhempiemme
vieraanvaraisuus keräsi koolle sellaisiin tilaisuuksiin, joten hänen
läsnäoloaan ilonpidon hetkinä katsottiin suorastaan välttämättömäksi
kaikissa keskisäädyn perheissä. Siinä määrin oletettiin hänen myös
tuntevan elämää ja sen sokkeloita, että hän oli halukkaana uskottuna
puolille lähiseudun rakastavaisille pareille, joista useimmilla oli
tapana ilmoittaa salaisuutensa emäntä Ursleylle ja kuulustaa hänen
neuvoaan. Rikkaat palkitsivat hänen palveluksiaan sormuksilla,
rintaneuloilla tai kultarahoilla, joista hän piti parhaiten; ja
hyvin jalomielisesti antoi hän apuansa vähävaraisillekin samanlaisin
kaksinaisin perustein kuin nuoret lääketieteen harjoittajat auttavat
heitä osittain säälistä ja osittain pitääkseen työtänsä käynnissä.

Emäntä Ursleyn maine kaupungissa oli sitä suurempi, kun hänen
toimintansa oli ulottunut Temple Barin ulkopuolelle. Hänellä oli
tuttavia, jopa suojelijoita ja suojelijattaria, vallassäädyssä,
jonka asema sen yhteiskuntaluokan ollessa paljoa harvalukuisempi ja
hovipiirin lähestymisen pysyessä paljoa työläämmin tavoitettavana
tuotti arvovaltaa, jollaista ei tunneta meidän päivinämme, kun
porvarin varvas tunkeutuu niin liki hovilaisen kantapäätä. Emäntä
Ursley ylläpiti seurusteluaan tämän ylemmän asiatuttavapiirin
kanssa osittain käymällä pientä kauppaa ranskalaisilla hajuvesillä,
hiusvoiteilla ja pääkoristeilla sekä kiinalaisilla astioilla
tai korutavaroilla, jotka jo silloin alkoivat olla muodissa,
puhumattakaan erinäisistä varsinkin naisväen käyttämistä rohdoista.
Mutta osittain sai hän myös jalansijaa muilla palveluksilla, jotka
enemmässä tai vähemmässä määrin kuuluivat hänen edellä viittaamamme
ammattinsa sala-haaroihin.

Tuollaisia ja noin monia vaurastumiskeinoja saaneena oli emäntä
Ursley kuitenkin niin köyhä, että hän olisi luultavasti saattanut
parantaa omia kuten miehensäkin olosuhteita, jos olisi luopunut
niistä kaikista sekä rauhallisesti ryhtynyt huolehtimaan omasta
taloudestaan ja auttamaan Benjaminia tämän ammattitoimissa. Mutta
Ursula oli ylellinen ja nautinnonhaluinen tavoiltaan eikä olisi
voinut sen paremmin sietää Benjaminin niukkaa ruokahoitoa kuin suopua
hänen haastelunsa kuivakiskoiseen jonotukseen.

Sen päivän iltana, jolloin loordi Nigel Olifaunt oli varakkaan
kultasepän päivällisvieraana, on meidän toimitettava Ursula
Suddlechop näyttämölle. Hän oli aamusta tehnyt pitkän kierroksen
Westminsteriin ja nyt uupuneena vaipunut erityiselle tilavalle
nojaistuimelle, joka oli silinnyt paljosta käytännöstä. Pienen, mutta
iloisesti räiskivän takkavalkeansa äärellä hän piti torkahdellen
silmällä hiljalleen kuohuvaa, hyvin maustettua olutruukkua, jonka
ruskealla pinnalla pulahteli pienoinen metsäomena riittävästi
käristettynä. Pieni mulattityttö tarkkaili vielä tyystimmin vasikan
kateenkorvaa, joka kypseni hopeisessa keittopannussa tulisijan
toisella laidalla. Näillä ruokatarpeilla valmistausi emäntä Ursula
epäilemättä päättämään hyvin vietetyn päivän, jonka työt hän
katsoi loppuneiksi ja jäännöksen vapaaksi käytettäväkseen. Hän
pettyi kuitenkin, sillä juuri kun paistetulla omenalla höystetty
vehnäolut oli parahultaista juotavaksi ja pienoinen tyttönen ilmoitti
kateenkorvan kypsyneeksi, kuului portaiden alipäästä Benjaminin
särisevästi inuva ääni.

"Hei, emäntä Ursley -- hoi, vaimoseni, kuule -- hei, emäntä -- hoi,
armahin, sinua tarvitaan enemmän kuin hihnaa tylsälle partaveitselle
-- hei, emäntä --"

"Kunpahan joku sivaltaisi partaveitsellä henkitorvesi poikki, senkin
mölyaasi!" toivotti emäntä itsekseen ensimäisessä ärtymyksessään
huhuilevalle elämänkumppanilleen ja huusi sitten ääneen: "No, mikä on
hätänä, mestari Suddlechop? Olen juuri pujahtamassa vuoteeseen; minua
on laahattu edes takaisin kaiken päivää."

"Ei, käpyseni, minulla ei ole mitään sanomaa sinun korvaasi", selitti
kärsivällinen Benjamin; "naapuri Ramsayn skotlantilainen pesuvaimo
vain tahtoo oitis puhutella sinua."

Korvaa mainittaessa loi emäntä Ursley kaihoisan katseen herkkuun,
joka oli sekunnilleen muhentunut pannussa, ja vastasi sitte huoaten:
"Käske skotlantilaisen Jennyn tulla ylös, mestari Suddlechop. On
hauska kuulla, mitä hänellä on asiaa", ja hän lisäsi matalammalla
äänellä: "ja toivon hänen liehuvan paholaisen haltuun tervatynnyrin
lieskassa niinkuin moni skotlantilainen velho hänen edellään!"

Skotlantilainen pesijätär astui siis sisälle ja emäntä Suddlechopin
viimeisestä ystävällisestä toivotuksesta mitään tietämättä tervehti
tätä melkoisen kunnioittavasti, sanoen nuoren emäntänsä palanneen
kotiin pahoinvointisena ja haluavan hetimiten tavata naapuriansa
emäntä Ursleyta.

"Ja miksei se käy laatuun huomenna, Jenny hyvä?" kysyi emäntä Ursley;
"sillä minä olen tänään jo ollut Whitehallissa saakka ja olen ihan
näännyksissä, hyvä Jenny".

"Vai niin!" vastasi Jenny varsin levollisesti. "Jos niin on asia,
niin minun pitää itse lähteä pitemmälle taipaleelle ja noutaa
alhaalta rannasta vanha muori Redcap, Hungerfordin portailta. Hän
hommailee nuoren väen viihdytyksessä niinkuin tekin, matami. Toisen
teistä tahtoo lapsi nähdäkseen ennen kuin nukkuu, siinä kaikki mitä
minä tiedän."

Niin sanoen kiepahti vanha lähetti enemmättä pyytelyttä kannoillaan
ja oli poistumaisillaan, kun emäntä Ursley huudahti: "Ei, maltas --
jos sillä rakkaalla lapsella, emännälläsi, on jotain välttämätöntä
hyvän neuvon ja ystävällisen hoivan tarvista, niin älähän huoli
lähteä muori Redcapin luo, Janet. Hän saattaa hyvinkin kelvata
laivurien vaimoille, laivatarpeiden kauppioitten tyttärille ja muille
semmoisille, mutta kukaan ei saa palvella sievää mistress Margaretia,
hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa kellosepän tytärtä, muu kuin
yksinomaan minä. Otankin siis vain päällyskenkäni ja viittani ja
kietaisen huivin päähäni ja lippaan heti paikalla kadun yli naapuri
Ramsayn luo. Mutta sanohan minulle itse, Jenny hyvä, etkö ole hiukan
kylläännyksissäsi nuoren ladysi ailahduksiin, kun hänen mielensä
muuttelehtii kahteenkymmeneen kertaan päivässä?"

"Mitäs minä siitä", tuumi kärsivällinen raataja, "paitsi ehkä milloin
hän on hiukan turhantarkka pitsiensä pesemisestä. Mutta minä olen
vaalinut häntä lapsesta saakka, naapuri Suddlechop, ja se tekee eron."

"Niin kai", sanoi emäntä Ursley yhä puuhaten lisävarustuksissaan
yöilmaa vastaan; "ja sinä tiedät varmaankin, että hänellä on
kahdensadan punnan vuositulot hyvästä maatilasta vapaasti
käytettävissään?"

"Perintönä isoäidiltään, taivas hänen sielulleen rauhan antakoon!"
vastasi skotlannitar; "ja herttaisemmalle tyttöselle ei hän olisi
voinut sitä säätää".

"Varsin totta, varsin totta, mistress, sillä kaikkine pikku
oikkuineenkin olen aina sanonut mistress Margaret Ramsayn olevan koko
kulmakunnan sievin tyttö. Ja arvaanpa, Jenny, että lapsi-poloisella
ei ole ollut mitään illallista?"

Jenny ei voinut kieltää niin käyneen, sillä isäntäväen ollessa
kaupungilla olivat molemmat oppipojat puodin suljettuaan menneet
noutamaan heitä kotiin, jollaikaa hän ja toinen palvelijatar olivat
pistäytyneet Sandy MacGivanin luo tapaamaan erästä Skotlannista
saapunutta ystävää.

"Niinkuin oli aivan luonnollista, mrs. Janet", huomautti Ursley, joka
näki edulliseksi myöntyä kaikenkaltaisten henkilöiden kaikenlaisiin
lausumiin.

"Ja sillaikaa sammui tulikin", kertoi Jenny.

"Mikä oli kaikkein luonnollisinta", jatkoi emäntä Suddlechop. "Ja
niinpä, lopettaakseni asian lyhyeen, Jenny, vienkin sinne sen pikku
illallisen, jonka tässä aioin syödä -- sillä minä en ole maistanut
muruakaan päivälliseksi, ja kenties nuori sievä mistress Marget
suvaitsee hiukan haukata kanssani. Pelkkä tyhjyys se juuri, mistress
Jenny, useinkin panee noita sairauden houreita nuorten ihmisten
päähän." Niin sanoen hän luovutti olutjuustolla täytetyn hopeisen
kulhon Jennylle ja sieppasi ylleen viittansa rivakasti kuin ainakin
ihminen, joka on päättänyt uhrata mielitekonsa velvollisuudelle.
Tämän laskoksien alle hän kätki muhennuspannun ja käski Wilsan, pikku
mulattitytön, valaista heille tietä kadun poikki.

"Minnekäs nyt näin myöhällä?" tiedusti parturi, jonka he sivuuttivat
hänen istuessaan alikerran liikehuoneessa huonostiravittujen poikien
keralla lipeäkalan ja marajuuren ääressä.

"Jos sinulle sanoisin, ukkoseni", vastasi emäntä mitä halveksivimman
kylmäkiskoisesti, "niin en luule, että sinä voisit toimittaa asiani,
joten pidänkin sen vain omana tietonani". Benjamin oli liian tottunut
vaimonsa itsenäiseen käyttäytymiseen, jatkaakseen tiedustustaan, eikä
emäntäkään enempää kyselyä odottanut, vaan kiirehti ulos ovesta,
käskien vanhimman oppipojan istua valveilla hänen paluuseensa asti ja
pitää sillävälin taloa silmällä.

Yö oli pimeä ja sateinen, ja vaikka samottava matka oli lyhyt, oli
emäntä Ursleylla harpatessaan korkealle käännettyine hameineen
eteenpäin kylliksi aikaa sen karvastuttamiseen nurisevilla
mietteillä. "Mitähän minä olen tehnyt, kun minun pitää juntustaa
jokaisen vanhan ämmäleukun käskystä ja kaikkein nuorten leuhkanain
eljistä! Minua on marssitettu Temple Barista Whitechapeliin asti
nuppineulasepän muijan raapaistua sormeensa -- totisesti olisi
hänen miehensä, joka teki aseen, saanut voidella haavan. Ja nyt
tämä haaveileva marakatti, sievä mistress Marget muka -- semmoisen
kaunottaren minä osaisin tehdä hollantilaisesta nukesta, ja niin
suuriluuloinen ja mieleltään vaihtelevainen ja turhamainen on
hän kuin mikäkin herttuatar. Olen nähnyt hänet samana päivänä
yhtä oikulliseksi kuin marmosetin ja itsepintaiseksi kuin
muulin. Haluaisinpa tietää, enemmänkö mielijohteita sikiää hänen
pienoisesta itseluuloisesta ajukopastaan vai hänen isänsä vanhasta
laskeskelevasta taulapäästä. Mutta nuo kaksisataa puntaa vuodessa se
viheliäinen maatila tuottaa, ja isää pidetään visukinttuna, vaikka
hullumaisena -- hän on sitäpaitsi meidän isäntämme, ja tyttö on
häneltä pyytänyt myöhäistä päivää vuokranmaksullemme. Minun täytyy
sen takia tyytyä, Herra armahtakoon -- ja onhan se ällipäinen pikku
paholainen ainoana avaimenani, päästäkseni mestari George Heriotin
salaisuuden perille, ja selon saaminen siitä on minulle kunnia-asia;
siis _andiamos_, niinkuin espanjalainen sanoo."

Siten aprikoiden hän harppaili joutuisasti, kunnes saapui kellosepän
asunnolle. Saattolainen avasi oven pääavaimella. Eteenpäin lipui
emäntä Ursula milloin valon kimmellyksessä, milloin pimennossa, ei
niinkuin viehkeä lady Christabelle goottilaisten veistoksien ja
muinaisten asevarustusten lomitse, vaan kömpien ja kompastellen
vanhojen koneiden jäännösten ja uusien keksintöjen kaavailujen
seassa, jollaisilla eri koneoppihaaroja edustavilla hyödyttömän
nerokkuuden joko särkyneillä tai puolitekoisilla tuotteilla
haaveellisen, vaikka teräväpäisen käsityöläisen huone oli alituiseen
täytetty.

Viimein he päätyivät hyvin kapeita portaita myöten sievän mistress
Margaretin kamariin, missä, hän, Fleet-kadun jokaisen rohkean
nuorenmiehen silmien valkeus, istui asennossa, joka horjui
tyytymättömän ja lohduttoman vaiheella. Sillä hänen sievä selkänsä
ja hartiansa olivat pyöristyneet kaarelle, pullea kuoppaposki lepäsi
pienellä kämmenellä, sormien kääntyessä suun yli, kyynäspää nojasi
pöytään, ja silmät näyttivät kiintyneen hiipuvaan hiilostaan, joka
kyti pienen tulisijan ristikolla. Hän tuskin käänsi päätänsäkään
emäntä Ursulan tullessa, ja kun tämän arvoisan vaimon läsnäolon
ilmoitti tarkemmin suusanallisesti vanha skotlannitar, jupisi
mistress Margaret asentonsa muuttumatta vastaukseksi jotakin aivan
käsittämätöntä.

"Menehän siitä alas keittiöön Wilsan kanssa, hyvä mistress Jenny",
sanoi emäntä Ursula, joka oli tottunut kaikkinaisiin päähänpistoihin
potilaittensa tai asiatuttaviensa taholta, kumpaisiksi heitä nyt
määrittelikään. "Pistä pannu ja kulppi tulelle ja lähde alikertaan.
Minun pitää puhella sievän sydänkäpyseni mistress Margaretin kanssa
kahden kesken -- eikä ole ainoatakaan naimatonta miestä tämän ja
Bow'n välillä, joka ei olisi minulle kateellinen siitä etuudesta."

Palkolliset poistuivat määräyksen mukaan, ja sijoitettuaan
pannunsa mukavimmin hiilukselle vetäytyi emäntä Ursula niin
lähelle hoidokkiansa kuin pääsi, alkaen matalalla, viihdyttävällä
ja tuttavallisella äänenpainolla tiedustaa, mikä hänen sievää
kukkastansa vaivasi.

"Ei mikään, emäntä", vastasi Margaret hiukan äreästi ja muuttaen
asentoansa sikäli, että hän tuli oikeastaan kääntyneeksi selin
ystävälliseen puhuttelijaansa.

"Eikö mikään, sirkkuseni!" virkahti emäntä Suddlechop. "Ja onko
sinulla tapana lähettää hakemaan ystäviäsi makuulta tällaisena
hetkenä tyhjän päiten?"

"Minä en sinua lähettänyt hakemaan, emäntä", väitti nyreä neitonen
vastaan.

"Ja kuka sitte?" kysyi Ursula; "sillä jollei minua olisi haettu, niin
takaanpa, etten minä olisi täällä nyt yösydännä!"

"Tuo vanha skotlantilainen hupakko Jenny sen kai teki omasta
päästään", ilmoitti Margaret, "sillä hän on pauhannut minulle jo
kaksi tuntia sinusta ja muori Redcapista".

"Minusta ja muori Redcapista!" toisti Ursula-emäntä; "on siinä
tosiaan vanha hupsu, kun yhdistää ihmisiä sillä tavoin pariksi. Mutta
ei, ei, herttainen pikku naapurini, ei Jenny sentään niin aivan hupsu
olekaan; hän tietää nuorten ihmisten tarvitsevan enemmän ja parempaa
neuvoa kuin hän itse kykenee antamaan, ja osaa myös löytää sitä
heille. Sinun pitää vain lepyttää sydämesi, kaunokaiseni, ja sanoa
minulle, mistä olet suruinen. Kyllä Ursula-emäntä pitää paranteesta
huolen."

"Ei, jos niin viisas olet, muori Ursula", vastasi tyttö, "niin voit
arvata huoleni minun sitä kertomattani".

"Kyllähän, lapsonen", tuumi mukautuva vaimo; "kukaan ei voi paremmin
kuin minä leikkiä vanhaa hauskaa kisaa: 'millainen on minun
ajatukseni?' Sanonpa tuon pääkkösesi hautovan uutta hiuslaitetta,
jalan verran korkeampaa kuin porvarinaisemme käyttävät -- taikka on
iskeytynyt mieleesi huviretki Islingtoniin tai Wareen, ja isäsi on
pahalla päällä eikä suostu -- taikka --"

"Taikka sinä olet vanha houkkio, emäntä Suddlechop", tokaisi Margaret
kärtyisesti, "kun sekaannut väkisinkin asioihin, joista et mitään
tiedä."

"Houkkio kuinka paljon hyvänsä, mistress", sanoi emäntä Ursula
vuorostaan loukkaantuneena, "mutten kovinkaan monta vuotta vanhempi
kuin sinä itse, mistress".

"Kas, me olemme vihoissa, niinkö?" ivasi kaunotar. "Ja kuulehan,
matami Ursula, mistä johdut sinä, joka et ole kovinkaan monta vuotta
vanhempi minua, puhumaan noin joutavia minulle, joka olen niin monta
vuotta nuorempi ja silti liian järkevä, välittääkseni hiuslaitteista
ja Islingtonista?"

"No, no, nuori mistress", virkkoi viisas neuvonantaja nousten,
"huomaanpa olevani hyödytön täällä; ja minusta tuntuu kuin voisit
sinä jättää ihmiset rauhaan puolenyön aikana heidän neuvojensa
pyytämisestä, koska tiedät omat asiasi niin paljoa paremmin kuin
muut".

"Kas, nyt sinä olet suutuksissasi, emäntä", sanoi Margaret pidättäen
häntä. "Se siitä tulee, kun lähdet ulos yön selkään illallistasi
syömättä -- en ole milloinkaan kuullut sinun virkkavan äreätä sanaa
saatuasi pikku suupalasi. Tänne, Janet, lautanen ja suolaa emäntä
Ursulalle! Ja mitä on sinulla siinä kulhossa, emäntä? Likaista
olutheraa, totta tosiaan. Heittäköön Janet sen ulos ikkunasta
tai pitäköön isäni aamujuomaksi; ja hänen pitää tuoda sinulle se
sektikannu, joka pantiin isän varalle -- ei se hyvä mies mitään eroa
huomaa, sillä olut huuhtoo alas hänen tomuiset laskelmansa ihan yhtä
hyvin kuin kanarinviini."

"Samaa mieltä olen totisesti minäkin, kultuseni", myönsi emäntä
Ursula, jonka tilapäinen pahastus heti hävisi näiden hyvien
kestitysvarustuksien tieltä; ja asettuen siis isoon lepotuoliin
kolmijalkaisen pöydän ääreen hän alkoi hyvällä ruokahalulla
tehdä loppua maukkaasta pikku ruokalajista, jonka oli itselleen
valmistanut. Kuitenkaan ei hän laiminlyönyt säädyllisyyden
vaatimuksia, vaan kehoitteli mistress Margaretia hartaasti, joskin
turhaan, ottamaan osaa herkutteluun. Neitonen hylkäsi tarjouksen.

"Juo edes lasillinen sektiä kanssani", kärtti emäntä Ursula. "Olen
kuullut isoäitini kertovan, että ennen evankelisen liikkeen tuloa
vanhat katolilaiset rippi-isät ja heidän katumuksentekijänsä aina
tyhjensivät yhdessä sektimaljan tunnustuksen edellä -- ja sinä olet
minun rippilapseni."

"En maista mesiviiniä, siitä olen varma", vakuutti Margaret; "ja
sanoin jo, että jollet sinä kykene keksimään, mikä minua vaivaa, en
ikinä saa sitä kerrotuksi sinulle".

Niin sanoen hän taaskin käännähti pois emäntä Ursulasta ja vaipui
mietiskelevään asentoonsa, käsi kyynäspäätä tukemassa ja selkä tai
ainakin toinen hartia uskottuunsa päin.

"Ei, nyt minun pitääkin käyttää taitoani täydellä todella", tuumi
Ursula-emäntä. "Sinun täytyy antaa minulle tämä soma kätönen, ja minä
kerron sinulle kädestäkatsonnalla yhtä hyvin kuin mikään mustalainen,
millä jalalla sinä onnut."

"Niinkuin minä ollenkaan ontuisin", sanoi Margaret hieman
halveksivasti, mutta luovuttaen vasemman kätensä Ursulalle, samalla
kun pysyi yhä kääntyneenä poispäin.

"Näen täällä oivia piirtoja", haastoi Ursula, "eivätkä ole vaikeasti
luettaviakaan -- hupia ja rikkautta ja iloisia öitä ja myöhäisiä
aamuja kaunottarelleni, ja ajopelit sellaiset, että ne tutisuttavat
Whitehallia. Kas, satutinko sinuun siinä? -- ja hymyiletkö nyt,
käpyseni? -- sillä miksei hänestä ylenisi pormestari, joka lähtee
hoviin kullatuissa kaleeseissaan kuten toiset ovat tehneet häntä
ennen?"

"Pormestariksi? pyh!" tuhahti Margaret.

"Ja minkätähden vähäksyt Lontoon pormestaria, simasuuni? Tai kenties
pidätkin joutavana ennustustani; mutta jokaisen elämänpiirrossa on
risti niinkuin sinunkin, kultaseni. Ja mitä vaikka näenkin oppipojan
latuskalakin tässä sievässä kämmenessä, kun sen alta säihkyy musta
silmä, jolla ei ole vertaistaan Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä?"

"Ketä tarkoitat, emäntä?" kysyi Margaret kylmäkiskoisesti.

"Ketäs muuta", selitti emäntä Ursula, "kuin oppipoikien prinssiä ja
hyvän seuran kuningasta Jenkin Vincentiä?"

"Mitä ihmettä, vaimo -- Jenkin Vincentiä? -- moukkaa --
verstaskeikaria!" huudahti vihastunut neitonen.

"Vai siltä kulmalta nyt käykin tuuli, kaunoiseni!" hölmistyi emäntä.
"Kas vain, se on hiukan kääntynyt sitte kun viimeksi puhelimme
yhdessä, sillä silloin olisin vannonut sen puhaltavan myötäisempänä
Jin Vin-paralle; ja poika-poloinenkin on ihan hullaantunut sinuun ja
näkisi mieluummin sinun silmäsi kuin auringon ensimäisen vilahduksen
toukokuun suurena juhlapäivänä."

"Kunpahan siis olisi silmilläni auringon voima huikaista hänet",
toivotti Margaret, "opettaakseni palkkapojan oivaltamaan paikkansa".

"Niin", yritti emäntä Ursula, "sanovathan toiset, että Frank Tunstall
on yhtä reima nuorukainen kuin Jin Vin, ja hänhän on jonkun ritarin
pikkuserkku ja hyvää syntyperää; ja siispä kenties mielitkin päin
pohjoista!"

"Kukaties", vastasi Margaret, "mutten isäni oppipojan kanssa --
kiitos vain, emäntä Ursula".

"Ei, sitten arvailkoon paholainen sinun ajatuksiasi", tuskastui
emäntä Ursula. "Sellaista on yrittää kengittää tammavarsaa, joka
ehtimän takaa teutaroi ja muuttelee jalalta toiselle!"

"Kuulehan siis", alotti Margaret, "ja ota huomioosi, mitä sanon.
Tänään olin päivällisillä kaupungilla --"

"Voin sanoa missä", tokaisi hänen neuvonantajansa. "Kummi-isäsi,
rikkaan kultasepän luona. Niin, näethän tietäväni jotakin -- jopa
voisin sanoa sinulle, jos tahtoisin, kenen kanssakin?"

"Niinkö!" äännähti Margaret hyvin ihmeissään, äkkiä kääntyen puhujaan
ja punastuen hiusmartoa myöten.

"Vanhan Sir Mungo Malagrowtherin kanssa", kertoi ennusteleva emäntä.
"Hänet siistittiin Benjaminini liikkeessä matkallaan kaupunkiin."

"Pyh! mokomakin pelottava homeinen luuranko!" nolostui neitonen.

"Aivan oikein sanot, rakkahin", vahvisti uskottu. "On häpeä hänen
liikkua ulkona Pyhän Pancrasin ruumishuoneesta, sillä mitään muuta
soveliasta paikkaa en tiedä sille vanhalle ilkkujan törkimykselle.
Hän sanoi miehelleni --"

"Jotakin mikä ei vähääkään kuulu tähän, arvaan", keskeytti Margaret.
"Minun _täytyy_ siis puhua. Meidän seurassamme oli päivällisellä
muuan aatelismies --"

"Aatelismies! tyttö on järjiltään!" ällistyi emäntä Ursula.

"Seurassamme oli, sanon", pitkitti Margaret keskeytyksestä
välittämättä, "muuan aatelismies -- skotlantilainen ylimys".

"No, Pyhä Neitsyt häntä kaitkoon!" päivitteli uskottu; "hän on
ihan mieletön! Onko kukaan koskaan kuullut kellosepän tyttären
rakastuvan aatelismieheen -- ja päällepäätteeksi skotlantilaiseen
ylimykseen, jotka ovat kaikki ylpeitä kuin Lucifer ja köyhiä kuin
Job? Skotlantilainen ylimys, hän sanoo? Yhtä mielelläni kuulisin
sinun puhuvan juutalaisesta kamasaksasta. Tahtoisinpa saada sinut
ajattelemaan, kuinka tämä on päättyäkseen, kaunoiseni, ennen kuin
hyppäät pimeään."

"Se ei kuulu sinuun, Ursula -- haluan apuasi", sanoi mistress
Margaret, "enkä neuvoasi, ja sinä tiedät, että voin saada vaivasi
kannattamaan".

"Ka, omaa hyötyänikö minä katsoisin, mistress Margaret?" vastasi
avulias emäntä. "Mutta totisesti soisin sinun kuuntelevan järjen
sanaa -- ajattele omaa asemaasi."

"Isäni kutsumus on kääntynyt koneopilliselle alalle", sanoi Margaret,
"mutta veremme ei kuulu sille uralle. Olen kuullut isäni sanovan,
että me olemme polveutuneet, joskin etäisesti, Dalwolseyn suurista
jaarleista".[26]

"Niinpä niin", tuumi emäntä Ursula; "aivan oikein! En ole milloinkaan
tuntenut teistä skotlantilaisista ketään, joka ei ole polveutunut,
kuten sanotte, jostakusta suuresta sukukunnasta; ja surkeasti
alentavassa polvessa se usein näkyykin tapahtuneen -- ja mitä
teikäläisten mainitsemaan etäisyyteen tulee, niin se on niin suuri,
että ihan eksytte toistenne näkyvistä. Älä kuitenkaan keikauttele
kaunista päätäsi noin ylenkatseellisesti, vaan sano minulle tuon
ylhäisen pohjoismaalaisen urhon nimi, niin tahdomme koettaa, mitä
asiassa käy tekeminen."

"Hän on Glenvarlochin loordi, jota sanovat loordi Nigel
Olifauntiksi", ilmaisi Margaret matalalla äänellä ja kääntyen
salaamaan punasteluansa.

"No, taivas varjelkoon!" huudahti emäntä Suddlechop; "jo nyt pitikin
käydä kerrassaan kalpaten!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi neitonen hänen huudahduksensa vilkkaudesta
kummastuneena.

"No, etkö siis tiedä", alotti emäntä, "mitä voimallisia vihamiehiä
hänellä on hovissa? Etkö tiedä -- mutta kieleni käyköön rakoille, se
juoksee vinhemmin kuin järkeni -- riittää sanoa, että sinun olisi
parempi tehdä morsiusvuoteesi luhistuvan talon seinustalle kuin
ajatella nuorta Glenvarlochia."

"Hän _on_ siis onneton?" sanoi Margaret. "Minä tiesin sen -- tunsin
sen -- hänen äänessään oli surua, silloinkin kun hän virkkoi jotakin
hilpeätä -- hänen kaihomielisestä hymystään kuvastui kovan onnen
kosketusta -- hän ei olisi siten lyöttynyt ajatuksiini, jos olisin
nähnyt hänet kaikessa menestyksen keskipäiväpaisteessa."

"Haavesepustukset ovat sekaannuttaneet hänen aivonsa!" päivitteli
emäntä Ursula. "Piloille mennyt koko tyttö -- ihan kaistapääksi --
rakastaa skotlantilaista loordia, ja pitää hänestä sen paremmin, kun
hän on huono-onninen! No niin, mistress, olen pahoillani, että tämä
on asia, jossa en voi auttaa sinua -- se käy omaatuntoani vastaan, ja
se on asemani ja järjestelykykyni yli menevä puuha. Mutta minä pidän
sen kyllä omana tietonani."

"Ethän ole niin kehno, että hylkäät minut, viekoiteltuasi minulta
salaisuuteni?" virkahti Margaret kiivaasti. "Jos sen teet, niin
tiedän millä kostan; ja jollet jätä minua, niin palkitsen sinua
hyvin. Muista että miehesi asuintalo on isäni omaisuutta."

"Muistan liiankin hyvin, mistress Margaret", virkkoi Ursula
tovin mietittyään; "ja palvelisin teitä missä hyvänsä asemaani
soveltuvassa. Mutta sekaantua noin korkeihin asioihin -- en ikinä
unohda mistress Turner-raukkaa, arvoisaa suojelijatartani, rauha
hänen sielulleen! Hän kovaksi onnekseen sotkeutui Somersetin
ja Overburyn juttuun, ja niinpä suuri jaarli ja hänen ladynsä
sujauttivat päänsä paulasta, jättäen hänet ja puolikymmentä muuta
kärsimään sijastaan. Ei mene koskaan mielestäni se näky, kun hän
seisoi mestauslavalla röyhelö kauniissa kaulassaan kangistettuna
sillä keltaisella tärkkelillä, jonka valmistamisessa olin häntä niin
useasti auttanut, vaihtaakseen sen seuraavassa hetkessä karkeaan
hamppunuoraan. Sellainen näky, armahin, saa ihmisen kammoamaan
puuttumista asioihin, jotka ovat liian kuumia tai painavia hänen
käsitelläkseen."

"Sinua hourua!" pahastui mistress Margaret. "Minäkö puhuisin sinulle
sellaisista rikollisista vehkeistä, joiden takia tuo kurja kuoli?
En sinulta muuta halua kuin että hankit minulle tarkan selon, missä
puuhassa tuo nuori aatelismies tulee hoviin."

"Ja saatuasi tietää hänen salaisuutensa", kysyi Ursula, "mitä on
sinulla siitä hyötyä, kaunoiseni? Ja sentäänkin toimittaisin sen
asian, jos sinä voisit tehdä saman verran minun hyväkseni."

"Ja mitä minulta tahtoisit?" tiedusti mistress Margaret.

"Mitä olet ennen närkästyen evännyt", vastasi emäntä Ursula. "Tahdon
jotakin valaistusta kertomukseen kummi-isäsi aaveesta, joka nähdään
vain rukouksissa."

"En mistään hinnasta", kielsi mistress Margaret, "suostu vakoilemaan
hyvän kummi-isäni salaisuuksia. Ei, Ursula -- en ikinä tunkeudu
sellaiseen, mitä hän haluaa pitää kätkettynä. Mutta sinä tiedät, että
minulla on itselläni omaisuus, jonka täytyy ennen pitkää tulla omaan
hoitooni -- ajattele jotakin muuta hyvitystä."

"Niin, kyllä minä sen hyvin tiedän", sanoi neuvoja. "Nuo kaksisataa
puntaa vuodessa ja isäsi hemmoittelu ne tekevät sinut niin
omavaltaiseksi, kultuseni."

"Paljon mahdollista", myönsi Margaret Ramsay. "Palvele sinä minua
sillävälin uskollisesti, ja tästä saat kallisarvoisen sormuksen
pantiksi, jonka minä omaisuuteni tultua haltuuni lunastan
viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla."

"Viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla!" toisti emäntä; "ja tämä
sormus, joka on aika korea, sanasi vakuudeksi! No niin, rakkahin, jos
minun täytyy vaarantaa kaulani, niin varmastikaan en saata panna sitä
alttiiksi anteliaamman ystävän puolesta kuin sinun; enkä minä sinua
palvellessani ajattelisi muuta kuin huvia, mutta Benjamin laiskistuu
päivä päivältä, ja meidän perheemme --"

"Älä siitä sen enempää", puuttui puheeseen Margaret; "me ymmärrämme
toisemme. Ja sano nyt minulle, mitä tiedät tuon nuoren miehen
asioista, jotta olit niin haluton puuttumaan niihin?"

"Siitä en voi vielä paljoakaan puhua", vastasi emäntä Ursula. "Tiedän
vain, että häntä vastaan ovat mahtavimmat hänen omien kansalaistensa
joukossa ja myöskin mahtavimmat täällä hovissa. Mutta kyllähän kuulen
lisää, sillä se on hämärää tekstiä, mitä minä en lue sinun tähtesi,
sievä mistress Margaret. Tiedätkö, missä tämä urho asuu?"

"Kuulin sattumalta", myönsi Margaret ikäänkuin häpeissään muistinsa
yksityiskohtaisesta tarkkuudesta tällaisen seikan suhteen; "hän
asuu, luulemma -- jonkun Christien luona -- ellen erehdy -- Paavalin
laiturin lähellä -- laivatarpeiden kauppiaan."

"Kunnon asunto nuorelle paroonille! No, mutta reipastauduhan
sentään, mistress Margaret -- jos hän on putkahtanut esiin toukkana
niinkuin jotkut hänen maanmiehensä, niin hän saattaa riisua ketensä
kuten hekin ja esiintyä perhosena. Juon sinulle siis hyvää yötä ja
suloisia unia lähtöpikarillisena sektisi lopuksi; ja sinä kuulet
viestejä minulta vuorokauden kuluessa. Ja vielä kerran kehoitan sinua
painautumaan patjallesi, sinä helmien helmi ja tyttösistä armain!"

Hän suuteli nuoren ystävättärensä tai suojelijattarensa vastahakoista
poskea ja läksi kepein ja hiipivin askelin kuten ainakin
joutuisuuteen ja salamyhkäisyyteen liikkeissään tottunut.

Margaret Ramsay katseli tuokion hänen jälkeensä huolestuneen
hiljaisena. "Tein pahasti", mutisi hän viimein, "kun annoin
hänen houkutella tämän itseltäni. Mutta hän on viekas, rohkea ja
palvelevainen -- ja luullakseni uskollinen -- taikka jollei ole,
pysyy hän ainakin etunsa puolella, ja sitä voin minä vallita.
Soisinpa sentään, etten olisi puhunut -- olen alottanut toivottoman
työn. Sillä mitä on mies sanonut minulle, sekaantuakseni hänen
vaiheisiinsa? Ei muuta kuin mitä tavallisimpia sanoja -- pelkkää
pöytäpuhetta ja muodollisia huomautuksia. Kuka sentään tietää" --
ja hän keskeytti aprikoimisensa, katsellen tovin kuvastinta, joka
heijasti takaisin hyvin kauniit kasvot ja luultavasti johdatti hänen
mieleensä suotuisamman lopun lauseelle kuin hän huoli uskoa kielensä
ilmaistavaksi.



9. LUKU.

Anomus kolmannen kerran.


Saattaa arvata, että nuori Glenvarlochin loordi oli tavallista
jännittyneempi sen päivän aamuna, jona George Heriot oli
valmistautunut saattamaan häntä Whitehalliin hovivierailulle, koska
tästä todennäköisesti riippui hänen vastainen kohtalonsa. Hän nousi
varhain ja pukeutui erityisen huolellisesti. Alhaissyntyisemmän
maanmiehensä jalomielisyyden avulla pääsi hän esittämään varsin
miellyttävän ulkomuotonsa parhaiten edukseen ja tunsi hetkellistä
hyväksymistä itseänsä kohtaan, kun vilkaisi kuvastimeen. Äänekkäästi
ja pontevammin säesti samaa käsitystä hänen emäntänsä, joka vakuutti
nuoren aatelismiehen kerrassaan vievän jokaisen saapuvilla olevan
urhon purjeista tuulen -- siinä määrin oli hän kyennyt rikastuttamaan
haasteluansa niiden vertauskuvilla, joiden kanssa hänen miehensä kävi
kauppaa.

Määrähetkenä saapui mestari George Heriotin saima komeasti
miehitettynä ja varustettuna; keskessä oli teltti, jonka kupeeseen
oli maalattu hänen oman nimensä yhteensommitellut alkukirjaimet ja
hänen seuralaisensa vaakuna. Loordi vastaanotti noin uhrautuvaista
kiintymystä osoittaneen ystävänsä säveän kohteliaasti, jollainen
sävy hyvin soveltui hänelle. Mestari Heriot antoi hänelle sitte
tiedon hallitsijansa suomasta määrärahasta, jonka hän maksoi nuorelle
ystävälleen, kieltäytyen vähentämästä siitä omaa saatavaansa. Nigel
tunsi kaikkea porvarin hyväntahtoisuuden ansaitsemaa kiitollisuutta
eikä ollut sopivasti ilmaisematta sitä.

Mutta kuitenkin, kun nuori ja korkeasyntyinen aatelismies astui
purteen, lähteäkseen ruhtinaansa eteen sellaisen henkilön
suojeluksessa, jonka parhaana tai mainioimpana ansiona oli hänen
kuulumisensa etevänä jäsenenä kultaseppien ammattikuntaan, ihmetytti
häntä hiukan oma asemansa, jollei hävettänytkin; ja astuessaan
porraslaudan yli ottamaan paikkaansa veneen keulapäästä ei Richie
Moniplies voinut olla mutisematta: "Paljon on aika muuttunut mestari
Heriotin ja hänen Kraemesissa uurastaneen kelpo isänsä välillä;
mutta kyllähän sillä onkin eroa, kilisteleekö kultia ja hopeita vai
kalkutteleeko tinakaluja."

Neljän vankan venemiehen soutamina soluivat he eteenpäin pitkin
Thamesia, joka oli silloin enimmin käytettynä valtatienä Lontoon
ja Westminsterin välillä, sillä harvat uskaltausivat ratsain
kaupungin soukille ja väkirikkaille kaduille, ja vaunut olivat
siihen aikaan vain korkeammalle aatelille varattu ylellisyys, jota
äveriäinkään porvari ei juljennut tavoittaa. Nigelin ystävällinen
ohjaaja osoitteli hänelle turhaan äyräitten kauneutta etenkin
pohjoisrannalla, missä ylimystön hotellien puutarhat monin paikoin
laskeusivat vesirajaan asti. Glenvarlochin loordin mieli oli täynnä
aavisteluja, eikä kaikkein mieluisimpia, miten hänet ottaneekaan
vastaan hallitsija, jonka hyväksi uhrautuessaan hänen sukunsa oli
melkein joutunut häviöön, ja tuollaisessa asemassa tavallinen
sielullinen kiihtymys sai hänet sommittelemaan kuviteltuja kuninkaan
kysymyksiä ja rasittamaan aivojansa vastauksien keksimisellä niihin.

Hänen ohjaajansa näki Nigelin vaivaantuneen mietiskelyn ja vältti
lisäämästä hänen kiusaannustaan enemmällä keskustelulla. Hänen siis
lyhyesti selitettyään tällaisissa hoviesittelyissä noudatettuja
menoja kului loppumatka äänettömästi. He laskivat Whitehallin
rantaportaisiin ja astuivat palatsiin ilmoitettuaan nimensä, jolloin
vartio osoitti loordi Glenvarlochille hänen arvoonsa kuuluvaa
kunnioitusta, suoden hänelle senmukaisen tervehdyksen.

Nuoren miehen sydän pamppaili rajusti hänen tullessaan
kuninkaalliseen huoneustoon. Hänen ulkomainen kasvatuksensa oli
ollut ahtaisiin rajoihin supistunutta, joten hän oli saanut vain
hämäriä käsityksiä hovin suuruudesta; ja ne viisaustieteelliset
mietteet, jotka opettivat häntä välinpitämättömyyteen muodollisesta
ja ulkonaisesta loistosta, jäivät tehottomiksi kuten muutkin
pelkän järkeilyn ohjaukset, kun niitä vastaan joutui vaikutelma,
jonka luonnollisesti teki kokemattoman nuorukaisen mieleen
näyttämön tavaton mahtavuus. Heidän samoamansa uhkeat suojamat,
kamaripalvelijain, vartiosoturien ja muun huonekunnan muhkea vaatetus
sekä kaikki juhlalliset menot, joiden mukaan tapahtui heidän kulkunsa
laajan huonerivin läpi, saattoivat kyllä esittää harjaantuneille
hovilaisille pelkkää vähäpätöistä ja jokapäiväistä, mutta tuossa
kaikessa oli hämmennyttävää ja pelottavaakin tulokkaalle, joka ensi
kertaa suoriutui näistä muodoista ja oli epätietoinen, millainen
vastaanotto kohtaisi hänen ensimäistä ilmestymistään hallitsijansa
näkyviin.

Huolellisen huomaavaisena oli Heriot tahtonut pelastaa nuorta
ystäväänsä joutumasta minkään tilapäisen saamattomuuden
kiusaamaksi ja antanut tarpeellisen tunnussanan ovenvartijoille,
kamaripalvelijoille, johdemiehille, ja minkä kaiken nimellisiä
he olivatkaan, joten he pääsivät etenemään keskeytyksittä. Tähän
tapaan he jättivät taakseen useita etuhuoneita. Näissä näkyi
etupäässä vartijoita, hovin käskyläisiä ja heidän tuttaviaan,
mies- ja naispuolisia, jotka parhaaseen asuunsa pukeutuneina ja silmät
kiihkeästä uteliaisuudesta pyöreinä tahtoivat täydessä mitassa käyttää
tilaisuuttansa, mutta seisoivat säädyllisen vaatimattomasti
asettuneina riveihin pitkin seiniä, mikä osoitti heidän olevan
hovielämän esityksen katselijoita eikä sen henkilöitä.

Näistä ulkosuojamista loordi Glenvarloch ja hänen
kaupunkilaisystävänsä joutuivat avaraan ja komeaan vierashuoneeseen.
Tähän vastaanottohuoneen viereiseen etusuojamaan päästettiin
ainoastaan niitä, joilla syntyperänsä, valtion tai hovin
palveluksessa hoitamansa aseman tai kuninkaan erityisen myönnytyksen
perusteella oli oikeus esiintyä hovissa hallitsijalleen
kunnioitustansa ilmaisevina henkilöinä. Tässä suositussa
valioseurueessa huomasi Nigel Sir Mungo Malagrowtherin. Niiden
karttelemana ja nurjasti kohtelemana, jotka tiesivät hänen alhaisen
sijansa hovin vaikutus- ja suosiopiirissä, oli ritari varsin
hyvillään, kun sai tilaisuuden takertua loordi Glenvarlochin
arvoiseen henkilöön, joka oli vielä niin kokematon, että tunsi
vaikeaksi pudistautua irti mistään tunkeilijasta.

Ritari siis muikisti kolkot kasvonpiirteensä aaveelliseen hymyyn, ja
alustavasti ja alentuvasti nyökättyään sekä ylemmyyttä ja suojelusta
ilmaisevasti heilautettuaan kättänsä George Heriotille hän tyyten
syrjäytti kunnon porvarin, jolta oli saanut monet päivälliset,
liittyäkseen yksinomaan nuoreen loordiin, vaikka aavisteli tämän
saattavan toisinaan joutua samanlaiseen ikävään tarpeeseen kuin hän
itsekin porvariston pöytävierailijana. Ja tämänkään omituisen olennon
huomaavaisuus, niin eriskummallinen ja jyrkeä mies kuin hän olikin,
ei ollut aivan merkityksetön loordi Glenvarlochille. Siten huojentui
hänen hyvän ystävänsä Heriotin hiukan väkinäinen mykistyminen, joka
jätti hänet vapaasti syventymään omien kiihtyneiden aatoksiensa
kiusalliseen pohdintaan. Nyt sitävastoin ei hän voinut olla
suomatta huomiotaan teräville ja ivallisille tiedoille, joilla
hänen mieltään valaisi tarkkasilmäinen, vaikka tyytymätön
hovilainen. Tälle oli kärsivällinen kuulija, varsinkin ylimystöön
kuuluva, yhtä mieluinen etu kuin hänen pirteä puheliaisuutensa
sai hänen seuransa tervetulleeksi Nigel Olifauntille. Sir Mungon
laiminlyömänä ja torjuen kaikkia loordi Glenvarlochin kiitollisen
kohteliaisuuden yrityksiä hänen yhdyttämisekseen keskusteluun
seisoi Heriot sillävälin sivummalla, jonkunlainen puolinainen hymy
kasvoillaan, mutta oliko se ritarin sukkeluuden herättämää vai hänen
kustannuksellaan syntynyttä, se ei selvästi ilmennyt.

Kaikki kolme asettuivat erääseen etuhuoneen soppeen lähimmäksi
vastaanottohuoneen ovea, jota ei oltu vielä heitetty auki.
Silloin tuli virkasauvoineen Maxwell touhuten huoneeseen, missä
useimmat miehet, korkea-arvoisia lukuunottamatta, väistyivät hänen
tieltään. Hän seisahtui kuvaamamme seurueen viereen, silmäili
tovin nuorta skotlantilaista aatelismiestä, taivutti sitte hiukan
päätänsä Heriotille ja lopuksi Sir Mungo Malagrowtheria puhutellen
alkoi tälle hätäisesti valittaa herrasmiesten kunniavartion ja
ovipalvelijain huonoa menettelyä, kun nämä sallivat kaikenkarvaisten
kaupunkilaisten, anojain ja kirjurien, hiipiä ulkosuojamiin mitään
kunnioituksen tai säädyllisyyden vaatimuksia voimassapitämättä.
"Englantilaiset", hän sanoi, "ovat häpeissään, sillä tällaista ei
rohjettu yrittääkään kuningattaren päivinä. Hänen aikanaan oli
palatsin piha alhaisoa ja suojamat ylhäisöä varten; ja kunniaa ei
tuota teillekään, Sir Mungo, kun kerran kuulutte huonekuntaan, että
sellaista epäkohtaa ei korjata paremmin."

Kuten usein tapahtui tällaisissa tilanteissa, vaivasi Sir Mungoa
taaskin huono kuulonsa, ja hän vastasi, ettei käynyt ihmetteleminen
alhaison ottamia vapauksia, kun ne, joita se näki viroissa, eivät
olleet syntyperältään ja varoiltaan paljoakaan paremmalla tasolla
kuin häiritsijät itse.

"Olette oikeassa, sir -- aivan oikeassa", sanoi Maxwell, laskien
kätensä vanhan ritarin hihan himmentyneelle kirjaukselle; "kun
sellaiset ihmiset näkevät virkailijoita hyljätyissä pukimissa kuin
viheliäisinä näyttelijöinä, ei ole kumma että hoviin tungetellaan".

"Kiittelittekö koruompeleitteni aistikkuutta, mr. Maxwell?" vastasi
ritari näköjään tulkiten apulais-kamariherran tarkoituksen pikemmin
hänen liikkeestään kuin sanoistaan. "Se on vanha ja hieno kuosi, ja
senhän ompelikin teidän äitinne isä, vanha James Stitchell, Merlinin
kujassa kunniallisen maineen saavuttanut leikkaajamestari, jota minä
vakinaisesti käytin, kuten minulla nyt on onni muistaa sen johdosta,
että isänne katsoi soveliaaksi viedä vihille sellaisen henkilön
tyttären."

Maxwell näytti tuimalta, mutta peitti äkänsä olkapään kohautuksella,
tietäen mahdottomaksi saada Sir Mungolta minkäänlaista hyvitystä ja
oivaltaen, että riidan jatkaminen moisen vastustajan kanssa tekisi
hänet vain naurettavaksi ja saattaisi julkisuuteen epäsäätyisen
avioliiton, josta hänellä ei ollut mitään syytä ylpeillä. Lausuen
pahoittelevansa, että Sir Mungo oli käynyt liian kuuroksi ymmärtämään
tai tarkkaamaan, mitä hänelle sanottiin, astui hän eteenpäin ja
asettui vastaanottohuoneen kaksipuolisen oven viereen. Siinä piti
hänen hoitaa apulais-kamariherran eli johdemiehen tehtävää heti kun
se avattaisiin.

"Kohtsiltään aukeaa ovi vastaanottohuoneeseen", kuiskasi kultaseppä
nuorelle ystävälleen. "Asemani ei salli minun tulla pitemmälle teidän
kanssanne. Muistakaa esittäytyä rohkeasti, syntyperänne mukaan, ja
tarjota hakemuksenne, jota kuningas ei suinkaan kieltäydy ottamasta
vastaan, vaan toivoakseni kohtelee armollisesti."

Hänen puhuessaan avautuikin ovi, ja tavallisuuden mukaan alkoivat
hovilaiset lähestyä sitä ja astua sisälle verkallisena, mutta
yhtämittaisena ja katkeamattomana jonona.

Kun Nigel vuorostaan ilmestyi oviaukolle ja mainitsi nimensä
ja arvonsa, näytti Maxwell epäröivän. "Te ette ole tunnettu
kellekään", hän esteli. "Minun velvollisuuteni on olla päästämättä
saapuville ketään, mylord, jonka kasvot ovat minulle vieraat, paitsi
vastuukykyisen henkilön takaamana."

"Tulin mestari George Heriotin kanssa", ilmoitti Nigel hiukan
hämillään tästä odottamattomasta pidätyksestä.

"Mestari Heriotin nimi kelpaa vakuudeksi paljosta kullasta ja
hopeasta, mylord", vastasi Maxwell kohteliaan ivallisesti, "vaan ei
syntyperästä ja arvoasemasta. Virkani pakottaa minut jyrkäksi. Pääsy
on ehkäisty -- sanon sen suuresti pahoillani -- teidän ylhäisyytenne
täytyy peräytyä."

"Mikä on vikana?" kysyi muuan vanha skotlantilainen aatelismies, joka
oli puhellut George Heriotin kanssa tämän erottua Nigelistä ja nyt
astui esiin, havaitessaan jälkimäisen ja Maxwellin välillä syntyneen
sananvaihdon.

"Apulais-kamariherra Maxwell", selitti Sir Mungo Malagrowther, "vain
ilmaisee iloansa nähdessään hovissa loordi Glenvarlochin, jonka
isän välityksellä hän sai virkansa -- ainakin arvelen hänen siihen
suuntaan puhuvan, sillä teidän ylhäisyytenne tuntee vajavuuteni."

Tilaisuuden mukaisesti hillitty nauru kiersi niiden keskuudessa,
jotka kuulivat tämän näytteen Sir Mungon pisteliäisyydestä. Mutta
vanha ylimys astui vielä lähemmäksi ja sanoi: "Mitä! Uljaan vankan
vastustajani Ochtred Olifauntin poika! Minä esittelen hänet itse."

Hän tarttui Nigeliä mutkattomasti käsivarteen ja aikoi viedä häntä
eteenpäin, kun Maxwell yhä pitäen sauvaansa poikkipuolin oven edessä
vastusti, mutta epäröiden ja hämillään: "Mylord, tämä herrasmies ei
ole tunnettu, ja minulla on määräys olla hyvin tyystä."

"Hui-hai, mies", tuumi vanha loordi, "minä takaan hänet isänsä
pojaksi silmäkulmiensa kaaresta -- ja sinä, Maxwell, tunsit hänen
isänsä kyllin hyvin, jotta olisit voinut jättää arveluksesi
silleen. Anna meidän mennä, mies." Niin sanoen hän siirsi syrjään
apulais-kamariherran virkasauvan ja astui vastaanottohuoneeseen, yhä
pidellen nuorta aatelismiestä käsivarresta.

"Kas, minun täytyy tuntea sinut, mies", hän puheli, "minun täytyy
tuntea sinut. Hyvin tunsin isäsi, mies, ja olen pirstannut peitsen
ja mitellyt miekkaa hänen kanssaan, ja kunniaa minulle se tuottaa,
että jäin kerskumaan siitä. Hän oli kuninkaan ja minä kuningattaren
miehiä Douglasin sodissa[27] -- nuoria miehiä molemmat, jotka eivät
peljänneet tulta tai terästä; ja meillä oli lisäksi joitakuita
vanhoja sukuvihoja, jotka olivat periytyneet isältä pojalle
sinettisormuksinemme, kaksin käsin hoideltavine lyömämiekkoinemme,
haarniskoinemme ja silmikkotöyhtöinemme."

"Liian kovaa, Huntinglenin loordi", kuiskasi muuan kamarijunkkari.
"Kuningas! -- kuningas!"

Vanha jaarli otti huomioonsa viittauksen ja vaikeni. Eräästä
sivuovesta ilmestyen otti Jaakko peräkkäin vastaan vieraitten
tervehdykset, ympärillään pikku ryhmä suosittuja hovilaisia tai
huonekunnan virkailijoita, joita hän puhutteli tuon tuostakin.
Hallitsijan asuun oli pantu jonkun verran enemmän huolta kuin
silloin, kun ensin esittelimme hänet lukijoillemme. Mutta
hänen vartalonsa luontainen kömpelyys esti pukua näyttämästä
ruumiinmukaiselta, ja olemme jo maininneet hänen ottaneen
varovaisuudesta tai arkamaisuudesta tavakseen sisustuttaa
vaatekappaleensa vastustamaan tikarin iskua sillä seurauksella,
että hänen koko ryhtinsä ilmaisi muodotonta jäykkyyttä. Tämä ilmiö
oli kummallisena vastakohtana tyhjänpäiväiselle, vieroksuttavalle
ja rauhattomalle viuhtomiselle, jolla hän antoi pontta puheelleen.
Ja kuitenkin, vaikka kuninkaan esiintymiseltä niin suuresti puuttui
arvokkuutta, oli hänen sävynsä niin ystävällinen, tutunomainen ja
hyväntuulinen, samalla kun hän oli niin vähän halukas verhoamaan
tai salaamaan omia heikkouksiaan, mutta suvaitsi ja kohteli
myötätuntoisesti muiden vikoja, että hänen käyttäytymisensä ei
oppineisuuden ja jonkunlaisen synnynnäisen terävyyden auttelemana
ollut suotuisasti vaikuttamatta niihin, jotka pääsivät hänen
puheilleen.

Huntinglenin kelpo jaarli otti toimekseen Nigelin esittelyn
hallitsijalle. Kuningas oli nuorelle loordille hyvin armollinen
ja huomautti hänen saattajalleen olevansa hyvillään siitä, että
näki heidät kaksi seisomassa vierekkäin; "sillä luulenpa, mylord
Huntinglen", hän jatkoi, "että teidän esi-isänne -- niin, vieläpä
sinä itse ja tämän nuorukaisen isä -- ovat seisseet silmä silmää
vasten miekan mitan päässä ja pahemmassa asennossa".

"Kunnes teidän majesteettinne", selitti loordi Huntinglen, "pani
loordi Ochtredin ja minut paiskaamaan rauhan kämmentä sinä
muistettavana päivänä, jolloin teidän majesteettinne piti juhlan
kaikille keskinäisissä vihoissa oleville aatelismiehille ja sai
heidät lyömään kättä teidän nähtenne --"

"Muistan sen hyvin", puheli kuningas; "muistan sen hyvin. Se oli
siunattu päivä, se syyskuun yhdeksästoista, kaikista vuoden päivistä
-- ja hupaista oli nähdä, kuinka muutamat miekkoset vetivät suunsa
viuruun, kun läimäyttivät kouransa yhteen. Pentele vieköön, luulin
moniaitten riihaantuvan käsirysyyn meidän ollessamme itse läsnä,
olletikin ylämaalaisten. Mutta me marssitimme heidät käsikkäin ristin
juurelle, itse johtaen etunenässä, tyhjentämään siellä iloisen
ystävyyden pikarin toinen toisensa kanssa vihojen vaimennukseksi ja
sovun ikuistamiseksi. Vanha John Anderson oli sinä vuonna tuomioiden
täytäntöönpanijana -- mies itki ilosta, ja voudit ja käräjänapulaiset
tanssivat avopäin edessämme kuin virmat sälköhevoset pelkästä
riemastuksesta."

"Se oli tosiaan onnellinen päivä", vahvisti loordi Huntinglen, "eikä
unohdu teidän majesteettinne hallituksen historiasta".

"En soisi unohtuvan, mylord", sanoi hallitsija; "en soisi sen
syrjäytyvän aikakirjoistamme. Niin, niin -- _beati pacifici_.
Englantilaisten vallanalaisteni kannattaakin täällä pitää minua
arvossa, sillä tahdonpa sanoa heille, että he ovat saaneet ainoan
sopuisan miehen, mitä on minun suvustani koskaan tullut. Olisipa
James Tulinaama[28] tullut keskuuteenne", hän huomautti katsellen
ympärilleen, "tai suuri isoisäni, jonka elämäkerrassa Flodden
mainitaan!"

"Me olisimme lähettäneet hänet takaisin pohjoiseen", kuiskasi muuan
englantilainen aatelismies.

"Ainakin", huomautti toinen yhtä kuulumattomasti, "olisimme saaneet
_miehen_ hallitsijaksemme, vaikka vain skotlantilaisenkin".

"Ja nyt, nuori hyppykauriini", virkkoi kuningas loordi
Glenvarlochille, "missä olet viettänyt vasa-aikasi?"

"Viimeksi Leydenissä, teidän majesteettinne", vastasi loordi Nigel.

"Kas vain! Siis kirjamies", sanoi kuningas, "ja, hiisi vieköön, kaino
ja vilpitön nuorukainen, joka ei ole vieraantunut punastumisesta
niinkuin enimmät matkustelleet monsieurimme. Kohtelemmepa häntä sen
mukaisesti."

Suoristautuen sitte, köhäisten ja silmäten mahtipontisesti
ympärilleen oppinsa ylemmyydestä tietoisena, samalla kun kaikki
hovilaiset, jotka osasivat taikka eivät osanneet latinaa, tunkeusivat
innokkaasti esille kuulemaan, pitkitti tietorikas hallitsija
kyselyänsä seuraavasti:

"Hem! hem! _Salve bis, quaterque salve, Glenvarlochiensis noster!
Nuperumne ab Lugduno Batavorum Britanniam rediisti?"_

Nuori aatelismies vastasi syvään kumartaen:

"_Imo, Rex augustissime -- biennium fere apud Lugdunenses moratus
sum_."

Jaakko jatkoi:

"_Biennium dicis? bene, bene, optume factum est. Non uno die, quod
dicunt, -- intelligisti, domine Glenvarlochiensis!_ Ahaa!"

Nigel vastasi kunnioittavalla kumarruksella, ja kääntyen takanansa
seisoviin huomautti kuningas:

"_Adolescens quidem ingenui vultus ingenuique pudoris_." Hän ryhtyi
taas oppineihin kysymyksiinsä. "_Et quid hodie Lugdunenses loquuntur
-- Vossius vester nihilne novi scripsit? -- nihil certe, quod doleo,
typis recenter edidit_."

"_Valet quidem Vossius, Rex benevole_", vastasi Nigel, "_ast senex
veneratissimus annum agit, ni fallor, septuagesimum_".

"_Virum, mehercle, vix tam grandaevum crediderim_," arveli
hallitsija. "_Et Vorstius iste! -- Arminii improbi successor aeque ac
sectator -- Herosne adhuc, ut cum Homero loquar_, Zoòs esti kai epi
ksthoni derkon?"

Onneksi muisti Nigel, että Vorstius, jota jumaluusoppinutta hänen
majesteettinsa viimeksi mainitsi kysellessään hollantilaisen
kirjallisuuden kehitystä, oli ollut henkilökohtaisessa kiistassa
Jaakon kanssa. Tämä väittely oli herättänyt kuninkaan harrastusta
siinä määrin, että hän oli viimein vihjannut julkisessa
kirjeenvaihdossaan Alankomaiden kanssa, kuinka viisasta näiden olisi
käyttää esivallan kättä, ehkäistäkseen harhauskoisuuden edistymistä
väkivaltaisilla toimenpiteillä professorin suhteen. Heidän mahtavien
mahtavuuksiensa yleisen suvaitsevaisuuden periaatteet saivat
liittovaltion kiertämään tämän vaatimuksen, vaikka se tapahtui hiukan
työläästi. Tietäen kaiken tämän älysi loordi Glenvarloch vastata,
vaikka olikin vasta viiden minuutin harjaannuksen saanut hovilainen:

"_Vivum quidem, haud diu est, hominem videbam -- vigere autem quis
dicat, qui sub fulminibus eloquentiae tuae, Rex magne, jamdudum
pronus jacet, et prostratus_?" [29]

Tämä myönnytys hänen kyvyilleen kynäsankarina täydensi Jaakon
auvon, jonka oli jo korottanut melkoisen korkealle oppineisuutensa
osoittelun riemu.

Hän hykersi käsiään, näpsäytteli sormiaan, teiskaroi, hykähteli,
huudahteli: "_euge! belle! optime_!" ja sanoi kääntyen Exeterin
ja Oxfordin piispoihin, jotka seisoivat hänen takanaan: "Ette
näe, hyvät herrat, kovinkaan huonoa näytettä skotlantilaisesta
latinastamme, jonka kielen soisimme näinkään hyvin juurtuneen
kaikkiin englantilaisiin alamaisiimme ja muihin, vanhassa
kuningaskunnassamme asuviin jalosukuisiin nuorukaisiin. Me myös
säilytämme aito roomalaisen ääntämisen niinkuin muut oppineet
mannermaan kansakunnissa, niin että pystymme haastamaan koko maailman
kirjamiesten kanssa, jotka vain osaavat puhua latinaa. Sitävastoin
olette te, oppineet englantilaiset alamaisemme, ottaneet käytäntöön
muutoin peräti etevissä yliopistoissanne semmoisen ääntämistavan
kuin keijuissadun morsiamen 'kepsutuksen ja tepsutuksen', jollaista
puheentapaa -- älkää panko pahaksenne suorasukaisuuttani -- ei voi
ymmärtää yksikään muu kansa kuin te itse. Sillä tavoin latina,
_quoad Anglos_, herkeää olemasta maailman kaikkien viisasten miesten
_communis lingua_, yhteinen dragomani eli tulkki."

Exeterin piispa kumarsi kuin myönnytykseksi kuninkaalliseen
moitteeseen, mutta Oxfordin kirkkoruhtinas seisoi suorana ikäänkuin
ajatellen millaisia alamaisia hänen piirinsä käsitti ja ollen yhtä
altis joutumaan rovion ruuaksi yliopiston latinan kuin minkä hyvänsä
uskonnollisen opinkohtansa puolustajana.

Odottamatta kumpaiseltakaan vastausta ryhtyi kuningas jälleen
kyselemään loordi Nigeliltä, mutta tavallisella puhekielellä: "No,
sinä muusain kelpo _alumnus_, mitä teet näin kaukana pohjoisessa?"

"Tulin osoittamaan kunnioitustani teidän majesteetillenne", sanoi
nuori aatelismies painuen toiselle polvelleen, "ja asettamaan teidän
eteenne", hän lisäsi, "tämän nöyrän ja alamaisen anomukseni".

Pistoolilla tähtääminen olisi kyllä hätkähdyttänyt Jaakko-kuningasta
pahemmin, mutta peljästystä lukuunottamatta olisi se tuskin voinut
olla vastenmielisempi hänen veltolle mielenlaadulleen.

"Niinkö vain, mies?" tuskastui hän; "ja eikö yksikään ainoa ihminen
pelkän harvinaisuudenkaan vuoksi voi koskaan tulla Skotlannista
muutoin kuin _ex proposito_ -- vasiten katsomaan, mitä hän voi
saada heltiämään rakastavasta hallitsijastaan? Vasta kolme päivää
takaperin olimme täpärästi menettää henkemme ja toimittaa kolme
kuningaskuntaa mustiin sen liikanaisen hätäisyyden takia, jolla muuan
kohelo maalainen työnsi käteemme kääryn, ja nyt meitä ahdistetaan
samanlaisella kiusalla ihan omassa hovissamme. Sihteerimme luokse
tuommoisin lekkein, mylord -- sihteerimme luokse."

"Olen jo tarjonnut nöyrää anomustani teidän majesteettinne
valtiosihteerille", puolustausi loordi Glenvarloch, "mutta tuntuu
siltä --"

"Että hän ei tahtoisi ottaa sitä vastaan, arvaan?" keskeytti
kuningas. "Kautta sieluni, sihteerimme tuntee epäämiseksi nimitetyn
piirteen kuninkuudesta paremmin kuin me eikä taivu katsomaan muuta
kuin mistä itse pitää -- taitaisinkin olla parempi sihteeri hänelle
kuin hän minulle. No niin, mylord, sinä olet tervetullut Lontooseen,
ja koska näytät terävältä ja oppineelta nuorukaiselta, niin neuvon
sinua kääntämään nokkasi pohjoista kohti niin väleen kuin mielesi
tekee ja asettumaan toistaiseksi Pyhän Andreaksen opistoon; meidän
tulee hyvin hauska kuulla, että menestyt opinnoissasi. _Incumbite
remis fortiter."_

Siten puhuessaan piteli kuningas nuoren loordin anomusta
huolimattomasti niinkuin vain viivytellen, kunnes pyytäjä kääntäisi
selkänsä, heittääkseen sen pois tai ainakin laskeakseen sen syrjään
ja ollakseen siihen sen enempää katsomatta. Oikeutensa hakija luki
sen hänen kylmäkiskoisista ja välinpitämättömistä katseistaan sekä
siitä tavasta, jolla hän käänteli ja rypisti paperia kokoon. Hän
nousi katkerin suuttumuksen ja pettymyksen tuntein, teki juhlallisen
hovikumarruksen ja oli poistumaisillaan kiireesti. Mutta vieressä
seisova loordi Huntinglen pidätti hänen aikeensa nykäisemällä häntä
melkein huomaamattomasti viitan liepeestä, ja vihjausta totellen
peräytyi Nigel vain muutamia askeleita kuninkaan edestä, pysähtyen
loitomma. Sillävälin polvistui vuorostaan loordi Huntinglen Jaakon
eteen ja sanoi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne muistaa, että
eräänä kertana lupasitte myöntää minulle suostumuksen yhteen pyyntöön
jokaisena pyhän elämänne vuonna?"

"Sen muistan hyvin, mies", vastasi Jaakko, "hyvin muistan, ja syytä
onkin. Se tapahtui silloin, kun sinä hellitit kurjan kavaltaja
Ruthvenin hyppyset kuninkaallisesta kurkustamme ja työnsit puukkosi
häneen uskollisen alamaisen tavoin. Me silloin, kuten kylläkin
tarpeettomasti muistutat, ollen osittain päästämme pyörällä
vapautuksemme ilosta, lupasimme myöntää sinulle vapaan suosiotyön
joka vuosi. Tultuamme sitte kuninkaallisten aistiemme järjelliseen
hallintaan me vahvistimme sen lupauksen, _restrictive_ toki ja
_conditionaliter_, että pyyntösi piti olla sellainen kuin me
kuninkaallisessa harkinnassamme katsoisimme järkeväksi."

"Aivan niin, armollinen hallitsija", myönsi vanha jaarli. "Ja minun
sallittaneen vielä edelleen tiedustaa, olenko milloinkaan mennyt yli
teidän kuninkaallisen hyväntahtoisuutenne rajojen?"

"Toden totta, mies, et!" vahvisti kuningas. "En muista pyytäneesi
paljoakaan itsellesi muuta kuin koiran tai haukan tai Theobaldin
puistosta kauriin tai siihen laatuun. Mutta mihin tarvitset tätä
esipuhetta?"

"Siihen suosioon, jota nyt aion anoa teidän armollisuudeltanne",
sanoi loordi Huntinglen, "nimittäin että teidän majesteettinne
katsoisi hyväksi heti tarkastaa loordi Glenvarlochin asiakirjan ja
toimia sen suhteen niinkuin oma oikeudentuntoinen ja kuninkaallinen
mielenne ajattelee kohtuulliseksi ja oikeaksi, siirtämättä asiaa
sihteerinne tai minkään muun neuvonantajanne huostaan".

"Kautta sieluni, mylord, tämäpä kummallista", ihmetteli kuningas.
"Puollathan vihamiehesi poikaa!"

"Miehen, joka _oli_ viholliseni, kunnes teidän majesteettinne sai
hänestä minulle ystävän", vastasi loordi Huntinglen.

"Hyvin sanottu, mylord!" kiitti kuningas; "ja oikeaan kristilliseen
henkeen. Ja mitä tämän nuoren miehen anomukseen tulee, niin arvaankin
osittain, mikä on asiana; ja suoran toden sanoakseni olin luvannut
George Heriotille, että menettelen pojan suhteen suopeasti. Mutta
tässä se kenkä puristaa! Steenie ja Charles-lapsonen eivät voi
sietää häntä -- eikä oma poikasikaan, mylord; ja siispä olisi hänen
luullakseni parempi matkustaa Skotlantiin ennen kuin hänelle koituu
mitään vahinkoa heidän tauttansa."

"Poikani, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa, mikäli
hän tulee kysymykseen, ei saa määrätä tekojani", huomautti jaarli,
"eikä yksikään huimapäinen nuori mies, olkoon kuka hyvänsä".

"Ka, eihän minunkaan", vastasi hallitsija. "Kautta isäni sielun,
ainoakaan heistä ei saa leikkiä kuningasta minun kanssani -- minä
teen mitä tahdon ja mitä minun tulee, vapaana hallitsijana."

"Teidän majesteettinne siis myöntyy pyyntööni?" sanoi loordi
Huntinglen.

"Niin, hitossa, myönnyn -- myönnynhän minä", ilmoitti kuningas.
"Mutta tule hiukan tänne, mies, missä saamme olla yksityisemmin."

Hän johti loordi Huntinglenin hiukan hätäisin askelin hoviseurueen
läpi, joka kiinteästi tuijotti tähän harvinaiseen kohtaukseen,
kuten on kaikkien hovien tapana tuollaisissa tilanteissa. Kuningas
meni pieneen kammioon ja käski ensi kiireessä loordi Huntinglenin
lukita tai teljetä oven, mutta peruutti määräyksensä seuraavassa
silmänräpäyksessä, sanoen: "Ei, ei, ei -- lempo soikoon, mies, minä
olen vapaa kuningas -- teen mitä tahdon ja mitä minun pitäisi --
olen _justus et tenax propositi_, mies -- pysyhän kuitenkin ovella,
loordi Huntinglen, siltä varalta, että Steenie säntäisi sisälle
kiukkupäissään."

"Voi herra-parkaani!" huoahti Huntinglenin jaarli. "Kun olitte omassa
kylmässä maassanne, oli teillä lämpimämpää verta suonissanne."

Kuningas silmäsi kiireisesti anomuksen eli muistutuskirjan, tuon
tuostakin vilkaisten ovelle ja taas luoden katseensa hätäisesti
paperiin häpeissään siitä, että hänen kunnioittamansa loordi
Huntinglen epäili häntä arkuudesta.

"Toden tunnustaakseni", haastoi hän lopetettuaan likimääräisen
tarkastuksensa, "tämä on tukala paikka, ja tukalampi kuin osasin
arvatakaan, kun siitä ensin annettiin minulle vihiä. Ja nuorukainen
siis vain haluaa saatavansa suoritusta meiltä, lunastaakseen
sukutilansa? Mutta sitte, Huntinglen, hän joutuu muihin velkoihin
-- ja niitä varten ottaisi hän rasituksekseen tuollaisen alan
karua metsämaata? Menköön kontu, mies, menköön kontu; Steenie on
saanut siihen lupauksen skotlantilaiselta ylikansleriltamme -- se
on Skotlannin parasta metsästysaluetta -- ja Charles-lapsonen ja
Steenie tahtovat kaataa sieltä kauriin ensi vuonna. Heidän pitää
saada se maatila -- heidän pitää se saada; ja meidän velkamme
maksetaan tälle nuorelle miehelle tasan ja pennilleen, ja hän saa
tuhlata sen hovissamme -- taikka jos hänellä on moinen maan nälkä,
niin me helkkarissa, mies, tupehutamme hänen halunsa englantilaisella
kamaralla, joka on arvoltaan kahta ja kymmentäkin vertaa enemmän kuin
nuo kirotut mäet ja notkot, suot ja nummet, joille hän on niin haine."

Kaiken aikaa kävellä lyllersi kuningas-parka edes takaisin surkeassa
epävarmuuden tilassa, jonka teki naurettavammaksi hänen säärtensä
vaapertava kiertoliike ja kömpelö tapansa hypistellä tuollaisina
hetkinä pukunsa alaosan kiinnikkeiksi neulottuja nauharuusukkeita.

Loordi Huntinglen kuunteli hyvin levollisesti ja vastasi: "Sallikoon
teidän majesteettinne minun muistuttaa, mitä lausui vastaukseksi
Nabot, kun Ahab himoitsi hänen viinimäkeänsä: 'Herra varjelkoon minua
antamasta sinulle isäini perintöä.'"

"Häh, mylord -- äh, mylord", huudahteli Jaakko, punan kohotessa
sekä hänen poskilleen että nenälleen; "ethän aikone opettaa minulle
uskontoa? Sinun ei ole tarvis peljätä, mylord, että minä kartan
tekemästä oikeutta kellekään ihmiselle; ja koska et tahdo antaa
minulle mitään apua tämän asian hoitamiseen rauhallisemmalla tavalla
-- mikä nähdäkseni olisi nuorelle miehelle parempi, kuten jo
sanoin, -- niin -- kun siinä ei muu auta, -- jumaliste, minä olen
vapaa kuningas, mies, ja hän saakoon rahansa ja lunastakoon maansa
ja laittakoon sinne kirkon ja seurakunnan, jos mielensä tekee."
Niin sanoen hän kiireesti kirjoitti skotlantilaisen valtiorahaston
maksettavaksi määräyksen velotulle summalle ja lisäsi sitte:
"Miten ne saavat sen maksettua, sitä en oivalla; mutta tokihan
hän saa määräyksen muuttumaan rahaksi kultaseppien keskuudessa,
jotka pystyvät löytämään kolikoita kaikille muille paitsi minulle.
Ja nyt näet, Huntinglenin loordi, etten minä ole sanani syöjä,
evätäkseni sinulta suosionosoitusta, johon jouduin sitoutuneeksi,
enkä mikään Ahab, himoitakseni Nabotin viinimäkeä, enkä myöskään
pelkkä vaksinenä, jota suosikit ja neuvonantajat saavat mielinmäärin
muovailla sinne ja tänne. Kai nyt myönnät, etten ole mikään
sellainen?"

"Te olette oma kotimainen ja ylväs ruhtinaani", sanoi Huntinglen
polvistuen suutelemaan kuninkaallista kättä, "oikeudentuntoinen ja
jalomielinen, kun vain kuuntelette oman sydämenne ääntä".

"Niinpä niin", huomautti kuningas suopeasti nauraen, kehottaessaan
uskollisen palvelijansa maasta, "sitä te kaikki sanotte, kun teen
jotakin mieliksenne. Tuossa -- tuossa, ota omakätinen vahvistukseni,
ja tiehenne sinä ja tuo nuori mies. Kas kun eivät Steenie ja
Charles-lapsonen ole jo karanneet niskaamme!"

Loordi Huntinglen riensi pois kammiosta, aavistaen kohtausta, jossa
hän ei halunnut olla saapuvilla, mutta jollaisia toisinaan sattui,
kun Jaakko reipastausi käyttämään omaa vapaata tahtoansa, josta hän
niin paljon kerskui, ja uhmasi vallanhimoista suosikkiansa Steenietä.
Tämän nimityksen oli Jaakko antanut Buckinghamin herttualle sen
yhdennäköisyyden johdosta, jota hän oli havaitsevinaan ylimyksen
hyvin miellyttävän ulkomuodon ja ensimäisen marttyrin Stefanuksen
kasvojen välillä, sellaisina kuin nämä esiintyivät italialaisten
mestarien maalauksissa. Korskea suosikki, jonka harvinaisena etuna
oli yhtä hyvä asema kruununperillisen kuin hallitsevan valtiaan
mielipiteissä, olikin tuntuvasti laimentanut kunnioitustansa
jälkimäistä kohtaan, ja terävänäköisemmille hovilaisille
oli ilmeistä, että Jaakko sieti hänen herruuttansa pikemmin
tottumuksesta, arkuudesta ja hänen myrskyisten kuohahdustensa
kammosta kuin mistään jatkuvasta sydämellisestä kiintymyksestä
henkilöön, jonka suuruus oli ollut hänen omaa työtänsä. Säästyäkseen
kiusaantuneena näkemästä, mitä arvattavasti tapahtuisi herttuan
palatessa, ja varjellakseen kuningasta siitä lisänöyryytyksestä, jota
sellaisen todistajan läsnäolo olisi tuottanut, läksi jaarli kammiosta
niin joutuin kuin mahdollista, ensin huolellisesti talletettuaan
taskuunsa tärkeän maksumääräyksen.

Vastaanottohuoneeseen tultuaan hän etsi pikaisesti käsiinsä loordi
Glenvarlochin. Tämä oli peräytynyt erääseen ikkunasyvennykseen,
päästäkseen olemasta yhteisenä tuijoteltavana miehille, jotka
näyttivät taipuvaisilta suomaan hänelle ainoastaan kummastuksesta
ja uteliaisuudesta johtuvaa huomiota. Sanaakaan virkkamatta tarttui
vanha ylimys häntä käsivarteen ja vei hänet ensimäiseen etusuojamaan.
Siellä he tapasivat arvoisan kultasepän, jonka katseet hänen
lähestyessään ilmaisivat uteliaisuutta, mutta tämän ehkäisi vanha
loordi sanoen hätäisesti: "Kaikki hyvin. Onko purtenne odottamassa?"
Heriot vastasi myöntävästi. "Antakaakin siis minulle viskaus siinä,
kuten venemiehet sanovat", huomautti loordi Huntinglen; "korvaukseksi
saatte te molemmat minulta päivällisen, sillä meidän on hiukan
puheltava yhdessä".

He seurasivat jaarlia ääneti ja olivat toisessa etuhuoneessa, kun
johdemiesten mahtipontinen julistelu ja kaikkien hätäinen mutina
seurueen siirtyessä muodostamaan leveätä kujaa hoki miehestä mieheen:
"Herttua -- herttua!" Kaikkivaltias suosikki siis lähestyi.

Hän astui huoneeseen, tuo kovaonninen hovisuosion lemmikki,
ylellisesti puettuna siihen siroon asuun, joka ainiaan elää Vandyken
maalauksessa ja on peräti kuvaava tuolle ylpeälle ajanjaksolle,
kun perusteiltaan uurtunut ja kukistumiseensa kallistuva ylimystö
vielä yritti ulkonaisella komeilulla ja tuhlaavaisuudella vakuuttaa
ehdotonta ylemmyyttään muihin säätyihin verraten. Buckinghamin
herttuan kauniit ja käskevät kasvot, uljas vartalo sekä sorea käytös
saivat tuon ylellisen kuosin soveltumaan hänelle paremmin kuin
yhdellekään aikalaiselleen. Tällähaavaa tuntui hänen katsantonsa
kuitenkin rauhattomalta, pukunsa hiukan enemmän epäjärjestykseen
joutuneelta kuin paikkaan soveltui, astuntansa hätäiseltä ja äänensä
jyrkältä.

Kaikki huomasivat suuttumuksen pilven hänen otsallaan ja kavahtivat
taaksepäin niin äkkiä tehdäkseen hänelle tilaa, että Huntinglenin
jaarli, joka ei tahtonut osoittaa mitään tavatonta kiirettä tällä
kertaa, ja hänen seuralaisensa, jotka eivät tahtoessaankaan olisi
voineet säädyllisesti jättää häntä, jäivät ikäänkuin itsekseen
keskilattialle ja närkästyneen suosikin tielle. Hän kosketti
lakkiaan tuimasti, katsahtaessaan Huntingleniin, mutta nosti
sen päästänsä Heriotille ja painoi majavankarva-kypärinsä ihan
viistämään hienoisella töyhdöllään lattiaa juhlallisen kunnioituksen
pilkalliseksi eleeksi. Yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi
vastatessaan hänen tervehdykseensä virkkoi porvari vain: "Liiallinen
kohteliaisuus, mylord herttua, on usein kaikkea muuta kuin
ystävällisyyttä."

"Olen pahoillani, että ajattelette niin, mestari Heriot",
vastasi herttua. "Tarkoitin alamaisella kumarruksellani vain
anoa suojelustanne, sir -- suosiotanne. Teistä kuuluu tulleen
juttusihteeri -- asioitten valvoja -- toimitusmies -- välittäjä
ansiokkaille ja hyväsukuisille hovianojille, jotka sattuvat olemaan
pennittömiä. Toivon säkkienne suorivan teidät selville uudesta
mahtailustanne."

"Ne suorivat minut sitä pitemmälle, mylord herttua", sanoi
kultaseppä, "kun mahtailuni on vähäinen".

"Hoo, te teette itsellenne liian vähän oikeutta, hyvä mestari
Heriot", pitkitti herttua ivailuaan. "Teillä on ihmeteltävä
hovipuolue, edinburghilaisen kattilanpaikkurin pojaksi. Olkaa hyvä ja
saattakaa minut sen korkeasukuisen aatelismiehen tuttavuuteen, jolla
on kunnia ja etu olla suojeluksessanne."

"Se olkoon _minun_ toimenani", huomautti loordi Huntinglen
pontevasti. "Mylord herttua, tässä näette Nigel Olifauntin,
Glenvarlochin loordin, joka edustaa erästä Skotlannin vanhimpia ja
voimallisimpia paroonisukuja. Loordi Glenvarloch, esittelen teidät
hänen armollisuudelleen Buckinghamin herttualle, joka edustaa Sir
George Villiersiä, Brookesbyn ritaria Leicesterin kreivikunnasta."

Herttua karahti vielä punaisemmaksi kumartaessaan loordi
Glenvarlochille halveksivasti, jollaiseen kohteliaisuuteen toinen
vastasi korskeasti ja hillityn pahastuneesti. "Me tunnemme siis
toisemme", virkkoi herttua tovin vaitiolon jälkeen, ja ikäänkuin
olisi hän nähnyt nuoressa aatelismiehessä jotakin, mikä ansaitsi
vakavampaa huomiota kuin hänen alkusanainsa katkeraa pilaa; "me
tunnemme toisemme -- ja te tunnette minut, mylord, vihamieheksenne".

"Kiitän teitä suoruudestanne, mylord herttua", vastasi Nigel;
"julkinen vihamies on parempi kuin salakavala ystävä".

"Te taasen, mylord Huntinglen", jatkoi herttua, "olette luullakseni
vastikään poikennut sen suosiollisuuden rajoista, jotka teille on
suotu prinssin hyvän seuralaisen ja oman ystäväni isänä".

"Toden totta, mylord herttua", vastasi jaarli, "ihmisen on helppo
poiketa rajoista, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aavistusta.
Minulle suojelusta tai kannatusta hankkimassa ei poikani pidä noin
ylhäistä seuraa."

"Hoo, mylord, me tunnemme teidät ja hemmottelemme teitä", sanoi
herttua; "te olette niitä, jotka vaativat elinaikaista hyvittelyä
yhden hyvän teon ansiosta".

"Tosiaankin, mylord, jos niin on asia", huomautti vanha jaarli, "olen
ainakin paremmalla puolella niistä, jotka vaativat enemmän kuin minä,
voimatta lukea ansiokseen ainoatakaan hyvää tekoa. Mutta minä en aio
riidellä kanssanne, -- teillä on polkunne, ja minulla omani."

Buckingham vastasi vain heittämällä lakin päähänsä ja ravistamalla
sen korkeata sulkatöyhtöä huolettomalla ja halveksivalla kaulansa
keikautuksella. He erosivat siten, herttuan astellessa eteenpäin
suojamien läpi ja toisten poistuessa palatsista. Whitehallin
rantaportailta he astuivat porvarin purteen.



10. LUKU.

Vertainen ystävä.


Heidän kunnollisesti päästyään Thamesille otti jaarli taskustaan
anomuksen ja osoitti George Heriotille siihen kirjoitettua
kuninkaallista valtuutusta, kysyen häneltä, oliko se muodoltaan
asianmukainen ja pätevä. Arvoisa porvari luki sen nopeasti, ojensi
kätensä kuin onnitellakseen Glenvarlochia, mutta pidättyi, veti
esille vanhalta David Ramsaylta lahjaksi saamansa silmälasit
ja taaskin tarkasteli valtuutusta liikemiehen varovaiseen ja
arvostelevaan tapaan. "Se on säntilleen oikea ja säännölliseen
muotoon laadittu", hän myönsi Huntinglenin jaarliin katsoen, "ja olen
siitä vilpittömästi iloissani".

"En ollenkaan epäile sen muodollista puolta", puheli jaarli;
"kuningas ymmärtää hyvin liikeasioita, ja jollei hän käytäkään sitä
kykyään usein, niin on syynä vain se, että velttous syrjäyttää
luontaisia käytännöllisiä lahjoja. Mutta mitä on nyt lähinnä
tehtävä nuoren ystävämme hyväksi, mestari Heriot? Te tunnette minun
olosuhteeni. Englantilaisessa hovissa oleskelevilla skotlantilaisilla
loordeilla on harvoin käytettävissään rahoja; mutta jollei piammiten
saada nostetuksi tarvittavaa summaa tämän valtuutuksen nojalla, niin
asiain ollessa sillä kannalla kuin hätimiten huomautitte minulle
menee umpeen lunastusaika kiinnitykselle, vetokirjalle tai miksi sitä
sanotaankaan."

"Se on totta", myönsi Heriot hiukan ymmällä. "Tarvitaan suuri summa
lunastukseen -- mutta jos sitä ei saada, niin laillinen määrä-aika
kuoletetaan, niinkuin lakimiehemme sanovat, ja maatila tuomitaan
menetetyksi."

"Jalot, arvoisat ystäväni, jotka olette niin ansaitsemattomasti, niin
odottamattomasti käyneet puoltamaan asiaani", huomautti Nigel, "älkää
antako minun olla hyväntahtoisuutenne taakkana. Te olette jo tehneet
liian paljon ilman mitään omaa ansiotani."

"Hiljaa, mies, hiljaa", käski loordi Huntinglen, "ja anna vanhan
Heriotin ja minun nuuskia tämä vainu selville. Hän haukahtaa jo pian
-- kuule häntä!"

"Mylord", virkkoi porvari, "Buckinghamin herttua ivailee meikäläisten
rahasäkkejä, mutta ne voivat toisinaan aueta tukemaan sortuvaa ja
ylvästä sukua".

"Siihen me tiedämme niiden pystyvän", sanoi loordi Huntinglen; "älkää
huoliko Buckinghamista, hän on tuuliviiri -- ja nyt siihen keinoon".

"Osittain jo viittasin loordi Glenvarlochille", selitti Heriot, "että
lunastusrahat voitaisiin saada tällaisella valtuutuksella, ja panen
luottoni pantiksi, että se käy laatuun. Mutta ollakseen turvattu
täytyy lainaajan päästä sen saamamiehen kenkiin, jolle hän toimittaa
maksun."

"Päästä hänen kenkiinsä!" huudahti jaarli. "Mutta mitä tekemistä on
jalkineilla tässä asiassa, ystäväiseni?"

"Se on lainopillinen sanantapa, mylord. Kokemukseni on saanut minut
noukkimaan joitakuita sellaisia", sanoi Heriot.

"Niin, ja parempaakin niiden mukana, mestari George", arveli loordi
Huntinglen. "Mutta mitä se merkitsee?"

"Vain sitä", selitti porvari jälleen, "että tämän summan lainaaja
rupeaa suoranaisiin tekemisiin Glenvarlochin maatilan kiinnityksen
eli vetokirjan haltijan kanssa ja saa häneltä sellaisen oikeudellisen
siirron, että tilukset jäävät pantiksi velasta, jos Skotlannin
valtiorahastosta maksettavaksi määrätty valtuutus osoittautuisi
hedelmättömäksi. Yleisen luoton ollessa nykyään epävarma pelkään,
että käy kovin vaikeaksi saada noin suurta rahaerää ilman jotakin
tuollaista vastavakuutta."

"Seis!" sanoi Huntinglenin jaarli; "malttakaa! Mieleeni johtuu
aatos. Entä jos uusi saamamies ihailisi maatilaa metsästysalueena
yhtä suuresti kuin hänen armollisuutensa Buckinghamin herttua näkyy
tekevän ja haluaisi kaataa siellä kauriin kesäaikana? Minusta näyttää
siltä, että teidän suunnitelmanne mukaan, mestari George, tulee uusi
ystävänne yhtä hyvin oikeutetuksi tunkemaan loordi Glenvarlochin pois
perinnöstään kuin kiinnityksen nykyinenkin haltija."

Porvari nauroi. "Minä takaan", hän vakuutti, "että innokkainkaan
erämies, jonka puoleen saatan kääntyä tässä tarpeessa, ei voi
ajatella pitemmälle kuin pormestarin pääsiäismetsästykseen, joka
vuosittain tapahtuu Eppingin metsässä. Mutta teidän ylhäisyytenne
varovaisuus on järkevää. Saamamiehen tulee sitoutua myöntämään
loordi Glenvarlochille riittävästi aikaa maatilansa lunastamiseen
kuninkaallisen valtuutuksen välityksellä, luopuen hänen hyväkseen
toistaiseksi oikeudestaan tuomituttaa omaisuus menetetyksi. Se
voitaneen järjestää sitä helpommin, kun lunastusoikeutta täytyy
käyttää hänen omassa nimessään."

"Mutta mistä tapaamme Lontoossa henkilön, joka on pätevä laatimaan
tarvittavat asiakirjat?" muistutti jaarli. "Jos vanha ystäväni
Halyardsin parooni John Skene olisi elänyt, niin olisimme saaneet
hänen neuvonsa; mutta aika on täpärä, ja --"

"Minä tunnen", kertoi Heriot, "orponuorukaisen, kirjurin, joka
asuu Temple Barin lähellä. Hän pystyy laatimaan asiakirjoja
sekä englantilaiseen että skotlantilaiseen tapaan, ja minä olen
usein uskonut hänelle mutkallisia ja tärkeitä tehtäviä. Lähetän
palvelusmiehistäni jonkun noutamaan häntä, ja molemminpuoliset
välikirjat voidaan kyhätä teidän ylhäisyytenne läsnäollessa, sillä
nykyoloissa ei tosiaankaan sovi siekailla."

Hänen ylhäisyytensä suostui mielellään, ja kun he nyt saapuivat
yksityisille rantaportaille, jotka laskeusivat joelle hänen asumansa
uhkean hotellin puutarhasta, lähetettiin sanansaattaja viipymättä
asialle.

Nigel oli istunut melkein tyhmistyneenä, näiden innokkaiden ystävien
vapaaehtoisesti järjestellessä toimenpiteitä, joiden piti pelastaa
hänen omaisuutensa. Hän teki nyt toisen kiihkeän yrityksensä
sopertaa heille kiitoksiansa ja estelyjänsä. Mutta hänet vaiensi
taaskin loordi Huntinglen, kieltäytyen kuulemasta sanaakaan siitä
seikasta. Sen sijaan hän ehdotti, että he tekisivät pikku kävelyn
varjoisessa lehtokujassa tai istuisivat kivirahilla, jolta avautui
näköala Thamesille, kunnes hänen poikansa saapuminen olisi merkkinä
päivällishetkelle.

"Haluan esitellä Dalgarnon ja loordi Glenvarlochin toisillensa", hän
sanoi, "tulevaisina likeisinä naapuruksina, ja toivoakseni tulee
heistä sopuisampia kuin heidän isänsä olivat ennenvanhaan. Linnojen
väliä on vain kolme skotlantilaista penikulmaa, ja toisen tornit
näkyvät toisen muureilta."

Vanha jaarli vaikeni toviksi ja näytti mietiskelevän muistoja, joita
linnojen läheisyyden maininta oli herättänyt.

"Saattaako loordi Dalgarno hovia Newmarketiin nousevalla viikolla?"
kysyi Heriot keskustelun uudistamiseksi.

"Niin hän luullakseni aikoo", vastasi loordi Huntinglen, vaipui
taas hetkiseksi aprikoimiseensa ja puhutteli sitte Nigeliä hiukan
äkillisesti:

"Nuori ystäväni, kun saat haltuusi perintösi, kuten toivon piankin
käyvän, niin et varmaankaan tahdo joutua hovin joutilaitten
saattolaisten jatkoksi, vaan asut sukutilallasi, hoivaat vanhoja
alustalaisiasi, tuet ja autat köyhiä heimolaisiasi, suojelet
sorrettuja ja teet mitä isillämme oli tapana tehdä vähäisemmin
tiedoin ja apuneuvoin kuin meillä on."

"Ja kuitenkin tulee maaseutuelämän suositus vanhalta ja alituiselta
hovin koristukselta", huomautti Heriot.

"Vanhalta hovilaiselta kyllä", myönsi jaarli, "ja sukuni
ensimäiseltä, joka saattoi nimittää itseänsä siksi -- harmaa partani
valuu kamritsiröyhelölle ja silkki-ihokkaalle -- isäni haven harjasi
nahkanuttua ja rintahaarniskaa. En soisi noiden sotaisten päivien
palaavan, mutta rakasta olisi minulle panna vanhan Dalgarno-metsäni
tammet vielä kerran kajahtelemaan huikkauksista ja huhuilusta ja
hurtista sekä kuulla vanhan kiviholvisen pitosuojaman raikuvan
vasallieni ja alustalaisteni reimasta hurrauksesta, kun haarikka ja
sarkka kiertäisivät heidän keskessään. Mieleni tekisi nähdä leveä
Tay vielä kerran ennen kuin kuolen -- ei edes Thames mielestäni vedä
vertoja sille."

"Tokihan, mylord", ihmetteli porvari, "kaikki tämä olisi helposti
tehtävissä. Tarvitaan vain silmänräpäyksen päätös ja muutamien
lyhyitten päivien matkustus, ollaksenne siellä minne kaipaatte. Mikä
estää?"

"Tavat, mestari George, tavat", vastasi jaarli, "jotka ovat nuorille
miehille kuin silkkirihmoja, niin kepeästi kannettavia ja niin äkkiä
katkottavia, mutta kytkevät meidän vanhoja raajojamme kuin olisi aika
jäykistänyt ne rautakahleiksi. Lähtö Skotlantiin lyhyeksi toviksi
olisi vain turhaa työtä, ja kun ajattelen jääpymistä sinne, en saa
mieltäni taivutetuksi eriämään vanhasta herrastani, jolle kuvittelen
olevani toisinaan hyödyllinen ja jonka myötä- ja vastoinkäymisissä
olen ollut osallisena niin monet vuodet. Mutta Dalgarnosta tulee
skotlantilainen aatelismies."

"Onko hän käynyt pohjoisessa?" kysyi Heriot.

"Hän oleskeli siellä viime vuonna ja kuvaili maata niin
innostuneesti, että prinssi on lausunut haluavansa nähdä sitä."

"Loordi Dalgarno on hänen korkeutensa ja Buckinghamin herttuan
suuressa suosiossa?" huomautti kultaseppä.

"Niin", vastasi jaarli; "kunhan se tapahtuisi heidän kaikkien
hyväksi. Prinssi on oikeutta harrastava ja tasapuolinen
mielipiteiltään, vaikka kylmäkiskoinen ja jäykkä käytökseltään ja
kovin itsepintainen mitättömimmissäkin aikomuksissaan; ja herttua,
ylväs ja uljas, jalomielinen ja suoraluontoinen, on samalla tulinen,
kunnianhimoinen ja äkkipikainen. Dalgarnolla ei ole mitään noista
vioista, ja mitä hänellä lienee omiansa, ne saattavat korjautua
seurassa, jossa hän liikkuu. Tuolta hän tuleekin."

Loordi Dalgarno lähestyi lehtokujan etäisemmästä päästä rahia,
jolla hänen isänsä ja vieraat istuivat, joten Nigelillä oli hyvää
aikaa tarkkailla hänen ulkomuotoansa ja asuansa. Hän oli tarkoin
ja miltei äärimäisyyteen pyrkivästi pukeutunut sen ajan loistavaan
kuosiin, joka soveltui hyvin hänen iälleen, viidenkolmatta
vaiheella, ylvääseen ryhtiin ja hienoihin kasvoihin; näissä saattoi
helposti tuntea hänen isänsä miehekkäät piirteet, mutta lientyneinä
tavanmukaisempaan uutteran kohteliaisuuden sävyyn kuin jäykkä vanha
jaarli oli milloinkaan alentunut omaksumaan maailmaa kohtaan yleensä.
Muissa suhteissa oli hänen esiintymisensä rivakkaa, vapaata, ylpeyden
yhtä vähän kuin muodollisuudenkaan sitä painostamatta; mahdoton oli
syyttää sitä korskeasta kylmäkiskoisuudesta tai malttamattomasta
kiihkeydestäkään, ja sikäli oli hänen isänsä oikein puhdistanut hänet
noista ilmeisistä vioista, joita oli maininnut prinssin ja suosikki
Buckinghamin käytöksestä.

Vanhan jaarlin esitellessä nuoreksi tuttavaksensa tulleen loordi
Glenvarlochin pojalleen henkilönä, jota hän toivoi tämän rakastavan
ja kunnioittavan, tarkkasi Nigel tiukasti loordi Dalgarnon kasvoja,
nähdäkseen mitään merkkiä siitä salaisesta vastenmielisyydestä,
jota kuningas oli katkonaisessa puhelussaan näyttänyt viittaavan
johtuneeksi hänen ja suuren Buckinghamin ristiriitaisista eduista.
Mutta mitään tällaista nurjamielisyyttä ei ollut havaittavissa; päin
vastoin osoitti Ioordi Dalgarno uudelle tuttavalleen sitä suopeata
suoruutta ja kohteliaisuutta, joka valloittaa mielen heti, kun se
omistetaan kokemattoman nuoren miehen tunteille.

On tuskin tarvis mainita, että hänen avomielinen ja ystävällinen
käytöksensä kohtasi yhtä kerkeätä ja ilahtunutta omaksumista Nigel
Olifauntin taholta. Vasta kolmannellekolmatta ikävuodelleen päässeenä
nuorukaisena oli hän asianhaarain pakosta ollut kuukausimääriä
pidätettynä vertaistensa seurasta. Palattuaan isänsä äkillisen
kuoleman johdosta Alankomailta Skotlantiin oli hän huomannut
näköjään selviämättömästi sotkeutuneensa lainopillisiin pulmiin,
jotka kaikki uhkasivat päättyä hänen perinnöllisen arvonsa tueksi
jääneen sukuomaisuuden menetyksellä. Sydämellinen surunsa oli
saanut Glenvarlochin nuoren loordin oleskelemaan Skotlannissa hyvin
hiljaisesti ja itsekseen, varsinkin kun lisänä vaikutti loukkaantunut
ylpeys, odottamattoman ja ansaitsemattoman vastoinkäymisen masennus
ja asiainsa ratkaisun epävarmuus. Miten hän vietti aikansa Lontoossa,
sen tietää jo lukija. Mutta tämä alakuloinen ja syrjäinen elämäntapa
ei soveltunut hänen ikäänsä eikä luonteeseensa, joka oli vireä ja
seuranhaluinen. Vastustamatonta mielihyvää herätti hänessä sen vuoksi
oman ikä- ja arvokumppanin lähentely, ja hänen vaihdettuaan Ioordi
Dalgarnon kanssa muutamia tuollaisia sanoja ja merkkejä, joista
nuori väki yhtä varmasti kuin vapaamuurarit tunnuksistansa havaitsee
molemminpuolisen halun toistensa miellyttämiseen, näyttivät nuo kaksi
ylimystä jo olleen jonkun aikaa tuttavuksia keskenään.

Näiden välien juuri tultua hiljaisesti sovituiksi saapui muuan
Ioordi Huntinglenin palvelija pitkin lehtokujaa, opastaen mustaan
kanvastivaatetukseen pukeutunutta miestä; tämä seurasi häntä
melkoisen nopeasti siihen nähden, että hän omaa käsitystään
kunnioituksesta ja sopivaisuudesta noudattaen piti ruumistansa
taivutettuna vaakasuoraan siitä hetkestä saakka, kun joutui seurueen
näkyviin, jolle hänet aiottiin esitellä.

"Kuka tämä on, hulttio?" ärähti vanha Ioordi, joka kauvan
synnyinmaastansa poissakin olleena oli säilyttänyt skotlantilaisen
paroonin hyvän ruokahalun ja maltittomuuden; "ja miksi viivyttää John
keittäjä päivällistä -- se ruoja?"

"Luullakseni olemme itse vastuussa tämän henkilön tunkeutumisesta,
seuraamme", selitti George Heriot; "hän on se kirjuri, jota halusimme
nähdä. Nosta pääsi, mies, ja katso meitä kasvoihin niinkuin
kunniallisen miehen tulee, sen sijaan että pusket nuppiasi meitä
kohti kuin muurinmurtimena."

Kirjuri kohotti heihin kasvonsa kuin kone, joka äkkiä tottelee
joustimen painallusta. Mutta kumma kyllä, hänen kasvoihinsa ei
ollut saanut vähäisintäkään väriä edes se hoppu, jolla hän oli
rientänyt noudattamaan suojelijansa määräystä ja saapunut mestari
Heriotin varsin tähdelliseksi ilmoittamalle asialle -- yhtä vähän
kuin se köyryisyyskään, johon hän epäilemättä pelkästä nöyryydestä
oli painunut pää riipuksiin heti kun hän pääsi Huntinglenin jaarlin
alueelle. Hiki helmeili hänen otsallaan kiireestä ja ponnistuksesta,
mutta posket olivat yhä valjusti talinkarvaiset kuin ennenkin.
Ja vielä oudommalta näytti, että pään noustessa riippui tukkakin
molemmilta ohimoilta yhtä suorana ja sileänä ja suittuna kuin ensiksi
esitellessämme hänet lukijalle istumassa rauhallisen ja koruttoman
kirjoituspöytänsä ääressä.

Loordi Dalgarno ei voinut pidättää tukahtunutta naurua, nähdessään
tämän hullunkurisen ja puritanisen olennon esittäytyvän seurueelle
ikäänkuin nälkiintyneenä ihmisluuston näytteenä, ja hän kuiskasi
loordi Glenvarlochin korvaan:

    "Hiis mustakoon sun, kermanaama tollo,
    tuon hanhenkatseen mistä sait?"

Nigel oli liian vähän tutustunut englantilaiseen näyttämöön,
ymmärtääkseen otetta, joka oli jo käynyt yleiseksi viittaukseksi
Lontoossa. Loordi Dalgarno näki hänen epätietoisuutensa ja jatkoi:
"Tuon miehen pitäisi naamastaan päättäen olla joko pyhimys taikka
mitä ulkokultaisin lurjus -- ja sellainen on minun oivallinen
mielipiteeni ihmisluonnosta, että aina epäilen pahinta. Mutta ne
näyttävät syventyneen liikeasioihin. Teettekö kanssani kierroksen
puutarhassa, mylord, vai jäättekö tämän totisen kokouksen jäseneksi?"

"Teidän kanssanne, mylord, peräti mielelläni", sanoi Nigel, ja he
olivat siis kääntymäisillään pois. Mutta silloin George Heriot
asemaansa kuuluvaa muodollisuutta noudattaen huomautti, että kun
heidän asiansa koski loordi Glenvarlochia, oli hänen parempi jäädä,
ollakseen selvillä sen kehityksestä ja todistaakseen toimenpiteet.

"Minun läsnäoloni on aivan tarpeeton, hyvä mylord, -- ja parahin
ystäväni, mestari Heriot", esteli nuori ylimys. "En yhtään paremmin
ymmärrä näitä seikkoja, jos rasitankin teitä tietämättömyydelläni,
ja voin ainoastaan sanoa lopulla, niinkuin nyt sanon alussa, etten
uskalla ottaa peräsintä niiden ystävällisten luotsien kädestä,
jotka jo ovat ohjanneet tolani suotuisan ja toivomattoman sataman
näkösälle. Mitä hyvänsä suositatte minulle soveliaana, sen vahvistan
allekirjoituksellani ja sinetilläni, ja asiakirjain sisällön opin
paremmin mestari Heriotin lyhyestä selityksestä, jos hän tahtoo niin
paljon vaivaantua puolestani, kuin tuhannesta tämän taitomiehen
oppineesta sanasta ja lakilauselmasta."

"Hän on oikeassa", arveli loordi Huntinglen; "nuori ystävämme on
oikeassa, kun uskoo nämä asiat teidän ja minun haltuumme, mestari
George Heriot -- hän ei ole pannut luottamustansa harhaan".

Mestari George Heriot loi pitkän silmäyksen noihin kahteen nuoreen
aatelismieheen, jotka olivat nyt käsihakaa kävelleet alas lehtokujaa,
ja virkkoi viimein: "Hän ei ole tosiaankaan pannut luottamustansa
harhaan, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin ja oikein sanoo -- mutta
sentäänkään ei hän ole oikealla polulla, sillä joka miehen pitää
tutustua omiin asioihinsa niin pian kuin hänellä on mitään hoitamisen
arvoista."

Hänen lausuttuaan tämän huomautuksensa ryhtyivät he kirjurin kanssa
tarkastamaan eri papereita ja määräämään, mihin tapaan kirjoitelmat
laadittaisiin, jotta ne samalla soisivat riittävää turvaa rahan
lainaajille ja säilyttäisivät nuoren aatelismiehen oikeuden lunastaa
sukutilansa siltä varalta, että hän saisi varat siihen Skotlannin
valtiorahastosta odotetulla suorituksella tai muutoin. Tarpeetonta
on puuttua noihin yksityisseikkoihin. Mutta saattaa olla paikallaan
mainita luonnepiirteinä, että Heriot pienimpiäkin lainopillisia
kohtia arvostellessaan osoitti tarkkuutta, joka todisti kokemuksen
tutustuttaneen hänet skotlantilaistenkin välikirjojen mutkiin, ja
että vaikka Huntinglenin jaarli oli paljoa vähemmin perehtynyt
ammatillisiin seikkoihin, ei hänkään sallinut minkään kohdan siirtyä
ohitseen, ennen kuin oli saanut ylimalkaisen, mutta selvän käsityksen
sen merkityksestä ja tarkoituksenmukaisuudesta.

Heitä näytti erinomaisesti auttavan hyväntahtoisissa aikeissaan
nuoren loordi Glenvarlochin suhteen sen kirjurin taitavuus ja innokas
harrastus, jonka Heriot oli hankkinut tähän tehtävään, tärkeimpään
mitä Andrew oli eläissään toimittanut, varsinkin kun sen eri puolia
pohtivat hänen kuultensa todellinen jaarli ja kaupunginpiirinsä
neuvosmieheksi, jollei vuorostaan pormestariksikin varojensa ja
maineensa puolesta kelpaava mies.

Siten he innokkaasti keskustelivat liikeasioista, ja hyväsydäminen
jaarli unohti ruokahalunsakin vaatimukset ja päivällisen viipymisen,
tahtoessaan tarkoin nähdä, että kirjuri sai kunnolliset ohjeet ja
että kaikki otettiin lukuun ja harkittiin valmiiksi, ennen kuin
hänet lähetettiin kirjoittamaan tarpeelliset paperit lopulliseen
muotoon. Sillaikaa molemmat nuoret miehet käyskentelivät yhdessä
virran rantapenkereellä ja puhelivat aiheista, joita loordi Dalgarno
vanhempana ja kokeneempana arveli mielenkiintoisimmiksi uudelle
ystävälleen. Nämä luonnollisesti koskivat hovielämän hauskoja puolia,
ja loordi Dalgarno ilmaisi suurta kummastusta kuulemastaan, että
Nigel aikoi hetimiten palata Skotlantiin.

"Te laskette leikkiä", hän sanoi. "Koko hovissa käy kohu -- sitä
on tarpeeton peitellä -- hakemuksenne tavattomasta menestyksestä
-- vastoin korkeinta voimaa, sanotaan, mikä nykyään vaikuttaa
Whitehallin horisonttiin. Ihmiset ajattelevat teitä -- puhuvat teistä
-- kiinnittävät teihin katseensa -- kyselevät toisiltaan, kuka on
tämä nuori skotlantilainen loordi, joka on astunut niin pitkälle
yhtenä ainoana päivänä. Kuiskien arvelevat he keskenään, kuinka
korkealle ja kauvas kehittänettekään menestyksenne -- ja te ette
aio tehdä siitä muuta kuin palata Skotlantiin, syödä puolikypsiä
turvetulella paistettuja ohrakyrsiä, antaa kättänne pudistaa jokaisen
sinilakkisen veinarin, joka suvaitsee nimetä teidät serkukseen,
vaikka sukulaisuutenne johtuu Noakista, juoda skotlantilaista kaljaa,
saada päivälliseksenne luisevaa metsävuohta, milloin onnistutte
sellaisen kaatamaan, ratsastaa galloway-hevolla ja tulla puhutelluksi
korkeasti kunnioitettavana ja jalona loordina!"

"Toiveeni eivät ole kovinkaan valoisia, sen myönnän", vastasi
loordi Glenvarloch, "jos isänne ja hyvä mestari Heriot saavatkin
järjestetyksi taloudelliset asiani jonkunlaiselle mahdollisen
pelastuksen pohjalle. Ja kuitenkin uskon voivani tehdä jotakin
lääniläisteni hyväksi, niinkuin esi-isäni ennen minua, ja opettaa
lapsiani kuten minua opetettiin tekemään tarpeen tullen joitakin
omakohtaisia uhrauksia, ylläpitääkseen arvokkaasti sitä asemaa, johon
Kaitselmus on heidät asettanut."

Tämän puheen aikana tukahdutti loordi Dalgarno pariinkin
kertaan naurunsa, mutta puhkesi viimein niin vallattomaan ja
vastustamattomaan iloisuuteen, että Nigel suutuksissaankin joutui
myötätunnon pakosta hänen mielialaansa eikä voinut vastoin
tahtoansakaan olla yhtymättä naurunpurskahdukseen, jota hän ei
ajatellut ainoastaan aiheettomaksi, vaan miltei loukkaavaksi.

Hän malttui kuitenkin pian ja lausui äänenpainolla, jonka piti
hillitä Dalgarnon suhdatonta hilpeyttä: "Tämä on kaikki hyvin,
mylord; mutta miten on minun ymmärrettävä hupianne?" Loordi Dalgarno
vastasi hänelle vain uusin naurunpurkauksin ja piteli vihdoin kiinni
loordi Glenvarlochin viitasta ikäänkuin ollakseen sortumatta maahan
pakahduttavan rattonsa väänteissä.

Nigel seisoi puolittain häpeissään, puolittain suutuksissaan
siitä, että oli siten joutunut uuden tuttavansa ilkuttavaksi.
Häntä pidätti ilmaisemasta närkästystään poikaa vastaan ainoastaan
kiitollisuuden tunne hänen isäänsä kohtaan, kunnes loordi Dalgarno
lopulta tointui ja alkoi haastaa puolittain sortuneella äänellä,
silmät vielä kyyneleisinä: "Pyydän anteeksi, hyvä loordi Glenvarloch
-- pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta minut valtasi tyyten tuo viime
kuvaus maalais-arvokkuudesta, etenkin kun sitä seurasi vakava
ja vihainen kummastuksenne nauramisestani, vaikka siinä olisi
rähähtänyt mikä tahansa hovissa kasvatettu koira, joka oli vain
kerrankaan luskuttanut kuulle Whitehallin pihalta. Voi, parahin
ja rakkahin loordi, tekö, nuori ja pulska mies, korkeasyntyinen,
arvonimen ja sukutilan omistaja, ensimäisellä alullanne niin suurta
suosiota kuninkaalta saanut, että vastainen edistyksenne tuskin
on epätietoinen, jos osaatte sitä kehittää -- sillä kuningas on
jo kehunut teitä 'reimaksi pojaksi ja aimolailla perehtyneeksi
erinomattain kieliopintoihin' -- te juuri, jota lisäksi kaikki
naiset ja hovin varsinaiset kaunottaretkin haluavat nähdä syystä
että olette tullut Leydenistä, syntynyt Skotlannissa ja voittanut
sitkeästi vastustetun jutun Englannissa -- te, sanon, jolla on
ryhti kuin ruhtinaan, tulinen katse ja terävä äly, tekö ajattelette
heittää korttinne pöydälle, kun peli on ihan kädessänne, juosta
takaisin jäätyneeseen pohjolaan ja naida -- malttakaas -- kookkaan,
tömistelevän, sinisilmäisen, pellavakutrisen isoluisen naikkosen,
jolla on kahdeksantoista jaosta vaakunakilvessään, jonkunlaisen Lotin
vaimon, vastikään jalustaltansa laskeutuneen, ja sulkeutua hänen
kanssaan seinäverhoilla sisustettuun kamariinne! Huh, hitto! Saakeli,
sen aatoksen yli en elä!"

Harvoin kykenee ylväinkään nuorukainen pelkällä luonteen ja
periaatteen voimalla tukemaan itseänsä pilkkaa vastaan. Puolittain
suutuksissaan, puolittain nolostuneena ja miehuullisemmasta ja
paremmasta päämäärästään totta puhuen häpeissäänkin oli Nigel
kykenemätön näyttelemään ankaran siveellisen isänmaanmiehen osaa
-- ja hän yritti ajatella sitä tarpeettomaksikin -- nuoren miehen
edessä, jonka sujuva haastelu ja korkeimmissa seurapiireissä
saavuttama kokemus antoi hänelle Nigelin terveemmistä ja lujemmista
mielipiteistä huolimatta tilapäisesti ehdotonta vaikutusvaltaa. Hän
koetti sen vuoksi sovittaa asiata ja välttää enempää väittelyä,
vilpittömästi tunnustamalla, että jos kotimaahan palaaminen ei
tapahtuisi hänen valinnastaan, johti siihen kuitenkin pakko. "Asiani
ovat epäselvät", hän lopetti, "tuloni täpärät".

"Ja kenen asiat ovat selvillä tai kenen tulot ovat muuta kuin täpäriä
koko hovilaisten piirissä?" muistutti loordi Dalgarno; "kaikki ovat
joko menettämässä tai voittamassa. Varallisuutta saaneet tulevat
tänne vapautumaan siitä, kun taasen niillä onnellisilla urhoilla,
joilla on vähän tai ei mitään, kuten teillä ja minulla, hyvä
Glenvarloch, on kaikki mahdollisuudet päästä osille saaliista."

"Minulla ei ole mitään senlaatuista pyrkimystä", huomautti Nigel, "ja
jos olisi, niin täytyy minun sanoa teille suoraan, loordi Dalgarno,
että minulla ei ole varoja sellaiseen. Voin tuskin vielä sanoa tätä
pukuanikaan omakseni; punehtuen on minun tunnustettava, että minulle
on tuon miehen ystävällisyys toimittanut asuni."

"En naura enää, jos suinkin voin pidättyä", vastasi loordi Dalgarno.
"Mutta voi hyväinen, että menittekään varakkaan kultasepän puheille
pukimistanne -- minähän olisin voinut viedä teidät kunniallisen,
luottavaisen räätälin luo, joka olisi varustanut teidät puolella
tusinalla vaatekerralla pelkästään sen pikku sanasen rakkaudesta,
jota te käytätte nimenne edessä; ja sitte kultaseppänne, jos hän on
todella ystävällinen kultaseppä, olisi pitänyt antaa teille sellainen
kukkarollinen koreita kultakolikolta, että sillä lähtisi kolmin
verroin se määrä pukuja tai parempia etuja teille."

"En ymmärrä näitä tapoja, mylord", sanoi Nigel, jonka pahastus
voitti häpeilyn. "Jos aikoisin liittyä hallitsijani hoviin, niin
se tapahtuisi silloin kun voisin keinottelematta tai lainailematta
ylläpitää sitä asua ja saattuetta, mitä arvoasemani vaatii."

"Mitä arvoasemani vaatii!" toisti loordi Dalgarno; "tuo on kuin
isäni suusta. Taitaisittekin haluta astella hoviin hänen kanssaan,
takananne parikymmentä vanhaa sinimekkoa, valkeahapsista ja
punanenäistä, kilvin ja lyömämiekoin, joita heidän iällisyydestä ja
väkijuomista tutisevat kätensä eivät pysty käyttämään mihinkään --
hihoissa leveät hopealaatat julistamassa, kenen narreja he ovat, niin
tuhlaavasti, että niistä lähtisi kaapillinen pöytäkoruja -- kaikkeen
muuhun kelpaamattomia rahjuksia, paitsi täyttämään etuhuoneemme
sipulin ja katajanmarjaviinan löyhkällä -- uh!"

"Mies-parat!" sanoi loordi Glenvarloch; "he ovat saattaneet palvella
isäänne sodissa. Minne he joutuisivat, jos hän hylkäisi heidät?"

"No, menkööt turvakotiin", esitti Dalgarno, "taikka sillanpäähän
myymään raippoja. Kuningas on parempi mies kuin isäni, ja te näette
niiden, jotka ovat palvelleet _hänen_ sodissaan, tekevän samaa joka
päivä; tai sinisten takkiensa tultua lopen käytetyiksi kelpaisivat
he erinomaisiksi variksenpeljäteiksi. Tuossakin nyt tulee sellainen
miekkonen alas käytävää: urheinkaan korppi ei uskaltaisi lähestyä
kyynärän päähän tuota vaskinenää. Vakuutanpa teille, että on
saatavissa enemmän apua, kuten pian näette, kamaripalvelijastani
ja sellaisesta ketterämmästä nuorukaisesta kuin on paashini Lutin,
verrattuna pariinkymmeneen tuollaiseen vanhaan muistoon Douglasin
sodista, joissa he leikkoivat toistensa kurkkuja sen mahdollisuuden
varalta, että löytäisivät surmatun taskusta skotlantilaisen
killingin. Hiisi vieköön, mylord, nyt he paremman puutteessa syövät
homehtuneita ruokavaroja ja juovat väljähtynyttä vehnäolutta
niinkuin heidän vatsansa olisivat aameja. Mutta päivälliskello
aikoo kaikua -- kuulkaa, se kakistelee ruosteista kurkkuansa
valmistavalla kukerruksella. Tuo on toinen rämäjävä menneisyyden
jäännös, joka minun isännöidessäni olisi piankin Thamesin pohjassa.
Mitä sen vietävän mielenkiintoa voi Strandin tolvanoissa ja
käsityöläisissä herättää se tieto, että Huntinglenin jaarli on
istuutumassa päivälliselleen? Mutta isäni katsoo tänne päin -- me
emme saa myöhästyä ruokarukouksilta, jottemme kenties joutuisi
ruoskarukouksille, jos suotte anteeksi sanaleikin, joka olisi saanut
hänen majesteettinsa nauramaan. Huomaatte siellä meidän kaikkien
olevan yhtä maata, ja teidän totuttuanne syömään annoksittain
ulkomailla, hävettää minua viedä teidät näkemään silavoituja
salvukukkojamme, häränlihavuoriamme ja sahtimeriämme, kooltaan kaikki
kuin ylämaan tunturit ja järvet; mutta teidän pitää nähdä parempaa
kestitystä huomenna. Missä asutte? Käyn teitä hakemassa. Minun pitää
olla oppaananne kansoitetun erämaan läpi eräisiin lumottuihin maihin,
joita tuskin keksitte ilman karttaa ja luotsia. Missä asutte?"

"Tapaan teitä Paavalin-kirkolla", kierteli Nigel aikalailla
hämillään, "millä tunnilla vain haluatte".

"Kas, te tahdotte oleksia yksityisesti", sanoi nuori loordi; "ei,
älkää minua peljätkö -- en tahdo tungetella. Mutta me olemme
saapuneet tähän suhdattomaan liha-, lintu- ja kala-aittaan. Kumma,
että tammiset laahkot eivät kitise taakkansa alla."

He olivat todellakin ehtineet rakennuksen pitohuoneeseen, missä pöytä
oli ylenpalttisesti sälytetty ja palveluskunnan lukumäärä jossain
määrin todisti nuoren ylimyksen ivailut oikeutetuiksi. Seurueeseen
kuuluivat lisäksi kappalainen ja Sir Mungo Malagrowther. Jälkimäinen
onnitteli loordi Glenvarlochia siitä vaikutuksesta, jonka hän oli
tehnyt hovissa. "Olisipa voinut luulla, että te toitte eripuraisuuden
omenan taskussanne, mylord, tai että te olitte juuri se tulisoihtu,
josta Althea kirvoitettiin, ja että hän oli käyttänyt lapsivuoteenaan
ruutitynnyriä, sillä kuningas ja prinssi ja herttua ovat olleet
tukkanuottasilla teistä, samaten kuin monet muut, jotka eivät
tienneet ennen kuin vasta tänä päivänä, että sellainenkin mies eli
maan pinnalla."

"Muistakaa ruokia, Sir Mungo", varoitti jaarli; "ne jäähtyvät
puhuessanne".

"Tosiaankin, ja tarpeettomasti, mylord", vastasi ritari; "teidän
ylhäisyytenne päivälliset polttavat harvoin kenenkään suuta --
palvelusmiehet käyvät elähtäneiksi niinkuin mekin, mylord, ja
keittiön ja salin väliä on pitkä taival".

Sir Mungo tyytyi tähän pieneen äkäisyytensä purkaukseen, kunnes
ruokalajit siirrettiin pois, jolloin hän tähtäsi katseensa
loordi Dalgarnon komeaan uuteen ihokkaaseen ja kiitteli hänen
säästäväisyyttään, ollen tuntevinaan sen samaksi, jota hänen isänsä
oli käyttänyt Edinburghissa espanjalaisen lähettilään päivinä.
Loordi Dalgarno oli liiaksi maailmanmies ollakseen millänsäkään
sellaiselta taholta tulevasta pistelystä ja alkoi hyvin rauhallisesti
rusennella pähkinöitä, vastatessaan ihokkaan kyllä tavallaan olevan
hänen isänsä oma, koska se arvattavasti tulisi piakkoin maksamaan
tälle viisikymmentä puntaa. Sir Mungo ryhtyi heti omalla tavallaan
toimittamaan tätä mieluisaa tietoa jaarlille huomauttaen, että hänen
poikansa oli verrempi tekemään kauppoja kuin hänen ylhäisyytensä,
sillä hän oli ostanut yhtä ylellisen ihokkaan kuin hänen
ylhäisyytensä oli käyttänyt espanjalaisen lähettilään oleskellessa
Holyroodin palatsissa, ja se oli maksanut hänelle vain viisikymmentä
Skotlannin puntaa;[30] "se ei ollut mikään hupsun kauppa, mylord".

"Englannin puntaa, jos suvaitsette, Sir Mungo", vastasi jaarli
tyynesti; "ja hupsun kauppa se on kaikissa aikamuodoissa. Dalgarno
_oli_ hupsu, kun osti -- minä _olen oleva_ hupsu, kun maksan -- ja
te, Sir Mungo, luvallanne sanoen, _olette_ hupsu _in praesenti_, kun
puhutte asioista, jotka eivät teihin kuulu."

Niin sanoen jaarli lyöttäysi varsinaiseen pöytäseurusteluun ja
lähetti viinin kiertämään niin anteliaasti, että seurueen ratto kyllä
lisääntyi, mutta kohtuullisuus joutui hyvinkin uhatuksi. Iloisuuden
keskeytti ilmoitus, että kirjuri oli laatinut ne asiakirjat, joita
ensi hätään tarvittiin.

George Heriot nousi pöydästä huomauttaen, että viinipikarit
ja lailliset paperit olivat sopimattomia kumppanuksia. Jaarli
kysyi kirjurilta, oliko tälle asetettu ruokakammioon tarjotin ja
viinisarkka, ja sai kunnioittavaksi vastaukseksi, että taivas
varjelkoon häntä olemasta säädytön ahmatti, joka söisi tai joisi
ennen kuin hänen ylhäisyytensä tahto oli toimitettu.

"Sinun pitää syödä ennen kuin lähdet", takasi loordi Huntinglen, "ja
panenpa sinut lisäksi koettamaan, eikö sektikippo kykene nostattamaan
mitään väriä noihin poskiisi. Olisi häpeä taloudelleni, jos sinä
hiipisit Strandille tuollaiseen aaveelliseen tapaan kuin nyt on
sävynäsi. Pidä huolta siitä, Dalgarno, sillä majamme kunnia on
kysymyksessä."

Loordi Dalgarno antoi määräyksen miehen kestittämisestä. Sillävälin
loordi Glenvarloch ja porvari vahvistivat nimikirjoituksellaan
asiakirjat ja vaihtoivat nämä keskenään, siten suorittaen loppuun
liiketoimen, josta päähenkilö ei ymmärtänyt paljoakaan muuta kuin
että se oli hartaan ja uskollisen ystävän hoideltavana, joka otti
huolekseen rahojen hankinnan ja maatilan lunastamisen siihen
kiinnitetyn lainasumman maksamisella, ja että ajaksi ja paikaksi
tälle suoritukselle oli määrätty puolipäivän hetki Pietarin
vangitsemisjuhlan päivänä[31] hallitsija-jaarli Murrayn haudalla
Pyhän Gilesin valtiokirkossa Edinburghissa.[32]

Tämän liikehomman tultua kuntoon olisi vanha jaarli mielellään
jatkanut kekkereitä, mutta porvari huomautti hallussaan olevien
asiakirjain tärkeydestä ja seuraavana aamuna varhain toimitettavista
tehtävistään eikä ainoastaan kieltäytynyt palaamasta pöytään, vaan
vei mukanaan purteen loordi Glenvarlochinkin, joka kenties olisi
muutoin havaittu taipuisammaksi.

Heidän istuessaan veneessä ja päästyään jälleen virralle katsoi
George Heriot vakavasti rakennukseen, jonka he olivat jättäneet
taaksensa. "Tuolla ne asuvat", hän sanoi, "entinen tapa ja uusi.
Isä on kuin uljas vanha lyömämiekka, mutta laiminlyönnin ja
toimettomuuden takia ruosteen haittaama; poika on nykyaikainen
pistomiekka, hyvässä hankkiluksessa, koreasti kullattu ja ajan maun
mukaan suhtailtu -- ja ajan on osoitettava, onko metalli yhtä hyvää
kuin kaunis kiilto lupaa. Jumala suokoon niin olevan, toivottaa vanha
perheen ystävä."

Mitään merkittävää ei haasteltu heidän keskensä, kunnes
loordi Glenvarloch astui maihin Paavalin laiturilla ja jätti
hyvästi ystävälleen. Hän meni omaan asuntoonsa, missä Richie
melkoisesti ylpistyneenä päivän tapauksista ja loordi Huntinglenin
vieraanvaraisesta taloudesta kuvasi niitä mitä loistavimmin rehevälle
Nelly-emännälle, joka riemastuen kuuli, että aurinko viimeinkin
paistoi kuten Richie sanoi "oikealla puolella pensasaitaa".



11. LUKU.

Viettelijä.


Seuraavana aamuna Nigel murkinalta päästyään mietti juuri, miten
käyttäisi päivänsä, kun portailta kuului jotakin peuhausta, joka
herätti hänen huomiotansa. Samassa astui huoneeseen emäntä Nelly,
tulipunaisena ja hädin kyeten lausumaan: "Nuori aatelismies, sir --
kukaan sen vähäisempi", hän lisäsi kädenselällä pyyhkäisten huuliaan,
"ei olisi niin nenäkäs -- nuori aatelismies, sir, tullut tapaamaan
teitä!"

Ja häntä seurasi pieneen kamariin loordi Dalgarno, hilpeänä,
huolettomana, rentona ja näköjään yhtä hyvillä mielin liittyen
uuden tuttavansa seuraan kuin olisi kohdannut hänet jonkun
palatsin huoneessa. Nigel sitävastoin, sillä nuoriso on sellaisten
olosuhteiden orja, oli nolostunut ja pahalla mielellä, kun hänet
yllätti noin hieno keikari kamarissa, joka komean ja ylellisesti
puetun aatelismiehen sinne ilmestyessä näytti asukkaastansa vielä
matalammalta, ahtaammalta, pimeämmältä ja köyhemmältä kuin koskaan.
Hän yritti lausua jotakin puolustelua asemansa johdosta, mutta loordi
Dalgarno keskeytti hänet heti.

"Ei sanaakaan siitä", hän sanoi, "ei ainoatakaan sanaa -- kyllä
oivallan, minkätähden olette ankkurissa täällä -- mutta minä
voin pysyä vaiti -- noin sievä emäntä houkuttelisi kehnompaankin
kortteeriin".

"Minä vakuutan -- kunniasanallani --", yritti Glenvarloch selittää.

"Ei, ei, älkää siihen seikkaan sanoja tuhlatko", esteli loordi
Dalgarno. "Minä en levitä juttuja enkä astu tiellenne; metsässä on
yltäkyllin riistaa, Luojan kiitos, ja minä pystyn tapaamaan hirven
itselleni."

Hän haastoi niin merkitsevällä äänenpainolla, ja hänen omaksumansa
selitys näytti saattavan loordi Glenvarlochin keikaritaidon
niin arvossapidetylle kannalle, että Nigel herkesi koettamasta
oikaista hänen väärinkäsitystään; ja kenties vähemmän häpeissään
oletetusta paheesta kuin todellisesta köyhyydestä, sillä sellaista
on inhimillinen heikkous, käänsi nuori aatelismies puheen muuhun,
jättäen emäntä Nelly-paran ja oman maineensa nuoren hovilaisen väärän
tulkinnan varaan.

Hän tarjosi hiukan epäröiden virvokkeita. Loordi Dalgarno sanoi
aikaa sitten einehtineensä, mutta tulleensa juuri pelaamasta
tennis-palloa ja mielellään siemaavansa sievän emäntänsä kaljaa. Tämä
oli helposti hankittavissa; se juotiin ja sai osakseen kiitosta, ja
kun emäntä luonnollisesti itse toi kolpakon, käytti loordi Dalgarno
tilaisuutta silmätäkseen häntä toistamiseen ja tarkkaavaisemmin,
sitte vakaana juoden hänen miehensä terveydeksi, samalla kun melkein
huomaamattomasti nyökkäsi loordi Glenvarlochille. Nelly-emäntä
oli kovin hyvillään, silitti esiliinaansa molemmin käsin ja sanoi
Johninsa saavan suurta ja todellista kunniaa heidän ylhäisyyksistänsä
-- "hän on niin säyseä ja uuras mies perheensä hyväksi kuin yksikään
koko kujan varrella taikka ihan Paavalin sulkuporttia myöten kaukana
pohjoisessa".

Hän olisi luultavasti jatkanut huomauttamalla heidän ikäerostaan
ainoana aviollisen onnen haittana, mutta hänen asukkaallaan ei ollut
halua sen enempää antautua hilpeän ystävänsä naljailuun, joten hän
vastoin tapaansa antoi emännälleen merkin poistua huoneesta.

Loordi Dalgarno katsoi hänen jälkeensä ja sitte Glenvarlochiin,
pudisti päätänsä ja toisti tutut säkeet:

    "'Luulevaisuutta te varokaa --
    se vihersilmä hirmu laittaa ruuan,
    jost' elää'.[33]

"Mutta jääköön", hän sanoi äänensä sävyä muuttaen, "en tiedä, miksi
kiusaan teitä täten -- minulla on kovin monia omia hullutuksia, ja
oikeastaan pitäisi minun pyytää anteeksi, että olen täällä ollenkaan,
ja mainita teille tuloni syy".

Niin sanoen hän otti tuolin, asetti toisen loordi Glenvarlochille,
joka turhaan yritti ehtiä kohteliaisuudessa edelle ja pitkitti samaan
kepeän tuttavalliseen tapaan:

"Me olemme naapuruksia, mylord, ja olemme juuri tulleet tuntemaan
toisemme. No niin, tunnen rakasta pohjolaa kyllin hyvin tietääkseni,
että skotlantilaisten naapurusten täytyy olla joko veriveljiä tai
verivihollisia -- joko kävellä käsikkäin tai seistä miekka miekkaa
vastaan. Valitsenpa siis käsihaan, jollette hylkää tarjoumustani."

"Kuinka olisi mahdollista, mylord", sanoi loordi Glenvarloch,
"hyljätä niin sydämellisesti tehtyä ehdotusta, vaikkei isänne
olisikaan esiintynyt minua kohtaan toisena isänä?" Ja tarttuessaan
loordi Dalgarnon ojentamaan käteen hän lisäsi: "En ole luullakseni
menettänyt aikaa, koskapa yhden päivän hovikäynnillä olen hankkinut
hyväntahtoisen ystävän ja voimallisen vihamiehen."

"Ystävä kiittää teitä oikeasta mielipiteestänne", virkkoi loordi
Dalgarno, "mutta, hyvä Glenvarloch -- taikka oikeastaan ovat
arvonimet liian muodollisia meidän parhaimmistoon kuuluvien kesken --
mikä on ristimänimenne?"

"Nigel", vastasi loordi Glenvarloch.

"Sitten olemmekin Nigel ja Malcolm toisillemme", esitti hänen
vieraansa, "ja mylord ympäristömme plebeijeille. Mutta minun piti
kysyä sinulta, ketä luulet vihamieheksesi?"

"En sen vähäisempää kuin kaikkivaltiasta suosikkia, suurta
Buckinghamin herttuaa."

"Sinä uneksit! Mistä olet voinutkaan johtua sellaiseen käsitykseen?"
kummeksui Dalgarno.

"Hän sanoi sen minulle itse", selitti Glenvarloch, "ja niin
tehdessään menetteli minun suhteeni vilpittömästi ja kunniallisesti".

"Haa, sinä et tunne häntä vielä", vakuutti kumppani. "Herttuan
olemuksena on sata ylvästä ja tulista ominaisuutta, jotka yllyttävät
häntä niinkuin raisua ratsua hyppäämään maltittomana syrjään,
kohdatessaan vähäisimmänkin esteen suoralla tolallaan. Mutta hän
ei tarkoita mitä sanoo tuollaisissa hetkellisissä puuskissa. Voin,
Jumalan kiitos, vaikuttaa häneen enemmän kuin useimmat hänen
lähimpänsä; sinun pitää poiketa kanssani vierailulle hänen luokseen,
niin näet, miten sinut otetaan vastaan."

"Kuten sanoin, mylord", väitti Glenvarloch lujasti ja hiukan
korskeasti, "ilman vähäisintäkään loukkaannuksen aihetta julistausi
Buckinghamin herttua vihollisekseni hovin kuullen, ja hänen pitää
peruuttaa se hyökkäys yhtä julkisesti kuin se tehtiin, ennen kuin
nimeksikään lähentelen häntä".

"Sinä toimisit asianmukaisesti jokaisessa muussa tapauksessa",
huomautti loordi Dalgarno, "mutta tässä kohden olet väärässä. Hovin
horisontissa on Buckingham valtatähtenä, ja mikäli hän on nurja tai
suosiollinen, sen mukaan laskeutuu tai kohoaa hakijan onni. Kuningas
kehoittaisi sinua muistamaan Phaedrustasi:

    "'Arripiens geminas, ripis cedentibus, ollas --'

"ja niin edelleen. Sinä olet saviruukku: varo kolhiutumasta
rautamaljakkoon."

"Saviruukku", huomautti Glenvarloch, "välttää yhteentörmäystä
laittautumalla maihin vuolteesta -- en aio enää mennä hoviin".

"Voi, hoviin pitää sinun välttämättömästi mennä; muutoin näet
skotlantilaisen juttusi kehittyvän huonosti, sillä tarvitaan
sekä suojelusta että suosiota saamasi omakätisen valtuutuksen
toimeenpanoon. Siitä puhumme jälkeenpäin mutta sanohan minulle ensin,
hyvä Nigel, etkö kummastunut nähdessäsi minut täällä näin aikaisin?"

"Minua kummastuttaa, että saatoit löytää minut tältä syrjäiseltä
kolkalta", myönsi loordi Glenvarloch.

"Paashini Lutin on itse lempo sellaiseen keksintään", selitti loordi
Dalgarno. "Minun tarvitsee vain sanoa: 'henki, tahtoisin tietää,
missä se mies tai nainen asuu', ja hän opastaa minut sinne kuin
taikuuden avulla."

"Eihän hän vain odottane nyt kadulla, mylord?" sanoi Nigel. "Lähetän
palvelijani tavoittamaan häntä."

"Älä hänestä välitä", tuumi loordi Dalgarno; "hän on jo pelaamassa
rahanheittoa ja pennin nappikuoppaa laiturin pahimpain nulikkain
kanssa, jollei ole heittänyt vanhoja tapojaan".

"Ettekö pelkää", kysyi loordi Glenvarloch, "että hänen
siveellisyyskäsitteensä saattavat turmeltua sellaisessa seurassa?"

"Varokoon hänen seuransa omiaan", vastasi loordi Dalgarno tyynesti,
"sillä se on suorastaan paholaisten joukkoa, jossa Lutin ei kykene
opettamaan enemmän ilkivaltaisuutta kuin oppimaan: hän on, hyvä
kyllä, mitä perusteellisimmin perehtynyt pahuuteen ikäisekseen.
Minulta säästyy hänen tapojensa valvomisen vaiva, sillä mikään ei voi
tehdä niitä paremmiksi tai huonommiksi."

"Minua ihmetyttää, miten voitte vastata tästä hänen vanhemmilleen,
mylord", huomautti Nigel.

"Minä ihmettelen, mistä löytäisin hänen vanhempansa", vastasi hänen
kumppaninsa, "tehdäkseni heille tiliä".

"Olkoon vain orpokin", muistutti loordi Nigel, "mutta kun hän kerran
on teidän ylhäisyytenne perheessä paashina, on hänen vanhempiensa
täytynyt olla korkeassa asemassa".

"Niin korkeassa kuin hirsipuu kykeni heidät korottamaan", selitti
loordi Dalgarno yhä yhtä välinpitämättömästi. "Heidät lienee hirtetty
molemmat -- sitä ainakin huomauttivat minulle mustalaiset, joilta
hänet ostin viisi vuotta takaperin. Sinä kummeksut nyt tätä. Mutta
pitäisikö minulla olla itseluuloinen, heranaamainen aateluuden vesa,
jolle minun olisi sinun vanhoillisen katsantokantasi mukaan oltava
herra koulumestarina, visusti valvoen, että hän pesee kätensä ja
silmänsä, lausuu rukouksensa, tankkaa läpi alkeiskirjansa, karttaa
rumia sanoja, harjaa hattunsa ja käyttää parasta ihokastansa
ainoastaan pyhäisin -- pitäisikö minulla olla sellainen lellipoika
tämänlaatuisen sijasta?"

Hän vihelsi kimakan vihlovasti, ja mainittu kantapoika syöksähti
huoneeseen melkein kuin todellinen ilmestys. Mitaltaan hän näytti
vain viidentoista ikäiseltä, mutta saattoi kasvoistaan päättäen
olla kahta tai kolmeakin vuotta vanhempi. Hän oli hyvin siro
ruumiinrakenteeltaan ja ylellisesti puettu; laihat pronssinkarvaiset
kasvot ilmaisivat mustalaisrotua, samoin kuin säihkyvät mustat
silmät, jotka tuntuivat miltei lävistävän katseltavansa.

"Tuossa hän on", virkkoi loordi Dalgarno, "elementissään joka alalla
-- vireä suorittamaan jokaisen käskyn, hyvän, pahan tai yhdentekevän
-- verraton lajiansa veijarina, varkaana ja valehtelijana".

"Mitkä kaikki ominaisuudet", tokaisi hätääntymätön kantapoika, "ovat
vuorotellen avittaneet teidän ylhäisyyttänne".

"Ulos, sinä hiiden sikiö!" käski hänen herransa; "katoa -- haihdu
-- tai tapailee loihtusauvani korviasi". Poika kääntyi ja hävisi
yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. "Sinä näet", jatkoi loordi
Dalgarno, "että minä huonekuntaani valitessani tulen parhaiten
pitäneeksi arvossa aatelista syntyperää siten, että suljen sen pois
palveluksestani -- pelkästään tuo hirtehinen riittäisi pilaamaan
kokonaisen etuhuoneellisen paasheja, vaikka he olisivat kuninkaista
ja keisareista polveutuneita".

"Voin tuskin ajatella, että aatelismies tarvitsisi sellaisen
saattolaisen palveluksia kuin sinun menninkäisesi", sanoi Nigel.
"Sinä lasket vain leikkiä kokemattomuudestani."

"Aika osoittaa, laskenko leikkiä, hyvä Nigel", vastasi Dalgarno.
"Sillävälin on minulla ehdotettavana sinulle, että käyttäisit
nousuveden aikaa ja lähtisit ylös virtaa huviksesi; puoleltapäivin
toivoakseni syöt päivällistä kanssani."

Nigel suostui suunnitelmaan, joka lupasi niin suurta hauskuutta.
Saattolaisinaan Lutin ja Moniplies, jotka täten yhtyneinä suuresti
muistuttivat karhua ja apinaa, astuivat aatelismiehet loordi
Dalgarnon huviveneeseen; se odotteli valmiina soutumiehineen,
jotka käyttivät hänen ylhäisyytensä vaakunalaattaa hihoissaan.
Virralla oli ihana ilma, ja loordi Dalgarnon vilkas haastelu lisäsi
mielenkiintoa pikku retken huviin. Hän ei ainoastaan kyennyt tekemään
selvää julkisista rakennuksista ja aateliston taloista, joita he
sivuuttivat noustessaan Thamesia ylös, vaan osasi myös höystää
tietojansa kaikenlaisilla kaskuilla, valtiollisilla viittauksilla,
ja seuraelämän juorupuheilla. Jollei hän ollut kovinkaan
sukkelajärkinen, oli hän ainakin saanut täydellisesti omaksutuksi sen
sievistyneen sävyn, joka siihen aikaan yltäkyllin korvasi älyllisten
lahjain vajavuuden, kuten meidänkin päivinämme.

Tuollainen haastelutapa oli kokonaan uutta hänen kumppanilleen,
niinkuin se maailmakin, jonka loordi Dalgarno avasi hänen
katseltavakseen, eikä ole kumma, että Nigel luontaisesta
järkevyydestään ja ylevästä elämänkatsomuksestaan huolimatta hyväksyi
auliimmin kuin näytti kumpaiseenkaan soveltuvalta sen arvovaltaisen
opettavaisuuden, jota uusi ystävä käytti hänelle puhellessaan.
Tosin olisikin ollut hiukan työläs käydä pitämään puoliaan. Olisi
näyttänyt naurettavalta mestaroimiselta, jos hän olisi koettanut
ylvään ja uppiniskaisen siveellisesti vastailla loordi Dalgarnon
puhelun kepeyteen, joka pysytteli pilan ja toden rajoilla, ja
jokainen Nigelin yritys kumppaninsa väitelmien vastustamiseksi yhtä
leikkisällä järkeilyllä kuin hänen omansakin osoitti vain hänen
pätemättömyytensä tuollaiseen hilpeään kiistelyyn. Ja sitäpaitsi on
tunnustettava, että vaikka loordi Glenvarloch itsekseen paheksuikin
paljoa kuulemaansa, huolestui hän seuraelämään tottumattomanakin
toverinsa puheista ja tavoista vähemmän kuin hänen olisi
varovaisuuden nimessä pitänyt.

Loordi Dalgarno ei myöskään halunnut kavahduttaa opetuslastansa
ja karttoi senvuoksi itsepintaista kiintymistä mihinkään
puheenaineeseen, joka näytti erityisen kiusalliselta tämän
tavoille tai periaatteille, ja hän hämmensi veitikkamaisuutensa ja
vakavuutensa niin taitavasti, että Nigelin oli mahdoton oivaltaa,
missä määrin hän oli kulloinkin tosissaan tai mikä osuus hänen
lauselmissaan oli huimaluontoisella ja hillittömällä naljailuhalulla.
Ja tuon tuostakin leimahti hänen keskustelussaan henkevyyden ja
kunniantunnon ilmauksia, jotka tuntuivat osoittavan, että loordi
Dalgarnon saattoi riittävä vaikutin kannustaa kokonaan toisenlaiseen
toimintaan, vaikka hän näki hyväksi esittää valittuna osanaan hovissa
liehuvaa ja nautinnonhaluista huikentelijaa.

Heidän palatessaan alas virtaa huomasi loordi Glenvarloch, että vene
sivuutti loordi Huntinglenin rakennuksen. Hän huomautti tästä loordi
Dalgarnolle sanoen luulleensa heidän syövän päivällistä siellä. "Emme
toki", vastasi nuori aatelismies. "Olen armeliaampi sinua kohtaan
kuin että täyttäisin sinut toistamiseen puolikypsällä häränlihalla
ja kanarinviinillä. Suunnittelen sinulle jotakin parempaa, sen
takaan, kuin uusia tuollaisia skyyttalaisia vieraspitoja. Ja isäni
taasen aikoo olla tänään päivällisellä Northamptonin vakavan, vanhan
jaarlin luona, joka oli aikoinaan loordi Henry Howardina[34] kuuluisa
luuloteltujen ennustusten kumooja."

"Ja etkö sinä lähde hänen kanssaan?" kysyi kumppani.

"Mitä varten?" tuumi loordi Dalgarno. "Kuulemaan hänen viisaan
ylhäisyytensä haastavan ummehtunutta politiikkaa virheellisellä
latinankielellä, jota se vanha kettu aina käyttää, antaakseen
Englannin oppineelle majesteetille tilaisuuden korjata hänen
kieliopillisia kompastuksiaan? Olisi sekin huvia!"

"Ei", huomautti loordi Nigel, "vaan kunnioittavasti saattaaksesi
isääsi".

"Isälläni", vastasi loordi Dalgarno, "on sinimekkoja kylliksi
saattolaisinaan, ja hän tulee helposti toimeen ilman minunlaistani
perhosta. Hän jaksaa nostaa sektisarkan huulilleen ilman minun
apuani, ja jos sanottua isällistä päätä alkaisi hiukan huimata,
on siellä riittävästi miehiä ohjaamaan hänen kunnianarvoisa
ylhäisyytensä hänen ylhäisyytensä kunnianarvoisalle leposijalle.
Älä nyt tuijota minuun, Nigel, niinkuin sanani vajottaisivat meidät
upoksiin veneinemme. Minä rakastan isääni -- rakastan hellästi ja
kunnioitan häntä myös, vaikka minä en kunnioita moniakaan asioita;
taatumpaa vanhaa troijalaista ei ole koskaan ollut kiinnittämässä
lyömämiekkaa nahkahankkilukseen. Mutta entä sitte? Hän kuuluu vanhaan
maailmaan, minä uuteen. Hänellä on hullutuksensa, minulla omani,
ja mitä vähemmin kumpainenkaan meistä näkee toisen heikkouksia,
sitä suurempi on kunnioitus ja kunnia -- sehän lienee asianmukainen
puheentapa -- sanon _kunnia_, jossa pidämme toisiamme. Erillään on
kumpainenkin meistä oma itsensä, sellainen miksi luonto ja olosuhteet
ovat hänet muovanneet; mutta kytkeppä meidät liian liki yhteen, niin
sinulla on varmasti kahlekunnassasi joko vanha ulkokullattu tai nuori
taikka kenties kumpainenkin."

Hänen siten puhuessaan laski vene maihin Blackfriarsin
(Mustienmunkkien) luostarin kohdalle. Loordi Dalgarno hyppäsi
rannalle ja viskasi viittansa ja pistomiekkansa kantapojalleen,
kehoittaen kumppaniansa tekemään samaten. "Me joudumme herrasmiesten
seuraan", hän sanoi, "ja jos kävelisimme tuolla tavoin verhoutuneina,
näyttäisimme tummapintaiselta donilta, joka kääriytyy tiukasti
levättiinsä salatakseen ihokkaansa puutteellisuuksia".

"Tiedän monen kelpo miehen tehneen siten, suvaitkoon teidän
ylhäisyytenne minun virkkaa", huomautti Richie Moniplies, joka oli
vaaninut tilaisuutta sekaantua keskusteluun ja luultavasti muisti,
millainen oli ollut hänen oma tilansa viitan ja ihokkaan suhteen
hyvinkin äskettäin.

Loordi Dalgarno tuijotti häneen kuin ihmetellen miehen
ujostelemattomuutta, mutta vastasi heti: "Saatat paljonkin tietää,
ystäväiseni; mutta sinä et vain tiedä seikkaa, mikä nyt lähinnä
koskee herraasi, nimittäin miten kantaa hänen viittaansa, jotta
kultanauhaiset saumat ja näädännahkainen palle pistäisivät silmään
parhaiten. Katso, kuinka Lutin pitää miekkaa, viitta osittain
heitettynä sen yli, mutta vasiten osuttaen näkyviin kohokoristeisen
kädensijan ja hopeoidun kahvan. Anna miehellesi miekkasi, Nigel",
jatkoi hän loordi Glenvarlochiin kääntyen, "jotta hän pääsee
harjoittelemaan niin tarpeellista taitoa".

"Onkohan viisasta", epäröi Nigel, päästäessään irti aseensa ja
antaessaan sen Richielle, "kävellä ihan aseettomana?"

"Ja miksei?" arveli hänen kumppaninsa. "Sinä ajattelet nyt Vanhaa
Sauhulaa, kuten isäni hellien nimittää kelpo skotlantilaista
pääkaupunkianne, missä yksityiset vihat ja puolueriidat ovat
sellaisena mylläkkänä, että mikään huomattava mies ei kuulu kahdesti
astuvan High-katunne poikki panematta henkeänsä kolmasti vaaraan.
Täällä ei sallita mitään katutappeluita. Härkäpäinen porvari
puuttuu asiaan heti kun miekka sivalletaan, ja _nuijat_ on silloin
tunnussana."

"Ja kova sana onkin", virkkoi Richie, "kuten pääkuoreni tuntee juuri
tänäkin hetkenä".

"Sinun isäntänäsi, mies", huomautti loordi Dalgaro, "iskisin sen
kuoren mäihäksi, jos hiiskuisit sanankaan minun kuulteni ennen kuin
sinua puhuteltaisiin".

Richie jupisi jotakin epäselvää vastaukseksi, mutta otti onkeensa
viittauksen ja asettui herransa taakse Lutinin rinnalle. Tämä ei
suinkaan ollut naurattamatta ohikulkijoita uudella kumppanillaan,
jäljitellen niin usein kuin saattoi Richien huomaamatta tämän
kankeata ja pystypäistä harppailua ja tyytymätöntä naamaa.

"Ja sano minulle nyt, hyvä Malcolm", pyysi Nigel, "minne olemme
menossa ja syömmekö päivällistä jossakin sinun huoneessasi".

"Minun huoneessani -- kyllä, varmasti", vastasi loordi Dalgarno.
"Päivällisen saat minun huoneessani ja sinun ja kahdenkymmenen
muun herrasmiehen huoneessa; ja siellä tarjoaakin pöytä parempaa
kestitystä, parempaa viiniä ja parempaa palvelusta kuin jos
kustantaisimme sen yhteisesti kaikilla taskurahoillamme. Menemme
Lontoon huomatuimpaan ravintolaan."

"Tavallisen kielenkäytön mukaan siis majataloon tai kapakkaan",
muistutti Nigel.

"Majataloon tai kapakkaanko, sinä ylen yksinkertainen ja
ymmärtämätön ystäväni!" huudahti loordi Dalgarno. "Ei, ei -- ne
ovat paikkoja, missä rasvaiset porvarit pitelevät piippua ja
haarikkaa ja oikeuslaitoksen houkuttelevat nurkkasihteerit kärkkyvät
onnettomia uhrejaan -- missä lakikoululaiset laskettelevat yhtä
laihoja piloja kuin ovat heidän kukkaronsa, ja alemman aatelin
varattomat vesat litkivät niin voimatonta olutta, että saavat
humalan sijasta vesitaudin. Ravintola on vastakeksitty laitos,
Bacchukselle ja Comukselle pyhitetty temppeli, missä aikansa
hienoston parhaan edustajat tapaavat aikakauden ensimäisiä ja
taivaallisimpia älyniekkoja -- missä viini on silkkaa valiorypäleen
sielua, jalostunutta kuin runoilijan nero, vanhaa ja tulista kuin
aatelisveri. Ja ravintokin on siellä aivan toista kuin tavallinen
karkea maallinen ruoka! Meret ja mantereet maksavat veronsa varaston
hankinnassa, ja kuuden nerokkaan kokin kekseliäisyyttä pidetään
ikuisesti pinteessä, jotta heidän taitonsa pysyisi aineksien tasalla,
jopa mahdollisesti korottaisi niiden verratonta laatua."

"Tuosta ylistelyn ylenpalttisuudesta", virkkoi loordi Glenvarloch,
"käsitän ainoastaan kuten ennenkin, että olemme menossa hienoon
ruokalaan, jossa meille annetaan ylellinen kestitys, kun maksamme
kaiketi yhtä ylellisen laskun".

"Laskun!" huudahti loordi Dalgarno edelliseen tapaansa; "hukka
periköön sen sivistymättömän sanan! Sitä arkiaikaisuutta! _Monsieur
le chevalier_ de Beaujeu, Parisin koru ja Gascognen kunnia --
hän, joka kykenee määräämään viininsä iän pelkästä hajusta, joka
suotaa kastikkeensa tislaimessa Lullyn tieteen avulla -- joka
paloittelee paistia niin tuiki täsmällisesti, että hän antaa
ylimykselle, ritarille ja tavalliselle aatelismiehelle sen osan
fasaania, mikä tasan vastaa hänen arvoansa -- vieläpä kuuluu jakavan
kärpässiepon kahteentoista osaan niin tunnollisen tarkasti, että
kahdestatoista vieraasta ei ainoakaan pääse hiuksenleveyden vertaa
tai kahdettakymmenettäosaa drakmaa voitolle toisesta, ja kuitenkin
puhut hänestä ja laskusta samalla hengähdyksellä! Hänhän, mies, on
hyvintunnettu ja yleinen ratkaisija kaikissa asioissa, jotka koskevat
kortti- ja noppapelien salaisuuksia -- hän on neljän kuninkaan
valtakunnan hallitsija ja kuutioruhtinas -- ja hänkö laatisi laskun
niinkuin mikäkin vihreätä esiliinaa ja punaista nenää vilkutteleva
alhainen tapin vääntäjä! Voi, parahin Nigel, minkä sanan virkoitkaan
ja millaisesta henkilöstä! Ainoana puolustuksenasi sellaiselle
herjaukselle on, että sinä et tunne häntä; ja silti pidän sitä tuskin
riittävänä, sillä oleskella päivä Lontoossa Beaujeuta tuntematta on
rikos omaa lajiansa. Mutta sinun _pitää_ tulla tuntemaan hänet heti
paikalla, oppiaksesi kauhistumaan herjaa kieltäsi."

"Niin, mutta kuulehan", sanoi Nigel, "eihän se arvoisa
_chevalier_ pitäne kaikkea tuota hyvää kestitystä tarjona omalla
kustannuksellaan, vai mitä?"

"Ei, ei", vastasi loordi Dalgarno; "on olemassa muuan muodollinen
toimitus, jonka ymmärtävät chevalierin ystävät ja läheiset
tuttavat, mutta sen kanssa ei sinulla ole nyt mitään tekemistä. On
suoritettava, kuten majesteetti saattaisi sanoa, muuan _symbolum_
-- toisin sanoen tapahtuu molemminpuolinen kohteliaisuuksien vaihto
Beaujeun ja hänen vieraittensa välillä. Hän tarjoaa heille ilmaiseksi
päivällisen viineineen niin usein kuin he haluavat onnellistuttaa
itseänsä poikkeamalla hänen taloonsa puolenpäivän hetkenä, ja
he kiitollisuutensa osoitukseksi lahjoittavat chevalierille
Jaakopin.[35] Lisäksi tulee sinun tietää, että paitsi Comusta
ja Bacchusta palvotaan Beaujeun luona usein maallisten asiain
valtiatarta Diva Fortunaa, ja hän saa toimivana ylimäisenä pappina
kaiken kohtuuden mukaisesti melkoisen osuuden tämän alttarille
tuoduista uhreista."

"Toisin sanoen", tulkitsi loordi Glenvarloch, "tuo mies pitää
pelihuonetta".

"Pelata siellä tosiaan voipi", myönsi loordi Dalgarno, "kuten saattaa
pelata omassa kamarissaan, jos mieli tekee; niin, muistanpa vanhan
Tom Tallyn pelanneen veikan vuoksi otteen faraota ranskalaisen Quinze
le Van kanssa Paavalinkirkon aamurukouksissa -- oli sumuinen ilma ja
pappi untelo ja koko kuulijakuntana he itse ja muuan sokea eukko, ja
siten he välttivät ilmitulon".

"Oli miten oli, Malcolm", väitti nuori loordi vakavasti, "minä en voi
syödä kanssasi päivällistä tänään siinä ravintolassa".

"Ja minkätähden, kaiken hyvän nimessä, ottaisit sanasi takaisin?"
kummeksui loordi Dalgarno.

"En peruuta sanaani, Malcolm, mutta minua estää lupaus, jonka
poikuusvuosinani annoin isälleni, milloinkaan astumasta pelihuoneen
ovesta sisälle."

"Vakuutan sinulle, että tämä ei sellainen olekaan", selitteli loordi
Dalgarno. "Se on vain, suoraa puhetta käyttääkseni, ruokapaikka,
mutta järjestetty säädyllisemmälle pohjalle ja paremman yleisön
käyttämä kuin tämän kaupungin muut ruokalat; ja jos jotkut heistä
huvittelevat kortti- ja noppapelillä, niin he ovat kunniallisia
miehiä ja pelaavat rehellisesti, eivätkä menetä isompia panoksia
kuin heiltä hyvin liikenee. Sellaisia paikkoja ei isäsi halunnut
eikä voinut haluta sinun karttavan. Hän olisi yhtä hyvin
saattanut vannottaa sinut kieltäytymään milloinkaan käyttämästä
mukavuudeksesi majataloa, kapakkaa, ruokalaa tai minkäänlaista
julkista kokouspaikkaa, sillä eihän ole olemassa ainoatakaan
yleisön tyyssijaa, missä silmiäsi ei kenties saastuta maalattujen
pahvilevyjen pinkka ja korviasi häpäise pienten pilkutettujen
norsunluukuutioiden kalina. Ero on siinä, että siellä, minne me
menemme, voimme osua näkemään säätyhenkilöitä huvittelemassa jollakin
peluulla, ja tavallisissa paikoissa tapaat räyhääjiä ja veijareita,
jotka pyrkivät joko väkisin tai viekastellen viemään sinulta rahasi."

"Olen varma siitä, että sinä et ehdoin tahdoin johdattaisi minua
tekemään väärin", epäröitsi Nigel; "mutta isäni ei kammonut uhkapeliä
luullakseni ainoastaan uskonnollisista syistä, vaan varovaisuudenkin
kannalta. En tiedä mistä seikasta hän päätteli, toivoakseni erehtyen,
että minulla muka oli taipumusta sellaiseen ajanviettoon, ja olen jo
maininnut, minkä lupauksen hän sai minulta."

"No, kautta kunniani", virkahti Dalgarno, "kertomasi on mitä
pätevimpänä syynä minun kärttää sinua mukaani. Miehen, joka tahtoo
väistää jotakin vaaraa, tulisi ensin saada käsitys sen todellisesta
laadusta ja laajuudesta, ja juuri uskotun oppaan ja suojelijan
seurassa. Luuletko, että minä itse pelaan? Hiisi vieköön, isäni
tammet kasvavat kovin kaukana Lontoosta ja ovat liian lujasti
juurtuneet Pertshiren kallioihin, minun vieritelläkseni niitä alas
nopalla, vaikka olenkin nähnyt sellaisilla pikku kaluilla viskeltävän
nurin kokonaisia metsiä kuin keiloja. Ei, ei -- ne ovat varakkaan
etelämaalaisen urheilua eivätkä köyhän skotlantilaisen aatelismiehen.
Paikka on ruokala, ja sellaisena käytämme sitä. Jos toiset käyvät
siellä pelaamassa, niin se on heidän vikansa, vaan ei talon eikä
meidän."

Tähän järkeilyyn tyytymättä vetosi Nigel yhä isänsä saamaan
lupaukseen, kunnes hänen kumppaninsa näytti pahastuneelta ja
taipuvaiselta syyttämään häntä loukkaavista ja rumista epäluuloista.
Loordi Glenvarloch ei kyennyt vastustamaan tätä sävyn muutosta. Hän
muisti olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa loordi Dalgarnolle
hänen isänsä auliin ja tehokkaan ystävyyden johdosta ja osittain
myöskin sen suoraluontoisuuden tähden, jolla nuori mies itse
oli tarjonnut hänelle likeistä tuttavuuttaan. Hänellä ei ollut
mitään syytä epäillä kokeneemman toverinsa vakuutuksia, että
päivällispaikaksi ajateltu talo ei vastannut niiden paikkojen
määritelmää, joita hänen isänsä kielto koski; ja olihan hän lisäksi
itse lujasti päättänyt vastustaa jokaista kiusausta yhtymään
onnenpeleihin. Hän lepytti sen vuoksi loordi Dalgarnon, ilmoittaen
kyllä tulevansa mukaan. Nuoren hovilaisen hyväntuulisuus palasi heti,
ja hän elpyi taas hullunkurisesti kehumaan isännän, monsieur de
Beaujeun ansioita, pääsemättä loppuun ennen kuin he päätyivät siihen
vieraanvaraisuuden temppeliin, jota tuo verraton suuruus hallitsi.



12. LUKU.

Hienoston ajanviettoa.


Ravintola, joka nyt kuulostaa arkipäiväiseltä, oli Jaakon aikoina
uusi laitos, yhtä muodikas silloiselle nuorisolle kuin uudenaikaiset
ensiluokkaiset klubit meidän päiviemme nousevalle polvelle.
Pääasiallisena erona oli sen aukiolo kaikille, joita oli yhteisesti
esittelemässä siisti asu ja varma käytös. Seurue söi tavallisesti
yhdessä päivällistä määrätyllä hetkellä, ja laitoksen johtaja
isännöitsi juhlamenojen ohjaajana.

_Monsieur le chevalier_ -- kuten hän nimitti itseään -- Saint
Priest de Beaujeu oli ovela, laiha gascognelainen, noin
kuudenkymmenen vanha, karkoitettu omasta maastaan sanojensa mukaan
kaksintaistelun tähden, jossa hän oli kovaksi onnekseen surmannut
vastustajansa, vaikka tämä oli Etelä-Ranskan paras miekkamies. Hänen
aateluusvaatimuksiaan kannattivat töyhtöhattu, pitkä pistomiekka
ja jokseenkin hyvässä kunnossa säilynyt kirjailtu silkkipuku,
parisilaisen hovin hienointa kuosia; tanssiriu'un tavoin liehutteli
se ruusukkeita, joihin hänen arvioitiin kerrallaan käyttävän
vähintään viisisataa kyynärää nauhaa. Mutta tästä ylenpalttisesta
koristelusta huolimatta ajattelivat monetkin monsieur le chevalierin
olevan niin ihmeesti omiansa nykyiseen asemaansa, ettei luonto
ollut koskaan voinut aikoa asettaa häntä tuumankaan vertaa sen
yläpuolelle. Paikan huvituksiin kuului kuitenkin, että loordi
Dalgarno ja muut nuoret aatelismiehet teeskentelivät monsieur de
Beaujeuta kohtaan hyvinkin suurta muodollista kohteliaisuutta, joten
tavalliset yksinkertaiset houkkiot tuon havaitessaan osoittivat
hänelle kömpelöllä matkimisellaan paljon todellista kunnioitusta.
Nämä olosuhteet yllyttivät gascognelaisen luontaista julkeutta ja
saivat hänet useinkin poikkeamaan asemansa rajoista, jolloin häntä
luonnollisesti toisinaan nolattiin häpeällisellä torjumisella.

Tämän etevän henkilön rakennus oli vielä hiljakkoin ollut erään
Elisabet-kuningattaren hoviin kuuluneen mahtavan paroonin asuntona,
kunnes hän valtiattarensa kuoltua oli siirtynyt maalaiskartanoihinsa.
Taloon tultaessa ihmetytti Nigeliä tilojen väljyys ja jo
kokoontuneiden vieraitten paljous. Sulkatöyhdöt heiluivat, kannukset
kilisivät, kulta- ja hopeanauhat sekä korukirjaukset vilahtelivat
kaikkialla, ja ainakin ensi näkemältä vastasi näyttämö loordi
Dalgarnon ylistyksiä, kun hän oli kuvannut seurueeseen kuuluvan
miltei yksinomaan parhaimmiston nuorisoa. Lähempi tarkastus ei ollut
aivan niin suotuisa. Saattoi havaita useita yksilöitä, jotka eivät
esiintyneet aivan huolettomasti komeassa asussaan eivätkä siis
arvattavasti olleet vakinaisesti tottuneita tuollaiseen hienosteluun.
Oli taasen toisia, joiden puku ei ylimalkaisesti katsellen
näyttänyt huonommalta kuin muunkaan seurueen, mutta paljasti
tiukemmin silmätessä joitakuita tuollaisia pikku apukeinoja, joilla
turhamaisuus yrittää peitellä köyhyyttä.

Nigelillä oli hyvin vähän aikaa sellaisten havaintojen tekemiseen,
sillä loordi Dalgarnon tulo aiheutti heti hyörinää ja hälinää
seurueessa, kun hänen nimensä kulki suusta suuhun. Toiset astuivat
esille tuijottamaan, toiset peräytyivät tehdäkseen tilaa --
arvokumppanit kiirehtivät tervehtimään häntä -- alempisäätyiset
yrittivät keksiä jotakin piirrettä hänen esiintymisestään tai
asustaan, harjoitellakseen ja käyttääkseen sitä toisella kertaa
uusimpana ja taatuimpana muotina.

_Genius loci_, chevalier itse, ei ollut viimeinen toivottamaan
tervetulleeksi tätä laitoksensa parhainta tukea ja koristusta. Hän
tulla kompuroitsi esiin ja lateli senkin seitsemät kumartelevat ja
keikkuvat _cher'it_ ja _milor'it_, ilmaistakseen ilahduksensa loordi
Dalgarnon näkemisestä. "Minä toivon te tuotte takaisin aurinko
teidän kanssa, milor -- te veitte pois aurinko ja kuu teidän _pauvre
chevalierilta_, kun niin kauvan hänet jätitte. _Pardieu_, minä uskon
te otitte ne teidän taskuihin."

"Sen on täytynyt tapahtua sitte kun ette ollut jättänyt minulle
niihin mitään muuta, chevalier", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta,
_monsieur le chevalier_, sallikaa minun esitellä teille maanmieheni
ja ystäväni, loordi Glenvarloch."

"_Ah, ha! très honoré -- je m'en souviens, -- oui. J'ai connu
autrefois un milor Kenfarloque en Ecosse_. Niin, minulla muistoa
hänestä -- _le père de milor apparemment_ -- me aivan tuttavat, kun
minä Olyrootissa monsieur de la Motten kanssa -- minä usein pelasin
tennis milor Kenfarloquen kanssa Olyrootin _l'abbaiessa -- il était
même plus fort que moi. Ah, le beaucoup de revers qu'il avait!_
Minulla myös muistoa, että hän sievien tyttöjen seassa -- _ah, un
vrai diable déchainé_ -- ahaa! Minulla on muistoa --"

"Riittää jo muistoa loordi Glenvarloch-vainajasta", tokaisi loordi
Dalgarno, kursailemattomasti keskeyttäen chevalierin, kun käsitti sen
ylistelyn, jota tämä aikoi lavertaa vainajasta, olevan varmaankin
yhtä vähän mieluista pojalle kuin isän ansaitsemaa. Vanha loordi ei
suinkaan ollut elänyt pelurina ja irstailijana, joksi chevalierin
muistot väärin esittivät hänet, vaan oli päin vastoin ollut
säännöllinen ja tarkka elämäntavoissaan, melkein ankaruuteen asti.

"Teillä on järki, milor", myönsi chevalier, "teillä on oikein.
_Qu'est ce que nous avons à faire avec le temps passé?_ -- aika
mennyt kuului meidän isille -- meidän _ancétres_ -- hyvin hyvä --
aika nykyinen on meille -- heillä heidän kauniit hautapatsaat,
muistokirjoittamiset ja vaakunat, kaikki pronssia ja _marbre_ --
meillä _petits plats exquis_ ja _soupe-à-chevalier_, jonka minä annan
toimittaa pöydälle heti."

Hän pyörähti kantapäällään ja pani palveluskuntansa asettamaan
päivällistä pöytään. Dalgarno nauroi ja huomatessaan nuoren ystävänsä
näyttävän totiselta lausui tälle moittivasti: "Kas, mitä! -- ethän
ole niin houkka, että suuttuisit tuollaiseen aasiin?"

"Pitänen suuttumukseni parempiin tarkoituksiin", vastasi loordi
Glenvarloch. "Mutta tunnustan närkästyneeni, kun kuulin moisen
miehen mainitsevan isäni nimeä -- ja sinäkin, joka minulle sanoit,
ettei tämä ollut mikään pelihuone, puhelit hänelle lähteneesi täältä
tyhjennetyin taskuin."

"Joutavia, mies!" vastasi loordi Dalgarno; "minä puhuin vain ajan
hengen mukaan, ja sitäpaitsi täytyy miehen toisinaan pistää kolikko
tai kaksi panokseksi, muutoin häntä pidettäisiin kehnona saiturina.
Mutta tässä tulee päivällinen, ja saamme nähdä, pidätkö chevalierin
kestityksestä enemmän kuin hänen haastelustaan."

Päivällinen siis ilmoitettiin valmiiksi, ja molempien ystävysten
istuuduttua arvokkaimmalle sijalle pöydän ääreen palveli heitä
juhlallisesti chevalier, joka isännöitsi pöydässä heille ja muille
vieraille, vilkastuttaen yhdessäoloa eloisalla puhelullaan. Ateria
oli todella oivallinen, siihen herkuttelevaan valmistustapaan
sommiteltu, jonka ranskalaiset olivat jo silloin ottaneet käytäntöön,
joten sitä oli ihailtava kotonakasvatettujen englantilaisten nuorten
miesten, kun he pyrkivät asiantuntijain ja kaunosielujen arvoon.
Viini oli myös parasta laatua ja kierteli yhtä vaihtelevana kuin
runsaanakin. Noin monen nuoren teikarin hoitelema keskustelu oli
luonnollisesti keveätä, vilkasta ja miellyttävää; Nigelin mieltä
oli huolestuminen ja kova onni kauvan rasittanut, mutta tällaisessa
piirissä hän tunsi ehdotonta huojennusta, ja hän elpyi ja innostui.

Seurueessa oli muutamilla todellista sukkeluutta, jota he
osasivat käyttää hienosti ja edukseen; toiset olivat öyhkäreitä,
joille naurettiin heidän sitä huomaamattansa, ja jotkut taasen
poikkeusluonteita, joilla ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan,
että seurue sai hauskuutta heidän hupsuudestaan eikä älykkyydestään.
Ja melkein kaikilla muilla, jotka esittivät mitään tuntuvaa osaa
keskustelussa, oli joko aikakautensa todellinen hyvä seurasävy tai se
ulkonainen jäljittelykyky, joka usein hyväksytään sen vastikkeeksi.

Sanalla sanoen oli seura ja keskustelu niin hupaista, että Nigelin
ankaruus sen johdosta lauhtui juhlamenojenkin ohjaajaa kohtaan,
ja hän kuunteli kärsivällisesti kaikenlaisia yksityiskohtia,
joita chevalier de Beaujeu suvaitsi kertoa erityisesti hänelle
keittotaidon alalta, nähdessään, kuten sanoi, että milorin
harrastuksia oli "_curieux et l'utile_". Tyydyttääkseen samalla
sitä mieltymystä muinaisuuteen, jota hän syystä tai toisesta
oletti uudella vieraallaan olevan, hän alkoi laajalti ylistellä
menneitten päivien suuria taitureita, etenkin erästä, jonka hän
oli tuntenut nuoruudessaan. Sotamarsalkka Strozzin keittiömestari,
"_très bon gentilhomme pour tant_", oli nimittäin pitänyt herransa
pöydässä kaksitoista ruoka-annosta joka päivä "_le petit Leyth'in_"
pitkällisen ja ankaran piirityksen aikana, vaikka hänellä ei ollut
käytettävänään sen parempia aineksia kuin neljännes hevosenraatoa
tuolloin tällöin sekä valleilla kasvavaa heinää ja rikkaruohoa.
"_Despardieux, c'était un homme superbe!_ Yhdestä ohdakkeen
latvasta ja parista nokkosenvarresta hän kykeni valmistaa lientä
kahdellekymmenelle vieraalle -- pienen koiranpenikan takaosasta
tuli _rôti des plus excellens_. Mutta hänen _coupe de maitre_
oli, kun _rendition_ -- mitä te sanotte antautuminen, tapahtui
ja sattui: silloin, _dieu me damme_, hän laittoi yhden suolatun
konin takakinkusta neljänkymmenen viiden hengen päivällisen, niin
että englantilaiset ja skottilaiset upseerit ja ylhäiset, joilla
oli kunnia aterioida antautumisen perästä monseigneurin kanssa,
eivät osanneet sanoa, mistä hemmetistä se kaikki oli laitettu
ollenkaan".[36]

Hyvä viini oli tällöin kiertänyt niin rivakasti ja tehonnut
vieraisiin niin elähyttävästi, että pöydän alipäässä istuvat eivät
enää pysyneet kuuntelijoina, vaan alkoivat puuttua puheeseen,
vaikkeivät suurestikaan omaksi kunniakseen tai ravintolankaan eduksi.

"Te puhutte Leithin piirityksestä", virkkoi muuan pitkä, luiseva
mies: hänen sotilaallisesti ylöspäin kierretyt tuuheat viiksensä,
leveä nahkavyönsä, pitkä pistomiekkansa ja muutkin ulkonaiset
tunnuksensa ilmaisivat sitä kunniallista ammattia, joka hankkii
elantonsa muiden ihmisten tappamisesta. "Te puhutte Leithin
piirityksestä, ja minä olen nähnyt sen paikan -- sievähkö kylä se
on, yksinkertaisella muurilla eli vallilla saarrettu, joka kulmassa
kyyhkyslakka tai sen tapainen tornina. Tuhannen lempoa ja peikkoa,
jos meidän aikanamme olisi piiritysjoukko ollut sen edustalla
neljäkolmatta tuntia, saati noin monta kuukautta, valloittamatta
paikkaa ja sen kaikkia kanakoppeja perätysten pelkällä rynnäköllä,
niin ne eivät olisi ansainneet sen parempaa armoa kuin yliprovosti
antaa saatuaan silmukkansa reilaan."

"Saar", selitti chevalier, "_monsieur le capitaine_, minä en ollut
_petit Leythin_ piirityksessä ja minä en tiedä mitä te sanotte
kanakopista. Mutta minä tahdon sanoa monseigneur de Strozzin
puolesta, että hänellä oli selvillä _grande guerre_, ja hän oli
_grand capitaine -- plus grand_ -- se on enemmän suurempi mitämaks
kuin jotkut Englannin _capitaines_, jotka kyllä puhuvat hyvin kovaa
-- _tenez, monsieur, car c'est à vous_!"

"Hoo, monsieur", vastasi miekkamies, "me tiedämme, että ranskalainen
taistelee hyvin kivisulkunsa takana tai milloin hänellä on selässä
panssari, edessä haarniska ja päässä rautainen patalakkinsa".

"Pata --!" huudahti chevalier; "mitä te tarkoitatte -- tekö
tarkoitatte loukata minua minun ylhäisten vieraitten joukossa? Saar,
minä olen tehnyt minun velvollisuuden, kun olin _pauvre gentilhomme_
suuren Henri Quatren johdolla Courtraissa ja Ivryssä, ja _ventre
saint gris!_ meillä ei ollut pääpata eikä _marmite_, vaan me aina
hyökkäsimme meidän paidassa."

"Mikä kumoaa toisenkin ilkeän juorun", huomautti loordi Dalgarno
nauraen, "jonka mukaan liinavaatteet olivat vähissä, missä
ranskalaisten soturien aatelispolvi liikkui maalla".

"Niillä saakeleilla oli sekä kyynäspäät että polvet risoista maalla,
tarkoitatte, mylord", herjasi kapteeni pöydän alipäästä. "Teidän
ylhäisyytenne luvalla sanoen tiedän yhtä ja toista noista samaisista
santarmeista."

"Me jätämme tietonne toistaiseksi, kapteeni, ja säästämme samalla
kainoudeltanne vaivan kertoa meille, miten se tuntemus tuli
saaduksi", vastasi loordi Dalgarno hiukan halveksivasti.

"Minun ei tarvitse puhua siitä, my lord", kehaisi soturi; "maailma
tietää sen -- kaikki kenties, paitsi kamlottitakkiset vätykset,
Lontoon matelevat porvari-parat, jotka näkisivät urhean miehen syövän
nälkiinsä hankkiluksensa, ennen kuin onkisivat pitkistä kukkaroistaan
penninkään hänen auttamisekseen. Hitto, jospa kourallinen näkemiäni
kunnon urhoja kerran pistäytyisi lähelle heidän käenpesäänsä!"

"Käenpesää! -- ja se sanotaan Lontoon kaupungista!" huudahti pöydän
vastapäiseltä sivulta muuan teikari, joka ei vielä näyttänyt oikein
kotiutuneelta komeaan ja muodinmukaiseen pukuunsa. "Sitä en siedä
kuulla toistamiseen."

"Mitä!" ärähti soturi, vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa mitä
julmimpaan rypistykseen sekä kouraisten aseensa kahvaa toisella
kädellään ja toisella kiertäen valtaisia viiksiään. "Tahdotteko
nostaa riidan kaupunkinne puolesta?"

"Tahdonpa totisesti", vastasi toinen. "Minä olen porvari, sitä
en huoli salata; ja se, joka hiiskuu kaupungin halventamiseksi
sanankaan, on aasi ja mahtaileva houkkio, ja minä lyön läven hänen
päähänsä, opettaakseni hänelle järkeä ja hyviä tapoja."

Seurueella oli luultavasti omat syynsä olla arvostelematta kapteenin
miehuutta niin uljaaksi kuin hän itse sen esitti. Heitä huvitti
suuresti se tapa, jolla kiivastunut porvari ryhtyi riitaan, ja joka
taholla huudettiin: "Hyvin mäikytetty, Bow'n kello!" -- "Hyvin
kiekaistu, Pyhän Paavalin kukko!" [37] -- "Puhaltakaa hyökkäykseen
siellä, muutoin erehtyy soturi merkinannosta ja peräytyy, kun hänen
pitäisi edetä."

"Te käsitätte minut väärin, hyvät herrat", selitti kapteeni
arvokkaasti katsellen ympärilleen. "Tahdon vain tiedustaa, onko tämä
porvaris-urho arvoltaan ja asemaltaan sovelias miekan mittelyyn
sodankävijän kanssa -- sillä tietäkää, herrasmiehet, että minä en
voi mainettani vaarantamatta asettua jokaisen tasalle -- ja siinä
tapauksessa hän piankin kuulee minusta kunniallisesti haastekirjelmän
välityksellä."

"Te saatte tuta minua varsin kunniattomasti nuijan välityksellä",
tokaisi porvari, kavahtaen istualtaan ja siepaten miekkansa, jonka
oli asettanut nurkkaan. "Seuratkaa minua."

"Minulla on kaksintaistelun kaikkien sääntöjen mukaan oikeus nimetä
ottelun paikka", huomautti kapteeni; "ja minä määrään paikaksi
Tothill-kenttien Sokkelotarhan -- todistajiksi kaksi puolueetonta
herrasmiestä -- ja mitä aikaan tulee, niin olkoon menneeksi kahden
viikon kuluttua tästä päivästä lukien aamun sarastaessa".

"Ja minä", sanoi porvari, "määrään takatanhualta paikaksi keilaradan,
todistajaksi tämän hyvän seurueen ja ajaksi nykyhetken".

Niin sanoen hän heitti kastorihatun päähänsä, läimäytti soturia
huotrassa olevalla miekallaan hartioihin ja juoksi alas portaita.
Kapteeni ei näyttänyt vireältä heti seuraamaan häntä, mutta viimein
hän ympärillään kajahtelevan naurun ja pilkan kannustamana vakuutti
seurueelle tekevänsä harkitusti, mitä teki. Hattunsa ottaen pani
hän sen päähänsä mahtavasti kuin muinainen Pistooli[38] ja astui
alas portaita ottelupaikalle, missä hänen rivakampi vastustajansa
jo seisoi valmiina, paljastetuin miekoin. Koko seurue näytti olevan
riemastuksissaan lähenevästä tappelusta; toiset juoksivat katetun
keilakujan puolella oleviin ikkunoihin, ja toiset seurasivat
kiistakumppanuksia alas. Nigel ei voinut olla kysymättä Dalgarnolta,
eikö hän asettuisi välittäjäksi, estääkseen vauriota tapahtumasta.

"Se olisi rikos yleistä hyvää vastaan", vastasi hänen ystävänsä.
"Kahden tuollaisen oikuttelijan kesken ei voi tapahtua mitään
vahinkoa, josta ei koituisi suoranaista etua yhteiskunnalle
ja olletikin chevalierin laitokselle, kuten hän paikkaansa
nimittää. Minua on jo kuukauden ajan kylläännyttänyt kapteenin
puhvelinnahkainen vyö ja punainen ihokas niin tympeytyneeksi kuin
ikinä mikään, ja toivottavasti tuo rohkea kangaskauppias nyt peittoaa
likaisesta leijonantaljasta aasin kömpimään ulos. Katsohan, Nigel,
uljas porvari on asettunut paikalleen noin keilanheiton verran
edelle, keskelle kujaa -- oikeana haarniskoidun karjun kuvana.
Katso, miten hän keikistelee miehekkäillä jaloillaan ja heiluttelee
säiläänsä, niinkuin aikoisi sillä mitata kamritsia. Kas, nyt
tuodaan vastahakoinen _soldado_ ja asetetaan vastapäätä kiukkuista
riitaveikkoaan, kahdentoista askeleen päähän. Vetääpä kapteeni
työkalunsa esille, mutta katsoo hyvän kenraalin tavoin yli olkansa,
ollakseen pahimmassa tapauksessa varma peräytymistiestään. Kumaraan
painaa urhea rihkamakauppias päänsä, kaiketi luottaen porvarilliseen
kypäräänsä, jolla hänen parempi puoliskonsa on lujittanut hänen
kallonsa. No, tämäpä vasta verratonta leikkiä on. Kautta taivaan,
mies aikoo rynnätä puskien häntä vastaan kuin muurinmurrin."

Niin kävi kuin loordi Dalgarno oli aavistanut, sillä kun porvari,
jonka taisteluinto näytti olevan täyttä totta, huomasi soturin
pysyvän alallaan, säntäsi hän eteenpäin yhtä onnellisesti kuin
miehuullisestikin, löi alas kapteenin varjelusliikkeen ja edelleen
pinnistäen työnsi näköjään miekkansa ihan tämän ruumiin läpi.
Voihkaisten kaatui vastustaja pitkin pituuttaan maahan. Parikymmentä
ääntä huusi voittajalle hänen seistessään patsaaksi tyrmistyneenä
omasta urotyöstään: "Pois, pian pois! -- paetkaa, paetkaa -- pakoon
takaovesta -- laittautukaa Whitefriarsiin tai virran yli Banksidelle,
meidän pidätellessämme roskaväkeä ja konstaapeleita." Ja jättäen
sortuneen vihollisensa tantereelle vilistikin voittaja tiehensä.

"Kautta taivaan", ihmetteli loordi Dalgarno, "en olisi ikinä uskonut
tuon miehen seisovan vastaanottamassa pistoa -- varmasti kahlitsi
hänet kauhu, herpaannuttaen raajat. Kas, ne nostavat hänet ylös."

Turralta ja kangistuneelta näytti miekkamiehen ruumis, kun
pari vierasta kohotti sen maasta. Mutta kun he alkoivat avata
hänen rintamustaan, etsiäkseen olematonta haavaa, toipui soturi
pökerryksistään, ja oivaltaen, että ravintola ei enää soveltunut
hänen urheutensa näyttämöksi, pötki hän pakoon minkä jaksoi, seurueen
naurun ja rähäkän saattamana.

"Kautta kunniani", huudahti loordi Dalgarno, "hän livistää samalle
suunnalle kuin voittajansakin. Toivon kaikesta sydämestäni, että hän
saavuttaa miehuullisen porvarin, joka silloin luulee surmaamansa
miehen haamun tulevan kintereillään."

"_Despardieux_, milor", vannoi chevalier, "jos hän olisi viipynyt
hetken, häneen olisi _torchon_ -- mitä te sanotte pesuriepu --
pantu neulalla käärinliinaksi näyttämään, että hän on oikein _grand
fanfaronin_ haamu".

"Sillävälin", huomautti Ioordi Dalgarno, "saatatte meidät
kiitollisiksi, _monsieur le chevalier_, ja varjelette omaa
kunniallista mainettanne, kun annatte juomanlaskijainne tervehtiä
sitä sotaista sankaria patukalla, jos hän vielä uskaltaa pyrkiä
tänne".

"_Ventre saint gris_, milor", takasi chevalier, "luottakaa siinä
minuun. Saakuta, sisäkkö viskata saa likavedet _grand_ pelkurin
niskaan!"

Naurettuansa kyllikseen tälle hullunkuriselle tapaukselle alkoi
seurue hajaantua pikku ryhmiin. Jotkut ottivat haltuunsa keilaradan,
äskeisen kahakan näyttämön, ja panivat sen varsinaiseen käytäntöönsä.
Pian kaikui siellä kaikkia kisan puheentapoja, kuten "kieri, kieri
-- hierrä, hierrä -- älä viippaa, lemmon väkkärä!" siten vahvistaen
vanhan sananparren, että pallokentällä tuhlataan kolmea lajia,
nimittäin aikaa, rahaa ja sadatuksia.

Sisällä huoneissa monet herrasmiehet ryhtyivät kortti- tai
noppapeliin, ja seurueita muodostui ombren, bassetin, gleekin,
primeron ja muiden uudenaikaisten korttipelien koettajiksi; samaten
käytettiin noppia eri peleihin sekä pöytien ääressä että ilman,
kuten hasardiin ja passageen. Pelaaminen ei kuitenkaan näyttänyt
kohoavan erittäin korkeihin panoksiin; kaikki kävi ehdottomasti
hyvin säädylliseen ja rehelliseen tapaan, eikä nuori skotlantilainen
voinut mistään johtua epäilemään kumppaninsa vakuutusta, että paikkaa
käyttivät korkea-arvoiset ja jalosukuiset miehet, joiden omaksumat
huvitukset noudattivat kunnian vaatimuksia.

Loordi Dalgarno ei ollut kehoittanut ystäväänsä pelaamaan eikä
itse yhtynyt siihen ajanviettoon, vaan siirtyi pöydästä toiseen,
tarkkaillen eri pelaajien onnea ja heidän kykyänsä käyttää sitä
hyväkseen sekä puhellen ylhäisimpien vieraitten kanssa. Viimein
hän ikäänkuin väsyneenä oloonsa, jota nykyaikaisessa puheessa
olisi sanottu vetelehtimiseksi, äkkiä muisti Burbagen näyttelevän
Shakespearen Rikhard-kuningasta Fortune-teatterissa ehtoopäivällä.
Hän ei mielestään voinut toimittaa loordi Glenvarlochin kaltaiselle
muukalaiselle suurempaa hauskutusta kuin viemällä hänet näytäntöön,
"jollei tosiaan", hän lisäsi kuiskaten, "ole olemassa isällistä
pannajulistusta teatteria kuten ravintolaakin vastaan".

"En milloinkaan kuullut isäni puhuvan näytelmistä", sanoi loordi
Glenvarloch, "sillä ne ovat uudenaikaisia esityksiä ja Skotlannissa
tuntemattomia. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut niistä
haitallista, niin epäilen suuresti, tokko hän olisi hyväksynyt niitä."

"Hyväksynytkö niitä!" huudahti loordi Dalgarno. "Sepittihän
George Buchanan murhenäytelmiä, ja hänen yhtä oppinut ja viisas
holhottinsa käy niitä katsomassa, joten niistä pidättyminen lähenee
valtiopetosta. Englannin etevimmät miehet kirjoittelevat näyttämöä
varten, ja Lontoon sievimmät naiset kulkevat teatterissa. Minulla
odottelee tässä ulkopuolella virma juoksijapari; ne kiidättävät
meidät pitkin katuja kuin kulovalkeana, ja ratsastus edistää
metsänriistamme ja peltosirkkujemme sulatusta sekä haihduttaa viinin
huurut. Ratsaille siis -- hyvästi jääkää, hyvät herrat -- näkemiin,
_chevalier de la Fortune_."

Loordi Dalgarnon hevosrengit pidättelivät varalla kahta ratsua, ja
nuoret miehet nousivat satulaan, omistaja suosimansa berberiläisen
selkään, Nigelin saadessa tuskin vähemmin kauniin ja erinomaisesti
harjoitetun espanjalaisen tasajuoksijan. Heidän ratsastaessaan
teatteria kohti yritti loordi Dalgarno saada selville ystävänsä
mielipidettä seurasta, johon oli hänet vienyt, ja kumota
muistutuksia, joita hän saattoi olettaa johtuneen nuoren toverinsa
mieleen. "Ja miksi näytät alakuloiselta", hän puheli, "mietiskelevä
alokkaani? Alankomaalaisen _alma materin_ viisas poika, mikä
sinua vaivaa? Onko se elävän maailman lehti, jonka olemme yhdessä
kääntäneet, vähemmän kauniisti kirjoitettua kuin sinut oli opetettu
odottamaan? Ole hyvällä mielellä ja jätä silleen pikku tahra tai
pari; joudut vielä tuomituksi lukemaan montakin sivua niin mustaa
kuin Kunnottomuus pystyy nokisella sulallaan pyyhkimään. Muista,
kaiken saastan säästämä Nigel, että me olemme Lontoossa emmekä
Leydenissä -- että me tutkimme elämää emmekä kirjatietoa. Pidä
puoliasi turhanaran omantuntosi nuhdetta vastaan, mies, ja kun kunnon
luvunlaskijan tavoin lasket yhteen päivän puuhat, niin älä tee
tasausta pieluksellasi ennen kuin huomautat syyttävälle hengelle,
päin hänen tulikivistä partaansa, että jos korvasi ovatkin kuulleet
paholaisen luitten kalinaa, ei kätesi ole paiskinut niitä -- että jos
silmäsi on nähnyt kahden kiivastuneen miekkosen kiistan, ei sinun
säiläsi ole paljastunut heidän kahakassaan."

"Tämä kaikki saattaa olla viisasta ja sukkelaa", vastasi Nigel.
"Kuitenkin tunnustan ehdottomasti ajattelevani, että sinä ja muut
päivällisseuranamme olleet jalosukuiset miehet olisitte voineet
valita rehentelijäin häirinnältä suojatun kohtauspaikan ja paremman
isännöitsijän kuin tuon muukalaisen seikkailijan."

"Kaikki korjautuu, pyhä Nigellus, kun sinä esiinnyt uutena Pietari
Erakkona saarnaamassa ristiretkeä noppapeliä, yöjalassa juoksemista
ja kestailua vastaan. Me tulemme päivälliselle Pyhän Haudan
kirkkoon; aterioitsemme kuorissa, tyhjennämme pullomme sakastissa,
pappi saa kiskaista joka korkin ja suntio sanoa aamenen jokaiseen
maljalauselmaan. Hei, mies, reipastaudu ja heitä sikseen tuo hapan
ja juro mieliala. Usko minua, puritanit kyllä morkkaavat meitä
ihmisluontoon kuuluvista hullutuksista ja heikkouksista, mutta heillä
itsellään on oikeitten paholaisten paheet, luihu ilkeys ja parjaava
ulkokultaisuus sekä kaikessa röyhkeydessään rehentelevä henkinen
ylpeys. Elämässä on sitäpaitsi paljon sellaista, mikä meidän täytyy
nähdä vaikkapa vain oppiaksemme karttamaan sitä. Will Shakespeare,
joka elää kuoleman jälkeen ja piankin tuottaa sinulle sellaista
mielihyvää kuin ainoastaan hän kykenee ihmislapselle toimittamaan,
antaa uljaan Falconbridgen lausua:

    "'Ajalleen lehtolapsi on se mies,
    jok' ympäristön tutkimista vieroo;
    siit' en mä pettääkseni selvää tahdo,
    petosta väistääksein sit' opiskelen.'

"Mutta tässä nyt olemmekin Fortunan ovella ja pääsemme kuulemaan
verrattoman Williamin puhuvan omasta puolestaan. Henki, ja sinä
toinen jolppi, jättäkää hevoset tallirengeille ja raivatkaa meille
tietä tungoksen läpi."

He laskeusivat ratsailta, ja kyynäspäillään tyrkkien, rähisten
ja herransa nimeä ja arvoa julistellen avasi Lutin uutterilla
ponnistuksillaan tilaa napisevien porvarien ja sättivien oppipoikien
ahdingon läpi ovelle. Loordi Dalgarno varasi joutuisasti kaksi
istuinta näyttämölle kumppaniansa ja itseänsä varten. Siellä he
muiden samaan luokkaan kuuluvien teikarien seurassa istuen saivat
tilaisuuden näytellä muhkeita pukujaan ja muodikkaita tapojaan,
samalla kun arvostelivat kappaletta pitkin aikaa. Siten olivat he
yhdellä kertaa huomattavana osana näytelmästä ja tärkeänä aineksena
kuulijakunnassa.

Nigel Olifaunt oli liian innokkaasti ja hartaasti syventynyt
näyttämön tenhoon, kyetäkseen esittämään osaansa istumasijansa arvon
mukaisesti. Häneen tehosi kaikella loihtuvoimallaan tuo taikuri, joka
oli esittänyt puisen vajan kehnossa kehässä Yorkin ja Lancasterin
sitkeitä sotia, pakottaen kumpaisenkin rintaman sankarit astelemaan
näyttämöllä aikansa puhetapaa ja kuosia kuvaamassa, niinkuin olisi
hauta luovuttanut kuolleensa elävien huviksi ja opiksi. Burbage, jota
pidettiin parhaana Rikhardina ennen Garrickia, näytteli itsevaltiasta
ja vallananastajaa niin todellisesti ja elävästi, että kun Bosworthin
taistelu näytti päättyneen hänen kuolemallaan, olivat todellisuus
ja erhekuva kovassa kilvoituksessa keskenään loordi Glenvarlochin
mielikuvituksessa, ja hänen oli ihan havahduttava toiseen maailmaan,
kun hänen kumppaninsa teki sen ensimältä kovin oudolta kuuluvan
ehdotuksen, että Rikhard-kuninkaan piti illastaa heidän kanssaan
Merenneidossa.

Heihin yhtyi samalla kertaa pikku ryhmä herrasmiehiä, joiden
kanssa he olivat syöneet päivällistä. Seurue täydennettiin
kutsumalla joukkoon pari kolme etevintä sukkelusta ja runoilijaa
niistä älyniekoista, jotka jokseenkin säännöllisesti kävivät
Fortuna-teatterissa ja olivat liiankin halukkaita päättämään
huvittelupäivän nautintorikkaalla yöllä. Sinne siis siirryttiin
miehissä, ja sektisarkkain kierrellessä ahkeraan, mielten elpyessä
ja vilkkaiden kumppaniensa kilvan väläytellessä neronsa leimauksia
näyttivät hienoston urhot kokevan samaa rattoa kuin muuan Ben
Jonsonin aikalainen, joka kerskuen johdatti runoilijan mieleen

        "noita juhlia laulun,
    miss' saatiin oivia rypäleitä,
    jotka hulluttamatta hurmasi meitä;
        ja sentään säkehes jokainen
    vielä herkut voitti ja viinin herttaisen".



13. LUKU.

Kaltevalla pinnalla.


Harvoin näyttää huvitteluun omistettu päivä jälkeenpäin ajatellessa
ihan niin nautintorikkaalta kuin juhlija on saattanut tuntea sitä
parhaillaan viettäessään. Nigel Olifauntista ainakaan ei siltä
tuntunut, ja tarvittiin hänen uuden ystävänsä Dalgarnon käynti
sovittamaan hänet täydellisesti itsensä kanssa. Mutta tämä vierailu
tapahtui varhain aamiaisen jälkeen. Ystävän selittelyn esipuheena oli
kysymys, miten hän piti edellisen illan seurasta.

"No, erinomaisesti", sanoi loordi Glenvarloch. "Olisin vain paremmin
mieltynyt sukkelapuheisuuteen, jos se olisi näyttänyt luistavan
vapaammin. Joka miehen kekseliäisyys näytti olevan pinnistyksissä,
ja jokainen huima vertaus tuntui vaivuttavan puolet älyniekkojanne
uuraasti aprikoimaan, millä saisivat tehotuksi verremmin."

"Ja mitä vikaa siinä oli?" tuumi loordi Dalgarno; "tai
mihin kelpaavat nuo miehet muuhun kuin kiistaamaan edessämme
älymiekkailijoina? Se heistä, jota alkaa jänistää, pitäisi hitto
vieköön panna samealle oluelle ja souturien ammattikunnan leipiin.
Takaanpa sinulle, että monikin näppäriä mies on kuolettavasti
haavoittunut kommasta tai sanasutkauksesta Merenneidossa ja sieltä
kurjassa tilassa lähetetty älyn vaivaistaloon Vintryn viinikellariin,
missä he tänä päivänäkin riutuvat narrien ja neuvosmiesten seassa."

"Saattaa niin olla", sanoi loordi Nigel; "mutta kuitenkin voisin
vannoa kunniani nimessä, että olin viime yönä nähtävästi useankin
miehen seurassa, jonka neron ja laajatietoisuuden olisi pitänyt joko
suoda hänelle korkeampi sija joukossamme tai saada hänet kokonaan
peräytymään näyttämöltä, missä hänen osansa suoraan sanoen näytti
arvottoman syrjäiseltä".

"Hiiteen sinun arka omatuntosi", vastasi loordi Dalgarno;
"sellaisista Parnassuksen hylyistä ei tarvitse välittää mitään!
Nuohan ovat pelkkiä rippeitä siitä uljaasta säilykesillin ja
Reinin-viinin mässäyksestä, joka riisti Lontoolta niin monta parasta
neronkauppaajaa ja vallattomuuden laulelijaa. Mitä olisitkaan
sanonut, jos olisit nähnyt Nashin tai Greenin, kun harrastustasi
herättävät ne älyvätykset, joiden kanssa illastit viime yönä? Siinä
kylliksi, että saivat liotuksensa ja torkahduksensa, ja he joivat
ja nukkuivat niin paljon kuin tarvinnevat säästyäkseen kaipaamasta
ruokaa ennen iltaa, jolloin he uutterina hyörien taas tapaavat
suojelijoita tai näyttelijöitä ravitsijoikseen.[39] Mitä heidän
muihin tarpeisiinsa tulee, niin he eivät voi joutua pulaan kylmästä
vedestä niin kauvan kuin virran lähteet pysyvät ehtymättöminä, -- ja
Parnassuksen vaatekerrat ovat ikuisesti kestäviä."

"Vergiliuksella ja Horatiuksella oli tehokkaampaa kannatusta",
huomautti Nigel.

"Kyllähän", vastasi hänen maanmiehensä, "mutta nämä miehet eivät ole
Vergiliukseen tai Horatiukseen verrattavia. Sitäpaitsi on meillä
toistakin lajia neronmiehiä, joille esittelen sinut ensi tilassa.
Avonin joutsen[40] on laulahtanut viimeisensä, mutta meillä on vankka
vanha Ben, ja hänellä on oppia ja neroa niin paljon kun kellään,
joka on pannut tallukan ja kuresaappaan teiskaroimaan näyttämöllä.
En kuitenkaan hänestä aio nyt puhua, vaan tulin pyytämään sinua
hyvän ystävyytemme nimessä lähtemään kanssani veneretkelle
Richmondiin asti. Muutamat eilen tapaamasi urhot aikovat siellä
tarjota soitantoa ja maitoviiniä sulotarparvelle, jossa hohtelee
joitakuita ihmeen kirkkaita silmäpareja, -- sellaisia, vakuutan, että
ne saattaisivat voittaa puolelleen tähtienlukijankin hurmaantuneet
katseet Linnunradan säihkyn palvomisesta. Sisareni johtaa seuraa,
jolle haluan sinut esitellä. Hänellä on ihailijansa hovissa, ja hänet
luetaan aikakauden kaunottariin, vaikka minun on turha julistella
hänen ylistyksiään."

Ei käynyt kieltäytyminen tilaisuudesta, johon jalosukuinen nainen
ja aikansa valiokaunotar kutsui saapuville äskettäin vielä omasta
mielestään kovin ala-arvoista henkilöä. Loordi Glenvarloch suostui,
kuten oli välttämätöntä, ja vietti vilkkaan päivän hilpeässä ja
viehättävässä seurassa. Hän sai siksi päivää liittyä ystävänsä
sisaren seuralaiseksi, Blackchesterin kauniin kreivittären, joka
tavoitteli ylemmyyttä muodin, vallan ja sukkeluuden valtakunnissa
yht'aikaa.

Hän oli kyllä melkoisesti vanhempi veljeänsä, luultavasta jo
kolmekymmentä täyttänyt, mutta luontaisen nuorekkuuden puutteen
korvasi yltäkyllin mitä huolellisin ja hienoin pukeutuminen,
kerkeä tutustuminen jokaiseen ulkomaiseen muotiin ja erityinen
taito sovelluttaa siten hankkimaansa tietoa omaan hipiäänsä ja
kasvonpiirteisiinsä. Hovissa hän tiesi yhtä hyvin kuin yksikään
hienoston nainen, mikä erityinen sävy, siveellinen, valtiollinen,
oppinut tai leikkisä, oli paikallaan vastatessa hallitsijalle hänen
vallitsevan mielialansa mukaan, ja hänen oletettiin omakohtaisella
vaikutuksellaan suuresti edistäneen miestänsä saamaan korkean aseman,
jota luuvaloinen vanha varakreivi ei olisi milloinkaan voinut ansaita
omalla keskinkertaisella kunnostautumisellaan ja älyllään.

Oli paljoa helpompi tämän vallasnaisen kuin hänen veljensä suostuttaa
loordi Glenvarlochin kaltaista aivan nuorta hovilaista näin uuden
piirin tapoihin ja näkökohtiin. Kaikissa sivistyneissä piireissä
määräävät ylhäiset ja kauniit naiset seurasävyn ja siten välillisesti
hyvien tapojenkin käsitteet. Lady Blackchesterillä oli sitäpaitsi
joko hovissa tai hovin yläpuolella -- sillä sen lähdettä ei voitu
oikein määritellä -- vaikutusvaltaa, joka loi ystäviä ja pelotti
karsasmielisiäkin esiintymästä vihollisina.

Yhteen aikaan sanottiin hänen olleen likeisissä väleissä
Buckingham-perheeseen, jossa hänen veljensä vieläkin liikkui
läheisenä tuttavana. Sittemmin oli kreivittären ja Buckinghamin
herttuattaren kesken syntynyt jotakin kylmäkiskoisuutta, niin että
heitä nähtiin harvoin yhdessä, ja edellinen näytti melkoisesti
vetäytyneen yksinäisyyteen. Mutta silti kuiskittiin, että lady
Blackchesterin teho suureen suosikkiin ei vähentynyt mainitun
hankauksen johdosta.

Sen ajan yksityisistä hovijuonista ja niissä esiintyneistä
henkilöistä säilyneet lähteet eivät ole kyllin täydellisiä,
voidaksemme lausua mielipidettämme niistä eri huhuista, joita
mainitsemistamme seikoista aiheutui. Riittää sanoa, että lady
Blackchesterillä oli suuri vaikutus ympäristöönsä sekä kauneutensa
että kykyjensä ja hovivehkeilyssä koeteltujen lahjojensa perusteella,
ja että Nigel Olifaunt ennen pitkää koki sen voimaa, jossain
määrin joutuessaan tuollaisen tavan orjaksi, joka vie monia
ihmisiä erityiseen seuraan määrähetkellä heidän odottamattansa tai
saamattansa siitä mitään tuntuvaa tyydytystä tai huviakaan.

Hänen elämäänsä usean viikon aikana voidaan kuvata seuraavasti.
Ravintola ei ollut huono alku päivän hommille, ja nuori loordi
huomasi piankin, että jos seura siellä ei aina ollutkaan
moitteetonta, oli se kuitenkin mukavin ja mieluisin kohtauspaikka
niille hienoille seurueille, joiden kanssa hän kävi Hyde Parkissa,
teattereissa tai muissa julkisissa kokoontumispaikoissa taikka yhtyi
lady Blackchesterin elämänhaluiseen ja komeaan seurapiiriin. Myöskään
ei hänellä enää ollut sitä arastelevaa kammoa, joka ensimältä sai
hänet epäröiden edes astumaan paikkaan, missä pelaamista sallittiin.
Päinvastoin alkoi hän suopua ajatukseen, että koska ei voinut olla
mitään vahinkoa tuollaisen ajanvieton katselemisesta, kun siinä
noudatettiin nimenomaista kohtuullisuutta, ei saman järkeilyn
perusteella voinut olla haittaa siitäkään, että yhtyi mukaan samoin
rajoituksin. Mutta nuori loordi oli skotlantilainen, tottunut
varhaiseen järkevyyteen ja tyyten vieras katsantokannalle, josta
saattoi johtua huoletonta uskallusta tai ylellistä rahojen tuhlausta.
Suurellisuus ei ollut hänen luontaisia vikojaan, eikä sellaista olisi
voinut hänen kasvatuksensakaan saada aikaan. Varmaan hänen isänsä,
ylväästi kauhistuessaan ajatusta, että hänen poikansa lähestyisi
pelipöytää, olikin enemmän kammonnut hänen joutumistansa voittavaksi
kuin häviäväksi keinottelijaksi. Jälkimäinen hänen periaatteittensa
mukaan edes päättyi, tosin murheellisesti, ajallisen omaisuuden
menetykseen -- edellinen mahdollisuus sitä vastoin kartutti hänen
inhoamaansa pahaa ja pani vaaraan sekä ruumiin että sielun.

Olipa vanhan loordin huolestuksen peruste mikä hyvänsä, sen todisti
sikäli oikeutetuksi hänen poikansa käytös, että tämä erilaisten
onnenpelien tarkkailijasta vähin erin joutui ottamaan niihin jonkun
verran osaakin kohtuullisissa rajoissa ja pienillä panoksilla. Eikä
voitu kieltää, että hänen arvonsa ja näennäinen tulevaisuutensa
oikeuttivat hänet uskaltamaan muutamia kultarahoja -- sillä sen
korkeammalle ei hänen pelinsä mennyt -- henkilöitä vastaan, joiden
saattoi olettaa hyvin kykenevän menettämään tuon verran, koska niin
auliisti panivat rahojansa alttiiksi.

Sattumalta, tai kenties oli yleisen käsityksen mukaan hänen
paha henkensä niin määrännyt, Nigel menestyi harvinaisen hyvin
yrityksissään. Hän oli tasainen, varovainen, maltillinen,
hyvämuistinen ja nopea laskelmiin. Sitäpaitsi oli hänellä
miehuullinen ja horjumaton luonne, joten kukaan, joka oli vain
vähänkin silmännyt tai puhutellut häntä, ei olisi hevillä uskaltanut
koettaa hänen eksytyksekseen mitään juonen tapaista tai pelottelulla
kannateltavaa. Kun loordi Glenvarloch näki hyväksi pelata, pelattiin
hänen kanssaan säännöllisesti eli sanantavan mukaan kauniisti,
ja nähdessään onnensa muuttuvan tai ollessaan haluton kiusaamaan
menestystänsä pitemmälle, eivät ammatillisemmat onnen tavoittelijat,
jotka kävivät _monsieur le chevalier_ de Saint Priest Beaujeun
talossa, rohjenneet avonaisesti ilmaista pahastumistansa siitä,
että hän nousi pöydästä voittajana. Mutta kun täten tapahtui
useasti, alkoivat pelaajat keskenään nurkua nuoren skotlantilaisen
varovaisuutta ja menestystä, ja hänestä ei sukeutunut suinkaan
suosittu lisä heidän seuraansa.

Tämän kerrassaan hyljättävän tavan pitkittämiseen, sen kerran päästyä
jossain määrin valtaan, ei ollut suinkaan vähäisenä kannustimena
se seikka, että se näytti vapauttavan loordi Glenvarlochin eräästä
hankaluudesta, joka oli hänen luontaiselle korskeudelleen erityisen
kiusallinen, -- alistumasta enempiin rahallisiin sitoumuksiin,
jotka hänen viivästymisensä Lontoossa olisi muutoin tehnyt
tarpeelliseksi, Hänen täytyi pyytää ministereiltä toimenpiteitä
erityisiin virallisiin muodollisuuksiin, joiden piti saattaa
kuninkaan omakätinen valtuutus tehokkaasti hyödyttämään hänen
pyrkimystänsä, ja vaikka näitä ei voitu evätä, vitkasteltiin
niissä siinä määrin, että Nigel johtui uskomaan erityisen salaisen
vastustuksen siten haittaavan asioittensa kehittymistä. Hänen
ensimäisenä aikeenaan tämän käsityksen johdosta oli mennä hoviin
toistamiseen, kuninkaan valtuutus taskussaan, ja vedota itse hänen
majesteettiinsa kysymyksellä, pitikö valtion virkamiesten viivyttelyn
saada riistää teho hänen kuninkaalliselta jalomielisyydeltään.
Mutta loordi Huntinglen, hyvä vanha jaarli, joka oli edellisellä
kerralla niin sydämellisesti asettunut häntä puoltamaan ja jonka
luokse hän toisinaan pistäysi vierailulle, varoitti häntä hartaasti
antautumasta samanlaiseen yritykseen ja kehoitti rauhallisesti
odottamaan ministerien ratkaisua, joka vapauttaisi hänet liehumasta
anomuksinensa Lontoossa.

Loordi Dalgarno yhtyi varoittamaan nuorta ystäväänsä uudesta
hovikäynnistä ainakaan ennen kuin hän oli päässyt sovintoon
Buckinghamin herttuan kanssa. "Siinä asiassa", hän sanoi isäänsä
kääntyen, "olen tarjonnut vähäpätöistä apuani, kykenemättä
taivuttamaan loordi Nigeliä mihinkään -- vähäisimpäänkään --
alistumiseen Buckinghamin herttuaa kohtaan".

"Totta tosiaan onkin poika mielestäni siinä oikeassa, Malcolm!"
vastasi jäykkä skotlantilainen ylimysvanhus. "Mitä oikeutta on
Buckinghamilla tai suoraan puhuakseni Sir George Villiersin pojalla
odottaa palvomista ja alamaisuutta mieheltä, joka on kahdeksan
jaoksen verran häntä jalosukuisempi?[41] Kuulin hänen itse sanovan
loordi Nigeliä vihamiehekseen, näkemättäni siihen mitään aihetta, ja
minun neuvostani ei poika koskaan virka hänelle pehmeätä sanaa, ennen
kuin hän pyörtää kovan."

"Sitä juuri neuvon minäkin loordi Glenvarlochille", vastasi loordi
Dalgarno. "Mutta myönnäthän, isä hyvä, että olisi mitä vaarallisinta
ystävämme palata hoviin herttuan ollessa hänen vihamiehenään --
parempi on jättää minun huolekseni pahimman kiihkon maltuttaminen
nurjuudesta, jota jotkut onnenonkijat ovat herttuassa herättäneet
ystäväämme kohtaan."

"Jos saat Buckinghamin oivaltamaan hairahduksensa, Malcolm",
huomautti hänen isänsä, "niin kerrankin myönnän, että
hovipalveluksessa saattaa esiintyä ystävällisyyttä ja rehellisyyttä.
Olen usein sanonut sisarellesi ja sinulle, että yleensä arvostelen
sitä niin köykäiseksi kuin suinkin."

"Saat uskoa, että panen parastani Nigelin hyväksi", vakuutti loordi
Dalgarno. "Mutta sinun tulee ottaa huomioosi, isä, että minun
ehdottomasti täytyy käyttää verkallisempia ja säveämpiä keinoja
kuin sellaisia, joilla sinä pääsit suosioon kaksikymmentä vuotta
takaperin."

"Toden totta pelkään niin tekeväsi", vastasi hänen isänsä, "Sanonpa
sinulle, Malcolm, että soisin pikemmin makaavani haudassa kuin
epäileväni sinun rehellisyyttäsi tai kunniallisuuttasi; mutta
jotenkuten on niin käynyt, että vilpitön, aulis palvelus ei merkitse
hovissa samaa kuin ennen vanhaan -- ja kuitenkin sinä kohoat siellä."

"Näetkös, aika ei salli tuollaista vanhanaikaista palvelusta",
selitti loordi Dalgarno. "Meillä ei ole nykyään mitään jokapäiväisiä
kapinoita, mitään yöllisiä salamurhan yrityksiä, niinkuin oli muotina
Skotlannin hovissa. Teidän rivakkaa ja kursailematonta vartoimistanne
miekka kädessä hallitsijan lähellä ei enää tarvita, ja se olisi
yhtä säädytöntä kuin muinaisten palvelusmiestenne ilmestyminen
hovinaamiaisiin hihalaattoineen, lyömämiekkoineen ja kilpineen.
Sitäpaitsi, isä, on uskollisella kiireellä omat haittansakin. Olen
kuullut, vieläpä kuninkaallisilta huulilta, että sinä syöstessäsi
väkipuukkosi kavaltaja Ruthveniin teit sen liian harkitsemattomasti,
joten kärki tunkeutui neljännestuuman verran kuninkaalliseen
peräpuoleen. Kuningas ei milloinkaan puhu siitä hieromatta vamman
sijaa ja huokaamatta '_infandum -- -- renovare dolorem_'. Mutta
sellaista sitä johtuu vanhoista tavoista ja pitkän liddesdalelaisen
väkipuukon käyttämisestä parmalaisen tikarin vastikkeena. Kuitenkin
sinä, isä hyvä, sanot tätä ripeäksi ja miehuulliseksi palvelukseksi.
Kuningas ei kuulu voineen istua kahteen viikkoon, vaikka kaikki
Falklandin pielukset ladottiin valtaistuimelle ja vielä käytiin
lainaamassa Dunfermlinen tuomarilta lisää."

"Se on valhe", kivahti vanha jaarli, "musta valhe, sepittipä sen
kuka hyvänsä! Tosin kannoin kupeellani säällistä väkipuukkoa enkä
tuollaista äimää kuin sinä, mokomaa hammastikkua -- ja mitä rivakkaan
palvelukseen tulee, niin -- tuhannen tulimaista! -- rivakkaa sen
pitää olla hyödyttääkseen, kun kuninkaat huutavat kavallusta ja
murhaa niinkuin puoliksi tukehdutettuna rääkyvä kana. Mutta te
nuoret hovilaiset ette tiedä tällaisista asioista mitään ettekä ole
paljoakaan parempia kuin nykyään Intiasta tuodut vihreät hanhet,
joiden ainoana ansiona herroilleen on heidän omien sanojensa
jäärytteleminen -- liuta kielastelijoita ja liehittelijöitä ja
silmänpalvelijoita. No, minä olen vanha ja liian jäykkä muuttamaan
olojani, muutoin heittäisin kaikki silleen ja kuulisin vielä kerran
Tayn tohisevan Campsie Linnin yli."

"Mutta nytpä kaikaa päivälliskellonne, isä", virkkoi loordi Dalgarno,
"ja se on ainakin yhtä suloinen ääni, jos lähettämäni metsänriista
osoittautuu maukkaaksi".

"Seuratkaa minua siis, poikaset, jos haluttaa", kehoitti vanha jaarli
ja asteli lehtimajasta, jossa he olivat haastelleet, taloa kohti
molempien nuorten miesten saattamana.

Heidän kahdenkeskisissä puheissaan ei loordi Dalgarnolla ollut
suurtakaan vaivaa valaistakseen Nigelille, miten sopimatonta oli
hänen uudistaa hovikäyntiänsä hetimiten. Toiselta puolen esitti
hän turhaan, että loordi Nigel antaisi sitäennen viedä itsensä
Buckinghamin herttuan puheille; jyrkästi ja halveksivasti kieltäysi
nuori aatelismies siitä. Hänen ystävänsä kohautti hartioitaan
niinkuin katsoen ansiokseen, että oli antanut uppiniskaiselle
ystävälle parhaan neuvon, ja haluten olla vastuuton hänen
itsepintaisuutensa seurauksista.

Mitä isään tulee, niin oli nuoren vieraan käytettävissä kyllä hänen
pöytänsä ja parhaat juomansa, joita hän tarjoili runsaamminkin kuin
oli tarpeellista, samoin kuin hänen hyvä neuvontansa ja apunsa
velkomusasian ajamiseen. Mutta loordi Huntinglenin vaikutusvalta
oli enemmän näennäistä kuin todellista, ja vaikka hän uljaasti
varjelemalla kuningasta olikin saavuttanut suurta kunniaa, hoiteli
hän itse tätä niin huolettomasti ja antoi hallitsijan suosikkien
ja ministerien syrjäyttää sitä niin helposti, että kuninkaallista
suosiollisuutta ei milloinkaan tehokkaasti osoitettu hänelle
itselleen tai hänen ystävilleen, paitsi parina kertana, jolloin
kuningas jossain määrin vallattiin yllätyksellä, kuten loordi
Glenvarlochin ensimäisellä käynnillä.

Perusteellisemmin tuntien Englannin hovin näki loordi Dalgarno isänsä
puutteellisuuden. "Ei ole koskaan ollut miestä", valitti hän, "jolla
olisi ollut niin täydellisesti vallassaan kohota onnen huipulle
kuin isä-parallani. Hän oli hankkinut oikeuden rakentaa portaat
askelma askelmalta, verkalleen ja varmasti, antaen jokaisen vuosi
vuodelta anomansa suosion tulla vuorostaan tukikohdaksi seuraavalle
vuotuiselle myönnytykselle. Mutta sinun urasi ei saa haaksirikkoutua
samalle rannikolle, Nigel", tapasi hän lopettaa. "Jos minulla onkin
vähemmän vaikutuskeinoja kuin isälläni on tai oikeastaan oli, kunnes
hän haaskasi ne sektinassakoihin, haukkoihin, koiriin ja muuhun
tuollaiseen kamaan, niin kykenen paljoa paremmin kuin hän kehittämään
sitä, mitä olen saavuttanut, ja se kaikki tulee käytetyksi sinun
hyväksesi, Nigel. Älä kummastu tai loukkaannu siitä, että näet minua
nykyään vähemmän kuin ennen. Hirvenmetsästys on alkanut, ja prinssi
haluaa useammin pitää minua seurassaan. Minun on myös saateltava
herttuaa, jotta saan puhutuksi puolestasi, kun tulee tilaisuutta."

"Minulla ei ole mitään syytä esittää asiaani herttualle", tiukkasi
Nigel vakavasti; "olen jo useasti sanonut sen".

"No, enhän minä muuta tarkoittanutkaan, sinä ynseä ja epäluuloinen
vastustelija", vastasi Dalgarno, "vaan samaa kuin puhumistani
herttuan puolesta sinulle. Tahdon vain saada osuuden kuninkaallisen
herramme lempisiunauksesta: _beati pacifici."_

Useina kertoina saivat loordi Glenvarlochin keskustelut sekä
vanhan jaarlin että hänen poikansa kanssa samanlaisen käänteen
ja saman lopun. Hänestä tuntui toisinaan siltä kuin olisi hänen
yksinkertaiseksi käynyt juttunsa saattanut kehittyä jotenkuten
nopeammin jommankumman toimesta, puhumattakaan lady Blackchesterin
enemmän näkymättömästä ja kerskumattomasta, mutta tuskin vähemmin
varmasta vaikutuksesta. Mutta oli yhtä mahdoton epäillä isän
suorasukaista rehellisyyttä kuin loordi Dalgarnon innokasta ja
palveliasta ystävyyttä, eikä myöskään voinut hevillä olettaa, että
hänet niin suosiollisesti vastaanottaneen ladyn kannatus saattoi
puuttua, jos sillä voi olla merkitystä hänen asialleen.

Nigel oivalsi edelleen todeksi, mitä loordi Dalgarno usein
huomautti, että kun suosikkia arveltiin hänen vihamiehekseen,
halusi jokainen pikku virkamies, jonka käsien kautta hänen juttunsa
piti välttämättömästi kulkea, ottaa ansiokseen sellaisten esteiden
toimittamista hänen tielleen, joita hän kykeni voittamaan ainoastaan
sitkeydellä ja kärsivällisyydellä, ellei hän pitänyt parempana
sovittaa vieraantumista tai loordi Dalgarnon sanojen mukaan solmia
rauhaa Buckinghamin herttuan kanssa.

Nigel olisi voinut kysyä ystävänsä George Heriotin neuvoa tästä
kohdasta, edellisellä kerralla havaittuaan sen niin edulliseksi.
Epäilemättä olisi hän siten menetellytkin, mutta ainoana kertana,
jolloin hän oli tavannut kultasepän heidän käytyänsä hovissa, oli
arvoisa porvari juuri kiireisesti valmistautunut matkalle Parisiin
hyvin tärkeällä ammattiinsa kuuluvalla asialla. Hän oli erityisesti
saanut siihen hovin ja Buckinghamin herttuan valtuutuksen, ja siitä
oli arvattavasti tulossa melkoista voittoa. Kelpo mies hymyili
mainitessaan herttuaa. Hän sanoi olleensa jokseenkin varma siitä,
ettei hän pitkääkään aikaa olisi sillä taholla epäsuosiossa.

Loordi Glenvarloch lausui mielihyvänsä tuosta leppymisestä,
huomauttaen johtuneensa mitä tukalimpiin ajatuksiin siitä, että
mestari Heriot oli hänen tähtensä käynyt vastenmieliseksi noin
voimalliselle suosikille ja kenties alttiiksi tämän kostolle.

"Mylord", lausui Heriot, "isänne pojan tähden tekisin paljon,
ja kuitenkin on totinen tosi, jos tunnen itseni, että tekisin
oikeuden nimessä yhtä paljon ja vaarantaisin saman verran paljoa
vähäpätöisemmän henkilön puolesta kuin olen teidän takianne
uskaltanut. Mutta koska emme tapaisi toisiamme johonkuhun aikaan,
täytyy minun jättää oman viisautenne varaan tämän jutun ajaminen
edelleen."

Ja siten he ystävällisesti ja sydämellisesti erisivät toisistaan.

Loordi Glenvarlochin asemassa tapahtui muitakin mainittavia
muutoksia. Syrjäkaupungilla asuminen tuotti haittaa hänen nykyisissä
puuhissaan ja tavaksi tulleessa huvittelussaan. Kenties hän myös
alkoi hiukan häpeillä kajuuttiansa Paavalin laiturin ääressä ja
haluta hiukan enemmän säätynsä mukaista asuntoa. Tätä varten hän
vuokrasi lakikoulun läheltä pikku huoneen. Hän oli kuitenkin melkein
suruissaan toimenpiteestään, kun huomasi, että hänen muuttonsa näytti
tuottavan jonkun verran mielipahaa John Christielle ja paljonkin
hänen sydämelliselle ja toimekkaalle emännälleen. Edellinen oli
vakava ja juro kaikessa esiintymisessään ja lausui ainoastaan
toivovansa, että kaikki oli ollut loordi Glenvarlochin mielen
mukaista ja että mikään sopimaton laiminlyönti heidän taholtaan ei
vaikuttanut hänen poistumiseensa. Mutta kyynel kimalsi Nelly-emännän
silmänurkassa, kun tämä luetteli, mitä erinäisiä parannuksia hän
oli tehnyt kamarissa vasiten saadakseen sen mukavammaksi hänen
ylhäisyydelleen.

"Iso merikirstukin", hän kertoi, "raahattiin ylikertaan
puotipalvelijan ullakkokoppiin, vaikka se jätti poika-paralle
tuskin kahdeksantoista tuuman loman hänen ryömiäkseen sen ja sängyn
välitse; ja taivas tietää -- en vain minä -- saapiko sitä sieltä enää
koskaan tuoduksi alas kapeita portaita. Ja konttorin muuttaminen
vuodekomeroksi maksoi ummelleen kaksikymmentä killinkiä, ja totisesti
olisi konttori mukavampi kelle hyvänsä muulle vuokralaiselle kuin
teidän ylhäisyydellenne. Ostinhan minä ihan vaseti liinavaatteitakin
-- mutta tapahtukoon taivaan tahto -- en minä nuru."

Jokainen pitää henkilökohtaisen kiintymyksen merkeistä. Nigel tunsi
todella sydäntänsä ahdistavan niinkuin halveksisi hän olosuhteittensa
parantuessa alhaissäätyisten ystävien yksinkertaisia mukavuuksia ja
kohteliaisuuksia, jotka olivat vielä äskettäin olleet suoranaisia
suosionosoituksia. Kaikin mahdollisin vakuutuksin ja niin runsaalla
maksulla, kuin suostuivat ottamaan vastaan, koetti hän lähtiessään
lieventää heidän tunteittensa loukkaannusta, ja erosuutelo emännän
viehkeiltä huulilta sinetitsi hänen anteeksiantonsa.

Richie Moniplies jättäytyi isännästään taamma, kysyäkseen voisiko
John Christie tarpeen tullen auttaa kunnon skotlantilaista
paluumatkalle omaan maahansa, ja varmistuttuaan Johnin auliudesta
siinä suhteessa hän erotessaan lausui piankin muistuttavansa tätä
lupauksestaan. "Sillä", hän sanoi, "jollei mylord ole kyllääntynyt
tähän Lontoon elämään, tunnenpa erään, joka on, nimittäin minä itse,
ja vakaasti olen päättänytkin nähdä jälleen Arthurin istuimen ennen
kuin olen montakaan viikkoa vanhempi".



14. LUKU.

Richie tekee eron.


Richie Moniplies piti sanansa. Nuoren loordin asetuttua uuteen
asuntoonsa hän paria kolmea päivää myöhemmin ilmestyi Nigelin eteen
tämän valmistuessa pukeutumaan sitte kun oli noussut levolta paljoa
myöhäisempänä hetkenä kuin oli ennemmin pitänyt tapanaan.

Katsoessaan saattolaiseensa huomasi Nigel hänen juhlallisilla
kasvonpiirteillään yhä lisääntyvää synkkyyttä, joka ilmaisi
joko yltynyttä mahtipontisuutta tai siihen lisäksi tullutta
tyytymättömyyttä taikka molempiakin.

"Mitä nyt", kysyi hän, "mikä on hätänä tänä aamuna, Richie, kun
kasvosi ovat käyneet tuollaisen hullunkurisen naamion kaltaisiksi,
joka tuolla suihkuttaa vettä?" viitaten lakikoulun kirkkoon, jonka
goottilainen rakennustyyli näkyi ikkunasta.

Richie väänsi päätänsä hieman oikealle niin kankeasti kuin olisi
häntä niskanjäykistys vaivannut ja vastasi heti palaten entiseen
asentoonsa: "Naamiosta nyt viisi -- semmoisista asioista en tullut
puhumaan."

"Ja mistä sinulla siis on puhuttavaa?" tiedusti hänen herransa,
jonka olivat olosuhteet karaisseet sietämään melkoisen vapaata
käyttäytymistä palvelijansa taholta.

"Mylord", alotti Richie, mutta pysähtyi köhimään ja kakistelemaan,
ikäänkuin olisi hänen sanottavansa pyrkinyt tarttumaan kurkkuun.

"Arvaan salaisuutesi", sanoi Nigel, "sinä tarvitset hiukan rahaa,
Richie. Riittääkö viisi kolikkoa tähän hätään?"

"Mylord", vahvisti Richie, "suittaa niin olla, että tarvinnen
rahtusen rahaa; ja minua ilahuttaa samalla kertaa kuin surettaa, että
teidän ylhäisyydellänne on sitä runsaammin kuin ennen".

"Ilahduttaa ja surettaa, mies!" kummeksi loordi Nigel.

"Minun arvotukseni on väleen selvillä", ilmoitti Richie "Tulin
kysymään teidän ylhäisyydeltänne, onko teiltä vietävänä mitään
terveisiä Skotlantiin."

"Skotlantiin! -- mutta oletko järjiltäsi, mies?" ällistyi Nigel.
"Etkö voi viipyä kunnes lähdet sinne minun seurassani?"

"Minusta voisi olla kovin vähän hyötyä", arveli Richie, "koska aiotte
palkata toisen paashin ja tallirengin".

"Mutta, sinä kateellinen aasi", kivahti nuori loordi, "eikö omien
velvollisuuksiesi taakka siitä vain kevene? Mene, syö aamiaisesi ja
juo oluesi kaksin verroin voimakkaana, saadaksesi mokomat hulluudet
pois mielestäsi. Voisin suuttua typeryyteesi, mies -- mutta minä
muistan, miten olet pysynyt puolellani vastoinkäymisessä."

"Vastoinkäyminen, mylord, ei olisi koskaan erottanut meitä", vakuutti
Richie. "Luulenpa, että jos asiat olisivat pahimmilleen kiristyneet,
olisin voinut nähdä nälkää yhtä uljaasti kuin teidän ylhäisyytenne
tai paremminkin, ollen jossain määrin tottunut sellaiseen, sillä
vaikka minä vietin poikuusvuoteni teurastajan kojussa, en ole koko
ikääni ollut alituisessa tuttavuudessa vatkulin kanssa."

"No, mitä tarkoitatkaan kaikella tällä laverruksella?" pahastui
Nigel; "vai tahdotko vain kiusata kärsivällisyyttäni? Sinä tiedät
varsin hyvin, että vaikka minulla olisi kaksikymmentä palvelusmiestä,
pitäisin heistä kaikista suurimmassa arvossa sitä uskollista
saattolaista, joka pysyi puolellani ahdingossa. Mutta on kerrassaan
järjetöntä härnätä minua juhlallisilla päähänpistoillasi."

"Mylord", haastoi Richie, "selittäessänne luottamuksenne minuun
olette menetellyt kunniallisesti itseänne kohtaan, jos saan nöyrästi
huomauttaa sen verran, ettekä suinkaan ilman minun ansiotani.
Kuitenkin täytyy meidän erota."

"Ihme ja kumma, mies -- miksi?" hämmästyi loordi Nigel. "Mitä syytä
voi siihen olla, jos olemme molemmin puolin tyytyväisiä?"

"Mylord", selitti Richie Moniplies, "teidän ylhäisyytenne hommat ovat
semmoisia, etten minä voi niitä läsnäolollani hyväksyä tai kannattaa".

"Mitä sanotkaan, tolvana!" tulistui hänen herransa.

"Sallikaa minun huomauttaa, mylord", vastasi hänen palvelijansa,
"että on kohtuutonta loukkaantua sekä puhumisestani että
vaitiolostani. Jos voitte maltillisesti kuunnella lähtöni perusteita,
niin se saattaa hyvinkin olla parempi teille täällä ja tämän jälkeen
-- jos ette, niin antakaa minulle lupa poistua tuppisuuna, ja jääköön
se siis silleen."

"Anna tulla, mies!" käski Nigel. "Puhu suusi puhtaaksi -- mutta
muista sentään, kelle puhut."

"No niin, mylord -- minä puhun nöyrästi" -- milloinkaan ei Richie
ollut näyttänyt jäykistyneemmän arvokkaalta kuin virkkaessaan tämän
sanan; "mutta luuletteko, että tuo noppien viskely ja korttien
sakaaminen ja krouveissa ja näytelmätaloissa kuljeskeleminen soveltuu
teidän ylhäisyydellenne -- sillä varmastikaan ei semmoinen elämä
sovellu minulle?"

"Mitä, ethän ole kääntynyt hiuksenhalkojaksi tai puritaniksi,
houkkio?" sanoi loordi Glenvarloch nauraen, vaikka pahastus ja häpeä
tekivät sen hänelle jokseenkin työlääksi.

"Mylord", vastasi hänen saattolaisensa, "tajuan tiedustuksenne
sisällön. On paljon mahdollista, että minä olen hiukan tunnontarkka,
ja sydämeni pohjasta soisin paremmin ansaitsevani sen nimen; mutta
se olkoon sivumennen sanottu. Olen venyttänyt palvelusmiehen
velvollisuuksia niin pitkälle kuin pohjoismaalainen omatuntoni
sallii. Voin antaa hyvän sanani herrani tai synnyinseutuni
puolesta, kun olen vieraalla maalla, vaikka jättäisinkin silkan
toden pikkusen sivummalle. Niin, ja minä otan tai annan sivalluksen
sen miehen kanssa, joka puhuu halventavasti kumpaisestakaan.
Mutta tämä leiskuminen, peluu ja tiatterilystäily ei ole minun
elementtiäni -- en saa hengitetyksi siinä -- ja kuullessani teidän
ylhäisyytenne voittavan rahat joltakulta vaivaiselta raukalta,
jolle ne ovat voineet olla peräti kipeään tarpeeseen, niin kautta
sieluni, jos huutavaan hätään kaipaisitte rahoja, mieluummin kuin
soisin voittavanne sen erän häneltä loikkaisin pensasaidan yli
teidän ylhäisyytenne kanssa ja huikkaisin 'seis!' ensimäiselle
kalakauppiaalle, jonka kohtaisimme tulossa Smithfieldistä
essexiläisten vasikkainsa hinta massissaan!"

"Sinä olet tomppeli", moitti Nigel, jota kuitenkin omatunto pahasti
soimasi. "En milloinkaan pelaa muuten kuin pikku eristä."

"Niin kyllä, mylord", vastasi taipumaton palvelija, "ja -- yhä
luvallanne lausuen -- se on vain sitä pahempi. Jos te pelaisitte
vertaistenne kanssa, niin synti saattaisi pysyä samana, mutta
siinä olisi enemmän maallista kunniaa. Teidän ylhäisyytenne tietää
tai voisi tietää omasta kokemuksesta, joka ei ole vielä montakaan
viikkoa vanha, että pikku eriä on tukala menettää niiden, joilla ei
ole isompia; ja täytyypä minun suoraan sanoa teille, että ihmiset
moittivat teidän ylhäisyytenne pelaavan ainoastaan sellaisten
hairahtuneitten olentojen kanssa, joilla ei ole muuta menetettävää
kuin pelkät panoksensa."

"Kukaan ei rohkene väittää sitä!" vastasi Nigel kiukustuneena.
"Minä pelaan kenen kanssa haluan, mutta tahdon pelata ainoastaan
sellaisesta panoksesta kuin haluan."

"Sitä ne juuri väittävätkin, mylord", pitkitti arnahtamaton Richie,
jota luontainen läksytyshalu ja suorasukaisuus esti oivaltamasta,
mitä tuskaa hän tuotti herralleen; "nuo ovat juuri heidän omia
sanojansa. Eilenkin teidän ylhäisyytenne suvaitsi tuossa samaisessa
ravintolassa voittaa siltä nuorelta puolivillaiselta herrasmieheltä,
jolla oli ihokas tulipunaista samettia ja kukonsulka kypärälakissa
-- häneltä, tarkoitan, joka tappeli sen suurisuisen kapteenin kanssa
-- viisi puntaa tai sille paikkeelle. Näin hänen tulevan käytävää
pitkin, ja jollei hän ollut puhdistettu puille paljaille, niin en ole
eläissäni nähnyt häviöön joutunutta miestä."

"Mahdotonta!" intti loordi Glenvarloch. "Kuka hän sitten onkaan? Hän
näytti varakkaalta mieheltä."

"Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mylord", vastasi Richie.
"Korukirjailu ja metallinapit tuottavat tyhjiä taskuja. Ja jos
kysytte, kuka hän on -- niin kenties arvaan enkä huoli kertoa."

"Ainakin, jos olen tuottanut kellekään sellaiselle miehelle
vahinkoa", pyysi loordi Nigel, "anna minun tietää, miten voin sen
korjata".

"Älkää siitä piitatko, mylord -- aina kunnioittavasti puhuakseni",
sanoi Richie; "hänestä tullaan pitämään soveliaasti huolta. Ajatelkaa
häntä vain lähimäisenä, joka oli kiitämässä ylimääräisellä kyydillä
hornaan ja sai teidän ylhäisyydeltänne hyvän pukkauksen eteenpäin
matkallaan. Mutta minä pysäytän hänet, jos järki pätee siihen, ja
siispä ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kysyä siitä sen enempää,
sillä sen joutumisesta tietoonne ei olisi mitään hyötyä, vaan
suuresti päinvastoin."

"Kuulepas, mies", sanoi hänen herransa, "olen erityisistä syistä
sietänyt puheitasi näin kauvan, mutta älä enää pitemmälle käytä
väärin suopeuttani -- ja koska sinun välttämättömästi pitää lähteä,
niin mene, Jumalan nimessä, ja tästä saat matkakassaa." Niin
sanoen hän laski palvelijansa käteen kultaa, jonka Richie mitä
huolellisimmin laski kolikko kolikolta.

"Onko kaikki kunnossa -- vai ovatko ne vajapainoisia -- tai mikä
hitto sinua pidättelee, kun viisi minuuttia takaperin olit niin
kovin kiireissäsi?" ärähti nuori loordi nyt kerrassaan ärtyneenä
siitä julkeasta suvaitsemattomuudesta, jolla Richie jakeli
siveellisyysohjeitaan.

"Kolikkojen lukumäärä on täydellinen", myönsi Richie horjumattoman
vakavasti, "ja mitä painoon tulee, niin vaikka ne ovat niin
turhantarkkoja tässä kaupungissa, että irvistävät hiukankin kepeälle
tai reunastaan rakoutuneelle rahalle, hyppäävät ne niihin käsiksi
Edinburghissa kuin kukko karvikkaan. Kultakolikot eivät siellä ole
niin runsaita, sen pahempi!"

"Sitä hupsumpi siis olet", huomautti Nigel, jonka suuttumus oli vain
hetkellistä, "kun jätät maan, missä niitä on kylliksi".

"Mylord", puheli Richie, "ollakseni teille suorapuheinen, Jumalan
armo on parempi kuin maallinen mammona. Kun Henki, kuten nimitätte
tuota monsieur Lutinia, -- ja yhtä hyvin voisitte sanoa häntä
Hirreksi, sillä se hänet varmaankin perii, -- sitte suosittaa
teille paashia, kuulette vähän sellaisia opetuksia kuin olette
minulta kuullut. Ja vaikka ne olisivat viimeiset sanani", hän jatkoi
ääntänsä korottaen, "niin sanoisin teidän harhaantuneena hylkäävän
polut, joita kunnioitettava isänne astui, ja mikä pahempi, te olette
menossa -- yhä luvallanne sanoen -- hornaan pesuriepu hännyksenä,
sillä teitä nauravat ne, jotka johtavat teitä noille vallattomuuden
syrjäpoluille".

"Nauravatko!" sanoi Nigel, joka ikäistensä tavoin oli herkempi
pilkalle kuin järjelle. "Kuka rohkenee nauraa minua?"

"Mylord, niin totta kuin elän leivästä -- ei, jopa niin totta
kuin olen vilpitön mies, ja luullakseni ei teidän ylhäisyytenne
ole koskaan havainnut Richien kieleltä kirpoavan muuta kuin totta
-- paitsi teidän ylhäisyytenne kunniaksi, maani hyödyksi tai
kenties johonkin omaan pikku tarpeeseeni, jolloin koko totuuden
julistaminen oli turhaa -- sanon siis, niin totta kuin olen vilpitön
mies, kun näin tuon mies-paran tulevan käytävää pitkin tuossa
ravintolassa, joka on Jumalan ja ihmisten kiroama (taivas minulle
sellaiset voimasanat anteeksi suokoon!), hampaat purtuina yhteen,
kädet nyrkissä ja lakki vedettynä alas otsalle kuin toivottoman
miehen, virkkoi minulle Henki: 'Tuossa menee tunkioltaan eksynyt
kananpoikanen, jonka on herrasi kyninyt kyllin puhtaaksi; kyllä
kestää, ennen kuin hänen ylhäisyytensä pörhistelee höyheniään oikean
taistelukukon kanssa.' Ja niinpä, mylord, suoraan sanoakseni,
lakeijat ja teikarit ja varsinkin teidän veriveljenne loordi Dalgarno
nimittävät teitä varpushaukaksi. Ajattelin hiukan lyödä Lutinin
päähän läven siitä puheesta, mutta lopultakaan ei kiista ollut sen
arvoinen."

"Käyttävätkö ne sellaisia nimityksiä minusta?" tulistui loordi Nigel.
"Kuolema ja paholainen!"

"Ja paholaisen emo, mylord", vastasi Richie; "ne hyörivät kaikki
kolme Lontoossa. Ja sitäpaitsi Lutin ja hänen herransa nauroivat
teille, mylord, kun annoitte ajatella, että -- häpeä sitä
mainitakaan -- että te olitte kovin hyvissä väleissä sen siivon
kelpo miehen vaimon kanssa, jonka talosta vastikään läksitte,
koska se ei kelvannut uuteen komeiluunne, kun sitä vastoin he
sanoivat, nuo hävyttömät pilkkaajat, että te uskottelitte päässeenne
moiseen suosioon, vaikka teillä ei ollut miehuutta noin sievään
saaliiseen, ja että varpushaukka oli liiaksi pelkuri lentämään
juustonkaupustelijankaan muijaan käsiksi." Hän pysähtyi toviksi
ja katseli tiukasti herransa kasvoja, jotka hehkuivat häpeästä ja
suuttumuksesta; sitte hän jatkoi: "Mylord, tein teille oikeutta
ajatuksissani, ja itselleni myös; sillä, arvelin minä, hän olisi
rypenyt yhtä syvällä tuonlaatuisessa hurjastelussa kuin muissakin,
jollei Richie olisi pitänyt aistimiansa valveilla."

"Mitä uutta järjettömyyttä olet saanut kiusaannuksekseni?" ärähti
loordi Nigel. "Mutta jatkahan, koska olen viimeistä kertaa
häpeämättömyytesi ahdistamana, -- jatka, ja käytä aikaasi parhaiten."

"Sen totisesti teen", vakuutti Richie. "Ja koska taivas on suonut
minulle kielen puhuakseni ja neuvoakseni --"

"Jota leiviskää sinun ei voi suinkaan syyttää jättäneen jouten",
keskeytti loordi Glenvarloch.

"Totta kyllä, mylord", myönsi Richie, taas heilauttaen kättään
ikäänkuin kehoittaakseen herraansa olemaan vaiti ja tarkkaavainen;
"siten toivoakseni ajattelette jonkun ajan kuluttua. Ja koska
olen jättämäisilläni palveluksenne, on asianmukaista teidän saada
kuulla totuus, voidaksenne harkita pauloja, joille nuoruutenne ja
viattomuutenne saattaa joutua alttiiksi, kun vanhemmat ja säveämmät
päät poistuvat luotanne. Muuan rehevä, hyvännäköinen vaimoihminen,
noin neljänkymmenen vaiheilla, on paljon kysellyt teistä, mylord."

"No, mitä hän minusta halusi?" tiedusti loordi Nigel.

"Ensimältä, mylord", kertoi hänen ymmärtäväinen saattolaisensa, "kun
hän näytti siistiltä naiselta ja halukkaalta -- järkevään seuraan, en
ollut suinkaan vastahakoinen päästämään häntä puheisiini".

"Sen arvaan", virkkoi loordi Nigel, "etkä haluton pakisemaan hänelle
yksityisistä asioistani".

"Oivalsin minä paremmin, mylord", oikaisi palvelija; "sillä vaikka
hän teki minulle monia kysymyksiä maineestanne, varoistanne,
asiastanne täällä ja muusta sellaisesta, en katsonut soveliaaksi
kertoa hänelle selvää totuutta niistä".

"En käsitä sinulla olleen mitään tarvista", huomautti loordi Nigel,
"kertoa sellaiselle naiselle totta tai valettakaan asioista, jotka
eivät häneen vähääkään kuuluneet".

"Samaa arvelin minäkin, mylord", vastasi Richie, "ja niinpä en
kertonut hänelle kumpaakaan".

"Ja _mitä_ sinä sitte kerroit hänelle, senkin iankaikkinen
lavertaja?" kysyi hänen isäntänsä kärsimättömänä miehen
jaarittelusta, mutta kuitenkin uteliaana tietämään, mihin se kaikki
tähtäsi.

"Juttelin hänelle", selitti Richie, "maallisesta omaisuudestanne ja
niin edelleen jotakin, mikä ei ole totta juuri tällä haavaa, mutta
on ollut totta aikaisemmin, pitäisi olla totta nyt ja on totta taas
vastedes -- nimittäin että te omistatte komeita tiluksia, joihin
teillä nyt onkin vain oikeus. Mukavaa haastelua meillä oli siitä
ja muista aiheista, kunnes hän näytti pukinsorkan, alkaen rupattaa
minulle jostakusta naikkosesta, jonka hän sanoi mielistyneen teidän
ylhäisyyteenne, ja mieluusti olisi hän puhunut teidän kanssanne
erityisesti siitä. Mutta kuullessani tuollaista vihiä aloin ajatella,
ettei hän ollut paljoakaan parempi kuin -- vhiu!" Hän lopetti
kertomuksensa hiljaisella, mutta hyvin valaisevalla vihellyksellä.

"Ja miten menetteli viisautesi näin ollen?" tiedusti loordi Nigel,
joka äskeisestä närkästyksestään huolimatta nyt kykeni tuskin
pidättämään nauruaan.

"Minä otin semmoisen hahmon, mylord", kertoi Richie, rypistäen
juhlallisia kulmakarvojaan, "jonka piti kouristaa hänen sydäntään
moisilla asioilla kulkemisesta. Osoitin hänelle selkeästi pahuutensa
ja uhkasin suoraa päätä toimittaa hänet sukellustuoliin; hän
vastavuoroon sätti minua häpeämättömäksi pohjoismaalaiseksi rakiksi
-- ja niin me erosimme, emmekä toivoakseni ja uskoakseni enää koskaan
osu yhteen. Ja siten minä seisoin teidän ylhäisyytenne ja tuon
kiusauksen välillä, joka olisi saattanut olla pahempi kuin ravintola
tai tiatterikaan, sillä tiedättehän, mitä Salomo, juutalaisten
kuningas, sanoo vieraasta naisesta -- sillä, sanoin itsekseni,
olemme jo villiintyneet peluuseen, ja jos seuraavaksemme ryhdymme
salavuoteuteen, niin Luoja tiesi mihin joudummekaan!"

"Hävyttömyytesi ansaitsisi kuritusta, mutta se on ainakin
toistaiseksi viimeinen, mikä joutuu siedettäväkseni -- ja minä
annan sen anteeksi", lupasi loordi Glenvarloch. "Ja koska eroamme,
Richie, en sano varokeinoistasi minun suhteeni muuta kuin että olisit
luullakseni voinut jättää minut toimimaan oman harkintani mukaan."

"Paljoa parempi jättämättä", vastasi Richie, "paljoa parempi. Me
olemme kaikki heikkoja olentoja ja voimme päättää paremmin toistemme
puolesta kuin omastamme. Ja mitä minuun tulee, niin minäkin, paitsi
siinä supliikkiasiassa, jollaista suittaa sattua kelle hyvänsä,
olen aina havainnut olevani paljoa älykkäämpi toimiessani teidän
ylhäisyytenne puolesta kuin siinä, mitä olen saanut tehdyksi omaksi
hyödykseni -- minkä muuten olenkin aina jättänyt toiselle sijalle,
niinkuin velvollisuuteni on vaatinut."

"Niin uskonkin tehneesi", myönsi loordi Nigel; "aina olen havainnut
sinut vilpittömäksi ja uskolliseksi. Ja koska Lontoo miellyttää sinua
niin vähän, lausun sinulle lyhyet jäähyväiset, ja voit matkustaa
Edinburghiin kunnes minä tulen sinne itse, jolloin toivottavasti
rupeat jälleen palvelukseeni."

"No, taivas teitä siunatkoon, mylord", kiitti Richie Moniplies
kohotetuin katsein, "sillä tuo sana kuulostaa armollisemmalta kuin
mikään kahteen viikkoon virkkamanne. Hyvästi jääkää, mylord."

Hän ojensi vankan luisevan kouransa, tarttui loordi Glenvarlochin
käteen, nosti sen huulilleen, kiepahti sitte kannoillaan ja
poistui huoneesta kiireesti, ikäänkuin peljäten ilmaisevansa
suurempaa liikutusta kuin soveltui hänen käsityksiinsä arvokkaasta
käyttäytymisestä. Loordi Nigel kummastui hiukan hänen äkillisestä
lähdöstään ja huusi häntä takaisin kuullakseen, oliko hänellä
riittävästi varoja, mutta Richie pudisti päätänsä sen enempää
vastaamatta ja juoksi joutuin alas portaita, paukautti ulko-oven
perässään kiinni ja näkyi piankin harppaamassa Strandilla.

Hänen isäntänsä piti lähtenyttä melkein tahtomattaankin silmällä
ja näki ikkunastaan jonkun aikaa äskeisen saattolaisensa pitkän,
laihan vartalon, kunnes tämä katosi ihmisvilinään. Nigelin mietteet
eivät olleet pelkkää oman esiintymisensä hyväksymistä. Ei ollut
mikään hyvä merkki hänen elämänsä laadusta -- tätä ei hän voinut
olla tunnustamatta itselleen -- että noin uskollinen palvelija ei
enää näyttänyt tuntevan samaa ylpeyttä hänen palveluksessaan tai
kiintymystä häntä kohtaan kuin oli aikaisemmin osoittanut. Ja hän
tunsi jonkun verran omantunnon vaivoja Richien syyttelystä, samalla
kun häntä hävetti ja loukkasi se väritys, jonka muut antoivat hänen
mielestään varovalle ja maltilliselle pelaamiselle. Hänellä oli vain
se puolustus, että asia ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä
siinä valossa.

Sitte johdatti ylpeys ja itserakkaus hänen ajatuksiinsa, että
toiselta puolen ei Richie kaikkine hyvine aikeineenkaan ollut
juuri muuta kuin itseluuloinen, mahtipontinen palkollinen, joka
näytti taipuisammalta esiintymään holhoojana kuin lakeijana, muka
pelkästä rakkaudesta herraansa kohtaan ottaen oikeudekseen sekaantua
hänen toimiinsa ja valvoa niitä sekä lisäksi saattaen hänet
naurunalaiseksi hienossa maailmassa käyttäytymisensä vanhanaikaisella
muodollisuudella ja häiritsevällä tunkeilulla.

Nigelin katseet olivat tuskin kääntyneet ikkunasta, kun hänen
uusi isäntänsä astui huoneeseen ja ojensi hänelle kirjelmän, joka
oli huolellisesti kiedottu silkkirihmalla ja sinetitty -- sen
oli antanut, hän sanoi, muuan nainen, joka ei ollut pysähtynyt
hetkeksikään. Sisältö värähdytteli samaa jännettä, jota Richie
Moniplies oli jo täristellyt. Kirjelappu kuului seuraavasti:

    Korkeasti kunnioitettavan loordi Glenvarlochin käsiin,
    tuntemattomalta ystävältä.

    "Mylord!

    Te luotatte epärehelliseen ystävään ja vahingoitatte kunniallista
    mainetta. Teidän ylhäisyytenne tuntematon, mutta todellinen
    ystävä tahtoo lausua yhdellä sanalla, mitä te ette kuulisi
    mielistelijöiltä niin pitkään aikaan kuin riittäisi täydelliseksi
    häviöksenne. Se jota pidätte mitä uskollisimpana -- ystävänne
    loordi Dalgarno -- on aivan petollinen teitä kohtaan ja
    pyrkii ystävyyttä teeskennellen turmelemaan menestyksenne ja
    häpäisemään hyvää nimeä, jolla voisitte edistää asiaanne. Hänen
    teille osoittamansa suosiollinen kannatus on vaarallisempi kuin
    prinssin ynseys, samoin kuin Beaujeun ravintolassa voittaminen on
    häpeällisempää kuin häviäminen. Varokaa kumpaistakin. Ja tämän
    vain tahtoo saada lausutuksi vilpitön, mutta, nimetön ystävänne

                                             IGNOTO."

Loordi Glenvarloch pysähtyi toviksi miettimään ja rypisti paperin
kokoon -- sitte hän taas avasi sen ja luki tarkkaavasti -- rypisti
otsaansa -- harkitsi hetkisen ja huudahti sitte repien sen
siekaleiksi: "Pois kehno parjaus! Mutta tahdonpa pitää silmällä --
tarkata --"

Ajatus toisensa jälkeen juolahti hänen mieleensä, mutta ylimalkaan
oli Glenvarloch niin vähän tyytyväinen aprikoimisensa tulokseen, että
päätti häivyttää mietteensä kävelyllä puistossa. Ottaen viittansa ja
hattunsa hän siis läksi sinne.



15. LUKU.

Kolmas varoitus.


Vaikka Kaarlo II laajensi, kaunisti vehmailla lehtokujilla ja
muutenkin paranteli Pyhän Jaakon puistoa, oli se jo hänen isoisänsä
aikana yleisenä ja suosittuna kävelypaikkana, jossa säätyhenkilöt
paljon liikkuivat jaloittelukseen ja aikansa kuluksi.

Loordi Glenvarloch suuntasi sinne askeleensa karkoittaakseen ikäviä
aatoksia, kun näitä oli hänen mielessään herättänyt eroamisensa
uskollisesta apuristaan Richie Monipliesista sellaiseen tapaan, joka
ei ollut mieluisa hänen ylpeydelleen ja tunteilleen, sekä entisen
palvelijansa viittauksien vahvistukseksi tullut nimetön kirje.

Puistossa oli melkoisesti yleisöä hänen sinne tullessaan, mutta
nykyisessä mielentilassaan hän tahtoi karttaa seuraa, -- pysytellen
syrjässä runsaammin käytetyiltä Westminsteriin ja Whitehalliin
johtavilta teiltä. Hän samosi pohjoista kohti eli kuten nyt
sanoisimme pitkin aituuksen Piccadillyn puoleista reunaa, luullen
saavansa siellä häiriintymättömänä antautua ajatuksiinsa tai pikemmin
taistella niitä vastaan.

Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi, sillä hänen verkalleen
astellessaan käsivarret viittaan kiedottuina ja hattu silmille
vedettynä hätyytti häntä äkkiä Sir Mungo Malagrowther. Joko kartellen
tai karteltuna oli tämä nähnyt hyväksi tai pakolliseksi vetäytyä
samalle hiljaisemmalle kulmalle puistoa.

Nigel hätkähti kuullessaan ritarin säröisen äänen kimakan, terävän
ja vaikertavan soinnun, eikä hän vähempää säikähtynyt nähdessään
pitkän ja laihan vanhuksen nilkuttavan luoksensa nukkavieruun
viittaan verhoutuneena, jonka pinnalla kymmenentuhatta eriväristä
tahraa peitti alkuperäistä tulipunaista pohjaa, ja päässä uutterasti
kulutettu kastorihattu, jossa vitjojen asemesta oli musta
samettinauha ja kameelikurjen sulkaa vastasi salvukukon höyhen.

Loordi Glenvarloch olisi mielellään pelastautunut, mutta
jäniksenpojalla oli yhtä vähän mahdollisuutta vapautua kokeneesta
ajokoirasta. Sir Mungo oli, vertausta jatkaaksemme, aikaa sitten
oppinut _juoksemaan taiten_ ja varmistautumaan saaliin sieppaamisesta
suuhunsa. Nigel näki siis pakolliseksi seisahtua ja vastata
kuluneeseen kysymykseen: "Mitä kuuluu?"

"Ei mitään erityistä luullakseni", vastasi nuori aatelismies yrittäen
mennä edelleen.

"Kas, te tietenkin menette siihen ranskalaiseen ravintolaan",
huomautti ritari. "Mutta nyt on vielä kovin varhaista -- teemmekin
sillaikaa kierroksen puistossa -- se terästää ruokahaluanne."

Niin sanoen hän tyynesti pisti käsivartensa loordi Glenvarlochin
kainaloon, vaikka hänen uhrinsa kaikkea mahdollista säädyllisyyteen
soveltuvaa vastarintaa tehden painoi kyynäspäänsä tiukasti kylkeä
vasten. Iskukoukulla kytkettyään saaliinsa alkoi ritari hinata sitä
mukanaan. Nigel oli juro ja vaitelias, toivoen pääsevänsä eroon
vastenmielisestä kumppanistaan, mutta Sir Mungo oli päättänyt, että
joskaan loordi ei puhunut, piti hänen ainakin kuunnella.

"Te olette menossa ravintolaan, mylord?" haastoi ivailija. "No,
parempaa ette voi tehdäkään -- siellä on hyvää seuraa ja erityisesti
valittua, kuten olen kuullut. Epäilemättä on se sellaista kuin nuoren
aatelismiehen tuleekin saada ympäristökseen -- ja ylväs isänne olisi
ollut hyvillään, jos olisi nähnyt teidän pitävän niin arvokasta
seuraa."

"Minä luulen", huomautti loordi Glenvarloch arvellen pakolliseksi
virkkaa jotakin, "että seura on niin hyvää kuin yleensä voipi tavata
tuollaisissa paikoissa, missä tuskin sopii sulkea ovea niiltä, jotka
tulevat kuluttamaan rahojansa".

"Oikein, mylord -- aivan oikein", vahvisti hänen kiusaajansa,
puhjeten hykähtelevään, mutta peräti epäsointuiseen nauruun. "Nuo
porvaristomppelit ja maalaismoukat sulloutuvat meidän sekaamme, kun
ovi on vain tuumankin raollaan. Ja mikä neuvoksi? Se vain, että
kun heidän kassansa antaa heille itseluottamusta, me riistämme sen
heiltä. Nylkekää heitä, mylord -- korventakaa niinkuin kyökkipiika
rottia, ja silloin niiden ei tee mieli tulla uudestaan. Niin, niin --
kynikää niiltä höyhenet, nyppikää sulat -- ja silloin eivät lihotetut
salvukukot pyri lentelemään niin korkealle, mylord, kyyhkyshaukkain
ja varpushaukkain ja muiden sellaisten joukkoon."

Ja Sir Mungo tähtäsi Nigeliin nopean, terävän, harmaan silmänsä,
tarkaten ivansa tehoa huolellisesti kuin haavuri arkaluontoisessa
leikkauksessa seuraa veitsensä kulkua.

Niin halukas kuin Nigel olikin salaamaan tunteitaan, ei hän voinut
olla tyydyttämättä kiduttajaansa luimistelulla tämän pistoista. Hän
punehtui kiusaannuksesta ja suuttumuksesta, mutta riitaantuminen Sir
Mungo Malagrowtherin kanssa olisi ollut sanomattoman naurettavaa, sen
hän tunsi, joten hän vain jupisi itsekseen: "Hävytön rahjus!" Tällä
kertaa ei Sir Mungon aistimien vajavuus estänyt häntä kuulemasta ja
vastaamasta.

"Niin juuri -- aivan oikein", huudahti pisteliäs vanha hovilainen.
"Hävyttömiä nahjuksia ne ovat, jotka siten tunkeutuvat parempiensa
seuraan; mutta teidän ylhäisyytenne osaa käyttää niitä hyödyksi
-- teillä on temppunne. Hovissa pidettiin hyvin hauskaa viime
perjantaina siitä, miten te nujersitte jonkun nuoren puotilaisen,
hevosen ja miehen, otitte häneltä _spolia opima_ ja kaikki rahat,
mitä hänellä oli hallussaan, viitan hopeanappeihin asti, sekä
lähetitte hänet syömään ruohoa Nebukadnesarin, Babylonin kuninkaan
tavoin. Suurta kunniaa oli siitä teidän ylhäisyydellenne. Meille
kerrottiin, että se tolvana toivottomuudessaan heittäysi Thamesiin.
Niitä on yltäkyllin jäljellä -- enemmän tuhoutui Floddenin
lakeudella."

"Teille on kerrottu tukku valheita, mikäli minusta on kysymys, Sir
Mungo", väitti Nigel äänekkäästi ja ankarasti.

"Paljon mahdollista -- paljon mahdollista", myönsi häikäilemätön
ja nolostumaton Sir Mungo; "siinä piirissä ei liiku muuta kuin
valeita. Se miekkonen ei siis hukkunutkaan? -- sepä vahinko.
Mutta minä en koskaan uskonut sitä osaa jutusta -- lontoolaisella
rihkamakauppiaalla on enemmän älyä vihassaan. Varmaankin on
mies-pahainen nyt ottanut kelpo varsiluudan käteensä ja lakaisee
viemäreistä ruosteisia nauloja, päästäkseen uudestaan kokoamaan
repullisen selkäänsä. Hänellä on kolme lasta, sanotaan; ne
kyllä auttelevat häntä urheasti katujen haravoimisessa. Teidän
ylhäisyytenne voi saada hänet uudestaan puhdistettavakseen, my lord,
jos heillä on vähänkin onnea rantojen perkauksessa."

"Tämä on enemmän kuin sietämätöntä", ähkäisi Nigel epävarmana,
ryhtyisikö suuttuneesti puoltamaan mainettansa vai viskaisiko
vanhan kiusaajan käsivarrestaan. Mutta hetken mietintä sai hänet
vakuutetuksi siitä, että kumpainenkin menettely vain antaisi pohjaa
juoruille, joiden hän alkoi nyt nähdä vahingoittavan mainettansa sekä
ylemmissä että alemmissa piireissä. Pikaisesti teki hän senvuoksi
viisaamman päätöksen kärsiä Sir Mungon tahallista hävyttömyyttä,
toivoen mahdollisesti saavansa selville, mistä lähteestä saivat
alkunsa nämä jutut, jotka niin haitallisesti hälvensivät hänen
kunniaansa.

Sir Mungo sillävälin tapansa mukaan tarttui Nigelin viimeiseen
sanaan tai oikeastaan sen sointuun ja tulkitsi sitä mielensä
mukaan. "Tietämätöntäkö!" hän kertasi; "eipä niinkään, mylord,
sillä kuulemani mukaan on teillä erinomainen onni. Teidän sanotaan
hyvin osaavan kohdella oikullista Onnetarta, nokkelana ja säyseänä
nuorukaisena, halukkaasti lämmitellen hänen myhäilyissään, antamatta
hänen rypistää teille silmäkulmiansa. Ja silloin on ihmisellä onni
tosiaan kuin säkissä."

"Sir Mungo Malagrowther", pyysi loordi Glenvarloch, kääntyen häneen
totisena, "suvaitkaahan kuunnella minua hetkinen".

"Niin hyvin kuin kykenen, mylord -- parhaani mukaan", vastasi Sir
Mungo pudistaen päätänsä ja osoittaen vasemman käden sormella
korvaansa.

"Koetan puhua hyvin selvästi", lupasi Nigel ponnistautuen
kärsivälliseksi. "Te pidätte minua huomattuna pelurina; vakuutan
kunniasanallani, että asiaa ei ole teille esitetty oikein -- minä
en ole sellainen. Te olette minulle ainakin velvollinen hiukan
selittämään, mistä olette voinut saada niin vääriä tietoja."

"En ole milloinkaan kuullut olevanne _suuri_ peluri, enkä ole koskaan
ajatellut tai sanonut teistä sitä, mylord", selitti Sir Mungo, joka
huomasi mahdottomaksi välttää kuulemasta, mitä Nigel oli lausunut
erityisen harkitusti ja selvästi ääntäen. "Sanon vieläkin -- en ole
koskaan kuullut, kertonut tai ajatellut teidän olevan rento peluri,
-- sellainen, joita luetaan ensi luokkaan kuuluviksi. Katsokaas,
mylord, minä sanon _sitä_ peluriksi, joka hakee tasapuolisia panoksia
ja tasaväkistä taitoa sekä pysyy pelissä, olipa onni hyvä tai huono;
ja minä sanon _sitä_ rennoksi tai ensiluokkaiseksi peluriksi, joka
arvelematta antautuu sellaiseen veikkaan. Mutta sellaista miestä,
mylord, jolla on malttia ja varovaisuutta pidättyä milloinkaan
uskaltautumasta pikku peliä ylemmäksi, moista peliä, joka saattaa
korkeintaan tyhjentää ruokakauppiaan apulaispojan säästölaatikon,
-- miestä, joka pyrkii vähävaraisten vastakumppaniksi ja sen vuoksi
kykenee runsaamman pohjasummansa avulla aina peijaamaan heidät
odottamalla hyvää onneansa ja poistumalla pelistä, kun onni hänet
jättää, en minä sano _suureksi_ peluriksi, mylord, miksi häntä sitte
muuksi olisikaan nimitettävä."

"Ja tuollaiseksi halpamaiseksi, ahneeksi heittiöksi te tahtoisitte
päätellä minut", vastasi loordi Glenvarloch, "keinottelijaksi, joka
arastelee taitavia ja vaanii tietämättömiä -- karttaa pelaamista
vertaistensa kanssa, päästäkseen varmana rosvoamaan alempiansa?
Tätäkö saan käsittää kerrotuksi minusta?"

"Ei, mylord, te ette voita mitään puhumalla minulle suurisuisesti",
sanoi Sir Mungo, jonka ivailuhalua todella kannatti kelpo määrä
miehuutta, siitä puhumattakaan, että hän myös täydellisesti luotti
Sir Rullion Rattrayn lyömämiekan ja lady Cockpenin kätyrien patukan
tuottamaan koskemattomuuteen. "Ja mitä asian todenperäisyyteen
tulee", hän jatkoi, "niin teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten,
oletteko koskaan menettänyt viittä kultarahaa enempää kerrallaan
siitä asti kun aloitte käydä Beaujeulla -- ettekö ole aivan
enimmäkseen noussut pöydästä voittajana -- ja onko niillä reippailla
nuorilla keikareilla, jotka käyvät ravintolassa -- tarkoitan
jalosukuisia ja sitä myöten varoissaan olevia -- tapana pelata
tuollaisin ehdoin?"

"Isäni oli oikeassa", tunnusti loordi Glenvarloch karvaalla mielellä,
"ja täydellä syyllä seurasi minua hänen kirouksensa, kun ensi kertaa
astuin siihen laitokseen. Sen ilmapiiri on saastuttavaa, ja mies,
joka välttää häviötä, menettää kunniansa ja maineensa."

Sir Mungo tarkkaili uhriansa kokeneen onkimiehen ihastuneella, mutta
varansapitävällä silmällä. Hän huomasi nyt että siiman liiallinen
tiukentaminen hyvinkin todennäköisesti murtaisi otteen. Suodakseen
saaliille senvuoksi sätkimistilaa pyysi hän, että loordi Glenvarloch
ei ottaisi hänen vapaata puhettansa "_in malam partem_. Jos
olettekin hiukan liian huolellinen huvittelussanne, mylord, niin se
kieltämättömästi on turvallisinta estääksenne hiukan rappiolle
joutuneen omaisuutenne vaarantamista pitemmälle; ja jos pelaatte
alempienne kanssa, säästytte siten hankalasta kiusasta, korjaamasta
puoleenne ystävienne ja vertaistenne rahoja, jotapaitsi rahvaan
roikaleilla on ollut etunaan _tecum certasse_, kuten Ajax Telamonin
poika lausuu _apud Metamorphoseos_. Heidänlaisilleen on se ajatus,
että ovat saaneet pelata skotlantilaisen aatelismiehen kanssa,
kunniallinen ja kunnioitettava korvaus panoksensa menetyksestä, jonka
kai sitäpaitsi enimmät niistä hölmöistä hyvin voivatkin pudistaa
pussistaan."

"Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, Sir Mungo", intti Nigel,
"tahtoisin mielelläni tietää --"

"Niinpä niin", keskeytti Sir Mungo, "ja kuten sanotte, kuka siitä
välittää, liikeneekö se Bashanin lihavilta mulleilta vai eikö?
Herrasmiesten ei kannata supistaa hauskutteluaan mokomien tähden."

"Tahdon tietää, Sir Mungo", tiukkasi loordi Glenvarloch, "missä
seurassa olette kuullut nämä parjaavat tiedot minusta?"

"Epäilemättä -- epäilemättä, mylord", puheli Sir Mungo; "olen
aina kuullut ja aina kertonut, että teidän ylhäisyytenne pitää
yksityisesti mitä parhainta seuraa. Mainitaanhan komeata
Blackchesterin kreivitärtä, mutta hän ei luullakseni ole paljoakaan
liikkeellä, kun sattui se hänen juttunsa Buckinghamin herttuan
kanssa; ja vanhanaikainen kunnon skotlantilainen ylimys loordi
Huntinglen on ehdottomasti ylhäinen henkilö -- on vahinko, ettei hän
voi riittävästi pidättää pikaria ja sarkkaa huuliltaan, mikä tuolloin
tällöin haittaa hänen mainettansa. Ja kuuluuhan siihen hieno nuori
loordi Dalgarno, jolla on harmaitten hapsien ymmärrys käherrettyjen
lemmenkutriensa alla -- loistava ryhmä se on, isä, tytär ja poika,
kaikki samaa arvokasta perhettä. Tarpeetonta lienee puhua George
Heriotista, kelpo miehestä, kun on kysymys ylhäisöstä. Sitä seuraa
siis olen kuullut teidän pitävän, mylord, kun jätämme sikseen
ravintolan."

"Seurani ei ole tosiaankaan ulottunut paljoa laajemmalle kuin
mainitsitte", myönsi loordi Glenvarloch; "mutta kovin --"

"Hovinko?" tokaisi Sir Mungo; "siitä juuri aioinkin puhua. Dalgarno
sanoo, että hän ei saa teitä taivutetuksi tulemaan hoviin, ja siitä
on teille haittaa, mylord -- kuningas kuulee teistä muiden kautta,
kun hänen tulisi nähdä teidät itsekohtaisesti -- puhun vakaasta
ystävyydestä, mylord. Kun teitä vastikään mainittiin likeisimmässä
hovipiirissä, kuultiin hänen majesteettinsa sanovan: '_Jacta est
alea! -- Glenvarlochides_ on käynyt peluriksi ja juomariksi!',
Loordi Dalgarno otti pitääkseen teidän puoltanne, mutta hänen
vastaväitteensä hukkuivat hovilaisten yhteiseen morkkaukseen. Nämä
kuvailivat teidän hullaantuneen leiskumaan kaupungilla ja panevan
vaaraan parooniutenne käsityöläiskorttelien latuskalakkien parissa."

"Ja tätä puhuttiin minusta julkisesti", pahoitteli Nigel, "ja
kuninkaan kuullen?"

"Julkisestiko?" toisti Sir Mungo Malagrowther; "niin puhuttiin
-- eli kuiskittiin salassa -- mikä on niin avointa julistamista
kuin asia salli, sillä saattekin uskoa, että hovi ei ole sellainen
paikka, missä ihmiset ovat niin likeisiä kuin veljekset ja hälisevät
mielipiteitään kuin ravintolassa ollen".

"Kirottuja olkoot sekä hovi että ravintola!" huudahti Nigel
kärsimättömästi.

"Kaikesta sydämestäni", vahvisti ritari. "Vähän olen saanut
ritaripalveluksesta hovissa, ja viime kerralla ravintolassa
käydessäni menetin neljä enkelikolikkoa."

"Saanko pyytää teitä, Sir Mungo, antamaan minun tietää", sanoi Nigel,
"kutka siten pitelevät vapaasti miehen mainetta, joka saattaa olla
heille vain vähän tunnettu eikä ole milloinkaan tuottanut vahinkoa
ainoallekaan heistä?"

"Enkö ole jo maininnut teille", vastasi Sir Mungo, "että kuningas
lausui jotakin siihen suuntaan? Samaten teki prinssi, ja niin ollen
voitte ottaa valallenne, että piirissä jokainen, joka ei ollut vaiti,
veisasi samaa virttä kuin hekin."

"Sanoitte juuri äsken", huomautti Glenvarloch, "että loordi Dalgarno
puuttui puheeseen minun puolestani".

"Niin tosiaan teki", kertoi Sir Mungo pilkallisesti, "mutta nuori
aatelismies vaiennettiin helposti -- olletikin kun hänellä oli
jotakin nuhaa, niin että hän puhui käheästi kuin kylmettynyt korppi.
Jos mies-paralla olisi ollut äänensä täydellinen käyttö tallella,
niin häntä olisi epäilemättä kuunneltu yhtä hyvin kuin jossain omassa
asiassaan, jota kukaan ei osaa ajaa tehokkaammin. Ja sallikaakin
minun sivumennen tiedustaa teiltä", pitkitti Sir Mungo, "onko loordi
Dalgarno koskaan esitellyt teidän ylhäisyyttänne prinssille tai
Buckinghamin herttualle, joista kumpainen hyvänsä väleen toimittaisi
asianne kuntoon?"

"Minulla ei ole mitään vaatimusta prinssin tai herttuan suosioon",
sanoi loordi Glenvarloch. "Koska näytätte ottaneen tutkiaksenne
asioitani, Sir Mungo, vaikka kenties jokseenkin tarpeettomasti, niin
lienette kuullut, että olen anonut hallitsijalta suvulleni tulevan
saamisen suoritusta. En voi epäillä kuninkaan halua tehdä oikeutta
enkä siis säädyllisesti käyttää hänen korkeutensa prinssin tai hänen
armollisuutensa Buckinghamin herttuan puoltopuheita, saadakseni hänen
majesteetiltaan, mitä joko pitäisi myöntää minulle oikeutenani tai
evätä kerta kaikkiaan."

Sir Mungo väänsi kummalliset kasvonpiirteensä ihmeellisimpään
irvistykseensä, vastatessaan:

"Se on peräti selvä ja helppotajuinen esitys asemasta, mylord, ja
siihen luottaessanne osoitatte ehdotonta ja täydellistä tutustumista
kuninkaaseen, hoviin ja ihmiskuntaan yleensä. Mutta keitä tuolta
tulee? Suoristautukaa, mylord, ja väistykää -- kautta kunniani, siinä
ovat juuri ne miehet, joista puhuimme -- siinä paha, missä -- hmh!"

Keskustelun aikana oli loordi Glenvarloch, kenties toivoen
pääsevänsä eroon Sir Mungosta, suunnannut heidän kulkunsa puiston
vilkasliikkeisempään osaan; mutta kelpo ritari oli juuttunut häneen
kokonaan välinpitämättömänä siitä, minne oltiin menossa, kunhan
kumppani pysyi hänen huostassaan. He olivat kuitenkin vielä jonkun
matkan päässä väkirikkaammalta näyttämöltä, kun Sir Mungon tottunut
katse huomasi merkit, joista hän nyt varoitti loordi Glenvarlochia.

Hiljaista kunnioittavaa sorinaa kuului lukuisista ryhmistä, joita
liikkui puiston aliosassa. Ne keräysivät ensin koolle, kasvot
kääntyneinä Whitehallia kohti, mutta peräytyivät sitte molemmin
puolin, antaakseen tilaa loistavalle seurueelle, joka palatsista
tullen käveli eteenpäin puiston halki; koko yleisö siirtyi syrjään
kävelytieltä ja seisoi avopäin heidän kulkiessaan ohi.

Useimmat näistä hovikeikareista olivat pukeutuneita siihen asuun,
jonka on Vandyken sivellin tehnyt tutuksi vielä lähes kahden
vuosisadan takaa; tämä oli juuri siihen aikaan alkanut syrjäyttää
sitä värikkäämpää ja koreampaa kuosia, joka oli omaksuttu Henri
Quatren ranskalaisesta hovista.

Koko saattue oli avopäin, paitsi Walesin prinssi, jälkeenpäin
onnettomin brittiläinen hallitsija, jonka pitkiä tummanruskeita
suortuvia ja jo varhaisessa nuoruudessa ikäänkuin tulevaisuuden
enteeksi kaihomielisiä kasvoja varjosti espanjalainen hattu ja
siitä nuokkuva yksinäinen kameelikurjen sulka, hänen astellessaan
pitkin kävelytietä. Hänen oikealla puolellaan käveli Buckingham,
jonka käskevä ja samalla sorea ryhti melkein loi varjoon prinssin
oman esiintymisen ja majesteettisuuden, vaikka hän oli vain tämän
saattolaisena. Suuren hovilaisen silmät, liikkeet ja eleet olivat
niin hillittyjä ja noudattivat niin tarkoin kaikkea hänen asemaansa
kuuluvaa seurustelukaavaa, että ne pistivät silmään selvänä
vastakohtana sille rohkealle hilpeydelle ja huolettomuudelle, jolla
hän esittäytyi "rakkaan isäsensä ja kuomansa" Jaakko-kuninkaan
suosioon. Tämän lahjakkaan hovilaisen omituisena osana oli pysytellä
tavoiltaan niin vastakkaisten isän ja pojan pääsuosikkina, että hänen
piti nuorekasta prinssiä miellytelläkseen supistaa mitä ankarimpiin
kunnioittavan huomaavaisuuden rajoihin se vallaton ja avomielinen
hyväntuulisuus, joka viehätti elähtänyttä isää.

Tosin tunsi Buckingham hyvin sekä Jaakon että Kaarlon erilaisen
luonnonlaadun, joten hänen ei ollut vaikea hoidella korkeinta
sijaa molempien suosiossa. On kyllä arveltu, kuten olemme edellä
maininneet, että herttua saatuaan täydellisesti puolelleen Kaarlon
kiintymyksen säilytti paikkansa isän ympäristössä ainoastaan
tavan voimasta, ja että jos Jaakko olisi saanut tehdyksi lujan
päätöksen, olisi hän ainakin elämänsä loppuvuosina luultavasti
erottanut Buckinghamin neuvoskunnastaan ja suosiostaan. Mutta
jos kuningas tosiaan koskaan aikoi sellaista muutosta, oli hän
liian arkaluontoinen ja liiaksi tottunut siihen vaikutusvaltaan,
joka herttualla oli kauvan ollut häneen, kootakseen kylliksi
mielenlujuutta sellaisen tarkoituksen toteuttamiseen. Ainakin on
varmaa, että vaikka Buckingham jäi eloon sen isännän jälkeen, joka
oli hänet korottanut, oli hänen harvinaisena onnenaan kokea mitä
loistavinta hovisuosiota vähentymättömänä kahden hallituksen aikana,
kunnes sen äkillisesti sammutti hänen vereensä salamurhaaja Feltonin
tikari.

Palataksemme tästä syrjähyppäyksestä: Prinssi käveli eteenpäin
saattueineen ja läheni paikkaa, missä loordi Glenvarloch ja Sir
Mungo olivat hovitapojen mukaan väistyneet syrjään, tehdäkseen tilaa
prinssille ja osoittaakseen hänelle tavanmukaista kunnioitusta.
Nigel havaitsi nyt, että loordi Dalgarno käveli Buckinghamin
herttuan kintereillä ja näytti kuiskaavan jotakin hänen korvaansa
heidän tullessaan likelle. Ainakin tuntui prinssin ja herttuan
huomio kohdistuvan sellaisesta seikasta Nigeliin, sillä molemmat
käänsivät päänsä sille suunnalle ja katselivat häntä tarkkaavasti.
Prinssin vakavat kaihomieliset kasvot kuvastivat nyt ankaruutta, kun
taasen Buckinghamin katseet jossain määrin ilmaisivat halveksivaa
voitonriemua. Loordi Dalgarno ei näkynyt huomaavan ystäväänsä,
kenties syystä että auringon säteet tulivat siltä puolen kävelytietä,
missä Nigel seisoi, pakottaen Malcolmin kohottamaan hattuansa silmien
varjostimeksi.

Prinssin astuessa ohi kumarsivat loordi Glenvarloch ja Sir
Mungo kuten kunnioitus vaati. Vastatessaan heidän alamaiseen
tervehdykseensä vakavalla muodollisuudella, joka antoi kullekin
säätyluokalle osuutensa, vaan ei hiventäkään enempää, viittasi
prinssi Sir Mungoa astumaan esille. Lähtiessään alottaen
anteeksipyynnön liikkauksestaan ja päästen loppuun juuri kun sai
onnutuksi prinssin eteen, kuunteli Sir Mungo tarkkaavasti ja näköjään
ymmärtävästi kysymyksiä, joita tehtiin niin matalalla äänellä, että
ritari olisi varmasti ollut niille kuuro, jos puhuttelijana olisi
ollut kukaan Walesin prinssiä alempi henkilö. Hetkisen puheltuaan
prinssi hämmennyttäväksi huomion osoitukseksi loi Nigeliin toisen
tiukan katseen, kosketti hattuansa keveästi Sir Mungolle ja käveli
edelleen.

"Niin on asia kuin uumoilinkin, mylord", ilmoitti Sir Mungo, ja
hänen sävynsä oli aiottu surumieliseksi ja myötätuntoiseksi, vaikka
se muistutti apinan irvistystä, kun tämä on siepannut tulikuuman
kastanjan suuhunsa. "Teillä on takaystäviä, mylord, se on,
karsastelijoita -- tai selkeästi sanoakseni vihamiehiä -- prinssin
ympäristössä."

"Kuulen sen mielipahakseni", sanoi Nigel; "mutta soisinpa tietäväni,
mistä he minua syyttävät".

"Saatte kuulla, mylord", kertoi Sir Mungo, "prinssin omat sanat. 'Sir
Mungo', hän sanoi, 'minua ilahuttaa nähdä teidät, ja on hauskaa,
että luuvalonne sallii teidän tulla tänne nauttimaan puhdasta
ilmaa'. Minä kumarsin velvollisuuteni mukaisesti -- saatoitte
huomatakin, mylord, että minä tein sen, ja se oli keskustelumme
ensimäisenä osana. Hänen korkeutensa tiedusti sitte minulta, oliko
se henkilö, jonka seurassa seisoin, nuori loordi Glenvarloch. Minä
vastasin, että te olitte se, hänen korkeutensa palvelukseksi --
mikä oli toinen osa. Kolmanneksi hänen korkeutensa virkkoi asiaan
palaten, että hän oli tosiaan kuullutkin sen, (tarkoittaen tulleen
mainituksi hänelle, että te olitte se henkilö), mutta että hän ei
voinut uskoa tuon ylvään, vaikka rappeutuneen suvun perillisen
viettävän joutilasta, häpeällistä ja keinottelevaa elämää Lontoon
ruokaloissa ja kapakoissa, kun kuninkaan rummut pärisivät ja hänen
lippunsa liehuivat Saksassa hänen vävypoikansa rajakreivin apuna.
Minä en voinut, senhän teidän ylhäisyytenne käsittää, tehdä muuta
kuin kumartaa, ja armollinen 'jääkää hyvästi, Sir Mungo Malagrowther'
antoi minulle luvan palata teidän ylhäisyytenne luo. Ja nyt, mylord,
jos asianne tai huvinne kutsuu teitä ravintolaan tai minne hyvänsä
kaupungille, niin tehkää tahtonne mukaan, sillä kaiketi arvelette
viipyneenne kyllin kauvan puistossa, koska he luultavasti kääntyvät
käytävän päästä ja palaavat tätä kautta -- ja te arvatakseni olette
saanut selvän viittauksen olla hevillä jouduttautumatta prinssin
tielle."

"_Te_ voitte jäädä tai mennä miten mielitte, Sir Mungo", vastasi
Nigel, jonka kasvot ilmaisivat tyyntä, mutta vakaata pahastumista;
"minä puolestani olen tehnyt päätökseni. En poistu tältä yleiseltä
kävelypaikalta yhdenkään ihmisen mieliksi -- vielä vähemmin lähden
täältä niinkuin arvottomana esiintymään muun yleisön joukossa. Toivon
prinssin ja hänen saattueensa palaavan tästä niinkuin arvelette,
sillä minä tahdon odottaa, Sir Mungo, ja uhmata heitä."

"Uhmata heitä!" huudahti Sir Mungo tyrmistyneenä. "Uhmata Walesin
prinssiä -- kuningaskuntien kruununperillistä! Kautta sieluni,
saattekin sitten uhitella yksinänne."

Hän oli hätäisesti poistumaisillaan Nigelin luota, mutta jokin
harvinainen suopean harrastuksen kosketus aatelismiehen nuoruuden ja
kokemattomuuden johdosta näytti äkkiä lauhduttavan hänen piintynyttä
ivallisuuttaan.

"Perhanako minua vanhaa narria vaivaa!" päivitteli Sir Mungo; "mutta
väkisinkin täytyy minun huolehtia -- niin vähän kuin olenkaan velkaa
onnelle tai lähimäisilleni -- tästä hirvenvasasta, joka tietenkin
on uppiniskainen kuin paholaisen riivaama porsas, sillä se on hänen
sukupiirteitään. Tervettä neuvoa minun vain pitää haaskata häneen. --
Hentomielinen nuori loordiseni, ymmärtäkää minua selvästi, sillä tämä
ei ole mitään lasten leikkiä. Kun prinssi lausui minulle sen mitä
teille toistin, merkitsi se samaa kuin kielto ilmestymästä enää hänen
näkyviinsä. Ottakaa sentähden varteen vanhan miehen neuvo, sillä hän
tarkoittaa teille hyvää ja kenties pikkusen parempaa kuin hänellä on
syytä toivottaa kellekään. Kyyristäytykää ja antakaa aallon mennä
ohi niinkuin älykäs lapsonen -- menkää asuntonne rauhaan, pitäkää
jalkanne poissa kapakasta ja hyppysenne noppalaatikosta; sopikaa
asianne hiljaisesti jonkun kanssa, jolla on parempaa suosiota hovissa
kuin teillä, niin saatte pyöreän summan rahaa matkustaaksenne Saksaan
tai muuanne hakemaan menestystänne. Hyvällä onnella taistellut soturi
se perusti sukunne neljä- tai viisisataa vuotta takaperin, ja jos
olette urhea ja onnekas, voitte keksiä keinoja suvun varallisuuden
parantamiseksi. Mutta uskokaa sanaani, että tässä hovissa ei teitä
ikänä lykästä."

Sir Mungon lopetettua kehoituksensa, jossa ilmeni enemmän vilpitöntä
myötätuntoa toisen ihmisen asemaa kohtaan kuin hänen oli tähän asti
tiedetty ilmaisevan kenenkään suhteen, vastasi loordi Glenvarloch:
"Olen kiitollinen teille, Sir Mungo -- olette luullakseni
puhunut sydämestänne, ja minä kiitän teitä. Mutta hyvän neuvonne
vastapalvelukseksi pyydän hartaasti, että jätätte minut; huomaan
prinssin saattueineen palaavan tänne päin, ja seuraani jäämällä
voitte vahingoittaa itseänne, vaan ette auttaa minua."

"Se on totta", sanoi Sir Mungo; "ja sentäänkin, jos olisin kymmentä
vuotta nuorempi, tuntisin kiusausta pysymään puolellanne ja
kohtaamaan heitä. Mutta kuudenkymmenen korvissa ja siitä ylöspäin
käy ihmisen miehuus kylmäkiskoiseksi, ja niiden, jotka eivät
kykene ansaitsemaan elantoansa, ei sovi vaarantaa vanhuutensa
pikku varaa. Toivon teidän läpäisevän onnellisesti, mylord, mutta
se on epätasainen taistelu." Niin sanoen hän kääntyi pois ja
nilkutti tiehensä, usein kuitenkin katsoen taakseen, ikäänkuin
olisi hänen luontainen sisunsa nykyisessä masennetussakin tilassaan
vastustushalun ja kiistamielen kannustamana saattanut hänet
vastahakoiseksi omaksumaan omalle turvallisuudelleen välttämätöntä
menettelyä.

Kumppaninsa lähtiessä ajatteli Nigel hänestä ystävällisemmin kuin
hänen ilmestyessään, jäädessänsä nyt yksikseen käsivarret rinnalla
ristissä ja nojaten polkua siimestävän yksinäisen puun runkoon,
samalla kun hän rohkaisihe kohtaamaan hetkeä, jonka odotti koituvan
käänteeksi kohtalossaan. Mutta hän erehtyi olettaessaan, että
Walesin prinssi joko puhuttelisi häntä tai sallisi hänen käydä
puhdistautumaan sellaisessa julkisessa paikassa. Hän ei kuitenkaan
jäänyt huomaamattomaksi, sillä kun hän teki kunnioittavan, mutta
korskean hovikumarruksen, ilmaisten katseellaan ja sävyllään
lannistumattomasti kuulleensa prinssin vastikään lausuman
epäsuotuisan mielipiteen, vastasi Kaarlo sellaisella silmäkulmien
rypistyksellä kuin voi odottaa ainoastaan niiltä, joiden katsanto on
käskyvaltaa ja päättäväisyyttä. Kulkue asteli edelleen, Buckinghamin
herttuan olematta näkevinänsäkään loordi Glenvarlochia, ja vaikka
loordi Dalgarnoa ei päiväpaiste enää häirinnyt, piti tämä silmänsä
luotuina maahan kenties äskeisestä vielä huikaistaneina.

Loordi Glenvarlochin oli vaikea hillitä suuttumusta, jonka
purkaminen olisi noissa olosuhteissa ollut hulluutta. Hän kavahti
nojailevasta asennostaan ja seurasi prinssin saattuetta, pitääkseen
hovilaisia selvästi näkyvissään; se olikin hyvin helppoa, siellä
he kävelivät hitaasti. Nigel huomasi heidän suuntaavan kulkunsa
palatsia kohti, missä prinssi kääntyi portilla ja kumarsi saattueensa
aatelismiehille, siten lähettäen heidät pois ennen kuin astui
palatsiin, mukanaan ainoastaan Buckinghamin herttua ja pari
tallimestaria. Muu seurue vastasi alamaisesti prinssin hyvästijättöön
ja alkoi hajaantua pitkin puistoa.

Kaikkea tätä tarkkasi loordi Glenvarloch. Järjestäen viittansa ja
kiertäen miekkavyötänsä siten, että kahva tuli lähemmäksi kättä,
mutisi hän: "Dalgarnon pitää selittää minulle tämä kaikki, sillä
ilmeisesti on hän mukana juonessa!"



16. LUKU.

Ystävykset riitaantuvat.


Ennen pitkää keksi Nigel loordi Dalgarnon lähestyvän, seuranaan
toinen jalosukuinen nuori mies prinssin saattueesta; ja kun he
suuntasivat askeleensa puiston kaakkoiskulmaa kohti, päätti hän
heidän olevan menossa loordi Huntinglenille. Mutta he seisahtuivatkin
ja kääntyivät toiselle polulle, joka vei pohjoiseen. Loordi
Glenvarloch arveli suunnan muutoksen johtuneen siitä, että he olivat
nähneet hänet ja halusivat karttaa häntä.

Epäröimättä seurasi Nigel heitä sivupolkua myöten, joka kiersi
pensaisen puistikon ja vei hänet jälleen puiston hiljaisempaan osaan.
Hän pani tähdelle, mitä puolta tiheikköä loordi Dalgarno kulki
kumppaninsa kanssa, ja rientäen toista reunaa pitkin pääsi hän siten
kohtaamaan heidät kasvoista kasvoihin.

"Hyvää huomenta, mylord Dalgarno", toivotti loordi Glenvarloch
tuimasti.

"Kas, Nigel-ystäväni", vastasi loordi Dalgarno sävyltään huolettomana
ja välinpitämättömänä; "ja otsasi kuvastaa asioita? Mutta sinun on
odotettava, kunnes tapaamme Beaujeulla puoleltapäivin -- Sir Ewes
Haldimund ja minä kuljemme parhaillaan prinssin toimissa."

"Jos kulkisitte kuninkaankin toimissa, mylord", vaati loordi
Glenvarloch, "pitää teidän pysähtyä vastaamaan minulle".

"Ho-hoi!" kummeksui loordi Dalgarno; "mitä tämä rajuus merkitsee?
Tämähän, Nigel, on Kuningas Kambyseen[42] sävyä! Sinä olet viime
aikoina käynyt liian paljon teattereissa. Heitä tuo hullutus, mies;
mene syömään päivälliseksi keittoa ja salaattia, juo sikurivettä
veresi jäähdykkeeksi, käy levolle päivänlaskun aikana ja ponnista
pahoja henkiäsi, Vimmaa ja Väärinymmärrystä vastaan."

"Olen saanut kylliksi väärinymmärrystä osakseni teidän joukossanne",
sanoi Glenvarloch yhä yhtä jyrkän pahastuneesti, "ja etenkin teiltä,
mylord Dalgarno, joka olette käyttänyt ystävyyden naamaria".

"Tämä se vasta on jotakin!" oudoksui Dalgarno kääntyen ikäänkuin
vetoamaan Sir Ewes Haldimundiin. "Näettekö tätä vihastunutta
öyhkäriä, Sir Ewes? Kuukausi takaperin ei hän olisi rohjennut katsoa
silmiin jotakuta noista lampaista, ja nyt hän on mellastajain
ruhtinas, kyyhkysten kynijä, pelurien ja runoilijain arvottaja -- ja
kiitokseksi siitä, että olen osoittanut hänelle tien siihen etevään
asemaan, jonka hän on saanut kaupungilla, tulee hän tänne haastamaan
riitaa parhaan ystävänsä kanssa, jollei ainoankin, mitä hän on
säädyllisistä piireistä tavannut."

"Minä kieltäydyn sellaisesta salakavalasta ystävyydestä, mylord",
tulistui loordi Glenvarloch. "Epään sen mainelauseen, jota te päin
silmiänikin yritätte kiinnittää minuun, ja ennen kuin eroamme vaadin
teidät tilille siitä."

"Hyvät loordit", keskeytti Sir Ewes Haldimund, "sallikaa minun
muistuttaa teille, että kuninkaallinen puisto ei ole mikään sovelias
paikka kiistelyyn".

"Minä sovitan kiistani missä hyvänsä tapaan vihamieheni", huudahti
Nigel, joka ei tiennyt tai kiivastuksissaan kenties muistanut paikan
etuoikeuksia.

"Kiistaa saat kylliksesi", vastasi loordi Dalgarno, "niin
pian kuin osoitat riittävää syytä siihen. Sir Ewes Haldimund,
joka tuntee hovin, menee takuuseen siitä, että minä en epäröi
sellaisissa tilanteissa. Mutta mistä nyt valitat, koettuasi pelkkää
hyväntahtoisuutta minulta ja perheeltäni?"

"Perhettänne vastaan ei minulla ole mitään valittamista", vastasi
loordi Glenvarloch; "he ovat tehneet hyväkseni minkä voivat --
enemmän, paljoa enemmän kuin olisin saattanut odottaa. Mutta te,
mylord, olette ystäväkseni sanoutuessanne sallinut parjata minua
missä sana teidän suustanne olisi asettanut maineeni oikeaan valoon
-- ja tästä johtuu loukkaava sanoma, jonka vastikään sain Walesin
prinssiltä. Se joka antaa panetella ystävää, mylord, ottaa osaa
herjaukseen."

"Teille on kerrottu väärin, hyvä loordi Glenvarloch", huomautti Sir
Ewes Haldimund; "olen itse usein kuullut loordi Dalgarnon puolustavan
kunniaanne ja pahoittelevan, että yksinomaan kiintymyksenne Lontoon
huvitteluelämään esti teitä säännöllisesti esiintymästä kuninkaan ja
prinssin saattolaisena".

"Samalla kun hän itse", muistutti loordi Glenvarloch, "kielteli minua
tulemasta hoviin".

"Teen tästä jutusta lyhyen", virkkoi loordi Dalgarno korskean
kylmäkiskoisesti. "Te näytte saaneen päähänne, mylord, että te ja
minä olimme Pylades ja Orestes -- toinen painos Damonia ja Pythiasta
-- Theseus ja Peirithous kaikkein vähintään. Te erehdytte ja olette
antanut ystävyyden nimen tunteelle, joka minun puoleltani oli
pelkkää suopeutta ja sääliä hiomatonta ja tietämätöntä maanmiestä
kohtaan, yhtyneenä rasittavaan tehtävään, jonka isäni antoi minulle
teidän suhteenne. Maineenne, mylord, ei ole kenenkään sepittämää,
vaan omaa tekoanne. Minä esitin teidät paikkaan, missä oli kuten
kaikkialla hyvää ja huonompaa seuraa tavattavana -- teidän tapanne
tai taipumuksenne saivat teidät mieluummin liittymään kehnompiin
aineksiin. Pyhä kauhistuksenne noppien ja korttien näkemisestä
rappeutui varovaksi päätökseksi pelata ainoastaan sellaisina aikoina
ja sellaisten henkilöiden kanssa, että pääsisitte aina lähtemään
voittajana -- yksikään mies ei voi kauvan tehdä siten ja säilyttää
herrasmiehen nimeä. Sellaisen maineen olette itsellenne luonut, ja
teillä ei ole mitään oikeutta suututella, että minä en seurapiireissä
väitä sitä vastaan, minkä itse tiedätte todeksi. Antakaahan meidän
mennä edelleen, mylord, ja jos tahdotte lisäselvitystä, valitkaa joku
toinen aika ja soveliaampi paikka."

"Mikään aika ei voi olla parempi kuin nykyinen", vastasi loordi
Glenvarloch, jonka pahastuksen oli nyt ärsyttänyt äärimäisilleen
Dalgarnon kylmäverinen ja loukkaava puhdistautuminen, "mikään paikka
soveliaampi kuin se, missä nyt seisomme. Sukuni jäsenet ovat aina
kostaneet herjauksen silloin ja siinä, kun se lausuttiin, vaikkapa
valtaistuimen juurella. Loordi Dalgarno, te olette konna! Vetäkää
miekkanne ja puolustautukaa." Samassa paljasti hän pistomiekkansa.

"Oletteko mieletön?" hämmästyi loordi Dalgarno astuen taaksepäin;
"mehän olemme hovin piirissä".

"Sen parempi", vastasi loordi Glenvarloch; "puhdistanpa sen
herjaajasta ja kehnosta raukasta". Hän tunkeusi sitte lähelle loordi
Dalgarnoa ja läimäytti tätä miekkansa lappeella.

Kiista oli nyt herättänyt huomiota, ja eri tahoilta huudettiin:
"Pysykää alallanne -- rauhassa -- miekat paljastettu puistossa! Hoi,
tänne! -- kaitsijat -- vartijat -- huovit!" Väkeä ryntäsi paikalle
joka suunnalta.

Loordi Dalgarno oli iskun saadessaan puolittain vetänyt miekkansa,
mutta painalsi sen takaisin huotraan, kun huomasi ihmisparven
tihenevän. Tarttuen Sir Ewes Haldimundia käsivarresta käveli hän
joutuisasti pois ja uhkasi vain lähtiessään loordi Glenvarlochille:
"Saatte kalliisti maksaa tämän häväistyksen -- me tapaamme vielä."

Siistin näköisen vanhanpuoleisen miehen, joka huomasi loordi
Glenvarlochin pysyvän paikallaan, tuli surku hänen nuorekasta
ulkomuotoaan, ja hän huomautti tälle: "Tiedättekö, nuori herra,
että tämä on Tähtikamarin juttu ja että se saattaa maksaa oikean
kätenne? Livistäkää ennen kuin vartijat tai konstaapelit saapuvat.
Laittautukaa Whitefriarsiin taikka jonnekin saamaan turvaa
ja lymypaikkaa, kunnes pääsette sopimaan asian tai lähtemään
kaupungista."

Neuvoa ei sopinut lyödä laimin. Loordi Glenvarloch kiirehti
lähtemään puistosta Pyhän Jaakon palatsin vieritse, joka oli silloin
turvakotina. Häly yltyi hänen takanaan, ja näyttämölle ilmestyi
useita kuninkaallisen huonekunnan järjestysmiehiä tavoittamaan
rikollista. Nigelin onneksi oli yleisöön levinnyt kansanomainen
toisinto nujakan syystä. Kerrottiin erään Buckinghamin herttuan
seuralaisen loukanneen maalta tullutta vierasta herrasmiestä, joka
oli kelpo lailla peitonnut häntä. Suosikki tai suosikin seuralainen
on aina vihattu John Bullille, ja hän on altis pitämään niiden
kiistaajien puolta, jotka toimivat lakikielellä puhuen _par voye
du fait_. Molemmat ennakkoluulot olivat Nigelille suotuisia. Kun
siis virkailijat tulivat häntä vangitsemaan, eivät he kyenneet
katselijoilta saamaan mitään tietoja hänen ulkomuodostaan tai
suunnastaan, joten hän vältti ensi hetkessä pidätyksen.

Mitä loordi Glenvarloch pakonsa varrella kuuli väkijoukossa,
se riitti osoittamaan hänelle, että hän oli maltittomassa
kiihtymyksessään jouduttautunut jokseenkin vaaralliseen pälkääseen.
Hän tiesi yhtä ja toista Tähtikamariksi nimitetyn oikeusistuimen
ankarasta ja mielivaltaisesta menettelystä etenkin etuoikeuksien
polkemista koskevissa asioissa. Siitä syystä kammottiin sitä
yleiseen; vielä kuningattaren päivinä oli silpomisrangaistus tuomittu
ja pantu täytäntöön jostakin samanlaisesta rikkomuksesta kuin hänen
nyt tekemänsä. Hänellä oli myös se lohdullinen tieto, että hänen raju
riitaantumisensa loordi Dalgarnon kanssa oli riistänyt häneltä tuon
aatelismiehen isän ja sisaren ystävyyden ja avuliaisuuden -- melkein
ainoiden huomattavien henkilöiden, jotka olivat osoittaneet häntä
kohtaan erityistä harrastusta. Kaikki pahat puheet, joita oli pantu
liikkeelle hänen maineestaan, joutuivat nyt raskaaksi todistukseksi
häntä vastaan tapauksessa, jossa ehdottomasti täytyi syytetyn
kunniallisuuden merkitä paljon. Nuorelle mielelle kuvastuu silpomisen
kaltainen rangaistus kolkompana kuin itse kuolema, ja sitä julisti
hänen rikkomuksensa sovitukseksi jokainen sana, mitä hän kuuli
kohdatessaan eri ryhmiä, sekaantuessaan niihin tai saavuttaessaan
ja sivuuttaessaan niitä. Häntä pelotti jouduttaa vauhtiansa, jottei
herättäisi epäluuloa, ja useaankin kertaan näki hän järjestysmiehiä
niin likellä, että hänen rannettaan jo kuumotti kuin silpomisveitsen
koskettamana. Vihdoin ehti hän ulos puistosta ja sai parempaa aikaa
harkitakseen, mitä oli lähinnä tehtävä.

Lakikoulun vieressä sijaitseva entinen Whitefriarsin
(Valkeidenmunkkien) luostari oli siihen aikaan hyvin tunnettu
katukielessä Alsatian (Elsassin) nimellä. Sillä oli silloin
-- ja vielä lähes vuosisadan jälkeenpäin -- pyhäkön etuoikeus,
jota vastaan piti paikkansa ainoastaan loordi ylituomarin tai
valtakunnanneuvoston loordien määräys. Paikka olikin tyyssijana
kaikenlaatuisille huimapäille, -- vararikkoisille porvareille,
hävinneille pelureille, parantumattomille tuhlareille, hurjille
kaksintaistelijoille, rosvoille, murhamiehille ja kaikille
mahdollisille yhteiskunnan järjestyksen rikkojille, jotka olivat
liittoutuneet yhteisesti puoltamaan turvapaikkansa koskemattomuutta.
Senvuoksi oli oikeudenpalvelijain työläs ja vaarallinen panna
toimeen korkeimmankaan vallan vahvistamia vangitsemiskäskyjä
miesten keskuudessa, joiden turvallisuuteen ei minkäänlainen
virkamahti soveltunut. Tämän tiesi loordi Glenvarloch hyvin, ja niin
vastenmielinen kuin se pakopaikka olikin, näytti se ainoalta, missä
hän voisi ainakin toistaiseksi turvallisesti lymyillä lain kouralta,
kunnes saisi aikaa parempaan olojensa järjestämiseen tai tämän
rettelön sopimiseen jollakin tavoin.

Kiireesti kävellessään tätä pyhäkköä kohti soimasi Nigel itseään
katkerasti siitä, että oli antanut loordi Dalgarnon johtaa hänet
huvittelupaikkoihin. Ankarasti hän myös tuomitsi maltitonta
kiihtymystänsä, joka oli nyt ajanut hänet tavoittamaan turvaa
roskaväen alueelta, julkisesta paheen ja vallattomuuden pesästä.

"Dalgarno puhui siinä vain liiankin totta", mietti hän karvaasti.
"Olen tärvellyt maineeni toimimalla hänen salakavalien neuvojensa
mukaan ja hylkäämällä järkevät kehotukset, joita minun olisi pitänyt
sokeasti totella, kun minua pyydettiin pidättymään vähimmästäkin
pahan lähestymisestä. Mutta jos pelastun vaarallisesta sokkelosta,
johon ajattelemattomuuteni ja kokemattomuuteni on kiivaan luonteen
avulla minut toimittanut, löydän kyllä jonkun kunniakkaan keinon
kirkastaakseni jälleen nimen, joka on ensi kertaa minun kantamanani
tahraantunut."

Näitä viisaita päätöksiä tehdessään ehti loordi Glenvarloch
lakikoulun käytäville, mistä siihen aikaan avautui portti
Whitefriarsiin; tämä oli syrjäisempi kulkutie, joten hän pyrki
sitä kautta pyhäkköön. Lähetessään tuota häpeän luolaa, jota hänen
mielensä kammosi juuri kun oli kysymyksessä suojan etsiminen sieltä,
hidastutti hän väkisinkin askeleitaan, kun jyrkistä ja rapistuneista
portaista muistui hänen mieleensä _facilis descensus Averni_ ja sai
hänet epätietoiseksi, eikö olisi parempi uhmata pahinta, mikä saattoi
häntä kohdata kunniallisten miesten julkisissa paikoissa, kuin
välttää rangaistusta sulkeutumalla paatuneiden pahantekijäin joukkoon.

Nigelin empiessä astui häntä kohti muuan lakikoululainen, jonka
hän oli usein tavannut ravintolassa, toisinaan vaihtaen jonkun
sanankin hänen kanssaan. Tämä nuori herrasmies oli siellä jokseenkin
säännöllinen ja tervetullut vieras huimaluontoisena teikarina,
jolla oli puolikuntaisestii rahaa, hänen käyttääkseen teattereissa
ja muissa huvipaikoissa sen ajan, jonka hän isänsä luulon mukaan
omisti lain opiskeluun. Mutta Reginald Lowestoffe -- se oli
lakikoululainen nimeltään -- oli sitä mieltä, ettei tarvittu
paljoakaan lainoppia hänen kyetäkseen kuluttamaan tulot sukutilasta,
joka joutuisi hänen haltuunsa isän kuoltua. Sentähden ei hän huolinut
hankkia siitä tieteestä sen enempiä tietoja kuin itsestään tarttui
oppineen ilmapiirin asukkaaseen. Muissa suhteissa hän oli tienoon
älyniekkoja, luki Ovidiusta ja Martialista, tavoitteli sukkelia
vastauksia ja sanaleikkejä, useinkin hyvin kaukaa etsittyjä,
tanssi, miekkaili, pelasi tennistä ja soitteli yhtä ja toista
viululla ja ranskalaisella torvella suureksi kiusaksi vanhalle
asianajaja Barratterille, joka asui ihan hänen kamarinsa kohdalla
alikerrassa. Sellainen oli Reginald Lowestoffe, teräväjärkinen,
vireä ja hyvin tutustunut kaupunkiin kaikkia sen kätköjä myöten,
mutta jonkunlaisen huikentelijan kannalta. Lähestyessään nyt loordi
Glenvarlochia tervehti tämä teikari häntä suku- ja arvonimeltään sekä
kysyi, aikoiko hänen ylhäisyytensä pistäytyä tänään chevalierille,
huomauttaen puolipäivän hetken tekevän tuloa, joten lehtokurppa olisi
pöydässä ennen kuin he voivat ehtiä ravintolaan.

"En mene sinne tänään", vastasi loordi Glenvarloch.

"Minne siis matka, mylord?" tiedusti nuori lakikoululainen, joka ei
kenties ollut haluton teiskaroimaan edes osan katua loordin seurassa,
vaikka vain skotlantilaisenkin.

"Minä -- minä --" sopersi Nigel, jonka teki mieli käyttää nuoren
miehen paikallistuntemusta hyväkseen, vaikkei halunnut ja häpeili
tunnustaa aikovansa noin huonomaineisen seudun suojaan tai kuvata
asemaansa, -- "olen hiukan utelias näkemään Whitefriarsia".

"Vai niin! Teidän ylhäisyytenne tekee huviretken Alsatiaan?" sanoi
Lowestoffe. "Tulenpa mukaan, mylord -- ette voi saada parempaa opasta
siihen manalaan kuin minut. Siellä on tavattavana hienohelmoja, sen
takaan -- hyvää viiniä myös, niin, ja hyviä juomakumppaneita, vaikka
hiukan haittapuolella onnettaren oikuttelussa. Mutta suokoon teidän
ylhäisyytenne anteeksi -- te olette tuttavapiirissämme viimeinen,
jolle olisin esittänyt sellaista löytöretkeä."

"Kiitän teitä, master[43] Lowestoffe, hyvästä mielipiteestänne, jonka
lausuitte minusta huomautuksessanne", vastasi loordi Glenvarloch.
"Mutta nykyiset olosuhteeni saattavat tehdä minulle tarpeelliseksi
päivän tai parin oleskelunkin pyhäkössä."

"Niinkö!" huudahti Lowestoffe ihmeissään. "Luulin teidän
ylhäisyytenne aina varoneen uskaltamasta mitään tuntuvaa panosta
-- pyydän anteeksi -- mutta jos luunappulat ovat osoittautuneet
petollisiksi, tiedän toki juuri sen verran lakia, että ylimystöön
kuuluva henkilö on koskematon; ja mitä pelkkään rahattomuuteen
tulee, mylord, niin käy paremmin yrittäminen onneaan muualla kuin
Whitefriarsissa, missä kaikki pyrkivät syömään toisensa puutteen
pinnistyksestä."

"Vastoinkäymiselläni ei ole mitään tekemistä rahapulan kanssa",
selitti Nigel.

"No sitte luullakseni", arveli Lowestoffe, "olettekin ollut
miekkasilla, mylord, ja lävistänyt miehenne, jossa tapauksessa ja
kohtuullisesti täytetyin kukkaroin voitte lymyillä Whitefriarsissa
vaikka vuoden. Niin, hitossa, mutta teidän pitää tulla merkityksi ja
vastaanotetuksi heidän arvoisan yhteiskuntansa jäseneksi, mylord,
ja vapaaksi Alsatian kansalaiseksi -- siinä määrin on teidän
alistuttava, muutoin ette saa rauhaa ja turvaa."

"Vikani ei ole niin raskasta laatua, master Lowestoffe", vastasi
loordi Glenvarloch, "kuin nähtävästi otaksutte -- olen lyönyt erästä
herrasmiestä puistossa, siinä kaikki".

"Turkanen, mylord, teidän olisi ollut parempi sohaista miekkanne
hänen lävitseen Barns Elmsissä", vakuutti lakikoululainen. "Tappelu
hovipiirissä! Siitä saatte tukalan urakan, varsinkin jos asianomainen
on arvohenkilö ja suosiossa."

"Tahdon puhua teille suoraan, master Lowestoffe", ilmoitti Nigel,
"mentyäni näinkin pitkälle. Riitakumppanini oli loordi Dalgarno,
jonka olette nähnyt Beaujeulla."

"Buckinghamin herttuan saattolainen ja suosikki! Se on peräti
onneton tapaus, mylord; mutta sydämeni on englantilainen, enkä
minä siedä nähdä nuorta aatelismiestä sorrettavan, kuten teille
luultavasti käy. Me keskustelemme tässä aivan liian avonaisesti
teidän olosuhteillenne. Lakikoululaiset eivät sallisi ainoankaan
ulosottomiehen panna täytäntöön päätöstä tai herrasmiehen joutuvan
vangituksi kaksintaistelusta heidän alueellaan; mutta sellaisessa
asiassa kuin loordi Dalgarnon ja teidän ylhäisyytenne kiistassa
saattaisi syntyä puolue kumpaisellekin. Teidän täytyy oitis rientää
minun kanssani köyhään asuntooni, joka on tässä aivan likellä ja
hiukan muuttaa asuanne ennen kuin lähdette pyhäkköön, sillä muutoin
saatte munkkilan koko roistolauman niskaanne niinkuin varikset
parveilevat haukan kimppuun, joka eksyy niiden pesäpaikalle.
Meidän täytyy varustaa teidät hiukan enemmän Alsatian varsinaisten
asukkaiden kaltaiseksi, jottei elämänne käy siellä sietämättömäksi."

Puhuessaan veti Lowestoffe loordi Glenvarlochin mukanaan
huoneustoonsa, minne hän oli koonnut melkoiseksi kirjastoksi kaikki
silloin muodissa olleet runokirjat ja näytelmät. Lakikoululainen
lähetti sitte palveluspoikansa hankkimaan pari ruokalajia
lähimmästä ateriapaikasta; "ja tämän" hän sanoi, "täytyy olla
teidän ylhäisyytenne päivällisenä kostukkeenaan lasillinen vanhaa
sektiä, jota isoäitini -- taivas häntä palkitkoon! -- lähetti
minulle pullotusinan, neuvoen minua käyttämään sitä nestettä
ainoastaan seljenneen heran kanssa, milloin tuntisin rinnassani
pistoksia liiallisesta haeskelusta. Mepä juommekin sitä kelpo eukon
terveydeksi, jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, ja te saatte nähdä,
miten me köyhät ylioppilaat itseksemme parannamme ruokasuojamassa
tarjottuja yhteisiä lampaanliha-aterioitamme."

Etukamarin ovi lukittiin heti kun poika oli tuonut ruuan. Pikku
käskyläinen sai määräyksen vartioida tarkoin ja olla päästämättä
ketään sisälle, ja Lowestoffe pyyteli jalosukuista vierastaan
nauttimaan vieraanvaraisuuttansa, itse antaen esimerkkiä ja ohjausta.
Vaikka hänen suoraluontoisuutensa ja häikäilemätön sävynsä suuresti
poikkesi loordi Dalgarnon hovimaisesta huolettomuudesta, oli hänen
esiintymisensä omiaan vaikuttamaan suotuisasti; ja niin varovaksi
kuin loordi Glenvarloch oli Dalgarnon petollisuuden johdosta
käynytkin ystävällisten vakuutusten uskomisessa, ei hän voinut olla
lausumatta kiitollisuuttaan lakikoululaiselle, joka tuntui niin
hartaasti huolehtivan hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.

"Kiitollisuuteenne ei teidän kannata liittää suurtakaan velkaannuksen
tunnetta, mylord", esteli lakikoululainen. "Luonnollisesti olen
halukas auttamaan ketä hyvänsä herrasmiestä, jolla on syytä laulaa
_Onnetar viholliseni_, ja erityisesti ylpeilen saadessani hyödyttää
teidän ylhäisyyttänne. Mutta suoran toden sanoakseni on minulla myös
vanhaa kaunaa vastakumppanianne loordi Dalgarnoa kohtaan."

"Saanko kysyä minkä johdosta, master Lowestoffe?" tiedusti loordi
Glenvarloch.

"Ka, mylord", selitti lakikoululainen, "sattuihan vain pikku tapaus
eräänä iltana teidän lähdettyänne ravintolasta kolmisen viikkoa
takaperin -- ainakaan en luule olleenne saapuvilla, koska teidän
ylhäisyytenne aina jätti meidät ennen kuin päästiin korkeaan peliin
-- en tarkoita mitään loukkausta, mutta sellainen oli teidän
ylhäisyytenne tapa. Loordi Dalgarnolla ja minulla syntyi sanakiistaa
muutamasta gleek-pelin erästä ja hänen ylhäisyytensä pitelemästä
ässäkaronkasta, joka teki kahdeksan -- ja luiskusta, joka teki
viisitoista -- kolmekolmatta kaikkiaan. No, minulla oli kunkku ja
rouva, kolme -- rakinäpärä, viisitoista -- ja hemppu, yhdeksäntoista.
Me veikkasimme kilvan ja lisäsimme pullaa, niinkuin teidän
ylhäisyytenne saattaa arvata, kunnes pöydässä oli kasa, joka vastaa
puolta vuosirahaani, viisikymmentä niin koreata keltasirkkua kuin
on koskaan visertänyt vihreän silkkikukkaron pohjassa. No, mylord,
minä sain tikit, ja katsokaas, nyt suvaitsi hänen ylhäisyytensä
sanoa, että me pelasimme ilman hemppua; ja kun muut rupesivat hänen
puolelleen, etenkin se ranskalainen veijari, oli minun pakko menettää
enemmän kuin voitan koko lukukautena. Päättäkää siis, eikö minulla
ole varis kynittävänä hänen ylhäisyytensä kanssa. Onko koskaan
kuultu, että ravintolassa on ennen pelattu gleekiä, ottamatta lukuun
hemppua? -- hiiteen mokoma loordi! Joka mies, joka tulee sinne
kukkaro kädessä, on yhtä oikeutettu laatimaan uusia lakeja kuin
hänkin, luulemma, koska kortit ja sarkat avaavat seuraan niille
portit, joilla vain on markat."

Master Lowestoffen haastellessa pelipuheitaan oli loordi Glenvarloch
sekä häpeissään että pahoillaan, ja hän tunsi ylimyksellistä
ylpeyttään kipeästi vihlaisevan, kun ylioppilas lopetti sillä
jyrkällä lauselmalla, että peluu haudan tavoin tasoitti kaikki
ne yhteiskunnalliset eroavaisuudet, joihin Nigel oli varhaisesta
nuoruudestaan melkein liiankin ennakkoluuloisesti kiintynyt.
Oli kuitenkin mahdoton väittää mitään nuoren lakikoululaisen
oppinutta järkeilyä vastaan, ja senvuoksi tyytyi Nigel vaihtamaan
puheenainetta, tehden muutamia tiedustuksia Whitefriarsin nykyisestä
tilasta. Silläkin alalla oli hänen isäntänsä kuin kotonaan.

"Te tiedätte, mylord", kertoi master Lowestoffe, "että me
lakikoululaiset olemme voima ja valtakunta itseksemme, ja ylpeänä
sanon, että minullakin on arvoasema tasavallassamme -- olin viime
vuonna Vallattomuusherran rahastonhoitajana, ja juuri nykyään olen
itse ehdokkaana tuolle sijalle. Näin ollen täytyy meidän pysytellä
ystävällisissä väleissä Alsatiassa asuvain naapuriemme kanssa, aivan
niinkuin kristityt valtiot näkevät usein pelkästään valtiollisista
syistä pakolliseksi tehdä liiton Suur-Turkin tai Berberian kanssa."

"Minä olisin luullut teitä lakikoulun herrasmiehiä enemmän
riippumattomiksi naapureistanne", huomautti loordi Glenvarloch.

"Te osoitatte meille hiukan liian suurta kunniaa, mylord", selitti
lakikoululainen. "Alsatialaisilla ja meillä on joitakuita yhteisiä
vihollisia, ja kaikessa hiljaisuudessa on meillä muutamia yhteisiä
ystäviäkin. Meillä on tapana sulkea kaikki oikeudenpalvelijat
rajojemme ulkopuolelle, ja saamme voimallista apua naapureiltamme,
jotka eivät siedä alueellaan heihin kuuluvaa riepuakaan. Lisäksi on
alsatialaisilla -- ymmärtäkää minua oikein -- valta suojella tai
häiritä ystäviämme, mies- ja naispuolisia, joiden on tarvis pyrkiä
pyhäkön suojaan. Sanalla sanoen, nämä kaksi yhteiskuntaa palvelevat
toisiansa, vaikka liitto on solmiutunut eriarvoisten valtioiden
kesken, ja saatan itse sanoa käsitelleeni erityisiä tärkeitä asioita
ja olleeni molemmin puolin suosittuna välittäjänä. Mutta kuulkaa --
kuulkaa -- mitä tuo on?"

Master Lowestoffen haastelun keskeytti etäinen torven toitotus, joka
kiiri voimakkaana ja rämeänä kaikuna pitkin tienoota, ja sitä seurasi
kaukaisen hurrauksen kohu.

"On jotakin tekeillä Whitefriarsissa tällä hetkellä", sanoi
Lowestoffe. "Tuo on merkkinä, kun heidän etuoikeuksiaan häiritsee
oikeudenpalvelija tai ulosottomies, ja torven törähtäessä he
parveilevat kaikin avuksi niinkuin mehiläiset pesän joutuessa
vaaraan. Juokse, Jim", huusi hän käskyläiselleen, "ja katso, mitä
Alsatiassa puuhataan. Tuo pojan äpärä", jatkoi hän, kun vekara
herransa päätäpahkaiseen kiireeseen tottuneena pikemmin kierähti kuin
juoksi ulos huoneesta ja alas portaita, "on kullan arvoinen tässä
kaupunginosassa -- hän palvelee kuutta herraa -- neljä niistä asuu
eri numeroissa, ja voisi luulla hänen ilmestyvän kuin tonttuna sen
pelkästä toivomuksesta, joka kulloinkin kipeimmin tarvitsee hänen
apuaan. Yksikään Oxfordin vakooja, ainoakaan Cambridgen juoksupoika
ei ole milloinkaan vetänyt hänelle vertoja joutuisuudessa ja
älykkyydessä. Hän tuntee karhuajan astunnan neuvonkysyjän askelista,
kun ne vasta lähenevät portaitten alipäätä, erottaa sievän naikkosen
tepsutuksen tyhjäntoimittajan tepastuksesta jo pihan perältä ja
on kaiken kaikkiaan -- mutta näenkin teidän ylhäisyytenne olevan
huolissaan. Saanko tarjota toisen pikarillisen hyväsydämisen
isoäitini vahviketta, vai sallitteko minun näyttää teille
puku-varastoani ja toimia kamaripalvelijananne?"

Loordi Glenvarloch ei epäröinyt tunnustaa, että häntä tuskastutti
nykyinen asemansa, joten hän kaikin mokomin tahtoi selviytyä siitä.

Hyväntahtoinen ja ajattelematon lakikoululainen myöntyi auliisti
ja opasti vieraansa pieneen makuuhuoneeseensa, missä hän alkoi
nauhalippaista, matkarepuista, kirstuista ja vanhasta pähkinäpuisesta
vaatekaapista valikoida pukutarpeita, joiden arveli parhaiten
soveltuvan vaateparreksi vieraalleen, hänen uskaltautuakseen Alsatian
laittomaan ja rauhattomaan yhteiskuntaan.



17. LUKU.

Yhteiskunnan ulkopuolella.


"Teidän ylhäisyytenne", puheli Reginald Lowestoffe, "tulee mukautua
vaihtamaan siisti ja hoviin kelpaava pistomiekkanne, jota minä
säilytän varmassa tallessa, tähän lyömämiekkaan, jonka kahvassa on
sentnerin verran ruosteista rautaa, ja käyttämään näitä isoruutuisia
roimahousuja kuosikkaiden polvihousujenne sijasta. Viitasta emme
huoli, sillä oikea rehentelijä kävelee aina takkisillaan, ja
riuskan veitikan asuksi sopii parhaiten silinnyt ja haalistunut
sametti-ihokas himmentyneine korukirjauksineen ja -- mainitsen sen
pahoitellen -- muutamista rypäleverestä tulleine tahroineen. Minä
jätän teidät tuokioksi muuttamaan pukuanne, kunnes voin auttaa sen
viimeistelyssä."

Lowestoffe siirtyi toiseen huoneeseen, Nigelin noudattaessa hänen
ohjeitaan vitkallisesti ja empien. Hänessä herätti mielenkarvautta
ja inhoa se retkumainen valepuku, johon hänen täytyi sonnustautua.
Mutta hänen oli otettava lukuun ne veriset seuraukset, joita laki
sääti hänen äkkipikaisesta väkivallanteostaan, Jaakon keveä ja
veltto luonne, hänen poikansa ennakkoluuloisuus ja häneen varmasti
kohdistuva Buckinghamin herttuan määräävä vaikutus. Ja ennen
kaikkea oli hänen ajateltava toimeliasta, väsymätöntä ja viekasta
loordi Dalgarnoa katkerana vihamiehenään; järki sanoi hänen olevan
sellaisessa vaarassa, joka valtuutti käyttämään kaikkia rehellisiä
keinoja, ulkonaisesti halvimpiakin, niin uhkaavasta pälkäästä
suoriutumiseksi.

Hänen vaihtaessaan vaatetustansa ja miettiessään asemaansa, astui
hänen ystävällinen isäntänsä takaisin makuuhuoneeseen. "Perhana!"
hän sanoi; "hyvä oli, mylord, että te ette mennyt suoraa päätä
tuohon samaiseen Alsatiaamme silloin kun aioitte, sillä haukat ovat
iskeneet sinne. Jim tässä on tuonut viestin, että hän näki siellä
valtakunnanneuvoston vangitsemiskäskyä näyttävän järjestysmiehen,
mukanaan kymmenkunta huovia hampaita myöten aseistettuina, ja
kuulemamme torvi hälytti liikkeelle munkkilan nostoväen. Mutta kun
vanha herttua Hildebrod kuuli ajon koskevan jotakuta, josta hän ei
tiennyt mitään, sallikin hän kohteliaisuudesta miehenpyytäjän nuuskia
valtakuntansa, varmana siitä, että he eivät suuriakaan hyötyisi
vaivastaan; herttua Hildebrod on nimittäin peräti ymmärtäväinen
valtias. Mene takaisin, naskali, ja tuo meille tieto, kun kaikki on
rauhallista."

"Ja kuka ollee herttua Hildebrod?" kysyi loordi Glenvarloch.

"Hitto, mylord", kummeksui lakikoululainen, "oletteko liikkunut
niin kauvan kaupungilla milloinkaan kuulematta urheasta ja yhtä
teräväjärkisestä ja valtioviisaasta herttua Hildebrodista, Alsatian
vapauksien ylivalvojasta? En olisi luullut ainoankaan miehen
kieräyttelevän noppia hänen mainettansa tuntematta."

"Kuitenkaan en ole koskaan kuullut hänestä, master Lowestoffe",
vastasi loordi Glenvarloch, "tai ainakaan tarkannut mitään
mahdollisesti keskustelussa hänestä lausuttua".

"No niin, -- mutta suokaa minulle ensin kunnia auttaa pukunne
järjestämisessä", sanoi Lowestoffe. "Katsokaa nyt, olen jättänyt
vasiten useita pauloja solmimatta, ja jos suvaitsette antaa pikku
erän paitaa näkyä ihokkaanne ja kaulahuivin välistä, vaikuttaa
se rennommalta ja tuottaa teille kunnioitusta Alsatiassa, missä
liinavaatteet ovat jokseenkin vähissä. Nyt sidon muutamia nauhoja
huolellisesti viistoon, sillä rehentelevä urho ei milloinkaan esiinny
asultaan säännöllisenä -- noin."

"Järjestäkää miten haluatte, sir", taipui Nigel; "mutta antakaa minun
kuulla edes jotakin sen onnettoman piirin olosuhteista, johon minun
on muiden hylkiöiden tavoin pakko vetäytyä".

"No, mylord", selitti lakikoululainen, "naapurivaltiollamme
Alsatialla, jota laki nimittää Whitefriarsin pyhäköksi, on
ollut muutoksensa ja mullistuksensa niinkuin suuremmillakin
kuningaskunnilla, ja hallitusmuodon ollessa tavallaan laiton
ja mielivaltainen, on niitä luonnollisesti sattunut tiheämpään
kuin ovat joutuneet kokemaan paremmin järjestetyt yhteiskunnat,
lakikoulun, Gray's Innin ja muiden samanlaiset keskukset. Meidän
perimätietomme ja aikakirjamme kertovat kahdestakymmenestä
vallankumouksesta viimeksikuluneilta kahdeltatoista vuodelta, jolloin
edellämainittu valtio on useaan kertaan vaihtunut rajattomasta
itsevaltiudesta tasavaltaisuuteen, puhumattakaan väliasteina olleista
harvainvallasta, rajoitetusta yksinvallasta ja akkavallastakin, sillä
minä itse muistan, miten Alsatiaa lähes yhdeksän kuukautta hallitsi
vanha kalamuija. Sitte sen sai johdettavakseen ränstynyt asianajaja,
jonka syöksi valtaistuimelta muuan eronsaanut kapteeni; tämä
osoittautui hirmuhallitsijaksi, jonka syrjäytti eräs nurkkasaarnaaja,
ja tämän luovuttua vallasta siirtyi se herttua Jakob Hildebrodille,
sukunsa ensimäiselle, jolle taivas suokoon pitkän iän."

"Ja onko tämän valtiaan hallitus", kysyi loordi Glenvarloch
pakoittautuen osoittamaan jotakin harrastusta keskusteluun,
"laadultaan itsevaltiutta?"

"Suokaa anteeksi, mylord", kertoi lakikoululainen,
"sanottu hallitsija on liian viisas, monien edeltäjiensä tavoin
antautuakseen vihoihin. Hän ei käyttele noin tärkeätä valtaa omasta
yksinomaisesta tahdostaan, vaan on asettanut valtioneuvoston,
joka kokoontuu säännöllisesti aamunaukuille kello seitsemältä,
pitää toisen kokouksensa kello yksitoista ettonettansa varten ja
saapuu juhlalliseen täysistuntoon kello kahdeksi ehtoopäivällä,
neuvottelemaan yhteiskunnan hyväksi, uhraten niin ylenpalttisesti
voimiansa valtion palvelukseen, että he harvoin eriävät ennen
puoliyötä. Tämän arvoisan senaatin on herttua Hildebrod osittain
valinnut korkeassa virassaan olleista edeltäjistään, ehkäistäkseen
hallitsijan ja yksinvallan herättämää kateutta, ja sen eteen on minun
piakkoin toimitettava teidän ylhäisyytenne, jotta he hyväksyvät
teidät munkkilan etuoikeuksiin ja osoittavat teille asunnon."

"Ulottuuko heidän valtansa sellaiseen määräämiseen?" kysyi loordi
Glenvarloch.

"Neuvosto pitää sitä oikeuksiensa pääkohtana, mylord", vastasi
Lowestoffe, "ja se onkin heidän mahtinsa parhaita kannattamiskeinoja.
Sillä kun herttua Hildebrod ja hänen senaattinsa huomaavat jonkun
pönäkän talonomistajan käyvän munkkilassa tyytymättömäksi ja
napisevaksi, tarvitsee vain määrätä hänen vuokralaisekseen joku
lihava vararikkoinen tai uusi asukas, jonka olosuhteet kaipaavat
suojaa ja jonka kukkaro kykenee maksamaan siitä, jotta napisijasta
tulee lakea kuin lammas. Mitä köyhempiin pakolaisiin tulee, niin
he antavat näiden tulla toimeen miten voivat; mutta milloinkaan ei
luovuta heidän nimiensä merkitsemisestä herttuan matrikkeliin ja
kunkin olojen mukaisen pääsyveron suorittamisesta. Ja munkkila olisi
kovin turvaton asunto vieraalle, joka niskuroitsisi näitä pykäliä
vastaan."

"No niin, master Lowestoffe", sanoi loordi Glenvarloch, "minun täytyy
alistua asianhaaroihin, jotka määräävät minut tällaiseen lymyilyyn.
Luonnollisesti en halua ilmaista nimeäni ja arvoani."

"Parasta onkin, mylord", arveli Lowestoffe; "ja sekin tapaus
on otettu lukuun tasavallan tai ruhtinaskunnan tai miksi sitä
sanoisikaan säännöissä. Se, joka haluaa, että häneltä ei kysellä
nimeänsä, pakonsa syytä ja muuta sellaista, pääsee tavanmukaisista
tiedustuksista maksamalla kaksin verroin sen pääsyveron, joka
muuten kuuluu hänen asemaansa. Tätä tärkeätä ehtoa noudattamalla
saa teidän ylhäisyytenne kirjoituttaa itsenne Bantamin kuninkaaksi,
jos haluatte, sillä teiltä ei silloin urkita mitään. Mutta tässä
tuleekin vakoojamme, tuoden rauhan sanoman. Minäpä lähden itse
teidän ylhäisyytenne mukaan ja esittelen teidät Alsatian neuvostolle
kaikella sillä vaikutusvallalla, mikä minulla on heihin lakikoulun
virkailijana -- ja se ei olekaan vähäinen, sillä he ovat ontuen
suoriutuneet kaikista tilanteista, jolloin me olemme esiintyneet
heitä vastaan, ja sen he tietävät hyvin. Aika on suotuisa, sillä
kun neuvosto on nyt koolla Alsatiassa, ovat lakikoulun käytävät
hiljaisia. Nyt, mylord, heittäkää viittanne peittämään nykyistä
ulkoasuanne. Voitte antaa sen pojalle niiden portaiden päässä, jotka
laskeutuvat pyhäkköön, ja niinkuin laulelmassa sanotaan kuningatar
Eleanorin vajonneen Charingin risteyksessä ja nousseen Queenhithessä,
samoin te painutte aatelismiehenä lakikoulun puutarhaan ja kohoatte
alsatialaisena Whitefriarsissa."

He läksivät siis pikku urkkijan saattamina, samosivat puutarhan
poikki ja laskeusivat alas portaita. Näiden juurella huudahti
lakikoululainen:

"Ja nyt laulakaamme Ovidiuksen tavoin:

    "'In nova fert animus mutatas dicere formas --'

"Pois, pois, te lainamuodot!" pitkitti hän samaan tapaan. "Sivuun
esirippu, joka verhosi Borgiaa! Mutta mitä nyt, mylord?" kysyi
hän huomatessaan, että loordi Glenvarloch oli todella murheissaan
asemansa alentavasta muutoksesta; "toivoakseni ette pahastu
joutavasta leperryksestäni? Tahtoisin vain lepyttää teitä nykyisiin
olosuhteisiinne ja antaa teille tämän oudon paikan sävyä.
Reipastautukaa; arvattavasti pysyy se vain joitakuita päiviä
asuntonanne."

Nigel kykeni vain puristamaan hänen kättänsä ja vastaamaan kuiskaten:
"Käsitän ystävällisyytenne. Tiedän, että minun on tyhjennettävä se
pikari, jonka on oma hupsuuteni täyttänyt minulle. Suokaa anteeksi,
että se ensi maistamalla tuntuu karvaalta."

Reginald Lowestoffe oli touhuavan palvelias ja hyväntahtoinen, mutta
itse tottuneena viettämään vaihtelevaa, ajattelematonta elämää ei hän
voinut aavistaakaan loordi Glenvarlochin sielullisten kärsimysten
suuruutta, vaan ajatteli hänen tilapäistä kätkeytymistänsä ikäänkuin
pelkkänä vallattoman pojan kujeena, kun tämä leikkii piilosilla
opettajansa kanssa. Paikka oli hänelle myös tuttu -- mutta hänen
kumppaniinsa se teki syvän vaikutuksen.

Whitefriarsin ikivanha pyhäkkö oli melkoista alempana kuin
lakikoulun ylävät pengermät ja puutarhat, joten se oli yleensä
verhoutunut Thamesilta nouseviin huuruihin ja sumuun. Alueen
tiilirakennukset olivat tiukkaan sullottuja likekkäin, sillä
noin harvinaisia etuoikeuksia saaneessa paikassa oli jokainen
kyynäränala kallisarvoinen; mutta kun rakennuttajina oli useasti
ollut henkilöitä, joiden varat olivat riittämättömiä heidän
keinotteluihinsa, olivat talot yleensä puutteellisia ja osoittivat
surkuteltavia rapistumisen merkkejä vielä uusinakin ollessaan.
Lasten poru, heidän äitiensä toruminen, ikkunoista kuivamaan
ripustettujen repaleisten liinavaatteiden kurja näyttely ilmaisi
kurjaliston puutetta ja hätää, ja samalla pilkkasivat ja vaimensivat
valituksen ääniä räyhäävät huudot, sadatukset, renkutukset ja naurun
remahdukset, joita kajahteli oluviloista ja kapakoista. Kylteistä
päättäen olikin näitä yhtä paljon kuin kaikkia muita rakennuksia,
ja jotta paikan luonne ilmenisi täydellisesti, katselivat useat
kuihtuneet, koreilevat ja maalatut naisolennot rohkeasti vieraita
avoimista ristikkoikkunoistaan tai näyttivät kainompina puuhailevan
rikkonaisten kukkaruukkujen ääressä, joita oli resedoilla ja
rosmariinilla täytettyinä aseteltu ikkunalaudoille suureksi vaaraksi
ohikulkijoille.

"_Semi-reducta Venus_", huomautti lakikoululainen viitaten
erääseen tuollaiseen tenhottareen, joka näytti pelkäävän huomiota
ja puolittain piiloutui ikkunanpuoliskon taa, sirkuttaessaan
viheliäiselle mustallerastaalle, joka vitsavankilassaan riippui
mustuneella tiiliseinustalla. "Tunnen kasvoista tuon alusliivisillään
keikkujan", jatkoi opas, "ja voisin hänen seisoma-asentonsa
perusteella lyödä vetoa ruusunoblesta, että hänellä on siisti
hiuslaite ja likainen yönuttu. Mutta tuossa tulee kaksi miespuolista
asujanta savuten kuin liikkuvat tulivuoret! Nuo ovat riuskeita
pukareita, joilla varmastikin Nicotia ja Trinidado korvaavat paistin
ja vanukkaan, sillä tietäkää, mylord, että kuninkaan kieltojulistus
intialaista ruohoa vastaan ei ole Alsatiassa sen pätevämpi kuin hänen
vangitsemiskäskynsäkään."

Hänen puhuessaan lähestyivät nuo kaksi tupakoitsijaa. He olivat
pörröisiä, siistimättömiä retkuja, joiden suunnattomat viikset oli
kierretty korvien taa ja sekaantuivat tukan vanukkeisiin suortuviin;
näistä näkyi suuri osa vanhan kallelleen painetun kastorihatun alta,
toisten törröttäessä tämän repeämistä. Haalistuneet nukkaverkaiset
nutut, isot roimahousut, leveät rasvaiset olukset ja tahriutuneet
huivit sekä ennen kaikkea se mahtaileva tapa, jolla toinen
kantoi lyömämiekkaa ja toinen suhdattoman pitkää pistomiekkaa ja
väkipuukkoa, olivat oikean alsatialaisen rehentelijän tuntomerkkejä,
jollainen ilmiö oli siihen aikaan ja seuraavien sadan vuoden kuluessa
hyvin tuttu.

"Tähyäs tota", sanoi toinen roikale toiselle; "katos kun luuska
vilkuttelee vieraille vehnäspojille!"

"Pengon urkkijaa", vastasi toinen katsoen Nigeliin. "Sivalla sitä
vähä pilkistimien päälle yheksäntuumaisellas."

"Hissukseen, veikkaset!" vastasi hänen kumppaninsa; "toi toinen on
hepakka Reginald Lowestoffe lakikoulusta -- tunnen minä sen; se on
reilu poika ja vapaa kulkemaan".

He pölläyttivät taas sankan savupilven ympärilleen ja astuivat ohi
sen enemmättä tervehdyksettä.

"_Grosso in aere_!" virkkoi lakikoululainen. "Kuulitte minkä
mainelauseen se hävytön renttu antoi minulle, mutta eipä väliä,
kunhan siitä on hyötyä teidän ylhäisyydellenne. Ja sallikaa minun
nyt kysyä teidän ylhäisyydeltänne, minkä otatte nimeksenne, sillä me
olemme lähellä herttua Hildebrodin ruhtinaallista palatsia."

"Tahdon esiintyä Grahamena", ilmoitti Nigel. "Se oli äitini sukunimi."

Lakikoululainen osoitti kylttiä, joka oli esittävinään härän
hätyyttäjäksi innostunutta ja sen pääpuolessa oikeaan, tieteelliseen
hyökkäystapaan juoksevaa koiraa. "Tuolla", hän sanoi, "jakelee
uskollinen herttua Hildebrod lakeja kuten olutta ja väkijuomiakin
uskollisille alsatialaisilleen. Ollen sisukas tappelupukari on
hän valinnut tapojansa vastaavan kyltin, ja hän taritsee juomaa
janoisille, saadakseen itse juoda maksutta ja maksun muiden juomasta.
Astukaamme sisälle tämän toisen Axyluksen ainiaan avoimesta portista."

Hänen puhuessaan astuivat he ränstyneeseen kapakkaan, joka oli
kuitenkin tilavampi ja vähemmän rapistunut kuin monet muut
saman kurjan ympäristön talot. Pari kolme riutunutta, ryysyistä
juomanlaskijaa juoksenteli edes takaisin; niinkuin pöllöillä
näyttivät heidän katseensa olevan sovellettuja vain sydänyöhön, kun
muu luomakunta nukkuu, joten ne päivänvalolla tiirottivat tihruisina,
tyhminä ja vain puolittain valveutuneina. Tuollaisen vilkuttelevan
Ganymedeksen opastamina he menivät huoneeseen, missä auringon heikot
säteet melkein hukkuivat seurueen piipuista kieriviin savupatsaisiin,
ja tästä pilvisestä pyhäköstä kajahti vanha veisu:

    "Hei, vanha Simeon-kuningas,
    se pullon ja pikarin valtias,
    punaisine neninensä,
    olvitahroiss' sääryksensä,
    heippari-rallailei."

Herttua Hildebrod, joka itse alentui rämäyttelemään tätä laulelmaa
rakastaville alamaisilleen, oli suhdattoman ruumiikas vanha mies.
Hänellä oli vain yksi silmä, ja nenä todisti hänen juominkiensa
tiheydestä, voimaperäisyydestä ja pitkällisyydestä. Tummanruskea
nukkaverkainen nuttu oli haarikan räiskeiden täplittämä, jo liiankin
kauvan palvellut ja valtavana hyllyvän mahan mukavuudeksi pantu
nappiin ainoastaan alaosastaan. Hänen takanaan makasi suosikki
kahlekoira, jonka pyöreä pää ja ainoa musta vilahteleva silmä sekä
suunnaton lihavuus hullunkurisesti muistutti isäntää.

Ne rakkaat neuvoskunnan jäsenet, jotka ympäröitsivät, herttuallista
valtaistuinta, suitsuttivat sille tupakansavua, joivat sen valtiaan
kanssa paksua sameata olutta ja säestivät hänen kuorolaulujaan,
olivat moisen sulttaanin arvoisia satraappeja. Erään nahkanuttu,
leveä vyö ja pitkä miekka osoittivat hänet Alankomailla taistelleeksi
soturiksi; tuimaa mahtavuutta ja juopunutta häpeämättömyyttä
ilmaiseva katse oli aiottu kannattamaan hänen oikeuttansa nimittää
itseänsä matkailevaksi urhoksi. Nigelistä tuntui, että hän oli
ennenkin nähnyt tämän miehen jossain. Herttuan vasemmalla puolella
istui muuan nurkkasaarnaaja eli nakuripappi kuten tätä hengenmiesten
luokkaa on kursailemattomasti nimitetty, ollen helposti tunnettavissa
repeytyneestä liperistään, lerppalierisestä hatustaan ja kauhtuneen
uumatakin jäännöksistä. Papin vieressä istui mitä viheliäisimmän
näköinen ukko, jolla oli päässä karkeasta villakankaasta ommeltu ja
kaulan alle napitettu nukkavieru säpsä; mutta hänen näivettyneissä
kasvonpiirteissään kuten vanhalla Danielilla vielä

    -- -- -- -- "silmä, vilkkua
    voi höperyydessäkin viekast' ilkkua".

Hänen vasemmalle puolelleen oli asettunut häviöön joutunut
asianajaja, joka oli kolttosien tähden pyyhitty ammattikuntansa
kirjoista ja säilyttänyt toiminta-alaltaan ainoastaan peijaamisen.
Herttua Jaakko Hildebrodin neuvoskunnan täydensi pari vähemmän
huomattavaa henkilöä, joista erään kasvot kuten soturinkin tuntuivat
Nigelistä hiukan tutuilta, vaikka hän ei voinut muistaa, missä oli ne
nähnyt.

Vierailla oli riittävästi aikaa tarkata kaikkea tätä, sillä joko
yhteislaulun vauhdikkuuden vastustamattomasti tempaamana mukaan tai
antaakseen tulijoille kunnollisen käsityksen tärkeydestään suvaitsi
hänen armollisuutensa huikata laulun loppuun ennen kuin puhutteli
heitä, vaikka hän kaiken aika tiukasti tähysti heitä yksinäisellä
näkimellään.

Lopetettuaan rallatuksensa ilmoitti herttua Hildebrod
neuvonantajilleen, että muuan arvoisa lakikoulun virkailija pyrki
puheille, ja käski kapteenin ja papin luovuttaa lepotuolinsa
molemmille vieraille, sijoittaen heidät oikealle ja vasemmalle
puolelleen. Alsatian armeijan ja kirkon arvoisat edustajat menivät
istuutumaan liitoksistaan heltyneelle rahille pöydän alipäähän,
mutta se oli kehno kestämään noin painavia miehiä ja luhistui heidän
allaan; seurueen riemastuneena hurratessa kierähtivät miekkamies ja
sanan mies päällekkäin lattialle. He nousivat raivostuneina, kilvan
purkaen kiukkuansa äänekkäillä voimasanoilla, jossa kiistassa pappi
verrattomasti voitti kapteenin, paremmin perehtyneenä pauhaamiseen.
Vaivoin sai heidät viimein rauhoittumaan säikähtyneiden tarjoilijain
saapuminen, näiden tuodessa tukevampia istuimia, ja pitkä siemaus
viillyttävästä haarikasta. Kun tämä hälinä oli laantunut ja vieraiden
eteen kohteliaasti asetettu kolpakot kuten muillakin läsnäolijoilla
oli, joi herttua mitä armollisimpaan tapaan lakikoulun menestykseksi
ja master Reginald Lowestoffen tervetuloksi. Kiitollisesti
vastattuaan tähän kohteliaisuuteen pyysi kunnioitusta kohdannut
henkilö saada tilata gallonan Reinin-viiniä, jonka ääressä hän aikoi
alottaa asiansa.

Heidän tavallisia juomiansa noin paljoa hienomman nesteen
mainitseminen vaikutti mitä edullisimmin pikku senaattiin, ja sen
viipymätön ilmestyminen pöytään varasi suosiollisen vastaanoton
master Lowestoffen ehdotukselle. Parin kierroksen jälkeen selitti
tämä asiakseen ystävänsä, master Nigel Grahamen toimittamisen
nauttimaan Alsatian pyhäkön suojaa ja muita erikoisia oikeuksia
suursopijana; täten nimitettiin niitä, jotka suorittivat
kaksinkertaisen pääsyveron saadakseen olla esittämättä senaatille
niitä erityisiä asianhaaroja, jotka pakoittivat heidät etsimään
turvaa sieltä.

Ehdotus sai arvoisan herttuan silmän kiilumaan riemastuksesta,
eikä ihmekään, sillä tapaus oli harvinainen ja erittäin edullinen
hänen yksityisille verotuloilleen. Hän siis käski tuoda eteensä
herttuallisen matrikkelinsa, jyhkeän kirjan, joka oli ummistettu
messinkihakasilla kuin kauppamiehen tilikirja; viinin värjääminä ja
tupakanmehun tahrimina sisälsivät sen lehdet varmaankin yhtä paljon
konnien nimiä kuin on Newgaten kalenterissa.[44]

Nigeliä kehoitettiin sitte laskemaan pöydälle kaksi noblea
lunnaikseen ja vaatimaan erivapautusta kertaamalla seuraavat
vaivaiset säkeet, jotka herttua saneli hänelle:

    "Nigel Grahame nimelläni,
    toivon tänne pääseväni,
    koska kourihinsa laki
    mua muualta jo haki;
    suokaa mulle täältä suoja,
    jottei nurjan tiedon tuoja
    löisi kättä olallein
    virkamahdin paperein:
    tulen kelpo miesten hoimiin,
    asevoimiin, älyn toimiin
    tiedän täällä saavan luottaa, --
    milloin vouti miestä vuottaa
    ulkopuolia maailmassa,
    ain' on turva munkkilassa."

Kun herttua Hildebrod alkoi vapisevalla kädellä tehdä merkintää
ja oli jo ylellisen anteliaasti tavannut Nigelin kahdella g:llä,
keskeytti hänet pappi. Tämä kunnianarvoisa herrasmies oli supattanut
tovin -- ei kapteenin, vaan sen toisen yksilön kanssa, jonka olemme
maininneet vaillinaisesti säilyneen Nigelin muistissa, ja ollen
kenties vielä hiukan nyreissään äskeisestä tapaturmastansa pyysi hän
puheenvuoroa ennen luetteloon merkitsemistä.

"Se henkilö", hän huomautti, "joka on nyt kehdannut asettua
pyrkijäksi tämän kunnioitettavan yhteiskunnan etuoikeuksiin ja
erivapautuksiin, on suoraan puhuen mieroa kiertävä skotlantilainen,
ja meillä on jo kylliksi näitä heinäsirkkoja Lontoossa. Jos
kelpoitamme sellaisia niittymatoja pyhäkköön, niin saamme tänne pian
koko kansan."

"Meillä ei ole oikeutta kysyä", muistutti herttua Hildebrod, "onko
hän skotlantilainen, ranskalainen tai englantilainen. Koska hän on
kunniallisesti lyönyt pöytään tulotullin, niin on hän oikeutettu
pääsemään suojelukseemme."

"Minä kiistän, armollinen herttua", vastasi pappi. "En teekään
hänelle mitään kysymyksiä -- hänen puheensa kavaltaa hänet. Hän
on galilealainen, ja sisäänkirjoitusmaksu on menetetty hänen
häpeämättömän tunkeutumisensa tähden tähän meidän valtakuntaamme.
Pyydän teitä, jalo herttua, panemaan lain määräykset täytäntöön häntä
vastaan!"

Lakikoululainen nousi ja aikoi keskeyttää ylioikeuden harkinnan,
mutta herttua vakuutti hänelle vakavasti, että häntä kuultaisiin
ystävänsä puolesta niin pian kuin neuvoskunta oli pohtinut asian.

Puhumaan nousi sitten asianajaja, huomauttaen rajoittavansa
esityksensä asianomaiseen lain kohtaan. "On helppo nähdä", hän sanoi,
"että tämä herrasmies ei ole tullut tänne missään siviilijutussa.
Käsitykseni mukaan on kysymyksessä se syyte, josta jo olemme
kuulleet, koskeva puiston piirissä annettua iskua. Pyhäkkö ei
sellaisessa tapauksessa suojele rikkojaa. Veikeä vanha päällikkö
lähettäisi alas luudan, joka lakaisisi Alsatian kadut Strandilta
Portaille asti. Valtioviisauskin vaatii ajattelemaan, mitä vauriota
voisi tasavallalle koitua muukalaisen kätkemisestä tällaisissa
olosuhteissa."

Kapteeni oli kärsimättömästi kuunnellut näitä näkökohtia. Hän kavahti
nyt jaloilleen kiivaasti kuin voimakkaalla oluella täytetystä
pullosta poukkoava tulppa, ja sotaisesti kiertäen viiksiänsä loi hän
halveksivan katseen lainoppineeseen ja kirkonmieheen, lausuessaan
mielipiteensä seuraavasti:

"Jalo herttua Hildebrod! Kuullessani tuollaisia halpamaisia,
törkeitä, tunnottomia ehdotuksia teidän armollisuutenne
neuvonantajien suusta ja muistaessani Huffin, Munin ja Tityretun
kaltaisia miehiä, jotka tällaisissa tilanteissä antoivat neuvoja
teidän armollisuutenne esi-isille ja edeltäjille, alan ajatella
toiminnan hengen olevan yhtä kuollutta Alsatiassa kuin vanhassa
isoäidissäni; ja kuitenkin se, joka niin ajattelee, valehtelee
sielussaan, koska minä löydän kyllä munkkilasta sellaisen joukon
riuskeita poikia, että se pystyy puoltamaan vapauksiamme kaikkia
Westminsterin lumpunkerääjiä vastaan. Ja jos meidät kerrakseen
nujerrettaisiinkin, niin -- kuolema ja kadotus! -- eikö meillä ole
aikaa lähettää herrasmiestä matkaansa vesitse joko nyrkkeilytarhaan
taikka Banksidelle? Ja jos hän on urho oikeata lajia, eikö hän
täydellisesti palkitse kaikkia vaivojamme? Eläkööt muut yhteiskunnat
lain varassa, -- minä sanon, että me tän kylän ravakat veikkoset
elämme sen uhalla ja viihdymme parhaiten, kun olemme ilmetyssä
kapinassa nimeä ja sinettiä, manuuta ja käskykirjaa, voutia ja
konstaapelia, nipistäjää ja pyllyherraa vastaan."

Tätä puhetta seurasi hyväksymisen sorina, ja Lowestoffe lyöttäytyi
mukaan ennen kuin suosiollinen jupina taukosi. Hän muistutti
herttualle ja neuvostolle, kuinka suuresti heidän valtionsa
turvallisuus riippui lakikoululaisten suopeudesta. Sulkemalla
porttinsa saattoivat nämä milloin hyvänsä ehkäistä alsatialaisilta
pääsyn lakikoulun alueelle. Sen mukaan kuin he menettelivät
tässä asiassa, tahtoi hän sovittaa omakohtaisen vaikutuksensa,
jonka he tiesivät joltiseksikin. "Ja mitä siihen tulee, että
ystäväni muka on skotlantilainen ja muukalainen, kuten ovat täällä
huomauttaneet kunnianarvoisa kirkkoherra ja oppinut lakimies, niin
tulee teidän ottaa huomioon", muistutti Lowestoffe, "mistä syystä
hänet on ahdistettu tänne -- siitä vain, että hän antoi toiselle
selkäsaunan, muttei englantilaiselle, vaan omalle maanmiehellensä.
Ja minun yksinkertaisen järkeni mukaan", pitkitti hän, samalla
nykäisten loordi Glenvarlochia vihjatakseen hänelle puhuvansa vain
leikkiä, "jos kaikki Lontoon skotlantilaiset äityisivät kerrassaan
rymynujakkaan ja nitistäisivät toisensa viimeiseen mieheen, olisi
tämä henkiinjäänyt oikeutettu saamaan kiitoksemme parhaan palveluksen
tekijänä köyhälle vanhalle Englannille".

Naurunremahdukset ja taputukset palkitsivat tätä nokkelaa puolustusta
nuoren lakikoululaisen holhotin muukalaisuudelle, ja puhuja liitti
todisteluunsa seuraavan ytimekkään ehdotuksen: "Tiedän hyvin",
hän sanoi, "että tämän vanhan ja kunnioitettavan tasavallan isien
tapana on kypsyttää ja perinjuurin pohtia kaikkia asioitansa
kunnollisen nestemäärän ääressä. Kaukana olkoon minusta, että
mielisin polkea niin kiitettävää tapaa tai väittää nykyisenlaisen
asian saattavan tulla perusteellisesti ja perustuslain säätämässä
järjestyksessä harkituksi vaivaisen renskagallonan avulla. Mutta
kun tälle arvoisalle neuvoskunnalle on samantekevää, juodaanko
ensin ja ratkaistaanko jälkeenpäin vai toimitaanko päinvastaisessa
järjestyksessä, pyydän teidän armollisuuttanne viisaitten ja
mahtavien senaattorienne mieltä kuultuanne antamaan julistuksenne,
jossa kunnioitettavalle ystävälleni myönnetään paikan erioikeudet ja
määrätään asunto järkevien säädöstenne nojalla, hänen etäytyäkseen
sinne piammiten, ollen hiukan uuvuksissa tämän päivän toimista, minun
sillaikaa tilatessani teille nassakan renskaa sekä vastaavan määrän
häränkieliä ja säilykesillejä, jotta täällä kotvan kuluttua ratto
pullistaa kattoa."

Tämä tarjoumus sai osakseen yleistä hyväksymisen hurrausta,
johon kerrassaan hupeni toisinajattelevien ääni, jos Alsatian
senaatissa oli ketään kyllin lujaa kansalaista, tuollaisen esityksen
vastustajaksi. Kelpo sydän! jalo herrasmies! antelias urho! hoettiin
suusta suuhun; anojan nimen merkitseminen isoon kirjaan täydennettiin
hätäisesti, ja arvoisa doogi otti häneltä valan. Niinkuin muinaisten
kambrobrittien kaksitoista taulua ja muiden entisajan kansain lait
oli sekin runopukuinen ja kuului seuraavasti:

    "Kautta tynnyrin, kalvan
        ja tapin ja vyön,
    minä henkeni halvan
        ja nahkani myön,
    jotta oikeutta valvon
        munkkilan veikkojen
    ja sen naisia palvon
        urhona heikkojen."

Nigel tunsi ja todella ilmaisikin vastenmielisyyttä tällaiseen
ilvehtimiseen, mutta kun lakikoululainen muistutti hänelle, että
hän oli mennyt liian pitkälle peräytyäkseen, kertasi hän sanat tai
oikeastaan myödytti mitä herttua Hildebrod saneli. Tämä valtias
lopetti toimituksen myöntämällä hänelle pyhäkön oikeudet seuraavin
vanhan tavan mukaisin säkein:

    "Sulta olallelyönnin
        ja pahnat putkan,
    veden, kannikan syönnin
        ja lain joka mutkan
    kaikk' ansat ma säästän
        ja pulmista vaikeista
    sinut loihdulla päästän,
        viis voudin aikeista.
    Olet pukari vapaa,
        saat pettää ja huijata,
    jos sun parempas tapaa,
        saa hän sinut puijata;
    käy, reudo ja räivää
        kuin viimeistä päivää;
    jos heilutat puukkoa
        ja tahdot kiistää,
    ei hempultas suukkoa
        saa kumppanis riistää;
    kesät viitatta perkaa
        sa ihmisten taskuja,
    käytä talvisin verkaa,
        juo, polta, puhu kaskuja:
    elä lyijypää-nopista
        ja merkkaa kortit alta,
    jos ei apu lähde opista,
        niin auttaa nyrkkivalta;
    ja vanno kautta kunnias
        ja ole urho suuri --
    tää kaikki olkoon osanas,
        sen annan sulle juuri."

Tämän jorotuksen päätyttyä syntyi väittelyä siitä, mikä erityinen
asunto määrättäisiin pyhäkön uudelle veikolle, sillä kun
alsatialaiset pitivät valtiollisena perusohjeena, että aasinmaito
lihottaa, oli asukasten kesken tavallisesti kilpailua yhteiskunnan
uusien jäsenten huoltamisesta, joksi sitä sanottiin.

Se Hektor, joka oli arveluttavassa käänteessä puhunut niin lämpimästi
Nigelin puolesta, esiintyi nyt ritarillisesti erään Puhku-Selindan
eli Länkä-Liinun hyväksi, jolla kuului olevan huone vuokrattavana.
Tässä oli aikoinaan välipäikseen asunut Paddingtonin Viilu-Kiku,
joka oli äskettäin päättänyt vaelluksensa Tyburnin mäellä. Hänen
ennenaikaista poismenoaan oli sanottu naikkonen tähän asti murehtinut
yksinäisessä leskeydessä turturikyyhkyn tavoin.

Kapteenin vaikutus syrjäytettiin kuitenkin villasäpsäisen vanhan
herrasmiehen hyväksi, jonka arveltiin ikänsä loppuehtoonakin
osaavan kyniä kyyhkystä yhtä hyvin tai paremminkin kuin yhdenkään
alsatialaisen. Tämä kunnianarvoisa henkilö oli kuulu koronkiskuri
nimeltä Trapbois. Hän oli aivan äskettäin tehnyt valtiolle melkoisen
palveluksen, antamalla etukäteen lainaksi suostuntaveron, joka
tarvittiin uuden väkijuomavaraston hankkimiseksi herttuan kellariin,
kun Vintryn viinikauppiasta arvelutti käydä kauppaa niin suuren
miehen kanssa muutoin kuin käteismaksulla. Kun siis vanha herrasmies
nousi ja vaivaloisesti köhien muistutti herttualle, että hänellä oli
pienoinen kamari vuokrattavana, jätettiin muiden vaatimukset kokonaan
huomioon ottamatta ja Nigel määrättiin Trapboisin vieraaksi.

Tuskin oli tästä sovittu, kun loordi Glenvarloch ilmoitti
Lowestoffelle olevansa kärsimätön pääsemään tästä hulttioiden
kokouksesta ja erosi seurasta niin huolimattoman kiireisesti, että
siitä olisi voitu pahastua, jollei Reinin-viinin nassakka olisi
ilmestynyt esille juuri kun hän läksi huoneesta. Lakikoululainen
saattoi ystäväänsä vanhan koronkiskurin talolle, jonne hän ja jotkut
muut hänen asumaseutunsa nuorukaiset liiankin hyvin tunsivat tien.
Matkalla hän vakuutti loordi Glenvarlochille, että tämä oli menossa
Whitefriarsin ainoaan siistiin taloon. Tämä ominaisuus johtui
yksinomaan vanhuksen ainoan tyttären uurastuksesta, vanhanpuoleisen
neitosen, joka oli kyllin ruma peloittamaan syntiä, mutta
arvattavasti tulossa riittävän rikkaaksi kiusaamaan puritaniakin niin
pian kuin lempo oli saatavastaan perinyt hänen vanhan taattonsa.
Lowestoffen täten jutellessa he ennättivät koputtamaan talon ovelle,
ja avaamaan tulleen naisen happamat, ankarat kasvot vahvistivat
täydellisesti kaiken, mitä lakikoululainen oli sanonut emännästä.
Hän kuunteli tylyn ja tyytymättömän näköisenä nuoren lakikoululaisen
ilmoitusta, että hänen kumppaninsa tuli taloon asukkaaksi, jupisi
jotakin vaivasta, mutta näytti lopuksi vieraalle varatun huoneen.
Tämä oli parempi kuin olisi saattanut aavistaa paikan ulkonäöstä ja
paljoa tilavampi kuin hänen asuntonsa Paavalin laiturin vieressä,
vaikka jälkimäinen oli kodikkaampi.

Siten toimitettuaan ystävänsä hänen uuteen asuntoonsa ja hankittuaan
hänelle hintaluettelon annoksista, joita oli saatavana läheisestä
kansankeittiöstä, Lowestoffe jätti nyt hyvästi. Lähtiessään tarjoutui
hän vielä lähettämään loordi Glenvarlochin tavarat hänen entisestä
asunnostaan nykyiseen joko kokonaan tai osaksi. Nigel nimesi niin
vähän esineitä, ettei lakikoululainen voinut olla huomauttamatta
hänen ylhäisyytensä nähtävästi aikovan nauttia uusia etuoikeuksiansa
vain hetken aikaa.

"Ne soveltuvat liian huonosti tapoihini ja taipumuksiini, viipyäkseni
täällä pitempään", vastasi loordi Glenvarloch.

"Saatatte muuttaa mielipidettänne huomenna", lohdutti Lowestoffe.
"Hyvästi vain; huomispäivänä poikkean luoksenne hyvissä ajoin."

Aamu valkeni, mutta lakikoululaisen sijasta tuli vain kirje häneltä.
Siinä mainittiin, että Lowestoffen käynti Alsatiassa oli aiheuttanut
muistutuksia muutamien typerien peruukkien taholta ja että hän katsoi
viisaaksi olla tällähaavaa saapumatta sinne, jottei kääntäisi liiaksi
huomiota loordi Glenvarlochin asuinpaikkaan. Hän ilmoitti ryhtyneensä
toimenpiteisiin loordin tavarain turvalliseksi tallettamiseksi
ja lähettävänsä hänelle taatun asiamiehen välityksellä hänen
rahalippaansa ja mitä kapineita hän kaipasi. Loppuosana oli
joitakuita viisaita neuvoja, jotka johtuivat Lowestoffen
tutustumisesta Alsatiaan ja sen tapoihin. Hän kehoitti pakolaista
pitämään koronkiskuria mitä ehdottomimmassa epätietoisuuden tilassa
varojensa suhteen -- pidättymään milloinkaan heittämästä noppaa
kapteenin kanssa, jolla oli tapana pelata tyhjin hyppysin ja maksaa
häviönsä kolmella tavulla, ja lopuksi varomaan herttua Hildebrodia,
jonka hän sanoi olevan terävä kuin neula, vaikkei hänellä ollut
enempää silmiä kuin tällä välttämättömällä naisten työkapineellakaan.



18. LUKU.

Sulkeutunutta elämää.


Meidän on nyt jätettävä Nigel-sankarimme joksikin aikaa, vaikka hänen
asemansa ei ole turvallinen, mukava tai kunniallinenkaan, tehdäksemme
selvää muutamista seikoista, jotka suoranaisesti kuuluvat hänen
vaiheisiinsa.

Oli vasta kolmas päivä kulumassa hänen jouduttuaan etsimään suojaa
Whitefriarsin kuuluisan koronkiskurin, vanhan Trapboisin luota,
jota tavallisesti nimitettiin Kultaiseksi Trapboisiksi. Kelloseppä
Ramsayn sievä tytär tarkkasi tunnollisesti, että hänen isänsä
lopetti aamiaisensa, koska tämä olisi pulmallisissa ajatuksissaan
istuen saattanut niellä leipäpalasen sijasta suolatölkin. Mutta
niin pian kuin vanhus oli jälleen syventynyt laskelmiinsa läksi
neitonen kiireimmiten liikkeelle talosta ainoastaan skotlantilaisen
Janet-pesijättären saattamana, jolle uskolliselle uurastajalle hänen
oikkunsa olivat lakeja. Siten riensi hän Lombard-kadulle ja häiritsi
niin tavattomalla hetkellä kuin kello kahdeksalta aamulla täti
Juditia, arvoisan kummi-isänsä sisarta.

Kunnioitettava vanha neiti ei ottanut nuorta vierastansa kovinkaan
suopeasti vastaan, sillä hän ei tietenkään yhtä suuresti kuin mestari
George Heriot ihaillut kaunottaren viehättäviä kasvonpiirteitä tai
hellinyt hänen hulluttelevaa ja tyttömäistä maltittomuuttaan. Mutta
olihan mistress Margaret hänen veljensä suosikki, ja tämän tahto
oli täti Juditille pyhä, joten hän tyytyi kysymään epäaikaiselta
kävijältä, mitä tämä hommasi näin varhain Lontoon kaduilla "kalpeine
leuhkanankasvoineen".

"Tahtoisin puhutella lady Hermionea", vastasi hengästynyt tyttö, ja
veri tulvi niin rajusti hänen kasvoihinsa, että täti Judit ei olisi
enää ollenkaan voinut moittia hänen hipiäänsä valjuksi.

"Lady Hermioneako?" kummeksui täti Judit. "Lady Hermionea? Ja tähän
aikaan aamusta, kun hän tuskin säällisinäkään hetkinä suostuu
tapaamaan ketään perheen jäsentä? Sinä olet päästäsi sekaisin,
hailakka, tai käytät väärin hemmottelua, jota veljeni ja lady ovat
sinulle osoittaneet."

"En suinkaan, en millään muotoa", hoki Margaret, ponnistellen
kutsumatonta kyyneltä vastaan, joka tuntui valmiilta puhkeamaan
esille vähimmästäkin aiheesta. "Sano vain ladylle, että veljesi
kummitytär haluaa hartaasti puhutella häntä, ja minä tiedän, että hän
ei kiellä minulta pääsyä."

Täti Judit tähtäsi totisen, epäluuloisen ja tutkivan silmäyksen
nuoreen anojaan. "Saattaisit tehdä minut salakirjuriksesi,
tyttöseni", hän sanoi, "yhtä hyvin kuin lady Hermionen. Minä olen
vanhempi, ja pätevämpi olen neuvomaan. Minä elän enemmän maailmassa
kuin sellainen, joka sulkeutuu neljän seinän sisälle, ja minulla on
parempia apukeinoja hyväksesi."

"Voi, ei -- ei -- ei", kiisti Margaret kiihkeästi ja osoittaen
enemmän vakaata vilpittömyyttä kuin kohteliaisuutta; "on joitakuita
asioita, joissa sinä et voi minua neuvoa, täti Judit. Tämä on tapaus
-- suo minulle anteeksi, rakas täti -- tapaus, jolle sinä et voi
mitään."

"Olen siitä hyvilläni, tyttö", sanoi täti Judit närkästyneesti,
"sillä tämän sukupolven nuorison hupsutukset taitaisivat sekaannuttaa
niin vanhat aivot kuin minun. Tässä tulet henki kurkussa juosten läpi
koko Lontoon lörpöttämään jotakin hassutusta ladylle, joka tuskin
näkee Jumalan aurinkoa muutoin kuin heijastuksena tiiliseinästä.
Mutta sanon kyllä hänelle, että sinä olet täällä."

Hän läksi asialleen ja palasi pian kuivakiskoisesti huomauttaen:
"Miss Marget, lady ottaa sinut mielellään puheilleen, ja se on
enemmän, nuori neitiseni, kuin sinulla oli oikeus toivoa."

Mistress Margaret painoi päänsä alas vaiti, liiaksi kiusaantuneena
omista hämmennyttävistä ajatuksistaan, yrittääkseen lepyttää täti
Juditia ystävällisemmäksi tai vastatakseen hänen äreyteensä samalla
mitalla, mikä olisi kyllä muutoin ollut yhtä mieluista hänen omalle
mielenlaadulleen. Hän seurasi siis täti Juditia äänettömänä ja
alakuloisena vankalle tammiovelle, joka eroitti lady Hermionen
huoneuston George Heriotin tilavan talon muusta osasta.

Tämän pyhäkön eteen on tarpeellinen pysähtyä oikaisemaan juttuja,
joita Richie Moniplies oli lavertanut isäntänsä korvaan,
selittäessään sen naisen kummallista esiintymistä rukouksissa, jota
äsken nimitettiin lady Hermioneksi. Osaksi oli näitä liioitteluja
kertonut arvoisalle skotlantilaiselle Jenkin Vincent; tämä veitikka
oli hyvin harjaantunut, siihen lajiin sukkeluutta, joka oli ollut
jo vanhoista ajoista suosittu kaupungissa huiputuksen, jutkauksen,
peijauksen, hassuttamisen, kurielun, ilveen ja sepustelun nimellä.
Sellaiseen urheiluun soveltui erinomaisesti Richie Monipliesin
juhlallinen totisuus, perinpohjainen pilapuheen tajunnan puute ja
luontainen viehättyminen kaikkeen ihmeelliseen. Lisää koristelua
oli tarina saanut Richieltä itseltään, jonka kieli etenkin hyvällä
nesteellä öljyttynä oli hyvinkin kerkeä suurenteluun. Kertoessaan
herralleen kaikkia Vincentin juttelemia eriskummallisia seikkoja ei
hän voinut olla kartuttamatta niitä omilla arvauksillaan, joita hänen
mielikuvituksensa oli liian hätäisesti muuttanut tosiasioiksi.

Kuitenkin oli se elämä, jota lady Hermione oli kaksi vuotta viettänyt
George Heriotin talon asukkaana, niin omituista, että se melkein teki
oikeutetuiksi monia hänen oloistaan liikkuvia kummallisia huhuja.
Arvoisan kultasepän asuma rakennus oli aikoinaan kuulunut mahtavalle
ja varakkaalle paroonisuvulle, joka Henrik VIII:n hallitessa päättyi
hyvin rikkaaseen, hartaaseen ja mitä lämpimimpänä katolilaisen uskon
puoltajana esiintyvään leski-vapaaherrattareen. Lady Foljamben
helmaystävänä oli Pyhän Roquen naisluostarin johtajatar, hänkin
tunnontarkka, ankara ja kiihkeä paavilainen. Kun kiivasluontoisen
hallitsijan käsky mielivaltaisesti lopetti Pyhän Roquen laitoksen,
otti lady Foljambe tilavaan taloonsa ystävättärensä sekä kaksi
luostarisisarta, jotka olivat johtajattarensa tavoin päättäneet pysyä
uskollisina lupauksilleen, käyttämättä sitä maailmallista vapautta,
jonka oli hallitsijan tahto toimittanut heidän valittavakseen.
Kaikessa salaisuudessa -- sillä Henrik ei kenties olisi pitänyt
hänen sekaantumisestaan -- toimitti lady Foljambe eristetyksi heidän
asunnokseen neljä huonetta, joiden yhteyteen varustettiin pieni
kammio rukoushuoneeksi eli kappeliksi. Koko huoneusto suljettiin
vankalla tammisella ovella vierailta, ja kaikkien nunnaluostarien
tavoin sovitettiin ulkoseinään pyörivä lieriö jokapäiväisten
tarpeiden välitystä varten. Tässä turvapaikassa viettivät Pyhän
Roquen johtajatar ja hänen seuralaisensa monta vuotta, ollen
tekemisissä ainoastaan lady Foljamben kanssa, joka heidän rukoustensa
voimasta ja heille suomansa kannatuksen ansiosta ei pitänyt itseänsä
suurestikaan pyhimystä huonompana maan päällä. Onnekseen kuoli
luostarinjohtajatar uhraavaisen suojelijattarensa edellä, joka eli
pitkälle Elisabet-kuningattaren aikoihin ennen kuin hänet kohtalo
kutsui.

Lady Foljamben seuraajana oli tässä rakennuksessa muuan yrmeä
kiihkoileva ritari, etäistä sivuhaaraa edustava sukulainen, joka
piti yhtä suurena ansiona Baalin papitarten karkoittamista kuin
hänen edeltäjänsä taivaan morsianten kannattamista. Vanhasta
suojapaikastaan häädetyistä kovaonnisista nunnista matkusti toinen
meren taa; iällisyys esti toista ajattelemastakaan maastamuuttoa,
ja hän kuoli erään uskollisen alhaissäätyisen katolilaisen lesken
vaalimana. Nunnista suoriuduttuaan riisti Sir Paul Crambagge
kappelista koristeet ja aikoi tyyten hävittää huoneiden sisustuksen,
kunnes hänet pidätti ajatus, että se toimenpide tuottaisi
tarpeettomia kuluja, koska hän käytti asuntonaan ainoastaan kolmea
huonetta isosta rakennuksesta eikä siis ollenkaan tarvinnut lisää
tilaa. Hänen pojastaan sukeusi huikentelija, ja talon osti häneltä
ystävämme George Heriot. Sir Paulin tavoin huomasi hänkin rakennuksen
enemmän kuin riittäväksi tarpeisiinsa ja jätti entiselleen
Foljambe-huoneuston eli Pyhän Roquen huoneet, kuten niitä nimitettiin.

Puolisenkolmatta vuotta ennen kertomuksemme alkua, ollessaan matkalla
mantereella, lähetti Heriot sisarelleen ja rahastonhoitajalleen
erityisiä ohjeita Foljambe-huoneuston laittamisesta kuntoon. Ne oli
varustettava sievästi, vaikka yksinkertaisesti, erästä vallasnaista
varten, joka aikoi asua siellä jonkun aikaa ja enemmässä tai
vähemmässä määrin pitää yhteyttä hänen perheensä kanssa, miten näki
hyväksi. Hän käski myös toimittaa tarpeelliset korjaukset salaisesti
ja muutenkin puhua mahdollisimman vähän kirjeensä sisällöstä.

Hänen paluunsa lähetessä kiusasi täti Juditia ja huonekuntaa
suunnattoman kärsimättömyyden jännitys. Mestari George tuli ja
toi mukanansa tosiaan naisen niin erinomaisen kauniin, että häntä
olisi voinut pitää mitä viehkeimpänä olentona, jollei hän olisi
kauttaaltaan ollut tavattoman valju. Tulokkaalla oli mukanaan
saattolainen eli vaatimaton seuralainen, jonka toimena näytti olevan
palvella häntä. Tämä harvasanainen vaimoihminen oli murteestaan
päättäen muukalainen ja iältään viidenkymmenen vaiheilla; hänen
herrattarensa nimitti häntä Morina Paulaksi, mestari Heriot ja muut
mademoiselle Paulineksi. Hän nukkui yönsä samassa huoneessa emäntänsä
kanssa, söi hänen kamarissaan ja oli päivän mittaan tuskin hetkeäkään
erillään hänestä.

Nämä naiset ottivat haltuunsa hartaan luostarinjohtajattaren
nunnakodin, ja kirjaimellisesti noudattamatta samaa ankaraa
eristäytymistä näyttivät he kuitenkin likipitäin palauttavan huoneet
siihen käytäntöön, johon ne oli alkujaan aiottu. Uudet tulijat
asuivat ja aterioitsivat erillään muusta perheestä. Palveluskunnan
kanssa ei lady Hermione, kuten häntä nimitettiin, ollut missään
tekemisissä, ja mademoiselle Paulinekin toimitteli heidän
keskuudessaan vain välttämättömiä tehtäviä ja niin lyhyeen kuin
suinkin. Tiheään saadut ja anteliaat lahjat lepyttivät palkollisia
tähän käyttäytymiseen, ja heillä oli tapana huomautella toisilleen,
että palveluksen toimittaminen mademoiselle Paulinelle oli kuin
aarnihaudan löytämistä.

Täti Juditille oli lady Hermione ystävällinen ja kohtelias, mutta
he seurustelivat harvoin, josta syystä vanhempi nainen tunsi sekä
uteliaisuuden että loukkaantuneen arvokkuuden kiusaa. Mutta hän
tunsi veljensä niin hyvin ja rakasti häntä niin hartaasti, että
saattoi todella sanoa hänen tahtonsa kerran ilmaistuna tulevan
sisaren omaksi. Arvoisa porvari ei ollut tyyten vailla sitä
jyrkkyyttä, joka juurtuu parhaaseenkin mielenlaatuun, kun sana on
koko ympäristölle lakina. Mestari George ei sietänyt kyselyitä
perheeltään, ja hänen kerran ylimalkaisesti lausuttuaan tahtovansa,
että lady Hermione saisi elää rauhassa kokonaan oman mielensä mukaan,
kenenkään tiedustelematta hänen aikaisempia vaiheitansa tai noin
ehdottoman yksinäisyyden vaikuttimia, tiesi hänen sisarensa vakavasti
pahastuttavansa lujaluontoista porvaria, jos mitenkään yrittäisi
urkkia salaisuutta.

Mutta vaikka palvelijat oli lahjottu ja hänen sisarensa peloitettu
tämän järjestelyn hiljaiseen omaksumiseen, ei se ollut omiaan
välttämään naapuriston arvostelevaa huomiota. Jotkut olettivat,
että rikas kultaseppä oli kääntymäisillään paavilaiseksi ja aikoi
panna uudestaan kuntoon vapaaherratar Foljamben nunnakodin -- toiset
arvelivat hänen saaneen päähänsä vikaa -- muutamien mielestä ajatteli
hän naimisiin menoa tai pahempaa. Mestari Georgen säännöllinen
kirkossakäyminen ja se tieto, että oletettu pyhyydenlupauksen
tekijätär aina otti osaa Englannin valtiokirkon käsikirjan mukaan
pidettyyn perheen hartaudenharjoitukseen, vapautti arvoisan porvarin
ensinmainitusta epäluulosta. Ne taasen, joilla oli asioimisia
mestari Heriotin kanssa, eivät voineet epäillä hänen mielentilansa
järkevyyttä, ja muiden huhujen kumoutumiseksi kertoivat luotettavasti
henkilöt, jotka olivat erityisesti kiinnittäneet huomiotansa asiaan,
että kultaseppä ei milloinkaan käynyt vieraansa luona muuten kuin
mademoiselle Paulinen istuessa käsitöineen syrjemmällä samassa
huoneessa, missä he haastelivat keskenään. Todettiin myös, että nämä
käynnit olivat tuskin milloinkaan tuntia pitempiä ja tavallisesti
tapahtuivat vain kerran viikossa; sellainen seurustelu oli liian
lyhyttä ja pitkälomaista tehdäkseen luultavaksi, että rakkaus oli
heidän väliensä siteenä.

Urkkijat olivat senvuoksi ymmällä; heidän oli herjettävä mestari
Heriotin salaisuuden tutkimisesta. Mutta satoja naurettavia juttuja
kierteli tietämättömien ja taikauskoisten keskuudessa; muutamilla
sellaisilla näytteillä olemme nähneet arvoisan David Ramsayn
häijynelkisen oppilaan peijanneen Richie-ystäväämme.

Maailmassa oli yksi henkilö, joka olisi ihmisten arvelun mukaan
voinut -- jos olisi tahtonut -- kertoa lady Hermionesta enemmän kuin
kukaan muu Lontoossa, George Heriotia itseänsä lukuunottamatta; ja se
oli sanotun David Ramsayn ainoa lapsi Margaret.

Tyttö ei ollut paljoakaan yli viidentoista, kun lady Hermione tuli
Englantiin. Hän kävi ahkeraan kummi-isänsä luona, jota suuresti
huvittivat hänen lapselliset mielijohteensa, samalla kun hän
mielellään kuunteli, miten luonnollisen kauniisti ja sydämeen
käyvästi tyttönen lauloi synnyinmaansa säveliä. Hemmoteltu hän
oli joka suunnalta, häntä kun ympäröitsivät kummi-isän suopeus,
isän hajamielisyys ja välinpitämättömyys sekä muiden läheisten
henkilöiden mukautuvaisuus kaunottaren ja perijättären oikkuihin.
Porvariskaunotar oli näissä olosuhteissa kehittynyt niin omapäiseksi,
kujeelliseksi ja keimailevaksi kuin rajaton myöntyväisyys useimmiten
luopi niistä, joille sitä osoitetaan. Hän ilmaisi useinkin sitä
äärimäisen ujouden, vaiteliaisuuden ja pidättyväisyyden teeskentelyä,
jota toisen vuosikymmenensä jälkipuoliskolle päässeet neitoset ovat
taipuvaisia otaksumaan miellyttäväksi kainoudeksi, mutta toisin
ajoin taasen melkoisessa määrin sitä ilkamoivaa kielevyyttä, jonka
nuoriso toisinaan luulee olevan sukkeluutta. Mutta kaikesta tästä
huolimatta oli mistress Margaretilla paljon todellista älyä ja
harkintakykyä, joka kypsyäkseen vaati vain havaintotilaisuuksia --
vilkas, hyvänsävyinen, leikkisä mielenlaatu ja herttainen sydän.
Hänen ulkoapäin tulleita hupsutuksiaan lisäsi suuresti näytelmien ja
romaanien lukeminen, johon hän omisti suuren osan ajastaan. Niistä
hän omaksui kerrassaan toisenlaisia käsityksiä kuin hän olisi voinut
saada hyvän äidin hellistä ja korvaamattomista opetuksista, ja
niiden päähänpistojen takia, joihin hän toisinaan tuli syypääksi,
saattoi häntä hyvinkin moittia teeskentelystä ja mielistelyhalusta.
Mutta tyttösellä oli kylliksi järkeä ja ymmärrystä salatakseen
heikkouksiansa kummi-isältään, johon hän oli sydämellisesti
kiintynyt; ja niin suuresti oli hän arvoisan mestarin suosiossa, että
sai tämän suosituksesta luvan käydä vieraisilla erakoksi sulkeutuneen
lady Hermionen luona.

Tämän vallasnaisen noudattama omituinen elämäntapa,
hänen suuri kauneutensa, jonka teki äärimäinen kalpeus vielä
mielenkiintoisemmaksi, ja se itsetietoinen ylpeys, jota herätti
pääseminen muun maailman edellä noin salaperäisen henkilön seuraan,
teki syvän vaikutuksen Margaret Ramsayn mieleen, ja vaikka heidän
keskustelunsa eivät olleet milloinkaan pitkiä tai tuttavallisia, oli
Margaret kuitenkin niin kopea hänelle osoitetusta luottamuksesta,
että hän oli niiden sisällön suhteen yhtä vaitelias kuin olisi
jokainen sana kerrottuna maksanut hänen henkensä. Imartelulla ja
kielastelulla viekkaimminkaan perusteltu urkkiminen emäntä Ursulan
tai kenen tahansa muun yhtä uteliaan henkilön taholta ei kyennyt
houkuttelemaan pikku neitoselta sanaakaan hänen kuulemastaan tai
näkemästään sen jälkeen kun hän oli päässyt noihin salaperäisiin
ja eristettyihin huoneisiin. Vähäpätöinen kysymys mestari Heriotin
aaveesta riitti hänen hilpeimpänäkin hetkenään ehkäisemään
huolettoman rupattelun tulvan ja maltuttamaan hänet umpimieliseksi.

Tämän mainitsemme etupäässä valaistaksemme Margaretin varhaista
luonteenlujuutta, joka kätkeytyi monilukuisiin oikkuihin ja
ailahduksiin niinkuin haaveellinen muurinvihreän ja metsäkukkien
peite verhoaa ikivanhaa ja jyhkeätä tukipatsasta. Mutta tosiasia on,
että jos tyttönen olisi kertonutkin kaikki Foljambe-huoneustossa
kokemansa, ei hän olisi saanut urkkijain uteliaisuutta suurestikaan
tyydytetyksi.

Heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli lady Hermionella tapana
palkita pikku ystävättärensä huomaavaisuutta vähäisillä, mutta
siroilla lahjoilla ja viehätellä häntä ulkomaisten harvinaisuuksien
ja korukapineiden näyttelemisellä, joista monet olivat melkoisen
kallisarvoisia. Toisinaan kului aika paljoa ikävämmin Margaretin
mielestä, kun hän sai Paulinelta opetusta neulan käytössä.
Mutta vaikka hänen ohjaajattarensa oli käsitöissä niin taitava
kuin siihen aikaan ainoastaan ulkomaiden luostareissa opittiin,
osoittausi oppilas niin parantumattoman haluttomaksi ja kömpelöksi,
että ompelutöistä viimein luovuttiin ja niiden sijalle otettiin
soitannolliset harrastukset. Tälläkin alalla oli Pauline varsin
pätevä opettajatar, ja Margaret menestyi paremmin aineessa, johon
hänellä oli luontaisia lahjoja, edistyen jokseenkin pitkälle sekä
laulussa että soittimien käsittelyssä. Opetustunnit annettiin
lady Hermionen läsnäollessa, jolle ne näyttivät tuottavan
mielihyvää. Toisinaan hän lisäsi oman puhtaan ja suloisen äänensä
seuralaisten esitykseen, mutta tämä tapahtui vain silloin, kun
kappale oli laatuaan hartautta herättävä. Margaretin varttuessa
kävi hänen seurustelunsa erakon kanssa toisenlaiseksi. Jollei
häntä suorastaan kehoitettu siihen, niin ainakin sallittiin hänen
kertoilla huomioitaan maailman menosta, ja myöntäen nuorella
ystävättärellään olevan nopeata ja terävää havaintokykyä sekä hyvän
muistin, näki lady Hermione myös usein aihetta varoittaa häntä liian
pikaisesta mielipiteiden muodostamisesta ja niiden ajattelemattoman
uhkamielisestä ilmaisemisesta.

Se pelonsekainen kunnioitus, jota tuo merkillinen henkilö aina
herätti hänessä, sai mistress Margaretin, niin vähän kuin häntä
miellyttikin vastaväitös tai nuhde, kärsivällisesti kuuntelemaan
hänen kehoituksiaan ja antamaan mahdollisimman suuren merkityksen
suojelijattarensa hyville aikomuksille. Sydämessään oli hänen
silti vaikea käsittää, miten madame Hermione, joka ei milloinkaan
pistäytynyt liikkeelle Foljambe-huoneustosta, saattoi ajatellakaan
maailman tuntemuksen opettamista toiselle, joka kahdesti viikossa
käveli Temple Barin ja Lombard-kadun väliä sekä näyttäysi puistossa
joka sunnuntai, milloin oli kaunis ilma. Sievä mistress Margaret
oli tosiaan niin vähän taipuvainen sietämään sellaista vastustelua,
että hänen seurustelunsa Foljambe-huoneuston asukkaiden kanssa
olisi luultavasti laimentunut sitä mukaa kuin hänen tutustumisensa
muuhun maailmaan edistyi, ellei hän toiselta puolen olisi vanhasta
tavastakin pitänyt arvossa kasvattajatartaan, pääsemättä siitä
tottumuksestaan eroon, ja ollut toiselta puolen hiukan ylpeä,
nauttiessaan jossain määrin luottamusta, jota muut turhaan
kaipasivat. Sitäpaitsi, vaikka Hermionen puhelu oli ainiaan vakavaa,
ei se yleensä ollut kaavamaista eikä ankaraa, eikä lady loukkaantunut
kevytmielisistä mielenpurkauksista, joita mistress Margaret joskus
rohkeni virkkaa hänen kuultensa, silloinkaan kun ne saivat Monna
Paulan kohottamaan ylös silmänsä ja huoahtamaan siitä surkuttelusta,
jota hengelliseen elämään antautunut tuntee arkiaikaisen maailman
vähäpätöisissä puuhissa hyörivää ihmislasta kohtaan. Niinpä pikku
neitonen ylimalkaan alistui -- vaikkei aivan nyrpeilemättä -- lady
Hermionen totisiin huomautteluihin, ja sitäkin mieluummin, kun hänen
suosijattareensa liittynyt salamyhkäisyys jo varhain herätti hänen
mielessään hämäriä aatoksia rikkaudesta ja mahtavuudesta; niitä
olivat pikemmin vahvistaneet kuin horjuttaneet monet satunnaiset
seikat, joita hän oli havainnut päästyänsä tarkempinäköiseen
ikävaiheeseen.

Usein tapahtuu, että neuvonta, jota me pyytämättämme tarjottuna
pidämme tunkeiluna, käy mielestämme suuriarvoiseksi, kun vaikeuksien
ahdinko tekee meidät aremmiksi oman harkintamme suhteen kuin pyrimme
olemaan huolettomuuden ja välinpitämättömyyden hetkinä. Näin on
asian laita etenkin silloin kun oletamme neuvojallamme olevan myös
valtaa ja auliutta tukemaan mielipidettänsä tehokkaalla tavalla.
Mistress Margaret oli nyt sellaisessa asemassa. Hän oli tai luuli
olevansa tilanteessa, missä sekä neuvo että apu saattoi tulla
tarpeeseen. Tuskallisen unettoman yön jälkeen oli hän senvuoksi
päättänyt turvautua lady Hermioneen, jonka tiesi mielellään suovan
hänelle toisen ja toivottavasti kykenevän antamaan toisenkin. Käynnin
tarkoituksen selittää paraiten heidän välillään syntynyt keskustelu.



19. LUKU.

Naiset neuvottelevat.


Astuessaan Foljambe-huoneustoon huomasi mistress Margaret asukkaiden
viettävän aikaansa tavalliseen tapaansa, lady lueskellen ja hänen
saattolaisensa ommellen kuvioita isoon seinäverhoon, jota hän oli
kirjaillut aina siitä saakka kun Margaret oli ensin päässyt näihin
eristettyihin huoneisiin.

Hermione nyökkäsi ystävällisesti vieraalleen, vaan ei virkkanut
sanaakaan. Margaret oli tottunut tällaiseen vastaanottoon eikä nyt
ollut siitä pahoillaan, koska hän siten sai aikaa kerätä ajatuksiaan.
Hän kumartui Monna Paulan ompelukehän yli ja huomautti puolittain
kuiskaten: "Sinä olit juuri tuossa ruusussa saakka, Monna, kun ensin
näin sinut. Kas, tuossa on merkki, missä minä kovaksi onnekseni
tärvelin kukkasen, yrittäessäni opetella pistoja -- olin, silloin
vasta kuudennellatoista. Noiden kukkasien valmistuessa ennätän
vanheta, Monna Paula."

"Soisinpa sillaikaa viisastuvasikin, lapsonen", vastasi Monna Paula.
Hän ei pitänyt sievää mistress Margaretia aivan niin suuressa
arvossa kuin valtiattarensa. Hänen luontainen yksivakaisuutensa
oli hieman suvaitsematon nuoruudelle ja hilpeydelle, jotapaitsi
suosittu palkollinen on aina kateellinen henkilölle, jota hän pitää
jonkunlaisena kilpailijana emäntänsä kiintymyksestä.

"Mitä supatat Monnalle, pienoinen?" kysyi lady.

"En mitään, madam", vastasi mistress Margaret, "paitsi että olen
nähnyt luonnollisten kukkasien kukoistavan kolmeen kertaan siitä asti
kun ensin näin Monna Paulan valmistelevan harsopuutarhaansa, ja hänen
orvokkinsa eivät ole vielä umpuillakaan".

"Totta kyllä, tyttöseni", huomautti Hermione; "mutta hitaimmin
kehittyvät umput pysyvät kauvimmin kukalla. Sinä olet luonnossa
nähnyt niiden kukoistavan kolmasti, mutta myös kolmasti lakastuvan.
Monna Paulan kukkaset ovat sitävastoin ikuisia -- ne eivät arasta
hallaa eivätkä myrskyä."

"Eivät vainkaan, madam", muistutti mistress Margaret, "mutta niillä
ei myöskään ole elämää tai tuoksua".

"Tuolla huomautuksella, pienoinen", vastasi erakko, "sinä vertaat
toivon ja pelon kiihdyttämää elämää, menestyksen ja pettymyksen
vaiheissa polvittelevaa tolaa, rakkauden ja vihan vaikutusten
kuumeellisuutta, mielenkuohujen ja tunteiden uuvuttavan vuorottelun
sumentamaa ja lyhentämää ikäkautta tyyneen ja huolettomaan
olemassaoloon, jota elvyttää vain velvollisuuksien tunto ja joka
tasaisella ja rauhallisella ladullaan suuntautuu ainoastaan niiden
väsymättömään täyttämiseen. Sekö on vastauksesi ytimenä?"

"En tiedä, madam", selitti mistress Margaret, "mutta kaikista ilman
linnuista olisin mieluimmin kiuru, joka livertää ajautuessaan alas
kesäisen tuulosen myötä, kuin tuonne rautaorrelleen juuttunut
viirinkukko, joka liikkuu juuri vain tehtävänsä suoritukseksi ja
ilmoittaa meille, miltä suunnalta tuuli käy".

"Vertauskuvat eivät ole todisteita, sievä neitoseni", virkkoi lady
Hermione hymyillen.

"Olen pahoillani siitä, madam", vastasi Margaret, "sillä ne ovat
kovin mukava epäsuora tapa mielipiteen lausumiseen silloin kun se
eroaa parempien käsityksistä. Sitäpaitsi on niitä tästä aiheesta
lukemattomasti, ja ne ovat kauttaaltaan säveitä ja miellyttäviä."

"Niinkö?" sanoi lady; "annahan minun kuulla muutamia sellaisia".

"Olisi esimerkiksi kovin rohkeata minun sanoa teidän armollenne",
selitti Margaret, "että minä rauhallisen elämän sijasta soisin
kokevani hiukan toivon ja pelon vaihtelua, mieltymystä ja
vastenmielisyyttä -- ja -- ja -- ja muita tunteita, joista teidän
armonne suvaitsee puhua. -- Mutta minä saatan virkkaa vapaasti
ja nuhteisiin joutumatta, että pidän perhosesta enemmän kuin
kuoriaisesta, tai värisevästä haapapuusta enemmän kuin jylhästä
skotlantilaisesta petäjästä, joka ei milloinkaan vavahtele --
taikka että minä kaikesta isäni sormien kokoonpanemasta puusta,
messingistä ja metallilangasta erityisesti vihaan ja inhoan erästä
saksalaismallista jykevää vanhaa kaappikelloa, joka kaiuttelee
tunnit, puolet tunnit, neljännekset ja puolineljännekset ikäänkuin
olisi peräti tärkeätä maailman tietää sen olevan vireessä ja
käynnissä. Soisinpa, rakas lady, teidän vain vertaavan tuota tökeröä,
rämisevää tyhmän hollantilaisen näköistä puukuvatusta siihen
kauniiseen pöytäkelloon, jonka mestari Heriot teetti isälläni teidän
armoanne varten: sehän soittelee kymmeniä iloisia säveliä ja tunnin
lyödessään pyöräyttää esille parven maurintanssijoita tepastelemaan
piirihypyissä poljennon mukaan."

"Ja kumpainen näistä ajanmittareista käy paremmin paikalleen,
Margaret?" kysyi lady.

"Minun täytyy tunnustaa, että vanha saksalainen on siinä suhteessa
voitolla", myönsi Margaret. "Tietenkin olette oikeassa, madam,
kaiketi eivät vertaukset ole todistuskappaleita: ainakaan en minä ole
niillä läpäissyt."

"Nähtävästi, Margaret", huomautti lady hymyillen, "olet viime aikoina
pohtinut näitä asioita ahkerasti".

"Kenties liiaksi, madam", vastasi Margaret niin matalalla äänellä,
että hänet kuuli ainoastaan lady, jonka tuolinselän taakse hän oli
nyt asettunut. Sanat lausuttiin hyvin vakavasti, ja niitä seurannut
puolinainen huokaus ei välttänyt puhutellun huomiota. Lady Hermione
käännähti heti totisena Margaretiin, katseli häntä tovin ääneti ja
lopulta käski Monna Paulan viedä ompelukehyksensä etuhuoneeseen.
Heidän jäätyään kahden kesken hän pyysi nuorta ystävätärtään tulemaan
esille tuolin takaa, jonka selkämykseen tämä nojautui, ja istuutumaan
töyrytuolille hänen viereensä.

"Sallikaa minun olla näin, madam", vastasi Margaret asentoansa
muuttamatta. "Soisin teidän mieluummin kuuntelevan näkemättänne
minua."

"Taivaan tähden, tyttöseni", kummeksui hänen suojelijattarensa, "mitä
voi sinulla olla sanottavana sellaista, jota ei voi virkkaa kasvoista
kasvoihin niin totiselle ystävälle kuin minä olen?"

Suoranaiseen vastaukseen ryhtymättä huomautti Margaret vain: "Olitte
oikeassa, rakas lady, kun sanoitte, että olen viime aikoina antanut
tunteitten saada liiallista valtaa. Olen tehnyt kovin väärin, ja te
vihastutte minulle varmasti -- niinkuin kummi-isänikin, mutta minä en
voi sille mitään -- se mies on pelastettava."

"_Mies_?" toisti lady pontevasti. "Se lyhyt sananen tosiaan
valaisee salaisuuttasi; mutta tule pois sieltä tuolin takaa, sinä
yksinkertainen pyryharakka! Tietysti olet sallinut tuon reippaan
nuoren oppipojan päästä liian lähelle sydäntäsi. En ole kuullut
sinun mainitsevan nuorta Vincentiä moneen päivään -- kenties hän ei
ole välttynyt mieleltä niinkuin kieleltä. Oletko ollut kyllin hupsu
sallimaan hänen puhua sinulle vakain aikein? Olen kuullut hänet
rohkeamieliseksi nuorukaiseksi."

"Ei hän ole niin rohkea, että lausuisi sanaakaan, joka voisi
pahastuttaa minua, madam", vakuutti Margaret.

"Kenties sinä siis _et_ pahastunut", sanoi lady, "tai ehkä
hän ei ole _puhunut_, mikä olisikin viisaampi ja parempi. Ole
avomielinen, tyttöseni -- kummi-isäsi palaa pian, ja me otamme hänet
neuvotteluihimme. Jos se nuori mies on uuttera ja kunniallista
syntyperää, niin hänen köyhyytensä ei kukaties olekaan aivan
voittamaton este. Mutta te olette kumpainenkin aivan nuoria, Margaret
-- tiedän kummi-isäsi edellyttävän, että nuorukainen ensin palvelee
oppiaikansa loppuun."

Margaret oli tähän asti antanut ladyn jatkaa harhakäsityksessään
yksistään syystä että hän ei tiennyt, miten olisi keskeyttänyt
neuvojattarensa. Mutta viime sanain herättämä närkästynyt
uhkamielisyys elvytti hänessä nyt viimein rohkeutta lausumaan:
"Pyydän anteeksi, madam, mutta mainitsemanne nuorukainen taikka
mikään oppipoika tai mestari Lontoon kaupungin rajojen sisällä ei --"

"Margaret", huomautti lady vastaan, "sävysi on halveksiva,
mainitessasi omaa luokkaasi, josta sadat ja ehkä tuhannetkin ovat
kaikin puolin sinua parempia ja osoittaisivat sinulle suurta kunniaa,
jos ajattelisivat sinua. Tuo ei nähdäkseni ole minään takeena
valintasi viisaudesta, sillä kaikesta päättäen olet valintasi tehnyt.
Keneen siis, neitonen, olet niin äkkipikaisesti kiintynyt -- sillä
minä pelkään, että sinun on täytynyt olla ajattelematon."

"Nuoreen skotlantilaiseen loordi Glenvarlochiin, madam", vastasi
Margaret hiljaisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen äänenpainonsa
oli asiaan nähden kylläkin luja.

"Nuoreen Glenvarlochin loordiin!" toisti lady hämmästyneenä. "Tyttö,
sinä olet päästäsi pyörällä."

"Tiesin teidän sanovan niin, madam", surkeili Margaret. "Samaa on
minulle jo toinenkin henkilö huomauttanut -- sitä kenties vakuuttaisi
minulle koko maailma -- ja samaa olen toisinaan taipuvainen
muistuttamaan itselleni. Mutta katsokaa minua, madam, sillä minä
siirryn nyt eteenne, ja sanokaa minulle, onko katseessani ja
puheessani mielettömyyttä tai houriota, kun kertaan teille, että
tunteeni ovat kiintyneet siihen nuoreen aatelismieheen."

"Jollei katseessasi tai puheessasi olekaan mielettömyyttä, neitonen,
niin ilmaisevat sanasi suunnatonta hupsuutta", vastasi lady Hermione
terävästi. "Milloin olet kuullut harhaan suunnatun rakkauden
tuottavan muuta kuin kärsimystä? Etsi kumppani vertaistesi joukosta,
Margaret, ja karta niitä lukemattomia huolia ja onnettomuuksia, joita
täytyy koitua säätysi yläpuolelle pyrkivästä kiintymyksestä. Miksi
hymyilet, tyttö? Onko sanomassani mitään halveksimisen aihetta?"

"Ei suinkaan, madam", selitti Margaret. "Minua vain hymyilytti
ajatella, mistä se johtuu, että säädyn luodessa niin suurta
eroa samasta tomusta muodostettujen olentojen kesken, alhaisten
äly kuitenkin ylettää ihan yhtä pitkälle kuin sivistyneiden ja
korkeammalle kuuluvien. Heidät jakaa erilleen pelkkä nimitys.
Emäntä Ursley lausui minulle ihan samaa kuin teidän armonne nyt
juuri virkkoi, paitsi että te, madam, puhutte lukemattomista
onnettomuuksista, kun taasen emäntä Ursley mainitsi hirsipuuta ja
mistress Turneria, joka sai siinä loppunsa."

"Vai niin?" sanoi lady Hermione "Ja ken lieneekään emäntä Ursley,
jonka on viisas valintasi ottanut kumppanikseni hupsun vaikeaan
neuvontaan?"

"Naapurissa asuvan parturin vaimo, madam", vastasi Margaret
teeskennellyn yksinkertaisesti, mutta sydämessään hän ei suinkaan
ollut pahoillaan siitä, että oli tavannut epäsuoran keinon
kasvattajattarensa nöyryyttämiseksi. "Hän on viisain nainen mitä
tunnen, teidän armonne jälkeen."

"Oivallinen uskottu", lausui lady, "ja valittu sillä
hienotunteisuudella, johon olet velvollinen itseäsi ja muita kohtaan!
-- Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö -- minne olet menossa?"

"Vain pyytämään emäntä Ursleyn neuvoa", ilmoitti Margaret ikäänkuin
lähtöä tehden, "sillä minä näen teidän armonne olevan liiaksi
pahastuksissanne, saadakseni täällä mitään ohjausta, ja hätätila on
kiireinen".

"Mikä hätätila, sinä hupakko?" tiedusti lady ystävällisempään
tapaan. "Istuhan, tyttöseni, ja kerro minulle tarinasi. Totta on,
että sinä olet hupsu, vieläpä närkäs hupsu; mutta olethan lapsi
-- herttainen lapsi kaikessa uppiniskaisessa hulluttelussasi, ja
meidän on autettava sinua, jos voimme. Istuudu, kehoitan vakaasti,
niin havaitset minut varmemmaksi ja viisaammaksi neuvojaksi kuin
parturinvaimon. Ja sano minulle, miten tulet olettaneeksi, että
sydämesi on muuttumattomasti kiintynyt mieheen, jonka lienet vain
kerran nähnyt."

"Nähnyt olen hänet useammin", kertoi neitonen luoden silmänsä alas;
"mutta puhellut olen hänen kanssaan vain kerran. Olisin kyennyt
haihduttamaan tuon _kerran_ mielestäni, vaikka se painui niin
syvälle, että voisin nytkin toistaa jokaisen vähäpätöisen sanan,
minkä hän lausui; mutta muut seikat ovat sittemmin syövyttäneet sen
sydämeeni ainiaaksi."

"Tyttöseni", muistutti lady, "_ainiaaksi_ on sana, joka tulee
helpoimmin huulille tuollaisissa olosuhteissa, vaikka se kuitenkin on
melkein viimeinen, mitä meidän sopisi käyttää. Tämän maailman tavat,
sen innostukset, ilot ja surut haipuvat pois kuin tuulosen leyhäys
-- ainiaaksi ei jää mitään muuta kuin haudantakaiseen maailmaan
kuuluvaa."

"Olette korjannut lauseeni oikein, madam", sanoi Margaret tyynesti.
"Minun olisi pitänyt vain puhua nykyisestä mielentilastani
elinkauteni kestävänä, ja se aika saattaa kieltämättä olla hyvin
lyhyt."

"Ja mitä on tuossa skotlantilaisessa loordissa sellaista,
mikä saattaa juurruttaa kaiken häntä koskevan niin kiinteästi
haaveisiisi?" kysyi lady. "Myönnän hänet komeaksi mieheksi, sillä
näinhän hänet minäkin; ja tahdon kyllä olettaa hänet kohteliaaksi ja
miellyttäväksi. Mutta mitä muuta erinomaista on hänessä, sillä nuo
eivät ole harvinaisia etuja?"

"Hän on kovaonninen, madam -- peräti kovaonninen -- ja kaikenlaisten
ansain ympäröimä, joita on kavalasti viritetty pilaamaan hänen
mainettaan, riistämään häneltä sukuomaisuuden ja kenties tavoittamaan
hänen henkeänsäkin. Nämä vehkeet ovat juontaneet alkunsa ahneudesta,
mutta nyt niitä kehittää kostonhaluinen kunnianhimo, jota lietsoo
luullakseni itse pahuuden henki, sillä loordi Dalgarno --"

"Monna Paula, kuule! Monna Paula!" huudahti lady Hermione keskeyttäen
nuoren ystävättärensä kertomuksen. "Hän ei kuule", virkkoi hän sitte
nousten ja lähtien huoneesta; "minun täytyy mennä itse -- tulen heti
takaisin". Hän palasikin lyhyen tovin kuluttua. "Mainitsit nimen,
jonka luulin tutuksi", hän sanoi, "mutta Monna Paula on oikaissut
käsitykseni. En tiedä mitään loordi -- mikä hänen nimensä olikaan?"

"Loordi Dalgarno", kertoi Margaret, "ilkein mies mitä maan päältä
tapaa. Ystävyyttä teeskennellen hän vei loordi Glenvarlochin
erääseen pelihuoneeseen, houkutellakseen hänet uhkarohkeihin
yrityksiin, mutta katalan petturin valitsema uskoteltava oli liian
hyvätapainen, maltillinen ja varova, mennäkseen niin julkiseen
paulaan. Mitä tekivätkään he sitte muuta kuin käänsivät hänen oman
kohtuullisuutensa häntä vastaan ja uskottelivat toisille, että kun
hän ei taipunut joutumaan susien uhriksi, piti hän heidän kanssaan
yhtä, ollakseen osallisena saaliista! Ja siten vahingoittaessaan
mitään pahaa aavistamattoman maanmiehensä asemaa käytti tuo
kehno loordi Dalgarno kaikkia keinoja pitääkseen häntä omien
kätyriensä saartamana, jotta hän pysyisi poissa hovista ja oikeiden
arvokumppaniensa seurasta. Suuren ruutisalaliiton päivistä saakka
ei ole ollut viekkaammin keksittyä, halpamaisemmalla harkinnalla
kehitettyä vehkeilyä."

Lady hymyili surumielisesti Margaretin kiivaudelle, mutta
huokasi seuraavassa silmänräpäyksessä, selittäessään nuorelle
ystävättärelleen, kuinka vähän tämä tunsi maailmaa, johon hän oli
joutumassa, koska ilmaisi niin suurta ihmetystä havaitessaan sen
olevan täynnä pahuutta.

"Mutta millä tavoin", hän lisäsi, "saatoit sinä, tyttönen, saada
tietoosi niin varovaisen miehen kuin loordi Dalgarnon salaisia
aikeita -- ja varuillaanhan konnat osaavat olla yleensä?"

"Sallikaa minun olla siitä asiasta vaiti", pyysi neito. "En voisi
kertoa teille kavaltamatta muita -- se riittäköön, että tietoni ovat
yhtä varmoja kuin tiedustuskeinoni salaisia ja taattuja. Mutta minä
en saa mainita niitä teillekään."

"Sinä olet liian rohkea, Margaret", muistutti lady, "puuttuessasi
tuollaisiin asioihin varhaisella iälläsi. Se ei ole ainoastaan
vaarallista, vaan säädytöntäkin ja epänaisellista."

"Tiesin teidän sanovan senkin", virkkoi Margaret säveämmin ja
malttavammin kuin hän tavallisesti kuunteli nuhdetta. "Mutta Jumala
tietää, että sydämeni lausuu minut vapaaksi jokaisesta muusta
tunteesta kuin halusta auttaa tuota aivan viatonta ja petettyä
miestä. Minä sain lähetetyksi hänelle varoituksen ystävänsä
kavaluudesta, mutta voi! huolehtimiseni on vain jouduttanut hänen
täydellistä häviötänsä, jollei ole pikaista apua saatavissa. Hän
syytti väärää ystäväänsä juonista ja paljasti miekkansa häntä vastaan
puistossa, siten joutuen sen kamalan rangaistuksen uhkaamaksi, joka
on säädetty kuninkaallisen palatsin etuoikeuksien loukkaamisesta."

"Sepä tosiaan merkillinen juttu", kummeksui Hermione; "onko loordi
Glenvarloch siis vankilassa?"

"Ei, madam, Luojan kiitos, vaan Whitefriarsin pyhäkössä. Mutta on
epäiltävää, tokko se voi suojella häntä tällaisessa tapauksessa --
puhutaan loordi ylituomarin vangitsemiskäskystä. Muuan lakikoulun
herrasmies on pidätetty ja pantu ahtaalle hänen pakonsa auttajana.
Ja hänen maineensa yhä pahempaan mustaamiseen käytetään tietysti
sitäkin seikkaa, että hän otti tilapäiseksi turvapaikakseen tuon
kurjan tyyssijan, vaikka se tapahtui ehdottomasta pakosta. Kaiken
tämän tiedän, ja kuitenkaan en voi pelastaa häntä -- en voi pelastaa
muutoin kuin teidän välityksellänne."

"Minunko välitykselläni, tyttö?" ihmetteli lady. "Sinä olet
suunniltasi! Mitä keinoa voisi minulla olla tässä syrjäisessä
asemassani, auttaakseni kovaonnista aatelismiestä?"

"Teillä _on_ keino", vakuutti Margaret kiihkeästi; "ellen suuresti
erehdy, on teillä se keino, joka pystyy kaikkeen -- joka saa kaikkea
aikaan tässä kaupungissa, koko maailmassa: teillä on varallisuutta,
ja jos saisin pienen erän siitä käyttääkseni, niin voisin toimittaa
hänet selviytymään nykyisestä vaarastansa. Hän kykenee silloin
erityisten ohjeiden mukaan pelastautumaan -- ja minä --" hän pysähtyi.

"Sinä kaiketi saatat häntä ja korjaat hedelmät älykkäistä toimistasi
hänen hyväkseen?" täydensi lady Hermione ivallisesti.

"Taivas antakoon teille anteeksi sen kohtuuttoman ajatuksen, lady",
vastasi Margaret. "Minä en sitten enää koskaan näe häntä -- mutta
olenhan pelastanut hänet, ja se ajatus tekee minut onnelliseksi."

"Kylmä loppu niin uljaalle ja hehkuvalle liekille", arveli lady, ja
hänen hymynsä näytti epäuskoiselta.

"Siinä kuitenkin kaikki mitä odotan, madam -- voisin melkein sanoa
kaikki mitä toivon -- varmastikaan en käytä mitään ponnistuksia
muunlaisen lopun hyväksi: jos olen rohkea hänen asiassaan, niin olen
aivan arka omassani. Ainoassa kohtauksessamme oli minun mahdoton
saada virketyksi hänelle sanaakaan. Hän ei tunne ääneni sointua --
ja kaikki, mitä olen vaarantanut ja vielä joudun panemaan alttiiksi,
teen miehen tähden, joka häneltä kysyttäessä sanoisi aikaa sitten
unohtaneensa, että hän oli milloinkaan vieruskumppaninaan nähnyt tai
puhutellut näin vähäpätöistä olentoa."

"Tämä on kummallista ja järjetöntä antautumista yhtä haaveellisen
kuin vaarallisenkin kiihkon valtaan", pahoitteli lady Hermione.

"Ette siis tahdo auttaa minua?" sanoi Margaret. "Hyvästi vain, madam
-- salaisuuteni on toivoakseni turvallinen niin kunniallisessa
tallessa."

"Viivyhän sentään hetkinen", pyysi lady, "ja sano minulle, mitä
auttamistapaa voit käyttää tuon nuoren miehen hyväksi, jos saisit
rahaa sen panemiseksi täytäntöön".

"Sitä on minulta tarpeeton tiedustaa, madam", vastasi Margaret,
"jollette aio edistää hankettani, ja turhaa se on, jos aiottekin. Te
ette voisi ymmärtää niitä teitä, mitä minun täytyy käyttää, ja aika
on liian lyhyt selittääkseni."

"Mutta onko sinulla tosiaan sellaisia teitä tiedossasi?" kysyi lady.

"On kohtuullisen rahasumman ehdolla", vastasi Margaret Ramsay.
"Silloin saan eksytetyksi kaikki hänen vihamiehensä -- torjutuksi
ärtyneen kuninkaan kiivastuksen -- prinssin kylmäkiskoisemman, mutta
hellittämättömämmän pahastuksen -- Buckinghamin kostonhalun, joka
äkkipikaisesti suuntautuu kaikkiin hänen kunnianhimonsa tolalle
osuviin -- loordi Dalgarnon tunnottomasti harkitsevan ilkimielisyyden
-- kaikki saan torjutuksi hänestä!"

"Mutta onko tämä tehtävissä sinun joutumattasi itse vaaraan,
Margaret?" tiedusti lady. "Sillä olkoon tarkoituksesi mikä hyvänsä,
sinä et saa panna alttiiksi itseäsi tai mainettasi haaveellisessa
yrityksessä toisen palvelemiseksi, ja minä, tyttöseni, olen vastuussa
kummi-isällesi -- meidän molempien hyväntekijälle -- etten auta sinua
missään vaarallisessa tai sopimattomassa yrityksessä."

"Luottakaa sanaani, -- valaani, -- rakkahin lady", vastasi anoja,
"että minä toimin muiden välityksellä enkä aio itse sekaantua
mihinkään yritykseen, jossa esiintymiseni saattaisi olla uhkamielistä
tai epänaisellista".

"En tiedä mitä tehdä", epäröi lady Hermione. "Menettelen kenties
varomattomasti ja ajattelemattomasti, jos edistän noin huimaa
suunnitelmaa; mutta tarkoitusperä näyttää kuitenkin kunnialliselta,
jos keinot ovat taattuja. Mikä on rangaistuksena, jos hän joutuu
heidän valtaansa?"

"Oi, voi! oikean käden menetys!" vastasi Margaret, äänen melkein
tukahtuessa nyyhkytyksiin.

"Ovatko Englannin lait niin julmia? Sitten on yksistään taivaassa
armoa", sanoi lady, "koska tässäkin vapaassa maassa ihmiset ovat
susia toisilleen. Rauhoitu, Margaret, ja sano minulle, minkä verran
rahaa tarvitaan loordi Glenvarlochin pelastamiseen."

"Kaksisataa kultakolikkoa", ilmoitti Margaret. "Puhuisin teille
niiden suorittamisesta takaisin -- ja minulla täytyy aikanaan olla
tilaisuutta -- tiedän vain -- ajattelen -- että teidän armonne on
välinpitämätön siinä kohdassa."

"Ei sanaakaan enää siitä", käski lady; "kutsu Monna Paula tänne".



20. LUKU.

Surullinen tarina.


Margaretin palatessa Monna Paulan kanssa nousi lady Hermione juuri
pöydän äärestä, kirjoitettuaan jotakin pienelle paperisuikaleelle,
jonka hän antoi saattolaiselleen.

"Monna Paula", hän määräsi, "vie tämä paperi rahastonhoitaja
Robertsille. Nosta kirjelmässä mainittu rahaerä ja tuo se viipymättä
tänne."

Monna Paula poistui huoneesta, ja hänen emäntänsä jatkoi:

"En osaa päättää, Margaret, olenko tehnyt ja menettelenkö hyvin tässä
asiassa. Elämäni on ollut kummallista eristymistä, ja minä olen vento
vieras tämän maailman käytännöllisille toimille -- ja sellaista
tietämättömyyttä ei voida korvata pelkällä lukemisella. Pelkään
tekeväni väärin sinua kohtaan siten taipuessani pyyntöösi ja kenties
loukkaavani sen maan lakeja, joka on suonut minulle turvapaikan, --
ja kuitenkin tuntuu sydämessäni voima, joka ei kykene vastustamaan
suostutteluasi."

"Oi, kuunnelkaa sitä -- kuunnelkaa sitä, rakas, jalomielinen
lady!" rukoili Margaret, heittäytyen polvilleen ja syleillen
hyväntekijättärensä helmaa; hän näytti siinä asennossa kauniilta
kuolevaiselta, joka anoi tukea suojelusenkeliltään. "Ihmisten lait
ovat vain ajallisia säännöksiä, mutta sydämen johteet ovat taivaasta
kuuluvan äänen kaikua meissä."

"Nouse, nouse, tyttö", sanoi Hermione; "sinä liikutat mieltäni
enemmän kuin olisin luullut minkään ihmisen kykenevän vaikuttamaan
minuun lähenemisellään. Nouse ja sano minulle, mistä johtuu, että
näin lyhyessä ajassa ovat ajatuksesi, katseesi, puheesi ja vähimmät
liikkeesikin vaihtuneet oikullisen ja haaveellisen tytön olosta tähän
sanan kiihkeään kaunopuheisuuteen ja toiminnan tarmokkuuteen?"

"Enpä totisesti tiedä, rakkahin lady", vastasi Margaret luoden
katseensa alas; "mutta varmaankin minä joutavanpäiväisesti
esiintyessäni ajattelin vain turhanaikaista. Nyt on mietteissäni
syvällistä ja vakavaa, ja kiitollinen olen, jos puheeni ja sävyni
vastaavasti suhtautuvat ajatuksiini."

"Niin täytyy olla asian laita", myönsi lady; "muutos tuntuu kuitenkin
kovin nopealta ja oudolta. Näyttää siltä kuin olisi lapsekas
tyttö yhtäkkiä varttunut ajattelevaksi ja kiihkoisaksi naiseksi,
valmiiksi ponnistuksiin kuten uhrauksiinkin kaikessa siinä turhassa
kiintymyksessä rakkaaksi käyneeseen olentoon, mikä useinkin kovin
kehnosti palkitaan."

Lady Hermione huokasi raskaasti, ja Monna Paula saapui ennen
kuin keskustelu kehittyi pitemmälle. Hän puhui emännälleen sillä
Margaretille tuntemattomalla kielellä, jota he usein käyttivät
keskenään.

"Meidän täytyy malttua toviksi", ilmoitti lady vieraalleen.
"Rahastonhoitaja on jollakin asialla kaupungilla, mutta hänen
odotetaan palaavan puolen tunnin kuluessa."

Margaret väänteli käsiään kiusaantuneena ja kärsimättömänä.

"Minuutit ovat kalliita", pitkitti lady; "sen kyllä käsitän, ja
me emme ainakaan anna yhdenkään hukkaantua. Monna Paula jääköön
alikertaan ja toimittakoon asiamme heti kun Roberts tulee kotiin."

Hän antoi ohjeensa saattolaiselleen, joka taas läksi huoneesta.

"Te olette hyvin ystävällinen, madam -- kovin hyväntahtoinen",
virkkoi pikku Margaret-poloinen, jonka huulet ja kädet tuskallisella
vapisemisellaan ilmaisivat kaikkea lykkääntyneen toivon herättämää
kouristavaa sydämen kiihtymystä.

"Ole kärsivällinen, Margaret, ja kerää ajatuksesi koolle", kehoitti
lady. "Sinulla saattaa ja täytyykin olla paljon tekemistä tämän
rohkean aikomuksesi toteuttamisessa -- säästä vireyttäsi, jota voit
joutua suurestikin tarvitsemaan. Ole kärsivällinen -- se on ainoa
apukeino elämän haittoja vastaan."

"Niin, madam", myönsi Margaret kuivaten silmänsä ja turhaan yrittäen
taltuttaa luontaista maltittomuuttaan, "olen kuullut niin -- ja
hyvinkin usein. Ja kaiketi olen, Jumala armahtakoon, itsekin sanonut
samaa ymmälle ja ahdistukseen joutuneille, mutta se on tapahtunut
ennen kuin sain itse kokea hämmennystä ja kiusaa, ja varma olen
siitä, etten enää milloinkaan saarnaa kärsivällisyyttä ainoallekaan
ihmisolennolle, kun nyt tiedän, kuinka vastenmielistä nautittavaa se
lääke on."

"Ajattelet vielä asiasta paremmin, tyttöseni", arveli lady Hermione.
"Minäkin ensin hätää tuntiessani ajattelin niiden kohtelevan minua
väärin, jotka puhuivat minulle kärsivällisyydestä; mutta suruni
ovat uudistuneet ja pitkittyneet, kunnes olen oppinut turvautumaan
siihen parhaana ja ainoana huojennuksena, mitä elämä voi niille suoda
-- uskonnollisia velvollisuuksia lukuunottamatta, joissa muuten
niissäkin on kärsivällisyys osana."

Margaretilta ei puuttunut järkevyyttä eikä tunteellisuutta. Hän
pyyhkäisi pois kyyneleensä ja pyysi suojelijattareltaan anteeksi
ärtyisyyttään.

"Olisin saattanut ajatellakin", hän sanoi, "minun olisi pitänyt
oivaltaa, että elämänlaatunnekin selvästi osoittaa teidän kokeneen
surua, madam; ja kuitenkin, Herra nähköön, oikeuttaa teidät
ehdottomasti käyttäytymisessänne ainiaan ilmenevä kärsivällisyys
suosittamaan omaa esimerkkiänne muille."

Lady oli tuokion vaiti ja vastasi sitte:

"Margaret, minä aion osoittaa sinulle suurta luottamusta. Sinä et
enää ole lapsi, vaan ajatteleva ja tunteva nainen. Olet kertonut
minulle salaisuudestasi niin paljon kuin uskalsit -- minä tahdon
ilmaista sinulle omastani sen verran kuin saatan rohjeta. Kysynet,
miksi minä juuri oman mielesi kiihtyneenä ollessa tungen huomioosi
surujeni syntyä, ja siihen vastaan, että minä en kykene vastustamaan
mielijohdetta, joka nyt saa minut siihen. Olen nyt ensi kertaa näiden
kolmen vuoden kuluessa tullut nähneeksi inhimillisen intomielen
luonnollisia vaikutuksia, ja kenties ovat siitä syystä omat suruni
heränneet, hetkellisesti paisuen liian suuriksi, mahtuakseen
sulkeutumaan omaan poveeni -- tai ehkäpä toivon, että sinä otat
varoitukseksi tarinani, ollessasi nähtävästi itse täysin purjein
ajautumassa juuri siihen kalliokariin, johon minä tein ainiaaksi
haaksirikon. No niin, jos haluat kuunnella, niin tahdonpa kertoa
sinulle, kuka Foljambe-huoneuston synkkä asukas todella on ja miksi
hän oleksii täällä. Se on meille ainakin ajankuluna, kunnes Monna
Paula tuo meille Robertsin vastauksen."

Minä muuna elämänsä hetkenä tahansa olisi Margaret Ramsay jännittänyt
kaiken huomionsa itsessään niin imartelevaan ilmoitukseen, joka
sitäpaitsi koski kiihkeätä yleistä uteliaisuutta herättänyttä
aihetta. Ja vaikka hän tänä kiihtymyksen hetkenä ei lakannutkaan
tuskaisin korvin ja pamppailevin sydämin tavoittamasta kuullakseen
Monna Paulan askelten lähenemistä, tyyntyi hän kuitenkin sekä
kiitollisuuden ja viisaan menettelyn että osittain uteliaisuudenkin
vaatimuksista ainakin näennäisesti mitä huomaavaisimmaksi lady
Hermionea kohtaan ja kiitti häntä nöyrästi siitä suuresta
luottamuksesta, jota tämä suvaitsi hänelle osoittaa. Pysyen ainiaan
yhtä rauhallisena kuin hän oli kaikissa puheissaan ja toimissaan
kertoi lady Hermione tarinansa nuorelle ystävättärelleen seuraavasti:

"Isäni", hän alotti, "oli kauppias, mutta kotoisin kaupungista, jonka
liikemiehet ovat ruhtinaita. Kuulun genualaiseen aatelissukuun,
jonka nimi oli arvoltaan ja iältään yhtä korkealla kuin ainoakaan
sikäläisen mainehikkaan ylimystön Kultaiseen luetteloon kirjoitettu.

"Äitini oli jalosukuinen skotlannitar. Hän polveutui -- älä hätkähdä
-- ja läheisesti polveutuikin Glenvarlochin suvusta -- eipä ihme,
että minä niin helposti johduin huolehtimaan tuon nuoren loordin
vastuksista. Onhan hän likeinen sukulaiseni, ja ollen enemmän kuin
kylliksi ylpeä suvustaan opetti äitini minut jo varhain kiintymään
siihen nimeen. Äitini isä, tuon Glenvarloch-suvun nuorempia poikia,
oli seurannut erään onnettoman pakolaisen vaiheita, Bothwellin
Francis-jaarlin, joka näyteltyään kurjuuttansa monessa vieraassa
hovissa asettui vihdoin Espanjaan viheliäiselle eläkkeelle, jonka hän
ansaitsi kääntymällä katolilaiseen uskoon. Ralph Olifaunt, äitini
isä, erosi hänestä inhoten ja valitsi asuinpaikakseen Barcelonan,
missä hänen niin sanottua kerettiläisyyttään suvaittiin kuvernöörin
ystävyyden tähden. Kauppa-asioissaan oleskeli isäni enemmän
Barcelonassa kuin synnyinmaassaan, vain toisinaan käyden Genuassa.

"Barcelonassa hän tutustui äitiini, rakastui ja nai hänet; he olivat
eri uskoa, mutta yhtyivät tunteissaan. Minä olin heidän ainoa
lapsensa. Julkisuudessa alistuin roomalaisen kirkon oppeihin ja
menoihin, mutta äitini kammosi niitä ja kasvatti minut yksityisesti
protestanttiseen uskoon. Isäni oli joko välinpitämätön asiasta tai
vastahakoinen aiheuttamaan mielentuskaa rakastamallensa naiselle,
joten hän joko jätti huomaamatta tai hiljaisesti salli salaisen
yhtymiseni hänen hartaudenharjoituksiinsa.

"Kovaksi onneksi kohtasi isääni hänen parhaassa miehuudessaan
vitkallinen hivutustauti, jonka hän tunsi parantumattomaksi. Hän
oivalsi, mitä vaaraa saattaisi hänen poismenonsa jälkeen koitua
leskelle ja orvolle niin suvaitsemattomassa katolilaisuuden
pesäpaikassa kuin Espanja on. Viimeisinä kahtena elämänsä vuonna
hän senvuoksi vartavasten muutti rahaksi ja lähetti Englantiin
suuren osan omaisuudestaan. Se tuli käytetyksi hyvin edullisesti
hänen välittäjänsä uskollisuuden ja rehellisyyden ansiosta -- saman
kelpo miehen, jonka katon alla nyt asun. Jos isäni olisi elänyt
päämääränsä täydentymiseen asti, saanut koko omaisuutensa siirretyksi
pois kauppatoimista, niin hän olisi itse saattanut meitä Englantiin
ja ennen kuolemaansa nähnyt meidät asettuneina rauhallisiin ja
kunniallisiin oloihin. Mutta taivas oli säätänyt toisin. Hän kuoli
jättäen useita summia espanjalaisten velallistensa haltuun, ja
erittäinkin oli hän toimittanut suuria tavaralähetyksiä eräälle
varakkaalle madridilaiselle kauppamiesten seuralle, joka ei hänen
kuoltuaan osoittautunut ollenkaan halukkaaksi tekemään tiliä niistä.
Voi, jospa olisimme antaneet noiden ahneitten ja pahojen miesten
pitää saaliinsa, sillä siksi he näyttivät katsovan asiatuttavansa ja
ystävänsä omaisuutta! Meillä oli jo kylliksi varattuna Englantiin,
elääksemme mukavasti ja loistavastikin; mutta ystävät moittivat
äännekkäästi sellaista hupsuutta, että sallisimme noiden tunnottomien
riistää riidatonta perintöämme. Itse summa oli hyvin tuntuva, ja
velkomisen tultua alotetuksi ajatteli äitini, että isäni muisto vaati
sen jatkamista, olletikin kun kauppiasseuran esittämät puolustukset
jossain määrin halvensivat hänen liiketointensa kunniallisuutta.

"Me läksimme siitä syystä Madridiin. Minä olin silloin, Margaret,
jokseenkin sinun ikäisesi, nuori ja ajattelematon, niinkuin sinä
olet tähän asti ollut. Niin, Madridiin me matkustimme anomaan hovin
ja kuninkaan suojelusta, jota ilman olimme kuulleet turhaksi odottaa
oikeutta noin varakasta ja voimallista järjestöä vastaan.

"Oleskelumme Espanjan pääkaupungissa pitkistyi viikoista kuukausiksi.
Sitte kun luonnollinen suruni ystävällisen, vaikkei hellän isän
kuolemasta oli heikentynyt, en minä puolestani välittänyt, vaikka
se juttu olisi ainiaaksi pidätellyt meitä Madridissa. Äitini soi
itselleen ja minulle hiukan enemmän vapautta kuin olimme tottuneet
käyttämään. Hän tapasi sukulaisia skotlantilaisten ja irlantilaisten
upseerien joukossa, joista monella oli korkea asema Espanjan
armeijassa; heidän vaimoistaan ja tyttäristään tuli ystäviämme ja
kumppaneitamme, ja minulla oli alituiseen tilaisuutta harjoitella
äitini alkuperäistä kieltä, jota olin oppinut lapsesta asti.
Vähitellen, kun äitini oli alakuloinen ja terveydeltään heikko,
johtui hän hentomielisestä hellyydestään minua kohtaan sallimaan
minun toisinaan liikkua seurassa, jossa hän ei itse käynyt,
sellaisten vallasnaisten valvottavana, joihin hän luuli voivansa
luottaa. Etenkin käytti hän hoivaajanani erään kenraalin puolisoa,
jonka heikkous tai petollisuus oli vastoinkäymisteni perimäisenä
syynä. Minä olin yhtä hilpeä, Margaret, ja ajattelematon -- toistan
sen vielä -- kuin sinä olit ihan äskettäin, ja kuten sinullekin
tapahtui, kiintyi huomioni äkkiä yhteen henkilöön ja erityiseen
tunteitten ryhmään.

"Niiden tunteitten herättäjä oli nuori, jalosukuinen, kaunis ja
lahjakas brittiläinen soturi. Sikäli on kokemuksemme jokseenkin
sama, mutta taivas varjelkoon vertausta jatkumasta täydelliseksi!
Tämä mies, niin ylväs, niin sorea, niin etevä ja urhea -- tämä
_konna_, sillä se oli hänelle soveliain nimitys, Margaret --
puhui minulle rakkaudesta, ja minä kuuntelin. Saatoinko epäillä
hänen vilpittömyyttään? Jos hän oli rikas, jalosukuinen ja vanhaa
syntyperää, niin olin minäkin aatelinen ja varakas perijätär. Tosin
ei hän tiennyt isäni omaisuuden suuruutta, enkä minä ilmoittanut
hänelle -- en edes muista, tokko itsekään sitä silloin tiesin --
sitä tärkeätä seikkaa, että tuosta varallisuudesta oli suurempi osa
mielivallan ylettämättömissä, turvassa puolueellisten tuomarien
mielivaltaiselta ratkaisulta. Rakastajani saattoi ajatella,
kuten äitini halusi maailman yleensä luulevan, että melkein koko
omaisuutemme oli joutunut kysymykseen siinä epätietoisessa jutussa,
jota olimme tulleet Madridiin ajamaan. Tätä käsitystä oli äitini
kannattanut siitä järkevästä syystä, että tieto perintömme suuremman
osan tallettamisesta Englantiin ei suinkaan olisi auttanut lisäerien
saantia espanjalaisten tuomioistuimien välityksellä. Kuitenkin
uskon, että hän, josta puhun, oli ensimältä rehellinen aikeissaan,
vaikka hän ei liene tiennyt varallisuussuhteitani sen tarkemmin
kuin yleisökään. Hänellä oli itsellään kylliksi vaikutusvaltaa,
saadakseen oikeudellisen ratkaisun kääntymään meidän hyväksemme,
ja omaisuuteni olisi silloin noussut varsin suureksi ottamalla
lukuun vain sen, mitä oli Espanjassa. Lyhyeen sanoen, olivatpa hänen
vaikuttimensa tai kiusauksensa mitkä tahansa hänen sitoutuakseen niin
pitkälle, hän pyysi äidiltäni kättäni, saatuaan oman suostumukseni ja
hyväksymiseni. Lisääntyvän sairauden aikana oli äitini arvostelukyky
heikontunut, mutta hänen kiihkeytensä oli ärtynyt närkkäämmäksi.

"Sinä olet kuullut vanhojen skotlantilaisten sukuriitojen
katkeruudesta, joista saattaa lausua raamatun sanoilla, että
isät syövät happamia rypäleitä ja lasten hampaat tylstyvät.
Onnettomuudeksi -- minun pitäisi sanoa _onneksi_, kun otan lukuun,
millaiseksi se mies on sittemmin osoittautunut -- oli joku sellainen
vihamielisyys eroittanut hänen sukukuntansa äitini perheestä, ja
äitini oli perinyt ne tunteet. Hänen pyytäessään kättäni ei äitini
enää kyennyt hillitsemään kiivauttansa -- hän kaivoi esille jokaisen
vääryyden, mitä kilpailevat suvut olivat tuottaneet toisilleen kahden
vuosisadan verisissä vihoissa -- syyti häntä vastaan halventavia
nimityksiä ja hylkäsi hänen naimatarjouksensa niinkuin olisi sen
esittänyt mitä kehnoin hylkiö.

"Rakastajani poistui kuohuksissaan, ja minä jäin itkemään ja
napisemaan kohtaloani vastaan ja -- sen vian tunnustan -- hellää
vanhempaanikin vastaan. Minut oli kasvatettu toisenlaisin tuntein,
ja äitini suvun skotlantilaiset perimäkiistat, jotka olivat hänelle
muistopatsaita ja aikakirjoja, tuntuivat minusta yhtä vähäpätöisiltä
ja merkityksettömiltä kuin Don Quixoten haaveelliset hommat.
Moitin katkerasti äitiäni onnellisuuteni uhraamisesta tyhjälle
sukuarvokkuuden unelmalle.

"Tällä mielellä ollessani pyrki rakastajani uudistamaan
seurusteluamme. Me kohtasimme toisemme useasti sen vallasnaisen
talossa, jonka olen maininnut; kevytmielisyydestä tai vehkeilyyn
viehättymisestä suosi hän salaista yhteyttämme. Vihdoin menimme
kaikessa hiljaisuudessa naimisiin -- niin pitkälle joudutti minut
sokaistunut kiihkomieleni. Rakastajani oli hankkinut vihkijäksi
englantilaisen kirkon pappismiehen. Liittomme yhtenä todistajana oli
Monna Paula, joka oli ollut saattolaisenani lapsuudesta asti. Minun
on tehtävä sille uskolliselle olennolle oikeutta -- hän rukoili minua
lykkäämään aikomukseni, kunnes äitini kuolema sallisi meidän viettää
häitämme julkisesti; mutta rakastajani pyynnöt ja oma itsepäinen
kiihkeyteni voittivat hänen estelynsä. Mainitsemani vallasnainen
oli toisena todistajana, mutta tiesikö hän täydellisesti sulhaseni
juonet, siitä en ole koskaan kyennyt saamaan selvää. Mutta hänen
nimensä ja kotinsa suoja soi meille tilaisuutta tavata toisemme
tuon tuostakin, ja puolisoni rakkaus näytti yhtä vilpittömältä ja
rajattomalta kuin omanikin.

"Hänen teki kovin mielensä, hän sanoi, tyydyttää ylpeyttänsä
esittelemällä minut parille aateliselle englantilaiselle ystävälleen.
Tämä ei käynyt päinsä lady D:n luona, mutta hänen käskystään, jota
minulla nyt oli oikeus ajatella lakinani, sain kahdesti käydyksi
hänen luonansa hänen omassa hotellissaan ainoastaan Monna Paulan
saattamana. Siellä oli aivan pieni seurue, kaksi naista ja kaksi
herrasmiestä. Ajanviettonamme oli soitantoa, hauskaa haastelua ja
tanssia. Olin kuullut Englannin kansan suoruudesta, mutta minä en
voinut olla ajattelematta sen lähentelevän vallattomuutta näissä
illanvietoissa ja niitä seuranneissa pöytäpidoissa; silti pidin
arveluitani kokemattomuuden vikana enkä tahtonut epäillä puolisoni
hyväksymän elämänlaadun säädyllisyyttä.

"Minut kutsuttiin pian toisenlaisiin kohtauksiin: äiti-parkani sairaus
lähestyi loppuansa. Onnellinen olen siitä, että se tapahtui ennen
kuin hän pääsi tietämään asiaa, joka olisi vihlonut hänen sielunsa
sisintä.

"Olet kenties kuullut, miten Espanjassa katolilaiset papit ja etenkin
munkit piirittävät kuolinvuoteita, saadakseen lahjoituksia kirkon
hyväksi. Olen sanonut, että äitini luonne oli ärtynyt sairastelusta
ja hänen arvostelukykynsä sikäli heikentynyt. Hän kokosi rohkeutta
ja voimaa siitä pahastuksesta, jota papit hänen makuusijansa
ympärillä herättivät tungettelullaan, ja hänen kuolevaa kieltänsä
näytti elvyttävän sen jäykän uskonpuhdistuslahkon lujuus, johon hän
salaisesti kuului. Hän tunnusti kauvan salaamansa uskonnon, kieltäysi
kaikesta toivosta ja avusta, joka ei tullut sen opinkäsityksen
mukaan ja välityksellä, hylkäsi halveksien roomalaisen kirkon
menot, moitti hämmästyneitä pappeja kiihkeästi ahneudesta ja
tekopyhyydestä ja käski heidän poistua talostaan. He läksivät
katkerina ja raivostuneina, mutta vain palatakseen inkvisiittorien
vallan tukemina, mukanaan sen valtuudet ja käskyläät. He tapasivat
ainoastaan kylmän ruumiin jäljellä henkilöstä, jolle olivat
toivoneet saavansa kostetuksi. Koska minun piankin havaittiin olleen
osallisena äitini kerettiläisyyteen, raastettiin minut vainajan
luota ja suljettiin yksinäiseen luostariin. Siellä minua kohdeltiin
ankaruudella, jonka johtajatar vakuutti olevan huikentelevan
elämäni ansiota yhtä suuresti kuin hengellistenkin hairaannusteni.
Minä tein avioliittoni julkiseksi, puhdistautuakseni asemasta,
johon huomasin joutuneeni, ja rukoilin luostarinjohtajattaren
apua, toimittaakseni tiedon hädästäni puolisolleni. Hän hymyili
kylmäkiskoisesti puheilleni ja ilmoitti kirkon määränneen minulle
paremman yljän, kehoittaen minua varaamaan itselleni jumalallisen
armon tulevaisessa maailmassa ja ansaitsemaan leppeämpää kohtelua
tässä, ottamalla ennen pitkää nunnan hunnun. Saadakseen minut
vakuutetuksi siitä, että minulla ei ollut mitään muuta neuvoa, näytti
hän minulle kuninkaallista päätöstä, jonka mukaan kaikki omaisuuteni
oli kiinnitetty Pyhän Magdalenan luostarille ja joutuisi heidän
täydellisesti vallittavakseen minun kuollessani tai tehdessäni
luostarilupauksen. Kun minä sekä uskonnollisista periaatteista että
hellästä kiintymyksestä puolisooni olin ehdottomasti horjumaton
hunnun hylkäämisessä, luulen johtajattaren halunneen -- taivas
antakoon minulle anteeksi, jos teen hänelle vääryyttä -- varmistua
minulta saatavasta saaliista jouduttamalla edellistä tapausta.

"Tuo pieni ja köyhä luostari sijaitsi Guadarraman vuoristossa.
Toiset sisaret olivat lähiseudun hidalgojen tyttäriä, yhtä köyhiä
kuin ylpeitä ja tietämättömiä; toiset taasen olivat paheellisen
käytöksensä tähden sinne suljettuja naisia. Johtajatar itse oli
suurta sukua, jonka ansiosta hän oli saanut asemansa; mutta hänen
kerrottiin häväisseen omaisiansa elämäntavoillansa nuoruudessaan,
ja nyt vanhemmalla iällä oli intohimoisen nautinnon halua seurannut
ahneus ja vallantavoittelu sekä ankaruuden ja julmuuden henki. Paljon
kärsin sen naisen hallittavana -- ja vieläkin vaivaavat uniani hänen
tummat lasimaiset silmänsä, kookas kaapuun verhoutunut vartalonsa ja
yrmeät kasvonpiirteensä.

"Kohtalonani ei ollut joutua äidiksi. Olin pahasti sairaana,
ja toipumiseni pysyi kauvan epätietoisena. Mitä rajuimpia
parannuskeinoja käytettiin, jos niillä parantaa aiottiinkaan.
Terveyteni palasi viimein vastoin omaa odotustani ja koko ympäristöni
luuloa. Mutta kun sitten ensi kertaa näin omien kasvojeni kuvaisen,
luulin haamun katsovan vastaani. Minua imartelivat ennen kaikki,
mutta etenkin puolisoni, hipiäni kukkeudesta -- nyt se oli tyyten
hävinnyt, ja mikä merkillisempää, en ole koskaan saanut sitä
takaisin. Olen havainnut, että ne harvat, joiden näkyviin nykyään
joudun, katselevat minua kuin veretöntä aavetta. Sellainen on ollut
pysyväinen tulos kokemastani kohtelusta. Jumala suokoon anteeksi
niille, jotka siten menettelivät! -- kiitän taivasta siitä, että
voin sen sanoa yhtä vilpittömin toivotuksin kuin rukoillessani
laupeutta omille synneilleni. He leppyivät nyt hiukan minua kohtaan
-- kenties hellytti heitä sääliin outo ulkomuotoni, joka todisti
kärsimyksistäni; mahdollista myös on, että he pelkäsivät asian
saattavan herättää huomiota lähestyvän piispantarkastuksen aikana.
Eräänä päivänä, kävellessäni luostarin puutarhassa, jonne olin
hiljakkoin saanut pääsyn, muuan kurja vanha maurilainen orja, jota
pidettiin pikku tilkun viljelystöissä, jupisi hänet sivuuttaessani,
mutta yhä pitäen ryppyiset kasvonsa ja raihnaan vartensa yhtä
kumarassa maata kohti: 'Sydämenkeveyttä on takaportin luona.'

"Tunsin hiukan vertauskuvallista kukkakieltä, jonka Espanjan
maurilaiset aikoinaan kehittivät suureen täydellisyyteen; mutta
jollen olisi tiennytkään tuota keto-orvokin runollista nimeä, olisi
vanki pian oivaltanut vähäisimmänkin vapautta lupaavan vihjauksen.
Niin kiireisesti kuin soveltui mitä suurimpaan varovaisuuteen --
sillä minua saattoi pitää silmällä ikkunasta johtajatar tai joku
sisar -- riensin takaportille. Se oli teljetty kuten tavallista,
mutta yskäistessäni sain toiselta puolen vastauksen -- ja, oi taivas!
mieheni ääni sieltä lausui: 'Älä menetä täällä nyt minuuttiakaan,
mutta tule tälle paikalle iltakellon kaiuttua.'

"Minä peräydyin ilon hurmiossa. Minulla ei ollut oikeutta eikä minun
sallittu olla apuna iltarukouksissa, vaan olin tottunut kammioni
sulkeennukseen nunnien ollessa veisaamassa. Toipumiseni jälkeen
olivat he lakanneet lukitsemasta oveani, vaikka minua uhattiin
äärimäisellä ankaruudella, jos poistuisin kammiostani. Mutta
rangaistusta ajattelematta jouduttausin uhmaamaan sitä. Tuskin oli
iltakellon viimeinen läppäys kuoleutunut, kun hiivin huoneestani,
pääsin salavihkaa puutarhaan, riensin takaportille, ihastuneena
näin sen avautuvan ja olin seuraavassa silmänräpäyksessä puolisoni
sylissä. Hänellä oli mukanaan toinen ylväsryhtinen ritari -- molemmat
olivat naamioittuja ja aseistettuja. Läheisessä tiheikössä olivat
heidän hevosensa, niistä yksi satuloittuna minun käytettäväkseni,
kaitsijoinaan kaksi muuta naamioittua ratsumiestä, jotka näyttivät
olevan palvelijoita. Vajaassa kahdessa minuutissa olimme ratsailla
ja karautimme pois niin joutuisasti kuin kykenimme pitkin
vaikeakulkuisia ja mutkikkaita teitä, joilla toinen palvelija näytti
toimivan oppaana.

"Nopea vauhtimme ja hetken jännitys pysyttivät minut vaiti ja
estivät minua ilmaisemasta hämmästystäni ja iloani muutoin kuin
muutamin katkonaisin sanoin. Se soveltui myös selittämään puolisoni
äänettömyyden. Vihdoin pysähdyimme yksinäisen mökin luona.
Ratsumiehet laskeusivat maahan, ja minut autettiin alas satulasta,
mutta sitä ei tehnyt puolisoni, joka näytti häärivän hevosensa
huoltamisessa, vaan vieras.

"'Mene majaan', sanoi mieheni, 'vaihda pukuasi nopeasti kuin salama --
tapaat siellä auttajan -- meidän on heti riennettävä eteenpäin sinun
saatuasi toisen asun'.

"Minä astuin mökkiin, jossa minut sulki syliinsä uskollinen
Monna Paula. Hän oli odottanut tuloani monta tuntia, puolittain
suunniltaan pelosta ja huolesta. Hänen avullaan riipaisin
joutuisasti yltäni luostarin inhottavat vaatekappaleet ja vaihdoin
ne englantilaiskuosiseen matkapukuun. Samanlaiseksi huomasin
Monna Paulan vaatetuksen. Olin juuri ehtinyt siepata ylleni uuden
vaatekertani, kun meidät kutsuttiin kiireesti ratsaille. Huomasin
hevosen varatuksi Monna Paulalle, ja me läksimme pitkittämään
matkaamme. Taipaleella kiedottiin luostaripukuni hätäisesti
kivenmukulan ympäri ja heitettiin järveen, jonka reunaa pitkin
silloin etenimme. Molemmat ritarit ratsastivat yhdessä edellä,
minä seurasin saattolaiseni kanssa, ja palkolliset pysyttelivät
takajoukkona. Matkalla pyyteli Monna Paula minua moneen kertaan
pysymään äänettömänä, koska henkemme oli vaarassa. Minä tyydyin
helposti pysymään toimettomana, sillä vapautuksen tunteen ja
tyydytetyn hellyyden ensimäisen kuumeellisen elpymyksen haihduttua
olin ikäänkuin huumeissani nopeasta liikunnasta, ja minun täytyi
ponnistaa kaikkeni pysyäkseni paikallani satulassa, kunnes äkkiä
näimme kirkasta valonloimua edessämme, illan jo käytyä hyvin pimeäksi.

"Mieheni pysähdytti hevosensa ja antoi merkin hiljaisella kahdesti
toistetulla vihellyksellä, johon vastattiin matkan päästä. Koko
seurue seisahtui sitten ison korkkipuun oksien alle, ja vetäytyen
ihan viereeni virkkoi mieheni äänellä, jonka silloin luulin
hämmentyneeksi vain turvallisuuden huolesta: 'Meidän täytyy
nyt eritä. Ne miehet, joiden huostaan nyt uskon sinut, ovat
salakuljettajia. He tietävät teidät vain englantilaisiksi naisiksi ja
ovat suurin lahjuksin ottaneet saattaakseen teidät Pyreneitten solien
kautta Saint Jean de Luziin asti.'

"'Ja etkö _sinä_ tule kanssamme?' huudahdin pontevasti, vaikka
kuiskaten.

"'Se on mahdotonta', sanoi hän, 'ja tuhoisi kaikki. Pidä varasi, että
puhut englanninkieltä noiden ihmisten kuullen etkä ole vähääkään
ymmärtävinäsi, mitä he haastavat espanjaksi. Henkesi riippuu
siitä, sillä vaikka he vastustavat ja kiertävät Espanjan lakeja,
vapisuttaisi heitä kirkon lakien loukkaamisen ajatuskin. Näen heidän
tulevan -- hyvästi -- hyvästi.'

"Viime sanat lausuttiin kiireisesti -- minä yritin pidättää häntä
vielä hetkisen heikosti tarttumalla hänen levättiinsä.

"'Toivoakseni siis tapaat minut Saint Jean de Luzissa?'

"'Kyllä, kyllä', vastasi hän hätäisesti, 'Saint Jean de Luzissa
kohtaat suojelijasi'.

"Hän hellitti sitte levättinsä otteestani ja katosi pimeään.

"Hänen kumppaninsa lähestyi -- suuteli kättäni, mitä minä hetken
tuskassa tuskin tajusinkaan, ja seurasi miestäni toisen palvelijan
saattamana."

Hermionen kyyneleet vuotivat nyt niin hereinä, että uhkasivat
keskeyttää kertomuksen. Ryhtyessään siihen jälleen hän alotti
jonkunlaisella puolustuksella Margaretille.

"Jokainen seikka", hän sanoi, "mikä sattui niinä hetkinä, jolloin
minua vielä elähytti erheellinen onnellisuuden aatos, on syvälle
painunut muistiini, joka kaiken sittemmin tapahtuneen suhteen on karu
ja yksitoikkoinen kuin Arabian erämaa. Mutta minulla ei ole oikeutta
rasittaa sinua, Margaret, omien huoltesi kiihdyttämänä ollessasi,
hyödyttömien muistojeni turhilla yksityiskohdilla."

Margaretin silmät olivat täynnä kyyneleitä -- toisin ei voinut
ollakaan, kun hänen kärsivä hyväntekijättärensä oli esittämässä
kertomusta, joka muutamissa suhteissa muistutti hänen omaa asemaansa.
Ja kuitenkaan ei häntä sovi ankarasti moittia, jos hän kiihkeästi
pyytäessään suojelijatartaan jatkamaan ei kyennyt pidättämään
katsettansa vaistomaisesti suuntautumasta ovelle ikäänkuin
pahoitellen Monna Paulan viipymistä.

Lady Hermione näki ja antoi anteeksi mielenliikutusten ristiriidan,
ja puolustuksensa oli hänelläkin, jos hän kertomuksensa
tarkkapiirteisyydellä ilmaisi, että hän purkaessaan noin kauvan
povessaan piilleitä tunteita jonkun verran unohti kuulijansa
omat aatokset, joissa Margaretin mielen täytyi olettaa etupäässä
liikkuvan, elleivät ne tyyten vallinneet sitä.

"Luullakseni sanoin jo, että toinen palvelija seurasi herrasmiehiä",
pitkitti lady. "Toinen jäi meidän seuraamme näköjään esitelläkseen
meidät niille kahdelle henkilölle, jotka mieheni merkinanto oli
kutsunut paikalle. Pari selittävää sanaa vaihdettiin heidän ja
palvelijan kesken murteella, jota minä en ymmärtänyt, ja tarttuen
minun ja Monna Paulan hevosta suitsiin taluttivat vieraat meidät
valoa kohti, jonka mainitsin aiheuttaneen pysähdyksemme. Minä
kosketin Monna Paulaa ja huomasin hänen vapisevan rajusti; se
kummastutti minua, koska tiesin hänen luonteensa niin lujaksi ja
rohkeaksi, että se oli melkein miehekäs.

"Me saavuimme nuotiolle. Sitä piirittävät mustalaisen näköiset
olennot tummine kasvonpiirteineen, isoine sombrero-hattuineen,
pistooleilla ja väkipuukoilla varustettuine vöineen ja kaikkine muine
kuljeskelevaan ja vaaralliseen elämään kuuluvine piirteineen olisivat
kauhistuttaneet minua minä muuna hetkenä hyvänsä. Mutta silloin
tunsin vain tuskaa siitä, että olin erinnyt miehestäni melkein juuri
pelastukseni hetkenä. Joukkueen naiset -- sillä salakuljettajien
mukana oli heitäkin neljä tai viisi -- vastaanottivat meidät juron
kohteliaasti. He eivät asultaan ja tavoiltaan kovinkaan paljoa
poikenneet miespuolisista kumppaneistaan -- he olivat melkein yhtä
karaistuneita ja hurjaluontoisia, pitivät aseita kuten miehetkin ja
olivat niiden käytössä tuskin vähemmin kokeneita, kuten sattuvista
seikoista huomasimme.

"Oli mahdoton olla pelkäämättä tätä villiä väkeä, mutta he eivät
kuitenkaan antaneet meille mitään valittamisen syytä, vaan osoittivat
meille kaiken aikaa kömpelöä huomaavaisuutta, sopeutuen puutteisiimme
ja heikkouteemme matkan varrella silloinkin kun kuulimme heidän
keskenään nurkuvan hempeyttämme -- niinkuin karkealuontoinen
kantaja jotakin kallisarvoista ja haurasta tavaraa taakakseen
saaneena käyttää kaikkia varokeinoja sen varjelemiseksi, samalla
kun hän sadattelee siitä johtunutta harvinaista vaivannäköä.
Parina kertana, kun he kohtasivat pettymyksiä salakuljetuksessaan,
menettivät muutamia tavaroita espanjalaisten tullivirkamiesten
kanssa sattuneessa kahakassa ja vihdoin joutuivat sotilasjoukon
takaa-ajamiksi, kävi heidän napinansa sävyltään säikähdyttävämmäksi
meidän avuttomien naisten hätäisissä korvissa, kun me
uskaltamatta olla ymmärtävinämme heitä kuulimme heidän kiroavan
saarelaiskerettiläisiä, joiden takia Jumala, Pyhä Jaakob ja Patsaan
Pyhä neitsyt olivat tehneet tyhjiksi heidän hyödyntoiveensa. Nämä
ovat kamalia muistoja, Margaret."

"Miksi siis, lady rakas", huomautti Margaret, "tahdotte tuolla tavoin
viipyä niissä?"

"Ainoastaan siitä syystä", selitti lady Hermione, "että minä
vitkastelen kuin pahantekijä mestauslavalla ja tahtoisin kaikin
mokomin pitkistyttää aikaa, jonka täytyy välttämättömästi tuoda
mukanaan lopullinen turma. Niin, rakkahin Margaret, minä pysähtelen
tuon matkan tapauksissa, niin uuvuttava ja vaarallinen kuin se
olikin, tolamme tunkeutuessa karuimpiin ja autioimpiin korpiin ja
vuoristoihin, ja kumppaniemme -- miesten kuten naistenkin -- ollessa
itse uhkamielisiä lainrikkojia ja alttiina mitä armottomimmalle
vastakostolle niiden taholta, joiden kanssa he olivat alituiseen
tekemisissä. Kuitenkin tahtoisin mieluummin muistella noita
turvattomia aikoja kuin kertoa, mikä minua odotti Saint Jean de
Luzissa."

"Mutta te saavuitte perille onnellisesti?" sanoi Margaret.

"Niin saavuin, tyttönen", vastasi lady Hermione. "Laittoman
joukkueemme päällikkö opasti minut taloon, joka oli määrätty
vastaanottoamme varten, yhtä huolellisen tarkkana kuin hän olisi
luovuttanut kääryn tullaamattomia tavaroita kauppatuttavalle. Minulle
ilmoitettiin, että muuan herrasmies oli odottanut minua kaksi päivää
-- ryntäsin huoneeseen, ja luullessani syleileväni puolisoani
huomasin olevani hänen ystävänsä sylissä!"

"Sitä konnaa!" huudahti Margaret, jonka huolestus oli väkisinkin
hetkeksi syrjäytynyt ladyn kertomuksen kuuntelussa.

"Niin", jatkoi Hermione rauhallisesti, vaikka hänen äänensä vavahteli
hiukan, "se nimi hänelle parhaiten -- hänelle hyvin soveltuu. Hän,
Margaret, jonka tähden olin uhrannut kaikki, -- jonka rakkaus
ja muisto olivat minulle kalliimpia kuin vapauteni, ollessani
luostarissa -- kuin henkeni, kun kuljin vaarallisella taipaleellani
-- oli ryhtynyt toimenpiteisiin heittääkseen minut luotansa ja
siirtääkseen minut kuin ostettuna hylkiönä huonotapaisen ystävänsä
huostaan. Ensimältä vieras nauroi kyyneleilleni ja tuskalleni,
joka muka oli eksytetyn ja viekkaudessa hävinneen iloperhosen
raivokohtausta tai keimailijan kavalaa teeskentelyä. Avioliittooni
vetoamista hän pilkkasi, vakuuttaen tietävänsä sen olleen pelkkää
ilvettä, jota minä olin vaatinut ja johon hänen ystävänsä oli
alistunut jossakin näennäisen arkatuntoisuuden osoittelussa. Hän
ilmaisi kummastustaan siitä, että minä pyrin esittämään missään
muussa valossa toimitusta, joka ei voinut olla pätevä Espanjassa
eikä Englannissa, ja tarjousi hävyttömästi poistamaan eperoimiseni
uudistamalla itse samanlaisen liiton kanssani. Hätääntyneet huutoni
toimittivat Monna Paulan avukseni -- hän ei ollutkaan kaukana, sillä
hän oli odottanut jotakin sellaista kohtausta."

"Hyvä Jumala!" hämmästyi Margaret, "oliko hän kehnon miehenne
uskottu?"

"Ei", vastasi Hermione, "älä tee hänelle sitä vääryyttä. Hänen
väsymättömät tiedustuksensa ne saivat ilmi vankilani -- hän
se ilmoitti miehelleni ja huomasi jo silloin uutisen niin
paljoa mielenkiintoisemmaksi hänen ystävälleen kuin oikealle
elämänkumppanilleni, että hän alkoi varhain epäillä konnan tahtovan
päästä minusta eroon. Matkalla hänen epäluulonsa vahvistuivat.
Hän oli kuullut mieheni huomauttavan kumppanilleen kylmäkiskoisen
ivallisesti, kuinka täydellisesti vankeus ja sairaus olivat
muuttaneet hipiäni ja kuullut toisen vastaavan, että se vika oli
parannettavissa espanjalaisella ihomaalilla. Tämä ja muut seikat
olivat valmistaneet Monna Paulaa tällaiseen petokseen, joten hän
nyt saapui aivan maltillisena ja ryhtyi kannattamaan minua. Hänen
levolliset huomautuksensa tehosivat vieraaseen paremmin kuin
minun epätoivoni ilmaukset. Jollei hän täydellisesti uskonutkaan
kertomustamme, näytteli hän ainakin kunniallisen miehen osaa, joka ei
tahdo tunkeutua turvattomien naisten kiusaajaksi, olkoot nämä mitä
laatua hyvänsä. Hän herkesi ahdistamasta meitä läsnäolollaan eikä
ainoastaan antanut Monna Paulalle ohjeita matkustaaksemme Parisiin,
vaan varasi hänelle matkakassankin. Pääkaupungista kirjoitin mestari
Heriotille, isäni uskotuimmalle liiketuttavalle; heti kirjeen
saatuaan saapui hän Parisiin, ja -- mutta tässä tuleekin Monna Paula,
tuoden mukanaan runsaastikin sen summan, jota halusit. Ota se,
rakkahin neitoseni -- auta sitä nuorukaista, jos tahdot. Mutta, oi
Margaret, älä odota mitään kiitollisuutta vastineeksi!"

Lady Hermione otti kultakukkaron saattolaiseltaan ja antoi sen
nuorelle ystävättärelleen. Tämä heittäysi hänen syliinsä ja suuteli
häntä molemmille valjuille poskille, joille kertomuksen vastikään
valveuttamat surut olivat heruttaneet monta kyyneltä. Sitte kavahti
neitonen jalkeille, pyyhki omia tulvivia silmiään ja poistui
Foljambe-huoneustosta kiireisin ja päättäväisin askelin.



21. LUKU.

Jin Vin ahtaalla.


Meidän on siirrettävä lukijamme Benjamin Suddlechopin asuntoon,
toimeliaan ja tarmokkaan emäntä Ursulan puolison, joka hänkin
puolestaan hoiti useampia ammatteja. Hän ei nimittäin ainoastaan
tasaillut suortuvia ja partoja sekä kierrellyt viiksiä ylöspäin
sotaisiin ja äyskeihin kiehkuroihin taikka alaspäin lerpalleen,
kuten soveltui siviilihenkilöille. Ei riittänyt vielä sekään, että
hän tarpeen tullen laski verta joko kuppauksella tai suoniraudalla,
kiskaisi pois hampaantyngän ja toimitteli muita lääketaidon pikku
tehtäviä melkein yhtä hyvin kuin hänen naapurinsa Raredrench,
rohdoskauppias. Kaiken lisäksi kykeni hän kiskaisemaan tapin
viinitynnyristä yhtä näppärästi kuin hammastarhastakin, laskemaan
haarikallisen olutta yhtä huolettomasti kuin sarvellisen verta ja
huuhteluttamaan kunnon kulauksella kurkun, jonka hänen taitonsa
oli juuri ajellut. Mutta hän harjoitti näitä elinkeinoja erillään
toisistansa.

Hänen parturitupansa ojensi pitkän ja salaperäisen salkonsa
Fleet-kadulle, maalattuna kirjavaksi edustamaan niitä nauhoja, joilla
sen ammatin kyltti oli varhaisempina aikoina koristeltu. Ikkunassa
näkyi hammasrivejä pujoteltuina rihmoihin kuin rukousnauhoiksi ja
pikareja, joiden pohjalla punainen ryysy esitti verta muistutukseksi
siitä, että hoidokkeja täällä "asiantuntevalla avulla" huojennettiin
suoneniskulla, kuppauksella tai laastarihauteilla; joukossa
ilmoitettiin myös lyhyesti ja vakavasti tukkaa ja partaa koskevat
tuottoisammat, vaikka arvoltaan halvemmat toimitukset. Sisäpuolella
odotteli liiketuttavia sileäksi hivutettu nahkapäällyksinen
lepotuoli ja kitara, jolla uusi tulija saattoi huvitella,
kunnes hänen edeltäjänsä pääsi Benjaminin käsistä, ja joka siis
useinkin vertauskuvallisesti repeli hoidokin korvia, partaveitsen
kirjaimellisesti raadellessa hänen poskiaan. Tässä osastossa kaikki
siten julisti haavuriparturia tai parturihaavuria.

Mutta vaivihkaa käytettiin oluttupana pientä takahuonetta, johon
johti erityinen ovi pimeästä ja mutkaisesta läpikäytävästä; useiden
sivukatujen ja pihojen kautta kierrellen pääsi tätä väylää myöten
Fleet-kadulle. Tähän syrjäiseeni Bacchuksen temppeliin johti
myös Benjaminin julkisemmasta liikepaikasta pitkä ja kapea sola
mukavana salaisen tyyssijan pääsytienä niille joillekuille vanhoille
ryyppymiehille, joilla oli tapana ottaa aamunaukkunsa kaikessa
hiljaisuudessa, pistäydyttyään parturitupaan muka ajeltaviksi.
Pääsipä tähän nurkkakrouviin myöskin erikseen emäntä Ursleyn
huoneista; sitä tietä arveltiin hänen käyttävän monipuolisessa
ammatissaan sekä liikkuakseen itse ulkosalla että laskeakseen
luokseen neuvonkysyjiä ja tehtävien antajia, jotka eivät huolineet
julkisesti näyttäytyä hänen vieraikseen. Niinpä puoleltapäivin,
jolloin Benjaminin parhaina liiketuttavina olevat kainot ja arat
naukkaajat olivat kukin saaneet siemauksensa tai vahvistusryyppynsä,
päättyikin tavallaan oluttuvan liikenne, ja takaoven vartioiminen
siirtyi parturin oppipojalta pikku mulattitytölle, emäntä Ursulan
tummanruskealle Irikselle. Sitte seurasi salamyhkäisyys nopeasti
toistansa; levättinsä kaulukseen verhoutuneita keikareita
ja kaikenlaisiin valepukuihin laittautuneita naisia nähtiin
hiipailemassa kujakäytävän sokkeloita myöten, ja siinä hiljaisessa
koputuksessakin, joka ovelta usein vaati pikku kreolin huomiota,
tuntui jotakin salaperäisyyttä ja ilmitulon pelkoa.

Saman päivän iltana, jona Margaretilla oli ollut pitkä
neuvottelunsa lady Hermionen kanssa, oli emäntä Suddlechop käskenyt
ovenvartijattarensa "pitää ovea kiinni visusti kuin saituri
kukkaronnauhojaan ja niin totta kuin hän piti sahramihipiäänsä
arvossa olla päästämättä sisälle ketään muuta kuin --" nimen hän
lisäsi kuiskaten ja päätänsä nyökäyttäen. Pikku palkollinen vilkutti
ymmärtävästi silmäänsä, meni paikalleen ja tovin kuluttua laski
sisälle sekä vei emäntänsä puheille juuri saman porvaristeikarin,
jonka puku oli näyttänyt kömpelöltä yllä ja joka oli käyttäytynyt
niin urheasti kahakassa Nigelin ensi kertaa käydessä Beaujeun
ravintolassa. Mulatti esitti hänet: "rouva, hieno nuori herra,
pelkässä kullassa ja sametissa" -- ja mutisi sitten itsekseen,
kun sulki oven: "mokoma hieno nuori herra! -- tikittimien tekijän
oppipoika".

Pahoilla mielin sanomme, ja toivoaksemme ovat lukijatkin
myötätuntoisia sille harrastukselle, jota asia meissä herättää, että
tulija todellakin oli kelpo Jin Vin -- niin kauvas joutuneena omien
mielihalujensa varassa ja suojelusenkelinsä hylkäämänä, että hän
toisinaan pynttäsi itsensä tähän tapaan ja kävi muodinmukaiseksi
keikariksi pukeutuneena niissä huvittelun ja hurjistelun paikoissa,
joissa hänelle olisi ollut ainaiseksi häpeäksi näyttäytyä
todellisessa olossaan, jos hänen nimittäin olisi ollut mahdollinen
päästä sellaiseen seuraan oikeassa asussaan. Hänen otsaansa varjosti
nyt synkkä pilvi, hieno vaatetus oli siepattu hätäisesti ylle ja
napitettu viistoon, hankkilus oli kiinnitetty ihan kieroon, niin että
miekka pistäysi ulospäin kupeelta, sorean huolettomasti riippumatta
sivulla, ja sirotekoinen ja kullattu väkipuukko törrötti vyössä kuin
teurastajan veitsi tämän ammattilaisen sinisen esiliinan kureessa.
Hienoston henkilöillä muuten olikin entiseen aikaan etunansa parempi
tilaisuus eristäytyä alemmistansa kuin nykyään, sillä hovinaisten
muinaista vannehametta ja nykyaikaisempaa pönkkähametta vastasi
herrasmiehellä miekka; mutta tämä esine teki vain naurettaviksi
ne, jotka sen omaksuivat tilaisuuden tullen, olematta tottuneita
sen pitämiseen. Vincentin säilä osui hänen jalkojensa väliin, ja
kompastuessaan sen yli huudahti hän: "Perhana! jo toistamiseen teki
tuon kolttosen -- ihan se lemmon lelu tietää, että minä en ole oikea
herrasmies, ja juonittelee minulle vasiten."

"No, no, kelpo Jin Vin -- älä huoli, poikaseni", viihdytteli emäntä,
"viis pikku sattumista -- kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika
vastaa kaikkia katukeikareita".

"Minä _olin_ kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika ennen kuin tunsin
teidät, emäntä Suddlechop", syytti Vincent. "Itse saatte antaa nimen
sille, miksi neuvonne on minut tehnyt, sillä -- kautta Pyhän Yrjänän!
-- minua hävettää ajatella sitä itse."

"Kas vain", virkkoi emäntä, "niinkö onkin laitasi? Ei, sittepä
tiedän vain yhden paranteen", ja astuen veistoksilla koristellun
pienen tammisen nurkkakaapin ääreen hän otti vyössään riippuvista
hopeavitjoista puolenkymmenen muun joukosta avaimen ja lukon
avattuaan haki esille pitkän, ohuesta lasista puhalletun pullon,
joka oli pistetty pajuvasuun. Samalla hän toi pöytään kaksi
pitkävartista ja tilavaa flaamilaista lasipikaria, täyttäen toisen
vieraalleen reunoja myöten ja toisen vaatimattomammin noin kahdeksi
kolmannekseksi omaa tarvettaan varten. "Niin oikeata Rosa Solista
kuin on koskaan käytetty huuhtomaan höperyyttä aatkeloista aivoista!"
kehaisi hän kallishintaisen vahvistusnesteen pulputessa sileänä
öljyisenä virtana.

Mutta vaikka Jin Vin kulautti pikarillisensa pohjaan arvelematta,
emännän siemaillessa omaansa kohtuullisemmin, ei se näyttänyt
tuottavan odotettua parannusta hänen mielialassaan. Päin vastoin hän
heittäytyessään isoon nahkapäällyksiseen nojatuoliin, jossa emäntä
Ursleyllä oli tapana viihdyttäytyä iltaisin, vakuutti olevansa
"viheliäisin koira Bow'n kellon kuuluvilla".

"Ja miksi joutavoitset tuollaisin ajatuksin, tyhmä poika?" puheli
emäntä Suddlechop. "Mutta niin käy aina -- narrit ja lapset eivät
koskaan tiedä, milloin heidän on hyvä olla. Eihän Pyhän Paavalin
käytävillä astuskele ainoatakaan latuskalakkista tai töyhtöhattuista,
joka saisi niin paljon ystävällisiä katseita naikkosilta kuin sinä
teiskaroidessasi Fleet-katua pitkin karttu kainalossa ja lakki
kallellaan päässä. Sinä tiedät hyvin, että valtuusmiehen rouvasta
sivukujan vaatturintyttäriin asti kaikki vilkuvat ja pilkistelevät
sormiensa välitse sinun kulkiessasi ohi, ja sanot itseäsi
viheliäiseksi koiraksi! Ja tätä minun täytyy vakuuttaa sinulle ehtimän
takaa niinkuin viheltelisin Lontoon kellonsoiton säveliä ärtyiselle
lapselle, saadakseni sievän pienokaisen taas hyvälle tuulelle!"

Ursula-emännän imarruksella näytti olevan hänen virvokkeensa kohtalo
-- tarjouksen saanut henkilö nieli sen kyllä, ja jonkunmoisella
nautinnolla, mutta se ei tehonnut nuorukaisen tuskastuneen
mielentilan tyyntymiseksi. Hän naurahti puolittain halveksien ja
puolittain tuntien turhamaisuutensa tyydytystä, mutta loi yrmeän
katseen Ursley-emäntään, vastatessaan hänen viime sanoihinsa.

"Te tosiaan kohtelette minua kuin lasta, laulaessanne minulle yhä
uudestaan ja uudestaan liverrystä, josta en rahtuakaan välitä."

"Vai niin!" sanoi emäntä Ursula; "se merkitsee, että sinä et välitä
siitä, miellytätkö kaikkia, jollet miellytä yhtä. Sinä olet tietenkin
totinen rakastaja etkä piittaa koko kaupungista täältä Whitechapeliin
saakka, kunhan voisit sanoa olevasi ensimäisellä sijalla sievän
Margaret-neitisi suosiossa. No, no, ole kärsivällinen, mies, ja anna
minun ohjailla, sillä minä olen se vanne, joka viimeiseltä sitoo
teidät yhteen."

"Olisi jo aika", muistutti Jenkin, "sillä tähän asti olette pikemmin
ollut kiilana eroittamassa meitä".

Emäntä Suddlechop oli tällöin lopettanut vahvistuspikarillisensa
-- se ei ollut hänen ensimäisensä sinä päivänä, ja vaikka hän oli
lujapäinen nainen ja väkijuomien nauttimisessa ainakin varovainen,
jollei pidättyväinen, saattaa kuitenkin olettaa, että hänen
maltillisuuttaan ei lisännyt tämä terveytensä hoitaminen.

"Mutta, senkin kiittämätön jurri", kivahti hän, "enkö ole pannut
parastani toimittaakseni sinut emäntäsi armolliseen huomioon? Hän
pitää herrasväestä, tuo ylpeä skotlantilainen leuhkana, niinkuin
walesilainen juustosta, ja hellii sydämessään isänsä polveutumista
tuosta Daldevilin herttuasta tai miksi hän sitä sanookaan niin
visusti kuin saituri kultaa kirstussaan, vaikka hän näyttää sitä
yhtä harvoin -- ja ketään ei hän tahdo ajatella tai ottaa muuta kuin
herrasmiehen -- ja herrasmiehen olen minä tehnyt sinusta, Jin Vin,
sitä ei voi paholainenkaan kieltää."

"Te olette tehnyt minusta narrin", sanoi Jenkin-parka, katsellen
nuttunsa hihaa.

"Yhtä hyvän herrasmiehen silti", tuumi emäntä Ursley nauraen.

"Ja mikä pahempi", lisäsi toinen käännäyttäen hänelle selkänsä ja
vääntelehtien tuolissaan, "te olette tehnyt minusta veijarin".

"Yhäti yhtä hyvän herrasmiehen", jatkoi Ursley-emäntä samaan tapaan.
"Kantakoon mies hupsuuttansa hilpeästi ja lurjusmaisuuttansa
rempseästi, niin tuskinpa vakavuus tai rehellisyys nykyaikana
katsoo häntä kasvoihin. Mitäs tyhjää, mies, ainoastaan kuningas
Arturin tai Lud-kuninkaan päivinä katsottiin herrasmiehen tahraavan
ritarikilpeänsä hyppäämällä järjen tai rehellisyyden rajan yli.
Rohkea katse, kerkeä käsi, hienot vaatteet, riuskea sadatus ja huima
luonto ne nykyään tekevät teikarin."

"Kyllä tiedän, mitä olette minusta tehnyt", väitti Jin Vin,
"sitte kun vaihdoin keilat ja lyömäpallon noppiin ja kortteihin,
kelpo englantilaisen oluen laihaan bordeaux-viiniin ja happameen
renskaan, häränpaistin ja vanukkaan lehtokurppiin ja ispinöihin --
karttuni miekkaan, lakkini sulkahattuun vanhanaikaiset vakuutukseni
muodinmukaisiin kirouksiin, säästölippaani hepeniin, uskontoni
paholaisen ilveisiin ja rehellisen nimeni -- Vaimo, voisin iskeä
pääsi mäsäksi, kun ajattelen, kenen neuvo on tässä kaikessa ohjannut
minua!"

"Kenen neuvo siis? sanoppas, kenen neuvo? Puhu suusi puhtaaksi,
mokoma raukkamainen vaatteidenharjaaja, ja sano, kuka sinua neuvoi!"
vastasi emäntä Ursula punehtuneena ja kiivaana. "Kas vain sitä kehnoa
jänishousua -- sano nyt, kenen neuvosta sinä olet tehnyt itsestäsi
pelurin ja päällepäätteeksi varkaan, niinkuin sanoistasi voi arvella
-- taivas meitä pahasta varjelkoon!" Ja emäntä Ursula teki hartaan
ristinmerkin.

"Kuulkaas nyt, emäntä Ursula Suddlechop", tulistui Jenkin kavahtaen
seisaalle, tummat silmät suuttumuksesta salamoivina, "muistakaa
sentään, että minä en ole teidän miehenne -- ja jos olisin, olisi
teidän hyvä pitää mielessänne, kenen kynnys lakaistiin, kun viimeksi
ratsastettiin Skimmingtonia[45] samanlaisella torailevalla muijalla
kuin tekin olette".

"Toivon näkeväni sinut ajamassa ylös Holbornin rinnettä ensi
työksesi", ärähti Ursley-emäntä härnättynä luopumaan kaikista
pyhäpäiväisistä ja sokeroiduista sanantavoistaan, "kukkakiehkura
povellasi ja pappi rinnallasi!"

"Niin saattaa hyvinkin käydä", myönsi Jin Vin katkerasti, "jos kuljen
neuvojenne mukaan niinkuin olen alottanut. Mutta ennen kuin se päivä
koittaa, saatte te tietää, että Jin Vinillä on Fleet-kadun reimat
pojat vielä käskettävissään. Niin, pahuksen akka, sinut paiskataan
kärryihin parittajana ja velhona, kaksin verroin kunnottomana
riiviönä, ja kyyditään kehruuhuoneeseen kaikkien Barin ja Paavalin
väliltä löytyvien metalliastiain rämistessä edelläsi niinkuin
paholainen niitä mäikyttäsi pätsihangollaan."

Emäntä Ursley karahti tulipunaiseksi, sieppasi puoliksi
tyhjentyneen pullon ja näytti ensi liikkeestään päättäen olevan
sinkauttamaisillaan sen vastustajansa päähän. Mutta äkkiä ja
ikäänkuin voimakkaalla sisäisellä ponnistuksella hän hillitsi
silmittömän vimmastuksensa ja pani pullon laillisempaan käytäntöönsä,
ihmeteltävän tyynesti täyttäen molemmat pikarit. Kohottaen toista
kädessään hän virkkoi, huulillaan hymy, joka soveltui hänen pulskille
ja eloisille kasvoilleen paremmin kuin niitä vastikään vääristänyt
raivostus:

"Menestykseksesi, Jin Vin poikani, kaikessa leppeässä
ystävällisyydessä, mitä hyvänsä äkää tuntenetkaan minua vastaan, joka
olen aina ollut sinulle äitinä."

Jenkinin englantilainen hyväluontoisuus ei kyennyt vastustamaan tätä
voimakasta vetoamista. Hän otti toisen pikarin ja kilisti suopeasti
emännän kanssa sovinnon maljan. Sitte hän alkoi nureksivasti
puolustella rajuuttansa.

"Sillä te tiedätte", hän selitti, "että te minut suostutitte
hankkimaan nämä hienoudet, menemään siihen jumalattomaan ravintolaan,
rehentelemään parhaitten seurassa ja tuomaan teille kaikesta tietoja.
Te vakuutitte, että minä kaupunginpiirin kukosta piankin ylenisin
kiekumaan kukkona ravintolassa ja voittaisin kymmenen vertaa enemmän
gleekissä ja primerossa kuin ennen ruosassa ja naapurinkettämisessä
-- ja keikauttaisin kaksoiskuutosia nopilla yhtä ahkeraan kuin oli
tapanani kumoilla yhdeksäisiä keilaradalla. Ja sanoitte myös, että
minä toisin teille ravintolasta sellaisia uutisia, joiden avulla
meidän kaikkien kelpasi elää, kun niitä käytettäisiin siten kuin te
osasitte niitä hoitaa. Nyt näette, mihin se kaikki on johtanut!"

"Totta kaikki mitä sanot, poikaseni", myönsi emäntä, "mutta sinun
pitää olla kärsivällinen. Roomaa ei rakennettu päivässä -- sinä et
voi kuukaudessa tottua herrasasuusi, ja peluussa on sinun odotettava
häviäväsi kuten voittavasikin -- istuva pelaaja se tyhjentää pöydän."

"Pöytä on tyhjentänyt minut, sen tiedän", vastasi Jin Vin, "ja
peräti puhtaaksi. Kunhan edes se olisi pahinta; mutta minä olen
velkaa kaikesta tästä komeudesta, tilipäivä on tulossa, ja isäntäni
huomaa kassan pariakymmentä kultakolikkoa köykäisemmäksi kuin sen
pitäisi olla. Vanha isäni kutsutaan korvaamaan vajaus, ja minä --
voin säästää hirttomieheltä vaivan ja tehdä työn itse taikka huilata
Virginiaan."

"Älä puhu niin kovaa, hyvä poikaseni", varoitti emäntä Ursley.
"Mutta sano minulle, minkätähden et lainaa joltakulta ystävältä,
täyttääksesi puutoksen. Voisit vuorostasi tehdä hänelle saman
palveluksen, kun hänen suorituspäivänsä tulee."

"Ei, ei -- siitä olen saanut kylläni", väitti Vincent vastaan.
"Tunstall lainaisi minulle rahat, mies-parka, jos hänellä olisi;
mutta hänen hyväsäätyiset kerjäläisomaisensa riistävät häneltä kaikki
ja pitävät hänet paljaana kuin on koivu jouluna. Ei -- minun urani
voidaan tavata neljällä kirjaimella, ja nämä luetaan: TUHO."

"Hiljaa nyt, yksinkertainen arkimus", rauhoitti emäntä; "etkö ole
koskaan kuullut, että silloin kun hätä on suurin, on apu lähin?
Kyllä me voimme vielä saada sinut autetuksi pinteestä, ja pikemmin
kuin luuletkaan. En totisesti olisi ikinä neuvonut sinua sellaiselle
tolalle, jollet olisi kaikesta sielustasi kiintynyt neiti Margetiin,
ja vähempi ei sinulle kelvannut. Mitä muuta saatoin tehdä kuin
kehoittaa sinua heittämään porvarillisen asusi ja koettamaan onneasi
siellä, missä ihmiset rikastuvat?"

"Niin, niin -- kyllä muistan neuvonne hyvin", haastoi Jenkin. "Teidän
piti esitellä minut hänelle sitte kun olin hienostunut täydelliseksi
teikariksi ja päässyt ruhtinaallisen varakkaaksi, ja silloin piti
hänen ihmeekseen havaita, että minä olinkin sama köyhä Jin Vin, jolla
oli tapana vaania aamukelloista iltasoittoon asti katsetta hänen
silmältään. Ja sen sijaan onkin hän nyt antanut sydämensä tuolle
skotlantilaiselle varpushaukka-loordille, joka voitti viimeisen
kolikkoni, senkin pahalainen; ja siten olen joutunut haaksirikkoon
rakkaudessa, varoiltani ja maineeltani ennen kuin oppiaikani on
lopussa, ja kaikki on teidän työtänne, muori Keskiyö."

"Älä puhuttele minua muulla kuin omalla nimelläni, hyvä poika, Jin
Vin", vastasi Ursula, ja hänen sävyssään ilmeni sekä kiukkua että
mielistelyä; "älä vainkaan, sillä minä en ole mikään pyhimys, vaan
vaivainen syntinen nainen, jolla ei ole enempää kärsivällisyyttä
kuin hän tarvitsee suoriutuakseen senkin seitsemistä kiusoista. Ja
jos olen tehnyt sinulle vääryyttä pahalla neuvomisella, on minun
korjattava se hyvällä. Ja mitä niihin pariinkymmeneen kultarahaan
tulee, jotka sinun on saatava tilipäiväksi, niin on tässäkin sievässä
vihreässä kukkarossa sen verran kuin mokomaan asiaan tarvitaan; ja
me panemme vanhan räätäli Crosspatchin myöntämään pitkän maksuajan
vaatteillesi, ja --"

"Muori, puhutteko tosissanne?" kysyi Jin Vin kykenemättä uskomaan
silmiään tai korviaan.

"Puhun vainkin", vakuutti emäntä; "ja sanotko minua vielä muori
Keskiyöksi?"

"Muori Keskiyöksikö?" huudahti Jenkin syleillen emäntää
ihastuksissaan ja läjäyttäen hänen vielä rehevälle poskelleen
rivakan ja torjumattoman muiskun, joka kuului pistoolinlaukaukselta;
"pikemmin muori Keskipäiväksi, joka on noussut valaisemaan minulle
tietä vastuksistani -- omaa kantajaani rakkaammaksi emoksi, sillä hän
poloinen vain toimitti minut synnin ja surun maailmaan, ja teidän
parahiksi tarjoamanne apu on kirvoittanut minut kumpaisestakin." Ja
hyväluontoinen nuorukainen heittäysi selkäkenoon istuimellaan ja ihan
pyyhkäisi kädenselällä silmiänsä.

"Et siis tahtoisi panna minua ratsastamaan Skimmingtonia",
jatkoi emäntä, "tai kuljetuttaa minua kärryissä kehruuhuoneeseen
kaupunginpiirin kaikkien metalliastiain rämisytellessä minulle
lähtömarssia?"

"Mieluummin antaisin vedättää itseni Tyburnin mäelle", vastasi toinen
katuen.

"No, suoristaudu siis kuin mies ja kuivaa silmäsi; ja jos olet
hyvilläsi siitä, mitä olen tehnyt, niin näytän sinulle, millä tavoin
voit mitä parhaiten palkita sen minulle."

"Mitä?" äännähti Jenkin Vincent kohoutuen suoraan asentoon.
"Tahtoisitte minulta jotakin palvelusta tästä ystävällisyydestänne?"

"Niin juuri", vastasi emäntä Ursley, "sillä sinun pitää tietää, että
tämä kulta ei ole minun, niin mielelläni kuin autankin sinua sillä.
Se annettiin haltuuni hankkiakseni luotettavan asiamiehen erääseen
tehtävään, ja kun -- Mutta mikä sinua vaivaa? Oletko niin hullu, että
suutut, kun et ilmaiseksi saa kultakukkaroa? Soisinpa tietäväni,
mistä niitä saa noukkia. En ole minä niitä koskaan tavannut tieltä,
sen sanon."

"Ei, ei, emäntä", selitti Jenkin-parka, "ei se ole vikana, sillä
minä, katsokaas, mieluummin kuluttaisin nämä näppini rystysiin saakka
ja eläisin työllä, mutta --" hän vaikeni.

"Mutta mitä, mies?" tiedusti emäntä Ursley. "Sinä olet halukas
tekemään työtä sen edestä, mitä tarvitset; ja kuitenkin, kun tarjoan
sinulle kultaa ansaittavaksesi, katsot minuun kuin lempo kirkkoon."

"Parempi olla puhumatta lemmosta, emäntä", varoitti Jenkin. "Hän
oli minulla juuri mielessäni -- sillä minä, katsokaas, olen siinä
ahdingossa, jossa sielunvihollinen kuuluu ilmestyvän onnettomille
häviöön suistuneille olennoille ja tyrkyttävän heille kultaa heidän
autuutensa hinnasta. Mutta minä olen näinä kahtena päivänä lujasti
yrittänyt taivuttaa mieltäni siihen ajatukseen, että mieluummin jään
häpeään, syntiin ja suruun, jotka minua uhkaavat, kuin pitkitän
kehnoja keinoja suoriutuakseni nykyisistä vaikeuksistani. Varokaa
siis kiusaamasta minua rikkomaan näin hyvää päätöstä, emäntä Ursula."

"En kiusaa sinua mihinkään, nuori mies", vastasi Ursula, "ja koska
näen sinut liian itsepäiseksi, osataksesi olla viisas, niin pistänkin
kukkaron taskuuni ja haen jonkun, joka ryhtyy toimeen halukkaammin
ja kiitollisemmin. Kulje sinä omaa latuasi -- riko oppisopimuksesi,
toimita häviöön isäsi, menetä maineesi ja sano sievälle mistress
Margaretille ainiaaksi hyvästi."

"Seis, seis", peruutti Jenkin, "olette hätäinen kuin leipuri uunin
kuumetessa liikaa. Antakaa minun ensin kuulla, mitä teillä on
esitettävänä."

"No, eipä muuta kuin vain erään pulaan joutuneen varakkaan
aatelismiehen vieminen salavihkaa alas virtaa Koirasaaren tienoille
asti, missä hän saa piiloitelluksi kunnes pääsee pujahtamaan
ulkomaille. Minä tiedän, että sinä tunnet virran varressa joka paikan
yhtä hyvin kuin piru koronkiskurin tai kerjäläinen kiertonsa."

"Hiiteen vertauksenne, emäntä", vastasi oppipoika, "sillä piru
minulle sen tietämyksen antoi ja kerjuu siitä saattaa tulla lopuksi.
Mutta mitä on se herrasmies tehnyt, jotta hänen täytyy pakoilla?
Eihän hän liene paavilainen -- Catesbyn ja Piercyn vehkeiden
tapaisiin sekautunut -- ruutisalaliiton suosijoita?"

"Hyi, hyi! -- mitä minusta luuletkaan?" pahaksui emäntä Ursula.
"Minä olen yhtä hyvä kristillisen seurakunnan jäsen kuin papin
rouva, paitsi että välttämättömät liikeasiat eivät salli minun käydä
kirkossa useammin kuin joulupäivänä, taivas auttakoon! Ei, ei -- tämä
ei ole mitään paavilaisuuteen kuuluvaa. Se urho on vain lyönyt toista
puistossa --"

"Haa! mitä?" keskeytti Vincent hätkähtäen.

"Kas, sinä arvaat, ketä tarkoitan. Hän se juuri on, josta olemme niin
useasti puhelleet -- sama loordi Glenvarloch eikä kukaan muu."

Vincent kavahti jalkeille ja astui lattian yli nopeasti ja horjuen.

"Kas niin, siinä sitä taas ollaan -- sinä olet aina jäätä tai
ruutia. Istut isossa nojatuolissa levollisena kuin raketti riippuu
kehyksessään iloiltana, kunnes sitä kosketetaan sytyttimellä, ja
sitte, hiu! olet kolmannessa taivaassa, ihmisäänen ja -silmän
kantamattomissa. Jahka olet väsynyt tepastelemaan edes takaisin
huoneessa, sanotko minulle sitte päätöksesi, sillä aika on täpärällä?
Tahdotko auttaa minua tässä asiassa vai etkö?"

"En -- en -- en -- tuhat kertaa en", kieltäysi Jenkin. "Ettekö ole
tunnustanut minulle, että Margaret rakastaa häntä?"

"Kyllä", vastasi emäntä, "niin luulee tyttö, mutta sitä ei kestä
pitkälle".

"Ja enkö vastikään kertonut teille", jatkoi Jenkin, "että juuri tuo
samainen Glenvarloch nylki minulta ravintolassa joka pennin ja teki
minusta lisäksi roiston, voittamalla enemmän kuin oli omaani? Voi
sitä kirottua kultaa, jonka silkkikauppias Shortyard suoritti minulle
sinä aamuna tiliinsä Pyhän Tapanin kellon korjaamisesta! Jollei
minulla kovaksi onnekseni olisi ollut niitä rahoja taskussani, niin
olisin vain voinut tyhjentää kukkaroni tahraamatta kunniallisuuttani,
mutta menetettyäni kaikki omat varani piti minun väkisinkin panna
likoon viimeiset viisi kultarahaa tuon kalaparvessa retkeilevän hain
kanssa!"

"Myönnetään", sanoi emäntä Ursula. "Kaiken tämän tiedän, ja minä
tunnustan, että kun loordi Glenvarloch oli viimeinen pelikumppanisi,
on sinulla oikeus panna häviösi hänen syykseen. Lisäksi vahvistan,
mitä jo ennen olen sanonut, että Margaret on tehnyt hänestä sinun
kilpailijasi. Mutta eihän nyt hänen ollessaan vaarassa menettää
kätensä ole toki aika muistella tätä kaikkea?"

"On kuin onkin, totisesti", vakuutti nuori käsityöläinen, "Kätensäkö
menettää? Vaikka veisivät pään, niin en minä välitä. Se pää ja käsi
ovat tehneet minusta vaivaisen raukan!"

"Mutta eikö olisi parempi, sinä latuskalakkien valtias", esitti
emäntä Ursula, "että asiat sovittaisiin teidän keskenne ja että
sinä tämän saman skotlantilaisen loordin välityksellä, jonka sanot
riistäneen itseltäsi rahat ja rakastetun, ennen pitkää saisit
takaisin molemmat?"

"Ja miten saattaa viisautenne johtua siihen päätelmään, emäntä?"
kummeksui oppipoika. "Rahani kyllä käsitän periväni, jos nimittäin
taivun ehdotukseenne; mutta kaunis Margetini! Kerrassaan
mahdottomalta tuntuu minusta, että minulle voisi olla hänen suhteensa
hyötyä tuon loordin avustamisesta, johon hän on tähdännyt hupsut
ajatuksensa."

"Siihen on ihan yksinkertaisesti sanoen syynä se", selitti
emäntä Ursula, "että sinä et tunne naisen sydäntä sen paremmin
kuin hanhenpoikanen. Kuulehan, mies. Jos minä ilmoitan mistress
Margaretille, että nuori loordi on jäänyt onnettomuuteensa sinun
ynseytesi takia, kieltäytyessäsi auttamasta häntä, niin silloinpa
olet hänelle ainiaaksi vihattu. Siitä lähtien hän inhoaa sinua
niinkuin sitä pyöveliäkin, jonka on määrä katkaista Glenvarlochilta
käsi purallaan -- ja sitte hänen hellyytensä yhä enemmän kiintyy
loordiin. Lontoo ei senjälkeen ainakaan kolmeen viikkoon kuule muusta
kuin hänestä -- puhu muusta kuin hänestä ja ajattele muuta kuin
häntä, ja kaikki se hälinä pitää miestä päällimäisenä tytön mielessä,
sillä nuorta naista ei miellytä mikään niin suuresti kuin oleminen
suhteissa johonkuhun, joka on koko ympäristön puheenaineena. Jos hän
siis kärsii lain säätämän rangaistuksen, on hyvinkin mahdollista,
että tyttö ei milloinkaan unohda häntä. Minä itse näin kuningattaren
aikoina pulskan, sievän nuoren herrasmies Babingtonin lopun, ja
vaikka olin silloin vain pikku tyttö, pysyi hän mielessäni vielä
vuoden hirttämisensä jälkeen. Mutta se ainakin on luultavaa, että
saakoon Glenvarloch anteeksi tai joutukoon rangaistuksi hän joka
tapauksessa jää Lontooseen, ja hänen läsnäolonsa tukee tyhmän tytön
haaveilua. Jos hän sitä vastoin pääsee pakoon --"

"Niin, osoittakaapas minulle, miten siitä olisi minulle etua?"
tokaisi Jenkin.

"Jos hän pääsee pakoon", jatkoi emäntä todisteluaan, "niin hänen
täytyy hyljätä hovi vuosikausiksi, kenties koko iäkseen; ja sinä
tunnet vanhan sananparren: 'poissa silmistä, poissa mielestä'".

"Totta -- aivan totta", myönsi Jenkin; "puhutte kuin tietäjätär,
viisas Ursula".

"Niin, kyllä tiesin viimein kuuntelevasi järkeä", puheli viekas
emäntä. "Ja kun sitte tuo loordi on kaukana vierailla mailla
kerta kaikkiaan kadonneena, niin kenestä tulee sievän neitosen
luottamusmies, ja kuka saa täyttää hänen tunteisiinsa tulleen
tyhjyyden? Kukas muu kuin sinä, oppipojista parhain! Ja silloin
olet sinä tullut voittaneeksi omat taipumuksesi, suostuaksesi
hänen toivomuksiinsa, ja jokainen nainen tajuaa sellaisen
uhrautumisen. Myöskin olet antautunut jonkunmoiseen vaaraan hänen
halunsa panemisessa täytäntöön -- ja mistä pitää nainen enemmän
kuin uljuudesta ja tahtonsa hartaasta palvelemisesta? Lisäksi on
sinulla tiedossasi hänen salaisuutensa; hänen täytyy kohdella sinua
suosiollisesti ja huomaavasti, osoittaa sinulle tuttavallisuutta ja
seurustella kanssasi kahden kesken, kunnes hän toisella silmällä
itkee ainiaaksi poistunutta rakastajaa ja toisella armaasti vilkuttaa
sille rakastajalle, joka on saapuvilla. Jollet sitten osaa parantaa
saavuttamaasi suhdetta, niin et ole se rivakka ja vilkas nuorukainen,
jona koko maailma sinua pitää. Olenko puhunut oikein?"

"Olette kuin hallitsijatar, mahtava Ursula", kehui Jenkin Vincent,
"ja tahtonne tapahtukoon".

"Tunnet hyvin Alsatian?" pitkitti hänen ohjaajattarensa.

"Kyllin hyvin, riittämään", vastasi toinen nyökäten. "Olen aikoinani
kuullut siellä noppien kalisevan ennen kuin minun piti tekeytyä
herrasmieheksi ja lähteä teikarien sekaan sevalieri Booshöön luo,
kuten häntä nimitetään, -- pahempaan pesään noista kahdesta, vaikka
jälkimäisessä höyhenet ovat koreampia."

"Ja arvatenkin he pitävät sinua siellä arvossa?"

"Kyllähän", arveli Vin, "kun jälleen laittaudun parkkumi-ihokkaaseeni
ja sieppaan kartun kainalooni; silloin kyllä voin kävellä Alsatiassa
keskiyöllä niinkuin mittelisin Fleet-katua ilmipäivällä. Ainoakaan ei
rupea rehentelemään oppipoikien ruhtinaalle ja nuijien kuninkaalle --
he tietävät, että minä voisin kerätä kaikki kaupunginpiirin reimat
pojat heitä vastaan."

"Ja sinä tunnet kaikki soutumiehet ja muut sellaiset?"

"Osaan puhutella jokaista veneenomistajaa hänen omalla kielellään
Richmondista Gravesendiin asti ja tunnen kaikki melojat runoilija
John Taylorista pieneen Irvi-Griggiin saakka, joka ei milloinkaan
souda näyttämättä kaikkia hampaitaan korvasta korvaan niinkuin
haukottelisi hän länkien läpi."

"Ja sinä pystyt asettumaan mihin hyvänsä asuun tai osaan, kuten
lautturin, teurastajan, sotamiehen tai muun sellaisen?" pitkitti
Ursula.

"Ei ole kaupungin muurien sisäpuolella minun veroistani
muuttelehtijaa", vakuutti oppipoika, "ja sen te tiedätte hyvin,
emäntä. Voin haastaa kilpasille itse Ball- ja Fortune-teatterien
näyttelijät esittämään mitä tahansa muuta paitsi herrasmiestä.
Riisukaa vain yltäni tämä lemmon korukuori, johon minut luullakseni
itse paholainen villitsi sonnustautumaan, niin ette kykene keksimään
asua, johon minä en ole kuin syntynyt."

"No, hahmosi muuttamisesta puhumme aikanaan", sanoi emäntä, "ja
hankimme sinulle vaatteet kuten rahaakin, sillä homman suorittamiseen
sievästi tarvitaan aika lailla varoja".

"Mutta mistä ne rahat tulevat, emäntä?" tiedusti Jenkin. "Se on
kysymys, johon mielelläni tahtoisin kuulla vastauksen, ennen kuin
niihin kosken."

"Mitä hullua sinä siitä urkit! Entä jos minä suostun toimittamaan ne
nuoren neidin mieliksi, niin mitä pahaa on siinä?"

"Mitään sellaista en otaksu", huomautti Jenkin pikaisesti. "Minä
tiedän, emäntä, että teillä ei ole kultaa liikenemään, eikä kenties
liikenisi, jos olisikin -- siitä kukosta, ei siis ole kiekumaan.
Rahojen täytyy kai tulla Margaretilta itseltään."

"No, senkin epäilijä, ja mitä sitte, jos niin onkin asian laita?"
sanoi Ursula.

"Sitä vain", vastasi Jenkin, "että minä lähden suoraa päätä hänen
luokseen kuulustamaan, onko hän rehellisin keinoin saanut niin
paljon käteistä rahaa, sillä pikemmin menen heti hirteen kuin autan
häntä luvattomissa vehkeissä. Se riittää, mitä olen tehnyt itse --
Margaret-parkaa ei ole tarvis sekoittaa kirottuihin juoniin. Hänen
luokseen lähden ja varoitan häntä vaarasta -- sen teen, kautta
taivaan!"

"Kaikkea joutavaa sinä tuletkin ajatelleeksi", sanoi emäntä
Suddlechop melkoisesti säikähdyksissään; "kuuntele minua vain
hetkinen. En tiedä tarkalleen, mistä hän sai rahat, mutta varma olen
siitä, että ne tulivat hänen kummi-isänsä liikkeestä."

"Mutta mestari George Heriot ei ole vielä palannut Ranskasta",
muistutti Jenkin.

"Ei", vastasi Ursula, "mutta emäntä Judit on kotosalla -- ja se
vieras lady, jota sanotaan mestari Heriotin aaveeksi -- hän ei
milloinkaan liiku ulkona".

"Se on aivan totta, emäntä Suddlechop", myönsi Jenkin, "ja minä uskon
teidän arvanneen oikein. Ladyllä kuuluu olevan rahoja mielinmäärin,
ja jos Marget kykenee saamaan kourallisen keijuiskultaa, niin onhan
hänellä valta haaskata sitä miten hyvänsä."

"Voi, Jin Vin", huomautti emäntä alentaen äänensä melkein
kuiskaukseksi, "ei meiltäkään puuttuisi kultaa mielinmäärin, jos vain
pystyisimme selvittämään sen naisen arvoituksen!"

"Selvittäkööt ne, jotka haluavat", vastasi Jenkin; "minä en ikinä
urki asioita, jotka eivät minuun kuulu. Mestari George Heriot on
arvokas ja kelpo porvari ja kunniaksi Lontoolle, ja hänellä on
oikeus hoitaa omaa huonekuntaansa mielensä mukaan. Oli kerran
puhetta roskaväen ärsyttämisestä häntä vastaan marraskuun viidentenä
päivänä[46] toissa vuonna, koska hänen sanottiin pitävän talossaan
nunnalaa vanhan lady Foljamben tavoin; mutta mestari George on
hyvin suosittu oppipoikien keskuudessa, ja meitä kerääntyi niin
paljon rivakoita poikia koolle, että me olisimme nousseet roskaväkeä
vastaan, jos heillä olisi ollut miehuutta nousta."

"No, se silleen", luopui Ursula. "Sano nyt minulle, miten saat
olluksi poissa myymälästä päivän tai pari, sillä sinun tulee ottaa
lukuun, että tämä puuha ei valmistu vähemmässä ajassa."

"Ka, mitä siihen tulee, niin siitä en osaa sanoa mitään",
tuumi Jenkin. "Olen aina palvellut velvollisuudenmukaisesti ja
vilpittömästi; minulla ei ole sydäntä jättäytyä pois työstä ja
petkuttaa isännältäni sekä aikaa että rahaa."

"Ei, mutta kysymyksenä onkin saada hänelle rahansa takaisin",
muistutti Ursula, "ja muutoin hän tuskin näkee niitä. Etkö voisi
pyytää lupaa pistäytyäksesi setäsi luo Essexiin pariksi, kolmeksi
päiväksi? Saattaahan hän olla sairaana."

"No, jos täytyy, niin ei muukaan auta", mukautui Jenkin raskaasti
huoaten. "Mutta hevillä ei minua nähdä astumassa näitä pimeitä ja
kieroja polkuja."

"Ole siis hiljaa", neuvoi emäntä, "ja hanki lupa jo täksi illaksi.
Tule sitte tänne takaisin, jotta esittelen sinut toiselle
välikappaleelle, jota on käytettävä hommassa. Seis, seis! -- poika
on huumaannuksissa -- ethän toki lähde mestarisi myymälään tuossa
asussa? Lattiamattoisessa kamarissa on kirstusi tamineinensa -- mene
laittautumaan oppipojaksi niin väleen kuin voit."

"Olen kuin noiduttu", päivitteli Jenkin vilkaisten pukuunsa, "tai
ovat nämä narrin hepenet tehneet minusta yhtä suuren aasin kuin olen
montakin nähnyt niiden käyttäjien joukossa. Mutta kunhan kerran
pääsen valjaista, niin jos vielä näette minun ottavan niitä ylleni,
annan teille luvan myydä minut mustalaiselle kantamaan patoja,
kattiloita ja kerjäläiskakaroita koko lopun ikäni."

Niin sanoen hän meni vaihtamaan vaatekertaa.



22 LUKU.

Vakaa päätös.


Me jätimme Nigelin, jonka vaiheita kertomaan meidät sitoo
nimilehteemme sisältyvä sopimus, alakuloiseksi ja yksinäiseksi
koronkiskuri Trapboisin taloon, hänen juuri saatuansa kirjeen
ystäväkseen tulleelta lakikoululaiselta, joka ilmoitti olevansa
estetty aiotusta tulostaan Alsatiaan. Hänen seurustelunsa paremman ja
kunnioitettavamman yhteiskuntaluokan kanssa näytti siis toistaiseksi
kokonaan katkenneen. Tämä oli masentava ja Nigelin ylpeälle
luonteelle nöyryyttävä ajatus.

Hän astui kamarinsa ikkunaan ja näki kadun verhoutuneeksi tuollaiseen
paksuun, kellertävään, likaiseen sumuun, joka usein käärii vaippaansa
Lontoon ja Westminsterin alitienoot. Sankassa ja ikäänkuin käsin
kosketeltavassa hämyssä näkyi haamujen tavoin liikkumassa jokunen
mellastaja, jotka aamu oli yllättänyt illan remusta ja jotka nyt
käyttivät apunansa päihtymykseltä vielä hiukan säästynyttä vaistia,
hoiperrellen kompuroidakseen koteihinsa ja muuttaakseen päivän yöksi,
nukkumalla pois hurjastelun, joka oli muuttanut yön päiväksi. Vaikka
kaupungin muissa osissa oli ilmipäivä, hämärsi Alsatiassa vasta
sarastus, eikä siellä kuulunut mitään ahkeruuden tai työskentelyn
ääniä, jotka muualla olivat jo aikaa herättäneet uinujat. Näköala oli
liian kolkko ja vastenmielinen, pidättääkseen loordi Glenvarlochia
alallaan. Hän siis kääntyi pois ikkunasta ja tarkasteli hiukan
suuremmalla harrastuksella asuntonsa kalustoa ja sisustusta.

Siitä oli aikoinaan suuri osa ollut kallisarvoista ja huoliteltua.
Suunnattomassa nelipatsaisessa makuusijassa oli yhtä paljon
veistoksilla koristeltua tammea kuin olisi tarvittu sotalaivan
keulakuvioksi, ja seinäverhot olisivat riittäneet sen purjeiksi.
Jyhkeissä kullatuissa messinkikehyksissä oli tavattoman iso
kuvastin, venetsialaista tekoa; se oli ehdottomasti ollut hyvinkin
kallisarvoinen ennen kuin sai sen tavattoman särön, joka kulmasta
toiseen ulottuen suhtautui sen pintaan kuten Niili Egyptin karttaan.
Tuolit olivat erikuosisia ja -muotoisia; toiset olivat olleet
veistoksilla somisteltuja, toiset kullattuja, mitkä damastinahalla
ja mitkä korukirjauksilla päällystettyjä, mutta kaikki olivat
vahingoittuneita ja madonsyömiä. Uuninkamanan yläpuolella riippui
Susannaa ja vanhimpia esittävä maalaus, jota olisi voitu pitää
valiotauluna, jolleivät rotat olisi pidelleet pahoin sievän
kaunottaren nenää ja erään hänen kunnianarvoisan ihailijansa
leukapartaa.

Sanalla sanoen, kaikki loordi Glenvarlochin näkemä näytti olevan
saatua hädän tuottamista pakkohuutokaupoista taikka polkuhinnalla
ostettua joltakulta syrjäiseltä välikauppiaalta sekä viskeltyä koolle
kamariin kuin myymälähuoneeseen, vähääkään välittämättä hyvästä
aistista tai yhdenmukaisuudesta.

Paikka tuntui Nigelistä muistuttavan merenrannikon taloja, jotka
kovin usein ovat kalustettuja haaksirikkoutuneiden aluksien
ryöstösaaliilla, niinkuin tämä oli luultavasti varustettu häviöön
joutuneiden tuhlarien rippeillä. "Oma ruuheni on hyökyaallokossa",
ajatteli loordi Glenvarloch, "vaikka haaksirikkoni ei suurestikaan
kartuta haaksenryöstäjän saalista".

Enimmin herätti hänen huomiotaan liesiristikko, jyhkeä rykelmä
ruostuneita rautakankia, jota takassa epätasaisesti kannatteli
kolme leijonankäpäliksi muovattua vaskijalkaa; neljäs oli jonkun
sattuman takia koukistunut ja näytti ylpeästi kohoutuneelta kuin
kuopimaan maata tai kuin olisi koko koje hautonut kunnianhimoista
aikomusta tallustaa keskilattialle ja nostanut jo yhden jalan sille
retkelle. Nigelin kasvoilla häilähti hymy tämän haaveellisen aatoksen
juolahtaessa hänen mielikuvitukseensa. "Minun täytyy kuitenkin
pysähdyttää sen marssiminen", hän ajatteli, "sillä tämä aamu on
kyllin viluinen ja raakea, vaatiakseen hiukan lämmitystä".

Hän pistäysi isojen portaiden siltamalle, jotka tukevalla tammisella
kaidevarustuksella suojattuina johtivat hänen omaan kamariinsa ja
muihin huoneisiin, sillä rakennus oli vanha ja melkoisen iso. Siellä
hän huhusi moneenkin kertaan, mutta vastausta saamatta oli hänen
viimein pakko lähteä etsimään jotakuta, joka voisi toimittaa hänelle,
mitä hän tarvitsi.

Nigel oli Skotlannin vanhanaikaisen maailman tapaan saanut
kasvatuksen, jota saattoi enimmäkseen määritellä yksinkertaiseksi,
karaisevaksi ja vaatimattomaksi; mutta hän oli kuitenkin tottunut
suureen omakohtaiseen kunnioittamiseen ja yhden tai useamman
palvelijan alituiseen läsnäoloon ja apuun. Tämä oli yleisenä tapana
Skotlannissa, missä palkoista ei ollut juuri puhettakaan ja missä
arvonimeä tai vaikutusvaltaa edustava henkilö tosiaan saattoi pitää
niin paljon saattolaisia kuin halusi pelkillä elatuskuluilla. Nigel
oli senvuoksi nolostunut ja pahastuksissaan, kun huomasi jäävänsä
huomiota ja huolenpitoa vaille, ja sitä tyytymättömämpi oli hän, kun
häntä samalla suututti oma luonteensa, joka salli hänen ollenkaan
kiusaantua moisesta pikku seikasta paljoa tärkeämpien asiain
vaatiessa hänen harkintaansa. "Näin isossa talossa täytyy toki
olla joitakuita palkollisia", virkahti hän itsekseen, kävellessään
portailta haarautuvaa sivukäytävää myöten eteenpäin. Hän koetteli
useiden huoneiden ovia; niistä olivat toiset lukittuja, toiset
kalustamattomia, ja kaikki nähtävästi kylmillään. Lopulta hän
palasi porrassiltamalle ja päätti laskeutua alikertaan, missä luuli
tapaavansa varmasti ainakin vanhuksen ja hänen tylyn tyttärensä.
Tässä mielessä hän ensin poikkesi pieneen, matalaan ja hämärään
vierashuoneeseen, jossa näkyi kulunut nahkapäällyksinen nojatuoli ja
sen edessä tohvelipari sekä vasenta käsinojaa vasten pystytettynä
sakarasauva. Nämä olivat tammisen pöydän ääressä, joka kannatteli
vankkaa rautasinkilöillä kiinnitettyä pulpettia ja jykeviä tinasta
muovattuja kirjoitustelineitä. Pitkin huonetta oli hyllyjä, kaappeja
ja muita mukavia paperien talletuspaikkoja. Tulisijan yläpuolelle
oli ripustettu vasiten näkyviin miekka, musketti ja pistoolipari
ikäänkuin ilmaisemaan, että omistaja oli vireä varjelemaan asuntoansa.

"Tämä on varmasti koronkiskurin luola", arveli Nigel, ja hän aikoi
huutaa omistajaa, kun vanhus havahtuneena vähäisestäkin melusta,
sillä ahneuden uni on harvoin sikeätä, samassa kuului puhuvan
sisähuoneesta ärtyneellä äänellä, jota aamuinen köhäkin vavahdutteli.

"Uh, uh, uh -- kuka siellä? Hei -- uh, uh -- kuka siellä? Martha,
hoi! -- uh, uh -- Martha Trapbois -- talossa on varkaita, ja ne eivät
vastaa mitään -- hei, Martha! -- varkaita, varkaita -- uh, uh, uh!"

Nigel yritti selittää, mutta varkaiden pelko oli vallannut vanhuksen
ajun, ja hän yski ja kirkui ja yski, kunnes herttainen Martha astui
huoneeseen. Isäänsä kovemmin kiljui hän ettei ollut mitään vaaraa ja
että tulija oli heidän uusi asukkaansa. "Pidä kiinni -- uh, uh --
pidä kiinni, kunnes minä tulen", ehti toinen vielä muutamaan kertaan
huudahdella ennen kuin tyttären onnistui vaientaa hänen säikähtynyt
hälynsä. Kylmäkiskoisesti ja lyhyeen kysyi hän sitte loordi
Glenvarlochilta, mitä tämä tahtoi hänen isänsä huoneesta.

Vuokralaisella oli sillävälin aikaa tarkastella hänen ulkomuotoaan,
joka ei suinkaan parantanut edellisenä iltana kynttilänvalolla saatua
vaikutelmaa. Hän oli pukeutunut niin sanottuun Maria-kuningattaren
röyhelöön ja vannehameeseen, -- ei sellaiseen olkapäille valuvaan
röyhelöön, joka näkyy Skotlannin onnettoman kuningattaren
muotokuvissa, vaan siihen kuosiin, joka espanjalaistakin kankeampana
verhosi hänen tuiman ja Smithfieldin kauhuista muistetun kaimansa[47]
kaulaa, kohdistaen erityisesti huomion yrmeään päähän. Tämä
vanhanaikainen vaatetus sopikin kalventuneeseen hipiään, harmaisiin
silmiin, ohuihin huuliin ja ynseihin kasvoihin, jotapaitsi
vanhentunut neitonen lisäsi samaa yleisvaikutusta päähineenä
käyttämällänsä mustalla hipillä, huolellisesti sovittaen sen
estämään hiuksia pääsemästä ollenkaan näkyviin, luultavasti syystä
että silloinen yksinkertainen aikakausi ei tiennyt mitään keinoa
sen värin salaamiseksi, jolla aika oli alkanut leimata hänen
suortuviaan. Vartalo oli pitkä, laiha ja litteä, käsivarret ja kädet
olivat luisevat, ja tavallista isommat jalat verhottuja suhdattoman
korkeakorkoisiin kenkiin, jotka lisäsivät jo muutenkin honkelon
ruumiin mittaa. Nähtävästi oli vaatturi tahtonut taidollaan salata
pikku viallisuutta, jonka aiheutti toisen olkapään kohoaminen toista
korkeammalle, mutta älykkään käsityöläisen kiitettävien ponnistusten
oli onnistunut vain kääntää tarkkaajan huomio hänen hyväntahtoiseen
aikomukseensa, kykenemättä todistamaan, että hän oli saanut sen
toteutetuksi.

Sellainen oli mistress Martha Trapbois, jonka kuivakiskoinen "mitä
haette täältä, sir?" yhä terävämpänä uudistui Nigelin korvaan, hänen
tuijottaessaan emäntäänsä ja verratessaan itsekseen tämän ulkomuotoa
tuollaiseen kauhtuneeseen ja kolkkoon kuvioon, jotka koristivat hänen
makuusijansa vanhoja uutimia. Oli kuitenkin välttämätöntä vastata,
ja hän selitti tulleensa tavoittamaan palkollisia, koska hän aamun
kalseuden takia halusi tulen sytytettäväksi kamariinsa.

"Apuvaimomme tulee kello kahdeksalta", ilmoitti mistress Martha.
"Jos haluatte tulennoksen aikaisemmin, niin on vitsakimppuja ja
sangollinen kivihiiliä komerossa portaiden päässä -- ja ylähyllyllä
on tulukset -- voitte laittaa tulen itsellenne, mikäli haluatte."

"Ei -- ei -- ei, Martha", huudahti hänen isänsä, joka oli vetänyt
ylleen arkipuseronsa ja sitelemättömin housuin ja kengin riensi
sisähuoneesta, rosvojen nähtävästi vieläkin kummitellessa hänen
mielessään, sillä hänellä oli kädessään paljastettu pistomiekka, joka
näytti peloittavalta, vaikka ruoste oli hiukan tärvellyt sen kiiltoa.
Hänen aatosjuoksunsa oli kuitenkin muuttanut se mitä hän ovella
kuuli tulen sytyttämisestä. "Ei -- ei -- ei", huusi hän, ja jokainen
kieltosana oli edeltäjäänsä pontevampi; "herrasmies ei saa vaivautua
tulen sytyttämisellä. Minä laitan sen itse, kor-va-uk-ses-ta".

Viime sana oli vanhuksen mieli-ilmaus, jonka hän lausui omituiseen
tapaan, ähkien sen tavu tavulta ja pannen suurta painoa viimeiselle.
Se olikin jonkunlainen suojeleva pykälä -- hän varjeli itseänsä
sillä kaikilta haitoilta, joita johtuu kaikkinaisen palveluksen
tai kohteliaisuuden ajattelemattomasta tarjoamisesta; useinhan
huomaavaisuuden esittäjä saa aihetta katua auliuttaan, kun
asianomaiset kiireesti tarttuvat siihen.

"Häpeä, isä", moitti Martha, "niin ei saa käydä. Master Grahame
virittää oman tulensa tai odottaa kunnes apuvaimo tulee sen
laittamaan -- kummin päin häntä haluttaa."

"Ei, lapsi -- ei, lapsi. Martha-lapsonen, ei", hoki vanha saituri;
"mikään apuvaimo ei saa koskettaa tuliristikkoa minun talossani.
Ne panevat -- uh, uh -- vitsakimpun päällimäiseksi, ja sillä
lailla eivät kivihiilet syty, ja lieska leimahtaa ylös hormiin, ja
puut ja lämpö haaskaantuvat. Minä kyllä laitan sen kunnollisesti
herrasmiehelle, korvauksesta, jotta se kestää -- uh, uh -- kestää
kaiken päivää." Tässä hänen kiivautensa yllytti yskän niin rajuksi,
että Nigel kykeni vain joistakuista hajallisista sanoista käsittämään
jatkon -- kehoituksen tyttärelle siirtämään pois hiilihangon ja
pihdit vieraan kamarista ja vakuutuksen, että hänen isäntänsä tarpeen
mukaan kävisi sitä hoitelemassa "korvauksesta".

Martha osoitti yhtä vähän huomiota ukon määräyksille, kuin hallitseva
aviosiippa sorretulle miehellensä. Hän vain kertasi vielä pontevammin
ja moittivammin: "Häpeä, isä -- häpeä!" Sitte kääntyen vieraaseensa
hän sanoi tavalliseen tylyyn tapaansa: "Master Grahame, on parasta
olla teitä kohtaan suora heti alussa. Isäni on vanha, hyvin vanha
mies, ja hänen älynsä on hiukan heikontunut, kuten voitte nähdä --
vaikka minä en neuvoisi teitä menemään hänen kanssaan kauppoihin,
muutoin saatatte huomata oman järkenne jäävän alakynteen. Minä taasen
olen yksinäinen nainen enkä totta puhuakseni suurestikaan huoli nähdä
tai puhutella ketään. Jos voitte tyytyä nukkumatilaan, suojaan ja
turvaan, niin on oma vikanne, ellette niitä saa; ja niitä etuja ei
ole aina tavattavissa tältä onnettomalta tienoolta. Mutta jos etsitte
kunnioittavaa huomaavaisuutta ja palvelusta, niin sanon teille heti,
että niitä ei saa täältä."

"Minulla ei ole tapana tunkeutua kenenkään tuttavuuteen, madam, tai
tuottaa vaivaa", vastasi vieras. "Kuitenkin tarvitsen palvelijaa
auttamaan pukeutumisessani. Kenties voitte suosittaa minulle
sellaisen?"

"Kyllä, kaksikymmentä", vastasi mistress Martha, "jotka sieppaavat
kukkaronne sidellessään nauharuusukkeitanne ja leikkaavat kurkkunne,
tasoittaessaan pielustanne".

"Minä rupean itse hänen palvelijakseen", tarjoutui vanhus, jonka
ymmärrys joksikin aikaa haipuneena oli taas osittain päässyt
keskustelun tasalle. "Minä harjaan hänen viittansa -- uh, uh --
ja sidon nauhansa -- uh, uh -- ja puhdistan kenkänsä -- uh -- ja
juoksen hänen asioillaan nopeasti ja taatusti -- uh, uh, uh, uh --
korvauksesta."

"Hyvästi, sir", virkkoi Martha Nigelille jyrkästi. "Tyttärelle ei voi
olla mieluista, että vieras kuulee hänen isänsä haastavan tuollaista.
Jos olette todella herrasmies, niin peräydytte omaan huoneeseenne."

"En tahdo viipyä hetkeäkään", vastasi Nigel kunnioittavasti, sillä
hän tajusi, että asianhaarat lievensivät naisen ynseyttä. "Tahtoisin
vain kysyä teiltä, voiko palvelusmiehen avun hankkimisesta toden
teolla koitua vaaraa tässä paikassa?"

"Nuori herra", selitti Martha, "vähänpä tunnette Whitefriarsia,
kun sitä kysytte. Me asumme yksinämme tässä talossa, ja harvoin on
vieras päässyt tänne -- ja suoraan puhuen ette olisi päässyt tekään,
jos minun mieltäni olisi kysytty. Katsokaa ovea -- päättäkää, voiko
linnassakaan olla vankempaa; alikerran ikkunoita suojelee ristikko
ulkopuolelta, ja katsokaahan näitä luukkuja sisäpuolella."

Hän veti yhden niistä syrjään ja näytti tukevat teljet ja vitjat,
joilla ne kiinnitettiin. Sillävälin köpitti ukko hänen viereensä,
tarttui vapisevalla kädellä hänen hameeseensa ja kuiskasi hätäisesti:
"Älä näytä, miten ne avataan ja lukitaan. Älä näytä hänelle sitä
temppua, Martha -- uh, uh -- _mistään_ korvauksesta." Martha pitkitti
olematta hänestä millänsäkään:

"Ja kuitenkin, nuori herra, olemme useanakin kertana olleet
vähällä havaita kaikki nämä puolustusneuvot liian heikoiksi
varjelemaan henkeämme. Niin pahan vaikutuksen on tehnyt kunnottomaan
naapuristoomme onneton kuulopuhe isä-parkani rikkaudesta."

"Älä sano siitä mitään, vaimo", kielsi saituri, jonka äreyttä lisäsi
pelkkä oletuskin, että hän oli varakas. "Älä sanaakaan hiisku
siitä, taikka lyön sinua, vaimo -- rusikoitsen sauvallani valheiden
levittämisestä, jotka lopuksi toimittavat kurkkumme leikatuiksi --
uh, uh. Minä olen vanha köyhä mies", jatkoi hän Nigeliin kääntyen,
"ruti köyhä mies, valmis tekemään mitä hyvänsä rehellistä työtä,
kohtuullisesta korvauksesta".

"Sentähden varoitan teitä elämäntavoistanne, nuori herra", puheli
Martha. "Siistiämiseen käytetty päivätyöläinen palvelee teitä kyllä
mikäli kykenee, mutta viisas mies on paras oma apulaisensa."

"Te olette antanut minulle hyvän opetuksen, madam, ja minä kiitän
siitä. Varmasti tutkistelen sitä aikaa myöten."

"Siinä teette hyvin", vakuutti Martha. "Ja koska näytätte olevan
kiitollinen neuvosta, niin annan teille pari lisää, vaikka yleensä
en pyri neuvomaan ihmisiä. Älkää antautuko tuttavuuteen kenenkään
kanssa Whitefriarsissa, älkääkä millään ehdolla lainatko rahaa,
olletikaan isältäni, sillä hän petkuttaa teitä, niin hourulta kuin
hän näyttääkin. Lopuksi, ja ennen kaikkea, älkää viipykö täällä
hetkeäkään kauvemmin kuin on pakko. Hyvästi, sir."

"Käivärä puu voi kantaa hyviä hedelmiä ja tyly luonne antaa
oivallisia neuvoja", ajatteli Glenvarlochin loordi peräytyessään
omaan huoneeseensa. Siellä sama aatos johtui yhä uudestaan hänen
mieleensä, kun hän lämmikkeekseen asteli edes takaisin, kykenemättä
vielä suopumaan siihen ajatukseen, että hän laittaisi oman
tulennoksensa.

Vihdoin järjestyivät hänen mietteensä seuraavaksi yksinpuheluksi.
Tällä sanantavalla pyydän saada huomauttaa kerta kaikkiaan
tarkoittavani, että Nigel ei kirjaimellisesti puhuen virkkanut
ääneen kaikkea sitä, mitä alempana on lainausmerkeillä ilmaistu
hänen lausumakseen tuossa lattiata itsekseen mitellessään. Minä itse
se katson hyväksi esittää rakkaalle lukijalleni mieluummin puheen
kuin selostuksen muodossa kuvan sankarini mielentilasta, hänen
aatoksistaan ja päätöksistään. Olen siis pukenut hänen mietteensä
sanoiksi, ja samaa käsitän yksinpuheluilla tarkoitettavan sekä
näyttämöllä että kammiossa, se kun on luonnollisin ja kenties
ainoakin tapa ilmoittaa katsojalle, mitä oletetaan esiintyjän
sielussa liikkuvan. Luonnossa ei tosin ilmene mitään sellaisia
yksinpuheluja, mutta ellei niitä hyväksyttäisi sovinnaiseksi
yhdyssiteeksi runoilijan ja yleisön välillä, pakoittaisimme me
draamalliset tekijät mestari Puffin kaavaan, joka panee loordi
Burleighin vihjaamaan kuulijakunnalle pitkällistä valtiollista
todistelujaksoa yhdellä ainoalla perusteellisella nyökkäyksellä;
kertomuksessa on kirjailijalla kyllä vaihtoehtonaan mainita, että
hänen henkilönsä ajattelivat niin ja niin, pohtivat tuota ja tätä
sekä pääsivät siihen ja siihen päätelmään, mutta yksinpuhelu on
ytimekkäämpi ja elävämpi ilmaisutapa samoille tiedoille. Näinpä
siis haasteli tai olisi saattanut haastella oman itsensä kanssa
Glenvarlochin loordi:

"Hän oli oikeassa ja antoi minulle opetuksen, jota tahdon käyttää.
Olen koko elämäni ajan turvautunut muiden apuun siinä, missä on
todella ylväämpää saada se omista ponnistuksista. Minua hävettää
tuntea sitä mitätöntä haittaa, jota pitkällinen tottumus on johtanut
minut kokemaan palvelijan puutteessa -- minua hävettää se. Mutta
paljoa, paljoa enemmän hävettää minua, että olen antanut tuon tavan
-- taakkani heittämisen muiden kannettavaksi -- tehdä minut tähän
kaupunkiin tulemisestani asti pelkäksi uhriksi tapahtumille, joihin
en ole milloinkaan edes yrittänyt vaikuttaa. Olen ollut toimimaton
olento, johon muiden toimet ovat alituiseen suuntautuneet -- yhden
ystävän suojelema, toisen pettämä, mutta sekä toisen suomassa edussa
että toisen tuottamassa pahassa yhtä epäitsenäinen ja avuton kuin
vene, joka airotta tai peräsimettä ajelehtaa tuulten ja aaltojen
armoilla. Minusta tuli hovimies, koska Heriot niin neuvoi -- peluri,
kun Dalgarno keksi sen juonekseen -- alsatialainen, syystä että
Lowestoffe sitä esitti. Mitä tahansa hyvää tai pahaa olen kokenut,
se on aiheutunut muiden toiminnasta eikä omastani. Isäni pojan ei
sovi enää noudattaa tätä taipuisaa ja poikamaista menettelyä. Elä
tai kuole, uppoo tai ui, Nigel Olifaunt, tästä hetkestä alkaen
pitää sinun uskoa turvallisuutesi, menestyksesi ja kunniasi omien
ponnistustesi varaan tai sortua siihen kunniaan, että olet ainakin
käyttänyt omaa vapaata tahtoasi. Tahdonpa kirjoittaa muistikirjaani
hänen sanansa: 'Viisas mies on paras oma apulaisensa.'"

Hän oli juuri pistänyt muistikirjan taskuunsa, kun vanha apuvaimo,
joka työkuntonsa vahvikkeeksi oli pahasti luuvalon rampauttama,
nilkutti huoneeseen yrittämään, oliko vieraalta saatavissa jotakin
pikku hyvitystä palvelemisella. Hän otti halukkaasti hankkiakseen
loordi Glenvarlochin aamiaisen, ja kun naapuritalossa oli
ruokapaikka, suoriutui hän tehtävästään nopeammin kuin Nigel oli
osannut aavistaa.

Hänen lopetettuaan yksinäisen ateriansa ilmoitettiin lakikoulun
vahtimestarin tavoittavan master Grahamea hänen ystävänsä master
Lowestoffen puolesta. Eukon laskettua sanansaattajan sisälle luovutti
tämä Nigelille pienen matkakirstun, johon oli sullottu hänen
haluamansa vaatetarpeet, ja pisti sitte salaisemmin hänen käteensä
rahalippaan, jota hän oli huolellisesti piilotellut viittansa alla.
"Hyvä kun pääsin siitä eroon", huoahti mies, hänen asettaessaan sen
pöydälle.

"No, eihän se kovinkaan painava ole", vastasi Nigel, "ja te olette
roteva nuori mies".

"Kyllähän, sir", huomautti kantaja, "mutta itse Simsonkaan ei
olisi turvallisesti tuonut sellaista kapinetta läpi Alsatian, jos
pukaripojat olisivat tienneet, mitä siinä oli. Katsokaahan sisälle,
sir, nähdäksenne kaiken olevan kunnossa -- minä olen rehellinen mies,
ja kajoamattomana se minun käsistäni heltisi. Kuinka kauvan se säilyy
sellaisena jälkeenpäin, se riippuu omasta huolenpidostanne. En soisi
hyvän nimeni joutuvan kärsimään mistään takaletkauksesta."

Sanansaattajan tunnollisuutta tyydyttääkseen avasi loordi Glenvarloch
lippaan hänen läsnäollessaan ja näki entisessä järjestyksessään
pienet rahavaransa sekä pari, kolme kallisarvoista paperia,
joista varsinkin kuninkaan omakätisesti hyväksymä velkomuskirja
oli tähdellinen. Miehen pyynnöstä hän käytti lippaassa olleita
kirjoitusneuvoja, lähettääkseen Lowestoffelle kuitin omaisuutensa
turvallisesta saapumisesta. Hän lisäsi muutamia sydämellisiä
kiitoslauseita lakikoululaisen palveluksista, ja juuri kun hän
sinetitsi sen antaakseen kantajalle, astui huoneeseen talon ikäkulu
isäntä. Hänen nukkavieru musta vaatetuksensa oli nyt hiukan
paremmassa järjestyksessä kuin heidän äskeisessä kohtauksessaan,
ja hänen hermostonsa ja ymmärryksensä näyttivät olevan vähemmän
hämmennyksissä, sillä paljoakaan köhimättä tai epäröimättä kehoitti
hän Nigeliä maistamaan aamujuomakseen terveellistä mietoa vehnäolutta
jota hän kantoi isolla nahkaisella kolpakolla toisessa kädessään,
toisella pyöritellen siinä rosmariinin vesaa, antaakseen sille
tuoksua, kuten hän sanoi.

Nigel kieltäysi kohteliaasta tarjouksesta ja ilmaisi samalla kertaa
sävyllään, että hän ei halunnut kamarinsa rauhaa häirittävän; siihen
hänellä olikin sitä suurempi oikeus, kun ottaa lukuun, kuinka kylmän
vastaanoton hän oli kohdannut eksyessään sen suojasta isäntänsä
alueelle. Mutta avoimessa lippaassa oli niin mielenkiintoista tavaraa
eli oikeammin metallia vanhan Trapboisin mielestä, että hän jäi
hievahtamattomaksi kuin vainukoira saaliinsa edessä, nenä ojolla
ja toinen käsi sojossa kuin kohotettu etukäpälä, jolla tuo älykäs
nelijalkainen toisinaan ilmaisee saaneensa vihiä jäniksestä. Nigel
oli särkemäisillään vanhan Trapboisin jäykistyttävän lumouksen
lyömällä kiinni lippaan kannen, mutta silloin käänsi hänen huomionsa
toisaalle sanansaattaja, joka pidellen kirjettä kädessään kysyi,
jättäisikö hän sen mr. Lowestoffen asuntoon lakikoulurakennukseen vai
veisikö Marshalsean vankilaan.

"Marshalseanko?" toisti loordi Glenvarloch; "mitä se tähän kuuluu?"

"Ka, sir", selitti mies, "herra-parka on pantu sinne taattuun
talteen, koska hänen hyvän sydämensä sanotaan houkutelleen hänet
polttamaan hyppysensä toisen miehen rokalla".

Nigel sieppasi hätäisesti kirjeen takaisin, mursi sinetin, liitti
sen sisältöön hartaan pyyntönsä, että hänelle heti ilmoitettaisiin
vangitsemisen syy, ja lisäsi, että jos se johtui hänen omasta
onnettomasta rettelöstään, ei sitä voinut kestää pitkälle, koska
hän oli jo ennen kuin oli kuullutkaan mitään aihetta, joka niin
jyrkästi vaati häntä antautumaan, päättänyt menetellä siten,
valiten mielestään miehuullisimman ja kunnollisimman toimenpiteen,
minkä hänen kova onnensa ja varomattomuutensa oli jättänyt hänen
käytettäväkseen. Sentähden pyysi hän mr. Lowestoffea pidättymään
kaikesta turhasta hienotuntoisuudesta tässä suhteessa, koska hän oli
päättänyt antaumisensa omalle maineelleen tarvittavana uhrauksena,
vaan vilpittömästi mainitsemaan, millä tavoin se oli parhaiten
järjestettävissä, jotta Lowestoffe selviytyisi pälkäästä, johon
kirjoittajan täytyi peljätä ystävänsä joutuneen hänen asioitansa
kohtaan osoittamansa jalomielisen harrastuksen takia. Kirje päättyi
huomautuksella, että kirjoittaja aikoi odottaa vastausta vuorokauden
ja sen ajan kuluttua toteuttaa päätöksensä. Hän antoi kirjelmän
lähetille ja tukien pyyntöänsä kolikolla kehoitti häntä viipymättä
toimittamaan sen master Lowestoffen käsiin.

"Minä -- minä -- minä -- vien sen hänelle itse", tarjousi vanha
saituri, "puolesta korvauksesta".

Kuullessaan tämän yrityksen velvollisuutensa ja hyvityksensä
anastamiseksi ei mies siekaillut silmänräpäystäkään, vaan sujautti
rahan taskuunsa ja pötki kiireimmiten asialleen.

"Isäntä Trapbois", huomautti Nigel äijälle hiukan kärsimättömästi,
"oliko teillä mitään erityistä asiaa minulle?"

"Minä -- minä -- tulin kuulustamaan, oletteko nukkunut hyvin",
vastasi vanhus, "ja -- voisinko minä tehdä mitään palvelukseksenne,
mistään korvauksesta".

"Ei, kiitos", epäsi loordi Glenvarloch, "kiitos vain", ja ennen kuin
hän sai sanotuksi enempää kuului portailta raskaita askeleita.

"Hyvä Jumala!" huudahti ukko hätkähtäen. "Hei, Dorothy -- apuvaimo --
hoi, tytär -- vetäkää telki eteen, kuulkaa, naiset -- ovi on jätetty
säppiin!"

Kamarin ovi avautui selki selälleen, ja sisälle teiskaroitsi se
ruumiikas sotainen sankari, jota Nigel oli edellisenä iltana turhaan
muistutellut mieleensä.



23. LUKU.

Häiritseviä vieraita.


Uljas kapteeni Colepepper eli Peppercull, sillä hänet tunnettiin
näillä molemmilla nimillä ja moniailla muillakin, oli sotainen ja
ryhdikäs ulkomuodoltaan, jonka teki tällä kertaa vielä erikoisemmaksi
vasenta silmää ja osittain poskeakin peittävä lappu. Tiheänukkaisen
samettinutun hihat olivat silinneet ja kiilsivät rasvasta,
nahkahansikkaiden avarat suut ulottuivat melkein kyynäspäihin,
samasta aineesta tehty miekkavyö oli niin leveä, että se peitti
uumat lonkkaluusta kylkiluihin asti, ja kannatti toisella kupeella
isoa mustakahvaista lyömämiekkaa ja toisella siihen suhtautuvaa
väkipuukkoa. Hän tervehti Nigeliä sävyltään ennakolta harkitun
röyhkeästi, siten ilmaisten, että mikään vastaanoton kylmäkiskoisuus
ei kelvannut torjumaan tulijaa. Tuttavallisesti puhutellen Trapboisia
vanhaksi Kaakki-Pekaksi kysyi hän tämän vointia ja tarttui sitte
nahkasarkkaan, tyhjentäen sen yhdellä hengähdyksellä Alsatian
uusimman ja nuorimman kansalaisen, jalon ja ylvään master Nigel
Grahamen terveydeksi.

Laskettuaan pöytään tyhjän haarikan ja hengähdettyään syvään
hän alkoi arvostella juomaa, jota se oli vastikään sisältänyt.
"Mukiinmenevän laihaa olutta, vanha Kaakinpuu -- ja arvatakseni
pantua siinä suhteessa, että aamilliseen Thamesia on tullut
pähkinänkuorellinen maltaita -- kuoleutunuttakin kuin ruumis, ja
kuitenkin se solui pihisten alas kurkustani -- poreillen, jumaliste,
kuin vesi kuumalla raudalla. Te jätitte meidät aikaisin, uljas
master Grahame, mutta meilläpä oli sentään helkkunan kekkerit teidän
kunniaksenne -- kuulimme tynnyrin kumisevan tyhjillään ennen kuin
erkanimme. Olimme rakkaita kuin pellavankutojat -- ja tappelimmekin
hyväksi lopuksi kestailulle. Minulla on muutamia merkkejä papista
kuten näette -- muistiinpano tai pari saarnasta, joka oli pitänyt
osoittaa korvalleni, mutta osui harhaan ja sattui vasempaan silmääni.
Hengenmies myös kantaa minun puumerkkiäni, mutta herttua lepytti
meidät jälleen ystävyksiksi, ja se maksoi minulle enemmän sektiä kuin
kykenin sietämään, ja renskaa päällisiksi, juodessani saarnamiehen
kanssa rakkauden ja sovun maljoja. Mutta _caracco_, kurja höperö orja
hän on silti, ja vielä minä kerran peittoan hänet siitä paholaisen
livreijasta kaikkiin sateenkaaren väreihin. Se on selvä tosi!
Sanoinko oikein, vanha Trapbois? Missä on tyttäresi, mies? Mitä sanoo
hän kosinnastani? Se on rehellisesti tarkoitettu -- tahdotko saada
soturin vävypojaksesi, Kaakki-Pekka, sekoittaaksesi sotaisen kunnian
sielua varastelevaan, hiiviskelevään, luihuun vereesi, niinkuin
pannaan tulista konjakkia sameaan olueen?"

"Tyttäreni ei ota vastaan seuraa näin aikaisin, uljas kapteeni",
sanoi saituri, ja hänen epäyksensä lopetti kuivakiskoinen, ponteva
"uh, uh".

"Mitä, eikö mistään kor-va-uk-ses-ta?" kysyi kapteeni. "Ja miksei,
sinä kunnon mies? Hänellä ei mielestäni ole suurtakaan aikaa
kauppansa hieromiseen."

"Kapteeni", huomautti Trapbois, "tulin tänne pikku asialle jalon
ystävämme master Nigel Greenin luo -- uh, uh, uh --"

"Ja tahtoisit minun menevän tieheni kaiketi?" vastasi pukari.
"Mutta maltahan, vanha Kaakinpuu, hetkesi ei ole vielä tullut,
mies. Näethän", ja hän viittasi lippaaseen, "että uljaalla master
Grahamella, jota sinä sanot Greeniksi, on vielä taalareita ja
killinkejä kosolti."

"Joista sinä mielelläsi keventäisit hänet, ha ha! -- uh, uh", vastasi
koronkiskuri, "jos vain osaisit -- mutta pahaksi onneksesi olet
sinä niitä, jotka tulevat villoja hakemaan ja varmasti palaavat
kotiin kerittyinä. Niin, jollen minä olisi tehnyt valaa vedonlyöntiä
vastaan, panisin veikkaan jonkun korvauksen, että tämä kelpo vieraani
lähettää sinut matkaasi pennittömänä, jos uskaltaudut hänen kanssaan
-- uh, uh -- mihinkään peliin, johon herrasmiehet puuttuvat."

"Lempo soikoon, siinä satutit minuun, vanha viheliäinen peijaaja!"
vastasi kapteeni pudistaen takinhihastaan noppapelin välineet.
"Minun täytyy aina pitää seuraa näiden kirottujen tohtorien kanssa,
ja ne ovat tehneet minusta joka lapsen ketettävän ja juoksuttaneet
kukkaroni kälvetystautiseksi; mutta siitä viisi, kuluuhan niillä aika
yhtä hyvin kuin muullakin. Mitä sanotte, master Grahame?"

Mies vaikeni, mutta hänenkään äärimäinen julkeutensa kykeni tuskin
kestämään sitä perinpohjaista halveksumista ilmaisevaa katsetta,
jolla Nigel vastaanotti hänen esityksensä, vastaten yksinkertaisesti:
"Minä pelaan ainoastaan missä tunnen seurani, enkä milloinkaan
aamusella."

"Kortit saattavat olla mieluisampia", arveli kapteeni Colepepper;
"ja mitä seuranne tuntemiseen tulee, niin kyllä kelpo Kaakki-Pekka
vakuuttaa teille, että Jack Colepepper pelaa yhtä rehdisti kuin
ikinä yksikään nopan kieräyttelijä. Ihmiset puhuvat korkeista ja
matalista nopista, haulimahoista ja vihnesyrjistä, keikistyksestä,
lommistuksesta, tahmautuksesta, survimisesta ja kymmenistä muista
jutkuista; mutta vaikka minut voissa paistaisitte, en ikinä oppisi
ainoatakaan moista keplotusta."

"Täydellisen sanaston olette kuitenkin saanut, sir", virkkoi Nigel
yhtä kylmäkiskoisesti kuin ennenkin.

"Niin olen, kautta kunniani", vastasi tämä Hektor; "sellaisia
puheentapoja oppii herrasmies kaupungilla. Mutta kenties maittaisi
teille ote verkkopalloa tai kuoppapalloa -- meillä on välttävän hyvä
kenttä tässä lähellä ja niin naseva valikoima urheita herrasmiehiä
kuin on koskaan nähty pitelemässä ulkokisojen lekkeitä."

"Olen estetty tällähaavaa", huomautti loordi Glenvarloch, "ja
suoraan sanoen toivon niihin suuriarvoisiin etuoikeuksiin, jotka
yhteiskuntanne on minulle suonut, saavani lukea kotirauhan, silloin
kun mieleni tekee sitä nauttia".

"Nöyrin palvelijanne, sir", sanoi kapteeni, "ja kiitos
kohteliaisuudestanne. Jack Colepepper saa kylliksi seuraa eikä
tunkeudu kenenkään kumppaniksi. Mutta kenties haluatte pyöräyttää
otteen keilasilla?"

"Siihen ei minulla ole vähäisintäkään halua", vastasi nuori
aatelismies.

"Tai hyppäyttää kirppua -- juoksuttaa etanaa -- soudattaa venoa, hä?"

"Ei -- en ryhdy mihinkään sellaiseen", kieltäysi Nigel.

Ukko oli pienillä killisilmillään tähystellyt kumpaistakin, mutta
nykäisi nyt ruumiikasta Hektoria takinliepeestä ja kuiskasi: "Älä
tuputa hänelle veikkojen tekosia, se ei käy täällä täydestä -- anna
mullon kisailla, kyllä se kohdakkoin kohoaa koukkuun."

Mutta pukari luotti omaan voimaansa ja luuli kai arkuudeksi
sitä kärsivällistä halveksumista, jolla Nigel vastaanotti hänen
esityksiään. Avoin lipas yllytti häntä myös, ja hän alkoi omaksua
äänekkäämpää ja uhkaavampaa sävyä. Hän suoristausi, rypisti kulmiaan,
otti ammatillisen tuimuuden katsannon ja pitkitti: "Alsatiassa,
katsokaas, pitää miehen olla naapurillinen ja seuraa sietävä.
Helkkunassa, sir, me halkaisisimme jokainoan nenän, joka nyrpistyisi
meille rehdeille miehille. Niin, sir, me sivaltaisimme sen halki
rustoon asti, vaikka se ei olisi eläissään haistanut muuta kuin
myskiä, hajupihkaa ja hovituoksuista ruusuvettä. Istu ja pala, minä
olen soturi enkä piittaa loordista enempää kuin lampunsytyttäjästä!"

"Haastatteko riitaa, sir?" virkkoi Nigel tyynesti, sillä hänellä ei
tosiaankaan ollut halua joutua häpeälliseen tappeluun tuollaisessa
paikassa ja tuommoisen miehen kanssa.

"Riitaako, sir?" vastasi kapteeni. "En minä riitaa hae, vaikken
myöskään välitä, kuinka pian semmoisen tapaan. Tahdon vain saada
teidät ymmärtämään, että teidän pitää olla naapurillinen, siinä
kaikki. Entä jos lähtisimme virran yli puutarhaan ja katselisimme
sonnin usutusta -- lemppari, ettekö tee ikinä mitään?"

"Jotakin tekemään tunnen tavatonta kiusausta tällä hetkellä",
ilmoitti Nigel.

"Nimittäin?" sanoi Colepepper rehentelevästi. "Antakaa kuulla se
kiusaus."

"Tunnen kiusausta paiskata teidät päistikkaa ulos ikkunasta, jollette
piammiten luiki alas portaita."

"Paiskata minut ikkunasta? -- kuolema ja kadotus!" huudahti kapteeni.
"Yksinäisen lyömämiekkani olen minä Budassa pannut kahtakymmentä
käyräsapelia vastaan, ja saisiko lapsekas skotlantilainen pikku
kerjäläisloordi puhua minusta ja ikkunasta samassa hengähdyksessä?
Väisty syrjään, vanha kaakki, anna minun tehdä skotlantilaista
vatkulia -- hänen on kuoltava!"

"Taivaan tähden, hyvät herrat", huudahti vanha saituri heittäytyen
heidän väliinsä, "älkää mistään hinnasta häiritkö rauhaa! Jalo
vieras, suvaitkaa kapteenia -- hän on oikea Troijan Hektor. Kunnon
Hektor, suvaitse vierastani -- varmastikin hän on oikea Akilles -- uh
-- uh."

Hänet keskeytti hengenahdistus, mutta kuitenkin hän yhä kieppui
kiistakumppanien välissä, Colepepperin paljastettua säilänsä ja
tehdessä tyhjiä hotaisuja vastustajaansa kohti, sillävälin kun Nigel
oli astahtanut taaksepäin ottamaan miekkaansa ja nyt piteli sitä
huotrassa vasemmassa kädessään.

"Lopeta tämä hulluttelu, roisto!" kiivastui Nigel. "Tuletko tänne
latelemaan kovaäänisiä sadatuksiasi ja teennäistä urheuttasi minulle?
Näyt tuntevan minut, ja minua hävettää sanoa, että olen kyennyt
vihdoinkin johdattamaani mieleeni sinut. Muista puutarhaa ravintolan
takana, kurja konna, ja sitä kiirettä, jolla viisikymmentä miestä
näki sinun pinttävän pakoon paljastetun miekan tieltä. Mene matkaasi
äläkä pane kiusakseni sitä kehnoa vaivaa, että minun pitäisi peitota
mokoma julkea pelkuri alas portaita."

Odottamaton tunteminen synkistytti rehentelijän kasvoja kuin yö,
sillä hän oli epäilemättä katsonut olevansa turvallinen muuttuneessa
asussaan ja mustan silmälappunsa suojassa sellaisen henkilön
ilmisaannilta, joka oli nähnyt hänet vain kerran. Hän puri hammasta,
puristi kätensä nyrkkiin ja näytti ponnistautuvan hetkelliseen
miehuuteen, karatakseen vastustajansa kimppuun. Mutta hänen luontonsa
lannistui, hän työnsi miekkansa huotraan, käänsi selkänsä synkeän
äänettömänä eikä hiiskunut sanaakaan ennen kuin saapui ovelle,
jolloin hän pyörähti päin ja uhkasi karkeasti kiroten: "Jos en kosta
sinulle tätä hävyttömyyttä ennen kuin kuluu montakaan päivää, niin
periköön hirsipuu ruumiini ja pahahenki sieluni!"

Niin sanoen ja luoden aatelismieheen katseen, jonka päättäväinen
kiukku ja ilkeys tekivät hänen kasvonpiirteensä villin rajuiksi,
vaikka ne eivät kyenneet voittamaan hänen pelkoansa, hän kääntyi
ja poistui talosta. Nigel seurasi häntä porrassiltamalle asti,
nähdäkseen hänen lähtevän, ja paluuta tehdessään hän kohtasi
mistress Martha Trapboisin, jonka oli melu saanut lähtemään
huoneestaan. Nigel ei voinut olla virkkamatta hänelle luonnollisessa
närkästyksessään: "Soisinpa, madam, että voisitte opettaa isällenne
ja hänen ystävilleen sen ohjeen, jonka suosiollisesti annoitte
minulle tänä aamuna, ja saada heidät jättämään minut oman huoneeni
häiritsemättömään yksinäisyyteen."

"Jos tulitte etsimään täältä rauhaa tai hiljaisuutta, nuori mies",
vastasi toinen, "niin teidät on neuvottu huonoon tyyssijaan. Voisitte
tavoittaa armoa Tähtikamarista tai pyhyyttä hornasta paremmalla
menestyksellä kuin rauhallisuutta Alsatiasta. Mutta isäni ei saa
kiusata teitä pitempään."

Hän astui huoneeseen ja jatkoi pontevasti, kiinnittäen katseensa
lippaaseen: "Jos pidätte esillä tuollaista maneettia, niin se vetää
montakin teräspuukkoa kurkkuanne kohti." Nigelin pikaisesti sulkiessa
lippaan puhutteli hän isäänsä ja varsin vähäistä kunnioitusta
osoittaen soimasi tätä seurustelusta sellaisen raukkamaisen,
pöyhistelevän ja salakavalan konnan kuin John Colepepperin kanssa.

"Niin, niin, lapsonen", myönteli vanhus, ja hänen viekas
irvistyksensä ilmaisi täydellistä luottamusta omaan etevämpään
oveluuteensa, "kyllä tiedän -- tiedän -- uh -- mutta minä puijaan
hänet -- tunnen minä ne kaikki ja pystyn hoitelemaan heidät -- niin,
niin -- minulla on omat metkuni -- uh -- uh".

"_Sinäkö_ hoitelisit, isä!" vähäksyi yksivakainen neito; "kurkkusi
sinä hoitelet katkaistuksi, ja siihen ei mene pitkääkään aikaa. Sinä
et pysty salaamaan heiltä voittojasi ja kultiasi kuten ennen."

"Voittojani, vaimo? kultiani?" sanoi saituri ähmissään; "voi
hyväinen, vähän on niitä ja pinnistäen saatuja -- vähän ja
pinnistettyjä".

"Tämä veruke ei enää auta teitä, isä", väitti tytär, "eikä olisi
kelvannut näinkään pitkälle, jollei Colepepper olisi keksinyt
keveämpää keinoa talosi rosvoamiseksi, nimittäin minun vaivaisen
välityksellä. Mutta miksi puhunkaan hänelle tästä kaikesta", hän
virkkoi pysähdyttäen puhuttelunsa ja kohauttaen hartioitaan, eikä
hänen säälivä sävynsä ollut kaukana halveksimisesta, "hän ei kuule
minua -- ei ajattele minua. Eikö ole kummallista, että kullan
kokoamisen rakkaus elää pitemmälle kuin halu varjella sekä omaisuutta
että henkeä?"

"Isänne", huomautti loordi Glenvarloch, joka ei voinut olla pitämättä
arvossa sitä voimakasta järkevyyttä ja tunteellisuutta, jota tämä
nais-poloinen osoitti kaikessa ynseydessäänkin ja ankaruudessaan,
"isänne sielunlahjat näyttävät olevan kyllin valveilla, kun hän
toimii tavallisissa tehtävissään. Minua kummastuttaa, että hän ei
tajua todisteittenne pätevyyttä."

"Luonto on tehnyt hänestä vaaralle tylsän miehen, ja se tylsyys on
minun paras perintöni häneltä", vastasi Martha. "Ikä on jättänyt
hänelle kylliksi oveluutta hänen kulkeakseen vanhoja latujansa, vaan
ei etsiäkseen uusia uria. Vanha sokea hevonen polkee yhä pitkät ajat
kierroksiansa myllyssä, vaikka se kompastuisi avoimella niityllä."

"Tytär! -- hei, vaimo -- no, emäntäiseni!" virkkoi vanhus havahtuen
jostakin unelmasta, jossa hän oli itsekseen hymähdellyt ja hihitellyt
luultavasti ajatellen jotakin onnistuvaa konnankoukkua; "mene
kamariin, vaimo -- mene kamariin -- vedä teljet eteen ja vitjat --
pidä visusti silmällä ovea -- älä laske sisälle tai ulos ketään muuta
kuin arvoisaa master Grahamea. Minun pitää ottaa viittani ja lähteä
herttua Hildebrodin luo -- niin, niin, on ollut aika, jolloin oma
valtuuteni riitti; mutta mitä alempana olemme, sitä enemmän pyyhkii
tuuli."

Ja tavalliseen tapaansa jupisten ja köhien poistui vanhus
huoneesta. Hänen tyttärensä seisoi tovin katsellen hänen jälkeensä
tyytymättömänä ja surullisena kuten yleensä.

"Teidän pitäisi suostuttaa isänne lähtemään pois tästä pahasta
naapuristosta", esitti Nigel, "jos olette todella peloissanne hänen
turvallisuudestaan".

"Hän ei olisi turvassa missään muualla", selitti tytär. "Mieluummin
soisin vanhuksen olevan kuollut kuin julkisesti häväistävänä.
Muualla häntä viskeltäisiin loalla ja ajettaisiin takaa kuin pöllöä,
joka uskaltautuu päiväpaisteeseen. Täällä hän oli turvassa niin
kauvan kuin hänen kumppaninsa kykenivät käyttämään hyväkseen hänen
lahjojansa; nyt he pusertavat ja keritsevät häntä jos jollain
verukkeella. He kohtelevat häntä rantautuneena aluksena, josta
jokainen saa siepata saalista, ja se keskinäinen kademielisyys, jota
hän herättää heissä yhteisenä omaisuutena, saattaakin heidät kenties
varjelemaan häntä yksityisemmiltä ja väkivaltaisilta hyökkäyksiltä."

"Kuitenkin pitäisi teidän mielestäni poistua tältä seudulta", väitti
Nigel, "koska voisitte löytää turvallisen suojan jostakin muusta
maasta".

"Epäilemättä Skotlannista", virkahti toinen vilkaisten häneen
terävästi ja epäluuloisesti, "rikastuttaaksemme muukalaisia
pelastetuilla varoillamme. Niinkö, nuori mies?"

"Madam, jos tuntisitte minut", vastasi loordi Glenvarloch, "niin
säästäisitte minut sanoihinne sisältyvästä epäluulosta".

"Kuka sen takaa?" muistutti Martha terävästi. "Teitä sanotaan
tappelijaksi ja peluriksi, ja minä tiedän, missä määrin onnettomat
voivat luottaa sellaisiin."

"Minusta puhutaan väärin, kautta taivaan!" vakuutti loordi
Glenvarloch.

"Saattaa niin olla", myönsi Martha. "Enpä juuri välitä paheenne tai
hupsuutenne suuruudesta, mutta selvästi on jompikumpi toimittanut
teidät tänne, ja yhtä selvää on, että parhaana rauhan, turvan ja
onnellisuuden toiveena on teillä päästä mitä pikimmiten lähtemään
paikasta, joka on aina sikoläävänä ja usein teurastamona." Niin
sanoen hän poistui huoneesta.

Tuon naisen ynseässä sävyssä oli jotakin melkein halveksivaa hänen
puhuttelemaansa kohtaan, ja sellaista häpeätä ei Glenvarloch ollut
köyhyydestään huolimatta vielä omakohtaisesti kokenut, joten se
herätti hänessä ohimenevää kiusallista kummastusta. Myöskään
eivät hänen korvissaan kuulostaneet suinkaan mieluisilta ne
hämärät viittaukset, joita Martha huomautteli hänen pakopaikkansa
vaarallisuudesta. Joutuneena asemaan, jossa ympäristönä on
epäluuloisia henkilöitä eikä ole saatavissa mitään muuta neuvoa
ja apua kuin urhean sydämen ja voimakkaan käden varaamaa, tuntee
uljainkin mies masennusta, hyljättynä olemista, joka tuokioksi
jäähdyttää hänen vertansa ja painostaa hänen luontaisen reipasta
mielialaansa.

Mutta jos Nigelin mielessä heräsikin apeita aatoksia, ei hänellä
ollut aikaa antautua niihin, ja jos hän ei nähnytkään suuria toiveita
ystävien saamisesta Alsatiassa, havaitsi hän kyllä vierailujen
häätävän häneltä yksinäisyyden.

Hän oli tuskin kymmentä minuuttia astellut kamarissaan, yrittäen
ajatuksissaan järjestää menettelyään, miten lähtisi Alsatiasta, kun
häntä häiritsi kaupunginosan hallitsija, suuri herttua Hildebrod
itse. Tämän lähestyessä siirtyivät saiturin asunnon salvat ja ketjut
kuin itsestään pois tieltä ja oven molemmat puoliskot avattiin, hänen
päästäkseen vierittäytymään taloon kuin suunnaton konjakkitynnyri,
jota hän melkoisesti muistutti sekä kooltaan ja muodoltaan että
väriltään ja sisällöltään.

"Hyvää huomenta teidän ylhäisyydellenne", lausui rasvainen aami,
siristäen yksinäistä silmäänsä ja vilkuttaen sitä Nigelille
omituisella tutunomaisen häpeämättömyyden ilmeellä. Hänen
kintereillään tullut julma kahlekoira päästi kurkustaan kumean
murinan ikäänkuin samaan tapaan tervehtiäkseen nälkiintynyttä kissaa,
Trapboisin talon ainoata elollista olentoa, jota emme ole vielä
maininneet; se oli poukonnut makuusijan katoksen harjalle, missä
se lujasti pidellen kiinni kynsillään pörhistäysi nelijalkaiselle
vieraalle, ottaen sen tervehdyksen vastaan yhtä suopeasti kuin Nigel
koiran isännän puhuttelun.

"Hiljaa, Belzie! Perhana, ole hiljaa!" käski herttua Hildebrod.
"Elukat ja hupsut ne pistävät nokkansa joka paikkaan, mylord."

"Luullakseni, sir", vastasi Nigel niin korskeasti kuin soveltui
siihen kylmäkiskoiseen huomaamattomuuteen, jota hän halusi noudattaa,
"luullakseni sanoin teille, että nimeni on nykyään Nigel Grahame".

Whitefriarsin ruhtinas purskahti tämän kuullessaan äänekkääseen,
julkeaan naurun remahdukseen, toistaen kunnes hänen äänensä sortui
melkein käsittämättömäksi: "Niggle Green -- Niggle Green -- Niggle
Green! Hei, mylord, se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Olettepa
nyt ilmaissut minulle salaisuuden, vaikka minä arvasin sen kyllä
ennakolta. Katsokaas, master Nigel, koska teitä on siksi nimitettävä,
minä puhuttelin teitä mylordiksi vain siitä syystä, että me viime
yönä sektin vallitessa korotimme teidät Alsatian ylimykseksi. Kutti
kutti! Ha, ha, ha!"

Nigel oivalsi tosiaan tarpeettomasti kavaltaneensa itsensä ja vastasi
pikaisesti, että hän oli suuresti kiitollinen osoitetusta kunniasta,
vaan ei aikonut viipyä pyhäkössä pitkääkään aikaa arvoasemaansa
nauttimassa.

"No, saattaa kyllä tapahtua tahtonne mukaan, jos otatte onkeenne
viisaita neuvoja", vastasi herttuallinen merisika, ja vaikka Nigel
jäi seisomaan, toivoen jouduttavansa vieraan lähtöä, heittäytyi tämä
vanhaan kirjailuselkäiseen nojatuoliin, joka natisi hänen painostaan,
ja alkoi huutaa vanhaa Trapboisia.

Kun apuvaimo ilmestyi isäntänsä asemesta, sadatti herttua häntä
huolimattomaksi ämmäleukuksi, joka antoi talossa asuvan herrasmiehen
ja hänen urhean vieraansa jäädä aamunaukuitta.

"Minä en milloinkaan käytä sellaisia, sir", muistutti Glenvarloch.

"Sitten on aika alkaa -- on vainkin", vastasi herttua. "Kuules,
vanha sielunvihollisen raakki, mene palatsiimme ja tuo loordi
Greenin aamujuoma. Annas olla -- mitä tilataan, mylord? Vaahtoava
haarikkapari olutta, jossa tanssii paahdettu metsäomena kuin lastu
koskenniskassa? Taikka -- hm -- niin, nuoret miehet ovat nirsuja --
sarkka kiehautettua sektiä, johon on sekoitettu poltettua sokeria ja
mausteita, hyväksi lääkkeeksi sumua vastaan? Tai entä jos siemaisimme
jumprullisen oikeata viinaa? Hei, otammekin niitä kaikkia, niin
voitte valita. Kuule, vanha Jezebel, anna Timin lähettää tänne
olutta, sektiä ja kannikka kahteen kertaan tislattua sekä hiukan
haukkapalaa, ja merkitköön sen uuden asukkaamme tiliin."

Glenvarloch ajatteli olevan kenties parempi sietää tämän miehen
röyhkeyttä tuokioksi kuin joutua uusiin häpeällisiin riitoihin. Hän
antoi senvuoksi häiritsijänsä määräillä keskeytyksettä, huomauttaen
ainoastaan: "Te esiinnytte kuin kotonanne, sir, minun asunnossani,
mutta tällä kertaa voitte tehdä miten mielitte. Tahtoisin kuitenkin
mielelläni tietää, mikä on tuottanut minulle tämän odottamattoman
vierailun kunnian?"

"Sen saatte tietää, kun vanha Debora on tuonut nestettä -- minä
en milloinkaan puhu liikeasioista kuivin huulin. Kylläpä se nyt
kuhniikin -- tietysti pysähtyy taipaleelle siemaamaan kulauksen,
ja sitte te luulette saaneenne epäkristillisen mitan. Katsokaapa
sillaikaa tuota koiraani -- silmätkää Belzebubia päin naamaa ja
sanokaa minulle, oletteko nähnyt veikeämpää elukkaa -- se ei ole
eläissään tarrannut muuhun kuin päähän."

Tämän sydämellisen ylistyksen jälkeen hän alkoi kertoa koirasta
ja sonnista tarinaa, josta uhkasi tulla kutakuinkin pitkä, mutta
hänet keskeytti paluullaan apuakka, mukanaan kaksi hänen omaa
juomanlaskijaansa, jotka kantoivat hänen tilaamiansa erilaatuisia
väkijuomia ja varmaankin toimittivat keskeytyksen sitä ainoata lajia,
mitä hän olisi sietänyt suopeasti.

Kun pikarit ja kolpakot oli asianmukaisesti järjestetty pöydälle
ja Debora poistunut saattolaisineen, saatuaan herttuaalliselta
anteliaisuudelta maan pienimmän vaskilantin palkkiokseen, kehoitti
arvoisa valtias ensin ohimennen loordi Glenvarlochia maistamaan
juomia, jotka oli saanut maksettavakseen, ja ryhtyi sitte vakavasti
vahvistamaan entisten kostukkeittensa pohjaa, huomauttaen olevansa
paastoamassa kaikesta muusta paitsi synnistä, jollei ottanut lukuun
ensimäiseen aamuhiukaisuun nauttimiansa kolmea munapaistikasta ja
niiden särpimeksi kulauttamiansa puolikastuopillista sekaviiniä sekä
pikarillista punaviiniä. Glenvarloch oli nähnyt skotlantilaisia
kartanonherroja ja hollantilaisia raatimiehiä ryyppäämässä, mutta
vaikka kumpaisiakin saattoi sanoa janoiseksi ryhmäksi, eivät heidän
urotyönsä olleet mitään verrattuina herttua Hildebrodin saavutuksiin:
hän näytti ihan hietakummulta, joka kykeni imemään itseensä minkä
tahansa määrän väkijuomia niistä elähtymättä tai tulvilleen
joutumatta. Oluen hän särpi sammuttaakseen janoa, josta sanoi
kärsivänsä kuumetta aamusta iltaan ja illasta aamuun; kulautteli
sektin parantamaan oluen raakeutta; lähetti viinakset tasoittamaan
sektin jälkiä ja vakuutti sitte luultavasti olevansa ehtoopäivään
asti ryyppäämättä, jollei sitä tarvittu kohteliaisuudeksi jotakuta
erityistä ystävää kohtaan. Lopulta hän huomautti olevansa valmis
käymään käsiksi asiaan, joka oli näin varhain houkutellut hänet
kotoansa. Siihen oli Nigel hyvin suostuvainen, vaikka hän ei
voinut olla arvelematta, että herttua Hildebrodin käynnin tärkein
tarkoitusperä oli jo suoritettu.

Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi. Ennen kuin ryhtyi
sanottavaansa tutki Hildebrod huolellisesti kamarin, tuon tuostakin
laskien sormensa nenälleen ja iskien silmää Nigelille, kun hän
avasi ja sulki ovet, kohotteli seinäverhoja, jotka parissa kohden
peittivät ajan hävityksiä paneilatuissa seinissä, kurkisti komeroihin
ja lopulta tähysti vuoteenkin alle, varmistautuakseen siitä, että
mitään kuuntelijoita ja urkkijoita ei ollut lähettyvillä. Hän asettui
sitte jälleen tuoliinsa ja viittasi tuttavallisesti Nigeliä vetämään
istuimensa likemmäksi.

"Minun on hyvä tässä, mr. Hildebrod", vastasi nuori loordi, jonka
ei tehnyt mieli rohkaista miehen yrittämää lähentelyä, mutta
häikäilemätön herttua pitkitti:

"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, mylord -- ja nyt annan teille
sen arvonimen tosissani -- jos muistutan teille, että seurusteluamme
voidaan urkkia, sillä vaikka vanha Trapbois olisi kuuro kuin Pyhän
Paavalin kirkko, on hänen tyttärellään kyllin terävät korvat ja
silmät, ja niistä on nyt asianani puhua."

"Puhukaa pois siis, sir", sanoi Nigel, siirtäen tuolinsa hiukan
likemmäksi ahmattia, "vaikka minä en voi käsittää, mitä tekemistä
minulla on isäntäni tai hänen tyttärensä kanssa".

"Sen saamme nähdä tuossa tuokiossa", vastasi armollinen herttua.
"Ensiksikään, mylord, ei teidän sovi ajatella johtavanne harhaan
vanhaa Jack Hildebrodia, joka on kolmin verroin teitä vanhempi ja
syntyi Rikhard-kuninkaan tavoin kaikki silmähampaat puhjenneina."

"Jatkakaa, sir", kehoitti Nigel.

"No niin, mylord, varman vakaumukseni mukaan olette se loordi
Glenvarloch, josta koko maailma puhuu -- skotlantilainen teikari,
joka on tuhlannut kaikki ohueen levättiin ja kevyeen kukkaroon asti
-- älkää kiihtykö, mylord, sellaista teistä haastellaan -- ihmiset
sanovat teitä varpushaukaksi, joka lennähtelee kaikkien kimppuun, --
niin, vaikkapa ihan puistossa -- älkää kiihtykö, mylord."

"Minua hävettää, mies", vastasi Glenvarloch, "että teillä on valta
vaikuttaa minuun hävyttömyydellänne. Mutta varokaa -- ja jos tosiaan
arvaatte kuka olen, niin harkitkaa, kuinka kauvan saattanen kyetä
sietämään julkean tuttavallista sävyänne."

"Pyydän anteeksi, mylord", sanoi Hildebrod, ja hänen juro katseensa
ilmaisi puolustautumistakin. "En tarkoittanut mitään pahaa
vähäpätöisen mielipiteeni lausumisella. En tiedä, mitä kunniaa
saattaa koitua tuttavallisuudesta teidän ylhäisyytenne kanssa, mutta
arvatakseni tuottaa se kehnoa turvallisuutta, sillä Lowestoffe on
siepattu talteen vain siitä, että näytti teille tien Alsatiaan. Jätän
senvuoksi teidän ylhäisyytenne paremman harkinnan varaan, mihin ne
joutuvat, jotka suojaavat teitä täällä, tai saavatko he siitä enemmän
kunniaa vai kiusaa."

"En tahdo toimittaa kellekään kiusaa", selitti loordi Glenvarloch.
"Lähden Whitefriarsista huomenna. Ei, kautta taivaan, lähdenkin jo
tänään."

"Teillä on toivoakseni enemmän älyä vihassanne", haastoi herttua
Hildebrod. "Kuulkaa ensin, mitä minulla on sanottavana teille, ja
jollei kelpo Jack Hildebrod avita teitä nujertamaan niitä kaikkia,
niin älköön hän enää ikinä viskelkö noppia tai nylkekö nahkapoikia!
Ja niinpä, mylord, selkeästi sanoakseni pitää teidän loikata
voittoon."

"Sanojenne täytyy olla vielä selkeämpiä ennen kuin niitä ymmärrän",
huomautti Nigel.

"Mitä lempoa -- peluri, joka hyörii paholaisen luunappulain ja
kuninkaitten kirjain kimpussa, eikä ymmärrä kerjäläisen ranskaa!
Minun pitää siis puhua korutonta moukkien kieltä."

"Puhukaa", sanoi Nigel, "ja lyhyeen, sillä minulla ei ole enää
paljoakaan aikaa teidän varallenne".

"No niin, mylord, aivan lyhyesti siis. Tietääkseni on teillä
pohjoisessa maatila, joka vaihtaa isäntää käteisen lunastusrahan
puutteessa. Kas, te hätkähdätte, mutta sanoinhan jo äsken, että
te ette voi johtaa minua harhaan. Kuningas siis katselee teitä
karsaasti, ja hovi toivottaa teitä taipaleelle, ja prinssi rypistää
teille kulmiansa hattunsa alta, ja suosikki kääntää teille selkänsä,
ja suosikin suosikki --"

"Pitemmälle menemättä, sir", keskeytti Nigel, "entä jos tämä kaikki
on totta, niin mikä on seurauksena?"

"Mikäkö seurauksena?" toisti herttua Hildebrod. "No, se on
seurauksena, että te joudutte suureen kiitollisuuden ja korvauksen
velkaan miehelle, joka toimittaa teille keinot teiskaroidaksenne
hattu kallellaan kuninkaan edessä kuin olisitte Kildaren jaarli,
rehennelläksenne hovilaisille, kohdataksenne prinssin musertavan
katseen rohkein otsin, asettuaksenne suosikkia vastaan, saattaaksenne
hänen apurinsa neuvottomaksi ja --"

"Tuo kaikki kuuluu hyvältä", sanoi Nigel, "mutta miten on se
saatavissa aikaan?"

"Tekemällä teistä Perun prinssin, te Pohjolan ylimys -- sullomalla
vanhan linnanne täyteen hopeaharkkoja -- hedelmöittämällä
vastukselliset vaiheenne kultahiedalla. Teidän tarvitsee vain laskea
paroonikruununne päiväksi tai pariksi erään täkäläisen vanhan Caducan
päähän, tämän talon isännän tyttären hiuksille, niin hallitsette
aarretta, jonka avulla saatte kuntoon kaikki mitä sanoin, ja --"

"Mitä, tahtoisitteko naittaa minut tälle vanhalle neitoselle,
isäntäni tyttärelle?" kummeksui Nigel, kykenemättä suutuksissaankaan
hillitsemään naurunhaluaan.

"Ei, mylord, minä tahdon naittaa teidät viidellekymmenelletuhannelle
Englannin punnalle, sillä vanhalla Trapboisilla on runsaastikin
koossa sen verran. Siinä menettelette armeliaasti vanhusta kohtaan,
sillä muutoin hän menettää kiiltävät kolikkonsa pahemmin tavoin,
koska hänen työpäivänsä on nyt jokseenkin päättynyt, joten hänen
maksupäivänsäkin täytyy olla tulossa."

"Tämä on tosiaan mitä kohteliain tarjous", myönsi loordi
Glenvarloch. "Mutta saanko vedota suorapuheisuuteenne, jalo herttua,
tiedustaakseni vielä, minkätähden luovutatte noin äveriään holhotin
minunlaiselleni muukalaiselle, joka saattaa poistua luotanne
huomenna?"

"Totisesti, mylord", lausui herttua, "tuo kysymys kuulostaa enemmän
Beaujeun ravintolan älykkään haastelun kaltaiselta kuin ainoakaan
teidän ylhäisyydeltänne kuulemani sana, ja järjellistä on teidän
saada vastaus. Mitä vertaisiini tulee, niin minun tarvitsee vain
sanoa, että mistress Martha Trapbois ei huoli heistä ainoatakaan, ei
hengellistä miestä eikä maallikkoa. Kapteeni on kosinut häntä, pappi
samaten, mutta sellaiset eivät kelpaa -- hän tähtää korkeammalle ja
on totta puhuen järkevä nainen, liian syvämielinen ja luonnostaan
ylväänlainen, tyytyäkseen rasvaiseen nahkatakkiin tai hiukioimeen
kauhtanaan. Mitä meihin itseemme tulee, niin meidän on vain
tarvis vihjata, että meillä on kumppani elävien maassa ja -- mikä
tärkeämpää -- että mistress Martha tietää sen. Koska hän ei siis
suostu solmimaan villahippiänsä muulla kuin hienoston rihmalla,
niin pitää teidän, mylord, olla se mies, joka korjaa puoleensa
viisikymmentätuhatta kultarahaa, viideltätuhannelta pukarilta,
salamurhaajalta ja tuhlarilta riistetyn saaliin -- tietysti
vähentäen pääsummasta viitisentuhatta puntaa hyvitykseksi meidän
ruhtinaallisesta neuvostamme ja kannatuksestamme, jota ilman te
Alsatian oloissa havaitsisitte työlääksi voittaa panosta."

"Mutta onko teidän viisautenne harkinnut", kysyi Glenvarloch, "miten
tämä naimakauppa voi auttaa minua nykyisessä ahdingossani?"

"Ka, jollette te saatuanne neljä- tai viisikymmentätuhatta
puntaa massiinne, mylord", vastasi herttua Hildebrod, "kykene
pelastautumaan, niin ansaitsette kaulanne katkaisemisen typeryytenne
tähden ja kätenne hukan saituutenne palkkioksi".

"Mutta kun teidän hyväntahtoisuutenne kerran on ottanut yksityiset
asiani niin vakaasti pohdittavaksi", pitkitti Nigel oivaltaen,
ettei ollut viisasta rikkoa välejään miehen kanssa, joka tavallaan
tarkoitti hänelle pikemmin suosiollisuutta kuin loukkausta, "niin
kenties voitte myös sanoa minulle, miten sukulaiseni ottanevat
vastaan suosittamanne morsiamen?"

"Mitä siihen asiaan tulee, mylord, niin olen aina kuullut teidän
maanmiestenne tietävän yhtä hyvin kuin muutkin ihmiset, mitä heidän
etuunsa sopii. Ja totta puhuakseni en kuulopuheeltakaan tiedä
mitään paikkaa, missä viisikymmentätuhatta puntaa -- ajatelkaa,
viisikymmentätuhatta puntaa -- tekee naisen tervetulleemmaksi
kuin teidän muinaisessa kuningaskunnassanne. Ja pienestä olkapään
kieroudesta puhumatta on mistress Martha Trapbois varsin juhlallisen
ja majesteetillisen näköinen henkilö, jotapaitsi hän hyvinkin
saattaa olla parempaa sukua kuin yksikään aavistaa, sillä vanha
Trapbois ei suurestikaan näytä hänen isältään, ja hänen äitinsä oli
lämminsydäminen, vapaamielisen lainen nainen."

"Minä pelkään", huomautti Nigel, "että se mahdollisuus on hiukan
liian epämääräinen, taatakseen hänelle suotuisaa vastaanottoa
kunnialliseen perheeseen".

"No, siinä tapauksessa, mylord", vastasi Hildebrod, "pidän
luultavana, että hän kyllä pitää puoliaan heidän kanssaan, sillä
rohkenenpa vakuuttaa, että hänellä on kylliksi sisua riittämään koko
heimonne vastapainoksi".

"Siitä saattaa koitua minulle hiukan haittaa", vastasi Nigel.

"Ei hiventäkään -- ei hiventäkään", vastasi kekseliäs herttua.
"Jos hän alkaisi käydä jotenkin sietämättömäksi, mikä on hyvinkin
mahdollista, niin teidän arvoisassa talossanne, jonka oletan
linnaksi, on epäilemättä sekä torneja että vankiluolia, ja te voitte
työntää armaan aviosiippanne jompaankumpaan. Silloin tiedätte
olevanne rauhassa hänen kieleltään, ja hän on silloin ystävienne
halveksumisen joko ylä- tai alapuolella."

"Viisaasti neuvottu ja kaikin puolin kohtuuden mukaan", myönsi Nigel.
"Sellainen pidätys olisi myös sovelias palkka hänen hupsuudestaan,
jos se toimittaa minulle valtaa hänen suhteensa."

"Suositte siis suunnitelmaa, mylord?" kysyi herttua Hildebrod.

"Minun täytyy miettiä sitä vuorokausi", sanoi Nigel. "Ja minä
pyydän teitä järjestämään asiat siten, että minua ei enää häiritä
vieraskäynneillä."

"Me annamme julistuksen kotirauhastanne", lupasi herttua. "Ja
te ette luule", lisäsi hän alentaen äänensä luottamukselliseksi
kuiskaukseksi, "että kymmenentuhatta on liian suuri hyvitys
hallitsijallenne holhuusta?"

"Kymmenentuhatta!" kummeksui loordi Glenvarloch. "Mutta tehän
vastikään sanoitte viisituhatta."

"Ahaa, huomaatteko sen?" virkkoi herttua, koskettaen nenänsä sivua
sormellaan. "Ei, jos olette tarkannut sanojani niin huolellisesti,
niin ajattelettekin asiaa vakavammin kuin luulin, kunnes saitte minut
ansaan. No no, emme me riitele korvauksesta, niinkuin vanha Trapbois
sitä sanoisi. Voittakaa ja ottakaa te neitonen; se ei käy teidän
kasvoillanne ja ryhdillänne vaikeaksi, ja minä pidän siitä huolen,
että teitä ei kukaan häiritse. Minä toimitan julistuksen senaatilta
niin pian kuin se kokoontuu puolipäiväistuntoonsa."

Ja herttua Hildebrod jätti hyvästi.



24. luku.

Tihutyö.


Herttua Hildebrodin peräydyttyä oli Nigelin ensimäisenä vaikutelmana
vastustamaton halu nauraa viisaan neuvojan hankkeelle, joka olisi
siten tahtonut yhdistää hänet iällisyyteen, rumuuteen ja nyreyteen.
Mutta hänen seuraavana tunteenaan oli sääli onnetonta isää ja tytärtä
kohtaan; tämän kurjan tienoon ainoina varakkaina henkilöinä näyttivät
he raakalaismaan rannikolle ajautuneelta haaksihylyltä, jota vain
tuokioksi varjelee ryöstöltä likeisten heimojen keskinäinen kateus.
Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, että hänen oma asumisensa
täällä oli yhtä täpärää ja että alsatialaiset ajattelivat häntä
samassa valossa kuin kohdellaan merenantimia Cornwallin rannikolla
taikka Afrikan erämaissa samoavaa rikasta karavaania, joka on
sikäläisten seutujen riistäjäkansain mielestä _dummalafong_, mikä
merkitsee ahmittavaksi annettua -- kaikille yhteistä saalista.

Nigel oli jo laatinut oman suunnitelmansa vapautuakseen kaikin
mokomin vaarallisesta ja halventavasta asemastaan; pannakseen sen
heti täytäntöön odotti hän vain Lowestoffen sanansaattajan paluuta.
Mutta tätä ei kuulunut, ja sillävälin sai hän kulutetuksi aikaansa
vain tarkastelemalla edellisestä asunnostaan lähetettyjä tavaroitaan,
valitakseen välttämättömimpiä esineitä pieneksi mukaanotettavaksi
kääryksi siltä varalta, että hänen oli poistuttava salaisesti ja
äkkiä. Hän oivalsi nimittäin, että joutuisuus ja huomion välttäminen
olivat erityisen tarpeellisia, jos hän aikoi päästä kuninkaan
puheille, kuten hänen miehuullisuutensa ja etunsakin olivat saaneet
hänet päättämään menettelytavakseen.

Siinä puuhassaan hän havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, ettei
master Lowestoffe ollut pannut tavarain mukaan ainoastaan hänen
pistomiekkaansa ja väkipuukkoansa, vaan pistooliparinkin, jota hän
oli pitänyt matkoillaan; ne olivat kooltaan pienempiä ja mukavampia
kuin isot petronelit eli ratsupistoolit, jotka silloin olivat
yleiseen käytännössä, sillä ne oli tehty kannettaviksi vyössä
tahi taskussa. Vankkojen ja ystävällisten kumppanien puutteessa
rohkaisee miestä parhaiten se tieto, että hän on hyvin aseistettu
tarpeen varalta. Nigel oli hiukan huolestuneesti ajatellut, miten
epävarmaa hänen oli uskaltaa henkeänsä hyökkäyksen sattuessa sen
kömpelön aseen varaan, jonka hän oli saanut Lowestoffelta valepukunsa
täydentämiseksi. Nyt tunsi hän melkein voitonriemuista varmuutta,
kun veti huotrasta oman koetellun kelpo pistomiekkansa, pyyhki sen
nenäliinallaan, tutki sen kärkeä, taivutti sitä pariin kertaan maata
vasten koetellakseen sen karaistua metallia ja lopulta pani sen
takaisin huotraan sitäkin kiireisemmin, kun kuuli kamarinsa ovelta
koputusta eikä halunnut näyttäytyä röyhistelemässä kamarissaan
paljastetuin miekoin.

Hänen vanha isäntänsä sieltä tuli ilmoittamaan hänelle monin
kyyristelevin kumarruksin, että kamarin vuokrana oli kruunu päivässä
ja että se Whitefriarsin tapojen mukaan oli aina maksettava
ennakolta, vaikka hän ei koskaan epäröinyt jättää rahaa viikoksi
tai pariksi taikka kuukaudeksikin sellaisen kunnioitettavan vieraan
kuin master Grahamen haltuun, kunhan koroksi suoritettiin joku
kohtuullinen korvaus. Nigel suoriutui vanhan höperön tungettelusta
heittämällä pöytään kaksi kultarahaa, pyytäen saada käyttää nykyistä
huonettansa kahdeksan päivää, mutta lisäten kuitenkin, että hän ei
arvellut viipyvänsä niin pitkää aikaa.

Säihkyvin silmin ja vapisevin käsin kouraisi saituri rahat.
Tavattomasti mielissään punnitsi hän kolikoita kuihtuneen
sormensa kärjellä, mutta alkoi melkein heti osoittaa, että kullan
omistaminenkin kykenee vain hetkiseksi tyydyttämään sydäntä, joka
kuitenkin mitä kiihkeimmin himoitsee sitä. Ensiksikin saattoivat
kolikot olla vajapainoisia. Hätäisesti otti hän povestaan pienen
vaa'an ja punnitsi ne, ensin yhdessä ja sitten erikseen. Hän hymyili
riemuissaan, kun näki niiden saavuttavan oikean tasapainon -- se
seikka saattoi lisätä hänen voittoaan, jos piti paikkansa yleinen
huhu, että Alsatiassa oli vähän liikkeellä täysipainoisia kultarahoja
ja ettei yksikään lähtenyt pyhäköstä siinä kunnossa.

Toinen pelko häiritsi sitte vanhan saiturin mielihyvää. Hän oli
juuri kyennyt tajuamaan, että Nigel aikoi muuttaa munkkilasta ennen
sen ajan päättymistä, josta hän oli tallettanut vuokramaksun.
Kenties hän siis odotti saavansa osan suorituksestaan takaisin, ja
sellainen saamansa peräyttäminen soveltui vanhan herran mielialaan
kaikkein vähimmin. Hän alkoi oletuksensa varalle ladella estelyitä
tästä aiheesta, luetella erinäisiä syitä, minkä vuoksi kerran
huoneenvuokraan määrätystä rahasta ei voitu osaakaan maksaa
millään ehdolla takaisin isännän kärsimättä siitä suurta haittaa.
Malttamattomaksi käyden tokaisi Nigel hänelle, että rahat olivat
ehdottomasti isännän, hänen ollenkaan tahtomattansa periä siitä
mitään takaisin -- hän vain pyysi vastikkeeksi vapautta saada
oleskella yksinään siinä huoneessa, josta hän oli suorittanut
maksun. Vanhalla Trapboisilla oli vielä kielellään paljon sellaista
lepertelyä, jolla hän oli aikoinaan jouduttanut monen nuoren tuhlarin
häviötä. Hän innostui nyt kiittelemään uuden vieraansa ylvästä ja
anteliasta esiintymistä, kunnes Nigel kärsimättömänä tarttui vanhusta
käteen ja varovasti, mutta vastustamattomasti talutti hänet kamarin
ovelle. Siitä hän työnsi isäntänsä ulos, mutta niin säädyllisesti
ja kohtuullisesti käyttäen voimakkuuttaan, että se toimenpide ei
tuntunut ollenkaan häpäisevältä. Pannen oven lukkoon alkoi hän nyt
menetellä pistooliensa suhteen kuten äsken miekkansa, huolellisesti
tutkien piitä ja hanoja sekä tarkastaen, missä kunnossa hänen
vähäiset ampumavaransa olivat.

Tässä toimessa hänet toistamiseen keskeytti koputus ovelta. Hän
huusi pyrkijää tulemaan sisälle, ollen varma siitä, että Lowestoffen
asiamies oli viimeinkin saapunut. Mutta tulija olikin vanhan
Trapboisin juro tytär, joka jupisi jotakin isänsä erehdyksestä
ja laski pöydälle toisen Nigelin maksamista kultakolikoista,
sanoen yhden kultarahan riittävän täydeksi suoritukseksi hänen
määräämästänsä ajasta. Nigel vastasi maksaneensa rahat ja olevansa
haluton ottamaan mitään takaisin.

"Tehkää sen suhteen sitte miten tahdotte", vastasi hänen emäntänsä,
"sillä tuossa se on ja pysyy minun osaltani. Jos olette niin hupsu,
että maksatte enemmän kuin on järjellistä, niin ei isäni saa olla
sellainen heittiö, että ottaa vastaan."

"Mutta isänne, mistress", intti Nigel, "isänne sanoi minulle --"

"Äh, isäni, isäni", keskeytti toinen, "hän hoiti näitä asioita
silloin kun kykeni. Minä hoidan niitä nyt, ja se saattaa ajan mittaan
olla parempi meille molemmille."

Hän katsoi sitte pöydälle ja huomasi aseet.

"Teillä on aseita, näen", sanoi hän. "Osaatteko käyttää niitä?"

"Kyllä pitäisi, mistress", vastasi Nigel, "sillä se on ollut
toimenani".

"Te olette siis soturi?" tiedusti toinen.

"En vielä sen pitemmälle kuin jokainen maani herrasmies on soturi."

"Niin, se on teidän kunnia-asianne -- leikata köyhien kurkkuja --
kelpo herrasmiehen tehtävä niille, joiden pitäisi suojella heitä!"

"Minä en ole mikään kurkunleikkaaja, mistress", oikaisi Nigel, "vaan
kannan aseita puolustaakseni itseäni ja maatani, jos tulee tarvis".

"Kaunista puhetta kyllä", vastasi Martha, "mutta teidän kerrotaan
olevan yhtä kerkeä kuin muutkin kurjiin kiistoihin, joissa ei teidän
eikä maanne turvallisuus ole uhattuna, ja vakuutetaanpa, että jollei
niin olisi asian laita, ette te tänään olisi pyhäkössä".

"Mistress", selitteli Nigel, "näkisin turhaa vaivaa, jos yrittäisin
saada teidät käsittämään, että miehen kunnia, joka on tai jonka
pitäisi olla hänelle henkeänsä kalliimpi, saattaa usein vaatia ja
pakoittaa meitä vaarantamaan henkemme tai muiden hengen aiheesta,
joka muutoin näyttäisi vähäpätöiseltä".

"Jumalan lait eivät sano mitään sellaisesta", muistutti nainen. "Olen
vain lukenut Sanasta, että sinun ei pidä tappaman. Mutta minulla
ei ole aikaa eikä halua saarnata teille -- täällä saatte tappelua
kylliksenne, jos tekee mielenne, ja hyvä on, jos ette saa sitä
silloin kun olette vähimmin valmistautunut. Hyvästi nyt -- apuvaimo
toimittaa määräyksenne ateriain suhteen."

Hän läksi huoneesta juuri kun Nigel yltyneenä siitä, että hän omaksui
ylvään arvostelun ja moitteen sävyn, oli ryhtymäisillään niin
liikanaiseen väittelyyn kuin todistelemaan kunnian vaatimuksia vanhan
panttilainaajan tyttärelle. Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan
hupsuutta, johon puhdistautumisen into oli ollut vähällä jouduttaa
hänet.

Loordi Glenvarloch turvautui sitte vanhaan apuvaimo Deboraan, saaden
hänen välityksellään välttävän päivällisen. Ainoana haittana oli
hourupään isännän melkein väkinäinen tunkeutuminen itsepintaisesti
antamaan apuansa pöydän kattamisessa. Nigelin oli hiukan työläs
estää häntä siirtämästä pois hänen aseitaan ja muutamia papereitaan
pieneltä pöydältä, jonka ääressä hän oli istunut, ja ainoastaan
jyrkkä ja ehdoton käsky sai ukon pakoitetuksi käyttämään toista
pöytää kattamiseen, vaikka huoneessa oli kaksi.

Saatuaan ukon viimein luopumaan aikomuksestaan huomasi hän vanhan
höperön katseiden pysyvän yhä jännittyneesti kiintyneinä pikku
pöytään, jolla hänen miekkansa ja pistoolinsa olivat. Kaikissa
pikku hommissaankin, joita äijä näytti olevan palvelevaisen halukas
toimittamaan vieraansa hyväksi, käytti hän jokaista tilaisuutta
vilkuakseen noita mielenkiintonsa esineitä kohti ja lähestyäkseen
niitä. Kun Trapbois viimein luuli kokonaan välttäneensä vieraansa
huomion, havaitsi Nigel säröisestä kuvastimesta, jonka kavallusta
vanhus ei ollut ottanut lukuun, hänen todella ojentavan kätensä
pöytään päin. Hän katsoi tarpeettomaksi kursailla sen enempää, vaan
ärjäisi isännälle, että hän ei sallinut kenenkään koskea aseisiinsa,
ja käski hänen lähteä huoneesta. Vanhus alotti jotakin surkeata
puolustelun tapaista, jossa Nigel selvästi eroitti ainoastaan usein
uudistuvan _korvauksen_ ja joka ei hänestä näyttänyt kaipaavan mitään
muuta vastausta kuin toistetun käskyn poistua huoneesta pahempien
seurausten uhalla.

Loordi Glenvarlochia palveleva vanha Hebe kävi hänen puolelleen vielä
elähtäneemmän Ganymedeksen tunkeilua vastaan ja vaati ukko Trapboisia
heti poistumaan huoneesta, uhaten häntä emäntänsä pahastuksella, jos
hän viipyi kauvemmin. Vanhus näytti olevan enemmän hamehallinnon kuin
minkään muun taivutettavissa, sillä apuvaimon uhkaus tehosi häneen
paremmin kuin Nigelin peloittavampi närkästys. Hän peräytyi nurkuen
ja mutisten, ja loordi Glenvarloch kuuli hänen telkeävän käytävän
likeisemmästä päästä ison oven, joka eroitti laajan rakennuksen muut
osat skotlantilaisen asumasta kamarista; tähän oli pääsy isojen
portaiden päästä avautuvalta siltamalta.

Nigel katsoi telkien ja salpojen huolellisen kirskunan, kun
Trapboisin vapiseva käsi veti ne yksitellen paikoilleen, enteeksi
siitä, että ukko ei enää aikonut käydä hänen luonansa illan mittaan,
ja hän oli sydämensä pohjasta hyvillään siitä, että oli vihdoinkin
jäämässä häiritsemättömään yksinäisyyteen.

Vanha vaimo kysyi, oliko mitään muuta tehtävissä hänen
mukavuudekseen, ja tähän asti olikin tosiaan näyttänyt siltä kuin
olisi palvelemisen mieluisuus tai oikeammin hänen odottamansa palkkio
nuorruttanut hänen toimeliaisuuttaan. Nigel halusi kynttilöitä,
tulennoksen sytytettäväksi kamariinsa ja muutamia kalikkakimppuja
asetettavaksi sen viereen, jotta hän voisi pitää sitä vireillä, sillä
häntä alkoi vilustuttaa talon kostea ja alava asema Thamesin lähellä.
Mutta apuvaimon ollessa asiallaan alkoi hän ajatella, miten viettäisi
pitkän yksinäisen illan, joka hänellä oli edessään.

Omat mietteet eivät luvanneet Nigelille suurtakaan hupia, saati
itsetyydytystä. Hän oli pohtinut vaarallista tilaansa kaikilta
mahdollisilta näkökohdilta ja aavisti tarkastuksen uudistuksesta yhtä
vähän hyötyä kuin viihdytystä. Aatosjuoksun kääntämiseksi toiselle
tolalle olivat luonnollisesti kirjat helpoimpana apukeinona, ja
vaikka Nigel, kuten useimmat meistä, oli aikoinaan käyskennellyt
laajojen kirjastojen läpi ja viettänyt pitkiä tovejakin niissä
juuri nimeksikään katsastamatta niiden oppinutta sisältöä, oli hän
nyt sellaisessa asemassa, jossa aivan ala-arvoinenkin nide tuntuu
todelliselta aarteelta. Siivoojatar palasi pian jälkeenpäin, tuoden
kalikkakimppuja ja muutamia puoliväliin poltettuja vahakynttilöitä,
jotka tarpeet luultavasti olivat jonkun kokeneen sisäpalvelijan
todellista tai anastettua omaisuutta; kaksi niistä hän asetti
erimuotoisiin ja -kuosisiin isoihin pronssisiin kynttiläjalkoihin ja
laski muut pöydälle, jotta Nigel saisi uusia niitä mikäli ne paloivat
torveen asti. Hän kuunteli huomaavasti loordi Glenvarlochin pyytäessä
saada kirjan -- millaisen hyvänsä -- illan kuluksi, ja ilmoitti
vastaukseksi, että hän ei tiennyt talossa mitään muita kirjoja kuin
nuoren emäntänsä (kuten hän aina nimitti mistress Martha Trapboisia)
raamatun, jota omistaja ei suostuisi lainaamaan, ja isäntänsä
Järjen Kovasimen, joka oli toinen osa Robert Recordin luvunlaskun
oppikirjaa, liitteenään algebran alkeet tasakko-oppia myöten. Sitä
huvittavaa teosta Nigel kuitenkin kieltäysi ottamasta. Mutta apuvaimo
tarjousi tuomaan hänelle jonkun niteen herttua Hildebrodilta; "se
kelpo herrasmies joskus vilkaisee kirjaa, kun Alsatian valtiotoimet
suovat hänelle sen verran aikaa".

Nigel hyväksyi tarjouksen, ja hänen väsymätön Iriksensä tepsutteli
tähän toiseen tehtäväänsä. Hän palasi tuokion kuluttua risainen
nelitaitteinen nide kainalossaan ja pullo sektiä kädessään, sillä
herttua oli arvellut pelkkää lukemista kuivaksi työksi ja lähettänyt
viinin sille jonkunlaiseksi palan paineeksi, unohtamatta lisätä
sen hintaa aamulliseen tiliin, jolla hän oli jo rasittanut pyhäkön
vierasta.

Nigel tarttui kirjaan eikä kieltäytynyt viinistä, ajatellen
lasillisen tai parin olevan hyvänäkin vaihteluna haeskeluunsa, koska
neste osoittausi todella hienolaatuiseksi. Kiitoksin ja palkkion
vakuutuksin lähetti hän pois köyhän raatajan, joka oli ollut niin
innokas hänen palveluksessaan, kohensi tultansa ja niisti kynttilät.
Sitte hän asetti vanhoista nojatuoleista mukavimman parhaaseen
asentoon liesivalkean ja sen pöydän väliin, jonka ääressä hän oli
aterioinut ja jolla sektisarkka ja kynttilät nyt olivat. Tehtyään
siten haeskelunsa niin ylellisissä olosuhteissa tapahtuvaksi kuin
hänen vallassaan oli, hän alkoi tutkia sitä ainoata teosta, jonka oli
kyennyt hänelle toimittamaan Alsatian herttuallinen kirjasto.

Sisältö oli tavallaan ylimalkaan mielenkiintoista, mutta tuskin
omiaan hälventämään hänen ympäristönsä synkkyyttä. Kirjan nimenä oli
"Jumalan kosto murhasta", mutta se ei luonnollisesti, kuten vanhojen
kirjojen kokoilija helposti arvaa, ollut Reynoldsin tällä mahtavalla
nimellä julkaisema teos, vaan paljoa varhaisempi, vanhan Wolfen
painama ja kustantama; jos siitä olisi nykyään kappale saatavissa,
niin sen hinnaksi maksettaisiin enemmän kuin sen paino kullassa.

Nigel sai pian kyllikseen kirjan kaameista tarinoista ja yritti
paria muuta tapaa illan kuluttamiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta,
mutta yö oli sateinen ja tuulinen; hän yritti parannella tulta,
mutta vitsakimput olivat vihreitä ja savusivat palamatta; ja kun
hän oli luonnostaan kohtuullinen, tunsi hän verensä jonkun verran
kuumenneeksi jo nauttimastansa kanarinviinistä eikä halunnut
pitemmälle käyttää sitä ajankulua. Sitte hän koetti sepittää
kuninkaalle osoitettua kirjelmää, jossa esitti asemansa ja kokemansa
vastukset, mutta hänen sydäntänsä pisti piankin aatos, että anomusta
kohdeltaisiin halveksuen, joten hän viskasi paperin tuleen ja
ikäänkuin epätoivoisena otti jälleen kirjan, jonka oli laskenut
syrjään.

Teos herätti nyt toisessa lukemisessa suurempaa harrastusta kuin
ensimäisellä vilkaisemisen yrityksellä. Niin outoja ja järkyttäviä
kuin kertomukset olivatkin inhimilliselle tunteelle, oli niissä
sitä taikuuden tai lumouksen viehätystä, joka kiinnittää huomion
heräävillä kauhuillaan. Paljon puhuttiin kummallisista ja
hirveistä veritöistä, joilla tunnottomat konnat sekä luontoa että
inhimillisyyttä uhmaten olivat kostonhimossa, kullan tavoittelussa
tai rikollisen kunnianhimon kannustamina murtautuneet elämän
temppeliin. Mutta vielä ihmeellisempiä ja salaperäisempiä tarinoita
tiesi kirja siitä, millä tavoin tuollaisia tihutöitä oli joutunut
ilmi ja kostetuiksi. Eläimet, järjettömät luontokappaleet, olivat
paljastaneet salaisuuden, ja ilman linnut olivat levittäneet tietoa.
Alkuaineet olivat näyttäneet kavaltavan niitä saastuttaneen teon
-- maan kamara oli lakannut kannattamasta murhaajan askelia, tuli
lämmittämästä hänen jähmettyneitä jäseniään, vesi virvoittamasta
hänen kuivuneita huuliansa, ilma huojentamasta hänen läähättäviä
keuhkojaan, kaikki sanalla sanoen todisti murhamiestä vastaan.
Toisissa olosuhteissa vainosi rikollista hänen oma herännyt
omatuntonsa ja toimitti hänet oikeuden eteen, ja muutamissa
kertomuksissa sanottiin haudan auenneen, jotta viattoman uhrin haamu
saattoi haastaa kostoa.

Oli jo myöhäinen yö, ja kirja oli vielä Nigelin käsissä, kun hänen
takanaan riippuva seinäverho häilähti ja siten aiheutunut tuulahdus
liehutti hänen kynttiläinsä liekkiä. Nigel hätkähti ja kääntyi
katsomaan siinä kiihtyneessä ja ärtyneessä mielentilassa, joka hänen
luettavansa laadusta johtui sitäkin helpommin, kun siihen aikaan
juurrutettiin uskonnollisena opinkohtana mieliin jonkun verran
taikauskoisuutta. Jossain määrin järkkyen näki hän vanhan Trapboisin
verettömät kasvot, laihan vartalon ja aaveellisen katsannon, kun
vanhus oli taaskin parhaillaan ojentanut kuivettuneen kätensä pöytää
kohti, jolla hänen aseensa olivat. Vakuutettuna siitä, että tämä
aavistamaton ilmestys ennusti jotain pahaa juonta, Nigel kavahti
jalkeille, tempasi miekkansa, veti sen huotrasta ja ojensi sen
vanhuksen rintaa vasten, tiukaten häneltä, mitä hän teki kamarissa
näin sopimattomalla hetkellä. Trapbois ei ilmaissut pelkoa eikä
hämmästystä, vaan vastasi muutamin epäselvin änkkäyksin, sopertaen
luopuvansa mieluummin hengestään kuin omaisuudestaan. Ymmälle
joutuen ei loordi Glenvarloch tiennyt, mitä ajatella tunkeilijan
vaikuttimista ja miten suoriutua hänestä. Uudestaan yrittäessään
käyttää peloitusta apukeinona kummastutti häntä toinen ilmestys
seinäverhon takaa: Trapboisin tytär saapui lamppu kädessä. Hän näytti
olevan yhtä välinpitämätön vaarasta kuin isänsäkin, sillä Nigeliä
läheten työnsi hän kiivaasti syrjään paljastetun miekan, yrittipä
ottaa sitä hänen kädestäänkin.

"Hävetkää", hän sanoi, "siinä miekkoinenne runsaasti
kahdeksankymmenen ikäistä miestä vastassa! Tämä on skotlantilaisen
herrasmiehen kunniaa! Antakaa se minulle värttinäksi!"

"Peräytykää", käski Nigel. "En tarkoita mitään pahaa isällenne --
mutta minä tahdon tietää, mikä on saanut hänet vakoilemaan kaiken
päivää ja vielä yösydämenäkin aseitteni ympärillä."

"Aseittenne!" toisti tytär. "Voi, nuori mies, koko Lontoon Towerin
asevarasto on hänelle vähäarvoinen viheliäiseen kultakolikkoon
verraten, jonka jätin aamulla nuoren tuhlarin pöydälle, kun tämä oli
liian huolimaton pistämään sitä omaansa kukkaroonsa."

Niin sanoen hän osoitti kultarahaa, joka yhäti koskettomaksi pöydälle
jääneenä oli ollut syöttinä houkuttelemassa vanhaa Trapboisia
niin useasti paikalle. Yönkin hiljaisuudessa oli se välkkynyt
niin ihanasti hänen mielikuvituksessaan, että hän oli kauvan
käyttämättömänä ollutta salakäytävää myöten pujahtanut vieraansa
kamariin, saadakseen hänen nukkuessaan haltuunsa aarteen. Hän
koroitti nyt säröisen ja heikon äänensä korkeimmilleen huudahtaakseen:

"Se on minun -- se on minun! Hän antoi sen minulle korvaukseksi --
ennen kuolen kuin luovun omaisuudestani!"

"Se on tosiaankin hänen, mistress", huomautti Nigel, "ja minä pyydän
teitä palauttamaan sen henkilölle, jolle sen annoin, saadakseni pitää
kamarini rauhassa".

"Minä teen siitä sitte tilin teidän kanssanne", vastasi neitonen,
vastenmielisesti luovuttaen isälleen mammonan annin, johon tämä
kävi käsiksi niinkuin olisivat hänen luisevat sormensa olleet
saaliiseen iskevän haukan kynsiä. Tyytyväisesti muristen kuin vanha
koira ruokkimisen jälkeen, juuri kun se kolmeen kertaan kieppuu
laskeutuakseen levolle, seurasi hän sitte tytärtään seinäverhon
taakse pienestä luiskaovesta, joka tuli näkyviin, kun verhot
vedettiin erilleen.

"Tämä ummistetaan kunnollisesti huomenna", huomautti tytär Nigelille,
puhuen siksi matalalla äänellä, että hänen isänsä vähäkuuloisena ja
saannoksensa hurmaamana ei voinut häntä kuulla. "Tänä yönä pidän
häntä tarkoin silmällä. Toivotan teille hyvää lepoa."

Nämä muutamat sanat lausuttiin kohteliaampaan tapaan kuin hän oli
vielä käyttänyt asukastansa kohtaan, mutta niiden sisältämä toivomus
ei käynyt toteen, vaikka hänen vieraansa meni makuulle heti hänen
poistuttuaan.

Nigel oli hiukan kiihdyksissään illan vaihtelevista tapauksista
eikä päässyt tyyntymään levolle. Hämmästyttäviä ja kiusallisia
aatoksia vyöryi hänen mieleensä kuin vikevänä virtana. Ja mitä
hartaammin hän yritti viihdyttäytyä uneen, sitä loitompana tuntui hän
olevan päämääränsä saavuttamisesta. Hän yritti kaikkia sellaisissa
tapauksissa yleisiä apukeinoja -- laskeskeli yhdestä tuhanteen,
kunnes hänen päätänsä pyörrytti, tähysteli lieden hiillosta, kunnes
silmiä huikaisi, kuunteli tuulen kumeata kohua, taloista ulkonevien
kylttien heiluvaa kitkumista ja siellä täällä haukahtelevien koirien
luskutusta, kunnes hänen korvansakin väsyivät.

Mutta äkkiä kajahti tässä yksitoikkoisuudessa ääni, joka heti
hätkähdytti hänet täydellisesti valveille. Se oli naisen kirkaus.
Hän nousi vuoteellaan istualleen kuuntelemaan, mutta muisti sitten
olevansa Alsatiassa, jonka rauhattomien asukkaiden keskuudessa
kaikenlaiset tappelut olivat tavallisia. Toinen kiljahdus, ja yhä
uudistuen, kuului kuitenkin heti niin likeltä, että hän päätti huudon
varmasti kajahtelevan hänen omassa asuintalossaan, vaikka se kuulosti
etäiseltä ja tukahtuneelta.

Nigel kavahti jalkeille, puki osittain ylleen, sieppasi miekkansa ja
pistoolinsa ja juoksi kamarinsa ovelle. Siellä hän selvästi kuuli
kiljausten uudistuvan kahta vertaa äänekkäämpinä, ja ne tuntuivat
kaikuvan saiturin huoneustosta. Kaiken pääsyn käytävään sulki
tehokkaasti väliovi, jota urhea nuori loordi turhaan ravisteli
kiihkeän kärsimättömänä. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä
salakäytävä. Hän riensi takaisin huoneeseensa ja sai hiukan
työläästi sytytetyksi kynttilän, kovin kiihdyksissään hätähuutojen
toistumisesta, mutta vielä enemmän peljäten niiden vaimenevan.

Hän säntäsi pitkin soukkaa ja mutkittelevaa solaa, kirkumisen
opastamana, joka nyt yhä huikeammin vihloi hänen korviaan.
Laskeutuessaan alas kapeita portaita, joihin käytävä päättyi, hän
kuuli hillittyjä miesääniä, jotka näyttivät rohkaisevan toisiansa.
"Lempo hänet periköön, lyö hänet maahan -- vaienna hänet -- iske
pää mäsäksi!" Hänen emäntänsä ääni kertasi yhä, vaikka nyt melkein
voipuneena, "murhaa" ja "apua". Portaiden juurella oli pieni ovi,
joka myötäsi Nigelin tieltä hänen syöksyessään toiminnan näyttämölle
-- viritetty pistooli toisessa kädessä, kynttilä toisessa ja
paljastettu miekka kainalossa.

Kaksi roistoa oli vaivoin nujertanut tai oikeammin nujertamaisillaan
Trapboisin tyttären, jonka vastarinta näytti olleen mitä
epätoivoisinta, sillä lattialla oli siekaleita hänen vaatteistaan
ja suortuvia hänen tukastaan. Puolustautumisensa näytti hän saavan
maksaa hengellään, sillä toinen konna oli vetänyt esiin ison
kääntöveitsen, kun heidät yllätti Nigelin tulo. Heidän kääntyessään
häntä kohti ampui hän kuoliaaksi veitsen heiluttajan, ja toisen
lähetessä hän linkosi kynttiläjalan konnan päähän ja kävi sitten
ahdistamaan häntä miekallaan. Oli pimeä, ainoastaan kuutamo kumotti
valjuna kajastuksena ikkunasta. Tehottomasti laukaistuaan pistoolinsa
ja pariin kertaan hosuttuansa kalvallaan menetti rosvo rohkeutensa,
hyökkäsi ikkunaan, hyppäsi ikkunalaudan yli ja pakeni. Nigel laukaisi
toisen pistoolinsa umpimähkään hänen jälkeensä ja kysyi sitte
kynttilää.

"Keittiössä palaa kynttilä", vastasi Martha Trapbois maltillisempana
kuin olisi voinut odottaa. "Seis, te ette tunne tietä; minä haen
sen itse. Voi, isäni -- isä-parkani! Tiesin tähän tultavan -- ja
yksistään tuon kirotun kullan takia! Ne ovat _murhanneet_ hänet!"



25. LUKU.

Turvaton.


Kamala näky ilmeni Martha Trapboisin tuodessa valoa. Hänen omat
kuihtuneet ja jurot kasvonsa olivat vääntyneet murheen, pelon ja
vimmastuksen kaikesta hurjuudesta -- mutta viimeksimainittu tunne
oli vallitsevana. Lattialla virui ruumiina rosvo, joka oli heittänyt
henkensä huokaustakaan päästämättä, ja runsaana tulviva veri oli
punannut koko ympäristön. Lähellä makasi toinenkin ruumis, ja sen yli
heittäysi onneton nainen tuskansa kouristamana, sillä siinä oli hänen
kovaonninen isänsä. Seuraavana hetkenä hän kohottausi ylös ja yritti
nostaa ruumista huudahtaen: "Hänessä voi vielä olla henkeä!" Nigel
tuli hänen avukseen, mutta ei voinut olla vilkaisematta avoimeen
ikkunaan. Martha tulkitsi oikein hänen katseensa, terävänäköisenä
kuin ei häntä olisikaan kiihko tai hirmustuminen häirinnyt.

"Älkää peljätkö", hän huudahti, "älkää peljätkö; ne ovat kehnoja
raukkoja, joille miehuus on yhtä tuntematon kuin sääli. Jos minulla
olisi ollut aseita, niin olisin kyennyt puolustautumaan heiltä ilman
apua tai suojelusta. Voi isä-parkaani! suojelus tulee liian myöhään
tälle kylmälle ja kankealle ruumiille. Hän on kuollut -- kuollut!"

Hänen puhuessaan yrittivät he nostaa vanhan saiturin hengetöntä
ruumista, mutta hervottomasta painosta ja jäykistä nivelistä oli
ilmeistä, että häneltä oli elämän viimeinenkin kipinä sammunut.
Nigel etsi haavaa, muttei nähnyt mitään vammaa. Vainajan tytär,
osoittaen suurempaa malttia kuin tyttärellä olisi luullut voivan
olla sellaisena hetkenä, keksi murhan välikappaleen -- jonkunlaisen
huivin, joka oli vedetty niin tiukkaan hänen kaulaansa, että
ensiksikin hänen avunhuutonsa tukahtuivat ja sitte hengityksensä.

Hän avasi surmasilmukan ja laskien vanhuksen ruumiin loordi
Glenvarlochin syliin juoksi noutamaan vettä, alkoholia, hajunesteitä,
siinä turhassa toivossa, että elämä saattoi olla vain sulkeuksissa.
Tyhjäksi se toive tosiaan osoittausi. Hän hieroi vanhuksen ohimoita,
kohotti hänen päätänsä, väljensi yönuttua, sillä hän näytti nousseen
vuoteeltansa kuullessaan konnien tulon, ja lopulta avasi työläästi
hänen lujasti nyrkkiin pusertuneet kätensä. Toisesta putosi tällöin
avain ja toisesta sama kultaraha, jota onneton mies oli vastikään
niin tuskaisesti tavoitellut ja jota hän sielullisten kykyjensä
vaillinaisessa tilassa oli luultavasti tahtonut puolustaa niin
epätoivoisen tarmokkaasti kuin olisi sen määrä ollut välttämätön
hänen suoranaiseen toimeentuloonsa.

"Turhaa kaikki -- turhaa kaikki", huokasi tytär herjeten
hyödyttömistä yrityksistään hengen palauttamiseksi, joka oli
ehdottomasti lähtenyt, sillä murhaajien rajuus oli taittanut niskan.
"Ei auta mikään -- hän on murhattu. Olen aina tiennyt näin käyvän, ja
nyt sen näen!"

Hän sieppasi sitten avaimen ja rahan, mutta ainoastaan viskatakseen
ne uudestaan permantoon huudahtaen: "Kirottuja olkaa te molemmat,
sillä te olette tämän turman aiheuttajat!"

Nigel olisi puhunut -- muistuttanut hänelle, että olisi pitänyt heti
ryhtyä toimenpiteisiin paenneen murhaajan tavoittamiseksi sekä hänen
oman turvallisuutensa varjelemiseksi pahantekijän paluun varalta,
mutta toinen keskeytti hänet tuimasti.

"Olkaa vaiti", hän sanoi, "olkaa vaiti. Luuletteko, etteivät oman
sydämeni ajatukset riitä kiusaamaan minua hulluksi, kun on vielä
tämmöinen näky edessäni! Olkaa vaiti, sanon", kertasi hän yhä
ankarammin; "voiko tytär kuunnella, isänsä murhattu ruumis sylissään?"

Niin syvällisesti kuin loordi Glenvarlochiin vaikuttikin hänen
murheensa voimakkuus, ei hän voinut olla vähemmin tuntematta oman
asemansa tukaluutta. Hän oli laukaissut molemmat pistoolinsa --
rosvo saattoi palata -- tällä oli luultavasti muitakin apureita
kuin se mies, joka oli kaatunut, ja hän olikin tosiaan kuulevinaan
mutinaa ikkunan alta. Hän selitti kumppanilleen pikaisesti, miten
välttämätöntä oli hankkia ampumavaroja.

"Olette oikeassa", myönsi toinen hieman halveksivasti, "ja olettekin
uskaltanut jo enemmän kuin olisin koskaan voinut miehestä edellyttää.
Menkää ja pitäkää huolta itsestänne, koska se on aikeenanne --
jättäkää minut kohtalooni."

Pysähtymättä tarpeettomaan väittelyyn kiirehti Nigel omaan
huoneeseensa salakäytävää myöten, otti mukaansa ampumavaroja ja
palasi yhtä joutuisasti, itsekseen ihmetellen, miten tarkoin hän
pimeässä suoriutui vain kertaalleen kulkemansa solan kaikista
käänteistä ja vielä näin rajun kiihtymyksen hetkenä.

Takaisin tullessaan hän näki onnettoman naisen seisovan kuin
patsaana isän ruumiin ääressä, jonka hän oli oikaissut lattialle,
peitettyään kasvot hänen kaapunsa liepeellä. Hän ei ilmaissut
kummastusta eikä mielihyvää Nigelin paluusta, vaan lausui tälle
levollisesti: "Valitukseni on vaikerrettu -- mennyttä on murheeni --
ainakin kaikki se suru, jota ihmiset koskaan voivat minusta havaita.
Mutta minä tahdon oikeutta, ja se kurja konna, joka surmasi tämän
avuttoman vanhus-poloisen, kun hänellä luonnon lakien mukaan ei ollut
vuottakaan elontaivalta jäljellä, ei saa pitkää aikaa raskauttaa
maan pintaa hänen jälkeensä. Muukalainen, jonka taivas on lähettänyt
edistämään tälle teolle varattua kostoa, menkää Hildebrodille --
siellä valvotaan kaiken yötä mässäyksissä -- kutsukaa hänet tänne
-- hänet sitoo velvollisuutensa apuun, jonka hän tietää kykeneväni
palkitsemaan, eikä hän rohkene eikä saa siitä kieltäytyä. Miksi
viivyttelette? -- menkää heti."

"Menisin kyllä", selitti Nigel, "mutta minua peloittaa jättää teitä
yksiksenne; rosvot saattavat palata, ja --"

"Totta, aivan totta", vastasi Martha, "hän saattaa palata, ja vaikka
minä en paljoakaan välitä siitä, murhaako hän minutkin, voisi hän
saada haltuunsa sen, mikä on häntä enimmin houkutellut. Pitäkää
tämä avain ja kultaraha; ne ovat molemmat tärkeitä -- puolustakaa
henkeänne, jos karataan kimppuunne, ja jos tapatte sen roiston, teen
teistä rikkaan. Minä lähden itse hakemaan apua."

Nigel olisi väittänyt vastaan, mutta hän pujahti samassa tiehensä,
ja silmänräpäyksen kuluttua kuuli nuori loordi ulko-oven paukahtavan
kiinni hänen jälkeensä. Hetkiseksi aikoi hän seurata turvatonta,
mutta muistaessaan välimatkan hyvinkin lyhyeksi Trapboisin talosta
Hildebrodin kapakkaan päätti hän avunhakijan tuntevan sen paremmin
kuin hän ja kokevan vain vähäistä vaaraa tuolla taipaleella, joten
hänen oli paras jäädä siksi aikaa vartioimaan, kuten tarmokas nainen
oli neuvonut.

Tuollaisiin kohtauksiin tottumattomalle ei ollut suinkaan mieluista
jäädä huoneeseen kahden ruumiin seuraan, jotka olivat vastikään
olleet eläviä ja hengittäviä miehiä ja saaneet vajaan puolen tunnin
aikana väkivaltaisen kuoleman, toinen salamurhaajan kädestä ja
toinen, jonka veri vielä virtasi kurkussa olevasta haavasta ja
tahrasi hurmeella koko ympäristöä, katsojan omasta väkivallanteosta,
vaikka se olikin ollut oikeutettu. Inhoten ja taikauskoisesti
vavahtaen käänsi hän kasvonsa pois noista kurjista kuolevaisuuden
jäännöksistä ja havaitsi sen tehtyään, että kaameiden nähtävien
läsnäolon tietoisuus teki niiden näkymättöminä ollessa hänen olonsa
vielä tukalammaksi kuin oli tuijottavien ja elottomien silmäparien
katseleminen ollut. Mielikuvitus myös piti tavallista ilvettään hänen
kanssaan. Milloin oli hän kuulevinaan hengettömän saiturin kuluneen
yönutun kahisevan, milloin surmatun rosvon koukistavan jalkaansa ja
raapaisevan saappaallaan permantoa ikäänkuin kohoutumaisillaan, ja
toisin ajoin hän luuli eroittavansa palanneen heittiön askeleita
ja kuisketta sen ikkunan takaa, josta hän oli äsken paennut.
Käydäkseen viimeksimainittua todellisinta vaaraa vastaan sekä
torjuakseen kauhuja, joita muut tunteet yrittivät saada hiipimään
hänen sieluunsa, astui Nigel ikkunaan, ja suuresti ilahutti
häntä silloin se havainto, että useiden soihtujen loimu valaisi
katua. Äänten sorinasta päättäen seurasi niitä joukko henkilöitä,
näköjään aseistettuina luikuilla ja pertuskoilla sekä saattamassa
Hildebrodia, joka oli matkalla tutkimaan rikosta ja sen asianhaaroja,
ei haaveellisessa herttuanarvossaan, vaan todellisessa virassaan,
Whitefriarsin vapaaksi pyhäköksi julistetun yhteiskunnan voutina.

Kummallisena ja surettavana vastakohtana oli nähdä nuo keskiyön
pahimmasta mellastuksesta häirityt mässääjät saapumassa tällaiselle
näyttämölle. He tuijottelivat toisiinsa ja edessään näkyviin verityön
jälkiin tylsin katsein, hoipertelivat epävarmoin askelin verestä
liukkaalla lattialla, heidän meluava rähinänsä vaimeni sopertelevaksi
supatukseksi, ja luontonsa lannistuessa näystä, samalla kun heidän
aivonsa olivat vielä väkijuomien tyhmistyttäminä, näyttivät he
unissakävelijöiltä.

Vanha Hildebrod oli poikkeuksena yleisestä tilasta. Tuo karaistunut
tynnyri oli täpötäynnäkin kaikin ajoin liikuntakykyinen, kun sattui
riittävän voimakas vaikutin panemaan hänet kierimään. Hän näytti
suuresti järkkyneeltä näkemästänsä, ja niinpä ilmenikin hänen
toimenpiteissään enemmän säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä kuin
hänen olisi voinut otaksua kykenevän osoittamaan minkäänlaisessa
tilanteessa. Tytärtä kuulusteltiin ensin. Ihmeteltävän täsmällisesti
ja selvästi selitti tämä, miten hänet oli hälyttänyt isänsä
huoneesta kuulunut rynnistyksen melu, ja sitäkin kerkeämmin, kun
hän oli erityisesti pitänyt isäänsä silmällä, ollen huolissaan
hänen terveydentilastaan. Saapuessaan paikalle oli hän nähnyt
vanhuksen sortuvan kahden miehen nujertamana, joiden kimppuun hän
hyökkäsi niin raivokkaasti kuin kykeni. Kun heidän kasvonsa olivat
noettuja ja ryhtinsä valeasun muuttamia, ei hän voinut väittää noin
kamalan kiihdyttävän hetken kiireessä tunteneensa heistä kumpaakaan
ennen näkemäkseen henkilöksi. Hän ei muistanut paljoakaan muuta
kuin kuulleensa laukauksia, kunnes huomasi olevansa kahden kesken
vieraansa kanssa ja näki toisen rosvon paenneen.

Loordi Glenvarloch kertoi osuutensa niinkuin me olemme selittäneet
sen lukijalle. Siten kuultuaan suoranaiset todistukset tutki
Hildebrod huoneustoa. Hän havaitsi konnien tunkeutuneen sisälle
ikkunasta, josta eloonjäänyt oli livistänyt tiehensä; kummalliselta
kuitenkin tuntui, että he olivat siinä onnistuneet, sillä
ikkuna oli suojattu vankoilla rautakangilla, jotka vanhalla
Trapboisilla oli tapana omin käsin sulkea illan tullen. Tutkija
merkitsi hyvin huolellisesti muistiin, missä kunnossa kaikki oli
huoneessa, ja tarkasteli surmatun rosvon kasvonpiirteitä. Tämä oli
puettu matruusiksi, mutta kasvot olivat kaikille läsnäolijoille
tuntemattomat. Hildebrod lähetti sitte hakemaan alsatialaisen
haavurin, jonka paheet olivat tehneet tyhjäksi mitä hänen taitonsa
olisi voinut saada aikaan hänen hyväkseen ja määränneet hänet
harjoittamaan ammattiansa tällä kurjalla seudulla. Hän sai
tutkiakseen ruumiita ja laatiakseen virallisen lausunnon näiden
kuolintavasta. Huivikaan ei välttänyt oppineen tuomarin huomiota,
ja kuunneltuaan kaikkea asiasta tiettyä ja arveltua sekä kerättyään
kaikki verityöhön näköjään kuuluvat todisteet hän määräsi kamarin
oven lukittavaksi seuraavaan aamuun. Vieden sitte murhatun miehen
onnettoman tyttären keittiöön, missä ei ollut ketään muuta saapuvilla
kuin loordi Glenvarloch, hän kysyi tältä vakavasti, eikö hän
erityisesti epäillyt ketään tämän työn tekijäksi.

"Ettekö _te_ epäile ketään?" vastasi Martha katsoen häneen tiukasti.

"Kenties, mistress, mutta minun tehtävänäni on esittää kysymyksiä,
teidän vastata niihin. Se on pelin sääntönä."

"No, minä epäilen miestä, joka käytti tuota huivia. Ettekö tiedä,
ketä tarkoitan?"

"Ka, jos vaaditte minua tunnustamaan väriä, niin täytyyhän minun
sanoa nähneeni kapteeni Peppercullilla tuollaisen, ja hän ei ole mies
vaihtamaan asuansa usein."

"Lähettäkää siis partiojoukko liikkeelle", esitti Martha, "ja
otattakaa hänet kiinni".

"Jos se oli hän, niin hän on jo kaukana; mutta minä asetun yhteyteen
korkeamman vallan kanssa", vastasi tuomari.

"Te soisitte hänen pääsevän pakoon", väitti toinen tähystäen häntä
ankarasti.

"Kautta pikarin ja piiraan", vakuutti Hildebrod, "jos asia minusta
riippuisi, niin se nyrhivä kurkunleikkaaja killuisi yhtä korkealla
kuin ikinä Haman -- mutta antakaa minun ottaa oma aikani. Hänellä on
ystäviä meidän joukossamme, sen tiedätte hyvin -- ja kaikki, joiden
pitäisi auttaa minua, ovat päissään kuin pelimannit."

"Minä tahdon kostoa, -- minun _täytyy_ saada se", sanoi Martha, "ja
varokaa leikittelemästä minun kanssani".

"Leikittelemästäkö! Mieluummin leikkisin ärsytetyn naaraskarhun
kanssa. Sanon teille, mistress, olkaa vain kärsivällinen, kyllä me
hänet nappaamme. Minä tiedän kaikki hänen tyyssijansa, eikä hän
voi pitkää aikaa pidättyä niistä; ja minä toimitan kaikki loukut
vireeseen häntä varten. Te ette voi jäädä oikeuden puutteeseen,
mistress, sillä teillä on keinot sen saamiseen."

"Niistä keinoista saavat osuutensa ne, jotka auttavat minua
kostossani", lupasi Martha.

"Kylliksi sanottu", arveli Hildebrod. "Ja nyt kehoitan teitä
lähtemään meille ja nauttimaan jotakin kuumaa -- kolkoksi käy teille
täällä yksinänne."

"Lähetän noutamaan vanhaa apuvaimoamme", vastasi Martha, "ja
sitäpaitsi asuu täällä tämä vieras herrasmies".

"Hm, hm -- vieras herrasmies!" virkkoi Hildebrod, vetäen Nigelin
hiukan syrjään. "Luullakseni on kapteeni luonut vieraan herrasmiehen
onnen, tehdessään rohkean hyökkäyksen omansa tavoittamiseksi. Voin
sanoa teidän arvoisuudellenne -- ylhäisyydeksihän en saa teitä
puhutella -- että satunnainen vihjaukseni teille tänään antamastani
suosituksesta luullakseni pani tuon rasvaisen nahka- ja rautaroiston
valttaamaan näin karkeasti. Sen parempi teille -- saatte rahat ilman
appi-ukkoa. Toivoakseni täytätte välipuheen?"

"Oli paha, että sanoitte kellekään mitään niin järjettömästä
suunnitelmasta", moitti Nigel.

"Vai järjettömästä! Mitä, luuletteko, että hän ei huoli teistä?
Ottakaa hänet kyyneleissään, mies -- ottakaa kyyneleissään. Antakaa
minun kuulla itsestänne huomenna. Hyvää yötä, hyvää yötä -- nyökkäys
on yhtä hyvä kuin työkkäys. Minun täytyy ryhtyä sinetitsemään ja
lukitsemaan viran puolesta. Mutta tämä julma työhän on haihduttanut
kaikki mielestäni -- täällä on mr. Lowestoffen lähettämä mies
tiedustanut teitä. Koska hän vakuutti asiaansa tuiki kiireelliseksi,
niin senaatti pani hänet juomaan vain pari mitallista, ja hän oli
tulossa kolkuttamaan kortteeriinne, kun tämä häly nousi. Hei, ystävä,
tuossa on master Nigel Grahame."

Vihreään nukkasametti-nuttuun puettu laattahihainen nuori mies,
joka näytti soutajalta, lähestyi Nigeliä ja viittasi hänet syrjään,
herttua Hildebrodin hyöriessä paikasta toiseen harjoittamassa
virkavaltaansa ja pitämässä silmällä ikkunain ummistamista ja
huoneen ovien sulkemista. Lowestoffen sanansaattajan viestit eivät
olleet aivan hauskoja, hänen kohteliaasti supattaessaan niitä
Nigelille. Master Lowestoffe nimittäin rukoili häntä pitämään
huolta turvallisuudestaan heti poistumalla Whitefriarsista,
sillä loordi ylituomari oli julistanut vangitsemiskäskyn hänen
kiinniottamisekseen, ja se aiottiin panna täytäntöön aamulla,
käyttäen apuna muskettisotureita sellaisena joukkona, että
alsatialaiset eivät rohkenisi sitä vastustaa, jos haluaisivatkin.

"Ja niinpä, hyvä herra", ilmoitti vesiteiden taivaltaja, "on sovittu,
että veneeni on odotettava teitä tuolla lakikoulun rantaportaiden
edessä kello viideltä aamulla, ja jos tahdotte livahtaa tiehenne
verikoirilta, niin se käy kyllä laatuun".

"Miksei master Lowestoffe kirjoittanut minulle?" kysyi Nigel.

"Voi, se kelpo mies on itse hyvässä tallessa ja yhtä vähän
tekemisissä kynän ja musteen kanssa kuin olisi hän pappi."

"Lähettikö hän minulle mitään tunnusta?" tiedusti Nigel.

"Tunnustako! Kyllä, oikein -- pätevänkin tunnuksen, jollen ole sitä
unehuttanut", vastasi mies. Hän kohautti housujensa vyötärystä
ja virkkoi sitte: "Niin, jo sainkin kiinni -- teidän piti uskoa
minua, koska nimenne kirjoitettiin Grahamen sijasta O:lla. Sillä
lailla se muistaakseni kuului. No, tapaammeko kahden tunnin
kuluttua, kun vuorovesi kääntyy, viilettääksemme alas virtaa kuin
kaksitoista-airoinen saima?"

"Tiedättekö, missä kuningas on tällähaavaa?" tokaisi loordi
Glenvarloch.

"Kuningasko! Ka, hän matkusti alas Greenwichiin eilen virtaa myöten
niinkuin ainakin ylväs hallitsija, joka tahtoo kellua vesillä missä
vain voipi. Hänen piti metsästellä tämän viikkoa, mutta siihen
aikeeseen sanotaan tulleen jotain mutkaa; ja prinssi ja herttua ja ne
kaikki siellä Greenwichissä pitävät hauskaa kuin särkiparvi."

"No", vastasi Nigel, "minä varustaudun lähtemään viideltä; tule sinä
tänne kantamaan tamineitani".

"Kyllä, kyllä, master", vastasi mies ja poistui talosta, lyöttäytyen
herttua Hildebrodin hälisevien saattolaisten seuraan, näiden ollessa
peräytymismatkalla. Valtias pyysi Nigeliä telkeämään ovet jälkeensä
ja kuiskasi viitaten naiseen, joka istui hiipuvan tulen ääressä
ojennetuin raajoin kuin kuoleman kosketuksen jo kahlitsemana:
"Muistakaa tikkinne ja kauppanne, taikka minä leikkaan jousestanne
jänteen ennen kuin voitte sitä pingoittaa."

Syvästi pahastuneena suunnattomasta raakamaisuudesta, joka saattoi
suositella moisten tarkoitusperien ajamista noin säälittävään asemaan
joutuneen henkilön suhteen, hillitsi loordi Glenvarloch itseänsä
kuitenkin sikäli, että vastaanotti neuvon äänettömänä ja noudatti
sen edellistä osaa, huolellisesti teljeten oven herttua Hildebrodin
ja hänen saattueensa jälkeen, samalla kun hän itsekseen toivoi
pääsevänsä näkemästä heitä enää koskaan tai kuulemastakaan mitään
heistä. Hän palasi sitte keittiöön, jossa onneton vaimo yhä istui
hievahtamattomana kuin horroksiin vaipunut, kädet yhä kouristuneina,
silmät tuijottavina ja raajat jäykkinä. Liikutettuna hänen
asemansa johdosta ja surkutellen hänen turvatonta tulevaisuuttaan
yritti Nigel kaikin keinoin herättää häntä ympäristön tajuntaan,
saadenkin nähtävästi viimein hälvennetyksi hänen tylsyytensä ja
valveutetuksi hänen huomaavaisuutensa. Nigel kertoi hänelle sitte
tekevänsä lähtöä Whitefriarsista parin tunnin kuluttua, selittäen
olevansa epätietoinen vastaisesta määräpaikastaan, mutta hartaasti
haluavansa tietää, saattoiko hän edistää yksinäisen naisen suojelusta
ilmoittamalla jollekulle ystävälle hänen asemansa tai muutoin. Hiukan
työläästi näytti toinen käsittävän hänen tarkoituksensa ja kiitti
häntä tavalliseen lyhyeen ja juroon tapaansa. "Te saatatte tarkoittaa
hyvää", hän sanoi, "mutta teidän pitäisi tietää, että kurjilla ei ole
ystäviä".

"En suinkaan tahtoisi olla tunkeileva", puolustausi Nigel, "mutta kun
aion juuri lähteä munkkilasta --"

Toinen keskeytti hänet.

"Aiotte lähteä munkkilasta? Minä tulen mukaan."

"Tekö mukaan!" huudahti loordi Glenvarloch.

"Niin", vastasi toinen, "kyllä minä taivutan isäni jättämään
tämän murhaluolan". Mutta puhuessaan hän tarkemmin muisti, mitä
oli tapahtunut. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti kamalaan
nyyhkytysten, voikerrusten ja valitusten puuskaan, joka päättyi
sitäkin rajumpaan hermotäristyksen kohtaukseen, kun hän oli
tavattoman voimakas ruumiiltaan ja sielultaan.

Järkkyneenä, hämillään ja kokemattomana oli loordi Glenvarloch
lähtemäisillään talosta hakemaan lääkärin tai ainakin jonkun naisen
apua. Mutta purkauksensa hiukan heikennettyä piteli potilas toisella
kädellään häntä kiinni hihasta ja peitti kasvonsa toisella, vuolaan
kyynelvirran herahtaessa huojentamaan murhetta, joka oli kiihdyttänyt
häntä niin väkivaltaisesti.

"Älkää jättäkö minua", hän pyysi, "älkää jättäkö minua, älkääkä
kutsuko ketään. En ole koskaan ennen ollut tällaisena, enkä olisi
nytkään", puolustausi hän suoristautuen istuallaan ja pyyhkien
silmiänsä esiliinalla, "en nytkään -- mutta -- mutta hän rakasti
_minua_, jollei rakastanutkaan mitään muuta inhimillistä. Kuolla
sillä tavoin, ja moisissa käsissä!"

Ja taaskin valtasi onnettoman naisen surunpurkaus, joka
korkeimmilleen kiihtyneenä säesti kyyneleitä niiskutuksella,
voivotuksella ja kaikella naisellisen murheen ylenpalttisuudella.
Vihdoin hän sai vähitellen takaisin luontaisen levollisuutensa
yksivakaisuuden ja säilytti sen ikäänkuin päättäväisyyden
väkinäisellä ponnistelulla, puhuessaan torjuen hermotäristyksen
uudistuvia oireita sellaisella rynnistelyllä, jolla tiedetään
kaatuvatautisten siirtävän tuonnemmaksi setkiensä uudistumista.
Mutta niin luja kuin hän olikin luonnostaan, ei hän kyennyt niin
ehdottomasti voittamaan hermostonsa vikautumista, ettei hän olisi
kokenut rajuja vapistuksia, jotka minuutin tai pari kerrallaan
pudistelivat hänen koko ruumistaan kauhistuttavasti. Nigel unohti
oman asemansa ja kaiken muunkin siinä harrastuksessa, jota herätti
hänen edessään kärsimyksissä taisteleva nainen, vaikuttaen ylvääseen
mieleen sitäkin syvällisemmin, kun onneton itse yhtä ylväänä näytti
päättäneen jäädä mahdollisimman vähäiseen velkaan muiden ihmisyydelle
tai säälille.

"Ei ole minulla tapana olla tällaisena", puolusteli hän yhä, "mutta
-- mutta -- luonto tahtoo säilyttää valtansa niiden hauraiden
olentojen suhteen, jotka se on muodostanut. Teihin, sir, on minulla
jonkun verran oikeutta, sillä ilman teitä en olisi elänyt tämän
kamalan yön yli. Soisin apunne tulleen joko varhaisemmin tai
myöhemmin -- mutta te _olette_ pelastanut minut elämään, ja teidän
velvollisuutenne on auttaa sen tekemisessä minulle siedettäväksi."

"Jos vain osoitatte minulle, miten se käy päinsä", vastasi Nigel.

"Sanotte olevanne lähdössä täältä hetimiten -- viekää minut
matkassanne", esitti turvaton. "Omin ponnistuksin en ikinä pelastu
tästä rikoksen ja kurjuuden erämaasta."

"Voi, mitä voisin tehdä hyväksenne?" pahoitteli Nigel. "Oma tieni,
jolta minun ei sovi poiketa, johtaa minut luultavasti vankityrmään.
Mutta kyllähän voisin kuljettaa teidät täältä kanssani, jos sittemmin
voisitte turvautua johonkuhun ystävään."

"Ystäväänkö!" huudahti toinen. "Ei ole minulla ainoatakaan -- ne ovat
aikapäiviä heittäneet meidät syrjään. Kuolleista noussut aave olisi
tervetulleempi kuin minä niiden ovilla, jotka ovat tehneet meistä
eron; ja jos he olisivat halukkaita palauttamaan minulle ystävyytensä
nyt, halveksisin minä sitä, syystä että he peräyttivät sen häneltä --
häneltä" -- häntä kohtasi ankara kiihtymys, jonka hän sai hillityksi,
jatkaen lujasti -- "_häneltä_, joka makaa tuolla. Minulla ei ole
yhtään ystävää." Hän vaikeni toviksi, mutta lisäsi sitten äkkiä
kuin jotakin muistaen: "Ei ole ystävää, mutta minulla on sitä,
millä voi ostaa montakin -- minulla on tilaisuus ostaa sekä ystäviä
että kostajia. Hyvä, että tulin ajatelleeksi; minun ei sovi jättää
sitä petturien ja konnien saaliiksi. Vieras, teidän on palattava
tuohon huoneeseen. Astukaa sen läpi rohkeasti hänen -- tarkoitan
makuuhuoneeseen ja työntäkää makuusija syrjään; kumpaisenkin patsaan
alla on messinkilevy kuin kannattamassa painoa, mutta teidän on
kohdistettava huomionne vasemmanpuoleiseen, seinänviereiseen
-- painakaa levyn nurkkaa, niin se ponnahtaa ylös ja paljastaa
avaimenreiän, jota varten tämä avain on tehty. Lukon avattuanne
nostatte ylös salaluukun, ja lattiaontelosta löydätte pienen kirstun.
Tuokaa se tänne; sen pitää saattaa minua matkallani, ja kummallista
on, jollei sen sisältö saa lunastetuksi minulle turvapaikkaa."

"Mutta nuo ihmiset ovat lukinneet välioven", muistutti Nigel.

"Se on totta, minä unohdin; heillä oli epäilemättä syynsä siihen",
vastasi toinen. "Mutta salakäytävä teidän huoneestanne on avoinna, ja
te voitte mennä sitä tietä."

Loordi Glenvarloch otti avaimen, ja hänen sytyttäessään lampun
valaistakseen tietänsä kuvastui hänen kasvoillaan vastahakoisuutta
saamaansa tehtävään.

"Te pelkäätte?" huomautti mistress Martha. "Siihen ei ole mitään
syytä; murhaaja ja hänen uhrinsa ovat molemmin joutuneet lepoon.
Rohkaistukaa, minä lähden teidän kanssanne itse -- ettehän tunne
joustimen rakennetta, ja kirstukin on teille liian painava."

"Ei hätää, ei hätää", vastasi loordi Glenvarloch häpeissään toisen
antamasta tulkinnasta sille hetkelliselle epäröimiselle, joka johtui
vastenmielisyydestä katsella mitään kamalaa; se on useinkin ominaista
niille hienoille luonteille, jotka ovat viimeiset pelkäämään mitään
pelkästään vaarallista. "Toimitan asianne niinkuin haluatte, mutta
mitä teihin tulee, niin teidän ei sovi -- te ette voi lähteä tuonne."

"Minä voin -- ja tahdon", vakuutti toinen. "Olen tyyntynyt. Sen
saatte nähdä." Hän otti pöydältä keskeneräisen ompelutyön ja pujotti
vakaasti ja levollisesti hienoon silmäneulaan silkkirihman. "Olisinko
kyennyt tuohon", sanoi hän hymyillen vielä aaveellisemmin kuin oli
äsken epätoivoissaan tuijotellut, "jolleivät sydämeni ja käteni olisi
olleet vakaat?"

Hän riensi sitte joutuisasti edellä ylös portaita Nigelin
kamariin ja samaa vauhtia pitkin salakäytävää ikäänkuin peljäten
päättäväisyytensä masentuvan ennen aikeensa toteutumista. Portaiden
juurella hän pysähtyi hetkiseksi ennen kuin astui murhahuoneeseen,
mutta kiirehti sitte hätäisesti sen takana sijaitsevaan
makuukamariin, kintereillään loordi Glenvarloch, jonka vastahakoisuus
lähestymään veristä näyttämöä kokonaan häipyi murhenäytelmästä
eloonjääneen herättämään huolestukseen.

Martha Trapboisin ensimäisenä toimenpiteenä oli vetää syrjään
isänsä vuoteen uutimet. Makuuvaatteet oli heitetty hajalleen,
epäilemättä vanhuksen kavahtaessa unestaan vastustamaan roistojen
tunkeutumista viereiseen huoneeseen. Kovassa patjassa osoitti vain
aivan matala syvennys, missä vanhan saiturin näivettynyt ruumis oli
levännyt. Tytär vaipui vuoteen viereen, liitti kätensä ristiin ja
rukoili taivaalta lyhyeen ja hartaasti tukea murheeseensa ja kostoa
ilkiöille, jotka olivat tehneet hänet isättömäksi. Hiljaa mutistu
ja vielä lyhyempi anelu pyysi taivaan armoa vainajan sielulle
ja kristikunnan suuren sovintotyön nimessä anteeksiantoa hänen
synneilleen.

Täytettyään tämän hurskaan velvollisuuden antoi hän Nigelille merkin
tulla avuksi, ja työnnettyään syrjään raskaan makuusijan näkivät
he Marthan mainitseman messinkilaatan. Tämä painoi joustinta,
jolloin laatta heti ponnahti ylös ja paljasti avaimenreiän sekä ison
rautarenkaan. Tästä nostettuaan ylös salaluukun he näkivät pienen
rautaisen kirstun, joka osoittausikin niin peräti painavaksi, että
Nigelille olisi kenties tuskin käynyt mahdolliseksi kohottaa sitä
yksinään, niin voimakas kuin hän olikin.

Heidän pantuaan kaikki takaisin paikoilleen kävi Nigel käsiksi
taakkaansa, kumppaninsa avustaessa häntä parhaansa mukaan. Siten
saatiin kirstu kannetuksi viereiseen huoneeseen, missä virui sen
kurja omistaja tunnottomana äänille ja seikoille, jotka varmasti
olisivat keskeyttäneet hänen pitkän viimeisen unensa, jos sitä olisi
voinut mikään maallinen häiritä.

Tytär astui hänen ruumiinsa ääreen, vieläpä rohkeni siirtää syrjään
hurstinkin, joka oli säädyllisesti levitetty sen yli. Hän laski
kätensä sydämelle, mutta tykähdystäkään ei tuntunut -- piteli hänen
huulillaan höyhentä, joka ei häilähtänyt -- suuteli sitte hartaan
kunnioittavasti valjun otsan pullistuneita suonia ja lopuksi
kuihtunutta kättä.

"Soisin sinun kuulevan minua, isä", virkkoi hän. "Tahtoisin
viihdyttää mieltäsi valallani, että kun nyt pelastan, mitä sinä pidit
enimmin arvossa maan päällä, niin se tapahtuu vain saadakseni surmasi
kostetuksi."

Hän levitti peitteen paikoilleen ja kyyneleettä, huokauksetta tai
enää sanaakaan virkkamatta ryhtyi jälleen ponnistuksiinsa, kunnes
he olivat yhdessä kuljettaneet aarrelaatikon loordi Glenvarlochin
makuuhuoneeseen. "Sen on kuljettava teidän tavaroinanne", hän sanoi.
"Olen kyllä valmis heti kun soutumies saapuu."

Hän peräytyi. Nähden lähtöhetken lähenevän repäisi loordi Glenvarloch
alas osan vanhaa seinäverhoa peitteeksi, jonka hän nuoritti kirstun
ympäri, jotta sen erikoinen muoto ja huolellinen lujitus ristiin
rastiin kiinnitetyillä teräsvanteilla ei herättäisi epäluuloja sen
sisältämistä kalleuksista. Tämän varokeinon jälkeen hän vaihtoi
renttumaisen asunsa, jonka oli omaksunut Whitefriarsiin tullessaan,
arvollensa soveliaampaan pukuun ja heittäysi sitte vuoteelleen
odottamaan soutajan kutsua, kykenemättömänä nukkumaan, vaikka olikin
yön tapausten uuvuttama.



26. LUKU.

Aavistamaton auttaja.


Harmaa tai oikeastaan kelmeä kajastus alkoi kuultaa Whitefriarsin
usmien läpi, kun hiljainen koputus onnettoman saiturin ovelta
ilmoitti venemiehen tulleen. Loordi Glenvarloch tapasi ulko-ovella
saman miehen, jonka oli nähnyt yöllä, mutta hänellä oli nyt mukanaan
kumppani.

"Hei, no, master, lähdettäisiinköhän vesille", lausui toinen heistä
järeänä, mutta pontevana kuiskauksena; "luode ja vuoksi eivät vuota
kenenkään vuoksi".

"En tahdokaan odotuttaa itseäni", sanoi loordi Glenvarloch; "mutta
minun on otettava mukaani muutamia tavaroita".

"Niinhän tietenkin -- yksikään ihminen ei nyt enää tilaa airoparia,
Jack, jollei hän aio lastauttaa ruuhta kuin kuuden hevosen vedettäviä
vankkureita. Silloin kun eivät muuta kaikkine kiluineen ja kaluineen
ottavat ne pikku venosen, senkin vietävät. No niin, missä ovat
kapistuksenne?"

Toinen miehistä oli pian riittävästi sälytetty ainakin omasta
mielestään loordi Glenvarlochin matkalaukun ja pikku tavarain
taakalla ja alkoi kantaa niitä lakikoulun laituriportaille päin.
Hänen kumppaninsa, joka näytti johtavan, alkoi käsitellä arkkua, joka
sisälsi saiturin aarteen, mutta pudotti sen heti lattiaan ja vakuutti
karmeasti kiroten, että oli yhtä järkevää ajatella miehen kantavan
Paavalin-kirkkoa selässään. Trapboisin tytär oli juuri yhtynyt
heihin, verhoutuneena pitkään tummaan hippikauhtanaan, ja huudahti
loordi Glenvarlochille: "Jättäkööt sen, jos tahtovat, jättäkööt
kaikki, kunhan vain pääsemme tästä kamalasta paikasta."

Olemme jo maininneetkin, että Nigel oli harvinaisen vanttera nuori
mies. Sydämellisen surkuttelun ja suuttumuksen elähyttämänä hän
osoitti nyt huomattavasti ruumiillisia voimiansa, tarttuen painavaan
aarrekirstuun ja sen ympäri sitomansa nuoran avulla heittäen sen
hartioilleen. Päättävästi marssi hän eteenpäin taakan alla, joka
olisi lyyhistänyt maahan ainakin kolme meidän rappeutuneen aikamme
nuorta keikaria. Soutumies seurasi häntä hämmästyksissään huutaen:
"hei, master, master, antakaa sentään minunkin käydä kiinni toisesta
päästä!" ja tarjousi uudestaan kannattelemaan sitä jossain määrin
takaapäin. Parin minuutin kuluttua ottikin Nigel mielellään vastaan
sen avun; hänen voimansa olivat melkein lopussa, kun he saavuttivat
puolikannellisen ison veneen, joka sopimuksen mukaan oli tuotu
lakikoulun rantaportaiden juurelle. Hänen laskiessaan siihen arkun
painui veneen keula niin matalalle veteen, että oli keikahtaa nurin.

"Me saamme tästä yhtä kovan urakan", sanoi soutumies kumppanilleen,
"kuin olisimme viemässä veden yli rehellistä vararikkoista kaikkine
kähvellettyine tavaroineen. Hei hei, hyvä vaimo, mitäs varten te
tänne astutte? Laiteemme on jo kyllin syvällä saamattamme vielä
elävääkin liikalastia."

"Tämä henkilö tulee minun kanssani", selitti loordi Glenvarloch; "hän
on nykyään minun suojeluksessani".

"Kas, mutta se menee yli minun tehtäväni, master", väitti mies
vastaan. "Te ette saa tehdä työtäni kaksinkertaiseksi -- hänen sopii
matkata maitse -- ja mitä suojelukseen tulee, niin kyllä hänen
kasvonsa varjelevat häntä Berwickista Land's Endiin."

"Ettehän paljoksu työtänne, jos koroitan maksunkin
kaksinkertaiseksi?" sanoi Nigel päättäen olla millään ehdolla
luopumatta suojelemasta onnetonta naista. Hän oli tämän hyväksi jo
miettinyt eräänlaisen suunnitelman, jonka nyt pyrki tekemään tyhjäksi
Thamesin venemiesten luonteenomainen tylyys.

"Paljoksunpa sentäänkin, lempo soikoon", tuumi vihreään
nukkasametti-nuttuun pukeutunut soutaja. "En ota veneeseeni yletöntä
lastia rahasta enkä rakkaudesta. Rakastan venettäni niinkuin vaimoani
ja vielä vähän enemmänkin."

"Äläs nyt, veikko", virkkoi hänen kumppaninsa, "tuo ei ole oikeata
virtapuhetta. Kaksinkertaisesta taksasta on meidän pakko soutaa
noita-akkaa munankuoressa, jos määrätään. Vetele siis pois, Jack,
älkäämmekä tässä turhia jaaritelko."

He siis työntäysivät virralle ja alkoivat solua alas uomaa jokseenkin
hyvää vauhtia, niin raskaassa lastissa kuin olivatkin.

Kevyemmistä aluksista, jotka mennen tai tullen saavuttivat ja
sivuuttivat heidät, tervehdittiin heitä meluisalla naljailulla,
jota silloin sanottiin vesisukkeluudeksi. Mistress Marthan peräti
sulottomat kasvonpiirteet Nigelin nuoruuden, uljaan ryhdin ja
komean ulkomuodon vastakohtana olivat sen pääasiallisena aiheena,
samalla kun heidän huomiotansa ei välttänyt se seikka, että vene
oli hiukan liiaksi kuormitettu. Heitä puhuteltiin ruokakauppiaan
eukkona, joka oli huvimatkalla vanhimman puotipoikansa kanssa --
isoäitinä, joka oli viemässä pojanpoikaa kouluun -- nuorena riuskana
irlantilaisena, joka kuljetti vanhaapiikaa tohtori Rigmarolen luo
Redriffeen, tämä kun solmi yhteen kerjäläisiä kuuden pennyn kolikosta
ja viinaryypystä. Kaikkeen tähän pilkkaan vastasivat samalla mitalla
Vihreänuttu ja hänen kumppaninsa, käyden sukkeluuden sotaa yhtä
kerkeästi kuin ahdistajatkin.

Sillävälin tiedusti loordi Glenvarloch alakuloiselta
matkatoveriltaan, oliko tämä ajatellut mitään paikkaa, missä
voisi turvallisesti oleskella omaisuutensa haltijana. Toinen
tunnusti avopuheisemmin kuin ennen, että hänen isänsä luonne ei
ollut jättänyt hänelle mitään ystäviä. Siitä asti kun Trapbois
oli muuttanut Whitefriarsiin, karttaakseen eräitä kiihkeän
voitonpyyntinsä laillisia seuraamuksia, oli hänen tyttärensä
viettänyt aivan sulkeutunutta elämää. Hän ei ollut pitänyt yhteyttä
sen kaupunginosan väestön kanssa, ja sekä siellä asuminen että isän
kitsaus oli täydellisesti eristänyt hänet kaikesta muusta seurasta.
Nyt halusi hän ensiksikin saada säädyllisen vuokra-asunnon ja
rehellisten ihmisten kannatusta, vaikka kuinka halpa-arvoisten,
kunnes kuulustaisi laintuntevaa neuvoa isänsä murhaajan saattamisesta
oikeudelliseen vastuuseen. Epäröimättä syytti hän rikoksesta
Colepepperiä, jonka tiesi yhtä kykeneväksi mihin tahansa salakavalan
julmuuden tekoon kuin hän oli raukkamainen siinä, missä vaadittiin
todellista miehuutta. Häneen oli aikaisemmin kohdistunut raskaita
epäluuloja kahdesta rosvouksesta, joista toiseen liittyi katala
murha. Marthan sanoista kävi selville, että kapteeni oli tavoitellut
hänen kättään helpoimpana ja turvallisimpana keinona isän rikkauksien
anastamiseen, ja hänen mitä jyrkimmin torjuessaan vehkeilijän
lähentelyn oli tämä uhkaillut kostoa hämärin viittauksin, jotka
sekä isän tähden että omasta puolesta olivat alituiseen pitäneet
häntä jännityksissä, varsinkin kun taloon oli jo parina kertana
tehottomasti yritetty tunkeutua.

Jollei Nigelin kunnioittava hienotuntoisuus onnetonta naista kohtaan
olisi ollut esteenä, olisi hän voinut nyt mainita Martha Trapboisin
epäluuloja vahvistavan seikan, joka oli jo juolahtanut hänen
mieleensä. Hän muisti vanhan Hildebrodin edellisenä yönä vihjanneen,
että joku hänen ja Colepepperin välinen keskustelu oli jouduttanut
tihutyötä. Puhe oli kajonnut suunnitelmaan, jonka Hildebrod oli
suvainnut keksiä avioliiton rakentamiseksi itse Nigelin ja Trapboisin
rikkaan perijättären kesken, joten oli varsin todennäköistä, että
palaamattoman tilaisuuden menettämisen pelko ja mielihankkeessaan
pettyneen alhaisen konnan kehno ilkeys olivat kannustaneet
pahantekijää tähän väkivallan työhön. Se ajatus, että hänen oma
nimensä oli jossain määrin sekaantunut kamalan murhenäytelmän
vaikuttimiin, sai loordi Glenvarlochin kahta myötätuntoisemmin
harrastamaan pelastamansa uhrin kohtaloa, samalla kun hän itsekseen
päätti omalta osaltaan panna parhaansa verityön selvittämiseen heti
kun oli saanut omat asiansa hiukankin järjestymään.

Kuultuansa kumppaniltaan, ettei tämä osannut laatia sen parempaa omaa
suunnitelmaa, kehoitti Nigel häntä ottamaan toistaiseksi asunnon
vanhan isäntänsä, laivatarpeiden kauppias Christien talosta Paavalin
laiturin viereltä, kuvaillen tuon arvoisan pariskunnan säädyllisyyttä
ja rehellisyyttä sekä lausuen toivovansa, että he ottaisivat hänet
luokseen tai ainakin opastaisivat sellaiseen perheeseen, josta
menisivät takuuseen, kunnes hän ehtisi itse järjestää olonsa
vakinaisemmin.

Nais-parka vastaanotti hyljätyssä asemassaan mieluisan neuvon hyvin
kiitollisesti, tosin ilmaisten tunteensa lyhytsanaisesti, mutta
lämpimämmin kuin hänen mielialansa luontainen jurous oli vielä
kertaakaan taipunut saamaan mitään tulkituksi. Loordi Glenvarloch
ilmoitti sitte Marthalle, että eräät hänen omaa turvallisuuttansa
koskevat syyt vaativat hänen siekailematonta lähtöänsä Greenwichiin.
Hän ei senvuoksi voinut saattaa kumppaniansa Christien taloon,
kuten olisi muutoin mielellään tehnyt. Mutta reväisten lehden
muistikirjastaan hän kyhäsi muutamia isännälleen osoitettuja rivejä,
vedoten tämän rehellisyyteen ja ihmisrakkauteen. Hän mainitsi kirjeen
tuojan olevan kipeässä väliaikaisen suojeluksen ja hyvän neuvonnan
puutteessa, joista eduista hän kuitenkin kykeni suorittamaan runsaan
hyvityksen. Kirjoittaja pyysi sentähden John Christietä vanhana ja
hyvänä ystävänänsä suomaan vieraalle suojaa kattonsa alla lyhyeksi
aikaa taikka sen ollessa hänelle hankalaa ainakin neuvomaan tälle
soveliaan asunnon. Lopuksi hän antoi kelpo kauppiaalle hiukan
vaikeammankin tehtävän, suosittaa suojeluksen hakijalle rehellisen
tai edes hyvässä maineessa olevan asianajajan neuvontaa ja apua,
jotta vieras saisi toimeen erään tärkeän lainopillisen asiansa.
Kirjelmän vahvisti hän omalla nimellään ja antoi sen holhotilleen;
tämä vastaanotti sen taaskin lämpimästi lausutuin sanoin: "kiitän
teitä", jotka ilmaisivat hänen vilpitöntä tunnustustaan paremmin kuin
kymmenet korulauselmat olisivat voineet. Nigel käski sitte miesten
soutaa Paavalin laituriin, jota olivat nyt lähenemässä.

"Meillä ei ole aikaa", esteli Vihreänuttu; "emme voi pysähdellä joka
hetki".

Mutta Nigelin vaatiessa määräyksensä tottelemista ja lisätessä
kumppaninsa tahtovan astua siellä maihin vakuutti soutumies pitävänsä
parempana hänen ottamaansa tilaa kuin suomaansa seuraa, ja vene
siis poikkesi laiturin kylkeen. Tuollaisissa paikoissa kärkkyvistä
kantajista oli kaksi helposti saatavissa ottamaan haltuunsa
rahakirstun ja samalla opastamaan sen omistajan John Christien
hyvintunnettuun taloon; itse mieskin oli kaikille ympäristössä
asuville tuttu.

Suuresti keventyneenä luisti vene alas Thamesia sikäli nopeammin.
Mutta meidän on muutamiksi minuuteiksi jätettävä se virralle,
sillaikaa mainitaksemme loordi Glenvarlochin suosituksen tuloksen.

Mistress Martha Trapbois saapui myymälän edustalle kaikessa rauhassa
ja oli juuri astumaisillaan sisälle, kun ahdistava asemansa
epävarmuuden tunne ja tietoisuus tarinansa kertomisen tukalasta
kiusallisuudesta yllätti hänet niin voimakkaasti, että hän hetkiseksi
seisahtui aiotun turvapaikkansa edustalle miettimään, millä tavoin
saisi parhaiten annetuksi pontta Kaitselmuksen lähettämän ystävän
suositukselle. Hänen elämäntapansahan olivat tyyten sulkeneet
hänet pois maailman tuntemuksesta; muutoin olisi hän kaiketi kyllä
tiennyt, että hänen mukanansa oleva suuri rahasumma olisi viisaasti
käsiteltynä saattanut kelvata hänen valtuutuksekseen aatelisten
asuntoihin ja ruhtinaitten palatseihin. Mutta niin hyvin kuin hän
oivalsikin rahan yleisen tehon, joka ilmenee mitä moninaisimmissa
muodoissa, oli hän niin kokematon, että suotta pelkäsi tuon
rikkauden hankkimistavan voivan pidättää perijättäreltä halvan
rihkamakauppiaankin katon suojan.

Hänen siten viivytellessään esiintyi järjellisempi empimisen aihe,
kun nimittäin talosta alkoi kuulua kiivasta väittelyä, joka kävi yhä
kovaäänisemmäksi kiistelijäin tullessa ulos ovesta katukujaan.

Ensimäisenä ilmestyi näkyviin luiseva, rumakasvoinen mies, joka
kiireesti harppaili myymälästä kadulle; hänen astuntansa oli kuin
kiihtyneen espanjalaisen, joka katsoo arvolleen sopimattomaksi
jouduttaa kulkuansa juoksuksi ja ainoastaan alentuu vihaisen hoppunsa
äärimäisessä tarpeessa lisäämään pituutta askeliinsa. Heti talosta
tultuaan hän kääntyi takaisin saattajaansa päin -- siivonnäköiseen,
vanhanpuoleiseen ja yksinkertaisesti puettuun elinkeinolaiseen.
Tämä ei ollutkaan kukaan muu kuin John Christie itse, myymälän ja
rakennuksen omistaja, joka nyt esiintyi kiihtyneempänä kuin sellaiset
henkilöt yleensä.

"En ota enää kuullakseni semmoista", tiuskasi ensimäinen tulija.
"Sir, en tahdo enää kuulla mokomaa. Paitsi että se on mitä hävittömin
valhe, pontta ja perää vailla, niinkuin minä voin todistaa, on se
_scandalum magnatum_, sir -- _scandalum magnatum"_, toisti hän
leveästi lausuen ääntiöt niinkuin opetetaan Edinburghin ja Glasgowin
korkeakouluissa. Se olisi hivellyt maan hallitsijan sydäntä, jos
hän olisi ollut kuulemassa, hän kun piti ankarammin lukua vanhan
roomalaisen kielen mielestään oikeasta ääntämisestä kuin ainoastakaan
kuninkaallisesta etuudesta, joiden puolesta hän toisin ajoin kylläkin
itsepintaisesti piti puheita parlamentissa.

"En välitä homehtuneen juustonsyrjän vertaa siitä, miksi sitä sanot",
ärjäisi vastaan John Christie; "mutta se on _totta_ -- ja minä olen
englantilainen, ja minulla on oikeus lausua totuus julki omissa
asioissani, ja herrasi ei ole paljoakaan parempi lurjusta, ja sinä
et ole muuta kuin suupaltti rehentelijä, jolta minä piankin kumautan
pääkuoren puhki niinkuin hyvin tiedän sen kumautetuksi vähemmästäkin
syystä".

Näin sanoen hän heilutti tarhurilapiota, jolla tavallisesti
puhdistettiin hänen pikku myymälänsä portaita; sen oli hän
siepannut mukavimmin saatavana aseena vihamiehensä kurittamiseen ja
läheni nyt tätä lapio ojolla. Varovainen skotlantilainen -- sillä
siksi ovat lukijat jo varmaankin päätelleet hänet puheenlaadun
ja koulumestarimaisuuden perusteella -- peräytyi raivostuneen
rihkamakauppiaan tieltä, mutta ynseästi ja pitäen kättään
miekankahvassa. Hän näytti pikemmin olevan menettämäisillään
tavanmukaisen suopeutensa ja varovan käyttäytymisensä kuin säikkyvän
hyökkäystä vastustajan taholta, josta hän oli voittopuolella iältään,
voimiltaan ja aseiltaan.

"Perääntykää", hän sanoi, "isäntä Christie -- perääntykää, sanon, ja
ajatelkaa nahkaanne, mies. Olenpa pahasti härnättynäkin karttanut
läimäyttämästä teitä omassa talossanne, koska olen tietämätön, mitä
täkäläiset lait sanovat sisäänmurrosta ja kotirauhan rikkomisesta ja
sen sellaisesta; ja sitäpaitsi en hevillä kajoisi teihin kadullakaan,
joka on vapaa meille molemmille, sillä minä muistan entisen
ystävällisyytenne ja osittain katson teidät eksytetyksi miesparaksi.
Mutta jusupliut, mies, ja minulla ei ole tapana kirota, -- jos
kosketatte skotlantilaista pintaani sillä kihvelillä, niin annan
Andrea Ferrarani tutustua sisäkaluihinne yhdeksän tuumaa syvältä,
naapuri."

Ja samassa hän, vaikka yhä vetäytyen taaksepäin heristellyn
lapion edestä, paljasti huotrasta kolmanneksen kopsakahvallista
lyömämiekkaansa. John Christien vimmastus talttui joko hänen
luontaisen malttavaisuutensa johdosta tai kenties osaksi kylmän
teräksen takia, jota kiistakumppani hänelle viime toimenpiteellään
välähytti.

"Tekisin hyvin, jos huutaisin nuijat kimppuusi ja toimittaisin sinut
uitetuksi laiturin kupeella", sanoi hän, kuitenkin samalla laskien
lapionsa maahan, "mokomankin viheliäisen ärhentelijän, joka tahtoo
sivaltaa pistimensä kunniallista kansalaista vastaan hänen omalla
ovellaan. Mutta laputa matkaasi ja luota saavasi suolaisen ankeriaan
illalliseksesi, jos vielä lähestyt taloani. Soisin sen olleen
Thamesin pohjassa silloin kun se ensin antoi suojan rehtinaamaisille
lipeäkielisille ja kaksimielisille skotlantilaisille varkaille!"

"Se on huono lintu, joka oman pesänsä sokaisee", vastasi
toinen, varmaankaan ei vähemmin rohkeana siitä, että näki asian
kääntyvän rauhalliseksi väittelyksi; "ja vahinko on, että kunnon
skotlantilainen on ikinä mennyt naimisiin vieraalla maalla
ja laittanut maailmaan sellaista rahanylpeätä, puuropäistä,
pulleamahaista ja hidasajuista etelämaalaista kuin te olette, isäntä
Christie. Mutta jääkää hyvästi -- hyvästi iäksi ja ainiaaksi; ja
jos vielä vastakertana riitelette skotlantilaisen kanssa, mies,
niin sanokaa hänestä itsestään niin paljon pahaa kuin mielitte,
mutta älkää hänen herrastaan tai maanmiehestään, muutoin tuskin
teidän latuskalakkinne säästää pitkiä korvianne ylämaalaisen kalvan
typistykseltä, mies."

"Ja jos sinä pitkität solvauksiasi oman oveni edessä vielä vain
kaksikin minuuttia", vastasi John Christie, "niin kutsun konstaapelin
ja toimitan skotlantilaiset nilkkasi englantilaisen jalkapuun
tuttavuuteen!"

Hän kääntyi palaamaan myymäläänsä jonkun verran voitollisena, sillä
olipa hänen vihamiehensä sisällinen urheus kuinka suuri hyvänsä,
tämä ei ilmaissut mitään halua kehittää kiistaa äärimäisilleen --
kenties tietoisena siitä, että mitä tahansa etua hän voisi voittaa
kahdenkeskisessä nujakassa John Christien kanssa, sen runsaaksi
vastapainoksi tulisi Vanhan Englannin järjestysvallan sekaantuminen
jupakkaan, olletikin kun sikäläiset viranomaiset eivät siihen aikaan
olleet erityisen suosiollisia uusille alamaisnaapureilleen niissä
monissa mellakoissa, joita alituiseen tapahtui noiden kahden ylpeän
kansan yksilöiden kesken, näissä kun vielä säilyi vuosisatoja
kestänyt kansallisviha voimakkaampana kuin muutamia vuosia takaperin
tapahtunut suopumuksensa saman kuninkaan hallittavaksi.

Mistress Martha oli asunut liian kauvan Alsatiassa kummastuakseen
tai säikähtyäkseen näkemästänsä kiistasta. Hän vain ihmettelikin,
että suukopu ei päättynyt johonkin tuollaiseen väkivallan tekoon,
jotka olivat niiden tavallisena loppuna pyhäkössä. Riitelijäin
erotessa toisistaan ei hänellä voinut olla aavistustakaan siitä, että
vihojen syy oli syvemmällä kuin hänen kuulemissaan tai näkemissään
jokapäiväisissä samanlaisissa kohtauksissa; epäröimättä pysähdytti
hän isäntä Christien tämän palatessa myymälään ja ojensi tälle
loordi Glenvarlochilta saamansa kirjelmän. Jos hän olisi paremmin
tuntenut elämää ja sen toimia, niin hän olisi varmasti odottanut
rauhallisempaa hetkeä, ja hänellä oli syytä katua äkkipikaisuuttaan,
kun kiivastunut rihkamakauppias sanaakaan virkkamatta tai viitsimättä
vilkaista kirjeestä muuta kuin allekirjoituksen paiskasi sen maahan,
polki sitä syvästi halveksien ja peräytyi myymäläänsä, sulkien
luukkuoven, murahdettuaan kirjeen tuojalle vain jotakin paljoa
enemmän kiroukselta kuulostavaa kuin oikein soveltui hänen vakavaan
ulkomuotoonsa.

Sanomatonta tuskaa tuntien näki hyljätty, ystävätön ja onneton nainen
siten ainoan toiveensa avun, kannatuksen ja suojeluksen saamisesta
silmänräpäyksessä häipyvän, kykenemättä käsittämään siihen syytä,
sillä tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän mainittava, että
hänen mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut epäluuloa sen ystävän
petollisuudesta, jonka hän tunsi Nigel Grahamen nimellä; sellainen
ratkaisu olisi kyllä helposti saattanut herätä monenkin mieleen siinä
asemassa. Vaikka hän ei luonnostaan vähällä taipunut pyytelyyn,
ei hän voinut olla huudahtamatta kiukkuisen kauppamiehen jälkeen:
"Hyvä isäntä, kuulkaa minua vain hetkinen! Armeliaisuuden tähden,
säädyllisyyden nimessä!"

"Armeliaisuuttako ja säädyllisyyttä häneltä, mistress!" sanoi
skotlantilainen, joka yhä piti urheasti hallussaan kiistakenttää,
vaikka hän ei yrittänyt estää vastustajansa peräytymistä. "Yhtä hyvin
voisitte odottaa viinaa herneenvarsista tai maitoa sierasta. Mies on
hullu, vieläpä synnyntähullu."

"Minun on sitte täytynyt erehtyä henkilöstä, jolle kirje
oli osoitettu", ja puhuessaan mistress Martha Trapbois oli
kumartumaisillaan ottamaan paperia, jota oli niin tylysti pidelty.
Kohteliaasti ehättäysi hänen kumppaninsa edelle, mutta aivan yhtä
hyvää seuratapaa ei ollut, että hän vaivihkaa vilkaisi siihen,
ollessaan ojentamassa sitä hänelle, ja allekirjoituksen osuessa
silmäänsä hän virkahti ihmeissään: "Glenvarloch -- Glenvarlochin
Nigel Olifaunt! Tunnetteko Glenvarlochin loordin, mistress?"

"En tiedä kenestä puhutte", vastasi mistress Martha nyreästi. "Sain
sen paperin eräältä master Nigel Grahamelta."

"Nigel Grahamelta! -- hm. Ahaa, niin, aivan oikein -- minä unhotin",
sanoi skotlantilainen. "Pitkä ja vanttera nuori mies, jokseenkin
minun mittaiseni; kirkkaat siniset silmät kuin haukalla; miellyttävä
puheenlaatu, hiukan ystävälliseen pohjoismaalaiseen haasteluun
vetävä, vaan ei paljoakaan sen takia, että hän on oleksinut
ulkomailla?"

"Se kaikki on totta -- ja entä sitte?" kysyi saiturin tytär.

"Samanvärinen tukka kuin minulla?"

"Teidän on punainen", vastasi toinen.

"Älkää tarttuko puheeseeni", pitkitti skotlantilainen. "Aioin
sanoa samanvärinen, mutta enemmän ruskahtava. No niin, mistress,
jos olen arvannut miehen oikein, niin olen ja olen ollut hänen
kanssaan likeinen tuttava -- niin, voinpa totisesti sanoa tehneeni
hänelle paljon palveluksia aikoinani ja kenties eläväni tekemään
lisää. Tunsin todella vilpitöntä harrastusta häntä kohtaan ja
luulen hänen suurestikin kaivanneen minua sitte kun erosimme; mutta
vika ei ole minun. Kun tämä kirje siis ei hyödytä teitä sillä
taholla, jonne se on osoitettu, niin saatte uskoa, että taivas on
sen lähettänyt minulle, joka tunnen erityistä hyväntahtoisuutta
kirjoittajaa kohtaan. Minulla on sitäpaitsi sen verran armeliaisuutta
ja säädyllisyyttä kuin mies saattaa itselleen sallia ansaitessaan
leipänsä, ja halukas olen avittamaan ketä hyvänsä pulaan joutunutta
olentoa, joka on ystäväni ystävä, neuvollani ja muutoisin, kunhan
en joudu paljoihin kulunkeihin, ollen vieraassa maassa niinkuin
karitsa-poloinen, joka on harhaantunut kotiseutunsa laumasta ja
jättää tukon villojansa jokaiseen etelämaalaiseen risun perhanaan,
mitä sen tielle sattuu." Puhuessaan hän lupaa odottamatta luki
kirjeen sisällön ja jatkoi sitte: "Ja tässäkö siis kaikki mitä
tarvitsette, kyyhkyläiseni? Ette muuta kuin turvallisen ja
kunniallisen asunnon ja ylöspidon omalla kustannuksellanne?"

"En mitään muuta", vahvisti toinen. "Jos olette mies ja kristitty,
niin autatte minua saamaan, mitä kovin kipeästi kaipaan."

"Mies minä olen", vastasi caledonialainen, "niinkuin itse näette;
ja kristityksi voin sanoa itseäni, joskin arvottomaksi ja vaikka
olen niukasti kuullut puhdasta oppia siitä saakka kun tänne tulin --
kaikki on täällä ihmisten vehkeillä vellottua -- yhym! No niin, ja
jos te olette säällinen nainen", -- hän pilkisti anojan hipin alle --
"niinkuin te kyllä näytätte säällisenlaiselta naiselta -- vaikka minä
voin sanoa teille, että senlaatuista väkeä ei liiku tämän kaupungin
kaduilla niin runsaasti kuin haluaisin -- minut oli vähällä kuristaa
kaulailuillaan kaksi lutkaa, jotka juuri eilispäivänä tahtoivat
raastaa minut krouviin -- mutta kuitenkin, jos te olette siisti ja
säällinen nainen", -- hän pilkisti toistamiseen kasvonpiirteisiin,
joissa ei tosiaankaan kuvastunut epäiltävää kauneutta, -- "niinkuin
te kyllä näytätte siistiltä ja säälliseltä, niin kyllä minä neuvon
teidät kunnolliseen taloon, missä saatte hiljaisen, rauhallisen
täyshoidon kohtuullisesta maksusta ja voitte tuolloin tällöin käyttää
hyväksenne omaa neuvoani ja ohjaustani -- aika-ajoin nimittäin,
mikäli muut tehtävät sallivat."

"Rohjennenko vastaanottaa sellaista tarjousta vieraalta?" epäröitsi
Martha, luonnollista kyllä.

"Ka, mikäpä estäisi, mistress", vastasi kelpo skotlantilainen.
"Tulkaa katsomaan paikkaa ja tehkää sitte mielenne mukaan. Emmekä me
sitäpaitsi niin kovin vieraita keskenämme olekaan, sillä minä tunnen
teidän ystävänne ja te nähtävästi minun, ja se molemminpuolinen
tuntemus on yhdyssiteenä meidän välillämme niinkuin rihman
keskipaikka pitää yhdessä molempia päitä. Mutta minä selitän tätä
likemmin matkamme varrella, jos suvaitsette käskeä noiden kahden
laiskan kantaja-rahjuksen nostaa ylös pikku arkkunne, jonka oikea
skotlantilainen veisi kainalossaan. Sanonpa teille, mistress, että
kyllä Lontoossa piankin massinne pohja paistaa, jos palkkaatte kaksi
vetelehtijää tekemään yhden työn."

Niin sanoen hän läksi astelemaan edellä, saattolaisenaan mistress
Martha Trapbois, jolle kummallinen kohtalo oli kyllä kasannut
rikkauksia, muttei ollut toistaiseksi jättänyt hänelle viisaampaa
neuvonantajaa tai suurempaa suojelijaa kuin kunnon Richie
Monipliesin, palkattoman palvelijan.



27. LUKU.

Onnistumaton yritys.


Jätimme loordi Glenvarlochin, jonka vaiheita kertomuksemme etusijassa
seuraa, nopeasti lipumaan alas Thamesia. Hän ei ollut, kuten lukija
lienee havainnut, kovinkaan seuranhaluinen luonteeltaan eikä
aulis ryhtymään puheisiin niiden kanssa, joiden pariin hän joutui
sattumalta. Tämä oli ehdoton erehdys hänen käyttäytymisessään, mutta
vaikka me emme tahdo puhdistaa häntä ylpeydestä, johtui tuo jurous
enemmän jonkunlaisesta ujosta vastahakoisuudesta puuttua niiden
keskusteluun, joille hän ei ollut tuttu. Sen vian saa parannetuksi
vain kokemus ja maailman tuntemus, joka piankin opettaa jokaiselle
järkevälle ja tarkkanäköiselle henkilölle sen tärkeän totuuden, että
on saatavissa huvia ja -- mikä tärkeämpää -- myöskin opetusta ja
lisääntyviä tietoja jokainoan yksilön puhuttelusta, jonka kanssa hän
joutuu luonnollisiin väleihin. Omasta puolestamme voimme vakuuttaa
lukijalle -- ja jos olemme koskaan kyenneet tuottamaan hänelle hupia,
niin se kenties suuressa määrin johtuukin tästä syystä -- että me
emme ole milloinkaan olleet kaikista mahdollisista kumppaneista
tyhmimmänkään seurassa kyytikärryissä taikka pahanpäiväisimmänkään
nurkassa kyyröttäjän keralla postivaunuissa, keskustelumme varrella
havaitsematta saavamme vihjauksina mieleemme joitakin vakavia tai
hilpeitä aatoksia taikka tulematta matkamme kuluessa kuulleeksi
joitakuita tietoja, joiden jäämistä sikseen olisimme pahoitelleet
ja joiden pikainen unohtuminen muististamme olisi meitä surettanut.
Mutta Nigel oli tavallaan kammitsoituna arvoasemansa Bastiljiin,
kuten joku ajattelija -- luullaksemme Tom Paine -- on hyvinkin
sattuvasti määritellyt tuollaista arastelua, joka on omiaan
kiusaamaan huomattavissa asemissa olevia miehiä pikemmin sen
johdosta, että he eivät tiedä miten pitkälle tai kenen kanssa heidän
tulisi olla tuttavallisia, kuin mistään todellisesta ylimyksellisen
ylpeyden tunnosta. Sitäpaitsi vaati seikkailijamme omien asiain
ahdinko tällähaavaa hänen yksinomaista huomiotansa.

Hän istui senvuoksi viittaansa kääriytyneenä veneen perässä
aprikoiden, miten päättyisikään hänen kohtauksensa hallitsijan
kanssa, jota hänen tarkoituksenaan oli tavoittaa. Siinä asemassa
saattoi hänen täydellinen vaipumisensa mietiskelyyn olla kylläkin
oikeutettua, vaikka hän kenties olisi soutumieheltään kyselemällä
saattanut kuulla hankkeilleen peräti tärkeitä seikkoja. Joka
tapauksessa pysyi Nigel vaiti, kunnes vene läheni Greenwichin
kaupunkia, jolloin hän käski miesten poiketa likeisimpään laituriin,
koska hänen aikomuksenaan oli astua siellä maihin ja vapauttaa heidät
sen enemmästä palveluksesta.

"Se ei käy laatuun", huomautti vihreänuttuinen mies, jonka jo olemme
maininneet nähtävästi ottaneen huolekseen luotsauksen. "Meidän on
mentävä", hän jatkoi, "Gravesendiin, missä muuan skotlantilainen
laiva, joka vasiten laskeusi alas virtaa viime pakoveden aikana,
odottaa ankkuri pystyssä, viedäkseen teidät omaan rakkaaseen
Pohjolaanne. Riippumattonne on ripustettu, ja kaikki on valmiina
teidän varallenne, ja te puhutte menevänne maihin Greenwichissä niin
totisena kuin olisi se mahdollista!"

"En näe mitään mahdotonta siinä, että laskette rantaan minne haluan",
vastasi Nigel, "mutta kovin vähän on minusta mahdollista, että viette
minua minnekään, jonne en aio mennä".

"Kas, tekö isännöitsette veneessä vai me, master?" kysyi Vihreänuttu
puolittain leikkisänä, puolittain vakavana sävyltään. "Kai se menee
minne me sen soudamme."

"Kyllä", muistutti Nigel, "mutta arvattavasti te soudatte sen minun
määräämälleni suunnalle, muutoin on maksunne mahdollisuus peräti
pieni".

"Entä jos me tyydymme uskaltamaan sen?" tuumi hätäilemätön soutumies.
"Haluaisinpa tietää, miten te, joka puhutte niin suurellisesti --
älkää panko pahaksenne, master, mutta suurellisesti te puhutte --
auttaisitte itseänne sellaisessa tapauksessa?"

"Varsin yksinkertaisesti", vastasi loordi Glenvarloch. "Tunti
takaperin näitte minun tuovan alas veneeseen kirstun, jota
kumpainenkaan teistä ei jaksanut nostaa. Jos joudumme kiistasille
matkamme päämäärästä, niin sama voima, joka laski sen kirstun
veneeseen, riittää sinkauttamaan sinut siitä ulos. Ennen kuin siis
alotamme rynnistyksen pyydän sinua muistamaan, että minne minä tahdon
mennä, sinne pakoitan teidät viemään minut."

"Suuri kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Vihreänuttu; "ja kuulkaa
nyt te vuorostanne minua. Kumppanini ja minä olemme kaksi miestä --
ja te ette voi käydä enemmästä kuin yhdestä, vaikka olisitte vanttera
kuin George-a-Green;[48] ja kaksi, sen myöntänette, on hyvinkin yhden
vastus. Erehdytte laskussanne, veikkonen."

"Sinä sitä erehdyt", väitti Nigel, joka alkoi tulistua. "Minä se
olen kolme kahta vastaan, miekkonen -- kannan kahden miehen henkeä
vyössäni."

Niin sanoen hän avasi viittansa ja näytti molempia pistooleja,
jotka oli sovittanut vyöhönsä. Näky ei vähääkään järkähdyttänyt
Vihreänuttua.

"Minulla on", ilmoitti hän, "pari paukkujia, jotka vetävät vertoja
teidän suostuttajillenne", ja hänkin näytti olevansa aseistettu
pistooleilla; "voitte siis alottaa niin pian kuin mielitte".

"Mitä pikemmin siis, sen parempi", päätti loordi Glenvarloch vetäen
esille pistoolin ja virittäen hanan. "Ota huomioosi, että minä pidän
sinua roistona, joka on vakuuttanut tekevänsä minulle väkivaltaa,
ja että minä lävistän sinulta luodilla pään, ellet heti souda minua
maihin Greenwichiin."

Nigelin liikkeestä säikähtyneenä nojautui toinen soutaja airoonsa,
mutta Vihreänuttu vastasi kylmäverisesti: "Kuulkaas, master, minä en
rahtuakaan välittäisi panna henkeäni vaaraan teidän kanssanne tästä
asiasta; mutta totuus on, että minut on palkattu tekemään teille
hyvää ja ehkäisemään teiltä pahaa."

"Kuka on sinut palkannut?" kysyi loordi Glenvarloch; "tai kuka
rohkenee sekaantua minun asioihini ilman valtuutustani?"

"Mitä siihen tulee", vastasi soutaja yhä yhtä välinpitämättömästi,
"niin en näytä valtuuttani. Omasta puolestani en piittaa, kuten
sanoin, menettekö maihin Greenwichissä, joutuaksenne hirteen, vai
lähdettekö 'Royal Thistle'n kannelle, pelastuaksenne omaan maahanne;
yhtä hyvin olette poissa ulottuvistani päin tai toisin. Mutta
oikeudenmukaista on panna valinta eteenne."

"Valintani on tehty", vakuutti Nigel. "Olen sanonut sinulle jo
kolmastikin, että tahdon mennä maihin Greenwichissä."

"Kirjoittakaa paperilapulle", pyysi souturi, "että se on ehdoton
määräyksenne. Minun pitää saada jotakin näyttääkseni käskijöilleni,
että heidän ohjeittensa syrjäyttäminen tapahtui teidän tähtenne eikä
minun."

"Mieluummin pidän tätä kapinetta kädessäni toistaiseksi", sanoi Nigel
osoittaen pistooliansa, "ja kirjoitan sinulle todistuksen maissa".

"Minä en lähtisi kanssanne maihin sadastakaan kultarahasta",
kieltäysi soutumies. "Paha onni on aina seurannut teitä, paitsi pikku
pelissä; tehkää minulle kunnollista oikeutta ja antakaa pyytämäni
vahvistus. Jos pelkäätte rumaa juonta yritettävän kirjoittaessanne,
niin pidelkää pistoolejani, mikäli mielenne tekee." Ja hän tarjosi
aseet Nigelille, joka niiden ollessa hänen yletettävissään ja kaiken
yllätyksen vaaran vältyttyä ei enää epäröinyt kyhätä soutumiehelle
tällaista tunnustusta:

"Vihreä-Jaakko ja hänen kumppaninsa, kuuluen Iloiseksi Korpiksi
nimitettyyn purteen, ovat uskollisesti suorittaneet velvollisuutensa
minua kohtaan ja laskeneet minut maihin Greenwichissa minun
nimenomaisesta käskystäni, ollessaan itse halukkaita viemään minut
'Royal Thistle'en, joka on ankkuroinut Gravesendiin." Todistuksen
alle hän piirsi N.O.G. suku- ja arvonimensä alkukirjaimina ja pyysi
soutumiestä, jolle hän sen ojensi, nimeämään tehtävänsä antajat.

"Sir", vastasi Vihreä-Jaakko, "minä olen pitänyt arvossa teidän
salaisuuttanne, älkää tekään yrittäkö urkkia minun asioitani. Teitä
ei vähääkään hyödyttäisi tietää, kenen toimesta olen ryhtynyt
tähän vaivannäköön, ja lyhyeen sanoen ette saa sitä tietää -- ja
jos tahdotte tapella, kuten juurikään sanoitte, niin mitä pikemmin
alotamme sen parempi. Siitä vain saatte olla ihan varma, että me emme
aikoneet teille mitään pahaa, ja että jos teitä joku turma kohtaa, on
se tahallisesti tavoittamanne."

Hänen puhuessaan he lähestyivät maallenousupaikkaa, missä Nigel
heti hyppäsi rannalle. Soutumies asetti hänen pienen matkalaukkunsa
portaille, huomauttaen lähistöllä olevan yltäkyllin joutioita
kantamaan sen minne hyvänsä.

"Me eriämme toivoakseni ystävinä, veikkoset", virkkoi nuori
aatelismies, samalla tarjoten soutumiehille kultarahaa, joka vastasi
tavallista maksua runsaasti kaksin verroin.

"Me eriämme niinkuin tapasimme", vastasi Vihreänuttu, "ja mitä
kolikkoonne tulee, niin on tämä paperilappu minulle riittävänä
maksuna. Mutta jos olette missään kiitollisuuden velassa minulle
avustani, niin pyydän teitä sukeltamaan vähemmin syvälle
seuraavan oppipojan taskuihin, jonka huomaatte hullaantuneeksi
näyttelemään herrasmiehen osaa. Ja sinä, senkin ahne sika", sanoi
hän kumppanilleen, joka halukkaasti katseli Nigelin yhä tarjoamaa
rahaa, "lykkää pois rannasta, taikka jos tempaan teljon käteeni,
niin mojautan nuppisi tohjoksi". Mies työnsi veneen rannasta
käskyn mukaan, muttei voinut olla jupisematta, että tämä menettely
kerrassaan poikkesi virtamiesten pykälistä.

Kuten Vihreänuttu oli vakuuttanut, tarjoutui piankin muuan joutilas
lotjamies kantamaan loordi Glenvarlochin tavarat, minne tämä halusi,
mutta se paikkapa oli hetkisen epätietoisena. Viimein muisti
hän välttämättömäksi saada tukkansa ja partansa kunnollisesti
siistityksi ennen kuin pyrki kuninkaan puheille, ja samalla
haluten kuulustella hallitsijan ja hovin elämää pyysi hän miestä
oppaakseen lähimpään parturinliikkeeseen, joissa siihen aikaan kaikki
kuulumiset kiertelivät. Hänet osoitettiin joutuisasti tuollaiseen
uutistoimistoon, missä hän ennen pitkää havaitsi nähtävästi saavansa
tietää kaiken haluamansa ja paljoa enemmänkin, sillaikaa kun hänen
päätänsä hoiteli taidollaan vikkelä leikkuri, jonka kielen lipevyys
pysytteli yhtärinnan hänen sormiensa sipseen kanssa, kun hän vauhtia
hiljentämättä tai pysähtymättä lavertaa haihatteli seuraavaan tapaan:

"Hoviko täällä, master? -- kyllä, master, -- suureksi eduksi kaupalle
-- liikenne paisuu. Hänen majesteettinsa rakastaa Greenwichia
-- metsästää joka aamu puistossa -- kaikki säädylliset henkilöt
pääsevät sinne, jos heidät on kelpoitettu palatsiin -- ei rahvas --
säikäyttivät kuninkaan ratsun hälyllään, ne kampaamattomat tolvanat.
Niin, sir, parta suipommaksi? Kyllä, master, siten sitä käytetään.
Minä tiedän viimeisen kuosin -- huollan useita hovilaisia -- erästä
kamaripalvelijaa, kahta henkivartion paashia, keittiöapulaista,
kolmea airutta, kahta koiranhoitajaa ja erästä kunniallista
skotlantilaista ritaria, Sir Mungo Malgroweria."

"Malagrowtheria kai?" virkkoi Nigel, suunnattoman työläästi tokaisten
arvauksellisen parannuksensa parturin tekstin kahden lauselman rakoon.

"Niin, sir -- Malgrowder, sir, kuten sanotte, sir -- kovia nimiä
niillä skotlantilaisilla, sir, englantilaisille kielijänteille. Sir
Munko on komea mies, sir -- taidattekin tuntea hänet -- jollei ota
lukuun hänen sormiensa typistystä, säärensä rampautumista ja leukansa
pituutta. Sir, minulta menee minuutti ja kaksitoista sekuntia
enemmän aikaa hänen leukansa ajelemiseen kuin ainoankaan muun, mitä
Greenwichin kaupungissa tiedän, sir. Mutta hän on silti hyvin pulska
herrasmies, ja miellyttävä -- varsin miellyttävä herrasmies, sir --
ja hyväntuulinen, paitsi että hän on niin kuuro, ettei voi koskaan
kuulla hyvää kenestäkään, ja niin viisas, ettei hän voi koskaan uskoa
sitä; mutta hän on peräti suopea herrasmies sentään, jollei häntä
puhuttele liian hiljaa tai hius satu saksien rakoon. Raapaisinko
teitä, sir? Sen korjaamme tuossa tuokiossa Verentyrehdyttäjäni
pisaralla -- taikka oikeastaan vaimoni, sir -- hän valmistaa
itse tämän nesteen. Tippa tyrehdyttäjää, sir, ja hitunen mustaa
silkkipaikkaa, juuri kyllin iso kirpun satulaksi, sir -- noin,
sir, se pikemmin parantaa ulkonäköä kuin pahentaa. Prinssillä oli
tässä hiljakkoin poskellaan silkkipaikka, ja samaten herttualla --
ja uskokaa tai älkää, nyt on jo seitsemäntoista kyynärää ja kolme
neljännestä mustaa taftisilkkiä leikelty paikkatilkuiksi hovilaisten
poskiin."

"Mutta Sir Mungo Malagrowther?" sai Nigel taas vaivoin tokaistuksi.

"Niin, niin, sir -- Sir Munko, kuten sanotte -- herttainen,
hyväntuulinen herrasmies kuin -- puhutellako, sanoitte? Kyllä vain,
helppo puhutella, niin helppo nimittäin, kuin hänen vikansa sallii.
Hän istuu piakkoin, jollei ole joku kutsunut häntä aamiaiselle,
jauhamassa pihvipaistiansa naapurini Ned Kilderkinin luona tuolla
kadun toisella puolella. Ned pitää ruokalaa, sir, kuuluisaa
juottoporsaistaan; mutta Sir Munko ei voi sietää sianlihaa sen
enempää kuin kuninkaan kaikkein pyhin majesteettikaan tai Lennoxin
herttua taikka loordi Dalgarno, -- ei, totisesti, sir, jos nyt
nirhasin teitä, oli se teidän vikanne eikä minun. Vain yksi tippa
tyrehdyttäjää, toinen pikku tilkku, josta lähtisi kirpulle nuttu,
juuri vasemman viiksen juureen; myhäillessänne soveltuu se teille,
sir, yhtä oivallisesti kuin hymykuoppa, ja jos tahdotte tervehtiä
sydämenne valtiatarta -- mutta minä pyydän anteeksi, te olette
vakava herrasmies, kovin vakava noin nuoreksi. Toivoakseni en ole
teitä pahastuttanut; velvollisuuteni on hauskuttaa liiketuttaviani
-- velvollisuuteni, sir, ja huvini. Sir Munko Malagrowther? --
kyllä, sir, varmaankin on hän tällähaavaa Nedin ruokalassa, sillä
harvoin kutsutaan häntä nykyään muualle, kun loordi Huntinglen on
mennyt Lontooseen. Varokaa saamasta uutta naarmua -- niin, sir --
siellä hänet tapaatte, edessään rosmariinin varvulla hämmennettävä
sarkka mietoa olutta, sillä hän ei milloinkaan ryypi väkeviä, sir,
paitsi milloin tahtoo tehdä mieliksi loordi Huntinglenille -- älkää
liikahdelko, sir -- taikka jollekulle muulle, joka tarjoaa hänelle
aamiaisen -- mutta mietoa olutta hän aina siemailee Nedillä, ja
tilaa pihvipaistia tai käristettyä lammasta -- taikka kenties
karitsaa soveliaana vuodenaikana, -- muttei sianlihaa, vaikka Ned
on kuuluisa oivallisista kyljyksistään. Mutta skotlantilaiset eivät
koskaan syö sianlihaa -- se on kummallista -- jotkut arvelevat heitä
jonkunlaisiksi juutalaisiksi. Yhtäläisyyttä kyllä on, sir -- ettekö
tekin luule niin? Ja meidän armollista hallitsijaammekin nimitetään
toiseksi Salomoksi, ja Salomo, tiedättehän, oli juutalaisten
kuningas; jotakin pohjaa siinä siis on. Minä luulen, sir, että nyt
havaitsette tulleenne tyydyttävästi siistityksi. Jätän asian teidän
kaunoisen mielitiettynne arvosteltavaksi. Pyydän anteeksi -- en
tarkoittanut loukata. Katsokaahan kuvastimesta -- pikku kosketus
käherrysraudalla, tämän törröttävän karvan kipristämiseksi. Kiitos
anteliaisuudestanne, sir -- toivon saavani palvella teitä sen
ajan, minkä viivytte Greenwichissä. Tahtoisitteko sävelmän tuosta
kitarasta, saadaksenne mielialanne sopusointuun päivän varalle?
Kling, kling -- kling, klingelilei. Hiukan huonossa vireessä, sir --
liian monet kädet kopeloineet -- emme voi pitää näitä kapineita siinä
kunnossa kuin taitelijat. Sallikaa minun auttaa yllenne viittaa, sir
-- niin, sir -- ettekö tahtoisi soittaa itse, sir, vai mitä? Tie sir
Munkon ruokalaan? Kyllä, sir, mutta se on Nedin ruokala eikä Sir
Munkon. Ritari kyllä syö siellä ja tekee sen tavallaan ruokalakseen,
sir -- ha ha! Tuolla se on viistoon kadun toisella puolella, uudet
valkaistut pylväät ja punaiset ikkunaristikot -- ihokkaaseen puettu
lihava mies ovella -- Ned itse, sir -- sanotaan omistavan tuhannen
puntaa -- parempi kaltata sikoja kuin siistitä hovilaisia -- mutta
meidän kutsumuksemme on vähemmän käsityöläisen alaa. Hyvästi, sir;
toivon käyvänne vastakin." Niin sanoen hän viimein päästi menemään
Nigelin, jonka korvat noin kauvan kiusaantuneina ehtymättömästä
lörpötyksestä soivat sen tauottua kuin olisi niiden juuressa
kilistetty kelloa koko tuo aika.

Ruokalassa aikoi Glenvarlock pyrkiä puhuttelemaan Sir Mungo
Malagrowtheria, jolta hän paremman neuvojan puutteessa toivoi
saavansa jotakin opastusta, miten pääsisi parhaiten esittäytymään
kuninkaan puheille. Perille tultuaan hän tapasi isännässä, jonka
puoleen hän kääntyi, hyvinvoivan englantilaisen mahtipontisen
harvapuheisuuden. Ned Kilderkin haastoi niinkuin pankkiiri
kirjoittaa, kajoten ainoastaan tarpeelliseen. Kysymykseen, oliko
Sir Mungo Malagrowther siellä, hän vastasi: ei. Tiedustukseen,
odotettiinko häntä tulevaksi, hän myönsi: kyllä. Ja pyydettynä
mainitsemaan, milloin ritarin arveltiin saapuvan, ilmoitti hän:
piakkoin. Kun loordi Glenvarloch sitte kysyi, saisiko hän itse
aamiaista, ei isäntä tuhlannut tavuakaan vastaukseksi, vaan ohjasi
hänet siistiin huoneeseen, missä oli useita pöytiä, ja asetti hänet
erään ääreen nojatuolin eteen. Hän viittasi loordi Glenvarlochia
ottamaan sen haltuunsa ja toimitti hänelle parissa minuutissa
vankan annoksen pihvipaistia sekä vaahtovan juomakannun, jollaisen
virkistyksen saikin hänelle hyvin maittamaan virran raikas ilma,
hänen sielullisesta kiusaannuksestaan huolimatta. Siten pitäessään
huolta jokapäiväisistä tarpeistaan Nigel kuitenkin kohotti päätänsä
joka kerta kun kuuli huoneen oven avautuvan, kiihkeästi kaivatessaan
Sir Mungo Malagrowtherin tuloa, jollaista tapausta harvoin oli kukaan
odottanut niin jännittyneenä. Hetkisen kuluttua näytti huoneeseen
saapuvan ainakin yhtä tärkeä henkilö kuin ritari. Hän alkoi vakavasti
haastella ravintoloitsijan kanssa, joka katsoi asianmukaiseksi
hoitaa keskustelua omasta puolestaan avopäin. Tämän huomattavan
herrasmiehen toimi oli arvattavissa hänen puvustaan; maidonvalkea
nuttu ja valkoiset villahousut, huivin tapaan uumille kiedottu
valkoinen esiliina, johon oli sotaisen tikarin asemesta pistetty
kauriinsarvi-kahvainen pitkäteräinen veitsi, ja valkoinen myssy,
jonka alle tukka oli sievästi taivutettu, ilmaisivat hänet selkeästi
tuollaiseksi Comuksen papiksi, joita arkikielessä sanotaan kokeiksi
-- ja se sävy, jolla hän morkkasi ravintoloitsijaa eräiden palatsiin
tilattujen ruokavarojen viivästyttämisestä, osoitti hänen palvelevan
itse kuninkaallista huonekuntaa.

"Tämä ei ikinä kelpaa, master Kilderkin", hän moitti. "Kuningas
on kahdesti kysynyt kateenkorvia ja haudutettuja kukonhelttoja,
jotka ovat hänen pyhän majesteettinsa mieliruokia, ja niitä ei
ollut saatavissa, koska master Kilderkin ei ollut toimittanut
niitä keittiöapulaiselle, niinkuin sopimus määräsi." Kilderkin
yritti jotakin puolustusta, oman luonnonlaatunsa mukaan lyhyttä,
ja matalalla äänellä jupistua kaikkien ihmisten tavoin, jotka
joutuvat pulaan. Hänen ylempänsä vastasi ylväästi kaikuvalla
äänellä: "Älkää vetäkö verukkeeksi ajomiestä ja hänen vankkureitaan
ja kanahäkkien kuljetusta Norfolkista saakka; uuras alamainen
olisi toimittanut matkalle pikalähetin -- taikka patikoinut omilla
ketaroillaan niinkuin Widdrington. Entä jos kuningas olisi menettänyt
ruokahalunsa, isäntä Kilderkin? Entä jos hänen pyhä majesteettinsa
olisi jäänyt päivällisettä? Voi, isäntä Kilderkin, jospa teillä
vain olisi ammattimme arvon oikeata tuntoa, josta puhuu sukkela
afrikalainen orja, sillä siten nimittää hänen korkea majesteettinsa
Publius Terentiusta: _Tanquam in speculo -- in patinas inspicere
jubeo."_

"Te olette oppinut mies, master Linklater", vastasi englantilainen
ruokalanpitäjä, ikäänkuin vaivoin pakoittaen suunsa virkkamaan nuo
muutamat sanat peräkkäin.

"Hiukan hajulla", sanoi mr. Linklater; "mutta olisi häpeä meille,
jotka olemme hänen korkean majesteettinsa maanmiehiä, jollemme
osapuilleen harrastaisi niitä taitoja, joihin hän on niin
syvällisesti perehtynyt -- _regis ad exemplar_, isäntä Kilderkin,
_totus componitur orbis_ -- mikä merkitsee samaa kuin että mitä
kuningas lausuilee, sitä oppii kokkikin. Niin, isäntä Kilderkin,
minulla kun on ollut onni saada kasvatukseni siellä, missä
yleissivistyksen alkeita on hankittavissa Englannin killingin
maksusta mitalta, olen muiden tavoin kehittänyt -- hähym -- hym! --"
Puhujan katse oli sattunut loordi Glenvarlochiin, jolloin hän äkkiä
pysähtyi viisaassa selittelyssään niin ilmeisin hämmennyksen oirein,
että Ned Kilderkin ei kaikessa harvapuheisuudessaankaan ainoastaan
johtunut kysymään, mikä häntä vaivasi, vaan myöskin tarjoutui
toimittamaan hänelle jotakin virkistävää.

"Ei vaivaa mikään", vastasi viisaan Syruksen suuritietoinen
kilpailija; "ei mikään -- ja kuitenkin tuntuu hiukan huimaavan
päätäni. Minulle voisi kulauksena maistua emäntänne _aqua mirabilis_."

"Minä haen", sanoi Ned nyökäten. Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä,
kun kokki astui lähelle loordi Glenvarlochin pöytää ja tähdäten
häneen merkitsevän katseen, joka ilmaisi enempää tarkoitettavan
kuin sanat haastoivat, huomautti: "Te olette vieras Greenwichissä,
sir. Neuvon teitä käyttämään tilaisuutta pistäytyäksenne puistoon
-- läntinen veräjä oli longallaan, kun tulin tänne; se luullakseni
lukitaan piankin, joten teidän olisi parempi jouduttautua -- jos
nimittäin olette ollenkaan utelias. Metsänriista on juuri tulossa
parhaaseen kuntoon, sir, ja sydäntä hivelee katsella lihavaa peuraa.
Minä aina ajattelen niiden ketterästi vilistäessä ohitse, miten
viehättävää olisi varrastaa niiden pulleat reisipaistit ja sulkea
niiden rintaviipaleet uljaaseen pöhöleivoksen linnoitukseen runsaasti
pippuroituina."

Hän ei virkkanut enempää, sillä Kilderkin toi samassa
vahvistusryypyn, vaan siirtyi loitomma Nigelistä mitään vastausta
odottamatta, luoden häneen vain jälleen samanlaisen salaista
ymmärrystä ilmaisevan katseen kuin äskenkin.

Mikään ei saa ihmisen älynlahjoja niin virkuiksi kuin omakohtainen
vaara. Nigel käytti ensimäistä tilaisuutta, jonka hänelle soi
isännän huomaavaisuus kuninkaallisen keittiön palvelusmiehen
seurasta, suorittaakseen laskunsa, ja helposti sai hän ohjausta
mainitulle veräjälle. Hän huomasi sen olevan vain säpissä, kuten
tiesi odottaakin, ja näki nyt edessään kapean jalkapolun, joka vei
naarashirvien ja nuorten vasojen suojapaikaksi sovitetun tiheikön
läpi. Siellä arveli hän soveliaaksi odottaa, eikä hän ollut
seisoskellut viittä minuuttiakaan, kun kokki yhtä tulistuneena
joutuisasta käynnistään, kuin oli koskaan ollut valtavan lietensä
ääressä, saapui hengästyksissään ja pääavaimellaan kiireesti lukitsi
veräjän takanaan.

"Tunnette minut siis, ystävä?" sanoi Nigel.

"Enpä juuri, mylord, -- mutta hyvin tunnen teidän ylhäisyytenne jalon
suvun. Nimeni on Laurie Linklater, mylord."

"Linklater!" toisti Nigel. "Muistaakseni --"

"Teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen", pitkitti toinen, "minä olin
oppipoikana, mylord, vanhalla Mungo Monipliesillä, rauhattoman
West-Portin teurastajalla Edinburghissa, jonka soisin näkeväni
vielä kerran ennen kuin kuolen. Ja teidän ylhäisyytenne jalon isän
otettua Richie Monipliesin taloonsa palvelemaan teidän ylhäisyyttänne
jouduimme me hiukan väleihin, niinkuin teidän ylhäisyytenne huomaa."

"Ahaa!" sanoi loordi Glenvarloch; "olin melkein unohtanut nimenne,
vaan en ystävällistä tarkoitustanne. Te yrititte toimittaa Richielle
tilaisuuden esittää anomuksen hänen majesteetilleen?"

"Aivan oikein, mylord", vahvisti keittiöapulainen. "Olin vähällä
joutua pälkääseen siitä hommasta, sillä Richie on aina ollut
omapäinen 'eikä mun ääntäni kuunnellut', kuten laulussa sanotaan.
Mutta noista englantilaisista kokin rehvanoista ei yksikään kykene
kutkuttamaan hänen majesteettinsa pyhää kitalakea meidän omilla
maistuvilla skotlantilaisilla ruokalajeillamme. Minäpä siis otin
kaiken taitoni turvakseni ja höystätin kelpo munkkikeitoksen
kananpoikasista sekä herkullisen hakkeluksen, jotka panivat myttyyn
koko vehkeen, ja rangaistuksen sijasta minä sain koroituksen. Nyt
minä olen keittiöapulainen, Luojalle kiitos -- sormi hovihankkijan
toimistossa, jonne voin vähin erin saada solutetuksi koko käteni."

"Minua ilahduttaa sydämeni pohjasta", huomautti Nigel, "kun kuulen,
että te ette joutunut kärsimään minun tähteni, -- ja vielä enemmän
olen hyvilläni hyvästä onnestanne".

"Teillä on hyvä sydän, mylord", sanoi Linklater, "ettekä te unohda
köyhiä ihmisiä; enkä tosiaan käsitäkään, minkätähden heidät
unohdettaisiin, koska kuninkaankin asia saattaa toisinaan johtaa
moukan mökille. Olen seurannut teidän ylhäisyyttänne kadulla vain
katsellakseni noin uljasta vanhan tammen vesaa, ja sydämeni poukkosi
kurkkuun, kun näin teidän julkisesti istuvan tuolla ruokalassa ja
tiesin sellaisen vaaran uhkaavan vapauttanne."

"Mitä? Onko siis vangitsemiskäsky julistettu vastaani?" kysyi Nigel.

"On vainkin, mylord, ja niitä on ihmisiä, jotka ovat halukkaita
mustaamaan teitä minkä voivat. Taivas heille antakoon anteeksi, että
tahtovat uhrata kunniallisen suvun omien kehnojen pyyteittensä takia!"

"Amen", sanoi Nigel.

"Sillä jos nyt teidän ylhäisyytenne onkin ollut hiukan huimapäinen
niinkuin muutkin nuoret herrasmiehet --"

"Meillä ei juuri ole aikaa puhua siitä, ystävä", keskeytti Nigel.
"Kysymyksenä on, miten pääsisin kuninkaan puheille."

"Kuninkaanko, mylord!" huudahti Linklater hämmästyneenä. "Mutta eikö
se ole tahallista syöksymistä vaaraan, itsenne polttamista omalla
kauhallisellanne, niin sanoakseni?"

"Hyvä ystävä", selitti Nigel, "hovista saamani kokemus ja omien
olosuhteitteni tuntemus vakuuttavat minulle, että miehuullisin ja
suorin tie on tässä tapauksessa taatuin ja turvallisin. Kuninkaalla
on sekä älyä oivaltamaan, mikä on oikeata, että sydäntä menettelemään
suopeasti."

"Se kyllä on totta, mylord, ja sen me hänen vanhat palvelijansa
tiedämme", myönsi Linklater. "Mutta voi surkeata, jospa tietäisitte,
kuinka monet ihmiset päivin ja öin vain pyrkivät asettamaan hänen
älyänsä hänen sydäntään vastaan ja nostattamaan hänen sydäntään
hänen älynsä vastukseksi -- teettämään hänellä kovia toimenpiteitä,
koska niitä sanotaan oikeiksi, ja vääriä ratkaisuja, koska niitä
esitetään suopeiksi. Voi toki, hänen pyhän majesteettinsa ja
häneen vaikuttavien suosikkien suhteen pitää juuri paikkansa se
kansanomainen sananlasku, jolla ihmiset tekevät kiusaa minun
kutsumuksestani: 'Luojan lahja hyvä liha, kokit laittaa Lemmon viha.'"

"Turha puhua siitä, hyvä ystävä", vakuutti Nigel. "Minun on
uskallettava, sitä vaatii ehdottomasti kunniani. Typistäkööt minut
taikka tehkööt kerjäläiseksi, mutta sitä eivät saa sanoa, että minä
pakenin syyttäjiäni. Vertaiseni saavat kuulla puhdistautumiseni."

"Vertaisenneko?" huudahti keittiöapulainen. "Voi minun päiviäni,
mylord, me emme ole Skotlannissa, missä aateliset voivat urheasti
pidellä puoliansa vaikkapa itse kuningasta vastaan, tuolloin
tällöin. Tämä rokka on hämmennettävä Tähtikamarissa, ja se on
seitsenkertaisesti kuumennettu uuni, mylord. Mutta enpä sentäänkään
mene sanomaan, että jos olette horjuttamattomasti päättänyt tavata
kuningasta, se ei voi saavuttaa jotakin suosiota, sillä hän pitää
kaikesta välittömästä omaan viisauteensa vetoamisesta, ja toisinaan
tiedän hänen sellaisissa tapauksissa pysyneen omassa mielipiteessään,
joka on aina oikeudenmukainen. Mutta muistakaa, jos sallitte minun
neuvoa, mylord, -- muistakaa maustaa vahvasti latinalla; jyvänen tai
pari kreikkaa ei myöskään olisi haitaksi, ja jos pystytte esittämään
jotakin Salomon tuomiosta alkuperäiseksi hepreaksi ja sirottelette
puheeseenne moniaita pikku kompia, niin selvityksenne maistuu
paremmin. Totisesti luulenkin, että minä taituruuteni ohella olen
paljon velkaa sivalluksille, joita sain latinakoulun rehtorilta,
hänen päntätessään päähäni keittämiskohtausta Heautontimorumenosista."

"Jättäen sen sikseen, ystävä", kysyi loordi Glenvarloch, "voitteko
sanoa minulle, miten mukavimmin pääsisin näkemään ja puhuttelemaan
kuningasta?"

"Näkemään helposti kylläkin", vastasi Linklater. "Hän nelistelee
näissä lehtokujissa katselemassa peuranajoa, saadakseen ruokahalua
puolipäivällisekseen -- ja se muistuttaa mieleeni, että minun pitäisi
olla keittiössä. Kuninkaan puheille ette pääse niin huokeasti,
jollette joko saa tavatuksi häntä yksinään, mikä käy harvoin
päinsä, tai odottele häntä väkijoukossa, joka menee katsomaan
hänen laskeutumistaan ratsailta. Ja hyvästi nyt, mylord, ja onnea
yrityksellenne! Jos voisin tehdä hyväksenne enemmän, niin kyllä
tarjoutuisin."

"Te olette kenties tehnyt jo niin paljon, että joudutte vaaraan",
sanoi loordi Glenvarloch. "Pyydän teitä lähtemään ja jättämään minut
kohtaloni haltuun."

Kelpo virkailija viivytteli, mutta torvien törähdys lähempää ilmoitti
hänelle, ettei ollut aikaa hukattavana. Huomauttaen Nigelille
jättävänsä takaveräjän säppiin hänen peräytymisensä turvaamiseksi
sille suunnalle hän toivotti tälle taivaan siunausta ja jätti hyvästi.

Tämän halvan maanmiehensä ystävällisyydessä, joka osittain johtui
kansallistunnosta, osittain kauvan muistettujen suosionosoitusten
tunnustuksesta, vaikka asianomaiset itse olivat niitä tuskin
ajatelleetkaan, luuli loordi Glenvarloch nähneensä viimeisen
myötätunnon ilmauksen, mitä hän saattoi kokea tällä kylmäkiskoisella
hovitienoolla, ja hän tunsi, että hänen täytyi nyt suoriutua omin
neuvoin tai joutua kerrassaan hukkaan.

Hän samosi pitkin useitakin kujia metsästyksen hälinän opastamana ja
kohtasi moniakin kuninkaan urheilun alempia apumiehiä, jotka pitivät
häntä tavallisena katselijana, tällaisia kun toisinaan päästettiin
puistoon hovin virkailijain suostumuksella. Missään ei kuitenkaan
näkynyt Jaakkoa tai ketään hänen huomattavaa hovilaistansa, ja
Nigel alkoi ajatella, eikö hänen sillä uhallakin, että hän joutuisi
samanlaiseen häväistykseen kuin äkkipikaisella tekosellaan Richie
Moniplies, pitäisi mennä palatsin portille, puhutellakseen kuningasta
tämän palatessa. Mutta Onnetar tarjosikin hänelle samassa omalla
tavallaan tilaisuuden sellaiseen puhutteluun.

Hän asteli parhaillaan tuollaisella pitkällä käytävällä, joita
risteili puistossa, kun hän ensin kuuli etäistä kahinaa ja sitte
joutuisaa kavioiden töminää, joka vapisutti kamaraa hänen jalkainsa
alla. Kaukainen huhuaminen varoitti häntä sitte väistymään kujan
sivulle, jättääkseen vapaan tilan ajolle. Horjuen, vaahtoisena ja
hien tummentamana, sieramet laajenneina huohottaen, pinnistäysi
uroshirvi Nigelin kohdalle asti, missä sen tempasi nurin, ennen kuin
se ehti kääntyä päin, kaksi vantteraa susikoiraa, sitä rotua, jota
skotlantilaisen Ylämaan sitkeät hirvenpyytäjät vielä käyttävät,
vaikka se on jo kauvan ollut tuntematon Englannissa. Toinen koira
kävi eläintä kurkkuun, toinen iski suipon kuononsa ja terävät
hampaansa melkein sen sisuksiin. Loordi Glenvarlochille, joka itse
oli ikäänkuin metsästäjien ahdistama, olisi ollut luonnollista
ajatella tilanteesta niinkuin raskasmielinen Jacques,[49] mutta
tottumus on toinen luonto, ja minä pelkään, että hänen tunteensa
olivat tässä kohtauksessa pikemmin harjaantuneen erämiehen kuin
elämän opetuksia punnitsevan ajattelijan. Hänellä ei kuitenkaan ollut
aikaa antautua niihin, sillä jatko ilmestyi silmänräpäyksen kuluttua.

Ajoa seurasi yksinäinen herrasmies ratsulla, joka oli niin
täydellisesti altis ohjaksille, että se totteli suitsien kosketusta
niinkuin olisi tämä ollut mitä hienoimpaan koneistoon vaikuttava
ulkonainen voimalähde. Istuen siis syvällä korkeareunaisessa
ja lyhyessä satulassaan niin sullottuna pieluksiin, että hänen
oli melkein mahdoton pudota, saattoi ratsastaja pelkäämättä
tai epäröimättä lisätä tai heikentää vauhtiaan, joka ajon
kiihdyttävimpinäkään hetkinä harvoin yltyi kolmeaneljännestä
laukkaa joutuisammaksi, hevosen pidätellessä raajojaan milloinkaan
pyrkimättä koulutetun kulkunsa rajan yli. Se turvallisuus, jolla hän
näki hyväksi harjoittaa tätäkin suosittua ja tavallisesti hiukan
vaarallista urheilua, ilmaisi hänet Jaakko-kuninkaaksi, kuten hänen
muukin varustuksensa. Ketään saattolaista ei ollut näkyvissä; usein
olikin hienon imartelun piirteenä sallia hallitsijan otaksua, että
hän oli metsästyksessä karauttanut ohi kaikista muista ja jättänyt
heidät taipaleelle.

"Hyvin tehty, Bash -- hyvin tehty, Battie!" huudahti hän päästyään
perille. "Kautta kuninkain kunnian, te tuotatte mainetta Balwitherin
mäkilöille! Pitele hevostani, mies", huusi hän Nigelille,
pysähtymättä katsomaan, ketä hän puhutteli; "pitele hepoani ja auta
minut alas satulasta. Helkkariko sinua vaivaa, kuhnus, etkö voi
kiirehtiä ennen kuin nuo laiskat vätykset saapuvat? Pitele ohjaksia
kepeästi -- älä anna sen kiepahtaa -- nyt kannata jalustinta --
hyvä on, mies, ja nyt meillä on jalkaimme alla _terra firma."_ Ja
vieläkään vilkaisematta apuriinsa veti sävyisä Jaakko-kuningas
lyhyen, terävän metsästyspuukkonsa, joka oli ainoa miekan tapainen,
mitä hän vähääkään sieti näkyvissään, sivalsi hyvin tyytyväisenä
uroshirveä kurkkuun ja lopetti elukan tuskallisen riuhtomisen.

Loordi Glenvarloch tunsi hyvin tilaisuuden vaatiman
metsämiesvelvollisuuden. Hän ripusti kuninkaan ratsun päitset
puunoksaan, polvistui alamaisesti maahan, käänsi teurastetun hirven
selälleen ja piteli saalista siinä asennossa, sillaikaa kun kuningas,
joka metsästysinnossaan ei kyennyt mitään muuta tarkkaamaan,
vihlaisi puukollaan elukan rintaa _secundum artem_; ja tehtyään
poikkileikkauksen rinnan ihrakerroksen syvyyden tutkimiseksi hän
huudahti kuin hurmiossa: "Kolme tuumaa valkoista ihraa rintalastan
päällä! Mainiota -- parahultaista -- niin totta kuin olen kruunattu
syntinen -- eikä ainuttakaan perillä noista laiskoista vietävistä
muuta kuin minä! Seitsemän -- kahdeksan -- kahdeksan haarukkaa
sarvissa. Heikkari, kahdeksansarvikas, ja pyyntikauden ensimäinen!
Bash ja Battie, siunatut olkaa te molemmat! Pusutkaa minua, lapsoset,
pusutkaa." Koirat käskyn mukaan hyväilivät häntä, nuoleskelivat
häntä verisin leukapielin ja saivat hänet pian sellaiseen siivoon,
että olisi saattanut näyttää siltä kuin olisi valtiopetos päässyt
estämättä kohdistumaan Herran voideltuun. "Alas, peijakkaat -- alas,
sen kallittavat", huusi kuningas ollen vähällä kellistyä isojen
ajokoirien vallattomasta mielistelystä. "Mutta te olette ihan kuin
ihmiset; kun antaa teille tuuman, niin te tempaatte kyynärän. Ja
kuka lienetkään sinä, ystävä?" hän sanoi saatuaan nyt aikaa tarkata
lähemmin Nigeliä ja huomaten, mitä ei ollut pyyntiriemastuksensa
ensimäisessä intoutumisessa ehtinyt panemaan tähdelle; "et kuulu
meidän saattueeseemme, mies. Jumalan nimessä, mikä piru sinä olet?"

"Onneton mies, sire", vastasi Nigel.

"Sen kyllä uskon", vastasi kuningas äkeästi, "muutoin en olisi
nähnyt sinusta jälkeäkään. Alamaiseni pitävät kaiken onnellisuutensa
itsekseen, mutta annas kun heillä sattuu joku solmu vyyhtiin, niin
kylläpä varmasti kuulen siitä."

"Ja kelle muulle voimmekaan esittää valituksiamme kuin teidän
majesteetillenne, joka on taivaan sijaishallitsijana meidän
yläpuolellamme!" sanoi Nigel.

"Oikein, mies, oikein -- varsin hyvin puhuttu", myönsi kuningas;
"mutta teidän pitäisi suoda taivaan sijaishallitsijalle rahtunen
rauhaa maankin päällä".

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee katsella minua" -- sillä
tähän asti oli kuningas ollut niin kiireissään ensin koiriensa
hemmottelussa ja sitte hirven leikkomisessa auki, että hän oli tuskin
suonut apurilleen muuta kuin hetkellisen silmäyksen -- "niin näette,
kenet pakko rohkaisee käyttämään tilaisuutta, jollainen ei kenties
enää koskaan uudistu".

Jaakko-kuningas katseli; veri virtasi pois hänen poskistaan, vaikka
ne yhä pysyivät hänen jaloissaan viruvan elukan hurmeen tahrimina,
hän pudotti puukon kädestään, loi taaksensa hätääntyneen katseen
ikäänkuin joko miettien pakoa tai etsien apua, ja huudahti sitte:
"Glenvarlochides, niin totta kuin minut ristittiin James Stuartiksi.
Jo nyt kävi koreasti, ja minä yksinäni, ja vielä jalkasin!" lisäsi
hän, yrittäen kiirehtiä ratsun selkään.

"Suokaa minulle anteeksi, että häiritsen teitä, valtiaani", sanoi
Nigel asettuen kuninkaan ja hevosen väliin; "kuunnelkaa minua vain
hetkinen!"

"Kuuntelen sinua parhaiten satulassa", vastasi kuningas. "En kuule
sanaakaan jalkasin, mies, en sanaakaan, eikä ole säädyllistä tuolla
tavoin seistä toljottaa ihan nenämme alla. Siirry tieltämme, mies,
me vaadimme sitä uskollisuuden valasi nimessä. Lempoko niitä kaikkia
vaivaakaan, missä kummassa ne viipynevät?"

"Kautta kantamanne kruunun, hallitsijani", pyysi Nigel, "jonka edestä
esi-isäni ovat kunnostautuneet taistelussa, rukoilen teitä tyyntymään
ja kuuntelemaan minua vain hetkisen!"

Hänen pyytämäänsä oli hallitsijan tuiki mahdoton myöntää. Hänen
osoittamansa arkuus ei ollut selvää suoranaista raukkamaisuutta,
joka luontaisena vaikuttimena häätää miehen pakosalle eikä voi
herättää juuri muuta kuin sääliä tai halveksumista; se oli paljoa
hullunkurisempaa ja sekavampaa tunnetta. Kuningas-poloinen oli
sekä säikkynyt että suutuksissaan, halukas pääsemään turvaan ja
samalla häpeissään arvokkuutensa halventamisesta, joten hän loordi
Glenvarlochin yrittämiä selityksiä tarkkaamatta työntyi hevoseensa
päin ja hoki: "Me olemme vapaa kuningas, mies -- me olemme vapaa
kuningas -- meitä ei saa yksikään alamainen pidätellä. Luojan
nimessä, mikä viivyttää Steenietä? Ja ylistetty olkoon Hänen nimensä,
he tulevat -- hoi, helei -- tänne, tänne -- Steenie, Steenie!"

Buckinghamin herttua karautti näyttämölle useiden hovilaisten ja
kuninkaallisen metsästyksen palveluskuntaan kuuluvien henkilöiden
saattamana ja alotti tavalliseen tuttavalliseen tapaansa: "Näen
onnettaren suosineen rakasta taattoamme, kuten tavallista. Mutta mitä
tämä merkitsee?"

"Mitäkö merkitsee? Mitäpä muutakaan kuin valtiopetosta", sanoi
kuningas, "ja kaikki on sinun vikasi, Steenie. Rakas taattosi ja
kumppalisi olisi voitu murhata, sen verran kuin sinä siitä välität."

"Murhata? Kiinni se roisto!" huudahti herttua. "Kautta taivaan,
se on itse Olifaunt!" Kymmenkunta metsästäjää heittäysi heti
alas ratsailta, antaen hevostensa porhaltaa irrallaan pitkin
puistoa. Toiset tarttuivat kovakouraisesti loordi Glenvarlochiin,
joka katsoi turhaksi yrittääkään vastarintaa, toisten hyöriessä
kuninkaan ympärillä. "Oletteko haavoittunut, valtiaani -- oletteko
haavoittunut?"

"En tietääkseni", ilmoitti kuningas säikkynsä puuskassa, joka muuten
oli jokseenkin anteeksiannettava noin arkamaiselle luonteelle,
olletikin kun hän oli aikoinaan ollut monien kummallisten
salahankkeiden alaisena, "en tietääkseni -- mutta tutkikaa hänet
-- tutkikaa hänet. Olen varma siitä, että näin ampuma-aseita hänen
viittansa alla. Varmasti haistoin ruutia -- siitä olen ihan varma."

Loordi Glenvarlochilta siepattiin viitta yltä, jolloin hänen
pistoolinsa tulivat näkyviin. Hetki hetkeltä tihenevästä väkijoukosta
kajahti hämmästyksen ja tuomitsemisen huutoja, kun oletettu
rikollinen tarkoitus täten ilmeni. "Pois se konna -- salamurhaaja
-- verenhimoinen vaanija!" hoettiin kaikkialta, ja kuningas
luonnollisesti piti omaa henkeänsä samassa arvossa kuin näköjään
muutkin, joten hän huusi kaikkia katselijoita äänekkäämmin: "Niin,
niin -- pois hänet. Minä olen saanut kyllikseni hänestä, ja niin
on saanut koko maa. Mutta älkää tehkö hänelle mitään ruumiillista
vahinkoa -- ja Jumalan tähden, hyvät herrat, jos olette varmat siitä,
että olette täydellisesti riisuneet häneltä aseet, niin pistäkää
poikkeen miekkanne, tikarinne ja puukkonne, sillä muutoin varmaankin
tuotatte toisillenne vauriota."

Kuninkaan käsky palautti aseet joutuisasti huotriin, sillä ne, jotka
olivat tähän asti heilutelleet niitä uskollisessa uljuudessaan,
alkoivat sen johdosta muistaa, miten suunnatonta vastenmielisyyttä
hänen majesteetissaan herätti paljas teräs. Se heikkous näytti olevan
hänelle yhtä synnynnäistä kuin hänen arkuutensakin, ja yleensä
arveltiin sen johtuneen siitä, että Rizzion raaka murha tapahtui
hänen onnettoman äitinsä läsnäollessa ennen kuin hän oli vielä nähnyt
päivänvaloa.

Prinssi oli metsästänyt toisessa osassa silloista laajaa puistoa ja
saanut jotakin hätäistä ja hämärää vihiä siitä, mitä oli tekeillä.
Hän tuli nyt kiireesti paikalle, mukanaan muutamia aatelismiehiä,
joiden joukossa oli loordi Dalgarno. Hän hyppäsi satulasta ja kysyi
kiihkeästi, oliko hänen isänsä haavoittunut.

"En huomatakseni, Charles-lapsonen -- vain pikkusen uuvuksissani,
kun yksinäni rynnistelin salamurhaajan kanssa. Steenie, kaadahan
pikarillinen viiniä -- nahkaleili riippuu puassamme. Muiskaa
minua sitte, Charles-lapsonen", jatkoi hallitsija, saatuaan
vahvistuskulauksensa. "Voi, mies, yhteiskunta ja sinä olette olleet
ylen täpärällä kokea raskaan ja verisen iskun ja menettää rakkaan
isän, sillä me olemme _pater patriae_ kuten myös _pater familias.
Quis desiderio sit pudor aut modus tam cari capitis!_ Voi minua,
kyllä olisi musta verka saanut hintaa Englannissa, ja kuivia silmiä
olisi nähty harvassa!"

Ja ajatellessaan yleistä murhetta, joka olisi seurannut hänen
kuolemaansa, puhkesi hyväsydäminen hallitsija itse haikeaan itkuun.

"Onko se mahdollista?" kysyi Kaarlo ankarasti, sillä toiselta
puolen loukkasi hänen ylpeyttään isän käyttäytyminen, samalla kun
hän toiselta puolen tunsi pojan ja alamaisen suuttumusta oletetusta
kuninkaan henkeä tähdänneestä yrityksestä. "Puhukoon joku, joka on
nähnyt, mitä tapahtui. Buckinghamin herttua!"

"En voi sanoa, mylord", vastasi herttua, "nähneeni mitään suoranaista
väkivaltaa yritettävän hänen majesteettiansa vastaan, muutoin olisin
kostanut heti paikalla".

"Silloin olisit menetellyt väärin innostuksessasi, George", huomautti
prinssi. "Sellaiset pahantekijät on parempi jättää oikeuden haltuun.
Mutta eikö se konna rynnistellyt hänen majesteettinsa kanssa?"

"Siten en voi tapausta määritellä, mylord", selitti herttua, joka
monine vikoineenkin halveksi totuudesta poikkeamista. "Hän näytti
haluavan pidättää hänen majesteettiansa, joka nähtävästi päin
vastoin pyrki nousemaan ratsunsa selkään. Mutta hänen hallussaan
on tavattu pistooleja vastoin julistusta, ja koska hän osoittautuu
Nigel Olifauntiksi, jonka hillittömyydestä teidän kuninkaallinen
korkeutenne on havainnut muutamia näytteitä, niin meillä tuntuu
olevan aihetta arvella pahinta."

"Nigel Olifaunt!" kummeksui prinssi. "Onko se onneton mies voinut
niin pian joutua uuteen rikkomukseen? Antakaa minun katsoa niitä
pistooleja."

"Ethän toki ole niin varomaton, että käyt hypistelemään sellaisia
paukahtajia, Charles-lapsonen?" sanoi Jaakko. "Älä anna niitä
hänelle, Steenie -- minä kiellän uskollisuudenvalasi nimessä!
Ne saattavat laueta itsestään, kuten usein tapahtuu. Teetkö sen
kuitenkin? Onko ikinä nähty niin itsepintaisia lapsia kuin me olemme
saaneet rasitukseksemme! Eikö meillä ole henkivartijoita ja sotureita
kylliksi, jottei sinun ole tarvis itse purkaa luikkuja -- sinä kun
olet asemani ja arvoni perillinen, ja kun ympärillä on niin monta
miestä palkattuna uskaltamaan henkensä meidän tähtemme?"

Mutta isänsä huudahduksista välittämättä pysyi Kaarloprinssi
itsepintaisuudessaan, joka oli hänelle ominaista pikku seikoissa
samaten kuin tärkeissäkin asioissa; omin käsin purki hän pistooleista
kahdet luodit, jotka olivat kumpaisenkin panoksina. Kaikki katselijat
kohottivat kätensä kauhuissaan rikoksesta, jonka otaksuttiin olleen
aikomuksena, ja pelastuksen täpäryydestä.

Nigel ei ollut vielä virkkanut sanaakaan -- levollisesti pyysi hän
nyt saada puhua.

"Mitä varten?" vastasi prinssi kylmäkiskoisesti. "Tiesitte olevanne
syytetty raskaasta rikoksesta, ja sen sijaan että olisitte
julistuksen mukaan antautunut oikeuden haltuun, tavataan teidät
täällä tunkeutuneena hänen majesteettinsa luo laittomilla aseilla
varustettuna."

"Sallikaa minun huomauttaa, teidän korkeutenne", selitti Nigel, "että
minä kannoin noita onnettomia aseita omaksi varjeluksekseni, eikä ole
montakaan tuntia kulunut siitä kun niitä tarvittiin muiden hengen
suojelemiseen".

"Sen voipi uskoa, mylord", lausui prinssi yhä tyynenä ja
järkähtämättömänä. "Viimeaikainen elämänlaatunne ja ne kumppanit,
joiden seurassa olette viettänyt aikanne, ovat tutustuttaneet teidät
väkivaltaisiin kohtauksiin ja aseisiin. Mutta minulle ei teidän ole
puolustauduttava."

"Kuulkaa minua -- kuulkaa minua, jalo prinssi!" pyysi Nigel
kiihkeästi. "Kuulkaa minua! Te -- te itsekin saatatte jonakuna
päivänä tahtoa tulevanne kuulluksi, ja turhaan."

"Mitä, sir!" sanoi prinssi korskeasti. "Miten on minun ymmärrettävä
tuo, mylord?"

"Jollei maan päällä, sir", vastasi vanki, "niin ainakin taivaalta
meidän täytyy kaikkien rukoilla kärsivällistä ja suosiollista
huomiota".

"Totta, mylord", myönsi prinssi ylpeästi taivuttaen päätänsä; "enkä
minä nyt epäisi teiltä sellaista huomiota, jos siitä olisi teille
apua. Mutta te ette joudu kärsimään mitään vääryyttä. Me tahdomme
itse tutkia asiaanne."

"Niin, niin", huomautti kuningas, "on tehty _appellatio ad Caesarem_
-- me tahdomme itse kuulustaa Glenvarlochidesta ajan ja paikan
soveltuessa; ja sillävälin toimittakaa hänet pois aseineen, sillä
minä olen kyllääntynyt niiden näkemiseen".

Hätäisen määräyksen perusteella siirrettiin siis Nigel pois paikalta,
missä hänen sanansa eivät kuitenkaan olleet kokonaan kirvonneet tien
oheen. "Tämä on peräti kummallinen asia, George", huomautti prinssi
suosikille. "Tuolla herrasmiehellä on hyvä ulkomuoto, sujuva käytös
ja paljon tyyntä lujuutta katseessaan ja puheessaan. En voi ajatella
hänen tahtoneen yrittää niin hurjaa ja tarkoituksetonta rikosta."

"En väitä rakastavani ja suosivani sitä nuorta miestä", vastasi
Buckingham, jonka korkealentoinen kunnianhimo oli avomielinen; "mutta
myöskään en voi olla yhtymättä teidän korkeutenne mielipiteeseen
siinä, että rakas taattomme on ollut hiukan hätäinen peljätessään
omakohtaista vaaraa hänen taholtaan".

"Kautta sieluni, Steenie, kehtaatko sanoa niin!" närkästyi
kuningas. "Etkö luule minun tuntevan ruudin hajua? Kukas muu
nuuski selville marraskuun viidennen kuin meidän kuninkaallinen
itsemme? Cecil ja Suffolk ja ne kaikki olivat väärillä jäljillä kuin
sekarotuiset nartut, minun ottaessani vehkeestä selon -- arveletko
siis, etten minä osaa haistaa ruutia? Hemmetissä, mies, Joannes
Barclaius ajatteli älykkyyteni olleen jossain määrin jumalallista
mieleenjohdatusta, joten hänen historiassaan onkin sen salaliiton
nimenä _Series palefacti divinitus parricidii_, ja samaten sanoo
Spondanus meistä: _divinitus evasit."_

"Maa oli onnellinen teidän majesteettinne pelastuksesta", virkkoi
Buckinghamin herttua, "eikä vähemmin siitä terävästä älystä, joka
niin hienon ja melkein näkymättömän vihin perusteella suoriutui
tuosta kavalluksen sokkelosta".

"Hiisi vieköön, Steenie, oikeassa olet, mies! Harvoilla nuorukaisilla
on niin hyvä arvostelukyky kuin sinulla vanhempien ihmisten viisauden
suhteen; ja mitä tuohon petolliseen, katalaan kurjimukseen tulee,
niin on hän epäilemättä saman pesän haukkoja. Ettekö nähneet mitään
paavilaista hänen hallussaan? Pitää katsoa, ettei hänellä ole
ristiinnaulitunkuvaa tai jotakuta muuta sellaista roomalaista helyä
mukanaan."

"Huonosti sopisi minun yrittää sen onnettoman miehen puhdistamista",
sanoi loordi Dalgarno, "kun ajattelen hänen nykyisen yrityksensä
hirmuisuutta, joka on saanut kaikkien oikeiden ihmisten veren
jähmettymään heidän suonissaan. Kaikin puolin alistuen hänen
majesteettinsa erehtymättömän arvostelun varaan en kuitenkaan voi
olla huomauttamatta oikeudentuntoisena henkilöä kohtaan, joka on
aikaisemmin osoittautunut vain minun vihamiehekseni, vaikka hän nyt
näyttäytyy paljoa mustempana, että tämä Olifaunt aina näytti enemmän
puritanilta kuin paavilaiselta."

"Kas, Dalgarno, sielläkö olet, mies?" huudahti kuningas. "Ja
pitipä sinunkin pysyä loitolla ja jättää meidät oman luonnollisen
voimakkuutemme ja Kaitselmuksen huolenpidon varaan, ollessamme konnan
kourissa!"

"Kaitselmus, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun lausua,
ei sellaisessa ahdingossa olisi säästämättä tuskaa kolmelta itkevältä
kuningaskunnalta", virkkoi loordi Dalgarno.

"Kyllähän, mies -- kyllähän", vastasi kuningas; "mutta onnekkaaltapa
vain olisi vastikään tuntunut isäsi näkeminen kelpo kalpoineen
-- ja vastaisen varalle avitammekin Kaitselmuksen hyviä aikeita
meidän suhteemme pitämällä lähellämme kaksi vantteraa huovia
henkivartiostamme. Ja tuo Olifaunt on siis puritani? Ei silti
vähemmin paavillisuuteen kallistuva -- sillä äärimäisyydet osuvat
yhteen, kuten sanottu on. On olemassa paavillisiin periaatteisiin
hullaantuneita puritaneja, niinkuin olen todistanut kirjassani -- se
on vain uudenlainen toitotus vanhalla torvella."

Nyt muistutti kuninkaalle prinssi, joka kenties pelkäsi hänen
aikovan kerrata koko _Basilicon Doronin_,[50] että oli ehkä parasta
lähteä palaamaan palatsia kohti ja harkita, mitä on tehtävä yleisön
viihdyttämiseksi, jossa aamun seikkailut arvatenkin herättäisivät
kaikenmoisia mietteitä. Heidän astuessaan sisälle palatsin portista
kumarsi muuan nainen ja ojensi paperia, jonka kuningas otti vastaan
ja hiukan ähkäisten työnsi sivutaskuunsa. Prinssi ilmaisi olevansa
hieman utelias tietämään sen sisällön. "Päivystävä kamaripalvelija
kertoo sen sinulle", sanoi kuningas, "kun riisun uumatakkini.
Luuletko, lapsonen, että minä voin lukea kaikki mitä käsiini
työnnetään? Katsos tätä, mies" -- hän viittasi isojen polvihousujensa
taskuihin, jotka oli sullottu täyteen papereita -- "me olemme kuin
aasi -- että niin sanommekaan -- köyryssä kahden taakan välissä.
Niin, niin, _asinus fortis accumbens inter terminos_, kuten Sanassa
lausutaan. Niinpä niin, _vidi terram quod esset optima, et supposui
humerum ad portandum, et foetus sum tributis serviens_ -- näin tämän
Englannin maan ja jouduin sen kuormitetuksi kuninkaaksi."

"Olette tosiaankin hyvin sälytetty, rakas taattoni ja suosijani",
virkkoi Buckinghamin herttua ottaessaan vastaan paperit, jotka
Jaakko-kuningas tyhjensi taskuistaan.

"Niinpä vainkin", pitkitti hallitsija; "ottakaa ne haltuunne _per
aversionem_, lapset -- toinen lakkari lastattu anomuksilla, toinen
häväistyskirjoituksilla; kyllä kelpaa meidän elää. Totta toisen
kerran uskonkin, että Kadmuksen tarina oli hieroglyfinen ja että
hänen kylvämänsä lohikäärmeen hampaat olivat hänen keksimänsä
kirjaimet. Sinä naurat, Charles-lapsonen? Muista mitä sanon. Kun
ensin tulimme tänne omasta maastamme, missä ihmiset olivat yhtä
karkeita kuin sää, niin olikin Englanti hemmetin suojainen paikka;
olisi voinut luulla, että kuninkaalla ei ollut juuri muuta tehtävää
kuin käyskennellä hiljaisten vesien äärellä, _per aquam refectionis_.
Mutta ties miten tai miksi onkaan paikka nyt murheellisesti muuttunut
-- luehan tuokin herjaus meistä ja hallinnostamme. Lohikäärmeen
hampaat ovat kylvettyjä, Charles-lapsonen; rukoilen Jumalaa, että ne
eivät nouse aseelliseksi sadokseen sinun päivinäsi, jollen minä elä
näkemään sitä. Jumala varjelkoon minua siitä nähtävästä, sillä sen
leikkaamisesta tulee penteleenmoinen punnerrus."

"Kyllä tiedän, miten tukahutan kylvön jo oraalle -- haa, George?"
virkahti prinssi kääntyen suosikkiin, ja hänen katseensa
ilmaisi hiukan halveksimista isän pahoista aavistuksista ja
täyttä luottamusta hänen oman harkintansa ylempään lujuuteen ja
päättäväisyyteen.

Tämän keskustelun aikana työnnettiin ja laahattiin Nigeliä aseellisen
oikeudenpalvelijan kaitsemana pikku kaupungin läpi, jonka koko
asujamiston oli hälyttänyt liikkeelle huhu kuningasta vastaan
tehdystä murhayrityksestä, joten väki tunkeili näkemään oletettua
kavaltajaa. Hetken sekamelskassa eroitti hän ruokalan isännän kasvot
tyrmistyneeseen ällistykseen jähmettyneinä ja parturin irvistelemässä
kauhun ja kiihkeän uteliaisuuden vaiheella. Niinikään luuli hän
vilahdukselta havainneensa vihreänuttuisen souturinsa.

Hänellä ei ollut mitään aikaa huomautuksiin, sillä hänet asetettiin
veneeseen oikeudenpalvelijan ja kahden huovin keskelle sekä
soudettiin ylös virtaa niin nopeasti kuin kuuden vankan airomiehen
käsivarret kykenivät kiskomaan pakovettä vastaan. He sivuuttivat
mastometsikköjä, jotka jo silloin hämmästyttivät muukalaista
Lontoon kauppaliikkeen suuruudella, ja lähenivät viimein matalia
ja mustuneita vallinsakaroilla varustettuja muureja, joista siellä
täällä kurkisti järeä kanuuna tai paikotellen pistäysi näkyviin
yksinäinen aseistettu vartija, niiden muutoin suurestikaan
osoittamatta linnoituksen sotaisia kauhuja. Ulkoneva matala
holvikaari, joka oli samanlaisissa olosuhteissa ammottanut monille
viattomille ja monille syyllisille, levitti nyt synkän varjonsa
Nigelin yli. Vene laskettiin kiinni leveihin portaisiin, joita
vastaan virran veltot laineet liplattivat. Palvelusvuorolla oleva
vartija katsoi ulos pikkuportista ja puhui oikeudenpalvelijan kanssa
kuiskaamalla. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi Towerin päällikkö
ja otti talletettavakseen Nigelin, Glenvarlochin loordin, antaen
siitä kuitin.



28. LUKU.

Petetty aviomies.


    "Te tornit Caesarin![51] te Lontoon tahra,
    monilla murhatöillä ruokitut!"

huudahtaa Gray. Kauvan ennen häntä on Bandello lausunut jokseenkin
samaa, ja sen ajatuksen on täytynyt muodossa tai toisessa usein
johtua niiden mieleen, joilla tuossa muistettavassa valtiovankilassa
oleskelleiden muiden asukasten kohtaloa muistellessaan on saattanut
olla liiankin paljon syytä arvata omansa. Pimeä ja matala holvi, joka
näytti Danten Helvetin pääsykäytävän tavoin epäävän kaiken paluun
toivon -- vartijain jupisevat äänet ja ristikkoisen pikkuportin
avaamisessa ja sulkemisessa noudatetut pikkumaiset muodollisuudet --
linnoituksen päällikön kylmäkiskoinen ja väkinäinen tervehdys, hänen
osoittaessaan vangilleen sitä jämeätä kunnioitusta, jota käskyvalta
maksaa verona säädyllisyydelle -- kaikki painosti Nigelin sydäntä,
teroittaen hänen mieleensä julmaa vankeuden tietoisuutta.

"Olen vankina", hän virkahti, sanojen kirvotessa hänen kieleltään
melkein huomaamatta; "olen vankina, ja Towerissa!"

Päällikkö kumarsi. "Ja minun velvollisuutenani on", hän sanoi,
"osoittaa teidän ylhäisyydellenne kamari, jossa minun on pakko
saamieni määräysten mukaan asettaa teidät jonkun verran pidätyksen
alaiseksi. Teen sen niin helpoksi kuin velvollisuuteni sallii."

Nigel vain kumarsi vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen ja seurasi
päällikköä kävelypaikan läntisellä sivulla kappelin vieressä
sijaitsevaan ikivanhaan rakennukseen, jota siihen aikaan käytettiin
valtiollisten vankien säilytyspaikkana; meidän päivinämme se on
linnoituksen vartioon kuuluvien upseerien ruokalana. Kaksinkertaiset
ovet avattiin, vanki kohosi muutamia askelmia päällikön ja
ylempiarvoisen vartijan seuraamana. He astuivat tilavaan, mutta
muodoltaan säännöttömään, matalakattoiseen ja hämärään huoneeseen,
joka oli kovin niukasti kalustettu. Vartijalla oli määräyksenä
sytyttää tuli ja pitää huolta loordi Glenvarlochin toivomuksista
kaikessa, mitä hänen velvollisuuksiinsa soveltui; ja päällikkö
poistui kumartaen, lausuttuaan tavanmukaisen kohteliaisuuden, että
hänen jalosukuisuutensa ei toivottavasti pitkääkään aikaa viipyisi
hänen valvontansa alaisena.

Nigel olisi tehnyt muutamia kysymyksiä vartijalle, joka jäi panemaan
huonetta kuntoon, mutta mies oli omaksunut toimensa hengen. Hän ei
ollut kuulevinaankaan vangin toisia kysymyksiä, vaikka ne olivat
laatuaan mitä tavallisimpia, ja toisiin hän kyllä vastasi, mutta niin
lyhyeen ja jurosti, että joskaan hänen sävynsä ei ollut suorastaan
töykeä, se ei kuitenkaan rohkaissut pitkittämään haastelua.

Nigel jätti hänet senvuoksi askartelemaan äänettömänä ja alkoi
kuluttaa aikaansa surullisia mietteitä herättävällä tehtävällä,
lueskellen nimiä, valiolauselmia, säkeitä ja merkkipiirrelmiä, joita
hänen vankeutensa edeltäjät olivat kyhänneet talletuspaikkansa
seiniin. Hän näki mainittuina monia unohtuneita kovaosaisia
toisten seassa, jotka säilyvät muistissa kunnes Englannin historia
häviää. Harras katolilainen oli tulkinnut hurskaita tunteitaan
päivää ennen kuin oli vahvistanut uskontunnustuksensa Tyburnin
mäellä, samoin kuin luja protestantti odottaessaan Smithfieldin
kentän roviota. Onneton Jane Grey, jonka kohtalo on herättänyt
seuraavilta sukupolvilta kyyneleitä, oli hennolla kädellään jättänyt
piirrelmänsä vertailtavaksi rohkeampaan käsialaan, joka oli uurtanut
syvälle seinään karhun ja ryhmysauvan, ylpeän Dudley-suvun ylvään
tunnuksen. Se oli kuin profeetan käsikirjoitusta, valituksen ja
murheen ilmaisua, mutta oli joukossa myös lyhyitä tyynen alistumisen
huudahduksia ja mitä lujinta päättäväisyyttä haastavia lauseita.

Edeltäjiensä kärsimysten raskasmielisessä tarkastelussa keskeytti
loordi Glenvarlochin hänen vankilansa oven äkillinen avautuminen.
Vartija sieltä tuli ilmoittamaan, että vankilan päällikkö oli
määrännyt hänen ylhäisyydelleen vankikumppanin seuralaiseksi ja
palvelijaksi. Nigel vastasi kiireisesti, ettei hän kaivannut mitään
palvelusta, vaan tahtoi mieluummin olla yksinään; mutta vartija
antoi hänen ymmärtää murisevan kohteliaasti, että päällikkö pystyi
parhaiten arvostelemaan, miten hänen vangeistaan on pidettävä
huolta ja että hänen ylhäisyytensä ei voinut saada mitään kiusaa
tulokkaasta, joka oli niin heiverö poikanen, että häntä tuskin
kannattikaan sulkea lukkojen taa. "Hei, Giles", käski hän, "tuo se
lapsonen sisälle vain".

Toinen vartija työnsi nuorukaisen edellään huoneeseen, molemmat
miehet peräytyivät, ja telkeet kirskuivat ja ketjut rämisivät, kun he
asettivat takaisin paikoilleen nämä raskaat vapauden kytkyimet. Pojan
puku oli mitä hienointa harmaata verkaa ja somisteltu hopeanauhoilla,
ja samaa kuosia oli ruskea levätti. Musta samettinen monterolakki
oli painettu alas otsalle ja melkein peitti sen osan kasvoja,
joka pistäysi esiin runsaista pitkistä hiuskiharoista. Hän seisoi
hievahtamattomana paikallaan, mihin vartija oli hänet hellittänyt
takinkauluksen kouraisusta, noin kahden jalan päässä ovesta, silmät
tähdättyinä permantoon ja joka jäsen vapisevana hämmennyksestä ja
säikystä. Nigel olisi hyvin tullut toimeen ilman hänen seuraansa,
mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut nähdä sielun tai ruumiin
hätää, yrittämättä huojentaa sitä.

"Reipastaudu, poikaseni", sanoi hän. "Meistä näyttää tulevan
vähäksi aikaa kumppanukset -- ainakin uskon sinun pidätyksesi
piammiten päättyvän, koska olet liian nuori ollaksesi syypää
mihinkään pitkällistä rangaistusta ansaitsevaan. No, no -- älä ole
masennuksissasi. Kätesi on kylmä ja vapisee? -- ja ilmakin on lämmin
-- mutta kenties tuntuu sinussa tämän hämyisen huoneen kosteus. Asetu
tulen ääreen. Mitä! Itkemäänkö valmis, miekkonen? Älä toki ole lapsi.
Sinulla ei ole vielä partaa kyyneltesi halvennettavaksi, mutta et
sinä kuitenkaan saisi vetistellä kuin tyttö. Ajattele olevasi vain
suljettu talteen laiskottelevan koulustajäännin tähden, ja varmasti
voit siten viettää päivän pirteänä."

Poika antoi taluttaa itsensä tulen ääreen istumaan, mutta pitkän
aikaa pysyttyään ihan siinä asennossa, johon oli istuutuessaan
painunut, hän äkkiä muutti sitä, väännelläkseen käsiään mitä
tuskallisimmin, ja sitte hän kasvonsa niillä peittäen itki niin
hereästi, että kyyneleet tulvivat hentojen sormien lomista.

Nigel unohti jossain määrin oman asemansa, surkutellessaan sitä
kirvelevää ahdistusta, joka näytti kerrassaan vallanneen noin
nuoren ja kauniin olennon, ja pojan viereen istuutuen käytti hän
viihdyttävimpiä sanoja, mitä hänelle johtui mieleen, lieventääkseen
tämän tuskaa; haastellessaan hän ikäeron perusteella siveli
ystävällisesti kädellään masentuneen nuorukaisen pitkiä hiuksia.
Poika näytti niin aralta, että säpsähteli tästäkin vähäisestä
tuttavallisuudesta, mutta kun loordi Glenvarloch hänen ujoutensa
oivaltaessaan mukautui siihen ja asettui tulisijan toiselle puolelle,
esiintyi vieras keventyneemmin ja kuunteli näköjään huomaavasti
todisteluja, joilla Nigel tuon tuostakin yritti saada hänet edes
hillitsemään murheensa rajuutta. Pojan kuunnellessa valuivat
hänen kyyneleensä vieläkin vuolaina, mutta näyttivät vuotavan
helpoittuneesti, hänen nyyhkytyksensä olivat vähemmin puistattelevia
ja vaimenivat vähitellen hiljaisiksi huokauksiksi, jotka kenties
ilmaisivat yhtä suurta surua kuin hänen ensimäisetkin epätoivoiset
kohtauksensa, mutta ainakin kuvastivat hätäännyksen hälvenemistä.

"Sano minulle, kuka ja mikä olet miehiäsi, poikaseni", kehoitti
Nigel. "Katso minut, lapsonen, kumppaniksi, joka tahtoo olla sinulle
ystävällinen, kunhan vain osoittaisit hänelle, miten hän voisi
avustaa sinua."

"Sir -- mylord, tarkoitan", vastasi poika hyvin arasti, ja hänen
äänensä kuului tuskin sitä lyhyttäkään välimatkaa, joka heidät
eroitti, "te olette kovin hyvä -- ja minä -- olen hirveän onneton --"

Uusi kyyneltulva keskeytti hänen aikomansa lauseen, ja tarvittiin
uusia suopeita selityksiä ja rohkaisuja loordi Glenvarlochin taholta
hänen jälleen tyyntyäkseen sen verran, että kykeni ymmärrettävästi
ilmaisemaan ajatuksensa. Vihdoin sai hän kuitenkin virketyksi:
"Tajuan hyväntahtoisuutenne, mylord -- ja olen siitä kiitollinen --
mutta minä olen onneton raukka, ja valitettavasti kärsin vain oman
vikani tähden."

"Me olemme harvoin kerrassaan onnettomia, nuori tuttavani",
viihdytteli Nigel, "olemattamme siitä itse enemmän tai vähemmän
vastuussa -- sen voin minä hyvin sanoa, kun muutoin en nyt olisi
tässä -- mutta sinä olet kovin nuori etkä ole voinut paljoakaan
toimittaa vastattavaksesi".

"Voi, sir, jospa voisin sanoa niin! Mutta minä olen ollut omapäinen
ja uppiniskainen -- ja äkkipikainen ja hillitön -- ja nyt -- kuinka
kalliisti nyt saankaan sen maksaa!"

"Joutavia, poika", vähäksyi Nigel. "Rikkomuksesi täytyy olla joku
lapsellinen kepponen -- joku määrättyjen rajojen sivuuttaminen --
satunnaisen mielijohteen pikku vallattomuus. Ja kuitenkin -- miten
olisi mikään sellainen toimittanut sinut Toweriin? Sinussa on, nuori
mies, jotakin salaperäistä, jota minun on tutkittava."

"Toden totta, mylord, minussa ei ole mitään pahaa", virkahti poika,
jota viime sanat näyttivät enemmän säikähdyttävän tunnustukseen kuin
kaikki Nigelin äskeiset ystävälliset selitykset ja lohdutukset olivat
kyenneet häneen tehoamaan. "Minä olen viaton -- tarkoitan, olen kyllä
tehnyt väärin, mutten mitään ansaitakseni telkeämistä tähän kamalaan
paikkaan."

"Sano minulle siis totuus", käski Nigel rohkaisevasti. "Sinulla
ei ole mitään peljättävänä minun taholtani, ja kenties yhtä vähän
toivottavana -- mutta joka tapauksessa tahtoisin tässä asemassani
tietää, kenen kanssa puhun."

"Onnettoman -- pojan kanssa, sir -- ja joutilaan ja kujeilevan,
kuten teidän ylhäisyytenne sanoi", vastasi poikanen katsahtaessaan
kumppaniinsa ja näyttäen kasvot, joilla pelon ja häpeilyn
vaihdellessa kalpeus ja punehdus vuoroittelivat. "Läksin isäni luota
luvatta katselemaan kuninkaan metsästystä Greenwichin puistossa;
äkkiä huudettiin kavallusta, ja kaikki portit suljettiin -- minä
säikähdyin ja lymysin tiheikköön, josta minut keksivät eräät
kaitsijat ja ottivat kuulusteltavakseen -- ja he sanoivat, että minä
en tehnyt kunnollista tolkkua itsestäni -- ja niin minut lähetettiin
tänne."

"Onneton olen minä, peräti onneton olento", huoahti loordi
Glenvarloch, nousten astelemaan edes takaisin huoneessa; "minua ei
mikään lähesty joutumatta omasta nurjasta kohtalostani osalliseksi!
Kuolema ja vankeus kärkkyvät kintereilläni ja kietovat verkkoonsa
kaikki, jotka tavataan läheltäni. Kuitenkin kuulostaa tämän pojan
kertomus kummalliselta. -- Sinä sanot, että sinua kuulusteltiin,
nuori ystäväni. Salli minun kysyä sinulta, ilmoititko nimesi ja
miten pääsit puistoon -- jos sen teit, niin en ollenkaan käsitä
pidätystäsi."

"Voi, mylord", vastasi poika, "varoinhan minä antamasta ilmi sen
ystävän nimeä, joka laski minut puistoon; ja mitä isääni tulee, niin
en koko Lontoonkaan rikkauksista soisi hänen tietävän, missä minä nyt
olen!"

"Mutta etkö arvele", kysyi Nigel, "että sinua ei päästetä vapaaksi
ennen kuin ilmoitat, kuka ja mikä olet?"

"Mitä heidän hyödyttää pitää näin mitätöntä olentoa?" tuumi poika.
"Heidän täytyy laskea minut menemään vaikkapa vain häpeissään."

"Älä luota siihen. Sano minulle nimesi ja asemasi -- minä ilmoitan
päällikölle -- hän on inhimillinen ja kunniallinen mies eikä
ainoastaan suostu välittämään vapautustasi, vaan epäilemättä myöskin
ryhtyy sovittelemaan asiaa isäsi kanssa. Olen osittain velvollinen
antamaan mitä vähäistä apua voin täällä tarjota, saadakseni sinut
pelastetuksi tästä pulasta, koska minä aiheutin sen hälytyksen, jonka
johdosta sinut pidätettiin. Sano minulle siis oma ja isäsi nimi."

"Nimenikö _teille?_ Oi, en koskaan, en koskaan!" huudahti
poika järkkyneenä, Nigelin kykenemättä käsittämään hänen
mielenliikutuksensa syytä.

"Pelkäätkö minua niin suuresti, nuori mies", huomautti Nigel, "syystä
että olen täällä syytettynä ja vankina? Ajattele toki, mies saattaa
olla kumpaistakin, silti ansaitsematta epäluuloa tai pidätystä.
Minkätähden epäilisit minua? Sinä näytät ystävättömältä, ja minä olen
niin suuresti samanlaisessa asemassa, etten voi olla surkuttelematta
tilaasi, kun muistelen omaani. Ole järkevä; minä olen puhunut sinulle
ystävällisesti -- tarkoitukseni on yhtä ystävällinen kuin puheenikin."

"Oi, sitä en epäile, sitä en epäile, mylord", sanoi poika, "ja minä
voisin kertoa teille kaikki -- melkein kaikki".

"Älä sano minulle mitään muuta, nuori ystäväni, kuin mikä voisi tehdä
avuliaisuuteni mahdolliseksi", virkkoi Nigel.

"Te olette jalomielinen, mylord", haastoi poika, "ja minä olen
varma -- oi, ihan varma siitä, että voisin turvallisesti luottaa
kunniaanne. Mutta kuitenkin -- kuitenkin -- minä olen niin tukalassa
pulassa -- olen ollut kovin äkkipikainen, pahasti ajattelematon -- en
voi ikinä ilmaista teille hupsuuttani. Sitäpaitsi olen jo kertonut
liian paljon eräälle, jonka sydäntä luulin hellyttäneeni -- ja
kuitenkin olen täällä."

"Kelle teit sen paljastuksen?" kysyi Nigel.

"En uskalla sanoa", vastasi nuorukainen.

"Sinussa on jotakin kummallista, nuori ystäväni", sanoi loordi
Glenvarloch, lievällä väkivallalla siirtäen syrjään käden, jolla
poika oli taas peittänyt silmänsä. "Älä kiusaa mieltäsi ajattelemalla
asemaasi juuri tällähaavaa -- valtimosi tykkii rajusti, ja kätesi on
kuuma -- laskeudu tuolle makuulavalle ja koeta tyyntyä uneen. Se on
nopein ja paras keino mielikuvien karkoittamiseksi, joilla rasitat
itseäsi."

"Kiitän teitä huomaavaisesta hyväntahtoisuudestanne, mylord",
vastasi poika. "Luvallanne jään kuitenkin tuokioksi alalleni
tähän nojatuoliin -- minun on tässä parempi kuin makuulla. Voin
häiriintymättömästi ajatella, mitä olen tehnyt ja saan vielä
tehdäkseni; ja jos Jumala lähettää uinahduksen näin uupuneelle
olennolle, niin se on mitä tervetullein."

Niin sanoen poika veti pois sormensa Nigelin kädestä, kietaisi
ympärilleen ja osittain kasvoilleen väljän levättinsä poimut
ja antausi uinumaan tai miettimään. Tämän ja edellisen päivän
näännyttävistä kokemuksista huolimatta pitkitti hänen kumppaninsa
sillävälin huoneensa lattian mittelyä.

Jokainen lukija on kokenut hetkiä, jolloin ihminen ei mitenkään pääse
ulkonaisten olosuhteiden valtiaaksi eikä edes kykene hallitsemaan
omien ajatustensa oikullista valtakuntaa. Nigel luonnollisesti halusi
harkita omaa asemaansa kylmäverisesti ja määrätä menettelytavan,
joka hänen oli järkevänä ja urheana miehenä omaksuttava; mutta hänen
tilanteensa kaikesta jännityksestä huolimatta kävi väkisinkin niin,
että vankikumppanin asema sai suuremman sijan hänen ajatuksissaan
kuin hänen omansa. Tätä mielen haihattelua ei käynyt selittäminen,
mutta turha sitä vastaan oli ponnistellakin. Hänen korvissaan
sointui vieläkin suloisimman äänen rukoileva kaiku, mitä hän oli
koskaan kuullut; puhujan kielen näytti kyllä nyt uni kahlehtineen.
Hän lähestyi varpaillaan katsomaan, nukkuiko vieras. Levätin laskos
kätki kasvojen alaosan kokonaan, mutta hiukan syrjään painunut lakki
salli hänen nähdä sinisuonisen otsan, ummistuneet silmät ja pitkät
silkkihienot silmäripset.

"Lapsi-parka", mietti Nigel katsellessaan häntä siinä ikäänkuin
suojaiseen turvaan levättinsä syleilyssä päässeenä, "kaste on vielä
ripsilläsi, ja sinä olet ihan itkenyt itsesi nukuksiin. Suru on
tyly vaalijatar noin nuorelle ja hennolle. Uinu rauhassa, en sinua
häiritse. Omat vastukseni vaativat huomiota, ja niitä on minun nyt
ruvettava pohtimaan."

Hän yritti toteuttaa aiettaan, mutta alituiseen estivät häntä siitä
arvailut, joita äskeiseen tapaan tunkeusi hänen mieleensä, enemmän
koskien nukkujaa kuin häntä itseään. Hän oli suutuksissaan ja
kiusaantunut, moittien itseään siitä ylenpalttisesta osanotosta,
jota tunsi vento vieraan tulokkaan asioita kohtaan, tietämättä tästä
mitään muuta kuin että poika oli työnnetty hänen seuraansa, kenties
vakoojaksi niiden toimesta, joiden talteen hänet oli jätetty. Mutta
lumous ei ollut hälvennettävissä, vastustellut ajatukset ahdistivat
häntä yhäti.

Siten kului puoli tuntia tai enemmänkin, jolloin taas kuului
avautuvien salpojen kirskunaa, ja vartijan ääni ilmoitti, että
muuan mies halusi puhutella loordi Glenvarlochia. "Mies puhutella
minua, nykyisissä olosuhteissani! Kuka saattaa hän olla?" Ja John
Christie, hänen isäntänsä Paavalin laiturin viereltä, ratkaisi
hänen ihmettelynsä astumalla huoneeseen. "Tervetuloa -- kaikesta
sydämestäni, kelpo isäntä!" toivotti loordi Glenvarloch. "En olisi
voinut uneksiakaan näkeväni teitä nykyisessä tiukassa asunnossani."
Ja entiseen suopeaan ja suoraan tapaansa hän astui Christien luo
ja tarjosi kätensä, mutta John kavahti taaksepäin kuin basiliskin
katsetta karttaen.

"Pitäkää mielistelynne omana hyvänänne, mylord", sanoi hän ynseästi;
"minä olen kokenut niitä jo sen verran kuin koko elinajakseni
kaipaan".

"Mitä, master Christie", kummeksui Nigel, "mitä tämä merkitsee? Enhän
liene loukannut teitä?"

"Älkää minulta mitään kyselkö, mylord", kielsi Christie jäykästi.
"Olen rauhan mies -- en tullut tänne rinnustelemaan kanssanne
tässä paikassa ja käänteessä. Olettakaa vain kerta kaikkiaan hyvin
tietäväni kaikki, mitä olen: teidän ylhäisyytenne jaloudelle velkaa,
ja ilmoittakaa minulle sitte mahdollisimman lyhyeen, missä se onneton
nainen on -- mihin olette hänet jättänyt."

"Mihin olen hänet jättänyt!" oudoksui loordi Glenvarloch. "Kenet
jättänyt? En käsitä tarkoitustanne."

"Ka, niin, mylord", tuumi Christie, "vaikka nyt kuinka näyttelette
ihmetystä, täytyy teidän jokseenkin arvata, että puhun siitä
hupakko-poloisesta, joka oli minun vaimona ennen kuin hän joutui
teidän ylhäisyytenne hempukaksi".

"Vaimonne! Onko vaimonne hyljännyt teidät? Ja jos on, niin tuletteko
vaatimaan häntä minulta?"

"Kyllä, mylord, niin kummalliselta kuin saattaakin tuntua", vastasi
Christie purevan ivallisesti ja huulet vääntyneinä nauruun, joka
pisti räikeästi silmään hänen tuskaisten kasvonpiirteittensä,
salamoitsevien katseittensa ja vaahtoisten suupieltensä vastakohtana,
"tulin tosiaankin tekemään sen vaatimuksen teidän ylhäisyydellenne.
Tietenkin ihmettelette mokomaa vaivautumistani, mutta, nähtävästi
suuret miehet ja pienet miehet ajattelevat eri tavalla. Hän on
maannut povellani ja juonut pikaristani, ja olkoon hän mikä onkin,
en voi unohtaa, että -- vaikka en tahdo häntä enää koskaan nähdä --
että hän ei saa joutua kokemaan nälkää, mylord, tai tekemään vielä
pahempaa leipänsä ansaitsemiseksi, joskin teidän ylhäisyytenne taitaa
arvella, että minä riistän etuja yleisöltä, yrittäessäni muuttaa
hänen elämäntapojaan."

"Niin totta kuin olen kristitty ihminen, kautta herrasmiehen
kunnian", vakuutti loordi Glenvarloch, "jos vaimonne on joutunut
johonkin vahinkoon, en minä tiedä siitä mitään. Taivaan nimessä
toivon teidän erehtyneen yhtä suuresti hänen syyllisyydestään kuin
olettaessanne minut siihen osalliseksi."

"Hyi, hävetkää, mylord", puheli Christie, "miksi tahdotte tehdä
jutusta niin sitkeän? Hän on vain vanhan rihkamasaksan vaimo,
taulapään, joka älyttömyydessään nai kahtakymmentä vuotta nuoremman
naisen kuin hän itse oli. Teidän ylhäisyytenne ei voi saada
siitä sen enempää kunniaa kuin olette jo saanut, ja mitä etuun
ja viihdytykseen tulee, niin lienee Nelly-emäntä nyt tarpeeton
tyydytykseksenne. Olisin pahoillani huvittelunne keskeyttämisestä;
vanhan aisankannattajan pitäisi ottaa paremmin lukuun asemansa. Mutta
teidän ylvään ylhäisyytenne ollessa suljettuna tänne kuningaskunnan
muiden huomattujen henkilöiden joukkoon ei Nelly-emäntää arvattavasti
lasketa jatkamaan armastelun hetkiä, jotka --" Kiihtynyt aviomies
alkoi sopertaa, luopui ivallisesta sävystään ja pitkitti iskien
sauvansa lattiaan: "Voi, jospa nuo petolliset raajanne, joiden
soisin olleen rampautuneita silloin kun ne ensi kertaa astuivat
kunniallisen kynnykseni yli, olisivat vapaat kytkyimistä, jotka ne
ovat niin täydellisesti ansainneet! Myöntäisin teille nuoruutenne
ja aseenne edun ja luovuttaisin sieluni paholaiselle, jollen minä
tällä tammikartullani tekisi teistä sellaista esimerkkiä kaikille
kiittämättömille, luihuille hovilaisille, että jäisi sananlaskuksi
aikojen loppuun asti, miten John Christie peittosi vaimonsa hienon
rakastelijan."

"En ymmärrä hävyttömyyttänne", sanoi Nigel, "mutta minä annan sen
anteeksi, koska te olette joutunut jonkun kummallisen harhaannuksen
valtaan. Mikäli voin käsittää kiivasta syytöstänne, on se kerrassaan
ansaitsematon minun taholtani. Te näytte lukevan syykseni vaimonne
viettelemisen -- toivoakseni on hän viaton. Minun suhteeni hän
ainakin on yhtä viaton kuin taivaan enkeli. En ole milloinkaan
ajatellut häntä tai koskettanut hänen kättään taikka poskeaan muutoin
kuin kunnioittavan kohteliaasti."

"Niin, kyllä -- kohteliaasti! -- se on aivan oikea sana. Hän
ylisteli aina teidän ylhäisyytenne _kunnioittavaa kohteliaisuutta_.
Sillä kohteliaisuudellanne te kaksistanne petitte minut. Mylord
-- mylord, te ette tullut luoksemme kovinkaan varakkaana miehenä
-- sen tiedätte. Voitonpyynnistä en ottanut halvan kattoni alle
teitä ja pöyhkeätä Don Diegoanne. En koskaan pitänyt väliä, oliko
se pikku huone vuokrattuna vai ei; tulin toimeen ilman. Koko
laiturin naapuristo tietää, että John Christiellä on varoja ja halua
ystävälliseen tekoon. Kun te ensin astuitte kunniallisesta ovestani
sisälle, olin niin onnellinen kuin tarvitsee olla miehen, joka ei
ole mikään nuori heitukka ja on saanut luuvalon. Nelly oli mitä
herttaisin eukkonen -- saattoi joskus sattua jotakin sananharkkaa
hameesta tai nauhasta, mutta ystävällisempää sielua ei voinut olla
eikä ikäisekseen huolellisempaa, kunnes te tulitte -- ja mitä onkaan
hän nyt! Mutta minä en hullaannu itkemään, jos voin auttaa. _Mitä_
hän on, se ei ole kysymyksenä, vaan _missä_ hän on; ja se minun pitää
kuulla teiltä, sir."

"Kuinka voitte sen kuulla, kun sanon teille", vastasi Nigel, "että
olen yhtä tietämätön kuin tekin tai oikeastaan enemmänkin? Tähän
hetkeen asti en ole kuullut mitään vaimonne ja teidän kesken
sattuneesta selkkauksesta."

"Se on vale", tokaisi John Christie jyrkästi.

"Mitä, senkin heittiö!" kiivastui loordi Glenvarloch; "käytättekö
asemaani solvauksiin? Ellen pitäisi teitä hulluna ja kenties
joutuneena siihen tilaan jonkun kärsimänne vääryyden johdosta, niin
huomaisitte, ettei aseettomuuteni ole teille suojeluksena -- iskisin
päänne murskaksi seinään."

"Niin, niin", vastasi Christie, "rehennelkää miten mielenne tekee.
Olette oleksinut ravintoloissa ja Alsatiassa, luonnollisesti oppien
pukarin voimasanoja. Mutta sanon vieläkin, että te valehtelette
väittäessänne olevanne tietämätön vaimoni petollisuudesta, sillä
kun teitä kiusoiteltiin siitä iloisten kumppanienne parissa, oli
se seuranne yleisenä leikkipuheena, ja teidän ylhäisyytenne otti
vastaan kaiken kunnian, jota he teille soivat kuhertelustanne ja
kiitollisuudestanne."

Tässä kohden osasi syytös todelliseen seikkaan, joka pahasti
nolostutti loordi Glenvarlochia, sillä hän ei voinut kunniallisena
miehenä kieltää, että loordi Dalgarno ja muut olivat toisinaan
puhuneet hänelle pilojaan Nelly-emännästä ja että -- vaikka hän
ei ollut esiintymiseltään juuri ollut _le fan faron des vices
qu'il n'avait pas_ -- hän ei ainakaan ollut kyllin innokkaasti
puhdistautunut tuollaisen rikkomuksen epäluulosta miesten silmissä,
jotka pitivät sitä ansiona. Hiukan epäröiden ja lieventelevään tapaan
tunnusti hän senvuoksi, että oli lasketeltu joitakuita joutavia
kokkapuheita tuon otaksuman perusteella, niin tyyten aiheeton
kuin se olikin. John Christie ei ottanut kuullakseen sen pitempää
puolustelua. "Oman myönnytyksenne mukaan", hän sanoi, "annoitte
leikillä kertoa itsestänne valeita. Mistä tiedän puhuvanne totta
nyt vakavana ollessanne? Te kaiketi katsoitte kauniiksi kulkea
kunniallisen perheen häväisijän maineessa -- kuka ei ajattelisi,
että teillä oli todellisia perusteita kehnon pöyhkeilynne tueksi?
Minä ainakaan en usko toisin, ja sentähden, mylord, ottakaa varteen
mitä sanon. Te olette nyt itse pulassa -- niin totta kuin toivotte
selviytyvänne siitä eheänä, henkeä ja omaisuutta menettämättä,
ilmaiskaa minulle, missä se onneton on. Ilmaiskaa minulle, jos
toivotte taivaan armoa -- ilmaiskaa, jos pelkäätte helvettiä --
ilmaiskaa, jollette soisi perikatoon joutuneen naisen ja murtuneen
miehen kirouksen seuraavan teitä läpi elämän ja todistavan vastaanne
kuolemantakaisena tilinteon päivänä. Te olette liikutettu, mylord,
näen sen. En voi unohtaa minulle tekemäänne vääryyttä. En voi edes
luvata antavani sitä anteeksi -- mutta ilmaiskaa minulle, niin ette
enää koskaan näe minua tai kuule soimauksiani."

"Mies-parka", vastasi loordi Glenvarloch, "te olette sanonut enemmän,
paljoa enemmän kuin kylliksi, liikuttaaksenne mieltäni syvästi.
Jos olisin vapaana, niin antaisin teille parhaan apuni sen miehen
etsimiseksi, joka on tehnyt teille vääryyttä, sitäkin hartaammin kun
aavistelen asukkaananne olemiseni jossain määrin koituneen etäiseksi
aiheeksi riistäjän pääsylle lammastarhaanne."

"Minua ilahuttaa, että teidän ylhäisyytenne myöntää minulle niin
paljon", huomautti John Christie palautuen siihen katkeroittuneeseen
ivaan, jolla hän oli alottanut tämän kummallisen keskustelun.
"Säästän teiltä sen enemmät moitteet ja vastaväitteet -- päätöksenne
on tehty, ja minun samaten. Vartija hoi!" Vartija astui sisälle, ja
John jatkoi: "Tahdon päästä ulos, veikko. Pitäkää tarkoin silmällä
asukastanne -- olisi parempi päästää irralleen Towerin mäelle
puolet noista luolissaan värjöttävistä pedoista[52] kuin että tämä
samainen sileänaamainen ja liukaskielinen herrasmies palautettaisiin
rehellisten ihmisten seuraan!"

Niin sanoen hän poistui kiireesti huoneesta, ja Nigelillä oli
kylliksi aikaa valitella nurjaa kohtaloaan, joka ei tuntunut koskaan
herkeävän vainoamasta häntä syyttömästi rikoksista ja kietomasta
häntä epäluuloihin teoista, joita hän kauhistui. Hän ei kuitenkaan
voinut olla tunnustamatta itselleen, että kaikki se kiusa, jota
hän saattoi kokea John Christien nykyisestä syytöksestä, oli tähän
asti ansaittua, hänen sallittuaan turhamaisuudesta tai oikeammiten
pilanteon kohtaamisen vastahakoisuudesta olettaa itsensä kykeneväksi
kehnoon vieraanvaraisuuden polkemiseen pelkästään syystä että
narrit sanoivat sellaista urotyöksi. Hänen tuskaannukselleen ei
ollut suinkaan lievikkeenä se muisto, mitä Richie oli kertonut
ravintolan teikarien naureskelusta hänelle takanapäin, kun hän oli
ottanut vastaan mainetta vehkeestä, jonka hoitamiseen hänellä ei
todellisuudessa ollut luontoa. Hänen teeskentelynsä oli sanalla
sanoen toimittanut hänet siihen onnettomaan asemaan, että häntä
pilkkasivat kerskurina ne hurjastelevat nuoret miehet, joiden
keskuudessa todellinen lempiseikkailu olisi tuottanut hänelle
kunniaa, kun häntä taasen toiselta puolen soimasi tunnottomaksi
viettelijäksi loukattu aviomies, joka uppiniskaisesti uskoi hänet
syypääksi.



29. LUKU.

Margaret joutuu tilille.


Olisi saattanut tuntua luonnolliselta, että John Christien käynti
olisi kokonaan kääntänyt Nigelin huomion hänen uinailevasta
kumppanistaan, ja tuokioksi olikin se välittömänä tuloksena tapauksen
aiheuttamasta uudesta aatosjaksosta. Mutta piankin sen jälkeen kun
vääryyttä kärsinyt mies oli poistunut, alkoi loordi Glenvarloch
kummastella, että poika oli voinut nukkua niin sikeästi heidän
äänekkäästi haastellessaan ihan lähellä. Ainakaan ei hän näyttänyt
liikahtaneen. Oliko hän terve -- teeskentelikö hän vain unta? Nigel
astui ihan hänen viereensä tarkastelemaan ja huomasi, että hän oli
itkenyt ja itki vieläkin, vaikka hänen silmänsä olivat ummessa. Hän
kosketti poikaa keveästi hartioihin -- tämä säpsähti taaksepäin, vaan
ei herännyt. Toinen nykäisi häntä kovemmin ja kysyi, nukkuiko hän.

"Herätetäänkö teidän maassanne ihmisiä, kun tahdotaan tietää,
nukkuvatko he vai eivätkö?" virkahti poika.

"Ei, nuori herraseni", vastasi Nigel; "mutta kun he itkevät sillä
tavoin kuin sinä unissasi, herätetään heidät, jotta nähdään, mikä
heitä vaivaa".

"Vähänpä merkitsee kellekään, mikä minua vaivaa", sanoi poika.

"Totta kyllä", huomautti loordi Glenvarloch; "mutta sinä tiesit ennen
nukahdustasi, kuinka vähän kykenin auttamaan sinua vaikeuksissasi,
ja kuitenkin näytit taipuvaiselta osoittamaan minulle jonkun verran
luottamusta".

"Jos niin oli asia, niin olen muuttanut mieltä", vastasi poika.

"Ja mikähän lienee aiheuttanut sen mielenmuutoksen?" sanoi loordi
Glenvarloch. "Jotkut puhuvat unissaan -- kenties on sinulla
nukkuessasi kuulemisen lahja?"

"Ei, mutta patriarkka Joosef ei ikinä nähnyt oikeampia unia kuin
minä."

"Vai niin!" virkkoi loordi Glenvarloch. "Ja sanohan, minkä unen olet
nähnyt, joka on riistänyt minulta suosiollisen mielipiteesi, sillä se
nähdäkseni on asian ytimenä."

"Saatte päättää itse", vastasi poika. "Olin unissani olevinani
synkässä metsässä, missä koirat haukkuivat ja torvet kajahtelivat
ihan niinkuin kuulin Greenwichin puistossa."

"Se johtui siitä, että olit puistossa tänä aamuna, sinä
yksinkertainen hupsu", huomautti Nigel.

"Malttakaa, mylord", sanoi nuorukainen. "Kuljin unessani eteenpäin,
kunnes leveän lehtokujan päässä näin uljaan uroshirven sotkeutuneen
verkkoon, ja minä olin tietävinäni, että siinä oli juuri hirvi, jota
koko seurue oli metsästämässä, ja että jos ajojoukko ehtisi perille,
repisivät koirat sen kappaleiksi taikka pyyntimiehet leikkaisivat
siltä kurkun. Minun tuli surku uljasta hirveä ja vaikka kuuluin
toiseen elollisten luokkaan ja hiukan pelkäsinkin sitä arvelin
kuitenkin uskaltavani jotakin noin komean olennon vapauttamiseksi.
Vedin esille veitseni, mutta juuri kun aloin katkoa verkon
silmukoita, kavahti eläin tiikerin hahmossa minua vastaan, paljoa
isompana ja julmempana kuin ainoakaan, mitä olette saattanut nähdä
tuolla eläinnäyttelyssä. Se oli juuri repimäisillään minut palasiksi,
kun te herätitte minut."

"Minusta tuntuu", huomautti Nigel, "että ansaitsen parempaa kiitosta
kuin olen saanut, kun herättämällä pelastin sinut sellaisesta
vaarasta. Mutta, pikku herraseni, koko tällä tarinalla tiikeristä ja
hirvestä ei nähdäkseni ole mitään tekemistä mielenmuutoksesi kanssa,
joka ilmenee minua kohtaan."

"En tiedä, onko vai ei", sanoi poika; "mutta minä en suostu sanomaan
teille, kuka olen".

"Tahdot siis pitää salaisuutesi, pahantuulinen poika", virkkoi
Nigel kääntyen hänestä ja alkaen taas kävellä edes takaisin. Sitte
hän äkkiä pysähtyen virkahti: "Ja kuitenkaan et saa minusta eritä
tietämättä, että olen tunkeutunut salaisuuteesi."

"Salaisuuteeni!" huudahti nuorukainen sekä säikkyneenä että
pahastuneena; "mitä tarkoitatte, mylord?"

"Tarkoitan vain, että osaan lukea unesi ilman kaldealaisen
tulkitsijan apua, ja selitykseni on -- että kaunis kumppanini ei
kanna sukupuolensa pukua."

"Ja jos niinkin on, mylord", vastasi hänen kumppaninsa hätäisesti
nousten seisaalle ja kietaisten levättinsä tiukkaan ympärilleen,
"peittää pukuni tällaisenakin henkilöä, joka ei häpäise sitä".

"Monet sanoisivat tuota väitettä suoranaiseksi haasteeksi", huomautti
loordi Glenvarloch tähystäen häntä kiinteästi; "naiset eivät
laittaudu miesten vaatteisiin, käyttääkseen miesten aseita".

"Sellaista ei ole mielessäni", selitti valepukuinen. "Minulla on
muita suojeluskeinoja, ja voimallisia -- mutta tahtoisin ensin
tietää, mikä on _teidän_ tarkoituksenne."

"Kunniallinen ja mitä kunnioitettavin", sanoi loordi Glenvarloch.
"Mikä hyvänsä olettekaan -- mikä tahansa vaikutin onkaan saattanut
teidät tähän epäselvään asemaan, oivallan hyvin -- jokainen
katseenne, sananne ja liikkeenne saa minut oivaltamaan, että te ette
ansaitse vähäisintäkään tunkeilevaisuutta, saati huonoa kohtelua. En
tiedä, mitkä seikat ovat voineet pakoittaa teidät näin oudoksuttavaan
menettelyyn; mutta olen varma siitä, että niissä ei ole eikä voi
olla mitään ennakolta mietittyä väärää, joka panisi teidät alttiiksi
tahalliselle loukkaukselle. Minun taholtani ei teillä ole mitään
peljättävää."

"En odottanutkaan muuta teidän jaloudeltanne, mylord", vastasi
neitonen. "Vaikka tunnen, että seikkailuni oli epätoivoinen ja hupsu,
ei se kuitenkaan ole niin aivan hupsu ja turvallisuuteni täällä
niin peräti suojelematon kuin saattaa näyttää ensi silmäyksellä
ja esiintyessäni tässä oudossa asussa. Olen kärsinyt kylliksi ja
enemmän kuin kylliksi siitä nöyryytyksestä, että minut on nähty näin
epänaisellisena, ja niistä ajatuksista, joita on täytynyt johtua
mieleenne käytöksestäni -- mutta Jumalan kiitos olen sikäli suojeltu,
etten olisi voinut kostamatta joutua alttiiksi loukkaukselle."

Tämän omituisen selvityksen kehityttyä näin pitkälle saapui vartija
asettamaan loordi Glenvarlochin eteen aterian, jota saattoi
hänen nykyisissä olosuhteissaan sanoa kelvolliseksi; joskaan se
ei vetänyt vertoja kuuluisan chevalier Beaujeun keittotaidolle,
voitti se suuresti siisteydellään ja maukkuudellaan alsatialaiset
näytteet. Toinen vartija jäi tekemään pöytäpalveluksia ja viittasi
valepukuista naista nousemaan, saadakseen tältä apua tehtävissään.
Mutta Nigel ehkäisi sen, sanoen tuntevansa nuorukaisen vanhemmat ja
pyytäen kumppaniansa syömään hänen kanssaan. Tämä suostui hiukan
hämillään, mikä mielentila teki hänen sievät kasvonpiirteensä vielä
viehättävämmiksi. Kuitenkin ilmaisi hän luontaisen soreasti sellaista
hyvää käyttäytymistä, mikä kuuluu sivistyneihin pöytätapoihin, ja
kenties oli Nigel jo heidän kohtauksensa merkillisistä asianhaaroista
johtunut erityisen suosiolliseksi häntä kohtaan tai ehkäpä hän
todella arvosteli vain selvää seikkaa, tullessaan siihen käsitykseen,
että hän oli harvoin nähnyt nuoren henkilön esiintyvän säädyllisemmän
luontevasti ja miellyttävämmän vaatimattomasti, samalla kun hänen
omituisen asemansa tietoisuus loi tytön koko käyttäytymiseen
erikoista sävyä, jota ei voinut sanoa muodolliseksi eikä keveäksi tai
hämmentyneeksi, mutta joka erilaisin vaihteluin aiheutui kaikista
noista kolmesta pääpiirteestä. Pöytään tuotiin viiniä, josta hän ei
taipunut maistamaan lasillistakaan. Vartijan läsnäolo luonnollisesti
rajoitti heidän keskusteluaan, mutta Nigel oli jo kauvan ennen pöydän
korjaamista päättänyt mahdollisuutta myöten tutustua tämän nuoren
henkilön oloihin, olletikin kun hän nyt alkoi ajatella, että tytön
äänensointu ja kasvonpiirteet eivät olleetkaan hänelle niin vieraita
kuin hän oli alkuaan luullut. Tähän käsitykseen johtui hän kuitenkin
vain vähitellen, sikäli kuin se kajasteli hänelle erityisistä
seikoista heidän aterioidessaan.

Vihdoin pääsivät vangit päivälliseltään, ja loordi Glenvarloch
alkoi miettiä, miten saisi helpoimmin siirrytyksi ajattelemaansa
puheenaineeseen, kun vartija ilmoitti taaskin vieraan pyrkivän hänen
puheilleen.

"Kas", sanoi Nigel hiukan pahastuksissaan, "vankilakaan ei näy
pelastavan ihmistä tunkeilevilta käynneiltä".

Hän valmistausi kuitenkin vastaanottamaan vierastaan, säikkyneen
kumppaninsa lennähtäessä isoon nojatuoliin, joka oli alussakin
ollut hänen turvapaikkanaan; siinä kietoi tämä levättinsä jälleen
ympärilleen ja asettui parhaansa mukaan välttämään huomiota. Hän oli
tuskin ehtinyt siten varustautua, kun ovi avautui ja vankihuoneeseen
astui arvoisa porvari George Heriot.

Hän loi ympäri huonetta tavallisen terävän ja nopeasti tarkkailevan
silmäyksensä. Nigelin luokse astuen virkkoi hän sitte: "Mylord,
soisin voivani sanoa, että minua ilahuttaa nähdä teidät."

"Niiden näkeminen, jotka ovat itse onnettomia, mestari Heriot,
tuottaa harvoin hupia heidän ystävilleen -- minä kuitenkin olen
hyvilläni tulostanne."

Nigel ojensi kätensä, mutta Heriot kumarsi hyvin muodollisen
kohteliaasti, ottamatta vastaan tervehdystarjousta, jota noina
tarkoin noudatetun säätyeron aikoina pidettiin erityisenä
suosiollisuutena.

"Olette tyytymätön minuun, mestari Heriot", huomautti loordi
Glenvarloch punehtuen, sillä häntä ei eksyttänyt arvoisan porvarin
teeskentelemä nöyrä kunnioitus.

"En suinkaan, mylord", kielsi Heriot; "mutta minä olen ollut
Ranskassa ja katsonut hyväksi tuoda tuntuvampien tavarain mukana
pikku näytteen sitä säädyllistä käyttäytymisestä, josta ranskalaiset
ovat kuuluisia".

"Ei ole suopeata", muistutti Nigel, "koetella sitä ensimäiseksi
vanhaan ja kiitolliseen ystävään".

Heriot vastasi tähän huomautukseen vain kuivakiskoisella yskäisyllä
ja pitkitti:

"Hm! hm! Niin, hm! Mylord, koska ranskalainen kohteliaisuuteni ei
kenties riitä pitkälle, niin tahtoisin mielelläni tietää, onko minun
puhuttava ystävänä, joksi teidän ylhäisyytenne suvaitsee minut
määritellä, vai tuleeko minun rajoittua asemani mukaisesti siihen
tarpeelliseen liikeasiaan, josta meidän on neuvoteltava."

"Puhukaa ystävänä kaikin mokomin, mestari Heriot", kehoitti Nigel.
"Huomaan teidän omaksuneen joitakuita minua vastaan syntyneistä
lukuisista ennakkoluuloista, ellette niitä kaikkia. Puhukaa pois, ja
suoraan -- mitä en voi kieltää, sen tahdon ainakin tunnustaa."

"Ja toivoakseni hyvittää, mylord", sanoi Heriot.

"Mikäli vallassani on, varmasti", vakuutti Nigel.

"Voi, mylord", jatkoi Heriot, "se on murheellinen, vaikka välttämätön
rajoitus, sillä kuinka helposti saattaakaan kuka tahansa tehdä pahaa
satakertaisesti enemmän kuin hänen vallassaan on korvata kärsijöille
ja yhteiskunnalle! Mutta me emme ole täällä yksinämme", hän sanoi
pysähtyen, samalla kun iski terävän silmänsä valepukuisen neitosen
verhoutuneeseen olentoon, tämä kun ei ollut parhainkaan ponnistuksin
kyennyt sovittamaan asentoansa siten, että olisi kokonaan välttynyt
huomiolta. Enemmän haluten estää hänen ilmituloaan kuin pitää omia
asioitaan salassa vastasi Nigel pikaisesti:

"Hän on paashini; voitte hänen kuultensa puhua vapaasti. Hän on
Ranskasta eikä osaa ollenkaan kieltämme."

"Minun on siis puhuttava vapaasti", alotti Heriot, vielä kerran
vilkaistuansa nojatuoliin päin; "kenties sanani sukeutuvat enemmän
vapaina kuin tervetulleina".

"Jatkakaa, sir", sanoi Nigel; "olen huomauttanut teille, että voin
sietää moitetta".

"Sanalla sanoen siis, mylord -- miksi tapaan teidät tässä paikassa ja
syytettynä teoista, jotka mustaavat vuosisatojen kunnostautumisella
maineeseen tullutta nimeä?"

"Lyhyeen lausuen tapaatte minut täällä syystä että --
alkuerehdyksestäni alottaakseni -- tahdoin olla viisaampi kuin
isäni", selitti Nigel.

"Se oli vaikea tehtävä, mylord", huomautti Heriot. "Isäänne
arvosteltiin yleensä Skotlannin viisaimmaksi ja sen maan uljaimpiin
kuuluvaksi mieheksi."

"Hän käski minun", pitkitti Nigel, "karttaa kaikkea pelaamista, ja
minä otin rajoittaakseni tätä kieltoa peluuni sovelluttamiseksi
taitoni, varojeni ja onnen mukaan".

"Niin, itserakkautta voitonhimon kannustamana, mylord -- te
toivoitte voivanne tahriutumatta pidellä pikeä", tuumi Heriot. "No
niin, mylord, teidän ei tarvitse mainita -- sillä olen suureksi
mielipahakseni kuullut -- miten pitkälle tämä menettely halvensi
mainettanne. Seuraavasta erehdyksestänne voinen arvelematta
muistuttaa teitä -- mylord, mylord, miten hyvänsä loordi Dalgarno
lieneekään loukannut teitä, hänen isänsä pojan olisi pitänyt säästyä
teidän väkivallaltanne."

"Te puhutte kylmäverisellä päällä, mestari Heriot, ja minua
kirvelivät lukuisat ystävyyden naamarin suojassa tehdyt vääryydet."

"Hän nimittäin antoi teidän ylhäisyydellenne huonoja neuvoja, ja te
--" sanoi Heriot.

"Minä olin niin älytön, että noudatin hänen neuvojaan", vastasi
Nigel. "Mutta me jätämme tämän silleen, mestari Heriot, jos
suvaitsette. Vanhat miehet ja nuoret, miekkamiehet ja rauhallisten
tointen harrastajat ovat aina ajatelleet ja ajattelevat aina eri
tavoin sellaisista asioista."

"Myönnän vanhan kultasepän ja nuoren aatelismiehen välisen eron",
intti Heriot, "mutta olisi teidän kuitenkin pitänyt malttaa mielenne
loordi Huntinglenin tähden ja olla ymmärtäväinen itsenne takia.
Olettaen kiistanne oikeaksikin --"

"Pyydän teitä siirtymään johonkin muuhun kanteeseen", keskeytti
loordi Glenvarloch.

"En ole teidän syyttäjänne, mylord; mutta toivon kaiken hyvän
nimessä, että oma sydämenne on jo katkerasti syyttänyt teitä siitä
vieraanvaraisuuden häpäisemisestä, jota entinen isäntänne on teidän
toimestanne kokenut."

"Jos olisin ollut syypää siihen, mihin viittaatte", vastasi loordi
Glenvarloch, -- "jos hetkellinen kiusaus olisi saanut minut
valtaansa, niin olisin jo kauvan mitä katkerimmin katunut sitä. Mutta
ken lieneekään tehnyt sen naisen onnettomaksi, minä se en ollut --
en ole kuullutkaan hänen kevytmielisyydestään ennen kuin nyt tunnin
kuluessa."

"Kuulkaas, mylord", sanoi Heriot hiukan ankarasti, "tämä
kuulostaa liiaksi teeskentelyltä. Tiedän nykyaikaisen nuorisomme
keskuudessa vallitsevan uutta uskontoa avioliiton rikkomisesta
kuten miestapostakin. Mieluummin kuulisin teidän puhuvan kymmenen
käskyn korjaamisesta, jotta etuoikeutettujen luokkien hyväksi
lievennettäisiin rangaistuksia -- mieluummin kuulisin teidän puhuvan
tällaista kuin kieltävän sellaisen tosiasian, josta teidän tiedetään
pöyhkeilleen."

"Pöyhkeilleenkö! Minä en milloinkaan omaksunut kunniaa tuollaisesta
aiheesta, en ikinä olisi siihen taipunut", väitti loordi Glenvarloch.
"En voinut estää joutilaita hulluttelijoita tekemästä vääriä
johtopäätöksiä."

"Te olisitte hyvin osannut tukkia heidän suunsa, mylord", huomautti
Heriot, "jos he olisivat puhuneet teistä sellaista, mikä ei ollut
korvillenne mieluista tai totuuteen perustuvaa. Ei, mylord, muistakaa
luvanneenne tunnustaa, ja tunnustaminen onkin tässä tapauksessa
jonkunlaista pikku hyvitystä. Myönnän teidät nuoreksi -- naisen
sieväksi -- ja kylläkin kevytmieliseksi, kuten olen itse havainnut.
Ilmoittakaa minulle, niissä hän on. Hänen hupsu miehensä säälittelee
häntä vieläkin -- tahtoo pelastaa hänet häpeästä -- kenties aikaa
myöten ottaa hänet takaisin, sillä me ammattilaiset olemme leppoista
väkeä. Älkää, mylord, jäljitelkö niitä, jotka tekevät kolttosia
pelkästään huvin vuoksi -- se on ihan paholaisen ruminta työtä."

"Teidän vakavat nuhteenne tekevät minut hulluksi", valitti Nigel.
"Sanoissanne on järjen ja oikeudenmukaisuuden tuntua, ja kuitenkin
vaaditaan siten minua toimittamaan esille pakolainen, josta en tiedä
tuon taivaallista."

"Hyvä on, mylord", vastasi Heriot kylmäkiskoisesti. "Teillä on
tavallaan oikeus pitää omat salaisuutenne; mutta koska haasteluni
näistä seikoista näyttää aivan hyödyttömältä, on meidän parempi
siirtyä liikeasioihin. Isänne kuva vain kohoaa mielessäni ja näyttää
kehoittavan minua jatkamaan."

"Niinkuin tahdotte, sir", virkkoi Glenvarloch; "se joka epäilee
sanaani ei saa sille mitään lisävakuutta".

"No, niin, mylord. Whitefriarsin pyhäkössä -- peräti
soveltumattomassa turvapaikassa kunnialliselle aatelismiehelle --
kuuluu tapahtuneen murha."

"Ja te kai arvelette minua sen tekijäksi?"

"Jumala varjelkoon, mylord!" kielsi Heriot. "Ruumiintarkastajan
lautakunta on ollut koolla, ja istunnossa ilmeni, että teidän
ylhäisyytenne Grahamen nimisenä käyttäysi mitä urheimmin."

"Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän", esteli Nigel. "Olen vain kovin
hyvilläni havaitessani, että minä en murhannut vanhusta enkä ole
siitä teosta epäiltynä."

"Totta kyllä, mylord", jatkoi Heriot, "mutta tämäkin juttu kaipaa
selvitystä. Teidän ylhäisyytenne läksi tänä aamuna veneeseen erään
naisen kanssa, jolla kerrotaan olleen mukanaan suunnaton summa rahaa
ja kalleuksia -- mutta siitä naisesta ei ole sen koommin mitään
kuultu."

"Minä erosin hänestä Paavalin laiturilla", kertoi Nigel, "missä hän
poikkesi maihin arkkuineen. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi juuri
tuolle samalle miehelle, John Christielle."

"Niin, samaa sanoo souturikin; mutta John Christie kieltää
muistavansa mitään koko asiasta."

"Minua surettaa kuulla se", pahoitteli nuori aatelismies. "Hartaasti
toivon, että hän ei ole joutunut väijytykseen aarteensa tähden."

"Toivottavasti, mylord", yhtyi Heriot; "mutta ihmisten mielet ovat
siitä kovin kuohuksissaan. Kansallismaineemme kärsii joka taholla.
Muistellaan onnetonta loordi Sanquharin tapausta; hänethän hirtettiin
miekkailuopettajan murhasta. Ihmiset huudahtelevat, että he eivät
salli Skotlannin aatelisten pilata heidän vaimojansa ja rosvota
heidän omaisuuttansa."

"Ja kaikki tämä luetaan minun syykseni!" oudoksui Nigel. "Mutta
puhdistautumiseni on helppoa."

"Sitä toivon, mylord", sanoi Heriot, "enkä sitä tässä kohdassa
epäilekään. Mutta miksi poistuitte Whitefriarsista noissa
olosuhteissa?"

"Master Reginald Lowestoffe toimitti minua varten veneen, varoittaen
minua pitämään huolta turvallisuudestani."

"Minua surettaa sanoa", vastasi Heriot, "että hän kieltää tietävänsä
mitään teidän ylhäisyytenne asioista sen jälkeen kun hän lähetti
erään asiamiehensä tuomaan teille tavaroitanne".

"Soutumiehet sanoivat olevansa hänen hankkimiansa."

"Soutumiehet!" toisti Heriot; "toinen heistä on osoittautunut
joutilaaksi oppipojaksi, vanhastaan tutuksi minulle, ja toinen on
tipo tiessään. Mutta nyt pidätetty mies vakuuttaa itsepintaisesti
olleensa teidän ylhäisyytenne palkkaama, ja yksistään teidän."

"Hän valehtelee!" kivahti loordi Glenvarloch. "Minulle hän
sanoi master Lowestoffen lähettäneen hänet. Toivoakseni on tuo
hyväsydäminen herrasmies vapaalla jalalla?"

"On", vastasi Heriot, "hän pääsi moitteella tuomarikunnan
tutkinnosta, kun oli sekaantunut teidän ylhäisyytenne asioihin.
Hovi haluaa pysyä hyvissä väleissä nuorten lakikoululaisten kanssa
tällaisina rauhattomina aikoina; muutoin ei hän olisi selviytynyt
niin helpolla."

"Se on ainoa lohdullinen sana, mitä olen teiltä kuullut", ilahtui
Nigel. "Mutta tuo onneton nainen -- hän ja hänen arkkunsa joutuivat
kahden kantajan huomaan."

"Samaa sanoo soutumieheksi tekeytynyt; mutta laiturilla puuhailevista
miehistä ei yksikään tunnusta olleensa siinä toimessa. Näen
sen aatoksen tekevän teidät levottomaksi, mylord; mutta kaikin
mahdollisin ponnistuksin koetetaan saada selvää nais-paran
olopaikasta -- jos hän vielä on hengissä. Ja nyt, mylord, on asiani
puhuttu mikäli se koskee yksinomaan teidän ylhäisyyttänne; loppu on
muodollisempaa laatua, kuuluen liikealalle."

"Ryhtykäämme siihen viivyttelemättä", sanoi loordi Glenvarloch.
"Mieluummin kuulisin kenen tahansa muun asioista kuin omistani."

"Ette ole voinut unohtaa, mylord", jatkoi Heriot, "sitä sopimusta,
joka laadittiin muutamia viikkoja takaperin loordi Huntinglenin luona
-- jolla hankittiin suuri rahasumma teidän ylhäisyytenne sukutilan
lunastamiseksi?"

"Hyvin muistan sen", vastasi Nigel, "ja nykyinen tylyytenne ei voi
häivyttää mielestäni silloin osoittamaanne ystävällisyyttä".

Heriot kumarsi vakavasti ja pitkitti: "Nuo rahat saatiin siinä
edellytyksessä ja uskossa, että ne voitaisiin korvata teidän
ylhäisyydellenne annetun ja kuninkaan omalla allekirjoituksella
vahvistetun myönnytyskirjan nojalla, joka määräsi maksettavaksi eräät
isänne valtiolle antamat lainat. Toivoakseni teidän ylhäisyytenne
käsitti sopimuksen silloin olleen sellainen -- toivoakseni katsotte
tulkintani sen sisällöstä nyt oikeaksi?"

"Heillä on oikeus toiseen tai toiseen", vastasi loordi Glenvarloch;
"ja koska en voi nykyisessä asemassani noudattaa jälkimäistä
vaatimusta, täytyy heidän kai ottaa omaisuus haltuunsa".

"Malttakaa, mylord", sanoi Heriot; "jos olettekin lakannut sanomasta
minua omakohtaiseksi ystäväksenne, niin saatte ainakin nähdä olevani
aulis esiintymään isänne suvun ystävänä, vaikkapa vain hänen
muistonsa tähden. Jos uskotte minun huostaani tuon kuninkaallisen
maksumääräyksen, niin luulen asiain olevan nykyään hovissa sillä
kannalla, että kykenen muuttamaan sen teille rahaksi."

"Sen tekisin mielelläni", selitti loordi Glenvarloch, "mutta lipas,
jossa sitä säilytän, ei ole nyt minulla. Se otettiin takavarikkoon,
kun minut pidätettiin Greenwichissä."

"Sitä ei enää pidätellä teiltä", ilmoitti Heriot, "sillä herrani
luontainen järkevyys ja jotkut hänen ties millä tavoin saamansa
tiedot kuuluvat johtaneen hänet peruuttamaan koko kanteen häntä
vastaan tehdystä salahankkeesta. Se juttu on vaiennettu; te joudutte
syytteeseen ainoastaan loordi Dalgarnolle palatsin alueella
tekemästänne väkivallasta -- ja siitä huomaatte kylläkin raskaaksi
vastata."

"En sorru sen painoon", sanoi loordi Glenvarloch. "Mutta siitä ei ole
nyt kysymys. Jos minulla olisi se lipas --"

"Tavaranne olivat pikku eteishuoneessa, kun tulin tänne", kertoi
porvari; "lipas osui silmääni. Luullakseni saitte sen minulta. Se oli
vanhan ystäväni Sir Faithful Frugalin. Niin, hänelläkin oli poika --"

Hän vaikeni äkkiä.

"Poika, joka loordi Glenvarlochin pojan tavoin tuotti huonoa kunniata
isälleen. Ettekö aikonut siten lopettaa lausettanne?" kysyi nuori
aatelismies.

"Mylord, se oli äkkipikaisesti lausuttu sana", peräytti Heriot.
"Jumala saattaa parantaa kaikki aikanaan. Sen kuitenkin sanon, että
minä olen toisinaan kadehtinut ystäviäni heidän sievien ja terveitten
perheittensä tähden, ja kuitenkin olen nähnyt sellaisia muutoksia,
kun kuolema on korjannut perheen pään, -- niin monia rikkaitten
miesten poikia pennittöminä, niin monien ritarien ja ylimysten
perillisiä maattomina, -- että arvelen oman varallisuuteni ja
muistoni, siten kuin sen järjestän, mahdollisesti kestävän pitemmälle
tulevaisuuteen kuin suurempien miesten, vaikka Jumala ei ole minulle
suonut nimeni perillistä. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hei, vartija,
tuokaa tänne loordi Glenvarlochin tavarat."

Virkailija totteli. Arkku ja lipas oli suljettu sineteillä, mutta
nämä irroitettiin nyt vartijan sanojen mukaan hovista jälkeenpäin
tulleen määräyksen perusteella, ja kaikki jätettiin vangin vapaasti
käytettäväksi.

Haluten tehdä lopun tästä kiusallisesta vierailusta loordi
Glenvarloch avasi lippaan ja selaili sen sisältämiä papereita ensin
pikaisesti, sitte verkallisemmin ja tarkemmin; mutta kaikki oli
turhaa. Hallitsijan omakätinen valtuutus oli kadonnut.

"En parempaa ajatellut ja odottanutkaan", sanoi George Heriot
katkerasti. "Kaunis perintö on tässä menetetty arvatenkin
petollisella nopanheitolla tai korttipelin silmänkääntäjätempulla!
Mylord, hämmästyksenne on hyvin näyteltyä. Onnittelen teitä
erinomaisista taidoistanne. Olen nähnyt monta yhtä nuorta
rehentelijää ja tuhlaria, mutten milloinkaan yhtä nuorta täydellistä
teeskentelijää. Ei, mies, älkää minulle suuttuneesti rypistäkö
kulmianne. Puhun sydämen katkeruudessa, kun muistelen arvoisaa
isäänne, ja jollei hänen poikansa keltään muulta kuule huonontuneensa
suvustaan, pitää hänen kuulla se vanhalta kultasepältä."

Tämä uusi epäluulo oli viedä Nigeliltä lopunkin maltin; mutta
hyväntahtoisen vanhuksen vaikuttimet ja innokkuus sekä myöskin
hänen mielenkarvauttaan herättäneet epäilyttävät seikat olivat
sille niin pätevänä puolustuksena, että ne ehdottomasti hillitsivät
loordi Nigelin kiukustumista ja taltuttivat hänet parin pikaisen
huudahduksen jälkeen ylpeään ja ynseään vaitioloon. Viimein ryhtyi
mestari Heriot jälleen ripitykseensä.

"Kuulkaahan, mylord", hän virkkoi, "on tuskin mahdollista, että
tuo peräti tärkeä paperi on ehdottomasti luovutettu pois. Sanokaa
minulle, missä syrjäisessä sopessa ja mistä vaivaisesta summasta se
on panttina -- jotakin voi vielä olla tehtävissä."

"Yrityksenne minun hyväkseni ovat mitä jalomielisimpiä", vastasi
loordi Glenvarloch, "koska tarjoatte palveluksianne henkilölle,
jonka uskotte ansaitsevan kovaa arvostelua -- mutta ne ovat aivan
hyödyttömiä. Onnetar on joka kohdassa käynyt taisteluun minua
vastaan. Voittakoon rynnistyksen."

"Perhana!" ärjäisi Heriot kärsimättömästi; "te kiivastuttaisitte
pyhimyksenkin kiroamaan! Kuulkaa, -- sanon teille, että jos sitä
paperia ei löydy, jonka hukkaamisen näytte ottavan kovin keveältä
kannalta, niin hyvästi jääköön Glenvarlochin uljas paroonikunta --
rauma ja metsä -- niityt ja vainiot -- järvi ja joki -- kaikki mitä
on ollut Olifauntin suvulla William Leijonan päivistä saakka!"

"Hyvästi jääkööt sitte", sanoi Nigel, "ja se surunvalitus on pian
tehty".

"Hitto, mylord, enemmän te sitä valitatte ennen kuin kuolette",
vakuutti Heriot yhä yhtä suuttuneen kärsimättömästi.

"Enkä valita, vanha ystävä", väitti Nigel. "Jos murehdin, mestari
Heriot, niin on aiheena se, että olen menettänyt arvoisan
miehen suosiollisen mielipiteen, ja menettänyt kerrassaan
ansaitsemattomasti, se minun täytyy sanoa."

"Niin, niin, nuori mies", vastasi Heriot päätänsä pudistaen, "pankaa
minut uskomaan se, jos voitte. Asiain lopuksi", hän jatkoi nousten
istualtaan ja astuen nojatuolia kohti, johon valepukuinen neitonen
oli kyyristäytynyt, "sillä ne ovat nyt supistuneet vähiin, saatte
minut yhtä hyvin uskomaan, että tämä naamiaisilvehtijä, jonka olalle
nyt lasken isällisen käskyvallan käden, on ranskalainen paashi, joka
ei osaa sanaakaan kieltämme".

Niin sanoen hän tarttui valepukuisen levättiin ja jonkun verran
sävyisää väkivaltaa käyttäen talutti keskilattialle kaunottaren, joka
turhaan yritti peittää kasvojaan ensin viitallaan ja jälkeenpäin
käsillään; jokseenkin kursailemattomasti siirsi mestari Heriot
syrjään molemmat esteet ja paljasti nähtäväksi vanhan hovikellosepän
ilmitulleen tyttären, oman sievän kummityttönsä, Margaret Ramsayn.

"Onpa tämä kaunista!" hän sanoi, ja puhuessaan ei hän malttanut olla
hiukan ravistamatta neitoa, sillä olemme jo maininneet, että hän oli
ankaranlainen kurin harrastaja. "Mistä johtuu, pikku hälläkkä, että
tapaan sinut noin häpeämättömässä asussa ja arvottomassa asemassa?
Ei, ujostelusi esiintyy nyt hankalaan aikaan -- sen olisi pitänyt
ilmaantua aikaisemmin. Puhu, taikka --"

"Mestari Heriot", puuttui puheeseen loordi Glenvarloch, "mitä hyvänsä
oikeutta teillä lieneekään tämän neidon suhteen muualla, minun
huoneessani ollessaan on hän minun suojeluksessani".

"Teidän suojeluksessanne, mylord! Hyväkin suojelija! Ja kuinka
kauvan, mistress, olet ollut mylordin suojeluksessa? Sano vain
suoraan!"

"Pari tuntia, kummi-isä", vastasi tyttö, kasvot kääntyneinä maata
kohti ja tulipunaisina, "mutta se tapahtui vastoin tahtoani".

"Pari tuntia!" toisti Heriot; "siinä ajassa ehtii jo paljon pahaa
tapahtua. Mylord, tämä on kai taas uusi rakastelumaineellenne
tarjottu uhri -- uusi seikkailu kerskailtavaksi Beaujeun
ravintolassa? Minun mielestäni olisi sen henkilön kodin, jossa ensin
kohtasitte tämän typerän tyttösen, pitänyt turvata ainakin _hänet_
sellaiselta kohtalolta."

"Kautta kunniani, mestari Heriot", vakuutti loordi Glenvarloch,
"nytpä vasta muistankin, että näin tämän nuoren neidin teidän
perheessänne. Hänen kasvonpiirteitään ei ole helppo unohtaa, mutta
kuitenkin yritin turhaan johdattaa mieleeni, missä olin niitä
viimeksi katsellut. Mitä epäluuloihinne tulee, niin ne ovat yhtä
vääriä kuin ne ovat loukkaavia sekä hänelle että minulle. Olin juuri
keksinyt hänen valepukunsa, kun te astuitte sisälle. Olen koko hänen
käyttäytymisestään varma, että hänen olonsa täällä tässä asussa oli
vastentahtoista, ja taivas varjelkoon, että minä olisin kyennyt
käyttämään sitä hänen vahingokseen."

"Koreasti puhuttu, mylord", epäili mestari Heriot; "mutta viisas
saarnamies pystyy lukemaan apokryfisia kirjoja yhtä kovaa kuin
ilmestyksen sanaa. Suoraan sanoen, mylord, te olette joutunut sille
asteelle, että sanojanne ei hyväksytä vakuudetta."

"Minun ei kenties pitäisi puhua", virkahti Margaret, jonka luontaista
vilkkautta ei koskaan kyennyt pitkäksi toviksi masentamaan mikään
asema, olipa se kuinkakin kiusallinen, "mutta minä en voi pysyä
ääneti. Kummi-isäni, te teette minulle vääryyttä -- ja yhtä suurta
vääryyttä tälle nuorelle aatelismiehelle. Huomautatte hänen sanojensa
kaipaavan vakuutta. Tiedän, mistä on saatavissa vakuus toisille
niistä, ja loput minä kaikesta sydämestäni ja vakaasti uskon
ilmankin."

"Kiitän teitä, neiti", vastasi Nigel, "lausumastanne suosiollisesta
mielipiteestä. Olen nähtävästi joutunut siihen asemaan, vaikken
tiedä, miten olen siten sotkeutunut, että minulta evätään
kaikkinainen toimenpiteitteni ja vaikuttimieni kohtuudenmukainen
tulkinta. Sitä kiitollisempi olen henkilölle, joka myöntää minulle
oikeuden, minkä minulta maailma kieltää. Teidän varallenne, lady,
on minulla miekka ja käsivarsi, jotka vapaana ollessani kyllä
pystyisivät varjelemaan mainettanne."

"Totta tosiaan, kerrassaan Amadis ja Oriana!" ivasi George Heriot.
"Kai minä väleen saisin kaulani katkaistuksi ritarin ja prinsessan
välissä, jollei onneksi olisi huoveja huhuaman päässä. No, no,
lady Lemmenleikkijä -- jos aiot selvittää tilisi minulle, niin sen
täytyy tapahtua tosiseikoilla eikä romaaneista ja näytelmäkirjoista
opituilla puheilla. Kuinka ihmeessä jouduit sinä tänne?"

"Sir", vastasi Margaret, "koska minun täytyy puhua, niin läksin
Greenwichiin tänä aamuna Monna Paulan kanssa, esittääkseni lady
Hermionen puolesta kuninkaalle anomuksen".

"Hyväinen aika!" huudahti Heriot; "onko hänkin mukana leikissä? Eikö
hän olisi voinut odottaa minun paluutani, ennen kuin alkoi penkoa
asioitansa? Mutta arvattavasti oli hänet tehnyt rauhattomaksi se
tieto, jonka hänelle lähetin. Voi, nainen on nainen -- miehellä,
joka rupeaa naisen asiakumppaniksi, pitäisi olla kaksinkertainen
määrä kärsivällisyyttä, sillä toinen ei tuo yhteiseen varastoon
rahtuakaan. No, mutta mitä kumman tekemistä oli tuolla Monna Paulan
lähetystoimella sinun järjettömän valepukusi kanssa? Sanopas suoraan."

"Monna Paulaa peloitti", selitti Margaret, "ja hän ei tiennyt miten
lähteä asialleen, hän kun tuskin milloinkaan liikkuu ulkosalla --
ja sitte -- ja sitte -- minä suostuin lähtemään hänen kanssaan
rohkaisijaksi; ja mitä pukuun tulee, niin tokihan muistatte
käyttäneeni sitä eräissä joulunaamiaisissa, ja te ette pitänyt sitä
sopimattomana".

"En kotoiseen vierashuoneeseen erityisessä tilaisuudessa", huomautti
Heriot, "mutta kyllä kujeiluun pitkin maata. Minä muistan sen,
letukka, ja tunsin sen äskenkin; ilmituloosi johtikin se ja tuo
pikku kenkäsi, apunaan viittaus, jonka sain aamulla eräältä
ystävältä tai siksi itseänsä sanovalta." Loordi Glenvarloch ei
voinut olla vilkaisematta sievään jalkaan, jota vakava porvarikin
katsoi muistamisen arvoiseksi -- se oli vain vilkaisu, sillä hän
näki, kuinka suuresti vähäisinkin tarkkaaminen lisäsi Margaretin
kiusaannusta ja hämiä. "Ja sano minulle, neitoseni", pitkitti mestari
Heriot, sillä vastikään huomauttamamme tapahtui puhelun ohessa,
"tiesikö lady Hermione tästä koreasta kepposesta?"

"En olisi millään ehdolla rohjennut ilmaista sitä hänelle", kertoi
Margaret; "hän luuli toisen oppipoikamme menneen Monna Paulan
saattajaksi".

Tässä kannattaa mainita, että sanassa "oppipoikamme" näytti olevan
jotakin taikuutta sen lumouksen kirvoittajaksi, jolla loordi
Glenvarloch oli tähän asti kuunnellut Margaretin katkonaista, mutta
mielenkiintoista selvitystä.

"Ja miksei hän mennyt? Hän olisi tietääkseni ollut soveliaampi
kumppani Monna Paulalle", kysyi porvari.

"Hän oli muussa toimessa", vastasi Margaret tuskin kuuluvalla äänellä.

Mestari George loi nopean katseen Nigeliin, ja kun tämän
kasvonpiirteet eivät ilmaisseet mitään tietoisuutta, jupisi hän
itsekseen: "Asiain täytyy olla paremmalla kannalla kuin pelkäsin.
-- Ja siis tuo kirottu espanjatar, jolla on pää täynnä kuten niillä
kaikilla valepukuja, salaluukkuja, köysitikkaita ja naamareita, oli
niin älytön hölmö, että otti sinut mukaansa moiselle haaveelliselle
asialle? Ja miten kävi?"

"Juuri kun saavuimme puiston portille", kertoi Margaret, "alettiin
huutaa kavallusta. En tiedä, mihin Monna joutui, mutta minä juoksin
kunnes kaaduin erään hyvin siivon palvelusmiehen syliin. Hänen
nimensä oli Linklater, ja minun oli pakko ilmaista hänelle, että olin
teidän kummityttärenne, ja niin pitikin hän muut loitolla minusta
ja toimitti minut hänen majesteettinsa puheille, kun rukoilin häntä
välittäjäkseni."

"Se on ainoa koko jutussa osoittamasi merkki siitä, että selvä järki
ei ollut tyyten kaikonnut pääkkösestäsi", kiitti Heriot.

"Hänen majesteettinsa", jatkoi neitonen, "oli niin armollinen, että
otti minut vastaan yksin, vaikka hovilaiset huusivat hänen henkensä
olevan vaarassa, ja he olisivat tutkineet, oliko minulla aseita,
taivas varjelkoon, mutta kuningas kielsi sen. Hän taisi saada
Linklaterilta viittauksen, miten oli minun laitani."

"No, tyttönen, minä en kysy, mitä sitte tapahtui", sanoi Heriot;
"minun ei sovi urkkia herrani salaisuuksia. Jos olisit ollut
suljettuna hänen isoisänsä seuraan kahden kesken -- Pyhän Andreaksen
punaisen revon, kuten Davie Lindsaylla oli tapana nimittää häntä
-- niin minulla totta tosiaan olisi ollut omat ajatukseni asiasta;
mutta meidän herramme, Jumala häntä siunatkoon, on säveä ja siivo, ja
Salomo kaikessa paitsi vaimojen ja salasiippain pykälässä."

"En tiedä mitä tarkoitatte, sir", vastasi Margaret. "Hänen
majesteettinsa oli mitä ystävällisin ja sääliväisin, mutta sanoi,
että minut oli lähetettävä tänne ja että päällikön puoliso, lady
Mansel, saisi minut hoitoonsa ja pitäisi huolta täydellisestä
turvallisuudestani. Ja kuningas lupasi lähettää minut katetussa
purressa ja teille hyvin tutun henkilön viemänä, ja sillä tavalla
minä jouduin Toweriin."

"Mutta miten tai miksi tähän huoneeseen, impyeni?" tiedusti George
Heriot. "Selvitä se minulle, sillä mielestäni kaipaa se arvoitus
ratkaisua."

"En osaa selittää sitä sen pitemmälle kuin että lady Mansel toimitti
minut tänne, hartaista rukouksistani, kyynelistäni ja vastustelustani
huolimatta. Minä en peljännyt mitään, sillä minä tiesin saavani
suojelusta. Mutta olisin voinut kuolla silloin -- ja nytkin --
pelkästä häpeästä ja hämistä!"

"No, no, jos kyyneleesi ovat vilpittömiä", lohdutti Heriot, "niin ne
saattavat sitä pikemmin pestä pois vikasi muiston. Tietääkö isäsi
mitään tästä retkestäsi?"

"En millään muotoa soisi hänen tietävän", vastasi tyttö; "hän luulee
minun olevan lady Hermionen seurassa".

"Niin, kunnon Davy kykenee pitämään paremmassa järjestyksessä
ajanmittareitaan kuin perhettään. Tulehan, tyttöseni, nyt saatan
sinut takaisin lady Manselin luo ja pyydän häntä ystävällisesti
olemaan vastakertana, kun hänen hoitoonsa uskotaan hanhi,
luovuttamatta sitä ketun kaittavaksi. Vartijat toivoakseni sallivat
meidän siirtyä ladyn asuntoon."

"Malttakaa vain hetkinen", pyysi loordi Glenvarloch. "Niin huonon
mielipiteen kuin olettekin voinut omaksua minusta, annan sen
anteeksi, sillä aika osoittaa vielä, että teitte minulle vääryyttä,
ja te itse olette sitte luullakseni ensimäinen pahoittelemaan
kohtuuttomia kärsimyksiäni. Mutta älkää sekoittako epäluuloihinne
tätä nuorta henkilöä, jonka ajatuksien puhtaudesta itse enkelien
pitäisi olla takaajina. Olen tarkannut jokaista katsetta, jokaista
liikettä -- ja niin kauvan kuin hengitän, ajattelen hänestä aina --"

"Älkää ajatelko hänestä mitään, mylord", keskeytti George Heriot;
"se on minun käsitykseni mukaan paras suosio, mitä voitte hänelle
osoittaa -- tai ajatelkaa häntä Davy Ramsayn, kellosepän, tyttärenä,
joka ei sovellu hienojen puheitten, haaveellisten seikkailujen
tai korkealentoisten runollisten imarrusten aiheuttajaksi. Jääkää
hyvästi, mylord. En ajattele aivan niin tylysti kuin sanani ovat
saattaneet ilmaista. Jos voin auttaa -- jos nimittäin näkisin mitään
selvää tietä tästä sokkelosta pääsylle -- mutta turha on puhua siitä
nyt. Lausun teidän ylhäisyydellenne hyvästi. Vartija hoi! Sallikaa
meidän siirtyä lady Manselin huoneeseen."

Vartija sanoi tarvitsevansa määräyksen päälliköltä, ja hänen
ollessaan sitä kuulustamassa pysyivät kohtauksen henkilöt seisomassa
lähekkäin, mutta sanaakaan virkkamatta ja tuskin vilkaistenkaan
toisiinsa muutoin kuin vaivihkaa, jollainen asema oli ainakin
kahdelle heistä hyvinkin kiusallinen. Vaikka säätyero oli siihen
aikaan peräti suuri seikka, ei se voinut estää loordi Glenvarlochia
huomaamasta, että Margaret Ramsay oli sievimpiä nuoria naisia, mitä
hän oli milloinkaan nähnyt -- aavistelemasta, ties millä perusteella,
että tyttökään ei ollut häntä kohtaan välinpitämätön -- olemasta
varma, että hän oli aiheuttanut paljonkin tytön nykyisestä ahdingosta
-- kun ihailu, itserakkaus ja jalomielisyys suosivat kaikkea
tämänsuuntaista mietiskelyä. Ja kun huovi palatessaan toi luvan hänen
vierailleen poistua, ilmeni Nigelin kumarruksessa käsityöläisen
kauniille tyttärelle sävyä, joka nostatti tämän poskille yhtä
rusottavan punan kuin oli tähän asti tuottanut ainoakaan vaiherikkaan
päivän tapaus. Neitonen vastasi tähän hyvästijättöön arasti ja
neuvottomasti, nojautui kummi-isänsä käsivarteen ja poistui
huoneesta, joka oli kyllä ennenkin ollut hämärä, muttei ollut vielä
koskaan näyttänyt Nigelistä niin pimeältä kuin oven sulkeuduttua
hänen jälkeensä.



30. LUKU.

Huono lohduttaja.


Mestari George Heriot ja hänen valvattinsa, kuten jälkimäistä saattoi
täydellä syyllä määritellä, sillä hänen kiintymyksensä Margaretiin
toimitti hänelle kaikki holhoojan huolet, astuivat vartiosoturin
opastamina päällikön asuntoon, missä tapasivat hänet puolisonsa
seurassa. Molemmat ottivat heidät vastaan sillä säädyllisellä
kohteliaisuudella, jota mestari Heriotin maine ja oletettu vaikutus
vaativat sellaisenkin täsmällisen soturivanhuksen ja hovilaisen
taholta kuin Sir Edward Manselin. Lady Mansel tervehti Margaretia
yhtä ystävällisesti ja ilmoitti mestari Georgelle, että neitonen oli
nyt vain hänen vieraansa eikä enää vankinsa.

"Hän on vapaa palaamaan ystäviensä luo teidän hoivassanne", hän
ilmoitti, "se on hänen majesteettinsa käsky".

"Se ilahuttaa minua, madam", vastasi Heriot, "mutta olisin
vain suonut hänen vapautuksensa tapahtuneen ennen hänen hupsua
kohtaustansa tuon kummallisen nuoren miehen kanssa -- ja minua
ihmetyttää, että teidän armonne salli sen".

"Hyvä mestari Heriot", selitti Sir Edward, "me toimimme meitä
paremman ja viisaamman käskyjen mukaan -- hänen majesteettinsa
antamia määräyksiä on toteltava tarkoin ja kirjaimellisesti; ja minun
ei tarvitse sanoa, että hänen majesteettinsa viisaus on varmana
takuuna --"

"Tunnen hyvin hänen majesteettinsa viisauden", sanoi Heriot; "mutta
on vanha sananlasku tulesta ja tappuroista -- no, se sikseen".

"Näen Sir Mungo Malagrowtherin harppailevan tänne päin", huomautti
lady Mansel, "kuin rampa kurki. Jo toistamiseen käy hän täällä tänä
aamuna."

"Hän toi valtuuden loordi Glenvarlochin vapauttamiseen
kavallussyytöksestä", selitti Sir Edward.

"Ja häneltä", kertoi Heriot, "kuulin paljonkin siitä, mitä oli
tapahtunut, sillä minä saavuin Ranskasta vasta eilen illalla myöhään
ja hiukan odottamattomasti".

Heidän puhuessaan astui huoneeseen Sir Mungo, tervehti Towerin
päällikköä ja tämän puolisoa muodollisen kohteliaasti, kunnioitti
George Heriota alentuvalla nyökkäyksellä ja puhutteli Margaretia:
"Hei, nuori suojattini, et ole vielä riisunut miehekästä asuasi?"

"Hän ei aio panna sitä pois, Sir Mungo", lausui Heriot kovalla
äänellä, "ennen kuin on saanut teiltä hyvitystä valepukunsa
kavaltamisesta minulle, niinkuin petolliselta ritarilta ainakin --
ja totta tosiaan ajattelen, Sir Mungo, että te kertoessanne minulle
hänen harhailevan noin oudossa asussa olisitte voinut myöskin sanoa
hänen olevan lady Manselin suojeluksessa".

"Se oli kuninkaan salaisuus, mestari Heriot", selitti Sir Mungo
heittäytyen tuolille mahtipontisen karskina; "toinen oli hyvää
tarkoittava vihjaus teille, tytön ystävänä".

"Niin", vastasi Heriot, "tuo oli teidän tapaistanne -- kylliksi
lausuttua tekemään minut onnettomaksi hänen suhteensa -- ei
sanaakaan, joka olisi huojentanut levottomuuttani".

"Sir Mungo ei ota kuullakseen sitä huomautusta", sanoi lady; "meidän
on muutettava puheenainetta. Kuuluuko mitään uutta hovista, Sir
Mungo? Olettehan käynyt Greenwichissä?"

"Voisitte yhtä hyvin kysyä minulta, madam", vastasi ritari, "mitä
uutta kuuluu hornasta".

"Mitä nyt, Sir Mungo!" muistutti Sir Edward; "punnitkaa sanojanne
hiukan paremmin -- puhuttehan Jaakko-kuninkaan hovista".

"Sir Edward, vaikka puhuisin kahdentoista keisarin hovista,
sanoisin sen olevan tällähaavaa yhtä sekaisin kuin myllerretään
pimeyden ruhtinaan päämajassa. Neljäkymmentä virkavuotta palvelleet
hovilaiset, ja niihin voin lukea itsenikin, ovat yhtä ymmällä asiassa
kuin hullu myllyssä. Jotkut sanovat, että kuningas on rypistänyt
otsaansa prinssille -- toiset tietävät prinssin katsoneen vakavasti
herttuaan -- muutamat kertovat loordi Glenvarlochin joutuvan
hirsipuuhun valtiopetoksesta -- ja toiset väittävät, että loordi
Dalgarnoa vastaan on ilmestynyt juttu, joka saattaa maksaa hänelle
pään."

"Ja mitä te, neljäkymmentä virkavuotta palvellut hovilainen,
ajattelette siitä kaikesta?" kysyi Sir Edward Mansel.

"Ei, älä kysy häneltä, Edward", kielsi hänen puolisonsa,
merkitsevästi katsoen mieheensä.

"Sir Mungo on kyllin järkevä muistaakseen", lisäsi mestari Heriot,
"että henkilö, joka sanoo mitään, mikä voidaan kerrata hänen omaksi
haitakseen, lataa vain ampuma-aseen, jolla kuka hyvänsä seurueesta
saa mielensä ja mukavuutensa mukaan ampua hänet kuoliaaksi".

"Mitä, luuletteko minun pelkäävän satimeen joutumista?" sanoi uljas
ritari. "No, entä jos sanoisinkin, että Dalgarnolla on enemmän älyä
kuin rehellisyyttä -- herttualla enemmän purjeita kuin painolastia
-- prinssillä enemmän ylpeyttä kuin ymmärrystä -- ja että kuningas
--" lady Mansel kohotti varoittavasti sormensa -- "että kuningas on
minun peräti hyvä herrani, joka on runsaasti neljänkymmenen vuoden
aikana maksanut minulle koiran palkan, nimittäin luita ja löylytystä.
Kas niin, kaikki tämä on sanottu, ja Archie Armstrong sanoo paljon
pahempaakin heistä joka päivä."

"Hän onkin narri", huomautti George Heriot; "mutta aivan väärässä ei
hän olekaan, sillä hupsuus on hänen paras viisautensa. Mutta älkää
te, Sir Mungo, asettako älyänne narrin sukkeluutta vastaan, vaikka
hän hovin narri onkin."

"Kovin narri, sanotte?" vastasi Sir Mungo, joka ei ollut
täydellisesti kuullut mestari Heriotin huomautusta taikka halunnut
olla kuulevinaan. "Kyllä olen todellakin ollut narri roikkuessani
täällä visukintun hovissa, kun ymmärtäväiset ja toimeliaat miehet
ovat luoneet onnensa kaikkialla muualla Europassa. Mutta täällä
lykästää miestä huonosti, ellei hän saa isoa avainta käännelläkseen"
-- katsoen Sir Edwardiin -- "tai kykene rummuttamaan tinalevyjä
vasaralla. No, niin, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä takaisin
asiallani niinkuin olisin palkattu sanansaattaja. Sir Edward ja
armollinen rouva, sulkeudun arvoisaan suosioonne -- ja Herran
haltuun, mestari Heriot -- ja mitä tähän järjestyksenrikkojaan tulee,
niin jos noudatatte neuvoani, on hänen huimapäisiin puuskiinsa
parhaana parannuksena pikkuinen paastolla masentaminen ja lievä
vitsalla vihmominen."

"Jos aiotte Greenwichiin, Sir Mungo", virkkoi päällikkö, "niin voin
säästää teiltä sen vaivan -- kuningas saapuu hetimiten Whitehalliin".

"Ja siitäpä syystä siis kai onkin neuvosto kutsuttu niin kiireesti
koolle", arvasi Sir Mungo. "No, lähdenpä luvallanne kovaonnisen
Glenvarloch-poikasen luo suomaan hänelle hiukan lohdutusta."

Päällikkö näytti katsahtavan häneen ja olevan hetkiseksi ikäänkuin
epätietoinen.

"Nuorukainen tarvitsee mieluisaa kumppania, joka kykenee kuvailemaan
hänelle häntä kohtaavan rangaistuksen laadun ja selittelemään muita
hänelle kuuluvia seikkoja. En jätä häntä ennen kuin valaisen hänelle,
kuinka perinjuurin hän on jouduttaunut häviöön töyhdöstä kannukseen
asti, kuinka surkea on hänen nykyinen tilansa ja kuinka vähän
mahdollisuutta on sen parantamiseen."

"No, Sir Mungo", vastasi päällikkö, "jos tosiaan luulette tuon kaiken
olevan hyvin lohdullista asianomaiselle, niin lähetän vartijan
saattamaan teitä".

"Ja minä", sanoi George, "pyydän nöyrästi lady Manselia lainaamaan
joitakuita kamarineitonsa vaatekappaleita tälle huimapäiselle
heilakalle, sillä minä tärvelen maineeni, jos kävelen ylös Towerin
mäkeä hänen kanssaan, kun hän on tuossa kunnossa -- eikä typerä
tyttönen kuitenkaan näytä siinä asussa varsin hullulta".

"Toimitan heti vaununi teidän käytettäväksenne", lupasi avulias rouva.

"Tosiaankin, madam, jos kunnioitatte meitä sellaisella
kohteliaisuudella, otan sen kiitollisesti vastaan", vastasi porvari,
"sillä minulla on kovin kiireellisiä liikeasioita, ja aamupäivä on jo
mennyt hyvinkin hyödyttömästi hukkaan".

Vaunut toimitettiin siis esille, ja niillä saapui arvoisa porvari
holhottinsa kanssa rakennukseensa Lombard-kadulle. Siellä hän
havaitsi lady Hermionen tuskallisesti odotelleen hänen tuloansa,
sillä tämä oli juuri saanut käskyn valmistautua olemaan tunnin
kuluttua saapuvilla kuninkaallisessa neuvoskunnassa. Ollen kokematon
liikeasioissa ja elettyään kauvan erillään seurapiireistä ja koko
maailmasta joutui hän tuosta tiedosta mitä suurimpaan hätäännykseen,
ikäänkuin ei se olisi ollut välttämättömänä seurauksena anomuksesta,
jonka hän oli Monna Paulan välityksellä jättänyt kuninkaalle. George
Heriot moitti häntä säveästi siitä, että hän oli ryhtynyt mihinkään
toimenpiteisiin niin tärkeässä asiassa ennen neuvojansa palaamista
Ranskasta, olletikin kun hän oli pyytänyt lady Hermionea pysymään
alallaan kirjeessä, jonka ohella hän oli lähettänyt Parisista
todisteita. Toinen saattoi vastauksessaan vain vedota vaikutukseen,
joka hänen viipymättömällä toimimisellaan asiassa kaiketi olisi hänen
sukulaisensa loordi Glenvarlochin kohtaloon, sillä häntä hävetti
tunnustaa, kuinka suuresti häneen oli tehonnut hänen nuorekkaan
kumppaninsa kiihkeä pyytely. Margaretin innokkuuden vaikuttimena oli
luonnollisesti Nigelin suojeleminen, mutta meidän on jätettävä ajan
osoitettavaksi, mitä yhteyttä tällä tarkoituksella oli lady Hermionen
anomuksen kanssa. Sillävälin palaamme vierailuun, jolla Sir Mungo
Malagrowther suosi tuota kovaonnista nuorta aatelismiestä hänen
vankeudessaan.

Tavanmukaisen tervehtelyn jälkeen ritari lausui haastelunsa
esipuheeksi paljonkin pahoittelua Nigelin asemasta, istuutui sitte
hänen viereensä, sovitti eriskummalliset kasvonpiirteensä mitä
synkintä alakuloisuutta kuvastaviksi ja alotti korpinlaulunsa
seuraavasti:

"Kiitän Jumalaa siitä, mylord, että minä sain mieluisaksi
tehtäväkseni tuoda päällikölle hänen majesteettinsa lempeän sanoman,
jolla teidät vapautettiin pahemmasta vastaanne nousseesta kanteesta,
hänen majesteettinsa pyhään persoonaan kohdistuvasta salajuonesta,
sillä joskin teitä syytetään vähemmästä pahanteesta eli palatsin
ja sen alueen etuoikeuksien rikkomisesta, _usque ad mutilationem_,
typistykseen asti, kuten teille kaiken todennäköisyyden mukaan käy,
ei jäsenen menetys kuitenkaan ole mitään verrattuna hirttämiseen ja
teilaamiseen, minkä kavaltajat saavat palkakseen."

"Tuntisin sellaisen rangaistuksen ansaitsemisen häpeän kipeämmin kuin
sen kärsimisen", vastasi Nigel.

"Epäilemättä, mylord, täytyy sen seikan, että olette rangaistuksenne
ansainnut, kiduttaa mieltänne, kuten sanotte", pitkitti hänen
kiusaajansa, "jonkunlaisena sielullisena ja metafyysillisenä
hirttämisenä ja teilaamisena, joka saattaa jossain määrin vastata
hampun, raudan, tulen ja muun sellaisen ulkonaista sovelluttamista
ihmiseen".

"Minä sanon, Sir Mungo", toisti Nigel, "ja pyydän teitä ymmärtämään
sanani, että minä en tiedä tehneeni muuta virhettä kuin aseiden
jättämisen haltuuni, kun satuin lähestymään hallitsijaani".

"Te olette oikeassa, mylord, kun ette tunnusta mitään", sanoi Sir
Mungo. "Meillä on vanha sananlasku -- tyhmä itseänsä syyttää. Ja
mitä aseisiin tulee, niin hänen majesteettinsa on tosiaan erityisen
kiukkuinen juuri pistooleille; mutta sehän juttu onkin jo lopussa,
kuten sanoin. Toivon suoriutuvanne yhtä hyvin siitä toisestakin,
vaikka se tuntuu ihan mahdottomalta."

"Te itse, Sir Mungo", huomautti Nigel, "voisitte toki sanoa jotakin
minun hyväkseni tuon puistossa sattuneen riidan johdosta. Kukaan ei
tiedä paremmin kuin te, että minua kiihdyttivät sillähaavaa mitä
kamalimmat loordi Dalgarnon minulle tekemät vääryydet, joista juuri
te kerroitte minulle useita suureksi tulistumisekseni."

"Voi hyväinen, voi hyväinen!" vastasi Sir Mungo, "liiankin hyvin
muistan, kuinka vimmatusti kiihtymyksenne yltyi, niin vakavasti kuin
minä muistuttelinkin teille paikan pyhyyttä. Voi toki, mahdoton on
teidän sanoa hypänneenne ojaan varoituksen puutteessa."

"Minä näen, Sir Mungo, päättäneenne olla muistamatta mitään, mistä
minulle voisi olla apua", sanoi Nigel.

"Ilomielin olisin teille avulias", vakuutti ritari, "ja paras
palvelus, mitä nyt osaan ajatella, on kertoa teille sen rangaistuksen
kulusta, johon te ehdottomasti joudutte, minä kun hyväksi onneksi
olen saanut nähdä sellaisen täytäntöönpanon kuningattaren aikana
erään miekkosen suhteen, joka oli sepittänyt häväistyskirjoituksen.
Kuuluin silloin loordi Grayn saattueeseen, hänen oleskellessaan
lähettiläänä täällä, ja kun olen aina halunnut mieluisia ja
hyödyllisiä nähtäviä, en voinut olla pistäytymättä siihen
tilaisuuteen."

"Minua tosiaan kummastuttaisi", huomautti loordi Glenvarloch, "jos te
olisitte siinä määrin hillinnyt hyväntahtoisuuttanne, että olisitte
jäänyt pois sellaisesta näyttelystä".

"Hä! Pyysikö teidän ylhäisyytenne minua olemaan saapuvilla oman
silpomismenettelynne käyttelyssä?" kysyi ritari. "No, mylord,
onhan se tosin tukala näky ystävälle, mutta mieluummin rankaisen
itseäni kuin epään osanottoni teiltä. Sievä toimitus se sentään
on ylimalkaan -- varsin sievä toimitus. Mies asteli esille
niin rohkein kasvoin, että häntä oli hauska katsella. Hän oli
pukeutunut kauttaaltaan valkoiseen, osoittaakseen säveyttänsä
ja viattomuuttaan. Tuomio pantiin täytäntöön Westminsterin
mestauslavalla -- teidän typistyksenne tapahtuu luultavimmin
Charingin risteyksessä. Saapuvilla oli voudin ja piiripäällikön väkeä
sekä kaikenlaatuista virkakuntaa -- pyöveli apurineen ja nuijineen
sekä hänen apurinsa, joka hoiteli hehkuvilla hiilillä täytettyä
pannua ja poltinoria. Se Derrick oli näppärä mies. Tämä Gregory ei
kelpaisi hänen kengänpaulojaankaan päästämään; teidän ylhäisyytenne
kannattaisi kenties toimittaa se poropeukalo haavurin luo oppimaan
tarpeellisimpia anatomian alkeita -- siitä saattaisi olla hyötyä
teille ja muille kovaonnisille, ja ystävällinen palvelus olisi se
Gregorylle itselleenkin."

"En viitsi ottaa sellaista vaivakseni", kieltäysi Nigel. "Jos laki
vaatii käteni, niin irroittakoon telottaja sen miten osaa. Jos
kuningas jättää sen paikoilleen, niin se saattaa sattua tekemään
hänelle parempaa palvelusta."

"Sangen ylvästä -- varsin suuremmoista tosiaan, mylord", kiitti Sir
Mungo; "mieluista on nähdä urhean miehen kärsivän. Tuo mies, josta
puhuin -- tuo Tubbs tai Stubbs tahi mikä sen plebeijin nimi olikaan
-- astui esiin miehuullisena kuin ruhtinas ja sanoi kansalle: 'Hyvät
ystävät, tulin jättämään tänne totisen englantilaisen käden.' Samassa
hän läimäytti sen pölkylle niin huolettomasti kuin olisi taputtanut
hempukkaansa olalle. Mestaaja Derrick sitte, huomatkaa, sovitti
puransa terän tarkoin nivelen kohdalle ja iski kurikallaan niin
nasevasti, että käsi lensi yhtä loitolle omistajasta kuin hansikas,
jonka sinkoaa haastaja turnauskentälle. No, sir, Stubbs tai Tubbs
ei näyttänyt olevan millänsäkään, kunnes apuri likisti hehkuvan
poltinraudan hänen vereslihaista tynkäänsä vasten. Mylord, se pihisi
kuin läskinviipale, ja mieheltä pääsi huikea kirkaus, josta muutamat
päättivät hänen rohkeutensa lannistuneen; mutta vielä mitä, sillä hän
kohotti hattuansa vasemmalla kädellään ja heilutti sitä, huutaen:
'Jumala kuningatarta suojatkoon ja rangaiskoon kaikkia pahoja
neuvonantajia!' Väkijoukko kajautti hänelle kolme hurraata, jotka hän
ansaitsi lujan sydämensä tähden; ja totisesti toivon näkeväni teidän
ylhäisyytenne kärsivän yhtä uljaasti."

"Kiitän teitä, Sir Mungo", sanoi Nigel, joka ei ollut kyennyt
häätämään muutamia kiusallisen laatuisia luonnollisia tunteita tämän
vilkkaan kuvauksen aikana. "En ollenkaan epäile, että näytelmästä
koituu varsin hupainen teille ja muille katselijoille, mitä tahansa
se onkaan päähenkilölle."

"Varsin hupainen", vahvisti Sir Mungo, "peräti mielenkiintoinen --
peräti mielenkiintoinen tosiaankin, vaikkei ihan niin suuresti kuin
teloitus valtiopetoksesta. Näin Digbyn, Winterein, Fawkesin ja muiden
ruutisalaliiton osallisten lopun, ja se vasta oli komea näytelmä sekä
heidän kärsimystensä että osoittamansa sisun puolesta."

"Sitä kiitollisempi olen hyväntahtoisuudestanne, Sir Mungo", vakuutti
Nigel, "kun te tuon näyn menetettyännekin onnittelette minua sen
johdosta, että pääsin esittämästä samaa opettavaa osaa".

"Kuten sanotte, mylord", vastasi Sir Mungo, "menetys koskee tavallaan
korvattavaa osaa. Luonto on ollut meille hyvin antelias ja suonut
meille muutamia elimiä kaksoiskappaleina, jotta voimme sietää toisen
menettämisen, jos sellaisia sattumuksia osuu maallisen vaelluksemme
tielle. Katsokaa minun vaivaista oikeatani, typistyneenä peukaloksi,
yhdeksi sormeksi ja tyngäksi -- taistokumppanini iskusta kuitenkin
eikä pyövelin toimesta. No niin, sir, tämä vajava koura-pahainen
tekee minulle tavallaan yhtä hyvää palvelusta kuin konsanaan, ja jos
nyt teidän hyppysenne katkaistaankin ranteesta, on teillä vielä vasen
käsi kunnossa, joten jäätte parempaan tilaan kuin täällä liikkuva
hollantilainen kääpiö, joka pujottaa langan neulansilmään, maalaa,
kirjoittaa ja heittää peistä yksistään varpaittensa avulla, kokonaan
osattomana käden palveluksista."

"No, Sir Mungo", huomautti loordi Glenvarloch, "tämä kaikki on kyllä
hyvinkin lohdullista; mutta minä toivon kuninkaan säästävän käteni
kunnostautumaan hänen hyväkseen taistelussa, missä minä teidän
kaikesta ystävällisestä rohkaisustanne huolimatta voisin vuodattaa
vertani paljoa halukkaammin kuin mestauslavalla".

"Surullinen totuus onkin", vastasi Sir Mungo, "että teidän
ylhäisyytenne oli liiankin täpärällä joutua kuolemaan mestauslavalla
-- ainoankaan sielun puhumatta puolestanne, paitsi tuon eksytetyn
tyttösen, Maggie Ramsayn".

"Ketä tarkoitatte?" kysyi Nigel huomaavaisemmin kuin oli tähän asti
kuunnellut ritarin rupattelua.

"Ketäs muutakaan kuin sitä ilvehtivää tyttöä, jonka seurassa
me söimme päivällistä kultaseppä Heriotin kunnioittaessa meitä
kutsullaan? Itse tiedätte parhaiten, miten olette voittanut hänen
harrastuksensa, mutta minä näin hänet polvillaan rukoilemassa
kuningasta puolestanne. Hänet uskottiin minun haltuuni,
tuodakseni hänet tänne kunniallisesti ja turvallisesti. Jos
olisin voinut noudattaa omaa tahtoani, niin olisin toimittanut
hänet kehruuhuoneeseen, jotta hänestä olisi suomittu huima veri
hiljaisemmaksi -- mokomastakin nenäkkäästä hailakasta, joka
riivaantuu kantamaan housuja, eikä ole vielä naimisissakaan!"

"Kuulkaa, Sir Mungo Malagrowther", muistutti Nigel, "teidän tulisi
puhua siitä nuoresta henkilöstä soveliaan kunnioittavasti".

"Niin kunnioittavasti kuin suinkin soveltuu teidän ylhäisyytenne
rakastajattaren ja Davy Ramsayn tyttären suhteen puhun varmasti
hänestä, mylord", vastasi Sir Mungo kuivakiskoisen ivallisesti.

Nigelin teki kovin mieli nostaa vakava riita, mutta Sir Mungon
suhteen olisi se menettely ollut naurettavaa. Hän hillitsi senvuoksi
suuttumuksensa ja pyysi ritaria kertomaan, mitä tämä oli kuullut ja
nähnyt neitosesta.

"Olinhan vain eteishuoneessa hänen päästyänsä kuninkaan puheille ja
kuulin hänen majesteettinsa sanovan suureksi ihmeekseni: "_Pulchra
sane puella_!"[53] ja Maxwell, joka ei ole paljoakaan hajulla
latinasta, ajatteli kuninkaan huutaneen häntä ristimänimeltä,
jona tuttavallisesti on Sawney, ja säntäsi saapuville, ja siellä
näin Jaakko-hallitsijamme omalla kädellään nostavan ylös tyttöä,
joka oli ilvehtien laittautunut miehen asuun, kuten jo sanoin.
Minulla olisi ollut omat ajatukseni siitä, mutta meidän armollinen
herramme on vanha, eikä hän nuoruudessaankaan ollut varsin paha
peijooni helmaväen seurassa; ja hän lohdutti tyttöä omalla
tavallaan ja puheli: 'Ei sinun ole tarvis vetistellä siitä, sievä
typykkäni, Glenvarlochides saa oikeudenmukaisen kuulustelun, ja
ensi hätäännyksestä päästyämme emme tosiaan voineetkaan uskoa,
että hänellä oli mitään juonta meitä vastaan. Ja mitä hänen muihin
rikkomuksiinsa tulee, niin tahdomme tutkia asiata viisaasti ja
visusti.' Niinpä minä siis sain toimekseni tuoda tuon nuoren
aitimuksen tänne Toweriin ja luovuttaa hänet lady Manselin hoimiin;
ja hänen majesteettinsa kielsi minua virkkamasta hänelle sanaakaan
teidän rikkomuksistanne, 'sillä', hän sanoi, 'siltä poloiselta on jo
sydän pakahtumaisillaan hänen tähtensä'."

"Ja tähän te olette suosiollisesti perustanut tälle nuorelle neidille
haitallisen mielipiteenne, jonka vastikään näitte hyväksi lausua?"
sanoi loordi Glenvarloch.

"Toden totta, mylord", vastasi Sir Mungo, "mitä mieltä pitäisi minun
olla naikkosesta, joka pukeutuu mieheksi ja lähtee kuninkaan eteen
polvilleen huimapäisen nuoren aatelismiehen takia? En tiedä, mikä
lienee muodinmukaisena sanana, sillä puheentapa muuttuu, vaikka tapa
pysyy. Mutta totisesti täytyy minun ajatella, että tämä nuori lady
-- jos sanotte Kello-Ramsayn tyttöä nuoreksi ladyksi -- käyttäytyy
enemmän huvinaisen kuin hovinaisen tavoin."

"Te teette hänelle suunnatonta vääryyttä, Sir Mungo", vakuutti Nigel,
"tai oikeastaan ovat näennäiset seikat harhaannuttaneet teidät".

"Siten harhaantuu koko maailma, mylord", vastasi ivailija, "jollette
satu väärinymmärryksen hälventämiseksi tekemään sitä, mitä isänne
poika tuskin katsoo soveliaaksi tehdä".

"Ja mikä se olisi?"

"Vain naida tyttönen -- tehdä hänestä lady Glenvarloch. Niin, niin,
tietysti hätkähdätte -- mutta sillä tolalla olette ajautumassa.
Parempi naida kuin tehdä pahemmin, jollei jo ole pahin tehtynä."

"Sir Mungo", sanoi Nigel, "pyydän teitä jättämään tämän puheenaineen
sikseen ja mieluummin palaamaan typistykseen, jota äsken suvaitsitte
kuvailla".

"Minulla ei ole nyt aikaa", kieltäysi Sir Mungo kuullen kellon
lyövän neljä; "mutta niin pian kuin olette saanut tuomionne, mylord,
selitän teille varmasti perinpohjin koko juhlallisuudet, ja sanani
annan teille ritarina ja herrasmiehenä siitä, että itse saatan teitä
mestauslavalle, katselkoon minua kuka hyvänsä karsaasti sen johdosta.
Minulla on sydän, ollakseni ystävän tukena pahimmassa vastamäessä."

Hän jätti hyvästi loordi Glenvarlochille, joka tunsi yhtä suurta
mielihyvää hänen poistumisestaan, vaikka se saattaa olla rohkeasti
lausuttua, kuin yksikään hänen seuraansa koskaan joutunut.

Mutta jäätyänsä omiin mietteisiinsä ei Nigel voinut olla tuntematta
yksinäisyyttä lähes yhtä tukalaksi kuin Sir Mungo Malagrowtherin
seura oli ollut. Odottamattomana lisäiskuna hänen vaiheissaan
oli sukuomaisuuden täydellinen hukka, joka nyt näytti joutuneen
välttämättömäksi, koska hän oli menettänyt kuninkaallisen
valtuutuksen, joka oli suonut hänelle mahdollisuuden lunastaa sen
olemasta velkojien vakuutena. Hän ei kyennyt tarkalleen muistamaan,
milloin hän oli viimeksi nähnyt tuon asiakirjan, mutta hänestä tuntui
siltä kuin olisi se ollut lippaassa hänen ottaessaan sieltä rahaa
vuokransa maksuksi saiturille Whitefriarsissa. Siitä asti oli lipas
ollut melkein alituiseen hänen näkyvissään, paitsi sinä lyhyenä
aikana, joksi pidätys Greenwichin puistossa oli eroittanut hänet
tavaroistaan. Se oli kyllä voitu siepata tallestaan sillävälin, sillä
hänellä ei ollut mitään syytä ajatella, että hän itse tai hänen
omaisuutensa oli suosiollisissa käsissä; mutta toiselta puolen eivät
rahalippaan lukot olleet hänen nähdäkseen kokeneet mitään väkivaltaa,
ja niiden erikoisen ja mutkikkaan rakenteen johdosta arveli hän,
että niitä oli tuskin voitu avata ilman vasiten valmistettua ja
niiden lokeroihin sovellettua tiirikkaa, ja siihen ei väliaika
ollut riittävä. Mutta miten hyvänsä hän aprikoitsikaan asiaa, oli
selvää, että tärkeä maksumääräys oli kateissa, ja todennäköistä,
että se oli siirtynyt vihamielisiin käsiin. "Menköön", sanoi Nigel
itsekseen; "tulevaisuudentoiveeni ovat tuskin huonommalla kannalla
kuin ensin saapuessani tähän kirottuun kaupunkiin. Mutta peräti
surkeata on saada vastaansa julmia syytöksiä ja joutua rumien
epäluulojen häpäisemäksi -- saada osakseen mitä nöyryyttävintä
sääliä tuon kelpo porvarin taholta ja ilkimielisyyttä kateellisen
ja sappitautisen hovilaisen suusta, joka ei siedä lähimäisensä
hyvää onnea ja kunnollisia ominaisuuksia sen paremmin kuin myyrä
päiväpaistetta. Seurausten täytyy ulottua koko vastaiseen elämääni ja
haitata kaikkea, mitä pääni tai käteni -- jos se minulle jätetään --
saattaisi kyetä toimittamaan hyväkseni."

Se tunne, että häntä yleiseen halveksitaan ja hyljitään, näyttää
olevan kaikkein sietämättömimmän kiusallista, mitä ihmisolento
voi kokea. Katalimmatkin pahantekijät, joiden hermot eivät ole
peräytyneet pöyristyttävimmänkään julmuuden työstä, kärsivät
enemmän siitä tietoisuudesta, että yksikään ihminen ei ole heille
myötätuntoinen, kuin lähenevän rangaistuksensa tuskan aavistelusta,
ja usein tiedetään heidän yrittävän lieventää rikollisuuttansa
ja toisinaan kokonaan kieltävänkin mitä selvimmin todistettuja
kamaluuksia mieluummin kuin lähtevän tästä elämästä ihmiskunnan
yleisen kirouksen painostamina. Ei ollut ihme, että Nigel yleisen,
vaikka kohtuuttoman epäluulon raskauttamana noin tuskallista
asemaansa pohtiessaan muisti ainakin yhden henkilön ei ainoastaan
uskoneen häntä viattomaksi, vaan uskaltautuneen kaikella heikolla
voimallaan välittäjäksikin hänen puolestaan. "Tyttö-parka!" mietti
hän; "äkkipikainen, mutta jalomielinen neito-poloinen! Kohtalosi
on samanlainen kuin skotlantilaisen tarinan sankarittaren, joka
työnsi käsivartensa oven sinkilään salvaksi salamurhaajia vastaan,
näiden uhatessa surmata hänen hallitsijansa. Uhrautuvainen teko oli
hyödytön, paitsi että se antoi kuolemattoman nimen tekijälleen, jonka
veren sanotaan virtaavan minun sukuni suonissa."

En kykene selittämään lukijalle, eikö tämän historiallisen urotyön
muistoa ja sitä vilkasta vaikutusta, jota vertaus kenties hiukan
liikanaisena oli omiaan tuottamaan Margaret Ramsayn hyväksi,
lieventänyt samaan muistoon yhtyvä esi-isien ja ikivanhan syntyperän
ajattelu. Mutta ristiriitaiset tunteet panivat alulle uuden
aatosjuoksun. "Esi-isät", hän ajatteli, "ja ikivanha syntyperä,
mitä ovat ne minulle? Isäni perinnön mentyä -- arvonimeni tultua
moitteeksi, sillä ylhäinen mierolaisuus on kerrassaan hullunkurista
-- maineeni jouduttua epäillyksi -- en tahdo jäädä tähän maahan;
ja jos minä muualle muuttaessani ottaisin noin viehkeän, urhean ja
uskollisen elämänkumppanin, niin kuka sanoisi minun halventaneen
säätyluokkaa, josta todella olen luopumassa?"

Haaveilussa oli jotakin runollista ja mieluisaa hänen kehittäessään
tätä kuvaa hellästä ja uskollisesta parista, joka olisi koko
maailmana toinen toiselleen ja käsikädessä ponnistaisi kohtalon
nurjuutta vastaan. Herttaiselta tuntui kuvitella siten liittyneensä
niin kauniiseen olentoon, joka oli noin uhraavasti ja itseänsä
ajattelematta tahtonut ottaa osaa vieraan nuorukaisen vaiheisiin.

Äkkiä hälvensi hänen unelmoivan näkynsä se muisto, että koko
kuvittelu perustui mitä itsekkäimpään kiittämättömyyteen hänen
taholtaan. Linnansa ja torniensa, metsiensä ja niittyjensä,
uhkean perintönsä ja ylvään nimensä valtiaana olisi hän tavallaan
mahdottomana hyljännyt aatoksen käsityöläistyttären koroittamisesta
omaan arvoonsa; mutta tuosta asemastaan alentuneena ja köyhyyteen
ja vaikeuksiin suistuneena hävetti häntä tuntiessaan olevansa
luontuvainen siihen, että tyttö-parka sokeassa kiintymyksessään
luopuisi kaikista oman vakiintuneen aseman paremmista toiveista,
antautuakseen sille epätietoiselle ladulle, jolle hän itse oli
tuomittu. Nigelin jalomielinen luonne kavahti hänen suunnittelemansa
onnellisuuden itsekkyyttä, ja hän teki lujan ponnistuksen
karkoittaakseen ajatuksistaan lopuksi iltaa tuon viehättävän neitosen
tai ollakseen ainakaan sallimatta niiden enää pysähtyä siihen
vaaralliseen seikkaan, että tyttö oli tällähaavaa ainoa elollinen
olento, joka näytti arvostelevan häntä ystävällisesti.

Hän ei kuitenkaan saanut auttajatartaan häädetyksi unistaan,
uuvuttavan päivän lopuksi laskeuduttuaan rauhattomaan lepoon.
Margaretin kuva sekaantui unien myllerrykseen, joka aiheutui hänen
äskeisistä seikkailuistaan, ja silloinkin kun mielikuvitus Sir Mungon
vilkasta kertomusta jäljitellen esitti hänelle veren pursuamisen
ja poltinoran pihinän, seisoi Margaret hänen takanaan kuin valon
hengettärenä huokumassa parannusta haavaan. Viimein nääntyi luonto
noista haavellisista muodostelmistansa, ja Nigel nukkui sikeästi,
kunnes hänet aamusella herätti soinnullaan tuttu ääni, joka oli usein
keskeyttänyt hänen uinumisensa jokseenkin samalla tunnilla.



31. LUKU.

Richie toistamiseen hovissa.


Vastamainitsemamme ääni ei ollut mitään muuta kuin Richie Monipliesin
nurkuvaa jupinaa.

Tämä arvoisa henkilö -- kuten jotkut muutkin, joilla on korkea sija
omissa mielipiteissään -- oli hyvin taipuisa muun seuran puutteessa
haastelemaan varmasti halukkaalle kuulijalle, itselleen. Hän harjasi
ja järjesteli nyt loordi Glenvarlochin vaatteita niin levollisesti
ja uutterasti kuin ei hän olisi ollut hetkeäkään poissa tämän
palveluksesta, työnsä lomassa mutisten: "Hm -- niin, kyllä oli jo
aika levätin ja nutun joutua minun käsiini -- epäilenpä, tokko suka
on sivellyt niitä sen koommin kuin viimeksi erosimme. Korukirjauskin
kelpo lailla kahnautunut -- ja viitan kultanapit -- taivasten tekijä
ja niin totta kuin olen rehellinen mies, niistä on tarkalleen tusina
tipotiessään! Sellaista sitä tulee alsatialaisista kujeista -- Jumala
pitäköön meidät armollisessa huomassaan älköönkä jättäkö meitä omien
aivoitustemme varaan! Miekkaa en näe, mutta se tietenkin johtuu
nykyisistä olosuhteista."

Nigel ei vähään aikaan voinut olla uskomatta näkevänsä unta, niin
mahdottomalta tuntui hänestä, että hänen palvelijansa, jonka hän
oletti oleskelevan Skotlannissa, oli saattanut keksiä hänet ja näissä
oloissa päästä hänen luokseen. Pilkistäessään uutimien raosta hän
kuitenkin varmistui asiasta nähdessään pitkä- ja kankeavartisen
Richien, naama kuvastamassa tavallista tärkeyttään lähes kaksin
verroin, kun uskollinen palvelija ahkerasti harjasi herransa viittaa
ja tuon tuostakin virkistäysi viheltämällä tai hymisemällä jotakuta
vanhaa kaihomielistä skotlantilaista laulunpätkää. Vaikka olikin
päässyt kyllin vakuutetuksi havainnostaan, ei loordi Glenvarloch
voinut pidättyä ilmaisemasta kummastustansa tarpeettomalla
kysymyksellä: "Taivaan nimessä, sinäkö siinä, Richie?"

"Ja kukas muukaan, mylord?" vastasi Richie. "Ei taida teidän
ylhäisyytenne vastaanottotunnille tässä paikassa juuri saapua ketään,
jota ei siihen velvollisuus vaadi."

"Minua ihmetyttää", sanoi Nigel, "että luokseni tulee ketään -- ja
erittäinkin sinun ilmestymisesi, Richie; sillä mehän erosimme, ja
minä ajattelin sinun jo aikaa sitte saapuneen Skotlantiin".

"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, mutta me emme ole vielä
eronneet emmekä kai piakkoisin eroakkaan, sillä kaupan purkamiseen
tarvitaan kahden ihmisen suostumus niinkuin tekemiseenkin. Vaikka
teidän ylhäisyytenne suvaitsi käyttäytyä siten, että olimme joutua
eroon, niin ei lähemmin ajatellessani kuitenkaan tehnyt mieleni
lähteä. Suoraan sanoakseni, jollei teidän ylhäisyytenne tiedä,
milloin teillä on hyvä palvelija, tiedän minä, milloin olen saanut
hyväsydämisen isännän; ja totta puhuen on teitä nyt helpompi palvella
kuin koskaan, kun ei ole suurtakaan mahdollisuutta, että enää
pääsette valtoimeksi."

"Olen tosiaan sidottu hyvään käyttäytymiseen", myönsi loordi
Glenvarloch hymyillen; "mutta toivoakseni et käytä asemaani ollaksesi
liian ankara hulluttelustani, Richie?"

"Jumala varjelkoon, mylord -- Jumala varjelkoon!" vastasi Richie,
jonka ilmeeseen yhtyi viisaan ylemmyyden turhamainen tietoisuus
ja todellinen myötätunto, "olletikin kun teidän ylhäisyytenne on
tullut hupsutustenne tajuntaan. Kyllähän minä nuhtelin nöyrän
velvollisuuteni mukaisesti, mutta en minä sitä pöyhi teidän
ylhäisyytenne eteen. Ei, ei, minä olen itsekin erehtyväinen olento
-- selvästi tietoinen moniaista pikku heikkouksista -- ei tapaa
ihmisessä täydellisyyttä."

"Mutta, Richie", huomautti loordi Glenvarloch, "vaikka olenkin
sinulle hyvin kiitollinen palveluksesi tarjoamisesta, ei siitä voi
olla minulle suurtakaan hyötyä täällä, ja haittaa saattaa siitä
koitua itsellesi".

"Teidän ylhäisyytenne pitää taaskin antaa minulle anteeksi", vastasi
Richie, johon kumpaisenkin miehen muuttunut suhde oli juurruttanut
kaavamaisuutta kymmenkertaisesti lisää, "mutta niinkuin minä hoidan
sen asian, saa teidän ylhäisyytenne suurta apua palveluksestani enkä
minä vähintäkään haittaa".

"Siihen en näe mahdollisuutta, ystäväni", virkkoi loordi Glenvarloch,
"koska raha-asiasikin --"

"Mitä rahoihin tulee, mylord", selitti Richie, "niin olen minä
kutakuinkin hyvissä varoissa, ja sattuupa niin, että oleskeluni
täällä ei tule taakaksi teidän ylhäisyydellenne eikä pulaksi
itselleni. Anon vain lupaa saada liittää erinäisiä ehtoja
palvelukseeni teidän ylhäisyytenne luona."

"Liitä mitä hyvänsä", myöntyi loordi Glenvarloch, "sillä hyvinkin
varmasti noudatat sinä omaa tahtoasi, asetatpa ehtoja tai et.
Koska et tahdo jättää minua, mikä luullakseni olisi viisaimpana
menettelynäsi, pitää sinun palvella minua ainoastaan siten kuin itse
haluat, ja sehän kai aikomuksenasi onkin."

"Kaikki mitä pyydän, mylord", sanoi Richie vakavasti ja mielestään
erityisen säveästi, "on saada häiritsemättömästi hallita omia
liikkeitäni eräissä tärkeissä tarkoituksissa, joita minulla nyt on
tekeillä, suoden aina teidän ylhäisyydellenne seurani ja palvelukseni
viihdytyksen sellaisina aikoina kuin sekä sopii mukavasti minulle
että käy teille tarpeelliseksi".

"Minkä yksinomaiseksi ratkaisijaksi kai sinä asettaudut", arveli
Nigel hymyillen.

"Vääjäämättömästi, mylord", vastasi Richie totisena, "sillä teidän
ylhäisyytenne voi ainoastaan tietää, mitä te itse tarvitsette, kun
sitävastoin minä, joka näen mitalin molemmat puolet, tiedän sekä mikä
on parasta teidän asioillenne että tarpeellisinta omilleni".

"Richie, hyvä ystävä", sanoi Nigel, "minä pelkään, että tämä
järjestys, joka alistaa isännän suuresti palvelijan määräysvaltaan,
tuskin soveltuisi meille, jos olisimme kumpainenkin vapaalla jalalla.
Mutta vankina ollen saatan yhtä hyvin olla sinun määrättävissäsi kuin
olen monien muiden henkilöiden, ja voit siis tulla ja mennä mielesi
mukaan sillä nähtävästi et neuvoani noudattaen lähde omaan maahasi
takaisin ja jätä minua kohtaloni haltuun."

"Lempo minulta koivet rampauttakoon, jos sen teen", sanoi
Moniplies. "Minussa ei ole miestä jättämään teidän ylhäisyyttänne
rumalla säällä, kun saatoin teitä ja sain elantoni teiltä koko
pitkän kesäisen päivän. Ja sitäpaitsi saattaa olla uljaita päiviä
edessäpäin, kaikesta tulleesta huolimatta, sillä

    "'hei, koti on kallis ja sinne mieli kulkee
    vaikk' onkin tuuli noussut ja synkkyys taivaan sulkee;
    mut päivä armas vilkkuu vierestä pilvenkaistan
    ja lausuu: 'Sulle maassamme viel' yltäkyllin paistan.'"

Kajautettuaan nämä säkeet runonlaulajan tavoin, jonka ääni on
säröytynyt henkitorven ponnistellessa voitolle pohjoispuhurin
toitotuksista, Richie Moniplies auttoi herraansa nousemaan, hoiti
hänen pukeutumistaan mitä juhlallisinta ja nöyrintä kunnioitusta
ilmaisevasti, palveli häntä sitten aamiaispöydässä ja poistui
lopulta siihen vedoten että hänellä oli tärkeätä toimitettavaa, joka
pidättäisi häntä joiksikuiksi tunneiksi kaupungilla.

Vaikka loordi Glenvarloch tiesi ehdottomasti toisinaan kiusaantuvansa
Richie Monipliesin itseluuloisuudesta jämeydestä, ei hän kuitenkaan
voinut olla tuntematta mitä suurinta mielihyvää siitä lujasta ja
hartaasta kiintymyksestä, jota hänen uskollinen saattolaisensa oli
osoittanut tässä tapauksessa, ja hän toivoikin miehen palveluksista
myös huojennusta vankeutensa ikävyyteen. Ilokseen kuuli hän senvuoksi
vartijalta että palvelija sai olla saapuvilla kaikkina aikoina,
jolloin linnoituksen yleiset säännöt myönsivät pääsyn vieraille.

Sillävälin oli jalomielinen Richie jo saapunut Towerin laiturille.
Halveksivasti katseli hän useita pikku veneiden soutajia, jotka
yrittivät kääntää hänen huomiotaan puoleensa, ja hylkäsi heidän
tarjouksensa käden heilautuksella, huutaen sitten arvokkaasti:
"Paras puolikannellinen!" Se sai liikkeelle useita vetelehtiviä
korkeamman luokan virtamiehiä, jotka eivät olleet ensi näkemällä
katsoneet kannattavan olla hänestä millänsäkään. Valittuaan aluksensa
hän istuutui mahtavan näköisenä perään ja käski soutaa Whitehallin
laituriportaisiin. Turvallisesti päästyänsä palatsiin hän pyysi saada
tavata master Linklateria, hänen majesteettinsa keittiöapulaista.
Vastauksena oli, että tämä ei ollut puhuteltavissa, valmistaessaan
kukkokeittoa sipulihöysteineen kuninkaan omaa suuta varten.

"Sanokaa hänelle", esitti Moniplies, "että muuan hänen rakas
maanmiehensä pyrkii hänen puheilleen hyvin tärkeällä asialla".

"Rakas maanmieheni?" murisi Linklater, kun hänelle ilmoitettiin tämä
kiireellinen sanoma. "No tulkoon sitte, senkin pahalainen, että
minun pitikin niin sanomani! Tietysti joku punapää pitkäkoipinen
West-Portin tyhjäntoimittaja, joka on ylennyksestäni kuultuaan
rientänyt tänne pyrkimään minun välitykselläni paistinkääntäjäksi
taikka kyökkipojan apuriksi. Kelle tahansa maailmassa kohoamaan
mielivälle on suurena vastuksena tuollaisten ystävien roikkuminen
liepeissään hinautumassa muka hänen matkassaan eteenpäin. Hei, Richie
Moniplies, sinäkö siellä olitkin, veikkonen? Ja mikä on sinut tänne
lennättänyt? Jos tuntisivat sinut samaksi tolvanaksi, joka silloin
säikäytti hevosen --!"

"Älä nyt enää siitä, ystävä", sanoi Richie. "Tulinhan juuri vanhalla
asiallani -- minun pitää saada puhutella kuningasta."

"Kuningastako? Sinä olet pähkähullu", hämmästyi Linklater,
mutta muisti samassa huutaa apulaisilleen: "Pitäkää silmällä
paistinvartaita, senkin ääliöt -- _pisces purga -- salsamenta fac
macerentur pulchre_ -- panen minä teidät tomppelit oppimaan latinaa
niinkuin Jaakko-kuninkaan kyökkiväen tulee." Sitte hän jatkoi
varovasti Richien korvaan supattaen: "Etkö tiedä, kuinka kehnosti
herrallesi kävi eilen? Sanonpa, että se juttu tutisutti muutamia
ihmisiä virassaan."

"Niin, mutta, Laurie, kyllä sinun pitää vielä tämän kerran avittaa
minua ja toimittaa tämä pienoinen supliikki sujautetuksi hänen
majesteettinsa omaan kaikkeinarmollisimpaan käteen. Vakuutan sinulle,
että sen sisältö on hänelle mitä mieluisinta."

"Richie", vastasi Linklater, "sinä olet varmasti vannonut lausuvasi
rukouksesi portinvartijan kopissa selkä paljaana ja kaksi hevosrenkiä
koiranruoskilla soittamassa aamenta".

"Ei, ei, Laurie-poikaseni", vakuutti Richie, "tiedän paremmin mitä
kuuluu supliikkeihin kuin taannoin, ja samaa sanot sinäkin, jos vain
laitat tämän lappusen kuninkaan käteen".

"En puutu siihen asiaan kädelläni enkä jalallani", epäsi varova
keittiöapulainen. "Mutta hänen majesteettinsa sipulikukko tarjotaan
hänelle kohtsiltään hänen työhuoneessaan -- en voi estää sinua
panemasta kirjettäsi kullatun kulhon ja lautasen väliin; hänen pyhä
majesteettinsa näkee sen kohottaessaan kulhoa, sillä hän juo aina
liemen."

"Kylliksi sanottu", tuumi Richie ja talletti siten paperinsa juuri
ennen kuin paashi saapui viemään ruokalajia hänen majesteetilleen.

"No niin, kuoma", virkkoi Laurie kantapojan mentyä, "syytä
itseäsi, jos olet tehnyt jotakin, mikä toimittaa sinut hirteen tai
raippapaaluun".

"Ketäs muutakaan", vastasi Richie, ja nolostumattoman uppiniskaisena
itseluuloisuudessaan, joka oli hänen luonteensa peruspiirteitä, hän
odotti tulosta, joka näkyikin ennen pitkää.

Muutaman minuutin kuluttua saapui itse Maxwell keittiökamariin
ja tiedusti hätäisesti, kuka oli asettanut kirjelmän kuninkaan
lautaselle. Linklater kielsi tietävänsä asiasta mitään, mutta Richie
Moniplies astui rohkeasti esiin ja tunnusti pontevasti: "Minä olen se
mies."

"Seuraa sitte minua", sanoi Maxwell, silmättyään häntä hyvin
uteliaasti.

He nousivat ylös sivuportaita -- juuri samoja sivuportaita, joiden
käyttämisoikeutta hovissa pidetään lyhyempänä tienä valtaan kuin itse
_grandes entrées_ tarjoavat. Heidän saavuttuaan Richien kertoman
mukaan "kehnosti siivottuun" eteishuoneeseen antoi johdemies
hänelle merkin pysähtyä, itse mennessään kuninkaan kammioon. Heidän
neuvottelunsa oli lyhyt, ja Maxwellin avatessa oven peräytyäkseen
kuuli Richie siitä loppuosan.

"Olet siis varma siitä, että hän ei ole vaarallinen? Kerran jouduin
pihtiin. Pysy kuuluvilla, mutta älä lähempänä ovea kuin kolmen
mittausopillisen kyynärän päässä. Jos puhun kovaa, niin hyökkää
luokseni kuin haukka -- jos puhun hiljaa, niin pidä pitkät korvasi
kuulemattomissa. Ja anna hänen nyt tulla sisälle."

Richie astui esiin Maxwellin mykästä viittauksesta ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä kuninkaan edessä. Richien syntyperän ja kasvatuksen
tasolla olevat miehet ja monet muutkin olisivat hämmentyneet
joutuessaan kahden kesken hallitsijansa seuraan. Mutta Richie
Monipliesilla oli liian korkea käsitys itsestään, hänen välittääkseen
tuollaisista aatoksista, ja tehtyään kankean kumarruksensa hän
kohoutui jälleen pystysuoraan mittaansa ja seisoi Jaakon edessä
jäykkänä kuin aidanseiväs.

"Onko sinulla ne, mies? onko sinulla ne?" kysyi kuningas
hätääntyneesti, toivon ja kiihkon vaiheilla sekä epäluuloista
pelkoakin hiukan tuntien. "Anna ne minulle -- anna tänne -- ennen
kuin hiiskut sanaakaan, minä käsken, uskollisuudenvalasi nimessä."

Richie otti povestaan rasian, painui toisen polvensa varaan ja
ojensi sen hänen majesteetilleen. Tämä avasi rasian kiireesti
ja havaitessaan sen sisältävän rubiinivitjat, joihin lukija on
jo aikaisammin tutustunut, ei hän voinut pidättyä ihastumasta
jonkunlaiseen hurmiotilaan, suudellen jalokiviä kuin elollisia
armasteltavia ja hokien lapsellisen riemastuneena: "_Onyx cum
prole, silexque -- onyx cum prole!_ Voi teitä kirkkaita ja
herttaisia säihkyjöitä, kepeästi hyppii sydämeni ollessanne jälleen
näkyvissäni." Hän kääntyi sitte Richieen, jonka järkähtämättömille
kasvoille hänen majesteettinsa haltioittuminen oli häilähdyttänyt
jotakin juron myhäilyn tapaista; iloitsemisensa keskeyttäen moitti
Jaakko: "Pidä varasi, mies, sinun ei sovi nauraa meille -- me olemme
sinun voideltu hallitsijasi."

"Jumala varjelkoon minua nauramasta!" selitti Richie jähmetyttäen
kasvonpiirteensä niiden luontaiseen yksivakaisuuteen. "Hymyilinhän
vain saattaakseni hahmoni yhdenmukaiseksi ja sopeutuvaksi teidän
majesteettinne katsannon kanssa."

"Puhut kuin velvollisuutensa tunteva alamainen ja rehellinen mies",
sanoi kuningas; "mutta mikä lempo onkaan nimesi, mies?"

"Ilman vain Richie Moniplies, vanhan Mungo Monipliesin poika
Edinburghin West-Portilta -- hänellähän oli kunnia toimittaa teidän
majesteettinne äidin ja teidän majesteettinnekin kuninkaalliseen
pöytään lihaa ja muita ruokatarpeita ennen vanhaan."

"Ahaa!" virkkoi kuningas nauraen, sillä hänellä oli asemalleen
hyödyllisenä lahjana erinomainen muisti, josta ei hävinnyt ainoakaan
hänen kanssaan satunnaisiin tekemisiin joutunut henkilö; "sinä olet
samainen kavaltaja, joka oli vähällä keikauttaa meidät päistikkaa
oman pihamme kivitykseen? Mutta mepä pysyimmekin lujassa ratsailla.
_Aequam memento rebus in arduis servare_. No, älähän huoli, Richie,
sillä kun kerran on moni mies kääntynyt kavaltajaksi, on vain
kohtuullista, että kavaltaja tuolloin tällöin osoittautuu _contra
expectanda_ kunnon mieheksi. Miten sait käsiisi meidän jalokivemme,
mies? Tulitko George Heriotin puolesta?"

"En millään muotoa", selitti Richie. "Teidän majesteettinne luvalla
sanoen tulin niinkuin Harry Wynd tappeli -- ihan omasta takaa enkä
yhdenkään ihmisen asialla. Enkä minä tosiaan ketään herrakseni
sanokaan, paitsi Häntä, joka minut loi, teidän kaikkeinarmollisinta
majesteettianne, joka minua hallitsee, ja ylvästä Nigel Olifauntia,
Glenvarlochin loordia, joka elätti minua niin kauvan kuin kykeni
elättämään itseänsäkin, ylimys-poloinen!"

"Glenvarlochides taaskin!" huudahti kuningas; "kautta kunniani, hän
väijyy meitä joka sopessa! Maxwell koputtaa ovelle. George Heriot
sieltä tulee ilmoittamaan meille, että hän ei löydä näitä jalokiviä.
Pujahda seinäverhon taakse, Richie -- seiso alallasi, mies -- älä
aivasta -- älä yski -- älä hengitä! Kilkku-Geordie on niin heikkarin
aulis jakelemaan kultaisia ohjeitaan ja niin vietävän vastahakoinen
hellittämään samaa runsautta rahana, että me kautta kuninkaallisen
sielumme teemmekin hänelle pikku kujeen."

Suopean kuninkaan käskyä noudattaen piiloutui Richie seinäverhon taa.
Omin käsin järjesti hallitsija kudotut peitekaistat täydellisesti
kätkemään hänet, sillä hän ei antanut arvokkuutensa milloinkaan olla
hauskojen kolttosien tiellä, ja kysyi Maxwellilta, mikä oli hätänä.
Maxwell vastasi niin hiljaa, että sitä ei kuullut Richie Moniplies,
jonka aseman omituisuus ei suinkaan heikentänyt hänen uteliaisuuttaan
ja haluaan saada se mahdollisimman suuressa määrin tyydytetyksi.

"Tulkoon George Heriot sisälle", sanoi kuningas, ja Richie näki
seinäverhon repeämästä, että jollei kelpo porvari suorastaan ollut
kiihdyksissään, oli hän ainakin rauhaton. Kuninkaan leikkisyys oli
juuri sitä lajia, jota nyt alkanut kohtaus tyydytti; hän vastaanotti
porvarin alamaisen tervehdyksen kylmäkiskoisesti ja alkoi puhutella
häntä totisen arvokkaasti, niin arkiaikaisen huoletonta kuin hänen
esiintymisensä yleensä muulloin olikin. "Mestari Heriot", hän alotti,
"jos oikein muistamme, niin jätimme vakuudeksi haltuusi muutamia
kruunun jalokiviä, erään lainan vastikkeena. Jätimmekö vai emmekö?"

"Kaikkein armollisin hallitsijani", myönsi Heriot, "epäämättömästi
suvaitsi teidän majesteettinne tehdä sen".

"Jotka jalokivet ja _cimelia_ pysyivät meidän ominamme", pitkitti
kuningas samaan juhlalliseen tapaan, "hallussapidon perustuessa
ainoastaan lainaussuhteeseen, minkä lainan takaisinmaksaminen antaa
meille siis oikeuden vaatia jälleen talteemme kiinnitetyn eli
pantatun elikkä vakuudeksi myönnytetyn kalleuden. Voetius, Vinnius,
Groenwigeneus, Pagenstecherus -- kaikki, jotka ovat kirjoittaneet
_de contractu opignerationis, consentiunt in eundem_, ovat siitä
yhtä mieltä. Roomalainen laki, Englannin yleinen laki ja meidän oman
vanhan kuningaskuntamme Skotlannin maalaki -- vaikka ne eriävät
useammissa kohdin kuin olisi mielestäni suotavaa -- yhtyvät tässä
yhtä tiukasti kuin kierretyn köyden kolme säijettä."

"Teidän majesteettinne luvalla huomauttaen", vastasi Heriot, "ei
tarvita niin monia oppineita asiantuntijoita todistamaan kellekään
rehelliselle miehelle, että hänen osuutensa panttiin päättyy, kun
lainatut rahat suoritetaan takaisin".

"No, minä tarjoudun maksamaan lainan ja vaadin takaisin jalokivet,
jotka sinulle panttasin. Vihjasinkin sinulle jo äskettäin, että tämä
tulisi välttämättömäksi, sillä kun lähenevät tapaukset luultavasti
vaativat meitä esiintymään julkisuudessa, näyttäisi oudolta, jos me
emme käyttäisi niitä koruja, jotka ovat kruunun perintökalleuksia,
ja sellaisten poissaolo toimittaisi meidät uskollisten alamaistemme
silmissä varmaankin halveksituksi ja epäillyksi."

Hallitsijan sanat näyttivät tekevän mestari George Heriotiin
syvän vaikutuksen ja hän vastasi liikutettuna: "Haastan taivaan
todistajakseni, että minä olen kokonaan viaton tässä asiassa ja
että mielelläni menettäisin lainaksi antamani summan, kunhan voisin
palauttaa nuo jalokivet, joiden puuttumista teidän majesteettinne
täydellä syyllä valittaa. Jos ne olisivat jääneet minun haltuuni,
olisi niistä ollut helposti tili tehtävissä; mutta teidän
majesteettinne suvainnee oikeudentuntoisesti muistaa, että minä
teidän nimenomaisesta määräyksestänne siirsin ne toiselle henkilölle,
joka myönsi lainaksi ison summan juuri ennen Parisiin lähtöäni. Rahat
tarvittiin kipeästi, eikä mieleeni johtunut mitään muuta keinoa
niiden hankkimiseksi. Tarvittavan summan tuodessani kerroin teidän
majesteetillenne, että se mies, jolta rahat saatiin, ei ollut missään
hyvässä maineessa, ja teidän ruhtinaallisena vastauksenanne oli,
haistaessanne kultaa: _non olet_, se ei haise hankkimiskeinoiltansa."

"Mutta, mies", kummeksui kuningas, "mitä varten moinen laverrus? Jos
annoit jalokiveni tuollaiselle pantiksi, niin eikö sinun pitänyt
uskollisena alamaisena huolehtia siitä, että lunastus oli meidän
vallassamme? Ja onko meidän kärsittävä kalleuksiemme hukkaantuminen
sinun laiminlyöntisi takia, puhumattakaan sekä vasalliemme että
ulkomaiden lähettilästen ylenkatseesta ja moitteesta?"

"Herrani ja kuninkaani", lausui Heriot, "Jumala tietää, että jos
minä voisin pidättää teidän majesteetiltanne moitteen tai häpeän,
ottamalla seuraukset omille niskoilleni, olisi minun velvollisuuteni
kestää kumpainenkin monista armonosoituksista kiitollisena
palvelijana. Mutta kun teidän majesteettinne ajattelee itse miehen
väkivaltaista kuolemaa, hänen tyttärensä katoamista ja koronkiskurin
aarteen joutumista samalle tielle, muistatte varmaankin, että minä
nöyrän velvollisuuteni mukaisesti varoitin teidän majesteettianne
sellaisten sattumusten mahdollisuudesta ja pyysin teitä olemaan
kehoittamatta minua kauppoihin hänen kanssaan teidän puolestanne."

"Mutta sinä et esittänyt minulle parempaakaan keinoa", muistutti
kuningas; "Geordie, et esittänyt parempaakaan keinoa. Minä olin kuin
hyljätty mies; mitä saatoin tehdä muuta kuin tarttua ensimäisiin
tarjottuihin rahoihin niinkuin hukkuva tarraa pajunvesaan, joka
kerkeimmin sattuu käteen? No niin, mies, mikset ole tuonut takaisin
jalokiviä? Tokihan ne ovat maan päällä, jos vain etsisit tarkoin."

"On etsitty mitä tarkimmin, sallikoon teidän majesteettinne minun
huomauttaa", vakuutti porvari. "Oikeudenpalvelijoita on lähetetty
kaikkialle, ja mahdottomaksi on havaittu saada niistä vihiä."

"Vaikeaksi, tarkoitat, Geordie, ei mahdottomaksi", vastasi kuningas,
"sillä se, mikä on mahdotonta, on sitä joko tieteellisesti, _exempli
gratia_ tehdä kahdesta kolme, taikka siveellisesti, kuten kääntää
totuus valeeksi; mutta se, mikä on ainoastaan vaikeata, saattaa
käydä laatuun viisauden ja kärsivällisyyden avulla -- niinkuin
esimerkiksi, Kilkku-Geordie, katsopas tänne!" Ja hän väläytti
löytynyttä aarretta hämmästyneen kultasepän silmissä, huudahtaen
voitonriemuisesti: "Mitäs nyt sanot, Kilkuttaja? Kautta valtikkani
ja kruununi, mies tuijottaa kuin otaksuen synnyinmaansa valtiaan
velhoksi -- meidät, joka olemme aito _malleus maleficarum_, kaikkien
noitien, poppamiesten, loitsijain ja sen sellaisten ruhjiva ja
rusentava moukari, meidät hän luulee osalliseksi mustista taidoista!
Mutta menehän matkaasi, kunnon Geordie; sinä olet yksinkertainen
kelpo mies, vaikket kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon --
mene matkaasi ja muista hiljakkoin virkkamasi totinen sana, että
tässä maassa on muuan, joka lähenee Israelin Salomo-kuningasta hänen
kaikissa lahjoissaan, paitsi rakkaudessaan vieraisiin naisiin, saati
Faraon tyttäreen."

Jos Heriot oli ihmeissään, kun näki jalokivet niin odottamattomasti
esitettyinä kuninkaan juuri soimatessa häntä niiden hukkumisesta,
joutui hän kerrassaan pyörälle päästään kuullessaan tämän viittauksen
huomautukseen, jonka hän oli tullut virkkaneeksi keskustelussaan
loordi Glenvarlochin kanssa. Sentähden olikin kuningas niin
ihastuksissaan saavuttamastansa ylemmyydestä, että hän hykerteli
käsiään, hykähteli ja lopulta kokonaan menetti arvokkuutensa tunnon
voitonriemussaan, heittäytyen nojatuoliinsa ja nauraen hillittömän
rajusti, kunnes oli pakahtua ja kyyneleet helmeilivät pitkin poskia
hänen yrittäessään hengähtää. Sillävälin säesti kuninkaallista
hohotusta rämeä ja karmiva remahtelu seinäverhon takaa, niinkuin
sellaisiin mielenliikutuksiin tottumaton ihminen olisi aivan
erikoisen vaikuttimen johdosta menettänyt kaiken kyvyn hillitä
meluisaa rattoansa. Uudestaan ällistyneenä käänsi Heriot päänsä
sille taholle, mistä hallitsijan korviin noin soveltumattomat äänet
tuntuivat kaikella voimallaan törähtelevän.

Kuningaskin oivalsi osaksi tuon säädyttömyyden, nousi seisaalle,
pyyhki silmiään ja huutaen: "tule hemmetissä jo ulos lymystäsi!"
toimitti esille seinäverhon takaa Richie Monipliesin, joka yhä
nauroi yhtä hillittömän makeasti kuin milloinkaan kylänakka
maalaisristiäisissä. "Hiljaa, mies, hiljaa, mies", esteli kuningas;
"ei sinun tarvitse hirnua tuolla tavoin kuin ori kaurapussille,
vaikka se olikin hupainen pila ja meidän omaa keksintöämme. Ja
kuitenkin -- nähdä Kiikku-Geordie, joka pitää itseänsä niin isosti
muita ihmisiä viisaampana -- nähdä hänet -- ha ha ha! -- niinkuin
Euclio _apud Plautum_ tuskaisesti hakemassa, mitä oli ihan hänen
kyynäspäänsä vieressä --

    "'perii, interii, occidi -- quo curram? quo non curram? --
    tene, tene -- quem? quis? nescio -- nihil video'.

"Voi, Geordie, silmäsi ovat kyllä teräviä vaanimaan kultaa ja hopeaa,
helmiä, jalokiviä ja kaikkia kalleuksia, mutta et sinä tiedä, miten
tavoittaa niitä, kun ne ovat joutuneet hukkaan. Niin, niin, katsohan
niitä, mies, -- katsohan niitä -- ne ovat kiinni ja kunnossa, ehjinä
entisellään, ei ole ainuttakaan jäljennöstä sujautettu sekaan."

Ensimäisen kummastuksensa tasaannuttua oli George Heriot liian vanha
hovilainen häiritäkseen kuninkaan kuviteltua voitonriemua, vaikka
hän vilkaisi hiukan pahastuneesti kelpo Richieen, jonka huulet yhä
olivat leveässä irvissä. Levollisesti tutki kultaseppä jalokiviä
ja huomatessaan ne kaikki täydellisiksi onnitteli vilpittömän
sydämellisesti hänen majesteettiansa aarteen löytämisestä, jonka
sikseen jääminen olisi ehdottomasti tuottanut jotakin häpeää
kruunulle. Samalla kysyi hän, kelle hänen oli maksettava niiden
nojalla lainatut rahat, huomauttaen lunastussumman olevan valmiina
hallussaan.

"Sinullapa on lemmon kiire, kun on maksaminen kysymyksessä,
Geordie", virkahti kuningas. "Hätäkös tässä on, mies? Jalokivet toi
rehellinen, ystävällinen maanmiehemme. Tuossa hän seisoo, ja kuka
tietää, tahtooko hän kolikot pöytään, vai eikö hän hyvinkin tyytyisi
sievoiseen kuuden kuukauden ajalle asetettuun maksumääräykseen
valtiorahastomme takuulla? Sinä tiedät, että aarrekamarimme on
parhaillaan ehtymässä, mutta huudat maksua, maksua, maksua niinkuin
meillä olisi kaikki Ofirin kaivokset."

"Teidän majestettinne luvalla sanoen", lausui Heriot, "jos tällä
miehellä on todellinen oikeus näihin rahoihin, niin on epäilemättä
hänen vallassaan myöntää lykkäystä. Mutta tuskin voin sitä uskoa,
kun muistan, missä kunnossa ensin näin hänet, risaisessa viitassa ja
läpi päässä. Etkö sinä ole Richie Moniplies, kuninkaan myönnytyksellä
kysyen?"

"Aivan oikein, mestari Heriot -- vanhaa ja arvoisaa Lihalan linnan
sukua Edinburghin läntisen portin läheltä."

"Nähkääs, teidän majesteettinne, hän on köyhä palvelija", sanoi
Heriot. "Ne rahat eivät ikinä voi rehellisesti kuulua hänen
huostaansa."

"Mikseivät?" kysyi kuningas. "Etkö soisi kenenkään muun kuin itsesi
rynnistävän ylös mäkeä? Oma viittasi oli kylläkin ohkoinen tänne
tullessasi, vaikka olet sisustanut sen komeasti ja runsaasti. Ja mitä
palvelijoihin tulee, niin on monikin paljassääri tullut Tweedin yli
herransa reppu hartioillaan ja pöyhistelee nyt kuuden saattolaisen
seuraamana. Tuossa seisoo mies itse; kysy häneltä, Geordie."

"Hänen mielipiteensä ei kenties ole asiassa vakuuttavin", vastasi
varova porvari.

"Joutavia, mies", vähäksyi kuningas, "sinä arvelet turhia. Tavaran
tuojalla on toki oikeus määrätä luovutusehdot. Kuulehan, ystävä,
puhu totuus ja häpäise lempo. Onko sinulla täysi valtuus määrätä
lunastusrahoista maksun lykkäyksen tai muun sellaisen suhteen vai
eikö ole?"

"Täysi valtuus on, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun
vakuuttaa", vastasi Richie; "ja mitä mieluimmin yhdyn kaikkeen,
mikä voi jollain tavoin olla teidän majesteetillenne mukavampaa
maksuun nähden, uskoen teidän majesteettinne armon olevan minulle
suosiollinen eräässä pikku seikassa".

"Kas, mies", sanoi kuningas, "siinäkö se olikin? Jo minä
ajattelinkin, että samanlainen kai sinä olet kuin kaikki muutkin.
Luulisipa alamaistemme hengen ja tavaran olevan kaiken omaamme ja
tahtomme mukaan käytettäväksemme kuuluvaa; mutta kun heiltä vain
jotakin rahallista apua tarvitsemme, kuten pyrkii sattumaan useammin
kuin ollenkaan soisimme, ei ole hemmetissä penniäkään saatavissa
muutoin kuin vanhoilla ota ja anna-ehdoilla. Mitta mitasta vain. No
niin, miekkonen, mitä siis tekee mielesi -- jotakin yksinoikeutta
arvattavasti? Taikka kenties jotakin kirkontilusten tahi tihuntien
myönnytystä, taikka ritariarvoako? Sinun pitää olla järjellinen,
jollet aio tarjota lisää rahoja nykyisiin tarpeisiimme."

"Armollinen valtiaani", esitti Richie, "noiden rahojen omistaja
jättää ne teidän majesteettinne käytettäväksi ilman vakuutta ja
korottomasti niin pitkäksi aikaa kuin kuninkaallinen mielenne tekee,
kunhan teidän majesteettinne suvaitsee alentua osoittamaan jotakin
suosiollisuutta jalolle loordi Glenvarlochille, joka on nykyään
vankina teidän kuninkaallisessa Towerissanne".

"Mitä, mies -- mitä -- mies -- mitä, mies!" huudahteli kuningas
punehtuen ja änkäten, mutta ylväämmistä tunteista kuin hän
toisinaan kiihtyi. "Mitä rohkenetkaan esittää meille? Oikeutemme
myyntiä! -- armeliaisuutemme kauppaamista! -- esittää kruunatulle
kuninkaalle, joka on vannonut tekevänsä oikeutta kaikille alamaisille
portillansa ja on vastuussa hoivastaan Hänelle, joka on kaikkien
kuninkaitten yläpuolella?" Kunnioittavasti kohotti hän katseensa,
kosketti hattuansa ja jatkoi vielä terävämmin: "Me emme uskalla
ryhtyä sellaisiin kauppoihin, mies, ja jollet sinä olisi tietämätön
poloinen, joka on tänä päivänä tehnyt meille hyvinkin mieluisan
palveluksen, niin lävistyttäisimme kielesi hehkuvalla raudalla _in
terrorem_ muille. Vie hänet pois, Geordie -- maksa hänelle joka
penni hallussasi olevista rahoista ja anna niiden piitata, jotka
myöhästyvät jäämään vaille."

Richie oli pitänyt mestarillisen viisasta temppuansa ehdottoman
varmasti menestyvänä ja tunsi nyt olonsa samaksi kuin rakentaja,
jonka alta telineet äkkiä luhistuvat. Hän tarttui kuitenkin apuun,
jonka arveli pidättävän putoustansa. "Ei ainoastaan jalokiviä vastaan
lainattua summaa", hän sanoi, "asetettaisi hänen majesteettinsa
käytettäväksi, vaan kaksinkertainenkin määrä, jos tarvittaisiin, ja
ilman takaisinmaksunkin toivoa tai ehtoa, jos vain --"

Mutta kuningas ei sallinut hänen lopettaa lausettansa, vaan huusi
entistä kiivaammin, ikäänkuin peljäten omien hyvien päätöstensä
horjumista: "Pois hänet -- pian pois! Aika on hänen lähteä, jos hän
tuota menoa lisäilee tarjouksiansa. Ja henkesi uhalla, älä anna
Steenien tai kenenkään niistä kuulla sanaakaan hänen suustansa, sillä
kuka tietää, mihin vaivaan voisin siitä joutua! _Ne inducas nos in
tentationem -- vade retro, Sathanas! Amen."_

Kuninkaallista määräystä totellen kiidätti George Heriot nolatun
anojan pois kuninkaan puheilta ja ulos palatsista. Heidän ollessaan
pihalla muisti porvari hiukan pahastuksissaan sen tasa-arvoisuuden
sävyn, jonka Richie oli omaksunut häntä kohtaan äskeisen kohtauksen
alussa, eikä voinut olla maksamatta takaisin, ivallisesti
hymyillen onnittelemalla häntä hänen hovisuosiostaan ja anomuksen
esittämistaidossa parantuneesta juohevuudestaan.

"Älkää te siitä välittäkö, mestari George Heriot", vastasi Richie
aivan hätääntymättömänä, "vaan sanokaa minulle, milloin ja missä
saan anoa teiltä niitä kahdeksaasataa Englannin puntaa, joista nuo
jalokivet oli kiinnitetty?"

"Heti kun tuot mukanasi rahojen todellisen omistajan, joka minun on
tärkeä nähdä useastakin syystä", vastasi Heriot.

"Sittepä lähden uudestaan hänen majesteettinsa luo", tuumi Richie
Moniplies urheasti, "ja hankin joko rahat tai vakuuden takaisin. Olen
täydellisesti valtuutettu toimimaan siinä asiassa."

"Suittaa niin olla, Richie", sanoi kultaseppä, "ja kenties ei olekaan
niin, sillä sinun juttusi eivät kaikki ole evankeliumia; ole siis
varma siitä, että tahdon nähdä sen _olevan_ niin ennen kuin maksan
sinulle noin suuret rahat. Tunnusteen annan sinulle summasta ja
pidän tämän aina varalla. Mutta, kelpo Richard Moniplies, Lihalan
linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä, sillaikaa on minun
pakko palata hänen majesteettinsa luo tärkeissä asioissa." Niin
sanoen hän nousi portaille, astuakseen takaisin palatsiin, ja lisäsi
loppulausunnoksi: "George Heriot on liian vanha kukko eksytettäväksi
ruumenilla."

Richie seisoi kuin kivettyneenä, nähdessään hänen pyörtävän takaisin
palatsiin ja luullessaan jääneensä oman onnensa nojaan. "No,
rutto sinut periköön", hän jupisi, "mokomankin viekkaan, vanhan
idartajan, jonka muka itse rehellisenä miehenä pitää kaikin mokomin
toimia koko maailman kanssa niinkuin kaikki muut olisivat pelkkiä
veijareita. Mutta sitten on hitto, jos minusta vielä teet pietin!
Herra varjelkoon, tuolta tulee nyt Laurie Linklater lisäksi, ja hän
käy ahdistamaan minua supliikistani. Häntä en ota sietääkseni, kautta
Pyhän Andreaksen!"

Niinpä hän muuttikin korskean harppailunsa, jolla oli äsken saapunut
palatsin alueelle, karttelevaksi laapostukseksi, peräytyessään
odottavaan purteen vauhdilla, joka tuollaisissa tilanteissa
hyväksyttyä sanantapaa käyttääksemme suuresti muistutti pakoa.



32. LUKU.

Väkinäinen naiminen.


Tuskin oli mestari George Heriot palannut kuninkaan huoneeseen, kun
Jaakko kysyi Maxwellilta, oliko Huntinglenin jaarli saapuvilla, ja
myöntävän vastauksen saatuansa käski kutsua tämän esille. Vanhan
skotlantilaisen loordin tehtyä tavanmukaisen hovikumarruksensa ojensi
kuningas kätensä suudeltavaksi ja alkoi sitte puhutella häntä hyvin
myötätuntoisesti.

"Ilmoitimme teidän ylhäisyydellenne tämänaamuisessa salaisessa
kirjeessämme, jonka laadimme omalla kädellämme todistaaksemme
uskollisen palveluksenne säilyneen laiminlyönnistä ja unohduksesta,
että meillä oli teille sellaista mainittavaa, minkä kestäminen
vaatisi sekä kärsivällisyyttä että urheutta, ja senvuoksi kehoitimme
teitä silmäilemään joitakuita Senecan ytimekkäimpiä kohtia ja
Boethiuksen _De consolatione_, jotta selkä niin sanoaksemme
voimistuisi taakkaa varten. Tätä suositamme teille omasta
kokemuksestamme.

    "'Non ignara mali, miseris succurrere disco',

"lausuu Dido, ja minä voisin sanoa omasta kohdastani _non ignarus_,
mutta suvun muuttaminen haittaisi poljentoa, jolle meidän eteläiset
alamaisemme ovat tyystiä. Toivoakseni siis, Huntinglenin loordi,
olette toiminut neuvomme mukaan ja harrastanut kärsivällisyyttä
ennen kuin sitä tarvitsette. _Venienti occurrite morbo_ -- lääke on
sekoitettava taudin oireiden tuntuessa."

"Suvaitkoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vastasi loordi
Huntinglen, "olen enemmän vanha soturi kuin lukumies -- ja jollei oma
karkea luontoni kannattele minua jossakussa onnettomuudessa, saan
toivoakseni armoa yrittämään raamatun lohdutusta".

"Kas, mies, silläkö sinä ratsastatkin? Piplia" -- hattuansa
koskettaen -- "on tosiaan _principium et fons_, mutta on vahinko,
että teidän ylhäisyytenne ei lue sitä alkuperäisessä asussaan.
Sillä vaikka me itse edistimme tuota käännöstyötä -- koska voitte
lukea jokaisen raamatun esipuheessa, että kun ajateltiin synkän
pimeyden pilvien levittäytyvän varjostamaan maata kirkkaan
läntisen tähden, Elisabet-kuningattaren, laskeuduttua, hälvensi
kuitenkin meidän ilmestymisemme heti nuo oletetut usmat niinkuin
aurinko kaikessa loistossaan -- sanon, että vaikka me, kuten
siinä on mainittuna, edistimme evankeliumin saarnaamista ja
etenkin molempien testamenttien kääntämistä alkuperäisistä pyhistä
kielistä, tunnustamme me silti itse tavanneemme niiden tutkimisesta
alkuperäisellä hepreankielellä viihdytystä, jollaista emme tunne
saavamme edes latinalaisesta septuagintan käännöksestä, saati
englantilaisesta muodostelmasta."

"Sallikoon teidän majesteettinne minun lausua", huomautti loordi
Huntinglen, "että jos teidän majesteettinne viivyttää kunnioittavan
kirjeenne uhkaamien pahojen viestien ilmoittamista minulle, kunnes
kykenen lukemaan hepreaa niinkuin teidän majesteettinne, pelkään
kuolevani tietämättömänä siitä onnettomuudesta, joka on kohdannut tai
kohtaamaisillaan huonekuntaani".

"Saatte kuulla sen liiankin pian, mylord", vastasi kuningas. "Minua
surettaa sanoa, että poikanne Dalgarno, jota pidin ihan pyhimyksenä,
kun hän oli niin paljon Steenien ja Charles-lapsosen seurassa, on
osoittautunut suorastaan konnaksi."

"Konnaksi!" kertasi loordi Huntinglen, ja vaikka hän heti hillitsi
itsensä ja lisäsi: "mutta teidän majesteettinne sen sanoo", sai
hänen ensimäinen äänenpainonsa kuninkaan astahtamaan taaksepäin kuin
iskun kohtaamana. Hänkin tointui taas heti ja lausui hermostuneesti,
mikä tavallisesti ilmaisi hänen pahastustaan: "Niin, mylord, me sen
sanoimme -- _non surdo canis_ -- me emme ole kuuro -- pyydämme teitä
olemaan koroittamatta ääntänne, kun puhutte meille. Tuossa on korea
selvitys -- lukekaa, ja päättäkää itse."

Kuningas työnsi vanhan ylimyksen käteen paperin, joka sisälsi lady
Hermionen tarinan. Kertomus ja sitä tukeva todistelu oli esitetty
niin lyhyesti ja selkeästi, että loordi Dalgarnon kataluus näytti
epäämättömältä; hän nimittäin oli se rakastaja, joka oli niin
häpeällisesti pettänyt morsiamensa. Mutta isä ei noin helposti pidä
poikansa asiaa menetettynä.

"Teidän majesteettinne luvalla kysyen", hän sanoi, "minkätähden
ei tätä juttua ilmaistu aikaisemmin? Nainen on oleskellut täällä
vuosikausia -- miksei hän tehnyt vaatimustansa poikaani vastaan heti
kun saapui Englannin alueelle?"

"Selitä hänelle, mistä se johtui, Geordie", käski kuningas Heriotia.

"Pahoilla mielin tuotan Huntinglenin loordille murhetta", sanoi
Heriot, "mutta minun täytyy lausua totuus. Pitkään aikaan ei lady
Hermione voinut sietää ajatusta asemansa tekemisestä julkiseksi,
ja kun hän siinä kohdassa muutti mieltä, oli välttämätöntä hankkia
petollisen avioliiton todistukset sekä siihen kuuluvat kirjeet
ja paperit, jotka hän oli Parisiin tultuansa ja juuri ennen
kuin minä hänet tapasin tallettanut eräälle sikäläiselle isänsä
kauppatuttavalle. Tämä joutui jälkeenpäin vararikkoon, ja tuon
vahingon johdosta siirtyivät ladyn paperit toisiin käsiin. Vasta
muutamia päiviä takaperin sain niistä selvän ja perin ne takaisin.
Ilman niiden asiakirjojen todistusta olisi hänen ollut varomaton
esittää valitustansa, koska loordi Dalgarno on mahtavien ystävien
suosiossa."

"Olet häpeämätön sanoessasi siten", tuumi kuningas. "Kyllä tiedän,
mitä tarkoitat. Sinä luulet, että Steenie olisi polkaissut jalkansa
oikeuden vaakaan ja keikauttanut sen kieroon -- mutta sinä unohdat,
Geordie, kenen käsi sitä kannattelee. Ja teet Steenie-paralle sitä
suurempaa vääryyttä, sillä hän tunnusti meidän ja valtioneuvostomme
edessä, että Dalgarno tahtoi heittää naikkosen hänen niskoilleen,
yksinkertaisen viattoman lapsosen, uskotellen hänelle, että tämä
oli kevytjalkainen olento; ja siihen mielipiteeseen Steenie jäi
vielä hyljätystä erottuansakin, vaikka hänen olisi kyllä pitänyt
ajatella, että mikään siihen laumaan kuuluva ei olisi vastustanut
hänenlaistansa urhoa."

"Lady Hermione", ilmoitti George Heriot, "on aina mitä
oikeudentuntoisimmin arvostellut herttuan käytöstä; vaikka tämä
oli eksytetty mitä pahimpiin ennakkoluuloihin hänen mainettansa
vastaan, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen yksinäisen
naisen turvattomuutta, vaan päin vastoin auttoi hänet pelastautumaan
vaikeuksistansa".

"Se oli ihan hänen kaltaistaan -- siunattu olkoon se ylevä urho!"
ihastui kuningas; "ja minä uskoinkin sen ladyn kertomuksen sitä
huokeammin, Huntinglenin loordi, kun hän ei puhunut pahaa Steeniestä.
Ja lopettaakseni pitkän jutun lyhyeen, mylord, sekä neuvostomme että
meidän mielipiteemme on, kuten myös Charles-lapsosen ja Steenien,
että poikanne pitää korvata rikkomuksensa menemällä naimisiin ladyn
kanssa taikka joutua sellaiseen häpeään ja epäsuosioon kuin me voimme
säätää."

Hänen puhuttelemansa henkilö oli kykenemätön vastaamaan. Hän
seisoi kuninkaan edessä liikkumattomana ja tuijottavin silmin,
joiden luometkin näyttivät rävähtämättömiltä, ikäänkuin olisi hän
silmänräpäyksessä muuttunut vanhaksi kuvapatsaaksi ritariajoilta
-- niin äkkiä olivat hänen kovat kasvonpiirteensä ja voimakkaat
raajansa jäykistyneet kokemastansa iskusta. Ja seuraavassa hetkessä
hän saman patsaan tavoin, kun sitä kohtaa salama, kaatui hervottomana
maahan, raskaasti voihkaisten. Kuningas hätääntyi tavattomasti,
huusi Heriotia ja Maxwellia avuksi ja -- mielenmaltti kun ei ollut
hänen erityisiä ominaisuuksiansa -- juoksenteli edes takaisin
työkammiossaan, huudahdellen: "Vanha ja rakastettu palvelijani
-- joka pelasti meidän voidellun itsemme! _Vae atque dolor!_
Huntinglenin loordi, katsokaa minuun -- katsokaa minuun, mies, ja
poikanne saakoon naida Saban kuningattaren, jos mielensä tekee."

Tällöin olivat Maxwell ja Heriot kohottaneet vanhan aatelismiehen ja
asettaneet hänet nojatuoliin, kuninkaan pitkittäessä lohdutuksiaan
järjestelmällisemmin, havaitessaan hänen alkavan tointua.

"Nostakaa päänne -- nostakaa päänne, ja kuunnelkaa omaa ystävällistä
synnyinmaanne ruhtinasta. Jos siinä on häpeätä, mies, niin se ei
tule tyhjin käsin -- varoja riittää sen kultaamiseksi -- kelpo
myötäjäiset, eikä ollenkaan huono syntyperä. Jos hän on ollut
hukkateillä, niin teidän poikanne hänet niille eksytti, ja poikanne
voi hänestä jälleen tehdä kunniallisen naisen."

Nämä huomautukset olivat kyllä tavalliseen tapaukseen järjellisiä,
mutta ne eivät tuottaneet tyynnytystä loordi Huntinglenille, jos hän
niitä täydellisesti tajusikaan. Nopeammin tehosi hänen hyväsydämisen
vanhan herransa niiskutus, joka alkoi säestää ja keskeyttää
kuninkaallista puhetta. Iso kyynel kumpusi vastahakoisesti loordin
silmästä, kun hän suuteli kuihtuneita käsiä, jotka kuningas vähemmän
arvokkaasti ja hillitysti itkien luovutti hänelle ensin vuorotellen
ja sitte molemmat yhtaikaa, kunnes miehen tunteet kokonaan pääsivät
voitolle hallitsijan arvokkuuden tajunnasta ja hän tarttui loordi
Huntinglenin käsiin, pudistaen niitä tasa-arvoisen ja likeisen
ystävän myötätuntoon heltyneenä.

"_Compone lachrymas_", kehoitti hallitsija; "ole kärsivällinen, mies,
ole kärsivällinen. Hiiteen koko neuvosto ja Charles-lapsonen, Steenie
ja kaikki -- poikasi ei tarvitse naida häntä, koska se koskee sinuun
niin syvältä."

"Poikani _pitää_ naida hänet, kautta taivaan!" vastasi jaarli,
suoristautuen seisaalle, pyyhkäisten kyyneleen silmästään ja
yrittäen tasaantua levolliseksi. "Pyydän teidän majesteetiltanne
anteeksi, mutta poikani pitää naida hänet, häpeä myötäjäisinään,
vaikka hän olisi koko Espanjan tunnetuin ilotyttö. Jos poikani antoi
sanansa, niin hänen on siinä pysyttävä, vaikka sen saaja olisi
halvin katuharava -- hänen on se tehtävä, taikka ottaa oma tikarini
hengen, jonka hänelle annoin. Jos hän kykeni alentumaan niin kehnoon
petokseen vaikkapa kunnottomuuden eksyttämiseksi, niin naikoon
kunnottomuuden."

"Ei, ei!" huomautteli hallitsija edelleen, "asiat eivät ole niin
huonolla kannalla -- Steenie itsekään ei koskaan luullut häntä
katukulkijameksi, silloinkaan kun ajatteli hänestä pahinta".

"Jos se voi ollenkaan lohduttaa Huntinglenin loordia", virkkoi
kultaseppä, "niin voin vakuuttaa hänelle, että lady on hyvää sukua ja
mitä puhtain maineeltaan".

"Olen pahoillani siitä", sanoi loordi Huntinglen, mutta keskeytti
lauseensa, jatkaakseen: "Taivas minulle suokoon anteeksi
kiittämättömyyteni sellaisesta lohdusta! -- mutta melkein
pahoittelen, että hän kuvauksenne mukaan on niin paljoa parempi
kuin se roisto ansaitsee. Tulla tuomituksi naimaan kauneutta ja
viattomuutta ja kunniallista syntyperää --"

"Niin, ja rikkautta, mylord -- rikkautta", täydensi kuningas, "on
laupiaampi rangaistus kuin hänen petollisuutensa sietäisi saada".

"Siitä on kauvan", sanoi katkeroittunut isä, "kun huomasin hänet
itsekkääksi ja kovasydämiseksi; mutta olla valapatto valehtelija --
en ollut koskaan peljännyt sellaisen tahran kohtaavan sukuani! En
tahdo enää koskaan nähdä häntä silmissäni."

"Älkääs nyt, mylord, älkääs nyt", tuumi kuningas. "Pitäähän teidän
läksyttää hänet juurta jaksain, ja myönnän kyllä, että teidän
tulisi puhua enemmän Demean kuin Mition tapaan, _vi nempe et via
pervulgata patrum;_ mutta kerrassaan kohtuutonta olisi, että te
ette enää päästäisi näkyviinne ainoata poikaanne. Sanonpa teille,
mies, että Charles-lapsonen -- mutta mistään hinnasta en soisi hänen
sitä kuulevan -- voisi harhaannuttaa puolet Lontoon tytöistä ennen
kuin minulla olisi sydäntä käyttää niin kovia sanoja kuin te olette
lausunut tuosta Dalgarnonne juuttaasta."

"Sallikoon teidän majesteettinne minun poistua", pyysi loordi
Huntinglen, "ja menetelköön asiassa oman kuninkaallisen
oikeudentuntonne mukaan, sillä minä en halua hänelle mitään
suosiollisuutta".

"No, niin, mylord, se tapahtukoon; ja jos teidän ylhäisyytenne voi
ajatella", lisäsi hallitsija, "mitään meidän vallassamme olevaa
viihdytystä itsellenne --"

"Teidän majesteettinne armollinen myötätunto", vastasi loordi
Huntinglen, "on jo viihdyttänyt minua niin pitkälle kuin maailma
voipi; muun täytyy tulla kuninkaitten Kuninkaalta".

"Hänen hoivaansa toivotan sinut, vanha ja uskollinen palvelijani",
virkkoi Jaakko liikutettuna, kun jaarli vetäytyi pois. Kuningas
jäi joksikin aikaa ajatuksiinsa, ja huomautti sitte Heriotille:
"Kilkku-Geordie, sinä tunnet kaikki hovimme yksityiset asiat, ja
olet tuntenut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka sinä viisaana miehenä
kyllä kuulet ja näet, vaan et sano mitään. No, mielelläni tahtoisin
tietää erään seikan, viisaustieteellisen tutkiskelun kannalta. Oletko
milloinkaan kuullut lady Huntinglen-vainajan, ylvään loordimme
edesmenneen puolison, astahtaneen hiukan syrjään elämänpolullaan
-- tarkoitan, liukastuneen, luoneen tyvivanteensa taikka muuta
sellaista, ymmärräthän?"

"Niin totta kuin olen rehellinen mies", vakuutti George Heriot hiukan
kummastuksissaan kysymyksestä, "en ole koskaan kuullut hänelle
tehdyksi vääryyttä vähäisimmälläkään epäluulolla. Hän oli ylevä lady,
hyvin huolellinen käyttäytymisessään, ja eli sopusoinnussa miehensä
kanssa, paitsi että kunnon kreivitär oli jossain määrin puritaani ja
piti enemmän seuraa pappien kanssa kuin oli oikein mieleistä loordi
Huntinglenille, jonka teidän majesteettinne hyvin tietää vanhan
ryyppivän ja sadattelevan maailman mieheksi."

"Voi, Geordie", huudahti kuningas, "ne ovat vanhanaikaisia
heikkouksia, joista mekään emme uskalla väittää olevamme ihan vapaa.
Mutta maailma huononee päivä päivältä, Geordie. Tämän aikakauden
nuorukaiset saattavat hyvin sanoa runoilijan mukaan:

    "'Aetas parentum, pejor avis, tulit
    nos nequiores.'

"Tuo Dalgarno ei juo niin paljoa tai kiroile niin usein kuin hänen
isänsä; mutta hän on naisiin menevä, Geordie, ja rikkoo sekä
sanansa että valansa. Mitä tulee kertomaasi ladystä ja papeista,
niin me olemme kaikki lankeemukselle alttiita, Geordie, papit
ja kuninkaat kuten muutkin, ja kuka tietää, vaikka siinä olisi
selitys Dalgarnon ja hänen isänsä erilaisuuteen? Jaarli on itse
kunniallisuus eikä välitä maailman tavarasta sen enempää kuin jalo
ajokoira haisunäädän nuuskimisesta; mutta hänen poikansapa pyrki
paaduttamaan itsensä röyhkeästi meitä kaikkia vastaan -- meitä
itseämme, Steenietä, Charles-lapsukaista ja neuvostoamme vastaan
-- kunnes kuuli myötäjäisistä, ja silloin, kautta kuninkaallisen
kruununi, hän loikkasi kuin kukko karviaismarjaan! Tuollaiset
eroavaisuudet vanhemman ja pojan välillä eivät ole selitettävissä
luonnollisesti, kuten osoittavat Baptista Porta, Mikael Scott _de
secretis_ ja muut. Voi, Kilkku-Geordie, jos kattilanpaikkuusi
ja kaikenlaisten metalliastiain takojana kalkuttelusi ei olisi
kilkuttanut kaikkea kielioppia kaikkoamaan ajukopastasi, niin olisin
voinut seikkaperäisemmin selostaa sinulle sitä asiaa."

Heriot oli liian suoraluontoinen ilmaistakseen tämän perusteella
suurtakaan mielipahaa kieliopintojensa hukkaantumisesta.
Vaatimattomasti huomautettuaan nähneensä montakin miestä, jotka eivät
kyenneet pitämään päässään isänsä hattua, vaikka kenenkään ei ollut
epäilty käyttäneen heidän isänsä yömyssyä, hän vain tiedusti, oliko
loordi Dalgarno siis suostunut tekemään oikeutta lady Hermionelle.

"Totisesti, mies, enpä juuri muutakaan luule hänen tekevän", vastasi
kuningas. "Annoin hänelle neuvostossa sen laskelman ladyn maallisesta
hyvyydestä, jonka sinulta sain, ja me myönsimme hänelle puoli
tuntia sen palan märehtimiseen. Se on erinomaista luettavaa hänen
järkevystyäksensä. Jätin Charles-lapsosen ja Steenien selittelemään
hänelle velvollisuuden vaatimuksia, ja jos hän kykenee vastustamaan,
mitä _he_ häneltä haluavat -- niin soisin hänen opettavan _minulle_
sen tempun. Voi, Geordie, Kilkku-Geordie, suuremmoista oli kuulla
Charles-lapsosen valaisevan teeskentelyn pahetta ja Steenien
luennoitsevan hillittömyyden törkeydestä!"

"Minä, pelkään, olisin saattanut ajatella vanhaa sananlaskua siitä,
miten paholainen morkkaa syntiä", ei George Heriot malttanut olla
tokaisematta.

"Lempo sielumme periköön, veikkonen", äännähti kuningas punehtuen,
"etpä sinä ujostele! Minä suon sinulle luvan haastaa vapaasti, ja
etpä heikkarissa annakaan sen oikeuden hukkaantua _non utendo_
-- ei se sinulla supistumaan pääse. Onko mielestäsi soveliasta,
että Charles-lapsonen antaisi ajatustensa näkyä julki? Ei, ei --
ruhtinaitten mietteet ovat _arcana imperii -- qui nescit dissimulare
nescit regnare_. Jokainen alamainen on velvollinen lausumaan koko
totuuden kuninkaalle, mutta velvoitus ei ole vastavuoroinen. Ja
mitä siihen tulee, että Steenie on entisvuosina ollut jonkun aikaa
hulivili, niin sopiiko sitä syytää hänen silmilleen sinun, joka olet
hänen kultaseppänsä ja jolle hän on velkaa huikean summan?"

Heriot ei katsonut tarpeelliseksi näytellä Zenon osaa ja uhrautua
siveellisen totuuden puoltamiseksi; hän ei kuitenkaan sanojansa
peräyttämällä luopunut siitä, vaan ainoastaan ilmaisi mielipahansa
hänen majesteettinsa närkästyttämisestä, ja se tyydytti leppeätä
kuningasta riittävästi.

"Ja nyt, Geordie", hän sanoi, "lähdemmekin sen rikkojan luo ja
kuulustamme, mitä hänellä on sanottavana puolestaan, sillä minä
toimitan sen jutun selväksi vielä tänä päivänä. Sinun pitää tulla
mukaan, sillä todistustasi voidaan tarvita."

Kuningas astui edellä isompaan huoneeseen, missä prinssi,
Buckinghamin herttua ja pari valtakunnanneuvoston jäsentä istui
pöydän ääressä, jonka edessä seisoi loordi Dalgarno niin rentoa
huolettomuutta ja välinpitämättömyyttä ilmaisevassa asennossa kuin
sen ajan kankea puku ja esiintymistapa sallivat.

Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti, kuninkaan vaappuessa
hajasäärin valtaistuimelleen, viitaten Heriotia seisomaan takanaan.

"Me toivomme", sanoi hänen majesteettinsa, "että loordi Dalgarno on
valmistautunut tekemään oikeutta onnettomalle ladylle sekä omalle
maineelleen ja kunnialleen?"

"Saanko nöyrästi kysyä, mikä on rangaistuksena", virkkoi loordi
Dalgarno, "siinä tapauksessa, että valitettavasti huomaisin
mahdottomaksi mukautua teidän majesteettinne vaatimuksiin?"

"Karkoitus hovistamme, mylord", ilmoitti kuningas; "hovistamme ja
suosiostamme".

"Niin onnettomaksi kulkuriksi kuin koitunenkin", sanoi loordi
Dalgarno hillityn ivallisesti, "vien ainakin mukanani teidän
majesteettinne kuvan, sillä minä en ikinä näe toista samanlaista
kuningasta".

"Ja karkoitus valtioistamme, mylord", huomautti prinssi ankarasti.

"Sen tulee tapahtua laillista tietä, suvaitkoon teidän kuninkaallinen
korkeutenne minun muistuttaa", vastasi Dalgarno syvää kunnioitusta
teeskennellen, "enkä ole kuullut olevan asetusta, joka pakoittaa
meidät sellaisen rangaistuksen uhalla naimaan jokaisen naisen, jonka
kanssa tulemme hullutelleeksi. Kenties voi hänen armonsa Buckinghamin
herttua sanoa minulle?"

"Sinä olet heittiö, Dalgarno", tokaisi korskea ja kiivas suosikki.

"Hyi, mylord -- vangille, ja kuninkaallisen ja isällisen kuomanne
kuullen!" pahoitteli loordi Dalgarno. "Mutta mitäpä pitkistä
puheista. Olen tutkinut tästä luettelosta, mitä tavaroita ja
talletuksia on Erminia Paulettilla, jalosukuisen -- niin, häntä
sanotaan jalosukuiseksi, jollen lue väärin -- genualaiseen
Sansovino-haaraan kuuluvan Giovanni Pauletti-vainajan ja yhtä
jalosukuisen Glenvarlocheista polveutuvan lady Maud Olifauntin
tyttärellä. No, vahvistan olleeni Espanjassa kihloissa tämän
jalosukuisen ladyn kanssa, ja keskenämme sattui _praelibatio
matrimonii_. Mitä vaatii minulta nyt muuta tämä vakava kokous?"

"Että hyvitätte ladylle tekemänne törkeän ja tunnottoman vääryyden,
menemällä hänen kanssaan tunnin kuluessa naimisiin", ilmoitti prinssi.

"Ka, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun huomauttaa",
vastasi Dalgarno, "että olen hiukan sukua eräälle vanhalle jaarlille,
joka sanoo itseänsä isäkseni, ja hän saattaa pidättää itselleen
hiukan äänivaltaa tässä asiassa. Voi, jokainen poika ei ole siunattu
kuuliaisella isällä!" Hän uskalsi ohimennen vilkaista valtaistuimeen
päin, antaakseen merkitystä viime sanoilleen.

"Me olemme itse puhuneet loordi Huntinglenin kanssa", ilmoitti
kuningas, "ja saaneet valtuutuksen suostua, hänen nimessään".

"En olisi koskaan voinut odottaa saavani niin ylhäistä puhemiestä",
huomautti Dalgarno, tuskin salaten halveksivaa irvistystä. "Ja isäni
on suostunut? Hänellä oli tapana sanoa ennen Skotlannista lähtöämme,
että Huntinglenin ja Glenvarlochin veri ei sekautuisi, vaikka
kumpaistakin kaadettaisiin samaan astiaan. Kenties haluaa hän tehdä
kokeen?"

"Mylord", sanoi Jaakko, "sikseen jo joutavat puheet. Tahdotteko heti
ja _sine mora_ ottaa sen ladyn vaimoksenne meidän kappelissamme?"

"_Statim atque instanter_", vastasi loordi Dalgarno, "sillä minä
huomaan siten menetellessäni pääseväni tilaisuuteen tekemään suuria
palveluksia yhteiskunnalle -- saan rikkauksia teidän majesteettinne
tarpeiksi ja kauniin vaimon hänen armonsa Buckinghamin herttuan
käytettäväksi".

Herttua nousi, astui pöydän päähän, missä loordi Dalgarno seisoi, ja
kuiskasi hänen korvaansa: "Sinä olet ennen asettanut kauniin sisaren
käytettäväkseni."

Tämä ilkku vihlaisi pahasti loordi Dalgarnon väkinäistä tyyneyttä.
Hän kavahti kuin kyyn pistämänä, mutta malttui taas heti ja tähysti
herttuan vielä hymyileviä kasvoja sammumatonta vihaa ilmaisevin
katsein, samassa kun vasemman käden etusormella viittasi miekkansa
kahvaan, mutta niin vaivihkaa, että merkkiä tuskin huomasi kukaan
muu kuin Buckingham. Herttua hymyili hänelle toistamiseen katkeran
halveksivasti ja palasi istuimelleen totellen kuningasta, joka
huuteli: "Istuudu, Steenie, istumaan, minä käsken -- me emme suvaitse
täällä mitään suukopua."

"Teidän majesteettinne ei tarvitse olla huolissanne minun
kärsivällisyydestäni", vakuutti loordi Dalgarno, "ja jotta
voin sitä paremmin säilyttää sen, en tässä seurassa enää virka
ainoatakaan sanaa, paitsi mitä minun lausuttavakseni asettaa se
kirkollisen käsikirjamme autuaaksitekevä osa, jossa meidän käsketään
'päältäiskein' rakastaa vaimoamme".

"Sinä olet paatunut vintiö, Dalgarno", pahastui kuningas, "ja
jos minä olisin se tyttö, niin kautta isäni sielun sietäisinkin
mieluummin sen häpeän, että olin sattumalta osunut jalkavaimoksesi,
kuin uskaltaisin tulla aviovaimoksesi. Mutta hänen pitää olla meidän
erityisessä suojeluksessamme. Tulkaa, hyvät herrat, me tahdomme itse
nähdä nämä herttaiset vihkiäiset." Hän antoi merkin nousemisellaan
ja siirtyi ovelle päin saattueensa seuraamana. Loordi Dalgarno kulki
mukana ääneti ja kenenkään häntä puhuttelematta, mutta näköjään yhtä
huolettomana käynniltään ja ryhdiltään kuin olisi hän todellakin
ollut onnellinen sulhanen.

He saapuivat kappeliin sivukäytävää myöten, joka johti
kuninkaallisesta huoneustosta. Alttarin ääressä seisoi
kirkkoruhtinaallisessa puvussaan Winchesterin piispa, ja toisella
puolella Monna Paulan tukemana valju, kuihtunut ja puolittain
hengettömältä näyttävä lady Hermione eli Erminia Pauletti.
Loordi Dalgarno kumarsi hänelle syvään, ja huomatessaan, miten
kauhistuneesti lady katsoi häneen, astui prinssi morsiamen luo ja
lausui hänelle hyvin arvokkaasti: "Madam, ennen kuin alistutte
tämän miehen käskyvaltaan, sallikaa minun ilmoittaa teille, että
hän on täydellisesti puhdistanut kunnianne, mitä tulee entiseen
seurusteluunne. Teidän on harkittava, tahdotteko panna omaisuutenne
ja onnenne sellaisen henkilön käsiin, joka on osoittautunut kaikelle
luottamukselle arvottomaksi."

Vaivoin sai lady sanoiksi vastauksensa. "Hänen majesteettinsa on
hyväntahtoisesti", hän virkkoi, "huolehtinut omaisuuteni osan
varaamisesta säädylliseksi elannokseni. Jäännös ei ole paremmin
käytettävissä kuin sen nuhteettoman maineen ostamiseen takaisin,
joka minulta riistettiin, ja tilaisuuden hankkimiseen päivieni
päättämiseksi rauhallisesti ja yksinäisesti."

"Sopimus on laadittu", huomautti kuningas, "oman valvontamme
alaisena, jolloin on erityisesti purettu _potestas maritalis_ ja
määrätty, että he asuvat erillään. Solmikaa heidät siis niin väleen
kuin voitte, loordi piispa, jotta he sitä pikemmin pääsevät erilleen."

Piispa avasi kirjansa ja alotti vihkimismenot noin harvinaisissa
ja huonoenteisissä olosuhteissa. Morsiamen vastaukset ilmaistiin
vain pään ja ruumiin taivutuksilla, mutta sulhanen esitti osaansa
äänekkäästi ja rohkeasti, sävyn muistuttaessa kevytmielisyyttä,
jollei ylenkatsetta. Toimituksen päätyttyä astui loordi Dalgarno
ikäänkuin tervehtimään morsianta, mutta nähdessään tämän peräytyvän
säikkyen ja inhoten tyytyi hän kumartamaan tälle syvään. Sitte hän
suoristausi täyteen mittaansa ja venyttelihe kuin koetellakseen
raajojensa voimaa, mutta soreasti ja asentoansa rajusti muuttamatta.
"Voisin vielä pyörähdellä kipakkaa", hän haastoi, "vaikka olen
kahleissa -- mutta ne ovat kullasta ja kepeät kantaa. Kas, huomaanpa
kaikkien silmäilevän minua kylmäkiskoisesti, ja aika on minun lähteä.
Aurinko paistaa muuallakin kuin Englannissa! Mutta ensin täytyy minun
kysyä, miten tämä kaunoinen lady Dalgarno on majoitettava. Mielestäni
on säädyllistä minun tietää se. Onko hänet lähetettävä armollisen
herttuan haaremiin? Vai onko tämä arvoisa porvari kuten ennenkin --"

"Hillitse herja kielesi!" käski hänen isänsä, loordi Huntinglen, joka
oli vihkimisen aikana pysytellyt taampana ja nyt äkkiä esille astuen
tarttui ladyä käsivarteen, hänen arvottomaan puolisoonsa kääntyneenä.
"Lady Dalgarno", hän jatkoi, "jää kuin leskenä minun talooni. Leskenä
minä häntä pidän yhtä suuresti kuin olisi hauta ummistunut hänen
kunniattoman miehensä yli."

Loordi Dalgarno näytti hetkellisesti joutuvan kovin hämmentyneeksi
ja virkkoi allapäin: "Jos sinä voit toivottaa minut kuolleeksi, en
minä perijänäsikään voi maksaa samalla kohteliaisuudella takaisin.
Harvat Israelin esikoiset", hän lisäsi tointuen ainoasta liikutuksen
kosketuksesta, mitä hänessä oli tällaikaa havaittu, "voivat
vilpittömästi lausua samaa. Mutta minä varmistutan sinut ennen
lähtöäni siitä, että minä olen totinen vesa suvussa, joka on kuuluisa
kärsimiensä vääryyksien muistamisesta."

"Minua ihmetyttää, että teidän majesteettinne kuuntelee häntä vielä",
sanoi Kaarlo-prinssi. "Olemme mielestäni suoneet kylliksi sijaa hänen
julkealle hävyttömyydelleen."

Mutta Jaakossa herätti tällainen kohtaus juorunhaluista mielenkiintoa
eikä hän malttanut ehkäistä kinastusta, vaan vaiensi poikaansa:
"Hiljaa, Charles-lapsonen -- olehan nyt kiltti lapsukainen, hiljaa!
Tahdon kuulla, mitä sillä röyhkeällä riiviöllä on sanottavaa."

"Ainoastaan että jollei minulle annetussa omaisuusarviossa olisi
ollut erästä ainokaista riviä", selitti Dalgarno, "ei mikään muu
sen sisältämä olisi voinut lahjoa minua ottamaan tuon naisen kättä
omaani".

"Se rivi oli varmastikin _summa totalis"_, arveli kuningas.

"Ei ollut, sire", vastasi Dalgarno. "Loppusumma olisi tosiaan
saattanut olla harkinnan arvoinen skotlantilaiselle kuninkaallekin
vielä hiljakkoin, mutta se ei olisi minulle tarjonnut suurtakaan
viehätystä, jollen olisi tässä nähnyt merkintää, joka antaa minulle
kostamisvallan Glenvarloch-sukuun nähden. Asettaessaan hääsoihdun
käteeni antoi valju morsian minulle siten vallan polttaa äitinsä
talon tuhaksi!"

"Mitä nyt!" kummeksui kuningas. "Mitä hän höpöttää, Kilkku-Geordie?"

"Tämä ystävällinen porvari", jatkoi loordi Dalgarno, "on käyttänyt
ladylleni ja siten nyt onnekseni minulle kuuluvan summan erään
kiinnityskirjan hankkimiseen, jonka vakuutena on Glenvarlochin
sukuomaisuus. Jollei sitä lunasteta ennen puoltapäivää huomenna, saan
minä sen perusteella omakseni niiden uljaat alueet, jotka aikoinaan
nimittivät itseään meidän sukumme kilpailijoiksi."

"Onko se mahdollista?" kysyi kuningas.

"Liiankin totta se on, teidän majesteettinne", vastasi kultaseppä.
"Lady Hermionen maksettua rahat alkuperäiselle velkojalle oli minun
pakko kunniallisena ja rehellisenä välittäjänä siirrättää oikeudet
hänelle, ja epäilemättä ne nyt joutuvat hänen miehelleen."

"Mutta valtuutus, mies", muistutti kuningas, "valtiorahastomme
maksettavaksi osoitettu valtuutus? Eikö nuori mies sen avulla voisi
saada lunastusvaroja?"

"Valitettavasti on hän hukannut sen taikka muuttanut jotenkuten
rahaksi -- sitä ei löydy, teidän majesteettinne. Hän on mitä
kovaonnisin nuorukainen!"

"Jo on tämä kaunista!" päivitteli kuningas, alkaen hypistellä
ihokkaansa ja housujensa nauhasolmuja ähmissään. "Me emme voi auttaa
häntä suorittamatta velkaamme kahteen kertaan, ja valtiorahastomme
nykyisellään ollessa saamme niitä tuskin kertaalleenkaan kuitatuiksi."

"Olette kertonut minulle uutisen", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta
minä en käytä sitä edukseni".

"Älä tee sitä", pyysi hänen isänsä, "ole rohkea heittiö, kun kerran
heittiöksi lyöttäysit, ja etsi kostoa aseilla äläkä koronkiskurin
keinoilla".

"Suo anteeksi, isäseni", vastasi loordi Dalgarno, "kynä ja muste ovat
nyt varmimpina kostovälineinäni, ja enemmän maata voittaa lakimies
oinaannahallaan kuin Andrea Ferrara lampaanpäisellä kahvallaan.
Mutta, kuten jo sanoin, minä en tahdo käyttää mitään satunnaista
etua. Odotan kaupungissa huomenna Covent-puutarhan lähettyvillä; jos
joku maksaa lunastusrahat kirjurilleni, jonka hallussa asiakirjat
ovat, sitä parempi loordi Glenvarlochille. Jollei niin tapahdu, niin
lähden seuraavana päivänä matkalle pohjoista kohti mitä kiireimmin
ottamaan tilukset huostaani."

"Ota mukaasi isän kirous, kurja hylky!" huudahti loordi Huntinglen.

"Ja kuninkaan, joka on _pater patriae"_, lisäsi Jaakko.

"Toivon kestäväni keveästi kumpaisenkin", sanoi loordi Dalgarno,
kumarsi ympärilleen ja poistui paikalta. Kaikki läsnäolijat,
joita hänen horjumaton paatumuksensa oli painostanut ja ikäänkuin
peloittanut, havaitsivat voivansa hengittää vapaammin, kun hän
oli viimeinkin lähtenyt seurasta. Loordi Huntlingen omistautui
uuden miniänsä viihdyttelyyn ja vei hänet mukanaan, mutta kuningas
ei vieläkään lähettänyt neuvoskuntaansa hajalle, vaan palasi
istuntohuoneeseen, vaikka hetki jo oli harvinaisen myöhäinen.
Heriotin käskettiin yhä pysyä saapuvilla, mutta syytä ei hänelle
selitetty.



33. LUKU.

Kuningas tuomarina.


Tuskin oli Jaakko jälleen asettunut istuimelleen neuvostopöydän
ääreen, kun hän alkoi liikahdella, yskiä, käyttää nenäliinaansa ja
muilla oireilla ilmaista, että hän mietti pitkää puhetta. Neuvosto
tasaantui asianmukaisen tarkkaavaksi. Kaarlo, joka oli käsityksissään
säädyllisyydestä yhtä ankara kuin hänen isänsä esiintyi siitä
välinpitämättömänä, suoristausi jäykän ja kunnioittavan
huomaavaiseksi, mutta tajuten vaikutusvaltansa sekä isään että
poikaan heittäysi korskea suosikki huolettomampaan asentoon
istuimellaan ja omaksui kyllä kuuntelevan sävyn, mutta näköjään
enemmän hovimenojen noudattamiseksi kuin velvollisuuden tunnosta.

"Kaiketikin, hyvät herrat", alotti hallitsija, "jotkut teistä jo
ajattelevat virkistyshetken menneen ohitse ja ajan tulleen kysyä
niinkuin orja huvinäytelmässä: _quid de symbolo?_ Siitä huolimatta on
oikeuden jakaminen ja tuomiopäätösten laatiminen meidän ruokanamme
ja juomanamme, ja nyt aiomme pyytää teidän viisauttanne harkitsemaan
nuoren onnettoman loordi Glenvarlochin juttua ja katsomaan, voidaanko
mitään meidän kunniaamme soveltuvaa tehdä hänen hyväkseen."

"Minua kummastuttaa, että teidän majesteettinne viisaus tekee sen
kysymyksen", lausui herttua. "On selvää, että tuo Dalgarno on
paljastunut mitä häpeämättömimmäksi lurjukseksi, joten siis täytyy
myös olla ilmeistä, että jos loordi Glenvarloch olisi lävistänyt
hänet miekallaan, olisi maailmasta vain saanut lähdön heittiö, joka
oli elänyt siinä liian kauvan. Nähdäkseni on loordi Glenvarloch
kokenut paljon vääryyttä, ja pahoittelen, että minulla on itselläni
ollut jonkun verran osuutta siihen tuon petollisen miehen uskoittelun
johdosta."

"Sinä puhut kuin lapsi, Steenie -- tarkoitan Buckinghamin herttua",
vastasi kuningas, "ja niinkuin koulujen ajatusoppia tuntematon, sillä
teko saattaa olla moitteeton tai ansiollinenkin _quoad hominem_,
siihen _henkilöön_ nähden, johon toimenpide kohdistuu, ja kuitenkin
mitä rikollisin _quoad locum_, kun ottaa lukuun paikan, _missä_
se tapahtuu, niinkuin mies saattaa laillisesti tanssia kipakkaa
taikka mitä hyvänsä pyörähtelyä kapakassa, muttei _inter parietes
ecclesiae_. Vaikka siis loordi Dalgarnon pistäminen olisi saattanut
olla hyvä teko, kun hän on tuollaiseksi osoittautunut, missä tahansa
muualla, niin joutui asia selvän lain alaiseksi, kun väkivaltaa
yritettiin hovin alueella. Sillä minun täytyy sanoa teille, hyvät
herrat, että tappelukielto olisi peräti hyödytön meidän hovissamme,
jos sitä voitaisiin kiertää todistamalla lyöty henkilö heittiöksi.
On suuresti valitettava seikka, että minä en tiedä kristikunnassa
ainoatakaan hovia, missä ei tavata heittiöitä, ja jos ihmiset saavat
rikkoa rauhaa näiden löylyttämisen verukkeella, niin sateleepa
puukkoja ihan eteishuoneessamme."

"Mitä teidän majesteettinne lausuu", huomautti Kaarlo-prinssi,
"on teidän ainaisen viisautenne tukemaa. Palatsien alueiden tulee
olla pyhiä niinkuin kuninkaitten persoonankin, jota alhaisimmatkin
kansat kunnioittavat vain askelta alempana jumaliansa. Mutta teidän
majesteettinne tahto voi määräillä tämän ja kaikkien muiden lakien
ankaruutta, ja teidän vallassanne on hänen juttuansa harkitessanne
myöntää äkkipikaiselle nuorelle miehelle täysi anteeksianto."

"_Rem acu tetigisti, Carole, mi puerule_", vastasi kuningas; "ja
tietäkää, hyvät herrat, että me olemme eräällä omalla ovelalla
kojeellamme ja terävällä tarkkaamisellamme jo pohjia myöten tutkineet
tuon loordi Grenvarlochin mielialaa. Luultavasti on joukossanne
joitakuita, jotka muistavat, miten käsittelin mylady Laken
kummallista juttua ja paljastin valheeksi hänen ja tyttärensä tarinan
seinäverhon takana kuuntelemisesta. Tästäpä johduin aprikoimaan ja
muistin lukeneeni, että Dionysius, Syrakusan kuningas, jolla on
historiassa nimityksenään _Tyrannos_, mikä ei kreikaksi merkitse
kuten meidän kielessämme hirmuhallitsijaa, vaan ylvästä
kuningasta, kenties hallitessa hiukan ankarampaa kuin me ja muut
lailliset valtiaat, joilla oli muinaisena aikana nimityksenänsä
_Basileis_ -- niin, tämä Syrakusan Dionysius rakennutti
taitavilla työläisillä itselleen _hörhön_ -- tiedättekö, mikä se on,
loordi piispa?"

"Tuomiokirkko, rohkenen arvata", vastasi piispa.

"Mitä pentelettä, mies -- pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi
kiroamisestani -- mutta mikään tuomiokirkko ei se ollut, vaan
väijymispaikka, missä kuningas sai istua lymyssä ja kuunnella
vankiensa haastelua. No niin, hyvät herrat, jäljitellen tuota
Dionysiusta, jonka otin esikuvakseni sitäkin mieluummin, kun hän oli
etevä kielimies ja piti hyvällä menestyksellä koulua valtaistuimelta
luovuttuaan -- joko hän tahi hänen samanniminen jälkeläisensä, sillä
ei ole väliä -- olen rakennuttanut tuollaisen _hörhön_ Towerin
valtiovankilaan, enemmän saarnastuolin kuin tuomiokirkon mallisen,
loordi piispa. Se johtaa päällikön kamarin seinäverhon taakse, missä
me voimme istua kaikessa hiljaisuudessa kuuntelemassa sellaisten
vankien puhelua, jotka on kytketty sinne valtiollisista rikoksista,
ja siten hiipiä vihollistemme salaisimpiinkin juoniin."

Prinssi loi suurta tuskastusta ja vastenmielisyyttä ilmaisevan
katseen herttuaan. Buckingham kohautti olkapäitänsä, mutta liike oli
niin keveä, että sitä tuskin huomasikaan.

"No niin, hyvät herrat, te tiedätte aamullisessa metsästyksessä
sattuneen rähäkän -- en pääse puistatuksista ennen kuin saan
kunnollisen yön unen. Juuri jälkeenpäin tuotiin esille sievä paashi,
joka oli tavattu puistossa. Ympäristömme huolestunut valvonta
varoitti meitä tutkimasta häntä itse, mutta siitä huolimatta
me pitäen henkeämme aina näitten kuningaskuntain palvelukselle
omistettuna käskimme kaikkien poistua huoneesta, etenkin kun
epäilimme sitä poikaa tytöksi. Mitäs arvelette, hyvät herrat?
-- harvat teistä olisivat luulleet minulla olevan haukansilmää
sellaiseenkin, mutta me kiitämme Jumalaa siitä, että me vanhanakin
tiedämme moisista leluista sen verran kuin saattaa soveltua
säädyllisen vakavalle miehelle. No, hyvät herrat, me kuulustimme tätä
miehiseen vaatetukseen laittautunutta neitoa itse, ja vakuutanpa
sen olleen näpsää ja johdonmukaista kyselyä. Sillä vaikka hän ensin
väitti omaksuneensa tuon valepuvun suojellakseen naista, jonka
piti esittää meille lady Hermionen anomus, tyttö kun vakuutti
kaikesta sydämestään kiintyneensä armolliseen rouvaan, johtui
meidän epäilyksiimme _anguis in herba_, ja me teimme hänelle suoran
kysymyksen, jolloin hänen oli pakko tunnustaa siveä kiintymyksensä
Glenvarlochidekseen niin sievässä häpeän ja pelon kuohahduksessa,
että meillä oli tuska ja työ pidättäessämme omia silmiämme yhtymästä
hänen itkuunsa. Hän myöskin paljasti meille tuon Dalgarnon kavalat
juonet Glenvarlochidesta vastaan, kun petollinen ystävä oli
houkutellut tätä huonomaineisiin paikkoihin ja antanut ilkimielisiä
neuvoja, joista kokematon nuorukainen johtui vahingoittamaan
itseään ja pahastuttamaan meitä. Mutta niin lipevästi kuin hän
tarinansa latelikin, emme me tahtoneet täydellisesti luottaa hänen
kertomukseensa, vaan päätimme mieluummin yrittää koetta, jonka olimme
keksineet tuollaisiin tarpeisiin. Ja itse joutuisasti matkattuamme
Greenwichista Toweriin asetuimme kuuntelijana tarkkaamaan, mitä
tapahtuisi Glenvarlochideksen ja hänen paashinsa kesken, jonka
toimitimme hänen huoneeseensa, viisaasti harkiten, että jos he olivat
yhdessä juonessa meitä pettääkseen, livahtaisi siitä varmasti jotakin
ilmi. Ja mitä luulette meidän nähneen, hyvät herrat? Ei mitään sinun
tyrskyäksesi ja hykähdelläksesi, Steenie -- sillä epäilenpä, tokko
sinä olisit kyennyt näyttelemään tuon nuoren Glenvarloch-poloisen
malttavaista ja kristillismielistä osaa. Hän on kuin kirkkoisä sinuun
verrattuna, mies. Ja sitte me vielä edelleen koetellaksemme hänen
kärsivällisyyttään hellitimme hänen niskaansa erään hovilaisen ja
porvarin, nimittäin Sir Mungo Malagrowtherin ja tämän palvelijamme
George Heriotin, jotka läksyttivät poika-raiskaa eivätkä suuresti
säästäneet meidän kuninkaallista itseämmekään. Muistatkos, Geordie,
mitä sinä sanoit vaimoista ja salasiipoista? Mutta minä annan sinulle
anteeksi, mies -- ei ole yhtään tarvis polvistua, annan sinulle
anteeksi -- sitä kerkeämmin, kun asia koskee erästä yksityisseikkaa,
joka ei kovinkaan kartuttanut Salomon kunniaa, joten sen puuttumisen
ei voi sanoa halventavan omaamme. Mutta, hyvät herrat, kaiken
kipeän ärsytyksen ja huonon esimerkin uhallakaan ei tuo poika-parka
kertaakaan kirvoittanut kieleltään ainoatakaan säädytöntä sanaa
meistä, mikä saa meidät sitä enemmän ajattelemaan, joskin tahdomme
kaikessa toimia teidän viisaan neuvonne mukaan, että tuo puistossa
tapahtunut jupakka aiheutui pikapäissä ja tuskaannuttavan hämäyksen
johdosta, ja senvuoksi suomme täydellisen anteeksiannon loordi
Glenvarlochille."

"Olen hyvilläni siitä", virkkoi Buckinghamin herttua, "että teidän
armollinen majesteettinne on johtunut siihen päätelmään, vaikka
minä en olisi ikinä kyennyt arvaamaan sitä tietä, jota myöten sen
saavutitte".

"Minä toivon", huomautti Kaarlo-prinssi, "ettei teidän majesteettinne
katso korkeaan arvoonne soveltuvaksi astua sitä polkua usein".

"En enää eläissäni, Charles-lapsonen, siitä annan kuninkaallisen
sanani. Sanotaan, että kuuntelijat harvoin kuulevat hyvää itsestään
-- kautta sieluni, vieläkin kuumoittavat korviani tuon vanhan
peljättimen Sir Mungon pistelyt. Hän morkkasi meitä visukintuksi,
Steenie -- varmasti voit sinä väittää päinvastaista. Mutta se
on pelkkää kateutta siinä ikäkulussa silvotussa syntisessä, kun
hänellä ei itsellään ole kolikkoakaan kämmenellään eikä sormia
puristaakseen sitä näppiinsä, jos hänellä olisikin." Kuningas
unohti Sir Mungon julkeuden hihittäessään omalle sukkeluudelleen
ja viittasi siihen enää ainoastaan huomauttamalla: "Meidän täytyy
antaa sille vanhalle järsijälle _bos in linguam_ -- jotakin suun
tukkeeksi, taikka hän sättii meitä Danista Bersabaan. Ja nyt, hyvät
herrat, lähetettäköön loordi Glenvarlochia kohtaan päättämämme armon
valtuutus heti liikkeelle, hänen päästäkseen vapaalle jalalle,
ja koska hänen omaisuutensa näkyy hupenevan tyhjiin, tahdomme
harkita, mitä suosiollisuutta voimme hänelle osoittaa. Hyvät herrat,
toivotan teille ruokahalua varhaista illallista varten, sillä meidän
työskentelymme on lähestynyt sitä hetkeä. Charles-lapsonen ja
Steenie, te jäätte maatamenoomme asti. Loordi piispa, suvaitkaa jäädä
siunaamaan ruokamme. Geordie Heriot, sananen kanssasi erikseen."

Hänen majesteettinsa veti porvarin erääseen nurkkaan,
valtakunnanneuvoston jäsenten kumartaessa ja poistuessa, niitä
lukuunottamatta, joiden oli käsketty jääpyä. "Geordie", puheli
kuningas, "hyvä ja taattu palvelijani" -- hän hypisteli ahkerasti
pukunsa ruusukkeita ja nauhoja -- "näet meidän myöntäneen omasta
luontaisesta oikeudentunnostamme, mitä se pitkäselkäinen mies,
Moniplies kai hänen nimensä oli, tarjousi aimo lahjuksella ostamaan
meiltä; siitä me kieltäysimme kruunattuna kuninkaana, joka ei tahdo
rahallisesta hyvityksestä myydä oikeuttansa tai armollisuuttansa. No,
mikä mielestäsi pitäisi olla tästä tuloksena?"

"Glenvarlochin loordin vapautus ja hänen paluunsa teidän
majesteettinne suosioon", vastasi Heriot.

"Sen tiedän", sanoi kuningas ärtyisesti. "Sinä olet kovin tylsä
tänään. Tarkoitan, mitä pitäisi mielestäsi tuon Monipliesin ajatella
asiasta?"

"Että teidän majesteettinne varmasti on mitä hyväsydämisin ja
suosiollisin hallitsija", arveli Heriot.

"Kyllä tarvitseekin meidän olla sekä hyväsydäminen että
suosiollinen", sanoi kuningas vielä ärtyisemmin, "kun meillä on
ympärillämme epattoja, jotka eivät pysty ymmärtämään yrittämäämme,
ellemme tolkkua sitä leveällä alamaan murteella. Mene sen
Monipliesin luo ja sano hänelle, että me olemme toimineet loordi
Glenvarlochiin nähden, jonka puolelle hän on niin hartaasti
asettunut, oman armollisen vaikutelmamme perusteella, vaikka
kieltäysimme samanlaisesta menettelystä minkään yksityisen edun
tarjoamisen johdosta. Voit nyt ikäänkuin omasta alotteestasi panna
hänet ajattelemaan, onko hänen taholtaan kaunista tai tunnollista
ahdistaa meiltä pikaista suoritusta niistä parista-, kolmestasadasta
vaivaisesta punnasta, joista meidän oli pakko pantata nuo jalokivet.
Saattaisivatpa oikeastaan monet ihmiset arvella sinun täyttävän
kelpo kansalaisen tehtävän, jos ottaisit omaksi asiaksesi kieltäytyä
maksamasta siihen nähden, että hän on saanut mitä vakuutti pitävänsä
täytenä korvauksena, olletikin kun on ilmeistä, että hänellä ei ole
mitään kipeätä rahan tarvista, kun se sitävastoin meille on kovin
tähdellistä."

George Heriot huokasi itsekseen. "Voi, herrani", ajatteli hän, "rakas
herrani, onko siis sallittua, että sinä et saa koskaan antautua
kuninkaalliseen tai ylevään mielialaan, sen tahriutumatta jostakin
itsekkään pyyteen jälkiajatuksesta!"

Kuningas ei huolinut siitä, mitä hän ajatteli, vaan sanoi tarttuen
häntä kaulukseen: "Tiedät nyt tarkoitukseni, Kilkuttaja -- menehän.
Sinä olet viisas mies -- sovita se omalla tavallasi -- mutta älä
unohda nykyistä ahdinkoamme." Porvari kumarsi ja läksi.

"Ja nyt, lapset", virkkoi kuningas, "mitä te toisistanne katselette
-- ja mitä on teillä pyydettävää rakkaalta taatoltanne ja
kuomaltanne?"

"Ainoastaan", vastasi prinssi, "että teidän majesteettinne suvaitsisi
käskeä vankilan väijytyspaikan kiireimmiten rakennettavaksi umpeen --
vangin voihkeita ei saisi käyttää todistuksena häntä vastaan".

"Mitä! hörhöni muurattavaksi kiinni, Charles-lapsonen? Ja parempi
sentäänkin kuurona kuin kuulla pahoja puheita itsestään. Muuratkoot
sen siis viipymättä visusti umpeen, sitäkin mieluummin, kun selkääni
säjöilee kyyristeltyäni siellä kokonaisen tunnin. Ja katsokaamme nyt,
mitä kokit ovat tehneet hyväksemme, lapsukaiset."



34. LUKU.

Juonia.


Lukijamme muistanevat erään liehakoivan, sileätukkaisen,
kanvastipukuisen skotlantilaisen kirjurin, joka tämän kertomuksen
alkupuolella esiintyi George Heriotin holhottina. Hänen asuntoonsa
nyt siirrymme; mutta hänellä on jo toiset ajat. Vaatimattomasta
vajasta on tullut komea konttorihuone, kanvasti on vaihtunut
mustaan samettiin, ja vaikka sen kantaja on säilyttänyt puritanisen
nöyryytensä ja kohteliaisuutensa huomattavia henkilöitä kohtaan,
voi hän nyt katsoa muita suoraan kasvoihin ja kohdella heitä
täysin määrin osoittaen varallisuutensa tukemaa mahtipontisuutta.
Nämä muutokset olivat tapahtuneet ihan lyhyessä ajassa, eikä
asianomainen itse ollut vielä oikein tottunut niihin, mutta
jokapäiväinen harjoitus oli tekemässä uudet olosuhteet yhä vähemmän
hämmennyttäviksi hänelle. Muun hyvän joukossa, mitä rikkaus on saanut
aikaan, näkyy pöydällä eräs Davy Ramsayn parhaita ajanosoittajia,
ja hänen silmänsä tarkkailee tuon tuostakin sen kulkua, sillävälin
kun puhtaaksikirjoittajana käytetty poikanen tuolloin tällöin saa
toimekseen käydä tarkistamassa sitä Pyhän Dunstanin torninkellon
mukaan.

Kirjuri itse näytti olevan melkoisesti kiihdyksissään. Hän otti
raudoitetusta kirstusta pergamenttitukun ja luki siitä kohtia hyvin
tarkkaavasti; sitte hän alkoi puhella itsekseen: "Ei ole mitään
lain esittämää pääsyaukkoa -- ei ainoatakaan kiertelyn takaporttia
-- ei mitenkään. Jollei Glenvarlochin tiluksia lunasteta ennen kuin
puolipäivän hetki kajahtaa, omistaa loordi Dalgarno ne polkuhinnasta.
Kummallista, että hän vihdoin kykeni uhmaamaan suosijaansa ja
hankkimaan itselleen uhkean maaomaisuuden, jonka saamisella hän niin
kauvan viehätteli mahtavaa Buckinghamia. Eikö Andrew Skurliewhitter
saattaisi vetää häntä nenästä yhtä näpsästi? Hän on ollut suosijani
-- totta kyllä -- muttei enempää kuin Buckingham oli hänen; ja hän ei
voi olla suosijanani enää, sillä hän lähtee piammiten Skotlantiin.
Olen iloissani siitä -- minä vihaan häntä, ja pelkään häntä. Hän
tietää salaisuuksistani liian monta -- minä liian monta hänen. Mutta
ei -- ei -- ei -- minun ei tarvitse koskaan yrittää sitä, ei ole
mitään keinoja hänen voittamisekseen viekkaudessa. No, Willie, mitä
on kello?"

"Juuri löi yksitoista, sir."

"Mene pulpettisi ääreen ulkopuolelle, poju", käski kirjuri. "Mitä nyt
tehdä -- menetän vanhan jaarlin hyvät asiat ja -- mikä pahempi --
hänen poikansa kehnot keinottelut. Vanha Heriot tarkkaa liikeasioita
liian visusti, saadakseni enempää kuin viheliäiset tavalliset
palkkioni. Whitefrisiarsin homma oli tuottoisa, mutta se on käynyt
epävarmaksi siitä asti kun -- huh! -- mikä sai sen juuri nyt
mieleeni? Kykenen tuskin pitämään kynääni -- jos ihmiset näkisivät
minut tässä kunnossa! Willie", huusi hän pojalle, "pikarillinen
tislattua! Kas niin, nyt voisin katsoa silmiin paholaistakin."

Hän lausui viime sanat ääneen ja ihan oven luona, jonka äkkiä
avasi Richie Moniplies, mukanaan kaksi herrasmiestä, joita seurasi
kaksi kantajaa, sylissään rahapusseja. "Jos voitte katsoa silmiin
paholaista, master Skurliewhifter", sanoi Richie, "niin sitä vähemmin
kai käännätte selkäänne moniaalle rahasäkille, jotka olen ottanut
vapaudekseni tuoda teille. Saatana ja mammona ovat likeistä sukua."
Samassa järjestivät kantajat taakkansa lattialle.

"Minä -- minä", änkytti kummastunut kirjuri, "en voi arvata, mitä
tarkoitatte, sir".

"Olenhan vain tuonut teille lunastusrahat loordi Glenvarlochin
puolesta suoritukseksi eräästä hänen sukuperintöönsä otetusta
kiinnityksestä. Ja tässä tulevat parahiksi master Reginald Lowestoffe
ja eräs toinen kunniallinen lakikoulun herrasmies toimituksen
todistajiksi."

"Minä -- minä vähän arvelen", esteli kirjuri, "että määräaika on
mennyt umpeen".

"Suokaa anteeksi, herra kirjuri", sanoi Lowestoffe, "mutta te ette
häkäytä meitä -- kaupungin jokaisen torninkellon mukaan puuttuu vielä
kolme neljännestä puolipäivän hetkestä".

"Minun täytyy saada aikaa, hyvät herrat", muistutti Andrew,
"tarkastaakseni kullan lukumäärältään ja painoltaan".

"Tehkää työnne rauhassa, herra kirjuri", myönnytti Lowestoffe. "Me
olemme jo nähneet jokaisen pussin sisällön lasketuksi ja punnituksi
sekä sinetinneet ne. Tuossa ne ovat rivissä, kaksikymmentä luvultaan,
jokaisessa kolmesataa keltasirkkua -- me olemme todistamassa
maksutarjouksen laillisuutta."

"Hyvät herrat", virkkoi kirjuri, "vakuus kuuluu nyt mahtavalle
loordille. Älkäähän hätäilkö, kunnes lähetän hakemaan loordi
Dalgarnoa -- tai mieluummin juoksenkin häntä noutamassa itse."

Niin sanoen hän otti hattunsa, mutta Lowestoffe huusi: "Moniplies
veikkonen, pidä ovi kiinni, jos olet mies! Hän yrittää vain voittaa
aikaa. Suoraan puhuen, Andrew, jos tahdot, niin voit lähettää
hakemaan vaikka Lempoa, joka on mahtavin minun tuntemani herra,
mutta täältä sinä et hievahda ennen kuin olet vastannut esitykseemme
hylkäämällä tai hyväksymällä kunnollisesti tarjotut lunastusrahat.
Tuossa ne ovat -- ota tai jätä, miten mielit. Tiedän minä sen verran,
että laki on mahtavampi kuin yksikään herra Britanniassa -- sen olen
oppinut lakikoulussa, jollen mitään muuta. Ja pidä varasi, ettet
leikittele sen kanssa, jotta pitkät korvasi eivät typistyisi tuuman
vertaa, master Skurliewhitter."

"Ei, hyvät herrat, jos uhkaatte minua", sanoi kirjuri, "niin en voi
vastustaa pakoitusta".

"Ei uhkauksia -- ei ollenkaan, pikku Andrew", väitti Lowestoffe;
"pieni ystävällinen neuvo vain -- älä unohda, kunnon Andrew, että
minä olen nähnyt sinut Alsatiassa".

Sanaakaan vastaamatta istuutui kirjuri pöytänsä ääreen ja kirjoitti
asianmukaisen todistuksen tarjotusta maksusta.

"Minä otan vastaan rahat teidän puheenne perusteella, master
Lowestoffe", huomautti hän sitte. "Toivoakseni muistatte, että minä
en vaatinut punnitsemista enkä laskemista -- olen ollut höyli -- jos
on vajausta, niin se joutuu minun vahingokseni."

"Anna hänelle nenäpiuvi kultakolikolla, Richie", sanoi
lakikoululainen. "Ota paperit, ja nyt me lähdemmekin rempseästi
aterioimaan, tiedät minne."

"Jos minä saisin valita", tuumi Richie, "niin ei se tapahtuisi tuossa
ravintolan vietävässä; mutta kun asia on teidän määrättävissänne,
hyvät herrat, niin kustannan puolipäivällisen siellä, missä hyvänsä
te sen haluatte".

"Ravintolassa", sanoi toinen lakikoululainen.

"Beaujeulla", sanoi toinen; "se on Lontoon ainoa paikka hyville
viineille, ketterille juomanlaskijoille, hienoille herkuille ja --"

"Ja ylettömille maksuille", tokaisi Richie Moniplies. "Mutta kuten
jo sanoin, hyvät herrat, teillä on oikeus käskeä minua tässä
kohdassa, niin reimasti annettuanne minulle palveluksenne tässä
pikku liikeasiassa ilman muuta ehtoa kuin että panen toimeen pikku
kekkerit."

Haastelun loppuosa tapahtui kadulla, missä he heti jälkeenpäin
kohtasivat loordi Dalgarnon. Tämä näytti olevan kiireissään ja
kosketti hiukan hattuansa master Lowestoffelle, joka vastasi
tervehdykseen yhtä huolimattomasti ja asteli verkalleen eteenpäin
kumppaninsa kanssa, loordi Dalgarnon pysäyttäessä Richie Monipliesin
käskevällä viittauksella, jota kasvatuksen vaisti pakoitti
Monipliesin suutuksissaankin tottelemaan.

"Ketä sinä nyt seuraat, mies?" kysyi ylimys.

"Ketä vain edelleni osuu, mylord", vastasi Moniplies.

"Ei mitään nenäkkyyttä, heittiö -- tahdon tietää, vieläkö palvelet
Nigel Olifauntia?" sanoi Dalgarno.

"Olen jalon Glenvarlochin loordin ystävä", vastasi Moniplies
arvokkaasti.

"Aivan oikein", jatkoi loordi Dalgarno, "se jalo loordi on vaipunut
etsimään ystäviänsä lakeijain parista. Kuitenkin -- kuulehan --
kuitenkin, jos hän on samaa mieltä kuin viimeksi kohdatessamme, voit
huomauttaa hänelle, että minä huomenna kello neljältä ehtoopäivällä
ratsastan pohjoiseen päin Enfieldin ajopuiston läpi -- saattueeni
jää vähäiseksi, sillä aikomuksenani on lähettää matkueeni Barnetin
kautta. Olen päättänyt edetä hiljalleen metsän halki ja viipyä
tuokion Camletin kaivannolla -- hän tuntee paikan ja pitää sitä
eräisiin tarkoituksiin soveliaampana kuin hovipuistoa, jos hän on
muuta kuin alsatialainen rehentelijä. Hän on tietääkseni vapaalla
jalalla tai ainakin pääsee hetimiten irti. Jollei hän kohtaa minua
nimeämässäni paikassa, on hänen etsittävä minua Skotlannista, missä
hän tapaa minut isänsä sukukartanon ja tiluksien haltijana."

"Hm!" jupisi Richie; "siihen kauppaan tarvitaan kaksi".

Ajattelipa hän pilaakin niistä keinoista, joilla tiesi tekevänsä
tyhjiksi loordi Dalgarnon aikeet, mutta nuoren aatelismiehen silmissä
kuvastui sellaista tuimaa ja vaarallista kiihtymystä, että se sai
Richien varovaisuuden kerrankin pitämään kurissa hänen sukkeluuttaan,
joten hän vastasi vain:

"Jumala suokoon teille paljon hupia uudesta saannoksestanne -- jahka
sen saatte. Asianne toimitan herralleni -- sikäli", lisäsi hän
itsekseen, "että hän ei ikinä kuule sanaakaan siitä Richieltä. Minä
en ole mies laittamaan häntä sellaiseen uhkapeliin."

Loordi Dalgarno tähysti häntä terävästi tovin ikäänkuin tajutakseen,
mikä oli tarkoituksena sillä kuivakiskoisen ivallisella sävyllä, jota
Richien pelkäilystä huolimatta ilmeni hänen vastauksessaan, mutta
heilautti sitte kättään hänen lähteäkseen edelleen. Itse asteli hän
hitaasti toisaanne, kunnes kolmikko oli kadonnut näkyvistä, mutta
pyörsi sitte nopein askelin kirjurin ovelle, jonka oli sivuuttanut
kävelyllään, koputti ja pääsi sisälle.

Loordi Dalgarno tapasi lainpalvelijan yhä seisomassa rahapussien
edessä, ja hänen terävää katsettaan ei välttänyt, että Skurliewhitter
oli hämillään ja säikähdyksissään hänen lähestyessään.

"Mitä nyt, mies", sanoi hän, "mitä! eikö sinulla ole ainoatakaan
öljytyn onnittelun sanaa minulle auvoisen avioliittoni johdosta?
-- eikö vähäisintäkään järkevää lohdutusta hovihäväistykseni
kestämiseksi? Tai onko minun katsannollani, kun olen aisankannattaja
ja hyljätty suosikki, samat ominaisuudet kuin sai Gorgon pää,
_turbatae Palladis arma_, kuten hänen majesteettinsa saattaisi sanoa?"

"Mylord, minua ilahuttaa -- mylord, minua surettaa", sopersi vapiseva
kirjuri; hän tunsi loordi Dalgarnon äkkipikaisuuden ja pelkäsi sen
ilmoituksen seurauksia, joka hänen oli tehtävä vieraalleen.

"Ilahuttaa ja surettaa!" toisti loordi Dalgarno. "Siinäpä vasta
ristituuli puhaltaa. Kuulehan, sinä ruumiillistettu varkaus -- jos
sinua surettaa, että minut on pantu kannattamaan aisaa, niin muista
kannattelevani vain omaani, heittiö -- hänen poskissaan on liian
vähän verta hänen voidakseen olla joutunut harhaan muualla. No,
minä kannan sarvekkaan kunniani parhaani mukaan -- kulta saa sen
kirkastaa; ja mitä häpeääni tulee, niin se pitää koston sulostuttaa.
Niin, koston -- ja tuolta kajahtaakin se onnekas hetki!"

Ja Pyhän Dunstanin tornista kiiri maailmalle puolipäivän hetken
julistus. "Hyvin mäikytetty, te uljaat vasarat!" riemuitsi loordi
Dalgarno. "Glenvarlochin kartano ja tilukset ovat sortuneet noiden
moikuvien iskujen alle. Jos vain teräkseni huomenna osoittautuu yhtä
kunnolliseksi kuin teidän rautakolkkareenne tänään, niin ei maaton
loordi-parka joudu suurestikaan kaipaamaan, mitä teidän äppäyksenne
on häneltä riistänyt. Paperit -- paperit, tolvana! Huomenna lähden
Pohjolaan, hei! Neljältä ehtoopäivällä on minun oltava Camletin
kaivannolla Enfieldin ajopuistossa. Tänä iltana lähtee jo enin osa
saattuettani taipaleelle. Paperit! Tänne, joutuin."

"Mylord, ne -- ne Glenvarlochin kiinnekirjat -- niitä -- niitä ei
minulla ole."

"Eikö ole!" sanoi loordi Dalgarno. "Oletko lähettänyt ne asuntooni,
älliö? Enkö sanonut tulevani tänne? Mitä tarkoitat viittilöimällä
noihin rahoihin? Mitä konnuutta olet hiiden takia tehnyt? Erä on
liian suuri ollakseen rehellisesti ansaittu."

"Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten", vastasi kirjuri ahdistunein
mielin. "Se kulta on omanne. Se on -- se on --"

"Eihän lunastussumma Glenvarlochin omaisuudesta!" ärjäisi Dalgarno.
"Älä uskalla sanoa sen olevan, taikka minä heti paikalla lähetän
saivartelevan sielusi matkalle viheliäisestä raadostasi!" Ja hän
tarttui kirjuria kaulukseen ja ravisteli häntä niin kiivaasti, että
se repesi irti uumatakista.

"Mylord, minun täytyy huutaa apua", sopersi tutiseva ilkiö, joka
sillä hetkellä tunsi kaikkea kuolontuskan katkeruutta. "Se oli lain
toimenpide eikä minun. Mitä saatoin minä tehdä?"

"Kysytkö sitä? No, senkin nuhiseva kadotuksen kuvatus, olivatko
kaikki valasi, temppusi ja valheesi lopussa? Vai katsotko itsesi
liian hyväksi käyttämään niitä minun palveluksessani? Sinun olisi
pitänyt vääristellä, luihuilla, muuttaa musta valkeaksi mieluummin
kuin seistä minun ja kostoni välissä! Mutta pane mieleesi", hän
pitkitti, "että minä tiedän tepposistasi enemmän kuin tarvitaan
joutuaksesi hirteen. Rivi minulta prokuraattorille, niin olet
mennyttä miestä."

"Mitä tahtoisitte minun tekevän, mylord?" änkkäsi kirjuri. "Yritän
kaikkea mihin taito ja laki kykenee."

"Kas, joko käännyt? Tee se, tai sure henkeäsi!" sanoi loordi; "ja
muista, että minä en milloinkaan syö sanaani. Pidä siis tuo kirottu
kulta", hän jatkoi. "Taikka maltas, en luotakaan sinuun -- lähetä
minulle nuo pussit hetimiten asuntooni. Lähden kuitenkin Skotlantiin,
ja lujalle ottaa, jollen minä pidä hallussani Glenvarlochin linnaa
sen omistajaa vastaan niillä varustuksilla, jotka hän on minulle itse
toimittanut. Olet valmis palvelemaan minua?"

Kirjuri vakuutti tottelevansa sokeasti.

"Muista siis, että määrähetki oli mennyt umpeen ennen kuin maksua
tarjottiin -- ja pidä huolta siitä, että sinulla on hyvämuistisia
miehiä sen seikan todistajiksi."

"Mitäs, mylord, teen minä enemmänkin", lupasi Andrew elpyen;
"minä näytän toteen, että loordi Glenvarlochin ystävät uhkailivat
minua, ärhennellen edessäni paljastetuin miekoin. Luuliko teidän
ylhäisyytenne minua niin kiittämättömäksi, että olisin sallinut
heidän tuottaa vahinkoa teidän ylhäisyydellenne, jolleivät he olisi
miekankärjellä tähdänneet kurkkuani?"

"Kylliksi sanottu", vastasi Dalgarno; "sinä olet kunnossa -- muista
pysyäkin, jos tahdot välttää raivostustani. Minä jätän paashini
alikertaan -- hanki kantajia ja anna heidän heti tuoda perässäni
kultapussit."

Niin sanoen läksi loordi Dalgarno kirjurin asunnosta.

Lähetettyään apuripoikansa hankkimaan luotettavia kantajia rahojen
kuljettamiseen jäi Skurliewhitter apeassa yksinäisyydessään
mietiskelemään, millä keinoin hän pääsisi vapautumaan
kostonhaluisesta ja pahaluontoisesta aatelismiehestä, joka oli
vaarallisesti tutustunut hänen asioihinsa ja kykeni paljastamaan
hänet siten, että seurauksena olisi ehdoton hukka. Hän oli
tosin suostunut nopeasti hahmoiteltuun suunnitelmaan lunastetun
sukuomaisuuden anastamiseksi, mutta hänen kokemuksensa osoitti
ennakolta, että tämä yritys oli mahdoton; toiselta puolen ei hän
voinut ajatella loordi Dalgarnon pettyneen kiukun seurauksia,
tuntematta järkyttelevää pelkoa kurjassa sielussaan. Olla
tuhlaavaisen nuoren loordin vallassa sekä hänen oikkujensa ja
kiristystensä pinteessä, juuri kun hänen uutteruutensa oli luonut
pohjan tulevaiselle menestykselle -- se oli julmin kolttonen, mitä
kohtalo olisi voinut tehdä alottelevalle koronkiskurille.

Kirjurin ollessa syventyneenä näihin tuskallisiin aavistuksiin
koputti joku huoneen ovelle, ja sisälle kutsuttuna ilmestyi hän
verhoutuneena karkeaan leikkaamattomasta Wiltshiren verasta tehtyyn
ratsastusviittaan, joka oli kiinnitetty leveällä nahkavyöllä ja
messinkisoljella, kuten silloin oli yleensä tapana kalakauppiailla
ja maamiehillä. Skurliewhitter luuli näkevänsä maalta tulleen
neuvonkysyjän, josta saattoi olla hyötyä, ja hän oli jo avannut
suunsa pyytääkseen tulijaa istuutumaan, kun vieras heitti taaksepäin
karvakankaisen säpsänsä, jonka oli vetänyt kasvoilleen, ja näytti
kirjurille piirteet, jotka olivat hyvin painuneet tämän muistiin,
mutta olivat aina pökerryttää hänet tainnuksiin.

"Tekö siinä?" sanoi hän heikosti, kun vieras käänsi säpsän jälleen
suojakseen.

"Enpä muukaan", vastasi tulija.

    "Sä pergamenttipoika, mustetolpon
    ja juttusalkun juuress' syntynyt,
    taatokses sulkaa sano, mustett' äidiks,
    veljekses vahaa, hiekkaa siskoksesi
    ja kelpo kaakinpuuta serkkuseksi --
    mua nouse palvomaan jo, parempaasi!"

"Ettekö vieläkään ole maalla", hätäili kirjuri, "kaikkien varoitusten
jälkeen? Älkää luulko, että tuo karjakauppiaan viitta pelastaa teitä,
kapteeni -- taikka nuo otteenne kaiken maailman näytelmistä."

"Kas, mitä minun pitäisi tehdä?" vastasi kapteeni. "Tahtoisitko minun
näkevän nälkää? Jos minun on lennähdettävä tieheni, niin pitää sinun
varata minulle siiviksi joitakuita höyheniä. Kai sinulta liikenee."

"Teillä oli jo varat -- saitte kymmenen kolikkoa. Mihin ovat ne
joutuneet?"

"Menneet", selitti kapteeni Colepepper. "Menneet, siitä viisi minne
-- teki mieleni puraista ja osuinkin itse koukkuun, siinä kaikki.
Taisi käteni vapista ajatellessani toissayön työtä, sillä minä
pyöräyttelin kuutioita kömpelösti kuin sylivauva."

"Ja te olette siis menettänyt kaikki? No, ottakaa nämä ja menkää",
sanoi kirjuri.

"Mitä, kaksi vaivaista kolikkoa! Perhana sinun anteliaisuutesi
palkitkoon! Mutta muista olevasi pelissä yhtä pitkällä kuin minäkin."

"En maar, kautta taivaan!" kielsi kirjuri. "Minä vain ajattelin
keventää ukolta joitakuita papereita ja pikkusen kultaa, ja te veitte
häneltä hengen."

"Jos hän olisi elossa", vastasi Colepepper, "niin hän olisi
mieluummin menettänyt sen kuin rahansa. Mutta se ei ole kysymyksenä,
Skurliewhitter -- sinä avasit ikkunan salasalvat, käydessäsi hänen
luonaan joillakin asioilla päivää ennen hänen kuolemaansa. Ole siis
varma siitä, että jos minut napataan, en killu yksinäni. Vahinko,
että Jack Hempsfield on vainajana, tärvellen vanhan laulunpätkän:

    "'Ja kolme on meitä reilua poikaa,
    ja elämä on meitillä hauskaa,
    ilo nuottina virressä, kunnes me hirressä
    sätkimme jotta se nauskaa.'"

"Jumalan tähden, olkaa hiljempaa", varoitti kirjuri; "nytkö ja
täälläkö teidän sopii rämäytellä yöllisiä renkutuksianne? Mutta minkä
verran tarvitsisitte? Olen nyt hyvinkin huonoissa varoissa, sanon."

"Sanot sitte valeen", huomautti pukari, "valeen yhtä pitkän kuin
leveänkin. Kuinkako paljon tarvitsisin? No, yksi noista pusseista
riittää ensi hätään."

"Vannon teille, että nuo rahapussit eivät ole minun käytettävissäni."

"Kenties eivät rehellisesti", myönsi kapteeni, "mutta se ei tee
suurtakaan eroa meidän keskemme".

"Vannon teille", jatkoi kirjuri, "että ne eivät ole mitenkään
käytettävissäni. Ne on luovutettu haltuuni tarkoin luettuina, ja
minun on maksettava ne loordi Dalgarnolle, jonka poika odottaa
alikerrassa, ja minä en voisi kehveltää niistä kolikkoakaan,
joutumattani kiinnioton vaaraan."

"Etkö voi lykätä luovutusta tuonnemmaksi?" kysyi rosvo, jonka leveä
koura vielä hypisteli yhtä pussia niinkuin olisivat hänen sormensa
pyrkineet väkisinkin tarttumaan siihen.

"Mahdotonta", vakuutti kirjuri; "hän lähtee matkalle Skotlantiin
huomenna".

"Vai niin!" virkahti pukari tovin mietittyään. "Ratsastaako hän
pohjoiseen tuollaisin aartein?"

"Hänellä on hyvä saattue", lisäsi kirjuri; "mutta kuitenkin --"

"Mutta kuitenkin -- mitä?" tiedusti rosvo.

"Ei, en tarkoittanut mitään", peruutti kirjuri.

"Tarkoitit vainkin -- sinulla oli vainua jostakin hyvästä asiasta",
väitti Colepepper; "minä näin sinun pysähtyvän kuin lintukoira. Sinä
tahdot hiiskua niin vähän ja antaa niin varman merkin kuin hyvin
harjoitettu luppakorva."

"Aioin vain mainita, kapteeni, että hänen palvelijansa menevät
Barnetin kautta ja hän itse paashinsa kanssa Enfieldin ajopuiston
läpi. Hiljakseen sanoi ratsastavansakin."

"Ahaa! Ymmärränpä yskän, poikaseni!"

"Ja lepäävänsä", jatkoi kirjuri, -- "lepäävänsä tovin Camletin
kaivannolla".

"Kas, tämä on parempaa kuin kukkotappelu!" ihastui kapteeni.

"En käsitä, mitä etua teillä siitä on, kapteeni", sanoi kirjuri.
"Mutta nopeasti he eivät voikaan ratsastaa, sillä paashi kulkee
kuormahevosella, joka saa kantaakseen kaiken tuon painon", viitaten
rahapusseihin. "Loordi Dalgarno pitää tarkoin silmällä maallista
hyvyyttä."

"Se hevonen on kiitollinen niille, jotka voivat keventää sen
taakkaa", virkkoi rosvo, "ja lempo soikoon, sitä vastaan voidaan
tulla. Hänellä on vielä se sama paashi -- se Lutin -- se viksari?
No, se poika on minulle ennenkin toimittanut riistaa. Saan
samalla kostetuksikin, sillä minulla on hänelle kaunaa vanhastaan
ravintolasta. Annas olla -- Musta Feltham ja Dick Shakebag -- me
tarvitsemme neljännen -- mieleni tekee olla varma, ja saaliissa
on jakamista, siitä puhumattakaan, mitä saan heiltä peijatuksi.
No, kirjuri, lainaa minulle vielä kaksi kolikkoa. Uljaasti tehty
-- jalosti lahjoitettu! Hyvästi vain." Ja vetäen viitan tiukemmin
ympärilleen hän meni matkoihinsa.

Vieraansa poistuttua väänteli kirjuri käsiään ja huudahti: "Lisää
verta -- lisää verta! Luulin päässeeni jo sellaisesta, mutta tällä
kertaa ei vika ollut minun -- ei ollenkaan -- ja minä saan kaiken
hyödynkin. Jos tuo roisto kaatuu, niin hän herkeää nykimästä
kukkaronnauhojani, ja jos loordi Dalgarno kuolee -- kuten on
luultavinta, sillä vaikka tämä mies pelkää kylmää terästä kuin
velallinen karhuajaa, on hän kuolettava ampuja pensaan takaa --
silloin minä olen tuhansin tavoin turvassa -- turvassa."

Mielellämme laskemme esiripun hänen ja mietteittensä eteen.



35. LUKU.

Vincentin epätoivo.


Ystävämme Richie Moniplies oli kestinnyt lakikoululaisia eräässä
yksityisessä huoneessa Beaujeulla, missä häntä saattoi pitää
hyvänä seurana, sillä hän oli vaihtanut palvelijan viitan ja
nutun vakavaan, mutta sievään ajanmukaiseen pukuun, joskin tämä
olisi paremmin sopinut vanhemmalle miehelle kuin hän oli. Hän oli
ehdottomasti kieltäytynyt esiintymästä ravintolapuolella, jonne
hänen kumppaninsa olivat kovin halukkaat kärttämään häntä, sillä
luonnollisesti teki tuollaisten veitikkain hiukan mieli huvitella
sivistymättömän ja yksivakaisen skotlantilaisen kustannuksella,
puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että häneltä oli lypsettävissä
joitakuita kolikoita, joita hän näytti hankkineen tuntuvasti. Mutta
alituiseen täytetyt sektimitatkaan, joissa pienet kirkkaat hituset
säihkyivät kuin tomuhiukkaset auringon säteissä, eivät vähääkään
tehonneet Richien käsityksiin säädyllisyydestä. Hän pysyi vakavana
kuin tuomari, vaikka joikin kuin kala osittain omasta luontaisesta
taipumuksestaan kelpo nesteen nauttimiseen ja osittain ollakseen
toverillinen vieraitansa kohtaan. Kun viini alkoi hiukan enemmän
elvyttää heidän mieltänsä, väsyi kenties master Lowestoffe Richien
oikkuihin, sillä tämä alkoi käydä vielä jäykemmän vastustelevaksi ja
opettavaiseksi kuin kekkeriensä alkuhetkinä, ja ehdotti ystävälleen,
että kemut lopetettaisiin heidän yhtyäkseen pelaajiin.

Tarjoilija siis kutsuttiin saapuville, ja Richie suoritti seurueen
laskun, jalomielisesti palkiten palveluskuntaakin ja saaden
siitä osakseen monia kumarruksia ja vakuutuksia: "Sydämellisesti
tervetulleita vastakin, hyvät herrat."

"Minua murehduttaa, että erkanemme näin pian", virkkoi Richie
kumppaneilleen. "Olisin suonut teidän tyhjentävän vielä neljänneksen
ennen lähtöänne tai viipyvän nauttimaan pikku illallisen tapaisen
ja lasillisen renskaa. Kiitän teitä kuitenkin siitä, että olette
näin pitkälle kunnioittaneet vaatimatonta ajanviettoani, ja toivotan
teille onnea omilla laduillanne, sillä ravintola ei ole ollut eikä
vastakaan ole minun elementtinäni."

"Hyvästi vain sitte", toivotti Lowestoffe, "tarkkatuntoinen ja
järkevä master Moniplies. Olkoon sinulla pian toinen kiinnitys
lunastettavana, ja suotakoon minun olla mukana todistamassa, ja
esiintyköön kelpo toverillisuutesi taas yhtä sydämellisenä kuin
tänäkin päivänä."

"Ei, hyvät herrat, tuon te sanotte vain hyväntahtoisuudestanne --
mutta jos tahtoisitte kuulla minun lausuvan joitakuita kehoituksen
sanoja tästä ilkeästä ravintolasta --"

"Säästä luentosi, arvoisa Richie", keskeytti Lowestoffe, "kunnes
olen menettänyt kaikki rahani", samalla näyttäen jokseenkin täyttä
kukkaroa, "ja silloin saattaa opetuksillasi olla jonkun verran
vaikutusta".

"Ja säästä minun osuuteni siitä, Richie", virkkoi toinen
lakikoululainen, vuorostaan näyttäen melkein tyhjää kukkaroa, "kunnes
tämä on taas täysi, ja silloin lupaan kuunnella sinua jokseenkin
kärsivällisesti".

"Niin, niin, te eleksijät", sanoi Richie, "täydet ja tyhjät menevät
saman tien, ja se taival on harmaa -- mutta vielä tulee aika".

"Ei, se on jo tullut", huomautti Lowestoffe; "pelipöytä on
järjestetty esille. Koska kivenkovaan kieltäydyt tulemasta mukaan,
niin jääös hyvästi, Richie."

"Hyvästi, hyvät herrat", vastasi Richie ja läksi talosta, johon he
olivat palanneet.

Moniplies ei ollut montakaan askelta ovelta, kun häntä vastaan
töyttäsi henkilö, jota hän peluuta, ravintoloita ja ajantapoja
mietiskellessään ei ollut havainnut ja joka oli puolestaan ollut yhtä
tarkkaamaton. Kun Richie tahtoi tietää, tarkoittiko vieras "mitään
hämäystä", vastasi tämä kiroamalla Skotlantia ja kaikkea siihen
kuuluvaa. Vähemmänkin ponteva moite hänen maastansa olisi milloin
hyvänsä ärsyttänyt Richietä, mutta se kiukutti häntä erityisesti nyt,
kun hänellä oli päässään kelpo annos kanarinviiniä ja parempaakin.
Hän oli antamaisillaan hyvin järeän vastauksen ja säestämäisillään
sanojansa teolla, kun vastustajansa lähempi näkeminen muutti hänen
tarkoituksensa.

"Te olette juuri se miekkonen", virkkoi Richie, "jota olen maailmassa
enimmin halunnut tavata".

"Ja te", ärähti vieras, "kuten kuka tahansa muukin Skotlannin
mierolainen, olette viho viimeinen, mitä kuunaan tahtoisin nähdä.
Te skotlantilaiset olette aina liukaskielisiä ja petollisia, ja
rehellinen mies ei voi menestyä silmänkantaman päässä teistä."

"Mitä köyhyyteemme tulee, veikkonen", vastasi Richie, "niin sen laita
on miten taivas näkee hyväksi; mutta petollisuutemme suhteen tahdon
todistaa teille, että skotlantilaisella on yhtä uskollinen ja aulis
sydän ystäväänsä kohtaan kuin on koskaan sykkinyt englantilaisessa
ihokkaassa".

"Siitä en minä vähääkään välitä", tuumi teikari. "Antakaa minun
mennä -- miksi pitelette kiinni viitastani? Antakaa minun mennä, tai
työnnän teidät katuojaan."

"Luullakseni voisin antaa teille anteeksi, sillä te teitte
minulle kerran hyvän palveluksen, nostamalla minut siitä", sanoi
skotlantilainen.

"Kuivettukoot sitte sormeni, jos sen tein", sadatti vieras. "Soisin
koko maanne viruvan siinä teidän kanssanne ja taivaan kirouksen
kohtaavan jokaista, joka auttaisi niitä nousemaan! Miksi asetutte
tielleni?" lisäsi hän tuimasti.

"Syystä että se on paha, master Jenkin", vastasi Richie. "Ei,
älkää hätkähtäkö, mies -- näette olevanne tunnettu. Hyväinen aika,
että kunniallisen miehen poika joutuukaan säpsähtämään kuullessaan
puhuteltavan itseänsä omalla nimellään!"

Jenkin löi rajusti otsaansa nyrkillään. "No, no", tyynnytteli Richie,
"tuollainen kiihtymys on hyödytön. Sanokaa minulle, minne olette
menossa?"

"Hornaan!" vastasi Jin Vin.

"Se on musta paikka, jos puhutte kirjaimellisesti", haastoi Richie;
"mutta jos vertauskuvallisesti, niin tässä isossa kaupungissa on
pahempiakin paikkoja kuin Lempolakrouvi, ja enpä pidä väliä, vaikka
lähdenkin sinne teidän kanssanne ja kustannan maistellaksemme
mitallisen hehkusektiä -- se täydentää mukavasti vatsani pohjalastin,
sieväksi aluseksi kylmälle kananpaistille".

"Minä pyydän kauniisti, että annatte minun mennä", sanoi Jenkin.
"Tarkoituksenne saattaa olla ystävällinen, ja minä toivon, ettette
joudu kokemaan mitään vahinkoa minun kädestäni; mutta minä olen sillä
päällä, että siitä on vaaraa itselleni ja muille."

"Otan sen vaaran vastuulleni", lausui skotlantilainen, "jos vain
tulette kanssani, ja täällä on mukava paikka lähempänä kuin Lempola,
joka onkin pahaenteisen poutainen nimi kapakalle. Tämä toinen,
Pyhän Andreaksen majatalo, on rauhallinen kohtauspaikka, jossa minä
olen tuolloin tällöin kumonnut naukun, silloin kun asuin lakikoulun
lähellä loordi Glenvarlochin kanssa. Mikä perhana miestä vaivaakaan,
kun ihan poukkosi koholle ja melkein tuuperrutti itsensä ja minut
hevoskadulle?"

"Älkää mainitko minulle sen petollisen skotlantilaisen nimeä",
kivahti Jin Vin, "jollette tahdo tehdä minua hulluksi! Olin
onnellinen ennen kuin näin hänet -- hän on ollut aiheena kaikkeen
pahaan, mikä on minua kohdannut -- hän on tehnyt minusta rikollisen
ja mielipuolen!"

"Jos olette rikollinen", sanoi Richie, "niin olette kohdannut
oikeudenpalvelijan -- jos olette järjiltänne, niin rupean minä
kaitsijaksi; mutta hellävaraisesti hoidan kumpaa tahansa virkaa.
Katsokaas, hyvä ystävä, siitä samaisesta loordista väitetään jos
jotakin yhtä perätöntä kuin ovat Muhametin hupsutukset. Pahin,
mitä hänestä voidaan syyllä sanoa, on se, että hän ei ole aina
niin luontuvainen hyviin neuvoihin kuin toivoisin hänen, teidän ja
jokaisen nuoren miehen olevan. Tulkaa kanssani -- tulkaahan nyt,
ja jos pikku erä rahaa ja melkoinen määrä hyvää ohjausta kykenee
huojentamaan tarpeitanne, niin en voi sanoa muuta kuin että teillä
on ollut hyvä onni, kohdatessanne miehen, joka kykenee antamaan
kumpaistakin ja on varsin halukas tekemään ne palvelukset teille."

Skotlantilaisen itsepintaisuus pääsi voitolle Vincentin juroudesta;
tämä olikin kiihdyksissään kykenemätön ajattelemaan puolestansa,
joten hän sitä helpommin taipui toisen esityksiin. Hän antoi
laahata itsensä pieneen majataloon, jota Richie oli suosittanut, ja
siellä he pian istuivat kodikkaassa komerossa, edessään höyryävä
ruukullinen kiehautettua sektiä ja röykkiö sokeria. Piippuja ja
tupakkaa tuotiin myös, mutta niitä käytti ainoastaan Richie, joka
oli hiljakkoin omaksunut sen tavan, koska se muka melkoisesti lisäsi
hänen sävynsä vakavuutta ja tärkeyttä sekä ikäänkuin antoi lievää ja
mieluisaa säestystä hänen kieleltään laukeaville viisauden sanoille.
Heidän täytettyään lasinsa ja tyhjennettyään ne ääneti toisti
Richie kysymyksen, minne hänen vieraansa oli menossa, kun he noin
onnellisesti tapasivat toisensa.

"Sanoin jo teille", selitti Jenkin, "että olin menossa kadotukseen
-- tarkoitan pelihuoneeseen. Olen päättänyt uskaltaa nämä pari kolme
kultakolikkoa yrittääkseni saada kokoon sen verran kuin tarvitaan
matkani maksuksi kapteeni Sharkerin laivassa Gravesendistä Amerikaan
-- ja niin sitä mentäisiin! Kohtasin jo yhden paholaisen tielläni,
joka tahtoi kiusata minua luopumaan aikeestani, mutta minä häädin sen
luotani -- te saatatte hyvinkin olla toinen. Mitä kadotuksen astetta
ehdotatte te minulle", lisäsi hän nurjamielisesti, "ja mikä on sen
hintana?"

"Minun täytyy ilmoittaa teille", vastasi Richie, "että minä en tee
kauppoja sellaisilla tavaroilla, en ostajana enkä myyjänä. Mutta
jos rehellisesti kerrotte minulle pulanne syyn, niin teen voitavani
auttaakseni teitä selville siitä -- olematta kuitenkaan ylenpalttinen
lupauksissani, ennen kuin tunnen jutun, niinkuin oppinut lääkäri
antaa neuvonsa vasta sitte kun on tutkinut taudin laatua."

"Kellään ei ole mitään tekemistä asiaini kanssa", sanoi poika-parka,
ja laskien käsivartensa ristikkäin pöydälle hän painoi päänsä niiden
varaan juron apeana kuin liiallisesti sälytetty lamaeläin, kun se
epätoivoissaan heittäytyy maahan kuolemaan.

Kuten useimmat ihmiset, joilla on suotuisa mielipide itsestään,
piti Richard Moniplieskin lohduttajan tehtävästä, joka osoitti
hänen ylemmyyttään -- sillä sen aseman saa ehdottomasti ainakin
hetkellisesti lohduttaja kovaosaisen suhteen -- samalla kun hän
pääsi siten tyydyttämään puheliaisuuttansa. Hän rankaisi onnetonta
katujaa armottoman pitkällä saarnalla, joka oli täpösen täynnä
tuollaisessa tilaisuudessa tavallisia puheenaineita, selitellen
inhimillisten asiain vaihtelevaisuutta, kärsivällisyyden erinomaisia
etuja kovan onnen kohdatessa, hyödyttömän murehtimisen hupsuutta,
paremman varovaisuuden välttämättömyyttä vastaisen varalle, lisänä
muutamia lieviä nuhteita menneisyydestä, lannistaakseen neuvottavansa
uppiniskaisuutta hapolla niinkuin Hannibal käytti etikkaa halkoessaan
tietänsä kallioiden läpi. Ihmisluonteen mukaista ei ollut tällaisen
jokapäiväisyyksien tulvan sietäminen äänettömänä, ja Jin Vin lopulta
joko halusi tyrehdyttää sanojen vaon, joka siten solui ehtymättömänä
hänen korvaansa vastoin omaa järkeä, taikka luotti Richien ystävyyden
vakuutuksiin, joita onnettomat Fieldingin mukaan ovat aina kovin
auliit uskomaan -- tai kenties hän vain tunsi pakkoa surujensa
purkamiseen sanoina. Hän kohotti päänsä ja käänsi punaiset ja
turvottuneet silmänsä Richieen:

"Helkkarissa, mies, pitäkää vain kitanne kiinni, niin kuulette koko
jutun -- ja sitten en teiltä muuta pyydä kuin että lyömme kättä ja
eroamme. Se Margaret Ramsay -- olettehan nähnyt hänet, mies?"

"Kerran", sanoi Richie, "mestari George Heriotin luona
Lombard-kadulla -- minä olin huoneessa heidän syödessään päivällistä".

"Aivan oikein, te autoitte lautasien vaihdossa, nyt muistankin",
sanoi Jin Vin. "No, tuo samainen sievä tyttö -- ja minä väitän hänet
sievimmäksi Paavalin ja Barin välillä -- hän on menossa naimisiin
teidän loordi Glenvarlochinne kanssa, hitto sen heiskaleen periköön!"

"Se on mahdotonta", väitti Richie; "tuo on sulaa hulluutta, mies --
teistä kaupunginpojista tehdään huhtikuun hupsuja vuoden jokaisena
kuukautena. Glenvarlochin loordiko ottaisi lontoolaisen käsityöläisen
tyttären! Yhtä helposti uskoisin suuren John-saarnaajamme vievän
vihille juutalaisen kamasaksan perijättären."

"Kuulkaas, veikkonen", varoitti Jin Vin, "minä en salli kenenkään
puhua halveksivasti kaupunkilaisista, niin pulassa kuin olenkin".

"Suokaa anteeksi, mies -- en tarkoittanut pahastuttaa", pyysi Richie;
"mutta mitä siihen naimiskauppaan tulee, niin se on kerrassaan
mahdoton juttu".

"Se juttu kuitenkin toteutuu, sillä herttualla ja prinssillä ja
niillä kaikilla on sormi siinä pelissä, ja erittäinkin vanhalla
kuninkaan hupelolla, joka selvittelee tytön olevan suurtakin sukua
omassa maassansa, niinkuin kaikki skotlantilaiset ovat olevinaan,
tiedättehän."

"Master Vincent, jollette olisi tuskaannuksissanne", huomautti
lohduttaja vuorostaan loukkaantuneena, "en ottaisi kuullakseni
kansallisuuteni pilkkaamista".

Onnettomuuden katkeroittama nuorukainen pyysi nyt vuorostaan
anteeksi, "mutta totta on", vakuutti hän, "että kuningas sanoo Peggie
Ramsayn olevan jollakin etäisellä tavalla aatelinen ja että hän on
osoittanut suurta harrastusta tätä avioliittoa kohtaan juoksennellen
ympärinsä kuin vanha koirashanhi kotkottaen Peggiestä aina siitä
saakka kun näki hänet housuissa ja ihokkaassa -- eikä ihmekään",
lisäsi Vin-parka syvään huoaten.

"Tämä saattaa kaikki olla totta", myönsi nyt Richie, "vaikka se
kuulostaa kummalta minun korvissani. Mutta, mies, te ette saisi puhua
pahaa arvohenkilöistä -- älkää sadatelko kuningasta, Jenkin, älkää
makuuhuoneessannekaan -- kiviseinilläkin on korvat -- kukaan ei voi
sitä tietää paremmin kuin minä."

"Minä en sadattele sitä hupsua ukkoa", tuumi Jenkin, "mutta soisin
minä heidän rehkivän hiukan säyseämmin. Jos he saisivat nähdäkseen
aukealla kentällä kolmekymmentätuhatta sellaista peitsimiestä
kuin minä olen nähnyt tykkiväen harjoitusradalla, niin ei heidän
pitkätukkaisista hovilaisistaan luullakseni lähtisi suurtakaan apua."

"Mitäs joutavia, mies", sanoi Richie; "muistakaa, mistä Stuartit
tulivat, älkääkä luulko, että teiltäkään puuttuisi keihäitä tai
kaksiteräisiä lyömämiekkoja. Mutta jättäen sellaiset asiat, joista on
vaarallinen haastella, kysyn vielä kerran, mikä on teidän osuutenne
koko tuossa jutussa."

"Mikäkö on?" vastasi Jenkin. "No, enkö minä ole valinnut Peggie
Ramsayta sydämeni rakastetuksi siitä päivästä asti, jona tulin hänen
isänsä liikkeeseen? Ja enkö ole kanniskellut hänen päällyskenkiään
ja käyntikenkiään kolmen vuoden aikana ja kuljettanut hänen
rukouskirjaansa kirkkoon ja harjannut pielusta hänen polvistuakseen
sille, ja onko hän milloinkaan hyljännyt palveluksiani?"

"Sellaiseen en näe olleen mitään syytä", arveli Richie, "jos vain
tuollaisiin pikku tehtäviin tarjouduitte. Voi, mies, on vain harvoja
-- varsin harvoja sekä hupsujen että viisaitten joukossa, jotka
osaavat ohjata naista."

"No, enkö minä palvellut häntä oman vapauteni vaarantaen ja ollen
hyvin vähällä panna henkenikin alttiiksi? Eikö hän -- ei, hän se
ei sentään ollut, vaan tuo kirottu akka, jonka hän sai muokkaamaan
minua -- eikö tämä houkutellut minua hupsun tavoin tekeytymään
soutumieheksi mokomankin loordin auttamiseksi Skotlantiin? Ja eikö
se vietävä kieltäytynyt rauhallisesti lähtemästä Gravesendissä
odottavaan laivaan, laverrellen ja rehennellen ja pistoolejansa
näytellen, ja pannut minua laskemaan hänet maihin Greenwichissä,
missä hän joillakin pöyhistelevillä metkuillaan toimitti sekä itsensä
että minut Toweriin?"

"Vai niin!" huudahti Richie, ja hänen katseensa sai tavallista
suurempaa viisautta; "te siis olitte se vihreänuttuinen ruuhimies,
joka souti loordi Glenvarlochin alas virtaa?"

"Sitä hullumpi olin, kun en liottanut häntä Thamesissa", vastasi
Jenkin. "Ja minä olin se poika, joka en suostunut tunnustamaan
sanaakaan siitä, kuka tai mikä minä olin, vaikka he uhkasivat panna
minut syleilemään Exeterin herttuan tytärtä."

"Kuka hän on, mies?" kummeksui Richie. "Jo täytyy hänen olla aika
kuvatus, jos niin pahasti pelkäät häntä, vaikka hän vielä on niin
korkeata sukuakin."

"Tarkoitan kiristyspuita -- piinapenkkiä, mies", selitti Jenkin.
"Missä olette te kasvanut, kun ette ole koskaan kuullut Exeterin
herttuan tyttärestä? Mutta kaikki Englannin herttuat ja herttuattaret
eivät olisi voineet saada minulta mitään heltiämään -- ja sitte
totuus selvisikin jollain muulla tavoin, ja minut laskettiin
vapaaksi. Kotiin juoksin, ajatellen olevani kaupunginpiirin
nokkelimpia ja onnellisimpia miehiä. Ja tyttö -- hän -- hän tahtoi
maksaa minulle _rahalla_ kaiken uskollisen palvelemiseni, ja hän
puhui niin herttaisesti ja niin kylmäkiskoisesti samalla kertaa,
että toivotin itseäni Towerin syvimpään vankiluolaan. Soisin heidän
kiduttaneen minut kuoliaaksi ennen kuin kuulin tuon skotlantilaisen
riistävän minulta armaani!"

"Mutta oletteko varma siitä, että olette menettänyt hänet?" epäili
Richie. "Kovin oudolta tuntuu minusta, että loordi Glenvarloch naisi
kauppamiehen tyttären -- vaikka myönnänkin, että Lontoossa solmitaan
eriskummallisia avioliittoja."

"Ka, sanonpa teille, että tuo loordi oli tuskin suoriutunut
Towerista, kun hän ja mestari George Heriot tulivat tekemään
esityksiänsä tytöstä kuninkaan suostumuksella, ja mitä kaikkea heillä
olikaan sanottavana kosinnan puolesta. Koreita hovisuosion lupauksia
kuului loordi myös saaneen, sillä hänellä ei ole auranalaakaan maata."

"No, ja mitä sanoi vanha kelloseppä?" tiedusti Richie. "Eikö hän,
kuten hyvin sopikin hänelle, ollut loikkaamaisillaan nahoistaan
riemastuksissaan?"

"Hän kertoi kuusi lukua keskenään ja ilmoitti tuloksen -- sitten
antaen suostumuksensa."

"Ja mitä te teitte?"

"Minä ryntäsin kadulle", kertoi poika-parka, "kirvelevin sydämin ja
veristynein silmin -- ja missä sitten ensiksi tapasinkaan itseni
muualla kuin tuon syöjättären, muori Suddlechopin luona -- ja mitä
neuvoi hän minulle muuta kuin maantielle laittautumista?"

"Maantielle, mies? Missä mielessä?" kysyi Richie.

"Pyhän Nikolauksen kirjurina vain -- maantieritarina, niinkuin Poins
ja Peto ja muut näytelmän[54] urhot. Ja arvatkaas, kenestä piti tulla
kapteenini? Hän nimittäin lörpötteli koko jutun ennen kuin ennätin
puhua hänelle -- otaksui kai vaitioloni myöntymykseksi ja arveli
minua niin peruuttamattomasti kadotetuksi, ettei minulla voinut olla
ainoatakaan pelastukselle haiskahtavaa ajatusta. Kenen piti olla
kapteeninani muun kuin sen heittiön, jota näitte minun peittoavan
ravintolassa, kun palvelitte loordi Glenvarlochia -- raukkamaisen,
luihun, varastelevan pukarin, jota sanotaan Colepepperiksi?"

"Colepepper -- hm -- minä tiedän yhtä ja toista siitä ryökäleestä",
sanoi Richie. "Tiedättekö sattumalta, missä hän saattaisi olla
tavattavana, master Jenkin? Tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos
sen sanoisitte."

"No, hän elelee jokseenkin syrjäisesti", vastasi oppipoika, "ollen
epäiltynä jostakin konnuudesta -- luullakseni Whitefriarsissa
tapahtuneesta hirveästä murhasta tai muusta sellaisesta. Mutta minä
olisin saattanut kuulla hänestä tarkemmin emäntä Suddlechopilta,
sillä hän esitti, että tapaisin kapteenin Enfieldin ajopuistossa
muutamien toisten kelpo veikkojen keralla, koska on hankkeissa
rosvota joku, joka matkustaa pohjoiseen suuri aarre mukanaan."

"Ja te ette suostunut tähän kauniiseen suunnitelmaan", sanoi
Moniplies.

"Minä kirosin hänet kelvottomana riiviönä ja läksin omille
asioilleni", vastasi Jenkin.

"Mutta mitä sanoi hän siihen, mies? Kai se hätkähdytti häntä", arveli
Richie.

"Ei rahtuakaan. Hän nauroi ja sanoi puhuneensa leikkiä", vastasi
Jenkin. "Mutta minä tunnen sen naaraspirun pilapuheet hänen vakaista
tuumistaan liian hyvin, eksyäkseni siten. Hän tietää silti, että minä
en milloinkaan kavaltaisi häntä."

"Kavaltaisi häntä! Ette tietenkään", tuumi Richie; "mutta oletteko
millään tavoin sidottu tuohon Pepperculliin tai Colepepperin
veijariin, taikka miksi häntä nimitetäänkin, antaaksenne hänen
rosvota kunniallista herrasmiestä, joka matkustaa pohjoiseen päin ja
saattaa hyvinkin olla kelpo skotlantilainen?"

"Niin -- kuljettamassa kotiin englantilaista rahakuormaa", tokaisi
Jenkin. "Mutta olkoon hän kuka hyvänsä, rosvotkoot he vain koko
maailman, jos haluavat, sillä minäkin olen rosvottu ja häviöön
syösty."

Richie täytti ystävänsä pikarin reunoja myöten ja vaati häntä
juomaan pohjaan. "Tämä rakkaus", hän puheli, "on vain lapsellinen
juttu sellaiselle riuskalle nuorelle miehelle kuin te olette, master
Jenkin. Ja jos teillä välttämättömästi pitää olla hempukka, vaikka
minun mielestäni olisi turvallisempaa uskaltautua vakaan vaimoihmisen
varaan, niin onhan täällä Lontoossa yhtä reippaita kaunokaisia
kuin tuo Ramsayn tyttö. Teidän ei tarvitse huoata noin raskaasti,
sillä se on ihan totta -- meressä on yhtä hyvää kalaa kuin siitä on
koskaan saatu. Miksi siis pitäisi teidän, joka olette yhtä vireä ja
pulska nuori mies kokoiseksenne kuin missään näkee -- miksi pitäisi
teidän täten istuskella alakärsänä, yrittämättä jotakin rohkeata
kunnostautumista asemanne parantamiseksi?"

"Sanonpa teille, master Moniplies", huomautti Jenkin, "että minä
olen yhtä köyhä kuin yksikään skotlantilainen -- olen rikkonut
oppisopimukseni ja aion livistää maastani".

"Voi hyväinen!" päivitteli Richie; "mutta se ei käy laatuun, mies.
Tiedän murheellisesta kokemuksesta kyllä hyvin, että köyhyys tuottaa
miehen luontoon löyhyyttä ja että se istuu varsin alallaan, jolla on
reikä housuissaan. Mutta rohkeutta, mies; te olette auttanut minua
aikaisemmin, ja minä tahdon avittaa teitä nyt. Jos vain toimitatte
minut tuon samaisen kapteenin pakeille, niin siitä koituu paras
päivän työ, mitä olette milloinkaan tehnyt."

"Kyllä arvaan aikomuksenne, master Richard -- tahtoisitte pelastaa
maanmiehenne pitkän kukkaron", sanoi Jenkin. "En voi nähdä, mitä
hyötyä minulla siitä olisi, mutta enpä välitä, vaikka ottaisinkin
osaa juttuun. Minä vihaan tuota kerskuvaa, verenhimoista pelkuria.
Jos voitte hankkia käytettäväkseni hevosen, niin kyllä näytän, missä
emäntä neuvoi minua tapaamaan hänet. Mutta teidän tulee hiukan
uskaltaa, sillä vaikka hän on itse arka mies, tiedän hänen hankkivan
parikin vankkaa kumppania mukaansa."

"Me varaamme itsellemme vangitsemiskäskyn, mies", esitti Richie, "ja
oikeudenpalvelijoita vartioksemme".

"Mitään sellaista emme tee", kielsi Jenkin, "jos minun pitää tulla
kanssanne. Minussa ei ole miestä kavaltamaan ketään virkanappisen
huostaan. Teidän on suoriuduttava asiasta miehuudella, jos minä olen
joukossa. Olen vannoutunut henkipattojen lakiin enkä myy yhdenkään
ihmisen verta."

"No niin", myöntyi Richie, "uppiniskaisen miehen on saatava tahtonsa
tapahtumaan; teidän on ajateltava, että minä olen syntynyt ja
kasvanut siellä, missä reikäisiä päitä on runsaammin kuin eheitä.
Sitäpaitsi on minulla täällä kaksi uljasta ystävää, master Lowestoffe
lakikoulusta ja hänen serkkunsa master Ringwood, jotka mieluusti
yhtyvät näin urheaan retkeen."

"Lowestoffe ja Ringwood!" sanoi Jenkin; "he ovat rivakoita urhoja
kumpikin -- heistä saamme taattua seuraa. Tiedättekö, mistä he ovat
tavattavissa?"

"Tiedänpä kyllä", vastasi Richie. "He ovat kiintyneet kortteihin ja
noppiin aamutunteihin asti, siitä olen varma."

"He ovat luotettavia ja kunniallisia herrasmiehiä", lausui Jenkin,
"ja jos he kehoittavat siihen, niin yritänpähän sitä seikkailua.
Menkää koettamaan, voitteko tuoda heidät tänne, koska teillä on niin
paljon sananvaltaa heidän suhteensa. Me emme saa näyttäytyä yhdessä
kaupungilla. En tiedä, mistä se johtuu, master Moniplies", jatkoi hän
kasvojensa kirkastuessa, samalla kun hän vuorostaan täytti pikarit,
"mutta sydämeni tuntuu jonkun verran keveämmältä siitä asti kun aloin
ajatella tätä hommaa".

"Sellaista on neuvojien saaminen, master Jenkin", puheli Richie;
"ja totisesti toivon vielä kuulevani teidän sanovan, että sydämenne
on keveä kuin kiurun, ennen kuin olette montakaan päivää vanhempi.
Älkää hymyilkö ja päätänne pudistako, vaan muistakaa, mitä sanoin --
ja odottakaa sillaikaa täällä, kun käyn hakemassa noita teikareita.
Vakuutanpa teille, että heitä ei voitaisi köysilläkään pidätellä
sellaisesta leikistä kuin minä heille esitän."



36. LUKU.

Kahden konnan loppu.


Aurinko oli jo kohonnut korkealle yli Enfieldin ajopuiston
raivioiden, ja siellä silloin runsaasti esiintyviä hirviä nähtiin
kisailemassa kauneina ryhminä metsän ikivanhoissa tammistoissa, kun
muuan ritari ja lady jalkaisin, vaikka ratsastuspuvussa, verkalleen
asteli pitkin tuollaista pitkää kujaa, joita oli hakattu puistoon
metsästäjien mukavuudeksi. Heidän ainoana saattolaisenaan oli paashi,
joka espanjalaisella tasajuoksijalla ratsastaen näytti kuljettavan
raskasta matkalaukkua ja seurasi heitä kunnioittavan matkan päässä.
Naishenkilö oli varustautunut kaikkeen sen ajan koreilevaan
hienouteen, käyttäen somistuksinaan tavallista runsaamminkin mustia
lasikoralleja, lievetupsuja ja helynauhoja, ja piteli kameelikurjen
sulista tehtyä viuhkaansa toisessa kädessään sekä mustasta sametista
ommeltua ratsastusnaamaria toisessa, samalla kun hän näytti
halukkaalta herättämään kumppaninsa huomiota kaikella tuollaisissa
tilanteissa harjoitetulla keimailulla. Viimeksimainittu toisinaan
kuunteli hänen leperrystään näköjään tarkkaamatta sitä ja toisin
ajoin keskeytti vakavampien aatostensa kulun vastatakseen hänelle.

"Ei, mutta, mylord, -- mylord, te kävelette niin nopeasti, että
jätätte minut. Ei, minä tartunkin käsivarteenne, mutta kuinka sitte
hoitelen naamiotani ja viuhkaani? Minkätähden ette antanut minun
ottaa mukaan saattolaisnaistani, pitelemään kapineitani? Mutta
katsokaas, minä pistänkin viuhkan vyöhöni, noin! -- ja kun minulla
nyt on käsi vapaana pitelemään teitä, ette pääsekään juoksemaan
luotani."

"Tulehan sitte", vastasi teikari, "ja kävelkäämme kiireesti, koska et
suostunut jäämään sen saattolaisnaisesi ja muun kuormaston luokse.
Joudut kenties kuitenkin näkemään sellaista, mitä ei tee mielesi
katsella."

Toinen tarttui siis häntä käsivarteen, mutta kun herrasmies ei
hiljentänyt vauhtiansa, hellitti hän piankin huudahtaen, että
kumppani oli satuttanut hänen kättänsä. Teikari pysähtyi ja katseli
sievää kättä ja käsivartta, joita toinen näytti hänelle valittaen
hänen julmuuttaan. "Varmastikin", hän sanoi paljastaen ranteensa
ja osan käsivarttansa, "se on mustelmilla ja sinelmillä ihan
kyynäspäähän asti".

"Varmastikin olet sinä typerä pikku hupakko", virkkoi teikari
huolettomasti suudellen pahoinpideltyä käsivartta; "se on vain sievä
punerrus, joka saa siniset suonet paremmin näkymään".

"Ei, mylord, te sitä nyt olette typerä", väitti nainen; "mutta
iloissani olen, kun voin saada teidät millään ehdolla puhumaan ja
nauramaan tänä aamuna. Kun niin hartaasti pyytelin saada seurata
teitä metsään, tapahtui se ihan varmasti vain hauskuttaakseni teitä.
Olen luullakseni parempaa seuraa kuin paashinne. Ja sanokaa minulle
nyt, eivätkö nuo sievät sarvelliset elukat ole hirviä?"

"Juuri niitä ne ovat, Nelly", vastasi hänen hajamielinen kumppaninsa.

"Ja mitä voinevat isoiset ihmiset tehdäkään noin paljolla?"

"He lähettelevät niitä kaupunkiin, Nell, missä viisaat miehet
valmistavat piirakoita niiden lihasta ja käyttävät niiden sarvia
voitonmerkkeinään", vastasi loordi Dalgarno, joksi lukijamme on
teikarimme jo tuntenut.

"Ei, nyt te vain nauratte minulle, mylord", pahoitteli hänen
seuralaisensa; "mutta kyllä minä hirvipiirakat tunnen, vaikk'ette
luulekaan. Minä aina maistoin niitä kerran vuodessa, kun olimme
pormestarin päivällisillä", jatkoi hän kaihomielin, kun hänen
turhamaisuuden ja hupsuuden hämmentämään mieleensä vilahti
hetkellinen alennuksensa tajunta, "vaikka hän ei puhuttelisi minua
nyt, jos kohtaisimmekin toisemme kaupunginpiirin ahtaimmassa kujassa!"

"Eipä tietenkään", huomautti loordi Dalgarno, "syystä että sinä,
Nell, nujertaisit hänet yhdellä ainoalla katseella, sillä kai sinulla
on enemmän ylväyttä kuin haaskataksesi sanaakaan tuommoiseen mieheen?"

"Minullako!" sanoi Nelly-emäntä. "Tokihan minä sen verran halveksin
mokomaa ylpeätä mahtailijaa. Tiedättekös, hän pani kaikki
kaupunginpiirin ihmiset seisomaan lakki kädessä edessään, minun
vanhan John Christie-parkani ja kaikki?" Mutta se muisto sai hänen
silmänsä tulvimaan.

"Hiiteen vetistelysi", äännähti Dalgarno hiukan tylysti. "Ei, älä
siitä sentään valjuksi käy, Nell. En ole suutuksissani sinulle, sinä
yksinkertainen hupakko. Mutta mitä pitäisi minun ajatella, kun sinä
iankaikkisesti katselet taaksesi virran varressa olleeseen luolaasi,
joka haisi pieltä ja vanhalta juustolta pahemmin kuin walesilainen
sipulilta, ja teet sen vielä nytkin, kun olen viemässä sinua yhtä
uhkeaan linnaan kuin keijuismaastakaan kerrotaan!"

"Pääsemmekö sinne tänä iltana, mylord?" kysyi Nelly kuivaten
kyyneleensä.

"Tänäkö iltana, Nelly? Emme, emmekä kahteen viikkoon."

"No, Herra siunaa ja varjele! Mutta emmekö matkusta meritse, mylord?
Minä luulin jokaisen tulevan Skotlannista laivassa. Ihan varmasti
tulivat loordi Glenvarloch ja Richie Moniplies sillä tavoin."

"On suuri ero tulon ja menon välillä, Nelly", vastasi loordi Dalgarno.

"Niinhän tietenkin", myönsi hänen yksinkertainen kumppaninsa.
"Mutta sentäänkin luulen kuulleeni ihmisten puhuvan Skotlantiin
menemisestäkin meritse niinkuin sieltä tulemisestakin. Oletteko aivan
selvillä tiestä? Luuletteko mahdolliseksi meidän kulkea maitse, rakas
loordi?"

"Kannattaa yrittää, armahin lady", tuumi loordi Dalgarno. "Sanotaan
Englannin ja Skotlannin olevan samalla saarella, joten luulisi voivan
toivoa, että niiden välillä on jonkunlainen maataival."

"Minä en ikinä jaksa ratsastaa niin kauvas", valitti lady.

"Me toimitamme satulasi pieluksilla pehmennetyksi", selitti loordi.
"Sanonpa sinulle, että sinä saat kerrassaan heittää pois mielestäsi
kaupungin loan ja muuttua viheliäisen kujan toukasta ruhtinaan
puutarhan perhoseksi. Sinä saat niin monia vaatetuksia kuin on
päivässä tunteja -- niin monta kamarineitoa kuin on viikossa päiviä
-- palkollisia niin paljon kuin on viikkoja vuodessa -- ja sinä
joudut ratsastelemaan metsästämässä ja haukallapyynnissä loordin
kanssa, sen sijaan että palvelisit vanhaa kaupustelijaa, joka ei
kyennyt muuhun kuin rykimään ja sylkemään."

"Niin, mutta teettekö te minut ladyksenne?" kysyi Nelly-emäntä.

"No, tietysti -- kuinkas muutoin?" vastasi loordi. "Lempiladykseni."

"Niin, mutta minä tarkoitan puolisoksenne", sanoi Nelly.

"Totisesti, Nell, siinä en voi luvata tekeväni mieliksesi. Puoliso",
pitkitti Dalgarno, "on hyvinkin toista kuin lempilady".

"Kuulin mistress Suddlechopilta, jonka luo toimititte minut asumaan
sitte kun jätin vanhan John Christie-paran, että loordi Glenvarloch
on menossa naimisiin kelloseppä Ramsayn tyttären kanssa?"

"Pikarin voi pyyhältää tuuli, kun sitä lähenee huuli, Nelly. Minulla
on mukanani jotakin, joka saattaa ehkäistä ne toivorikkaat häät ennen
kuin päivä on paljoakaan vanhempi", vastasi loordi Dalgarno.

"Niin, mutta minun isäni oli yhtä hyvä mies kuin vanha Davie Ramsay,
ja maallisessa suhteessa yhtä hyvinvoipa, mylord; ja minkätähden ette
siis te naisi minua? Olette nähdäkseni tuottanut minulle kylliksi
vahinkoa -- miksette tekisi minulle tätä oikeutta?"

"Kahdesta pätevästä syystä, Nelly. Kohtalo antoi sinulle miehen, ja
kuningas työnsi minulle vaimon", vastasi loordi Dalgarno.

"Niin kyllä, mylord", muistutti Nelly, "mutta he jäävät Englantiin,
ja me menemme Skotlantiin".

"Todisteesi on parempi kuin oivallatkaan", myönsi loordi Dalgarno.
"Olen kuullut skotlantilaisten lakimiesten sanovan, että avioliiton
side voidaan avata meidän onnellisessa maassamme tavallisen
lainkäytön hellävaraisella kädellä, kun se sitävastoin Englannissa
on vain katkaistavissa parlamentin päätöksellä. No, Nelly, me
tarkastamme sitä asiaa, ja menemmepä sittemmin naimisiin tai emme,
teemme ainakin parhaamme päästäksemme naimattomiksi."

"Niinkö todellakin, hellimmänarmahin loordini? Ja sitte minä
ajattelen vähemmän John Christietä, sillä hän menee varmastikin
uusiin naimisiin, ollen hyvinvoipa mies, ja minua ilahuttaisi
ajatella, että hänestä olisi joku pitämässä huolta, niinkuin minä
pidin, herttaisesta vanhasta mies-parasta! Hän oli hyväsydäminen
mies, vaikka hän oli pariakymmentä vuotta vanhempi minua, ja minä
toivon ja rukoilen, että hän ei enää koskaan salli ainoankaan nuoren
loordin astua kunniallisen kynnyksensä yli!"

Nelly Christie oli taaskin heltymäisillään kyyneliin, mutta loordi
Dalgarno lannisti hänen liikutuksensa lausuen hiukan tuimasti:
"Nuo huhtikuun muutteet kyllästyttävät minua, sievä lemmittyni, ja
mielestäni teet hyvin, jos varaat kyyneleesi johonkin tähdellisempään
tarpeeseen. Kuka tietää, mikä onnen käänne saattaa jo muutaman
minuutin kuluttua vaatia runsaamminkin niitä kuin kykenet suomaan?"

"Hyväinen aika, mylord, mitä tarkoitattekaan sellaisilla puheilla?
John Christiellä -- ystävällisellä sielulla! -- ei ollut tapana pitää
mitään salassa minulta, ja toivoakseni ei teidän ylhäisyytennekään
tahdo peitellä aikeitanne minulta?"

"Istuudu viereeni tälle äyräälle", sanoi ylimys. "Minun on viivyttävä
tässä tuokio, ja jos vain saat olluksi vaiti, niin haluaisin käyttää
osan siitä miettiäkseni, missä määrin voin tällähaavaa noudattaa
suosittamaasi arvossapidettävää esimerkkiä."

Pysähdyspaikka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin ylänne, jota
osittain saarsi syvä oja; siitä oli sen nimenä Camletin kaivanto.
Muutamia hakattuja kiviä siellä näkyi, säästyneinä monien muiden
joukosta, jotka oli käytetty kuninkaallisten kaitsijain majojen
rakentamiseen pitkin ajopuistoa. Nämä jäännökset riittivät juuri
osoittamaan, että "täällä entisaikoina on ihmisiä ollut" -- ne olivat
rauniojätteitä aikoinaan kuuluisan, mutta jo kauvan unohduksissa
olleen suvun asunnosta, nimittäin Mandevillein, Essexin jaarlien,
joille Enfieldin aitausmetsä ja likeiset laajat kruununmaat olivat
menneinä päivinä kuuluneet. Jylhä salomaisema avautui siellä täällä
silmälle leveitä ja näköjään loppumattomia kujia myöten, jotka
tässä kohden keskukseensa keräytyneinä haarautuivat joka suunnalle.
Siitä syystä oli loordi Dalgarno valinnut tämän kohtauspaikaksi
taistelulle, johon hän oli tahtonut Richie Monipliesin välityksellä
haastaa vääryyttä kärsineen ystävänsä, loordi Glenvarlochin.

"Tokihan hän varmasti tulee?" aprikoitsi hän. "Raukkamaisuus ei
juuri ollut hänen vikojaan -- ainakin oli hän kyllin rohkea palatsin
puistossa. Kenties ei se tolvana vienyt perille sanomaani? Mutta ei
-- hän on julkea jukuri -- tuollaiset pitävät suuremmassa arvossa
herransa kunniaa kuin henkeä. Pidä silmällä ratsua, Lutin, ja varo
päästämästä sitä irti -- ja vaani haukankatseillasi jokaista kujaa,
nähdäksesi tuleeko ketään. Buckingham on saanut taisteluvaatimukseni,
mutta se korskea suosikki vetoaa kuninkaan viheliäiseen käskyyn,
kieltäytyessään vastaamasta. Jos saan syöstyksi häpeään tuon
Glenvarlochin tai surmatuksi hänet -- jos voin riistää häneltä
kunnian tai hengen, niin on minulla Skotlantiin tullessani kylliksi
mainetta, kullatakseni umpeen entiset kompastukset. Minä tunnen
rakkaat maanmieheni -- he eivät riitele kenenkään kanssa, joka tuo
kotiin joko kultaa tai sotaista kunniaa, saati jos hänellä on sekä
rikkautta että laakereita."

Hänen siten mietiskellessään, kokemaansa häväistystä muistellessaan
ja kuvitellessaan syitä loordi Glenvarlochin vihaamiseen muuttui
hänen katsantonsa ristiriitaisten tunteitten vaikutuksesta
kauhistavaksi Nellylle, joka hänen jalkojensa juuressa
huomaamattomana istuen ja huolestuneesti tähystellen hänen kasvojaan
näki poskien tulistuvan, huulten puristuvan yhteen, silmien
laajenevan ja rakastettunsa koko ulkomuodon ilmaisevan nurjamielistä
ja kuolonuhmaista päättäväisyyttä kuten ihmisen odottaessa tuotapikaa
joutuvansa taistelemaan hengestänsä verivihollisen kanssa. Hänen
heikkoihin aivoihinsa nostatti kummallisia ajatuksia paikan
yksinäisyys, kokonaan uudenlainen maisema kuin hän oli elinaikanaan
tottunut näkemään, viettelijänsä kasvoille äkkiä levinnyt synkkä ja
pahaenteinen sävy, käsketty vaitiolo ja loordin käytöksen näennäinen
omituisuus, hänen kuluttaessaan joutilaasti näin paljon aikaa ilman
mitään näkyvää aihetta, kun heillä oli niin pitkä matka edessään.
Nelly oli lukenut hornan voimien kanssa liitossa olleiden taikurien
vietelleen avioliitonrikkojiksi naisia, vieläpä itse pimeyden
ruhtinaankin olleen sellaisissa juonissa ja vieneen uhrinsa johonkin
ihmisten asuinsijoilta etäiseen erämaahan, missä hän oli kaikkeen
luonnolliseen kauheuteensa vaihtanut sen miellyttävän muodon, jolla
oli voittanut nais-poloisen tunteet. Hairahtunut aviovaimo yritti
häätää hämmentyneestä mielikuvituksestaan tätä järjetöntä aatosta;
mutta hän olisi kuitenkin saattanut joutua näkemään sen toteutuneeksi
vertauskuvallisesti, jollei kirjaimellisesti -- sattui vain väliin
muuan tapaus.

Paashi, jonka silmät olivat harvinaisen terävänäköiset, huudahti
viimein herralleen, että eräästä lehtokujasta läheni ratsumiehiä,
samassa viitaten sormellaan tarkoittamaansa suuntaan. Loordi Dalgarno
kavahti seisaalle ja tuijotti kiihkeästi pitkin puistotietä,
varjostaen silmiänsä kädellään, mutta samassa osui häneen luoti, joka
kättä nirhaisten lävisti aivot ja oikaisi hänet hengettömänä ruumiina
kevytmielisyytensä onnettoman uhrin jalkoihin tai oikeastaan helmaan.
Kasvot, joiden vaihtuvia ilmeitä hän oli tarkannut viiden minuutin
ajan, vääntyivät hetkiseksi ja jäykistyivät sitten ainiaaksi. Kolme
roistoa ryntäsi esiin ryteiköstä, josta laukaus oli ammuttu, ennen
kuin sen savukaan haihtui. Karkeasti kiroillen kävi yksi käsiksi
paashiin ja ja toinen naiseen, jonka kirkunaa hän yritti vaientaa
mitä kamalimmilla uhkauksilla, kolmannen alkaessa päästellä irti
taakkaa paashin ratsun selästä. Mutta heti saapuva apujoukko esti
heidät käyttämästä saavuttamaansa etua hyväkseen.

Saatuaan avukseen molemmat lakikoululaiset, jotka olivat varsin
auliita yhtymään hankkeeseen, kun siinä oli nujakan mahdollisuuksia,
oli Richie Moniplies lähtenyt liikkeelle Jin Vinin opastamana.
Seurue oli varustettu vankoilla ratsuilla ja hyvillä aseilla, ja
kaikki arvelivat varmasti ehtivänsä Camletin kaivannolle ennen
rosvoja, siepatakseen heidät kiinni teossa. He eivät olleet ottaneet
lukuun, että nämä aikoivat etukäteen tehdyllä murhalla taata
rosvouksensa muiden maiden ryövärien tavoin, mutta vastoin silloisten
englantilaisten maantieritarien käytäntöä. Muuan sattuma myös hiukan
viivytti heitä taipaleella. Ratsastaessaan pikku aukion yli metsässä
he tapasivat erään miehen menehtyneenä istumassa puun juurella niin
katkerasti voihkien, että Lowestoffe ei voinut olla kysymättä, oliko
hän pudonnut ratsun selästä ja loukkaantunut. Vastaukseksi selitti
hän olevansa onneton mies ajamassa takaa vaimoansa, jonka oli muuan
konna riistänyt mukaansa; ja hänen kohottaessaan päänsä näki Richie
suureksi hämmästyksekseen John Christien kasvot.

"Kaikkivaltiaan nimessä, auttakaa minua, master Moniplies!" pyysi
hän. "Olen kuullut vaimoni olevan vain virstan verran edellä sen
mustan konnan, loordi Dalgarnon kanssa."

"Ottakaamme hänet mukaan kaikin mokomin", huudahti Lowestoffe,
"toinen Orfeus etsimässä Eurydikeänsä! Ottakaamme mukaan -- me
pelastamme loordi Dalgarnon rahat ja viemme häneltä hempukan. Se
kelpaa vaikkapa vain vaihteluksi seikkailullemme. Minulla on hänen
ylhäisyydelleen kaunaa kynimisestä. Olemme kymmenen minuuttia
voitolla."

Mutta vaarallista on punnita täpärästi elämän ja kuoleman vaiheella.
Kaiken todennäköisyyden mukaan ne pari minuuttia, jotka tarvittiin
John Christien nostamiseen, ratsulle Jin Vinin taakse, olisivat
voineet pelastaa loordi Dalgarnon hänen kohtaloltaan. Siten hänen
rikollinen lempijuttunsa oli epäsuorana syynä hänen surmaansa, ja
sillä tavoin "mieluisat viat kääntyy vitsoiksemme".

Ratsumiehet karauttivat paikalle täyttä laukkaa juuri kun laukaus
oli pamahtanut. Richiellä oli omat syynsä ahdistaa Colepepperiä,
joka kiireesti kopeloi irti matkalaukkua paashin satulasta, ja hän
kannusti hevosensa kapteenin ratsua vastaan niin rajusti, että
rosvo tuupertui satulasta. Samassa kompastui Richien oma hevonen,
keikauttaen tantereeseen isäntänsä, joka ei ollutkaan kaikkein
parhaita ratsastajia. Lannistumaton Richie ponnahti kuitenkin heti
pystyyn ja kävi rinnustelemaan roiston kanssa niin terhakasti,
että vaikka tämä oli vanttera mies ja pelkurinakin nyt epätoivon
hurjistuttama, Moniplies sai kaadetuksi hänet alleen, väänsi pitkän
puukon häneltä kädestä, antoi hänelle omasta aseesta voimakkaan iskun
ja hypähti seisaalle. Haavoittunut mies pyrki noudattamaan hänen
esimerkkiään, mutta sai silloin Richieltä musketinperällä päähänsä
survaisun, joka vei häneltä hengen.

"Mainiota, Richie!" huusi Lowestoffe, joka oli paljastetuin miekoin
hyökännyt toista rosvoa vastaan ja pian ajanut hänet pakosalle.
"Mainiota! Katsohan, mies, tuossa makaa Synti, lyötynä maahan kuin
härkä, ja Kataluudelta on kurkku leikattu kuin vasikalta."

"En tiedä, minkätähden kiusoittelette minua kasvatuksellani, master
Lowestoffe", vastasi Richie hyvin levollisesti, "mutta vakuutanpa,
että teurastamo ei ole huono harjoituspaikka tällaiseen työhön".

Toinen lakikoululainen huikkasi nyt heille: "Miehet, miehet, tänne --
täällä makaa loordi Dalgarno murhattuna!"

Lowestoffe ja Richie juoksivat paikalle. Nähdessään jääneensä
joka taholta huomaamattomaksi käytti tällöin paashi tilaisuutta,
ratsastaakseen toiselle suunnalle, ja sen koommin ei kuultu
vähintäkään vihiä hänestä tai siitä melkoisesta rahasummasta, jolla
hänen ratsunsa oli sälytetty.

Kolmas rosvo ei ollut odottanut lakikoululaisen ja Jin Vinin
hyökkäystä, jälkimäisen laskettua maahan vanhan Christien,
päästäkseen ratsastamaan keveämmin. Kaikki viisi seisoivat nyt
kauhuissaan tuijotellen nuoren aatelismiehen veriseen ruumiiseen
ja sen vieressä vääntelehtivän naisen hillittömään suruun. Tämä
repi hiuksiansa ja kirkui mitä haikeimmin, kunnes hänen tuskansa
yhtäkkiä salpautui tai oikeastaan sai toisen suunnan hänen miehensä
aavistamattomasti ilmestyessä paikalle. Luoden hätääntyneeseen
naiseen kylmäkiskoisen ja ankaran katseen virkkoi tämä yksivakaisen
painavasti: "Niin, vaimo! Suuri on sinulla murhe rakastajasi
hukasta." Katsellen sitte sen miehen hengetöntä ruumista, jolta oli
kokenut niin kunnotonta vääryyttä, hän toisti raamatun juhlalliset
sanat: "'Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä sen maksan.' Minä,
jota sinä olet loukannut, olen ensimäinen toimittamaan sinulle, mitä
palvelusta säädyllisyys vaatii vainajaa kohtaan."

Näin sanoen hän peitti ruumiin viitallaan ja sitte silmäillen sitä
tuokion näytti miettivän, mitä hänen oli nyt lähinnä tehtävä. Kun
häväistyn miehen katse verkalleen siirtyi viettelijän ruumiista
hänen rikoksensa osalliseen ja uhriin, joka oli vaipunut hänen
jalkoihinsa ja syleili niitä, uskaltamatta katsahtaa ylös, saivat
hänen luonnostaan karkeat ja jurot kasvonpiirteensä niin arvokkaan
ilmeen, että se tasaannutti nuoret lakikoululaiset totisiksi ja
torjui Richie Monipliesin puuhakkaan tunkeilun, niin innokkaasti kuin
tämä ensimältä aikoikin lausua neuvojansa ja mielipiteitänsä. "Älä
minulle polvistu, vaimo", hän sanoi, "vaan polvistu Jumalalle, jota
olet loukannut enemmän kuin saatoit loukata itsesi kaltaista maan
matoa. Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle ollessasi hilpeimmällä
ja kepeimmällä tuulellasi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja
korskea mieli vie turmioon? Turhamaisuus toi hupsuuden, hupsuus
synnin, ja synti on tuonut kuoleman, alkuperäisen kumppaninsa.
Sinun piti väkisinkin jättää velvollisuus, siivollisuus ja kotoinen
rakkaus, leiskuaksesi hauskasti hurjapäiden ja ilkiöiden seurassa;
ja siinä nyt virut kuin rusennettu mato, kiemurrellen rakastajasi
elottoman ruumiin vieressä. Sinä olet tehnyt minulle paljon vääryyttä
-- häväissyt minut ystävien keskuudessa -- häätänyt talostani
luoton ja lieteni äärestä rauhan. Mutta sinä olit ensimäinen ja
ainoa rakkauteni, enkä minä tahdo nähdä sinun joutuvan aivan
hukkaan, jos minun vallassani on se estää. Hyvät herrat, minä kiitän
teitä niinkuin murtunut mies voipi. Richard, sanokaa terveiseni
kunnioitettavalle herrallenne. Lisäsin sappea hänen vastoinkäymisensä
katkeruuteen, mutta minä olin harhaantunut. Nouse, vaimo, ja seuraa
minua."

Hän kohotti masentunutta käsivarresta, tämän yrittäessä tulvivin
silmin ja katkerin nyyhkytyksin ilmaista katumustansa. Hän piti
kasvojansa käsien peitossa, mutta antoi miehensä viedä hänet pois, ja
vasta heidän poiketessaan tiheikön taa, joka kätki heidän jättämänsä
näyttämön, hän kääntyi taaksepäin, loi sekavan ja hätäisen katseen
Dalgarnon ruumista kohti, kirkaisi ja miehensä käsivarteen lujemmin
tarttuen huudahti hirmustuneena: "Pelasta minut -- pelasta minut! Ne
ovat murhanneet hänet!"

Lowestoffe oli hyvin liikutettu näkemästänsä, mutta häntä hävetti
kaupunkilaisteikarina oma vanhanaikainen hentomielisyytensä,
jonkavuoksi hän teki väkivaltaa tunteilleen, huudahtaen: "Niin, antaa
heidän mennä -- hyväsydämisen, herkkäuskoisen, anteeksiantavaisen
ukkosen ja vapaamielisen, taipuisan eukkosen. Voi kuinka jalomielinen
olento onkaan aito lontoolainen aviomies! Sarvet hänellä on, mutta
kesynä kuin lihotettu härkä hän ei puske. Haluaisinpa nähdä sen
naikkosen, jahka hän on vaihtanut naamarinsa ja ratsastushattunsa
hippiinsä ja huiviinsa. Käymmekin vieraisilla heidän luonaan Paavalin
laiturin varressa, serkkuseni -- siitä sukeutuu mieluisa tuttavuus."

"Teidän olisi parempi ajatella sen mustalaisvarkaan, Lutinin,
kiinniottoa", huomautti Richie Moniplies, "sillä totisesti onkin hän
livistänyt tiehensä, vieden herransa matkatavarat ja rahat".

Muuan metsänvartija apulaisineen ja useita muita henkilöitä oli nyt
tullut paikalle; he läksivät ajamaan takaa Lutinia, mutta turhaan.
Heidän huostaansa lakikoululaiset luovuttivat ruumiit, ja oltuaan
muodollisesti kuulusteltavina he palasivat Richardin ja Vincentin
keralla Lontooseen, missä saivat paljon ylistelyä urheudestaan.
Vincentin hairahdukset olivat helposti sovitettavissa sen johdosta,
että hänen alotteestaan oli saatu rosvojoukko hajoitetuksi, ja on
jonkun verran aihetta käsitykseen, että seikka, joka olisi muulloin
vähentänyt kunnostautumisen loistoa, näissä olosuhteissa pikemmin
lisäsi sitä, nimittäin heidän myöhästymisensä loordi Dalgarnon
pelastamisesta.

George Heriot aavisteli, millä kannalla Vincentin asiat
olivat, ja hän pyysi ja sai kellosepältä luvan lähettää nuoren
mies-paran tärkeälle liikeasialle Parisiin. Emme ole kyenneet
tutkimaan hänen vaiheitansa sen pitemmälle, mutta arvelemme hänen
menestyneen elämässänsä hyvin ja yhtyneen edulliseen kumppanuuteen
oppilastoverinsa kanssa vanhan Davy Ramsayn luovuttua liikealalta
tyttärensä naimisiinmenon johdosta. Etevällä muinaistutkijalla t:ri
Tomukuivalla on vanhanaikainen hopeatauluinen taskukello, jonka
pääpontimeksi on teräslevyn asemesta käytetty suolikieltä; kelloon on
kaiverrettu toiminimeksi: Vincent ja Tunstall. Ajan muistuttajat.

Master Lowestoffe iloisena seikkailijana luonnollisesti ylläpiti
mainettansa tiedustamalla John Christietä ja Nelly-emäntää; mutta
suureksi kummastuksekseen -- ja vahingokseenkin, sillä hän oli
veikannut kymmenen kultakolikkoa sillä puheella, että hän kotiutuu
perheeseen -- kuuli hän liikkeen nimen myydyksi, varaston tulleen
muutetuksi huutokaupalla rahaksi ja entisen omistajan kadonneen
vaimonsa kanssa teille tietämättömille. Yleensä arveltiin heidän
muuttaneen johonkin Amerikan uuteen siirtokuntaan.

Lady Dalgarno vastaanotti tiedon arvottoman miehensä kuolemasta
sekavin tuntein, joista oli vallitsevana kauhistus, että hänet
temmattiin pois keskellä pahinta kunnottomuuttansa. Tapaus teki hänet
entistä raskasmielisemmäksi ja vahingoitti hänen terveyttänsä, jota
jo varhaisemmat tapaukset olivat järkytelleet. Miehensä kuoleman
johdosta saatuaan haltuunsa oman omaisuutensa hän halusi tehdä
oikeutta loordi Glenvarlochille ryhtymällä toimiin kiinnityksen
perimiseksi takaisin. Mutta kirjuri oli äskeisistä tapauksista
säikähtyneenä paennut kaupungista, joten oli mahdoton saada selville,
kenen käsiin paperit nyt olivat joutuneet. Richard Moniplies oli
vaiti, omilla perusteillansa; todistajina olleet lakikoululaiset
säilyttivät salaisuuden hänen pyynnöstään, ja yleensä uskottiin,
että kirjuri oli vienyt asiakirjat mennessään. Ohimennen olkoon
huomautettuna, että samanlaiset aavistukset, jotka Skurliewhitterin
häätivät pakoon, vapauttivat Lontoon ainiaaksi emäntä Suddlechopista,
joka lopetti uransa Amsterdamin _rasphausissa_ kehruuhuoneessa.

Vankka vanha loordi Huntinglen saattoi ainoan poikansa
hautauskulkuetta tämän viimeiseen leposijaan korskearyhtisenä ja
kostumattomin silmin, ja kenties se yksinäinen kyynel, joka viimein
tipahti arkulle, oli vähemmin omistettu yksilön kohtalolle kuin hänen
ikivanhan sukunsa sammumiselle miehenpuolelta.



37. LUKU.

Isännän ja palvelijan hyvitys.


Tämänlaatuisten kertomusten kuosi on muuttuvainen kuten muutkin
maalliset asiat. Oli aika, jolloin kertojan oli pakko lopettaa
tarinansa seikkaperäisesti kuvailemalla hää-iloja ja pitopiloja
suurena määränpäänä, johon hän monien epätietoisten ja vaikeiden
vaiheiden kautta oli vihdoin onnellisesti johdattanut sankarinsa ja
sankarittarensa. Ei unohdettu silloin ainoatakaan yksityiskohtaa,
sulhasen miehekkäästä innosta ja morsiamen kainoista punehduksista
papin uuteen messupaitaan ja morsiusneidon silkkihameeseen asti.
Mutta sellaiset kuvaukset on nykyään jätetty sikseen, luultavasti
syystä että julkiset vihkiäiset eivät ole enää muodinmukaisia;
nythän ei enää kutsuta ystäviä koolle juhlimaan ja tanssimaan,
vaan onnellinen pari karkaa yksinäisissä postivaunuissa niin
salaisesti kuin aikoisivat he livistää huonoille teille. En ole
kiittämätön muutoksesta, joka säästää kirjailijalta vaivaloisen ja
turhan yrityksen uuden värityksen antamiseksi tuollaisten asiain
jokapäiväiselle selostukselle. Mutta huomaan tämän kuitenkin
välttämättömäksi tässä tapauksessa, niinkuin asianhaarat toisinaan
pakoittavat muukalaisen käyttämään vanhaa tietä, joka on ollut
jonkun aikaa ummessa. Kokenut lukija on jo saattanut havaita, että
viime luku tuli käytetyksi kaikkien tarpeettomien ja vähemmän
mielenkiintoisten henkilöiden pyyhkäisemiseen sivulle, saadakseni
salin tyhjennetyksi iloisia häitä varten.

Anteeksiantamatonta totisesti olisikin sivuuttaa lyhyimmiten homma,
joka huomattavimmassa henkilössämme Jaakko-kuninkaassa herätti
kovin suurta harrastusta. Tämä oppinut ja hyväluontoinen hallitsija
ei esittänyt mitään suurta osaa Europan valtiotaidossa, mutta sen
puutteensa korvaukseksi hän oli suunnattoman touhukas, milloin tapasi
mukavaa tilaisuutta sekaantua rakastavien alamaistensa yksityisiin
asioihin, ja loordi Glenvarlochin lähenevä naiminen kiinnitti hänen
mieltänsä hyvin suuresti. Häneen oli paljon tehonnut -- kun nimittäin
ottaa huomioon, että hän ei ollut kovinkaan herkkä sellaisille
tunteille -- sievän Peggie Ramsayn (kuninkaan antama lempinimitys)
kauneus ja hämi heidän ensi kohtauksessaan, ja hän ylpeili aimo
lailla siitä terävyydestä, jolla hän muka oli keksinyt tytön valeasun
ja pannut toimeen siitä aiheutuneen tutkimuksen.

Hän teki työtä useita viikkoja kosinnan kehittyessä, kunnes hänen
omat kuninkaalliset silmänsä olivat kuluttaa loppuun hänen isänsä
parhaan parin nenälaseja, kuten hän vakuutti, haeskellessaan
vanhoista kirjoista ja asiapapereista vahvistusta morsiamen
pyrkimykselle aateliseen, joskin etäiseen polveutumiseen, siten
poistaakseen ainoan moitteen, mitä kateus saattoi keksiä tästä
liitosta. Ainakin omasta mielestään hän onnistui siinä puuhassa
erinomaisesti, sillä kun Sir Mungo Malagrowther eräänä päivänä
vastaanottohuoneessa otti karvaasti pahoitellakseen morsiamen
sukupuun puutetta, keskeytti hänet kuningas: "Voitte säästää
murheenne omiin vastaisiin tarpeisiinne, Sir Mungo, sillä kautta
kuninkaallisen sielumme väitämme hänen isänsä Davy Ramsayn olevan
jo yhdeksässä polvessa herrasmies; hänen suuri esi-isänsä oli
lähtöisin Dalwolseyn vanhasta sotaisesta sukuhaarasta, jota parempia
miehiä ei ole koskaan nähty eikä nähdä vetämässä miekkaansa
kuninkaan ja maan puolesta. Ettekö ole koskaan kuullut Dalwolseyn
ritari William Ramsaysta, josta John Fordoun lausuu, että hän oli
_bellicosissimus, nobilissimus?_ Hänen linnansa on todistamassa
puolestaan vajaan kolmen penikulman päässä Dalkeithista ja tuskin
penikulmaa Bannockrigista. Davy Ramsay juontaa juurensa tuosta
vanhasta ja kunnioitetusta sukukannasta, ja käsittääkseni ei
häntä ole nykyinen taituruutensa alentanut esi-isistänsä. He
kaikki työskentelivät teräksellä; vanhan ajan ritarit vain sohivat
miekoillaan reikiä vihollistensa haarniskoihin, ja hän sahailee
pykeitä messinkipyöriinsä. Ja toivoakseni on yhtä kunniallista antaa
silmiä sokeille kuin puhkoa niitä näkeviltä, tai näyttää meille
ajan kuluminen, osataksemme pitää sitä arvossa, kuin haaskata sitä
juopotteluun, rähinään, peitsenpirstomiseen ja muuhun tuollaiseen
epäkristilliseen menoon. Ja teidän pitää ymmärtää, että Davy Ramsay
ei ole mikään käsityöläinen, vaan harjoittaa vapaata taitoa, joka
melkein lähenee elävän olennon luomista, koska kellosta voidaan sanoa
niinkuin Claudius lausuu syrakusalaisen Arkhimedeen taivaanpallosta:

    "'Inclusus variis famulatur spiritus astris,
    et vivum certis motibus urget opus.'"

"Teidän majesteettinne olisi paras antaa vanhalle Davylle
vaakunakilpikin, kun hän kerran sukupuun sai", pisti Sir Mungo.

"Se on tehty ennen kuin ehdotittekaan, Sir Mungo", vastasi kuningas;
"ja kaiketi meillä, joka olemme kaiken maallisen kunnian lähde,
onkin oikeus pirahuttaa siitä muutamia pisaroita niin läheisen
henkilön päälle, loukkaamatta Girnigo-linnan ritaria. Olemme jo
puhutelleet vaakunatoimiston oppineita miehiä ja aiomme suoda
hänelle lisätyn aatelistunnuksen, nimittäin esi-isien kilven, johon
on eroitukseksi sovitettu ensiksikin taskukellon pääpyörä -- mutta
aikomuksenamme on vielä lisätä kannattajiksi Aika ja Iankaikkisuus,
jahka ylivaakunamestarimme saa suunnitelluksi, miten Iankaikkisuus on
kuvattava."

"Minä tekisin hänestä kahta vertaa kookkaamman kuin Ajasta", tokaisi
Archie Armstrong, hovinarri, joka sattui olemaan läsnä kuninkaan
mainitessa tämän pulansa.

"Hiljaa siinä -- saat selkääsi", virkahti kuningas tähän vihjaukseen.
"Ja te, uskollisuusvelvolliset englantilaiset alamaisemme, voitte
hyvinkin ottaa onkeenne mitä olemme sanoneet ja vähemmin kerkeästi
naureskella skotlantilaisille sukujohdoillemme, vaikka ne olisivatkin
jokseenkin kaukaa ja työläästi juonnettuja. Te näette, että aivan
jalosukuinen mies saattaa joksikin aikaa heittää syrjään aateluutensa
ja kuitenkin löytää sen jälleen, kun sitä tarvitaan. Olisi yhtä
sopimatonta kulkukauppiaan eli reppurin, kuten häntä nimitätte --
ja siihen ammattiin ovat syntyperältään skotlantilaiset alamaisemme
erityisesti luontuvia -- suurennella sukutauluinensa niiden silmissä,
joille hän myy pikku lantin arvosta nauhaa, kuin olisi hänen
prameilla töyhtöhattu päässä ja pistomiekka kupeella, kantamuksen
keikkuessa hänen selässään. Ei, ei -- hän ripustaa miekkansa
vaarnaan, panee hattunsa hyllylle, pistää sukutaulun taskuunsa ja
puuhailee kaupustelussaan niin säveästi ja ovelasti kuin ei hänen
verensä olisi ojavettä parempaa. Mutta annas kun reppuristamme --
kuten tiedän tapahtuneen useamminkin kuin kerran -- sukeutuu vauras
kauppias, silloin näette muutoksen, hyvät herrat --

    "'in nova fert animus mutatas dicere formas'.

"Esille vetää hän sukutaulunsa, vyöttää kupeelleen miekkansa, harjaa
hattunsa ja panee sen reimasti kallelleen koko luomakunnan nähden.
Mainitsemme näitä seikkoja täten pitemmälti, koska tahtoisimme
teidän kaikkien käsittävän, että me emme kaikkien asiallisten
olosuhteita perusteellisesti harkitsematta ole päättäneet hiljaiseen
ja yksityiseen tapaan kunnioittaa omalla kuninkaallisella
läsnäolollamme loordi Glenvarlochin vihkiäisiä Margaret Ramsayn
kanssa, hovikelloseppämme David Ramsayn tyttären ja perijättären,
joka on vain kolmen sivuhaaran verran syrjässä Dalwolseyn ikivanhasta
suvusta. Meitä surettaa, että tuon suvun ylväs päällikkö ei voi
olla saapuvilla siinä juhlallisuudessa, mutta kun on mainetta
voitettavissa ulkomailla, tavataan loordi Dalwolsey harvoin kotona.
_Sic fuit, est, et erit_. Kilkku-Geordie, koska sinä kustannat
hääpidot, niin odotamme hyvää kestitystä."

Heriot kumarsi velvollisuutensa oivaltaen. Kuningas oli suuri
valtioviisas pikku seikoissa, ja hän olikin järjestellyt taitavasti
tätä tilaisuutta varten, saaden lähetetyksi prinssin ja Buckinghamin
erityisissä toimissa Newmarketiin, voidakseen heidän poissaollessaan
mukavasti antautua seuranhaluiseen huolettomaan huvitteluun.
Tällainen rahvaanomainen piirre oli vastenmielinen Kaarlolle, jonka
luonne suosi muodollisuutta, eikä suosikkikaan ollut viime aikoina
katsonut kannattavan osoittaa sille näennäistä myötätuntoa. Esittelyn
päätyttyä Sir Mungo Malagrowther tarttui arvoisaan porvariin palatsin
pihalla ja pidätteli häntä tämän kaikista ponnistuksista huolimatta,
alistaakseen hänet seuraavaan tutkisteluun:

"Tämä on nuiva urakka teille, mestari George -- kuningas on ollut
kovin ajattelematon -- ne hääpäivälliset tulevat maksamaan teille
sievoisen summan?"

"Kyllä kestän, Sir Mungo", vastasi Heriot. "Kuninkaalla on oikeus
nähdä pöytä, jota hänen anteliaisuutensa on vuosikausia varustellut,
hyvin katettuna yhdeksi ainoaksi päiväksi. Sen verran toki jaksaa."

"Aivan niin, aivan niin -- pitäähän meidän toki maksaa kunkin
osaltamme, enemmän tai vähemmän. Niistä siis tulee niin sanotut
pennihäät, joissa koko väeltä kannetaan kolehtia nuoren parin
hyväksi, jotta heille ei jää yhteiseksi omaisuudekseen pelkkä
sänky. Mitä aiotte te antaa, mestari George, sillä porvaristostahan
alotamme, kun on rahakysymys esillä?"

"Vain pikku lahjan, Sir Mungo. Annan kummityttärelleni
vihkisormuksen, sirosti jalokivillä koristellun -- ostin sen
Italiassa; se kuului Cosmo di Medioille. Morsian ei ole minun apuni
tarpeessa -- hänellä on maatila, jonka sai periä äitinsä isältä."

"Vanhalta saippuankeittäjältä", virkkoi Sir Mungo; "ja tarvitaankin
sen ukon suopavaahtoa tahran pesemiseksi pois Glenvarlochin kilvestä
-- joskaan se maatila ei ole juuri minkään arvoinen".

"Saman arvoinen kuin jotkut hovipaikat, Sir Mungo, joita
suurisukuiset henkilöt himoitsevat", vastasi George Heriot.

"Hovinaiseksi, sanoitte? Vai hovinaiseksi?" tuumi Sir Mungo, katsoen
hyväksi ymmärtää vikansa varjossa väärin. "Kuutamon välkettä
vedenkalvossa sille nais-paralle, jos siinä ovat kaikki hänen
myötäjäisensä. Olen todella pahoillani sen nuoren parin puolesta."

"Kerronpa teille salaisuuden, joka huojentaa hellää huolestustanne",
ilmoitti kultaseppä. "Leskilady Dalgarno antaa kunnollisen omaisuuden
morsiamelle ja säätää loput perinnöksi serkulleen, sulhaselle."

"Kas, vai niin?" sanoi Sir Mungo. "Tietenkin osoittaakseen tunteitaan
puolisoansa kohtaan, joka makaa haudassa. Onpa onni, että hänen
serkkunsa ei lähettänyt hänen miestänsä sinne. Kumma juttu, se
loordi Dalgarno-paran kuolema -- jotkut luulevat sen herrasmiehen
kärsineen suurta vääryyttä. Ei ole onnellista naida tytärtä siitä
suvusta, jonka kanssa on verivihoissa -- ja vähemmänhän se olikin
Dalgarno-paran vika kuin niiden, jotka pakoittivat hänet siihen
naimakauppaan. Mutta minua ilahuttaa, että nuori pari saa jotakin
elääkseen, tulipa se apu miten hyvänsä, armeliaisuudesta tai
perintönä. Mutta vaikka lady Dalgarno möisi kaikki mitä hänellä
on alushametta myöten, ei hän kykene antamaan heille takaisin
Glenvarlochin uljasta linnaa -- se on menetetty ja mennyt --
menetetty ja mennyt."

"Totta kyllä", myönsi George Heriot. "Me emme saa selville, mihin on
joutunut Andrew Skurliewhitter, se roisto, tai miten loordi Dalgarno
on menetellyt kiinnityksen suhteen."

"Siirtänyt sen jollekulle, jotta hänen vaimonsa ei saisi sitä
milloinkaan; häntä olisi haudassaankin häirinnyt ajatus, että
Glenvarloch korjaisi sukutilansa jälleen haltuunsa", puheli Sir
Mungo. "Uskokaa pois, hän on pitänyt huolta varmoista keinoista,
säilyttääkseen uhkean paroonikunnan joutumasta vaimonsa tai tämän
serkun käsiin."

"Se on kyllä liiankin luultavaa, Sir Mungo", arveli George
Heriot, "Mutta kun minun täytyy lähteä huolehtimaan monista
häävalmistuksista, on minun jätettävä teidät lohduttelemaan mieltänne
sillä ajatuksella."

"Hääpäivähän on kuluvan kuun kolmaskymmenes?" puhui Sir Mungo
lähtijän jälkeen. "Kyllä tulen silloin ajoissa."

"Kuningas kutsuu vieraat", vastasi George Heriot kääntymättä takaisin.

"Senkin halpasyntyinen, huonosti kasvatettu käsityöläinen!" puheli
Sir Mungo itsekseen. "Jollei hän olisi lainannut minulle niitä
muutamia puntia viime viikolla, niin opettaisinpa hänelle, miten
on käyttäydyttävä aatelismiestä kohtaan! Mutta laittaudun minä
hääkemuihin hänen uhallaankin."

Sir Mungo saikin itsensä kutsutuksi tai käsketyksi häihin. Näissä
oli vain joitakuita henkilöitä saapuvilla, sillä Jaakko piti
sellaisissa tilaisuuksissa mieluisampana mukavaa yksityisyyttä, joka
antoi hänelle vapauden heittää syrjään kuninkaallisen arvokkuutensa
rasituksen. Seurue oli hyvin pieni, ja siitä puuttuikin ainakin
kaksi henkilöä, joiden olisi saattanut odottaa olevan saapuvilla.
Ensiksikin esti lady Dalgarnon terveydentila ja hänen miehensä
äskeinen kuolema häntä olemasta läsnä vihkiäisissä. Toisena oli
poissa Richie Moniplies, jonka käytös oli jonkun aikaa ollut
kovin salaperäistä. Järjestäen palveluksensa loordi Glenvarlochin
luona kokonaan oman tahtonsa ja halunsa mukaan oli hän Enfieldin
ajopuistossa sattuneen kahakan jälkeen ilmestynyt säännöllisesti
isäntänsä vuoteen viereen aamuisin auttamaan tämän pukeutumista
ja iltaisin hänen riisuutumishetkekseen. Muun osan päivää hän
käytti oman mielensä mukaan, ilman herransa valvontaa; tällä olikin
nyt täydellinen palveluskunta. Kuitenkin oli hän hiukan utelias
tietämään, miten mies kulutti niin suuren osan ajastaan; mutta tässä
kohden ei Richie osoittautunut ollenkaan avomieliseksi.

Hääpäivän aamuna oli Richie erittäin huolellinen kaikessa, mitä
kamaripalvelija saattoi tehdä esittääkseen herransa varsin komean
ulkomuodon mitä edullisimmin; ja järjestettyään hänen pukunsa
tavattoman tarkoin ja annettuaan hänen pitkille kiharoilleen
viimeistelevän kosketuksen kammasta, polvistui hän vakavana loordin
eteen, suuteli hänen kättänsä ja lausui hänelle hyvästi, sanoen
nöyrästi pyytävänsä lupaa vapautua hänen ylhäisyytensä palveluksesta.

"No, mikä päähänpisto tämä on?" kummastui loordi Glenvarloch. "Jos
aiot erota minun palveluksestani, Richie, niin kaiketi aiot yhtyä
vaimoni palveluskuntaan?"

"Toivotan tulevaiselle armolliselle rouvalle ja teidän
ylhäisyydellenne yhtä hyvän palvelijan siunauksia kuin minä olen
ollut, jos taivas suopi", sanoi Richie; "mutta kohtalo on niin
säätänyt, että minä voin tästälähtein olla teidän palvelijanne
ainoastaan ystävällisen kohteliaisuuden kannalta".

"No, Richie", virkkoi nuori loordi, "jos olet kyllästynyt
palvelemiseen, niin katsomme sinulle jotakin parempaa toimeentuloa.
Mutta saatathan minua kirkkoon, ottaaksesi sitten osaa hääateriaan?"

"Sallikaa, mylord, minun muistuttaa teitä sopimuksestamme", epäsi
Richie, "sillä minulla on juuri tekeillä muuan oma tärkeä homma,
joka pidättää minua vihkimistoimituksen aikana. Mutta minä en
jätä muistamatta mestari Georgen kelpo kestitystä, koska hän on
kustantanut hyvin kalliita herkkuja, joita olisi kiittämätön jättää
silleen."

"Tee kuten tahdot", vastasi loordi Glenvarloch, ja ohimennen
kummeksittuaan saattolaisensa oikullista ja yksivakaista luonnetta
hän hylkäsi ajatuksistaan koko asian muiden tieltä, mitkä paremmin
soveltuivat sille päivälle.

Lukijan on kuviteltava mielessään ne kukkaset, joita oli siroiteltu
onnellisen parin kirkkotielle -- voimallinen soitto, joka johti
saattuetta -- piispan toimittama vihkiminen -- Pyhän Paavalin
kirkossa vastaan tullut kuningas morsiamen luovuttajana, suureksi
huojennukseksi isälle, jolla siten oli aikaa toimituksen kestäessä
laskea oikea suhdeluku lyömäkieruttimelle pöytäkelloon, jota hän
parhaillaan rakensi.

Vihkimisen päätyttyä siirtyi seurue kuninkaallisissa vaunuissa
George Heriotin luo, missä häävieraille tarjottiin loistavat
pidot Foljambe-huoneustossa. Tuskin oli kuningas päässyt tähän
kodikkaaseen suojaan, kun hän heitti pois miekkansa ja vyönsä niin
kiireesti kuin olisivat ne polttaneet hänen sormiansa ja sinkautti
töyhtöhattunsa pöydälle kuin sanoen: Makaa siinä, arvovalta! Ja hän
kulautti reippaasti pikarillisen viiniä avioparin onneksi ja alkoi
laapostaa huoneessa mutustellen, naurellen ja lasketellen piloja, ei
kaikkein sukkelimpia eikä hienotuntoisimpia, mutta oman äänekkään
rattonsa säestämiä ja suosimia seurueen hilpeyden rohkaisuksi. Hänen
majesteettinsa ollessa parhaalla tuulellaan ja juuri odoteltaessa
kutsumusta pitopöytään kuiskasi muuan palvelija mestari Heriotille,
että häntä tarvittiin. Huoneeseen palatessaan hän astui kuninkaan luo
ja vuorostaan kuiskasi jotakin, mikä hätkähdytti Jaakkoa.

"Eihän hän tahtone rahojaan?" kysyi kuningas lyhyeen ja terävästi.

"Ei millään muotoa, valtiaani", vastasi Heriot. "Siitä asiasta hän
vakuuttaa olevansa aivan välinpitämätön, niin kauvan kuin siitä voi
olla mielihyvää teidän majesteetillenne."

"Heikkarissa, mies", sanoi kuningas, "se on kelpo miehen ja
rakastavan alamaisen puhetta, ja me tahdomme sikäli suoda hänelle
armollisuutemme. Mitäpä siitä, että hän onkin vain moukka --
katukissakin saa katsella kuningasta. Joutuin, mies, tänne hänet
-- _pundite fores_. -- Moniplies? Sillä miekkosella pitäisi olla
nimenään Monipenni, vaikka varmastikaan ette te englantilaiset usko
sellaista nimeä mahdolliseksi Skotlannissa."

"Ne ovat ikivanhaa ja kunnioitettavaa sukukantaa, ne Monipennit",
huomautti Sir Mungo Malagrowther; "vahinko vain, että sennimisiä on
kovin vähän".

"Se perhe näyttää lisääntyvän teidän maanmiestenne keskuudessa, Sir
Mungo", virkkoi master Lowestoffe, jonka loordi Glenvarloch oli
kutsunut häihin, "siitä asti kun hänen majesteettinsa onnellinen
valtaistuimelle nouseminen on tuonut niin monta teistä tänne".

"Oikein, sir -- oikein", sanoi Sir Mungo, nyökäten ja katsoen George
Heriotiin päin; "muutamat meistä ovat kostuneet siitä Englannin
kansan suuresta siunauksesta".

Hänen puhuessaan lensi ovi auki, ja sisään astui loordi Glenvarlochin
hämmästykseksi hänen äskeinen palvelijansa Richie Moniplies, nyt
ylellisesti ja loisteliaastikin puettuna uhkeaan hopeakuteiseen
vaatekertaan ja taluttaen kädestä pitkää, laihaa, kuihtunutta
ja hiukan kierovartista Martha Trapboisia. Tämä oli pukeutunut
pelkkään mustaan samettiin, joka oli niin kummallisena vastakohtana
hänen valjuille ja ankaran kaihomielisyyden jäykistämille
kasvonpiirteilleen, että kuningas huudahti hiukan ahdistuneesti:
"Mitä lempoa on mies tuonutkaan tänne? Totta toisen kerran --
paarivaatteessaan karanneen ruumiin!"

"Saanko anoa teidän majesteettianne olemaan hänelle armollinen?"
pyysi Richie. "Hän nimittäin on tämänaamuisen työn perusteella oma
aviovaimoni, mistress Martha Moniplies nimeltään."

"Älä hemmetissä, mies! Mutta hän näyttää ihmeen yrmeältä", vastasi
Jaakko-kuningas. "Oletko varma siitä, ettei hän ole aikoinaan ollut
hovinaisena sukulaisellamme Maria-kuningattarella, jonka muisto
säilyy tulikuumana?"

"Olen varma siitä, teidän majesteettinne luvalla sanoen, että hän
on tuonut mukanaan pesään viisikymmentätuhatta puntaa rahaa, ja
enemmänkin, ja se on antanut minulle tilaisuuden tuottaa mukavuutta
teidän majesteetillenne ja muille ihmisille."

"Sinun ei olisi tarvinnut virkkaa mitään siitä, mies", huomautti
kuningas. "Me tunnemme velvollisuutemme siinä pikku asiassa, ja meitä
ilahuttaa, että tämä silmäänpistävä siippasi on suonut aarteensa
henkilölle, joka osaa käyttää sitä kuninkaansa ja maansa hyödyksi.
Mutta millä lemmon lailla saitkaan hänet, mies?"

"Vanhaan skotlantilaiseen tapaan, armollinen valtiaani. Hän
on jouseni ja keihääni valloittama", selitti Moniplies. "Oli
sopimuksena, että hän menisi minun kanssani naimisiin, kun kostaisin
hänen isänsä kuoleman -- minä siis surmasin ja otin haltuuni."

"Hän on vanhan Trapboisin tytär, joka on ollut niin kauvan kateissa",
ilmoitti Lowestoffe. "Minne hittoon saatoit piiloittaa hänet niin
visusti, Richie-veikkonen?"

"Master Richard, jos suvaitsette", oikaisi Richie, "taikka
master Richard Moniplies, jos sitä pidätte parempana. Mitä hänen
piiloittamiseensa tulee, niin toimitin hänelle kunniallisen ja
turvallisen suojan erään rehellisen maanmieheni kodista -- ja
salaperäisyyteen kehoitti varovaisuus, kun teidänlaisianne veitikoita
oli liikkeellä, master Lowestoffe."

Richien jalomielinen vastaus herätti naurua kaikissa muissa paitsi
hänen morsiamessaan, joka teki hänelle kärsimättömän eleen ja lausui
tavalliseen lyhytsanaiseen ja tylyyn tapaansa: "Hiljaa -- hiljaa,
ole hiljaa. Tehkäämme se, jota varten tulimme." Ja hän otti esille
pergamenttikääryn, jonka ojensi loordi Glenvarlochille, lausuen
kovaa: "Minä otan tämän kuninkaallisen läsnäolon ja koko seurueen
todistamaan, että palautan Glenvarlochin lunastetun paroonikunnan
sen oikealle omistajalle niin rasittamattomana kuin se on ollut
ainoallakaan hänen esi-isällänsä."

"Minä olin kiinnityksen lunastustilaisuudessa todistajana", ihmetteli
Lowestoffe, "mutta vähänpä osasin aavistaa, kuka oli lunastajana".

"Ei tarvinnutkaan", virkkoi Richie; "siinä paikassa ei olisi ollut
hyötyä hölpöttelystä."

"Hiljaa", käski hänen morsiamensa, "vielä kerran. Tämä paperi",
hän jatkoi ojentaen toisen loordi Glenvarlochille, "on myös teidän
omaisuuttanne -- ottakaa se, mutta säästäkää minulta kysymys, miten
se joutui minun haltuuni".

Kuningas oli kiirehtinyt loordi Glenvarlochin luo ja huudahti,
kiihkeästi vilkaisten kirjoitukseen: "No, jo on hitto -- se on meidän
kuninkaallinen omakätinen maksumääräyksemme, joka on ollut niin
kauvan hukassa! Kuinka te sen saitte, rouvaseni?"

"Se on salaisuus", vastasi Martha kylmäkiskoisesti.

"Salaisuus, jota minun kieleni ei ikinä ilmaise", lisäsi Richie
päättävästi, "jollei kuningas minua käske uskollisuudenvalani
velvoituksella".

"Minä käsken -- minä käsken", sopersi Jaakko juoruilijan
kärsimättömästä uteliaisuudesta vapisten, samalla kun Sir Mungo
häijyn jännittyneenä pääsemään salaisuuden perille taivutti pitkän
laihan vartalonsa eteenpäin kuin saaliin notkistamaksi ongenvavaksi,
kohautti ohuet harmaat hapset korvalliseltaan ja sovitti kätensä
korvan taa torveksi keräämään jokaisen ääniaallon odotetusta
ilmoituksesta. Martha sillävälin rypisti kovin pahaenteisesti
silmäkulmiansa Richielle, joka lannistumatta selitteli kuninkaalle,
että hänen appi-vainajassaan, "joka yleensä oli ollut hyvä ja
huolellinen mies, oli hiukan sellaista maailmallisuuttakin, joka
toisinaan haittasi hänen elämänlatunsa mutkattomuutta; hänen teki
mieli kopeloida lähimäisensä tavaroita, ja siinä hypistelyssä tarttui
niistä joskus yhtä ja toista hänen näppiinsä".

"Sinun sietäisi hävetä, mies!" keskeytti Martha. "Koska teon
kunnottomuus on kerrottava, tapahtukoon se ainakin lyhyeen. Niin,
mylord", hän lisäsi Glenvarlochiin kääntyen, "kultakolikko ei
ollutkaan ainoana syöttinä, joka houkutteli kurjan vanhuksen
hiipimään kamariinne -- hänen tarkoituksenaan oli alkujaan siepata
tuo paperi, ja siinä hän onnistui. Se kirjurin hylkiö kävi hänen
luonaan saman päivän aamuna ja kaiketi vietteli hourupäisen
ukon siihen konnuuteen, toimittaakseen taaskin vastuksen teidän
sukuomaisuutenne lunastamiselle. Jos sen vehkeen takana oli
voimakkaampikin toimeenpanija, niin antakoon hänelle Jumala anteeksi
tällä hetkellä, sillä hän on nyt siellä, missä siitä rikoksesta on
vastattava!"

"Aamen!" sanoi loordi Glenvarloch, ja häntä säestivät kaikki
läsnäolijat.

"Mitä isääni tulee", jatkoi mistress Moniplies, ankarat
kasvonpiirteet väkisin väännähtäneinä kouristuneesti, "niin hänen
rikollisuutensa ja mielettömyytensä maksoi hänen henkensä; vakaana
käsityksenäni on, että se pahantekijä, joka häntä aamulla neuvoi
näpistämään paperin, jätti ikkunan auki murhaajien varalle".

Jokainen oli tovin vaiti; kuningas oli ensimäinen puhumaan, määräten
rikollista kirjuria heti etsittäväksi. "_I lictor_", hän lopetti,
"_colliga manus -- caput obnubita -- infelici suspendite arbori_".

Lowestoffe mainitsi kunnioittavasti, että kirjuri oli karannut samaan
aikaan kun loordi Dalgarno murhattiin ja että hänestä ei ollut kuultu
sen koommin.

"Tiedusteltakoon kaikkialta", määräsi kuningas. "Ja vaihtakaamme
nyt puheenainetta -- nuo jutut saavat veren hyytymään eivätkä ole
ollenkaan sopivia hääjuhlaan. _Hymen, O Hymenee!"_ lisäsi hän
sormiansa näpsäytellen. "Loordi Glenvarloch, mitä sanotte mistress
Monipliesille, tälle herttaiselle morsiamelle, joka on tuonut teille
takaisin isänperintönne hääpäivänänne?"

"Älköön hän sanoko mitään, teidän majesteettinne", huomautti Martha;
"se soveltuu parhaiten hänen tunteisiinsa ja minun".

"Lunastusraha ainakin on maksettava takaisin", virkkoi Glenvarloch;
"siinä en voi jäädä velkaan teille".

"Siitä puhumme tuonnempana", vastasi Martha; "_minun_ velallisenani
ette _te_ voi olla". Ja hän sulki suunsa ikäänkuin päättäneenä olla
hiiskumatta enää sanaakaan siitä asiasta.

Sir Mungo ei kuitenkaan tahtonut hellittää puheenaineesta, vaan
käyttäen hyväkseen hetken vapautta sanoi Richielle: "Kummallinen
juttu se oli apestasi, kelpo mies; ei tainnut morsiamesi suurestikaan
kiittää sinua sen pöyhimisestä."

"Minä teen säännöksi, Sir Mungo", vastasi Richie, "aina puhua
perheestäni itse mitä pahaa vain tiedän, huomattuani, että siitä
tehtävästä muutoin pitävät kyllä muut huolen".

"Mutta, Richie", kiusoitteli Sir Mungo, "minusta näyttää siltä kuin
tästä morsiamestasi koituisi sekä isäntä että emäntä aviolliseen
kotiisi".

"Jos hän rajoittuu sanoihin, Sir Mungo", vastasi Richie, "niin
kiitän taivasta siitä, että osaan olla yhtä kuuro kuin kukaan;
ja jos hän äityy mojauksiin, niin on minulla kaksi kouraa hänen
kurittamisekseen".

"Hyvin sanottu taaskin, Richie", kehui kuningas; "saitte
kumpaisellekin korvallenne tillikan, Sir Mungo. Totisesti, rouvaseni,
hupsuksi on teidän miehellänne aimo taipumus sukkeluuteen."

"On hupsuja, sire", vastasi Martha, "joilla on älyä, ja hupsuja,
joilla on miehuutta -- niin, ja hupsuja, jotka ovat tietorikkaita
oppineita ja suuria hupsuja silti. Minä valitsin tämän miehen
syystä että hän oli suojelijanani, kun jäin hyljätyksi, enkä hänen
sukkeluutensa tai viisautensa tähden. Hän on totisesti kelpo mies,
ja hänen sydämensä ja kätensä korvaavat sen, mitä vähän hänessä lie
hupsuutta. Sitte kun jouduin tuomituksi etsimään suojelijaa läpi
maailman, joka on minulle erämaa, saan kiittää Jumalaa siitä, etten
ole saanut huonompaa."

"Ja se on niin järkevästi sanottu", elähtyi kuningas, "että --
heikkari -- yritänkin, enkö voi tehdä hänestä parempaa. Polvistuhan,
Richie -- joku lainatkoon minulle miekan -- teidän, mr. Langstaff
(sepä uljas nimi lakimiehelle!) -- mutta teidän ei tarvitse
sivaltaa sitä esiin tuolla tavoin, vimmatusti kuin lakikoululainen
oikeudenpalvelijan lähestyessä!"

Hän otti paljastetun miekan, ja poispäin käännetyin silmin -- sillä
sitä näkyä ei hänen tehnyt mielensä katsella -- yritti laskea sen
lappeen Richien hartioihin, mutta oli vähällä survaista aseen kärjen
hänen silmäänsä. Taaksepäin kavahtaen pyrki Richie seisaalle,
mutta häntä piteli alallaan Lowestoffe, ja Sir Mungon ohjatessa
kuninkaallista asetta annettiin ja saatiin kunniata tuottava
lyönti: "_Surge, carnifex_ -- nouse, Sir Richard Moniplies, Lihalan
linnan herra! Ja, hyvät herrat ja alamaiset, lähtekäämme kaikin
päivällisellemme, sillä sipulikukko jäähtyy."



VIITESELITYKSET:


[1] Lakikoulun (Templen) kahden osaston -- Middle ja Inner Templen --
rakennusryhmälle erotettua alaa rajoittava sulku. Suom.

[2] Etupäässä kirjallisuushistorioitsijana tunnettu suurmies
(1709-84). Suom.

[3] Verivihollissuvut Shakespearen "Romeossa ja Juliassa". Suom.

[4] Vanhassa kielessä "neiti", nyk. "rouva".

[5] Sir mieshenkilön, madam naishenkilön puhuttelusana (hyvä herra;
rouvaseni, neitiseni); Sir ristinimen edellä ilmaisee aatelisarvoa.
Suom.

[6] Lontoon raastupa.

[7] Noin 65 pennin raha.

[8] Keikarit asettelivat nojatuolejaan itse näyttämölle, ollakseen
koko katsomon näkyvissä.

[9] Kolmannella illalla oli sama merkitys kuin nykyaikana
ensi-illalla. Suom.

[10] Lääketaidon suurmies vanhalla-ajalla.

[11] Pohjois-Skotlanti. Suom.

[12] Lääketaidon isä. Suom.

[13] Noin 8 markan kultaraha.

[14] Englantilaisten kansallisnimi on John Bull. Suom.

[15] Skotlantilaisia väitettiin erityisen ihottuman yleensä
vaivaavan; siitä myös mr. Raredrenchin oppipojan viisasteleva
parannemääräys. Suom.

[16] Aatelisnainen. Suom.

[17] Alkuaan "ranta" (Thamesin), Suom.

[18] Mile-End.

[19] Otteet ovat sananmukaisia. Tekijä.

[20] Tarkoittaen luultavasti ohjelmia. Tekijä.

[21] Skotlannin markka vastaa noin 16 mk. 60 p. Suom.

[22] Edinburghin tutunomainen nimitys skotlantilaisten kesken. Suom.

[23] Vanha enkelinkuvalla leimattu kultaraha, noin 12 mk. 50 p. Suom.

[24] Skotlannin ylämaassa miehet käyttävät polvihameita. Suom.

[25] Skotlantilaisen hallitusperimyksen mukaan oli kuninkaalla siinä
maansa viisi kaimaa edellään. Suom.

[26] Ikivanhan ja etevän Ramsay-suvun päälliköt, joita sennimiset
yksilöt pitävät alkujuurenaan ja jalosukuisuutensa lähteenä.
Paimenrunoilija Allan Ramsaylla on samaan tapaan:

    "Dalhousie ammoin alkunain,
    maineeni, johtajani ain'."

                     Tekijä.

[27] Ne julmat kansalaissodat, joita skotlantilaiset paroonit kävivät
Jaakko VI:nnen alaikäisyyden aikana, saivat tämän nimen siitä
osuudesta, joka niissä oli Jaakko Douglasilla, Mortonin jaarlilla.
Molemmin puolin surmattiin vangit ilman armoa tai suosiota. Tekijä.

[28] Jaakko III jatkoi vallanhimoisesti ja tuimasti isänsä
alottamaa aateliston nöyryyttämistä. Isoisänsä ja isänsä tavoin
hän sai väkivaltaisen kuoleman, samoin kuin hänen jalomielisempi
poikansa, joka lujana, mutta vähemmän rajuna saattoi loppuun
taistelun aatelisia vastaan kuninkuuden voitoksi ja kaatui Floddenin
taistelussa v. 1513, mukanaan paras osa suurinta armeijaa, mikä
oli koskaan hyökännyt Skotlannista Englantiin näiden kahden maan
alituisten vihollisuuksien vaiheissa. Suom.

[29] Jottei kukaan luulisi olevan jotakin salaperäistä kätkettynä
vinokirjaimilla painettuihin lauseisiin, olkoon mainittuna, että ne
sisältävät vain muutamia jokapäiväisiä latinankielisiä puheenparsia,
kosketellen Hollannin kirjallista elämää ja ansaitsematta tai
sietämättäkään sananmukaista käännöstä. Tekijä.

[30] Skotlannin punta on noin 2 mk, Englannin noin 25 mk. Suom.

[31] Elok. 1. p. Suom.

[32] Noina tarkkoina aikoina määrättiin jokaisen sopimuksen
suoritukseen erityinen paikka; hyvin usein käytettiin siihen
tarkoitukseen hallitsija-jaarli Murrayn hautasijaa. Tekijä.

[33] Shakespeare, "Othello" III 3. Suom.

[34] Loordi Henry Howard oli Surreyn runoilijajaarlin toinen
poika sekä melkoisen lahjakas ja oppinut mies. Hän pääsi
Elisabet-kuningattaren suosioon kiihkeästi vastustamalla yleistä
haitallista ennustususkoa, juonitteli kuningattaren viimeisinä
vuosina salaisesti Jaakon hyväksi ja kohosi tämän tullessa valtaan
Northamptonin jaarliksi ja kuninkaan sinetinvartijaksi. Ranskan
lähettilään de Beaumontin arvostelun mukaan oli hän historian
pahimpia liehittelijöitä ja panettelijoita. Tekijä.

[35] Jaakko I:n aikana leimattu kultaraha, noin 30 mk. Suom.

[36] Samasta ranskalaisesta kekseliäisyydestä puhutaan erinäisissä
senaikuisissa teoksissa; m.m. kertoo Brantome itse Strozzin
varastuttaneen eräältä Brusquet'lta muulin ja laitattaneen tuon
saastaisen elukan lihasta ruokalajin niin taidokkaasti, että Brusquet
antoi sen maistua metsänriistana. Leithin puolustajat muuten
kunnostausivat niin sitkeästi kaikilla silloisilla apukeinoilla, että
piirityksen osanottajat saivat tämän seikan perusteella sittemmin
erityistä arvoa esiintymiselleen ja mielipiteilleen. Tekijä.

[37] Lontoon Vanhankaupungin (Cityn) porvarien tunnus. Suom.

[38] Rehentelevä tekokapteeni Shakespearen "Kuningas Henrik
Neljännessä". Suom.

[39] Sukkelain ja lahjakkaiden miesten tila ei ole milloinkaan ollut
surkuteltavampi kuin sinä aikakautena. Heidän elämänsä oli niin
säännötöntä, toimeentulonsa niin turvatonta, että he vuorotellen
hurjastelivat mässäyksissä tai taistelivat välttämättömimmänkin
puutteessa. Parilta kolmelta vei hengen tyrtymys, jonka tuotti muuan
aikakauden keveämmästä kirjallisuudesta tunnettu ylenpalttinen
Reinin-viinin ja säilykesillin kestitys. Sellaiset kuvaukset antavat
mitä surullisimman käsityksen neron alennustilasta, kun omaa
hillittömyyttä kiihoitti sydämettömien hurvittelijain suosinta.
Tekijä.

[40] Shakespeare, romanttisen näytelmän mestari; Ben Jonson
työskenteli vanhalla klassillisella pohjalla. Suom.

[41] Vaakunakilvessä vastasi kutakin esi-isää erityinen jaos.

[42] 1500-luvulla sepitetty ja aikoinaan muodissa ollut,
suurisanaista mahtailua esittävä näytelmä. Suom.

[43] Tässä: nuori herra. Suom.

[44] Varsinainen "Newgaten kalenteri" ilmestyi noin v. 1730
kahdentuhannen sivun laajuisena elämäkerrallisena nimikirjana;
440 pahantekijää se silti vain kuvasi. Scott on ajatellut lisänä
asianajajien Knappin ja Baldwinin v. 1809-10 julkaisemaa neliniteistä
uutta kalenteria. Molemmat ovat erään kirjallisuudenhaaran
vastenmielisimpiä tuotteita. Suom.

[45] Eräänlainen voittokulkue naisellisen ylivallan kunniaksi,
kun se kehittyi siihen mittaan, että herätti ympäristön huomiota.
Sitä kuvataan seikkaperäisesti Butlerin "Hudibras'issa". Kulkueen
edetessä oli sen virallisilla toimihenkilöillä tapana lakaista niiden
talojen kynnykset, joissa huhu tiesi emäntien käyttävän yksinomaista
määräysvaltaa; se oli viittauksena siitä, että niidenkin asukkaat
saattoivat vuorostaan saada samanlaisen riemusaaton osakseen. Tekijä.

[46] N.s. ruutisalaliiton vuosipäivä; tämä jesuiittien ja muiden
tyytymättömien katolilaisten vehkeily tuli ilmi marrask. 5. p:nä 1605
ja sai osakseen liiankin suurta huomiota, joka etupäässä kohdistui
johtajana toimineeseen Guy Fawkesiin. Suom.

[47] Englannin kuningattaren Maria Verisen, Elisabetin
edeltäjättären. Suom.

[48] Päähenkilö (luultavasti Greenen sepittämässä) huvinäytelmässä
nimeltä "George-a-Green, Wakefieldin neulaseppä". Suom.

[49] Shakespearen "Miten mielitte"-näytelmässä. Suom.

[50] Jaakko I osoitti laajoja tietojaan monissakin omituisissa
julkaisuissa; niinikään herui kuninkaallisesta kynästä englannin- ja
latinankielisiä runoja, Hänen pääteoksensa ovat "Daemonologie", jossa
todistellaan noitien olemassaoloa, "Counterblast to Tobacco" tupakan
vahingollisuudesta ja "Basilicon Doron", kirjoitettu Skotlannissa
jonkunlaiseksi Henrik-prinssin kasvatusopilliseksi käsikirjaksi. Suom.

[51] Toweria on arveltu myöhäisemmäksi muodostelmaksi vanhasta
roomalaisesta linnoituksesta. Suom.

[52] Towerissa oli Edward IV:n ajoista asti eläinnäyttely. Suom.

[53] Totisesti kaunis tyttö. Suom.

[54] Shakespearen "Kuningas Henrik IV". Suom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nigelin vaiheet - Historiallinen romaani kuningas Jaakko I:n ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.