Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Harry - Romaani kansallisen herätyksen ajoilta
Author: Järvi, Kaarlo August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Harry - Romaani kansallisen herätyksen ajoilta" ***


HARRY

Romaani kansallisen herätyksen ajoilta


Kirj.

K. A. JÄRVI



Sanomalehti O.-Y. Keski-Suomi, Jyväskylä, 1910.



SISÄLLYS:

    I. Seuraklubin vuosijuhla I.
   II. Seuraklubin vuosijuhla II.
  III. Harry.
   IV. Tervakansa.
    V. "Promenadissa".
   VI. Mamma.
  VII. Pappa.
 VIII. Taistelu ja sen ratkaisu.
   IX. Maisteri Tervo.
    X. Kaksi johtajaa.
   XI. Pääkaupungissa.
  XII. Snellmanin luona.
 XIII. Kotona.
  XIV. Kääntymys.
   XV. Mamman kuolema.
  XVI. Artikkeli "Salamaan".
 XVII. Loppu.



I.

Seuraklubin vuosijuhla I.


On syksyinen ilta. Hämärä hiiviskelee kuin salaa, mutta ahnaasti
sentään. Eikä ole pitkää aikaa, kun kaupunki on pilkkoisen pimeässä.
Lyhdynsytyttäjä on kuitenkin sitä ennen merkinnyt jokailtaisen
kiertokulkunsa pitkin kaupunkia aina katukulmissa himmeällä
valosilmällä, jona on lyhdyssä palavan petroolilampun liinasydän.

Se oli näet siihen aikaan, kun kaupunkiin ei vielä oltu saatu
sähkövaloa.

Seurahuoneen biljardipoika on keskipäivällä kuljettanut pitkin
valtakaupunkia paperiarkkia, johon on kirjoitettu erityisiä valittuja
nimiä.

Sitten on paperi palautettu kirjoittajalleen Seuraklubin
puheenjohtajalle valtioneuvos Mortimer Nicanderille.

Seuraklubi on kaupungin herrain yhdistys, joka on perustettu
ruotsinkielen ja -mielen pönkäksi tähän vilkkaaseen merikaupunkiin.

Nyt menee sen kymmenes vuosijuhla. Seuran on perustanut tämä kaupungin
ainoa valtioneuvos ja hän on ollut puheenjohtaja sen koko elinajan.

Kaupungissa ei ole vielä rautatietä, ei sähkövaloa, ei telefoonia eikä
muutakaan uuden ajan merkkiä kuin alkavan suomenkielisen lyseon kolme
ensimäistä luokkaa.

Ruotsalaisten pohattain patriarkaalinen hallituskausi on vielä
keskipäivän korkeudessaan.

Seuraklubin kokouksissa eivät koskaan naiset ole mukana, eivät rouvat
eivät neidot.

Seurahuone on puusta rakennettu puiston sisään. Jättiläiskoivumetsä
sitä ympäröi ja siinä lähellä juoksee puro puiston läpi. Purossa on
Seurahuoneen kohdalla ihmiskäsin tehty putous, koulutyttöjen "pikku
Imatra". Sen poikki vie kävelysilta. Ja sillä sillalla nyt kurkkii
parvi katupoikia "Susilaan", joksi rahvas Seurahuonetta nimittää.

He ovat kaupitelleet pitkin päivää kaupungilla uutta sanomalehteä,
"Salamaa", josta suomenkielisen lyseon opettaja, maisteri Tervo tänään
näytenumeron antoi.

Mutta kun he jo kaukaa näkivät "Susilan" valossa hohtavan, juoksevat he
kohti omalla tavallaan sitä ihailemaan. Sillä niin vietävän makea
paistetun lihan käry ja kastikkeiden tuoksu sieltä heidän nenäänsä
nousee. Vielä lähemmäksi houkuttelee se kylmässä syysillassa nämä
nälkäiset poikaraiskat.

Mutta nyt kuuluvat puiston karkeassa hiedassa narskuvat askeleet. Ja
pojat lentävät pakoon arkana kuin varpusparvi joka suunnalle.

Tulija on valtioneuvos korkeissa nahkaisissa kokokalosseissaan.

Sentähden hän saapuu ensimäisenä, koska hän on illan varsinainen
isäntä.

Sisäeteisen ovella on vartia, jolla on livree ja kaluunat. Se hyökkää
palvelemaan valtioneuvosta.

Nyt on valtioneuvos puhdas ja soma kuin juuri maalattu vanha laiva.
Mutta toisinaan hän on hyvinkin huoleton puvustaan.

Valtioneuvoksen tukka on hopeanharmaa, kulmakarvat tuuheat ja
valkeat, hieno parta valkoinen ja nenällä kultakehäiset rillit.
Silmät ovat palavat, ruskeat ja katse kuin haukalla. Mutta siinä on
kulttuuri-ihmisen ilme, joskin himokkaisuuden verhoama.

Kun valtioneuvos on riisuutunut, ottaa hänet viinuri palveltavakseen.

Valtioneuvos astuu suureen juhlasaliin ja ajutantiksi hänen taakseen
asettuu viinuri frakkipuvussa valkoinen pyyheliina yli käden
viskattuna.

Katossa sädehtii kynttilöissään suuri kristallikruunu, jonka
messinkikierrokset ovat takojataidetta. Sileä parkettilattia kiiltää ja
suurissa seinäpeileissä, joiden kehykset ovat metallia ja koristellut
monemmoisilla uurretuilla kuvioilla, näyttelee itseään upea
huonekalusto. Pöydillä on haarukkakynttilä-jalat, joita biljardipoika
juoksee sytyttämään, ja kukkamaljakolta. Kookkaissa astioissa
seinävierillä on palmuja ja laakereita tavallista ravintolakokoa.

Vieressä on pieni salonki varattu naisille, kun nekin joskus
Seurahuoneella huvittelivat. Mutta tänään se on kuvernöörille
pyhitetty.

Sitten on lukuisia sivuhuoneita yltä päätä hienoa kalustoa täynnä.

Kaikki nyt on valaistu ja odottaa. Sillä tulossa on vuoden iloisin
hulluttelu.

Viinuri notkeasti suorittaa, kun valtioneuvoksella on jotain
huomautettavaa.

Valtioneuvoksen perästä saapuu paksu Johnson, kaupungin äveriäs
ruotsalainen leipuri, kotoisin Tukholmasta. Mukana on hänellä pieni
käärö. Mitä se sisältää, tietää hän yksin.

Valtioneuvos vie Johnsonin sivuhuoneeseen "pukeutumaan".

Sitten he sieltä palaavat, mutta Johnson nyt naisen yöpaidassa ja
naiseksi naamioituna jokapäiväisessä elämässä hyvin halveksittu
ripa-astia kädessä.

Hän asettuu salin ovelle, sillä hänen on määrä ottaa jokaiselta
tulijalta almu yöastiaansa.

Näin kootaan joka vuosi Seuraklubin vuosijuhlassa klubin pilkkaäijälle
kollehti.

Tämä on "herrassyötinki" Rensten, muuten ohimennen sanottuna
virkaheitto nimismies.

Tämän kollehdin kannon järjestää aina valtioneuvos niin kyynilliseksi
kuin suinkin sietää.

Sillä Rensten on hänen tähtensä menettänyt virkansa ja sen hän tahtoo
näin palkita.

Mutta kun kuvernööri tulee, silloin on määrä Johnsonin kadota
näkyvistä.

Rensteniä nimitetään herrain kesken lisänimellä "Bondas" ja siksi
hänelle naisen haamussa kollehti kootaan, kun ukko-raukka suoranaisesti
pelkää naisia, pelkää niitä enemmän kuin tulta ja vettä. Sillä hänen
luontonsa on nyt sellaisen naisvihaajan.

Johnson asettuu kovin hullunkurisena salin ovelle.

Ja kolmantena saapuu itse "Bondas" eli "herrassyötinki" Rensten.
Hänelle annettiin veljien kesken "herrassyötingin" arvonimi silloin,
kun hän valtioneuvoksen koirankujeen tähden menetti nimismiehen
virkansa.

Hän on suuri punakka mies, valkohiuksinen, violettinenäinen ja siniset
vetiset silmät hänellä on. Hän elää nyt herrain armoilla ja tekee yhtä
ja toista kirjoitustyötä. Hän, miesrukka, joka säikkyy naisia.

Kaikissa herrain juomingeissa on hänellä oma määrätty osansa: Olla
toisten ivattavana ja siitä palkkioksi saada päänsä täyteen.

Johnsonin naishahmossa nähdessään tulee "Bondas" pahalle tuulelle ja
irvistää.

Mutta valtioneuvos viepi hänet ryypylle.

Alkaa saapua muitakin herroja. Ja kaikkein useimmat hevosella. Komeasti
ajavat kuin joihinkin suuriin kutsuihin. Kauppaneuvos Fleege tulee
soreissa vaunuissa edessä parilyhdyt, kuski virkapuvussa ja sivulla
vaunujen nokalla heiluu korkea piiska. Parihevosilla hän ajaa. Hevosten
hännät ovat leikatut ja harjat kiharoihin poltetut. Illan kolakkuutta
vastaan kauppaneuvos on puettu hienoon hilleriturkkiin, mikä on
valmistettu pitkäntakin malliin ja halko takana ulottuu puoliselkään.

Tässä on se kaupungin laajaltitunnettu tervakuningas, joka on
pöyhkeyden kohottanut ihanteekseen.

Hän on komea pystynenä mies ja hänellä on kenraalin ryhti,
taaja korvaparta ja kultaiset tekohampaat. Laivanvarustaja,
sahaliikkeenharjoittaja, monimiljoneeri, kaupungin rikkain mies.

Mutta ennen kaikkea tervakauppias.

Tulee vielä vaunuilla tehtailija Elers, valtiopäivämies, kauppaneuvos,
miljoonamies ja laihanlainen mesenaatti.

Monet ajavat nelipyöräisillä troskilla, joita uutuutena on jo tännekin
ehtinyt.

Niiden joukossa merikapteeni Hartman, Hartmanin miljoneerisuvun enin
puhuttu jäsen. Hän on se mainittu "drummel-prummel" s.o. juoppo,
tappelija, pirstoja ja laajaleukainen merikarhu. Omat merimiehensä ovat
hänestä kyhänneet arkkiveisun, joka nyt on joutunut katupoikien
laulettavaksi.

Kapteenin sivulla istuu hänen eriämätön ystävänsä merikapteeni
Norrgård, tunnettu nimellä "rauhan enkeli", sillä hänenpä tehtävänään
on sovittaa ystävänsä humalarikokset.

Tulee maisteri Littov. Hänkin omassa ympäristössään kuuluisa mies.
Konjakkinenä, jonka kädet vavahtelevat yhtenäisestä lasin
pitelemisestä. Hänellä onkin nyt oma ulkoravintolansa "Promenad" ja
siellä ruotsalaiset tytöt. Vanhapoika, älykäs ja oppinut. On kaupungin
suurimpia terva- ja puukauppioita.

Tulee ruotsinkielisen lyseon rehtori Heideman, kaupungin suurin
kaunopuhuja ja valtioneuvoksen oikea käsi ruotsalaisen sivistyksen
pönkittämisessä.

Ja sitten vielä paljon muita rikkaita miehiä: tehtailijoita,
laivanvarustajia, tukkukauppioita, konsuleja, viinasaksoja y.m. y.m.

Kaikkien näiden edessä juhlasalin ovella temppuilee paksu Johnson
naisen pitkässä valkoisessa yöpaidassa. Ja kädessä ripa-astia, johon
hän tukholmalaisella murteellaan pyytää almua, "Bondaan kollehtia."
Mutta viskaapa samassa paperinaamionsa takaa aika karvasta puhetta
yhdelle ja toiselle.

Muutamat nauravat katketakseen. Mutta kipeäjalkainen merikoulunjohtaja
Abrahamson, parhain vitsinleikkaaja ja ravintolatyttöjen ensimäinen
rakastaja, käy häneen käsiksi: nostaa paitaa, jota Johnson ujolla
liikkeellä suojelee.

Aivan nuoria miehiä ei ole mukana juhlassa muita kuin Harry Nicander,
valtioneuvoksen ainoa lapsi. Vuoden parin ylioppilas ja äsken
ulkomaanmatkalta palannut.

Harry nähdessään Johnsonin punastuu ja häntä inhottaa tuollainen
häpeämättömyys.

Harryä kohdellaan hyvin huomaavasti. Mutta itse hän pyrkii loistamaan
niin vähän kuin mahdollista.

Häntä ujostuttaa tämä ikämiesten seura. Siinä hän tuntee itsensä
vieraaksi ja kävelee levottomana sinne tänne huoneissa kuin jotakuta
etsien.

Näissä klubin kokouksissa ei hän ennen koskaan ole ollut.

Mutta nyt tahtoo pappa näytellä häntä kaikille jonain harvinaisuutena.
Sillä valtioneuvos on silmittömästi ihastunut omaan poikaansa. Ja juuri
vasta palasi Harry ulkomaalta.

Levotonna sukii Harry tilkkaansa, hyräilee hiukan laulua...
kävelee ... kävelee...

Kunnes viskaupi rentona muutamalle sohvalle puolimakuulle, sulkee
silmänsä ja leikkii kultaisilla kellonperillään.

Tämä nyt on laitaa lähteä tällaiseen ukkoseuraan!

Yksi ja toinen koettaa häntä lähennellä. Mutta hän on kylmä,
umpimielinen ja vaitelias. Tämä on paljasta ujostelemista, mutta se
Harryn asemessa olevassa nuoressa miehessä käsitetään liialliseksi
omanarvontunnoksi.

-- Hän on niin ylpeä!

Se on vakiintunut arvostelu Harrystä.

Harryn kulmakarvat ovat närkästyneissä rypyissä. Se lisää sitä luuloa,
että hän uskoo itsestään liian paljon.

Mutta pappa liittää häneen sanomattoman paljon toiveita. Sen hän
itsekin tietää. Ja melkein sitä pelkää.

Harry on läpeensä tunteellinen ja vaikutuksille herkkä. Sen näkee jo
päältäkin värähtelevistä kasvoista, joissa ilme ilmettä ajaa.

Se on äidin perintöä. Sillä mamma on myös tuiki tunteellinen. Tämä
mamma, joka on läheltä Skaran kaupunkia Trotorpin kartanon tytär
Ruotsista. Hän on Länsi-Göthinmaan vanhaa, mutta köyhtynyttä aatelistoa
ja syntyään von Löwenhjelm.

Ulkomuodoltaan on Harry kaunis ja hieno nuoriherra. Sekin mamman
perintöä.

Puku on viimeisintä Englannin muotia, kovin suuriruutukasta
vaaleanharmaata trikoota.

Sillä valtioneuvoksen kutsupaperissa oli nimenomaan määrätty arkipuku.

Nyt tulee Harryn luo hänen entinen opettajansa, rehtori Heideman. Tämä
on karkeatekoinen mies, jolla on suuri kulmikas pää pienen vartalon
nenässä, täysi parta ja sankalasit.

-- Uskallanko lähestyä? kysyy hän kuin arasti varpaillaan astuen.

-- Tekö? Vanha opettajani!

-- Mehän täällä edustamme intelligenssia, me kaksi. Sillä valtioneuvos
on samalla kertaa kaikkea mahdollista taivaan alla.

-- Istukaa, herra rehtori!

-- Minua ilahduttaa nähdä silti näinkin monta ruotsinkielen ystävää
koossa. Sillä oletteko kuulleet...?

Rehtori kävi hyvin salaperäiseksi. Harry säikähti ja värähti.

-- Mitä? En.

-- Että kaupunkiin perustetaan fennomaaninen sanomalehti ja
suomenkielellä...

-- Nähnyt ja kuullut, mutta en vielä lukenut.

Harry nauroi.

-- Miksi nauratte?

-- Nauran maisteri Tervolla tällä uuden lehden hommaajalla, kun muistan
häntä koulupoikana meidän syöttöpoikanamme. Kerrankin kyökkipiika
ärjäisi hänelle: "Tämäkin on sitten muka herra, vaikka ei osaa edes
sanoa: 'fiini'." Ja monta, monta muuta samallaista kohtausta. Toisinaan
piiat siellä kyökissä vaativat häntä lausumaan f, ennenkuin antoivat
hänelle lettuja.

Rehtori ja Harry nauravat yhdessä.

-- Mutta nyt Tervo näyttää, mitä hän osaa. Hjaa. Minä hänet kyllä
tunnen, kun on entinen oppilaani. Tervo on oikein periaatteessa ilkeä.
Nyt täytenä miehenä hävettää minua toisinaan häntä nähdä, kun muistan,
miten monta korvapuustia hänelle annoin hänen kouluaikanaan. Varmasti
hän on saanut niitä kaikista enimmin ja juuri sapekkuutensa vuoksi,
puhuu rehtori.

-- Kun hän ensi kerran ilmestyi meidän pihaamme ... hän sama maisteri
Tervo ... räjähti koko piha huutoon ja mylvinään. Musta villakoiramme
Castor oli lentänyt hampaat irvillä hänen kimppuunsa ja hän nyt
suurella puukollaan sitä ahdisti. Mutta piiat huusivat, rengit
kiroilivat ja pappa ikkunassa nauroi vatsaansa pidellen. Castor siksi
häneen yltyi, kun hänellä oli selässä suuri tuohikontti, kädessä paksu
visasauva, jonka hän kuitenkin kohta paukautti rakennuksen seinään, kun
sillä yritti Castoria lyödä. Ja muuten niin villinnäköinen kuin Afrikan
neekeri. Silloin hän tuli tänne kouluun, sanoo Harry yhä nauraen.

-- Ja sai valtioneuvoksesta isällisen suojelijan. Jopa joo!

-- Pappa on aina ihaillut Tervon lujaa luonnetta. Ja siinä suhteessa
kohottanut hänet minullekin esikuvaksi. Ja täytyyhän meidän kaikkien
myöntää, että hän on tuiki yrittävä mies.

-- Olkoon! Mutta huono hän oli ääntämään puhtaasti meidän kaunista
äidinkieltämme. Kun hän huomasi minun kovasti kärsivän hänen perin
kehnosta ääntämistavastaan, niin hän tahallaan vielä suoraan
kiusoitteli minua.

Rehtori nipisti huuliaan ja sulki silmänsä puheensa vahvistukseksi.

-- Sieltä tervamaasta hän oli isätön poika, jolla oli tavaton muisti ja
pää kuin partaveitsi. Mutta kieli vaan ei ottanut taipuakseen
muukalaisiin äänteisiin. Hänellä oli papalle suosituskirje
syntymäpitäjänsä kirkkoherralta, jonka edessä hän oli lukenut latinaa
ja ruotsia. Samalla kun oli ollut papilla renkinä. Eikö hän siis ollut
harvinaisuus?

-- Niin kai. Todellakin harvinaisuus.

Rehtori sihittää huulillaan ja kohoaa varpailleen inhon ilme
kasvoissaan. Mutta hetken takaa jatkaa mehevänä:

-- Sallikaa minun sanoa, että Harry Nicander on ollut kiltein oppilaani
ja Matti Tervo ilkein oppilaani. Juuri niin. Ja Harry Nicander tekee
vielä jotain meille kaikille kunniakasta.

Rehtori vääntää kasvonsa tekohymyyn. Harry punastuu korviin asti.

-- Kautta kaiken! Niinkö suuria unelmia ... todellakin?

-- Nii-in! Kenellä oli niin kauniit ja johdonmukaiset aineet kuin
nuorella herralla? Kuka lausui runoa sillä sydämen lämmöllä kuin Te?

Harry enemmän hätääntyi. Tuo kettu tiesi, missä olivat hänen arimmat
unelmansa. Totisesti!

Rehtori nautti Harryn lapsekkaasta hätääntymisistä, otti
sikarikotelonsa ja kysyy:

-- Saanko tarjota sikarin?

Kun sikarit ovat leikatut, tarjoaa rehtori vielä tulta kohteliaasti
Harrylle. Sillä hän tahtoo voittaa Harryn omaksi miehekseen.

Rehtori myös sytyttää teeskennellyn hienostuneesti ja taas nousee
varpailleen palava sikari hyppysissä.

-- Saanko kertoa Tervosta pienen anekdotin? Ei juuri hupaisen, mutta
karvaan. Kovin kuvaavan miehen luonnetta.

Harry on kokonaan voitettu.

-- Tehkää hyvin! hän pyytää.

-- Dogmatiikan tunnillla kerran ... muistaakseni kuudennella
luokalla ... ärjäisi Tervo minulle: "Skamlöst är det, att finnarne tala
svenska. Jag är finne och kan icke uttrycka mig på svenska." Tietysti
kaikki tämä hänen omalla ääntämistavallaan. Ja sitten hän alkaa
suomeksi selittää teleologista todistusta Jumalan olennosta. Menin,
tartuin häntä korvista -- rehtori mukailee käsillään liikkeensä -- ja
sitten: läiskis! -- läiskis! -- läiskis! "Du, ursinnige viking...!"
ärjyy hän nyt minulle. Määräsin kolme päivää karsseria. Siellä
ollessaan kirjoitti hän seinät täyteen ruotsinkielen haukkumista. Minä
olisin ajanut hänet tyyten pois koulusta silloin, mutta herra
valtioneuvos oli hänen jyrkkä puoltajansa...

-- Papalla oli hänestä suuret toiveet ... hyvinkin suuret. Kun Tervo
miehistyy, niin kyllä raakuutensa heittää, aina sanoi.

-- Mutta heittikö? Valtioneuvos häntä syötti ja vaatetti ja muillekin
suositteli. Juuri tämän klubin ensimäisten avulla Tervo koulunsa kävi.
Mutta heittikö pois raakuutensa? Nyt he saavat kiitokset ... nyt!
Ai ... ai!

Rehtori kiihtyy syvään harmiin ja huudahtaa:

-- Enkö olisi tehnyt oikein, jos hänet koulusta pois työnsin? Enkö
ollut profeetta? Enkö?

Ja hän levittää kätensä kuin suuren ihmeen edessä.

-- Herra kuvernööri tulee! juoksee vahtimestari ilmoittamaan.

Paksu Johnson katoaa ovelta kuin tykillä ammuttuna. Ja tavallinen
kaluunaniekka ovenvartia ottaa paikkansa.

Valtioneuvos ja kauppaneuvos Fleege menevät kuvernööriä vastaan. Juuri
tällaisessa toimessa on Fleege mielellään mukana.

Seurue iloisin voimakkain äänin saapuu sisälle. Edellä Fleege, joka
salin ovella pysähtyy, ottaa paraatiryhdin ja tekee oikealla kädellään
kauniin kaaren juhlasaliin päin kohti herroja, jotka seisovat sisällä
epätasaisessa rintamassa.

Kuvernööri käy kättelemään herroja. Hän viljelee liiaksikin ääntiöitä
puheessaan. Niillä hän aikanaan on vahvistanut ääntään komentaessaan
sotilaita aukealla kentällä.

Mutta se jäikin tavaksi.

Sillä kuvernööri vapaaherra von Hjelm on vanha sotaherra. Pitkä,
solakka, aivan harmaantunut ukko, käyttää kävelykeppiä tukenaan, vaikka
onkin uniformuun puettu.

Kun hän on tervehdyksensä tehnyt, saattavat valtioneuvos ja
kauppaneuvos Fleege hänet pieneen salonkiin ja jäävät sinne kolmen.

Helpotuksen huokaus kuuluu suuressa salissa, missä asetutaan eri
ryppäissä istumaan.

Kuvernöörin tulo on jäykistävä alkunäytös, joka uhkaa tulla ikäväksi.

-- P--le! Kuivin suinko tässä istutaan? puhkeaa puhumaan merikapteeni
Hartman, joka ei suinkaan ole vesiselvä nytkään.

-- Veli odottaa ja suussa maistuu pian makealle, lohduttaa maisteri
Littov.

Viinuri kantaa korkealla ilmassa suurta maljakulhoa. Hänen on aivan
hiilenhehkuva sen painosta. Asettaa sen sitten suurelle pöydälle
huoneen keskelle, mille on jo kasattu patteri hiottuja laseja.

Mutta kestää odottaa ennenkuin siihen maljaan käsiksi käydään.
Vihdoinkin pienen salongin ovi aukeaa ja valtioneuvos johtaa
kuvernöörin saliin.

Herrat hypähtävät kohta pystyyn tuoleiltaan.

Mutta kuvernööri ojennetuin käsin pyytää istumaan.

Valtioneuvos viepi kuvernöörin suureen nojatuoliin salin perällä ja
itse käy istumaan taka-alalla olevan pöydän taa, millä on
kirjoitusneuvot, jotenkin lähelle kuvernööriä.

Nyt kaikki istuvat.

-- Rehtori Heideman. Olkaa hyvä! Tänne!

Rehtori Heideman astuu varpaillaan niin hienostellen kuin se hänelle
onnistuu, sillä hän on vain köydenpunojan poika, mutta sentäänkin tämän
Seuraklubin sihteeri.

Hän esittää aina oikeata gustaviaania, joka on samalla klassillisesti
sivistynyt.

Rehtori lukee klubin vuosikertomuksen. Sitten seuraavat vaalit ja
sitten...

Valtioneuvos menee maljakulholle, täyttää siitä korkean viinilasin ja
kantaa sen kuvernöörille.

Sitten hän kumartaen lausuu toisille läsnäoleville:

-- Herrat ovat hyvät.

Itsekukin hyökkää saamaan lasin. Kuvernööri nousee lasi kädessä
puhumaan. Sillä hän itse tahtoi esittää klubin kymmenvuotisen maljan.

-- Hyvät herrat. Olemme tu ... ulleet tännee viettä ... mä ... ään
Seuraklubimmee kymmenettää vuosijuhla ... aa. Herrat hyvin tuntevaat
sen suureet ja jaloot tarkoitukse ... eet. Eläk ... öön!

Seurasi voimakas huuto, joka Harryä suututti. Näinkö kehnosti tämä
ruotsalaisen sivistyksen jalo seura saa kymmenvuotisen maljansa? Häpeä!

Harry ei maistanut lasistaan, vaan poistui sivuhuoneihin. Ja ryhtyi
siellä miettimään suurta ja repäisevää maljapuhetta ruotsinkielelle.
Sillä se kieli puustavillisesti on hänen äitinsä kieli. Ujous oli siinä
samassa kuin poispyyhkäisty hänestä.

Ruotsinkielellä Harry puhumaan oppi. Sen kielen opetti hänelle mamma jo
vuosia ennen kuin hän suomea kuuli sanaakaan. Ruotsia hän oli aina
puhunut papan kanssa, joka kyllä oli syntynyt tässä samassa kaupungissa
kuin hänkin.

Suomea hän oppi myöhemmin piioilta ja rengeiltä ja muilta "huonoilta
ihmisiltä".

Ruotsinkielinen lyseo täydensi ruotsalaisen kasvatuksen. Mamma ei häntä
kasvattanut suinkaan miksikään puolueihmiseksi, vaan puhalsi häneen sen
äidillisellä lämmöllä, mikä hänelle itselleen oli rakkainta. Sillä
mammaa oli aina vaivannut kiduttava kotimaan ikävä. Ja kun Harry tuli
hänelle siksi olennoksi, johon hän tätä ikäväänsä voi kuin istuttamalla
istuttaa, ympäröi hän pienestä pitäen Harrynsä sellaisella
ruotsalaisella ilmalla, että tämä aivan upposi siihen. Siksipä Harrystä
aina Ruotsi ja mamma on ollut kuin yksi ja sama käsite. Yksi ja sama.

Tämä syvä sielullinen ruotsalainen hurmaus se nytkin Harryn nuoria
veriä kuohuttaa. Se nostaa hänet innostuksen kultapilviin.

Mutta salissa maljaiilaan, kilistetään. Ja suuressa liemiastiassa on
tuota pikaa pohja näkyvissä.

Viinuri kuljettaa uutta. Samassa palaa Harry saliin. Hän on
taivaallisen innostuksen haltioima. Kilauttaa lasiin. Ja äänet
taukoavat.

Syvä, haudan syvä hiljaisuus. Sillä kaikki huomaavat nyt olevan
kuultavana jotain uutta. Ja myös nähtävänä jotain uutta. Tuo nuori
poika uskaltaa puhua täällä, jossa kuvernööri juuri-ikään puhui.

Paperi hermostuneesti tärisee Harryn kädessä. Se on kömpelöä. Ja hän
työntää paperin alas käden muassa.

Vapaasti ulkoa hän tahtoo puhua. Ja hänen kauneilla nuorilla
kasvoillaan purppuroivat innostuksen ruusut. Mustat kiharat ohimoilla
ovat kuin runoilijan seppele. Silmissä on lämmin henkevä kiilto.

Valtioneuvos silmää poikaansa isällisesti ihastuneena. Sitten hän
katsoo toisiin herroihin ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: näettekö?

Ja kaikki ne näkevät, että Harrypä uskaltaa!

Kuvernööri siristää silmiään ja nousee ylös. Samoin muutkin.

Harry alkaa ääni tunteellisesti värähdellen. Hän näkee nuo herrat
tuolla sekavana epämääräisenä ihmisryhmänä, josta hän ei yksilöitä
eroita. Kaikki seoittuu suureen epämääräiseen sielulliseen hämäryyteen.
Sillä hän on kuin sumussa, josta hän ei tiedä, miten selviytyä. Nyt
vasta hän tuntee, miten hän on mielenliikutuksen vallassa ja miten
hänen jäsenensä värähtelevät.

Mutta siltikin suusta kuohuu kuin runsaasta lähteestä sanoja ...
kultaisia ... hyvin kauniita sanoja...

-- Sinä ruotsinkieli! Sinä äidinkieli, kaunis ja soiva! Sinä korkean
sivistyksen henkevä tulkki! Sinä sydämeni ja sieluni paras aarre!
Sinulle auetkoon nytkin ääneni ylistykseksi! Pohjanlahti on vain se
sininen silta, jonka yli sinä kuljet molempiin koteihisi. Sillä sinulla
on kaksi kotia: Suomi ja Ruotsi. Näissä molemmissa kodeissa on sinua
vaalimassa lastesi rakkaus. Sinulle me kohotamme ylistyslaulumme
molemmilla rannoilla. Hyvät herrat! (Nyt Harry näkee jo selvemmin ja
huomaa papankin riemusta sädehtivät kasvot). Käsi sydämelle ja
hiljainen vala työhön ruotsinkielen ja ruotsalaisen sivistyksen eteen!
Sille työlle yhdeksänkertainen hurraa!

Harry tuntee nyt kuin mamman lämpimän hengityksen poskellaan. Jotain
tällaista juuri mamma kotoa lähtiessä häneltä odotti. Hän nyt kuin
täytti mamman lausumattoman toivomuksen. Sillä poski poskessa ja niin
lähekkäin näistä samoista asioista hän on monen monesti aina
koulupojasta alkaen mamman kanssa puhunut ja innostunut ... kaikkein
pyhimmilleen kun on innostunut, niin kyynel on silmissä kihelmöinyt.

Seurahuoneen seinät järisevät huudon voimasta, mutta miesten silmät
ovat kosteat.

-- Hämmästyttävän kauniisti puhuttu, lausuu sitten ääneen rehtori
Heideman äänettömyyden keskeltä kuin yhteisenä tunnustuksena.

Kuvernööri tulee Harryn luo, kilistää, pudistaa kädestä ja hänenkin
silmissään on tunteellinen kosteus.

Muut jäljessä.

Tuota menoa katselee valtioneuvos säteilevin silmin. Ja hän ajattelee
itsekseen:

-- Juuri niin, Harry!

Sitten hänkin viimeiseksi menee Harryn luo ja sanoo:

-- Tahdotko kilistää papankin kanssa?

Isä ja poika kilistävät. Syrjäisistä se näyttää kuin valtioneuvos
onnitteleisi omaa poikaansa ja Harry kyynel silmässä, syvän
mielenliikutuksen kyynel silmässä, ottaisi onnittelun vastaan. Se on
kaunis kohtaus vieraiden nähdä. Ja kun valtioneuvos siltä retkeltä
palaa, punottavat hänen kasvonsa entistä enemmän.

Harryn pitikin papan mielestä olla päätään ylempänä tätä matalaa
kotikylää.

Nyt näkivät toisetkin sen loiston, mikä on valtioneuvoksen pojassa.

-- Harry voi sanoa kuin Caesar Zelan voitostaan: _veni, vidi, vici_,
kuiskaa Heideman valtioneuvokselle.

Kauppaneuvos Fleege on haltioitunut. Hänkin tahtoo puhua. Ja leikata
laakerinsa.

-- Hänen jalosukuisuutensa ... parooni ... kenraali ... ritari ...
kuvernööri von Hjelm. Minä pyydän juoda pohjaan asti ja sitten huutaa:
Eläköön parooni pilviin asti!

Puhe teki sydämellisen hauskan vaikutuksen. Rehtori Heideman nauroi
vatsaansa pidellen.

Harryn puhaltama juhlatunnelma oli mennyt sen tien.

-- Sinä tervakenraali! äimäilee Harry itsekseen ja pahastuu.

Pahastuu sitä valtioneuvoskin, mutta sentään hyvillä mielin suopi
puolestaan Fleegen tehdä tyhmyyksiään.

-- Miten kohottaa taas pystyyn juhlatunnelma? miettii Harry.

Samassa kannetaan sampanjaa sisälle.

Harry nousee tuolille -- suuri menestys teki hänet yht'äkkiä aivan
huiman rohkeaksi -- ja lausuu teatterimaisella sulolla, koettaen ääntää
ruotsinkielen niin pehmeän-sorahtavasti kuin oikea tukholmalainen,
F.M. Franzénin runon: "Sampanjaviini."

Se naula veti. Taputetaan käsiä ja kuvernööri huutaa ääneen
mieltymystään.

Valtioneuvos on samalla antanut käskyn viinurille ja sampanjapullojen
korkkien poksahduksiin loppuu lausunto.

Nyt seuraa kiihkeä sampanjan maisteleminen. Siihen mukaupi
Harrykin, vaikka hän vielä tähän päivään asti ei ole ollut lasin
pohjaanryyppääjä.

Rehtori Heideman vain ei ole oikein tyytyväinen. Tämä ilta on hänen
mielestään täynnä yllätyksiä. Se on epäjohdonmukaista. Sillä mitä
tekemistä kesken kaiken tuolla runolla nyt näin alkupäässä oli.
Erehdys ... joka on korjattava.

Rehtori kilistää. Vaietaan. Ja noustaan rintamassa ylös. Heideman alkaa
rykien ja asentoja muutellen lasi jäykästi kädessä ja silmät
alasluotuina kuin rukouksessa.

Harry pahasti irvistää. Tämä on sitä vanhan koulun puhujataidetta.

Mutta rehtori ei huomaa mitään. Hän katsoo jäykkänä syvään alas kuin
omaan hautaansa.

Sitä tulee pitkälti ... pitkälti. Hän puhuu valtioneuvokselle klubin
perustajana ja kymmenvuotisena puheenjohtajana. Lopuksi hän huudahtaa:

-- Valtioneuvos Nicanderin malja! Ja se juodaan yhdestä ja samasta
pikarista entisen kauniin tavan mukaan.

Tuodaan esille vanha tuttu suuri pokaali. Rehtori uhraa viiniuhrin
kaatamalla siihen uudet avatut sampanjapullot.

Kun malja on juotu, johtaa valtioneuvos kuvernöörin pieneen salonkiin.
Tällä on tarkoitus saada suurempaa vapautta salissa.

Harrykin suuressa palavassa innossaan katsoo nyt syvälti sampanjalasin
pohjaan. Hän tuntee aivoissaan keveän keinuvan liikkeen. Se on veri,
joka niihin nousee. Se sama lämminnä hyppii pitkin ruumista, kuohuen ja
soluja laajentaen. Tämä on kuin pilviin kohoamista ja vapautumista
maisista siteistä. On lentämistä tunnesiivillä.

Posket hohtaen ja silmissä tuore kostea kiilto imaisee hän taas
korkeasta lasista pitkän siemauksen.

Samassa tuo ovenvartia sanomalehden valtioneuvokselle. Se on uuden
"Salaman" näytenumero, jonka maisteri Tervo tahallaan on pannut
iskemään tulta ensi kerran tänä Seuraklubin vuosipäivänä ja vielä
koirankujeissaan laittanut sen tänne klubiin itse valtioneuvokselle
aivan painotuoreena.

Lehti viedään valtioneuvokselle, joka siinä samassa ilmaupi pienen
salongin ovelle. Hän ottaa lehden lukeakseen. Kultakehyksiset kakkulat
nenällä ikäänkuin kohoavat terästetyn haukan katseen edessä. Ne ruskeat
rivot ilkeänivalliset silmät palavat, kun valtioneuvos lukee lehdestä:
"Suomenkieli on saatava tämän kaupungin virkakieleksi. Se on nostettava
kaikumaan täällä kaikkien huulilla, kaikissa kodeissa, yksin niissäkin,
missä sitä nyt halveksitaan. Suomi suomalaisille, niin on ajan
tunnussana. Jotka luulevat olevansa ruotsalaisia, nostakoot purjeet
pursihinsa ja seilatkoon yli Pohjanlahden. Me vielä potkaisemme purren
irti Suomen rannasta..."

Nyt nousee jo verta valtioneuvoksen kasvoihin hiusrajaa myöten. Vanha
mies tärisee mieli järkkyneenä. Sillä tämä tikari pistää paksuimpaan
lihaan.

-- Näinkö kirjoittaa minun oma kasvattini? Niin totisesti! Tämä on jo
enemmän kuin liikaa, puhkeaa hän kuvernöörille katkerana puhumaan ja
pyytää häntä saliin.

Sillä nyt aikoo valtioneuvos itse puhua. Kun kuvernööri on ottanut
paikkansa, kilauttaa valtioneuvos lasiin.

-- Setä Mortimer aikoo puhua! kulkee kuin tuulen henki salissa miehestä
mieheen.

Ja sitä seuraa mykkä äänettömyys. Sillä kun valtioneuvos esiintyy, niin
silloin ovat kaikki pelkkänä kuuntelevana korvana.

-- Hyvät herrat! Juuri kun klubimme, jonka tarkoitus on ruotsinkielen
ja ruotsalaisen sivistyksen vaaliminen, viettää kymmenvuotista
juhlaansa, lähetetään sen puheenjohtajalle tällainen häväistyspaperi
(valtioneuvos kohottaa lehden kädessään). Se on uuden fennomaanisen
lehden näytenumero. Täällä alkaa veretön taistelu, jossa me saamme
näytellä puolustajan osaa, sillä tämä tässä on hyökkääjä, hyvät herrat
(valtioneuvos näyttää taas lehteä). Mutta mepä muodostamme pyhän
falangin barbarin hyökkäystä vastaan, me ruotsinkielen sylilapset, me
ruotsalaisen mielen alttiit kasvatit. Meillä on lupa iloita ja me
iloitsemme. Mutta me myös osaamme tehdä työtä sydämiemme parhaimpien
harrastusten eteen. Eikä meidän sydämissämme ole mitään sijaa
barbariselle kielelle ja mielelle, joka on kulkeutunut Aasian
mongoliaroilta tähän samaan maahan, jonne sallimus meidän kehtomme
asetti. Vainota sitä kieltä emme tahdo sieltä, missä on sen oikea
paikka, nimittäin suomalaisen rahvaan huulilta, mutta omaksemme emme
sitä tunnusta ... emme koskaan!

-- Emme koskaan! kuuluu joukosta väkeviä huutoja.

-- Sillä me olemme ruotsalaisen hengen lapsia. Olemme sitä olleet jo
vuosisatoja. Ruotsi on ollut meidän suuri äitimme ja sen helmoilla on
useimpien meidän esi-isät syntynsä nähneet. Nyt, ystävät, pyhä ja
kallis velvollisuus viittaa meille. Tehkäämme voitavamme, että tämä
kaupunki meidän voimallamme säilyy fennomaanian rutolta ja että tämä
sanomalehti kuolleena syntyy. Armotta piiristämme poissysätään se, joka
ei sille sarviaan näytä. Minä juon tämän lehden kuolinmaljan. Joka ei
siihen yhdy, erotkoon joukosta ulos tuosta ovesta! _Pereat_ ...
kuolkoon!

-- Kyökkiin suomi! huutaa merikapteeni Hartman nousuviinassa.

Valtioneuvos repii lehden tuhannen nuuskaksi ja viskaa sirut menemään.
Taas hän jatkaa:

-- Maisteri Tervo on filistealainen. Kaikille teille hän on tavallaan
tuttu. Ja oli aika hänen elämässään, jolloin hän oli minunkin kodissani
jokapäiväinen vieras. Samaten kuin teistä monen kodissa. Tälle ylimaan
pojalle me kustansimme ruotsalaisen sivistyksen siinä mielessä, että
hän ymmärtäisi vastavelvollisuutensa sekä meitä että ruotsinkieltä
kohtaan. Mutta mikä mieltäkääntelevä erehdys! Hän on petturi ... on
luopio ... ja sellaisena emme häntä sääli...

Valtioneuvoksen ääni vihasta värisee. Hän tekee aika potkun jalallaan
jatkaessaan:

-- Sille herralle näin!

-- Näin!

Ja toisetkin potkaisevat. Mutta valtioneuvos lisää:

-- Kuolkoon lehti ja sen likainen toimittaja ... hylkiö! Näin kuin tämä
lasi!

Valtioneuvos viskaa lasinsa lattiaan kappaleiksi. Ja toiset tekevät
samaten. Sillä sampanja oli jo liiaksi veriä kuumentanut.

Mutta Heideman arvaa nyt olevan sopivan hetken voittaa taas
valtioneuvoksen suosiota. Ukolle on annettava hyvitystä, on osotettava
kunniaa kuvernöörin nenän alla.

Hän vie tuolin valtioneuvoksen selän taakse. Siihen hän istutetaan ja
puujalka-kanttori Krookin marssia soittaessa kannetaan valtioneuvosta
ympäri salia.

Harry ensimäisenä kulkee sampanja-aivoineen tuolin jäljessä ja huutaa
riemastuneena:

-- Lefve pappa! Lefve pappa!

Sitten hajaannutaan sivuhuoneihin, jotta vahtimestarit voivat puhdistaa
lasisirut.

Kuvernööri huomaa mielialan käyvän liian kuumaksi. Hän tekee
poislähtöä.

Valtioneuvos saattaa häntä vaunuihin. Kun ne ovat pois liukuneet,
katsoo hän niiden jälkeen ja puhuu:

-- Bulvaani! Kuka tätä lääniä hallitsee? Sinäkö vai minä?

Hän seisoo ulkona vilvoittelemassa hiestyneenä ja katkerana. Hänestä
tuntuu tässä Seurahuoneen rappusten edessä seisoessaan häikäisevässä
valossa, mikä sisältä tulvaa, kuin tuolta pimeästä syksyisestä yöstä,
joka muutaman askeleen päässä hänen edestään lähtee, nyt astuisi häntä
kohti silmä silmää vasten uusi ja outo vihollinen: maisteri Tervo ja
sen takana kokonainen armeija uuden ajan hirveitä miehiä. Kuin ne
sieltä astuisivat hänen nenänsä eteen, yht'äkkiä raapaisisivat tulen
näkymättömiin soihtuihinsa, joita he ikäänkuin piilossa häneltä
kantoivat, valaisisivat koko tuon suuren synkän pimennon, joka hänen
jalkainsa juuresta lähtee läpi puiston, yli nukkuvan kaupungin, aina
kauas tervamaiden mustille vaaroille asti, ja sitten siinä uudessa
hohteessaan ilkkuen hänelle huutaisivat: "Valtioneuvos! Teidän aikanne
on jo mennyt! Me olemme nyt kansan johtajat ja valistajat".

Ja tuo pimeys tulvahtaa noiden soihtujen loimosta kirkkaaseen hohtoon,
mikä levenee ... levenee nousevan aamun kirkkaaksi valojuovaksi ja
valaisee kansan ennen pimeän-pimeän elämän.

Valtioneuvos ikäänkuin omia mielikuviaan aristuen katsahtaa syksyisen
taivaan tähtirikkaalle laelle. Avaruus äärettömyydellään ajaa pois
hänen sielustaan pikkumaisen ihmispelon. Ja hän pääsee mielen
tasapainoon tähtiä katsellessaan.

Mutta siltikin! Tervo on pahasti nyt hänen ajatuksiinsa takertunut. Hän
uskoi Tervosta tekevänsä uuden Heidemanin, kun vanha jo alkaa
ränsistyä ... mutta ... mutta ... petti ilkiö!

Ilkiö! Sillä mikään muu ei Tervo ole. Monenmonta suomalaispoikaa on
ennenkin koulutettu ja herrastalojen kyökeissä kouluaikanaan syötetty
eivätkä ne ole pettäneet auttajiaan. Heistä on tullut lujia
ruotsalaisen sivistyksen ystäviä ... oivia pappeja tai muita
kaunisavuisia virkamiehiä.

Mutta tämä? On ennen kuulumaton erikoisuus, on personoitu hävyttömyys.

Ja tämän hirvittävän miehen on hän -- valtioneuvos -- ikäänkuin
tyhjästä luonut ... niin juuri _hän!_ ilman hänen omaa hellyyttään ei
olisi nyt maisteri Tervoa ... tätä kansanvillitsijää, joka leimuaa
salamana yli maiden mantereiden. Ei olisi!

Valtioneuvos muistaa tuossa samassa sen päivän, sen elokuun lämpimän ja
tumman iltapäivän, jolloin Matti Tervo tuohikontti selässään ensi
kerran kolkutti hänen ovelleen avustusta anoen. Tuppipuukko
nahkaremmissä oli hänellä kupeella kuten täydellä tervamiehellä
ainakin, valkeanharmahtavat hurstihousut olivat tervan likaamat ja
varsiniekkapieksukengät jaloissa. Huh, sitä ensi näkemistä! Pojalla,
tuolla pitkällä päivän polttamalla villinnäköisellä sikiöllä, oli
taskussaan suosituskirje hänelle kotipitäjänsä rovastilta.

Pelonsekainen kauhu kasvoissaan hän siinä värisi valtioneuvoksen nenän
alla. Sillä kartanolla oli ollut suuren villakoiran Castorin kanssa
tuimantuima ottelu. Ja koira oli repinyt pojan housuntakapuolen
hajalle, mutta silloin saanut pojan puukosta koipeensa, jotta ulisten
nilkutti pikku mökkiinsä pihan perälle.

Sellainen oli ollut Matti Tervon ensimäinen herrastuttavuus.
Valtioneuvos ei ollut sille osannut muuta kuin nauraa, niin surullista
kuin se kuitenkin sekä pojalle että koiralle olikin.

Tuossa suosituskirjeessä vakuutetaan pojan olevan tuiki ahkeran,
siivon, mutta hiukan itsepäisen. Ja nyt hän tulee kouluun, kun
on synti antaa hänen erinomaisten luonnonlahjojen mennä hukkaan.
Oo! valtioneuvos oli huudahtanut ja itsekseen nauranut papin
hulluttelemista. Mutta sitten kysynyt:

-- Onko sinulla isää?

-- Ei ole.

-- Eikö ole ollutkaan?

-- Kuoli ruotilaisena kinokseen.

-- Miksi joutui ruotilaiseksi?

-- Kun Nikanterin virma ryösti talon ja ajoi meidät mierolle.

-- Soo--oh, poika! Etkö tiedä, että minä olen juuri lääninsihteeri
Nicander?

-- Teidänpä sanotaankin sen kodin meiltä ottaneen.

-- Milloin ja missä?

Poika oli selittänyt, oli selittänyt senkin, että äiti ja viisi siskoa
on vielä ruodilla ja siellä saavatkin olla, kun tervakaupoissa meni
kotitalo Nicanderin kauppahuoneelle.

Silloin oli valtioneuvoksessa herännyt ihminen. Nyt hän katseli
toisilla silmillä papin suosituskirjettä, nyt hän ymmärsi, että pappi
vissillä tarkoituksella oli laittanut tervapojan juuri hänen luokseen.
Valtioneuvos uteli pojan kaikin puolin ja oli ensin suuttua. Mutta tuo
villi poika antoi niin teräviä vastauksia, jotta valtioneuvos lopulta
lämpeni. Ja hän mietti, että tässä on sentään hänellä velvollisuuksia,
jotka voivat vielä kerran kantaa kauniin hedelmän.

Hän laittoi pojan kouluun. Hän sitä ruokki, vaatetti, muille
suositteli, aina suojeli Heidemanin kiukkua vastaan. Sillä hän
lopultakin ihaili pojan rautaista luonnetta, joka oli vähän niinkuin
sukua muutamissa suhteissa hänen omalle luonteelleen. Mutta nyt! Tuntuu
niin niin niin katkeralta, että juuri hän ... valtioneuvos ... teki
niin kuin on tehnyt.

Sillä sieltä pimeästä mustasta yöstä hyökkää hänen päällensä uusi ja
kuitenkin tuttu vihollinen, jolla on kädessään jättiläisvalosoihtu
kaikki alhot valaistakseen.

Valtioneuvosta puistattaa yön kolakkuus ja tuo outo tunnelma.

Hänkö itse kasvatti itselleen vihollisen? Hänkö nosti korven pojan
omille varpailleen polkemaan? Näinkö väärin hänen hyvät työnsä
palkitaan?

Siinä on kysymyksiä, jotka kuohuttavat valtioneuvoksen mieltä.

Ja häntä yhä enemmän puistattaa. Syksyisellä taivaalla tähdet juttuavat
omia tarinoitaan. Ne eivät ymmärrä valtioneuvoksen mieliharmia, vaikka
hän niitä kohti katsoo mieli masentuneena.

Hän palaa sisälle. Sillä tuolla pimeässä yössä jossain kaupungilla
kummittelee suomalaisuuden aave, jota valtioneuvos jos ei juuri
pelkääkään, niin kuitenkin inhoo.

Vaikka saahan hän tuolla sisälläkin hävetä noita toisia sentähden, että
juuri hän ... valtioneuvos ... on Tervon kasvatusisä tavallaan.

-- Oih!

Mutta siinä samassa näkyy Harry tulevan ulos häntä kohti. Poika on niin
verevänpunakka, kostea kiilto silmissä ja komea kuin ruhtinaiden
jälkeläinen.

Nyt he ovat kahden suuressa lasikuistissa. Isällinen hellyys kokonaan
valtaa valtioneuvoksen katkeroituneen, viinin kiihdyttämän mielen. Hän
tempaa Harryn syleilyynsä ja kuiskaa aivan kuin nainen:

-- Sinä, rakas lapsi! No sinä et minua koskaan petä niinkuin tuo ilkeä
Tervo ... sinä ... minun oma Harryni.

Harry, jonka veressä kiehuu viinin hurmaus, syleilee lujasti vastaan ja
höpisee:

-- En ... en koskaan, pappa rakas.



II.

Seuraklubin vuosijuhla II.


-- Joko kuvernööri huomasi parhaaksi mennä? kysyy maisteri Littov
palaavalta valtioneuvokselta sivuhuoneessa.

-- Entä sitten?

-- Olikin tarkoituksemme karkottaa hänet pois, jotta saamme vapaasti
huvitella, lisää maisteri.

-- Ja kannoimme setää tuolilla hänen nenänsä alla! huomauttaa samaan
merikoulunjohtaja Abrahamson, jonka elämänhalua kipeät jalat eivät
jaksa sammuttaa.

-- Tässä on herrain kuvernööri, puhuu valtioneuvos ja ojentau
paraatiryhtiin.

-- Älähän nyt! nauraa maisteri Littov.

-- Etkö usko?

-- Kyliä tunnetaan suuri vaikutusvaltasi häneenkin. Mutta sentään älä
paroonilta virkaa riistä ... älä toki! huomauttaa maisteri Littov.

-- En riistäkään. Mutta hän vain allekirjoittaa ja minä hallitsen. Olen
jo kolmekymmentä vuotta neljän kenraalin aikana hallinnut. Niin. Tänne
laitetaan niitä yksi toisensa jälkeen allekirjoittamaan minun
määräyksiäni.

On aivan harvinaista, että valtioneuvos näin julkisesti itse kehuu.
Mutta kova mielenliikutus ajaa hänet pois varovaisuuden tieltä. Sillä
hänen mielessään edelleen vain painaa se outo tunnelma, että nyt
täst'edes hänen vaikutusvaltansa alkaa luisua ... luisua...

-- Tervo kiihotti pahasti vertasi. Koeta tyyntyä, lohduttaa Littov.

-- Tervo silloin syntyi, kun minä rupesin tätä lääniä hallitsemaan.
Vajaan 28-vuotisena tulin tähän kotikaupunkiini lääninsihteeriksi. Ja
silloin se alkoi. Uskallatko lyödä kanssani vetoa?

-- Mistä? utelee maisteri.

-- Siitä että minä hallitsen.

-- Panisit taas toimeen koirankujeitasi. Laittaisit nyt _minulle_
kuvernöörin allekirjoittaman naimakäskyn. Niinhän? Kyllä muistan vetosi
Fleegen kanssa kenraali Stackelbergin aikana. Silloin nimismiesparat
saivat naimakäskyn. Ja kujeesi tähden "Bondas" potkaistiin pois
virastaan. Hah hah!

-- Sentähden kokoankin "Bondaalle" kollehdin, kun hän on minun tähteni
virkaheitto.

Kaikki, jotka huoneessa ovat, nauravat.

-- Ja Fleege uskoo jo, että minä lääniä hallitsen, lisää valtioneuvos.

-- Uskon, veli Mortimer, minäkin. Uskon senkin, että meitäkin
hallitset. Ja vielä rautakouralla. Olet tämän kaupungin despootti.
Mutta "Bondas" parkaa käy säälikseni.

-- Ole huoletta! Nytkin oli kollehti antava.

Littov elostuu ja hänellä on naurava veitikka silmäkulmassa, kun hän
hypähtää ylös sohvalta ja puhuu:

-- Hän vanha mies tulee kadulla minua vastaan kovin ... kovin
murheellisena. Tekee hyvän päivän ja yrittää pysähtyä. Mutta ei oikein
uskalla.

Littov puhuessaan näyttelee "Bondasta".

-- Jään seisomaan ja katson miestä. "Onko nimismiehellä minulle asiaa?"
kysyin. "Herra maisteri! Ro ... rohkenenko?" hän puhuu. Ja on niin
vietävän viheliäinen. "Nimismies puhuu asiansa suoraan", sanon minä.
"Niin n-nähkääs -- tuota minä vähän u-ujostelen sellaisia asioita.
Mutta maisterihan on niinkuin minäkin vanhapoika. Ja nyt ... mutta
maisteri nauraa minulla." "En ollenkaan". "Voisiko maisteri antaa
minulle jotain todistusta, että elän ja aina olen elänyt
säädyllisesti?" "Mutta, herra nähköön, mitä sellaisella paperilla
teette?" "Maisterilla on kaupungissa ma ... mahtava asema ja suku...
Veisin sen paperin kuvernöörille ... nähkääs ... nyt on riivattu
juttu". Oli kesäkuussa. Hänellä oli paksu palttoo käsivarrella ja
musta pitkätakkipuku yllä. Nenäliinallaan hän yhtenään hieroi hikeä
päästään ... tuo turilas.

Maisteri esittää "Bondasta" siinä kaikessa säälittäväisyydessään ja
kauhussaan.

Herrat nauravat.

-- Hän nahjus oli syvästi liikutettu. "Onko valitettu elämästänne?"
kysyin. "On kai ... on kai, kun sain kuvernöörin virkakirjeen, että
minun pitää mennä kuu ... kuukauden kuluessa n-naimisiin ...
avioliittoon ... maisteri ymmärtää?" Minä nauramaan, mutta hän
pyhkäisee nyt nenäliinalla silmiään ja jatkaa valittavasti: "Muuten
virka menee! ... sellainen uhka ... ja minulle, joka _pelkään_ naisia."
Hän ukkorukka vavahteli, kun minä nauraa tirskuin hyväntuulisena.
"Nimismies koettaa onneaan naisten parissa, kun kerran on sellainen
käsky", puhuin. "Ei, herra maisteri, ennen minä kuolen kuin..."
"Soo-oh! Minua tämä hauskuttaa. Menkää vain naimisiin ...
menkää! Kuvernööri antaa vielä myötäjäisetkin. On naimahaluisia
ravintolatyttöjä." "Ennen koskeen kuin akan helmaan!" ärähtää hän ja
lähtee.

Tuon viimeisen esittää maisten repäisevän hauskasti. Ja sitten taas
jatkaa:

-- Oli tullut sitten tänne "Susilaan." Ja juonut kolme munkkia,
ylönantanut, riidellyt bufettitytön kanssa, lyönyt siltä hampaan
poikki, pirstonut kattokruunun ja laseja ikkunoista ja -- menetti
virkansa! Siihen se naimajuttu päättyi...

Littov nauraa kyyneleet silmissä saatuaan taas uusille kuulijoille
kertoa tämän vanhan kaskun. Ja toisillakin on erikoisen hauska.

Valtioneuvos oli tämän edellisen kuvernöörin aikana lyönyt vetoa
kauppaneuvos Fleegen kanssa, että hän saa kuvernöörin allekirjoittamaan
naimattomille nimismiehille naimakäskyn virkakirjeen muodossa
todistukseksi, ettei kuvernööri lue, mitä hän allekirjoittaa. Tämän
naimakäskyn oli "Bondaskin" saanut.

-- Mutta tämän päälle me juomme "Bondaan" maljan, puhuu maisteri
Littov.

-- Se oli Fieegen kanssa se veto. Kaikki naimattomat nimismiehet
saapuivat lähetystönä kuvernööri Stackelbergin luo silloin ja
rukoilevat vesissä silmin anteeksiantoa huonosta elämästään...

Sen anteeksipyynnön esittää valtioneuvos omassa persoonassaan hyvinkin
maukkaasti. Sitten näyttelee valtioneuvos edelleen:

-- "Mitä?" ärjyy Stackelberg. "Fallesmannit ovat hulluja tai
juovuksissa! Mitä? Ulos! Mitä?" Nyt seuraa selvitys nimismiesten
puolelta. Stackelberg lyö kätensä yhteen, siunaa ja lausuu: "Det är
misstag... Joka haluaa, menee naimisiin ... sillä hyvä!" Näin
virkakirje peruutettiin. Mutta Stackelberg, joka minua oli jo kauan
suututtanut, tunsi auktoriteettinsa menneen sen tien ja otti sopivana
hetkenä virkaeron, juttelee valtioneuvos taas tämän vanhan, mutta silti
aina tuoreen lorun mielihyvällä.

-- Niin kävi ja sinun tähtesi Bondas menetti virkansa, lisää Littov.

-- Näin on "Bondaan" hyvä olla. Sillä nyt hänen ei tarvitse mennä
koskaan naimisiin. Ja klubi elättää miehensä.

-- Malttakaapas, vaikka "Bondas" vielä joutuukin naimisiin, huomauttaa
salaperäisesti merikoulunjohtaja Abrahamson, tämä kipeäsääri.

-- Nyt menemme joukolla juomaan "Bondaan" vaahtoavan maljan, esittää
Littov.

Herrat nauraen siirtyvät suureen saliin, mistä lasisirut ovat jo
poistetut. Sinne kokoontuu joka puolelta sivuhuoneista illan vieraita.

-- Nyt on klubin virallinen ohjelma loppunut, hyvät herrat! Alkaa vapaa
ohjelma ja pikkutunnit. Kenellä on huumoria, osottakoon sen teossa!
Kaikkea muuta saa tehdä, mutta ei ... no minun ei tarvitse _sitä_
sanoa, puhuu valtioneuvos nauraen ja merkitsevästi silmäten
merikapteeni Hartmaniin.

Maisteri Littov tilaa viinurilta punssia ja rinkeliä. Sitten pyytää hän
Johnsonilta sen ripa-astian, mikä lähetetään huolellisesti
puhdistettavaksi.

Ja Littovin tummanpunaiset konjakkikasvot, joissa on vieläkin koreampi
nenä, hiilenmustine silmineen ovat hyvin pirullisessa irvistyksessä,
kun hän nyt tuohon ripa-astiaan kaataa keltaista punssia ja sekaan
sipultelee vehnäisrinkeliä.

Koko joukko jännitettynä katsoo toimitusta.

Sitten Littov alkaa puhua:

-- Saan esittää "Bondaan" maljan oikeassa Ruotsin punssissa. Hän on
puhdasverinen puoluetoveri ja ansaitsee yleisen tunnustuksen. On
klubimme virvottava ilonsuoni. Eläköön! Ylös ilmaan!

Miesjoukolla remuten ja nauraa hohottaen viskataan "Bondas" kohti
kattoa ja hurrataan.

Maisteri ensin maistaa maljasta. Muu joukko jäljessä. Kaikilla muilla
paitsi "Bondaalla" on ylen ... ylen hauska. He ovat nauruun katketa.

"Bondas" on lumenkalpea häpeästä ja sisäinen tuska häntä värisyttää.
Sillä hän tuntee karvaasti, että häntä verisesti pilkataan. Ja aina on
tässä seurassa pilkattu.

Mutta hän ei uskalla panna vastaan, vaikka kärsiikin tuosta
marakattiroolistaan.

Kun "Bondaan" malja on juotu, lauletaan: "Minun kultani kaunis on".

Sitten kutsuu valtioneuvos viinurin. Samassa menee hän Harryn luo, joka
on vaipunut syvään sampanjan maistelemiseen Fleegen kanssa. Hän tekee
Harrylle joitakin merkkejä, mutta niitä ei Harry huomaa.

Valtioneuvos poistuu närkästyneenä. Pahatuuli hänen sisuksiaan repii.
Mutta hänkö sitä nyt päällepäin näyttelisi!

Siinä aletaan kantaa pöydälle jotain hyvinkin makeannäköistä monilla
ryyteillä ja kastikkeella höystettyä seosta. Madeirapulloja ja korkeita
viinilaseja seuraa mukana.

Kun kaikki on valmista, katoaa viinuri ja valtioneuvos haastaa
juhlallisesti:

-- Herrat ovat hyvät ja haukkaavat, kunnes illallinen joutuu,
esipalaksi vähän hanhenmaksapasteijia.

Samassa hän etsii kanttori Krook'in, ja viepi puujalkamiehen
käsikoukussa ruoalle.

Toiset samaten paritusten käsikoukussa seuraavat jäljessä.

Maistettuaan ruokaa kohottaa valtioneuvos madeiralasinsa ja esittää
isoisänsä maljan, hän kun kuului olleen mainio hanhien kasvattaja.

-- Missähän tässä on koira haudattuna? miettii Krook ja tuntee
vastenmielisyyttä valtioneuvokseen.

Kun on syöty, kysyy valtioneuvos kasvot pirullisessa irvistyksessä ja
katseessa kaksinkertainen rivous:

-- Miltä pasteiji maistui?

-- Mainiota! huudetaan vastaan.

-- Kiittäkää autuasta isoisääni. Ne olivat hänen säämiskähousunsa,
vastaa valtioneuvos noin vain kuin ohimennen.

Mutta silmälasien takana nauraa silmän syrjässä veitikka.

Yhden ja toisen sisua pyrkii puistauttamaan, kun kuulee, mitä on
syönyt.

Ja seuraa yleinen syljeksiminen kuin merikivussa.

Kun sitä on aikansa tehty, julistaa valtioneuvos:

-- Huuhtokaamme suumme! Voimakas on ihmisen mielikuvitus. Se oli
sittenkin _oikeata_ hanhenmaksapasteijia.

 Nyt räjähtää yleinen nauru ja madeira saa kyytinsä.

Harry on voittanut vastenmielisyytensä seuraan. Kiitos siitä sekä tuon
esiintymismenestyksen että sampanjankin. Ja pappa sitten kokonaan
lumosi hänen puolihumaltuneet aivonsa kiivaalla puoluepuheellaan.

Nyt hän muutaman pöydän ääressä istuen kauppaneuvos Fleegen kanssa
kahden tekee laajalti hänelle selkoa Lontoon Westminister Abbeysta,
jossa hän ulkomaanmatkallaan kävi.

Ja hän yhä nousee humalan hunajavuorta ylös, mistä näkee ympäristön
kirkastetussa hohteessa. Tämä on ratsastamista oman verensä
säkenöivillä mielikuvilla, on huvittelua nuorten hermojen tuoreilla
tunteilla, joihin uppoaa kuin autereisiin avaruuksiin ilman määrää ja
tarkoitusta. Elää vain nykyhetken syvyyttään myöten. Silmissä on
yhtenään kuin kevyt harso, jonka läpi näkee pelkkää iloa, iloa, iloa...

Ja mikä koski suonissa kuohuu!

Tämä on määrätöntä hauskuutta, sillä hermot ottavat ulkomaailmasta
vastaan vain näköhäiriöitä ja sisällä aivoissa palaa kuin tunteiden
ilotulitus.

Fleege kohottaa lasinsa ja kilistää Harryn kanssa. Harry kilistää
vastaan ja lausuu jonkun säkeen Franzénin "Sampanjaviinistä".

-- Tatarant--tatarant--tataraa! kuulee hän samalla kauppaneuvos Elersin
takanaan laulavan. Elers pyytää esittää Harrylle veljenmaljaa.

Mainiota! Harry on valmis. Ja veljenmalja juodaan vanhan hyvän tavan
mukaan oikeat kädet toistensa koukussa.

Seuraa niitä toisiakin veljenmaljoja. Nämä ikämiehet tahtovat hänet
vertaisekseen nostaa. Toiset setiä, toiset veljiä'! Hurraa! Maailma
pyörii kuin korea saippuakupla tyynen illan kimaltelevassa ilmassa.

Valtioneuvos katsoo tuota menoa yhä enemmän närkästyneenä. Joko
laskeupi Harry näiden toisten tasalle? Ei se ole hänen mieleensä, että
Harry noin...

Mutta hän päättää voittaa itsensä ja antaa tällä kertaa anteeksi
Harrylle, jonka hän jo aikaa sitten olisi suonut menneen tiehensä.

Tämän valtioneuvoksen närkästyksen katkaisee iloinen yllätys.

Sillä siinä samassa seisoo salissa neljä nuorta tyttöä, jotka maisteri
Littov on johtanut sinne ja nyt nauraen pakisee:

-- Herrasväki on hyvä ja käy tanssiin.

Ovat oikeita Ruotsin tyttöjä. Kolme on maisteri haetuttanut Fleegen
vaunuilla. "Promenadista" ja neljäs on Seurahuoneen oma tyttö.

Tytöt ovat valkoisissa leningeissä kukat hiuksissa, keveät atlaskengät
jaloissa ja jalkaa verhoaa hieno silkkisukka. Yksi on tumma kuin yö ja
silmissä pohjaton syvyys keimailevaa hymyä, toinen valkea kuin päivä ja
kultakutreissa kaiken maailman toalettiainesten tuoksu, kolmas ohut ja
keveä perhonen, pieni kuin keskenkasvuinen tyttö, mutta silmien alla
viivat, jotka tietävät puhua valvotuista öistä Venuksen temppelissä, ja
neljäs pitkän-pitkä juhlallinen naisvartalo, joka jo vuosia sitten
heitti hyvästit lapsuuden viattomille vähäpätöisyyksille ja käsitti
elämän arvon intohimon tulessa.

Tämä viimeinen on Seurahuoneen oma tyttö. Tyttöjen parissa on maisteri
Littov kuin kala vedessä. Nuo vavahtelevat kädetkin saavat ryhtiä ja
hän pyörästelee kuin nuori kavaljeeri.

Hän tarjoaa kätensä tuolle tummalle immelle. Harry hyökkää perhosen
kimppuun. Merikoulunjohtaja Abrahamson huonoilla jaloillaan kuljettelee
kultakutrista, mutta kapteeni Hartman sitä pitkää tyttöä. Krook asettuu
soittokoneen ääreen. Juhlallinen valssi alkaa ja Elers tilaa tusinan
sampanjaa. Valtioneuvos ottaa "Bondaan" parikseen, Fleege viinurin
j.n.e. Ja nyt mennään kuin lehdet tuulessa. Kun on tanssittu, vievät
herrat naisensa sivuhuoneihin, kantavat sinne sampanjaa ja
lemmenkuhertelu alkaa.

Mutta valtioneuvos on vanha viisas. Hän ei myönnä pitkää väliaikaa, kun
uusi soitto aletaan ja tytöt käydään hakemassa uuteen tanssiin. Näin
jatkuu yö.

Kunnes alkavat herkulliset illalliset, joiden jälkeen valtioneuvos
lähettää humaltuneina "Promenadin" tytöt kotiinsa.

Siitä on tulla riita maisteri Littovin kanssa.

Mutta valtioneuvos niin määrää.

Seuraa näytelmäkappale Seurahuoneen pienellä näyttämöllä. Sen on
valtioneuvos kirjoittanut, Krook säveltänyt ja sen esittävät
Abrahamson, Johnson ja vahtimestari. On naurava pilkka joistakin
läsnä-olevista. Sillä Abrahamson ei ole kukaan muu kuin maisteri
Littov, Johnson ei kukaan muu kuin merikapteeni Hartman ja vahtimestari
ei kukaan muu kuin "rauhan enkeli".

Mutta haavoitetut nauravat mukana. Ja ilo on täydellinen.

Näytelmän jälkeen taas ryypätään. Mutta sitten tulee yön loistonumero:
"Bondaan" naittaminen. Se on Abrahamsonin tämän illan keksintö. Ja
aivan "Bondaan" arvaamatta.

Yks kaks tanssii saliin puolihumalaisena yöpuvussa se pitkä tyttö. Ja
lentää oikopäätä "Bondaan" kaulaan. "Bondas" raukka pakenee ...
pakenee ... syleksii ... vihassa sähisee kuin kissa koiralle ...
suuttuneena ärjyy ja kiukuttelee ... syleksii ja kiukuttelee. Tyttö
vain yltyy häntä ahdistamaan, nostelee kovin sopimattomasti
hamettaan ... kätensä syleilyyn kohottaa.

Kaikki ovat naurusta kuolla. Mutta "Bondas" kauhusta hikoilee.

Nyt loppuu ilveily räiskyvään kätten taputukseen, minkä valtioneuvos
alottaa.

"Bondas" parka on kuin piesty koira häpeissään ja kyynelkarpalo on
hänen silmäkulmassaan.

Nyt valtioneuvos julistaa tämän illan "Bondaan" kollehdin tuottaneen
niin ja niin paljon.

Mutta "Bondas" loukossa itkee ... tietysti aika humalassa.

Siinä samassa helähtää jotain kappaleiksi.

Merikapteeni Hartman viskasi Krookin puujalan, minkä tämä oli
irroittanut vierelleen tuolille, salin suureen seinäpeiliin, kaikista
hienoimpaan tryymoo-kuvastimeen, mikä pirstoiksi särkyy. Sen
kiilloitetun, sirotekoisen puujalan. Ja huutaa samassa kurkuntäydeltä:

-- Kanttori sen rikkipotkaisi!

Hän saa naurajat puolelleen. Mutta merikapteeni Norrgård ymmärtää
hetkensä tulleen: Hartman on taas pirstomisvirmassaan.

Miehissä talutetaan Hartman sivuhuoneeseen, jonne telkitään Norrgårdin
ja sampanjan kanssa. Siellä saa hänet "rauhan enkeli" uneen viihdyttää.

Juominki yltyy. Sillä Hartmania on tähän asti hiukan pelätty.
Seurahuoneen isäntä, saksalainen kellarimestari, pyydetään mukaan.

Viinuri, vahtimestari, biljardipoika, piiat ja rengit juovat herrain
jäänöksiä.

Koko tuo suuri talo on nousuviinassa. Et siinä löytäisi yhtään selvää
ihmistä. Tässä hienon-hienossa, kalliissa ja kauniissa ilolinnassa
kaupungin keskellä!

Syysyön taivaalla kieppuvat kirkkaat tähdet. Toisinaan näkyy
pitkän-pitkä tähdenlento kauniissa kaaressa.

Yö on kylmä ja pimeä. Kadulla kävelevä vartiopoliisi silmää aralla
kunnioituksella valoissaan uivaa "Susilaa". Mutta sen vanhojen
ikkunaverhojen läpi ei pääse tunkeumaan uteliaan silmä. Korva sieltä
vain erottaa yhtä ja toista.

Mutta poliisi ymmärtää velvollisuutensa olevan kulkea korvat tukossa
Seurahuoneen ohi.

Sillä se ja sen hienous on kokonaan ulkopuolella hänen tehtäviään.

Ankarata vaitioloa vaadittiin sisäpuolellakin olijoilta.

Kuitenkin vienoja kuiskeita aina pääsee asianomaisten rouvien korviin.

Niin että tämäkin yö on taas rouvien tuskayö.



III.

Harry.


Kun syksyinen aamu valkenee, näyttäytyy orgiain toinen puoli. Harry
makaa muutaman sivuhuoneen lattialla pää pesukaapin sisällä. Itse
valtioneuvos sohvalla samassa huoneessa paitahihasillaan. Kauppaneuvos
Elersiltä on nuttu halki-repeytynyt ja hän ottaa unta lattialla
poikki-puolin. Kauppaneuvos Fleege kuorsaa nojatuolissa istuallaan.

Samallainen näkö toisissakin sivuhuoneissa. Suuressa juhlasalissa on
lasisirpaleita läjäpäässä. Saksalainen isäntä nukkuu siellä pöydällä ja
"Bondas" puolialastomana pöydän alla. Sillä yöllä hän uhalla
riisuttiin, kun sitä ennen Abrahamson oli hänellä ratsastanut ympäri
salia.

Koko suuri talo humalassa kuorsaa ... kuorsaa.

Ja kuitenkin on sunnuntai-aamu. Pyhän Mikkelin päivän aamu.

Aurinko näyttää kaikki alastomassa surkeudessaan. Viimeiset poismenneet
humalassaan tajusivat vetää ylös ikkunaverhot, kun oli jo selvä päivä.

Mutta eivät tajunneet tulia sammuttaa. Niin tulet palavat rinnan
auringon kanssa ja kuin häpeävät omaa itseään nousevassa päivässä.

Lienee aamulla menossa kahdeksas tunti, kun Harry herää. Hän
kauhistuneena hyppää ylös. Silmät iskevät tulta, jalkoja jäykistää,
ruumis on kuin satojen äimien pistelemä ja suussa kuin palava
tulikivihöyry. Janottaa, pyörryttää, päässä on kuin irtonaisia kipeitä
kappaleita. Hän lyyhistyy väsyneenä takaisin tuolille. Sillä
silmissäkin on kaikki sekaisin kuin katselisi hän ympäristöään saunan
kuumassa höyryssä.

-- Voi Jumala sentään!

Hän avaa liivinsä. Kuuma hiki pursuaa ruumiista, vesihelmet otsalle
nousevat, mutta kurkussa on erämaan kuivuus.

-- Missä minä olen?

Kohtaus menee vähitellen ohitse. Mutta ruumiiseen jää jäytävä raukeus
ja sisuksia repii poltteleva katumus.

Nyt hän jo näkee ympäristönsä. Nuo kuorsaavat vanhat herrat.

Mutta samassa häntä ylönannattaa.

Harry hyppää ylös, vaikka tuntuu kuin kävelisi hän veitsien terillä. Ja
heittää inhoavan katseen huoneeseen kuin takapihan likoihin, jotka
kevät oli paljastanut.

Ja lähtee.

Suuressa salissa sama hirvittävä näkö. Hän on pyörtyä tästä
sekamelskasta. Rikottuja laseja, puoleksijuotuja avattuja pulloja,
toiset tyhjinä kumollaan neste valuneena pöytäliinalle, särjettyjä
kuvastimia, tahrittuja kukka-astioita, sikarinpätkiä siellä ja täällä
-- on kuin maanjäristys olisi käynyt! Nuo pöydillä, sohvilla ja pöytien
alla nukkuvat ihmiset kuin sen uhreja, jotka se on pyörryksiin lyönyt.

-- Onko koko talossa normaali-ihmistä?

Harry kulkee huoneesta huoneeseen. Sama törky kaikkialla. Ja samat
kuorsaavat ruumiit.

Hän joutuu ravintolatyttöjenkin huoneeseen. Siellä puolialastomia
naisruumiita ja sen pitkän tytön kanssa samassa sängyssä kuorsaa
merikoulunjohtaja Abrahamson.

Viinanjumala on leikannut kypsän sadon. Harry sammuttelee tulia. Noita
kynttilöitä ja lamppuja puhaltaessaan, jotka tuikuttavat niin ... niin
alakuloisina kuin ympäristöään häveten, tuntuu hänestä kuin
sammuttelisi hän omia parhaita pyrkimyksiään.

Hänkin on viskannut ihanteensa lokaan. On juonut ihmisen itsestään
perin-pohjin ja maannut yönsä mustassa humalassa. Hän! -- Voinko minä
enää kohota? Harry menee peilin eteen. Ennen kuvastin aina oli hänelle
niin rakas ja hyväilevä. Terveenpunakkaa miestä ja koreita ... koreita
kasvoja se ennen hänelle näytti. Ja näyttikin kuin laulaen ja
leikitellen. Sillä sen hiotulta pinnalta ikäänkuin ponnahti hänen
korviinsa ihana laulu: "Noin kaunis ja ryhdikäs ja sorja! Noin kaunis
olet, oi Harry!"

Niin peili ennen lauloi. Ja hän vastaan sille hymyili.

Mutta nyt ... nyt ... nyt?

Hän näkee pöhöttyneet kasvot, näkee kamalasti verestävät silmät, näkee
kalpean, riutuneen ihon, pörröisen tukan, näkee ... näkee -- irvikuvan
siitä Harrystä, joka juopuneita inhoaa!

Tämän likaisen, tahritun, kuin deekiksellä olevan herrasmiehen peili
hänelle nyt näyttää kuin surren sitä Harryä, joka peittyi viime yön
pikkukaupungin paksuimman porvarihumalan alle.

-- Armahda minua! Näinkö yhdessä yössä ihminen voi muuttua? Kiharat ...
hipiä ... silmät ... missä ... missä ... missä?

Hänelle kuin huutamalla huutavat ympäröivät esineet:

-- Näiden huoneiden helvetillisessä viinahöyryssä ... noissa juoduissa
pulloissa ... rikotuissa laseissa!

Harry kokee laitella itseään mahdollisimman parhaaseen kuntoon.
Sammuttaa kaikki tulet. Tulee sitten eteiseen, missä ovenvartia nukkuu
polviaan vasten edessään puoleksijuotu punssipullo...

Harry karkaa ulos raittiiseen syysaamuun.

Ulkoilmaan päästyään tuntuu hänestä kuin tulisi hän kuolleiden talosta,
jostain ruumiiden leikkaushuoneesta, jossa on oma puolimädännyt
tuoksunsa ja sen ilmassa kaiman löyhkä.

Kokonainen ryhmä säälittäviä ... syvästi säälittäviä olentoja jää hänen
taaksensa tuonne hautausmaahan, jossa viina teki eläviä vainajia.

Taivaalla loistaa ryhdikkäänä aurinko ja lähettää hänen kipeille
silmilleen kultaiset voiteensa. Mutta se samalla hirvittävästi syyttää.
Se on kuin ääneen nuhteleisi: "Sinä, roisto, joka tapoit paremman
itsesi ... sinä ... sinä!"

Aamun tuuli huhuilee puissa ja nuolee humalan hikeä hänen kasvoiltaan.
Mutta se samalla kuin korvista kiinnitarttuu, ravistelee väsynyttä
miestä ja salaperäisesti kuiskaa: "On tässä kylässä renttuja
kasvamassa. Jos entiset kuolevat, niin uudet sijalle astuvat".

Linnut visertelevät puissa. Mutta ne ovat kuin häntä kutitteleisivat:
"Mukamas hieno herra! Makaa yönsä Susilan loukossa pää pesukaapissa!
Hyi ... hyi!"

Ja lentää tirskuttavat uudelle oksalle samaa soimausta laulamaan.

-- Mihin minä menen?

Ennen ei koskaan ole Harry ollut yötä poissa kodista näillä matkoilla.
Ja nyt ilmestyy aivan tuohon silmä silmää vasten huolestunut mamma,
jolla on suurella sykkyrällä monien neulain varassa harmaa hopeatukka,
vaikka on vasta viidenkymmenen vanha. Silmissä särkynyt sydämen suru,
vaikka huulet ovatkin vaiti...

Raivottaret riehuvat Harryn povessa. Häntä repii elämänsä ensimäisen
juopumuksen kalvava katumus. Hän on nyt juuri niinkuin se levyseppä,
joka pitää tapanaan maata kadulla eläimellisessä humalassa, kunnes
poliisi hänet korjaa. Juuri sellainen! Vaahto käy sen miehen suusta,
sillä viinan sininen liekki sisuksista nousee.

Se on mieltäkääntelevä näkö. Ja Harry pelkää nähdä humalassa sitä
levyseppää.

On ennen peljännyt. Mutta nyt ... nyt ... nyt?

Saisi peljätä itseään. Sillä ne silmät, jotka ennen inhosivat, nyt itse
leiskaavat veripunaisina kokoöisestä juopumuksesta. Ne samat silmät
olivat hirvittävät veripallot peilistä nähdä ... ne ne samat silmät.
Armahda sitä rutistunutta miestä!

-- Mihin minä menen?

Samassa pamahtaa aivan kuin korvan juuressa ylhäältä tapulista suuren
kirkonkellon kumahdus.

Harry säikähtää niin, että hypähtää, sillä hänen hermonsa ovat
äärimmilleen ärtyneet.

Tuo ääni, joka ilmaa yht'äkkiä halkaisi kuin pitkäisen jylinä, kutsuu
syntisiä tilille.

Sieltä ylhäältä jatkuu sitten verkkaisa kovin juhlallinen soitto. Se
pyytää seurakuntaa sunnuntaihartauteen.

Sillä nyt on pyhän Mikkelin päivä.

-- Pium paum! Pium paum!

Korkean syysaamun kantavassa ilmassa heläjää kirkonkellojen kirkas
malmiääni kuin arkkienkeli Mikaelin pasuuna juhlivana, pyhyyttä
vaativana.

-- Pium paum! Pium paum!

Voi taivas! Siinä kirkon kupeella nukkuu pyhän Mikon aamuna
kirkonkellojen soidessa kaupungin johtava hienosto sikahumalassa.

-- Pium paum! Pium paum!

Mutta sellaista on tehty jo miespolvet ... kymmeniä ... kymmeniä
vuosia...

-- Pium paum! Pium paum!

Harrynkin pappa on kertonut, että isoisä kun ryhtyi juomaan, sulkeutui
moneksi vuorokaudeksi huoneeseensa. Ja joi niin pitkälle, että
_delirium_ kaikkine kauhuineen saapui ja tarvittiin lääkärit sairasta
virvottamaan.

-- Pium paum! Pium paum!

Ja pappa? Miten monasti on pappakin erehtynyt?

Juuri sama pappa, joka nytkin siellä ... siellä kuorsaa.

-- Oi sentään!

-- Pium paum! Pium paum!

Muutamanakin talvi-iltana jo poikasena sai hän sattumalta olla mukana
kohtauksessa, joka leikkasi hänen lapsensydäntään kuin puukolla. Hyi!
Pappa kannettiin läpi-humaltuneena reestä ja renki kiroili häntä. Pappa
ähkyi ... äkkyi. Mutta piiat nauroivat katketakseen. Ja härnäsivät
valtioneuvosta: "Kopeloipas meitä nytkin, jos pystyt. Tässä ollaan eikä
kerrankaan tarvitse pelätä. Vanha rytky!"

Ja taas nauroivat herraa hilatessaan sisälle sänkykamariin.

Syrjästä salaa kuuli ja näki Harry kaikki. Ja mammakin kuuli ja näki.
Mutta mamma paineli käsiään ristiin, että luut ruskivat ... kuin
katkeileisivat. Ja itki. Puristi häntä sydäntään vasten ja itki ...
itkemästä päästyäkin itki.

Siiloin Harry päätti, ettei hän ole koskaan noin kuin pappa.

Ja mamma aina opetti, että olutlasissakin on ilkeä sisilisko, vaikka ei
sitä näy. Se menee juojan vatsaan ja siellä puree hirveillä hampaillaan
suurempia haavoja kuin mikään koira. Sitten se siellä rupeaa kasvamaan
ja pullistamaan, jotta paisuu niin suuri vatsa kuin merikapteeni
Hartmanilla on.

Ja kun mamma iltaisin luki hänen vuoteensa ääressä rukouksen: "Gud som
hafver barnen kär", keskusteltiin aina siitäkin sisiliskosta.

Vedet tulevat Harryn silmiin tätä kaikkea muistiin johtaessaan.

Sillä nyt?

Samassa tuo tuuli hänen korviinsa tutun ... oi, niin niin tutun äänen!
Kosken kohina on hänestä aina ollut hyvin ... hyvin rakasta.

Ja tuon vanhan rakkaan ystävän tuttu kutsu nytkin hänen korviinsa otti.

Se kuin etäältä huutaa: "Tule! Tule!"

Ja Harry menee ... menee riemuiten, että löysi lohduttajansa.

Se koski se laulaa. Ja se suihkuen hyppii, kurimoissa tanssii,
vaahtopäissä kuohuu. Se elää kuin riemastunut ylkä hääyötään:
vallatonna, vapautuneena, himokkaana!

Tämä koski on osotettu kansalle vapauden symboliksi. Ja tällä korkealla
rantatöyräällä on tämän kaupungin pyhät muistot. Sillä on seisonut
Franzén, Runeberg, Topelius aivan niinkuin hän -- Harry -- nyt seisoo.

Tässä on hänestä kuin suurten henkien kosketusta. Ja näistä muistoista
nytkin punoutuu henkinen säie, joka sitoo Harryn sielun haavoja.

Hän viskaa kulonkeltaiselle nurmelle kävelyshaalinsa, laskeutuu
kyynärpäälleen makuulle sen päälle, sulkee silmänsä ja kuuntelee kosken
kohinaa. Kuuntelee ... kuuntelee ... sieluunsa ahmii kuin suureen
henkiseen nälkäänsä tätä vesivirran laulua, joka ohimennen otettuna
kuulostaa niin kovin yksitoikkoiselta. Mutta Harryn korva siinä erottaa
monemmoista ääntä. On valitusta noissa laajoissa korkeissa vesikehissä,
jotka kurimoissa ahdistettuina ulvovat. Entä sitten riemahtelevaa iloa
tuossa ylhäälle hypähtelevässä kuohutanssissa, joka on kuin luonnon
vallattominta leikinlyöntiä! Siinä se soipi ylväänä humuna veden
vapauslaulu. Monet muut soinnut ja väliäänet tekevät kosken kaikki muut
liikahtelemiset. On siinä hyvinkin hienon-hienoa erilaista
vivahdusta...

Kummallista! Se jättiläinen nyt kuin rukoilee.

Ainakin Harryn korvat niin kuulevat. Ah! Kyllä se rukoilee. Mutta
suuresti ja laajasti kuin tuhat ... kuin kymmentuhatlukuinen seurakunta
hiljaa hymisten maailman suurimmassa tuomiokirkossa.

Sellainen sekava hyvin ... hyvin monien huulten hiljainen supatus on
nyt sen kohinassa. Se rukoilee!

Jo erottaa Harry sanojakin ... jo ... jo. -- Nouse ... nouse ... nou...
Siihen se loppuu. Harry sulkee edelleen silmänsä ja kuuntelee...

Hän kuulee vain oman sydämensä kovasti lyövän ja suonensa ohimoilla
takovan.

Nuo sanat hänen aivoihinsa nousivat. Mutta koskestako ... vai omastako
sielusta? Kaiketi molemmista yhteisesti. Suuri pyörryttävä rohkeus
tempaa Harryn mukaansa.

Hän kyllä nousee! Joka ei ole langennut, sillä ei ole nousemisenkaan
makeutta. Lankeemus... Tilapäinen hairahdus...

Kaikki sellainen on vain tomua kukan lehdillä, jonka ensimäinen tuuli
pois puhaltaa.

Hän tunsi monta toveriaan, jotka jo koulupoikina talviyössä humalassa
hoippuroivat. Hän tiesi nuoria neitejä, jotka eivät rippikouluun asti
kestäneet viattomina.

Jokaisella on heikko hetkensä. Toisella ennemmin, toisella myöhemmin.
Mutta kaikki kerran lankeavat.

Se on luonnon sääntö. Eikä silti luonto jätä lapsiaan. Se sitoo niiden
kompastumisen haavat ja antaa uudet voimat, millä päästä jaloilleen.

Synti on vain pahan omantunnon keksimä termi. Sillä rikkoa ja
nousta ... se on juuri ihmiselämää. Ja on ollut maailman alusta
lähtien.

Ja kuka täällä vaeltaa jumalaisena alusta loppuun asti? Vain
luulosairaat, mutta eivät terveet ihmiset.

Näin Harry arvailee. Ja tunnelmissaan kasvaa. Sillä äsken juuri tuo
mahtava koski pyytämällä pyysi häntä nousemaan.

Nousemaan!

Eilenillalla hänkin menetti mielensä tasapainon ja sitoi ohimoilleen
rypäleseppeleitä. Silloin oli se hänen kipeä hetkensä ... se, joka
kerran kaikille tulee. Se lankeemuksen kipeä hetki.

Mutta tästä sairaudesta nousee hän kahta terveempänä. Ja tekee
lupauksen, mikä on luja kuin rautainen kahle ja heltiämätön kuin
teräsvanne.

Syvä sielullinen pyrkimys vapisuttaa Harryn väsynyttä hermostoa.

Hänellä kuin silmät pettävät tässä veden yhtenäisessä vilinässä. Ja
hänellä kuin korvat kuulevat väärin tässä kosken huhuilevassa
kohinassa. Tämä kuohujen valkoinen nousu on omiaan luomaan
ihmismielessä suuria aikomuksia.

Ja varsinkin niitä nuorissa aivoissa, jotka vielä valuvat viimeöisen
humalan niihin kokoamasta verestä.

Siinä Harry käsi-poskella makaa syksyisellä nurmikolla kävely-shaalinsa
päällä kosken törmällä ja unohtaa, että mamma illalla hänen kodista
lähtiessään klubin juhlaan oli erittäin hermostunut.

Koskella on nyt ja on aina ollut häneen hypnoottinen voima. Aina siitä
lähtien, kun hän sitä oppi rakastamaan kasvavana poikana muutamana
Pohjolan valoisana kevät-kesän yönä.



IV.

Tervakansa.


-- Katsoppas herraa, kun humalassa makoaa. On ottanut pyhäksi liian
ryypyn, kuulee Harry yks kaks alhaalta karkean äänen sanovan kuin häntä
tarkoittaen.

Sitten kuuluu rietasta naurunhihitystä.

Harry säikähtää. Tuollaista raakaa puhetta itsestään ei Harry vielä
milloinkaan ole kuullut. Ei milloinkaan.

Hän hypähtää ylös ja näkee alhaalla törmän reunalla tervamiehen
sauvovan pitkää venettään ylös koskea. Ja tuon tuostakin häneen
silmäävän ja nauravan häntä veneen peräpuolessa sauvovalle eukolleen.
Keskellä venettä istuu vielä korealla raudoitetulla matka-arkulla
toinen nainen. Kaikki ovat hänestä kovin huvitetut, osottelevat häntä
ja nauravat.

-- Eivätkö tuon kummempia? äännähtää Harry ja samalla suutuksissaan
potkaisee törmältä jalallaan kiven alas kohti venettä.

Se kierii vimmattua vauhtia ja räjähtää veneen syrjään, jotta
paukahtaa.

Sillä vene kulkee aivan törmän reunaa.

Mies heristää sauvallaan ja kiroaa. Harryä kohtaus naurattaa. Hän
ärjäisee:

-- Tshuudilaisia moukkia!

-- Hää? huutaa mies.

-- Suomalaisia perkeleitä!

-- Mitä kiroat? ärähtää vaimo.

-- Kiroan sinut Turkestanin arolle, josta alkuaan olet peruisin.

-- Ptyih! sylkäisee vaimo.

-- Tervahanheja! Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huutaa nyt Harry yhä
kiihtyneenä, vaikka itsekin ymmärtää, että tuo on aivan typerästi
sanottu. Mutta vanha koulupoikamainen sukkeluus tuli ihan itsestään
huulille.

Mies on pitkä, luinen ja yhtä ruskea kuin kaupunkiin tuomansa terva.
Vielä syyskylmässä on hänen päässään karttuuninen kuin poikasen ohut
lippalakki ja yllä punainen puolivillainen pusero, minkä alta mustunut
hurstipaita esiintyöntyy. Ja nälän kuivaama pitkä kaula hoikka kuin
hanhella. Eukko on tervavaimon tervaisissa koristeissa. Yltä päätä
likainen. Ja puvussa paksut värit. Sääret paljastuvat pieksusaappaissa,
kun hameet sauvoessa ovat polviin asti ylhäällä.

Se keskellä venettä istuva tyttö on kuin kumppaneitaan ujosteleisi.

Seuraa vielä jäljessä toisia veneitä.

Aivan törmän juurta leikkaa väylä uomansa. Ja sentähden veneetkin
kulkevat sitä kuin kyljillään sivuten. Niin likeltä.

Nuo veneet, jotka ovat pitkät ja kapeat kuin sukkulat. Ja niissä olevat
ihmiset, jotka ovat niin laihat, niin luiset, niin villinnäköiset.

Mutta tuo tyttö tuossa ensimäisen veneen arkulla on toisista poikkeus.

Veneitä on paljonkin. Ja perätysten ne nousevat ylös kuin pororaita.
Sellaiseen kulkuun pakottaa väylän ahtaus.

Helei, sitä ponnistelemista ja kiskomista! Pitkät kaulat etäälle
kurkottuvat sauvointa pitkin. Ja silloin ne ovat kuin hanhella, joka
aikoo nielaista. Siitä tuo verinen sukkeluus tervahanhen nälkäisestä
kaulasta. Siliä se on ylimaan nälkämatkuetta tämä karavaani laineiden
päällä ja menossa kotiin kaupungista. Ne ovat koskien merimiehiä, jotka
suuren osan kesäänsä aalloilla elävät.

Harry silmää tarkemmin ensi veneessä keskellä istuvaa naista, jonka
huomaa nuoreksi mansikkahuuliseksi tytöksi. Tyttö on sorea pikisilmä ja
lukee kädessään olevaa "Salamaa".

Siinä on tuossa tytössä jo kuin kultuurin pohjamaali Harryn mielestä.
Onhan sen puku puhdas, huivi silityksen jäljestä vielä taitteessaan ja
lyhyessä päällysröijyssä on suuret kiiltävät metallinapit.

-- Aa! Jopas kerkesi "Salama" tervatytönkin näppiin, kummastelee Harry
ja sydäntyy.

-- Viskaa se sanomalehti koskeen, niin saat minulta setelin, huutaa
Harry tytölle.

-- Enkä viskaa. Vien sen kotiini ja luen sielläkin, vastaa tyttö
nauraen.

Peijakkaalla kuinka on kauniit terveet valkoiset hampaat!

-- On niitä enemmänkin mukana, puhuu mies.

-- Vai on.

-- Tuossa arkussa on kokonainen nippu. Ilmaiseksi eilen rannassa
antoivat ja käskivät viedä kotiin ja siellä jakaa, ehättää vaimokin
puhumaan.

-- Oo-hoo. Yy-hyy.

Harryllä venyy nenä pitkäksi.

-- Ja niitä viitsitte sinne asti kuljettaa. Heitätte mokomat jokeen,
puhuu Harry.

-- Eipä heitetäkään! Kuuluvat niissä herroja haukuksivan ... niistävän
sellaisia kakkulaneniä kuin sinäkin, joka kiviä rauhallisten kulkijain
veneihin potkit. Maltasta kun ensi kerran tullaan kaupunkiin, niin
haetaan sinut ylös. Lienet jonkun patruunan poika ja noin hävitön
meille köyhille, jotka teille rikkautta keräämme.

Tämä kävi jo Harryn sydämelle.

-- Olen valtioneuvos Nicanderin nuori herra. Teinkin äsken väärin. Ja
tahdon toiste syyni sovittaa. Hakekaa minut ensi kerralla, huutaa
Harry.

-- Kas niin vain! Lääninsihteerin nuori herra. Ja juuri hänen kanssaan
ollaan tervakaupoissa. Arvasinpas! Mutta tiedätkö, kenen sisar on tuo
tyttö, joka tuossa paltamon keskellä istuu? kysyy mies tosissaan.

Tyttö häpeilee. Mutta Harry nauraa. Oli niin koomillisen naivi
tuollainen kysymys hänelle.

-- Se on tuon uuden sanomalehden pääherran sisar, puhuu mies
voitonriemuisena.

-- Maisteri Tervon sisar? Oo!

-- Justiin.

-- Sieltä se on meidän puolen miehiä. Niinkuin herra kyllä hyvin
tietää. Naapurivaarassa vielä äitinsäkin elää. Ja tämä tyttö on meillä
kasvattina.

-- Sillä lailla! Ennen olisi teitä pitänyt tavata, kun teillä on noin
suuria tuttavuuksia.

-- On ne koko suuria. O'on itse Sotkamon Kukkosia.

Väkevässä koskessa meni paltamo aina pari tuumaa eteenpäin yksillä
sauvoimen pamahduksilla. Siten kävi mahdolliseksi tämä keskustelu.

Mutta nyt alkoi vene jo päästä suvantoon. Ja liukua keveämmin
eteenpäin.

Kukkonen nosti lippalakkiaan hyvästiksi Harrylle, joka tuskin vastaan
päätään nyökäytti.

-- Sinne se "Salama" jo matkailee pitkin vesireittiä. Siellä leimahtaa
ja mielet ... tervakansan mielet palamaan lyöpi. Ukkonen sieltä voi
kuulua tänne rantamaahan asti, miettii Harry synkkänä.

-- Papan tervaystävät sitä sinne niputtain vievät riemusydämin...

-- Oi sentään sitä Tervoa! Miten julkeaa palkita hyväntekijöitään!
lähtee hiljaan kuin pakosta Harryn huulilta.

Ja nyt Tervo on ottanut papan tervatuttavat lehtensä asiamiehiksi!
Pappa on epäsuorasti aivan fennomaanian palveluksessa...

Kun veneet nousivat jo tuolla ylhäällä, istuutui Harry uudelleen. Ja
katseli ylimaan tervakansan koskea ylös kapuamista, mikä paikottain
näytti yhtä vaivalloiselta kuin nouseminen ylös jyrkkää vuorta.

Nyt vetävät miehet vitsaköysistä veneitään siellä ylempänä sitä varten
rakennettua kivilaituria pitkin läpi kiivaimpien kuohujen toisten
sauvoimella auttaessa.

Tänne etäälle näyttää se silmään pienoiskoossa. Ja on kuin hauskaa
panoraamaa katselisi. Jylhä mylvivä koski leveänä aallokkona ja sen
kaupunginpuoleisella rannalla pitkän-pitkä nauha tervaveneitä, joissa
miesten käsissä sauvoimet märkyyttään välähtelevät auringon paisteessa
ylös ilmaan nostettaessa. Se nauha luikertaa pitkin vettä kuin suuri
käärme ja hyvin hitaasti mataa ylöspäin. Sillä koski kyllä jaksaa vetää
kissanhäntää miesten kanssa.

Yht'äkkiä Harry muistaa jotain erikoista.

Kun Tervo oli koulun viime luokalla ja hän sen keskimäisellä, niin
Tervo muutamana kevätiltana kuljettaa hänet koskille huudahtaen:
"Ensimäiset tervaveneet ovat jo tulleet".

Se oli Tervosta yhtä riemunsanoma kuin jos ensimäiset pääskyset
olisivat saapuneet.

Ja sitten poikki suurten siltojen kävelivät he ulkosatamaan katsomaan
noita ensimäisiä tervaveneitä.

Siellä Tervo suin-päin hyppäsi veneisiin, kätteli niissä ihmisiä,
puristeli niiden rumia likaisia kouria erityisellä mielihyvällä, söi
näiden ihmisten akanaleipää ja joi niiden kisseränhapanta piimää. Hän
oli niiden parissa kuin kotonaan ja silmissä leimusi lämmin kiilto.
Kyseli kuulumiset, tiedusteli, onko uusia tulijoita. Ja kun sai tietää,
että on, niin heitti pikaiset hyvästit. Ja lähti. Vei Harrynkin
mukanaan pitkin metsäistä tietä ylös kosken alkupäähän, jonne oli monet
virstat. Mutta kevät-yö oli kuin tehty sitä kulkea.

Sillä matkalla avasi Tervo Harrylle ylimaan kurjan kauneuden ja
kertoi hirvittävän nälkäsadun siitä, miten häneltä koti meni
ryöstöhuutokauppaan. Mutta visusti salasi, kenelle se meni.

-- Mutta sinne sitä siltikin mieli palastaa, oli hän lopettanut.

Kosken niskalla oli rykelmä veneitä juuri lähdössä alas. Tervo taas
hyppäsi siihen, joka rannasta ensimäisenä ulostui, antoi laskumiehelle
kättä ja jäi hänen lähelleen vettä äyskäröimään.

Harry jäi kahden vaiheelle, mennäkö veneeseen vai ei. Mutta Tervo
makein sanoin vietteli mukaan. Lupasi Harrylle nyt näyttävänsä kosken
salatun lumouksen. Ja Harry meni.

Mutta sydän hänellä takoi korviin, kun vene puski ensimäisten kuohujen
sisään, ja huuto huulilta pääsi, kun kylmää vettä aika viskaus
kasvoille lensi.

Mutta Tervo nauroi ja lauloi, kehui tämän olevan sitä huimaavinta
karusellia, mitä inehmolle tarjona on.

Rannat juoksivat vilisten, vesi kuohuili korvien tasalla ja pitkin
selkärankaa viilsi huikea, ytimiä leikkaava pelko.

Mutta pelko muuttui pian sulaksi nautinnoksi.

Valoisassa kevätyössä teki tämä mäenlasku vesien kuohumäessä Harryyn
hyvin syvän vaikutuksen.

Kaikki muu nukkui ja oli vaiti, paitsi koski ja he koskimiehet.
Sentähden retki tuntui kahta hauskemmalta. Se oli kuin varpaisilla
kulkua luvattomien vapisuttavien nautintojen huumeessa.

Se koskenlasku sinä valoisana kevätyönä.

Kosken alla heidät poislaskettiin. Käsi-kädessä hyvästeli Harrykin
tervamiehet ja kiitokseksi kumarteli. Mutta Tervo lupasi miehille
kesäksi tulevansa taas ylimaahan. Ja kun he jäivät kahden rannalle ja
veneet jo olivat poistuneet, hyppeli Tervo iloisena ja sitten äkkiä
tempasi Harryn puoleensa ja puhui:

-- Noita ihmisiä sinun, Harry, pitäisi paremmin tuntea. Ja jos sinusta
kerran maailmassa tulee tervapatruuna, niin ethän henno heitä nylkeä?
Nyt näit, että oiva ihmisiä ovatkin, kun heihin tutustuu.

Tuona iltana ja tuona yönä tunsi Harry ensi kerran outoa pelonsekaista
nautintoa. Kun hän Tervon kanssa kulki kohti kotia äänettömillä
kaduilla, joiden molemmilla puolin oli nukkuvat talot, tunsi hän
sielullista kiintymistä Tervoon ensi kerran elämässään. Tämä retki oli
kyllä kotiväkeen nähden luvaton retki ja Tervo oli hänet sille
viekotellut. Mutta Harry oli sillä tuntenut ja kokenut niin paljon
uutta ja kaunista, että häntä aivan vapisutti sen riemu. Ja siitä yöstä
se alkoi hänen suuri rakkautensa tähän koskeen.

Tällöin oli Harry ensimäisen ja ainoan kerran seurustellut tervakansan
kanssa. Se yö oli syöpynyt hänen muistiinsa lähtemätönnä tuon oudon ja
kauniin tunnelman vuoksi.

Ei tullut enää uudistetuksi sen perästä koskenlaskua. Sillä se oli
huimaavaa hupia eikä hän siitä uskaltanut mammalle sanaakaan virkkaa.

Mutta se oli sentään hauskanrohkea retki se retki kosken kuohujen
sylissä. Silloin tämä koski nosti hänet ylös vesikäsivarsilleen,
hypitti ja hypytti kuin tulisimman oriin selässä. Ja aina kun Harry sen
retken muisti, kummasteli hän itseään, miten rohkea hän silloin oli
ollut.

Mutta kaikki oli Tervon työtä.

Tällä retkellä Tervo ja Harry ensi kerran veljestyivät. Mutta kohta
taas erkanivat.

Sydän vapisten pelosta oli Harry kotipihaa lähestynyt. Sillä miten
päästä sisään mamman ja papan tietämättä?

Tervo tuli avuksi. Herätti piiat. Ja kyökkitietä pääsi Harry salaa
kamariinsa.

Se retki oli kaikin puolin luvaton retki. Mutta suloinen ja hurmaava
retki.

Jos Tervon kouluaikaa vielä olisi jatkunut, olisi heistä varmasti
tullut hyvät ystävät. Niin vieraat kuin siihen asti olivatkin olleet.
Mutta se kohta loppui. Eikä Tervo sitten palannut tervakaupunkiin kuin
sattumalta käymään.

Tuona yönä oli Tervo hänelle näyttäynyt suurena, uhkarohkeana,
miellyttävänä. Mutta nyt...! Harry vetää tiukemmalle ruumiiseensa
englantilaista kävely-shaaliaan ja laittelee kakkuloita nenällään.

Hänelle se tervamaa on sentään pimeä maa. Jotain likaista ... raakaa se
käsite kaikessa ohuudessaan hänen mieleensä tuopi ... litteitä laihoja
naamoja, nykeröneniä ja kovin luisia poskipäitä, joiden hampaiden
välissä narskaa puolikypsä akanainen pettuleipä. Ja pienestä pojasta
lähtien on hän nähnyt tervamiehiä aina kesäisin satamäärin. Mutta aina
niiden alennustilassa. Milloin kuumilla kaupungin kivikaduilla
parvittain juovuksissa tai ylönantamassa kapakkojen porttipielissä,
milloin suurten tavaramakasiinien välissä omissa tervasatamissaan
eläimellisessä humalassa.

Ja nyt Tervokin -- heidän parhaimpansa -- näin teki! Pilkkaa sitä, mitä
pitäisi pyhänä pitää...

Keskellä Harryn mietteitä alkaa ilma hänen korvissaan ilkeästi täristä.
Hän kääntyy katsomaan. Täyttä juoksua porhaltavat Fieegen parihevoset
leikattuine häntineen ja kiharoituine harjoineen ylös kosken
ensimäiselle jättiläissillalle.

Kuski istuu vaunujen nokalla jäykkänä ammattipuvussaan, kupeella korkea
piiska siima ilmassa häilyen.

Niitä seuraavat Elersin harmaat keisarintallista ostetut papurikot
vaunuineen.

Harry erottaa istujatkin. Ensimäisissä vaunuissa on Fleege ja
valtioneuvos. Toisissa Elers, maisteri Littov ja rehtori Heideman.
Vienoa hölkkää nousevat sillalle, sillä siinä on sakonalaista ajaa
juosten.

Suuri mahtava puusilta korkealla kivisten arkkujen päällä kumisee
hevosten alla. Elersin hevoset astuvat totutussa marssitahdissa. Se on
komeata väkeä päältä-nähden tuo tuossa, joka ajaa. Siellä vaunuineen
korkean-korkealla sillalla ovat kuin pilvissä alhaalta kosken pinnalta
nähden tervamiehen silmään. Sillä nyt taas par'aikaa nousee siinä ylös
uusi raita paltamoita.

Fleege vaunuistaan heittää ylpeän katseen koskelle kohti tervamiehiä.
Tervakuningas siinä katsoo sauvovaa tervamiestä ja sitä vettä, joka
hänelle kultaa kuohuu.

-- Lieneeköhän Elers-veljellä jo ehyt takki? miettii Harry
surunsekaisella hymyllä.

Nyt huomaa Fleege sillan vastakkaisella puolella korkean miesolennon
silkkihattu päässä ja harteilla mahtava levätti.

Hän näkee parhaaksi pitää suunsa kiinni ja tuuppaa valtioneuvosta
kylkeen:

-- Katsoppas tuota, kuiskaa.

-- Itse teidän ylhäisyytenne, naurahtaa valtioneuvos, mutta on
harmistunut.

Fieege parantaa asentoaan, hengittää korkeaksi rintansa ja juhlallisine
laajoine poskipartoineen musta puolisilinterihattu päässään on hän
majesteetillinen koruvaunuissaan.

Valtioneuvos ei ole tietääkseenkään. Istuu ja hohtaa ivanaurussa.

-- Kulkee kuin Caesar togassaan Rooman forumilla! kuuluu klassillisesti
sivistynyt Heideman huudahtavan.

Samassa huomaa Harrykin vaunuja vastaanastuvan Tervon. Maisteri on
tavallisessa laajassa levätissään, jota hän itsetietoisella ryhdillä
kantaa.

Kohtaus on Harrystä huvittava. Siinä tulee vastatusten hyvin
kriitillisenä hetkenä kaksi kenraalia. Toinen on Tervo, joka kai
kuvittelee taakseen taisteluarmeijaksi kaikki erämaiden puolivillit
tshuudit. Toinen on valtioneuvos, tämä ruotsalaisen porvari- ja
virkamiesluokan itsemäärätty johtaja, jonka takana pitäisi olla
kaupungin koko vallasväki eheänä rintamana.

Nyt tullaan silmä silmää vasten.

Kohteliaasti lentää korkealle silkkihattu maisten Tervon kädessä tehden
ilmassa sievän kaaren. Niin samaten vaunuissa olevien päähineet.

Mutta Tervon kasvoilla ilkamoipi pilkka. Sillä hän kyllä arvaa, millä
matkalla ja millä päällä herrat ajavat.

Herroilla olisi tehnyt mieli kääntää Tervolle selkä ja siten jo
toteuttaa yöllistä uhkaa. Mutta nyt näin arkana hetkenä Tervo heidät
näki, että teki hyvääkin päästä näin sievästi ohi.

-- Ovat menossa "Promenadiin" ... sinne Littovin haaremiin ... juhlan
rääpiäisille ... heh! arvailee Tervo.

Sen arvaa Harrykin. Ja hän kääntää päänsä pois, jotta Tervo ei häntä
huomaisi.

Ja vienosti kiroaa. Ei hän kironnut Tervoa. Mutta noita ajavia.

Vaunut menevät menoaan. Ja niiden mukana kaupungin ensimäiset herrat,
joihin rahvas katsoo ylös kuin puolijumaliin.

-- Mutta kuinka kauan? kysyy Tervo ja kääntyy kaupunkiin.

Hän oli silloilla kävelemässä koskimiehiä tähystämässä. Sillä edelleen
hän on koskien punainen ihailija.

Harry kuulee takanaan pehmeitä askeleita ja kirkuvia poikain huutoja.

Kokonainen lauma paljasjalkaisia katuvillejä rientää häntä kohti ja
huutaa:

-- Herrassöötinki ostaa minulta ... minulta ... minulta.

Hänen nenänsä eteen tuuppaa "Salamaa" monta pientä likaista kättä.

-- Paljostako teillä sitä kaikkiaan on? kysyy Harry kovin juhlallisena.

-- Maksaa kymmenen penniä, huudetaan.

-- Nuoko kaikki?

Pojat kummeksivat.

-- Ostan kaikki. Laskekaa!

Alkaa huima sanomalehtien laskeminen. Pojat sitten ilmoittavat hinnan.
Harry maksaa. Ja saa "Salamoita" aikamoisen pinkan.

-- Uusia painosta noutamaan! huutavat pojat iloissaan livistäessään
tiehensä.

Mutta yksi jää syrjästä Harryä ihmettelemään.

Yhden lehden erottaa Harry lukeakseen ja koko muun pinkan lennättää
syksyiseen koskeen.

Mutta se kurkalta katseleva poika arastellen palaa hänen luokseen
kysymään:

-- Ostaako herrassöötinki vieläkin? Kyllä kai.

-- Paljonko teillä niitä vielä on?

-- Painossa noin korkea läjä.

Poika osottaa sylen verran ylös maasta.

-- Ohhoh! En osta enää.

Samassa poika menee onkimaan koskesta lehtiä.

-- Kuule! Ne on minun omaisuuttani. Anna olla siellä. Kuulehan,
hunsvotti.

Mutta poika on nykäissyt lehdet kiveltä, mille ne lensivät ja kiitää
Harryn nenän eteen.

-- Paljonko maksatte, niin viskaan ne takaisin? utelee poika.

-- Annan tästä kepistä sinulle, katurakki, ärjäisee Harry ja kimpoaa
ylös.

Mutta poika on mennyt jo lehtineen sen tien. Eikä Harry osaa muuta kuin
ihmetellä, miten paljon kauppaälyä katu kasvattaa.

-- Tervolla on tänään hyvä onni ... niin on, hymähtää hän ja katsoo
varovasti ympärilleen.

Sitten hän laskeutuu hiukan alemmaksi ja siellä kuin salaa lukee
lehteä.

Tervakansa ... tervakansa ... tervakansa ... sieltä lehdestä yhtenään
hyppii hänen silmiinsä.

Ja se tuskastuttaa. Sillä tässä siis nuo sauvojat löytävät oman
itsensä.

Mutta se on vain yksi ainoa artikkeli, johon hänen silmänsä sattui.
Sillä on muustakin ... ja paljon onkin.

Harry lukee puoliääneen:

-- "Ruotsikkojen naamiohuvit. Hommaavat parhaallaan ruotsikot
naamarihuveja. Mutta kolme pääpukaria ei mitään naamiota kaipaa. Kunhan
eräs vesiselvänä huveihin astuu" -- se on tietysti merikapteeni
Hartman, arvailee Harry -- "niin häntä ei tunneta. Sen takaamme. Jospa
toinen"... Harry lukee sen hyvin hiljaan, sillä siinä sanottiin rumaa
papasta. "Ehkä kolmas jättää ruokottomuutensa kotiin" -- on tietysti
merikoulunjohtaja Abrahamson -- "niin hänkin vierailee aivan outona
omassa seurakunnassaan. Suurin osa on taas niin läpikuultavaa
herrasväkeä, ett'ei sitä naamarikaan jaksa peittää".

Harryllä sisu nousee.

-- Huh huh! Nytpä ... nytpä ... nytpä ... hä! Raakalainen!

Hän repii lehden, repii ja syleksii.

-- Että kehtaa!

Harrylle teki aivan ruumiillisesti pahaa. Mutta nyt hänen piti
välttämättömästi saada puhua papalle ja muille.

Puhua niin, että heidän korvansa kuumenevat. Näyttää heille päin
silmiä, mikä hävytön vihollinen heitä vakoilee. Hyi!

Harry silmäsi vielä ylös koskelle.

-- Ja siellä se matkaa ylöspäin se likalehti. Tällaistako onkin Tervon
tervakansan rakkaus? Oh! Kovin ... kovin tervaista...

Mutta tervamiehiä ei enää näkynyt. Ne olivat jo hävinneet omalle
vesitielleen.



V.

"Promenadissa".


"_Vägen tili Promenad_" lukee Harry muutamasta valkoiseksi maalatusta
taulusta maantien poskessa ulkosatamassa. Ja siinä taulussa mustaksi
maalattu käsi viittaa oikealle.

Hän on harmistuneena ja kovassa mielenliikutuksessa perilletullut.
"Promenadissa" ei Harry ollut koskaan ennen käynyt. Sillä se oli
vanhain herrain vieraspaikka.

Ja tämä "Littovin haaremi", joksi sitä kaupungilla sanottiin,
kummitteli hyvin salaperäisenä ihmisten aivoissa. Rouvat siitä
hermostuneella kauhulla toisilleen puhuivat. Ja oikein siistissä
seurassa siitä peräti vaiettiin. Sillä se oli verhottu jonkinmoiseen
hekuman harsoon. Kuiskailtiin, että siellä kaikki kuoleman synnit
olivat kuin kotonaan, että viattomien tyttöjen alla maa siellä poltteli
astua. Ja kaiken tämän syynä olivat "Promenadin" kovin sievät
ruotsalaiset ravintolatytöt.

Harry kääntyy osotetulle lehtokujalle. Tämä on solakoilla koivuilla
kuin holvattu vihreälle nurmelle, joka kyllä nyt vivahtaa keltaiselle.

Riemuissaan tätä tietä kulkija astuu, vaikka nyt koivujen lehdet
ovatkin syksyn puremat ja osaksi jo maahan varisseet.

Tällaista tietä on pitkältä. Sitten aukeaa eteen kaunis puisto, jonka
nurmikot ovat hyvin hoidetut ja istutukset maulla tehdyt. Täällä on
köynnöskasveista muodostettuja pieniä huoneita penkkeineen ja
pöytineen. Ovat n.s. rakkauden luolia. Näihin, kun elokuun kuutamo
tummanhopeisena värisee lämpöisessä kesäyössä, siirtyvät vanhat herrat
tyttöjen ja sampanjan kanssa. Silloin nuortuu vanha veri rakastamaan ja
nauttimaan. Laulu laulettu vanhan miehen särähtelevällä äänellä kuuluu
köynnösmökistä köynnösmökkiin. Ja sitä säestävät sampanjakorkkien
poksahdukset, korkean lasin kilinä ja tyttöjen nauru.

Harry näkee myös suuria kukkalavoja ja erityisiä häkkejä eläimiä
varten. Täällä on siis eläintarhakin. Keskellä on puiden ympäröimänä
aukea ympyrä koristekasveineen, jotka kaartavat vihreätä pylvästä,
minkä nenässä on kiiltelevä suuri metallipallo.

Taka-alalla pilkoittaa puiden sylistä keikaileva huvilarakennus, minkä
eteen vie kuin viivoittimella vedettynä suora hyvin hoidettu hiekkatie.
Huvilan otsalla on Ruotsin sinikeltainen lippu ja sen yläverannalla
ovat vielä kesäiset vaateverhot kuten akuttimet ikkunoissa.

Näkemänsä näin myöhäisellä syksylläkin hurmaa Harrya. "Promenad" kantoi
ulkoravintolan nimeä. Mutta näin päältä nähden tuntuu se Harrystä
miljoonamiehen kesähuvilalta. Niinkuin se olikin.

Mutta miten kumman kiehtova se suvisametissaan mahtoikaan olla!

Ja kuitenkin tämä korea puisto ja tämä sorea huvila salasi sisäänsä
monet julmat tappelut, eläimelliset juomingit, alastomat
sukupuolisuhteet.

Siitä se öinen kaamea maine, joka kaupungilla tämän kasveihin salatun
asunnon päällä leijaili.

Se olikin etäällä ja syrjässä muista huviloista kuin salaisten syntien
erakkotemppelinä.

Mutta meri sille lähetti vierasvaraisena suolaiset hyväilynsä ja
aurinko sitä helli kuin lapsen puhdasta otsaa.

Kaupungin rahvas suoranaisesti pelkäsi tätä ilopaikkaa ja upotti sen
juorujuttujen mustiin maineihin.

Nähdessään talon ja ympäristön riemuitsi siitä Harry.

Mutta samassa kuuluu sisältä läpi avatun ikkunan huikea kirous, erotti
lasin helinää ja "rauhan enkeli" kuljettaa merikapteeni Hartmania ulos
vilvottelemaan.

Se kauniin-kaunis vaikutus Harryn mielestä oli mennyt sen tien.
Synkkänä hän hyppää ylös rappuja ja tulee alakerran eteiseen. Sen
seinät ovat melkein pelkkää peiliä!

-- Renttu! Mitä täällä teet? ärjäistään hänelle samassa aivan puhtaalla
ruotsinkielellä.

Harry on jo pelästyneenä poiskääntyä. Mutta silloin hän huomaa nurkassa
suuressa valkoisessa rautahäkissä koukkunokka papukaijan. Se se hänelle
laittoi noin vilpittömän tervehdyksen. Lintu on niin opetettu ja se on
montakin vierasta, jotka eivät kuuluneet talon tuttavalliseen seuraan,
poisajanut.

Mutta niin on tarkoituskin.

Kun Harry astuu sisähuoneeseen, otetaan hän vastaan räiskyvillä
kättentaputuksilla ja huudetaan:

-- Bravo!

Siinä on seura eileniltaisia ystäviä.

Mutta tähän huoneeseen ei Harry aio jäädä. Hän kävelee sen poikki
bufettiin, jossa taas suurten kaappien seinät ovat pelkkää peililasia.

Siinä tiskiä vasten makaa pari nuorta naista nauraen jutellen. Ne ovat
pyntätyt kuin lasten vauvat kaiken maailman koristeilla.

-- Katso ... katso! Nuori herrassöötinki..! huudahtaa se toinen, joka
on sama eilisen illan tumma tyttö, kumppanilleen, mikä taas ei ole muu
kuin se puolikasvanut perhonen.

-- Ai! Ai! Dala-la-dala-la-laa! ääntelee perhonen.

Harry nipistää perhosta. Tämä nousee varpailleen siinä samassa. Ja
alkaa kieriä valssiaskelilla ympäri huonetta laulaen ja helmojaan
viskoen.

Toinen tiskin takana kohottelee jalkaansa ja lyö tahtia.

Kohtaus sieppaa Harrynkin mukaansa. Hän alkaa myös yksin kieriä
valssiaskelilla pitkin huonetta. Mutta sitten tempaa kiinni perhosen.
Ja nyt he yhdessä pyörivät ... pyörivät.

Samassa alkaa piano viereisessä huoneessa helkytellä valssia ja
tanssivia pareja on pian joka loukko täynnä.

Näin se ilo yht'äkkiä nostettiin ylös.

Mutta Harry muisti asiansa, heitti perhosen ja meni etsimään pappaa.

Perhonen pahastui. Mutta löysi kohta lohduttajan kipeäjalkaisessa
merikoulunjohtaja Abrahamsonissa, joka sekin jo oli täällä.

Muutamassa sanomattoman upeasti sisustetussa sisähuoneessa, missä
erityisesti pistävät silmään alastomat naisvartalot niinhyvin tauluista
seinillä kuin parista suuresta kuvaveistoksesta, tapaa Harry papan,
Fleegen, Elersin, Heidemanin ja huvilan omistajan, maisteri Littovin.

Paksujen kalliiden ikkunaverhojen tähden on huoneessa puolihämärä.
Ja se lisää väsymystä herrain kasvoilla. Näkee että lienteää
syynalaisuutta on heidän kasvoissaan eikä keskustelu mieli luistaa.

Harry kuulee, että puhutaan juuri maisteri Tervosta ja "Salamasta".

Kun hän oviverhojen läpi pujottaupi huoneeseen, niin hämmästyvät nuo
absinttilasien ääressä puolitorkkuvat vanhat herrat.

Sillä Harryn ilmestys tänne on heille kaikille yllätys. Mutta he
katsovat merkitsevästi valtioneuvokseen. Ja maisteri Littov ylinnä
ivaten lyö valtioneuvosta tuttavallisesti reiteen ja huomauttaa: papan
poika! Vielä jotain muutakin myrkyllistä.

Valtioneuvos voittaa itsensä, vaikka suuttumus sydänjuuria puree, että
näinkö Harry häpäisee itsensä.

-- Jahah! Sinä, rakas lapsi, tulit pappaa hakemaan, puhuu hän tyyneesti
Harrylle ja vetää hänet muassaan verhon toiselle puolelle.

Mutta täällä hän sanoo tiukasti Harrylle:

-- Sinä olet liian nuori tänne. Mene matkoihisi! Viimeyöllinen riittää
jo sinunlaiselle enemmän kuin kylläksi.

-- Mutta pappa!

-- Ei mitään vastaan. Jos et sinä lähde, niin lähden minä. Mutta
yhdessä emme sovi täällä olemaan.

Tämä oli Harrystä yhtä ryöhkeä tervehdys kuin papukaijan tuolla
eteisessä.

-- Pappa ... pappa! Tulin tärkeän asian vuoksi, puolustaa Harry.

-- Tärkeitä asioita ei täällä ratkaista.

Harry huomaa hehkun papan ruskeissa silmissä ja aristuu.

Hän lähtee. Valtioneuvos palaa herrain luo:

-- Sitä herttaista lasta! Tänne asti oli tullut minulta kohta pyytämään
anteeksi, että viime yönä erehtyi ... kerran hänkin, puhuu
valtioneuvos.

-- Todellakin ... hän on enkeli! huudahtaa Littov, mutta myrkyllinen
iva on hänen suupielissään.

Valtioneuvos sen kyllä huomaa, mutta jatkaa sävyisästi:

-- Sellainen olin minäkin hänen iällään. Niin ettei vielä silti
tarvitse kovin suuria hänestäkään toivoa.

-- Kyllä Harry on paljon lupaava nuorukainen, ehättää Heideman
puhumaan.

Hiljaisuus. Seinäkellon tik-tak tik-tak kuuluu äänekkään-selvästi.

Sitten valtioneuvos ärtyneenä alkaa puhua:

-- Nyt on aika sinun, Littov, lopettaa tämä haaremi. Muuten "Salama"
sen lopettaa. On kuitenkin kunniallisempaa, että sinä itse sen lopetat.
Tiedä että tästä puoleen vaanii jokaista elämämme hetkeä räikeä
paljastus "Salaman" palstoilla! Minä jo edeltäpäin häpeän.

-- Olemme eläneet liian vapaasti, myönnyttelee Heideman.

-- Saisimme tuhkassa katua. Sinä, Littov, et voinut pitää suoranaista
haaremia, kuten turkkilainen pasha. Niin sinä pyysit ja sait
ulkoravintolan oikeudet. Tämä on kuitenkin haaremisi ravintolan
peitossa. Nimen alla kulkee kokonaan toinen liike. Ell'et itse lopeta,
niin kyllä sen muut lopettavat ... minäkin, jos niin tahdot, puhuu
valtioneuvos painavasti ja lisää:

-- Olet rahatoimikamarin puheenjohtaja ja kaupungin raha-asiat ovat
hoidossasi ... mutta sopiiko se kapakoitsijalle?

Siinä sait, ajattelee Littov ja pureksii viiksiään.

-- Kyllä Tervo löytää reiät, joista skandaalirotta sisälle pääsee,
myönnyttelee Heideman.

Fleege istuu kädet ristissä pehmeässä nojatuolissa ja huokaa.

-- Asiaa sietää sinun, Littov, miettiä, ehdottaa Elerskin.

-- Joka on perinyt miljoonia ja pilauneen veren, ei hänestä tule
kristittyä. Minä mieluummin pysynkin pakanana, ivailee vain Littov.

-- Miten todellakin me olemme eläneet ilman kaikkea kritiikkiä.
Huveja ... huveja ... huveja! Mutta minkälaisia? Ei teatteria, ei
orkesteria, ei konsertteja. Vain viiniä ja naisia! Ah! Vanhan Lutherin
parhaita herkkuja kyllä ... mutta sentäänkin... Tässä kaupungissa ei
ole yhtään rakennusta, jota kehtaisi sivistyneelle arkkitehdille
riemuiten osottaa. Ja kuitenkin täällä on viisi miljoonamiestä. Kolme
niistä on tässä saapuvilla. Ja kaikista etumaisimmat. Ei ole mitään
yhteiselle paikalle pystytettyä taideteosta ... ei niin mitään! Vaikka
juuri semmoiset köyhän rahvaankin mielet tekevät suosiollisiksi
"kaupungin isille". Ja iloitsevat niistä yhdessä perustajien ja
kustantajien kanssa. Ajattelepa sitä, Fleege, joka olet valtuusmiesten
puheenjohtaja. Ja ollut jo monet pitkät vuodet. Ulkomaalta palattuaan
puhui minulle Harry kyynelsilmin, miten huonossa ja ymmärtämättömässä
kunnossa ovat koskisaaremme, vaikka ne juuri meidän kaupungillamme ovat
ihmeellinen kalleus, mihin laittaa ulkopuistot. Yhdessä ja kaikista
parhaimmassa perkataan lohia, toisessa rumat tavaramakasiinit
töröttävät ja siellä sinun ikkunasi alla, Elers, on värjäysverstaat ja
tamppilaitokset. Ohhoh sentään. Muistakaapa Rooman ja Ateenan rikkaita!
Kaikki mikä itaruudeltamme on liiennyt, on juotu ja ... ja ... sano
sinä, Littov, se sana, jos kehtaat, puhuu edelleen valtioneuvos.

-- Meillä ei ole Perikleitä, huokaa Heideman ja katsoo nöyrästi
Elersiä.

-- Mutta nyt, hyvät herrat, uusi aika kurkistaa ovelta. Nyt alkaa
kritiikki juosta pitkin kaupungin katuja. Ja se on hirvittävä olento
tällaisessa pesässä, sanon minä, huomauttaa valtioneuvos.

He kaikki sattumalta huokaavat yhteisen suuren pitkän huokaisun.

Synkkä raskas mieliala on pudonnut tämän huoneen istujiin. Heillä on
kuin kyyneleet silmissä ja miljoonat sylissä. Raskaita ovat molemmat
heidän kantaa.

Jonkun ajan takaa alottaa teeskentelevän remuilevasti maisteri Littov
vanhan kuluneen juomalaulun, kilistää ja juo lasinsa pohjaan.

Mutta kukaan muu ei häneen yhdy. Ja sen loputtua on taas hiljaisuus
huoneessa. Tik-tak tik-tak kuuluu niin pelottavan äänekkäästi.

Vieraat ovat vaipuneet tilille oman itsensä kanssa.

Tässä istuu kasa murheellisia vanhoja herroja, joiden johdossa on koko
kaupunki ja lääni.

Talisilmäinen suurivartaloinen Elers panee kätensä ristiin päänsä
taakse, nojaupi enemmän nojatuoliin ja lausuu vähän arastellen:

-- Jopa joo. Mutta kuka on tähän kaikkeen vikapää?

Hän katsoo puolisilmällä salaa valtioneuvokseen.

Valtioneuvos sydäntyy ja rupeaa itsepuolustukseen:

-- Minä tiedän, että syytätte minua, vaikka teistä kukaan ei sitä
julkilausu. Minähän se olen syntipukki? Niinhän? Miksi muka isällisesti
Tervoa suojelin, suosittelin, ruokin, vaatetin, rohkaisin ja ... ja
laitoin miehestä oppineen herran? Minähän vielä hänelle täytenä miehenä
toimitin Säästöpankista kuuden tuhannen markan lainan, jotta hän
voi pääkaupungissa opiskella. Mutta eikö Heidemanille aikanaan ole
tehty samoin? Vakuutan, ettei minulla ollut aavistustakaan Tervon
aikeista ... näistä viime hetkien aikeista, jotka nyt painuvat päämme
päälle kuin uhkaava ukkospilvi. Ei ... ei ... ei!

-- Mutta ... mutta jo koulussa ... haukkui ja solvaisi ruotsinkieltä,
yrittää Heideman puhumaan.

-- No koulupojasta sanoa sitä tai tätä. Että kehtaat! Sapekkaaksi hänet
kyllä tiesin ja kun hän kovin vaikeasti oppi ruotsia, niin uskoin hänen
yksin tuon tähden vihapäissään niin käyttäyvän kuin käyttäytyi.

Heidemanin suu on tukittu.

-- Oli se sentään ilkeä erehdys, että Tervo koulutettiin. Mutta juuri
niin Mortimer tahtoi. Ja sitten vielä ylioppilaana hänelle varat
annettiin. Etkö tiennyt hänen puolueharrastuksistaan? kysyy Elers
valtioneuvokseen kääntyen.

-- En kuolemaksenikaan. Kun hän luonani kävi lainaa anomassa, ei siitä
puoluekysymyksestä virkattu halkaistua sanaa. Luulin häntä meidän
mieheksemme. Ja hän saikin tuon lainansa lupaan jo muuan vuosi
takaperin. Hän suoranaisesti pani minut pussiin. Ja siinä sitä nyt
ollaan.

-- Niinpä syytä itseäsi! Mutta me pesemme kätemme, lausuu juhlallisesti
Fleege ja parantaa asemaansa nojatuolissa.

-- Kaunista kuulla! Eikö teillä toisilla ollut yhtä korkealla silmät
päässä tarkastella Tervoa kuin minullakin? Minä vastaan kyllä omasta
avustuksestani. Mutta monta teidänkin soppaanne Tervo on syönyt. Eikä
ole mielestäni syytä niistä minua moittia. Minä suosittelin ... mutta
teillä oli tilaisuus pitää ovenne häneltä suljettuna.

Valtioneuvoksella jo posket vihasta punoittavat. Hän kyllä itse
katkerasti tuntee suuren syyllisyytensä muiden silmissä ja se häntä
sielullisesti repii ja raastaa. Mutta juuri siksi hän panee kovasti
vastaan ja syyttää noita toisia kuin omaa pahaa mieltään keventääkseen.

-- Ja kaiken lisäksi minulla oli erityinenkin syy tukea Tervoa. Mutta
se syy on teille tuntematon ja pysyy sinä, puhuu valtioneuvos.

Littov kallistuu valtioneuvoksen puoleen ja kuiskaa puoliääneen hänen
korvaansa:

-- Eihän vain Tervo ole setä Mortimerin poika?

Kaikki nauravat. Valtioneuvos tulistuu.

-- Minun poikani ei kulje fennomaanian kengissä, puhuu hän.

-- Mutta Tervoako Mortimer niin pelkää? Niinkö? Ja te toiset? Kaipa
minä käyn hakemassa tytöt rohkaisemaan herroja, sanoo Littov ja yrittää
mennä.

Silloin valtioneuvos hyppää tuoliltaan, tarttuu Littovia rintapielestä
ja puhuu:

-- Alvar! Minun tähteni pysy täällä!

Littov istuutuu täysin nolattuna.

-- Mutta mitä oikein tahdotte? kysyy hän kummissaan.

Sillä Littov ei jaksa ymmärtää tätä tällaista.

-- Kerran täälläkin viettää siistin hetken. Sinä, Alvar, et ymmärrä
meitä toisia. Sillä sinulla ei ole henkisiä harrastuksia, vaikka olet
oppinut mies. Lempiaineestasi matematiikastakin sinä aina etsit
aistillisuutta, jota siitä muiden on kai vaikea löytää. Ja geometriassa
ovat käyrät viivat ja ympyrät sinun lemmikkejäsi. Sinä niissä tapaat
yhtäläisyyttä vissien naisruumiin osien kanssa. Niin niin. Jo poikana
olit ... meidän kesken puhuen ... sudenpenikka, joka raatelit
alaikäisiä tyttöjä. Nyt ukkomiehenä olet neitosten pahahenki, puhuu
valtioneuvos koettaen jo hymyillä.

-- Mutta eivät silti pelkää kuten setä Mortimeria, nauraa Littov
mukana.

-- Nainen on aina enimmin rakastanut sitä, joka hänelle tekee enimmin
pahaa. Sen opettaa historia, puhuu Heideman haukotellen ja jäseniään
oikoen.

-- Meillä on nyt, Alvar, henkisten harrastusten hetki, jota sinä et
ymmärrä. Mutta ... mutta jos nyt sinäkin koettaisit ruveta ymmärtämään.
Sillä Tervon ympyrät voivat pian leikata sinunkin ympyriäsi.

-- Tervon? Pah! Ja tätä te pelkäätte? Tämän vuoksi kiellätte itseltänne
iloisen tuokion? Houkkioita! sanon minä.

Littov kaataa lasinsa täyteen, juo sen pohjaan ja lausuu:

-- Meillä on ympyrä, minkä sisään voimme pakottaa Tervon
liikkumattomaksi pisteeksi. Ja se ympyrä on _raha_.

Toiset yltyvät nauramaan ja onnitellaan Littovia sukkelasta
keksinnöstään.

-- Siltikin on oltava varuillaan jo ajoissa. On pantava raha lyömään
rumpua, mikä Tervon pelottaa. Sinun lehtesi, Heideman, sietää tulla
keskustelunalaiseksi. Nykyistä "Österbottenia" ei tarvitse kenenkään
pelätä, lausuu valtioneuvos ja virkistyy.

Littov puhalsi keksinnöllään mielistä pois alakuloisuuden.

Alkaa laaja ja monipuolinen taistelusuunnitelma Tervoa vastaan.

Siihen puhkaisee valtioneuvoskin kaiken pahantuulensa. Siitä tulee
hänelle varaventtiili, mitä myöten purkaa ulos katkeran mielensä liika
kuumuus.

Ja sen ääressä mielet taas toisiinsa sointuvat kuin yksillä aivoilla
ajatellen.

Mutta rakennuksen toisesta päästä tulvii ulkoilmaan laulunloilotusta ja
tanssinpolkemista.

Littov pian rientää sinne hakemaan hauskempaa seuraa.



VI.

Mamma.


Eilen illalla oli Harry tullut mamman huoneeseen tavallista
juhlallisempana ja puhunut kuin riemuissaan:

-- Kuule, mamma. Nytpä et arvaa!

-- Noo?

-- Tiedätkö, mikä tänä iltana on?

-- Kyllä.

-- Siis tiedät?

-- Oikeinkin hyvin.

Mamma siirsi hiilenhehkuvat silmänsä Harryn samallaisiin
hiilenhehkuviin silmiin.

-- Mutta minutkin on kutsuttu!

-- Ja menet?

-- Enkö menisi, kun pappa sen kunnian minulle osottaa?

Mamma ei puhunut mitään. Mutta käänsi lehden Fredrika
Bremer-romaanissaan vissillä hermostumisella ja viskasi toisen jalan
toisen päälle.

Salaa pusersi hän oikealla kädellään sydänalaansa kirjan takana.

-- Mutta arvaatko, missä minä parhaallaan liikun? kysyy hän sitten.

-- Kai siinä romaanissa.

-- Tätä luen silmilläni. Mutta ajatukset ... oi ajatukset ... ne
kiertävät vanhassa kodissa ... siellä Trotorpissa. Sinun palattuasi ja
sieltä tuoreet kosketukset tuotuasi en saa sieluani siitä irti. Sinä
näit sen heinäkuun iltavalaistuksessa. Eikö ollut kaunis? Eikö?

-- Kaunis ... kaunis ... senhän sinulle hartaalla ihailulla vakuutin.

-- Vennernin syvänsininen pinta ja verkkaan laulava satakieli
pyökkipuistossa. Pienen joen rannalla se vanha rakas koti, jonka
taitekatto näkyi läpi puiston kauas ... kauas ... nyt aina tänne
Suomeen asti, jossa minä ... niin no...

-- Kärsin...

-- Arvasitpas! Vaikka pappa jäisikin tänne, mutta päästäisi meidät
molemmat sinne Trotorpiin. Sillä Ruotsille sinäkin kuulut, rakas lapsi.
Minä synnytin sinut Ruotsille enkä tälle ikävälle Suomelle.

-- Mamma ... mamma! Sinä aina Suomea solvaat.

-- En solvaa. Mutta sydämeni on siellä ... siellä! Näit kun aurinko
laski ja metsä tummeni. Etkö huomannut siellä ollessasi, että se laski
siellä eri tavalla kuin täällä, että metsä tummeni siellä eri tavalla
kuin täällä tummenee.

-- En. En ollenkaan.

-- Niin. Sinä rakastat tätä maata etkä huomaa. Mutta minä sen huomaan.
Sillä minä olen kärsinyt koti-ikävästä jo kolmattakymmentä vuotta.

-- Ja tahtoisit takaisin?

-- Vain sinun kanssasi. En ... en yksin.

-- Mutta et papan kanssa?

-- Emme puhu siitä. Pappa on hyvä pappa, mutta pienet ja ahtaat olot
täällä hänet kuluttavat. Hän ei lähde Ruotsiin. Sillä hänkin rakastaa
tätä maata, jota minä vihaan. Jo parikymmentä vuotta sitten esitin
hänelle muuttoa. Mutta yhdellä ainoalla kädenliikkeellä hän jyrkästi
kumosi koko tuuman ja kielsi minut ajattelemastakin sitä. Ja kun minä
en päässyt takaisin Ruotsiin, niin jäi ainoaksi onnekseni elää sinussa
uudelleen ruotsalainen sieluni. Minä varjelin sinut Suomelta niinkauan
kuin voin. Mutta sitten loppui se varjelu. Nyt aina uudelleen
muistelemalla elän nuo entiset lapsuuteni vuodet, joina minä yksin olin
sinulle kaikki kaikessa. Silloin _mamma_ oli sinun koko maailmasi,
rakas Harry. Me puhuimme aina Ruotsista. Tummansininen Vennern oli
sinulle kauan ennen tuttu kuin sen näitkään ... ja pyökkipuisto ... ja
satakieli ... ja Trotorpin herraskartano ja se vanha turvekattoinen
mökki, jossa sukumme kantaisä asui ja johon nyt vasta täytenä miehenä
sinä sait astua. Jokaisen loukon kartanossa olin sinulle kuvannut ...
kaikki oli tuttua. Kaiken tämän kotoisen kauneuden huippuna sitten se
riimukivi, joka seisoi kuin koko kaukaisen elämän hautapatsaana
turvekattoisen mökin sivulla ja käärmekoristeissaan kertoi Rangvaldista
ja hänen taisteluistaan kaukana idässä. Tuo Rangvald lie ollut sukumme
ensimäinen ja kaatui täällä idässä. Minä olen sukumme viimeinen ja
kaadun myöskin idässä barbarien sekaan. Nyt tänä kesänä sinä kaikki
sait omin silmin nähdä. Mutta jo pienenä poikana tämän kaiken tunsit.

-- Tunsin tavallaan. Tuota riimukiveä ja sen tarinoita pelkäsin tänne
Suomeen asti, kun siitä kerroit. Mutta nyt kun sen näin, loppui se
pelko peräti, jos sitä enää olikaan. Kaikki olin kuvitellut toisin,
mamma, kuin mitä se todellisuudessa oli. Kun nuo kaukaisesta
lapsuudesta tutut, mutta kuitenkin oudot maat ja mannut nyt näin
silmästä silmään, niin minä pienenin ja ne kasvoivat. Minä vain upposin
niihin tunnelmiin. Ja sen riimukiven edessä nöyränä paljastin pääni ja
sen turvekattoisen tuvan seinään leikkasin omatekoisen runon
veitselläni. Minut valtasi sielullinen hurmaus ja aina ... aina
ajattelin silloin sinua, mamma, että kun sinäkin olisit mukana...

Mamma etsii nenäliinansa ja se kulkee kuin itsestään silmien eteen.

-- Ja kuitenkin kaikki tuo vanha rakas monisatavuotinen kalleus vieraan
käsissä, joka sen konkurssihuutokaupasta osti. Silloin juuri minä
pyysin pappaa muuttamaan Ruotsiin ja ostamaan Trotorpin, kun se
huutokauppaan joutui. Hän olisi voinut sen tehdä. Mutta jyrkällä
kädenliikkeellä hän kaikki hylkäsi. Ja niin jäi minulta näkemättä
tummansininen Vennern ja pyökkipuisto ja siinä laulava satakieli ...
jäi kai ainiaaksi! Mutta nyt elän minä lakkaamatta siellä. Öillä näen
unta Trotorpista ... päivät elän sen muistoissa ... ja kun sinä tulet
lähelleni, tuntuu minusta kuin jokin salainen näkymätön huumaus
vanhasta Trotorpista tuulenhenkäyksen tavalla puhaltaisi päälleni. Niin
niin niin...

Mamma itkee.

-- Ja arvaapa, minkä pappa sanoi syyksi, mikä muka esti häntä silloin
Ruotsiin muuttamasta.

-- Noo?

-- Isiltä peritty tervaliike. Hyi!

Harry hymyilee.

-- Pappa on aina vitsikäs. Hän tahtoi kai sinulle panna koko muuton
leikiksi.

-- Eipäs. Hän haltioissaan selitti, että vain se liike ... yksin se ...
koko muuton estää.

Harry ei voinut olla hymyilemättä.

-- Mutta tervaliike on juuri suomalainen liike. Ja pappa tahtoi olla
suomalainen.

-- Minä en ymmärrä sitä. Kaikelle suomalaiselle olen minä kuollut. En
osaa heidän kieltään kuin jonkun sanan. Enkä ole tahtonutkaan osata.
Mutta jos sinä, rakas lapsi, aina pidät ruotsinkielen pyhänä ja
kalliina äidinkielenäsi, niin minun elämäni ei ole ollut turha. Olen
ainakin täällä vieraassa maassa kasvattanut heimolleni kiitollisen
lapsen.

-- Pidän, mamma ... aina ... aina.

Mamma tarttui Harryn käteen ja puristi sitä hellästi.

-- Mene sitten sinne klubin kymmenvuotiseen juhlaan. Kun he sinut
näkevät, niin näkevät he myöskin minun elämäntyöni. Rohkenetko siellä
esiintyä?

-- Vain sinun antamallasi innostuksella.

Harry suuteli mamman kättä ja lähti.

Mutta Harryn mentyä käänsi taas mamma hermostuneesti lehden Fredrika
Bremer-romaanissaan. Ja heitti toisen jalan toisen päälle. Teko, jota
hän ei sietänyt nähdä toisten naisten tekevän. Mutta itse kun oli
hermostunut, aina siihen eksyi.

-- Siellä klubissa taas ... oih! huokaa hän ja nousee kävelemään.

-- Ja nyt siellä on heidän mukanaan Harrykin! Lopulta he ryöstävät
hänet minulta kokonaan. Minä näen sen äidin silmälläni ... näen ...
näen ... ah! Meillä ihmisillä on elettävänä vain yksi elämä. Ja
kuitenkin me sitä elämme kuin olisi meillä niitäkin kymmenittäin
tuhlattavana. Mitenkä suuri on inhimillinen erehdys! Siinäkin että
jätetään oma maa ja oma kansa vain yhden vennonvieraan miehen vuoksi,
joka tulee luoksi ja väittää: "Rakastan sinua". Niinkuin minä raukka
tein. Oo! Ja entä sitten miehen vuoksi, joka viis-, kuusvuotisen
avioelämän jälkeen kääntää sinulle selkänsä...!

Mamma painaa kätensä ristiin rinnalleen, pysähtyy kävelyssään keskellä
huoneenlattiaa kuin jonkun näkymättömän käden pidättämänä, kuuntelee
kuin kaukaisia ääniä ja lausuu profeetallisesti:

-- Nyt meni minulta poikakin. Pappa ... mies meni jo kymmeniä vuosia
sitten ... sinne ... sinne pahaan maailmaan.

Mamma oli kuullut eteisestä Harryn poistuvat askeleet ja hänen
hyräilevän laulunsa, kun hän ulos laskeutui.

Ja silloin lensi paha aavistus hänen sieluunsa. Se aavistus pureutuu
lujasti mieleen. Ja tärvelee kaikki runolliset Trotorp-muistelut. Nyt
se monien vuosien ikävä ja katkeruus kuin yht'äkkiä syöksyy hänen
päälleen, kokonaisena vuorena hautaa hänet allensa. Hän vaipuu tuon
pahan aavistuksen rusikoimana nojatuoliin.

-- Onneton ... onneton! He hänet minulta vievät ja silloin ... olen
taas yksin kalvavan kotimaanikäväni kanssa.

Yht'äkkiä hän ponnahtaa ylös ja puhuu kiiluvin silmin:

-- Mutta minä pidän Harryn omanani! Koettakoon pappa häntä itselleen
vallata. Sittenkin hän on minun. Minun vereni hänessä liikkuu ... eikä
papan.

Ja niinkö heikko olisi kasvatukseni ollut, ettei se tulikoetustaan
kestäisi? Ei. Se on mahdotonta. Harry on edelleen mamman kiltti Harry.

Mamma tyyntyy ja lähtee taloustoimiin.

       *       *       *       *       *

On jo yö. Mamma ei saa unta. Yöpuvussaan hän tuon tuostakin käy
katsomassa ja kuulostamassa Harryn huoneessa. Mutta se on tyhjä ja sen
koskematon vuode odottaa.

On jo kello kohta kaksi yöllä, kun mamma taas Harryn huoneeseen menee
kynttilä kädessä. Mutta tyhjä vuode silmiin ottaa.

Nyt hän jää huoneeseen. Istuu keinutuoliin ja aikoo siinä odottaa,
kunnes Harry tulee...

Sillä mamma tahtoo itse nähdä, minkänäköisenä Harry tulee.

Siinä on nyt jo suuri, pelottava tuska. Pitääkö hänen omin silmin nähdä
Harry ... oih!

Sillä miksi hän viipyy näin kauan?

Mamma mielellään lähtisi pois huoneesta ... pakoon tuota pelottavaa
näköä, jos todella Harry...

Mutta hän ei voi lähteä. Näkymätön käsi vetää häntä istumaan tuoliin ja
puristaa häntä siinä.

Sillä mamma tahtoo omin silmin nähdä, minkänäköisenä Harry tulee
klubista.

Jos selvänä ja kuitenkin näin myöhään, niin silloin hän Harryn syliinsä
sulkee kuin suuren sankarin, joka on käynyt tulen ja veden läpi
hiuskarvaa menettämättä. Mutta jos... oih!

Varmuus ... nyt juuri varmuus hänen pitää saada. Ja sitten joko
suuresti riemuita tai ... itkeä verikyyneleitä.

Mamma istuu ... istuu. Odottaa kuin ristitulessa, joka toiselta
puolelta lämmittää, toiselta polttaa. Mutta hän tahtoo olla luja.

Jospa kuuluisivat Harryn tulevat askeleet. Niistä hän jo erottaisi,
millä päällä poika kulkee.

Mutta askeleita ei kuulu. Hän ei tule. Kuuluu vain aamutuulen kohina
puissa:

"Nyt poikasi sinulta ryöstettiin".

Kuuluu vain seinäkellon naksutus, jonka yksitoikkoisuudessa ikäänkuin
toistuu kiduttava tuska. Kuuluu omien suonien tykytys kuin kuumeessa.

Mamma istuu ... istuu. Kellon tuntiviisari siirtyy kolmeen.

Näin hän ennen takavuosina, kun hän vielä oli nuori, pappaakin öisin
odotteli kotiintulevaksi. Kävi papan makuuhuoneessa vielä senkin
jälkeen odottamassa, kun pappa oli sinne muuttanut yksin makaamaan.

Siellä oli hän monet itkut itkenyt. Kunnes kyyneleet kuivuivat ja hän
lakkasi odottamasta.

-- Niinkö kävisi Harrynkin kanssa? Ei ... ei koskaan!

Yöpuvussaan mamma hopeahiuksineen ja hiilisilmineen kynttilän tummassa
valaistuksessa on kuin sairas raukka, joka keskellä yötä on noussut
sängystään lepuuttamaan itseään.

Kellon tuntiviisari on jo puoli neljässä. Ja kello löi yhden heläyksen
kuluneen ajan merkiksi. Se heläys meni läpi mamman luiden ja ytimien.

Hän kokosi sitten itsensä, otti kynttilänsä ja lähti omaan
huoneeseensa.

Mutta hänen askeleensa horjuvat.

Ne kaikki vanhat surut taas sieluun nousevat. Kymmeniä vuosia onnetonta
avioelämää ... kymmeniä vuosia kalvavaa kotimaan ikävää. Mutta tässä
mustassa surumeressä kuitenkin kuin tulimajakkana oma Harry, jonka
poski omassa poskessa kyyneleetkin vierivät kuin surunsuloisina, kuin
puolikatkerina. Mutta nyt on tämäkin majakka sammunut ... pimeää
kaikki ... kaikki!

Mamma pukeupi ja lähtee ulos juuri kun kello Harryn kamarissa lyö
kumeasti neljää. Mammasta tuntuu sitä kuullessaan kuin jokainen lyönti
iskisi sydämeen verihaavan.

Kellokin voi joskus aivan kuin murhata ihmisen.

Valtioneuvoksetar Nicander laskeupi ypö yksinään alas kotinsa portaita
pimeään syys-aamuun. Eteisen oven ulkopuolelta reikeliin vääntäessään
tuntuu hänestä itsestään siltä kuin hän ainiaaksi viimeisenkin erän
onnestaan nyt lukkoon löysi omalta itseltään. Hän ... ylhäinen ja rikas
valtioneuvoksetar, jota monet pitävät kaupungin ensimäisenä
vallasnaisena, kulkee yksinään syysyössä.

Mistä saa hän nyt tällaisen rohkeuden? Sitä hän ei osaa itsekään
selittää. Mutta vähemmin hän pelkää täällä ulkona kuin siellä sisällä
huoneessaan.

Täällä eivät tukehduta huoneen seinät eikä katto uhkaa niskaan
romahtaa. Täällä ei kuulu kellon äsken niin kiduttavaa naksutusta, mikä
tänä yönä uhkasi viedä hänet pyörryksiin. Täällä ei tunnu Harryn
kamarissa tuntuva tuoksu, mikä nousi aivoihin kuin rakkaasta vainajasta
jäänyt lemu. Täällä ... täällä on sentään raitis yöilma ja hiljainen
yö, joka tarttuu häntä ikäänkuin kainalosta ja seuraa saattajana joka
askeleella.

Ei koskaan tähän asti ole mamma puhunut papasta Harrylle pahaa sanaa.
Eikä senjälkeen kuin Harry alkoi ymmärtää, hän itkenyt itkujaan Harryn
nähden. Yksin hän suri ja kärsi, mutta kahden Harryn kanssa ihaili
kotimaataan, sen kansaa ja sen luontoa ... kaikkea, mikä oli
ruotsalaista. Ja sai siitä lohdutusta.

Mutta nyt kun pappa vietteli Harryn näille poluille, nousee uhka hänen
sielussaan maalata pappa kaikessa alastomuudessaan Harrylle. Riisua
hänen päältään valhekunnioituksen verho ja näyttää Harrylle isänsä
siinä valaistuksessa, jossa hän mammalle jo kymmeniä vuosia oli
näyttäytynyt... Ja kysyä, tätäkö miestä tahdot seurata?

Sillä kaiken muun voi mamma anteeksi antaa, mutta ei tätä viimeistä
hirmutyötä...

Kun mamma kävelee hiljaisia katuja ohi nukkuvien talojen, herää hänessä
nyt yht'äkkiä määrätön yksinäisyyden tunne. Sillä hän on kadottanut
syntymämaansa ja kadottanut omaisensa.

Ja kun hän siinä kävellessään kadulla joutuu pienen työmiesasunnon luo,
jonka ikkuna on valaistu eikä ikkunaverho ole aivan tiivis, tulee hän
tahtomattaan katsoneeksi sinne sisälle. Siellä sisällä kehdossa nukkuu
pieni lapsi ja sen vanhemmat leveässä yksinkertaisessa puusängyssä.
Vaimo on kietaissut kätensä miehensä kaulaan ja siinä he nukkuvat
huulet vastakkain kuin suudelmaan vaipuneina.

-- Voi onnellisia! lähtee mamman huulilta ja hiljainen nyyhkytys taas
hänet valtaa.

Sillä tässä syksyisessä aamuyössä näyttää noiden köyhien ihmisten
hiljainen kotionni valtioneuvoksettaresta saavuttamattomalta
autuudelta.

Kohti Seurahuonetta mamma kulkee. Sillä vastustamaton voima häntä sinne
kuljettaa.

Hän tahtoo juuri nyt nähdä sen talon, jossa parhaallaan viimeinen valo
hänen elämänsä yössä sammuu. Juuri nyt tahtoo hän sen nähdä ja jos
rohkenisi, kävisi Harrynsä poiskutsumassa.

Mutta se olisi skandaali. Eikä pappa sitä koskaan anteeksiantaisi.

Tiiviiden ikkunaverhojen takaa näkyy tuli vain heikosti. Mutta
eteisessä valot riemuiten palavat ja kajastus sieltä sisältä käy
pimeään yöhön yli koko rakennuksen.

Ja nyt kun aikaa sitten jo katuvalaistus on sammutettu ja vain himmeä
yölamppu siellä ja täällä ikkunoissa tuikkii, tuntuu tämä Seurahuoneen
täysinäinen valotulva kuin pimeässä palavalta tuliroviolta, joka palaa
kuin unohdettuna yksikseen. Se on kuin öinen nuotiotuli, jonka ääreen
sytyttäjät ovat nukahtaneet.

Mutta kun mamma käy lähemmäksi, niin hän jo erottaa ääntäkin ... ja
kovaa ääntä.

Sillä juuri parhaallaan sisällä "Bondasta" naitetaan.

Sydäntä mammalla kouristaa. Hän vapisee, kun hän menee aivan lähelle
rakennusta. Ja kuuntelee ... kuuntelee arkana ja väristen.

Sydän hyppää ... hermoissa ottaa kipeälle ... ja jalat vavahtelevat.

Tuo on merikoulunjohtaja Abrahamsonin karkeata kurkkuääntä ... tuo
Elersin ilkeätä naurunhohotusta ... tuo "Bondas" retaleen mylvintää ...
mutta tämä sointuva: "kyss nu, kyss nu!" on hänen oman Harrynsä
puhetta!

-- Raakalaismaa! kiljaisee siinä samassa mamma ulkona Harryn
hävittömien sanojen kiihdyttämänä ja tuntee, että hänen polvensa
pettävät.

Hän nojaupi vasten rakennusta kuin tukea etsien. Ja nyt hän aivan
selvään kuulee kaiken sen rivon elämän, mikä siellä sisällä on
"Bondasta" naitettaessa. Ja hän todella uskoo siellä paljon pahempaakin
tehtävän, kun ei tapauksen oikeaa laitaa tunne.

Mutta nyt hänellä on kamala varmuus. Tuo Harryn puhe oli juopuneen
hävyttömyyttä.

Mamma lähtee. Nyt hän on löytänyt sen, jota riensi syksy-yöhön
etsimäänkin.

Hän on saanut vastauksen kysymykseensä.

Harry kulkee jo papan teitä...

Kotiin päästyään menee mamma Harryn huoneeseen ja suin päin heittäypi
hänen vuoteelleen.

Nyt tässä päällysvaatteissaan Harryn vuoteessa maatessaan itkee mamma
sen itkun, jota itketään vain kerran elämässä...



VII.

Pappa.


Harry tultuaan kotiinsa "Promenadista" peseytyi huolellisesti ja
laskeutui levolle. Hän nukahti kohta, sillä yöllisestä mässäyksestä ja
pitkästä kävelymatkasta ulkosatamaan oli hän peräti väsynyt. Hänen
huoneensa oli salin kupeella. Valkoiset poimukartiinit molemmissa
ikkunoissa, jotka olivat pihalle päin, laski hän alas, sillä hän tahtoi
levätä täysin tyynnyttävässä valaistuksessa. Hän oli kovin arka
erilaisille valovaikutuksille. Jos aurinko paistoi vapaasti huoneeseen,
ei hän saanut mitenkään unta. Tuo suoraantuleva valo kiusasi häntä kuin
jos joku olisi vieressä seisonut ja yhtenään häneen tuijottanut.

Kun hän oli nukkunut joitakin tunteja, heräsi hän oven avauksesta ja
näki kynnyksellä mamman huolestunein silmin.

Harryä hävetti. Hänen sieluunsa läpi unisten aivojen nousi sellainen
sekava surullinen tunnelma kuin ennen pikkupoikana, kun hän oli tehnyt
jotain kovin typerää.

Mutta mamma ei puhunut mitään. Katsoi vain ja pani oven hyvin varovasti
kiinni.

Eteisestä kuului kuin tukahdutettu syvä huokaus ja poistuvat askeleet.

Harry ei voinut enää nukkua. Nuo mamman huolekkaat silmät jäivät häneen
katsomaan. Ne kuin kaivautuivat hänen sielunsa syvimpiin likoihin.
Penkoivat siellä ja pitivät tarkastusta, joka Harryä kidutti.

Harry nousi ylös, taas peseytyi ja pukeutui huolellisesti. Pestessään
leikitteli hän vedellä viskoen sitä aina niskaan asti kuin
poisajaakseen noita mamman häneen jääneitä huolekkaita silmäyksiä.

Täysin valmiina hiukset voideltuina ja koko mies hajuveden tuoksussa
hän sitten vaelsi ruokasaliin arka tunto sielun pohjalla.

Mamma katsoi häntä hyvin pitkään kostean hohtavilla silmillään.

Mutta ojensi sitten hänelle kätensä tervehdykseksi.

Mamma virkkaa:

-- On tuskallista, että minun pitää tehdä tällaisia havaintoja
_sinustakin_.

Paino on viime sanalla. Harry ymmärtää niin hyvin kaikki. Mutta on
vaiti.

He syövät äänettöminä. Papan tyhjä tuoli vaivaa molempia.

Aina kun papan tuoli on tyhjänä, on mamma surullinen. Mutta nyt
kaksinkertaisesti tavallista.

On jo iltapuoli. Syötyään ottaa Harry päällysvaatteensa, hansikkaansa,
keppinsä ja hattunsa.

Hän aikoi mennä ulos näkemään sunnuntai-illan katuelämää.

Mamma tuli eteen rukoilevin silmin.

-- Teetkö sinä samoin kuin pappakin? Hänkin aina äänetönnä, kun häntä
muistutan, kokoaa tavaransa ja menee. Mutta palaa sitten ... oih ...
Jumalani!

-- Ole huoletta, mamma! Menen ulos kävelemään. _Minun_ tähteni ei sinun
tarvitse kärsiä, vakuuttaa Harry iloisesti ja hyväilee mamman kättä.

Mutta samassa hän huomaa, miten lämmin liekki syttyi mamman
murheellisissa silmissä.

-- Oikein lapseni! Sinä olet omaa sydäntäni kalliimpi. Kun tulee paha
hetki, niin muista silloin mammaa! Menet nyt. Mutta palaathan yöksi?

-- Kyllä palaan.

-- Pappa on vielä poissa. Mutta minä tiedän, missä hän on.

-- Sehän on vielä klubin kymmenennen vuosijuhlan lystiä.

-- Kyllä tiedän. Sinäkin viime yönä juovuit?

Tuo viimeinen tuli kuin väkinäisesti mamman kurkusta. Hänen äänensä
sitä sanoessaan värähteli.

-- Kyllä vähän.

-- Paljonkin. Minä tiedän.

-- Oli sattuma ... erehdys ... suuri erehdys, rakas mamma, ryhtyy Harry
hätääntyneenä puolustamaan.

-- Joitko sinä ollessasi ulkomailla? Vastaa suoraan kuin Jumalalle!

Mamman silmät naulautuvat Harryn silmiin.

-- En.

-- Hyvä! Minä uskon. Menet nyt. Mutta, Harry, kun tulee kiusaus, niin
muista aina mammaa. Jos sinäkin alat ... juoda ... oi ... niin hiukset
putoavat päästäni. En jaksa enempää. On sentään hyvä, että tähän asti
olet ollut niin kiltti ... hyvä ... hyvä. Menet nyt.

Harry suuteli mammaa. Ja meni. Mutta portailta palasi hän takaisin,
riisuutui ja meni mamman luo.

-- Ei, mamma. Minä en tahdo mennä nyt ulos, kun sinä jäät yksin. Olen
kotona sinun seuranasi.

Taas yhä lämpimämmän loiston huomaa Harry mamman silmissä.

Ja tuossa tuokiossa tulee mamma Harryä kohden levitetyin käsin, sulkee
hänet syleilyyn ja nyyhkyttää.

Harrynkin valtaa mielenliikutus.

-- Viime yö oli niin katkera ... katkera ... huokaa mamma ja lujemmin
puristaa Harryä.

Siinä samassa saapuu pappakin kotiin. Harry huomaa, miten vakoileva on
mamman katse.  Mutta sitten se yht'äkkiä kirkastuu. Sillä pappa on
tullut _selvänä_ kotiin. Ja näin varhain!

-- Oliko se "Salaman" ansio? kysyy Harry itseltään.

Mutta samassa tulee mieleen papan käytös "Promenadissa". Ja Harryn
sieluun tulvehtii tyytyväisyyttä, ettei pappa olekaan niin huono kuin
hän joskus synkkinä hetkinään kuvaili.

-- Ole hyvä ja tule kanssani hetkiseksi kahden, puhuu valtioneuvos
Harrylle.

Ääni on ystävällinen, mutta samalla käskevä!

He menevät perätysten valtioneuvoksen työhuoneeseen. Siellä
valtioneuvos ottaa jäykän, nuhtelevan ryhdin ja alottaa:

-- Harry! Nyt minulla on sinulle paljon sanottavaa ... kovin ... kovin
paljon ikävää.

Harry kuuntelee kalpeana.

-- Olet hienosti kasvatettu nuoriherra. Äitisi on ruotsalainen
aatelisnainen ja isäsi suomalainen valtioneuvos. Sinä ymmärrät, Harry,
että tällainen koti velvoittaa?

-- Ymmärrän.

-- Ja kuitenkin ... sentäänkin käyttäyt kuin mikä resupelle!

Valtioneuvos alkoi tulistua.

-- Mutta, pappa...

-- Vaiti! Minä itse tosin pyysin sinua klubiin, mutta minä luulin, että
mies, joka juuri palaa ulkomailta, ymmärtää, mitä hieno käytös vaatii.

-- Mutta...

-- Puheestasi ja lausunnostasi minä riemuitsin. Ja jos sinäkin poistuit
kuvernöörin jäljestä, niin noiden toisten olisi pitänyt huomata, että
olet nuori tulevaisuuden mies, joka astut heidän päittensä päällä.
Mutta nyt. Hyi! Sinä jäit huvittelemaan kuten hekin. Aivan
puustavillisesti samoin kuin hekin... Minun sydämeni hyppäsi. Ja minä
olin raivostua. Sillä minä luin noiden toisten silmistä: "Ei ole
poikasi parempi kuin mekään." Ja siitä minä syvästi kärsin. Mutta entä
sitten? Istuit aamuun asti, nukuit lattialla ja tulet sitten jatkamaan
seuraavaksi päiväksi kaupungin huonomaineisimpaan paikkaan... Silloin
en enää jaksanut itseäni hillitä. Nuo toiset jo pitivät sinua aivan
vertaisenaan.

-- Enhän minä ... yrittää Harry.

-- Petyin ... verisesti petyin. Kuljet jo silmissäni hyvin matalalla.

-- Enhän minä sitä varten...

-- Me vanhat herrat olemme ivallisia ja katkeria. Ja kun me panemme
toimeen tuollaisia hullutuksia kuin viimeyöllinenkin, niin me samalla
ivaamme itseämme. Siltä kannalta minä ne olen ottanut. Se vapaa ohjelma
ei kuulunut enää sinulle. Mutta kaikista karvainta oli nähdä sinut
vielä "Promenadissa".

-- Enhän tullut sinne muuta varten kuin tekemään sinulle hyvin tärkeän
ehdotuksen ja juuri ... niin juuri ... uskallanko sanoa?

-- Uskallat.

-- Moittimaan ... nuhtelemaan ... varoittamaan _teitä!_

-- Meitä! Niinkö?

Valtioneuvoksen silmät kirkastuvat.

-- Juuri teitä.

-- Mutta me, rakas Harry, olemme parantumattomat. Me olemme jo eläneet
ihmisen ulos itsestämme. Olemme karaistuneet kestämään sellaisia öitä
kuin viimeinenkin. Sillä elämässä ei löydy enää mitään meidän
silmillemme verhottua. Ja me olemme poiskuoleva suku... Mutta te
nuoret!

-- Me nuoret?

-- Saatte koettaa uudella otteella. Teillä on elämä vielä edessänne
suurena ja pyhänä. Ja se avaa teille ihanuutensa ja kysyy: "Kestätkö
minua? Kestätkö viiniä? Kestätkö naista? Jos kestät, niin olet
onnellinen". Tuossa on elämän onni salattuna. Mutta ei missään muussa.
Kestäviäkin ihmisiä löytyy aina joku sadassa. Jokainen isä toivoo, että
hänen poikansa olisi yksi noita valittuja ... noita voimakkaita, joille
luonto on antanut itsekieltäymyksen panssaroidun haarniskan...

Valtioneuvoksella on nyt silmissä outo ja kaunis hohto.

-- Minä itse en ollut noita luonnon valituita voimakkaita luonteita.
Mutta sitä suurempi oli iloni, kun uskoin sinua sellaiseksi, koska
kerran tähän asti olit niin kiltti. Mutta viime yö pani nurin uskoni.
Minä, Harry, olen laskeutunut suurista ja puhtaista ihanteista matalan
tervakauppiaan sielun tasalle. Menetkö sinäkin, Harry, yhtä alas?

Valtioneuvoksen ääni värisee ja hän tarttuu lämpimästi Harryä kädestä.

Harry muisti aamullisen päätöksensä. Nyt ne parannusmielialat
tulvahtavat voimakkaina sieluun ja hänet kokonaan valtasivat.

-- Minäkö? En mene! En totisesti. Olen jo pitänyt ankaraa tiliä itseni
kanssa. Minä vannon...

-- Hyvä! Mitä vannot?

-- Että viinoja ja hekumaa läpi elämäni vihaan.

-- Nyt teit Hannibal-valasi. Käy alttarille ja minä siunaan sinua.

Valtioneuvos puristaa poikansa kuumaan syleilyyn. Harry kuulee, miten
papan rinta rauhattomasti huokaa. Mutta yhä lujemmin hän häntä
puristaa.

Äsken mamman syleilyssä. Ja nyt papan. Harrystä tuntuu, että kaikki on
jo anteeksi annettu. Hän rohkaistuu, varmenee, sielunsa papalle avaa.

-- "Salamasta" minä tulin sinulle ja niille toisille "Promenadiin"
puhumaan. Vain sitä varten minä sinne tulin. Minä luin sitä ja
hämmästyin. Luin ja kuumenin. Luin siitä sinustakin.

-- Ah! Minustakin? Noo ... minä tunnen sen.

-- Sitten minä näin sitä suurin mytyin kuljetettavan ylimaahan
tervakansalle. Mitäs siitä sanot?

-- Se on harmillinen juttu. Tervo näyttää luovan silmänsä erityisesti
juuri sinne. Mutta kai siksi, että siellä on hänen syntymäpaikkansa ...
siellähän jossain tervamännyn juurella on tämän suurmiehen kätkyt
heilahtanut...

-- Juuri parhaallaan matkaa "Salama" arkullisittain ylös koskia.

-- Se on harmillinen juttu. Tervo ymmärtää, että siellä on meidän
kultakaivomme. Hän aikoo nostaa siellä mielet yrmeiksi meitä vastaan.
Ymmärrän ... ymmärrän.

-- Ja minä tein lujan päätöksen...

-- Minkä sitten?

-- Ruveta sinun luvallasi "Österbottenin" toimittajaksi. Se vanha
Heideman ei enää jaksa jousta jännittää tarpeeksi kireälle eikä osaa
myrkkynuolilla ampua niinkuin Tervo. Mutta vihollista vastaan on
taisteltava vihollisen omilla aseilla. Heideman itse kehuu kynäni
terävyyttä ja tyylini lennokasta kärjekästä sattuvaisuutta... Anna
lupa, pappa, ja minä ammun Tervoon kuolettavan nuolen...!

Valtioneuvoksen rivon ruskeissa silmissä taas leimahti ja hän sanoi:

-- Mutta entä juridiikka? Mitä? Ethän sentään aikone publisistiksi
jäädä ... sinä ... ethän?

-- En iäksi, jos niin vaadit. Mutta ainakin alulle järjestää hyvä
taistelu.

-- Jätä se minun huolekseni! Heidemanin nimessä minä kyllä suolaan
Tervon kuin silakan nelikkoon. Jos Tervossa on pirua, niin on sitä
minussakin. Hän alotti persoonatähtäyksellä. Ja otti minut ensimäiseksi
maalitaulukseen. "Promenadissa" sinun lähdettyäsi tutkimme "Salaman"
näytenumeron joka rivin. Ja teimme taistelusuunnitelman. "Österbotten"
puetaan kyllä uuteen haarniskaan. Se lehtiriepu onkin nykyisin kuivunut
vain mamsellien novellikirjaksi ja rouvien uutislehdeksi. Ei Tervon
nykyistä "Österbottenia" tarvitse peljätä. Mutta Heidemanin taakse
asetetaan kokonainen patteri tarkkoja tykkiniekkoja, joita minä johdan.
Hänen taakseen minä järjestän taistelun. Hän on vain lippu, jota edessä
kannetaan. Tietysti sinunkin avustuksesi on tervetullut. Mutta
varsinaiseksi toimittajaksi et rupea. Se ei sovi sinulle eikä se sovi
minulle. Sinä luet juridiikkaasi. Ja kohoat ... kohoat ... noin ...
noin...

Valtioneuvos teki kädellään helppotajuisia liikkeitä aste asteelta
ylemmäksi.

-- Mutta pappa ... sinulla on kovin korkeat unelmat minusta!

-- Niin on. Toiveitani tänään pahasti vikuutit. Sentähden suutuinkin.
Muista nyt täst'edes, että pappa, joka itse on valtioneuvos, toivoo
pojastaan jotain, jota hänkin voisi itseltään kadehtia... Minä elän
ja ... ja kuolen tässä syntymäpesässäni, mutta sinun elämäntyösi ei ole
täällä...

-- Mutta herrainen aika! Pitääkö minusta tulla hovioikeuden
presidentti?

-- Ainoastaan pojalleen voi isä avata -- kerran elämässään hänellekin
-- sielunsa kainoimmat unelmat. Tässä on nyt meidän välillämme
sellainen hetki. Sinä olet tänä päivänä tullut lannistetuksi. Tarvitset
rohkaisua. Ja huomaat silloin, ett'en sinua suinkaan pidä sellaisena
resupellenä kuin tänään silmissäni näyttäydyit. Sinä tiedät, kuka
taburetilla istuu...?

-- Senaattori...!

-- Juuri se. Sinun on tultava siksi. Pappa jo pääsi valtioneuvokseksi.
Yksi askel enään ja minä itse istuisin taburetilla. Mutta tuon askeleen
jätän sinun kiivettäväksesi sukumme kunniavuorelle nousemisessa.
Tulevan senaattorin ei sovi niin elää kuin sinä yöllä ja tänä aamuna
elit.

-- Ei minusta ole senaattoriksi, pappa! huudahtaa Harry kuin
pyörryksissä.

Valtioneuvos tulistuu:

-- Miksi ei? Saanko luvan kysyä?

-- Minulla on ... on huonot hermot.

-- Huonot olivat minullakin. Mutta lääniä olen jo kolmekymmentä vuotta
hallinnut. Kun pääsee senaattoriksi, saa kyllä levätä ja hoitaa
hermojaan. Ei muuta työtä kuin allekirjoittaa.

-- Mutta minäpä en voisi niin tehdä!

-- Elämän varrella muuttuu ihminen vaikka miksi. Mutta nuorena on
kurssi pidettävä korkealla ... muista se ... hyvin korkealla. Maisteri
Littov sanoi tänään, että kun ihminen perii miljoonia ja pahan veren,
niin ei hänestä tule tekemälläkään kristittyä. Hän olikin jo
pikkupoikana sudenpenikka ... täysi tiikeri. Jo silloin alaikäisiä
tyttölapsia raateli. Mutta sinä, Harry, olit eiliseen päivään asti
minun silmissäni puhdas kuin pulmunen lumella. Olkoon sinulla
edelleenkin korkeat ihanteet! Lue Runebergiä, lue Franzénia! Mutta
Snellmania karta! Topelius on puoleksi lapsi eikä ketään vahingoita.
Häntäkin voit lukea. Snellman on se ainainen riitakukko. Mutta hän on
samalla paholainen, jolle kun nuori mies antaa pikkusormensa, niin hän
pian viepi koko kädenkin. Tervo on hänen lumouksessaan. Mutta hänen
Snellman-bystinsä myödään pian ryöstöhuutokaupalla...

-- Ei siltä lähtökohdalta, pappa! Aatetta vastustetaan aatteella.
Ruotsalaisen kulttuurin aate on korkea ja kaunis, vuossataisen
hedelmällisen työn kruunaama... Kyllä se jaksaa painiskella raa'an
fennomaanian kanssa. Vastustamme aatteella!

-- Vaiti! Et ymmärrä. Fennomaanian alta nostaa päätään kansallisuuden
aatteen satapäinen hirviö, jolla on elämisen voimaa enemmän kuin
tarpeeksi. Ja Tervon suonissa on heidän vertaan ... noiden ylimaan
tervamiesten verta, sameata, raakaa, raskasta, häijyä verta. Siinä se
on juuri se suuri vaara. Hän ei ole outo niille, joita hän tahtoo
valvatella. Hän tuntee omansa ja he hänet. Niin juuri. Kuin peilissä
tuntevat he toisensa. Nyt jo lehtensä ensi numerossa hän kääntää
katseensa erityisesti tervakansaan. Joka kuitenkin tähän asti on ollut
meidän tiukissa vöissämme. On ollut meidän tuottavin tulolähteemme.
Vaara uhkaa ensiksi sieltä käsin. Tervamiehet rupeavat vaatimaan
korkeita hintoja ja käteistä rahaa. Sanoit "Salamaa" venekuormittain
rahdatun ylimaahan. Siellä se palo syttyy, minkä savu tuntuu meidän
sieramiimme asti. He rupeavat vaatimaan käteistä rahaa. Sitä hänellä
itsellään ei kyllä ole. Senpä vuoksi ensimäinen ja paras pelastus on
se, että ajamme Tervon konkurssiin. Silloin ei hän saa lupaa
sanomalehteäkään toimittaa. Ja silloin _gloria_ hänen päänsä ympäriltä
häviää. Tervakansa näkee, että mies on yhtä velkainen, yhtä rutiköyhä
kuin he itsekin. Ja mitä köyhä kerjäläinen mahtavan tervapatruunin
edessä voipi, sen he kyllä itse tietävät. Ei muuta kuin kumarrella
varpaihinsa asti. Näin!

Valtioneuvos teki koomillisen tervamiehen kankeaa kumarrusta matkivan
liikkeen ja nauroi.

-- Tervolla on vielä omaisia elossa ylimaassa, puhuu Harry ja katsoo
silmiin pappaa.

Papan katse käy vältteleväksi, kuin araksi, ja hän vastaa:

-- Minä tiedän. Silloin kun hänet koululaisena otin suojelukseeni,
tiedustin hänen perhesuhteensa taki tilaan. Hän tuli kotipitäjänsä
kirkkoherran suosituskirjeet mukanaan tänne kaupunkiin tervaveneessä
ylimaasta juuri ensimäiseksi minun luokseni. Kirkkoherra oli häntä niin
neuvonut ja hänellä oli mukanaan suosituskirje minulle papilta.
Niinkuin sinä sen tiedät. Muistat kyllä sen pitkän laihan punatukkaisen
kesakkonaama pojanvenkaleen, joka tullessaan näytti pihalla puukkoa
"Castorille", se kun haukkui häntä. Mutta siitä se yleni. Nyt hän
näyttää puukkoa minulle. Sinä, Harry, menet vain lukemaan korkeita
tutkinnoita. Minä jään katsomaan Tervon puukon terävyyttä. Ja minua
huvittaa löytää kerrankin vastustaja, joka rohkenee otella. Menemme
iltateelle. Mutta sinä, nuoriherra, valasi muista! Ellet sitä pidä,
niin et kovinkaan pitkälle pääse.

-- Et siis salli minun vuodeksikaan jäädä Heidemanin apulaiseksi? Minä
palan innosta. Ja minä rakastan tätä kotikylääni sydämeni lämmöllä.
Jokainen katukivi on minulle täällä tuttava.

-- En salli. Olet liian suuri näin pieneen asiaan. Et saa ajaa
tulevaisuuttasi karille ... et nyt etkä vasta ... muista se! Annatko
minulle kätesi sen vakuudeksi?

Harry ei vastannut, eikä kättään antanut.

-- Pappa, minä kovasti kärsin. Anna jäädä minut tänne!

-- Mars! Teelle!

Harry pää täynnä kummia ajatuksia astui isänsä jäljessä ruokasaliin
kuin nuori ori taluttajansa kourissa.



VIII.

Taistelu ja sen ratkaisu.


Harry ei saanut unta. Hän näki papan yhä silmissään kohteliaana
illallispöydässä nostelevan hänelle ruokia ja mairittelevan. Mamma oli
iloinen ja puhelias. Hän silminnähtävästi nautti jostain harvinaisesta
mielialasta. Hänen hopeahiuksensa, jotka olivat kootut pyöreälle
sykkyrälle päälaella, kiiltelivät lampun valossa. Tuo sykkyrä oli
Harryn silmissä kuin kasa palanutta harmaata tuhkaa, mitä pitävät
koossa kymmenet metalli- ja luuneulat. Ja jos huolien tuuli myrskyyn
nousisi, niin se sen puhaltaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Mamma pelkäsi
hiuksiensa putoavan. Mahtaisivatkohan lujemmiksi päänahkaan pureutua ja
entisen kastanjanruskeutensa saada, jos hänestä -- Harrystä -- mamman
entisestä "ack, min lille'stä" tulisi senaattori?

-- Mahtaisivatkohan?

Harry toisti tuon sanan ääneensä. Jos niin tekisivät, niin uhri hänen
puoleltaan ei olisi liian suuri. Mutta kuka ne on valkoisiksi
värjännyt? Aika ja huolet. Mutta kuka hänelle huolia kantoi kuin
tarjottimella? Pappa. Se sama pappa, joka hänestä tekee senaattorin ja
itselleen epäjumalan. Hui hai! Pappa vaatii muilta ... hiuksetkin
valkeiksi, kun niin voi itse huvitella. Mutta hän Harry -- tuomitsee
väärin. Pappa puhui vakavista taisteluista... Ehkä on pappa kovastikin
kärsinyt ... pappa on voinut palaa tuhkiin jo ennenkuin mamma. Sillä
ovathan hänenkin hiuksensa vaalenneet jo kauan ... kauan sitten. Ja
surut itsensä tähden voivat olla yhtä karvaita kuin surut muiden
tähden. Pappakin on siis taistellut huonomman itsensä kanssa. On
taistellut ja verisesti tappiolle joutunut. Antanut sitten myöten ja
laskenut alamäkeä, elämän puhtauden kukkulalta laskenut huimaavaa
alamäkeä nautiskelijoiden suuressa kelkassa. Se puhtauden kukkula on
kai varhaisimmassa nuoruudessa. Mutta maisteri Littov ei ole ollutkaan
kukkulalla. Hän jo lapsena makasi suuta myöten rämeessä, kuten pappa
sanoi. Ja on nyt mies, joka omassa kodissaan on pirun myllymiehenä. On
ottanut urakalla ihmissukua pilatakseen punaisilla iloilla.

Mitään puhtauden taistelua, mitään itsensä pyykkiin panemista ei pappa
enää yritäkään. Hän on jo liiaksi likainen oman arvostelunsa mukaan.

-- Mutta te nuoret! Te saatte koettaa uudella otteella!

Nuorilta hän vaatii puhtautta. Mutta ei tarkoitusperänä, vaan
kunnianhimoisten päämäärien saavuttamiskeinona. Ei olla puhdas itse
puhtauden tähden, vaan että sitä tietä voi päästä senaattoriksi! Kas
siinä vanhan herran moraali!

Harry naurahti. Mitään kristityn lumivalkoista puhtautta ei pappa
häneltäkään suinkaan vaatinut, vaan sellaista sovinnaista puhtautta,
jonka kiiltokauluksella ei ole aamuyöstäkään kapakkatahroja. Sellaista
yhteiskunnallista puhtautta, jossa ihmisten silmät eivät näe likaa. Ei
omantunnon puhtautta ... eikä mitään Getsemanekatumusta, vaan sitä
puhtautta, jolla kaupitellaan itseään valtion korkeihin virkoihin.

-- Armahda! Minusta senaattori!

Ja näin lausuu julki vanha, viisas, paljon kokenut mies, joka on
kolmekymmentä vuotta lääniä hallinnut!

Siinä täytyy olla joko narrailemassa isällinen mielikuvitus tai sitten
minä olen todellakin...

Harry ei kainoudesta jatkanut ajatuksiaan, vaan hän hyppäsi vuoteesta,
sytytti kynttilät ja meni suuren kuvastimen alle katselemaan itseään
tulevana senaattorina.

Nuo suuret haaveikkaat silmät ... jotka onneksi eivät enää verestä ...,
ilmiantavat runoilijan ... hänellä on vihkonen kauniilla käsialalla
kirjoitettuja runoja ... nämä kauniit kiharat sopivat näyttelijälle ...
kun hän oli viime vuotta koulupoika, niin oli hänellä kova kiusaus
mennä teatteriin ja näytellä murhenäytelmien pääsankaria ... tämä
kalpea hieno hipiä sopii esteetikolle ... estetiikka on aina ollut
hänen lempiaineensa ... ja koko olemus paremmin kauneuden palvelijalle
kuin kylmän lain lukijalle ... ylevän aatteen miehelle kuin järjen
jättiläiselle, sillä sellainenhan nyt kaikissa tapauksissa pitää
senaattorin olla, vaikkapa sitten vain allekirjoittaisi.

Harry sytyttää vielä palamaan suuren pöytälampun ja viheriän amppelin
katossa. Sillä hän tahtoo pitää öisen ilotulituksen tulevalle
senaattorille. Eikö se sitten onnistuisi se senaattoriksi tulo?

Nyt on huoneessa runsaasti valoa. Tyynnyttävää haaveikasta satumaista
hohtoa, sillä amppelin viheriä loisto seottuu kynttelien ja lampun
kirkkauteen fantastisesti.

Ja Harry siirtyy uudelleen seinäpeilin alle. Jo nyt ponnahtaa
kuvastimesta häntä vastaan taas ihana ja kaunis laulu. Se laulaa hänen
silmäinsä syvää sielukkaisuutta, hänen kulmakarvojensa närkästyneitä
ryppyjä, otsan korkeutta, poskien verevää tuoreutta, mustien kiharain
hiilikiiltoa. Se vanha hyvä tuttava kuiskaa: "Kaunis ja ylhäinen."

Yö soittaa ympärillä hänelle hiljaiset, mutta kiihottavat hymninsä kuin
nuorelle tytölle, joka vain sille rohkenee sulonsa paljastaa.

Siinä hän seisoo peilin alla lumivalkoisessa yöpaidassa ja paljain
säärin kuin roomalainen ylimys. Ja papan loihtimat mielikuvat
pyrähtävät nyt hänen aivoissaan pesimään ja ne täyttämään, asunnokseen.

Hän astuu, tekee liikkeitä käsillään ja haaveksii. Mutta senaattoria ei
ole hänessä mitään muuta kuin papan hänen aivoihinsa linkooma mielikuva
ja komea ulkomuoto. Sillä kaikki tämä tässä haastaa itserakkaasta
runoilijasta, joka luulee saavansa vuoretkin liikutuksesta
kyyneltämään.

Eikö hän loppujen lopuksi olekin vielä suuri lapsi, paremmin nainen
kuin mies, sillä mitä tietää nytkin tämä keikaileminen yösydännä suuren
kuvastimen alla? Kuin nuorta naista, joka vain yön hiljaisuudessa
uskaltaa nähdä itsensä alastomana.

Harry sammutti amppelin, lampun, kynttilät. Sillä hän häpesi itseään
ja turhamaisuuttaan. Hän harppasi sänkyyn peitteen alle kuin
keskenkasvuinen tyttö pakoon yön hiiriä. Jos tämän teatterin pappa
olisi nähnyt, niin elämänsä lopun nauraisi Tervon ampujaa.

Häpesipä Harry omaa sisäistä likaansakin. Sillä puhtainta, mitä hänessä
nytkin peilin alla kynttiläin valossa oli, oli kai hänen lumivalkoinen
yöpaitansa. Tämä hullutteleminen oli vielä varmaankin alkohoolin
fysiologista vaikutusta aivoihin, miettii hän.

Pimeässä oli turvallisempaa tulla senaattoriksi. Siinä hän pukeutui
kaikessa rauhassa vitkaan ja huolella valkeihin roimahousuihin,
kullattuun kaluunatakkiin, korumiekkaan ja kolmikulmahattuun. Puhui
ranskaa ja veti nenäliinan nutun takataskusta taiteen kaikkien
sääntöjen mukaan. Istui sitten taburettipuoliympyrässä ja pyyhki
kakkuloitaan nenäliinaansa ankarassa ajatustyössä maan huolista.

Nyt jo alkoi elämä laajeta hänen silmissään. Suuruusunelmat saivat
paljon paremmin pohjan alleen pimeässä kuin kirkkaassa valaistuksessa.
Sillä siinä ei mielinyt tulla sisäinen ihminen mukaan. Mutta nyt se
lähti. Hän tahtoo tulla senaattoriksi.

Etäinen tähti syksyn pimeällä taivaalla vilkkui ikkunaverhon raosta. Se
kuin viittasi korkealle. Ja nukutti hänet lopulta uskoon kaukaisista
elämän perspektiiveistä. Ja nukutti tässä samassa vuoteessa, jossa
mamma viime yönä hänen tähtensä kuumat kyyneleet itki.

Aamulla kun hän heräsi, oli hän iloinen ja virkeä papan
suuruusunelmista. Tuntui kuin hän yhdessä yössä olisi kasvanut
merkkimieheksi sen johdosta, että pappa hänestä illalla noin suurta
uskoi. Tuntui kuin huoneiden seinät kumartelisivat tulevalle
senaattorille ja mykät huonekalut kuiskaisivat:

-- Teidän ylhäisyytenne!

Harry viheltelee, laulaa, soittaa. Ja on iloinen.

Aurinko tanssii huoneissa. Ja kaikki on hauskaa ja hyväilevää.

Koko elämä näyttää kuin suuren-suurelta ilopallolta, joka avaruudessa
kierii ja riemujaan penikulmamääriin viskoo.

-- Trala--la--la--la--laa!

-- Noo? kysyy valtioneuvos ja ovesta kurkistaa.

Harry menee hänen luoksensa ja kysyy:

-- Uskotko todellakin, että minusta _voi_ tulla senaattori?

-- Uskon. Ja sinusta _pitää_ tulla.

-- Niin ... niin, hymisee Harry hymyillen vastaan.

Valtioneuvos puristaa poikansa taas syleilyyn. Ja nyt vielä lujemmin
kuin eilen.

Sillä nyt on Harry hänen unelmalleen voitettu.

Ja se tieto sykäyttää syvästi papan sydäntä.

Sillä tänä aamuhetkenä tuo unelma jo tuntuu hänestä kuin puoleksi
todelta.

Se samainen unelma, joka arkana hänen sielunpohjallaan on vuosia
värjöttänyt.

Eikä mitään muuta sen kalliimpaa elämässä ollut enää hänellä
toivottavana.

Nyt se täyttyy!

Valtioneuvoksen vanha isänsydän sulaa tämän tähden kauniiseen
perhetunnelmaan. Veret hänen hienonkalpeille kasvoilleen nousevat kuin
iloliput häätalon harjalle.

Pitkien ... pitkien aikojen takaa tuntee hän taas olevansa onnellinen.

Hän heltyy ja yhä lämpenee. Siihen tulee mammakin. Harry rientää mammaa
syleilemään. Sillä Harrykin on niin kovin onnellinen. Kohtauksessa on
Harrylle veriin menevää lumousta.

Pappa unohtaa kaiken vanhan katkeruuden mammaa kohtaan. Kaikki ne monet
kapakkayöt, jotka jo vuosia ovat hänet ja mamman jyrkästi erottaneet
toisistaan.

Ja hän menee mamman luo kuin anteeksipyytäen ... kuin sovintoa tehden.
Ottaa häntä kädestä ja sitä lämpimästi suutelee.

Mamma punastuu kuin oudoksuen tätä riemullista yllätystä. Hänen
ruumiinsa läpi lyöpi kuin sähköllä lämmin tunnetulva.

Ja kun pappa tarjoaa hänelle käsivartensa, tarttuu mamma siihen yhtä
varmalla luottamuksella kuin vihille vietäessä.

Sitten seisoo aviopari käsi-koukussa Harryn edessä.

Mammankin sydän sulaa kauniiseen perhetunnelmaan.

Tämä on liikuttava perhekohtaus, jollaista Harry ei ole ennen koskaan
nähnyt. Hänen tunteelliseen sydämeensä iskee se syvälle.

Pappa kyllä tietää, missä on mamman kipeä kohta. Ja on ollut jo vuosia.
Mutta nyt tahtoo hän sen lääkitä. Mammalle on annettava lohduttava
sielullinen hyvitys.

-- Saanko mammallekin kertoa eileniltaisen valasi? kysyy valtioneuvos
tuossa samassa juhla-asennossa.

Harry ymmärtää, että nyt on esillä suuri ja pyhä perhehetki, joka
häneltäkin vaatii uhrinsa.

-- Saat ... saat! vastaa Harry kuumasti ja hätäisesti.

-- Eilen lupasi Harry minulle pyhästi karttavansa kaikkea pahaa
suuressa maailmassa. Niinpä väkijuomiakin. Ja erityisesti juuri niitä,
puhuu valtioneuvos mamman puoleen kääntyen ja sitten lisää:

-- Annatko meille molemmille tässä saman lupauksen?

Pappa katsoo silmiään räpäyttämättä Harryyn.

Harry muistaa, että juuri eilen aamulla kosken rannalla tähän samaan
aikaan hän jo itselleen teki tuon sitoumuksen.

Ja hän ottaa tämän tilaisuuden kuin suurella ilolla vastaan.

-- Annan, vastaa hän varmasti.

Mamma lyö riemusta kätensä yhteen ja huudahtaa:

-- Ack, mitt kära barn!

Ja putoaa yks kaks ilon ammeeseen. Hän nuortuu. Hän kaunistuu. Hänen
silmänsä hehkuvat. Ja hopeatukka säteilee auringossa.

Sillä hän muistaa viimeöisen katkeran kävelynsä. Ja mielestä
lähtemättömät ovat ne sydämen kivut, jotka häntä silloin repivät.

Mutta nyt tulee pelastus kuin itsestään. Hän pääsee kuin kokonaisen
vuoren alta. Ja valloittaa itselleen takaisin samalla kertaa sekä
miehensä että poikansa.

Mutta mistä tämä autuus?

-- Minun kasvatukseni sittenkin kestää! huudahtaa hän riemuissaan
papalle.

Ja hän on ilosta pyörtyä. Hän syöksyy Harryn kaulaan, suutelee ja
itkee:

-- Niin niin, rakas lapsi! Johan minä sen arvasinkin, puhuu mamma.

-- Arvaatko, mamma, miksi pappa sanoo minun pääsevän? kysyy Harry.

-- Tst! varoittaa valtioneuvos.

-- No mammalle saamme salaisuuden uskoa. Pappa tekee minusta
senaattorin.

Sitä sanoessaan on Harry ihastuttavan veikeä kuin leikkivä
puolikasvanut poika. Se usko tarttuu mammaankin.

-- Pappa on hyvin viisas, rakas Harry. Jos hän sen sanoo, niin sinusta
tuleekin senaattori. Ja samalla aatelismies, puhuu mamma.

Nyt suutelee mamma. Ja sitten tarttuu toisella kädellään pappaa
käsikoukusta, toisella Harryä ja riemun kyyneleet silmissään alkaa
kävellä heidän keskellään pitkin salin lattiaa ees-taas.

Siinä he kävelevät syvässä perheriemussa. Kaikille heille on onni
pudonnut kuin taivaasta. Kaikki he ovat riemusta juopuneita.

Siinä kolmen rinnakkain toistensa käsikoukussa ja valtioneuvoksetar
keskellä kävelevät jonkun aikaa sanaa puhumatta kuin peläten häiritä
toistensa sielullista riemua. Ja uponneina omaan onneensa.

Nyt on sovinto tehty. Kaikki on unohdettu. Vanha on loppunut ja uusi
alkaa.

Heillä kaikilla on niin keveä ja mieluisa olla.

Syksyinen aurinko kirkastaa koko kohtauksen. Salin hienon-hieno
huonekalusto sen säteissä leikkii monissa värivivahduksissa.

Nyt he istuvat keskustelemaan kuin juhlassa. Mutta lämpimästi ja
sydämellisesti. Puhutaan Harryn yliopistoonmatkasta.

-- Ensi viikolla lähtee "Aavasaksa" etelään. Tahtoisitko siinä
matkustaa? kysyy valtioneuvos.

-- Niin, jos mamma lupaa, vastaa Harry lyhyesti ja hymyilee vastaan.

-- Mene, rakas Harry, ja papan toiveet täytä! Kun palaat, niin vietämme
taas tällaisia hauskoja hetkiä, puhuu mamma.

Harry on huomaavinaan, että mamma aivan silminnähtävästi nuoreni.
Viskasi kuin taikavoimalla päältään alakuloisen murhesävynsä, mikä puki
häntä niin huonosti. Ja monesti suoranaisesti ajamalla ajoi
valtioneuvosta ulos näkemään iloisia ihmisiä.

Kun he ovat siinä aikansa istuneet, nousee valtioneuvos, suutelee
mammaa ja lähtee virastoonsa.

Hänen mentyään nousee mammakin, menee Harryn luo ja tarttuen häntä
kädestä puhuu:

-- Kiitos ... kiitos, rakas oma pieni Harryni... Sinä toit papan
mammalle takaisin. Ja minä kun uskoin sinutkin minulta jo ryöstetyksi.
_Nyt_ alkaa meillä uusi, täysinäinen, onnekas elämä.

Sitten hän painautuu Harryä vasten äänettömän onnellisena ja kuiskaa
hänelle:

-- Nyt on minulla Trotorp täällä Suomessa ... tässä omassa kodissani.
Jumalani! Miten onnellista!



IX.

Maisteri Tervo.


Koulusta keskipäivällä vapaaksi päästyään meni maisteri Tervo aina
silloille kävelemään. Siellä edestakaisin hän kuljeskeli ja kypsytteli
aatteita aivoissaan. Näillä uljailla jättiläissilloilla näki palasen
Suomen parhainta ja kauneinta luontoa. Tuolla ylhäällä poimutteli joki
sinisenä vesikäärmeenä ja lopulta piiloutui ruohoisiin rantoihinsa
metsän kainaloon. Tässä lähellä levitti se mahtavan vaahtoväylän, jossa
oli kolme pääkoskea ja niissä lukemattomat pienet kuohukorvat. Tuossa
vesimäessä, jossa suuri vuoksi heitti viimeisen paininsa, oli aina
nähtävänä luonnon jylhä leikki. Vesi riehuen ja tapellen vimmatulla
pärskeellä ja humulla lensi korkeissa kuohuissa ja syleksi rannoille
vaahtoaan. Siellä ja täällä pyöri se kauheissa häränsilmissä
iankaikkista piiritanssiaan tai viskasi louhikkoa vasten sapekkaan
halveksimisensa. Se oli aina levoton, aina kiihtynyt ja suurella
melulla merkitsi vastalauseensa ennenkuin antautui meren tasaiseen
avaraan syliin.

Tämä koski ja tämä joki kuljetteli Tervoa luoksensa kuin nuorta tyttöä
rakas lapsuuden koti. Sillä maisteri oli lähtöään vesikansaa ja tätä
kuohumaantietä oli hän monta kertaa ajanut tähän kaupunkiin, missä nyt
oli elämän työnsä alottanut. Hän oli ylimaan maaperästä irtirepäisty
tervamiehen poika, joka kun näille koskille tuli, tuli ikäänkuin
lähemmäksi elämänsä varhaisimpia muistoja. Kun hän katseensa tuonne
ylös joelle kohotti, kohotti hän sen samalla kohti omaa heimoaan ja
alkukotiaan.

Tällaiset riehuvat haukkuvat vesikoirat veden haltioituneessa helmassa
olivat hänen aikaisimman ikänsä parhaita leikkitovereita. Sillä kun hän
kynnelle kykeni, sai hänkin alkaa koskia sauvoa ja paltamoa
vitsaköydestä vetää. Ja koulussa ollessaan keväisin kotipuoleensa
palatessaan oli se matka sitä samaa tervamiehen ytimiin asti
vaivalloista koskia ylös nousemista. Silloin hän kouraantuntuvasti oppi
tietämään, että ei ole leikkiä ylimaanmiehen kaupunkimatka. Kun
kotipitäjän rantoja lähestyttiin, olivat kämmenet kipeitä käsniä
täynnä, sormet vereslihalla, vaikka käsissä soutaessa ja sauvoessa
olikin nahkakinttaat. Ja koko ruumis läpikipeä kuin rikollisella, joka
on saanut neljäkymmentä paria raippoja selkäänsä.

Mutta näiltä matkoilta hän sai luonteensa rautaisen sitkeyden.

Näitä kuohuja ja koko tätä samaa jokea ja vielä paljon sen ylempänäkin
olevia vesialueita oli hän sitten syksyisin alas viilettänyt, kun
takaisin kouluun palasi.

Hän tunsi ylimaan ja elämän siellä kuin viisi sormeaan. Hän tunsi tämän
joen lähteitä myöten. Hän ymmärsi tervamiehen sielun ja tiesi, että se
värähteli kipeistä tuskista. Nälkä ja vilu, sairaus ja taikausko, viina
ja huoruus loppumattoman raatamisen särpimenä oli siellä elämän
harvakuteisena kankaana, mikä peitti nuo kolottuja mäntyjä kasvavat
summattomat salot ja sinisiintoiset vaarat tervahaudan kisserässä
savussa.

Täällä silloilla muuten hiljaisessa yksinäisyydessä kävellessään --
sillä kaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tämän erinomaisen virvottavan ja
houkuttelevan kävelypaikan arvoa muulloin kuin jäidenlähdön aikana,
jolloin he perhekunnittain siellä saapastivat -- huusi koski maisterin
korvaan: "Tee työtä! Tee työtä! Älä väsy! Älä väsy!"

Ja työtä hän tahtoi tehdä. Ja oli jo tehnytkin. Jos hän jaksaisi riehua
työssä ja toimessa yöt päivät niinkuin tämä koski, niin ei hän lepäisi.
Työtä vaativatkin hänen rautaiset hermonsa, työtä hänen intohimoinen
verensä. Hänessä oli vielä alkuihmisen pilaantumaton tarmo ja tuore
voima. Hänen suonensa paisuivat nuortean ihon alla terveestä verestä ja
hänen leveät kätensä tapailivat aina jotain esinettä puristaakseen. Hän
kuin säteili liikaa voimaa. Sillä hän oli työinnon kirkastama
voimaihminen.

Siten sekä entisyys että nykyisyys veti häntä kosken pariin. Ja
avoveden aikana oli vielä kolmaskin vaikutin. Täällä koskella hän näki
sauvovia tervamiehiä.

Niitä hän nytkin silmillään sieltä etsi. Ja kas vain! Tuolla nousee
ylös kymmenkunta venettä. Ne ovat syksyn viimeisiä matkueita. Hän
ehättää lähemmäksi katsomaan, tuntisiko. Outoja ovat nimeltään. Mutta
koko olemukseltaan hänelle vanhoja tuttuja, niitä rakkaita ylimaan
kapeita ukkosia.

Tervo jää katsomaan sauvomista. Sauvain liikettä seuraa hän
persoonallisella mielihalulla. Ja hänestä tuntuu kuin hänen omat
kätensä siinä sauvoisivat, kuin hänen oma verensä noiden likaisissa
ruumiissa olisi matkalla ylimaahan ... lapsuuden kotiin. Synnyinseudun
runoa on hänelle noiden tervamiesten kapeissa paltamoissa, suurissa
tuohikonteissa ja koreissa pienissä matka-arkuissa. Nuo ohutpukuiset
miehet tervaruskeine ihoineen ovat hänen veljiään ja nuo korearöijyiset
naiset leveine rumine kasvoineen hänen sisariaan.

Näkymätön voima on viskata levätin hänen hartioiltaan ja näkymättömät
kädet ovat laskea hänet tuonne pitkään veneeseen sauvomaan ja
ponnistamaan, ponnistamaan munaskuihin asti, niin että veri käsistä
kihoisi. Silloin hän olisi taas tervamies, heimonsa kanssa samaa luuta
ja lihaa.

Mutta eikö hän nytkin sitä ole? Tämä levätti hänen hartioillaan ja tämä
syysauringossa kiiltelevä korkea silkkihattu hänen päässään ovat vain
kulttuurin ulkonaisia merkkejä, jotka eivät millään tavalla erota hänen
sydäntään niistä siellä alhaalla veneessä. Näitä hän kantaa siksi, että
on sivistynyt ja että tahtoo ulkonaisestikin kaupungin porvarein hänet
siksi tunnustavan. Ja siksikin, että paremmin ruotsalaisestakin
ryhmästä saisi oppilaita puolelleen.

-- Tervakansa! Ole huoletta, minä olen kokonaan sinun. Tässä puvussani
ja nykyisessä asemassani voin enemmän hyväksenne. Ylimaa on täynnä
teitä sauvovia, vaikka minä täällä alamaassa kirjoitankin nousevan
aikanne vapauskirjelmän, puhuu Tervo itsekseen alas tuonne koskelle
kuin lohdutukseksi noille sauvoville, jotka suinkaan eivät häntä kuule.

Mutta voimakkaasti tuntevan miehen mieliala se näin itsestään sanoiksi
purkaupi.

Hän nojaupi sillan kaidepuuhun ja siihen unohtuu sauvomista ihailemaan.
Hän nauttii sen näkemisestä kuin äiti katsoessaan lastensa leikkivän
sitä samaa leikkiä, jota hän itsekin lapsena leikki. Miten nokkelasti
nuo miehet kuten oikea koskimies sauvoimiaan heittävät!

Tervon ruumis nytkähtelee siinä nojatessaan sauvojien liikkeiden
mukana. Hänen jäsenensä kertovat sauvojien jäsenten liikkeet.

Kuinka varmasti he kireässä koskessa ymmärtävät puukankensa iskeä
oikeaan paikkaan, jotta pitkän-pitkä vene suorana nousee ylös
aallokkoa! Ja kun he ponnistavat sauvaansa nojaten ja leväten koko
painollaan sen päällä kuitenkin säilyttäen oikean tasapainon, jotta
eivät silmälleen lennä, ovat he kuin kreikkalaisia painijoita
kilpa-arenalla. Heidän laihat, mutta jäntevät vartalonsa ottavat
silloin pyöreät asennot ja suonet heidän ruumiissaan pullistuvat kuin
painiotteessa. Tuon sauvovan tervamiehen asento kelpaisi malliksi
vaikka ensi luokan kuvanveistäjälle, miettii Tervo.

-- Tuossa ... juuri tuossa on plastiikkaa, huudahtaa hän heitä
katsoessaan.

Taas hän uudelleen vaipuu katsomaan ja ihastelee:

-- Kovat ovat tervamiehen kourat ja leveät ylimaan miehen kämmenet.
Niissä on sauvoin lujemmassa punerruksessa kuin keihäs karhuntappajan
näpeissä.

Nyt pääsevät veneet kivilaiturille, jolle nousee mies kustakin veneestä
vetämään. Vitsaköydessä yli olkansa niin kumarassa, että nenä on
melkein saappaiden kärjessä, pitkin kivilaituria riuhtoo tuo sitkeä
luinen olento kosken äkäisissä korvissa ylös paltamoaan. Toiset
veneestä sauvoimillaan ulostavat laiturista. Hidasta se on kulku, sillä
koski kyllä jaksaa vetää kissanhäntää täysienkin miesten kanssa.
Tällaista urheilua kestää aika ajottain päivämääriä.

-- Tuo on työtä, jonka rinnalla peltomiehen ylistelty kivien
vääntäminen tai savipeltojensa ojien lapioiminen on vain leikinlaskua.
Pah! Tuossa menisi jo jonkun toisen niskat nurin, hymähtää Tervo.

Mutta hänelle tämä kaikki on niin vanhaa ja niin tuttua. Juuri noin se
hänkin sauvoi ... noin vitsavaulasta tempoi.

Ja vielä nytkin kuohahtavat veret saada sitä samaa tehdä. Sillä siinä
on niin ... niin monta nuoruuden rakasta muistoa tuossa samaisessa
jokimatkassa. Ja hän onkin kuin kovasti ottelevasta koskesta syntynyt
ja noilla kivipaasilla, joita nyt kylmät syksyiset vedet huuhtelevat,
ensimäiset unensa nukkunut. Hän on tuulen tuttu, viiman virpoma.
Syntymäseutu häneen painoi omat merkkinsä.

Mutta sentäänkin auringon kultaamat haukkuvat vesikoirat ja syleksivät
vesikissat kosken haltioituneella helmalla ovat Tervon silmissä
ihanimmat nähdä. Niidenpä rinnalla muu on kovin kilttiä.

Siltojen toisella puolella siellä alhaalla saarien takana näkyvää merta
ei maisteri juuri ole huvitettu katselemaan. Se on tuolla alapuolella
eikä ikäänkuin kuulukaan hänelle. Se on ventovieras ja sen
yhtämittainen lakeus väsyttää häntä. Hänen silmänsä on tottunut
kiivaaseen koskeen ja korkeihin vaaroihin. Mutta meri -- se on tasainen
kuin mihinkään haluton mieli. Olkoon! Maisteri ei halajakaan sen
tuttavuuteen eikä sen mielialoja tutkia.

Ja siksikin maisteri ei liioin tahdo merta ihailla, kun hän tietää,
että sen toisella rannalla on -- Ruotsi! Oli pikkumaista vihata outoa
maata ja outoa kansaa. Mutta ihmismieli on nyt sellainen. Niinpä pieni
viaton sana "ruotsi" aina näykki maisterin hermoja. Ja niin rautaisia
hermoja!

Sillä se sana toi hänelle mieleen niin paljon katkeraa ja kauheaa. Se
samainen pani hänen, sinervän salon ja leikkivän kosken, korkean vaaran
ja vapaan erämaan pojan ympärille kuin puristavan rautavyön, mikä
kidutti ja ahdisti häntä silloin kun hän tässä kaupungissa koulua kävi.

Hän pääsi suorastaan koulun kolmannelle luokalle, sillä joitakin
aineita opetettiin toki suomeksikin. Ja hän oli jo niin vanha! "Kyllä
tuollainen karhu jaksaa pinnistää", oli Heideman sanonut ja
valtioneuvos oli vaatinut häntä kohta kolmannelle luokalle, kotipitäjän
pappi kun oli antanut yksityistä opetusta. Mutta silloin se kiusa
ruotsinkielen kanssa alkoi. Ja toinen kiusa oli noista ruotsalaisista
herraspojista, koulutovereista, jotka yhtenä laumana aina hänen
päällensä hyökkäsivät. Hän ensin näytti niille puukkoaan kuin
valtioneuvoksen "Castor" koiralle, sillä se oli hänellä nivusilla
tuppivyössä todellisen tervamiehen tapaan. Mutta rehtori Heideman otti
sen häneltä pois. Ja nyt oli hän aseeton kiusaajiinsa nähden. Leveät ja
luiset nyrkkinsä hän nyt julmana iski niihin, sai jälki-istuntoa, sai
karsseria, mutta iski kuitenkin. Sillä ne vietävän nallikat, ne hienot
polvihousuniekat ja samettipusero-herraspojat eivät herjenneet häntä
kiusaamasta. Ne olivat aina ahdistamassa kuin sääskiparvi kesäkuumalla
ylimaassa. Aina ja joka paikassa vastuksena. Istui hän tikapuilla
koulun pihalla, ne takaa pistivät neulalla. Astui hän kadulla, ne
huutelivat hänelle "tervaruotsia", jolla nimellä ne hänen puhettaan
heidän ihanalla kielellään kutsuivat. Hän kun oli niin kovin kankea ja
kömpelö oikeata ruotsia ääntämään.

-- Huru moor Tervo i taa? huudettiin hänelle joka aamu tervehdykseksi.
Ja sitten:

-- Tu ska int inpilla tei som en herrekosse.

Se oli sitä heidän "tervaruotsia", jolla he häntä matkivat. Julmasti he
häntä kiusasivat.

Ja hänellä itsellään oli myös paha luonto. Ei hän antanut perään, ei
koskaan. Löi takaisin, löi verille asti. Ell'ei valtioneuvos olisi
häntä puoltanut, olisivat opettajatkin potkaisseet hänet
jättiläispotkulla yli koulun aidan.

Sillä kyllä nekin osasivat häntä poloista kiusata ... kiusata...

Ei kukaan muu häntä suosiollisesti kohdellut kuin valtioneuvos. Muut
pilkkasivat, pieksivät. Valtioneuvoksella oli aina ylimaankin pojalle
joku ystävällinen kehottava sana.

Kovalle otti se koulu vieraan kielen rautavöissä ... kovalle!

Maisteri teki vielä silloilla pari kierrosta. Sillä koulutalo, jossa
hän opetti ja jossa alkava suomenkielinen lyseo vuokralaisena asusti,
oli ränstynyt, omiin seiniin uppoamaisillaan oleva yksikerroksinen
puutalo, mistä väliseiniä pois sahaamalla oli tehty luokkahuoneita,
mutta katot jääneet entiseen mataluuteensa, joten ilmaa oli sen verran,
ettei juuri tukehduttu. Siellä kirkon naapurina se säälittävässä
vaatimattomuudessaan kyhjötti kaupungin ruotsikkojen kiroamana. Mutta
jokin syvä sielullinen riemu kirkasti aina Tervon noissa tuvissa
molemmin puolin porttia opettaessaan ja se riemu syntyi siitä, että hän
sai _suomeksi_ opettaa suomalaisia lapsia.

Kun hän nyt palasi asuntoonsa, istui hän kirjoittamaan "Salamaan".
Sillä sen oli määrä tästä viikosta lähtien alkaa säännöllisesti
ilmestyä.

Snellmanin kipsinen rintakuva on hänen työpöytänsä sivulla.

Mistä hän nyt "pääkirjoituksen" laatisi?

Tervon aivot työskentelivät hitaasti ja raskas oli hänellä
ajatuksenjuoksu.

Hän asetti sormen nenälleen, miettii ja miettii...

-- Oikein!

Hän kirjoittaa _nytkin_ tervakaupasta. Tuo esille sen huutavat
vääryydet, miten porvari maksaa ylimaan isännälle vain pienen
murto-osan siitä hinnasta, minkä hän itse ulkomaalla saapi. Ja miten
tätäkään hintaa ei anneta puhtaassa rahassa, vaan jauhossa, suolassa ja
vaaterihkamassa.

Paljonko porvari itse ulkomailla sai, ei maisteri suinkaan niin
numerolleen tiennyt. Mutta epäkohtia paljastavan sanomalehtimiehen
parhaimpia taitoja on liioittelu. Siten ikäänkuin viekotellaan
vastustaja näyttämään korttinsa. Olihan porvareilla tilaisuus
"Österbottenissa" hänen kirjoitukseensa vastata ja tuoda esille
todelliset numerot, lohdutteli maisterikin itseään. Sitenpä hän pääsee
kurkistamaan patruunien kirjanpitoon. Ja on takatietä sukeltanut
pääasiaan.

Mutta ett'ei hän vain tuulta hosunut kireästikin kirjoittaessaan,
sitähän varmasti vakuuttivat ne "Brasilian aarteet", joita tämän
kaupungin terva- ja puukauppiaat olivat itselleen koonneet juuri näillä
ylimaan tuotteilla.

Taas tuo jälkimäinen momentti oli tinkimättömän tosi. Tervakauppiaan
jauholla ja suolalla oli hänkin monet herranvuodet elänyt ja sen
samaisen vaaterihkamissa lapsenruumistaan peitellyt. Ja etukäteen ne
verisessä puutteessa piti ottaa ja vakuudeksi tiukka paperi antaa, että
kesän tullen niin ja niin paljon tervaa maksuksi tuodaan. Kauppias
yksinään teki ehdot ja kirjoitti kauppasopimuksen. Ylimaan isäntä vain
kankeilla vapisevilla sormillaan piirsi puumerkkinsä alle. Ei tervamies
osannut kirjoituksia lukea eikä liioin ymmärtääkään. Porvari kirjoitti
mitä tahtoi ja herkkäuskoinen luonnonlapsi luotti pyhästi "konsulin" ja
"patruunin" papereihin. Jos lopulta koko tila ja eläminen hukkui niihin
porvarin papereihin, ajatteli lapsekas perheenisä: "Niinkö paljon sitä
jo tuli otetuksi?" Ja vain surullisesti hymähti kuin omalle
kykenemättömyydelleen osata oikein järjestää talouttaan. Näillä
kokemuksilla hän painui uusille valloitusretkille ylimaan
loppumattomiin korpikyliin, kunnes taas teki uuden haaksirikon toisen
porvarin papereissa.

Näin tiesi Tervo eletyksi siellä tervamaassa jo miespolvia. Juuri
tuollaisen haaksirikon oli Tervonkin isä tehnyt lääninsihteeri
Nicanderin papereissa. Häneltä oli mennyt maat ja mannut. Mutta kun hän
oli kivulloinen miesrukka, ei hän jaksanut sonnustautua siitä
tapaturmasta, vaan jäi loppuikänsä suuren joukkonsa kanssa
vaivaishoitoon. Nyt hän oli jo kuollut.

Pitäisi saada naseva rubriikki kirjoitukselle, miettii maisteri. Ja
samalla kansan mieleen helposti menevä kuin terva puuhun. Panisiko:
"Suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan?" Ei sovi sekään. On
liika monikäsitteinen. Mutta tämä: "Sinne vaaja vaipuu, kunne kurikka
vaatii!"

Sopii!

Maisteri ryhtyy kirjoittamaan. Hän kirjoittaa ja pyyhkii ... pyyhkii ja
kirjoittaa. On senkin seitsemän kovaa osata kirjoittaa niin
helppotajuisesti, että rahvas tuntee sen omakseen. Ja ell'ei "Salama"
ensi puheistaan lähtien vie kansaa mukanaan, ovat sen päivät laihat
kuin nälkäisen. Sopivat sanat ... sopivat käänteet ... mutta
viivoittimen suora loogillisuus. Sellaista ymmärtää rahvas.

Sen tiesi jo Gregorius Suuri kirjoittaessaan "Synnintunnustuksensa".

Maisteri lukee sen itsekseen saadakseen kiinni rahvaanomaisesta
tyylistä.

Mutta siinä on tuo kirkollinen sävy, joka ei mukau
sanomalehtiartikkeliin. Vienon huumorin pitäisi kaikki suolata.
Sille se kansa on perso.

Maisteri katsoo Snellman-bystiin.

Se mies ymmärsi myös aina etsiä oikeat sanat. Maisteri hakee esille
"Maamiehen Ystävän". Ja hukkuu sen verrattomaan sanontatapaan.

-- Niin sitä pitää rahvaalle henkistä ravintoa kypsyttää!

Jo löytää maisteri sen oikean tyylin, mitä nyt tarvitaan. Sanat
pirahtelevat paperille hedelmöittävinä kuin suuret täysinäiset
vesinopat viikkokautisten poutien perästä kukanlehdille. Ajatus saa
siivet, mielikuvitus irtaupi henkevänä lentoon, lause ajaa lausetta
täynnä syvän säälin kultakuormia. Hän nauraa ... hän ivaa ... tekee
suuren traagillisen käänteen ... valelee sekaan vienoa virsikirjan
mielialaa ... ja nyt iskee kuin moukarilla uhriaan sitä ennen sitä
naskalilla pisteltyään...

Maisteri innosta kuumenee ... kasvot punoittavat ... aivoissa
leiskaa kuin palava rovio ... ja käsi hiukan vapisee sisäisestä
liikutuksesta ... tästä hedelmällisestä luomisinnosta.

Sillä hän veressään tuntee, että se on juuri tuo kotoinen rahvas, joka
nyt hänen suullaan puhuu. Hän on vain valittu ase, vaikkapa sitten se
aasinleukaluu, jolla kansa lyö satavuotista nylkijäänsä.

Ylimaan kansan paljon kärsinyt, kuuma, värähtelevä sydänveri tällä
hetkellä valuu hänen kynänsä läpi huutamaan kuin Aapelin veri kostoa
murhaajalleen.

Sillä siellä _on_ murhattu. Monta pientä lasta on kuollut suoranaiseen
nälkään, monta vapisevaa vanhusta kaatunut seisovalta jalalta
puutteesta hautaan, puhumattakaan niistä lukemattomista uhreista, jotka
nääntyivät vuosimittaisissa kärsimyksissä.

Luomisen ilo maisterin rinnan laajentaa ja hän jää syvässä
sielullisessa taiteilijahekumassa, minkä hetken tuotteliaisuus hänessä
synnyttää, tuijottamaan Snellmanin suureen kipsiseen rintakuvaan ...
kuin kiitollisuudesta.

Se oli sittenkin hän, joka hänelle antoi sanat kynän kärkeen.

Tervo sytyttää sikarin ja nauttii omista käsialoistaan.



X.

Kaksi johtajaa.


Siinä samassa eteisen ovikello soipi, kuuluu puhetta ja maisterin
työhuoneen ovelle isketään pari kolme hermostunutta napausta.

-- Sisään!

Huoneeseen astuu valtioneuvos varsin huolettomassa puvussa pirun hymy
huulilla ja kädessään virkasalkku, jossa on hopeiset koristeet.

Tervo hyppää ylös kohteliaana. Mutta valtioneuvos antaa kätensä
tervehdykseksi hyvin kylmästi ... aivan kuin vastenmielisesti.

-- Tulinko häiritsemään?

-- Ei mitenkään. Valtioneuvos suvaitsee istua.

Maisteri tarjoaa tuolin valtioneuvokselle niin, että hän tulisi
istumaan vasten Snellmanin kuvaa. Mutta valtioneuvos ikäänkuin
huomaamatta kääntää tuolinsa niin, että hän voi istua selin
Snellmaniin.

-- Vaivaako kirkas keskipäivän aurinko valtioneuvoksen silmiä?
Suvaitsetteko, että lasken ikkunaverhon alas? kysyy maisteri ilkkuen
valtioneuvoksen omaa ottamaa paikkaa.

-- Ei ... kiitoksia. Oli tärkeätä asiata, niin poikkesin vanhan
kasvattini luo.

-- Erittäin hauskaa tavata arvoisaa hyväntekijääni...

-- Muistaako maisteri vielä sitäkin aikaa? kysyy valtioneuvos ja
leikittelee pöydällä olevalla paperiveitsellä.

-- Näyttääkö siltä, että olen sen unohtanut?

-- Ei ensinkään. Maisteri muistaa minustakin yhtä ja toista ja vielä
sanomalehden palstoilla huutaa sen itään ja länteen. Mutta minusta on
se sentään katurakin kiitollisuutta. Niinhän?

-- Onko valtioneuvos tullut minua häpäisemään?

-- Niin no ... jos _osaatte_ hävetä. Kiittää ei maisteri ainakaan osaa.

-- Minun kiittämättömyyteni juuret ovat kai syvemmällä kuin teidän
soppavadissanne.

-- Maisteri kuitenkin vielä muistaa minun soppani ja että se silloin
maistoi makealle?

-- Kiitän siitä nöyrimmästi.

-- Ja maisteri muistaa myös, että minä häntä vaatetin?

-- Siitäkin kost' jumala.

-- Aivan niin. Sivistyneinä miehinä ne nyt sivuutamme... Mutta miksi
maisteri kaupunkiintulonsa jälkeen ei ole meillä käynyt? Oliko siinä
joku arka lohta?

-- Tiesin että ... että valtioneuvos oli ollut minulle liian hyvä ja
sentähden tahdoin välttää, puhuu Tervo ivaillen.

-- Nyt myönnätte että olette ollut minulle kiittämätön kasvatti. Niin
oikein. Te häpesitte tulla, kun ette enää tarvinnut minun soppaani.
Kiittämätön ... kiittämätön! Itsekin sen tunnustatte. Ja siltikin ette
mitään häpeä ... ette kerrassaan mitään. Sitäkin sivistystä!

-- Minulla oli, herra valtioneuvos, vanha tili, jota luonanne söin ...
vanha ... vanha tili.

-- Että mikä tili?

-- Tulemme siihen kohta.

-- Kaikki oli minun puoleltani suopeata hyväntahtoista armoa.

-- Mutta ei minun.

-- Eikö? Kasvatin mieheksi teidät. Ja nyt te häpäisette sekä itsenne
että kasvattajanne. Minä saan hävetä, että vein sellaisen
kiittämättömän olennon valittuin lasten pöytään. Parhaimmat ystäväni
minulle nyt irvistelevät maisterin vuoksi ja nauraa hohottavat: "se on
valtioneuvoksen kasvattipoika!" Taivas sentään sitä pilkkaa, mitä nyt
saan osakseni maisterin tähden. Ja mikä oli minun rikokseni? Se että
ruokin ja koulutin kodittoman, orvon pojan.

-- Mutta kuka hänet teki kodittomaksi ja orvoksikin? Suvaitseeko
valtioneuvos hiukan seurata minua erämaan luontoon?

-- Aivan kernaasti. Olen valmis, nauroi ivaillen valtioneuvos.  -- On
huurteinen pakkanen. Elämä kokonaan paennut pienoisten pirttien
uunille...

-- Aivan detaljimaalausta!

-- Seitsenhenkinen perhe yhden uunin ympärillä kyyköttää. Toiset
uunilla, toiset sen kyljessä. Mutta onnellisina sentään, että on oma
koti ja oma uuni, mikä pakkasen kourissa veret jäätymästä estää.
Perheenäiti on lapsivuoteessa. Isä uunilla sivujaan hieroo hirveässä
kolotuksessa. Kaukana on rikkaus. Mutta koti ... koti ... oma lämpöinen
pesä on...

-- Olkaa vaiti! ärjäisee valtioneuvos.

-- Vanhin poika ... tämä sama kiittämätön olento...

Maisteri osottaa itseään.

-- Ja pahankurinen, sapekas, ilkeä, lisää valtioneuvos.

-- Niin ... ja silloin kymmenvuotinen ... on käynyt kerjäämässä
naapurista leivänapua. Siellä sanovat ihmiset: "Teille tulee tänä
päivänä ryöstöhuutokauppa ... niin kirkossa sunnuntaina kuulutettiin".
Tämä tieto ainoana eväänä juoksen kotiin ja kerron samat sanat siellä.
Äiti pyörtyy ... isä kiroilee ... muu väki itkee. Koirakin loukossa
alkaa ulvoa, kissa naukua. Siinä samassa vastaiselta puolelta ajaa jo
vallesmanni pihaan muita jäljessään. Vallesmanni lyö lempeästi paperin
isän nenän eteen ja sanoo: "Se paperi sinut, miesrukka, ajaa pois
tästä kotitalostasi. Etkö ole koettanut heille puhua, että vielä
odottaisivat? Se on vanha velka tosin Nicanderin kauppahuoneelle. Jo
isäsi alottama..."

-- Ell'ette ole hiljaan, niin kohta lähden.

-- "Olen käynyt lykkäystä rukoilemassa. Mutta eivät armahda", vastaa
isä. "Sitten täytyy talo myödä. Aletaan", puhuu nimismies. Ja talon
huutaa polkuhinnasta isäni pahin vihamies, paikallinen agenttinne,
juuri _teille_, valtioneuvos. Siitäkö minun pitäisi olla kiitollinen,
että kotini raiskasitte ja ajoitte omaiseni armottomaan pakkaseen?
Siitäkö?

Maisterin ääni värisee.

-- Tuo on minulle tuttu. Sen kaiken kuulin jo silloin, kun teidät
kaupunkiin tullessanne otin suojelukseeni. Muuten siinä taloasiassa
laki ja oikeus teki vain tehtävänsä. Omistusoikeus on Suomessa pyhä ja
loukkaamaton.

-- Olkoon! Mutta miksi vaaditte, että minun pitäisi teitä kiitellä ja
kostella? Talo meni polkuhinnasta niinkuin sanoin. Jos siitä olisi
maksettu kohtuullinen hinta, niin minä vaikenisin. Silloin olisi jotain
jäänyt meidänkin raukkain suuhun. Nyt vaivaishoito sai kaikki omikseen.
Pääsimme ruotilaisina kiertämään, kunnes lempeä pappi minut otti
paimenpojakseen. Siellä ne muut ovat vuosia kierrelleet. Ja sillä
matkalla isä kinoksessa hautansa löysi. Talo ei teille mitään
merkinnyt. Vain siinä olevan metsän te raiskasitte. Huutokauppa oli
sovitettu siihen aikaan, jolloin ihmisillä ei ollut halua eikä kykyä
tiloja ostaa ... sydäntalveksi! Tuon huutokaupan ajan ja päivän te itse
määräsitte ja itse päätöksen omassa asiassanne kuvernöörinvirastossa
laaditte. Kaunista lakia ja oikeutta! Me palaamme siihen vielä toiste.

-- Teitä aina sorretaan ... silloinkin kun hyvät ihmiset kouluuttavat
herraksi ja maisteriksi.

-- Työ siinäkin on minun itseni tekemä.

-- Juuri säälistä minä maisteria ennen syötin ja vaatetin.

-- Jos valtioneuvos ilman pienintäkään persoonallista syytä olisi minua
auttanut, niin olisi kiitollisuuteni puhdas ja jakamaton. Mutta nyt..?
Ja edellisessäkään tapauksessa en luulisi olevani velvoitettu syömään
sopan muassa myös sopan antajain mielipiteitä itseeni.

-- Minä auttaessani teitä luulin kasvattavani maisterista uutta
Heidemania, joka on ihmisten kaunistus.

Maisteri löi hämmästyksestä kätensä yhteen.

-- Minustako Heidemania? Sellaista, joka on hylännyt oman verensä ...
oman isänsä ... oman kansansa! Ei koskaan. Heidemanit ovat meidän
kansamme ikuinen häpeä ... ja suuri ... suuri onnettomuus.

-- Niin kun katsotaan tuon tuossa silmillä, puhuu valtioneuvos
kääntyessään osottaen Snellmanin rintakuvaa.

-- Hänelle saamme olla kiitolliset siitä, että hän on kuin entinen
Mooses kohottanut meille suomalaisille käärmeen korvessa, mihin
katsomalla paranemme muukalaisuuden rutosta.

-- Vai niin. Siitä asiasta voidaan olla aivan eri mieltä.

-- Juuri siitä asiasta voi olla vain yksi ja ainoa _oikea_ mielipide.

-- Luuleeko maisteri, etten minä Suomea rakasta? Sen todistamiseksi,
että minäkin tätä maata, josta maisteri tahtoisi minut karkoittaa,
rakastan, voin kertoa sitovan esimerkin. Jo kolmattakymmentä vuotta
takaperin tarjoutui minulle erinomainen houkutteleva tilaisuus muuttaa
Ruotsiin. Minulle tarjottiin niinkuin maisteri sanoisi polkuhinnasta
lunastettavaksi valtioneuvoksettaren koti ... vanha sukukartano ...
monisatavuotinen rakas koti. Sekin oli nyt joutumassa vasaran alle.
Valtioneuvoksetar pyysi kyynelsilmin minua ostamaan talo ja muuttamaan
Ruotsiin. Minä olisin voinut helposti tehdä molemmat. Ja se olisi ollut
hyvin edullinen kauppa. Mutta rakkaus Suomeen esti minut muuttamasta.
Ja kuitenkin maisteri esittää minut sekä itselleen että muille tämän
maan ja tämän kansan synkkänä vihamiehenä, jota hän toivottaa Ruotsiin
muuttavaksi ja vielä lupaa potkaista rannasta irti muuttoveneeni.
Miettikääpä tätä!

-- Jos valtioneuvos rakastaisi tätä kansaa, niin hän ei sen koteja
raiskaisi. Niinkuin minun ja monen muun kodin.

-- Huuti mies! Talo meni lain kaikkien pykälien mukaan. Ei mitään
vääryyttä. Mutta hyvä sydämeni tahtoi sittekin teihin nähden korjata
lain lyömät haavat.

-- Virkamies ei saa tehdä päätöksiä omassa asiassaan.

Valtioneuvos hypähtää ylös tuoliltaan kuin vieterin ponnahduttamana,
lyö salkkunsa ryskeellä pöytään ja kivahtaa maisterin nenän eteen.

Pieni myrkyllinen valtioneuvos suuren hartiakkaan punatukkaisen
maisterin edessä on kuin pistävä sääski paarman puheilla.

-- Tekö tulette minulle lukemaan lakia, joka ette sen ensimäistä
pykälää tunne? Ja minulle, joka tätä lääniä olen lähes kolmekymmentä
vuotta hallinnut ja vallinnut kuin isäntä omaa taloaan? Niinkö?

-- Mutta nyt siitä hallinnosta pitää tulla loppu.

Valtioneuvos ottaa nenäliinansa, niistää ja sitten aivan tyyneesti
puhuu:

-- Suvaitkaa sanoa, millä tavalla.

-- Minun "Salamani" sen lopettaa, vastaa maisteri jyrkästi ja istuutuu.

-- Teidän "Salamanne"? Teidänkö katulehtenne? Oo! Minun valtani --
valtioneuvos levittää kätensä -- on lujemmassa kuin te ja teidän
"Salamanne". "_Parturiunt montes, nascetur ridiculns mus_", sanoo vanha
viisas roomalainen. Minä lopetan teidän "Salamanne". Mutta ensiksi
kaikessa rauhassa pieni kysymys. Sivistyneinä miehinä kai voimme
hillitä itsemme?

Valtioneuvos myös istuutuu.

-- Juuri sitä minä toivon, kun vanhastaan tunnen, miten kiukkuinen
valtioneuvos on.

Valtioneuvos pureksii viiksiään, mutta voittaa itsensä.

-- Maisteri suvaitsee ilmoittaa, miksi hän oikeastaan niin
intohimoisesti ruotsinkieltä vihaa? kysyy valtioneuvos taas iva
huulilla.

-- Antaako valtioneuvos minulle vastapalveluksen ja ensin vaikka
vanhempana miehenä vastaa minulle, miksi hän ruotsinkieltä niin
rakastaa?

-- Se on minun äidinkieleni.

-- Hyvä! Ruotsinkieli on syrjäyttänyt minun äidinkieleni ja juuri
sentähden minä sitä vihaan.

-- Mutta maisteri on saanut sillä kielellä sivistyksensä. Ettekö tunne
siis kiitollisuutta sitä kieltä kohtaan?

-- En ikinä! Koko kouluaikani on minua rääkätty sillä kielellä ...
veristä pilkkaa ... pilkkaa ... pilk-kaa sen tähden olen saanut silmät
korvat täyteen ... öitä olen sen vuoksi valvoa saanut. Rehtori
Heideman ... hän itse suomalaisen rahvaan lapsi ... oli pahin
pilkkaajani.

-- Ja sen vuoksi syntyi maisterissa _mania_ ruotsinkieltä kohtaan eli
sanokaamme paremmin _rabies_.

-- Ei nyt yksin sen tähden. Mutta lopullisesti siksi, että tämä
kieli ... tämä valtioneuvoksen _äidinkieli_ -- maisteri hymyilee
pirullisesti -- henkisesti kuolettaa Suomen kansan.

-- Päinvastoin se on antanut sille länsimaisen kulttuurinsa. Ja yhä
edelleen antaa.

-- Meidän pitää sulattaa länsimainen kulttuuri suomenkielellä.

-- Mutta jospa se ei sillä kielellä sula.

-- Sulaa! Valtioneuvos suvaitsee kuunnella tätäkin kirjoitusta ja minä
takaan, että hän ymmärtää.

Tervo alkoi lukea äsken valmiiksi saamaansa artikkelia tervakaupasta
tehden myrkyllisiä korostuksia äänellään.

-- Hoh helkkari! Jos maisteri tahtoo kulkea sivistyneestä miehestä,
niin hän ei pane tuota kirjoitusta lehteensä. Se on katukoiran
nalkutusta.

-- Syvä harmi puhkaisee monenmoiset purkautumisväylät.

-- Niin minunkin harmini.

Valtioneuvos ottaa salkkunsa, selailee siinä papereita, ottaa sitten
yhden ja pistää keveästi sen kuin riemuiten maisterin nenän eteen.

-- Säästöpankinhallitus sanoo irti maisterin 5,000 markan velan. On
maksettava kuuden kuukauden kuluttua. Laina annettiin ilman takuuta
minun suosituksellani. Vielä silloin luulin maisterista kokonaan
toista...

Valtioneuvos jää katsomaan vaikutusta.

-- Eikö muuta? kysyy Tervo kalpeana ... hyvin kalpeana.

-- Konsortsium, johon kuuluvut kauppaneuvokset Fleege ja Elers,
maisteri Littov ja valtioneuvos Nicander on ostanut sen talon ja
kirjapainon, jossa "Salamaa" aiottiin painaa. Siinä paikassa sen
painattaminen on nyt mahdoton.

-- Siis taivaita tapailevaa vainoamista! Luuletteko ainiaaksi voivanne
totuuden ja oikeuden polkea?

-- Vielä yksi seikka. Jos maisteri ryhtyy tänne puuhaamaan kirjapainoa,
niin talo, mihin sen sijoitatte, ostetaan myös. Ja aina niin edelleen.
On siis paras maisterin tehdä Jobin katumus ja hiljaisesti "Salama"
haudata. Silloin voi jäädä pankkivelkakin toistaiseksi maksamatta.

-- Mutta "Salama" elää ja iskee teidät kaikki vielä pökerryksiin! Sen
takaan. Minä ladon ja painan sen vaikka omassa asunnossani, huutaa
Tervo nyt veripunaisena kasvoiltaan.

-- Mutta siinä tapauksessa voi sattua, ettei maisteri saa asuntoakaan.

-- Luuleeko valtioneuvos pelottelevansa minua mahdillaan kuin
poikapahaista?

Tervon sappi räjähti. Hän tarttui valtioneuvoksen salkkuun, mikä oli
pöydällä, viskasi sen edeltä eteiseen ja kiukusta ärtyneenä puhuu:

-- Jos nyt ei valtioneuvos kohta mene, niin en takaa, miten käypi.
Valtioneuvos on itse kieltänyt itseltään sivistyneen kohtelun.

-- Muistaako Tervo, että minä olen läänin ensimäinen mies? Voin vaikka
vangituttaa sinut murhayrityksestä, tolvana!

Valtioneuvos tärisi vihasta. Maisteri tarttuu häntä käsikoukusta ja
kuljettaa eteiseen.

Tervossa elää nyt taas se luoni, joka koulupoikana näytti puukkoa
herraspojille.

-- Tämä on oleva maisterille ikuiseksi häpeäksi, puhkuu valtioneuvos
vietäessä.

Hän ottaa salkkunsa ja menee. Mutta Tervo palaa huoneeseensa, lyö
kätensä yhteen ja sanoo:

-- Mitä on mies rahatta? Kuin kala kuivalla karilla. Minunkin _pitää_
saada rahaa.

Nyt tiesi maisteri valtioneuvoksesta saaneensa verivihollisen.

Seuraavana yönä pidettiin Tervon asunnon ikkunan alla
kissannaukujaisia, puhallettiin savikukkoihin, mölyttiin, lyötiin talon
seiniin.

Pimeä syksyinen yö salaa toimimiehet helmaansa. On niin pimeä synkkä
musta yö peikkojen siinä mellastaa. Tervo avaa ikkunansa varoittaakseen
hulluttelijoita.

Silloin ikkunasta tulvaavassa valossa tuntee hän siellä Harry
Nicanderin. Ja hän on kuin joukon johtaja.

Samassa suhahtaa kivi Tervon silmäkulmaan.

Se sattui arkaan kohtaan. Pyörtyneenä horjahtaa maisteri sohvalleen.

Mutta räyhääjät pötkivät pakoon.



XI.

Pääkaupungissa.


Istutaan osakunnan vuosijuhlan pikkutunneilla. Tämä vuosijuhla on taas
yksi noita pohjolaisten parhaimpia, aaterikkaimpia juhlia. Sillä suuri
Snellman on ollut läsnä ja puhunut nuorille miehille leimuavia
mietteitään. Jo aikaa sitten oli hän poistunut. Mutta koko nuoriso eli
vielä siinä lumouksessa, jonka hän oli loihtinut. "Sveessit" olivat
allapäin kuin lyödyt koirat ja "fennot" remusivat voimakkaimmassa
juhlatuulessa. Maljoja juotiin, puhuttiin hiessä-päin, puhuttiin
pöydillä ja pöytien ääressä, naurettiin, vihellettiin ja mölyttiin.
Vanha pohjolainen juomataito esitti mestarinäytöstään. Välipalaksi joku
"veteraani" viskattiin tuolille ja kannettiin riemusaatossa ympäri
salia.

Yht'äkkiä nousee "sveessien" puolelta nuori kaunis mies tuolille ja
julistaa selvällä suomenkielellä:

-- Tahtovatko "fennot" ottaa vastaan proselyyttejä?

Hänelle vastataan "fennojen" puolelta K.P.T:n marssilla: "Jos sydän
sulla puhdas on".

Edelleen nuori herra jatkaa:

-- Niinpä julistan tässä kaikkien kuullen, että minä tästä illasta
lähtien olen punainen "fenno". Eläköön Snellman!

Hän siirtyy "fennojen" puolelle ja häntä seuraa kymmenkunta muuta. He
otetaan avosylin vastaan ja juodaan tervehdysmalja.

Se "uudestikastettu" on Harryn asunto-toveri, erään kuolleen
senaattorin poika ja ennen ollut yksi äkäisimpiä "sveessejä".

"Sveessit" ovat hiljaa kuin ruumishuoneessa. Ällistys on heidät lyönyt.

Mutta sitten nousee eräs heistä ja huutaa ruotsiksi puoleksi itkevällä
äänellä:

-- Ne civikset, joille ruotsinkieli on vielä kallis, siirtyvät pois
tästä salista toiselle puolelle.

Itse hän ensinnä lähtee ja häntä seuraa räiskyttävin kämmenin
ruotsalainen leiri ulos ovesta.

-- _Pereat fennomania!_ ärjäistään ovella kuin yhdestä kurkusta.

He saavat laseja selkäänsä. Mutta marssivat tahdissa läpi eteisen
toiselle puolelle rakennusta laulaen: "Hör oss, Svea".

Harry seisoo hajamielisenä ovella. Hän on saanut "kehotuspalkinnon"
osakunnan vuosijuhlassa runoistaan ja miettii nyt, kummalle puolelle
hän menisi. Ettäkö hänellä on siinä miettimistä?

Se se häntä itseäänkin hämmästyttää. Tuonne toiseen saliin häntä vetää
koko entisyys ... kaikki hänen lämmin rakkautensa ruotsinkieleen
ja -mieleen.

Mutta tähän saliin häntä pidättää tämä nyt eletty ilta ja se
sielullinen murros, joka parhaallaan hänen sisällään kuohuu.

Sillä tänä iltana hän ensi kerran kuuli ja näki suuren Snellmanin.

Nyt hän itse kuuli sen miehen puhuvan, jota hänelle monessa muodossa
ennen oli häpäisty.

Ja mitä hän puhui? Se painui syvälle Harryn sieluun.

Tähän asti oli Harry ollut niin sielullisesti varma ja hengeltään
terve. Sillä papan hänelle viitoittama elämäntie teki hänet liiankin
itseluottavaiseksi. Hän -- hän jos kukaan -- oli oikeutettu kantamaan
päätään korkealla... Elämä kukki hänen edessään ihanana ruusutarhana
ja hän nuori mies poimi siinä kauneimmat kukat. Aurinko paistoi
suoraan hänen sieluunsa ja lämmitti ja innostutti hänet suureen
elämänkutsumukseen.

Mutta nyt tuli tuo outo profeetta aivan kuin varkain hänen
ruusutarhaansa. Nousi siellä kauneimman hupihuoneen katolle ja huusi
sydäntä-vihlovasti:

-- Kaikki valhetta, nuori puutarhuri! Ruususi ovat verta vuodattavia
orjantappuroita.

Ja se se pani Harryn miettimään.

Tuo outo mies suomalaisuuden kylmiltä kallioilta toi mukanaan hänen
päiväpaisteiseen ruusutarhaansa kostean niljakkaan sumun ja peitti
hänet siihen.

Tästä sumusta hänen nyt piti selviytyä. Mutta miten? Siinä suuri ja
pelottava kysymys.

Kun Harry ensin näki Snellmanin, tunsi hän puoli-ivallista tunnetta
tuota vanhaa herraa kohtaan. Siinä se nyt oli se itserakas suupaltto
riitakukko, joka rakasti pukeutua koko hienosti. Siinä se meluaja ja
ainainen vastaanhangottelija.

Mutta Harry oli kuvitellut hänet hyvin kookkaaksi suureksi mieheksi,
jonka olkapäät ovat kuin vuoret ja pää kuin kuninkailla korkealla.
Ja nyt hänelle näytetään lyhyttä tanakkaa herraa, jolla on
vahvarakenteinen vartalo ja suuri pää sen nenässä. Aivan kuin rehtori
Heidemanilla. Ja kuiskataan: "Tuo on suuri Snellman!" Herra varjele! Ei
tuon uljaampi eikä komeampi! Kasvot pitkänpitkät ja alaleuka kuin
keksinkoukku ulostuva. Leveä otsa ja kalpea iho ... kaikessa hyvin
kaukana miehen kauneusihanteesta.

Entä kun hän rupeaa puhumaan? Ääni on jykevä ... eikä ensinkään
sointuva ... ei tunteellisesti värähtelevä eikä helise hienoimmissa
vivahduksissa. On kuin hän lienteästi änkyttäisi... tapaileisi
sanoja ... ja alaleuka toisinaan niin kumman hermokkaasti tärisee...

Mutta ... mutta siinä on kuitenkin syvä vakaumuksen voima ja mahtava
ajatuksen syvyys, mikä noin ahdistetusti ulospyrkii. Hänen puheensa on
kumman terävää, aina varmasti iskevää kuin vasaran naulankantaan. Se on
kuin jylhää ja juhlallista ukkosen jylinää pimeässä yössä. Ei kaunista,
mutta valloittavaa ja pakottaa kuuntelemaan.

Puheen terävä loogillisuus vie Harrynkin mukanaan. Ja se kuoleman
hiljaisuus, jossa puhetta kuunnellaan, lyö hänetkin juhlallisuudellaan.
Ja niin se hengen jättiläinen fennomaanian kylmiltä kallioilta viskaa
lopuksi hänen kauniiseen ruusutarhaansa jäisen sumunsa.

Sillä mitä muuta ovat hänellekin nämä loppusanat:

-- Teistä nuorista -- niin Snellman lopettaa -- älköön tulko Juudaksia,
kansallisia pettureita! Älkää kumartako jumalia, jotka ovat teille
vieraat! Montako teistä on todellakin alkuruotsalaisista vanhemmista
syntynyt? Ja onko niilläkään oikeutta vaatia tässä maassa isännän
valtaa? Vaikka tässä osakunnassa nekin mahdollisuudet -- ruotsalaiset
esi-isät -- voivat olla suuremmat kuin jossakin toisessa. Monikin
teistä taitaa olla vain pseudoruotsalainen, mistä hän saa varmuuden,
kun selailee kirkonkirjoja. Nuori mies! Pyhin velvollisuutesi on ottaa
selville, kutka ovat esi-isäsi. Jos ne ovat suomalaiset, olet itsekin
suomalainen. Nuoriso helposti erehtyy. Mutta sen on myös helppo korjata
erehdyksensä. Hyvät herrat! Juon tämän illan uusien kansanmielisten
maljan.

Tätä ennen oli hän puhunut jo laajasti kansallisuusaatteesta ja
näyttänyt historian tuomion edessä pettureiksi ne, jotka vastustavat ja
halveksivat oman kansansa kieltä ja mieltä.

Siinä hän seisoi nuorison ympäröimänä ja katsoi ankaralla silmällä
Harryä noin vain sattumalta siksi, että Harry oli saanut
"kehotuspalkinnon" runoistaan.

Mutta se tuima katse vieläkin poltti Harryä. Se kirpelöi hänen
sielussaan ja veriä poltteli ... poltteli. Ikäänkuin _hän_ olisi juuri
ollut se kirottu kansansa petturi ... se Juudas, joka möi jotain
huimaavan kallista vieraalle...

Ja tuon manauspuheensa ... tuon kiroustuomionsa saneli hän -- Snellman
-- kuitenkin ruotsiksi.

Juuri tämä teki Harryyn lähtemättömän vaikutuksen.

Se ikäänkuin puri hänen verensä kylmiksi.

Suu, joka puhui, vainosi sitä kieltä, jota puhui!

Jos Snellman olisi purkanut nuo ajatuksensa suomenkielellä, niin
vaikutus häneenkin ... Harryyn ... ei olisi ollut niin puolueettoman
vaikuttava.

Ruotsinkielen täytyi Snellmanillekin olla rakas.

Sillä se oli hänen äidinkielensä. Ja vain sillä kielellä voi hän, sen
mukaan kuin Harry oli tietävänään, tuoda ilmi sielunsa kaikista
hienoimmat värähdykset.

Mutta sentäänkin hän luopui tästä rakkaasta.

Ja mistä syystä? Pyhän velvollisuuden ja terveen järjen pakottamana,
kuten hän sanoi.

Tässä oli Harryllekin ajattelemista. Tässä se kylmä sumu, joka tuon
miehen suusta laskeutui hänen keväiseen aurinkoiseen ruusutarhaansa.

Ja sentähden hän syvästi mietti. Sentähden "fennojen" salin ovelle
unohtui ja heitti kuin epätoivoisen katseen noihin poistuviin.

Harry rakasti palavasti Suomea omana isänmaanaan. Mutta kummassa
huoneessa se nyt on se hänen isänmaansa? Ja kummassa leirissä hänen
omat kansalaisensa, joiden ilot ovat hänen ilojaan ja joiden surut
hänenkin surujaan?

Harry seisoi tienhaarassa. Nuo olivat pelottavia kysymyksiä, jotka
hänen sieluunsa putosivat.

Syvästi koski sekin Harryyn, että Birger Streng, hänen
asuntotoverinsa ... se rakas ja voimakas! ... noin teatterimaisesti ...
noin kylmäverisesti ikäänkuin vielä tapausta suurentaen suin päin
syöksyi "fennojen" syliin. Hänkin...!

Mureneeko maa hänen omienkin jalkojensa alla?

Silmät kosteina siirtyy Harry "sveessien" puolelle sitä ennen pantuaan
merkille, että Birger parhaallaan joi veljenmaljaa "fennojen" johtajien
kanssa.

Harryn mieli oli syvästi järkytetty. Siellä toisella puolella istuu hän
muutaman pöydän ääreen. Yksinään hän siinä istuu, polttelee ja istuu.
Remu vyöryy hänen ympärillään korkeana hummauksena. "Sveessit" tuolta
salista lähdettyään pääsivät kuin häkistä, jonne Snellman oli heidät
teljennyt. Nyt he ovat vapaita ... nyt kaikuu kristallikirkkaana
ruotsinkielinen ylioppilaslaulu.

Harry ei ole mitään juonut. Hän on pitänyt pyhänä lupauksensa papalle.

Mutta nyt hän on murtunut. Ja tarvitsisi virkistystä. Tuli mieleen
mamma. Mutta eikö näillä kaikilla, jotka tässä ympärillä juovat ja
iloitsevat, ole mammat? Sitäpaitsi hän ottaa vain sen verran, että
hermot lämpenevät.

Mutta silti samassa löysi Harry itsensä ovella menossa pois ...
yksinäiseen asuntoonsa.

Sillä miehen on pidettävä sanansa...

Ovella töytää häneen kiinni nuori iloinen remuileva parvi. Kymmenen
kättä häneen tarttui ja hänet vetäistään takaisin toverien piiriin.

-- Nuori runoilija ... lupaava tulevaisuuden mies ... titaani kykyjen
mailta ... miksi olet synkkä ja miksi katselet kulmaisi alta? Harry
Nicanderin malja, veljet!

Harryn käteen työnnettiin korkea kuohuva lasi ja hän kilisti ujona ja
arkana tuttujen ja tuntemattomien kanssa ... kilisti ja lämpeni ... sai
rohkeutensa ... kasvoi ... ja laski lasin pöytään aivan varmana kuin
onnistunein juhlapuhuja.

Siinä samassa hän oli valloitettu. Hänet istutetaan suureen pöytään,
joka on ympäriinsä ahdettu täyteen nuoria miehiä ja joukossa joku
vanhempikin. Pöydällä on pyörryttävä paljous laseja ja juomia.

Ja tässä on hänen uhrattava uhri viinin jumalalle parhaimpien toverien
seurassa.

Hän kaataa suuhunsa syvin siemauksin kuten näkee toistenkin tekevän ja
äskeinen huoli ja apeus on mennyt sen tien. Mutta juomilla on häneen
hypnoottinen voima. Ne kuljettelevat häntä mukanaan taikamaille. Aivot
kuumenevat autuaasta lämmöstä ja veret sähköittyvät. Poskille kohoaa
kaunis puna, silmät käyvät kuin syvemmiksi ja hermot saavat lujan
ryhdikkäisyyden.

Harry tuntee uusia voimia, näkyjä, mielikuvia tulvaavan sieluunsa
lämpöisenä virtana, johon hän kokonaan hukkuu.

Hän vitsailee ... laulaa ... juo veljenmaljoja ... pitää puheen ...
juopi ... juopi.

Ympäristö kuumana, häikäisevänä, polttavana kietoo hänet
aurinkosyliinsä ja kuiskii hänen korviinsa hekumallisia sointuja.

Hän näkee vain mustia frakkipukuja ... laajoja kiiltäviä
rintamuksia ... nuoria kauniita kasvoja ... koreita pulloja ...
suur-suuria kattokruunuja valomaailmoineen ... ja kuulee laajan
kuohuilevan puheenporinan, jonka seasta yks kaks kohoaa riemuitseva
ylioppilaslaulu.

Harry laskee ryöpsähtelevän ilovirran ensimäisessä viikinkipurressa,
sillä hänen ympärillään istuvat ryhmän etumaisimmat nuoret miehet.

-- Nu ska vi ge stryk åt fennomanerna! huutaa korkea bassoääni ja
samassa mäjähtää pöytään, niin että lasit tanssivat, ryhmyinen
kävelykeppi.

Esitys otetaan hurraten vastaan. Varustautaan kepeillä ja minkä
milläkin.

Sitten marssii tuo viinojen rohkaisema sinikeltainen nuoriso "fennojen"
puolelle.

-- Men inte knifvar! kuuluu vielä johtajan varoitus.

Siellä "fennojen" salissa katsotaan silmät pystössä tulevia. Mutta
kohta ymmärretään situatsioni. Ja leikki alkaa.

Harry hyppää Birgerin luo. Sillä nyt tällä kertaa se Birger on hänen
suurin vihollisensa. Ja sille on löyly lyötävä kaikkien nähden.

Birger hänelle nauraa vasten silmiä. Ei ota uskoakseen Harryn hommia.

Mutta siinä samassa lähettää Harry jo häntä kepillään selkään.

Birgerin silmissä viha välähti. Mutta hän voitti itsensä. Erotti Harryn
pois toisista ja salpasi hänet viereiseen tyhjään huoneeseen yksikseen.

Salissa käy tuhattulimmainen tappelu. Kunnes väsytään ja nuollaan
haavansa.

Miten Harry tuli asuntoonsa, oli hänelle itselleen aivan tuntematonta.

Mutta siellä hän vain seuraavana aamuna löysi itsensä aivan
samallaisessa sekasotkussa kuin kuukausi toista takaperin kotikaupungin
Seuraklubin 10:nnen vuosijuhlan hiiloksella.

Mielialatkin, jotka nyt seuraavat, olivat pisteestä pisteeseen
samallaiset.

Hän meni Birgerin huoneeseen. Siellä lumivalkoiset lakanat ja tyynyt ja
koskematon vuode todisti, että huoneenasuja oli viettänyt yönsä
muualla.

Sillä se huone vielä odotti ja vartosi iltaisessa koskemattomuudessaan.

-- Palkittu runoilija! Tuleva senaattori! jahkailee Harry itsekseen ja
kulkee sukkasillaan alusvaatteissaan kiivaasti pitkin huoneen lattiaa
kädet lanteilla kuin voimistelutempussa. Ja kovin ... kovin allapäin.

Sillä nyt on ruusutarha hautaunut tuhkaan ja tulikiveen.

Se ruusutarha, jonka pappa kotoa lähtiessä aitasi ja jonka taimet mamma
kasteli riemunkyynelillään. Mutta jonka hän itse täällä pääkaupungissa
yhtenä syyskautena kasvatti ihaniin nuppuihin, mitkä vain aukeamistaan
odottivat.

Mutta nyt saavat sitä kauankin odottaa.

Sillä puutarhuria on ammuttu suoraan sydämeen kuolettava nuoli.

Kaikki on nurin narin ... nurin narin.

Harry ottaa pitkin lattiaa kiivaamman kävelyn. Kylmät matot polttelevat
hänen jalkainsa alla.

Tuota sisäistä kuumuutta riittää aina varpaiden neniin asti.

Voiko nuori ihminen pahemmin elävänä repeytyä kuin hän nyt? miettii
hän.

Pyhä lupaus vanhemmille ... viime yö ... kokonaan järkytetty
elämänkatsomus...

-- Vanha dillaaja! lähtee sitten synkkänä huulilta.

Ovikello heläjää. Pistetään reikelinavain lukkoon ja eteisestä kuuluu
askeleita.

Sieltä hoipertelee iloisena Birger sisälle kuin itse jumalainen Bacchus
vaatteet rutussa ja kasvot paksussa turvotuksessa. Hattu takaraivolla,
jotta kiharat ovat kuin rypäleseppele ohimoilla.

Sitten pysähtyy hän Harryn eteen, tarkastaa häntä, lyö olalle ja sanoo:

-- Nyt olet mies. Joka kerran on humalassa, on se vielä toisenkin
kerran. Niinhän sanoin. Ja nyt näet.

Harry häpesi, katsoi Birgerin ohi tyhjään ilmaan ja valitti:

-- Päätä leikkaa ... leikkaa...

-- Ole huoletta! Minä lääkitsen.

Hän meni kaapilleen, veti sieltä esiin pienoisen hienon-hienon
konjakkikarahvin vihertävää lasia ja samallaiset pikarit. Kaatoi
kahteen pikariin ja puhuu:

-- Maista, niin terveeksi tulet! Kippis.

He joivat pari lasia mieheen yhteen otteeseen. Sitten Birger riisuutui,
asetti tahrauneet vaatteensa huolella vaatekaappiin, meni vuoteeseen ja
nukkui.

Mutta Harry kaatoi pikariin uutta karahvista, sillä se todella
lääkitsi. Ja tuota pikaa oli jo vieno harso hänen silmissään.

Sitten meni hänkin vuoteeseensa ja nukkui uudelleen.

Herrat kuorsasivat, että seinät järisivät. Asuntorouva hiipi
varpaillaan huoneessa, myhäili ja myhäili:

-- Entä mitä nyt mammat sanoisivat? äännähti hän ja meni menojaan.

Iltapäivällä herrat nousevat, peseytyvät perusteellisesti, pukeutuvat
toiseen pukuun, valelevat hajuvedellä itseään ja painuvat sitten ulos.

Birger huusi ajurin. Käski ajaa Kaisaniemeen. Siellä Birger tilasi
päivällisen kuudelle hengelle. Sillä hänelle piti tulla tänne seuraksi
uusia tovereita. Aamulla erottua oli luvattu illalla täällä yhtyä.

Birger oli ottanut erityisen huoneen, johon hän muutatti punaisen
huonekaluston.

Kaiken piti nyt olla punaista. Odottaessaan toisia joivat he lasin
portteria.

-- Mutta Birger! Miksi eilen niin äkkiä "fennoksi" muutuit? kysyy
Harry.

-- Se on ajan muotia.

-- Pelkkääkö muotia?

-- Niin minulle. Sillä minun esivanhempani ovat Savosta. Ja sitä asiaa
olin minä jo ennemmin ajatellut. Mutta nyt tuli Snellman ja sai minut
yks kaks tekemään koko käännöksen. Sillä mitä muuta minä voisin olla
kuin "fenno".

Harry jäi vaiti.

-- Entä sinun esivanhempasi? kysyi Birger.

Harry ei vastaa.

-- Miksi et vastaa?

-- Kun en itsekään tiedä pitemmälle kuin isoisään asti. Siinä se on
juuri se painava kysymys minulle.

-- Ovat Pohjanmaan kuppareita tai Lapin noitia.

Birger nauroi herttaisesti ... ryyppäsi ja nauroi.

Mutta Harry oli vaiti.

-- Pikku Harry on naivi kuin lapsi. Pikku ... pikku Harry. Omituisen
hentoja koristeita se Pohjanmaan tervakylä laittaakin tänne miesten
joukkoon. Sinussa on liian paljon kokettimaisuutta. No ... olkoon
menneeksi ... kun kerran olet runoilija.

-- Keitä ne toiset ovat, jotka tänne tulevat?

-- Osakunnan "fennojen" nuoret johtajat.

Harry säikähti.

-- Minä lähden pois ... en sovi seuraan ... en toki.

-- Sitten pitää meidän myös lakata ... yhdessä asumasta ... eikö
niin ..., ell'emme sovi saman pöydän ääreen. Mutta minusta on
päivänselvää, että sinustakin tulee "fenno".

-- Ei tule.

-- Tuleepas! Ja sen päälle ryyppäämme.

Harry jätti ryyppäämättä.

-- Tänä iltana sinut kastamme.

-- Kuin pienen lapsen? Niinkö?

-- Miten itse tahdot. Jos täällä istut, niin "fennona" pois lähdet. Sen
takaan.

Harry nousi lähteäkseen.

-- Ja minut jätät tänne yksin? Onpa se, se ... vähän ... noin niinkuin
pelkuruutta, puhuu Birger.

Birger veti hänet takaisin istumaan. Hänen varmalla tinkimättömällä
olemuksellaan oli vetovoimaa Harryyn.

-- Emmekö voisi nyt syödä ilman politiikkaa? kysyi Harry.

-- Se on paras särvin likörin kanssa sitten kuin vatsa on oikein
täynnä. Tunnethan sinä likörin?

-- Tunnen ja en tunne. Se on erään patajuopon herrasmiehen mielijuoma
siellä kotikaupungissa. Sellaisen, joka ei näe selvää päivää.

-- Minulla on myös aikomus päästä niin vietävän kauas. Ei selvää
päivää! Yhtenään kulkea humalan ruusutarhassa ... sitoa seppeleitä
viinanjumalan ohimoille. Ja sitten yks kaks tehdä koko käännös. Näin
oppii elämän tuntemaan kummaltakin puolelta. Ja samalla voi näyttää,
että mies pystyy, mihin itse tahtoo. Se on voiman tie, jolle en
heikkoja kehota. Mutta tällaiset ruumiin ja hengen jättiläiset kuin
minä kestävät kaiken. Ja se on vasta elämä, joka on todellakin
eletty ... joka on todellakin persoonallisesti koettu eikä kirjoista
opittu. Minä rakastan jyrkkiä käänteitä. Sen kai sinä illallakin
huomasit. Se on sielun ja ruumiin energiaa... Mutta aina olla
samallainen kuin vanhapiika parikymmentä vuotta takaperin tehdyssä
pitsiröijyssään ... sepäs on harmaata elämän käsitystä. Käänteitä ...
käänteitä ... rakas ystävä! Oikeaan ... vasempaan...! Se on vasta
marssimista elämän maantiellä...!

-- Mutta jospa kääntymys on vaikea ... on mahdoton?

-- On heikoille. Mutta miehelle, jolla on terveet sielun ja ruumiin
voimat, on se helppoa. Tiedäthän, että historian suurmiehet useatkin
ovat olleet nuorina huimia elostelijoita ... nimiä voisi luetella
kymmenittäin ... mutta sitten tehneet koko käänteen ja tulleet
ihmiskunnan hyväntekijöiksi, joille myöhempi aika muistopatsaat nosti.
Varhaisemmassa elämässään he kokosivat vain aineksia tulevaa suurta
työkautta varten. Mutta pienille on tämä vaarallinen ja hullu oppi. En
kehota, Harry, sinuakaan sille polulle. Sillä sinä et kestä.

-- Mistä olet voimani laskenut?

-- Siitä että nytkin pelkäät istua vastapuolueen miesten kanssa samassa
pöydässä.

-- Ei se ole pelkoa, vaan...

-- Vaan?

-- Inhoa.

-- Hyi saakeli! Nyt sanoit väkevän sanan. Nyt meidän täytyy erota ...
pakostakin.

Birger käänsi Harrylle voimakkaan selkänsä, mikä niin pyöreän
säännöllisenä hänen pitkäntakkinsa alta näyttäytyi.

Harry tunsi itsensä nolatuksi: Lähteäkö vai ei? Hänessä ei ollut
päättäväisyyttä. Sillä Birger oli kiehtova toveri ja hallitsi häntä.

-- Jospa sentään jäisin, puhuu Harry miedosti.

Mutta Birger ei kuule häntä. Puhuu vain viinurille toiseen huoneeseen
selin häneen.

Harry tuntee itsensä nöyryytetyksi. Mutta ei jaksa ulos karata.

-- Pahastutko, jos jään? kysyy Harry mennen Birgerin luo.

-- Niin no ... melkein.

-- Sitten minun täytyy lähteä.

-- Nyt on sinulla sopiva mieliala. Sinä jäät ja ymmärrät kunnioittaa
seuraamme. Sinulle on karkaisevaa istua johtajien keskellä. Hermosi
terästyvät.

Harry jäi. Mutta hän tunsi olevansa Birgerin talutusnuorassa ja siitä
kärsi.

Nuo neljä uutta ystävää ajoivat punaisissa puvuissa vaunulla ravintolan
eteen.

Birger kohteliaana isäntänä meni heitä vastaan ja esitti Harryn.

He kaikki tunsivat kyllä Harryn nimeltä ja ulkomuodolta ja
merkitsevästi hymyilivät Birgerille.

Kaikki he käyttäytyivät niin käskevästi kuin olisivat olleet
kuninkaita, jotka sattuma on yhteen tuonut. Harry jäi kokonaan heidän
varjoonsa ja siitä yhä enemmän kärsi.

Istuttiin syömään. Viinuri asettui liina käsivarrella oven pieleen
odottamaan käskyjä.

Luontoaan koventaakseen ryyppi Harry tuhkatiheään olutta.

Noista vieraista pääruhtinas oli pitkä solakka kovin jäntevä nuori
maisteri. Hänpä osasi puhua, syödä, juoda. Kaikki luisti määrätyn
itsetietoisesti.

-- Toissa päivänä istuin ukko Snellmanin pöydässä, alotti hän.

Harry nosti kummastuneena silmänsä.

-- Tuli puhe Pohjanmaan sanomalehdistä.

Maisteri kiinnitti lujempaan serviettiä leukansa alle.

-- Ja suuri vanhus avasi sydämensä.

-- Maistamme! kehotti Birger.

-- Hän nauroi "Österbottenin" penkin alle ja sen "pään" Heidemanin
kuvasi historialliseksi variksenpelätiksi.

Harry vienosti punastui.

-- Mies on kuulemma köyhän suomalaisen köydenpunojan poika, mutta
tahtoo esiintyä non plus ultra "sveessinä" ja uskottelee olevansa täysi
gustaviaani, kun osaa kävellä varpaillaan.

Kaikki muut räjähtivät nauramaan, mutta Harry yhä enemmän punastui.

-- Sitten on siinä toimitussihteerinä ihminen, joka tunnetaan nimellä
"Bondas" -- sentähden viralta pantu nimismies, ettei uskaltanut mennä
naimisiin ja Lapissa pitää virkamiesten olla naineita -- ja hän itse
tekee skandaaleja ja niistä kirjoittaa uutiset lehteen. Sillä sekä
skandaaleja että uutisia hän uskaltaa tehdä.

-- Vilpitön, omantunnontarkka herra! huudetaan.

Harryn tekee mieli oikaista, mutta hän ei uskalla katkaista maisterin
puhetta.

-- Mutta koko koneistoa komentaa valtioneuvos Nicander ... suuri
juonittelija ja kuuluisa kiukuttelija...

-- Tst! ääntää Birger, osottaa Harryä ja hymyilee.

Harry hehkuu kuin hiili. Mutta maisteri iskee vain silmää Birgerille ja
jatkaa:

-- Täältä pääkaupungista on lehdessä ollut kirjeitä. Nepäs vasta
kirjeitä, joissa ei ole yhtä selvää ajatusta. Mutta näkee, että
kirjoittaja on pistäynyt Lontoon laitakaupungilla. Ja siihen hän aina
vetoaa.

-- Hyvät herrat! Ei Snellman ole voinut _noin_ puhua, keskeyttää Harry,
mutta kukaan ei häntä kuule.

Maisteri vain hymyilee pirullista hymyään Birgerille, joka on
sanomattomasti huvitettu.

-- Juomme tämän kirjeenvaihtajan, joka on ollut ulkomailla, maljan,
hyvät herrat ja veljet! kehottaa Birger nauraen ... nauraen.

Se juodaan. Mutta Harry istuu pöydän ääressä kuin tuhansilla
pistelevillä neuloilla kärsimätönnä ja hermostuneena. Toiset syövät
kuin haukat ja muistavat ryypätä.

-- Mutta sitten on kaupungissa, missä "Österbotten'kin", uuden ajan
airut "Salama". Meidän pojan toimittama. Maisteri Tervon ... sen vanhan
tervajätkän... Se uhkaa syödä viikingit. Sillä Tervo on rautainen mies
ja minäkin katsoisin kunniakseni olla hänen kanssaan yhteistyössä. Nyt
juomme hänen maljansa ja huudamme: "Eläköön 'Salama'."

Se huudettiin ja Harry ärisi myös jotain huulillaan.

Mutta samassa hän nousi, kumarsi ja lähti.

-- Kas poikaa! Taisi uskoa kaikki todeksi ja nyt saa halpauksen! nauraa
hihitti maisteri.

Mutta ulkona suurten pimeäin lehmuksien alla kaupunkiin kulkiessaan
Harry melkein itki. Sillä miksi hän ei ennemmin huomannut, että häntä
pilkattiin.

-- Pahastuitko? kysyi Birger keskiyöllä kotiin tullessaan Harryltä,
joka makasi jo sikeimmässä unessa.

-- Mene pois! ärjäisee Harry ja työnsi Birgeriä.

-- Siten sitä mieheksi kasvaa, että saa olla kovaluontoisten miesten
seurassa, puhelee Birger ja pirullisesti Harryä nykii.

-- Kuin esimerkiksi sinun seurassasi? Että kehtaat niin pilkata! Oliko
edeltäpäin sovittu suunnitelma?

-- Edeltäpäin! Sellaisia pieniä kasvatuskuureja annetaan käden
käänteessä. Pilkka oikealla ajalla...

Harry, on terveellinen, vaikkakin katkera yrtti. Mutta ei niin pientä
pilaa, ett'ei totta toinen puoli. "Österbotten" on joka tapauksessa
ränstynyt sanomalehti ja siihen _sinä_ kehtaat kirjoittaa. Sylkäise!
Mutta kirjoita "Salamaan" ja sinusta tulee kotikaupunkisi tulevaisuuden
mies. Huomenna jo yhdessä suunnittelemme artikkelin "Salamaan".
Niinhän?

-- Kunhan siksi ehdit selvetä!

-- Mistä? Etkö tiedä, että kyvykkäimmät nerot kirjoittavat aina
humalassa? Lellipoika!

Birger siveli pitkin Harryn ruumista peitteen alla.

Se Harryä suututti.

-- Ja nyt ylös mies ja kohta kapakkaan!

Birger nosti peitteineen kaikkineen Harryn ylös ilmaan, kieputti häntä
siellä ja kysyi:

-- Lähdetkö?

-- En.

-- Lähdetkö?

-- Oletko hullu?

-- Näytän sinulle, olenko humalassa. Tule alas, jos pääset.

Birgerillä oli kovat käsivoimat, sillä hän oli uuttera voimistelija.
Harry tunsi hänen teräksisten käsivarsiensa syleilyn kuin pihtien
puristukseksi.

-- Tämä tällainen on sitä oikeata pohjolaista luontoa. Minä olen
vaasalainen, vaikka esi-isät ovatkin Savosta. Sinä viime yönä löit
minua vimmatusti kepillä selkään siellä juhlassa. Ja tässä on
kor ... vaus siitä!

Birger paiskasi Harryn vuoteeseen, että huone tärähti.

-- Minäkö sinua lyönyt? uikuttaa Harry vuoteessa eikä jaksa
kuolemakseen muistaa sellaista.

-- Juuri sinä. "Sveessien" rintamassa etumaisinna marssit ja suoraan
minun nenäni eteen lensit. Minä nauroin. Silloin sinä jo iskit. Annoin
sinulle anteeksi siellä, kun näin, että olit tolkuttomasti viftissä. Ja
pelastin sinut kaupanpäälliseksi hyvästä selkäsaunasta ja "fennojen"
vihasta. Muista vasta varoa. Et sinä, Harry, kestä juoda. Enkä sinua
mukaani ota. Tämä on sinulle kovaa kasvatusta. Mutta hyvin karkaisevaa.

Birger, joka jo oli maisteri ja Harryä pari kolme vuotta vanhempi,
lähti laulaen ulos pimeään yöhön.

Harry hyppäsi sängystään. Ja sytytti kaikki tulet. Sillä nyt nukkua oli
mahdotonta. Ja hän tarvitsi ympärillään paljon ... paljon valoa. Sillä
tämä syksyinen pimeys kuristi häntä. Se lähetti kokonaisen lauman
peikkoja ja painajaisia hänen niskaansa.

Harry tahtoi tässä valossa kerrata sitä kaunista tunnelmaa, jota hän
silloin tunsi, kun syysaamupäivänä kodin salissa istuttiin kolmen:
pappa, mamma ja hän. Mamman hopeahiukset noine monine luuneuloineen
silloin ikäänkuin tummanpunervina hohtivat auringon kullassa, pappa
hymyili ja säteili hyväätuulta ja hän itse tunsi aivoissaan kuumaa
tulenhehkuvaa riemua siitä, että _hän_ palautti onnen ja sopusoinnun
noiden kahden jo harmaantuneen vanhuksen sydämeen. Hän pyrkimällä,
ahkeroimalla, ponnistamalla korkeaksi virkamieheksi.

Käsi-kädessä kauniina kuin hopeahääpari ne vanhemmat ensin hänen
edessään seisoivat ja hän antoi suuren lupauksen...

Jonka hän nyt on pohjaa myöten rikkonut!

Harryä pahasti puistautti.

Mutta kuva aivoissa pysyy ja vain kasvaa.

Kuinka mamma silloin nuortui ja kuinka pappa kuohui rajatonta riemua
sen vuoksi, että hän ... Harry ... suostui rupeamaan senaattoriksi!

Harry jo naurahti. Miten lapsellista se sentään oli? Mutta miten
syväntunteellista!

Papalla ja mammalla on häneen rajaton luottamus. Heidän isän- ja
äidinsydämissään kasvaa heidän pieni Harrynsä jättiläiseksi. Ja siitä
luulottelusta kasvaa heidän sielussaan kaunis runollisuus, joka peittää
tylyn ja paljon vaativan todellisuuden.

Ja kuinka se kuva sentään hänestäkin silloin aamupäivällä siellä kotona
salissa oli ihana? Aurinko loisti, värivivahdukset salin huonekaluissa
liekehtivät ja mamma ja pappa istuivat onnellisina käsi-kädessä ja
katsoivat suurin luottavin silmin häneen.

Se oli perhekohtaus, jolloin hyvät haltiat istuivat kaikkien heidän
olkapäillään.

Ja niin edelleen istuisivat, ell'ei hän niitä karkottanut.

Se oli lopultakin viimeinen totuus. Sillä tuo lumous niin kauan kesti
kuin _hän_ sitä kannatti.

Mutta nyt hän itse oli jo ajanut oman hyvän haltiansa kauas pois. Ja
sitä tietä ne menisivät papan ja mammankin.

Hän ... Harry... ei enää ollut se, miksi hän oli lupautunut.

Hän oli saanut aikaan perhekohtauksen ja sellaisen hyvinkin hellän ja
runollisen, mutta vain sitä varten, että tuon illusionin säryttyä
kaikki kaunis suistuisi nurin narin.

Nytkö surusta putoaa mamman tukka? Nytkö saapuu äitiraukan vanhuus
kiirehtivin askelin? -- Voi!

Tuo kaunis kuva, jonka lumouksessa silloin koko perhe oli ja kai vielä
nytkin siellä ... siellä kotona ovat, nyt kidutti, aivan kuin repimällä
repi Harryä.

Se ärsytti, suututti, ahdisti. Huonekin tukahdutti häntä. Varjot
seinillä ja loukoissa muuttuivat hirviöiksi, jotka ojentelivat käsiään
häntä kohti.

Niin syvän-kaunista silloin! Ja niin ruman-rumaa nyt!

Puoliyökin huusi hänen korvaansa valitusta. Ulkoinen tuuli ulvoi ... se
vihelteli häntä härnätäkseen. Ajavat ajurin rattaat repivät hänen
hermojaan. Ja portin kiinnilyöminen jonkun tuntemattoman voiman
vaikutuksesta sai hänet säikähdyksestä hypähtämään.

Se kaunis kotoinen perhekohtaus ... se kaunis ... kaunis!

Mitä tässä sielun hirvittävässä tuskassa nyt häntä auttoi se, oliko hän
"sveesi" tai "fenno". Sillä hänhän oli ennen kaikkea ihminen.

Mutta petturi ... petturi ... petturi! Suurempi kuin se Juudas, josta
suuri Snellman puhui.

Sillä hänhän möi pois omien vanhempiensa myöhemmän iän kotionnen.
Hän ... hän ... senaat-to-ri!

Hän paloitteli suurin erin papan ja mamman ... tuonkin hienon
rakastettavan mamman ... kauneimman unelman ja viskasi palat viinilasin
mukana Bacchuksen alttarille.

Harry pukeutui ja lähti Birgerin jälkeen. Hän tahtoi rynnistää yöhön ja
pimeyteen noutamaan unhotusta nuorelle sielulleen. Vaikka vain tämän
ainoan kerran. Sillä hän tahtoi nyt päästä tuosta kauniista kuvasta
hinnalla millä tahansa. Se kun kuristi häntä!

Tuuli pieksää Harryn päällystakin helmoja. Mutta hän astuu kymmenen
miehen voimalla. Sillä hän pakenee omaa parempaa-itseään.

Hän nousee muutamaan ylioppilasravintolaan. Ja se parempi-itse uupuu
tänäkin yönä viininjumalan pehmeille lämpimille parmaille, missä näkee
unia punaisista riemuista.

Tällaista hoippumista selvän ja humalan välillä kesti kolme viikkoa.
Birger kuljetteli häntä ravintolasta ravintolaan.

Pilkkasi, piikitti, ivasi.

He joivat kovasti, tekivät uusia tuttavuuksia ja nauttivat täysin
siemauksin.

Selvänä oli Harry aina tyytymätön, ärtynyt, hermostunut.

Ja hän itse jo ymmärsi, että alkoholinhimo on hänessäkin perinnöllinen
sairaus.

Siitä tuli sieluun uusi suru.

-- Kai olet jo täysi "fenno"? kysyi Birger muutamana iltana.

Harry ei vastannut. Ei hän ollut "sveessi" eikä ollut "fenno". Ei ollut
sanalla sanoen mikään. Hän vasta etsiskeli, mikä hän olisi.

Hän kyllä tarvitsi uuden elämänkatsomuksen. Sillä hän jo syvästi tunsi,
että vanha ei jaksa tehdä hänestä ehyttä ihmistä.

Mutta jaksoiko sitten tuo uusi tehdä sitä Birgeristä?

Siinäpä se juuri olikin kipeä kohta Harrystä.

Mutta oli miten oli. Sen Harry jo tunsi, että hänestä ei tule
miestä ... kaikista vähimmin senaattoria ... sen oman vanhan
elämänkatsomuksen kannattamana. Sillä ei ole voimaa pitää häntä
pystössä ... siveellisesti ryhdikkäänä ... ja toimekkaana työihmisenä.

Tästä se syvä ristiriita hänen sielussaan, mikä yhä vei häntä alaspäin.

Harry ymmärsi, että jos näin jatkuu, niin hän on mennyttä miestä. Hän
ei tätä kestä.

Mutta sitten muutamana aamuna Birger noustuaan ylös pesi koko
ruumiinsa, voimisteli sen päälle lujasti ja puhuu:

-- Tarvitsee tehdä jo työtäkin.

Hänellä oli lainopillinen tutkinto menossa.

Nyt levitti hän kävelyshaalinsa lattialle. Kantoi kasan kirjoja sen
päälle ja viskautui siihen itsekin. Hän makasi vatsallaan lattialla
monet kirjat edessään värikynä näpeissä ja luki noita kaikkia yhdellä
kertaa. Hän sanoi täten tekevänsä helposti yhteenvedot, mitkä hän
lopullisesti merkitsi muistiinpanovihkoonsa.

Näin makasi hän nyt toiset kolme viikkoa puustavillisesti kirjoihin
uponneena.

Harry katsoi häntä ihastellen. Mutta nyt hän huomaakin, miten veri
voimakkaasti näykkii Birgerin suonissa, miten korkea on hänen puhdas
otsansa ja kun hän pullistaa rintansa, on se kuin tammen pinta. Voimaa
ja terveyttä on Birgerissä, tahdonlujuutta, tarmoa ja luottamusta omaan
itseensä.

Kun Harry pyytää häntä kapakkaan, uhkaa hän antaa keppiä Harryllekin,
jos hän vielä sinne menee.

-- Minä join vain "sveessin" ulos itsestäni. Nyt olen tyytyväinen,
puhuu Birger lukuihinsa syventyen.

Tuo mies ei todellakaan ole pilalle menossa. Hän on ehyt ja kokonainen,
on terve ja hänellä on voimaa yrittää.

Jospa hänkin ... Harry ... osaisi ottaa elämänsä noin matemaattisesti
kuin Birger, niin kokoaisi itsensä ja vielä elämässä ratkaisisi
vaikeankin sielullisen problemin omassa itsessään.

Mutta nyt hän jo ymmärtää, mistä päin hänen on lähdettävä pelastusta
yrittämään.

Hän tarvitsee uuden elämänkatsomuksen ... uuden veriä lämmittävän ja
puhdistavan aatteen, joka hänet jaloilleen taaskin nostaa.

Mutta kuka sen hänelle antaa? Kuka?

Muutamana päivänä Harry pukeupi tavallista huolellisemmin ja lähtee
Snellmanin puheille.

Siihen kehottaa häntä Birgerin esimerkki.



XII.

Snellmanin luona.


Kun Harry kulki Yrjönkadun 24:nteen, Snellmanin asuntoon, piti hänen
kävellä Vanhan kirkon ohi. Juuri sen kohdalla ollessaan alettiin
soittaa kelloja. Ja silloin juolahti Harryn mieleen kotikaupungin viime
Mikkelinpäivä ja sen soittavat kirkonkellot. Noin nekin lujasti
kalkahtivat. Ja niiden soittoon kaukaa sekoittui kosken kohina.

Hän meni silloin koskelle, kuuli sen kehotushuudon, nousi ... ja nyt
taas kulkee siipirikkona. Sillä vanhat lämmittävät ihanteet ovat
kalvenneet ja entinen elämänkatsomus on nurin-narin.

Taas soivat kirkonkellot. Ja taas neuvonantaja on tarpeen.

Ei mene hän nyt hengettömän luonnon salaperäisille neuvoille, vaan
miehen luokse, joka kyllä pauhaa kuin sekin koskijättiläinen omalla
pauhullaan omien kansalaistensa keskellä. Mitä tämä suurtietäjä hänelle
osannee lohdutusta antaa? Minkä lipun hänen käteensä nostaa
kannettavaksi?

Harryn mieli on arka ja jännittynyt noustessaan puurappuja ylös
lasiverantaan. Siellä hän soittaa, pääsee eteiseen ja palvelija johtaa
hänet saliin.

Mutta huomaamansa yksinkertaisuus kaikessa hämmästyttää Harryä, joka on
tottunut näkemään kiinalaisia vaaseja ja persialaisia mattoja.

Palvelija neuvoo häntä istumaan ja odottamaan. Salissa on kolme aivan
yksinkertaista pienehköä ikkunaa. Ja seiniä somistavat muutamat
kivipiirrokset.

Harry epäröiden jättää palvelijalle nimikorttinsa ja istuu. Nyt huomaa
Harry salissa pianon ja ikkunanurkissa Kantin ja Hegelin rintakuvat. Ja
suuren kovin vanhanaikaisen uunin.

Siinä samassa palaa jo palvelija ja pyytää Harryn menemään
vastaanottohuoneeseen.

-- Siellä on senaattori, lausuu hän.

Tuo viimeinen sana panee Harryn veren kuumaan kulkuun. Siksi piti
hänenkin lopullisesti tulla. Mutta ei näitä teitä. Ja senaattorin
asunnon on hän kuvitellut kokonaan toisemmoiseksi. Sillä siellä
kotikaupungissa asuu pieninkin tervaporvari komeammasti kuin tämä
senaattori, jolla lisäksi on europpalainen maine.

Mutta näissä huoneissa on sentään huumaava uuvuttava ilma. Näissä
virtaa Harryä vasten kasvoja jokin tavattomampi henki. Se ei ole
kukkaistuoksua, ei parfyymia, vaan neron säteilevä nöyryyttävä hohto.
Sitä oli jo tuolla eteisessä, tässä salissa se kasvaa, mutta tuolla
vastaanottohuoneessa tihenee se veriä vapisuttavaksi.

Sillä siellä on itse suuri Snellman.

Posket hohtaen ja hermot jännitettyinä astuu Harry suoraan senaattorin
luo, joka tulee häntä kohti tervehtimään. Ja ainaisena kauneuden
ihastelijana antaa vanhus hänelle hyvin lämpöisesti kättä.

Pyytää istuutumaan. Harry istuu vanhuksen viittauksesta pöydän päässä
olevaan nojatuoliin ja senaattori itse istuu toiseen samallaiseen.

-- Minä näin tarpeelliseksi tulla herra senaattorin luo hyvinkin
persoonallisessa asiassa ja pyydän anteeksi rohkeuteni, alottaa Harry
äänessä arka väri.

-- Ja voisinko minä herraa siinä auttaa?

-- Niin luulen. Ja sentähden tulin.

-- Miten voin herraa palvella?

Nyt on Harry omasta mielestään kuin katuvainen synnintunnustaja
maalaispastorin pateilla. Mutta sydän on avattava.

-- Kuulin herra senaattorin puhuvan pohjolaisten viime vuosijuhlassa.
Ja se puhe repi minun vanhan puoluekantani rikki.

Snellman hymähtää. Vähän pilkkaa nousee suupieliin. Kyllä Harry sen
huomaa. Mutta jatkaa kuitenkin:

-- Minun äitini on vanhaa Ruotsin aatelia. Siis on veressäni germaanien
verta.

-- Noo?

-- Ja hän on kasvattanut minut innokkaaksi ja lämpöiseksi ruotsinkielen
ystäväksi. Hän lapsesta lähtien istutti minuun ruotsalaiset näkökannat.

-- Ja minä nyt revin ne rikki. Säälittävää. Mutta kuka on isä?

-- Hän on suomalainen valtioneuvos Nicander ... viraltaan
lääninsihteeri ... puhuu Harry hyvinkin arkaillen, sillä vanhus on
ivallisella päällä.

-- Nimen tunnen.

-- Hän myös tahtoo minusta harrasta ruotsinkielen ystävää.

-- No ... hyväinen aika ... olkaa se, kun pappa ja mamma niin tahtoo!
puhuu Snellman ja jo puoleksi nauraa.

-- Olisin, jos voisin.

-- Minäkö tulin puomiksi tielle?

-- Te, herra senaattori.

-- Mutta miten?

-- Senaattori puhui siellä esi-isistä...

-- Jotka nuorella herralla ovat ... keitä?

-- En tiedä.

-- Sepä se.

-- Siinä on juuri painava kysymys.

-- Hyvinkin painava.

-- Herra senaattori tuomitsi kansallisiksi pettureiksi ne, jotka
suomalaisista kantavanhemmista syntyneinä hylkäävät suomenkielen.

-- Juuri niin.

Snellman jo käy vakavaksi.

-- Tämä pani minutkin horjumaan entisissä näkökannoissani ... ja
hyvinkin pahasti.

-- Tässä on siis ratkaistavana aivan yksinkertainen psykologinen
problemi. Nuori herra ottaa ensin selvän, kutka ovat hänen
kantavanhempansa.

-- Ja sitten, jos ovat ruotsalaisia, siirtyy Ruotsiin? Niinkö?

-- Se on herran oma asia.

Snellman puhuu viimeisen hyvinkin jyrkästi.

-- Se mikä minua erityisesti herra senaattorin puheessa sielullisesti
haavoitti, jos saan käyttää tätä sanaa, oli se että herra senaattori
ruotsinkielisenä ajaa suomalaisuuden asiaa. Sehän on paras puolustus
puolueettomuudelle minun heikon ymmärrykseni mukaan.

-- Eikös sitten ole? Ei kukaan voi väittää minun ajavan omia etujani.

-- Ei voi ... ja siinä juuri on kysymyksen suuri kantavuus. Se se vei
kovan maaperän minunkin jalkaini alta ja pani horjumaan...

-- Ja nyt nuori herra horjuu?

-- Hyvinkin pahasti.

-- Kuulkaa sitten lohduttava sana. Ruotsinkieli on minunkin
äidinkieleni. Ja sillä kielellä vain on minulle persoonallisesti
kallein arvo. Se kun on jo lapsena opittu ja vanhanakin parhaiten
taidettu. Mutta siltikin vain historiallisen kehityksen ja
inhimillisen erehdyksen tähden on ruotsinkieli minulle tässä
asemassa. Minun vereni juuret ovat Suomen kansassa. Ja terve järki
sanoo minulle, että Suomessa vain suomenkieli on se oikea kieli.
Minä en erityisesti rakasta suomenkieltä, jota en läheskään niin
hyvin taida kuin ruotsinkieltä. Mutta ajattelemisen kautta olen tullut
siihen syvään vakaumukseen, että jokaisessa maassa pitää kansan oman
kielen olla vallitseva sivistys- ja hallintokieli. Silloin vasta on
kansalla elämisen mahdollisuutta. Vaikkapa me sydämen syistä
rakastaisimmekin ... syvästikin rakastaisimme ruotsinkieltä, niin
kansamme menestymisen alttarille on meidän uhrattava tämä rakkaus.
Sillä niin sanoo terve järki. Ja sen edestä pitää tunteen väistyä.
Tämä on minun käsitykseni. Jos nuori herra tuntee kuuluvansa Suomen
kansaan ja jos hänen verensä juuret johtavat kansan sydämeen kuin
alkulähteeseen, niin silloin ... ei ole muuta kuin yksi ehto ... yksi
ainoa ehto, puhuu Snellman viimeisen kuin tulistuen ja vakuudeksi
lyöden pöytään kädellään.

-- Minun velvollisuuteni ... ja ensimäinen velvollisuuteni tässä
asiassa on siis ottaa selville, ovatko vereni juuret lähteneet Suomen
kansan sydämestä ... ovatko kantavanhempani suomalaisia...

-- Aivan niin, rakas nuori ystävä.

Snellman jo lämpenee herttaiseksi. Harry käy rohkeammaksi ja varmistuu.

-- Mutta nuorena on tunne niin vallan päällä ... aivan liiaksikin,
alottaa Harry uudelleen.

-- Kyllä ymmärrän nuorenkin sydämen.

-- Ja nuori sydän niin kovin ... kovin vastenmielisesti siitä luopuu,
mihin se jo lapsena kiintyy. Jos sitä väkipakolla ruvetaan
irtirepäisemään, voi se särkyä.

-- Se on kohtalon tragediaa. Ja tämän ajan synkin puoli on
kylläkin siinä. Heikkoja sydämiä voi se särkeä ... ja särkeekin.
Kansallisuuskysymyksellä on omat uhrinsa. Hukkaanmenneitä miehiä nousee
kyllä ruumiina sen kurimoille. Mutta vahvat ja voimakkaat ... ne eivät
säry. Ne laskevat koskensa terveinä ja karaistuneina suvantoon.
Ennenkuin vuorelta näkee kauas laajenevat näköalat, pitää ensin kestää
vuorelle kiipeämisen vaikeus. Se on aivan yksinkertainen totuus. Ja
minä olen varma siitä, että joka sydänuhrinsa kansallisuusaatteelle
kantaa vilpittömin mielin, niin sille tämä aate avaa uudet avarat
elämän perspektiivit. Se nostaa miehensä vuorelle. Ja sieltä näkee
kauas. Ja ilma siellä on raitista hengittää.

Verikoristeita näyttäytyy jo vanhuksen kasvoilla ja hänen silmissään
palaa nuorekas tuli.

-- Ja nuori herrakin nousee tälle vuorelle. Mutta ensin on kestettävä
nousemisen vaikeus, lisää Snellman.

On kiskottava sydämestä isä ja äiti ... koti ja omaiset ... entisyys ja
kaikki ... kaikki, mikä rakasta oli ... siinä se vuorelle nousemisen
vaikeus, miettii Harry.

-- Herra senaattori on toimittanut suuren elämäntyönsä
ruotsinkielellä ... ja kuitenkin ... jaksaa puhua tätä kieltä
vastaan, huomauttaa Harry.

-- Niin, se on alaston totuus. Ja siihen minä olen päätynyt.

-- Ja siihen on herra senaattorilta varmaankin vaadittu hyvin paljon.

-- Siinä oli minun vuorelle nousemisen vaikeuteni.

-- Joka pikkusielujakin rohkaisee. Ja antaa jäävittömän esimerkin,
miten totuuteen pyrkiä.

-- Jospa se niin tekisi.

-- Tästä keskustelusta alkaa minunkin vuorelle nousemiseni. Minäkin
kaipaan laajoja näköaloja ja raitista ilmaa ... muuten tukehdun.

Snellman puhuu vielä joitakin ystävällisiä neuvovia sanoja ja kyselee
yhtä ja toista Harryltä.

Sitten Harry heittää nöyrät kiitokset ja poistuu.

Snellman saattaa häntä salinsa ovelle asti, tarttuu siellä vielä Harryn
käteen, pudistaa sitä lämpimästi ja puhuu:

-- Teidänkaltaisia nuoria miehiä kansamme erityisesti tarvitsee.
Nuorella herralla on edellytyksiä. Kotini on vastakin teille avoin.

Kun Harry pääsi kadulle, oli hänen mielensä niin kumman lämmin. Tuntui
kuin hän olisi ollut tekemässä jotain erityisen suurta ja arvokasta.

Ei se ollut tuo mies mikään kylmien sumujen kylmä mies. Sen sisällä
hehkui ja paloi enemmän kuin muissa aikalaisissa yhteensä, miettii
Harry..

Miten paljon hän olikaan taistellut ... miten paljon itseltään
kieltänyt tämän elämänsä suuren kysymyksen tähden?

Nytpä sitä alkoi jo Harry aavistaa, kun hänelle itselleen alkaisi
itsekieltäymyksen vaikea taistelu.

Uusi tulevaisuus häntä nyt puoleensa viittasi. Mutta se tulevaisuus
ikäänkuin kuulsi oman sydänveren läpi.

Kaikista ensimäiseksi hänen pitää ottaa selko kantavanhemmistaan. Ja
sitten ... vaikka omalla sydänverellään kirjoittaa itselleen sielullisen
vapautumisen vapauskirja.

Tultuaan asuntoonsa, missä Birger uutterasti aherti luvuissaan, katsoi
Harry häntä ihastellen, mutta Birger viskasi:

-- Mutta mitä kummaa sinulle, Harry, on tapahtunut, sinun kasvoillasi
kun on kumma loiste!

-- Olin Snellmanin luona.

-- Ja nyt olet "fenno".

-- En vielä ... läheskään.

Birger hymähti. Harry ryhtyi kirjoittamaan kotiin kirjettä, missä
ilmoitti tulevansa sinne. Sillä kohta piti hänen saada selville
kantavanhempansa.

Ne tiedot tahtoi hän itse kirkonkirjasta lukea.

Hänen vuorelle nousunsa alkoi.



XIII

Kotona.


Yksin kievarikärryissä Pohjanmaan lakeuksia ajaessaan selvisi Harrylle
yhtä ja toista kuluneesta. Tässä yksinäisyydessä hänen sielussaan
kasvoi yhä lujemmaksi kaukainen aavistus siitä, että hänenkin
esi-isiensä täytyi olla suomalaisia. Se kaukainen aavistus
lähenemistään läheni ja toisinaan hänet kokonaan valtasi kuin olisi
asia jo lopullisesti ratkaistu. Tämä aavistus jo silloin mieleen lensi,
kun hän kuunteli osakunnan juhlassa Snellmanin puhetta. Silloin se
lensi sinne eikä sieltä enää tahtonut poistua. Mutta taas toisina
hetkinä kohosi mieleen toisemmoinen arvelu: Ehkä sittenkin hänen
esi-isänsä ovat aikoja sitten Suomeen tulleita ruotsalaisia. Ja heillä
täytyy olla pesäoikeus tässä maassa, jonka he ammoin sitten ovat
kodiksensa omaksuneet.

Tämä sukuhistoria oli jäänyt häneltä hämärään. Vain isoisänsä hän tiesi
olleen suuren tervakauppiaan ja suvun omaisuuden varsinaisen
perustajan. Hänen takanaan oli kaikki pimeää.

Mutta tähän pimeyteen on nyt valaistus saatava. Juuri sitä vartenhan
hän on tällä matkalla.

Siltikin häntä hävetti kotia lähestyä. Sillä millä pilventakaisilla
toiveilla hän pari kuukautta takaperin lähti? Ja miten siipirikkona hän
nyt palasi?

Kun pohjoisemmaksi tultiin, piti kärryt muuttaa reeksi. Siinä
loikoessaan hän toisinaan kuvitteli itseään haavoittuneeksi soturiksi,
jota ajetaan sairaalaan. Toisinaan tuhlaajapojaksi, jota vapisuttaa
lähestyä isänkotia.

Mutta matkan lopussa valoisana päivänä näköala seestyi ja sielun
tumma pohja valkeni. Tällöin paistoi aurinko kirkkaasti nuorelle
hangelle ja kyytimiehenä oli keski-ikä isäntämies, joka puheli
kansallisuusaatteesta. Kyllä nöyrästi, mutta lämpimästi.

Tuolle miehelle oli se asia samallainen suuri sydämen asia kuin hänelle
itselleenkin.

Ja Harry katsoi kirkkailla silmillä talonpoikaa, joka valkoisen lumen
kajastuksessa talvista joulukuun aurinkoa vasten siinä hänen sivullaan
istui.

-- Mistä noin osaatte puhua? kysyy hän kummastellen isännältä.

-- Nähkääs, herra, meille tulee läänin uusi sanomalehti ... ja siitä.

-- "Salamako?"

-- Se juuri.

-- Vai niin.

-- Niin.

Harry lopetti. Ei hän tahtonut nyt juuri "Salamasta" puhua.

Kyytimies katsoo arasti häneen. Ja myös vaikenee.

Samassa aurinkokin alkaa tehdä laskua. Pohjoisella taivaalla on kuin
jäätikkömeri, johon on kasaantunut lumiaaltoja, valkountuvaisia ja
pehmytpiirteisiä. Mutta laiskoja ja kylmän-kylmiä. Läntinen taivas on
armas ja purppurainen violetinkarvaisine pilareineen, jotka rakensi
päivän kultainen kuningas pilvivarjojen takaa.

Alkaa puhaltaa pohjoisesta kylmä viima. Se ottaa niin terävästi
etelästä tulevaan matkustajaan. Harry viluissaan pureupi vieressä
istuvaa isäntämiestä lähemmäksi. Kylki kylkeen. Sen kylki lämmittää.

Ja nyt ensi kerran elämässään tuntee Harry, että suomalainen
rahvaanmies voisi olla hänen oma kansalaisensa.

Se on outo tunne. Ja sen vallassa ajetaan eteläisestä tullista sisään
kotikaupunkiin.

Kun Harry soittaa kodin eteisen ovella, hän hiukan vavahtaa.

Sillä hän kuvittelee papan ryntäävän ovelle keppi kourassa tai käsi
valmiina antamaan paukkuvan korvatillikan.

Vaikka eihän pappa itse koskaan tullut ovea avaamaan.

Piika Majken se nytkin tuli. Kun huomaa Harryn, niin pilkallisesti
hymähtää ja katoaa edes auttamatta päällysvaatetta.

Yksin sai Harry riisuutua. Ja matkakapineet kantaa isäntä sisälle. Tämä
palvelus yhä enemmän lähentää Harryä isäntä-kansalaiseen. He
hyvästelevät kuin vanhat tutut, vaikka isäntä hyvin arkana liikkuu
valtioneuvoksen eteisessä.

Ja hän sipisee puoli-hiljaan Harrylle:

-- En tuntenut herraa. Taisin puhua siellä matkalla liiankin rohkeasti.

-- No pelkureitako me pohjolaiset oltaisiin? Eihän toki, nauraa Harry
vastaan ja "me" kaikuu hänen korvissaan niin tutunomaiselta.

Ei tule kukaan Harryä vastaan. Tämä kylmä vastaanotto häntä kiusaa.

Mutta hän on sen täydellisesti ansainnut, arvelevat.

Kaiken kylmäverisyytensä hän esille pusertaa ja huutaa salin ovelta:

-- Halloo, mamma!

Mamman kamarista kuuluu sairas uikuttava ääni. Harry arastellen astuu
sinne salista läpi toisen tyhjän huoneen.

Ja tapaa mamman vuoteesta, jonka sivulla on yöpöytä täynnä lääkepulloja
pitkine reseptineen.

Mamma makaa vuoteessa liituvalkoisena ja nuo harvat hopeahiukset
lumivalkoisten lakanain ja tyynyjen valaistuksessa näyttävät aivan
kimaltelevan murheesta.

Ah! Miten tärisyttävä näkö Harrystä!

Hän ottaa askeleen kohti mennäkseen syleilemään mammaa.

Mutta peräytyy.

Ottaa uuden ryntäyksen ja pureutuu vedet silmissä kipeään äitiinsä.

Mamma ojentaa kätensä syleilyyn ja vastaanotto on nyt hellä ja
sydämellinen.

-- Joitko sinä? kuiskaa mamma.

-- Join, vastaa Harry hyvin hiljaan.

-- Etkö muistanut mammaa?

-- Muistin, mutta minulla ei ollut voimia ... ei tahdonlujuutta ... se
on perinnöllistä, mamma ... eikä sille mitään mahda.

On syvä hiljaisuus.

-- Mikä sairaus sinua vaivaa? kysyy Harry.

-- Vanha sydämen vika.

-- Missä hän on ... pappa?

-- En tiedä. Kun tuli tieto, että tulet kotiin ... silloin hän vihasta
räjähti. Pahoja uutisia pääkaupungista sinusta oli hän jo sitä ennen
saanut. Oih! Hän oli kaksi vuorokautta kotoa poissa.

-- Onko "Promenad" vielä olemassa?

-- Ei. _Se_ on hävitetty. Mutta siellä kosken takana on jotain uutta
kauheaa.

-- Ja siellä on pappa.

Mamma ei vastannut.

-- Onko pappa ollut sinulle paha, rakas mamma?

-- Syksyllä lähdettyäsi oli hän kuin toinen mies. Illatkin istui
kotona, kirjoitti "Österbotteniin", luki ääneen minulle ja oli niin ...
niin ystävällinen. Me elimme uudelleen jo kauan ... kauan sitten
mennyttä aikaa. Niitä vuosia, jolloin sinä synnyit ja olit vielä pieni.
Tällaista hauskaa ja riemullista ... niin kovin hauskaa oli koko
syyskautemme. Sinusta me aina puhuimme, kun lamppu illalla niin
kodikkaasti valaisi, koivupuut uunissa räiskivät, pappa luki tai
kirjoitti ja minä tein käsityötä. Sellaista kaunista elämää! Minä jo
uskoin, että se mennyt paha väliaika oli vain katkera uni, joka
kamaluudessaan näytti iankaikkiselta. Ja minä jo aloin luulla, että
koko loppuikämme onkin näin ... näin idyllistä. Kun nytkin muistan
niitä viikkoja ja niitä iltoja, käy lämmin pohjavirta läpi vereni.
Kodin kaikilla kappaleilla istui ruusuhuulisia korallikorvaisia hyviä
haltioita, jotka lauloivat elämän onnea. Hän sinusta ihastellen puheli,
poltteli sikariaan, laulelikin ja oli iloinen. Toisinaan hän yks kaks
ryhtyi arvailemaan: "mitähän kohtaa juuri nyt Harry lukee?" Ja siihen
hän itse koetti vastata. Hän oli nähtävästi tuosta huvitettu ... tuosta
pienestä arvailemisesta. Että hän sinuun syvän-syvästi luotti, sen näin
minä hänen silmistään ja erotin hänen puheensa väristä. Niin lämmin
paiste lähti hänen silmistään, kun hän sinun luvuistasi minulle selitti
ja hänen äänensä värähti niin hellästi, kun hän kertoi minulle, miten
paljon sinulla on ponnistettavaa ennenkuin olet luvuissasikaan määräsi
päässä.

Harryn silmät väkisinkin käyvät kosteiksi. Sillä tällä mamman sievästi
leikkaamalla kuvalla on taas oma kauneutensa, mikä niin läheisesti
liittyy sen kuvan kauneuteen, joka jäi hänen sieluunsa syksyllä viime
aikaa kotona ollessaan.

-- Mutta sitten tuli myrskylintu ... sinun kirjeesi, jossa ilmoitit
tulevasi kotiin. Nyt hän arvasi kaikki kuulemansa to ... siksi. Se oli
kauhea hetki, kun hän sen oli lukenut. Viskasi kalliin vaasin, joka
sattui olemaan siinä lähellä, palasiksi lattiaan, yritti lyödä minua ja
polki jalkaa. Hän heitti minun silmilleni hävittömän haukkumaloan sinun
tähtesi ... ja uhkasi lähettävänsä sinut merille. Sinun tähtesi meni
kaikki nurin ... kaikki hänen kauniit unelmansa. Nyt hän on taas vanha
kapakkaritari. Sinä, Harry, murhasit hänen uuden ihmisensä ... sinä,
rakas lapsi. Nyt olemme kaikki pohjattomassa surussa. Miksi ... miksi
Harry näin teit?

Mamma katsoo läpitunkevasti Harryyn. Ja hänen hiilenhehkuvat silmänsä
rävähtävät katkerasti. Ne polttavat ... ne haavoittavat. Harry oudosti
värähtelee. Mutta itkeä hän ei aio.

-- Kun sinä olit pieni ... niin olin silloinkin onnellinen ... ja sinä,
rakas lapsi, olit onnellinen. Harry ... Harry! Tätä ... juuri tätä olen
minä jo monet vuodet salaa pelännyt ja vapissut.

Mamma alkaa itkeä. Mutta entinen kaukainen lapsuusaika palaa Harryn
sieluun kuin loihdittuna ... se vieno ja hellä ... se puhdas ja valkea
lapsuusaika makuukamareineen, pienine rautasänkyineen, jonka
nuput olivat kullatut, iltakeskusteluineen rumasta ja ilkeästä
sisiliskosta ... se kaikki ... se kaikki, jolloin lapsi näki
herranenkeleitä kultaisine siipineen ja joka ilta keskusteli Jumalan
kanssa.

-- Silloinko mamma sairastui, kun minun kirjeeni tuli? kysyy Harry,

-- Niin. Se koski minuunkin niin ... niin julmasti.

-- Siis minä olen syynä mammankin sairauteen?

-- Mutta älä ota sitä siltä kannalta, rakas Harry. Mammahan oli jo
vuosien mittaan niin läpikidutettu ... niin paljon kärsinyt. Tarvittiin
vain sysäys ja jalat eivät kestäneet enään allani. Et sinä, rakas
lapsi, ymmärrä mamman surua. Niin niin niin, nyyhkii mamma.

-- Minun pitää mennä noutamaan pappa pois.

-- Jos tunnet itsesi vahvaksi, niin mene hänelle sanomaan
pääkaupunkiterveisesi. Mutta aina muista, että hän on sinun isäsi.

Harry tiedustaa mammalta lähemmin sitä uutta "kauheaa". Ja lähtee.

Ennen ei hän milloinkaan osannut kuvitellakaan ottavansa tällaisiakin
askeleita omassa kodissaan kuin nyt ulosmennessään.

Sillä niissä askeleissa on sellainen raskas paino kuin kengät lattiaan
naulautuisivat.

Mamman hiilenhehkuvat katseet tuntee hän selässään vielä kadullakin
astuessaan.

Harry tulee silloille. Täällä näin pohjoisessa on jo luonto talvinen.
Kosken rantamat ovat keveässä jäässä. Itse koski laihana kuin
juhlakomeudestaan riisuttuna makaa syvällä uomassaan. Lähestyvä talvi
on sen vedet juonut puolikuiviin ja harmaa usva sen päällä on kuin
sairaan kipuinen henki, joka siitä tuskan hikenä irtaupi.

Koko koski ottaa nyt Harryn silmään jättiläissairaalta
jättiläisvuoteella.

Siellä toisen ja kolmannen sillan välillä suuressa vesien kaartamassa
saarelmassa, mihin Harry Suomen kauneimman ulkopuiston ennen kuvitteli,
oli alakärjessä muutamalla köyhällä merikapteenilla kaksikerroksinen
huvila.

Se olikin ainoa koko ympäristössä ... ainoa!

Se oli ostettu ja sinne uusi ulkoravintola päätä puhkaa laitettu.

"Promenadin" tytöt olivat sinne siirtyneet, mutta tätä ravintolaa piti
muuan vanhempi ruotsalainen nainen, joku fröken Anderson tai Petterson.
Ja näin oli maisteri Littov saanut kätensä puhtaiksi.

"Salaman" vaikutuksesta oli "Promenad" hävinnyt. Mutta tätä uutta se ei
pystyisi iskemään. Nyt kaupungin ensimäiset herrat siellä mielellään
pesivät. Siellä valtioneuvoskin ulkopuolella virkaansa oli viime viikot
elänyt. Sillä Harryn kotimatka kesti kauan. Siellä valtioneuvos söi,
joi ja toisinaan nukkuikin.

Harry kääntyi tielle, mikä vei uuteen ilolinnaan. Ei kestänyt kauan
taivaltaa ennenkuin hän perille tuli.

Siinä se vanha rakennus puisevan yksinkertaisena jo oli hänen jalkainsa
juuressa. Sen otsalla liehui Venäjän lippu. Siis lippukin jo muutettu.
Herrat juovat nyt Venäjän lipun suojeluksessa.

Harry meni hyvin halveksivin liikkein sisälle. Koko tämä hotelli
hänestä, joka suoraan tuli pääkaupungin huikaisevan kiillotetuista
ruhtinaallisista ravintoloista, maistui merimieskapakalle.

"Perhonen" tuli häntä vastaan, löi ihastuksesta kätensä yhteen ja
räjähti nauramaan.

Harry käänsi hänelle selkänsä ja painui toisen kerroksen huoneihin.

Siellä suuressa salissa on kehä herroja ja valtioneuvos niiden
keskellä. Parhaallaan on hänellä ylhäällä kädessään viime "Salaman"
numero, jonka hän oli juuri punssissa uittanut. Nyt katsottiin, mitä se
kylpy vaikutti.

Kun herrat huomasivat Harryn, katsoivat he pitkään valtioneuvosta.
Jokainen heistä oli jo kuullut yhtä ja toista Harrystä. Nyt pilkan hymy
nousi heillä huulille, sillä tämähän oli heille aivan iloinen yllätys.

Valtioneuvos kääntyi, näki Harryn, viskasi lehden kädestään ja sanoi:

-- Sinä tulit minua hakemaan? Niinpä lähdemme.

Mutta tämä mielen tyyneys maksoi paljon valtioneuvokselle. Sillä hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja hermoissa kävi lienteä vapistus.

Ja he lähtivät. Mutta kyllä he molemmat kuulivat, että heille takana
salissa naurettiin.

-- Harry von Nicander kuuluu laskeneen alas mäkeä pääkaupungissa,
lausuu maisteri Littov julki yhteisen mielipiteen.

Tämä leikkaa valtioneuvoksen sydäntä. Sillä ei hän ollut tottunut noin
rohkeaan esiintymiseen siitä taholta.

Isä ja poika kulkevat äänetöinnä kohti kaupunkia. Mutta Harry pani
merkille, että pappa aina hyvin väsyneesti nojasi keppiinsä ja silloin
tällöin vienosti huokasi.

Kun he tulivat silloille, jatkui edelleen sama hillitty mykkä kävely.
Heidän askeleensa kosken surulliseen kohinaan sekoittuivat. Ei isä
kysynyt eikä poika kysynyt.

Tämä oli jotain vietävän kiusoittavaa kuukausien eron jälkeen.

Mutta sitten yht'äkkiä kääntyy valtioneuvos ja osottaen kepillään ylös
koskelle lausuu:

-- Katsoppa tuota koskea ... sekin huokaa meidän viheliäisten
viinakurrien tähden!

Ja sitten kuuluu syvä huokaus. Kuletaan taas hetki.

-- Niin ... se huokaa. Ja on jo miespolvia huoannut, vastaa nyt Harry.
Ja samaten hänkin huokaa.

Taas äänetöinnä samalla jalalla astutaan kotvan aikaa.

-- Jos ihmisellä ei ole aatteellisia harrastuksia, jää vain
aistillisten himojen tyydyttäminen hänelle tarkoitusperäksi tai niitten
väliaikojen tappamiseksi, mitkä jäävät hänelle viran tai jokapäiväisen
toimen ulkopuolelle. Teillä vanhoilla herroilla ei ole syviä,
sielullisia harrastuksia ... alottaa Harry.

-- Onkos teillä nuorilla? kysyy terävästi valtioneuvos.

Ja näyttää kuin riemastuvan tällaisesta alusta.

-- Me pyrimme niitä hankkimaan itsellemme. Mutta te ette pyrikkään.
Uutta aatetta te kammoatte kuin sutta. Ja tyydytte viinilasiin ... ja
olette onnettomat.

-- Sillä lailla! Niin sitä pitää! Muna kanaa neuvoo. Kuulee, että
nuori-herra on ollut pääkaupungissa.

Valtioneuvos viheltää ja on olevinaan hyvin hämmästynyt.

-- Ettekö sitten ole onnettomat? Vai?

-- Ja sinä olet onnellinen? Kas! Saithan "kehotuspalkinnon" runoistasi.
Mutta se meidän vanhain vaakakupissa painaa saman verran kuin sääsken
siipi. Tiedät, miten paljon se painaa. Ja sen avulla voit myös punnita
palkintosi. Pöhöh! Runoilla! On paljon parempi _lukea_ hyviä runoja
kuin itse ala-arvoisia sorvailla. "Kehotuspalkinto" eikä mitään muuta.
Samallainen saalis kuin merimiehelle, joka haaksirikossa sai
tavaroistaan pelastetuksi rikkonaisen housunsoljen, pilkkaili
valtioneuvos.

Harry huomaa, että papan silmävalkuaiset ovat kellertävät ja uniset ja
että kasvoilla kiiltelee punssin nostama vieno hiki.

-- Minä en ole onnellinen. Kaukana siitä. Mutta minulla on luja toivo
tulla siksi, kunhan nykyiseltä karilta pääsen, jolle sinun aateväylällä
purjehtiessani lujasti tartuin. Mutta tämä kaupunki, jota sinä johdat
ja olet johtanut, on onneton. Tämä lääni, jonka etumaisinna kuljet, on
onneton. Ajatteleppa vaikka tervakansaa. Seurapiirisi on onneton. Ja
sinä itse olet onnettomista onnettomin. Tämä tulee siitä, että kaikki
on väärällä pohjalla ... tarvitaan uutta ilmaa, tervettä, puhdasta
ilmaa sairaille keuhkoille... Snellman puhui...

-- Snellman? Snellmanko? Oletko jo hänen oppilaansa? No sitten ei
kumma, vaikka mitä kuulisin... Jo minä arvasinkin, ärähtää valtioneuvos
ja ruskeilla rivoilla silmillään, joissa istuu punssin puolihumala,
katsoo kuin inhoten Harryä.

-- Osakunnan vuosijuhlassa hän puhui.

-- Ja käänsi sinut? Ohhoh! Siinä sitä nyt ollaan. Tervo ja sinä ...
sinä ja Tervo ... kasvattipoika ja oma poika... Minunkin kai jo pitäisi
kääntyä ... voi teitä molempia sydämeni suuria suruja ... teitä
molempia! Mutta nyt teitä on yksi kumpaankin käteen. Minä rutistan
kummankin. Näin.

Valtioneuvos väänsi keppinsä kahtia käsissään ja viskasi kappaleet
koskeen.

-- Jos tekin menisitte samaa tietä, niin se olisi viisainta ...
sinullekin, viinakurrille! lisää valtioneuvos.

-- Mutta kuinka voisikaan olla toisin valtioneuvos Nicanderin
johtamassa viinakylässä! Hänen, joka itsekin kituu perinnöllistä
juoppoutta. Koko suku, koko ympäristö on madon syömä, rahan runtelema.
Jospa me olisimme luonnontuores kuin tuo koski tuossa, niin meissä
itsessämme olisi terve elämä salattuna ja me sen aarteet käsiimme
saisimme, kun keväämme saapuisi. Mutta nyt meissä palaa helvetti ja me
olemme perikatoon tuomittu suku. Meidän haudoillamme kävelee uusi
polvi, joka meitä kiroaa. Eikö se ole katkeraa, pappa? jatkaa Harry
edellistä puhettaan.

-- Mutta, poika! Mistä olet saanut tuon rohkeuden? Tuon julkean
hävittömyyden? Snellmanilta? Niinhän? Mutta minäkin sanon sanan. Ensi
avovedellä menet merelle, luet sitten merikapteeniksi, saat oman laivan
ja niin on suvun kunnia jollain tavoin pelastettu. Kesään asti olet nyt
"Österbottenin" aputoimittaja ja minä annan ... annan täyden luvan
_nyt_ sinulle ampua Tervo. Mutta se taitaa olla maali, joka pysyy sinun
nuoliesi yläpuolella. Hävitöntä kylläkin, että olet sukumme noin vetelä
häntä.

Näin lausui valtioneuvos ja katsoi sanojensa vaikutusta.

Harry puraisi hammasta. Mutta vaikeni. Pappa määrää hänelle elämänradan
noin vain kädenkäänteellä kuin lukon ulkohuoneensa oveen. Ja hänelle,
jolle juuri tämä kysymys yöt päivät on kummitellut suurena,
pelottavana, veriä vapisuttavana jättiläiskysymyksenä...!

-- Sinä kehtaat minua soimata, morkata, moittia! Sinä, joka olet
deekikselle menossa, ja minua, joka sentään olen harmaapää
valtioneuvos. Tämä minua enemmän kuin hämmästyttää. Sillä tiedäthän,
että minä kaikkine vikoinenikin olen mieheksi kohonnut ja että takanani
on elämäntyö, joka on monta kenraalia ohjannut. Yksityisessä elämässäni
on paljonkin tahroja. Mutta kuka niistä on syvemmin kärsinyt kuin minä
itse? Ja juuri ... juuri siksi tahdoin sinua varjella huonon
yksityiselämän kalvavilta omantunnon tuskilta. Vaikka ihminen olisi
kuningas, mutta persoonallisesti itse huonosti elänyt, niin aina hän
kulkee omissa silmissään tuomittuna. Tämä on viimeinen ja syvin opetus,
minkä minulta saat. Ymmärtänetkö sille arvoa antaa? Sinä et siis ole
Snellmanin oppilas? Harry vaikenee. Valtioneuvos kääntyy Harryyn
haukansilmillään, mitkä näyttävät kuin puolihumalassaan kirkastuvan.
Mutta Harry vaikenee.

-- Merelle menet ensi avovedellä. Jos sinä keväällä palasit alustavat
tutkinnot suoritettuasi, niin yhdessä yhden illan siitä ilosta olisimme
istuneet ja minä olisin sinulle neuvonut monta keinoa, miten korkealle
kohotaan. Mutta nyt ... en kehtaa kanssasi samassa ruokapöydässä istua.
Saat syödä eri ajalla. Ja tule minun näkyviini niin vähän kuin
mahdollista!

-- Pappa siis aikoo eristää itsensä minusta?

-- Niin ... aivan niin. Olemme kuin kaksi hyyryläistä samassa talossa!
Sillä ensin pitää sinusta tulla mies. Nyt olet minun henkinen
murhamieheni.

Valtioneuvos teki kädellään hylkäävän liikkeen kuin karkottaakseen
vastenmielisiä olentoja läheisyydestään.

He olivat saapuneet juuri silloin kotiportille. Siinä tunsi Harry papan
puheen tähden pitkän jäätävän puistahduksen sisällään.

Siinä kuoli pappa hänen sielussaan!

Nyt he ovat toisilleen kuin kaksi viisaria samassa kellotaulussa, jotka
vain mykkinä toistensa ohi liikkuvat.

Se oli myrkyllinen hetki kotiportilla.

Nyt Harry täydellisesti ymmärsi, miksi jo keski-iällä mamman pää
hopeoitui.

Harry nousi silmät kosteina sisälle. Mutta valtioneuvos tavallisella
säntillisyydellään riisuutui eteisessä ja puhui jonkun leikkisanan
Majkenille. Vieläpä määräsi kalossinsa puhdistettaviksi.

Harry harhaili ja kulki salissa ... tässä samassa salissa, jossa
kerran hänen sielunsa aukesi suurelle onnelle, jolloin mamma itki
riemun kyyneleitä ja pappa kasvoi helläksi isäksi ja helläksi
aviopuolisoksi ... kulki koko joukon onnettomampana kuin vielä äsken.

Mamman luokse ei hän mennyt. Eikä sinne mennyt pappakaan.

Jo ymmärsi Harry, että se vuorivaellus, jonka hän oli alottanut,
pusertaa hien ja veren kulkijaltaan.

-- Mutta mitä ihmisistä, jotka poiskuolevat! Uusi suku nousee niiden
jälkeen ja se alkaa uuden elämän, jos sillä on uudet puhtaat liput
edellään kannettaviksi ... jos sillä on uudet valppaat voimakkaat
johtajat.

Näin lohdutteleikse Harry.

Mutta huomenna hän menee pappilaan lukemaan kirkonkirjoja.

Hän vavahtaa jännityksestä, minkä vastauksen ne hänelle antavat hänen
suureen polttavaan kysymykseensä.



XIV.

Kääntymys.


Pappila on kaupungin keskellä mäellä. Suuri synkkä talo, missä on
korkea hakkaamattomasta kivestä tehty kivijalka ja se muurisavella
rapattu. Autio jylhä kaikkea persoonallisuutta puuttuva yksikerroksinen
puurakennus on sen päälle nostettu. Päältä nähden on talo kylmä ja
kolkko.

Pihaan mennessään valtaa Harryn sama tunnelma kuin menisi hän pimeään
kosteaan kellariin.

Suuret korkeat puiset rappuset ulkona eivät suinkaan tee hienoa
vaikutusta. Ovat kuin siihen mielen masennukseksi viskatut.

Hän tulee pimeään eteiseen, riisuutuu, saa käsiinsä vanhan palvelijan,
joka niiaa kuin pieni tyttö.

Tuntee kai Harryn. Samassa on hänelle jo pokkuroimassa liukas rovasti,
valkohiuksinen ja sankalasiniekka vanha herra.

Se lepertelee pehmeästi, kumartelee, käsillään viittaileepi, näyttelee
salonkimiestä niin hyvin kuin se papille luonnistaa.

-- Kuinka herra valtioneuvos voipi? kysyy hän.

-- Ja nuoren herran mamma sitten ... rouva valtioneuvoksetar?

-- On kipeä.

-- Voi voi!... ah!... vai kipeä ... sepä minua vasta surettaa...!

-- Kiitän osanotostanne, herra rovasti.

-- Ja mikä kunnia nähdä maisterikin kerran meillä ... täällä pimeässä
pappilassa. Mies, joka jo on ehtinyt ulkomaat matkustaa ja tulla
runoilijanakin tunnetuksi. Minäkin nuorena runoilin. Onnittelen
maisteria. Tehkää hyvin ja sisälle!

Kohta höyryää Harryn nenän edessä kuuma kahvi ja siinä sivulla
kullankellervä punssikarahvi.

He maistavat, tutustuvat, lämpenevät. Rovasti rupeaa jo laulamaan
vanhoja ylioppilaslauluja.

Sillä hän tahtoo panna paraansa Harryä huvittaakseen.

Kyselee sitten arasti puolue-elämääkin pääkaupungissa ja tekee
viittauksen Snellmaniin.

-- On liian raju mies! määrittelee rovasti ja sormellaan pöytään
naputtaa.

Sitten nuuskaa, aivastaa ja nauraa. Kilistää, ryyppää ja taas laulaa.
Kunnes lähtee astumaan huoneen lattiaa laulaen, pullistaa rintaansa,
toisinaan hypähtää kuin pieni poika. Ja on veikeä ja hauska.

Sillä taloon on tullut suuri ilo, kun valtioneuvoksen nuori herra on
vieraana.

-- Herrassöötinki on tietysti punainen "sveessi?" kysäisee yks kaks
rovasti ja jää alahuuli lerpallaan odottamaan vastausta.

Harry sivuuttaa kysymyksen pyytämällä nähdä kirkonkirjoja.

-- Mutta kautta kaiken! Mitä maisteri niillä tekee?

-- Tarkastan omaa sukuani.

On niitä suuria ja paksuja nahkakantisia kirjoja siellä
arkistohuoneessa, mikä samalla on kansliana, kokonainen pino. Niiden
kannet ovat kellervää parkittua vuotaa ja selkä vieläkin lujempaa
nahkaa.

Rovasti etsii sen oikean kirjan, avaa, hakee, näyttää sormellaan
Harrylle ja käskee lukea.

-- Siinä on Nicander-suku kuin haudastaan ylöskiskottuna, puhuu hän.

Harry vavahtaa, punastuu ja hiukan hätääntyy. Mutta alkaa hiljaan
tutkia kirjaa...

Valtioneuvos ja ritari, tähdistönjäsen Mortimer Saladin Nicander ...
naimisissa Freja Ingeborg Berenice von Löwenhjelm af Trotorpin kanssa
Ruotsinmaalta Skaran hiippakunnasta ... isä kauppaneuvos Henrik Gustaf
Nicander ... puoliso Sofia Magdalena Granberg ... isoisä kauppias
Mathias August Nicander ... puoliso Lovisa Ulrika Pietilä ...
isänisänisä raatimies Petter Nicander ... puoliso Anna Katharina
Karhu ... isänisänisänisä räätälimestari Abraham Nikkilä, muuttanut
Sotkamon seurakunnasta ... puoliso Heta Antintytär Poropudas...

Harry ensin kalpenee. Mutta sitten yht'äkkiä hän käy ruusunpunaiseksi
ja hänen sielunsa läpi lyöpi kuin salama voimakas ilontunne.

Hän heittää hyvästin ja lähtee. Nyt on hänen elämänkatsomuksensa
ratkaistu.

-- Olen punainen "fenno", vastaa hän nyt rovastille.

Rovasti lyö ilosta kätensä yhteen ja tunnustaa, että hänkin on
suomenmielinen.

Samassa hän ikäänkuin katuu mielenpurkaustaan ja lisää Harrylle:

-- Kun olen köyhän talonpojan poika Kalajoelta.

Ja syrjäsilmällä Harryä pälyilee. Harry meni.

Nyt oli hän päässyt kuin painajaisen kynsistä. Hän on aitosuomalaista
heimoa ja vielä tervakansan jälkeläinen!

Hän oli keikkunut viime viikot kuin kuristusköydessä. Mutta nyt nuora
katkesi. Ja antoi hänelle mahdollisuuden hengittää vapaasti ja
miehekkäästi.

Hänen sielunsa paisui. Silmä näki nyt synkät suomalaismetsät
ruusuhohteessa aamuauringossa.

Snellman kohosi hänen eteensä kuin suuri vapauttaja mahtavassa
kirkastuksessa.

Kaikki, jotka puhuivat suomea, saivat nyt ikäänkuin juhlavaatteet
päälleen ja olivat pestyt ja puhdistetut.

Uusi avara selkeä maailma hänelle aukeni. Hän tunsi suonensa innosta
lämpenevän. Sillä kansallisuusaate virtasi hänen sieluunsa kuin
puhdistava aamutuuli sumuisen kostean yön jäljestä.

Nyt hän on surusta puhdistunut ja epäilyksestä ylennyt.

Nyt lähetti elämä hänelle kutsut suureen työhön elinvoimaisen aatteen
palveluksessa.

Hän oli taas löytänyt oman itsensä.

Kun hän vertasi entisiä mielentilojaan ja parhaintakin innostustaan
ruotsinkielen lumoissa, niin oli niissä mielentiloissa aina mukana
jotain epämääräistä kiihkoa, joka hetken kesti ja sitten laantui.

Mutta tämä uusi aate teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Antoi hänelle
uuden elämänvoiman. Joka solun ravitsi, joka suonen sähkötti. Ja kai
siksi, että hän oli viikkoja kärsinyt ja vapautustaan odottanut.

Kantaisä on sotkamolainen räätäli Nikkilä ja kantaäiti Heta Antintytär
Poropudas. Näissä nimissä on voimakasta ylimaan tuoksua ... on kuin
alkusuomalaista kotaelämää.

Tämmöiset perinnöt hänelle esivanhempansa antoivat. Ja määräsivät
syntyperällään hänelle ne velvollisuudet, jotka Snellman osakunnan
vuosijuhlassa nuorisolle kehitteli.

Nyt kun pappa oli hänelle kylmennyt, tuntui hänestä niin turvalliselta,
että hänellä oli selkänojana kokonainen kansa. Juuri siksi _tämä_
ratkaisu oli kahta lohduttavampi. Ja mahtavasti rohkaisi häntä.
Esivanhemmat nostivat hänet olkapäilleen, vaikka pappa työnsikin pois
luotaan. Kokonainen kansa puristi häntä syliinsä, vaikka lapsuuden koti
olikin hänelle kylmennyt.

Uusi lämpö syttyi hänen povessaan ja uusi rakkaus hulmahti siellä
polttavaan liekkiin.

Nyt hän rakasti Suomea ja suomalaista kansaa ja suomenkieltä.

Tämän uuden rakastettavan rinnalla jäi pappa pieneksi vanhaksi
kiukuttelevaksi ukoksi, joka eli täydessä henkisessä sokeudessa omasta
sukuperästään ... omasta kansastaan ... omasta kielestään.

Kerran kun Harry oli vielä koulupoika, otti pappa esille hienon-hienon
silkillä vuoratun lippaan, nosti sieltä ulos ritarimerkkinsä, jotka
hohtivat ja sädehtivät kiiltelevässä koreudessaan, ja hänen omat
silmänsä sädehtivät kilvan niiden kanssa, kun hän Harrylle luetteli:
Stanislauksen 2 luokan, Annan 3 luokan, Ruotsin Pohjantähdistön
ritarimerkki.

Perin-pohjin pappa ne Harrylle näytti ja sanoi lopuksi:

-- Kun Harrystäkin tulee korkea virkamies, niin on Harrylläkin
tällainen oma lipas ja tällaiset kalliit ja kauniit ristit.

Lapsellinen kiihko niihin Harryllä silloin jäi. Ja monesti jälkeenpäin
hän oli silmät hehkuen kuvitellut sitäkin aikaa, jolloin hänkin saisi
ensimäisen "tähtensä".

Silloin pappa seisoi koruineen vuorella. Mutta hän itse alhaalla
laaksossa.

Kun heillä aina kerran vuodessa oli suuret vieraspidot ja paljon
herroja ja paljon rouvia ja kaikki uhkui runsautta ja kiilteli korskaa
komeutta ja pappa oli puettuna lääninsihteerinvirkapukuunsa: pieneen
korumiekkaan, kaluunatakkiin kiiltonappeineen, tuntui Harrystä pappa
noiden toisten kuninkaalta, joka hovissaan piti vastaanoton.
Riemuisalla mielellä ja samalla kovasti ylpeillen Harry pappaa katseli
ja hän teki havainnon, että näkymätön kunnioitus pappaa kohti liiteli
huoneissa ja että vieraat rouvat ihastellen seurasivat silmillään papan
ukkomaisen keveitä liikkeitä.

Kun vieraat olivat menneet pois taas kerran, puhui pappa Harrylle: "Kun
vielä Harrykin on korkea virkamies, niin pitää Harry näin komeasti
puettuna näin komeita vieraspitoja".

Silloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.

Kun Harry joskus kävi kuvernöörinvirastossa ja meni papan
virkahuoneeseen, näki hän siellä papan suuren viheriäverkaisen pöydän
takana istuvan pehmeässä nojatuolissa kirjoja ja papereita pöydällä ja
siinä edessään kaikellaisia kirjoitustoimeen kuuluvia hohtavia
esineitä.

Siinä hän istui kuin hallitseva ruhtinas kultakehäiset rillit nenän
nokalla. Ja selaili papereita. Sivuseinällä joku Venäjän keisareista
suurelta öljytaululta sotilaallisessa uljuudessaan katseli häntä,
kun hän laski kätensä soittokelloon ja helisti vahtimestaria. Se
nöyrän-nöyränä saapui. Ja kävi käskystä hakemassa valtioneuvoksen
puheille yhtä arkoja nöyrän-nöyriä alempia virkamiehiä eli n.s.
kanslisteja.

Toisinaan pappa niille julmana tiuski. Ne vapisivat ja punoittivat
hiusrajaansa asti.

Mutta kun he olivat menneet, nousi pappa tuoliltaan, taputti Harryä
poskelle ja puhui: "Näin Harrykin vielä hallitsee!"

Silloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.

Nyt osat muuttuivat. Harry kohosi vuorelle. Mutta pappa jäi alhaalle
laaksoon. Ja pappa nyt siellä laakson pohjalla otti niin pieneltä
Harryn silmiin, jotka kantoivat joka ilmansuuntaan. Niin pieneltä, että
se Harryä säälitti.

Katukin, jota myöten Harry nyt kotiinsa astui, oli kuin kunniankuja. Ja
tervehtivät ihmiset kuin hattu kourassa kumartelevia alamaisia.

Sillä tänään hän oli saanut aivoihinsa kuninkaanajatuksensa: hän
nousisi koko läänissä yhdeksi suomalaisen puolueen merkkimiehiä!

Harry kulkiessaan vihelteli K.P.T:n marssia ja hymyili vastaantulevalle
rahvaanväelle.

Kun kauppaneuvos Fleege porvarikomeudessaan soopeliturkkiinsa
käärittynä ajoi vastaan parihevosillaan ja pysäytti ne pyytääkseen
Harryn ajopeleihinsä, puhui Harry hänelle suomea suun täydeltä.

-- Huru ä' de' nu! kiivailee kauppaneuvos silmät selällään, ärjäisee
kuskille ja työnsi Harryä pois kädellään.

Ei se epäkohteliaisuus Harryä lannistanut.

Niin juuri pitikin.

Sillä yksiin vaunuihin ei hän enää Fleegen kanssa mahdu.

Näin oli Harryyn puhaltanut puhdistuksen ja voiman henki. Kaikki
epämääräisyys ja hapuilu katosi kuin usva aurinkoa pakoon. Eipä hän nyt
enää kitunut, ei kärsinyt, ei torkkunut.

Selvänä ja täynnä raitista työtä oli edessä täysinäinen elämä.

Voimaa suoniin nousi; hermot ponnahtivat entiseen joustavuuteensa,
sillä tämä suuri kansallisuuden aate puhdisti hänet kuin
perinpohjaisessa kylvyssä.

Nyt hän on valmis päällikkö, joka etsii vain legionejaan.

Mutta nekään eivät olleet vaikeat löytää.

Niitä kulki tässä kadulla. Niitä ajeli siellä maantiellä. Niitä asui
pirtit täynnä viljavilla jokirannoilla. Ja niitä eleli tuhat-tuhat
määrin Pohjanmaan tasangoilla ja korkeavaaraisilla salomailla. Tässä
lähellä ja siellä kaukana -- kaukana.

Lämmin henki leyhki Harryn sydämessä yli koko läänin hyljätyn rahvaan.

Näin kohosi Harry vuorelle. Mutta valtioneuvos jäi alhaalle laaksoon.



XV.

Mamman kuolema.


Harry palasi kotiinsa pää täynnä suuria unelmia.

Hän meni mamman sairasvuoteelle ja huudahti:

-- Nyt mamman pitää tulla terveeksi!

Samassa hän huomaa sopimattomaksi äänekkään käytöksensä ja kumartuen
mammaa vasten hän kuiskaa:

-- Minä olen löytänyt suuren onnen.

Mamma ikäänkuin pakosta sähköittyy ja hänen riutuneilla kasvoillaan
näkyy kummaa uteliaisuutta. Harryn tukemana kohoaa hän istumaan. Ja
katsoo kysyvästi hiilenhehkuvilla silmillään Harryä.

-- Olen omistanut suuren aatteen ja sen mukana suuren onnen, kertaa
vielä Harry.

-- Minkä, lapseni?

-- Kansallisuusaatteen.

-- Se on?

-- Fennomaanian.

Harry hiukan vavahti tuota sanoessaan ja hänen poskilleen läikähti
runsaasti verta.

-- Mutta...!

Mamma samassa kirkaisee ja putoaa takaisin vuoteeseensa.

Sillä Harrynkin kädet pettivät eivätkä jaksaneet kannattaa häntä.

Sieltä vuoteesta hän nyt katsoo Harryä suurin pelokkain silmin ja
silmävalkuaisiinkin kohoaa punaista tuskan verta.

-- Kautta maan ja taivaan! Oletko enää järjelläsi? parahtaa mamma, käy
nyt hirvittävän kalpeaksi ja uhkaa kädellään Harryä.

Harry selittää laajasti. Vaivoin sitä mamma jaksaa kuunnella.

Mamman silmissä on suuria suolaisia kyyneleitä, mitkä jäävät laihoille
kasvoille niitä polttamaan.

-- Sinä, kulta mamma, olet ruotsalainen kaikelta verelläsi. Ja vielä
vanhaa hienostunutta ruotsalaista verta. Kaikki sinun kantavanhempasi
ovat ruotsalaisia. Sinä luonnollisesti rakastat maatasi ja kansaasi.
Juuri niin minäkin _nyt_ teen. Sillä arvaappa! Kävin kirkonkirjoista
lukemassa minäkin oman sukuni historian. Ja sillä suvulla ei
ole muistomerkkeinä vanhoja riimukiviä eikä rakkaan-rakkaita
aateliskartanoita niinkuin sinun suvullasi. Se on vaatimaton,
yksinkertainen, paljas, alkusuomalainen suku. Jo kahden polven takaa
tapasin kantaäiteinäni suomalaiset naiset _Pietilä, Karhu, Poropudas_.
Sen pitemmälle ei luettelo mene. Mutta ne edelliset polvet osaa arvata
ilman luetteloitakin. Sillä sukumme kantaisä tässä kaupungissa
viidennessä polvessa on räätäli _Nikkilä_ Sotkamosta, josta Isonvihan
aikana kulkeutui tänne rantamaahan. Muuta ruotsinmaalaista ei ole
koko suvussamme kuin sinä yksin. Kaikki muut paljaita tshuudeja.
Pappakin! Ajatteleppa sitä, mamma... Oi, ajattele, eikö minulla ole
velvollisuuksia näitä vainajia kohtaan? Enkö ole rotuihmisenä täysi
mongooli...?

-- Sinä olet siis nyt kuin maisteri Tervo?

-- Olen.

Mamma ponnistaa viimeiset voimansa, kohoaa kuin taistelukentällä
haavoittunut soturi suurella vaivalla istualleen ja tehden ankaran
liikkeen kädellään huutaa Harrylle:

-- Pois!... Pois!...

Samassa putoaa takaisin vuoteeseen, pyörtyy ja korisee tainnoksissa.

Harry puree verensä kylmiksi. Sillä tämän taistelun täytyy loppua hänen
voittoonsa.

Rauhallisesti virvottaa hän mammaa. Ja hän pysyy ihmeteltävän rohkeana.

Kun mamma tointuu, on silmistä uhma poissa.

-- Jos mamma tietäisi, miten minä nyt olen onnellinen, niin mamma itse
kehottaisi minua jatkamaan edelleen sitä polkua, mille nyt olen jalkani
astunut. Niin, kulta mamma. Vai tahtooko mamma, että minustakin pitäisi
tulla samallainen väsynyt, onneton mies kuin pappa on?

Mamman silmät jo kirkastuvat.

-- Voi, rakas Harry ... en sitä soisi!

-- Mutta sillä vanhalla pohjalla minusta tulee se ... tulee varmasti.
Voin silläkin ehkä kohota huomattavaankin virkaan, mutta sisällisesti
särkyneenä ja moraalisesti mädänneenä. Sen minä jo kyllä tunnen. Yksin
tämä uusi aate minut pelastaa ... yksin tämä eikä mikään muu. Samalla
kuin pelastan kansaani, pelastan itseni. Nyt on minulla voimaa, on
rohkeutta ja tarmoa. On niin paljon, että itsekin siitä iloitsen. Ja
ell'ei tällainen ammottava kuilu olisi sinun, kulta mamma, ja pikku
Harrysi välillä, niin olisin omissa silmissäni maailman onnellisin
ihminen. Tämä kansallisuusaate ikäänkuin olkapäistä nostaa minua
ylös ... ylös! Mutta voi minua, jos takaisin vaivun ja entiset polkuni
uudelleen alotan.

Mamma tarttuu laihoilla käsillään Harryyn ja puhuu silmät kyyneleissä:

-- Jos olet onnesi löytänyt, niin pidä se. Mutta nyt on välisi mamman
kanssa ... miksi sentään näin pitää olla?

Mamma valittaa ... valittaa.

-- Kyllä ymmärrän sinua, mamma. Sinä näit minussa enemmän kuin ihmisen,
enemmän kuin pojan. Näit minussa isänmaasi, näit kansasi, kaikki,
kaikki. Ja nyt kaikki tämä kalleus omissa silmissäsi sinulta häviää,
kun minä muutun fennomaaniksi. Tuo sanahan tietysti kaikuu _sinun_
korvissasi kuin vuossataisen pitkä, kiljuva hyi-huuto.

-- Niin ... niin ... niin, nyyhkii mamma.

-- Se oli sinun onnettomuutesi, että sinut kiskaistiin Ruotsin
ruokamullasta ja istutettiin Suomen soraan. Sillä soraahan on tämä
meidän sukumme sinullaiselle hienostuneelle puutarhakasville. Eivätkä
täällä tuule Ruotsin tuulet eivätkä täällä kuki Ruotsin kukat. Vaikka
ne nimeltään olisivatkin samat. Se oma hieno kotoinen tuoksu on
poissa ... poissa!

-- Nyt sen minäkin tunnen sen erotuksen. Oi, mamma, miten liikuttava on
tämä elämä, miten monimutkainen! Poika löytää onnensa siinä, missä äiti
on sen hukannut. Ei kukaan voi ratkoa veren siteitä. Pohjatunne on
meillä kummallakin sama. Sillä me molemmat rakastamme palavan-palavasti
omaa kansaamme. Ja juuri tästä syvästä, pyhästä tunteesta kasvaa meidän
välillemme onnettomuus. Eikö se ole ihmeellistä ... eikö?

Mamma itkee ja syleilee Harryä. Hän puristaa häntä ikäänkuin tahtoisi
hänestä imeä vielä viimeisen tunnelman siitä Harrystä, joka ennen oli.

Sillä tämä uusi Harry on hänelle vierottava.

-- Silloin kun sydämeni kylmästä värisi ja papan huikenteleva elämä
nosti kauhun väreet selkäpiitäni karmimaan, silloin oli minulla sinut,
johon suruni poissuutelin. Mutta nyt sinäkin hylkäät kaiken sen
kauniin, jonka kultatarjottimella sinulle kannoin. Hylkäät, hylkäät.
Olen osani loppuun näytellyt. Ja joudan kuolla. Sillä kaikki, mitä olen
rakentanut, ei kestänyt edes kuolemaani asti. Omien silmieni edessä
juoksee elämäntyöni umpeen kuin vako santaan. Oi, Harry! Miten
katkeraa, katkeraa?

Mamma lausuu lopun sydäntä vihlovalla tuskalla.

-- Mutta, kulta mamma. Onko pikku Harrysi elämän onni sinulle rakas?

-- Vielä nytkin, vaikka näinkin teet!

-- Niinpä et voi minua kirota etkä luotasi poisajaa. Sillä se suuri
sielun kysymyshän on meillä molemmilla yksi ja sama. Erotus on vain
siinä, että sinä rakastat Ruotsin kansaa ja minä Suomen kansaa. Mutta
rakkaus _omaan_ kansaan on meillä molemmilla pyhä ja palava.

-- Sinä et siis tunne mitään veren siteitä Ruotsin kansaan etkä
velvollisuuksia sitä kohtaan?

-- En.

-- Laupias luoja! Näin pitkälle olemme erkauneet!

-- Niin nyt olemme.

-- Ja minä sentään ennen ilosta värähtelin, kun sinun silmissäsi olin
näkevinäni minun oman ruotsalaisen sukuni hiilenhehkuvat silmät ... ja
omat silmäni. Minä join niiden katseesta elämän onnea ja sain siitä
voimaa paljon kestämään elämän taakkaa. Sinun kasvoissasi olin
tuntevinani oman isäni hienot piirteet ja sinun suunseutusi on
äidiltäni perinnöksi saatu. Miten selität tämän, rakas Harry?

-- Astia voi olla lainattu, mutta sen sisällys on kotitekoista.
Ulkomuotoni voi olla ruotsalainen, mutta vereni on suomalainen.

-- Oi, rakas Harry. Olen täällä karussa ja tylyssä Suomessa yli
kaksikymmentä vuotta värähdellyt kotimaan ikävää. Siihen ikävään on
hukkunut minun elämäni. Ja siihen ikävään minä kuolenkin. Mikä autuas
onni, jos vielä kerran näkisin Vennernin aallot ja Trotorpin
pyökkipuiston! Jos kuulisin ruotsalaisen kielen sorinan ja saisin
puristaa lämpöisiä kotoisia ruotsalaisia käsiä. Jos keuhkoihin
kerrankaan vielä sattuisi ruotsalaista ilmaa. Tätä kaikkea kaunista ja
kallista jumaloin sinussa, kun muussa en saanut jumaloida. Mutta nyt
sinäkin jyrkästi kiellät olevasi ruotsalainen. Vain tätä minulta
puuttui ja onnettomuuteni on nyt kukkuramitassa... Mutta sinä, Harry,
tunnet olevasi onnellinen?

-- Tunnen ... tunnen.

Mamma painoi kätensä ristiin Harryn kaulaan ja puristi rakkaasti.

-- Mutta et sentään sitä kiellä, että minä olen sinun äitisi?

-- Voi, kulta mamma. Kuinka sitä voisin kieltää?

-- Niin. Sinä löydät onnen minun onnettomuudestani. Sinä, poikani!
Siksi tulin minä onnettomaksi, kun liiaksi rakastin omaa kansaani.

-- Et siksi, mamma. Vaan siksi, että sinä _hylkäsit_ oman kansasi ja
muutit vieraalle maalle.

-- Minäkö hylkäsin kansani? kysyy mamma ihmeissään.

-- Kuinkas muutoin? Jos minäkin nyt hylkään kansani, suomalaisen
kansani, niin tulen samaten onnettomaksi. Sinä rakastit Ruotsia
Suomessa ja siitä traagillinen ristiriitasi. Jos minäkin niin teen,
niin varmasti kuljen surun teitä.

-- Mamma, rakas Harry, on kärsinyt pitkän -- pitkän elämän tuskan.
Toisinaan, jos minulla oli siivet, olisin lentänyt yli Pohjanlahden,
istunut Trotorpin pyökkipuistoon ja laulanut siellä ulos mustan
murheeni. Minä itse en saanut siipiä, mutta minä yritin niitä sinulle
kasvattaa. Se oli elämäni lopullinen unelma, että sinä vielä kerran
muuttaisit Ruotsiin, ostaisit rakkaan Trotorpimme, liittäisit nimeesi
von Löwenhjelm ja siellä jatkaisit sitä vanhaa sukua äidin puolelta. Ja
tämän unelmani aioin sinulle kuolinvuoteellani julkilausua. Ja minä
ennen varmasti uskoin, että vaikka pappa ei tahtonut muuttaa, niin sinä
sen teet. Mutta nyt meni kaikki nurin...

-- Tämänkin muukalaistetun nimeni Nicander aion hyljätä ja ottaa suvun
vanhan nimen: _Nikkilä_.

-- Herra Jumala! parahti mamma ja meni taas tainnoksiin.

Ja siinä hän pysyi pitkän aikaa.

Jo säikähti Harry sydänjuuria myöten ja hän ymmärsi, että tuo viimeinen
oli tarpeeton tunnustus.

Mutta kotvan takaa aukeavat taas mamman silmät. Sameina ja surullisina.

Harry suutelee mammaa, joka hymyilee.

Nyt mamma tekee viimeisen voimanponnistuksen ja puhuu:

-- Rakas, kulta Harryni. Kohta on mamma poissa. Mutta sinä jäät. Pidä
onnesi! Minä siunaan sinua, ainoa lapseni. Ja Suomellekin annan
anteeksi kaikki ... kaikki. Ja papalle...

-- Kiitos, kulta mamma!

Ja Harry painaa huulensa mamman huulille ja kädestä puristaa.

-- Miten ihanaa sentään kuolla sinun suudelmaasi...! Hyvästi, rakas
Harry. Sinä, kuolema, tulet tervetulleena minulle kuin kevät-tuuli.
Hiljaan tulet. Mutta, Harry, soita minulle ruotsalainen jäähyväislaulu.
En tahdo surullista ... vaan kevään kirkasta... Jos elämä olikin
raskas, niin olkoon kuolema keveä.

Harry menee horjahtavin askelin soittokoneelle ja täyttää mamman
pyynnön soittamalla Nicanderin: "Mitt lif är en våg."

Ja sen säveleissä alkaa mamman kuoleman kamppailu.

Kun laulu on loppunut, nousee syvä hengitys mamman vatsanpohjasta asti.
Siinä samassa hän menee tainnoksiin.

Harry hellän-osanottavasti seuraa mukana ruumiin joka värettä.

Sieltä alhaalta se syvä hengitys vähitellen ylenee rintaan ... nousee
pitkin henkitorvea ... saapuu suuhun. Kunnes kohoaa ilmarakoksi
huulille, missä räjähtää rikki.

Mamma on kuollut.

Harry seisoo kuin tajuttomana. Kunnes purkaupi murheinen mieli syvään
itkun nyyhkytykseen.

Kun Harry painaa kiinni kuolleen silmät, pursuaa niistä ulos suuri
suolainen kyynel.

Sen kyyneleen Harry ymmärtää.

-- Mamma-raukka! Sinä hylkäsit maasi ja kansasi ja niiden mukana oman
onnesi. Näin on sinulle paras...

Niin selittää Harry tuon katkeran suolaisen kyyneleen.

Sitten hän ilmoittaa talon palvelijoille kuoleman ja lähettää hakemaan
valtioneuvosta.

Mutta itse hän menee kamariinsa.

Siellä hän etsii esille Kalevalan ja vanhoja suomalaisia kuvia.

"Muinais-suomalainen nainen" lukee hän muutaman kuvan alta.
Siinä se kai on Heta Antintytär Poropudas. Puukko vyöllä,
metallilankakoristeinen hame, tulusraudat kupeella, pitkä poimuinen
liina päässä ja suuri metallisolki rinnassa leuan alla. Tuohivirsut
jaloissa. Ja suussa tietysti kiroussanoja.

Ja tällaiseksi Harryn mielikuvitus piirtää kantaäitinsä.

Tämä on turanilaista kulttuuria, huokaa hän.

Harry asettaa siihen rinnalle mamman valokuvan kabinettikoossa.
Hienon-hieno maailmannainen. Tukka koottu komealle sykkyrälle
päälaelle. Mustassa kahisevassa silkkipuvussa monine rimpsuineen.
Kultainen rannerengas jalokivineen kädessä. Valkeissa ohuissa sormissa
paksut kultasormukset. Suu supussa ja kulmakarvat maalatut.

Heta Antintytär Poroputaan veri kulkee häneen -- Harryyn -- Freya
Ingeborg Berenice von Löwenhjelmin ruumiin läpi...

Harry hiukan säpsähti tätä metamorfoosia.



XVI.

Artikkeli "Salamaan."


Seuraavana yönä mamman hautajaisten jälkeen kirjoittaa Harry aamuun
asti. Hän siinä työssä on luomisinnosta riemuissaan kuin keväinen raita
puron partaalla, jossa se silmuja aukoo. Siinä tupakkapilven keskellä
sanoja paperille viskellessään on hän kuin noita pyhimmissä hornan
usvissa. Kynä vavahtelee hermojen kuumasta jännityksestä. Ja
piirtää ... piirtää tulisia sanoja paperille.

Sitten Harry kävelee ja lausuu kirjoitustaan. Lukee taas ja tyyliä
silittää. Mutta sävy jää alkuperäisen voimakkaaksi. Siinä on kuin
tuoksua tulesta ja verestä.

Ja se on tähdätty kirjoittajan omaa isää suoraan sydämeen.

Taas palavat huoneessa kaikki tulet kuin sinä yönä, jona Harry
senaattoriksi haaveksi!

Mutta kuinka toisin nyt! Nyt hän on polttanut kaikki sillat takanaan ja
lyönyt pirstoiksi entiset ihanteensa.

Sillä oma lämmin veri vaatii häntä näin tekemään.

Juuri näin. Tienhaarassa hän nyt seisoo eikä ole vielä läheskään
vaikean vuorivaelluksensa korkeimmalla huipulla.

Mutta nyt jo sydän vavahtaa tulevaisuuden epämääräisistä saavutuksista.

Jos kulkisi sitä vanhaa latua, tulisi hänestäkin sisällisesti yhtä
särkynyt ja yhtä onneton virkaherra kuin pappa, joka oman
tunnustuksensa mukaan omissakin silmissään kulkee tuomittuna.

Ulkonaisten houkutusten viettelemänä ei hän -- Harry -- lähtenyt tälle
tielle, mikä kuljettelee häntä lujien koettelemusten kukkulalle.

Vaan veren ääni sitä vaatii. Ja sentähden se ei voinut olla erehdystä.

Omalle sisimmälle olennolleen hän nyt uhria kantoi.

Eikä ensinkään horjuvin askelin eikä vavahtelevin käsin.

Vaan voittamattomana kuin sankari, joka tietää kestävänsä tulessa ja
vedessä.

Sillä hänkin tahtoo olla mukana yhtenä ritarina valloittamassa pyhää
maata vierailta muukalaisilta.

Seuraavana päivänä lähtee Harry kirjoituksensa kanssa maisteri Tervon
luo. "Rakkaus omaan kansaan" on kirjoituksen nimi. Ja siinä on lämpöä,
mikä purevassa pakkasessa kirjoittajaansa kuumentaa.

Valtioneuvos hallitsi komeassa lääninhallituksen palatsissa torin
varrella kirkon toisella puolella. Mutta saman kirkon toisella puolella
opetti maisteri Tervo puolesta maksusta vanhassa puuhökkelissä
suomenkielellä. Ja asui siinä lähellä vaatimattomasti pihan perällä.

Kun Harry seisoo Tervon eteisessä, tuntuu hänestä raskaalta painaa
soittokellon nastaan.

Sillä siinä muistuu mieleen se yö, jolloin hän iski kivellä vanhaa
ystäväänsä kouluajoilta silmäkulmaan.

Mutta hän painaa. Maisteri itse tulee avaamaan. Katsoo häntä
kummissaan. Ja astuu askeleen taaksepäin kuin paeten.

-- Elä pelkää, Matti! alottaa Harry.

Mutta samalla punastuu.

Sillä se viimeinen kohtaus oli pelottavan raaka.

-- Suvaitsetko vastaanottaa minua vain hetkeksi? kysyy Harry arkana.

-- Käy sisälle! vastaa maisteri kuin epäröiden.

He menevät Tervon työhuoneeseen.

-- Minäkin olen nyt punainen "fenno". Ja olen kuullut tuon miehen --
Harry viittaa Snellman-bystiin -- puhuvan leimuavia sanoja, mikä on
kansallisuusaate...

Näin alottaa Harry.

-- Sinäkö "fenno"? lähtee Tervon suusta hyvin kummastuneella äänellä.

-- Vaikka olenkin valtioneuvos Nicanderin ainoa jälkeläinen.

Maisteri katsoo Harryn kauneita hienoja kasvoja ja kallista pukua.

-- Tästä puoleen on "Salama" minunkin äänenkannattajani. Ja pyydän
saada sitä avustaa.

-- Sinäkö ... sinäkö "Salamaa" avustat, sinä, jonka isä jo monta
hirttonuoraa on koettanut pistää "Salaman" kaulaan? Lienetkö tullut
teeskentelemään? Teiltä voi odottaa kaikkea.

-- Annan kunniasanani, että totta puhun.

-- Mikä sinut noin äkkiä "fennoksi" muutti?

-- Ei se muutos ole niinkään äkkiä. Sinä olet vanha sotkamolainen. Ja
sieltä olen minäkin peruisin. Nyt sen olen kirkonkirjoista lukenut ja
se käänsi minut, joka sitä ennen jo toisella jalalla horjuin.

Tervo ilostuu.

-- Mutta elähän ... olemmehan sitten sitä samaa tervamaan narrikansaa.
Ja pappasi on kuitenkin sitä perukkaa pahimmin nylkenyt. Muistatko
vielä sitä meidän yhteistä koskenlaskuamme silloin valoisana
kevätkesäyönä?

-- Se on juuri elämäni riemullisimpia, voimakkaimpia muistoja. Se ei
lähde koskaan mielestäni. Sinä yönä esiinnyit sinä, Matti, minun
silmissäni hyvinkin suurena ja uljaana.

-- Niin kun viekottelin sinut koskea laskemaan. Mutta muistat, että
kävellessämme kosken niskalle minä kerroin sinulle muutaman
sotkamolaisen nälkätarinan?

-- Kerroit jollekin patruunalle kotisi hukkuneen tervakaupoissa.

-- Se patruuna on juuri sinun isäsi. Nyt sen voit kuulla.

Harry hämmästyy.

-- Ja sentähden sinä koulussa ollessasi sait meillä käydä soppaa
syömässä? Oohoo. Nyt sen ymmärrän.

-- Ehkä siksikin. Mutta oli siihen toinenkin syy. Minusta piti tulla
uusi Heideman. Niin valtioneuvos nyt jäljestäpäin ilmoitti.

-- Niin kai. Oli kai heillä sellainenkin toivomus.

-- Ikäänkuin Suomessa ei jo olisi Heidemanneja enemmän kuin tarpeeksi.

-- Minusta alkaen kääntyy sukumme takaisin omaan kansaan. Lakkaamme
palvelemasta vieraita jumalia.

-- Mutta entä valtioneuvos? Ja entä "Österbotten?"

-- Kulkevat omia teitään. Välimme ovat rikki.

Maisteri lyö ihastuksesta kätensä yhteen.

-- No sitten! Puristan aateystävänä kättäsi. Näin tervamaa perii omansa
takaisin.

Maisteri puristaa Harryn rajuun syleilyyn, lämpimään ja intohimoiseen.

-- Sinä kerran veit minut ihailemaan koskenlaskun syvää hurmausta. Nyt
saat viedä minut näkemään ja kokemaan ihanteittesi nuorekasta nousua,
puhuu Harry.

-- Kestit koskenlaskun. Kestänet tämänkin kulun. Vaikka kyllä se
sinunkaltaiselta lujia voimia kysyy. Tämä kääntymys ei ole sinulle
leikinasia. Minä sen kyllä ymmärrän, sanoo maisteri.

Samassa sattuvat hänen silmänsä Harryn vasemmassa käsivarressa olevaan
suruharsoon.

-- Mammakin on kuollut ... se hieno ja rakastettava ... joka kyllä
minua katseli hyvinkin ulohtaalta. Mutta sieltä asti näin minä hänen
hyvän sydämensä. Valitan sinun suurta suruasi. Sinä Harry esität nyt
ihmistä, joka ottaa elämän koko joukon vakavammalta kannalta kuin
tavallinen herraspoika. Minulle tämä sinun kääntymisesi on ensimäinen
suuri voitto. Vaikkapa en tahdo itselleni käännyttäjän kunniaa.

-- Jos suvaitset, auttelen "Salamaasi" silloin tällöin.

-- Jos niin teet, niin minun sopii ylpeillä. Vastaleirin pääkenraalin
poika astuu alas hopeajalustimeltaan pitelemään minun laihaa
orivarsaani. Voipa peijakas! Tässä elämässä sitä sattuu sitten vaikka
mitä ... vaikka mitä. Minä säälin jo valtioneuvosta. Minun _maniani_
teki hänelle jo kovin pahaa. Mutta tämä viimeinen villitys ...
anteeksi, ehkä loukkaan sinua. Täällä on sikareja.

He polttelevat.

-- Minun on, Matti, tehtävä sinulle anteeksipyyntö. En voi istua tässä
pitempää ennenkuin se asia on sovittu. Silmäkulmassasi näkyy olevan
arpi. Se on minun käsialaani.

-- Sen aivan hyvin tiedän. Juuri sentähden sinua äsken ensi aluksi
vähän vierastin. Mutta nyt voimme sen asian kuitata leikillä. Ja
sanomme: se oli kiven syy.

-- Ja sinä sen unohdat?

-- Senkin käsitän vain todistukseksi sinun tarkkakätisyydestäsi.

Tervo hyväntuulisena nauraa ja hänen leveä suunsa näyttää suuret
terveet valkoiset hampaat, oikeat hunnilaisikenet.

Harry katselee niitä samallaisella pelonsekaisella innostuksella kuin
"muinais-suomalaisen naisen" puukkoa ja tulusrautoja.

Mitään hienostunutta pienoistaidetta ei suomalaisuus ole ... ei
sinnepäinkään, miettii Harry.

Tervo esiintyy jo toverillisesti leveässä luontaisessa olennossaan eikä
pinnistä itsestään ulos kulttuuri-ihmistä.

Sillä se tarvittiin erityisiin juhlatilaisuuksiin.

Mutta Harryn hienostuneesta persoonasta hän nauttii ja vielä
kaksinkertaisesti, kun tuo hienous nyt saadaan hänen lehtensä
palvelukseen. Tämän tunnelman haltioimana hän alkaa puhua:

-- "Salaman" vulgäärisellä maulla on gustaviani Heideman, tämä
varpaillaan-astuja, jo monet lystit henkiheimolaisilleen pitänyt. Mutta
luulen nyt, että artikkeli "Salamassa" sinun kynästäsi saa hänet
toiselle päälle ... saa hänet astumaan koko jalalla ... ja ehkä
polkaisemaankin.

Maisteri ojentelee täysinäisiä käsivarsiaan ja pullistelee lihaksiaan
pienen ahtaan kotitakin alla.

Samassa hän huomaa käsivarsiensa liian paljon paljastuvan lyhyistä
hihoista ja puhuu:

-- Suo anteeksi, Harry, minun vaatimaton nuttuni. Täytyy säästää. Istu
toki! Elähän häpeä, vaikka olenkin näin kotitakissa. Voinpa tämänkin
takin alta päästää toisinaan oikean homerilaisen naurun Heidemanin
pitkälletakille, kun tiedän sen tärisevän jostain lujasta kynänvedosta
"Salamassa".

Nyt huomaa Harry sopivan hetken tarjota kirjoitustaan.

-- Ottanet tämän "Salamaan"?

-- Katsotaan. Mutta kuuleppa, minkä tekosen valtioneuvos minulle teki.
Hän tai he ostivat talon ja kirjapainon, missä "Salamaa" aiottiin
painaa. Sanoivat ylös velkani säästöpankkiin. Uhkasivat minua asunnon
puutteella.

-- Kaikki tiedän.

-- No ... minä istun ja mietin, mitä tehdä. Istun ja mietin. Kaipa
huokasinkin, mistä saada rahoja, kun valtioneuvos niillä pelotteli.
Menin noihin jokivarren taloihin. Tulen ensimäiseen ja pyydän saada
isäntää puhutella. Hänkin on kymmenien tuhansien omistaja. "Jaa ...
nähkääs, maisteri, kyllä suomalainen sanomalehti on minunkin mieleeni.
Mutta antaa siihen rahoja on tuiki epävarmaa", puhuu. Menen toiseen ja
kolmanteen. Sama nuotti. Ja niin edelleen. He pitävät kiinni rahoistaan
kuin äkeimmät saiturit. Juoksen sinne ja tänne ... puhun ...
rukoilen ... kumartelen... Samoja jäisiä kieltäytymisiä. "Onhan tultu
toimeen ilman aviisiakin", vastaillaan. Mutta viikon kierrettyäni sielu
vihasta ja epätoivosta kuumana saan lopulta kokoon talonpojilta kolme
tuhatta markkaa, millä vanha kirjapainorähjä ostetaan. Siinä
kirjapainossa on nyt kymmeniä isäntiä. Ja aina sen päällä
valtioneuvoksen Damokleen miekka uhkaamassa. Tässä kirjapainossa
painettiin ennen vain onnenlehtiä ja arkkiveisuja. Työvoimaa lisättiin.
Niin että nyt mennään hiljaista kyytiä. Semmoista se on ottelu
hienon-hienojen viikinkien kanssa. Mutta tästä se vielä nousee koko
läänin uuden ajan aamu. Siitä noususta olet _sinä_ minulle ensimäinen
loistava todistus. Tämmöistä se on minun ja "Salaman" alkutaival.
Uskallatko liittyä mukaan näinkin ollen?

-- Uskallan.

-- Mutta entä jos pitäisi otella vaikka herra valtioneuvoksen kanssa?

-- Sittenkin!

-- Tuohon käteen! Olemme työtoverit. Nyt katsotaan, mitä kirjoituksesi
sisältää. "Rakkaus omaan kansaan". Miten hieno ja ihanteellinen, vaikka
nykyhetkenä hyvinkin realistinen aihe!

-- Sen antoi mamman kuolema ja oma kääntymiseni?

Niin. "Kirjoitti _Harri Nikkilä_". Harri noin kirjoitettuna tuo minun
mieleeni ne koskia ylösuivat kauniit suuret solakat hopeiset kalat.
Mutta sinäkinhän aiot nousta ylös koskea ja uida vasten virtaa.
Mainiota! Mutta Nikkilä. Mitä se tietää?

-- Sukumme kantaisä on räätäli Nikkilä Sotkamosta. Isonvihan aikana hän
tänne kulkeusi. Siitä on väännetty _Nicander_.

Tervo katsoo kummissaan kuin olisi hänen vaikea uskoa tuota edessään
seisovaa nuorta herraa maalaisräätälin jälkeläiseksi.

Mutta sitten hän ihastuu, lyö Harryä olalle ja puhuu:

-- Miten kauniisti sinulta tehty, ettet häpeä halpoja esi-isiäsi? Ei
siis tullut sinustakaan Heidemannia. Minun kai pitäisi langeta
polvilleni ja kiittää sallimusta siitä, että se näin pian antoi
sellaisen erinomaisen todistajan sinussa asiani oikeudesta. Hah hah!
nauran minä ilosta. Helkkari! Tästä tulee suuremmoinen triumfi! Mutta
näin se tervakansa kostaa vuossataisille nylkijöilleen ... näin
Sotkamokin omansa perii takaisin.

Maisteri käy yht'äkkiä kovin vakavaksi. Sytytettyään sikarin istuutuu
hän sohvan kulmaan ja puhuu:

-- Oletko koskaan, veli Harri, tullut lähemmin ajatelleeksi tätä jokea,
jonka ikäänkuin ison varpaan kynnellä nytkin parhaallaan istumme? Se on
kokonaisuudessaan jättiläisen jalka, minkä sisällä hyrskii verraton
määrä lämmintä elämää. Näin kuvannollisesti puhuen. Tämä vesireitti,
minkä loppupäänä tämä joki on, on yli neljättäkymmentä penikulmaa
pitkä. Ajattele sitä! Sen partaalla on kaksi kaupunkia ja
toistakymmentä pitäjästä. Ja nyt jo asukkaita niissä yli
puolensadantuhannen. Kaikille näille ihmisille on tämä joki ... tämä
vallaton ylimielinen kymi ainoa elämän suoni. Siitä ymmärrät sen
mahdin. Aina Maanselän juurilta juoksevista vesistä asti kokoaa
jokainen kesä kapeita tervaveneitä sen himokkaille laineille
hypähtelemään. Se kokoaa joka kesä kokonaisen suuren laivaston, noin
puolitoistatuhatta tervavenettä. Ja kaikki ne monen kuoleman läpi
suuntaavat tiensä tähän kaupunkiin, jossa ei kukaan niiden oikeuksia
valvo. Oman onnensa nojassa ne ovat tulleet ja oman onnensa nojassa
palanneet kuin lastunpalanen suuressa virrassa. Ja kuitenkin ne
jättävät tähän kaupunkiin jo nyt vuosittain 50 tuhatta tervapuolikasta,
joiden raha-arvo lasketaan miljoonissa. Tähän lisäksi puuliike ...
lisäksi kalastus. Ymmärrät, että tämä joki se juuri miljoneerit
kasvattaa. Ja elämä kokonaisuudessaan kiertäytyy tähän jokeen laajalti
sen ympäri. Tähän asti tämä jokiliike on ollut yön peitossa. _Minä_
aion sen vetää esille päivän valoon. Ja siinä samassa taluttaa tämän
kaupungin porvarien silmien eteen sen suuren luonnon yksinkertaisen
nälkähaamun, minkä takana itkee koko tervakansa. Minä tahdon kysyä
heiltä: "Tunnetteko tätä haamua? Se on teidän itsenne luoma".

Maisteri hypähtää pystyyn innostuneena ja huudahtaa:

-- Sillä kohtalo määräsi minut tervakansan vapauttajaksi.

Ja jatkaa edelleen:

-- Olin viimekin kesänä käymässä syntymäsijoillani. Tänne kuljettelee
minua aina kuin vaatimalla tuo elämäni suuri tehtävä. Ja muutamana
tyynen-tyynenä kesäiltana menin siellä tervahaudalle. Sinä et tiedä,
millainen on tyynen-tyyni kesäilta ylimaassa. Se on sääskiä
kukkurillaan ja on pelottavan hiostava metsän sisässä. Siinä savuaa
tervahauta ... se kaakkoisen Pohjanmaan Molok, jonka ihmisuhrit ovat
lukemattomat. Siinä se savuaa miedon-kisseränä kuin talonpojan
sisäänlämpiävä kesäinen sauna. Sitä katsoessani kulkeun outoihin
mietteihin: "Jos tuo tuossa sammuisi ainiaaksi niin tässä kuin
muuallakin, niin sammuisi sen mukana kokonainen porvarimaailma, joka
miespolvet on komeillut toisten hiellä ja väellä. Mutta nousisi uusi
yrittävä ihmissuku näillä jokivarsilla ja sillä olisi toiset apuneuvot,
joilla elää. Ja tulevaisuus on näyttävä, että minun arveluni on tosi.
Pannaan eteenpäin viisikymmentä vuotta. Ja nykyinen tämän kaupungin
porvarimaailma on hävinnyt omaan huonouteensa. Tervahauta katoo ... ja
sen mukana porvarimaailma ... tämä nykyinen porvarimaailma
ruotsinkielineen ja sampanja-aivoineen. Mutta jokivarsilla nousee uusi
polvi, mikä etsii itselleen uudet elämisen muodot. Siinä etsinnässä
pitää 'Salaman' olla soihtuna. Se ensinnäkin valaisee sen huutavan
vääryyden, että köyhä ylimaa kustantaa tähän kaupunkiin vieraskielisen,
epäkansallisen porvarihienoston, joka sitä jaloillaan tallaa, miltä se
miljoonansa saapi. Sinä tiedät, että tervamies on täällä jokaisen
pilkkana ja hänen kotinsa joka talvi uhattuna ryöstöhuutokaupalla. Tämä
on ohjelmani toinen puoli. Ja se on juuri se puoli, jolla tervaherrat
murskaan. Luotatko siihen?"

-- Läpi sieluni viiltää häpeä, että oma sukuni on imenyt runsaat
varansa omilta heimolaisiltaan. Ajattelen renkimiestä, joka rupeaa
maakauppiaaksi ja kiskoo ympäristöstään huimaavat rikkaudet. Sen sinun
kotitalosi maksan minä sinulle takaisin ... maksan velkasi
säästöpankkiin.

-- Niinkö? Mutta en sitä suinkaan takaa-ajanut. Niin egoisti en sentään
ole. Kaiken kaikkiaan kuitenkin oman kotini häviö oli sydämeni
ensimäinen vaatimus käydä musertamaan tätä porvarihienostoa. Siitä ne
johtolangat lähtivät. Nyt siirrymme ohjelman toiseen puoleen. Se on
laajempi ja kantavampi. Mutta lähtökohta on nytkin persoonallinen. Olin
koulun kuudennella luokalla. Meillä oli dogmatiikkaa ja Heideman
tietysti opettajana. Hän rupesi minua vaatimaan ääntämään "Schlafrock".
Se oli aivan ulkopuolella opetuksen. Mutta hän tahtoi huvittaa luokkaa.
Minä koetin. Se meni väärin. Ja kaikki nauramaan. Hän vaati uudelleen
nauruhuulin. Koetan ... koetan. Nauru hyrskii aivan mellastuksena
ympärilläni. Minä vihasta vapisen. Yhä hän pilkaten vaatii minua
ääntämään mokomaa yönuttua. Silloin sanoin hänelle vasten silmiä.
"Skamlöst är det att finnarne tala svenska. Jag är finne och kan icke
uttrycka mig på svenska." Ja aloin suomeksi esittää teleologista
todistusta Jumalan olennosta. Sillä se oli varsinainen kysymys alkuaan
minulta. Mutta tuopa puhe sattui nyt häntä arkaan kohtaan. Hän ensin
punastuu hehkuvaksi hiusrajaan asti, sitten kalpenee ... hypähtää
luokseni ja paukuttaa minua korville. Lopuksi sain kolme päivää
karsseria. Siellä ollessani vannoin vihaavani ruotsinkieltä. Ja sen
valani siitä lähtien olen pitänyt. Minä ymmärsin sen salata niin kauan
kuin olin seuraklubilaisten syöttöpoika. Mutta kun eteeni aukeni ihana
vapaus ylioppilaaksi päästessäni, niin silloin ... silloin suuren
Snellmanin jalkain juureen laskeuduin nöyräksi oppilaaksi. Tästä johtuu
"Salaman" ohjelman toinen laajempi puoli, mikä niin läheisesti tässä
läänissä kietoutuu tuohon edelliseen. Sitten tapahtui vielä outo
sielullinen herätys. Kun minä viime syksynä kerran seisoin hämärtyvässä
syysillassa silloilla koskella katsellen ylös jokea ja mietiskelin,
miten paljon vainajia se joki vuosisatojen vieriessä on tehnyt, jotta
niistä täyttyisi kokonaiset suuret hautausmaat, näin minä oudon näön.
Yht'äkkiä näytti silmiini kuin astuisi pitkin jokea tuo tuhansien
vainajien mustapukuinen murhejoukko kantaen edellään lippunaan
pääkalloa sauvoimen nenässä... Silloin vettyivät minun silmäni ja minä
suoraan sanoen itkin.

Harryä puistautti tuo kuva.

-- Silloin lupasin itselleni puhua noiden vainajien jälkeläisten
puolesta. Ja minä päätin perustaa "Salaman". Näin se sai alkunsa.

Juhlallinen murhetunnelma laskeutui huoneeseen. Tuntuu kuin oltaisiin
paarihuoneessa, mihin on nostettu kasa äsken joesta ylösvedettyjä
ruumiita, joiden hiukset vielä vettä vuotavat.

-- Ehkä oli niiden joukossa sinunkin esi-isiäsi, Harry, puhuu Tervo
silmät kosteina.

Oltiin pitkän aikaa aivan hiljaan.

-- Ja näiden ruumiiden päällä olemme me sampanjamme juoneet ja
virkistäneet itseämme vieraan kielen sorinalla, me tervakauppiaat,
ääntää lopuksi Harry ääni värähdellen.

Taas seuraa hiljaisuus. Sillä nyt ottaa maisteri Harryn kirjoituksen
katseltavakseen. Se koskee Harryyn kuin jos joku panisi kylmän käden
hänen lämpimälle iholleen.

Maisteri lukee ... huulillaan sihittää ja lukee.

Mutta sitten luettuaan käy hän umpimieliseksi. Ja on hetken vaiti.

Yht'äkkiä tarttuu hän Harryä kädestä ja kysyy:

-- Muistitko ketä vastaan kirjoitit? Vai veikö aihe niin mukanaan, että
unohtui oma isä?

Harry on sanatonna, on kuin kovasti hämmästynyt.

-- Olet antanut mestarinäytteen tarmosta, joka on suorastaan ihailtava.
Varmaankin juovuit lyömisen raivosta kuin sotilas taistelukentällä
verestä. Niin, veli. Tällaisia kirjoituksia kirjoitetaan vain kerran
elämässä. Ja silloinkin omalla sydänverellä. Luulen, että
kirjoittaessasi olet otellut Jaakobin taistelun Herransa kanssa. Ilman
sydänveriä ei kynä anna tällaista.

Maisteri ja Harry ovat molemmat liikutetut.

-- Nyt sinun pitää ottaa luja luonto ja purra veresi kylmiksi siellä
kotona. Sillä ensi "Salamassa" on kirjoituksesi. Vaatimaton kotini on
sinulle aina avoin. Kerran näytin sinulle koskenlaskun hurmauksen. Nyt
johdan sinut kansalliseen lumoukseen. Ja tässä on sinulle erinomainen
tyyliopas, puhuu Tervo antaessaan Harrylle "Suomen kansan
sananlaskuja".

-- Lyhyttä, mutta naulan kantaan osaavaa, lisää hän vielä.

Hetken takaa lähtee Harry. Käsi-kädessä he menevät eteiseen, puristavat
siellä vielä lämpimästi ja sitten eroavat.  -- Nyt olen vienyt
ensimäisen uhrin räätäli Nikkilän ja Heta Antintytär Poroputaan
kotijumalille, miettii Harry rappuja alaslaskeutuessaan.

Mutta maisteri veret lämpöisinä palaa työhuoneeseensa. Menee siellä
Snellmanin kipsisen rintakuvan eteen ja puhuu voitonvarmana:

-- Nyt elää "Salama". Sillä se on ensimäisen vainoojansa perin-pohjin
lyönyt. Voipa ... voipa valtioneuvos-parkaa!



XVII.

Loppu.


Lauantai-aamuna ilmestyi "Salama" tavalliseen aikaan.

Harry parhaallaan tutki kamarissaan Snellmania, kun valtioneuvos
tulistunein liikkein avasi oven. Hän oli vielä aamupuvussaan päässä
tupsuniekka turkkilainen fetshi, yllä harmaa karkeavillainen aamunuttu,
mikä on nivusilta vyötetty tupsuniekkavyöllä, ja jalassa koruompeleiset
tohvelit.

Näin tulee sisälle valtioneuvos kädessään tuore "Salama".

Hänen haukankatseensa mittaa Harryä, joka nousee istuimeltaan hiukan
säikähtäen.

-- Tämä tässä "Rakkaus omaan k-kansaan, kirjoitti Harri Nikkilä" on
_sinun_ lempeästä kynästäsi valunut? Niinhän? tiedustaa valtioneuvos.

-- Niin on.

-- S' on kirjoitettu niin läpinäkyvästi, että nyt olet minut,
poika-rukka, läpihäpäissyt! Ja sinä, joka vielä viime syksynä
Seurahuoneen lasikuistissa Seuraklubin vuosijuhla-iltana lupasit,
ett'et _sinä_... Mutta mitä maksaa niitä muistella? Kirottu lurkki!

Valtioneuvos kohottaa kätensä.

-- Pappa! Älä viitsi lyödä!

-- Mutta minä lyön! Sukusi hylkiö!

Harry nostaa tuolin suojakseen. Siinä syntyy käsirysy. Sillä
valtioneuvos raivoaa kuin hullu tiikeri.

Harry mietti, ruvetako itsepuolustukseen vaiko alistua isälliseen
kuritukseen.

Siinä samassa hän keksii pelastuksen. Hän hyppää pöydän yli, jonka
kaataa, ja pakenee huoneesta eteiseen. Ja sitä tietä ulos.

Mutta valtioneuvos huutaa jälkeen:

-- Etsi asunto! Emme sovi saman katon alle! Olet minut tuiki pettänyt!

Snellman makaa hujan hajan kamarin lattialla. Muste valuu kalliille
matolle. Ja pöydän koko runsas varasto on nurin.

Valtioneuvos vaipuu sohvalle käsi silmien päällä ja huokaa
valittavasti:

-- Pettänyt ... pettänyt!

Hänen kätensä käy nyrkkiin. Mutta kiristettyin hampaiden takaa lähtee:

-- Nyt, te suomikiihkoiset, teette tällaisia leikkauksia meidän
ruotsalaisiin koteihimme. Mutta aika tulee, jolloin joku toinen aate
tekee samallaisia _teidän_ koteihinne. Ei fennomaania ole maailman
viimeinen aate! Ei!

Tämä vanha herra on todellakin säälittävä. Näytti kuin hänen koko
tähänastinen maailmansa olisi mennyt nurin kuin tuo kaatunut pöytä
tuossa. Ja hänen sydänverensä juoksisi kuiviin kuin tuo suuri
musteastia, mikä purkaa purkamistaan sisällystään lattialle.

-- Ja minunko piti valmistaa fennomaanialle valmiit aseet ... ensin
kouluttaa Tervo ja sitten ... sitten kasvattaa oma ainoa lapseni sen
apostoliksi...! kirkaisee valtioneuvos, lyö otsalleen ja on kuin avuton
lapsi.

Sinä päivänä jäi valtioneuvos pois virastosta. Harry menee Tervon luo.

-- Nyt olen koditon ja isätön, puhkeaa Harry puhumaan.

Silloin sieppaa maisteri Harryn kuumaan syleilyyn ja puristaa häntä
lujasti sydäntänsä vasten.

-- Et ... et ole koditon. Sillä nyt olet juuri löytänyt suuren kotisi:
kansasi ja isänmaasi. Oma köyhä veriin pilkattu heimosi on sinulle nyt
rakas. Ja se rakentaa sinulle kyllä kodin.

Maisteri liikutettuna itkee. Ja syleilee ... syleilee Harryä.

-- Veljellisesti tässä koti jaetaan ... jos viihdyt, puhuu.

-- En toki sinun vaivaksesi. Käyn hakemassa itselleni asunnon, vastaa
Harry.

Ja Harry taas lähtee. Hän koettaa hymyillä, vaikka sydän vuotaa verta.
Mutta hän puraisee hammasta ja menee.

Pian hän asunnon sai. Mutta yhdessä paikassa ei hän voinut olla.

Hän kulkee ... kulkee.

Kulkee pitkin kaupungin ympäristöä ikäänkuin etsien jotain, joka
kadonnut oli.

Ja joutuu illalla koskille.

Talvipakkasessa on kosken karva keltaisenharmaa. Ja siitä nousee
tiheän-tiheän usva. Kuutamossa niinkuin nyt se usva on hyvin
fantastinen.

Keskiuomassa koski pauhaten lentää. Mutta rannalla on jää, mitä myöten
tie vie ylös joelle. Jään alla vesi huokaa, mutta uhkaakin. Ja solisten
siellä virtaa.

Korkealle vedestä kohoaa jäinen penger, jota myöten tie pitkin kosken
paltaa kulkee. Sille tielle Harry lopuksi kääntyy ... pois kaupungista.

Sillä hänestä tuntuu, että hän nyt on ventovieras tässä omassa
kotikaupungissa.

Sääsket sankkana mustana parvena hääräävät jään reunassa. Ja
myöhästynyt koskelopariskunta: sukeltaa hopeavirrassa kaloja etsien.

Harry kävelee kauas ... kauas. Poikkeaa muutamaan maataloon, jossa
häntä katsotaan kovin oudoin silmin. Hän pyytää ruokaa, jota ei
kuitenkaan syö. Vaikka syömättä on ollut pitkän päivän.

Ja lähtee uudelleen matkalle ulos talviseen luontoon. Ikäänkuin etsien
jotain, joka kadonnut oli.

Tähti lentää taivaalla. Lumi narskaa jaloissa. Kuu paistaa. Mutta
sisäinen levottomuus Harryä ajaa.

Pari päivää sitten laskettiin mamma maan kylmään multaan. Nyt aamulla
pappa ajoi hänet ainiaaksi pois kodista...

Näinkö suuria uhrauksia häneltä uusi aate vaatii? Vanhempiensako
kadottamisella hänen pitää elämänsä onni ostaa? Näinkö pitää veren
ensimäisten siteiden katketa? Mikä on aate ja mikä puolue, jolla on
tällainen hirmuvalta ihmisen yli?

Eikö kaikki tämä ole luonnotonta?

Nämä kysymykset toistuvat Harryn sielussa kuin samat äänet sävelmässä.

Hän katselee pitkin jokea. Ja hänelle tulee mieleen se Tervon
vainajien-kulkue.

Siis tuolla ... tuolla kaukana on se onnettomien koti, josta Tervo
puhui.

Kalman henkeä ja kuoleman voihkintaa ovat nyt Harrystä kosken kuohut.
Ja orpojen itkua sen aallokon tyrskivä huuto.

Yön selässä palailee Harry kaupunkiin takaisin. Eivät siellä enää juuri
tulet loista. Siellä nukutaan. Mahtava kuorsaus ikäänkuin tuntuu öisen
kulkijan korviin. Sen mielikuvan luovat nuo tiukasti alasvedetyt pimeät
akkunaverhot ja suljetut portit ja keskiyön hiljaisuus.

Sydän vapisten lähestyy Harry kotitalonsa porttia. Se on jäänyt auki,
vaikka se tavallisesti aina yöksi suljettiin. Se kuin kutsuen häntä
odottaa.

Harry pysähtyy portille. Mielenliikutus hänet siinä valtaa. Kyynel
nousee silmäkuoppaan. Sillä kuinka monta kertaa hän tästä portista on
sisällemennyt? Aina pikkupojasta alkaen tähän päivään asti.

Tämän portin sisäpuolella oli aina lämmin vastaanotto. Kodin tuoksu
tuntui aina jo rappusilla ja suuri eteinen astuessa kumahteli kuin
tervetuloa toivottaen.

Mutta nyt on tämä portti häneltä suljettu, vaikka se aukikin on ... on
suljettu!

Valtioneuvoksen huoneesta kuumottaa tuli. Harry kävelee katua hiljaisin
askelin ja painaa korvansa seinään.

Kuuntelee ... kuuntelee.

Sieltä sisältä kuuluvat levottomat askeleet. Kuuluu puolinaista
pidätettyä puhetta. Ja akkunaverhoon kuvastuu käsi, joka pitelee
täysinäistä lasia.

-- Pappa-raukka! huokaa Harry ja vapisee mielenliikutuksesta.

Ja lähtee kohti uutta kotiaan.

-- Pappa ... pappa ... pappa ... hokee hän kulkiessaan öistä katua.

Ja rintaa repii kuin terävällä puukolla.

Harry nousee komeaan parihuoneeseensa.

Mutta täällä hän jää levotonna kävelemään.

Lattia parkuu hänen jalkainsa alla. Seinät kuiskivat hänelle
salaperäisesti. Ja huonekalut varoittavat häntä.

Peukalot pistettyinä liivin hihareikiin kulkee hän pitäen puoliääneen
puhetta. Aivan kuin pappa siellä toisen kadun partaassa.

Erotus on vain siinä, ettei hänellä ole viinilasia kädessä.

Harry pysähtyy. Sillä tuolta loukosta nousee kuin aaveita, jotka
asettuvat tanssimaan piiriä hänen ympärillään. Ja niitä johtaa vanha
herra, jolla on pitkä aamunuttu ja turkkilainen fetshi. Häntä
seuruttelee lumivalkoisessa ruumispuvussa liitukasvoinen nainen ja
nostaa sormensa varoittavasti kohti Harryä.

Kaikki menee hänen päässään ympäri. Suhisee ... sihisee ...
valittaa ... voivottaa.

Mutta tästä sielua kiduttavasta piinan kauhusta nousee lopuksi ylös
kuin kirkastuksen vuorelle kanta-äiti Heta Antintytär Poropudas ja
hänen miehensä räätäli Nikkilä Sotkamosta.

Ja he kysyvät Harryltä:

-- Tunnetko meitä? Jos tunnet, niin tyynny. Sillä meille vain maksoit
verivelkasi, minkä jälkeläisemme tähän päivään asti ovat jättäneet
maksamatta. Nyt on sieluillamme iankaikkisuudessa rauha.

Ja Harry ilostuu. Outo sisäisen tyydytyksen riemu täyttää hänen
olemuksensa. Se tulee jostain hyvin kaukaa. Mutta kasvaa valtavaksi
kuin lumivyöry. Ja lopuksi ryöpsähtää kuumana tiiviinä onnen tunnelmana
hänen sieluunsa. Ja sen tulvilleen täyttää.

Tämä on sitä kansallista lumousta. Nyt tuntee Harry päässeensä vaikean
vuorivaelluksensa loppuun. Ja ihailevansa korkeimmalta huipulta
kaukaisia näköaloja.

Siinä pöydällä sattuu hänen silmiinsä "Salama", jossa on hänen tuo
paljon tuskaa tuonut kirjoituksensa.

Hän nostaa sen huulilleen, suutelee sitä ja silmään kohoaa riemun
kyynel.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Harry - Romaani kansallisen herätyksen ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home