Title: Kerjäläissoturit - Historiallinen romaani
Author: Liefde, J. B. de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kerjäläissoturit - Historiallinen romaani" ***


KERJÄLÄISSOTURIT

Historiallinen romaani


Kirj.

J. B. DE LIEFDE


Suomentanut Kaarlo Forsman



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.
Isak Julinin kirjapaino, Tampere.



SISÄLLYS:

     I. Yleiskatsaus.
    II. Kaksi siivoa Kerjäläistä.
   III. Ketun koukku.
    IV. Kaksi keskustelua.
     V. Itseensä tyytyväinen mies.
    VI. Vaarallinen kohtaus.
   VII. "Ad patibulum".
  VIII. Kerjäläisten pesä.
    IX. Valinta.
     X. Kiinni.
    XI. Pikkuinen tiikeri.
   XII. Liha on heikko.
  XIII. Herra ja palvelija.
   XIV. Eläköön Geusit!
    XV. Kuoleman kielissä.
   XVI. Tautivuoteella.
  XVII. Surullinen juttu.
 XVIII. Liian hyvä koiran nimeksi.
   XIX. Vanhastaan tutut kasvot.
    XX. Hartausseura.
   XXI. Galaman silmät aukenevat.
  XXII. Kerjäläisten tapoja.
 XXIII. Toivoton tila.
  XXIV. Laiva näkyvissä!
   XXV. Kolmen tuttavan kohtaus.
  XXVI. Ihminen päättää, Jumala säätää.
 XXVII. Vihdoinkin lepoon.
XXVIII. Huhtikuun ensimäinen päivä.
  XXIX. Löydetty.
   XXX. Esirippu laskee.



I.

YLEISKATSAUS.


Brüsselin tori tarjosi kesäkuun 5 p:nä 1568, kun aurinko kohosi
kaupungin yli, surullisen näyn. Ison, uhkean rakennuksen edustalle
oli pystytetty mestauslava, jolla aiottiin teloittaa kaksi maan
etevintä, mainiointa miestä, kreivit Egmont ja Horn. Nämä olivat
ne uhrit, joitten veri pyhitti Alankomaitten tantereen siksi
näyttämöksi, jolla taisteltiin kenties jaloin taistelu, minkä
kuudennentoista vuosisadan historia tietää mainita.

Tämä taistelu koski ihmisen pyhimpiä ja kalleimpia aarteita,
uskonnollista ja kansallista vapautta. Näitten etujen ensimäisiä
puolustajia elähytti lannistumaton vapauden halu; heitä vahvisti
luottamus Jumalan sanaan, josta on kirjoitettu: "se on voitto,
joka maailmasta saatu on". Sortajat, joita he vastustivat, olivat
silloisen ajan suurimmat mahdit, Rooman paavi, Espanjan kuningas ja
näitten väkevä ase, inkvisitsioni. Jos pappisjuonet ja hirmuvalta
milloinkaan olivat yhdistäneet kavaluutensa ja voimansa hyvää asiaa
kukistaakseen, tapahtui se tässä sitkeässä sodassa, jota kesti
kokonaista kahdeksankymmentä vuotta. Mutta tässä sodassa nähtiin
myös, että vähäinenkin ja heikko kansa voi suurimmankin vallan
masentaa, jos se yksimielisesti päättää panna henkensä alttiiksi
vapauden ja uskon puolesta.

Alankomaiksi nimitetään tätä nykyä ainoastaan Hollannin
kuningaskuntaa. Kuudennellatoista vuosisadalla sen sijaan tämä
nimi käsitti joukon maakuntia, jotka Zuyderseestä ja Dollartista
ulottuivat Ranskan pohjoisrajoihin asti ja yhteensä muodostivat tuon
viljavan liejumaan, jonka sittemmin Hollannin ja Belgian kuninkaat
ovat keskenään jakaneet. Nämä maakunnat olivat kertomuksemme aikana
Espanjan kuninkaan Filip II:n vallanalaisia. Hän hallitsi niitä
Alankomaitten kreivin Filip III:n nimellä. Hän oli perinyt tämän
alusmaan isältänsä Kaarle V:ltä ja se oli epäilemättä hänen lavean
valtakuntansa kauneimpia osia.

Teollisuuden yhtämittainen edistys, äly, rohkea ja varovainen
keinottelu, oli viidennentoista vuosisadan lopulla Alankomaitten
kansalle tuottanut niin suuren varallisuuden, ettei sen vertaista
nähty muualla maailmassa. Alankomaalaiset olivat aikansa
uskaliaimpia merenkulkijoita. Heidän sametti-, silkki-, matto- ja
palttinakankaitansa pidettiin arvossa kaikkialla, missä niistä
tiedettiin, ja -- ihmeellistä kyllä -- tässä maassa, jonka luonnolta
melkein kokonaan puuttuu romanttista ihanuutta, syntyi maalarikoulu,
jolta vain roomalaiset taiteilijat veivät voiton. Asukasten
varallisuus oli käynyt puheenparreksi. He tuhlasivat asuntoihinsa ja
pukuihinsa niin paljon rikkautta, että eräs ruhtinatar, joka kerran
asteli pääkaupungin katuja, kummastuneena huudahti, että "hän luuli
käyvänsä prinssien eikä porvarien joukossa".

Ei siis sovi ihmetellä, että Filip luuli suuren vahingon tapahtuvan
itselleen, jos hän menettäisi nämä rikkaat maakunnat -- eikä
hänen pelkonsa ollutkaan aiheeton. Alankomaalaiset olivat hänelle
epäilemättä niin uskolliset ja kuuliaiset, kuin odottaa sopi. He
tosin tarkasti valvoivat etuoikeuksiaan ja pyrkivät yhä vapaaseen
itsehallintoon, mutta se ajatus ei milloinkaan tullut heidän
mieleensä, että he irroittaisivat itsensä Espanjan ylivallasta;
päinvastoin he olivat siitä aikeesta niin kaukana, että vasta silloin
rohkenivat pyrkiä itsenäiseksi kansaksi, kun Filip puolestaan mitä
tylyimmällä ja kehnoimmalla tavalla oli katkaissut siteet, jotka
liittivät tämän uskollisen kansan hänen valtaistuimeensa.

Mutta uskonpuhdistuksen valo, joka sytytti ilmituleen koko
Saksanmaan, oli tunkeunut näihinkin seutuihin. Filip, joka oli yhtä
harras paavinuskolainen kuin julma tyranni, aavisti, että hänen
huonekunnalleen ja Alankomaille välttämättömästi tulisi ero, jollei
hän aikanaan estäisi tuota hirveää harhauskoa leviämästä noihin
maakuntiin. Kun hän v. 1559 kävi tässä valtakuntansa osassa, oli hän
kauhukseen huomannut, että pahuus jo oli paisunut huolestuttavassa
määrässä ja oli kaiken lisäksi vaarallisinta laatua, sillä tänne
oli päässyt kalvinilainen eli reformeerattu harhaoppi, jota
sanottiin vallankumoukseen ja kapinan vehkeisiin paljon Lutherin
oppia taipuvaisemmaksi. Vihan vimmassa hän päätti ettei hän lepää,
ennenkuin on hävittänyt maasta protestanttisuuden kaikkineen
päivineen. Ranskan kuninkaan Henrik II:sen kanssa hän neuvotteli,
kuinka he tulella ja miekalla tuhoisivat kaikki eri-uskolaiset,
niin ylhäiset kuin alhaiset, ja näin vapauttaisivat maailman tuosta
"kirotusta turilas-parvesta".

Nämä hankkeet ilmoitettiin varomattomasti Oranian prinssille
Vilhelmille, joka oleskeli silloin panttivankina Ranskan kuninkaan
hovissa. Tästä hetkestä alkaen jalo prinssi päätti, henkensäkin
uhalla, suojella viatonta Alankomaitten kansaa. Mutta tätä prinssin
aikomusta ei Espanjan kuningas tuntenut, sillä siinä tapauksessa
hän ei suinkaan olisi antanut tämän hallittavaksi neljää rikkainta
ja mahtavinta pohjoismaakuntaa, nim. Hollantia, Seelantia,
Länsi-Frieslantia ja Utrechtia.

Koko maan hallitus oli uskottu kuninkaan sisarelle, Parman
herttuattarelle Margarethalle. Hänen apunaan tässä toimessa oli
kardinaali Granvella ja maan ylimyksistä koottu neuvoskunta,
jossa paitsi Oranian prinssiä kreivit Egmont ja Horn sekä parooni
Berlaiment olivat mahtavimmat. Pian havaittiin kuitenkin, että
kuningas oli päättänyt hallita oman mielensä mukaan, huolimatta
kansan tahdosta, sellaisena kuin se ilmeni säätyjen kokouksessa
ja aateliston neuvoskunnassa. Välittämättä vastarinnasta ja
syrjäyttäen kaikki kansan etuoikeudet, toi kardinaali Granvella
maahan espanjalaisen inkvisitsionin, jonka jälkeen heti alkoi kiivas
ja yleinen vaino. Jesuiitta-seuran jäseniä hiipi joka perheeseen
urkkien salaisimpiakin seikkoja. Inkvisitsionin virkamiehet, joitten
häijynilkinen julmuus ei aina pukeunut edes hurskauden verhoon,
hätyyttivät jokaista, ken vain ei osoittanut matelevaa nöyryyttä.
He hirttivät, polttivat, silpoivat ja kahlitsivat tuhansia, eikä
kuitenkaan puuttunut niitä, jotka rohkenivat tunnustaa puhdasta
evankeliumia ja vastustaa kirkon erhetyksiä, vaikka heitä uhkasi
köyhyys ja elinkautinen vankeus, vaikka heitä surmattiin hirttämällä,
kuristamalla, elävältä nylkemällä tai polttamalla ja muilla
hirveillä, usein toista vuorokautta kestävillä kidutuksilla.

Kansassa syttyi kapinan henki. Eivät katoliset itsekään jaksaneet
tätä enää kärsiä. Mutta paavillisia pullia ja pannakirjoja sateli
yhtämittaa onnettomaan maahan. Keisarillisia asetuksia julkaistiin ja
pantiin voimaan vierasten sotajoukkojen avulla; näitä sotajoukkoja
palkittiin niillä tavaroilla, joita sortajat uhreiltaan riistivät.
Kauppalaivoilla, jotka ennen olivat kuljettaneet tavaroita kaikkiin
maailman satamoihin, pakeni nyt lukuisasti kauppiaita, jotka
asettuivat Saksaan ja Englantiin vieden näille maille pääomansa
ja liikeälynsä. Lukuisat ja avarat vankihuoneet olivat syyttömiä
täpötäynnä, mutta pahantekijät pääsivät irralle, kun vain olivat
köyhiä ja osasivat supista "Ave Mariaa". Ihmiset eivät enää uskoneet
läheisimpiään, omia lapsiaan, vaimojaan, miehiään. Ei kukaan
uskaltanut julkisesti puhua uskonnosta, ja ainoastaan siellä missä
kaksi tai kolme uuden opin harrastajaa sattui yhteen, huojensivat he
keskenään sydäntään, etsien voimaa ja lohdutusta uskostaan.

Tämä menettely, joka polki kaikkien oikeuksia, yllytti mahtavan
aateliston vihaan. Hallitsijattarelle (Parman herttuattarelle)
tuotiin ylenmäärin moitteita, valituksia ja uhkauksia. Hän oli
helläsydäminen nainen ja valitukset koskivat kipeästi häneen, mutta
hän ei voinut aatelisille antaa rauhoittavaa vastausta; hän ei voinut
heille sanoa, ettei vika ollut hänen, vaan kuninkaan ja ennenkaikkea
kardinaalin. Mutta he huomasivat sen itse ja Oranian prinssi,
jota pidettiin maan ensimäisenä miehenä ja joka suuresti vaikutti
kansaan, tuimistui heidän vapautensa kirkolliselle sortajalle. Nyt
vaadittiin, että kardinaali erotettaisiin virastaan. Ensin kuningas
kylmäkiskoisena ja ylpeänä ei virkkanut mitään, sitten hän antoi
armollisen, mutta karttavan vastauksen. Mutta tämä ei tyydyttänyt
aatelismiehiä. He solvasivat ja pilkkasivat kardinaalia, he uhkasivat
kuningasta ja puhuivat kapinasta. Kuningas vimmastui, työnsi heidän
uhkauksensa karttuneella katkeruudella takaisin, mutta myöntyi
vihdoin ja kardinaali lähti tiehensä v. 1564.

Tämä tapaus herätti maakunnissa suurta riemua ja nyt odotettiin
kultaista aikakautta. Tosin inkvisitsioni ei poistunut kardinaalin
kanssa, mutta hallitsijatar osoitti nyt suurempaa lempeyttä ja
vaino taukosi pitkäksi aikaa melkein kokonaan. Aatelisto ja säädyt
kutsuttiin taas kokoon, puhtaan opin vainotut harrastajat eivät
etsineet enää piilopaikkoja, ihmiset kulkivat usein peninkulmamääriä
harrasta saarnamiestä kuullakseen, ja miehet kuljettivat myötänsä
nuijia ja miekkoja, häntä suojellakseen. Kansa virkistyi uudelleen.
Se toivoi, että sille suotaisiin ainakin uskonvapaus; se toivoi,
että rauha ja onni vihdoinkin majoittuisi rehellisten Alankomaitten
asukkaitten luo.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Elokuulla v. 1566 sattui tapaus, joka
mursi kaikki toiveet. Tarkoitamme tuota äkkinäistä uskonvimmaa, jota
ei vieläkään ole voitu täydelleen selittää, ja jota historiassa
nimitetään kuvainraastoksi. Pahan hengen voimalla se tempasi
pyörteeseensä kansan, varsinkin alhaisemmat luokat. Neljänä
päivänä hävitettiin neljäsataa kirkkoa ja kaikki mitä niissä oli.
Tieto tästä ilkityöstä saattoi kuninkaan raivoon. Hän päätti
nyt mitä suurimmalla ankaruudella uudistaa vanhat vainopäivät.
Kardinaali Granvellan sijaan hän lähetti Alankomaihin elokuulla
v. 1567 Alban herttuan ja tämän kanssa 30,000 miestä. Tuosta
seurasi kuusi kurjuuden vuotta, joitten historia on kirjoitettu
verellä ja kyyneleillä. Kardinaali oli ollut ruoska, herttua oli
skorpioni. Hän oli ankara sotapäällikkö, mutta vielä ankarampi
uskonkiihkossaan, teräväjärkinen, lujatahtoinen, nopea toimissaan,
pelkäämätön ja säälimätön. Filipillä ei ollut ainoatakaan niin
uskollista palvelijaa, paavilla ei ainoatakaan niin harrasta
alamaista, jesuiittaseuralla ei kelvollisempaa asetta. Tuskin hän oli
kuukauttakaan johtanut pahamaineista "verineuvostoa", kun hän jo oli
pannut vankeuteen tai mestauttanut kaikki etevimmät aatelismiehet
ja porvarit. Mutta tämä oli vain tulevien tapausten alkunäytös;
kuukauden kuluessa hän oli julistanut kuolemantuomion jokaiselle maan
asukkaalle.

Kansa vapisi. Ken saattoi, möi omaisuutensa ja jätti maan, jos
kohta suurikin vaara ja tappio uhkasi häntä. Ken ei voinut, taipui
hiljaisuudessa ikeen alle ja loi silmänsä "prinssiin", ainoaan
mieheen, joka, kuten tiedettiin, kykeni auttamaan. Mutta Oranian
prinssi, joka oli aikansa järkevimpiä ja taitavimpia valtiomiehiä,
tunsi Espanjan kuninkaan sekä hänen edusmiehensä, herttuan, aivan
hyvin, eikä siltä puolelta odottanutkaan laupeutta eikä armoa.
Sentähden hän, saatuaan tietää, että Alba teki tuloa, heti ryhtyi
toimiin ja jätti maan viisi kuukautta ennen kuin herttua sinne
astui. Turhaan koetti hän vakuuttaa muitakin aatelismiehiä tämän
keinon tarpeellisuudesta. Turhaan muistutti hän heitä Filipin
ja Alban luonteesta, uhkauksista, joita he jo olivat saaneet
kuulla, ja salaisista tiedoista, joita hän itse oli saanut heidän
aikomuksistaan. Muutamat uskoivat ja noudattivat varoitusta. Hän
itse vetäytyi, veljineen saksalaisille tiluksilleen, siellä vartoen
ennustustensa toteutumista. Niistä tulikin tosi pikemmin kuin hän oli
ajatellutkaan.

Elokuun viimeisinä päivinä v. 1567 saapui Alba Brüsseliin.
Neljätoista päivää sen jälkeen kutsuttiin Egmont ja Horn hänen
luokseen päivällisille. Kaikkialta varoitettiin Egmontia sinne
lähtemästä. Vieläpä aterian kestäessä joku kuiskasi hänen korvaansa,
että hän pakenisi; mutta hän ei tahtonut uskoa pahaa isännästään.
Puolen tuntia sen jälkeen hän ja Horn olivat vankeja ja muutaman
viikon päästä heidät vietiin Gentin linnaan, jossa heitä pidettiin
yhdeksän kuukautta, kunnes heidät tuotiin takaisin Brüsseliin
mestattavaksi.

Kuvaamaton oli se hämmästys, joka syntyi maassa, kun tieto tästä
vangitsemisesta levisi. Yleisesti kunnioitettiin ja rakastettiin
molempia kreivejä, varsinkin Egmontia, joka mainioitten urotöittensä
vuoksi Ranskan sodassa oli päässyt armeijan suosikiksi. Mutta kun
heidän jälkeensä vielä monta muuta etevää miestä pantiin kiinni, oli
kammo kahta suurempi. Oranian prinssi, joka oli maanpakolaisuudessa,
jonka omaisuus oli otettu takavarikkoon ja jonka ystävät
suurimmaksi osaksi olivat vangittuina, ei voinut juuri mitään Alban
ylivallalle. Tosin oli alussa vuotta 1568 ja kuukautta ennen kuin
kertomuksemme alkaa, hänen veljensä kreivi Louis Frieslandissa saanut
voiton espanjalaisista, mutta muutamia päiviä sen jälkeen hänen
palkkasoturinsa havaitessaan turhaan toivoneensa ryöstöä, nousivat
kapinaan; ja näin taistelun hyvät hedelmät jälleen menivät hukkaan.

Niinpä siis kuninkaan ja hänen apuriensa mieletön uskonkiihko pakotti
vihdoin Oranian prinssin kuulemaan vaivatun kansansa valitushuutoja
ja oman sydämensäkin käskyä, ja pakotti hänet nostamaan kapinan
lipun, josta kapinasta ennen pitkää kasvoi varsinainen sota. Ensin
käytiin tätä sotaa ainoastaan Alban herttuaa ja muita espanjalaisia
virkamiehiä vastaan; mutta kolmentoista-vuotisen verisen taistelun
perästä pohjoisetkin maakunnat luopuivat kuninkaasta. Kun ne miehet,
jotka yrittivät hävittää uuden uskonnon, samalla koettivat uuvuttaa
kansaa valtiolliseenkin orjuuteen, kiihtyi vastustushalu niin
valtiollisista kuin uskonnollisistakin syistä. Muutamat tarttuivat
aseisiin, puolustaakseen omantunnon vapautta, mutta useat -- ja
näihin kuului suurin osa -- taistelivat valtiollisen vapautensa ja
itsenäisyytensä puolesta, kun taas useita elähytti pelkkä
koston- taikka saaliinhimo.

Tällä tavalla yhdistyivät suuret joukot miehiä -- niitten
joukossa monta sangen jalosukuistakin, joilta oli viety kaikki,
mitä maailmassa on kalleinta -- sissikuntiin, jotka hätyyttivät
kostonhimoisina, missä ikänä tapasivat, vihollisiaan espanjalaisia
ja pappeja, joita he katsoivat kaiken pahuuden päälähteeksi. He
nimittivät itseään "Kerjäläisiksi" eli "Geuseiksi" -- minkätähden, se
selitetään edempänä. Usein nämä rohkeat ja osaksi jumalattomat miehet
eivät muuta kuin ryöstivät, raastoivat ja murhasivat, vaan usein
he myöskin suuresti edistivät vapauden pyrintöjä, kaapaten Alballe
meneviä ruokavaroja ja kirjeitä. Muutamat olivat niin jalomielisiä,
että ottivat toimittaakseen asioita, jotka tuottivat niin paljon
vaaroja ja niin vähän palkintoa, että täytyy kummastella, kun lukee
näiden sankarien uskaliaista vehkeistä. He kuljettivat salakirjeitä
Saksassa olevan prinssin ja hänen kotimaisten ystäväinsä välillä,
saattaakseen hänen tietoonsa kaikki, mitä Alankomailla tapahtui, ja
joka hetki nämä uroot panivat henkensä alttiiksi.

Vähän kreivi Louisin voiton perästä Frieslannissa tuli tiedoksi,
että herttua itse espanjalaisten soturiensa etunenässä aikoi marssia
häntä vastaan; eikä aikaakaan kun jo toinen vielä kamalampi sanoma
liikkui maassa. Kerrottiin, näet, että herttua, ennenkuin hän lähti
liikkeelle, aikoi olla saapuvilla, kun etevimmät aatelismiehet ja
niitten joukossa molemmat kreivit Egmont ja Horn mestattiin. Huhussa
olikin perää. Näön vuoksi nostettiin oikeusjuttu, jota ajettiin
lakia ja oikeutta vastaan. Kreivit tuomittiin kuolemaan, vietiin
vahvan vartija-joukon saattamana Gentistä Brüsseliin ja teljettiin
Broodhuysiin.

Nuolen nopeudella levisi tieto tästä kautta kaupungin ja maan.
Kansalaiset olivat ikäänkuin ukkosen huumeissa ja kulkivat toinen
toisensa ohitse, sanaakaan puhumatta. Valtiollinen näköpiiri
synkistyi synkistymistään. Kylät ja kaupungit olivat miltei tyhjät,
kun kaikki jalot, rikkaat ja älykkäät asukkaat joko harhailivat
pakosalla, kantoivat kahleita, tai kävivät sissisotaa. Sortava ies
kävi päivä päivältä raskaammaksi ja näytti todella siltä, kuin Jumala
olisi heidät kokonaan hyljännyt.



II

Kaksi kunniallista kerjäläistä.


Näitä surullisia seikkoja ajatteli kenties eräs nuori ratsumies,
kun hän synkkänä ajoi vinhaa vauhtia Soignes'n metsän halki, joka
ulottuu Brüsselistä monta penikulmaa eteläänpäin. [Kaikkialla tässä
kirjassa tarkoitetaan Englannin penikulmia, joita menee noin kuusi
yhteen suomalaiseen.] Nuoren miehen ulkoasusta päättäen ei tuota
juuri olisi luullut, sillä hänellä oli espanjalaisen upseerin
puku ja häntä seurasi espanjalainen sotilas palvelijana. Hänen
kauniita kiharia hiuksiaan peitti kallis, sirotekoinen kypärä, johon
espanjalaiset olivat saaneet mallin maurilaisilta. Haarniska, joka
suojeli hänen rintaansa, oli yhtä kallisarvoinen ja vaikka hänen
käsivartensa ja säärensä olivat suojattomat, näyttivät kuitenkin
pistoolit satulan-taskussa ja valtava miekka hänen kupeellaan täysin
riittävän turvaamaan häntä näihin aikoihin, jolloin vuosia takaperin
oli lakattu keihästä ja tapparaa käyttämästä. Hänen kono-housunsa
ja ihotakkinsa vetivät vertoja kalliille haarniskalle mikäli niitä
voi nähdä; kirjailtu nahkahankkilus, joka riippui hänen olkapäältään,
sekä taiten taottu miekan kahva todistivat, ettei hänellä suinkaan
ollut halpa asema Espanjan armeijassa.

Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi osoittanut
espanjalaista sukuperää. Hänen keltaiset kiharansa, hänen
siniset, henkevät silmänsä, hänen poskensa, joita ei aurinko eikä
maurilais-sekainen veri ollut tummentanut, ja hänen suora, solakka
vartalonsa ilmaisivat jo ensi näkemältä, että hän oli pohjanpuolen
lapsia. Hänen ohuet, tiukasti suljetut, huulensa tekivät hänet
lujatahtoisen näköiseksi. Välistä kun hän syvien ajatustensa vallassa
ummisti huulensa vielä kiinteämmin ja kypäränsä alla rypisti
otsaansa, kävivät hänen kasvonsa, vaikka tuskin olivat nähneet
kahtakymmentä kesää, niin ankaroiksi ja totisiksi, että häntä olisi
luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän ohjasi komeaa hevostaan
taitavasti ja vaivatta, mutta katsahti sitä tavan takaa levottomin
silmin ja taputti sen kaulaa, sillä se osoitti väsymyksen oireita,
matka kun oli ollut pitkä.

Hänen toverinsa oli ihan toisellainen mies. Tämän lyhyt, jäntterä
vartalo, leveät hartiat ja jykevät käsivarret, rautainen kypärä eli
patalakki, joka peitti hänen päänsä, ja tavallisen soturin haarniska
ilmaisivat, että hän oli alhaista säätyä. Mutta jos katseli hänen
kasvojaan, näki helposti, ettei niissä kuvastunut silloisille
sotamiehille ominaista tyhmyyttä ja raakuutta. Hänellä oli musta
parta, joka leualta oli leikattu suipoksi ja poskilta lyhyeksi.
Hirveä arpi kävi oikeasta korvasta suupieleen ja teki hänen kasvonsa
peloittavan näköisiksi, mutta naurava suu ja mustien silmien iloisa
loiste lievitti niiden rumuutta. Nuo kasvot kuvastivat hauskaa,
leikkisää luonnetta, uskollisuutta ja rohkeutta, ja vain joskus
vaan, kun viha veti kulmakarvat yhteen, havaitsi kyllä, että rohkeus
saattoi yltyä hurjuudeksikin.

Hänen asepukunsa ei ilmeisesti ollut niin sievätekoinen kuin hänen
isännällään; näytti päinvastoin siltä kuin se olisi ollut toista
varten valmistettu, sillä vaikka hänen sotisopansa oli pinnistetty
lujasti kiinni, ei se ylettynyt hänen leveän rintansa ympäri, ja
kypärä, joka näytti raskaalta, heilahteli sinne tänne hänen päässään.

Hän puhkaili ja läähätti hankalan taakkansa alla ja ne lyhyet
huomautukset, joita hän toisinaan lausui, osoittivat, ettei hän
ensinkään olisi paheksinut, jos hänen herransa olisi ajanut vähän
hiljempaa. Mutta nuorukainen ei ottanut vaaria näistä viittauksista,
vaan istui ajatuksissaan suorana satulassa eikä huomannut mitään
ympärillään.

Aurinko alkoi jo aleta. Vaikka sen säteissä vielä oli voimaa, eivät
ne kuitenkaan tunkeneet paksun lehtikatoksen lävitse, joka varjosti
matkustajia. Vain joskus osui joku säde pölyiselle ja huonolle
maantielle, joka tuskin sellaisen nimeä ansaitsikaan. Kavioiden
kapse, joka kajahteli pitkin metsää, säikytti tämän asukkaita,
kauriita, kaniineja, jäniksiä ja epälukuisia lintuja, liikkeelle
heidän leposijoiltaan; mikä kirkuen, mikä kiitäen ne riensivät pakoon
noitten kahden miehen edestä, jotka tällä hetkellä ajattelivat ihan
toista kuin heidän ahdistamistaan. Tuota menoa jatkettiin kauan
aikaa aivan ääneti ja yhä useammin palvelija osoitti karttuvaa
mallittomuuttansa, kunnes vihdoin hänen isäntänsä hevonen sai aikaan
sen, mitä hän ei itse voinut.

Nuorukainen ei luultavasti ajatellut tämän tilaa, vaan kannusti
sitä. Se hypähti kerran eteenpäin, kompastui ja olisi ilman
ratsastajansa taitoa syöksynyt maahan. Palvelijan kasvot välähtivät
tyytyväisyydestä.

"Me olemme kulkeneet jo hyvän matkaa, Yonker, eikä hevosista ole enää
mihinkään, ellemme säästä niitä", sanoi hän, hevostaan pidättäen.

"Meidän täytyy antaa niille vettä. Onko sellaista paikkaa lähellä?"
kysyi nuori mies, jota oli puhuteltu Yonker'iksi. [Lyhennys sanasta
Yonkherr, nuori herra.]

"Sata askelta tästä on 'Herttua'", vastasi palvelija, maiskutellen jo
edeltäpäin huuliaan.

"Tule siis!" sanoi Yonker.

Hitaasti ajaen he hetken päästä saapuivat huononnäköiseen
ravintolaan, jossa kyltti-rauskalle sivelty kummallinen värien
sekasotku matkustajille ilmoitti, että tämä oli "Herttua", missä muka
sekä ihminen että eläin voi viettää kelpo pidot.

Mitä eläimiin tuli, näytti kyltti puhuvan totta, sillä huoneen
edustalla aterioi onnellinen sikaperhe suurien puitten varjossa,
jotka ympäröivät kapakkaa.

Jättäen hevosensa palvelijan haltuun, päätti nuori mies tutkia, oliko
toinenkin puoli päällekirjoitusta totta; hän astui sisälle matalaan,
kehnosti kalustettuun suojaan ja pyysi kannullisen olutta. Ilma oli
sangen lämmin ja olut välttävää, niin että Yonker nautti juomansa
hyvällä halulla. Mutta äkkiä laski hän pikarin pöydälle, kapsahti
pystyyn ja riensi vastakkaisen oven luo. Täältä kuului kiivasta
väittelyä, jota säesti miekkojen kalske.

Vähäiselle pihamaalle tultuaan näki hän palvelijansa juuri
hankkiutuvan tappeluun erään oudon miehen kanssa; hän saapui hyvään
aikaan estämään taistelua, sillä molemmat olivat jo vetäneet esiin
miekkansa.

Riidan syy oli tämä:

Palvelija oli, herransa käskyä totellen, vienyt molemmat hevoset
huoneen takaiselle pihalle, hoidellakseen niitä siellä. Tätä varten
oli talon isäntä antanut hänen käytettäväkseen sangon ja ruuhen.
Kun hän ruokki hevosia ja valeli niiden jalkoja kylmällä vedellä,
alkoi hän hiljaisella äänellä laulaa yhtä niistä monista lauluista,
jotka siihen aikaan olivat ainoana kansan kirjallisuutena. Se oli
Retorein (Rederykes) veljeskunnan sepitelmiä. Tämän jäsenet kuuluivat
keskisäätyyn. He ilmaisivat tunteensa ja mielialan runoissa, jotka
tosin olivat taiteellisesti ala-arvoisia, mutta salaisen ivansa ja
pistävän sukkeluutensa vuoksi miellyttivät kansaa paljon enemmän kuin
ajan jalommat kirjalliset tuotteet. Retoreita oli joku aika takaperin
kielletty pitämästä kokouksia, ja oli kovin vaarallista laulaa heidän
laulujaan, jos joku Alban puoluelaisista sattui kuulemaan; mutta
monella rohkealla miehellä ja erittäin Geuseillä (kerjäläisillä) oli
salainen ilo siitä, että he lauloivat niitä missä ikänä voivat, ja
niitä nähtiin usein naulattuina kadun kulmiin ja torien äärille.

Palvelijan hyräillessä lauluaan, sattuivat hänen silmänsä hevoseen,
joka seisoi pihan nurkkauksessa kiinnitettynä toiseen ruuheen. Se oli
jotenkin peitossa riippuvien puunoksien takana, mutta siltä puolen
kuuluva ryske herätti palvelijan huomiota. Hän älysi kohta ettei se
ollut kapakan hevosia, sillä satula ja ohjakset osoittivat, että sen
omistaja oli matkamies, varakas matkamies, vieläpä korkea-arvoinenkin.

Vaistomaisesti hän herkesi laulamasta ja vilkasi ympärilleen,
oliko hevosen omistaja ollut lähettyvillä ja kenties kuullut hänen
laulunsa. Tämä varovaisuus oli kuitenkin liian myöhäistä. Hänen
ahkerasti puuhaillessaan hevosen vieressä, oli nimittäin eräs
ravintolan taka-ovella seisova mies tarkoin katsellut häntä ja
hänen kasvoilleen välähti tyytyväinen hymy, kun hän kuuli tunnetun
kerjäläislaulun sanat ja sävelen.

Vaikka vieras oli samanikäinen kuin palvelija -- nimittäin
puolivälissä neljättäkymmentä -- oli hän ulkonäöltään tämän
täydellinen vastakohta. Hän oli laiha, kookas ja sen ohessa
varreltaan kyllin väkevä pitääkseen kelpolailla puoliaan, jos hänen
kimppuunsa käytiin. Hänen kasvonsa, vaikka niitä ympäröi samallainen
musta parta kuin toisenkin kasvoja, olivat ihan erilaiset. Ne olivat
pitkähköt, luisevat, silmiinpistävät. Korkea ja kapea otsa, johon
huolet olivat uurtaneet monta vakoa, syvällä kuopissaan hehkuvat
silmät, jotka salamana välähtivät esineestä toiseen ilmaisematta
muuta kuin täydellistä mielentyyneyttä ja kylmäkiskoisuutta,
kyömynenä, korkeat poskipäät ja ohuet huulet -- tästä kaikesta syntyi
kokonaisuus, joka väkisinkin herätti huomiota, mahdollisesti myöskin
vastenmielisyyttä.

Ainakin Yonkerin palvelijaa näytti hän harmittavan; sillä kun hän
oli vierasta aikansa katsellut, jonka toinen kohteliaalla hymyllä
suvaitsi, kysyi hän äänellä, joka ilmeisesti oli aiottu loukkaavaksi:

"No, mieskulta, te näytätte julmasti rakastavan laulua, koska minua
niin hartaasti kuuntelette."

"Saattaa olla", vastasi vieras, "mutta minä neuvon sinua, ystäväni,
hillitsemään soitannollista intoasi, sillä puillakin on tähän aikaan
korvat, kuten tiedät."

Näin puhuen hän lähti ovelta lähemmäksi ruuhta.

Palvelija tähyili häntä kypäränsä alta ja hänen silmänsä iskivät
tulta. Vieras oli puhunut tyynellä ja vakavalla äänellä, ikäänkuin
hän olisi tottunut käskemään ja tälläkin kertaa vain olisi nuhdellut
omaa palvelijaansa. Nuhdeltu ei vastannut mitään, vaan otti sangon
ja valeli hevosiaan vedellä. Hän huomasi tehneensä sangen tyhmästi,
koska outo luultavasti oli espanjalainen tai vakoilija, joka
voisi saattaa hänet pahaan pulaan. Hänen päätöksensä oli valmis
silmänräpäyksessä. Hän aikoi karskisti ruveta riitaan miehen kanssa,
siten välttääkseen vaaran. Siksi hän, kun vieras verkalleen lähestyi,
vikkelästi pisti sangon hänen jalkainsa eteen siten, että tämän
täytyi joko potkaista se kumoon taikka kompastua siihen ja kaatua.
Vieras teki edellisen tempun ja potkaisi sangon menemään pitkin pihaa.

"Niin totta kuin nimeni on Hannu", huusi palvelija, asettuen vieraan
eteen ja teeskennellen hämmästystä ja suuttumusta, "mitä tuo tietää?
Eikö riitä, että otatte minua opastaaksenne, täytyykö teidän myöskin
loukata minua?"

"Hiljaa, hyvä Hannu, en aikonut loukata sinua. Varoitus aikanaan
on hyödyllinen ja kerjäläistoimesi salaisuus säilyy yhtä hyvin
minun takanani kuin itselläsikin. Ei, älä lähesty minua -- vihaan
tarpeetonta riitaa; sitäpaitsi en milloinkaan taistele palvelijan
kanssa, kun hänen herransa on lähellä. Pois tieltä!"

Näin sanoen vieras, joka oli pysynyt aivan levollisena, vähän sysäsi
palvelijaa. Mutta tämä näytti selvästi tahtovan tappelua, sillä hän
vastasi pilkallisella ja kiukkuisella äänellä. Eikä aikaakaan, niin
kumpainenkin oli jo vetänyt esiin miekkansa ja ottelu oli juuri
syntymäisillään, kun nuori herra ilmestyi näyttämölle ja astui
riitaveljesten väliin.

"Mitä Jumalan äidin nimessä täällä tapahtuu?" kysyi hän. "Mitä sinä
teet, Hannu?"

Molemmat miehet laskivat aseensa ja kääntyivät puhujan puoleen.

"Hän oli vähällä estää erään teidän hyvän ystävänne saapumasta tänä
iltana Rookeryyn", sanoi vieras Yonkerille.

Viime mainittu katseli ensin palvelijaansa, sitten vierasta, hieman
kummastellen.

Vieras jatkoi:

"Hannun olisi sopinut säästää urhoollisuutensa sellaisen vihollisen
varalle, joka paremmin kuin minä olisi vastannut hänen taitoaan ja
kykyään."

Herra ja palvelija vaihtoivat keskenään pikaisen silmäyksen.

"Te näytte tuntevan palvelijani", sanoi Yonker kylmäkiskoisesti.

"Tunnenpa teidätkin, Yonker", vastasi vieras, hienosti kumartaen.
"Pietari Blink ei ole turhaan antanut tarkkaa kuvaustaan. En luule
erehtyväni, kun otaksun, että puhuttelen Yonker Karel Galamaa.
Tuntisinpa hänet vaikka hän sata kertaa matkustelisi espanjalaisen
upseerin valepuvussa."

Puheen viimeinen osa lausuttiin niin hiljaa, että isäntä ja emäntä,
jotka seisoivat vähän matkan päässä ja kummastellen katselivat
näytelmää, eivät kuulleet mitään. Nuorukainen, jota oli puhuteltu
Galamaksi, seisoi tuokion aikaa epäröiden, ikäänkuin hänen olisi
ollut vaikea päättää, millä silmin hän katselisi tulokasta. Hän
tarkasti tätä kiireestä kantapäähän, jonka toinen aivan tyynesti
salli. Vihdoin Galama, nähtävästi jotenkin rauhoittuneena, lausui:

"Te puhuitte vastikään Blink'istä. Selittäkää tarkemmin. Tunnetteko
hänet?"

"Ehkä tämä paperilippu antaa teille paremman selityksen kuin minä",
sanoi vieras, pistäen kätensä takin alle ja vetäen esille pienen
paperikäärön, joka oli sidottu kiinni silkkilangalla. Yonker avasi
paperin ja luki seuraavat muinaisgoottilaisilla kirjaimilla kyhätyt
rivit Hannun kurkistaessa hänen olkapäänsä yli:

    Tämän tuoja on tietääkseni hyödyllinen apumies. Hän osaa hyvin
    käyttää piirustinta ja on taitava laskija. Te voitte luottaa
    häneen. Hänen nimensä on Gerard Bock. Jumala teitä suojelkoon.

                                                Pietari Blink.

"Nimenne on, kuten näen,--?" sanoi Galama, katsahtaen ylös paperista,
kun oli sen loppuun saakka lukenut.

"Gerard Block", sanoi vieras ja kumarsi kohteliaasti.

"Gerard mikä?" tutki Hannu ja teki sellaisen liikkeen, kun olisi hän
mielinyt käydä vieraan kimppuun, mutta hänen herransa pidätti häntä.

"Gerard Block", vastasi vieras, kun Yonker toisti kysymyksensä. "Eikö
kirjeessä ole niin?"

"Ei", vastasi Galama, "täällä mainitaan nimi Bock."

"Siinä varmaan on erehdys", sanoi vieras. "Olen tietääkseni kastettu
Amsterdamin Nikolain kirkossa Gerard Block'iksi. Niin ainakin äitini
sanoo."

"Minun mielestäni teidän olisi pitänyt jäädä kastamatta ja
syntymättä", mutisi Hannu, sysäten kypäränsä kallelleen.

"Minua ei kummastuta, että Pietari Blink erehtyy", sanoi Galama.
"Eipä hänestä koskaan ollut kynäilijäksi."

"Mutta, Yonker, l-kirjaimen kirjoittamiseen ei mahtane mennä pitkää
aikaa!" sanoi Hannu. "Ja jos siinä on erehdys, niin miksi ei hän ole
sitä ennen huomannut? Varmaan hän kuitenkin on kirjeen lukenut." Ja
hän osoitti vierasta.

Tämä puri huultaan ja lausui ikäänkuin ei olisi kuullut Hannun sanoja:

"Se on minusta sitä kummempaa kun Pietari on tuntenut minut niin
kauvan aikaa ja on tavallisesti hyvin tarkka. Onneksi on minulla
hallussani muitakin todistuksia, jotka voivat teitä vakuuttaa
ystävällisistä aikeistani."

Taas pisti hän kätensä takin alle ja veti näkyviin sinisen
silkkinauhan, joka riippui hänen kaulassaan. Siihen oli ripustettu
pieni vaskiraha, jonka toiselle puolelle oli piirretty Filipin,
maakuntain hallitsijan kuva, ja toiselle kerjäläispussi ynnä
kirjoitus: "_Fidèles au roy jusqu'à la besace_" (Kuninkaalle
uskolliset kerjuupussiin saakka).

Nuori aatelismies katseli rahaa ja hymyili lausuen äänellä, josta
pieninkin epäluulon vivahdus oli kadonnut:

"Yksin tämä, mestari Block, voisi meistä tehdä ystävykset. Utelias
olen sentään kuulemaan, kuinka löysitte minut ja miksi olette
täällä. Mutta on jo myöhäinen. Mene sisälle ja juo oluesi, Hannu, ja
lähtekäämme sitten pois. Arvatenkin te kuljette samaa tietä kuin me;
jos niin on, sopii meidän matkalla lähemmin tutustua," lisäsi hän,
kääntyen vieraaseen kohteliaan miehekkäästi, joka osoitti että hänen
luonteensa, vaikka hän oli nuori, jo oli elämän kokemusten kypsyttämä.

"Hm!" jupisi Hannu, vitkaan sisälle käydessään, jossa kannullinen
olutta vartoi häntä. "Tuo mies ei ensinkään miellytä minua. Block!
Bock! Block! Niissä on melkein sama sointu, mutta on kuitenkin sen
verran eroa, ettei Pietari olisi voinut siihen kompastua. Ja kaiken
lisäksi hänellä oli rautapaita: se vasta kummallista. Minä en muista
nähneeni kellään meikäläisistä sellaista. Se on liian raskas eikä
kyllin vahva. Pidän kun pidänkin miestä silmällä. Yonker ei kelpaa
häntä kaitsemaan. Hänellä ei ole minun silmiäni; hän ei tee muuta
kuin ajattelee, ajattelee, ajattelee."

Hannu joi oluensa ja näki, palatessaan pihalle, molemmat miehet jo
satulassa. Hän hyppäsi hevosensa selkään ja hetken kuluttua oli
kavioiden kapse etäällä vaiennut.



III

Ketun koukku.


"Ja mikä oli syynä tuohon tuliseen riitaan?" kysyi Karel Galama
vieraalta, kun he olivat ratsastaneet muutaman minuutin ääneti toinen
toisensa rinnalla.

"Totta puhuen, en tiedä", vastasi Gerard Block. "Näinä pahoina
päivinä syyt usein unohtuvat, kun loppupäätös on hauska."

"Joko sinä taas olet omaksi huviksesi alottanut riidan?" puhutteli
Galama ankarasti palvelijaansa, joka ratsasti hänen oikealla
puolellaan. "Kuinka usein olen sinulle sanonutkaan, että röyhkeä
käytöksesi tuottaa meille enemmän haittaa kuin hyötyä!"

"No, mikä auttaa", vastasi Hannu nyreästi, "kun laulaa
kerjäläislaulua, ja tuollainen känttyrä, ruma -- suokaa anteeksi --
tuollainen muukalainen seisoo lähettyvillä vakoilemassa? Minun ei
sopinut suoraa päätä lävistää häntä miekallani, oli siis ainoa keino
rakentaa riitaa ja sitten vasta--. Ja eiköhän se olisi ollutkin
parasta?" lisäsi hän hiljaa.

"Vaiti!" sanoi hänen herransa, otsaansa rypistäen. "Sinä et saa
vedellä virsiäsi missä hyvänsä, et ainakaan sellaisissa paikoissa,
joissa vieraat voivat sinua kuulla. Ymmärrätkö?" Ja kääntyen vieraan
puoleen, hän sanoi: "Olen pahoillani siitä että tuttavuutemme on
alkanut niin ikävällä tavalla."

"Mitä vielä, Yonker -- älkää olko millännekään", keskeytti Block. "En
voi muuta kuin ihmetellä palvelijanne käytöstä, vaikka olinkin hengen
vaarassa. Hänenä -- sen uskallan sanoa -- olisin tehnyt juuri samalla
tavalla. Myönnän hänen tehneen varomattomasti siinä, että hän lauloi
taikka vain hyräili lauluaan, sillä jollen olisi niin harras isänmaan
ystävä, olisin helposti voinut epäillä häntä. Hän menetteli asiassa
parhaan ymmärryksensä mukaan ja olisi kai ilman teitä tehnyt minusta
lopun."

"Te olette sangen nöyrä, mestari Block, arvostellessanne omaa
puolustustaitoanne", sanoi Yonker hymyillen. "Näyttää siltä kuin
olisitte yhtä ja toista maailmassa kokenut eikä tämä liene teidän
ensimäinen eipä kymmeneskään tappelunne. Kauanko jo olette kuulunut
joukkoomme?"

"Olen pitänyt prinssin puolta siitä asti kuin voin muistaa", sanoi
Block, "ja kannoin hänen tunnusmerkkiään jo siihen aikaan kun kreivi
Brederode oli Amsterdamissa. Minulla oli muistaakseni silloin ilo
nähdä eräs teidän perheenne jäsenistä hänen seurassaan. Ainakin oli
muuan Galama-niminen aatelismies hänen vakinaisena toverinaan."

"Tiedän sen", sanoi Galama alakuloisella äänellä; "molemmat setäni
teloitettiin eilen tai toissapäivänä, ellei ole tapahtunut ihmettä.
Sillä Alba kuuluu antaneen käskyn, että nämä ynnä kuusi muuta
aatelismiestä hirtettäisiin".

Vieras silmäili nuorukaista jonkunlaisella kummastuksella. "Ja aiotte
kuitenkin lähteä Brüsseliin?" kysyi hän, "sillä arvaan, että matkanne
on sinnepäin". "Kun velvollisuus kutsuu, ei ole varaa valita",
vastasi Galama. "Mutta te näytätte tuntevan hyvin tämän kaupungin
ympäristöt?"

"Niinpä luulisin", vastasi Block. "Olen Brüsselissä syntynyt ja lähdin
sieltä vasta pari päivää ennen herttuan tuloa."

"Ähä, nyt olette puhunut päänne paulaan, mestari", sanoi Hannu
katsellen vierasta. "Vastikään sanoitte olleenne Amsterdamissa, kun
kreivi Brederode oli siellä ja nyt sanotte olleenne Brüsselissä
juuri ennenkuin Alba sinne tuli. Molempain tapausten välillä ei ole
viikkoakaan."

Block puri huultaan. Silminnähtävästi hän paheksui Hannun
tuttavallista käytöstä; mutta hän näki että jonkinlainen selitys oli
annettava ja sanoi sen vuoksi pöyhkeällä äänellä:

"Niitten välillä on lähes neljä kuukautta; ja Pietari Blink neuvoi
minua palaamaan Brüsseliin ja myymään kaikki, mitä minulla omaa oli,
ennenkuin Alba tuli. Olen noudattanut tätä todellakin hyvää neuvoa ja
siten suurimmaksi osaksi pelastanut vähäisen omaisuuteni."

"Kuinka te ja Pietari tutustuitte?" kysyi Galama. "Siitä tavasta
päättäen, jolla hänestä puhutte, hän varmaankin on vanha, läheinen
ystävänne."

"Me tutustuimme kummallisella tavalla", sanoi Block tuokion
kuluttua, "ja minä luulen, ettei se asia äkkiä häivy muistostamme.
Inkvisitsionin ja Granvellan voima oli kohonnut korkeimmilleen, ja
meidän perheemme joutui tavalla tai toisella epäluulon alaiseksi.
Asuimme silloin, minä, äitini ja sisareni, eräässä talossa
Pitkänkadun varrella, ja koska minä olin taitava kulta-, hopea- ja
norsunluun-seppä, tulimme jotenkin hyvin toimeen."

"Eikö isänne silloin enää ollut elossa?" kysyi Galama.

"Hän kaatui St. Quentinin kaupungin piirityksessä", jatkoi Block;
"mutta kun minä jo olin aikamies ja ymmärsin ammattini, emme hänen
kuolemansa takia joutuneet sanottavaan hätään. Mutta kerran eräs
pappi toi minulle ristiinnaulitun kuvan, joka minun piti erityisen
mallin mukaan koristaa kullalla ja norsunluulla. Tein työtä
käskettyä; mutta hän ei koskaan palannut perimään ristiään, ja minun
täytyi myydä se mihin hintaan hyvänsä. Muutama päivä sen jälkeen
kysyi minulta outo mies, olinko koristanut sen näköistä ristiä. Minä
myönsin, ja hän sanoi minulle, että tuo koriste oli Jumalaa häväisevä
vieraskielinen lause, jota en ymmärtänyt. Minä sanoin hänelle, että
työ oli tilattu, mutta kun asiaa koskeva paperi oli hukkaantunut,
en voinut sitä näyttää todeksi. Mies lähti; mutta vielä samana
iltana minut otettiin kiinni kadulla ja jollei Pietari hyvään aikaan
olisi sattunut paikalle auttamaan minua karkoittamaan vihamieheni
sekä saattanut minua kotiini, olisivat he vieneet minut vankeuteen.
Kokosin rahani ja vaatteeni matkalaukkuun ja jätin kaupungin vielä
samana yönä."

"Ja onko teidän äitinne jatkanut ammattia?" kysyi Hannu uteliaalla
äänellä.

Block loi tuiman silmäyksen palvelijaan ja kääntyen Galaman puoleen
lisäsi:

"Seuraavana päivänä äitini ja sisareni pantiin kiinni ja jollei
kuolema jo ole saavuttanut heitä, viettävät he vielä riutuvaa elämää
vankeudessa syytettynä rikoksesta, josta he eivät tiedä mitään."

"Vai niin!" sanoi Hannu, sitkeän epäluuloisena; "minä ymmärsin asian
niin, että te juuri ennen Alban tuloa palasitte Brüsseliin, siellä
myydäksenne tavaranne. Jos teidän väkenne vangittiin ja te otitte
mukaanne kaikki kapineenne, ei saattanut jäädä paljoa myytäväksi."

"Työhuoneeni ja ammattini varastot uskoin eräälle ystävälle ja työn
teettäjät mieltyivät häneen niin, että hän menestyi paremmin kuin
minä. Minun oli alituisesti ikävä syntymäkaupunkiini, ja kun sinne
pääsin, antoi ystäväni jalomielisesti minulle puolet ammattinsa
tuloista."

"Olette luullakseni syntynyt Brüsselissä, eikö niin?" kysyi Hannu
vähän kohteliaammin. Mutta Block näytti kovin paheksivan hänen
kysymyksiään. Hänen synkeistä silmistään lensi vihan salamoita
palvelijaa kohti ja hän sanoi Galamalle:

"En tiedä mikä palvelijanne aikomus lienee, Yonker. Kenties se on
vihankaunaa; ainakin hän näyttää päättäneen kiusata minua tyhmillä ja
turhilla kysymyksillä."

"Ei suinkaan, mestari Block, ei suinkaan", sanoi Hannu, kannustaen
hevostaan; "kuten itse muistanette, sanoitte että teidät kastettiin
Amsterdamin Nikolainkirkossa; jos siis olette Brüsselissä syntynyt,
rupesitte sangen aikaisin matkustelemaan."

"Sinä näytät huonosti tuntevan maamme tilan, kun katsot tuota
mahdottomaksi. En luulekaan, että herrasi on yhtä tietämätön kuin
itse olet. Neuvon senvuoksi sinua odottamaan siksi kunnes saat hiukan
enemmän kokemusta. Oli miten oli, mutta älä enää vaivaa minua, muuten
täytyy minun jatkaa matkaani yksin."

"Vuottakaa!" sanoi Hannu, välittämättä Blockin suuttumuksesta;
"minulla on vielä jotakin sanottava. En luule, että Pietari Blink
koko elinaikanaan on käynyt Brüsselin kaupungissa".

"Vaiti, Hannu", lausui Yonker ankarasti, "hillitse kielesi ja säästä
mietteesi toiseen aikaan ja toiseen paikkaan. Surkuttelen teitä,
mestari Block, sillä jouduin itsekin isättömäksi tuon kirotun
inkvisitsionin takia. Tässä on käteni todisteeksi että tunnen teitä
kohtaan sitä osanottoa, jota onnettomuutenne vaatii."

Vaikka nämä sanat soivat leppeiltä, lausuttiin ne kuitenkin sangen
kylmäkiskoisella äänellä eikä kättäkään, johon Block tarttui,
tarjottu erityisen innokkaasti.

Vaikka Galama ei tahtonutkaan sitä myöntää, epäili hän nähtävästi
yhtä paljon vierasta kuin palvelijakin, mutta hän oli älykkäämpi
kuin tämä, ja päätti menetellä oman harkintansa mukaan. Hän käski
senvuoksi palvelijansa ratsastaa vähän matkaa edellä, ja alotti
mestari Blockin kanssa keskustelun, osoittaen, kuinka taitava hän oli
antamaan kiertäviä vastauksia, virittämään kysymyksiä ja onkimaan
toiselta niin paljon tietoja kuin mahdollista ilmaisematta itse
kuitenkaan enempää kuin mitä hyväksi katsoi. Mutta Blockin suhteen
hän näytti turhaan käyttäneen taitoaan, sillä tämä oli suora ja
sydämellinen ja kertoi kaikennäköistä itsestään, tuttavistaan,
töistään ja toimistaan, eikä suinkaan säästänyt herttuaa eikä kirkkoa.

Näin he olivat jo ratsastaneet useamman tunnin ja keskustelu, jonka
hevosten juoksu silloin tällöin katkaisi, oli joku hetki sitten
kokonaan tauonnut. Päivä oli länteen laskemaisillaan, ja viheriän
lehtikaton läpi näkivät he illan rusottavat pilvet. Lintujen parvi,
joka oli virsillään elähyttänyt salon kolkkoa äänettömyyttä, lähti
lepopaikoilleen. Kaikki kävi hiljaiseksi synkässä metsässä. Yhtäkkiä
ajoi Hannu herransa rinnalle ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
"Se on totta!" sanoi Galama havahtuen unelmistaan; "meidän täytyy
pysähtyä tähän. Tunnin päästä tulee pimeä ja silloin tarvitsemme
hevosiamme kahta paremmin. Aiotteko tekin pysähtyä?"

Gerard nyökäytti suostuen päätään ja kohta sen jälkeen pysäyttivät
nuo kolme miestä hevosensa erään ravintolan eteen, joka näytti
sangen varakkaalta ja erosi suuresti siitä, jossa he viimeksi olivat
levänneet. Suuri rakennus seisoi keskellä avaraa pihaa, jossa oli
viisi tai kuusi ruuhta. Matkustajamme astuivat heti maahan, jättivät
hevosensa erään miehen haltuun ja menivät isoon huoneeseen, jonka
tammilattialle oli somasti kylvetty valkoista hiekkaa; kalkitut
seinät, pienehköt, mutta puhtaat ikkunat sekä muutamat tuolit pöydän
ympärillä ynnä penkit tekivät paikan oikein hupaisen näköiseksi. --
Reipas, iloinen isäntä seisoi keskellä huonetta ja tervehti Galamaa
ja Hannua tuttavallisesti hymyillen näiden istuutuessa pöydän ääreen
akkunan alle. Viiniä tilattiin ja ennen pitkää virkistivät nuo kolme
miestä voimiaan viileällä, suloisella juomalla, joka siihen aikaan
oli paljon tavallisempaa ja huokeampaa kuin nykyään.

"Aiotteko todellakin tänä iltana Brüsseliin, Yonker?" kysyi Block.

"En tiedä, lähdenkö tänä iltana", vastasi Galama; "jonakin päivänä
tällä viikolla lähden, mutta milloin, se riippuu asianhaaroista. Mikä
on teidän aikomuksenne, jos saan kysyä?"

"Totta puhuakseni, tulin tänne etupäässä siinä aikeessa, että
auttaisin Kerjäläisiä, sillä tunnen hyvin kaupungin ja voin hankkia
kaikenlaisia tietoja. Ensin menen kaupunkiin ja sitten Rookeryyn."

"Tiedättekö te Rookerystä?" kysyi Galama vähän kummastuneena.

Ennenkuin Block ehti vastata, kuului ravintolan takaa koiran
haukuntaa ja vaimon ääni, joka koetti vaijentaa koiraa.

Heti sen jälkeen astui isäntä huoneeseen ja lähestyi pöytää.

"Tuhat kertaa anteeksi", sanoi hän, iskien salaa silmää Galamalle,
"mutta tallirenki, hölmö, ei tiedä mitä on tehtävä hevosille.
Tahtoisitteko tulla katsomaan? Pelkään ettei yhden ole oikein asiat."

"Todellako!" sanoi Block, hypähtäen ylös ja rientäen ovea kohden.
"Vaikka minulle annettaisiin sata tuhatta, en soisi että hevoseni saa
mitään vikaa;" ja hän juoksi talliin päin, perässä Hannu, joka nauroi
itsekseen.

Tuskin olivat he poissa, kun isäntä kääntyi huoneen takaoveen päin ja
kuiskasi:

"Minä sanon sen hänelle."

Kohta sen jälkeen astui huoneeseen pitkä mies, viitta yllään ja
musta, pehmeälierinen huopahattu päässään; hän meni suoraa päätä
Galaman luo ja tarttui innokkaasti hänen käteensä, sanoen:

"Tervetultuasi, sinä prinssimme rohkea lähettiläs. Mitä uusia häneltä
kuuluu?"

Puhuja oli heittänyt viittansa taaksepäin ja kun hän vielä otti hatun
päästään, paljastuivat kauniit kasvot, joissa ilmeni sekä jaloutta
että ylhäisyyttä. Korkea ja leveä otsa, suuret, ilmehikkäät silmät,
soma suu, tummanruskeat viikset -- siinä kasvojen tunnusmerkit.
Hänen pukunsa oli verrattain halpa. Jos katseli hänen mustaa
nahkajakkuaan, viiltohousujaan ja terässolkisia kenkiään, olisi
helposti luullut häntä käsityöläiseksi tai kunnialliseksi porvariksi
-- mutta sirotekoinen miekankahva ja raskas, kultainen sinettisormus
ilmaisivat korkeampaa säätyä. Hänen ulkomuodostaan ja koko
olennostaan kuvastui rohkeutta, lujatahtoisuutta ja ennen kaikkea
miettiväisyyttä; kun näki hänet Galaman rinnalla, saattoi jo siitä
tavasta, jolla toinen lähestyi toista, päättää mikä ero oli tyynen,
kokeneen sotamiehen ja nuoren, innokkaan vapaaehtoisen välillä. Se
oli Villiam de Blois, Treslongin herra, eräs prinssin hartaimpia
puoluelaisia, josta vielä oli tuleva suuri päällikkö vapauden sodassa.

"En tiedä hänestä enempää kuin tekään, herra", vastasi Galama.
"Viimeiset viikot olen oleskellut Gentin läheisyydessä ja etsinyt
keinoja kreivejä pelastaakseni, mutta kaksi päivää sitten heidät
vietiin sieltä pois. Tiedätte kai, että he nykyään ovat Brüsselissä?"

"Tiedän kyllä; ja he ovat majoittuneet erään hyvän tuttavanne luo,
Yonker. He oleskelevat Broodhuyissä", vastasi Treslong.

"Niin olen kuullut, vaan en ole voinut sitä uskoa", sanoi Galama.
"Sen huhun vuoksi olen kuitenkin tullut tänne. Meillä on kummallakin
syytä uuteen vihaan herttuaa vastaan."

Treslongin veli oli yksi niistä aatelismiehistä, jotka teloitettiin
samalla kertaa kuin molemmat Galamat.

"Voi veli-raukkaani", huokasi Treslong. "Kenties minä pian seuraan
häntä. Ja Nassaun Adolf on myöskin kuollut."

"Eihän toki hirtetty?" kysyi Galama äänessään kauhua. "Sitä ei
herttua milloinkaan uskaltaisi tehdä."

"Se ei olisi haitannut; hän olisi kyllä uskaltanut, vaan hänellä
ei ollut siihen tilaisuutta. Adolf on kaatunut Heiliger-Lee'n
tappelussa, taistellen Aremberg'iä, tuota luopiota vastaan. Mutta
kuka teillä on seurassanne ja mitä aiotte tehdä?"

"Jälkimäiseen kysymykseen ensin vastatakseni, olen nyt, kun kuulen
että kreivit ovat Broodhuyssä, päättänyt tänä iltana lähteä
Brüsseliin Agnesta katsomaan. On hyvin mahdollista, että me yksissä
neuvoin keksimme keinon ainakin Egmontin pelastamiseksi. Olen valmis
panemaan henkeni alttiiksi tämän yrityksen puolesta ja kaikki mitä
minulla on, vaikka minut huomenna nyljettäisiin. Minun ei tarvitse
kysyä, tahdotteko auttaa minua, hyvä herra; mutta luuletteko, että
Kerjäläisenne ovat siihen myöskin valmiit?"

"Karel", sanoi Treslong totisesti, "nuo miehet ovat enimmäkseen
kulkureita, sen myönnän, mutta heitä ei arveluttaisi ryhtyä kuinka
vaaralliseen hankkeeseen hyvänsä, jos vain olisi vähänkin toivoa
Egmontin pelastamisesta. Mutta te, joka olette tehnyt itsenne niin
suuriarvoiseksi prinssille, te ette saa panna henkeänne alttiiksi
siten, että lähdette tänä iltana kaupunkiin, jossa varma kuolema
vartoo teitä."

"Herra!" vastasi Karel nopeasti, "prinssin selvästi lausuttu tahto
on, että ryhdyn tähän--"

Hän vaikeni. Ulkoa kuuluva melu sai heidät molemmat ikkunan luo. He
näkivät Hannun istuvan hevosen selässä, joka rajusti hyppi pystyyn
ja potki sekä paiskasi hänet lopulta pehmeään ruohikkoon, huoneen
viereen. Isäntä ja talon väki seisoivat ääressä sydämen pohjasta
nauraen tuolle hupaiselle näylle. Noiden kahden akkunasta katsellessa
Hannua, huulet hymyssä, ilmestyivät Blockin kasvot taka-ovelle. Hän
loi pikaisen, mutta terävän silmäyksen Treslongiin ja veti heti
päänsä takaisin. Hetken päästä hän tuli juosten pihalle, suu naurussa
ja suitsista taluttaen toista hevosta. -- "Olen pyhittänyt elämäni
maalleni ja kunnialle", sanoi Galama, kääntyen pois akkunasta.
"Toivon, että minua käytetään vaikeimpiin ja vaarallisimpiin
yrityksiin ja kuolen mielelläni kuinka kurjan, kuinka maineettoman
kuoleman hyvänsä, jos sillä voin edistää pyhää asiaamme vaaksankaan
verran. Te näette, että olen valmis kohtaamaan mitä vaaroja tahansa,
ja mitä siihen tulee, että lähden kaupunkiin, niin -- enkö ole
espanjalainen upseeri? -- ja sen lisäksi: lukekaa tämä;" ja hän antoi
toiselle paperin, jonka hän veti esiin haarniskansa alta. Se oli
Gentin linnan isännän antama kirje, jonka sisällys tuskin huvittanee
lukijaa.

"Kuinka te tuon saitte ja kuinka valepukunne?" kysyi Treslong, kun
hän oli lukenut kirjeen ja antanut sen takaisin Galamalle.

"Hannu ne minulle hankki", sanoi Yonker; "vaikka olen pahoillani,
ettei niitä saatu ilman veren vuodatusta. Ne ovat sangen
suuri-arvoiset minulle. Aiotteko Rookeryyn yöksi? Tulen sinne, kun
vain ensin olen puhutellut Agnesta. Sitten saamme miettiä, mitä on
tehtävä, sillä luullakseni ei Alba aio kauan viivyttää vankiensa
mestausta."

"Tietääkseni on se tapahtuva kolmen neljän päivän päästä", sanoi
Treslong; "ei siis auta hukata aikaa. Tulin tänne tavatakseni teitä
ja aion palata Rookeryyn, jonne kaikki Kerjäläiset huomisyönä
kokoontuvat. Mutta kuka tuo outo on?"

"En tiedä varmaan. Joku Gerard Block, jolla on suosituskirje
Pietari Blinkiltä. Sattumalta yhtyi hän matkalla meihin. Hän näkyy
hyvin tuntevan Brüsselin ja Rookeryn ja on Kerjäläinen. Kenties
hän on meille avuksi. Hän aikoo käydä Brüsselissä ja sieltä lähteä
Rookeryyn."

"Mutta hän ei saa tänä iltana lähteä Brüsseliin", sanoi Treslong. "On
liikaa, jos teitä kolme yhtaikaa saapuu kaupunkiin. Käskekää hänen
jäädä tänne; minä pidän häntä silmällä. Hyvä hevosmies hän on, olkoon
kuka tahansa."

"En voi hänelle antaa käskyjä", sanoi Galama, "kun hän ei ole
asettunut minun komennettavakseni. Sitä paitsi saattaa Hannu lähteä
teidän kanssanne Rookeryyn ja vieras minun seurassani Brüsseliin.
Minulla täytyy olla muassani joku palvelija, koska minä, kuten
tiedätte, olen espanjalainen upseeri. Hänen uskollisuuttaan emme
vielä voi taata ja sentähden toimitin niin, että minä ja te saimme
olla kahden kesken. Mutta en ole hänelle vielä mitään ilmaissut ja
hän ei voi meitä vahingoittaa. Hyvästi siis huomiseksi!"

Treslong veti viitan olkapäilleen, painoi hatun päähänsä ja pääsi
tuskin taka-ovesta ulos, kun Gerard Block astui sisälle etuovesta
Hannun kanssa.

"Olen opettanut teidän palvelijaanne ratsastamaan, Yonker", lausui
Block nauraen.

"En ole eläissäni nähnyt moista elukkaa", sanoi Hannu nyrpeissään ja
hartioitaan tunnustellen: "mutta sainpa sen viimein nöyräksi."

"Koska te, mestari Block, lähdette Brüsseliin", arveli Galama, "on
mielestäni parasta, että me lähdemme yhdessä. Kun saamme siellä
asiamme ajetuksi, voimme tavata toisemme jossakin, ehkäpä Nassaun
palatsin kulmassa. Sitten sopii meidän yhdessä lähteä Rookeryyn ja
siellä ilmoittaa, mitä olemme saaneet tietää. Johtui juuri mieleeni,
että näyttäisi vähän epäilyttävältä, jos kolme ratsumiestä auringon
laskettua yhtäaikaa tulee kaupungin portista; mutta nyt saatatte
käydä minun palvelijastani."

"Sitä virkaa olen pitävä kunnianani, Yonker", vastasi Block.

"Sinä, Hannu, jäät tänne siksi kun olemme lähteneet ja sitten menet
yksin Rookeryyn. Jos saavut sinne ennen kuin olemme palanneet, joka
ei tapahdu ennen huomisyötä, niin sano vartijoille, että olemme
tulossa. Ja ole varuillasi, ettet enää alota riitaa."

Samassa tuotiin hevoset esille, ja kaikki kolme lähtivät ulos.

"Kas tässä, Hannu ystävä", sanoi Block, noustessaan hevosensa selkään
ja tarjotessaan Hannulle tukaattia, "juo minun onnekseni äläkä
koskaan enää ratsasta tulisella hevosella."

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hänen hevosensa alkoi hyppiä
ja potkia aivan samalla tavalla kuin äsken Hannun alla; mutta tämä
seisoi herransa hevosen vieressä ja nauroi täyttä kurkkua.

Mutta Block oli vikkelämpi kuin Hannu. Hän hyppäsi maahan ja alkoi
sovittaa satulavöitä toisin; samassa hän jälleen nousi selkään ja
ratsasti Galaman kanssa Brüsseliin päin.

Mutta Hannu, joka seurasi heitä silmillään, ravisteli päätään ja
sanoi: "Block! Block! se mies ei miellytä minua."



IV

Kaksi keskustelua.


Mutta rientäkäämme kahden ratsumiehemme edelle ja astukaamme
Brüsseliin Cudenbergin portin kautta. Ilta on ihana, mutta ihmisissä
eivät ilon tunteet kuitenkaan pääse valloille. Kaupunki, jossa
tähän aikaan päivästä tavallisesti on sangen vilkasta, on nyt ihan
hiljainen. Tytöt ja pojat, jotka ennen iloisesti hälisten parvittain
astelivat katuja, porvarit, jotka seisoivat jutellen keskenänsä
huoneittensa edustalla ja hyvillä tai pahoilla mielin haastelivat
menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista -- heitä ei enää näy
eikä kuulu. Oluttuvat ovat täynnä sotamiehiä ja kaduilta kaikuu
espanjalaisten, saksalaisten ja valloonein lauluja. Siellä täällä
puhelee pari kolme miestä hiljaisella äänellä ja heidän kasvonsa
kuvastavat mielihaikeaa tai pelkoa; taikka joku ylpeä pappi astelee
kaula kenossa niinkuin voiton sankari ja katselee tyytyväisenä
kaupunkia, joka näin on nöyrtynyt ja maahan masentunut.

Kuinka toisellainen olikaan Brüssel kolmekymmentä vuotta aikaisemmin!
Se oli silloin maan hallituksen tyyssija; siellä yhtyivät silloin
kansan jaloimmat, rikkaimmat, kauneimmat, oppineimmat. Ei ollut sitä
päivää, jolloin ei pidetty kemuja, jolloin eivät kaupungin rikkaat,
vapaat asukkaat huvikseen ampuneet jousella tai lyöneet kiekkoa.
Mutta kenties elämä oli liian surutonta, liian hauskaa, kenties
Jumalan raskasta kättä tarvittiin muistuttamaan kansaa siitä, mitä
sen rauhaan sopi.

Jos astumme sisään mainitusta portista ja katua pitkin käytyämme
äkkiä poikkeamme vasemmalle, on edessämme Nassaun palatsi. Tämä
komea rakennus on vuosisatoja ollut Nassaun huonekunnan oma; mutta
kun Oranian prinssi Saksaan paettuaan jätti sen kylmille, on Alban
herttua sen anastanut ja myynyt sen kalliin kaluston. Ennen se
oli mahtavain ylimysten kokouspaikkana. Lahjakkaat, miehekkäät ja
viisaat henkilöt pääsivät esteettä kokouksiin ja näissä huoneissa
sommiteltiin monta tuumaa, tehtiin monta ehdotusta ja ryhdyttiin
moneen toimeen, joitten nojalla koetettiin estää kardinaalin ja hänen
ilkeitten kumppaniensa menestystä. Jos taas oikealle käännymme,
tulemme avaralle Sablon-nimiselle kentälle, jonka toisella puolen
on kuuluisa Culemburgin linna. Nykyään se on jaotettu maahan Alban
käskystä, joka vimmoissaan sotajoukkonsa tappiosta koettaa hävittää
ympäriltään kaikki kansallisen itsenäisyyden muistomerkit. Siellä
kokoontuivat kaksi vuotta sitten maan aateliset, linnanisännän,
hienostuneen mutta huolettoman kreivi Brederoden käskystä, ja näiltä
ovilta heidän mainio seurueensa vaelsi herttuattaren luo esittämään
pyyntöjään. Siellä oli myös sali, jossa muutama päivä sen jälkeen
pidettiin ne kuuluisat kemut, joissa syntyi Geusein eli Kerjäläisten
veljeskunta. Linnan tukevat kiviseinät, sen kauniit väljät suojat
ovat nyt raunioina. Mutta lyhyen ajan kuluttua on voiton patsas
kohoava niitten entiselle sijalle.

Kaunis, leveä katu vie täältä siihen linnaan, jossa herttua asuu
ja josta hän hallitsee maata. Täällä kuitenkin on elämää ja iloa.
Linnan edustalla nähdään vilkasta hyörinää ja liikettä. Sotamiehiä
juoksentelee sinne tänne, upseereita, uljaita espanjalaisia tai
hilpeitä ranskalaisia, kävelee edestakaisin tai seisoo ryhmissä
iloisesti jutellen. He eivät välitä asukkaitten vaivoista; heillä on
palkkansa, heitä ei velo kukaan, ja he ovat sitä mieltä, että saavat
jäädä tänne sitä pitemmäksi aikaa mitä vähemmän he osoittavat armoa
ja sääliväisyyttä.

"Ja sinä luulet siis, Pietari", sanoo eräs upseeri, jonka ympärillä
seisoo muita kapteeneja, "että meidän on ennen pitkää täältä
marssiminen? Mistä sinä aina saatkaan uutisesi?"

"Etkö sinä tiedä", sanoo toinen, "että hän tunnustaa syntinsä joka
päivä? Palkaksi saa hän papilta kaikki tiedot ja uutiset, jotka pyhä
mies on haalinut kokoon."

"Jopa jotakin!" sanoo kolmas. "En minä luule Pietaria niin typeräksi,
että hän kävisi synnin tunnustuksilla."

"No", arvelee neljäs hiukan totisena, "ainakin on sillä tavalla
mukavaa päästä synneistänsä."

"Varsinkin jos antaa papille puolet saaliistaan", sanoo toinen puhuja.

"Pyh! minä en usko heihin vähääkään", lausui kolmas, "siitä pitäen
kun luin Erasmuksen pikku kirjasen heistä. Hän sanoo heitä koiriksi,
joitten oikeastaan olisi pitänyt syödä ruuan loppuja, mutta jotka
ovat kiivenneet pöydälle ja varastaneet parhaimmat herkut."

"Tuota en voi ymmärtää", sanoi se, jota oli puhuteltu Pietariksi;
"meidät on tänne lähetetty ja sitä varten saamme palkkaa, että
suojelisimme paavia, katolista uskoa ja muuta senkaltaista,
ja vieköön minut peijakas, ellei jokainen teistä ole huonompi
katolilainen ja pahempi pakana kuin tämä poloinen kansa -- uskokaa
mitä tahdotte."

"Tämä ei ole mitään", sanoi vanha saksalainen soturi, joka oli nähnyt
useita taisteluita. "Minä kuuluin ennen saksilaiseen rykmenttiin, ja
siitä lienee noin kaksikymmentä vuotta, kun saimme Kaarle keisarilta
käskyn marssia Geldernin maahan, yksissä voimin pappien kanssa
kurittamaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet kunnioittaa rippileipää.
Mutta hulluinta oli, että toinen puoli meistä oli lutherilaisia ja
auttoi kansaa enemmän kuin pappeja."

Tästä syntyi yleinen nauru; samalla isot vaunut ajoivat linnan
portille ja vallasnainen astui niistä maahan. Hänen pukunsa oli
komea, vaikka tummahko, ja hänen kauniit, jalot kasvonsa olivat
kalman vaaleat.

"Kuka se oli, Schwabel?" kysyi eräs upseeri sotavanhukselta, joka oli
tervehtinyt naista, kun tämä nopeasti astui linnaan.

"Kreivitär Egmont", vastasi toinen surullisella äänellä. "Voi", hän
pitkitti, "olen taistellut kreivin johdolla St. Quentinin luona ja
olkoon hän kavaltaja tai mikä hyvänsä, soisin hänen pääsevän vapaaksi
vaikka en saisi nähdä ainoatakaan pappia tahi inkvisiittoria. Jumala
armahtakoon kreivitärtä!"

Kapteenit vaikenivat ja katsoivat siihen ikkunaan päin, jonka takana
tiesivät Alban olevan. He tiesivät myös, että kreivittären käynti oli
turha.

Tällaisia olivat ne miehet, joitten avulla Rooman katolinen kirkko
koetti palauttaa helmaansa eksyneitä lampaitaan. Useimmat heistä
olivat itse luopuneet siitä kirkosta eivätkä tunnustaneet mitään
uskoa; moni sitäpaitsi oli kääntynyt reformeerattuun oppiin, jonka
kukistamiseksi hänen oli määrä toimia. Luonnollista on, etteivät
he sydämestään sitä suosineet; muuten he eivät yhä edelleen olisi
saaneet palvella sellaista herraa kuin Filipiä eikä sellaisessa
tarkoituksessa.

Mutta kääntykäämme toisaalle. Meillä on parempi paikka käytävänä. Jos
kuljemme samaa katua eteenpäin, saavumme vihdoin isolle aukealle. Se
on Brüsselin "tori". Toisella puolen kohoaa raatihuone, vanha, kaunis
rakennus, toisella Nikolainkirkon tornien ja teurashuoneen välissä
Broodhuys. Tämän etusivu on täynnä kalliita koristuksia; siinä on
sieviä kivikuvia sekä viisi riviä akkunoita, joita ympäröivät runsaat
kukkakiehkurat. Rakennus on vanha ja entis-aikoina siinä myytiin
leipää, mutta myöhemmin se on kokonaan muutettu ja kertomuksemme
aikana pitivät siinä kaikenlaiset veljeskunnat ja seurat kokouksiaan.
Usein kokoontuivat säädyt ja ylimykset keskustelemaan sen tilavissa
saleissa. Mutta nyt on kaksi sen suojaa vankihuoneina. Niissä
säilytetään kreivejä Egmontia ja Hornia.

Kahdet leveät portaat kummallakin puolen ovea johtavat suureen
etusaliin, joka samoin kuin portaatkin on sotaväkeä täynnä. Mutta me
astumme siitä ovesta sisään, josta pääsee alimmaiseen kerrokseen,
sinne missä kartanonhoitaja väkineen asuu. Kaksi käytävää muodostaa
suorakulmaisen ristin; toisen päässä on portaat ja etupihalle
aukeneva ovi. Jos kuljemme tätä käytävää, näemme vastapäätä oven ja
kaksi muuta ovea tämän kummallakin puolen; näistä vie keskimäinen
takapihalle ja sivuovista tullaan, toisesta perheen keittiöön,
toisesta kartanon hoitajan tyttären, Agnes Vlossertin makuuhuoneeseen.

Viimemainittu oli ainoastaan pienehkö kamari ja siitä puuttui moni
sellainen esine, josta tavallisesti tunsi hurskaan paavinuskolaisen;
niinpä ei siellä näkynyt pientä ristiinnaulitunkuvaa, jota siihen
aikaan pidettiin välttämättömänä täysinkalustetussa huoneessa; mutta
siellä vallitsi kuitenkin siisteys ja soma järjestys, joka osoitti
hienon naiskäden toimintaa. Puhtaat akkunaverhot ja vuoteen eteiset,
pienet korukalut ja kapineet takan otsalla, ja kauniit kukkaset
pienellä pöydällä akkunan edessä -- kaikki on hyvässä järjestyksessä.
Kummallista on kuitenkin, että ikkuna näin ihanana iltana on
suljettu, joten laskevan auringon rusottava valo, kun se pilvistä
heijastaa, töin tuskin pääsee pieneen kammioon viidenkymmenen
lasiruudun läpi, joita lyijyinen ristikko liittää toisiinsa.

Ne kaksi tyttöä, jotka istuvat huoneessa, eivät näytä kaipaavankaan
akkunan avaamista. He puhelevat vilkkaasti keskenään. Tähän
aikaan oli maallikkojen vaarallista puhua mistä seikasta hyvänsä
ja he olivat tarkasti varuillaan, ettei kukaan kuule. Tyttöjen
ijässä ei ole suurta eroa ja vaikka heidän kasvonsa ovat aivan
eriluontoiset on niissä sentään sen verran yhtäläisyyttä, että heidät
tuntee sukulaisiksi. Toinen heistä istuu suorana ja tukee toista
käsivarrellaan. Hänen kasvonpiirteensä ovat jalot ja kuitenkin
pehmeät. Hänen silmänsä ovat tunteelliset ja älykkäät, ja katse,
jonka hän tavan takaa luo toiseen tyttöön, on niin lempeä ja hellä,
että se sulattaa hänen kasvojenilmettään, jonka keskustelu on tehnyt
totiseksi.

Toinen tyttö, joka nähtävästi on sairas, nojautuu ystäväänsä yhtä
paljon ruumiillisesta heikkoudesta kuin luonnollisesta arkuudesta.
Hän on kaunis hänkin, mutta tämä kauneus on ihan toista laatua.
Hän on Karel Galaman sisar, mutta veljen kasvoissa kuvastuvaa
lujatahtoisuutta, ylevyyttä ja intoa ei näe sisaressa. Sisarellakin
on vaaleat kiharat ja siniset silmät, friisiläisen syntyperän
tuntomerkit, mutta hänen ulkomuodossaan ilmenee ainoastaan hellyyttä,
nöyryyttä, vieläpä pelkoakin. Hänen poskensa ovat kalpeat, ja
niitten hienosta punasta päättäen hän on joko toipumaisillaan tai
riutumaisillaan.

Molemmat olivat orpoja; mutta Agnes Vlossert oli kadottanut aarteen,
jota ei mikään korvaa. Hänen äitinsä kuoli, näet, noin neljä vuotta
takaperin. Kun hänen tämän tähden oli ollut pakko varhain toimia
ja ajatella omin päin oli hän jo kokenut monta kovaa. Mutta se oli
hänelle hyväksi. Hänen isällään, kartanon hoitajalla, jonka hallussa
oli koko Broodhuys ja joka sen vuoksi oli saanut käytettäväkseen
joukon palvelijoita, oli tietysti varsin vähän aikaa pitää huolta
tyttärestään ja tämä kiittikin jälestäpäin usein Jumalaa siitä,
että hän juuri samaan aikaan tutustui erääseen Kalvinin apostoliin,
Wouter eli Walter Barendsiin, joka salaa saarnasi Brüsselissä ja sen
lähitienoilla. Hartaalla halulla kuunteli Agnes armon sanaa, jota
pappi julisti, ja painoi ihanat totuudet syvälle mieleensä. Kun hänen
äitinsä oli kuollut, pyysi hän tädiltään, paroonitar Galamalta, joka
asui Brielissä, että hänen serkkunsa saisi tulla häntä tervehtimään,
ja koska siihen aikaan olot olivat verrattain rauhalliset eikä kukaan
vielä ollut peloissaan Alban tähden, suostui täti mielellään tähän
pyyntöön. Hän suostui sitä kernaammin, kun Karel Galama samaan aikaan
lähti Löwenin yliopistoon lukujaan päättämään ja veli ja sisar näin
saivat olla lähempänä toisiaan. Ei mennyt monta aikaa, ennenkuin
Agnes, joka sydämestään oli kiintynyt uuteen uskoonsa, sai Marian
mukaansa Walter Barendsia kuulemaan; toinenkin tyttö alkoi epäillä
sen uskon totuutta, johon häntä oli lapsuudesta saakka kasvatettu.
Heitä kävi usein tervehtimässä Karel ja hänen setänsä, molemmat
Galamat, joitten seurasta ei kuitenkaan ollut paljon apua heidän
uuden uskonsa vahvistamiseksi, nämä kolme miestä kun etupäässä
harrastivat valtiollista vapautta eivätkä paljon huolineet uskon
asioista.

Marian mielipiteet uudesta opista horjuivat vielä sinne tänne,
kun Alba äkkiä ilmestyi maahan. Molemmat sedät sekä paljon muita
aatelismiehiä vangittiin tai mestattiin. Monet niistä, jotka hänen
ja Agnesin kanssa olivat käyneet Barendsin kokouksissa, joutuivat
inkvisitsionin kynsiin, jonka entinen verenhimo oli uudelleen
syttynyt, ja heidät poltettiin tai hirtettiin usein heidän silmiensä
edessä. Päälle päätteeksi väijyttiin hänen veljeänsä, jota pidettiin
mitä hurjimpana Kerjäläisenä, kaikkialla, ja Broodhuysin hoitaja,
joka pelkäsi joutuvansa epäluulon alaiseksi, ilmoitti kaikenlaisilla
viittauksilla, kuinka mielellään hän soisi, että Maria palaisi
Briel'iin. Sitä tämä itsekin tahtoi, mutta tapaukset olivat
vaikuttaneet liian syvästi tyttöraukkaan, joka oli nähnyt aivan liian
vähän maailmaa. Hän sairastui kuumetautiin, josta hän vasta pari
viikkoa sitten oli parantunut. Hän se oli, joka Agnesiin nojaantuen
tarkoin kuunteli tämän sanoja.

Vähäinen kirja on avoinna Agnesin polvella. Se on Uusi Testamentti,
jonka Liesseldt hiljattain oli kääntänyt hollannin kielelle.

"Se on kyllä totta", sanoi Maria miettiväisellä äänellä. "En voi sitä
kieltää, mutta sittenkin --."

"Älä, armaani, väitä vastaan, kun Jumalan oma sana puhuu", sanoi
Agnes, laskien kätensä avonaiselle kirjalle. "Sinä näet selvästi
sanotuksi, että Herramme Jeesuksen veri yksinään voipi puhdistaa
meidät kaikista synneistämme."

Maria oli ääneti. Hän otti kirjan ja katseli uudelleen sitä kohtaa,
jonka hänen serkkunsa oli hänelle lukenut.

"Ei ainakaan pappi voi pyyhkiä pois syntiämme", lausui Agnes
hartaalla äänellä; "Jeesus yksinään voi sen tehdä".

"Muista kuitenkin", sanoi Maria, "että hyvä Herramme on asettanut
papit, jotka hänen puolestaan antavat synnit anteeksi".

"Eipä olekaan, kultani; sinä erehdyt. Olen tutkinut Jumalan sanan
laidasta laitaan, mutta en ole mistään löytänyt sellaista määräystä."

"Mutta eikö Herra ole antanut taivaan avaimia Pietarille? Ja eikö
paavi ole Pietarin jälkeläinen? Eikö hän määrää ja aseta pappeja? Ja
eikö heillä ole siis valta sitoa ja päästää meitä?"

"Ei, ystäväni; sinä olet aivan väärässä", sanoi Agnes, avaten sen
raamatunkohdan, joka koskee Pietaria. "Sinä näet, ettei Jeesus
valtuuta ainoastaan häntä, vaan kaikkia opetuslapsiaan julistamaan
syntejä anteeksi hänen veressään. Ja mitä tuohon voimaan tulee, jonka
nojalla taivaan portit avataan ja suljetaan, niin kuule mitä Herra
sanoo Johanneksen Ilmestyksessä: 'Minä olen elävä, ja olin kuollut,
ja katso, minä olen elävä ijankaikkisesta ijankaikkiseen: amen! Ja
minulla ovat helvetin ja kuoleman avaimet. Minä se olen, joka avasin,
eikä kukaan ihminen sulkenut, minä suljin, eikä kukaan avannut.'"

He vaikenivat kumpikin. Sanat nähtävästi vaikuttivat syvästi Mariaan.

"Papit ovat syntisiä niinkuin mekin", jatkoi Agnes; "heillä ei ole
valtaa poistaa edes omia syntejään, vielä vähemmin muitten. Sen voi
yksin Jeesus tehdä. Hänen luokseen on meidän mentävä, eikä kenenkään
papin luo. Luota häneen, anna sydämesi hänelle, ja sinä olet
pelastettu -- sinä saat synnit anteeksi."

"Voi Agnes, tiedätkö, mitä sanot?" lausui Maria. "Se on niin
hirveätä!"

"Hirveätä?" huudahti Agnes, silmät palaen pyhästä innosta.
"Hirveätä!" toisti hän, pannen kätensä ristiin ja hämmästyneenä
katsellen Mariaa silmiin. "Kuinka voit puhua tuolla tavalla, kultani?
Saattaako mikään asia tuottaa suurempaa iloa kuin se, että esteettä
pääsemme suoraan Jeesuksen luo ja hänen omasta sanastaan saamme
vakuutuksen siitä, että syntimme ovat täydelleen annetut anteeksi.
Mikä on tosi rauha ellei tämä? Se on pelastus ja sanomaton autuus."

"Epäilemättä", vastasi Maria, vähän hämillään serkkunsa innosta,
"vaan minä en tarkoittanut sitä. Minä tarkoitin vain, että uuden
opin tunnustamisella on niin hirveät seuraukset. Jos papit olisivat
kuulleet, mitä kaikkea sinä nyt juuri olet sanonut, olisit kuoleman
oma. Se ajatus värisyttää minua."

Ja hän kätki kasvot käsiinsä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Onhan aika raskas ja tukala", sanoi Agnes, "ja antakoon Herra
meille järkeä viisaasti vaeltaa. Mutta vielä hirveämmin kävisi, jos
me ihmisten edessä kieltäisimme Jeesuksen. Sitten hän varmaankin
kieltäisi meidät Isänsä ja enkeleittensä edessä. Ajallisen kuoleman
me ehkä voisimme hetkeksi välttää, mutta ijankaikkinen tulisi
epäilemättä osaksemme."

"Mutta eihän meidän Jeesusta tarvitse kieltää, tarvitseeko?" sanoi
Maria. "Papit eivät vaadi meitä kieltämään, että Jeesuksella on valta
antaa synnit anteeksi."

"Totta kyllä; mutta he vaativat meitä suutelemaan ristinkuvaa,
rukoilemaan Neitsyt Maariaa ja pyhiä, lankeemaan polvillemme
rippileivän edessä ja uskomaan että kaikilla näillä asioilla on
autuuttava voima. Jos uskomme tämän, kiellämme Kristuksen."

"Oi, sinä olet oikeassa", huokasi Maria. "Onhan selvästi sanottu,
että Jumalalla ja ihmisellä on ainoastaan yksi Välimies, Jeesus
Kristus."

Samalla kuului ovelta liikettä. Se johtui vain siitä, että joku
palvelija kulki ohitse, mutta Marian koko ruumista puistatti.

"Pyhä Neitsyt!" hän äännähti, "onkohan kukaan meitä kuunnellut?"

"Älä turhia tuskaile!" sanoi Agnes, surullisesti hymyillen, "niin
pian he eivät sentään sieppaa meitä."

"Ah, mutta se on kauheata", valitti tyttöparka; "ajattele vain
inkvisitsionia, kiristyspenkkiä, vääntimiä ja muita hirmukoneita".

"Maria, Maria", nuhteli Agnes, tarttuen serkkunsa käteen, "kuinka
heikko on sinun uskosi! Eikö Jeesus ole kyllin väkevä sinua
suojelemaan. -- Kammosiko hän sitä ristiä, jonka kautta hän pelasti
meidät?"

Marian silmät täyttyivät kyyneleillä.

"Voi, rukoile minun puolestani", sanoi hän. "Jospa minulla olisi
sellainen usko kuin sinulla! Minä muistan noita kahta kreiviä",
jatkoi hän tuokion kuluttua, "jotka nykyään oleskelevat tuolla
ylhäällä päämme päällä joka hetki kuolemaansa odotellen. Eikö mieli
käy surulliseksi, kun ajattelee noita jaloja kärsijöitä?"

"Varsinkin on kreivi Egmontin tila onneton", sanoi Agnes,
"sillä kreivi Horn on protestantti ja voi pitää kuolemaansa
marttyyrikunniana. Mutta kreivi Egmont on harras katolilainen. Hän
on aina totellut ja kunnioittanut pappeja, vieläpä ahdistanut meitä,
puhtaan opin tunnustajia; -- ja vaikka hän on näin tehnyt, hänet
sittenkin teloitetaan."

Hetken aikaa oltiin ääneti. Kamariin kuului sotamiesten naurua ja
taka-ovelle asetetun vahdin vakavaa astuntaa.

"Minä vihaan noita sotamiehiä", lausui Maria; "ne ovat raakaa
ja jumalatonta väkeä eivätkä välitä mistään. Luullakseni he
ansaitsisivat yhtä hyvin ja paremminkin rangaistusta kuin kreivit."

"Soisin, että keksisin jonkun keinon pelastaakseni heidät", sanoi
Agnes. "Minä koettaisin sitä. Kreivi Egmont lienee, luullakseni,
näihin aikoihin oppinut, ettei ruhtinoihin ole luottamista. Mutta,
Maria, sinun täytyy nyt mennä levolle. Et ole vielä tarpeeksi terve
ja meidän täytyy laittaa sinut valmiiksi, voidaksesi lähteä Brieliin."

"Minulla ei ole varsin kiirettä Brieliin", sanoi Maria, "sillä siellä
minun, niinkuin tiedät, on kovin ikävä, eikä minulla nyt, kun Karel
on poissa, ole ketään toveria."

"Sinulla on sentään paroonitar", sanoi Agnes pahankurisesti. "Eipä
sinulla ennenkään ollut muuta toveria, sillä Karelista ei suinkaan
ollut paljo seuraa, vai oliko?"

"Oi Agnes, kuinka saatat noin sanoa?" lausui Maria lempeästi
nuhtelevalla äänellä. "Enkö näinä viitenä kuukautena, siitä asti kun
Karel lähti täältä, ole nähnyt sinun salaa olevan ikävissäsi? Ja
milloin vain Kerjäläisistä puhutaan, tiedustelet niin hartaasti hänen
nimeään etten minä hetikään vedä sinulle vertoja. Olisin luullut,
että kaikki muut, ennenkuin sinä, olisivat niin sanoneet."

Agnes suuteli serkkuaan hellästi eikä sanonut mitään siitä syystä,
ettei siihen ollut mitään sanottavaa. Vähäisen vastarinnan perästä
suostui Maria serkkunsa tahtoon ja paneutui maata. Agnes vartoi,
kunnes toinen vaipui unen helmoihin; sen jälkeen hän hiljaa
hiipi huoneesta ja meni käytävän poikki keittiöön, jossa Gritta,
palvelustyttö, parhaillaan kiilloitti vaskiastioita hyräillen
itsekseen.

Vaihdettuaan hänen kanssaan pari ystävällistä sanaa lähti Agnes
huoneen toisessa päässä olevasta ovesta perheen tavalliseen
asuinhuoneeseen ja heti sen jälkeen hänen pieni jalkansa pyöritteli
ahkerasti rukin ratasta.



V

Itseensä tyytyväinen mies.


Adrian Vlossert, Broodhuysin kartanon hoitaja, ei ollut mikään
erinomainen mies. Vaaran sattuessa häneltä puuttui urhoollisuutta;
sen ohessa oli hän suuressa määrin ahne ja taikauskoinen. Ylimalkaan
ilmeni hänen käytöksestään eri tiloissa, että häneltä kokonaan
puuttui periaatteita. Hänen päätehtävänään oli imarrella ylhäisiä
miehiä ja miellyttää niitä, jotka kulloinkin olivat vallassa,
varsinkin niitä, joitten vallanalaisena hän itse oli. Epäsuosioon
joutuminen, vaikka jalostakin syystä, oli hänestä suurin onnettomuus,
ja säälien katseli hän niitä, jotka mieluummin heittivät kaikki, mitä
heillä oli, kuin luopuivat siitä, mitä pitivät oikeana.

Ei hän kuitenkaan itse katsellut luonnettaan tältä kannalta, vaan
piti sitä kunnioitusta taikka pikemmin pehmeyttä, jolla häntä
kohdeltiin, soveliaana maksuna ansioistaan. Tosin olivat hänen
ansionsa noin kolmekymmentä vuotta sitten aivan eri laatuiset kuin
nykyään, mutta siitä ajasta hänen ei koskaan tehnyt mieli puhua, eikä
edes sitä ajatella.

Silloin vastustettiin hänen syntymäkaupungissaan, Gentissä ankarasti
Kaarle V:n mielivaltaisia käskyjä, ja koska hän ei luullut siitä
sen pahempaa seuraavan, viettelivät muutamat uljaat porvarit
häntä pitämään yhtä suurta ääntä kuin muutkin. Hän oli käynyt
harhauskoisten kokouksissa kaupungin ulkopuolella ja saarnannut
kaikille ystävilleen, että kaikin mokomin olisi pyrittävä
uskonvapauteen.

Mutta kun hän näki keisarillisen seurueen aseiden välkkyvän vanhan
kaupungin väljillä kaduilla, kun hän näki muutamia ystäviänsä
heilumassa hirsipuussa ja toisten paljaassa paidassa, köysi kaulassa,
nöyrästi ryömivän keisarin jaloissa, kun hänen oma kukkaronsa
sai antaa osansa niihin sakkoihin, jotka määrättiin kapinallisen
kaupungin maksettavaksi, myönsi hän, että Kaarle oli häntä viisaampi,
ja muutti kokonaan käytöstään. Hän meni sotaväkeen ja kohosi muutaman
vuoden kuluttua kapteenin arvoon, osoittautuen joka tilaisuudessa
hallitsevan suvun hartaaksi puoltajaksi. Vähät siitä, olivatko sen
säännöt ja asetukset kuinka turmiollisia ja mielivaltaisia hyvänsä,
hän kiitti ja puolusti niitä alati, ja jos kansa niihin vihdoin
suuttui ja ne täytyi peruuttaa, moitti hän niitä ja ylisti sitä mitä
saatiin sijaan. Kun hän noin kaksikymmentä vuotta sitten oli päässyt
nykyiseen virkaansa, oli hänen alamaisuutensa suunnaton. Niinpä hän
julkeni väittää, että Filip, uusi kuningas, oli yhtä mainio mies ja
taitava hallitsija kuin hänen isänsä.

Hänestä oli myöskin tullut harras katolilainen, joka innokkaasti
puolusti sekä inkvisitsionia että jesuiittoja. Kun hän sen ohessa
oli hauska ja hilpeä mies, pidettiin hänen seurastaan paljon
varsinkin sotamiesten parissa, missä hän tavallista vähemmän toi ilmi
hartauttaan ja alamaisuuttaan. Jos Alankomaitten kaikki asukkaat
olisivat olleet hänen kaltaisiaan, olisi kansa aikoja sitten sortunut
orjuuden ikeen alle. Jos hänellä olisi ollut hiukan enemmän älyä ja
kykyä, niin tiesi mitä mullistuksia hän olisikaan saanut aikaan.
Nyt hänestä ei ollut suurta haittaa; mutta kun nämä korkeammat avut
häneltä puuttuivat, eivät ne, jotka hänet tunsivat, voineet muuta
kuin ylenkatsoa häntä.

Ainoa kenties, jolla oli toisenlaiset tunteet, oli Agnes. Hän rakasti
ja kunnioitti häntä vielä niinkuin isää ainakin. Mutta saattoiko
hän kaikessa totella tätä isää ja uskoa hänelle kaikki, mitä hänen
sydämessään liikkui? Hänen oli mahdotonta laskea häntä lähelle
itseään -- ja kuka olisi kuitenkaan ollut tähän soveliaampi, kuin
hänen oma isänsä, varsinkin kun hän oli yksinäinen, äiditön tyttö?
Mutta ei siinä kyllä. Sanomattomaksi surukseen hän ei voinut pitää
isäänsä muuna kuin vihollisena kaikille niille asioille, joita hän
itse rakasti ja kunnioitti. Tyttö rakasti Jeesusta; isä käytti tätä
pyhää nimeä, jos hän sitä ollenkaan käytti, kirosanana. Ah! tukala
on uskovaisen ja rakastavan lapsen tila, jolla on tuollainen isä;
tällaista tuskallista taistelua lienee Herra ennustanut, kun hän
sanoi: "Älkää ajatelko, että minä tulin rauhaa lähettämään maan
päälle: en minä tullut rauhaa, vaan miekkaa lähettämään ja asettamaan
ihmistä sotaan hänen omaa isäänsä vastaan."

Vlossert tuli juuri siitä huoneesta, jossa hän oli lyönyt korttia
niitten upseerien kanssa, joitten oli määrä vartioida kuuluisia
vankeja. Rahat, jotka hän oli heiltä voittanut, olivat saaneet
hänet hyvälle tuulelle. Hänen pukunsa oli kallis, miltei komea:
kirjailtu silkkitakki, leveät, sinipunaiset samettihousut, jotka
ulottuivat polviin asti, kirjavat sukat, leveä paidankaulus,
huopahattu, johon sulka oli kiinnitetty kalliilla timanttinastalla,
samallainen koruesine leveässä vyössä, ja hopeasoljet kengissä --
siinä miehen koko asu. Salin poikki mentyään hän astui alas leveitä
portaita, jotka veivät alikerrokseen, helisteli rahojaan, silitteli
tyytyväisesti hymyillen partaansa ja saapui siihen huoneeseen, jossa
hän ja Agnes tavallisesti asuivat.

Huone ei ollut suuri, mutta sen ajan asunnoksi kuitenkin siisti
ja somasti sisustettu. Akkuna on muodostettu pienistä pyöreistä
lasiruuduista ja sen edessä on raskaat, melkein synkät samettiverhot.
Sen ääressä istuu Agnes korkea-selkäisellä lavitsalla. Tavan takaa
hänen pieni jalkansa polkee rukin pyörää, mutta hänen ajatuksensa
liitelevät nähtävästi kaukana hänen askareistaan.

"No, tyttäreni, sinä näytät niin kelmeältä; mikä sinun on?"
sanoi isä, astuen Agnesin luo ja nipistäen leikkisästi hänen
marmorinvaaleaa poskeaan.

"Eikö minulla ole syytä näyttää kalpealta, kallis isäni?" lausui
toinen, nousten ylös ja suudellen hellästi isäänsä.

"Ahaa, Agnes!" sanoi isä viekkaasti, "onko kapteeni Pedro, tuo
vintiö, puhunut sinulle jotakin? Hyvä; olen mielissäni, että se
näyttää liikuttaneen sydäntäsi. Hän on tietääkseni reipas poika,
vaikka kenties liian hurjapäinen."

"Ei, isäni. Olen kalpea samasta syystä kuin melkein kaikki Brabantin
ja Alankomaitten naiset tähän aikaan."

"Mikä se lienee?" sanoi isä heittäytyen nojatuoliin; "eihän heillä
kaikilla ole Pedro-kapteeneja puhekumppanina?"

"Heillä ei ole häntä eikä ketään muutakaan noista vieraista
palkkasortajista luonaan", sanoi Agnes ja hänen vienossa sointuvassa
äänessään oli ylenkatseellinen vivahdus. "Te tiedätte, isä, yhtä
hyvin kuin minäkin, että heidät on pantu tänne sortamaan kansaparkaa
ja ryöstämään tyhjäksi sen parhaimmiston."

"Jesus! Maria! lapsi, hillitse vaarallista kieltäsi taikka, kautta
pyhän Annan, meidät molemmat vielä tänä iltana pistetään tyrmään.
Muista, että äänesi voi helposti kuulua noiden ohuitten akkunain
läpi, ja tuollaiset puheet ovat saattaneet mestauslavalle monta
parempaa kuin sinä olet."

"Kuten taaskin ennen pitkää käy", sanoi Agnes, isän nuhteista
huolimatta. "En sano muuta kuin mikä on totta, isäni, ja minkä
tuhat todistajaa voi taata todeksi. Ettekö ensinkään sääli noita
kahta kreiviä, jotka istuvat tuolla ylhäällä? Ja oletteko vielä
valmis palvelemaan miestä, joka tuolla tavalla palkitsee parhaimpia
palvelijoitaan?"

"Kautta kolmesti siunatun Jumalanäidin!" lausui Vlossert närkästyen,
"älä puhu niin kovalla äänellä ja sulje suusi kerrassaan, jollei
sinulla ole mitään muuta sanottavaa. Etkö tiedä, että tuo on julkista
kapinaa kuningasta ja hänen ylhäisyyttään herttuaa vastaan? Kuten
uskollisen soturin ainakin, pitäisi minun antaa sinut ilmi, mutta
minä vain varoitan sinua aikanaan, jotta katuisit kapinallista
mieltäsi ja kiittäisit minua lempeydestäni."

"Kapinallista mieltäni!" toisti Agnes. "Kapinallistako mieltä se
on, kun armahtaa miestä, joka on vähällä joutua surmatuksi keskellä
katua? Mutta minä tiedän; te puhutte näin sentähden, että pelkäätte
jonkun teitä kuulevan, koska vapaa brüsseliläinen ei enää saa elää
omassa huoneessaan tarvitsematta peljätä, että joku kavala jesuiitta
kuuntelee avaimenläven tai akkunan takana. Mutta teidän ei tarvitse
peljätä, isäni", jatkoi hän, hyväillen hänen hiuksiaan, "te pidätte
heidän puoltaan niin hartaasti, ettei kukaan voi epäillä. Ja
paitsi sitä on verikoirain vainu nykyään kohdistunut toisellaisiin
marttyyreihin kuin Adrian Vlossertiin."

"Marttyyreihin! Mistä marttyyreistä puhut, lapsi?" lausui kartanon
hoitaja. "Työskentele sinä rukkisi ääressä ja pidä huolta
vieraastamme, jonka veli on pahin Kerjäläinen ja kiertolintu auringon
alla. Jospa näkisin hänen riippuvan hirressä vielä tänäpäivänä!
Se poika ja meidän välinen sukulaisuutemme panee meidät vielä
pinteeseen."

"Karel ei ole mikään kiertolintu, isäni", sanoi Agnes kiivaasti ja
punastuen. "Hän on meidän vapautemme jalo puolustaja ja hän sekä
hänen setänsä ansaitsevat yhtä vähän kuin prinssi itse riippua
hirressä."

"Niin, minun mielestäni prinssi sopisikin Egmontin toveriksi. Hän
ei muuta kuin saa aikaan paljasta levottomuutta ja kun joku sanoma
hänestä tulee, juoksee kansa kuin puolihullu."

"Minä muistelen sitä aikaa, jolloin te, isä, ajattelitte toisin
heistä molemmista", sanoi Agnes, laskien viiniä pikariin ja tarjoten
sitä isälleen. "Minä muistan, kun saapui tieto St. Quentinin
taistelusta ja te sanoitte pitävänne kreivi Egmontia aikansa
suurimpana sotapäällikkönä, ja lausuitte, että jos hän ja prinssi
saisivat hallita maata, koittaisi meille kultaiset ajat."

"Niin Agnes", vastasi Vlossert nopeasti, "sellainen aika on ollut,
sen myönnän; mutta silloin oli kuningaskin heihin tyytyväinen. Mutta
sen jälkeen ovat asiat suuresti muuttuneet. Eivätkö he ensimäisinä
vastustaneet kardinaalia? Eivätkö he toimittaneet kuninkaalle
kirjettä, jossa sanoivat että kardinaali oli hirmuvaltias ja siis
poistettava? Eikö Egmont uhannut tuoda sotajoukkoa maakuntiin? Eikö
hän ole ollut liitossa kavaltajani kanssa ja eikö hän ole puhunut
kavaltajan tavalla? Minä muistan vielä itsekin kuinka hän eräänä
päivänä Villakankurikunnan pidoissa tuolla yläsalissa joi maljan
lausuen sen toivomuksen, että kaikki narrit ja narrinkaavut pian
katoisivat ja me saavuttaisimme etuoikeutemme jälleen. Ketä hän sillä
tarkoitti, ellei kardinaalia? Mitä se sitäpaitsi meihin koskee, onko
kreivi syytön vai ei, kun herttua kerran asianmukaisen tutkinnon
jälkeen on tuominnut hänet syylliseksi?"

"Mutta onko heillä oikeus häntä tuomita? Sen haluaisin tietää", sanoi
Agnes, joka ei hevillä taipunut. "Tietysti he eivät mestauta häntä
samalla kuin sanovat häntä syyttömäksi; mutta syytöksiään he eivät
saa perustelluiksi niin, että voisivat todistaa hänen ansainneen
kuoleman. Ja muistanpa minäkin vielä varsin hyvin sen illan, josta
puhutte, isä. Te kerroitte meille jälestäpäin, että kun kreivi oli
esittänyt maljansa, te huusitte --"

"Vaiti, Agnes, vaiti! Jumalan äiti varjelkoon meitä! Hiljaa, lapsi!
Anna minulle kynä, mustetta ja paperia. Minä tulin tänne laatimaan
kirjettä. Älä virka sanaakaan enää!"

"Te huusitte ihastuksesta ja taputitte käsiänne yhtä rajusti kuin
muutkin", jatkoi Agnes itsepintaisesti, "ja te sanoitte että hänen
puheensa oli suuresti miellyttänyt teitä."

"Ei, loruja!" sanoi Vlossert pelokkaasti. "Taputinko minä käsiäni?
Sinä varmaankin erehdyt. Minä en ole koskaan osoittanut vastustavani
kardinaalia. Se olisi ollut mieletöntä, sillä hän on mahtava mies.
Pyhä Anna varjelkoon meitä! Minä toivon, ettei tuo tullut puheeksi,
kun laillinen tutkinto pidettiin kreivin asiasta."

"Laillinen tutkinto!" sanoi Agnes halveksien, "mikä tutkinto? Millä
tavalla voi tutkia miestä, jota kaiken aikaa talletetaan salpain
takana ja joka ei ole itse eikä edusmiehen kautta saanut puolustaa
asiaansa? Hän ei ole yhdeksään kuukauteen eli siitä saakka kun
herttua pani hänet kiinni, käynyt ulkopuolella vankihuonetta. Ja jos
hän todella on syyllinen, niin mikseivät 'Kultataljan' ritarit, hänen
vertaisensa, tuomitse häntä? Tiedättehän, että sellaista ritaria
voivat ainoastaan hänen vertaisensa tuomita? Mutta heidät molemmat
on tuomittu ja määrätty kuolemaan vasten lakia ja oikeutta ja pian
heidät teloitetaan laittomalla häpeällisellä tavalla. Voi, voi tätä
onnetonta maata! Tuollaiset miehet viedään mestauslavalle, vaikka
se oli heidän ainoa rikoksensa, että he rakastivat enemmän omia
kansalaisiaan kuin erästä väärää ja kavalaa kardinaalia, jonka nimi
soi inhottavan pahalta jokaisen korvassa!"

Vlossert kuunteli ihmetellen tytärtään, jonka posket hehkuivat
innosta ja kiivaudesta, ja tekivät hänet kahta kauniimmaksi. Isä
myönsi salaa, että hänen tyttärensä puhui totta, mutta hänestä oli
viisainta tehdä tämän syytökset Granvellan suhteen tyhjiksi.

"Hiljaa tyttäreni!" sanoi hän, "sinun tulee muistaa, että kardinaali
on hurskas ja pyhä mies, ja jos hänestä puhut pahaa, on se niin suuri
synti, ettei rippi-isäsi anna sitä sinulle anteeksi."

"Jumalan kiitos, että tulen ilmankin toimeen", vastasi Agnes
sydämensä pohjasta.

Vlossert hämmästyi. Hän tiesi, että hänen tyttärensä oli sangen
vapaamielinen ja isänmaallinen ajatuksiltaan, vaikka hän aina tarkoin
osasi salata sen. Hän oli usein peljännyt, että tytöstä tulisi
harhauskoinen, sillä tyttö kävi harvoin messussa ja kohteli Pater
Floriszia, rippi-isäänsä, melkein ylenkatseella. Nämä sanat näyttivät
vahvistavan isän pahimpia epäluuloja. Hän nousi kiivaasti ylös,
tarttui toisen käsivarteen ja lausui vapisevalla äänellä:

"Mitä sinä noilla sanoilla tarkoitat tyttö? Sano! Etkö sinä tarvitse
synninpäästöä? Pyhä Neitsyt! Ovatko nuo kirotut vääräuskolaiset
panneet pääsi pyörälle?"

Agnes peitti kasvonsa käsillään ja vaipui lavitsalle. Hän tiesi
millainen isä oli, ja häntä oli sen vuoksi tähän saakka arveluttanut
kertoa kääntymisestään. Vaan kiihkeässä keskustelussa ilmaisi hän
nyt salaisuutensa, ja hän rukoili hartaasti, että Jumala lisäisi
hänelle voimia. Mutta isä luuli hänen käytöstään pelon osoitteeksi
ja iloissaan siitä, että tyttö näin pian näytti katuvan maltitonta
tekoaan, katsoi hän tilaisuutta sopivaksi pienen saarnan pitämiseen.

"Pyhä Neitsyt", sanoi hän vakavasti ristien silmiään, "katselee
puoleesi surulla ja säälillä, kun tuolla tavalla puhut hänen pyhistä
palvelijoistaan. Minä menen heti ja lähetän tänne isä Floriszin, joka
puhuu sinun kanssasi suuresta synnistäsi ja näyttää mitenkä voit
siitä päästä vapaaksi."

Hän kääntyi pois ja oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänen
tyttärensä tarttui häneen.

"Älkää lähettäkö isä Floriszia luokseni", sanoi Agnes, puhuen
tyynesti, vaikka vähän vastahakoisesti; "sillä hänestä ei ole
minulle apua. En ole sanallakaan moittinut Lunastajamme Äitiä. Mutta
minä olen moittinut sitä hulluutta, että ihmiset luulevat saavansa
syntinsä anteeksi muilta kuin Jeesukselta Kristukselta."

"Agnes, en jaksa kuulla tuollaista puhetta suustasi", sanoi Vlossert.
"Kaiken tähden mikä sinulle on kallista, ikuisen autuutesi tähden,
pyydän ja rukoilen sinua sanomaan, etteivät nämä sanat tulleet
sydämestä, vaan että sinä lausuit ne ajattelematta."

Mutta nyt oli Agnes järkähtämätön ja valmis vastaamaan.

"Armas isäni", sanoi hän surullisesti, "ikuisen autuuteni tähden
juuri lausuinkin ne sanat ja soisin teidänkin niin lausuvan! Teille
olisi suureksi siunaukseksi, jos alkaisitte ymmärtää, etteivät papit,
kalliit alttarivaatteet, ristit, suitsutukset ja koko tuo meno tuota
autuutta."

"Jeesus! mitä on minun tehtävä?" huusi säikähtänyt sotilas väännellen
käsiään ja tuskitellen lapsensa kohtaloa. "Ajattele, Agnes, mikä
kauhea vaara sinua uhkaa. Jos hänen korkea-arvoisuutensa herra
inkvisiittori olisi kuullut vain sanankaan siitä, mitä juuri olet
lausunut, -- voi Jumala! minua kauhistaa, kun ajattelen, kuinka sinun
olisi käynyt."

"Hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori ei voi tehdä
minulle enempää kuin Jumala sallii", vastasi Agnes rohkeasti, "ja
jos saisin valita, kärsisin täällä mieluummin ajallista, kuin
tuolla ijankaikkista vaivaa. Vaan miksi olette niin levoton, armas
isäni? Minä rakastan teitä yhtä paljon kuin ennenkin, -- ei, vielä
enemmän, sen jälkeen kun kaikki ihmiset ovat käyneet minulle kahta
rakkaammiksi."

"Oi Agnes, lapseni!" sanoi Vlossert, asettuen tyttärensä eteen ja
puhuen äänellä, joka värisi mielenliikutuksesta, "minä olen ollut
sinulle hyvä isä. Minä en ole koskaan sallinut sinulta puuttua
mitään, jota olen voinut hankkia. Minä olen antanut sinun oppia
kaikkea, mikä sinun säätyisellesi sopii, ja sen vuoksi vaadin, että
tottelet minua niinkuin kuuliainen lapsi. Minä käsken sinun peruuttaa
nämä sanat eikä enää hiiskua mitään näistä seikoista. Sinun täytyy,
sinun pitää!"

Agnes pudisti päätään. Kyyneleet vierivät hänen silmistään ja hän
sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:

"Minä en saata, isä. En milloinkaan ennen ole ollut tottelematon.
Tässä täytyy minun kuitenkin enemmän totella Jumalan käskyä kuin
teidän. Mutta älkää vihastuko minulle."

"Hm, tuo on todellakin jalo uskonto, joka opettaa lapsille
tottelemattomuutta ja tuottaa huonekunnalle häpeää ja onnettomuutta!
Sinä, joka sanot palvelevasi Jumalaa, sinä sanot minulle, ettei sinun
tarvitse minua totella ja puolustat itseäsi tuolla tapaa! Sinä, joka
soimaat pappeja ja pyhiä isiä, tahdot itseäsi varten säätää oman
siveysopin! Tämä siis on se uskonto, jota sinulle on saarnattu!
Minä jätän sinut yksiksesi täksi iltaa, mutta huomen aamulla tuon
isä Floriszin luoksesi, ja kirottu olet sinä kuolinpäivääsi saakka,
jollet tunnusta hänelle kaikkea, ja luovu harhauskostasi!"

Ja kääntäen selkänsä jätti hän tyttö raukan istumaan itkusilmin ja
allapäin. Isän viha oli koskenut häneen kipeämmin kuin hän olisi
luullutkaan ja vaikka hän tiesi olevansa oikeassa, täytyi hänen
kuitenkin kyynelvirralla lievittää mielihaikeaansa.

Yhtäkkiä jäntevä käsivarsi kiertyi hänen vartalonsa ympäri, joku
tarttui lempeästi hänen käteensä ja hiljainen ääni sanoi hellästi:

"Näinkö surullisena tapaan Agnesini? Mikä on näitten kyynelten syynä?"

Tyttö katsahti ylös -- hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hypähtäen
ylös vaipui hän Karel Galaman syliin.



VI

Vaarallinen kohtaus.


Vanhan tuttavamme Yonker Karelin äkkinäistä ja melkein salaperäistä
ilmestymistä selittääksemme täytyy meidän vähäksi aikaa siirtyä
keittiöön ovesta, jonka hän on jättänyt raolleen.

Jo ennen on mainittu, että alakerroksen läpi ulottui käytävä torilta
takakadulle asti, jakaen Broodhuysin kahteen yhtäläiseen osaan, jotka
poikkikäytävä taas jakoi kahteen puoliskoon. Siitä syntyi neljä
huoneosastoa, jotka olivat pohjoiseen, itään, etelään ja länteen,
kukin ilmansuuntaansa kohti. Pohjois- ja itäpuolisten suojien akkunat
olivat pienelle kadulle päin. Pohjoispuolella oli keittiö ja perheen
huone, idän puolella kolme makuuhuonetta; etelän- ja lännen-puoliset
suojat, jotka olivat torille päin, olivat määrätyt Broodhuysin
palveluskunnan käytettäviksi.

Tästä näkee, että huoneeseen, jossa ylempänä mainittu
kohtaus tapahtui, pääsi kahdesta ovesta, joista toinen aukeni
poikkikäytävälle, toinen keittiöön. Tässä keittiössä Gritta, tuo
sievä, hilpeä ja toimelias palvelustyttö, istui mainitun kohtauksen
aikana kehräten pellavia emännälleen.

"Voi, Gritta, te olette kaunis pikku tyttönen", sanoi saksalainen
sotamies, joka takaovea vartioiden oli astellut edes takaisin ja nyt,
laskien pertuskansa maahan, silmäili keittiön ovesta Grittaa.

"Menkää tiehenne!" vastasi tyttö, pudistaen päätään, "minun ei tee
mieleni haastella noitten teidän kaltaistenne kanssa, joita täällä
vilisee joka paikassa. Äitini oli kunniallinen ihminen ja hän sanoi
minulle aina, että minä olin syntynyt juuri kahdentoista lyömällä,
joka varmasti merkitsee, että olen myöskin kunniallinen."

"Kummallinen sattuma", sanoi sotamies, "minä olen niinikään syntynyt
juuri kahdentoista lyömällä, joten minäkin välttämättä olen
kunniallinen."

"Todellako?" sanoi tyttö, katsahtaen vilkkaasti ylös, "oletteko
myöskin heti pistänyt jalkanne suuhun? Äiti sanoi vain, että tulisin
rikkaaksi, jos niin olisin tehnyt."

"Minä en tosin itse voi siitä sanoa mitään", lausui miekankantaja,
"mutta äitini sanoi minulle, että minä olin pistänyt vasemman jalkani
niin syvälle kurkkuuni, ettei sitä tahdottu isoon aikaan saada irti.
Mutta en enää tarkoin muista koko seikkaa ja nyt en ainakaan enää voi
sitä tehdä."

"Ah, kuinka ihmeellistä", sanoi tyttö kummastellen, "te olette
ensimäinen, jonka kuulen tuota tehneen, ja kuitenkin olen jo monelta
kysynyt. Ja onko teistä todella tullut rikas mies?"

"Onko minusta tullut, häh, Gritta? Katsokaa itse!" sanoi sotamies,
vetäen taskustaan muutamia kultarahoja ja helistellen niitä
käsissään, joka nähtävästi oli yksinkertaisen tytön mieleen. "Ja
parasta näissä kultapenikoissa on se, etteivät ne koskaan vähene.
Mitä enemmän niitä tuhlaa, sitä enemmän niitä karttuu. Mitä te siitä
ajattelette?"

"Niitten laita on siis samoin kuin hyvän emomme Pyhän Gudulan
hiusten", sanoi Gritta, ovea lähestyen, "sillä isä Florisz on itse
minulle kertonut, että ne olivat valmistaneet uuden kuvan hänestä, ja
että hän eräänä iltana vespervirren aikana oli voidellut sen päätä
kalliilla öljyllä, ja toisena aamuna sen hiukset olivat kasvaneet
varpaisiin asti ja nyt ne kasvavat, sanoo hän, kahdesti viikossa.
Minä olen itsekin saanut vähän niitä hiuksia", lisäsi hän, näyttäen
suurenkin aarteen omistajalta.

"Ja suotteko minun nähdä niitä, Gritta", sanoi sotilas, astuen
lähemmäksi.

Ensin ei Gritta ottanut pyyntöä kuulevaan korvaan. Vihdoin hän
sentään suostui ja haki lipasta, jossa hän säilytti kallista
tavaraansa. Mutta kun jo alkoi hämärtää, aikoi hän sytyttää pienen
lampun, ja kun hän nyt lamppu kädessä seisoi pöydän vieressä akkunan
alla, kuuli hän äkkiä naputettavan ruutuun. Hän katsahti ylös,
kirkaisi ja pudotti lampun lattialle.

Sotilas syöksyi pertuska kädessä huoneeseen siinä luulossa, että
saisi lävistää jonkun vihollisen, mutta Gritta kielsi häntä
rupeamasta minkäänlaiseen hullutukseen. Hän oli muka vain polttanut
sormensa, kun aikoi sytyttää lamppua, ja hän luuli, että "vanha
Erkki" oli tehnyt hänelle tämän kiusan. Tämän jälkeen viritti hän
takkavalkeasta vahakynttilän ja haki hetken päästä esille pyhän
Gudulan hiussuortuvan.

Oli kuitenkin selvää, ettei puheenalainen pyhäinjäännös miellyttänyt
rakastunutta sotilasta hetikään niin paljon kuin toisenlaiset
hiukset, jotka olivat hänen saatavissaan. Ainakin hän väitti, että
Grittan omat hiukset olivat noita toisia paljon kauniimmat ja pyysi
saada leikata niistä pienen suortuvan.

"Menkää matkoihinne", sanoi tyttö sivaltaen soturia korvalle, kun
tämä yritti kajota hänen hiuksiinsa. "Olen luvannut pyhällä äidille,
etten siedä kenenkään leikkaavan rahtuakaan hiuksistani, paitsi
yhdellä ehdolla."

"Sano minulle se ehto", lausui sotamies, "ja minä vannon kaikkien
pyhimysten kautta taivaassa, että täytän sen, olkoon se kuinka kova
tahansa."

"Hei, eipä taida auttaa sitä teille mainita", sanoi tyttö pudistaen
päätään, "tiedänhän jo ennakolta, ettei teissä ole sen ehdon
täyttäjää. Te joutuisitte kiinni, jos asia tulisi ilmi, ja sitä en
minä itsekään tahtoisi."

Poikaparka, jonka kunniaan tällä tavalla vedottiin, vannoi pyhästi ja
kalliisti, että hän menisi vaikka kuolemaan tytön tähden.

"No hyvä", sanoi Gritta; "teidän tulee ottaa tämä vahakynttilä ja
tämä kannu, mennä alas viinikellariin suuren tynnyrin luo, jonka
näette perimmäisessä nurkassa, lyödä siihen nyrkillänne kolme kertaa
ja huutaa: 'tule! tule! tule!' Sitten teidän tulee harvakseen laskea
sataan asti ja, jollei mitään tule, laskea kannu täyteen viiniä ja
palata luokseni. Siinä kaikki."

Urhea sotilas seisoi tuokion aikaa epäillen.

"Entä jos upseeri tulee?" arveli hän. "Pyhä Anna, silloin käy minun
nolosti."

"Sepä se on, tiesinhän minä, ettette uskaltaisi. Menkää pois ja
jättäkää minut, poloinen tyttö, rauhaan, taikka minä huudan apua.
Auttakaa! auttakaa!"

"Hiljaa! Antakaa minulle kynttilä ja kannu", sanoi mies, asettaen
päättävästi pertuskansa seinän nojaan. Gritta antoi hänelle nuo
molemmat esineet ja meni hänen edellään viinikellarin ovelle.

"Se suuri tynnyri kellarin peränurkassa", kuiskasi hän, kun toinen,
kynttilä kädessä, varovasti asteli tikapuita alas. Sotilas pääsi pian
tikapuitten päähän ja katosi kellariin. Mutta tuskin oli hän sinne
hävinnyt, kun Gritta sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja riensi
takaovelle. Hän katseli ulos, mutta vähäisellä kadulla ei näkynyt
ainoatakaan sielua, ei haamuakaan voinut erottaa illan hämärässä.
Mutta kun Gritta oli hetken aikaa tirkistänyt ja kerran äännähtänyt
"st!", riensi muuan miehenhaamu, joka seisoi vastapäätä portinvajassa
ja oli puettu mustaan viittaan, kadun poikki yhdellä harppauksella
ja suoraapäätä keittiöön, jonne tyttö seurasi häntä ja sulki oven.
Viitta aukeni ja Karel Galama tuli näkyviin.

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taikauskoinen tyttö,
hämmästyneenä tämän äkillisestä tulosta keittiöön, olisi mennyt
puhumattomaksi, sillä hän katsoa tuijotti häneen, kädet ristissä ja
sydän rajusti sykkien. Hän oli nähnyt hänen kasvonsa akkunasta ja
heti päättänyt toimittaa pois sotamiehen, mutta hän ei luullut, että
hän tulisi sisään huoneeseen.

"Oi, Yonker Karel", sanoi hän vihdoin nopeasti, "paetkaa, paetkaa
viipymättä. Ettekö tiedä, että talo on täynnä sotamiehiä ja että he
surmaavat teidät täällä? Pakoon! Jumalan pyhä äiti, auta meitä! Älkää
jääkö tänne minuutiksikaan!"

Nuori friisiläinen katseli tuokion tyttöä hajamielisesti.

"Onko Agnes täällä?" kysyi hän kuiskaten. "Missä hän on ja missä
sisareni on? Varmaan on hänkin täällä? Älä tuskaile, Gritta -- ei ole
pelon syytä."

"Onpa kyllä", sanoi Gritta, tarttuen Galaman käteen ja osoittaen
ovea. "Ettekö nähnyt minun haastelevan sotamiehen kanssa, kun
kurkistitte akkunasta? Minä toimitin niin, että pääsin hänestä
eroon, mutta hän palaa heti ja jos hän teidät silloin huomaa, olette
hukassa. Olen aavistanut, että jotakin hirmuista tapahtuisi tänä
päivänä, sillä kissa poltti itsensä kuumalla vedellä, ja se on varma
merkki. Yonker, minä kuulen, että hän tulee ylös tikapuita. Voi! te
olette surman suussa."

Mutta samassa määrässä kuin Grittan pelko karttui, näytti Galaman
rohkeuskin yhä enenevän. Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja näytti
vähän aikaa miettivän. Sitten sanoi hän kiireesti matalalla äänellä:

"Hiljaa, Gritta, ja vastaa minulle. Lukitse tuo ovi. Missä Agnes on?
Minun täytyy nähdä hänet. Ei tarvitse peljätä, että mikään paha minua
kohtaa. Etkö näe, että minä nyt olen espanjalainen upseeri? Ja tuo
poika olisi niin säikyksissään, ettei hän aivan tarkoin katselisikaan
minua. Mutta vikkelään nyt! Onko Agnes tuolla sisällä?"

Ja hän läheni asuinhuoneen ovea. Mutta Gritta riensi hänen luokseen
ja tarttui hänen takkiinsa.

"Älkää, Herran tähden, menkö sinne!" kuiskasi hän. "Kartanon hoitaja
on siellä tyttärensä luona ja he ovat riidelleet keskenään jo puolen
tuntia. Hän ei koskaan puhu teistä joutumatta vihan vimmoihin, ja jos
sinne nyt menette, ette koskaan sieltä palaa. Mutta menkää tuonne
kaappiin ja minä sanon emännälleni että te olette täällä, taikka
tulkaa, niin saatan teidät sisarenne huoneeseen. Joutuun nyt, Yonker
-- tässä ei saa hukata aikaa. Mutta mitä nyt aiotte --?"

Nuorukainen kääntyi Grittaan päin ja painoi sormensa huulilleen.
Hän ei mennyt kaappiin, vaan avasi sen sijaan ovea tuuman tai parin
verran, ja korva ovenraossa saattoi hän kuulla jokaisen sanan, jonka
Vlossert vaihtoi tyttärensä kanssa. Isä oli kuten viime luvussa
kerrottiin käskenyt tyttärensä luopua uudesta uskostaan ja saanut
tältä surumielisen, mutta lujan kieltävän vastauksen.

Sillä hetkellä kuului kellarin ovelta hiljainen koputus.
Säikähtyneenä lankesi Gritta polvilleen ja sieppasi rukousnauhansa.

"Pyhä Gudula! Herra kaikkivaltias! Tuolla on sotamies ja tahtoo
päästä ulos. Oi, Yonker, minä olen tuntenut teidät pienestä
pikkuisesta ja nyt teidät surmataan minun silmäini edessä. Voi,
sentään!"

Kolkutus kuului kovemmalta ja sitä seurasi epäselvä mutina.

"Mene ja laske poikaparka irti vankeudesta", kuiskasi Galama. "Mutta
älä päästä häntä tänne sisälle, kuuletko?" ja hän pujahti hiljaa
huoneeseen ja seisoi itkevän Agnesin vieressä.

Pari silmänräpäystä elivät molemmat rakastavaiset kokonaan
odottamattoman yhtymyksensä autuudessa, mutta pian muistui vaara
kumpaisenkin mieleen, ja katsellen sanomattoman lempeästi Galamaa
lausui Agnes pelokkaalla äänellä:

"Karel, tiedätkö sinä myös, mitä teet? Tiedätkö, että isäni voi
palata koska hyvänsä, ja jos hän löytää sinut täältä, panettaa hän
sinut kiinni?"

"Tahdotko, Agnes, niin pian karkoittaa minut jälleen?" sanoi Galama,
syleillen morsiantaan. "Emme ole nähneet toisiamme vuoteen, ei siitä
saakka kun herttua saapui maahan. Et suinkaan halua, että minä nyt
jo lähden. Kuulin isäsi sanovan, että hän täksi iltaa jättää sinut
yksin. Etkö voi sulkea tätä ovea; että me, jos hän tulee, tiedämme
varoa? Sitten voimme avata akkunan ja, jos oikein ahtaalle joudun,
pötkin sitä tietä pakoon. Sinä näet, että me Kerjäläiset olemme
tottuneita tällaisiin kohtauksiin, ja minä olen luullakseni käynyt
huoneissa yhtä usein akkunan kuin oven kautta. Eikö tehdä niin,
Agnes? Minulla on niin paljo sinulle sanomista ja minun täytyy nyt
sanoa se."

Agnes oli hetkeksi menettänyt malttinsa, kun hän ajatteli sitä
uhkaavaa vaaraa, että hänen lemmittynsä joutuisi ilmi, mutta kun hän
kuuli hänen esittämänsä varokeinot, rohkaisi hän mielensä ja vakavin
askelin astuen oven luo sysäsi salvan eteen. Sitten meni hän akkunan
ääreen, avatakseen sen, mutta luopui aikeestaan ja sanoi:

"En tiedä, Karel, kelpaako tuo keino; sillä jos avaamme ikkunan, voi
joku vakoilija, joita hiiviskelee kaikkialla, kuulla sinun äänesi.
Meidän ei luullakseni tarvitse muuta kuin päästää akkuna haasta ja
laskea alas varjostimet, että --"

Hän vaikeni ja hypähti äkkiä pari askelta taaksepäin, painaen
kättänsä sykkivää sydäntään vasten. Galama oli juuri täyttänyt
pikarin pöydällä seisovasta viinikannusta ja aikoi tyhjentää sen, kun
hän näki Agnesin liikkeen. Hän pani pikarin pöydälle ja riensi tytön
luo.

"Mikä nyt on?" kysyi hän hämmästyneenä. "Etkö voi hyvin?"

"Ei se ole mitään", vastasi tyttö, koettaen hymyillä. "Kun avasin
akkunan haan, olin vain näkevinäni miehen kasvot, jotka katsoivat
sisään; mutta kenties erehdyin; onhan nyt niin pimeä, että olisi
vaikea erottaa kenenkään kasvoja ulkopuolelta."

"Eikä se mitään tekisikään, vaikka siellä joku urkkija olisi", sanoi
Galama; "hän ei voi minua nähdä. Mutta laskepa sentään varovaisuuden
vuoksi verho alas ja sulje tuokin ovi", ja hän osoitti keittiön ovea,
josta oli tullut sisään. "Ja nyt Agnes, armaani", jatkoi hän, vieden
tytön takaisin äskeiselle istuimelle ja itse istuutuen jakkaralle
hänen jalkainsa juureen, "puhelkaamme niistä tärkeistä seikoista,
jotka osaksi ovat olleet syynä tänne tulooni."

Hän herkesi, otti raskaan kypärän päästään ja laski sen viereensä
lattialle. Sitten hän nojaten päätään tuoliin, loi silmänsä Agnesiin,
vaikka tämän kasvoja tuskin saattoi erottaa huoneessa vallitsevan
hämärän vuoksi. Mutta sen Karel sentään näki, että sinä lyhyenä
aikana, jonka he nyt olivat olleet yhdessä, oli tytön ulkomuodossa
tapahtunut suuri muutos.

Kun Galama astui sisään, oli äiditön tyttöraukka juuri joutunut
isänsä kirouksen alaiseksi. Hän tunsi kuinka turvaton ja yksinäinen
hän oli, kun ainoa sukulainen, jota hän oli pitänyt tukenaan, oli
muuttunut hänen vihollisekseen. Mutta nyt tuli Galama, ikäänkuin
Jumalan lähettämänä, holhoamaan häntä, kun isä niin tylysti oli hänet
hyljännyt.

Agnes ei siis enää ollut yksin maailmassa! Galaman saapuminen
palautti ruusut hänen poskilleen ja tämän sanat johtivat elävästi
hänen mieleensä ne suuret, pyhät asiat, joita hän oli alkanut
harrastaa. Hän ehkäisi kyyneleensä ja vaikka hän ei tietänyt syytä
Karelin tuloon, oli hän kuitenkin valmis auttamaan häntä, minkä voi.

"En tiedä, Agnes", sanoi Galama hetken vaiti oltuaan, "ovatko
mielipiteesi jossakin suhteessa muuttuneet, sen jälkeen kun viimeksi
sinut näin. Ei niin, ettet rakastaisi minua yhtä paljon kuin ennen,
sitä en epäile, mutta kenties minä sinun niinkuin isäsikin mielestä
olen kurja kulkuri, kapinannostaja ja maan vihollinen. Muistan
vielä kuinka sinä ennen vihasit sortajaamme Granvellaa ja sitä
mielivaltaista menettelyä, jolla hän loukkasi ja polki maan lakia ja
oikeutta. Muistanpa senkin, että sinä puhuit innostuksella Oranian
prinssin -- Jumala siunatkoon häntä! -- sankaritöistä. Mutta minä
pelkään, että nuo orjat, joitten kanssa sinä asut, vaikuttavat
sinuun, noitten kehnojen miesten seura ja puheet, jotka pitävät
maataan, ihanaa ja kunniakasta maatansa ja sen pyhiä oikeuksia
huonommassa arvossa kuin omia viheliäisiä ruumiitaan, jotka ennen
pitkää maatuvat mullaksi -- minä pelkään, että heidän esimerkkinsä ja
väitteensä ovat turmelleet ne jalon isänmaallisuuden tunteet, jotka
kannattivat sinun pyhää intoasi. Sano, onko minulla syytä pelkooni?
Jos on, -- jää hyvästi! Pyhä Neitsyt varjelkoon sinua; minä rakastan
sinua alati, mutta jätän sinut ainiaaksi."

Hän vaikeni ja näytti levottomana odottavan vastausta.

"On totta, Karel", sanoi Agnes, "että minä, kun me viimeksi olimme
yhdessä, valitin sitä sortotilaa, johon kansamme nykyään on vaipunut,
mutta luullakseni et tunne tämän mielipahan oikeaa syytä. Tiedän,
että ainoana ja ainakin pääsyynä siihen että sinä tartuit aseisiin
Albaa vastaan, on tuo väkivaltainen ja kova menettelytapa, jolla
kaikkia kansan oikeuksia poljetaan sekä asukasten henkeä ja tavaraa
uhataan; ja minä hyväksyn täydellisesti tämän syyn. Mutta paitsi tätä
on minulla toinen paljoa pyhempi syy, ja -- suokoon Jumala, että
sinä ajattelisit samoin. Sinä tiedät, että minä kolme vuotta sitten
kuuntelin Calvinin oppilaan, mestari Wouter Barendsin saarnoja. Hänen
avullaan minä huomasin, kuinka järjetöntä ja syntistä on kumartaa
ketään muuta kuin Jumalaa. Pääsyynä mielipahaani on se että papit
koettavat salata kansalta armon sanomaa. Heitä en vihaa, vaan heidän
mitättömiä juoniaan ja minä rukoilen Herraa, että vihani olisi
pyhää tulta eikä koston himoa. Minä toivon että Jumala joka päivä
lisää minulle uutta voimaa vaeltaakseni Kristuksen hengessä. Sillä
tunnustan, että toisinaan tuntuu vaikealta rukoilla vihamiestemme
puolesta, kun näemme heidän oman ovemme edessä hirttävän omaisiamme.
Mutta, Karel kultani, jos muistamme, mitä Jeesus teki meidän
puolestamme ja kuinka hän vielä sillä hetkellä, jolloin hänen
sortajansa kiinnittivät hänet ristin puuhun, rukoili heidän
puolestaan, täytyy meidänkin yrittää."

Liikutuksen kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Galama oli ääneti.
Tuo oli kyllä toinen syy kuin hänen syynsä, mutta toinen ei estänyt
toista. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

"Sinä olet parempi kuin minä", sanoi hän. "Jumala tietää, että
aina olen muistanut näitä seikkoja, joista jo ennen olet minulle
puhunut, ja sen tähden onkin paljon pahaa jäänyt minulta tekemättä,
jota muuten olisin tehnyt. Ja kuitenkin on vastauksesi tavallaan
pettänyt toiveeni. En luullut, että sinun uskonnolliset periaatteesi
kieltäisivät sinua auttamasta minua, meitä, koko kansaa, näin
tärkeässä asiassa. Oi Egmont! Egmont! Täytyykö sinun siis kuolla
niinkuin kurjan pahantekijän, kun koetit: meitä auttaa sen hirviön
hävittämisessä, joka uhkaa turmiota meille kaikille? Voi Jumala! eikö
siis ole mitään apua? Enkö voi mitään, mitään keksiä?"

Tuimassa surussaan hän oli noussut ylös ja seisoi Agnesin vieressä
ojentaen käsiään taivasta kohden, ääni sortuneena sielun tuskasta.

"Egmont! Mitä sinä sillä tarkoitat?" kuiskasi Agnes, nousten puoleksi
ylös ja pakoittaen Galamaa istumaan. "Istu ja kerro minulle."

"Minä unohdin", sanoi tämä, katkerasti hymyillen, "etteivät muut
ajattele niinkuin minä, ja että he, niin kauvan kun on vähänkin
toivoa tämän miehen pelastamisesta, voivat ajatella muuta kuin sitä.
Onko siis toivoa, onko toivon kipinää?"

"Kreivin pelastamisestako?" kysyi Agnes, ikäänkuin hän ei oikein
olisi voinut käsittää sitä ajatusta. "Ei ole."

"Eikö edes toista saa pelastetuksi? Mieti! Täytyy saada. Missä he
ovat?"

"Heidät tuotiin tänne tänä aamuna. Kreivi Horn on jossakin toisen
kerroksen etumaisessa huoneessa. Mitä häneen tulee, olen varma siitä,
ettei ole toivon kipinääkään. Kreivi Egmont on Jousimies-kunnan
huoneessa, ja häntä on myös mahdoton pelastaa."

Mutta ääni, jolla viimeiset sanat lausuttiin, oli vähän epäröivä.

"Se ei ole mahdotonta", sanoi Galama, pitäen kiinni siitä; "kaikki
Kerjäläiset ovat valmiit yrittämään."

"Kerjäläiset yhteensäkään eivät voisi tässä mitään," vastasi Agnes.
"Kuule minua, ja sinä huomaat itse varmaan, että se on mahdotonta.
Ensiksi seisoo hänen huoneessaan sotamies, aseissa kiireestä
kantapäähän asti. Sitten seisoo kaksi muuta sotamiestä ovella ja
toiset kaksi portaitten ylipäässä, alapää on niinikään tarkasti
vartioitu. Ainoaa tietä pääsee huoneeseen, joko ovesta, jolla on
vartiansa, taikka kamiinin kautta, johon pääsee ullakolta, mutta
tänne olisi mentävä kaikkien sotamiesten ohi, ja se ei käy ilman
päällikön tai isäni suostumusta."

"Mutta eikö pater Florisz käy portaita edestakaisin kenenkään
sotamiehen estämättä?" kysyi Galama tuokion päästä.

"Käy kyllä, mutta hän ei tule tänne tänä iltana eikä huomennakaan",
vastasi Agnes.

"Hän tulee, Agnes! Eikö isäsi luvannut lähettää häntä tänne
huomenaamulla?"

"Tosiaankin", sanoi Agnes surullisesti, kun hänen mieleensä muistui
äskeinen kohtaus. "Ja vahvistakoon Jumala minua kestämään hänen
tulonsa. Mutta hän ei auta meitä, vaikka hän saisi koko maailman."

"Mutta hänen täytyy, itsensäkään tietämättä", kuiskasi Karel
innokkaasti. "Tuumani on valmis. Ajattele sen tärkeyttä äläkä kammo
sen vaaroja. Huomenaamulla sinun täytyy teeskennellä sairautta, ja
jos Florisz tulee, sanoa että tahdot mieluummin puhutella häntä
illalla. Jos hän tulee illalla, saata hänet Marian luo, joka, kuten
Grittalta olen kuullut, ei vielä täydelleen ole toipunut taudistaan.
Sillä aikaa minä tulen tänne samanlaisessa puvussa; -- hän on
dominikaani-munkki, eikö niin? Sinä otat minut mukaasi ullakkoon
ja elleivät Jumala ja tikarini auta sieltä eteenpäin, olen valmis
kuolemaan, vaikka yritys raukeisikin tyhjään. Ja onpa ainakin toivoa
pakenemalla pelastua lähimpään huoneeseen, kalamyymälään."

Tuokion aikaa istui Agnes ääneti säikäyksissään, kun hänelle
selveni tämän tuuman uhkarohkeus. Ensin hän ei voinut ymmärtää
kuinka tällaista saattoi johtua kenenkään mieleen, mutta kun hän
edessään näki kovan todellisuuden, ei hän voinut suostua sellaisiin
yrityksiin, joitten ilmeisenä seurauksena näytti olevan hänen
armaansa vankeus ja kuolo. Hän koetti kaikin tavoin saada häntä
luopumaan noista aikeista; hän kuvaili vilkkain värein kaikki
vaarat ja esteet, kuinka hänen hankkeensa tulisi ilmi, ja hän itse
viimehetkellä joutuisi kiinni. Hän rukoili, itki, uhkasi ilmoittaa
kaikki, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt jo edeltäpäin tietää, että
friisiläinen luonne on taipumattoman itsepintainen, varsinkin jos
isänmaallinen innostus kiihottaa sitä.

"Viimeisen kerran, Karel -- malta mielesi", sanoi hän lopuksi
itkusilmin. "Valitse joku muu tovereistasi ja minä olen paneva kaikki
alttiiksi, mutta älä tule itse, sillä sinun henkesi on minulle
kalliimpi kuin oma henkeni, enkä millään ehdolla tahdo saattaa sinua
sellaiseen vaaraan. Pane joku muu Kerjälänen sijaasi, ja minä olen
valmis häntä auttamaan."

"Siinäkö, Agnes, sinun isänmaallisuutesi olikin?" sanoi Galama
ankaralla äänellä, "suositko minua enemmän kuin isänmaatasi,
kansaasi? Hyi! Mutta lupaa minulle ainakin -- sillä minun täytyy nyt
mennä -- että autat ketä hyvänsä, joka tulee. Minä annan toverieni
valita, ja jos he valitsevat minut, lupaa että kohtelet minua
niinkuin ketä muuta hyvänsä. Niin pyhässä asiassa kuin meidän ei ole
mies miestä parempi. Lupaatko?"

"Lupaan", sanoi Agnes matalalla äänellä ja huokasi raskaasti.

"Jumala! minä en tunne Sinua paljo, mutta varmaan Sinä kuulet
rukoukseni. Ota tämä rakas lapsi turviisi ja varjele häntä
vihamiehiltä!"

Polvistuen Agnesin eteen, tämän nojatessa päätään hänen kylmää
rintasopaansa vastaan, lausui Galama tämän rukouksen Jumalalle,
jota hän ei vielä nähnyt kuin himmeästi Agnesin uskon valossa.
He syleilivät vielä kerran hartaasti toisiaan, ja Galama nousi
lähteäkseen.

Kun hän varovasti avasi akkunan ja silmäili ulos, ei hän nähnyt
ketään. Hän hyppäsi notkeasti kadulle. Kiireesti sulki hän akkunan,
kääri viitan ympärilleen ja hiipi pois illan pimeässä, joka sulki
mustaan helmaansa kadut ja verhosi vahvalla vaipallaan maan ja
kaupungin, kuin se kuolonvarjo, joka silloin peitti Alankomaitten
asukkaat.



VII

"Ad patibulum."


Hypättyään akkunasta, kääntyi Yonker Galama vasemmalle ja riensi
eteenpäin pitkillä askeleilla käyden huoneitten ohi niin läheltä,
kuin hän suinkin saattoi. Oli pilkkoisen pimeä. Synkät pilvet
vaelsivat taivaalla ja peittivät kuun. Näytti melkein siltä kuin
olisi kaikki liike ja elämä kaupungista kokonaan kadonnut päivän
valkeuden keralla. Kauppapuotien akkunat, joitten takana tavallisesti
vilisi vilkas elämä, olivat nyt suljetut ja jollei tuolloin tällöin
heikko valon säde olisi loistanut luukkujen lomista, olisi luullut,
että asukkaat tässä kaupungissa, joka kuitenkin oli maailman
ensimäisiä, viettivät iltapuhdettaan pilkko pimeässä.

Kun Galama oli kulkenut Broodhuysin vieressä olevan talon ohi,
jossa myytiin lihaa, kääntyi hän vähän enemmän vasemmalle ja tuli
pääkadulle, joka Cudenbergin portista vie torille. Meidän aikoinamme
herättäisi suurta ihmetystä, jos Galaman kaltainen kapinoitsija
uskaltaisi yölläkään käydä pääkaupungin katuja, mutta lukijan tulee
muistaa, ettei siihen aikaan ollut vielä tapana valaista katuja,
jonka tähden siis jokaisen, joka tahtoi nähdä missä ja miten hän
kulki, täytyi ottaa mukaansa valkeata taikka, jos hän oli rikas,
kuljetuttaa sitä edellään.

Galama kulki siis verrattain turvassa, kun hän tuossa asteli
eteenpäin pimeässä; mutta hän piti sittenkin korvansa herkkinä,
sillä joka kadun kulmassa hän saattoi kohdata vihollisen, joka oli
valkealla varustettu, ja siinä tapauksessa uhkasi häntä suuri vaara.

Mutta kaikeksi onneksi hän ei kohdannut ketään. Kuljettuaan
reippaasti viisi tai kuusi minuuttia, pysähtyi hän Nassaun linnan
edustalle. Siinä oli hänen ja Blockin ollut määrä yhtyä. Mutta
tämä nähtävästi ei vielä ollut saapunut. Yhtäkkiä kuului ääniä ja
tulta välähti paikalla. Ilmeisesti saapui siellä jokin seurue, joka
epäilemättä oli lukuisa ja aseilla varustettu. Galama etsi itselleen
paikkaa, johon hänen sopisi piiloutua lähenevältä joukolta. Muuan
porttivaja, joka oli toisia syvempi, näytti kelpaavan piilopaikaksi.
Hän pujahti heti sinne ja, peittäen itsensä mustalla viitallaan,
astui lähemmä seinää erään pylvään taa.

Hän ehti sinne juuri parahiksi. Joukko miehiä poikkesi kulmasta sille
kadulle, jota hän itse vastikään oli tullut. Heitä oli kymmenkunta
tulisoihdun kantajaa, joista viisi, kuusi oli espanjalaisia
sotilaita; herrat taas, joita he seurasivat, näyttivät vaatetuksesta
ja puheesta päättäen olevan ylhäisiä miehiä.

"No, Teidän Ylhäisyytenne", sanoi yksi herroista, puhutellen
jäntterää miestä, jolla kuten eräällä toisellakin seuran jäsenellä
oli siviilipuku, "minun sopii, luulen ma, kehua, että olen
kunniallisesti voittanut vetoni ja että patibulum (hirsipuu) on
hävinnyt gladius'en (miekan) rinnalla -- ainakin tällä kertaa."

Toisen vastausta ei saattanut kaukaa erottaa, mutta Yonker oli jo
kuullut niin paljon, että hän kiristi hampaitaan. Hän oli tuntenut
ainakin kaksi joukon päämiestä. Toinen niistä oli Julian de
Vargas, "veri-neuvoston" kuuluisa johtaja, jonka ääretön julmuus
ja petomaisuus vielä nytkin, kolmen vuosisadan kuluttua, on
puheenpartena Alankomaissa. Toinen oli tuo melkein yhtä peljätty
Hessels, saman neuvoston jäseniä hänkin, jonka käytöstapa tämän
ohessa oli jonkunverran narrimainen. Muutama selittävä sana lienee
tässä paikallaan.

Kun herttua Alba oli varma siitä, etteivät tavalliset, säännölliset
oikeusistuimet tuomitsisi kuin harvoja kuolemaan ja vielä harvempien
omaisuuden takavarikkoon pantavaksi, asetti hän maahan tultuaan
oman oikeusistuimen, jota hän nimitti "kapina-neuvostoksi". Sen
tuli yksin vallita maassa ja kumota kaikki muut tuomiot. Siinä
oli kaksitoista jäsentä, joista kuitenkin vain kahdella oli valta
lopullisesti ratkaista syytettyjen kohtalo, muiden ollessa saapuvilla
ainoastaan sen vuoksi, että menettely saisi laillisuuden muodon. Niin
tylyä oli tämän mielivaltaan perustuvan oikeusistuimen menettely,
että kolmen kuukauden kuluttua siitä kuin se oli asetettu, lähes
kaksituhatta ihmistä sen päätöksestä ja etenkin sen esimiehen de
Vargas'in toimesta menetti henkensä. Mainitsimme jo että ainoastaan
kahdella jäsenellä oli täysi äänivalta: toinen oli Vargas, toinen
del Rio, molemmat espanjalaisia. Mutta muitten jäsenten joukossa,
jotka ainoastaan muodon vuoksi lausuivat mielipiteensä, oli myös
edellämainittu Hessels. Tämä istui tavallisesti silloin kun asioista
keskusteltiin mukavassa tuolissaan, nauttien suloista unta. Mutta
kun hänen vuoronsa oli lausua ajatuksensa, sysäsi joku vieressä
istuva häntä kylkeen ja hän sopersi unisella äänellä "ad patibulum"
(hirsipuuhun!), jonka jälkeen hän jatkoi entistä työtään, --
kuorsaamista. Tätä asiaa tarkoitti verenhimoinen de Vargas, joka
äskeisillä sanoillaan tahtoi ilmoittaa, että molemmat kreivit oli
tuomittu hänen eikä Hessels'in mielipiteen mukaan.

Näitten kahden konnan ilmestyminen sai Yonkerin veren kiehumaan.
Hän tarttui miekkaansa kiivaalla, miltei hurjalla liikkeellä ja
hänen mielestään olisi ollut suurin ilo saada työntää se ilkimysten
rintaan. Hän oli tullut esille piilopaikastaan ja katseli ohimennyttä
joukkoa mikäli sitä valkean punaisessa loisteessa näkyi. He olivat
nähtävästi puhuneet onnettomien kreivien kohtalosta, joka nyt oli
lopullisesti päätetty. Nyrkkiään heristellen hän itsekseen kirosi
maansa sortajat.

"Halloo, kuka täällä on?" lausui hänen takanaan ääni espanjan
kielellä.

Galama kääntyi. Muuan sotamies, joka nähtävästi kuului äskeiseen
joukkoon, tuli juosten soihtu kädessä, ja vähän matkaa hänen
jälessään tuli kaksi muuta, joilla oli toinen tulisoihtu. Hän
pysähtyi parin askelen päähän Galamasta ja näytti epäilevän mitä oli
tehtävä. Friisiläisen käytös ja muoto olivat ristiriidassa hänen
pukunsa kanssa; sitäpaitsi ei hänellä ollut tulen-kantajaa eikä
palvelijaa. Tämä herätti sotamiehessä epäluuloa. Hän läheni Yonkeria
huutaen tovereitaan kiireesti tulemaan avuksi. Tappeluun ei Karel
koskaan tarvinnut pitkiä valmistuksia. Vaikka hän oli nuori, oli
hän jo monet vaarat kestänyt ja harvoin hän joutui neuvottomaksi.
Levollisena vartoi hän sotilasta. Yhtäkkiä, kun tämä oli tarpeeksi
lähellä, sieppasi hän häneltä tulisoihdun. Tämän palavalla päällä
survaisi hän poikaa vasten silmiä, kääntyi, kun näki vastustajansa
vaipuvan raskaan ja arvaamattoman iskun alle, ja pakeni molempia
toisia -- ja kaikki tuo oli silmänräpäyksessä tehty. Nämä riensivät
heti ajamaan häntä takaa, mutta hän oli viekkaampi kuin he
luulivatkaan. Vähän matkaa juostuaan ja laskettuaan vihollisensa
jotenkin lähelle itseään, kääntyi Galama äkkiä heihin päin, pujahti
heidän välistään ja pakeni niin nopeasti kuin jaloista lähti
vastaiseen suuntaan Cudenbergin porttia kohden.

Hän tiesi kyllä olevansa suuressa vaarassa, mutta ei menettänyt
hetkeksikään malttiaan. Hän tiesi, ettei hänen sopinut mennä kuin
yhtä tietä ja tämä vei oikealle sen kapean kadun kautta, joka ulottui
Nassaun linnan ohi, ja johti sieltä kaikenlaisten pikkukatujen,
kujien ja solien eksyttävään sokkeloon. Jos hän pysyi pääkadulla,
tiesi hän että hän päätyisi portille, jossa sotamiehet helposti
saisivat hänet kiinni. Jos hän kääntyisi vasemmalle, tulisi hän
kuninkaallisen linnan tienoille, jossa häntä uhkasi vielä suurempi
vaara, koska sotamiehiä alati hyöri sen ympärillä. Niinpä hän
luottaen onneensa kääntyi siis oikealle ja pakeni eteenpäin vainoojat
läähättäen ja kiroillen perässä. Mutta suuressa kiireessä hän ei
ollut kyllin varovainen. Hän ei ollut juossut pitkältä, kun hän astui
harhaan, kompastui ja lankesi. Kohoten toiselle polvelleen veti hän
miekkansa ja valmistautui tekemään vastarintaa sotamiehille, jotka
useamman askeleen päässä toisistaan lähenivät häntä. Hänen ensi
iskunsa tavoitti tulisoihtua, jota etumainen mies piti vasemmassa
kädessään samalla kun hän oikealla veti miekkaansa tupesta. Kun
paljastettu miekka välkkyi soihdun valossa, iski Galama soihdun
maahan ja heti sen jälkeen kuului miekan kalsketta. Näin epätasainen
taistelu ei kuitenkaan olisi voinut kauan kestää, ellei Karel aivan
arvaamatta olisi saanut apua. Samassa silmänräpäyksessä, näet,
kun toinen sotilas saapui paikalle ja ryhtyi auttamaan toveriaan,
hyökkäsi musta haamu, joka, kuten näytti, oli seurannut heitä,
niinkuin tiikeri hänen niskaansa. Miesparka äännähti kerran ja kaatui
hengettömänä toverinsa jalkoihin. Kohta sen jälkeen sai toinen
sääriinsä sellaisen iskun, että hän lyyhistyi kokoon ja kellistyi
kummastuneen Galaman eteen.

Musta haamu juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Tulkaa pois, Yonker, rientäkäämme Rookery'yn, sillä tämä leikki käy
vaaralliseksi", kuiskasi ääni, jonka Galama tunsi matkatoverinsa
Gerard Block'in omaksi.

"Ei ennen kuin olen kiittänyt henkeni pelastajaa", sanoi Galama,
puristaen toisen kättä. "Palkitkoon Jumala teitä tästä hyvästä
työstä, jonka te, jalo Gerard, olette tehnyt minulle ja meidän koko
asiallemme; vaan mihinkä nyt?"

"Tulkaa! Olen hankkinut itselleni tunnussanan, kuten lupasin. Mitä
pikemmin pääsemme ulos, sitä parempi; siitä syntyy kelpo meteli,
jos joku noista pojista virkoaa henkiin. Minulle on käynyt paremmin
kuin uskalsin toivoa, ja minä olen saanut muutamia tietoja, jotka
ovat meille erittäin tärkeitä. Mutta rientäkäämme ulos, sillä täällä
seinätkin kuulevat."

Puhellessaan tai oikeammin kuiskatessaan, oli hän tarttunut Karel'in
käsivarteen ja muutaman minuutin päästä näkivät he portin edessään.

Kun he saapuivat tämän raskaan ja korkeatekoisen rautaportin luo,
huomasivat he sen lukituksi, ja sen edessä asteli sotamies kivääri
olalla, toisten heittäessä noppaa läheisessä vahtihuoneessa.
Vahtimies katseli karsaasti molempia ystäviämme, kun he astuivat
hänen luokseen, ja huusi alaupseeria, joka oli sisällä. Mutta heti
kun he näkivät espanjalaisen upseerin sotapuvun, osoittivat he
suurempaa kunnioitusta, ja kun Gerard Block lausui tunnussanan,
avattiin portti ja molemmat Geusit seisoivat ulkopuolella kaupunkia.
Galama veti syvään henkeään, kun pahin vaara oli ohitse, mutta hän
oli sentään selvästi tietoinen siitä, että heidän tilansa oli vielä
kyllin arveluttava. Tuokion seisoi hän itsekseen miettien, mitä olisi
tehtävä, kun sotamiehiä pantaisiin epäilemättä heitä takaa ajamaan.
Vesisade oli alkanut ja kävi yhä rankemmaksi.

"Meidän on aikamme sangen vähissä", sanoi Block Galamalle, kun tämä
oli pysähtynyt kiven heiton päähän portista, "paetkaamme ensin
ravintolaan ja sitten Rookery'yn."

"Se olisi huono tuuma", vastasi Galama. "Meitä ajetaan takaa ja
ensimäiset paikat, josta he meitä etsivät, on metsä ja ravintola --
ja sinne meidän siis ei ole menemistä. Tulkaa perässäni!"

Hän kääntyi vasemmalle ja lähti juoksemaan nopein, mutta äänettömin
askelin. Block seurasi hänen jäljissään. Ennen pitkää he saapuivat
Grell'in rannalle. Se on yksi noista epälukuisista pikkuhaaroista,
joihin Senne-virta jakaantuu kaupungin lähellä. Pakolaiset menivät
rantaa pitkin alaspäin, kunnes he tulivat sellaiselle paikalle, josta
kahlaamalla pääsivät joen poikki; tästä nousivat he jonkunlaiselle
saarelle, joka oli Grellen ja erään toisen jokihaaran välissä.

"Tuolla saarella asuu eräs pikkutalollinen, joka on meidän
miehiämme", sanoi Galama. "Hän antaa meille yösijan. Mutta minä olen
kuulevinani jonkun lähestyvän. Pannaan maata laihoon, siksi kun se on
kulkenut ohi."

Tuo oli sentään tyhjää pelkoa, ja miehet jatkoivat matkaansa
äänettöminä. Viho-viimein kuului koiran haukuntaa ja Galama käski
toverinsa piiloutua laihoon, siksi aikaa kun hän kävi taloa
katsastamassa. Vähän aikaa poissa oltuaan, hän palasi ja saattoi
Block'in huoneeseen, jossa isäntä-ukko ja hänen vaimonsa, kaksi
kunnon ihmistä, kohtelivat heitä sangen ystävällisesti.

"Ei minulla enää ole pitkältä elinaikaa eikä suuria tavaroita",
sanoi vanhus, kun hän vierailleen laati vuodetta ja ateriaa, "mutta,
jos Jumala suo, aion antaa sen kaiken Yonker Willemille ja hänen
ystävilleen."

"Yonker Willem" oli Oranian prinssin tavallinen nimi kansan
keskuudessa. Jälkeenpäin kun kansa todella alkoi huomata, mitä
hän oli tehnyt, kärsinyt ja pannut alttiiksi sen puolesta,
muutettiin tämä nimi "Isä Villemiksi;" ja sillä nimellä kiitolliset
alankomaalaiset vielä tänäpäivänä häntä muistavat.

Kahden Kerjäläisemme onneksi ei kenenkään mieleen johtunut etsiä
heitä matalasta, yksinäisestä maatalosta ja he olivat siis hyvässä
turvassa sekä tämän yön että toisenkin päivän; mutta heidän mielensä
hehkui halusta ryhtyä toteuttamaan tuumiaan.



VIII

Kerjäläisten pesä.


Meidän tulee nyt palata ravintolaan, jonne Blois de Treslong ja Hannu
olivat jääneet. Ravintolan isäntä, joka salaa puolusti Kerjäläisiä
ja prinssiä, antoi näille usein hyödyllisiä tietoja. Siitä hyvästä
Kerjäläiset eivät koskaan häntä rasittaneet, vaan suojelivat
häntä, samalla kun he olivat kovana vitsana kaikille isännille,
jotka siitä syystä, että pelkäsivät joko tuota laitonta joukkoa
tahi espanjalaisten kostoa, eivät ottaneet noudattaakseen hänen
esimerkkiään.

Heti kun molemmat ratsumiehet olivat kadonneet näkyvistä, palasi
Hannu talliin, missä hän alkoi sovitella hevosensa satulavöitä ja
tarkastaa pistolejaan, mutisten itsekseen:

"Mikä pahankurinen elukka tuo oli! Olen aina luullut itseäni
tavallisen hyväksi ratsumieheksi; mutta saakeli soikoon! sillä ei
olisi kukaan muukaan ratsastanut. Eipä tuo Block-velikään kyennyt
sitä ohjaamaan -- sillä siitä päästään. Missähän herra Treslong
lienee? Ei suinkaan hän vielä ole lähtenyt; -- toivon, ettei hän
palaa Rookery'yn ilman minua, sillä yksin en ainakaan sinne osaa."

"Hannu! Hannu!" kuului Treslongin kuiskaava ääni.

Hannu katseli joka taholle, mutta ei keksinyt ketään, kunnes hän
kuultuaan uudestaan mainittavan nimeään, äkkäsi katossa aukon, josta
tikapuita myöten pääsi heinäparvelle. Aukosta näkyivät Treslongin
kasvot.

"Tule tänne niin pian kuin pääset. Meitä ei saa kukaan nähdä emmekä
saa täältä lähteä ennen pimeän tuloa. Olisi parempi, jos ottaisit
satulan kokonaan pois hevosen selästä."

Hannu totteli näitä käskyjä ja oli pian ylhäällä herran vieressä,
joka oli tehnyt itselleen heinäkasaan sangen mukavan sijan. Hän
kutsui Hannua istumaan viereensä kallistelemaan viinipulloa, jonka
sisällöllä hän itse valeli kurkkuaan. Samalla kuului kaukaista
kellojen kilinää.

"Kuuletko tuota?" sanoi Treslong; "nuo kellot varoittavat minua
lähtemästä ennen pimeää. Ne kuuluvat eräänlaisista sotaväen
vaunuista, ja aivan luultavaa on, että näitä johtaa joukko
vakoilijoita, jotka kenties seuraisivat meitä piilopaikkaamme. Mutta
mistä olet noin komean hevosen hankkinut, häh?"

"Niin, se onkin todella komea, Teidän Armonne", sanoi Hannu
mielissään, "mutta se on virmapäinen otus, sen voin vakuuttaa; harva
mies sen selässä pysyy".

"Sitä minäkin ajattelin", sanoi Treslong vakavasti, "kun tänään
näytit ratsastustaitoasi pihamaalla".

"Se oli Blockin hevonen eikä minun", vastasi Hannu viattomasti;
"se on vanha koni; mutta pahaksi onneksi satula pääsi irti ja minä
luiskahdin maahan. Ei sitä voi verratakaan minun hevoseeni."

"Vai niin!" vastasi Treslong; "minä luulin sitä pahankuriseksi
elukaksi, jolla ylipäänsä ei kukaan voisi ratsastaa".

Hänen silmissään oli ivallinen tuike, kun hän katseli Hannua, ja tämä
näytti varsin ällistyneeltä, huomatessaan, että toinen oli kuullut,
mitä hän oli itsekseen puhunut. Treslong nauroi, mutta lausui
ystävällisesti:

"Älä ole milläsikään, Hannu. Et sinä pudonnut sentähden että olit
taitamaton ratsastaja; ei suinkaan. Hevosen eleistä päätin, että
Block, tai mikä hänen nimensä lienee, oli tahtonut tehdä sinulle
tepposet ja pistänyt satulan alle pähkinän, jonka kalvamista hevonen
ei voi kärsiä. Silloin minä, kun hevonen tuotiin takaisin tänne,
käskin isännän toistaa saman tempun, ja sinä näit, että Block sai
kokea samaa kuin sinäkin." -- "Kyllä minä vielä maksan hänelle
takaisin tämän ketun koukun", arveli Hannu.

Samassa kuului liikettä seinän puolelta ja heti sen jälkeen tuli
tallin takana sijaitseva piha täyteen valjastamattomia, yhteen
sidotuita hevosia, joita viisi kuusi rakuunaa talutti.

"Mikä vahinko", kuiskasi Treslong, "etten tuosta tiennyt mitään! Jos
tänä iltana olisimme olleet Dirk's Castlen tykönä, olisimme käyneet
noitten poikien kimppuun matkalla -- heillä on varmaan hyvät rahat
myötänsä -- ja tappaneet heidän hevosensa, sillä ne ovat aiotut
sotaretkelle Frislantia vastaan."

Dirk's Castle oli toinen Kerjäläispesä vähän matkan päässä nykyisestä
Waterloosta ja siellä heitä kävi kosolta.

"Minun luullakseni ei tänä yönä enää saada mitään aikaan", arveli
Hannu. "Oletteko, herra, koonnut kaikki Kerjäläiset Rookery'yn?"

"Melkein kaikki ovat siellä saapuvilla huomenna", vastasi Treslong;
"mutta minusta se ei kelpaa muuksi kuin varastopaikaksi. Se on liian
lähellä Brüsseliä, ja minä luulen että sitä jo epäilläänkin. Meidän
täytyy olla varoillamme. Kuinka Yonker Galaman ja sinun laitasi
viimeaikoina on ollut? Oletteko olleet suurissa vaaroissa?"

"Ainoa veri, minkä olen nähnyt kahteen kuukauteen, vuoti
tänä aamuna", vastasi Hannu yhtä tyynesti kuin olisi puhunut
päivällisruuastaan. "Sotilas oli kyllä nöyrä, mutta kapteeni ei
tahtonut olla siivolla, joten mitä muuta saatoin tehdä?" Tästä
jutusta huomasi Treslong, että he olivat seuranneet espanjalaista
kapteenia ja hänen palvelijaansa Gentistä vähäiseen kapakkaan,
alottaneet siellä riidan näiden kanssa, sitoneet palvelijan ja
panneet hänen suuhunsa kapulan, sillä välin kun kapteeni, joka, kuten
Hannu sanoi, ei tahtonut olla siivolla, tapettiin tai haavoitettiin
kuolettavasti. Näiltä olivat he riisuneet vaatteet, pukeneet itse ne
ylleen ja valepuvussa jatkaneet matkaansa. Näin täytyi jaloimpainkin
miesten usein vuodattaa lähimäistensä verta ja vasten tahtoaan
käyttää keinoja, joita heidän sydämensä inhosi. Yonker Galama
olisi tahtonut vain vangita nuo kaksi miestä, mutta Hannu, joka
suoriuduttuaan sotamiehestä oli tulistunut kapteenin vastarinnasta,
menetteli tämän suhteen tavalla, joka oli enemmän hänen raaemman
luonteensa mukaista.

Heidän vielä tästä puhellessaan kuului tallin ovi aukenevan ja
ääniä kajahti ylös parvelle. Treslong viittasi Hannua olemaan vaiti
ja ryömi aukolle, jonka hän varovaisuuden vuoksi oli sulkenut,
vedettyään ensin tikapuut ylös. Hän avasi luukkua noin tuuman verran
ja katsoi alas. Vaikka tallissa oli jokseenkin pimeä, erotti hän
isännän, joka puheli kolmen miehen kanssa; näillä oli väljä viitta
yllään ja espanjalaisen rakuunan kypäri päässä.

"Te näette, isäntä", sanoi eräs, joka näytti olevan rakuunien
päämies, "ettemme tänä iltana enää ennätä Brüsseliin, sillä sinne on
vielä seitsemän peninkulmaa ja me olemme jo kulkeneet hyvän matkan.
Paitsi sitä sataa ja on pimeä. Teidän täytyy tähän talliin laittaa
tilaa hevosillemme, ja niitten miesten, jotka eivät ole vartioimassa,
täytyy saada maata teidän heinäparvellanne. Olkaa huoleti, he eivät
vahingoita teitä millään tavalla."

"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi isäntä, "käyttäkää parhaaksenne
kaikkea mitä minulla on. Hevosille on tilaa tässä, kuten itse näette.
Ne miehet taas, jotka eivät ole vartioimassa, saavat kyllä maata
ullakolla, mutta heillä ei ole siellä heinän kortta panna allensa.
Luhta on vielä niittämättä eikä minulla ole heiniä kuin sen verran,
että kaksi kolme hevosta niillä elää pari päivää, ja ne ovat tuolla
vajassa."

"No, maatkoot sitten etuhuoneessa. Mutta toimittakaa meille erityinen
huone, kortteja ja viiniä viljalta!" oli upseerin vastaus, kun hän
jätti tallin.

Treslong kääntyi naurussa suin Hannun puoleen.

"Nyt olemme joutuneet hyvään pinteeseen", kuiskasi hän;
"espanjalaiset ympäröivät huonetta ja me emme pääse ulos. Mitä
tehdään?"

Tähän kysymykseen vastasi isäntä itse, joka tuli heidän luokseen
toisesta, hänen oman kamarinsa puolelle aukenevasta ovesta. Hän
vakuutti heille, että hänen valheensa heinistä oli pelastanut heidät
ja että he kenenkään häiritsemättä saisivat rauhassa levätä. Eivätkä
Treslong ja Hannu olleetkaan kovin pahoillaan siitä, että heidät
näin pakoitettiin yöpymään heiniin, sillä vettä laski pilvistä
virtanaan ja Rookery'yn olisi heillä ollut viiden penikulman matka.
He päättivät vuorottain valvoa. Tällä tavalla kului yö ja kun päivä
koitti, olivat espanjalaiset jo lähteneet tiehensä, tietämättä että
heidän verivihollisensa olivat olleet niin lähellä heitä.

Mutta koska tiet olivat täynnä pienehköjä sotamiesjoukkoja, jotka
kaikki pyrkivät pääkaupunkiin, oli Treslongin mielestä paras odottaa
siksi, kunnes taas tuli pimeä. Vasta silloin tulivat he esille
piilostaan ja kulkivat vähän aikaa samaa tietä, jota Galama oli
matkannut edellisenä iltana. Sitten he kääntyen oikealle poikkesivat
kapealle polulle, joka luikerteli keskellä synkkää metsää ja
jota myöten he hiljaa ja varovasti käyden saapuivat Kerjäläisten
kokouspaikkaan.

Tässä sopinee lausua muutama sana tämän seuran synnystä, jolla on
ollut varsin tärkeä tehtävä Alankomaitten tasavallan perustamisessa.
Olemme nähneet, kuinka kuningas Filipin, kun hän ei enää voinut
vastustaa yleistä mielipidettä, tahtomattaankin täytyi kutsua
kardinaali Granvella takaisin. Mutta aatelismiehet, jotka olivat
toivoneet että inkvisitsioni hänen kerallaan poistuisi maasta,
havaitsi hirveästi pettyneensä. Tosin sen ankaruus vähän höltyi,
mutta se oli kuitenkin olemassa, ja niinkauan ei kansa eivätkä
aateliset voineet elää rauhassa. He päättivät sentähden laatia
anomuskirjeen, jossa hallitsijatarta pyydettiin poistamaan
inkvisitsioni ja antamaan kuninkaan nöyrille alamaisille heidän
vanhat etuoikeutensa takaisin.

Huhtikuun 3:na päivänä v. 1566 noin kolme sataa aatelismiestä,
joitten, johtajina oli Nassaun kreivi Ludvig, Oranian prinssin
veli, ja kreivi Brederode, tuo huoleton ja tuhlaavainen, mutta
urhoollinen ja hyväntahtoinen Hollannin kreivin vanhan heimon jäsen,
vaelsi juhlallisesti Brüsselin linnaan, jossa Parman herttuatar,
neuvosherrat ympärillään, otti heidät vastaan. Anomuskirja luettiin
julki ja aatelismiehet vetäytyivät syrjään suodakseen herttuattarelle
tilaisuuden keskustella neuvonantajiensa kanssa. Tällöin Barlaiment,
hänen uskottunsa, nähdessään että aatelisten komea, sotaisa käytös
oli syvästi vaikuttanut hallitsijattareen, pilkaten lausui nuo
mainiot sanat: "Mitä teidän tarvitsee peljätä, madame? Eiväthän
he ole kuin joukko kerjäläisiä." [Gueux, ranskalainen sana, joka
suomeksi merkitsee kerjäläinen, kulkuri, hylky.]

Tämä lause tuli Brederoden ja muutamien muittenkin korviin ja
painui syvälle heidän mieleensä. -- Kun hallitsijatar 6:nnen päivän
iltana oli antanut kieltävän vastauksen, kokoontuivat aatelismiehet
komeaan, Brederoden omistamaan Culemburgin linnaan viettämään pitoja.
Viinistä kiihtyneenä ja vihoissaan siitä pilkasta, jota hän ja koko
aatelisto olivat saaneet osakseen, nousi aterian päättyessä talon
teräväkielinen ja sukkela isäntä ja ilmoitti vieraille, mikä nimi
heille oli annettu. Kun hän oli päässyt puheensa parhaimpaan kohtaan,
toi hänen juomanlaskijansa hänelle puisen kerjäläispikarin. Tämän hän
täytti viinillä, kohotti sen ja joi sen tyhjäksi, huutaen: "Vivent
les gueux!" (Eläköön Kerjäläiset!)

Tämän maljan johdosta nousi ankara suosiohuutojen ja kätten
taputusten myrsky. Kaikki vieraat tyhjensivät järjestään puupikarin
ja toistivat isännän lauseen. Se muodostui sotahuudoksi, ja
pilkkasanasta tuli uuden liiton nimi. Ja vaikka tämä liitto syntyi
viinin höyryissä ja ensi alussa sai virikettä perustajainsa
malttamattomasta, usein hurjastakin innosta, kasvoi se kuitenkin,
kypsyi ja voimistui. Ja muutaman vuoden kuluttua siitä oli sukeutunut
hirveä jättiläinen, joka vastusti Albaa maalla ja merellä ja oli sitä
hirveämpi, kun se, arabialaisten tarujen haltijan tavalla, harvoin
oli näkyvissä, mutta jakeli iskujaan siellä, missä vähiten odotettiin.

Kuten alussa olemme maininneet, pakeni osa näistä aatelismiehistä,
kun Alba tuli maahan, ja toinen osa yhtyi sissikunniksi, jotka
säilyttivät vanhan Kerjäläisnimen. Moni sissi otti kuitenkin tämän
nimen voidakseen mukavammin ryöstää ja riistää, mikä ei kummastuttane
ketään, joka tuntee maan silloisen tilan. Kaikesta huolimatta
hyödyttivät he suuresti vapauden asiaa sillä, että sieppasivat pois
kirjeitä ja sotavaroja ja toivat alati prinssille tietoja kaikesta,
mitä tapahtui.

Alba ja hänen apulaisensa ponnistivat kaikki voimansa hajoittaakseen
näitä sissikuntia, ja heillä oli osaksi menestystä; mutta
päämääräänsä he eivät saavuttaneet: heidän ei onnistunut saada
haltuunsa prinssin salaista kirjevaihtoa. He saivat kyllä joskus
käsiinsä kirjeitä, mutta näissä oli ajatus niin peitetty ja nimet
niin epämääräiset, ettei niistä saatu mitään selvää. Herttua,
jesuiitat ja inkvisitsioni olivat tuskissaan. He tiesivät, että
asia tapahtui melkein heidän silmäinsä edessä, mutta eivät saaneet
syyllistä kiinni. Niin valppaita ja tarkkoja olivat nuo muuten
huolettomat ja hurjapäiset Alankomaitten vallan ensi perustajat,
joitten kokouspaikassa nyt aiomme käydä ystäväimme Treslongin ja
Hannun seurassa.

Vaikkei vielä ollut myöhäistä, vallitsi metsässä jo täysi hämärä.
Taivas oli pilvessä eikä kenenkään, joka ei hyvin tuntenut seutua,
ollut mahdollista osata perille taajan varvikon lävitse, jota ei
ihmisjalka koskaan näyttänyt särkeneen. Mutta nuo kaksi miestä
osasivat tiensä aivan täsmälleen.

Treslong kulki edellä, Hannu perässä, ja näin etenivät he varovasti,
mutta nopeaan. Muutamin paikoin täytyi heidän työntää syrjään ne
oksat, jotka sulkivat heiltä tien, toisin paikoin saivat he polvia
myöten kahlata jonkun lätäkön tai suorämeen läpi ja välistä näytti
siltä kuin he ainoastaan miekalla saisivat tien auki itselleen,
kunnes he jollakin äkkikäänteellä taas pääsivät polulleen.

Heidän näin kulkiessaan, kaikui metsässä yhtäkkiä pöllöhaukan käheä
kirkuna, ja lehdistä kuului kahinaa ikäänkuin olisi säikähtynyt
lintu paennut pesästään. Treslong oli tuskin kuullut tuon äänen kun
hän sovitti sormet huulilleen ja vastasi samanlaisella kirkunalla,
jonka jälkeen hän seisahtui kuuntelemaan: Tuokion kuluttua astui
pari askelta heistä, suuren puun takaa esille musta haamu, joka meni
Treslongia vastaan ja kuiskasi:

"Kuka teidän kanssanne on?"

"Tuttavasi, Jonathan, -- Musta Hannu", vastasi Treslong.

"Hyvä!" sanoi haamu tyytyväisellä äänellä ja tarttui Hannun käteen
sydämellisesti sitä puristaen. "Kuinka sinä jaksat, Hannu? En ole
nähnyt sinua moneen aikaan."

"Pöllö on mainion hyvä tänä iltana", sanoi Hannu katellen
sydämellisesti vartiaa, jota oli kutsuttu Jonathaniksi. "Missä hän
on?"

"Pohjoispuolinen istuu tuossa puussa. Tänä iltana se on Tuomas."

Treslong ja Hannu astuivat nyt eteenpäin. Noin sadan askeleen
päässä kohosi tumma, epäselvä kasa, joka näytti vanhalta rauniolta,
varvikon keskellä sellaisella paikalla, josta kaikki suuremmat
puut olivat hakatut pois tahi jossa sellaisia ei koskaan ollut
kasvanutkaan. Se oli Rookery. Noin kolmesataa vuotta sitten oli
se ollut erään rosvoritarin linna; hän oli tehnyt metsässä paljon
väkivaltaa ja joko juonilla tai väkisin vienyt monta ihmisraukkaa
linnansa vahvain muurien sisään. Näistä ei enää ollut pystyssä kuin
kaksi ja nekin olivat ylhäältä murenneet ja hajoamaisillaan. Kivet
ja muurisora peittivät paikan lavealta; kaikkialla kasvaa rehoitti
tiheästi seiniläitä ja pensaita. Pohjoinen ja itäinen seinä, jotka
olivat monen jalan vahvuiset, sekä yksi torni, jonka alkuperäisestä
korkeudesta oli enää vain puolet jäljellä, -- siinä koko tuo ennen
varsin komea linna; mutta eipä koskaan sen mahtavuudenkaan aikana sen
asukkaat tuottaneet sille niin suurta mainetta ja kunniaa kuin nyt,
kun sen rauniot suojelivat miehiä, jotka rappiotilasta kohottivat
isänmaansa kunniaan, vapauteen, onnellisuuteen.

Varovasti hiipien raunion ulkopuolta, suuntasi Treslong askeleensa
pohjoisen seinän keskustaa kohden, pysähtyi erään paikan ääreen,
jonka seiniläät kokonaan peittivät, ja vihelsi hiljaa. Yhtäkkiä
välähti valkeaa seiniläisten välistä ja joku ääni kuiskasi:
"tunnussana!"

Tunnussana lausuttiin, valkea katosi ja molemmat miehet astuivat
muurin aukosta pitkään kapeaan käytävään työntäen seiniläitä
tieltään. Siellä kohtasi heitä mies, joka oli näyttänyt tulta, ja
kätteli sydämellisesti vastatulleita.

"Oletteko pannut uutta tulilankaa ruutihautaan?" kysyi Treslong
vahtimieheltä.

"Olen niinkin, Teidän Armonne, ja minä luulen, että sillä saa
viskatuksi koko rykmentin espanjalaisia takaisin Espanjaan, jos he
yrittävät tulla tänne. Vieläkö odotetaan ketään?"

"Vielä kahta: Yonker Galamaa ja toistakin toveria."

Treslong asteli eteenpäin, ja käytävän päähän päästyään hän kumartui
ja hapuili vähän aikaa lattiaa. Yhtäkkiä näytti permanto aukeavan
heidän allaan ja luolan pohjasta nousi valotulva ja kuului naurua
ja hälinää. Treslong astui nyt tikapuita pitkin alas ja Hannu, joka
noudatti hänen esimerkkiään, otti huolekseen heti sulkea tukevan
laskuoven ja teljetä sen.

He olivat nyt tulleet pitkähköön, nelikulmaiseen holviin. Se oli
entisaikoina ollut linnan vankikammio. Vahvoja rautarenkaita oli
vieläkin seinissä. Holvi oli osaksi tornin alla ja Kerjäläiset
olivat siihen sijoittaneet ruutihaudan sillä tavalla, että jos holvi
räjähti ilmaan, täytyi torninkin välttämättä murtua murskaksi. Mutta
siellä oli vielä toinenkin pienempi holvi, jonka suu oli peitetty
samettivaatteella; sen toisesta päästä aukeni ovi pitkään käytävään,
jota myöten pääsi pakoon, jos vihollinen äkkiä karkaisi päälle.

Etumainen holvi oli noin viisitoista askelta pitkä ja kymmentä leveä.
Pari paksua lautaa, joita kannatti kaksi suurta kivimöhkälettä, teki
pöydän virkaa keskellä luolaa. Sen kummassakin päässä riippui katosta
lamppu, joka näytti olevan kotoisin jostakin kirkosta.

Sillä puolen pöytää, joka oli tikapuitten lähellä, istui viisi
miestä, jotka iältään olivat noin neljän- ja kuudenkymmenen vuoden
välimailla ja näyttivät sangen vakavilta ja totisilta. Kahden
ystävämme tulo keskeytti heidän vilkkaan pakinansa. Vastapäätä
heitä nähtiin ihan toisenlainen seura. Siellä oli permanto peitetty
oljilla ja niillä loikoili eri asennoissa kuusitoista kaikenikäistä
ja kaikennäköistä miestä. Tämä joukko olisi vasta kelvannut maalarin
kuvattavaksi! Tuossa venyi hoikka, hienonnäköinen nuorukainen, karkea
maamiehenmekko yllään; tuossa iloinen, punanenäinen sotamies, munkin
kaapuun puettuna ja juoden viiniä hopeisesta suitsutusastiasta,
joka nähtävästi oli kuulunut johonkin alttariin. Yhdessä nurkassa
istui harteva veikko, haarniskaansa kiillottaen; tätä varten oli
hänellä kalkkia ja vettä astiassa, josta ennen oli kastettu lapsia;
toisessa nurkassa makasi syvässä unessa mies, jonka tulipunaiset
posket, epätasainen hengitys ja sidottu otsa osoittivat, että uni oli
haavakuumeen synnyttämää. Hänen vieressään hioi toinen Kerjäläinen
miekkaansa, välittämättä siitä opetuksesta, jonka haavoitetun
esimerkki antoi. Pöytä oli täynnä kaikenlaisia aseita ja niitten
keskellä oli hopeaisia ja muita astioita, joita oli ryöstetty
kirkoista, luostareista ja pappiloista. Valo, joka lankesi tuohon
kirjavaan seuraan ja toisen holvin esirippuun, loihti todella
omituisen, viehättävän näyn katsojan eteen. Suurin osa kulutti
aikaansa pilapuheilla ja kortinlyönnillä.

On selvää, että vastatulleet miehet liittyivät kumpainenkin siihen
seuraan, joka parhaiten vastasi hänen virkaansa ja säätyänsä. Niinpä
Hannukin, tervehdittyään nöyrästi noita viittä miestä tikapuitten
vieressä, meni pöydän alapäähän, jossa hänen hilpeät toverinsa, jotka
näyttivät erittäin suosivan häntä, sydämellisesti, melkein meluten,
ottivat hänet vastaan ja tarjosivat hänelle sijaa keskellään.

"Onko kukaan tuonut uutisia Brüsselistä sillä aikaa kun minä olin
poissa?" kysyi Treslong vanhanpuoleiselta mieheltä, joka oli jalon,
mutta surumielisen näköinen.

"Mikäli tiedän, ei kukaan ole tuonut", vastasi eräs, jonka nimi oli
Verveen, "mutta minun luullakseni ei tarvitse epäilläkään, että
mestaus tapahtuu huomenna tai ylihuomenna. -- Odotin, että teillä
olisi Yonker Galama mukananne. Missä hän on?"

"Hän on lähtenyt Brüsseliin, mutta palaa tänne ennen pitkää. Hän on
hankkinut itselleen espanjalaisen upseerin vaatteet, eikä siis ole
paljon pelkäämistä. Hän voi hankkia meille parhaimmat tiedot, sillä
hän käy Broodhuysissä, jonka hoitaja tyttärineen on hänen tuttavansa,
kuten ehkä tiedätte."

"En luule, että hän näyttäytyy kartanon hoitajalle", sanoi
ensimäinen puhuja; "mutta eikö Yonkerilla liene tietoja prinssistä?
Olen kuullut, että tämä aikoo viedä Frislantiin lisävoimia kreivi
Ludvigille; sillä jos siinä on perää, että Alba itse lähtee sinne,
saa kreivi nähdä kovat. Minä pelkään ettei hän voi mitään Alban
kourissa. Hän on niin nuori ja niin pikainen."

"Se se on, joka pilaa kaikki meidän hankkeemme, ja minä pelkään, että
sen kautta koko asiamme vielä joutuu hukkaan", sanoi maltittomasti
muuan toinen vastapäätä häntä. Hänellä oli sotaisa ulkomuoto, mutta
hänen kasvoistaan näki, ettei hänessä ollut rahtuakaan Treslongin
vankkaa ryhtiä eikä itsenäisyyttä. Vähäpätöisemmistä toimista hän
kyllä kunnolla suoriutui, mutta päälliköksi hän ei sopinut. Hän oli
nuorin vesa von Hagendorp'ien vanhasta suvusta ja oli ollut niitten
liitossa, jotka veivät valituskirjan Margarethalle. "Minä tiedän",
lausui hän, "että kymmenestä maakuntalaisesta yhdeksän julkisesti
menisi prinssin puolelle, jos vain saisimme kelpo kenraalin, jonka
kyky herättäisi luottamusta. Mutta kukapa nyt moittii ihmisiä
siitä, etteivät he tottele meidän kehoitustamme, kun sellaisia
kummia tapahtuu, että vihollinen hävittää itseään puolta suuremman
sotajoukon, kuten tuon kavaltajan Villars'in johdolla kävi."

Pietari Blink

Kova naurun remahdus pöydän toisesta päästä keskeytti hänen
puheensa. Kun hän loi silmänsä sinnepäin, näki hän, kuinka Hannu,
komea messukasukka yllään, istui tyhjän viinitynnyrin päällä ja
oli lukevinaan tai veisaavinaan jotakin kirjasta, jota hän piti
kädessään. Kerjäläiset hänen ympärillään nauraa hohottivat täyttä
kurkkua.

Treslong koputti tikarinsa kahvalla kolmasti pöytään ja saatuaan näin
naurun vaikenemaan lausui hän:

"Toivoakseni liittolaiset eivät unohda, että asiamme on pyhä, että
täältä Brüsseliin on tuskin kolmea peninkulmaa ja että meidän pitää
karttaa kaikkea tarpeetonta hälinää. Meidän tulee ajatella, ettemme
ole tulleet tänne huvittelemaan."

Kun hän näki sanansa tehoavan kuten hän oli tahtonut, jatkoi hän
keskeytynyttä puheluaan von Hagendorpin kanssa:

"Minä en moiti kansaa siitä, ettei se nosta kapinaa; mutta siitä
täytyy minun sitä moittia, ettei Pietari Blink se runsaammin anna
rahallista avustusta. Te tiedätte kuinka pahasti prinssi pettyi,
kun hän huomasi, että ainoastaan puolet siitä rahasta, joka
tarvittiin armeijan asettamiseen, oli saatu kokoon. Ja kuinka voitte
toivoakaan, että hyvä kenraali suostuu johtamaan armeijaa, kun hän
tietää, että sotaväki ennenkuin kuukausi on kulunut ryhtyy kapinaan
palkan puutteesta? Jos ihmiset pelkäävät joutuvansa vankeuteen tai
teloituslavalle, sentähden että herttua himoitsee heidän tavaraansa,
niin miksi eivät he anna sitä niille, jotka taistelevat heidän
turvallisuutensa puolesta? Kreivi Ludvig voisi tällä hetkellä marssia
Brüsseliä vastaan, jollei hänen väkensä olisi kapinanhankkeissa."

"Luuletteko että voimme Ranskasta toivoa jotain apua?" kysyi Verveen,
joka ennen oli ollut sihteerinä jonkun mahtavan aatelisherran luona
ja tavallaan siis oli valtioviisas. "Kuningas on sopinut hugenottein
kanssa ja näyttää suosivan meitä. Coligny tajuaa hyvästi kaikki
sota-asiat ja hän suostuttaa kyllä kuninkaan meitä auttamaan, kun
hän vain saa tietää, että me haluamme tunnustaa hänet maakuntain
herraksi."

"Ja sitäkö te haluatte?" kysyi neljäs, jolla oli osaksi siviili-,
osaksi sotamiehen puku, ja jonka kasvoista, kun hän puhui, välähti
intoa ja virkeyttä. Hän oli samalla sekä pappi että soturi. Hän oli
saarnannut suurille kuulijakunnille ja johdattanut monta sielua
totuuden tielle, mutta koska hänellä ei enää ollut tähän tilaisuutta,
otti hän miekalla puolustaakseen niitä totuuksia, joita hän ennen
oli julistanut. -- "Ja haluatteko sillä ehdolla hänen apuaan?
Minä puolestani pidän Filipiäkin kernaammin herranamme. Vaikkemme
taistelisi kuin kansalaisvapautemme hyväksi, arveluttaisi tuo apu
minua, sillä ei Ranska, eikä Medicin huonekunta salli meidän itse
järjestää asioitamme. Mutta me harrastamme, vieläpä ensisijassa uskon
vapautta ja sitä -- sen te myönnätte -- nämä eivät antaisi meille."

"Mutta eikö kuningas ole suonut sitä hugenoteille?" kysyi Verveen.

"Kuinka pitkäksi aikaa?" sanoi toinen. "Kuukaudeksi, kenties
vuodeksi. Uskokaa minua, mestari Verveen, niin kauan kun kuninkaita
ja hallitsijoita ohjaa valta, jota heidän täytyy totella, kuten
nyt paavin valtaa, eivät he voi antaa kestävää vapautta. Paitsi
sitä, kuka voi maassa, jossa hallitsijan teot riippuvat hänen
omasta mielivallastaan, sanoa, vahvistaako toinen kuningas sen mitä
edellinen on meidän kanssamme sopinut? Ei, jos meillä täytyy olla
vierasta apua, niin älkäämme etsikö sitä Ranskasta. Saapukoon se
meille vapaasta, protestanttisesta Englannista."

"Minä sanon teille", -- kuului samassa Hannun ääni, -- "minä olen
parempi mies, kuin te luulettekaan. Kun viimein olin Dillenburgissa,
sanoi prinssi minulle: 'No, Hannu, minkä neuvon sinä annat?' --
'Teidän Korkeutenne', sanoin minä, 'minä lähettäisin yhden sotajoukon
Teidän Korkeutenne veljen johdolla Frislantiin ja toisen jonkun
etevän kenraalin johdolla Brabantiin. Alba ei voi tapella molempia
vastaan yhtaikaa. Mutta', sanoin minä, 'älkää ottako Villarsia, sillä
hän ei kelpaa mihinkään'. -- 'Oho', sanoi hän, 'Villars on juuri
sopiva mies.' -- 'No, saadaanpa nähdä', sanoin minä. -- Ja kumpiko
meistä oli oikeassa? Minä voin vakuuttaa teille, että --"

Hän vaikeni; sillä istuessaan selkä Treslongiin päin, oli hän
kokonaan unohtanut tämän, mutta nyt havaitsi hän kuulijainsa
pilkallisesta hymystä, viittauksista ja äänettömyydestä, että hän oli
kiinnittänyt puoleensa yhteisen huomion. Hän katsoi ympärilleen ja
samalla kaikki luolassa olijat, paitsi häntä itseään, purskahtivat
suureen nauruun, jonka hän, naurun esine ja syy, kesti aivan tyynesti
ja rauhallisesti.

"Mikä itserakas houkka tuo poika on!" mutisi Verveen halveksien, heti
kun nauru taukosi.

"Soisin, että minulla olisi monta tuollaista houkkaa, mestari
Verveen", sanoi Treslong. "Hän on tosin paha kerskailemaan, mutta
ei hän sillä ketään loukkaa, enkä tiedä ainoatakaan uskollisempaa,
järkevämpää ja rehellisempää jäsentä koko liittokunnassamme."

"Ja mahdollista on", sanoi saarnaaja, "että sellaisessa maassa sanan
siemen kantaa hyvän hedelmän; mutta mitä noihin tovereihin tulee,
jotka seisovat hänen ympärillään, pelkään minä, että hyvä siemen
heissä on tukahtunut orjantappuroihin."

"Äskeiseen keskusteluun palataksemme", sanoi Verveen, jota tuo
soimaus näytti suututtavan, "on teidän mielestänne siis kuningatar
Elisabet sopivin meitä auttamaan ja te sanotte häntä sekä
protestantiksi että vapaaksi. Olkoon niin, mutta te ette näytä
tietävän, että hän, vaikka onkin protestantti, on kieltäytynyt
auttamasta Ranskan hugenotteja, ja kuitenkin olen varma siitä, että
häntä paljoa vähemmin arveluttaisi sotia Ranskaa kuin Espanjaa
vastaan. Kenties hän ei ole niin vihamielinen ja julma kuin
hänen sisarensa, mutta ei hän ainakaan ole mieltynyt veljiimme,
puritaaneihin."

"Mutta hänen paras neuvonantajansa, Sir William Cecil", sanoi
Treslong, "kuuluu kuitenkin suuresti suosivan puritaaneja, ja
sentähden toivon, että me, jos antaudumme hänen turviinsa, vihdoinkin
pääsemme irti orjuuden ikeestä ja saamme tuhat kertaa suuremman
vapauden kuin mikä meillä nyt on. Te ette saa unohtaa, että
Elisabetin asema on nykyään sangen vaikea ja ettei hän ole osoittanut
muuta kuin hyvyyttä ja ystävyyttä niille meidän maamiehillemme,
joitten on onnistunut paeta Englantiin. Hän tosin ei ole puritaani,
mutta ei hän ainakaan ole katolilainen."

Tässä uusi meteli taas katkaisi heidän keskustelunsa. Kerjäläiset,
jotka viini oli saattanut rajulle tuulelle, olivat kokoontuneet
kahden toverinsa ympärille, jotka ajan ratoksi miekkailivat
keskenänsä. Treslong, joka pelkäsi, että leikistä voisi tulla tosi,
aikoi juuri astua väliin, kun pöllöhaukan kimeä kirkuna tunkeutui
holviin.

Kaikki säpsähtivät. Jokainen näytti tietävän tehtävänsä. Lamput
otettiin alas ja pantiin niin, että ne saatiin sammutetuksi millä
hetkellä hyvänsä. Kaikki nousivat pystyyn ja kuuntelivat, käsi kiinni
miekan kahvassa tai pistoolissa, eikä kuulunut hiiskaustakaan. Toisen
luolan suu aukaistiin ja pidettiin huolta siitä, että päästäisiin
heti pakoon, jos tarve vaati. Yhtäkkiä kuului kaksi kolkutusta
ylhäältä, jonka jälkeen lamput heti pantiin entiselle sijalleen.

Tuokion kuluttua aukeni laskuovi, ja Treslong, joka oli käynyt
ylhäällä, ilmestyi jälleen ja hänen seurassaan ystävämme Galama ja
Gerard Block.



IX

Valinta.


Heidän saavuttuaan vallitsi hetken aikaa syvä hiljaisuus, ja
koska seurakunta nyt oli täysilukuinen, siirtyivät sen jäsenet
vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja kokoontuivat pöydän ympärille.
Ne, jotka tähän asti olivat aikansa kuluksi laskeneet pilaa ja
leikkiä, seisoivat nyt nöyrinä ja tarkkaavaisina. Heidän viettämänsä
kulkurielämä, monenlaiset vaiheet ja vaarat, säännötön, mutta ankara
sotakuri ja hurjat yritykset, joihin he alinomaa ryhtyivät, olivat
pakoittaneet heidät tottumaan kaikenlaisiin tilanteihin, nukkumaan,
syömään, laskemaan leikkiä, tappelemaan millä hetkellä hyvänsä, eikä
se nopeus, jolla nämä seikat seurasivat toinen toistaan, ollut heille
ensinkään haitaksi.

Treslong, Galama, Block ja nuo viisi päällikköä olivat sijoittuneet
pöydän ylipäähän. Muut istuutuivat sen ympärille ja kaikkien silmät
kääntyivät Galamaan; häneltä he odottivat niitä suuria uutisia,
joista kaikki tehtävät riippuivat. Ja kun hän seisoi siinä kauniine,
vaalean tukan ympäröimme kelmeine kasvoineen, silmät säteillen
toivosta ja innosta, huulet hymyssä, näytti hän urhoollisuuden ja
jalon isänmaallisuuden perikuvalta.

"Minun tulee ensin esittää teille, hyvät herrat, uusi seuramme
jäsen", lausui Galama sointuvalla äänellä, kun hän oli sydämellisesti
tervehtinyt erityisiä ystäviään ja heidän kanssaan hetken haastellut.
"Hänet on lähettänyt meille ystävämme Pietari Blink, joka, kuten
kaikki tiedämme, uutterasti valvoo etujamme Hollannin maakunnassa.
Hänellä on mukanaan Blinkin suosituskirje, jossa tämä vakuuttaa,
että Gerard Block, se on hänen nimensä, on tekevä paljon hyötyä
meille, koska hän on tarkoin tuntenut Brüsselin lapsesta asti.
Minun ei tarvitse kysyä teiltä, mestari Block, oletteko vannoneet
uskollisuutta Espanjan kuninkaalle, tämän maan herralle, Oranian
prinssille, hänen ainoalle lailliselle sijaiselleen, ja meidän
liitollemme, näitten uskolliselle auttajalle."

Block nyökäytti päätään myöntymyksen osoitteeksi.

Mutta useat Kerjäläiset katselivat häntä karsain, epäilevin silmin.
Galama huomasi sen ja koetti poistaa heidän epäluuloaan.

"Pieninkin epäilys hänen uskollisuudestaan meitä kohtaan", sanoi
hän, "on tällä hetkellä kokonaan hävinnyt, sillä minun tulee teille
sanoa, että, vaikken ole sen pitempää aikaa häntä tuntenut, on hän
jo henkeni pelastukseksi pannut omansa alttiiksi. Ja totisesti
olen varma siitä, että ellei hän parhaaseen aikaan olisi niin
tehokkaasti auttanut minua, heiluisin ennen pitkää jossakin Brüsselin
hirsipuussa."

Kerjäläiset katsoivat leppeämmin Blockia ja Galama jatkoi:

"Minun täytyy huomauttaa teille siitä kovasta iskusta, joka tällä
hetkellä uhkaa meitä kaikkia. Minun ei tarvinne kertoa, millä
tavalla herttuan ja hänen edeltäjänsä verenhimoiset kätyrit ovat
särkeneet kaikki pyhimmät ja hellimmät siteet, joita ihmislapset
voivat keskenään solmia ja kuinka he sillä tekosyyllä, että muka
suojelevat pyhää kirkkoa, hävittävät talomme ja ryöstävät tavaramme.
Minun luullakseni teissä ei ole ainoatakaan, jota ei joku raskas,
kova isku ole kohdannut, joka ei ole kadottanut armasta ystävää tai
sukulaista ja nähnyt hänen kuolevan niinkuin kurjimman pahantekijän.
Mutta tällä kertaa emme kuitenkaan mieti kostoa. Nyt meitä kutsutaan
hyvällä työllä asiaamme auttamaan, tehtävällä sellaisella, josta
pyhä vapautemme saa uutta elinvoimaa. Te muistatte kaikki, millä
kehnolla ja kavalalla keinolla Alba, yhdeksän kuukautta sitten,
sai haltuunsa molemmat kreivit Egmontin ja Hornin. Kun huhu heidän
vangitsemisestaan levisi ympäri maan, ei kukaan sitä uskonut; mutta
kun tieto varmeni päivä päivältä ja kun kuninkaan vielä sanottiin
hyväksyneen tämän menettelyn, alkoi epäileväinenkin peljätä, että
huhussa on perää. Onko minun tarvis muistuttaa, teille, mikä
ääretön hyöty kuninkaalla oli heistä, varsinkin kreivi Egmontista?
Tarvitseeko minun mainita hänen urotöistään? Eikö koko maailma
ole ihaillen puhunut Lamoral Egmontista? Ja eikö naapurimme,
ranskalaiset, vielä tänään häpeällä muista St. Quentinin ja
Gravelines'in nimeä? Ja tiedättekö, kuinka nuo hyvät työt palkitaan?
Tänä aamuna hänen julkinen ja yksityinen vihamiehensä herttua on
päättänyt julkisesti, Brüsselin torilla, Broodhuysin edustalla,
mestauttaa sekä hänet että hänen vankitoverinsa ja ystävänsä kreivi
Hornin, -- ja se on tapahtuva huomenaamulla."

Hän herkesi ja katseli ympärilleen. Sanoma, joka nuolen nopeudella
oli levinnyt kautta kaupungin miehestä mieheen, näytti jo olevan
useimman tiedossa, ja heidän ainoana vastauksenaan oli vielä
synkemmät pilvet heidän otsallaan kun he tuijottivat toisiinsa,
Galamaan tai alas lattiaan.

"Melkein koko sen ajan, kun kreivit olivat Gentissä vankeina", Galama
lisäsi, "yritin salaa vapauttaa heitä, mutta kaikki yritykseni
raukesivat tyhjään. Vihdoin tuli tieto, että heidät muutettiin
Brüsseliin mestattavaksi. Minä lähetin kohta teille sanan, sillä on
mahdollista, että me täällä saamme tehdyksi sen mikä ei Gentissä
onnistunut. Minun ei tarvitse teille sanoa, mikä ääretön hyöty
kreivi Egmontista olisi meidän asiallemme ja kuinka suurena apuna
hän olisi mainehikkaalle päälliköllemme, Oranian prinssille. Hänen
sotataitonsa, joka vetää vertoja Alballe, se kunnioitus, jota
kansa ja etenkin sotaväki hänelle osoittaa, tekisi hänet prinssin
ja prinssin veljen parhaimmaksi tueksi. Minä kävin eilen illalla
Brüsselissä mestari Blockin seurassa, ja me havaitsimme kumpikin
kaikenlaista, joka tekee toimemme samalla kertaa sekä helpommaksi
että työläämmäksi. Antakaamme ystävämme Blockin ensin ilmaista, mitä
hän on kuullut. Sen jälkeen minä kerron teille juttuni."

Kaikkien silmät kääntyivät Blockiin, joka aivan levollisesti lausui:

"Tiedot, jotka olen saanut hankituksi, eivät tosin ole runsaat, mutta
tärkeät ja luotettavat, sillä olen saanut ne omalta serkultani,
joka on herttuan kamariherra ja salaa kuuluu meidän puolueeseemme.
Hän ilmoitti minulle, että kaupungissa on mahdotonta nostaa kapinaa
kreivien pelastamiseksi, vaikka olisimme sata kertaa väkevämmät kuin
nyt. Kaksituhatta miestä asetetaan mestauksen ajaksi torille ja kaksi
komppaniaa kiertelee katuja, ettemme me tällä tavalla saisi mitään
aikaan, vaikka porvaritkin tulisivat avuksemme. Mutta nuo poloiset
porvarit ovat niin alakuloisia, niin rohkeutta vailla ja niin
säikäyksissään, että tuskin löydämme kymmentä, jotka kuulevat meitä.
Alba on haettanut Ypres'in piispan, joka tänä yönä kahdentoista
aikana menee Egmontin luo ja ilmoittaa hänelle hänen läheisen
loppunsa. Kreiviä vartioidaan vahvasti ja ellei mitään keinoa keksitä
hänen pelastuksekseen, on aikansa suurin sotapäällikkö ja mies, joka
ennen muita voi auttaa asiaamme, ennen neljänkolmatta tunnin kuluttua
kylmä, hengetön ruumis."

Viimeiset sanat lausuttiin matalalla, värisevällä äänellä ja ne
tekivät syvän vaikutuksen. Uhkaava onnettomuus painoi raskaasti
jokaisen mieltä. Treslong huomasi surullisen mielialan, rypisti
otsaansa ja päätti, jos mahdollista, ohjata ajatukset toisaalle. Hän
otti pikaisesti puheenvuoron ja saneli hilpeästi:

"Meidän ei suinkaan tarvitse vaipua epätoivoon, vaikka vihollinen
tähän aikaan on meitä väkevämpi, ja vaikkemme voi asettaa mitään
armeijaa häntä vastaan. Tiedämme, että eräs meidän joukostamme on
hiljattain saanut voiton heidän joukostaan Frislannissa, vaikka
meikäläisiä oli puolta vähemmän kuin heitä, ja kuka tietää, vaikka
meidän vielä onnistuisi kukistaa heidät vähemmilläkin voimilla?
Meidän sopii ainakin yrittää, ja minä puolestani olen valmis siihen,
vaikka menisinkin surmilleni. Kun Yonker Galama tuli, olin näkevinäni
että hänen kasvoillaan ilmeni jonkun verran toivoa. Me emme ole vielä
kuulleet, mitä hänellä on sanottavaa. Kenties eivät porvarit sentään
ole niin alakuloisia ja kenties he, jos he saavat tietää, että me
olemme lähimailla, uskaltavat käydä yritykseen käsiksi. Mitä tietoja
teillä on, Yonker?"

Kun Galama jo oli Treslongille kertonut, mitä hyötyä hänellä oli
ollut Brüsselin matkasta, oli tämän sanoilla toivottu vaikutus.
Läsnäolijat odottivat hartaasti, mitä Galamalla olisi sanottavaa.

"Te olette kumpikin oikeassa", sanoi Yonker, "sekä te, herra, että
te, mestari Block. Luulen todellakin, että Brüsselin porvarit ovat
kärsineet niin paljon, etteivät he uskalla taistella espanjalaista
vastaan. Mutta vielä on heidän joukossaan miehiä, jotka eivät
tiedä, mitä pelko on. Eilen illalla kävin Broodhuyssä, siellä,
jossa kreivejä talletetaan, ja silloin aloin hiukan toivoa, että
joku meistä voisi saada kreivi Egmontin pelastetuksi; mutta kreivi
Hornin hyväksi pelkään minä, emme voi mitään. Yritys on kuitenkin
perin vaarallinen ja on sen lisäksi tehtävä niin taitavasti,
ettemme sekoita vaaraan ketään muuta kuin itsemme. Yhden meistä
täytyy, dominikaanimunkiksi puettuna, mennä Broodhuysiin, jossa
hänet vartijajonon välitse viedään ullakolle. Sieltä täytyy hänen
avaran kamiinin kautta kiivetä alas kreivi Egmontin huoneeseen ja
hiljaisella tavalla panna vahtimies siihen tilaan, ettei hänestä
ole mitään haittaa. Sitten kreivi vaihtaa vaatteita vapauttajansa
kanssa ja jättää valepuvussa vankihuoneen, sillä välin kun toinen
jotenkin koettaa päästä ullakolta viereiseen kalamyymälään. Samaan
aikaan yksi meistä kiipeää kaupungin vallille, käy äkkiä vartian
kimppuun, ja toiset tulevat samaa tietä. Näiden on määrä silloin kun
kreivi lähestyy, hyökätä vahtien päälle ja avata portti, joka ei ole
vaikea työ. Niitten, joilla on hevoset, tulee seurata kreiviä hänen
pakomatkallaan Ranskaan, toiset pelastakoot itsensä miten voivat.
Tämä on minun tuumani ja se on ainoa, jolla on vähän menestymisen
toivoa. Se on hurja yritys ja minä luulen, ettei kukaan ryhdy
siihen vapaaehtoisesti. Ottakaa huomioon vaarat: Se, joka lähtee
Broodhuysiin, ei saa paljon välittää hengestään; sillä jos nämä
vehkeet tulevat ilmi, on hän kuoleman oma, kuten myöskin se, joka --"

Hänen äänensä vapisi, mutta hän rohkaisi mielensä. Haudan hiljaisuus
vallitsi Kerjäläisten joukossa. Vihdoin Treslong lausui:

"Kuka ottaa vapaaehtoisesti toimekseen käydä vartian kimppuun?"

"Minä."

Se oli Block. Hän seisoi suorana ja silmäili joukkoa ympärillään.

"Minä en olisi niin rohkea", sanoi hän, "mutta minä olen pienestä
pojasta tuntenut Brüsselin ja kiipeillyt kaikilla sen valleilla,
ennenkuin kaupunki joutui piiritystilaan. Tunnen erittäin tarkoin
portin läheiset paikat. Siellä olen usein kahlannut kaivannossa ja
kontannut edestakaisin viemäreissä. Se on vielä sama kuin ennen, ja
minä takaan hengelläni, että toimitan asian kunnollisesti."

Mutta Treslong ja muut liittoveljet näyttivät kuitenkin arvelevan,
suostuisivatko he näin rohkeaan tarjoukseen, varsinkin kun se lähti
miehestä, joka tänään oli ensikerran heidän seurassaan ja jota ei
kukaan heistä tarkemmin tuntenut. Block huomasi tuon.

"Teissä on epäilemättä monta", sanoi hän, "jotka jonkinlaisella
epäluulolla katselevat tarjoustani. Mutta suokaa minun lyhyesti
ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttiminani. Meillä ei ole kuin
puolineljättä tuntia aikaa, joiden kuluessa on kaikki tehtävä, sillä
sen jälkeen Ypres'in piispa on vangin luona. Siinä toimessa, johon
minä olen tarjoutunut, ei ole kenestäkään mitään apua, ellei hän
tarkoin tunne vallia ja kaikkea, mitä siihen kuuluu, jos ensimäinen
yritys menee pilalle, ei tarvitse toista tehdäkään, sillä vahdit
osaavat silloin olla varoillaan. Kaikki riippuu siis yhdestä
kerrasta. Jos joku luulee paremmin kuin minä voivansa sen tehdä, suon
kernaasti hänen mennä. Mutta minun tekee suuresti mieleni maksaa edes
osa velastani noille verikoirille."

Hän puhui kiivaasti ja, kuten näytti, myös sydämensä pohjasta. Hän
oli nähtävästi päässyt tarkoituksensa perille ja huomasi hyvillä
mielin, että moni, hänen puhuttuaan, osoitti suostumustaan pään
nyökäyksellä. Treslong näytti vähän aikaa miettivän ja lausui sitten:

"Niin, ehkä se lienee parasta. Olin ensin aikonut itse ryhtyä siihen
toimeen, mutta, lähemmin mietittyäni, luulen, että munkinvirka
luonnistuu minulta paremmin. En ole vielä unohtanut kaikkea latinaani
ja olen suuttunut tähän laiskurielämään. Kuka siis hankkii minulle
munkinkaavun?"

Mutta tässä häntä kohtasi kova vastarinta. Ei kukaan Geuseistä
tahtonut suoda hänelle tuota tointa. Muutamat arvelivat, että hänen
pitäisi jäädä viemään heitä vallille, toiset taas, että häntä
tarvittaisiin järjestyksen valvomiseen, koska ei kukaan muu täyttänyt
hänen sijaansa. Toiset laskivat leikkiä hänen epäpapillisesta
ulkomuodostaan ja väittivät, ettei häntä milloinkaan laskettaisi
portista sisään. Treslong näytti arvelevan.

"Mitä te sanotte, Yonker?" kysyi hän Galamalta.

Kova taistelu oli tällä välin riehunut Galaman rinnassa. Hän hehkui
halusta itse tarjoutua tuohon toimeen, mutta lupaus, jonka hän oli
antanut Agnesille, sulki hänen suunsa. Hän seisoi siinä, huulet
tiukasti suljettuina, poskilla puna. Kun Treslong puhutteli häntä,
veti hän raskaasti henkeään, mutta ei lausunut sanaakaan.

Äänettömyys valtasi hetkeksi koko liittokunnan, ja moni näytti
epäilevän, miten friisiläisen käytös olisi selitettävissä. Vihdoin
lausui Block matalalla ja melkein säyseällä äänellä:

"Suokaa anteeksi, herra de Treslong, mutta minusta ne väitteet,
joilla on koetettu estää teidän menoanne, eivät ole aivan
perusteettomia. Teidän kasvonne tuntee melkein jokainen
brüsseliläinen, sillä kreivi Brederoden uljasta toveria ei voi kukaan
Hollannin mies unohtaa. Ja minkä vuoksi te lähtisittekään? Jalo
Yonker tässä minun vieressäni haluaa hartaasti tuohon kunniatyöhön,
siitä olen varma. Hän osaa kaikkialle Broodhuysissa, häneltä sujuu
latina ja hänessä on munkkia ainakin enemmän kuin teissä, Teidän
armonne, ja eilisillan pieni kohtaus on osoittanut, ettei häneltä
puutu neuvokkuutta ja uskallusta".

Liittolaiset vastasivat Blockin ehdotukseen lujilla suosion
osoituksilla. Ainoastaan Treslong ja Hannu olivat eri mieltä. Hannu
oli ääneti ja katsoa tuijotti Blockia. Treslong lausui suoraan
tyytymättömyytensä, mutta Kerjäläiset, jotka tunsivat hyvin Galaman
avut ja ansiot, kumosivat kaikki vastaväitteet ja Yonker itse suostui
ehdotukseen mitä suurimmalla halulla. Hän tarttui Blockin käteen ja
pusersi sitä hartaasti. Sitten hän lausui, kääntyen Treslongiin:

"Tulkaa, herra, älkäämme enää tuhlatko sanoja. Minä lähden ja saatan,
jos Jumala suo, kreivin teidän luoksenne tunnin, parin kuluttua. Aion
kaikin keinoin pyrkiä jälleen ulos, ja ellei minun onnistu päästä,
kuolen iloisena, jos vain kreivi on vapaana. Hannu, tuo minulle
munkinkaapu ja riisu minulta tämä puku, sillä aika on täpärällä ja
jokainen silmänräpäys kallis. Vielä yksi asia: kreivi seisahtuu
vähäisen ristikadun kulmaan, viheltää hiljaa ja lausuu tunnussanan
'vapaus'. Lopputoimista saatte sopia keskenänne. Missä on Hannu?"

Hänelle sanottiin, että Hannu oli mennyt toiseen holviin hakemaan
tarvittavaa pukua; välttääkseen ajan hukkaa nosti Galama heti
esiripun ja astui Hannun luo.

Hannu seisoi keskiholvissa ja hänen ympärillään oli kasa kaikenlaisia
vaatteita, jotka sikin sokin peittivät permannon. Seinillä riippui
joukottain kaikennäköisiä aseita ja eräässä nurkassa sijaitsevat
kaksi kolme tynnyriä sisälsivät niitä aineita, joita Kerjäläiset
eniten tarvitsivat: viiniä ja ruutia. Heti kun hän näki isäntänsä,
laski hän lampun, jota hän piti kädessään, maahan ja avasi Galaman
rintahaarniskan. Tämän tehtyään hän kumartui, ikäänkuin etsiäkseen
joitakin vaatteita. Mutta oikeastaan hän hyvin tarkoin katseli
haarniskaa ja kirjailtua vyötä, jossa Galaman miekka riippui. Vaikkei
tarkastelua kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, näytti se sentään
tyydyttäneen Hannua, sillä hän pani pois kummankin esineen ja seisoi
hetkisen ajatuksiin vaipuneena.

Hänen isäntänsä katseli häntä mielihyvällä, sillä Hannu oli yhtä
paljon hänen ystävänsä kuin palvelijansa; hän lausui usein yhtä
viisaita mietelmiä ja antoi yhtä oivallisia neuvoja kuin älykkäimmät
miehet, -- seurasipa usein menestyskin näitä neuvoja. Nyt hän
seisoi ja loi herraansa katseen, josta huomasi, että hänellä oli
jotain sydämellään, mutta että hänen oli vaikea sitä sanoa. Hänen
huolettomasta hilpeydestään ei näkynyt merkkiäkään ja hänen tummista
silmistään loisti vakava, miettivä mieli.

"No, Hannu", kysyi Galama, "mitä tuumailet?"

"Hm, Yonker, muistin kreiviä", vastasi Hannu hitaasti, "ja ajattelin
miltä hänen olonsa tuntunee huomenna tähän aikaan."

"Sitäkö vain?" sanoi Galama. "Tuntuu varmaan tavattoman hyvältä olla
tuolla puolen rajaa."

"Voi olla niinkin, ettei hän tunne mitään", vastasi Hannu kumartuen
uudestaan ja kaivellen vaatekasaa.

"Kuinka niin?" kysyi hänen isäntänsä. "Sinä näytät olevan toivoton
tuon asian suhteen."

"Tiedättehän Yonker, että yritys on vaarallinen. Ensiksikin tunnetaan
teidän kasvonne heti portilla, ja kummastusta herättää, että
espanjalainen upseeri tänään tulee munkin puvussa."

"Minä tiedän tunnussanan. Joudu siis!"

"Sitten on tuo Agnes neiti", jatkoi Hannu, puhuen melkein itsekseen.

"Agnes tietää varsin hyvin, mitä on tekeillä", keskeytti Karel hänet
maltittomasti.

"En luule, että hän pysyy niin kylmäkiskoisena ja varovaisena, kuin
hänen tulisi, ja sitten hän kenties itkee ja koko hanke tulee ilmi ja
meidän käy hullusti --"

"Meiltä menee koko aika hukkaan, jos tässä pitemmältä lepertelemme",
sanoi Galama yhä kärsimättömämmällä äänellä. "Kaapu tänne, ja
kiirehdi, jos et vielä ole sitä löytänyt. Kello on kohta yhdeksän ja
kymmeneltä minun täytyy olla siellä."

"Voi Yonker", sanoi Hannu mielenliikutuksesta käheällä äänellä, "minä
ajattelin todella, että -- teidän ei tule -- te ette saa --"

"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Galama, polkien jalkaa. "Aijotko
pidättää minua täällä kaiken yötä, vai mitä? Anna paikalla kaapu
minulle, tai malta, minä haen sen itse. Tulen ilman sinuakin toimeen."

Yonker älysi aivan hyvin, mitä Hannu tarkoitti, ja on mahdollista,
että sisällinen ääni kuiskasi hänelle uskollisen palvelijan olevan
oikeassa. Mutta jo tuo yksistään olisi yllyttänyt itsepintaista
friisiläistä noudattamaan omaa päätään. Mutta jos Galama oli
itsepäinen, oli Hannu vielä järkähtämättömämpi.

"Hiiteen tuo!" sanoi hän uljaasti, samalla kun hän heitti
munkinkaavun menemään ja vakavasti katseli isäntäänsä. "Ettekö
ymmärrä, Yonker, ettei teidän sovi mennä? Miksi vastustelette, kun on
kysymyksessä kreivi Egmontin, neiti Agnesin ja teidän sisarenne onni?
En väitä, että teiltä muulloin puuttuu karskia mieltä; mutta tällä
kertaa sitä puuttuu, siitä panen henkeni, kun teidän on oltava neiti
Agnesin ja sisarenne läheisyydessä."

"Se saadaan nähdä", vastasi Karel, ylpeästi oikaisten käsivarttaan.
"Kiitän sinua hyvästä tahdostasi ja uskon, että se, mitä lausuit
minusta oli hyvin tarkoitettua. Mutta kun minut on tähän toimeen
valittu, en kammo sitä, ja vaikka tehtäväni onkin vaikea, olemme
kuitenkin jo Agnesin kanssa miettineet kaiken valmiiksi, ja pidän
kunniana, että liittoveljeni luottavat minuun. Anna kaapu minulle!"

"Ei" sanoi Hannu isällisellä äänellä, "liittoveljet eivät luottaisi
teihin, jos he tietäisivät, mitä minä tiedän. He eivät tunne teitä
eivätkä neiti Agnesia, he eivät tiedä, että hän on itkenyt tämän
vyön vaaleaksi. Ette voi kieltää, Yonker, että joko hän tai teidän
sisarenne tai kumpainenkin on teidän tähtenne vuodattanut kyyneleitä.
Nainen on nainen eikä milloinkaan muuksi muutu. Mutta jos hän nyt
jo on itkenyt, niin mitä hän tehneekään vastedes, kun hänen täytyy
teidän kanssanne kokea vaaroja? Toisesta on toisella niin paljon
huolta, että te molemmat joudutte perikatoon."

Mutta tästä ei ollut mitään hyötyä. Galamasta saattoi nähdä, että hän
katsoi arvoansa loukatuksi; hän tempasi kaapun palvelijansa kädestä
ja alkoi, välittämättä toisen inttämisestä pukea sitä ylleen. Hannu
pudisti päätään, meni holvin suuhun ja nosti esirippua. Etuholvi
oli muuttunut toisennäköiseksi. Pöytä oli siirretty pois, kivet
vieritetyt loukkoon. Kerjäläiset valmistautuivat retkelle ja Block
oli jo lähtenyt toimiinsa. Kun Hannu pisti päänsä luolan suusta,
oli hän vähällä sysätä Treslongia, joka seisoi vieressä, vakavasti
keskustellen Verveenin ja saarnamiehen kanssa. Palvelija kosketti
päällikön käsivartta. Treslong kääntyi ja näytti kummastuneelta
huomatessaan Hannun.

"Toivon, että Teidän Armonne ei pane pahakseen", sanoi Hannu
nöyrästi, "mutta Yonker on aivan taipumaton ja minun luullakseni
te olette ainoa, joka saatte hänet järkiinsä. Älkää laskeko häntä
Broodhuysiin, sillä saatte olla varma siitä, että hän pilaa koko
asian."

Treslong naurahti ja lausui katsellen molempia toisia:

"Te näette, etten suotta ole huolissani. Käykäämme hänen luokseen",
ja kaikki kolme menivät luolaan, Hannu jälessä iloisena ja
kummastellen.

"Minun on juolahtanut mieleeni, Yonker Galama", sanoi Treslong
tyynesti, mutta päättävällä äänellä, "että te ette sittenkään ole
meistä sopivin tähän yritykseen. Muistaakseni olette minulle sanonut,
että sisarenne asuu Broodhuyisissä ja että kartanon hoitaja sekä
hänen tyttärensä ovat teidän läheisiä tuttavianne; -- tämän kaiken
vuoksi on teidän parasta olla sinne menemättä. Ajatelkaa, ettei tässä
kysytä kunniaa, vaan Egmontin henkeä."

Karel Galama, joka seisoi valmiiksi puettuna, munkinkaapu yllään ja
rukousnauha vyötäisillään, rypisti otsaansa kuullessaan nämä sanat;
hän vaaleni ja ynseä hymy leikki hänen huulillaan. Ajatus, että hän
jälleen kävisi Brüsselissä, että hän Agnesin rinnalla astuisi vaaroja
kohti, suojelisi häntä ja kuolisi hänen ja kreivi Egmontin puolesta,
oli hänestä niin ihana, niin ylevä, niin viehättävä, että hän oli
päättänyt vastustaa Treslongin käskyä. Huomatessaan päällikön tyynen
ja käskevän katseen, arveli hän, että tämä oli häntä itseään paljon
kokeneempi ja että hänellä oli valta estää häntä lähtemästä. Hänen
mieleensä johtui myös, mitä Agnes oli sanonut, ja hän päätti myöntyä.
Hetken ääneti oltuaan, virkkoi hän matalalla äänellä:

"Minä tottelen, mitä hyvänsä te käskette." Treslong puristi
sydämellisesti Galaman kättä. Hän ymmärsi aivan hyvin, mitä
nuorukaisen sielussa liikkui, ja vaikka hän oli päättänyt saattaa
perille tahtonsa, antoi hän kuitenkin arvoa niille tunteille, joilla
toinen oli kuunnellut hänen sanojaan.

"Nyt on lähinnä kysymys siitä kuka lähtee teidän sijastanne?" sanoi
Verveen.

"Minä olen siihen omiani, koska ennenkin olen tällaisessa ollut",
sanoi Hannu, astuen esille eräästä holvin sopesta. Hän oli kuten
hänen herransakin munkiksi puettu, mutta koska hän oli lihavampi ja
kasvoiltaan pyöreämpi, oli hän niin munkin näköinen, että Galamankin
täytyi nauraa, ja kun hän vielä lisäksi matalalla äänellä lausui:
"Ave Maria, ora pro nobis!" oli häntä mahdoton muuksi luullakaan.

"Hän on oivallinen", sanoi Verveen. "Hän tuntee Broodhuysin
tarpeeksi, eikä sen naisia kylläksi, kuten te Yonker", ja hän
nyhkäisi leikillisesti tätä kylkeen.

Kun asiaa oli selvitelty suostui Treslong ja Hannulle neuvottiin
tarkasti, mitä hänen tuli tehdä. Nopeasti ja hiljaisesti siirrettiin
muutamia tynnyreitä ja vaatteita pois, jonka jälkeen Treslong painoi
sormellaan erästä rautanastaa ja ovi, joka oli tarpeeksi leveä
yhdelle miehelle, aukeni seinästä vieden käytävään, joka oli yhtä
leveä. Hannu astui siihen, palava lamppu toisessa kädessä, tikari
toisessa, ja katosi näkyvistä.

Vähän aikaa seisoivat miehet ääneti oven suussa, josta kalsea yötuuli
puhalsi holviin. Lampun valo himmeni himmenemistään ja katosi
viimein. Samalla kajahti pöllöhaukan ääni, häiriten yön hiljaisuutta.
Treslong sulki heti oven ja peitti sen vaatteilla ja astioilla. Sen
jälkeen kääntyi hän Galaman puoleen, joka yhä vielä seisoi kädet
ristissä miettivän näköisenä, ja puhui hänelle, osoittaen oveen päin:

"Jumala varjelkoon tuota poikaa ja saattakoon hänet hengissä
takaisin; sillä hän on harras ja vilpitön sielu, jonka vertaista
aniharvoin tapaa."

Galama taivutti päätään ja sanoi: "Amen".

Nuo kolme miestä palasivat nyt etumaiseen holviin; tällä välin oli
tapahtunut suuri muutos liittoveljesten ulkomuodossa. Muutamien
yltä olivat kummankirjavat puvut kadonneet. Huopahattujen sijaan
oli tullut rautaiset kypärät, vöissä kiilsivät tikari ja pistoolit
ja rintaa suojelivat teräslevyt. Ei aikaakaan, niin kaikki olivat
valmiina ja seisoivat yhdessä joukossa holvin alapäässä. Treslong
selitti ensin muutamin sanoin, minkätähden he näkivät edessään
Galaman Hannun sijasta, ja jatkoi sitten seuraavaan tapaan:

"Toverit, tämä on luultavasti viimeinen ilta, jonka me yhdessä
vietämme näillä tienoilla. On mahdollista, että hankkeemme Egmontin
pelastamiseksi onnistuu. Jos niin käy, on teidän seurattava minua
puolustaaksenne häntä hänen pakomatkallaan tuolle puolen rajaa.
Mutta mahdollista on sekin, ettei yritys onnistu. Siinä tapauksessa
itse kukin hoitakoon oman asiansa. Minä puolestani aijon pyrkiä
kreivi Ludvigin sotajoukkoon. Tietääkseni on Alba antanut käskyn
armeijalleen heti mestauksen jälkeen lähteä liikkeelle Frislantiin.
Taisteluista siis ei ole puutetta ja joka mies otetaan ilolla
vastaan meidän armeijaamme. Mutta ne, joitten mielestä on parempi
jäädä tänne, jääkööt vain, vaikka minä en siihen neuvoisi ketään.
Espanjalaiset epäilevät jo tätä paikkaa ja milloin hyvänsä te voitte
joutua kiinni täällä. Mutta ainakin tänä yönä, jos yrityksemme
epäonnistuu ja meidän täytyy paeta metsään, karttakaa etupäässä tätä
paikkaa ja sen seutua. Jos ei asiamme nyt menesty, lakkaan minä teitä
johtamasta ja Yonker Galama astuu minun sijaani. Suokaa minun lausua
sulimmat kiitokseni siitä vireydestä ja alttiudesta, jolla olette
minua auttaneet. Älkää milloinkaan unohtako, että taistelette suuren
ja pyhän asian puolesta. Muistakaa, että koko maailma luo katseensa
teihin, älkääkä minkäänlaisella kehnolla, kunnottomalla työllä
häväiskö liittomme nimeä ja suuren päällikkömme, Oranian prinssin,
mainetta. Juokaamme malja hänen terveydekseen ja meidän onneksemme;
sen jälkeen lähdemme heti matkaan."

Pikarit täytettiin nopeasti ja tyhjennettiin "Geusien, prinssin ja
Treslongin onneksi", ja tämän ohessa lausuttiin monta kirousta Albaa
vastaan.

"Meidän täytyy mennä yksitellen", jatkoi Galama. Metsän rannassa,
Ixellesin tien haarassa, noin sata askelta portista me jälleen
yhdymme. Yonker van Hagendorp astuu etupäässä.

Van Hagendorp nousi tikapuita ylös ja pian kuuluivat hänen askeleensa
käytävästä. Vähän ajan kuluttua kuului pöllöhaukan kirkuna, ja toinen
mies lähti menemään. Hetken päästä oli holvi ihan tyhjä. Galama ja
Treslong lähtivät sieltä viimeiseksi. Heitä tervehti tulen kantaja,
joka kaiken iltaa herkeämättä oli tehnyt vartian virkaa.

"Te olette vartioinut hyvin, Frank. Tämän saatte muistoksi minulta
ja antakaa tämä pöllöhaukoille", sanoi Treslong, antaen vartialle
muutamia tukaatteja. "Ennen huomista ei kukaan meistä palaa tänne
ja teidän sopii nyt levähtää. Jos vihollinen karkaisi tänne meidän
poissa ollessamme, on metsäkissan ääni varoitushuutona. Jääkää
hyvästi; me emme tapaa teitä enää."

"Aijotteko, Teidän Armonne, jättää meidät?" kysyi mies, langeten
toiselle polvelleen ja suudellen kunnioittavasti päällikön kättä.
"Minä pelkään, ettei meidän piilopaikkamme enää kauvan pysy salassa.
Kun te ja Yonker lähdette pois, jää joukkomme päättömäksi ruumiiksi."

"Minä ainakin palaan tänne", sanoi Yonker Galama. "Olen päättänyt olla
menemättä kreivi Ludvigin luo. Ensin odotan täällä, palajaako Hannu.
Mutta jos huomaan, ettei siitä ole mitään toivoa, panen asiat täällä
kuntoon ja ryhdyn entiseen toimeeni, s.o. kuljettamaan kirjeitä
prinssin ja mestari Paavali Buysin välillä. Prinssin tahto oli, että
tulisin tänne. Mutta olen ollut hänelle niin suureksi avuksi, että
hän kaipaa minua takaisin. Sentähden -- Herran haltuun!"

Ja taittaen seiniläitä syrjälle aukon edestä, astuivat molemmat
miehet taivasalle.

Yö oli sangen pimeä. Tähtiä ei näkynyt, sillä taivas oli mustien
pilvien peitossa ja tuskin saattoi erottaa mitään askeleen päästä.
Ilma oli varsin sovelias aijottuun yritykseen.

Ääneti astuivat miehet sitä polkua, joka vei kaupunkiin, ja kuulivat,
suu hymyssä, kuinka vartia ylhäältä heidän lähtönsä osoitteeksi
lasketti pitkän jonon haukan huutoja, jotka olivat yhtä luonnollisia
kuin haikeita.

Kun he tällä tapaa ääneti ja varovasti olivat kulkeneet puolen tuntia
ja enemmänkin, pysähtyivät he. He olivat nyt metsän reunassa, noin
tuhannen askeleen päässä kaupungista. Heidän ja kaupungin välinen maa
kasvoi matalaa varvikkoa, josta ainoastaan paikottain joukko nuoria
puita kohosi. Se oli kaikkein vaarallisin paikka, sillä ihminen, joka
kulki matalassa pensastossa, saattoi helposti näkyä, eikä hän saanut
suurta suojaa niistä harvoista puista, joita seisoi yksitellen siellä
täällä. Miehet olivat kuitenkin varovaisia. Syvään kumartuneina
liikkuivat he hiljalleen ja ääneti eteenpäin, kunnes he ehtivät
viimeisen puuryhmän luo, jonka vieressä Ixellesin tie yhtyi metsässä
suikerteleviin monilukuisiin polkuihin. Joukko miehiä oli kokoontunut
puitten alle.

"Olemmeko kaikki täällä?" kysyi Treslong.

Matalalla äänellä lausuttu: "olemme" kuului vastaukseksi.

"Laskeukaa maahan pensaisiin ja lähde sinä, Jonathan, tiedustelemaan.
Block on varmaan tämän, paikan kohdalla, jos hän ollenkaan on siellä.
Vihellä hiljaa kolmesti, hän vastaa samalla tavalla. Kahlaa kaivannon
poikki, hän laskee sinulle nuoranpään. Sido siihen nämä köysitikapuut
ja tule tänne takaisin."

Tuokion perästä hiipi Jonathan kuin kissa pensasten välitse ja katosi
yön pimeyteen.

"Huomatkaa!" kuiskasi Treslong.

Liittoveljet astuivat lähemmäksi häntä.

"Me nousemme köysitikapuita ylös toinen toisemme jäljessä, ensin
minä, sitten Yonker Galama, sitten Hagendorp", ja hän luetteli
järjestään miesten nimet. "Vallilla me heittäydymme pitkällemme
kivenheiton päähän vahtihuoneesta, kunnes kreivi tulee. Mutta jos
yrityksemme joutuisi ilmi taikka meidät petetään, täytyy meidän
pysyä koossa ja taistellen tunkea joko portin läpi tai vallin yli.
Kävi miten kävi, älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet minun
komentosanani. Ja nyt vaiti!"

Kuka hyvänsä olisi voinut mennä paikan ohi aavistamattakaan siellä
löytyvän eläviä olentoja; sellainen haudankaltainen hiljaisuus siellä
vallitsi. Vihdoin kuului jälleen Jonathanin ääni. Hän oli kenenkään
huomaamatta lähestynyt heitä.

"Tie on puhdas. Tikapuut riippuvat alas, ja kaivannossa ei ole kuin
puolen jalan syvyydeltä vettä. Block sanoo, että vartiat melkein
kaikki ovat tukkihumalassa."

Silmänräpäyksessä nousivat miehet hiljaa seisaalleen ja astuivat,
miekka kädessä, Jonathanin, Treslongin ja Galaman johdolla eteenpäin.

Kolkkoina ja tuhonenteisinä seisoivat Brüsselin vallit heidän
edessään. Kaupunkia, joka oli melkein päärynän muotoinen, ympäröi
kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen valli sekä kaivanto, joka
oli noin kaksi kertaa leveämpi. Tämä sai vetensä Senne-joesta,
joka juoksi kaupungin halki, ja se täytettiin partaitaan myöten,
kun kaupunki joutui piiritystilaan. Mutta koska tähän aikaan joen
vesi oli suuresti laskenut eikä ollut pelkoa siitä, että kaupunkiin
rynnättäisiin, jätettiin kaivanto melkein kuiville eikä vesi niillä
tienoin ollut kuin puolen jalan syvyistä, vaikka sitä tavallisesti
oli usein seitsemättäkin jalkaa.

Miehet luikahtivat perätysten kaivantoon ja heidän mustat haamunsa
muodostivat ikäänkuin sillan kaivannon poikki vallin juureen.
Treslong tarttui tikapuihin ja nykäsi niitä. Ne pysyivät kiinni.

"Kun pääsen ylös, annan merkin", sanoi hän kääntyen toisiin.

Sitten hän, miekka hampaissa, alkoi kiivetä ylös.

Hetken perästä Galama tunsi tikapuita nykäistävän, ja hän alkoi
samoin kiivetä. Hän pääsi pian ylös ja Treslong, joka oli polvillaan,
veti hänet rintasuojan yli muurille.

"Missä Block on?"

"Täällä olen; kuka kysyy?" vastasi Blockin ääni.

"Minä se olen, Galama."

"Galama! Yonker, te täällä? Kuka on Broodhuysissä?"

"Hannu."

Blockilta pääsi kirous. Se oli lyhyt, mutta tuima, ikäänkuin jokin
odottamaton vastoinkäyminen olisi kohdannut häntä.

"Mikä nyt on, Gerard?" kysyi Treslong, joka niinkuin muutkin istui
ruohossa ja auttoi ylös uusia tulokkaita.

"Ei mikään", vastasi Block, "ajattelin vain, että Yonker olisi paljon
paremmin sopinut Broodhuysiin. Mutta vähät siitä; siihen ei enää voi
mitään, hiljaa vain."

Yhä ilmestyi uusia miehiä vallille. Ennen pitkää olivat he kaikki
ylhäällä ja istuivat ruohossa.

"Seuratkaa minua, mutta astukaa hiljaa", kuiskasi Block.

Jokainen nousi ja lähti liikkeelle. He olivat vielä vallin harjalla.
Vallin takana oli tie, neljä viisi jalkaa vallia alempana. Tie
kävi tämän sisäpuolitse yltympäri ja oli niin rakennettu, että
se suojeli sotaväkeä vihollisten ammunnalta. Tuollaista tietä
sanotaan tavallisesti turvatieksi, mutta vallin harjaa, jota pitkin
liittolaiset kulkivat, rintasuojaksi.

"Meidän tulee astua alas turvatielle", kuiskasi Block. "Menkää
perätysten."

He astelivat ääneti turvatietä. Yhtäkkiä pamahti pyssynlaukaus ja
kuula vingahti ilmassa.

"Meidät on huomattu, me olemme joutuneet ilmi", sanoi Block
kuuluvasti, samalla kun hän pysähtyi ja kääntyi Treslongiin ja
Galamaan päin, jotka kävivät edellä. "Paetkaamme portille ja
syöskäämme siitä läpi."

"Seis!" komensi Treslong. "Tuo laukaus oli tahallinen, vaikka vähän
ennenaikainen. Me olemme epäilemättä joutuneet ilmi, ja te --"

Vastaiselta taholta kaikui miesten huutoja, jotka keskeyttivät hänen
sanansa.

"Portin luo!" huusi Block, juosten edellepäin. Mutta samassa räjähti
neljä laukausta ja hän vaipui maahan, tuskasta valittaen. Samalla
ryntäsi joukko sotilaita vallilta alas liittolaisten kimppuun.

Mutta Treslong ei kuitenkaan säikähtänyt. Hän huusi takanaan
seisoville miehille:

"Takaisin vallinharjalle! Hypätkää kaivantoon! Pelastakoon kukin
itsensä!"

"Block! Ottakaamme Block mukaan", huusi Karel, mutta häntä ei kuullut
kukaan ja muut tempasivat hänet seuraansa.

Tuokiossa pakeni koko joukko vallinharjalle, sotamiehet perässä.
Useimmat hyppäsivät arvelematta tuon vaarallisen harppauksen ja
tulivat eheinä alas. Kaksi hidastelijaa joutui paikalla sotamiesten
käsiin ja heidät hakattiin maahan. Mudan läpi kahlattiin, metsään
paettiin. Siihen ei mennyt kuin silmänräpäys. Pyssyn kuulat vinkuivat
heidän perässään. Portti aukeni ja viisikymmentä miestä töytäsi
ulos ajamaan heitä takaa; mutta kun he hajosivat joka suunnalle, ei
ainoatakaan saatu kiinni.

Puolen tuntia juostuaan seisahtuivat Galama ja Treslong, jotka olivat
pysyneet yhdessä, erääseen metsän osaan, joka oli kaukana Rookerystä.
He laskeutuivat maahan pensaitten alle ja odottivat. Vasta täällä he
selvästi käsittivät tapahtuman seuraukset. Kreivi oli auttamattomasti
hukassa, vaikka hänen olisikin onnistunut paeta Broodhuysistä. Siitä
ei enää puhumistakaan, että hän pääsisi vartiain ohitse.

"Kukahan lie pettänyt meidät?" sanoi Treslong. "Pelkään pahoin, että
se on Block, teidän uusi tuttavanne. Ellei hän itse olisi kaatunut,
olisin varma siitä. Olisi hyvä tietää, montako meistä on kaatunut."

"Minä en epäile Blockia", sanoi Galama. "Hän on luullakseni
uskollisin meistä kaikista. Teidän täytyy myöntää, että se oli rohkea
yritys, ihmeellistä vain, ettei meitä surmattu kaikkia."

"Voi", sanoi Treslong kolkosti, "Brüssel ei ole koskaan tuottanut
minulle onnea. Minä jätän huomenna koko seudun. Lähtekäämme
Ixellesiin ja heittäkäämme kreivit kohtalonsa huomaan. Jumala
armahtakoon heitä!"

He nousivat ja kulkivat Ixellesiin päin, jossa Treslongin hevosta
oli säilytetty. Ja kun he kääntyivät selin kaupunkiin, heitti Galama
viimeisen silmäyksen sinnepäin, ja lausui itkun tukahuttamalla
äänellä: "Hyvästi, päättömät kreivit!"



X

Kiinni!


Samassa huoneessa Broodhuysissä, jossa jo olemme nähneet Galaman
ja Agnesin kohtauksen, istui viimemainittu yksinään, kelmeänä,
surullisena ja miettivänä. Kauniiksi koristettu lamppu levitti
valoansa kammioon. Agnesin rinnassa näyttivät tunteet taistelevan
yhtä vastakkaisina toisilleen kuin valkeus ja pimeys. Hän huokasi
tuon tuostakin raskaasti; välistä liikkuivat hänen huulensa kuin
rukouksessa, samalla kun hän nosti kosteat, kirkkaat silmänsä
taivasta kohti anovalla katseella. Rukin pyörä, joka usein
iloisella hyrinällään elähytti huoneen hiljaisuutta, oli nyt
vaiti ja näytti melkein siltä, kuin tuolla pienellä koneella ei
enää olisi ollut muuta työtä kuin silmien huvittaminen kulta- ja
norsunluu-koristeillaan.

Hänen siinä istuessaan aukeni ovi keittiön puolelta. Agnes säpsähti
ja kääntäen nopeasti päätään, loi hän tuskallisen, melkein
hämmentyneen silmäyksen oveen päin. Mutta jännitys katosi ja hänen
kasvonsa kävivät lempeämmiksi, kun hän näki palvelustyttönsä, osaksi
säälien osaksi rukoillen, silmäilevän häntä.

"Mitä kuuluu, Gritta?" kysyi Agnes ystävällisesti.

Näin kehoitettuna tyttö astui lähemmäksi, polvistui hänen viereensä
ja tarttui hänen käteensä. Se oli jäätä kylmempi.

"Voi emäntä", sanoi tyttö säälien ja peittäen suudelmillaan nuo
hienot sormet, joita hän koetti lämmittää, "se ei ole oikein, että
aina istutte tuolla tavalla itseksenne mietiskellen. Te olette
niin kalpean ja väsyneen näköinen. Poskienne puna, joka minua niin
miellytti, on kokonaan haihtunut enkä minä ole nähnyt teidän nauravan
kertaakaan kokonaiseen vuoteen. Mieltäni karvastelee, kun näen teidän
tällä tavalla kärsivän, sillä vaikka ette koskaan valitakaan, näyttää
Maria neiti, joka oli niin kipeä, kuitenkin paljo terveemmältä kuin
te, ja niin sanoo tohtorikin."

"Gritta", sanoi Agnes, katsellen tyttöä lempeästi, "sitä tautia,
jota minä sairastan, ei mikään lääkäri voi parantaa. Mutta näytänkö
todella niin huonolta? Tämä valo tekee minut kenties tavallista
kalpeammaksi."

"Ei", sanoi Gritta varmasti, päätänsä pudistaen, "olen päivänaikaan
tarkannut teidän kasvojanne ja huomannut että ne ovat vielä
kalpeammat kuin nyt. Ja värisyttäähän teidän koko ruumistanne. Minä
tiedän varmasti, että te olette kipeä ja se tulee noitten kirjojen
lukemisesta. Isä Florisz sanoo aina, että minun pitäisi viskata ne
tuleen, kun vaan yhdenkään näen, sillä joku häijy henki lentää muka
heti minuun, jos niitä luen. Oi emäntäni, ehkä juuri sama henki teitä
ahdistaa. Saanko mennä hakemaan isä Floriszia? Hän ajaa sen ulos."

Agnes nojasi päätään kättä vasten ja koetti ankaralla ponnistuksella
hillitä tunteittensa kuohua. Hän ajatteli, millä tavalla hän
parhaiten, tytön itsenkään tietämättä, saisi hänet taivutetuksi
avustamaan pelastustuuman toteuttamista.

Karelin lähdettyä oli Agnes useaksi tunniksi jäänyt istumaan pimeään
kamariinsa. Hän taisteli tunteitansa vastaan ja koetti tyynesti
harkita mitä hänen oli tehtävä. Agnesilla oli, näet, sisällistä
uskallusta eikä hän suvainnut pelkuruutta edes nimeksikään, mutta
hän oli kuitenkin vaan heikko tyttö eikä kyennyt urotöitä tekemään
paremmin kuin Mariakaan. Seuraavana aamuna oli hän sentään jo paljon
paremmalla mielellä ja teeskenteli, omaksi ihmeekseen, sairautta niin
mainiosti, että hänen isänsä todella tuli levottomaksi ja Florisz
lupasi palata otollisemmalla ajalla, jonka Agnes määräsi illaksi.

Ja nyt käytti hän toista keinoa. Hän sanoi isälleen että olisi aivan
turhaa puhua Floriszin kanssa alhaalla, missä sotamiesten hälinä
yhtämittaa häiritsisi heidän puheitaan, mutta jos he saisivat mennä
ylikerroksen pikkukammioon, tuottaisi heidän keskustelunsa paljon
runsaammat hedelmät.

Vlossert ihmetteli tyttärensä pyyntöä, sillä tämä oli tähän asti ani
harvoin käyttänyt tuota kamaria. Hän ei kenties olisi suostunut tähän
pyyntöön, mutta suuruspöydässä oli hän vähän liiaksi suudellut pulloa
ja hänellä oli kiire muutamien upseerien seuraan, jotka huvittelivat
itseään nopan heitolla. Paitsi sitä oli eilinen riita Agnesin kanssa
vielä tuoreena hänen muistissaan ja kun hän katseli tytärtään,
joka istui kalpeana, silmät maassa, heltyi isän sydän. Hän suuteli
tytärtään, siunasi häntä hyväksi ja kuuliaiseksi lapseksi, otti kynän
ja kirjoitti päästökäskyn. Tämän tehtyään hän, ikäänkuin raskas
paino olisi vierinyt hänen sydämeltään, meni tiehensä viheltäen ja
helistellen rahoja taskussansa.

Agnes jäi itsekseen ja koetti turhaan tyynnyttää mieltään tulevan
tapauksen varalle. Hän oli sanonut isälleen, että hän aikoi mennä
yläkammioon saadakseen olla rauhassa sotamiesten hälinältä, sillä
näiden hallussa oli huoneen alusta, ensimäinen ja toinen kerros ja
heidän raaka naurunsa ei ollut mikään pater-nosteriin (isämeitään)
soveltuva säestys; mutta nyt, kun hän alkoi miettiä asian eri kohtia,
tunsi hän, että joka askeleella oli vastuksia. Jo silloin kun hänen
isänsä katse oli sattunut häneen, oli hän vavahtanut, ja kuinka
kävisikään, kun hänen täytyi mennä vierasten sotamiesten välitse ja
kuulla heidän törkeitä pilapuheitaan. Hän melkein epäili, voisiko
hän milloinkaan päästä tuohon kammioon vieressään Karel, jonka
ylpeän luonteen hän hyvin tunsi ja joka -- niin hän pelkäsi -- ei
varmaankaan sietäisi sotamiesten pilkkaa niin tyynesti kuin pyhän
rippi-isän tulisi. Hän toivoi hartaasti, että joku muu liittolaisista
valittaisiin, sillä hänen täytyi itsekseen myöntää, että Karelin
rinnalla koko hänen rohkeutensa lannistuisi.

Mutta millä keinoin pääsisi apumies huoneeseen, kun vartia seisoi sen
ovella? Yhtäkkiä, kun Gritta tahtoi mennä isä Floriszia noutamaan,
juolahti eräs tuuma Agnesin mieleen.

"Ei, Gritta", sanoi hän suostutellen, "isä Florisz on luvannut tulla
tänä iltana ja hänen olisi jo aikaa pitänyt olla täällä. Odota häntä
ovella ja kun hän tulee, saata hänet serkkuni Marian luo. Olen
kutsuttanut toisen pyhän isän luokseni. Kun tämä saapuu, laske hänet
tänne sisään äläkä salli isä Floriszin nähdä häntä. On parasta, että
sinä oven suussa varrot tuota toistakin. Nyt jätä minut ja sano,
koska isä Florisz on saapunut."

Gritta katseli emäntäänsä vakavasti ja säälien ja lähti huoneesta.
Läheisen Nikolainkirkon iso kello löi kymmenen; hitaasti ja
juhlallisesti värähteli sen ääni hiljaisen kaupungin yli. Siihen
vastasi toinen yhtä juhlallinen, vaikka erilainen kumea ääni ja
Agnes kuuli sellaista jyskettä kuin puusepät olisivat olleet työssä
lähipaikoilla. Hän peljästyi ja painoi kädet silmilleen, sillä hän
ymmärsi aivan hyvin mitä tuo kumina tiesi. Sen saivat aikaan miehet,
jotka rakensivat mestauslavaa torille, sille paikalle, jossa ennen
kuin kaksitoista tuntia oli kulunut, verinen työ oli tapahtuva.

"Jos ei hän pian tule, on kaikki liian myöhäistä", sanoi Agnes,
astuen akkunan viereen ja vetäen verhoa syrjään. "Ypresin piispa
on yhdentoista aikaan täällä ja kello on jo kymmenen. Missä Karel
lienee?"

Hän kääntyi toisaalle. Keittiön oven kautta, joka oli puoleksi auki,
saattoi hän nähdä kaikki, mitä tapahtui sekä siellä että taka-ovella.
Papiksi puettu mies haasteli vartian ja Grittan kanssa. Kerran
käänsi hän vähän päätään ja seurasi sitten Grittaa Marian vastapäätä
olevaan huoneeseen. Agnes tunsi hänet isä Florisziksi. Sillä hetkellä
tuli hänen mieleensä kaikenlaisia ajatuksia. Tekikö hän oikein
jättäessään heikon, epäilevän serkkunsa yksin papin haltuun? Eikö hän
siten joutuisi syypääksi Marian uskostaan luopumiseen? Eikö hänen
velvollisuutensa ollut jättää kaikki ja suojella serkkuaan? Hän meni
jo ovea kohti, kun äkkiä joku ääni hänen takanansa hiljaa lausui:

"Benedictus, qui venit in nomine Domini." [Siunattu hän, joka tulee
Herran nimeen.]

Agnes katsoi taakseen. Kaksi mustaa silmää välkkyi häntä kohden
munkin hytyrän alta, mutta Agnes ei erottanut, oliko mies akkunan
takana vai sisällä huoneessa ja hänen pelkonsa esti häntä astumasta
lähemmäksi. Mutta hän tointui jälleen, kun sama ääni lausui:

"Sopiiko tulla sisään, tyttäreni, vai onko vaara tarjona?"

"Tulkaa vain", sanoi Agnes levottomalla äänellä, "mutta olkaa,
Jumalan tähden, varovainen". Ja hän riensi keittiön ovelle ja sulki
sen.

Hannu kiipesi sisään akkunasta ja veti sen kiinni.

"Kuinka, neiti Agnes", sanoi hän, "te seisotte edessäni ja värisette
kuin haavanlehti? Ettekö enää tunne uskollista palvelijaanne, mustaa
Hannua?" ja hän heitti hytyrän päästään.

"Hannu!" sanoi Agnes ja koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä.
"Jumalan olkoon kiitos, ettei se ollut Karel. Kuinka on teidän
laitanne, uskollinen Hannu ystäväni?" Ja hän kätteli Hannua.

Tämä pudisti kunnioituksella tuota pientä kättä ja nosti sen
huulilleen varovaisesti silmäillen ympärillensä.

"Kas", sanoi hän, pitäen kättä suuressa, ruskeassa kourassaan,
"kuinka se vapisee! Tein luullakseni oikein estäessäni Yonkerin tänne
tulemasta. Rakastavaiset, neiti Agnes, ovat tavallaan hyvät olemassa,
kuten vastikään olen havainnut, sillä en olisi millään keinoin
päässyt tänne, ellei tuolla vahtitolvanalla olisi ollut niin paljon
tekemistä Grittan kanssa. Rakastavaiset ovat tavallaan hyvät, mutta
kun heidän tulee yhdessä kokea vaaroja, ei heistä ole mihinkään."

Nämä verrattain merkityksettömät sanat eivät olleet vaikuttamatta.
Hannu seisoi siinä niin levollisena, niin välinpitämättömänä kuin
olisi hän koko ikänsä ollut munkki ja nytkin liikkunut samassa
virassa ilman vähintäkään pelkoa. Agnes katseli Hannua ja tämän
käytös viihdytti häntä paljoa enemmän kuin mitkään sanat.

"Ettekö usko, että minä näytän hurskaalta ja vakavalta papilta?"
jatkoi Hannu. "Jo minulle on sanottukin, että minä varsin hyvin
sopisin piispaksi. Enpä turhaan ollutkaan luostarissa 14 kuukautta.
Mutta istukaa hetkeksi ja selittäkää täsmälleen, kuinka ryhdymme
toimeen."

"Meillä ei ole enää kuin vähän aikaa", sanoi tyttö, paljon
levollisempana. "Tunnin sisällä on piispa täällä, ja silloin emme
enää voi toteuttaa aikeitamme."

"Tunnin!" sanoi Hannu kummastuneena. "Ja Block sanoi kuitenkin, ettei
hän tule tänne ennen kahtatoista ja vast'ikään löi kello kymmenen."

"Hän tulee yhdentoista aikana", sanoi Agnes. "Minulla on pääsykirja
ullakolle. Meidän tulee ensin astua keskimäisiä portaita ylös, sitten
oikealle Torvensoittajain kahden huoneen läpi. Sieltä vie portaat
toiseen kerrokseen j.n.e. ullakolle asti."

"Ja onko meidän mentävä keittiön kautta?" kysyi Hannu, ovea osoittaen.

"Ei, me menemme tästä ovesta heti kun olette valmis."

"Käykää edellä, neiti. Kreivin tähden auttakoon meitä Jumala!"

Agnes oli noussut. Hän oli nyt aivan rauhallinen ja hänen toverinsa
peloton käytös viritti hänessä menestyksen toivoa, joka tähän saakka
oli ollut sammuksissa. Hän avasi oven ristikäytävään ja kuunteli.
Hänen korviinsa kaikui sotamiesten naurua ja valmistustöitten
jyskettä ulkoa torilta ja kehoittaen puolestaan häntä rohkeaan,
tehokkaaseen toimeen. Hän viittasi Hannua seuraamaan itseään. Joka
askeleelta lisääntyi hänen uskalluksensa ja hän nousi ensimäiseen eli
pääkerrokseen vieviä portaita niin reippaasti, kuin hän olisi ollut
talon emäntä, jota joukko palvelijoita seurasi.

Broodhuysin suurta, marmorilattialla varustettua eteishuonetta, jota
ihana Neitsy Maarian kuva ja kalliit komeat tapetit kaunistivat,
vartioi kymmenkunta sotamiestä, joista toiset kävelivät edes
takaisin, toiset istuivat rahilla. Kaksi tapparankantajaa seisoi
ylhäällä porrasten ensi-astuimella niinkuin patsaat, jäsentäkään
liikuttamatta. Solakka mies upseerin puvussa seisoi kymmenen,
kaksitoista askelta alempana nojautuen käsipuuhun.

Agnes kääntyi hänen puoleensa näyttäen pääsylippuansa ja osoittaen
Hannua. Upseeri loi pikaisen silmäyksen valepukuiseen Geusiin ja
käski vartian laskea heidät menemään. Molemmat ystävämme jatkoivat
matkaansa ääneti, sydän sykkien iloisesta toivosta.

Mutta heidän tiellään oli viisi kuusi sotamiestä, jotka eivät
näyttäneet aikovan päästää heitä yhtä helposti ohitseen.

"Hei", sanoi yksi, astuen ikäänkuin huomaamatta heidän tielleen,
"kuka se on? Kaunis neiti ja paksu pappi? Onko tämä myöskin vanki,
pyhä isä?"

"Poikani", sanoi munkki kolealla, haudanomaisella äänellä.
"Praedicare captivis remissionem veni." (Minä olen tullut vangeille
vapautta julistamaan).

Sotamies peräytyi hämmästyneenä pyhän miehen katseesta ja siitä
kauhistavasta äänestä, jolla tämä oli sanansa lausunut, vaikkei
toinen niitä ensinkään ymmärtänyt. Mutta eräs hänen toverinsa, joka
oli uljaampi eikä joutunut hämilleen munkin ilmestymisestä, pidätti
heitä.

"Te ette pääse kulkemaan tästä, madame", sanoi hän, "ja minä
ihmettelen, kuinka viitsitte valita toveriksenne moisen mustan
koiran. Olisitte varmaan paremmankin saanut." -- Ja hän silitti
hyvillämielin viiksiään.

"Pois tieltä!" sanoi Agnes käskevällä äänellä. "Vartioiva upseeri
tuolla alempana laski minut kulkemaan. Huudanko häntä? Olen
kartanonhoitajan tytär."

Hävytön sotamies astui muristen syrjään.

He kulkivat eteenpäin ja tulivat vähäiseen kammioon, jonka läpi
heidän oli mentävä, ennenkuin he saapuivat niille portaille, joita
myöten noustiin toiseen kerrokseen. Heidän askeleensa kumisivat
kolkosti puulattialla, ja Agnesin mieli kävi iloisemmaksi vasta kun
he sen himmeän valon johdolla, joka tuli heidän takaansa linnan
eteishuoneesta, saapuivat vastakkaiselle ovelle. Hän tarttui lukon
hanaan, mutta kummaa! -- ovi ei auennut.

"Kuinka!" hän huudahti, "tämäkö ovi lukossa, suljettu! Se on
mahdotonta! En ole ikipäivinä nähnyt sitä lukossa. Ja toinen myöskin!
Hannu, vedittekö sen kiinni perässänne? Tutkikaa tätä ovea ja avatkaa
tuo toinen!"

Agnesin ääni vapisi ja oli tuskasta melkein tukehtumaisillaan. Hän
väänteli ja käänteli hanaa, kunnes hänen pienet sormensa vuotivat
verta.

Nyt oli huoneessakin jo pilkkosen pimeä. Siitä he päättivät, että
joku, heidän huomaamattaan, oli sulkenut toisenkin oven. Agnes oli
aivan ääneti ja Hannu kuuli hänen raskaasti hengittävän vieressään.

"Älkää peljätkö!" sanoi Hannu, "kyllä me vielä täältä pääsemme.
Missä hana on? Kah, siinäpä se onkin. -- Ei!" sanoi hän, kun ovi ei
auennut. "Minä koetan toisen kerran."

Hän väänsi voimansa takaa. Hana irtaantui hänen käteensä, mutta ovi
ei järkähtänyt. Hän herkesi hetkeksi ja etsi toista ovea, josta he
olivat tulleet sisään. Pian löysi hän sen, väänsi lukkoa -- mutta
sama seikka täälläkin. Ovi oli lukossa.

"Mikä peijakas!" sanoi Hannu, ponnistaen kaikki voimansa. "Se on
varmaan ulkopuolelta lukittu. Eikö tästä kammiosta pääse ulos mitään
muuta tietä?"

"Ei mitään muuta", kuului Agnesin vapiseva ääni.

"Kiinni ollaan! Kautta mun kerjuu-pussini!" huusi Hannu ja tömisti
suutuksissaan jalkaansa lattiaan.



XI

Pikkuinen tiikeri.


Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he molemmat ääneti ja kuuntelivat
ehdottomasti ulkopuolelta tulevia ääniä -- vasaran pauketta torilta,
hälinää alhaalta vahtituvasta ja vartian tasaista astuntaa. Agnes
oli kokonaan hämmentynyt. Hän ei ajatellut mitään, vaan seisoi
liikkumatta kuin kuvapatsas, ja hänen rintansa nousi ja laski
koneellisesti. Mutta Hannu ei tarvinnut pitkää aikaa ymmärtääkseen
mihin vaaralliseen asemaan he olivat joutuneet. Hän seisoi hetkisen
alallaan ja koetti koota ajatuksiaan. Sen jälkeen veti hän taskustaan
tulukset, jotka hän oli ottanut mukaansa saadakseen tarvittaessa
valkeata.

"Katsotaan kuitenkin", sanoi hän, "minkälaisessa tyrmässä nyt
ollaan", ja tulta iskettyään sytytti hän kynttilänpätkän tarkastellen
huonetta joka taholta.

Se oli pienehkö, pitkulainen kamari tai oikeastaan eteinen. Neljä
tyhjää seinää, ovi kummassakin päässä, pari puutuolia ja pikkuinen
pöytä yhdessä nurkassa -- siinä huoneen koko sisustus. Hannu ei
keksinyt mitään kamiinia, ei akkunaa, ei hiiren reikääkään, josta
olisi päässyt pakoon. Koko talossa ei ollut ainoatakaan komeroa, joka
niin hyvin olisi sopinut vankihuoneeksi kuin tämä.

Kun Hannu oli päättänyt tarkastuksensa, piti hän kynttilää niin, että
valo sattui hänen toverinsa kasvoihin. Hän peljästyi nähdessään tämän
kalman kalpeat posket ja huulet, ja asetettuaan kynttilän vähäiselle
pöydälle, talutti hän värisevän tytön tuolille istumaan.

Agnesista näytti kaikki uskallus, kaikki lujuus, kaikki voima
paenneen, kun hän huomasi, että heidän yrityksensä oli mennyt
pilalle. Hän vaipui tuolille aivan masentuneena. Hannu katseli häntä
hetkisen aikaa ääneti, ja hänen katseessaan ilmeni syvää sääliä.

"Tyttö parka!" lausui hän itsekseen, "meidän ei olisi pitänyt ryhtyä
koko asiaan. Meidän olisi pitänyt tietää, että naisen rohkeus kestää
vain niin kauan kun ei mitään vastuksia ole tiellä."

Agnes kuuli nuo sanat. Harvakseen ja vapisevalla äänellä lausui hän:

"En ole pelon vuoksi tällainen. Jos minun tulisi tehdä tämä
toistamiseen, tekisin sen mielelläni vaikka sata kertaa, kun vain
kreivi Egmont ja te pääsisitte vapaiksi. Mutta minua värisyttää
sentähden että --"

Hän vaikeni ja Hannu huomasi kynttilän himmeässä valossa, että tyttö
töin tuskin sai pidätetyksi kyyneleitään.

"Minua värisyttää", jatkoi Agnes vihdoin, "se onnettomuus, jota
tekoni tuottaa muille. Minä olen pettänyt isäni --"

"Pettänyt!" sanoi Hannu pilkallisesti. "Voitteko te pettää
pääpetturia? Voitteko pettää Albaa? Ja onko teidän isänne muuta
kuin välikappale Alban kädessä? Eikö Rahab ole pettänyt Jerikhon
miehiä? Olen itsekin usein elämässäni lumonnut ihmisten silmät, eikä
omatuntoni soimaa minua noista viattomista tempuista."

Ja ikäänkuin hänen esimerkkinsä olisi ollut otollinen ja Agnesinkin
noudatettava, alkoi Hannu tyytyväisenä astella edes takaisin
ahtaassa kammiossa. Hänen kylmäkiskoisessa käytöksessään oli jotakin
kummallista. Hän ei näyttänyt selvästi käsittävän asemaansa tai,
jos hän käsitti, näytti hän aikaa sitten jo odottaneen kaikkia
tulemuksia. Hänen ainoa huolensa näytti nyt olevan, kuinka hän saisi
Agnesin rauhoittumaan.

"Ei teidän tarvitse peljätä, neiti Agnes", sanoi hän oltuaan hetken
ääneti. "Ei kreivi Egmontin tila entisestään huonone. Pahinta, mitä
hänelle voi tapahtua, on se, että he tappavat hänet, ja sen he,
luullakseni, tekevät aivan pian. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin
olenhan noihin seikkoihin tottunut. Olen istunut melkein kaikissa
Alankomaitten vankikopeissa, vaan en ole nähnyt ainoatakaan, jossa
olisin pysynyt tallella. Tämä kurja karsina on kai pahempi kuin
kaikki muut! Mutta jos niin täytyy olla, ja täytyyhän ennemmin tai
myöhemmin niin olla, tahdon mieluummin kuolla jalossa yrityksessä
kuin joutua kiinni ryöstöretkellä ja menettää henkeni kuin rosvo.
Mutta teille he eivät saa tehdä mitään pahaa. Haluaisin nähdä sen
miehen, joka julkeaisi katkaista hiustakaan noin armaasta päästä.
Minä seison vieressänne, neiti Agnes, ja jos tarvitsette minua, niin
lausukaa vain yksi sana, ja tämä tikari tekee tehtävänsä, vaikka se
tapahtuisikin viimeisen kerran."

Hän avasi kaapunsa. Sen alta välkkyi rautapaita ja vyö, johon oli
pistetty hirmuinen tikari. Mutta Agnes pudisti päätään, katseli häntä
nöyrin, lempein silmin ja sanoi:

"Ei, Hannu. Teidän ei tarvitse ryhtyä väkivaltaan, ei minun eikä
itsennekään tähden. En jaksa kuulla teidän puhuvan, että surmaatte
lähimäisiänne niinkuin metsän petoja. Teidän täytyy muistaa, että ne
ovat ihmisiä niinkuin tekin."

"Ne ovat kuitenkin joskus sangen kiusallisia", mutisi Hannu.

"Syynä alakuloisuuteeni", lisäsi Agnes, "ei ole pelko siitä, että
joku vaara voisi minua kohdata. Luulen voivani ilolla kestää
kidutusta ja kuolemankin pyhän asiamme edestä; ainakin henki on
altis, jos liha onkin heikko ja minut kenties saataisiin pakotetuksi
puhumaan tai tekemään sellaista, jota kaiken elinaikani katuisin.
Tämä on syynä pelkooni ja antakoon Herra minulle voimaa kestää
loppuun asti."

Hän vaikeni hetkeksi. Puna, joka hehkui hänen poskillaan, osoitti
että hän selvästi ymmärsi, mitkä vaarat häntä odottivat. Hannu
katseli häntä kummastellen; hän ei näyttänyt käsittävän mitä toinen
tarkoitti.

Arvattavasti Agnes huomasi tämän, sillä hän lisäsi kohta:

"Me -- ainakin minä -- joudumme inkvisitsionin käsiin. Sitä olen
kauvan aavistanut. Olen jo kuullut ja nähnyt niin paljon tämän
hirmulaitoksen tekoja, etten voi olla epätietoinen siitä, mikä minua
odottaa. Ja voi, kuinka kauheata, jos sen uhkaukset ja kidutukset
pakottavat minua kieltämään Vapahtajani! Mitä Maria sanoisi, mitä ne
monet, jotka vielä horjuvat kahden eri uskon vaiheilla ja joihin yksi
huono esimerkki vaikuttaisi enemmän kuin kymmenen hyvää? Oi Jeesus!
anna minulle voimaa kärsiä Sinun tähtesi ja uljaasti tunnustaa Sinut
vihamiestesi edessä, että jaksaisin kantaa Sinun ristiäsi, milloin
vain Sinun kunniasi sen vaatii. Sillä joka Sinut kieltää ihmisten
edessä, hänet Sinä kiellät Isäsi edessä."

Agnes oli langennut polvillensa pöydän eteen ja peittänyt kasvot
käsiinsä. Hannu katseli häntä ihmetellen ja huolestuneena:

"Ah", huokasi hän, pudistaen päätään ja pyyhkien kyyneltä silmästään,
"hänellä on toiset syyt, joitten vuoksi hän puolustaa meidän
asiaamme, ja kenties nämä syyt ovatkin paremmat kuin meidän."

Hannu vaikeni äkkiä, kun sen oven takaa, josta mentiin isompaan
huoneeseen, ja jonka he ensin olivat huomanneet lukituksi, kuului
kolinaa. Hannu kuuli sieltä ääniä samalla kun avainta väännettiin
lukossa. Hän hyppäsi oven eteen ja huusi Agnesia, joka vielä oli
polvillaan.

"Neiti Agnes, he tulevat! Älkää salliko heidän tavata teitä tuossa
asennossa. Istukaa tuolille ja olkaa niin rauhallinen kuin suinkin
voitte. Kyllä me tästä pulasta vielä selviämme."

Agnes katsahti ylös ikäänkuin hän ei oikein olisi tietänyt, missä hän
oli. Tuokion kuluttua hän kuitenkin tointui ja istui tuolille. Hänen
kasvonsa olivat aivan tyynet ja niissä kuvastui melkein iloa, kun hän
kuiskasi:

"Antaa heidän tulla!"

"Astukaa sisään, hyvät herrat!" sanoi Hannu, kun kopina ovella oli
hetkeksi tauonnut. Hän oli vetänyt kaapunhytyrän päähänsä ja seisoi
keskellä huonetta, kädet ristissä, pää alaspäin taivutettuna ja niin
arvokkaan näköisenä kuin ainoastaan hurskas pappi voi olla.

Ovi aukeni ja vahva valovirta tulvasi kammioon.

"Täältä löydämme suden ja karitsan yhdessä", lausui ääni, jonka he
molemmat tunsivat sen upseerin omaksi, joka portailla oli laskenut
heidät menemään.

Hän astui sisään, eräs outo rinnallaan, ja heitä seurasi kymmenkunta
sotamiestä. Vieras oli lyhyt, laiha ja varreltaan ikäänkuin
surkastunut. Ainakin tekivät hänen pyöreät olkapäänsä ja vääristynyt
selkänsä hänet vanhemman näköiseksi kuin hän oli. Hänen kasvoistaan
päättäen, jotka olivat säännölliset ja tavallaan miellyttävät, oli
hän neljän- viidenkymmenen vuoden tienoilla. Ne olivat päivettyneet
ja täynnä syviä vakoja, joita joko palavat intohimot tai kova työ
olivat uurtaneet. Suiposta parrasta ja puvusta päättäen oli hän
espanjalainen. Upseeri kohteli häntä nöyrästi ja kunnioittavasti
kuten ylhäistä.

Kammioon tultuaan katseli hän ensin Hannua, sitten Agnesia
kylmäkiskoisesti ja terävästi. Sitten hän kääntyen upseeriin sanoi
sujuvalla hollannin kielellä, hienon hymyn väreillessä hänen ohuilla
huulillaan:

"Nämäkö ne kreivi Egmontin molemmat pelastajat ovat?"

"Niin, herra inkvisiittori. Sotamiehet, tarttukaa tuohon mieheen ja
sitokaa hänet!"

"Takaisin!" huusi Hannu varoittavalla äänellä ja kohotti kättään
torjuakseen sotamiehiä. "Älkää sattuko Herran voideltuun!" Sitten hän
kääntyi upseeriin päin ja sanoi ylpeästi:

"Haluaisin tietää, herra kapteeni, millä oikeudella te uskallatte
tehdä väkivaltaa pyhän veljeskunnan miehelle, jota jo on häiritty
hänen pyhissä toimissaan. Onko veljeskuntamme siis käynyt niin
voimattomaksi, ettei se teidän luullaksenne enää kykene rankaisemaan
kirkon kovakorvaisia, ynseitä lapsia?"

Sotamiehet peräytyivät, kun he näkivät munkin liikkeen, ja
upseeriakin näytti miehen kopea käytös hämmästyttävän. Inkvisiittori
kosketti hiljaa hänen kättään ja astuen eteenpäin kysyi nöyrällä
äänellä:

"Mikä syy on teidän valitukseenne, pyhä isä?"

"En tiedä, oletko sinä pyhän kirkkomme lapsi vai oletko sinä joku
filistealainen", sanoi Hannu, joka ei ollut kuullut vieraan nimeä,
"mutta jos sinussa on hiukkasenkin sitä kunnioitusta, jota pukuni
ja virkani pyhyys vaatii, -- ja puvustasi päätän, että sinä tulet
siitä maasta, jossa harha-uskon syntitulva ei vielä ole ihmismielistä
kokonaan huuhtonut pois hurskautta, vaan jossa vielä muistetaan,
että meillä on hallussamme taivaan valtakunnan avaimet -- jos armaan
äitimme Kirkon menestys on sinulle kallis, niin käske noitten
Belialin poikain laskea meidät menemään ja suo minun ja tyttäreni
mennä toimeemme."

"Kummallista olisi, isä, että teidät on pidätetty, elleivät teidän
toimenne olisi epäilyttäviä. Kuinka tulette näin öiseen aikaan tähän
kartanoon ja tähän kammioon?" kysyi vieras äänellä, jossa usko ja
epäusko taistelivat.

"Luonnollinen ihminen ei ymmärrä asioita, jotka ovat Spiriti Dei"
[s.o. Jumalan hengen omia. -- Hannun olisi oikeastaan tullut sanoa:
Spiritus Dei.], sanoi Hannu vakavasti eikä huomannut, että virhe
hänen latinaisessa lauseessaan nosti hymyn kysyjän huulille. "Olin
aikonut saattaa oppilapseni ylikerroksen vähäiseen kammioon, jossa
meidän piti viettää muutamia hetkiä hartauden harjoituksessa ja
me olimme tähän saaneet hänen isänsä luvan, mutta tähän kamariin
tultuamme huomasimme äkkiä ovet suljetuiksi. Katsokaa itse, että
olemme tehneet näin hänen isänsä, kartanon hoitajan suostumuksella",
ja hän näytti pääsylippua, jonka Agnes sitä ennen oli jättänyt hänen
haltuunsa.

Vieras katseli tätä nopeasti ja sanoi, ystävällisesti kääntyen
Agnesiin: --

"Ja oletteko te niin hurskas ja innokas pyhän kirkkomme tytär, että
te luovutte yölevostanne, viettääksenne aikaanne rukouksissa?"

Agnes silmäili tyynesti kysyjää ja sanoi:

"Ei, en ole."

Inkvisiittori katseli ensin häntä, sitten Hannua.

"Tyttäreni, tyttäreni! mitä tuo tietää?" sanoi Hannu nuhtelevalla
äänellä, koettaen kasvojensa eleillä antaa Agnesille mitä selvimpiä
viittauksia siitä, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.

Mutta Agnesilla ei näyttänyt olevan halua siihen. Hän pudisti
päätänsä ja sanoi:

"En ole teidän enkä kirkon tytär. Paitsi tämän kartanon hoitajaa ei
ole kuin yksi ainoa, jota sanon isäkseni."

"Herra", sanoi Hannu nopeasti, koskettaen inkvisiittorin käsivartta,
"pyydän teitä, älkää viivyttäkö meitä kauvempaa. Tämä nuori tyttö
on saanut päähänsä joitakin kirottuja harhauskoisia ajatuksia ja
palauttaakseni hänet näiltä harhateiltä, aijoin tänä iltana puhella
hänen kanssaan. Lähtekäämme pois ja minä panen alttiiksi Kerj --
sieluni siitä, että Kirkko vielä hänestä saa yhtä kuuliaisen ja
hurskaan lapsen kuin minä itsekin olen."

"Kyllin jo tuollaisia kujeita, Yonker Galama!" sanoi vieras ankarasti
ja katseli tarkasti valepukuista munkkia kasvoihin, "älkää enää
saastuttako pyhää pukua, jota kannatte. Tunnemme sekä teidät, että
teidän aikeenne niin hyvin, etteivät ne tarvitse tarkempaa selitystä.
Sotamiehet, sitokaa tuo hurskas isä, mutta varokaa, ettei hänellä ole
aseita yhtä liukkaita ja viekkaita kuin hän itse on. Ja viekäämme
kauniisti tämä karitsa täältä. Me saatamme hänet sellaiseen paikkaan,
jossa hänellä on hyvä tilaisuus kääntyä, jos kirottu harhausko
todella on häneen juurtunut."

Hannu seisoi hetken aikaa ällistyneenä ja tarkka katselija olisi
havainnut, että hänen muotonsa muuttui. Ensi työkseen hän tarttui
tikariinsa, mutta huomattuaan, ettei tuosta olisi mitään apua, pani
hän kätensä ristiin rinnalleen ja lausui:

"Ottakaa minut! Olen rauhan mies, enkä sodan. Fiat voluntas tua!"
(Tapahtukoon Sinun tahtosi.)

Sotamiehet astuivat Hannua kohden, tapparat tanassa, ikäänkuin
hänellä olisi ollut yhtä monta kättä ja asetta kuin heillä. Samalla
ilmoitti kapteeni, että Agnes oli hänen vankinsa. Sotamiehet
piirittivät molemmat ja joukko aikoi juuri lähteä liikkeelle ja
jättää huoneen, kun ulkoapäin kuuluva melu kiinnitti kaikkien huomion.

Vlossertin ääni, joka kuului kovalta ja kiivaalta, käski vartian
sillä ovella, josta molemmat vangitut olivat tulleet kammioon, avata
ja laskea hänet sisään. Vartia kuului ensin kieltävän, mutta kohta
jälkeen lensi ovi auki ja kartanonhoitaja syöksi sisään, punaisena
viinistä ja kovin kiihtyneenä. Mutta kun hän näki edessään joukon,
tyttärensä senaikuisissa kirjavissa vaatteissa, ja sotamiesten
välkkyvät miekat hänen ympärillään, munkin, jonka kädet olivat
köytetyt selän taa ja ennen kaikkea pienen inkvisiittorin, jonka hän
aivan hyvin tunsi, horjahti hän taaksepäin ja etsi tukea ovenpielestä.

"Mitä! herjetkää, herra inkvisiittori!" huusi hän vapisevalla
äänellä. "Onko siis totta, että te viette pois minun Agnesini? Agnes!
Agnes! Tähänkö siis on jouduttu? Oi Jumalan pyhä äiti!"

Ja vilpittömän surun vallassa peitti hän kasvonsa käsillään. Hänen
mielensä tyyntyi kuitenkin heti ja kääntyen inkvisiittoriin, joka
katseli häntä tiukasti, lausui hän nuhtelevalla, vaikka nöyrällä
äänellä:

"Oli sekin aika, jolloin te mieluummin olisitte vapauttaneet kuin
vanginneet tyttäreni. Eikö teidän kiitollisuutenne kestänytkään sen
kauemmin?"

"Sellainen aika oli", vastasi inkvisiittori, "mutta se on mennyt".

Vlossert peräytyi pienen miehen kylmäkiskoisen katseen edessä; mutta
kun hän näki tyttärensä, joka seisoi sotamiesten keskellä, pää
puoleksi käännettynä isästä pois, näytti hänen rohkeutensa vielä
kerran heränneen, sillä hän sanoi:

"Minkä syytöksen nojalla tyttäreni joutuu vankeuteen, herra
inkvisiittori? Voitteko näyttää minulle jonkin hallitusvallan
vahvistaman vangitsemiskäskyn? Sillä te tiedätte aivan hyvin, että
minun, kun sain tehtäväkseni hoitaa tätä kartanoa, piti vannoa, etten
sallisi panna ketään kiinni sen seinien sisäpuolella ilman laillista
käskyä, eikä tätä valaa, minun tietääkseni, ole koskaan julistettu
mitättömäksi."

"Ei minunkaan tietääkseni", vastasi inkvisiittori, vetäen
povitaskustaan paperin. "Mutta tästä te näette, että minulla on
laillinen käsky ottaa kiinni neiti Agnes Vlossert ja Yonker Karel
Galama, jotka yhdessä muitten kanssa ovat solmineet salaliiton Hänen
Ylhäisyyttänsä herttuaa vastaan, pelastaakseen erään tämän linnan
vangeista, kreivi Lamoral Egmontin."

Ja pieni mies iski silmänsä onnettomaan kartanon hoitajaan, joka piti
paperia vapisevassa kädessään.

"Galama!" toisti hän koneellisesti. "Galama! Uskaltaisiko hän tulla
tänne sellaisissa aikeissa?"

Vähän aikaa näytti hän ällistyneeltä ja silmäys, jonka hän loi
sotamiehiin, oli aivan tylsä. Mutta äkkiä astui hän heitä kohden,
hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti:

"Pyhän haltijaemomme St. Gudulan kautta! Tässä on varmaankin joku
erehdys. Galama? Tuo paksu, lihava munkki ei ole sisareni poika. Hän
käy vasta kahtakolmatta ja tuo -- mitä, se on Ha --."

"Niin, poikani", sanoi Hannu, keskeyttäen hänet parhaaseen aikaan,
"näetkö kuinka nuo sotamiehet hätyyttävät sinun rippi-isääsi? Sano
heille, mihinkä pyhään veljeskuntaan minä kuulun ja laske minut heti
vapaaksi."

Taitavimmankin maalarin olisi ollut sangen vaikea kuvata kartanon
hoitajan kasvoja, kun hän kuuli nämä sanat. Kului muutama
silmänräpäys, ennenkuin hän tajusi, että Hannu oli Galaman sijaisena,
ja hän ennätti tointua hämmästyksestään. Mutta sitten heräsi hänessä
ääretön vimma. Heristellen nyrkkiänsä Hannulle, puhui hän käheällä
äänellä:

"Kolmesti kirottu sinä ja sinun herrasi! Kauheimmat rangaistukset
kohdatkoon sinua tässä ja toisessa maailmassa, sinä pääkapinoitsija,
sinä kyykäärme! Eikö siinä kyllin, että minä olen elättänyt ja
holhonut sinun herrasi sisarta, tarvitsiko hänen vielä lähettää sinut
viettelemään minun hurskasta tytärtäni ja houkuttelemaan häntä siihen
perikatoon, johon itse olet sovelias joutumaan?"

Viimeinen syytös näytti kipeästi koskevan Agnesia. Hän ei näyttänyt
kestävän sitä ajatusta, että hän oli pettänyt isäänsä, sillä kun nuo
sanat lausuttiin, loi hän surullisen silmäyksen isäänsä Ja peitti
kasvonsa käsillään. Toinen ilmeisesti ymmärsi tuon liikkeen, sillä
hän kysyi vapisevalla äänellä:

"Kuinka, Agnes, eikö hän ole sinua pettänyt? Onko tyttäreni
vapaaehtoisesti ruvennut liittoon isäänsä vastaan hänen ja kuninkaan
vihamiesten kanssa? Sano, että sinä luulit häntä isä Florisziksi,
sano, ettei sinulla ollut mitään pahoja aikeita!"

Kun Agnes nyyhkyttäen ja kasvojaan peittäen seisoi siinä eikä
uskaltanut katsoa isäänsä ja tämä sydäntä särkevällä äänellä kysyi
uudelleen samaa asiaa, kuului portailta melua ja naisen ääni kysyi
kiivaasti:

"Missä hän on? Oi, sallikaa minun nähdä häntä! Agnes!"

Inkvisiittori rypisti otsaansa. Mutta ennenkuin hän ehti sulkea
vähäisen kammion avoimen oven, syöksi Maria sisään, hiukset hajallaan
pitkin selkää ja kasvot kalman kalpeina. Kun hän huomasi joukon
edessään -- kartanonhoitajan, jonka kasvot olivat luonnottomasti
vääntyneet, inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, ja armaan
Agnesinsa sotamiesten keskellä -- jäi hän hetkeksi seisomaan ja
painoi kättään otsaansa vastaan. Sen jälkeen huusi hän kimeästi:
"Oi Agnes! se on vihdoin tullut!" ja riensi serkkunsa syliin,
sotamiehistä huolimatta, jotka olivat niin hämmästyneitä, etteivät
he ensinkään estäneet häntä. -- Ja oven suussa seisoi toinen munkki,
joka pilkallisella hymyllä katseli tätä kohtausta.



XII

Liha on heikko.


Inkvisiittorilta alkoi kärsivällisyys loppua. Koko kohtaus oli
kestänyt vain muutaman minuutin, mutta hänestä, joka oli tottunut
toimimaan salaa ja ääneti, kävi tuokin aika pitkäksi. Hän aikoi juuri
käskeä viemään vangit pois, kun Maria kääntyi, loi kyyneltyneet
silmänsä häneen ja sanoi rukoilevalla äänellä:

"Oi, herra, älkää kuljettako häntä pois. Hän on syytön, hän ei ole
tehnyt mitään. Lähettäkää nuo pois", ja hän osoitti sotamiehiä.

Maria ei huomannut Hannua, joka seisoi hänen takanaan kylmänä ja
jäykkänä katsellen näytelmää.

"Niin, Maria, lapseni", sanoi kartanonhoitaja, tarttuen kuin hukkuva
oljenkorteen, "sano hänelle, että Agnes on hurskas tyttö ja että
hän luuli tuota petollista valehtelijaa isä Florisziksi. He ovat
todellakin vartaloltaan yhtäläiset."

"Todellako?" sanoi oven suusta munkki, joka ei ollut kukaan muu, kuin
isä Florisz itse. Hän oli Hannua lyhyempi, mutta yhtä jäntterä, ja
häntä olisi luullut Hannuksi, jos hän ei olisi puhunut, sillä hänen
äänensä oli korkea ja heleä, mutta Hannun oli matala ja melkein
jyreä. -- "Teidän ylpeä ja oppinut tyttärenne, herra kartanon
hoitaja, ei voi puolustaa itseään sillä, että hän sanoo luulleensa
toista miestä minuksi, sillä hänen oman määräyksensä mukaan minut
laskettiin hänen huoneeseensa. Ja nyt kuulen, että hän on turvautunut
toiseen veljeeni. Hänkö se on, jonka näen tuossa sotamiesten välissä?
Mikä on --"

"Niin, veli Florisz", sanoi Hannu hartaalla saarnaäänellä,
"tiedustelepa tilaani. Benedictus, qui venit".--

"Hiljaa!" sanoi inkvisiittori ankaralla äänellä ja kääntyen upseeriin
jatkoi hän: "Käskekää väkenne erottaa nuo molemmat tytöt ja
lähtekäämme pois."

"Silmänräpäys vain, isä Hubert", sanoi dominikaanimunkki, astuen
esille. "Te aijotte erottaa nuo tytöt? Minun neuvoni olisi, että
heidät vietäisiin molemmat yhdessä pois, koska he kumpikin ovat
syypäät samaan rikokseen", ja kääntyen Vlossertiin lisäsi hän:
"Ettekö tiedä, herra kartanonhoitaja, että harhausko on syvästi
juurtunut teidän tyttäreenne ja että hän siihen jo on vietellyt
serkkunsakin? Kysykää häneltä, voiko hän kieltää, että hän on
puhunut pilkallisesti pyhästä kirkosta ja sen palvelijoista,
siunatusta neitsyeestämme ja muista asioista, ja jos hän kieltää,
kysykää häneltä, kuinka hän voi sen selittää, että tämä kirottu,
harhauskoinen kirja oli hänen hallussaan, sillä minä löysin sen
tänään hänen huoneestaan?"

Tämä oli aivan totta. Vaikkei Florisz vielä ollut Vlossertilta saanut
mitään tietoa Agnesin harhauskosta, oli hän kuitenkin jo epäillyt
kumpaakin tyttöä ja, Marian yksin ollessa, viekkailla kysymyksillä
houkutellut tätä ilmaisemaan asian.

Kovaksi onneksi oli Agnes jättänyt pienen raamattunsa, josta hän oli
lukenut, pöydälle akkunan eteen, ajattelematta, että hänen katkerin
vihamiehensä niin pian jälkeenpäin kävisi huoneessa. Maria oli osaksi
pöytäliinalla peittänyt kirjan, mutta onnettomuudeksi osui siihen
rippi-isän silmä. Hän tarttui siihen ja katseli leimuavin silmin
ensin nimilehteä, sitten kauhusta vaiennutta tyttöä. Vihdoin keksi
hän ensi sivulla Agnesin nimen ja hymyili.

"Mitä tämä tietää, tyttäreni?" sanoi hän ja hänen katseessaan oli
ilme, joka värisytti tyttöraukan sydäntä.

Tämä loi silmänsä maahan ja oli vaiti. Mitä osasikaan hän sanoa?

"Etkö sinä, tyttäreni, tiedä, että tämä on harhauskoinen kirja, jonka
lukeminen on saattanut monen sinua nuoremman tytön polttoroviolle?
Mutta", jatkoi hän, kun Maria oli ääneti, "minä näen siinä Agnes
Vlossertin nimen. Sinun täytyy seurata minua hänen luokseen. Minun ei
sovi jättää tätä seikkaa sikseen."

Maria nousi kuin unissa ja seurasi pappia huoneesta ulos; hänen
sydämensä sykki rajusti ja hänen jäsenensä vapisivat. Mutta
käytävässä odotti häntä toinen pelästys. Isä Floriszin kysymykseen
vastasi itkevä ja peljästynyt Gritta, että "neiti Agnes ja
kartanonhoitaja olivat ylhäällä ja riitelivät muutamien sotamiesten
kanssa." Kuultuaan tämän riensi Maria hakemaan Agnesia, jonka apua
hän nyt niin suuresti tarvitsi. Portailla oleva vartia ei uskaltanut
pidättää häntä, varsinkaan kun isä Florisz seurasi häntä. Munkit
olivat, näet, inkvisitsionin aikana melkein kaikkivaltiaita. Näin
saapui siis Maria paikalle papin seurassa kesken äsken mainittua
traagillista kohtausta.

Flaamin-kielinen raamatunkäännös oli siihen aikaan tuttu kirja.
Kun munkki siis nosti sen ylös oli sen vaikutus läsnäolijoihin
silmänräpäyksellinen. Kohta Agneskin, kirjan nähtyään muutti
käytöksensä. Tähän saakka oli hän hellästi syleillyt serkkuaan, mutta
nyt hän suoristautui ja hänen kasvoilleen tuli rohkea ilme. Hänen
huulilleen ilmestyi vieno hymy ja kallistaen päätänsä Marian puoleen,
joka kätki kasvonsa hänen rinnalleen, kuiskasi hän:

"Ole nyt luja, Maria, ole luja, älä ajattele isä Floriszia, älä
katsele tuota pientä inkvisiittoria, vaan ajattele, että Jeesus on
täällä, joka on paljon voimakkaampi. Hän on meitä auttava."

"Me olemme hukassa tällä kertaa", mutisi Hannu, levollisesti
mukaantuen uuteen asemaansa.

Kartanonhoitaja silmäili kirjaa ja kävi, jos mahdollista, vielä
vaaleammaksi. Vaikka hän koko elinaikansa oli tottunut palvelemaan
pappeja, tunsi hän kuitenkin tällä kertaa halua vastustaa heitä,
ja jos se olisi käynyt laatuun, olisi hän varmaankin puolustanut
rakastettua tytärtään. Inkvisiittori näytti älyävän hänen
mielialansa, sillä hän lausui pontevalla, miltei uhkaavalla äänellä:

"Meillä on siis tässä kaksi kaunista marttyyria ja paitsi sitä tuo
Geusi. Hyvä saalis!" ja hän katseli terävästi kartanon hoitajaa.

"En voi sitä uskoa, isä Hubert", voihki Vlossert. "Isä Florisz on
varmaan erehtynyt. He eivät suinkaan ole harhauskoisia, ei minun
tyttäreni eikä Maria. Tässä on epäilemättä joku väärinkäsitys."

Isä Florisz kurtisti otsaansa, mutta Hubert viittasi kädellään ja,
kääntäen tuiman, armottoman katseensa Vlossertiin, sanoi hän:

"Saadaan nähdä." Sitten kääntyi hän Mariaan ja sanoi: "Ole hyvässä
turvassa, tyttäreni, äläkä itke. Sinua ei mikään vaara uhkaa. Mutta
sano enollesi, kartanon hoitajalle, ettet milloinkaan ole lukenut
tuota harhauskoista kirjaa ja ettet sinä eikä orpanasi Agnes ole
puhunut halveksien kirkosta."

Hän vaikeni ja kaikki olivat ääneti. Maria oli erotettu serkustaan
ja seisoi vähän matkan päässä hänestä, peittäen kasvojaan käsillään,
kyynelten valuessa hänen sormiensa lomitse.

Kun inkvisiittori, jonka sanat kaikuivat juhlallisilta ja mahtavilta,
lakkasi puhumasta, värisytti tytön koko ruumista ja hän lausui
itkulta tuskin kuuluvalla äänellä: "Minä teen sen, minä teen sen."

"Hän tekee sen, hän sanoo, ettei hän ole lukenut sitä kirjaa!" huusi
Vlossert iloisena. "Voi, kiitetty olkoon Pyhä Neitsyt! Minä annan
kuusitoista naulaa vahatuohuksia --"

"Hiljaa, mestari Vlossert", sanoi inkvisiittori ja ilkeä hymy väikkyi
hänen huulillaan. "Teidän riemunne on hiukan ennenaikainen ja parasta
olisi, että pidättäisitte sitä vielä kotvasen." Sitten hän kääntyen
värisevään tyttöön ja sanoi: "Tyttäreni, minua ilahuttaa, ettet ole
uskonut sieluasi Lutherin kirotulle harhaopille, ja nyt tahdon, että
sinä kuten kirkon uskollinen lapsi ainakin suutelet ristiinnaulitun
kuvaa, joka riippuu isä Floriszin vyöltä. Olen varma siitä, että hän
samalla päästää sinut synneistäsi."

Isä Florisz astui lähemmäksi ja tarjosi Marialle ristiinnaulitun
kuvaa. Tyttö lankesi polvilleen ja tarttui vähäiseen
ebenholtsiristiin.

"Maria! Maria!" kuului Agnesin ääni. "Älä suutele! Sinä olet luopunut
uskostasi Antikristuksen palvelijain edessä. Malta mielesi Jeesuksen
nimessä. Tätä pidetään osoituksena siitä, että sinä sydämessäsi olet
paavilainen. Älä, Maria, älä suutele sitä!"

Maria oli Agnesin puhuessa painanut päänsä alas. Jokainen verenpisara
oli paennut hänen poskiltaan ja hänen kätensä vapisi niin, että
ristiinnaulitun kuva tuskin pysyi siinä. Vähän aikaa näytti siltä,
kuin Agnesin sanoilla olisi ollut toivottu vaikutus. Mutta kun
Maria katsahti ylös inkvisiittoriin, jonka pirullinen katse seurasi
häntä, ummisti hän silmänsä ja sopertaen: "Pyhä Neitsyt!" painoi
ristiinnaulitun kuvan huulilleen ja meni tainnoksiin. Inkvisitsionin
kauhut, jotka hänestä näyttivät inkvisiittorissa saaneen ihmismuodon,
pelottivat niin kovasti tyttöraukkaa, että se heikko usko, joka
hänessä oli, aivan helposti petti.

"In nomine Domini te absolvo" [Herran nimessä päästän sinut
synneistäsi], mutisi pappi kumartuen tukemaan hervotonta tyttöä.

"Näin kirkko kirvoittaa lapsensa synnistä, kun se ensin on heitä
peljättänyt miekallaan", sanoi Agnes katkeralla äänellä.

Inkvisiittori kääntyi nopeasti häntä kohti.

"Entä sinä tyttäreni, etkö sinäkin halua suudella ristiä ja sillä
todistaa olevasi ainoan autuuttavan kirkon hurskas lapsi?"

"En ikänä", vastasi Agnes peräytyen.

Hän lausui nuo sanat niin lujasti ja varmasti, ettei hänen
mielialaansa käynyt epäileminenkään. Inkvisiittori näytti odottaneen
tuota vastausta, sillä hän kääntyi kartanon hoitajaan ja sanoi:

"Te näette, kartanon hoitaja, etten ole suotta epäillyt."

Vlossert ei vastannut sanaakaan. Kun hän kuuli Agnesin vastauksen,
vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta ja pelosta. Hän alkoi käsittää,
että tytär oli häneltä mennyt, ja hänessä alkoi itää se ajatus, että
vaara uhkasi häntä itseäänkin. Värisevin käsin ja huulin kääntyi hän
inkvisiittorin puoleen.

"Pater Hubert! vanha ystäväni! Tuo on vain yltiöpäisen tytön
hulluutta, tytön, johon olosuhteet ovat haitallisesti vaikuttaneet.
Minä pyydän, minä rukoilen teitä --"

"Isä!" huusi Agnes, puoleksi surullisesti, puoleksi närkästyneenä,
"minä en ole mikään yltiöpää. Minä olen yhtä tyyni kuin aina olen
ollut, ja mieleni on selvän selvä. Minä sanon tälle inkvisiittorille,
etten enää kuulu Roman kirkkoon, vaan olen Kristuksen kirkon jäsen.
Hän vieköön minut pois, jos häntä haluttaa, ja armahtakoon Herra
Jeesus kurjaa, onnetonta serkkuani."

"Niin, herra kartanon hoitaja", sanoi inkvisiittori Vlossertille,
puhuen hillityllä äänellä, "tähän saakka olen tahtonut säästää
uhkauksia, mutta nyt ilmoitan teille, että inkvisitsioni epäilee
teitä. Teidän tyttärenne ja tämä toinen tyttö ovat jo kauvan aikaa
suosineet harhauskoa, ja luuletteko etten minä tiedä, että tekin
olette osallisena tämän yön vehkeissä? Katsokaa vain tähän, kenenkä
käsialaa tämä on?" ja viekas jesuiitta näytti hänelle pääsykirjaa.
"Olkaa varoillanne, mestari Vlossert; teitä pidetään silmällä.
Luopukaa tyttärestänne, taikka, kautta pyhän neitsyeen, saatte
itsekin mennä."

Kartanon hoitajalla ei ollut mitään vastaamista. Isku oli sattunut
arkaan kohtaan ja hän oli nöyrtynyt tomuun asti inkvisitsionin
hiidenkaltaisen haamun edessä.

"Viekää hänet mukaanne", mutisi hän, "ja suojelkoon Pyhä Neitsyt
parhaimpia palvelijoitaan, Jeesuksen veljeskunnan isiä."

Inkvisiittori naurahti pilkallisesti. Hän kääntyi selin kurjaan
Vlossertiin ja oli juuri aikeissa lausua jonkun käskyn sotilaille,
kun alhaalta kuului kolinaa. Vaunut ajoivat kuninkaallisen
linnan puolelta kartanon edustalle ja hevonen kuului nelistävän
vastakkaiselta taholta.

Jokainen odotti, mitä tapahtuisi.

Joku palvelija tuli juosten portaita ylös ja lausui, vartiaa
tervehdittyään, kuuluvalla äänellä:

"Hänen armonsa Ypresin piispa tulee puhuttelemaan vankeja."

Vlossert kääntyi inkvisiittoriin päin.

"Sallikaa Grittan hoidella tätä tyttöä", sanoi hän hiljaa, osoittaen
Mariaa, ja lähti sitten huoneesta, katsahtamatta kertaakaan
tyttäreensä.

Tällä hetkellä tuli toinen palvelija inkvisiittorin luo.

"Teidän korkea-arvoisuuttanne odotetaan alhaalla kärsimättömästi.
Eräs ratsumies vartoo teitä pihalla ja lähetti teille tämän"; ja hän
pani inkvisiittorin käteen pienen kultasormuksen.

Pater Hubert silmäili sormusta ja veti otsansa ryppyihin. Tuokion
aikaa oli hän mietteissään; sitten sanoi hän upseerille:

"Saata molemmat vangit lämpimään kammioon ja vartioitse heitä hyvin,
kunnes toisin käsketään. Te" -- sanoi hän kääntyen sanansaattajaan
-- "noutakaa palvelustyttö Gritta tänne hoitamaan tätä neitoa, joka
minun nähdäkseni nyt toipuu tainnoksista." Agnes heitti viimeisen
silmäyksen Mariaan, jota isä Florisz tuki, ja seurasi sitten
sotilaita toiseen kammioon. Käärien lyhyen viitan ympärilleen,
kääntyi inkvisiittori toisaalle ja astui ovea kohti.

Samalla saapui Ypresin piispa, Vlossert ja vahtipäällikkö edellään,
portaita ylös ilmoittamaan kuolemaa onnettomalle kreiville toisessa
kerroksessa.



XIII

Herra ja palvelija.


Porstuaan tultuaan, silmäili inkvisiittori ympärilleen ja huomasi sen
pimeimmässä nurkassa kookkaan miehen haamun, jolla oli huopahattu
päässä ja yllään pitkä ratsastusviitta, joka ulottui hartioista
jalkoihin asti. Hän näytti heti tuntevan kuka vieras oli, sillä
tuokion tuumattuaan nyökäytti hän tuskin huomattavasti päätään ja
lähti menemään portaita myöten alempaan kerrokseen; sinne päästyään
hän astui kartanon hoitajan asuinhuoneeseen, jonka jo vanhasta
tunnemme, ja heittäytyi nojatuoliin istumaan. Viittaan puettu vieras
seurasi hänen jäljessään. Heti sisään tultuaan sulki tämä tarkasti
ovet ja akkunat ja laski vielä akkunaverhot alas. Suoritettuaan tämän
työn, jota inkvisiittori katseli välinpitämättömästi, kääntyi hän
hänen puoleensa ja sanoi:

"Minun ei tee mieleni heittää omia aseitani vihollisten
käytettäviksi."

Samalla hän otti hatun päästään ja kun hän vielä riisui viitan
yltään, tuli esille vanha tuttavamme Gerard Block, puettuna
alhaiseksi sotamieheksi ja kantaen kättään siteissä.

"Oletteko haavoitettu?" kysyi inkvisiittori hiukan säälivällä
äänellä, kun hän huomasi siteen.

"Hiukan vain", vastasi Block.

Tämän jälkeen oltiin muutama silmänräpäys vaiti.

"Yrityksenne on, luullakseni, mennyt pilalle vai kuinka?" kysyi
inkvisiittori jälleen.

"On, vaan ei kokonaan", vastasi toinen.

"Oletteko varma, että vihdoin olette päässyt oikeille jäljille?"

"Varmempi kuin milloinkaan", vastasi urkkija.

"Ja kuinka teidän hankkeenne ei menestynyt?" kysyi isä Hubert.

"Siihen oli kokonaan syynä erään sotamiehen tyhmyys. Hän olisi siitä
hyvästä hirtettävä ja neljäksi pienittävä", vastasi Block äänellä,
joka osoitti kiihtymystä.

"Teidän tulee hillitä kiivasta luontoanne, veli Sextus", sanoi
inkvisiittori tyynesti. "Vaikka te usein pidättekin seuraa
yhteiskunnan hylkyjen kanssa ja teidän täytyy osoitella heidän
käytöstään, ei siitä kuitenkaan saa olla mitään haittaa teidän
hurskaudellenne. Istukaa ja kertokaa lyhyesti, mitä on tapahtunut."

Veli Sextus istui nuhteet saatuaan tuolille, suuresti pahoillaan
siitä kuivakiskoisesta, pisteliäästä tavasta, jolla inkvisiittori oli
häntä moittinut.

"Minä toivon, että annatte vikani anteeksi", sanoi hän hetken vaiti
oltuaan, "mutta kun ajattelen, että minä ilman yhden sotamiehen
noloutta olisin tuonut teidän käsiinne kolme pahamaineisinta Geusiä,
Treslongin, Galaman ja Verveenin, en voi olla suuttumatta, ja
täytyyhän teidänkin, isä, myöntää, että tuo ajatus on kiusallinen."

"Sinun pitää antaa anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän",
vastasi pienoinen mies vakavalla äänellä. "Mutta onko tuo
pääkapinoitsija Verveenkin läheisyydessämme?"

"Hän oli siellä", vastasi Block eli Sextus; "mutta minua ei
kummastuta, jos hän tällä hetkellä on Treslongin kanssa matkalla
Ranskaan. Suokaa minun lyhyesti kertoa, mitä on tapahtunut. Kun
kaksi tuntia sitten tapasin teidät, sanoin että kaikki ansat ovat
viritetyt saadaksemme Galaman kiinni ja kaikki muut joko kuolleina
tai elävinä käsiimme. Mutta näyttää siltä kuin Kerjäläiset jotenkin
olisivat muuttaneet suunnitelmiaan senjälkeen kun minä lähdin
heidän luolastaan, sillä toinen mies, joka kiipesi köysitikapuita
ylös, oli Galama, ja ensi hämmästyksessäni olin vähältä puhua pääni
paulaan. Nyt riippui kaikki siitä, kuinka sukkelaan saisimme heidät
saarretuiksi, jos mieli saada heidät elävältä käsiimme, sillä he ovat
hurjapäistä joukkoa ja minä tiesin, että he taistelevat kuinka monta
vastaan tahansa, jos on vähänkin menestymisen toivoa."

Hän taukosi ja heitti ikävöivän silmäyksen pöydällä seisovaan
viinikannuun. Mutta inkvisiittori käski hänen jatkaa.

"Kuten tiedätte", lisäsi Block huoaten, "piti viidenkymmenen
pyssymiehen piiloutua vallille ja toisten viidenkymmenen asettua
ulkopuolelle johonkin paikkaan, josta heidän sopi katkaista
vihollisten pakomatka. Pyssyn paukahtaessa tuli minun hypätä
sivuun ja pyssymiesten piirittää ja ottaa heidät vangiksi. Mutta
kun kaikki jo olivat vallilla ja portti aijottiin avata niille
viidellekymmenelle, joitten piti väijyä ulkona, paukahti pyssy. Minä
ymmärsin heti, että tuo oli erehdys ja koska koetin jotenkin sitä
korjata, huusin, että meidät oli petetty ja että meidän oli parasta
paeta porttiin päin. Nuo hurjat veikot olisivatkin luultavasti
seuranneet minua, ellei ensi laukauksen jäljestä olisi tullut useita
muita, joista yksi sattui minun käsivarteeni. Hyvä oli, että minulla
oli rautapaita ylläni, muutoin olisin sangen huonosti selviytynyt.
Onneksi oivalsin heittäytyä maahan pitkäkseni ja olla olevinani
kuolettavasti haavoitettu. Kerjäläiset kääntyivät heti toisaalle ja
pakenivat rintasuojalle, ja koska sitä asiaa ei ollut edeltäpäin
ajateltu, pujahtivat he tiehensä joka mies. Ilman tuota onnetonta
laukausta olisimme päässeet sen salaisuuden perille, jota niin kauvan
turhaan olemme urkkineet, mutta --"

"Mutta, lyhyesti, yritys on mennyt myttyyn, veli Sextus", sanoi
kuivakiskoisesti pienoinen mies, "ja meidän täytyy vastedes saada
tuo salaisuus selville. Onko teillä mitään vihiä siitä, kuka se mies
lienee, joka täällä nyt toimittaa Galaman virkaa, ja lieneekö hänellä
sellaisia tietoja, joita kannattaisi kuulla? Minä pidin häntä ensin
Galamana, mutta hän puhuu kuin pappi ja on Yonkeriksi liian vanha.
Hän on harteva mies, jonka parta on musta ja poskessa aimo arpi."

"Se on Galaman palvelija Hannu", vastasi Block (sillä tällä nimellä
me häntä vastakin mainitsemme). "Hän tietää yhtä ja toista, mutta ei
aivan paljoa. Hyvä on kuitenkin, että hän on hallussamme, sillä hän
on ainoa, joka minua epäilee."

"Minkätähden hän on ainoa, joka teitä epäilee"? kysyi isä Hubert.

"Luultavasti sen tähden että minä, ensi kerran kun miehen näin,
tapasin hänet laulamasta erästä Kerjäläis-laulua."

"Mutta miksi ei isäntä ole yhtä epäluuloinen kuin palvelija?"

"Te unohdatte, että minä olen pelastanut isännän hengen", sanoi Block.

"Eilen illalla. Mutta ennen sitä? Minä tiedän mikä erehdys teille
tapahtui ravintolassa tuon kirjeen suhteen, veli Sextus, ja minua ei
kummastuttaisi, jos sekä isäntä että palvelija katselisivat teitä
epäluulolla, sillä on tuskin luultavaa, että Pietari Blink olisi
unohtanut l:n teidän nimestänne. Mutta teidän olisi heti pitänyt
sanoa se minulle eikä salata sitä. Muistakaa aina vastedes, että
veljeskuntamme pitää teitä silmällä, vaikka olisitte missä hyvänsä,
ja että me voimme nähdä mitä auringoltakin jää näkemättä."

Blockin kasvoilla kuvastui samalla kertaa kummastusta, häpeää ja
nöyryytystä, kun hän kuuli, että inkvisiittori tiesi mitä hän oli
tehnyt, sillä hän oli lohduttautunut sillä ajatuksella, ettei kukaan
muu tietäisi siitä mitään, kuin Galama, Hannu ja hän itse.

"Miksi ette vanginneet Galamaa vallilla, ennenkuin hän pääsi
pakenemaan?" kysyi inkvisiittori hetken päästä.

"Hän tai hänen toverinsa olisivat heti tappaneet minut, tai olisivat
temmanneet hänet minun käsistäni, ennenkuin sotamiehet olisivat
ennättäneet avukseni."

"Onko Galama yhtä paha harhauskolainen kuin hänen serkkunsa, kartanon
hoitajan tytär?" jatkoi inkvisiittori.

"Nykyään hän ei ole muuta kuin Geusi. Hän näyttää panneen kaikki
alttiiksi maineelle."

"Qui non est mecum, contra me est, et qui non congregat mecum,
spargit" [Joka ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan, ja
joka ei minun kanssani kokoile, hän hajottaa.], lausui inkvisiittori
hartaasti; "mutta miksi ette ottanut kiinni häntä, kun hän oli tässä
huoneessa?"

"En olisi sitten saanut tietoa Rookerystä; se on tästälähin verkko,
jolla kaappaamme kaikki, jotka sitä lähestyvät."

"Mutta meillä olisi ollut hallussamme Galama, joka maksaa enemmän
kuin koko Rookery."

"Minä saan hänet vielä haltuuni, isä Hubert, ja helpommin kuin
milloinkaan ennen."

"Te näytätte sangen toivehikkaalta tappionne jälkeen", sanoi
inkvisiittori vähän äkeissään Blockin leukavasta puheesta; "mikä on
aikomuksenne?"

"Yonker Galama", sanoi toinen, "ei lähde Brabantista, ennenkuin hän
on pannut kaikkensa Hannun pelastamiseksi, sillä ilman tätä on hän
kuin melaton laiva. Siitä vähästä, mitä olen nähnyt näitten kahden
suhteen, olen huomannut, että Yonker ilman palvelijansa kokemuksia
ja varovaisuutta jo aikoja sitten olisi joutunut käsiimme. Paitsi
sitä kuuntelin salaa Galaman ja hänen serkkunsa Agnesin keskustelua
ja olen nähnyt niin paljon, että olen varma siitä, että hän tekee
voitavansa armaansa tähden. Kun kaksi sellaista syöttiä on tarjona,
täytyy kalan tarttua onkeen."

Hän vaikeni ja silmäili inkvisiittoria, joka oli noussut ja käveli
edes takaisin, kädellään pidellen leukaansa ja katsoen maahan.

"Oletteko varma siitä, että hän välittää Oranian prinssin
kirjevaihtoa?" kysyi Hubert, katsahtamatta ylös.

"Olen. Kaikki tiedot, jotka olen saanut hankituksi, todistavat sitä
ja ravintolassa kuulin Galaman sanovan Treslongille: 'Prinssin
selvästi lausuttu tahto on, että minä lähden Gentiin.' Minä sain
näet poistetuksi Hannun, joka piti minua silmällä, ja sillä tavalla
onnistui minun ovesta kuulla tuo katkelma heidän haastelustaan.
Galama on siis epäilemättä läheisissä tekemisissä prinssin kanssa."

"Ja jos menette hänen luokseen, -- siinä tapauksessa, että hän on
lähitienoilla --, luuletteko hänen uskovan teitä, jos sanotte, että
jouduitte vangiksi, mutta pääsitte karkuun?"

"En epäile sitä", vastasi Block. "Olen varma siitä, että kaikki
Kerjäläiset luulivat, nähdessään minun kaatuvan, että olin joko
kuollut tai vaarallisesti haavoitettu."

Inkvisiittori asteli taas ääneti edes takaisin, ja Block seurasi
silmillään pienen miehen askeleita, niinkuin koira isäntäänsä.
Kummallista oli nähdä, kuinka suuresti Gerard Block ja veli Sextus
erosivat toisistaan -- mies, joka kopeasti puhutteli Hannua,
vieläpä Galamaakin, ja se, joka nöyrästi kohteli inkvisiittoria;
isänmaallisen liittokunnan jäsen oli kokonaan toinen kuin
jesuiitta-seuran inhottava ja luihu orjamainen palvelija.

Inkvisiittori kyseli vielä yhtä ja toista Blockilta ja lausui sitten
hitaasti vakavalla äänellä:

"Hyvä! ottakaa selville, missä Galama on. Annan teille kolme
vuorokautta aikaa. Seitsemännen päivän illalla lähtevät täältä kahdet
vaunut Gentiin sitä tietä, joka käy metsän lävitse. Toisessa on Agnes
ja Maria, toisessa Hannu. Sillä paikalla, missä kaksi tammea on
yhteen kasvanut, Hornan suun lähellä, tulee teidän ja kerjäläisten
odottaa heitä ja koettaa heitä pelastaa, joukko keveitä ratsumiehiä
seuraa vähän matkan päässä, ja toinen joukko tulee vastakkaiselta
suunnalta, estääkseen heidän pakoaan. Kun kerjäläiset turhaan
koettavat avata lujasti lukituita vaunuja, saartaa ratsuväki heidät
joka puolelta. Koettakaa ennen kaikkea saada Galama käsiinne. Ei
hätää mitään, vaikka kaikki muut pääsisivät pakoon, koska kerran
tiedämme heidän pesänsä. Mutta jos ette löydä häntä, täytyy teidän
palata tänne 7:nen päivän aamulla. Menkää nyt ja suojelkoon teitä
Pyhä Neitsy! Palkkanne on oleva ansionne mukainen."

Parin minuutin päästä oli urkkija kääriytynyt viittaansa ja jättänyt
huoneen. Inkvisiittori tuijotti oveen, josta toinen oli mennyt, ja
puhui itsekseen aivan kuin unissaan:

"Jos hän kerran joutuu käsiimme ja näkee sisarensa ja lemmittynsä
silmäinsä edessä, saamme tiedon hänen salaisuudestaan ennen viikon
kuluttua. Ja Agnes" -- jatkoi hän -- "joka on niin nuori, niin
kaunis, niin uljas, niin puhdas, kuka olisi luullut, että hänestäkin
tuli häijyläisen lapsi? Meidän täytyy koettaa pelastaa niin kallis
helmi ikuisesta perikadosta."



XIV

Eläköön Geusit!


Watermaelin tie kulki Brüsselistä suuren Soigné-metsän etureunaa
myöten, kääntyi siitä pohjoiseen päin Senne-joen haaran poikki
ja yhtyi Gentin valtatiehen. Näihin aikoihin se oli likainen,
ränsistynyt ja sangen ikävä tie, jota tuskin muut käyttivät kuin
ne, joilla oli asiaa etäisiin metsäkyliin sen varrella. Osaksi
se suikerteli metsän läpi, jonka varjoissa illan hämärä vallitsi
keskipäivälläkin. Toinen osa kävi pitkin nevaa ja savimaata, missä
se sateisilla ilmoilla muuttui lokalammikoksi. Kasvoipa sen vieressä
paikoittain lyhyttä viidakkoakin, joka ei missään ollut neljää
jalkaa korkeampaa; mutta voi sitä matkamiestä, joka ei tietänyt
näitten paikkojen petollisuudesta! Usein sattui niin, että varomaton
metsästäjä tai kokematon kulkija, nähdessään liikkeelle hypähtävän
jäniksen tai jotakin muuta houkuttelevaa, uskalsi astua pensastoon,
joka vihantana rehoitti hänen edessään, ja hukkui äkkiarvaamatta
sen kuiluihin. Suo, niin vetelä ja viekas, kuin ikinä suo voi olla,
hyllyi pensaitten alla. Polkuja oli kyllä, joita pitkin pääsi
turvallisesti kulkemaan, mutta askelkin vain syrjälle -- ja armoton,
mutainen syvyys nieli kurjan kulkijan ijäksi päiviksi.

Ei kukaan osannut selittää, minkätähden tie oli tällaista.
Taikauskoinen rahvas kammoksui näitä paikkoja ja pysyi niistä
erillään, koska se luuli, että jokin häijy haltija, kenties
paholainen itse mekasteli siellä. Olipa monella se varma usko, että
sieltä kävi tie Manalaan, ja kun sinisiä liekkejä usein nähtiin
liehuvan näillä paikoilla, kasvoi tuo usko siitä vielä vahvemmaksi.
"Hornan suu" -- siksi rahvas nimitti tätä paikkaa -- pelotti melkein
jokaista ihmistä eikä kukaan kuitenkaan voinut osoittaa sen oikeata
paikkaa. Se, jolla kenties oli paremmat tiedot asiasta, salasi
ajatuksensa peljäten, että häntä pidettäisiin pakanana, joka rohkeni
vastustaa näin yleistä uskoa.

Vähän matkaa siitä paikasta, missä metsän solakat puut loppuivat
ja matala viidakko alkoi, kasvoi kaksi tammea, yksi kummallakin
puolen tietä, jotka noin sata vuotta erikseen kasvettuaan olivat
päättäneet viettää loput elämäänsä yhdessä. He ojensivat tuuheat
käsivartensa tien yli ja syleilivät toisiaan, milloinkaan enää
eroamatta. Holvikaarta, joka näin oli muodostunut tien yli, piti
kansa maanalaisen pimentolan porttina ja tätä paikkaa kartettiin ja
kammottiin luonnollisesti tästä syystä niin paljon kuin suinkin oli
mahdollista.

Kaksi miestä seisoi toisen tammen runkoon nojautuen, siten ettei
heitä voinut nähdä tieltä päin. Molemmilla oli kierteleväin Geusein
tavallinen asu, rintahaarniska, kohohousut ja huopahattu. Kupeella
oli miekka, vyössä pistoolipari ja nuoremmalla vielä sen lisäksi
pitkä puukko.

"En käsitä, miksi he tulevat juuri tätä tietä", sanoi Galama, sillä
hän oli nuorempi heistä.

Hän oli hyvin vaalea ja hänen kasvoistaan näki, että jokin asia häntä
pelotti. Hän seisoi selkä vasten puuta ja kädet ristissä rinnalla.

"Vakuutan teille, Yonker", sanoi hänen toverinsa, joka ei ollut
kukaan muu kuin tuttavamme Block, "että kuulin heidän puhuvan tästä
tiestä. Olin viereisessä kammiossa oven takana, joka ei ollut
lukossa ja jota sotamies vartioi. Olin nukkuvinani ja kuulin
selvästi pienen inkvisiittorin sanovan, että koska herttuan armeija
sinä ja seuraavana päivänä marssi Frieslantiin päin, heidän ei
sopinut matkustaa Gentin valtatietä, jonka ratsurykmentit, kanuunat
ja tavarakuormat tukkivat aivan umpeen, ja onhan tämä tie, kuten
tiedätte, yhtä hyvä ja lyhyt kuin valtamaantiekin."

"Ja millä kumman keinolla pääsitte karkaamaan?" kysyi Galama,
silmäillen Blockia mielihyvällä. "Ei varmaankaan ollut lastenleikkiä
pötkiä tiehensä keskikaupungista, kun sotamies valvoi ja vartioi
teitä ja inkvisiittorit häärivät ympärillänne."

"He jättivät taskuni tutkimatta. Minulla oli puukko taskussa.
Sotamies, joka luuli minun nukkuvan, seisoi selin minuun päin.
Leikkasin poikki köyden, jolla minut oli sidottu, ja hyppäsin
pystyyn. Läimäytin kerran nyrkilläni miestä ohimoille ja hän
keikahti. Hän makasi kuin härkä liikahtamatta. Nämä ovat hänen
haarniskansa ja housunsa, kypärän heitin menemään. Pääsin
onnellisesti portaita alas ja tulin keittiöön, jossa näin piian
istuvan. Käskin hänen, niin totta kuin hän rakasti emäntäänsä, viedä
hänelle paperilipun, jonka kirjoitin keittiössä ja jossa käskin
Hannun huutaa heti kun hän näkisi meidät. Joku vartia näki minut,
minä ulos akkunasta ja koko kaupunki minua takaa-ajamaan -- enkä
todella itsekään ymmärrä, kuinka hengissä pääsin tänne. Mutta en
kadu retkeäni. Vaikka kreiviraukat tällä hetkellä luullakseni jo
ovat Tuonen tuvilla, olemme kuitenkin julkisesti näyttäneet, että
paheksumme tuota julmaa verenvuodatusta."

"Uljas ystäväni", sanoi Galama, ilmeisesti liikutettuna
toverinsa puheesta, "jos he eivät olisi riistäneet minulta isäni
omaisuutta, antaisin teille paremman todistuksen ystävyydestäni ja
kiitollisuudestani. Ottakaa nämä kultavitjat muistoksi ja jos joskus
osutte Brielin seuduille, menkää parooni Galaman lesken luo, ja
poikansa tähden kohtelee hän teitä yhtä hyvin kuin minua itseäni."

Ja ottaen kaulastaan komeat kultavitjat, joihin oli kiinnitetty
kultainen kerjäläismitali, ripusti hän ne Blockin kaulaan.

"Ja mihin aijotte lähteä, Yonker, kun tämä yritys on päätetty?" kysyi
Block, tuokion vaiti oltuaan, jolla välin hän vaihto-lahjaksi oli
Galamalle antanut oman mitalinsa; "sillä luullakseni käy olo täällä
vaaralliseksi".

"En tiedä, enköhän joudu tässä ottelussa surman omaksi", sanoi
Galama, "mutta jos Jumala ja Pyhä Neitsyt ovat minulle armolliset,
ryhdyn jälleen entiseen ammattiini. Se tosin ei tuota paljon
voittoa", lisäsi hän hymyillen, "mutta siitä on kunniaa ja hyötyä, ja
koska ei kukaan muu siitä huoli, on minulla sitä enemmän syytä sitä
hoitaa".

"Minun mielestäni meidän ammattimme tuottaa kyllä voittoa", sanoi
Block, "varsinkin jos pääsemme ryöstämään jotain rikasta pohattaa tai
kirkkoa. Mutta vaarallinen se on, sen myönnän".

"Minä en ryöstä", sanoi Galama rypistäen otsaansa. "Ne kirjeet, joita
kuljetan -- mutta tässähän koko väkemme palajaa retkeltään."

Molemmat katsoivat taakseen. Joka haaralta tuli aseellisia miehiä
pensaitten takaa lähestyen paikkaa.

"He tulevat todellakin, Yonker", sanoi eräs Kerjäläinen järeällä
äänellä, "nyt hyvä selkäsauna ratsumiehille Hannun tähden ja vähäinen
viaton ryöstö minulle!"

Paikalle oli kokoontunut noin kahdeksantoista miestä, kaikki
puettuina niinkuin Galama ja Block. Galama astui heidän keskelleen.

"Meidän sijamme on puitten alla ja takana", sanoi hän. "Block ja minä
seisomme kumpikin oman tammen takana ja ammumme ensi laukauksen.
Mutta pysykää piilossa, kunnes kuulette minun huutavan, sillä
loppujen lopuksi tämä voi olla pelkkää petosta. Muistakaa ensin
tappaa hevoset ja sitten ampua miehet, jos niin tarvitaan, mutta
älkää suotta surmatko ketään. Kävi tämä seikka kuinka kävikin,
tulee meistä ero ikipäiviksi. Onko kukaan teistä huomannut väijyviä
vihollisia?"

Kaikki vastasivat kieltävästi, mutta muutamat arvelivat, että
vaunujen suojelusväki näytti liian vahvalta.

"Hyvä", sanoi Block, "sitä suurempi kunnia meille. Kas, tuolla he
tulevatkin."

Rattaiden ratinaa kuului vähän matkan päästä ja silmänräpäyksessä
katosi joka ainoa Kerjäläinen tieltä. Pyörien kolina kävi yhä
kovemmaksi. Vihdoin ilmestyi tien mutkasta vaunut, neljä hiljalleen
juoksevaa hevosta edessä ja neljä rakuunaa vieressä; näitä seurasi
heti toiset, sekä yhtä monta hevosta ja rakuunaa. Kaksi rakuunaa
päätti matkueen. Joka toisen hevosen seljässä istui ajaja ja ruoskien
sekä kannusten avulla lähestyivät molemmat vaunut vitkalleen
tammi-paria. Toiset vaunut olivat jo puoleksi päässeet puitten
portista, kun taisteluhuuto kajahti. Kaksi tarkkaa laukausta kaatoi
ensimäisen hevosparin. Kauhea riemuhuuto kajahti ilmoille ja heti
nousi ankara sekamelska. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin
pistoolien paukkinaa, miekkain kalsketta, taistelevain huutoa ja
haavoitettujen voihkinaa, eikä näkynyt muuta kuin savua ja pölyä.

Äkkiä remahti toinen riemuhuuto. Hannun pää ilmestyi toisten vaunujen
akkunasta ja hän tervehti ystäviään. Rakuunat sukaisivat pakoon.
Kymmenestä pääsi vain neljä hevosella matkoihinsa, kolme pakeni
jalkaisin; muut makasivat kuolleina tai haavoitettuina maassa.

Kerjäläiset olivat tarkoin totelleet käskyä ja ensin tähdänneet
hevosia. Ne makasivatkin melkein kaikki kuolleina tai haavoitettuina.

Nyt alkoi hurja ryöstäminen. Mistään välittämättä Kerjäläiset
syöksivät kaatuneitten kimppuun, joista kaksi kolme kuului heidän
omaan joukkoonsa, kaivoivat taskut putipuhtaiksi ja leikkasivat pois
mitä ei muuten saatu irti. Kaikki kelpasi heille.

Galama oli sillä välin rientänyt ensimäisten vaunujen luo, joissa
hän keksi Agnesin. Tämä oli sillä aikaa kuin taistelu riehui
hänen ympärillään, noussut istuimeltaan ja laskeutunut polvilleen
vaunujen pohjalle, osaksi väistääkseen kuulia, osaksi rukoillakseen
Kerjäläisten puolesta, sillä hän oli jo eroittanut Karelin äänen.

"Agnes! Agnes! Katso tänne! Minä se olen, Karel!" huusi hän
innokkaasti, katsoen aukosta vaunuihin, sillä akkunaksi ei tuota
henkireikää käynyt sanominen.

Agnes nosti silmänsä ja hypähti Galaman nähtyään seisoalle.

"Avaa vaunut", huusi hän iloisesti ja painoi sisäpuolelta ovea.

Mutta tässä kohtasi heitä arvaamaton este.

Jokainen, joka kerran on käynyt jossakin muinaiskalukokoelmassa,
on epäilemättä huomannut nuo raskaat, puisevat laatikot, joita
näihin aikoihin käytettiin matkavaunuiksi. Nämä olivat neljän
istuttavat vaunut, ylhäältä väljemmät kuin alhaalta. Etupuolella ja
kummassakin sivuseinässä oli niin iso aukko, että pää juuri mahtui
siitä. Puu-ainetta oli vaunuissa vahvalta ja ovi lukittiin niin kuin
nykyajan rautatievaunuissa, siten että sisälläolija ei omin voimin
päässyt ulos, vaikka henki olisi ollut vaarassa.

Galama nyki ja veti, huusipa vielä muitakin avuksi. Ovea taottiin ja
mäntättiin miekoilla ja pistoolinperillä, mutta turhaan. Se pysyi
lukossa. Blockin huulilla, joka oli puuhaavinaan yhtä uutterasti kuin
muutkin, väikkyi hieno hymy. Tällä välin oli ystävämme Hannu samassa
pinteessä. Koska hänen kätensä ja jalkansa olivat siteissä, huusi hän
eräälle läheiselle Kerjäläiselle, että tämä leikkaisi hänen siteensä
poikki. Se tapahtuikin ja Hannu yritti nyt itse survaista ovea auki,
mutta se ei järkähtänytkään; toinen yritys ei onnistunut paremmin.

"Kuinka!" huusi hän, "täytyykö minun jäädä vangiksi tähän
viheliäiseen laatikkoon, kun jo olen päässyt näin pitkälle?"

Hän nousi istuimelle ja ponnisti selkäänsä vasten vaunujen kattoa.
Hän ahdisti linnaa sen heikommalta puolelta. Katto rotkahti rikki ja
Hannu pääsi ulos. Hän riensi heti niitten vaunujen luo, joihin Agnes
oli salvattu.

"Hevosväkeä tulee", huusi hän, "Herran tähden kiirehtikää! Kenellä on
ladattu pistooli?"

Hänelle tarjottiin kolmea neljää. Hän otti yhden, käänti sen suun
vastahakoiseen lukkoon päin ja huusi Agnesille:

"Varokaa, neiti Agnes. Nojaukaa niin paljo kuin voitte taapäin."
Sitten hän laukaisi. "Hannu se poika on, joka huonot lukot korjaa",
huusi hän riemuiten, kun kuula, joka painoi melkein luodin, löi lukon
murskaksi.

Galama tempasi kohta oven auki. Mutta hän säpsähti, sillä suuri
pirsta oli lentänyt Agnesin niskaan. Runsas verivirta valui
haavasta ja punasi tytön vaatteita. Agnes parkaisi kerran ja vaipui
pyörtyneenä sulhonsa syliin.

On vaikeata kuvata Kerjäläisten hämmästystä, kun he näkivät Agnesin
makaavan maassa ja pitävän kaunista päätään armaansa polvella,
samalla kun tämä tuiman kiivaasti repi rikki liinakauluksensa ja
koetti sillä ehkäistä verenvuotoa.

"Älkää peljästykö", sanoi Block rauhallisella äänellä, sysäten
syrjälle kaksi miestä. "Olen tutkinut lääketiedettä ja saan tuon
helposti parannetuksi. Sallikaa minun laskea hänen päänsä polvelleni."

Tehtiin niin kuin Block oli tahtonut. Hän repäisi, palan
nenäliinastaan ja alkoi tutkia haavaa.

"Agnes! Agnes!" huusi Galama, tarttuen tytön käteen ja suudellen
sitä; "puhu minulle!"

"Yonker", sanoi Hannu, koskettaen herransa olkapäätä, "rakuunat ovat
tulossa, paetkaamme, ennenkuin meidät hakataan palasiksi".

"Niin", huusivat Kerjäläiset, "paetkaamme, muutamat meistä kantavat
neitoa".

"Paetkaa te!" huusi Galama, tuimasti katsellen heitä. "Minä
jään tänne, tätä neitoa ei sovi kuljettaa mihinkään -- hän on
kuolemaisillaan."

Samalla avasi Agnes silmänsä ikäänkuin kumotakseen tämän lauseen.
"Pakene!" kuiskasi hän ja meni taasen tainnoksiin.

"Älkää peljätkö! Meidän ei tarvitse ensinkään huolia
ratsuväestä", sanoi Block lujasti ja sitoi hitaasti haavaa. Hän oli
pinnistänyt kuuloaan äärimmilleen ja hänen kasvonsa kävivät yhä
levottomammiksi. Vihdoin kuvastui niillä ilonvälähdys ja hän lausui
välinpitämättömästi:

"Me olemme vähintään 9 peninkulman [Englannin] päässä kaupungista ja
ennenkuin pakolaiset ehtivät saamaan apua sieltä, olemme jo kaukana
poissa. Tämän tytön tila on arveluttava."

"Sinä valehtelet, mustakarvainen koira", huusi Hannu. "Luuletko
ettei minun kuljettamisekseni Brüsselistä Gentiin tarvita enempää
kuin kymmenen miestä? Olen nähnyt heitä sata enkä tiedä, mikseivät
he jo ole täällä. Tulkaa, Yonker, Jumalan tähden tulkaa! Te olette
itse haavoitettu ja teistä vuotaa verta. Paetkaa! Minä kuulen heidän
tulevan; minä kannan Agnesia." Ja uskollinen palvelija aikoi nostaa
tytön syliinsä.

Galama oli kahden vaiheilla, mutta Block kohotti kättään.

"Älkää kajotko potilaaseeni", sanoi hän, "jos ette tahdo tappaa
häntä".

"Jättäkää meidät oman onnemme nojaan", huusi Galama, hyppäsi
seisoalleen ja veti miekkansa.

Mutta hän horjahti ja kaatui maahan. Verta juoksi hänen polvestaan.
Joku sotamies oli ampunut häntä, vaikkei hän ensi kiihtyneessä
mielentilassaan tuntenut haavaa.

"Ah!" sanoi hän katkerasti, "paetkaa, jos mielenne tekee, mutta
jättäkää minut tänne Agnesin kanssa".

Samalla tuli muuan Kerjäläinen, joka oli käynyt tien mutkassa asti,
juosten voimainsa takaa.

"Rakuunat!" huusi hän, "pelastakoon kukin itsensä!"

"Jopa vihdoin", huokasi Block tuskin kuuluvalla äänellä, kun hän
erotti raskaan töminän, joka läheni nopeasti ja kävi yhä kovemmaksi.

Mutta vaikka hän niinkin hiljaa oli lausunut tuon sanan, oli Hannu
sen kuitenkin kuullut.

"Ahaa!" huusi tämä riemuissaan, "vai vihdoin siis? Tuossa saat
vihdoin!"

Ja jesuiitta kellistyi vinkeästä korvapuustista taintuneena maahan.
Nyt nosti Hannu Agnesin syliinsä kuin pienen lapsen. Tällä hetkellä
ilmestyi tien mutkasta parvi ratsumiehiä; kun he huomasivat
Kerjäläiset, päästivät he ilohuudon ja iskivät kannuksensa hevosten
kylkeen. Kerjäläiset aikoivat hajota joka taholle, kun Hannu lausui
ääneensä:

"Tulkaa perässäni Hornan suuhun, ja pitäkää huolta Yonkerista.
Eläköön Geusit!"

Tämä oli sana paikallaan, sillä ratsuväki tulla tömisti jo täyttä
laukkaa. Hannu juoksi Kerjäläiset kintereillään; Galama nojautui
Hagendorpiin. Muutamilla askeleilla pääsivät he suolle, samalla kun
toinen ratsumiesjoukko vastakkaiselta taholta ryntäsi tielle. Hannu
pujahti pensaisiin ja pakeni polkua pitkin, jonka hän aivan hyvin
tunsi. Siinä oli tuskin tilaa yhdelle, mutta Kerjäläiset seurasivat
peräkkäin Hannua, joka juoksi vinhaa vauhtia eteenpäin ja kuulivat
kumarruksissaan, kuinka kuulat vinkuivat heidän päittensä ylitse.

"Tänne he eivät voi seurata meitä", sanoi Hannu nauraen. "Kas, kuinka
he hyppivät!"

Kerjäläiset katsoivat taaksensa ja näkivät kauheita seikkoja. Kun
rakuunat huomasivat vihollisensa katoavan matalaan viidakkoon,
päästivät he riemuhuutoja, koska he nyt varmaan luulivat saavansa
nämä kiinni. Harvat heistä tiesivät, kuinka vaarallinen maan pohja
oli, ja näitten varoituksia ei kukaan ottanut kuullakseen. Molemmat
joukot hyökkäsivät melkein yhtaikaa pensastoon ja kohta sen jälkeen
kaikui ilmassa parkunaa, kirouksia, avunhuutoja ja katkonaisia
rukouksia. Joka silmänräpäys nähtiin joku pää vajoavan, joku kypärä
tai käsi katoavan. Ne, jotka jäivät jälkeen, katselivat vihoissaan
ja surullisina toveriensa maineetonta kuolemaa, ja heidän raivonsa
yltyi vain, kun vähän matkan päässä kohosi huopahattu miekan nenässä
pensasten yli ja huuto: "Eläköön Geusit! Eläköön Yonker Vilhelm!"
kajahti tyynessä ilta-ilmassa.



XV

Kuoleman kielissä.


Haavoitettu Yonker oli vaivoin jaksanut ontuen käydä Hannun perässä
ja tuskin he olivat päässeet erääseen jotenkin turvalliseen
paikkaan, kun hän uupuneena vaipui maahan ollen menehtymäisillään.
Vaivaloinen pako suon poikki ja siitä seuraava voimien ponnistus
sekä viime päivien kokemukset ja kohtalot olivat hyvin haitallisesti
vaikuttaneet hänen terveyteensä. Kuula, joka oli vioittanut hänen
polvensa, uhkasi muiden seikkojen lisäksi tehdä hänestä lopun.

Kerjäläiset, jotka olivat näin saaneet hoidettavakseen hennon
naisen ja haavoitetun päällikkönsä ja sitä paitsi pelkäsivät että
henkiin jääneet rakuunat tekisivät uuden hyökkäyksen, olivat
kahden vaiheilla, mitä tehdä. Mutta Hannu, joka täsmälleen tunsi
rämeiköt, sai nyt tilaisuuden osoittaa, mihin hän oikeastaan kykeni.
Pilapuheilla ja hauskalla pakinalla elähyttäen miesten uskallusta,
saattoi hän ensin sairaat sellaiselle paikalle, joka oli vähän
ylempänä kuin suoperäinen ympäristö ja jossa sen vuoksi sai ainakin
kuivan ja turvallisen leposijan. Yksimielisesti valitsivat miehet
hänet väliaikaiseksi päällikökseen, johon van Hagendorpkin viipymättä
suostui.

Kun yritys vallilla meni myttyyn, oli seigneur de Treslong ja
muutamat muut päättäneet ottaa hevosensa ja lähteä kreivi Ludvigin
luo. Turhaan olivat he kehoittaneet, vieläpä rukoilleetkin Galamaa
tulemaan heidän seuraansa. Hän oli päättänyt tehdä kaikkensa
vapauttaakseen Hannun, jonka jalo alttius, kuten hän tunnusti, oli
pelastanut hänet, eivätkä minkäänlaiset pyynnöt pystyneet hänen
friisiläiseen itsepintaisuuteensa. He erkanivat siis toisistaan ja
hän jäi tänne useiden Kerjäläisten kanssa, jotka rakastivat enemmän
kiertelevää, monivaiheista elämää kuin säännöllisen sotajoukon kovaa
kuria.

Ensi toimekseen uudessa virassaan lähetti Hannu, puolet väestään
takaisin metsään. Kahden miehen tuli mennä Rookeryyn ja katsoa, oliko
siitä enää turvapaikaksi. Toiset saivat työkseen kaapata kaikki,
mitä saivat kynsiinsä, toisin sanoen, kerätä kaikellaisia appeita
ja ruoka-aineita sekä sen ohessa tiedustella, millä kannalla asiat
olivat. Tunnin kuluttua palasivat ne kaksi miestä, jotka olivat
lähetetyt Rookeryyn sillä tiedolla, että paikka oli vaarallinen,
koska he olivat kuulleet varoitushuudon. Kun toiset olivat palanneet
ja tuoneet eväiksi parhaasta päästä lintuja, jäniksiä ja useita
leipiä, pidettiin sotaneuvottelu. Agnes oli nykyiseen turvapaikkaansa
päästyään pian jälleen tointunut ja vaikka viimeiset tapaukset olivat
häntä kovin säikyttäneet, otti hän hartaasti osaa keskusteluihin.
Pitkän aikaa oltiin suuresti erimielisiä. Kaikki suostuivat siihen,
että Yonker oli saatettava suojapaikkaan. Selvää oli myöskin, että
sen paikan tuli olla niin kaukana Brüsselistä kuin suinkin. Mutta
mihin mennä? Ja millä tavalla?

Muutamat mainitsivat Frieslantia, jossa hänellä oli paljon ystäviä,
toiset ehdottivat Ranskaa, kunnes Agnes, muitten vähän vaiettua,
sanoi, ettei mikään paikka koko maailmassa olisi Karelille parempi
kuin Briel, jossa hänen äitinsä asui ja jossa virkakunnat eivät niin
ankarasti vainonneet uskonnollista ja valtiollista erimielisyyttä
kuin muissa Hollannin kaupungeissa, ja nyt oli vain kysymys siitä,
millä keinoin hänet saataisiin sinne. Muuan Kerjäläinen, joka oli
tuonut muassaan olutpullon, ilmoitti kokoukselle, että hän oli
tavannut erään heidän ystävänsä, Jan Laivurin, joka oli puita
hakkaamassa metsässä, lastatakseen niillä purttaan, joka oli lähellä,
Sennen rannalla. Tämä mies oli salaa Geusein puolella ja oli usein
tehnyt heille suurta hyötyä. Hän kulki aluksellaan Hollannin ja
Brüsselin väliä.

Heti pantiin kaksi miestä hänen kanssaan keskustelemaan. Ennen
pitkää palasivat he tuoden otollisia sanomia. Kun laivuri kuuli
että henkilö, joka tahdottiin uskoa hänen haltuunsa, oli kaikkien
tuntema Yonker Galama, lupasi hän ilomielin viedä hänet Brieliin
ja ottaa kaikki vaarat omikseen. Yön hiljaisuudessa kannettiin
Galama hätätekoisilla paareilla metsän läpi Sennen rannalle ja
siitä alukseen. Laivan ruumaan varustettiin jonkinlainen salainen
koppi siten, että yltympäri ja päälle pinottiin halkoja, mutta yksi
paikka jätettiin tyhjäksi ja tänne laskettiin Karel niin pehmeälle
vuoteelle kuin kiireessä saatiin hankituksi. Hannu toimitti
itselleen ja Agnesille talonpoikaispuvut ja sanottuaan sydämelliset
jäähyväiset urhoollisille, uskollisille liittoveljilleen, lähtivät he
vaaralliselle retkelleen, hän laivamiehenä, neito laivurin tyttärenä.

Olisi turhaa ja väsyttävää kertoa yksityiskohtaisesti matkasta.
Lienee siis kyllin, jos sanomme, että laivuri, suurella vaivalla
kuljettuaan sen seitsemät kanavat ja joki-haarat, vihdoin saapui
Brielin satamaan, jossa hänet hyvin tunnettiin.

Briel oli pienehkö, mutta vahvasti varustettu kaupunki Maas-virran
suussa, noin puolen penikulmaa [Englannin] sen etelärannasta ja
kanavan kautta yhteydessä virran kanssa. Tämä johdatti veden
kaupunkiin kahteen suureen kanavaan. Pitempi niistä vei puolikuun
muotoisena vesiportista kaakkoista suuntaa eteläporttiin päin, jonka
lähellä sen vesi juoksi koko kaupunkia ympäröivään kaivantoon. Erään
sen osan nimi oli "Spuy", vanha hollantilainen sana, joka merkitsee
sulkua eli vesiporttia, toinen osa oli "Quai". Toinen kanava, joka
oli puolta lyhempi ja jonka nimi oli "Märlandt", ulottui kaupungin
keskukseen saakka, jossa se muodosti suorakulmaisen ristin kaupungin
pääkadun, "Pitkän Kadun" kanssa. Spuy'n, Quai'n ja Märlandtin
varsille olivat pikkukaupungin kauppiaat rakentaneet asuntonsa ja
aittansa, sillä hollantilainen kuljetti siihen aikaan aina tavaraansa
vesiteitä; kanava oli hänen aarre-aittansa, hänen peltonsa, hänen
kaikki kaikkensa. Täällä hänen nähtiin vilkkaasti hyörivän toimissaan
siniset sukat ja matalat kengät jalassa ja välistä virkistävän
itseään viini- tai olut-kipostaan; täällä hän seisoi rantakadulla,
johtaen tavarain purkamista, joita jokin leveäpohjainen lotja oli
tuonut hänen huoneensa eteen; täällä hän vietti kaiket päivänsä.
Sillä näihin aikoihin, kun maanteitä oli vähän ja nekin huonossa
tilassa, kun rosvoja liikkui metsissä ja matkustavia alinomaa
ryöstettiin, kävi tavaran kuljetus sekä turvallisemmin että nopeammin
laivoilla; nämä soluivat liukkaasti pitkin epälukuisia pikku jokia
ja kanavia, jotka jo siihen aikaan leikkelivät maata ristiin rastiin
ja ilmestyivät määräajalla valkamaansa, johon jättivät aarteensa ja
lähtivät sitten yhtä hiljaa, yhtä tyynesti menemään, kuin olivat
tulleetkin.

Useimmilla kartanoilla oli avarat puutarhat takanaan, varsinkin
niillä, jotka olivat Märlandtin rannalla, sillä tämän kanavan
varrella asuivat etupäässä rikkaat ja mahtavat. Täällä asui myös
paroonitar Galama, Karelin ja Marian äiti, ja erään Alankomaitten
vapauden ensi marttyyrin leski. Heti ensi näkemältä huomasi, että
hän oli sukua Karelille ja Marialle. Hänellä oli sama hieno iho,
samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät ja jalo otsa, jotka jo
tunnemme; mutta suu, joka niin selvästi kuvastaa ihmisen luonnetta,
ei ollut aivan samankaltainen kuin lasten. Vaikkei se samassa
määrin kuin Karelin suu ilmaissut luonteenlujuutta, ei se myöskään
kuvastanut Marian ulkomuodossa ilmenevää hentoutta, lempeyttä
ja arkuutta. Hänen kasvonsa olivat sievät ja useassa suhteessa
miellyttävät. Niissä oli käskijäksi tottuneen jaloa ylpeyttä, mutta
siihen oli sulautunut huolten varjoja, lempeyden ja hellyyden valoa.

Hän oli rikkaan kauppamiehen tytär Flushingista. Tässä asemassa oli
hän saanut verrattain hyvän kasvatuksen, jota hän vielä täydensi
asumalla Brüsselissä, suuren maailman keskuudessa. Siellä hän tapasi
köyhän, mutta jalon parooni Galaman; tämä oli noiden rohkeiden
ja jäykkien Frieslannin aatelisten jälkeläinen, jotka vähäisissä
linnoissaan uljaasti vastustivat ylpeimpiä ja mahtavimpia tyranneja.
Hän kuului kuitenkin vain Galama-suvun sivuhaaraan ja siitä syystä
hänen varallisuutensa oli vähäinen; ei ihme siis, että hän koetti
parantaa sitä naimalla rikkaan kauppiaan tyttären.

Mutta heidän onneaan ei kestänyt kauan. Vaimon isä kadotti suurimman
osan tavarastaan haaksirikoissa ja kuollessaan jätti hän kahdelle
tyttärelleen ainoastaan viidennen osan siitä, mitä he olivat
odottaneet. Tästä syystä päätti parooni Galama, joka ei enää
jaksanut pysyä rikkaitten aatelismiesten rinnalla pääkaupungissa,
muuttaa halvempaan paikkaan, jossa hän vielä saattoi käydä
mahtavasta miehestä. Hän lähti kotiseudulleen, Frieslantiin. Mutta
siellä hänestä tuli pian liiankin arvokas mies: hän joutui kiinni,
tuomittiin ja mestattiin. Sen jälkeen hänen leskensä ei enää
viihtynyt Frieslannissa, vaan palasi Hollantiin ja asettui lapsineen
Brieliin asumaan.

Paroonitar oli isältään perinyt hartaan rakkauden vapauteen ja
isänmaahan; tämä rakkaus oli hänen puolisonsa seurassa kasvanut
yhä lujemmaksi. Samanmielisiksi kasvatti hän lapsensakin, etenkin
Karelin. Äiti itse ylpeili siitä, että hän oli vapaaksi syntynyt,
vapautta rakastava Hollannin nainen.

Kun Karel oli päässyt siihen ikään, lähetettiin hänet Löwenin
yliopistoon, mutta Maria lähti serkkunsa Agnes Vlossertin hartaasta
pyynnöstä Brüsseliin. Kuusi kuukautta sen jälkeen saapui Alba maahan
ja Karel Galama tarttui miekkaan. Löwenistä oli hän usein käynyt
Brüsselissä Mariaa ja Agnesia katsomassa ja siellä vähitellen oppinut
tuntemaan kaikki päivän valtiolliset olot ja seikat.

Ensimäisen kapinallisen tekonsa hän suoritti silloin, kun Oranian
prinssi ennen Alban tuloa lähti Saksaan. Galama, joka hartaasti
ihaili Nassaun huonekuntaa, otti viedäkseen kirjeen kreivi
de Burenilta -- prinssin pojalta, joka myös oleskeli Löwenin
yliopistossa -- tämän isälle. Prinssi, jolla oli erinomainen taito
arvostella ihmisluonteita ja kykyjä, huomasi heti, että Karel oli
nuorukainen, jota hän saattoi käyttää, ja mielistyi häneen heti.

Siitä ajasta lähtien oli Karel niin kiihkeä prinssin puolustaja,
kuin joku saattoi olla. Hän oli onnellinen, mutta toisin oli
hänen äitinsä, sisarensa ja serkkunsa laita. He pelkäsivät joka
silmänräpäys, että hän joutuisi hirmuhallituksen uhriksi kuten
hänen isänsä ja setänsä. Joka päivä heittäytyi äiti polvilleen
Neitsyen kuvan eteen makuuhuoneessa, rukoillen pyhimysten suojaa
sydämensä lemmitylle. Mutta hän oli kuitenkin ylpeä siitä, että poika
oli niitten joukossa, jotka koettivat puolustaa maan vapautta ja
etuoikeuksia, sillä vaikka hyvä paroonitar hartaasti riippui kiinni
katolisessa uskossa, oli hän innokas isänmaanystävä.

Hän istui ensimäisen kerroksen isossa huoneessa, joka oli Märlandtin
puolella. Huone näytti vieraita varten varustetulta. Se oli sen
ajan asunnoksi hyvin kalustettu ja lumivalkea peitto suurella
vuoteella todisti emännän siisteyttä. Tänä aamuna oli laivuri käynyt
hänen luonaan ja varovaisesti ilmoittanut, että hänen poikansa oli
Brielissä ja että pursi illan tultua laskettaisiin kanavan-rantaan
kartanon edustalle, jossa haavoitettu sitten soveliaalla hetkellä
saatettaisiin huoneeseen. Suuri varovaisuus olikin tarpeen, sillä
vaikkeivät virkakunnat olleetkaan kovin ankaria, eivät he kuitenkaan
olisi laskeneet kahta sellaista poikaa, kuin Galamaa ja Hannua,
käsistään, jos heidän saapumisensa olisi tullut tiedoksi.

Ilta tuli ja sen keralla laiva. Laivuri rupesi näön vuoksi purkamaan
halkoja, mutta kun tuli täysi pimeä, veivät hän sekä hänen
apulaisensa ystävämme Hannu, kipeän Yonkerin mukavalle vuoteelle
äidin suojaan. Mutta Agnes, joka matkalla oli häntä hoitanut ja
pitänyt häntä hengissä, pääsi Marian sievään kamariin ja sai
turvapaikan tätinsä lempeässä sydämessä.



XVI

Tautivuoteella.


Ja nyt alkoivat nuo kaksi naista, hoitaa sairastelevaa nuorukaista
sellaisella jäntevyydellä ja kärsivällisyydellä, johon ainoastaan
nainen pystyy. Kun Karel oli tuotu huoneeseen ja laskettu vuoteelle,
säikähti äiti. Hän oli lähettänyt poikansa luotaan reippaana,
verevänä ja punaposkisena; nyt hän näki hänet vaaleana, riutuneena,
tiedottomana, melkein kuoleman kielissä. Hän oli valmistautunut
moneen seikkaan, mutta tätä hän ei ollut odottanut. Hän hillitsi
kuitenkin tuskansa, ja oli Agnesin aikana iloisen ja toivorikkaan
näköinen. Mutta kun toinen oli olevinaan yhtä huoleton, ei ole ihme
että totuus pian tuli ilmi heidän välillään.

Lääkäri tahi oikeammin parranajaja -- sillä näihin aikoihin toimitti
sama mies parranajajan, haavurin ja lääkärin virkaa -- ei suinkaan
lisännyt heidän heikkoa toivoaan. Hänellä oli kuitenkin omat syynsä
sanoa tautia hyvin pahaksi. Hän toivoi, näet, sen parantamisesta
saavansa sitä suuremman kunnian, ja sen tähden sopii syystä
otaksua, että Karel, vaikka hänen tilansa tosin oli vaarallinen, ei
kuitenkaan ollut kokonaan kuoleman oma. Se ei suinkaan ollut hänelle
hyödyksi, että hän oli hengittänyt suon sumuista ilmaa ja maannut
laivan kosteassa kopissa, -- päinvastoin olisivat nämä seikat ajan
pitkään saattaneet hänet hautaan. Mutta oikeastaan oli kysymys vain
iho-haavasta, ja vaarallinen oli ainoastaan se seikka, että kuula
vielä oli haavassa.

Näytti kuitenkin siltä, kuin olisivat toisaalta lääkäri
leikkauksineen, pistoineen ja suonen avauksineen, toisaalta
luonto toimineet yksissä neuvoin lähettääkseen sairaan viimeiseen
lepokammioon; sillä tämä vaipui pian sellaiseen tilaan, ettei hän
tiennyt tästä maailmasta mitään. Joka kerta kun lääkäri astui hänen
vuoteensa viereen ja katseli vaaleaa, laihtunutta nuorukaista,
pudisti hän miettiväisesti päätään, ja niistä latinaisista lauseista
päättäen, joita hän viisaan näköisenä lateli, näytti siltä kuin
tauti joka kerta olisi muuttanut luontoaan. Ja eräänä päivänä, noin
kaksi viikkoa sen jälkeen kun Karel oli tuotu taloon, ilmoitti
lääkäri matalalla äänellä paroonittarelle, että olisi paras lähettää
noutamaan pappia, koska muka nuorukaisen viimeinen hetki oli tulossa.

Nyt vasta alkoi paroonitar käsittää tilansa vaaran ja kurjuuden.
Lääkäri, joka oli vanha mies, jonkinlainen epäilijä ja tämän lisäksi
salainen isänmaallisen asian ystävä, oli vakavasti luvannut, ettei
hän kenellekkään kertoisi, että Karel Galama, tuo henkipattoinen
kapinoitsija, oleskeli talossa, ja tämän puheensa oli hän
uskollisesti pitänyt. Mutta kun hän nyt neuvoi hankkimaan pappia,
alkoi pelko ja epäilys vaivata äidin mieltä. Pari kolme kertaa oli
pojan täällä ollessa paroonittaren rippi-isä käynyt talossa, mutta
hän ei ollut nähnyt kumpaakaan, ei Karelia eikä Agnesia. Mutta nyt
oli äidin ainoa poika, kenties ainoa lapsi -- sillä koska Marialta ei
ollut mitään tietoja tullut, oli melkein varma, että hän oli joutunut
inkvisitsionin käsiin -- haudan partaalla ja nyt tuli äidin mieleen
kysymys, saisiko hän antaa poikansa kuolla ilman viimeistä voitelua
ja näin joutua ikuiseen perikatoon. Toiselta puolen uhkasi aivan
ilmeisesti vaara ja vaino niin häntä itseään ja Agnesia kuin hänen
poikaansakin. Hän ajatteli, kuinka pappi vimmastuisi kuullessaan,
että Karel Galamaa hänen tietämättään oli talletettu talossa
neljätoista päivää; ristiriitaisten ajatustensa vallassa vaipui
äiti raukka makuukamarissaan ristiinnaulitun kuvan eteen polvilleen
sydämen tuskassa, jota on mahdoton kuvata.

Agnes huomasi tämän taistelun ja hänkin etsi turvaa rukouksesta.
Harras ystävyys oli syntynyt molempain naisten välillä, ja mikäli he
oppivat toinen toistaan tuntemaan, sikäli rakastivat he yhä enemmän
toisiaan, eikä paroonitar voinut muuta kuin iloita siitä, että Karel
oli aikonut Agnesia vaimokseen, jonka asian hän jo aikaa sitten oli
saanut tietoonsa. Sentähden Agnes sitä hartaammin rukoili Jumalaa,
ettei hänen tätinsä ryhtyisi mihinkään turhaan ja vaaralliseen
toimeen ja että hänen nuortensa esine jälleen saisi terveytensä.
Hänen rukouksensa kuultiin, sillä seuraavana aamuna, kun paroonitar
vielä oli epäilyksen vallassa, avasi Karel silmänsä ja pyysi jotakin
syötävää, ja kaikki huolet, epäilykset ja pelot haihtuivat. Nyt
havaittiin, että se mitä lääkäri oli luullut ikuisen levon aluksi,
oli terveellinen uni, josta seurasi sangen suuri parannus sairaan
tilassa.

Näille kolmelle ihmiselle koitti nyt onnellinen aika ja heidän ainoa
huolensa oli se, etteivät he tietäneet mitään Marian kohtalosta.
Hannu, jota ei talossa tarvittu, oli vapaaehtoisesti tarjoutunut
laivurin apulaiseksi joksikin aikaa ja oli siinä toimessa käynyt
useamman kerran Brüsselissä, mutta hänen ei onnistunut saada kuin
hyvin niukkoja tietoja Galaman sisaresta, koska Kerjäläiset olivat
räjähyttäneet Rookeryn ilmaan ja peräytyneet Dirkin linnaan.

Kun Karel alkoi vaurastua ja enemmän kiinnittää mieltänsä häntä
ympäröiviin seikkoihin, toivat naiset ompeluvehkeensä ja rukkinsa
hänen huoneeseensa ja koettivat juttelemalla ja lukemalla hauskuuttaa
hänen aikaansa. Tästä pitäen alkaa, kuten hän itse sittemmin
tunnusti, suuri muutos hänen mielessään. Heidän keskustelunsa aineena
oli usein uskon asiat. Karel, joka yliopistossa oli lukenut paljon
sellaista, jota maallikon ei muuten ollut lupa lukea, alkoi nyt, kun
hän ei voinut muutakaan tehdä, miettiä mitä hän oli lukenut sekä mitä
Agnes ennen oli koettanut osoittaa hänelle todeksi. Vihdoin kun hän
eräänä iltana sai kuulla, että paroonitar oli ollut vähällä tuottaa
papin, oli hän tehnyt päätöksensä. Asian laita oli näin.

Oli kaunis kesä-ilta heinäkuun loppupuolella. Karel makasi
vuoteellaan. Hänen äitinsä ja Agnes istuivat työskennellen hänen
huoneessaan, josta he voivat nähdä kaupungin vallit ja kaukaa
Maas-virran, jonka välkkyvällä pinnalla auringon säteet kirkkaasti
kimaltelivat. Kun sairas oli vaipunut makeaan uneen, puhelivat naiset
matalalla äänellä.

"Jumalan kiitos", sanoi paroonitar, "olikin aivan niin kuin sinä
sanoit, Agnes; me saimme hänet takaisin kuoleman kidasta".

"En milloinkaan unohda sitä yötä", sanoi Agnes, "sitä torstai-yötä,
jolloin luulimme kaiken toivon menneeksi. Se oli hirmuisin hetki
elämässäni. Hän makasi aivan kuin ruumis! En luullut enää milloinkaan
näkeväni häntä hengissä."

"En minäkään", sanoi paroonitar, "ja suurin tuskani oli, etten
tiennyt, kuolisiko hän ainoan autuuttavan kirkkomme helmassa."

Agnes ei vastannut mitään, ei sen vuoksi, että häneltä olisi
puuttunut sanoja, mutta hän ei tahtonut häiritä nukkuvan unta. Muuten
olivat molemmat naiset kuin sisällisen äänen käskystä tähän saakka
karttaneet uskonnollisia keskusteluita. Paroonitar tiesi aivan hyvin,
että Agnes oli kääntynyt uuteen uskoon, ja hän oli siitä pahoillaan,
varsinkin kun hän hellästi rakasti tyttöä. Hänen täytyi pitää häntä
kadotuksen lapsena, ja vaikka hänen lempivä sydämensä ei tahtonut
suostua näin kamalaan tuomioon, oli hän kuitenkin niin harras
kirkkonsa tunnustaja, ettei hän uskaltanut asettaa inhimillisiä
tunteitaan tämän opinkappaleitten edelle. Mutta hän ei tahtonut
pappien tavalla palauttaa eksynyttä oikealle tielle. Hän kammosi
vainoa ja julmuutta sydämensä pohjasta. Hän toivoi saavansa Agnesin
taivutetuksi ystävällisellä puheella ja kehoituksilla. Mutta koska
hän tiesi, että toinen ei helpolla luopunut siitä, mitä hän katsoi
oikeaksi, hän ei suoraan kajonnut tämän mielipiteisiin, vaan antoi
ainoastaan tavan takaa jonkun viittauksen taikka lausui jonkun
vakavan muistutuksen, jonka hän toivoi Pyhän Neitsyen avulla tunkevan
harhaan joutuneen tyttöraukan sydämeen.

Agnes huomasi hyvin tätinsä tarkoituksen ja käsitti täydelleen
hänen sotatapansa. Hän kartti riitaa, josta ei olisi syntynyt
kuin paljasta pahaa niinä surunpäivinä, jolloin Galaman tauti oli
kovimmillaan; senvuoksi hän ei vastannut mitään tätinsä viittauksiin
eikä ollut niitä edes huomaavinaan. Mutta nyt hänellä ei enää ollut
syytä sellaiseen menettelytapaan; hän teki mielestään väkivaltaa
omalletunnolleen, jos hän jätti pimeyteen tätinsä, jonka hän näki
vaeltavan samaa tietä, jota hän itse oli kauhulla paennut. Kun
hänellä siis oli tällaiset syyt lausua mielipiteensä, sanoi hän
ystävällisellä äänellä:

"Ja minun suurin tuskani oli, etten tiennyt, nukkuisiko hän Jeesuksen
syliin."

"Kuinka? Niin, niiksi ei", vastasi paroonitar; "mutta kirkko se on,
joka johtaa köyhät syntiset Jeesuksen armosyliin; eikö niin?"

"Aivan totta", sanoi Agnes, "ja toivoakseni olemme yhtä mieltä siinä,
että jokainen, ken uskoo Jeesukseen, on kirkon jäsen".

"Niin kyllä", sanoi paroonitar, "mutta selitä sanasi. Mitä sillä
tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, että joka uskoo Jeesukseen, hänellä on oikeus ja
valta, vieläpä velvollisuuskin saattaa uskottoman ystävänsä sielu
Jeesuksen huomaan, rukoilla häneltä apua tuolle kurjalle sielulle,
selittää hänelle hänen onneton tilansa ja kuvata Jeesuksen suurta
armoa -- ja tällä tavalla hän todellakin vie, syntisraukan Vapahtajan
armosyliin. Ja kun hän näin tekee, voi sanoa, että kirkko on tehnyt
sen hänen kauttaan, koska hän uskovaisena on kirkon jäsen."

"Niin", sanoi paroonitar, "ajatuksesi on hyvä ja se on aivan oikein
eräässä suhteessa, mutta asiaa voidaan katsoa toiseltakin puolelta.
Kristus on määrännyt kirkon papit päästämään meitä synneistämme ja
ettei hän huoli meitä lapsikseen, ellemme tule niitten kautta, jotka
hän on säätänyt. Senpä vuoksi olisin niin hartaasti tahtonut pappia
armaan Karelimme tautivuoteelle silloin, kun me odotimme tuota kovan
onnen iskua."

Tällä hetkellä kuului vuoteesta liikettä. Hartaassa keskustelussaan
olivat naiset vähitellen korottaneet äänensä, kunnes sairas heräsi ja
sai kuulla jokaisen sanan. Molemmat naiset suuntasivat samalla kertaa
silmänsä häneen; hän oli kohoutunut käsivarsiensa varaan ja katseli
heitä tarkasti.

"Kuinka! Onko todella ollut puhetta papin tuottamisesta?" kysyi hän
ivallisella hymyllä. "Kuinka te sellaista ajattelette, äiti? Minä
kiitän Jumalaa, ettei minun tarvitse uskoa sieluani heidän käsiinsä."

"Ei, Karel, emme ole tuoneet pappia sinun vuoteesi ääreen", vastasi
paroonitar. "Se olisi ollut liian rohkeata; mutta minä toivon, että
Herra suo paremman ajan meille koittaa, jolloin voit polvistua
rippi-tuolille ja saada Herran palvelijoilta syntisi anteeksi
joutumatta hengenvaaraan."

"Kurja uskonto sellainen, rakas täti", sanoi Agnes, "joka pakottaa
syntisparkaa odottamaan parempia päiviä, ennenkuin hän voi lähestyä
Vapahtajaansa. Suuresti olemme menneet takaperin. Kuusitoista
vuosisataa sitten sai kuolemaisillaan oleva ryöväri, jonka tila
oli mitä viheliäisin, apua heti, silmänräpäyksessä. Mutta hän ei
kääntynyt pappein puoleen, vaan suoraan Jeesukseen, ja siinä koko
erotus."

"Niin", sanoi Galama vakavasti, "tuota voin sanoa pelastukseksi.
'Tänäpänä, hän lausui, olet sinä minun kanssani paratiisissa.'"

"Niin", sanoi Agnes, "se on pelastus armosta, ilman oman
vanhurskauden töitä, pelastus Jeesuksen veren ja kuoleman kautta".

Paroonitar ei vastannut mitään. Hän ei katsonut soveliaaksi alottaa
väittelyä, joka olisi tehnyt haittaa Karelin vielä heikolle
terveydelle; mutta toisaalta oli hänen itsekin vaikeata pitää
puoliaan kahta tuollaista väittelijää vastaan. Hänen asemansa ei
tuntunut hauskalta ja hän odotti vain tilaisuutta poistuakseen. Sen
sai hän kohta kun Karel sanoi Agnesille:

"Kuule Agnes, lue minulle Romalaisepistolan kolmas luku, jossa niin
selvästi näytetään, että me tulemme autuaaksi ainoastaan uskon
kautta, ilman lain töitä."

Paroonitar lähti huoneesta.

Agnes otti Uuden Testamenttinsa ja luki Karelille mainitun luvun.

"Ihanat, ylevät sanat", lausui hän, kun Agnes oli vaiennut.
"Tuota juuri me ihmiset tarvitsemme. Ja eikö tuo parhaiten sovi
Jumalallekin?"

"Voi, kuinka olen onnellinen, kun sinä tuon huomaat", sanoi Agnes.
"Nyt kiitän Herraa vielä hartaammin sydämestäni, että hän sinut
pelasti kuolemasta, kun tiedän, että sinä et aio puolustaa ainoastaan
valtiollista vapauttamme, vaan myöskin sitä, joka on kallein
aarteemme maan päällä, uskontoamme, Jumalan autuaaksi tekevää sanaa."

"Sinä näet, Agnes", vastasi toinen, "että mies oppii koko joukon
hyvää kuoleman portilla. Olen huomannut, että olin tyhmä,
yrittäessäni pelastaa muita, vaikka itse olin pelastajaa vailla.
Huomasin, että sinä olit oikeassa, kun Brüsselissä sanoit minulle:
synti on kauheampi kuin inkvisitsioni. Synti surmaa sielun, ja kuka
voi siitä pelastaa, ellei Jumalan ristiinnaulittu poika?"

"Oi, jos kaikki ne ihmiset, jotka nyt ovat aseissa paavia ja
inkvisitsionia vastaan, huomaisivat sen totuuden!" sanoi Agnes,
"niinkuin uskon, että prinssi sen huomaa; olen varma siitä, että
sotajoukkojen Jumala antaisi meille pikaisen voiton. Mutta asiain
ollessa nykyisellä kannallaan pelkään minä, että armas isänmaamme saa
pitkät ajat valua veressä ja kyyneleissä, siitä syystä, että niin
moni taistelee saaliin himosta, luottaa omiin voimiinsa eikä solmi
liittoa Jumalan kanssa."

"Minä uskon, että puhut totta", sanoi Galama, "mutta meidän täytyy
joukkomme jatkoksi käyttää sellaistakin väkeä, vaikkei se taistele
oikealla perustuksella. Sitä ei käy auttaminen. Toivon kuitenkin,
että Jumala huonojenkin aseitten kautta kukistaa vääryyden vallan,
niin että ne, jotka rakastavat häntä hengessä ja totuudessa, pääsevät
hädästä vapaiksi. Minun täytyy tunnustaa, että minua suuresti
pelottaa palata Kerjäläisten seuraan. Heidän juttunsa eivät koskaan
miellyttäneet minua."

Paroonitar tuli huoneeseen ja keskustelu kääntyi toiselle tolalle.
Mutta ne sanat, jotka olivat lausutut, painuivat syvälle Karelin
sydämeen ja tuottivat hedelmän aikanaan.



XVII

Surullinen juttu.


Eräänä aamuna, kun paroonitar ja Agnes istuivat sairasvuoteen
vieressä, kolkutettiin ovelle ja sen takaa kuului karkea miehenääni.
Ovi aukeni ja kummastuneen seuran eteen ilmestyi vanhan tuttavamme
Hannun tukeva vartalo ja hymyilevät kasvot. Hänellä oli senaikuisen
palvelijan tavallinen puku: lyhyt takki, mustaverkaiset roimahousut,
eikä mitään kaulaliinaa tai muuta koristetta. Tavallisesti käyttivät
aateliston palvelijat ja samoin niitten, joilla siihen oli oikeus,
herrainsa liveriä, ja silloin olivat heidän takkinsa napit koristetut
huonekunnan vaakunalla.

Ihmeekseen näkivät Galama ja hänen äitinsä, että Hannulla taas oli
vanha pukunsa, jota hän käytti, kun hän palveli Karelia Löxvenin
yliopistossa, mutta jonka hän sittemmin oli heittänyt, kun hän
vaihtoi verkatakkinsa haarniskaan. Hän astui sisään jokin käärö
kainalossa, jonka hän pani nurkkaan, heti kun hän huomasi naiset; hän
ei nähtävästi odottanut heitä täällä tapaavansa.

Galama tervehti palvelijaansa sangen sydämellisellä tavalla, jota
ei sovi kummeksia, kun muistamme, että hän ei ollut tavannut häntä
senjälkeen, kun taisteltiin tammiportin tienoilla. Nyt näki hän
ilolla uskollisen toverinsa ja ojensi kätensä hänelle. Mutta Hannu
oli aina kehunut kohteliasta käytöstapaansa ja ennenkuin hän tarttui
Galaman käteen, teki hän syvän kumarruksen naisille. Paroonitar
vastasi nyökäyttämällä ystävällisesti ja vakavasti päätään, mutta
Agnes, joka ei voinut olla niin kylmäkiskoinen vankeustoverille,
antoi hänelle kättä. Sitten kääntyi Hannu vanhan palvelijan
vakavuudella Galamaan ja sanoi:

"Hyvää huomenta, parooni! Milloinka aijotte pukea päällenne?"

Tuon puheen hullunkurisuus, se kun oli lausuttu sellaiselle, joka
tuskin kykeni istumaan, pani kaikki kolme nauramaan.

"En luule, Hannu, että puen päälleni vielä kuukauden aikaan. Sinä
näet, kuinka laiha olen. Totta puhuen, luulen tuskin löytäväni
vaatteita, jotka sopivat minulle. Mutta mitä minun ulkomuotoni on
menettänyt, sen sinä olet hyötynyt, sillä sinä näytät lihavammalta
kuin milloinkaan ennen. Mitä olet sinä koko tämän ajan puuhannut?
Sillä olen kuullut, että olen sangen kauan sairastanut."

"Katsokaa parooni", sanoi Hannu, "olen jonkun aikaa ollut laivurina.
Minä voin vakuuttaa teille, ettei se ole mikään huono ammatti. Se on
minua suuresti miellyttänyt."

"Näyttää siltä, kuin olisin ylentynyt silmissäsi", jatkoi Galama,
"ennen olin vain Yonker".

"Noh", sanoi Hannu, päätänsä pudistaen, kuten se joka tietää tärkeän
asian, "ette siis tiedä vielä? Te olette nykyään huonekuntanne pää.
Te olette nyt parooni, koska isä raukkanne on kuollut."

Karel naurahti, sillä hänen isänsä oli jo aikoja sitten kuollut eikä
Hannu ollut koskaan ennen muistanut antaa hänelle tätä nimitystä.

"Siitä kiinni pitäen olen minä jo kauan aikaa ollut parooni."

"Niin kyllä", vastasi Hannu verkkaan, "mutta niin kauan kuin setänne
vielä elivät eikä teillä ollut paljon rahaa, ajattelin minä, ettei
Yonker soisi niin ylpeältä kuin parooni. Mutta nyt saatte periä
kaikki tilukset ja se on jotakin."

Ja hän lisäsi tähän selitykseen soveliaan viittauksen, mutta Karel
pudisti päätänsä ja arveli:

"Sinä erehdyt, Hannu. Vielä elää Frieslannissa minun vanhin setäni
Igo Galama ja hänen poikansa. Ja paitsi sitä tiedät kai, että kaikki
meidän tiluksemme on otettu takavarikkoon."

"Kas, eihän se tee mitään. Me saamme ne kyllä pian takaisin",
huomautti Hannu, ikäänkuin olisi ollut koko armeija takanansa. "Minun
luullakseni, parooni, on meissä vähän Aleksanteri Suurta, joka
saatiin haavoitetuksi ainoastaan kantapäästä, eikö niin? Minä olin
liian hankala herttualle Broodhuysissä. Minä luiskahdin pois hänen
kynsistään."

"Niin", sanoi paroonitar, "kerro meille, Hannu, kuinka sinä
menettelit ja kuinka sinun kävi Broodhuysissä".

Hannu kumarsi kohteliaasti paroonittarelle ja alkoi:

"Minä pääsin kaupungin portista sisään jotenkin helposti.
Hämmästytin, näetten, vartioita latinallani, mutta vaikeampi oli
päästä Broodhuysiin, jossa minut aivan hyvin tunnettiin. Te ette
ollut minulle ilmoittanut, millä tavalla olitte suunnitelleet
yritystänne. Kun siis näin sotamiehen, joka vartioi takaovella,
jäin vastapäätä toiselle puolen katua odottamaan. Sattuipa samalla
Gritta tulemaan ulos. Hän alkoi puhella sotamiehen kanssa ja minä,
käyttäen hyväkseni tätä tilaisuutta, kun ei kukaan huomannut, avasin
äkkiä akkunan ja hyppäsin asuinhuoneeseen. Olin jo ennakolta nähnyt,
ettei siellä ollut ketään muita kuin Agnes, mutta hän oli, parooni,
totta kerjäläisvalani, ensin aivan hämmentynyt, hänen koko ruumiinsa
värisi --"

Tässä Agnes loi Hannuun rukoilevan silmäyksen, jota tämä ei ollut
huomaavinaan.

"Ja", jatkoi Hannu, "ensi työkseen lausui hän minulle: Kiitos
Jumalan, se ei ole Karel. Ja minä sanoin: Amen, Yonker, -- parooni,
aioin minä sanoa."

Karel katseli palavalla rakkaudella morsiantansa, joka punastuen
painoi päänsä ompelukseensa. Leski pyyhki silmiään ja Hannu lisäsi:

"Olen varma siitä, että latinani säikähytti sotamiehiä portailla,
sillä he laskivat minut vastustelematta menemään. Mutta kun me
saavuimme erääseen pieneen kammioon, oli kumpikin ovi lukossa ja me
olimme kiinni."

Tässä Agnes taasen nosti päätänsä ja katsahti paroonittareen pannen
sormensa huulilleen. Hannu otti tällä kertaa viittauksen varteen eikä
puhunut mitään Mariasta.

"He veivät minut portaita ylös kolmanteen kerrokseen ja salpasivat
minut ahtaaseen, likaiseen koppiin, josta voin nähdä torille. Tänne
tuli minua katsomaan oikea isä Florisz, joka sääli minua pukuni
tähden, sillä hän luuli yhä vielä minua joksikin veljeskuntansa
jäseneksi, joka harhauskon takia oli joutunut eksyksiin. Jätin hänet
siihen luuloon pariksi tunniksi; mutta kun en osannut kuin muutaman
latinaisen lauseen, joita minun ehtimiseen täytyi toistaa, alkoi hän
varoa jotakin juonta ja lopuksi hän julisti minut pannaan ja heitti
minut kaikkien pahojen henkien valtaan."

"Voi parooni, en milloinkaan unohda aamua, jonka vietin tuossa
huoneessa. En tiedä, olivatko he tahallaan niin asettaneet, mutta
minä voin nähdä kaiken, mitä tapahtui. Ensin päivän koitossa
näin mestauslavan mustana kasana ja kun aurinko yleni ja nousi
korkeammalle, kokoontui lavan ympärille ihmisjoukko, joka paisui
paisumistaan joka hetki. Viimeksi -- en tiedä tarkoin, minä aamun
hetkenä -- näin noin kaksi kolme tuhatta sotamiestä marssivan torille
ja sijoittuvan mestauslavan ympärille."

"Rupesin sen soturin ystäväksi, joka vartioitsi minua ja jota kujeeni
lihavana munkkina oli tavattomasti huvittanut. Hän osoitti sormellaan
eri rykmentit ja upseerit ja paikan, missä Alba istui minua
vastapäätä virkahuoneensa parvekkeella. Vihdoin kuulin jotakin melua
alhaalta ja näin kansan tunkevan sotamiehiin päin. Voi, ajattelin,
nyt leikki alkaa; ja niin todella olikin, sillä tuokion päästä kreivi
Egmont astui lavan portaita ylös, jäljessään piispa, jonka nimeä en
muista, ja tuo konna Romero. Kreivi oli komeasti puettu ja hän näytti
jalolta herralta ja sankarilta loppuun saakka."

"Hän asteli edes takaisin lavalla, pää alaspäin painuneena, ja
pysähtyi sanomaan jotakin Romerolle, joka pudisti päätään. Sitten
hän lankesi polvilleen ja rukoili, piispan polvistuessa hänen
viereensä. Voi, ajattelin minä tuota nähdessäni, jos minulla olisi
muassani Yonker ja meidän väkemme mestauslavan luona, niin kyllä
ainakin koetettaisiin. Mutta hän nousi jälleen pystyyn ja riisui
yltään osan vaatteistaan; sitten laskeutui hän polvilleen jakkaralle
ja veti peitteen päänsä yli. Olen aikoinani nähnyt monta mestausta
ja sellaisiakin, joita säälitti ja hirvitti katsella, mutta en
milloinkaan tämän vertaista. Olisi kuullut kärpäsen surinan, niin
ääneti oli kansa. Kaikkien kasvot olivat vaaleat; useimmilla
läsnäolijoilla oli liina tai kädet silmäin edessä, toiset seisoivat
suu auki ja olivat sen näköisiä kuin he itse odottaisivat iskua.
Äkkiä astui verhon takaa esille mies, joka kohotti hirmuista miekkaa.
Useat vaimot nostivat kättään ikäänkuin torjuakseen, toiset huusivat
ääneensä ja pusersivat itkien lapsiaan rintaansa vastaan. Samalla
miekka välähti, isku sattui ja pää pyörähti lavaa pitkin; veri alkoi
juosta." -- "Voih", jatkoi Hannu väristen, "minä aijoin katsella
heidän kummankin kuolemaa, mutta tuon nähtyäni, käännyin selin
akkunaan; saman teki sotamieskin. En voinut katsoa kreivi Hornin
loppua. Se oli kauheata, kauheata."

Ja ikäänkuin tämä murhenäytelmä vielä olisi elävästi vaikuttanut
hänen mieleensä, pyyhkäisi hän kätensä selällä kyyneleen silmästään.
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa ja kaikki ajattelivat vain
kreivien surullista kuolemaa. Karel makasi silmät kiinni vuoteellaan
ja hänen kasvonsa kuvastivat synkkää, alakuloista mieltä.

"He kuolivat espanjalaisten petoksen marttyyreinä", sanoi vihdoin
Agnes; "he kuolivat yhteisen hyvän puolesta, ja armahtakoon Jumala
heidän sielujansa".

"Amen!" kuiskasivat kaikki kolme.

"Kaikkein eniten minua kummastuttaa", sanoi Karel hetken päästä,
"että heidän mieleensä juolahti kuljettaa sinut Brüsselistä Gentiin.
Sinä et suinkaan ollut niin arvokas vanki kuin minun setäni taikka
Treslongin veli, jotka jätettiin Brüsseliin."

"Niin, sitä en tiedä", vastasi Hannu vähän äreästi, ikäänkuin häntä
olisi loukattu. "Tiedäthän, Yonker, ettei heistä ollut paljon tietoja
herutettavana. He eivät ainakaan tietäneet niin paljon kuin minä, se
on varmaa!"

Asia ei ollut Galamalle yhtä selvä kuin Hannulle, mutta koska hän ei
tahtonut häiritä palvelijansa viatonta ylpeyttä, sanoi hän:

"Mutta minkätähden tahdottiin Agnes kuljettaa pois? En luule, että
hän tiesi mitään taikka nytkään tietää. Sitä en voi ymmärtää."

"En minäkään", sanoi paroonitar, "minusta ei näytä ensinkään
luultavalta, että he olisivat vieneet teidät inkvisitsionin
päämajasta pois, ellei heillä olisi ollut siihen jokin syvempi syy".

"Niin aivan, teidän armonne", sanoi Hannu tietäjän katseella, "te
osasitte aivan oikeaan. Katsokaa, Yonker, nuo papit ovat juuri
samanlaisia kuin tuo neva, tuo Hornansuu; he ovat varsin syviä ja
varsin likaisia, mutta jos tiedätte polun, niin pääsette heistä
erillenne, niinkuin nevastakin."

Galama loi pikaisen silmäyksen äitiinsä, joka kallistui työnsä
puoleen eikä puhunut mitään.

"Minun luullakseni oli asianlaita näin", jatkoi Hannu; "he tahtoivat
yhdellä apajalla siepata kaikki Kerjäläiset, kun nämä yrittivät
pelastaa vankeja. Miksi he muuten olisivat tarvinneet ratsuväkeä
molemmilla tahoilla? Minä en nähnyt kuin yhden ratsujoukon, kun minut
pantiin vaunuihin; toinen oli kai jo lähetetty edeltäpäin. Minä
tiesin, että hevosväkeä oli tulossa, mutta sitä en ymmärrä miksi se
viipyi niin kauan. Mutta tuolla -- tuolla pääpetturilla Blockilla oli
osansa juonessa, siitä menen vaikka valalle."

"Ei, Hannu. Hän oli itse haavoitettu ja pääsi töin tuskin pakoon
ilmoittamaan meille, mitä hän oli kuullut. Ilman häntä olisit sinä
nyt raadeltu ruumis."

Hannu aikoi vastata tähän, mutta paroonitar silmäili häntä niin kuin
hän olisi käskenyt hänen olla vaiti, sillä hän näki, että juttu ei
miellyttänyt Karelia ja lääkäri oli käskenyt välttää kaikkea, mikä
saattoi kiihdyttää sairaan mieltä.

"Olkoonpa niinkin, Yonker", sanoi Hannu hyväntuulisesti, "se aika
tulee vielä, jolloin ansion mukaan saamme kaikki heille kostetuksi.
Tapasin Jonathanin viikko takaperin ja hän sanoi istuneensa vartiana
tammessa Rookeryn luona, kun hän näki sotamiesten lähestyvän. Hän
antoi merkin ja toisella vartialla oli ruutilanka vireillä, kun
sotamiehet, joita oli noin viisikymmentä, piirittivät vanhan tornin,
ja puolet heistä astui alas holviin ja alkoi juoda meidän viiniämme.
Yhtäkkiä ruutihauta leimahti tuleen ja torni luhistui espanjalaisten
niskaan. Ainakin puolet heistä sai siinä surmansa."

"Olipa onni, ettei siellä ollut Kerjäläisiä", sanoi Galama.
"Sitä paikkaa epäiltiin jo kauvan. Kuinka surkeaa, että meidän
tällä tavalla täytyy taistella vapautemme puolesta! Olen melkein
pahoillani, että jälleen tulen terveeksi, ja ellei pyhä asia vaatisi,
olisin aikaa luopunut koko puuhasta."

"Minä luulin, että olitte saanut prinssiltä kirjeen", sanoi Hannu,
ohjaten Galaman ajatuksia toisaalle. "Onko se jo saatettu perille?"

"Valitettavasti ei, se on unohtunut", vastasi toinen.

Ja kääntyen äitiinsä pyysi hän saada takkinsa, jonka taskusta Hannu
löytäisi mainitun kirjeen.

"Minä luulen, että sinä voit toimittaa sen perille, eikö niin? Se on
menevä mestari Buysille Leydeniin."

"Aivan hyvin, Yonker", sanoi Hannu iloisesti.

"Oletteko kuullut mitään Mariasta, Hannu?" kysyi Agnes pelokkaasti,
heti kun paroonitar oli lähtenyt huoneesta.

"Olen niinkin", vastasi Hannu. "Laivuri kävi Broodhuysissa ja sanoi
hänelle, missä me olimme. Neiti oli heti valmis seuraamaan häntä,
mutta se ei käynyt laatuun. Vaara oli silloin liian suuri laivurille.
Mutta ensi kerralla kun hän ottaa vaimonsa mukaan, pääsee Maria
varmaan tulemaan, ellei hän jo ennen ole saanut siihen tilaisuutta.
Kenties on hän jo tulossa. Ja silloin olemme kaikki täällä koolla,
Yonker: äitinne, sisarenne, -- hm -- serkkunne ja teidän nöyrä
palvelijanne Hannu. Ja sitten on talon nimi Galaman hovi ja teidän
täytyy olla parooni."

Agnes hymyili, mutta Galama pudisti päätään ja sanoi:

"Hiiteen koko parooni, Hannu. Parooni, jolla ei ole kuin pieni talo
ja puutarha, ei maksa mitään. Öljykauppias tuolla ylhäällä antaisi
kutsua itseään herttuaksi, jos hän sen kuulisi. Odottakaamme, kunnes
olemme leikanneet itsellemme parooninalueen jostakin maakunnasta;" ja
hän naurahti pilkallisesti, ikäänkuin tämä aika ei milloinkaan tulisi.

"Ahaa", sanoi Hannu, vetäen syvältä henkeään, samalla kun hänen
kasvonsa, jotka Karelin puhuessa olivat venyneet pitkäksi, jälleen
kirkastuivat mielihyvästä. "Pian olette taas terve ja vankka ja
silloin tavoitetaan kreivinkruunua. Kreivi Galama ei soisi pahalta,
vai kuinka?"

"Se ei riipu minusta", sanoi Karel, miettiväisesti katsellen
Agnesia, joka näytti surulliselta, kun Hannu viittasi vastaisiin
sotahankkeisiin. "Minä kiittäisin Jumalaa, jos saisimme siirtyä pois
ja elää tyyntä rauhan elämää Englannissa."

"Ja heittäisimmekö tämän kurjan maan oman onnensa nojaan?" kysyi
Agnes hiljaisella äänellä ja painoi päätään alemmaksi, sillä tavalla
salatakseen hämmennystään lausuessaan sanat, jotka olivat aivan
vastakkaiset hänen hartaimmille toiveilleen.

Karel silmäili häntä ja koetti hänen kasvoistaan etsiä näitten
sanojen oikeaa tarkoitusta. Oli selvää, että kaksi tunnetta taisteli
hänen rinnassaan, toinen velvollisuuden, toinen rakkauden. Hänkin
katsoi pyhimmäksi tehtäväkseen taistella isänmaan puolesta; mutta
vastapäätä häntä istui tyttö, jonka omistamista hän piti suurimpana
onnena maailmassa, eikä hän voinut ymmärtää millä tavalla nuo kaksi
asiaa sopisivat yhteen. Sydämensä epätiedossa huokasi hän:

"Jospa olisin saanut kuolla kreivi Egmontin sijasta!"

"Sitä minäkin olisin tahtonut", sanoi Hannu. "Minä sanoinkin sen
sotamiehelle, mutta hän ei ottanut uskoakseen minua. Mutta minä
tiesin, että jos vanha Egmont olisi ollut Frieslannissa, ei Alban
olisi onnistunut niin pahasti pelmuuttaa kreivi Ludvigin armeijaa."

"Kuinka"! huusi Karel, "kuinka!" ja hän koetti nousta istualleen
sängyssä, mutta vaipui takaisin. "Kreivi Ludvigin armeija! Kerro se
minulle, Hannu, sinä pöllö! Miksi et ole siitä ennen puhunut? Mitä on
tapahtunut? Vastaa minulle."

Syy siihen, ettei Hannu vastannut, oli tämä. Tieto kauheasta
tappiosta, joka oli kohdannut Ludvig Nassaulaisen armeijaa, oli kuin
kulovalkea levinnyt kautta koko Hollannin ja kaikkialla herättänyt
hämmästystä ja surua. Tapaus oli tullut noitten molempain naistenkin
tietoon, mutta he olivat päättäneet salata sen Karelilta, kunnes
hän paranisi taikka iloisempi sanoma saapuisi tätä korvaamaan. Hän
oli vasta hiljattain tullut tuntoihinsa ja Agnes, joka oli heti
peljästynyt, kun palvelija mainitsi Ludvigin nimeä, heitti Hannuun
katseen, joka selvästi näytti pyytävän, ettei hän kertoisi lisää.

Mutta pato oli kuin olikin särjetty ja virta tulvasi rajusti aukon
läpi. Yonker oli sen verran voimistunut, että hänessä jonkun verran
heräsi entinen käskijä, jota Hannu tavallisesti ei voinut vastustaa.

Äreällä äänellä sekä sangen vastahakoisesti alkoi tämä:

"Minä kerron teille kaikki, mitä olen kuullut, Yonker, sillä minä
tiedän, että te ette tyydy vähempään. Kreivi oli mielettömästi
asettanut armeijansa lähelle Dollartia, niin että Ems oli hänen
väkensä selkäpuolella. Hänen joukkonsa oli vähälukuisempi kuin Alban;
eikä siinä kyllin: se oli koottu palkkasotureista, jotka eivät
pitkään aikaan olleet saaneet mitään maksua. Mutta minun tekisi
mieleni tietää, kuka saa minut tappelemaan, jollei hän maksa minulle
sitä tahi salli minun itse ottaa palkkaani. No niin, siinä oli kreivi
joukkoineen, ja kaikki olivat kapinallisia, kun heille, kuten sanoin,
ei ollut maksettu palkkaa eikä heidän sallittu ryöstää, sillä kreivi
ei hennonnut kiskoa omien maanmiestensä tavaraa. Toisin olisi ollut
laita, jos asia olisi koskenut espanjalaisia. Mutta jos minä olisin
ollut kreivin sijassa, olisin hankkinut venheitä ja soudattanut
Zuyder-Seen yli, sillä Alba ei olisi voinut seurata niin pian ja --"

Tähän pysähtyi hän kesken lausettaan ja katseli kauhistuneena ensin
Agnesia, sitten Karelia. Poika parka oli koettanut sepitellä jotakin
juttua, mutta hänen tavallinen älynsä petti tällä kertaa.

"Jumalan tähden kerro, mitä on tapahtunut. Maahanko ruhjotut --
kuoliaana -- vai kuinka?" sanoi Galama tuskaisella äänellä.

"Niin", lausui Hannu tulistuneena, "heidät on lyöty. Ne ämmät eivät
uskaltaneet tapella, ei edes laukaista kivääriänsä. Herttua karkasi
heidän niskaansa, ennenkuin he ehtivät siunaamaankaan, tuhosi heistä
osan ja ajoi toiset virtaan. Vain kreivi ja muutamat muut pääsivät
pakoon verilöylystä, mutta Treslong ja kaikki Geusit ovat surmatut.
Siinä koko juttu."

"Taivaan Herra!" huusi Karel ja vaaleni. "Kreivi Ludvig voitettu! ja
Treslong --"

Agnes riensi vuoteen luo. Karel oli vaipunut tainnoksiin.

Samalla tuli hänen äitinsä, tuoden takkia, jonka hän heitti Hannulle,
ja kiirehti vuoteen viereen Agnesia auttamaan. Hannu löysi pian
kirjeen, jonka päällekirjoitus oli mestari _Borselsille Mercuriossa_.
Näillä nimillä tarkoitettiin Paavali Buysia ja Leydeniä.

"Noh", jupisi Hannu itsekseen, "minä otan tämän ja lähden tieheni.
Nuo osaavat kuitenkin hoitaa häntä paremmin kuin minä. Mikä hölmö
minä sentään olin! Kun hän vain ei tulisi oikein pahasti kipeäksi!
Ja nuo vaatteet täytyy minun myöskin viedä pois. Ne ovat kai liian
väljät hänelle, koska hänen isänsä, vanha parooni on niitä käyttänyt."

Hannu otti käärönsä ja hänen nähtiin pian, kulkukauppiaaksi puettuna,
vaeltavan Leydeniä kohden, jonne meidän ei tarvitse häntä seurata.

Naisten hellä hoito sai Karelin pian jälleen virkoamaan eikä tuo
surun sanoma sen pahemmin haitannut hänen terveyttään. Mutta hän
huomasi, että maan asiat olivat entistään surkeammalla kannalla, että
hänen apuansa tarvittiin enemmän kuin ennen sekä ettei tämä apu olisi
mahdollinen, ellei hän pian parantuisi ja voimistuisi. Sen tähden
päätti hän maata alallaan ja nukkui pian virkistävään uneen.

Kun hän heräsi, oli jo melkein pimeä; mutta hämärässä hän kuitenkin
erotti äitinsä ja Agnesin. He puhuivat hiljaa keskenään, etteivät
häiritsisi nukkujan unta, mutta hän oli jo herännyt heidän
huomaamattaan. Paroonittarella oli kädessään jokin kiiltävä esine,
mutta Karel ei voinut erottaa, mikä se oli.

"Nämä ovat puolisoni vitjat, siitä olen varma", sanoi paroonitar
katsellen kiiltävää esinettä kädessään. "En voi ymmärtää, kuinka ne
ovat joutuneet tuon miehen haltuun."

"Minä muistan nähneeni hänen kasvonsa", sanoi Agnes miettien, "mutta
en voi sanoa, missä. Kun minä ne nyt näin, tunsin ne kohta. Missä
minä olen hänet nähnyt...?"

Ja hän laski kätensä otsalleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut elvyttää
mieleensä jotain vanhaa tapausta.

"Suokaa minun nähdä nuo vitjat", kuului Karelin ääni.

Leski säikähti, mutta tuokion arveltuaan antoi hän vitjat pojalleen.
Ne olivat samat, jotka Karel vähää ennen taistelua tammien luona oli
antanut Blockille.

"Kuinka"! huusi hän iloisesti. "Kävikö Block täällä? Keltä saitte
nämä, äiti?"

"Ole rauhassa, minä kerron sinulle. Kaksi tuntia takaperin sanoi
minulle palvelustyttö, että joku pyysi saada puhutella minua.
Minä menin alas ja näin suuren, mustaverisen miehen, jolla oli
espanjalaisen sotamiehen puku. Hän sanoi, että hänen oli Brüsselissä
onnistunut päästä sinun ystäväksesi, että hän kerran oli pelastanut
henkesi, että sinä olit hänelle antanut nämä vitjat ja sanonut, että
minä ottaisin hänet ystävällisesti vastaan, jos hän joskus sattuisi
tulemaan Brieliin. Hän sanoi olevansa pakosalla ja pyysi suojaa
muutamaksi päiväksi. Sopiko minun antaa sitä hänelle? Minä sanoin
hänelle, että sinä olit sairaana, jonka asian hän jo näytti tietävän,
ja etten voinut vastata hänelle mitään ennenkuin olin puhutellut
sinua. Hän lupasi palata kolmen tunnin kuluttua ja tuottaa minulle
odottamattoman ilon. Mikä hänen nimensä oli, sanoitko Bock?"

"Ei, Block. Gerard Block, muuan Geusi, jopa heidän parhaimpiansa."

"Mitä aijot tehdä?"

"Laskea hänet huoneeseemme, vaikkapa vuodeksi. Missä yhdellä on
sijaa, siinä on kahdellakin, sanoo vanha friisiläinen sananlasku,
eikö niin?"

"En voi kehua, että hänen kasvonsa minua suuresti miellyttivät",
sanoi paroonitar. "Niissä on jotakin ilkeätä".

"Aijotko todellakin, Karel, laskea joukkoomme hänet, tuon
pääkavaltajan Blockin?" kysyi Agnes.

"Kavaltajan! Kuka sanoo häntä kavaltajaksi? Sen haluaisin tietää."

"Hannu sanoo. Hän väittää, että kreiviä ei saatu pelastetuksi juuri
tämän miehen petoksen vuoksi. Hannu vihaa häntä sydämensä pohjasta."

"Hannu on aika tolvana. Hän vihasi häntä heti ensi näkemältä siitä
syystä, että kun hän oli olevinaan Blockin edessä, tämä, joka on
sivistynyt mies, nöyryytti häntä. Vai kavaltaja! Tämä mies pelasti
minun henkeni ja sai haavan samassa yrityksessä, jossa Hannu sanoo
hänen olleen petollisen. Älköön hän sanoko sitä minun kuulteni!"

"Mutta eikö hänen käytöksensä ole kaiken aikaa ollut epäilyttävä?"
kysyi Agnes.

"Epäilyttävä! Agnes, minua kummastuttaa, että sinä puhut noin. Hän
pelasti sinutkin ja paransi sen haavan, jonka tuo Hannu hölmö saattoi
sinulle. Näkyyhän arpi vielä niskassasi. Nyt saat sinä tilaisuuden
kiittää häntä. Etkö sanonut nähneesi häntä ennenkin? Sinä näit hänet
siis tuolla metsässä."

"Ei siellä, siitä olen varma, mutta --". Hän vaikeni, sillä hänen
sydämensä ei sallinut hänen enää soimata miestä, joka oli pelastanut
hänet ja hänen rakastettunsa hengen.

Palvelustyttö ilmoitti nyt, että sama sotamies jälleen odotti
alhaalla.

Agnes lähti ulos ja hetkisen kuluttua ilmestyi Block, joka syvään
kumarrettuaan talon emännälle polvistui vuoteen viereen ja tarttuen
Karelin käteen huudahti:

"Ystäväni! Yonker Galama! Pyhä Neitsyt olkoon kiitetty, että vielä
saan nähdä teidät elävän silmillä."

Karel pusersi Blockin kättä niin hartaasti kuin hänen voimansa
sallivat, ja lausui sydämensä ilon siitä, että he jälleen olivat
tavanneet toisensa.

"Madame", sanoi Block, kääntyen paroonittareen, "te tapaatte alhaalla
erään henkilön, jonka saapuminen minun luullakseni ilahuttaa teitä.
Siinä se odottamaton ilo, josta puhuin."

Samalla hetkellä kuului alhaalta huutoa.

"Kuinka", huudahti paroonitar, "onko se tyttäreni Maria!" ja rientäen
portaita alas heittäytyi hän itkevän ja vapisevan tyttärensä syliin.

"Me pakenimme yhdessä Brüsselistä", sanoi Block hymyillen Galamalle,
kun he olivat kahden kesken. "Ja siinä oli kyllin tekemistä
kummallekin. Mutta huomenna kerron teille miten, missä ja milloin
kaikki tapahtui, jos suotte minulle suojaa pariksi päiväksi, kunnes
saan tilaisuuden lähteä merelle."

Pyyntöön suostuttiin kernaasti ja vilpittömästi.

Käärme oli luikahtanut poveen. Se alkoi heti kietoa pauloihinsa tuota
sydäntä, jota se ensin aikoi tutkia ja sitten pistää kuoliaaksi.

Kun Block oli tointunut Hannulta saamastaan iskusta, palasi hän
Brüsseliin kertomaan yrityksensä epäonnistumisesta. Syyn sai tällä
kertaa komentava upseeri, joka viipyi liian kauan, ennenkuin hän
ryntäsi pelastajien kimppuun.

Sekä inkvisiittori että Block päättivät odottaa toistaiseksi, koska
Galamaa turhaan tiedusteltiin ja haettiin. Heillä oli kuitenkin
vielä hänen sisarensa käsissään ja he olettivat syyllä, että Karelin
olopaikka ennemmin tai myöhemmin tulisi tämän tietoon. Molemmat
katsoivat kuitenkin parhaaksi karttaa väkivaltaa viimeiseen saakka,
varsinkin kun oli luultavaa, että Galama ennemmin ilmoittaisi
kirjevaihdon salaisuudet ystävälle kuin viholliselle. Vastedes
saamme nähdä miten Block, tuo petokseen perin harjaantunut mies, sai
tuumansa toteutetuksi.



XVIII

Liian hyvä koiran nimeksi.


Muutamia päiviä äsken mainitun tapauksen jälkeen näemme Gerard
Blockin kissanaskeleilla hiipivän edes takaisin siinä huoneessa,
jossa Galama yhä vielä makaa vuoteen omana. Tämä nukkuu; hänen
rintansa kohoaa ja laskee tasaisesti, josta näkyy, että hänen unensa
on rauhallista ja ettei sitä ensinkään häiritse hänen ympärillään
kiertelevän vampyyrin läsnäolo.

Varsinkin Karel oli kohdellut Blockia sydämellisesti. Hän ei tahtonut
kuulla muusta puhuttavan, kuin että hänen henkensä pelastaja lepäsi
hänen kattonsa alla, vieläpä hänen omassa huoneessaan.

Karelin äiti, joka ei milloinkaan voinut vastustaa hänen
itsepäisyyttään eikä nyt, hänen tautinsa vuoksi, olisi sitä tehnyt,
vaikka hän olisi voinutkin, suostui poikansa tahtoon ja Gerard oli
tästä lähtien niinkuin perheen jäsen.

Muuta ei sopinut sanoa kuin että hän kaikin tavoin koetti olla hauska
ja hyödyllinen. Hän näytti todella tutkineen lääketiedettä, sillä
hän valmisti Karelille juoman, joka hänen sanojensa mukaan teki
hänelle varsin hyvää. Hän hoiteli myöskin sairaan haavoja, vieläpä
niin hyvällä menestyksellä, että tämä kaikkein iloksi parani päivä
päivältä eikä parranajajan apua enää kaivattu. Talon väellä ei ollut
hänestä mitään vaivaa ja Karelille oli hän erinomainen hauskuuttaja.
Yöksi kääri hän viittansa ympärilleen ja nukkui kovalla patjalla yhtä
makeasti kuin kuka tahansa.

Paroonitar mielistyi häneen aivan pian sekä hänen hartaan
jumalisuutensa ja suuren oppinsa että hänen isänmaallisen mielensä
vuoksi. Agneskin alkoi vähitellen häneen suostua, ja tähän oli syynä
hänen kohtelias käytöksensä ja etenkin se suuri rakkaus, jota hän
Karelia kohtaan osoitti. Maria, joka oli tullut hänen seurassaan,
katseli häntä suurella kunnioituksella; hänen äitinsä ja serkkunsa
ymmärsivät tämän varsin hyvin kun he tiesivät, että hän oli Blockin
avulla pelastunut Brüsselistä. Naiset olivat siis kiitollisiakin
siitä, että Karel oli saanut niin hyvän ja uskollisen hoitajan,
joka vielä lisäksi oli hänen lääkärinsä. Toisinaan tapahtui, että
hän lähti ulos pimeän tultua ja palasi myöhään yöllä. Silloin toi
hän aina tuoreita uutisia taikka jonkun kappaleen noita pieniä
lentolehtiä, joita osui tuhansiin perheisiin, vaikka niiden myynti ja
levittäminen oli kielletty kauheimpien rangaistusten uhalla.

Näin nukkui Galama raittiisti ja levollisesti; naiset alhaalla
kutoivat, kehräsivät, haastelivat ja viettivät aikaansa hupaisesti.

Mutta jos joku heistä olisi ollut näkemässä Blockin temppuja, ei
heidän mielensä suinkaan olisi pysynyt aivan rauhallisena. Sillä mitä
haeskeli rehellinen ystävämme Block tuosta suuresta tammikaapista,
joka seisoi huoneessa? Miksi veti hän sen kaikki laatikot auki,
urkki ja tutki sen sokkeloita ja kaiveli pahasti tuossa suuressa
liinakasassa, joka siihen aikaan oli hollantilaisen emännän rikkaus,
ilo ja kunnia? Eihän Block aikonut perustaa taloutta ja sitä varten
tehdä luetteloa kaikista siihen tarvittavista kapineista. Hän tuskin
silmäilikään liinakankaita, mutta sieppasi kärkkäästi jokaisen
paperi- tai pergamenttiliuskan, jonka hän keksi, ja viskasi sen
luettuaan vihaisesti luotaan. Hänen toimensa ei näyttänyt menestyvän,
sillä tutkittuaan kaikki, mitä huoneessa oli, tuolit, pöydät, kuvat,
vieläpä vuoteenkin, jolla sairas makasi, silmäili hän miettiväisesti
Karelia ja lausui itsekseen:

"Hän ei herää vielä tuntiin aikaan, minun juomani on tähän asti
tehonnut hyvin. Missä kirje lienee? Epäilemättä se vielä Rookeryssä
oli hänellä eikä hän itse ole saattanut sitä toimittaa perille. Minun
tekisi mieleni tietää, onko Hannu pitänyt huolta siitä. Jos minulla
olisi tuo kirje, saisin tietää hyvän joukon asioita; mutta se ei
ole täällä. Ennen kaikkea täytyy minun saada Hannu pois tieltäni.
Heidän tarvitsee joutua kinaan. Yonker, luullakseni, epäilee häntä jo
vähän. Pitääkö minun toimittaa nuo tytötkin täältä? -- Vaarallista.
-- Hän saattaa aavistaa pahaa. Annas kun mietin!" ja hän alkoi
kävellä edestakaisin. "Niin", jatkoi hän vihdoin, "se on oikea
keino. Jos eivät he mitään epäile, voivat he jäädä tänne; ja jos en
kuitenkaan puhuttelemalla saa häntä mitään ilmaisemaan, otan hänet
kiinni ja istutan hänet kiristyspuuhun, silloin he kyllä tulevat
paikalle; minä olen nähnyt hänestä sen verran, että tiedän, ettei hän
hiisku sanaakaan _omaa_ henkeään pelastaakseen. Minun täytyy olla
varovainen, sillä hän ei ole mikään tyhmä mies. Asia kysyy tarkkaa
miettimistä."

Aurinko oli laskemaisillaan länteen, kun Karel heräsi sikeästä
unestaan. Päivä oli ollut ihana ja helle rasitti vieläkin, vaikka jo
oli ilta. Mutta vieno, vilpas merituuli puhalsi akkunasta huoneeseen
tuoden mukanaan vasta-niitetyn heinän ja läheisten puutarhain kukkien
tuoksun. Tuuli kantoi vielä mukanaan kaupunkiin kaikkia niitä eri
ääniä, joita kuullaan tyynenä kesä-iltana: kyntömiehen huutoja, joka
ajoi juhtiansa kotiinpäin; poikain ja tyttöjen laulua, jotka nurmella
tekivät heinää; komentosanoja laivoista ja merimiesten hoilauksia,
kun he hinasivat ankkuria ylös. Tässä pienessä Hollannin kolkassa oli
kaikki rauhaa ja sopusointua ja ellei olisi nähnyt sotamiehiä, jotka
kulkea vetelehtivät pitkin katuja ja hävyttömästi iskivät silmää
naisille, jotka menivät ohi tai istuivat huoneittensa ikkunoissa,
olisi helposti luullut, että nuo tukevat, tanakat miehet, jotka
istuivat olutta juoden ravintolan edessä, väljät, polven alapuolelta
kiinni sidotut housut ja kapeahko jakku yllään sekä leveälierinen
olkihattu päässään, vielä olivat noita vapaita, itsenäisiä
kansalaisia, joita Hollannissa asui ja eli sata vuotta takaperin.

Olisi luullut, että nuo hupaiset äänet sekä vieno tuulonen olisivat
ilahuttaneet Yonkerin sydäntä ja virkistäneet hänen herääviä hengen
voimiaan. Mutta hänen otsansa pysyi synkkänä ja surun sumu varjosti
hänen silmiään. Hän katseli ympärilleen ja näki Blockin seisovan
akkunan edessä, kuitenkin niin, ettei häntä sopinut ulkoapäin nähdä.
Hänellä oli kädet ristissä rinnalla ja hän oli nähtävästi vaipunut
syviin mietteisiin.

"Ilta ei näytä suuresti miellyttävän teitä, Gerard" sanoi Galama,
kohoutuen käsivartensa nojaan.

Block säpsähti.

"Ihmekös tuo", vastasi hän, "kun kaikki ympärillämme näyttää niin
iloiselta, ja minä ajattelen, mitä tämän ilon alla piilee. Kun
muistan, että minun niin pian jälleen täytyy lähteä taistelemaan
yhteistä vainolaistamme vastaan, enkä saa odottaa, kunnes yhdessä
saamme hänen kanssaan otella, ei ole kummallista, jos mieli toisinaan
käy alakuloiseksi."

"Mutta, rakas Gerardini, kuka käskee teidän lähteä niin pian pois?
Onko äitini sen sanonut vai olenko itse unissani siitä puhunut vai
onko espanjalaisilla vihiä, että olette täällä?"

Block pudisti päätään.

"Kuka siis on puhunut siitä, että teidän täytyy jättää meidät?"

"Enhän ole sanonut, että kukaan niin on puhunut, armas Yonker."

"Miksi siis aijotte jättää meidät? Täällä olette turvassa. Odottakaa,
kunnes minä paranen, sitten mennään yhdessä."

Block pudisti uudelleen päätään ja sanoi huoaten:

"Se ei käy päinsä, Yonker."

"Miksei?" ja tuokion päästä: "Onko kukaan tässä talossa teille
kiusaksi?"

"Ei", sanoi Block, "ei nyt, mutta --"

Hän vaikeni ja epäröi.

"Mutta mitä?" kysyi Galama tuikeasti ja hänestä alkoi jo tuntua
siltä, että hän oli talon isäntä; "mutta mitä?"

"No Yonker, koska haluatte tietää -- niin pelkään että mielet ennen
pitkää kääntyvät minua vastaan; mutta ennenkuin jään taloon, jossa
minua katsellaan karsain silmin, kenties epäluulollakin, hyökkään
Brüsselin valleille vaikkapa sadan vahtisoturin kimppuun, taikka
kuolen miekka kädessä maani edestä."

"Mutta kuka kääntäisi meidän mielemme teitä vastaan?" kysyi
Karel. "Emmehän näe täällä ketään, eikä kukaan outo, paitsi
palvelustyttöämme ja vanhaa haavalääkäriä, tiedä mitään siitä, että
te olette täällä, eikä heidän ainakaan tee mieli sanoa mitään teitä
vastaan."

"Siltä taholta en pelkää mitään", sanoi Block, "vihamieheni ei ole
vielä saapunut, mutta keittiössä kuulin sattumalta tänä aamuna, että
Hannu tulee tänään. Jos niin käy, täytyy minun jättää teidät."

"Hannu! Mitä Hannu teille voi? Hän ei häiritse ketään. Jos lähemmin
tuntisitte hänet, huomaisitte että hän on varsin siivo poika. Teidän
pitäisi ruveta tuttavaksi hänen kanssaan."

"Kaikesta sydämestäni", vastasi Block vilkkaasti, "mutta minä
pelkään, että _hän_ ei tahdo. Te tiedätte, Yonker, että on ihmisiä,
joilla enemmän kuin muilla on taipumusta kateuteen, ja minusta
näyttää Hannulla olevan se ajatus, ettei minulla ole minkäänlaista
oikeutta olla teidän ystävänne."

"Tuopa on merkillistä", sanoi Karel, hieman hyvillään siitä, että
hänen suosiostaan näin kiisteltiin. "Olen usein kuullut setäni
puhuvan tuosta tunteesta ja siitä pahasta, jota se on maailmaan
siittänyt, mutta itse en ole sitä milloinkaan kokenut. Niinpä
prinssinkin luona sotamiehet ja päälliköt kadehtivat toinen toisiaan."

Block heristi korviaan, mutta prinssiä ei enää mainittu.

"Voi", sanoi hän, "kenties te ette koskaan ole tavannut ketään, joka
erottaisi teidät suosionne esineestä. Minun tulee tunnustaa, että
minussakin on vähän sitä vikaa, mutta Hannussa sitä on ylen määrin.
Koska hankkeenne teiltä aina onnistuivat ja hän silloin aina oli
teidän seurassanne, luulee hän, että toinen puoli on hänen ansiotaan,
ja koska viime yrityksessämme hänen neuvoaan ei kysytty, katsoo hän
kommellustamme minun syykseni."

"Oi, tuo on todella naurettavaa", sanoi Karel. "Kun nyt tuota
ajattelen, täytyy minun tunnustaa, että se oli uhkarohkea yritys
ja ihmeellistä olisi ollut, jos se olisi onnistunut. Älkää huoliko
Hannusta, Gerard. Hän ei ole niin yksinkertainen, ja jos hän siksi
rupeaa, niin sanokaa minulle, ja minä kyllä hänet opetan."

"Olen jo ennen koettanut päästä hänen ystäväkseen", sanoi Block,
"mutta hän ei näytä olevan erittäin kohtelias ja hän kenties
loukkaisi minua, jota en ikinä voi suvaita. En moiti häntä millään
tavalla, pidän häntä päinvastoin kelpo poikana, mutta hän näyttää
vihaavan minua katkerasti, ja ennenkuin tahdon saada aikaan
eripuraisuutta teidän ja Hannun kaltaisen uskollisen palvelijan
välillä, jätän teidät iäksi päiviksi."

"Uskollinen tai ei", sanoi Galama; "hän on minun palvelijani ja hänen
tulee kunnioittaa niitä, jotka minä valitsen ystävikseni. Jos teidän
täytyy lähteä, lähtekää. Siinä tapauksessa olen viimeinen teitä
pidättämään. Mutta te saatte uskoa, että minä heti annan Hannulle
matkapassin, jos hän jollakin tavalla teitä solvaisee. Hänen pitäisi
jo olla täällä. Missä hän lienee?" ja sitten vaihtaen puheenainetta
sanoi hän: "Mutta ettehän vielä ole tarkemmin kertonut minulle,
kuinka te eheänä pääsitte pakoon tuosta taistelusta, joka tapahtui
metsässä. Minä pelkäsin jo, että menetitte siinä henkenne."

"Ei, saan kiittää Hannua, ettei niin käynyt", vastasi Block. "Hän
antoi sellaisen läimäyksen pääkallooni, että makasin pitkänäni
hyvän aikaa niinkuin kuollut. Minä luulen, että koko ratsujoukko
oli kulkenut minun ohitseni, sillä kun havahduin, teki se lähtöä
takaisin. Varovasti ryömin niin kauvas kuin pääsin pensastoon. Yöksi
menin erään puunhakkaajan mökkiin, jossa hankin itselleni valepuvun.
Sitten oleskelin milloin missäkin maakunnassa, jotenkin kaukana
Brüsselistä, koska luulin, että te olitte kaikki joko tapetut tai
joutuneet vangiksi. Kuukauden päästä uskalsin taas käydä kaupungissa,
koska silloin kaikki sotamiehet olivat poissa. Muutamat ystäväni
antoivat minulle majaa. Pian huomasin kuitenkin, että minua salaa
pidettiin silmällä. Kaikeksi onneksi tapasin teidän sisarenne, jonka
niinikään teki mieli paeta; niin lähdimme siis pakosalle ja pääsimme
tänne."

"Niin", sanoi Galama, "teidän täytyy jäädä tänne, ja tuolla tulee,
luulen minä, ystävämme Hannu", lisäsi hän, kun ovelle koputettiin;
"kuullaanpa nyt, mitä tuolla teidän aimo vihollisellanne on
sanomista, Gerard. -- Astu sisään!"

Se olikin Hannu. Hänellä oli vielä sama kulkukauppiaan puku, kuin
Brielistä lähtiessään, ja sen tomuisesta tilasta päättäen oli hän
vastikään palannut matkaltaan. Hän näytti edeltäpäin aavistaneen,
että Block oli täällä, sillä hän oli sangen totinen eikä se vihainen
silmäys, jonka hän heitti tähän, ennustanut hyvää. Muuten menetteli
hän niinkuin ei kukaan muu kuin hänen isäntänsä, olisi ollut
huoneessa. Hän kulki Blockin ohi, päätänsä kääntämättä, ja seisahtuen
vuoteen ääreen, sanoi hän teeskennellyn iloisella äänellä: "Hyvää
iltaa, Yonker. Yhä vielä vuoteessa, vaikka ilmakin on niin kaunis?
Minun luullakseni olisi teidän parempi olla ulkona."

"Minä en tarvitse sinun luulojasi, Hannu; mieluummin soisin, että
sinä osoittaisit enemmän älyä ja hyvää käytöstä. Etkö näe erästä
ystäväämme takanasi ja etkö tervehdi häntä?"

"Meidän ystäväämme?" vastasi Hannu, kääntyen vitkalleen ja silmäillen
Blockia kiireestä kantapäähän. "Ah, todellakin, mestari Block! Vai
jälleen hengissä? Tulitteko tänne kertomaan, ettei siellä ollut
mitään hevosväkeä?"

"Minä tulin kiittämään sinua iskustasi, jonka sain parhaaseen aikaan,
ystäväni Hannu", sanoi Block armollisella äänellä, "sillä vaikka se
tarkoitti pahaa, pelasti se kuitenkin henkeni ja minua ilahuttaisi
suuresti, jos ottaisit minulta pari tukaattia ja joisit ensi tilassa
terveydekseni", ja hän tarjosi Hannulle kahta hopeatukaattia.

"Ei, mutta sinun olisi parempi, ystäväni Block, juoda omaksi
terveydeksesi ja maksaa siitä rehellinen raha", vastasi Hannu,
tarjoten puolestaan hänelle kahta tukaattia.

"Älä rupea hävyttömäksi", huusi Galama, posket hehkuen
närkästyksestä. "Toivota tälle herralle hyvää iltaa, ja hillitse
ainakin kielesi äläkä solvaa minun vieraitani."

"Ei, Yonker, me olemme samanarvoiset", vastasi Hannu nöyrällä
äänellä, kääntäen selkänsä Blockille, "hän ei ole Kerjäläistä parempi
enkä minä sitä huonompi."

"Sinä olet viipynyt kauan niin lyhyellä matkalla. Missä olet ollut?"
sanoi Galama, hilliten harmiaan.

"Olen käynyt Brüsselissä", vastasi Hannu.

"Brüsselissä? Miksi siellä? Ja mitä uutisia tuot sieltä?"

"Kah, uutisiapa kyllä. Herttua on tapansa mukaan tehnyt sekaisin
viisaita ja tyhmiä töitä. Viisaasti teki hän, hirtättäessään suuren
heittiön, pää-teloittajan Spelle'n." [Kun Alba oli antanut tämän
konnan aikansa mestata omia kansalaisiaan tuhansittain, panetti hän
vihdoin hänet itse kiinni näistä rikoksista ja mestautti hänet.
(Kääntäjän muist).]

"Ja missä hän teki tyhmästi?" kysyi Block.

"Hän jätti hirttämättä vielä suuremman heittiön", vastasi Hannu,
puhuen Galamalle. "Liittoveljemme kertoivat minulle, että eräs
hylkiö, joka kuten Tittlemann Flanderissa tuomittiin tulen lieskaan,
on pelastaakseen kurjan henkensä ruvennut kavaltajaksi. Ja tuo
mustakarvainen koira näyttää pujahtaneen meidän liittoveljiemme
seuraan, saadakseen ongituksi salaisia tietoja".

Hannu puhui harvakseen ja kääntyi puoleksi Blockiin, joka seisoi
hänen takanaan.

"Minä sanon sinulle vielä kerran, Hannu, älä rupea hävyttömäksi minun
kuulteni", lausui Galama, "taikka saat lähteä heti paikalla luotani.
Mikä sinun päähäsi nyt on pistänyt, kun olet noin äreä? Sinä tulet
Leydenistä, mitä sieltä kuuluu?"

"Mistä?" sanoi Hannu kummastuneena ja antoi isännälleen merkin olla
vaiti.

"Leydenistä! Älä kohtele minua niinkuin lasta. Kerro heti minulle
uutisesi. En salaa mitään ystäviltäni."

"Niin, Yonker, ystävältä en minäkään mitään salaisi. Mutta oudolta,
jota olemme nähneet tuskin kahta kuukautta --"

"Tulkaa, Hannu", sanoi Block astuen lähemmäksi, "sovitaan pois!
Te olette aina kohdellut minua epäluuloisesti. Alussa tuo oli
anteeksiannettava, vieläpä kiitettäväkin asia. Mutta nyt olemme jo
toki sen verran nähneet toinen toistamme, että voimme heittää tuon
menemään."

"Ah", sanoi Hannu, vetäytyen syrjään, ikäänkuin hän olisi peljännyt,
että toinen koskisi häneen, "olen nähnyt teitä sen verran, että
jatkan tuota samaa ja pysyn siinä uskossa, että te olette kirotuin
kavaltaja maan päällä."

Blockin kasvot lensivät tulipunaisiksi ja hän haparoi vaistomaisesti
miekkansa kahvaa. Mutta Karel, joka oli puoleksi noussut vuoteeltaan,
viittasi kädellään häntä luopumaan siitä. Se kolkko ja pelottavan
totinen tapa, jolla Hannu oli sanansa lausunut, näytti tuokioksi
herättävän hänessä epäluuloja. Ankaralla ponnistuksella, jota hänen
heikot voimansa tuskin kestivät, hillitsi hän kuitenkin vihansa ja
sanoi Hannulle:

"Hannu, sinun epäluulosi mestari Blockia kohtaan on hirveä taikka
näyttää vain kenties hirveältä, kun sinä puhut niin peitetyillä
sanoilla. Ilmoita selvät syyt. Puhu suusi puhtaaksi -- ja joko sinun
tai hänen täytyy vielä tänä iltana lähteä tästä talosta."

"Se ei enää ole mikään epäluulo, Yonker, vaan varma tieto," sanoi
Hannu synkkänä. "Eikö vahinko ja mieshukka ole ollut osanamme, sen
jälkeen kun tämä mies, väärän nimen varjossa, tuli meidän luoksemme?
Siitä pitäen, kun minä hänet näin, on hän vaaninut meitä, niinkuin
kissa vaanii hiirtä, noilla silmillään, jotka kiiluvat niinkuin pirun
silmät. Ei sovi epäilläkään, että joku petti meidät Brüsselissä
tekemässämme yrityksessä. Ja hän, joka tietää niin paljon siitä, mitä
tapahtuu, hän, joka silloin oli yksi päälliköistä ja kahdesti eheänä
pääsi pakoon, hän on petturi, siitä panen pääni pantiksi. Kaikki
Kerjäläiset tunsivat toinen toisensa, vaan häntä ei kukaan tuntenut,
ja hän on se ainoa, jota me kaikki epäilemme, koska hän on ainoa,
joka on voinut pettää meitä."

"Haa! syystä sanoitte, Yonker, että hänen epäluulonsa on hirveä, kun
se on lausuttu peitetyillä sanoilla", vastasi Block. "Jaloimmatkin
aikeet saattavat joutua epäiltäviksi. Minä mielisin kuulla
todistuksia."

"Häijy hylky tuo! Eikö totta, Yonker? Entä, jos minä --?" ja tarttuen
tikariinsa, viittasi hän salaa Blockiin päin.

Mutta Karelin kasvoille kuvastui surua ja hämmennystä. Hän pudisti
päätään ja sanoi alakuloisella äänellä:

"Miksi, Hannu, olet niin itsepäinen? Sinä olet ollut minun kanssani
niin kauvan kuin minä voin muistaa, ja sinä tiedät, ettei minun
tapani ole nopeasti hankkia uusia ystäviä. Kättele mestari Blockia ja
mene noutamaan tänne viiniä."

"En ikänä", sanoi Hannu lujasti. "Häntäkö kätellä! Hän ei ikänä saa
tarttua käteeni. Minä en ole vielä kertonut teille, Yonker, että tämä
ystävä tuolla metsässä, kun ratsuväki tuli, sanoi itsekseen: jopa
vihdoin! Tästä syystä minä löin häntä korvalle. Tuo osoittaa myös,
että hän tiesi heidän olevan tulossa."

"Rakas veljeni, te petytte", lausui Block hilpeästi. "Jos olisin
tiennyt heidän tulostaan, olisinkohan jäänyt sinne levollisesti
istumaan, ikäänkuin heitä ei olisi ollutkaan? Kyllä minä kiireesti
olisin pyrkinyt matkoihini sieltä, sen voin teille vakuuttaa, kun
vasta kaksi päivää sitä ennen olin päässyt heidän kynsistään."

"Kuulkaa nyt, Yonker", sanoi Hannu, joka ei ollut tottunut
sana-kiistaan, "tämä on jutun päätös: minä en tahdo jäädä tänne
niinkauan kun tämä mies täällä viipyy. Nyt täytyy teidän siis
valita. Tahdotteko käskeä häntä lähtemään, vai pakotanko minä hänet
vaikenemaan?"

Karel rakasti suuresti palvelijaansa ja kielsi ani harvoin häneltä
mitään, kun hän puhui näin tosissaan. Mutta hänessä, niinkuin koko
hänen suvussaan, oli kiitollisuuden tunne hyvin suuri; sentähden
hän ei hennonnut loukata eikä huolestuttaa sitä miestä, joka oli
pelastanut hänen henkensä. Paitsi sitä suututti Hannun päättävä ääni
häntä, ja ajatellen, ettei palvelija todenteolla aikonut lähteä hänen
luotaan, lausui hän lyhyesti:

"Älä hulluttele! Mene portaita alas ja nouda meille vähän viiniä,
niin saamme haastella entisistä ajoista."

"Ei, Yonker! Minun täytyy saada varma vastaus. Teidän täytyy lähettää
tuo mies menemään, taikka --"

"Minä lähden", keskeytti Block äkisti. "Herran haltuun, Yonker.
Minulla ei ole paljo kapineita muassani. Viittani ja aseeni, siinä
kaikki. Minä nukun heinissä ja --"

"Vartokaa, jääkää tänne, Gerard", huusi Galama, kun Block lähestyi
ovea. "Hannu, sinun täytyy heittää tuo käytös. Block, jää tänne, ja
jos et sinä häneen suostu, saat asua alhaalla, kunnes minä paranen.
Mene!"

Hannu oli tuskin kuullut sanaakaan hänen puheestaan. Hän oli tarkasti
katsellut Blockia, joka seisoi akkunan ääressä. Aurinko oli laskenut,
harmaa hämärä peitti kaupungin. Jesuiitan laihat, luisevat kasvot
erottuivat selvästi hämärässä. Pirullinen mielihyvän myhäily väikkyi
hänen huulillaan.

"Block, Block, Block", jupisi Hannu, mietteisiinsä vajonneena. "Minun
täytyy saada Pietari Blink käsiini, mitä hän sanonee."

Sen jälkeen, kuultuaan kuinka isäntä käski hänen mennä, lähti hän
ovea kohti. Mutta siihen hän pysähtyi, ojensi kättään Blockia kohden
ja lausui:

"Hyvää iltaa, mestari Block, hyvää iltaa! Te ette ole nähnyt minua
viimeistä kertaa."

Sitten lähti hän ja sulki oven jälkeensä.

Agnes ja Maria olivat yksin asuinhuoneessa, kun paroonitar oli
lähtenyt iltakirkkoon. Hannu muutti vähän pukuaan ja meni sitten
huoneeseen, jättääkseen heille hyvästi. Molemmat katsahtivat ylös.

"Mikä nyt on? Sinä näytät niin hämmästyneeltä", sanoi Agnes.

"Niin minun sopii ollakin, neiti Agnes. Minä lähden joksikin aikaa
pois."

"Lähdet pois, Hannu? Olethan vastikään tänne tullut", sanoi Maria.

"Tjaa", sanoi Hannu miettivästi. "Minä soisin, että te, nuoret
naiset, pitäisitte Yonkerista erityistä huolta. Olen vastikään
riidellyt tuon miehen kanssa tuolla ylhäällä ja nyt on isäntäni
vihoissaan minulle. Minä sanoin miestä kavaltajaksi, ja pelkään,
että hänellä on paha mielessä Yonkerin suhteen; olkaa sentähden
varuillanne ja pitäkää häntä silmällä. Minä lähden hakemaan Pietari
Blinkiä, niin saadaan nähdä, mikä mies tuo on."

Hetkisen kuluttua Hannu kenenkään huomaamatta katosi talosta.



XIX

Vanhastaan tutut kasvot.


Seuraavana iltana sen jälkeen, kun Hannu oli lähtenyt, istuivat
Agnes ja Maria alhaalla asuinhuoneessa kahden kesken. Tytöt
rakastivat toisiaan hellästi ja kun he kaiken päivää olivat yhdessä,
haastelivat he toisilleen salaisuuksiaan ja toinen ilmoitti
toiselle sydämensä halut ja huolet. Paroonitar, joka aina muisteli
menneitä komeuden päiviä ja toivoi niitä takaisin, pysyi verrattain
kaukana tyttöjen mielialasta ja aatoksista. Paitsi sitä puuhasi hän
talouden askareissa, jotka kysyivät kaiken hänen huolenpitonsa.
Vähäiset joutohetkensä vietti hän kirkossa käymällä taikka muutamien
tuttavien luona. Tänä iltana oli hän tapansa mukaan lähtenyt kirkkoon
iltamessua kuulemaan, ja koska Maria ei heikon terveytensä vuoksi
kyennyt häntä seuraamaan, jäi hän kotiin serkkunsa luo.

Agnes istui ristissä käsin mietiskellen. Hänen kauniissa silmissänsä
oli jonkunverran surumielisyyttä, kun hän katseli serkku-parkaansa.
Laskevan auringon kulta-säteet heijastuivat pilvien lomitse ja
valoivat Marian ympärille valkean hienon hohteen. Ne muodostivat
sädekehän hänen vaaleain hiuskihariensa ympäri, jotka runsaina
valuivat sievää kaulahuivia ja lumivalkeata niskaa myöten alas.
Hänen rasittuneet silmänsä ja kuumeen-tapainen levottomuus, jolla
hän työskenteli rukkinsa ääressä, ikäänkuin hän sillä olisi tahtonut
haihduttaa ikäviä ajatuksia, jotka vaivasivat hänen pientä päätään,
olivat osoituksena sisällisestä sodasta ja rauhattomuudesta, samalla
kun poskien kiihtynyt puna ja silmien kamala kiilto selvästi
ennustivat sumeita surunpäiviä, taudin ja kuolon synkistämiä.

Kun päivän valo alkoi himmentyä, taivutti hän yhä enemmän päätään
askareensa puoleen, ja pari kolme kyyneltä, jotka vierivät hänen
poskelleen, olivat hänen ainoa puheensa. Mutta Agnesille ne puhuivat
enemmän kuin sanat. Hän laski lempeästi kätensä Marian käsivarrelle,
ja kun tämä ujosti, melkein pelokkaasti nosti päätänsä ja silmäili
serkkuansa, lausui Agnes hellästi:

"Sinä pilaat silmäsi, Maria kultani; alkaa jo pimetä. Laske pääsi
olkani varaan ja jutellaan vähän. Minulla on sinulle sanottavaa ja
sinun pitää tarkasti kuunnella."

Maria teki, kuten neuvottiin, ja painoi äänetönnä päänsä orpanan
olkaa vasten. Tyttöjen välillä näytti vallitsevan parhain sopu. Maria
katseli ihmetellen serkkunsa ylevää uskallusta ja hurskautta ja
Agnes puolestaan kohteli tuota värisevää pikkulintua äidin huolella
ja rakkaudella. Hän tunsi velvollisuudekseen ohjata heikkoa ja kun
hän tiesi, että toinen totteli häntä, teki hän tehtävänsä hartaalla
tunnollisuudella.

Tuokion aikaa katseli hän lempeästi häneen nojaavia kauniita kasvoja
ja kumartui suutelemaan toisen otsaa. Otsa oli kuuma kuten pieni
käsikin, joka samalla hetkellä pujahti serkun käteen.

"Kun kauniina kesä-iltana istun", sanoi Agnes, "päivän laskua
katsellen, ja kuuntelen niitä erilaisia ääniä, jotka tyynessä
ilta-ilmassa lentävät luokseni, muistelen lapsuuteni aikoja, jolloin
kaiket päivät riemuitsin onnellisessa viattomuudessa. Minä näen, minä
kuulen ihan samoja asioita kuin silloinkin, mutta kuinka toisilla
silmillä, toisilla korvilla! Muistan erään päivän -- lienen tuskin
ollut viiden vuoden vanha -- jolloin torille vastapäätä Broodhuysiä
oli rakettu mestauslava, jolla aijottiin teloittaa joku pahantekijä,
ja minä muistan aivan selvästi, kuinka minä leikin sen ympärillä
ikäisteni lasten kanssa ja kysyin äidiltäni, eikö se lava saisi aina
olla siinä, koska siinä oli niin hyvä olla piilosilla. Silloin en
ajatellut, että muutamien vuosien päästä saisin nähdä samallaisen
mestauslavan, kuten kaksi kuukautta takaperin tapahtui."

"Jospa me aina, Agnes, saisimme olla lapsia", lausui Maria
hiljaisella äänellä, "jospa vielä saisimme yhdessä leikitellä
niinkuin silloin, eikä milloinkaan, ei milloinkaan muuttua."

"Mutta, Maria", sanoi Agnes miettiväisesti, "jos lapsuudella on
sulonsa, on sillä haittansakin. Emme ainakaan sen vuoksi toivoisi
lapsuuttamme takaisin, ettei lapsi tiedä eikä huoli mitään siitä,
mitä hänen ympärillään tapahtuu, ettei hän melkein ollenkaan tunne
Jumalaa eikä sitä mitä Hän on sanonut ja tehnyt meille ja että hän
heittää muitten kuormaksi sen edesvastuun, joka oikeastaan kuuluu
hänelle itselleen."

"Mutta", sanoi Maria, "eikö ole väärin antaa meille tehtäviä ja
vastattavia, joiden tasalla emme ole? Me elämme tässä maailmassa
ja meidän pitää jotakin tehdä. Mutta jos katsomme, mitä meidän
tulee ja pitää tehdä, näyttävät minusta ne asiat yhtä korkeilta ja
ylipääsemättömiltä, kuin Pyhän Neitsyeemme kirkontorni."

"Maria, Maria", vastasi serkku totisella, mutta lempeällä äänellä;
"uskotko Jeesuksen Kristukseen? Uskotko, että hän kuoli saadakseen
sinut taivaaseen? Ja luuletko että hän on tehnyt taivaaseenpääsyn
sinulle mahdottomaksi? Eikö hän ole luvannut auttaa sinua joka
kohdassa, vaikeimmassakin? Minä tiedän, ettemme saisi mitään
tehdyksi, jos meidät jätettäisiin oman onnemme nojaan. Jos Hollannin
miehet voisivat pysyä rikkaina ja vapaina sillä, että he istuvat
alallaan, eivät he taisteleisi ensinkään. Ja niin on sinun ja minun
laita. Meidän täytyy taistella ja kärsiä saavuttaaksemme onnemme;
ja kun Jeesus on tehnyt ja kärsinyt niin paljon meidän puolestamme,
jää varmaan meidän osaksemme pienin kärsimys. Katso Jeesusta, katso
sitä autuuden kunniaa, jonka saamme periä hänen luonaan -- ja kaikki
vaivat, vankeus, kidutus ja kuolema käyvät vähäpätöisiksi mielestäsi.
Oi, kuinka kernaasti soisin, että sinä lukisit tuon pikkukirjasen,
jonka tohtori Luther, tuo vittenbergiläinen, on kirjoittanut! Hän
sanoo niin kauniisti ja selvästi, että jos ensin katselemme omaa
pientä ristiämme, sumenevat silmämme kyynelistä niin, ettemme voi
nähdä mitään muuta; mutta jos me ensin katselemme Hänen suurta
ristiään, Hänen, joka on kärsinyt rangaistuksen kaiken maailman
synneistä, katoaa meidän pieni ristimme aivan näkymättömiin. Rohkaise
mielesi, Maria, ja mene Jeesuksen luo: hän on sinua auttava."

Maria oli hartaasti kuunnellut serkkunsa sanoja. Ne näyttivät syvästi
vaikuttavan häneen. Hän oli hetken aikaa ääneti. Siitä lausui hän
huoaten:

"Oi Agnes, en unohda milloinkaan, mitä tein Brüsselissä tuona yönä.
Luuletko, että minä vielä voin saada sen anteeksi?"

"Kallis serkkuni", vastasi Agnes, "Pietari kielsi Herran kolmesti ja
hän sai sen anteeksi. Sinä saat suurimmatkin syntisi anteeksi, jos
kadut. Turvaa vain Jeesukseen."

"En voi sanoin kuvata, mitä vaivoja olen kärsinyt tuota
ajatellessani", sanoi Maria. "Kun jälleen tulin tuntoihini, olit sinä
poissa ja minun käskettiin lähteä alas. Menin makuukammiooni enkä
poistunut sieltä, ennenkuin Gritta tuli kertomaan, että he aikoivat
kuljettaa sinut pois. Kun näin sinua vietävän -- he eivät suvainneet
minun puhua kanssasi -- oli sydämeni pakahtua ja ilman hyvää laivuria
ja Gerard Blockia, joitten avulla minä pääsin pakoon, en luultavasti
enää olisi elossa."

"En tiedä miksi", sanoi Agnes, "mutta joka kerta, kun minä näen tuon
Blockin, valtaa minut outo, kummallinen tunne, en tiedä mikä. Olen
nähnyt hänen kasvonsa jossakin, siitä olen varma, mutta missä, sitä
en muista. Hän ei miellytä minua, hän --"

Samalla yskähti joku tyttöjen takana ja säikähdytti heidät niin, että
he päästivät heikon hätähuudon. Oven suussa, niin että häntä tuskin
näkyi hämärässä, seisoi Block, viittaan puettuna.

"Mitä tahdotte, herra?" kysyi Agnes tuikeasti. "Ettekö tiedä, ettei
tähän kamariin saa astua, ellei ensin kolkuta ovelle?"

"Suokaa anteeksi, neiti", vastasi toinen, astuen askeleen lähemmäksi,
"minä kolkutin kolme kertaa, ja kun en saanut vastausta, rohkenin
astua sisään. Minä vakuutan teille, etten olisi sitä tehnyt, jos
olisin tietänyt, että te paheksuisitte sitä. Aioin vain sanoa, että
orpananne, Yonker, nukkuu terveen unta ja minä lähden tiedustelemaan,
millä kannalla asiamme nykyään ovat?"

"Hyvä, herra!" sanoi Agnes, ja Block lähti pois.

Kohta sen jälkeen kuulivat he, että huoneen ovi suljettiin; mutta
Agnes jäi samaan asentoon, ikäänkuin jokin kummallinen ajatus olisi
saanut hänessä vallan.

"Onko se mahdollista?" sanoi hän itsekseen. "Lienevätkö ne samat
kasvot? Annas kun kerran vielä mietin."

"Agnes", lausui Maria peloissaan, "mikä nyt on hätänä? Olethan sinä
aivan kylmä ja vapiset ja hengität, niinkuin jokin asia pelottaisi
sinua. Mikä se on, Agnes?"

"Maria", vastasi Agnes vapisevalla äänellä, "nyt minä tiedän, missä
ennen olen nähnyt nuo kasvot. Aivan varmaan! Se oli sinä iltana,
jolloin Karel äkkiä tuli huoneeseemme, -- saman yön iltana, jolloin
kaikki tapahtui. Minä näin tuon miehen, kun hän katsoi akkunasta
sisään. Hän peräytyi, kun hän äkkäsi minut, mutta minä näin kuitenkin
hänen kasvonsa. Ne olivat juuri samanlaiset kuin äsken samanlaisessa
valossa. Muistanpa vielä tuon viitankin."

Hän vaikeni ja molemmat olivat hetken aikaa hiljaa huoneessa.

"Hannu on myöskin varoittanut meitä hänestä", sanoi Maria
peljästyneellä äänellä. "Kuka hän lienee? Ja mitä hän tahtoo?"

"En tiedä, Menkäämme, herättäkäämme Karel ja kysykäämme häneltä.
Huomen-illalla, pimeän tultua, menemme van Alphenin, viljakauppiaan
luo. Wouter Barends saarnaa siellä ja siellä tapaamme monta hyvää
ystävää, joilta saamme neuvoja."

"Tuleeko Wouter Barends sinne?" kysyi Maria iloisena. "Voi,
lähtekäämme sinne! Mutta menkäämme nyt Karelin luo."

Ja tytöt nousivat ylös. Samalla haavaa hiipi Block tiehensä kamarin
oven takaa ja pujahti pihalle etuovesta, joka oli auki; sillä vaikka
hän oli ollut sen sulkevinaan, oli hän hiljaa avannut sen jälleen ja
jäänyt salaa kuuntelemaan.

"Vai niin", mutisi hän itsekseen, "hän on päässyt jäljilleni ja
lähtee huomenillalla van Alphenin luo? Varsin hyvä, varsin hyvä!
Galamalta hän ei saa monta sanaa tänä iltana."

Ja niin kävikin. Turhaan koettivat he herättää Karelia. Block oli
antanut hänelle unijuoman. Tämän illan ja toisen päivän elivät he
tuskallisessa epätiedon tilassa. He päättivät olla paroonittarelle
mitään puhumatta, kunnes he olivat käyneet van Alphenin luona.
Tuskin oli siis pimeä tullut, kun he lähtivät kotoa pois, ennenkuin
paroonitar oli palannut iltakirkosta. He eivät aavistaneetkaan,
etteivät he enää saisi häntä nähdä.



XX

Hartausseura.


"Tule, Dirk, lykätään nuo vankkurit tuosta joutuin pois. Kello käy jo
seitsemättä ja meidän on työmme vielä puolitekoinen."

Nämä sanat lausui vilkas, viidenkolmatta vanha nainen, joka puvusta
päättäen oli palvelustyttö. Hänen tehtävänään oli erään toisen tytön
ja kolmen miehen kanssa tyhjentää lato, jota nähtävästi käytettiin
vilja-aittana, sillä kaikenkokoisia ja monen näköisiä säkkejä
oli siihen ladottu päälletysten ja jauhosäkkejä täynnä olevat
vankkurit oven suussa seisoivat jo puoleksi pihalla, jyväkauppias
van Alphen, joka salaa suosi uutta uskonoppia, omisti tämän ladon,
johon hänen uskolaistensa oli määrä tänä iltana kokoontua hartautta
harjoittamaan. Lato olikin asemansa puolesta varsin sopiva tähän
tarkoitukseen. Se sijaitsi talon takana; piha oli välissä. Sinne
pääsi sekä talosta päin että toiseltakin puolen, jossa kapea polku
suikerteli van Alphenin puutarhan läpi; tätä pitkin saattoi kansa
tulla kaupungin valleilta päin, kenenkään huomaamatta. Talon väki
siivosi nyt latoa sisältä ja teki tilaa odotetuille vieraille.

"Toivon, että heitä tänä iltana tulee oikein kosolta", sanoi Dirk,
pitkä, hartiakas mies, joka viskeli jyväsäkkejä niinkuin ne eivät
olisi painaneet mitään. "Ei sovi epäilläkään, että mestari Barends on
_meidän_ pappimme. Hän antaa kelpo ravintoa, se on varma."

"Niin aivan, Dirk", vastasi tyttö, joka lakaisi lattiaa, "olet
oikeassa; jospa vain eläisit niinkuin hän saarnaa. Sinä tappelet
mielelläsi silloin tällöin ja se on väärin."

"Hei, anna luistaa!" sanoi Dirk, paiskaten raskaan säkin toiselle
seinälle. "Te naiset, ette käsitä, mitä kiusauksia meillä miehillä
usein on. -- Tuo tänne tuo rautakoukku. Kiitoksia! -- Kun minä kuulen
espanjalaisen tahi katolinuskoisen puhuvan pahaa prinssistä, kiehuu
vereni ja silloin pian paukkuu ympäri korvia."

"Mutta se on juuri väärin, Dirk", toisti tyttö. "Eikö raamattu sano,
että sinun pitää voittaa paha hyvällä ja kosto on Herran? Jos todeksi
nuo sanat tunnustat, niin tottelet varmaan minua."

"Niin, Alida", sanoi toinen mies, joka oli hyvän joukon vanhempi.
"Tuota olen aina Dirkille sanonut, mutta hän ei välitä. Minä olen
sanonut, että jos Herra tahtoo kostaa pahoille, ei hän siihen
tarvitse Dirkin apua."

"Auttakaa minua, että saadaan nuo laudat tuonne kivien päälle. Nyt
minä selitän teille", sanoi Dirk, kun useamman hengen istuttava rahi
oli saatu pystyyn. "Kuulkaa nyt! Tiedän aivan hyvin, että mestari
Barends puhuu totta enkä minä usko enemmän kuin hänkään pappeja,
paavia, Pyhää Neitsyttä j.n.e. Mutta jos raamattu kieltää minua
taistelemasta Alban herttuaa vastaan ja sanoo Oranian prinssiä
konnaksi, on se väärässä, sen minä sanon."

"Ei, se sanoo vain, että sinä et saa tapella", vastasi tyttö.

"Missä niin sanotaan? Missä luvussa, missä värssyssä? Kas, siinä
ollaan! Ei Paavali, eikä Pietari kiellä minua, ja sen minä vain
sanon, että jos nuo sotamieshylyt tulevat tänä iltana meitä
häiritsemään, niin --", ja hän heilutti hirmuista moukaria.

"Etkö sinä tiedä, että Jeesus nuhteli Pietaria, kun hän löi miekalla
palvelijalta korvan?" kysyi vanhempi mies.

"Luuletko, että istuimia tarvitaan enemmän kuin neljä riviä? Ei tänne
paljo kansaa tule, sillä verikoirat nuuskivat kaikkialla", sanoi
Alida.

"Kyllä kai se riittää", arveli Dirk. "Saanko sanoa teille, mitä minä
aina olen tuumannut tuosta korvajutusta. Otaksutaan, että kun minä
kävelen teidän kanssanne, niin joku sotamies tahtoo vangita teitä, ja
minä lyön häntä vasten kasvoja ja juoksen tieheni. Mitä hyvää siitä
on? te sanoisitte, tapa hänet tai anna hänen olla. No, mitä hyvää
siitä oli, että Pietari hakkasi mieheltä korvan? Se ei estänyt heitä
ottamasta kiinni Jeesusta. Mutta jos hän olisi ajanut heidät kaikki
pakoon, ettei ainoakaan olisi uskaltanut palata, olisi Vapahtaja
kenties sanonut Pietarille: Kas niin, se oli oikein!"

Tässä heitä käskettiin toisaalle ja keskustelu katkesi. Mutta
huomattava on, että Dirkin kaltaisia löytyi Alankomailla monta
miestä; he olivat tosin hyljänneet paavin ja heidän järkensä hyväksyi
puhdistetun opin, mutta he eivät voineet asettaa elämäänsä sen mukaan.

Kun van Alphenin palvelijat, jotka kaikki tunnustivat uutta oppia,
saivat ladon kuntoon -- eivätkä heidän laitoksensa suuret olleetkaan:
pöytä tuoleineen ja neljä riviä raheja -- menivät he asuinhuoneeseen.
Vasta pimeän tultua ilmaantui latoon tulijoita ja istuimille ihmisiä.
Sanankuulijat hiipivät sisään yksitellen ahtaasta sivu-ovesta. Siitä
sydämellisyydestä, jolla he toinen toistaan tervehtivät, huomasi,
että lause: "Kuinka nämä kristityt rakastavat toisiaan!" vielä piti
paikkansa.

Rikas ja köyhä, vanha ja nuori, istuivat sekaisin ilman erotusta ja
juttelivat hiljaisella äänellä. Mutta kun van Alphen ja saarnamies,
Wouter Barends, ilmestyivät, kokoontui koko väki heidän ympärilleen
ja heille sateli kysymyksiä ja suosionosoituksia. He olivat kumpikin
parhaassa iässään.

Van Alphen oli kookas, kaunis mies, suora, vilpitön ja uljas
käytökseltään. Wouter Barends oli laiha ja näytti paljon kärsineen;
hänen kasvonsa olivat surumieliset, mutta hänen suurista, kirkkaista
silmistään loisti ihmeellinen innostus ja ihmisrakkaus.

Hänen kohtauksensa Agnesin ja Marian kanssa, jotka hän tunsi
ennestään, oli todella liikuttava, ja useiden sydän heltyi, kun
he näkivät hurskaan miehen tervehtivän usko-tytärtään pyhällä
suudelmalla. Käteltyään jokaista läsnä-olijaa istuutui hän vihdoin
pöydän ääreen ja avasi edessään olevan raamatun. Pöytä oli halvan
näköinen ja yksi ainoa kyökkilamppu valaisi tätä kummallista
hätätilaista kirkkoa; se seisoi pöydällä raamatun vieressä. Eikä
enempää valoa kaivattukaan, sillä harvat omistivat niihin aikoihin
raamatun eikä virsikirjoja sopinut käyttää, koska veisuu oli
vaarallista. Seuralla ei siis ollut muuta tehtävää kuin kuunnella,
ja sitä se tekikin sielusta ja mielestä. Saarnaajan kieli ei tosin
ollut erinomaista eikä kaunopuheista; eipä se sisältänytkään muuta
kuin evankeliumin vanhoja perustotuuksia. Mutta nämä vanhat totuudet
olivat kuulijoille aivan uusia ja se vahva usko, jolla saarnaaja
julisti niitä, vaikutti ihmisiin paljon syvemmin kuin suloisin
kaunopuheisuus.

"Armaani!" sanoi hän muun muassa, "meille on tapahtunut suuri
armo siinä, että meidät on katsottu mahdollisiksi kärsimään
siunatun Herramme ja Vapahtajamme tähden. Te tiedätte, ettei
hän epäillyt antaessaan verensä meidän edestämme, pelastaakseen
meidät tulevaisesta vihasta. Niinpä meidänkin tulee olla valmiit
antamaan veremme Hänen edestään, valmiit näyttämään, että hän on
meille kalliimpi kuin oma henkemme. Te tiedätte myöskin, että
Jumala äärettömässä armossaan on sallinut minun Hänen totuutensa
tähden saada haavoja, joitten naarmut vielä näkyvät ihossani. Papit
ovat julistaneet minut pannaan, vaikka itse olen pappi, omaiseni
ovat hyljänneet minut ja minua ajetaan takaa paikasta paikkaan;
hengenvaara ja kuoleman uhka ovat alati edessäni. Mutta minä kiitän
Jumalaani hänen armostaan, koska pyhän Paavalin kanssa saan iloita
siitä toivosta, että kerran tulen uhratuksi Hänen palveluksessaan."

"Mutta, rakkaani, suokaa minulle lohdutusta siitä iloisesta tiedosta,
että se sana, jota olen teille saarnannut ja jonka olen valmis
verelläni vakuuttamaan, ei ole kalliolle kylvettyä siementä, vaan
että se lankeaa hyvään maahan ja tuottaa runsaan hedelmän. Se sana
saattakoon teidät pimeyden vallasta, Antikristuksen harhateiltä, ja
johtakoon teidät ainoan Välimiehen, Kristuksen, elävän Jumalan Pojan
luo. Sillä hänen tuntemisensa on elämä eikä ilman Häntä ole mitään
autuutta; mutta kaikki muut välimiehet, paavit, piispat ja papit,
jotka asettuvat Hänen rinnalleen taikka Hänen ja meidän väliimme,
ovat kiroukseksi ja ikuisen kadotuksen perilliset. Sillä meidän
Jumalamme on kiivas Jumala ja kuluttava tuli, joka ei anna kunniaansa
muille. Mutta runsaana uhkuu hänen armonsa virvoittava lähde
niille, joilla on murheellinen henki, sorrettu ja särjetty sydän,
jotka köyhinä syntisraukkoina tulevat hänen luokseen sitä ainoata
elämäntietä myöten, jonka hän on osoittanut, nimittäin Hänen rakkaan
Poikansa kautta. Sentähden, armaani, pyydän minä teitä --"

Yhtäkkiä kuului hiljainen koputus ladon takaovelta ja joku lausui:

"Pois! sotamiehet tulevat!"

Kaikki kavahtivat pystyyn ja katsoivat toinen toistaan henkeään
vetämättä. Nyt kuului van Alphenin matala, mutta selkeä ääni:

"Ystäväni, kuulkaa minua tuokion aikaa! Paetkaa tuosta ovesta, joka
vie teidät pihaan. Pihan oikealla puolen on veräjä, josta pääsette
erään ystävämme puutarhaan. Sieltä tulette toiseen puutarhaan ja
vihdoin rantakadulle. Minä autan mestari Barendsia, miehet auttavat
naisia ja Jumala meitä kaikkia."

"Amen!" sanoi Barends.

Valkea sammutettiin ja ovi, joka oli vastapäätä sitä, josta varoitus
oli kuulunut, avattiin. Pilvienlomista paistoi kuun puolikas, jonka
heikossa valossa pakolaiset näkivät tehdä tehtävänsä. Rahit sysättiin
syrjään ja kaikki tunkivat oven suuhun. Tällä hetkellä kuului
takaovelta ääniä ja komentohuuto kaikui. Heti sen jälkeen kuului
rattaiden kolinaa, ovelle kolkutettiin ja jokin ääni huusi:

"Ovi auki!"

Dirk ynnä hänen toverinsa olivat tosin sysänneet kolmet raskaat
vankkurit oven eteen, mutta se keino ei paljon auttanut, sillä
vankkurit oli jo saatu pois.

"He tulevat, Agnes!" kuiskasi Maria, kun he nousivat matalalta
istuimeltaan, joka oli lähinnä lukittua ovea. Uusi isku jysähti
siihen ja entistä ankarampi käsky vaati avaamaan. Monet
läsnäolijoista olivat tällä hetkellä jo poistuneet pihalle ja
pakenivat naapurin puutarhaan. Toisin oli Agnesin ja Marian laita.
He olivat tulleet ilman suojelijaa ja jäivät yksin ja kun heillä oli
varsin vähän kokemusta vaarasta, tiesivät he tuskin, mitä tehdä,
kun ovi yhtäkkiä paiskattiin kiväärin perällä selkoselälleen ja
parikymmentä sotamiestä, tulisoihtua kantava pappi etupäässä, ryntäsi
latoon. Sisälläolijat pyrkivät pihalle, mutta sotamiehet huomasivat
sen ja riensivät heidän jälkeensä. Ennen pitkää he palasivat, tuoden
muassaan jonkun kymmenkunnan miehiä ja naisia.

On mahdotonta kuvata ladossa olevaa seuraa, jota papin loimottava
soihtu valaisi punaisella, kamalalla valollaan. Sotamiehet, joitten
silmät paloivat verenhimosta, näyttivät julmassa sota-asussaan hornan
hengiltä. Miehiä ja naisia, joitten ympärillä he häärivät, olisi
voinut verrata lampaisiin, joita viedään teurastettaviksi. Muutamat
heikot vääntelivät käsiään pelosta ja olivat taintumaisillaan;
toiset, joita Barendsin saarna oli vahvistanut, odottivat tyynellä
mielellä kärsimisen hetkeä. Muutamat, rohkeimmat, kehoittivat ilolla
ja innolla kärsimystovereitaan turvaamaan Jumalaan ja pysymään
lujina. Heidän joukossaan oli myös Agnes. Hän seisoi sankarillisen
uljaana hirveän hämmingin keskellä, hartaasti pyytäen serkkuaan, joka
tuskin pysyi jaloillaan, nyt osoittamaan luottamustaan Jeesukseen.

"Herra on meidän kanssamme", sanoi hän, "rohkaise mielesi. Hänen
kanssaan me voitamme. Hän ei hylkää meitä."

Agnes ei puhunut turhaan, sillä Maria seisoi suorempana ja kuiskasi:

"Niin oikein. Hän on väkevämpi kuin vainolaisemme"; ja katsellen
Agnesia silmiin, lisäsi hän hymyillen: "Jos kuolemme, kuollaan
yhdessä. Kiitos Jumalan, että Wouter Barends on pelastunut."

Nämä kaksi tyttöä, jotka ulkomuodoltaan erosivat muista vangeista,
vetivät heti puoleensa papin huomion.

"Oletteko te Agnes Vlossert?" kysyi hän.

"Olen", kuului vastaus.

"Ja onko tämä tyttö vieressänne Maria Galama?"

Papin katse värisytti Mariaa. Hänen äänensä tyrehtyi kurkkuun.

"Mikä oikeus teillä on tehdä tuollaisia kysymyksiä?" kysyi Agnes
arvokkaalla äänellä.

Hänen rohkeutensa hämmästytti niin suuresti pappia, että tämä
tuokioksi joutui ikäänkuin aseettomaksi. Näyttipä se vielä
rohkaisevan erästä miesvankiakin, sillä hän astui esiin ja sanoi:

"Ja mistä syystä olette häirinneet meidän viatonta seuraamme?"

"Viatonta seuraa!" toisti pappi, joka jälleen oli oma itsensä. "Te
tiedätte kyllä, te kirotut kerettiläiset, että teidän kokouksenne on
kauhistus Jumalalle ja Hänen pyhille enkeleilleen."

"Miksi niin?" kysyi vanki.

"Siksi -- siksi -- mitä?" änkytti pappi kiihtyneenä. "En ole tullut
tänne väittelemään teidänkaltaistenne koirahylkyjen kanssa. Kun
venytte kidutuslavalla, saatte kyllä tietää, _miksi_."

"Me emme ole mitään tehneet Jumalaa ja Espanjan kuningasta vastaan",
lisäsi vanki; "me olemme yhtä kuuliaiset esivallalle kuin hyvät
kristityt."

"Hillitse kielesi, kirottu kerettiläinen", huusi pappi, ja kääntyen
erään sotilasjoukon puoleen, joka vastikään oli tullut latoon, hän
kysyi: "Löysittekö saarnamiehen?"

"Lintu on lentänyt tiehensä", vastasi päämies. "Me haimme koko
asunnon katosta kivijalkaan asti emmekä löytäneet muita eläviä
olentoja kuin vanhan vaimon ja pienen lapsen."

"No, lähtekäämme siis", sanoi pappi. "Tehkää tehtävänne, kersantti!"

Kahleita ja köysiä tuotiin esille. Edellisillä sidottiin miehet,
jälkimäisillä naiset. Agnesia ja Mariaa ainoastaan ei sidottu.

"Nämä ovat Sextusen pikku-kyyhkyset", sanoi pappi itsekseen, ja
kääntyen kersanttiin lausui hän:

"Näistä kahdesta tytöstä pidän itse huolta."

Hetken kuluttua oli lato tyhjä eikä kukaan tietänyt, mihin vankeja
aijottiin kuljettaa.



XXI

Galaman silmät aukenevat.


Turhaan koettaisimme kuvata paroonittaren hämmästystä, kun Agnes ja
Maria eivät palanneet illalla. Iltakirkosta kotiin päästyään oli
hän vanhalta naispalvelijaltaan saanut tietää, että nuoret neidit
olivat lähteneet ulos ja saapuisivat takaisin viimeistään tunnin
kuluttua. Mutta tunti kului, kului toinenkin, jopa kajahti kolmaskin
hiippakirkon torninkellosta -- -- eikä tyttöjä näkynyt ei kuulunut.
Sydän tuskaisena meni rouva parka yläkertaan ja koputti sen huoneen
ovelle, jossa hänen poikansa ja Block makasivat. Jälkimäinen avasi
oven. Hän oli vielä pukeissaan. Emäntä pyysi häntä tulemaan alas.
Block seurasi häntä asuinhuoneeseen ja kuunteli rauhallisena kun
paroonitar ilmaisi hänelle huolensa ja pelkonsa sekä pyysi häneltä
neuvoa.

"Kuinka? Vai eivät neidit vielä ole palanneet kotiin? Eiväthän he
vain aikoneet lähteä karkuun?" -- "Ei." -- "Oliko paroonittarella
vihiä siitä, että he olivat harhauskoisia?" -- Paroonitar vaaleni ja
vastasi myöntäen. -- "Kenties he olivat lähteneet johonkin seuraan,
joka on joutunut ilmi." -- Paroonitar kätki kasvot käsiinsä ja
purskahti itkuun. Block koetti häntä lohduttaa kuten hellä ystävä
ainakin. "Ehkä tuo ei kuitenkaan ollut mikään itkun asia" arveli
hän. "Kenties he olivat päässeet pakoon jonkun ystävän turviin. He
eivät kenties olleet käyneetkään missään seurassa, vaan olivat jonkun
ystävän luona. Miksi tuskitella, ennenkuin oli todellista syytä?" --
Hän lupasi lähteä ulos ja hankkia kaikki tiedot, jotka suinkin olivat
saatavissa. Hän oli varma siitä, että hän saisi jotakin kuulla.

Block veti viitan ylleen ja hiipi ulos yön synkeyteen.

Hän viipyi poissa noin tunnin ajan, jonka paroonitar vietti
rukouksessa pienen Kristus-kuvan edessä kastellen nenäliinaansa
kyyneleillään. Kun hän Agnesin hartaasta pyynnöstä oli luvannut
Marian lähteä Brüsseliin, oli hän sydämessään ollut sitä vastaan,
sillä hän tiesi, että tyttö oli heikko ja kokematon. Mutta kun hänen
mielestään kuitenkin oli tarpeellista, että Maria saisi vähän nähdä
maailman tapoja, suostui hän vihdoin, vaikka vastenmielisesti. Mutta
nyt hän soimasi itseään siitä, ettei hän ollut tarpeeksi varjellut
lastaan harhauskon vaaroista. Hän näki jo edessään huolimattomuutensa
seuraukset, ja häntä kauhisti, kun hän ajatteli, kuinka tuon hennon
tyttöraukan kenties kävisi.

Block palasi ja hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Hän sanoi
puhutelleensa useita ihmisiä ja heiltä saaneensa tietää, että
jossakin rantakadun varrella oli pidetty harhauskolaisten kokous,
että sotamiehet olivat tulleet sinne ja panneet kaikki kiinni. Hän
ei ollut muka kuitenkaan saanut tietoihinsa, olivatko Agnes ja Maria
olleet siellä saapuvilla, olivatko he päässeet pakoon, vai miten
heidän oli käynyt, mutta hän lupasi seuraavana iltana jälleen lähteä
uudelle tiedustusretkelle.

Paroonitar nukkui sinä yönä varsin huonosti. Kun Galama aamulla näki
hänen kalpeat kasvonsa ja punaiset silmäluomensa, ei kestänyt kauvan,
ennenkuin hän tiesi koko asian. Hän kavahti pystyyn vuoteeltaan ja
olisi ilman Blockia rientänyt pois. Hän tahtoi väkisinkin pukea
ylleen ja mennä virkakuntien luo. Hän tahtoi itse mennä vankeuteen
tyttöjen sijasta; hänellä oli mitä tärkeimpiä seikkoja ilmoitettavana
virkamiehille; hän tahtoi pakottaa heitä, uhata heitä hän tahtoi. --
Ja hän painoi päänsä patjaa vastaan ja itki.

Paroonitar kehoitti häntä rauhoittumaan ja odottamaan. Eihän Agnesin
ja Marian kohtalo vielä ollut päätetty eikä maltiton kiire auttaisi
mitään. -- Kun Karel oli vähän rauhoittunut, yritti Block selittää
hänelle asioita, parjasi pappeja, panetteli Hannua ikäänkuin tälläkin
olisi ollut osansa tapauksessa, ylisti tuota jaloa tyttöparia ja
teeskenteli erinomaista isänmaallista intoa, mutta neuvoi Galamaa
olemaan alallaan ja tuota pikaa paranemaan. Hän aikoi muka sillä
välin etsiä tyttöjen olinpaikkaa, tai hankkia ainakin jonkinlaisia
tietoja heistä; kenties saataisiin heidät vapaiksi, ilmoittamatta
mitään virkakunnille. -- Eikä Blockin ollutkaan vaikeata koota
tietoja tapauksesta. Niitä liikkui kaikkialla runsain määrin.
Pieni, rauhallinen Brielin kaupunki ei ollut moista myrskyä ja
meteliä nähnyt sen jälkeen kun Pyhän Neitsyen kuvapatsas jysähti
maahan kirkon seinästä ja löi erään piispan paikalla kuoliaaksi.
Kaikki puhuivat siitä, kaikki tiesivät mainita, keitä oli otettu
kiinni; jokainen ihmetteli, mihinkä saarnaaja ja van Alphen olivat
pujahtaneet, ja useat valittivat sitä, että heidän täytyi nähdä
kansalaisiaan mestattavan. He pääsivät kuitenkin sitä näkemästä,
sillä kahden päivän päästä vietiin kaikki vangit Brüsseliin, mutta
Blockin sanojen mukaan, joka kertoi tästä kaikesta paroonittarelle ja
hänen pojalleen, eivät Agnes ja Maria olleet niitten joukossa. Tästä
lähtien varjosti murhe Karelin kasvoja, ja kaikki hänen pyrintönsä
kohdistuivat siihen, että hän pian paranisi.

Hän nousi usein vuoteeltaan ja käveli huoneessa, ikäänkuin ei häneltä
olisi mitään puuttunut. Hän otti miekkansa ja rupesi Blockin kanssa
piloillaan taistelemaan, ja vaikka ase pian lensi hänen kädestään,
huomasi jesuiitta kuitenkin, ettei hän voinut siirtää kauvemmaksi
tuumansa toteuttamista. Eikä hän säästänytkään. Yonker ja hän
viettivät usein pitkät ajat kahden kesken. Näinä hetkinä Block
sukelsi yhä syvemmälle onnettoman Yonkerin suosioon ja tuttavuuteen.
Hän oli jo saanut useita sangen tärkeitä tietoja ja toivoi syystä
saavansa kaikki, mitä hän tarvitsi. Mutta hän menetteli varsin
varovasti, ettei hänen hankkeensa kolmatta kertaa raukeisi tyhjiin.
Eikä varovaisuus ja tarkkuus ollutkaan tarpeetonta.

Tosin oli Galama ylpeytensä ja suuttumuksensa innossa sanonut
Hannulle, ettei hän salannut Blockkilta mitään; mutta kun
hänen mielensä oli asettunut ja hän jälleen oli tyyni, järkevä
friisiläinen, oli hänestä viisainta jättää tärkeimmät kohdat
ilmaisematta, kunnes seikat olivat pitemmälle selvinneet ja hän
oli sovittanut toimintansa niiden mukaan. Niinpä jesuiitta siis
oli arvannut oikein, että tuo jalo nuorukainen halveksi kidutusta
ja kuolemaa eikä niitten pelosta ilmaisisi mitään, mutta että hän
sen sijaan läheisen ystävyyden hetkinä ilmaisisi tuon kirjevaihdon
tärkeät salaisuudet, johon hän oli ottanut niin tehokkaasti osaa.

Koska jesuiitta haali tietojaan varsin laajalta ja monelta
taholta ja veljeskuntansa salamerkin avulla kaikkialla sai apua
ja kuuliaisuutta, saattoi hän käyttää kaikkia aseita, joita hän
mielestään tarvitsi tarkoitustensa saavuttamiseksi. Mikäli Yonkerin
voimat karttuivat ja hänen intonsa ja uskalluksensa vaativat
viihdytystä, toi jesuiitta hänelle tarkat tiedot kaikista, mitä
maassa tapahtui. Hän surkutteli Galaman kanssa Egmontin ja Hornin
teloitusta ja kreivi Ludvigin mieshukkaa. Hän sadatteli ja kirosi
Alban herttuaa, joka oli kiskonut uuden veron ennestään rasitetuilta
asukkailta, ja hän oli hurjana riemusta, kun Brieliin saapui
sanoma, että joku Meri-Geusein haaksi oli siepannut espanjalaisen
kauppa-aluksen tai ampunut upoksiin espanjalaista sotaväkeä
kuljettavan laivan.

Näin hän vähitellen kutoi uhrinsa verkkoihinsa. Hän kietoi vähitellen
sen silmukkoihin tuon vilpittömän isänmaanystävän, joka ei aavistanut
mitään pahaa.

Eräänä iltana lähti paroonitar, hoidettuaan apealla mielellä
talousaskareita, vähäiseen makuukammioonsa, josta vei ovi siihen
huoneeseen, jossa hänen poikansa ja Block istuivat kahden kesken.
Tyttöjen katoaminen oli synkkä suru, joka kalvoi hänen sydäntään ja
heikonsi hänen terveyttään. Hän sulkeutui kammioonsa, vaipui Neitsyen
kuvan eteen, ja puhkesi kyyneliin ja hartaisiin rukouksiin.

Sillä välin keskustelivat Karel ja Block viereisessä huoneessa.
Yonker, joka nyt alkoi olla melkein yhtä voimakas ja terve kuin
ennenkin, istui matalalla tuolilla lähellä ikkunaa, Block vähän
matkaa hänestä paroonittaren makuukammioon vievän oven vieressä.
Pöydältä loi öljylamppu himmeätä valoaan noihin kahteen mieheen. He
keskustelivat vakavasti, Karel oli melkein kiihkeä.

"Ja eikö teistä ole kunniakasta taistella armaan isänmaamme ja pyhän
Kirkkomme puolesta?" kysyi Block.

"Ei aivan, Gerard", vastasi Galama. "Minulla on vastedes oleva
kahtalainen päämäärä: maani pelastaminen Alban tyranniudesta ja
paavin tyranniudesta. En tiedä, kumpainenko näistä on vihattavampi,
mutta kumpainenkin täytyy musertaa."

"Minä myönnän, että Kirkkoamme haittaa hirveät epäkohdat", vastasi
Block, "mutta meidän on kuitenkin muistaminen, että se on ainoa
autuaaksi tekevä. Tiedättekö, että Egmontkin kuoli sen uskossa ja
Oranian prinssi suostuu siihen myöskin."

Block oli osittain oikeassa. Kreivi Egmont oli kuollut katolilaisena,
mutta kreivi Horn protestanttina. Oranian prinssi oli tosin
jo kääntynyt protestantiksi, mutta ei ollut vielä julistanut
uskonmuutostaan.

"Vaikka otaksuisinkin väitteenne todeksi, hyvä Gerard", lausui
Karel, "en kuitenkaan aio autuuttani saavuttaa sillä, että noudatan
kaikenlaisten kreivien ja prinssien esimerkkiä. Ainoa oppaani on
Jumalan sana ja jos tämä minulle sanoo, että kaikki ajatukset pappien
voimasta ja ainoasta, autuuttavasta kirkosta ovat vääriä, mitä muuta
minä kaipaan? Mutta minä väitän perättömäksi teidän väitteenne
prinssistä. Hän ei ajattele siinä asiassa sillä tavalla kuin te
arvelette. Olenhan itse kuullut hänen sanovan, että tosi vapaus ja
paavilaisuus eivät sovellu yhteen. Ettekö te milloinkaan ole sitä
asiaa miettinyt?"

"Olen kyllä, vaan en milloinkaan ole tullut tuohon johtopäätökseen."

"Ja minä tiedän", lisäsi Galama, "ettei prinssi lausunut tuota
kiihtyneenä, vaan että hän oli syvältä ajatellut ja tutkinut asioita;
ja voiko kukaan sanoa häntä paavilaiseksi, jos hän uskoo, että
paavillisuuden perusajatus on pelkkää orjuutta?"

"Ah, Karel", huokasi Block, "kun te pääsette tuollaisten
ajattelijoiden pariin ja kuulette prinssin kaltaisten suurten miesten
väitelmiä, ei sovi ihmetellä, että te uskotte häntä ja ihastutte
häneen. Minä kadehdin teitä siitä, että teidät on määrätty niin
arvokkaasen virkaan. Olen usein öisin maannut mietiskellen, kuinka
panisin kaiken kykyni alttiiksi, jos minun olisi suotu tehdä sitä
työtä, joka on uskottu teille. Pidän sitä kunnianhimoni korkeimpana
päämääränä."

"Jos se on kunniakasta, on se vaarallistakin", vastasi Galama,
mielissään toverinsa taitavasta imartelusta. "Joka hetki uhkaa teitä
tuhannet vaarat, jokaista teitä lähestyvää ihmistä täytyy teidän
katsoa epäluulolla, joka silmänräpäys täytyy teillä olla varalla
miekkanne, tikarinne, pistoolinne, ettekä milloinkaan saa väistyä
siitä suuresta tehtävästä, johon kerran olette ruvennut."

"En tiedä", sanoi Block, "piileekö puheessanne moite vaiko viittaus.
Olen luullakseni aivan tarpeeksi näyttänyt teille, että sekä
uskallukseni että taitoni aseitten käytössä pystyvät torjumaan mitä
vaaraa hyvänsä."

"Ei, Gerard, te käsitätte varsin väärin sanani", vastasi Galama,
"olen viimeinen maailmassa syyttämään teitä pelkuruudesta tai
noloudesta, kun kerran Brüsselissä näin niin selvän vastakohdan.
Mutta te unohdatte, ettette tunne niitä vaaroja, joista minä puhun,
ja koska ne teille ovat tuntemattomat, ette myöskään voi sanoa,
pystyttekö niitä torjumaan."

"Te erehdytte, Yonker, jos luulette, ettei minulla ole mitään
käsitystä tuosta", vastasi Block. "Enkö minä ole kuljeksinut
kaikkialla tässä maassa, kun olin eronnut Pietari Blinkistä ja
lähtenyt teitä etsimään? Ja vielä muutakin: Tunnenhan Herman
Ruyterin, emissarin, kuten espanjalaiset häntä nimittävät, ja hän on
minulle kertonut monta seikkaa, joista ette tekään tiedä mitään."

"Emissari!" huudahti Galama, äkisti ihastuen. "Vai tunnette hänet
todellakin? Hänen nimeään ette ole koskaan maininnut. Minkä näköinen
hän on? Olen kuullut hänestä paljon puhuttavat, vaan en ole koskaan
häntä nähnyt."

"En ole häntä maininnut," vastasi Block, "koska luulin teidän
tuntevan hänet; mutta en kykene kertomaan teille, minkä näköinen
hän on. Hän on suuri, hartiakas mies, mahdottoman väkevä ja pää
täynnä viisautta. Siinä kaikki, mitä voin sanoa. Muuten hän
on kaikkien näköinen eikä kenenkään näköinen -- karjanajaja,
kauppias, kerjäläinen, talonpoika, pappi, joskus nainenkin. Hänen
matkimiskykynsä on yhtä suuri kuin hänen rohkeutensa. Sitäpaitsi on
hän sangen hyväluontoinen ja suopea ja on monesti henkensä kaupalla
suojellut köyhää miestä tai heikkoa naista sortoa ja kovuutta
vastaan."

"Ah", huokasi Galama, "hänellä on se etuoikeus, että hän saa elää
prinssin omassa seurueessa, joka oli suotu minullekin ainoastaan niin
kauan kun hän veljineen oleskeli Ranskassa amiraali Colignyn luona."

"Teidän kai täytyi käyttää senkin seitsemiä keinoja ennenkuin
pääsitte prinssin pariin?" kysyi jesuiitta tähdäten yhä läheisemmin
päämääräänsä, "sillä minä olen kuullut, että espanjalaisen hovin
salatiedustajat alati hiipivät hänen ympärillään."

"Niin", vastasi friisiläinen, "se olikin toisinaan kaikkein
vaikeinta, sillä saattoipa olla niinkin, että hänen läheisin
ystävänsä kuului hänen vihollistensa joukkoon ja sentähden tuotiin
kaikki kirjeet suorastaan joko hänen omaan käteensä tai kreivi
Ludvigille."

"Itse hänen sihteerinsäkin, joka kirjoitti vastauksen, oli kenties
salainen petturi ja espanjalaisten palkkaama", sanoi jesuiitta
miettiväisesti.

"Hänellä ei ollut sihteeriä", vastasi Yonker. "Hän luki kirjeet heti
saatuaan ja rupesi kohta kirjoittamaan vastausta; kirjeet sulki hän
omalla sinettisormuksellaan."

"Ja tiesittekö aina mitä nuo kirjeet sisälsivät?" kysyi Block.

"En; se olikin parasta, sillä jos olisin joutunut kiinni ja minut
olisi viety kidutuslavalle, ei minulta olisi saatu mitään tietoja."

"Mutta kirjeet kuitenkin olisivat menneet teiltä", lausui pappi
tutkiskellen.

"Mitäs siitä? Ensiksikin oli niissä käytetty salakirjoitusta ja
toiseksi oli joka kaupungilla toinen nimi --"

"Ja onpa miehilläkin välistä toinen nimi", sanoi järeä ääni heidän
takanaan.

Molemmat säpsähtivät. -- Ovi oli auki ja muutaman askeleen päässä
siitä seisoi mies, väljä viitta yllään, huopahattu päässään. Lampun
himmeässä valossa ei erottanut hänen kasvonpiirteitään.

"Mitä tuo hävyttömyys merkitsee?" sanoi Yonker ja nousi, otsa
rypyssä, nojatuolista, jossa hän istui.

"Toivoakseni ei mikään hävyttömyys, Yonker", vastasi outo, astuen
muutaman askeleen lähemmäksi ja ottaen hatun päästään. Molemmat
tunsivat heti Hannun. "Tulin vain siinä tarkoituksessa, että
ystävällisesti kävisin teitä tervehtimässä", lisäsi hän. "En voinut
heti unohtaa entistä hyvää väliämme ja tulen nyt pyytämään anteeksi
teiltä kaikkea vääryyttä, jota teille olen tehnyt, ja teiltä
niinikään, herra", sanoi hän, kääntyen Blockiin, "ja" -- lisäsi hän
vitkaan pahanenteisellä äänellä -- "luullakseni voin minä antaa
hyvitystä siitä, mitä olen tehnyt".

Katse, jonka Hannu loi jesuiittaan, oli sekä vihainen että
häijynkurinen. Mutta tämä istui liikahtamatta, toinen käsi pöydällä
toisen sormiellessa tikarin päätä. Hän oli kylmän näköinen, ja Hannun
katseisiin vastasi hän ylpeän ylenkatseen silmäyksellä. Galama
sen sijaan vääntelihe levottomana sinne tänne tuolillaan. Hän ei
ilmeisesti tiennyt, mitenkä hän menettelisi uuden tulokkaan suhteen.
Mutta Hannu pelasti hänet pian tästä pulasta.

"Niinä parina kolmena viikkona, jotka olen viettänyt poissa, Yonker",
sanoi hän, "olen kerännyt muutamia sangen tärkeitä uutisia. Olen
kuullut, ettei herra de Treslong eikä teidän iso-enonne olekaan
kaatunut Jemmingenin taistelussa. Tässä suhteessa saamme siis
iloita. Mutta suokaa anteeksi, Yonker, saanko laskea sisään erään
Kerjäläisen, jonka olen ottanut mukaani? Hän on luullakseni teidän
molempien ystävä, tai ainakin tuttava --"

"Ai, ai, Hannu, älä sano ystäväksi", virkkoi joku ovelta päin.

"Tässä hän on", sanoi Hannu. "Hän ei siis malttanut odottaa teidän
suostumustanne, Yonker. Sitä ette kuitenkaan pane pahaksenne, luulen
minä. Tule sisään, Pekka. Se on vain Pietari Blink, hyvät herrat."

Molemmat miehet katsoivat jälleen ovea kohti ja näkivät ihmisolennon,
jonka ulkomuoto toisenlaisina aikoina olisi herättänyt yleistä
naurua. Olento oli tosin miehen näköinen, mutta eri jäsenten välinen
suhde ei ollut aivan tavallinen. Lyhyt, paksu ruumis ja siinä sääret
ja käsivarret, joissa olisi ollut mittaa puolta pitemmällekin
ruumiille, lyhyt, vahva niska, joka kannatti suurta, pyöreätä päätä,
punaiset, pulleat posket, ruskea tukka ja karhea parta -- kas siinä
ilmiö, jota kerran nähtyään ei voinut helposti unhottaa. Ensi
silmäyksellä olisi luullut häntä hyvänsävyiseksi tyhmyriksi; mutta
pienet harmaat silmät, jotka vilkkaasti tarkastivat huonetta ja kohta
käsittivät kaikki, mitä siinä oli, antoivat paremman todistuksen
hänestä. Neljä sanaa riittää lukijalle ilmoittamaan mikä hän
oikeastaan oli. Hän oli sangen viekas, levollinen, väkevä ja rohkea.
Vaikkei kukaan uskonut mitään erinomaista tuosta paksuposkisesta
moukasta, joka istui kapakassa, tyynesti juoden oluttaan, ja laulaen
vanhoja ballaadilauluja; vaikka moni nauroi hänen kummalliselle
ulkomuodolleen, oli moni kuitenkin saanut tuntea hänen kättensä
voimaa, kun hän valitun joukon johtajana yhtä rohkeasti kuin
taitavasti toimi jossakin sotayrityksessä -- Heilutellen pitkiä
käsivarsiaan ja astellen roima-askeleita seisoi hän silmänräpäyksessä
Hannun vieressä ja kumarsi syvään Yonkerille.

Kun jesuiitta huomasi Blinkin haamun oven suussa, kävi hän
kasvoiltaan tuhkan harmaaksi. Hänen silmissään välähti vihan vimma
ja hänen kätensä pusersi rajusti viinipikaria, joka seisoi pöydällä
hänen edessään. Hannu, joka oli tarkoin katsellut häntä, hymyili
hienosti tuon nähtyään ja katsoi entiseen isäntäänsä, joka ei
näyttänyt tietävän mitään. Kun hän jälleen loi silmänsä pappiin, oli
tämän mieli tyyntynyt. Hän istui tuolissansa, nojaten taaksepäin, ja
katsoi levollisesti äskentulleita.

"Tässä on varmaan jokin erehdys", sanoi hän hitaasti. "Jos tämän
miehen nimi on Pietari Blink, ei hän ainakaan ole se Pietari Blink,
joka antoi minulle suosituskirjeensä."

"Mutta hän on se Pietari Blink, joka kirjeen on laatinut", sanoi
Hannu, "eikö niin, Yonker?"

"Aivan varmasti", vastasi Karel, Pietaria katellen. "Kuinkas vanha
ystäväni Pietari jaksaa? Yhtä uljas ja rohkea kuin ennenkin?"

"Kuten kananpoika kasteessa", vastasi Blink.

"Ja ettekö todella tunne tätä herraa?" kysyi Yonker, kääntyen
jesuiittaan päin.

"Varsin hyvin, varsin hyvin", vastasi Pietari ja lisäsi naureskellen:
"liiankin hyvin".

"Ehkäpä herra tekee hyvin ja istuu, niin saamme edes nyt tutustua
toisiimme", lausui Block, nousten puoleksi ja siirtäen samalla
tuoliaan vähän lähemmäksi ovea.

"Minä kiitän teitä", sanoi Hannu tuoden Pietarille tuolia. "Koskei
Yonker sano mitään sitä vastaan, niin paina, Pekka, puuta. Minä
seison mieluummin. Sillä tavalla pääsemme pikemmin asiamme perille."

Ja hän asetti itsensä niin, että hän voisi estää jokaisen
hyökkäyksen, jolla jesuiitta kenties ahdistaisi hänen herraansa.

"Eikö teillä ole ainoatakaan veljeä tai sukulaista, jolla on sama
nimi kuin teillä, mestari Blink?" kysyi Block, ikäänkuin hän olisi
aikonut alottaa ystävällisen ja hupaisen keskustelun yleisistä
asioista.

"Ei", vastasi Blink. "Yksi Pietari vain", ja tarttuen viinikannuun
otti hän siitä aika siemauksen.

"Entä jos me vähän virkistäisimme teidän muistianne, mestari -- hm --
Block?" sanoi Hannu. "Kenties ette enää muista, että olette nähnyt
tämän herran Amsterdamin kaupungissa, jossa hän veti teidät maalle
eräästä kanavasta, kun teidän vihollisenne, joita teillä varmaankin
on suuri joukko, olivat teidät sinne viskanneet. Niinhän sen jutun
laita oli, Pietari?"

"Niin aivan, Hannu. Spuyn kanavasta, pyhän Klodvigin sillan läheltä",
vastasi Blink ja melasi uuden kulauksen.

"Ja te ette kenties muista, kuinka hän kantoi teidät kuin uitetun
sorsan kotiinsa ja holhosi teitä siellä, ettekä kenties muista,
kuinka te eräänä päivänä, jolloin olitte jo melkein parantunut,
kuulitte tämän herran ja erään hänen ystävänsä, Gerard _Bockin_,
puhelevan Yonker Galamasta. No, Pietari?"

"Aivan oikein, Hannu. Pane jatkoa!" käski Blink.

"Ja kenties olette senkin unohtanut, kuinka te, nähtyänne Pietarin
kirjoittavan suosituskirjettä, yön aikana lähditte huoneesta,
panetitte hänet sekä Gerardin kiinni ja kirje kädessä riensitte
matkoihinne. Onko se oikein, Pietari?"

"Oivallista", sanoi Pietari, pyyhkien suutaan käden selällä. Mutta
tarkoittiko tämä sana Hannun kertomusta vai viinikannun sisältöä,
sitä emme uskalla ratkaista.

Yonker oli sillä välin äänettömänä ja tarkasti kuunnellut
keskustelua. -- Hän hengitti raskaasti. -- Hänen silmänsä tuijottivat
milloin toista, milloin toista puhujaa, milloin jesuiittaa; hän
punastui ja vaaleni vuorotellen, kun pahimmat epäluulot, synkät
aavistukset tai toivon välähdys siitä, että hän vain uneksi,
vuorotellen valtasivat hänen sielunsa. Kun Hannu herkesi puhumasta,
katsahti Galama kysyvästi Blockiin, joka istui mukavassa asennossa ja
kylmäkiskoisesti katseli noita kahta miestä.

"En tiedä", lausui Block vihdoin, "missä tarkoituksessa te minua
hätyytätte kirotuilla kujeillanne, mutta sen vannon, että se Blink,
jolta sain suosituskirjeen, oli kokonaan toinen mies kuin tuo
viheliäinen viininjuomari, tuo paksupäinen peijakas, joka on sen
näköinen kuin hän ei osaisi lukea kolmeen. Minä toivon, ettei Yonker
luule minua niin kiittämättömäksi; mutta sallikaa minun, voidakseni
paremmin hänelle todistaa viattomuuteni, noutaa tuo kirje, joka on
takissani oven pielessä."

Hän nousi ylös. Mutta Hannu astui hänen ja oven väliin, sanoen:

"Älkää nähkö turhaa vaivaa! Sitä tietä ette pääse ulos. Porrasten
yläpäässä seisoo Meri-Geusi ja alapäässä toinen ja molemmat
lävistävät teidät miekallaan, jos yritätte karkuun. Tällä kertaa olen
ollut varovainen. Mutta jätetään toistaiseksi tuo teidän ja Blinkin
välinen pikkujuttu, ja otaksutaan että te häntä kohtaan olette ollut
jalo ja kiitollinen. Nyt ette pääse menemään, joten siis malttakaa
mielenne."

"Niin oikein, Hannu poikaseni. Tässä tulee vähän muutakin", sanoi
Blink, silmäillen tyhjää kannua.

"Valitettavasti", jatkoi Hannu, "ovat teidän tuumanne meidän
kummankin suhteen menneet pilalle. Te ette tietänyt, että Pietarilla
on yhtä monta ystävää Amsterdamissa kuin teillä Romassa, ja että
hänen vanginvartiakseen sattui pääsemään hänen oma orpanansa.
Ette myöskään tietänyt, että minulla täällä Brielissä on ystäviä,
joitten avulla minä vältin kaikki soturit ja urkkijat, joita te
asetitte minua sieppaamaan, kun minut lähetettiin pois. Niinpä me,
vastoin teidän luuloanne, pääsimme pakoon, minä Brielistä ja Pietari
vankeudesta, ja ryhdyimme yhdessä toimiin paljaastaaksemme teidän
vehkeenne."

"Ja toimemme ovat menestyneet, Hannu poikani", riemuitsi Blink,
hieroen käsiään.

"Kuulkaa nyt, Yonker", lisäsi Hannu, "mitä muuta olemme saaneet
selville; sen jälkeen voitte pitää häntä vieläkin ystävänänne ja ajaa
minut pois, jos niin tahdotte. Olen saanut selville seuraavat seikat:
kun neiti Agnes ja minä olimme joutuneet kiinni Broodhuysissä, oli
tällä pyhällä miehellä pitkä keskustelu inkvisitsionin _visitorin_
kanssa, sillä he kuuluvat kumpainenkin tuohon tunnettuun Jeesuksen
tai oikeammin perkeleen veljeskuntaan. Gritta näki heidät
keittiönoven avaimenreiästä."

Galama kavahti ylös, kun hän näki jesuiitan jälleen vaalenevan ja
heittävän hätäisen silmäyksen ympärilleen. Hän koetti puhua, mutta
ääni tyrehtyi hänen kurkkuunsa ja ainoa, minkä hän sai tehdyksi, oli,
että hän sieppasi miekkansa, joka seisoi seinän nojalla.

"Istukaa, Yonker", ärähti Blink, painaen hänet takaisin tuolille;
"tähän seuraa jatkoa. Nyt on vasta aljettu."

"Vielä olemme saaneet selville, että tuo arvoisa herra, jonka
nimi -- ohimennen -- on isä Sextus", jatkoi Hannu, pitäen tarkoin
silmällä jesuiittaa, jonka nähtävästi oli kovin vaikea pysyä tyynenä,
"täydellä syyllä luuli, ettei mitään ratsuväkeä ollut tulossa, sillä
kun kaikki kaatuneet Geusit oli korjattu pois, nousi hän hevosen
selkään ja palasi upseerin kanssa kotiin. Tämä on se mies, Yonker,
joka siekaili ja vitkasteli ja tahtoi viivyttää kaikkia toimiamme,
kunnes kaikki olisimme joutuneet satimeen. Kun minä kuulin ratsuväen
lähestyvän, tarkkasin häntä ja kuulin hänen sanovan: jopa vihdoinkin!
Muistatteko sitä, isä?" ja Hannu kohotti päätänsä, katsellen
jesuiittaa silmiin.

"Minä väitän valheeksi teidän syytöksenne", lausui viimemainittu
äänellä, joka värisi vihan vimmasta; "ne ovat kehnoja, perättömiä
soimauksia, ja jos minä en olisi täällä vieras, vaan isäntä,
upottaisin tämän tikarin teidän valheelliseen kurkkuunne."

"Kyllä kai siihenkin vielä joudutaan", vastasi Hannu pilkallisesti,
"mutta teillä on omallatunnollanne vielä muitakin asioita, joista
saatte kärsiä, esim. tuo laivuri, joka henkensä kaupalla pelasti
Yonkerin, ja Gritta parka, joka luullakseni tähän aikaan hirtetään."

Karel ryntäsi pystyyn, äärimmilleen kiihtyneenä, mutta, jesuiitan
onneksi, Blink vielä kerran painoi hänet istumaan.

"Älkää pilatko meidän peliämme, Yonker", sanoi hän. "Vielä tulee
paljon muutakin."

"No toimita se Jumalan tähden pikaisesti, Hannu!" läähätti Galama.
"Jos kaikki on totta, mitä sanotte, on hän jo kyllin syyllinen.
Viekää hän pois ja tehkää hänelle mitä katsotte sopivaksi. Ja Jumala
armahtakoon häntä!"

"Mutta kuulkaa ensin loppuun, Yonker", sanoi Hannu. "Olen saanut
selville, että hänen vehkeilynsä oli syynä neidin katoamiseen --"

"Kuinka!" huusi Galama tukehtumaisillaan ja taisteli päästäkseen irti
Blinkin kourista, jotka pidättivät häntä tuolilla.

Vihansa vallassa vaipui hän tuoliinsa takaisin ja katseli vapisten ja
leimuavin silmin jesuiittaa, jonka hävytön ja syyllinen katse näytti
selvästi toteen Hannun sanat.

"Tuossa se pyhä isä on", huusi Hannu, "se Jeesuksen saarnaaja, joka
toi tänne neiti Marian, koska se soveltui hänen suunnitelmiinsa ja
toimitti täältä taas pois hänet sekä neiti Agnesin, kun heistä oli
hänelle haittaa. Sano, konna, jos toivot edes jotakin armoa, minne
olet heidät toimittanut? Minä tiedän, että heidät lähetettiin pois
teidän käskystänne. Missä --?"

Kiljuna kajahti huoneessa. Karel katkaisi siteensä ja syöksähti ylös
istuimeltaan, kun hän tajusi koko totuuden. Hän kyyristyi ja aikoi
karata jesuiitan kimppuun, mutta tämä ei jäänyt sitä odottamaan.
Tuossa istuessaan oli hän, näet, ajatellut asemaansa ja tehnyt
päätöksensä. Salaman nopeudella kamppasi hän Hannun, niin että tämä
keikahti permannolle. Sitten sieppasi hän kynttilän ja survaisi sillä
Galamaa vasten silmiä.

"Niihin ei ulotu teidän valtanne", kuului jesuiitan ääni. Huoneessa
vallitsi pilkkopimeä ja hämminki. Hannu haparoi ovea ja karjasi
ulos: "Ottakaa kiinni hänet!" Häntä kohtasi se Kerjäläinen, joka oli
vartioinut oven takana, paljastettu miekka kädessä, ja joka vannoi,
ettei kukaan ollut kulkenut hänen ohitseen.

Tällä hetkellä kuului heikko huuto. Sitten avattiin joku akkuna ja
kuului kohaus kuin olisi joku korkealta hypännyt maahan.

"Hän on sivuhuoneessa! Hän on poissa! Ottakaa kiinni alhaalla!
Murtakaa ovi!" huudettiin.

"Hiljaa! Minulla on lamppu. Virittäkää se!" kaikui Blinkin ääni.

Kaikki oli hiljaa, kunnes lamppu oli viritetty.

"Missä hän on?" kysyi Galama, tarkastellen huonetta.

"Hän on mennyt tuohon huoneeseen ja sulkenut kummankin oven", sanoi
Hannu, osoittaen ovea, joka vei paroonittaren makuukammioon.

"Minun äitini!" huusi Karel, painaen kädellään otsaansa.

Hän riensi ovelle ja koetti avata sitä, mutta luja salpa teki
tyhjäksi hänen yrityksensä ja hän väänteli epätoivoissaan käsiänsä.

"Astukaa syrjään", sanoi Blink, työntäen hänet pois.

Blink nosti jalkansa ja potkaisi ovea lukon alle, niin että se lensi
auki. Karel ryntäsi ensimäisenä kamariin äitinsä luo, joka puoleksi
polvillaan makasi Kristuksen kuvan edessä.

"Äiti! äiti! Hän on tappanut sinut! Oi Jumala!" voihki Karel.

"Karel, poikani!" kuiskasi paroonitar. "Hän pakeni akkunasta. Mikä
nyt on hätänä?"

"Yonker", sanoi Blink, koskettaen Galamaa olkapäähän, "meidän on heti
paettava. Sanokaa jäähyväisenne. Hannu, pankaamme pillit pussiin ja
sitten -- pois."

He perääntyivät ja jättivät lesken yksinään poikansa kanssa. Me
heitämme kertomatta heidän välisen kohtauksensa, kun Karel lyhyesti
ilmoitti, mitä oli tapahtunut, sekä että hänen täytyi heti lähteä
äitinsä luota. Äiti ja poika seisoivat kauan syleillen toinen
toistaan. Edellinen ei lausunut sanaakaan, hänen silmistään ei
vuotanut ainoatakaan kyyneltä, hän tuijotti maahan, ikäänkuin hän
ei enää olisi kyennyt ajattelemaan eikä tekemään mitään. Karel näki
hänen tuskansa ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Hän vaipui
polvilleen äitinsä eteen, tarttui hänen käteensä ja rukoili hartaasti
Häntä, joka yksinään voi lohduttaa murheellista äidin sydäntä.
-- Sitten muisti hän vaaranalaisen tilansa ja ajatellen, ettei
viipymisestä olisi mitään hyvää, riistäytyi irti.

Hannu ja Pietari olivat sillä välin tehneet matkavalmistuksia.

"Sinun, Pietari, on paras lähteä alas ja koota kaikki aseet, joita
Yonker voi käyttää", sanoi Hannu. "Hänen pistoolinsa riippuvat
keittiössä takan otsalla. Minä panen nämä kapineet matkalaukkuun."

Blink meni alas ja Hannu sääli tarpeellisimmat vaatteet, ja kaikki
rahat ja kalleudet, jotka hän sai käsiinsä, matkalaukkuun.

"Oletko valmis, Hannu?" kysyi Galaman ääni Hannun takaa, "jos
nimittäin tahdot antaa minulle anteeksi sen vääryyden, jota olen
sinulle tehnyt, ja vielä kerran seurata minua tämän matoisen maailman
läpi. Tiedäthän, että taas olen aivan yksinäni."

Hannu kääntyi, tarttui isäntänsä käteen ja suuteli, sitä. Runsaat
kyyneleet vierivät hänen poskiaan myöten, ja osoittaen makuukammion
ovea lausui hän nyyhkyttäen:

"Kaksikymmentä vuotta takaperin lupasin pitää teistä huolta ja Jumala
tietää, että olen koettanut, niin tehdäkin."

"Kaikki on taas hyvin, vanha ystäväni", lausui Galama värisevällä
äänellä. "Nyt emme enää erkane toisistamme; mutta paetkaamme nyt ja
miettikäämme turvallisemmalla paikalla, mitä on tehtävä."

Tuokiossa he olivat ottaneet mukaansa mitä otettavaa oli, ja astuivat
portaita alas. Niiden alapäässä tuli heitä vastaan Blink, jolla oli
käsissään pistoolipari, raskas tappara ja äärettömän pitkä kaksin
käsin käytettävä miekka. Molemmat viimemainitut aseet olivat Galaman
esi-isäin tavaraa ja niitä säilytettiin perheessä pyhinä jäännöksinä.
Galama naurahti, kun hän näki nämä hankalat surma-aseet, mutta Blink
sanoi:

"Olkaa huoleti, Yonker. Te otatte pistoolit, Hannu miekan, ja minä
heilutan tapparaa." -- Sitten jakoi hän aseet.

"Mikä tie lienee paras?" kysyi hän sen jälkeen, katsellen tovereitaan.

"Vesiportti on huonoin", sanoi Hannu. "Sextus on varoittanut heitä
siellä ja on luultavasti lähtenyt Pitkää porttia kohti. Ehkäpä
Rantakadun portti on paras. He ovatkin täällä heti paikalla."

Kaikki hyväksyivät tämän neuvon ja kohta jättivät nuo viisi miestä
(kaksi Meri-Geusiä siihen luettuna) talon, kukin pistooli kädessä ja
miekka toisessa, ja Pietari asteli uljaasti joukossa tapparoineen.

Kuten ennen on mainittu, sijaitsi paroonittaren talo n.s.
Märlandt-kanavan varrella. Vähän matkaa siitä juoksi toinen
Kaji-niminen kanava itäiseen suuntaan ja yhtyi vallikaivantoon, joka
ympäröi kaupungin varustuksia. Kajin keskikohdalta kiemurteli polku
erään puiston kautta Kajiportille, josta harvoin kuljettiin ja jolla
ei ollut vartioita kuin sota-aikoina. Tätä porttia kohden juoksivat
nuo viisi Kerjäläistä.

Näytti kuitenkin siltä kuin olisi heidän läsnäolonsa tullut
kaupungilla tiedoksi. Vesiporiin lähellä olevasta vahtimajasta
kuului huutoa kun heidän nähtiin astuvan kanavan poikki vievää
kapeaa puusiltaa. Muutamia laukauksia paukahti, kuitenkaan osumatta
kehenkään ja viisi kuusi sotamiestä riensi ajamaan heitä takaa.

"Tällä tavalla he eivät saa meitä kiinni", sanoi Hannu, joka oli
viimeinen joukossa. Hän työnsi miekkansa sillan kylkeen ja sysäsi
tämän menemään melkein toiseen rantaan asti -- sillan toisessa päässä
oli nimittäin saranat.

"Joutukaa!" hän huusi. "Koppestock venheineen odottaa meitä. Koko
kaupunki on kohtikään kintereillämme."

Ennen pitkää ehtivät he Kaji-portille, jonka vahtijoukko -- noin
kymmenkunta miestä -- oli laukaukset kuultuaan tullut ulos,
tietämättä mitä oli tekeillä. Portti itse oli rakettu eräälle
varustukselle, joka kolmikulmaisen saaren tapaisena seisoi
kaivannossa. Puusillat yhdistivät sen toiselta puolen kaupunkiin,
toiselta maakuntaan. Ennenkuin vahtimiehet vielä aavistivatkaan,
keiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, hyökkäsivät
Kerjäläiset, Blink etupäässä, heidän kimppuunsa. Kirvestään
heiluttaen tunki hän vihollisten läpi ja löi yhden heistä kuoliaaksi.
Hyökkäystään uudistamatta riensi hän kiireesti portin luo, joka
oli vailla vartioita, ja hänen tapparastaan satoi ankaria iskuja,
kuin rakeita, portin rautalukkoon. Se särkyi pirstaleiksi ja hän
juoksi ulos. Mutta siellä oli uusi työ hänen edessään. Vipusilta
oli nostettu ylös ja sen ketjut kiinnitetty toisella lukolla. Hänen
takaansa kuului huutoa. Hän katsahti sinnepäin ja näki neljän
toverinsa kiitävän avattua porttia kohti, samalla kun toisesta
sillanpäästä kiilsivät vihollisten monilukuiset kypärät.

"Tänne, Hannu! Lyö rikki tuo lukko ja jätä loput minun toimekseni",
huusi hän.

Hannu riensi portin kautta paikalle ja kohta kumahti kirveen iskuja
lukkoon.

"Kyllä minä teidät opetan", nauroi Blink itsekseen. "Pippuri ja
suola, se on heille kelpo-ruokaa."

Laskettuaan kolme toveriaan portista sisään, veti hän tämän kiinni
ja avasi pienen neliskulmaisen aukon, josta portinvartian oli tapana
puhella ulkopuolella olevien kanssa. Sitten otti hän pistoolinsa,
pisti sen aukosta ulos, tähtäsi ja ampui.

Etumaisin sotamies, joka oli jo ehtinyt tähän päähän siltaa, horjui
ja kaatui. Hänen toverinsa parahtivat ja väistyivät taaksepäin, kun
eivät olleet odottaneet tuollaista vastaanottoa.

"Eteenpäin, te pelkurit", kuului jesuiitan ääni. "Ottakaa kiinni nuo
miehet ja teidän palkkanne on oleva suuri."

Tuskin sai hän sanotuksi tämän, kun toinen laukaus löi hänet maahan.
Samalla hetkellä mätkähti silta raskaasti alas.

"Eläköön Geusit!" huusi Blink, laukaisi umpimähkään pistoolinsa
kolmannen kerran heidän parveensa ja seurasi tovereitaan sillan yli.

Sotamiehet ryntäsivät heidän jälkeensä, mutta turhaan. Pimeän vuoksi
ei saatu ainoatakaan kiinni ja Geusit puolestaan olivat vikkelät ja
viekkaat.

Puoli tuntia sen jälkeen souti kuusi miestä venettä Maasvirran poikki.

"Ettekö pelkää kuljettaa meitä joen ylitse, Jaakko?" kysyi Hannu
soutomieheltä.

"Minä kuljetan ketä hyvänsä, Hannu, vaikka paholaistakin, jos hän
viitsii istua venheeseeni", vastasi airomies. "Mutta älkää puhuko
niin äänekkäästi, he voivat kuulla meitä. Ei sen vuoksi, että
pelkään, mutta kenties te pelkäätte."

"Eihän teillä, Yonker, ole mitään sitä vastaan, että joksikin aikaa
rupeatte merimieheksi?" kysyi Hannu onnettomalta aatelismieheltä,
joka istui hänen vieressään vaieten, ajatuksiin vaipuneena. "Te ette
ole missään niin vapaa kuin merellä ja niin kauan kuin jesuiitta on
hengissä, ette saa elävää rauhaa."

"Kenenkä laivalle aijot minut viedä?" kysyi Galama lyhyesti.

"Sonoyn laivalle, kunnes olette ottanut oman laivan itsellenne",
vastasi Hannu.

Galama nyökäytti päätään.

"Vie minut, minne tahdot", lausui hän haluttomalla äänellä. "Minä
jätän kotimaani hyvästi, sillä minulta on mennyt kaikki -- kaikki."

Ja hänen päänsä painui alas hänen rinnalleen.

"Totta kai te joskus palaatte, Hannu?" kysyi soutomies.

"Palaamme varmasti", vastasi Hannu, "ja valloitamme kaupungin."

"Se on oikein", arveli toinen. "Minä autan teitä siinä työssä."

He nauroivat molemmat kerskaavalle puheelleen, sillä he eivät voineet
uskoa, että se aivan pian toteutuisi.



XXII

Kerjäläisten tapoja.


Äskeisistä tapauksista oli kulunut puoli neljättä vuotta, kun
pienehkö fregatti, joka nähtävästi tuli Hollannin rannalta, purjeet
levällään kulki Englannin etelä-rannikkoa kohti. Oltiin loppupuolella
maaliskuuta v. 1572. Ankara ja kylmä pohjoistuuli, joka tavan
takaa vihmoi rankkaa raesadetta synkistä pilvistä, puhalsi purjeet
pullolleen, ja laiva lasketti vinhasti aaltojen halki. Se oli sievä,
eikä aivan suuri alus, joka kuljetti noin parikymmentä kanuunaa ja
kuului purjeista päättäen kaapparilaivoihin, joita siihen aikaan
vilisi merellä.

Ellei oteta lukuun perämiestä ja aluksen hoitamiseen tarvittavaa
väkeä, oli laivankansi miltei tyhjä, kun ankaran työn tuottama
väsymys sekä pakkanen olivat pakottaneet väen vetäytymään laivan
sisäosiin. Nuori, viidenkolmatta vuotias mies, jonka puoleksi
sotilas-, puoleksi merimiespuku ilmaisi upseerin arvoa, asteli, kädet
viitan taskuissa ja huopahattu silmillä, edes takaisin etukannella.
Hän loi toisinaan silmänsä purjeisiin ja laivan kulkuun, teki
perämiehelle muutaman huomautuksen ja jatkoi sitten astuntaansa.

Vaikea olisi ollut tuosta kookkaasta, vankasta vartalosta, pitkästä
parrasta ja päivettyneistä kasvoista tuntea sankarimme Karel Galaman
solakoita jäseniä ja nuorukaismuotoa. Mutta hänen ennestäänkin lujat
jäsenensä olivat vaurastuneet kolmivuotisen merielämän vaivoissa ja
hänen ennen niin hieno, valkoinen ihonsa oli ahavoittunut tuulissa
ja paahtunut tummanruskeaksi päivänpaisteessa; tämä ei kuitenkaan
miestä pilannut, sillä jos hänen ulkomuotonsa ennen oli kiihkeän
nuorukaisen, oli nuorukaisesta nyt varttunut vakava, toimelias ja
aatteleva mies. Hänen kasvoistaan ei ollut ensinkään hävinnyt niiden
ylpeä käskijäkatse, mutta synkkä murhe, salainen tuska, joka kalvoi
hänen sydänjuuriaan, varjosti niitä.

Oli ilta, ja aurinko, joka päivällä vain tuolloin tällöin oli
pilkahtanut pilvistä, ilmestyi nyt koko loistossaan, kun sen
eronhetki oli tullut. Yonker katseli tuokion aikaa tuota juhlallisen
ihanaa näkyä, ja sanoi sitten itsekseen:

"Kuinka usein nähnen vielä tuon auringon nousevan ja laskevan,
ennenkuin siihen rauhan majaan saavun, missä kyyneliä ja suruja ei
ole olemassa."

"Siihen ei kulu kovin pitkää aikaa, Yonker", lausui hänen takanaan
ääni, jonka hän tunsi Hannun omaksi, "jos tällaista elämää kauan
kestää. Sillä, totta kerjuuvalani, ei meillä enää ole muonaa kuin
kahdeksi päiväksi, ja tuosta näytteestä voitte päättää minkälaista se
on."

Ja Hannu, joka istui ratsasreisin eräällä kanuunalla, ojensi toisella
kädellään raa'an, viheliäisen sillin puoliskon herrallensa. Toisessa
kädessään oli hänellä homehtunut leipäpalanen.

"Se on sinun oma syysi, Hannu", vastasi Yonker. "Miksi et ottanut
enemmän appeita Vieringiläisiltä? Olisit saanut laivan puolilleen,
ellet olisi lähtenyt käpälämäkeen pienen talonpoikaparven edestä."

"Talonpoikaparven!" huusi Hannu. "He saattoivat hyvin olla sellaisia,
mutta heillä on oma taistelutapansa, joka ei suinkaan ole kehnoimpia;
te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että viime kahakassa tuhottiin
kahdeksantoista meikäläistä ja minä olin vähällä mennä samaa menoa.
Tommi, poikaparka, ja minä ajoimme parast'aikaa julman suurta sikaa.
Se oli kauhea elukka ja riehui kuin riivattu, niin että minä, joka
pahaksi onneksi pidin sitä takajaloista kiinni, yhtäkkiä lensin
selälleni. Pidä kiinni, Tommi, huusin minä; mutta Tommi joutui
ahtaammalle kuin minä, sillä samalla hetkellä tuli sian omistaja,
hirveä heinähanko kädessä, ja aikoi juuri antaa minun maistaa sen
sakaroista, kun livahdin kumoon ja hanko lensi sian pakaraan. Elukka
päästi pahan porun, Tommi joutui sen alle eikä ehtinyt nousta,
ennenkuin talonpoika jo teki lopun hänestä. Siitä otin minä oppia
ja potkasin pakoon, minkä käpälistäni pääsi, sillä minä näin suuren
joukon heinähankoja lähestyvän enkä malttanut jäädä niitä odottamaan."

"Minä toivon, että Doverin edustalla olevilta laivoilta liikenee
meillekin muonaa", sanoi Galama, joka tuskin oli kuunnellut
palvelijansa kertomusta, "muuten me todella olemme pahemmassa kuin
pulassa. Mitä arvelee väki alhaalla?"

"He eivät huoli mistään, niinkauan kuin heillä on syötävää ja
juotavaa, mutta kun se on loppunut, kääntyvät he meitä vastaan",
sanoi Hannu. "He ovat jo raivoissaan siitä, ettemme kaapanneet noita
kalavenheitä, jotka kulkivat meidän ohitsemme."

"Voi heitä mielettömiä!" huudahti Galama. "Se huone, jossa
eripuraisuus vallitsee, ei voi pysyä pystyssä. He ärsyttävät koko
maailman meitä vastaan ja saavat ystävämme suuttumaan meihin yhtä
paljon kuin vihollisemmekin. Kuinka vähän he käsittävät minkä
puolesta he sotivat."

"Ja kuinka vähän he noudattavat sitä uskontoa, jota he ovat
puolustavinaan," lausui ääni hänen takanaan.

"Niin, mestari Barends", sanoi Galama, kääntyen puhujaan, "ja siinäpä
lieneekin syy, miksi meidän asiamme menestyy niin huonosti".

Se oli todellakin sama saarnamies, jonka viimeksi olemme nähneet
van Alphenin ladossa Brielissä. Hän oli varsin omituisella tavalla
sattunut yhteen Galaman kanssa. Tämä oli Hannun, Blinkin ja muitten
Geusien seurassa, Brielistä paettuaan, lähtenyt Diedrich Sonoyn
laivalle, hänen, joka silloin oli Meri-Geusein amiraali. Jonkun
aikaa täällä palveltuaan sai hän omaan haltuunsa erään aluksen,
jonka hän itse oli kaapannut, ja kunnon väkeä hankittuaan rupesi hän
kuljettamaan pientä kuusikanuunaista kaappari-laivaa: Koska hän vielä
oli kiihtynyt Brielin tapauksista, kävi pitkäveteinen risteileminen
laivaston takana pian hänelle ikäväksi ja hän sai luvan kierrellä
vesiä omin päinsä. Ja nyt alotti hän hurjan uskalikon vaarallisen
elämän, johon hän ainoastaan silloisessa sielun tilassaan saattoi
tarttua. Näytti siltä kuin olisi hän unohtanut Agnesin kaikki neuvot;
hän näytti äärimmäisen epätoivon vallassa, johon hänen kova onnensa
oli syypää (kerran Brielissä käydessään oli hän, näet, saanut kuulla,
että hänen äitinsä puoli vuotta hänen lähtönsä jälkeen oli kuollut
sydämen-suruun) heittäneen sikseen kaikki hyvät päätökset, jotka
hän oli tautivuoteellaan tehnyt ja rukouksissaan usein toistanut.
Harvoin kului päivä ilman raivokasta ottelua. Joko pujahti hän öiseen
aikaan johonkin satamaan ja ryntäsi espanjalaisen kauppa-aluksen
kimppuun, joka oli mennyt ankkuriin siellä eikä aavistanut mitään
pahaa, tai vei hän miehensä maalle jonkun pikkukaupungin luo, jonka
hän tiesi suosivan espanjalaisia, hyökkäsi äkkiä sen päälle ja lähti,
ryöstettyään siellä, yhtä nopeasti tiehensä kuin oli tullutkin,
jättäen asukkaat hämmästyksen valtaan.

Kun hän eräänä iltana marssi väkineen joenpengertä pitkin tällaisissa
asioissa, huomasi hän miehen, joka makasi poikkipuolin tiellä.
Salalyhdyn valossa nähtiin että tämä oli keski-ikäinen mies, jonka
päässä oli verta vuotava haava ja joka siitä syystä oli mennyt
tainnoksiin. Karel oli tuntevinaan hänen kasvonsa, jotka muistuttivat
erästä Brüsselin saarnaajaa, ja käski miestensä nostaa haavoitetun
maasta ja saattaa hänet laivaan. Huolellinen hoito sai saarnaajan
jälleen toipumaan. Kun hän sitten joutui Galaman kanssa puheisiin,
tuli pian ilmi, että hän tarkoin tunsi molemmat tytöt ja että hänellä
oli heidän vangitsemisestaan paljon enemmän kertomista murheelliselle
nuorukaiselle kuin kellään muulla. Vaikuttivatpa hurskaan miehen
lohduttavat sanat paljon hyvääkin Yonkerin mieleen. Hänen entiset
tunteensa elpyivät, hänen entiset päätöksensä palasivat hänen
mieleensä uudella voimalla ja hän aikoi ne aina pitää.

Hän pyysi Barendsia jäämään laivalle, johon tämä mielellään
suostuikin, koska hän luuli voivansa vaikuttaa paljon hyvää
laivaväkeen ja myöskin koska Hollannin manner siihen aikaan poltti
hänen jalkojaan. Hän oli, näet, kolme kertaa töin tuskin välttänyt
kuoleman. Hänen kehoituksestaan luopui Galama ryöstöretkistään ja
liittyi jälleen laivastoon. Vähän ajan kuluttua käski Treslong hänen
ja Barendsin siirtyä hänen laivaansa, kun hänen alipäällikkönsä oli
kaatunut, ja niinpä me nyt tapaamme heidät yhdessä. Laivaväki rakasti
molempia: Galamaa hänen merimiestaitonsa ja uskalluksensa vuoksi ja
Barendsia hänen ihmisrakkautensa ja lempeytensä ja etenkin hänen
lääketaitonsa tähden, jota hän oli oppinut monissa vaiheissaan ja
jonka avulla hänen usein onnistui vaikuttaa sellaisiin sydämiin,
jotka muuten olivat paatuneita.

"En voi muuta kuin surkutella sitä seikkaa", jatkoi Barends, "että he
kaiken urhoollisuutensa ohessa ovat tuskin rahtuakaan paremmat kuin
ne, joita vastaan he sotivat. Nimi on ainoana erotuksena."

"Mestari Barends", sanoi Hannu nöyrästi, pureksien pientä kalaansa,
"kuten tiedätte, on moni meistä kärsinyt sellaista, josta muut eivät
tiedä mitään, eikä tässä laivassa ole ainoatakaan, joka ei selvästi
ymmärrä, että hänen on taisteltava sellaisia vastaan, jotka sortavat
vapauttamme, riistävät meiltä vaivalla saadut rahamme j.n.e. Paitsi
sitä tulee teidän muistaa, että espanjalaiset ja papit ovat meille
useimmille tehneet julmaa vääryyttä ja tuottaneet mitä hirmuisimpia
kärsimyksiä, eikä teidän siis sovi ihmetellä että olemme melkein
puolihulluja, kun saamme heidät kynsiimme. Kuka leikkasi Gerritiltä
korvat ja nenän? ja kuka repi soutomieheltä kielen suusta, ettei hän
enää voi kuin vinkua? Nuo eivät ole leikin asioita!"

"Voi, Hannu, olisi hauskaa kuulla sinun joskus puhuvan heistä säälien
niinkuin eksyneistä lampaista", sanoi Barends.

"Hekö eksyneitä lampaita!" huusi Hannu hurjistuneen näköisenä.
"Susia, verta janoavia susia he ovat, mestari Barends. Minä en tiedä,
mitä te olette kokenut, mutta minä en voi puhua heistä lempeämmin"!

"Ja kuitenkin tulee heitä enemmän surkutella kuin vihata", vastasi
saarnaaja. "Te tiedätte, että minäkin aikoinani olin pappi. Vaimoni
ja lapseni surmasivat he minulta kääntymiseni jälkeen ja itsekin sain
kokea kovaa."

"Olenpa minäkin kärsinyt", sanoi Hannu ja hänen kasvonsa
synkistyivät. Molemmat miehet näyttivät epäileviltä. "Te tietysti
ette tunne sitä asiaa", jatkoi hän, "enkä minä mielelläni puhukaan
siitä, sillä joka kerta, kun sitä ajattelen, alkaa vereni kiehua,
vaikka siitä jo on kulunut noin kaksikymmentä vuotta. Silloin
minä, Yonker, olin kahdeksantoista vuoden vanha. Olin noviisina
Brüsselissä, kun eräänä päivänä äitini, sisareni ja vanhempi veljeni
pantiin kiinni. Naiset pistettiin vankeuteen, mutta veljeäni, joka
oli miesten parhaita, kiusattiin ensin kidutuslavalla ja sitten hänet
hukutettiin vesiammeeseen, kun hän ei voinut seisoa jaloillaan eikä
kyennyt kävelemään mestauspaikalle. Mutta mitä he olivat tehneet? Ei
mitään muuta kuin että he viikon päiviksi antoivat Evert Hagelille,
saarnamiehelle, suojaa talossaan."

"Evert Hagel!" huusi Barends iloisesti; "hän oli minun opettajani.
Olen usein kuullut hänen sanovan, että hän matkoillaan välistä tapasi
hyviä ihmisiä, jotka antoivat hänelle suojaa, vaaroista huolimatta.
Odottakaa, oliko veljenne nimi Jaakko Everink?"

"Oli", sanoi Hannu, katsellen kummastuneena puhujaa. "Kuinka te sen
tiedätte?"

"Hagel kertoi minulle usein hänestä", vastasi Barends. "Veljenne oli
varmaankin hyvä mies, sillä Hagel puhui aina rakkaudella hänestä."

"Niin olikin", sanoi Hannu alakuloisesti. "Hän oli hyvän joukon minua
parempi. Mitä Hagel hänestä sanoi?"

Barends kertoi, mitä hän tiesi, ja sai sekä Hannusta että hänen
isännästään tarkat kuulijat.

"Ah", sanoi Hannu, kun hetken aikaa oltiin ääneti, "siitä jouduin
niin toivottomaksi, että pakenin pappien luota, ja teidän isänne,
parooni, antoi minulle rahaa lähteäkseni Saksaan ja otti minut sitten
palvelukseensa. Ja mitä voin minä nyt muuta tehdä kuin kostaa noille
papeille, noille verikoirille, veljeni ja äitini kuoleman?"

"Hannu!" lausui saarnaaja, laskien kätensä toisen olkapäälle.
"Tiedätkö, mikä veljesi viimeinen sana oli? -- isä, anna heille
anteeksi, he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Samassa eräs merimies ilmoitti Galamalle, että Treslong halusi
häntä puhutella. Hän jätti siis Hannun ja Barendsin ja astui alas
kajuuttaan. Tämä oli pienehkö suoja; sen koko kalustona oli pöytä,
pari tuolia, kamiini, kolme neljä kirstua ja riippumatto, jossa
laivan kapteeni Blois de Treslong makasi, toinen jalka rentonaan
lattialla. Maata pannessaan hän nähtävästi oli katsonut riisumista
turhaksi vaivaksi, sillä hänellä oli haarniska yllään; miekka, kypärä
sekä pistoolipari oli heitetty pöydälle.

"Mikä tuuli nyt on, Yonker?" kysyi Treslong, kohottaen päätään ja
tervehtien Galamaa.

"Pohjois-koillinen, vieläpä kovakin", oli vastaus.

"Luuletteko, että me huomenaamulla saavutamme laivaston?"

"Me saavumme vielä tänä yönä Hargate Sandsiin, jos kaikki käy hyvin",
vastasi Galama. "Mutta tiedättekö varmaan, etteivät he jo ole
purjehtineet pois?"

"Jos niin on, joudumme varsin ahtaalle", sanoi Treslong, nousten
istualle riippumatossaan; "mistä siinä tapauksessa saamme ruoka- ja
ampuma-varoja? Mutta minä en ymmärrä mitään syytä, minkä vuoksi he
lähtisivät pois, ellei espanjalainen laivasto olisi hyökännyt heidän
kimppuunsa, eivätkä he silloinkaan olisi peräytyneet taistelematta."

"Se ei kuitenkaan ole niin mahdotonta kuin te luulette, herra",
vastasi Galama, "sillä kuningatar Elisabeth on viimeaikoina käynyt
varsin nurjamieliseksi meitä Kerjäläisiä kohtaan. Hän huomaa,
luullakseni, että hänellä voi olla enemmän hyötyä herttuasta ja
kuninkaasta kuin prinssistä ja hänen liittolaisistaan. Jos asiaa
katsotaankin vain valtiolliselta kannalta, ei tarvitse epäilläkään,
ettei hän voita mitään suojelemalla halveksittuja merikerjäläisiä
ynnä heidän paria kymmentä laivaansa Espanjan koko kansaa ja
merivoimaa vastaan."

"Mitä vahinkoa siitä on Elisabethille, jos meidän vähäinen
laivastomme on Doverin äärellä tai suistaa Thamesin suuhun?" sanoi
Treslong, hypäten vuoteeltaan ja sovitellen haarniskaansa. "Me emme
tee mitään haittaa hänen laivoilleen ja maksamme rehellisesti, mitä
otamme. En myöskään luule, että hänen neuvonantajansa Sir William
Cecil on meihin suuttunut. Viime kuussa oli Alban ja kuningattaren
väli vielä riitainen, mutta tuo saakelin jää estää meitä saamasta
tietoja, niin että he voivat olla jo ystävyksiä, vaikka me emme tiedä
mitään."

"Vaikkeivät olisikaan ystäviä", vastasi Galama, "pelkään kuitenkin
suuresti, ettei hän enää kauvan suo meille salaista suojelustaan.
Luuletteko, että Filip kuningas sallii Elisabethin suojata
katkerimpia vihollisiaan, niin ettei hän ollenkaan kieltäisi eikä
uhkaisi häntä? Me emme tee Englannille minkäänlaista kiusaa, mutta
kuningatar Bess on viisas eikä alota sotaa meidän tähtemme, meidän,
jotka todella olemme kerjäläisiä emmekä tuota hänelle voittoa
äyrinkään edestä."

Kun he hetken vielä olivat puhelleet asioista, jotka eivät huvittane
lukijaa, lausui Treslong:

"Minä olen tarpeeksi levännyt ja teidän sopii nyt ruveta pitkällenne.
Herätän teidät, kun laivasto taikka ranta tulee näkyviin. Älkää
inttäkö vastaan. Minä käsken teitä; te näytätte niin väsyneeltä ja
levottomalta. Kielloistanne huolimatta voin arvostella kasvojanne
paremmin kuin te itse. Nukahtakaa hetkinen, niin olette sievä ja
kaunis, kun saavumme amiraali Lumein luokse, ettekä näytä sellaiselta
kuin nääntynyt lammas."

Koska Yonker tiesi, ettei kapteenia auttanut vastustella, meni hän
omaan kajuuttaansa ja heittäytyi riippumattoon, jossa hän pian uupui
sikeään uneen, vaikka hän oli vakuuttanut, ettei hän ensinkään ollut
väsyksissä.

Treslong pani pistoolit vyöhönsä, ripusti miekan kupeilleen ja meni
laivankannelle. -- Pilvet olivat hajonneet; kirkkaalta taivaanlaelta
vilkkui tuhansittain tähtiä.



XXIII

Toivoton tila.


Vaaleanharmaa juova itäisellä taivaanrannalla oli tuskin ilmoittanut
uuden päivän koittoa ja vilpas aamutuuli hajotteli vielä sumua,
joka kattoi kaikki vedet, kun Yonker, virkistyneenä unesta, jota
hän viime aikoina oli varsin vähän nauttinut, lähti kajuutastaan
laivankannelle. Hän jäi hetkeksi ihailemaan näkyä, joka kohtasi hänen
silmiään. Nousevan auringon säteet välähtelivät veden pinnalta, joka
nyt jo oli täydelleen tyyntynyt, ja kirkastivat etäältä Englannin
valkoiset rantakalliot. Pari pientä kalavenettä saapui maalta päin
ja kalastajat tervehtivät toisiaan iloisilla huudoilla. Hänen
oikealla puolellaan leveni auringon paisteessa kimalteleva meri
niin laajalle kuin silmä kannatti; vasemmalla puolellaan näki hän
noin kaksikymmentä laivaa, jotka enimmäkseen olivat pientä kokoa;
ainoakaan ei ollut suurempi kuin se laiva, jolla hän itse purjehti.
Tämä oli Merikerjäläisten laivasto, espanjalaisten kauppiasten
kammo ja Ranskan sekä Englannin alituinen pelon ja epäluulon aihe.
Silmäillessään omaan laivaansa, huomasi hän, että sen kaikki purjeet
olivat käärityt ja että se oli ankkuroitu. Osa väestä työnsi
parhaillaan venettä vesille; joku aikoi siis lähteä laivasta. Samalla
saapui Treslong hänen viereensä ja lausui kummastuneena:

"Kuinka, Yonker, ettekö vielä ole valmis? Joutukaa! Me lähdemme
amiraalin luokse."

"Minua haluttaisi olla tulematta", vastasi Galama. "Minä en menesty
siellä. Te tiedätte hyvin, että minä melkein joka asiassa olen toista
mieltä kuin kreivi Lumei de la Marck, ja sentähden meidän välimme ei
ole aivan hyvä."

"Olkoon niin", sanoi Treslong, "mutta teillä ei kuitenkaan ole
minkäänlaista syytä olla osoittamatta hänelle kunnioitustanne.
Minunkin mielipiteeni ovat monessa kohden vastakkaiset hänen
mielipiteilleen, mutta hän on kuitenkin vielä taitava ja urhoollinen
amiraali ja minä puolestani aina ihailen häntä."

"Hänen rohkeutensa on peräisin huonosta lähteestä, herra", sanoi
Karel. "Te näette nuo miehet, jotka tuolla tekevät raskasta työtä;
jokainen heistä voisi, jos olisi kreiviksi syntynyt ja kasvanut,
saada aikaan saman kuin hänkin. Hän ei taistele sitä varten, että hän
vapahtaisi kansalaisemme paavin ikeestä, vaan toimii pelkästä
koston- ja ryöstön halusta. Minä inhoan yhtä paljon hänen
periaatteitaan kuin hänen veristä menettelytapaansa, ja jos te
vaatimalla vaaditte minua häntä seuraamaan, sanon edeltäpäin, että
pelkäämättä korotan ääneni teidän hankkeitanne vastaan; sillä jos
Enkhuizenin kurjat asukkaat joutuvat hänen armoilleen, saavat
Meri-Geusit ja Oranian prinssi, jonka puolesta me sodimme,
osakseen heidän ikuisen vihansa ja kirouksensa."

"Te ajattelette maailmaa liian synkeäksi", vastasi Treslong.
"Mahdollista on, että de la Marck meistä näyttää enemmän merirosvolta
kuin maansa ystävältä, mutta epäilemättä on hän saattanut
vainolaisillemme paljon vauriota. Eikä hän suinkaan ole ainoa
määrääjä laivastossamme. Meillä on myöskin de Ryk, Brandt ja van
Haren; jos nämä kannattavat minun mielipiteitäni, ei hän uskalla
tehdä oman tahtonsa mukaan. Hän tuntee minut ja pelkää minua, sillä
hän tietää, että minä yhdellä sanalla saan prinssin ottamaan häneltä
viran pois. Tulkaa, Yonker. Me saatamme nytkin jollakin tavalla
suojella maamme vapautta." Ja hän taputti ystävällisesti toista
olkapäälle.

Mutta Galaman kolkot ajatukset eivät aivan helpolla haihtuneet. Hän
pudisti surullisesti päätään ja sanoi:

"Ainoastaan sen vuoksi, että te käskette, Seigneur. Minä pelkään
melkein, että se aika on mennyt ohi, jolloin voimme jotakin tehdä
maamme hyväksi. Asiain tila käy yhä huonommaksi eikä kansalla ole
halua vastustaa Alban ilkeimpiäkään töitä."

Treslong kääntyi menemään. Hän tahtoi nähtävästi puolestansa
karkoittaa samoja tunteita, jotka olivat päässeet valloille Galamassa
ja vainosivat häntä itseäänkin. Hän poistui laivan keskiosaan sanoen
hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän olisi Yonkerin sanoissa nähnyt
pelkkää mielikuvitusta:

"Olkoon, kuten itse haluatte. Minä en käske teitä; mutta minä otan
Hannun mukaani. Hän on kelpo poika. Hän voi palatessaan tuoda käskyjä
ja ampumavaroja. Hyvästi siis hetkeksi!"

Sitten astui hän venheeseen ja soudatti itsensä sekä Hannun
amiraalilaivalle, joka näkyi etäältä.

Valitettavasti oli Galamalla täysi syy surullisiin mietteisiinsä
maansa tilasta. Niinä vuosina, jotka hän oli kuluttanut vesillä ja
kaapannut aluksia, oli se käynyt yhä huonommaksi ja toivorikkainkin
alkoi epäillä asiain onnellista päätöstä.

Vähän aikaa kreivi Ludvigin tappion jälkeen päätti Oranian prinssi
itse astua sotatantereelle. Hänen veljensä oli vastoin hänen
tahtoaan ryhtynyt taisteluun Alban kanssa. Vahinko ei masentanut
häntä, päinvastoin se karaisi hänen uskallustaan. Hänen tiluksensa
ja tulonsa Hollannissa otettiin takavarikkoon. Hänen saksalaiset
maatilansa, hopeakalunsa ja vanhat sukutavaransa olivat ainoat,
jotka hänelle jäivät. Eläen vieraalla maalla milloin minkin
saksalaisruhtinaan armoilla, täytyi prinssin hankkeittensa
suhteen menetellä kesti-isäntiensä kärsivällisyyden mukaan. Mitä
raskaammin hirmuhallituksen ies rasitti hänen kansalaisiaan, sitä
innokkaammin hän vehkeili heidän edukseen, mutta samassa määrin
laimeni ruhtinasten ystävyys. Melkein kaikkialla neuvottiin häntä
pysymään alallaan, useimmat kielsivät häneltä rahallisen apunsa ja
kaikki moittivat hänen isänmaallisia harrastuksiaan hulluiksi ja
hurjamaisiksi.

"Mutta Jumalan avulla minä tulen toimeen ilman heitäkin", sanoi
prinssi.

Hän pani pantiksi hopeakalunsa, kalliit tavaransa, vieläpä
vaatteensakin. Läheltä ja kaukaa koetti hän saada kokoon rahaa.
Maakuntain hallitsijana hän jakeli kaappari-kirjoja Geuseille, jotka
sieppasivat hänelle monen kelpo saaliin.

Sillä välin kielsi Saksan keisari, vaikka hän ei paheksinut
alankomaalaisten hankkeita, prinssiä palkkaamasta väkeä hänen
alueiltaan. Nytpä prinssi julkaisi avonaisen puolustuskirjan, jossa
hän esitti tekojensa syyt ja perustuksen sekä julisti samalla sodan
Alballe, "Hollannin viholliselle, sen vapauden ja onnen sortajalle."
Kolme kuukautta veljensä vahingon jälkeen hän äkkiä erinomaisen
taitavasti vei kaksikymmentä tuhatta miestä Maas-virran yli.

Koko kansa makasi polvillaan, itkien, rukoillen ja väristen pelosta.
Jos prinssin onnistuisi lyödä Alban joukot, oli kansa valmis
nostamaan kapinan ja ravistamaan niskoiltaan vihatun ikeen. Mutta
ylhäällä oli päätetty toisin. Alba, joka tiesi, ettei Vilhelm rahan
puutteen vuoksi voinut pitää joukkojaan koossa, vältti kaikin
tavoin taistelua ja asettui sellaisiin paikkoihin, jotka näyttivät
mahdottomilta valloittaa. Tämän lisäksi sateiset säät, vedentulvat,
taudit ja nälkä tuottivat paljon vahinkoa liittolaisille. Kuukauden
kuluttua prinssillä ei ollut muuta keinoa kuin hajoittaa joukkonsa
ja heittää kotimaansa. Veljensä kanssa hän lähti Ranskaan. Alban
herttua palasi riemusaatossa pääkaupunkiin ja pystytti itselleen
kuvapatsaan Antverpeniin verettömän voittonsa muistoksi. [Se kuvasi
Albaa, joka jaloillaan tallasi kapinan ja harhauskon hirviöitä, ja
päällekirjoituksena oli: "Alba, parhaimman kuninkaan uskollisin
palvelija, on kapinan kukistanut, kapinoitsijat karkoittanut,
uskonnon pelastanut, oikeutta harjoittanut ja rauhan maassa
rakentanut." (Kääntäjän muist.)]

Toinen himmeä toivon säde välähti taivaan rannalla, mutta sammui
kohta. Alba oli, näet, punonut sellaisia juonia, että kuningatar
Elisabeth murhattaisiin ja Maria Stuart asetettaisiin Englannin
valtaistuimelle. Elisabeth uhkasi, Alba perääntyi ja asia sovittiin.

Tällä välin oli Alba päättänyt rakentaa uusia linnoja, asettaa
verotusasiat toiselle kannalle ja sillä tavalla ikiajoiksi
saattaa Alankomaat Espanjan kuninkaan mielivallan alaisiksi.
[Siitä syystä hän kirjoitti Espanjaan: "Minä taon kultakangen,
käsivarren vahvuisen, joka ulottuu Brüsselistä Madridiin asti."
(Kääntäjän muist.)] Hän kutsui kokoon säädyt ja ilmoitti heille,
että hän aikoi nostaa kolme uutta veroa. Ensimäinen oli, että
kaikenkaltaisesta omaisuudesta oli kerrassaan ilman eroitusta
maksettava yksi prosentti. Toinen, viiden prosentin vero, oli
maksettava kiinteimistöstä, joka siirrettiin toisesta kädestä
toiseen. Kolmas vero laskettiin kymmenen prosentin mukaan kaikista
esineistä, kauppatavaroista, ruokatavaroista j.n.e. ja oli maksettava
yhtä usein kuin tavara myytiin, s.o. tavara, joka kymmenesti myytiin,
menetti koko arvonsa veroihin. -- Säädyt, jotka ymmärsivät, että nämä
verot, varsinkin molemmat viimeiset, hävittäisivät kaiken kaupan,
eivät suostuneet niitä maksamaan. Riidan välttämiseksi suostuivat he
vihdoin yhden prosentin veroon, mutta vastustivat sitkeästi muita
veroja. Herttua oli vihan vimmoissa. Hän uhkasi hirttää kaikki
vastahakoiset ja myydä koko maan.

Peljäten hänen hirveitä uhkauksiaan, myöntyivät valtiosäädyt, joilla
ei ollut sotajoukkoa eikä minkäänlaisia puolustuskeinoja, toinen
toisensa jälkeen, sillä ehdolla, että kaikki maakunnat ottaisivat
näihin veroihin osaa. Kaikki ottivatkin, paitsi yhtä. Utrechtin
maakunta pani vastaan ja sai siitä kovan rangaistuksen. Herttua
majoitti sen pääkaupunkiin raaimman ja ilkivaltaisimman rykmenttinsä.
Kaikenlaista ilkeämielisyyttä ja väkivaltaa harjoitettiin joka
päivä, mutta kaupunki pysyi lujana. Verineuvosto tuomitsi kaikki
sen oikeudet, lait ja vapaudet menetetyiksi, ja otti kaikki sen
omaisuuden takavarikkoon. Tuhannet köyhtyivät kerjäläisiksi ja
maakunnassa näytti siltä kuin olisi rutto sitä raastanut. Eräs
lähetystö palasi Espanjan kuninkaan puheilta saamatta minkäänlaista
apua ja voi kiittää onneaan, että pääsi kotiin hengissä.

Muut maakunnat ottivat oppia tästä esimerkistä ja suostuivat vihdoin
siihen sopimukseen, että verojen nosto alkaisi kahden vuoden päästä.
Tämä tuotti vähän helpotusta, mutta sitä ei kestänyt kauvan. Jo
aikoja sitten oli luvattu täydellinen anteeksianto eli amnestia.
Amnestia tuli vihdoin ja näytti olevan paljasta pilkkaa. Siitä
suljettiin pois kaikki protestantit ja sellaiset, jotka joskus
jollakin tavalla olivat tehneet vasten Alban mieltä, eikä edes
epäluulon alaisille suotu mitään anteeksi. Sen sijaan inkvisitsioni
ja verineuvosto elpyivät uudelleen ja anteeksi antoa vietettiin
hirttäjäisillä, polttajaisilla ja mestauksilla.

Samaan aikaan oli Hollanti hukkumaisillaan kauheaan vedentulvaan,
joka monelle tuhannelle valmisti liejuisen haudan. Kaikki
onnettomuudet näyttivät yhtyneen tehdäkseen elämän mahdollisimman
tukalaksi vanhan Batavian lapsille.

V. 1571, jolloin vihatut verot oli maksettava, tehtiin taas kiivasta
vastarintaa. Tulinen viha leimusi kaikkialla ja oli sitä yleisempi,
kun se ei yksistään koskenut uskon asioita. Jokainen huomasi
ahdinkoon joutuneensa. Kaikki -- niin katoliset, kalvinilaiset ja
anabaptistit kuin luterilaisetkin -- yhtyivät vastarintaan, kun heitä
kaikkia uhattiin. Alba pystytti hirsipuita ja hirtätti uppiniskaisia,
mutta Alankomaan asukkaat eivät sittenkään ottaneet taipuakseen.
Kauppiaat ja ammattilaiset sulkivat puotinsa, ilmoittaen lakanneensa
myymästä ja siten olevansa veroista vapaat. Kaikki ansiotyöt
pysähtyivät. Laivat lahoivat laiturien kylkeen. Vihdoin huomasi Alba
erhetyksensä, vaikka liian myöhään. Hän ei saanut kauppaa elpymään,
hän ei saanut kansan kasvoilta karkoitetuksi tuota surun ja kaihon
ilmettä, joka rukoili taivaan rangaistusta tylylle sortajalle. Vielä
kerran Alba koetti käyttää kovuutta. Hän käski avata Brüsselin
kauppapuodit, muuten jokainen kauppamies hirtettäisiin oman ovensa
ääreen. Mutta kauppapuodit pysyivät suljettuina ja koko kansa odotti
henkeään vetämättä, kuinka tämä päättyisi.

Oranian prinssi, joka ei milloinkaan epäillyt, oleskeli veljensä
kanssa Ranskassa. Hän oli vihdoin saanut velkansa maksetuksi
entiselle armeijalleen, ja kokoili nyt rahaa uuden armeijan
hankkimiseen. Mutta maakunnissa näytti olevan liian vähän uskallusta
sellaiseen yritykseen. Vuosi oli loppunut ja uusi alkoi samallaisen
kuolemanhiljaisuuden vallitessa kuin edellinen oli loppunut.

Tällainen oli Alankomaitten tila, kun Treslongin laiva saapui Doverin
rantaan. Galama, jolta oli mennyt melkein kaikki, mikä häntä sitoi
maahansa, mutta joka isänmaallisen mielensä vuoksi kuitenkin kipeästi
tunsi kaikki kansan kärsimykset, päätti jäädä omaan laivaansa ja
pysyä erillään muitten päällikköjen seurasta. Nämä olivat tosin
enimmäkseen syntyisin sivistyneistä perheistä, mutta sotaelämässä
oli heidän käytöksensä käynyt karkeaksi ja hurjaksi eikä sentähden
miellyttänyt Galamaa. Hän tiesi myöskin, että Treslong aikoi
kehoittaa amiraalia lähtemään Enkhuizeniin, joka oli rikas kaupunki
Zuyder-Seen länsirannalla ja jossa ei ollut suurta suojelusjoukkoa,
mutta monta prinssin puolustajaa. Galama pelkäsi, että tämä retki
enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi heidän asiaansa, kun
Lumei, joka oli luonteeltaan tyly ja harrasti merirosvoamista,
ei arvattavasti tyytyisi kaupungin valloitukseen, vaan ryöstäisi
säälimättä sekä ystävät että vihamiehet.

Hän ei siis ollut pahoillaan siitä, että päivä kului eikä
ainoatakaan päällysmiestä ilmestynyt hänen luokseen, vaikka häntä
tosin kummastutti, ettei Hannua vielä kuulunut. Ilma oli kylmä ja
sateinen ja tuuli vaihteli yhäti suuntaa. Istuen kajuutan tulisijan
ääressä, oli hän jo hyvillään siitä, että Treslongan tuuma kenties
oli rauennut tyhjiin, kun iltapäivällä ovi aukeni ja Hannu astui
näkyviin, suu tavallisuuden mukaan naurun virnistyksessä korvasta
korvaan.

"Tässä on padallinen kelpo kaloja meille, Yonker", sanoi hän,
pudistaen päätään, "lukekaa tämä ja puhutaan sitten pitemmältä."

Ja Hannu antoi isäntänsä käteen vahalla suljetun paperin. Galama
rikkoi nopeasti sinetin. Kirje oli Treslongilta ja sen sisällys oli
seuraava:

    Amiraalilaivasta. Maaliskuun 30 p. 1572.

    Purjehdimme viipymättä Enkhuizeniin. Te ja Roobol, joka on täällä
    laivoinensa, kuljette etupäässä. Meillä oli ankara kiista.
    De la Marck lupasi olla tekemättä väkivaltaa. Pankaa kaikki
    kuntoon; jollen minä kahden tunnin päästä palaa luoksenne,
    lähtekää matkaan. Älkää laskeko ainoatakaan laivaa ohitsenne,
    vaan kaapatkaa ne taikka varoittakaa meitä. Ellen ole teitä
    saavuttanut, kun purjehditte Helderin ympäri, niin odottakaa
    käskyjäni.

                                  Vilhelm Blois de Treslong.

Galaman kasvot synkistyivät mielipahasta kun hän luki tämän käskyn.

"Oletko tuonut muassasi riittävästi ampumavaroja ja ruoka-aineita?"
kysyi hän, kääntyen Hannuun.

"Ei niin vähääkään", oli vastaus. "Te ette koskaan ole nähnyt
sellaista komentoa, kuin laivastossa oli. Ei kenelläkään ollut
syömistä eikä juomista, ja parasta kaikesta on, että kuningatar
Elisabeth on ilmoittanut amiraalille, että tämän joko täytyy jättää
Englannin ranta tai jäädä sinne omalla vastuullaan; onpa hän vielä
kieltänyt alamaisiaan myymästä meille ruokaa ja ampumatarpeita. Nyt
olemme todella kerjäläisiä. Toivon, että me löydämme jotakin hyvää
ja lämmintä Enkhuizenissä, muuten täytyy minun paistaa ja syödä oma
koirani."

"Mutta eikö Roobolilla eikä muilla päälliköillä ole mitään meille
antaa tai lainata, kunnes saamme jotakin hankituksi?" kysyi Yonker.

"Minä kysyin Roobolilta, mutta hän vastasi, ettei hän itsekään ole
tänä päivänä syönyt muuta kuin raakaa silliä ja laivakorppuja",
vastasi Hannu; "ja te voitte arvata, mikä hätä on käsissä, kun
upseerit, neuvotellessaan amiraalin luona, joivat vettä ja rommia
viinin asemasta."

Galama naurahti tälle hädän kuvaukselle ja kysyi:

"Kuinka sinä saatoit sen nähdä? Ethän sinä ollut sotaneuvottelussa?"

"Tietysti minä siellä olin, Yonker; kuinkas muuten?" vastasi Hannu,
ikäänkuin hänen arvoaan olisi loukattu. "Ja pidinpä vielä puheenkin.
Ryöstöstä ja rosvoamisesta väiteltiin kovasti, ja kreivi vannoi, että
hän ryöstäisi kaikki kaupungin kirkot, mutta Treslongin herra ja
minä, me lasketimme hänelle selvää totuutta, sen voin vakuuttaa." --
Ja Hannu silitti partaansa ylpeän näköisenä.

Omituista, mietti Galama, noustessaan Hannun kanssa laivankannelle.
"Kreivi pitää niin kiinni arvosta ja säädystä, etten olisi uskonut,
että hän olisi sallinut sinun istua neuvospöydän ääressä. -- Joka
mies kannelle! -- Mitä hän lausui?"

"Kas Yonker", sanoi Hannu, "enpä minä juuri istunutkaan pöydän
ääressä, mutta olin kuitenkin kajuutassa antamassa neuvoja ja muuta
senkaltaista. Ja koska tiesin, mikä herra de Treslongin ajatus
oli, lausuin minäkin mielipiteeni samaan suuntaan; annoinpa vielä
varoituksenkin kreiville, ettei hän kiroisi niin julmasti."

"Ahaa!" sanoi Galama, joka kyllä tiesi, kuinka paljon hän sai uskoa;
"minä ymmärrän, mitä se oli. Sinut käskettiin sisään antamaan
selityksiä. -- Tuossa on väki. Laivankansi puhtaaksi!"

Laivan väki, yhteensä ainoastaan kolmekymmentä miestä, oli nyt koossa
kannella. Käsky toimitettiin nopeasti. Kun kaikki miehet jälleen
olivat kokoontuneet Galaman ympärille, lausui hän:

"Olin toivonut, että tänään olisin voinut antaa teille tuoreita
ruokavaroja; mutta nyt näyttää koko laivasto olevaa samassa tilassa
kuin mekin, niin että sillä ei ole omiksikaan tarpeikseen. Kuitenkin
tulemme vielä jonkun päivän toimeen ja kun nyt lähdemme Enkhuizenia
kohden, toivon minä, että jokainen tarkasti ja vikkelästi tekee
tehtävänsä. Me lähdemme matkalle kahden tunnin kuluttua."

Miesten kasvoilla kuvastui pettymystä, kun he kuulivat, etteivät he
vieläkään saisi parempaa ravintoa, mutta saadessaan tietää, mihin
heidät määrättiin lähtemään, riemastuivat he jälleen, sillä Enkhuizen
oli tunnettu rikkaaksi paikaksi ja näihinkin aikoihin saisi sieltä
varmaan jotakin. Miehiltä kului noin kaksi tuntia valmistuspuuhiin,
kun kaikki pantiin retkeä varten kuntoon, kanuunat ja kiväärit
puhdistettiin, miekat ja tikarit hiottiin teräviksi, ja monta muuta
työtä ja temppua tehtiin.

"Mutta mikä tulee meille neuvoksi, Yonker", kysyi Hannu, "jos
kohtaamme espanjalaisen sotalaivan? Olen tarkastellut ampumavaroja
ja huomannut, ettei meillä ole kuin korkeintain kolme kuulaa kutakin
kanuunaa varten ja ruutikin on aivan vähissä."

"No, Hannu", vastasi Galama, "me laskemme sen lähellemme ja tartumme
siihen kiinni, ellei mikään muu auta. Treslongin herra ei nähtävästi
tule. -- Nostakaa ankkuri!"

Muutaman minuutin ajan kuului vain rautaketjujen rätinää, kun
ankkuria vivuttiin ylös. Tuuli, joka oli kääntynyt länteen, pullisti
purjeita ja Galama lähti vastenmielisesti sille mainiolle matkalle,
jonka seurauksia hän ei voinut aavistaa.

"Lähetä kaksi miestä ylös mastohäkkiin, Willem. Käske heidän tarkasti
tähystellä laivoja"; komensi Galama ja lähti alas nauttiakseen
jotakin virkistävää.



XXIV

Laiva näkyvissä!


"Näkyvissä on laiva, Yonker", oli tieto, jonka Hannu seuraavana
aamuna toi kajuuttaan.

"Mikä laiva se on?" kysyi Karel, hypäten alas sängystä ja siepaten
ylleen muutamia vaatekappaleita.

"Mikäli minä voin nähdä, on se espanjalainen, ja se on meidät
äkännyt, sillä se on vetänyt tuuleen kaikki purjeensa. Se näyttää
pelkäävän."

Galama riensi laivan kannelle. Kuten Hannu oli sanonut, näytti laiva
olevan espanjalainen kauppa-alus.

Yonker levitti niinikään kaikki purjeensa ja ennen pitkää kiiti
nopeakulkuinen alus liukkaasti myötätuuleen.

Väki odotti maltittomasti, mitä tästä seuraisi. Se oli
kummannäköistä joukkoa. Oli vain aniharvoja, joilla ei kasvoissaan
taikka ruumiissaan ollut jotakin merkkiä inkvisitsionin kovasta
kurituksesta. Miltä oli korvat, miltä nenä leikattu pois, miltä oli
lyöty hampaat suusta, minkä otsassa irvisteli julma polttomerkki.
Heidän pukunsa olivat omituisia ja he olivat aseissa hampaita myöten,
heillä oli kirveitä, miekkoja, pistooleja ja tikareita. Ajatus
lähenevästä taistelusta sai nähtävästi heidän mielensä tulisesti
hehkumaan ja heidän ulkomuotonsa olisi varmaankin outoa säikyttänyt.

Yhtäkkiä tunsi Hannu jonkun nykäisevän häntä hiasta.

"Vielä toinenkin kaapattavana, Hannu", lausui vanhan tuttavamme
Pietari Blinkin karkea ääni, samalla kun hän sormellaan osoitti
taivaan rantaa, jonka takaa toinen vieras laiva oli ilmestynyt. Hannu
katsahti sinnepäin.

"Onko tuo tuolla takanamme Roobolin laiva?" kysyi Galama, osoittaen
kolmatta laivaa takanaan.

"On. Annetaanko sille merkki?"

Galama oli hetken aikaa kahden vaiheilla, kumpaako laivaa hän lähtisi
ajamaan takaa, mutta nähtyään Roobolin laskevan toisen aluksen
perään, kiinnitti hän kaiken huomionsa toiseen. Kerjäläisten laiva
läheni sitä selvästi. Kauppa-aluksen kaikki purjeet olivat tosin
nostetut, mutta ankaran raskas lasti sekä seikka, ettei se ollut
pikapurjehtijaksi rakennettu, esti sitä pääsemästä pakoon.

"Se muuttaa suuntaansa, Yonker", huomautti Hannu. "Entä jos
laskisimme suoraa päätä sen kimppuun. Sitä kelpaisi katsella!
Viskataan ne kaikki kalojen syötiksi!"

"Entä jos sinä pitäisit suusi kiinni", sanoi Galama totisesti ja
käski ohjata laivan toiseen suuntaan, että he olisivat voineet
seurata kauppa-alusta.

Mutta tämä näytti valmistautuvan taisteluun. Se muutti jälleen äkkiä
suuntaa, kääntyi entisille jäljilleen ja kulki jonkun välimatkan
päässä kaapparin ohi. Samalla tuiskahti tulta sen kannelta, kuului
paukaus ja kuula lentää vingahti Geusien laivan köysistön läpi.
Geusit päästivät riemuhuutoja ja riensivät kanuunainsa luo, kun
toinen kuula seurasi ensimäistä ja keulalaidan kohdalta lensi laivan
yli.

"Hiljaa!" huusi Galama, tömistäen jalkaansa. "Joka mies paikalleen
eikä sanaakaan! Nuo miehet eivät näytä tietävän, kuinka ammutaan;
annas minä opetan heitä."

Ja astuen pitkän kanuunan luo, hän tähtäsi tarkasti ja laukaisi.

Laukaus osui, sillä espanjalaisen kokkapuu lensi pirstoiksi.

"Tähdätkää sen perämastoa, Yonker", huikkasi Hannu haltioissaan.

"Mieluummin peräsintä", murisi Blink, joka kuului kanuunan
hoitoväkeen.

"Sitä minäkin", sanoi Galama ja uudestaan tähdäten näki hän
ilmeisellä mielihyvällä, että kuula sattui peräsimen yläpuolelle ja
löi murskaksi kajuutan kalterin. "Hiukan alemmaksi tällä kertaa", hän
puhui itsekseen, nähdessään, että espanjalainen pani purjetta, niin
paljon kuin mastoon mahtui.

"He paiskaavat lastinsa mereen", huusi Hannu, kun mytty mytyn, tukku
tukun, astia astian perästä vierähti veteen ja uiskenteli aalloilla.

"Siitä leikistä tehdään loppu", sanoi Karel ja laukaisi toisen
kanuunan. Kuula iski peräsimeen juuri veden rajalla ja kuohu
pirskahti kajuutan akkunalle. Kerjäläisparvi remahti riemuhuutoihin;
laukauksen vaikutus näkyi kohta. Kauppa-alus pyörähti tuulen mukaan
ja horjui niinkuin juopunut.

"Eikö mestari Barendsin olisi parempi mennä alas?" sanoi Hannu
isännälleen, kun hän huomasi saarnaajan seisovan kajuutan oven
vieressä.

Meri-ilma oli epäilemättä tehnyt hänelle hyvää, sillä hänen
vartalonsa oli käynyt suoraksi, hänen ihonsa päivettynyt eikä hän
enää ollut se surkastunut raukka, joka julisti totuutta van Alphenin
ladossa.

Juuri kun Karel aikoi mennä saarnaajan luo ja pyytää häntä karttamaan
taistelun vaaroja, tuli Barends itse häntä kohden ja lausui:

"Eikö teistä olisi soveliasta sanoa miehille, etteivät tarpeettomasti
vuodata verta, vaan ottavat vangiksi kaikki, jotka eivät tee
vastarintaa? Mitä vähemmän verta, sitä kauniimpi voitto."

"Te puhutte oikein, mestari Barends; mutta eikö teidän olisi parempi
istua suojassa? Täällä kenties menetätte henkenne", Galama sanoi.

"Minä en pelkää", vastasi Barends hymyillen. "Kyllä minä itseni
suojaan."

Asian laita oli näin. Saarnaaja rakasti hellästi Galamaa ja oli
päättänyt jäädä kannelle, nähdäkseen miten hänen kävisi. Hän ei
kuitenkaan arvannut, että hänen apuaan pian kysyttäisiin.

Hyvillä mielin hän näki, että Karel kutsui miehet ympärilleen ja
lyhyesti ja vakavasti teroitti heille, että turhaa verenvuodatusta
oli vältettävä ja että heidän päämääränsä oli estää vihollislaiva
pääsemästä Zuyder-Seehen ennen heitä itseään; sillä jos se ennättäisi
ilmoittamaan heidän tulostaan, olisi koko retki pilalla. -- Hän näki,
kuinka miehet ylpeydellä katsoivat kaunista päällikköään ja monen
kasvoista hän havaitsi että hänen sanojaan aijottiin totella.

Sitten Galama lähetti itsekunkin paikalleen ja katseli tarkasti
kauppa-alusta, joka lähestyi nopeasti.

"Keksit esille ja tykkilaita alas!" kajahti käsky ja tuokion päästä
heitettiin espanjalaiseen pitkiä tankoja, joitten nenässä oli hirveät
hampaat ja vekarat. Tämä oli suuri kolmimastoinen laiva, joka oli
varustettu kaikella muulla, vaan ei miehillä, sillä ainoastaan
muutamia päitä piipotti laidan takaa. Ankaran lastinsa vuoksi se
oli niin painunut veteen, että sen ja kaapparin kansi olivat aivan
toistensa tasalla. Kansi oli tavaramyttyjen ja tynnyrien peitossa,
kun laivaväen yritys heittää nämä mereen oli nähtävästi jäänyt kesken.

Galama seisoi välkkyvä miekka kädessään joukkonsa etunenässä ja
odotti hetkeä, jolloin iskettäisiin yhteen.

Keksit tulla sälähtivät alas ja repivät espanjalaisen tykkilaidasta
sieltä täältä kappaleita. Muutamat sen laivamiehistä koettivat hakata
keksejä poikki, mutta luopuivat siitä heti, kun pistoolien kuulat
alkoivat vinkua heidän korvissaan.

"Yli!" huusi Galama ja syöksyi vahvalla huippauksella
vihollislaivaan, kaikki miehet perässään; mutta täällä annettiin
kuumempaa löylyä kuin he olivat odottaneetkaan. Espanjalaiset olivat
laivan keskikohdalle rakentaneet tynnyreistä ja tavarapakoista vahvan
seinän, jonka takaa he taistelivat vimmattujen voimalla. Tuokioksi
taantuivat Geusit. Mutta silloin kaikui Galaman ääni ja hänen uljas
muotonsa nähtiin kasan päällä. Yhtäkkiä kohosi sen takaa pitkä, laiha
mies, ja nosti ylös suuren riu'un, jolla hän iski toista kypärään.
Yonker horjahti ja kaatui selälleen kannelle.

Barends, joka oli jäänyt kaappariin, ennätti tuskin nähdä tämän,
kun hän ajattelematta omaa vaaraansa riensi kohta paikalle Yonkerin
luo. Sillä välin oli syntynyt ankara ottelu hänen ruumiinsa
ympärillä. Espanjalaiset tulivat kasansa takaa esille ja Kerjäläiset
raivoissaan päällikkönsä vahingosta karkasivat heitä vastaan. Melkein
yliluonnollisella ponnistuksella onnistui saarnaajan saada Galaman
hengetön ruumis pois taistelun tuoksinasta. Jännittäen kaikkia
lihaksiaan ja hermojaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi
Geusi-laivan kajuuttaan. Siellä hän laski hänet vuoteelle, otti hänen
päästään kypärän, jossa oli syvä lovi, ja alkoi vedellä valella noita
kalpeita kasvoja sekä kostuttaa huulia viinalla.

Ylhäältä kuului hirmuinen meteli. Pistoolien räikeä paukkina,
miekkojen kalske, haavoitettujen ja kuolevien voihkina, huudot ja
kiroukset kaikuivat yhdessä sekamelskassa. Yhtäkkiä kaikki vaikeni.
Mitä se tiesi? Olivatko he voitetut vai voittaneet? Samalla järisytti
kova kanuunan laukaus laivaa. Sitä seurasi huumaava riemun huuto.
Laivat, jotka kuin kaksi julmaa petoa olivat iskeneet kiinni toinen
toiseensa, puskivat yhtä mittaa, taistelun kestäessä, toinen
toistaan, surkeasti natisten ja säestäen sitä hirveätä kalman
soittoa, joka kaikui ylhäältä. Vähitellen vaikenivat pistoolit,
miekan kalske hiljeni eikä lopuksi kuulunut kuin askeleita, jotka
kiirehtivät laivan kantta pitkin.

"Missä minä olen?" sanoi Galama heikolla äänellä, avaten silmänsä.

"Jumalan kiitos, että olette vielä hengissä", huusi Barends
iloisesti, ojentaen Yonkerille viini-maljaa. "Juokaa tästä!
Pakottaako päätänne?"

"Voi minun päätäni!" sanoi Galama kuin unissaan. "Mitä olen minä
tehnyt?"

"Te taistelitte espanjalaisen laivan kanssa", vastasi Barends.

"Kas, nyt minä muistan", lausui Galama, silmäillen ympärilleen
kajuutassa, ja koko seikka selveni hänelle. "Minä en kuule mitään
melskettä. Vieläkö he taistelevat? Olemmeko voittaneet, vai -- --?"
ja hän pyrki ylös.

Mutta Barends painoi hänet lempeästi alas, sanoen:

"Älkää nousko, Yonker. Te heräsitte juuri tainnoksista. Taistelu on
vastikään päättynyt ja minä lähden nyt ottamaan selvää siitä, kuinka
se loppui."

Kun hän nousi ylös lähteäkseen, kuului joku tulevan portaita alas.
Galama sieppasi pistoolinsa luullen vihollisen lähenevän. Mutta se
oli vain Pietari Blink, joka pisti päänsä ovesta sisään ja kysyi:

"Onko Yonker täällä?"

"On, Pietari. Astu sisään ja kerro miten taistelu päättyi", sanoi
Galama.

"Oi Yonker, olen niin julmasti iloinen, kun näen Teidän Ylhäisyytenne
hengissä jälleen", sanoi Pietari vilpittömän ilon puuskassa, luopuen
kerran tavallisesta harvasanaisuudestaan. "Me ne otimme, löimme
palasiksi. Kultaa, hopeaa, viiniä, leipää, lihaa, vankeja."

Galamaa ja Barendsia nauratti tuo saaliin luettelo. Willem niminen
merimies astui sisään ja ilmaisi hänkin ilonsa siitä, että Yonker oli
elossa. Vastaukseksi Galaman kysymyksiin hän kertoi:

"Me valloitimme laivan, herra kapteeni. Sillä on kallisarvoinen lasti
silkkiä ja viiniä, sekä rahaa kasottain. Siellä oli viisitoista
soturia ja seitsemän matkustajaa, jotka kaikki joutuivat vangiksemme,
paitsi kahdeksaa, jotka kaatuivat. Meiltä on kaatunut viisi miestä,
mutta useat ovat pahoin haavoitettuja."

"Missä Hannu on?" kysyi Galama levottomasti.

"Hän vartioi vankeja. Ilman häntä ei meidän olisi käynyt niin hyvin
kuin kävi. Varustus-vallia ei saatu kumoon, ennenkuin hän kerran
räjähytti sitä kanuunalla, niin että koko kasa lensi hujan hajan.
Siitä hetkestä oli voitto meidän. Matkustajien joukossa oli eräs
pappi, joka taisteli pahemmin kuin lempo."

"Minä lähden sairaita ja kuolevia katsomaan", sanoi Barends, nousten
ylös. "Teidän täytyy nyt levähtää; älkää yrittäkökään nousta. Willem
pitää huolta teistä. Te jaksatte kyllä omasta mielestänne hyvin,
mutta maatkaa vielä. Minä olen teidän lääkärinne, totelkaa siis."

Koska Yonker todelta ei voinutkaan aivan hyvin ja saattoi luottaa
Willemiin, noudatti hän neuvoa. Vasta illempana hän heräsi
virkistävästä unesta ja lähti laivan kannelle.

Yötuuli puhalsi kalseana ja laineet, jotka paisuivat korkeiksi,
huuhtoivat toisinaan laivan kantta. Mutta Yonker, jonka rinnassa
kävi samanlainen myrsky, katseli jonkinlaisella mielihyvällä noitten
vihollisten raivoa, jotka olivat kaikkia espanjalaisia väkevämmät.
Kun hän seisoi peräsimen äärellä, jaellen käskyjä, muistuivat hänen
mieleensä entiset olot ja vaiheet, mutta samassa seisoi Hannu hänen
vieressään kompassilyhdyn himmeässä valossa. Hänen kasvoillaan oli
ilme, jota Galama ei koskaan ennen ollut niissä huomannut.

"Minä soisin, että te menisitte alas kajuuttaan", sanoi hän lyhyesti
ja melkein värisevällä äänellä.

"Miksi niin?" kysyi Karel. Hän ei voinut käsittää palvelijansa
käytöstä ja luuli, että oli tekeillä kapina.

"Minulla on tuolla alhaalla eräs vanki, jonka te luullakseni
mielellänne näette", vastasi Hannu, osoittaen kajuuttaa.

"Kuka se lienee? Kas tässä, tartu peräsimeen ja ohjaa
pohjois-koillista kohti", sanoi hän, jättäen peräsimen erään
laivamiehen haltuun ja seuraten Hannua kajuuttaan. Ovi aukeni, ja
kun hänen silmänsä olivat vähän tottuneet hämärään valoon, näki hän
Gerard Blockin eli isä Sextuksen istuvan tuolilla. Hänen kätensä
olivat sidotut selän taa ja häntä vartioitsi kaksi miestä, sapelit
kädessä.

Galama säpsähti ja tarttui Hannun käsivarteen. -- Häntä huimasi ja
hetken aikaa näytti siltä, kuin ne intohimot, joita vangin näky
hänessä sytytti, olisivat olleet niin voimakkaat, ettei hän voinut
niitä hillitä. Mutta hän malttoi mielensä ja tuokion jesuiittaa
silmäiltyään pani pistoolinsa pöydälle ja sanoi noille kahdelle
miehelle:

"Te saatte mennä, mutta yksi teistä olkoon vartiana oven takana."

Miehet poistuivat, ja nuo kolme miestä olivat taas kerran, niinkuin
se useasti ennen, yhdessä.



XXV

Kolmen tuttavan kohtaus.


"Vihdoinkin yhdymme jälleen", sanoi Galama jesuiitalle, joka äreänä
ja kylmäkiskoisena istua jurotti tuolilla.

Tuokion aikaa katselivat molemmat miehet toinen toistaan äänettöminä.
Galaman silmistä loisti sääliä, mutta Sextuksen silmänluonti oli
rohkea, melkeinpä julkea ja voitonriemuinen.

"Päästäkää irti siteet, joilla hän on köytetty", käski Galama,
"ja jättäkää ainoastaan hänen kätensä kiinni". "Ellette ollenkaan
yritä päästä vapaaksi", jatkoi hän kääntyen pappiin, "tulee olonne
niin helpoksi kuin mahdollista, mutta jos vähänkin yritätte, on
välttämätön kuolema edessänne."

"Ettehän toki tahdo, että uudestaan lasken irti tuon peevelin?" kysyi
Hannu kummastuneena; "minulla ja kolmella neljällä muulla miehellä
oli täysi vaiva saada hänet sidotuksi. Hän piti puoliaan kuin
tiikeri. Eikö hän ole ansainnut siteitä?"

"Entä sitten! Hänen ei tarvitse kärsiä ylenmäärin. Hän tietää mikä
häntä odottaa. Leikkaa siteet poikki ja seiso hänen takanaan."

Hannu katkasi vastahakoisesti siteet, otti tuolin ja istuutui papin
viereen, jonka olo näytti paljon huojenevan.

"Eniten kummastuttaa minua", lausui Galama, hetken aikaa ääneti
katseltuaan Sextusta, "tuo julkeus, jolla te, töistänne huolimatta,
katselette minua vasten silmiä. Te olette varmaan kokonaan tunnoton,
ellei teihin ensinkään koske se tuska, jota olette minulle saattanut."

"Jos olisitte noudattanut minun neuvoani ja suvainnut minun toteuttaa
tuumani, Yonker, olisi teidän käynyt paremmin kuin nyt", sanoi
jesuiitta vakavalla äänellä.

"Hyvä neuvo!" sanoi Hannu ja asettaen suunsa papin korvan juureen,
hän lisäsi: "Mitenkä nyt on ratsuväen laita?"

Pappi punastui kiukusta ja sanoi tuokion kuluttua:

"Koska olen vihollisten käsissä ja sidottuna, täytyy minun kärsiä
sellaisia solvauksia, joita ei kukaan muuten olisi uskaltanut minulle
sanoa. Mutta te, Yonker, joka ennen näytitte minusta pitävän, älkää
suvaitko tuon ryökäleen saastuttaa minua myrkyllisellä hengellään."

"Se ryökäle antoi teille kerran hyvän läimäyksen, ha ha!" lausui
Hannu.

Karel käski katseellaan palvelijan vaieta. Hän jatkoi:

"Arvattavasti te tiedätte, että olette Meri-Geusien käsissä ja
keskellä heidän laivastoaan, niin että pako tällä kertaa on mahdoton.
Olen kokenut niin paljon teidän kaksimielisyyttänne, etten voi
luottaa teidän pienimpäänkään sanaanne; mutta neuvon kuitenkin, että
vilpittömästi ja verukkeita tekemättä vastaatte kysymyksiini. Teillä
on sulaa surua, eikä vähääkään apua siitä, ellette noudata tahtoani.
Väkivaltaan en ryhdy teitä kohtaan, mutta teidän täytyy vastata
minulle."

"Minä tiedän, että ympärilläni on pieni parvi laivoja, joiden haltiat
sanovat itseään meri-kerjäläisiksi ja kehuvat käyvänsä sotaa Espanjaa
vastaan. Mutta koska vieläkin suuresti kunnioitan teitä, Yonker,
varoitan teitä: älkää katkaisko hiuskarvaakaan minun päästäni. Se
laiva, jossa minä olen kulkenut, kuuluu erääseen kauppalaivastoon,
jota suojelee vahva joukko sotalaivoja. Ne voivat äkkiä tulla teidän
kimppuunne. Minä olen arvokkaampi mies kuin te luulettekaan, ja minun
kuolemani kostettaisiin ankarasti jokaiselle, joka on ollut siihen
syypää."

"Kerjäläisistä puhuessanne, olette, luulen minä, rohkein meistä
kaikista", sanoi Hannu. "Kuinka uskallatte, herra, uhata minua
ja minun isäntääni omalla laivallamme? Jos laivastonne tulisi,
pelmuuttaisimme sitä niinkuin minä nyt teitä." Ja hän ravisteli
jesuiittaa korvista.

"Jätä hänet rauhaan!" sanoi Galama ankaralla äänellä.

"Hän on vain petollinen jesuiittakoira", mutisi Hannu. "Teidän
asemassanne en suuria kursailisi hänen suhteensa."

"Missä on Agnes? missä sisareni?" kysyi Galama otsa rypyssä astuen
papin ääreen. Hänen huulensa värisivät mielenliikutuksesta.

"Ne ovat mennyttä kalua!" vastasi pelkäämätön pappi kolkolla äänellä.

Galaman posket kävivät tuhkanharmaiksi. Hän puristi yhteen huulensa
ja hänen silmistään leimahti vihan tuli. Mutta hän hillitsi itsensä
ja sanoi:

"Minä en kysynyt teiltä sitä. Minä tahdoin tietää, missä he ovat."

"He ovat teiltä menneet iki päiviksi!" oli sama kolkko vastaus.

"Tuolla tavalla ei hänen kanssaan tulla toimeen", mutisi Hannu, ja
luoden pappiin hurjan silmäyksen hän lisäsi: "Minä työnnän tikarini
kylkiluittenne väliin, ellette vastaa siivosti. Suu puhtaaksi!"

"Hiljaa, Hannu", käski Karel. "Sextus eli Block, taikka mikä nimenne
lienee, minä huomautin teille, että teidän kohtalonne on omassa
kädessänne. Minun ankara velvollisuuteni on heittää teidät amiraalin
huostaan, ja jos tunnette kreivi Lumein, tiedätte kyllä, ettei
teidän tarvitse odottaa armoa. Mutta minä voin myöskin jättää teidät
tämän laivan päällikön, herra de Treslongin käsiin, ja voinen ehkä
lievittää tuomiotanne. Kummanko valitsette? Teidän täytyy vastata
kysymyksiini, taikka olette huomenna amiraalin kourissa ja silloin --
Jumala teitä armahtakoon."

"Minä en pyydä kenenkään armoja", vastasi pappi. "Luuletteko, että
minä pelkään uhkauksianne, Yonker? Luulisinpä teidän vanhastaan
tietävän, ettei paljastettu miekkakaan minua säikähytä ja että
kuolema on minulle yhtä suloinen kuin elämä. Kuolema saattaa minut
taivaan riemuihin, ja ennenkuin luovun niistä kunnottomalla teolla,
riennän vapaaehtoisesti sen helmaan. Minä halveksin teidän armoanne."

"Sinä ulkokullattu! sinä valehtelija-koira!" huusi Hannu, karaten
ylös ja tarttuen jesuiitan kurkkuun. "Oletko ennen tuntenut tuota
kouraa? Muistatko, kuinka minä sinua kuristin, kunnes kasvosi kävivät
sinisiksi ja sinä rukoilit armoa ja lupasit sanoa kaikki? Sano se
nyt, koira, tahi minä puserran mustan sielusi ulos sinusta."

"Hellitä, Hannu! Lähde pois. Kuuletko?" lausui Galama käskevällä
äänellä ja vapautti papin, jonka kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi.

"Ja minkätähden kohdellaan tuota konnaa kuin pikkulasta?" kysyi Hannu
säihkyvin silmin. "Hän on minun saaliini, ja jos olisin tietänyt,
että te lellittelette häntä tällä tavalla, olisin ennemmin hakannut
hänet palasiksi. Ettekö näe, että hän tekee pilaa teistä ja pitää
teitä aivan pehmeänä miehenä? Hän on sitä lajia koiraa, jolle ei
syötetä makeisia. Teidän jaloutenne ja kristilliset periaatteenne
eivät vaikuta häneen pienimmälläkään tavalla."

Mutta hänen isäntänsä osoitti äänetönnä ovea ja Hannu asettui sen
viereen, sadatellen hammastensa välistä muutamien ihmisten tuhmuutta.

"Eikö siis mikään saa teitä puhumaan?" sanoi Yonker surullisella
äänellä.

Jesuiitta oli vaiti.

"Te olette tehnyt minulle paljon pahaa, Sextus", jatkoi Karel,
"mutta minä annan sen teille anteeksi. Vaikken ennen ollut teitä
nähnyt, olette jostakin syystä, jota vieläkään en ymmärrä,
sukeltanut suosiooni ja julmasti ja kylmäkiskoisesti tuottanut tuhoa
rakkaimmilleni. Teidän tähtenne uhrattiin kreivi Egmont ja ilman
teitä olisi armas isänmaani yhtä vapaa kuin kalat tuolla syvällä.
Teillä ei ole mitään syytä tallettaa salpain takana Agnesia ja
Mariaa. Sanokaa, missä löydän heidän vankihuoneensa, ja jos kukaan
kuolevainen saa heidät vapaaksi, niin minä saan."

Tuskallisesti odottaen katseli hän vankia, joka tuokion aikaa näytti
arvelevan.

"Ennen kaikkea vaadin vapauttani", lausui hän selkeällä äänellä.

Yonker rypisti otsaansa ja kova taistelu näytti riehuvan hänen
rinnassaan. Vihdoin luopui hän siitä ajatuksesta.

"Sitä en voi teille antaa, mutta minä tahdon puhua hyvää teidän
puolestanne."

"Puhua hyvää!" vastasi jesuiitta halveksien. "Minä tahdon saada
vapauteni. Ettekö tahdo antaa minulle sitä?"

"Minä en voi", vastasi Galama lujasti.

"Teitä ei paljon hyödyttäisi vaikka ilmoittaisinkin tuon asian",
vastasi pappi. "Olen jo teille sanonut, ettei valtanne ulotu heihin."

Hänen äänessään oli jotakin kamalaa, joka kauhistutti Yonkeria.

"Kuinka!" sanoi hän voihkien; "eikö minun valtani ulotu heihin?
Ovatko he kuolleet?"

"He ovat kuolleet", toisti pappi.

Galama vaipui tuolille. Hänen päänsä painui käsien varaan pöytää
vastaan. Vähän aikaa vallitsi kajuutassa haudan hiljaisuus.

"Minä tiedän, etteivät he ole kuolleet", puhui Hannu itsekseen, astui
isäntänsä luo ja kosketti hänen käsivarttaan.

Yonker katsahti ylös, ja hänen kasvoissaan kuvastuva tuima tuska
näytti hämmästyttävän pappiakin.

"Tuo ei kelpaa", sanoi Hannu. "Hän ei ole tehty samanlaisesta
aineesta kuin te. Mutta kidutuksella saadaan hänen kielensä kanta
irti. Antakaa minun kuumentaa tämä tikari ja polttaa pojan huulia. Se
on mainio keino."

Useita lukijoita kenties hirvittää Hannun julmuus; mutta huomattava
on, että siihen aikaan yleensä käytettiin kidutusta ja Hannu oli
aikakautensa kannalla.

Galama ei ottanut kuuleviin korviin palvelijansa ehdotusta ja viipyi
jonkun aikaa äsken kuvaamassamme asennossa.

"Häntä voi tallettaa minun kajuutassani", sanoi hän, nousten ylös.
Hän oli levollinen, mutta kalman kalpea. "Ulkopuolella vartioikoon
kaksi miestä eivätkä he saa päästää ketään sisään, ei sinuakaan,
Hannu. Odota, minä lukitsen oven ja otan avaimen. Hänen täytyy astua
tuomarinsa eteen. Minulla ei ole valtaa häntä rangaista."

Sitten hän sulki kajuuttansa oven ja lähti laivan kannelle.

Kun seuraavana aamuna himmeä rusko taivaan itärannalla ilmoitti uuden
päivän tuloa, oli Galama yhä vielä laivan kannella. Tuuli, joka yhtä
mittaa vaihteli, puhalsi joka suunnalta yhtä rajusti ja paisutti
pauhaavat, kuohupäiset laineet vuorten korkuisiksi. Joka mies puunasi
ahkerasti, täyttääkseen Yonkerin käskyjä, joita yhtä mittaa kajahti
myrskyssä. Kaiken yötä pyrkivät he Zuyder-Seehen, mutta myrsky esti
heitä ja pakotti heitä odottamaan päivän valkenemista.

"Minä en luule, Yonker", sanoi Hannu, joka auttoi Willemiä peräsimen
hoidossa, "että me pystymme tuota tekemään. Näittekö noita laivoja?
Minä olen varma, että koko laivasto on samassa asemassa kuin me ja
taistelee turhaan myrskyä vastaan. Teidän olisi parasta mennä alas
nauttimaan lepoa. Me laskemme ankkurin ja parin tunnin kuluttua tulen
teitä huutamaan."

"Yonker näyttää oikein sairaalta", lausui Pietari Blink.

Ja niin tosiaan olikin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmänsä
ajettuneet; hänen partansa ja tukkansa, joita suolainen merivesi oli
liottanut, olivat takkuiset ja rumannäköiset.

"Minä menen ja pesen ainakin kasvoni", sanoi Galama, antaen
puhetorven perämiehelle. Sen jälkeen hän astui alas ja avasi hiljaa
kajuutanoven. Se oli pienehkö suoja, jonka toisella puolella oli
Treslongin kajuutta, toisella varastohuone. Näitten huoneitten
väliseinä oli jotenkin ohut.

Kajuuttaan tultuaan hän äkkiä pysähtyi. Sieltä näkyi himmeää tulen
hohdetta. Hän ihmetteli tätä, koska hän tiesi, että jesuiitta oli
lujasti sidottuna pantu hänen vuoteelleen ja ettei hänen huoneessaan
ollut mitään syttyväistä ainetta. Hän astui eteenpäin, mutta pysähtyi
hypäten taaksepäin ja riensi suoraa päätä laivan kannelle, kun
samalla kauhea räjähdys järisytti laivaa ja kajuutasta syöksähti
tulta ja savua.

"Joka mies pumppuihin ja valkeaa sammuttamaan!" huusi Galama ja
riensi jälleen portaita alas, Hannu ja Pietari kintereillään. Väki
lähti kohta paikoilleen, tietämättä mitään asiasta, ja kun he näkivät
savun tupruavan varastohuoneen kohdalta, asettuivat he riviin ja
vesiämpärit kulkivat kädestä käteen.

Sillä välin oli Galama jälleen saapunut kajuuttaansa. Ensi työkseen
hän sulki kajuutan oven ja riensi varastohuoneen ovelle, jonka hän
potkaisi auki. Lieskoja ja savua syöksähti vasten hänen silmiään.
Vaarasta huolimatta ja Hannun käsistä karaten samosi hän liekkien
lävitse. Tuokion päästä tuli hän jälleen näkyviin, musta möhkäle
sylissään. Hän astui miesten välitse, jotka Willemin johdolla
sammuttivat valkeaa, ja laski kantamuksensa Treslongin kajuutan
lattialle. Sitten palasi hän väkensä luo.

"Varastohuoneen vasen seinä ja minun kajuuttani ovat tulessa", lausui
hän merimiehille; "ajakaa sinne vettä. Ei tarvitse enää peljätä
mitään räjähdystä. Saanko minä tuon ämpärin?" ja tarttuen ämpäriin
riensi hän jälleen kajuuttaan päin.

"Pois tieltä! Tämä on parempi kuin teidän vetenne", ärjäsi Blink,
samalla kun hän, kantaen mahdottoman suurta purjetta, jonka joka
langasta valui vettä, tuli portaita alas.

Kahden kolmen toverin avulla saatiin purje varastohuoneeseen ja
heitettiin liekkien päälle, jotka pian sammuivat kokonaan.

"Mistä pääsi valkea irti?" kyseli väki Hannulta ja Pietarilta, mutta
kumpainenkaan ei voinut tähän vastata ja kaikkein täytyi tyytyä
arveluihin.

Me voimme kuitenkin selittää lukijalle tämän seikan. Kun Galama
ensi kerran tuli kajuuttaansa, havaitsi hän, ettei valkea ollut
itse huoneessa, vaan että se pilkotti jostakin väliseinän aukosta.
Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, että seinästä oli kiskottu irti
muutamia lautoja ja siitä syntyneestä aukosta näki hän valkean
hohtavan. Hänen päähänsä lensi ajatus. Olikohan pappi päässyt
siteistään irti ja tehnyt tuon aukon, oliko hän varastohuoneessa
tekemässä tuhotöitä? Galama astui aukon luo ja kurkisti sisään.

Aivan oikein: siellä seisoi pappi, kynttilä toisessa kädessä ja
tulilanka toisessa. Vaikka valo oli himmeä, huomasi Galama, että
pitkän tulilangan toinen pää oli kiinni ruutitynnyrissä, joka kolmen
muun kanssa seisoi nurkassa. Mutta se ei häntä pelottanut, sillä
hän tiesi että tynnyrit olivat tyhjät, koska hän oli itse ottanut
niistä viimeisetkin varat eilistä tappelua varten. Mutta papin
takana, lähellä ovea, oli avonainen ruutikirstu. Galama tuli vähän
kolistaneeksi; heti pappi kääntyi. Kun hän näki friisiläisen kasvot,
säpsähti hän ja heitti palavan kynttilänsä ruutikirstuun. Galama
karkasi pakoon ja samalla kuului äsken mainittu pamaus.

Seuratkaamme nyt Galamaa kajuuttaan, jonka lattialla, tyyny pään
alla, jesuiitan runneltu ruumis makasi. Hän oli kauhean näköinen.
Vaatteista ei ollut jäljellä kuin käryävät repaleet ja niitten
välistä näkyi ruma, verinen liha. Hänen kasvonsa olivat nokimustat
ja palohaavoja täynnä, suusta näkyi kärventynyt kieli. Hän hengitti
raskaasti ja heikko voihkina, joka välistä kuului hänen rinnastaan,
oli ainoa, josta huomasi hänen hirveät tuskansa. Galama laskeutui
polvilleen ja kostutti hänen huuliansa vedellä.

Vihdoin Sextus avasi silmänsä, ja katseli vähän aikaa tylsästi ja
tajuttomasti Galamaa kasvoihin; mutta laivan keinuminen saattoi hänet
vähitellen tajuihinsa. Hän katseli Yonkeria voiton riemulla ja jotain
hymyn tapaista, joka huonosti soveltui runneltuneihin kasvoihin,
eleli hänen huulillaan, kun hän koetti mutista muutamia sanoja.
Galama kallisti päätään ja kuuli epäselvän kuiskauksen:

"Yhdessä mennään perikatoon."

Galamaa hirvitti. Laivan ankara huojunta, miesten raju meteli
heidän puuhatessaan tulen tukahuttamisessa, aaltojen loiske ja
pauhina -- noista äänistä olisi kyllä voinut luulla, että laiva oli
hukkumaisillaan; hän ei jaksanut käsittää, että se mies, joka oli
saattanut hänelle niin paljon pahaa, iloitsi siitä, että heidän
ehkä oli yhdessä kuoltava. -- Hän ei ymmärtänyt niin kovaa, niin
leppymätöntä ihmissielua.

Hän nousi ja aikoi jättää kurjan miehen yksin, sillä hän näki, ettei
hänellä enää ollut monta minuuttia elon aikaa. Mutta samalla hän
muisti, että hän tiesi Agnesin ja Marian kohtalosta jotakin, ja
hän päätti vielä kerran tiedustella, olivatko nämä vielä elävien
joukossa. Hän heittäytyi polvilleen kuolemaisillaan olevan eteen, ja
pannen huulensa hänen korvaansa hän sanoi:

"Sextus, ajatelkaa, että tuokion päästä seisotte tuomarinne edessä.
Hänen nimessään ja teidän ikuisen autuutenne tähden minä rukoilen
teitä, sanokaa, missä Agnes ja Maria ovat. Minä annan teille anteeksi
kaikki, mitä minulle olette tehnyt, mutta laupiaan Jeesuksen nimessä,
jota sanotte seuraavanne, sanokaa se minulle."

Hän herkesi ja pani korvansa kuolevan suun eteen, kuullakseen
hiljaisimmankin kuiskauksen. Hän odotti tuskallisesti, mutta vähään
aikaan ei kuulunut muuta kuin papin hengitys. Äkkiä tämä, ikäänkuin
lamppu, joka viimeisen kerran leimahtaa ja sitten sammuu, liikutti
kättään ja lausui tuskin kuuluvalla äänellä:

"Jumalan pyhä äiti! He ovat kuoll--eet, kuol-e--et."

Jesuiitan ruumista värisytti kerran ja hän lakkasi elämästä.

Onneton Yonker jäi tuokioksi samaan asentoon, polvilleen ruumiin
viereen. Hän ei kyennyt nousemaan, vielä vähemmin menemään laivan
kannelle, ja hän olisi tällä hetkellä mielellään itsekin kuollut.
Nyt oli siis kaikki toivo rauennut. Näinä vuosina, jotka hän oli
viettänyt merellä, oli toivo, jos toisinaan heikkokin, yhäti elänyt
hänen povessaan, toivo siitä, että Agnes vielä oli elossa, ja pelkkä
ajatuskin, että se oli mahdollista, oli virkistänyt häntä ja lisännyt
hänelle uutta voimaa. Vielä edellisenä iltana, kun pappi oli sanonut,
että tytöt olivat kuolleet ja ettei hänen kätensä heihin ulottunut,
hän ei voinut sitä uskoa. Mutta nyt oli ainoa olento, jolta olisi
voinut saada varman vastauksen kysymykseensä, mennyt tuonelaan, --
vieläpä mennyt vastaus huulillaan.

Galama makasi siinä polvillaan, pää vasten pöytää, kädet riippuen
alaspäin ja silmät kiinni, yhtä liikkumattomana kuin ruumis hänen
jalkainsa juuressa. Hiljaa lausui hän Agnesin nimeä, ja joka kerta
kun hän sen lausui, tunsi hän, että kalman käsi löi raunioiksi hänen
tuulentupansa, ja hän rukoili sydämensä pohjasta voimaa Jumalalta.

"Lähtekää pois, Yonker, tuo ei kannata", sanoi Hannu, joka hiljaa oli
tullut kammioon ja tuokion aikaa katsellut kohtausta. Hän näki, mitä
oli tapahtunut, ja tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Hän saattoi Yonkerin
levolle Treslongin riippumattoon ja huusi sitten Pietari Blinkiä,
jonka kanssa hän kantoi jesuiitan ruumiin Galaman kajuuttaan.

"Nyt on vihdoinkin saatu ero tuosta konnasta", lausui Hannu Pietari
Blinkille. "Mutta älkäämme toista kertaa hairahtuko. Tuo mies oli
niin loppumattoman viekas, etten tiedä ... ehkä hän vain on olevinaan
kuollut, vaikka hän on yhtä terve kuin mekin. Tiedätkö mitä? Me
heitämme hänet mereen. Ei mitään ratsuväkeä, isä, häh?"

"Niin", sanoi Pietari, "kääritään mies omaan viittaansa;" ja tuotuaan
viitan, joka oli jäänyt riippumattoon ja siten säilynyt valkealta,
alkoi hän siihen kääriä ruumista.

"Maltahan, mikä tuo on? Tuossa taskussa on jotakin", sanoi Hannu,
kun hänen käteensä sattui jotakin kovaa vaatteen laskoksista. Hän
löysi pian taskun ja veti sieltä esiin taskukirjan sekä kolme neljä
kirjettä.

"Pyhän inkvisitsionin päävikariolle Brüsseliin", sanoi Hannu,
lukien päällekirjoitusta. "Hänen Ylhäisyydelleen herttua Alballe ja
Kunnianarvoiselle pater Hubertille Brüsseliin. Kas, mitä tämä on?
Pater Hubert! Se on tuo inkvisitsionin paha henki, tuo pikku-mies.
Tämä varmaan sisältää jotakin. Katsotaan!" ja äkkiä avattuaan kirjeen
alkoi hän sitä lukea. "Mitä, veli Sextus? Agnes Vlossert ei luovu
harhauskostaan. Maria Galama kuoli --. Pekka, vanha veljeni, toimita
raato pois ja hae enemmän kirjeitä. Minulla on tässä jotakin, joka
lohduttaa Yonkeria."

Ja Hannu juoksi kajuuttaan, herätti Yonkerin, joka oli kuin
huumeissaan ja kertoi niin paljon kirjeistä, jesuiitoista, isä
Hubertista, naisluostareista ja Agnesista, että hänen isäntänsä
kiivastui ja tempasi kirjeet hänen kädestään.

Kirjeet sisälsivät tietoja Brielin naisluostarin abbedissalta,
saman kaupungin pormestarilta ja Flushingin luostarin abbotilta.
Ensimäisessä, joka oli kirjoitettu isä Hubertille, ilmoitettiin
hänelle, että Maria Galama oli kuollut heidän viimeisen kohtauksensa
jälkeen, mutta että Agnes Vlossert eli ja pysyi harhauskossaan sekä
sai siitä kärsiä ansaittua rangaistusta. Kahdessa viimemainitussa
kirjeessä valitettiin Alballe ja päävikariolle, että molemmat
kaupungit olivat kokonaan vailla puolustusväkeä, niin ettei
kunnollisesti saatu järjestystä säilymään. Kun Yonker vielä oli
tarkoin tutkinut tuota pientä taskukirjaa, vakiintui hänessä yhä
enemmän se ajatus, ettei hänen elämänsä vielä ollut aivan toivoton.



XXVI

Ihminen päättää, Jumala säätää.


"Iso vene miehiä täyteen! kohta!" huusi Galama, rientäen laivan
kannelle. "Eteenpäin, hoi! iso vene alas! Mitä siellä hidastelette?"
ja maltittomuudessaan hän sieppasi keksin ja jyskytti sillä
laivankanteen.

Ennen pitkää pani väki parastaan saadakseen lasketuksi pitkän veneen
mereen, ja siinä oli täysi työ, sillä meri aaltoili rajusti. Vihdoin
yritys onnistui, mutta nytkös vaiva alkoi. Laineet viskelivät
keveätä alusta kuin herneenpalkoa ja näytti mahdottomalta saavuttaa
amiraalilaivaa, joka purjeet puoleksi kokoonkäärittyinä keinui
kappaleen matkan päässä ankkurin varassa.

Mutta miehet olivat vanhoja merikarhuja, jotka toisenkin kerran
olivat otelleet aaltojen kanssa. He ponnistelivat ääneti airoillaan
ja vaikka moni laine loiskahti heidän ylitseen, lähenivät he
kuitenkin hiljalleen matkansa päätä.

Yonker istui veneen keulassa, katse tähdättynä yhteen kohtaan. Hänen
silmänsä leimusivat, hänen poskensa hohtivat, hän ei välittänyt
aalloista, jotka kastelivat häntä, ei tuulesta, joka sieppasi
häneltä hatun ja heitti sen kauas ulapalle. Hän kehoitti lakkaamatta
miehiänsä ponnistamaan voimiaan, aikoipa hän itsekin tarttua
airoihin, johon nämä eivät kuitenkaan suostuneet. Hän näytti kokonaan
toiselta ihmiseltä. Hänen silmistään välähti jälleen entinen tuli ja
hänen huulillaan väikkyi hymy.

Jopa vihdoinkin! Vene ehti amiraalilaivan luo ja ennenkuin väki oli
saanut kiinni köysistä, jotka heitettiin laivasta, oli Galama jo
tarttunut köysiastuimiin ja hyppäsi laivan kannelle.

"Missä herra de Treslong on? Minun täytyy tavata hänet heti paikalla!
Sanokaa hänelle, että hänen luutnanttinsa, Yonker Galama, tahtoo
puhutella häntä", lausui hän eräälle lähellään seisovalle miehelle.

Mies riensi pois ja katosi kajuuttaan, ilmestyen pian jälleen
Treslongin kanssa, joka näytti suuresti kummastuvan Galaman
saapumisesta.

"Mitä on tapahtunut, Yonker, kun tulette tänne, vieläpä näin pahalla
säällä? Ei se sentään mitään huonoa liene, koska te näytätte olevan
paremmalla tuulella kuin milloinkaan ennen", lausui kummastunut
aatelismies.

"Päinvastoin, herrani, ilosanomia", vastasi Karel. "Sanokaa
amiraalille, että hän antaa laivastolle merkin kääntyä takaisin.
Meidän täytyy kaikkien lähteä Brieliin. Me valloitamme sen vielä
tänään, jos saavumme sinne aikanaan. Siellä ei ole vartioväkeä
ainoatakaan miestä."

"Kuinka! Brielissäkö! Eikö Brielissä ole vartioväkeä! joutavia!
Tulkaa kanssani peräkannelle ja selittäkää tarkemmin."

"Tuossa näette koko laivaston edessänne", sanoi Karel, osoittaen
laivoja, jotka paraikaa Zuyder-Seen suussa taistelivat tuulta
vastaan, joka vihaisesti puhalsi rannalta päin. "Emme saa ainoatakaan
alusta lasketuksi Zuyder-Seehen. Eilen tuo jesuiitta, josta puhuin
teille, joutui vangikseni. Hänen kauttaan minä tiedän, että jos
purjehdimme Brieliin tahi Flushingiin, jotka molemmat olivat
vartioväkeä vailla, kun hän ne jätti kaksi päivää sitten, saamme
helposti käsiimme jomman kumman näistä kaupungeista ja voimme tehdä
niille mitä hyvänsä. Se olisi suurin voitto minkä prinssi tähän
saakka on saanut."

"Sepä se, jos me voisimme", vastasi Treslong. "Luuletteko Albaa niin
tyhmäksi, että hän jättää Brielin tai Flushingin vartioväkeä vaille?
Jos teillä olisi minun kokemukseni, Yonker, ajattelisitte toisin. Tuo
teidän jesuiittanne on taas tehnyt teille tepposet, tai tekasi hän
tuon valheen, välttääkseen kidutusta, jolla häntä uhkasitte."

"Hän on kuollut", sanoi Galama. "Hän yritti räjäyttää meidät
ilmaan, mutta sai siinä itse niin pahat haavat, että kuoli. Kun
vainajaa käytiin tarkemmin tutkimaan, löydettiin hänen vaatteistaan
papereita ja taskukirja, josta sain tietää, että hän tuli suoraa
päätä Flushingista lähteäkseen Espanjaan, ja että hän aikoi poiketa
Ostendeen, jättääkseen sinne Brüsselin kuvernöörille meneviä kirjeitä
Brielistä ja Flushingista. Tässä on yksi kirjeistä, lukekaa se ja
sanokaa, onko puheessani perää."

Treslong vilkaisi pikimältään kirjeeseen. Hymy kirkasti hänen
kasvojaan ja ennenkuin hän oli lukenut kirjeen edes loppuun, heilutti
hän sitä kädessään ja huudahti:

"Mainiota! Olette todellakin kaapannut kelpo saaliin, Yonker."

"Kunpa hän luovuttaisi minullekin siitä palasen, jos se on syötävää",
sanoi jokin ääni heidän takanaan.

He kääntyivät ja tervehtivät sydämellisesti puhujaa. Se oli Adam van
Haren, eräs laivan taitavimpia päälliköitä ja urheimpia sotureita.

"Mistä te, kapteeni, niin äkkiä tähän puikahditte?" kysyi Treslong.

"Sieltä, mistä tekin, jos veneestänne saan päättää", vastasi van
Haren. "Minä en saa ohjatuksi laivaani tuohon saakelin Zuyder-Seehen,
enkä sinne haluakaan. Eikö lasketa Englanninkanaaliin? Siellä on aina
espanjalaisia saatavissa. Mutta kas, tuolla tulee Simon de Rykin
vene. Voi, mikä kiire sillä on. Taitaapa hänenkin vatsansa naukua
einettä. Häijy periköön tuon itätuulen! Minä syödä maiskutin jo
hengessäni Enkhuizenin juustoa ja paistia."

"Enpä tiedä sanoa, onko tuuli niin kovin huono", vastasi Treslong.
"Mitä sanotte siitä, jos purjehtisimme Maasin suuhun ja laskisimme
ankkuriin Brielin edustalle? Siellä on huonosti sotaväkeä ja minun
luullakseni ei kaupungissa ole ainoatakaan sotaan kykenevää miestä,
joka ei heti rientäisi meidän puolellemme, kun vain ilmestymme sinne."

"Mitä vielä!" sanoi van Haren. "Briel! Vahva linna! Puhutteko pilaa,
herra?" ja hän katseli Treslongia, ikäänkuin epäillen, oliko tämä
täydellä järjellä.

"Pilaa!" huusi Galama, "ei, se on täyttä totta ja tekin taivutte
meidän puolellemme, kun olette lukenut tämän kirjeen, jonka sieppasin
kesken sen matkaa Brüsseliin."

"Vai niin; sekö siis oli saaliinne", sanoi van Haren, antaessaan
takaisin kirjeen, josta hän laiminlyödyn kasvatuksen vuoksi oli
enemmän tavaamalla kuin lukemalla saanut selvän. "Minä en ymmärtänyt,
mikä teitä nauratti, kun en vuosikausiin ole nähnyt teidän vetävän
suutanne hymyyn. Jos tuo on totta, on se tosiaan jalo seikka; mutta
jos se on valhetta, saamme kauhean selkävoiteen. Mutta sopiihan
koettaa. Vaan tuossa tulee de Ryk; antaa kuulua, mitä hän sanoo."

Kaikki kolme tervehtivät herttaisesti tulijaa, joka oli
lyhytvartaloinen, tanakka mies ja sotaisen näköinen. Hän oli ennen
ollut rikas kauppias Amsterdamissa, mutta paettuaan verineuvoston
vainoa oli hän omasta puolestaan varustanut sotalaivan. Hän oli
järkevä, varovainen ja urhoollinen, ja hänen isänmaanrakkaudelleen
veti vertoja ainoastaan hänen kunnioituksensa ja rakkautensa prinssiä
kohtaan. Otsaansa rypistellen kuuli hän ystäväinsä asian ja saatuaan
tiedon yrityksen sekä vastuksista että eduista seisoi hän tuokion
ääneti.

"On mahdollista, että kirje on sulaa petosta, enkä minä pane siihen
suurta arvoa", lausui hän. "Mutta ehkäpä sittenkin yritämme. Me
osaamme taistella yhtä hyvin maalla kuin merellä, ja vaikka meitä
onkin vähän, hoidamme kukin kaksi vihollista. Eläköön Geusit!
Lähtekäämme heti amiraalin puheille."

Oli jotain suurta ja jaloa siinä tavassa, jolla nuo miehet ryhtyivät
tuumaansa toteuttamaan ja olivat valmiit panemaan henkensä alttiiksi
hankkeessa, joka oli niin rohkea että se vivahti hurjuuteen. Hetken
aikaa seisoivat sankarimme harkiten asiaa. Vihdoin lausui van Haren:

"Herra de Treslong, lähtekää puhumaan amiraalille aikeestamme."

"En minä, mutta lähtekää te molemmat", sanoi Treslong; "kreivi on
nyreissään minulle ja Yonkerille."

De Ryk ja van Haren lähtivät etsimään amiraalia sillä välin kun
Treslong ja Galama, kasvot etukeulaan päin, katselivat ankkurissa
olevaa laivastoa.

"Tässä amiraali on; mitä hänestä tahdotte, ha?" sanoi eräs ääni
heidän takanaan.

Molemmat kääntyivät ääntä kohti. Heidän edessään seisoi
jättiläiskokoinen mies, tukka sankka ja musta, joka riippui alas
olkapäille ja sekaantui samankarvaiseen, pitkään partarykelmään.
Hänellä oli korkea, vitivalkea otsa, harmaat, kissamaiset kiilusilmät
ja sievänmuotoinen nenä. Kasvojen alapuolta peitti parta. Mutta
hänen äänensä soi äreältä ja pahalta, ja hänen silmänsä näyttivät
säteilevän ja sinkoavan samanlaista tulta kuin lyhyet salaman kielet,
jotka toisinaan välähtävät synkästä ukonpilvestä ja uhkaavat tuhota
meitä, Vaikka hän ei ollut kuin aamupuvussa, oli hänellä yllään
kalliit vaatteet, ja koska ne somasti soluivat jäseniä myöten, tuli
hänen vankka vartalonsa ja komea ulkomuotonsa selvästi näkyviin.
Toisen kätensä oli hän laskenut miekkansa jalotekoiselle kahvalle.
Komeasta vyöstä näkyi kaksi pistoolia, joitten perään oli veistetty
metsäkarjun pää. Toisessa kädessään piti hän arvonsa osoitteeksi
sauvaa. Koko hänen olentonsa ilmaisi tyrannia, yhtä väkivaltaista
kuin oikullista. Hän oli viekas, ylpeä ja tyly: sellaisena
hän pelotti ja inhotti vihollisiaan; ystävät joko pelkäsivät,
ihmettelivät tai halveksivat häntä. Se oli William de la Marck,
kreivi Lumei. -- Tuskin näki hän Galaman kasvot, kun hän peräytyi
pari askelta, ja nuorukaista synkästi silmäillen ärjyi karkealla
käskijän äänellä:

"Karju vieköön! Luutnantti Galama! Miksi ette pysy laivassanne? Mitä
tehtävää teillä täällä on? Kumma, kun ette tuonut muassanne koko
väkeänne! Lähtekää kohta takaisin, taikka minä näytän, mistä viisi
hirttä on poikki. Minä luulin, että teidät oli määrätty purjehtimaan
etupäässä ja auringon nousussa laskemaan Zuyder-Seehen."

"Joka, niinkuin näette, kreivi, on maan mahdotonta", vastasi Galama
levollisesti. Hän tunsi kreivin ja tiesi ennakolta, ettei tämä
puhuisi lemmen kieltä. "Minä en tiedä, lienettekö keksinyt keinoja
kuljettaa laivoja säästä ja tuulesta huolimatta; muuten en ymmärrä,
kuinka voisin täyttää käskynne tänä aamuna. Koko yö on yritetty,
eikä ole päästy Enkhuizenia tuuman vertaa lähemmäksi. Meidän täytyy
muuttaa tuumamme."

"Muuttaa tuumamme", ärjähti Lumei hirvittävällä kirouksella.
"Menkää laivaanne, samoin tekin, herra Treslong, ja ellette pääse
purjehtimalla, täytyy teidän soutaa sinne venheissä. Isäni sielun
kautta! Nuo enkhuizilaiset saavat maksaa meille vaivamme! Kun
minä pääsen heidän pariinsa, hirtätän joka ihmislapsen ja viritän
kaupungista aika nuotion." Ja amiraali aikoi juuri purkaa suustaan
toisen kuormallisen kirouksia, joita hänellä oli loppumaton varasto,
kun uusi tulokas keskeytti hänet:

"Ei niin, ei niin, herra de la Marck. Nuo enkhuizilaisraukat eivät
ole tehneet meille mitään pahaa, eivätkä heidän talonsakaan; ja
tiedättehän, että hyvä prinssimme vihaa väkivaltaa."

"Vai tekin, de Ryk, ja te, van Haren!" huusi amiraali, rajusti
kääntyen kapteeneihin, jotka juuri palasivat peräkannelle. "Mutta ...
minä ymmärrän ... tuo on sovittu juoni! Ahaa! Ja te neljä johdatte
kapinan-hanketta laivastossa? Jos niin on, niin panetan teidät
kiinni jok'ainoan, esi-isäni Ardennein metsäkarjun sielun kautta;"
ja hän tömisti vihoissaan jalkaansa permantoon. "Sanokaa, herra de
Treslong, aiotteko ehkä pyrkiä minun sijalleni? Arveletteko, että te
jalosukuisen verenne ja oivien kykyjenne puolesta paremmin sovitte
laivaston päälliköksi kuin minä? Jos niin on, miksi ette puhu?"

"Siksi, kreivi, että kallista aikaa ei sovi tuhlata väittelyyn
sukujemme jaloudesta, ei sittenkään, vaikka Ardennein metsäkarjun ja
Gelren herttuan jälkeläiset riitelevät keskenään", vastasi Treslong
ylpeästi. "Minä en tietänyt mitään näitten herrojen tulosta, mutta
kun he kerran ovat täällä, toivotan heidät tervetulleiksi, sillä
minulla on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Tämä Yonkerimme valloitti
eilen, kuten tiedätte, espanjalaisen kauppalaivan ja sai samalla
käsiinsä erään papin, joka kuljetti kirjeitä Flushingin ja Brüsselin
välillä. Nämä kirjeet ovat joutuneet meidän haltuumme. Niistä olemme
saaneet tietää, ettei Flushingissä enempää kuin Brielissäkään ole
mitään linnaväkeä ja että ne voi, vaivaa näkemättä, valloittaa.
Mitä tuosta arvelette, kreivi? Entä jos lähtisimme sinne, kun emme
kuitenkaan tänään pääse Zuyder-Seehen?"

"Olen varma siitä, ettei Brielissä ole mitään sotaväkeä", huusi
de Ryk. "Tuuli on kääntynyt, kreivi, ja teidän oma laivanne on
laskenut ankkurin. Brielissä ei ole paljon asukkaita eikä se ole
kovin suurikaan, ja laivastomme nähdessään joutuisivat porvariraukat
kokonaan pelon ja hämmästyksen valtaan. Lähtekäämme matkaan ja
laskekaamme Maasjoen suuhun."

"Tekö olette asetettu laivaston amiraaliksi, vai minä?" huutaa
jylisti Lumei, jonka sappi oli vielä pahemmin paisunut Treslongin
ja de Rykin puheista. "Täyskokouksessa olemme päättäneet mennä
Enkhuizeniin; ja senkö vuoksi, että joku viheliäinen pappikoira on
saatu vangiksi taikka tuuli käynyt vähän vastaiseksi, tulisi minun
luopua tuumastani! Minä lasken laivani tuolle hietasärkälle ja
marssitan mieheni maakunnan halki kaupunkiin. Eivät enkelit eivätkä
perkeleet ole vielä koskaan saaneet minua luopumaan päätöksestäni
eivätkä mitkään maailman tuulet saa minua Brielin kaltaisen kurjan
mökkikylän tähden unohtamaan Enkhuizenin lihavaa ja rikasta
kaupunkia."

"Te erehdytte kokonaan kreivi, kun luulette Brieliä niin
viheliäiseksi", sanoi Treslong totisena ja hänen vakava äänensä
pakotti de la Marckinkin kuulemaan häntä. "Te tiedätte, että isäni
oli siellä kuvernöörinä ja minä luulen tuntevani sen kaupungin
paremmin kuin kukaan muu laivastossa. Siellä on upea tuomiokirkko,
kaksi vahvaa munkkiluostaria ja yksi nunnaluostari, niinollen monta
vertaa runsaampi saalis kuin Enkhuizenissä. Nykyisessä asemassamme
emme saa mitään aikaan. Ei vielä tiedä mitä siellä saamme aikaan,
mutta ainakin yhtä paljon kuin täälläkin, sillä täällä uhkaa myrsky
paiskata laivamme rauskoina rantaan."

"Uljas amiraalimme pelkää, senhän näette", sanoi van Haren
pilkallisesti. "Eihän meitä ole kuin viisisataa miestä, mihin ne
riittävät! Selkäsaunan, vieläpä verisenkin me saamme Brielissä --
ei muuta. -- Myydään, miehet, laivamme ja lähdetään Saksaan tai
Englantiin; siellä saamme ainakin elää rauhassa."

"Ei niin, ystäväni", lausui de Ryk, taputellen toista olkapäälle,
"ensin purjehdimme Amsterdamin luo, sinä ja minä, ja pommitamme
kaupunkia. Minä olen luvannut kaupungin pormestarille tulla vielä
kerran takaisin ja vetää häntä korvista. Tulkaa pois, minua ei huvita
maata täällä tyhjää toimittamassa."

"Voi, jos olisin saanut olla Herman de Ruyterin kanssa, kun hän
kahdentoista miehen väellä otti Louvesteenin linnan!" huusi Galama
kiihtyneenä. "Siinä oli mies. Mutta miehen kuoltua näyttää miehuuskin
kuolleen."

Amiraali-parka oli joutunut ahtaalle. Hän oli luonteeltaan kiivas
ja tulinen, ja toisaalta yhtä itsepintainen kuin oikullinen. Hän ei
tahtonut myöntyä kapteenin neuvoon, vaikka hän salaa tunnusti sen
hyväksi. Mutta puolentuntisen kiivaan keskustelun jälkeen kumosivat
vihdoin van Harenin pilkka, de Rykin pistopuheet ja varsinkin Galaman
ja Treslongin järkevät syyt hänen päätöksensä, vaikka hän viimeiseen
saakka oli vastustavinaan heidän tuumaansa.

"Hyvästi, kreivi!" sanoi Treslong ja teki Galaman kanssa lähtöä. "Me
luulimme teidän vannoneen, että jättäisitte hiuksenne ja partanne
leikkaamatta, kunnes olisitte kostaneet kreivi Egmontin kuoleman.
Mutta jos tuolla tavalla jatkatte, kasvaa tukkanne liian pitkäksi
ja saattaa vielä aiheuttaa teille kuoleman, kuten Absalomille hänen
tukkansa."

"Tuli ja leimaus!" kiljasi amiraali, polkien jalkaa ja siepaten äkkiä
puhetorven. "Joka mies kannelle!" Ja kääntyen laivan kapteeniin, joka
tuli juosten kajuutasta, huusi hän, kirousten virtana valuessa hänen
suustaan:

"Ammu signaali kanuunalla, ja hinaa ylös lippu, että laivasto
tietää kääntyä myötätuuleen, ja ilmoita heille, että minä ammutan
upoksiin jokaisen laivan, joka ei puolen tunnin kuluttua ole
nostanut ankkuriaan. Herra de Treslong, te purjehditte etupäässä,
sillä te tunnette hyvin Brielin. Hyvästi!" ja välttääkseen sekä
heidän pilkkaansa että heidän kiitostansa riensi hän portaita alas
kajuuttaan.

"Kiitos Jumalan!" huusi Galama, pusertaen kiihkeästi Treslongin
kättä. "Päin tuuleen nyt, de Treslong! Kapteeni van Haren ja te,
de Ryk, suokaa minun sydämestäni kiittää teitä siitä, että olette
tehneet minulle hyvän työn."

"Me saimme metsäkarjun kesyksi", lausui de Ryk, kun he ilomielin
lähtivät kukin laivaansa. "Ennenkuin viikko on kulunut, on koko maa
kaikuva urotyömme maineesta."

"Hm!" sanoi van Haren. "Kunpa saisin hankituksi vähän leipää ja
juustoa väelleni, sillä toden totta en tiedä, millä elätän sitä
päivääkään enää."

Kaikkia nauratti, kun puhe niin äkkiä kääntyi jokapäiväisyyteen.

"Brielissä saamme mainiot saaliit herttuan ja hänen kymmenysveronsa
kustannuksella", sanoi de Ryk. "Siellä tavataan toiste!" ja hänen
päänsä katosi laivan reunan taakse, kun hän astui alas veneeseensä...

"Paitsi kirjettä olette varmaan saanut muitakin tietoja jesuiitalta",
sanoi Treslong Galamalle, kun he jälleen olivat oman laivansa
kannella ja käskyn mukaan olivat nostaneet ankkurin ja levittäneet
purjeita tuuleen. "Minä en muista moneen aikaan nähneeni Yonker
Galamaa niin kiihkeänä ja tulisena, eipä iltaa ennen kreivien
mestauspäivääkään."

"Jesuiittaraukan kauhea loppu kiihoittaa tosiaankin hermojani",
vastasi Galama; "paitsi sitä, täytyy teidän myöntää, että tämä on
merkillinen yritys."

"Epäilemättä, Yonker. Nyt meidän tulee näyttää espanjalaisille, mitä
saamme aikaan", vastasi Treslong totisesti. "Meidän tulee tietysti
tarkoin valvoa, ettei kukaan prinssin puolustajista Brielissä joudu
kärsimään vahinkoa. Mutta samalla täytyy meidän näyttää, että me
sydämen pohjasta vihaamme kaikkea, mikä maistuu paavilaisuudelta;
sen vuoksi olen aikonut esittää erään keinon, jolla kaikki kaupungin
munkit ja nunnat rangaistaan. Me olemme kärsineet niin kauvan, että
nyt voi tulla heidänkin vuoronsa."

Galama oli ääneti ja tuijotti alaspäin. Jos hän olisi katsonut
Treslongia kasvoihin, olisi hän tämän silmissä nähnyt veitikkamaisen
tuikkeen.

"Minun esitykseni", jatkoi Treslong, "on tämä. Heti kun
olemme päässeet kaupungin isänniksi, annamme sotaväen saartaa
munkkiluostarit ja pyhän Klaaran nunnaluostarin, niin ettei kukaan
pääse niistä pakenemaan, ja sitten sytytämme ne tuleen. Saadaanpa
nähdä, että vaapsiaisparvi silloin pöllähtää pesästään esille.
Menettelemme samoin kuin espanjalaiset, jotka, kun kreivi Hoogstraten
kahden kolmen sadan mies-raukan kanssa oli paennut erääseen kirkkoon,
salpasivat heidät sinne, sytyttivät kirkon ja näkivät kaikkien siellä
olevien elävältä palavan silmäinsä edessä. Eikö teitä haluttaisi
nähdä, kuinka pikku nunnat hyppelevät liekeissä?"

"Ei suinkaan!" huusi Galama ja punastui.

"Hyvä!" sanoi Treslong, "polttaminen oli pilapuhetta. Mutta minulla
on toinen tuuma, josta en millään muotoa aijo luopua. Minä murratan
luostarin ovet auki ja lasken mieheni sisään kisailemaan noiden
herttaisten tyttöriepujen kanssa. Siinä voi somasti rakennella
naimakauppoja ja luostarissa on kelpo morsiuslahjat."

"Herra", lausui Galama kiivastuen, ja hänen silmänsä leimusivat ja
hänen poskensa hehkuivat, "minä en tiedä puhutteko tosissanne, mutta
kuinka saattaa teidän kunnianne sallia tuollaista, kuinka..."

"Ritarillinen nuorukainen, ettekö vieläkään ole kyllästynyt
paavilaisuuteen?" ivaili Treslong.

"Olen kyllä, herra, mutta tuota en koskaan hyväksy. Moni noista
naisraukoista on syytön niihin rikoksiin, joista heitä soimataan,
ja voitteko taata, ettei heidän joukossaan ole sellaisia..." Hän
pysähtyi ja punastui omaa kiivauttaan.

Treslong katseli häntä hetken aikaa hymyillen, purskahti
sydämelliseen nauruun ja sanoi:

"Jos aijotte ilmaista minulle salaisuutenne, Yonker, niin älkää
unohtako, että _olette_ sen jo ilmaissut. Minä näin teidän
punastuvan, kun amiraalilaivalla mainitsin nunnaluostaria, eikä
tarvitse aivan terävää järkeä huomatakseen, että noitten synkkien
muurien sisällä asuu joku, joka suureksi osaksi on syynä teidän
intoonne."

Galama punastui vielä enemmän ja oli ääneti. Treslong jatkoi
ystävällisesti:

"Te olette, toivoakseni, nähnyt minusta sen verran, ettette luule
minun rakastavan moista julmuutta. Minä harrastan teidän onneanne,
ja jos jollakin tavalla voin edistää kihlattunne, Agnes Vlossertin
löytämistä, saatte luottaa minuun niinkuin kivimuuriin."

Ja hän ojensi Yonkerille kätensä, jota tämä hartaasti puristi.

Näin lähti siis tuo vähäinen laivasto -- kaksikolmatta laivaa, joista
suurimmat, de la Marckin ja Treslongin laivat, eivät olleet nykyisten
fregattien kokoisia, -- sille muistettavalle retkelle, jonka oli
sallittu olla alkuna alankomaalaisten kuuluisalle vapaussodalle,
sodalle, jossa Espanja suurine voimineen ja väkineen vihdoin masentui
viisi kertaa itseään vähälukuisemman kansan edessä.

Mutta vaikka yritys oli jalo, käsitti sen harva kuitenkaan alussa
sellaiseksi, joksi se myöhemmin osoittautui. De la Marck, tuo raju
merirosvo, suostui siihen ainoastaan sentähden, ettei hänellä ollut
muutakaan tekemistä. Van Haren oli päättänyt panna henkensä siinä
alttiiksi, koska hän tahtoi hankkia muonaa väelleen.

"Jos meidän on kuoltava, on parempi kuolla kaupunkia valloittaessa
kuin nääntyä nälkään, joka tosiaan on laiha kunnia."

Tällä kannalla oltiin yleensä laivastolla. Hädässään oli väki käynyt
hurjaksi ja oli valmis ryhtymään mihin hyvänsä, joka näytti vähänkin
mahdolliselta. Kun siis tiedettiin, että Brielissä oli tavaraa ja
ruokaa yltäkyllin, hehkui joka mies halusta lähteä taisteluun,
vaikkapa kymmentä kertaa mahtavampaa vihollista vastaan.

Galamankaan innostuksen lähteenä ei ollut pelkkä isänmaallisuus.
Hänen päämääränään oli vapauttaa Agnes, sen jälkeen toimittaa
laivastolle muonaa, ampumavaroja ja naulita kanuunat tukkoon ja
hajoittaa kaupungin linnoitukset. Sillä toivoi hän virkistävänsä
kansalaisten uskallusta ja osoittavansa, ettei vielä puuttunut
miehiä, jotka tarpeen vaatiessa osasivat kelpolailla taistella.
Tuolla tavalla ajatteli Galama retkestä.

Ainoastaan Treslongin ja de Rykin ajatus kantoi kauvemmaksi. He
huomasivat turhaksi naulita kanuunat umpeen ja hävittää linnoitukset,
jonka kautta kaupunki jälleen joutuisi Espanjan valtaan, mutta heidän
mielestään sopi samalla vaivalla ja paljon suuremmalla hyödyllä
tehdä Brielistä vapauden ensimäinen kulmakivi sekä käyttää noita
linnoituksia ja kanuunia vapauden sortajia vastaan.

Treslongin ja Galaman kajuutassaan haastellessa retkestä ja sen
seurauksista, aijomme hetkiseksi saattaa lukijan Pyhän Klaaran
nunnaluostariin.



XXVII

Vihdoinkin lepoon.


Pienessä kammiossa, jonka niukkana kalustona on kaksi sänkyä ja
pari muuta asuinhuoneelle tarpeellista esinettä, on kaksi Pyhän
Klaaran luostarin harmaisiin villavaatteisiin puettua naista. Toinen
heistä istuu matalalla tuolilla ja katselee levottomin silmin
toiseen sänkyyn, jonka päänalaisella lepäävät Maria Galaman vaaleat,
surkastuneet kasvot.

Maria se on, mutta kuinka hän on muuttunut! Hänen kasvonsa ovat
kuitenkin vieläkin kauniit. Tuonen armoton käsi ei voi kokonaan
sammuttaa silmäin kirkkautta eikä rumentaa kasvojen sievää, hentoa,
suloista muotoa, mutta silmät ovat vajonneet syvälle, posket ovat
kuopalla ja huulet aukenevat silloin vain, kun lyhyt yskä tahi kipeä,
vaivaloinen hengitys pyrkii niitten välistä ilmoille.

Niinä vuosina, jotka serkukset olivat viettäneet luostarissa, oli
tauti, jonka siemen jo aikoja sitten oli itänyt Marian rinnassa,
vahvasti kasvanut ja varttunut. Hän tunsi loppunsa lähenevän; hän
odotti sitä levollisesti, nöyrällä mielellä.

Kuten jo ennen hänen vangitsemistaan huomasimme, olivat Agnesin
esimerkki ja kehoitukset vaikuttaneet hänessä hyvää. Kun nyt
luostarin ovet paiskattiin kiinni hänen jälkeensä, teki hän sen lujan
lupauksen, ettei hän enää väistyisi, ja hän tunsikin uskonsa niin
vahvistetuksi, että hän oli valmis kärsimään vaikkapa vainoakin, jos
Jumala niin tahtoisi.

Syy, jonka vuoksi Sextus ei ollut lähettänyt häntä muitten vankien
seurassa Brüsseliin, vaan saattanut hänet naisluostariin, oli varsin
selvä. Hän piti tällä kertaa tuumansa niin oivallisena ja oli niin
varma sen menestyksestä, että hän jo näki sen päivän koittavan,
jolloin tytöt edistäisivät hänen tarkoituksiaan, kun Yonkerilta ei
enää ollut mitään tietoja hankittavissa. Eikä hän halunnutkaan aivan
aikaisin päästää noita hyödyllisiä aseita käsistään.

Luostarin abbedissa oli hänen tätinsä. Koska tämä oli järkevä
ja lujatahtoinen nainen, kunnioitti hän suuresti häntä. Hänellä
oli monen mielestä erinomainen käännyttämisen lahja ja hänen
luostarinsa olikin alati täynnä kaiken-säätyisiä tyttöjä, jotka
joko pelkäsivät harhauskon tarttumista tai jo jossain määrin olivat
saaneet sitä vikaa ja sen vuoksi olivat uskotut hänen haltuunsa,
että hän parantaisi heidät ja samalla varjelisi heitä inkvisitsionin
rautakouralta. Tämän naisen huostaan hän jätti vankinsa ja saman
puoleen hän kääntyi, kun Hannun ja Blinkin sekaantuminen asiaan oli
tehnyt tyhjäksi hänen petolliset hankkeensa.

Mutta kun hän toivoi jälleen saavansa tytöt valtaansa, pettyi hän
pahasti. Abbedissa kielsi jyrkästi eikä tahtonut edes suvaita hänen
nähdä heitä. Hänen uhkauksistaan ja lupauksistaan ei välitetty
vähääkään. Abbedissa vetosi vain niihin oikeuksiin, jotka paavi
ja Kaarle V olivat hänelle myöntäneet. Hän sanoi, ettei hän vielä
koskaan ollut antanut kenellekään nunnalle lupaa lähteä luostarista
eikä tahtonut nytkään laskea luotaan kahta niin ihanaa taivaan
holhokkia.

Sextus ei voinut vastustaa tätiänsä, joka oli paljon auttanut häntä
nuoruudessa. Sentähden täytyi hänen myöntyä ja jättää tytöt tätinsä
luo, että tämä saisi omalla tavallaan valmistaa heitä taivasta varten.

Ensin asuivat Agnes ja Maria samassa kammiossa ja saivat nauttia
jokapäiväistä opetustaan yhdessä. Mutta abbedissa huomasi pian,
ettei hän ollut saanut ahjoonsa tavallista meltorautaa, jota voi
taivuttaa veisuulla, messulla ja muilla taikatempuilla, vaan että oli
ryhdyttävä kovempiin keinoihin. Sillä mitä hän päivän mittaan oli
tytöille opettanut, siitä nämä illalla, kammiossaan yksin ollessaan,
keskustelivat ja tekivät sen tyhjäksi, ja abbedissan täytyi Danaidein
tavalla huomata, että kaikki hänen ahkeroimisensa meni hukkaan.
Sentähden heidät erotettiin ja he saivat luvan ainoastaan silloin
tällöin käydä toistensa luona jonkun sisaren läsnä ollessa, joka oli
jommankumman asuintoveri.

Nyt alkoi kova aika molemmille tytöille, etenkin Marialle. Heidän
täytyi joka päivä kuulla sellaista oppia, jonka he tiesivät vääräksi,
eivätkä he päässeet lohduttamaan ja vahvistamaan toinen toistaan.
Usein rangaistiin heitä luostarin sääntöjen rikkomisesta; paitsi
sitä eivät he tietäneet mitään paroonittaren ja Karelin kohtalosta.
Marian hento olento ei kestänyt tällaisen pohjatuulen kylmää viimaa
ja riutui riutumistaan. Ja kun Agnes näki noitten hienojen kasvojen
kuihtuvan, tuon heikon vartalon surkastuvan nunnapuvun alla, joka oli
niin ikävä ja niin selvästi kuvasi heidän ilotonta, alati yhtäläistä
luostari-elämäänsä, nousi useasti syvä huokaus hänen rinnastaan,
ja hän kääntyi vielä hartaammalla mielellä sen auttajan puoleen,
jonka tähden heidän täytyi näitä kärsiä. Katkerinta tuskaa tuotti
Agnesille pelko siitä, että alituisesti tippuva pisara vihdoinkin
kiven kovertaisi, että Maria, joka oli jäänyt yksin oman heikkoutensa
valtaan, hän kun ei saanut lukea edes raamattuakaan, jälleen joutuisi
epäilyksen valtaan. Silloin harvoin kun Agnes sai serkkuaan nähdä,
eivät he voineet paljon keskustella eikä ensinkään niistä asioista,
jotka olivat kumpaisellekin kalleimmat.

Sillä tavalla kului hitaasti kolme surullista vuotta, kolme vuotta,
jolloin toinen päivä aivan täsmälleen oli toisen kaltainen, taikka,
paremmin sanoen, erosi ainoastaan siinä kohden toisesta, että
vapauden toivo päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ja vihdoin
kokonaan kuoli.

Mutta eräänä päivänä abbedissakin katsoi hyväksi käydä levottomaksi
Marian tilan vuoksi. Ei voinut enää epäilläkään, että tyttö raukan
loppu lähestyi, ja abbedissankin mielestä tuo siivo ja hiljainen
sairas ansaitsi kaiken sen hoivan ja holhouksen, minkä luostari
saattoi hankkia. Vanha kärtyinen nainen, joka tähän saakka oli asunut
Marian kanssa, käskettiin pois, ja sen sijaan sai hän toverikseen
erään nuoremman, Anna nimisen sisaren, joka Agnesin kanssa oli ollut
hänen paras ystävänsä. Tämä alkoi pitää hellää huolta sairaasta.
Saipa Agneskin abbedissalta luvan käydä serkkunsa luona, joka ei
ollut tapahtunut kokonaiseen vuoteen. Tytöt, vielä kerran yhteen
päästyään, itkivät toinen toisensa sylissä eivätkä voineet erota.
Ystävän seura vaikutti Mariaan terveellisesti. Se oli Agnesin onni,
sillä muuten olisi rohkea, itsepäinen, harhauskoinen Agnes saanut
jäädä ahtaaseen, ikävään kammioonsa, vaikka serkku jo vaeltelikin
elämän ja kuoleman rajamaita.

Toisen kerran kun Agnes kävi serkkuaan tervehtimässä, havaitsivat
he, ettei Anna sisar ollutkaan kuten abbedissa oli luullut kaikkein
hartain, vaan että harha-uskon taimi oli syvälle hänessä juurtunut.
Serkkujen parhaillaan puhellessa tuo hyvä nunna äkkiä heidän suureksi
ihmeekseen pyysi Agnesia puhumaan hänelle Vapahtajasta ja autuudesta,
vetipä vielä esiin repaleisen uuden testamentinkin, jota hän tarkasti
oli salannut vaatteittensa poimuissa. Voi arvata, mikä riemu tästä
syntyi. Tytöt lukivat ahmimalla kallista kirjaansa ja heidän hartaat
rukouksensa kuuli ainoastaan kammion hiljaiset seinät ja se Herra,
joka kaikki salaisuudet tietää.

Heidän täytyi kuitenkin noudattaa suurta varovaisuutta. Anna
sisar ei aina saanut viipyä Marian vuoteen vieressä, vaan hänen
täytyi, vuoronsa siellä oltuaan, jättää valvominen eräälle toiselle
sisarelle, joka oli yhtä harras katolilainen kuin Ignatius Loyola
itse.

Tällä kertaa sentään tapaamme Annan istumassa matalalla tuolilla
Marian vuoteen vieressä. Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha;
hän ei suinkaan ollut kaunis eikä muuten millään tavalla viehättävä,
mutta hän näytti rehellisyyden perikuvalta, ja siitä saattoi olla
varma että hän olisi viimeinen pettämään ystäväänsä. Levottomasti
katseli hän nukkuvaa Mariaa. Vihdoin hän nousi ja sanoi itsekseen:

"En ymmärrä, mutta minusta tuntuu siltä kuin ei Maria enää eläisi
kauan. Agnes ei ole nähnyt häntä viikkoon, ja heille tekisi hyvää
tavata toinen toisiaan. Abbedissa tosin kielsi -- mutta he eivät enää
saa nähdä toisiansa. Minä lähden Agnesia noutamaan."

Ja avattuaan hiljaa kammion oven, katosi hän näkyvistä.

Nelikulmaista luostarinpihaa ympäröi kolmella puolella korkea
rakennus, neljännellä kirkko. Agnesin kammio oli pohjoisessa
sivurakennuksessa. Sinne hiipi Anna, hiljaa astellen, jottei
herättäisi luostarin nukkuvia naisia, ja nouti Agnesin.

Ennen pitkää istuivat molemmat naiset Marian vuoteen ääressä ja
katselivat, kuinka hänen povensa nousi ja laski epätasaisesti, kun
tauti vaikutti hengenahdistusta. Serkukset erosivat toisistaan
suuresti kun vertaili heidän kasvojaan. Kovia oli Agneskin kokenut,
vaivaa, vainoa ja rangaistusta, mutta hänen terveytensä oli
kuitenkin säilynyt ja poskilla rusotti vielä vienot punaiset ruusut.
Vartaloltaan oli hän yhtä suora ja notkea kuin ennenkin ja silmät
olivat kirkkaat.

Agneskin huomasi, että Maria viime viikolla oli suuresti huonontunut,
ja kun hän painoi sairaan otsalle vienon suudelman, vierähti siihen
kyynel.

Maria avasi silmänsä. Kohdatessaan serkkunsa katseen hymyili tyttö
onnellisena ja pyrki istualleen, voidakseen syleillä toista. Mutta
voimat olivat poissa ja kipeästi yskien vaipui sairas jälleen
vuoteelleen. Agnes polvistui sen viereen ja syleili sairasta, painaen
hänen päätään rintaansa vasten.

"Tiedätkö, Agnes kulta, olen sinusta uneksinut", lausui Maria
hiljaisella äänellä. "Minä näin unta, että sinä kävelit Karelin
rinnalla kauniissa vaatteissa."

Agnes punastui ja syleili Mariaa hartaammin. Hän oli koettanut
unohtaa Karelinsa, sillä hän luuli Jumalan tahtovan, etteivät he
enää maan päällä tapaisi toisiaan, ja että hän sen vuoksi häntä
ajattelemalla vain saattaisi itselleen parantumatonta sydämenkipua.
Mutta hän olisi voinut huomata, että kipu jo oli parantumaton; sillä
vaikka hän kuinka taisteli ja rukoili, aina seisoi Karelin kuva
elävänä hänen edessään ja joka kerran kun tämän nimi mainittiin,
täytti sanomaton kaipaus hänen rintansa, kaipaus, jota hänen muuten
arka omatuntonsa ei tuominnut vääräksi. Hän suuteli serkkuaan
uudelleen ja sanoi:

"Jos Jumala tahtoo, Maria, saan vielä nähdä Karelin, mutta minä
pelkään, että hän on päättänyt toisin. Aivan mahdottomalta näyttää,
että minä joskus saisin jättää nämä kolkot komerot. Ja jos niinkin
kävisi, en tiedä minnepäin kääntyisin."

"Me olemme Herran kädessä, sisar Agnes", sanoi Anna, "ja hän voi
tehdä ihmeitä."

"Mutta minä näin toisenlaistakin unta, Agnes", jatkoi Maria. "Minä
näin armaan äitini; kirkkaana kuin enkeli seisoi hän edessäni ja
viittasi minua tulemaan ja minä kai lähdenkin, Agnes, kohta kotiini.
Minä väsyn maatessani tässä taivaan ovella ja kuullessani, kuinka
maallisten ajatusten aallot vielä pauhaavat ympärilläni, kuinka ne
riutuvilla äänillään koettavat hämmentää taivaan ikisäveliä ja vetää
minua pois siltä riemun rannalta, jonka Jumala on minulle määrännyt."

Agnes oli vaiti. Hänelle oli kovaa, kun hänen näin täytyi erota
ainoasta olennosta koko maailmassa, jolle hän saattoi puhella
mielitekojaan, ja uskoa salaisuuksiaan. Kovin vaikeaksi kävi
taipuminen Jumalan tahdon alle, kun se hänen ilottomalta elämältään
riisti viimeisenkin ilon. Vaan kuitenkin hänen täytyi myöntää, että
tämä oli parasta hänen serkulleen, jota nyt ei mikään ihmisvalta enää
saisi temmatuksi Herran käsistä.

Hetken hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kuolevan tytön yskä, joka
näytti tuottavan hänelle suurta tuskaa, vaikka hänen huuliltaan ei
päässyt valituksen ääntä.

"Onko sinulla suuria tuskia, Maria?" kysyi Agnes lempeästi.

"Ei ole nyt niin suuria kuin ennen, Agnes hyvä", vastasi Maria;
"mutta ainoa pelkoni on, ettei minulla ole niitä ollut kylläksi. Kun
ajattelen Jeesuksen kärsimistä, häpeän minä, että kerran olen pitänyt
tätä kurjaa elämää parempana kuin ikuisen kunnian kruunua. Välistä
pelkään, että Jumalan leppymätön viha painaa minua." Ja hänen äänensä
tukehtui kyyneliin.

"Jos me tunnustamme syntimme, on hän altis antamaan anteeksi
ja puhdistamaan meitä kaikesta vääryydestä", luki Anna uudesta
testamentistaan.

"Minä olen paljon syntiä tehnyt", sanoi Maria ja hänen kasvoistaan
näki, että sanat lähtivät sydämen pohjasta; "mutta Herra ei kosta
minulle ansioni mukaan. Tuo onneton ilta Brüsselissä vei minulta
ainaiseksi tuntoni rauhan. Alati soimasi minua sisällinen ääni siitä,
että olin kieltänyt Jeesuksen ja välistä olin ihan toivoton. Ilo
ja onni pakenivat minua; taivasta ja Jumalaa ajatellessani jouduin
epäilyksen valtaan. Oi Agnes, kuinka minä olen kärsinyt! Hirveätä on
kieltää Hänet, varsinkin kun huomaamme, minkä mitättömän onnen vuoksi
hylkäsimme Hänen taivaallisen rauhansa. Mutta ehkä Häneltä riittää
armoa näinkin suurelle syntiselle."

"Ja minä olen niinikään kieltänyt Hänet ihmisten edessä", vaikeroi
Anna, "mutta tästä lähtien en sitä tee. Kaikki, itse abbedissakin
nähkööt, että minä vihaan paavilaisuutta! Julkisesti tahdon tunnustaa
Jeesusta ja Hänen tähtensä kärsiä."

"Lue meille, Anna, Matheuksen evankeliumin viides luku", pyysi Maria.

Anna etsi tuon luvun, jossa Jeesus lausui kansalle ihmeelliset
sanansa. Kammiossa paloi vain pieni lamppu ja koko luostari oli, niin
he luulivat, mennyt levolle. Vienolla, vapisevalla äänellä alotti
nunna: "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan
valtakunta."

Mutta hänen äänensä kasvoi ja lujeni, mitä etemmäksi hän pääsi,
ja selvällä äänellä luki hän edelleen. Näin tuli hän kymmenenteen
värsyyn:

"Autuaat ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän
on taivaan valtakunta --", kun kiivas huuto äkkiä säikäytti heitä
heidän hartaudessaan.

"Pyhä neitsy! Jumalan siunattu äiti! Mitä tämä on? Sisar Anna, sano,
mitä tämä on!"

Näin sanoen hyökkäsi abbedissa, joka ohi mennessään oli kuullut
lukemisen kammiosta ja jäänyt oven taakse kuuntelemaan, sisään
tyttöjen keskelle.

Agnes ja Anna olivat niin hämmästyneet, etteivät vähään aikaan
voineet puhua. Abbedissa sieppasi kirjan, joka oli vuoteella ja jota
he eivät koettaneetkaan kätkeä.

"Pyhän Matheuksen evankeliumi!" huudahti hän. "Julkeatteko lukea niin
harhaoppista kirjaa minun luostarissani? Sinä, sisar Anna, joka yhä
toistavasti tunnustit olevasi harras katolilainen?"

"Mutta minä en tee sitä enää", vastasi Anna tyynesti ja nousi
ylös. "Jos katolilainen tekee syntiä lukiessaan näitä sanoja
kuolemaisillaan olevalle raukalle, joka isoaa ja ikävöi jotakin
parempaa kuin latinalaiset messut, -- niin en tahdo olla
katolilainen."

"Kuolemaisillaan! kuka kuolee?"

Hän katsahti Mariaan, jonka kasvot todistivat, että Anna puhui totta.
Yksistään se ajatus, että sielu erkanisi elämästä keskellä harhauskon
sumua, sai abbedissan suunniltaan. Hän tarttui kuolevaa tyttöä
olkapäähän ja lausui:

"Maria! Maria! Aijotko kuolla ja joutua ikuiseen perikatoon?
Tahdotko kuolla saamatta syntejäsi anteeksi ja nauttimatta pyhimpiä
sakramentteja? Jesus, Maria! lapsi! heräjä! Älä kuule noita
turmeltuneita saatanan orjia, vaan rukoile kaikkia pyhiä suomaan
sinulle edes tunnin aikaa valmistukseen, ennenkuin sinun on mentävä
kiirastuleen!"

Abbedissan rinnassa riehui ankara myrsky. Hänen joka jäsentään
värisytti ja ääni vapisi mielenliikutuksesta. Henkeään pidättäen hän
tarkkasi sairaan kasvoja, odottaen jonkinlaista merkkiä.

Ihana hymy loisti Marian kasvoista. Hän nosti silmänsä taivaaseen
päin ja lausui tai oikeammin huokasi sanan: "Jeesus." -- Tuokion
päästä hän loi silmänsä abbedissaan ja sanoi: "Ei kukaan tule Isän
tykö paitsi minun kauttani."

Abbedissa seisoi siinä kuin kivettynyt, ja ennenkuin hän sai
vastatuksi, puhui Maria jälleen:

"Agnes", hän lausui, pusertaen serkkunsa kättä, "minä lähden --
minun vaivani ovat päättyneet. Minun sallittiin vielä tunnustaa --
Jeesusta." Ja nämä sanat olivat tytön huulilla, kun hänen sielunsa
lensi ylhäiseen kotiin...

"Tämä on sinun työtäsi", sanoi abbedissa Agnesille, joka oli
polvillaan vuoteen ääressä ja itkien rukoili voimaa. Hän oli
lannistunut ja ikävöi miltei itsekin lähteä pois serkkunsa seurassa.

"Te kaksi saatte vielä kärsiä siitä, että annoitte tämän sielun mennä
ijäisyyteen, käyttämättä kirkon apua", jatkoi abbedissa matalalla,
vapisevalla äänellä, jossa ilmeni raivoisaa vihaa.

Sen jälkeen otti hän kirjan, lähti kammiosta ja salpasi sinne
molemmat tytöt ruumiin seuraan.

Tytöt viettivät yön sen vieressä rukoillen ja lukien muististaan
raamatun lauseita. Seuraavana aamuna heidät molemmat vangittiin,
sidottiin ja kuljetettiin eri kammioihin kirkon lattian alle.
Abbedissa oli puhunut totta, kun hän sanoi että he saisivat kärsiä.
Heille ei tehty rajua, tuimaa väkivaltaa, mutta heitä vaivattiin
hiljakseen pitkällisellä kidutuksella, nälällä ja janolla. Niinpä
Agnes eli aikojaan milloin puolihämärässä, milloin pilkkosen
pimeässä. Päänsä päältä kuuli hän nunnain virsiä ja messua, jota hän
säesti järkkymättömän uskonsa sanoilla.

Eräänä päivänä, noin kaksi viikkoa siitä kun hän oli tänne tuotu,
makasi hän kuumetautisena ja nälkiintyneenä olkivuoteellaan.
Abbedissa oli juuri käynyt hänen luonaan ja Agnes oli tarvinnut
kaikki voimansa vastustaakseen häntä, joka osittain lupauksilla,
osittain uhkauksilla koetti houkutella häntä luopumaan uskostaan.
Hartaasti rukoili hän Jumalaa korjaamaan hänet pois luokseen taikka
antamaan apua, sillä hän tunsi, ettei hän pitemmältä jaksaisi
vastustaa kiusausta. Äkkiä aukeni kammion ovi ja abbedissa seisoi
jälleen hänen edessään.

"Nouse", sanoi hän tylysti. "Sinä saat kärsiä ainakin yhtä paljon
kuin kukaan meistä -- sinä, joka olet olevinasi marttyyri."

Agnes nousi ja seurasi abbedissaa käytävää myöten. Koko luostari
näytti olevan liikkeellä. Puistossa oli koreja täynnä kalliita
neulomuksia ja kirkonastioita, ja nunnat juoksivat edes takaisin
suuressa hädässä. Tietämättä, mitä tämä merkitsi, seurasi Agnes
abbedissaa ja muutamia muita nunnia pitkin Brielin katuja, joita hän
ei vuosikausiin ollut astellut. Minne hän vain katseli, näki hän
pelästyneitä kasvoja, kyyneliä ja ihmisiä, jotka sälyttivät tavaraa
vankkureille ja rattaille. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Oliko
prinssi ehkä piirittämässä kaupunkia? Hän heitti tuon arvelun, joka
oli hänestä naurettava, ja kyseli nunnilta, mutta ei saanut mitään
vastausta.

Vihdoin saapuivat he pyhän Pietarin luostariin, joka oli
naisluostaria paljo vahvempi, ja täällä sai hän kuulla, että
Meri-Geusit olivat saapuneet laivoineen ja aikoivat tunnin päästä
hyökätä kaupunkiin ja surmata jokaisen ihmisen. Lukija arvannee,
kuinka tämä uutinen ilahutti tyttöä. Hän laski minuutit ja alkoi
käydä levottomaksi, kun kellon lyönti ilmoitti yhden, ilmoitti
toisenkin tunnin kuluneeksi ja pimeys loi verhonsa kaupungin yli eikä
Geusejä kuulunut.

Mutta odota! Kuuletko tuota huutoa ja melua? He ovat täällä,
Jumalan kiitos; he tulevat. Eivät tulekaan. Nuo olivat vain poikia
ja tavarakuormia. Mutta malta, meteli kasvaa. Luostarin portilta
kuuluu kolkutusta. Nunnat huutaa kirkuvat hädissään ja peloissaan.
Jo kaikuu kirveen iskuja ulkoa; nunnat vaipuvat toinen toisensa
syliin ja itkevät. Mutta Agnes ja Anna värisevät maltittomuudesta
ja kuiskaavat lohduttavia sanoja toinen toisensa korvaan. Vihdoin
särkyy portti pirstoiksi, huutaen voiton riemusta rientävät miehet
pihaan ja hajaantuvat sinne tänne luostarin rakennuksiin. Nunnain
ovi paiskataan auki ja kymmenkunta Geusia, enemmän pahan hengen kuin
ihmisen näköisiä, syöksähtää sisään.

Pitkä, nenätön ja korvaton mies, joka kiroo ja vannoo haluavansa
jotakin makupalaa tästä papinpesästä, tempaa syliinsä Agnesin. Agnes
huutaa ja sanoo olevansa isänmaanystävä; mutta mies reutoo hänet
kainaloonsa ja laahaa hänet luostarista pihalle. Tyttö ponnistaa
vastaan -- mutta turhaan. Hän kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa:

"Karel, Karel, Galama!"

"Helei!" karjaisee karkea ääni heidän edessään. "Galama? Mitä tuo
tietää? Se on varmaan Agnes Vlossert."

Ja vikkelästi kuin kissa karkaa pieni mies nenättömän kurkkuun.
Kauhea tappelu syntyy ja Agnes menee tainnoksiin.

Mutta tapausten sarja on saattanut meidät liian pitkälle; meidän
täytyy palata kertomuksemme pääjuoneen.



XXVIII

Huhtikuun ensimäinen päivä.


"Tule, lautturi, souda sukkelaan minut sekä nämä kaksi toveriani
tuolle puolen ja minä annan sinulle hopeaa, jota -- sen takaan --
sinä et saa nähdä joka päivä."

Näin sanoen astui eräs pieni mies, joka puvusta päättäen oli kirjuri
tai ylioppilas, vaikka pitkä miekka riippui hänen vyötäisiltään,
tovereineen venheeseen, jolla lauttamies Jaakko Koppestock oli valmis
viemään heidät Maasin poikki Brieliin. Oli ihana aamu huhtikuun 1
p:nä 1572 ja päivänpaiste kimalteli iloisesti vuolteisella joen
pinnalla.

"Kenties on minun käteni kautta kulkenut enemmän hopeaa kuin mitä te
olette nähnytkään", vastasi Koppestock, siepaten aironsa ja työntäen
venheen rannasta. "Mutta nyt ei tee kenenkään mieli kopeilla suurista
varoistaan, kun hänen vähin erin täytyy antaa ne kaikki veroihin."
[Tämä tarkoittaa ennen mainittua kymmenen prosentin veroa.]

"Mitä ajattelet noista veroista veikkoni?" uteli pieni mies
kiivaasti. "Minä en niitä paheksi, mutta sinua ne näyttävät pahasti
rasittavan."

"Ei minua suinkaan, mestari", vastasi lauttamies, ripeästi soutaen,
"sillä minulla ei ole mitään, josta maksaisin veroa, ja kuten olen
sanonut akalle, on kymmenysraha tyhjästä tyhjää. Mutta vaikka minulla
jotakin olisikin, en maksaisi siitä herttualle rahtuakaan."

"Ai, ai, ukkoseni, sinä puhut liian rohkeasti", lausui toinen
mahtavalla äänellä. "Kenties et tunne, keitä me olemme, muuten
ehkä varoisit vähän suutasi! Me olemme upseereja hänen kaikkein
katolisimman Majesteettinsa, Espanjan kuninkaan armeijassa, ja
ellemme olisi erittäin hyvällä tuulella, saisit katua röyhkeyttäsi."

"Minä kiitän sinua, herra upseeri", vastasi Koppestock, lausuen
arvonimen suuremmalla äänenpainolla, sillä hän näki molempien toisten
matkustajain hymyilevän, kun heitä sanottiin upseereiksi; "mutta minä
en peruuta sanojani sittenkään. Voi kyllä olla hyvä katolilainen ja
alankomaitten kreivin nöyrä alamainen -- sillä kuninkaasta täällä
ei ole koskaan tiedetty -- eikä silti tarvitse joutua häviöön ja
haaksirikkoon muutamien pyöreävatsaisten pappien ja soturijoukon
tähden, jolla ei ole täällä mitään tekemistä. Nöyrinkin alamainen
tekee vastarintaa, jos hänet ajetaan mieron tielle."

"Kautta pyhän Klaaran, en koskaan olisi luullut, että Jaakko noin
hyvin sukisi sinun suutasi, Ralph!" huusi toinen miehistä.

"Naura sinä, jos mielesi tekee", sanoi pieni mies nyrpeänä, "mutta
minä vannon, että ennenkuin aurinko on laskenut tämän syntisen
maailman taakse, saa tämä kapinoitsija katua, että hän on puhunut
sopimattomia. Etkö sinä sen veijari tiedä, että löytyy kahden
lajisia astioita, toiset kunniallisia, toiset häpeällisiä, ja ettei
häpeällinen astia koskaan saa lausua minkäänlaista tuomiota eikä
asettua samalle laudalle kuin hänen korkeammat veljensä? Saat nähdä,
että vielä kadut."

"Vai niin? No siinä tapauksessa", vastasi lautturi, pienokaisen
kiukusta huolimatta, "on minusta se astia kunniallisin, josta on
suurinta hyötyä, sillä se, missä ei ole muuta kuin koristuksia, ei
kelpaa mihinkään."

"En tiedä mitä te puhutte kunniallisista ja häpeällisistä astioista",
sanoi toinen tovereista, joka tarkkaan oli katsonut joen suuta
kohden, "mutta tuolla tulee, nähdäkseni, toisellaisia astioita,
tännepäin uiden. Ne eivät ole kauppalaivoja, sillä siksi on niitä
liian monta. Lienevätkö sotalaivoja?"

Kaikki käänsivät silmänsä puhujan osoittamaan suuntaan, ja näkivät
joukon valkoisia purjeita, jotka välkkyivät päivänpaisteessa ja
vastavirtaan lähestyivät heitä. Ne olivat vielä niin etäällä, ettei
niitä voinut selvästi erottaa, mutta mastojen huipuista liehuivat
punaiset liput ja viirit. Kaikki jäivät tuokioksi katselemaan noita
outoja laivoja.

"Omituinen on heillä lippu ainakin," sanoi Koppestock, "ja kaikki
ovat ne samallaisia. Minä epäilen..."

"Sano meille, keitä he ovat", pyysi pikkumies, "koska sinä paremmin
tunnet laivoja kuin me."

"Kehuittehan itse hyvin tuntevanne erilaisia astioita", vastasi
Koppestock, "mitä nuo nyt lienevät?... Mutta sen jälkeen kun te minua
niin uhkasitte, en uskalla teidän espanjalaisiin korviinne kuiskata
vihollisen nimeä, sillä saatanpa pian menettää omat korvani."

"Sinun korvasi ovat tosin epä-espanjalaiset", sanoi toinen, "mutta
kuninkaan nimessä käsken sinun sanoa, kenen laivoja nuo ovat."

"Minkä kuninkaan nimessä?" kysyi pelkäämätön lauttaaja, hiljentäen
soutuaan.

"No herttuan nimessä sitten, jos häntä enemmän pelkäät! Sanotko, tai
saat katua!"

"Joko taas?" huusi Koppestock. "Mutta koska käskette, täytyy minun
sanoa. Tuo on tietääkseni Meri-Geusien laivasto."

"Kuinka? Meri-Geusien?" huusivat nuo kolme miestä kavahtaen pystyyn,
ja katselivat laivoja.

Lauttamies kyykistyi airojensa puoleen ja nauroi itsekseen.

"Niitä on vähintään viisikymmentä laivaa", puhui pieni mies, "ja
ne lähenevät nopeasti. Heh, mieskulta, ota tästä ja souda meidät
nopeasti rantaan, sillä he saavuttavat meidät kenties ja tekevät
meille pahaa. Vai mitä luulet?"

"He varmaan surmaavat teidät, jos saavat teidät kiinni, herra
upseeri, joten minä koetan soutaa"; ja otettuaan suuren hopearahan,
jota hänelle tarjottiin, alkoi lauttamies soutaa niin että vesi
sihisi. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä parilla vetäisyllä
puski vene rantaan. Nuo kolme matkustajaa hyppäsivät rannalle ja
lähtivät kiireesti pakoon. Lauttamies seisoi, huokeasti ansaittu raha
kourassaan, ja nauroi:

"Ha! haa!" hän nauroi, "moista houkkaa en ole vielä nähnyt. Rantaan
oli tuskin kymmentä askelta ja hän pelkäsi. Mutta mitähän Meri-Geusit
täältä etsivät? Kummallista väkeä! Vaikka mitä se minuun kuuluu!
Koska tässä ei ole ketään ylivietävänä, lähden heitä tapaamaan." Ja
kääntäen veneensä myötävirtaan, alkoi hän soutaa laivoja kohden,
jotka saapuivat täysin purjein.

Hän oli tuskin soutanut kymmentäkään minuuttia, kun hän seisahti,
sillä hän oli kuulevinaan nimeänsä mainittavan. Hän kääntyi
ensimäiseen laivaan päin, joka nyt oli aivan lähellä.

"Kah! Kuulenko kummia! Hannu! Ja Treslongin vaakuna lipussa! Näenkö
unta? Ei, kautta pyhän Marian, Meri-Geusit siinä tulevatkin."

"Jaakko, Jaakko!" huusi tällä hetkellä Hannu, kohottautuen laivan
esikeulan yli. "Kuuletko, Jaakko? Tule tänne!"

"Hoi!" vastasi lauttamies, soutaen veneensä laivan kylkeen, "kuka
huutaa minua? Sinäkö se olet, Hannu? Onko tämä herra Treslongin
laiva?"

"Onpa niinkin", vastasi Hannu, ylpeänä. "Tule ylös! Minulla on
sinulle puhumista."

"Kohta", vastasi lautturi, ja tarttuen köyden päähän, joka hänelle
heitettiin, kiipesi hän vikkelästi laivan kannelle ja seisoi Hannun
vieressä.

"Joko vihdoinkin tulitte?" sanoi hän, puristaen ystävänsä kättä.
"Kauan olettekin viipyneet poissa. Mitä te noilla kaikilla laivoilla
teette? Oletko sinä tämän kapteeni? Se on valehtelematta sievä pursi."

"Me komennamme sitä vuorotellen, Yonker ja minä", vastasi Hannu
mahtavan näköisenä. "Me olemme tulleet ampumaan kaupungin poroksi.
Menkäämme nyt herra de Treslongia katsomaan. Hän on täällä laivassa."

Treslong, Galama, Barends ja Willem seisoivat peräkannella ja heillä
oli ilmeisesti tärkeä keskustelu. He katselivat kaupunkia, joka
häämötti vähän matkan päästä. Vallit olivat mustanaan ihmisiä, jotka
tähystelivät laivoja.

"Herra Treslong", puhui Barends, "Jumala on suonut meille tämän
kauniin tilaisuuden. Älkäämme pilatko sitä hurjuudella, älkäämme
muuttako siunausta kiroukseksi. Valitkaamme lähettiläs, joka
kehoittaa kaupunkia antautumaan vapaaehtoisesti."

"Teidän neuvonne ei ole huono", sanoi Treslong; "Yonker on vähän
kärsimätön ja pikainen. Mutta entä jos he hirttävät sanansaattajamme
ja sulkevat porttinsa? Mutta kuka tuossa tulee? Hannu ja ...
mitä... Koppestock! Lauttamies! Kas, siinä mies, jota juuri tarvitsemme.
Terve, ystäväni!"

"Herra Treslong, siunatkoon Pyhä Neitsyt alati teitä ja teidän
sukuanne!" lausui lautamies, polvistuen ja pusertaen Treslongin kättä
innokkaasti mutta nöyrästi. "Minä en ole nähnyt teidän kasvojanne sen
jälkeen kun pelastitte minut ja omaiseni nälkään kuolemasta; en siis
ole voinut lausua kiitostani: teen sen nyt."

"Kas, senpä olen kokonaan unohtanut", vastasi Treslong hilpeästi.
"Mutta isänihän oikeastaan teki tuon hyvän työn. Nouse nyt, ystäväni,
ja sano, onko Brielissä vartiaväkeä? Sinä näet, että laivoillamme on
rohkea asento. Mitä tiedät kaupungin tilasta?"

"Minä tiedän, että sen vallien sisällä on tuskin puolta tusinaa
sotilasta, herra", sanoi Koppestock, "ja jos nyt marssittaisitte
miehenne sinne, valloittaisitte Brielin helposti. Siellä on
parhaillaan suuri messu ja kirkot ovat täynnä kaikenlaisia hopea- ja
kulta-astioita, jotka palkitsevat runsaasti kaikki teidän vaivanne."

Nuo neljä miestä keskustelivat tuokion aikaa. Sitten kääntyi Treslong
ja sanoi:

"Tule meidän kanssamme amiraalin luo. Mikäli arvaan ei sinua pelota
viedä kaupunkiin sanomaa kreiviltä?"

"Ei suinkaan, ei vähääkään", vastasi lauttamies iloisesti. "Kaikki,
mikä on minun, on teidän, ja koska te olette Kerjäläinen, olen
minäkin. Käskekää vain, niin olen valmis."

Treslong, Galama, Koppestock ja Hannu menivät nyt tikapuitten luo,
jossa iso vene oli valmiina heitä viemään. Treslong oli astunut alas
ja Galama aikoi juuri seurata, kun hän huomasi Hannun vieressään. Hän
pysähtyi ja lausui: "Jää tänne, Hannu! Sinä tiedät, minkä tähden."

"Sitä en tiedä, vaikka hirttäisitte minut. Miksi minun on jäätävä?"
kysyi hän.

"Olenhan sen jo sanonut. Valikoi joukosta kymmenkunta kelpo miestä.
Meidän täytyy nyt rynnätä pyhän Klaaran naisluostariin."

"Ahaa", lausui Hannu, hivuttaen nenäänsä sormellaan. "Sen olin
unohtanut." Sitten hän kääntyen Koppestockiin, puhui kuiskaten:
"Minä en voi nyt mennä amiraalin luo, mutta Yonker lähtee mukaasi.
Älä mainitse minun nimeäni kreiville, sillä meidän on välimme vähän
riitainen. Sitten tavataan, kun sinä palaat."

Lauttamies, joka oli mielissään siitä, että Hannusta oli paisunut
niin suuri herra, kiitti häntä hänen neuvoistaan ja astui alas
tikapuita. Muutamilla aironvedoilla saattoivat veneen kuusi soutajaa
sen amiraalin laivan kylkeen, jossa nähtävästi tehtiin suuria
varustuksia miesten maihin nousua varten. Kreivi de la Marck seisoi
kannella, välkkyvä rautapaita yllään ja päässään komea, metsäkarjun
nahasta tehty kerjäläis-hattu, jonka sulka ja timanttisolki olivat
tavallisen talon arvoiset. Huomattuaan Treslongin huusi hän:

"Hei, herra de Treslong, aioin juuri lähettää noutamaan teitä tänne.
Kuinka nyt menettelemme? Otetaanko tuo pesä heti väkirynnäköllä, vai
annetaanko heidän ostaa henkensä? Siitä kertyisi aimo rahat."

"Minä en neuvo kumpaakaan, serkku", vastasi Treslong
kylmäkiskoisesti. "Olen tuonut teidän luoksenne erään lauttamiehen,
jonka koko kaupunki tuntee ja jonka minäkin olen jo monta vuotta
tuntenut. Hän sanoo, ettei kaupungissa ole ollenkaan varusväkeä sekä
ettei siellä siis aiota vastustella. Vaatikaamme vain kaupunkia
antautumaan."

"Haa!" huusi Lumei, iskien kiinni lauttamieheen, "onko tuo jumalaton
paavilainen Meertinck vielä Brielin pormestarina?"

"Kyllä, teidän armonne, ja peloissaan hän lienee tällä hetkellä, se
on varmaa", vastasi Koppestock.

"Mene ja sano hänelle, että minä kreivi William de la Marck, parooni
Lumei, hänen korkeutensa Oranian prinssin laivaston amiraali, vaadin
Brielin kaupungin pikaista ja ehdotonta antautumista. Ja lausu sille
konnalle minun puolestani se ystävällinen varoitus, että ellei hän
puolen tunnin kuluessa saavu tänne avaimineen, ammutan minä kaupunkia
kanuunoilla ja sen jälkeen hirtetään jokaisen äidin poika oman ovensa
pieleen. Mene ja sano hänelle tämä."

"Odota!" lausui Treslong, pidättäen lautturia. "Puoli tuntia ei
riitä."

"Ei, ei silmänräpäystäkään lisää!" ärjyi amiraali. "Puoli tuntia,
sanon minä."

"Sillä ajalla minä tuskin pääsen kaupunkiin", sanoi mies, "ja kuka
uskoo minua, kun vien heille teidän sananne? Eikö teillä ole mitään
merkkiä?"

"Kas tässä", lausui Treslong, antaen hänelle sinettisormuksensa.
"Tämän he ainakin tuntevat. Sano heille, että me nousemme maalle ja
odotamme ainoastaan tunnin. Lähde nyt."

Tuokion perästä oli lautturi, joka tuskin osasi hillitä iloaan,
veneessä ja souti omaansa kohden. Hannu seisoi laivatikapuiden
viimeisellä astuimella, odottaen lautturia, ja tuskin oli tämä
päässyt veneeseensä, kun hän kysyi:

"Mitä aikeita Jaakolla nyt on, sano?"

"Minä lähden Brielin pormestarilta vaatimaan kaupungin antautumista",
nauroi Koppestock.

"Sano heille, että meitä on viisituhatta, että meillä on kolmatta
sataa kanuunaa ja että on toisia yhtä monta tulossa", puheli Hannu,
totisen näköisenä.

Koppestock nyökäytti päätään nauraen, ja alkoi taas soutaa tarmonsa
takaa.

Määrätty tunti oli jo melkein kulunut loppuun ja suurin osa miehistä
viety maalle, jossa he loikoivat ryhmissä ja virkistivät voimiaan
niukoilla oluen ja viinan tilkoilla, joita oli saatu hankituksi
sieltä täältä.

Sillä välin olivat amiraali ja ne upseerit, joitten läsnäoloa ei
tarvittu maalle noustessa, lähteneet lähellä rantaa olevaan taloon,
jonka asukkaat, äkkinäisistä sotahankkeista säikähtyneinä, olivat
paenneet kaupunkiin ja siellä suurissa määrin enentäneet porvarien
peljästystä. Briel sihisi ja kiehui kuin muurahaispesä. Ylhäisiä ja
alhaisia, nuoria ja vanhoja, köyhiä ja rikkaita seisoi joukottain
kanavien partailla, kaduilla ja valleilla, puhellen kamalasta
tapauksesta ja keksien keinoja sitä vastustaakseen. Kaikkien kasvot
ja eleet osoittivat hätää ja pelkoa, sillä Meri-Geusit olivat julman
amiraalinsa ja samanlaisten kapteeniensa vuoksi joutuneet huonoon
maineeseen hurjasta rohkeudestaan ja äärettömästä julmuudestaan.
Moni vaimo itki, moni mies oli toivoton. Mutta toiset, protestantit
ja isänmaan-mieliset sulkeutuivat suojiinsa ja rukoilivat polvillaan
Jumalaa, ettei heidän toiveensa raukeaisi.

Näiden vastakkaisten tunteiden, hämmästyksen ja ilon, pelon ja
toivon vallitessa kaupungissa, nähtiin toisenlaista menoa äsken
mainitussa talossa. Avarimmassa suojassa tammisen pöydän päässä
istui komea amiraalimme kömpelöllä tuolilla, suuri haarikka viiniä
vieressään. Hänen ympärillään nähtiin eri asennoissa laivan
kapteenit, mikä istuen, mikä seisoen, kaikki täysissä aseissa ja moni
eriskummallisessa puvussa.

"Minä suostun sydämeni pohjasta teidän tuumaanne, herra kreivi. Ei
mitään armoa niille, jotka eivät meillekään ole antaneet", sanoi
Lancelot de Brederode, kaunis nuorukainen ja sen Brederoden veli,
josta jo ennen on puhuttu tässä kirjassa.

"Kuinka!" lausui Adam van Haren, "haluatteko tahrata meidän nimemme
ikuisella häpeällä, kun suositte sellaisia hirmutöitä, joita sanomme
inhoavamme?"

"Inhoavamme!" kiivasteli toinen kapteeni, Gillis Steltman. "Emmekö
ole valalla luvanneet kostaa maanmiehillemme tehtyä vääryyttä ja
viruttaa sortajain verellä saastan lipuistamme? Sitäkö varten
olemme jättäneet armaan kotimme, panneet henkemme alttiiksi,
heittäneet kaikki toiveet armosta ja saattaneet nimemme peljättäväksi
merellä, että vanhojen akkojen tavalla nyt istuisimme velttoina
ja vetelinä, kun meillä on suurempi työ tehtävänä kuin ryöstää
joku kurja kauppa-alus? Oletteko unohtaneet heidän tekemänsä
työt, heidän vuodattamansa veren? Onko Gentin kohtalo mennyt
muistostanne? Ettekö näe niitä verivirtoja, joita tulvaa Jemmingenin
ja Heiligerleen kentillä? Minä puolestani vannoin sinä kauhun
hetkenä, jolloin seisoin tuskin kymmenen askeleen päässä Hornin
ja Egmontin mestauslavalta sen pyhän valan, etten laske käsistäni
ainoatakaan espanjalaista, ennenkuin hänestä on lähtenyt viimeinenkin
verenpisara. Ja ellei mikään minua enää muistuttaisi valastani on
minulla ainakin tämä --"

Ja kasvot hehkuen kiihkosta, hän viskasi rajusti pöytään valkoisen
nenäliinan, jossa näkyi isoja, ruskeita, hyytyneen veren jättämiä
tahroja. Myötätuntoisuuden huuto kajahti kaikkialta. Nenäliina oli
kastettu Egmontin ja Hornin jaloon vereen, kun se kolme vuotta
takaperin kuumana ja höyryvänä virtasi heidän päättömistä ruumiistaan.

Treslong rypisti otsaansa ja aikoi puhua, kun eräs upseeri, nimeltä
Herlijn, jonka korvia ja nenää vailla olevat kasvot tekivät hirveän
vaikutuksen, survaisi tikarinsa pöytään ja huusi, julmasti kiroten:

"Vieköön minut tuhannen sarvipäätä, jos minä kenenkään tähden luovun
ammatistani. Jos kaupungissa on pappeja, saavat he oppia tuntemaan
minut".

Hänen "ammattinsa" oli se, että hän elävältä poltti kaikki papit,
jotka hän sai käsiinsä, leikattuaan heiltä ensin nenän ja korvat; hän
oli siihen ruvennut noin neljä vuotta takaperin, kun hänen isänsä ja
hänen veljensä olivat joutuneet saman julman kohtelun alaisiksi ja
osaksi hän itsekin, koska hän ainoastaan töin tuskin sai vältetyksi
tulirovion, mutta menetti kasvojensa kauneuden.

"Ja minä vaadin, ettei tuollaista petomaista tylyyttä harjoteta,
niinkauan kuin minulla on pistooli, jolla voin ampua julmurit",
huusi Entes de Mentheda, urhea soturi, joka leimuvin silmin katseli
Herlijniä. Hän oli laivaston vara-amiraali ja häntä kunnioitettiin
suuresti.

"Hiiteen papit! Tapetaan tyrannit! Ammutaan ne koirat!" huusi
sekaisin kolme neljä Herlijnin hengenheimolaista.

"Hyi häpeä! Me olemme protestantteja. Me palvelemme jaloa asiata."

"Hiljaa, herrat!" huusi de la Marck, joka aikanaan tiesi valvoa
arvoaan. "Neuvotelkaamme, mitä meidän tulee tehdä; älkäämme totelko
intohimojamme."

"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain prinssiltä kirjeen, kreivi", sanoi
Ruikhaver. "Hän käskee meidän olla harjoittamatta julmuutta, ettemme
häpäisisi nimeämme."

"Suokaa minulle hetkeksi huomiotanne, hyvät herrat", säesti Treslong,
ottaen vaaria tilaisuudesta ja puhuen rauhallisesti. "Täällä on
lausuttu monta mielipidettä, sanottu monta kiivasta, yllyttävää
soimausta -- mutta järkeviä neuvoja on varsin vähän kuultu. Hyvät
herrat, muistakaamme, että maanmiestemme silmät vartioivat meitä,
muistakaamme, että me olemme ainoat, joilta he, joilta prinssi
enää odottaa apua. Kansalaisemme ovat väsyneet julmuuteen; heitä
inhottaa verenvuodatus, kammottaa ryöstö. Jos sortajamme olisivat
tulleet luoksemme ilman miekkaa, elleivät he olisi niin määrättömästi
vuodattaneet vertamme, vieläpä jalointa vertamme, vihaisimmeko heitä
silloin puoleksikaan niin katkerasti, kuin nyt heitä vihaamme,
kysyn minä? Eikö ole todennäköistä, että espanjalaisten nimi ilman
inkvisitsionia ja verineuvostoa ei soisi hetikään niin ilkeältä
korvissamme kuin nyt? Kansalaisemme etsivät auttajaa, he etsivät
sellaista, joka voi auttaa moista tylyyttä harjoittamatta; he
ymmärtävät, että puolustus ja ryntääminen on tarpeellista, jopa
kiitettävääkin, mutta he ymmärtävät myöskin, että kosto on kunnotonta
konnan työtä. Minä kysyn teiltä, Herlijn, millä keinoilla kreivi
Egmont on saavuttanut laakerinsa? Julmuudellako? Hänen nimeään ei
tahraa pisarakaan suotta vuodatettua verta. Ja onpa prinssinkin
ankara käsky se, ettemme saa tehdä muuta kuin mikä on kiitettävää,
kunniallista ja jaloa. -- Jos muitten kaupunkien asukkaat saavat
kuulla, että me voimme valloittaa prinssille kaupungin ja pitää
sitä hallussamme teurastamatta ja surmaamatta, noudattavat he
esimerkkiämme ennenkuin vuorokausi on kulunut. Mutta jos poltetut
talot, raadellut ruumiit, ja raiskatut vaimot kaikkialla ilmoittavat,
mistä meidän tiemme on käynyt, jää meiltä tehtävämme tekemättä,
nimemme ja pyrintömme ryvettyy häpeään eikä meillä ole enemmän
oikeutta anoa Jumalalta apua kuin verivihollisillamme, Espanjan
miehillä."

Tämä puhe, joka lausuttiin sydämeen käyvällä vakavalla äänellä, teki
voimakkaan vaikutuksen. Se koski amiraalinkin sydämeen. Hän salli sen
vuoksi, että keskusteltiin, millä tavalla kaupunkia kohdeltaisiin.
Kesken tätä keskustelua ilmoitettiin että oli saapunut kaksi
kaupungin lähettilästä. De la Marck laski heidät sisään. He olivat ne
molemmat miehet, jotka ennen olemme nähneet Koppestockin veneessä. He
olivat kaupungin arvokkaimpia porvareita. Heidän toverinsa, kirjuri,
joka oli papin tai koulumestarin tapainen mies, oli jo hyvän sään
aikana pötkinyt pakoon.

Saattoi odottaa, että lähettiläät puhuttelisivat amiraalia nöyrästi.
He näkivät sotaiset puuhat ja toimet, jotka olivat tekeillä rannan
ja talojen välillä, he näkivät tuon mahtavan neuvoskunnan, jonka
keskellä he nyt seisoivat, ja tuosta heissä heräsi suuri kunnioitus
noita Geusejä kohtaan, joita he ennen olivat halveksineet. Koska he
eivät voineet tarkemmin laskea vihollistensa sotavoimia, uskoivat he
arvelematta Koppestockin liioiteltuihin puheisiin. He esiintoivat
amiraalille porvariston kunnioituksen ja pyysivät että armon aikaa
lisättäisiin kahdella tunnilla, että päästäisiin yksimieliseen
päätökseen siitä, millä tavalla vastattaisiin antautumisvaatimukseen.
Kaupunki ei ollutkaan -- arvelivat he -- niin kehno, ettei se
kestäisi vähintään vuorokauden piiritystä; kysyipä asia muutenkin
miettimistä varsinkin kun Alba jo kerran oli uhannut rangaista
kaupunkia, ja oli muka parempi pysyä Espanjan vallan alla kuin
uskoa itsensä Meri-Geusein käsiin, jotka olivat huonossa maineessa,
ja kärsiä kaikkia niitä kauhuja ja julmia tekoja, joita näitten
sanottiin rakastavan.

Kun lähettiläät asiansa ajettuaan olivat astuneet ulos, syntyi
vielä kerran kiivas keskustelu. Mutta Treslongin tehokas puhe oli
kääntänyt mielet, ja ne harvat, jotka vielä vaativat lähettilästen
hirttämistä ja kaupungin ryöstämistä, joutuivat tappiolle, varsinkin
kun sotaväen vieminen maihin vielä oli kesken. Lähettiläät käskettiin
sisään ja heille julistettiin, ettei kaupunkia vielä saarrettaisi
kahteen tuntiin, ettei siellä minkäänlaista julmuutta harjoitettaisi
ja että antautumiskäskyllä aiottiin vain siirtää kaupunki Alban
käsistä Oranian prinssin käsiin. Lähettiläät poistuivat, ihmetellen
pahamaineisen kreivi de la Marckin outoa laupeutta ja mielenmalttia;
kapteenit puolestaan menivät maalle-nousua johtamaan ja järjestämään
väkeänsä.

Iloissaan siitä, että hänen sanansa olivat niin hyvin tehonneet,
lähti Treslong ulos; de Ryk, van Haren ja Mentheda tulivat hänen
luokseen ja kiittivät häntä hänen terveellisestä puheestaan. Kun he
kävelivät sotilasparvien välitse, jotka seisoivat kentällä, katsahti
Treslong ympärilleen ja kysyi:

"Mutta missä minun uljas luutnanttini, Yonker Galama, on? Hän ei ole
kajonnut keskusteluun enkä muista nähneeni häntä koko huoneessa."

"En minäkään", lausui de Ryk, "mutta ellen erehdy, puuhaa hän tuolla
noitten sotamiesten kanssa, jotka ovat teidän ja amiraalin laivoista."

Samassa lähestyi Galama puhujia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja
vaikka hän näytti rauhalliselta, huomasi Treslong kuitenkin että
hänen mielensä oli sangen levoton.

"No", sanoi Yonker, "saammeko pian marssia? Minä koetin jouduttaa
maalle-nousua, mutta nuo miehet ovat laiskaa karjaa, he valittavat
nälkää eivätkä, luullakseni, vielä ole aivan valmiit."

"Ei heidän vielä tarvitsekaan olla, Yonker", vastasi Treslong, "sillä
kahteen tuntiin emme vielä saa mitään tehdä. Teidän täytyy siis
malttaa mieltänne ja odottaa."

Friisiläinen veti otsansa ryppyihin ja polki suutuksissaan jalkaansa.
Mutta aika riensi nopeammin kuin hän oli luullutkaan.

Kun kaikki väki oli saatu maalle, tarkastivat Mentheda ja Treslong
sitä. Joukko, joka aikoi valloittaa kaupungin, oli vähäinen, ja
monta epäilytti, onnistuisiko yritys ollenkaan. Nuo kaksi tuntia
eivät vielä olleet lopussa, kun muutamat miehet, jotka oli lähetetty
tiedustelemaan, palasivat tuoden uutisen, että portit olivat suljetut
ja että useimmat varakkaat porvarit pyrkivät pakoon eteläisen portin
kautta.

"Haa!" ärjyi amiraali sadatellen. "Ne petturit! Nyt he eivät
soisi meille vieraanvaraisuuttansa, vaan pötkivät pakoon, vaikka
me olemme säästäneet heidän henkensä. Herra de Treslong, ottakaa
puolet noista miehistä ja kulkekaa eteläportista sisään. Minä tulen
pohjoisportista. Torilla tapaamme toisemme. Eteenpäin!"

"Eteenpäin!" kaikui vastaus Geusien riveistä, kun he seurasivat
johtajaansa. Treslongin molemmat eturivit olivat Galaman valikoimaa
väkeä ja hän itse johti niitä, hehkuen halusta päästä kaupunkiin.

"Nyt, Hannu", sanoi Pietari Blink, joka asteli ystävänsä vieressä,
kauhea miekka kädessä, "nyt menemme hakemaan neiti Agnesia. Eikö
niin? Minkä näköinen hän on?"

"Kaunis kuin ruusu", vastasi Hannu, "muuta en tiedä. Mutta jos sinä
löydät hänet, niin älä suinkaan satuta käsiäsi häneen, vaan suojele
häntä, kunnes minä taikka Yonker saavumme paikalle".

"Sulkekaa rivit!" komensi Treslong, kun joukko aseellisia miehiä
ilmestyi portin ulkopuolelle ja näytti hankkivan tappelua. Treslong
pysähtyi hetkeksi, mutta nähtyään, että joukko oli pieni, komensi
hän rynnäkköön. Koko sotalauma ryntäsi eteenpäin, Hannu ja Pietari
etunenässä, mutta ilman kanuunia ja ampuma-aseita ei siltaa aivan
helposti oteta -- ja sen Kerjäläisetkin huomasivat.

Vaikka heitä oli pari kolme sataa miestä, saivat eturivit
melkein yksinään kestää kaikki vaarat. Näitä alkoivat ne kolme-,
neljäkymmentä vihollista, jotka seisoivat sillalla, ensin ampua ja
usea Geusi näkikin siinä viimeisen hetkensä. Mutta Blink heilutti
miekkaansa molemmin käsin ja ruhjoi maahan kaikki, mitä hänen
tiellensä sattui. Näin joutui hän sillan reunalle, joka, kuten ennen
olemme kertoneet, yhdisti saaren portteineen valleihin. Kiireissään
hän astui harhaan, kompastui ja oli pudota jokeen, mutta sai kiinni
siltapuista ja, koska hän oli väkevä mies, heitti ensin jalkansa ylös
sillalle, sen jälkeen koko ruumiinsa, ja seisoi yhtäkkiä vihollisten
selän takana. Blinkin temput olivat jääneet espanjalaisilta kokonaan
huomaamatta. Kun hän siis täyttä kurkkua karjuen: "Eläköön Geusit!"
karkasi heidän päälleen ja hutki heitä pitkällä miekallaan, syntyi
heidän keskuudessaan ääretön hämminki ja sekamelska. He luulivat
koko joukon Geusejä ryntäävän heidän selkäänsä ja -- yks! kaks! ovat
kaikki paossa. Mitkä hyppäävät vallikaivantoon, mitkä kerjäävät
armoa, mitkä syöksevät vihollismiekkojen suuhun ja kuolevat -- eikä
kestänyt kymmentäkään minuuttia ennenkuin portti oli Geusein vallassa.

"Nyt naisluostariin!" huusi Galama, heiluttaen miekkaansa, jonka terä
punersi verestä.

"Nyt abbedissaa kosimaan, Hannu", sanoi Pietari, nyhjäten Hannua
kylkeen ja pyyhkien vertavaluvaa asettaan erään espanjalaisen
ruumiiseen, joka makasi siinä, pää niskoja myöten halaistuna. "Tuon
sattuvampaa iskua en ole isoon aikaan antanut", lisäsi Blink,
osoittaen ruumista. "Yksi sivallus vain -- mies ei hiiskunut
sanaakaan." Ja hän juoksi Galaman perään, ihmetellen tekoaan.

Ennen pitkää seisoi kymmenen Geusiä naisluostarin portilla ja
juhlallisesti kajahtivat holvit ja käytävät heidän kirveittensä
ankarista iskuista. Mutta ovessa ei näkynyt pienintäkään myöntymisen
merkkiä. Iskuja satoi kahta taajemmin, mutta ovi pysyi yhtä lujana.
Pietari Blink huomasi heti, mitä tarvittiin, juoksi pois ja palasi
pian, kädessään aimo petardi, jonka hän oli jostakin hankkinut.
Galama kiitti, otti petardin ja asetti sen vapisevin käsin oven alle.

"Pois tieltä ja jaloista!" huusi Hannu ja viritti petardin. Äkkiä
tärisytti kauhea räjähdys seiniä, ovi lensi pirstoiksi ja tie oli
auki. Miehet ryntäsivät sisään riemuhuudoilla, Galama ja Hannu
etupäässä. Galleriat, puutarhat, kellarit, kirkon, kaikki komerot he
etsivät, huutaen Agnesia ja Mariaa; he koputtivat seiniä, nähdäkseen,
olisiko niissä salaportaita -- mutta ei ainoatakaan elävää olentoa
näkynyt eikä kuulunut. Luostari oli aivan autio ja tyhjä. Ei löydetty
edes kultaa ja hopeaa eikä muutakaan arvotavaraa.

Galama oli herjennyt etsimästä. Kasvot kalman kalpeina seisoi hän
porttipielen nojassa, huulet lujasti yhdessä ja raskaasti hengittäen.

"Tulkaa, Yonker", koetti Hannu kehoittaa, "ei kaikki vielä ole
hukassa. He ovat kenties kaupungissa -- lähdetään sinne."

"Ei tästä paljon saalista kertynyt", sanoi Blink, tullen takaisin
kultavitjat kädessä.

Galama näki vitjat ja sieppasi ne Blinkiltä. Ne olivat samat, jotka
hän ennen oli antanut Gerard Blockille. Hän muisti, että ne sittemmin
olivat jääneet Marian haltuun. Hän painoi niitä vasten huuliansa ja
kuuma kyynel nousi hänen silmäänsä.

"Lähdetään miehet!" sanoi hän, pyyhkäisi silmiään ja pisti vitjat
poveensa. "Seuratkaa minua torille. Siellä palkitsen teidän vaivanne."

Ja astuen joukkonsa etupäässä ja taistellen syvää, katkeraa
mielikarvauttansa vastaan, jätti hän luostarin.



XXIX

Löydetty.


Galamasta tuntui maailma sangen kolkolta ja ilottomalta, kun hän
miestensä kanssa asteli pitkin katuja sitä isoa toria kohden, jonka
varrella tuomiokirkko oli. Yö teki tuloaan ja olikin jo käärinyt
kaupungin mustaan vaippaansa, niin että ainoastaan läheisimmät
esineet näkyivät. Mutta kaupungissa oli kuitenkin vilkasta elämää.
Ilon ja riemun ääniä kaikui monesta huoneesta, jonka akkunat olivat
selällään; akkunoista näki Brielin uusia vieraita, jotka yksissä
neuvoin hakivat esiin mitä maallista tavaraa porvareilta oli jäänyt,
kun he lähtivät pakoon. Kaikkialta kuului naurua ja laulua, välistä
myöskin miekkojen kalsketta tai riidan rähinää, ja sen voi nähdä,
että Kerjäläiset nyt tahtoivat ottaa korvauksen pitkällisestä
nälänhädästään.

Äkkiä sekä Galama että Hannu säpsähtivät. He olivat saapuneet lähelle
raatihuonetta, kun he kuulivat naisten huutoa. Molemmat olivat
kuulevinaan Agnesin äänen ja mistään välittämättä he riensivät
sinne päin, mistä ääni kuului. Hetken juostuaan he seisahtuivat
raatihuoneen edustalle, jossa heitä kohtasi kummallinen näky.

Raatihuone oli suuri, vanha rakennus, joka täytti neliskulmaisen
torin kokonaisen sivun. Kenttä oli täynnä Kerjäläisiä, muutamilla oli
aseina miekat, toisilla keihäät, toisilla vain tikarit ja pistoolit.
Heillä näytti olevan äärettömän hauskaa, sillä joka silmänräpäys
kajahti kova nauru milloin miltäkin puolelta toria. Karel tunkeutui
joukon läpi ja oli itsekin nauruun purskahtamaisillaan. Kerjäläiset
olivat kokoontuneet suureen piiriin, jonka sisällä tuupittiin ja
sysättiin edes takaisin miehestä mieheen viittä kuutta, kalliisiin
vaatteisiin puettua keropäistä pappia; heitä pakotettiin tanssimaan,
ja mitä enemmän nuo lihavat, arvoisat isät läähättivät ja hikoilivat
raskaissa pukimissaan, joita heillä oli monet kerrokset päällekkäin,
sitä hupaisemmalta tuntui leikki merimiesten mielestä.

Karel huomasi ensi silmäyksellä, että useimmat heistä olivat van
Harenin väkeä. Hän kysyi heiltä, missä heidän päällikkönsä oli, ja
sai kuulla, että tämä Treslongin kanssa oli hyökännyt pyhän Pietarin
luostariin Märlandtin varrella.

Mutta Märlandtin tienoilla he olivatkin olleet, kun he olivat
kuulevinaan naisten huutoa, ja nyt juolahti Galaman mieleen, että
hän ehkä oli eksynyt oikealta suunnalta. Hän aikoi juuri ilmaista
ajatuksensa Hannulle, kun hän huomasi, että tämä oli kadonnut
näkyvistä. Sitten hän lähti yksin rientämään mainitulle paikalle.

Siellä oli Brielin toinen katolinen kirkko, joka, vaikka ulkonäöltään
pienempi ja ränsistyneempi kuin tuomiokirkko, kuitenkin oli tätä
paljon rikkaampi, kun se kuului läheiseen suureen Pyhän Pietarin
luostariin.

Kun Yonker saapui paikalle, arveli hän tuokion aikaa, niitä hän
tekisi. Tulisoihtujen punertavassa, liehuvassa valossa näki hän
omien miestensä uutterasti kokoilevan tavaraa kirkossa ja korjaavan
laukkuihinsa kaikki, mitä seinästä lähti irti. Kauniisti maalatut
ikkunat olivat rikotut ja aukoissa seisoi miehiä, jotka heittivät
ulos tovereilleen kaiken, mitä ikänä saivat käsiinsä. Toiset
juoksivat tiehensä, syli täynnä hopea-astioita ja kynttilänjalkoja.
Eräällä miehellä oli yllään pitkä, sininen, kultatähdillä kirjailtu
samettihame, ja päässään sirotekoinen kultakruunu. Hameen ja kruunun
oli hän riisunut Pyhän neitsyen kuvalta, ja tuo ihana taideteos
makasi nyt tuhansiksi kappaleiksi lyötynä, alttarin juurella.

Yhtäkkiä muisti Galama, että Treslongin taikka oikeammin tämän
isävainajan talo oli Märlandtin varrella. Akkunoista tulvasi vahva
valovirta. Hän riensi portaita ylös ja tultuaan etuhuoneeseen, joka
oli täynnä hänen omia miehiään, jotka korjasivat tänne saalistaan,
kuuli hän maljaa esittävän Treslongin äänen:

"Eläköön prinssi, Geusit ja Alankomaitten vapaus!"

Kun hän avasi oven ja aikoi astua siihen huoneeseen, josta ääni
tuntui tulevan, vastattiin maljaan meluavilla suosionosoituksilla.
Huone oli väljä, komea, runsaasti valaistu sali, jossa pitkän pöydän
ympärillä seisoi pari kolmekymmentä miestä, ja nämä vastasivat
maljaan innokkaasti kohotetuin käsin.

Tuskin oli Galama päässyt sisään, kun joku seurasta hänet huomasi, ja
äskeisen maljan sijaan kaikui huuto: "Kauan eläköön Galama!"

Sankarimme, joka ei ollut sillä mielellä, että muitten ilo olisi
häntä ilahuttanut, kääntyi oveen päin ja aikoi mennä ulos. Mutta
miehet, joitten joukossa me tapaamme vanhan tuttavamme van
Hagendorpin, tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän päähän
Treslongin viereen.

"Tämä on se mies, jonka päässä tuo tuuma ensin syntyi, hyvät herrat",
huusi van Hagendorp. "Juokaamme pikarillinen hänen ja tuon kauniin
nunnan onneksi."

Karel, joka melkein vasten tahtoaan oli nostanut pikarin huultensa
kohdalle, pysähtyi ja katseli kummastellen puhujaa. Toiset nauroivat
hänelle, mutta Treslong, joka paremmin ymmärsi hänen surullisen
katseensa, kuiskasi hänen korvaansa: "Tyttö on tallella."

Kohta solahti viini pikarista Galaman suuhun ja toinen pikarillinen
meni samaa tietä. Viini teki miehelle hyvää ja puna alkoi kohota
hänen kalpeille kasvoilleen.

"Jopa nyt jotakin!" huusi muuan kapteeni akkunan vierestä. "Tuolla
meidän miehet ryöstävät kirkkoa ja me jäämme tänne seisomaan tyhjin
käsin."

Tämä huomautus ajoi kaikki ulos ja ennen pitkää oli huone melkein
tyhjä.

"Minä en tahdo kiusata teitä pitkällä odotuksella", lausui Treslong
ja astui toiselle ovelle, "mutta minun täytyy sanoa, että ilman
Blinkiä ja minua teidän armaanne olisi käynyt huonommin kuin
luulettekaan. Täällä hän on."

Hän avasi oven ja Karel astui sisään toiseen huoneeseen. Siellä istui
jonkinlaisella sohvalla yksi mies ja kaksi naista keskustellen. Kun
Galama uljaana ilmestyi heidän eteensä, riensi toinen naisista suoraa
päätä hänen avoimeen syliinsä. Se oli Agnes, joka tällä onnen ja
autuuden hetkellä unohti koko maailman, unohti äskeiset toverinsakin,
vanhat tuttavamme sisar Annan ja Vouter Barendsin.

"Entäs Maria?" kysyi Galama, kun hänen riemunsa oli vähän tyyntynyt.

"Hän on taivaassa", vastasi Agnes. "Hän on onnellinen kuten mekin, ja
onnellisempikin, koska häneen ei mikään hätä enää ulotu. Maria sai
paljon kärsiä."

"Ja olethan sinäkin paljon kärsinyt", lausui Karel, katsellen
lempeästi armaansa hienoja, kelmeitä poskia. Abbedissa oli, näet,
ankaralla kurituksellaan vihdoinkin saanut ryöstetyksi ruusut Agnesin
poskilta.

"En minä ole kovin paljon kärsinyt, Karel, ja senkin vain sinun
tähtesi", vastasi Agnes. "Se, mitä minä uskoni tähden sain kokea, ei
ollut mitään kärsimystä, sillä minä kestin sen ilolla."

"Oi Agnes, en minäkään ole vähällä päässyt. Paljon kovuutta
olen saanut nähdä näinä vuosina, mutta siitä on ollut minulle
hyötyä. Se hyvä siemen, jonka sinä sydämeeni kylvit, on noussut
taimelle ... ja", lisäsi hän, kallistaen päätään tytön puoleen,
"sinun kuvasi on ollut turvani ja toivoni, kun elämän sumut ovat
tihenneet ympärilläni. Ilman sinua olisin hukkunut epätoivoon. Niin!
Kärsimyksissämme on rakkautemme kasvanut ja se on luja kuin tammi,
joka vesasta alkaen on kuunnellut myrskyn kehtolaulua, kasvanut
myrskyssä ja pyrkii myrskyissä sinistä taivasta kohti. Niin meidänkin
rakkautemme on kasvanut ja taivaaseen käy sen tie."



XXX

Esirippu laskee.


"Tulkaa, Yonker", kehotti Treslong, kun hän seuraavana päivänä tuli
siihen huoneeseen, jossa Galama ja Agnes istuivat kahden kesken,
"meidän täytyy lähteä liikkeelle. Amiraali elämöi kuin mielipuoli:
hän tahtoo kaikin mokomin jättää kaupungin oman onnensa nojaan ja
lähteä merelle jälleen. Meidän täytyy kehoittaa häntä jäämään, sillä
minä olen varma siitä, että me, ennenkuin viikko on kulunut, joudumme
piiritystilaan, mutta jos me voisimme säilyttää prinssille tämän
paikan, olisi se suurin urotyö, minkä tähän saakka olemme tehneet.
-- De la Marck on jo hirtättänyt useita pappeja sen vuoksi, etteivät
nämä luvanneet näyttää hänelle salatulta aarteitaan, joita minun
luullakseni ei ollut olemassakaan."

"Minäkin näin eilen rääkättävän muutamia pappeja", lausui Galama, "ja
enköhän kuullut sinun huutavan, Agnes?"

"Minä tiedän, että huusin apua", vastasi Agnes ja kertoi sitten,
mitä me jo tiedämme, kuinka eräs ruma mies tempasi hänet syliinsä ja
kuinka hän pääsi tämän kourista. "Ja suureksi ilokseni", hän jatkoi,
"tapasin täällä Barendsin, jonka pyysin menemään Annaa etsimään. Hän
löysi tämän luostarista, kun ei kukaan ollut hänestä välittänyt."

"Neiti Agnes", lausui Treslong, "teidän hätyyttäjänne on saanut
rangaistuksensa. Se oli tuo petomainen Herlijn. Ottelussa, joka
syntyi teidän tähtenne hänen ja Blinkin välillä, kouristeli tämä niin
pahasti häntä, että mies parka sitten on heittänyt henkensä..."

Tällä hetkellä kuului kadulta kirouksia ja meteliä, ja joukko Geusejä
juoksi akkunain ohi. Peljäten, että jotain oli nurin, sieppasivat
Treslong ja Galama aseensa, riensivät kadulle ja menivät suoraa päätä
de la Marckin päämajaan. Koko juttu ei kuitenkaan ollut muuta kuin
hurjistuneitten humalapäisten rähinää.

Heidän tullessaan raivosi de la Marck niinkuin metsäkarju ainakin.
Hän aikoi muka hirttää jokaisen roomalaiskatolisen kaupungissa,
polttaa koko Brielin, hajottaa vallit ja purjehtia tiehensä.
Ja samalla kun hän manasi ja elämöi, osoitti hän, mielihyvästä
irvistellen, neljää papin ruumista. Neljä pappia oli, puettuina
mitä komeimpiin messupaitoihin ja kasukkoihin, hirtetty hänen omien
silmäinsä edessä. Samat kohtaukset, kuin eilispäivänä uudistuivat
taas, joskin vähän toisessa muodossa, tuossa kaupungin ja rannan
välisessä asunnossa. Keskustelu oli usein pelkkää melskettä, mutta
suostui amiraali vihdoin järkevämpiin tuumiin ja käski koko väkensä
korjaamaan valleja sekä vetämään kanuunia ulos tykkihuoneesta.
Eikä tämä ollutkaan turhaa touhua, sillä viikon päästä Bossu, eräs
Espanjan kenraali, tuli kaupungin edustalle, kymmenen komppaniaa
varsinaista sotaväkeä muassaan, ja vaati sen avaimia.

Vallin harjalla, lähellä pohjoista porttia, tapaamme de la Marckin,
Treslongin, Galaman ja muutamia muita upseereita. Heillä on vakava
neuvottelu, sillä, laivojen lukumäärästä päättäen, oli vihollisella
toista tuhatta miestä, mutta Brielin varjelusväki ei noussut päälle
viidensadan. Heti kun oli levinnyt tieto siitä, että Meri-Geusit
olivat valloittaneet Brielin, yhtyi tosin moni pakolainen ja prinssin
ystävä heihin ja kartutti heidän lukuaan; mutta sittenkin oli heidän
sotavoimansa vielä varsin heikko. Upseerien takana tapaamme parven
alhaisempia sotureita; he katselevat vieraita laivoja, joista väki
par'aikaa nousee maalle. Heidän joukossaan näemme vanhat tuttavamme
Hannun, Pietari Blinkin ja Dirkin, van Alphenin entisen palvelijan.

"Siitä minä viisi välitän, vaikka menisinkin heidän luokseen", sanoi
Dirk.

"Ja saisit selkääsi", jatkoi Hannu. "Eikö silmäsi sano, että heitä on
ainakin viisi kertaa enemmän kuin meitä?"

"Paha juttu", murisi Blink ja veisteli kirveensä terällä puuta, joka
kasvoi hänen vieressään.

"Mitä ilman aikojanne puuta hakkaatte, mestari Blink", sanoi Dirk
jälleen. "Saanko minä hetkeksi tuon kirveen, niin uin tuonne Neulanin
vesiportille. Minä olin yksi niistä miehistä, jotka sen rakensivat,
ja tiedän, että saan sen kolmella iskulla avatuksi -- ja silloin nuo
kaikki espanjalaiset uppoavat kuin rotat."

Se oli oivallinen tuuma. Hannu ilmoitti sen kohta Galamalle, joka
esitti sen amiraalille. Parin minuutin päästä Dirk heilutti kirvestä,
sukelsi vallihautaan ja ui toiselle rannalle. Sieltä juoksi hän
vesiportille ja teki tehtävänsä, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin
vettä alkoi ankarasti tulvia läpi ja oli temmata Dirkinkin mukaansa.
Mutta espanjalaiset huomasivat pian, mitä oli tekeillä. Maa-alue,
joka ulottui Maas-virrasta eteläportin-puoliselle tokeelle eli
padolle, oli ennen pitkää veden vallassa, ja tulva nousi ehtimiseen.
Espanjalaiset peräytyivät toetta pitkin ja odottivat, kunnes kaikki
olivat nousseet maalle.

"He noudattavat meidän esimerkkiämme, seigneur", lausui Roobol. "Me
emme jättäneet ketään laivoille eikä meillä ollut kanuunia."

"Niin", päätti Galama, "ja mieleeni johtui jo silloin, että teimme
hyvin taitamattomasti. Sillä jos kaupungissa olisi ollut enemmän
vartiaväkeä, olisi osa siitä voinut katkaista ankkuriköytemme ja ajaa
laivamme aavalle selälle."

"Entäs jos me nyt tekisimme tuon tempun", sanoi Treslong, "meidän
venheemme ovat täällä."

Nuo kolme miestä katselivat toinen toisiaan ja naurahtivat. Uusi
tuuma nähtävästi miellytti heitä.

Seuraavalla hetkellä he huusivat miehensä kokoon ja riensivät kaikki
valkamaa kohti.

"Tuhannen tukaattia sille veneelle, joka ensin saavuttaa ne", huusi
Treslong.

"Nyt mennään, Pekka, eikä itketä", sanoi Hannu, vetäen toveriaan
perässään. Heitä seurasi Dirk ja neljä muuta, jotka toimivat
sellaisella vauhdilla, että vene jo lähti rannasta, kun Galama sylen
pitkällä huippauksella pääsi peräteljolle ja tarttui melan varteen.

Neljä venettä lipui Maasin pintaa pitkin ja kilpasoutu, joka naurun
ja pilasanojen kaikuessa syöksi rohkeat soutajat vaarojen suuhun, oli
tosiaan jännittävä.

Galaman vene saapui ensimäisenä laivojen luo. Niitä oli kymmenen
ja ainoastaan pieni joukko väkeä oli jätetty niitä vartioimaan. Ja
tuskin olisi isompikaan joukko kyennyt vastustamaan Kerjäläisten
rynnäkköä, kun nämä joka haaralta kapusivat aluksiin ja heti kävivät
köysiä, ankkuriketjuja y.m. katkomaan ja hävittämään. Yhtäkkiä
kuului kaupungista päin ankaraa kiväärien pauketta. Sillä välin,
näet, kun veneet olivat lähteneet sataman pohjoispuolelta, oli Bossu
eteläpuolelta marssittanut miehensä vallia vastaan, jonka suojasta
Geusit laskivat surma-tultaan näille tuliaisiksi.

"Veneisiin! viipymättä veneisiin!" huusi Galama sen laivan
kajuutasta, johon hän oli osunut, ja karkasi ylös kannelle. Heti
taukosivat Geusit tuhotöistään, ja tuskin he pääsivät omaan
veneeseensä, kun hirvittävä räjähdys tärisytti ilmaa. Osa kantta
lensi pirstoiksi ja lieskoja ja savua tuprusi ilmaan korkeana
patsaana. Galama oli, Sextuksen esimerkkiä muistaen, viskannut
valkeaa ruutiin. Toiset tekivät samaten ja vähässä ajassa oli toinen
puoli laivoja valkean vallassa.

"Pois! pois!" huusi Treslong. "Espanjalaiset palaavat."

Venheet kiitivät minkä ehtivät satamaan päin. Geusit voivat nähdä,
kuinka espanjalaiset tokeita pitkin kahlasivat vedessä, joka jo
oli paisunut niin korkealle, että se peitti tokeet. Vihollinen
ei ollut odottanut niin kuumaa kohtelua. Kaksi kertaa oli se
rynnistänyt vallia vastaan, mutta kummallakin kerralla saanut niin
tuiman vastaanoton, ettei sen tehnyt mieli kolmatta kertaa yrittää.
Toisaalta uhkasi sille vesi perikatoa, toisaalta vihollinen, ja ennen
pitkää se sikinsokin pakeni aluksilleen. Vaara oli mennyt ohi, Briel
oli joutunut prinssin käsiin ja ensimäinen tärkeämpi voitto tuossa
kahdeksankymmenvuotisessa vapauden sodassa oli saavutettu.

Brielin valloitus vaikutti kuin taikavoimalla alankomaalaisiin:
heissä virisi uusi uskallus, uusi into. Oli aivan kuin sakea sumu
olisi hajonnut ja aurinko yhtäkkiä koko loistollaan paistanut
sinertävältä taivaalta. Kaupunki kaupungin, linna linnan jälkeen
meni julkisesti prinssin puolelle ja karkoitti espanjalaisen
sotaväen muuriensa sisäpuolelta. Treslong lähti Geusiensä kanssa
Flushingiin ja otti sen haltuunsa. Valchernin saarelle asetettiin
prinssin puolesta kuvernööri. -- Kuinka espanjalaiset vielä vähäksi
aikaa saivat isänmaallisen innostuksen masennetuksi, kuinka se
taasen virkosi ja vihdoin voitti sortajansa, kuinka Alankomaat,
kahdeksankymmentä vuotta taisteltuaan, vihdoin pääsivät vapaiksi
sekä valtiollisessa että uskon asioissa -- sen jätämme muitten
kerrottavaksi. Tällä kertaa jätämme lukijamme hyvästi, kun ensin
olemme jäähyväisiksi esittäneet heille vielä jonkun pienen kuvauksen.

Treslongin talossa Märlandtin varrella, huoneessa, jossa Galama
oli löytänyt Agnesin, tapamme nuoren pariskunnan, Barendsin, Anna
sisaren, Treslongin ja Hannun yhdessä. Nyt on sen päivän aatto,
jolloin Geusit taas lähtivät kyntämään vesivainioita.

"Ja aijotteko todellakin jättää meidät?" kysyi Anna, katsahtaen
Galamaan.

"Mitä voin muuta tehdä, nunna kulta?" vastasi toinen, teeskennellyn
iloisesti. "Nyt todellinen sota vasta alkaakin. Mutta antaa Agnesin
päättää."

Agnes raukka, joka tähän saakka oli istunut liikkumatta, purskahti
nyt itkuun, mutta hän tukahutti itkunsa, koetti hymyillä ja sanoi:
"Lähde, Karel."

"Minulla on toinen tuuma Yonker", lausui Treslong ystävällisesti.
"Palaan juuri, kuten tiedätte, Flushingista, jossa olen tavannut
kenraaliluutnantti Zereartsin. Hän kysyi minulta, ketä voisin
ehdottaa kelpo kuvernööriksi Brieliin, ja mieleeni johtui, että te
ette olisi huono --"

"Te jalo herra!" huudahti Agnes polvistuen ja suudellen Treslongin
kättä.

"Malttakaa tuokio vielä, neiti", sanoi merimies huulet hymyssä,
"siihen ei juttu vielä pääty. Te muistatte, Yonker, että teidän
veneenne ensimäisenä saapui perille, ja siitä olen teille velkaa
tuhannen tukaattia."

"Tuo on minun ansioni", kuiskasi Hannu, silitellen tyytyväisenä
partaansa.

"Mutta koska minulla on vain vähäsen puhdasta rahaa täällä", jatkoi
Treslong, "arvelin, että te rahan asemasta ottaisitte kiinteääkin
tavaraa. Tämä talo kuuluu minun perheelleni. Siinä asui ennen
minun isäni, vanha kuvernööri; asukoon siinä nyt uusikin. Olkaa te
tämän talon isäntä ja suokaa minun onnitella teitä Brielin uudeksi
kuvernööriksi. Minä en tiedä ketään ansiokkaampaa tähän virkaan,
niinkuin en koskaan ole tietänyt, ketä enemmän rakastaisin ja
kunnioittaisin kuin teitä, ja ellei täällä olisi erästä, jonka
lumousvoimaa teidän olisi turha vastustaa", lisäsi hän, kumartaen
Agnesille, "en olisi koskaan laskenut teitä luotani." [Blois de
Treslongin vaiheet ovat niin omituiset, että niistä voisi sepittää
kokonaisen romaanin erikseen, mutta niitä on niin suuri paljous,
ettei niitten kertomisesta tässä tule mitään. Hänkin sai kokea, että
ihmis-elämä enimmäkseen on surua ja vaivaa. Kun hänen kelpo ystävänsä
ja suojelijansa prinssi oli kuollut, panetti Middelburgin kuvernööri,
hänen erityinen vainoojansa, hänet vankeuteen, josta hän pääsi
vapaaksi vain Englannin Elisabethin välityksellä. Mutta tästä iskusta
hän ei enää toipunut ja vaikka prinssi Moritz ynnä muut maan mahtavat
osoittivat hänelle paljon kunniaa, siirtyi hän kuitenkin maatilalleen
ja kuoli siellä v. 1594. Hänen jälkeisistään on usealla arvokas sija
tasavallan historiassa.]

Viikkoa jälkeen tämän tapauksen solmivat Agnes ja Karel Märlandtin
kirkossa avioliittonsa siteet. Vihkimisen toimitti Barends, jonka
jälkeen toinen puoli Meri-Geuseistä riemuiten saattoi parikunnan sen
uuteen kotiin. Toinen puoli heistä oli jo purjehtinut matkoihinsa
de la Marckin kanssa. [Kreivi Lumei de la Marckin loppu soveltuu
hyvin hänen hurjaan luonteeseensa ja töihinsä. Vähän aikaa Brielin
valloituksen jälkeen määräsi prinssi hänet Hollannin maakunnan
kuvernööriksi. Mutta käytöksensä takia menetti hän pian virkansa.
Yritettyään turhaan saada nostetuksi kapinaa omien etujensa puolesta,
vetäytyi hän Lüttichin seuduille. Siellä puri häntä vesikauhuinen
koira ja hirvittävä raivotauti teki lopun hänen päivistään.]

Että aviokumppanien elämä oli onnellinen, sitä ei sovi epäilläkään.
Heidän onnensa oli sitä suurempi, kun Vouter Barends jäi heille
asumaan ja julkisesti saarnasi puhdasta oppia, saarnasi vieläpä
tuomiokirkossa eikä enää van Alphenin ladossa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kerjäläissoturit - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.