Title: Iloinen poika
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Iloinen poika" ***


ILOINEN POIKA

Kirj.

Björnstjerne Björnson


Suom. T. J. Dahlberg


Helsingissä,
P. Tikkasen kustannuksella,
1862.



        Imprimatur: C. R. Lindberg.



Ensimäinen Luku.


Öyvind oli hän nimeltä ja itki synnyttyänsä. Vaan äitinsä sylissä
pystönä istuen rupesi hän jo nauramaan, ja iltamassa tulta
sytyteltäessä nauroi niin että kaikui, mutta purskahti itkuun, kun ei
päässyt kynttilälle. "Tuosta pojasta taitaa tulla jotain erinomaista",
sanoi äiti.

Paljasta kalliota kielui hänen syntymäpaikkansa ympäri, mutta vuori ei
ollut korkea; hongat ja koivut siitä katselivat alas; tuomet tiputtivat
kukkia katolle. Katollapa käyskenteli pienoinen pukki, jota Öyvind
hoiteli; se pantiin katolle, ettei muka pääsisi karkuun, ja Öyvind
kantoi sille lehtiä sekä ruohoa. Kerran hypätä keikautti pukki
kumminkin katolta kalliolle ja nousta kapitti vuoren kukkulalle asti,
jossa se ei ollut vielä milloinkaan käynyt. Öyvind päivälliseltä
tullessa ei nähnyt pukkia: hänelle juolahti heti kettu mieleen. Koko
ruumiinsa sävähti variksi ja katsahtaen yltä-ympärillensä kuulosti hän:
"Kili-kili-kili-pukki!" "Bä-ä-ä!" vastasi pukki vuoren reunalta, väänti
päänsä väärälle ja katsoa volmotti alas.

Mutta pukin vieressä oli pikkuinen tyttö polvillansa. "Onko tämä omasi,
tämä pukki?" kysyi tyttö. Öyvind seisoi avossa suin ja silmin, ja pisti
kumpaisetki kätensä liiviniekka-housujensa lakkariloihin. "Kuka sinä
olet?" kysäsi hän. -- "Minä olen Mari, äitini armas, isäni ilo, kotini
kukka, Heidegaardin Ola Nordistuen tyttärentytär, nelivuotinen
syksyllä, kaksi päivää halla-öistä, minä." -- "Vai sinä se olet!" sanoi
poika, ja hengähti pitkään, sillä tytön puhuessa hän ei tohtinut
henqittääkään.

"Onko tämä omasi, tämä pukki?" kysyi tyttö uudestaan. "Onpa kyllä",
sanoi poika ja katsoi ylös. -- "Minun niin tekis mieleni tätä pukkia,
-- annatko sen mulle?" -- "Enkä anna".

Tyttö istui jalkojansa suoristellen, katsoi poikaan päin alas ja sanoi:
"Entäs jos saat voirinkelin pukistasi, saanko sen sitte?" -- Öyvind oli
köyhän lapsi; hän oli syönyt voirinkeliä ainoasti kerran elämässänsä,
silloin kun kummisetä kävi talossa, mut ei muulloin milloinkaan, ei
ennen eikä jälkeen. Hän luotti silmänsä tyttöön päin. "Näytäpäs ensin
sitä rinkeliä", sanoi hän. Tyttö ei ollut siihen hitainen, veti ison
rinkelin esiin ja näytti sen kädessänsä; "tässä se nyt on!" sanoi hän
ja viskasi sen alas. "Aiai! se meni kappaleiksi", sanoi poika ja kokosi
joka palaisen tarkkuudella; ensiksi söi hän kaikkein pienimmän
maistimena, ja se oli niin hyvä, että hän ei malttanut olla maistamatta
vielä toistakin, ja ennenkun itsekään havaitsi, oli hän jo syönyt koko
rinkelin.

"Nyt on pukki minun omani", sanoi tyttö. Pojalla oli viimeinen pala
suussa, tyttö nauroi nurmikossa pitkällänsä, pukki, valkea rinta,
kallavo harja, seisoi vieressä ja katsoi väärälläpäin alas.

"Etkös voinut odottaa!" vaikeroi poika, ja sydän rupesi tykyttämään
hänessä isosti. Tyttö nauroi siihen vielä kovemmin, ja kiepsahti
polvillensa. "Eipä muuta, vaan pukki on minun omani", sanoi hän ja
jonnahti käsivarsin sen kaulaan, päästi sukkanauhansa ja sitoi sen
pukin kaulaan. Öyvind vaan katseli. Tyttö nousi ylös ja alkoi taluttaa
pukkia; sepä ei tahtonut lähteäkään matkaan, mutta kuikisti kaulansa
alaspäin Öyvindiä kohti ääntäen: "Bä-ä-ä-ä!" Mutta tyttö tarttui
toisella kädellänsä karvoihin kiini, veti toisella nauhasta ja sanoi
kauniisti: "Tule pois, pukki, niin saat käydä tuvassa ja syödä äitini
kipusta ja minun esiliinastani", ja hän lauloi näin:

       Käy pikkuinen pälli,
       Käy pukkini tuo.
       Käy naukuva killi,
       Käy äitini luo;
       Käy keltanen valta,
       Käy katoksen alta,
       Tulkaa pienetkin
       Kanat kotihin,
       Kiitee kyyhkyseni,
       Hieno höyheniseni;
       Kas kastetta maass',
       Päivä paistavi taas.
    Ja varhain se paistavi suvella,
    Vaan syksy jo joutuvi tuulella.

Poika jäi seisomaan. Hän oli nujunnut pukin kanssa jo talvesta asti,
jolloin se syntyi, eikä milloinkaan vielä ajatellut, tulisiko hänestä
eroa, mutta nyt se jo oli hetkenä tapahtunut, ja hänen ei pitäisi enää
nähdä sitä!

Äiti tuli laulellen mäeltä, niittämänsä heinävihko selässä; hän näki
poikansa heinikossa istuvan jalat ristissä ja silmät vesissä; hän sen
luokse. "Mitäs itket?" -- "Niin pukki, pukki!" -- "Noh, missäs se pukki
nyt on?" kysyi äiti katsahtaen katolle. "Ei se tulekaan takasin", sanoi
poika. "Kultaiseni, mihinkähän tuo meni?" Poika ei heti tahtonut
virkkaa. "Veikö sen kettu?" "Niin, jospa se olisikin ollut kettu!" --
"Viisasteletko sinä?" sanoi äiti, "mihinkä se pukki joutui?" --
"No -- -- -- niin -- -- -- tuota -- -- -- minä satuin -- -- -- myömään
sen yhdestä rinkelistä."

Mutta juuri sanoessaan sen ymmärsi hän, mitä pukin myyminen yhteen
rinkeliin oli; ennen hän ei ollut sitä miettinytkään. Äiti sanoi:
"Mitäs luulet sen pienen pukin ajattelevan sinusta, kun sen saatoit
myödä yhdestä rinkelistä?"

Poika ajatteli itsekin sitä ja ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän enää
milloinkaan voisi tulla iloiseksi tässä maailmassa; eikä edes
Jumalankaan luona, ajatteli hän sitte.

Se huoletti häntä niin paljon, että hän päätti vastapäin ei tehdäksensä
minkäänlaista koirankuria, joko rukin nauhoja leikkelemällä tahi
lampaita irti päästämällä tahi rantaan yksinänsä menemällä. Hän nukkui
paikallensa ja näki unta pukista, että se oli tullut taivaasen; Herra
Jumala istui siinä pitkä parta leuvan alla, niinkuin Kuva-pipliassa
näkyy, ja pukki syödä nauskutti kuulakan puun lehtiä, mutta Öyvind
istui yksinänsä katolla eikä voinut tulla ylös.

Äkkiäänpä tunti korvaansa nykäistävän niin kuin kostealla kädellä, ja
hän kavahti ylös. "Bä-ä-ä-ä!" mäkätti nyt pukki takasin tultuansa.

"Noh, palasitkos takasin!" Hän kavahti seisallensa, sieppasi sen
kumpaisetkin etujalat ylös ja tanssia leippasi sen kanssa kun veikko;
hän nyki sitä parrasta ja lähti menemään sen kanssa äitinsä luo alas,
kun kuuli jonkun olevan takanansa, ja näki tytön vieressänsä istuvan
nurmikolla. Hän ymmärsi nyt kaikki, ja heitti pukin irti; "Sinäkö tulit
sen kanssa?" Tyttö istui ja nyhti nurmea kädellänsä: "Minun ei luvattu
pitää sitä; ukkovaari istuu tuolla ylempänä ja odottaa." Poika vielä
seisoi ja katseli tyttöä, kun kuuli karkean äänen vuorelta päin
huutavan: "No!" Tyttö mietti, mitä nyt tekisi; hän kiepsahti ylös ja
meni Öyvindin luo, pisti toisen multaisen kätensä pojan käteen ja
sanoi: "Anna anteeksi!" Mutta siihen loppuikin hänen rohkeutensa, hän
kavahti pukin kaulaan ja itki.

"Minä sanon, että sinä saat pitää pukin, minä", virkkoi Öyvind lemmestä
heltyneenä.

"Joudu nyt pois!" sanoi ukkovaari mäeltä. Mari nousi nyt ylös ja alkoi
käydä juntustaa mäelle päin. "Mari! sukkanauhasi unohtuu", huusi Öyvind
jälestä. Tyttö kääntäysi ja luotti silmänsä ensin pukin kaulassa
riippuvaan nauhaansa, ja sitte poikaan. Viimen teki hän lujan päätöksen
ja sanoi päätänsä nyökäyttäen: "Sen saat pitää". Öyvind meni tytön
luokse ja sulki kätensä sen käteen. "Kiitoksia paljon!" sanoi hän. "No,
vieläpä siinä on kiittämistä", vastasi tyttö, huokasi hyvin pitkään ja
alkoi uudellensa käydä.

Öyvind istuikse taas nurmikolle, pukki käveli vierellä, mutta se ei
häntä enää iloittanut niin kuin ennen.



Toinen Luku.


Pukki käydä töpötteli tuvan seinämällä nuorassa, mutta Öyvind
käyskenteli katsellen vuoren yli. Äiti tuli tuvasta ja istuikse
poikansa luo; tämä tahtoi kuunnella tarinoita kaukaisista retkistä,
sillä pukki ei nyt enää viihyttänyt häntä kyllin. Siten sai hän kuulla,
että kaikki kappaleet olivat kerran olleet haastelevia; vuoret puhuivat
puroille, purot virroille, virrat merille ja meret taivaalle; mutta
nytpä hän kysäsi, tokko taivas puhui kellenkään, ja taivas puhui
pilville, pilvet puille, puut nurmelle, nurmi kukille ja kukat
eläimille, mutta eläimet lapsille, ja lapset taas aikaihmisille; ja
siten se meni vieläkin ympäri lumperoisiansa, eikä kukaan tiennyt kestä
se alkoi. Öyvind katseli vuorta, puita, merta ja taivasta, eikä ollut
ennen milloinkaan niitä siten tarkastanut. Kissa juosta viipotteli nyt
esiin ja vätkähti kalliolle päiväpaisteesen. "Mitäs kissa sanoo?" kysyi
Öyvind. Äiti lauloi:

    Iltarusko on ihana,
    Kissa kalliolla makaa.
    "Kahden hiirenki kapina
    Kuuluvi nyt kopsan takaa,
    Mut en minä jaksa juosta
    Noita tappamahan tuosta.

    Sillä koska ma kodassa
    Hauki-astiata haistoin,
    Niin mä olleni nälässä
    Niistä neljää jo maistoin,
    Enkä siis nyt ensinkänä
    Huoli hiiristä mitänä."

sanoo kissa.

Mutta kukko tuli koko kanaparven kanssa. "Mitäs kukko sanoo?" kysyi
Öyvind ja räpsäytti kämmeniänsä yhteen. Äiti lauloi:

    Pienet poikaset
    Kanat kynikset
    Siipiänsä siiristellen,
    Lintu lentelee,
    Kukko katselee
    Arvellen ja ajatellen:

    "Hanhi Harmaja,
    Vaiko valkea,
    Kiitää kyllä korkealle,
    Vaan kas, tokko toi
    Viisaudessa voi
    Vetää vertoa kukolle.

    Kanat kultani!
    Pienet poikani!
    Käykääte katoksen alle.
    Mielelläni mä
    Tänäpäivänä
    Annan luvan auringolle."

sanoo kukko.

Mutta kaksi pienoista lintua istui laulellen harjavuolen nenällä.
"Mitäs linnut sanovat?" kysyi Öyvind naurahtaen.

    "Herra Jumala!
    Sen on hyvä eleskellä,
    Jonk' ei tarvitse työskennellä."

sanoo linnut.

Ja hän sai kuulla, mitä kukin sanoi, kaikkityyni, mitä kusiaisetkin
sammalikossa suikkelehellessansa sekä lesiäiset kuoren alla
takuttaissansa virkkoivat.

Samana kesänä alkoi äiti opettaa häntä lukemaan. Kirjoja oli hänellä
ollut jo kauvan aikaa, ja hän oli jo paljon miettinyt, mitenkä se
kävisi laatuun, että nekin rupeisivat puhumaan. Kirjaimista tuli nyt
eläimiä, lintuja ja kaikkia, mitä vaan löytynee; mutta nepä alkoivat
kohta kävellä yhdessä, kaksittain; a seista törötti b-nimisen puun
juurella, c teki samoin, mutta kun niitä koontui kolmeen ja neljään
asti, niin ne näyttivät vihastuvan toisiinsa eivätkä lähteneetkään
käymään. Ja kuta etemmäksi hän joutui, sitä enämmin hän unoutti, mitä
ne olivatkaan; kauvimman hakeli hän a:ta, joka oli hänestä mieluisin;
se oli hänestä pienoinen musta vuonna, joka oli kaikille ystävänä;
mutta kohta unoutti hän a:nki eikä kirja, mutta leikittely-aika tuntui
vaan somalta.

Muutaman päivän kuluttua sillä lailla tuli äiti kerran ulkoa ja sanoi
hänelle: "Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinun pitää lähteä
kanssani ylätaloon". Öyvind oli kuullut koulun olevan semmoisen paikan,
jossa monta poikaa leikittelevät, ja sitä hän ei ensinkään paheksinut.
Hän oli vaan hyvin iloissansa; ylätalossa oli hän käynyt usein, mutta
ei koulun ajalla milloinkaan, ja hän juosta leppasi nyt vasta mäetkin
sukkelammin kun äitinsä käyden, sillä hänellä oli mieliteko. He tulivat
ylätalon porstuaan, ja kauhea porina niinkuin kotona myllystä kuului
nyt, ja hän kysyi äitiltänsä, mikä se oli. "Se on lapsien lukeminen",
vastasi äiti, ja Öyvind ihastui hyvin, sillä hänkin oli lukenut sillä
lailla, ennenkun hän tunti kirjaimiakaan. Ne tulivat tupaan, ja siellä
istui niin paljon lapsia pöydän ympärillä, ettei kirjassakaan ollut
enempätä; toiset istuivat eväsarkkujensa päällä seinävierillä; muutamia
seisoi taulun ympärillä. Koulumestari, vanha harmapää mies, istui
rahilla pankon luona ja pani tupakkata piippuunsa. Kun Öyvind äitinensä
astui sisälle, kääntyi jokainen niitä katsomaan, ja myllyn jyrinä
taukoutui, ikään kun olisi sulku rännissä tupattu kiini. Äiti teki
hyvän päivän Koulumestarille, joka vastasi jälleen.

"Nyt minä tuon tänne pienoista poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan",
sanoi äiti. "Mikä tämän miehen nimi on?" kysyi Koulumestari, kaivaen
tupakkata kukkarostansa. "Öyvind", sanoi äiti; "se tuntee jo kirjaimet
ja tavaakin". "Jokohan?" mietti Koulumestari; "no tulepahan tänne
valkopää!" Öyvind meni Koulumestarin luokse; tämä nosti pojan
polvellensa ja otti siltä hatun pois päästä. "Katsopas sitä kaunista
poikaista!" sanoi hän, silittäen sen päätä. Öyvind katsoi naurussa suin
häntä silmiin. "Minullako sinä naurat?" kysyi Koulumestari
silmänluomiansa kiristäen. "Niinpä kyllä", vastasi Öyvind ja nauraa
vilmotti vaan. Tällöin nauroi Koulumestarikin, äiti nauroi, lapset
nauroivat, ja siten nauroi nyt jokainen.

Sillä lailla tuotiin Öyvind kouluun.

Kun hän lähti istumaan, tahtoi jokainen jättää hänelle siaa. Hän
katseli kauvan, toiset supattivat ja osottivat; hän käveli kumminki
sinne tänne lakki kädessä ja kirja kainalossa. "No, mitenkäs se nyt
käypi?" kysyi Koulumestari keskeyttäen tupakoimisensa. Kääntyessänsä
Koulumestariin päin keksi hän, että sitä likellä, pankon luona,
punaiseksi maalatulla jakkaralla istui se moniniminen Mari, joka nyt
oli peittänyt kasvonsa kämmenillänsä, mutta katsoa vilmotti kumminkin
sormiensa lävitse. "Tässä minä istun", sanoa sukasi Öyvind ja istuikse
pienelle jakkaralle tytön viereen. Tämä nosti nyt vähäisen
pojanpuoleista kättänsä ja katsoi poikaan kyynäspäänsä alaitse; tämäki
peitti heti kasvonsa kämmenillänsä ja katseli tyttöä kyynäspäänsä
alaitse. Sillä lailla istuivat he nyt toisiansa tähystäen, kunnes tyttö
rupesi nauramaan, ja poika teki samoin, muut lapset näkivät sen ja
nekin rupesivat nauramaan; tällöin jyrähti peloittava ääni, mutta joka
kumminki vaikeni sanottuansa: "Hiljaa penikat, pyövelit, poikaset,
piikaset -- hiljaa ja totelkaate sokeriporsaat nyt minua!" Se oli
Koulumestari, jolla oli tapana kiivastua, mutta lauhtua jälleen,
ennenkun hän lopettikaan torumisensa.

Kohta tuntui koulu somalta ja myllyn jyrinä alkoi taas kuulua, sillä
jokainen luki korkealla äänellä kirjastansa, kimakimmat äänet kuuluivat
erittäin, karkeimmat taas kajattivat sitä kovemmin muka kuuluaksensa,
muutamat haukoittelivatkin. Öyvind ei ollut elinpäivinänsä viettänyt
niin hupaista hetkeä.

"Tämmöistäkö täällä on ainakin?" kysyi hän supattamalla Marilta. "Aivan
tämmöistä", sanoi tyttö.

Vähän ajan perästä piti heidän menemän Koulumestarin luokse lukemaan ja
pienoinen poika pantiin heille lukukumppaniksi ja sitte ne pääsivät
jälleen somina istumaan.

"Onpa minullakin jo kirja", sanoi tyttö. -- "Onko?" -- "On se, mutta ei
niin korea kuin sinulla on". -- "Minkä tautta sinä et tule useammin
meidän kalliolle?" -- "Ukkovaari pelkää minun putoovan kallion reunalta
alas". -- "Mutta eihän se ole korkea". -- "Ukkovaari ei laske
kumminkaan".

"Voi kuinka monta laulua äiti osaa", sanoi poika. -- "Osaapa
ukkovaarikin". -- "Niin, mutta se ei osaa niitä kun äiti". --
"Ukkovaaripa osaa laulaa tanssista; tahtoisitko sinä kuulla sitä
laulua?" -- "Aivan mielelläni". -- "Mutta siirrä nyt jakkaratasi vähän
tännemmäksi, ettei Koulumestari kuulisi." -- Poika muuttausiin
kuuntelemaan laulua, jonka tyttö luki hänelle neljä viisi kertaa, jotta
hän oppi sen ulkoa, ja ihan ensimäinen, mitä hän koulussa oppi, oli
siis tämä laulu:

    "Viu!" pani viulu.
    Ja nyt joka henki.
    Niin piika kun renki.
    Jo tanssia voi.
    "Hiu!" huusi Olli,
    Kun Jussikin, juuri
    Se tanssija suuri.
    Jo tyttöä toi.

    "Hoh!" sanoi Erik
    Ja kinttua käänti,
    Kun viulu nyt äänti
    Ja laipio soi.
    "Noh!" sanoi Elling
    Ja tarttui sen niskaan,
    "Joko sua viskaan?
    Hontelo hoi!"

    "Kuin?" kysyi Rasmus,
    "On, Randini hoikka!
    Sen suutelon seikka;
    Ka nytpä mä saan!"
    "Nuin!" sanoi Randi,
    Ja korvalle mätti
    Ja Rasmuksen jätti,
    "He tuossa on vaan!"

"Kas niin lapset!" sanoi Koulumestari, "koska nyt on ensimäinen
koulupäivä, niin pääsette aikaisemmin, mutta ensiksi pidetään rukoukset
ja veisataan." Nyt se vasta elämä nousi; ne hyppivät penkiltä, juoksivat
lattiata, ja lopsauttelivat toistensa huulia. "Siivolla penikat,
nauriaiset, naatiaiset! -- siivolla ja käykääte koreesti lattiata,
miurakkeet!" sanoi Koulumestari, ja ne kävelivät nyt hiipetellen
varpaillansa. Koulumestari astui esiin ja piti rukoukset lyhyesti.
Sitte veisattiin; Koulumestari alkoi karkealla äänellä, kaikki lapset
seisoivat kädet ristissä ja veisasivat kanssa, Öyvind seisoi oven
suussa Marin luona; nämä eivät osanneet veisata, mutta kuuntelivat
kädet ristissä.

Tämä oli ensimäinen päivä koulussa.



Kolmas Luku.


Öyvind kasvoi ja olikin rivakka poika; koulussa oli hän ensimäisiä ja
kotona teki hän työtä kelpo lailla. Se tuli siitä, että äiti oli
hänelle kotona mieluinen, Koulumestari taas koulussa; isäänsä näki hän
harvoin, sillä se olosti joko kalassa tahi jauhatti myllyänsä, johonka
kaikki seutulaiset toivat jauheensa.

Näinä vuosina iskeytyi pojan mieleen paraastansa Koulumestarin
historia, jonka äitinsä kertoi hänelle muutamana iltana veneessä
soutaessansa. Se tunkeusiin kirjaanki, se joka sanan alle, mitä
Koulumestari sanoi, sekä käveli ympäriinsä koulussa, kun siellä vaan
oltiin äänettä. Siitä sai hän kuuliaisuutta ja rehellisyyttä ja miltei
helpommin käsittänyt kaikkia, kun siellä opetettiin. Se historia oli
tämmöinen:

Baard oli Koulumestarin nimi ja hänelle oli Antti niminen veli. Ne
mieltyivät hyvin toisiinsa, ottivat kumpikin pestin ruvetaksensa
sotamieheksi ja elivät siis yhdessä niin kotona kun sodassakin, jossa
he kumpikin pääsivät korpraaliksi ja palvelivat samassa komppaniassa.
Niiden kotiin tultua sodasta, näki jokainen, että ne olivat kaksi jaloa
miestä. Sitte kuoli heiltä isä, ja siltä jäi paljon irtonaista
tavarata, jota ei ollut sovelias jakaa; sentähden sanoivat he
toisillensa, etteivät he nytkään herkeä olemaan sopimattomina, mutta
panisivat tavaran huutokauppaan, jotta kumpikin voisi ostaa, mitä
tahtoi, ja jakaisivat sitte hinnat. Tuumasta toimeen. Mutta isältä oli
jäänyt eräs kultainen lakkari-kellokin, joka oli hyvin mainittava,
sillä se oli ainoa kultakello, mitä kansasto niillä seutuvin oli
nähnyt, ja kun tämä kello joutui huutoon, teki sitä monenki rikkaan
mieli, kunnes veljeksetkin rupesivat tarjoomaan; muut antoivat silloin
mukaan. Baard odotti nyt, että Antti antaisi hänen saada kellon, ja
Antti odotti juuri samaa Baardilta; toisensa uhalla tarjosi kumpikin
vuorostansa enemmän kun toinen. Koska kello oli noussut 20 talariin,
tuntui jo Baardista, että se ei ollut kauniisti tehty veljeltä, ja hän
tarjosi uhallakin enemmän, kunnes se nousi 30:een; kun ei Antti
vieläkään herennyt, näytti se Baardista, ettei Antti muistanutkaan,
kuinka hyvä hän oli ollut häntä kohtaan monessa tilaisuudessa, eikä
sitäkään, että hän oli vanhempi, ja kello tuli siis 30 talarin yli;
Antti oli vieläkin matkassa. Tällöin tarjosi Baard kerrassansa 40
talaria, eikä katsonutkaan enää veljensä päälle; muut huutajat olivat
äänettöminä, ainoastansa nimismies kuulutti somasti hintoja. Antti
ajatteli seistessansa, että jos Baardilla lie varaa antaa 40 talaria,
niin on hänelläkin, ja ellei Baard soisi hänelle kelloa, niin voisihan
hän sittekin ottaa sen; hän tarjosi enemmän. Tämä tuntui Baardista mitä
isoimmalta häpeeltä kun häntä milloinkaan oli kohdannut; hän tarjosi 50
talaria sangen hiljaisesti. Paljon kansaa seisoi ympäriinsä ja Antti
ajatteli, ettei veljensä siten saisi pilkata häntä kaikkien kuullen;
hän tarjosi enemmän. Baard naurahti silloin; "100 talaria ja veljeyteni
päälliseksi", sanoi hän, kääntiikse ja meni ulos tuvasta. Vähän ajan
perästä tuli muuan hänen luoksensa juuri kun hän oli satuloimassa sitä
hevoista, jonka hän vast'ikään oli (huudossa) ostanut. "Kello on
sinun", sanoi mies; "Antti luopui". Sillä erää, kun Baard kuuli tämän,
sujahti hänen lävitsensä ikään kun katumus, hänen mielessänsä oli nyt
veli eikä kello. Satula oli laitoksessansa, mutta hän seisoi vielä käsi
hevoisen selällä epä-tietoisena, tokko hän ratsastaisi. Tällöin tuli
paljon väkeä ulos, Antti niiden keskellä, ja kuin tämä keksi veljensä
seisovan satuloidun hevoisen luona, ei hän tiennyt, mitä Baard ajatteli
seistessansa, mutta huusi hänelle: "Kiitoksia kellosta, Baard! et sinä
näe tulevan sitä päivää, että veljesi astuu kantapäillesi". "Eikä sitä
että minä ratsastan kotiin jälleen!" vastasi Baard kalveanaamaisena
kimmertäytyen hevoisen selkään. Ei kumpikaan heistä astunut sen koommin
siihen huoneesen, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa.

Jonkun ajan kuluttua nai Antti torpparin tyttären, mutta ei kutsunut
Baardia häihin; Baard ei ollut kirkossakaan. Ensi vuodella naituansa
löydettiin Antin ainoa lehmä kuolleena tuvan pohjoispuolella, jossa se
kävi laitumella, eikä kukaan havainnut, minkä tautta se oli kuollut.
Monta muuta onnettomuutta tuli siihen lisäksi, ja hänen elantonsa alkoi
mennä takasi-käsin; mutta sepä oli pahin seikka, kun hänen riihensä
paloi keskellä talvea koko ahdoksenensa ja mitä hänessä vaan lie ollut;
eikä kukaan tiennyt mitenkä se oli syttynyt tuleen. "Tämän on
pahansuopa tehnyt", sanoi Antti, ja hän itki sinä yönä. Hänestä tuli
köyhä mies, eikä hänellä ollut halua työnkään tekoon.

Tällöin tuli Baard seuraavana iltana veljensä tupaan. Antti rötkötti
vuoteellansa, veljensä tullessa tupaan, mutta kapsahti nyt seisallensa.
"Mitä sinä täältä haet?" kysäsi hän, mutta vaikeni ja jäi seista
jorottamaan lakkaamatta katsoen veljensä päälle. Baard odotti vähän,
ennen kun hän vastasi: "Minä tarjoisin sulle Antti apua, sulla ei ole
hyvät päivät." -- "Minulla on semmoiset kun sinä Baard olet suonut
minulle! Mene! taikka en tiedä, tokko voin hallita itseäni". -- "Sinä
olet Antti väärässä; minä kadun" -- -- -- "Mene, Baard, tahi Jumala
armahtakoon niin sinua kun minuakin!" -- Baard menikin pari askelta
takasi-käsin; vapisevalla äänellä kysyi hän: "Tahdotko sen kultakellon,
niin saat?" -- "Mene, Baard!" kiljasi toinen ja Baard menikin
tohtimattansa odottaa.

Mutta Baardin juttu olikin tämmöinen. Kuultuansa veljensä
onnettomuuksista, suli hänen sydämensä, mutta korskeutensa veti häntä
kumminkin takasi. Hänen alkoi tehdä mielensä käymään kirkossa, ja
siellä teki hän aina hyviä aikeita, mutta ei jassanut niitä täyttää.
Usein joutui hän jo niin pitkälle, että hän voi nähdä veljensä mökin,
mutta kohta tuli joku ovesta ulos, kohta taas oli siellä joku vieras,
tahi oli Antti ulkona puita hakkaamassa, niin että jokin aina oli
esteenä. Mutta muutamana sunnuntaina talven aikaan kävi hän taas
kirkossa, ja silloin oli Anttikin siellä; Baard näki hänen
kalveutuneena ja laihtuneena, entisissä vaatteissansa, jotka ennen
olivat olleet ehyet, mutta nyt ne olivat vanhoina ja paikoissa.
Saarnattaessa katsoi Antti pappiin ja hän näytti Baardista olevan hyvä
ja lempeä, jotta tämä tuli ajattelemaan heidän lapsuuden-aikaansa ja
kuinka hyvä poika se oli. Baard oli itse sinä päivänä Herran
Ehtoollisen vierassa, ja hän teki Jumalalle sen juhlallisen lupauksen,
että hän sopisi velinensä, kävipä miten tahaansa. Tämä aikomus syttyi
hänen sydämmensä pohjassa, juuri Kristuksen veren kalkkia juodessansa,
ja Herran pöydältä noustuansa yritti hän paikalla menemään veljensä
luokse istumaan, mutta siinä istui muuan tiellä, ja veli nuukotti
katsomattomana. Jumalanpalveluksen jälkeenkin oli taas joku tiellä ja
väkeä oli silloin liian paljon; Antti kulki vaimonensa rinnakkain,
mutta Baard ei tuntenut veljensä vaimoa; hän ajatteli olevan parasta
mennä Antin kotiin toden perästä juttelemaan. Illan tultua teki hän
niin. Tuvan oven taakse päästyänsä seisahti hän kuuntelemaan ja
kuulikin nimeänsä mainittavan; sen teki vaimo. "Hän oli tänäpänä Herran
Ehtoollisella", sanoi tämä, "ja ajatteli varmaankin sinun päällesi". --
"Ei minun päälleni", sanoi Antti, "minä tunnen hänen; hän ajatteli
ainoastansa itsensä päälle."

Sitten ei sanottu kaukaan aikaan mitään, Baard hikoili seistessänsä,
vaikka ilta oli kylmä. Vaimo ramuutti tuvassa pataa, joka kiehua
purpatti liedellä, pikkuinen lapsi itki kerran väliin, ja Antti
soudatti. Vaimo sanoi silloin nämä pari sanaa: "Minä luulen,
että teillä on kumpaisellakin toinen toisenne mielessä
havaitsemattannekaan". -- "Haastellaanpas muusta", vastasi Antti. Vähän
ajan perästä nousi hän ylös lähteäksensä oveen päin. Baardin täytyi
kätkeytyä halkosuojukseen; mutta entäpäs nyt kun Anttikin tuli sinne
halkosylyystänsä ottamaan. Baard seisoi kyykyllänsä ja näki hänen
selvään; hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja käveli nyt sodasta
kotiin tuodussa virkapuvussansa, joka oli samallainen kun Baardinki, ja
joista he olivat tehneet toisillensa lupauksen, etteivät he niitä
milloinkaan liikuttaisi, mutta jättäisivät perinnöksi. Antin puku oli
nyt paikkainen ja kulunut, hänen voimakas, sorea vartalonsa oli kun
ryysykokoon kääritty ja juuri tällöin kuuli hän kultakellon takuttavan
omassa halkosuojuksessansa. Antti meni varpu-rion kupeelle ottamaan
varpuhalkoja; juuri yriteltyänsä poimemaan sylyystänsä seisahti hän,
keuvahti sitte takaperin varpu-riolle ja katsoi taivaalle, kuinka
kirkkaasti tähdet vipottivat. Tällöin huokasi hän ja sanoi: "Niin on
niin; -- Herra Jumala, Herra Jumala!"

Niin kauvan kun Baard eli, kaikui hänen korvissansa ne samat sanat. Hän
oli menemäisillänsä veljeänsä vastaan, mutta tämä puristi juuri
nyrkkiänsä -- kun uhkaeleva -- ja näytti kovalta; häntä ei ollut siis
enää hyvä lepyttää. Antti otti varpuhalkoja sylyyksensä ja mennä kuiti
Baardin sivuitse, jotta oksat löivät tätä naamaan, niin että se
kipeloi.

Varsinkin kymmenen minuuttia seisoi hän vieläkin liikkumatoinna samalla
siallansa, ja tietämätöintä, milloinka hän olisi lähtenyt, ellei häntä
sen kovan liikutuksen perästä olisi ruvennut vilustamaan sillä lailla,
että hän värisi aivan lävitse. Silloin meni hän ulos; hän tunnusti
itsellensä suoraan, että hän oli liian rohkenematoin menemään sisälle;
sen tautta oli hänellä nyt toinen aikomus. Hän otti porokupista, joka
oli siinä nurkassa, jossa hän oli kyyköttänyt piilossa, monjaita
hiilipalaisia mukaansa, löysi vähän hongan tikkua, ja meni mäelle päin
riiheen, Pani oven kiini ja iski tulen. Saatuansa tikun palamaan nosti
hän sitä ylös, löytääksensä sen naulan, johonka Antti ripusti lyhtynsä,
kun hän aamusta aikaiseen tuli puimaan. Baard otti nyt kultakellonsa
lakkaristansa ja ripusti sen naulaan, sammutti tikkunsa sekä meni pois,
ja silloin oli hän mielessänsä niin kevennyt, että hän juosta kepotteli
hangella kun nuori poika.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että veljensä riihi oli palanut samana
yönä. Luultavasti oli kipunoita pudonnut siitä tikusta, jonka piti
näyttämän hänelle tulta kelloa naulaan ripustaissansa.

Tämä sanoma koski häneen niin kovasti, että hän istui sen päivää niin
kun peloissansa, otti virsikirjansa esille ja veisaeli, niin että muu
talon väki luuli täällä olevan jotakin hulluutta matkalla. Mutta
iltaisella meni hän ulos; kuu paistoi kirkkaasti; hän meni veljensä
mökille, ja kaiveli sen palaneen riihen sialla -- sekä löytikin
pienoisen yhteen sulaneen kultamukareen; se oli kello.

Hänellä oli juuri se kultamukare kourassa silloin kun hän meni
iltamassa veljensä luokse, pyytämään sovinnolle, ja tahtoi selvittää
seikkansa. Mutta se on kerrottu, kuinka se silloin kävi.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kävelevän riihen sialla; muutamat tanssiin
menevät pojat olivat edellisenä sunnuntai-iltana nähneet hänen menevän
alas mökille päin; Baardin korteerin talon väki selitti, kuinka
kummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun nyt kaikki tiesivät, että
hän oli velinensä sangen vihoin, niin se ilmoitettiin ja tutkinto
seurasi. Ei kukaan voinut todistaa häntä vastaan mitään, mutta häntä
luultiin kumminkin, ja nyt oli hänen vaikeampi kun milloinkaan lähestyä
veljeänsä.

Antti oli ajatellut Baardin päälle riihen palettua, vaan ei sanonut
sitä kellenkään. Koska hän seuraavana iltana näki hänen kalveana ja
kummallisena astuvan tupaansa, ajatteli hän heti, että nyt on katumus
lyönyt häntä, mutta semmoista hirveätä työtä veljeänsä kohtaan ei hän
saa anteeksi. Sitte sai hän kuulla, että ihmiset olivat nähneet hänen
menevän alas mökille samana iltana, kun tulipalo tapahtui, ja vaikka
tutkittaissa ei saatu muuta toteen, uskoi hän järkähtämättä, että Baard
oli sen tehnyt. He tapasivat toisensa asiaa tutkittaissa, Baard hyvissä
vaatteissansa, Antti taas paikatuissa; Baard katsoi veljensä päälle
sisään astuissa, ja silmät rukoilivat, niin että Antti tunti sen
itsessänsä. Hän ei siis tahdo minua sanomaan mitään, ajatteli Antti, ja
kun häneltä kysyttiin: "Luuletkos veljeäsi syypääksi?" sanoi hän
kuuluvasti ja jyrkästänsä: "En".

Mutta Antti rupesi siitä päivästä lähtien ryyppimään ja joutui vähällä
aikaa turmiolle. Vielä pahemmin oli kumminkin Baardin laita, vaikka hän
ei juonut; häntä ei olisi tuntenut entiseltänsä.

Eräänä iltana myöhällä tulee muuan köyhä vaimo siihen pieneen
kammariin, jossa Baard asui ja pyyti häntä kanssansa ulos vähäksi
aikaa. Baard tunti sen olevan veljensä vaimon. Hän ymmärti heti, millä
asialla tämä oli, kävi kalman kalveaksi, puki päällensä ja seurasi
häntä puhumatta sanaakaan. Antin tuvassa paloi valkea, joka tuikahteli
sammumaisillansa; he menivät nyt tulta kohti, sillä tie oli
tuiskuttunut aivan umpeen. Kun Baard tuli porstuaan, töyhähti hänelle
kummallainen haju nenään, niin että se teki hänelle pahan elämän. He
menivät sisään. Pikkuinen lapsi istui pankolla syödä napostellen
hiiliä, ja olikin ihan mustanaamainen, mutta katsoi nyt ylös ja nauraa
vilmotti valkeine hampainensa; se oli veljen lapsi. Mutta sängyssä
kaikellaisilla vaatteilla peitettynä makasi Antti, laihtuneena,
julkeine, korkeine otsinensa ja katsoi lempeästi veljensä päälle.
Baardin polvet vapisivat, hän istuikse sängyn jalkoin ja rupesi
katkerasti itkemään. Potilas katseli häntä eikä virkkanut mitään.
Viimeinki käski hän vaimoansa menemään ulos mutta Baard ei sallinut
sitä -- ja nyt alkoivat veljekset jutella toisiensa kanssa. He
selvittivät nyt seikkansa siitä päivästä lähtien, jona he olivat
kilvalla huutaneet kelloa, aivan siihen päivään asti, kun he nyt
yhtyivät toisiinsa.

Baard lopetti ottaen esille sen kultamukareen, jota hän aina kantoi
matkassansa, ja veljekset havaitsivat nyt, että he olivat viettäneet
tämän ajan tuntematta itseänsä päivääkään onnellisina.

Antti ei puhunut paljon, sillä hän ei voinut hyvin; mutta Baard olosti
Antin sängyn luona, niin kauvan kun tämä sairasti. "Nyt minä olen aivan
terve", sanoi Antti muutamana aamuna herättyänsä; "eläkäämme, veljeni
kauvan yhdessä, milloinkaan toisistamme eroamatta niin kun
muinoisinakin päivinämme." Mutta sinä päivänä kuoli hän.

Vaimo ja lapset tulivat sitte Baardin luokse ja heillä oli siitä ajasta
lähtien hyvät päivät. Mutta mitä veljekset olivat jutelleet sängyssä,
se tunkeutui ulos seinän lävitse yösydämelläkin sekä tuli tutuksi koko
seutuvan kansastolle ja Baard tuli niiden kesken mitä paraimmassa
arvossa pidetyksi mieheksi. Kaikki tervehtivät häntä niin kun jotakuta,
jolla oli ollut paljon surua, mutta joka oli löytänyt taas ilon, tahi
kun muuanta, joka oli ollut poikessa hyvin kauvan aikaa. Baard tuli
tästä ystävyydestä ympärillänsä luonnoltansa vakinaiseksi ja
jumaliseksi mieheksi sekä sanoi tahtovansa jotakin toimitusta; ja niin
muodoin rupesi tämä vanha korpraali olemaan Koulumestarina. Sekä
ensiksi että viimeksi juurutti hän lapsihin rakkautta, ja oli itse
esimerkkinä, niin että lapset pitivät häntä niin hyvänä kun
leikkikumppaniansa ja isäänsä yhdellä haavaa.

Kas tuommoinen historia se nyt kävi siitä vanhasta Koulumestarista, ja
se istuikse Öyvindin mieleen, niin että se oli hänelle sekä uskonoppina
ja kasvattajana. Koulumestari oli hänestä miltei enemmän kun
luonnollinen mies, vaikka hän istuksenteli muiden yhteydessä ja käveli
vähän kumarana. Se oli mahdotointa ettei Öyvind osannut joka läksynsä,
ja jos hän sai jonkun suosimasanan tahi jos päätä silitettiin
luetettua, kas silloin oli hän iloinen ja vilkas koko päivän.

Tehovimman vaikutuksen teki se aina lapsille, kun Koulumestari ennen
veisaamista piti niille vähän puhetta ja varsinkin kerran viikossa luki
muutamia värsyjä, joissa neuvottiin rakastamaan lähimäistänsä. Kun hän
luki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän oli
lukenut sitä noin 20-30 vuotta; se kuului näin:

    Rakastele, kristitty, lähimäistäsi,
    Älä häntä kovalla kengälläsi
    Potki mullikossakana maatessaan.
    Kaikki mitä mailmassa mellastavi
    Rakkaus ne uudellensa rakentavi,
    Koska niitä kerrankana koitellaan.

Mutta koko virren luvettuansa ja sitte vähän aikaa äänetöinnä
seisottuansa katsoi hän lapsihin lemmellä ja sanoi: "Kas nyt, piritsat!
nouskaate ylös ja menkääte kotiinne siivolla -- kauniisti, että minä
kuulisin ainoastansa hyvää teistä, lapsukaiseni." Kun nämä nyt
paraallansa liehuivat ja hälisivät kirjojansa ja eväitänsä etsien,
huuti hän vielä: "Tulkaate huomenna jälleen heti päivän valettua,
muuten minä annan teille 'kuka käski' -- tulkaate tyttöseni, poikaseni
määrätyllä ajalla, niin sitte ollaan uutteroina!"



Neljäs Luku.


Öyvindin kasvatuksesta sitte myöten kasteenliittonsa uudestamista ennen
viimeiseen vuoteen asti ei ole paljon mainitsemista. Hän luki aamusta,
työskenteli päivällä ja leikitteli iltamassa.

Kun hänellä oli erinomattain iloinen luonto, niin ei siihen tarvittu
kaukaa aikaa, ennen kun läheinen nuoriso vapaa-hetkillä oli mielellänsä
siellä kussa hänki. Öyvindin koti oli nimeltä Pladsen, ja siitä oli
hyvä myötämäki lahteen, vuoren ja metsän välitse (niin kun on jo
mainittu) ja seutuvan nuoriso laski siitä mäkeä talvikaudet hyvällä
säällä ja sunnuntai-iltoina. Öyvind oli mestari mäenlaskussa; hänellä
oli kaksi kelkkaa "Viuhottaja" ja "Langottaja"; viime-mainittua
lainasikin hän useimmille yhteiseksi, mutta edellisellä laski hän itse
ja piti Maria sylissänsä.

Ensimäisenä työnä herättyänsä oli Öyvindillä näinä aikoina katsominen
ulos, jos siellä oli tuisku, ja kun hän vaan näki vesakon lahden takana
olevan mustanpuuhkeana, tahi kuuli veden tippuvan katolta, niin
pukeuminen kävi pitkäpiimäisesti, ikään kun sinä päivänä ei olisi ollut
mitään tekemistä. Mutta jos hän herättyänsä varsinkin sunnuntai-aamuina
havaitsi, että vesakko kuuhotti valkeana ja ilma näytti kylmän
rapsealta ja selkeältä, kas silloin pukeutui hän sukkelasti paraislin
vaatteihinsa, ja tällöin ei hänen tarvinnut työskennellä, paitsi
entisten lukujen kuulostelemista tahi veisaamaan opettelemista edellä
ja sitte koko iltapuolen vapaana, -- hih! silloin oli pojalla heti
sängystä noustuansa housut jalassa ja vaatteet päällä kiireesti kun
sotaan lähtevällä eikä hän joutanut syömäänkään paljon mitään. Kun
puolisen syötyä ensimäinen poika tulla hujotti suksillansa tieviertä
huiskuttaen suksen sauvaa päänsä ylitse, tahi huutaen, jotta kummut
lahden ympäristöllä kaikuivat, ja toinen kelkalla tietä myöten, ja
vielä muuan, ja taas muuan, kas silloin tuli Viuhottajan haltiakin ulos
ja joka mies liehui kohta mäessä huutaen: "hivoo!" joka vongahteli
pitkään vielä lahden takaisilla kukkuloillakin ja vaikeni vasta hyvin
kaukana.

Hän ikävöi Maria, ellei sitä näkynyt, mutta jos se oli ensimäisinä
tullut, niin ei hän pitänyt siitä mitään erinäistä huolta.

Mutta viimein tuli joulu, jolloin niin poika kun tyttökin olivat noin
16 tahi 17 vuoden vanhoja ja ensi kevännä aikoi kumpainenki
kasteenliittonsa uudistaa. Neljäntenä joulupäivänä oli juomingit
Heidegaardin ylätalossa Marin ukkovaarin luona, jossa Mari oli
kasvatettu, sillä tämä oli jo kolmatta vuotta luvannut Marille pitää
nämä pidot, mutta viimeinki täytti hän nyt lupauksensa. Öyvindikin
kutsuttiin sinne.

Silloin oli puoli selkeä, eikä kylmä ilta, tähtiä ei näkynyt ensinkään
ja näytti niin kun seuraavana päivänä sataisi vettä. Jokseenkin ravakka
tuuli puhui pitkin hankea, joka näillä Heidemarkin seutuvilla oli
paikoin nietostunut, paikoin taas sulanut pois. Pitkin tieviertä oli
joko lunta tahi nilppua, joka oli mustansinertävätä, niin että se
vivahti sekä lumeen että paljaasen maahan ja välkkyi paikoin niin
pitkältä kun silmä kantoi. Pitkin mäkien lomia oli tulva-vesi juossut
virtanansa ja heittänyt jälkensä mustaksi ja paljaaksi, mutta kahden
puolen niitä juovia oli kaikki valkoista ja lumella peitettyä, paitsi
niillä paikoin, joissa koivikko pistiin eteen ja teki seudun mustaksi.
Vettä ei ollut näkyvissä, mutta puoli-paljaat kummut ja suot näyttivät
laaksoissa olevan hajaalla ja ikään kun raskaassa unessa. Talot olivat
kun isoja rioja aukeella; ja näyttivät talvisina iltoina mustilta
rykämiltä, joista tuli kiilui pitkin ketoa joko muutamista tahi
useemmista ikkunoista; tulista nähtiin että Marin kotonakin oltiin nyt
iloisina. Nuoriso, niin täysi- kun kesken-kasvuisetkin, kokountui nyt
monelta kulmalta; harvat kulkivat tietä myöten, tahi poikkesivat he
siltä kumminki taloa lähelle tultuansa, ja piiloittelikset, muutamat
navetan taakse, muutamat ruoka-aitan alle, monjaat taas pistihet riihen
taakse ja rääkyivät siellä kettuna, toiset vastasivat kaukaa kissana,
yksi seisoi kodan takana ja haukkua jumputti kun vanha äkäinen koira,
jolta kimakka ääni oli muka särkynyt, kunnes siinä koitui yleinen
ajeleminen. Neidot tulivat isoissa parvissa ja monjaita poikiakin,
varsinki pienoisia, oli niiden seurassa ja ne ilvehtivät niitten
ympärillä, että he muka näyttäisivät aika miehiltä. Kun semmoinen
neitolauma oli taloon pääsemäisillänsä ja joku tahi useampi
täysi-kasvuisista pojista vaan sattui keksimään sen, niin neidot
erosivat kiitäen huoneiden soliin eli rantotietä myöten alas ja piti
sitte vedettämän esille ja sisään yksittäin. Muutamat ujostelivat niin
että Mari piti kutsuttaman niitä hakemaan; Mari tulikin tällöin ulos ja
sai ne taipumaan. Siihen liittoon tuli myös muuan, joka ei suinkaan
ollut kutsuvieras, ja jolla ei ollut aikomustakaan mennä sisään, mutta
ainoastansa katsoa, kunnes hänenki teki mielensä yhden ainoan kerran
tanssimaan. Mari vei nyt mieluisensa vieraat sisään miesvierastenki
seuraan pienoiseen kammariin, jossa vanhat istuivat tupakkata polttaen,
ja mummu käveli ympäriinsä; niille tarjottiin siellä suuhun mitä
parasta ja haastateltiin ystävällisesti. Öyvind ei ollut niiden
joukossa, ja sepä oli hänestä vähän kummallista.

Seutuvan hyvä viulun soittaja ei voinut tulla ennen kun myöhemmällä,
niin että siihen asti piti tyydyttämän vanhaan, joka oli eräs
mökkiläinen, liika-nimeltä "Harmaa Knuuti". Hän viulutti ainoastansa
neljää tanssia, nimittäin kahta juoksema-tanssia, yhtä hyppyriä ja
vanhaa, niin mainittua Napoleon'in valssia; mutta vähitellen oli hänen
täytynyt tehdä hyppyrin Skottlantilaiseksi tahtia muuttamalla ja
samalla lailla tuli juoksema-tanssista polkkamasurkka. Hän rupesi
soittamaan ja tanssiminen alkoi. Öyvind ei tohtinut mennä paikalla;
sillä nyt oli liian monta täysikasvuistakin; mutta puolikasvuiset
löikset kohta yhteen, survivat toisiansa esille, joivat vähän väkevätä
olutta avuksi, ja silloin tuli Öyvindiki kanssa; tuvassa tuli nyt
lämmin, iloisuus ja olut nousi niiden päähän. Mari sai lähteä enimmiten
sinä iltana lattialle, varsinki kun ilot nyt pidettiin hänen
ukkovaarinsa luona, ja siitä seurasi, että Öyvindiki usein luotti
silmänsä Marin päälle, mutta se tanssi aina muiden kanssa. Hän olisi
itseki mielellänsä tanssittanut Maria, ja sen tautta istuikse hän
odottamaan yhden tanssin ajaksi saattaaksensa juosta tytön luokse heti
tanssin loputtua, ja sen hän tekikin, mutta muuan pitkä, mustaverinen,
tuuhea-tukkainen mies viskausiin hänen eteensä. "Pois tieltä, pentu",
huusi tämä ja survasi Öyvindiä, niin että hän oli kaatua takaperin
Maria vasten. Sellaista seikkaa ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut,
kansa ei ollut koskaan menetellyt muuten kun siivolla hänen kanssansa
eikä häntä oltu milloinkaan kutsuttu "pennuksi", silloin kun hän tahtoi
olla muiden seurassa; hän punastui niin että olisi luullut veren
tiukkuvan, mutta ei virkkanut mitään ja vetäysiin pois sinne, jonnekka
se vasta tullut uusi viuluttaja oli istuutunut soittamaan. Joukko
herkesi hiiskumattomana odottamaan kuullaksensa ensimäisiä, täysinäisiä
ääniä "häneltä itseltänsä"; hän koitteli ja viritteli viuluansa kauvan,
mutta viimeinki alkoi hän säveltää juoksijata, pojat hihkuivat ja
keikkelikset sekä ehdättivät parittain kiehkeron sisään. Öyvind
katselee Maria, kun se juuri tanssii sen tuuheatukkaisen miehen kanssa.
Mari katsoi naurussa suin miehen olkapäitse, niin että valkoset hampaat
näkyivät, ja Öyvind tunsi kummasti pistävän kivun rinnassansa,
ensikerran elämässänsä.

Hän katseli kauvemmin ja kauvemmin tyttöä, ja jos hän kuinki katseli,
tuntui se hänestä, että Mari oli jo kun aika ihminen; ei tuo lienekään
niin, ajatteli hän, sillä vielähän se olostaa muassa mäen laskussakin.
Mutta oli se kumminki kasvanut, ja se tuuheatukkainen mies veti häntä
syliinsä tanssin loputtua; Mari reutoiksi irti, mutta jäi kumminkin
istumaan viereen.

Öyvind katsoi miehen päälle; sillä oli siniset verkavaatteensa,
sinertävä paita ja silkkihuivi, pienoinen naama oli hänellä, siniset,
vilkkaat silmät, naurava, urhoollinen suu: hän oli kaunis. Öyvind
katsoi enämmin ja enämmin, katsoi viimein itsensäkin päälle; hän oli
saanut uudet housut jouluksi, ja siitä oli hän hyvin iloissansa, mutta
nyt hän näki, että ne olivat ainoastansa harmaasta sarasta; jakku oli
samasta aineesta, mutta vanha ja musta, liivit olivat ristikkäisestä
vaatteesta, myöskin vanhat, niissä oli kaksi kiiltonappia ja yksi
musta. Hän katseli ympärillänsä olevia ja havaitsi harvat olevan niin
huonosti vaatteutetut kun hän. Marilla oli musta hame hienosta
vaatteesta, solki kaulahuivissa sekä laskoksille pantu silkkinen
niistin-liina kädessä. Takaraivalla oli hänellä pienoinen musta
silkki-huuva, joka oli solmittu leveillä juovukkailla silkkinauhoilla
leuvan alla. Hän oli punakka ja valkea, naurahteli, mies tarinoi hänen
kanssansa ja nauroi, nyt alkoi viulu taas soida, ja nyt piti taas
tanssittaman. Muuan kumppani istuikse Öyvindin viereen ja kysyi
lempeästi: "Minkä tautta sinä et tanssaa?" -- "Vielä vähän", sanoi
Öyvind, "enpä minä näytä sen näköiseltäkään". -- "Näytä sen
näköiseltäkään?" jamasi kumppani kummastellen; mutta ennen kun hän
ennätti virkkaa muuta kysyi Öyvind: "Kuka se on tuo, jolla on siniset
verkavaatteet ja paraallansa tanssii Marin kanssa?" -- "Se on Junnu
Hatten, hän, joka on ollut kauvan poikessa maaviljelys-koulussa ja
saapi nyt talon." Samaan liittoon istuiksit Mari ja Junnu. "Kuka se on
tuo valkotukkainen poika, joka istuu soittajan vieressä minua
tähystäen?" kysyi Junnu. Mari naurahti silloin ja sanoi: "Se on
Pladsen'in mökin poika."

Öyrvind oli kyllä aina tiennyt olevansa mökin poika, mutta hän ei ollut
sitä tuntenut ennen kun nyt. Hänestä tuntui, että hänen vartalonsa oli
silloin pienempi kun kenenkään muiden; pysyäksensä yllä täytyi hänen
koettaa ajatella kaikkia, josta hän tähän asti oli ollut iloinen ja
pöyhkeä, alkaen kelkkamäestä aina muiden mutkistelemattomiin sanoihin
asti. Kun hän siinä sivussa ajatteli, kuinka äitinsä ja isänsä nyt
istuivat kotona luullen hänellä olevan lystin, ei hän tahtonut saattaa
itkuansa pidättää. Kaikki hänen ympärillänsä nauroivat ja kyöhäilivät,
viuluttaja sävelti hänen korvansa juurella, olipa nyt sekin hetki,
jolloin musta aave yritti painamaan hänen mieltänsä, mutta ajatteli hän
koulua sekä kumppaniansa ja Koulumestaria, joka taputteli häntä, ja
pappia, joka viimeisessä tutkinnossa oli lahjoittanut hänelle kirjan ja
sanonut hänen olevan siveän pojan; isänsä oli itse ollut kuulemassa ja
tähystänyt häntä lemmellä. "Ole nyt vilpas, sinä Öyvind", tuntui
Koulumestari sanovan ottaen häntä syliinsä niin kun hänen piennäkin
ollessansa. "Herra Jumala! kaikki on vähän arvoista, ja perijuuriansa
ovat kaikki ihmiset hyviä; se vaan näyttää siltä, kun ei ne olisikaan.
Me kumpiki olkaamme siveitä, Öyvind, yhtä siveitä kun Junnu Hatten'iki,
saadaan kyllä kerran hyvät vaatteet sekä tanssia Marin kanssa
valoisassa tuvassa, ihmiset saavat sadoittain nauratella ja jaaritella,
entäpäs kirkko ja kelloin soitto sekä kaksi vihittävätä, ja pappi, ja
minä kuorissa, joka nauran sinua katsellen, ja äiti kotona, ja iso
kartano, kaksikymmentä lehmää, kolme hevoista, ja Mari hyvä ja nopsas
kun koulussa..."

Tanssiminen taukoutui, Öyvind näki Marin istuvan häntä vastapäätä
penkillä ja Junnun sivulla melkein naama naamassa Marin kanssa; hänen
rintaansa koski taaskin hyvin pistävästi, ja se oli niin kun hän sanoi
itsellensä: onhan se totta, että minulla on vaikea.

Samalla erää nousi Mari ylös, ja tuli suoraan Öyvindin luo. Vähän
kuukistuen sanoi hän Öyvindille: "Elä sinä istu noin minua tähystäen;
näethän, kuinka joukko sen hoksaa; ota nyt joku kumppaniksesi ja tanssi
sinäki."

Öyvind ei virkkanut, mutta katsoi tytön päälle, eikä voinut siltä, kun
silmänsä olivat täydet. Mari oli jo pois menemäisillänsä, kun hän keksi
sen ja seisahti; hän sävähti tulipunaiseksi, kääntyi jälleen ja meni
paikallensa, mutta nousi taas ylös ja istuikse toiseen paikkaan. Junnu
meni paikalla jälestä.

Öyvind nousi penkiltä, meni ulos joukon välitse pihalle ja istuikse
jäähyttelö-paikkaan, eikä tiennyt mitä hän siellä tekisi, nousi ylös,
mutta istuikse jälleen, sillä olihan hänen niin hyvä istua siinä kun
muuallakin. Kotiin menemisestä hän ei pitänyt mitään eikä myös
sisäänkään menemisestä, se oli hänelle yhtä kaikki. Hän ei voinut
kerätä mieleensä mitään tapahtuneista seikoista; hän ei tahtonut
ajatellakaan niitä; vasta tulevaisia ei hän myöskään tahtonut ajatella,
sillä niistä ei ollut mitään jota hän harrasti.

Mutta mitäs minä ajattelen? kysyi hän puolittain kuuluvasti itseltänsä,
ja kuultuansa oman äänensä ajatteli hän: vielä sinä voit haastella;
voitkos nauraa? Ja hän koetti; aivan niin, hän saattoi nauraa ja
nauroikin kovasti, vielä kovemmasti, ja silloin hänestä tuntui, että se
oli kovin hullumaista, kun hän istui ja nauroi ipo itseksensä, ja
nauroi. Mutta Hanno, ystävänsä, joka sisässä oli istunut hänen
vieressänsä, tuli ulos häntä hakemaan. "Mitä, Jumalan nimessä, sinä
naurat?" kysyi hän seisahtaen jäähyttelö-paikan edustalle. Öyvind
lakkasi silloin.

Hanno jäi seisomaan ikään kun odottaen, mitä sitten tapahtuisi; Öyvind
nousi ylös, katseli varoisasti yltä-ympäritsensä, ja sanoi silloin
hiljaisesti: "Nyt minä sanon sinulle, Hanno, minkä tautta minä olen
ennen ollut niin iloinen; se on ollut siitä, kun en ole ketään erittäin
suosinut; mutta siitä päivästä, kun miellymme johonkuhun, emme enää ole
iloisia", ja hän pullahti itkemään.

"Öyvind!" kuului kuiskutus pihanmaalta, "Öyvind!" Hän kavahti
kuuntelemaan; "Öyvind!" kuului vieläkin kerran, vähän kovemmasti. Se on
varmaanki se, jota hän ajatteli. "Jaa!" vastasi hän myös kuiskuttaen,
pyyhki silmiänsä vesistä sukkelasti ja lähti menemään esille. Tällöin
tuli eräs vaimonpuoli pihan maata myöten. "Sielläkö sinä olet?" kysyi
tämä; "niinpä kyllä", vastasi Öyvind ja nousi seisallensa. "Kuka sinun
on luonasi?" -- "Se on Hanno." -- Mutta Hanno yritti menemään pois;
"elä mene!" pyysi Öyvind. Nainen tuli nyt aivan heidän luoksensa, ja se
oli Mari. "Sinä läksit niin aikaseen pois", sanoi hän Öyvindille. Tämä
ei tiennyt, mitä hän siihen vastaisi. Tällöin tuli tyttökin hämille, ne
kolme olivat nyt äänettöminä. Mutta Hanno vetäysiin pois vähitellen. Ne
jäivät nyt kahden kesken, eivätkä katsoneet toisiinsa päälle, mutta
eivät liikahtaneetkaan. Silloin sanoi Mari supattaen. "Minä olen kaiken
iltaa kävellyt kantaen lakkarissani joulun tuotteita sinulle, Öyvind;
mutta en ole saanut tilaisuutta antaa niitä sinulle ennen." Hän veti
nyt esille muutamia omenia, nammukakun viipaleen ja pikku-ruikkusen
nassakan tötterön, jotka hän jättää sukasi Öyvindille ja sanoi, että se
voisi ne pitää.

Öyvind otti vastaan; "kiitoksia", sanoi hän kättä antaen; tytön käsi
oli lämpöinen, hän heitti sen heti, ikään kun se olisi polttanut häntä.
-- "Sinä olet tanssinut paljon tänä iltana." -- "Niin olen", sanoi
tyttö; "mutta etpäs sinä ole tanssannut paljoa", jatkoi hän. "En ole",
vastasi poika. "No minkä tautta et?" -- "Hm! niinpä niin."

"Öyvind!" -- "No?" -- "Minkä tautta sinä istuit sillä lailla minuun
katsoen?" -- "Vai niin."

"Mari!" -- "No?" -- "Minkäs tautta sinä et sallinut minun katsoa
sinuun?" -- "Siellä oli paljon väkeä."

"Sinä tanssasit tänä iltana yhtenänsä Junnu Hatten'in kanssa." --
"Niinpä kyllä." -- "Se on veiterä tanssimies." -- "Näyttääkö se sinusta
niin?" -- "Eikös sinusta näytä?" -- "Totta kaiketi."

"En tiedä, miten lienee, mutta tänä iltana minä en salli sinun, Mari,
tanssivan hänen kanssansa"; hän kääntyi pois tuskin voituansa sanoa
sitä. "Sitäpä minä en ymmärrä, Öyvind." -- "Enkä minä itsekään; se on
minulta niin älyttömästi. Jää hyvästi, Mari, nyt minä menen." Hän otti
muutaman askeleen taaksensa katsomatta. Tällöin sanoi Mari hänelle
vielä: "Nyt olet, Öyvind, nähnyt väärin." Hän seisahti: "Että sinä olet
aika tyttö, ei ole väärin nähty." Kun ei se nyt sanonut, mitä tyttö oli
luullut, niin ei hänkään virkkanut mitään; mutta sillä havaa näki hän
edustallansa tupakka-piipun tulet; se oli Marin ukkovaari, joka kävellä
kuhjasti katsellen ja sattui nyt kulkemaan sivuitse. Hän seisahti:
"Täälläkö sinä olet, Mari?" -- "Niin olen." -- "Kuka sinun kanssasi
juttelee?" -- "Öyvind." -- "Mitenkä sanoit?" -- "Öyvind Pladsen." --
"Ahaa, Pladsen'in mökin poika; tule pois paikalla sisään."



Viides Luku.


Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, oli hän nukkunut pitkään
ja nähnyt onnellisia unia. Mari oli istunut kallion reunalla ja
tiputellut lehtiä hänen päällensä, hän oli ottanut vastaan ja heitellyt
niitä jälleen ylös, ne olivat lennelleet ylös ja alas tuhannen värisinä
ja kuvaisina, aurinko paistoi suoraan alas, ja koko vuori kiilteli
alempana. Havaittuansa katsasti hän ympärillensä nähdäksensä niitä
kaikkia uudellensa, silloin johtui eilenen päivä hänen mieleensä, ja
samallainen, pistävä, vaikea kipu tuntui taas rinnassansa. Tästäpä
kivusta en taida päästä milloinkaan vapaaksi, ajatteli hän ja tunsi
itsessänsä heikkouden, joka käänsi hänen vastaisuuden mietteensä
perinnurin.

"Nytpäs olet maannut kauvan", sanoi äiti, joka istui vierellä ja
kehräsi. "Nouse nyt ylös aamiaiselle, isäsi on vielä metsässä halkoja
hakkaamassa." -- Tämä ääni tuntui lohduttavan häntä; hän kavahti ylös
vähän vilkkaampana. Äiti muisti kyllä oman tanssi-aikansakin; sillä hän
istui rallatellen rukkinsa ääressä Öyvindin pukeudessa ja aamiaista
syödessä; pojan täytyi silloin nousta ylös pöydän äärestä ja mennä
ikkunan luokse; samallainen painavaisuus ja tympeys vaivasi häntä
sittenki, hänen täytyi ruveta ajattelemaan työskentelemistä. Ilma oli
muuttunut toisellaiseksi, nyt oli kolkko, niin että ne pilvet, joidenka
eilen luultiin satavan vettä, nyt sataa rötköttivät lumiräntää. Hän
otti talvijalkineet, karvalakin, merimiehen jakun ja rukkaset, heitti
jäähyväiset ja meni kirves olalla.

Lunta tulla longotti isoissa höytyvissä; hän tuli kulkemaan kelkkamäen
yli kääntyäksensä vasemmalle kädelle metsään. Hän ei ollut ennen
milloinkaan, joko talvella eli kesällä, kulkenut kelkkamäkeä
ajattelematta jotaki, josta hänelle oli iloa tahi jonka perään hän
harrasti. Nyt oli se tie kuolettavaista ja vaikeata, hän käydä juntusti
märässä lumessa, polvet olivat jäykistyneet, joko eilisestä
tanssimisesta tahi tympeydestä; nyt hän tunsi, että mäenlasku oli
loppunut tänä vuonna, ja niin muodoin ainiaan. Hänen teki mielensä
muuta, kun kävellen puiden välitse, jossa lunta sataa luppasi
hiljallensa, muuan säikähtänyt riekko rääkyi ja lentää räpytti parin
sylen päässä, ja kaikki kappaleet näyttivät kun olisivat odottaneet
sanaa, jota ei milloinkaan tullut sanotuksi. Mutta mitä se oli, jota
hänen teki mielensä, ei hän itsekään tiennyt selvästi, kotiin hänen ei
kumminkaan tehnyt mielensä eikä myös kylään, ei huvituksiin, eikä
työhön, se oli jotaki korkeamman arvoista, joka veti vertoa laululle.
Vähitellen kokoutuivat nämä mietteet varsinaiseksi toivotukseksi,
nimittäin, että hän ensi kevännä voisi kasteenliittossa uudistaa, ja
siinä tilaisuudessa olla numero ensimäissä. Hänen sydämensä tykytti
isosti tätä ajatellessa, ja ennen kun hän kuulikaan isänsä kirveen
kolkkeen tärähtelevistä männyistä, kolkutti tämä toivotus hänessä
kovemmin kun mikään muu, sitten hänen synnyttyänsä.

Isä ei puhunut tavallisuutensa mukaan paljon mitään; ne hakkasivat
kumpikin ja kantoivat yksiin läjiin. Sillä keinoin tapahtui, että ne
välistä tulivat toisiansa vastaan, ja semmoisessa kohtauksessa vaikeroi
Öyvind kerran: "Mökkiläisen täytyy kärsiä paljon vaivaa." -- "Niin
hänen kun muidenki", sanoi isä mennessänsä kirveensä luokse, sylkäsi
kouraansa ja rupesi hakkaamaan. Kun puu oli kaattu ja isä vetää
nujuutti sitä läjään, sanoi Öyvind: "Jos isäkin olisi talonmies, niin
ei tarvitsis tuolla lailla nujuta." -- "Niin, mutta silloin olisikin
monta muuta huolta rasittamassa", hän otti kiini kahden käden. Samaan
liittoon toi äiti heille päivällistä, ne istuikset. Äiti oli iloinen,
hän istui laulellen ja naputti jalkojansa yhteen tahdin mukaan.
"Mitenkä sinä, Öyvind, mielit elää aika mieheksi tultuasi", kysäsi hän
pojaltansa lystin vuoksi. "Mökkiläisellä ei ole siinä suhteessa monta
keinoa", vastasi poika. "Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi menemän
maaviljelys-kouluun", sanoi äiti. "Pääseekö sinne vapaasti?" kysyi
Öyvind. "Koulukassa maksaa", vastasi isä syödä mutustaen. "Tekisikö
mielesi sinne?" kysyi äiti.

"Minun tekisi mieleni oppimaan jotakin, mutta en minä kumminkaan
rupeisi Koulumestariksi." Ei kukaan näistä kolmesta virkkanut vähään
aikaan mitään; äiti alkoi viimein laulella ja katsoi suoraan eteensä.
Mutta Öyvind meni pois ja istuikse erillensä.

"Emme juuri tarvitse lainata koulun kassasta", sanoi äiti pojan mentyä.
Miehensä katsoi häneen: "Köyhät niin kun me?" -- "En minä salli sitä,
että sinä, Thore, aina olet olevinasi köyhä, kun et kumminkaan ole."
Kumpainenki katsahti nyt poikaan päin, tokko se sitä kuuli. Thore
katsoi sitte tuikeesti vaimoonsa: "Sinä haastat ikään kun olisit mieltä
vailla." Vaimo sanoi nauru-suin: "se on niin kun ei kiitettäisi
Jumalata, siitä kun on meille käynyt hyvin." -- "Saattaahan sitä
hyvästi kiittää kiiltonapittakin", mietti isä. -- "Niin, mutta ei sitä
silläkään keinoin kiitetä että Öyvindin annetaan mennä tanssiin
semmoisena kun eilenki." -- "Öyvind on mökin poika." -- "Saattaahan
sille siltä laittaa kelvolliset vaatteet, koska meillä on siihen
varoja." -- "Haasta nyt siitä niin että hän itse kuulee." -- "Ei se
kuule sitä, vaikka minun kyllä tekisi mieleni ilmaisemaan", sanoi vaimo
urhoollisesti katsoen mieheensä, joka oli tureissansa ja otti syötyänsä
tupakka-piipun käteensä.

"Semmoinen huono torppa kun meillä on", sanoi hän. -- "Minä en voi olla
nauramatta sinulle, joka aina puhut torpasta; minkä tautta sinä et
koskaan mainitse myllyjä?" -- "Niin, sinä taas myllyinesi! vaikka et
luullakseni tahtoisi kuulla niiden pyörimistä." -- "Aivan mielelläni,
Jumalan kiitos, vaikka ne kävisivät yötä päivää." -- "Nyt ne ovat
seisseet siitä lähtien kun ennen joulua seisotettiin." -- "Eihän kukaan
jauhata joulun pyhinä." -- "Kun ne kerran tottuvat, niin kyllä ne sitte
jauhattavat; mutta sitä myöten kun ne saivat myllyn uuteen koskeen, on
meidän myllyillä jauhattajat vähenneet."

"Eipähän Koulumestari sanonut niin tänäpäivänä." -- "Toisellaisen
miehen, kun Koulumestari on, minä annan hallita rahojamme." -- "Niin,
hänen pitäisi viimeiksi puhua oman vaimosi kanssa." Thore ei virkkanut
siihen mitään, hän oli juuri saanut tulen piippuunsa; viskausiin nyt
varpu-rion päälle ja luotti silmänsä ensin vaimoonsa, sitten poikaansa
ja jäi viimein katsomaan vanhaan puun känttyrään, joka oli kaatunut
hongan oksaa vastaan.

Öyvind istui itseksensä ja näki koko vastaisuutensa edessänsä ikään kun
lavean, nilpun jään, jota myöten hän ensikerran lasketti hyvää
hoijakkata rannasta rantaan. Että köyhyys vaivasi häntä kaikin puolin,
tunsi hän kyllä, mutta siitä syystä mietti hän kaikellaisia keinoja
päästäksensä sen ohitse. Sitä hän piti varmana, että köyhyys oli
eroittanut hänen Marista ainiaan, hän luuli sen jo olevan puolittain
luvatun Junnu Hatten'ille; mutta sitä hän mietti jos jotenki, kuinka
hän voisi kilvoitella sekä Junnu Hatten'in että Marin kanssa koko
elinkautensa. Että häntä ei enää survittaisi niin kun eilen, ajatteli
hän olla menemättä seuroin, kunnes hän oli päässyt joksikin, ja Jumalan
avulla hän toivoi pääsevänsä kunnon mieheksi, eikä hän ensinkään
epäillyt, tokko se onnistuisi. Häntä aavisti sekavasti, että se
lukemalla onnistuisi paraite; minkä onnen hän siten voittaisi, tahtoi
hän vasta tarkemmin miettiä.

Illaksi tuli hyvä mäenlaskukeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei
Öyvind. Hän istui pankon luona ja luki; hänellä ei ollut aikaa hukata
silmän-räpäystäkään. Lapset odottivat kauvan, muutamat olivat viimein
niin malttamattomia, että ne tulivat katsomaan ikkunasta sisään ja
kutsuivat häntä ulos; mutta hän ei ollut kuulevinansakaan. Niitä tuli
useampi, ja ilta illalta ihmettelivät toiset ulkona, minkä tautta häntä
ei näkynyt; mutta hän käänti niille selkänsä ja luki, sekä koki
järkähtämättä muistutella lauseita mieleensä. Sittemmin sai hän kuulla,
ettei Marikaan tullut. Hän luki niin uutterasti, että isänsäkin täytyi
sanoa sitä liialliseksi. Hänestä tuli totinen; naama, joka ennen oli
ollut pyöreä ja lihava, kävi laihaksi ja soikeemmaksi, silmät
tuikeemmaksi, harvoin lauleli hän, eikä koskaan enää leikitellyt, se
näytti ikään kun aikaa ei olisi ollut tarpeeksi asti. Kun hänen rupesi
mielensä tekemään niitä, tuntui se aina, kun joku olisi kuiskuttanut:
"sitte, sitte", ja yhä: "sitte." Lapset juoksivat, huusivat ja
nauroivat jonkun aikaa niin kun ennenki, mutta kun he eivät voineet
kutsua häntä luoksensa, ei omalla riemullaan eikä ikkunan ruuvusta
huutamalla, luopuivat ne vähitellen pois; ne löytivät muita
ilopaikkoja, ja kohta oli mäki autiona.

Mutta Koulumestari havaitsi kohta, että se ei ollut entinen Öyvind,
joka luki pakosta, ja leikitteli, sillä hän ei tullut muuten aikaan.
Hän puhutteli häntä usein, uskotteli ja uteli, mutta hän ei tahtonut
saada tietää pojan mielen tilaa niin helposti kun se oli ennen
onnistunut. Hän haastatteli vanhempiakin ja niiden tuuman takeen tuli
hän muutamana sunnuntai-iltana kevätpuoleen talvea, ja sanoi vähän
aikaa istuttuansa: "Tulepas nyt, Öyvind, niin mennään ulos, minä
tahtoisin mielelläni haastella kanssasi." Öyvind otti vaatetta
päällensä ja seurasi. Nyt mentiin Heidegaardiin päin, juttelemista oli
kyllä, mutta ei mitään tärkeätä; kun ne olivat päässeet kartanoita
lähelle, poikkesi Koulumestari keskimäistä kohti ja tultuansa
lähemmäksi kuulivat he hälinän ja riemuitsemisen sieltä. "Mika jyräkkä
täällä on?" kysyi Öyvind. -- "Täällä on tanssit", sanoi Koulumestari;
"emmekö mene sisään?" -- "Ei suinkaan." -- "Etkö sinä, poika, tahdo
mennä tanssiin?" -- "En vielä" -- "Et vielä! no milloinkas?" -- Poika
ei virkkanut mitään. -- "Mitä sinä tarkoitat sanalla: vielä?" Kun ei
poika vastannut, sanoi Koulumestari: "Tule nyt estelemättä." -- "Enkä
tule." -- Hän oli hyvin järkähtämätöin, ja vähän pahoillaanki. "Voitko
sinä antaa oman Koulumestarisi seista tässä pyytäen sinua tanssiin?"
Sitä seurasi ison aikaa virkkamattomuus. "Onko siellä ketään sisässä,
jota sinä pelkäät näkeväsi?" -- "Enhän minä voi tietää, ketä siellä
on." -- "Mutta voisikos siellä olla jokukaan semmoinen?" Öyvind ei
virkkanut mitään. Koulumestari meni silloin hänen luoksensa, pani
kätensä hänen olalle: "Pelkäätkö sinä sitä, että näkisit Marin?" Öyvind
katsoi alas ja alkoi hengittää raskaammasti ja sukkelammasti. "Sanopas
se minulle nyt, Öyvind." Öyvind oli äänettä. "Sinä et ehkä julkea sanoa
sitä, kun et ole vielä ripilläsi käynyt; mutta sano hänet kumminki
mulle nyt, Öyvind, ja sinä et tarvitse katua sitä milloinkaan!" Öyvind
katsoi ylös, mutta ei saanut sanaa ulos ja luotti silmänsä toisaalle.
"Et sinä ole enää iloinenkaan; vai pitääkö Mari muita sinua
mieluisempina?" Öyvind ei sittenkään virkkanut mitään; se närkästytti
vähän Koulumestaria, niin että se kääntyi hänen luotansa pois; he
menivät jälleen.

Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, seisottui Koulumestari siksi,
kunnes Öyvind ennätti tulla vierelle. "Sinun tekee varmaanki mielesi
kasteenliittoasi uudistamaan", sanoi hän. -- "Tekeepä kyllä." -- "Mitäs
sitten mielit teeskennellä?" -- "Minun tekisi mieleni kouluun." --
"Joko sitte Koulumestariksi." -- "Ei suinkaan." -- "Semmoinen ammatti
on sinusta muka liian halpa?" Öyvind oli vaiti. He kävivät taas
kappaleen matkaa. -- "No miksikä sinä koulussa oltuasi mielit ruveta?"
-- "Kas sitäpä en ole tarkoin miettinyt." -- "Jos sinulla vaan olisi
rahoja, niin sinä varmaanki ostaisit talon?" -- "Niin, mutta
pitäisin kumminki myllyt." -- "Silloin on parasta, että menet
maaviljelyskouluun." -- "Oppiiko siellä niin paljon kun esim.
pappiskoulussa." -- "Ei suinkaan, mutta siellä oppii, mitä maata
viljellessä tarvitaan." -- "Saadaankos sielläkin numero?" -- "Minkä
tautta sinä sitä kysyt?" -- "Minun tekisi mieleni kerkeäksi." --
"Voithan olla kerkeä numerottakin." He kävivät taas äänettöminä, kunnes
Pladsen'in mökki näkyi; tuli tuikki tuvasta, vuori köllötti ylempänä
mustan puuhkeana talvipakkasessa, lahti oli alaalla jäässä, aivan
nilppuna ja kiiltävänä, metsässä lahden ympäristöillä ei ollut lunta,
kuutama vaikutti, että metsä kuvailikse jään pinnasta ikään kun
peilistä. "Kas! kuinka tämä Pladsen on kauniilla paikalla", sanoi
Koulumestari. Öyvindin silmät katselivat seutuvan ihanuutta samalla
lailla kun silloin, koska äitinsä kertoi kummallisia juttuja, elikkä
silloin, kun hän hujotti mäessä; hän katsoi nyt, ja kaikki näytti
olevan ylävätä ja valoisata. "Kyllä on kauniilla", sanoi hän, mutta
huokasi pitkään. "Isällesi on siinä ollut paikkaa kyllä; voisihan siinä
olla sinullekin." Paikan ihanuus katosi sillä erää pojan silmistä.
Koulumestari, joka odotti vastausta, ei saanutkaan, puisti päätänsä ja
meni tupaan yhtenä. Hän istui siellä jonkun hetken niiden luona, mutta
enämmin äänettä kun puhellen, eivätkä toisetkaan virkkaneet mitään
hänen vaiti ollessansa. Kun hän otti jäähyväisensä, seurasi sekä mies
että vaimo häntä ulos; kumpainenki näytti odottavan, että hän sanoisi
jotakin. Ne jäivät kumminki seisomaan katsellen iltamata. "Se tuntuu
vähän oudolta, että meillä nykyjään ollaan niin hiljaisia", sanoi äiti,
"siitä lähtien kun lapset ovat muuttanut pois leikkinensä." -- "Eipä
teillä olekaan enää pientä lasta", sanoi Koulumestari. Äiti ymmärti
hänen tarkoituksensa, ja sanoi: "Öyvind ei ole viimeiseltä ollut
iloinen." -- "Mitä vielä; eihän kunniata harrastava koskaan ole
iloinen", sanoi Koulumestari katsahtaen vanhan luottamuksella taivaalle
päin.



Kuudes Luku.


Puolen vuotta jälemmin, nimittäin syksyllä (rippikoulu määrättin vasta
silloin pidettäväksi), istuivat emäpitäjän rippikoululapset pappilassa
päästämähuutoa odottaen; niiden joukossa oli Öyvind Pladsen ja Mari
Heidegaardene. Mari oli juuri tullut papin luota, jossa hän oli saanut
kauniin kirjan ja paljon kiitosta; hän oli nyt nauruissansa ja supatti
ystäviensä kanssa joka kulmalle sekä katseli ympäriinsä poikien
lomitse. Mari oli jo aika tyttö, kevyt ja vapaa liikenneissänsä, ja
niin hyvin pojat kun tytötkin tiesivät, että seutuvan parain nuorimies
Junnu Hatten köytäili häntä; hän istui nyt ilomielellä. Oven suussa
seisoi monjaita poikia ja tyttöjä, joita ei ollut päästetty ripillensä;
ne itkivät, mutta Mari ja hänen ystävänsä nauroivat; itkiöistä oli
muutamalla pienellä pojalla isänsä saappaat ja äitinsä kirkkohuivi.
"Voi hyvä Jumala kuitenki", vaikeroi hän, "minä en tohdi mennä kotiin
jälleen." Ja tämä vaikutti niissäkin, joita ei ollut vielä huudettu,
alakuloisuutta; jokainen vaikeni. Niillä oli hätä kulkussa ja
silmissä, niin että ne eivät voineet katsoa selvään eivätkä nieleksiä,
jota he olisivat tarvinneet tehdä alinomaa. Muuan istui lukua laskien,
mitä hän osasi, ja vaikka hän ainoastansa monjaita tuntia ennen oli
miettinyt osaavansa kaikki lukunsa, havaitsi hän nyt yhtä varmaan, että
hän ei osannut mitään, ei edes lukea sisältäkään. Toinen mietti, mitä
syntiä hän oli tehnyt siitä lähtien kun hän oli niin iso, että hän voi
ajatella, siihen asti kun hän nyt istui siinä, ja hänestä ei ollut se
ihmeellistä, jos Jumala salli hänen nyt jäädä pääsemättömien joukkoon.
Kolmas istui ehdotellen kaikellaisia merkkiä: jos kello, joka oli
lyömäisillänsä, ei pimahtaisi ennen kun hän ennätti kahteen kymmeneen,
niin hän pääsisi; jos se, jonka hän kuuli tulevan porstuasta, oli
taloinen poika Lassi, niin hän pääsisi; jos se iso vesipisara, joka
ruutua myöten valui alas, valuisi pienaan asti, niin hän pääsisi.
Viimeinen ja varma koettelemus oli, jos hän saisi oikean jalkansa
kietoutumaan vasemman ympärille, ja tämä oli hänelle aivan mahdotointa.
Neljäs tiesi itseksensä, että jos häneltä vaan kysyttäisiin Josepin
juttua piplianhistoriasta, tahi kasteen sakramenttia, eli Saulista, eli
huoneentaulusta, eli Jesuksesta, eli käskyjä, eli -- hän mietti vielä
koetellen, kun häntä jo huudettiin. Viides oli kummallisesti
mielistynyt vuorisaarnaan; hän oli nähnyt untakin vuorisaarnasta, hän
oli vakuutettu siitä, että häneltä kysytään vuorisaarnaa, ja hän lukea
ramisti vuorisaarnaa itseksensä, hänen piti mennä seinämälle
muistelemaan vuorisaarnaa, -- kun häntä huudettiin tutkittavaksi
isommista ja vähemmistä Profeetoista. Kuudes ajatteli papin päälle,
joka oli niin siunattu mies ja niin vahva tuttu hänen isänsä kanssa,
hänellä oli mielessänsä Koulumestarikin, jolla oli niin lempeä
katsanto, sekä Jumala, joka oli niin laupias, ja jolta niin moni on
avun saanut samate kun Jakob ja Josef, ja hän ajatteli vieläkin, että
äiti ja sisarensa istuivat kotona rukoillen hänen edestänsä, niin että
se varmaan auttaisi. Seitsemäs istui ja mietti heretä toivomastakaan
pääsevänsä siksi kun hän oli ajatellut pääsevänsä kerran maailmassa.
Muutaman kerran ajatteli hän, että hänestä vielä tulee kuningas, toisen
kerran taas kenraali tahi pappi, nyt oli ne ajat ohitse; mutta vähää
ennen sinne tulemistansa oli hän kumminki miettinyt mennä merille ja
päästä kapteeniksi, ehkä meriryöväriksi, ja siten hankkia hirveän
paljon tavarata; nyt jätti hän pois ensin tavarat, sitte meriryövärin
sekä kapteenin ja tyyrmannin, hän seisottui matroosiin, korkeimmittain
vene'päälikköön, kas kun oli pilvinen sää, hän ei halunnut mennä
merille ollenkaan, mutta rakentaa mökin kotitaloansa alemmaksi.
Kahdeksas tiesi seikkansa varmemmin, kumminkin ei aivan varmaan; sillä
vikkelinkään ei tiennyt tarkkaan. Hän ajatteli, minkälaisissa
vaatteissa hän menisi ripille, tahi missä hän pitäisi niitä sitä vasten
tehtyjä, ellei hän pääsisi. Mutta jos hän pääsisi, niin saisi hän
kylästä vaikka verkavaatteetkin ja tulisi kotiin jälleen ja tanssisi
jouluna, jotta kaikki pojat kadehtisi ja kaikki tytöt saisivat
riemuita. Yhdeksäs laski lukua toisella lailla: hän laittoi pienen
tilikirjan Jumalan kanssa, johonka hän pani toiselle puolelle
nimityksellä "saamiset": antakaan hän minun päästä, toiselle puolelle
taas "maksetut": niin minä en milloinkaan valhettele, enkä räävää
suutani, käyn usein kirkossa, annan tyttöin olla rauhassa ja totuttaun
olemaan noitumatta. Mutta kymmenes ajatteli, että koska Olli
Hannonpoika pääsi mennä vuonna, niin se olisi enämmin kun väärin, jos
ei hän pääsisi tänä vuonna, osattuansa paremmin pienten lasten koulussa
ollessansa sekä sitä paitsi ollen parempain ihmisten lapsi. Hänen
vierellänsä istui yhdestoista, miettien mitä hirveimmiä kostokeinoja,
ellei hän pääsisi, joko polttaa koko koulun tahi karata niiltä seutuvin
ja tulla jälleen papin sekä koko kouluhallituksen julmana tuomarina,
mutta jalomielisesti armahtaa oikeuden sijaan. Esinnäkin mieli hän
mennä palvelemaan lähimäisen ulkoseurakunnan pappia sekä siellä
tulevana vuonna seista numero ensimäisenä ja vastata niin että koko
kirkkokunta kummeksisi. Mutta kahdestoista istui itseksensä kellon
luona kädet lakkariloissa ja katsoi haikeasti joukon päälle. Ei kukaan
täällä tiennyt, mitä kuormaa hän kantoi, missä edesvastauksessa hän
seisoi. Kotona oli muuan, joka tiesikin; sillä hän oli kihlattu. Iso,
pitkäsäärinen hämähäkki kulki lattiata ja läheni hänen jalkaansa; hän
yritti astumaan tämän inhottavan hyttysen päälle, mutta tänäpäivänä
nosti hän lempeästi jalkansa pois tieltä, jotta hämähäkki voisi mennä,
minne tahtoi. Hänen äänensä oli säyseä kun papin lohdutus, ja silmänsä
luote sanoi selvään, että kaikki ihmiset olivat hyviä; hän nosti
alakuloisesti kätensä lakkarista tukkaansa silittelemään. Jos hän
samasti voisi vetäytyä tämän ahtaan neulansilmän lävitse, niin kyllä
hän toiselle puolelle päästyänsä tahtoisi kasvaa jälleensä, ja panna
tupakkapurun suuhunsa sekä julkaista kihlauksensa. Mutta ovensuurahilla
ja jalat koukussa allansa istui kolmastoista rauhatoinna; pienet,
säyhkyilevät silmänsä kiitivät ympäri koko tupaa kolme kertaa
sekunnissa, ja sen vahvassa, terävässä päässä mylläästi jokaisen niiden
kahdentoista ajatukset kirjavassa häiriössä, mitä suloisimmasta
toivosta murtavimpaan epäilykseen, nöyrimmistä aivotuksista seutuata
hävittävimpiin koston-mietteihin, ja sillä aikaa oli hän syönyt kaiken
joutavan lihan oikeasta peukalostansa, järsi nyt kynsiänsä ja lähätteli
isoja kappaleita pitkin lattiata.

Öyvind istui ikkunan luona oltuansa tutkittavana ja vastattuansa joka
kysymykseen; mutta pappi ei ollut virkkanut mitään, eikä myös
Koulumestari; Öyvind oli jo yli puolen vuoden ajatellut, mitä kumpikin
sanoisi, saatuansa tietää, kuinka uuttera hän oli ollut, ja hän tunsi
olevansa hyvin suutuksissa, miltei solvaistuna. Mari istui nyt tuolla,
paljoa vähemmästä työstä ja taidosta saatuansa sekä kehoituksia ja
palkinnon; hän oli juuri sitä vasten ollut niin uuttera, että Marin
silmät näkisivät hänen taitoansa kiiteltävän, ja nyt se sai vaan
naurussa suin havaita, mihinkä kostoon hän oli tehnyt työtä niin
suurella mielikarvaudella. Marin ilveet ja aavistukset polttivat hänen
sydäntänsä ja sen vapaa liikentö teki hänelle pahaa. Hän oli jo
eilisestä illasta lähtien karttanut puhutella Maria suosiolla; nyt
siihen tarvitaan vuosia, ajatteli hän; ja kun hän nyt näki tytön
istuvan iloisena ja mahtavampana, niin sepä häntä tahtoi painaa maahan,
ja kaikki hänen röykeät aikeensa surkastuivat alaspäin kun märät
lehdet.

Hän koki kumminki lohdutella itseänsä. Seikka oli nyt siinä, jos hän
tänä päivänä pääsisi numero ensimäiseksi, ja sitä hän odotti.
Koulumestari meni vähäksi aikaa papin luokse järjestämään nuorisota,
jotta hän sitte voisi ilmoittaa itsekullekin huutonsa; se ei tosin
vielä ollut lopullinen päätös, mutta se oli, mitä pappi ja hän olivat
nyt edeltäkäsin tuumineet. Puheleminen alkoi käydä tuvassa
vilkkaammasti, sen mukaan kuta useempi pääsi tutkistelemuksesta
vapaaksi; mutta kunniata harrastavat alkoivat nyt erota kokonansa
iloisten joukosta; nämä viimeiksi mainitut lähtivät, saatuansa
seurakumppania, ilmoittamaan onneansa vanhemmillensa elikkä odottivat
muiden tautta, jotka eivät vielä joutuneet; edelliset taas jäivät
enämmin ja enämmin äänettömiksi, silmät katsoa mourottivat ovea kohti.

Vihdoin oli nuoriso luetettu, viimeisetkin tulivat jo tutkinnosta ja
Koulumestari puhui siis papin kanssa. Öyvind luotti silmänsä Mariin; se
oli yhtä iloinen vieläki, mutta jäi kumminkin istumaan, ken tiesi,
itsensäkö vai muiden tautta. Kuinka kaunis eikö nyt Mari ollut; hän oli
lahealta hipiältänsä kuulakka, jonka moista Öyvind ei ollut koskaan
nähnyt; nenä oli vähän ylävänä, suu naurussa. Silmät olivat puolittain
kiini, ellei hän vaan katsonut kehenkään, mutta katsannolla olikin aina
sitä odottamatoin voima, silloin kun hän katsoi -- ja kun hän itse
tahtoi, että se ei muka merkitse mitään, niin hän veti sen ohessa
suutansa puolittain nauruun. Tukka oli koommin musta kun valkea, mutta
se oli pikkulaineilla ja kammattu kulmille, niin että se raollansa
olevien silmien kanssa tuotti katsannolle jotaki salaista, jota ei
koskaan voinut ymmärtää. Sitä ei voinut arvata varmaan, kehenkä hän
katsoi istuissansa virkkamatoinna toisten keskellä, eikä sitäkään, mitä
hän oikeestansa ajatteli, jos hän kääntyiki jonkun kanssa haastelemaan;
sillä hänen sanansa olivat hätä hädin suusta pyörähtäneet, kun hän jo
paikalla otti ne takasi. Kaiken tämän varjossa piiloitteliksen
varmaanki Junnu Hatten, ajatteli Öyvind, mutta katsoi kumminki
luopumatta tyttöön.

Silloin tuli Koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja joudutikse hänen
ympärillensä. "Monesko minä olen?" -- "Entäs minä?" -- "Entäs minä,
minä?" -- "Oih, piritsat, ei tässä tarvita näytelmätä; -- siivolla
lapset, niin saatte kuulla." Hän katseli nyt ympärillensä. "Sinä olet
numero 2", sanoi hän muutamalle sinisilmäiselle pojalle, joka
rukoilevilla silmillä katsoi häneen, ja poika tanssasi joukosta
matkaansa. "Sinä olet numero 3", -- hän kopasi silloin muuanta
punatukkaista, pienoista, joka nykki häntä jakusta; "sinä olet numero
5", "sinä numero 8" j.n.e. Hän keksi Marin: "Sinä olet numero 1
tytöistä"; Mari sävähti punaiseksi sekä kasvoiltansa ja kaulaltansa,
mutta koki olla toimessansa. "Sinä numero 12, olet ollut laiskanlainen,
mutta hulivili ja suuri koiransilmä; sinä numero 11 et paljoa parempi,
poikarukkani; sinä numero 13, saat lukea lujasti yhteiseen tutkintoon,
muuten käypi sinulle hullusti!" -- Öyvind ei voinut enää sitä kärsiä;
numero 1 oli tosin mainitsematta; mutta hän oli seissut koko ajan sillä
lailla, että Koulumestari näki hänen hyvästi. "Koulumestari!" -- se ei
kuullut; "Koulumestari!" -- hän sai sanoa kolmannen kerran, ennen kun
häntä kuultiin. Vihdoin katsoi Koulumestari häneen; "numero 9 eli 10,
en muista varmaan kumpiko", sanoi hän ja kääntyi toiseen päin. "Kukas
sitte on numero 1?" kysyi Hanno, joka oli Öyvindin parain ystävä. --
"Et se ole sinä, kähäräpää!" sanoi Koulumestari ja löi häntä
paperikääryllä kädelle. "No kukas se on?" kysyi useammatkin, "kuka se
on, kuka, kuka?" -- "Se sen saa tietää, jolla se numero on", sanoi
Koulumestari vihaisesti; hänen ei tehnyt mielensä kuulemaan useampia
kysymyksiä. -- "Menkääte nyt, lapset, kauniisti kotiinne; kiittäkääte
Jumalatanne, ja iloittakaate vanhempianne! Kiittäkääte myös vanhaa
Koulumestarianne; te olisitte jääneet vieläkin luita järsimään, ellei
häntä olisi ollut!" Ne kiittivät häntä naurussa suin, ja vetäysivät
riemuiten matkohinsa; sillä tällä hetkellä, jolloin he pääsivät
rientämään kotiinsa vanhempiensa luo, olivat he kaikki iloisia. Yksi
ainoa oli taas, joka ei löytänyt paikalla kirjojansa, ja joka ne
löydettyänsä istuikse, ikään kun uudellensa niitä lukemaan.
Koulumestari meni hänen luoksensa: "No, Öyvind, etkö sinä mene toisten
kanssa?" -- Hän ei vastannut. -- "Minkä tautta sinä kirjojasi au'ot?"
-- "Minä tahtoisin katsoa, mitä minä tänäpänä olen vastannut väärin."
-- "Ethän sinä ole vastannut mitään väärin!" -- Öyvind katsoi
silloin häneen, vesikarpalot kohosivat silmiinsä, hän katsoi vaan
järkähtämättä; kyynel toisensa perään vierähteli pitkin kasvoja, mutta
hän ei virkkanut halaistuakaan sanaa. Koulumestari istuikse hänen
eteensä: "Etkö sinä ole nyt iloinen, kuin pääsit?" -- Pojan suu vipatti
sanomaisillansa, mutta hän ei vastannut. "Äitisi ja isäsi iloitsisivat
hyvin mielellänsä", sanoi Koulumestari katsoen häneen. -- Öyvind
taisteli kauvan, ennen kun hän viimeinki voi katkomalla sanoa: "Senkö
tautta -- että minä saan -- olla numero 9 eli 10:s -- kun olen --
mökkiläisen poika?" -- "Aivan niin", vastasi Koulumestari. -- "Eihän
minulle sitten ollut työstäni hyötyä", vaikeroi hän ja nuukahti
allapäin miettimään, mihinkä kostoon kaikki unelmansa nyt menivät.
Yhtäkkiä nosti hän päätänsä, kohotti oikean kätensä ylös, löi nyrkkinsä
pöytään täyttä voimaa, viskausiin pitkällensä ja pullahti itkemään mitä
kivakammasti.

Koulumestari antoi hänen rötköttää ja itkeä itkemisensä. Sitä
kesti kotvan, mutta Koulumestari odotti, kunnes itku muuttui
lapsellisemmaksi. Sitten vasta nosti hän kahden käden pojan päätä ylös
ja katsoi sen itkeneihin silmiin. "Jumalanko sinä nyt luulet olleen
luonasi?" sanoi hän pidellen häntä ystävällisesti itseensä päin. Öyvind
nyyhki vielä, mutta harvempaan, kyynelet vieryivät hiljemmasti, mutta
hän ei tohtinut katsoa kysyjään eikä vastata. -- "Tämän sinä, Öyvind,
olet ansainnut. Sinä et ole lukenut kristillisyyttäsi ja vanhempiasi
rakastamalla; sinä olet lukenut turhuudesta." -- Virkkamattomuus
seurasi aina Koulumestarin puhuttua, Öyvind tunsi että sen silmät eivät
luopuneet hänestä ja se hänen lauhdutti nöyräksi. "Semmoisella vihalla
sydämessäsi et sinä olisi voinut mennä tekemään liittoa Jumalasi
kanssa; vai olisitko, Öyvind?" -- "En", täytyi hänen myönnyttää. "Ja
jos nyt olisitkin numero 1, niin eiköhän turha ilosi siitä olisi
synti." -- "Syntihän se olisi", supatti hän, vaikka suu vielä vipatti
itkusta. "Vielähän sinä pidät minua mieluisenasi, Öyvind?" -- "Pidän
kyllä", hän katsoi nyt vasta ensi kerran ylös. "Niinpä minä sanon
sinulle, että se olin minä, jonka tahdosta sinä muutettiin alas; sillä
minä rakastan sinua Öyvind siten." Toinen katsoi häneen, silmät
tinkivät räpyttämään ja kyyneleet alkoivat rapaltaa alas. -- "Oliko se
sinusta väärin?" -- "Ei"; hän katsoi nyt kaitsematta, vaikka ääni
vapisi. -- "Rakas lapseni! minä pidän sinusta huolta niin kauvan kun
elän."

Koulumestari odotti Öyvindiä, kunnes tämä suoriutui lähtemään ja keräsi
kaikki kirjansa, sitte sanoi hän tahtovansa seurata häntä kotiin. He
kulkivat hiljan verkkaan, ensimältä oli Öyvind vielä äänettä ja
kamppaili, mutta vähitellen voitti hänen hyvä luontonsa. Hänellä oli
semmoinen tositus, että mitä hänelle nyt oli tapahtunut, oli kaikkien
parasta kun hänelle koskaan olisi voinut tapahtua, ja ennen kotiin
tulemistansa oli hän siitä luulosta niin vakuutettu, että hän kiitti
Jumalatansa sekä ilmotti sen Koulumestarille. "No, ruvetkaamme nyt
miettimään jotakin tarkoitusta elämällesi", sanoi Koulumestari, "eikä
sokon ja numeroiden jälestä juoksemista. -- Mitäs sinä pappiskoulusta
virkat?" -- "Sitä, että minun kyllä tekisi mieleni sinne." --
"Tarkoittanet maanviljelys-koulua." -- "Niinpä, niin." -- "Se onki kyllä
mitä parain; sillä siellä oltuasi saatat toivoa muutakin kun
Koulumestarin ammattia." -- "Mutta kuinkas minä sinne pääsen? Minulla
on harras halu, mutta eihän minulla ole varaa." -- "Ole uuttera ja
noppas, niin kyllähän varojakin siunautuu."

Öyvind tunsi itsensä kiitollisuudesta sangen heltyneeksi. Hänen
silmänsä alkoivat loistaa ja katsanto virkeni sen käsittämättömän
rakastavaisuuden liekistä, joka syttyy silloin, kun kanssa-ihmisten
hyvyys tunnetaan. Koko vastaisuus tuntuu mielelle silmänräpäys-hetken
ikään kun raikkaassa mäkimaan ilmassa käveleminen; silloin ollaan
koommin koholla, kun kävelyssä.

Vanhemmat istuivat, heidän kotiin tullessa, tuvassa odottaen
joutilaina, vaikka se oli paras työaika. Koulumestari tuli esinnä
sisään, Öyvind jälestä; kumpikin naurussa suin. "Kas nyt!" sanoi isä,
laskien kädestänsä virsikirjan, josta hän oli juuri lukenut rippilapsen
rukousta. Äiti seisoi pankon luona tohtimatta virkkaa mitään; hän oli
nauruissansa, mutta käsi vapisi; hän odotti nähtävästi jotakin hyvää,
mutta ei ollut niinä miehinänsäkään. "Minä läksin seuraamaan,
ainoastansa teitä iloittaakseni sillä sanomalla, että Öyvind vastasi
oikein jokaiseen kysymykseen, mitä häneltä kysyttiin, ja että pappi
sanoi, Öyvindin mentyä, että hänellä ei ole ollut vilkkaampata
rippilasta." -- "Oikeenko todella?" sanoi äiti ja oli hyvin liikutettu.
-- "Sepä oli hyvä", sanoi isä, mutta kyöhäili kumminkin epäluulossa.

Ison aikaa sen perästä äänettä oltua kysyi äiti hiljaa: "Minkä numeron
se saapi?" -- "Numero 9 eli 10", sanoi Koulumestari somasti. -- Äiti
katsoi isään, tämä ensin häneen, sitte Öyvindiin; "mökkiläisen poika ei
saata odottaakaan parempata", sanoi hän. Öyvind katsoi häneen jälleen,
hänestä tuntui ikään kun jokin ahdistaisi hänen kaulaansa, mutta hän
hillitsi itsensä paikalla ajattelemalla rakkaita seikkoja, yhtä
toisensa perään, kunnes ahdistus meni ohitse.

"Nyt on parasta, että lähden", sanoi Koulumestari ja kääntyi päätänsä
nyökäyttäen. Vanhemmat seurasivat häntä kumpainenki tavallisuuden
mukaan kalliolle asti; täällä otti Koulumestari heinän rikun kalliolta
sanoi: "Hän tulee kumminkin olemaan numero 1; mutta ei hänen siitä
tarvitse tietää mitään, ennen kun määrä-päivä tulee" -- "Ei, ei", sanoi
isä nyökyttäen. "Ei, ei", sanoi äitikin nyökyttäen; otti sitte
Koulumestaria kädestä; "kiitoksia paljon kaikesta häntä kohtaan
tekemästänne", sanoi hän. "Niinpä niin, kiitoksia vaan", sanoi isä,
Koulumestari lähti astumaan, mutta ne seisoivat vielä kauvan katsoen
hänen jälkeensä.



Seitsemäs Luku.


Koulumestari oli varsin pitänyt silmällä Öyvindin, silloin kun hän
käski papin koetella, tokko se ansaitseisi numero yhtä. Kolme viikkoa
päästö-pyhää ennen kävi hän pojan luona joka päivä; ne ovat kaksi
erilaista juttua, jos nuori, hervahtava mieli taipuu johonkuhun
ulkonaiseen vaikutukseen, tahi jos se uskolla pitää jotakin
omituisenansa. Monta synkeätä hetkeä vietti poika, ennen kun hän oppi
onnellisuutensa perusteena pitämään muita kohtaloita kun kunniata ja
pöyhkeyttä. Kun hän paraallansa oli täydessä työssä, loppui häneltä
halu ja hän keskeytti työnsä: mihinkä kostoon? ... mitä minä tällä
voitan? ja sitten jonkun hetken perästä johtui hänen mieleensä
Koulumestari, sen sanat sekä hyvyys; tätä ihmisellistä keinoa teki
hänen mielensä käyttämään, joka kerran kun hän uudellensa unhotti
korkeamman velvollisuutensa ymmärtämisen.

Niinä päivinä kun Öyvind valmistautui kasteen-liittonsa uudistamiseen,
valmistettiin myös hänen lähtemistänsä maaviljelys-kouluun. Räätäli ja
suutari istuivat nyt Pladsen'in mökin tuvassa, äiti leipoi ja isä teki
matka-arkkua.

Siellä juteltiin sinne ja tänne, mitä poika tulisi heille maksamaan
kahteen vuoteen, ellei hän voisi tulla kotiin ensi jouluksi, ehk'ei
vielä toiseksikaan, ja kuinka vaikea heidän olisi olla niin kauvan
erillänsä. Siellä puheltiin siitäkin rakkaudesta, kun hänen pitäisi
osoittaa vanhemmillensa, jotka niin paljon kokivat lastansa auttaa.
Öyvind istui kun muuan, joka olisi mennyt merille ja koettanut
purjehtia omin päinsä, mutta tullut haaksirikkoon ja rakkailta
ihmisiltä pelastetuksi.

Sellainen tuntemus vaikuttaa nöyryyttä, ja sen kanssa tulee paljon
muutakin. Kun se mainio päivä lähestyi, tohti hän sanoa itseänsä
valmistuneeksi ja tohti katsoa eteensä vahvalla luottamuksella. Joka
kerran kun Marin kuva johtui mieleensä, koki hän varoitellen luovuttaa
sitä pois, mutta silloin tunsi hän aina kivun sydämessänsä. Tähän
työhön koetteli hän totuttauta, mutta sepä ei onnistunut koskaan, kipu
kiihtyi vaan. Sen tautta oli hän väsyksissä viimeisenä iltana, jolloin
hän pitkällisen itse-koettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä
suhteessa koetteleisi häntä.

Koulumestari tuli illan pimettyä. Kaikki tuvassa olevat istuivat
peseyttyänsä ja valmistauttuansa, niin kun tavallisesti tehdään iltaa
ennen Herran Ehtoolliselle menemistä. Äiti oli liikutettu ja isä
äänettä; eropäivä oli huomeisen juhlan jälestä, ja se oli
tietymätöintä, milloinka he taas voivat istua yhdessä. Koulumestari
otti virsikirjat esille; nyt pidettiin rukoukset ja veisattiin, ja
lopuksi rukoili Koulumestari lyhyesti omilla sanoillaanki.

Nämä neljä ihmistä istuivat nyt yhdessä kotvan iltaa, kunnes ajatukset
supistuivat; he erosivat silloin mitä paraimmin toivotuksin tulevalle
päivälle ja sen liitoille. Öyvindistä tuntui maata ruvetessansa, ettei
hän ollut milloinkaan mennyt vuoteellensa niin iloisena; tänä iltana
selitti hän sen nimittäin omalla laillansa; hän ymmärti sillä: minä en
ole koskaan ruvennut maata näin tyytyväisenä Jumalan tahtoon ja näin
iloisena siitä. -- Marin kasvot olivat hänellä taas unissakin
edessänsä, ja havaitsemaisillansa näki hän viimeiseksi, että hän oli
miettivinänsä itsestänsä: en aivan onnellinen, en aivan, -- ja hän
vastasi: olen aivan mutta taaskin: en aivan; -- olen aivan; -- eikö
vähä, en aivan. --

Havaittuansa muisti hän heti mikä päivä nyt oli, piti rukoukset ja
tunsi olevansa virvoitetun, niin kun sitä tekee aamuisella. Hän oli jo
kesästä lähtien maannut erillänsä; hän nousi nyt ylös, puki päällensä
uudet, koreat vaatteensa varoitellen; sillä hän ei ollut vielä koskaan
pitänyt semmoisia päällänsä. Varsinki sai hän koetella pyöreä-helmaista
verkajakkuansa monta kertaa, ennen kun hän tottui siihen. Hän otti
pienoisen peilin, kun hän saatuansa paidan kauluksen näkymään neljättä
kertaa koetteli jakkua päällensä. Nähtyänsä oman tyytyväisen naamansa
valkeine tukkinensa katsovan peilistä naurussa suin, arveli hän
tämänkin olevan turhuutta. Niin, mutta saapihan sitä olla hyvästi ja
puhtaasti vaatteutettuna, vastasi hän kääntyen pieliin katsomasta,
ikään kun se olisi ollut synti. Kyllä kaiketi, mutta ei aivan niin
iloinen itseksensä siitä seikasta. -- Eikö vähä, mutta sallineehan
Jumala, että joku kokee näyttää hyvältä! -- Kyllä niinki, mutta
paremminhan se sallisi näyttäväsi hyvältä, kun et sitä itse niin paljon
tarkastaisi. -- Se on kyllä tosi, mutta katsos, se tulee nyt siitä,
että kaikki on niin uutta. -- Niin, mutta riisukin ne vähitellen pois.
-- Sitte rupesi hän vielä pitämään sekä tästä asiasta että eilisen
päiväisistä seikoista sellaista puhetta, ettei syntiä tekeminen tätä
päivää pilaisi; mutta hän tiesi myös, että sitä kumminki tulisi
tehdyksi.

Hänen tullessansa tupaan istuivat vanhempansa odottaen häntä
aamiaiselle. Kätellen kiitti hän vanhempiansa vaatteista, ja sai
jälleen: "kulutta'os niitä terveydellä!" He istuiksivat pöydän ääreen,
siunasivat supattaen ja söivät. Äiti nousi ylös panemaan kirkko-evästä
laukkuun. Isä veti takin päällensä, äiti solmitsi huivinsa ja otti
virsikirjat matkaan, pani huoneet lukkoon ja alkoi mennä ylös päin.
Tultuansa mäen päälliselle tielle tapasivat he kirkkoväkeä, hevoisella
ajavia ja jalkamiehiä, rippilapsia niiden keskellä, ja muutamien
seurassa harmaapäisiä ukkovaaria ja mummuja, jotka vielä tämän ainoan
kerran olivat lähteneet matkaan.

Se oli syksyinen auringon-paisteetoin päivä, ikään kun pahojen ilmojen
vaiheella. Pilvet yhtyivät ja eroilivat jälleen juosta longottaessansa,
sillä erää tuli isoista pilven nauloista parikymmentä pienempätä, jotka
kiitivät ylitse myrskyä ennustaen; mutta alaalla vaan pinnalla oli
vielä tyyni; lehdet lurpottivat kylmettyneinä eivätkä edes
heiluneetkaan; ilma oli jylkeän-lainen; kirkkoväellä oli päälysvaatteet
muassa, mutta niitä ei nyt pidetty päällä. Sangen iso joukko oli
kokoutunut ympäri kirkkoa, joka köllötti kelkkeellä paikalla; mutta
rippilapset menivät kirkon sisään, joutuaksensa hiljaisuudessa
paikoillensa ennen Jumalanpalveluksen alkamista. Tällöin tuli
Koulumestarikin sinisissä vaatteissansa, rakki päällä sekä
polvihousut ja pitkävartiset saappaat jalassa, jäykistetty huivi
kaulussa ja piipun varsi takalakkarista ulkona; hän nyökytti päätänsä
naurussa suin, laski kätensä muutaman olkapäälle, puhui toiselle pari
sanaa kehoittaen vastaamaan korkealla ja selvällä äänellä, ja tätä
tehden tuli hän vaivaispölkyn luokse, jossa Öyvind seisoi vastaten
ystävänsä Hannon jokaiseen kysymykseen matkalle lähtemisestä. "Hyvää
päivää, Öyvind! kaunis tänä päivänä", -- hän otti häntä takin
kauluksesta, ikään kun olisi hän tahtonut puhutella häntä; "kuulepas!
sinusta luullaan kaikkea hyvää. Nyt minä olen ollut papin kanssa
puhetuksin; sinä saatkin pitää oikean paikkasi, joka on numero 1; mene
vaan ensimäisen paikalle ja vastaa selvästi."

Hämmästyneenä katsoi Öyvind häneen. Koulumestari nyökytti päätänsä
kehoittaen, poika liikahti monjaita askelia, seisahti, taas monjaita
askelia, seisahti; kyllä se on niin, hän on puhutellut pappia
hyväkseni, ja poika lähti menemään sukkelasti paikallensa. "No olethan
sinä kumminkin numero 1", kuiskutti muuan hänelle. "Niin olen", sanoi
Öyvind hiljaa, mutta ei vielä tiennyt oikein, tokko hän tohti.

Rippilapset olivat paikoillansa, pappi tuli, nyt soitettiin yhteen, ja
väkeä tulla jyrysi kirkkoon. Silloin näki Öyvind, että Mari
Heidegaardene seisoi aivan häntä vastapäätä; tyttökin katsoi häneen,
mutta kumpainenki piti paikkaa niin pyhänä, että he eivät tohtineet
tervehtiä. Poika näki vaan, että tyttö oli kaunis ja avopäin, enempätä
hän ei nähnyt. Öyvind, joka yli puolen vuoden oli ilomielellä
miettinyt, kuinka hän seisoisi yhtä yläällä kun Marikin, unoutti nyt
tultuansa esille sekä paikan että tytön, ja että hän milloinkaan oli
niitä ajatellutkaan.

Kirkosta päästyä tulivat omaiset ja tutut onnea toivottamaan, sitte
tulivat Öyvindin kumppanit jättämään hänelle jäähyväisiänsä, kuultuansa
että hän seuraavana päivänä lähtisi matkalle; niiden perästä tuli monta
pientä, joidenka kanssa hän oli laskenut mäkeä, ja joita hän oli
auttanut koulussa ollessansa, ja ne eivät olleet aivan jupisematta
hyvästiä heittäissänsä. Viimeksi tuli Koulumestari, otti äänettä häntä
ja vanhempia kädestä kiini, ja lähti käymään; hän tahtoi seurata. Ne
neljä olivat taas yhdessä, ja se olisi nyt viimeinen ilta. Tiellä oli
vielä monta, jotka jättivät Öyvindille jäähyväisensä ja toivottivat
hänelle onnea, mutta muuten he eivät haastelleet keskenänsä, ennen kun
he istuivat kotona tuvassa.

Koulumestari koki pitää heitä hyvillä mielin; siinä ei ollut mitään
muuta, kun että ne kaikki kolme nyt haikealla mielellä ajattelivat,
miltä kaksi kokonaista vuotta erillänsä oleminen tuntuisi, kun eivät he
tähän asti olleet viettäneet päivääkään erillänsä; mutta ei kukaan
ollut niinä miehinänsäkään. Kuta enämmin aika kului, sitä enämmin tuli
Öyvind pahoillensa; hänen teki mielensä ulos päästäksensä vähäksi aikaa
rauhaan.

Nyt oli jo hämärä ja tuuli humisi kummallisesti, hän jäi seisomaan
kalliolle ja katsoi ylös päin. Tällöin kuuli kallion reunalta
mainittavan omaa nimeänsä, sangen hiljaa; se ei ollut mikään petos,
sillä se kuului kaksi kertaa. Hän katsoi ylös kallion reunalle ja
havaitsi, että muuan vaimoihminen oli kyykyllänsä puiden välissä ja
katsoi alas. -- "Kuka se on?" kysyi hän. -- "Minä kuulin, että sinä
lähdet matkalle", sanoi tämä hiljaa, "niin minä läksin sanomaan sinulle
jäähyväisiä, koska sinä et tahtonut tulla minun luokseni." --
"Kultaiseni, oletko se sinä, Mari! Minä tulen ylös luoksesi." -- "Eläkä
tee sitä; minä olen odottanut niin kauvan, ja sitte minun pitäisi
odottaa vielä kauvemmin; kukaan ei tiedä, missä minä olen, ja minun
pitää joutua kotiin." -- "Se oli kauniisti sinulta, että tulit", sanoi
poika. -- "Minä en voinut kärsiä, että sinä, Öyvind, lähtisit siten
matkalle; me olemme tunteneet toisemme pienuudesta pitäen." -- "Niin
olemme." -- "Ja nyt emme ole puhutellet toisiamme puoleen vuoteen."
"Emmepä kyllä ole." -- "Me erosimmekin sillä kertaa somanlaisesti." --
"Niin; -- jopa taidan tulla luoksesi." -- "Aiai, elä tee sitä. Mutta
sano minulle: ethän sinä vaan liene minulle vihoissasi?" --
"Kultaiseni, kuinka sinä sitä luulet?" -- "No hyvästi sitte, Öyvind, ja
kiitoksia siitä, kun meillä on ollut yhtenä!" -- "Ei niin, Mari!" --
"Niinpähän! nyt minun täytyy lähteä; minua kaivataan." -- "Mari,
Mari!" -- "Ei, minä en tohdi olla kauvemmin poikessa, Öyvind; hyvästi!"
-- "Hyvästi!"

Sitte käveli hän kun unissansa ja vastasi aivan perin nurin, kun ne
häntä haastattelivat; ne luulivat sitä lähtemisen syyksi, niin kun sitä
voi odottaakin, ja hän ajattelikin ainoastansa lähtemistänsä kun
Koulumestari iltaisella otti hyvästiä ja antoi hänelle käteen jotakin,
jonka hän sitte näki olevan viiden talarin setelin. Mutta maata
ruvettuansa ei hänellä ollut lähteminen mielessä, mutta ne sanat, jotka
olivat tulleet vuoren reunalta alas ja menneet taas ylös. Lapsena ei
Mari tohtinut tulla vuoren reunalle sen tautta, kun ukkovaari pelkäsi
hänen putoovan alas. Ehkä se vielä kumminkin tulee alas?



Kahdeksas Luku.


Rakkaat vanhempani!

Nyt me olemme saaneet paljoa enemmän lukemista, mutta nyt minä olenkin
tullut enämmin toisten sivuitse, niin että se ei ole niin vaikeata. Ja
nyt minä laitan monta kohtaa toisin isän mökillä, kunhan tulen kotiin;
sillä siellä on laitettu hyvin hullumaisesti, ja se on kummallista,
että se on pysynyt koossa. Mutta kyllä minä saan sille järjestyksen
jälleen, sillä minä olen nyt oppinut paljon. Minun tekee mieleni tulla
semmoiseen paikkaan, jossa minä saisin tehdä kaikkia mitä minä nyt
tiedän; sen tähden minun pitää hakea iso paikka, sitten kun olen
valmis. Täällä sanoo kaikki, että Junnu Hatten ei ole niin näppärä, kun
siellä kotona sanotaan, mutta hänellä on oma tilansa, niin että se on
muilleki kun hänelle itsellensä yhtäkaikki. Moni, joka tulee täältä,
saapi hyvin ison palkan; mutta niille maksetaan sen tautta niin
hyvästi, että tämä on paras maaviljelyskoulu koko maassa. Muutamat
sanovat, että lähimmäisessä läänissä on yksi parempi, mutta se ei ole
ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa, se ensimäinen on tieto, toinen
taito, ja sen on hyvä, jolla on ne kumpikin, ja toinen niistä ei ole
toisetta mitään, mutta se jälkimäinen on kumminkin paras. Se edellinen
sana merkitsee työn ainehiston ja perustuksen tietämistä, mutta se
toinen merkitsee taitamista tehdä työtä, esimerkiksi suota viljellessä.
Sillä moni kyllä tietää, mitä suolla tehdään, mutta tekee kumminki
hullumaisesti, kun ei taida paremmin. Mutta monella taas on taitoa vaan
ei tietoa, ja siitäkin voi tulla hullumaisuutta, sillä soita on
monenlaisia. Mutta me opimme täällä maanviljelyskoulussa kumpaisenki
sanan. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan voi kilvotella hänen
kanssansa. Viimeisessä koko maatamme koskevassa maaviljelyskokouksessa
johdatti hän kahta kysymystä, mutta muilla maaviljelykoulun johtajilla
oli ainoastansa yksi kullakin, ja asiat päätettiin aina hänen sanansa
mukaan, kun toiset vaan saivat ajatelluksi päänsä ympäri. Mutta
edellisessä kokouksessa, jossa hän ei ollut, siellä ne vaan tolasivat.
Luutnantin, joka opettaa kuvailus-taitoa, on Johtaja saanut ainoastansa
vilkkautensa tautta; sillä muilla kouluilla ei ole luutnanttia
ensinkään. Mutta hänki on niin taitava että hän kuuluu olleen mitä
parain luutnantti-koulussakin.

Koulumestari kysyy, tokko minä käyn kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa,
sillä pappi sai nykyjään apulaisen, ja se saarnaa, niin että kaikki
ovat kirkossa hyvin peloissansa, ja että sitä on soma kuunnella. Hän on
uusi uskonoppilainen, joita on Kristianian kaupungissa, ja kansa pitää
häntä liian tiukkana, mutta kyllä se tekee hyvää.

Nykyjään luvetetaan meillä paljon historiata, jota emme ole ennen
lukeneet, ja somaa on nähdä kaikkia, mitä kummallista maailmassa on
tapahtunut, varsinkin omassa maassamme. Sillä meidän soturit ovat aina
voittaneet, paitsi silloin kun ovat tapanneet, ja silloin niitä onki
ollut paljoa vähemmän. Nyt meillä on vapaus, ja sitä ei ole muilla
kansoilla niin paljoa kun meillä, paitsi Amerikassa; mutta siellä ne
eivät ole onnellisia. Ja omaa vapauttamme tulee meidän rakastaa enämmin
kun mitään muuta.

Nyt minä lopetan tällä kertaa; sillä minä olen kirjoittanut hyvin
pitkältä. Koulumestarihan se lukee kirjeeni, ja kun se vastaa
puolestanne, niin sanokoon hän minulle jotakin uutta yhdestä ja
toisesta; sillä sitä hän ei muuten tee. Mutta tuhansia terveisiä
toivottaa teille oma rakas poikanne

                                        Ö. Thorenpoika.


Rakkaat vanhempani!

Nyt minä saan sanoa teille, että täällä oli tutkinto, ja minä osasin
(huutomerkkien mukaan) varsin hyvästi monta oppimatani ja sangen
hyvästi kirjoitusta sekä kuvailus-taitoa, mutta jokseenki hyvästi
äidinkielen käytäntöä. Se tulee siitä, sanoo Johtaja, että minä en ole
lukenut tarpeeksi asti, ja hän on lahjoittanut minulle monjaita Ole Vig
nimisen miehen tekemiä kirjoja, jotka ovat verrattomia, sillä minä
ymmärrän kaikkityyni mitä niissä seisoo. Johtaja on hyvin hyvä minua
kohtaan, hän tarinoipi meille niin monta juttua. Kaikkityyni on täällä
niin sangen pienoista sitä vastaan, mitä ne ovat ulkomaalla; emme
ymmärrä tuskin mitään, mutta opimme kaikkia Skotlantilaisilta ja
Schveitsiläisiltä, mutta Hollantilaisilta me opimme meritoimitusta.
Moni matkustaa pois näihin maihin, Ruotsissakin ollaan paljon
vilkkaampia meitä, ja siellä on Johtaja itse ollut. Nyt minä olen ollut
täällä kohta vuoden, ja minä luulin oppineeni jo paljon, mutta kun
tutkinnossa kuulin, mitä ulos-pääsevät osasivat, ja kun mietin,
etteivät nekään osaa mitään ulkomaalaisten rinnalla, niin minua
huolettaa sangen paljon. Ja siihen on vielä maakin niin huonoa täällä
Norjassa sen suhteen, kun se on ulkomaalla; se ei maksa ollenkaan
kaikkea sitä vaivaa, mitä me sen kanssa näemme. Sitä paitsi ei rahvas
tahdo taipua tekemään jälestä. Jos ne tahtoisivatkin, ja jos maa
olisikin paljoa parempi, niin eihän niillä ole rahaakaan maatansa
muokata. Se on kummallista, että se on käynyt niin kun on käynyt.

Nyt minä olen ylimmäisellä luokalla ja pitää ollakseni siinä vuoden,
ennen kun olen valmis. Mutta useemmat kumpanini ovat menneet matkaansa
ja minulla on ikävä kotiin. Minusta tuntuu niin kun olisin yksinäni,
vaikka eihän se ole ensinkään niin; mutta se on niin kummallista, kun
joku on ollut niin kauvan poikessa. Minä luulin kerran tulevani täällä
taitavaksi, mutta mitenhän käyneekin!

Mitä minä täältä tultuani rupeen tekemään? Se nyt on luonnollista että
minun tekee mieleni esinnäkin tulemaan kotiin, ja sitte minä voin etsiä
itselleni jotaki, mutta ei kaukaa.

Eläkääte rakkaat vanhempani terveinä! terveisiä niillekin, jotka
minusta kyselevät; sanokaate niille, että minulla on hyvä olento, mutta
tekee mieleni kotiin jälleen.

                                         Nöyrä poikanne
                                   Öyvind Thorenpoika Pladsen.


Rakas Koulumestari!

Tämän ohessa saan kysyä teiltä, tokko tahdotte lähettää tähän kirjeesen
sulettua kirjettä kellekään sanomatta. Ellette tahdo, niin polttakaate
se.

                                        Öyvind Thorenpoika Pladsen.


Hyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Nordistuen
Ylä-Heidegaardenessa!

Mahtanet hyvin kummeksia saadessasi kirjeen minulta, mutta ei sinun
pidä tehdä sitä, sillä minä kysyn vaan, kuinka voit. Anna minulle siitä
tieto niin pian kun mahdollista ja kaiken mokomin. Itsestäni on
sanomista, että minä valmistun täällä vuoteen.

                                       Korkeimmalla kunnioituksella
                                              Öyvind Pladsen.


Nuori mies Öyvind Pladsen, maaviljelyskoulussa!

Kirjeesi minä sain Koulumestarilta, ja tahdon nyt vastata, koska pyydät
minua vastaamaan. Mutta minua peloittaa se, kun sinä nyt olet niin
oppinut; minulla on tosin kirjekaava-kirjakin, vaan eipä se tahdo olla
sovelias. Koetanpa kumminki kirjoittaa, ja sinä saat pitää tahtoa
tekona; mutta elä suinkaan näytä muille, sillä silloin et ole se, kun
minä ajattelen. Elä sinä myöskään pane sitä piiloon, sillä joku voipi
saada sen sittenki, mutta polta, ja se sinun pitää luvata minulle.
Niitä oli niin monta seikkaa, joista minun teki mieleni kirjoittamaan,
mutta joita en oikein tohdi. Me saimme hyvän syksyn, potaatilla on
korkea hinta, ja niitä meillä on täällä Heidegaardenessa kyllä. Mutta
karhu on ollut tänä kesänä karjalle julma; se kaatoi alapihan Ollilta
kaksi lehmää, ja meidän mökkiläiseltä repi se yhden semmoiseksi, että
se piti tapettaman. Minulla on hyvin pitkä kangas kudottavana; se on
niin kun skotlantilaista vaatetta, ja se on vaikeata. Ja nyt minä
tahdon sanoa sinulle, että minä vielä olen kotona, ja että muut
mielellänsä tahtoisivat sitä toisin. Nyt minulla ei ole tällä kertaa
enää kirjoittamista, ja voi siis hyvin!

                                             Mari Knuutintytär.

Muistakin polttaa tämä kirje!


Maaviljelijä Öyvind Thorenpoika Pladsen!

Sen minä olen sanonut sinulle, Öyvind, että se, joka vaeltaa Jumalan
kanssa hän on hyvä perillinen Jumalan valtakunnassa. Mutta kuule nyt
neuvoani, ja se on, että sinä et katselisi maailman menoja himoin etkä
kiukku-mielisyyden kannalta, mutta että sinä luottaisit Jumalan päälle
etkä antaisi sydämesi kalvaa itseäsi; sillä sinulla on silloin Jumala
ilman hänettä. Sitte minä voin sanoa sinulle, että isäsi ja äitisi
voivat hyvin, mutta minun toista ronkkoani pakottaa; sillä sodat ja
mitä niissä on kärsitty rasittavat taas. Mitä nuoruus kylvää, sitä
vanhuus leikkaa; sekä sielussa että ruumiissa on nyt kipu ja kolottaa
ja saapi yhtenään valittamaan. Mutta vanhuuden ei pitäisi valittaa;
sillä viisaus vuotaa haavoista, ja kolotus saarnaa kärsiväisyyttä,
jotta ihminen saisi voimaa viimeiselle matkallensa. Tänä päivänä minä
tartuin kynään monesta syystä, esinnäkin Marin tautta, josta on tullut
jumalinen neiti, mutta on kepeä-jalkainen kun peura ja monimielinen.
Kyllä se tahtoisi mielellänsä pysyä yhdessä, mutta ei voi luonnoltansa;
vaan sen minä olen usein nähnyt, että Jumala on kärsiväinen ja
pitkämielinen sellaiselle huikentelevaiselle eikä salli koeteltaa
liikamaisesti, jotta se pääsisi särkymään kappaleiksi, kun heikko
astia. Kirjeesi minä annoin hänelle kauniisti, ja hän kätki sen
kellenkään näyttämättä omaan sydämeensä. Ja jos Jumala tahtoo antaa
sille asialle suosionsa, niin minulla ei ole sitä vastaan mitään; sillä
sen näkee selvään, että nuorten miesten silmät palavat lempeydestä sen
tytön perään, ja onhan sillä yltäkyllin maallista hyvyyttä, ja
taivaallista myös huikentelevaisuudessansakin. Sillä Jumalan pelko on
hänen mielessänsä niin kun vesi rapakossa; siinä on vettä sataessa,
mutta ei auringon paistaessa.

Nyt eivät silmäni enää kestä; kyllä niillä näkee isoja kappaleita,
mutta pieniä tarkastaessa alkaa niihin koskea ja kohota vettä. Viimeksi
tahdon minä sanoa sinulle, Öyvind, että mitä ikänänsä haluat ja
toimitat, niin pidä aina Jumala silmäisi edessä; sillä Raamattu sanoo:
kourallinen levollisuutta on parempi kun kahmalollinen tukaluutta ja
tunnonvaivaa (Salomon Saarn. 4: 6).

                                           Vanha Koulumestarisi
                                          Baard Antinpoika Opdal.


Hyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Heidegaardenessa!

Kiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut, aivan
niin kun sanoit. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et mitään siitä,
josta minä olisin suonut kirjoittavasi. Minäkään en tohdi kirjoittaa
muutamasta asiasta, ennen kun saan tietää vähän laveammalta,
kuinka sinun laitasi on kaikin puolin. Koulumestarin kirje ei sano
mitään, johonka olisi luottamista, mutta hän kaunistelee sinua
ruusunkukkasilla, vaan sanoo kumminki huikentelevaiseksi. Niinhän sinä
olit ennenki. Nyt en tiedä, mitä uskonen, ja juuri sen tautta pyydän
minä sinua kirjoittamaan; sillä minulla ei ole hyvin, ennen kun olet
kirjoittanut. Tällä aikaa minä muistelen enimmän, että sinä tulit
vuorelle silloin viimeisenä iltana, ja mitä silloin sanoit. Enempätä en
sano tällä kertaa, ja voi siis hyvin!

                                       Korkeimmalla kunnioituksella
                                              Öyvind Pladsen.


Nuorimies Öyvind Thorenpoika Pladsen!

Koulumestari antoi minulle uudellensa kirjeen sinulta ja sen minä nyt
olen lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, ja se tulee varmaan
siitä, etten ole oppinut. Sinä tahdot tietää, kuinka minun laitani on
kaikin puolin, ja minä olen raitis ja terve eikä minua vaivaa niin
mikään. Ruoka maistaa minusta hyvältä, varsinki kun saan maitoruokaa,
uni samate yöllä ja toisinaan päivälläkin. Minä olen tanssinut paljon
tänä talvena; sillä täällä on ollut yhtenänsä sekä pitoja että
juominkia. Minä käyn kirkossa, ellei lunta ole liiaksi, mutta se on
ollut tänä talvena haittana. Nythän sinä lienet saanut tietää
kaikkityyni, ja ellet liene, niin minä en tiedä parempata neuvoa, kun
että sinä saat kirjoittaa minulle vielä kerran.

                                             Mari Knuutintytär.


Hyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Heidegaardene!

Kirjeesi minä sain, mutta sinä näytät tahtovan antaa minun olla yhtä
viisaana. Ehkä sekin on vastaus, sitä en tiedä. Minä en tohdi
kirjoittaa siitä mitään, josta minun tekisi mieleni kirjoittamaan,
sillä minä en tunne sinua. Mutta ehk'et sinäkään tunne minua!

Ei sinun tarvitse luulla, että minä enää olen se juuston hötelö, josta
sinä pusersit vettä, silloin kun minä istuissani katsoin sinuun
tanssissa. Minä olen jo ollut monella hyllyllä kuivamassa sen ajan
jälkeen. Enkä minä myöskään ole niin kun luppakorva koira, joka
allapäin korvin potkii ihmisiä pakoon, niin kun minäkin ennen tein; nyt
minä jo osaan pitää paikkani.

Kirjeesi oli kyllä leikittelevä; mutta se leikitteli siinäkin, jossa ei
olisi pitänyt ollenkaan leikitellä; sillä kyllä sinä ymmärsit, mitä
minä tarkoitin, ja näithän siis, etten turhia kysynyt, mutta sen tautta
kun en näinä aikoina voi ajatella muuta kun sitä, jota minä kysyin.
Minä käyskentelin huolissani odottaen, ja silloin tuli vaan leikkiä ja
naurua.

Hyvästi nyt, Mari Heidegaardene! minä olen vasta katsomatta sinuun
liiaksi, niin kun muinoin tanssissa. Maistakoon vaan sekä ruoka että
uni sinusta hyvältä ja saa'os uuden kankaasi valmiiksi ja saatta'os
varsinki luoda lumen pois kirkkotieltäsi!

                                     Korkeimmalla kunnioituksella
                                      Öyvind Thorenpoika Pladsen.


Maaviljelijä Öyvind Thorenpoika, maaviljelyskoulussa!

Huolimattani vanhuudestani ja silmäini heikkoudesta sekä oikean
ronkkoni kolottamisesta täytyy minun kumminki taipua nuorison
ahdistuksiin; sille se tarvitsee meitä vanhoja, silloin kun on itse
tarttunut kiini juostessansa. Se houkuttelee ja itkee, kunnes pääsee
irti, mutta juoksee sitte paikalla luotamme eikä tahdo kuulla enää
mitään.

Mari viehättää nyt minua suloisilla sanoilla, jotta minä kirjoittaisin
matkaan; sillä hän kainostelee kirjoittaa yksinänsä. Minä olen lukenut
kirjeesi. Mari oli ajatellut, että hänellä nyt oli Junnu Hatten eli
joku muu koiran silmä edessänsä, eikä semmoinen, jonka Koulumestari
Baard oli kasvattanut; mutta nyt on pulassa. Kumminki olet sinä ollut
liian kova; sillä muutamat naiset juonittelevat, ettei heidän
tarvitsisi itkeä, eikä siinä ole eroitusta itkun ja sen juonittelemisen
välillä. Mutta minusta on mieleen, että sinä pidät totta totena; sillä
muuten sinä et voisi nauraa leikille.

Mitä teidän mieleenne kuuluu, niin sen nyt näkee monesta kohtalosta,
että se on toisiinne päin rientävä. Marista minä olen usein arvellut,
sillä se on kun tuulen vaellus; mutta nyt minä tiedän, että se ei ole
kumminkaan taipunut Junnu Hattenin tuumiin, josta sen ukkovaari on
syttynyt suureen vihaan. Tyttö tuli iloiseksi, kun tarjouksesi tuli, ja
jos hän kujeilikse, niin se ei ollut pahasta aivoituksesta, mutta
ilosta. Hän on kärsinyt paljon, ja sen hän on tehnyt odottaessa sitä,
jonka puoleen mielensä riensi. Mutta sinä et huoli hänestä, vaan
viskaat hänet pois niin kun ilkeän pennun.

Sitä minun teki mieleni kertomaan sinulle. Ja sen neuvon minä saatan
panna lisäksi, että Marin kanssa sinun pitäisi olla suosiossa, sillä
hänellä on taistelemista muutenki. Minä olen jo vanha, joka olen nähnyt
kolme miespolvea; minä tunnen siis hullumaisuudet ja niiden juoksut.

Äidillesi ja isällesi minä vien terveisiä sinulta, ne odottavat sinua.
Mutta siitä minä en ole tahtonut ennen kirjoittaa, ettei sinulle tulisi
kovin ikävä kotiisi. Isääsi sinä et tunne, sillä hän on kun puu, joka
ei voivoittele, kun sitä hakataan. Mutta jos sinusta vaan tulee
jotakin, niin kyllä sinä sitten opit tuntemaan hänen, ja sinä saat
ihmetellä niin kun rikasta lähdettä. Hän on ollut maailmassa ahdistettu
ja hiljainen, mutta äitisi on keventänyt hänen mielensä maallisesta
huolesta, ja nyt se kepenee yhä päivittäin.

Silmäni tummuvat nyt ja käteni ei enää tahdo jaksaa. Jää siis sen
haltuun, jonka silmä aina valvoo, ja jonka käsi ei koskaan väsy.

                                        Baard Antinpoika Opdal.


Öytvind Pladsen!

Sinä näytät olevan minulle vihoissasi, ja se koskee minuun hyvin
kovasti. Sillä minä en tarkoittanut muuta kun hyvää. Minä muistan, että
minä usein en ole ollut sinulle kohtelias, ja sen tautta minä nyt
tahdon kirjoittaa sinulle, mutta elä sinä näytä sitä kellekään. Kerran
minä sain sen tahtoni mukaan, ja silloin minä en ollut näppärä; mutta
nyt ei pidä kukaan minusta enää mitään, ja nyt minulla on hyvin tukala.
Junnu Hatten on tehnyt minusta pilkka-laulun, ja sitä laulavat kaikki
pojat, ja minä en tohdi mennä mihinkään tanssiin. Vanhukset tietävät
sen kumpiki, ja minä kuulen pahoja sanoja. Mutta minä istun yksinäni ja
kirjoitan, ja elä sinä näytä sitä.

Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoa, mutta sinä
olet nyt kaukana. Minä olen usein käynyt alaalla vanhempiesi luona, ja
äitiäsi minä olen puhutellut, ja meistä on tullut ystävykset; mutta
minä en tohdi sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit niin kummallisesti.
Koulumestari tekee minusta vaan pilkkaa, vaikka hän ei tiedä
pilkka-laulusta mitään; sillä kukaan seudullamme ei tohdi laulaa
sellaista hänelle. Nyt minä olen yksinäni eikä minulla ole ketään,
jonka kanssa haasteleisin; minä ajattelen lapsuutemme aikaa, ja sinä
olit minulle niin hyvä, ja minä sain yhtenänsä istua kelkassasi. Mutta
nyt minun tekisi mieleni olemaan lapsena jälleen. Minä en enää tohdi
pyytää sinua vastaamaan minulle; sillä minä en tohdi. Mutta jos
tahtoisit vastata minulle vielä ainoastansa yhden kerran, niin minä en
siitä koskaan unouttaisi sinua, Öyvind.

                                          Mari Knuutintytär.

Rakkaani, polta tämä kirje; minä tuskin tiedän, tokko sitä tohtinen
lähettääkään.


Rakas Mari!

Kiitoksia kirjeestäsi! sen sinä olet kirjoittanut hyvällä hetkellä. Nyt
minä tahdon sanoa sinulle, Mari, että sinua minä rakastan, niin että
tuskin voinen enää olla täällä, ja jos sinä rakastat minua niin todella
jälleen, niin Junnun pilkka-laulut ja muiden pahat sanat pitää oleman
kun liikalehdet puussa. Kirjeesi saatuani olen minä kun uusi ihminen;
sillä minulle on tullut voimaa kaksinkertaisesti, ja minä en pelkää
ketään koko maailmassa. Lähetettyäni edellisen kirjeeni kaduin minä
sitä, niin että minä olin tulla kipeeksi. Ja nyt saat kuulla, mihinkä
se oli syynä. Johtaja vei minun syrjään ja kysyi minulta, mikä minua
vaivasi; hän luuli minun lukevan liioin. Tällöin sanoi hän minulle,
että minä vuoteni loputtua saisin olla täällä vielä vuoden ja sangen
vapaasti; minun pitäisi muka auttaa häntä yhdellä ja toisella, mutta
hän opettaisi minua enämmin. Silloin minä ajattelin, että työ oli
ainoa, jota minä voisin harjoittaa, ja minä kiitin paljon; enhän minä
vielä nytkään kadu sitä, vaikka mieleni tekisi luoksesi; sillä kuta
kauvemmin minä olen täällä, sitä paremmalla perustuksella minä kerran
saatan pyytää sinua. Voi kuinka iloinen minä nyt olen! minä
työskentelen kolmen edestä, eikä minun pidä koskaan jäämän jälelle
missään kohdassa. Mutta minä laitan sinulle erään kirjan, jota minä
luen; sillä siinä puhutaan paljon rakkaudesta. Sitä minä luen illoin,
muiden maatessa, ja silloin minä luen myös kirjettäsi uudellensa.
Oletko sinä miettinyt toisiamme tapaamisesta? Sitä minä usein
ajattelen, ja sitä saat sinäkin kokea ja nähdä, kuinka se on somaa.
Mutta minä olen iloinen niin paljon tarinoituani ja kirjoitettuani,
vaikka se ennen oli niin vaikeata; sillä nyt minä saatan sanoa sinulle,
mitä tahdon, ja nauraa sen ohessa sydämessäni.

Minä annan sinulle monta kirjaa lukeaksesi, jotta voit nähdä, kuinka
paljon niillä on ollut vastuksia, jotka ovat oikein pitäneet
toisistansa, niin että ne ovat ennen kuolleet huolesta, kun luopuneet
toisistansa. Ja niin meidänki pitää tekemän, ja sen me teemme suurella
ilolla. Kyllähän sitä tulee melkein kaksi vuotta, ennen kun näemme
toisemme, ja vielä kauvemmin ennen kun saamme toisemme; mutta jokainen
päivä, joka kuluu, lyhentää kumminki odottama-aikaa yhden päivän, ja
niin meidän täytyy ajatella työskennellessämme.

Toisella kertaa minä kirjoitan niin monesta jutusta, mutta tänä iltana
ei minulla ole enää paperia, ja muut makaavat. Niinpä minäkin rupeen
maata ja ajattelen sinun päällesi ja sitä minä tahdon tehdä
maatessanikin.

                                             Ystäväsi
                                          Öyvind Pladsen.



Yhdeksäs Luku.


Muutamana lauvantaina Juhannuksen aikaan souti Thore Pladsen salmen
yli hakemaan poikaansa, joka oli jälestä puolenpäivän tuleva
maaviljelyskoulusta, jossa hän oli valmistunut. Äidillä oli ollut
kasakka-akka monena päivänä sitä ennen, kaikki oli nyt pesty puhtaaksi,
kammari oli jo ammoin aikoja ollut laitoksessansa, uuni oli katajan
havuja täynnä, jotta Öyvindin asumahuone näyttäisi siistiltä. Tänä
päivänä kantoi äiti vielä tuoreita lehtiä sisään, pani puhtaan lakanan
sänkyyn ja peitteli sitte täkillä hyvästi ja katsahti aina ikkunasta
ulos, tokko venettä näkyisi soutavaksi salmen ylitse. Tuvassa oli
paljon peittelemistä ja aina jotaki puuttuvaista tahi kärpäisiä ajella
ulos, ja kammarissa oli korjailemista, yhtenänsä korjailemista. Venettä
ei vielä näkynyt; äiti lepäsi kyynäsvarsin ikkunan-karmilla ja katsoi
ulos; silloin kuuli hän jalan kopseen likeltänsä tieltä ja käänti
päänsä; se oli Koulumestari, joka tuli hiljallensa alaspäin kepillä
varoitellen itseänsä, sillä ronkko oli pahana. Hänen viisaat silmänsä
vilkkuivat somasti päässä; hän seisattui lepäämään, nyökäytti päätänsä
emännälle: "Ei se ole vielä tullut?" -- "Ei, minä odotan niitä joka
hetki." -- "Hyvä heinän kuivuupäivä." -- "Mutta palava vanhan kävellä."
-- Koulumestari katsoi naurussa suin emäntään: "Onkos nuorikko ollut
tänä päivänä liikkeellä?" -- "On kyllä, mutta on mennyt jälleen." --
"No se nyt on tietty; tottahan tapaavatkin toisensa tänä iltana
jossakin?" -- "Tottahan toki; Thore sanoo, ettei ne saa kohdata
toisiansa hänen huoneessansa, ennen kun niillä on vanhuksien lupa." --
"Oikein, oikein." -- Vähän ajan perästä ihastui äiti: "Kah, tuollapa ne
luullakseni tulevat." -- Koulumestari katsoi kauvan salmelle. "Kyllä ne
ovat ne", vakuutti äiti ja lähti ikkunan luota, mutta Koulumestari meni
sisään. Kun hän oli levähtänyt ja juonut, lähtivät he nyt rantaan,
veneen heitä kohti kiitäessä; sillä isä ja poika soutivat kumpikin. He
olivat soutamaan ruvetessansa heittäneet pois takkinsa; airoukset
kuohahtelivat vaahdessa, vene oli siis kohta odottavien kanssa
vierekkäin. Öyvind käänti päänsä ja katsoi ylös, hän näki ne kaksi
valkamalla, taukoutui soutamasta ja huuti: "Hyvää päivää, äiti! hyvää
päivää, Koulumestari!" -- "Aikamiehen äänihän sillä on", sanoi äiti, ja
riemu loisti silmistä; "eikö vähän; hän on yhtä valkoinen", jatkoi hän
vielä. Koulumestari varautui venettä vasten, isä nosti airot veneen
sisään, Öyvind juoksi isänsä sivuitse maalle, antoi ensin kättä
äidillensä, sitten Koulumestarille, hän nauroi iloissansa uudellensakin
ja kertoi, vaikka vasten talonpoikain tapaa, heti kepeellä kielellä
tutkinnosta, matkasta, Johtajan todistuksesta, hyvistä tarjouksista;
hän kyseli vuoden tulosta ja tutuistansa, paitsi yhdestä. Isä yritti
kantamaan tavaroita veneestä, mutta hänenki teki mielensä kuulemaan,
hän mietti siis: jääkööt vielä rantaan, ja seurasi kanssa. Ja niin
mentiin nyt ylös, Öyvind nauroi ja jutteli, äiti nauroi kanssa, sillä
hän ei tiennyt ollenkaan, mitä hän sanoisi. Koulumestari vetäysiin
vähitellen syrjempään ja katsoi viisasti poikaan, isä kävi
kunnioituksella etempänä. Ja siten tulivat he kotiin. Öyvind oli
iloinen kaikesta; hän näki esinnä, että kartano oli maalattu, sitten
että mylly-aittaa oli isonnettu, ja että lyijyiset ikkunan kehät olivat
otetut pois sekä tuvasta että kammarista, ruudut valkeasta eikä niin
kun ennen ryönisestä lasista, ja ikkunan pielet isommat. Kun hän tuli
sisään, näytti kaikki kohtalot niin kumman pieniltä, jommoisiksi hän ei
ollut niitä ensinkään luullut, mutta kuitenki somilta. Kello käydä
nakitti seinällä, tuolit olivat pestyjä, ja näyttivät milt'ei
puhuvilta, hän tunti joka kupin sillä peitetyllä pöydällä, valkoiseksi
kalkittu pankko nauroi: terve tultua! hyvän hajuisia, lehtisiä oksia
rippui pitkin seiniä, katajan havuja oli lattialla ja kaikki puhui
juhlasta. He istuiksivat syömään; mutta syömisestä ei tullut paljon
mitään, sillä Öyvind jutteli lakkaamatta. He katselivat nyt häntä,
kuinka hän nyt mutkistelematta rauhassa näytti viisaalta ja
yhtäläiseltä kun ennenki, ja sitten, mitä hänellä oli uutta, aivan
niihin uusiin sinisiin verkavaatteihin, jotka hänellä olivat päällä.
Kun hän oli jutellut muutaman pitkän historian yhdestä kumppanistansa
ja viimenki vaikeni vähäksi aikaa, sanoi isä: "Minä tuskin ymmärrän
yhtään sanaa puheestasi, poika; sinä puhut niin liian sukkelasti." --
He rupesivat jokainen nauramaan, eikä Öyvind vähimmän; hän tiesi hyvin
kyllä sen olevan totta, mutta harvempaan puhuminen oli hänelle
mahdotointa. Kaikki, mitä hän ison poissaolonsa ohessa oli nähnyt ja
oppinut, oli niin uutena iskeytynyt hänen mieleensä ja käsitykseensä,
ja sillä lailla viehättänyt hänet tavallisuudestansa, että ne kauvan
levänneet voimansa olivat kun säikäytetyt, ja että pää teki työtä
lakkaamatta. Sitä paitsi havaitsivat he, että hänellä oli tapana
välistä matkia samoja sanojansa pari kolme kertaa uudellensa, ja taas
samaten paljaasta hupaisuudesta; hän näytti ikään kun korjailevan
itseänsä. Se tuntui naurattavalta, mutta hän nauroikin, ja se unehtui.
Koulumestari ja isä istuivat uskotellen, tokko häntä muisti pettäisi,
mutta se ei kuulunut siltä; hänellä oli kaikki mielessänsä ja muistutti
itse että heidän pitäisi hakea tavarat veneestä, veti vaatteensa heti
esille ja ripusti naulaan, näytteli kirjojansa, lakkari-kelloansa,
kaikki uutta, ja ne olivat säilyneet hyvästi, sanoi äiti. Pienessä
olennossansa oli hän yltäkyllin iloinen; hän tahtoi esinnäkin olla
kotona, sanoi hän, auttaa heinän teossa ja lukea. Minne hän sitten
menisi, ei hän tiennyt, mutta se oli hänelle yhtäkaikki. Hän oli saanut
virvoittavan ripeyden ja voiman ajattelemaan sekä sellaisen vilkkauden
mielialaansa selittämään, joka tekee sille hyvää, joka koko vuosikauden
on kokenut hillitä itseänsä. Koulumestari tuli kymmentä vuotta
nuoremmaksi.

"Nyt olemme tulleet hänen kanssansa niin pitkälle", sanoi hän
noustessansa lähtemään.

Kun äiti oli tullut sisään seurattuansa Koulumestaria kalliolle asti,
kutsui hän Öyvindiä tulemaan kammariin. "Muuan odottaa sinua tuolla
kello 9", supatti hän. -- "Missä?" -- "Kalliolla."

Öyvind katsoi kelloonsa, se kävi yhdeksättä. Sisässä hän ei voinut
odottaa, mutta meni ulos, nousta vilisti kalliolle, taukoutui
kukkulalle ja katseli. Tupakartanon katto oli juuri alempana; katolla
olevat pensaat olivat kasvaneet isoiksi, nuoret puut aivan ympärinsä
sitä paikkaa, jossa hän seisoi, olivat myös kasvaneet, ja hän tunti
jokaisen. Hän katsoi alas pitkin tietä, joka meni vuoren kuvetta
myöten, ja jonka toisella puolen oli metsä. Tie näytti harmaalta ja
yksivakaiselta, mutta metsässä oli kaikenlaisia lehtipuita, korkeita ja
tuuheita, rannassa köllötti sillä pienellä meren lahdelmalla muuan
laiva surpallansa olevine purjeinensa; siinä oli lankkuja lastina ja se
odotti tuulta. Hän katsoi salmen yli, joka häntä oli kannattanut edes
ja takasin, se lerotti nyt tyynenä ja välkkyvänä; monjaita vesilintuja
lenti sen ylitse, mutta äänettöminä; sillä se oli myöhä. Isä tulla
luppasi myllyltä, seisahti kalliolle ja katseli alaspäin, niin kun
poikansaki, meni sitten alas rantaan tarkastamaan venettä yöksi. Äiti
tuli toiselta puolen kartanoa, sillä hän tuli kodasta; hän katsahti
vuorelle päin mennessänsä kanoja ruokkimaan, samoin tullessansa ja
hymyili. Öyvind istuikse odottamaan; tiheät pehkot estivät häntä
näkemästä kauvaksi, mutta hän kuulosti pienintäkin risausta. Kauvan
kuului ainoastansa lintujen liike, joidenka siipien räpinä petteli
häntä, kohta taas muutama orava, joka hypätä roiskautti puusta puuhun.
Mutta vihdoin kuului kauvempata riske, taukosi vähän, riski taas;
hän kavahti seisallensa, sydän hypähteli, veri täytti päähän;
silloin rasahti pehkossa aivan lähellä häntä, mutta se oliki iso,
pitkäkarvainen koira, joka tuli ja rupesi katsomaan häneen, seisahti
kolmelle jalalle eikä liikahtanut. Se oli Ylä-Heidegaardenen koira, ja
aivan sen takana ruski taas, koira käänti päänsä ja häntä pyöri, nyt
tuli Mari.

Hame tarttui pehkoon, tyttö kääntyi sitä irtauttamaan ja juuri silloin
näki Öyvind hänen ensikerran. Hän oli avopäin, mutta tukka oli
kääryllä, niin kun neidot tavallisesti jokapäiväsessä olennossansa
pitävät; hänellä oli vahva, punertava ja hihatoin liivihame päällä,
eikä muuta kaulassa kun alas-kääntyvä paidan kaulustin; hän oli juuri
varastaunut ulko-työpaikastansa, eikä ollut tohtinut mennä pukeumaan
koreisiinsa. Nyt katsoi hän viistoon ylös naurussa suin; valkoset
hampaansa ja raollansa olevat silmänsä kiiluivat vaan; hän seisoi siten
vähän aikaa ja nauraa vilmotti, mutta tuli sitte lähemmäksi ja punastui
enämmin ja enämmin joka askeleelle. Öyvind meni tyttöä vastaan ja otti
sen käden omiensa väliin. Tyttö katsoi alas ja siten he nyt seisoivat.

"Kiitoksia paljon kaikista kirjeistäsi!" sanoi Öyvind ensimäiseksi, ja
kun tyttö hymyissä suin katsahti ylös, tunti hän, että tämä oli mitä
viehättävin haltia, kuin metsässä voi tavata; mutta hän oli
pauloitettu, eikä tyttökään ollut sitä vähemmin. "Kuinka suureksi sinä
olet tullut", sanoi tämä, mutta tarkoitti kokonansa toista. Tyttö
katsoi enämmin ja enämmin häneen, hymyili enämmin ja enämmin; poika
hymyili kanssa, mutta he eivät virkkaneet mitään. Koira oli vötkähtänyt
kalliolle pitkällensä ja katsoi alas kartanoon päin; Thore keksi tämän
koiran pään rannasta eikä voinut henkensä edestä ymmärtää, mikä se oli,
joka näyttäysiin vuorelta.

Mutta ne kaksi olivat nyt heittäneet toisensa irti ja rupesivat jo
puhelemaan. Ja kun Öyvind kerran pääsi alkuun, lasketteli hän siten,
että tytön täytyi nauraa hänellä. "Niin se on, näet, kun minä olen
iloinen, oikein iloinen, näet; ja silloin kuin välimme tuli hyväksi,
kas silloin ikäänkuin laukesi lukko minussa, laukesi, näet." Tyttö
nauroi. Sitte sanoi poika: "Kaikki laittamasi kirjeet minä osaan
melkein ulkoa." -- "Entäs minä sinun!" -- "Mutta sinä kirjoitit aina
niin lyhyesti." -- "Sen tautta kun sinä yhtenänsä tahdoit niin pitkiä
kirjeitä." -- "Ja kun minä tahdoin, että me kirjoittaisimme enemmän
yhdestä asiasta, niin sinä kiepsahdit pois." -- "Minä näytän paraalta,
kun näet hännän, sanoi keijulainen." -- "Mutta todella: sinä et ole
koskaan sanonut minulle, kuinka sinä pääsit Junnu Hatten'ista
kuitiksi?" -- "Minä nauroin." -- "Kuinka?" -- "Nauroin; etkö sinä
tiedä, mitä nauraminen on?" -- "Kyllähän minä nauraa osaan!" -- "No
koetapas." -- "Kuulepas sitä! Pitäähän minulla olla jotakin
nauramista." -- "Sitä minä en tarvitse, silloin kun olen iloinen."
"Oletkos sinä, Mari, nyt iloinen?" -- "Naurankos minä nyt?" -- "Naurat
kyllä", -- hän otti tytön kumpaisetki kädet ja läiskytti niitä yhteen
katsoessansa tyttöön. Tällöin alkoi koira murista, nosti sitte harjansa
pystyyn ja rupesi haukkumaan kallion reunalta alas; se vihastui
vihastumistansa, ja raivostui viimein kovin. Mari juoksi peloissansa
takaperin, mutta Öyvind eteenpäin ja katsoi alas. Se oli hänen isänsä,
jota koira haukkui; hän seisoi nyt alaalla aivan lähellä kalliota,
kumpaisetki kädet lakkarissa ja katsoi koiraan. "Ka oletko sinäkin
siellä? Mikä hullu koira sinulla on siellä kalliolla?" -- "Se on
Heidegaardenen koira", vastasi Öyvind, vähän hölmästyneenä. -- "Mistä
se kehno on tullut sinne ylös?" -- Mutta äiti oli pistäytynyt kodasta
ulos katsomaan, sillä hän oli kuullut sen hirmuisen haukunnan, ja hän
ymmärti kaikki, ja sanoi nauravalla suulla: "Se koira käypi täällä joka
päivä, niin että siinä ei ole mitään kummeksittavata." -- "Mutta onki
sitä koko ahvatta koira." -- Se tulee paremmaksi, kun sitä taputellaan,
arveli Öyvind ja teki niin; koira vaikeni, mutta murisi. Isä meni
hyvässä uskossa alas, ja ne kaksi olivat ilmaisemisesta pelastetut.

"Se nyt oli se kerta", sanoi Mari, kun he taas tulivat yhteen. --
"Vieläkös sitä tulee pahempataki, luullaksesi?" -- "Minä tunnen yhden,
minä, joka tahtoo meitä väijyä." -- "Ukkovaarisi?" -- "Niinpä kyllä."
-- "Mutta hänen ei pidä tehdä meille mitään." -- "Ei koskaan niin
mitään." -- "Ja sen sinä lupaat?" -- "No, sen minä lupaan, Öyvind." --
"Kuinka kaunis sinä olet, Mari!" -- "Niin se kettu korpille sanoi ja
sai juuston." -- "Uskopas, että minäkin tahdon juuston." -- "Mutta sinä
et saa sitä." -- "Minäpä otan sen." Tyttö käänti päänsä, ja hän ei
ottanutkaan. -- "Minä sanon sinulle yhden asian, minä, Öyvind!" tyttö
katsoi viistoon ylös. -- "No?" -- "Mikä ilkimys sinusta on tullut!" --
"Antanethan kumminki juuston." -- "Enkä anna", hän kääntyi uudellensa
pois.

"Nyt minun pitää mennä, Öyvind." -- "Minä tulen seuraamaan sinua,
minä." -- "Mutta ei metsästä ulos; silloin voipi ukkovaari nähdä
sinun." -- "Ei, ei metsästä ulos. Kultani, juoksetko sinä?" -- "Eihän
tässä voi käydä rinnakkain." -- "Mutta eihän se muuten ole
seuraamista?" -- "No ota minut!" hän lähti juosta hujottamaan, poika
jälestä, tyttö tarttui kohta hameestansa kiini, ja Öyvind otti hänen.
-- "Olenko minä nyt ottanut sinut omakseni, Mari?" hänellä oli käsi
tytön vyötäisellä. "Niinpä luulen", sanoi tyttö hymyssä suin, mutta oli
sekä punottava ja totinen. Ei, nyt se tapahtukoon! ajatteli Öyvind ja
yritti suutelemaan tyttöä; mutta se pujotti päänsä Öyvindin käsivarren
alatse, ja juoksi nauraen tiehensä. Kumminki seisattui hän viimeisien
puiden luona; "milloinkas me taas tapaamme toisemme niin?" kuiskutti
hän. --"Huomenna, huomenna!" kuiskutti Öyvind jälleen. -- "No,
huomenna!" -- "Hyvästi!" tyttö juoksi. -- "Mari!" ja se seisottui. --
"Kas, se oli järkevästi, että tapasimme toisemme ensiksi vuorella." --
"Jaa, se oli niin"; hän juoksi taas.

Öyvind katsoi kauvan hänen jälkeensä, koira meni edeltä ja haukkui,
Mari jälestä ja hyssytti. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa ja viskasi sen
kohoksi, otti jälleen ja viskasi; "kyllä minä nyt luulen rupeevani
tulemaan iloiseksi, minä", sanoi poika, ja lauloi mennen kotiinsa päin.



Kymmenes Luku.


Muutamana päivänä kesän varrella, kun jälestä puoli-päivän äiti ja
piika kouhottelivat heiniä pihalla sekä isä ja Öyvind kantoivat latoon,
juosta hilisti pienoinen poika avo-päin ja jaloin alasmäkeä, pitkin
ketoa Öyvindin luo, jolleka hän antoi pienen kirja-lipun. "Kyllä sinä
olet hyvä juoksija", sanoi Öyvind. "Minä saan siitä maksun", vastasi
poika. Kysyttyänsä, tokko siitä tulee vastausta, kuuli poika: "ei", ja
alkoi juosta piipotella metsän kautta vuoren yli takasi kotiin; sillä
hän sanoi jonkun tulevan jälestänsä tietä myöten. Öyvind aukasi
paikalla lipun, joka oli pantu laskoksille ja sidottu rihmalla ristiin
rastiin sekä sinetti päällä. Lipussa seisoi:

    "Nyt se on marssimassa, mutta se käypi pitkään.
    Juokse metsään piiloon!

                                     Tuttusi."

"Enpä minä sitä taida tehdä", ajatteli Öyvind ja katsoi jalona ylös
mäelle päin. Siihen ei tarvittukaan kaukaa aikaa, ennen kun vanha mies
näyttiikse mäen kukkulalla, lepäsi, kulki vähän matkaa, lepäsi taas;
sekä Thore ja sen emäntä seisottuivat katsomaan. Mutta Thorea alkoi
kohta naurattaa, emännän kasvot taas punastuivat. "Tunnetko sinä
tuota?" -- "No, eihän tässä voi helposti hairahtua!"

Isä ja poika rupesivat uudellensa kantamaan heiniä, mutta se viimeinen
sovitti sen niin, että he aina kulkivat yhtä matkaa. Vanhus tuli mäen
kukkulalta hiljallensa lähemmäksi ikään kun raskas länsituuli. Hän oli
hyvin suora ja jokseenki jaksava, mutta jalat olivat jäykät ja hän
kulki joka askeleen vaivaloisesti ja sauvan varassa. Hän tuli kohta
niin lähelle, että ne voivat nähdä hänen selvään; hän seisahti, otti
lakin pois päästänsä ja pyyhki nenäliinalla hikeä otsastansa. Hän oli
jokseenki paljaspäinen takaraivoltansa; hänen pyöreä muotonsa oli jo
kureilla; hänellä oli pienet, terävät silmän tiiretyiset sekä puuhkeat
silmän luomet ja kaikki hampaat suussa. Kun hän haasteli, kuului hänen
äänensä raikkaalta ja kimakalta, ja se hyppi ikäänkun raunioita ja
kivikkoa myöten; mutta "r" pani hänen kielensä välistä lirpottamaan
sievästi monta kyynärätä pitkältä, kunnes jyrkkä taite tapahtui
äänessä. Häntä oli nuorempana pidetty hyvin ruttoisana mutta pikaisena
miehenä; vanhoilla päivillänsä oli hän moninaisista onnettomuuksista
tullut tyytymättömäksi ja luulevaksi.

Thore teki poikinensa monta viemämatkaa, ennen kun Ole ennätti tulla
juntustaa esille; he ymmärsivät kumpikin, ettei se tullut hyvässä
aikomuksessa, sen tähden olisi se ollut sitä somempata, ettei hän olisi
ennättänyt milloinkaan. Heidän täytyi kumpaisenki kävellä sangen
totisina ja haastella hyvin hiljaa, mutta kun siitä ei tullut loppua,
niin se alkoi naurattaa. Ainoastansa puoli sanaa, kuin niin sattuu,
saattaa semmoisessa tilaisuudessa sytyttää naurun, varsinki jos
nauraminen on vaarallista. Kun ukko viimein oli ainoastansa muutamien
sylien päässä, mutta joista ei tahtonut tullakaan loppua, sanoi Öyvind
hyvin varoitellen ja hiljaa: "Tuolla mieheltä taitaa olla raskas
kuorma!" -- ja enempätä hän ei voinut naurulta sanoa. "Et sinä tunnu
minusta järkevältä", supatti isä, vaikka häntä itseänsäki nauratti.
"Hm-Hm!" röyhki Ole mäellä. -- "Nyt se jo nääntyy", kuiskutti Thore.
Öyvind viskautui polvillensa heinä-ruon vierelle, pisti päänsä heinien
sisään ja nauraa kuhuutti. Isäkin kuukistui. "Lähtekäämme latoon",
supatti hän, otti sylyyksensä heiniä ja puitti tiehensä; Öyvind otti
pienen tuttosen, juoksi jälestä, naurusta kumarana, ja rötkähti
heinille latoon. Isä oli vakainen mies, mutta kun joku sai hänen
nauramaan, hykkäili hän esinnä, ja sitten kuului aina pitempi mutta
katkoittu hykerrös, kunnes se sotkeutui yhdeksi ääneksi, jonka jälestä
tuli laine laineelta sekä aina pitkä henkäys. Nyt oli hän rietautunut,
poika rötkötti lattialla, isä seisoi takana, ja kumpiki nauraa
kuhuutti. Heillä oli kerranki semmoinen naurupäivä; "mutta se ei ollut
hyväksi", sanoi isä. Viimein eivät he tienneet, mitenkä se kävisi,
sillä vanhus oli jo varmaanki tullut kartanolle. "En minä mene ulos",
sanoi isä, "minulla ei ole hänen kanssansa mitään tekemistä." -- "No,
en minäkään lähde", vastasi Öyvind. "Hm-Hm", kuului aivan ladon seinän
takana; isä muistutti pojalle: "tokko menet ulos!" -- "Menkääte itse
esinnä!" -- "Ei, totto pötkit!" -- "No, menkääte esinnä!" -- ja
työnnellen toisiansa menivät he hyvin vakaisina esille. Tultuansa
rapulta alas näkivät he Olen seisovan kyökin oveen päin ikään kun
mietteissänsä; hän piteli lakkia siinä kädessä, jossa oli sauva, ja
pyyhki nenäliinalla hikeä paljaasta päästänsä, mutta pöyhisteli
ylöspäin hivuksen huituvia korvien takaa ja niskalta, jotta ne
pörröttivät ulospäin kun sian harja. Öyvind työnsiin isänsä suojaan;
tämän täytyi sen tautta seisottua ja tehdäksensä siitä loppua, sanoi
hän hyvin totisena: "Jaksavatko niinki vanhat olla liikkeellä?" -- Ole
kääntyi, katsoi häneen tuikeesti ja painoi lakin päähänsä, ennen kun
hän vastasi: "No, niinpä kyllä." -- "Lienethän väsyksissä, etkö lähde
sisään?" -- "Vielä vähän, voinhan minä levätä tässäkin seistessäni;
minun asiani ei ole pitkä." -- Muuan katsoi salaa kyökin ovelta; vanha
Ole seisoi ovelta katsojan ja Thoren välillä, lakin lippa silmillä,
sillä lakki oli käynyt liian väljäksi tukan hävittyä. Nähdäksensä
töllisti hän päätänsä hyvin takaraivolle; sauvan piti hän
oikeassa kädessänsä, ja vasen oli ojona sivulla, milloin hän ei sillä
koikehtinut, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt kovemmin kun kättänsä
ojona pitämällä liikuttamatta, muka kun arvonsa vartiana. "Onko se tuo
poikasi, joka seisoo takanasi?" alkoi hän hyvin vilkkaalla kielellä.
"Niinhän ne sanovat." -- "Eikös sen nimi ole Öyvind?" -- "No,
Öyvindiksihän sitä kutsutaan." -- "Onhan se ollut muutamassa
peltokoulussa tuolla etelässä päin?" -- "Olihan se vähän sinne päin."
-- "Ei, tyttäreni, tuo tyttäreni tytär Mari, piti minun sanoa, se on
viime aikoina tullut hullumaiseksi." -- "Sepä oli paha." -- "Se ei
tahdo mennä naimiseen." -- "Nytkö?" -- "Se ei huoli kestään niistä
taloisista pojista, jotka sitä köytäilevät." -- "Vai niin?" -- "Mutta
se kuuluu olevan tuon syy, tuon, joka seisoo tuossa." -- "Vai niin?" --
"Hän kuuluu tehneen sille pään hämmikkiä, juuri tuo, poikasi, Öyvind."
-- "Elä hitolla!" -- "Minä, näetsen, en salli kenenkään viedä
hevoisiani, kun minä lasken ne metsään, enkä myöskään salli kenenkään
viedä tyttäriäni, kun minä lasten ne tanssiin, sitä en salli
ollenkaan." -- "No, se nyt on tietty." -- "Minä en voi käydä jälestä
jälkeen; minä olen vanha, minä en voi vahdata." -- "Eipä, ei!" --
"Niin, minä, näetsen, tahdon pitää järjestystä kaikissa: tuossa pölkyn
pitää seista, ja tuossa kirveen pitää olla, ja tuossa puukon, tuossa
pitää lakaistaman, ja tuohon pitää viskattaman ulos, ei oven taakse,
mutta tuonne nurkan taakse, juuri tuonne, niin, ja ei muuanne
minnekään. Ja, kun minä siis sanon tytölle: 'ei hänelle, mutta
hänelle', niin se pitää oleman hänelle -- eikä hänelle." -- "Totta
kaiketi." -- "Mutta siten se ei ole; kolmena vuotena on tyttö estellyt,
ja kolmeen vuoteen ei ole välillämme ollut hyvää sopua. Se on paha; ja
jos poikasi lienee siihen syynä, niin minä sanon hänelle sinun
kuultesi, sinun, joka olet isä, ettei hänellä ole siitä etua; hän saa
heretä." -- "Aivan niin." -- Vähän aikaa katsottuansa Thoreen sanoi
Ole: "Sinä vastaat niin lyhyesti?" -- "Se juttu ei ole pitempi."

Tällöin täytyi Öyvindin nauraa, vaikka hänen mielensä ei tehnyt
nauramaan. Mutta eräillä ihmisillä on pelko naurun rajalla, ja se
viimeinen sai hänessä nyt vallan. "Millä sinä naurat?" kysäsi Ole
tiukkaan. -- "Minäkö?" -- "Nauratko sinä minulla?" -- "Jumala
varjelkoon!" mutta hänen oma vastauksensa nauratti häntä. Ole keksi sen
ja tuli aivan vimmatuksi. Sekä Thore että Öyvind pyytivät nyt, ollen
totisina, lähtemään sisään, mutta se oli kolmen vuoden mielikarvaus,
joka nyt pullahti ulos, ja sen tautta sitä ei ollut hyvä taukouttaa.
"Elä luule saavasi tehdä minusta pilkkaa", alkoi hän; "minä olen
luvallisella asialla, minä pidän lapsenilapsen onnesta huolta paraan
ymmärrykseni mukaan, ja koiransilmien nauraminen ei minua estä. Ei sitä
vasten tyttöjä kasvateta, että niitä survataan ensimäiselle
mökkiläiselle, joka vaan tulee ottamaan, eikä sitä vasten taloa hallita
neljäkymmentä vuotta, että kaikkityyni jätettäisiin ensimäiselle, joka
viekoittelee tyttöä. Tytär-vainaani kyöhäili niin kauvan, kunnes hän
sai jonki-joutavan heittiön mieheksensä, joka juoda kellitti heidän
kumpaisenki mieron tielle, ja minun täytyi ottaa lapsi hoitaakseni ja
maksaa huvitukset; mutta surma vieköön! jos tyttäreni tyttärelle käypi
samalla lailla; nyt sen tiedät! -- Sen minä sanon sinulle, että niin
totta kun minä olen Ole Nordistuen Heidegaardenesta, niin papin pitää
ennen kuuluttaman häitä keijulaisille pohjois-laakson metsissä, kun hän
saapi mainita semmoisia nimiä saarnas-tuolista, kun Marin ja sinun,
sinä joulupukki! -- Vai menetkö sinä säikyttelemään kelvollisia
kosioita pois talostani, häh? Vaan koetapas tulla, niin pitää saamasi
semmoisen kyydin ala-mäkeä myöten, että kenkäsi pitää tupsuta savuna
jälestäsi. Sinä Irvi-Mikko! Sinä luulet ehkä, etten minä tiedä, mitä
sinä mietit, niin sinä kun tyttökin. Ä-äh, te luulette, että vanha Ole
Nordistuen kääntää nokkansa ylöspäin tuolla kirkkomaalla, ja sitten te
tahdotte kepoitella alttarin ääreen. Ei, nyt minä olen elänyt 66
vuotta, -- ja minä, juuri minä, näytän sinulle, poika, että minä elän,
niin että teidän kumpaisenki pitää kalveneman. Ja sen minä sanon
sinulle vielä, että sinä saat väijyä seinämillä kun varas, ja sinun
ei kumminkaan pidä näkemän tytön kantapäitäkään; sillä minä
lähetän sen kotoa sinne, jossa se säilyy, niin että sinä saat lennellä
näillä seuduin naururastaana, ja tehdä naimisen sateen ja pohjatuulen
kanssa. Ja nyt minä en puhu sinulle enempätä; mutta sinä, joka olet
isä, tiedät nyt minun tahtoni, ja jos sinä tahdot katsoa poikasi
parasta, josta tässä on kysymys, niin saa'os hänen johdattamaan virran
sinne, jonne se saattaa juosta; minun maani poikki se on kielletty." --
Hän kääntyi lyhyillä askelilla sukkelaan, nostellen oikeata jalkaansa
vähän enämmin kun vasenta ja jupattaen vielä itseksensäki.

Jälelle-jääneet seisoivat nyt oikein vakaisina; heidän ilveilemistänsä
ja naureskelemistansa seurasi nyt paha perästä, ja kartano seisoi
muutaman hetken autiona, niin kun jonkun hirmun jälestä. Äiti, joka
kyökin ovelta oli kuullut kaikki, katsoi pahoilla mielin Öyvindiin, ja
ollen vesissä silmin ei hän tahtonut sanaakana virkkamalla tehdä
poikansa mieltä vielä raskaammaksi. Kun he kaikki olivat menneet
äänettöminä tupaan, istuikse isä ikkunan luokse ja katsoi Olen jälkeen
hyvin vakaisen näköisenä. Öyvindin silmät tarkastivat hänen katsantonsa
pienimpiäki muutteita; sillä mitä hän nyt ensimäiseksi sanoisi, oli
mitä tärkeintä näiden kahden nuoren vastaisuudelle. Jos Thore kieltäisi
samoin kun Ole, niin siitä tuskin voisi päästä ohitse. Pojan ajatukset
kiitivät nyt haikeasti vastuksesta vastukseen; hän näki edessänsä
ainoastansa köyhyyttä, vastahakoisuutta, epähuomiota ja solvaistua
jalomielisyyttä, ja kaikki turvat, joihinka hänen teki mielensä
luottautumaan, solahtelivat ajatuksien alla. Se enenti hänen
levottomuuttansa, että äiti seisoi käsi kyökin oven linkulla,
epätietoisena, tokko hänellä oli uskaliaisuutta olla sisässä ja odottaa
asian ratkaisemista, ja että se vihdoin kokonansa kadotti
uskaliaisuutensa ja pujahti ulos. Öyvind katsoi järkähtämättä isäänsä,
joka ei tahtonut heretäkään katsomasta ulos; poika ei myös tohtinut
puhua, sillä sen toisen piti saaman miettiä rauhassa. Mutta juuri
samalla hetkellä oli ajatukset päässeet ahdistuksestansa ja
järjestyivät jälleen; "ei kukaan muut kun Jumala voi meitä kumminkaan
eroittaa", mietti hän ja katsoi isän rypistettyihin silmänluomiin; --
nyt sieltä näytti tulevan kohta jotakin. Thore huokasi pitkään, nousi
seisallensa ja luotti silmänsä ulkoa tupaan juuri poikansa silmiin. Hän
seisoi ja katsoi häneen kauvan. -- "Se minun olisi tahtoni, että sinä
luopuisit tytöstä; sillä ei sitä pidä kerjäämän liiaksi eikä tungetella
itseänsä esille. Ellet sinä taivu luopumaan, niin anna sinä minulle
siitä sopivassa tilaisuudessa tieto, ja ehkä minä voin sinua auttaa."
-- Hän lähti työhönsä ja poika seurasi.

Mutta iltamassa oli Öyvindillä aikeensa valmissa; hän koettaisi päästä
piirikunnan maaviljelys-neuvojaksi ja pyytää Johtajaa ja Koulumestaria
auttamaan itseänsä. "Jos Mari vaan jaksaa kärsiä, niin kyllä minä sen
vielä Jumalan avulla ja työlläni voitan."

Hän odotti tyhjään sinä iltana Maria; mutta hän lauleli kävellessänsä
mieluisintansa laulua:

    Nosta pääsi, nuorukainen!
    Josko toivo pettää,
    Loistaa silmässäsi toinen,
    Jonka Luoja jättää.

    Nosta pääsi ilo-mielin,
    Käännä vähä kaulaa;
    Takanais tuhansin kielin
    Lemmittysi laulaa.

    Nosta pääsi, siell' on suuri,
    Sinertävä kumu,
    Josta kuuluu riemu juuri,
    Harpun, huilun humu.

    Nosta pääsi lauleskellen,
    Kevät-päivä koittaa.
    Talonpoika työskennellen
    Vuoden viljan voittaa.

    Nosta pääsi nopeasti:
    Toivo kuutaa tuolta
    Pilven päältä tänne asti;
    Ei nyt ole huolta!



Yhdestoista Luku.


Päivä oli puolessa; Heidegaardin talon väki oli ruokalevolla, heinät
olivat ruolla, ja haravat maahan isketetyt. Heinäreet olivat laon rapun
vieressä, valjaat olivat remallansa sivulla, ja hevoiset olivat
syömässä vähän matkan päässä. Paitsi näitä ja muutamia kanoja, jotka
olivat tulleet sen niityn viereiselle pellolle, ei näkynyt yhtään
henkeä koko kentällä.

Talojen luona oli vuoressa lotma, jossa kulki tie Heidegaardin
laveille, vuoren päällys-laitumille. Mäellä, lotman päässä seisoi tänä
päivänä eräs mies katsellen pitkin lotmaa, ikään kun odottaen jotakuta.
Hänen takanansa oli lammikko, josta se puro juoksi alas, joka teki
lotman vuoreen; tämän lammin ympärillä kulki karjan uria laitumille,
jotka näkyivät hänelle kaukaa. Hälinä ja koiran haukunta kuului
läheltä, kellot roiskivat sinne tänne harjuin välissä; sillä karja
täytti nyt vesipaikalle, koirat ja paimenet kokivat saada niitä koolle,
mutta turhaan. Lehmät laukata leipukkivat mitä kummallisinta
hoijakkata, keippelehtelivät ja ammua riehkasivat juosten häntä
pystössä aivan lammikon veteen asti, johonka ne seisottuivat; niiden
kellot mälkättivät joka kerran, kun ne liikuttivat päätänsä. Koiratkin
joivat vähä, mutta maalta jaloin; paimenet tulivat jälestä ja
istuiksivat helteesen sileelle kalliolle. Tässä he ottivat eväänsä
esille, jakoivat toisillensa, kehuivat toisiensa koiria, härkiä ja
talonväkeä, riisuivat sitten ja juoksivat veteen lehmien sekaan. Koirat
eivät tahtoneet mennä uimaan, mutta läähättivät käähäillen sinne tänne
rippuvin päin, kuumin silmin ja kieli toisella puolella. Mäen vierillä
ei näkynyt yhtään lintua, eikä muuta ääntä kuulunut kun lasten rähinä
ja kelloin helinä; kanervikko oli palanut mustalle muralle, aurinko
tulisti kallion kupeita, niin että kaikki kiehui varina.

Mutta se oli Öyvind, joka istui yläällä puolipäivän paisteessa
odottaen. Hän istui paita-hihasillansa sen puron varrella, joka juoksi
lammikosta ulos. Ei ketään näkynyt vielä Heidegaardenen kentällä, ja
hän rupesi jo pitkästymään, kun iso koira yht'äkkiä ryykäsi ulos
muutamasta ovesta Nordistuen talosta ja sen jälestä paita-hihasillansa
oleva tyttö, joka alkoi juosta heinärukoin ohitse vuorelle päin; pojan
teki mielensä huutamaan alas, mutta ei tohtinut. Hän piti tarkasti
taloa silmällä, tokko ketään näkyisi tulevaksi ulos, joka olisi
keksinyt tytön, mutta se oli rauhassa, ja hän nousi monta kertaa ylös
malttamattomuudesta.

Vihdoin oli tyttö lähellä, alkoi nousta mäkeä ylös, koira edeltä
nuuskien ilmaa, tyttö auttoi itseänsä ylöspäin vesoista vetämällä,
mutta käynti väsytti häntä enämmin ja enämmin. Öyvind juoksi alaspäin,
koira murisi, mutta Mari kielti sitä, nähtyänsä hänen tulevan, ja
rupesi istumaan isolle kivelle, veripunaisena, väsyneenä ja hiessä
päin. Hän kiipesi kanssa kivelle aivan viereen: "Kiitoksia
tulemastasi!" -- "Lämpiämisestä ja matkasta! Oletko sinä odottanut
kauvan?" -- "En. Koska meitä vartioidaan illoin, niin käyttäkäämme
puolenpäivän aikaa hyväksemme. Mutta tästä lähin minä ajattelen, ettei
sitä tarvitse pitää niin salassa ja vaikeana; juuri siitä minun teki
mieleni haastelemaan kanssasi." -- "Eikö salassa?" -- "Kyllä minä hyvin
tiedän, että salaisuus kaikissa on sinusta mieluisin; mutta
uskaliaisuutta näyttäminen on sinusta myös sama. Tänäpänä minä tulen
juttelemaan kanssasi kauvan, ja kuuntelehan nyt." -- "Onko se totta,
että sinä koetat päästä läänin maaviljelys-neuvojaksi?" -- "On, ja
kyllä minä pääsenki. Siinä minulla on kahdellainen tarkoitus: esinnä
elättävän ammatin saaminen, ja sitte se päätarkoitus, että minä voisin
toimittaa jotaki ukkovaarisi nähden ja havaiten. Se sattuu vielä niin
somasti, että useimmat Heidegaardenen kylän talon omistajoista ovat
nuorta kansaa, joka tahtoo parempata järjestystä työnteossa ja
tarvitsee siis neuvoa; rahaa niillä on myös. Niin minä alan siitä: minä
annan parantaa kaikki, niiden navetasta alkaen aina veden viemäriin
asti, minä pidän heille esityksiä ja työskentelen, minä milt'en
piiritän vanhuksenki hyvillä töilläni." -- "Se puhe on hempeätä; puhu
enemmän, Öyvind!" -- "Aivan niin, mutta puhukaamme nyt omista
asioistamme. Elä sinä lähde mihinkään pitkälle matkalle." -- "Niin,
vaan kun se käskee?" -- "Eläkä salaa häneltä, mitä meitä kahta
liikuttaa." -- "Josko se kiusaisiki minua?" -- "Mutta me voitamme
enemmän ja suojelemme itsemme paremmin julkaisemalla kaikki. Meidän
pitää varsin oleman niin paljon yksissä muiden ihmisten nähden, että ne
aina saavat puhua kuinka me miellymme toisiimme; ne toivovat sitä
paremmin meille käyvän hyvästi. Elä toki matkusta! Ero on aina
vaarallista, sillä eronneiden välille voipi tulla eripuraisuus. Sitä
emme usko ensimäisellä vuodella, mutta se on mahdollista, että toisella
jo voisimme ruveta uskomaan sitä tätä. Olkaamme me kaksi yksissä kerran
viikossa ja naurakaamme kaikelle pahuudelle, jota syrjäisten tekee
mieli laittamaan välillemme; meidän pitää kainostelematta saattaa yhtyä
tanssissakin ja tanssia niin että hurisee, niiden uhalla, jotka istuvat
ympärillämme meitä panetellen. Meidän pitää yhtymän kirkolla ja
tervehtimän toisiamme kaikkien niiden nähden, jotka soisivat olevamme
satain peninkulmain päässä toisistamme. Jos joku laittaa meistä laulun,
niin me istumme yhdessä miettien sille vastausta; kyllä se aina käypi
laatuun, kun me autamme toisiamme. Ei kukaan voi meille mitään, kun me
harjoitamme yhteyttä ja näytämme ihmisille, että se on totta. Onnetoin
rakkaus on ainoastansa semmoisten välillä, jotka ovat joko pelkuria eli
heikkoja eli kipeitä eli aprikoitsevia, jotka odottavat jotakuta
soveliaisuutta, eli viekkaita, jotka vihdoin saavat kärsiä oman
viekkautensa tautta, eli hentoja, jotka eivät niin paljon pidä
toisistansa, että sukuperäisyys ja vanhat turhat luulot voitaisiin
unouttaa, -- ne piiloittelekset, lähettävät kirjeitä, ja vapisevat
yhdestä sanasta; ja pelkoa, tätä alinomaista levottomuutta ja veren
vaivaa, pitävät he viimein rakkautena, tuntevat olevansa onnettomia ja
sulavat siihen paikkaan kun sokeri. Vähä niistä! jos ne oikein
rakastaisivat toisiansa, niin ne eivät pelkäisi mitään, mutta
nauraisivat vaan, ja kävelisivät kirkollakin julkisesti huolimatta
muiden naurusta ja panettelemisesta. Minä olen sekä lukenut kirjoista
ja nähnyt itsekin, kuinka sellainen rakkaus on vähäkelpoista, joka
piiloittelekse. Alku olkoon salaista, sillä se alkaa viattomasti, mutta
sitte se olkoon julkista, sillä se on iloista. Se on kun lehti, joka
urvasta puhettuansa ei voi olla piilossa, sillä se kasvaa vaan
isommaksi, ja ilman sitä niin näethän sen, että kaikki kuivettuneet
lehdet tippuvat alas kuss'ikään nuoret puhkeavat ulos. Se, jolla on
oikea rakkaus, luopuu kaikista, mitä hänellä oli vanhastansa mieluista,
turhista taruista; mahala kihoaa ulos ja juosta jollottaa, ja eikö sitä
sitte kukaan näkisi? Hih, tyttö! heidän pitää tuleman iloisiksi siitä
kun näkevät meidän olevan iloisina; kaksi kihlattua, jotka eivät luovu
toisistansa, tekevät kansalle siten hyvää, että ne antavat ainetta
lauluille, joita lapset oppivat laulamaan ulkoa epäuskoisten
vanhempainsa häpeäksi. Minä olen lukenut niin monesta semmoisestakin
laulusta, joita näilläkin seuduin elää kansan suussa, ja juuri niiden
lapset, jotka kerran olivat laulun aineena, ovat nyt ne, jotka
liikutettuina laulelevat samoja lauluja. Niin, Mari, ja antakaamme nyt
toisillemme kättä, kas niin, ja luvatkaamme myös toisillemme, ettemme
eroa koskaan, aivan niin, ja niin sen pitää käymän, hurraa!" -- Hän
yritti tarttumaan päähän, mutta tyttö käänti sen toisaalle ja soluttiin
kiveltä alas.

Hän jäi istumaan, tyttö tuli jälleen, ja jäi seisomaan hänen eteensä,
laski kätensä hänen polvelle, ja sanoi katsoen häneen: "Kuulepas,
Öyvind, kun se nyt tahtoo, että minun pitää lähteä matkalle, niin mitäs
sitte?" -- "Niin sinun pitää sanoa suorastansa: en lähde." --
"Kultaiseni, käypikö se laatuun?" -- "No, eihän se voi sinua kantaa
kärriin." -- "Jos hän ei juuri sitäkään tee, niin saattaahan se monella
muulla tavalla pakoittaa minua." -- "Sitä minä en usko; sinä olet tosin
velvollinen tottelemaan, niin kauvan kun se ei ole synti; mutta sinä
olet myös velvollinen antamaan hänen tuta selvään, kuinka raskasta
totteleminen on sinulle tällä kertaa. Minä tarkoitan, että hän rupeaa
arvelemaan paremmin, kun hän sen näkee, mitenkä asian laita on; nyt hän
luulee vaan, niin kun moni muu, että rakkautemme on ainoastansa
lapsellista armastelemista. Näytä hänelle, että se on vähä enemmästä
arvosta." -- "Usko pois, että hänen kanssa ei ole leikittelemistä. Hän
vartioipi minua ikään kun kytkettyä kiliä." -- "Mutta sinä katkot
kytkyesi monta kertaa päivässä." -- "Se ei ole totta." -- "Onpahan;
sillä sinä katkot sen joka kerran kun ajattelet minun päälleni." --
"Niin, sillä lailla. Mutta tiedätkö sinä varmaan, että minä niin usein
ajattelen sinun päällesi?" -- "Muuten sinä et istuisi täällä." --
"Kultaiseni, itsehän sinä lähetit sanan, että minä tulisin?" -- "Mutta
sinä tulit sen tautta, kun ajatukset ajoivat." -- "Paremmin sen kautta
kun ilma oli niin kaunis." -- "Vast'ikäänhän sinä sanoit sen olevan
liian lämpimän." -- "Niin vastamäkeä käydä; mutta entäs alas jälleen?"
-- "No minkä tautta sinä tulit ylös?" -- "Saattaakseni juosta alas." --
"Minkäs tähden et jo ole juossut?" -- "Sen tähden että minun pitää
levätä." -- "Ja jutella kanssani rakkaudesta?" -- "Kyllä minä voisin
sinua iloittaa kuuntelemallaki." -- "Kunko linnut laulelevat?" -- "ja
kun joukko makaa", -- "ja kun kellot kalisevat", -- "tuolta vuoren
takaa."

Tällöin näkivät he kumpikin Marin ukkovaarin tulevan rykien kartanolle
ja menevän kellon nauhaan soittamaan joukkoa ylös. Työväki vetiikse
esille, mikä ladosta, mikä aitasta ja tuvasta, menivät haukoitellen
hevoisien ja haravien luokse, hajosivat ympäri niittyä, ja kohta kävi
työn teko uudellensa vilkkaasti. Ainoastansa ukkovaari käveli huoneesta
huoneesen, nousi viimein ladon ylimäiselle rapulle ja katseli ulospäin.
Pienoinen poika juosta havotti hänen luoksensa; luultavasti oli hän
sitä huutanut. Poika täppöiliki alas aivan Pladsen'in mökkiä kohti;
ukkovaari kuhjusti sillä aikaa ympäri kartanoa, pälyen yhtenänsä mäelle
päin, eikä mahtanut arvata, että se mustukainen "isolla kivellä" oli
Mari ja Öyvind. Mutta tälläki kertaa oli Marin iso koira pahaksi
onneksi. Se näki muka vieraan hevoisen ajavan kartanolle ja luullen
olevansa koti-ammatissansa, rupesi se haukkua terhentämään täyttä
voimaa. Ne kyllä kieltivät koiraa, mutta se oli tullut vihaiseksi eikä
tahtonut heretä; ukkovaari seisoi alaalla töllistellen ylös mäelle.
Mutta telme tuli vielä pahemmaksi, sillä kaikki paimenten koirat
kuulivat kauhistuen tämän vieraan äänen ja juoksivat sinne. Kun ne
näkivät, että se oli iso, harmaa halli, yhdistyivät kaikki
turrukkakarvaiset suomalais-koirat tätä yhtä nukittamaan. Marille tuli
semmoinen pelko, että hän juoksi jäähyväisittä. Öyvind meni tappelun
kahakkaan, huiski ja löi, mutta koirat vaan muuttivat kamppailupaikkaa
ja taas yhteen hirveästi häristen ja hyppien, hän jälestä uudellensa,
ja sitä tehden, kunnes ne vieryivät aivan puron äyräälle; silloin
juoksi hän kahuun, josta seurasi, että ne jokainoa vieryivät veteen
juuri semmoiseen kohtaan, jossa oli jokseenki syvää, erosivat sitte
häpeissänsä toisistansa, ja siihen loppui tämä metsäsota. Öyvind kulki
metsää, kunnes hän pääsi kyläntielle, mutta Mari tuli ukkovaariansa
vastaan halkovajan luona; koira oli ilmaissut hänen.

"Mistä sinä tulet?" kysyi ukko. -- "Metsästä!" -- "Mitä sinä siellä
teit?" -- "Poimin marjoja." -- "Se ei ole totta." -- "Ei, ei se vainen
olekaan." -- "No, mitäs sinä teit?" -- "Haastelin muutaman kanssa." --
"Oliko se mökin pojan kanssa?" -- "Oli." -- "Kuule nyt, Mari! huomenna
sinä lähdet." -- "Enpähän." -- "Kuule nyt Mari, minä sanon sinulle
ainoastansa yhden asian: sinun pitää lähteä." -- "Sinä et voi nostaa
minua kärriin." -- "Enkö? enkö minä voi?" -- "Et, sillä sinä et tahdo?"
-- "Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Mari! huvikseni vaan, näet, huvikseni
vaan tahdon minä ilmoittaa sinulle, että minä lyön selkäkappaleet
palasiksi siltä sinun pojan reikaleeltasi." -- "Eikö vähä, sitä
sinä et tohdi." -- "Enkö minä tohdi? Sanotko sinä, etten minä
tohdi? Kuka minulle voisi mitään, kuka?" -- "Koulumestari." --
"Kou-Koulu-Koulumestari? Huoliiko se hänestä mitään, luullaksesi?" --
"Huolii kyllä, hän juuri on pitänyt häntä maaviljelys-koulussa." --
"Koulumestari?" -- "Koulumestari!"

"Kuule nyt, Mari! minä en tahdo kuulla tästä juoksusta puhuttavan;
sinun pitää lähtemän pois näiltä seuduin. Sinä teet minulle vaan huolta
ja mielikarvautta. Minä olen vanha mies, minä tahdon nähdä sinut
hyvästi holhottuna, minä en tahdo elää kansan suussa pilkkana sen asian
tautta; minä tahdon vaan sinun omaa parastasi, sen sitä saat havaita,
Mari. Kohta minusta aika jättää, niin sinä jäät hulhavalle; mitenkähän
olisi käynyt äitisiki kanssa, ellei minua olisi ollut? Kuule nyt. Mari!
ole järkevä ja tottele, mitä minä sanon; minä tahdon vaan sinun omaa
parastasi." -- "Etpähän tahdo." -- "Vain niin? Mitäs minä sitte
tahdon?" -- "Saada omalle tahdollesi edistystä, sitä sinä tahdot,
kysymättäsi, mikä minun tahtoni on." -- "Olisiko sinullaki muka tahto,
sinä mokoma lirpakko? Sinä muka ymmärtäisit omaa parastasi, sinä
viettelys? Minä annan sinulle vähä vitsaa, annanko, ollospa kuin iso ja
pitkä hyvänsä. Kuule nyt, Mari, anna sinä nyt minun puhella kanssasi
suosiolla. Sinä et ole perijuuriasi aivan hullumainen, mutta sinä olet
vietelty. Kuuntele sinä minua, minä olen vanha ja järkevä mies.
Puhelkaamme vähä suosiolla; ei minun laitani ole niin loistava, kun
ihmiset luulevat; köyhä, irtonainen lintu voipi kohta lentää tiehensä
sen vähän kanssa, mitä minulla on; isä hyväsi varnisti sitä kovasti,
hän. Pitäkäämme itse itsestämme huolta tässä maailmassa, se ei ole
paremman arvoinen. Koulumestarin on hyvä puhua, sillä hänellä on
itsellänsä rahaa, ja niin on papillaki; ne voivat saarnata. Mutta me,
jotka saamme kärsiä orjuutta elatuksen eteen, meidän laitamme on
toisellainen. Minä olen vanha, minä tiedän paljon, minä olen nähnyt
monta kohtalota; rakkaus, näet, se voipi kyllä olla hyvä, noin
puhellessa, jaa, mutta se ei kelpaa; se on kyllä hyvä papille ja sen
semmoisille, vaan talonpoikaisten täytyy pitää sitä toisella tavalla.
Esinnä ruokaa, näet, sitte Jumalan sanaa ja sitte vähä kirjoitusta ja
luvun-laskua ja sitte vähä rakkautta, jos se voipi niin antautua, mutta
siitä, surma vieköön! ei ole hyötyä että rakkaudella aletaan ja ruokaan
lopetetaan. Mitä sinä nyt vastaat, Mari?" -- "Enpä tiedä." -- "Etkö
sinä tiedä, mitä sinun pitää vastaaman?" -- "Tiedän minä sen." -- "No,
mitä?" -- "Pitääkö minun sanoa se?" -- "No se nyt on tietty, että sinun
pitää sanoa se!" -- "Minä pidän paljon siitä rakkaudesta". Ukko seisoi
vähän aikaa julmana, ja ajatellen niitä satoja puheita, jotka olivat
loppuneet samalla lailla, puisti hän päätänsä, käänti selkänsä ja meni.

Hän suututtelikse mökkiläisillensä, torui piikoja, pieksi sitä isoa
koiraa ja säikäytti melkein hengettömäksi pienoisen kanan, joka oli
mennyt toukopeltoon; mutta tytölle hän ei virkkanut enää niin mitään.

Sinä iltana oli Mari niin iloinen makaamaan mentyänsä ylös. että hän
aukasi ikkunan, katsoi renottaen kyynäs-varsin ulos ja lauloi. Hän oli
saanut Öyvindiltä soman rakkauden kirjan ja siinä oli pieni rakkauden
laulu, jota hän lauloi näin:

    Mieltynet minuun,
    Miellyn mä sinuun
    Koko elinkautenamme;
    Kesä kun kuluu,
    Kukka kellastuu,
    Tulee takais leikkinemme.

    Viimeisvuotiset
    Sanais suloiset
    Muistan mä nyt ikkunalla;
    Istun itseksen',
    Laulan lystiksen'
    Onnesta auringon alla.

    Litli-litli-li,
    Kuule kultani,
    Joka juoksit pääsi hielle;
    Päivä pimiää,
    Seikka selviää,
    Sillä sinä sait sen tielle.

    Hih-hih-hih-hih, ha!
    Suutelostapa
    En oo liioin laulanunna;
    Ja jos niinkin ois,
    Unohuta pois,
    Sen mä oon nyt sanonunna.

    Hyvää yötä vaan,
    Niin mä nähdä saan
    Unta sini-silmistäsi.
    Ja tuhansista viistä sanoista,
    Kun oon kuullut kieleltäsi.

    Nyt mä kiini paan,
    Mitäs muutakaan? --
    Lauluni jo lakastuvi;
    Tahtoisitko sä
    Mua viehättää? --
    Soma onpi tämä suvi.



Kahdestoista Luku.


Muutamia vuosia on kulunut viimeisen kohtauksen perästä.

Syksy-puoleen kesää tulee Koulumestari jalan Nordistuen taloon, aukasee
ulko-oven, ei löydä ketään kotona, aukasee vielä toisen, ei löydä
ketään kotona, menee sitte samalla lailla koko pitkän pytingin lävitse
sisimäiseen kammariin; siellä istuu Ole Nordistuen yksinänsä sängyn
edessä ja katsoo kämmeniinsä.

Koulumestari tekee hyvän päivän ja saa vastuun; hän ottaa tuolin ja
istuutuu Olen eteen. "Sinä kutsutit minua?" sanoo hän. -- "Niinhän minä
tein."

Koulumestari siirtäytyy, katsoo ympäri kammaria, ottaa käteensä
muutaman kirjan, joka on pöydällä, ja selailee sitä. "Mitä sinulla on
minulle sanomista?" -- "Minä istun juuri sitä miettien."

Koulumestarilla ei ole kiirettä, vetää silmälasinsa esille nähdäksensä
lukea kirjan nimeä, pyyhkii ne puhtaaksi ja nostaa nenällensä. "Sinä
vanhenet nyt, Ole." -- "Juuri siitäpä minä olin puhua kanssasi. Se
menee takaperin; minä kallistun kohta." -- "Niinpä sinä saat katsoa,
että saatat kallistua hyvillä mielin, Ole", -- hän painaa kirjan kiini
ja katsoo niteesen.

"Se on hyvä kirja, se, joka nyt on käsissäsi." -- "Eipä se kyllä ole
paha; -- oletko sinä useinki päässyt kannen sivuitse, Ole?" --
"Nykyjään, niin...."

Koulumestari panee kirjan pois ja pistää silmälasit koteloonsa.
"Kyllähän sinulla ei taida olla mieluisesi elämä?" -- "Sitä minulla ei
ole ollut niin kauvan kun muistan." -- "Niin se oli minunki laitani
kauvan aikaa. Minä elin vihoin yhden hyvän ystäväni kanssa ja toivoin
häntä tulevaksi luokseni, ja niin kauvan minä olin onnetoin. Silloin
minä päätin mennä hänen luoksensa, ja sittemyöten on kaikki ollut
mukavata." -- Ole nostaa päätänsä äänetöinnä.

Koulumestari: "Mitenkäs luulet taloutesi kanssa käyvän, Ole?" --
"Takaperin niinkun itseniki kanssa." -- "Kellekä se jääpi, kun sinusta
aika jättää?" -- "Sitäpä minä en tiedä; se se myös minua huolettaa." --
"Naapurillesi käy nyt hyvin, Ole." -- "Niin, niillä on se
maaviljelystaituri apuna, niillä."

Koulumestari, ei ollen niinä miehinäänkään, kääntyy ikkunaan päin:
"Voisihan sinullaki olla apua, Ole? Sinä et voi paljon kävelläkään, ja
vähä sinä tiedät uusia keinoja." -- Ole: "Kukapa minua auttanee?" --
"Oletkos pyytänyt apua?" -- Ole ei virka mitään.

Koulumestari: "Minä syytin kauvan samalla lailla Luojaani. -- Sinä et
ole minulle hyvä, sinä, sanoin minä hänelle. Oletkos minua rukoillut?
kysyi hän. En, minä en sitä ollutkaan; tällöin minä rukoilin, ja
sittemyöten on se käynyt hyvästi." -- Ole on äänettä, mutta nyt jäi
Koulumestariki äänettä.

Vihdoin sanoi Ole: "Minulla on yksi lapsenlapsi; se tietää, mikä minua
iloittaisi, ennen kun minä viedään pois, mutta se ei tee sitä." --
Koulumestari naurahtaa: "Ehkäpä se ei iloittaisi tyttöä?" -- Ole on
vaiti.

Koulumestari: "Moni asia huolettaa sinua, mutta minusta tuntuu, että ne
kaikki kumminki viimein kietoutuvat taloutesi ympäri." -- Ole sanoo
hiljaa: "Se on mennyt perintönä jo monta polvea ja onki mitä paraita
maita. Kaikki mitä esi-isät ovat koonneet, makaa siinä; mutta nyt se ei
idä. Enkä minä tiedä, kuka minun mentyäni tulee taloon. Omasta
pesueesta se ei ole." -- "No kyllähän tyttäresi tahtoisi estää pesuetta
perikadosta." -- "Mutta se, joka ottaa tytön, mitenkäs se ottaisl
talonki? se minun pitäisi tietää, ennen kun menen multaan. Nyt, Baard,
on jo kiire sekä minun että talon kanssa."

Kumpikaan ei virka mitään; sitte sanoo Koulumestari: "Lähdetäänkö ulos
katsomaan taloa näin kauniilla säällä" -- "No, lähdetäänpä kyllä;
minulla on työväkeä tuolla mäellä lehtiä riivimässä, mutta ne ovat aina
jouten, ellen minä ole näkemässä." Hän köntystää ison lakkinsa ja
keppinsä luo ja sanoo sen ohessa: "Minun työni teetto ei maksa vaivaa;
minä en sitä ymmärrä." Heidän tultua pihalle ja nurkan vieritse
kulkiessa seisottui hän. "Näetsen, tässä ei ole järjestystä: halot
viskotut sinne tänne, eikä kirves lyöty pölkkyyn", hän kuukistui
vaivoin, nosti kirveen ylös ja löi kiini. "Kas tässä taas nahkaset,
aidalta pudonneet; mutta onkos niitä kukaan nostanut ylös?" hän teki
sen itse. "Ja tässä ruoka-aitta; luuletko, että tikapuut ovat otetut
pois?" hän kantoi ne syrjään. Hän seisottui nyt ja katsoi
Koulumestariin: "Sillä lailla joka ainoa päivä." --

Mennessänsä mäelle päin kuulivat he iloisen laulannan mäen päältä.
"Nyt, ne laulavat työhön", sanoi Koulumestari. "Se on Itätuvan pikku
Nuuti, joka laulaa; se riipii lehtiä isällensä. Minun työväkeni on
tuonnempana; vaan kyllä ne eivät laula." -- "Ei tuo laulu ole tämän
seudun lauluja, vain kuinka?" -- "Ei, kyllä minäki sen kuulen." --
"Öyvind Pladsen on oleksinut usein tuolla Itätuvalla; ehkä se on hänen
tuomiansa tähän kylään; sillä häneltä oppii monikin lauluja." Tähän ei
vastattu mitään.

Maa oli hyvin epätasaista siinä kohti, jossa ne nyt kävelivät; sitä ei
oltu viljelty. Koulumestari mainitsi tätä puutetta ja Ole seisottui
silloin. "Minä en voi enempätä", sanoi hän melkein liikutettuna.
"Vieras työväki ilman perään-katsojatta maksaa liian paljon. Mutta
vaikeatapa se on käydä tuommoista maata myöten, voinet uskoa."

Kun he sitte rupesivat juttelemaan, kuinka iso tila oli, ja mitkä
kohdat enimmän tarvitsisivat parantamista, päättivät he mennä mäelle
katsomaan, miltä talo näytti ulompaa katsovalle. Kun he vihoviimeinki
joutuivat korkealle paikalle katselemaan, sanoi vanhus surkutellen:
"Minun ei ensinkään tekisi mieleni lähtemään siitä sillä lailla. Sekä
minä että vanhempani olemme työskennelleet tuolla alaalla, mutta sitä
ei näy." --

Silloin kuului yhtäkkiään laulaminen aivan heidän päältänsä
sillä omituisella sävelellä, kun poikasilla on oikein vapaasti
huiloitellessa. He eivät olleet kaukana siitä puusta, jonka latvassa
pikku Nuuti Itätupa istui ja riipi lehtiä isällensä alas, ja heidän
täytyi kuunnella poikaa.

    Kun sun kääriä pitää
    Eväspussin pantaa,
    Elä tunge enempää
    Kun on kevyt kantaa.
    Elä huoli huoliais
    Mukahasi mäelle,
    Laita pakko laulullais
    Vuoren vierymille.

    Linnut sulle laulelee,
    Kylän juorut kaikoo,
    Ilman henki hienonee
    Aivan tällä aikoo.
    Täytä riemurintasi,
    Laula lapsukaissa,
    Muinaisetki muistosi
    Ilmestyy iloissa.

    Kun sä kerran kuuntelet
    Metsämiehen lauluu,
    Silloin selvät sävelet
    Korvihisi kuuluu.
    Mut kun puro purpattaa,
    Työhön tultuasi,
    Sepä sulle muistuttaa
    Velvollisuuttasi.

    Heittäy Herran huomahan,
    Kun sä kerran lähdet!
    Nouse ylös noutamaan
    Latvastakin lehdet!
    Jos sinua johdattaa
    Jesus ja Elia,
    Kyllä tiellä kukoistaa
    Ruusun-kukkasia.

Ole oli istuutunut ja kätkenyt kasvonsa kämmeniinsä. "Tässä minä tahdon
jutella kanssasi", sanoi Koulumestari ja istuikse viereen.

       *       *       *       *       *

Öyvind oli juuri tullut kotiin pitkältä matkalta; kyytimies oli vielä
oven suussa, hevoisen levätessä. Vaikka Öyvind nyt oli läänin
maaviljelystaituri, asui hän vielä vanhempiensa luona pienessä
kammarissansa ja auttoi väliajoilla työskentelemisellä. Pladsenin
paikka oli nyt perin pohjin paranneltu, mutta se oli niin pieni, että
Öyvind kutsui koko mökkiä äitinsä sateen suojaksi, sillä se oli
varsinki äiti, joka siinä viljeli maata.

Öyvind oli nyt vast'ikään riisunut takin päältänsä, ja isä oli kanssa
myllystä tultuansa heittänyt jauhoisen takkinsa pois. He tuumasivat
juuri lähteäksensä kävelemään vähäsen ennen iltaista, kun äiti tuli
jokseenki kalveana sisään: "Harvinaisia vieraita tulee; katsokaatte,
kultaiseni, ulos!" -- Kumpiki mies kahitti ikkunaan ja Öyvind sanoi
esinnä: "Ka Koulumestari ja -- niinpä minä luulen; -- sepähän onki!" --
"Kyllä se on vanha Ole Nordistuen", sanoi Thoreki, vetäyten ikkunasta,
ettei häntä nähtäisi, sillä ne kaksi olivat jo aivan tuvan
nurkkajuuressa.

Öyvind keksi, että Koulumestari iski silmää, ikkunan sivuitse
mennessänsä, katsahtaen jälleen vanhukseen päin, joka astua töpötteli
keppi-kädessä nostaen toista jalkaansa jäykemmästi kun toista. Oven
takaa kuului Koulumestarin ääni: "Kyllä se on vasta tullut kotiin", ja
Olen: "No-no."

Ne seisoivat kauvan ulkona äänettä; äiti oli hiipsinyt siihen nurkkaan,
jossa maitohyllyt olivat, Öyvind istui rahilla kenossa selin pöytää
vasten ja oveen päin, isä istui vieressä. Vihdoin aukesi ovi ja
Koulumestari astui sisään ottaen hatun päästänsä, sitte Ole, joka
ottaen lakin käteensä kääntyi panemaan ovea kiini; hänen kääntymisensä
oli pitkäpiimäistä, hän oli nähtävästi kömpelä. Thore nousi ylös, käski
vieraita istumaan, ne istuikset vierekkäin sivupenkille; Thore istuikse
jälleen.

Mutta keskusteleminen oli semmoista kun nyt kerrotaan.

Koulumestari: "Meille tuli kumminki hyvät ilmat tänä syksynä." Thore:
"Näyttäähän tuo viimeinki tasautuneen." -- "Kyllä se nyt pysyy sillänsä
kauvan, koska se kerran kallistui sille laidalle." -- "Joko teillä
leikataan?" -- "Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä mahtanet
tuntea, tahtoisi mielellänsä apua sinulta. Öyvind, ellei vaan mitään
estettä liene tiellä?" -- Öyvind: "Kun sitä vaan pyydettäneen, niin
kyllä minä teen, mitä voin." -- "Niin, kyllä hän ei mielinyt sitä aivan
vähäksi aikaa. Talouden hoitamisesta ei hän luule tulevan mitään, ja
hänellä on se usko, että siinä puututaan oikeata toimellista
keinollisuutta ja peräänkatsomusta." -- Öyvind: "Minä olen niin vähän
kotoisalla."

Koulumestari katsoo Oleen. Tämä tuntee, että hänen nyt täytyy tunkeuta
tuleen, rykäisee pari kertaa ja alkaa sukkelaan ja lyhyesti: "Se oli,
se on -- jaa -- se on tarkoitukseni, että sinä olisit ikään kun
kiintonainen -- että sinun pitäisi, tuota, oleman ikään kun kotonasi
tuolla meillä -- oleman siellä, silloin kun et ole muualla
toimituksessa." -- "Kiitoksia paljon tarjouksesta, mutta minä asun
mielelläni, missä minä asun." -- Ole katsoo Koulumestariin, joka sanoo:
"Kyllä tämä päivä tuntuu olevan Olelle vähä humuinen. Juttu on siitä
laadusta, että Ole on käynyt täällä yhden kerran ennenki, ja muistelu
siitä panee hänen sanansa ristiin rastiin." -- Ole vilkkaasti: "Niin se
on, aivan niin; minä tein hullumaisia retkiä, minä tingin tytön kanssa,
kunnes puusta lähti pilpareet. Mutta mik'on unoutettu, se on unoutettu;
tuuliainen puhaltaa otran lakoon, mutta ei vieno tuuli; sadevesi ei saa
isoja kiviä irti; maaliskuun lumi ei ole kauvan sulamatta; eikä ukkosen
jyrinä lyö ihmisiä kuoliaksi." He nauravat kaikki neljä, Koulumestari
sanoo: "Ole tarkoittaa, ettei Öyvindin eikä Thoren pidä muisteleman
sitä enää." Ole katsoo muihin eikä tiedä, tokko hänen pitäisi alkaa
uudellensa. Tällöin sanoo Thore: "Takiainen tarttuu monin hampain
kiini, mutta ei revi haavoja. Minussa ei kaiketikaan ole enää yhtään
semmoista hammasta." -- Ole: "Minä en tuntenut poikaa sillä kertaa. Nyt
minä näen sen itävän, mitä hän kylvää; syksy vastaa kevättä; hänen
sormiensa nenissä istuu rahaa, ja minun tekisi mieleni saamaan häntä
kiini."

Öyvind katsoo isäänsä, tämä äitiin, se taas Koulumestariin, ja sitte
kaikki häneen. "Ole tarkoittaa, että hänellä on iso talo." -- Ole
välistää: "Iso talo, mutta huonosti viljelty; minä en enää voi, minä
olen vanha, ja jalat eivät käykään asioilla. Mutta maksaa se vaivan,
jos tuolla yläällä otetaan käsin kiini." -- "Mitä parain tila koko
pitäjässä", sanoo Koulumestari lomaan. -- "Mitä parain tila pitäjässä;
se on juuri onnettomuus; sillä vero on suuri; se on hyvä, vero on hyvä,
mutta se pitää saataman hankituksi. (Yht'äkkiään kääntyen Öyvindiin
päin:) voitsithan sinäki kajahtaa asiaan? vain kuinka?" -- "Minun
pitäis siis oleman talouden johtaja?" -- "Aivan niin; sinä saisit koko
talon." -- "Saisinko minä koko talon?" -- "Aivan niin; sittehän sinä
sitä hallitseisit." -- "Mutta?" -- "Etkö sinä huoli?" -- "Huolin
kyllä." -- "No, niinpä niin; se on siis päätetty! sanoi kana
vesipaikan yli lennettyänsä." -- "Mutta?" -- Ole katsoo kummastellen
Koulumestariin. "Öyvind kysyy varmaanki, tokko hän saa Marinki?" -- Ole
sievästi: "Marin päälliseksi. Marin päälliseksi!" -- Silloin löikse
Öyvind nauramaan ja hyppi kohona; hänen jälestänsä nauroivat kaikki
kolme; Öyvind hieroi kämmeniänsä, käveli lattiata edestakasin ja sanoi
sanottuaanki: "Marin päälliseksi!" -- Thore nauraa katkatti, äiti
karsinassa luopumatta katsoi poikaansa, kunnes kyyneleet alkoivat valua
pitkin poskia.

Ole hyvin tärkeästi: "Mitäs luulet talosta?" -- "Oivallinen maa!" --
"Oivallinen maa, eikö niin?" -- "Verratoin laidun." -- "Verratoin
laidun! Eikö käy laatuun?" -- "Siitä pitää tuleman mitä parain talo
koko läänissä!" -- "Parain talo koko läänissä! Luuletko niin? luuletko
niin?" -- "Niin totta kun minä seison tässä!" -- "No, enkös minä ole
sitä sanonutki?" -- Ne puhuivat kumpiki yhtä sievään ja lomiutuivat
toisiinsa ikään kun kaksi hammasratasta. -- "Mutta rahoja näet, rahoja?
Minulla ei ole rahoja." -- "Se käy hitaammin rahoitta, mutta se käy!"
-- "Se käy! kyllä se käy! Mutta sitähän sinä tarkoittanet, että jos
meillä olisi rahaa, niin se kävisi sukkelammin?" -- "Monta kertaa
sukkelammin." -- "Monta kertaa? Oliskopa meillä ollut rahoja! Vaan niin
on niin: seki voi pureksia, jolla ei ole kaikkia hampaita; seki pääsee
matkansa päähän, joka ajaa härillä."

Äiti istui ja iski silmää Thorelle, joka pälyi häneen viistoon, istuen
ja vartalotansa kiikuttaen sekä polviansa hivellen kämmenillänsä.
Koulumestari tähysti häneen; Thorella oli suu auki, vipakoitti vähäsen
ja yritteli, mutta Ole ja Öyvind puhuivat taukoomatta toisiinsa suuhun,
nauroivat ja liehuivat, niin että siinä ei saanut sanan vuoroa.

"Olkaate nyt äänettä, Thorella on vähän sanomista", sanoi Koulumestari
lomaan; ne seisottuivat ja katsoivat Thoreen. Tämä alkaa vihdoin sangen
hiljaa: "Se on ollut semmoista tällä paikalla, että meillä on ollut
mylly; nyt viimeiseltä niinki, että meillä on ollut kaksi. Nämä myllyt
ovat aina antaneet rahakipeneen vuoden ja vuorokauden välillä; mutta ei
isäni enkä minä ole niitä rahoja liikuttanut paitsi sen kerran, kun
Öyvind oli koulussa. Koulumestari on niitä hallinnut, ja hän sanoo,
että ne ovat hyvästi pysyneet tallessa; mutta nyt se on parasta, että
Öyvind saa ne Nordistuelle." Äiti seisoi karsinassa ja tekeisiin sangen
pieneksi, loistavalla ilolla katsellen Thorea, joka astui hyvin
totisena ja näytti milt'ei tuhmalta; Ole Nordistuen istui häntä
ylempänä avossa suin, Öyvind selvisi esinnä kummastelemisesta, sanoen:
"Eikös se ole niin kun onni seuraisi minua?" meni sitte isänsä luo, löi
häntä olkapäälle, niin että lapsahti; "sinä isä!" sanoi hän, hieroi
käsiänsä ja käveli uudellensa.

"Kuinka paljon niitä rahoja voipi olla?" kysyi Ole viimein
Koulumestarilta hiljaa. -- "Ei niitä ole aivan vähän." -- "Monjaita
satoja?" -- "Vähä lisää." -- "Vähä lisää? Öyvind, vähä lisää! Jumala
minua varjelkoon, minkälainen talo siitä pitää tuleman!" Hän nousi ylös
ja nauroi isosti.

"Minä lähden nyt kanssanne Marin luo", sanoo Öyvind; "otetaan tuo
kyytihevoinen, joka vielä on pihalla, niin se käy sukkelaan." -- "Jaa,
sukkelaan, sukkelaan! Tahtoisitko sinä, että kaikki kävisi sukkelaan?"
-- "Jaa, sukkelaan ja hullusti." -- "Sukkelaan ja hullusti! Aivan niin
kun minäki nuorena, aivan niin!" -- "Tässä on lakki ja keppi; nyt minä
ajan teidät pois!" -- "Sinä ajat minun, ha, ha, ha! mutta sinä seuraat,
eikö niin, seuraathan? Tulkaate toisetki; istukaamme tänä iltana
yhdessä, niin kauvan kun takassa on liekkiä; tulkaate mukaan!" -- Ne
lupasivat, Öyvind auttoi ukkoa kärriin, ja he lähtivät ajamaan ylös
Nordistuelle. Siellä yläällä ei ollut se iso koira yksinänsä
hämmästyksissä, kun Ole Nordistuen ajoi kartanolle Öyvind Pladsen'in
kanssa. Kun Öyvind auttoi häntä kärristä ulos, ja palveliat ja kasakat
katsoa ällöttivät heihin, tuli Mari ulos rapuille katsomaan, mitä koira
niin herkiemättä haukkui, mutta seisattui kun naulattu, sävähti sitte
punaiseksi ja juoksi sisälle. Vanha Ole huuti kumminki häntä niin
kauheasti, tultuansa tupaan, että hänen täytyi taas tulla esiin. "Tule
nyt tyttö ottamaan vastaan; tässä se nyt on, joka saa talon!"

"Onko se totta?" sanoo tyttö itsekään tietämättänsä ja niin kovasti,
että se raikui. "Jaa, se on totta!" vastaa Öyvind lyöden kämmeniänsä
yhteen; tyttö kiesahtaa tällöin varpaillensa, viskaa kädestänsä
kannettavan pitkän matkaa ja juosta hujottaa ulos; mutta Öyvind
jälestä. --

Kohta tuli Koulumestari, Thore ja sen emäntä; vanhus oli saanut
kyntteliä pöydälle sekä valkosen pöytäliinan; viiniä ja olutta
tarjottiin, ja ukko käveli yhtenään ympäriinsä, nosteli jalkojansa
vielä ylemmä kun tavallisesti, mutta kumminki oikeata jalkaa
korkeammalle kun vasenta.

Ennen kun tämä pieni kertoelma loppuu, saatetaan ilmoittaa, että viiden
viikon perästä vihittiin Öyvind ja Mari seurakunnan kirkossa.
Koulumestari veisasi sinä päivänä itse, koska lukkari oli kipeä. Hänen
äänensä ei nyt juossut oikein, mutta Öyvindistä tuntui, että häntä
kuuleminen teki hyvää. Ja kun hän oli antanut Marille kätensä ja vienyt
hänen alttarille, nyökytti Koulumestari hänelle kuorista, juuri samalla
lailla, kun Öyvind oli nähnyt sen, alakuloisena istuessansa muinoin
tanssissa; hän nyökytti jälleen kyynelsilmin.

Ne tanssissa vuodatetut kyyneleet olivat alkuna näille, ja niiden
välillä makasi hänen uskonsa ja työnsä.

Tähän loppuu kertoelma iloisesta pojasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Iloinen poika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.