Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Haudan partaalla - Palkittu romaani
Author: Juncker, E.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Haudan partaalla - Palkittu romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



HAUDAN PARTAALLA

Palkittu romaani


Kirj.

E. JUNCKER [Elisa Schmieden]


Suomentanut Yrjö Heilala



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



_Berlin 25 p. toukok. 1886_.

Tänään olen minä täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta ja holhoojani
juhlallisten selitysten mukaan samalla tullut käteni ja omaisuuteni
herraksi. Minä en tiennyt olevani niin rikas, ja minä kasvoin omissa
silmissäni Voldemar-sedän lukiessa luetteloa kiinnityksistäni ja
osakkeistani, mutta enimmän riemastutti minua se tosiasia, että minä
täst'edes voisin ilman mitään silmälläpitoa kuluttaa kymmenen tuhatta
markkaa vuodessa. Loput koroista tahtoi kunnon holhoojani huolellisesti
lisätä pääomaan. Siihen olen täysin tyytyväinen, kunhan vain minua ei
estetä oman pääni mukaan lennättämästä niitä kymmentä tuhatta
jokaiselle ilman suunnalle.

Tänään on ollut oikea toukokuun päivä ja minut on melkein peitetty
kukilla ja onnentoivotuksilla. Kauniimman kukkavihon, minkä sain,
lähetti minulle vanha ihailijani ja hyvä ystäväni nuori tohtori Lehdén.
Yleensä luullaan, että hän ajan oloon tulee minulle enemmänkin
arvoiseksi. Niin, minun täytyy tunnustaa olevan hetken, jolloin hänen
reipas, tarmokas luonteensa viehättää minua siinä määrin, että melkein
itsekin sitä uskon. Se kuitenkin on varmaa, että hän on kaikkein
miellyttävin kosijoistani ja ainoa, josta tiedän, ettei hän tavoittele
minua rahojeni vuoksi tai ainoastaan _pour mes beaux yeux_, ainoa,
jonka kanssa voin nauraa huolettomasti koko sydämestäni. Ja tänäänkin
kertoi hän kerrassaan hauskalla tavalla unensa, minkä hän oli nähnyt ja
jonka hän väitti olevan huonon enteen ystävyydellemme.

"Armollinen neitini", hän kutsuu minua aina sillä tavalla, "näin unta,
että te olitte setänne kanssa Italiassa ja minä päällikköni kanssa.
Tämä viimeksimainittu kuului myöskin luonnollisesti teiden lukuisiin
ihailijoihinne ja kun minun virkaikäni näytti hänestä tässä suhteessa
epämukavalta, lähetti hän minut pois yhtä armottomalla kuin minua
ällistyttävällä tavalla, kun hän teidän läsnäollessanne sanoi minulle:

"'Rakas virkaveljeni, olen unhoittanut partaveitseni San Franciscoon.
Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos heti lähtisitte hakemaan sen
minulle, mutta takasin tullessa voisitte kernaasti pistäytyä
Arkangelissa ottamassa selvää, kummoinen ilma siellä on 17 päivänä
lokakuuta.' Olin pakoitettu tottelemaan hänen mahtisanaansa ja siten
tulin karkoitetuksi kultaoranssien maasta ja teidän läheisyydestänne,
armollinen neitini. Enkö ole oikeassa väittäissäni, että tämä uni
syntymäpäivänne edellisenä yönä on paha enne?"

Minun täytyi purskahtaa makeaan nauruun hänen hauskan kertomustapansa
takia, mutta kun minä katsoin hänen harvinaisen totisiin, sinisiin
silmiinsä, tulin samassa sanattomaksi ja neuvottomaksi ja minusta
tuntui todelliselta helpoitukselta, kun Voldemar-setä samalla
hetkellä kutsui tohtori Lehdénin luoksensa. He sopivat niin hyvin
keskenään, tuo vanha filosofisesti kouluutunut holhoojani ja nuori
"havaintotieteilijä", kuten holhoojani häntä leikillään kutsuu; he
eivät koskaan väsy toistensa kanssa keskustelemaan yhtä vähän kuin minä
kuuntelemaan heitä. Tänään, kun minä syntymäpäivälapsena olin seuran
keskipisteenä, en voinut hyötyä heidän keskustelustaan, vaan minun
täytyi olla jokaisen kanssa, s.t.s. ei kenenkään, ja vieläpä minun piti
suureksi harmikseni laulaakin.

Oi, sinä jalo, ihana taiteeni, kuinka halveksitulta sinä minusta tunnut
joka kerta kun minä olen pakoitettu sinun kanssasi upeilemaan
salongissa niin monen kutsumattoman korvan kuullen, ja, sitten kun olen
paraani pannut, ottamaan vastaan virallisin vaatimattomin kasvonilmein
kaikki teeskennellyt tai sydämestä lähteneet ah! ja oi! ihailut. Miksi
meille sitten sellaista valetta opetetaan? Luullaanko sillä keinoin
voitavan lahjoa kateutta? Mutta oi taivas, enhän ole itse itselleni
kasvojani hankkinut enkä ääntäni, vaon olen varmaankin sekä sokea että
kuuro, ellen lopultakin pääsisi selville siitä, mitä minulle tuhat
kertaa on sanottu, että molemmat ovat kauniit. Eilen olin minä erittäin
hyvällä tuulella, niin että unhoitin koko ympäristöni ja kohousin
korkeuteen kuin leivo jättäen maan mitättömine ihmisineen. Kun
ääni-aallot kohottivat minut puhtaaseen eetteriin, oli kuin uljas kotka
olisi minuun yhtynyt ja voimakkailla siivillään kantanut minua vielä
paljon korkeammalle. Ja riemuiten tervehdin minä häntä ja aurinkoa ja
tunsin, että rintani koko hiljainen kaiho irtausi säveliin -- ja kohta
sen jälkeen tylysti herätettiin ihastusmyrskyyn, joka ympärilläni
tulvi.

"Tänään olette vienyt itseltänne voiton -- on väärin ihmiskuntaa
kohtaan, ettei sellaisella äänellä ruveta konserttilaulajaksi."
Tällaista ja enemmänkin, mitä tavallisesti sanotaan, viserrettiin
minulle kaikissa mahdollisissa äänilajeissa. Oi, jospa nämä
seurapiirien papukaijat edes tietäisivät, kuinka yksi ainoa katse sanoo
paljon enemmän kuin kaikki pilviä tavoittelevat korulauseet. Silloin
annan minä paljon suuremman arvon tohtori Lehdénin rehelliselle
äänettömyydelle; hän ei ymmärrä musiikkia, mutta hän ei myöskään
koskaan teeskentele ihastusta, jota hän ei tunne. Hän on ja jää
omituiseksi ihmiseksi, jota minä en koskaan opi oikein ymmärtämään.
Olla kuuro ihmissydämen alkukielelle, joka alkaa siinä, missä sanat
vaikenevat, jäädä vieraaksi siinä henkikuorossa, joka duurissa ja
mollissa lipuu ohitsemme, olla tuntematta nautintoa, kun kaihoava ääni
hajautuu perussäveleeseen, tuntuu minusta melkein käsittämättömältä.

Edessäni kirjoituspöydälläni on jäljennös nuorekkaasta, kauniista
miehen kädestä, jonka isäni aikoinaan osti Pompeijista uskomattoman
suuresta hinnasta. Kuvapatsasta esille kaivettaessa kuuluu siitä
särkyneen jonkun varomattomuuden takia koko muu osa, ainoastaan tämä
suloinen käsi pelastui. Voldemar-setä ei suvaitse minun siitä puhuvan
ja väittää, että isäni keräämiskiihko on johtanut hänet anastamaan
museoiden oikeuksia; mutta minä, joka olen tämän kauniin käden
onnellinen omistajatar, olen hänelle siitä hyvin kiitollinen. Kuinka
usein olenkaan yksinäisinä hetkinäni koettanut mielessäni kuvitella
käsivartta ja vartaloa, niin, vieläpä päätäkin, joka kuului tähän
intelligenttiin käteen, ja minä menin yhä etemmäs ja etemmäs rohkeissa
mukailuissani ja koetin käden hienoista piirteistä päättää hänen
luonnettansa, järkeänsä ja sydäntänsä. Mutta onkohan se sitten niin
aivan hullu lähtökohta. Eikö käsi ole henkilöllisyytemme välittömin ja
selvin leima? Kuinka helposti voivatkaan silmät ja suu valehdella! --
Kädet eivät koskaan! Mitä pää harkitsee sen tekee käsi. Se on
fyysillisten ja siveellisten kârsimystemme astemittari, se on
magneettisten vaikutustemme napa, luonnon ennustuskirja, josta tietäjät
lukevat. Jesus Kristus paransi sairaita käden kosketuksella, mehän
sanomme, jos jotain valtavaa ja ennen kuulumatonta tapahtuu: "se on
'Jumalan käsi'."

Mutta sinä, paras kaikista käsistä, mitä tähän saakka olen nähnyt,
sanot minulle enemmän kuin etevimmän mestarin maalaama parhain
valokuva; minulla ei ole mitään omakohtaista särjettävää sinussa, minä
voin ainoastaan aina uudelleen ihmetellä tuota yhtä hienoa kuin
voimakastakin rannetta sirojen sormien yläpuolella ja muotoa, joka
ilmaisee sekä voimaa että kauneutta. Oi, minä voisin vannoa, että sinä
kuuluit jollekin etevälle miehelle, kenties jollekin roomalaiselle,
joka Pompeijissa tahtoi tavata rakastettuaan ja siellä kohtasi hänet
julma kohtalo.

Tohtori Lehdén on kieltämättä kaunis mies, mutta hänen kätensä on
kulmikas ja kädenpuristuksensa jonkun verran kova, epämusikaalinen,
niin sanoakseni.

Avatusta ikkunasta tunkeutuu huoneeseen painostava yö-ilma, alhaalla
kadulla seisovat puut niin hiljaa, ei edes pieninkään lehti liiku
lyhtyjen valossa ja minä en kuule mitään muuta kuin oman hengitykseni!

On kuitenkin pari asiaa, jotka minä halusta tahtoisin tietää.
Ensinnäkin, millainen olen minä ja kohtaloni vuoden kuluttua? Toiseksi,
josko jonkun toisen tytön päässä on yhtä hassuja ajatuksia kuin minun?

Mutta ylipäänsä luulen, rakas roomalaiseni, minulle olevan onneksi,
että sinä jo useita vuosisatoja sitten kuljit elonpolkusi tällä
taivaankappaleella ja ettei se koskaan ole risteillyt minun polkuni
kanssa!



_26 p. toukok. 1886_.

Kuinka tulinkaan iloiseksi, kun Voldemar-setä tänään sanoi haluavansa
lähteä kanssani riemujuhlanäyttelyyn ja Liina-täti samalla sanoi
olevansa väsynyt eilisistä syntymäpäiväkekkereistäni, niin ettei hän
nyt voinut tehdä meille seuraa. Eihän tosin voida väittää, ettei
hänellä olisi taiteen ymmärrystä, mutta hän on aina siinä luulossa,
että kaikki muut ihmiset kulkevat sokeina ja kuuroina maailman läpi, ja
että hän yksin on kauneusapostoli, jonka täytyy avata heidän silmiään.
Sen hän tekeekin kuunnellessamme simfoniaa tai katsellessamme jotain
taulua tuolla hänelle ominaisella turhantarkalla ja herkkätunteisella
tavallaan niin perinpohjin, niin juurtajaksain, että hän häiritsee koko
huvini. Minulle on arvoitus, kuinka voidaan levitä niin moniin sanoihin
ja olla niin kaltaisensa silloin kun suuren mestarin käsiala niin
voimakkaasti vaikuttaa jonkun sieluun. Minä tarkoitan, että oikean,
syvän tunteen täytyy olla ujon ja vaatimattoman ja uskaltautua esiin
ainoastaan hyvin harvoille ihmisille!

Tästä syystä olin siis hyvin hyvilläni, että Liina-täti jäi kotiin ja
puin joutuin päälleni uuden harmaan kävelypukuni, joka jo parin
kymmenen askeleen päähän ilmaisee pariisilaisen kotoperänsä, pistin
päähäni ihmeellisen, himmeän punaisilla höyhenillä koristellun hattuni,
heitin vielä viimeisen katseen lukemattomiin kukkavihkoihin huoneessani
ja kiepsahdin sen jälkeen setäni viereen vaunuihimme.

Berlini näyttää hauskalta toukokuussa, Tiergarteni on vielä uusimmassa,
poimukkeimmassa kevätpuvussaan, linnuilla on paras laulun-aika ja
ihmiset häpeävät esiintyä uudistuneen luonnon edessä talven huveista
veltostuneine muotoineen. Tosin oli tavattoman lämmin vuodenaikaan
nähden, mutta ajaessamme kävi raitis henkäys.

Tultuamme näyttelypuiston läheisyyteen voivat vaunumme vain hyvin
hitaasti liikkua suuressa ajopelien tungoksessa, kunnes tulimme
määräpaikkaamme, mikä tarjosi viehättävän ja elokkaan näyn. Me
seisoimme jotenkin kauvan puistossa Reinhold Begas'in ihanan kenttaurin
edessä, joka kantaa selässään kukkeata naisolentoa ja ihailimme sen
pehmeitä piirteitä, ennenkuin astuimme sisään näyttelyrakennukseen. En
kuitenkaan tahdo nyt puhua niistä erilaisista vaikutelmista, vaan
ainoastaan yhdestä, valtavimmasta, johon sulivat kaikki muut.
Valdemar-setä oli jo hyvän aikaa kulkenut kanssani, kun hän kohtasi
erään rakkaan lapsuuden ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut useaan
vuoteen. Minä huomasin, että molemmat ystävykset olisivat enimmän
hyvillään neljän silmän kesken tapahtuvasta keskustelusta ja sen takia
lupasin tunnin kuluttua olla pergamenisessa temppelissä ja jatkoin
kulkuani omin päin. Siten tulin minä pääsaleista vasemman puoleisiin
kylkirakennuksiin, joidenka komeromaisissa osastoissa suuri ihmisvirta
risteili. Eräs osasto, se kai oli joko kolmas tai neljäs, oli melkein
tyhjä; siellä oli vain yksi ainoa katselija, joka selin minuun ja
käsivarret ristissä seisoi liikkumatta syventyneenä tarkkaavaan
mietiskelyyn. Minä lähestyin häntä, nähdäkseni, mikä taulu hänen
huomiotaan niin kiinnitti, mutta siiloin unhotin minä ajan ja paikan,
itseni ja elämän pienine pyyteineen. -- -- --

Se oli Böcklin'in taulu, "Vainajain saari", jota katselin, tuo
ihmeellinen, salaperäinen taru, joka kuin joku Beethoven'in adagio sai
sieluni tärisemään suloisella kaihollaan.

[Böcklin on etevä saksalainen maalari syntynyt 1827. Useimmat hänen
tauluistaan säilytetään suurimmissa saksalaissa museoissa. Hän on
oikeastaan maisemanmaalaaja, mutta hänen myöhemmät taulunsa saivat
enemmän mielikuvituksellisen luonteen. Suoment. muist.]

Keskellä merta kohoutuu pieni luoto. Kalliot ovat syntyisin
tulivuorista, luonto on ne ylös pusertanut, ne eivät ole ihmiskäden
luomia. Meren, taivaan ja korkeiden sypressien yllä lepää kaamea
synkkyys, aaltokaan ei rantaan lyö, pilven hattarakaan ei liiku, tuuli
ei suhise, ilma on raskas, ei yhtään lintua avaruudessa, meri on lyijyn
harmaa, jossa ei näytä olevan yhtään elävää oliota.

Vene lipuu esille, sen kokassa makaa paareilla ruumis. Ruumiin yli
kumartuu elähtänyt naisolento puettuna valkeaan vaippaan. Liike, jolla
hän vetää avaraa pukuansa kiinteämmälle, osoittaa eristystä ja pois
vetäytymistä siitä maailmasta, josta hän tulee, jollaista ainoastaan
suuri tuska kykenee ilmi tuomaan. Näkee selvään, että hän tälle
saarelle on hautaava viimeisensä, rakkaimpansa ja on itselleenkin
hankkinut oikeuden saada levätä noiden sypressien varjossa.

Aivan taulun kiinnittämänä olin minä lähestynyt sitä, kun naapurini
liikahdus sai minut nostamaan katseeni ja antoi minun katsoa pariin
suuria, tummia ja totisia silmiä, jotka kirkastivat nuoren, kauniin
miehen kasvoja.

"Todellakin, syvimmin kärsivänkin täytyy löytää rauha tästä taulusta",
sanoi hän äänellä, jonka syvä, lämmin sointu vaikutti minuun niin
ihmeellisesti. "Minä olen jo seisonut täällä toista tuntia, enkä voi
irtautua tuosta ja minusta tuntuu kuin tulisi yhä hiljaisemmaksi ja
hiljaisemmaksi sisässäni. Täytyy uskoa tämän saaren hiljaisuuteen,
tämän saaren, missä sypressit eivät huminoi ja josta elämän viimeinen
vihannoiva aalto vetäytyy syrjään. Vain kerran, kun auringon säde osui
kalliopaasille luulin kuulevani kallion synkän kuolinlaulun."

"Muistatteko säveltä", kysyin minä, vieraan viehätysvoiman vaikutteen
alaisena vallan unhottaen, että hyvien tapojen säännöt eivät salli
nuoren tytön antautua keskusteluun tuntemattoman miehen kanssa.

Hän hymyili hiljaa itsekseen, otti muistikirjan taskustaan ja kirjoitti
muutamia nuotteja. Sen jälkeen repäsi hän lehden ja ojensi sen minulle
kumartaen, tavalla, jonka arvokkuus kummastutti minua.

"Tässä on soivain kallioiden sävel", sanoi hän, "säilyttäkää se, jos
armollinen neitiseni luulee sen maksavan vaivan. Minulle se on oleva
yhtä unhoittumaton muisto kuin tämä hetki."

Ennen kuin olin tointunut hämmästyksestäni ja ehtinyt sopertaa
kiitoksen, oli hän pyyhkäissyt ylös tumman, kiharaisen tukkansa, joka
kirjottaessa oli otsalle valahtanut ja sanoi minulle äkkiä hyvästi.
Minä voin nähdä, että hänellä oli korkea, siro ja kapeahartiainen
vartalo ja huomasin hänen tervehtivän erästä nuorta miestä, joka näytti
häntä hakeneen, ja sen jälkeen poistuvan hänen seurassaan. Vasta
silloin heräsin minä huumauksesta, jonka tämä pieni seikkailu oli
minulle tuottanut ja luin kädessäni olevalle lehdelle kirjoitetun
säveleen.

Se oli todellakin sangen synkkä ja se on seurannut minua koko pitkän
päivän, ei näyttelypuistossa meluava soitto eikä vaunujen räminäkään
voinut haihduttaa sitä mielestäni. Niin usein kun minä pianollani
soitan sen tahteja, katselee minua syvä, tumma, suuri ja totinen
silmäpari, jonka minä olen varmasti ennen nähnyt, vaikkapa se sitten
olisi ollut ainoastaan unessa. Kuka hän oli tämä muukalainen, joka
puhui niin erilailla kuin kaikki muut nuoret miehet ja jolleka jäykät
kallioseinät heti muuttuivat "soiviksi kallioiksi"?



_28 p. toukok. puoliyön jälkeen_.

Nyt sen tiedän, mutta tahdon asianomaisessa aikajärjestyksessä kertoa
tästä merkillisestä illasta, joka painostavan ahdistavana lepäsi vanhan
Berlinimme yllä.

Meidät oli kutsuttu suuriin kesteihin Seegersille. Minulla oli ylläni
uusi pitsipukuni ja sen somisteeksi tuoreita ruusuja tukassa ja
rinnassa. Luonnollisesti täytyi minun Liina-tädin kanssa kestää
salainen kamppailu, joka oli peitetty sokerimakeiden sanojen taakse,
sillä hän piti pukuani nuorelle tytölle liian huomiotaherättävän
upeana. Tuo tarkoin harkittu, yksinkertainen, etten sanoisi
vanhanaikainen tapa, joten hän itse itsensä pukee, on paljon huomiota
herättävämpi; ja että hän sileällä, suoralla jakauksellaan ja
suloisella, alistuvalla hymyllään ja viehkeästi juoksevalla puheellaan
poikkeaa meidän ajastamme, on kyllä aivan paikallaan ja tuntuu tarkoin
harkitulta. --

Tämän väittelyn jälkeen, joka ei jättänyt mitään jälkeä sedän
järkähtämättömän rauhalliseen luonteeseen, lähdimme lopultakin
kutsuihin; mutta vaikka jo oli jotenkin myöhänen ilta, eivät kuitenkaan
kaikki olleet vielä tulleet.

Tohtori Lehdén oli ensimäisiä, jotka minua tervehtivät.

"Armollinen neitini", sanoi hän, "antakaa minun olla joku minuutti
läheisyydessänne, ja minä vakuutan olevani kiitollinen, minä en puhu
miss Grant'in pitkistä hansikkaista, enkä Eberlein'in mainiosta
paimenpojasta tai elämän suruista ja vastuksista. Kaikki nämä ovat
puheenaiheina ja antavat kielille tointa. -- Kunhan ei vain olisi niin
hävyttömän kuuma; on kuin meillä olisi mätäkuu ennen aikaansa. Mitä
armollinen neitini niin etsien katselee?"

"Minä haen raitista ilmaa", vastasin ja raivasin itselleni tien
avoimelle lasiovelle ja astuin parvekkeelle. "Tulen aivan sekasin
päästäni tässä ilmakehässä, ja tahdon myöskin kadottaa emäntämme
näköpiiristä, jotta hän ei voi pakoittaa minua laulamaan."

"Se olisi vahinko", sanoi kelpo tohtorini joka seurasi minua ulos,
"minä olen hartaasti toivonut saavani kuulla joitakin teidän
laulujanne."

"Menkää tiehenne; tehän olette raakalainen, kun on kysymys musiikista",
huudahdin minä nauraen ja kumarruin parvekkeen kaidepuun yli.
Stüler-katu oli äänetönnä ja ainoastaan heikosti kuului kaukainen
kaupunki-elämän häly. Tähdekäs yötaivas kaareutui tumman sinisenä
hiljaa suhisevien puunlatvojen yllä ja etelätuuli kantoi meille
syreenin tuoksua varmana kevätsanomana.

Tohtori Lehdén puhui minulle innostuneena, mutta koskiko se illan
ihanuutta tai minun ääntäni, sitä en tiedä, sillä salongista kuului
samassa hetkessä g-dur-akkordi, millä Beethovenin verraton g-dur
konsertti alkaa. Kuin sähköitettynä kuuntelin sitä, kosketin tohtorin
käsivartta viuhkallani saadakseni hänen olemaan hiljaa ja annoin
sieluni kylpeä kristallikirkkaissa ääniaalloissa, puhtaammissa, jotka
koskaan ovat virranneet säveltäjän sielusta. Ei koskaan ole mestari
Beethoven tuntunut minusta niin yksinkertaiselta ja samalla kertaa niin
valtavan suurelta kuin tänä unhoitumattomana iltana. Mutta minkä
tulkitsian oli hän löytänytkään tuossa tuntemattomassa taiteilijassa,
jonka innostuneissa käsissä säveltäjän hienoimmat kukat kehittyivät
täyteen kukoistukseensa ja sulouteensa. Minä olin vaipunut tuolille ja
kun "_tasaisesti_" seurasi _allegro ma non troppo_, tunsin ainoastaan,
kuinka sieluni, toisin kuin koskaan ennen, levitti siipensä ja seurasi
etevämpää johdattajaansa, joka nousi sen kanssa yhä ylemmäs ja ylemmäs.
Vasta nyt ymmärsin minä sen kromaattis-intohimoisen elementin, joka
"tasaisesti"-tahdin lopussa sukeltautuu uudelleen esille, kuten
elosalama edellisestä tahdista sammuakseen hiljalleen sen jälkeen
"tasaisesti"-tahdin suloisiin sointuihin ja en koskaan, ei, en koskaan
eläissäni ole kokenut sellaista tunnetta kun silloin, kun lopuksi _fis_
viimeisen kerran soi niin ihmeellisen kaihoisasti, ennen kuin se
kirkkaasti ja puhtaasti kohosi _e-mol-akkord'iin_. -- -- --

Kuin unissakävijä olin minä asettunut ovelle ja väijyin soittajaa,
jonka ympärille kerääntyivät ihmetellen kaikki ne seurasta, jotka
ymmärsivät musiikkia ja minä vavahdin kuin todellisen onnen
lävistämänä, kun havaitsin hänet samaksi soreaksi, ulkolaiseksi
henkilöksi, jonka olin tavannut "Vainajain saaren" edessä.

"Kuka on tuo nuori mies", kysyin tohtori Lehdéniltä samalla kun
katselin taiteilijaa, "ja mistä johtuu, ettei yhtä ainoaa kertaa koko
talvikautena ole kuultu tuollaista taiteilijaa."

"Siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että hän on viettänyt talven
Parisissa ja palannut tänne ensimäisen pääskysen mukana", vastasi
vaaleaverinen jumaloitsijani merkillisen lyhyesti ja kuivasti.

"Mutta tunnustakaa kuitenkin herra tohtori", sanoin hymyillen, "että te
olette ylettänyt musiikkivastenmielisyytenne myöskin sen kannattajiin,
silli te näytätte niin synkältä kuin joku tavallinen taiteenharrastaja
olisi meitä piinannut, eikä joku niistä Jumalan armosta valituista
olisi esittänyt meille Beethovenin jättiläisluoman. Laskekaa minut,
näen tuolla talonemännän, ja minun täytyy häneltä saada kuulla lähemmin
vieraasta."

Hetkellinen punastus ajautui äkkiä yli nuoren lääkärin valkoisen otsan,
mutta hän tuli pian entiselleen ja sanoi:

"Se on tarpeetonta, armollinen neitini, te ette voi minua varmempaa
tietojen antajaa löytää; kukaan muu ei voi taiteilijasta antaa
tarkempia tietoja kuin minä, koska hän on korkean esimieheni
lääkärikäsittelyn alaisena, ja minä olen usein tämän käskystä
käynyt hänen luonaan. Hän on venäläinen syntyjään, vaikkakaan hänen
kasvojensa muodosta, tai mielenlaadustaan ei voisi löytää jälkeäkään
'synkkämielisestä slavilaisesta', ja hän on myöskin hyvin lahjakas
säveltäjä, kuten asianymmärtävät vakuuttavat, kavaljeeri kiireestä
kantapäähän, mutta sen hän myös tietää itsekin sangen hyvin ja
käyttäytyy samanikäisiä herroja kohtaan tavallisesti vastenmielisesti,
etten sanoisi ylpeästi. Me olemme kuitenkin sopineet merkillisen hyvin
yhteen. Minun persoonalliseen mieltymykseeni liittyy myöskin
myötätunto, jonka tämän omituisen ihmisen surullinen kohtalo täytyy
herättää."

Minä seurasin jännityksellä tohtorin sanoja ja minun selkiselällään
olevat silmäni tekivät kai sen kysymyksen, jota sanattomat huuleni
kieltäytyivät esittämästä, sillä hän lisäsi kuin selitykseksi:

"Herra Jegor Aleksandrovitsch Morosoffia vaivaa sekä isänsä että
äitinsä puolelta periytyvä keuhkotauti. Molemmat keuhkot ovat
heikontuneet ja oikea jo osittain pilalla. Häntä on lopullisesti
neuvottu menemään johonkin sellaiseen kylpypaikkaan kuin Gördersdorf
tai Falkenstein, koska häneen nykyisellä elintavallansa molemmin päin
sytytetty kynttilä on pian lopussa. Hänen voimansa eivät riitä liian
rasittavaan työhön ja elämän nautinnoihin."

Minä pidän paljon tohtori Lehdénistä, hänhän on ihailijoistani ainoa,
jolla aina on makua ja aina kiinnittää mieltäni terveellä,
suorasukaisella käytöksellään, mutta tällä hetkellä, kun hän
ammattimiehen kylmyydellä lausui kuolemantuomion hyvin lahjakkaalle
taiteilijalle, tuntui hän minusta raa'alta ja hänen jokainen sanansa
koski minuun kuin puukon isku. Minä olin sen takia kaksinkertaisesti
iloinen kun talon isäntä lähestyi minua nuoren venäläisen kanssa ja
esitteli minut hänelle. Hän tervehti minua kuin hän olisi minulle
täydellisesti vieras ja kun me hetken kuluttua keskustelimme kahden
kesken ei hän silloinkaan maininnut mitään kohtauksestamme "Vainajain
saaren" edessä. Me keskustelimme _g-dur_ konsertista, johon hän, kuten
hän hymyillen selitti, oli persoonallisessa suhteessa pitäen
erityisesti tavattoman ansiokkaana, että välijakson säestys tapahtui
ainoastaan jouhikvartetilla. Sitten hän sanoi aivan äkkiä:

"Minä olen kuullut, että te, armollinen neiti, laulatte ja että
toivotaan teidän tänään onnellistuttavan seuraa muutamilla lauluilla."

"Oi, ei, ei", vastasin minä kiivaasti, "niin monelle ihmiselle en voi
laulaa."

Myötätuntoinen katse hänen syvistä, tummista silmistään kohtasi minua.

"Sen hyvin uskon", sanoi hän, "sillä se ei käy paremmin minullakaan.
Minä voin soittaa hyvin, se tahtoo sanoa, että sieluni on mukana,
ainoastaan silloin, kun vain aniharvoja ihmisiä on läsnä."

"Ja kuitenkin on soittonne tänään ollut kerrassaan valtavaa",
huudahdin.

"Sitä se ei kuitenkaan ollut näille ihmisille", vastasi hän,
liikauttaen päätään melkein halveksuvasti. "Konserttia antaessani
haihdutan minä mielestäni pois yleisön ja ajattelen ainoastaan harvoja
ystäviäni. Tänään olen soittanut ainoastaan yhdelle ainoalle
ihmiselle."

Hänen sanansa tekivät minuun surullisen vaikutuksen, tuntui kuin
minulla ei olisi ollut mitään oikeutta äskeiseen nautintooni, mutta
ennenkuin minä ehdin heittäytyä siihen ajatukseen, jatkoi hän:

"He kuulevat tosin itse säveleen, mutta säveleen runous jää kuitenkin
heille salaisuudeksi."

"Mutta niinhän se on jokaisessa taidelajissa", huudahdin minä
kiihkeästi. "Ne silmät, jotka osaavat eroittaa jalon epäjalosta, ovat
harvinaisia. Vasta tänään olen minä saanut kuulla, että Böcklinin
'Vainajain saari' on epäonnistunut värikokeilu."

Tänään näyttää olevan osanani joutua sellaisiin aineisiin, joita
mieluummin tahtoisin välttää, ja tuskin olin nämä sanat lausunut, ennen
kuin tunsin, kuinka tulinen puna levisi poskilleni. Oli hänen onnensa,
oi niin, se oli hänen onnensa, että hän tällä tärkeällä hetkellä ei
hymyillyt jokapäiväisen tuttavallisesti, vaan aivan yksinkertaisesti
sanoi:

"Olette oikeassa: 'Few men think, but all wilî have opinions'. Minun
käsitykseni mukaan olisi kuitenkin oikeampaa jos sanottaisiin, että
ainoastaan harvat ihmiset tuntevat; sillä kaunista ei löydetä
mietiskelyllä, vaan se käsitetään yhteistunteella. Kun minä joku päivä
sitten, paljon ennemmin kuin te, armollinen neitini, minut huomasitte,
näin minkä vaikutuksen 'Vainajain saari' teihin teki, silloin
vasta minäkin tunsin sen koko kauneuden. Sen takia olen teille
kaksinkertaisessa velassa niin hyvin tästä onnesta kuin myöskin
ennakkoluulottomuudesta ja suopeudesta, jolla te sulatitte minun
vähemmän tavallisen puhuttelutapani. Te olette siten valmistanut
minulle hauskan yllätyksen ja kaksinkertaisen yllätyksen sen takia että
yllätyksen aiheuttajana oli nuori saksalainen neito."

Minä jäin hänelle vastauksen velkaa, sillä hän laski kätensä avatun
pianon koskettimelle ja antoi aivan hiljaa äänen "soivien kallioiden"
laululle, samalla kun hänen silmänsä tällä välin ihmeellisellä
välkkeellä etsivät katsettani. Mutta katse ja sävel eivät tällä
kerralla voineet minua kiinnittää, koska minulla ei ollut silmää eikä
tunnetta muuhun kuin tuohon hienopiirteiseen, sirosormiseen ylhäiseen
intelligenttiin käteen, käteen, joka ei ollut minulle vieras, jonka
edessä minä jo niin monta hämyhetkeä olin istunut syventyneenä
mietiskelyyn ja jonka omistajan minä niin usein olin toivonut näkeväni
lihassa ja veressä. -- Ei, se ei ollut mikään harhanäky: harvinaisin
oikuin oli luonto toistanut itsensä vuosituhansien jälkeen, oli vielä
kerran luonut saman yhtä hienon kuin vahvankin ranteen, samat sormet,
jotka kuvastivat sekä voimaa että pehmeyttä, ja vieläpä sen
määräämättömän, yksilöllisen _jonkun_ joka näyttäytyy ainoastaan
muodossa ja ryhdissä! Ja kun luonto on siten tehnyt käteen nähden, niin
miksei sitten koko ihmiseen, silmiinkin, jotka ensi näkemällä minussa
herättivät hämärän muiston älystä ja hienostuksesta, jotka molemmat
painavat leimansa ulkonaisiin muotoihin. -- -- --

Suloinen väristys kulki lävitseni, salaman nopea aavistus, niinkuin
seisoisin ennestään luotettavan, vanhan ystävän edessä ja samalla
haavaa valtasi minut suurimman mieltymyksen ja syvimmän tuskan tunne,
jollaista en koskaan ennen ole tuntenut. Minä sain niin rajun
väristyksen, että tuntui kuin kaikki kynttilät ja kaasuvalot olisivat
äkkiä leimahtaneet yhdeksi valomereksi kohta taas sen jälkeen
sammuakseen öiseksi pimeydeksi. Polveni vapisivat, huijenneet silmäni
eivät nähneet mitään ja vaistomaisesti tapailin minä tukea. Silloin
katosi tuo hullu kummittelu suoranaisen, todellisen tuskan takia, minkä
tunsin kädessäni, joka oli joutunut pianon kannen väliin, jonka herra
Morosoff samalla hetkellä laski kiinni.

Minä en voinut pidättää tuskan huudahdusta joka heti herätti
vastakaiun. En koskaan ennen ole nähnyt kenenkään kasvojen ilmaisevan
niin paljoa osanottoa kuin nyt taiteilijan pitäessään loukkaantunutta
kättäni omassaan ja kuiskatessaan: "Oih että minä onneton tein teille
pahaa, _minä teille_!"

Minä hillitsin itseäni kaikin voimin ja selitin ettei se mitään
merkinnyt, mutta laskin kuitenkin hiljaa jokaisen minuutin, joka vei
minua lähemmäksi kotiinlähtöä ja sen mukana vapautumista. No niin, se
tuli sitten lopulta, ja nyt olen minä jo istunut täällä tunnin verran
ja antanut vanhan imettäjäni pitää jääkääreitä kädelläni. Kun minä
kerroin hänelle vieraasta, joka tahtomattaan oli ollut syynä
kärsimykseeni, pudisti hän totisena harmaata päätään ja katsoi syvälle
painuneilla silmillään synkännäköisenä minua.

"Varo vain, rakkaani, ettei se ulkomaalainen herra saata sydämellesi
yhtä suurta kärsimystä kuin käsi-raukallesi. On huono merkki, että
tapasit hänet ensi kerran 'Vainajain saari'-nimisen taulun luona, mutta
vielä pahempi enne on tämä, kun hän teki sinulle tänään näin pahaa. Jos
minä saisin sinua neuvoa, niin tulisi sinun karttaa häntä, sillä hän
heittää tiellesi tumman varjon."

Hanna muistuttaa jotakin vanhaa tietäjä-ämmää lasketellessaan
taikauskoisia varoituksiaan ja kun tänään olin liikutettuna puristausi
rintani hätääntyneenä kokoon, niin että en minä edes voinut nauraa
hänelle, kuten tavallisesti.

Karttaa! -- voiko sitten inhimillinen heikkous välttää kaikkivaltiasta
kohtaloa, olemmeko todellakin tekojemme herroja tai onko Goethe
oikeassa sanoessaan: me ihmiset emme johda itse itseämme, pahoille
hengille on annettu valta ylitsemme, että ne saisivat riemuita meidän
turmiollamme.

Kuinka myöhäinen jo onkaan! Rastaskin puutarhassa, joka tavallisesti ei
tahdo voida lakata, on nyt väsynyt ja vaijennut. Kaikki nukkuu, kaikki
hengittää syvään ja hiljaa, minun ajatukseni vain harhailevat ilman
lepoa kuin perhonen mielikuvituksen liekin ympärillä... Kuinka kamalaa
se onkaan, että tuo ulkonaisesti ja sisäisesti jalosukuinen ihminen on
tuomittu ennenaikaiseen kuolemaan... Lieneeköhän tosi vanhojen puhe
jumalien kateudesta; kohdistavatko he vihansa niihin ihmisiin, jotka
ovat liian heidän kaltaisiaan, jouduttaako todellakin kauneus tyhjiin
raukeamista? -- -- --



_29 p. toukok._

Jo aikasin aamulla lähetti herra Morosoff minulle kukkaskorin täynnä
tumman punaisia ruusuja ja päivällisen seuduissa tuli hän itse
kuulemaan kuinka kipeän käteni laita oli. Tietysti Liina-täti otti
hänet vastaan ja kietoi hänet kaunotieteiseen keskusteluun siinä määrin
että hän tuskin oli tilaisuudessa lausumaan minulle yhtäkään sanaa.
Fenerooch, Ferdinand Meyer, Roseggerin koulumestari, suuri Bach,
kaikkien täytyi esiintyä tullakseen arvioituiksi ja punnituiksi ja
suositelluiksi herra Morosoffille terveellisenä ja hyödyllisenä
ravintona. Hän kesti urhoollisesti myrskyn, ilman rypistystäkään
silmäkulmissa, mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän
hermostumisen painostamana repi pari nappia irti hansikkaistaan. Mutta
kun hän lopultakin sai suunvuoroa, sanoi hän suureksi mielihyväkseni:

"Armollinen rouvani, ei kukaan ihminen voi asettaa Bachia eikä
Beethovenia korkeammalle kuin minä, sillä ovathan he ihmiskunnan
leipää. Jos minä siitä huolimatta tunnen itseni enemmän sukulaiseksi
Chopinille, Wagnerille ja Lisztille, johtuu se siitä, että minä, kuten
oikea aikani lapsi, haluan voimakkaita mausteita, ja sitä paitsi on
vielä eräs seikka, joka sallii minun, yhtä hyvin kuin näiden suurien
uranaukaisijoidenkin, tehdä kunniaa muutamille musikaalisille
tottumuksille ja myöskin omissa sävellyksissäni lyöttäytyä toisille
urille kuin vanhat.

"Ennen vanhaan työskenneltiin etupäässä säveleen kimpussa, joka
punottiin kaikkialle. Minä sitä vastoin näen _harmoniossa_ puunjuuren;
lähden aina siitä ja muodostan siitä johdonmukaisesti sen kukan,
säveleen."

Oli kerrassaan ihme, että Liina-täti antoi taiteilijan lopettaa
lauseensa; minä luulen, että rohkea tunnustus oli järkyttänyt häntä,
tuota muumioitunutta klassillisuuden palvelijaa. Hän kutsui kuitenkin
herra Morosoffin tulemaan ylihuomenna teelle, mutta hänen kasvonsa
saivat happaman makean ilmeen, kun herra Morosoff pyysi minulta lupaa
saada lähettää nähtäväkseni laulujansa.

"Kenties uskallan toivoa saada kuulla teidän, armollinen neitini,
laulavan niistä yhden tai toisen", sanoi hän ja hyvästeli hienolla
tavallaan, joka ilmaisee niin paljon hellää ujoutta ja koskettaa meihin
kuin tahallinen henkilöllinen mairittelu.



_30 p. toukok. 1886_.

Koko pitkän päivän olen laulellut hänen laulujansa, jotka hän jo eilen
minulle lähetti. Itse Liina-tädinkin on täytynyt tunnustaa, että ne
ovat kauniita, syviä ja alkuperäisiä, mutta hän väittää niissä olevan
jotakin sairaloista. Tietysti hän sillä vain tarkoitti tuota hänelle
täydellisesti vierasta, raskasmielistä slavilaista ainesta, jota
tavataan niin hyvin Puschkinissa, Lermontoffissa, Gogolissa,
Turgenjewissa kuin Chopinissakin. Minä vastasin hänelle jotakuinkin
härsyttävästi, että sitten täytyi hänen pitää koko venäläistä
kansallisuutta sairaana, jotain, jota hän ei kuitenkaan tuntunut olevan
halukas tekemään. Kuinka minä vihaan noita kansallisia ja sosiaalisia
ennakkoluuloja ja kuinka se aina tuntuu minusta omituiselta koska
sivistyneillä ihmisillä ei ole sitä henkistä vapautta, että he ensi
kädessä kiintyisivät inhimillisesti pysyväiseen. Voidaan aivan hyvin
rakastaa isänmaataan ja kokonaan kuulua kansallisuudelleen,
tarvitsematta silti unhoittaa, että tässä suuressa maailman teatterissa
kaikki muodot tulevat ja menevät ja että löytyy ainoastaan yksi ainoa
kestävä yksiys, ijäinen luonto ja siinä ijäinen inhimillisyys.

Suo anteeksi, Voldemar-setä, tuo viimeinen oli henkinen varkaus
sinulta; olen sen aivan äskettäin kuullut sinun suustasi, kun sinä
saarnasit suvaitsevaisuutta tohtori Lehdénille. Kunpa minä vain
ymmärtäisin, kuinka sinun vapaa sielusi voi kestää tuota henkisesti
liioittelevaa ja kuitenkin itse asiassa niin kuohuilevaa naista, jonka
hirmuinen fetishipalvelus perustuu perheen jumaloimiseen, jolle en ole
koskaan vertaa nähnyt. On todellakin siunaus, etteivät enää
kumpainenkaan serkkuni asu täällä ja että Sofia-serkkuni on
häämatkallaan. Herra Morosoff sai kuitenkin jo ensimäisellä
tervehdyksilläkäynnillään tietää tarpeeksi asti Wolzogen-perheen
yleisestä merkityksestä ja sen jokaisen eri jäsenen yksilöllisyydestä.
Ainoastaan minä, joka olen niin onnellisen onneton ollessani julistettu
Voldemar-sedän lempilapseksi, olen alhaisoon kuuluva Liina-tädin
silmissä, jonkillainen henkinen vaihdokas, joka on jäänyt parasta
perintöosaansa vaille, tuota ylevää naisellista yksipuolisuutta. Ja
minkä takia? Koska minua ei miellytä naissuvun yleinen kainous eikä
perinnäinen itsepäisyyskään, vaan teen ajatukseni ja työni tarkoin
tutuiksi ja omistan pikaisen tunteen jolle äkkiä annan muodon. -- _Fi
donc_ Erna, sinun tulisi karsia itsestäsi pois hyödytön ja haikaileva
ja ottaa esimerkkiä Voldemar-sedästä, joka taistelee ainoastaan
hienoilla ivan aseilla, jos hän ylipäänsä niistäkään välittää! Siis ei
siitä sen enempää.

Kuinka selvä ja vakava ja samalla kertaa niin ihmeellisen hieno ja
omituinen onkaan tuon venäläisen taiteilijan käsiala. Hänen nuottinsa
ovat kuin kaiverrettuja. Muuten hän ei ainoastaan puhu, vaan myöskin
kirjottaa saksaa kuin äidinkieltään vaikkakin latinalaisella tyylillä.
Lauluja seuraa sävellys, jolle hän on antanut nimeksi "Kysymys".

"Kenties te joskus heitätte silmäyksen tähän vähäpätöiseen,
alakuloiseen lauluun, joka eilen hämärässä sielussani virisi,
armollinen neitini", kirjoitti hän. "Elämässäni löytyy hiljaisia
päiviä, jolloin ei ainoastaan lausuttu sana koske minuun huomattavasti,
vaan myöskin kynäni rapina häiritsee sieluni sunnuntairauhaa. Tänään on
nyt sellainen hiljainen päivä, tämä tervehdys tunkeutuu kuitenkin esiin
luoksenne liidelläkseen. Kaikki herättää minussa näkyjä, sanattomia
ajatuksia. Tätä tunnelmaa säestää luonto, jossa kaikki sielua
tyynnyttävät harmoniot vaikenevat, koska synkkä moll-akkordi
lakkaamatta sukeltautuu esiin ikkunani edessä olevien märkien puiden
runkojen välitse."

Olen usean kerran soittanut itselleni tämän "kysymyksen" ja sen
soinnuissa tuntenut tuskaisan halun. Tuska kiertäytyy johdonmukaisesti
kiintopisteeseensä, mutta pysähtyy lopuksi keskellä tätä sopusointujen
verkkoa. Niin tämä soitannollinen kysymys on synkän syvä ja kuiskaa
korvaani: "Mitä etsit sinä kaihoava sydän maailmasta? Pää-parka,
aijotko elämän ongelmaa selittää?"

Hämärä oli jo verkkojaan kutonut ja minä istuin vielä pianon edessä
salongissa ja soitin tämän synkän laulun muunnelmia, soitin niin kuin
sydämeni tunsi, kaihoten ja väsyneesti, kun äkkiä tunsin epämääräisen,
mutta varman tunteen, että joku kuunteli minua. Kun käännyin, näin
tohtori Lehdénin istuvan äänetönnä ikkunan vieressä. Hypähdin ylös,
suljin pianon ja tein pilaa siitä ikävästä, johon olin hänet
tietämättäni tuominnut. Mutta hänen siniset silmänsä katselivat minua
niin tavattoman totisina, että pila kuoli huulilleni, ja minä loin
katseeni alas.

"Neiti Erna, ettekö ole kuullut Varnhagenin sanoja Rahelille? 'Sinä
kuljet läpi kaikkien todellisuus-äärien, sillävälin kun minä taivallan
ainoastaan muutamissa; mutta kun sinä tulet minun käsityspiireihini,
löydät minut kuitenkin aina, ja jos sinä menet taloon, johon en minä
voi sinua seurata, odotan minä levollisesti oven ulkopuolella.'
Näettekö, tämä on sopusoinnussa tunteitteni kanssa verraten teidän
tunteisiinne siiloin, kun te Melusinan tavalla sukeltaudutte minulle
vieraaseen, mutta teille tuttuun aineeseen."

Minä ojensin hänelle käteni, muuta en voinut; mitä hän sanoi, oli niin
surumielistä, ja tapa, jolla hän sen lausui oli samalla kertaa niin
uljas ja vaatimaton. Ilta-auringon viimeinen loiste valahti hänen
vaalean harmaalle tukalleen ja loi sille kultaisen heijastuksen; ei
koskaan ole hän näyttänyt miehekkäämmältä eikä kauniimmalta kuin tällä
hetkellä! Ja kuitenkaan minä en voi käsittää, kuinka mies antaa
vaimonsa astua käsityspiireihin, joihin hän ei voi seurata häntä, ja
rauhallisesti odottaa portilla, kunnes vaimo palaa hänen luokseen ja
kotilieden ääreen, oltuaan seurustelussa jumalien ja henkien kanssa.
Luisignan kreivi ei myöskään kyennyt sitä kestämään, vaan mursi
turmiollisen luolan oven ja tuhosi siten taikakalun joka suojeli hänen
onneansa. -- -- --



_8 p. kesäk. 1886_.

Vaikka minä eläisin sata vuotta, niin en kuitenkaan koskaan unhoittaisi
tätä iltaa. Voldemar-setä oli erinomaisella tuulella tullessaan
salonkiin teetä juomaan; kohta tuli myöskin herra Morosoff, ainoastaan
tohtori Lehdéniä saatiin vielä odottaa. Viime päivien ukkosilma oli
tehnyt lopun sietämättömästä kuumuudesta. Avatuista parvekkeen ovista
leyhähteli sisään raikas iltatuuli, mutta toisinaan leyhähteli niin
viileästi että meidän täytyi ovet sulkea. Tunsi itsensä kuin
vapautuneeksi jostain kuormasta ja jälleen voitiin ajatella ja puhella
pitkän paussin jälkeen. Voldemar-setä oli kysynyt herra Morosoffilta
hänen suunnitelmiaan ja tämä oli vastannut hänelle, että jos hän voi
haluansa seurata, niin viettäisi hän syksyn ja talven Roomassa.

"Silloin kyllä vetää halunne teitä Lisztin luo", tokasin minä.

Hän katsoi minua hymyillen. "Aivan varmasti ilostuisin nähdessäni
jälleen vanhan opettajani, mutta se ei matkaani määrää. Aina
nuoruusvuosiltani saakka olen sydämessäni kätkenyt hehkuvan halun
Italiaan ja en voi kuulla Rooman nimeä tuntematta tuskaista tunnetta,
joka muistuttaa koti-ikävää; siellä olenkin jo kuin kotonani sillä
tunnen jokaisen kadun, jokaisen torin, niin, voisinpa rohkeasti
väittää, jokaisen katsomista ansaitsevan raunion."

"Jos olette valmistautunut niin perinpohjaisiin tutkimuksiin, tulee
matkastanne olemaan teille todellista hyötyä", huomautti Liina-täti
pauhuintoisesti kutoessaan ahkerasti valkoista sukkaansa -- se onneton
olento käyttää aina valkosia sukkia.

Musiikkimies ei ollut huomaavinansakaan hänen kasvatusopillista
esitystään vaan katsoi edelleen ulos, kuten se, joka on ajatuksineen
kaukana poissa, ja lausui sitten hiljaa, melkein epäröiden:

"Ellei se olisi niin hullu ja järjetön päähänpisto, jota tuskin
uskaltaa ymmärtäväisille ihmisille ilmaistakaan, niin sanoisin, että
olen jo kerran ennenkin ollut tällä taivaankappaleella ja silloin
keisariaikuisena roomalaisena ja että minulla on siitä hämärä muisto ja
ainainen halu vanhaan kotiin."

Oli hyvä, ettei kukaan tällä hetkellä kiinnittänyt minuun huomiotaan
sillä minä olin varmasti kalmankalpea ja näytin kai aivan riutuneelta.
"Käsi, käsi Pompeijista", kuului ääni sisässäni silmät seljällään
tuijottaessani taiteilijan kaunista, elinvoimaista kättä, joka nyt
näytti kaamealta tuolin kaiteen punaista samettia vastaan.
Voldemar-setä sitä vastoin tyynesti alkoi:

"Minkä takia te sanotte järjettömäksi sitä uskoa, joka on peräisin
ihmissuvun vanhemmilta ajoilta ja alati ollut levinneenä useiden maan
asukasten keskuuteen, niin, oikeastaan kuulunut kaikkiin uskontoihin
paitsi juutalaiseen ja siitä lähteneisiin. Buddhalaisuus on muodostanut
tätä uskoa huolellisimmin ja tavalla, joka on osunut totuutta lähimmäs,
se kun ei opeta metafysiikkaa, sielunvaellusta, vaan omituista,
siveelliselle pohjalle perustuvaa takaperoissyntyoppia s.t.s.
uudestasyntymistä. Tämän opin tunnustajat eivät odota jälleen näkemistä
toisessa maailmassa, pikemmin tapahtuu jälleen näkeminen jo nyt, joskin
tuntemattomana. Se supistuu kuitenkin sen suhteen unen tapaiseen
aavistukseen, hämärään, varjontapaiseen muistoon. Ainoastaan Buddha
itse tekee poikkeuksen, hänellä yksin on kyky muistaa sekä omansa että
toisten syntymiset. Takaperoissyntyoppia uskoivat myöskin egyptiläiset
ja Platon ja Pytagoras saivat heiltä oppinsa. Sama oppi oli
johtolankana kreikkalaisten salaopissa ja niin hyvin eddaaneilla kuin
druiideilla löydämme sen uskonnon perustana, niin, vieläpä voimme sitä
huomata neekerikansoillakin. Uskossa metafysiikkaan -- sillä rahvaalle
saarnattiin oppia tässä muodossa, koska se oli helpommin käsitettävää
kuin vaikea takaperoissyntyoppiteoria -- on jokaiselle ihmiselle, joka
sitä ennakkoluulottomasti harkitsee, jotain erinomaisen vakuuttavaa ja
selvää.

"Sanoohan itse epäilijä Humekin: 'metafysiikka on ainoa järjestelmä
sitä lajia, jolle filosofia voi kallistaa korvansa', ja Lessing
levittää aivan ilmeisesti samaa oppia 'Ihmissuvun kasvatus'nimisen
kirjansa seitsemässä viimeisessä pykälässä, sanoessaan: 'Samaa rataa,
jota ihmissuku kulkee täydellisyyteensä, täytyy jokaisen yksilön
ennemmin tai myöhemmin olla ennen läpi kulkenut. Miksi ei jokainen
ihminen olisi ollut muuta kuin yhden ainoan kerran täällä tässä
maailmassa, miksi en minä tulisi jälleen niin usein kuin on minun
vallassani voittaakseni uusia tietoja ja taitoja. Otanko minä mukaani
kerta kaikkiaan niin paljon, ettei maksaisi vaivaa uudelleen tulla?'"

Luonnollisesti olen minä nyt kirjottanut lainauksen Lessingistäni,
mutta silloin heti kysyin Voldemar-sedältä pakoitetulla, väräjävällä
äänellä:

"Otaksuuko Lessing meillä olevan jälellä muiston olemisemme
aikaisemmista jaksoista?"

Hän hymyili hyväntahtoisesti, kuten ainoastaan hän voi hymyillä. "Ei,
pieni tiedonhaluinen Ernani, hän luulee päinvastoin, että muisto
edellisestä olosta tekisi meidät kelpaamattomaksi nykyiseen." Setä
jatkoi senjälkeen puhuen vielä enemmän kuolonunen tuottamasta
virkistyksestä ja uudesta tietoisuudesta, mutta aivo-parkani, joita
tähän saakka olen pitänyt selvinä ja hyvin kouluuntuneina, kieltäytyi
tekemästä tehtäväänsä enkä voinut seurata näitä vaikeita selittelyjä ja
kysymyksiä. Vasta silloin jaksoin seurata kun herra Morosoff alkoi
puhua:

"Mutta tästä puhuessa, ette saa unhoittaa erästä suurinta
profeettaanne, sillä runoilijathan ovat tietäjiä." Luodessaan minuun
tummat silmänsä, joiden kimmellys näytti tänään olevan verhottu, jatkoi
hän: "Goethe kirjoitti kerran rouva Steinille: 'Kuinka hyvä onkaan,
että ihminen kuolee haihduttaakseen ainoastaan vaikutelmia ja
palatakseen jälleen puhdistuneena'."

Jos minä olen koskaan aavistanut jotain salaperäistä, ihmeellistä
yhteyttä tuntemattomien voimien kanssa, jos koskaan elämässäni joku
henkimaailmallinen ilmestys on minulle näyttäytynyt ja vallannut
voimani ja tehnyt minusta voimakkaamman vallanalaisen tahdottoman
orjan, niin oli se nyt tässä silmänräpäyksessä, istuessani
liikkumatonna silmä silmää vasten tuon vieraan miehen kanssa.
Kykenemättömänä tekemään yhtä ainoaakaan liikettä, en edes katsettani
kääntämään, tunsin sellaisen tunteen, kuin koko tietoisuuteni olisi
minut jättänyt ja sukeltaisi alas lotuskukan tavalla, joka yöksi
painautuu alas virtaan. Minusta tuntui kuin tätä harvinaista tilaa
olisi kestänyt kauvan, hyvin kauvan; sitä enemmän minä ihmettelin kun
äkkiä huomasin olevani kynnyksellä herra Morosoffin edessä, joka aivan
rauhallisesti keskusteli setäni kanssa, Liina-tädin yhtämittaa kutoessa
valkoista sukkaansa. Katsoin kelloa, joka silloin löi yhdeksää, kun
venäläinen taiteilija kertasi Goethen sanoja, nyt se oli kolme
minuuttia yli. Ja kuitenkin tiesin, että minä sillä välin olin nähnyt
pitkän, levottoman unen, unelman täynnä kirjavia, vaihtelevia kuvia,
joista en ainoaakaan voinut säilyttää ja jotka siitä huolimatta
jättivät sieluuni omituisen uupumuksen. Emmekö kenties elä
uneksuessamme ja uneksu eläessämme?

Harvoin olen niin sydämestäni iloinnut tohtori Lehdénin tulolle, kuin
nyt hänen avatessaan oven tällä tärkeällä hetkellä. Tuntuu aina kuin
hänen mukanaan tunkeutuisi huoneeseen raitis ilmavirta ja kirkas
auringonsäde. Sitä suuremmalta tuntui minusta pettymys, kun myöskin hän
näytti tavattoman totiselta ja ilmeisesti jonkun näkymättömän
painostuksen alaiselta, jota hän ei kyennyt päältään pois pudistamaan.
Tätä ei edes Liina-tätikään ollut huomaamatta, ja ojentaessaan hänelle
teekuppia otti hän härkää sarvista ja sanoi:

"Näkyy ulkomuodostanne, herra tohtori, että teillä on tänään ollut
onneton sairastapaus."

Hän ravisti kieltävästi päätään ja leikki lepotuolin tupsulla, jonka
melkein säännöllisesti siirrän häntä lähemmäs, silloin kun hän on
pitemmän hetken luonamme, koska hänellä aina täytyy olla jotain
käsissään leikitelläkseen.

"Ei, armollinen rouvani, ammatillani ei ole mitään tekemistä
alakuloisuuteni kanssa." Ja kääntyen Voldemar-setään sanoi hän: "Olen
juuri äsken saanut tiedon että serkkuni Hugo Lehdén on ampunut itsensä
erään synkkämielisyyskohtauksensa aikana."

Meistä ei kukaan voinut pidättää tuntemaamme osanoton ja kauhun
huudahdusta, kuultuamme, että niin kyvykkään ihmisen elämä oli saanut
sellaisen lopun. Siitä ei ole montakaan kuukautta, kun juttelin
muutamia miellyttäviä ja virkistäviä hetkiä tuon nuoren muinaistutkijan
kanssa, jolla oli niin kirkkaat, arvostelevat silmät ja niin elävä ja
henkevä keskustelutaito.

"Eikö tässäkin tapauksessa voida kysyä: _oú est la femme_?" huomautti
Voldemar-setä. Sitä ei kuitenkaan tohtori Lehdén uskonut, vaan hän
mieluummin uskoi surullisen päätöksen johtuneen puhtaasti
ruumiillisista syistä.

"Siinä kuulee taas lääkärin esiintyvän", huudahti herra Morosoff
innokkaana. "Osatakseen oikein tuomita sellaista tekoa, täytyy olla
tarkoin tutkinut itsensämurhaajan salaisuuksia, ajatuksia, tunteita,
suruja, sanalla sanoen sisäistä, eikä ulkonaista, yhtenäisyyttä siten
päätetyssä kärsimyshistoriassa; mutta sellainen on mahdollista kaikkein
harvinaisimmissa tapauksissa. Yleensä tahdon heti tunnustaa maata ja
sanoa, että olen samassa käsityksessä muinaisaikaisten kanssa ja pidän
itsemurhaa, jota nykyaika ei hyväksy, monessa tapauksessa yksilön
oikeutena ja velvollisuutena, en rikoksena. Jos kävisi, kuten minä
tahtoisin, niin meillä olisi niin hyvin Eurotasvirta niille lapsille,
jotka jo syntyissään ovat heikkoja ja kivuloisia, kuin myöskin
myrkkyjuoma, jonka viranomaiset Massiliassa ja Ceossaarella ojensivat
niille, jotka voivat esittää perustellut syyt elämänsä katkasemiseen."

"Molempia mainittuja yltiöpäisiä lääkkeitä vastaan väittämään
velvoittaa minua jo itsensäsäilytysvaistokin", huomautti tohtori Lehdén
kuivasti, "sillä sekä Eurotas että myrkkymalja tekisivät sekä lääkkeet
että lääkärit jotenkin ylenpalttisiksi."

Liina-täti ei voinut hillitä kuohuuntuneita tunteitaan, vaan sanoi,
että täytyi pitää Jumalan suomaa elämää pyhänä ja jos se ennen aikaansa
lopetettaisiin, niin näytettäisiin siten sekä omaa kelvottomuuttaan
että raukkamaisuuttaan, hän oli lyhyesti sanoen kiivas kuin zelootti,
joka hän oikeastaan onkin huolimatta kaikista hameistaan. Voldemar-setä
katsoi tätiä hyväntahtoisella, osanottavalla kasvojen ilmeellään, joka,
silloin kun se kohdistuu minuun, ei ole koskaan herättämättä
kainouttani ja liikutustani, mutta vasta kun täti oli lopettanut sanoi
hän:

"Rakas ystävä, ne syyt, jotka sinä esität itsemurhaa vastaan eivät ole
mitään muita kuin usein toistettuja yleisiä lauseparsia, heikkoja ja
helposti kumottuja verukepäätelmiä. Jos maailmassa löytyy jotain, jonka
ylitse minulla on kieltämätön _oikeus_, niin on se oma persoonani,
mutta mistään rakkauden velvollisuuksista sitä kohtaan tuskin
kuitenkaan voitane puhua, koska rakkaus itseensä on, kuten tunnettua,
rakastamistaidon huippu. Rauhoittaakseni sinua, täytyy minun muistuttaa
sinua siitä, että monet muinaisajan urhot ja viisaat miehet lopettivat
elämänsä itsemurhalla, niin, että ei vanhassa eikä uudessa
testamentissa löydy yhtään kieltoa tai edes moitetta siitä. Tavallinen
itsemurhan hyväksymättömyys, yritys leimata se joksikin rikokseksi,
johtuu osaksi hyötyopillisista näkökohdista, osaksi pelosta voida
oikeaksi väittää sitä, mitä se vaikeasti kärsivä olento siten sälyttää
kaikkivanhurskaan äärettömän hyvän jumaluuden hartioille. Tästä syystä
ovat myöskin papit ja ne filosofit, jotka kannattavat uskontoa,
armottomimpia itsemurhan tuomitsijoita, kun sitä vastoin itsenäiset
ajattelijat ovat lausuneet äsken esitettyjä mielipiteitä."

"Te siis kannatatte sitä mielipidettä, että kun elämän tuskat ovat
suuremmat kuoleman tuskia, saa ihminen huoletta käydä käsiksi tähän
_ultimum refugiumiin_?" huudahti herra Morosoff innokkaana.

Setä loi tuuheiden kulmakarvojensa alta synkän katseen taiteilijaan.

"Tähän asti olen puhunut ainoastaan tavallisista, pintapuolisista
todisteista joita tuodaan esiin itsemurhan puolustukseksi", sanoi hän.
"Sitä vastoin tunnustan, että todella oikeat, siveelliset syyt puhuvat
sitä vastaan, mutta ne ovat niin syvällä, että niitä ei voida saavuttaa
'tavallisen siveysopin riippaluodilla', vaan ne kuuluvat Divina
Comedian viimeisiin salaisuuksiin. Mutta niihin syventyminen ei ole
soveliasta tänään, koska jo olemme kohtuuttoman kauvan puhelleet
vakavista asioista. Mutta sen tahdon avoimesti tunnustaa, että olen
todellakin toivonut saavani rasittavan toimistotyöni jälkeen puhdistaa
sieluni musiikilla jokapäiväisyyden tomusta."

Herra Morosoff istuutui heti pianon ääreen ja soitti Chopinin
surumarssin ja antoi äskeisen keskustelumme toistua sävelissä. Se oli
mestarillista esitystä, luuli kuin kuulevansa kuoleman raudan kovia,
varmoja askeleita, jotka yhä enemmän ja enemmän työnsivät syrjään
vellovaa, hurmaavaa elämän suonta, joka pujahtautuu väliin kuin
unikuva. Sen jälkeen pyysi hän saada säästää minulle jonkun laulun. Sen
lupasin mielelläni, sillä sydämeni oli niin täysi kuin uhkaisi se
haljeta, ja minä ikävöin saada ilmaista, saada antaa ilmaa kaikelle
sisäiselle tuskalle ja taistolleni. Lauloin aluksi _hänen_ laulujaan,
ja minä tunsin laulavani ne hyvin. Jo ensimäisen laulun jälkeen katsoi
hän minuun ja sanoi:

"Tähän saakka olen pitänyt mahdottomuutena tulla ymmärretyksi ja
tulkituksi aina soitannollisen tunnelman enimmän peitettyyn kätköön
saakka. Oi, tapahtuu vielä ihmeitä ja tunnustähtiä tässä vanhassa
maailmassa! Teidän äänenne on kultaa, puhdasta kultaa ja se on teidän
hallittavissanne -- oi, minä puhun tyhmyyksiä! sanat eivät riitä."

Ja uljas kotkani kävi käsiksi uuteen lauluun ja kuljetti minut yhä
korkeammalle eetteriin, paljon korkeammalle itseäni ja pientä maata.
Lopetettuamme toisti hän viimeisen johtosoinnun ja antoi sen hiljaa
sammua jälkisointuun, heitti hänelle ominaisella liikkeellään tumman,
kiharaisen tukkansa otsaltaan ja nosti säteilevän katseensa minuun.

"Nyt tunnette minut täydellisesti, sillä minä olen avomielisesti
keskustellut kanssanne kielelläni. Nyt te myöskin tiedätte, että
elämäni on koottu kiihoittuneista kolmisoinnuista ja että kaihoava ääni
soi aina sen puhtaimmassa ja kirkkaimmassa akordissa. Oi, maan päällä
on kuitenkin niin kaunista, niin kaunista; minä en kuitenkaan voi itse
auttaa itseäni, minä en voi päästä lepoon kuten toiset."

"Ettekö luule", sanoin minä, "ihmisiä tavallaan seuraavan läpi koko
elämän kaihoavan äänen koska heidän mielestään aina ainoastaan
tavoiteltavalla, eikä saavutetulla, on arvoa. Niin seuraa ikävöivä ääni
Faustia koko elämän läpi, silloin, kun se ensi kerran hajaantui ja
majesteetillisesti muuttui perussäveleeksi, oli elämä lopussa."

Hän antoi vielä pari akordia hiljaa sammua ja laski päänsä alas
merkiksi, että hän oli samaa mieltä kanssani.

"Se on totta, todellakin totta, mutta mikä on Faust muu kuin
ruumistunut, ijäisesti himoitseva tahto; mitä on kaihoava ääni muuta
kuin soitannollinen käännös tästä ijäisesti rauhattomasta halusta, mitä
on perussäveleeksi vaihtuminen muuta kuin tämän villin tahdon
tilapäistä rauhoittamista? Mutta löytyy jotain täyttymätöntä, jonka
vasta kuolema kykenee täyttämään."

Illan loppupuolesta on minulla vain hämärä muisto, mutta tiedän, että
tohtori Lehdén näytti alakuloiselta, koska minä olin mennyt taloon,
jonne hän ei voinut minua seurata.

Nyt olen huoneeni yksinäisyydessä töhertänyt paperia vaihtelevilla
vaikutelmillani, koska toivoin siten pääseväni niistä vapaaksi! Mutta
ei edes sekään tahdo auttaa; sisässäni kuohuilee levottomuus, jota ei
mikään voi rauhoittaa. Satakieli laulaa puutarhassa -- se soi kuin
yhtenään kaihoavat äänet, puiden latvoissa henkii yötuuli, mutta noita
kaikkia ääniä voimakkaammin kohisee sydämeni valtava sävel! --

Kuka sitten on tämä mies ja mikä voima hänet minulle lähetti? Onko se
totta, onko hänellä menneiltä ajoilta vanha oikeus minuun, kuten hänen
tummat silmänsä tuntuvat sanova katsoessaan minuun? Heti kun hän
soittaa, kasvaa sieluni, ajatukset, joita ei koskaan ennen ole
ajateltu, sukeltautuvat esiin kunnes päätäni alkaa pyörryttää ja minun
täytyy sulkea huijenneet silmäni!



_12 p. kesäk. 1886_.

    "Niin kauvan on päivää kuin elän!
    Tulevaisuuden varjoille käännän mä selän."

Nämä sanat ilmaisevat tämän päivän perustunnelman ja tämä on
merkityksellisin päivä, mitä olen koskaan elänyt. Minun täytyy, minä
tahdon sanoa, että olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan voin
ajatella tai ymmärtää, ei mitättömänä ihmisenä, vaan jumalana, jonka
vertaiseksi itseni tunnen.

Eräälle tervehdyskäynnille, jonka minä halusin tehdä erään
ystävättäreni luo Charlottenburgiin, oli setä antanut vaununsa
käytettäväkseni. Kun en häntä tavannut kotoa, kävelin minä linnan
puistossa, joka minua suuresti viehätyttää. Oi, nyt on maailmassa
kevät, ja Pohjolan talven jälkeinen kevät tuntuu persoonalliselta,
voimakkaalta onnelta. Puistossa vallitsee sellainen sireenien loisto,
jonka vertaista en koskaan voi ajatella nähneeni. Puiden korkuisista
pensaista oli kaikki viheriä täydellisesti kadonnut, sen sijaan
olivat ne hulveisillaan punaisia ja sinisiä kukkaterttuja. Ne
kiertelivät ylöspäin, tunkeilivat toistensa päälle ja yli, antoivat
jättiläiskimppujen riippua tielle ja sen yli sekä leiriytyivät
ruohomatolle ja tantereelle. Mentyäni hermeskuvapatsaiden ohi
läpi synkän hopeakuusikon lehtikujan, joiden totiset muratin
peittämät rungot muodostivat omituisen vastakohdan kirkkaille,
valkoisen vihreille oksille, tuli herra Morosoff minua vastaan
hautarakennuksesta. Sydämeni löi niin rajusti kuin se tahtoisi haljeta,
mutta asettui kohta sen jälkeen.

"Olen jo kauvan tuntenut teidän lähestyvän", sanoi hän hattuaan
nostaen. "Kun tuo valkoinen kesäpuku näyttäytyi lehtikujan päässä,
tiesin minä, kuka sen omistajatar oli, ja vielä enemmänkin, minä
tiesin, että välittömästi teihin suuntautunut sieluni kutsui teitä
tänne."

"Se on kuitenkin ainoastaan puhtaasti tilapäistä; en tavannut
ystävätärtäni ja siten äkkiä päätin kävellä tänne."

Hän pudisti päätään.

"Älkää sitä uskoko", sanoi hän, "myöskin se, mikä näyttää
tilapäiseltä on välttämätöntä ja aikoja sitten määrätty; se tapauksien
kaksinkertainen kausaalinen ketju, joka solmii yhteen kaksi toisistaan
riippumatonta ihmiskohtaloa, on raudasta, mutta sitä kannattavilla
pylväillä on tukensa toisissa maailmoissa. Eli uskotteko todellakin sen
olleen paljaan sattuman, joka 26 p. toukok. vei teidät 'Vainajain
saaren' luo samalla hetkellä, kun minä siellä seisoin?"

Tahdoin laskea leikkiä, tahdoin sanoa, etten ollut sitä lähemmin
ajatellut, mutta katsottuani hänen loistaviin silmiinsä, tunsin itseni
niin pieneksi ja mitättömäksi tuollaisine tavallisine valheineni.

"Olette oikeassa, Jegor Aleksandrovitsch", sanoin, "kohtauksemme siellä
oli välttämätön."

Äkkinäinen punastus levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

"Kaksinkertainen kiitos siitä sanasta", sanoi hän. "Jos voisitte
aavistaa mitä mielessäni liikkui seisoessani sen taulun edessä ja te,
kuten vestaalit vanhassa Roomassa yhdellä ainoalla silmäyksellä
armahditte minut, kuolemaan tuomitun."

"Sanokaa se", pyysin minä ja istuuduin eräälle penkille tien vieressä,
"tänään on niin sopiva päivä."

Hän vieritti esille kiven, niin että voin siihen jalkojani tukea ja
istuutui viereeni.

"Niin", sanoi hän, "päivä on sopiva ja taivas oikein mieleni mukainen.
Minua kiusaa aina, kun en näe luontoa sopusoinnussa sisäisen tunnelmani
kanssa -- dur-sävel moll-soinnussa. Mutta tänään on maailma
ihastuttava, taivas kirkas ja kuulakas. Kaikki harmaa kangastaa
pehmeässä sinessä, eikä ainoastaan luonnossa, vaan myöskin sielussani.
Te olette kyllä oleva suopea minua kohtaan ja itse lukeva parhaan
sanattomilta huuliltani, Erna-neiti. En voi puhua, kun sydämeni on niin
täysi, kaikista vähimmin silloin kun se kuitenkin tulee ymmärretyksi."

Nyökäytin päätäni hänelle hymyillen.

"Sopertakaa te vain", sanoin minä, "koskettakaa ainoastaan pariin
perusääneen, minä täytän sen, mitä puuttuu."

Jegor Morosoff laski penkille hattunsa ja siveli vasemmalla kädellään
tuuheita kiharoitaan.

"Olen alati ollut yksinäinen ihminen", alotti hän. "En ole koskaan
tuntenut isää enkä äitiä, jotka molemmat jälekkäin kuolivat
keuhkotautiin. Iso-äitini, joka asui Moskovassa, kasvatti meidät, kolme
orpoa sisarusta, mutta silloin kun minä, nuorin, olin ainoastaan
yhdeksän vuoden, tempasi kuolema hänetkin äkkiä. Silloin jouduin
erääseen kasvatuslaitokseen, kävin yleisten koulujen läpi, mutta ennen
kuin kahdeksastoista vuoteni oli kulunut oli minulla syvä tuska nähdä
veljeni ja sisareni saman murhanenkelin surmaamina, joka oli
vanhempamme pois temmannut. Erittäinkin sisareni kadottaminen koski
syvästi mieleeni; hän oli niin rakastettava ja mielikuvarikas tyttö,
joka oli tehnyt lapsuuteni todelliseksi paratiisiksi. Nähdessäni hänet
paareilla, kalpeana kuin ennen aikaansa taitettu kukka, pienissä,
jäykistyneissä käsissä valkosista ja vaalean keltasista sireeneistä
tehty kukkasvihko ja suun ympärillä katkera, syyttävä piirre, kuin
häneltä olisi riistetty hänen oikeutensa ja liian aikaseen 'eroitettu
elämän kööristä', silloin tein ensi kerran tuon uhmailevan kysymyksen,
mikä on syy sellaiseen sukukiroukseen, sellaiseen huutavaan
epäsointuun, joka aina katkaisi niin kauniisti aloitetun sävelmän."

Äänetönnä asetin käteni, josta olin hiljaa vetänyt hansikkaani, hänen
kädelleen; sydämeni tunsi osanottoa hänen kohtaloonsa. Hän painoi sen
huulilleen ja sen jälkeen silmilleen, mutta antoi sen äkkiä laskeutua,
kun etäämpänä pari kävelijää näyttäytyi. Sen jälkeen hän jatkoi:

"Kohta sen jälkeen jätin minä Moskovan ja oleilin, paitsi viime talvea,
jonka vietin Parisissa, yksinomaan Saksassa, joka tuli toiseksi
kodikseni. Nuorsaksalaisesta koulusta saamani vaikutelmat, Wagnerin
nerokkaat luomat, joita vasta nyt opin oikein ymmärtämään ja
arvostamaan, tutkimukset Lisztin johdolla ja persoonallinen,
sydämellinen seurustelu hänen kanssaan, niin, ja myöskin saksalaisen
kirjallisuuden ihmeelliset aarteet, vaikuttivat täyden vallankumouksen
mielipiteissäni. Minä tunsin ilman suuren mestarini vakuutuksiakin,
että minulla itselläni oli taipumusta tulla siksi, että minulla oli
jotain itsenäistä ja uutta sanottavaa maailmassa, että hallitsin
kokonaista rikasten hankkeiden runsauden sarvea. Aluksi halusin
ainoastaan päästä täysin tekniikan herraksi, niin että voin
täydellisesti tulkita sankareita, ennenkuin uskalsin luovana
taiteilijana taistella kauniimmista laakereista. Tässä aikeessa tulin
Berliniin -- silloin kohtasi minua se kauhea --."

"Sanokaa se, Jegor Aleksandrovitsch; se kadottaa kauhunsa kun me
molemmat sen tiedämme."

Hän hengitti syvään ja raskaasti ja katsoi minua avuttomalla, kysyvällä
katseella. "Jos te, Erna, ymmärtäisitte minua väärin, ymmärtäisitte
väärin tällä hetkellä, voisi se tehdä minusta mielipuolen. Mutta ei --
ainoastaan silmänräpäyksenkin kestävä epäilys suuruudestanne olisi
herjaus. Minä lasken sydämeni luottavin mielin rakkaaseen käteenne --
tahdotteko sen pitää, tai antaa pudota, on teidän asianne!" --

"Jo silloin kun kotimaastani läksin ulkomaille, ajattelin itsekseni,
että minä yhtä hyvin kuin koko perheemme olin perintövihollisemme
vallassa mutta toivoin kuitenkin varovaisella, säännöllisellä elämällä
voivani pysytellä sitä ulompana hyvän aikaa. Sen kuitenkin älysin,
etteivät voimani riittäisi sekä työhön että nautinnoihin, ja että minun
sen takia täytyi kokonaan kieltäytyä toisesta. Valinta ei ollut vaikea,
sillä vaikkakaan en ollut rahtuakaan paremmanluontoinen kuin toiset
miehet, oli elementillä kuitenkin minussa ylivalta maisen tomun
yli, ja paljon yli päivän halujen tähtäsi tinkimätön uskoni
taiteilijakutsumukseeni. Siten elin Parisissakin, tässä uudenaikaisessa
Babelissa, lihankurittajan elämää, hiljaisten, luovien riemujen
kirkastamia jumalallisia hetkiä; lopulla talvea tulin Berliniin. Tosin
olin jo useita kertoja tuntenut, kuin vihollinen rinnassani olisi
alkanut liikkua, mutta neuvon kysyminen lääkäriltä ei tullut
mieleenikään, koska sisarteni kohtaloista olin tullut vakuutetuksi sen
hyödyttömyydestä. Silloin opin tuntemaan tohtori Lehdénin, hän tuli
vastaani huomattavalla osanotolla ja sai taivutetuksi minut kysymään
neuvoa hänen päälliköltään. Tämä toimitti perinpohjaisen tutkimuksen,
mutta tulos oli masentava. Kun molemmat keuhkot huomattiin olevan
vialla, tulisi minun ensi kädessä kieltäytyä kaikista opinnoista,
kaikesta työstä ja lähteä parantolaan kaikkine kurjuuksineen, jossa
tohtori on vanginvartija. Elostella, huolehtia hengestänsä niin, että
se voisi vielä kestää korkeintaan pari vuotta, hengittää keskellä
vapisevien haamujen, jotka kouristuksentapaisesti käyvät kiinni
varjoelämäänsä -- ei, sitä en minä voinut. Kun minun kuitenkin piti
kuolla, niin halusin sen edes tehdä omalla tavallani, vielä ottaa syvän
siemauksen nautinnoiden vielä koskemattomasta, juovuttavasta pikarista
ja sen jälkeen antautua sille taipumattomalle vapaaehtoisesti ja
tietoisesti. Oi, suloinen, rakastettava Erna, älkää toki katsoko minua
niin alakuloisena noilla kauniilla silmillänne, mistä minä muutoin saan
voimaa sanoa teille kaikkea ja kuitenkin täytyy teidän tulla tuntemaan
sieluni umpinaisimmat sopukat, sillä minä jätän itseni kokonaan
teille."

"Jatkakaa vain", sanoin minä hänelle, "mutta suokaa minulle anteeksi
jos minä en tekeydy vahvemmaksi kuin olen, sillä minun täytyy
tunnustaa, Jegor Morosoff, että värisen teitä kuunnellessani."

Minä tunsin todellakin, huolimatta kauniista, suloisesta kevätpäivästä,
kylmän väristyksen kulkevan selkäpiissäni ja kuinka kokematon sydämeni
kouristi kuin raudankovan käden puserruksesta. Hän suuntasi katseensa
alas ja sanoi äkkiä:

"Älkää peljätkö, että minä kertoisin jotain sellaista. Mutta minä en
ole voinut oikeiden ihmisten tavalla työssä eikä nautinnoissa tai nyt
rakkaudessa jakaa jotain. Mitä tunsin, mitä tein, oli aina täydellistä.
Ja niin se oli tälläkin kerralla, ainoastaan siten, että inho tuohon
mielettömään elämään alkoi pikemmin kuin olin luullut, ja mitä olin
pitänyt todellisena oli enimmän valheellista, enimmän aavemaista kuin
mitä tähän saakka olen oppinut tuntemaan. Tuntuu kuin olisin juonut
viiniä, sanoin itsekseni, palatessani kello kuuden ajoissa aamulla
kotiin iloisten runoniekkojen kanssa vietetyn yön jälkeen,
tyytymättömänä itseeni ja maailmaan, jolla ei enää ollut tarjottavana
minulle mitään suurta ja todellista.

"Missä vain katselin ympärilleni, näin kuinka pääkaupunki oli
heräämäisillään; ensimäiset maitovaunut ja leipuripojat risteilivät
tielläni, uniset sanomalehtiakat odottelivat aamulehtien toimistojen
ulkopuolella ja ainoastaan minun asunnossani oli hiljaista ja autiota,
niinkuin joku siellä olisi kuollut. Mutta katsoessani koskemattomalle
vuoteelleni, kohosi tämä tunne siinä määrin, ett sanoin itsekseni, että
jo olisi aika hakea varmempaa lepopaikkaa, viisi jalkaa maan sisässä.
Tämä päätös kypsyi joutuin ja antoi minulle rauhaa, jollaista en
pitkään aikaan ollut tuntenut. Sitten kun olin antanut ulkonaisen
ihmiseni pukeutua juhlapukuunsa, istuuduin pianoni ääreen joka
oli ollut luotettavin ystäväni ja jolle olin aina voinut uskoa
mielikuvitukseni rohkeimmat ilmaretket. Koetin soittaa pois kaiken
sisäisen kärsimykseni mutta se ei onnistunut, kuten ennen. Tosin
tunsin, kuinka sävelet taas liikuttivat rintaani, jossa viime aikoina
oli ollut aivan hiljaista ja kuollutta mutta tuskaiset värähdykset
sisässäni eivät läheskään voineet korvata sydämeni valtavia lyöntejä
koska se eli vain taidettansa varten. Ja silloin heräsi minussa ajatus,
että minä ainoastaan silloin voisin löytää täydellisen sovituksen jos
minä vielä viimeisen kerran antaisin suuren taideteoksen vaikuttaa
sieluuni ja niin päätin minä tehdä pyhiinvaelluksen Böcklinin
'Vainajain saaren' luo."

Tällä välin oli päivä kääntynyt iltapuolelle, linnut visertelivät niin
äänekkäästi ikäänkuin ne tahtoisivat perin pohjin riehua ennen
lähestyvää juhannusta, puiden ja pensaiden läpi puhalteli voimakkaasti
iltatuuli; sireeneistä putosi hiljaa tuoksuva kukkaissade. Hänen
puhuessaan oli sieluni avartunut niin, että tunsin tuskaa, mutta nyt en
tuntenut kipua enää samassa paikassa; nousin ylös ja pyysin häntä
lähtemään kanssani pienelle kävelymatkalle. Hän nousi heti ylös ja
tarjosi käsivartensa minulle ja vei minut kirkkoon, kauniin
vesilammikon reunalle, missä yksinäinen joutsen hiljaa souteli
liekehtivää iltaruskoa kajastavalla pinnalla.

Jegor Morosoff jatkoi matalammalla äänellä.

"'Vainajain saaren' edessä kohtasin menestykseni, onneni, kohtasin
teidät, Erna. Olin jo seissyt siinä kauan, silloin tulitte te,
neitseellisenä ja lupaavana kuin kevät-aamu, heititte katseen tauluun,
värisitte hieman, kuten aina teette, kun joku suuremmoinen teihin
vaikuttaa, ja teidät valtasi syvä hartaus. En vielä koskaan ole nähnyt
minkään naissilmän siinä määrin itsensä unhoittaneena katselevan
taideteosta, en vielä koskaan ole nähnyt niin selvästi ihmiskasvojen
kuvastavan puhtaan, tahdottoman tunteen vaikutusta. Oi, ne olivat niin
kauniit nuo kalpeat, kiihtyneet kasvot, syvine, sydämellisine
henkevyyksineen. Tiesin heti ensi silmäyksellä että kohtaloni oli
vieressäni, että olin syntynyt sinua rakastamaan. Suo anteeksi tämä
sinä, tarkoituksettomana pääsi se huuliltani, mutta sielunihan on jo
kauan sitten kutsunut sinua, tunsihan sieluni sinut jo menneiltä
ajoilta. Sen vuoksi ei se koskaan kyennyt rakastamaan ketään toista
naista, sen takia on se harhaillut vieraana maailmassa, kunnes se
luonasi löysi kodin ja sen mukana paikan, missä kaikki kärsimys
talttuu."

Hän lopetti. Katsoin hänen silmiinsä, joista kokonainen rakkausmailma
loisti minua kohtaan, ja minä tunsin, että onnetar oli kutonut tummin
langoin meidän molempien elämät yhteen. Mutta se ei saanut minua
alakuloiseksi, sillä minä tiesin, että todellinen, ehjä ihminen oli
lahjoittanut sydämensä minulle, joka ei kehunut hyveistänsä eikä
hävennyt vikojansa ja joka oli elämäni ihanne. Musertakoon kohtalo,
joka meidät niin lujasti toisiimme sitoi, meidät, jos niin haluaa;
hänen ja minun välilleen jää kuitenkin suuri ja kaunis suhde nyt ja
ijäisesti. Mutta kun hän kumartui nähdäkseen silmiini ja kysyi:

"Erna, rakastettuni, mitä ajattelet?" silloin vastasin aivan
levollisesti:

"Että sinä tästä päivästä olet asettanut elämäsi minun käsiini, Jegor,
ja sinulla ei enää ole oikeutta sitä yksin hallita. Jos maa joskus
tuntuisi sinusta kolkolta vankilalta ja sinä halajaisit sen jättää,
saisit sen tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että ottaisit minut mukaasi
seuraksesi vainajien rauhalliselle, äänettömälle saarelle."

Hän laski käsivarteni, kätki kasvonsa molempiin käsiinsä ja nojautui
erääseen puuhun. Hänen ruumiinsa värisi kuin myrskyn käsissä ja vaikka
hän voikin hallita ne nyyhkytykset, jotka aluksi kohosivat hänen
rinnastaan, niin ei hän kuitenkaan kyennyt estämään kyyneleitä, jotka
kierivät hänen käsiensä välistä. Seisoin useita minuutteja hiljaa hänen
vierellään, onnen valtaamana, joka oli niin läheistä sukua tuskalle.
Mutta kun hän jälleen käänsi kasvonsa minuun, voi niissä ainoastaan
nähdä pelkkää autuutta, ja ei koskaan ole hän minusta näyttänyt
miehekkäämmältä ja kauniimmalta, kuin nyt vetäessään minut vasten
rintaansa, painaessaan suutelon otsalleni ja kuiskatessaan:

"Sinä olet sen sanonut, meitä ei täst'edes erota elämä eikä kuolema.
Mutta nyt, kun omistan korkeinta, olen minä järkähtämättä antava
olemassaolon tulla hurjan haluni päämääräksi, ja taisto on oleva tuima,
ennenkun sorrun. Minulla on vielä joku aika elettävänä joka on tuhansin
kerroin enemmän elämisen arvoinen ja minä en anna siinä itseäni
pettää."

Sen jälkeen otti hän jälleen käsivarteni ja kuljetti minua hiljaisessa,
leudossa kesäillassa tummien puistokäytävien läpi vaunuillemme, joihin
hänkin kutsustani nousi. Sinisellä taivaalla tuikkivat ensimäiset
tähdet, lehmusten kruunuissa suhisi ja kuiski iltatuuli ja sireenit
tuoksuivat puutarhoissa ikäänkuin niiden juuri tänä yönä täytyisi
huokaista viimeinen hengenvetonsa. Ei koskaan tähän asti ollut luonto
puhellut minulle näissä sävelissä, mutta en koskaan, oi, en koskaan
ennen ollut minä istunut runoilijan vieressä, joka voi ymmärtää tuulen
kuiskeen ja hattaran lennon, ja voi tuntea hetken tenhon sen
hienoimmissa häivähdyksissä. Maailmoita oli kulkenut sieluni silmien
ohi, kun vaunu seisahtuu asuntoni edustalle, ja minä irrotin hänen
kädestään käteni, jota hän sillä välin oli suudellut pari kertaa
varkain, mutta tulisesti ja kuumeisesti.

"Hyvästi, rakkauteni! Minä sepitän nyt päivän hiljaa loppuun". Näillä
sanoilla erosi hän minusta. Riensin huoneeseni, keksin syykseni
päänkivistyksen ja sulkeusin kahden kesken tämän uskollisimman ystäväni
kanssa. Oi, te sanattomat lehdet, kuinka minä voisin tulla toimeen
ilman teitä, kuinka usein te jo olettekaan ollut lohtuna minulle, jonka
sydän on niin yksinäinen. Huomenna alkaa tulinen taistelu, jossa järki,
syntyperä, pysyvä mieltymys, suoranaiset avioliitolliset riemut,
sanalla sanoen koko ahdasmielinen elämä legioonine ennakkoluuloineen
varmasti asettuu sotaan haihtuvaa, suloista onneani vastaan. Useimmat
ihmisethän pitävät elämän päätarkoituksena olemassa olon pidentämistä
ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kehräävät he elonsa lankaa
mahdollisimman rauhallisella ja yksitoikkoisella tavalla. Kuka heidän
kanssaan viitsisi riidellä, kuka sokean kanssa väristä puhuu ja tekisi
heille ymmärrettäväksi, ettei se riipu elämän pituudesta, vaan sen
laadusta. "Päivä voi olla helmi, mutta vuosisata ei!" Tämän teorian
mukaan on elämäni jo ollut helminauha!



_13 p. kesäk. 1886_.

Minä olin valmistautunut paljoon, pilkkaan ja nuhteisiin ja
väärinkäsitykseen, mutta en tähän, oi ei, en tähän. Minusta tuntuu
enimmän katkeralta, että se oli sedän rakas käsi, joka jäykästi veti
sivuun peitteen noilta ankarilta Isiskasvoilta ja siten antoi minun
nähdä uuden ja kaamean kuvan maailmasta.

Kun Voldemar-setä myöhään iltapäivällä palasi toimistaan, ilmoittautui
Jegor hänen puheilleen. Hän jäi sinne kauvaksi, kauvaksi aikaa ja tällä
välin löi sydämeni kovasti. Mutta se oli vaikeinta, kun hän jätti
asuntomme ennenkuin minut kutsuttiin sisälle. Vasta puolisen tuntia sen
jälkeen käski setä pyytää minua luokseen. Minä toivoin hänen olevan
kiivaan, kuten hän toisinaan voi olla. Se olisi antanut minulle aseen
käteen, kun nyt sitä vastoin hänen syvä, surumielinen katseensa masensi
minut. Hän sanoi Jegor Morosoffin kertoneen kaiken mitä eilen illalla
tapahtui hänen ja minun välillään; hän sanoi myöskin että se oli
hänelle ollut suuri yllätys, koska hän oli tähän saakka pitänyt aivan
tiettynä että katselin tohtori Lehdéniä suopein silmin. Sen jälkeen
pyysi hän minua tarkasti punnitsemaan tunteitani eikä niin tärkeässä
kysymyksessä seuraamaan hetkellistä vaikutinta, olkoonpa vaikka
voimakastakin.

Sain vaivoin hillityksi itseni enkä keskeyttänyt Voldemar-sedän puhetta
en äännähdyksin enkä liikkein. Vasta hänen lopetettuaan aloin minä
hiljaa ja kainosti mutta sen jälkeen yhä kiihkeämmin ja voimakkaammin
kertoa siitä mikä oli liikuttanut minua viime viikkona, meidän
ensimäisestä kohtauksestamme, hänen soitostaan, siitä intohimoisesta
vaikutuksesta minkä tämän miehen luonne herättää minun luonteessani,
meidän sielujemme sukulaisuudesta, sanalla sanoen siitä maailmasta,
missä minä olin yksinomaan elänyt. Minä en käsitä, mistä minä sain
sanat ja rohkeuden, minä kun niin vastenmielisesti kerron omista
tunteistani mutta molemmat minä sain kuin helluntai-ihmeen kautta, nyt
kun oli kysymyksessä suurimman onneni puolustaminen. Mitä pitemmälle
puheessani pääsin sitä surullisemmaksi kävi Voldemar-sedän katse mutta
keskeyttäessäni, ääntäni säikähtäen sanoi hän:

"Riittää, Erna, riittää! Minä huomaan liiankin hyvin, etten ole
tekemisessä minkään tyttö-oikun, jonkun ohi menevän rakastumisen
kanssa, vaan erään niistä suurista intohimoista, joilla itsessään on
luonnollinen oikeutensa ja jotka usein kyllä purkautuvat esiin
yhteiskuntajärjestelmän kustannuksella. Jos minä sanon sinulle ja Jegor
Morosoffille: Te erehdytte, se mitä te tavoittelette suurimpana
onnenanne täytyy kääntyä päinvastaiseksi, sillä ei vielä koskaan ole
rakennettu avioliittoa luonnon intohimolle, niin olisi se samaa kuin
puhua kuuroille korville. En myöskään onnistuisi sen paremmin
koettaessani todistaa kuinka oikukas taiteilijaluonne harvoin kykenee
hallitsemaan sitä voimien tasapainoa mitä ilman ihminen ei voi päästä
sopusointuun sisimmässään ja kuinka tuskallisen katkeralta sellaiselle
luonteelle tuntuvat elämän soraäänet ja että se, jonka hän on valinnut
elämän kumppalikseen joutuu aina kärsiväksi."

"Minä tiedän, Voldemar-setä, minä tiedän", keskeytin minä hänet hiljaa,
mutta varmasti. "Simpukka kärsii helmestä sisässään, mutta kuka
tahtoisi sen vaihettaa terveeseen mutta tyhjään simpukkaan?" Hän
hymyili jälleen hyväntahtoista alakuloista hymyään.

"Sittenhän me olemme aivan yhtä mieltä, rakas lapsi ja olisikin
hyödytöntä minun puhua enempää tästä asiasta. Minä voisinkin jo tänä
päivänä ilman muita vastaväitteitä, antaa suostumukseni ja siunaukseni
sydämesi valinnalle, ellei löytyisi erästä seikkaa mikä tekee ne
molemmat minulle mahdottomiksi. Jegor Morosoff on parantumaton sairas,
kuten tohtori Lehdén on minulle vakuuttanut."

"Senkin tiedän, Voldemar-setä."

"Kuinka, sinä tiedät sen?" huudahti hän kummissaan, mutta jatkoi heti:
"Sinä et kuitenkaan aavista kuinka vaikeasti hän on sairas ja että
hänellä suotuisammassa tapauksessa on ainoastaan yksi tai kaksi vuotta
elinaikaa."

"Siinäpä vielä lisäksi yksi syy tehdä hänet niin onnelliseksi kuin
suinkin tänä lyhyenä aikana", sanoin minä.

Voldemar-setä hypähti ylös tuoliltaan, käveli levottomana edestakaisin
huoneessa ja siveli kiihkeästi ruskeaa kokopartaansa, mikä menettely
hänellä on kovasti järkkyneiden tunteiden varmana merkkinä.

"Erna, Erna, sinähän pakoitat minut sanomaan viimeisen ja vaikeimman",
mutisi hän. "Jospa tietäisit miltä minusta tuntuu nähdä sydämeni
rakastetun kietoutuneena synkimpiin maailman arvoituksiin ja olla
pakoitettu selittämään hänelle seikkoja, joista useimmat ihmiset ovat
tuskin ohimennenkään ajatelleet! Ja kuitenkin sen täytyy tapahtua!"

Minä pelästyin itsekin, kun hän tätä sanoessaan istuutui viereeni
sohvalle, otti käteni molempien käsiensä väliin ja sen jälkeen lausui
tavallista vakavammin:

"Tavallisella nuorten tyttöjen lailla olet sinä luonnollisesti vain
ajatellut lähintä tulevaisuutta etkä niitä seurauksia, mitä avioliitto
tuo muassaan. Herra Morosoffia vaivaa perinnöllinen tauti, eivät
ainoastaan hänen vanhempansa ja sisarensa vaan myöskin hänen isänsä
koko suku on kuollut samaan tautiin. Hennoisitko sinä todellakin
itsekkään onnen tarpeen takia uudelleen istuttaa tuota vanhaa kirousta
saattamalla maailmaan ihmislapsia, joissa itsessään on ennenaikaisen,
tuskaisan kuoleman siemen? Morosoff puolsi äskettäin innokkaasti omalta
näkökannaltaan Eurotasta ja myrkkymaljaa, niin, hän osoitti että se
hoito ja huoli, jolla meidän humaaninen vuosisatamme kohtelee köyhiä ja
kurjia itse asiassa on tuskin niin humaanista kuin Eurotas ja
myrkkymalja. Täytyykö minun sitten sanoa sinulle mikä erehdys tämä on,
sillä se on vain näkyväisten seurausten, eikä suinkaan pahan lähteiden
pois nyhtämistä."

Voldemar-sedän sanoista olin ensin lentänyt tulipunaiseksi, sitten
kuolonkalpeaksi. Vasta nyt laski hän käteni irti.

"Sinä olet kauhea", sopersin minä.

"Lapsi raukkani", vastasi hän hellästi, "jospa aavistaisit kuinka tämä
minuun koskee. Mutta koska sinulla ei ole isää eikä äitiä niin täytyy
minun täyttää tämä vaikea tehtävä. Ja siitä syystä haluan minä selittää
sinulle ankaran ja armottoman elämänkatsomukseni mikä tykkänään eroaa
pintapuolisesta optimismista, joka kokee peittää kaikki haavat
pintapuolisella maailman-ihailunsa valkoisella laastarilla. Jos
kuljemme sairashuoneissamme ja parantoloissamme, jos lähemmin
tarkastelemme avioliittoja ja syitä avioeroihin, niin, jos voimme
seurata tuota kauheaa kärsimystä sen lähteille, niin kohtaamme
alituisesti tuon armottoman tuomion: 'isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen'. On siunausrikas hedelmä, minkä
ihmiskunnan kehityshistoria on kypsyttänyt, nimittäin ettei sairaan
elämää väkivaltaisesti katkasta, vaan että koetetaan sitä hoitaa ja
ylläpitää kaikin keinoin mitä tiede ja ihmisyys voivat tarjota. Sillä
kaikella, jolla on osa tähän olevaisuuteen on oikeus elämiseen ja
täytyy sen saavuttaa sille asetettu päämäärä, jos mieli että elämän
suuri päämäärä voi tulla täyttymään.

"Toiselta puolen on kuitenkin kaiken kärsimyksen ja kurjuuden alkuna
tuo jokaisen yksilön synnynnäinen harhaluulo, että ollaan luotu
onnellisena oloa varten. Tämä virvatuli on koko inhimillisen
murhenäytelmän sisällyksenä ja sen tuulentuvan takia taistelevat ja
riehuvat intohimot, ja rakkaus omaan itseensä vallitsee kaikkia muita
tunteita. Ja vaikkapa ihminen pystyttäisikin temppeleitä ja alttareita
tälle harhaluulolle josta ainoastaan elämä voi vähitellen parantua ja
saisi yhä uudelleen kokea, että se odotettu nautinto ja toivottu onni
ei ole todellisuuden kanssa yhtä pitävä, niin ei hän saa kuitenkaan
mennä niin pitkälle kevytmielisyydessä että hän kirjoittaa vekseleitä
tulevaisuuteen, joita toiset elävät saavat lunastaa. Mitä ei mikään
kirjotettu laki voi sisältää, ei mikään siveyssääntö voi määrätä, sen
täytyy jokaisen jalosti ja vapaasti ajattelevan ihmisen tehdä säälistä
ja ihmistunteesta ja kieltäytyä henkilöllisestä onnesta, joka voitetaan
toisten kustannuksella.

"Niihin moniin sanontatapoihin ja lauseparsiin joita tämä maailmoista
paras on täynnä, kuuluu myöskin lauseparsi lasten ehdottomasta
kunnioituksesta ja kiitollisuudesta vanhempiaan kohtaan. Tämä
lauseparsi on usein liikuttanut minun rehellisyyttäni, minun
totuudenrakkauttani. Mitä kiitollisuuden syytä useinkaan on noilla
olentoraukoilla niitä kohtaan, jotka ovat heidät aiheettomasti
saattaneet tähän elämään? Sairas ruumis, pimitetty järki, risatauti
joka ottaa milloin yhden milloin toisen muodon, sairaudet, jotka
heikontavat työkykyä ja estävät jalompien voimien täyden kehityksen.
Tämä on inhimillisen yhteiskunnan paise, jonka tänään sinulle
paljastan, lapsi-raukkani, paise, jota hyvät ihmiset huolellisesti
koettavat peittää, koska he pitävät minun perinpohjaista
parannuskeinoani liian julmana. Ja kunnialliset ihmiset, jotka
levollisina laskeutuvat kuolinvuoteelleen kun he ensin ovat
ulkonaisesti turvanneet lastensa tulevaisuuden, eivät mielellään halua
kuulla siitä puhuttavan. He eivät halua mielellään kuulla puhuttavan
siitä, että heidän velvollisuutensa lapsiaan kohtaan alkavat jo ennen
niiden syntymistä, niin, että vanhemmat itse asiassa ovat velkaa
lapsillensa, joilta lapset voivat vaatia tiliä, ei rahojen ja
omaisuuden suhteen, mutta sitä paremmin tervettä sielua terveessä
ruumiissa."

Minä hypähdin väristen ylös, koko maailma näytti minusta yhdeltä
ainoalta suurelta sairashuoneelta. "Lopeta, Voldemar-setä, lopeta! Minä
en voi kestää enempää", sopersin minä. Hän laski hellästi käsivartensa
olalleni ja siveli hyväillen tukkaani.

"Sinun täytyy se oppia ja sinä olet sen oppiva", sanoi hän
rauhallisesti, "sillä sinähän olet Erna Wolzogen, joka et koskaan
tyytynyt siihen sovinnaiseen maailmankuvaan, jota pitemmälle useimmat
naiset eivät voi päästä koko vaelluksensa aikana kehdosta hautaan.
Saadaksesi valistusta ja voittaaksesi itsekkäisyytesi täytyy sinun aina
asettaa korkea päämäärä ja vakuuttaa itsellesi aina, että sinun
menestyksesi tässä ajassa on liian mitätön, epätäydellinen ja
katoavainen seikka, että sen on mahdoton muodostua elämän
viimeiseksi päämääräksi. Jegorin, joka myöskin omaksuu opin ihmisten
jälleensyntymisestä maan päälle, vaikkakin hän kai on vielä liian nuori
käsittämään sen koko merkityksen, toivon minä yhä enemmän ja enemmän
oppivan ymmärtämään sen voiman. Ajattele ja tutki kaikkea mitä olen
sanonut ja päätä sitten, sillä sinä olet kätesi ja päätöstesi herra."

Sitten hän jätti minut! -- --

Minä sulkeuduin huoneeseni, koetin rauhassa koota ajatuksiani ja
tarkkaan toistamalla Voldemar-sedän puheet saattaa ajatukseni ja
tunteeni järjestykseen. Turhaan! Kauhea ristiriita jää vallitsevaksi,
vanha sfinksi katselee uhaten minua pohjattomilla silmillään, leijonan
kynnet tuntuvat repivän minut kappaleiksi. Kuka ratkaisee tuon kauhean
maailman arvoituksen, kuka selittää minulle kuinka sama luonto jo
menneinä aikoina voi salaisilla siteillä solmia yhteen kaksi oliota ja
sen jälkeen kohottaa ylipääsemättömän esteen heidän välilleen?

"_Nemo contra deum nisi deus ipse_", "ei kukaan ole Jumalaa vastaan muu
kuin Jumala itse", tämä ihmeellinen kieli, joka aina on minusta
tuntunut niin tarkoituksettomalta, painaa minua tänään ja minä
aavistan sen merkityksen. Oi, te taivaalliset voimat, kuinka minä
kadehdin teidän iäistä selvyyttänne, kuinka minua värisyttävät nuo
järkähtämättömät intohimoiset voimat, jotka osaksi ulkoapäin tarraavat
kiinni elämäämme, osaksi asuvat omassa rinnassamme! --



_16 p. kesäk. 1886_.

Minun päätökseni on ollut jo kauan sitten valmis. Seuraavana päivänä
tuosta ratkaisevasta keskustelusta Voldemar-sedän kanssa ilmoitin
hänelle, että minä myönnyin hänen syittensä takia ja kieltäytyisin
avioliitosta Jegor Morosoffin kanssa.

Ainoastaan se seikka saisi aikaan muutoksen, jos hän nimittäin äkkiä
sairastuisi ja pikainen loppu olisi odotettavissa. Sellaisen sattuessa
en minä epäröisi hetkeäkään antaessani vihkiä itseni hänen kanssaan,
koska yksistään se antaisi minulle maailman silmissä oikeuden hoitaa
häntä.

Voldemar-setä ravisti tosin päätään tätä selitystä kuullessaan, mutta
näytti kuitenkin tyytyväiseltä ja on sitten jos mahdollista osoittanut
vielä suurempaa sydämellisyyttä ja rakkautta minua kohtaan. Luulen
hänen ajattelevan: Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki; pitkä tukka ja
lyhyt muisto. Jegorille olen kirjoittanut vain muutamilla sanoilla itse
asian, mutta neuvoin häntä Voldemar-sedän luo joka selittäisi hänelle
kaiken suullisesti, ja lisäsin sitten:

"Älä koskaan pelkää, että mitään on muuttunut tai voi koskaan muuttua
meidän sydämellisessä suhteessamme toisiimme, sillä se on liian
korkealla kohtalon tai pienten ihmisten siihen ulettua. Meidän
sisäisessä suhteessamme on jotakin verratonta, jotakin iäistä. Uljaana
ja vaiti otan minä sinun käsistäsi vastaan eloni kohtalon. Vapaina ja
kahleettomina ovat sielumme elävät toistensa kanssa; ne eivät synkkinä
kiukuttele kohtalolle, joka ei anna mitään eheää, vaan ovat kiitolliset
että he joka tapauksessa ovat tavanneet toisensa tässä elossa. Älä ole
neuvoton, kaiuta kaihosi lauluihin, joita minä saan kutsua _omikseni_,
ajattelehan, että tämä kesä kuuluu meille paljon täydellisemmässä ja
kauniimmassa muodossa kuin sen edeltäjät, ajattelehan, että löytyy
ihminen, joka tuntee sinut hengessä ja totuudessa ja jonka silmissä
sinä löydät onnen! Kuinka moni voi sanoa itsestään samaa? Mutta jos
huomaisit, että kuoleman tummat varjot lähenevät, niin kutsu silloin
minut heti, voidakseni ottaa ne vastaan sinun vierelläsi. Tässä on
käteni, Jegor Morosoff, Erna Wolzogen jää luoksesi, kulkekoonpa tiesi
helisevissä sopusoinnuissa ylös elon aurinkoisille kukkuloille tai
päättyköön niiden hiljaisten, tummien sypressien varjoon, joiden luota
elämän viimeinen viheriöivä aalto kainosti vetäytyy takaisin."

Minä en ole vielä saanut vastausta näihin riveihin, mutta olen urheasti
alottanut sodan päivien autiota yksitoikkoisuutta vastaan. Tämä ei
kuitenkaan ole niin helppoa, sillä Liina-täti kohtelee minua
peitetyllä, haikealla osanotolla, mikä saa minut ihan pois suunniltani,
ja tohtori Lehdénissä, joka nyt käy meillä yhä useammin vieraana, on
minulla selvästi silmieni edessä se tulevaisuus mikä minulle on
ajateltu siinä tapauksessa että minusta tulisi oikein kelvollinen
ihmislapsi. Kaiken lisäksi on Sofia-serkku palannut häämatkaltaan ja
oli eilen kutsunut lähimmät sukulaisensa luokseen uuteen kotiinsa.
Sisusta oli upeuden ja maun ihmetyö, mutta sisäinen koristelu jätti
paljon toivomisen varaa. Sofia keimailee kuusi jalkaa pitkälle
luutnantilleen ja osottaa siten poroporvarillisia taipumuksiaan ja hän
on liikuttavan mitätön. Heidän Italia-matkastaan osasi _luutnantti_
kertoa missä hotellissa on hyvä asua ja missä viinituvassa saa parhaan
viinin; _Sofia_ valitti ruokaa jota valmistettiin öljyn kera,
tarjoilijoita, jotka aina katselivat häntä niin julkeasti. Tätä tehden
pusertelivat he alituisesti mauttomalla tavalla toistensa käsiä ja
suutelivat toisiaan, nojautuen laillistetun onnensa leveälle
perustalle. -- Oi, jumalat, jos joku mies tekisi minulle samoin toisten
läsnäollen, pitäisin minä häntä kelvottomana narrina. Mutta kun
keskustelu lopuksi johtui lähestyviin leiriharjoituksiin ja siitä
johtuvaan eroon ja kun molemmat puhuivat siitä kuten uhkaavasta
onnettomuudesta, en minä enää voinut pidättäytyä sanomasta:

"Sitä minä en voi ymmärtää. On kuitenkin eittämättömän suuri viehätys
ikävöidä rakastamaansa ihmistä ja ettei aina omista sitä mille antaa
suurimman arvon. Minusta tuntuu kuin elämältä olisi riistetty etevin
sisällys ellei se jäisi meille mitään velkaa, eikä, ainakin joksikin
ajaksi, ottaisi meiltä sitä, mitä me ikävöimme ja toivomme."

Sitä seurasi tietysti vastaansanomisen myrsky nuoren parin puolelta,
jotka lopettivat sillä vakuutuksella, etten minä ollut pätevä lausumaan
mielipidettäni sellaisissa kysymyksissä. Olkoot he oikeassa, minä en
ymmärrä poroporvarillista onnea ja omaa rakkausmurhenäytelmääni
minä en voisi vaihtaa kolmikymmenvuotiseen rauhallisen avioliiton
riemuihin! -- -- --



_19 p. kesäk. 1886_.

Vihdoinkin kirje Jegorilta! Se tuli kreivin aikaan, voimani olivat
lopussa! --

"Minulla ei ole ollut rohkeutta kirjottaa sinulle ennemmin, rakas
Erna", kirjoitti hän siinä, "sillä minun tunteeni eivät olleet
läheskään yhtä korkealla asteella kuin sinun, minä olen kiukkuisesti
noussut kohtaloa vastaan, enkä voinut käsittää, että minun on oltava
yksinäni siinä vanhassa kauheassa elämässä, johonka sinun kauniit
silmäsi ovat vähäksi ajaksi saaneet minut kotiutumaan. Niin
rakastettuni, en vielä koskaan ole lasketellut niin hurjia kirouksia
sairauteni takia kuin näinä viimeisinä vaikeina viikkoina, sillä minä
tunsin sekä taiteilijana että ihmisenä itseni sen lyömäksi joka
puolelta. Onkohan mahdollista että niin muutamana päivänä saa kokea
niin paljon? Kultaisia unelmia, hiljainen itsessään lepäävä satu,
katkera vihattava todellisuus, kaikki kaikki niin pienessä ajassa?
Minun päätäni pyörryttää! --

"Minä en halua kuitenkaan miehuuttomasti valittaa, minähän tunnen
suuren, voimakkaan sydämen, jota saan kutsua omakseni ja joka
lahjoittaa minulle onnen, jonka arvoiseksi minut vain tuska voi tehdä.
Mutta sinä olet sanonut, että kun minun hiljaiset kuoleman-aavistukseni
muuttuvat varmuudeksi, saan minä kutsua sinua saadakseni rauhallisesti
ja turvallisena sinun vahvan sydämesi lähellä erota maailmasta,
kaikesta -- vaan ei sinusta, sillä minun sieluni on eroittamattomasti
yhdistynyt sinun sieluusi. Jumalallisen kaunista olisi tosin ollut jos
minä olisin saanut sinut kanssasi elää lyhyen, suloisen elon!

"Tämän mukana kaikkein viimeinen painos sielustani. Kenties laulat sinä
sen laulun jonakin hiljaisena iltana huoneessasi ja ajattelet silloin
minua.

"Läpi elämäni ja yli haudankin sinun! Jegor."

Sen jälkeen seurasi samalla paperilla David Straussin ihmeellinen runo,
"Tiedä, en valita en", johon hän oli sepittänyt sävelen.

Nämä yksinkertaiset akordit, nämä intervallit muistuttavat vanhojen
runoniekkojen lauluista ja ne olisivat voineet miellyttää Goethen
harpunsoittajaa kun hän alakuloisina hetkinään tarttui kielisoittimeen.
Ylipäänsä on tämän miehen olento ja hänen rakkautensa laji niin
uskomattoman tavatonta eikä sovi ensinkään tämän vuosisadan
puitteisiin, etten minä voi sitä verrata mihinkään, vaan olen
pakoitettu katselemaan sitä kummastellen kuin ihmettä. Mutta sen
lisäksi on minulla taas hetkiä jolloin minä tunnen, että tämän kohtalon
traagillisuus ja kosketus tuohon luonteeseen tekevät minut sairaaksi.
Juuri siitä syystä kun tunnen kuinka hänen "hienoimmat hermonsa
väräjävät", puhuvat hänen sanansa vastustamattomalla voimalla
sielulleni, ja musertavat minut tyyten, hänen synkkämieliset
sävelsointunsa ja hänen tummat pohjattomat silmänsä tuovat minulle
tervehdyksen hänen kotimaansa äärettömiltä aroilta. Sellaisina hetkinä
nostaa vapaudenkaipuuni päänsä ja tuntee halua katkoa tokeensa --
turhaan! sillä parhaan osan itsestäni, uutteruuteni, rohkeuteni,
elämän-hilpeyteni olen minä kadottanut! -- --



_28 p. kesäk. 1886_.

Jumalan kiitos, eilen välähti vapauttava salama pimeydessä ja osotti
minulle selvästi sen tien, jota minun on kuljettava. -- Mutta se on
paras, toivottavin minulle. Ilma oli painostava; minä olin vetänyt
akkunaverhot alas, pukenut ylleni valkoisen pukuni ja lepäsin matalalla
persialaisella patjakollani. Huoneen tummassa hämyssä vaivuin puoli
hortoon ja minä näin edessäni "Vainajain saaren". Sumu kohosi korkeiden
kallioiden ylle, aallot loiskivat salaperäisesti ja sypressienkin
kuulin tällä kerralla suhisevan ja kuiskivan. Mutta sen jälkeen
alkoivat kalliot, joille sumupilvien läpi tunkeutuvat auringon säteet
valoivat kirkasta hehkuaan, kaikua minulle hyvin tunnettuja synkkiä
sointuja. Tämän säestyksen kestäessä lipui alus hiljaa esiin
pimeydestä. Paareilla oleva kuollut oli Jegor Morosoff, hänen ylitsensä
kumartuneen olennon tunsin itsekseni.

Ollessani vielä tykkänään tuon unikuvani tenhoamana en minä huomannut
useita kertoja uudistunutta koputusta ovelleni ja vasta kun se kuului
yhä kovemmin huusin minä: "Sisään". Kummakseni ei se kumminkaan ollut
Liina-täti, vaan tohtori Lehdén, joka seisoi avatulla ovella nähtävästi
neuvotonna uskaltaisiko hän minun asentoni vuoksi lähestyä tai ei.
Tuossa tuokiossa olin herännyt täyteen tajuntaan ja seisoin hänen
edessään.

"Mitä sitten on tapahtunut!" huudahdin minä vielä äskeisen unikuvani
tenhoamana, "mitä kauheita tietoja te tuotte?"

Vasta nyt sulki hän oven, mutta nosti sen sijaan akkunaverhon.

"Täytyykö sen välttämättä olla jotakin kauheaa joka tuo minut teidän
luoksenne, Erna neiti?" vastasi hän onnistumattomalla hymyilyn
yrityksellä. Oi, hän on viime aikoina kadottanut terveen, iloisen
luonteensa, tuo entinen reipas, nuori tohtori näyttää nykyään kalpealta
ja totiselta.

"Sanokaa minulle mutkittelematta mikä seikka sai teidät tulemaan tänään
meille, ja ensi kerran tuttavuutemme aikana minun huoneeseeni",
tinkasin minä itsepäisesti.

"Minä toivoin tapaavani talon rouvan, tätinne", vastasi hän epäröiden,
mutta vaikeni sitten äkkiä, läheni vielä askeleen ja jatkoi sitten
lyhyesti ja päättävästi.

"Ei, se oli hätävalhe, ja sellaisiin ei meillä ole tänään aikaa. Minä
en toivonut tapaavani tätiänne ja olin hyvin iloinen kun toivoni
toteutui, sillä minä halusin ja minun täytyy puhua kanssanne kahden
kesken. Herra Morosoffilla on tänään aamupäivällä ollut verensyöksy,
jonka luulin vievän häneltä hengen. Jäin pariksi tunniksi hänen
luokseen, tein kaikki välttämättömät toimenpiteet ja toin sen jälkeen
hänen luoksensa esimieheni, joka hyväksyi täydellisesti toimeni.
Ollessani jälleen iltapäivällä herra Morosoffin luona, jätti hän
minulle tämän paperin."

Ja tohtori Lehdén ojensi minulle paperin jolle Jegor oli vapisevin
käsin kirjoittanut nämä epäselvät sanat:

"Ilmoittakaa heti Erna Wolzogenille tilani!"

"Eikö hän saa puhua?" kysyin minä ja soitin pitäen kädessäni Jegorin
sielusta lähtenyttä hätähuutoa.

"Ei, ainakin toistaiseksi olen ollut pakoitettu kieltämään sen häneltä.
Jokainen sisäinen ja ulkonainen liike on huolellisesti vältettävä sen
kaksinkertaisen vaaran takia jonka uusi verensyöksy saisi aikaan."

"Enkö minä saa häntä nähdä?" kysyin minä katsoen tohtoria suoraan
silmiin.

Hän kalpeni yhä enemmän mutta ei vältellyt katsettani.

"Minä odotinkin tätä kysymystä ja luulen sairaani herkän luonteen
kärsivän suuremman vahingon kuumeisesta odotuksesta kuin siitä
iloisesta mielenliikutuksesta jonka hänen kaihoisan kaipuunsa
täyttäminen saa aikaan. Sieluelämä on hänellä siksi vallitsevana ja
saattaa valojen ja varjojen vaihteluillaan sellaisen vaikutuksen hänen
ruumiilliselle hyvinvoinnilleen, etten minä ole moista kenessäkään
toisessa ihmisessä huomannut."

"Pyydän teitä odottamaan minua pari minuuttia; tulen heti takaisin",
sanoin minä kiiruhtaen pukuhuoneeseeni. Imettäjälläni, joka juoksi
sinne kiireisen soittoni kutsumana, oli vaikea hetki. Kaiken piti käydä
äärimmäisen joutuin, mutta kävi tietysti paljon hitaammin, sillä mikään
ei pysynyt vapisevissa käsissäni ja samoin olin minä paljon
kiukkuisempi vaimo-raukkaa kohtaan kuin koskaan ennen, joten hän joutui
aivan ymmälle ja teki kaikki päin mäntyyn. Vihdoinkin oli kuitenkin
kaikki valmiina ja minä voin palata täysin pukeutuneena tohtori
Lehdénin luo. Hän oli kirjoituspöytäni edessä, mielenkiinnolla
tarkastaen pompeijilaisen käden kipsijäljennöstä.

"Missä on herra Morosoff antanut tehdä tämän erinomaisen
kipsijäljennöksen?" kysyi hän hattuaan ottaessaan.

Minä tunsin kylmän väristyksen huolimatta lämpöisestä ilmasta. Minä en
siis yksin ollut huomannut tuota arvoituksellista yhtäläisyyttä, vaan
se oli niin ilmeistä, että jokaisen täytyi se huomata.

"Te erehdyitte", vastasin minä, "tämän käden omistaja kuoli
vuosituhansia sitten. Paljon ennen syntymistäni toi isäni
kipsijäljennöksen mukanaan Pompeijista!"

"Uskomatonta! Niin, se tahtoo sanoa, minä en hetkeäkään epäile asian
niin olevan", lisäsi tohtori Lehdén heti väkisten päässeen huudahduksen
jälkeen, "mutta minä en olisi koskaan voinut pitää sitä mahdollisena
että luonto voi aina siihen määrin jäljentää itsensä!"

"Niin, niin, taivaan ja maan välillä löytyy seikkoja joista
kouluviisaus ei voi uneksiakaan", ajattelin minä itsekseni.

Liina-täti ei ollut vieläkään tullut kotiin. Tohtori Lehdén huolehti
siitä, että tädille sanottaisiin minun lähteneen hänen kanssaan
Voldemar-sedän luo ja antoi aluksi kuskillekin saman osotteen:

"Te ajattelette kaikkea, rakas tohtori, te olette niin hyvä", sanoin
minä ojentaen hänelle käteni. Hän pusersi sitä lyhyeen ja kuumeisesti,
mutta laski sen pian irti.

"Älkää sellaista luulko, Erna neiti, sillä minä kannan rinnassani
pohjatonta kuilua."

"Oi tohtori, tehän viette minua kuolevan luo", ja ensi kertaa
purkautuivat kauvan pidätetyt kyyneleet silmistäni.

"Mutta te rakastatte tätä kuolevaa", sanoi hän hiljaa, "ja te tulette
rakastamaan kuollutta vielä enemmän. Jospa aavistaisitte kuinka tämä
ajatus minua raatelee, kuinka kernaasti minä näiden kyyneleiden takia
olisin hänen sijassaan. Niin, vaikkapa hän jo _tänään_ kuolisi niin on
hän kuitenkin niin rikas, niin kadehdittava minuun verraten!"

"Hiljaa, rakas tohtori", sanoin minä, "me kärsimme kaikin maailmassa,
mutta kuka olisi niin röyhkeä ja väittäisi oman tuskansa suurimmaksi?
Se ajatus antaa minulle rauhan, että me emme itse kehrää kohtalomme
lankoja, vaan ainoastaan näyttelemme osamme näytelmässä, mikä oli
valmiiksi kirjoitettuna paljon ennemmin meidän esiintymistämme, kuten
rakas setäni on minulle opettanut."

Meidän vaunumme vierivät pitkin Berlinin kesäisiä, vähäliikkeisiä
katuja, emmekä enää vaihettaneet sanoja. Tohtori Lehdén ohjasi minut
sitten sedän toimistoon, mutta seisahtui kuitenkin itse ulommaiseen
huoneeseen, kun taas minä menin kaikkein pyhimpään, työhuoneeseen.
Parissa minuutissa oli kaikki sanottu; Jegorin paperi, jota minä yhä
pidin kouristuksen tapaisesti kädessäni, julisti päätöksen; vajaan
puolen tunnin kuluttua olimme kaikin kolme hänen asunnossaan
Hendelkadulla. Tohtori Lehdén meni ensiksi sisään valmistusta tekemään,
mutta palasi jo muutaman minuutin kuluttua, ja ilmoitti sairaan olevan
hieman paremman ja että minä sain mennä yksinäni sisään. Hän pyysi
ainoastaan minua vakavasti, että minä sallisin Jegorin puhua
mahdollisimman vähän. Pamppailevin sydämin, mutta kevein askelin menin
minä silloin huoneen läpi, missä ei ollut edes pianoa suljettu ja
avasin varovasti, keveästi suljetun oven. Kuin sumun läpi näin minä
pitkän laihan, harmaapukuisen nunnan nousevan ylös, tekevän
ristinmerkin Jegorin yli ja käden ja pään liikkeellä osoittavan minulle
tuolia Jegorin vierellä sekä sen jälkeen poistuvan huoneesta.

Sumu silmistäni häipyi ja minä näin hänen makuusijansa; kalpeana mutta
entistä kauniimpana taivutti rakastettuni hiljaa päätään tervehdykseksi
kuten ainoastaan hän sen voi tehdä ja ojensi molemmat kätensä minua
kohti.

Mykkänä vaivuin minä alas vuoteen viereen ja painoin poskeni hänen
poskeensa. Vasta nyt huomasin kuinka paljon olin kärsinyt viime
viikkona, vasta nyt huomasin luonnottomuuden erossamme. Hän siveli
hyväillen toisella kädellä päätäni ja kuiskasi:

"Nyt on kaikki, kaikki hyvin taas, rakkaani, sillä sinun mukanasi on
tullut vapaus ja onni. Kuinka voisi minun kohtaloni olla raskas kantaa
kun sinä vielä olet minun."

Nämä sanat toivat minulle mieleen kaiken sen, mitä minulla oli
sanottavaa hänelle ja kuinka kalliit ne minuutit olivat, jotka meille
suotiin. Minä istuuduin sen takia tuolille, pyysin häntä olemaan oikein
levollisena ja kuuntelemaan hiljaa minua ja esitin sitten suunnitelmani
hänelle. En vielä koskaan ennen ole nähnyt niin loistavia, niin onnen
kirkastamia kasvoja kuin hänen kasvonsa olivat minun puhuessani.

"_Niinkö_ sinä tahdot, Erna, tehdä, _niinkö_? Jumalat olkoot ylistetyt,
vielä löytyy kuitenkin näiden pienten, paloiteltujen ihmisten joukossa
kokonaisia, suuria luonteita ja sellaisen olen minä tavannut!"

Minä pyysin häntä hellästi olemaan puhumatta enempää ja vaikenin
itsekin, jottei hänen tarvitsisi vastata. Vaiti ja liikkumatonna
vietimme me siinä, silmä vasten silmää, käsi kädessä, minuutteja, jotka
yhtä hyvin olisivat voineet olla iäisyyksiä, sillä aika tuntui minusta
seisahtuneen. Ja minuun teki harvinaisen kummallisen vaikutuksen, kun
Jegor hyvästellessään sanoi:

"Nyt olen taas, aivan erilailla kuin kukaan toinen, katsonut syvälle
sinun pohjattomiin silmiisi; muuta en tarvitse unhoittaakseni kaikki:
kevään, elämän, kuoleman ... itseni."

Kuin unessa palasin kotiin Voldemar-sedän vierellä; koko ulkonainen
elämä tuntui minusta epätodelliselta, varjomaiselta, ainoastaan
sisäisellä mailmallani oli sisältöä ja todellisuutta. Turhaan koetin
käsittää, että kuolon enkeli seisoi Jegor Morosoffin vierellä ja ennen
pitkää sulkisi ne silmät, jotka vielä aivan äskettäin loistivat
vastaani hellinä, sekä tekisi lämpöiset, elinvoimaiset kädet, mitkä
niin lujaan sulkivat minun käteni, kylmiksi ja kankeiksi.

Tohtori Lehdén kävi meillä vielä myöhemmin ilmoittamassa minulle, ettei
hänen sairaalleen ollut tullut mitään haittaa käynnistäni vaan
päinvastoin hyötyä. Mutta hän ei silti salannut minulta että Jegorin
vähäisten voimien ja lähellä olevan verensyöksy-vaaran takia näytti
tuskin todennäköiseltä hänen henkensä pelastus.

Oli onni, että Liina-täti oli nyt kotona ja haikeilla, taivaallisilla
tunteenpurkauksillaan sai minut molemmin jaloin seisomaan maan päällä.
Ei mikään kiusaa minua enemmän ja kykene voimakkaimmin vetämään
vastahankaa tekemään, kuin hän asettaessaan päänsä vasemmalle sivulle
kallelleen ja antaessaan kyynelten nokkua ja alkaessaan sidesanojen
paljoudella -- ei kukaan ihminen kasaa sellaista kuulumatonta kasaa
"sillä, mutta, kuin, kuitenkin" toinen toisensa selkään -- laulaa
litanioitaan. Minä kestin urhoollisesti puolisen tuntia hänen luonaan,
mutta sitten karkasin ja koputin hiljaa Voldemar-sedän ovelle. Setä
tuli minua vastaan, tarttui hellästi käteeni ja veti minut luokseen
sohvalle.

"Rakas poloiseni", sanoi hän, "kuinka sinä oletkaan saanut kärsiä
tänään ja vieläkin kärsit."

"Niin", vastasin minä, "mutta minä pelkään, ettei se vieläkään ole
lopussa ja että vielä sinäkin, josta enimmän pidän, asetat minut kovaan
koetukseen."

Hän nousi äkkiä ylös ja katsoi minua tutkien viisailla harmailla
silmillään.

"Mitä tarkoitat, Erna?"

"Että minulla, kypsän harkinnan jälkeen, on aie mennä naimisiin Jegor
Morosoffin kanssa ja sen teen mahdollisimman pian."

"Mutta rakas lapsi, sehän on sulaa hulluutta, eihän kuolevan kanssa
naimisiin mennä!"

"Kyllä, Voldemar-setä, jos ainoastaan siten voidaan saada maailman
silmissä oikeus olla hänen läheisyydessään hoitamassa ja lohduttamassa
häntä ja voida seistä hänen vieressään hänen viimeisellä hetkellään",
sanoin minä varmasti. "Jumalani, olethan sinä ennakkoluuloton ihminen,
joka et anna arvoa totutuille tavoille, etkä salli ulkonaisten
pikkumaisten näkökohtien asettua kahden voimakkaasti tuntevan sydämen
väliin. Sinun täytyy toki ymmärtää minua. Kun oli kysymyksessä tämän
miehen elämän sulostaminen estivät sinun perustellut syysi minut siitä,
mutta kuoleman edessä pidän minä kiinni oikeudestani."

"Avioliiton valmistukset eivät käy niin joutuin, kuin luulet, Erna,
vaikkapa kiirettäkin pitäisi. Ennenkuin olemme päämäärässä, voi Jegor
olla jo aikaa sitten kuollut!"

"Voldemar-setä, asian sikseen jättäminen sellaisen syyn takia ei olisi
täysin johdonmukaista."

Hän hymyili vasten tahtoaan. "Totta tosiaan, sinä olet erinomainen
opetuslapseni -- silloin kun sinun omat etusi ovat kysymyksessä. Niin
painavaa päätöstä tehtäessä täytyy toki katsella asiaa joka puolelta ja
tarkoin harkita kaikki mahdollisuudet. Otaksuhan, että käy kuten
haluat, menette naimisiin muutaman viikon kuluttua, mutta Jegor
Morosoff voimistuu tällä välin ja parantuu vielä kerran tästä
kohtauksesta. Uskotko sinä silloin löytyvän maailmassa lääkäriä, joka
pitäisi toivottavana, niin, edes suotavana, että sinä seuraisit häntä
ilmaparantolaan, vaan sen sijaan määräisi täydellisimmän levon
miehellesi ja pakoittaisi sinut jäämään kotiin? Mitä sinä siinä
tapauksessa olisit voittanut rohkealla askeleellasi?"

Minä nousin ylös hehkuvin poskin.

"Setä rakas", sanoin minä tuntien ääneni väräjävän, "sinulta olin
kaikkein vähimmän odottanut kuulevani tällaista. Sinä tiedät aivan
hyvin, ettei kukaan sellaisissa tapauksissa mieluummin seuraisi
lääkärin määräyksiä. Mutta mitä minä toivon tämän rohkean askeleen,
kuten sinä suvaitset sitä kutsua, minulle tuovan, on seuraava: Minä
haluan olla laillisesti oikeutettu Jegorin ollessa hädässä,
silmänräpäyksessä voida rientää hänen luokseen ja jäädä sinne, ilman
että minua sen takia pidetään siveettömänä ja häveliäisyytensä
unhoittaneena tyttönä. Minä olen laiton ja sen vuoksi valitsen sen
ainoan keinon, joka vie minut suoraan päämäärään, ja valitsen myös
täysi-ikäisyyteni nojautuen, jos niin surullisesti kävisi, että sinä,
rakas setä, olisit toista mieltä. Mutta minä en saa hukata aikaa, sillä
Jegor on kuoleman kielissä, ja minä tiedän myös aivan hyvin että syynä
siihen on osaksi minun edellinen kieltävä vastaukseni."

Voldemar-setä sulki minut äkkiä syliinsä ja suuteli minua hellästi
poskille.

"Tee, kuten sydämesi käskee, sinä ainoan veljeni tytär, sinä sieluni
rakastettu", sanoi hän. "Usko minua, minusta on ollut kovin vaikeaa
nähdä sinun kärsivän, mutta minun täytyy kuitenkin ennen kaikkea
täyttää velvollisuuteni. Ole myöskin vakuutettu, että täysin käsitän
menettelysi ja osaksi itsekin tunnen sitä tenhovoimaa, jota on Jegor
Morosoffissa. Mutta juuri sen takia tiedän ettet kenenkään miehen takia
maailmassa tule siinä määrin kärsimään kuin hänen. Samassa määrin kuin
saat kokea sanomatonta onnea tämän ylhäisen sielun rakkauden kautta,
olet sinä myöskin siten oppiva tuntemaan rajatonta tuskaa, rajatonta
kieltäytymistä ja hehkuvaa halua. Ja kun ajattelen sinun luonnettasi
niin ilmenee eräs seikka, joka saa minut erittäin levottomaksi. Sinä
olet naisellinen sanan parhaassa merkityksessä, mutta et mukautuva,
sinulla on voimakas vapaudenkaipuu ja sisäinen itsenäisyys, sinä voit
hyvin antautua mutta et koskaan olla itseäsi vailla. Mutta kun ei
mikään voimakas intohimo voi olla ilman suurta tyranniusannosta, niin
pelkään sinun myöskin tässä suhteessa saavan maksaa lunnaasi. Mutta
nyt on jo kylliksi sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä
välttämättömyyden edessä. Luota minuun, minä aloitan jo huomenna
yhtymisesi valmistavat toimenpiteet."

Ja ikäänkuin hän olisi halunnut karkoittaa muistonkin siitä raskaasta
ja katkerasta, mitä hän milloinkaan oli voinut minulle sanoa, sulki
hän, tuo hyvä, rakas setä, minut vielä kerran syliinsä ja kutsui minua
lapsekseen, Ernakseen.

Yö on jo pitkälle kulunut, mutta minä en saa lepoa. Minä näen
yhtämittaa Jegorin kalpeat, jalot, surulliset kasvojen piirteet, kuulen
ne kuiskaavat sanat, jotka pusertuivat esiin hänen haavoittuneesta
rinnastaan enkä mitään muuta ajattele kuin yhtämittaa sitä, ettei hän
saa erota tästä maailmasta ennenkuin minulla on hänen nimensä.

Oi, minähän tiedän liiankin hyvin, mikä tänään on alkanut ja millä
tulevaisuudessa on jatkonsa ja loppunsa, mutta minä toivon kuitenkin
voivani pusertaa julmalta kohtalolta onnen, joka maailmalle jää
salaisuudeksi, ja että minun sallitaan viimeisellä hetkellä olla hänen
luonaan. Kuka voi aavistaa mitä on tavata todellinen, alkuperäinen
ihminen, joka on oikeaa synnynnäistä aatelia ja jolla on Jumalan
armosta kykyä, tahtoa, rohkeutta ja rakastettavuutta. Kaikki nämä
olentoraukat, jotka otsansa hiessä nojautuvat saavutettuun, ovat
jääneet ainoastaan köyhälistöksi.



_3 p. heinäk. 1886_.

Ihme on tapahtunut. Kun Jegor on saanut tiedon meidän pikaisesta
yhdistymisestämme, edistyy hänen parantumisensa päivä päivältä lyhyin,
mutta varmoin askelin; hän on jo saanut nousta vuoteeltaan ja istua
ulkona parvekkeellaan. Joka aamu saan minä kukkaistervehdyksen ja
lyhyen kirjelapun, missä ei tosin ole mitään uutta, vain aina toistuu
siinä sama asia -- kuten metsän humina laulaa iäisesti samaa ikivanhaa
lauluaan ja puron lirinä kertoo samaa suloista satuaan yötä ja päivää.
Vihkiäistemme valmistukset käyvät tasaista kulkuaan ja minusta tuntuu
kuin juuri se antaisi Jegorille uusia elinvoimia. -- Tosin on meidän
laitamme tykkänään toinen kuin toisten kihlautuneiden, joilla on
edessään pitkä yhdyselämä. Ei mitään miellyttävää huonekalustoa ole
tekeillä, ei mitään juhlien paljoutta, ei mitään häämatkasuunnitelmia,
ei ole muuta ajateltavaa kuin siviliviranomaisten luona tapahtuva
toimitus ja kirkollinen vihkiminen. Heti sen jälkeen matkustaa Jegor
erään luotettavan palvelijan seurassa Sveitsiin ja sieltä Italian
järville. Tosin unelmoi hän suhteiden muuttuvan syksyksi ja terveytensä
olevan siinä määrin ennallaan että hän voi viettää talven minun
kanssani Roomassa. Omasta kohdastani en minä ajattele ensinkään
tulevaisuutta, niin, -- minä huomaan eräänlaisella alakuloisuudella
että minä tuon kauhean kesäkuun päivän jälkeen, jolloin näin niin
selvästi vainajain saaren edessäni, olen kadottanut kyvyn nauttia
edeltäpäin jostakin riemusta. Sen sijaan on minuun juurtunut syvä
epäilys huomispäivää ja kaikkea tulevaisuutta kohtaan, minä tunnen
kirjaimellisesti, että ainoastaan nykyhetki kuuluu minulle. Mutta sen
vuoksi nautinkin minä siitä niin omantunnontarkasti kuin tuskin kukaan
toinen, sen takia iloitsenkin minä jälleen hetken onnesta entisellä
elämänhalullani, enkä anna poroporvarillisten sielujen pettää itseäni.

Askel, jonka nyt olen ottamaisillani, on heistä yhtä tavaton, kuin
henkilöllisyyteni on heistä liian epäkeskeinen jokapäiväiseen
käyttöön. Minä osaan tosin jossakin määrin miedontaa ja muutella
persoonallisuuttani, niin että se soveltuu ulkonaiseen seurusteluun ja
sen takia nautinkin jonkunlaista yleistä suosiota. Mutta mahtaisinkohan
minä voida -- jos niin tahtoisinkin -- vastata itselleni, jos minä,
ihmisten mieliksi miedontaisin ihanteitani, muuttaisin toimintatapaani,
jättäisin sanomatta mitä minulla on sydämellä ja tekemättä mitä
sydämeni käskee? Siitä johtuu, että tarkkaava ihminen, Erna Wolzogen,
nauraa makeasti ihmisten käytökselle, joka milloin hiljaa, milloin
ääneen ilmaisee osanottonsa minun hullutteluuni. Ja minkä takia en niin
tekisi? Joiltakin näkökohdilta on kaikki huvittavaa, kunhan sitä vain
ei kestä niin kauan, että se tulee jokapäiväiseksi ja yksitoikkoiseksi.



_15 p. heinäk. 1886_.

Jos minä menisin naimisiin samalla lailla kuin toiset, oikeat
ihmislapset, niin olisi tänä iltana remuavan juhlallinen hääilta; mutta
asiain nykyisellä kannalla ollen on nyt vain hiljainen ilta ennen
hääpäivääni. Jegor oli tosin saanut tohtorin suostumuksen saada viettää
iltaa meillä, mutta me olemme sen luonnollisesti viettäneet kaikkein
lähimpien perheen jäsenten kesken. Mutta tämäkin piiri oli minusta
liian suuri, minä olisin kernaasti ollut ilman Sofiaa ja hänen pitkää
luutnanttiansa, vieläpä Liina-tätiäkin. Noiden molempien naisten
osanottavaiset katseet kiusasivat minua alituisesti, nuoren aviomiehen
typerät puheet saivat minut aivan pois suunniltaan tuntiessani kuinka
myöskin Jegor siitä kärsi. Minä ymmärrän nyt liiankin hyvin jokaisen
hänen katseensa, jokaisen hymynsä, jokaisen hänen kätensä liikkeen,
käsitän sydämelläni koko hänen henkilöllisyytensä ja koetan turhaan
palauttaa muistiini aikaa jolloin se oli toisin. Huomatessani kuinka se
pakko, johon Jegor pakottausi toisten takia, kävi hänelle yhä
sietämättömämmäksi ja tuntiessani hänen jokaisen hermonsa väräjävän
pyysin hänen soittamaan minulle kerran. Me menimme molemmat
soittohuoneeseen johon ei kukaan toisista meitä seurannut. Tuskin
olimme päässeet kahden kesken, kun hän kiihkeästi syleili minua.

"Rakkaani", kuiskasi hän korvaani, "sellaiseen kokeeseen et sinä saa
minua koskaan enää asettaa. Aina on minulle kiusallista nähdä sinua
toisten seurassa, mutta kun näkymätön maailma tunkeutuu tänä päivänä,
viimeisenä yhdessäolomme iltana, väliimme, niin saattaa minut tämä
onneton oikku sietämättömyyden rajoille."

Minä uskoin villini sanoja, jonka lämpöiset hengähdykset tunsin
poskillani, mutta en antanut hänen sitä huomata, vaan puhuin lempeästi
ja hellästi hänelle, sivelin aivan hiljaa kiehkuraisen tukan hänen
otsaltaan ja onnistuin siten karkoittamaan hänen synkät ajatuksensa.
Kun minä kymmenen minuuttia myöhemmin pyysin häntä soittamaan suostui
hän kernaasti siihen ja sanoi ainoastaan:

"Näetkös, rakas loihtijattareni, kuinka sinä voit taltuttaa ja ohjata
villiä luonnettani ja kuinka mielellään se sinua seuraa, vaikkapa se
kuinka terhakasti tahansa nousisi kohtaloa vastaan."

Mutta sen jälkeen soitti Jegor siten, etten edes minä ole koskaan ennen
kuullut hänen soittavan sillä tavalla, sillä hän houkutteli esiin
norsunluisista koskettimista kokonaisen lemmenkevään, ja kuitenkin
soitti hän samaa vanhaa tunnettua laulua unelmoivine sointuineen,
yksiäänisine, itseensä sulkeutuneine säveleineen. Se koski sydämeni
sisimpään ja sai kyyneleet silmiini ja ennenkuin ehdin niitä estää
putoilivat ne käsilleni. Silloin kumartui Jegor alas, imi ne huulillaan
ja sanoi:

"Sinä et aavista, rakastettuni, miltä minusta tuntuu ajatellessani
eroani. Pitääkö sitten elämän kurjuuden päästä aina niin likelle meitä,
ja ojentavatko sitten aina hillittömin tuska ja sydämellisin onni
toisilleen kättänsä meidän sydämiemme yli?"

Yksin huoneessani olen minä ajatellut tätä kysymystä ja tulin siihen
lopputulokseen, että rakastettuni kuvasti itseänsä oikein, sanoessaan
elämänsä olevan kokoonpannun synkistä moll-äänistä ja kaihoavista
tuskaisista liiaksi jännitetyistä kolmisoinnuista. Voisiko sitten
muuten selittää noita tummia varjoja, jotka niin varhain lankesivat
hänen tielleen ja noita ylitse vuotavia rikkauksia, joilla hyvät
hengettäret hänet varustivat, kunnes viimeinen, paha hengetär, turmiota
tuottavalla lahjallaan teki kaikki tyhjäksi. Loput hänen päivistään
ovat tulevat toisellaisiksi, kun minun iloinen luonteeni ajatustensa
kirkkaalla, puhdistavalla lähdevirrallaan sysää sivuun Jegorin
uhittelevat ja synkät ajatukset ja kun hän tulee vakuutetuksi, että
kohtalo on kuitenkin antanut hänelle jotakin, mikä on enemmän kuin
puolinaista.

Huoneeni sohvalla on valkoinen atlaspuku, joka huomenna on oleva
ylläni, ja sen yllä on läpinäkyvä huntu kuin salaperäinen suloinen
satu. Olen rukoillut Jumalalta, että tämän puvun alla sykkisi puhdas
sydän, joka on tietoinen niistä korkeista velvollisuuksista, joihin hän
sitoutuu; minä olen vielä kerran todenteolla tutkinut itseäni olisiko
mikään itsekäs pyyde johtanut minut siihen päätökseen, jota vahva,
terve ihmisymmärrys pitää niin hyljättävänä, mutta minä voin täydellä
luottamuksella nostaa käteni ylös ja vastata: "ei". Jotakin itsekästä
on tietysti jokaisessa inhimillisessä rakkaudessa, äiti näkee
lapsessaan oman minänsä, apuatarvitseva olento huutaa Jumalaa turvan
tarpeessa, nainen, joka seuraa valitsemaansa miestä, tottelee sitä
salaperäistä, vastustamatonta voimaa, jolla luonto on sitonut yhteen
molemmat sukupuolet.

Mutta vastaako yksikään näistä suhteista täydelleen minun suhdettani?
Enkö minä aivan hyvin tiedä, että Jegoriin on sattunut kuoleman jousi,
että hän todennäköisesti voi ainoastaan kutsua minua ollakseni hänen
vierellään, kun se synkkä hallitsija, johon hänen rakastettu päänsä on
vihitty, ojentaa kätensä sitä ottaakseen? Mutta enkö vielä varmemmin
tiedä, että ainoastaan ajatus minusta ja rakkaudestani antaa Jegorille
voimaa jäämään vielä tähän pimeään elämään, että hän ainoastaan sen
takia tyytyy siihen kohtaloon, joka niin raskaasti painaa hänen
väsyneitä hartioitaan? Ja olisinko minä sokea näkemään sitä
salaperäistä voimaa, joka sopusointuisesi järjestää yksilöiden
kohtaloita, ja unhoittaisinko sen päivän, jolloin ensi kerran näin
rakastettuni vainajain saaren edessä ja estin hänet tekemästä
väkivaltaista loppua elämälleen. Ei todellakaan tarvitse olla mikään
Ifigenia tai Antigone ollakseen suuren traagillisen kohtalon arvoinen,
joka vetäytyy syrjään pintapuolisten ihmisten katseilta. Mutta minä
tahdon huomenna, kun minä urkujen soidessa ja Jegorin vierellä kuljen
valkoisessa puvussani alttaria kohti, voida tuntea itseni papittaren
kaltaiseksi ja sanoa: "Minä omistan elämäni vapaehtoisessa
palveluksessa sinulle".



_16 p. hein&k. 1886_.

Säteilevän kauniina valkeni tänä päivänä hää-aamuni, ilma oli kesäisen
lämmin olematta silti painostava, taivas sininen ja sydämeni
aurinkoinen.

Todellakin on päiviä, jolloin suru ja tuska, sairaus ja kuolema
tuntuvat meistä unhoitetulta sadulta, tämä päivä oli sellainen. Myöskin
Jegor, joka tuli jo varhain noutamaan minua siviiliviranomaisten luo,
näytti niin terveeltä ja iloiselta, ettei kukaan voinut aavistaa kuinka
sairas hän aivan äskettäin oli ollut. Charlottenburgin linnan puistossa
vietetyn illan jälkeen ajoin minä nyt ensi kertaa kahden kesken hänen
kanssaan, mutta tunsin häpeäkseni, ettei eilinen juhlallinen tunnelma
ensinkään halunnut palata ja että tuhannet pikku seikat tulivat
mieleeni. Minä olin mielissäni siitä, että vaalean sininen, runsaasti
koristeltu pukuni oli yhtä alkuperäinen kuin aistikaskin ja että
hattuni sopi sille hyvin ja Jegor sanoi minulle sadottain leikillisiä
kohteliaisuuksia puvustani ja ulkomuodostani. Hän näytti olevan yhtä
ymmällä kuin minäkin, sillä hän siveli hansikastani ja suuteli
tulisesti rannettani, niin, vieläpä hän hymyilikin minulle kun eräs
vanha nainen vaunuista laskeutuessamme huudahti hämmästyksissään:

"Kas, kuinka kaunis nuori pari!"

Voldemar-setä odotti jo meitä toisten todistajien kanssa
siviiliviranomaisten luona, mutta kaikki kävi hirveästi
kaupantapaisesti. Turpea virkamies, joka narisevin äänin esitti
määrätyt kysymyksensä ja sitä tehdessään tuijotti minuun silmälasiensa
läpi kuten maailman yhdeksänteen ihmeeseen, ärsytti minua asennollaan
ja ulkonäöllään ja koko toimitus tuntui minusta niin liikemäiseltä,
niin tympäsevän jokapäiväiseltä, etten voinut käsittää kuinka voi olla
olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tyytyivät ainoastaan siihen. Jo
kauneusaistikin vaatii minun mielestäni kirkollista vihkimistä. Kuinka
vapaaksi tunsinkaan itseni lähtiessämme tuon epämiellyttävän ihmisen
luota ja tuosta ikävästä huoneustosta. Kun minun ylleni kotona puettiin
valkoinen morsiuspukuni ja myrttiseppele ja huntu kiinnitettiin päähäni
tulin jälleen juhlallisen tunnelman valtaan ja astuessani Jegorin
vierellä kirkkoon hävisivät viimeiset, turhamaiset ajatukset. Vaikka
pappi luopuikin tavallisista kehoituksistaan keskinäiseen rakkauteen,
kärsivällisyyteen ja kristilliseen vaellukseen, niin siitä huolimatta
tunsin uudelleen niin selvästi kuinka meitä hallitsee korkeampi voima,
ettemme itse kohtaloamme tao, mutta sen sijaan on meidän tultava
henkisesti suuremmiksi, vapaammiksi ja paremmiksi.

Tänään olivat kaikki ihmiset hyvin kilttejä ja ystävällisiä, jokainen
omalla tavallaan. Liina-täti heltyi kyyneliin, Sofia-serkku riippui
nyyhkyttäen kaulassani ja kuiskasi:

"Rakas Erna-raukka, verratessani omaa häämatkaani sinun häämatkaasi on
sydämeni melkein haljeta."

Minä silmäsin mieheni hienopiirteistä perin intelligenttiä sivukuvaa,
siroa kättä, jonka hän ojensi tarttuakseen käteeni, ja annoin Sofialle
anteeksi, joka ei tiennyt mitä sanoi. Mutta kirkosta lähtiessäni luulin
nähneeni erään pilarin takana tohtori Lehdénin kalpeat ja synkät
kasvot, -- tämä huomionteko saattoi minulle suuren tuskan ja se
vaikutti kuin sanaton syytös.

Meidän täytyi taas sen jälkeen asettua lähimmän perhepiirin keskuuteen,
missä tarjottiin joukko hyviä herkkupaloja, joista kuitenkaan ei Jegor
enkä minäkään sanottavasti nauttinut, yhtä vähän kuin niistä
monellaisista hienoista viineistä, jotka Sofian mies sen sijaan
arvosteli erinomaisiksi. Ja sen jälkeen laskettiin meidät vihdoinkin,
vihdoinkin kahden kesken pieneksi hetkeksi, hyvästiä sanoaksemme, minun
omaan huoneeseeni, johon rakastettuni ensi kerran astui. Jo portaissa
kuiskasi Jegor minulle:

"Serkkusi näyttää niin tyhmältä ja samalla niin julkean terveeltä, että
hänen näkemisensä kiusasi minua äärettömästi", mutta hän vaikeni äkkiä
astuttuaan huoneeseeni, joka pianoni, taulujeni, kirjoituspöytäni ja
palmujeni takia näyttää niin kodikkaalta. Tuota pikaa oli hän
kirjoituspöytäni vieressä ja katsoi kättä jonka ääriviivat kuvastuivat
selvästi punaista samettialustaa vasten.

"Se on alkuperäinen jäljennös, jonka isäni on saanut Pompeijista",
vastasin minä hänen kysyvään katseeseensa. Silloin katsoi Jegor minuun
hymyillen ja asetti kätensä sen viereen. Vaikka yhtäläisyys
muistossanikin oli ollut suuri, niin todellisuudessa tuli se aivan
suuren suureksi. Ulkonaisissa silmissäni sulivat molemmat kädet
yhdeksi, sisäisissä silmissäni hävisi aika ja paikka ja suuri maailman
kirja avautui ja aikoja sitten täyteen kirjoitettu sivu oli edessäni!
Oliko se todellakin Jegor, joka oli jalkaini juuressa ja kiersi kätensä
polvieni ympäri ja kuiskasi:

"Rakkaani, oletko sitten tyyten unhottanut, että me jo kerran
ennen, harmaassa muinaisuudessa olemme kohdanneet toisemme tämän maan
päällä? Sehän tapahtui Bajaessa, tuossa erittäin siveettömässä
paikassa, jonne minä -- oikea keisarin aikuisen Rooman lapsi -- olin
lähtenyt nauttimaan elämästä sen aikuisten tapojen mukaan. Siellä
lämpöisessä auringon paahteessa, josta johtuu niin ylellinen elämä,
hermostuttavassa, tuoksujen täyttämässä ilmassa ja silmiä sekä aisteja
juovuttavassa väriloistossa kasvoivat minun hillittömimmät himoni
suurin määrin. Tulipa kerran päivä jolloin aijoin murhata vihatun
kilpakosijani -- me kilpailimme erään arvottoman henkilön suosiosta --
ja minulla oli jo kiiltävä teräs sitä varten mukanani. Matkallani
kohtasin sinut. Sinä tulit puhtaana ja koskemattomana kuin kevätaamu
sukulaistesi seurassa Pompeijista. Lempeiden, kiinteiden silmiesi
loisteen edessä pakenivat kaikki epäpuhtaat voimat. Minusta tuli
toinen, parempi ihminen, sillä ainoastaan sinä olit kaikissa
ajatuksissani ja tunteissani. Minä kosin sinua ja sain sekä sinun, että
isäsi myöntymyksen.

"Etkö enää muista sitä päivää, jolloin minä toisten vierasten seurassa
kuljin teidän pylväskäytävänne läpi kukilla koristettuin pluviumiin ja
tricliniumissa istuuduin matalan pöydän ääreen? Minulla oli punainen
ruusukiehkura tukassani, julkisesti uhrasin Backukselle, mutta
kuitenkin salaisesti rakkauden jumalattarelle. Syötyämme hiivin minä
huoneeseeni, missä sinä maalattujen, suloisten amor-kuvien parissa
unelmoit viattomia unelmiasi onnesta ja rakkaudesta, ja minä kerroin
sinulle uudesta, upeasta talostani, johon sinä Roomassa vierelläni
astuisit. Rakkaani, täytyykö minun vielä muistuttaa sulle sitä, kuinka
sinä hyvästiä heittäessämme otit tukastani pari tumman-punaista
kaksoisruusua, jotka kasvoivat samassa varressa, revit pois terälehdet
ja annoit niiden veripisarain tavoin pudota valkoiselle, purppuralla
reunustetulle puvullesi?

"Sinä väitit sen olleen huonon enteen, mutta minä suutelin sanat
huuliltasi ja kuiskasin pieneen korvaasi että sinä jo seuraavana
päivänä samoihin aikoihin olit omani. Oi ihmisajatusta, ihmiskohtaloa!
Lähdettyäni luotasi ja kuljettuani forumin yli ja siitä käännyttyäni
kadulle, missä suuri jalokivikauppias asui, ostaakseni häneltä
kallisarvoisen koristeen suloiselle rakastetulleni, niin siinä kohtasi
minut laavasade. Ja minun täytyi kadota varjojen valtakuntaan ennen
kuin olin elänyt kauneinta päivääni!"

"Jegor", huudahdin minä, "Jegor, sinä puhut mielikuviasi, herää toki
elämään ja todellisuuteen!"

"Erna, rakkaani, sen tein jo aikoja sitten, tein sen tuona
mieltäkiinnittävänä toukokuun päivänä, jolloin minä vainajain saaren
edessä näin ensi kerran ihanat kasvosi. Kuinka innostunut ja samalla
niin naisellinen onkaan niiden ilme, mikä hyvyyden, sävyisyyden ja
hellyyden loiste ympäröikään tätä ilmeikästä päätä! Minä tunsin heti,
että sinusta lähti voima, joka otti valtaansa sisäisen ihmiseni, joka
nosti minua ja pakoitti minut muuttumaan paremmaksi. Ja jälleen olit
sinä, jonka minä tunsin entuudestaan, pelastanut minut siitä synkästä
virrasta, jälleen puhdistit sinä sieluni loasta ja ravasta, ja vielä
kerran heräsin minä sinun sydämesi vierellä kaameasta unesta."

"Runoilija, runoilija", sopersin minä ja suutelin hänen kaunista
uljasajatuksista otsaansa; tällöin sekoittuivat vaaleat hiukseni hänen
tummiin hiuksiinsa, mutta hän pusersi minua lujemmin ja kuiskasi:

"Rakastettuni, älä anna jälleen tuon vääjäämättömän asettua välillemme,
ajattele, kuinka kaukana huulet ovat pikarista. Minusta tuntuu kuin
minä olisin liian joutuin kulkenut eloni taipaleen ja täysin yhdessä
siemauksessa nauttia lopun elämästäni sinun seurassasi Alpeilla ja
sitten Roomassa, tuossa ainoassa, pyhässä kaupungissa! Tule, seuraa
minua jo tänään!"

Oi, hänen silmänsä lausuivat vielä enemmän kuin hänen huulensa! Minä en
kuitenkaan saanut kallistaa korvaani sille. Minähän olin luvannut hänen
lääkärilleen ja Voldemar-sedälle totella kaikkia niitä määräyksiä,
joita he pitivät Jegorin terveyden tilalle tarpeellisina, eikä
ainoastaan nyt vaan koko syksynä ja talvena. Ja minä rukoilin häntä
sydämestäni, ettei hän vaikeuttaisi minua velvollisuuksieni
täyttämisessä häntä ja toisia kohtaan, minä muistutin häntä siitä
vaivasta jolla minä olin taistellut itselleni suloisen oikeuden jäädä
hänen luokseen jos hänen terveytensä jälleen huononisi, minä toistin
myös lupaukseni, että jos hän toipuisi niin olisin valmis jo keväällä
seuraamaan hänen kutsuaan.

Silloin teki Jegor jotakin kauheaa. Hän sipasi atlaspukuni hian ylös
kyynäspäähän asti ja painoi hampaansa keveästi suurta valtimoa
ympäröivään lihaan.

"Jos tietäisin", sanoi hän, "että minulta jälleen riistettäisiin
oikeuteni, surmaisin paikalla itseni, mutta viimeisessä hetkessä
purisin poikki valtimosi, joten voisimme kulkea yhtä aikaa sen tumman
portin läpi. Minussa ei ole miestä jättämään sinua tänne jälkeeni ja jo
ajatuskin, että sinä elät toisille ihmisille, on minusta kuolemaa
vaikeampi!"

Minä värisin vastoin tahtoani. Hänen kasvoissaan näkyi julma, kalsea
piirre, joka kenties kuului Bajaen roomalaisille. Kun Jegor sen huomasi
lauhtuivat hänen kasvonpiirteensä ja hän kuiskasi tyynnyttävästi:

"Pelkäätkö villisi rakkautta? Ole huoletta. Sinun läsnäollessasi ei
minulla ole mitään tahtoa, sinun takiasi särjen minä koko sisäisen
ihmiseni."

Ja sitten seurasi hyvästijättö. -- Emme enää puhuneet toisillemme
mitään. Jegor ei edes suudellutkaan minua, hän painoi ainoastaan päänsä
polvelleni ja sulki silmänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kalpeat
kuten kuolevan kasvot.

"Tätä kauheaa eroa", mutisi hän, mutta kohosi sitten äkkiä ylös, painoi
suutelon huulilleni ja oli jo oven ulkopuolella ennen kuin minulle
selveni että se oli hänen hyvästijättönsä.

En seurannut häntä, sillä minä tiesin kuinka hän vihasi hyvästijättöä
toisten läsnä ollessa.

Nyt on jo juna vienyt rakkaani kauas, mutta minä en vieläkään kykene
riisumaan morsiuspukuani pois. Kaikki ympärilläni tuoksuu ruusuille,
sillä Jegor oli tuhlaamalla koristanut huoneeni mitä valituimmilla
ruusuilla. Hänen mielestään kuului sellainen ruusuneitsyelle.
Sormessani oleva vihkimäsormus tuntuu niin oudolta ja painavalta, mikä
osoittaa etten minä vielä ole tottunut tuohon suloiseen kahleeseen. Oi,
kuinka rakastan tätä sormusta, joka antaa minulle oikeuden sairaudessa,
hädässä ja kuolemassa seisoa Jegorin vierellä. Kuinka tulisesti
suutelenkaan sitä sen takia. Laillisuus on kuitenkin hyvä asia.



_Berlini 3 p. syyskuuta 1886_.

Olen palannut Sylt'ista ja Helgolannista, jossa olen kuluttanut neljä
viikkoa Voldemar-sedän ja Liina-tädin seurassa. Pieni, siellä oleva
yleisö tunsi luonnollisesti tarinani, joka tuulen siivillä oli kulkenut
edelläni ja suhtautui se minuun jokaisen oman yksilöllisen käsityksen
mukaan. Kunnioitettavat, oikeat äidit pitivät minua hunningolle
joutuneena, vanhemmat herrat epäkeskeisenä, nuoret tytöt pitivät minua
omaperäisenä ihmisenä ja naimaikäiset miehet naisena, jota voi
rakastella ilman epämiellyttävää seurausten pelkoa.

Oi, tuskin löytyy mitään vaikeampaa kuin asua suuri suru sydämessä
aivan vieraassa ympäristössä ja tällöin tuntea itsensä kykenemättömäksi
vetäytymään itsekkäästi ja epäkohteliaasti pois toisten ihmisten
seurasta ja pysyttäytymään etäällä heidän pienistä mieliteoistaan ja
jokapäiväisistä keskusteluistaan. Millä kiihkeällä tarkkaavaisuudella
minä tarkastelinkaan ensimäistä postilaivan häivähdystä taivaan
rannalla, joka toi tullessaan kaivatun kirjeen Jegorilta. Ne tosin
kertoivat yhä sen terveydentilan edistyvästä parantumisesta -- hän voi
jo olla kävelylläkin joitakin tunteja -- mutta myöskin päivä päivältä
lisääntyvästä alakuloisuudesta. Jegor ei tunnu uskovan tuleviin hyviin
päiviin ja odottaa talvea kauhulla aina sen ainoan ajatuksen kiusaamana
että minä voisin tulla liian myöhään.

"Myöskin tänä hiljaisena aikana", kirjoitti hän minulle kerran, "on
tärkein pyrintöni ottaa jokaisesta hetkestä kaiken siinä tarjona olevan
sisällön. On kuitenkin eräs seikka, joka minua suuresti kummastuttaa.
Kun ennen kaunis maisema, suuri puu, herätti minussa hiljaista riemua,
niin tekee sen näkeminen nyt, kun kaikki näyttää minusta kaksinkerroin
kauniimmalta, usein alakuloiseksi."

Ja toisella kerralla:

"Minä olen seissyt kauan ikkunan ääressä ja antanut tuulen leikkiä
ruskealla tukallani. Vain sinä, rakastettuni ja kaikkivoivat luonnon
voimat saavat sen tehdä, jokainen muu kosketus pääni hiuksiin saattaa
minulle ruumiillista kärsimystä. Mutta kun tänään katselin kuinka
viheriät lehdet leikkivät sateessa kuin hulluja naamiohuveja, katseli
elämä minua niin synkin silmin, että minulla oli vain yksi ainoa toivo,
että se kerta kaikkiaan seisahtuisi. Erotessani sinusta, toivoin
voivani luoda -- mutta oi, minä olin unhoittanut että päivällä
ajatellaan toisin kuin yöllä."

Heti kun olen tällaista lukenut, nousee eteeni jättiläismäisin rungoin
vanha epäilys: teinkö oikein seuratessani lääkärin määräystä. Sen
jälkeen kysyn aina uudelleen itseltäni, enkö minä lyö laimin
velvollisuuttani tuomitessani rakastettuni tuohon kauheaan
yksinäisyyteen?

Parhaimpana lohtuna ja virkistyksenä sielulleni oli Voldemar-setä,
jonka kanssa minä Helgolannissa voin seurustella paljon
perusteellisemmin kuin kotona, jossa hänellä ei koskaan ole
vapaahetkiä. Liina-täti vieroi tietysti merellä oloa ja keksi syyksi
meritaudin, mutta itse asiassa pelkäsi hän ainoastaan kallista
henkeänsä.

Siitä syystä jouduimmekin me molemmat purjehtimaan usein kahden kesken
aaltojen vyöryessä yli purren, tai katselemaan rantavalleilta kuinka
virta ja tuuli saivat aallot leikkiin. Toisinaan istuuduimme me aivan
rauhallisesti hiedalle meren vyörytellessä mainingeitaan hiedalla, tai
katselimme me kukkuloilta kuinka palava auringon pallo purppuran
punaisena vajosi mereen. Ne olivat parhaita hetkiäni, jotka käytin
tutustuakseni Voldemar-sedän avulla lähemmin metafysiikan ja
uudestasyntymisopin mysterioihin, jotka helposti ymmärrettävistä syistä
tuon merkityksellisen illan jälkeen niin suuresti kiinnittivät
mieltäni. Oli vaikeaa saada hänet keskustelemaan tästä aineesta, sillä
hän pelkäsi että kysymykseni johtuivat tarpeettomasta uteliaisuudesta
saada selkoa salaisista asioista, samalla hän myös epäili kykyäni voida
käsittää niin tavattomia asioita. Mutta sitten kun sain poistetuksi
nämä ennakkoluulot ja todistetuksi, että minä, vaikkakin vaivoin, voin
seurata hänen ajatuksen juoksuansa, unhoitti hän usein vähemmän
kehittyneen kuuntelijansa ja kertoi avomielisesti niistä asioista,
jotka koko hänen elinaikansa olivat näyttäneet hänestä syvällisemmiltä
ja saaneet hänet tutkimaan sekä vanhoja että uusia filosofeja.

Aluksi selitti hän minulle Kantin terävä-älyistä oppia ajan
idealiteetistä, todisti minulle, kuinka aika kuului vain ilmiölliseen
maailmaan, se on eräs meidän tietomme muoto, mutta itsessään sillä ei
ole todellisuutta. Todellisuus on tuon suuren ajattelijan mukaan
ainoastaan oliolla itsessänsä, "ikuisissa aatteissa", kuten Plato,
"elämän halussa", kuten Schopenhauer sen sanoisi. Kaikki nämä erilaiset
sanontatavat kuuluvat ainoaan muuttumattomaan, jolla ei oi alkua,
jatkuvaisuutta tai loppua, kaiken elämä perussyyhyn, josta ajan ja
paikan puitteissa yksilöt keskeymättä syntyvät ja kuolevat ihmiskunnan
keskeymättä eläessä ja edelleen olemassa ollessa. Edelleen selitti hän
minulle että ainoastaan ihmisen äly ja sen mukana luonnollisesti hänen
tajuntansa ja käsityskykynsä tehdään olemattomaksi kuolemassa, mutta ei
itse ydintä, tuota häviämätöntä oliota itseänsä tai halua elämään. Se
ryöstäytyy aina uudelleen esiin luonnon sylistä mikä taas jälleen ottaa
lapsen vastaan heidän ollessa väsyneitä ja elämään kyllästyneitä eikä
salli niistä yhdenkään joutua hukkaan vaan antaa heidän, joskin toisen
muotoisena, uudelleen alkaa kiertokulkunsa.

Voldemar-setä sanoi minulle myöskin että eräs meidän suuremmista
ajattelijoistamme on esittänyt meille tuossa vanhojen käsityksessä unen
ja kuoleman veljeydestä olleen viisauden siten, että kuolema vaikuttaa
aina samoin sille häviämättömälle osalle ihmisestä, kuin uni vaikuttaa
yksityiselle ihmiselle. Virkistyneinä, raittiina sekä varustettuna
toisellaisella älyllä alkavat nämä lyhytaikaiset oliot uuden elintavan
päästäkseen siten parempiin tuloksiin ja korkeampaan tietoon.

Kysymykseeni, olikohan tämä niin varmaa vastasi Voldemar-setä, että sen
epäileminenkin oli jo rangaistavaa kevytmielisyyttä. Vaikkapa me
suuntaamme katseemme minne hyvänsä niin näemme me kaikkialla
luonnossa asteettaista kehitystä ja ainoastaan edellyttäen yksilön
uudestasyntymisen on hänen täydelliseksi tulonsa mahdollinen. Kun
ihmisen ollen muuttumattomasti sidottuna syyperäis-yhteyteen, täytyy
välttämättömästi tehdä siten kuten hän tekee, niin voi ainoastaan
kuolema vapauttaa hänet itsestään ja valmistaa hänelle tilaisuuden
edelleen ja ylöspäin kohoavassa linjassa itsensä kehittämiseen
uudistetussa muodossa.

Myöskin Lessing tunsi tämän välttämättömyyden koska hän sanoo
"ihmissuvun kasvatuksessaan":

"Mutta kun lopuksi kaikki todistaa meille että ihminen ihmisyytensä
ensimäisellä ja alimmalla asteella ei olekaan siihen määrään tekojensa
herra, että hän voisi noudattaa siveyslakeja." Järjen kehityksen
kautta, jatkoi Voldemar-setä, voitetaan ainoastaan tekojen
lainmukaisuus, mutta ei koskaan siveellisyyttä, joka on sidottuna oman
persoonallisuuden lakeihin ja joka on peräisin ihmisten sisäisestä
olemuksesta. Mutta siveellisyyden edessä täytyisi jokaisen tuntea
vastuunalaisuutta.

Saadakseni paremman yleissilmäyksen olen minä tähän asettanut kaikki
selvästi yhteen mitä minulla oli tapana aina seikkaperäisesti merkitä
muistiin sellaisten keskustelujen jälkeen. Ne olivat minun
onnellisimpia hetkiäni, sillä näillä keskusteluilla oli sama voima,
kuin Orfeuksen lauluilla; tuskan ja epätoivon peto, joka niin usein
minua uhkasi, nukahti niiden ajaksi; näiden suurten ajatusten
vaikutuksesta unhotin minä oman pienen persoonallisuuteni -- niin,
vieläpä Jegorinkin. Oi, ne tuntuvat minusta paljon käsitettävämmiltä ja
luonnollisemmilta kuin se oppi, jota minuun oli vaivalla istutettu,
että ihminen oli muodostunut tyhjästä ja eläisi täällä vähän aikaa
herätäkseen sen jälkeen taivaassa kirkastetussa muodossa ja
ylösnousemuksen päivänä yhdistettäisiin jälleen lihaan ja luuhun.
Kuinka paljon lohdullisempaa onkaan usko edistyvään kehitykseen
verraten vanhaan raakaan aineelliseen käsitykseen, joka meidän
aikanamme jälleen voittaa maaperää ja tunnustaa ainoastaan aineen
olevaisuuden joskin muuttuneessa muodossa. Tämä sisältää kuitenkin
olevaisuuden koko eetillisen päämäärän kieltämisen ja antaa itse elämän
vajota tarkoituksettomaksi leikiksi. Voldemar-setä on sitä mieltä, että
eteville ajattelijoille on kaiken alkuperä aina mitä erilaisempien
kysymysten takana ja että kaikkina aikoina on ollut nerojen asiana
nähdä ajan ilmiöissä jotakin iäistä.

Millaiseen suhteeseen mahtanee tohtori Lehdén näihin kysymyksiin nähden
asettua, jos hän edes viitsii niitä lähemmin ajatellakaan? Minä pelkään
hänen oikean aikansa lapsen tavoin kiintyneen yksityisiin ilmiöihin ja
tieteellisiin tutkimuksiinsa sekä olevan välinpitämättömän jalojen
henkien suurille ajatuksille.



_20 p. marrask. 1886_.

On omituista kuinka toisinaan vaikeakäsitteiset totuudet aivan äkkiä
kokemuksen avulla meille selviävät. Kun Voldemar-setä ennen tapansa
mukaan lausui mielilauseensa: "emme me ihmiset ole ajassa, vaan
aika on meissä", niin tuntui se minusta yhtä hämärältä kuin
tarkoituksettomaltakin. Mutta kun nyt ajattelen millä noitamaisella
kiireellä ne viikot menivät, jotka kesällä elin yhdessä Jegorin kanssa
ja vertaan sitä aikaa tämän syksyn kulun hitauteen, niin ei voi tehdä
muuta kuin yhtyä Voldemar-sedän mielipiteeseen.

Jegor oleilee tätä nykyä Davoksessa, johon häntä neuvoi menemään
lääketieteellinen auktoriteetti, jonka puoleen hän viimeiseksi kääntyi.
Vasta kovan taistelun jälkeen päätti hän viettää talven yksin ja
maanpaossa sellaisessa kylpypaikassa, ja siihen suostui hän ainoastaan
minun kiihkeiden pyyntöjeni takia, vaikkakin sillä selityksellä, että
se on viimeinen uhraus, johon hän suostuu sairautensa ja minun takiani.
Minä tulin ajatelleeksi erästä keskustelua joka minulla oli Jegorin
kanssa vähää ennen hänen matkustamistaan, jolloin hän jo voi paljon
paremmin.

"Älä luule", sanoi hän silloin minulle, "että minä milloinkaan voin
tulla terveeksi jälleen, vaikka se toisinaan siltä näyttäisikin. Se ei
ole sairauteni, vaan sieluntilani, joka minut tappaa; liekki sisässäni
palaa liian suurena siihen pieneen vahamäärään nähden, joka ympäröi
sydäntä. Niin, jos voisin saada itseni työskentelemään, ajattelemaan ja
tuntemaan puolella voimalla niin voisin kenties pidentää elämääni vielä
parilla vuodella, mutta silloin en saisi olla oma itseni. Kun minä
lapsena ollessani olin juossut tai tanssinut ja minun sallittiin juoda
vähän vettä aivan pienissä erissä, niin minä kieltäysin siitä ja odotin
kunnes voin saada tyhjentää koko lasin yhdellä kertaa. Ja samoin on
ollut kaikenkin laita. On luonteita, jotka eivät voi tulla toimeen
sillä pienellä onni-määrällä, joka lankeaa useimpien ihmisten osalle,
vaan he odottavat, kunnes tulee heidän aikansa nauttia sitä täysin
siemauksin."

Ja samalla tavalla kokoaa Jegor nytkin tämän kuolleen talvikauden
aikana voimia, voidakseen, kuten hän kirjoittaa, kestää Rooman
ihanuuden, kokoaa voimia voidakseen taiteensa avulla antaa muodon
sille, jota hän vielä sielussaan tuntee ja mikä hänen väitteensä mukaan
on kehittynyt vasta minun rakkauteni lämmön vaikutuksesta. Minun
tehtävänäni on sillä välin huolehtia, että se linna on oleva valmis,
jossa me tulemme elämään rakkautemme lyhyen sadun, jonka jälkeen me
vapaaehtoisesti ja ennen aikaansa tulemme asettamaan pienen, tuon
pienen sanan "loppu". -- Ennen aikaansa? Niinkuin ei se kertomus olisi
kaunein ja enimmin jännittävä, joka äkkiä katkeaa ja jää katkelmaksi.

Erään tutun nuoren arkkitehdin olen antanut vuokrata, tehdä lisää
rakennuksia ja miellyttäväksi sisustaa erään huvilan Porta del Popolon
ulkopuolella. Vieläpä on huolehdittu saksalaisten lämmityslaitosten
hankkimisestakin siltä varalta, että kevät sattuisi olemaan kylmä,
mutta sitäpaitsi myöskin paljon sellaista, jonka pitäisi virkistää
kauneudenjanoista silmää. Minä olen saanut piirustukset jokaisesta
huonekalusta, kuin myöskin jokaisesta puutarhan kukkapenkereestä, joita
varjostavat muutamat korkeat ja tummat sypressit. Ensi kertaa
elämässäni tunnen rikkauden suloa voidessani kaunistaa rakastettuni
ulkonaisen elämän.

Minä en kuitenkaan ole ajatellut yksinomaan meitä ja meidän
lyhyttä onneamme, vaan myöskin toisessa suhteessa olen järjestänyt
asiani. Sitten kun minä yhä enemmän olen tutustunut ihmisten
jälleensyntymisoppiin, tunnen minä, harvinaista kyllä, lähempää
yhteystunnetta tulevaan sukupolveen ja toivon voivani vähäisellä
kyvylläni tasoittaa moniaiden sen lasten vaikeuksia. Kun Jegorilla ei
ole ensinkään läheisiä sukulaisia ja minun sukulaiseni ovat varakkaita,
niin olen kypsän harkinnan jälkeen määrännyt että kuoltuani lankeaa
koko omaisuuteni lahjoitusrahastoksi varattomille musiikin-oppilaille.
Voldemar-sedän silmät suurenivat kertoessani hänelle ensikertaa
suunnitelmastani ja hän esitti kaikellaisia vastaväitteitä ja
selvitteli lainopillisella tarkkuudella kaikki ne mahdollisuudet, jotka
voivat kohdata nuorta rouvaa ja vieläpä nuorta leskeäkin. Minä vastasin
hänelle että minä en suinkaan ollut sitonut itseäni ehdottomasti, vaan
voisin muuttuneissa olosuhteissa tehdä uuden testamentin. Vasta sitten,
kun hän tuli varmuuteen päätökseni järkähtämättömyydestä, myöntyi hän.
Me olemme antaneet erään notarion laittaa toivomukseni kirjalliseen
muotoon ja tallettaneet täkäläiseen oikeusvirastoon kysymyksessä olevan
lahjoituskirjeen testamenttinani. Minun täytyy myöntää, että silloin
tunsin omituisen tunteen.

Sen jälkeen on setä pitänyt minua silmällä varkain, mutta tarkasti ja
keskeymättä. Hän on vielä entistäkin ystävällisempi, haluaa minut yhä
useammin luoksensa, mutta kun minä iltasin istun käsitöineni hänen
vieressään tai laulan hänen toivomuksestaan, katselee hän minua ja minä
huomaan katseessa syvää tuskaa. Niin, kun minä taannoin lauloin pari
venäläistä kansanlaulua, jotka Jegor oli kääntänyt ja lähettänyt
minulle, täyttyivät Voldemar-sedän silmät kyyneleistä. Näissä
yksiäänisissä sävelissä on tosiaankin jotain äärettömän surullista,
joka etupäässä soi mollissa, samoin myöskin noissa yksinkertaisissa
sanoissa usein toistuvine loppusäkeineen. Niissä väreilee kohtaloonsa
alistuvainen henki, joka ainoastaan häivähtää esiin kuin unentapainen
aavistus. -- --



_26 p. helmik. 1887_.

Eikö tule koskaan loppua tälle talvelle karnevaalikujeineen ja
iankaikkisine huveineen. Väittää niiden huvittavan minua, olisi aivan
liiaksi sanottu, vaikkakin jokainen, joka näkee minun iloisesti
nauravan ja puhelevan seuraelämässä varmaan luulee niiden sitä tekevän.
Mutta se tapahtuu kuitenkin melkein yksinomaan tunnontarkkuudesta kun
minä tiedän Voldemar-sedän panevan suuren arvon seurustelutaitooni,
kuten hän sitä kutsuu. Tänä lyhyenä aikana, jonka vielä vietän hänen
läheisyydessään, on hän, tuo rakas, hyvä setä, saava pitää minut
kokonaan omanaan. Se ei kuitenkaan olisi niin vaikeaa, ellen minä olisi
yhtä yleisen kuin tarkoituksettomankin uteliaisuuden esineenä. Kun
nuori, rikas tyttö menee naimisiin jotensakin varattoman taiteilijan
kanssa, on näiden ihmisten mielestä tämä jo rikos; kun hän ojentaa
vaikeasti sairaalle miehelle kätensä -- se on heiltä oikea hulluus.
Mutta kukapa heidän kanssaan lähtisi käräjiä käymään?

Voidaanko kenties sanoilla selittää musiikin tenhovoimaa, tai sanoa
mitä rakkaus on. Se on jalo, usein häväisty sana! Sinun ruhtinaallisen
manttelisi suojaan kätkeytyy niin monet alhaiset himot, niin raaka
omanvoiton pyynti ja niin suuri määrä yhteiskunnallista järjestelyä,
jota kutsutaan avioliitoksi, sekä hetkellisimmät tunteet. Olenko sitten
itse uskonut kärsivällisen rakkauden ihmeeseen, joka kaikki kärsii,
kaikki uhraa? Enkö minä syntymäpäivänäni aivan vakavasti ajatellut
mahdollisuutta ojentaa käteni tohtori Lehdénille? Ja jos hän olisi
ennen tuota vaiherikasta toukokuun päivää aivan avomielisesti sitä
pyytänyt, olisi hän todennäköisesti ollut puolisoni. Siten olisi
maailma varmasti saanut yhden onnettoman naisen lisää. Sillä luonnon
järjestykselle ovat kaikki inhimilliset säännöt ja yhteiskunnalliset
aitaukset heikkoja, mutta voi sitä olentoraukkaa, joka sotkeutuu siihen
päättömään sotaan Jumalan ja tämän maailman epäjumalien välillä.

Rakas tohtori Lehdén on toki todellinen mies. Minä en koskaan voi
unhoittaa, mitä ritarillisia palveluksia hän on minulle tänä talvena
tehnyt. Kuinka usein hän onkaan, kun ihmiset vaivasivat minua
teeskennellyllä, epähienolla osanotollaan, tullut väliin kertomalla
jonkun hyvän ja hauskan jutun, joita hänellä aina oli valmiina. Millä
taidolla hän ymmärsikään jo etukäteen estää kaikki vaivaavat kyselyt
Jegorin sairaudesta. Jos olin surullinen, mukautui hän mielentilaani,
mutta ymmärsi kuitenkin reippaan luonteensa avulla tehdä minut
iloiseksi jälleen. Nähdessäni hänet noin reippaana ja iloisena en
voinut oikein uskoa häntä samaksi tohtori Lehdéniksi, joka oli niin
syvästi suruissaan seuratessaan minua kerran Jegorin luo. Minä olen
kuitenkin kovin iloinen sen takia, että häneltä on tuo tunne mennyt ohi
jo aikoja sitten. Se on todellinen onni; hän ei näytä ensinkään
onnettomasti rakastuneelta.

Talvikuukausina oli Jegorin terveys alituisesti vaihteleva, nyt odotan
lähimmässä tulevaisuudessa ratkaisevaa kirjettä. Huvila Roomassa on
valmis ja on täysin järjestyksessä onnemme unelmaa varten, mutta
sydämeni sisimmässä on vakaumus, että tämä unelma muuttuu kaikkien
unelmain utuvaltakunnaksi.

Ennen aikaan ovikellon soidessa ajattelin sen aina tietävän jotakin
erittäin kaunista ja ihanaa, nyt taas jokaisen soiton kuultuani
pusertuu sydänparkani kokoon pelossa, että tällä kertaa on se
sähkösanoma, joka kutsuu minua puolisoni sairasvuoteelle!



_8 p. maalisk. 1887_.

Nyt on vihdoinkin tullut kirje, joka tuo selvyyttä tähän sekavaan ja
särkyneeseen elämään! Viimeinen Jegorin keuhkojen tarkastus on
osoittanut, että tosin ei mitään pikaista vaaraa ole uhkaamassa, mutta
että sairaus e; kuitenkaan ole silti ottanut asettuakseen.

"Tämän tuomion kautta", kirjottua hän minulle, "on etevä lääkäri
todentanut sen, minkä minä jo kauan sitten tiesin, nimittäin että minä
kuulun tämän maailman perinnöttömiin, ja että tuo paljon ylistetty
luonto, joka on niin antelias _suvulle_, on minuun nähden antanut
tuskin _yksilöllekään_ välttämätöntä. Tosi on: luonto on herramme ja
mestarimme, eikä kukaan rehellinen ihminen sitä syytäkään, vaan alistuu
hiljaa. Minä haluan kuitenkin varoa itseni muutamilta sen pikku
piloilta, joihin minulla olisi tilaisuus joutua. Niihin kuuluu ennen
kaikkea aivotuberkuloosi. Joka sen kynsiin joutuu, siltä riistää se
älyn, taivaisen lahjan ja alentaa hänet eläimiäkin alemmaksi, kuolettaa
hänen aistinsa ja ymmärryksensä. Tällaisten mahdollisuuksien odotuksen
slaavilaisen pelvon 'jotakin kuoleman jälkeen' perusteella jätän tämän
maailman rahvaalle, minä omalta kohdaltani jätän tämän maailman kuten
jalosyntyinen, heti kun tunnen hetkeni lyövän."

"Mutta sitä ennen, suloinen Ernani, on meillä vielä jälellä elettävänä
vanhassa Roomassa satu, joka saa jumalatkin kateellisiksi. En koskaan,
en koskaan palaa minä siihen hulluun ajatukseen, että haluaisin
suojella sinua rakkaudeltani ja kärsimykseltäni. Minkä elämme, sen
elämme yhdessä ja matkan sinne äänettömälle saarelle, sen vielä
äänettömämpiin suojiin aloitamme me yhteisesti. Mutta kuten sanottu,
tämä on vielä kaukana tulevaisuudessa ja sitä ennen on kai tuntilasi
suova minulle vielä monta minuuttia kuullakseni sinun rakasta ääntäsi,
katsoakseni sinun syviin silmiisi ja suudellakseni suloisia käsiäsi.
Oi, sinä teet minut niin rikkaaksi, sinä rakkahin, niin rikkaaksi,
mutta sinä oletkin minulle enemmän kuin koko maailma, sanomattoman
paljon enemmän! Pian, pian me yhdistymme, pian olet sinä käsittävä ne
soinnut, jotka kulkivat sieluni läpi silloin, kuin minä sydän täynnä
kuljin _via mala'lla_ kuunnellen Reinin kohinaa ja katsellen taivaan
tähtisikermiä. Voi hyvin, kuuntele rukoustani, että sinä niin pian kuin
mahdollista lähdet matkalle. Minä en voi kirjottaa enempää tänä
päivänä, minua niin liikuttaa paljas ajatuskin tästä onnesta, minun
täytyy lähteä ylös korkeille, valkoisille vuorille tai alas laaksoon
lehtikuusien varjoon."

"Puiden suhina laulaa sydämeni lepoon, antaa minulle rauhan ja
järjestää sävelaallot, jotka sielussani väräjävät. Niin, täällä
ylhäällä kukkulalla on vielä talvi ja lunta, mutta tasangolla
uskaltautuvat jo vuokot esiin ja orvokit hierovat unen silmistään. Kesä
on niin etäällä, niin kaukana, minä tuskin muistan kuinka kesällä
eletään. Oi, rakastettuni!" -- -- --

Tämän kirjeen luettuani ilmoitin heti Voldemar-sedälle, että olin
päättänyt Jegorin määräämällä ajalla kohdata hänet Roomaan mennessä.
Hän ei tehnyt ollenkaan vastaväitteitä vaan auttoi minua niin paljon
kuin voi matkavalmistuksissa. Ja vaikka minä olin jo kauan salaisesti
tehnyt valmistuksia, niin on kuitenkin vielä paljon jälellä hankittavaa
ja järjestettävää. Kysymyksessä on myöskin ulkonaisen ihmiseni
pukeminen mahdollisimman edulliseksi, sillä oikeana taiteilijana
rakastaa Jegor myöskin rakastamansa kuvan puitteita. Ja on omituista,
millä huolellisuudella ja hellyydellä valitaankaan niitä vaatteita,
joilla toivotaan viehättävän rakastettuansa ja mihin henkilölliseen
suhteeseen tullaankaan jokaiseen hattuun, jokaiseen päivänvarjoon,
jolla hänen katseensa tulee lepäämään. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä,
jotka eivät siihen pane mitään merkitystä. Minun mielipiteeni mukaan ei
maailmassa ole mitään ehdottomasti ulkonaista, myöskin niillä esineillä
on jotain syvästi sisällistä, myöskin ne kuuluvat ihmisen
henkilöllisyyteen! -- -- --

Näiden pienten huolien keveässä aaltoleikissä virtaa vastustamattomasti
esiin rakkauteni vuolas virta. Minä hyväksyn täydellisesti Jegorin
päätöksen, minä olen omasta puolestani valmis silmänräpäyksessä
seuraamaan häntä.

Intiaanien tapaa, polttaa lesket miesten ruumisten päälle, kutsutaan
liian raakalaiseksi ja minä myönnän että lakina se on kammottava. Mutta
ajatus on suuri ja kaunis, ainoastaan liian kaunis mitättömille
ihmisille. Maailmaa, missä ei enää eläisi Jegor Morosoffia en voi
ajatella --; mikäpä sitten estäisi minua jättämästä sitä hänen
kanssaan.



_11 p. maalisk. 1887_.

Matka-arkkuni ovat valmiina ja ovat ne nielleet avonaiseen kitaansa
kaikki ne lukemattomat loistoesineet, joita ylhäinen nainen tarvitsee.
Kirjat ja nuotit aloittivat jo muutama päivä sitten matkansa alppien
yli. Tänään olen saanut loppuun pitkän hyvästeilläkäynnin jonon ja
saanut mukaani sylin täyden hyviä neuvoja ja hurskaita toivomuksia.
Minulla oli kuitenkin toisinaan kummallinen tunne ajatellessani:
kaikkia näitä ihmisiä et sinä koskaan enää saa nähdä; niin, oikeinpa
sydämeni pehmeni kun tullessani Sofia-serkkuni luokse tämä kysyi enkö
haluaisi ruveta kummiksi sille pienelle maailman asukkaalle, jota hän
odotti. Onneksi huolehti hän kuitenkin itse siitä, että minun
alakuloinen tunnelmani hävisi hänen seikkaperäisen kertomuksensa
kautta, niistä palvelijatarhuolista jotka hänellä nykyään olivat. Me
erosimme kuitenkin sydämellisemmin kuin koskaan ennen ja minä pyysin
hiljaisuudessa häneltä anteeksi kaikki ne pahat ajatukset, joita niin
usein olin hänestä ajatellut. Mutta, Herra Jumala, eihän hän voi
typeryydelleen mitään, ei kukaan ihminen voi, sehän on tunnettua,
hypätä yli oman varjonsa.

Vaikeammaksi kävi minulle selvittää laskuni Liina-tädin kanssa. Koko
hänen olentonsa vaikuttaa minuun kuin väärin viritetty soittokone,
jokainen siitä otettu ääni saattaa minulle melkein ruumiillista tuskaa.
Syvälle juurtunut tai pikemmin synnynnäinen vastenmielisyys vallitsee
meidän molempien välillä. Minä en voi kestää hänen läheisyyttään ja
tiedän, ettei hänkään minua kaipaa. Oltuani hänen seurassaan jonkun
hetken tunnen itseni niin alakuloiseksi ja hölläksi, kun taas
Voldemar-setä ja Jegor vaikuttavat elähdyttävästi minuun. Heidän
läheisyytensä kohottaa elintoimintaani; voimia, joita en itse
aavistanutkaan, liikkuu silloin sisässäni ja uudet ajatukset pyrkivät
selvyyteen ja saavat ilmaisumuodon oikeissa sanoissa. Oi, Liina-täti,
tässä elämässä on meidän kohtaamisemme ollut hedelmätöin, toivokaamme,
että me toisessa elämässämme vaikutamme toisiimme hyväätekevämmästi.

_Tuntia myöhemmin_. Kuinka on mahdollista, että ihmissanat voivat
nostaa sellaisen vallankumouksen sisässämme! Istuin vielä päiväkirjani
ääressä, kun Voldemar-setä koputti ovelleni ja pyysi minua puolen
tunnin kuluttua tulemaan hänen luoksensa. Sen tehtyäni puhui hän
matkastani, joka tapahtuu huomen illalla, jätti minulle tarvittavat
rahat ja osoitukset Rooman pankkiireille ja antoi myöskin minulle erään
lehden, johon hän oli merkinnyt junat, hotellit ja muut sellaiset. Kun
kaikki tämä käytännöllinen puoli oli ohi, käänsi hän minuun suuret
harmaat silmänsä tavalla, joka aina vaikuttaa minuun, kuin koko minun
sisimpäni olisi kokonaan paljastettuna hänelle.

"Erna", sanoi hän, "me olemme keskustelleet niin paljon keskenämme
metafyysillisistä asioista, että minusta tuntuu ikäänkuin minä salaisin
sinulta jotakin, jos en minä sanoisi viimeistäkin sanaa eräässä
kysymyksessä, joka kerran niin suuresti kiinnitti mieliämme. Muistatko
sitä sunnuntai-iltaa, jolloin keskustelimme onko itsemurha oikeutettua
tai epäoikeutettua?"

Enkö sitä muistaisi! On olemassa unhoittumattomia tapauksia ja sanoja,
ja nämä kuuluivat niihin. Jo se, että setä ollessamme viimeistä kertaa
kahden kesken, käänsi puheen suoraan tähän kysymykseen, ajoi kaiken
veren sydämeeni ja sai minut kovin hämilleni. Hän ei kuitenkaan
näyttänyt sitä huomaavan, vaan jatkoi rauhallisesti.

"Minä sanoin silloin, että todelliset syvälliset moraliset syyt
puhuivat itsemurhaa vastaan. Ne ovat todellakin niin syvällisiä, että
minä olen aina toisten läsnäollessa varonut koskea niihin. Mutta minä
tunnen itseni velvolliseksi lausumaan sinulle avoimesti näkökantani
elämästä ja kuolemasta, josta näkökannasta saan kiittää Franfurtin
filosofia.

"Ihmisen _luonnolliset taipumukset_ pakoittavat häntä pitämään silmällä
ainoastaan _oman_ persoonansa parasta, ja katselemaan kaikkia toisia
yksilöitä enemmän tai vähemmän vieraina ja yhtäkaikkisina, joskaan ei
juuri vihamielisinä olijoina. Tämä itsekkyys on juurena ei ainoastaan
yleisesti vaarallisille rikoksille ja paheille, vaan myöskin
kaikille meidän heikkouksillemme ja vioillemme niiden hienoimmissa
vivahduksissa, joita seuraa luonnon pakosta suuri määrä tuskaa ja
kärsimystä. Jos voitaisiin jokaisen yksilön silmistä irroittaa
harhanäkyjen siteet, niin näkisi hän kummakseen _jokaisessa toisessa_
oman olemuksensa sisimmän ja niin muodoin myöskin _itsensä_. Mutta
tälläkään, puhtaasti teoreettisella tiedolla ei oltaisi mitään
voitettu. Se, jolle käsky: 'rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi', on
ainoastaan ulkonainen, inhimillisen epätäydellisyyden saavuttamaton
siveyslaki, ei ole vielä laskenut sydämelleen elämän suuria opetuksia.
Niillä on kuitenkin ainoastaan yksi päämäärä, nimittäin tehdä meille
selväksi oman persoonan mitättömyys ja samalla myös meidän
pyrkimystemme turhuus, jotka suurimmaksi osaksi tarkoittavat tämän
saman persoonan menestystä. Mitä pienempi on se ero, jonka ihminen
kuvittelee olevan itsensä ja toisten välillä, sitä enemmän häviää
eroitus hänen ja maailman välillä, kuten me voimme nähdä esim.
jalomielisissä teoissa kun oma minä väistyy syrjään lähimmäisen tieltä,
ja sitä pitemmälle on ihminen kulkenut sillä pitkällä tiellä, joka
sillä on kuljettavana täydellisyyteensä päästäkseen. Paljon ennemmin
kuin suuret filosofimme opettivat, että kaikki moninaisuus oli vain
näennäistä ja lukematon yksilöpaljous oli yksi ja sama siihen nähden,
että tuo kaikille yhteinen todellinen _oleva_ olemus ilmenee
heissä, on vanhin kirja maailmassa, Vedakirjat, korottaneet tämän
ajatuksen perusopiksi. Se muodostaa ensimäisen tuen ihmisten
jälleensyntymisopille ja tämän takia vaativat indialaiset
yhteistunnetta ja sääliä kaikille eläville olijoille ja sanovat
nimenomaan että jokainen elämä on seuraus edellisen elämän töistä ja
ennustavat vihdoin puhdistuneelle olotilaa, johon ei uletu yksikään
maallisen elämämme kärsimyksistä."

Tässä vaikeni setä hetkeksi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Tällaisissa silmänräpäyksissä näyttää hän minusta aina niin suurelta ja
rakastettavalta, mutta myöskin niin hyljätyltä ja yksinäiseltä
korkealla, henkisellä näkökannallaan. Ja kuitenkaan ei hän koskaan
anna toisten sitä huomata, jokainen viihtyy niin hyvin hänen
läheisyydessään, levottominkin sydän tuntee syvintä rauhaa, ja millä
liikuttavalla kärsivällisyydellä hän kestää minun ja Liina-tädin
heikkouksia! Minä sitä vastoin mitättömine epäselvine ymmärryksineni --
kuinka usein minä olenkaan tuomioissani kova aina julmuuteen saakka.

"Minä tiedän hyvin, rakas lapsi", jatkoi hän hyväntahtoisesti
hymyillen, "ettei mikään sieluntila ole vähemmin sovelias tämän
kysymyksen esille ottamiseen kuin sinun nykyinen. Sinä odotat yhdessä
miehesi kanssa täydellisintä, ajateltavissa olevaa onnea, kuinka
lyhytaikaiseksi se tulleekin, mutta todellisuudessa on se muodostuva
Golgataksi luonnolliselle ihmisellesi. Erna, sydämeni rakastettu,
totuta itsesi ajatukseen, että suuret kärsimykset avarruttavat
tuskalla sydäntämme, tehdäkseen niissä sijaa ihmisrakkaudelle ja
ihmisosanotolle. Mutta se, joka on selvästi huomannut elämän todellisen
päämäärän, hän ei voi ottaa itseänsä hengiltä, siten vetäytyäkseen
syrjään sen suurilta opetuksilta; häneltä poistuu se harhaluulo, että
hän yksilöllisen olemassaolon hävitettyään luopuu _elämästä_ ja että
hän muka hävittämällä ilmiön tekee olemattomaksi koko olemuksen.
Kuolinhetki on erittäin vakava ja pelottava, koska silloin päätetään,
mikä tie meillä sen jälkeen on kuljettavana, houkutteleeko meitä uusi,
pettävä harha uusille, pettäville rannoille, tai alkaako se vapautuksen
tila, josta Vedakirjat sanovat: 'sydämen solmut palotaan, kaikki
epäilykset raukeavat ja teot katoavat!'"

Viimeisiä sanoja lausuessaan oli Voldemar-setä noussut ylös ja seisoi
edessäni kuin pappi. Oi, hänen järkähtämättömien silmiensä edessä oli
koko minun sieluni alastonna, hän tunsi kaikki ajatukseni, kaikki
aikomukseni, mutta hän ei kuitenkaan laittanut minua hämilleni, vaan
avasi sylinsä minulle ja veti minut sydäntään vasten.

"Voi hyvin, lapseni!" sanoi hän, "elämäni muuttuu vasta nyt oikein
harmaaksi, sillä sinä olit sen kukka, ja sinä seisoit vierelläni kuin
nuoruuteni. Niin, minä voin sanoa Wallensteinin tavalla: 'Sinä teit
minulle todellisuuden unelmaksi, valaessasi aineen tavalliseen
selvyyteen aamuruskon kultaista kimmellystä.'"

Silloin loppuivat voimani, minä tartuin kouristuksentapaisesti
häneen, joka oli ollut minulle isänä, äitinä ja kotina, ja minä itkin
siinä määrin, että luulin haihtuvani kyyneleiksi, kuten muinoin
Undine-raukka. Mutta hän koetti lohduttaa minua ja vei minut lopulta
takaisin huoneeseeni.

Silmä-raukkojani pakoittaa, kaikki näyttää ympärilläni autiolta ja
tyhjältä, tummana ja hämäränä kuvastuu minulle tulevaisuus. Ei olisi
ainoastaan väärin, vaan olisi myös sula hulluus lopettaa päivänsä, ja
minun täytyy myöskin koettaa saada Jegorkin pidätetyksi siitä. Oi,
minusta näytti aina niin yksinkertaiselta ja oikealta päiväinsä
päättäminen silloin, kuin ei enää voida täällä olla miksikään hyödyksi.
En ole vielä koskaan ennen sinua niin kaivannut, Jegor, kuin tällä
vaikealla hetkellä!



_Verona 15 p. maalisk. 1887_.

Jos minä olisin järkevä ihmislapsi, niin minä jo makaisin tuossa
tavattoman leveässä sängyssä, joka vie kolmannen osan koko
makuuhuoneesta ja jonka lakanoista uhkuu epämiellyttävä kosteus. Mutta
kun Erna Wolzogen ei ole koskaan ollut mikään virheetön tyttö, niin
pitää hän myöskin tänään edullisempana jäädä salonkiin ja kirjoittaa
kahden kalpean hotellikynttilän valossa viimeisten kahdenkymmenen
neljän tunnin tapaukset muistiin. Vielä eilen oli oikea ajometsästys,
ennenkuin laivani pääsi vesivaraan, ja Liina-täti tuhansilla elämän
säännöillään ja matkaneuvoillaan sai minut sen lisäksi aivan sekaisin,
niin että minä lähetin hiljaisen huokauksen taivaaseen istuessani
vihdoinkin kahden kesken Voldemar-sedän kanssa vaunuissa. Asemalla otti
minut vastaan tohtori Lehdén ojentaen minulle ihmeellisen kauniin
kukkavihon, jossa oli sireenejä, kieloja, ruusuja ja ihania orkideoita.
Hän kutsui minua ensi kerran: "armolliseksi rouvaksi" ja pyysi minua
viemään miehelleni sydämelliset terveiset häneltä. Mutta kun
Voldemar-setä vielä puuhaili matkalippuni ja -tavaraini kanssa ja me
istuimme kahden kesken odotussalissa kääntyi hän äkkiä puoleeni:

"Minulla on teille esitettävänä vakava pyyntö, jonka täyttäminen
tuottaisi minulle suuren ilon. Jos sattuisi, jota me kuitenkaan emme
toistaiseksi tahdo otaksua, että teidän herralle puolisollenne sattuisi
samallainen kohtaus kuin kesälläkin, niin minä pyydän, että te
ilmoittaisitte sen minulle sähkösanomalla. Minä kiiruhdan silloin heti
hänen luokseen ja luulen myöskin voivani olla hänelle joksikin
hyödyksi, koska minä tarkoin tunnen hänen taudinlaatunsa,
persoonallisuutensa."

"Sitä en epäilekään, rakas herra tohtori", vastasin minä, "mutta se
olisi teiltä liian suuri uhraus voidakseni siihen suostua."

Silloin loi hän minuun niin vakavan ja pahastuneen katseen, että minä
aivan häpeissäni käänsin katseeni alas.

"Millä minä olen ansainnut tulla niin syrjäytetyksi? Minä toki luulin
etten koskaan ollut sanalla tai teolla menettänyt onnea saada hädän
hetkenä seistä ystävänä vierellänne. Ja pyyntöni ei ollut, Jumala
nähköön, mikään jokapäiväinen puhetapa vaan totinen sydämeni tarve."

Minä ojensin hänelle käteni.

"Te olette hyvä", sanoin, "mutta minun erityisenä osanani näyttää
olevan saattaa teille aina kärsimystä. Tapahtukoon siis niin, kun minä
tunnen itseni avuttomaksi ja neuvottomaksi niin minä ilmoitan sen
uskolliselle ystävälleni."

"Kiitos, kiitos", sopersi hän ja nosti käteni huulilleen.

Omituisin tuntein otin sitten vaunun ikkunasta vastaan Voldemar-sedän
ja tohtori Lehdénin hyvästelyt. Ensimäinen näytti hyvin totiselta ja
jälkimäinen oli kovin kalpea, mutta hänellä oli sen lisäksi niin kova
ja liikkumaton ilme että minä tuskin koskaan olen nähnyt jäykempiä ja
onnettomampia kasvoja kuin hänen kivettyneet kasvonsa olivat. Oi, sehän
on hulluutta, ikäänkuin minä olisin aivan korvaamaton ihminen!

Kun minä yöllä heräsin unestani oli minulla, vielä puoli horrossa
ollen, suloinen tunne siitä, että jokainen kuljettu penikulma toi minut
lähemmäksi Jegoria. Innspuckin takana olivat Stubaier-alpit
suuripiirteisinä edessäni kirkkaassa auringon valossa, mutta ylhäällä
Berner-alpeilla alkoi sataa lunta. Ei pyrynnyt eikä tuullut vaan kuten
äänettömät, valkoiset poimut putoilivat suuret kiteet luotisuorasti
alas, jolloin edessä olevat vuoret havuttomine lehtikuusineen ja
tummine petäjineen vihtivät tummansiniseltä, melkeinpä punasinervältä.
Oi, maailma on kuitenkin kaunis, hyvin kaunis, vaikkakin minä tunnen ja
nautin siitä aivan omakohtaisesi. Minun silmissäni olen kuitenkin
ainoastaan minä itse ja rakkaimpani toimivia henkilöitä elämän
murhenäytelmässä, kaikki muu on koristusta, puitteita. Mutta
lausuntalaulu, tai aaria tekisivät kuitenkin helposti heikon
vaikutuksen, elleivät kuoron äänet sitä säestäisi.



_Rooma 20 p. maalisk. 1887_.

Kokonainen viikko eroittaa minut siitä illasta Veronassa, jolloin
kirjotin yllä olevan. Olenko minä vielä sama ihminen, eikö tällä välin
ole onni kevein askelin astunut esiin ja painanut ruusukiehkuran
päähäni?

Seuraavan päivän matka Florensiin, jonne saavuin myöhään illalla, oli
jotensakin väsyttävä, niin että en tuntenut ensinkään halua ottaa
päiväkirjaani esiin matkalaukusta. Matkaseurani oli tosin hyvin
auttavaista ja huomaavaista, samoin junailija, jonka puoleen minä
toisinaan käännyin tietoja saadakseni. Kaikki katselivat kuitenkin
minua jonkun verran ihmeissään; minä näytin kai liian nuorelta
matkustamaan yksin maailmalle. Tullessani liian levottomaksi vedin
hansikkaan kädestäni ja ammensin uutta voimaa katselemalla
vihkimäsormustani, joka tosiaankin piti kaiken kiusallisen ja ikävän
loitolla minusta. Florensissa sain Jegorin viimeisen kirjeen, missä hän
ilmoitti kohtaavansa minut Pisan asemalla ja siellä astuvansa vaunuuni,
seurakseni Roomaan saakka.

Matkaa jatkettiin siis seuraavana päivänä. Oi, kuinka se tuntui
pitkältä tuo puolentoista tunnin matka Pisaan. Lukemattomia kertoja
katsoin minä kellooni ja loihdin eteeni nuo rakastetut kasvot hienoine,
kärsivine piirteineen, jotka siinä olivat erotessamme. Vihdoinkin
saapui junamme asemakatokseen; minä menin likemmäksi junan ikkunaa ja
ensimäinen, jonka näin, oli Jegor, vähän ahavoittuneena ja terveemmän
ja reippaamman näköisenä kuin mitä koskaan olin voinut toivoakaan.
Parilla harppauksella oli hän luonani, avasi vaunun oven ja astui
sisään. Kielellä ei ole sanoja kuvatakseen sitä mikä oli kirjoitettuna
hänen suuriin, tummiin silmiinsä istuutuessaan viereeni ja viedessään
käteni huulilleen, sillä toisellaisesta tervehdyksestä esti meidät
erään ylhäisen italialaisen perheen läsnäolo.

"Nyt sinä olet tullut ja sinun kerallasi rauha ja onni; oi, minä en voi
ajatellakaan tätä autuutta", kuiskasi hän aina vähän väliä. Tällä välin
matkustimme me pitkin meren rantaa, hengitimme virkistävää meri-ilmaa,
joka tunkeusi sisään ikkunain kautta, näimme Korsikan ääriviivat ja
yht'äkkiä myöskin Elban kohoavan edessämme sinertävästä merestä. Aallot
solisivat hiljalleen rantaan, aurinko säteili korkealla sinisellä
taivaalla ja ilmassa riemuitsivat leivot. Mutta sen jälkeen käännyimme
me meren rannalta tasangolle. Jegor näytti minulle vanhat vesijohdot,
jotka sitä risteilivät sekä _via Appia antica'n_ Metellaksen
hautakivineen ja Pietarin kirkon. Me pidimme toisiamme käsistä ja
katselimme toisiamme silmiin; puhumaan emme kyenneet. Saapua Roomaan
yhdessä rakastettunsa kanssa on melkein liian suuri onni
ihmissydämelle.

Pieni huvilamme oli juhlallisesti koristeltu tuloksemme, mennen yli
kaikkien meidän odotustemmekin. Puutarhassa kukkivat punaiset ja
valkeat kameeliat ennen kuulumattomassa loistossa. Azaleat kaikissa
mahdollisissa vivahduksissaan muodostivat jättiläismäisiä pensaikkoja
ja tumman siniset iriskukat pistivät esiin totisia, hiljaisia päitään
tästä väriloistosta. Pieni kamarineitsyeni, jonka olin tuonut mukanani
noukki suurimmassa kiireessä kallisarvoisen kukkavihon ja koristi sillä
ruokapöytämme, jolta söimme ensimäisen yhteisen ateriamme. Tämä maistui
meistä tykkänään toisellaiselta kuin meidän hääpäivällisemme ja ilosta
säteillen joi Jegor maljani kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei
sietänyt viipyä kauemmin huoneessa, vaan pyysi minua sen takia
laittamaan itseni pian kuntoon, voidaksemme yhdessä tehdä matkan Rooman
läpi. Tosin ei ollut aikaa katsella ja nauttia mistään erityisesti,
mutta minä tunsin jo tänä ensi päivänä yleisvaikutuksen, niin
sanomattoman suuren ja mahtavan, että polveni vapisivat. Katsellessani
Forum romanumia ja Colosseumia ja seisoessani piazza di San Pietrolla
ja tuon verrattoman taulun, josta olin kauan uneksinut: Pietarin kirkko
ja Vatikaani, muodostuessa todellisuudeksi, virtasivat kuumat kyyneleet
poskiani alas. Niin, sellaiseksi jättiläisröykkiöksi ei tosiaankaan
voisi mikään muu kasaantua, kuin yksistään autuaaksi tekevä kirkko,
joka on rakennettu kalliolle ja jonka suojeluspyhimys hallitsee taivaan
avaimia! Pietarin kirkon molemmat avonaiset pylväskäytävät ojentuvat
ulos kuin jättiläiskäsivarret, jotka näyttävät haluavan syleillä koko
ihmiskuntaa.

Vihdoin olimme Monte Pinciolla ja saimme sieltä nähdä yleissilmäyksen
ikuisesta kaupungista jalkaimme juuressa. Yksinäiset ruokomännyt
Januculumilla kuvastuivat terävästi iltataivasta vasten, sirot palmut
ja harvinaiset havupuut keinuivat tuulessa, lukemattomista kirkoista ja
kappeleista soi _ave Maria_, mutta minulla oli vain yksi ajatus, että
minä nojasin rakastettuni käsivarteen ja että hän minun kanssani nautti
ja jakoi tämän ihanuuden! -- Oli jo pimeä palatessamme rakkaaseen
kotiimme ja minä olin väsyneempi kuin tahdoin tunnustaakaan. Jegorin
mentyä musiikkihuoneeseen -- se on luonnollisesti koko huvilan kaunein
huone -- vapautin minä aluksi itseni siitä puvusta, joka minulla oli
ollut koko päivän ylläni, ja pukeusin yhtä hienon mukavaan kuin hienon
upeaankin kotipukuun, joka on neulojattareni erikoisalaan kuuluva ja
Jegorin ihastus. Hän keskeytti tietysti soittonsa ihaillakseen sitä
asiaan kuuluvasti ja sitäpaitsi ilmoitti hän suureksi ilokseni minulle,
että uusi piano oli aivan hänen mieleisensä. Minä istuuduin matalalle,
persialaiselle patjakolle, joka on ainoa täytetty huonekalu koko
suuressa huoneessa ja pyysin Jegoria ensi kerran pitkästä aikaa
puhumaan minulle omalla kielellään. Hän katsoi minuun hymyillen ja
heitti kiharaisen tukkansa pois otsaltaan.

"Tänään emme me saa laulaa vanhaa, kaihoisaa laulua", sanoi hän,
"tänään tulee iloisena ja onnellisena heläyttää rakkauden korkea laulu.
Millä sitten alkaisin?"

Minä pyysin häneltä _G-duri_ konsertin adagiota, jolla hän ensi kertaa
oli kilpaillut sielustani ja hänen innostuneiden käsiensä alta soi se
nyt kaikessa puhtaudessaan ja kauneudessaan. Lopetettuaan sen antoi hän
pienen väliajan jälkeen seurata sitä kirjavan potpurrin, jossa oli
kappaleita mitä erilaisemmilta säveltäjiltä ja mestareilta, joiden
sävelmien läpi kuitenkin kulki alituisesti sama punainen lanka. Lisztin
rakkauslauluja, Siegmundin ja Sieglinden välinen duetto Valkyrian ensi
näytöksestä ja Siegfridin rakkaus seurasivat toinen toistansa, jotka
olivat sidotut yhteen miellyttävillä arabeskeillä, jotka olivat hänen
omia sävellyksiään. Mutta lopulta väsyi Jegor puhumaan toisten avulla
ja antoi sielunsa soida vapaassa fantasiassa. Minua kohtasi siinä
kevään kukkaloisto toisinaan vaihtuen lämpöiseksi kesäyöksi; hän
ymmärsi aina uusilla soitannollisilla käänteillä ylistää sydämensä
kuningatarta, kunnes vihdoin kaikki kaihoavat äänet ja sävelaskeleet
hajautuivat pelkiksi laulaviksi, soiviksi sävelaalloiksi.

Kun ainoastaan kaksi kynttilää paloi pianolla, niin vallitsi
suuressa huoneessa puolihämärä, jonka läpi minä näin molempain
puutarha-sypressien varjokuvat. Niiden välillä ui kuun kelo
pilvettömässä loistossa sinisellä taivaalla ja heitti leveän,
hopeanvalkoisen valojuovan huoneeseen. Äkkiä polvistui Jegor
vierelleni.

"Jumal-unelma on siis muuttunut todeksi, rakkauteni esine", kuiskasi
hän, "vihattu maailma ei enää tunkeudu välillemme, vain sinä ja minä
olemme toistemme luona. Etkö tunne kuinka sydämeni riemusta lyö tätä
ajatellessa; vain sinä ja minä, vain sinä ja minä?"

Hän oli oikeassa! Ei äänikään tuosta hänen vihaamastaan maailmasta
häirinnyt meidän hiljaista onneamme, kaupungin hälinä ei ylettynyt
tänne, ei askeltakaan kuulunut, ainoastaan iltatuuli suhisi
salaperäisesti sypresseissä; minä hengitin Rooman ilmaa ja lepäsin
puolisoni käsivarrella.



_Rooma 15 p. huhtik. 1887_.

Minulle on alinomaa sanottu, että parhaat avioliitot ovat
historiattomia ja että suurin onni on mykkä. Voldemar-setä saa
lohduttaa itseään sillä tosiasialla minun harvinaisten kirjeitteni
takia, sillä en edes hänenkään kanssaan voi puhella onnestani. Vieläpä
minun täytyy huutaa ääneen itselleni, että kaikki mainen paino on
vierinyt päältäni ja minä vaellan jumalien tavoin pilvien yllä. On kuin
me olisimme jättäneet kaiken surun, kaiket alakuloiset aavistukset ja
synkät filosofiset järjestelmät alppien toiselle puolelle ja ikäänkuin
olisi aivan mahdotonta sellaisten varjojen meitä seurata tämän taivaan
ja tämän auringon alla. Jegor virkistyy silminnähtävästi, hän voi jo
päivittäin asettaa itselleen yhä suurempia vaatimuksia tarvitsematta
niistä sakkoja maksaa.

Usein huomaan hänessä kummallisen kaksoisluonteen. Huolimatta siitä
täydellisyydestä ja helppoudesta ja arvokkuudesta, jolla hän osansa
elämässä näyttelee, suhteessaan toisiin ihmisiin ja sen kautta on hän
saattanut heidät harhaluuloihin tunteistaan heitä kohtaan, niin ovat ne
hänelle kaikki pohjaltaan yks'kaikkisia. Sisimmässään suhtautuu hän
heihin viileästi, terävästi ja suolaisesti kuin merivesi. Mutta siellä,
missä _minun_ luonteeni golf-virta juoksee, on hänen luonteensa lämmin
ja miellyttävä. Sanoessani sen kerran hänelle katsoi hän minuun
vakavasti: "Minä en voi ensinkään jakaa", sanoi hän, "minä olen antanut
itseni kokonaan sinulle. Sinusta tulee kaikki hyvä minuun, tee minut
nyt paremmaksi, rakkani!"

Voiko todellakin tehdä itsensä ja toiset paremmaksi? Minä en sitä usko,
vaan pikemmin pelkään, että kehitytään määrättyjen synnynnäisten lakien
mukaan ja että luonnollista ihmistä ei vähitellen kasvateta, vaan
kohtalon täytyy sen murtaa. Jegorilla ja minulla on liian vahva tunne
itsestämme ollaksemme oikein hyviä ihmisiä, se harhanäkyjen side,
josta Voldemar-setä puhui, on vielä lujasti solmittuna silmiemme
edessä. -- --

Kaikesta tästä huolimatta -- tai kenties siitä syystä -- nautimme me
nyt maisesta autuudesta kauniimmin, kiihkeämmin ja runollisemmin kuin
rohkeinkaan mielikuvitus voi uneksia. Jokainen päivä on runosäe ja
tarjoaa kuitenkin omituisen, verrattoman tenhonsa, niin että minä
sanon itsekseni jokaisen päivän lopussa: Se oli edeltäjiänsä
kallisarvoisempi. Omakohtainen onni ja sen yhteydessä persoonaton
kohoaminen kaikessa suuremmoisessa, jota katselemme, antavat sielujen
nousta yläpuolelle oman itsensä. En luule missään muussa kaupungissa
olevan niin paljon elämän kauneuden ulkokohtaisia elementtejä kuin
Roomassa, ja minä pidän sitä ihmistä kova-onnisena, jonka elämisen
ehdot ovat takoneet niin kiinni turpeeseen, ettei hän edes _yhtä
kertaa_ pääse tänne.

Olen pannut täällä merkille erään luonteenomaisen omituisuuden,
nimittäin sen, että kaikkialla säestää elämää suihkulähteiden
ja -kaivojen kohina. Jos ollaan joko Belvederissä tai Borghesin
galleriassa, kadulla tai huvilassa, niin, vieläpä puutarhassammekin,
niin kuulee ihminen saman, suloisen, yksiäänisen sävelen, milloin
mahtavasti kohisten, milloin hiljaa ja vaimeten. Jos minä katselen
vanhoja kuvia Palestiinasta, niin luulen toisinaan kuulevani itämaisten
kaivojen solinan ja harhakuva ei häiriinny jos minä jostakin Vatikaanin
ikkunasta katselen ikuista kaupunkia jättiläiskupooleineen. Jegor pitää
veistokuvista, hän luulee aina lähtevän niiden piirteistä soinnukkaita
sävelmiä, minä sitä vastoin olen lähemmissä suhteissa maalauksiin ja
toimitan erityisesti hartaushetkeni di Folignon madonnan edessä.
Punainen puku kääriytyy liki ihanaa vartaloa ja on liikuttavaa nähdä
äidin kohtuun pidellessään kiinni Jesuslasta, joka koettaa tulla alas
hänen helmastaan. Ei tosiaankaan voi olla mitään enemmän liikuttavaa
kuin nämä molemmat äidilliset kädet, jotka varjellen kiertäytyvät
rakastetun lapsen ympärille, kun taas nuo puhtaat alistuvaiset
enkelisilmät ovat jo mukautuneet tuleviin kohtaloihin. Oi, hänenhän
täytyy vaeltaa pois sinun käsivarsiltasi, pois sinisen manttelisi
suojasta, joka kääriytyy hänen rakastettavan lapsivartalonsa ympärille,
alas ihmiskunta-raukan luo antamaan sille loistavan esimerkin
epäitsekkäästä rakkaudesta.



_Rooma 27 p. huhtik. 1887_.

Ellen iltapäivillä olimme me Villa Volkonskyssä, joka ruusuloistoineen
ja satakielen lauluineen jäi mieleeni kuin ihme tai persialainen satu.
Puutarha teki haaveellisen vaikutuksen aloepuineen, intialaisine
viikunoineen, kaktuksineen ja monivärisine ruusupensastoineen ja
ruusuköynnöksineen. Persialaisten sisartensa vieressä kiipeilivät
pienet, valkoiset roomalaiset ruusut ja voimakas, viinilehden muotoinen
muurivihreä ylös ikivanhoja muureja, joita varjostivat sypressit ja
tuijat. Minuun teki omituisen vaikutuksen kun me keskellä kaikkea tätä
kukkien yltäkylläisyyttä ja elämän täydellisyyttä kävimme kopiksi
erääseen antiikkiseen loistoarkkuun; se ei näyttänyt miltään vakavalta
_memento mori'lta_ vaan sen korkokuvat esittivät rohkeita
Eroskohtauksia ja Bachuskujeita.

"Tästä voit nähdä, rakkaani", huomautti Jegor, "että luonnolle ja
muinaisajan taideteoksille on välinpitämättömyys yksilön elämästä ja
huoli suvusta, yhteinen piirre. Kumpainenkin ilmaisee selvästi omalla
kielellään, että elämän puussa on kukkia ylen määrin joista pakostakin
täytyy suuren osan lakastua ja että niin pian kuin lyhytaikainen elämä
on lakannut, antaa Eros sytyttää uuden. Eikö tämä ole lisätodistus
siitä, että jo vanhat aavistivat tuon, sittemmin hämärtyneen
salaisuuden sisäisestä yhteydestä eletyn ja uudestasyntyvän elämän
välillä?"

Minä katsoin hänen säteileviin silmiinsä, sielussani kohosi hiljainen
rukous taivaallisille valloille etteivät vielä kiiruhtaisi onnen
vierivää palloa. Mutta Jegor oli tavallisuuden mukaan arvannut
ajatukseni ja vei käteni sydämelleen ja sanoi: "Rakastettuni, mehän
emme ole vielä läheskään päämäärässä, meillä on vielä kokonainen
iäisyys elettävänä!" Ja sitten kun hän oli saanut varmuuden ettei
kukaan vieras silmä meitä nähnyt, suuteli hän minua otsalle ja
huulille.

Mikä viehätys onkaan tuollaisessa varastetussa hyväilyssä, joka
annetaan ja otetaan vastaan vapaassa luonnossa. Kuinka kauan me
seisoimmekaan hiljaa vieri vieressä Albanian vuorten loistaessa
purppurahehkussa ja Rocca di Papa näyttäessä suurelta linnun pesältä
kalliolla. Näissä roomalaisissa maisemissa on jotain vakavan suurta ja
rauhallista, niin, minä voisin vuorten alastomiin ääriviivoihin nähden
väittää luonnon olevan täällä sanoista säästeliäämmän kuin mitä se on
kotimaassani.

Jegorin nimenomaisesta pyynnöstä kuljimme kotiin jalan, koska hänestä
oli viehättävää kulkea yhdessä rakastettunsa kanssa tuhansien vieraiden
ihmisten seassa vilkasliikkeisillä kaduilla. Illalla leikkiessäni hänen
tukallaan, kertoi puolisoni minulle venäläisiä kansansatuja, joiden
yksinkertainen, todellinen, syvä, alakuloinen sävy liikutti minua
suuresti.

Verratessani meidän molempain luonteita niin soi Jegorin moll'issa ja
minun dur'issa, mutta tämä sekoitus muodostaa täydellisen sopusoinnun.
Jegor on rakkauden nero ja minä haluaisin sovittaa taivaan meidän
onnellamme, jonka minä hämärästi aavistan tulevan jälleen koskettamaan
pikkumaisen inhimillistä ja yhteiskunnallista järjestystä.



_Rooma 15 p. toukok. 1887_.

Tähdettömänä ja rajuilmaa ennustavana on syntymäpäiväni ilta alkanut
hämärtää; polttava sciroccotuuli puhaltaa, joka tuntuu kuivaavan veren
suonistamme ja jonka hehkuvista henkäyksistä kukat ja ruoho
silminnähtävästi tukehtuvat. Väsyneenä päivän kuumuudesta on Jegor jo
aikoja sitten mennyt lepäämään makuuhuoneeseensa, mutta minä en voi
jaksaa kestää omassa huoneessani vaikka minä antaisin paljon jos
unelmaton uni vapauttaisi minut niistä ajatuksista, jotka aivoissani
liikkuvat. Unen laita on sama kuin onnenkin, se pakenee etsijäänsä. --
Minä nousin jälleen ylös, istuuduin pieneen salonkiini ja otin esille
tämän uskollisen ystävän, joka on saanut olla vaiti lähemmäs kuukauden.

Kahdeskymmenestoinen syntymäpäiväni alkoi niin ihanasti, kaikki huoneet
olivat yhdessä yössä muuttuneet yhdeksi ainoaksi suureksi, kukkivaksi
puutarhaksi. Kaunein mitä taiteilijamaku voi Roomassa ajatella oli
kasattuna syntymäpäiväpöydälleni ja sen lisäksi rakkaat kirjeet kotoa
ja Jegorin tekemä laulu, jota hän pyysi minun tarkastamaan päivän
kuluessa ja sitten laulamaan sen hänelle illalla. Jo aamupäivällä
menimme me S. Pietron kirkkoon Vincolissa, jossa on Michel Angelon
suurin luoma. Jegor, joka oli ollut siellä kerran, kun minä en ollut
oikein hyvin voipa, oli saanut sen kauniin ajatuksen, että juuri tänä
päivänä oli minun tutustuttava siihen. En usko, että mikään on ollut
niin jättiläissukuinen kuin tämä vanhan testamentin taistelunhaluinen
uros. Ei voi ilman sisäistä vavistusta nähdä noita vihasta leimuavia
suuria silmiä ja pelottava on tuo ihmishalveksinta, joka on keskittynyt
täyteläisten huulien ympärille. Huomaa, että hän nousee ylös tuossa
tuokiossa ja kiukustuneena käy rankaisemaan niitä, jotka tanssivat
kultaisen vasikan ympärillä, mutta ei suututettujen olympialaisten
tavoin jumalallisessa kiukussa ampumaan murhaavaa nuolta noihin
olento-raukkoihin, vaan vihassa, mutta samalla sanomattomassa
rakkaudessa kurittaa kansaansa johtaakseen sitä sen jälkeen edelleen
luvattuun maahan.

"Katsohan", sanoi Jegor, "se on uuden humanisuuden henki, jonka
kohtaamme tässä teoksessa, se on vapautuminen muinaisajan kaaviosta, ja
sitä kutsutaan uuden viinin kaatamiseksi vanhoihin leileihin. Tämän
Moseksen tavoin on Michel Angelo kiukustunut ja riehunut vapauden
takia, halveksinut ihmiskuntaa ja kuitenkin rakastanut sitä
voimakkaalla armahtavalla sydämellään."

"Luuletko sinä todellakin voitavan yhtähaavaa halveksia ja rakastaa?"
kysyin minä Jegorilta.

"Ei, kun on kysymyksessä yksilö, mutta kyllä, kun on kysymys
ihmiskunnasta", vastasi hän hymyillen, "ne ovat kuitenkin suurimmat
henget, jotka sen voivat tehdä."

Minun täytyi ajatella Voldemar-setää ja sitä, mitä hän sanoi viimeisen
keskustelumme aikana ihmisrakkaudesta ja ihmisosanotosta, minunkin
ahdas, itsekohtainen henkeni tunsi sen olevan jotain suurta mutta
saavuttamatonta.

Lopuksi päivää asetuimme me kuumuuden takia rakkaaseen, varjoisaan
huvilaamme, ja illempana lauloin minä Jegorin laulun.

Minä muistan, kuinka tuttavuutemme ensi aikoina Jegorilla oli tapana
lukea minulle sanat, joita minun piti säestää -- mutta sitä ei ole
tarvinnut tehdä enää pitkään aikaan ja myöskin tänään voin minä laulaa
suoraan lehdestä. Mutta laulaessani viimeisiä sanoja: "Sydämeni viime
lyönnilläkin olet mun" kieltäytyi ääneni ja kyyneleet syöksähtivät
esiin.

Silmänräpäyksessä hypähti Jegor ylös, syleili minua ja suuteli
kyyneleet silmäripsistäni. "Minä onneton ihminen", huudahti hän, "minkä
takia en minä ajattele muita kuin synkän surullisia lauluja! Nythän
olen saanut sinut surulliseksi, vaikka minun piti sinut saada
iloiseksi."

"Ei, ei", väitin minä, "sinähän tiedät, että juuri suurimmassa onnessa
kulkee surun aavistus, mutta sinä et saa unhoittaa, etten minä koskaan
sulje sinun silmiäsi, vaan että silmiemme pitää yhtä aikaa erota
auringon valosta."

"Niinpä kyllä", sanoi hän, "minä ajattelen aina sitä ja minä olen
vakuutettu siitä, että me kuolleinakin ymmärrämme säilyttää
ulkonäkömme, mutta pidän edullisempana ainaiseksi kadota ihmiseltä. Kun
hetkemme on lyönyt, lähdemme Kapriin, ja menemme veneellä kauas
merelle. Kun sitten laskeutuu aalloille pimeä, suljen sinut lujasti
syliini ja vien sinut merenneitojen kylmään, sanattomaan valtakuntaan."

"Sinähän olet edeltäkäsin sommitellut kaiken", sanoin minä heikon
väristyksen kulkiessa lävitseni ja minä muistin erään nuoren tytön
ruumiin, joka muutama vuosi sitten minun läsnäollessani nostettiin
vedestä. Sitten tarkastin Jegoria; tänään näytti hän kärsivältä,
scirocco oli nähtävästi väsyttänyt häntä.

"Oletko kipeämpi, älä salaa minulta mitään?" kysyin minä.

"En, en" vastasi hän, "minua on vain jonkun verran väsyttänyt tuo
tukehduttava ilma, ei se mitään muuta ole." Minä huomasin kuitenkin
hänen hengittävän vaivoin ja useita kertoja painoi hän käden
rinnalleen, kuten hänellä on aina tapana, kun hänellä on tuskia.

"Tule, tule, pikku hupsu", sanoi Jegor, joka luki levottomuuden
silmistäni, "kun tulee liian kuuma, niin jätämme joksikin aikaa Rooman
ja pakenemme Albanian tai Sabinian vuorille ja siellä valmistelen
ahkerasti Prometeustani. Nyt on minulla erinomaisia soitannollisia
vaikutelmia, jotka minä, kuten kaiken muunkin hyvän, saan sinulta."

Sen jälkeen johti hän minut parvekkeellemme ja kuiskaili minulle
tuhansittain rakastettavia hassutuksia pääni levätessä hänen
olkapäällään. Huomatessaan ettei levottomuus ottanut lähteäkseen
sielustani tuli hän sangen totiseksi, tarttui käteeni ja vei sen
sydämelleen.

"Rakkaani", sanoi hän, "jos minä olisin kuollut vuosi sitten, niin
olisi se tapahtunut kiroten ja katkeroituneena. Mutta vaikka minun
pitäisi jo tänään erota täältä, niin minä tunnustaisin kiitollisena
että elämälläni oli toki yksi syy ja se olit sinä."

Tuskin oli hän puheensa lopettanut kun päämme päältä kuului
pöllönhuuto, kuolemanenne, kuten sitä kotona kutsutaan. Sydämeni löi
kiihkeästi! -- Jumalani, kuinka minä olen heikko raukka, joka en voi
voittaa tämän päivän synkkää mielialaa, vaan tunnen salaista kuoleman
pelkoa! Minusta tuntuu niin kauhealta kun Jegor niin selvästi kuvaili
meidän kuolintapaamme; hänen luja vakaumuksensa, että uusi päivä
houkuttelisi meidät uusille rannoille, ei kyennyt karkoittamaan
luontaista kauhuani. Oi, elämä on kuitenkin jotakin ihanaa! Maailma,
josta minun kohta täytyy erota, näyttää minusta niin tarumaisen
kauniilta. Minä olen aina sopinut niin hyvin yhteen persoonallisuuteni
kanssa ja viihdyn niin erinomaisesti älyni kanssa enkä voi sen takia
käsittää eroa kaikesta tästä. Sen lisäksi muistan vielä Voldemar-sedän
vakavat, varoittavat sanat, jotka hän lausui viimeisenä iltana. --
Mitähän, jos itse asiassa lapsen tavoin myöhästyisi koulusta ja
jättäisi leväperäisyyteen päämääräänsä pyrkimisen. Jos jokainen elämä
onkin tulos edellisestä ja saisikin toisessa inhimillisessä elämässään
hyvittää mielettömän kärsimättömyytensä?

Niin, se on itse asiassa se, joka pakoittaa meidät pysymään alallamme,
se on siihen nähden kun "kurjuuden sallitaan elää korkeaan ikään". --

Ja kuitenkin ajatellessani näkeväni Jegorin vapaaehtoisesti tai pakosta
eroavan minusta, näyttää hauta Välimeren syvyydessä paratiisilta.

Kaikkea, kaikkea olen minä valmis kestämään, älä kuitenkaan vaadi
minua, armollinen Jumala, sulkemaan niitä silmiä, jotka minulle ovat
enemmän arvoiset, kuin koko maailma. --



_Tivoli 25 p. toukok. 1887_.

Kuumuus on nyt todellakin ajanut meidät Roomasta ja me olemme oleilleet
joitakin päiviä Tivolissa, paetaksemme sitten korkeammalle viileään
kalliomajaan Rocca di Papalle. Palvelijamme on matkustanut sinne pienen
kamarineitini kanssa edellä, hankkimaan meille asuntoa.

Täällä on kaunista, kaunista kuin unessa, minusta on erityinen
viehätyksensä siinä, että joksikin ajaksi poistuu Roomasta ja sen
syvästi sielua liikuttavista taidenautinnoista ja antaa täällä
ihmeellisessä luonnossa väsyneet aivonsa ja silmänsä levätä
tarpeekseen. Etupäässä Jegorin vuoksi, joka ei koskaan malttanut
mieltänsä vaikka häntä silmin nähtävästi heikonsivat nuo loppumattomat
pyhiinvaellukset kirkkoihin, raunioille ja gallerioihin, tuntuu tämä
minusta hyvältä työltä. Täällä nautimme me vain hitaasti ihanuudesta ja
tyydyimme siitä syystä eilen Cascatelleihin. Sinne mennessä näkee
kauniin maiseman yli korkea-asemaisen Tivolin; vuorilla on vanhoja
olivipuita, joiden satavuotiset rungot tekevät harvinaisen haaveellisen
vaikutuksen, erittäinkin hämärässä. Huvilan raunioita, joilla on
sellaisia upeita nimiä kuin Mecenas, Katullus, Varus, kohoaa
viinitarhojen seasta, mutta kauniimmat ovat ne viisi vesiputousta jotka
Anio täällä muodostaa. Jegor huomautti minulle erityisesti yhtä niistä,
jonka toinen haara syöksyy kohisten alas syvyyteen ja on sen jälkeen
kokonaan leveälehtisten vesikasvien peitossa ja soluu sitten pehmeästä
vankeudestaan edelleen vienona virtana.

"Katsohan, rakkaani", sanoi hän, "tuon villin toverin muutos tapahtuu
kaikessa rauhassa pehmeän lehtikaton suojassa ja kokonaan toisellaisena
astuu se jälleen esiin ruusuiseen päivänvaloon. Niin on myöskin sinun
olemuksesi levittäytynyt minun villin tahtoni ylle, siten johdat
sinäkin minun harhakulkujani oikeaan suuntaan."

Tämän päivän olemme me viettäneet Villa d'Estéssa. Se on korkealla ja
sitä ympäröi leveä ylätasanko, josta näkee yli kolmeen penkereeseen
jaetun puiston kolmisatavuotisine sypresseineen. Onnistuneesti ryhmiin
jaettuina muodostavat ne kuin taustan, jota vastaan palmut, kaktukset
ja aloet paremmin näkyvät; ja aivan alimmalle penkereelle luovat ne
varjoa eräälle paikalle, jossa on istuimia ja josta näkee suoraan ylös
huvilaan. Mikä yhdessä tuon satumaisen aseman ja noiden tummien,
vakavien sypressien kanssa antaa etupäässä Villa d'Estélle leimansa, on
mielestäni tuo tyhjentymätön Aniosta tuleva vesipaljous. Vesi juoksee
esiin milloin pimeistä luolista ja putoaa sen jälkeen alas pitkin
leveää, iloista vesipeiliä, jonka ylle piilipuut alasriippuvine
oksineen luovat varjoa, ja milloin taas muodostaen suuria hautamaisia
puroja, joiden äyräillä on kaatuneita muistopatsaita, kuvastuu siinä
taivas tai solisee se esiin pienistä lähteistä. Ihaninta, mitä silmäni
ovat tässä suhteessa nähneet, oli kostea satuvaltakuntasi, Melusina,
tuo loihdittu lähde, jonka Michel Angelo kerran sanoi olevan maailman
kauneimman.

Vasta myöhään iltapäivällä vei Jegor minut erään varjoisan käytävän
kautta eräälle kummulle oikealle puolelle huvilaa, jonka kummun
keskellä oli jättiläismaljakko hienointa mallia, ja jonka sileän reunan
yli vesi tasaisesti virtasi. Me istuuduimme molemmat vastakkain
samoille penkeille ja saman marmoripöydän ääreen, jossa uljas Este-suku
oli kestinnyt ystäviään. Meidän päämme yli suhisivat ikivanhat
plataanit, kumpu, joka kohosi kaivon takaa oli koristettu tiheällä
laakeripensaalla ja sen oikealla ja vasemmalla puolella oli pari
luolaa. Luolien komeroissa oli kivisiä luonnottaria ja sammalen ja
Venuksen hiusten peittämillä muureilla leikkivät vesisuihkujen varjot
haavemaisesti. Kauan, kauan katselimme Jegor ja minä sitä vaitiollen,
kunnes minä vihdoin hetken runollisen ihastuksen vaikutuksesta ja veden
suloisen, surumielisen laulun tenhosta, lauloin tuon rakkaan, minulle
kuuluvan laulun. "Rakkahani, sulokäsilläsi sulje silmäni." Lopetettuani
viimeisen värsyn sanoi Jegor:

"Sinä ajattelet minun aivoillani, Erna, ja tunnet minun sydämelläni.
Juuri samalla hetkellä kun minä toivoin kuulevani sinun laulavan tämän
laulun, aloit sinä sitä laulaa."

"Onko se sitten niin uutta?" kysyin minä hymyillen. "Eikö ole kaikissa
meidän ajatuksissamme, toivoissamme ja sanoissamme sama sointu ja ellei
niin olisi, niin eikö meillä silloin olisi siitä sama tunne kuin
synnistä ja uskottomuudesta?"

"Olisi kyllä", vastasi Jegor, "mutta minä olen niin kovin iloinen, että
sinä tänä taivaallisen ihanana hetkenä lauloit juuri sen laulun joka
alussa sai sinut niin alakuloiseksi. Sinä saat minun takiani antaa
anteeksi alakuloiset lauluni ja lohduttaa itseäsi Rückertin sanoilla:
Minun lauluni voinevat yön tullen, iloisesti laulan minä jälleen uuden
päiväni herätessä."

"Jegor", sanoin minä, "oletko tosiaankin täysin varma, että tämä uusi
päivä koittaa sinulle ja minulle?"

"Minä olen siitä aivan yhtä varma kuin omasta olemisestani", vastasi
hän, "sillä vaikkakin minä kaksikymmentäkuusivuotisen elämäni ajan olen
edistynyt melko joutuin, niin on tämä aika ollut minulle kuitenkin
liian lyhyt katsoen siihen mitä minulla oli opittavana ja sanottavana."

"Mutta mikä takaa meille uuden yhtymisen, sellaisen, josta Goethe puhuu
ihanassa runossaan rouva von Steinille?" uskalsin minä kainosti sanoa.

"Rakkautemme", sanoi Jegor varmalla äänellä. "Sinä tunnet minut
kiivaaksi epäilijäksi, mutta minä en ole ainoastaan silloin vahva, kun
on kynnyksessä ehdoton epäilys, vaan silloinkin kun on kysymys
ehdottomasta uskosta. Mutta tämä viimeksi mainittu esiintyy minussa
nimenomaan tämän ajatuksen ja sinun persoonallisuutesi suhteen. Minä en
kykenisi koskaan sinusta eroamaan, yhtä vähän kuin voisin sinua
toiselle antaa."

Viimeiset auringonsäteet kimmelsivät nyt kahden suunnattoman suuren
vedenjumalan yllä, jotka tekivät kuin vartiopalvelusta kaivon vieressä
ja joiden eläimenmuotoiset ruumiit sammal ja ruoho oli muuttanut
viheriöiksi penkeiksi. Myöskin keskellä olevan lähdenymfin kaulaan ja
rinnoille oli luonto sitonut viheriän seppeleen. Satakielet lauloivat
sypresseissä, laakereissa ja palmuissa yhtä suloisesti ja kaihoavasti
kuin kotonakin vanhoissa lehmuksissa; vain vaivoin voimme me erota
Melusan hiljaisesta taruvaltakunnasta. -- -- --

Paluumatkalla kuljimme erään aloepuun ohi, joka tuuheiden sisartensa
välistä oli työntänyt esiin hoikan rungon ja kukkinut runsaasti, mutta
sitten oli katkennut kuormansa painosta ja makasi nyt kuihtuen maassa.

"Tuo on jokaisen aloen kohtalo, joka on kylliksi uskalikko
kukkiakseen", huomautti Jegor. "Kasvi-parka, sekin kuolee oman
elämänrikkautensa takia."



_Rooma 29 p. toukok. 1887_.

Tänään on Voldemar-setä tullut tänne, sähkösanomani kutsumana, ja
tohtori Lehdén tuli hänen seurassaan. Nyt ovat he molemmat ulkona,
sillä on paljon järjestämisiä ennen Jegorini hautausta joka tapahtuu
huomenna protestanttisella hautausmaalla. Minä en ole häntä
jättänyt hetkeksikään en yöllä enkä päivällä. Hän makaa paareilla
musiikkihuoneessamme kauniina ja uljaana kuin voittaja. Lukemattomia
kertoja olen asettanut käteni hänen kylmän kätensä viereen, joka nyt
yhä enemmän on Pompeijista tuodun kipsijäljennöksen näköinen. Rakkaani,
missä olet nyt, tai pikemmin, minne on -- nyt kun sielusi on sammunut
-- se häviämätön, alkuperäinen joku, joka sinussakin sykki, paennut? Ja
kuinka kauvan sinä tulet olemaan siinä ajattomassa tilassa ilman
unelmia ja toivoja, mikä täytyy olla ylen autuas jos vain kasvojesi
ilme puhuu totta? Kuinka kadehdittavalta minusta näyttääkin
tajuttomuuden pitkä yö ja kuinka tuskaisan täytyisikään heräämisen
olla, jos me aavistaisimme mikä vaikea ja tuskallinen elämänunelma
meillä on uneksittavana.

Nähtyäni Jegorin jäähyväiskatseen tuntuu minusta, harvinaista kyllä,
kuin sisässäni olisi kaikki sanatonta ja kuollutta. Minusta tuntuu
melkein varmalta, että se suuri tuntilasi joka järjestää aikaa, on
kumoon lyötynä, ja että aika senvuoksi seisoo alallaan! -- -- --

Minä en ole vielä itkenyt yhtään kyyneltä, sehän olisi elämistä --
minähän syöksyin sellaisesta korkeudesta, että minä muserruin
atoomeiksi eikä minulla enää ole tuntoa olemassaolostani.



_Rooma 30 p. toukok. 1887_.

Tunti sitten laskimme me hänet päivän kirkkaasti helottaessa maan
poveen tummien sypressien alle; hän oli kirjaimellisesti hautautuneena
ruusuihin, joita hän niin paljon rakasti ja laakereihin, joiden
omistamista hän niin usein oli ikävöinyt. Palattua huvilaamme
sulkeuduin minä heti musiikkihuoneeseen ottaakseni vielä kerran hyvästi
häneltä, joka niin mielellään oleili tässä huoneessa. Omin käsin olen
minä kasannut ne kuihtuneet ruusut ja oransikukat, jotka olivat
koristaneet hänen viimeistä makuusijaansa.

Minä suutelin pianon koskettimia, hänen kätensähän olivat niihin
kosketelleet, hänen korvansa kuunnelleet niiden ääniä. -- Tämäkin on
nyt ohi. Voi hyvin rakkaani, voi hyvin. Sinä ihanan ihmisyyden kuva.
Sellaisena ei ole aurinko sinua koskaan näkevä, sillä jotakin
palautumatonta, jotakin ominaista on sidottu jokaiseen yksilöön ja sen
takia on surumme sitä syvempi mitä suurempi ja ihanampi tuo yksilö oli.

Villa d'Estéssa viettämämme päivän jälkeisenä päivänä kehoitti Jegor
minua lähtemään kävelylle Sibyllan temppelistä molemmille Anion
pääputouksille. Minä suostuin hyvin vastahakoisesti hänen
toivomukseensa, koska minä osaksi pelkäsin Jegorin liian paljon
rasittavan itseänsä ja osaksi vaivasi minua synkkä aavistus.

Sama kummallinen näky, jonka puoli unessa näin edellisenä kesänä hänen
vaarallisesti sairastuessaan, oli toistunut; vielä kerran oli
"vainajain saari" näyttäytynyt minulle; kuten silloinkin, solisivat
aallot nytkin salaperäisesti ja sypressit kuiskivat ja suhisivat vuoren
laulaessa samaa, minulle hyvin tuttua synkkää säveltään. Mutta
venheessä, joka lipui esiin pimeydestään, ei ollut naista, vaan sen
sijaan makasi paareilla kaksi ruumista, jotka tunsin Jegoriksi ja
itsekseni.

Rakas puolisoni pyysi minua kuitenkin niin kiihkeästi kävelylle, että
lopulta siihen myönnyin. Me lähdimme siis jotensakin varhain aamulla
matkalle Anion suurimmalle vesiputoukselle. Se syöksyy alas melkoisesta
korkeudesta, juoksee leveän kalliohalkeaman läpi kauheasti kohisten ja
heittäen vesisumua eteensä. Vaahto kuohuu alas valkoisessa ryöpyssä
kuin loppumaton henkienjono, ajautuu oikealla yli jyrkän kallioseinän
ja juoksee sen jälkeen pieninä puroina päävirtaan. Vastoin
tavallisuutta lisääntyi tänään tuo levoton ahdistus, joka painoi
sieluani, vaikka muuten suuremmoiset luonnonnäytelmät aina rauhoittavat
minua; eipä edes tuo kimmeltävä vesikaarikaan, joka rauhansinettinä
kaareusi veden yli, voinut hävittää levottomuuttani. Myöskin Jegor
katseli vakavana alas hurjaan vesiryöppyyn; silmäni kostuivat
kyyneleistä, jotka tipahtivat kasvoilleni. Ne olivat viimeiset
kyyneleet, jotka kuivista, kuumista silmistäni ovat lähteneet.

Sen jälkeen jatkoimme kävelyämme toisille putouksille. Jegor seisahtui
useita kertoja, hengitti vaivoin ja painoi kädellään rintaansa.
Kysymykseeni, voiko hän pahoin, vastasi hän kieltävästi ja vakuutti,
että tunsi ainoastaan omituista tuskan tunnetta, niinkuin hänellä olisi
haava jossakin paikassa. Minä pyysin häntä palaamaan takaisin ja
lepäämään viileiden huoneidemme hiljaisuudessa; hän luuli juuri
sellaisen aurinkoisen, lämpöisen ilman tekevän hänelle hyvää, ja hän ei
muka mitenkään voisi jättää Tivolia seuraavana päivänä näkemättä sen
viimeisiäkin ihanuuksia. Ja sen jälkeen me jatkoimme matkaamme kunnes
me tulimme erään suuren puitakasvavan syvänteen reunalle, jonka
leveältä kalliolaatalta kaksi virranhaaraa syöksyi alas ja siellä
alhaalla muodostivat vielä toisen putouksen. Minä juuri etsin meille
suojaisaa paikkaa kun näin miten Jegor äkkiä kaatui maahan ja suuri
verivirta pursui ulos hänen suustaan. Minä laskeuduin polvilleni hänen
viereensä ja asetin hänen päänsä lepäämään helmaani, rakastettujen
kasvojen ylle levisivät jo kuoleman varjot. En luullut minulle suotavan
kuulla hänen viimeistä sanaansa enkä nähdä viimeistä katsettaan, mutta
minä en ollut ottanut huomioon hänen vahvaa tahdontarmoansa. Viimeisen
kerran pakoitti hän tuota lopen väsynyttä ainetta, viimeisen kerran
tervehtivät hänen silmänsä minua sillä katseella mikä niillä oli vain
minua varten. "Lopussa on jo tuo suloinen laulu", kuiskasi hän. "Se ei
saanut loppua kuten me ajattelimme; parempi on näin. Nyt et sinä
myöskään saa vapaaehtoisesti seurata minua -- sinun täytyy kestää
loppuun asti -- kasva suureksi!"

Ja jonkun minuutin kuluttua tulivat aivan hiljaa ja katkonaisesti
sanat:

"Puolisoni, ainoa onneni, kuuletko kuinka tuo kaihoava ääni vaimenee?"

"Kyllä, Jegorini", vastasin minä, mutta oma ääneni kuului aivan
vieraalta. Sitten alkoivat kuolon kamppailut. Hän koetti vielä kerran
puhua, mutta sai vain sanan "sulje" kuuluville. Minä ymmärsin häntä,
suutelin ja suljin kuolevat silmät. Silloin levisi autuas hymyily hänen
kasvoilleen, koko ruumis vavahti ja hengitys lakkasi. Jegorini oli
kuollut. -- -- --

Kauan, kauan istuin minä sen jälkeen liikkumatonna hänen ruumiinsa
vieressä, viheriöitsevän syvyyden partaalla jonka äyräillä sammalessa,
ruohossa ja sananjaloissa kimmelsivät tuhannet vesipisarat ja tuuheat
puut keinuttelivat lehtiänsä auringon helossa. Kaikissa kallion
halkeimissa ja koloissa lenteli lintuja. Huoletonna ryöppyävästä
elementistä rakensivat ne pesiänsä, välittämättä sivullaan liitelevästä
kuolemasta lauloivat ne rakkauslaulujansa ja lentelivät edes takaisin
yli leveän vesivyön. Ja tämä taivaallinen loisto oli minun Golgatani,
tämä tunteeton luonto katseli hymyillen minun ristiinnaulitsemistani.

Vihdoin tuli eräs vanhempi herrasmies erään kuljettajan kanssa, jonka
hän oli lähettänyt noutamaan paareja ja kantajia. Sen jälkeen ottivat
he hänet minulta ja kantoivat pois. Minä pyytämällä pyysin heitä
tekemään sen varoen ja hiljaa; minä vielä luulin, että Jegor tunsi, jos
vieraat, välinpitämättömät kädet häneen koskivat.

Illalla olin minä jo rakkaani ruumiin kanssa Roomassa. Tämä sattui
ensimäisen, "vainajain saaren" luona tapahtuneen kohtauksemme
vuosipäivänä...



_Rooma 1 p. kesäk. 1887_.

Minä näin tänään espanjalaisilla rappusilla nuoren kansannaisen
sylissään puolen vuoden vanha poika. Hän muistutti minusta Murillon
madonnaa istuessaan siinä etelämaisine ihonväreineen, muodon
kauneuksineen ja puoleksi paljastettuine povineen josta pienokainen imi
virkistystä kuin erinomaisesta hedelmästä; tummassa silmäparissa ei
kuitenkaan ollut peitetty katse, kuten tavallisesti sellaisessa
tapauksessa, vaan se loisti iloisena maailmaa kohti. Hetkiseksi heräsi
sydämeeni ennen kuulumaton toivo, mutta jo seuraavassa hetkessä oli se
poissa jättäen jälleen sijan haudankaltaiselle levolle. Olkoon taivas
kiitetty ettei vanha kirous leviä pitemmälle! -- --

Mistä sitten saavat ihmiset rohkeutta valittaa persoonallisia
onnettomuuksiaan. Tuska kai ei ole tunkeutunut heidän sydämiensä
syvyyteen poistaen sieltä kaiken inhimillisen pikkumaisuuden. Vasta nyt
ymmärrän minä Voldemar-sedän sanat, että suuret kärsimykset ovat
annetut avarruttamaan sydämiämme, niin että niihin sopii ihmisrakkaus
ja osanotto; vasta nyt ovat silmäni auenneet ja minä aavistan, mitä hän
tarkoitti viittailullaan, että täytyy pitää toisia ihmisiä yhtenä oman
minänsä kanssa. Meidän yksilöllisyytemme on meidän rajanamme, sen
murtaminen on kuoleman tehtävä, avarruttaminen uudestasyntymisen
tehtävä, keinona siihen -- rakkaus, joka antaa meidän rakastaa toista
ihmistä "kuten itseämme". Minkä takia vie Margareta Jumalan istuimen
eteen esirukouksen Faustin puolesta, jota hän oli rakastanut maan
päällä? Minkä takia sitten lausui Vapahtaja nuo ihmeelliset sanat
Magdaleenalle:

"Hän on paljon rakastanut, sen takia hänelle paljon anteeksi annetaan?"
Tiesikö hän että tomun lapsen täytyy kokonaan hävitä ja sulautua
toiseen olemukseen ennen kuin sen voi täyttä niin korkea ihmisrakkaus,
joka aina hänessä liekehti ja joka osottautui puhtaimmassa osanotossa
olentoraukkoihin? -- -- --

Tuska on paras opettajamme, sen opetukset ovat ainoat oikeat.
Kulkiessani nyt kadulla tuntuu minusta kuin entinen ihmiseni olisi
kuulunut sokealle, vasta nyt kykenevät silmäni eroittamaan toisissa
kärsimyksen hienoa kirjoitusta, vasta nyt kun ei minulla enää ole
voimakasta itsekästä tunnetta, tunnen minä sen sijaan onnettomien
vankitoverieni tunteet. Palkinto, rangaistus -- kuinka vierailta nämä
sanat nyt minusta tuntuvatkaan, kuinka ne ovatkaan menettäneet kaiken
merkityksen! Minua ei houkuttele puoleensa mikään uusi elämä, minä en
himoitse mitään uutta päivää, sillä tuskahan sanoo kuitenkin viimeisen
sanan ja tajuttomuuden yö näyttää minusta enimmän kilvoituksen
arvoiselta. Korkeampi voima hallitsee meitä kaikkia, ihmeellinen
järjestelmällisyys on johtavana lankana jokaisen ihmisen elämässä;
suuri päämäärä on kuitenkin edelleen sama, nimittäin että luonnollisen,
itsekkään sydämemme tulee särkyä tulisine tahtoineen, toiveineen ja
himoineen. Mutta minun sydämeni särkyi viheriöivässä, salaperäisessä
laaksossa Anion vesiputouksen vieressä!...



_Rooma 4 p, kesäk. 1887_.

Taas ovat matkalaukkuni valmiina, huomenna alkaa paluumatka vanhaan
kotiin. Tänään päivällä olin viimeistä kertaa Jegorini luona. Aurinko
poltti hautakummun reunoja, kukat, jotka vaihdetaan joka aamu, alkoivat
jo kuihtua. Minä viivyin siellä kauan ja annoin tuon lyhyen, kauniin
vuoden, jonka olimme yhdessä eläneet, kulkea jälleen sieluni silmäin
ohi. Sen jälkeen koetin muodostaa itselleni kuvaa tulevaisuudesta;
ajattelin, että rakastettuni oli kehoittanut minua kestämään loppuun
asti ja tulemaan suuremmaksi ja tunsin kuin armona, että olen rikas,
jonka avulla voin unhottaa itseni laajaan hyväntekeväisyyteen. Mutta
katso, silloin seisoi yht'äkkiä edessäni sysimusta kummitus!
Ajattelehan jos aika ja nuoruus liittoutuisivat keskenään minua vastaan
ja minullekin löisi se hetki, jolloin elämä pitäisi minut paikallaan,
sen suloinen sävel vielä kerran hyväilisi ja hullaannuttaisi korvani?

Onneton, kauhea ajatus! Se voi olla kyllin hyvä niille puoli-ihmisille,
jotka ymmärtävät sillä auttaa itseänsä eteenpäin, mutta se on kauhea
ihmiselle, joka on elänyt ylen onnellista elämää, joka tässä surujen
maailmassa on omistanut jotakin kokonaista. Ja enkö minäkin ole sen
häviämättömän, kaikkea ylläpitävän voiman alainen, joka nostaa
ylös maahan tallatun ruohon, joka täyttää kaadetun puun juuret
lukemattomilla uusilla vesoilla ja joka hävittää kirveen jäljen? Eikö
minussakin syki se sitkeä elämän tunne, joka muodostaa persoonallisen
olemassa olomme perusehdon?

Tästä tietoisenako tuomitsi Jegor minut elämään ja odottaako
Voldemar-setä samasta syystä, että minä käyttäisin hyödykseni elämän
suuria opetuksia?

Oi iäinen kaitselmus, ei toki tätä! Älä salli puhtaan murhenäytelmän
loppua ivanäytelmään, muserra minut mieluummin kokonaan, mutta älä
paloittele minua hitaasti!

Tylsä epätoivo naulasi minut paikalleni haudan viereen, en huomannut
että aurinko aleni yhä matalammalle ja vihdoin katosi pilven taakse, en
tuntenut, kuinka tasangolta puhaltava kylmä iltatuuli suhisi sypressien
latvoissa. Vihdoin tuli haudankaivaja ja sanoi olevan ajan sulkea
kirkkotarha. Silloin vasta nousin ylös ja lähdin kotimatkalle.

Kirkkotarhan ulkopuolella tapasin tohtori Lehdénin, joka oli hyvin
kiihdyksissään ja kuten ainakin suututtuaan, oli hän kiukkuinen
minulle.

"Onko tosiaankin teidän tarkotuksenne tappaa itsenne, armollinen
rouva", huudahti hän, "ettekö tiedä, että jokainen hengenveto tähän
aikaan on myrkkyä mitä suurimpain sielunliikutusten väsyttämälle
ruumiille? Minulle on sanottu teidän olleen jo kolme tuntia poissa
huvilasta ja koko sen ajan olette te istunut hiljaa auringon laskiessa
ja sen jälkeen olette te imeneet malariamyrkkyä."

Väristys kulki ruumiini läpi.

"Jumalan tähden, rakas tohtori", huudahdin minä, "ette kai mitään
sellaista minusta uskone? Ei, se ei ole ollut aikomukseni, mutta
ajatuksissa ollen olen unhoittanut ajan."

Hän katsoi minua syvästi suruissaan kauniilla, sinisillä silmillään.

"Sitä en tarkoittanut ja minä toivon koko sydämestäni teidän säilyvän
siltä onnettomuudelta. Oi, nyt värisette te taas... Ettekä te ole
ottanut mukaanne edes saaliakaan, kävelkää toki, Jumalan tähden,
nopeammin."

Ja sitten veti hän minua mukanaan niin joutuin, että minä tuskin voin
seurata häntä. Kuinka hän onkaan hyvä! Minä en ole saattanut hänelle
koskaan muuta kuin tuskaa ja saanut häneltä osakseni vain rakkautta.
Kuinka onkaan hän näinä kauheina päivinä pitänyt huolen kaikesta ja
omalla yksinkertaisella, luonnollisella tavallaan järjestänyt kaiken,
ikäänkuin se kaikki kuuluisi hänelle itsestään. Hän on ollut
todellisena siunauksena minulle ja Voldemar-sedälle, joka ei osaa puhua
sanaakaan italian kieltä! --

Nämä ovat viimeiset rivit Roomasta... Huomenna tähän aikaan on pikajuna
vienyt minut jo kauas pois... Minun on täytynyt kuitenkin käydä
levolle; pääni ja jäseneni ovat lyijyn raskaat, ja huolimatta
lämpöisestä yöstä viluttaa minua niin että minun täytyy kääriytyä
moniin vaatteisiin. Ensi kertaa Jegorin kuoleman jälkeen on minulla
tunto omasta persoonastani; tähän asti olen tuntenut olevani
ruumiiton. -- --

Eikö tämä pitkä yö sitten koskaan lopu? Pieni kamarineitini on
nukahtanut vieressäni olevaan lepotuoliin ja vasta puoli tuntia sitten
jätti tohtori Lehdén huoneen mennäkseen hetkeksi levolle. He sanovat
minun olevan kovasti kipeän ja tänään, kun he luulivat minun olevan
tajuttomana, puhelivat he malariasta, joka on muuttunut lavantaudiksi.
Ulkomaalaiset lääkärit näyttivät vakavilta ja tohtori Lehdén
epätoivoiselta ja Voldemar-setä vei hänet ulos.

Mutta kuinka he kaikki voivat niin erehtyä. Tuo olento joka makaa
kuumeessa vuoteella ja näkee houriokuvia seinäpapereilla ja tuntee
polttavaa janoa, sehän en ole minä! -- Ei, tällä vieraalla, kärsivällä
oliolla ei ole minun kanssani mitään yhteyttä, minä olen ilman
ruumista, kuulen hiljaisia ihmeellisiä säveliä, jotka tulevat yhä
lähemmäksi, soivat yhä puhtaammin ja välittömämmin, minä latelen
avaruuksiin ja odotan Jegoria. -- Missä sitten olet rakkaani? -- Mutta
minullahan on vielä jotakin sanottavana. Tämän kirjan, jonka
palvelijattareni piti asettaa lyijykynän kera päänaluksen alle, silloin
kun vielä makasin sillä vuoteella, joka nyt on tuolla vieraalla
oliolla, on tohtori Lehdén saava. Nyt kun mainen verho ei enää
katsettani rajoita, tiedän, että hän aina on minua rakastanut ja on
tuleva hyvin murheelliseksi. Hän ei saa olla suruissaan, hänen täytyy
tulla vakuutetuksi, että elämämme gobeliinikuva oli valmistettu
varmalla ja hämmästyttävällä selvyydellä ennen kuin itse sitä aloimme
kulkea. Ja siten saumataan kuva kuvaan kunnes ilmiöllisen maailman
kuvat lakkaavat ja iäinen alkaa, jota edelliset varjostavat kuin pilvi
aurinkoa.

Voi, kuinka minä rakastan kaikkia ihmisiä ja kuinka löydänkään itseni
heistä! Ole siunattu Voldemar-setä, kiitos, lämmin kiitos sinulle,
tohtori Lehdén...!

Nythän soi taas vuoren sävel, nythän solisevat aallot "vainajain
saaren" rantaan ja nyt suhisevat tummat sypressit. Ei, ne eivät ole
mitään surua herättäviä lauluja, se on suuri maailman laulu, joka
ainoastaan maiselle korvalle kuulostaa synkältä, koska se siinä luulee
kuulevansa joutuin heikkenevän äänen. Mutta näistä eri äänistä kootaan
äänet siihen suureen simfoniaan ja kaikki sulautuvat selvästi ja
puhtaasti perusääneen...

Jumalani, kuinka tuo onneton olio sängyssäni kärsii, minun täytyy
sinne, minun täytyy auttaa. --



_Rooma 10 p. kesäk. 1887_.

Kun minä hetkisen jälkeen, kun Erna oli kirjoittanut nämä sanat, tulin
hänen vuoteensa viereen antaakseni hänelle lääkkeitä, oli tämä kirja
avoinna vuoteella ja itse hän oli houreissa. Ensi kerran nuoren
praktiikkani aikana sain kokea, mitä tahtoo sanoa nähdä rakastamansa
ihmisen kärsivän ja kuolevan ja tiede, jolle on omistanut elämänsä,
jättää ihmisen avuttomaksi. Malariakuume, joka oli saanut lavantautisen
luonteen, löysi tässä sielunliikutusten heikontamassa ruumiissa
edullisen maaperän ja kuume kohosi niin korkealle, että täytyi jättää
kaikki toivo. Ilmiö, jonka olen kuullut sanottavan usein olevan
havaittavissa kuolevissa, ilmaantui myöskin Ernassa; hän puhui hyvin
usein sairaasta olennosta, joka makasi hänen sängyssään, ja hänellä oli
siitä se tunto kuin jostakin vieraasta, joka ei kuulunut hänelle.
Silloin tällöin oli hänellä erinomaisen selviä hetkiä, jolloin hän
hämmästytti setäänsä ja minua keskusteluillaan, joissa oli hänen
omituisen, soman puhetapansa leima. Niin, on jotakin aivan toista kun
kuolema sammuttaa sellaisen hengen himmeän valon, joka vain
säästeliäästi kykenee valaisemaan oman elonpolkunsa, kuin silloin kun
se valloittaa herruuden sellaiselta hengeltä, joka liekehti Erna
Morosoffissa. Hän ei enää meitä nähnyt, vaan lauloi puoliääneen ja
liikuttavalla tavalla: "Rakkanani, sulokäsilläsi sulje silmäni."

Minä olin masennuksissani kuin poika, mutta myöskin vanha mies
vierelläni värisi liikutuksesta, kun hänen sielunsa tuntui lentävän
pois yhä heikkenevien äänien mukana. Aloitettuaan toisen värsyn,
keskeytti hän äkkiä, kohottausi puoleksi ylös ja katseli silmät selki
seljällään ovea kohti ja huudahti kahdesti: "Jegor, Jegor". Sitten
hervahti hän vuoteelleen. Muutaman minuutin kuluttua oli kaikki ohi.

Murhenäytelmän viimeinen kohtaus on nyt näytelty ja Erna lepää
puolisonsa vieressä.

Painostavina, unettomina öinä olen minä lukenut minulle uskottua
päiväkirjaa ja sen kautta olen tutustunut minulle aivan vieraaseen
maailmaan. Kummallista! Me elämme ja luulemme tuttavallisesti
seurustelevamme henkilöiden kanssa, pidämme niitä kaikkein
rakkaimpinamme, emmekä edes aavistakaan, mitä heidän sisimmässään
liikkuu. Hän oli oikeassa, tämä ylhäinen henki, kutsuessaan minua
oikeaksi aikani lapseksi, ja moittiessaan minua siitä, että minä
yksityisten ilmiöiden takia unhotin etevien henkien suuren
ajatusjärjestelmän. Niin, ne ovat todellakin minulle vieraita; minä en
ole koskaan piitannut elämän ylimaailmallisesta puolesta, tekemällä
yliaistillisia havainnoita, vaan tunnen ainoastaan sellaisia
johtopäätöksiä, jotka perustuvat kokemusten pohjalle ja analogian
todistuksiin. Jos minä lukiessani en voinut salata sitä todistavaa
voimaa, joka oli siinä lausutussa mielipiteessä, niin johtui se
vähemmän niistä auktoriteeteistä, jotka olivat sitä mielipidettä
puolustaneet kuin tuosta ihmeellisestä yhtenäisyydestä ja
salaperäisestä kauneudesta, jolla elämä oli yhdistänyt, jalostanut ja
lopettanut näiden molempain ihmisten elämät. Minä tunsin tänään
tarvetta sanoa sen herra Wolzogenille ennen Roomasta lähtöäni. Me
olimme yhdessä katselleet Palatinumia ja seisoimme nyt eräällä niistä
suurista pengermistä, josta on selvä näköala yli Januculumin ja
Pietarin kirkon. Vanha mies katsahti minuun ensin vakavana viisailla,
harmailla silmillään, sitten vastasi hän huomautukseeni:

"Olen iloinen, että tekin ihmettelette sitä suunnitelmallisuutta, jolla
kohtalo antaa ihmisen vaikuttaa, henkisesti elähyttää ja kehittää
toisiansa. Samalla tavalla kävi myös pienen Ernani kanssa viime vuoden
kuluessa, joutuin, voisinpa melkein sanoa tiedottoman joutuin, mutta
hänellä ei ollutkaan aikaa hukattavanaan."

Silloin en enää epäröinyt, vaan aloin puhua tuosta minulle vieraasta,
ihmisten jälleensyntymisaatteesta, kerroin, kuinka se oli täydellisesti
muuttanut Ernan katsantokannan, vieläpä se oli estänyt ajatellun
itsemurhankin. Hän kuunteli minua ääneti, ainoastaan silloin tällöin
nyökäytti hän hyväksyen päätään tai hymyili hyväntahtoisesti.
Lopetettuani sanoi hän:

"Teidän synkkä ihmettelynne, rakas tohtori, osoittaa, kuinka kaukainen
tuo ajatus on länsimaiden sivistyneelle, joka kuitenkin minun
mielipiteeni mukaan on kaiken todellisen siveysopin ja humanismin
juurena, silloinkin kun sen vaikutuksen alainen ei ole päässyt vielä
siitä tietoiseksi; ja kuitenkin on tuo suuri salainen oppi kaiken
olevaisen näennäisestä moninaisuudesta ja todellisesta yhtenäisyydestä
enemmän levinnyt kuin te oletattekaan. Jo eleantit älysivät sen
totuuden ja Giordano Bruno sai hengellään maksaa rohkeutensa lausumalla
tämän mielipiteen. Vielä tänäkin päivänä leviää tämä suuri aate
sukupolvesta sukupolveen, häviämättömästi ja eläen jokaisen
ajanvirtauksen yli."

Me vaikenimme molemmat. Katselin ympärilleni keisaripalatsin vanhoja
raunioita ja ajattelin vanhaa Facitustani, jonka äänen luulin kuulleeni
vielä kerran. Kulkiessani läpi sen käytävän, jossa Galigula kaatui ja
katsellessani Jupitertemppelin yhteydessä olleita rakennuksia, kulki
sieluni silmien ohi kuva siitä kauhusta, jolla Cesarhulluuden sokaisema
Julianin-suku oli kiusannut ihmiskuntaa.

Ja minä ajattelin ensimäisten kristittyjen aikuista Roomaa, jolloin tuo
vainottu lahko etsi suojaa katakombeista jumalaansa palvellessaan ...
paavien aikuista Roomaa pyhine istuimineen, jonka edessä maailman
päämiehet kumartuivat ... kaikki irtonaisia lehtiä historian suuresta
kirjasta ja kaikki todistaen, kuinka erehdykset, hurjuus ja itsekkyys
olivat vetäneet puhtaimmat aatteet lokaan.

Olin lopulta ajatellut ääneeni ja palaten lähtökohtaani lausuin
herra Wolzogenille mielipiteenäni, että myöskin aatetta ihmisen
jälleensyntymisestä kohtaisi, heti kun terve ja kömpelö ihmisjärki
ottaa sen haltuunsa, sama kohtalo kuin sen suuria edeltäjiäkin, s.t.s.
sitä pilkataan, väärin ymmärretään ja se saa osakseen korkean,
aistillisen tulkinnan. Silloin katsoi vanha mies minua hymyillen
lempeää hyväntahtoista hymyään ja sanoi:

"Sen myönnän kernaasti, rakas tohtori, mutta mitä onkaan alkuperäisen
puhtailla aatteilla tekemistä terveen ja kömpelön ihmisjärjen kanssa?
Luuletteko Jesuksella Kristuksella tai Sokrateella tai Giordano
Brunolla sitä olleen, tai heidän edes siihen vedonneenkaan. Ei, he
tiesivät kaikki palvelevansa totuutta, mutta totuutta seurasi pilkka,
vaino ja kuolema. Lohdutuksekseni toistan minäkin erään suuren hengen
sanat:

"Kaikkien vuosisatojen kuluessa on totuus saanut punastua sen takia,
että se on mahdottomuus, eikä se kuitenkaan ole sen oma vika. Se ei voi
pukeutua kaikkialla vallitsevan erehdyksen muotoon. Silloin luo hän
nyyhkien silmänsä suojelusjumalaansa, aikaan, joka viittailee sille
voittoa ja kunniaa, mutta jonka suuret siipien lyönnit tapahtuvat niin
hitaasti, että ihminen ehtii kuolla niiden kestäessä."

Ave Maria alkoi nyt soida. Vielä kerran hyvästelin minä
Pietarinkirkkoa, Januculumin pinjapuita, joissa Ernan katse oli niin
usein iloisena levännyt, ja Cestiuspyramiidia, jonka läheisyydessä hän
sekä Jegor Morosoff nukkuvat kuolonunta. Minä tunsin selvästi, että
nämä ihmiset olivat eläneet myöskin minua varten ja että he olivat
jättäneet jälkeensä loistavan ladun, joka on valaiseva polkuani yhtä
paljon minne hyvänsä se vienee ja milloin tahansa se loppunee.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Haudan partaalla - Palkittu romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home