Title: Herra Oblomov - Romaani maaorjuuden ajoilta
Author: Gontsharov, I. A.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Herra Oblomov - Romaani maaorjuuden ajoilta" ***


HERRA OBLOMOV

Romaani maaorjuuden ajoilta


Kirj.

I. A. GONTSHAROV


Venäjänkielestä suomentanut Ilmari Calamnius-Kianto


WSOY, Porvoo, 1908.



I

ALKUSANOIKSI.


Lähes vuosisatanen on vierähtänyt siitä, kun syntyi se mies, joka
"Oblomovin" kirjoitti, ja tasan viisikymmentä vuotta on kulunut
ajasta, jolloin kirjailija tämän nimisen romaaninsa valmiiksi sai.

Jos Venäjän kirjallista yleisöä huvittaisi merkitä "Oblomovin"
puolvuosisatainen olemassaolo, niin juuri näihin aikoihin sen siis
olisi tuota riemujuhlaa viettäminen. Sellainen sentään tuskin
tulee kysymykseen. Ivan Gontsharovin "Oblomovin" olemassa-olo näet
pikemminkin antaisi aihetta jonkunlaiseen surujuhlaan, jollaisia
optimistinen muotimailma ei erikoisesti suosi.

Yleinen juhla jää kai siis viettämättä.

Hauska sattuma on, että "Herra Oblomov" tämän juhlimattoman
jubileuminsa päivänä pukeutuu suomalaiseen vieraspukuun ja tekee
sydämmellisen kömpelön ensikäyntinsä vähääkään välittämättä siitä
että on myöhästynyt. Se, joka tuntee sankarimme sisäisen luonteen,
oivaltaa kyllä tämän viivähtämisen syyt. Helposti olisi voinut käydä
niinkin ettei "Herra Oblomov" ikinä olisi lähtenyt vaivaloiselle
ulkomaa-matkalle epäluuloisten suomalaisten luo. Kerran Ruotsissa
pistäydyttyään -- romaani näet on lyhennellen käännetty ruotsiksikin
-- hän varmaan olisi pitänyt velvollisuutensa siihen päättyneenä,
ellemme puoliväkisin olisi pakottaneet häntä yövuoteestaan nousemaan.
Kiitos kustantajalle, että tämä nouseminen käy päinsä, 6,5 vuotta
sen jälkeen kun suomalainen vaatetus jo oli valmiina.

Ivan Gontsharovin romaani "Oblomov" on yksi mailman kirjallisuuden
merkkiluomia. Se on niin väkevä ihmisluonteen värimaalaus, että vielä
tänä päivänä Venäjän etevimmät kirjallisuuden tutkijat tuontuostakin
palaavat puhumaan oblomovilaisesta kansalliskulttuuri-tyypistä ja
ylipäänsä "oblomovilaisuuden" omituisesta psykologiasta. Tuskinpa
missään muussa maassa kuin Venäjällä olisi voinutkaan syntyä
tämän laatuista leveätä sielunelämän eristelmää. Eikä mikään muu
valtakunta kieroine yhteiskunta-oloineen ole voinut aiheuttaa siinä
määrin hemmotellun "herran" tyyppiä kuin Venäjän valtakunta noine
ylimyksellisine, omituisella tavalla kodikkaine maaorjuuksineen,
jonka henkiset vaikutteet ulottuvat niin ihmeen syvälle kaikkeen
venäläiseen klassilliseen kaunokirjallisuuteen. Siinä maassa,
missä runoilija Gogolin murhe-iva on viileskellyt turmeltuneen
virkamiesluokan omiatuntoja, siinä maassa on myös täytynyt syntyä
ehyt ja puolueeton tutkistelma siitä, millainen tuon isiltäperittyjen
lakien ja tapojen turvissa käämeröivän venäläisen herrasmiehen koko
elämä kaikkine kiroineen ja sydänkultineen oikeastaan on ollut.

Tällainen kokonaispiirteinen tutkistelma on Gontsharovin "Oblomov".

Lukija naureskelee tuolle nahjusmaisuuden perikuvalle, tuolle
venäläiselle sänkysankarille, joka aina vain loikoo ja loikoo, aina
vain aikoo ja aikoo, saamatta mitään tärkeätä aikaan, mutta samalla
lukija aavistelee syitä, miten järkevä ihminen voi sellaiseksikin
rampautua, vieläpä tuntee osanottoa tuota sydämmellistä surkeutta
kohtaan. Tekisi tietenkin mieli antaa aimo potkut mokomanlaisen
herruuden imelälle ilmestykselle, mutta samalla ymmärtääkin että
Oblomov paran täytyy olla juuri sellainen, jollaisena hänet meille
on esitetty, ja että tuo ilmestys on täydellisesti aikansa ja
kansansa taiteellinen irviluoma, jota ei mikään mahti mailmassa voi
siveellisesti kurittaa eikä korottaa. Ja lukija jää hämmästyneenä
ihmettelemään sen itsepuolustelun näennäistä oikeutusta, jonka
kirjan sankari palvelijalleen Sakariiakselle lausuu seuraavin
paljastavin sanoin: "Oletko minun nähnyt lattioita lakaisevan tai
työtä tekevän? Oletko minun nähnyt niukasti syövän, häh? Olenko minä
laihan tai surkean näköinen? Puuttuuko minulta jotakin -- mitäh?
Luulenpa että on kyllin tarjoomista ja tekemistä sillä, jolle se
kuuluu. En ikipäivinä ole tarvinnut itse vetää sukkia jalkoihini,
jumalankiitos! Minäkö mokomissa touhuamaan ja minkä vuoksi?... Ja
kenelle minä tätä tässä puhun? Etkö se ole sinä, joka minun perässäni
lapsuudesta saakka olet laukannut? Kyllä sinä sen varsin hyvin tiedät
ja olet nähnyt että minä olen hellästi kasvatettu, etten koskaan ole
tarvinnut kärsiä en kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta,
etten ole työskennellyt leipää ansaitakseni enkä ylipäänsä karkeisiin
toimiin puuttunut."

Näin tämä itsepuolustus kuuluu ja lukija menee eteenpäin mielessään
moitiskellen ainoastaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita,
jotka ovat voineet moisen liikajäsenen kasvattaa ja työttömyyden
etuoikeudella kruunata.

Oblomov on itäeurooppalaisen herraselämän äärimmäinen ilmenemismuoto,
slaavilaisen kapitalistisen porvarisyhteiskunnan siittämä sikiö,
pahnan pohjimainen, pessimistisen aito venäläisen saamattomuuden
kilparitari; Oblomov on yhtaikaa itsekäs laiskuri ja itseänsä häpeävä
raukka, hän on rauhan suloinen filosoofi, joka haaveilee sellaista
mukavaa, kauniiksi kangistunutta mailmaa, jota ei olemassa ole
muualla kuin hänen omassa rikkaassa mielikuvituksessaan, ja jonka
olemattomuudesta hän itsekin on tietoinen sekä siitä kärsii, josta
kärsimyksestä sitten johtuu alituinen hengen sisäinen verenvuoto,
alituinen mailman marttyyripainajainen.

"Hedelmätön pyrkimys toimeliaisuuteen, itsetunto että miehestä
olisi voinut paljon tulla, mutta ei tule mitään", kuten kriitikko
Dobroljubov siitä tyypistä sattuvasti on lausunut.

Onko tuollainen ihmisilmiö vieläkin olemassa? kysyy kai moni
suomalainen romaaniin tutustuttuaan. Vastatkaamme varovaisesti: ei
ehkä niin täyteläisen pyöreänä kuin tässä kirjassa on kerrottuna,
mutta on kuitenkin. Ilja Iljitshin hempeä haahmo kummittelee
vieläkin venäläisessä yhteiskunnassa ja oblomovilaisuuden vienoja
vilahduksia vilisee venäläinen sivistyselämä täpötäynnä. Kirjallisuus
niitä kyllin kuvastelee. Taipumus laiskanidylliseen elämän
hapuilemiseen, oman onnensa hautomiseen ja rasvaisen rauhan hellään
nautintoon näyttää olevan varsin huomattava ilme venäläisten hyvien
ihmisten piirissä. Ei edes vallankumouksen liikkeeseen loitsiva
jyryvoima tähän päivään asti ole kyennyt perinjuurin hävittämään
oblomovilaisuuden kaikkia perintökiroja. Isä "Oblomov" on näin
ollen kaikkien nykypäiväisienkin venäläisten oblomovilaisten syvien
syntyjen evankeliumi, voisipa sanoa "kabbala" -- salainen viisaus.

Tokkohan meillä suomalaisilla lienee jotakin Oblomovin kaltaista
sivistysihmisen tyyppiä? Eipä suinkaan ja sen parempi meille ettei
ole! Mutta se, että me romaania lukiessamme niin hyvin ymmärrämme
tuon tunteellisen laiskajaakon elämän ja harmiksemme joskus löydämme
vastaavia oireita itsessämme, se kai merkitsee sitä että kuitenkin
kaikitenkin olemme jossakin suhteessa samankaltaisten perintökirojen
alaiset kuin tuo suuri naapurikansa, vaikka kuinka uhmamielisesti
muka pyrimme eroon kaikesta yhteenkuuluvaisuudesta.

Että iänikuinen, pitkäveteinen romaani vielä viidenkymmenen vuoden
kuluttua pystyy singahuttelemaan kirveleviä kipunoitaan eri
kansallisuuksien sydämmiin, se ilmiö taas parhaiten osoittanee, missä
määrin yleisinhimillinen sielun kuvastin tämä kirja on.

Sockenbacka 7 p. marrask. 1908.

_I. C.-K_.



ENSI OSA.



1.


Gorohovája-kadun varrella Pietarissa, yhdessä niistä suurista
taloista, joissa on asukkaita niin paljon että ne täyttäisivät
kokonaisen maaseutukaupungin, makasi eräänä aamuna vuoteessansa
Ilja Iljitsh Oblomov. Hän oli noin kolmenkymmenen kahden tai kolmen
vuoden ikäinen, keskikokoinen, ulkomuodoltaan miellyttävännäköinen
mies, ja hänen tummanharmaat silmänsä, joiden katse rauhallisesti
harhaili pitkin seiniä ja kattoa, ilmaisivat sitä epämääräistä
haaveksivaisuutta, mikä on ominaista semmoiselle ihmiselle, jolla ei
ole mitään sitovaa työtä, ja jota ei mikään häiritse. Sama levollinen
ilme kuin hänen kasvoissaan, leimautui myös hänen ruumiinsa kaikissa
asennoissa, vieläpä oli se valautunut hänen yönuttunsakin poimuihin.
Toisinaan hänen katseensa himmeni ikäänkuin väsymyksen tai ikävyyden
tunteesta, mutta ei tämäkään voinut hetkeksikään karkoittaa kasvoilta
sitä pehmeyttä, joka perusilmeenä vallitsi ei ainoastaan hänen
ulkomuodossaan, vaan myös koko hänen sielussaan. Niin avonaisesti
ja selvästi kuvastui se sielu hänen silmissään, hänen hymyilyssään,
jokaisessa pään ja käsien liikahduksessa, että pintapuolisestikin
tutkiva ja kylmä ihminen vain ohimennenkin katsahtamalla Oblomoviin
varmaankin olisi itsekseen sanonut: "tuopa näyttää olevan hyvä ja
herttainen mies!" Ja jos joku syväkatseisempi ja myötätuntoisempi
ihminen olisi saanut kotvan tarkastella noita hänen kasvojaan,
niin olisipa varmasti lähtenyt hänen luotaan mieluisat ajatukset
sielussaan ja lämmin hymy huulillaan.

Ilja Iljitshin kasvojen väri ei ollut punertava, ei mustanverevä,
ei kauttaaltaan kalpeakaan, vaan se oli sellainen, jossa ei ole
mitään erityisiä tunnusmerkkejä ja näytti se sellaiselta sentähden
ettei hän, Oblomov, missään liikkunut eikä saanut raitista ilmaa
keuhkoihinsa tai kaikellaisista muista syistä. Ylipäänsä hänen
ruumiinsa, päättäen kaulan kiillottomasta, läpiläpeensä valkoisesta
hipiästä sekä noista pienoisista turvonneista käsistä ja pehmoisista
hartioista, näytti liiaksi hemmoitellulta ollakseen oikea miehen
ruumis.

Silloinkin kun hän oli levoton, osasi hän hillitä liikkeensä
samallaisella pehmeydellä ja omituisen miellyttävällä laiskuudellaan,
mitä ei mikään mahti häneltä voinut riistää. Jos hänen sielunsa
sopukoista sattui nousemaan huolen pilvi hänen kasvoilleen, niin
tosin hänen katseensa himmentyi, hänen otsallensa ilmaantui ryppyjä
ja hänessäkin alkoi tuo epäilysten, murheen ja pelon levoton leikki,
mutta harvoin tämä häiriö pukeutui määrätyn aatteen muotoon ja vielä
harvemmin se muuttui miksikään aikomukseksi. Se tuli ratkaistuksi
tavallisesti vain huokauksella ja raukesi vähitellen pois henkiseen
tylsyyteen, proosalliseen unisuuteen.

Kuinka suloisesti soveltuikaan Oblomovin kotoinen puku noihin hänen
kasvojensa rauhallisiin piirteisiin ja tuohon veltostuneeseen
ruumiiseen! Hänen yllänsä oli niinsanottu halatti, tehty
persialaisesta kankaasta, aito itämainen unimekko ilman pienintäkään
eurooppalaisuuden vivahdusta, sellainen unimekko, jossa ei ollut
tupsuja, ei samettikauluria, ei miehustaa, vaan joka oli niin väljä
ja niin avara että mies saattoi kahdesti kääriytyä sen sisään. Sen
hihat, leikatut väärentämättömään aasialaiseen malliin, kohosivat
aina sormista hartioihin laventuen laventamistaan. Ja vaikka
tästä halatista olikin hävinnyt pois sen alkuperäinen uutuus ja
vaikka se paikoin olikin saanut vaihtaa ensimmäisen luonnollisen
kiiltonsa muihin, laillisesti hankittuihin loistoihin, niin säilyi
siinä kuitenkin yhä tuo itämaisen värjäyksen kirkkaus ja itämaisen
kutoelman tunnettu kestäväisyys.

Tällä yönutulla oli Oblomovin silmissä suunnaton määrä verrattomia
ansioita. Se oli esimerkiksi niin pehmoinen ja taipuisa että tuskin
tunsi että se oli päälläkään ja niinkuin kuuliainen orja totteli se
kaikkein pienimpiäkin ruumiin nytkähdyksiä.

Oblomov ei koskaan käyttänyt kotonaan kauluksia eikä liiviä, sillä
hän rakasti yksinkertaisuutta ja vapautta. Hänen tohvelinsa olivat
pitkät, pehmoiset ja leveät, niin että kun hän antoi jalkansa
solahtaa vuoteesta alas lattiaan, niin ei edes tarvinnut niitä
hapuilla, vaan ne sattuivat suoraan hänen jalkoihinsa ihan ensi
työnnöllä.

Ei makaaminen Ilja Iljitshille ollut mikään välttämättömyys niinkuin
sairaalle tai sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo maata maatakseen,
eikä se myöskään ollut mikään satunnaisuus niinkuin sille, joka
on väsynyt, eikä nautinnon tarvekkaan, joka kuuluu laiskurille,
vaan tämä makaaminen -- se juuri oli hänen normaalitilansa. Kun
hän oli kotona -- ja kotona oli hän melkein aina -- niin hän vain
makasi ja aina yhdessä ja samassa huoneessa, missä me hänet jo
tapasimme, ja tämä huone oli yhtäaikaa hänen makuuhuoneensa, hänen
virkahuoneensa ja hänen vastaanottohuoneensa. Tosin hänellä oli
kolme muutakin huonetta, mutta harvoin hän niihin hairahtui, jollei
mahdollisesti joskus aamuisin sillaikaa kun palvelija lakaisi hänen
virkahuonettaan, mikä suinkaan ei joka päivä tapahtunut. Niissä
huoneissa olivat huonekalut peitetyt päällyksillä ja rullakaihtimet
aina alaslasketut.

Huone, jossa Ilja Iljitsh makasi, näytti ensi katsomalta sangen
kauniisti sisustetulta. Olihan siellä piironki, tehty punapuusta,
kaksi divaania, päällystetyt silkkisellä kankaalla sekä koreita
verhouutimia, joihin oli neulottu kaikellaisia luonnossa olemattomien
lintujen ja hedelmäin kuvia. Olihan siellä silkkiset akuttimet,
mattoja, muutamia tauluja, rintakuvia pronssista ja porsliinista sekä
suuri joukko kaikellaisia sieviä pikkuromuja. Mutta hienolla aistilla
varustettu ihminen olisi jo ensi silmäyksellä tuntenut halua saada
järjestää kaiken tämän komeuden paljon yksinkertaisemmin sekä poistaa
kaiken mikä oli liikaa. Nuo raskaat ja kömpelöt mahonkituolit,
vaapperat etasheerit eivät suinkaan olleet mitään hauskaa nähtävää.
Toisesta divaanista oli niska retkahtanut alas ja liimattu kaidepuu
oli paikoin irtaantunut.

Samallainen luonne oli myös tauluilla, maljakoilla ynnä
korukapineilla.

Itse isäntä katseli tätä kabinettinsa sisustusta kuitenkin niin
kylmästi ja välinpitämättömästi kuin olisi silmillään kysynyt:
"kuka juutas se kaiken tämän romun on tänne raahannutkin ja
noinikään asetellut?" Ja kun lisäksi Sakariias, Oblomovin palvelija,
vielä kylmemmin kuin isäntä arvosteli näitä esineitä, niin jäi
kokonaisvaikutukseksi se, että virkahuone pystyi hämmästyttämään
katselijaa ainoastaan siinä vallitsevalla epäjärjestyksellään ja
siivottomuudellaan. Pitkin seiniä ja tauluja kiemurteli niihin
imeytynyttä pölyä, ja peilit, sen sijaan että olisivat heijastaneet
esineitä, olivat pikemminkin kuin rihvelitauluja aivankuin olisi
ollut tarkoitus niiden tomuun kirjoitella kaikellaisia asioita
muistiin. Matot olivat tahraiset, sohvalla virui siihen unohtunut
pyyhinliina, ja pöydällä seisoi melkein joka aamu eiliseltä
illalliselta poiskorjaamaton lautanen sekä suolatölkki ja puoleksi
jyrsitty luupalanen, puhumattakaan siinä ajelehtivista leipämurusista.

Jos ei olisi ollut tuota ruokalautasta eikä vasta loppuun poltettua
piippua, joka oli pantu nojalleen sänkyä vasten, tai jos ei olisi
näkynyt itse isäntää, joka siellä makasi, niin olisippa voinut luulla
ettei tässä ketään asunutkaan -- siinä määrin oli kaikki pölyttynyttä,
virttynyttä ja ylipäänsä vailla inhimillisen läsnäolevaisuuden elävää
jälkeä. Tosinhan hyllyillä ajelehti pari kolme aukijätettyä kirjaa
sekä vanha sanomalehti, seisoipa kirjoituspulpetilla mustepullokin
sulkakynineen, mutta sivut, joiden välistä kirjat olivat aukaistut,
olivat tomuun peittyneet sekä kellastuneet, ja silminnähtävää oli
ettei niitä pitkiin aikoihin oltu käytetty. Sanomalehden numerot
viittasivat menneeseen vuoteen, ja jos tahtoi pistää ja kastaa kynän
mustepulloon, niin eipä sieltä muuta olisi lähtenyt kuin suriseva
kärpänen säikähtäen lentoon.

Tänään oli Ilja Iljitsh vastoin tavallisuutta herännyt sangen
varhain, nimittäin kello kahdeksan. Jokin seikka oli hänet saattanut
kovasti huolestuksiinsa. Hänen kasvonsa ilmaisivat vuorotellen
kauhun, tuskan ja harmin sekaisia tunteita. Nähtävästi vaivasi häntä
sisällinen taistelu, johon järki ei vielä ollut joutunut auttajaksi.

Seikka oli se että Oblomov edellisenä iltana oli saanut
tilanhoitajaltaan maalta epämieluisen kirjeen. Tunnettu on,
minkälaisista ikävyyksistä tuollainen tilanhoitaja voipi kirjoittaa:
kadosta, maksamattomista verorästeistä, tulojen vähenemisestä ja
muusta sellaisesta. Ja vaikka tilanhoitaja jo kahtena edellisenä
vuonnakin oli kirjoittanut herrallensa juuri samallaiset kirjeet,
niin kuitenkin tämä viimeinenkin kirje vaikutti yhtä voimakkaasti
kuin mikä muu tahansa ikävä, äkkiarvaamaton uutinen.

Eikä suinkaan ollut mikään helppo asia keksiä keinoa päästäksensä
pulasta, vaikka annammekin vilpittömän tunnustuksemme Ilja Iljitshin
huolenpidolle omista taloudellisista asioistaan. Olihan hän näet
jo muutamia vuosia aikaisemmin, saatuaan ensimmäisen tällaisen
ikävän kirjeensä tilanhoitajaltaan, alkanut sommitella päässään
suunnitelmaa kaikellaisiin muutoksiin ja parannuksiin, joita hänen
maatilansa hoito ja järjestys tarvitsi. Ja tämä suunnitelma edellytti
ryhtymään monenlaisiin uusiin taloudellisiin, valtiollisiin ja
muunlaisiin toimenpiteisiin. Mutta se ei ollut vielä läheskään
valmiiksi ajateltu tämä korjaussuunnitelma, ja nämät tilanhoitajan
epämieluiset kirjeet ne uudistuivat joka vuosi, riivatusti häiriten
hänen rauhaansa ja ikäänkuin yllyttäen häntä jotakin tekemään, vaikka
suunnitelma yhä pysyi keskitekoisena. Sentähden tunsi nyt Oblomov
ihan välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan tekoon.

Herättyään aikoi hän siis vahvasti heti _nousta ylös_, peseytyä
sekä teensä juotua perinpohjin ajatella ja harkita asia valmiiksi,
kirjoittaa se sitten muistiin sekä ylipäänsä toimia aivan niin
kuin pitääkin. Puolentuntia tämän jälkeen oli hän yhä makuullaan
kiusautuen tästä päätöksestään, kunnes päähänsä pisti että ehtiihän
hän tässä nousta senkin jälkeen, kun on ensin juonut teensä, ja
teensä hän entiseen tapaan voi juoda sängyssäänkin, sitä suuremmalla
syyllä, koska hän siten ei häiriydy samalla kertaa sekä miettimästä
että makaamasta. Ja niin tapahtuikin. Teensä juotuaan hän kohottautui
vuoteeltaan ja oli vähällä jo nousta ylös, toinen jalka jo työntyi
alas sängystä ikäänkuin hapuillen kohti tohveleita, mutta --
yht'äkkiä hän taas nykäsi sen takaisin peiton sisään.

Kello löi puoli kymmenen. Ilja Iljitsh säpsähti. "Mikä kuhnuri minä
olenkaan!" virkkoi hän ääneen suutuksissaan itseensä, "eihän minulla
ole omaatuntoa hituistakaan, aika on nousta työhön ja sen täytyy
tapahtua heti! Kun vain annan tahdolleni vallan, niin kyllä minä..."

-- Sakariias! huusi hän.

Komerosta, jonka vähäinen välikäytävä eroitti Ilja Iljitshin
virkahuoneesta, alkoi kuulua aluksi ikäänkuin kahlekoiran murinaa
ja sen jälkeen jostakin paikasta alashyppäävien jalkojen kolinaa.
Se oli Sakariias, joka näin hyppäsi alas uunin pankolta, jolla hän
tavallisesti kulutti aikaansa istuen vaipuneena omaan uinailuunsa.

Ja huoneeseen astui nyt iäkäs mies, pukunaan harmaja nuttu, jonka
kainalon alla olevasta reijästä palanen paitaa pisti näkyviin, sekä
harmaja liivi, jonka koreutena oli vaskiset napit. Hänen pääkoppansa
oli paljas ja sileä ikäänkuin ihmisen polvi, ja hänen leveästä,
tuuheasta, rusevasta poskiparrastaan, jossa oli seassa harmaita
karvoja, olisi riittänyt kummaltakin puolelta ainetta vaikka kolmeen
tavallisenkokoiseen partaan.

Sakariias ei ollut koettanut muuttaa Luojan hänelle antamaa
ulkomuotoa paremmin kuin sitä pukuansakaan, jollaisessa hän oli
kulkenut ennen maalla ollessaan. Hänen vaatteensa neulottiin aina
sieltä maalaiskylästä tuodun kuosin mukaan. Harmaja lievetakki ja
harmaja liivi miellyttivät häntä siitäkin syystä että hän tässä
puolivirallisessa pukimessa näki heikon kajastuksen aatelispalvelijan
puvusta, livreesta, jollaista hän kerran mailmassa oli kantanut
yllänsä saattaessaan herravainajiaan kirkkoon tai vieraisiin. Ja
livree se se oli hänen muisteloissaan ainokainen kappale, mikä
pystyi edustamaan Oblomovin aateliskartanon oikeata arvoa. Ei mikään
muu enemmän muistuttanut ukolle siitä leveästä ja rauhallisesta
herraselämästä, jota tuolla maan sydämmessä oli vietetty. Ne
vanhat herrat isännät olivat kuolleet, suvun muotokuvat olivat
jääneet maalaiskotiin ja siellä ne nyt luultavasti viruivat
jossakin ullakolla... Sillä kertomukset entisten polvien elämästä
ja perhetarinat suvun kunniasta kuihtuvat kuihtumistaan ja elävät
ehkä ainoastaan muutamien maakylään jääneiden vanhusten muistossa.
Kallis oli sentähden Sakariiakselle tämä harmaa lievetakki! Siinä
sekä lisäksi muutamissa tuntomerkeissä, jotka olivat säilyneet hänen
nykyisen herransa kasvoissa ja käytöksessä, ja jotka muistuttivat
hänen vanhemmistaan, siinä siis ynnä hänen herrasoikuissaan näki
palvelija tuon heikon kajastuksen suvun menneistä suuruuden
päivistä. Niin juuri -- oikuissakin. Sillä vaikka hän niille aina
murisi sekä itsekseen että muidenkin kuullen, niin hän kuitenkin
niitä sisällisesti kunnioitti pitäen niitä oikean herruuden ja
herramaisen tahdon luonnollisena ilmauksena. Jos ei näitä oikkuja
olisi ollut, niin olisi hän ikäänkuin ollut tuntematta herruuden
kunniaa yläpuolellaan ja ilman niitä ei mikään olisi elvyttänyt
häntä muistelemaan herransa nuoruudenaikaa ja sitä maalaiskylää,
vanhaa kartanoa perimätietoineen, jonka he niin kauvan sitten olivat
heittäneet. Se Oblomovien talo oli ennen vanhaan ollut rikas ja
kuuluisa paikkakunnallaan, mutta sitten, jumalatiesi mistä syystä,
oli kaikki siinä köyhtynyt ja rapistunut niin että se vihdoin oli
huomaamattomiin huvennut uudempien aateliskartanoiden joukkoon. Ja
ainoastaan talon harmaantuneet palvelijat tiesivät enää toisilleen
kertoa uskollisia muistoja tuosta menneisyydestä, pitäen sitä
kalliina kuin mitäkin pyhyyttä. -- Kas siinä syy, miksi Sakariias
niin rakasti harmaata lievetakkiansa. Ja mahdollista on että hän
piti poskipartaansakin arvossa ainoastaan siitä syystä että oli
lapsuudessansa nähnyt paljon vanhoja palvelijoita, jotka käyttivät
tätä vanhanaikuista ylimyksellistä koristusta.

Nyt seisoi Sakariias herransa edessä, mutta tämä, joka oli vaipunut
syviin mietteisiin, ei pitkään aikaan huomannut hänen läsnäoloaan.
Sanaa sanomatta seisoi Sakariias siinä. Vihoviimein hän rykäsi.

-- Kah, mitä sinä siinä teet? kysyi nyt Ilja Iljitsh.

-- Tehän minua huusitte!

-- Huusinko minä? Miksi minä olisin sinua huutanut -- en voi muistaa!
vastasi Oblomov venytellen itseään. -- Mene paikoillesi siksi aikaa
että minä sen muistan.

Sakariias lähti ja Ilja Iljitsh pitkitti makaamistaan mietiskellen
tuota kirottua kirjettä.

Kului neljännestunti.

"No, nyt olen kylliksi levännyt!" sanoi hän itsekseen, "täytyy
tästä nousta... Vaan älähän, minä luen vielä kerran tilanhoitajan
kirjeen tarkasti lävitse, mutta sitten nousen kuin nousenkin." -- Hoi
Sakariias!

Ja taas kuului sama hyppäys ja sama murina, vaikka tällä kertaa
kovemmin. Sakariias astui sisään, mutta Oblomov oli vaipunut
taas mietiskelyynsä. Sakariias seisoi pari minuuttia odotellen,
pahantuulennäköisenä ja hiukan syrjäsilmillä katsellen herraansa sekä
kääntyi vihdoin mennäksensä ulos ovesta.

-- Mihin nyt? kuului silloin yht'äkkiä Oblomovin kysymys.

-- Te kun ette mitään puhu, niin mitäpä tässä tyhjää seisoo? kahahti
Sakariias omituisella äänellään, jonka alkuperäisen soinnun hän
omien sanojensa mukaan oli kadottanut ajaessaan kerran maailmassa
metsästysretkelle vanhan herravainajan ja hänen koiriensa seurassa,
jolloin hänen kurkkuunsa oli tulla tuhahtanut aivan kuin kova
tuulenpuuska sisään. Hän seisahti puolikäännökseen keskelle huonetta
ja silmäili yhä syrjästäpäin Oblomoviin.

-- Ovatko sinun jalkasi kuivettuneet, vai miksi sinä et voi hetkeä
seisoa yhdessä kohti? Sinä näet että minä olen huolestuksissani --
siis on sinun asiasi odottaa! Vai etkö ole vielä muka tarpeeksi maata
mötköttänyt niin että luusi ruskaa? Etsi se kirje, minkä minä eilen
sain tilanhoitajalta. Mihinkä sinä sen olet pannutkin?

-- Minkä kirjeen? En minä mitään kirjettä ole nähnyt, -- sanoi
Sakariias.

-- Sinähän sen posteljoonilta otit vastaan -- sen likaisen repaleen,
vai et muka muista?

-- Mistä minä hänet tiedän, minne te sen olette pannut? virkkoi
Sakariias alkaen lyödä mäiskytellä kämmenellään pitkin papereita ja
kaikellaisia kapineita, joita oli pöydälle ladottu.

-- Et sinä koskaan mitään tiedä. Hae siitä paperikorista! Tai katso,
onko se pudonnut sohvan taakse? Ja tuon sohvan selkäkään se ei ole
vielä tähän päivään asti korjattu. Miksi et kutsu nikkaria sitä
korjaamaan? Sinähän sen olet särkenytkin.

-- En minä sitä ole särkenyt, vastasi Sakariias; -- itsestään se on
särkynyt, eihän se ikuisesti kestä: täytyy sen kerran särkyä!

Ilja Iljitsh ei katsonut tarpeelliseksi väittää mitään tätä vastaan.
-- Oletko löytänyt jo, mitäh? kysyi hän vain.

-- Tässä olisi kirjeen tapaisia.

-- Ei ne ole niitä, ei niitä!

-- Ka sitten ei ole muuta, sanoi Sakariias päättäväisesti.

-- Mene ulos! sanoi Ilja Iljitsh kärsimättömästi: -- minä nousen ylös
ja etsin itse.

Sakariias meni omaan komeroonsa, mutta juuri kun hän yritti
käsinojassa hypätä uunin pankolle, kuului sisältä taas kiirehtiväinen
huuto: -- Hoi Sakariias, hoi Sakariias! "Herra siunatkoon!" murahti
Sakariias kääntäen suuntansa jälleen isäntänsä makuuhuoneeseen:
"Siitäpäs ristin sai. Kunpahan kuolema pian tulisi!"

-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi hän sitten jääden syrjittäin
toisella kädellään pitämään kiinni ovesta ja katsellen herraansa
paheksumisensa merkiksi vain puolella silmällään, niin että Oblomov
ei ollenkaan nähnyt hänen kasvojaan, vaan ainoastaan tuon hänen
suunnattoman suuren poskipartansa, jonka sisästä milloin tahansa
uskoi saavansa nähdä parin kolmen linnun lehahtavan lentämään.

-- Mihin minun nenäliinani on joutunut? -- hae se heti! Olisihan
sinun itsesi jo pitänyt se älytä, vaan sinä et mitään näe! huomautti
Ilja Iljitsh hänelle ankarasti.

Sakariias ei ilmaissut mitään erikoista tyytymättömyyttä tai
kummeksumista kuullessaan tämän herransa käskyn ja nuhteen pitäen
nähtävästi omasta puolestaan sitä sangen luonnollisena asiana.

-- Kukapa hänet tiennee, missä nenäliina on! murisi hän vain kulkien
ympäri huonetta ja hypistellen jokaista tuolia, vaikka selvään
näkikin ettei ainakaan tuoleilla mitään ollut.

-- Kaikki teiltä joutuu hukkaan! muistutti hän aukaisten oven myöskin
vieraskamariin katsoakseen, löytyisikö nenäliina ehkä sieltä.

-- Älä sinne mene, hae täältä, minä en ole käynyt siellä toispäivästä
asti. Hae se nyt sukkelaan, puheli Ilja Iljitsh.

-- Missä lie koko nenäliina? -- ei sitä vain löydy jupisi Sakariias
hujautellen käsiään puoleen ja toiseen ja tirkistellen kaikkiin
nurkkiin. -- Ka tuollahan tuo on, kahahti hän äkkiä vihaisesti --
teidän allanne! - sieltä kulma kurkistaa. Siinä on miestä, itse makaa
nenäliinansa päällä ja sitten toiselta tinkaa!

Ja odottamatta vastausta yritti Sakariias lähteä ulos huoneesta.
Oblomovia hiukan hävetti oma erehdyksensä, mutta äkkiä hän keksi
toisen aiheen tehdäksensä Sakariiaksen syypääksi.

-- Mikä kauhea siivo sinulla on täällä jokapaikassa! sanoi hän.
-- Herra Jumala sitä pölyn paljoutta ja likaa! Katsohan tuonne
nurkkiinkin, minkälaista siellä on -- et kerrassa mitään sinä viitsi
tehdä.

-- Minäkö en mitään viitsi tehdä...? alotti Sakariias syvästi
loukkautuneella äänellä: henkeäni säästämättähän minä parastani
koetan ja puuhaan. Pölyt pyyhin ja lattiat lakaisen melkein
jok'ikinen päivä... Ja hän viittasi kädellään lattian keskustaa sekä
pöytää, jolla Oblomov oli päivällisateriansa syönyt.

Katsokaa tuonne, puheli hän: -- kaikki on lakaistu ja siistiksi
siivottu aivankuin häiksi... Mitä tästä puuttuu?

-- Vai niin, mitäs sitten tämä tietää? keskeytti Ilja Iljitsh
osoitellen seiniä ja kattolakea: entä tämä? ja tämä? Ja hän osoitti
myös eilispäivältä jätettyä pyyhinliinaa sekä pöydälle unohdettua
lautasta leipäkannikoineen.

-- No, tämän minä pian tästä korjaan, sanoi Sakariias alentuvaisen
kohteliaasti ottaen pois lautasen.

-- Ei siinä ole kylliksi. Seinät ovat täynnä pölyä ja
hämähäkinverkkoja, mitäs siihen sanot?

-- Sen siivouksen minä toimitan pääsiäisviikoksi. Silloin puhdistan
kuvat ja vedän alas kaikki hämähäkinverkot...

-- Entäs kirjat ja taulut -- milloinka sinä ne tomuutat?

-- Kirjat ja taulut minä puhdistan ennen joulua. Silloin Anisjan
kanssa selailemme kaikki kaapit lävitse. Vaan nyt -- mitenkä tässä
voisikaan siivota? Tehän istutte alati kotona!

-- Käyn minä toisinaan teatterissa ja vieraissa ja voisithan
esimerkiksi silloin...

-- Kuka hullu keskellä yötä siivoamaan?

Oblomov katsahti moittivasti häneen, pudisti päätään ja huokasi,
mutta Sakariias katseli välinpitämättömästi päin ikkunaa ja myöskin
huokasi. Herra isäntä nähtävästi ajatteli: "voi veliseni, sinä
olet vielä suurempi nahjus kuin minä itse", mutta Sakariias taisi
ajatella: "älä valehtele, sinä olet mestari vain viisastelemaan ja
latelemaan haukkumasanoja, vaikka pölyt ja hämähäkinverkot eivät
sinua lainkaan liikuta."

-- Ymmärrätkö sinä, virkkoi Ilja Iljitsh: -- että pölystä sikiää
koita? Väliin olen minä nähnyt täällä luteitakin seinissä!

-- Minun huoneessani on toki kirppujakin! sanoa tokaisi Sakariias
välinpitämättömästi.

-- Onko se sitten hyvä? sehän on iljettävää! ... Sakariias naurahti
koko naamansa täydeltä niin että naurun purskahdus tempasi mukaansa
myöskin kulmakarvat ja poskiparrat, jotka tästä siirtyivät kauvas
sivuille, ja koko kasvoille aina otsaan saakka levisi iso punainen
täplä.

-- Onko se minun syyni että on kirppuja maailmassa? sanoi hän
luonnonomaisella ihmetyksellä: -- minäkö ne muka olen keksinyt?

-- Ne syntyvät epäsiisteydestä, -- keskeytti Oblomov.

-- Vaan ei epäsiisteyskään ole minun keksimääni!

-- Mutta minä olen kuullut, kuinka sinulla siellä hiiretkin
juoksentelevat öisin?

-- Eivät hiiretkään ole minun keksintöjäni! Niitä luontokappaleita
niinkuin hiiriä, kissoja, ja lutikoita, niitä on paljon joka paikassa.

-- Mitenkäs sitten muilla ihmisillä ei ole koita eikä luteita?

Säkariiaksen naama ilmaisi epäluottamusta tai paremmin sanoen
levollista vakaumusta siitä ettei asia ollut niin kuin isäntä väitti.

-- Minun luonani on viljalti kaikkea lajia juoksevaisia, sanoi hän
uppiniskaisesti: -- mikä sitä jokaisen lutikan perässä hypätä jaksaa
tai jokaiseen seinänrakoon kurkistaa?

Mutta itsekseen hän nähtävästi ajatteli: "olisippa sekin makaamista,
jos ei luteita löytyisi!"

-- Lakaise sinä lattiat ja kanna ulos roskaläjät nurkista, niin
kaikki häviävät, opetti Oblomov.

-- Jos minä ne tänään saankin pois, niin huomenna ne tulevat
takaisin, arveli Sakariias.

-- Eivätkä tule, keskeytti herra: -- ei ole tarvis tulla.

-- Tulevatpa hyvinkin, kyllä minä tiedän, -- väitti palvelija.

-- No jos tulevat, niin siivoa uudestaan.

-- Mitä te puhutte? jottako joka päivä siivota kaikki nurkat
puhtaiksi? kysyi Sakariias: -- Voi viheliäistä elämää. Ennemmin
seison Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla!

-- Vaan miksikäs muilla sitten on puhdasta? virkkoi Oblomov. --
Katsohan esimerkiksi tässä vastapäätä pianon virittäjällä: oikein
suloista sitä on katsella, ja kuitenkin tekee sen vain yksi ainoa
piikatyttö...

-- Mutta mistäpä saksalaiset likaa saisivatkaan? kivahti Sakariias
äkkiä sanomaan. -- Katsokaahan miten ne elävät! Koko perhe jyrsii
viikon päivät samaa luupalasta. Isä ja poika käyttävät vuoronperään
samaa takkia päällään. Rouva ja tyttäret käydä heippasevat
lyhkäisissä hameissa ja niin ne notkuttelevat jalkoja allaan
kuin mitkähän hanhet... Mistä niille lika karttuisi? Ei niillä
ole niinkuin meillä vuodet läpeensä kaapit pullollaan vanhoja
vaateryysyjä eikä nurkantäysi leivänkuoria yhdeltä ainoalta
talvelta... Eikä niiltä mene toki leivänkuoretkaan hukkaan, ne
tekevät mistä korppuja ja nielevät kurkkuunsa oluen kanssa!
Sakariiaksen täytyi oikein sylkäistä tirskauttaa hammastensa lomitse
ajatellessa niin itaraa elämää.

-- Ei sinun kanssasi saata keskustella mistään! virkkoi Ilja Iljitsh:
-- parasta nyt vain että toimitat siivouksen.

-- Siivoisinhan minä joskus, vaan tepä tuota itse ette anna, -- sanoi
Sakariias.

-- Nytpäs löysit mieleisesi syyn! Vai minä tässä muka aina häiritsen?

-- Tietysti te: te kun aina köllötätte kotona! Kuinka voi siivota
teidän läsnäollessanne? Menkää ulos koko päiväksi, niin kyllä minä
siivoan.

-- Kas vaan, mitä sen päähän pälkähtääkin -- mennä ulos! Menisit sinä
ennemmin taas omaan pöksääsi.

-- Totta puhuen! vaati Sakariias jyrkästi. -- Menkää ulos vaikka
täksi päiväksi jo, niin me Anisjan kanssa täällä kaikki siivoamme.
Mutta emme me kahden tule toimeen, täytyy tässä vielä vuokrata
akkojakin avuksi pesemään, jotta kaikki tulisi putipuhtaaksi.

-- Huh, huh, millaisia juonia: -- vai akkoja tässä vielä! Mene
tiehesi! lausui Ilja Iljitsh.

Häntä jo harmitti että oli kutsunutkaan Sakariiaksen näin kanssansa
keskustelemaan. Hän oli unhoittanut taas että tähän arkaluontoiseen
asiaan tarvitsi tuskin koskettaakkaan, kun se jo sai aikaan
loppumattoman hälinän. Oblomov tosin tahtoi että olisi puhdasta,
mutta hän halusi että tämä tapahtuisi ikäänkuin huomaamatta, ihan
itsestään, mutta Sakariias se aina etsi riitaa niinpian kuin häneltä
vain alettiin vaatia pölyn pyyhkimistä, lattian pesua tai muuta
semmoista. Sellaisessa tapauksessa rupesi hän aina todistelemaan
ja selittelemään, kuinka ääretöntä puuhaa ja touhua koko talossa
välttämättä sitä varten tarvittaisiin, sangen hyvin tietäen että
yksi ainoa ajatus tähän suuntaan pystyi saattamaan hänen herransa
kauhistukseen.

Sakariias lähti ulos ja Oblomov vaipui ajatuksiinsa. Jonkun hetken
kuluttua löi kello taas puoli.

"Mitä?" säpsähti melkein kauhistuen Ilja Iljitsh: -- "kello on kohta
yksitoista enkä minä vielä ole noussut, en pessytkään itseäni?" --
Hoi Sakariias, Sakariias!

"Herra Jumala siunatkoon mitähän se taas?" kuului etehisestä
murahdus, ja sitten tuo tuttu alashyppäys.

-- Onko kaikki valmista peseytymistä varten? kysyi Oblomov.

-- Aikoja sitten se jo on ollut valmista! vastasi Sakariias: -- minkä
tähden te ette nouse ylös?

-- Miksi et ole sanonut että on valmista? Olisin minä jo aikaa sitten
noussut. Minulla on tänään työtä; täytyy istua kirjoittamaan. Menehän
edeltä, minä tulen heti perässäsi!

Sakariias poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin käsissään
rasvatahrainen, täyteentöherretty vihko sekä joukko irtonaisia
papereita.

-- Kuulkaapas herra, koska rupeatte kirjoittamaan, niin suvaitkaapa
samalla vilkaista läpi nämät laskut: tarvitaan rahoja maksuihin.

-- Mitä laskuja ne ovat? mistä sinä puhut? kysyi suuresti
tyytymättömänä Ilja Iljitsh.

-- Lihakauppias, vihannestenmyyjä, pesuämmä ja leipuri pyytävät periä
saatavansa.

-- Aina vaan rahahuolia! murahti Ilja Iljitsh. -- Miksi et ole
antanut laskuja vähitellen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet,
vaan työnnät nyt kaikki yhdellä kertaa?

-- Tehän tuota olette minut joka kerta pois ajanut ja sanonut että
huomenna, huomenna sitten katsotaan.

-- No miksei siis nytkin saata jättää niitä huomiseen?

-- Eikä saata, kovin alkavat jo käydä kimppuun: eivät anna velaksi
enää kopeikkaakaan. Nähkääs, nyt on kuukauden ensimmäinen päivä.

-- Voi hyvä isä! sanoi Oblomov tuska sydämmessään -- taas uusia
huolia! Vaan mitä sinä siinä oikein seisot? pane paperit pöydälle.
Minä nousen paikalla ja katson sitten läpi, lisäsi hän. -- Siis
kaikki on valmista peseytymistä varten, sanoit?

-- Valmista on.

-- No nyt siis...

Ja hän rupesi ähkien kohottautumaan vuoteessansa, noustaksensa.

-- Olen unhoittanut kertoa, alkoi Sakariias: -- että äskettäin kun te
vielä nukuitte, lähetti talonhoitaja sanomaan että meidän välttämättä
täytyy tästä muuttaa pois... kuuluvat tarvitsevan huoneustonsa itse.

-- Mitäs, sitten? Jos tarvitsevat niin sehän on selvä että muutamme.
Mitä sinä siitä minua pommitat? Jo kolmannen kerran sinä puhut siitä
minulle.

-- Ne kun pommittavat minua myös.

-- No sano sinä heille että kyllä me muutamme!

-- Hepä sanovat vastaan että jo kuukausi sitten olette te luvanneet
muuttaa ettekä yhä vielä muuta -- aikovat ilmoittaa siitä poliisille.

-- Ilmoittakoot vain! lausui Oblomov pontevasti: -- menemme me tästä
toki itsestämmekin, jahka ilmat hiukan lämpenevät, viikon kolmisen
perästä...

-- Viikon kolmisen perästä vasta? Ja talonhoitaja sanoi että jo
kahden viikon kuluttua tulee tänne työmiehiä repimään kaikki alas...
"Muuttakaa pois", sanoi hän, "huomenna tai ylihuomenna".

-- Hyh, hyh sitä siunattua kiirettä, vai huomenna jo! Etteivät
käskeneet jo ihan tänään? Vaan sinä et saa enää tulla minulle
muistuttamaan asunnosta. Olen sinua jo kerran siitä kieltänyt, vaan
sinä taas tulit. Muista se!

-- Mitä minun sitten pitää tehdä? äännähti Sakariias.

-- Mitäkö sinun pitää tehdä? -- kas kuinka vieraaksi hän on minulle
ruvennut! vastasi Ilja Iljitsh. -- Hän kysyy semmoista -- minulta!
Mitä se minuun koskee? Sinä et saa minua kiusata, vaan tee ja
järjestä nyt siellä, miten ikinä tahdot, kunhan vain laitat niin
ettei tarvitse muuttaa. Sinun pitää palvella sinun herraasi --
kuuletko.

-- Rakas isä, Ilja Iljitsh, miten maailmassa minä voin sen asian
järjestää? alkoi Sakariias pehmeällä, sortuneella äänellä: -- eihän
talo ole minun. Täytyy kai toisen talosta siirtyä pois, jos kerran
ajetaan? Ollappa minun taloni, niin kyllä minä mielihyvällä...

-- Eikö heitä mitenkään voisi lepyttää? Sano heille että olemme jo
kauvan täällä asuneet ja maksamme aina säntillisesti.

-- Olen minä sen jo sanonut heille, vastasi Sakariias.

-- No, mitäs he siihen sanovat?

-- Mitäkö? tietysti jankuttavat sitä samaa että "muuttakaa vain pois,
me tarvitsemme korjata asunnon". Ne tahtovat tehdä tästä ja tohtorin
huoneista yhden ainoan suuren huoneuston isännän pojalle, joka
viettää häitänsä.

-- Jumala paratkoon! virkkoi Oblomov harmistuneena, -- että niitä
onkin sellaisia aaseja, jotka menevät naimisiin!

Ja hän kääntyi seljälleen.

-- Armollinen herra, sanoi Sakariias, ettekö voisi kirjoittaa siitä
talonomistajalle, niin ehkä ei hän teihin niin heti kajoisi, vaan
käskisi ensiksi purkaa tuon toisen asunnon?

Näin sanoen viittasi Sakariias kädellään jonnekin oikealle.

-- No, hyvä on, kyllä kirjoitan, kunhan tästä nousen... Mene sinä
paikoillesi, niin minä mietin asiaa. Et mitään älyä sinä tehdä, --
lisäsi hän, tästäkin roskasta täytyy minun itseni pitää huoli!

Sakariias meni ja Oblomov rupesi ajattelemaan. Mutta olipa hän
vaikeassa pulassa, mitä nyt ensiksi ajatella: tilanhoitajan
kirjettäkö, vai muuttoa toiseen asuntoon vaiko talouslaskuja, jotka
olivat heti tarkastettavat? Ihan hän hukkui noiden taloudellisten
huolten tulvaan ja makasi yhä vuoteellansa kieritellen itseänsä
kyljeltä toiselle. Silloin tällöin vain kuului hänen huuliltansa
katkonaisia huudahduksia: "Voi hyvä Jumala sentään! -- Kun on suo
siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussakaan!"

Tietämätöntä on, kuinka kaavaksi hän vielä olisi jäänyt tähän
neuvottomuuteensa, jollei samassa olisi etehisestä kuulunut ovikellon
kilahdus.

"Nyt tulee jo joku vieras!" sanoi Oblomov itsekseen kietoutuen
tiukemmin yönuttuunsa, "ja minä kelvoton en vielä ole päässyt ylös,
se on kerrassaan häpeä. Kukahan sieltä niin varhain?..."

Ja makuultaan käänsi hän silmänsä uteliaasti ovea kohti.



2.


Sisään astui noin viiden kolmatta vuotias terveyttä uhkuva nuori
mies, naurahtelevin poskin, hymyilevin huulin, loistavin silmin.
Oikein tunsi kateutta, kun häntä katseli.

Hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, hän oli puettu
hännystakkiin, hienoihin hansikkaihin ja hänen kasvonsa ja valkoisen
kiiltävä rintamuksensa tekivät kerrassaan häikäisevän vaikutuksen.
Hänen liivillään riippui sirotekoinen kellonperä, helisten täynnänsä
pienen pieniä berlokkeja. Taskustaan nyhtäsi hän mitä hienoimman
batistisen nenäliinan ja hengähti sisäänsä sen itämaisia tuoksuja,
sitten hän huolettomasti siveli sillä kasvojaan ja kiiltävää
hattuaan, lopuksi huiskauttaen sillä lakeerattuja saappaitaankin.

-- Kas, sehän on herra Wolkov, hyvää päivää! sanoi Ilja Iljitsh.

-- Terve Oblomov, virkkoi välkähtelevä herrasmies, lähestyen häntä.

-- Älkää tulko niin lähelle, älkää tulko, -- te tulette sieltä
kylmästä! sanoi tämä.

-- Oh teitä hemmoteltua lasta, teitä sybariittia! virkkoi Wolkov
katsellen, mihin panisi hattunsa, mutta nähdessään kaikkialla vain
pölyä, ei pannut sitä mihinkään, lehautti sitten levälleen molemmat
hännystakkinsa liepeet aikomuksessa istuutua, vaan katsahdettuaan
tarkasti nojatuoliin jäikin seisomaan.

-- Vielä sängyssä! Ja mikä kumman yöpaita teillä on päällänne? Eihän
tuollaisia pitkään aikaan enää ole käytetty! pilkkasi hän Oblomovia.

-- Ei tämä ole yöpaita, tämä on persialainen halatti, sanoi Oblomov,
kääriytyen mielissään yönuttunsa leveisiin liepeihin.

-- Oletteko terve? kysyi Wolkov.

-- Eipä ole kehumista, vastasi Oblomov, haukotellen, -- minua vaivaa
liika veri päässä. Kuinkas te itse voitte?

-- Jaa minäkö? Siinähän tuo hurisee, terve ja iloinen olen kuin
pukki, niin hilpeä että ihan räiskyy! lisäsi nuori mies raittiisti.

-- Mistä te näin varhain tulette? kysyi Oblomov.

-- Räätälistä. Katsokaapa tätä frakkia -- eikö ole korea? puheli
herrasmies keikaroiden Oblomovin edessä.

-- Se on mainio ja sangen aistikkaasti tehty, virkkoi Ilja Iljitsh:
-- mutta miksi se on niin väljä takaa?

-- Tämä on näet "Reitfrack" -- ratsastustakki.

-- Vai niin, ratsasteletteko te siis?

-- Kuinkas muuten! Täksi päiväksihän minä sen juuri vartavasten
tilasinkin. Nythän on Vapunpäivä ja me ajamme Gorjunovin kanssa
Katariinanhoville. Ah, ettekö ole kuulletkaan? Mikko Gorjunov on
saanut virkaylennyksensä ja sentähden me tänään tahdomme herättää
huomiota kaupungilla! lisäsi Wolkov riemuissaan.

-- Vai niin! sanoi Oblomov.

-- Ja kuulkaas, hänellä on raudikkohevonen, pitkitti Wolkov, --
kaikilla hänen rykmentissään on raudikot, vaan minulla on pikimusta.
Mitenkäs _te_ sinne aijotte, jalan vai vaunuissa?

-- Minäkö? ... en mitenkään!

-- Mitä te puhutte Ilja Iljitsh? Vapunpäivänä ei muka
Katariinanhoville? Kaikkihan sinne tulevat!

-- Älä selitä, eivät kaikki tule! huomautti Oblomov laiskasti.

-- Tulkaa nyt toki, hyvä Ilja Iljitsh! Sofia Nikolajevna ja Lyydi
ajavat vain kahden vaunuissaan ja siinä on kyllä tilaa teillekin
pienellä takaistuimella: kyllä ne teidät ottavat mukaansa...

-- En minä rupea takapenkillä istumaan. Ja mitä minä siellä perillä
sitten teen?

-- No, jos tahdotte, niin toimitan että Mikko lainaa teille toisen
hevosensa?

-- Mitä Jumalan nimessä hän ajattelee! virkkoi Oblomov puoleksi
itsekseen. -- Kuulkaas, mitä pidätte Gorjunovin herrasväestä? kysyi
hän sitten.

-- Ah, huudahti Wolkov punastuen, -- sanonkohan teille?

-- Sanokaa pois.

-- Ettekö kerro kellekkään -- lupaatteko kunniasanallanne? jatkoi
Wolkov, istuutuen hänen läheisyyteensä sohvalle.

-- Olkoon menneeksi.

-- Minä ... olen rakastunut Lyydiin! sopersi keikari kuiskaten.

-- Mainiota! Tyttöhän onkin muistaakseni oikein suloinen otus. Onko
siitä jo kauvankin?

-- Jo kolme viikkoa, sanoi Wolkov syvästi huoaten. -- Ja Mikko on
rakastunut Dáshenkkaan.

-- Kuka on Dáshenkka?

-- Mikä te olette Oblomov, kun ette tunne Dáshenkkaa? Koko
kaupunkihan on ihan hullautunut hänen tanssistaan! Tänään menemme me
Mikon kanssa balettiin ja Mikko aikoo viskata kukkakimpun hempulleen.
Häntä täytyy opastella, mies on vielä niin arka ja uivelo. Ah, mutta
nyt täytyy minun ajaa hankkimaan kameliakukkia...

-- Mihinkä vielä? Kuulkaa, tulkaa sitten minun luokseni
päivälliselle, niin puheltaisiin vähän. Minulle on tässä sattunut
kaksi onnettomuutta...

-- En voi tulla, minä syön päivällistä ruhtinas Tjumenevin tykönä;
sinne tulevat kaikki Gorjunovit ja _hän_ myös, hän ...Lyydi-kultani!
lisäsi hän kuiskaten. -- Kuulkaa, miksi ette käy enää ruhtinaassa?
Se on kerrassaan hilpeä talo, aina valjaissa ja vierasvarainen.
Ja heidän huvilansa sitten? Aivan se uppoaa kukkaisiin! He ovat
rakentaneet gallerian lisäksi -- gootilaiseen tyyliin. Kesällä kuuluu
tulevan tansseja ja eläviä kuvia. Tuletteko silloin sinne?

-- Enpä luule.

-- Oh, minkälainen talo! Viime talvenakin joka keskiviikko vähintäin
viisikymmentä vierasta ja toisinaan aina sataankin henkeen...

-- Hyvä Jumala! siellähän vasta helvetin ikävä mahtaa olla!

-- Mitä te tarkoitatte, -- ikäväkö? Tietysti sen hauskempi, kuta
enemmän vieraita. Lyydikin oli siellä, mutta minä en alussa ollut
häntä huomaavinani, kunnes yht'äkkiä -- --

    "Ma turhaan koetan häntä unhoitella
    Ja lemmen kiihkon voittaa järjelläin..."

alkoi hän laulaa rallattaa ja istuutui ajattelemattaan nojatuoliin,
mutta singahti äkkiä siitä ylös ja alkoi puistella tomuttuneita
vaatteitaan.

-- Se on vallan kauheata, kuinka pölyistä teillä täällä on joka
paikassa! sanoi hän.

-- Kaikki on sen Sakariiaksen syy! valitti Oblomov.

-- No, minun täytyy lähteä nyt, sanoi Wolkov: -- noutamaan kamelioita
Mikon kukkakimppuun. _Au revoir!_

-- Tulkaa illalla teetä juomaan palatessanne baletista, niin kerrotte
minullekkin, millaista siellä oli, -- pyysi Oblomov.

-- En voi, lupauduin Mussinskiin, sillä tänään on heidän
vastaanottopäivänsä. Tulkaa mukaan. Jos tahdotte, niin esittelen
teidät?

-- En minä, mitä minä siellä teen?

-- Mussinskissako? No jopa te; siellähän on puoli kaupunkia. Ja
mitäkö tehdä? Se on semmoinen talo että siellä puhutaan vaikka mistä.

-- Sepä se onkin juuri ikävää että puhutaan vaikka mistä, -- virkkoi
Oblomov.

-- No käykää sitten Mesdrovissa, keskeytti Wolkov. -- Siellä ne
puhuvat vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin taiteesta; et saa
kuulla mitään muuta kuin: "venetsialainen koulu", "Beethoven ja
Bach", "Leonardo da Vinci"...

-- Aina sitä samaa iänikuista -- se on haljua! Ne mahtavat olla
penteleen pedantteja siellä, sanoi Oblomov haukotellen.

-- No teilleppä ei mikään kelpaa. Vaan onhan niitä muitakin
taloja. Nykyään on kaikilla vastaanottopäivänsä. Savinovissa on
päivälliset torstaisin, Maklashinissa perjantaisin, -- Wjäsnikovissa
sunnuntaisin, -- ruhtinas Tjumenevilla keskiviikkoisin. -- Minä olen
joka-ikinen päivä jossakin! lopetti Wolkov loistavin silmin.

-- Mutta eikö teitä laiskuta näin laukata ympäri päivät-pääksyttäin?

-- Minuako laiskuttaisi! Miksi niin? Päinvastoin, se on erinomaisen
hauskaa! puheli hän huolettomasti. -- Aamuisin lueskelen, täytyy
tietysti olla _au courant_ kaikesta ja tietää päivänuutiset. Jumalan
kiitos että minulla on sellainen virka, jossa ei tarvitse olla
työssä. Ainoastaan kaksi kertaa viikossa istun hiukan virastossa ja
sitten syön päivällistä kenraalin luona, vaan sen jälkeen olen vapaa
kaikille visiiteille ja minne tahansa, jossa en ole ollut pitkään
aikaan -- esimerkiksi jonkun uuden näyttelijättären luo. Milloin
venäläisessä, milloin ranskalaisessa teatterissa. Ja kun ooppera
tulee, kirjoittaun vakinaiseksi kävijäksi. Ja siellä rakast...
Sitten alkaa kesä ja Mikko saa virkalomaa -- matkustamme hänen
kotiinsa maalle kuukaudeksi virkistelemään. Siellä metsästellään
ja huvitellaan. Heillä on siellä mainioita naapureita, jotka
pitävät _bals champétres_. Ja Lyydin kanssa kuljeskelemme lehdossa,
soutelemme venheellä ja poimimme kukkasia... Hih sentään!

Ja hän pyörähti iloisesti kantapäillään. -- Mutta nyt täytyy
joutua... Jääkää hyvästi, sanoi hän koettaen turhaan nähdä itseänsä
edestä ja takaa pölyisestä peilistä.

-- Odottakaahan, pidätteli Oblomov, -- tahtoisin puhella teidän
kanssanne eräistä asioista...

-- Pardon: ei ole aikaa, kiirehti Wolkov, -- sitten toisella kertaa.
-- Vaan ettekö tahdo tulla syömään kanssani ostereita? Silloin voitte
niistä puhella. Lähtekää vaan -- Mikko maksaa.

-- En minä lähde, menkää itse, Jumalan nimessä! virkkoi Oblomov.

-- Hyvästi siis.

Hän läksi, mutta palasi heti takaisin.

-- Näittekö näitä? kysyi hän osoittaen kättänsä, joka oli ikäänkuin
valettu hansikkaaseen.

-- Mitä siinä on? kysyi Oblomov neuvottomana.

-- No nehän ovat uusmuotiset _lacets!_ Näettekö kuinka mukavasti ne
pinnistyvät kiinni: ei tarvitse kahta tuntia seisoa ja kiristää
nappeja läpiinsä, vaan nykäisee vain tästä rihmasta -- ja samassa on
valmis. Ne ovat juuri saapuneet Pariisista. Tahdotteko, niin tuon
teillekin parin koetteeksi?

-- Hyvä, tuokaa vain!

-- Mutta katsokaapa tätä, eikö se todella ole ihmeen siro? sanoi hän
etsien berlokkikimpustaan yhden: -- se on pieni nimikortti taitetuin
korvin.

-- En eroita, mitä siinä seisoo.

-- Pr. M. -- prince Michel, vaan sukunimeä Tjumenev ei ole
kirjoitettu. Tämän _hän_ minulle lahjoitti viime pääsiäisenä --
pääsiäismunan sijasta. Mutta jääkää nyt hyvästi, au revoir. Minun on
vielä käytävä kymmenessä eri paikassa. -- Herra Jumala, kuinka tämä
maailma on suloinen!

Ja hän katosi huoneesta.

"Kymmenessä eri paikassa samana päivänä -- voi onnetonta miestä!"
ajatteli Oblomov. "Ja se se nyt on olevinaan elämää!" arvosteli hän
pudistaen kovasti hartioitaan. Missä siinä on ihminen! Kuinka moneen
kappaleeseen hänet siten silvotaankaan? No, eihän tuo tosin ole rumaa
käväistä joskus baletissa tai rakastua johonkin Lyydiin ... hänhän
on niin suloinen! Olla maalla hänen kanssaan kukkia poimimassa ja
soutelemassa -- kaunistahan se on. Mutta kymmenessä eri paikassa
samana päivänä -- voi onnetonta miestä! lopetti hän käännähtäen
seljälleen ja iloiten itseksensä siitä ettei hänellä ollut moisia
turhia haluja ja ajatuksia. Ja ettei hänen tarvitse laukata
paikasta toiseen, vaan saa maata tässä paikallaan säilyttäen kaiken
ihmisarvonsa ja rauhansa.

Uusi kilahdus ovikellossa katkaisi hänen mietteensä. Uusi vieras
astui sieltä sisään.

Tämä oli tummanvihreään virkatakkiin ja vaskisiin vaakunanappeihin
puettu herrasmies. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu, mutta poskia
reunusti mustahko parta ja hänellä oli väsynyt, mutta rauhallisen
itsetietoinen ilme silmissään, kasvot hyvin hienopiirteiset ja
huulilla miettiväinen hymy.

-- Päivää, Sudbinski! tervehti Oblomov iloisesti. Kerranpa sinäkin
vaivaudut katsomaan entistä vanhaa virkakumppaniasi. Vaan älä tule
niin likelle, älä tule -- sinä tulet kylmästä!

-- Terve mieheen, Ilja Iljitsh, äänsi vieras. -- Jo kauvan minä
olen sinun luoksesi aikonut, mutta tiedäthän itse, mikä pirullinen
virkatoimi meillä on! Katsohan tätä, salkun täydeltä raahaan taas
läpitarkastettavia papereita. Ja nytkin, jos tällä aikaa minua
kysyvät, käskin kuriirin ajaa tänne. Eivät minuutin rauhaa ne anna
minulle omiin asioihini.

-- Vai menet sinä vielä virastoon? -- miten sinä näin myöhään sinne
olet menossa? kysyi Oblomov: -- ennenhän sinä lähdit saapastelemaan
jo kello kymmeneltä...

-- Ennen -- niin, vaan nyt on toisin: kello kaksitoista minä sinne
_ajan_.

Hän pani koron viimeiselle sanalle.

-- Oo, minä arvaan! sanoi Oblomov: -- Sinä olet osaston päällikkö!
Milloinka olet ylennetty?

Sudbinski nyykäytti merkitsevästi päätään.

-- Pääsiäiseltä, sanoi hän. -- Mutta voi kauhea sitä työn paljoutta!
Kello kahdeksasta kahteentoista kotona, kahdestatoista viiteen
kansliassa -- ja illallakin saan tehdä työtä. Ihmisistä olen kokonaan
vieraantunut.

-- Hm, osaston-päällikkö, se on jotain se! sanoi Oblomov. --
Minä onnittelen arvoisaa veljeä! Ja yhdessä olemme palvelleet
yksinkertaisina kanslisteina. Kun hyvin sattuu, niin heilautat itsesi
tulevana vuonna jo valtioneuvokseksi?

-- Jumala siunatkoon sinua, mitä sinä haastelet! Vasta tänä vuonna
olen saava kruunun mitaliin "virkakunnosta" -- luulen että sen
esittävät minulle, mutta nyt minulla on tämä uusi virka eikä sitä
tietysti kahtena vuonna peräkkäin...

-- Kuule, tule luokseni päivälliselle, niin juomme sinun ylennyksesi
kunniaksi, ehdotteli Oblomov.

-- Ei sovi, tänään syön päivällistä varajohtajan luona. Ja minulla
on helvetillinen työ saadakseni esityslistani valmiiksi torstaihin.
Kuvernementin ehdotuksiin ei voi luottaa, täytyy itsensä käydä läpi
kaikki rullat ja luettelot. Tuomas Fomitsh on kovin luulevainen,
kaikki se itse tahtoo tarkastaa. Jo tänään jälkeen päivällisen on
määrä istahtaa yhdessä työn tekoon.

-- Päivällisen jälkeenkö jo? kysyi Oblomov epäluottamuksella.

-- Mitenkäs sitten luulit? Hyvä, jos niinkään varhain pääsemme
erilleen että ehdin käydä ajelemassa Katariinanhovilla... Niin,
sitähän minä juuri saavuinkin sinulta kysymään, että etkö lähde
mukaan sinne huvittelemaan? Tulisin sinut noutamaan...

-- Minä en ole oikein terve, niin etten voi, vastasi Oblomov otsaansa
rypistäen; -- ja minulla on paljon työtä...

-- Sepä vahinko! sanoi Sudbinski, -- kun päiväkin sattui niin kaunis.
Vasta tänään toivon saavani oikein hengähtää.

-- No, mitä uutta teille muuten kuuluu? kysyi Oblomov.

-- Yhtä ja toista! Virkakirjeissä on esimerkiksi lakattu
kirjoittamasta "nöyrin palvelijanne" ja sen sijaan kirjoitetaan
"sulkeudun suosioonne" ja ansioluetteloita ei enää sallita jättää
sisään kahdessa eksemplaarissa. Meidän virastoomme tulee lisäksi
kolme pöytää ja kaksi virkamiestä erityisiä toimia varten. Meidän
komissiooni on suljettu... Paljon on tapahtunut uutta!

-- Mitenkäs käy meidän entisten tovereiden?

-- Aina hiljakseen. Svinkin se hukkasi erään asiapaperin!

-- Älä hiidessä! No mitäs tirehtööri siihen? kysyi Oblomov
vavahtavalla äänellä. Vanhasta muististaan tuli hänen paha olla.

-- Käski pidättää palkan kunnes paperi löytyy. Se oli tärkeä asia
"velanvaatimuksesta". Johtaja luulee, lisäsi Sudbinski melkein
kuiskaamalla, että mies oli hukannut sen tahallaan.

-- No voi teitä! Niin paljon työtä ja niin paljon kiusaa teillä on!
lausui Oblomov.

-- Kauheata, vallan kauheata se onkin. Mutta tietysti sellaisen
miehen kanssa kuin Tuomas Fomitsh on hauska olla virassa. Ei hän
jätä ketään ilman palkkiota ja sitäkään, joka ei mitään tee, ei
hän unhoita, Kun määräaika on kulunut, esittää hän ylennyksen
"virkakunnosta" ja sillekin, jolta määräaika puuttuu, toimittaa hän
virkanimen, pienen mitalin tai raha-apua...

-- Paljonkos sinulla onkaan palkkaa?

-- Onhan sitä: 1200 ruplaa palkkaa ja erittäin: pöytärahoja
150, hyyryrahoja 600, apurahoja 900, matkarahoja 500 ja muita
palkkiorahoja likemmäs 1000 ruplaa.

-- Piru vieköön! sanoi Oblomov hypähtäen istualleen vuoteessaan:
-- Sinulla mahtaa olla peijakkaan kaunis "laulun ääni"? Aivan kuin
italialaisella solistilla!

-- Mitäs se nyt vielä on! Ajatteleppas että esimerkiksi tuo
Peresvjetov saapi lisäpalkkaa, vaikka tekee paljon vähemmän työtä
kuin minä eikä ymmärrä hölyn pölyä. Eikä hänellä tietysti ole sitä
arvoa ja mainetta kuin minulla on. Minä olen hyvin huomattu, --
lisäsi hän kainosti, katsahtaen alas; -- tuonoin lausui ministeri
minusta että olen "koko ministeristön kaunistus".

-- Sinähän olet oikein miesten mies! virkkoi Oblomov. -- Kunhan vain
ei olisi tuota työtä kello kahdeksasta kahteentoista, kahdestatoista
viiteen ja vielä kotonakin -- voi mies-rukkaa!

-- Mutta mitäs minä sitten tekisin, jos en olisi virassa? kysyi
Sudbinski.

-- Mitä tahansa muuta, -- lukisit, kirjoittaisit...

-- No sitähän minä nytkin vain teen: -- luen ja kirjoitan.

-- Niin niin, vaan minä tarkoitan että painattaisit...

-- Eiväthän kaikki voi olla kirjailijoita. Ethän esimerkiksi sinäkään
kirjoja kirjoittele.

-- Vaan minullapa onkin sen sijaan maatila hoidettavanani, sanoi
Oblomov huoaten. -- Minä valmistelen uutta suunnitelmaa ja aijon
tehdä monellaisia parannuksia. Rääkkään itseäni riivatusti... Mutta
sinähän vain teet vierasta työtä etkä omaasi.

-- Ei voi auttaa! Täytyy tehdä työtä, jos tahtoo rahaa. Kesällä saan
levähtää. Tuomas Fomitsh lupaa nimittäin erityisesti minua varten
toimittaa matkustusmääräyksen. -- Silloin saan kantaa kyytirahaa
viideltä hevoselta, ruokarahaa kolmisen ruplaa vuorokaudelta ja
lisäksi virkavaivoista...

-- Sitä siunattua leivänkannikkaa! virkkoi Oblomov kateellisesti.
Sitten hän huokasi ja rupesi jotain miettimään.

-- Minä tarvitsen paljon rahaa, lisäsi Sudbinski, -- sillä syksyllä
menen naimisiin.

-- Sinäkö, sinä, onko se totta? Ja kenen kanssa? kysyi Oblomov
osanottavasti.

-- Todentotta, erään neiti Murashinajan kanssa. Muistatko, he asuivat
kesällä siinä minua lähellä olevassa huvilassaan? Sinä olit kerran
minun luonani teetä juomassa ja arvatenkin tulit hänet näkemään.

-- En voi muistaa. Onko kauniskin?

-- Niin, suloinen olento se on. Eikö mennä sinne joskus heidän
luokseen päivälliselle!...

Oblomov joutui vähän hämilleen.

-- Niin, kiitos vain, mutta...

-- Tulevalla viikolla, ehdotti Sudbinski.

-- Niin, niin, tulevalla viikolla, ilostui Oblomov sanomaan. -- Se
sopii, sillä minun vaatteeni eivät ole vielä valmiit. No, sinä teet
hyvän naimakaupan, vai miten?

-- Niin, morsiameni isä on todellinen valtioneuvos ja antaa kymmenen
tuhatta myötäjäisiä. Hänellä on kruunun asunto ja siitä hän luovuttaa
meille puolet huoneista: kaksitoista huonetta. Huonekalut ovat myös
kruunun, lämmitys ja valaistus samoin. Eikös kelpaa elää?

-- Kelpaa vain! Jumaliste! Voi sinuas Sudbinski! lisäsi Oblomov
hiukan kadehtivasti.

-- Minä kutsun sinut, Ilja Iljitsh, häihini sulhaispojaksi, saatpa
nähdä...

-- Tietenkin, sehän on selvää. -- No entäs Kusnetsov, Wasiljev ja
Mahhov? Mitä heistä kuuluu?

-- Kusnetsov on aikoja sitten naimisissa, Mahhov on päässyt minun
entiselle paikalleni, ja Wasiljev on siirretty Puolaan. Ivan
Petrovitsh on saanut Wladimirin ristin ja Oleshkinista on tehty
"hänen ylhäisyytensä".

-- Hän on kunnon mies, -- sanoi Oblomov.

-- Kunnon mies, hyvä mies; sen hän ansaitsee...

-- Sangen hyvä mies ja luonteeltaan niin pehmeä ja tasainen, selitti
Oblomov.

-- Ja niin tunnollinen ja kohtelias mies sitten, lisäsi Sudbinski, --
eikä hän ole sellainen mies, joka sukeltelee suosioon, häväisee muita
tai notkistaa polvensa hypätäksensä sivu muista... Kaikki hän tekee
hyvin, mitä suinkin voipi.

-- Aivan erinomainen mies hän on! Jos esimerkiksi kuka sotkee
paperinsa tai muuten sattuu rikkomaan sääntöjä vastaan, niin ei hän
siitä melua nosta, käskee vain jonkun toisen tehdä työn uudestaan.
Kerrassaan mainio mies hän on! lopetti Oblomov.

-- Mutta tuo meidän Semjon Semjonitsh sitävastoin -- virkkoi
Sudbinski: -- hän on parantumaton heittiö, mestari vain heittämään
hiekkaa silmät täyteen Kuulehan, mitä hän hiljattain taas teki:
Hallitus oli määrännyt, että kruununomaisuuden suojelemiseksi
rosvouksilta rakennettaisiin koirakopperoita virastomme eri pihoille,
ja meidän arkkitehtimme, toimelias, ymmärtäväinen ja rehellinen mies,
tekikin sangen kohtuullisen kustannusarvion. Mutta silloin saa Semjon
Semjonitsh päähänsä, että kustannusarvio on liian suuri, hän rupeaa
tiedustelemaan ihmisiltä, mitä tällaiset koirakopperot oikeastaan
maksavat ja saa tietää että niitä jostakin saa kolmeakymmentä
kopeikkaa helpommalla, ja hei vain -- hetipaikalla tekee hän siitä
ilmiannon...

Ovikello kilisi jälleen.

-- Jää hyvästi, sanoi virkamies: -- minä olen tässä lörpötellyt, ja
ne minua siellä ehkä tarvitsevat...

-- Istuhan vielä, pidätteli Oblomov. -- Minä juuri-ikään muistin
että aijoin sinun kanssasi keskustella eräästä asiasta: minulle on
sattunut näet kaksi onnettomuutta...

-- Ei, ei, en minä nyt jouda, minä käyn joskus toiste aivan näinä
päivinä, sanoi virkamies lähtien ulos.

Oblomov saatteli häntä silmillään, "Voi sinuaskin hyvä ystävä,
korviasi myöten olet sinäkin upoksissa!" ajatteli hän. "Sekä sokea
että kuuro ja mykkä kaikelle muulle maailmassa. Virka-arvoja ja
maallista kunniaa sinäkin vain tavoittelet... Meillä ne tätä vielä
kutsuvat elämänuraksikin! Ja kuinka vähän siihen kuitenkin tarvitaan
oikeata ihmistä, hänen järkeään, hänen tahtoaan, hänen tunnettaan --
mitä ne niistä? Sehän on heistä vain ylellisyyttä. Niin tuhlaavat he
elämänsä loppuun eivätkä silti siitä ole juuri mitään saaneet, eivät
juuri mitään... Ja kuitenkin työskentelee tuokin mies kahdestatoista
viiteen kansliassaan ja kahdeksasta kahteentoista kotonaan -- voi
onnetonta ihmistä!" Hän tunsi rauhallisen ilon tunnetta siitä että
hän itse aina kello yhdeksästä kolmeen ja kahdeksasta yhdeksään
saapi olla kotonaan ja levätä sohvallaan, vieläpä oikein ylpeili
sillä ettei hänen tarvinnut kulkea salkku kainalossa ja kirjoitella
asiapapereita, vaan että aina jäi tilaa tunnelmille ja mielikuville...

Näin filosofoiden itseksensä ei Oblomov ollut huomannutkaan, kuinka
hänen vuoteensa viereen oli seisahtunut surkean laiha, mustahko
herrasmies, joka kokonaan oli kasvettunut poskipartansa, viiksiensä
ja leukapartansa sisään sekä oli tahallisesti sangen huolimattomasti
puettu.

-- Päivää, Ilja Iljitsh.

-- Ka, päivää, Pjonkin -- älkää tulko niin likelle, Älkää tulko, te
tulette kylmästä! virkkoi Oblomov.

-- Teitä kummallista ihmistä! sanoi tämä, -- yhä te olette sama
parantumaton laiskuri, jolla ei ole mitään huolia.

-- Minullako ei mitään huolia? sanoi Oblomov. -- Odottakaahan, niin
paikalla näytän teille kirjeen tilanhoitajaltani -- minä vaivaan
aivojani ja mietin pääni puhki ja poikki, ja te sanotte: ei mitään
huolia! -- Mutta mistä te nyt tulette?

-- Minä tulen kirjakaupasta, kävin tiedustamassa, eivätkö
aikakauslehdet vielä olleet tulleet. Olettekos lukenut minun
artikkeliani?

-- En ole.

-- Minä lähetän sen teille, niin saatte lukea.

-- Mitä se käsittelee? kysyi kovasti haukotellen Oblomov.

-- Kauppaa, naisemansipatsioonia, näitä kauniita huhtikuun päiviä,
jotka luoja on meille lähettänyt, sekä erästä vastakeksittyä ainetta
tulipaloa vastaan. Kuinka te ette semmoista ole lukenut? -- siinähän
on koko meidän jokapäiväinen elämämme kuvattu. Mutta kaikista
kiihkeimmin taistelen minä realistisen suunnan puolesta meidän
kirjallisuudessamme.

-- Onko teillä paljonkin työtä?

-- Yllinkyllin. Joka viikko kaksi sanomalehtikirjoitusta, sitten
sepittelen myös kaunokirjallisia pätkiä ja nytkin juuri olen kyhännyt
muutaman kertomuksen...

-- Mistä niin?

-- Siitä, kuinka eräässä kaupungissa poliisimestari lyöpi porvareita
vasten hampaita...

-- Niin, siinä on todellakin sitä realistista suuntaa, virkkoi
Oblomov.

-- Todenteolla, eikös olekkin, toisti kirjailija ilahtuneena. --
Kuulkaahan, minkä uuden ja rohkean aatteen minä siinä kehitän
loppuun. Eräs ohimatkustavainen henkilö sattui todistajaksi näihin
lyönteihin ja kun hän tapasi kuvernöörin, niin valitti hän siitä
hänelle. Tämä käski virkamiehen, joka sinne heti senjälkeen sattui
matkustamaan, sivumennen ottamaan selon siitä että asia todella oli
niin ja ylipäänsä hankkimaan tietoja henkilöistä ja poliisimestarin
käytöksestä. Virkamies kutsui koolle porvarit kyselläksensä heiltä
muka kauppa-asioita, mutta samalla rupesi tästäkin tiedustelemaan.
Siitäkös porvarit kumartelemaan ja nauramaan ja poliisimestariansa
ylenpalttisilla ylistyksillä kiittelemään. Silloin rupesi virkamies
tiedustelemaan syrjästäpäin, ja hänelle kerrottiin nyt että nämät
porvarit ovat hirmuisia moukkia, jotka kaupittelevat kaikkea
mädännyttä, petkuttavat ja nylkevät myös kruunua sekä elävät kaikki
siveettömästi -- niin että nämät iskut olivat heille aivan oikeutettu
rangaistus...

-- Poliisimestarin korvapuustit esiintyvät kai kertomuksessanne
niinkuin _fatum_ muinaisilla tragediankirjoittajilla? keskeytti
Oblomov kysyen.

-- Juuri niin, kivahti Pjonkin. -- Teillä on paljon ryhtiä, Ilja
Iljitsh, -- teidän pitäisi ruveta kirjailijaksi! Niinkuin sanottu,
minun on onnistunut näyttää syyt sekä poliisimestarin omavaltaiseen
menettelyyn että tapojen turmeltumiseen yksinkertaisessa rahvaassa.
Ja että alempien virkamiesten vaikutuksesta koko yhteiskunnallinen
elimistö on mennyt pilalle ja että välttämättömästi tarvitaan
ankaria, laillisia toimenpiteitä... Eikö tämä ajatus tottatosiaan ole
vallan uusi?

-- Kyllä, varsinkin minulle, sanoi Oblomov: -- minä kun lueskelen
niin vähän...

-- Niinpä tosiaankin, ei teillä kirjoja juuri näy, -- puheli Pjonkin.
-- Mutta minä rukoilen teitä lukemaan edes yhden kirjateoksen. On
näet valmistumassa eräs suurenmoinen, niin, voipa sanoa poleeminen
runoelma, nimeltä "Lahjoja-ottavan virkamiehen rakkaus langenneeseen
naiseen". Minulla ei ole oikeus sanoa, kuka sen tekijä on, sillä se
on vielä salaisuus...

-- Mitä siinä sitten oikeastaan on?

-- Siinä on paljastettu koko meidän yhteiskuntaelämämme koneisto, ja
kaikki runollisessa karvassa. Kaikki vieterit ovat siinä vireillä,
kaikki astimet yhteiskunnan portaissa kosketetut. Siinä on tekijä
kuin tuomioistuimen eteen kutsunut heikon, mutta turmeltuneen
ylimyksen sekä kokonaisen parven häntä pettäviä lahjakontteja; kaikki
luokat langenneita naisia ovat siinä erikseen tutkitut; ranskattaret,
saksattaret, tshuhonkat, sanalla sanoen kaikki, ihan kaikki ... ja
hämmästyttävällä elävyydellä, tärisyttävällä sattuvaisuudella... Olen
kuullut tästä ainoastaan katkelmia, mutta sen tekijä on suuri! Hänen
äänessään kuuluu milloin Dante, milloin Shakespeare...

-- Mihin asti te hullut nyt olettekaan kiivenneet! keskeytti Oblomov
hypähtäen istualleen kiihkeästi kummastuneena.

Pjonkin vaikeni silmänräpäyksessä, huomatessaan että oli todellakin
tainnut kiivetä liian korkealle.

-- No, lukekaa itse, niin näette, -- lisäsi hän, nyt jo ilman
uhmailevaa äkkipikaisuutta.

-- Ei, Pjonkin, en minä sitä aijo lukea.

-- Miksi ette? Se kirjahan nostaa melua kaikkialla, siitä väitellään
ja puhellaan jokapaikassa...

-- Puhelkoot vain, mitä se minuun kuuluu! Muutamilla ihmisillähän ei
olekkaan parempaa tehtävää kuin vain puhella ja lörpötellä. Se on
heidän kutsumuksensa.

-- No, lukekaa sitten edes uteliaisuudesta!

-- Mitä minä sitten en ennestään tietäisi, mitä siinä on? kysyi
Oblomov. -- Ja mitä varten he kaikkea tätä töhröstävätkin paperille?
Ainoastaan kai huvitellakseen itseänsä...

-- Itseänsä, ehei! Se sattuvaisuus, se sattuvaisuus, nähkääs, se
on jotain mainiota! Aivan tahtoo nauruun katketa, kun näkee nuo
ilmi-elävät ihmiskuvat. Kuka tahansa onkaan otettu kuvattavaksi,
olkoon sitten kauppias, virkamies, upseeri, poliisivartija, ihan on
kuin elävältä painettu.

-- Mistä ne siinä oikeastaan riehuvat? Voihan huvin vuoksi ottaa
kuvattavaksensa kenet tahansa ja kuva saattaa hyvinkin onnistua.
Mutta elämää siinä ei näy missään, ei löydy sen oikeata ymmärtämistä
eikä myötätunnetta, ei löydy sitä, mitä te kutsutte humaniteetiksi.
Pelkkää itserakkautta vain. Kuvataan varkaita ja langenneita naisia
ikäänkuin kiinniotettaisiin niitä kadulta ja vietäisiin tyrmään!
Teidän kertomuksissanne ei kuulu noita "näkymättömiä kyyneleitä",
vaan yksistään ja ainoastaan korvia särkevä raaka nauru ja ilkeys...

-- Mitäs muuta sitten olisi tarvis? Sehän se juuri onkin erinomaista,
jonka te itse sanoitte: tuo kiehuva ilkeys, tuo sapekas paheen
vainoaminen ja halveksiva nauru langenneen ihmisen ylitse ...
siihenhän sisältyy kaikki!

-- Ei, ei kaikki! huudahti Oblomov yht'äkkiä tuleenleimahtaneena:
-- kuvaa meille vain varas, langennut nainen, pöyhkeä tuhmuri,
mutta älä unhoita kuvaamasta myös samalla ihmistä! Mihin jää
ihmisyys? Te kirjailijat tahdotte kai kirjoittaa yksistään järjellä?
jatkoi Oblomov miltei sähisten, -- te arvelette kai ettei aate
kaipaa mitään sydäntä? Ei se niin ole. Aate kantaa hedelmänsä vain
rakkauden maaperässä. Ojentakaa kätenne langenneelle ihmiselle
häntä nostaaksenne liasta, tai itkekää katkerasti hänen tähtensä,
jos hän siihen peräti vajoaa, mutta älkää tehkö hänestä pilkkaa.
Rakastakaa häntä, muistakaa hänessä omaa itseänne ja kohdelkaa häntä
kuin itseänne. -- Silloin minä teitä olen lukeva ja silloin vasta
teidän edessänne päätäni kumarran ... puhui hän vaipuen jälleen
rauhallisesti pitkäkseen sohvaan. -- Mutta he kuvaavat vain pelkän
varkaan ja langenneen naisen, sanoi hän sitten, -- ja ihmisen he
unhoittavat taikka eivät sitä osaa kuvata. Mitä taidetta se on se
teidän taiteenne ja mitä runollisia värejä te olette muka keksineet?
Niin, paljastakaa vain irstaisuus ja lika, mutta olkaa niin hyvä:
älkää vaatiko että tuo sitten on olevinaan runoutta!

-- Mitä? Te vaaditte kai vain luonnonkuvauksia: ruusuista,
satakielistä tai kirkkaasta pakkaisaamusta, huolimatta siitä että
kaikki kiehuu ja liikkuu ympärillänne? Mutta meille on tarpeen
ainoastaan yhteiskunnan alaston fysiologia -- ei meillä nyt ole aikaa
lauluihin...

-- Antakaa minulle ihminen, ainoastaan ihminen! puheli Oblomov: --
häntä te rakastakaa...

-- Kuinka voi rakastaa koronkiskuria, tekopyhää, virkamiestä, joka
varastelee; taikka toista virkamiestä, joka on tylsäjärkinen --
kuuletteko? Johan te nyt joutavaa! Kyllä näkyy ettette harrasta
kirjallisuutta! kiivasteli Pjonkin. -- Ei, heidät on rangaistava ja
syöstävä pois kansalaistensa keskuudesta, ulos yhteiskunnasta...

-- Syöstävä pois kansalaisten keskuudesta! huudahti Oblomov äkillisen
liikutuksen valtaamana kavahtaen seisaalleen Pjonkinin eteen: -- se
merkitsee sen unhoittamista että tässä kelvottomassa astiassa on
elänyt korkeampi alkuaine, että hän on turmeltunut ihminen, mutta
kuitenkin yhä ihminen, se on -- sama kuin te itse. Syöstävä pois?
Mutta kuinka te hänet syöksette pois ihmiskunnan piiristä, luonnon
helmasta, tai Jumalan armeliaisuudesta? melkein huusi hän leimuavin
silmin.

-- Kas mihinkä te iskettekin! virkkoi nyt vuorostaan Pjonkin
hämmästyksissään.

Oblomov huomasi että hänkin oli tullut menneeksi liian pitkälle,
vaikeni äkkiä, seisoi hetken yhdessä kohti, haukotteli sitten ja
paneutui verkalleen sohvaan.

Molemmat vaikenivat.

-- Mitä te lueskelette? kysyi sitten Pjonkin.

-- Minä ... niin, enimmäkseen vain matkakertomuksia.

Taas seurasi äänettömyys.

-- Siis luette runoelman, kun se ilmestyy? Jos lupaatte, niin minä
sen teille tuon ... kysyi Pjonkin.

Oblomov liikautti päätään hyljeksivästi.

-- Vai niin, no saanko sitten lähettää teille oman kertomukseni?

Oblomov nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

-- Mutta minun täytyy nyt joutua kirjapainoon, sanoi Pjonkin. --
Tiedättekö, miksi oikeastaan tulin teidän luoksenne? Minä aijoin
esittää että ajaisitte kanssani Katariinanhoville, minulla on vaunut.
Minun täytyy huomispäivän lehteen kirjoittaa pätkä huvikävelystä.
Kuulkaa: me tekisimme yhdessä siellä havaintoja ja mitä minä en
havaitsisi, siitä te minulle huomauttaisitte, siten olisi paljon
hauskempi. Lähdettehän...

-- En, minä en ole oikein terve, selitti Oblomov, rypistäen kasvojaan
ja kääriytyen peittoon, -- minä pelkään kosteutta, siellä ei vielä ole
kuivanut. Mutta jos teidän sopisi tänään tulla syömään päivällistä
minun luokseni, niin keskusteltaisiin vähän... Minulle on sattunut
pari onnettomuutta...

-- En voi, meidän koko toimistomme on tänään koolla ja sieltä me
kaikki lähdemme tuolle huviretkelle. Ja yöllä taas täytyy minun
kirjoittaa ja päivän koitteessa lähettää pätkä kirjapainoon. Siis
näkemiin asti!

-- Näkemiin asti, Pjonkin.

"Yöllä kirjoittaa", ajatteli Oblomov, "milloinka sitten maata?
Vaan viitisen tuhatta se mies vuodessa sieppaakin! Se on leipää
se. Mutta alati noin kirjoittaa, tuhlata ajatuksiaan ja kuluttaa
sielunsa pieniin kappaleisiin, vaihtaa vakaumuksiaan, hieroa kauppaa
järjellään ja mielikuvituksellaan, pinnistää luontoansa, riehua,
kiehua, palaa, olla tuntematta lepoa ja aina vain johonkin päin
liikkua... Ja yhä vain kirjoittaa, kirjoittaa, ikäänkuin ratas,
ikäänkuin kone: kirjoittaa huomenna, kirjoittaa ylihuomenna, tulee
juhlapäivä, saapuu suvi -- mutta hän yhä vain kirjoittaa! Milloinka
pysähtyä, milloinka huokaista? Onneton olento!"

Hän käänsi päänsä kohti pöytää, missä kaikki oli sileätä, missä muste
oli kuivunut eikä mitään kyniä näkynyt ja hän iloitsi sielussansa
että sai maata siinä kuin vastasyntynyt poikalapsi eikä tarvinnut
itseänsä hajoittaa eikä hieroa mitään kauppaa... Vaan kirje
tilanhoitajalta ja asunto? muisti hän yht'äkkiä ja alkoi miettiä.

Mutta silloin taas kuului soitto etehisestä. "Mikä ylhäisön
vastaanottopäivä minulla tänään lieneekin", sanoi Oblomov itsekseen,
odottaen, kuka nyt tulee.

Sieltä astui sisään mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, mies,
joka koko ulkomuodoltaankin oli epämääräinen. Ei hän ollut kaunis
eikä ruma, ei korkea eikä matala vartaloltaan, ei vaalea eikä tumma
iholtaan. Luonto ei ollut hänelle antanut minkäänlaisia räikeitä,
selviä piirteitä, ei huonoja eikä hyviä. Monikahdat nimittelivät
häntä Ivan Ivanitshiksi, toiset -- Ivan Vasilitshiksi, kolmannet --
Ivan Mihailitshiksi. Sukunimeltä nimitettiin häntä myös eri tavoilla:
jotkut sanoivat häntä Ivanoviksi, toiset nimittivät Vasiljeviksi
taikka Andrejeviksi, kolmannet arvelivat häntä Aleksejeviksi. Kun
hänen nimensä sanotaan syrjäiselle, joka hänet ensi kertaa näkee --
niin tämä heti sen unohtaa ja unohtaa koko henkilön. Mitä tämä mies
sanoo, sitä ei kukaan huomaa. Hänen läsnäolonsa ei seuraelämälle
mitään anna, samoinkuin hänen poissaolonsa ei siltä mitään myöskään
riistä. Teräväjärkisyyttä, alkuperäisyyttä tai muita ominaisuuksia,
edes erityisiä tunnusmerkkejä ruumiissakaan -- niitä ei hänessä
ollut. Kentiesi olisi hän osannut ainakin kertoa kaikesta, mitä
milloinkin oli nähnyt tai kuullut ja siten kääntää huomion puoleensa,
mutta hän ei ollut koskaan missään oleskellut eikä liikkunut.
Senjälkeen kun oli kerran syntynyt Pietarissa, ei hän sieltä
minnekkään ollut siirtynyt eikä matkustellut,-- siispä olihan nähnyt
ja kuullut vain semmoista, minkä toisetkin tiesivät. Herättääköhän
sellainen ihminen mitään myötätunnetta? Osaako sellainen rakastaa,
vihata tai kärsiä? Luulisi että hän osaa sekä rakastaa että vihata
ja kärsiäkin, koskapa ei kukaan siitä mene pilalle. Mutta hänpä
käyttää jotakin viekastelua ja rakastaa kaikkia. On olemassa
sellaisia ihmisiä, joissa, miten tahansa iskenetkin, et saa
heräämään minkäänlaista vihastuksen henkeä, tai koston tunnetta tai
muuta sellaista. Miten ikinä heitä kohteletkin, niin he sinua aina
vain hyväilevät. Vaikka sellaisista ihmisistä sanotaankin että he
rakastavat kaikkia ja sentähden ovat hyviä, niin he todellisuudessa
eivät kuitenkaan ketään rakasta, ja ovat hyviä ainoastaan senkautta
etteivät ole pahoja. Jos sellaisen ihmisen läsnäollessa muut antavat
kerjäläiselle almun -- niin tämäkin viskaa hänelle roponsa, mutta
jos muut haukkuvat tai ajavat pois tai nauravat -- niin hänkin vain
haukkuu ja nauraa muiden mukana. Rikkaaksi ei häntä saata sanoa,
sentähden ettei hän ole mikään varakas, vaan pikemmin köyhä, mutta
peräti köyhäksi ei myöskään sovi häntä solvata sentähden ainoastaan
että luonnollisesti on paljon ihmisiä, jotka ovat häntä köyhempiäkin.
Hänellä on kolmensadan ruplan vuotuinen tulonsa, ei kukaan oikein
tiedä mistä, ja sitä paitsi palvelee hän jossakin vähäpätöisessä
virassa ja saapi siitä vähäpätöisen palkan. Puutetta ei hän siis
kärsi eikä keneltäkään tarvitse rahaa lainata, ja ammoisista ajoista
ei kenenkään päähän ole pälkähtänyt myöskään häneltä mitään lainata.
Virassaan ei hänellä ole mitään erityistä pysyväistä toimialaa
sentähden etteivät hänen virkakumppaninsa ja päällikkönsä koskaan
ole voineet panna merkille, mitä työtä hän tekee huonommin, mitä
paremmin, niin että saattaisi määritellä, mihinkä hän erityisesti
olisi sovelias.

Tuskinpa kukaan muu kuin oma äitinsä on huomannut hänen maailmaan
ilmestymisensä, hyvin harvat hänet huomaavat hänen elämänsä juoksussa
eikä myös kukaan varmaankaan huomaa, kun hän tästä maailmasta
katoaa; ei kukaan kysy eikä kaipaa häntä, ei kukaan myöskään hänen
kuolemastaan iloitse. Ei hänellä ole vihamiehiä eikä ystäviä, mutta
tuttavia on hänellä paljon. Kentiesi ainoastaan hänen ruumissaattonsa
on kääntävä sivukulkijan huomion hänen puoleensa, -- sivukulkijan,
joka nyt ensi kertaa pitää tämän epämääräisen henkilön ansaitsevana
hänen kunnianosoitustaan -- ja tekee myös kumarruksen; kentiesi
myös joku toinen, utelias, rientää hänen ruumissaattueensa eteen
tiedustamaan vainajan nimeä -- ja samassa sen heti unhoittaa.

Sillä koko tämä Aleksejev, Wasiljev, Andrejev, -- tai miten
häntä nyt haluttaneekin nimitellä -- on jonkunlainen vajanainen,
epäpersoonallinen ilmaus ihmisjoukossa. Sen kumea kajahdus vain, sen
epäselvä, väritön heijastus.

Itse Sakariias, joka sattuessaan yhteen ystäväinsä kanssa portilla
tai puotiloissa avosydämmisessä keskustelussaan heidän kanssaan
terävästi arvosteli kaikkia herransa luona käyviä vieraita,
joutui aina pahaan pulaan, kun vuoro milloin osui myös tähän ...
olettakaamme vaikka Aleksejeviin. Silloin hän pitkään aprikoi ja
pyydysteli mielessään kauvan jotakin kulmikasta piirrettä, johon
voisi tarttua kiinni -- joko ulkomuodossa tai käytöksessä tai
luonteessa, mutta vihoviimein huiskauttaen toista kämmentänsä sai
suustansa ainoastaan näin kuuluvan lauseen: "Mikä pöllö se lieneekin
miehekseen -- eihän sillä ole nahkaa, ei naamaa!"

-- Kas! kohtasi häntä Oblomov sanoen: -- oletteko se te, Aleksejev?
Päivää, päivää. Mistä te tulette? Älkää lähestykö minua, älkää
lähestykö; minä en anna teille kättäni: te tulette kylmästä!

-- Mitä te puhutte, eihän siellä ole kylmä! Minä en aikonut teidän
tykönne tänään, sanoi Aleksejev: -- vaan Ovtshinin tapasi minut
kadulla ja vei luoksensa. Minä tulen teitä noutamaan, Ilja Iljitsh.

-- Mihin sitten?

-- Kuulkaa, mennään yhdessä sinne Ovtshininin luo. Siellä on Matvei
Andreitsh Aljanov, Kasimir Albertitsh Phailo ja Vasili Sevastjanitsh
Kolimjagin.

-- Mikä kokous niillä siellä on ja mitä ne minusta sinne tahtovat?

-- Ovtshinin kutsuu teitä päivälliselle.

-- Hm, vai päivälliselle ... toisti Oblomov yksikantaan.

-- Ja sitten kaikki lähtevät Katariinanhoville; käskivät sanoa että
te vuokraisitte vaunut jostakin.

-- Mutta mitä minä siellä teen?

-- Hyvä ihme! Sinnehän on huviretki. Vai ettekö tiedä että tänään on
Vapunpäivä?

-- Istukaahan, niin tuumitaan tässä ... virkkoi Oblomov.

-- Nouskaahan ylös, aika on pukeutua.

-- Odottakaa vähän, vielä on varhaista.

-- Varhaistako! He pyysivät kello kahdeksitoista, me syömme hiukan
varemmin tavallista, noin pari tuntia, ja sitten huviretkelle.
Lähdetään nyt pian. Käskenkö palvelijan tulla teitä pukemaan.

-- Kuinka voin minä pukeutua, kun en vielä ole pessytkään itseäni?

-- No peskää siis itsenne!

Aleksejev alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten
erään taulun eteen, jonka oli nähnyt tuhannen kertaa ennen, katsahti
vilahdukselta ikkunaan, otti jonkun pikkukapineen kaapin päältä,
käänteli sitä käsissään, katseli tarkkaan kaikilta puolilta ja pani
sen jälleen paikoilleen, sitten taas rupesi kävelemään hiljakseen
vihellellen -- ettei suinkaan häiritsisi Oblomovia nousemasta eikä
peseytymästä. Niin kului kymmenkunnan minuuttia.

-- Mitä te ajattelette? kysyi yht'äkkiä Aleksejev Ilja Iljitshilta.

-- Miten niin?

-- Kun yhä makaatte?

-- Pitäisikö sitten jo nousta?

-- Tietysti! meitähän odotetaan. Tehän aijoitte lähteä mukaan.

-- Mihinkä minä aijoin lähteä? En minä ole aikonut lähteä mihinkään...

-- Hyvä ihme, Ilja Iljitsh, juuri äskenhän oli puhe että lähtisimme
päivälliselle Ovtshininin luo ja sitten Katariinanhoville...

-- Minäkö lähtisin ulos tässä kosteassa ilmassa! Ja mitä siellä
sitten on, mitä en ennen olisi nähnyt? Kas, sade siitä kohta näyttää
tulevan, koska pihallakin on niin hämärää, puheli Oblomov laiskasti.

-- Ei pilven hattaraakaan ole taivaalla, vaan te luulitte sitä
sateeksi! Hämäryys syntyy siitä että teillä nämät ikkunan pahaset
eivät pitkiin aikoihin liene pesty. Likaa niissä on, paljon likaa!
Sentähden ei Jumalan päivyttä näy ja lisäksi on toinen käärekaihdin
melkein kokonaan alaslaskettu.

-- Saattaa olla, vaan menkääpäs tästä asiasta hiiskahtamaankaan
Sakariiakselle, niin hän heti teille suosittelee akkoja apuun ja ajaa
teidät pois talosta koko päiväksi!

Ja Oblomov vaipui omiin mietteisiinsä sillä aikaa kun Aleksejev
sormillaan rummutti pöytää, minkä vieressä istui, antaen katseensa
hajamielisesti harhailla pitkin seiniä ja lakea.

-- Kuulkaa, mitenkä siis teemme nyt? Puetteko te päällenne vai
jäättekö siihen? kysyi hän jonkun minuutin kuluttua.

-- Miksikä te kysytte?

-- No että joutuisimme sinne Katariinanhoville...

-- Kaikki te jankkaatte sitä yhtä ja samaa: "Katariinanhoville!
Katariinanhoville!" murahti Oblomov harmistuneena. -- Eikö teillä ole
kylliksi hyvä täällä sisälläkin istua? Onko täällä kylmä, vai mikä,
täällä huoneessa, vai haiseeko pahalta, koska niin tuonne ulos siinä
katselette?

-- Ei haise kyllä, minun on tässä teidän luonanne aina hyvä olla,
minä olen hyvin tyytyväinen, sanoi Aleksejev siivosti.

-- No jos kerran on hyvä siinä, niin miksikä sitten pyrkiä toiseen
paikkaan? Jääkää siis mieluummin minun luokseni koko päiväksi,
syödään yhdessä, ja menkää sitten illalla Jumalan nimessä... Vaan
minä olen unhoittanut ... enhän minä voisikkaan mihinkään mennä.
Tarantjev tulee näet luokseni päivälliselle: tänään on lauvantai.

-- Ah, jos niin on asianlaita ... niin minä mielelläni ... kuten
tahdotte ... sopersi Aleksejev.

-- Mutta enkö minä vielä ole puhunut teille asioistani? kysyi Oblomov
vilkkaasti.

-- Mistä asioista? En tiedä, virkkoi Aleksejev katsoen häntä silmät
suurina.

-- Mistä syystä te luulette, että minä oikeastaan en nouse ylös tästä
niin pian? Siksihän minä tässä olen niin pitkään makaillut, kun olen
mietiskellyt, kuinka päästä pulasta.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Aleksejev koettaen olla hyvin
säikähtyneen näköinen.

-- Kaksi onnettomuutta! En ymmärrä, miten olla, kuten elää.

-- Minkälaisia ne ovat?

-- Minut ajetaan pois asunnostani, minun täytyy muuttaa! Se on
kauheata! Ajatelkaas: kaikki puretaan, kapineet kasataan kuormiin...
Ja kahdeksan vuotta olen asunut kortteerissani! Nyt on isäntä
ruvennut kanssani kompeilemaan: "muuttakaa", sanoo hän, "aika kyytiä!"

-- Vai vielä aika kyytiä. Taitaa olla pakosta. Se on sangen
sietämätöntä tuo poismuuttaminen: siinä on niin paljon puuhaa,
myönteli Aleksejev: -- kaikki joutuu hajalleen sikin sokin, paljon
lyödään rikki, se on kovin ikävää. Ja te, jolla on niin mainio
asunto ... mitäs te tästä maksattekaan?

-- Niin, mistä muualta toista tällaista löytää, puhui Oblomov: -- ja
varsinkin näin kiireissään? Tämä asunto on niin kuiva ja lämmin, koko
talo on niin erinomaisen rauhallinen -- yhden ainoan kerran vain ovat
sen varastaneet putipuhtaaksi. Ja katsokaahan, tuon katon ei luulisi
paljoa kestävän, sillä kalkki-iskos on kokonaan irtautunut -- eikä se
kuitenkaan putoa alas.

-- Mutta sehän on tosiaankin merkillistä! sanoi Aleksejev pää
kekallaan kohden kattoa.

-- Mitenkä tämän järjestäisi ettei tarvitseisi muuttaa? tuumiskeli
Oblomov itsekseen.

-- Onkos teillä oikein kontrahdin mukaan vuokrattu asunto? kysyi
Aleksejev silmäillen huonetta laesta lattian rajaan asti.

-- Onhan se, vaan kontrahdin määräaika on kulunut loppuun. Minä olen
koko ajan maksanut kuukausittain, sitä vain en muista, milloin olen
viimeksi suorittanut...

Molemmat rupesivat miettimään.

-- Kuinkas te siis arvelette? kysyi hetkisen vaitiolon perästä
Aleksejev, -- muutatteko pois, vai jäättekö paikoillenne?

-- En minä arvele sinne enkä tänne, sanoi Oblomov, -- ei tee mieleni
koko asiaa edes ajatella. Keksiköön Sakariias jonkun keinon.

-- Muutamat ne hyvin rakastavat muuttelemista paikasta toiseen,
virkkoi Aleksejev: -- ja juuri tuo asunnon vaihto heistä onkin vasta
hauskaa...

-- Muutelkoot vain "muutamat", vaan minä en voi kärsiä mitään
muutoksia. Mitäs se kuitenkaan tämä asunnon kohta vielä olisi, --
mutta katsokaahan, mitä tilanhoitaja minulle kirjoittaa. Jahka näytän
teille kirjeen ... mihin se taas on joutunutkin? Sakariias, halloo
Sakariias!

"Voi taivasten tekijä!" murahti Sakariias kopperossaan, hypäten
alas pankolta: "milloinka laupias Jumala minut päästätkin kaikista
vaivoistani?"

Hän astui sisään ja katseli samein silmin herraansa.

-- Mikset sinä ole löytänyt kirjettä?

-- Hiidestäkö minä sen löydän? Ja mistäs minä tiedän, mitä kirjettä
te tarvitsette? En minä lukea osaa.

-- Sama se, hae se käsiimme ja pian! komensi Oblomov.

-- Itsehän tuota näyitte lukevan jotain kirjettä eilis-iltana, tiesi
Sakariias: -- mutta senjälkeen en ole nähnyt.

-- Missä se sitten on? virkkoi Ilja Iljitsh harmistuneena. -- En
suinkaan minä sitä ole nielaissut. Muistan aivan hyvin että sinä sen
minulta otit ja panit tuonne jonnekkin. Mutta tuossahan se juuri
onkin, katsos peijakasta!

Hän pudisti peittoa ja sen poimuista putosi lattiaan kirje.

-- Näin te aina minun syykseni...

-- No, no, ole nyt vähemmällä ja mene pois siitä! huudahti Oblomov.
Sakariias lähti taas ulos ja Oblomov alkoi lukea kirjettä, joka oli
kirjoitettu ikäänkuin kaljalla harmaalle paperille ja jossa oli
tummanruskea lakkaleima.

"Armollinen herra" alkoi Oblomov lukea: "Teidän vapaasukuisuutenne,
meidän isämme ja elättäjämme Ilja Iljitsh..."

Hän jätti lukematta joukon siunauksia ja terveyden toivotuksia sekä
jatkoi keskeltä:

"Saan tietä anta sinun herralliselle armollesi, että sinun
perintökartanossasi, rakas ruokkijamme, kaikki on onnellisesti.
Viitettä viikkoa on meillä jo satamata. Niin että olemma vihastuttanu
Herramme Jummalamme, koska on satamata. Sellaista kuivuutta eivät
vanhatkaan muista: suvivilja on kuin uunissa poltettu. Talvi viljan
on moniain paikon mato turmellu, moniain paikon hallat pannu. Myö
olemma kyntäny pellot että niinkuin suvi viljan kylvöön, mutta emmä
myö tietä, mitenkä oraat nousevat. Ehkäpä laupias Jummala armahtaa
sinun herrallista armoasi, vaan itsestämme emmä huolehti, myö
olemme valmiit nääntymään nälkään. Mutta Juhannuspäivänä karkasi
entisten lisäksi vielä kolme talonpoikaa, Laptjev, Palotshof ynnä
erikseen meni tiehensä se sepän poika Vaska. Mie ajoin akat miehiänsä
kiinniottamaan, mutta ne akat jäivät sille reisulle, ja kuten
olen kuullut asuvat ne Tselkissä, mutta Tselkkiin matkusti minun
ristikummini Verhljaurista: tilanhoitaja oli hänet sinne lähettäny.
Kuulkeehan, hyö olivat lähettäny sinne mokomallaisen masinan merien
takaa, niin tilanhoitaja lähetti minun kummini Tselkkiin sitä masinaa
kahtomaan. Mie puhelin kummilleni karanneista talonpojista, kumarsin
ispravnikalle syvään ja tämä sanoi: 'anna valituskirja, niin silloin
tehtään, mitä voitaan ja heirät lähetetäh takasi asumasijoilleen.'
Mitään muuta ei hään sanonu, ja mie lankesin hänen jalkoihinsa ja
itkien rukoilin häntä; mutta hään alkoi huutaa täyttä kurkkuva että
'mää tiehesi mää tiehesi! sinulle on kerran sanottu että kaikki
toimitetaan, kun ensin jätät valituskirjan!' Mutta en mie jättäny
mitään valituskirjaa eikä päivätyöläisiä ole mistään saatavissa,
kaikki menevät laivatöihin Volkalle -- niin tuhmaksi on nykykansa
täällä tullu, oi elättäjämme ja isämme Ilja Iljitsh. Palttinaa emmä
myö tänä vuonna lähetä markkinoille: kuivaus- ja valkaisuhuoneen olen
minä lukinnu suurella lukolla ja olen pannu Sitshukin vahtimaan yötä
ja päivää: hän on juomaton talonpoika, joka ei ryyppää paloviinaa
ja jottei hän varastaisi mitään herran omaisuutesta, niin pitän
mie häntä silmällä myös yötä ja päivää. Muut juovat hurjasti ja
kerjäävät verovapautta. Verorästejä on maksamata ja kyllä myö tänä
vuonna lähetämme sinulle tulot, voi sie meitän isäkultamme ja
hyväntekijämme, tosin tuhannen tai pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin
ennen, jos ei pouta vain turmele viimeistäkin viljaa, ja sen myö
varmasti lähetämme, josta myö sinun armollesi täten nyt ilmoitamme."

Senjälkeen seurasi uskollisuuden vakuutuksia sekä allekirjoitus:
"Sinun tilanhoitajasi ja kaikkein alhaisin orjasi Prokofij
Vitjegushkin, omakätisesti pitäen kiinni kirjoittajan kädestä."
Sitten oli risti pantu nähtävästi osoittamaan tilanhoitajan
kykenemättömyyttä kirjoitustaidossa. Tämän kirjeen kirjoitti mainitun
tilanhoitajan sanoja seuraten hänen lankonsa Djomkka Krivoi.

Oblomov katsahti kirjeen loppuun. -- Kuukausi ja vuosi puuttuu, sanoi
hän: -- kuka tietää, ehkä kirje on virunut tilanhoitajan luona jo
menneeltä vuodelta? Siinähän on puhe Juhannuksesta ja kuivuudesta. Ja
hän säpsähti ja rupesi miettimään.

-- Kuulkaas, pitkitti hän sitten, mitä te arvelette siitä että hän
tarjoo pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen? Paljonko silloin
jääpi? Paljonkohan sain minä viime vuonna? kysyi hän katsahtaen
Aleksejeviin. -- Enkö sanonut sitä teille silloin?

Aleksejev käänsi silmänsä laipioon ja koetti muistella.

-- Pitää kysäistä Stolzilta, jahka hän tulee, jatkoi Oblomov: --
muistaakseni sitä oli seitsemisen kahdeksisen tuhatta ... se on
huonosti kun ei tule pannuksi kirjaan. Nyt se minulle kiristää vain
kuusi tuhatta.

Miten sitä sillä summalla elää? Minähän ihan kuolen nälkään!

-- Miksi te niin hätäilette, Ilja Iljitsh? sanoi Aleksejev: -- ei
pidä koskaan joutua epätoivoon. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

-- Vaan tehän kuulitte mitä hän kirjoittaa? Sen sijaan että
lähettäisi minulle rahoja ja koettaisi minua jotenkin lohduttaa, hän
ikäänkuin huvikseen saattaa minulle ainoastaan ikävyyksiä! Ja niin
hän tekee joka vuosi! Nyt en enää saa olla oma itseni. Pari tuhatta
vähemmän!

-- Niin, se on suuri tappio, sanoi Aleksejev: -- kaksi tuhatta ruplaa
-- ei se ole leikin asia. Puhuvat että tuo Aleksei Loginitsh myös on
saanut tänä vuonna vain kaksitoista tuhatta seitsemäntoista tuhannen
asemesta.

-- Niin kaksitoista, vaan ei kuusi! keskeytti Oblomov. -- Kerrassaan
rappiolle on tilanhoitaja minut saattanut! Jos todellisuudessa
niin käypikin että tulee katovuosi ja kuivuus, niin miksikä hän
katkeroittaa minun mieltäni näin edeltäpäin?

-- Ei tosiaankaan, alkoi Aleksejev, olisi pitänyt niin tehdä...Mutta
mitä hienotuntoisuutta voipi odottaa raa'alta talonpojalta?

-- Mitäs te tekisitte minun sijassani? virkkoi Oblomov katsahtaen
kysyvästi Aleksejeviin, hämärästi toivoen että ehkäpä tämä jonkun
lohdutuskeinon vielä keksii.

-- Asiaa täytyy ensin ajatella, Ilja Iljisth, ei voi näin yht'äkkiä
ratkaista, tiesi Aleksejev.

-- Pitäisköhän kirjoittaa kuvernöörille vai mitä? kysyi Ilja Iljitsh
hyvin miettiväisen näköisenä.

-- Kukas siellä teillä on kuvernöörinä?

Ilja Iljitsh ei vastannut mitään, vaan vaipui ajatuksiinsa. Aleksejev
oli vaiti ja näytti myös jotain mielessään harkitsevan.

Rutistaen kirjettä kourissaan antoi Oblomov päänsä painua käsiensä
varaan ja nojaten kyynäspäillään polviinsa istui sillä tavoin
muutaman hetken kovasti vaivattuna rauhattomien ajatustensa tulvasta.

-- Voi jospa Stolz pian tulisi! sanoi hän: -- hän on kyllä
kirjoittanut kohta saapuvansa, mutta, lempo tiesi missä hän maleksii.
Hän se kyllä kaikki sovittaisi ja järjestäisi...

Ja hän tuli taas alakuloiseksi. Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa.
Vihdoin havahti Oblomov ensimmäiseksi sekä lausui päättäväisesti ja
vähällä nousten vuoteestaan:

-- Kuulkaa, mitä tässä on tehtävä! Ja tehtävä mitä pikemmin,
vähääkään vitkastelematta... Ensiksikin...

Samalla silmänräpäyksellä kuului etehisestä niin vimmattu soitto
että sekä Oblomov että Aleksejev vavahtivat ja Sakariias lensi
nuolennopeudella alas pankoltaan.



3.


-- Onko kotona? kuului joku kovalla ja karkealla äänellä kysyvän
etehisessä.

-- Missäpäs muualla hän tähän aikaan voisi olla? vastasi siihen
Sakariias vielä karkeammin ja epäkohteliaammin.

Se neljänkymmenen korvissa oleva olento, joka nyt työntyi sisään, oli
kookas, järeätekoinen, leveä-hartiainen, vahvavartaloinen mies, jolla
oli karkeat kasvonpiirteet ja iso pää, lyhyt lysmäinen kaula, suuret
ulospäin pullistuneet silmät ja paksut huulet. Jo ensi katsahduksella
häneen sai vaikutuksen jostakin karkeasta ja törkeästä. Huomasi
selvään ettei hän suinkaan tavoitellut mitään siroutta puvussaan ja
harvoin onnistui nähdä häntä siististi ajeltuna parraltaan. Mutta
hänelle itselleen olikin tämä nähtävästi yhdentekevää, sillä ei hän
koskaan joutunut hämilleen pukunsa takia, vaan kantoi sitä yllään
jonkinlaisella kyynillisellä arvokkuudella. Tällainen hän oli: Mihei
Andrejevitsh Tarantjev, yksi Oblomovin maakunta-tovereita.

Tarantjev oli niitä, jotka katselivat kaikkea yrmeästi, puoleksi
halveksien, ilmeisellä pahansuopaisuudella ympäristöänsä kohtaan,
valmiina haukkumaan kaikkea ja kaikkia auringon alla -- ikäänkuin
se, joka on loukkautunut jostakin kärsimästään vääryydestä tai joka
ei ole saanut tunnustusta jostakin ansiostaan tai lopuksi niinkuin
sellainen voimakas luonne, jota kohtalo ankarasti vainoo ja joka
väkinäisesti ja kovakiskoisesti sen alle taipuu. Hänen liikkeensä
olivat rohkeat ja väljät, ja hän puhui äänekkäästi, ravakasti ja
melkein aina vihaisesti -- jos sitä ääntä kuunteli jonkun välimatkan
takaa, niin oli ikäänkuin kolme tyhjää vankkuria olisi koluuttanut
pitkin puista siltaa. Ei koskaan hän hämmentynyt kenenkään
läsnäolosta eikä hänen koskaan tarvinnut kopeloida sanasäkkinsä
suuta, sillä ylipäänsä oli hän alati röyhkeä käytöksessään kaikkia
kohtaan, siihen luettuna omat toveritkin -- aivan kuin olisi hän
tahtonut antaa tuntea että puhelemalla jonkun ihmisen kanssa, vieläpä
aterioimalla tämän luona täten tuotti tälle suurtakin kunniaa.

Tarantjev oli muutoin sukkelajärkinen mies eikä kukaan paremmin
kuin hän osannut ratkaista jotakin yhteiskunnallista kysymystä tai
sotkuista lakiasiaa: hetipaikalla muodosti hän teon teorian ja toi
hyvin terävästi esiin todisteet, mutta ratkaisun antaessaan lausui
kuitenkin melkein aina hävyttömyyksiä sille, joka oli tullut häneltä
neuvoa kysymään.

Ja kuitenkin, kuka olisi luullut että hän itse, kun hän viisikolmatta
vuotta takaperin tuli vaatimattomaksi kirjuriksi johonkin kansliaan,
pysyisi tässä virassaan aina harmaapäiseksi asti. Ei hänen itsensä
eikä kenenkään muun päähän juolahtanutkaan että hän voisi nousta
korkeampaan arvoon. Seikka oli nimittäin se, että Tarantjev oli
taituri ainoastaan puhumaan; sanoilla osasi hän ratkaista kaikki,
selvästi ja helposti, varsinkin sen, mikä muita koski. Mutta niin
pian kuin tuli tarvis ottaa kourilla kiinni ja ryhtyä puuhaan --
sanalla sanoen vaihtaa teoria todellisuudeksi, panna se käytäntöön
ja osoittaa toimeliaisuutta ja ripeyttä, niin oli hän kokonaan
toinen ihminen, sillä siihen hänellä ei ollut taipumusta, hänen tuli
yht'äkkiä niin raskasta olla ja hän tunsi itsensä sairaaksi, tai oli
se muuten epämukavaa, tai tapahtui lisäksi jotakin, johon hän ei
voinut ryhtyä, tai jos ryhtyikin, niin ei valitettavasti saanut sitä
suoritetuksi. Tässä menetteli hän aivan kuin mikäkin lapsi pahanen:
ei se osaa asiaa oikein selvittää, ei ymmärrä joitakin pikkuseikkoja,
ei kerkeä pantua työtä toimittaa, vaan lopettaa sen jättämällä kaikki
kesken taikka tarttuu työhönsä väärästä päästä ja pilaa siten kaikki,
niin ettei sitä mitenkään enää voi korjata, ja vielä lisäksi itse
suuttuu ja rupeaa haukkumaan.

Hänen isänsä, vanhanaikainen piirikirjuri, oli toivonut poikansa
perivän sen taidon ja kokemuksen, mikä hänellä itsellään oli ihmisten
riita-asiain ajossa, sekä oman, näppärästi hankitun virka-uransa
käräjäpaikassa, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Isä, joka
itse vähillä varoillaan ei ollut päässyt venäjänkielentaitoansa
pitemmälle, ei tahtonut poikansa jäävän jäljelle ajastaan, vaan
halusi että tämä oppisi muutakin kuin asianajotaidon salaisuuksia.
Sentähden hän kolmeksi vuodeksi lähetti pojan papin luo latinaa
lukemaan.

Ollen luonnostaan kyvykäs luki poika kolmessa vuodessa latinan
kieliopin ja lauseopin kannesta kanteen ja yritteli jo tutkistelemaan
Cornelius Nepostakin, mutta silloin isä arveli ja päätti että jo
sitä on siinäkin kylliksi, mitä poika nyt tiesi, ja että jo nämät
tiedot antavat hänelle tavattoman suuria etuoikeuksia vanhempaan
polveen verraten ja että kaiken lisäksi syvemmät opinharjoitukset
voivat, kun sattuu, vahingoittaa palvelusta käräjäpaikoissa.
Tietämättä mitä tekisi latinallaan alkoi kuusitoistavuotias Mihei
nyt unhoittaa taitoansa eläen vanhempainsa kodissa, mutta sitä
vastoin, odotellessaan kunniaa olla läsnä maakyläpiirikunnan
oikeusistunnoissa otti sillä aikaa osaa kaikkiin isänsä juominkeihin,
ja tässä koulussapa, missä joutui keskelle suorapuheisinta väittelyä,
kehittyi tämän nuoren miehen järki sangen teräväksi. Nuoruuden
herkkätuntoisuudella kuunteli hän silloin isänsä ja tämän toverien
kertomuksia erinkaltaisista kansallisista ja rikos-asioista sekä
monellaisista sukkelista tapauksista, jotka olivat menneet kaikkien
näiden vanhan ajan kirjurien käsien kautta. Mutta kaikki tämä ei
ollut omiaan viemään mihinkään hyödylliseen tulokseen. Miheistä ei
tullut mitään lakimiestä eikä ovelaa asianajajaa, vaikka isän kaikki
yritykset siihen tähtäsivätkin ja tietysti olisivat onnistuneetkin,
jollei sallimus olisi tehnyt tyhjäksi ukon tuumia. Tosin omisti
poika itselleen isänsä kaiken aatteellisen ammattitaidon, puuttui
vain asiain käytäntöön paneminen, mutta isänsä kuoleman jälkeen ei
hän ehtinytkään astua oikeuden palvelukseen, vaan tuli siirretyksi
Pietariin jonkun hyväntekijän toimesta, joka hankki hänelle
kirjurin paikan eräässä virkakunnan osastossa eikä sen koommin
hänestä enää huolehtinut. Ja niinpä Tarantjev jäi kun jäikin
ainoastaan teoreetikoksi koko elämänsä ajaksi. Pietarilaisessa
virastossaan ei hän tehnyt mitään latinanopillaan eikä tuolla
terävällä järjellään, jolla hän mielensä mukaan pohti sekä oikeita
että vääriä riitakysymyksiä. Mutta hän tunsi kantavansa rinnassansa
nukkuvaa voimaa, jonka vihamieliset olosuhteet sinne olivat sisään
salvanneet ilman toivoa että se koskaan sieltä pääsisi vaikuttamaan.
Kentiesi juuri sentähden että tunsi itsessänsä tämän voiman, mistä
ei ollut mitään hyötyä, oli Tarantjev niin törkeä käytöksessään,
niin pahansuopa, alati kiukkuinen ja haukkumasanat huulillaan.
Katkeruudella ja halveksien katseli hän jokapäiväistä työtänsä, noita
alituisia puhtaaksikirjoituksia, asiakirjojen neulomisia j.n.e. Yksi
ainoa tähti hymyili hänelle kaukaa kuni viimeinen toivo, nim. toivo
siirtyä palvelemaan väkiviina-yhtiöihin. Tällä polulla näki hän
ainoan edullisen vaihdoksen sille elämän-uralle, jonka hänen isänsä
oli hänelle pyhittänyt, vaan jolle hän ei vielä ollut päässyt. Mutta
tätä odottaessaan, halvassa asemassa kun eli, antoi hän tuon isältä
perimänsä lahjojen-oton ja viekkauden teorian kohdistua kaikellaisiin
pikkuasioihin ja varsinkin saivat julkisuuden puutteessa hänen
omat toverinsa siitä kärsiä. Niin tuli hänestä lahjojen ottaja ei
ainoastaan aatteeltaan, vaan koko olennoltaan, ja vaikkei hänellä
ollut asianajotointakaan, osasi hän niitä kiskoa sangen viekkaasti
omilta virkaveljiltään sekä tovereiltaan, jumalatiesi kuinka ja
mistä aiheutumasta oikeastaan, mutta joka paikkaan hän vain nenänsä
pisti ja aina muut saivat häntä kestittää ja hän vaati kaikilta
ihmisiltä ansaitsematonta kunnioitusta itseään kohtaan riidellen
kaikkien kanssa. Ei hän koskaan hävennyt eikä hämmästellyt kuluneita
vaatteitaan, mutta annappas ettei hänen näköpiirissään sattunut
olemaan joka päivä heliseviä päivällispitoja niihin kuuluvine
viinoineen ja viineineen, silloin oli hän aikalailla nolattu. Näin
hän tuttaviensa piirissä näytteli ikäänkuin suuren vahtikoiran
osaa, koiran, joka kaikkia haukkuu eikä anna kenenkään paikaltaan
liikahtaa, vaan joka samaan aikaan ehdottomasti hotaisee suuhunsa
lentävän lihapalasen, viskattakoonpa se sitten mistä ja mihin tahansa.

Tällaiset olivat Oblomovin kaksi ahkerinta luonakävijää.
Minkätähden nämät kaksi venäläistä proletaaria tulivatkin juuri
hänen luokseen? Niin, kyllä he itse tiesivät hyvin, minkätähden:
syödäkseen, juodakseen ja hyviä sikaareja polttaakseen. He löysivät
täällä lämpöisen, rauhallisen turvapaikan ja saivat aina, jollei
ystävällistä, niin ainakin välinpitämättömän vastaanoton osakseen.
Mutta miksi Oblomov suvaitsi heitä luonaan, siitä hän tuskin itsekään
osasi itselleen tiliä tehdä. Vaan ehkä tapahtui se samasta syystä
kuin vielä nykypäivinä tapahtuu kaikissa meikäläisten Oblomovien
kaukaisissa varakkaissa maalaiskodeissa, joihin parvi tuontapaisia
henkilöitä molempaa sukupuolta tunkeilee, joilla ei ole leivänpalaa
eikä ammattia, ei käsiä mihinkään hyödylliseen työhön, vaan
ainoastaan vatsa ruuan sulatusta varten sekä melkein aina myös joku
virka ja arvonimi. Niitä on olemassa vielä herkuttelijoita, joille
tuollaiset täydennykset elämässä ovat ihan välttämättömiä, sillä
meidän olisi ikävä elää mailmassa ilman ylellisyyksiä. Kukapa muu
ojentaisi armolliselle herralle hukkaan joutuneen nuuskarasian tai
kuka nostaisi ylös hänen lattialle pudonneen nenäliinansa? Kenelle
muulle saattaisikaan valitella päänsärkyään ja olla oikeutettu
saamaan osanottoa ja kenelle kertoa ilkeitä uniaan ja vaatia niihin
selitystä? Kuka lueskelisi jotakin kirjaa armollisen herran makuulle
mentyä ja siten auttaisi häntä yhdessä nukahtamaan? Ja likimmäiseen
kaupunkiin voi tällaisen proletaarin joskus lähettää asialle jotakin
ostamaan talon hyväksi niin ettei isännän itsensä tarvitse sinne aina
laahustaa.

Tarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon
muuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen
esitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran
välttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja
ikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä
joskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta
kuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan,
kuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli
hän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin
voivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.

Aleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä
tärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi
itsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja
unelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia
ikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi
kuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen
niin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja
pikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme
vuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin
olla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua,
puhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta -- niin siinä oli
hänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä
tasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja
mielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen
tahansa.

Muita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne
vain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät
yhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov
tosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä
puhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni
kuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat
molemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen,
mikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa
ja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla
ei Oblomov sitä tahtonut käsittää -- mutta ne sekoittivat siihen
hänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet
heistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.

Yksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut
hänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja
koko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin
-- niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti
rakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä
syystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se
henkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.

Hän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä
hyvänsä.



4.


-- Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi
karvaisen kätensä Oblomoville. -- Mitä sinä siinä näin myöhään maata
rötkötät kuin mikäkin pölkky?

-- Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov
vetäen peittoa korviinsa.

-- Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. -- Heh, ota,
ota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta
herra yhä piehtaroipi sängyssään!

Hän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä
pidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne
suoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.

-- Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.

-- Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! -- päivälliseen asti
sinä siinä olisit pötköttänyt... Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet,
vanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!

-- Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten
haukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti
silmäillen Tarantjevia. -- Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut
kuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.

-- Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! --
karjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin
ohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja
seisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.

-- Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää
-- minä lähden pois ... jupisi hän mennen takaisin ovelle.

-- Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä
hänestä hätyytät? -- sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna
minulle mitä tarvitsen!

Tämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti
Tarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.

Oblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi
väkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja
vaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana
istumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä
pomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja
lopuksi hankasi häntä harjalla.

-- Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.

-- Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: -- mene sinä siksi
aikaa pois...

-- Ah, oletteko tekin täällä? -- kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen
Aleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili
Oblomovia. -- Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette
täällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin
juuri kaikesta teille sanoa...

-- Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti
Aleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.

-- Vai ei sukulaisia! -- no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka
palvelee siellä...? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.

-- Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti
Aleksejev selittää: -- eikä minulla ole sellaista sukulaista.

-- Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri
samanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen
esinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.

-- Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan
Alekseitshiksi.

-- No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta
suuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.

-- En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli
Aleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.

-- Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. -- Mutta se näkyy olevan
sitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti
samalla nuuskaa nenäänsä: -- kuulkaas, miksi ette ole hankkinut
ranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. -- Niin,
mokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt,
pitkitti Tarantjev. -- Minä otin häneltä kerran -- pari vuotta siitä
on aikaa -- viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa
se nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi
nyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden
perästä, missä vain tapasi, huomautti: "kuulkaa, se teidän pikku
veikanne?" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei
siinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi:
"Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt
maksaa." Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi
minua kaikkien kuullen solvaista: "Olen köyhä mies, tarvitsen itse
rahani!" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi... Ikäänkuin minä en
olisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille
vietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! -- Mutta annappas yksi
sikaari, veli Oblomov.

-- Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen
hyllyä.

Hän istui yhä miettiväisenä nojatuolissansa, tuossa laiskansuloisessa
asennossaan, eikä hän huomannut, mitä hänen ympärillään tehtiin eikä
hän kuullut, mitä puhuttiin. Hän katseli ja silitteli erityisellä
mielihyvällä omia pieniä, valkoisia käsiänsä.

-- Hui hai! Ovatko ne yhä niitä samoja entisiä? kysyi Tarantjev
röyhkeästi katsoen Oblomovia kasvoihin ja ottaen samalla sikaarin
laatikosta.

-- Niin, niitähän ne ovat, vastasi Oblomov koneellisesti.

-- Mutta minähän olen sinulle sanonut että ostaisit toisia
ulkomaisia? Kylläpä sinulla on kova pää, kun et muista, mitä ihmiset
sinulle sanovat! Katsohan vain että tulevana lauvantaina on tarjolla,
muuten en pitkään aikaan sinun luoksesi tule. Näes nyt itsekin,
mitä roskaa se on! jatkoi hän sytyttäen sikaarin ja puhaltaen yhden
savupilven ilmaan, mutta toisen vetäen keuhkoihinsa. -- Eihän tuo
tahdo palaakkaan.

-- Sinä olet tänään tullut varhain luokseni, Mihei Andreitsh, lausui
Oblomov haukotellen.

-- Mitä, kyllästytänkö minä sinua, häh?

-- E-et suinkaan, minä vain olen sen havainnut; sinähän tavallisesti
saavut suoraan päivälliseksi, vaan nythän kello käy vasta yhtä.

-- Minä tulin tahallani vähän varemmin, saadakseni tietää,
millaisen päivällisen minulle annat. Sinä olet aina syötellyt minua
kaikenlaisella siansotkulla, sentähden minä nyt edeltäpäin otan
selon, mitä sinä olet käskenyt valmistaa päivälliseksi tänään?

-- Mene itse urkkimaan tuolta kyökistä! vastasi Oblomov.

Tarantjev meni.

-- Hyvä isä nähköön! huusi hän palatessaan. -- Ei muuta kuin
häränpaistia ja vasikanlihaa! Hyi hävytöntä sinua, veli Oblomov, et
sinä älyä elää niinkuin pitää ja tilanomistaja muka olet! Näinkö elää
hieno herra? Poroporvari sinä olet, kun et ymmärrä, miten parasta
ystävää on kestittävä. Onkos madeira jo ostettu?

-- En minä tiedä, kysy Sakariiakselta, mutisi Oblomov melkein
kuuntelematta häntä; -- kai sillä on jotain viiniä varastossa.

-- Sitäkö entistä, saksalaiskaupasta? Tee hyvin ja pane ostamaan
englantilaisesta makasiinista.

-- Vaan kyllä entistäkin on tarpeeksi, sanoi Oblomov, -- on niin
paljon vaivaa lähettää uutta hakemaan!

-- Äläs huoli, anna rahat tänne, niin minä sivumennessäni pistäyn
ostamassa ja tuon; on muutenkin asiaa kaupungille.

Oblomov kaiveli lompakkoansa ja veti siitä esiin senaikuisen
punertavan kymmenenruplan setelin.

-- Madeira maksaa seitsemän ruplaa, sanoi Oblomov: -- vaan tässä on
kymmenen.

-- Työnnä vain tänne koko raha äläkä pelkää: kyllä ne siellä
jäännökset takaisin antavat!

Hän nykäsi setelin Oblomovin käsistä ja kätki sen sukkelasti
taskuunsa.

-- No, minä lähden nyt, sanoi Tarantjev pannen hatun päähänsä: -- ja
kello viideksi tulen taas takaisin, minulle on luvattu paikka eräässä
viinakonttoorissa ja ovat käskeneet käydä sopimassa... Vaan kuules,
Ilja Iljitsh: etkö sinä vuokraa itsellesi vaunut täksi päivää, niin
yhdessä ajettaisiin Katariinanhoville?

Oblomov pudisti päätänsä suostumattomuuden merkiksi.

-- Mitä, laiskuusko sinua vaivaa vai onko sääli kustannuksia? Suuri
nahjus sinä vain olet! sanoi hän. -- No, hyvästi siksi aikaa...

-- Odotahan, Mihei Andreitsh, keskeytti Oblomov. -- minun pitää sinun
kanssasi neuvotella eräästä asiasta...

-- Vai vielä sitäkin. Mitä se on? Puhu pian? -- minulla on kiire...

-- Tuota niin että kun kaksi onnettomuutta yht'äkkiä minua ahdistaa.
Minut tahdotaan häätää pois asunnostani ja...

-- Nähtävästi et maksa vuokraasi: se on aivan oikein sinulle, sanoi
Tarantjev yrittäen lähtemään.

-- Kuinka sinä sellaista voit uskoa? Minähän maksan aina etukäteen.
Ei, se on sillä tavalla että ne tahtovat rakentaa tähän uuden
rakennuksen... Kuule, älähän mene vielä. Neuvo minua, miten tekisin?
Ne hätyyttävät minua jo viikon perästä muuttamaan...

-- Mikä asianajaja minä sinulle tässä olen? Turhia sinä kuvittelet...

-- En minä mitään kuvittele, sanoi Oblomov: -- ja älä sinä rähise
äläkä kilju siinä, vaan keksi mieluummin, miten päästä tästä pulasta.
Sinä olet käytännöllinen mies...

Tarantjev ei enää kuunnellut häntä, vaan näytti jotakin tuumiskelevan
mielessänsä.

-- No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, -- sanoi hän
ottaen hatun päästään ja istuutuen: -- ja käske hankkia päivälliseksi
samppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.

-- Mitä sanot? kysyi Oblomov.

-- Tuleekos samppanjaa?

-- Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee...

-- Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle
tässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä
neuvoa tuolta tuossa, -- lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: -- taikka
hänen sukulaiseltaan.

-- No, no, älähän suutu, vaan puhu, -- pyysi Oblomov.

-- Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä...

-- Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin...

-- Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. -- Sinä muutat
kuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen
kaupunginosaan...

-- Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien
talvella juoksentelevan?

-- Sattuu kyllä, ne tulevat sinne saarista, mutta mitä sinulla on
niiden kanssa tekemistä?

-- Ja siellä on lisäksi niin ikävää ja autiota, ei kerrassa ketään
siellä asu.

-- Älä lörpöttele! Siellähän asuu minun tätini, jolla on oma talonsa
ja suuret puutarhat. Se on jalosukuinen nainen, leski, jolla on kaksi
lasta, ja sen kanssa asuu naimaton veli. Ja sillä pojallapa on pää
vähän toista tekoa kuin tuolla lampaankallolla, joka tuossa nurkassa
istuu, -- sanoi hän viitaten Aleksejeviin. -- Sen miehen housuihin
menemme korviamme myöten sekä sinä että minä!

-- Mutta mitä se kaikki minuun kuuluu? virkkoi Oblomov
kärsimättömänä. -- En minä sinne muuta.

-- Sepä saadaan nähdä, ettetkö muka muuta. Tiedä se, että kun kerran
olet neuvoa kysynyt, niin täytyy myös kuulla, mitä sanotaan.

-- Enkä muuta! toisti Oblomov jyrkästi.

-- No, piru sinut sitten periköön! vastasi Tarantjev läiskäyttäen
hattuaan ja mennen ovelle.

-- Kummallinen ihminen sinä olet, sanoi Tarantjev taas kääntyen. --
Mikä sinua sitten tässä paikassa muka niin mairittaa?

-- Mikäkö? Kaikkihan tässä on niin likellä, selitti Oblomov: -- tässä
ovat makasiinit, teatterit, tuttavat ... kaupungin sentrumihan tämä
on, ja kaikki...

-- Häh? katkaisi Tarantjev -- kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi
olet mennyt ulos pihasta, sanoppas? Ja kuinka kauvan siitä on kuin
olet ollut teatterissa? Ja keiden tuttavien luona sinä kuljet? Mitä
lempoa sinä teet tällä sentraalilla, suvaitseppas vastata?

-- Mitäkö teen? Johan minä olen selittänyt että se on monesta syystä
tarpeen...

-- Nyt näet ettet itsekään tiedä! Mutta ajatteleppas: siellä saat
sinä asua minun tätini luona, joka on jalosukuinen nainen; saat olla
ja elää rauhassa ja hiljaisuudessa, ei mikään sinua siellä häiritse,
ei mitään melua eikä hälinää koskaan kuulu, ja kaikki on puhdasta
ja siistiä. Mutta katsoppas täällä: niinhän sinä elät täällä kuin
kurjassa kestikievarissa, vaikka olet aatelisherra ja tilanomistaja.
Vaan siellä on siistiä ja tyyntä. On kenenkä kanssa vaihtaa
sanojakin, kun ikävä tulee. Ja paitsi minua ei ketään muuta tule
sinun luonasi käymään. Ja lasten kanssa saat leikkiä niin paljon kuin
haluttaa. Voitko enempää vaatia? Ja mikä aineellinenkin etu sinulle
on. Mitä sinä täällä maksat huoneistasi?

-- Puolitoista tuhatta.

-- Vaan siellä saat sinä tuhannesta ruplasta melkein koko talon! Ja
millaiset mainiot, valoisat huoneet. Juuri äskettäin hän nimenomaan
halusikin niihin hiljaista, säännöllistä hyyryläistä -- ja nyt minä
sinut sinne toimitan...

Oblomov pudisti hajamielisesti päätänsä kieltäytymisen merkiksi.

-- Äläkä niskottele siinä, sinun täytyy muuttaa! sanoi Tarantjev.
-- Arvostele nyt itsekin että sehän tulee sinulle kaksi kertaa
helpommaksi; toisessa asunnossa voitat sinä viisisataa ruplaa.
Ruokahoitosikin on tuleva kaksi kertaa paremmaksi ja siistimmäksi. Ja
saat olla rauhassa keittopiian ja tuon Sakariiaksen varkauksilta.

Etehisestä kuului pahaa murinaa.

-- Ja mikä erinomainen järjestys siellä vallitsee, jatkoi Tarantjev:
-- täällähän oikein inhoittaa istua sinun pöytääsi. Kun yrität
ottamaan pippuria -- niin tölppö on tyhjä, kun rupeat kaatamaan
etikkaa -- ei tippaakaan lähde, veitset ovat aina likaiset, sinä olet
itse kertonut että liinavaatteesi katoilevat pesussa; joka paikassa
on pölyä -- no, se on sanalla sanoen iljettävää. Vaan siellä tulee
nainen pitämään emännyyttä: ei sinulla itselläsi eikä tuolla vanhalla
narrillasi Sakariiaksella ole silloin mitään tekemistä...

Murina etehisessä kävi yhä kovemmaksi. -- Niin. Sen vanhan koiran
ei siellä tarvitse pitää mistään huolta, kaikessa sinulle siellä on
valmis elämä. Mitä siinä siis on enempi miettimistä! Sinä muutat ja
se on sillä päätetty...

-- Vaan kuinka minä näin yht'äkkiä, kaikesta tästä ... niin kauvas
sinne Viipurin puolelle...

-- Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan.
-- Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit
johonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne
Gorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan
vieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen
keskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä
nyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä
sinne lennätän emännän kanssa puhumaan -- anna minulle ajurirahat ja
huomenna tässä muutetaan niin että helähtää...

-- Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on
vain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten
voin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta,
ei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa...

-- Mikä on päätetty, se on päätetty: -- sinä muutat. Minä ajan nyt
heti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste...

Hän yritti lähtemään.

-- Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti
hänet Oblomov. -- Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja
lue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä
minun pitää tehdä.

-- Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. --
Et mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle
toimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et
sinä ole ihminen etkä mikään -- rääsy sinä olet!

-- Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän
pannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.

-- Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun
paperin.

-- Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.

-- Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh
läpiluettuaan kirjeen. -- Kuivuus ja katovuodet...

-- Rappioon joutunut, kerrassaan rappioon joutunut mies! lausui
Tarantjev.

-- Ettäkö minä olen rappioon joutunut?

-- Kuinkas muuten!

-- No, jos olen rappioon joutunut, niin sano, mitä siis pitää tehdä?

-- Vaan mitä sinä siitä annat minulle?

-- Johan on sanottu että samppanjaa tulee, vieläkös enempää vaadit?

-- Samppanjan lupasit jo asunnonhausta. Minähän olen sinun
hyväntekijäsi, mutta sinä et sitä tunnusta, vaan riitelet vielä
vastaan, sinä kiittämätön sielu! Mene ja hae itse itsellesi
kortteeri, jos kykenet? Ja se tässä on pääasia -- minkälaisen
asunnon minä sinulle olen tarjonnut. Sellainen rauha sinulle siellä
koittaisi, aivan kuin asuisit oman sisaresi luona. Kaksi lasta,
naimaton veli, ja minä sinun jokapäiväinen vieraasi...

-- No hyvä on, hyvä on, keskeytti Oblomov, -- sano nyt minulle vain,
mitä minun on tekeminen tilanhoitajani suhteen?

-- En sano sanaakaan, jollet lisää portteria päivällispöytään?

-- Vai portteria sulle tässä vielä? Etpä sinä vähällä...

-- No, kosk'et lupaa, niin hyvästi siis! sanoi Tarantjev pannen
jälleen hatun päähänsä.

-- Voi hyvä Jumala sentään! Tuo tilanhoitaja juuri kirjoittaa että
minun tuloni ovat "noin pari tuhatta ruplaa pienemmät" kuin ennen ja
sinä tässä vielä tahdot portteria lisäksi. No, olkoon, osta sitten
portteria...

-- Anna lisää rahaa -- sanoi Tarantjev.

-- Mutta saathan takaisin jäännökset siitä kymmenruplasta.

-- Niin kyllä, vaan entäs ajuri Viipurin puolelle? vastasi Tarantjev.

Oblomov kaivoi vielä esiin täyden hopearuplan ja työnsi sen
harmistuneena hänen käteensä.

-- Tuo tilanhoitajasi on suuri roisto -- se on sitä kuin minä sinulle
nyt sanon -- alotti Tarantjev pistäen hopearuplan taskuunsa: --
ja sinä pöllö uskot häntä suu selälläsi. Älyätkös, mitä nuottia
se tuossa laulaa? Kuivuus, katovuodet -- hallat, talonpoikia muka
karannut... Valetta kaikki tyyni! Minä olen päinvastoin kuullut että
meidän seuduillamme, Shumilovin sukukartanossa, menneen vuotisella
sadolla on saatu kaikki velat maksetuiksi, -- vaan sinun maillasi
on muka yht'äkkiä kuivuus ja halla... Ja Shumilovin pellot ovat
ainoastaan viisikymmentä virstaa sinun tiloiltasi: miksi ei siis
sielläkin vilja olisi pilalle palanut? Ne ovat vain hänen omia
keksintöjään nuot verorästit, joista se puhuu. Se mies ei ole pitänyt
huolta mistään. Miksi on hän laiminlyönyt kaikki? Mistä nämät
verorästit? Eikö ole muka työnansioita siellä meidän puolessa? Hiisi
vieköön, hän on roisto! Kyllä minä hänet opettaisin! Nähtävästi
sentähden ovat talonpojatkin häneltä karanneet että itse ensin on
nylkenyt ne paljaiksi ja senjälkeen ajanut heidät pois. Tietysti hän
siksi ei ole ispravnikalle siitä voinut valittaa.

-- Tuo nyt ei liene mahdollista, lausui Oblomov: -- hänhän mainitsee
ispravnikan vastauksenkin kirjeessään -- ja niin luonnollisesti...

-- Äläpäs taas! Sinä et ymmärrä hölynpölyä. Kaikki roistothan
kirjoittavat "luonnollisesti", sen saat uskoa, kun minä sanon. Katso
nyt esimerkiksi, jatkoi hän osoittaen Aleksejevia: -- tuossa istua
kyyröttää rehellinen sielu, tyhmä kuin lammas, vaan kirjoittaakos
hän luonnollisesti? -- Ei ilmoisna ikinä! Mutta hänen sukulaisensa,
se sika, se peto, se osaa kirjoittaa. Sinä taas et kirjoita
luonnollisesti. Sinun tilanhoitajasi petomaisuuden näkee juuri siitä
että hän niin taitavasti ja luonnollisesti on kirjeensä kyhännyt.
Näetkös, kuinka mestarillisesti hän on pannut kokoon sanan sanalta:
"että kiinnityskirja annettaisiin asuntopaikallemme."

-- Mitäs minä siis teen hänen suhteensa? kysyi Oblomov.

-- Aja hänet pois heti paikalla!

-- Kenenkä minä sitten sijaan määrään? Enhän minä siellä tunne
talonpoikia. Satun saamaan vielä huonomman. Kahteentoista vuoteen en
siellä ole ollut.

-- Matkusta itse sinne, ei siitä muuten selviä. Vietä siellä kesäsi
ja saavu sitten syksyllä uuteen asuntoosi tänne. Minä sillä aikaa
toimitan huoneet sinulle valmiiksi.

-- Ettäkö minä itse lähtisin tästä maalle ja sitten uuteen asuntoon?
Kuinka epätoivoisia suunnitelmia sinä yhä minulle latelet! huudahti
Oblomov kovasti tyytymättömänä. -- Ei, minä en mene äärimmäisyyksiin,
vaan pysyn kultaisella keskitiellä...

-- Siispä, veli Ilja Iljitsh, joudut sinä kokonaan turmioon. Minä
olisin sinun sijassasi aikoja sitten pantannut koko maatilan ja
ostanut toisen tai talon täällä kaupungissa, parhaalla paikalla.
Semmoisella kylällä se kyllä kannattaisi. Olisin sinun sijassasi
pantannut itse kartanonkin ja ostanut muualta toisen... Annappas
koetteeksi minulle sinun omaisuutesi, niin saavatpa moukat nähdä ja
kuulla, mikä mies minä olen!

-- Herkeä kerskailemasta ja keksi keino, miten pääsisin
sekä muuttamasta että matkustamasta ja kuinka asiat nyt
järjestettäisiin ... -- muistutti Oblomov.

-- Mutta siirrytkö sinä sen nahjus kuuna päivänä tältä paikalta?
sanoi taas Tarantjev. -- Katso nyt itseäsi: mihinkä sinä kelpaat?
Mitä hyötyä sinusta on isänmaalle? Miks'et sinä voi matkustaa
maatilallesi?

-- Minulle on vielä liian varhaista sinne matkustaa, vastasi Oblomov:
-- annahan minun ensin lopettaa suunnitelmani niihin uudistuksiin,
jotka siellä aijon panna toimeen... Mutta tiedätkö mitä, Mihei
Andreitsh? virkkoi yht'äkkiä Oblomov. -- Matkustappa sinä sinne.
Sinähän ymmärrät ne asiat, paikat ovat sinulle myös tutut... En minä
säästäisi kuluja...

-- Olenko minä sinun kartanovoutisi? ärähti Tarantjev röyhkeällä
äänellä. -- Ja minäkö muka olen tottunut moukkain kanssa
muokkaamaan...

-- Mutta mitäs siis on tehtävä? sanoi Oblomov miettiväisesti. --
Todentotta en ymmärrä.

-- No, kirjoita ispravnikalle ja kysy häneltä, onko tilanhoitajasi
puhunut hänelle karanneista talonpojista, ja pyydä häntä matkustamaan
kylään. Senjälkeen kirjoitat kirjeen kuvernöörille että hän määräisi
ispravnikan ottamaan selkoa tilanhoitajasi käytöksestä. Kirjoita
esimerkiksi seuraavaan muotoon: "Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon
osoittaa suurta isällistä huolehtivaisuuttansa ja katsahtaa
armeliaisuuden lempeällä silmällä siihen välttämättömään, minua
uhkaavaan mitä hirveimpään onnettomuuteen, mikä minulle tapahtunut
on minun tilanhoitajani väkivaltaisten tekojen tautta, sekä siihen
äärimmäiseen rappiotilaan, jonka alaiseksi minun nyt välttämättä
sortua täytyy vaimoni ja alaikäisten lasteni kanssa, jotka
näinmuodoin jäävät ilman minkäänlaista huolenpitoa ja leivänpalaa, --
kahdentoista alaikäisen lapsen kanssa..."

Oblomov naurahti.

-- Mistä minä otan niin paljon kakaroita, jos pyytävät näyttämään
lapsia? sanoi hän.

-- Ole sinä vaiti ja kirjoita vain "kahdentoista alaikäisen
lapsiraukan kanssa"; se sutkahtaa sivu korvien, kukaan ei sitä
tule tutkimaan, sitävastoin tuntuu kirje täten "luonnolliselta"...
Kuvernööri antaa sitten kirjeen sihteerillensä, mutta sinä olet
samaan aikaan kirjoittanut myöskin hänelle, tietysti panemalla sisään
vähän voidetta..., hän sitten järjestää asiat. Ja kirjoita ja pyydä
myös naapureitasi; ketä niitä sinulla siellä onkaan?

-- Dobrinin asuu siellä lähinnä, tiesi Oblomov: -- minä olen usein
hänet täällä tavannut, mutta nyt hän on siellä.

-- Niin, pyydä myös häntä ja kirjoita kohteliaasti näin: "Täten
teette te minulle tosi veljeyden sydämmellisen palveluksen ja
kiinnitätte minut lämpimästi itseenne, kuten oikea kristitty, kuten
oikea ystävä ja kuten oikea naapuri." Ja liitä kirjeeseen joku
pietarilainen vieraslahja ... esimerkiksi hyviä sikaareja. Tällä
tavalla on sinun menetteleminen, muuten et mihinkään pääse. Voi
rappioonjoutunutta miesparkaa! Ollappa minulla tilanhoitaja, joka
tuollaiset tanssit olisi toimittanut, niin jumaliste minä häntä
löylyttäisin! -- Milloinka sinne lähtee posti?

-- Ylihuomenna, vastasi Oblomov.

-- Istu siis pöytään ja kirjoita heti!

-- Sehän lähtee vasta ylihuomenna. Kerkeäähän kirjoittaa vielä
huomennakin, huomautti Oblomov. -- Vaan kuulehan, veli Mihei
Andreitsh, lisäsi hän sitten; -- suorita nyt loppuun asti
"laupeudentyösi", niin minä hankin päivällispöytään vielä kalaakin
tai jotain lintua...

-- Mitä tarkoitat? kysyi Tarantjev.

-- Että istuisit alas ja kirjoittaisit minun puolestani. Kauvankos
sinulla aikaa menee kolmea kirjettä rapostaessa? Sinähän osaat kertoa
niin "luonnollisesti" ... lisäsi hän koettaen salata hymyään: -- ja
sitten kaiken puhtaaksikirjoittaa hän, tuo Ivan Alekseitsh...

-- Vie sun suutari, millaisia päähänpistoja! vastasi Tarantjev:
-- ettäkö minä tässä sinulle kirjuriksi? Kolmatta päivää olen
jo itsekkin virastossani kirjoittamatta: minulla näet, niinpian
kun istahdan, alkaa vasemmasta silmästä kyynelet jorottaa, se on
nähtävästi ajetuksissa, ja veri nousee heti päähän, kun kumarrun...
Vaan sinä, veli Ilja Iljitsh, olet laiskuri, suuri laiskuri sinä olet
ja rappioon sinä joudut niin että romahtaa...

-- Ah tätä surkeutta, jospa edes Andrei kohta saapuisi! huokasi
Oblomov: -- hän se kaiken korjaisi...

-- Etkös parempaa hyväntekijää keksinyt, keskeytti hänet Tarantjev:
-- vai se kirottu saksakko, se viekas konna!...

Tarantjevilla oli jonkunlainen vaistomainen vastenmielisyys
kaikkia muukalaisia kohtaan. Hänen silmissään olivat ranskalainen,
saksalainen, tai englantilainen samoja käsitteitä kuin roisto,
petturi, kavaltaja tai ryöväri. Hän ei tehnyt eroitusta edes
kansallisuuksien välillä, ne olivat kaikki hänen silmissään
yhdenlaiset.

-- Kuule, Mihei Andreitsh, alkoi vakavanankarasti Oblomov: --
minä olen sinua jo ennenkin pyytänyt hillitsemään pahaa kieltäsi,
varsinkin minulle läheisen ihmisen suhteen...

-- Läheisen ihmisen suhteen! tiuskasi Tarantjev todellisella vihalla.
-- Mikä lemmon sukulainen se sinulle sitten on? Koko maailmahan
tietää että hän on -- saksalainen.

-- Hän on paljon läheisempikin kuin mikään sukulainen: minä olen
yhdessä hänen kanssaan kasvanut, käynyt koulua, enkä minä salli
hänestä mitään hävyttömyyksiä...

Tarantjev kävi tulipunaiseksi kiukusta.

-- Vai niin! Jos sinä vaihdat minut tuohon saksalaiseen, sanoi hän:
-- niin minä en enää ikinä astu sinun kynnyksesi yli.

Hän pani hatun päähänsä ja meni ovelle. Oblomov lauhtui
silmänräpäyksessä.

-- Sinun velvollisuutesi olisi kunnioittaa häntä minun ystävänäni
ja varovaisemmin lausua ajatuksesi hänestä -- siinä kaikki, mitä
minä sinulta vaadin. Se ei suinkaan ole sinun puoleltasi liian suuri
palvelus! puheli hän.

-- Kunnioittaa saksalaista? väitti mitä suurimmalla halveksumisella
Tarantjev. -- Mistä syystä?

-- Olen sinulle jo sanonut että tekisit sen edes siitä syystä, että
hän on yhdessä minun kanssani kasvanut ja koulua käynyt.

-- Entäpäs nyt tärkeäkin syy! Kuka tässä ei olisi jonkun kanssa
kouluja käynyt?...

-- Jos se mies nytkin olisi täällä ollut, niin hän aikoja sitten
olisi pelastanut minut kaikista näistä ikävyyksistä vaatimatta mitään
portteria tai samppanjaa... sanoi Oblomov.

-- Vai niin! Sinä nuhtelet minua? Piru sitten vieköön sinut sekä
sinun portterisi ja samppanjasi! Tuoss' on, ota rahasi... Kumma
paikka, mihin minä ne olen pistänyt? mihinkä hiiteen minä ne olen
työntänyt ne kirotut killingit, koska en niitä löydä!

Hän huhtasi taskustaan jonkun rasvatahraisen, täyteenkirjoitetun
paperipalan.

-- Ei se tämä ollut! sähisi hän. -- Mihinkä minä

Hän penkoi ja kaiveli läpi kaikki taskunsa.

-- Älä huoli rasittaa itseäsi liiaksi, ei sinun tarvitse niitä etsiä!
virkkoi Oblomov: -- enkähän minä sinua moiti, minähän vain pyydän
sinua käyttämään säädyllisempää puhetapaa miehestä, joka on minulle
niin likeinen ja joka niin paljon on tehnyt minun tähteni...

-- Vai paljon? väitti Tarantjev ilkeän ivallisesti. -- Odotahan, niin
hän tekee sinulle vieläkin enemmän -- tottele sinä vain häntä!

-- Missä mielessä sinä tämän minulle sanot? kysyi Oblomov.

-- Siinä mielessä minä sen sanon että sitten kun tuo sinun
saksalaisesi on sinun nahkasi nylkenyt, niin tulet sinä tietämään,
mitä on vaihtaa oman kansalaisensa, oikean venäläisen miehen,
kaikenlaisiin maankulkijoihin...

-- Kuule, Mihei Andreitsh ... yritti Oblomov häntä keskeyttämään.

-- Ei ole mitään kuulemista, minä olen kuunnellut tässä jo tarpeeksi
ja sietänyt kaikellaista katkeruutta sinun käytöksesi tähden. Jumala
sen tietää, kuinka paljon loukkausta olen kärsinyt... Eikös niin vain
ollut, luulen ma, että hänen isällään ei Sachsenissa ollut leivän
kimpalettakaan suuhun panna, vaan saapui siksi tänne Venäjälle nenä
pystyssä nuuskimaan...

-- Mikset sinä anna kuolleitten olla rauhassa? Mitä pahaa hänen
isänsä sinulle on tehnyt?

-- Molemmat ovat minulle pahaa tehneet sekä isä että poika, haukkui
Tarantjev heilauttaen kättään. -- Oma isäni ei suinkaan suotta
neuvonut minua olemaan varuillani näitä saksalaisia vastaan ja hän se
mies oli, joka ihmiset tunsi!

-- Mitä sinulla sitten on esimerkiksi isää vastaan muistuttamista?
kysyi Ilja Iljitsh.

-- Sitä, että kun hän saapui meidän lääniimme, niin ei hänellä
ollut edes päällystakkia päällään, vaikka oli syksy, ja ainoastaan
yhdet kengänlönttöset oli hänellä silloin jalassa, mutta siellä hän
yht'äkkiä jätti pojalleen suuren perinnön, niin mitäs tämä merkitsee?

-- Pojan perintö oli kaikkiansa neljäkymmentä tuhatta. Jonkun verran
sai isä myötäjäisinä vaimonsa kanssa, mutta kaiken muun oli hän
hankkinut joko lapsia opettamalla tai maatilaa hoitamalla: siitä ne
hyvät tulot. Uskotko nyt että isä oli rehellinen mies? Mitäs sinulla
on poikaa vastaan valittamista?

-- Kiltti poika! Yht'äkkiä on hän isänsä neljästäkymmenestä
tuhannesta luonut kolmensadan tuhannen pääoman ja virka-arvossa hän
pian kiipeää -- hovineuvokseksi, ja oppinut hän on kuin pahus ... ja
aina vain matkustelee. Joka paikkaan se ovela kerkeää! Tekeekös oikea
kunnon venäläinen mies ikinä kaikkea sitä, mitä tämä? -- Venäläinen
mies valitsee yhden ainoan alan eikä edes siinä kiirettä pidä; kun
häntä nyt noin vain suunnillensa, hiljallensa tehdä töhertää minkä
tekee, niin on jo hyvä; mutta tämä: vie ja vilistä! -- kaikki käy
kuin masinalla! Jos hän edes olisi ryhtynyt hyviin viina-afääreihin,
niin voisihan ymmärtää, niistä ne rikkaudet tulevat, mutta vielä mitä
-- hyi perhana sentään. Se ei ole rehellistä peliä! Minä haastaisin
mokomat käräjiin! Piru tiesi, missä se nytkin maleksii! -- pitkitti
Tarantjev. -- Ja mistä syystä se oikeastaan matkustelee siellä
ulkomailla?

-- Oppia hän tahtoo: nähdä, kuulla ja tietää kaikki.

-- Vai oppia! Eivätkö vielä ole häntä tarpeeksi opettaneet? Mikä
on tarkoitus? -- Valehtelee se sinulle vasten naamaasi, älä usko
häntä. Petkuttaa sinut nenänsä edessä kuin pienen kakaran. Vai
oletko kuullut oikeain aikaihmisten koskaan mitään opettelevan?
Kuulkaa päältä, mitä se lörpöttelee. Rupeaako nyt oikea hovineuvos
koulupojan tavalla jotakin oppimaan? Sinä itsehän olet ennen koulua
käynyt, vaan käytkös vielä? Ja tuo tuossa (hän viittasi Aleksejeviin)
käykös hänkään? Tai opetteleekos hänen sukulaisensakaan enää mitään?
Kuka kunnon ihminen tarvitsee jotakin oppia? Vai niin että sielläkö
saksalaisessa koulussa hän muka nyt istuu ja pänttää päähänsä
läksyjä? Valehtelee se vietävä! Minä olen kuullut että hän on sinne
matkustanut jotakin konetta tarkastamaan ja tilaamaan: nähtävästi on
se semmoinen puserrusmasina, jolla hän aikoo väärentää venäläistä
rahaa! Siperiaan minä hänet lähettäisin... Hänellä on jonkinlaisia
osakkeita... Hyi hemmetti niitä iankaikkisia osakkeita, minä en siedä
niistä kuulla puhuttavankaan!

Oblomovilta pääsi äänekäs nauru.

-- Mitä sinä siinä hampaitasi näyttelet? Enkö minä tässä muka puhu
totta? kinasi Tarantjev.

-- No, jättäkäämme tämä asia, -- keskeytti hänet Ilja Iljitsh. --
Mene sinä nyt Herran nimessä sinne, jonne olit menossakin; minä kyllä
Ivan Aleksejevitshin kanssa kirjoitan kaikki puheenaolleet kirjeet
ja koetan mitä pikimmin piirtää paperille tuon korjaus-suunnitelman.
Nythän todellakin sopii näin yksissä neuvoin se tehdä...

Tarantjev oli jo menossa etehiseen, mutta kääntyikin yht'äkkiä taas
takaisin.

-- Unohdin tykkänään! Sehän minun oikea asiani olikin tänne
tullessani aamulla -- alotti hän, ja kaikki karkeus hänen
käytöksestään oli nyt kadonnut. -- Se on näet sillä tavalla että
minua on huomenna kutsuttu eräisiin häihin: Rokotov menee naimisiin.
Hyvä veli, lainaa sinä minulle frakkiasi; niinkuin näet, on omani
hiukan kulunut...

-- Frakkiako? sanoi Oblomov rypistäen kasvojansa tämän uuden
vaatimuksen kuullessaan. -- Eihän minun frakkini sinun päällesi
mahdukkaan...

-- Mahtuu kyllä, miksei mahtuisi? keskeytti Tarantjev. -- Koetinhan
kerran sinun takkiasikin, muistatko, ja se oli aivan kuin minulle
tehty. Sakariias! hoi Sakariias! Tules tänne, vanha elukka! huusi
Tarantjev.

Sakariias mörähti kuin karhu häkissään, mutta ei tullut esiin.

-- Kutsu häntä, Ilja Iljitsh. Mikä kuhnuri hän sinulle on
palvelijaksi? haukkui Tarantjev.

-- Sakariias! huusi nyt Oblomov.

-- Ääh -- lempoako ne siellä...! kuului etehisestä yhdessä sen
rymäyksen kanssa, kun Sakariias taas hyppäsi alas uuninlavitsalta.

-- No, mitä teille pitää? kysyi hän kääntyen Tarantjeviin.

-- Tuo tänne minun musta hännystakkini! komensi Ilja Iljitsh. Tämä
Mihei Andreitsh tahtoo koetella, sopiiko se hänen päällensä: hänen
täytyy näet huomenna mennä häihin...

-- En anna hännystakkia! lausui Sakariias päättäväisesti.

-- Kuinka sinä uskallat vastustaa, kun herrasi käskee?
huudahti Tarantjev. -- Mikset sinä Ilja Iljitsh, lähetä häntä
kuritushuoneeseen?

-- Kylläpä sinä ... vanhaa ukkoako tässä vielä kuritushuoneeseen!
virkkoi Oblomov. -- Kuule Sakariias, älä ole niin itsepäinen, vaan
anna tänne se frakki!

-- Enkä anna! vastasi kylmästi Sakariias. -- Tuokoon hän ensin
takaisin liivin ja paidan, mitkä on meiltä ottanut: jo viidettä
kuukautta ne siellä ovat vieraissa. Silloinkin hän ne näinikään
pyysi nimipäiviksi, tai lempo sen muistakoon miten sitä nimitteli...
Se liivi oli sametista ja paita oli hienoja hollanninpaitoja:
kaksikymmentä viisi ruplaa se maksaa... Mutta frakkia en anna!

-- Hyvästi sitten! Ja perhana olkoon teidän kanssanne sillä aikaa!
päätti Tarantjev sydän täynnä sappea uloslähtöä tehden ja uhaten
Sakariiasta nyrkillään.

-- Ole varma, Ilja Iljitsh, minä vuokraan sinulle asunnon --
kuuletkos? lisäsi hän.

-- No, hyvä on, hyvä on! huusi Oblomov kärsimättömänä vastaan
ainoastaan siten päästäkseen hänestä erilleen.

-- Ja kirjoita sinä niinkuin olen sanonut, jatkoi Tarantjev ovella:
-- äläkä unhoita kirjoittaa kuvernöörille noista kahdestatoista
alaikäisestä, jotka ovat "toinen toistaan pienempiä". Ja pidä huoli
siitä että soppa on täsmälleen kello 5 pöydässä! Miksi et ole
käskenyt valmistaa piirakkaa?

Mutta Oblomov ei enää vastannut. Jo kotvan aikaa oli hän kuulematta
häntä, ummistaen silmänsä ja mietiskellen jotakin muuta.

Tarantjevin poismentyä vallitsi huoneessa kymmenkunnan minuuttia mitä
syvin hiljaisuus, jota ei mikään häirinnyt. Kaikki nämät tapahtumat:
tilanhoitajan kirje, uhkaava asunnonmuutto sekä Tarantjevin rähisevä
käytös olivat vaikuttaneet Oblomovissa mielenliikutuksen, joka häntä
raukasi. Vihoviimein kuului hänen suustaan raskas huokaus.

-- Miksi te ette kirjoita? kysyi Aleksejev hiljaa. -- Minä
teroittaisin teille kynänkin...

-- Teroittakaa ja menkää Jumalan nimessä sitten tiehenne
jonnekkin ...äänsi Oblomov. -- Minä tahdon työskennellä ensin yksikseni,
ja te voitte sitten jälkeen päivällisen kirjoittaa puhtaaksi.

-- Sehän sopii vallan mainiosti, vastasi Aleksejev.

-- Tosiaankin, minä tässä teitä vielä saattaisin häiritä jotenkin
työssänne... Parasta että menen tästä sanomaan muille etteivät
tarvitsekkaan meitä odottaa Katariinanhoville. Jääkää hyvästi siksi
aikaa, Ilja Iljitsh!

Mutta Ilja Iljitsh ei häntä kuullut. Vedettyään säärensä kokoon
oli hän painunut melkein makuulleen nojatuoliinsa ja alakuloisena
vaipunut puolittain uneen, puolittain syvään mietiskelyyn.



5.


Ilja Iljitsh Oblomov, syntyään venäläinen aatelismies ja
arvonimeltään kolleegisihteeri, oli asunut Pietarissa jo kaksitoista
vuotta, kertaakaan sieltä muualle liikkumatta.

Alussa, kun vanhemmat vielä elivät, oli hän mahtunut asumaan
kahteenkin huoneeseen ja tyytynyt ainoastaan maalta tuotuun
palvelijaansa Sakariiakseen. Mutta isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen
tuli hän ainoaksi hallitsijaksi kolmellesadalle viidellekymmenelle
sielulle, mitkä jäivät hänelle perinnöksi eräässä kaukaisimmasta
lääneistä, melkeinpä Aasian rajoilla. Sensijaan että ennen oli saanut
viisi, sai hän nyt seitsemästä aina kymmeneentuhanteen ruplaan
tuloja pankkiseteleissä ja siksipä hänen elämänsä nyt muodostui
toisellaiseksi ja paljon leveämmäksi. Hän vuokrasi itselleen isomman
asunnon, otti oman kokin, yrittipä mukavuudekseen pitää vielä
parihevosiakin.

Silloin oli hän vielä nuori ja, jos onkin mahdotonta sanoa että
hän silloinkaan oli oikein elävä, niin oli hän ainakin elävämpi
kuin mitä nyt oli. Silloin oli hän vielä täynnänsä kaikenlaisia
harrastuksia ja toiveita, odotti paljon sekä kohtalolta että omalta
itseltään ja pyrki aina johonkin elämän työhön -- -- tietysti ennen
kaikkea tullakseen virkamieheksi, mikä oli ollutkin tarkoituksena
hänen Pietariin-tulollaan. Sitten oli hän ajatellut myös jotain osaa
seuraelämässä, jonka hän, Oblomov, oli suorittava, sekä vihdoin
kaukaisessa perspektiivissä -- kun nuoruuden vuodet jo vaihtuivat
kypsyneeseen ikään, välkkyi ja hymyili hänen mielikuvituksessaan
perhe-elämän onni.

Mutta päivä päivältä kului, vuodet vuosien perästä vierivät pois,
nuoruuden ihohaivenet muuttuivat karkeaksi parraksi, silmien kirkkaat
tulet vaihtuivat himmeiksi pisteiksi, vartalo pyöristyi paksuksi ja
kömpelöksi, hiukset alkoivat armahtamatta harveta, kolmenkymmenen
ikä romahti hartioille, mutta mies ei ollut liikahtanut askeltakaan
mihinkään päin, vaan seisoi yhä arenansa kynnyksellä -- samalla
paikalla, missä oli seisonut jo kymmenen vuotta ennen.

Mutta yhä hän aikoi ja valmistelihe elämäänsä alottamaan, yhä hän
piirusteli aivoissansa tulevaisuutensa kukkaista kuvakaavaa, mutta
jokaisen vuoden vilahtaessa päänsä päällitse oli hän pakoitettu aina
jotakin muuttamaan tai poistamaan tässä kuvakaavassaan.

Elämä jakaantui hänen silmissään kahteen puoliskoon: toisessa
uhkasi häntä työnvaiva ja ikävyys -- nämät olivat hänelle samoja
käsitteitä; -- toisessa taas hymyili häntä vastaan lepoa, tyyneyttä
ja rauhallista iloa. Kun hän siis aloitti virkamiesuransa, kohtasivat
häntä tässä suhteessa suuret pettymykset.

Kasvatettuna maalaiselämän hemmoittelevissa helmoissa, leppoisten,
lämminten luonteiden ja kotitapojen turvissa, kulkien kahdenkymmenen
vuoden kuluessa syleilyksestä toiseen omaisten, ystävien ja
tuttavien keskessä, oli hän siihenmäärin perheellisten vaikutusten
ja vaatimusten lävitsetunkema, että tuleva virkapalveluskin hänelle
kuvautui jonkunlaisena perheellisenä toimena, esimerkiksi tuollaisena
laiskanmukavana tulojen ja menojen muistiinkirjoittelemisena vihkoon,
kuten isä siellä kotona oli tehnyt.

Hän oli kuvitellut mielessään että virkamiehet samassa virastossa
muodostivat keskuudessaan kiinteän, ystävällisen veljes-perheen, joka
uupumatta piti huolta keskinäisestä rauhallisuudesta ja suloisesta
ajanvietosta ja ettei virastossa käyminen ollut mikään pakollinen
velvollisuus, jota joka päivä täytyisi noudattaa, vaan että jos
esimerkiksi ulkona satoi lumiräntää tai oli kuuma päivänhelle tai
itse vain sattui olemaan huonolla tuulellakaan, niin jo moiset seikat
olivat kyllin päteviä ja laillisia esteitä niin että semmoisina
päivinä sai olla vapaasti poissa.

Mutta kuinka hänen sydäntänsä karvastelikaan, kun hän palvelukseen
tultuansa näki, että pitää olla vähintäänkin maanjäristys
ennenkuin terveen virkamiehen sopii olla saapumatta virastoonsa,
mutta maanjäristyksiä niitä ei valitettavasti Pietarissa juuri
sattunut; kova tulva luonnollisesti voi myös olla pätevänä esteenä
poisjäämiseen, vaan niitäkin tapahtui liian harvoin.

Vielä enemmän alkoi Oblomovia arveluttaa, kun hänen silmissään rupesi
vilisemään paperikääröjä päällekirjoituksella _tärkeä_ ja _hyvin
tärkeä_, kun hänet toimitettiin tekemään kaikenlaisia tiedusteluja,
tutkimuksia, pöytäkirja-otteita, kaivelemaan asiakirjoja,
kirjoittamaan kahdensormen paksuisia pinkkoja, joita ikäänkuin
pilkalla nimitettiin tuolla vaatimattomalla nimellä "asiakirjoja".
Sitäpaitsi vaadittiin kaikkea niin pian, kaikella oli semmoinen
tulinen kiire ja hoppu jonnekkin, ei mihinkään pysähdytty: tuskin on
ehtinyt päästää käsistään yhden asian, kun jo kiihkeästi tartutaan
toiseen, ikäänkuin kaikki voima nyt siihen tarvittaisiin, ja heti
kun se taas on valmiiksi saatu, niin se unhoitetaan, ja syöstään
kolmanteen -- eikä näistä ikinä loppua tule.

Pari kertaa keskellä yötäkin oli hänet hätistetty ylös tekemään
"ulosvetoja" ja joskus oli häntä vahtimestari ajanut takaa
vieraistakin -- yhä vain näiden iankaikkisten otteiden tähden. Kaikki
tämä oli vaikuttanut hänessä kauhua ja suurta ikävystymistä.

-- Milloinka elää? Milloinka saa rauhassa elää? hoki hän alati
huoaten.

Viraston päälliköstä oli hän siellä kotona maalla aina kuullut
kerrottavan, että tämä se on vallanalaisilleen aivan kuin isä ja
sentähden oli hän muodostanut itselleen tästä henkilöstä mitä
hymyilevimmän ja mitä perheenomaisimman käsityksen. Hän oli kuvaillut
hänet mielessään jonkinlaiseksi toiseksi isäksi, joka aina ja
kaikkialla asian puolesta tai asian vuoksi puuhaili ja mietti, miten
parhaiten palkitseisi alaisiaan sekä piti hellää huolta ei ainoastaan
heidän kaikista tarpeistaan, vaan myös heidän huvituksistaan ja
mieliteoistaan. Ilja. Iljitsh ajatteli että herra tirehtööri siinä
määrin syventyisi alaistensa asemaan että isällisesti itsekultakin
aina kyselisi: kuinka esimerkiksi tämä oli nukkunut yöllä, miksi
hänen silmänsä näyttivät niin himmeiltä ja surullisilta ja eikö päätä
pakottanut?

Mutta julmasti paljastui tämä pettymys jo hänen ensimmäisenä
palveluspäivänään. Päällikön saapuessa virastoon syntyi näet
huoneessa juoksua ja hälinää, kaikki hämmentyivät, siinä potkittiin
ja töykittiin toinen toistansa, moniaat sovittelivat pukujaan
peljäten etteivät olisi muka tarpeeksi hyvät näyttäytyäkseen
herralleen.

Tämä tällainen, kuten Oblomov sen myöhemmin merkille pani, johtui
siitä että niitä on olemassa päälliköitä, jotka viranalaistensa
aina mielen tylsyyteen saakka säikähtyneissä kasvoissa -- kun nämät
hyppäävät heitä vastaanottamaan -- näkevät ei ainoastaan kunnioitusta
itseänsä kohtaan, vaan myös virka-intoakin, vieläpä joskus erityistä
suurta kykyä ja kuntoa palveluksessa.

Ilja Iljitshin puolestaan ei kuitenkaan tarvinnut näin pelätä omaa
päällikköään, joka oli hyvä ja miellyttävä mies käytökseltään: ei
hän koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja virkamiehet olivat
häneen sangen tyytyväiset eivätkä suinkaan voineet toivoa itselleen
toista parempaa. Sillä ei milloinkaan hänen suustaan pahaa sanaa
kuultu, ei kenenkään edessä hän tiuskaissut eikä melua nostanut; ei
koskaan hän mitään vaatinut, vaan kaikkea hän ainoastaan pyysi. Jos
asiakirja oli laadittava, niin hän sitä -- pyysi, jos hän tahtoi
vieraisiin luokseen, niin hän -- pyysi, jos arestissaistuminen oli
välttämätöntä, niin hän yhä vain -- pyysi. Ei koskaan hän sanonut
ketään sinuksi, vaan käytti aina sanaa "te" puhuttelipa sitten yhtä
erikseen tai kaikkia yhteensä.

Mutta kuitenkin kaikki vallanalaiset ikäänkuin arastelivat jotakin
päällikön läsnäollessa, ja silloin kun tämä heiltä jotakin lempeästi
kysyi, eivät he vastanneet hänelle omalla, vaan jollakin toisella
äänellä, sellaisella, jolla eivät muiden kanssa koskaan puhuneet.

Ja tietämättä oikeastaan miksi, kävi Ilja Iljisth itsekkin araksi,
kun päällikkö sattui tulemaan siihen huoneeseen, jossa hän kirjoitti,
ja häneltäkin alkoi oma äänensä kadota, ja sen sijaan ilmestyi
joku toinen, tuollainen iljettävän hienosteltu -- niin kohta kun
tirehtööri rupesi häntä puhuttelemaan.

Sanomattomasti kärsi siis Ilja Iljitsh kauhua ja tuskaa näinkin hyvän
ja siivoluontoisen päällikön palveluksessa. Jumalatiesi, millainen
hänen tilansa olisi ollutkaan, jos hän olisi joutunut ankaran ja
vaateliaan herran alaiseksi.

Näin palveli Oblomov mitenkuten kaksi vuotta; kukatiesi olisi
hän kitkuttanut vielä kolmannenkin siihen asti että olisi saanut
vakinaisen viran, jollei erityinen tapaus olisi saattanut häntä
hylkäämään virkaansa varemmin.

Hän tuli nimittäin kerran lähettäneeksi erään tärkeän asiakirjan
Astrakanin asemesta -- Arkangeliin. Virhe tuli ilmi ja syyllistä
ruvettiin etsimään.

Kaikki muut odottivat uteliaisuudella, kuinka päällikkö kutsuu
Oblomovin eteensä ja kuinka hän rauhallisesti ja kylmästi tältä kysyy
että "tekö sitä olette lähettänyt ne paperit Arkangeliin?" ja kaikki
olivat neuvottomat siitä, millaisella äänellä Ilja Iljitsh hänelle
oli vastaava. Muutamat arvelivat ettei mies ollenkaan vastaa: ettei
hän _voi_ mitään vastata!

Ja katsahtaessaan muiden naamoihin, Ilja Iljitsh itsekkin peräti
säikähti, vaikka sekä hän että kaikki muut hyvin tiesivät että
päällikkö rajoittuisi ainoastaan huomautuksen tekemiseen. Mutta
sankarimme oma omatunto oli paljon ankarampi kuin johtajan tuleva
nuhde.

Sentähden Oblomov ei hirvennyt odottaa ansaittua rangaistusta, vaan
meni kotiin -- ja lähetti lääkärintodistuksen.

Tässä todistuksessa oli sanottu seuraavasti: "Minä allekirjoittanut
todistan, liittämällä sinetin, että kolleegisihteeri Ilja
Oblomovia vaivaa _sydämmen paisumus ja laajennus mainitun elimen
vasemmanpuolisessa kammiossa_ (Hypertrophia cordis cum diletatione
ejus ventriculi sinistri) sekä kroonillinen tauti maksassa
(hetitis), uhaten kehittyä vaaralliseksi sairaan terveydelle ja
koko elämälle, mitkä taudinkohtaukset, niinkuin otaksua täytyy,
johtuvat jokapäiväisestä virastossa käynnistä. Sentähden, estääkseni
näitä sairauden puuskia uudistumasta ja lisääntymästä, katson minä
tarpeelliseksi joksikin aikaa lakkauttaa herra Oblomovin virastossa
käymiset ja ylipäänsä määrään hänelle pidättymistä henkisestä
rasituksesta ja kaikesta muustakin työstä."

Mutta tämä ei pitemmäksi aikaa auttanut: täytyihän lopulta
tulla terveeksikin -- vaan siinä oli taas perspektiivissä tuo
jokapäiväinen marssi virastoon. Tätä ei Oblomov kestänyt, vaan
lähetti erohakemuksen. Niin se päättyi -- eikä se sitten enää koskaan
uudistunut tämä hänen valtiollinen uransa.

Hänen näytelmäosansa seuraelämän piirissä näytti sitävastoin
onnistuvan paremmin.

Ensi-aikoina, kun hän oleskeli Pietarissa ja oli iältään vielä nuori,
vilkastuivat levolliset piirteet hänen kasvoissaan paljon useammin,
silmät säteilivät kauvemman aikaa kerrallaan elämänhalun tulta ja
niistä loisteli toivoa ja voimaa. Hän riehahteli niinkuin kaikki
muutkin, rinta täynnä riemua, ilahtui tyhjästä ja tyhjän tähden myös
kärsi.

Mutta kaikki tämä oli tapahtunut kauvan sitten, siihen hempeään
aikaan, jolloin mies jokaisessa toverissaan aavistaa vilpitöntä
ystävää, ja rakastuu melkein jokaiseen naiseen, joka eteen sattuu
ja on kenelle tahansa valmis tarjoomaan kätensä ja sydämmensä, mikä
monelle onnistuukin, usein suureksi tuskaksi sitten koko myöhemmälle
elämälle.

Näinä autuuden päivinä oli Ilja Iljitshinkin osaksi kauniimman
sukupuolen parvesta singahtanut monta sametinpehmoista, vieläpä
himokastakin silmäniskua, lukematon joukko paljon lupaavia
hymyilyjä, pari kolme suudelmaa ilman privilegiumia sekä vielä
useampia ystävällisiä kädenpuristuksia aina kyyneliin pusertuvine
lemmentuskineen.

Mutta ei hän koskaan antautunut kaunotarten vangiksi, ei koskaan
ollut heidän orjansa eikä myöskään mikään heidän innokas ihailijansa
tai kumartajansa jo yksistään senkin vuoksi että lähestyäkseen naisia
tarvittiin paljon puuhaa ja juoksua. Oblomov rajoittui enimmäkseen
ihailemaan heitä kauvempaa, kunnioitettavan välimatkan päästä.

Harvoin kohtalo häntä töykkäsi keneenkään naiseen seuraelämän
piirissä niin kovasti, että hän siitä olisi voinut leimahtaa
tuleen joksikin päiväksi ja pitää itseään rakastuneena. Sentähden
hänen lemmenvaiheensa eivät koskaan kehittyneetkään romaaniksi,
vaan ne pysähtyivät jo alkuunsa ja viattomuuteensa sekä olivat
yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan niiden lemmentarinain
vertaiset, jotka kuuluvat kasvu-iässä oleville tytöille venäläisissä
pansiooneissa.

Kaikista enin hän karttoi noita kalpeita, surullisia, suurimmaksi
osaksi mustasilmäisiä neitoja, joiden katseissa kuvastuvat
"tuskalliset päivät ja läpi valvotut yöt", noita impiä kenellekkään
tuntemattomine sisällisine murheineen ja riemuineen, joilla aina
on jotakin salaista uskottavaa, sanottavaa, ja kun näiden on se
sanominen, niin ne vavahtavat ja tyrskähtävät äkillisiin kyyneliin,
sitten yht'äkkiä kiertävät kätensä kiihkeästi ystävättärensä kaulaan,
katsovat kauvan silmiin, senjälkeen ylös taivaalle ja selittävät
että heidän elämänsä on tuomittu ikuiseen kiroukseen, ja toisinaan
kaatuvat tainnoksiinkin lattialle. Sellaisten naisten ohitse meni
hän aina suurella pelvolla. Hänen sielunsa oli vielä puhdas ja
neitseellinen; kentiesi sekin alussa oli odotellut omaa lempeänsä,
tunteen tukeansa, omaa hehkuvaa himoansa, vaan sitten vuosien
vieriessä lakannut odottamasta ja joutunut epätoivoon...

Vielä kylmemmät hyvästit oli Oblomov heittänyt ystäväparvelleen.
Heti kun oli saanut tilanhoitajaltaan ensi kirjeensä hallasta
ja katovuodesta, vaihtoi hän ensimmäisen ystävänsä -- kokin --
keittäjättäreen, möi senjälkeen hevosensa ja päästi lopulla luotaan
kaikki muutkin suosikit.

Ei häntä juuri mikään enää vienyt pois kotoa, vaan päivä-päivältä hän
yhä lujemmin tähän asuntoonsa kiintyi.

Alussa kävi hänen raskaaksi olla koko päivän puettuna, sitten
laiskistui hän syömästä päivällistä vieraissa, paitsi lähempäin
tuttavain luona, tavallisesti jonkun vanhanpojan talossa, jossa
saattoi ottaa kaulukset pois kaulastaan, päästää liivit auki
napeista, vieläpä vähän "leväyttää lonkkiaan" ja tuntikaudeksi
nukahtaa sohvalle.

Pian hän kyllästyi seuraelämänkin illanviettoihin: niitä varten kun
aina piti pukeutua hännystakkiin ja ajattaa partansa joka-ikinen
päivä.

Hän oli lukenut jostakin että ainoastaan aamulla nousevat usvat ovat
ihmiselle terveelliset, mutta illan sumut sangen vahingolliset, ja
rupesi pelkäämään kosteutta.

Huolimatta kaikista näistä kummallisuuksista, onnistui hänen
ystävänsä Stolzin kuitenkin raahata hänet ihmisiin, mutta Stolz
matkusti usein pois Pietarista, milloin Moskovaan, Nishnij
Novgorodiin, milloin Krimiin tai ulkomaille -- ja ilman häntä vajosi
Oblomov jälleen korviaan myöten yksinäisyyteen ja erakkuuteensa,
mistä hänet olisi voinut päästää ainoastaan joku tavaton tapahtuma
jokapäiväisten elämänilmiöiden sarjasta, mutta mitään tämän kaltaista
ei sattunut eikä sellaista näkynyt olevan odotettavissa edessäkään
päin.

Kaikkeen tähän liittyi vuosien kuluessa jonkunlainen lapsellinen
arkuus ja ikäänkuin pelko ja odotus että kaikki, mikä ei kuulunut
hänen jokapäiväisen elämänsä piiriin, tuottaa jotain pahaa ja
vaarallista -- seuraus luonnollisesti siitä että kokonaan oli
vieraantunut monenkaltaisista ulkoapäin tulevista vaikutuksista.

Häntä ei esimerkiksi peloittanut kattolautojen rytinä omassa
makuuhuoneessaan: siihen oli hän tottunut. Ei hänen päähänsä myöskään
pälkähtänyt, että alati suljettu ilma huoneessa ja tuo alituinen
sisässäistuminen on miltei turmiollisempaa terveydelle kuin mikään
yöllinen kosteus ulkona, ja että tämä jokapäiväinen vatsansa
täyttäminen rasvaisella ruualla on asteettaista itsensämurhaamista.
Sillä semmoiseen oli hän niin harjaantunut eikä sentähden sitä
peljännyt.

Sitä vastoin ei hän ollut tottunut liikkeeseen eikä ihmispaljouteen,
ei vilkkaaseen elämään eikä hälinään.

Suuressa ihmisjoukossa tunsi hän vaikeaa hengenahdistusta, venheessä
istua kömötti hän epävarmassa toivossa niin pian kuin mahdollista
päästäksensä onnellisesti toiselle rannalle, ajaessaan vaunuissa
pelkäsi hän kovasti jännittyneenä että hevoset pillastuvat ja
paiskaavat hänet murskaksi vasten katukiviä...

Toisinaan valtasi hänet kummallinen hermollinen kauhistus: hän rupesi
yht'äkkiä pelkäämään ympärillään vallitsevaa suurta hiljaisuutta
tai pelkästään jotakin, niin, ei hän itsekään osannut selittää
mitä -- hän tunsi vain ikäänkuin muurahaisten juoksentelevan
pitkin ruumistansa... Joskus hän taas säikähtyneenä rupesi
tuijottamaan pimeään nurkkaan ikäänkuin odottaen että hänen leikkivä
mielikuvituksensa toteutuu ja tuolta pimeästä hänen eteensä ilmestyy
joku hirvittävä, ylenluonnollinen ilmiö...

Niin raukesi tyhjiin hänen vaikutusalansa seuraelämänkin piirissä
ja laiskasti heilautti hän kättään kaikille nuoruuden pettyneille
toiveille, kaikille noille hellänsurullisille, kirkkaille
muistelmille, joista muutamilla ihmisillä vielä vanhoilla
päivilläänkin sydän rinnassa sykähtelee.



6.


Milläs hän sitten oikeastaan aikansa kulutti kotona? Lueskelemallako,
kirjoittelemallako vai muutenko tutkistelemalla jotakin?

Niin: jos kirja tai sanomalehti _sattuu_ hänen käsiinsä, niin saattaa
hän tosin sen läpikin lukea.

Jos hän saa kuulla jostakin merkillisestä teoksesta, syntyy hänessä
kiihko siihen tutustua: hän kyselee ja pyytää kirjaa lukeakseen,
ja jos se hänelle pian tuodaan, niin hän innokkaasti siihen ryhtyy
ja hänen aivoissaan alkaa jo muodostua jonkunlainen käsitys sen
pääsisällöstä... Vielä askel -- ja se olisi hänelle jo selvinnyt,
mutta katso miestä vetelystä; tuossa hän taas makaa seljällään
tuijottaen tylsistyneenä kattoon ja kirja myös lepää siinä hänen
vieressään loppuunlukemattomana eikä hän sitä ole ymmärtänyt...

Kyllästys näet valtasi hänet paljon voimakkaammin kuin viehätys: ei
milloinkaan hän uudestaan ryhtynyt kerran näin hylkäämäänsä kirjaan.

Koulua oli hän kuitenkin käynyt niinkuin kaikki muutkin, s.o. ensin
viidentoista vuotiaaseen asti kasvatuslaitoksessa, jonka jälkeen
Oblomovin vanhukset pitkällisen riitelyn perästä olivat päättäneet
lähettää pojan Moskovaan, missä Iljushka parka puoliksi väkisin sai
seurata "tieteiden kurssia" loppuun asti.

Hänen arka ja apaattinen luonteensa esti näin häntä täydellisesti
paljastamasta laiskuuttansa ja oikkujansa ollessaan vierasten
ihmisten parissa sekä koulussa, jossa ei tehty mitään poikkeusta
kotona hemmoteltujen poikien eduksi. Siellä täytyi hänen pakosta
istua luokallansa ihan suorana ja kuunnella, mitä opettajat puhuivat,
koskapa oli mahdotonta mitään muuta tehdä, ja hikipäissään vaivalla
ja huokauksilla oppi siis hänkin ne läksyt, joita siellä annettiin.

Ja hän piti kaikkea tätä jonkunlaisena rangaistuksena, jonka taivas
meille lähettää meidän syntiemme tähden.

Kun opettaja valmisti uutta läksyä ja etusormensa kynnellä seurasi
kutakin luettavaa riviä, niin seurasi Ilja pojankin tuijottava silmä
uskollisesti juuri niitä sanoja, jotka opettajan kynsi kulloinkin
oli alleviivannut ja kauvemmas ei hän koskaan katsahtanut, ei mitään
kysynyt eikä mitään selityksiä vaatinut. Hän tyytyi siihen, mitä
vihkoon oli kirjoitettu, ilmaisematta tunkeilevaa uteliaisuutta
silloinkaan kun ei kaikkea ymmärtänyt, mitä kuuli ja oppi.

Jos hänen jotenkin onnistui päästä erilleen kirjasta, jota
nimitettiin tilastotieteeksi tai historiaksi tai valtiotaloudeksi,
niin hän oli täydellisesti tyytyväinen.

Vaan kun Stolz kantoi hänen eteensä kirjoja, jotka vielä täytyi
läpilukea ennenopittujen lisäksi, silloin Oblomov pitkään ja vaijeten
katseli häneen.

-- Sinäkin, Brutus, minua vastaan! huokasi hän tarttuen ystävänsä
tuomiin teoksiin.

Sillä luonnottomalta ja raskaalta tuntui hänestä tällainen
rajoittamaton lukeminen.

Mitä hyvää oikeastaan oli kaikista näistä vihkoista, joihin sellainen
paljous paperia, aikaa ja mustetta tuhlattiin? Mitä siunausta oli
kaikista näistä oppikirjoista? Ja lopuksi, mitä hyötyä lähti tästä
kuudenseitsemän vuoden erakkoelämästä, kaikista näistä ankaruuksista
ja tutkisteluista, tästä alituisesta istumisesta ja nääntymisestä
nenä kiinni kirjassa, kovasti kiellettynä juoksemasta, telmimästä ja
iloitsemasta, koska ei muka koko oppimäärää vielä oltu suoritettu?

"Milloinka elää?" kysyi hän jälleen itseltään: "Milloin vihdoinkin
saa puhaltaa ulos kaiken tämän tietojen pääoman, minkä on sisäänsä
hengittänyt ja josta suurin osa on elämälle tuiki tarpeeton.
Esimerkiksi valtiotalous, algebra, geometria -- mitä kummaa hän
niillä tekee siellä kotona Oblomovilassa?"

Ja itse historiankin lukeminen synnytti vain tuskaa: siinä sai
oppia ja päähänsä päntätä kaikenmokomia hädän hetkiä ja kurjuuden
päiviä. Kas tuossa eräs onneton mies kokoaa kaikki voimansa, tekee
työtä kuin hullu, riehuu ja reutoo, rääkkää itseänsä julmasti,
kärsien paljon, ja kaikki tämä nyt muka valmistaa onnen valoisia
päiviä. No, ne tulevatkin -- ja luulisi itse historiattarenkin nyt
huokaisevan vaivoistansa ja heittäytyvän pyllylleen päivänpaisteeseen
nukkumaan... Mutta eipäs, mitä vielä! Taas on noussut mustia pilviä,
taas on se, mikä rakennettiin, romahtanut alas, taas täytyy siinä
tehdä työtä, hyöriä ja pyöriä... Eivät pysähdy ne onnen valoisat
päivät, pois ne karkaavat -- ja yhä rientää ja kiiruhtaa elämä
jonnekkin kauvas, yhä ryskyy ja rytisee tämä kaikkijauhava mailman
mylly!

Vakavamman kirjallisuuden lukeminen väsytti meidän sankariamme. Ei
onnistunut syvien ajattelijain hänessä herättää janoa filosoofisiin
totuuksiin...

Sitävastoin olivat runoilijat kiinnittäneet hänen mieltään
vilkkaammin: hän oli niiden lauluista tuntenut nuortuvansa niinkuin
kaikki muutkin. Ja hänelläkin oli ollut tuo onnellinen, kaikessa
hymyilevä elämän aikansa, jolloin nuoruuden voimat kukoistavat,
jolloin on toivoa olemiseen ja halua kaikkeen hyvään ja uljaaseen on
intoa, on toimeliaisuutta ... tuo voimakkaan sydämmentykytyksen ja
verevän valtasuonen armias ajankohta, jolloin pidetään riemastuneita
puheita ja vuodatetaan makeallemaistuvia kyyneleitä. Silloin olivat
järki ja sydän sopusoinnussa keskenään, silloin ravisti hän päähänsä
kaiken uneliaisuuden, ja hänen sielunsa himoitsi tyydytystä vain
työssä.

Stolz auttoi häntä käyttämään hyväkseen tätä kehitysaikaa, niin
paljon kuin mahdollista oli sellaiselle luonteelle, jollainen hänen
ystävänsä oli. Hän otti Oblomovin kiinni runoilijain haaveellisesta
hautomisesta sekä sai häntä puolentoista vuotta pidetyksi aatteen ja
tieteen terveellisen kurin alla.

Sillä vaikka hänkin oli täynnänsä nuoren haaveen riemukasta lentoa,
niin osasi hän runoilijain lukemisessa löytää toisiakin tarkoituksia
kuin pelkän nautinnon, ohjaten ystäväänsä ankarammin sille tielle,
jota elämässä oli eteenpäin kuljettava kohti tulevaisuutta, jonka
viehätys ei siitä saanut vähentyä. Molemmat tulivat tästä niin
liikutetuiksi että purskahtivat itkuun antaen toinen toisellensa
juhlallisen lupauksen aina vaeltaaksensa pitkin sitä valoisata järjen
polkua.

Stolzin nuoruuden into tarttui näin Oblomoviinkin saaden hänet
hehkumaan janosta työskennellä tuon kaukaisen, vaan lumoavan
tarkoitusperän hyväksi.

Mutta elämän kukoistus kuihtui antamatta mitään hedelmiä. Oblomov
ikäänkuin selvisi jonkunlaisesta juopumuksen huumauksesta ja
ainoastaan Stolzin valvonnan alla hän enää silloin, tällöin luki
jonkun kirjan, mutta ei sitäkään tavallista vauhtia, vaan varsin
vitkallisesti ja ilman intressiä, laiskasti seuraten silmillänsä
jokaista riviä.

Kuinka mieltäkiinnittävä tahansa oli paikka, mihin hän oli päässyt,
niin hän sen silmänräpäyksessä jätti, jos hänet juuri sillä kohdalla
tapasi päivälliskutsu taikka maatamenon hetki, ja hän työnsi kirjan
nurinniskoin luotaan, lähtien päivälliselle tai puhalsi kynttilän
sammuksiin ja pani rauhallisesti maata.

Kun hänelle annettiin ainoastaan ensi osa jotakin isompaa teosta,
niin ei hän sen läpiluettuaan koskaan tiedustellut toista osaa, vaan
jos sekin hänelle pyytämättä tuotiin, -- niin hän hitaasti lueskeli
sen lävitse. Mutta sittemmin jäivät häneltä myös ensimmäisetkin osat
lukematta ja enimmän vapaa-aikansa kulutti hän nyt vain mököttämällä
pöydän ääressä pää kyynärpäiden välissä, joskus hän kyynärpäiden
asemesta käytti juuri samoja kirjoja, jotka Stolz oli hänen
luettavakseen määrännyt.

Täten päätti Oblomov opillisen uransa. Se päivä, jona hän kuunteli
viimeisen luentonsa, olikin hänen oppinsa oikea herkkulespylväs.
Laitoksen johtaja vahvisti silloin allekirjoituksellaan hänen
päästötodistuksensa ja piirsi kuten ennen opettaja, kynnellään,
kirjaan sellaisen merkin sen reunaan, ettei sankarimme tästälähtien
enää katsonut tarpeelliseksi millään tavalla laajentaa opillisia
tietojaan.

Hänen päänsä oli nyt ikäänkuin arkisto, täyteensullottu elottomia
asioita, henkilöitä, aikakausia, numeroita, uskontoja, kaikenmokomia
yhteenkuulumattomia valtiotaloudellisia ja matemaattisia tai muita
totuuksia, tehtäviä, asemia j.n.e. Se oli kuin kirjasto, joka sisälsi
ainoastaan parittomia osia erilaisista tieteellisistä teoksista.

Kummallisesti oli tämä opetus vaikuttanut Ilja Iljitshiin. Hänestä
tuntui kuin tieteen ja elämän välillä olisi ollut suuri ja syvä
juopa, minkä yli oli mahdoton astua. Elämä oli hänelle kokonaan
eri asia, tiede toinen. Hän oli opiskellut kaikkia niinhyvin
voimassaolevia kuin voimassa-olemattomia lakipykäliä, vieläpä
suorittanut oppijakson käytännöllisessäkin asianajamistaidossa, vaan
kun hänen omassa talossaan sattui joku varkaudentapaus ja oli siis
tarvis kirjoittaa siitä ilmianto poliisikonttooriin, niin otti hän
lehden puhdasta paperia, tarttui kynään, rupesi miettimään, syvästi
miettimään -- ja lähetti hakemaan juristia.

Kaikki asiat hänen maakylässään olivat tilanhoitajan käsissä.
"Mitäpä siinä lie opinnoilla tekemistä" ajatteli hän vähääkään
niitä ymmärtämättä. Ja hän vaipui takaisin omaan yksinäisyyteensä
tyhjänä tiedoista, jotka olisivat voineet antaa varman suunnan noille
hänen aivoissaan alati vapaina vaeltaville, joutilaina uneksiville
ajatuksille.

Hän haaveksi oman elämänsä ruusuista tulevaisuutta. Siinä luuli hän
löytävänsä niin paljon sellaista viisautta ja runollisuutta, mitä ei
ikinä ammenneta kirjoista eikä opinnoista.

Hyljäten virka-uran ja seuraelämän, koetti hän toisella tavalla
ratkaista olemassaolon kysymystä, rupesi miettimään omaa
tarkoitustaan ja tuli lopulta siihen merkilliseen johtopäätökseen
että hänen elämänsä ääriviivat rajoittuvat häneen itseensä. Hän
käsitti nyt että perheellinen onni ja maatilanhoito ne yksistään
kuuluivat hänen elämänsä päämäärään. Siihen asti ei hän ollut
suunnilleenkaan tiennyt omista asioistaan, vaan Stolz ainoastaan
hänestä oli toisinaan huolta pitänyt. Ei hän koskaan tiennyt
tarkalleen tulojaan eikä menojaan, ei koskaan tehnyt kulunkiarvioita
mistään.

Niinkuin ukko Oblomov aikoinaan oli vastaanottanut omaisuutensa
isältään, niin oli hän sen itse vuorostaan pojalleen jättänyt. Sillä
vaikka hän oli elänytkin koko ikänsä maalla, niin ei hän sentään
ollut ruvennut liiaksi viisastelemaan eikä päätänsä vaivaamaan
kaikellaisilla maanviljelyksen puuhilla, tai uudistuksilla, niinkuin
nykyään nähdään. Sellaisina kuin pellot kylvettiin isoisän aikaan
ja sellaiset tulot kuin niiden tuotteista silloinkin saatiin,
sellaisiksi ne jäivät ukko Oblomovinkin eläessä.

Muutoin, olihan ukko tietysti sangen mielissään, kun sattui tulemaan
hyvä vuosi tai kun viljan korotettu hinta tuotti suuremmat tulot
kuin edellisenä vuonna: hän nimitti sitä erityiseksi jumalalliseksi
siunaukseksi. Mutta, mitään keinoja tai keksintöjä yksistään rahoja
kootaksensa, sitä ei vanhus vain rakastanut.

-- Meidän isämme ja esi-isämme eivät olleet tuhmempia kuin mekään,
vastasi hän kaikenlaisiin, hänen mielestään vahingollisiin neuvoihin:
ja elivätpä ne kaiken ikänsä onnellisesti. Ja elämme kuin elämme
sitä mekin tässä: "kylläpähän Jumala meille antaa niin paljon kuin
vatsamme kantaa!"

Kun hän vain ilman pahempia petkutuksia sai maastaan niin paljon
tuloja kuin tarvitsi syödäkseen jokapäivä runsaan päivällisen ja
illallisen perheensä ja vierastensa kanssa, niin kiitti hän Jumalaa
ja piti syntinä edes koettaa hankkia enempää. Jos pehtori toi hänelle
kaksituhatta ruplaa, pistettyään ensin kolmannen tuhannen omiin
taskuihinsa, ja kyyneleet silmissä syytti huonoa vuotta, raesateita
tai suurta kuivuutta, niin ukko Oblomov vain teki ristin-merkin ja
myös kyyneleet silmissä lausui: -- Se on Jumalan tahto ja Jumalan
kanssa ei sovi riidellä. Täytyy kiittää Herraa siitäkin, mitä on
saatu.

Mutta vanhusten kuoleman jälkeen taloudelliset asiat kylässä eivät
ainoastaan jääneet parantumatta, vaan myös, kuten tilanhoitajan
kirjeestä näkyi, kävivät huonommiksikin. Selvää siis oli että Ilja
Iljitshin oli itsensä matkustaminen paikkakunnalle tutkimaan tämän
asteettaisen tulojen vähentymisen syytä.

Ja hän aikoikin näin tehdä, mutta lykkäsi yhä lähtöään, osaksi
senkin tähden että tällainen matka oli hänelle jotain aivan
uutta ja tuntematonta, niin -- se tuntui hänestä kerrassaan
sankariseikkailulta. Yhden ainoan suurmatkan oli hän nimittäin
elämässään tähän asti tehnyt, ja silloin oli hän matkustanut
vuokrahevosilla, istutettuna syvään keskelle pehmeitä höyhenpatjoja,
kirstuja, kapsäkkejä, siankinkkuja, nisuleipiä, kaikellaista
paistettua ja keitettyä raavaanlihaa tai lintua sekä muutamien
uskollisten palvelijain seuraamana. Se oli tapahtunut siihen aikaan,
kun hänet tuotiin maalta Moskovaan ja tätä matkaa oli hän sitten
pitänyt ylipäänsä kaiken matkustuksen mallikuvana. Mutta nyt sai hän
kuulla ettei tällainen matkustus muka enää käynyt laatuun: täytyy
rientää niin että päätä huimaa, koska on -- kiire!

Yksi syy, miksi Ilja Iljitsh viivytti matkallelähtöään, oli myös se,
ettei hän saanut asioitaan järjestetyiksi niinkuin olisi pitänyt,
eikä uudistussuunnitelmaansa valmiiksi.

Tässä suhteessa ei hän enää ollut isänsä eikä isoisänsä kaltainen.
Hän oli elänyt suurmaailmassa ja saanut opillista sivistystä ja tämä
oli johtanut hänet kaikenlaisiin isille vieraisiin aatteisiin. Hän
käsitti ettei omaisuuden hankkiminen ole suinkaan mikään synti, vaan
että päinvastoin jokaisen kansalaisen velvollisuus on rehellisellä
työllä kannattaa yhteistä hyvää.

Senpätähden tuo aikomus: panna toimeen uusia, ajan vaatimusten
mukaisia parannuksia sekä maatilan hoidossa että talonpoikien
hallitsemisessa, muodostikin tärkeimmän osan siinä elämänkuvassa,
jonka hän tulevaisuudestaan oli hiljaisuudessa itselleen haaveillut.

Perusajatus tässä uudistussuunnitelmassa, rakennusten pääpiirteet ja
asemoitus -- kaikki se oli aikoja sitten jo valmiina hänen päässään;
jäljellä olivat ainoastaan erityismuodot, arviolaskut ja numerot.

Muutamien vuosien ajan on hän jo täten hautonut salaista
suunnitelmaansa, sitä punniskellut, sulatellut ja mietiskellyt
edestakaisin kävellessään pitkin lattiaa tai makuullaan loikoen,
taikka myös ihmisten parissa itsekseen. Milloin on hän siihen
tekaissut jonkun täydennyksen, milloin jonkun mullistavan muutoksen,
milloin uudestaan läpikäynyt sen, minkä edellisenä päivänä on
saanut mietityksi, vaan sitten yöllä sen unhoittanut. Mutta väliin,
yht'äkkiä kuin salama, leimahtaa hänen aivoissaan joku aivan uusi,
odottamaton ajatus, veri rupeaa kihisemään hänen päässään -- ja
mielikuvitus alkaa työskennellä uudella vauhdilla.

Tätä tehdessään ei hän olekkaan mikään mitätön mies, joka toisilta
ottaa jonkun aatteen valmiina omistaen sen itselleen. Ei! Hän on
_itse_ omien aatteidensa nerokas luoja, itse niiden mestarillinen
toimeenpanija...

Kun hän aamuisin nousee vuoteeltaan, niin hän heti teetä juotuaan
heittäytyy sohvaan ja tukien päätä kädellään rupeaa ajattelemaan
säästämättä voimiaan -- siihen asti kunnes pää vihdoin väsyy
raskaasta työstään ja omatunto sanoo että kyllä nyt jo tälle päivälle
riittää se mikä on tehty yhteiseksi hyväksi.

Silloin vasta pitää hän itsensä oikeutettuna huokaisemaan
vaivoistansa ja vaihtamaan huolestuneen asemansa toiseen, vähemmin
toimeliaaseen ja vähemmin ankaraan, sellaiseen, joka on soveliaampi
haaveiluun ja hemmotteluun.

Näin eleli Oblomov omassa mietemailmassaan, älköönkä luultako
etteivät korkeatkin aatteet olisi olleet hänen saavutettavissaan ja
etteivät ne häntä olisi suuresti viehättäneet. Ei hän ollut vieras
suurille, yleisille, koko ihmiskuntaa koskeville kysymyksillekään.
Toisinaan oli hän niistä niin liikutettukin että saattoi sielunsa
syvimmässä katkerasti itkeä ihmiskunnan surkeuksia, kärsien nimetöntä
tuskaa sydämmessään ja tuntien itsessänsä valtavan halun päästä
työhön ja toimeen jonnekkin kauvas, kauvas -- arvattavasti siihen
mailmaan, jonne Stolz häntä aina oli koettanut houkutella...

Ja hän itkeä tillitti kuin lapsi ja suloiset kyyneleet valuivat
pitkin hänen pehmeitä poskiaan...

Saattoi sattua niinkin että hän täyttyi halveksivasta vihasta
ihmisten paheita, valhettelua, panettelua ja kaikkea mailmaan
levinnyttä turmelusta vastaan, palaen halusta saada näyttää ihmisille
hänessä olevat mätähaavat ja yht'äkkiä alkoi hänessä syntyä suuria
ajatuksia liikkuen ja lainehtien hänen päässään kuni meren aallot,
senjälkeen rupesi kasvamaan kaikellaisia aikeita, poltellen hänen
vertaan, tärisyttäen hänen jäntereitään, pannen hänen kaikki suonensa
pullistuksiin... Ne aikeet muodostuivat hänessä pyrkimyksiksi ja
silloin hän yhdessä silmänräpäyksessä, suuren siveellisen voiman
liikuttamana kiivaasti vaihtoi pari kolme eri asentoa sängyssään,
nousipa säihkyvin silmin puoleksi jo ylöskin, ojensi kätensä ja
katseli hurmaantuneena ympärilleen... Tuossa, kas tuossa se nyt
toteutuu ... hän tekee oikean sankarin työn ... ja silloin, hyvä
Jumala sentään! Mitä suuria ihmeitä, mitä siunaustatuottavia tuloksia
saattoikaan odottaa sellaisesta voimain ponnistuksesta!...

Mutta katso: siinä meni jo aamu kuni vilahtamalla ohitse ja päivän
kultainen kerä jo laskeutuu länteen ja senpä mukana laskeutuvat
lepoonsa myös Oblomovin rasitetut voimat: mielenliikutukset ja
myrskyt ne tyyntyvät hänen sielussaan, pää selviää sekaisista
mietteistään ja veri alkaa verkemmin sykyttää suonissa. Ja hiljaa ja
hartaana pyörähtää Oblomov seljälleen ja hänen surulliset silmänsä
jäävät tuijottamaan ikkunan takaa näkyvää taivasta, kaihovin
katsein seuraten aurinkoa, joka siellä mahtavana vaipuu jonkun
nelikerroksisen rakennuksen taakse...

Niin, kuinka monta monituista kertaa hän näin onkaan seurannut
auringonlaskua!

Mutta joka aamu alkaa taas sama elämä, samankaltaiset
mielenliikutukset ja mielikuvat! -- Rakastaapa hän väliin kuvitella
itseään jonkunlaiseksi sotajoukkojen johtajaksikin, jonka rinnalla ei
ainoastaan Napoleon, vaan myöskään Lazarevitsh ei mitään merkitse.
Siitä tai siitä syystä alottaa hän muka sodan tuota tai tuota
vastaan: hänen joukkonsa ryntäävät esimerkiksi Afrikasta suoraan
Euroopan kimppuun ... taikka panee hän toimeen uusia ristiretkiä,
mahtavasti ratkaisten kansojen kohtaloita, hävittäen kokonaisia
kaupunkeja, milloin säästäen, milloin rangaisten, tehden hyveen ja
jalomielisyyden uljaita urotöitä...

Tai valitsee hän itselleen suuren ajattelijan ja filosoofin tai
nerokkaan taiteilijan taistelukentät: kaikki häntä kumartavat,
kaikkialta kokoaa hän kunniansa laakereita ja ääretön ihmispaljous
seuraa tunkeillen hänen kintereillään huutaen innostuksissaan:
"katsokaa, katsokaa, tuossa kulkee Oblomov, hän, meidän mainio Ilja
Iljitshimme!"

Mutta katkerina hetkinä kärsii hän kaikenlaisien huolien tähden,
kääntelee itseään levottomana kyljeltä toiselle, paneutuu vatsalleen
kasvot alaspäin, meneepä joskus kokonaan sekaisinkin nousten
vuoteestaan lattialle polvilleen ja alkaen palavasti ja kiihkeästi
rukoilla että taivas torjuisi hänen päältään jonkun uhkaavan
hirmumyrskyn...

Senjälkeen kun hän näin on uskonut kohtalonsa taivasten huolenpitoon,
tulee hän levolliseksi ja on nyt välinpitämätön kaikesta, mitä
mailmassa tapahtuneekin -- ja möyrytköön nyt myrskykin siellä miten
ikinä tahtoo!

Ei kukaan tiennyt eikä nähnyt tätä Oblomovin sisällistä
elämäntaistelua. Kaikki luulivat että hän vain makaa ja syö ja
ettei hänestä ikinäs mitään sen enempää lähde -- niin tokkopa sillä
nahjuksella pyörii päässään edes ainoata ajatusta! Näin hänestä
tuumittiin joka paikassa, missä hänet tunnettiin.

Ainoastaan Stolz tunsi tarkkaan ja olisi saattanut vaikka todistaa
nämät Oblomovin henkiset kyvyt, tuon hänen polttavien aivojensa
sisäisen tulivuorimaisen toiminnan ja toverinsa inhimillisen hyvän
sydämmen. Mutta hän, Stolz, ei juuri milloinkaan ollut Pietarissa.

Kyllähän Sakariiaskin, jonka koko elämä kiertyi herransa ympärille,
ehkä vielä tarkemmin tunsi Oblomovin sisäisen olemuksen, mutta äijä
oli vakuutettu siitä että he, hän ja hänen herransa, elivät juuri
niinkuin pitääkin elää, ja ettei ylipäänsä toisella tavalla saa eikä
voikkaan elää.



7.


Sakariias oli viidenkymmenen vanha mies. Hän ei suinkaan ollut mikään
suoranainen rintaperillinen entisajan venäläisille "Kaalebeille",
noille nuhteettomille lakeijaritareille, jotka olivat kuuliaiset
herroillensa aina itsensäkieltämykseen saakka ja jotka olivat niin
vapaat paheista.

Sakariias kuului kahteen ajanjaksoon, jotka molemmat olivat häneen
painaneet oman leimansa. Aikaisemmasta oli häneen periytynyt rajaton
uskollisuus ja rehellisyys Oblomovien kotia kohtaan, vaan myöhempi
oli hänessä vaikuttanut tapojen turmeluksen ja jonkinlaisen väärän
herrahtavaisuuden.

Ollen koko sydämmensä pohjasta rakkaalle herrallensa kuuliainen
ei hän kuitenkaan voinut olla melkein joka päivä tälle vähän
valehtelematta. Vanhan ajan palvelija olisi kenties koettanut hillitä
isäntäänsä tuhlaavaisuudesta ja kohtuuttomuudesta, mutta Sakariiaspa
rakasti itsekkin ystäviensä seurassa ottaa ryypyn herransa laskuun.

Kun entisajan palvelija oli pysynyt siveänä kuin eunukki, niin
tämä päinvastoin juoksi alituisesti erään naistuttavansa luona
epäiltävissä asioissa. Kun edellinen lujemmin kuin parhainkaan kirstu
oli säilyttänyt kaikki herransa rahat, niin sitävastoin Sakariias
aina vaani tilaisuutta jonkun välttämättömän menon tekosyyllä
peijata herraltansa muutaman riunan liikaa ja pisti ehdottomasti
omiin taskuihinsa jokaisen viiden tai kymmenen kopeikan kuparirahan,
minkä tapasi ajelehtimassa isäntänsä pöydällä. Ja jos Ilja Iljitsh
unhoitti vaatia Sakariiakselta tiliä antamistaan rahoista, niin saipa
olla varma siitä etteivät jäännökset enää koskaan hänelle takaisin
palanneet.

Suurempia rahasummia ei hän koskaan kuitenkaan varastanut --
ehkäpä siitä syystä että saattoi laskea omat tarpeensa vain
riunoissa, joko hopeaisissa tai kuparisissa, taikka pelkäsi hän myös
tulevansa huomatuksi, mutta kaikissa tapauksissa ei hän pidättynyt
varastamisesta mistään totutusta rehellisyyden tunnosta.

Tuollainen vanhanajan palvelija oli kuin hyvästi kasvatettu
metsästyskoira, joka kuolee nälkään oman ruokansa viereen, mikä sille
on uskottu, ennenkuin siihen luvatta koskee, mutta tällä palvelijalla
oli sellaiset ahnaat silmät aivan kuin olisi hän tahtonut hotkia
suuhunsa kaiken senkin, mitä hänelle ei oltu edes tarjottukaan.
Edellinen oli huolehtinut ainoastaan siitä että hänen herransa söisi
niin paljon kuin mahdollista, ja kovasti tuskitellut aina kun ruoka
ei hänelle maistunut, mutta tämä taas valitteli sitä että herra
niin usein popsi koko lautasellisenkin putipuhtaaksi, jättämättä
ainoatakaan herkkupalaa palvelijalleen.

Sitäpaitsi oli Sakariias suuri juorukontti ja kielikello. Keittiössä,
puotiloissa ja porttikäytävissä hän joka päivä kulkee valittelemassa
että on muka sietämätöntä elää kun on sellainen kelvoton herra, niin
kelvoton ettei mokomasta ikinä ennen oltu kuultukaan ja että se on
semmoinen passattava ja tuittupää, ja saituri ja äkäpussi, ja ettei
sille missään saata olla mieliksi ja että -- sanalla sanoen -- olisi
paljon parempi kuolla pois kuin palvella semmoista ilkeätä isäntää.

Tätä Sakariias ei tehnyt ilkeydestä eikä mistään pahasta halusta
vahingoittaaksensa herraansa, vaan hän teki sen noin vain isiltä
peritystä ikivanhasta tavasta -- että oli haukuskeltava herraansa,
missä suinkin siihen sai tilaisuutta.

Väliin hän vain ikävästä ja puheenaiheen puutteesta tai ainoastaan
herättääksensä suurempaa huomiota häntä kuuntelevassa yleisössä,
päästää päräyttää suustaan ihka-ilmeisen valhejutun, esimerkiksi
seuraavaan tapaan: -- Se minun herrani se yhä hännystelee sitä
leskirouvaa, kähähtää hän kuni salaisuutta uskoen toisen korvaan: --
eilettäinkin se sille reivin kirjoitti...

Taikka pistää hänen päähänsä yht'äkkiä sanoa järäyttää, että se
hänen herransa nyt vasta on semmoinen kortinpelaaja ja juoppolalli,
ettei mokomampaa mailma ennen ole nähnyt: kaiket yöt se sika rymyää
kapakoissa, ja jo aamusta pitäen iskee korttia ja juo kuin vimmattu
väkeviä!

Kaikessa tässä ei tietysti ollut minkäänlaista perää: Ilja Iljitsh ei
hännystellyt ketään leskeä, nukkui kaiket yönsä siivosti kotona eikä
koskaan ottanut korttiakaan käteensä.

Myös epäsiisti oli tämä Sakariias. Harvoin ajoi hän partaansa ja
vaikka oli pesevinään kätensä ja kasvonsa, niin teki sen enimmäkseen
vain näön vuoksi -- eikä niihin mikään saippua toki tepsinytkään.
Saunassa oltua muuttuivat hänen likaiset kätensä tulipunaisiksi,
mutta sitä kesti enintään vain pari tuntia, sitten ne taas muuttuivat
peloittavan mustiksi.

Hyvin kömpelö ja tyhmä hän myös oli: kun hänen esimerkiksi oli
avattava levälleen kaksipuolinen portti tai ovi, niin siinäpä vasta
vaivaa tarvittiin ennenkuin se työ oli oikein tehty. Sillä juuri
kun hän oli saanut toisen puoliskon levälleen, niin samalla toinen
puolisko vetäytyi takaisin ja kun hän uudestaan juoksi sitä avaamaan,
niin sillä aikaa taas toinen puoli paukahti kiinni.

Yhdellä kertaa ei hän milloinkaan saanut nostetuksi lattialle
pudonnutta nenäliinaa tai jotakin muuta esinettä, vaan sai
aina pahasti pyllistellen kumartua pari-kolme kertaa lattiaan
pyydystääkseen sitä ikäänkuin jotakin elukkaa, ja jos hän sen
neljännellä kerralla saikin nostetuksi, niin vielä sittenkin väliin
pudotti sen uudelleen käsistään.

Jos hän lähti läpi huoneen kantaakseen muka sylissään toinen-toisensa
päälle ladattuja ruoka-astioita tai muita kapineita, niin jo ensi
askeleella alkavat ylimmäiset tavarat luiskahdella alas lattiaan.
Ensin lentää rämähtää ainoastaan yksi, vaan kun hän yht'äkkiä tekee
myöhästyneen liikkeen, muka estääkseen sitä putoamasta, niin samalla
pudottaa lisäksi vielä kaksi. Suu auki ihmetyksestä jääpi hän silloin
katselemaan putoavia esineitä, vaan unehuttaa ne, jotka hänellä vielä
ovat käsissään ja pitää sentähden tarjotinta kallellaan. Siitä on se
seuraus että jäljellä olevatkin toinen toisensa jälkeen rämähtävät
lattiaan -- ja niin hän joskus saapi huoneen toiseen päähän
kannetuksi eheänä yhden ainoan lasin tai lautasen, vaan toisinaan hän
kiroillen ja sadatellen samaa kyytiä paiskaa itse sen viimeisenkin
mikä on jäänyt käteen.

Kulkiessaan läpi huoneen töykkäilee hän ehtimiseen milloin jalallaan,
milloin kyljellään pahki pöytiä ja tuoleja eikä useinkaan osu suoraan
aukkoon kaksipuolisesta ovesta, vaan kolahuttaa hartiansa toiseen
puoliskoon alkaen sitten haukkua molempia osia, tai talon isäntää,
taikka myös puuseppää, joka mokomanlaisen oven on tehnyt.

Oblomovin vierashuoneessa ovat melkein kaikki kapineet joko hiukan
rikkonaisia tai kokonaan särjetyitä, varsinkin pienet korukapineet,
jotka vaativat varovaista pitelemistä -- ja tämä kaikki kuuluu
Sakariiaksen ansioluetteloon. Hän käyttää kaikkien kapineitten
käsittelemiseen yhtä paljon voimaa, olivatpa sitten pieniä tai isoja.
Jos hänen esimerkiksi käsketään niistää kynttilä tai kaataa vettä
lasiin, niin panee hän semmoiseen työhön aivan yhtä paljon voimaa
kuin tarvittaisiin jonkun raskaan katuportin aukaisemiseen.

Varjelkoon armias Jumala silloin, jos Sakariias jolloinkin
intoutuu työhön oikein kelvataksensa herrallensa ja aikoo panna
kaikki kapineet mullin-mallin siten yhdellä kertaa siivotakseen ja
järjestääkseen isäntänsä koko asunnon. Silloin ei onnettomuuksilla
eikä vahingoilla loppua ole, sillä tuskinpa vihollinen sotamieskään,
joka ryöstäen ryntää taloon, jättää niin pahoja jälkiä työstään kuin
Sakariias siivouksestaan. Kapine kapineen perästä silloin pudota
romahtaa rikki tai kaatuu, ruoka-astioita särkyy, tuolit lentävät
kumoon, ja tämä hirveä hävitystyö päättyy siihen että hänet täytyy
ajaa ulos huoneesta, taikka lähtee hän itsestäänkin, vaikka kovasti
kiroileekin mennessään.

Onneksi hänelle kuitenkin hyvin harvoin sattuu tällaista
suursiivouksen puuskaa.

Mutta ei se niin kumma ollut, etteivät hänelle oikein olleet
otolliset nämät kaupungin ahtaat, puolipimeät ja hekumallisesti
koristetut kabinetit ja budoaarit, joihin kuitenkin mahtui niin
paljon, pirutiesi mitä kaikkea moskaa -- sillä hänhän oli saanut
kasvatuksensa maalla, tilavassa herraskartanossa ja vapaassa ilmassa.

Siellä oli hän tottunut liikkumaan palvelustöissään liioin itseään
kolahuttamatta pahki mihinkään ja särkemättä jokaista esinettä,
mikä eteen sattui, sillä siellä olivat kaikki kapineet lujempaa
rakennetta ja siellä oli tekemistä enimmäkseen vain eheiden ja
vahvojen varustusten, niinkuin esimerkiksi rautalapioiden, rautaisten
ovenhakasien tai sellaisten tuolien kanssa, joita ei saanut
paikoiltaankaan liikahtamaan.

Siellä sellaiset kapineet kuin kynttiläjalka ja lamppu olivat
helposti kestäneet kolme jopa neljäkin vuotta eheinä, vaan annas, kun
tämä otti sellaisen käteensä, tuskin ehti koetellakkaan -- niin oli
se jo säpäleinä.

-- Jes siunatkoon! huudahti hän semmoisessa tapauksessa Oblomoville.
-- Katsokaas, hyvä herra, mikä ihme ja kumma tässä tapahtui: minä kun
vain otin tämän kappaleen käteeni, niin samassa se jo itsestään rikki
remahti!

Taikka ei hän sanonut sanaakaan, vaan asetti sukkelasti särjetyn osan
paikoilleen ja vakuutti sitten perästäpäin pyhästi että herra itse
sen oli rikkonutkin. Mutta toisinaan hän taas, niinkuin kertomuksen
alussa olemme kuulleet, puolustausihen sillä että täytyyhän kaikkien
kappalten tässä mailmassa kerran mennä rikki, niin että, olkoot ne
vaikka raudasta, eivät ne ikuisesti voi kestää!

Edellisessä kahdessa tapauksessa oli vielä mahdollista hänen kanssaan
tästä asiasta riidellä, mutta niinkohta kun hän äärimmäisiin mennen
latasi itsensä tällä viimeksi mainitulla todistuskappaleella, niin
oli kaikki vastaanväittäminen tuiki hyödytöntä ja hän jäi kun jäikin
voittajaksi, jolloin oli turha vedota korkeampaan oikeuteen.

Sakariias oli tarkasti rajoittanut oman työalansa eikä hän sen
rajan yli ikipäivinä vapaaehtoisesti astunut. Joka aamu asetti hän
samovaarin kiehumaan, puhdisti sitten saappaat sekä harjasi ne
vaatteet, joita herra käytti, mutta niistä vaatteista, joita isäntä
ei nimenomaan tarvinnut, ei hän vähääkään välittänyt, vaikka ne siinä
olisivat roikkuneet kymmenen vuotta likaisina hänen vieressään.

Senjälkeen hän lakaisi -- ei kuitenkaan joka päivä -- ne paikat
lattiasta, jotka olivat keskempänä, mutta huoneen nurkkiin asti
ei hän koskaan lakaissut, ja hän pyyhki pölyt ainoastaan siltä
pöydältä, mikä oli tyhjä, ettei suinkaan tarvitseisi nostella pois
kapineita. Nämät askareet toimitettuaan piti hän jo oikeutenaan
paneutua uuninpenkilleen torkkumaan taikka meni hän lörpöttelemään
piika Anisjan kanssa keittiöön tai talonväen kanssa portille, eikä
enää mistään huolehtinut. Ja jos hänen käskettiin tehdä jotakin
yli tämän ohjelman, niin täytti hän määräyksen vastahakoisesti ja
vasta sitten, kun ensin oli kovasti porannut vastaan vakuuttaen että
koko määräys oli tuiki tarpeeton ja että oli sula mahdottomuus sitä
ollenkaan täyttääkkään. Asettaa joku uusi, pysyvä pykälä noihin hänen
vanhoihin perustuslakeihinsa -- sitä ei mikään mahti mailmassa olisi
saanut häntä tekemään. Jos häntä pyydettiin pesemään joku astia tai
viemään pois joku kapine ja tuomaan toinen sijaan, niin täytti hän
nämät määräykset tapansa mukaan kovasti muristen vastaan, mutta
jos joku olisi tahtonut että hän siitälähtien joka päivä olisi jo
itsestäänkin tehnyt saman työn, niin tätä ei hän enää olisi millään
ilveellä totellut. Vaan jokapäivä erikseen olisi täytynyt häntä siitä
muistuttaa ja siitä hänen kanssaan riidellä.

Mutta huolimatta kaikista näistä vioistaan, oli Sakariias toisakseen
kuitenkin syvästi alamainen herransa palvelija.

Ei hän olisi kursaillut hyppäämästä herransa vuoksi vaikkapa tuleen
tai veteen, pitämättä sellaista kuitenkaan minään urotyönä, mikä
muka ansaitseisi ihmettelyä tai palkintoa. Hänestä oli se yksistään
luonnon vaatima asia, jota millään muulla tavalla oli mahdotontakin
tehdä -- hän olisi sen tehnyt noin vain, tietämättä itsekään miksi.

Sillä ei hänellä näissä asioissa ollut mitään teoriaa tai
velvollisuudentuntoa eikä hänen päähänsä koskaan olisi pälkähtänyt
ruveta tutkimaan tai määrittelemään suhdettaan ja persoonallisia
tunteitaan Ilja Iljitshiin. Ne olivat muuttuneet hänessä kuni lihaksi
ja vereksi kaikkien niiden asiain vaikutuksesta, joiden keskessä hän
oli syntynyt ja kasvanut, mutta itse ei hän niistä osannut selkoa
tehdä.

Sakariias olisi syöksynyt kuolemankitaan herransa puolesta aivankuin
koira, joka kohdatessaan pedon metsässä, heittäytyy sen päälle,
osaamatta itselleen selvittää, miksikä juuri hänen velvollisuutensa
on sen niskaan karata -- eikä yhtä hyvin hänen isäntänsä.

Mutta jos sitävastoin olisi esimerkiksi tarvinnut istua läpi yön
herransa vuoteen vieressä ummistamatta silmiänsä, ja tästä olisi
riippunut herran terveys tai vieläpä koko elämä, niin olisi Sakariias
välttämättömästi nukahtanut.

Ulkonaisesti ei hän ainoastaan osoittanut matelevaisuutta herraansa
kohtaan, vaan olipa lisäksi törkeäntuttavallinenkin seurustelussaan
hänen kanssaan, suuttui jokaisesta pikkuasiasta ja, kuten jo
tiedämme, puhui hänestä pahaa portilla. Mutta tämä ei suinkaan
vähentänyt tuota hänen veriinmennyttä sukulaisuuden tunnettaan
kaikkea kohtaan, mikä kuului -- ei itseensä Ilja Iljitshiin, vaan
ylipäänsä koko Oblomovin nimeen, ja mikä oli hänelle likeistä,
mieluista ja kallista.

Sakariias rakasti Oblomovilaa niinkuin kissa ullakkoansa, niinkuin
hevonen pilttuutansa, niinkuin koira kopperoansa, missä on syntynyt
ja kasvanut. Tästä ilmapiiristä oli hän vastaanottanut omat,
erityiset, persoonalliset vaikutelmansa. Esimerkiksi: Oblomovilaista
kuskia rakasti hän enemmän kuin oblomovilaista kokkia, talon
karjapiikaa Barbaraa enemmän kuin näitä molempia yhteensä, mutta Ilja
Iljitshiä vähemmän kuin heitä kaikkia. Vaan kuitenkin kaikitenkin oli
oblomovilainen kokki hänestä parempi ja ylempi kaikkia muita mailman
kokkeja ja Ilja Iljitsh ylempi kaikkia muita mailman tilanomistajia.
Taraskaa, pöytäpalvelijaa ei hän lainkaan voinut sietää, mutta
kuitenkaan ei hän häntäkään olisi vaihtanut parhaimpaankaan ihmiseen
koko mailmassa -- ainoastaan siitä syystä että tämä Taraska palveli
Oblomovissa.

Hän kohteli Oblomovia yhtä ystävällisesti ja tuimasti kuin shamaani
kohtelee epäjumalaansa: hän pesee ja pyyhkii sen ja pudottaa samalla
käsistään, väliin pieksääkin sitä harmistuksissaan, mutta hänen
sielussaan asuu kuitenkin alati kunnioittava tunne epäjumalansa
lumoavasta vallasta hänen ylitsensä.

Pieninkin aihe oli kylliksi karkoittamaan tämän tuimuuden tunteen
Sakariiaksen sielun syvyydestä ja saattamaan hänet hartaana
katselemaan herransa kasvoihin, vieläpä väliin heltyneenä
pärskähtämään kyyneliinkin ja suu surkeasti väärässä huudahtamaan:
"Jumala varjelkoon minua asettamasta jotakin toista minun rakasta
herraani ylemmäksi tahi edes vertaamaankaan häntä johonkin toiseen!
Jumala varjelkoon kaikkia muitakin sitä tekemästä!"

Kaikkia niitä herroja ja vieraita, jotka kävivät Oblomovin luona,
katseli Sakariias vähän noin niinkuin ylhäältä alas, ja silloin kun
tarjosi heille teetä tai muulla tavalla heitä palveli, niin teki
tämän jonkunlaisella alentuvaisuudella -- ikäänkuin antaen heidän
tuntea, mikä suuri kunnia se heille oli, että saivat olla hänen
herransa seurassa. Kopeasti saattoi hän kieltää vierasta, joka sattui
tulemaan sopimattomaan aikaan, selittämällä että "herra levähtää" ja
tätä sanoessaan silmäsi tulijaa hyvin ylpeästi päästä jalkoihin.

Toisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi
rajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja
porttikäytävissä -- ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut
tullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki
ansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen
anteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään
sattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi
hän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin
mies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä,
talonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti
hän heitä aina herrallaan: "vuotahan, jahka sanon herralleni"
tiuskasi hän uhaten: "niin saat kyytiä!" Sillä tämä oli hänen
ainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen
ulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen.
Eläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa.
Jokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti
mene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä
toiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista
sekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan
toistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä
molemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.

Ilja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa -- hänen
uskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo
puolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan
koska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä
enää nauttinutkaan -- ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin
väliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä
lukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin
ei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla
vanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään
Oblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo
vanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän
salli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään
Sakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt.
Aina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty
Ilja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään
jonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena,
mitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston
täydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia.
Sentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä
riisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään
muuta tehdä.

Ollen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan
lakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi
vain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja
lattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä,
milloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa.
Taikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä
rinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.

Ja sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä
kannettavaksi raskas taakka -- koko talouden hoito. Ei siinä
kyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin
seitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana...!
Kaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen
luonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin
pahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet
kömpimään ylös makuusijaltaan.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli
Sakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa
hän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja
portilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän
niitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä
taikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista
toisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä
takaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli
häntä aikalailla poskiparrasta.

Näin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien
toinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut
pikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä
sama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.

Katkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään.
Samoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta
ylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä
jalkaansa, ei syödä eikä juoda -- samoin ei Sakariiaskaan olisi
tullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei
olisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua,
häntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen
edessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.



8.


Pantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei
Sakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten
odottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut,
että tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei
kuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.

Sakariias tirkisteli sisään ovenraosta -- mitä ihmettä? Ilja Iljitsh
maata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten,
ja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.

-- Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.

-- Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.

-- Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, -- toimitti
Sakariias tunkeliaasti.

-- Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. --
Menehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin...

-- Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli
Sakariias ja hyppäsi itse uunille. -- Vikkeläkin se on, vietävä!
murisi hän.

Oblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon
luku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan
paikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta
onnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.

-- Se on ikävä asia -- ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin
ojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.

Mukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi
silmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se
oli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä
häikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse
Oblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. "Ei, ei, ensin itse asia!"
päätti hän ankarasti: "ja sitten vasta..."

Maalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu
lähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa
pihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä:
kulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan
haukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön
näyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan
kuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.

Mutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat
kätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista
uudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia
vakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden,
keksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta
ja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa
rakennuspuuhiin ... siellä maalla.

Tuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva!
Mielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen
sijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen
pituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman
huoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat
sekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan...

Tämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan
ensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan
vastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille,
pirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.

Lopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää
kaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja
päärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita.
Hän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään
likimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi
ja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan
kukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.

Autuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti
niin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä
mielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden
koko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä
siellä ikänsä suloisesti isännöimässä.

Hän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän
ääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa,
laiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden
takaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja
ympäröivästä hiljaisuudesta... Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä
kullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse
ja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen... Valkoinen sumu
lähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä
parvissa palailevat talonpojat kotia töistään... Joutilas talonväki
istuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa,
piikatytöt lyövät leikkien palloa... Hänen itsensä ympärillä telmivät
hänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen
kaulaansa... Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen
sydämmensä enkeli ... hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin
yksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät
kirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää
ruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias,
joka on ylennetty "majordomukseksi", -- vanha Sakariias, jolla on
hopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja
asettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai
kahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu
myös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä
muita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään
nukkumaan...

Onnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli
niin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä
pyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään
päänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja
hiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan
synnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja
lapsia...

Täten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen
hitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa
tunnelmaa -- hän oli niin onnellinen!

Mieluisissa tunteissa ojensi hän säärensä verkalleen suoriksi eikä
hän huomannut sitä pientä epäjärjestystä että housunlahkeet jäivät
käpertyen koholle. Sillä kauvas ihanaan tulevaisuuteen liiteli hän
keveästi, vapaasti mielikuvituksensa säysein siivin.

Uusi, viehkeä aatelma valtasi hänet nyt: siellä hänen kotinsa
ympärillä viidentoista tai kahdenkymmenen virstan piirissä asuvat
pienissä kylissä ja moisioissa hänen ystävänsä, jotka vuorotellen
käyvät toinen-toisensa luona vieraissa siellä syödään joka päivä
yhteisiä päivällisiä ja illallisia, siellä lauletaan ja tanssitaan.
Hän näkee ainoastaan kirkkaita päiviä, kirkkaita kasvoja, joita eivät
huolet ja surut haittaa, nauravia, pyöreitä, paistavan-punaposkisia
naamoja, iloisia ihmisiä, joilla on kaksi leukaa ja katoamaton
ruokahalu. Siellä on oleva ikuista kesää, ikuista iloa, suloista
suuhunpantavaa sekä suloista laiskuutta... Hyvä Jumala sentään!

Hän heräsi yht'äkkiä näistä onnensa äärimmäisistä haavelmista, kun
pihalta alkoi kuulua viidenlajista kirkuvaa ääntä: -- "Ostakaa
perunoita! Tarvitaanks santaa? -- Hiiliä! hiiliä!... -- Armeliaat
ihmiset, uhratkaa roponne Herran temppelin rakentamiseen! --" Mutta
naapurikartanosta, jossa salvettiin uutta taloa, kuului kirveitten
kolketta ja työmiesten huutoa. -- Ah! pääsi surkea huokaus Ilja
Iljitshin suusta: "ah tällaista elämää! Voi hirveää pääkaupungin
hälinää! Milloinka koittaa se paratiisillinen elämä, jota kaipaan?
Milloinka pääsen vainiolle, kotilehtojen siimekseen? Maata
köllöttääppäs nyt siellä nurmella puun alla ja katsella lehtien läpi
auringon kulkua ja laskea, montako lintusta istuu puun oksilla.
Sinneppä viheriälle nurmelle kantaisi ruuankin joku punaposkinen
piikatyttö, jolla on paljaat, täyteläiset, pehmeät käsivarret ja
ruskeanahvettunut niska...; ja se veitikka luopi katseensa maahan ja
hymyilee... Oi milloinka koittaa se aika?" "Mutta se suunnitelma, se
suunnitelma!" välähti yht'äkkiä hänen muistissaan. "Ja tilanhoitajan
kirje ja asunnonvaihto!"

-- No, kyllä, kyllä! virkahti Ilja Iljitsh kiiruusti ääneensä: --
kyllä minä tästä hetipaikalla, ihan tässä silmänräpäyksessä minä...!

Ja Oblomov nousi kiivaasti istualleen sohvassa, laski jalkansa
lattiaan, osui yhdellä kertaa molempiin tohveleihin ja jäi näin
istumaan. Vihdoin kohosi hän kokonaan pystyyn ja jäi taas seisomaan
liikkumattomana pariksi minuutiksi.

-- Sakariias! Sakariias! huusi hän kovalla äänellä, katsoen pöytään
ja mustepulloon.

-- Tullaan, tullaan, jahka jalat kantaa! kähisi Sakariias rymistäen
taas sisään.

-- Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh syvämietteisen näköisenä,
tuijottaen yhä pöytään. -- Näetkös, velikulta... -- alotti hän
osottaen mustepulloa, mutta ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun
jo taas unohtui omiin mielihauteisiinsa.

Sitten rupesivat hänen polvensa jännittymään ja hän alkoi haukotellen
venytellä sekä käsiään että sääriään...

-- Kuules, jäihän ... meille ... viime kerralta, -- puheli hän ähkyen
haukotuksen ja venyttelyn lomasta: -- sitä -- juustoa ja ... tuoppas
sitä madeiraa ... päivällisiin on vielä pitkälti, niin minä tässä
vähän purasen.

-- Ei meille mitään juustoa viime kerralta jäänyt, selitti Sakariias.

-- Kuinka ei olisi jäänyt? keskeytti Ilja Iljitsh. -- Muistanhan minä
selvään että jäi semmoinen iso möhkäle...

-- Ei murustakaan jäänyt! väitti Sakariias tiukasti.

-- Jäi kyllä, tiuskasi Oblomov.

-- Ei jäänyt! vastusti Sakariias.

-- No osta sitten.

-- Ka, antakaa rahaa!

-- Ota tuolta laatikosta, siell' on pientä rahaa.

-- Siellä on vain neljänkymmenen ruplan seteli, vaan minä tarvitsen
ruplan ja kuusi riunaa.

-- Kyllä siellä piti pieniäkin oleman.

-- En ainakaan minä ole nähnyt, sanoi Sakariias muutellen vuorotellen
jalkojansa. -- Hopeita oli ja näkyy vieläkin olevan, vaan kuparirahaa
ei maar ole ollut!

-- Älä valehtele! Eilenhän minä itse otin vastaan posteljoonilta,
omaan kouraani hän ne pisti.

-- Mutta minähän olin läsnä, väitti Sakariias: -- ja näin että hän
antoi teille pientä rahaa, vaan vaskirahaa en nähnyt antavan...

"Olisikohan Tarantjev mennyt ottamaan?" ajatteli Ilja Iljitsh
epävarmasti. "Vaan eikös mitä, hän se olisi toki korjannut kaikki
pienet rahat."

-- No mitä sinulla sitten on siellä syötävää? kysyi Oblomov.

-- Eipä taida olla mitään jälellä. Vaan saatanhan käydä kysymässä
Anisjalta, mihin se eilinen siankinttu on joutunut. -- Pitääkö tuoda
sisään, vai?

-- Panehan pöytään mitä on. Vaan kuinkas se juusto jo ehti loppua?

-- Ka noin vain, minkäpäs sille, sanoi Sakariias ja poistui huoneesta.

Mutta Ilja Iljitsh se verkalleen ja mietteissään jäi kävellä
tassuttelemaan edestakaisin pitkin lattiaa. -- Niin niin, paljon
tässä on puuhaa, puheli hän hiljaa itsekseen. -- Ja nyt pitäisi käydä
käsiksi tuohon korjaussuunnitelmaan -- lempo sentään kuinka paljon
tässä on työtä! ... Ja miten kumman lailla sitä juustoakaan ei ollut
jälellä? -- Lie Sakariias itse poskeensa pistänyt ja sitten minulle
vakuuttaa ettei murustakaan jäänyt. Ja mihinkä ne kuparilantitkin
ovat kaikki katoilleet? päivitteli hän pengastaen kädellään pöytää.

Neljännestunnin kuluttua avasi Sakariias oven tarjottimella,
jota piteli molempien käsiensä välissä, ja kompuroituaan sisään
huoneeseen, tahtoi jalallaan työntää oven kiinni jälkeensä, mutta ei
osunutkaan, vaan potkasi tyhjään ilmaan. Samassa putosi lasi lattiaan
ja yhdessä sen kanssa karahviinin tulppa sekä junttapulla.

-- Sinä iankaikkinen tomppeli! huudahti Oblomov. -- No nosta nyt edes
sitten ylös, mitä olet pudottanut äläkä siinä töllistele ja ihmettele.

Sakariias, käsissään tarjotin, kumartui ottaaksensa leivän lattialta,
mutta kyykistyttyään alas, huomasikin ettei ollut millä ottaa, koska
kumpikin käsi oli kiinni.

-- No nostatko sen siitä, vai --? puheli Ilja Iljitsh pilkallisesti.
-- Mitäs sinä siinä kuhnailet?

-- Täytinenkö niitä nakkeleekin sen kirottuja kamssuja! ärähti
Sakariias raivostuneena, kääntyen pudonneita kappaleita kokoomaan. --
Ja onko mokomampaa missään kuultu, että ihmisen pitää syödä aamiaista
juuri vähän ennen päivällistä?

Ja asetettuaan tarjottimen syrjään, nosti hän lattialta mitä oli
pudottanut ja kahmaistuaan kouriinsa vehnäisen leipämöykyn, puhalsi
siihen tuimasti ennenkuin laski sen pöydälle.

Ilja Iljitsh istahti einehtimään, mutta Sakariias jäi jonkun
välimatkan päähän seisomaan katsellen häntä syrjästä. Nähtävästi
aikoi hän jotakin sanoa.

Mutta Oblomov se vain maiskutteli kääntämättä vähintäkään huomiota
Sakariiakseen.

Sakariias siis rykäsi pari kertaa.

Oblomov ei ollut siitäkään milläänkään.

-- Talonisäntä se äskettäin taas lähetti sanomaan, -- äännähti
Sakariias vihdoin arasti, -- että se urakkamies oli käynyt hänen
luonaan ja pyytänyt saada tarkastaa meidän huoneitamme? Ja siitä
asunnonmuutosta ne yhä...

Ilja Iljitsh vain söi vastaamatta sanaakaan.

-- Ilja Iljitsh! yritti Sakariias vähän vaijettuaan vielä hiljemmällä
äänellä.

Mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan.

-- Tulevalla viikolla ne käskevät muuttaa, -- sihisi Sakariias.

Oblomov kulautti kurkkuunsa lasin viiniä ja oli yhä vaiti.

-- Mitenkäs me tehdään? hyvä Ilja Iljitsh? kysyi Sakariias melkein
kuiskaamalla.

-- Mutta olenhan sinua kieltänyt puhumasta minulle tästä, lausui
nyt kavahtaen Ilja Iljitsh ankarasti ja lähestyi pöydästä uhaten
Sakariiasta.

Tämä peräytyi hänen edestään.

-- Kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet, sinä Sakariias! lisäsi
Oblomov tuikealla tunteella.

Mutta tästä Sakariias loukkaantui. -- Myrkyllinenkö ihminen! huudahti
hän. -- Olenko minä myrkyllinen? En ikinä ole ketään tappanut!

-- Myrkyllinen sinä olet! toisti Ilja Iljitsh. -- Sinä myrkytät minun
elämäni!

-- En minä ole myrkyllinen! penäsi yhä Sakariias.

-- Miksikä sinä sitten alituisesti ahdistat minua siitä muutosta?

-- Mutta enhän minä sille mitään mahda!

-- Mahdankos minä sitten?

-- Mutta tehän aijoitte siitä kirjoittaa talonomistajalle?

-- Kirjoitan kyllä, mutta etkö sinä saata odottaa? Kuka se tässä näin
yht'äkkiä?

-- Miksette saattaisi kirjoittaa nyt heti?

-- Nyt hetikö? ohoh! Onhan minulla paljon tärkeämpiäkin asioita sitä
ennen. Vai luuletko sinä että kirjoittaminen käy yhtä helposti kuin
halkojen hakkaaminen -- yks-kaks, muka vain? Ja eihän tässä ole edes
mustettakaan! ähkyi Oblomov pyöritellen kuivaa kynää mustepullon
sisässä. -- Kuinka siis voisinkaan kirjoittaa?

-- Kyllä minä hetipaikalla kaadan sekaan kaljaa, sanoi Sakariias ja,
otettuaan mustepullon, läksi vikkelästi etehiseen. Oblomov haki sillä
aikaa paperia.

-- Ei ole paperiakaan koko talossa, äänteli hän itsekseen, penkoen
laatikkoa ja hapuillen pöytää. -- Ei palastakaan! voi sitä juutasta,
Sakariiasta: koko elämän se turmelee. -- Niin, sen minä sanon
vieläkin että sinä olet myrkyllinen ihminen! nuhteli Ilja Iljitsh,
kun Sakariias taas astui sisään: -- sillä sinä et pidä ikinäs mistään
huolta. Kuinka käy päinsä ettei talossa ole paperia, häh?

-- Mitä pahaa minä olen tehnyt että taas minua näin haukutte, Ilja
Iljitsh! Minähän olen kristitty enkä mikään myrkyllinen ihminen.
Myr-kyl-linen? -- Minä olen syntynyt ja kasvanut yhdessä vanhan
herran kanssa ja hän suvaitsi minua armossa haukkua koiraksikin ja
veti minua korvastakin, vaan tällaista sanaa kuin tämä ei minun ikinä
tarvinnut kuulla! Ei kukaan sitä olisi keksinytkään -- se on syntinen
sana! -- No, tässä olisi nyt paperia, jos suvaitsette.

Hän ojensi Oblomovin käteen puoli arkkia likaisen harmaata paperia,
minkä oli keksinyt kaapin päältä.

-- Vai tämmöisellekö minä kirjoittaisin? kysyi Oblomov viskaten
paperin käsistään. -- Tällähän olen aina yöksi peittänyt vesilasini
ettei sinne putoaisi mitään ... myrkyllistä.

Sakariias käännähti poispäin katsoen seinään.

-- No, ei ole hätää: annahhan tänne, kyllä se konseptiksi kelpaa.
Aleksejev saa sitten kirjoittaa puhtaaksi.

Ilja Iljitsh istahti pöydän ääreen ja piirtää rapsautti nopealla
kynänvedolla: "Armollinen herra!..."

-- Hävyttömän huonoa mustetta! jupisi hän keskeyttäen. -- Pidä huoli,
Sakariias, että toiste hanhenkynä on teroitettu.

Vähän mietittyään alkoi hän jälleen kirjoittaa:

"Se huoneusto, joka minulla on talonne toisessa kerroksessa,
jossa te olette ehdottanut tehtäväksi muutamia korjauksia, vastaa
täydellisesti minun elämäni laatua sekä sitä tapaa, johon pitkällisen
oleskeluni johdosta mainitussa talossa olen tottunut. Koska minä siis
palkolliseni Sakariias Trofimovin kautta olen tietää saanut että te
olette minulle käskenyt ilmoittaa että minun asumani huoneusto..."

Oblomov pysähtyi ja luki läpi mitä oli kirjoittanut.

-- Vähän kankeaa tyyliä, sanoi hän: -- tuohon tuli kaksi kertaa
perättäin _että_ ja tuossa on myös kahdesti _joka_.

Hän mutisi itsekseen muutellen sanajärjestystä, mutta huomasi että
_jossa_ kuuluu kerrokseen -- ja se tuntui taas kömpelöltä. Hän
muutteli uudestaan ja rupesi aprikoimaan miten kumman lailla voisi
välttää kirjoittamasta kahdesti _että_. Milloin hän pyyhkäsi pois
jonkun sanan, milloin taas pani uuden lisää. Kolmisen kertaa koetti
hän täten muuttaa _että_ sanoja, mutta siitä tuli joko järjetön lause
tai sattuivat sanat liian likelle toisiaan.

-- Siitäpä nyt vastuksen sai tuosta toisesta "että" peevelistä!
huudahti hän kärsimättömästi. -- Mitä pentelettä minä siitä
kirjoitankin koko kirjeestä? Hiisi tässä päätänsä särkemään
mokomain joutavain asiain tautta! Näyn jo vieraantuneen tällaisista
asiakirjeistä. Ja kellokin näkyy jo käyvän kolmea...

-- Heh siinä, Sakariias!

Hän repi kirjeen neljään kappaleeseen ja heitti palaset lattialle.

-- Näetkös? kysyi hän.

-- Kyllä minä näen, vastasi Sakariias kokoillen paperinsiekaleita.

-- Älä siis vasta tule minua ahdistamaan kortteeriasioilla! -- Mutta
mitä sinulla on käsissäsi nuo?

-- Ne ovat niitä talouslaskuja.

-- Laupias Jumala taivaassa! Sinähän kiusaat minut ihan kuoliaaksi!
No -- paljonko siinä on, sano sukkelaan?

-- Lihakauppiaalle on 86 ruplaa 54 kopeikkaa. Ilja Iljitsh lyödä
läiskäytti kämmenensä yhteen:

-- Oletko sinä tullut aivan hulluksi? Yksistään lihakauppiaalle
sellainen läjä rahaa?

-- Kun ei kolmeen kuukauteen ole maksettu, niin läjäpä siitä lähtee.
Katsokaa itse, siihen se on merkitty, ei ne liikoja nylje!

-- No, etkös nytkään näe, kuinka myrkyllinen sinä siis olet? sanoi
Oblomov. -- Mennäppä nyt ostamaan miljoonittain härkäpaisteja. Mihin
ihmeessä se sinuun mahtuukin kaikki? Ja jos siitä sitten olisi edes
hyötyä...

-- En minä niitä ole suuhuni syönyt! irvisti Sakariias vastaan.

-- Vai et! Vai et ole muka syönyt?

-- Mitä te minusta moititte liiasta syönnistä? Katsokaapas tätä!

Ja hän ojensi hänelle toisenkin laskun.

-- No, kenellekkäs vielä? tiuskasi Ilja Iljitsh työntäen vihaisesti
rasvatahraiset vihkot luotaan.

-- Vielä 121 ruplaa 18 kopeikkaa leipurille sekä
vihanneskauppiaalle...

-- Se on hirmuista! Se on ihan tavatonta ja kauheaa! kiljui Oblomov
läpeensä vimmastuneena. -- Lehmäkö sinä olet vai mikä elukka, kun
sinä niin paljon märehdit vihanneksia?

-- En minä lehmä ole: -- minähän olen myrkyllinen ihminen! parahti
Sakariias mielikarvaudesta värähtelevällä äänellä käännyttyään
kokonaan syrjittäin herraansa: -- Jos te ette aina päästäisi tuota
Mihei Andreitshia luoksenne, niin olisi vähemmän menoja, lisäsi hän.

-- No, paljonkos sitä siis kaikkiaan yhteensä tulee, laske nyt? sanoi
Ilja Iljitsh alkaen itsekkin päässään laskea.

Sakariias rupesi sormillaan laskemaan.

-- Piru tietäköön mitä sotkua siitä syntyy: joka kerralla tulee eri
tavalla! virkkoi Oblomov. -- No, paljonkos sinä saat? Kaksisataako
vai mitä?

-- Vuottakaahan vähän jahka kerkeän! murisi Sakariias rypistäen
kulmiansa: -- kahdeksan kymmenikköä ja kymmenen kymmenikköä -- se on
kahdeksantoista, ja sitten kaksi kymmenikköä...

-- No tuolla tavalla et ikinä pääse perille, huomautti Ilja Iljitsh:
-- mene kopperoosi ja tuo laskut vasta huomenna, vaan nyt pidä huolta
paperista ja musteesta... Sellainen summa rahaa! Enkö minä ole
sanonut että pitää maksaa vähitellen, sen mukaan kuin menee, vaan
sinä, sen pakana, yht'äkkiä tulet nylkemään kaikki yhdellä kertaa...

-- 207 ruplaa ja 72 kopeikkaa; päätti Sakariias laskunsa. --
Suvaitkaa antaa rahat!

-- Ettäkö nyt heti? Mikset saata odottaa huomiseen...

-- Kuten tahdotte, Ilja Iljitsh, vaan he pyytävät nyt paikalla...

-- Noh, älä puhu siitä enää! Kun minä kerran sanoin että huomenna
saat -- niin huomenna saatkin. Mutta mene nyt siitä häiritsemästä:
minun pitää tehdä työtä. Minulla on tässä toki tärkeämpiäkin tehtäviä
kuin sinun kanssasi kiistellä.

Näin sanoen Ilja Iljitsh taas köntsähti nojatuoliinsa sovitellen
sääret allensa, mutta ei ehtinyt vielä oikein mietteisiinsä
päästäkkään, kun jo kuului ovikellon helähtävä ääni.

Sisään ilmestyi lyhyenläntä miehen lyllerö, jolla oli kohtalainen
ihravatsa, valkoiset kasvot, punaiset posket ja päässä kalju paikka,
jota niskan puolelta niinkuin mikäkin kukonheltta, koristi pikimusta,
tuuhea tukka. Päänkalju oli pyöreä kuin täysikuu, puhdas sekä niin
kimaltavan kiiltävä kuin norsunluu. Tulijan kasvot osoittivat
huolellista tarkkaavaisuutta kaikkea kohtaan, mitä hän vain katsoikin
ja sen katseen ilme oli pidätettyä samoinkuin hymykin oli mitattua ja
koko käytöksen miellyttäväisyys siivon-virallista.

Hänen yllään oli tuollainen mukava, väljä takki, joka lemahti auki,
leveästi kuin kartanon portti ja hänen kauluksensa ja rintapaitansa
ne kimaltelivat aivan yhtä kirkkaasti kuin hänen kalju päälakensa.
Oikean käden etusormessa paistoi paksu kantasormus ja siinä joku
himmeänhohtoinen jalokivi.

-- Kas, herra tohtoriko se on! Mikä tuuli teidät tänne toi? huudahti
Oblomov ojentaen toisen kätensä vieraalleen, vaan toisella siirtäen
tuoliaan.

-- Minulle tuli ikävä että te yhä olette terve ettekä kutsu
luoksenne, sentähden tulin itsestäni, vastasi tohtori leikillisesti.
-- Ei kuitenkaan siksi, lisäsi hän sitten totisempana: -- minä olin
tuolla yläkerrassa naapurinne luona, niin samalla pistäysin teitäkin
katsomaan.

-- Kiitoksia paljon. Mitenkäs naapuri voi?

-- Hm, kolmisen, nelisen viikkoa tai enintään syksyyn se menee, vaan
sitten on miehellä vettä keuhkoissa ja varma loppu... Mutta kuinka te
itse voitte?

Oblomov pudisti surullisesti päätänsä. -- Huonosti, herra tohtori.
Olin juuri itsekkin aikonut keskustella siitä kanssanne. En ymmärrä,
mitä on tehtävä. Vatsani ei sulata juuri minkäänlaista ravintoa,
sydänalassa tuntuu raskaalta, kurkkunäräkin on ruvennut kiusaamaan,
hengitys käy vaikeasti ... selitti Oblomov surkeana naamaltaan.

-- Antakaapas kätenne, sanoi lääkäri ja ummistaen hetkeksi silmänsä
tunnusteli valtasuonta. -- Onko teissä yskää? kysyi hän?

-- Öisin minua ryittää, varsinkin jos olen syönyt illallisen.

-- Hmm... Onkos sydämmentykytystä? Särkeekö päätä?

Ja tohtori teki vielä muutamia samansuuntaisia kysymyksiä, kallisti
sitten kaljun kallonsa sekä vaipui syviin ajatuksiin. Parin minuutin
kuluttua kohotti hän yht'äkkiä päänsä ja lausui päättävällä äänellä:

-- Jos te vielä pari-kolme vuotta elätte tässä ilmanlaadussa sekä yhä
makailette ja syötte rasvaisia ja raskaita ruokia, niin te kuolette
halvaukseen.

Oblomov vavahti kauhistuneena.

-- Mutta mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa Jumalan nimessä? kysyi hän.

-- Sitä samaa mitä muutkin tekevät: matkustakaa ulkomaille.

-- Ulkomaille! kertasi Oblomov kummastuneena.

-- Niin, mitä ihmettä siinä sitten on?

-- Suokaa anteeksi, herra tohtori -- ulkomaillekko? Kuinka se olisi
mahdollista?

-- Miksei se olisi mahdollista?

Oblomov mittasi ääneti silmillään omaa itseään, senjälkeen
huonettansa ja toisti koneellisesti:

-- Ul-ko-mail-le!

-- Niin, mikäs teitä estää?

-- Mikäkö? -- Kaikki...

-- Eikö ole varoja, vai --?

-- Niin tosiaankin: ei ole varoja, virkkoi Oblomov vilkkaasti,
ilahtuen tästä luonnollisesta esteestä, jonka taakse saattoi
niin helposti kokonaan piiloutua. -- Katsokaapas, mitä minun
tilanhoitajani kirjoittaa... Mihinkä joutuikaan kirje, mihin kummaan
minä sen taas panin? Sakariias!

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä uskon, sanoi tohtori: -- se asia ei kuulu
minuun. Minun velvollisuuteni vain on teille sanoa että teidän täytyy
vaihtaa elämäntapanne, oleskelu-paikkanne, ilmanalanne, toimialanne
-- sanalla sanoen kaikki.

-- Hyvä, saatanhan sitä ajatella, myönteli Oblomov. -- Minnekkäs minä
sitten matkustaisin ja minkä ohjelman itselleni tekisin? tiedusteli
hän.

-- Matkustakaa Kissingeniin tai Emsiin -- alkoi tohtori: -- siellä
oleskelette kesäkuun ja heinäkuun ja juotte vettä; senjälkeen
lähdette Schweitsiin tai Tyrooliin, missä lääkitsette itseänne
viinirypäleillä. Siellä elelette syyskuun ja lokakuun...

-- Lempo tietköön -- Tyrooliin saakka! mutisi Ilja Iljitsh tuskin
kuuluvalla äänellä.

-- Senjälkeen johonkin kuivaan seutuun, vaikkapa Egyptiin...

"Herra Jumala, mitä hän puhuu!" ajatteli Oblomov.

-- Ja sitten teidän tulee vieraantua kaikista huolista ja katkerista
mielenliikutuksista...

-- Kyllä teidän on hyvä sanoa, huomautti Oblomov: -- kun ette saa
tilanhoitajaltanne sellaisia kirjeitä kuin...

-- Teidän täytyy myöskin välttää ajatuksia, jatkoi tohtori.

-- Ajatuksiako? kummasteli Oblomov.

-- Niin, henkistä rasitusta.

-- Kuinkas sitten käy sen minun korjaussuunnitelmani maalla? Suokaa
anteeksi, en minä ole mikään leppäpöhkö...

-- No, kuten tahdotte. Minun asiani on ainoastaan teitä varoittaa.
Himoja tulee myöskin karttaa: ne estävät parantumista. Teidän pitää
koettaa huvitella itseänne ratsastuksella, tanssilla, säännöllisellä
liikkeellä raittiissa ilmassa, miellyttävillä keskusteluilla
varsinkin naisten kanssa -- niin että sydän tykyttäisi keveästi ja
ainoastaan suloisista tunteista.

Oblomov kuunteli lääkäriä pää riipuksissa. -- Vieläkö muuta? kysyi
hän.

-- Niin, lukemisesta ja kirjoittamisesta Jumala teitä varjelkoon! Te
vuokraatte itsellenne huvilan, jossa on ikkunat eteläänpäin ja paljon
ruusuja. Ympärillänne on soittoa ja naisia...

-- Mitäs ruokaa minä syön?

-- Välttäkää liharuokia ja ylipäänsä kaikkia eläimellisiä aineita,
samoin jauho- ja hyytelö-ruokia. Hienoa lihalientä ynnä kasviksia
voitte syödä. Mutta olkaa varovainen, sillä nyt liikkuu kolera
melkein joka paikassa... Kävellä saatatte noin kahdeksan tuntia
vuorokaudessa. Hankkikaa itsellenne pyssy...

-- Jes siunatkoon! voihkasi Oblomov.

-- Ja lopuksi, -- päätti tohtori: -- matkustatte talveksi Pariisiin,
ja siellä, elämän pyörteessä huvitelkaa itseänne oikein perinpohjin
elkääkä ollenkaan haikailko; teatterista -- tanssiaisiin,
naamiaisiin, vieraisiin ulkopuolelle kaupunkia, niin että teidän
ympärillänne alati olisi ystäviä, melua ja naurunhelinää...

-- Vieläkös määräätte mitä muuta? kysäsi Oblomov huonosti salatulla
harmilla.

Tohtori kynsäsi korvallistaan miettien mitä sanoisi...

-- Teille tekisi ehkä hyvää hengittää suolaista meri-ilmaakin:
astukaa siis Englannin rannassa höyrylaivaan ja huilatkaa
Ameriikkaan...

Hän nousi seisomaan ja teki lähtöä.

-- Jos te kaiken tämän täsmälleen täytätte, niin ... puhui hän.

-- Hyvä, hyvä, ehdottomasti lupaan minä täyttää, -- vastasi Oblomov
myrkyllisesti, saatellen lääkäriä ovelle.

Tohtorin mentyä jäi Oblomov mitä surkuteltavimpaan sieluntilaan.
Hän ummisti silmänsä, peitti molemmilla käsillä päänsä, puristui
tuolissaan yhteen mykkyyn sekä istui sillä tavalla mihinkään
katsomatta ja mitään tuntematta.

Hän kuuli takanaan aran äänen, joka häntä puhutteli:

-- Ilja Iljitsh...

-- Häh? huudahti hän.

-- Että mitä on sanottava sille talonhoitajalle?

-- Mistä asiasta?

-- Siitäpä siitä muuttamisesta...

-- Joko sinä taas puhut samasta asiasta? kysyi Oblomov kummastellen.

-- Kuinkas minä, isäkulta Ilja Iljitsh tässä osaisin olla ja elää?
Tuomitkaa itse, miten katkera tämä minun tilani on, ihan minä tästä
hautaan sorrun...

-- Etkös mitä! Sinähän se tässä juuri minut tahdot hautaan syöstä
sillä muutollasi, virkkoi Oblomov. -- Kuulitkos mitä tohtorikin sanoi?

Tähän ei Sakariias keksinyt mitään vastausta, hän huokasi vain niin
kovasti että kaulahuivin päät häilähtivät hänen rinnallaan.

-- Sinä olet päättänyt kai tappaa minut, eikös niin? kysyi Oblomov
jälleen. -- Olet tainnut minuun suivautua jo, häh, vai mitä? Annas
kuulua!

-- Kristus kanssanne olkoon! Eläkää tervennä! Kukapa teille
pahaa tahtonee? murisi Sakariias kokonaan hämmentyneenä siitä
traagillisesta käänteestä, jonka puhe nyt alkoi saada.

-- Sinä! tiuskui Ilja Iljitsh. -- Enkö minä ole kieltänyt sinua
alituisesti vätkyttämästä sitä poismuuttoa, vaan ei mene päivääkään
ettet sinä vähintään viisi kertaa sitä minulle muistuta: etkö sinä
ymmärrä että tämä se minut turmelee? Ja siksi ei minun terveyteni
ikinä mihinkään kelpaa.

-- Minä meinasin vain, armollinen herra, että tuota ... miksikä
emme sitten -- tuota niinsanoakseni -- saattaisi muuttaakkin? puhui
Sakariias sielullisesta häiriöstä vavahtelevalla äänellä.

-- Että miksikö ei muuttaa? Kyllä sinun on helppo se päättää!
huudahti Oblomov kääntyen nojatuoleineen Sakariiasta kohti. -- Vaan
oletkos sinä koskaan perinpohjin tutkistellut, mitä se merkitsee tuo
asunnosta muutto? Häh? Vastaappas, oletko tutkistellut?

-- Enpä häntä ole niin tutkistellut! vastasi Sakariias lauhkeasti
valmiina kaikessa mukautumaan herransa mielipiteisiin päästäkseen jos
suinkin mahdollista noista pateettisista kohtauksista, mitkä hänestä
olivat pahemmat katkerintakin nuhdesaarnaa.

-- Et ole tutkistellut, siis kuule nyt ja ratkaise se tuhmalla
järjelläsi, saatammeko muuttaa vai emme! Mitä merkitsee -- muuttaa?
Se merkitsee että: herran täytyy mennä ulos ihan koko päiväksi ja
kulkea jo aamusta alkaen...

-- Miksei sitten saata ulos mennä? huomautti Sakariias. -- Miksei
saata olla poissa koko päivän? Eihän se ole terveellistäkään istua
alati kotona. Hyvä isä, kuinka rumaksikin te olette tullut! Ennen
olitte kuin tuore kurkku ikään, mutta nyt kun siinä noin istutte --
jumalanähköön minkänäköinen te olette! Kävelisitte ennemmin pitkin
katuja, katselisitte ihmisiä tai jotain muuta...

-- Älä pieksä siinä suutasi tyhjään, vaan kuuntele! ärjäsi Oblomov.
-- Vai minä muka tässä pitkin katuja maleksimaan...

-- Niin, tosiaankin, jatkoi Sakariias innostuneena. -- Puhuvat
tuolla kaupungilla että sinne on tuotu semmoinen ihmeellinen
ulkomaanelukkakin, niin menisitte sitä katsomaan. Tai menisitte
tiatteriin tai maskirattiin, niin me sillä aikaa täällä muutettaisiin.

-- Älä lörpöttele joutavia! Kylläpä sinä mainiosti pitäisit huolta
herrasi rauhasta. Sinulle se tietysti on samantekevää, vaikka koko
päivän ulkona maleksisin -- et sinä siitä piittaa, missä tai miten
minä syön siellä enkä saa edes levähtää päivällisen perästä...
Vai ilman minua te täällä muka muuttaisitte! Jos en minä ole
katsomassa, menee kaikki rikki. Kyllä minä tiedän -- puheli Oblomov
yhä kasvavalla vakuuttavaisuudella: -- mitä merkitsee tavaroiden
muuttaminen. Se merkitsee särkemistä ja hirveätä hälinää: kaikki
kapineet rymäytetään yhteen läjään lattiaan. Siinä on sekaisin
kapsäkit, sohvanselustimet, seinätaulut, piipunvarret, kirjat ja
rohtopullot, jotka pirutiesi mistä silloin ilmestyvätkin siihen
kaikki, sillä muulloin ei niitä milloinkaan näy. Jokaikistä esinettä
täytyy varoa ettei lyötäisi rikki ... toinen puoli tavaroista
on lattialla, toinen puoli pihalla kuormassa taikka jo uudessa
asunnossa: tekee mielesi pistää tupakaksi ja rupeat piippua ottamaan,
vaan tupakat ja piiput ovatkin jo huilanneet pois... Haluat istahtaa,
vaan ei ole minkä päälle istua, mihin tahansa koskeekin -- kaikki on
ryvettynyttä ja pölyn peittämää, ei ole vettä millä pestä puhtaaksi
ja niin täytyy kulkea koko päivän yhtä likaisilla käsillä kuin on
sinulla...

-- Minun käteni ovat putipuhtaat, huomautti Sakariias näyttää
mällistäen kahta anturanpohjan tapaista latuskaa käsien asemesta.

-- No, älä nyt siinä niitä näyttele, virkkoi Ilja Iljitsh vieroen. --
Niin, ja jos sattuu janottamaan, jatkoi Oblomov, -- niin karahviini
vielä on, vaan lasi on poissa...

-- Voihan juoda suoraan karahviinistakin, lisäsi Sakariias
hyvänsuopeasti.

-- Aina sinä vätkytät samaa: voihan sinun mielestäsi olla
lakaisematta lattiaakin ja pyyhkimättä pölyä, ja mattoja
pieksämättä... Ja sitten vielä uudessa kortteerissa -- pitkitti
yhä Oblomov viehtyen itsekkin näihin elävinä esiintyviin kuviinsa
muutosta -- siellä on kolme päivää kaikki mullinmallin, ei mikään
ole oikealla paikallaan: taulut töröttävät lattialla seinää vasten,
kalossit makaavat sängyn päällä, saappaat ovat samassa mytyssä
teeruohojen ja hiuspomaadan kanssa. Ja kun rupeat tarkastelemaan,
niin huomaat että milloin on tuolinjalka mennyt poikki, milloin
taulunlasi siruiksi särkynyt ja sohvaan tullut suuria likatahroja.
Jos kaipaat jotakin kapinetta, niin ei kukaan tiedä mihin se on
joutunut, onko se kokonaan hukkaantunut vai onko unohtunut vanhaan
kortteeriin: juokse sitten sinne sitä etsimään...

-- Jaa, toisinaan saa juosta jolkuttaa kymmenenkin kertaa
edestakaisin, keskeytti Sakariias.

-- No, näetkös! jatkoi Oblomov. -- Ja kuinka ikävä aamuisin nousta
sängystä uudessa asunnossa! Ei vettä, ei pesävalkeaa, ja talvella
saat istua värjöttää ihan kylmässä huoneessa, kun ei ole halkoja --
mene sitten niitä taas hankkimaan...

-- Ja minkälaiset naapurit sitten Jumala vielä sattuu antamaan!
huomautti Sakariias jälleen: -- moniaat ovat semmoisia kitupiikkejä
etteivät salli ottaa yhtä sylillistä halkoja -- eivät edes yhtä
kauhallista vettäkään.

-- Aivan niin! sanoi Ilja Iljitsh. -- Ensimmäisenä iltana, kun on
jo muutettu, näyttää siltä että nyt ne ovat kaikki puuhat tyystin
loppuneet, vaan eipäs: vielä pari viikkoa saa kulkea ja koluta:
milloin pitää nousta kurkottamaan rullakaihtimia ylös ikkunaan,
milloin naulaamaan tauluja seiniin -- kovin tämä kaikki ahdistaa
sielua eikä tee mielesi elää... Ja sitten ne kustannukset, ne
kustannukset...

-- Viime kerralla, kahdeksan vuotta takaperin, tuli muutto maksamaan
kahdensadan ruplan paikkeille -- niinkuin nyt muistan, -- todisti
Sakariias.

-- Niin, sellaista peliä se on! puheli Ilja Iljitsh. -- Ja kuinka
kolkkoa sitten on asua uudessa paikassa. Luuletko että siihen pian
tottuu? Viiteen vuorokauteen en minä saa unta uudessa asunnossa.
Tuska minua, kalvaa joka kerta kun aamuisin noustessa näen että
entisen sorvarinkyltin sijasta vastapäätä katua onkin joku toinen
kyltti... Ja jos ei sieltä vastapäätä-olevasta ikkunasta ennen
päivällistä näykkään sitä parturiämmän kurkistavaa naamaa niinkuin
vanhassa paikassa, niin voi, kyllä se tuntuu minusta niin ikävältä...
Huomaatkos sinä nyt siis, mihinkä asemaan sinä olet saattamaisillasi
sinun herrasi -- häh? kysyä tiuskasi nuhteleva Ilja Iljitsh.

-- Kyllä minä huomaan ... sopersi Sakariias nöyrästi.

-- Miksikäs siis tyrkytit minulle muuttamista? Eihän ihminen
sellaista voi kestää.

-- Minä tässä arvelin etteivät muut ole meitä huonommat, niin että
koska muut muuttavat, niin miksemme mekin tässä voisi...

-- Häh? Mitä minä kuulen? kivahti yht'äkkiä Oblomov nousten
nojatuolistaan. -- Sano heti se uudestaan?

Sakariias parka hämmentyi kokonaan tietämättä, miten oli voinutkin
antaa aihetta herralleen noin pateettiseen huudahdukseen sekä
liikahdukseen. Eikä hän tohtinut vastata luotuista sanaa.

-- Muut -- vai muut? kertasi Ilja Iljitsh kauhistuneena. -- Niinkö
pitkälle on sinun ilkeä kielesi jo karannut! Nytkö saan minä siis
tietää sen että olen sinusta yhdenarvoinen kuin joku "muu"!

Ja pisteliään ivallisesti kumarsi Oblomov Sakariiakselle ja tekeytyi
äärettömän loukkaantuneen näköiseksi.

-- Älkäähän pahastuko, isä Ilja Iljitsh, enhän minä toki teitä aseta
tasa-arvoiseksi ainoankaan ihmisen kanssa...

-- Ulos! sanon minä, huusi Oblomov käskevästi osoittaen kädellään
kohti ovea. -- En sinua ilkeä nähdä silmieni edessä. Haa! "Muut"?
Sepä kaunista!

Syvästi huoahtaen poistui Sakariias huoneesta. --

-- Voi viheliäistä elämää, murisi hän löntsähtäen lavitsalleen.

-- Hyvä Jumala sentään! ohkui myös Oblomov itsekseen. -- Tämän
aamunhan tahdoin pyhittää työhön, vaan nyt se on pilattu koko
päiväksi. Ja kuka sen on pilannut? -- Oma palvelija! Kuinka saattoi
se kokenut ja uskollinen palvelija päästää suustaan niin törkeitä
sanoja? Kuinka se saattoi?

Oblomov ei voinut rauhoittua moneen hetkeen. Vuoronperään hän
heittäytyi maata, hyppäsi taas pystyyn, harppasi pitkin lattiaa ja
jälleen heittihen makuulleen. Siinä, että Sakariias oli hänet noin
alentanut _muiden_ tasalle, näki hän mitä hirveimmän loukkauksen
oikeuksiansa vastaan.

Ja hän rupesi perinpohjin pohtimaan tätä kysymystä ja tutkimaan,
mitä merkitsee oikeastaan _muut_ ja mitä hän itse jämissä määrin on
mahdollinen tai sovelias tuollainen verroille-asettaminen ja kuinka
raskas on se solvaus, minkä Sakariias on häntä vastaan tehnyt, sekä
lopuksi: itsetietoisestiko Sakariias häntä loukkasi, se on: oliko
hän vakuutettu siitä että Ilja Iljitsh todella on samanarvoinen
kuin "muut", taikka muutenko se vain livahti hänen kieleltään
ilman että hän sitä päässään punnitsi? Kaikki tämä koski Oblomovin
itserakkauteen ja hän päätti selittää Sakariiakselle eroituksen, mikä
oli hänen ja niiden välillä, joita Sakariias käsitti nimellä "muut",
ynnä antaa hänen tuntea hänen koko käytöksensä suuren hävyttömyyden.

-- Sakariias! huusi hän siis pitkään ja juhlallisesti.

Kuultuaan tämän kutsun ei Sakariias hypännytkään niinkuin ennen
jalkojaan kolistellen ja muristen pankolta, vaan ryömi verkalleen
alas uunilta ja tölmäten ruumiillaan mihin sattui, käydä käämeröitsi
esiin hitaasti ja vastahakoisesti -- aivan kuin koira, joka
kuullessaan isäntänsä äänen, tuntee että nyt häntä kutsutaan tilille
elkeistään ja että nyt on selkäsauna valmis.

Ja hän avasi oven vain puolittain uskaltamatta astua sisään.

-- Sisään sieltä ja pian! komensi Ilja Iljitsh. Mutta Sakariias ei
liikahtanut, vaan kuhnaili ovessa renkuttaen sitä niinkuin ei siitä
muka mitenkään voisi sisään mahtua.

Oblomov istui sänkynsä reunalla.

-- Tule tänne! lausui hän lujasti.

Suurella vaivalla näytti Sakariias pääsevän erilleen ovesta, mutta
sulki sen heti perässään ja painautui selin kovasti sitä vastaan.

-- Tänne näin! kutsui Ilja Iljitsh osoittaen sormellaan paikkaa
vieressään.

Sakariias otti puoli askelta eteenpäin ja pysähtyi kahden sylen
päähän osoitetusta paikasta.

-- Vieläkin lähemmäksi! käski Oblomov. Sakariias oli ottavinaan
askelen, mutta nytkäyttikin vain ruumistaan, polkasi jalallaan ja jäi
paikalleen.

Nähdessään ettei millään keinolla tällä kertaa onnistunut
houkuttelemaan Sakariiasta likemmäksi itseään, antoi Oblomov hänen
jäädä siihen missä hän seisoi ja katseli häntä jonkun aikaa vaijeten,
mutta sangen nuhtelevasti.

Sakariias, tuntien kiusaa tällaisesta oman persoonansa kiinteästä
tarkastelusta, tekeytyi sennäköiseksi kuin ei laisinkaan olisi
herraansa huomannutkaan ja asettui häneen vielä enemmän syrjittäin
kuin koskaan ennen, eikä tällä erää heittänyt edes vinoa katsetta
Ilja Iljitshiin.

Vaan hän alkoi itsepäisesti tuijottaa vasempaan, kokonaan toiseen
suuntaan, ja sieltä pisti hänen silmiinsä nuot ammoin tutut
esineet -- hämähäkinverkkojen siekaleet taulujen ympärillä ja
siellä liikkuvassa hämähäkissä näki hän elävän muistutuksen omasta
huolimattomuudestaan.

-- Sakariias? virkahti Ilja Iljitsh hiljaa ja arvokkaasti.

Ei Sakariias mitään tähän vastannut, sillä luultavasti ajatteli hän
näin: "No mitä sinä siinä taas elämöit? Vai luuletko että sinun
eteesi ilmestyy joku toinen Sakariias kuin se, joka tässä sinun
edessäsi nyt seisoo?" ja hän siirsi katseensa isäntänsä sivuitse
vasemmalta oikealle, mutta siellä myös oli häntä muistuttamassa
peili, joka peittyneenä paksuun pölykerrokseen hohti kuin mikähän
musliinikangas ja sen lävitse ikäänkuin sumun sisään tirkisti häntä
vastaan altakulmain hänen oma juro ja ruma naamansa.

Tyytymättömänä käänsi hän siis silmänsä pois tästäkin surullisesta ja
hänelle liian tutusta esineestä ja päätti hetkeksi pysäyttää ne Ilja
Iljitshiin. Heidän katseensa kohtasivat toinen-toisensa.

Sakariias ei kestänyt sitä nuhdetta, joka kuvastui hänen herransa
silmissä ja hän laski sentähden katseensa alas lattiaan, aina
jalkoihin saakka, mutta siinä hän taas tomuisessa matossa, joka oli
täynnänsä reikiä, sai lukea ikävän lisätodistuksen palveluksestaan
herransa luona.

-- Sakariias ... lausui Ilja Iljitsh toistamiseen tunteellisesti.

-- Mitä te tahdotte? sopersi, nyt Sakariias tuskin kuuluvasti ja
hän melkein vavahti aavistaen intohimoisen mielenpurkauksen olevan
tulossa.

-- Tuo minulle lasi kaljaa! sanoi Ilja Iljitsh. Sakariiaksen sydäntä
helpotti ja ilostuen kuin pikku poika harppasi hän vikkelästi
keittiön puolelle ja toi sieltä kaljaa.

-- Kuule, mikä sinua vaivaa? kysyi Ilja Iljitsh leppeästi ryypäten
lasista ja pidellen sitä molemmilla käsillään. -- Onkos äijällä paha
omatunto nyt?

Sakariiaksen yrmeä naama muuttui äkkiä pehmeäpiirteiseksi ja
jonkunlainen katumuksen ilme valaisi sitä. Hän oli rinnassansa
tuntenut ensi oireet sydämmessänsä heräävistä kunnioituksen tunteista
herraansa kohtaan ja käänsi nyt silmänsä yht'äkkiä suoraan hänen
kasvoihinsa.

-- Tunnustatkos rikoksesi? kysyi Ilja Iljitsh.

"Rikokseni" -- vai sitä nuottia hän nyt veisaa! ajatteli Sakariias
alakuloisena, "ihan pakkaa itkettämään kun hän noin tässä rupeaa
kiristämään." -- Mitäs te minusta, Ilja Iljitsh, -- alotti Sakariias
kaikista muikeimmalla äänellään: -- enhän minä mitään muuta sanonut
kuin että ... tuota...

-- Ehei, odotappas! -- keskeytti Oblomov. -- Käsitätkös
vähän-vähääkään, mitä olet tehnyt? Pane nyt ensin tämä lasi pöydälle
ja vastaa sitten koreasti!

Sakariias ei kuitenkaan osannut mitään vastata, sillä todenteolla hän
ei ymmärtänyt mitä oli tehnyt, mutta tämä ei kuitenkaan estänyt häntä
kunnioituksella katsahtamasta herraansa; vieläpä painoi hän hiukan
päätänsä alaspäin syyllisyytensä merkiksi.

-- Älyätkös nyt, kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet? ahdisteli
Oblomov.

Sakariias oli yhä vaiti ja räpäytti vain pari kolme kertaa tuntuvasti
silmiään.

-- Sinä olet pahoittanut sinun herrasi mielen! virkkoi Ilja Iljitsh
harvakseen ja katseli tuikeantarkastavasti Sakariiakseen nauttien
hänen hämmennyksestään.

Sakariias ei tiennyt miten pelastua tästä tuskallisesta asemasta.

-- Niin että etkös olekkin rumasti tehnyt? kysyi Oblomov.

-- Rumasti olen tehnyt! änkytti Sakariias kokonaan murtuneena tästä
uudesta pistosanasta.

Hän käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle
sekä suoraan eteenpäin etsien pelastusta jostakin ja jälleen
vilahtivat hänen silmissään vuoronperään sekä hämähäkinverkot että
pyyhkimättömät pölyt ja hänen oman naamansa himmeä heijastus ynnä
itse isännän persoona.

"Kunpa maa minut nielaisisi, sillä tämä on sitä vihoviimeistä
elämää!" siunaili hän itsekseen, nähdessään että vaikka minne päin
tähystikin, ei voinut välttää pateettista näytelmää. Ja hän alkoi
räpytellä silmiään niin tiheästi että ei lopulta voinut pidättää
kyyneliä herahtamasta näkyviin. Vihoviimein heltyi hän laskettamaan
tuttua lauluaan, vaikka se olikin suorasanaista.

-- Millä minä olen teidän mieltänne pahoittanut, rakas Ilja Iljitsh?
kysyi hän ihan itku kurkussa.

-- Milläkö? toisti Oblomov. -- Mies! Oletko ikinä ajatellut, mitä
merkitsee sanoa: _muut_?

Hän ei selittänyt vielä pitemmälle, vaan jatkoi yhä tuijottamistaan
Sakariiakseen.

-- Täytyykö minun se sinulle siis sanoa? Sakariias käännähtihen kuni
karhu ketjuissa ja huoahti huoneen täydeltä.

-- _Muu_ -- semmoinen kuin sinä sillä ymmärrät -- on viheliäisistä
viheliäisin, kirottu ja törkeä, sivistymätön ihminen, joka eleksii
likaisesti ja köyhästi pahansiivoisessa ullakko-kamarissa ja
nukkua retkottaa jollakin maton-rääsyllä ulkona pihalla... Mitäpäs
semmoiselle voisi tapahtua elämässä? Ei kerrassa mitään. Kun vain
ajaa nahkaansa perunoita ja silliä, niin on hyvä. Hätä kyyditsee sitä
nurkasta nurkkaan ja päivät pääksyttäin se pötkii paikasta toiseen.
Kyllä semmoisen ihmisen kelpaa muuttaa uuteen asuntoon! Katsohan
esimerkiksi tuota Ljegajevia: viivotin vain kainaloon ja pari paitaa
nyyttiin nenäliinaan ja niin mies on valmis lähtemään... "Mihinkäs
nyt?" kysäset häneltä -- "Minä tässä muutan", vastaa hän. Kas
sellainen se on "muu"! Vaan olenkos minä sinun mielestäsi tällainen
"muu" -- häh?

Sakariias muljautti silmiään päin herraansa, muutti jalkaa, vain ei
sanonut sanaakaan.

-- Mikä on tämä _muu_? jatkoi Oblomov. -- Muu on sellainen ihminen,
joka itse puhdistaa saappaansa, itse pukee päällensä, vaikka väliin
herranakin pöyhkeilee sellainen, joka valehtelee, sellainen joka ei
tiedä mitä on palvella ja passata, joka ei lähetä ketään asialle,
vaan laukkaa itse mihin tahtoo. Itse se halotkin uuniin työntelee,
pyyhkiipä toisinaan itse pölytkin...

-- Saksalaisista on monta sellaista, -- tokasi Sakariias jurosti.

-- No siinä näet! Vaan entäs minä? Olenko minä "muu"?

-- Te olette kokonaan toinen mies! äänsi Sakariias surkeasti,
vieläkään käsittämättä mitä herra hänelle oikeastaan tahtoi
sanotuksi. -- Jumala tiesi, mikä teidän päähänne on pistänyt...

-- Minä olen kokonaan toinen -- vai niin? Odotappas ja punnitseppas
siis mitä puhut. Ja koeta käsittää, kuinka "muu" elää? "Muu"
työskentelee ilman väsymystä, juoksee, hyörii ja häärii yhtämittaa,
-- pitkitti Oblomov: -- ja silloin kun hän ei tee työtä, silloin elää
hän syömättä. "Muu" kumartelee, "muu" pyytää apua, alentaa itsensä...
Vaan minä? No, ratkaiseppas nyt itse, onko tuo "muu" sama kuin minä
-- hääh?

-- Lopettakaahan toki jo, isäkulta, kiusaamasta minua noilla ilkeillä
sanoilla! rukoili Sakariias. -- Hyvä Jumala nähköön!

-- Minäkö olisin "muu"! Vaan kuljeksinkos minä paikasta toiseen ja
teenkös minä mitään työtä? Ja tulenkos minä toimeen vähällä ruualla
-- häh? Tai olenkos minä mikään laiha roikale ja vaivaisen näköinen
-- mitäh? Puuttuukos minulta mitään? Luulenpa että voin lahjoittaa
poiskin jotain kun niikseen sattuu. En kertaakaan koko elämässäni
ole itse vielä vetänyt sukkia jalkoihini -- jumalankiitos! Ja onkos
minulla syytä olla rauhaton? Mistäs se tulisi? Ja kenelle minä tätä
tässä puhun? Etkös sinä ole minua lapsuudestani saakka palvellut?
Kaikki sinä tiedät ja olet nähnyt että minä olen saanut hellän
kasvatuksen, että minä en ikinäni ole kärsinyt kylmää enkä nälkää,
etten ole tiennyt puutteesta enkä hädästä enkä koskaan tarvinnut itse
hankkia leipääni enkä ylipäänsä tehdä minkäänlaista halpaa työtä!
Kuinkas sinun omatuntosi siis salli verrata minua muihin? Onkos
minulla sellainen terveys kuin noilla "muilla"? Luuletkos että minä
kestäisin tehdä kaikkea sitä työtä mitä he tekevät?...

Sakariias kadotti täydellisesti viimeisenkin kykynsä käsittää
Oblomovin sanatulvaa. Mutta hänen huulensa pullistuivat sisällisestä
liikutuksesta samalla kun pateettinen näytelmä jyrisi kuin ukkospilvi
hänen päänsä ylitse. Vaan ei sanaakaan hän vastannut.

-- Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh.

-- Mitä suvaitsette? sihisi Sakariias tuskin kuultavasti.

-- Tuoppas vielä kaljaa!

Sakariias toi lisää kaljaa ja kun Ilja Iljitsh juotuaan antoi lasin
takaisin, niin yritti hän vikkelästi livahtamaan tiehensä.

-- Äläpäs mene vielä! virkahti Oblomov. -- Minä kysyn sinulta: kuinka
sinä niin katkerasti saatoit loukata herraasi, jota lapsena olet
kantanut käsivarsillasi, jota kaiken ikäsi tulet palvelemaan ja joka
sinua siunaa?

Enempää ei Sakariias kestänyt, sillä sana "siunaa" peräti masensi
hänet. Hän alkoi räpytellä silmiään yhä tiheämpään ja tiheämpään.
Kuta vähemmin hän ymmärsi, mitä Ilja Iljitsh hänelle puhui, sitä
haikeammaksi kävi hänen olla.

-- Minä tunnustan syyllisyyteni, hyvä Ilja Iljitsh, alkoi hän
katuvaisena kähistä: -- minä olen sen tehnyt tuhmuudesta, pelkästä
tuhmuudesta...

Ja tajuamatta, mitä teki, käytti Sakariias puheensa lopussa sanaa,
jota ei itsekään ymmärtänyt.

-- Mutta minä -- jatkoi Oblomov arvossaan loukatun ihmisen äänellä:
-- huolehdin läpi päivät ja yöt, vaivaan itseäni niin että väliin
ihan päätä polttaa ja sydäntä kouristaa, öisin en saa untakaan, vaan
vääntelen ja kääntelen itseäni ja yhä mietiskelen, kuinka tulisi
parempi olla ... ja kenenkä sitten? Ketä varten minä tässä vaivaa
näen? En ketään muita kuin teitä varten -- teidän, talonpoikien
tähden -- kaiketi siis sinunkin tähtesi. Sinä olet ehkä luullut, kun
olet nähnyt minun vetävän peiton korviini että siellä se nyt herra
umpipäissä maata motkottaa kuin pölkky ja nukkuu ... ehei, se on
suuri erehdys, en minä nuku, minä haudon alituisesti yhtä ainoata
ajatusta, sitä nimittäin ettei talonpoikien tarvitseisi kärsiä
mitään puutetta, etteivät he kadehtisi muita, etteivät he itkien
valittaisi minusta Jumalalle viimeisellä tuomiolla, vaan rukoilisivat
ja muistelisivat minua alati rakkaudella. Vaan te olette niin
kiittämättömät! päätti Oblomov katkeralla syytöksellä.

Perinpohjin tuli Sakariias liikutuksiinsa viimeisistä "likeistä"
sanoista. Vähitellen alkoi hän itkeä nihkuttaa ja hänen sihisevä
ja kähisevä äänensä suli tällä kertaa yhdeksi ainoaksi nuotiksi,
mutta niin kummalliseksi ettei sellaista varmaankaan lähde mistään
soittokoneesta -- jollei ehkä jonkinlaisesta kiinalaisesta
gongongista tai indialaisesta tamtamista.

-- Isä-kulta, Ilja Iljitsh! rukoili hän. -- Älkäähän toki enää
puhuko, kyllä jo tässäkin on tarpeeksi. Mitä te, Herran nimessä, niin
kiivastutte! Ah neitsyt Maaria, sinä Jumalanäiti! Mikä vaiva ja tuska
näin yht'äkkiä on minun poloisen päälleni langennut...

-- Mutta sinun -- pitkitti Oblomov yhä häntä kuuntelematta, -- sinun
pitäisi hävetä että olet päästänyt suustasi mokomat sanat. Kas
minkälaista käärmettä olen elättänytkin povellani!

-- Käärmettä! kauhistui Sakariias läiskäyttäen kämmenensä yhteen ja
hyrähti sellaiseen itkuun kuin olisi parikymmentä koppakuoriaista
yhtaikaa suristen lentänyt huoneeseen. -- Milloinka olen minä
käärmettä muistanutkaan? änkytti hän itkun seasta. -- En unissanikaan
niin saastaista elukkaa ole nähnyt!

He olivat molemmat lakanneet ymmärtämästä toinen-toistansa ja lopuksi
ei kumpikaan ymmärtänyt enää omaa itseäänkään.

-- Miten saattoikin se niin sinun kieleltäsi livahtaa? -- jatkoi
Ilja Iljitsh. -- Ja minä, joka uudistus-suunnitelmassani olin vielä
määrännyt sinuakin varten aivan erityisen talon asuaksesi, oman
puutarhan, oman leivän ja määrätyn vuosipalkankin! Sinusta olen minä
ajatellut saavani sekä kartanonhoitajani että majordomukseni ja
uskottuni kaikissa asioissa. Talonpojat kumartaisivat sinua ja kaikki
he puhuttelisivat sinua vain "herra Sakariias Trofimitsh'iksi". --
Niin. Vaan hän on yhä tyytymätön ja loukkaa herraansa puhumalla
"muista". Sillä tavallako sinä osoitat kiitollisuuttasi minua
kohtaan, voi kelvotonta palkintoa!

Sakariias yhä itkeä nihkutti ja Ilja Iljitsh oli itsekkin sangen
liikutuksissaan. Nuhdellessaan Sakariiasta tunsi hän hetki hetkeltä
yhä syvempää heltymystä niistä siunaustöistä, joita hän talonpoikien
suhteen uneksi aikaansaavansa, ja lausui viimeiset varoituksensa
vapisevalla äänellä ja ihan kyyneleet silmissään.

-- No, nyt saat mennä tiehesi Jumalan nimessä! sanoi hän
lepyttelevästi Sakariiakselle. -- Vaan odotappas, annappas vielä sitä
kaljaa! Kurkkuni on kokonaan kuivunut: se olisi sinun muuten pitänyt
itsekkin huomata, koska olet kuullut, kuinka herrasi kurkku korisee.
Ja se on kaikki sinun syysi!

-- Toivon että nyt olet ymmärtänyt rikoksesi, -- puhui Oblomov
kun Sakariias oli tuonut kaljaa: -- ja ettet vastedes yritä
vertailemaan herraasi muihin ihmisiin. Ja jotta täydellisesti
korjaisit erehdyksesi, niin mene nyt isännän kanssa puhelemaan ja
sovittele siellä niin ettei minun tarvitse talosta muuttaa. Näetkös,
kuinka sinä nyt olet turmellut sinun herrasi rauhan, saattanut
minut kokonaan häiriöön ja riistänyt siten minulta jonkun uuden ja
hyödyllisen ajatuksen. Ja kenenkä vahingoksi on se tapahtunutkaan?
Sinun itsesi, -- teitä talonpoikia vartenhan minä olen koko
persoonani pyhittänyt, teidän hyväksennehän minä olen ottanut eron
virastani, teidän tähdenhän minä näin istun sisällä huoneessani...
No, mene nyt Herran nimessä: Hyvä isä, kello lyö jo kolmea! Kaksi
tuntia ainoastaan on päivälliseen, mitäs minä nyt niissä kahdessa
tunnissa kerkeän tehdä? -- En kerrassa mitään. Asioita on suunnaton
joukko. Täytyy siis tehdä niin että kirjeen kirjoittamisen lykkään
seuraavaan postiin ja korjaussuunnitelman jätän huomiseen. No,
nyt minä hiukan panen levähtämään sillä olen tuiki väsynyt tästä
kaikesta. Laske sinä rullakaihtimet alas ja pane ovet tiiviisti
kiinni ettei mikään häiritseisi. Ehkä minä tässä tuntikaudeksi
nukahdan. Puoli viisi saat sitten minut herättää...

Sakariias alkoi tulpata herraansa tämän huoneeseen. Ensiksi peitti
hän hänet itsensä vuoteeseen käärien peiton hänen allensa, sitten
laski hän alas akuttimet, sulki visusti kaikki ovet, ja läksi hiljaa
omalle puolelleen.

-- Kunpa sinä sinne edes tukehtuisit, senkin metsäpiru! murisi hän
pyyhkien kyyneltensä jäljet silmistään ja kiiveten pankolle. --
Niin juuri, metsäpiru! Vai itsepäällinen talo ja ryytimaa ja
vuosipalkkaa ... mutisi hän, sillä hän oli käsittänyt ainoastaan nämät
viimeiset sanat. -- Mutta mestari se on ilkeitä sanoja suustansa
päästämään: niinkuin veitsi ne sydäntä viiltävät... Kas tässä on nyt
minun taloni ja minun ryytimaani ja siihenpä sääreni nyt oikaisen!
jupisi hän, rajusti kolistellen uunipenkkiä. -- Vai vuosipalkkakin.
Niin, jos en tässä sieppaisi kouriini milloin riunan, milloin
viiskopeikkaisen, niin ostamattapa jäisi tupakat ja tarjoomatta ryypyt
risti-äidille! Hyi horna! Viheliäistä tämä elämä on, kunpa kuolema
korjaisi!

Ilja Iljitsh kääntyi seljälleen, mutta ei päässyt heti nukahtamaan.
Hän hautoi yhä ajatuksiaan ja oli kovasti rauhaton...

-- Kaksi kamalaa yhdellä kertaa! mutisi hän kääriytyen umpipäihinsä
peiton sisään. -- Miten ihmeessä minä niistä selviydyn?

Mutta oikeastaan nämät kaksi _kamalaa_, se on: tilanhoitajan
pahaatietävä kirje ja muutto uuteen asuntoon, olivat jo lakanneet
kiusaamasta Oblomovia ja siirtyneet nyt ainoastaan kaikkien hänen
levottomien muistojensa sarjaan.

"Niihin onnettomuuksiin, joilla tilanhoitaja peloittelee, on vielä
pitkälti aikaa", ajatteli hän: "siihen saakka voipi paljonkin muuttua
-- ehkäpä sattuu sateita ja vilja virkoaa, ehkäpä tilanhoitaja
hiljakseen suorittelee maaverot, ja karanneet talonpojat sijoitetaan
asuinpaikoilleen" kuten hänen sanansa kuuluvat.

"Karanneet talonpojat, hm -- mihinkähän ne ovat mahtaneetkin karata?"
mietti hän ja syventyi yhä enemmän taiteellisesti tutkistelemaan tätä
asianlaitaa. "Ne ovat karanneet keskellä yötä, luulen ma, sateessa
ja tuulessa, ilman leipää. Missä ne ovat nukkuneet? Ihanko raa'assa
metsässä -- taivasalla? Mitenkä mailmassa siellä saattaa maata?
Vaikka niiden pirteissä pahalta haiseekin, niin on niissä ainakin
lämpöistä kylliksi..."

"Mutta miksikä rasittaa itseänsä näillä ajatuksilla? Pian joutuu
suunnitelmani valmiiksi -- mitä minä tässä säikyttelenkin itseäni
ennen aikaa? Äh, millainen minä olen...!"

Tuo muutto se huolestutti häntä kuitenkin vähän enemmän. Tämä oli
nimittäin kaikista tuorein ja viimeisin onnettomuus. Mutta hänen
levollinen luonteensa jaksoi jo sulattaa tämänkin tehtävän. Vaikka
hän himmeästi tiesikin että oli ihan välttämätöntä muuttaa, sitä
suuremmalla syyllä, koska Tarantjev oli sekaantunut asiaan, niin hän
kuitenkin ajatuksissansa lykkäsi tämän elämänsä kiusallisen tapauksen
ainakin viikon ajaksi eteenpäin ja tunsi kuin tunsikin siten
voittaneensa itselleen kokonaisen viikon huolettoman rauhan.

Ja _ehkäpä_ Sakariias koettaa niin sovittaa ettei ollenkaan tarvitse
muuttaa ja _mahdollisesti_ tulevat he ilmankin toimeen, jättävät
tulevaan vuoteen tai muuttavat kokonaan korjaussuunnitelmansa; niin
-- _jotenkuten_ he kaikissa tapauksissa siellä nyt päättävät. Sillä
todentotta -- olisihan aivan mahdotonta nyt muuttaa...

Näin hänen mielensä vuoronperään riehui ja taas rauhoittui ja näissä
sovittavissa sanoissa: _ehkäpä, mahdollisesti, jotenkuten_, löysi
hän lopuksi tälläkin kertaa niinkuin aina ennenkin oli löytänyt, --
kokonaisen arkullisen toiveita ja lohdutuksia, ikäänkuin olisi se
ollut esi-isiemme liitonarkki, jonka pyhyyksillä hän nyt suojeli
itseänsä kahta mainittua onnettomuutta vastaan.

Miellyttävä raukeus hiveli jo hänen kaikkia jäseniänsä ja mykkä uni
alkoi hennosti tuudittaa ja himmentää hänen tunteitaan, samoinkuin
ensimmäinen lievä pakkanen himmentää veden pintaa... Vielä
silmänräpäys -- ja hänen itsetajuntansa olisi lennähtänyt jumalatiesi
minne, mutta yht'äkkiä Oblomov säpsähti ja avasi silmänsä.

-- Enhän ole vielä pessytkään itseäni! Hyvänen aika! Ja kaikki muukin
on tässä vielä tekemättä, sopersi hän. -- Ja suunnitelmani aijoin
minä panna paperille, enkä ole pannutkaan, ja minulla oli aikomus
kirjoittaa piiripäällikölle ja kuvernöörille myös, ja talonisännälle
alotettu kirje se jäi kesken, ja tilit ovat yhä tarkastamatta ja
rahat antamatta -- ja näin on koko aamupäivä mennyt auttamattomasti
hukkaan!

Ja hän alkoi taas miettiä... "Olisikohan joku _muu_ minun sijassani
ehtinyt tehdä tämän kaiken?" välähti yht'äkkiä hänen aivoissansa.
"Joku muu, joku muu... Mikä kumma se on tämä joku _muu_?"

Hän syventyi vertaamaan itseään "muihin". Alkoi hartaasti harkita
ja aprikoida ja nyt muodostui hänen päässään siitä kokonaan
päinvastainen käsite kuin se, minkä hän tuonoin oli Sakariiakselle
antanut _muista_.

Hänen oli pakko tunnustaa itselleen että joku muu hänen asemassaan
todellakin olisi ehtinyt kirjoittaa kaikki puheenaolleet kirjeet,
ja niin etteivät _joka_ ja _että_ kertaakaan olisi sotkeutuneet
toisiinsa, ja että joku muu ilman mutkia olisi muuttanut uuteen
asuntoon, sekä pannut suunnitelman sujuvasti paperille, vieläpä
vartavasten matkustanut itse maatilalleenkin...

"Enköhän minäkin olisi saattanut kaiken tämän siis tehdä... Osaanhan
minäkin kirjoittaa -- viisaampiakin asioita kuin kirjeitä olen
ennen kirjoitellut. Mihinkä on kaikki taitoni joutunut? Ja mikä
vaikea temppu se nyt on -- muuttaa? Tarvitsee ainoastaan tahtoa.
Niin, 'muut' eivät koskaan pue edes yönuttua yllensä, vaan istuvat
ja tekevät työtä, 'muut'" -- siinä hän haukotteli -- "eivät nuku
eivätkä makaa juuri milloinkaan ... niillä on aina puuhaa elämässä,
jokapaikkaan ne kerkeävät, kaikki ne katselevat ja tutkistelevat,
jokapaikassa niillä on tekemistä ja asioimista... Vaan mitäs minä!
Minä poloinen en ole niinkuin 'muut'", päivitteli hän alakuloisesti ja
vaipui syviin mietteisiin. Hän oli pistänyt päänsä esiin peiton alta.

Syntyi yksi niitä itsetajunnan selviä hetkiä Oblomovin elämässä.

Kuinka hirveältä tuntuikaan hänestä, kun hänen sielussansa yht'äkkiä
värähti elävä käsitys inhimillisen kohtalon määräyksestä ja vilahti
viiva tämän määräyksen ja hänen oman elämänsä välillä ja kun hänen
päässään toinen-toisensa jälkeen heräsivät kaikenkaltaiset erilaiset
elämänkysymykset lähtien kuni lintuset säikähtyneinä äkillisistä
auringonsäteistä sikinsokin liitämään avaruudessa...

Hänen sydäntänsä kouristi sangen kipeästi kun hän havaitsi, kuinka
kehittymätön hän oikeastaan oli, ja kuinka kesken hänen siveelliset
voimansa olivat kasvussaan jääneet painon tähden, joka niiden
kehitystä häiritsi; ja kateus kaiveli häntä siitä että muut niin
täysinäisesti ja vapaasti saivat elää, kun sitävastoin koko hänen
olemuksensa ahtaalle ja ikävälle polulle oli ikäänkuin raskas kivi
eteen viskattu.

Hänen herkässä sielussaan sikisi ahdistavainen itsetunto siitä,
kuinka monet puolet hänen luonteensa ominaisuuksista eivät laisinkaan
olleet päässeet hereille, ja kuinka toisia puolia oli ainoastaan
hiukkasen pinnalta liikahutettu eikä yksikään ollut loppuunsa asti
kehitetty. Vaan samalla hän kivuloisesti tunsi että hänen sisäänsä
on kaivettu kuni haudan kätköön joku hyvä ja valoisa elämänaines,
joka kentiesi paraikaa teki kuolemaansa taikka lepäsi se siellä kuni
vuoren helmoissa piilee kultakappale, minkä jo kauvan sitten olisi
ollut aika ilmestyä mailmaan käypänä rahana.

Mutta syvälle ja raskaasti oli tämä aarre vajonnut mutaan ja
paljon oli sen ympärille likaa tarttunut. Oli ikäänkuin joku olisi
varastanut ja kaivanut piiloon hänen sieluunsa kaikki ne kalleudet,
jotka mailma ja elämä hänelle oli lahjoittanut. Jotakin oli estämässä
häntä syöksymästä elämän tanterelle ja lentämästä sitä pitkin
kaikilla älyn ja tahdon purjeilla. Joku salainen vihollinen oli jo
tien alussa laskenut hänen päällensä raskaan kätensä ja viskannut
hänet kauvas syrjään suorasta inhimillisestä suunnasta...

Ja nyt ei hän nähtävästi enää voi mitenkään päästä tästä erämaasta
ja autiosta korvesta sille suoralle polulle. Korpi pitelee häntä
vankinaan ja synkkä pimeys hänen sielussaan sakenee sakenemistaan ...
polku kasvaa kasvamistaan umpeen, valoisa tunne tuulahtaa ilmi yhä
harvemmin ja herättää ainoastaan silmänräpäykseksi sisällä nukkuvat
voimat. Älyn lahjat, tahdon tarmo ovat ammoin ja luultavasti iäksi
hervonneet. Hänen elämänsä ehdot ovat pienentyneet mikroskoopillisiin
mittoihin eikä hän edes näistä ehdoista onnellisesti suoriudu. Hän ei
säännöllisesti siirry elämänkohdasta toiseen, vaan viskelehtää niissä
kuni aallolta aallolle eikä ole hänellä voimaa yhteenperään asettaa
tahtonsa tarmoa jotakin vastustamaan taikka viehtyä kuuntelemaan
järjen kutsuvaa ääntä.

Surkeaksi kävi hänen mielensä tehdessä tätä salarippiä oman itsensä
edessä. Hyödyttömät valitukset menneisyydestä ja omantunnon polttavat
nuhteet haavoittivat häntä kuin terävät neulat ja kaikin voiminsa
koetti hän karistaa niskoiltansa näiden nuhteiden tuottamaa taakkaa
ja keksiä syypään ulkopuolella omaa itseään sekä kääntää häntä
vastaan niiden pistävät kärjet. Ketä vastaan siis hän tahtoi ne
kääntää? -- Sakariiasta! "Niin, tämä kaikki on hänen syynsä..."
sopersi hän. Ja hän muisti samassa kaikki erikoiskohdat äskeisessä
kinassaan Sakariiaksen kanssa ja tulipalona lennähti hänen
kasvoillensa räikeä häpeän puna.

"Mitä, jos joku olisi sattunut kuulemaan?..." säpsähti hän kiintyen
kovasti tähän ajatukseen. "Jumalankiitos sentään ettei Sakariias osaa
kertoa eikä sitä salaisesti kenellekkään uskoa -- jumalankiitos!"

Ja hän huokasi raskaasti, kiroili itseään, kierrähteli kyljellä
toiselle, etsiskeli syyllistä -- eikä löytänyt. Hänen ähkäyksensä ja
voihkauksensa kuuluivat aina Sakariiaksen korviin.

-- Siellä se sika nyt puhkailee ja röyhtäilee, kun sai kaljaa mahansa
täyteen! murahti Sakariias sapekkaasti.

"Miksikä minä olenkin tällainen raukka?" kysyi Oblomov itseltään
melkein kyynelet silmissään ja piiloitti päänsä jälleen peiton alle,
"niin miksikä?"

Mutta etsittyään mielessään turhaan sitä turmiollista perustusta,
mikä esti häntä elämästä niinkuin olisi pitänyt, niinkuin "muut"
elivät, ummisti hän huoaten silmänsä, ja jonkun minuutin kuluttua
alkoi herpaiseva uneliaisuus uudelleen kahlehtia hänen aistimiaan.

-- Minäkin ... tahtoisin... -- kuiskahti hän väsyneesti vilkuttaen
silmiään: -- jotakin... Vai eikö luonto ole minulle antanut mitä
muille... Ei, ei, jumalankiitos ... ei ole syytä valittaa...

Tämän jälkeen kuului hänen huuliltaan rauhaa-ennustava huoahdus. Hän
oli vihdoinkin siirtynyt mielenliikutuksensa kiihkosta tavalliseen
normaali-tilaansa, levollisuuteen ja henkiseen turtumukseen.

-- Kohtalo kai näin tahtoo? Mitäs minä sille voin? sopersi hän, jo
unen pöpperössä.

-- "Pari tuhatta ruplaa vähemmän tuloja" ... virkkoi hän yht'äkkiä
kovalla äänellä. -- "Kyllä, kyllä, hetipaikalla, odotahan hiukan..."
-- ja hän heräsi taas puoleksi.

-- Vaan kuitenkin ... olisinpa utelias tietämään, minkätähden minä
olen ... juuri tällainen? mutisi hän... Hm...

Hänen silmäluomensa painuivat jälleen umpeen.

-- Niin miksikä? ... Kentiesi sentähden ... että ... että ... koetti
hän ponnistellen ajatella, mutta ei enempää jaksanut.

Syy jäi selviämättä. Kieli ja huulet kangistuivat silmänräpäyksessä
keskellä lausetta ja suu seisahtui puoleksi auki. Sanan sijasta
nousi vielä yksi ainoa huokaus ja heti sen jälkeen rupesi kuulumaan
tasainen kuorsaus.

Uni pysähdytti hänen ajatustensa laiskasti vetelehtivän juoksun ja
siirsi hänet silmänräpäyksessä toiseen ajankohtaan, toisten ihmisten
piiriin ja toisellaiseen paikkaan, jonnekka mekin nyt häntä lukijan
kanssa seuraavassa luvussa tahdomme seurata.



OBLOMOVIN UNI.


[Tässä luvussa on suomentaja käyttänyt hyväkseen erästä ennen tehtyä
käännöstä sitä parannellen.]

Missä olemme? Mihin siunattuun sopukkaan mailmassa onkaan meidät
siirtänyt Ilja Iljitsh Oblomovin uni? Oi mikä ihmeellinen seutu!

Tosin ei siellä ole merta eikä korkeita vuoria, ei kallioita
eikä kuiluja, ei suuria humisevia metsiä -- ei siellä ole mitään
suurenmoista, jylhää tai synkkää.

Sillä kukapa kaipaisikaan tuota jylhää ja suurenmoista? Merta
esimerkiksi? Olkoon se missä on! Se saattaa vain ihmisen
surulliseksi: sitä katsellessa tekee mieli itkeä. Sydän
huikenee arkuudesta tuota silmänsiintämätöntä ulappaa, joka ei
tarjoo katseelle mitään lepopaikkaa, vaan ainoastaan uuvuttaa
yksitoikkoisella äärettömyydellään.

Meren hurja mylläkkä ja pauhina ei hivele hennosti herkkää korvaa;
aallot ne vain yhä jatkavat samaa synkkää virttänsä, jota mailman
alusta ovat veisanneet ja jonka sisällyksestä ei kukaan selkoa
saa; yhä vain kuuluu niissä sama vihlova valitus, samat kamalat
huokaukset, ikäänkuin lähtisivät ne jostain kovasti vaivatusta
hirviöstä. Eivät visertele lintuset sen vierillä; ainoastaan kuoleman
hiljaiset lokit liitelevät rannalla ja kiertelevät piirissä liki
pintaa.

Voimaton on pedon kiljunta tämän luonnon pauhinan rinnalla, mitätön
on myös ihmisääni, ja itse ihminen niin pieni, niin heikko, että
hän kokonaan katoo tämän avaran kuvan yksityiskohtien sekaan. Senpä
tähden meren katseleminen kai tuntuikin hänestä niin raskaalta.

Ei, olkoon meri missä on! Eihän edes sen hiljaisuuskaan eikä
liikkumattomuus herätä iloisia tunteita ihmissielussa: sen
vähäisinkin väreily muistuttaa hänelle sitä suunnatonta, vaikkakin
nukkuvaa voimaa, joka ajoittain niin ilkeästi tekee tyhjäksi ihmisen
ylpeän tahdon ja niin syvälle hautaa hänen rohkeat aikeensa, kaikki
hänen puuhansa ja vaivannäkönsä.

Vuoret ja kuilut eivät myöskään ole omiansa ihmistä ilahduttamaan.
Ne ovat jylhät ja hirvittävät, ikäänkuin villipedon uhkaavasti
ojennetut kynnet tai hampaat; liian elävästi muistuttavat ne meitä
heiveröisestä olemuksestamme pitäen meitä pelossa ja tuskassa
tapaturman takia. Ja taivaskin siellä vuorien ja rotkojen yläpuolella
näyttää niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta, aivankuin olisi se
hyljännyt ihmiset.

Ei ole semmoinen se rauhallinen paikka, johon sankarimme äkkiä joutui.

Taivas siellä näyttää päinvastoin litistyneen likemmäksi maata, ei
suinkaan salamoita viskelläkseen, vaan syleilläkseen suosikkiansa
sitä lujemmin ja rakkaammin: se levitteleikse niin lähellä pään
päällä, kuni kodin turvallinen katos, suojellakseen valittua
seutuansa kaikilta onnettomuuksilta.

Aurinko valaisee siellä kirkkaasti ja kuumasti puolen vuotta
kerrallaan ja sitten se poistuu, ei kuitenkaan äkkiä, vaan
verkalleen, ikäänkuin vastenmielisesti, katsellen vielä taakseen
rakastettua paikkaa ja lahjoittaen sille syksyllä, sateiden lomassa,
huikean lämpöisen päivän.

Vuoret siellä ovat vain pienoiskuvia niiden hirvittävien vuorien
rinnalla, jotka jossain maan paikassa niin kovasti mielikuvitusta
peloittelevat. Täällä ovat ne vain parvi matalia kukkuloita, joiden
harjalta on niin hauska seljällään, teuhaten liukua alas tai
haaveillen katsella maillensa menevää aurinkoa.

Joki juosta liruttaa hilpeänä; se milloin lavenee leveäksi lammeksi,
milloin kiitää eteenpäin ripeästi luistavana lankana, milloin taas
tyyntyy aivankuin mietiskellen jotain ja hiipii hyvin hiljaa ylitse
kivien, lähettäen molemmille puolilleen vallattomia puroja, joiden
porinaan on niin suloista nukahtaa.

Koko paikkakunta noin viidentoista tai kahdenkymmenen virstan
alueella tarjoaa joukon kauniita, hymyileviä maisemia. Hiekkaiset,
kaltevat jokirannat, valoisa vesi ja siihen kummulta suikerteleva
pieni viidakko, kierteinen rotko, jonka pohjalla lirisee puronen sekä
koivulehto -- kaikki tuo oli aivan kuin varta vasten koottu samaan
paikkaan ja mestarillisesti sovitettu yhteen.

Levottomuuksien ahdistama tai niitä kokonaan tuntematonkin sydän
pyrkii piiloutumaan tähän mailman unohtamaan soppeen siellä elääkseen
kenenkään tietämättä onnellista elämää. Siellä on odotettavissa
rauhallinen pitkä ikä, aina siksi kunnes valkenee hius ja huomaamatta
saapuu unen kaltainen kuolema.

Säännöllisesti ja häiritsemättä tapahtuu siellä vuoden kiertokulku.

Allakan ilmoituksen mukaan tulee maaliskuussa kevät, likaiset
vesipurot lähtevät liikkeelle ylängöiltä, maa sulaa ja siitä nousee
lämpöistä höyryä; talonpoika riisuu yltänsä ryyppyturkin, tulee
ulkoilmaan paitasillaan ja, peitettyään silmät kädellään, nauttii
kauvan auringonpaisteesta mielihyvällä puristellen hartioitaan;
sitten vetää rytyyttää hän kumoon kaadettuja rattaita esiin milloin
toisesta, milloin toisesta aisasta, tai tarkastelee ja potkaisee
jalallaan jotain riiman alla viruvaa auraa, valmistautuen tavallisiin
töihinsä.

Eivät palaa tänne äkkinäiset lumituiskut keväällä, eivät peitä
peltoja eivätkä katko lumipainollaan puita. Talvi, kylmäkiskoisen
kaunottaren tavoin, säilyttää luonteensa laadun aina säännönmukaisen
lämpimän ilmestymiseen saakka; ei ärsytä se odottamattomilla
suojasäillä eikä ahdista tavattomilla pakkasilla; kaikki käypi
säännöllisen, luonnon määräämän järjestyksen mukaan.

Marraskuussa alkaa lumi ja pakkanen, joka loppiaiseksi kovenee siihen
määrään että talonpoika, pistäydyttyään hetkeksikään tuvastaan ulos,
palaa sisään välttämättömästi parta kuurassa; vaan jo helmikuussa
tuntee herkkä nenä ilmassa lähestyvän kevään lauhkeita lehahduksia.

Mutta kesä, kesä se vasta on hurmaava siinä seudussa! Silloin on
siellä ilma niin harvinaisen raitis ja kuiva ja täynnänsä -- ei
sitruunan eikä laakerin, vaan ainoastaan koiruohon, männyn ja
tuomen tuoksua, silloin ovat siellä päivät niin ihmeen kirkkaat,
auringonsäteet lievän kuumat ja taivas melkein kolmen kuukauden
kuluessa ihan pilvetön.

Kun kirkkaat päivät kerran alkavat, niin kestääkin mitä kolme, jopa
neljäkin viikkoa; iltakin on silloin lämmin ja yö samoin. Tähdet
tuikkivat taivaalta niin lempeästi, niin ystävällisesti.

Jos taas tulee sade -- niin mikä siunaustatuottava kesäinen sade se
on! Sadepisarat putoovat ripeinä, runsaina, hyppelehtivät hilpeästi
aivankuin äkkiä ilahdutetun ihmisen kuumat kyyneleet; mutta tuskin on
sade lakannut, kun jo kirkas aurinko taas rakkaasti hymyillen kuivaa
kedot ja kummut, niin että koko seutu jälleen onnellisena hymyilee
vastaukseksi auringolle.

Iloisena tervehtii maamies sadetta. -- Sade se kastelee, aurinko
se kuivailee! sanoo hän nautinnolla asettaen lämpimän sateen alle
kasvonsa, hartiansa ja selkänsä.

Ukkosen ilmat siellä eivät ole peljättäviä, vaan hyötyä tuottavia: ne
sattuvat aina samaan aikaan, unohtamatta juuri koskaan Iljan päivää,
ikäänkuin tahtoisivat siten pitää voimassa vanhan kansan ilmatietoja.
Jyräyksien lukukin ja voima näyttävät joka vuosi olevan samat,
aivankuin valtion varastosta vuosittain annettaisiin sama määrä
sähköä.

Ei siinä seudussa kuule hirveistä myrskyilmoista eikä
maanjäristyksistä.

Sanomalehdistä ei kukaan ole vielä lukenut mitään semmoista tästä
luojan siunaamasta seudusta. Eikä siitä koskaan mitään muutakaan
olisi kirjoitettu sanomalehtiin, jollei eräs talonpojan vaimo Marina
Kuljkova, 28 vuotias, olisi kerran synnyttänyt nelosia, josta
merkillisestä tapauksesta vaikeneminen ei tietysti mitenkään enää
käynyt laatuun.

Ei ole Herra rangaissut sitä seutua egyptiläisillä eikä muillakaan
vitsauksilla. Ei kukaan asukkaista ollut ikinä nähnyt mitään
pelästyttäviä taivaan merkkejä, ei tulisia palloja eikä äkillistä
pimeyttä; ei ole siellä myrkyllisiä matelevaisia; hävittävät
heinäsirkat eivät lentele sinne; ei ole siellä kiljuvia leijonia
eikä karjuvia tiikereitä, ei edes karhuja tai susia, siitä syystä
ettei ole metsiä. Kedoilla ja kylissä näkee vain runsaasti märehtiviä
lehmiä, määkiviä lampaita ja kaakattavia kanoja.

Jumalatiesi, olisikohan runoilija tai haaveilija tyytyväinen
tällaisen rauhallisen kulmakunnan luontoon. Nämät herrat, kuten
tunnettu, vaipuvat mielellään kuun ihailuun tai kuuntelevat
satakielien viserryksiä. He suosivat tuota keimailevaa kuuta, joka
verhoutuu kellertäviin pilviin sekä katselee salaperäisesti lehvien
läpi tai heittelee hopeisia valonlyhteitä vasten rakastajiensa silmiä.

Vaan tässä seudussa ei laisinkaan tunnettu tämänkaltaista runollista
kuuta. Täkäläinen kuu näytti hyvänsävyiseltä ja katseli avosilmin
kyliä ja vainioita sekä muistutti ihmeesti muodoltaan vaskista,
kirkkaaksi puhdistettua kattilaa.

Turhaan rupeaisi runoilija katselemaan sitä riemastunein silmin:
se katseleisi runoilijaa vastaan yhtä avomielisenpuhtaasti kuin
pyöreämuotoinen maalaiskaunotar katselee himosilmäistä kaupungin
keikaria.

Satakieliä ei myöskään siinä seudussa kuultu, kenties siitä syystä,
ettei siellä ollut siimekkäitä turvapaikkoja eikä ruusuja; mutta sen
sijaan mikä paljous peltokanoja! Kesällä, elonkorjuun aikana poikaset
niitä pyysivät ihan käsillään.

Ei saa kuitenkaan luulla että peltokanat siellä joutuivat
herkuttelijain suuhun -- ei, se ei kuulunut paikkakunnan tapoihin:
peltokana oli lintu, jota ei käytetty ruoaksi. Se sulostuttaa siellä
ihmisten korvia vain laulullaan: siitä syystä melkein joka talossa
riippui katossa rihmahäkki, jossa oli peltokana.

Runoilija ja haaveksija eivät olisi edes tyytyväisiä tämän
yksinkertaisen ja vaatimattoman seudun yleiseen ulkomuotoon. Ei
heille onnistuisi nähdä siellä sveitsiläistä tai skottilaista iltaa,
jolloin koko luonto -- metsä, vesi, talojen seinät ja hiekkasärkät
-- kaikki ruskottaa punaisessa valossa; jolloin tällä punertavalla
pohjustalla selväpiirteisesti kuvautuu hiekkaista, kiertelevää tietä
myöten ajava ratsastajaparvi, joka seuraa jotakin aatelisneitiä
vanhanaikuiseen linnaan, kuullakseen jonkun vanhuksen kertomusta
ruusujen sodasta, syödäkseen vuohenpaistia illaksi ja ihaillakseen
nuoren neitosen luutun säestyksellä laulamaa ballaadia -- kuvia,
joilla Walter Scott niin runsaasti on täyttänyt mielikuvituksemme.

Ei, mitään semmoista ei täällä ollut.

Kaikki oli hiljaista, uneliasta niissä kolmessa tai neljässä kylässä,
jotka sijaitsivat paikkakunnalla. Ne olivat lähellä toinen toistansa
ja näyttipä aivankuin joku jättiläisvoima kerran olisi ne leikillä
noin heittänyt ja hajoittanut eri kohtiin, joihin ne sitten jäivätkin
iäksi.

Kun yksi mökki oli joutunut rotkon rinteelle, niin siinä se sitten
pysyttelihen ikivanhoista ajoista asti, seisoen puoleksi ilmassa,
kolmen pönkän kannattamana. Kolme neljä sukupolvea on siinä elänyt
hiljakseen ja onnellisina.

Luulisi, että kanakin pelkäisi sinne astua, mutta siitä huolimatta
asuu siellä vaimonsa kanssa Onisim Suslov, kookas mies, joka ei voi
seisoa suorana omassa mökissään.

Eikä jokainen edes osaisi sisäänpääsyäkään Onisimin mökkiin, jollei
ehkä vasta sitten, kun saisi sen asettamaan takasivunsa metsään päin
ja etusivunsa kohti tulijaa.

Portaat näet olivat riipuksissa yli rinteen, niin että kun tahtoi
mennä mökkiin, täytyi ensin tarttua käsin räystääseen ja sitten
harpata suoraa päätä portaille.

Toinen mökki seisoi kuin pääskysen pesä kummun rinteellä; sen
vieressä oli kaksi muuta mökkiä ja toiset kaksi sijaitsivat aivan
rotkon pohjalla.

Kylässä vallitsee hiljaisuus, uneliaisuus; ei näy ihmisiä laisinkaan;
ainoastaan kärpäset lentelevät joukottain suristen lämpimässä ilmassa.

Astuessasi mökkiin alat turhaan huudella asukkaita: kuoleman
hiljaisuus on vastauksena; jossain mökissä kuitenkin vastaukseksi
rykäsee koleahkolla äänellä joku vanha akka, joka elelee aikojansa
uunilla, taikka ilmestyy väliseinän takaa paljasjalkainen,
pitkätukkainen, kolmivuotias lapsi, paitasillaan, katsoo tulijaa
pitkään ja vaieten, ja menee sitten peloissaan piiloon.

Sama syvä hiljaisuus ja rauha on vainioillakin, ainoastaan siellä
täällä kuhnustelee kuin muurahainen ustalla pellollaan auringon
paahtama kyntömies kyyristyneenä auraansa vasten ja märkänä hiestä.

Tyyneys ja häiritsemätön rauha vallitsee myös ihmisten tavoissa
siinä seudussa. Ei siellä kuulu ryöväyksiä, ei murhia eikä mitään
hirvittäviä tapauksia; voimakkaista intohimoista tai rohkeista
yrityksistä ei siellä myös mitään tiedetty.

Ja mitenpä intohimot tai sellaiset yritykset olisivat tulleetkaan
kysymykseen? Jokainen tunsi siellä omansa. Seudun asukkaat elivät
kaukana muista ihmisistä. Lähimmät kylät ja pikkukaupunki olivat noin
viidenkolmatta tai kolmenkymmenen virstan päässä.

Määrättynä aikana vedättivät talonpojat eloa läheiselle Wolgan
varrella olevalle laivasillalle, ja se oli asukkaille tunnetun alueen
rajapyykkinä; jotkut matkustivat myös kerran vuodessa markkinoille,
mutta mitään muuta yhteyttä muiden ihmisten kanssa ei ollut.

Kaikki heidän huolenpitonsa tarkoitti vain omaa itseä.

He tiesivät että kahdeksankymmenen virstan päässä oli "kuperni" eli
läänin pääkaupunki, mutta harvat elämässään kävivät niin kaukana;
sitten tiedettiin että oli vielä Saratov tahi Nishnij; kuultiin
myöskin että on olemassa Moskova ja Pietari, että Pietarin takana
asuvat ranskalaiset tai saksalaiset, mutta sitten alkoi heille
tuntematon mailma, oudot seudut, joissa asui kummituksia, kaksipäisiä
ihmisiä ja jättiläisiä; kauempana seurasi pimeys ja -- lopuksi kaikki
päättyi siihen kalaan, joka kantaa seljässään koko maata.

Ja koska heidän seutunsa ei ollut juuri mikään läpikulkupaikka, niin
ei ollut mahdollista saada tuoreita tietoja siitä mitä mailmassa
tapahtui. Puuastiain tekijät elivät heistä kahdenkymmenen virstan
päässä, vaan eivät hekään tienneet sen enempää. Ei ollut edes mitään,
johon olisi voinut verrata omia olojansa ja jonka mukaan olisi voinut
päättää, elivätkö he hyvästi vai huonosti, olivatko rikkaat vai
köyhät tai voisikko vielä jotain toivoa, mitä oli muilla.

Nämät onnelliset ihmiset ajattelivat ettei toisin voinut olla, että
kaikki muutkin elivät juuri sillä tavoin, ja että elää toisin on --
synti.

He eivät olisi uskoneetkaan, jos heille olisi sanottu, että muut
jollain toisella tavoin kyntävät, kylvävät, niittävät tai myyvät.
Mitä intohimoja tai mielenkiihkoja olisi heillä siis voinut olla?

Heillä kuten kaikilla muillakin ihmisillä oli tosin huolia ja
heikkouksia, veronmaksuja, laiskuutta ja unta, mutta se kaikki
tapahtui heillä helposti eikä pannut verta kuohumaan.

Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei muutamasta sataluvusta
ihmisiä ollut kuollut yhtäkään, ei edes luonnollisella kuolemalla,
väkivaltaisesta kuolemasta puhumattakaan.

Mutta jos joku vanhuuttaan tai jonkun vanhuuden taudin vaikutuksesta
vaipuikin ikuiseen uneen, niin sitäkös tavatonta tapausta
kummasteltiin pitkät ajat.

Vaan kun seppä Taras kerran oli vähällä kuolla kupsahtaa
maahankaivetussa saunassaan, pelkästä löylystä, niin että täytyi
ukkoa valella vedellä, niin se taas ei heistä tuntunut ollenkaan
kummalta.

Rikoksista oli herneiden, porkkanain ja nauriiden varastaminen
kasvitarhoista hyvin tavallinen; mutta kerran hävisi äkkiarvaamatta
kaksi porsasta ynnä kana -- ja sepä oli tapaus, joka sai hämmästymään
koko paikkakunnan ja jonka tekijöinä pidettiin yksimielisesti
äskettäin markkinoille matkustaneita puuastiain kauppiaita. Mutta
muuten olivat tällaiset tapaukset sangen harvinaisia.

Kerran löydettiin mies makaamassa ojassa, aitauksen takana, lähellä
siltaa, nähtävästi joku kaupunkiin menneestä matkueesta haihtunut.

Poikaset huomasivat hänet ensimmäisinä ja juoksivat kauhistuneina
kylään sanoen nähneensä jotakin hirveätä, louhikäärmeen tai
kummituksen, joka makasi ojassa, ja oli ajanut heitä takaa ja vähältä
syönyt suuhunsa yhden heistä, Kusjka nimisen.

Silloin rohkeampiluontoiset miehet varustivat itsensä hangoilla ja
kirveillä, ja suuressa joukossa menivät ojalle.

-- Älkää hiidessä sinne menkö! varoittelivat vanhat ihmiset: -- Vai
luuletteko selkänne kestävän? Palatkaa takaisin. Eihän teitä kukaan
käske.

Mutta miehet menivät ja noin viidenkymmenen sylen päässä alkoivat
huutaa kummitukselle eri äänillä: vastausta ei kuulunut, he
pysähtyivät, sitten taas lähtivät liikkeelle.

Ojassa makasi mies, pää painuneena mäenvierua vasten; hänen
vieressään nähtiin pussi ja sauva, johon oli sidottu kaksi paria
niinivirsuja.

Miehet eivät katsoneet hyväksi tulla kovin lähelle eikä koskea häneen.

-- Hei mies! huusivat he vuorotellen, raappien kuka niskaansa, kuka
selkäänsä. -- Kukas olet? Vastaa. Mitäs täällä teet?

Makaaja liikahti nostaakseen päätänsä, vaan ei jaksanut: hän
nähtävästi oli sairas tai kovin väsynyt. Yksi uskalikko koski häntä
hangollaan.

-- Älä kajoo! älä kajoo! huusivat toiset. -- Kuka hänet tietää, mikä
hän on: näethän, ei älähäkkään, piru tietköön, mikä se on... Älkää
kajotko häneen, pojat!

-- Lähtään pois, sanoivat muutamat -- oikein sanottu, lähtään pois!
mitä me hänestä, mokomasta. Ei hänestä mitään hyvää lähde!

Ja kaikki menivät takaisin kylään ja kertoivat vanhoille, että siellä
makasi outo mies, ei haastanut mitään ja oli kuin mikähän vain...

-- Kun on outo, niin älkää kajotko! puhuivat ukot, istuen
multaläjällä, kyynäspäät polvea vasten. -- Antaa hänen olla! Turhaa
oli käydäkkin siellä. --

Semmoinen oli se mailman sopukka, jonne Oblomov oli joutunut unessaan.

Kolmesta tai neljästä hajallaan olevasta kylästä oli yksi nimeltä
Sosnofka, toinen Wavilofka, virstan matkan päässä toisistaan.

Sosnofka ja Wavilofka olivat Oblomovin suvun perintötiluksia ja siitä
syystä sanottiin niitä yhteisellä nimellä Oblomofkaksi.

Sosnofkassa oli herrasväen asuntokartano. Noin viiden virstan päässä
oli Werhljowon kylä, joka niinikään oli ennen muinoin kuulunut
Oblomovin suvulle, vaan jo kauvan sitten joutunut toisiin käsiin.

Kylä kuului eräälle rikkaalle maanomistajalle, joka ei koskaan käynyt
tiluksillaan: sitä hoiti saksalainen vouti.

Siinä sen paikkakunnan maantieteellinen asema.

       *       *       *       *       *

Ilja Iljitsh Oblomov näki unta: hän oli heräävinään pienellä
vuoteellaan siellä kotona. Hän oli vasta seitsemänvuotias poikanen.
Hänestä tuntui niin keveältä ja hauskalta...

Kuinka kaunis hän oli, punakka ja täyteläinen!

Vanha lapsenpiika on odottanut pikkuherran heräämistä ja alkaa nyt
vetää sukkia hänen jalkaansa; hänpä ei sallikkaan sitä, on vallaton
ja heiluttelee jalkojaan; hoitaja koettaa hillitä häntä ja molemmat
nauravat ääneen.

Vihdoin saa hoitaja nostetuksi hänet jaloilleen; sitten pesee hän
hänen silmänsä, kampaa tukan ja taluttaa äidin luo.

Nähdessään kauvan sitten kuolleen äitinsä, vavahti Oblomov unessakin
ilosta ja silmäluomien alta herahti pari kuumaa kyynelpisaraa.

Äiti suuteli häntä ihastuneena, sitten tarkasteli häntä huolehtivan
näköisenä, eivätkö hänen silmänsä olleet sameat, kysyi, eikö tunnu
kipua jossain paikassa, tiedusteli hoitajalta, oliko lapsi nukkunut
rauhallisesti, eikö ollut herännyt yöllä, eikö heitellyt itseään
unessa, eikö ollut hänellä kuumetta? Sitten otti häntä kädestä ja vei
jumalankuvan eteen.

Siellä, langeten polvilleen ja syleillen lasta toisella kädellään,
alkoi äiti sanella hänelle rukouksen sanoja.

Poika kertasi niitä hajamielin, katsoen ulos ikkunasta, josta lehahti
sisään viileä tuulahdus ja syreenin tuoksu.

-- Äiti, lähdemmekö tänään kävelemään? kysyi hän äkkiä kesken
rukousta.

-- Lähdemme, kultaseni, vastasi äiti hätäisesti luomatta silmiään
jumalankuvasta ja kiirehtien lopettamaan rukouksen sanoja.

Poika kertaili laimeasti niitä, mutta äiti saneli rukouksen suurella
hartaudella.

Senjälkeen mentiin isän luo ja sitten teetä juomaan.

Teepöydän ääressä näki Oblomov heillä asuvan vanhan tädin,
yhdeksänkymmentä vuotiaan, joka alituisesti mutisi jotakin häntä
tuolin takana palvelevalle, vanhalle, tutisevalle naispalvelijalle.
Siellä oli myöskin kolme vanhanpuoleista neitiä, isän kaukaisia
sukulaisia, ja äidin hiukan sekapäinen lanko, sekä seitsemän sielun
omistaja, maanviljelijä Tshekmenev, joka vieraili heillä, ja sitten
vielä joitakuita vanhoja herroja ja naisia. Koko tämä Oblomovin
talossa oleskeleva seurue kääntyi Ilja Iljitshin puoleen ja alkoi
häntä hyväillä ja suudella.

Senjälkeen alkoi hänen ruokkimisensa vehnäleivällä, korpuilla ja
kermalla.

Sitten äiti, hyväiltyään häntä vielä, päästi hänet kävelemään
puutarhaan, pihalle, niitylle, varoittaen ankarasti lapsenhoitajaa
pitämään lasta silmällä, eikä laskemaan hevosten, koirien tai pukin
jalkoihin, pysymään kartanon läheisyydessä eikä millään muotoa
päästämään lasta rotkolle, joka oli kaikista kauhein ja vaarallisin
paikka mitä koko ympäristöllä tunnettiin.

Sieltä oli löydetty kerran koira, joka havaittiin vesikauhuiseksi
ainoastaan sillä perustuksella että se pakeni ihmisiä, kun sitä
vastaan hyökättiin hangot käsissä, ja sitten katosi jonnekin mäen
taakse; sinne oli kerran laahattu raato; rotkossa ajateltiin olevan
myös ryöväreitä ja susia tai muita sellaisia olentoja, joita
joko siinä seudussa tai yleensä koko mailmassa ei muuten ollut
olemassakaan.

Poika ei malttanut odottaa, kunnes äiti olisi lopettanut
varoituksensa: hän oli jo kauvan sitä ennen kartanolla.

Iloisesti ihmetellen, ikäänkuin ensikertaa katseli hän kotikartanoa,
sen kallellaan olevaa porttia, keskeltä painunutta puukattoa, jolla
kasvoi hieno, vihertävä sammal, horjuvia portaita, kaikellaisia
ulkorakennuksia sekä huonosti hoidettua puutarhaa.

Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kiivetä pitkälle, koko taloa
ympäröivälle parvekkeelle katsoakseen sieltä jokea; mutta parveke oli
vanha, tuskin pysyi paikoillaan, ja sen päällä oli sallittu kulkea
ainoastaan _palvelusväen_, jota vastoin _herrasväki_ ei sinne mennyt.

Hän ei huolinut äidin varoituksista ja lähestyi jo houkuttelevia
portaita, kun samalla paikalle ilmestyi hoitajatar ja sai hänet
jotenkuten pidätetyksi.

Hän juoksi sitten heinäladolle aikoen kiivetä sinne sisään jyrkkiä
tikapuita myöten; tuskin oli lapsenpiika ennättänyt paikalle,
kun hänen jo piti juosta kyyhkyslakalle tekemään tyhjäksi pojan
kiipeämisaikeita sinnekkin; sieltä oli mentävä karjapihalle ja ehkäpä
vielä -- Herra varjelkoon -- rotkollekin!

-- Herranen aika tuota lasta, mikä hepakko se on! Istutkos nyt
hiljaa, herraseni? Etkös häpeä! puheli hoitajatar.

Ja koko päivän ja kaiket päivät ja yöt sai vanha hoitajatar
hääräillä ja puuhailla; milloin valtasi hänet tuska, milloin ilo
lapsen tähden, milloin pelko että tämä lankee ja loukkaa nenänsä,
milloin riemu hänen lapsellisten hyväilyjensä takia, milloin suru
hänen kaukaisen tulevaisuutensa tähden; tämä kaikki sai eukon
sydämmen sykkäilemään, se lämmitti vanhuksen verta ja tuki jotenkuten
hänen uneliasta elämäänsä, joka ilman sitä ehkä jo kauvan sitten
olisi sammunut.

Eikä lapsi ollutkaan aina hurjapäinen; se kävi joskus hiljaiseksi,
istuutui hoitajansa viereen ja katseli tarkkaavaisesti eteensä. Hänen
lapsellinen mielensä seurasi kaikkia ilmiöitä, jotka olivat hänen
edessään; ne lankesivat syvälle hänen sieluunsa sitten kasvaen ja
kehittyen siellä aikaa myöten.

Aamu on ihana, ilmassa on viileyttä, aurinko ei vielä ole korkealla.
Kartanosta, puista, kyyhkyslakasta ja kuistista on lähtenyt pitkiä
varjoja. Puutarhassa ja pihalla on muodostunut vilpoisia paikkoja,
jotka houkuttelevat mietiskelyyn ja uneen. Ainoastaan ruispelto
kaukana ikäänkuin palaa tulessa, ja häikäisevästi välkähtelee joki
auringon paisteessa.

-- Miksi tässä on pimeätä, vaan tuolla on valoisaa, vai tuleeko kohta
tuollakin valoisata? kysäsee lapsi.

-- Siitä syystä, pikku herra, että aurinko kulkee kuuta vasten ja kun
ei huomaa sitä, niin muristaa kasvojansa, vaan sitten kun huomaa,
sitten kirkastuu, vastaa hoitajatar.

Lapsi miettii sitä ja katselee ympärilleen: hän näkee, kuinka Antippa
lähtee hevosella veden hakuun; hänen vieressään pitkin maata kulkee
toinen Antippa, kymmenen vertaa suurempi; vesitynnyrikin näyttää
kartanon kokoiselta, mutta hevosen varjo peittää koko niityn, se
harppaa ainoastaan pari kertaa niityn kohdalla ja äkkiä, siirtyy mäen
taakse, vaikka Antippa ei ennättänyt vielä kartanoltakaan poistua.

Lapsi myöskin harppaa pari kertaa, vielä harppaus -- ja hänkin olisi
ollut mäen takana.

Hänen teki mieli päästä mäelle nähdäkseen, mihin hevonen oli
joutunut. Hän lähti portille, mutta ikkunasta kuului äidin ääni.

-- Muori! Etkös näe että lapsi on juossut auringon paisteeseen! Vie
hänet varjoon, muuten paahtaa aurinko hänen päähänsä, siten tulee
lapsi sairaaksi ja ruokahalukin katoo. Jos et katso perään, niin
voipi päästä käsistäsi vielä rotkollekkin.

-- Voi sinä vallaton vekara! puhelee hoitaja hiljaa taluttaen lasta
rappujen luo.

Lapsi katselee ja tarkastelee terävillä silmillään, mitä aikuiset
tekevät, miten aamunsa viettävät.

Ei yksikään pikkuseikka, ei yksikään piirre jää uteliaalta pojalta
huomaamatta; haihtumattomasti painuu hänen mieleensä kuva kotoisesta
elämästä; hänen herkkä sielunsa imeytyy täyteen eläviä esimerkkejä ja
muodostaa hänelle elämän ohjelman sen elämän mukaan, joka ympärillä
liikkuu.

Ei saata sanoa että aamu menisi hukkaan Oblomovin talossa. Veitsien
kalina, kun lihapaistia tai kaaliksia keittiössä hakattiin, kaikui
kylään asti.

Väentuvasta kuului värttinän surina ja hiljainen, hienohko eukon
ääni; oli vaikea eroittaa, itkikö hän vai muutenko hyräili jotain
surullista laulua ilman sanoja.

Heti kun Antippa palasi vesitynnyrinsä kanssa, ilmestyi pihalle eri
haaroilta akkoja ja miehiä, ämpäreineen, kaukaloineen, ruukkuineen.

Tuollapa muudan muija kantaa aitasta keittiöön jauhovakkaa ja munia,
kokki heittää äkkiä pesuvettä ulos ikkunasta ja kastelee koiran,
joka koko aamun on katsellut sinne sisään ystävällisesti häntäänsä
heilutellen.

Itse isäntä, ukko Oblomov, ei myöskään ole toimeton. Hän on koko
aamun istunut ikkunansa edessä ja tarkastellut, mitä kartanolla
tapahtuu.

-- Ignashka hoi! Mitäs kannat, hutilus? kysyy hän ulkona kulkevalta
palvelijalta.

-- Vien veitsiä väentupaan hiottaviksi, vastasi palvelija
katsahtamatta herransa puoleen.

-- No, vie, vie ja katso että veitset tulevat hyvin teroitetuiksi!

Sitten pysäyttää hän akan. -- Akka hoi! Akka! Missä olet käynyt?

-- Kellarissa, kulta herra, vastaa tämä, pysähtyen ja katsellen
ikkunaa kohti, varjostaen silmiään kädellä: -- hain maitoa
päivällistä varten.

-- No, mene, mene! vastasi herra. -- Ja katso ettet läikytä maitoa!
-- Entä sinä, Saku veijari, mihin taas siellä juokset? huusi hän
sitten; -- Kyllä minä sinua opetan juoksemaan! Jo kolmatta kertaa
näen sinun sitä tekevän. Laita sukkelasti itsesi takaisin etehiseen!

Ja Saku meni taas etehiseen torkkumaan.

Kun lehmät tulevat laitumelta, niin ukko ensimmäisenä pitää huolta
siitä että ne tulevat juotetuiksi; jos taas näkee ikkunasta että
koira ahdistaa kanaa, oitis ryhtyy ankariin toimenpiteisiin
epäjärjestyksen ehkäisemiseksi.

Myöskin hänen puolisonsa on kovasti hommassa; hän keskustelee noin
kolme tuntia Avjerkka räätälin kanssa, kuinka jostain vanhasta
röijystä voisi tehdä Iljushalle nutun, merkitsee itse liidulla
leikkaukset ja pitää silmällä ettei vain räätäli varastaisi mitään
kankaasta; sitten menee hän piikaintupaan ja määrää, kuinka paljon
kunkin on päivässä neulottava pitsiä; sitten kutsuu keralleen
Nastasja Ivanovnan tai Stepanida Agapovnan tai jonkun muun
seuralaisen ja menee puutarhaan katsoakseen, mitenkä omenapuut
siellä menestyvät, eikö se omena, joka eilen punotti kypsänä, jo ole
pudonnut maahan; mikä puu olisi sidottava, mikä typistettävä j.n.e.

Mutta tärkeimpänä huolenpidon esineenä on kyökki ja päivällinen.
Päivällisestä neuvoteltiin oikein miehissä; ikäloppu tätikin
kutsuttiin neuvotteluun. Jokainen ehdotteli omia ruokalajejaan; kuka
soppaa sisälmyksien kanssa, kuka makaroonilientä, kuka valkoista,
kuka punaista kastiketta, kuka mitäkin.

Jokainen mielipide otettiin huomioon, arvosteltiin seikkaperäisesti
ja sitten hyväksyttiin tai hyljättiin, jonka jälkeen emäntä antoi
lopullisen päätöksensä.

Keittiöön lähetettiin alinomaa milloin Nastasja Petrovna, milloin
Stepanida Ivanovna muistuttamaan jostain, lisäämään tai muuttamaan
jotain, viemään sokuria, hunajaa ja viiniä ruokia varten, ja
katsomaan, käyttikö kokki kaikki mitä hänelle käytettäväksi oli
jätetty.

Huolenpito ruuasta oli ensimmäinen ja tärkein huolenpito
Oblomofkassa. Mimmoisia vasikoita lihoitettiinkaan siellä vuoden
juhlia varten! Mimmoista siipikarjaa ruokittiin! Ja kuinka
taidokkaasti sitä hoidettiin! Kalkkunoita ja kananpoikia, jotka
olivat määrätyt nimi- ja muiksi juhlapäiviksi, syötettiin
pähkinöillä; hanhilta riistettiin vapaus ja pakotettiin riippumaan
säkissä liikkumattomina, jotta ne oikein lihoisivat. Mimmoiset
varastot olikaan siellä syltättyä, suolattua ja leivottua
ruokatavaraa! Mimmoisia mesi- ja olutjuomia valmistettiin, mimmoisia
piirakoita paistettiinkaan Oblomofkassa!

Ja niin puoleenpäivään asti kaikki häärivät ja puuhailivat, kaikki
elivät kuin muurahaiset, täyteläistä, silmiinpistävää elämää.

Eivät sunnuntaisin eivätkä pyhäpäivinäkään levänneet nämä uutterat
muurahaiset: silloin veitsien kalina keittiössä kuului vielä
kovemmin; piiat ja akat kulkivat vielä useampia kertoja aitan ja
keittiön väliä, varustettuina toista vertaa suuremmalla määrällä
jauhoja ja munia; kanatarhassa oli tavallista enemmän huutoa ja
verenvuodatusta. Paistettiin jättiläispiirakka, jota herrasväki itse
söi vielä seuraavana päivänä; kolmantena tai neljäntenä päivänä
tähteet annettiin piikain-tupaan; piirakkaa kesti aina perjantaihin
asti, niin että pieni, kovettunut kannikka ilman sisustaa joutui
erityisestä armosta renki Antipalle, joka, tehtyänsä ristinmerkin,
pelottomasti alkoi muserrella hampaillaan tätä sitkeätä palaa
nauttien enemmän siitä tiedosta että tämä oli herrasväen piirakkaa
kuin itse piirakasta.

Mutta kaikkea tätä katseli lapsi tarkkaan, jättämättä mitään huomioon
ottamatta. Hän näki, kuinka kovissa puuhissa vietetyn aamun jälkeen
tuli puolenpäivän aika ja sitten päivällinen.

Puolenpäivän aika on helteinen; taivaalla ei ole pilven hattaraakaan.
Aurinko on liikkumatta pään päällä ja polttaa ruohoa. Ilma on
aivan tyyni. Puut ja vesi ovat levossa. Häiritsemätön hiljaisuus
vallitsee kylässä ja kedoilla -- kaikki on kuin kuollutta. Kaukaa
kaikuu kimeästi ihmisääni tyhjyydessä. Parinkymmenen sylen päässä
kuuluu, kuinka koppakuoriainen lähtee suristen lentoon, ja sakeassa
nurmikossa tuntuu joku alituisesti kuorsaten nukkuvan.

Kartanossa vallitsee kuolon hiljaisuus. On tullut päivällisen
jälkeinen levon hetki.

Lapsi näkee, kuinka isä, äiti, vanha täti ja koko seurue -- kaikki
poistuvat nurkkiinsa, vaan jolla semmoista ei ollut, se meni
heinälatoon tai puutarhaan tai haki viileän leposijan kuistilla tai
pani maata johonkin muuhun paikkaan, johon hänet kuumuus ja runsas
ateria oli uuvuttanut.

Ilja Iljitsh katsahtaa väentupaan: siellä kaikki olivat panneet maata
sikinsokin lattialle ja eteiseen, jätettyään lapset omaan varaansa;
ne ryömivät kartanolla ja penkoilevat hiekassa. Ja koiratkin ovat
vetäytyneet koppeihinsa, kun ei ole ketä haukkua.

Olisi voinut kulkea läpi koko talon tapaamatta ketään; olisi ollut
helppo varastaa kaikki irtaimisto ja viedä se hevoskuormissa pois: ei
kukaan olisi sitä estänyt, jos vaan seudulla olisi ollut varkaita.

Se oli sikeä, kaikkinielevä, voittamaton uni, oikea kuoleman kuva.
Kaikki näyttää kuolleelta, ainoastaan nurkista kajahtelee vaihteleva,
eriääninen kuorsaus.

Aika ajoin joku äkkiä kohottaa unisen päänsä, katsahtaa
hajamielisesti, kummastuneen näköisenä molemmille puolilleen, kääntyy
sitten toiselle kyljelle tai sylkäsee avaamatta silmiään, tai myös
korjaa päänalustaa ja vaipuu sitten taas unen helmaan.

Joku taas yht'äkkiä, ilman mitään edeltäviä valmistuksia, hypähtää
molemmilla jaloilla pystyyn makuusijaltaan, aivankuin pelkäisi
kadottaa otollista hetkeä, tempaa kaljahaarikan ja, puhallettuaan
siinä uiskentelevia kärpäsiä, jotta ne siirtyisivät toiselle
laidalle, -- josta kärpäset, ennestään hiljaiset, asemansa
parantamisen toivossa, alkavat kovasti liikkua, -- kastelee
kurkkuansa ja sitten taas heittäytyy vuoteelleen aivankuin tapettu.

Vaan tätä kaikkea lapsi katselee ja tarkastelee.

Hän on tullut hoitajansa kanssa päivällisen jälkeen ulos pihalle.
Mutta ei hoitajamuorikaan, rouvan ankaroista varoituksista ja omasta
tahdostansakaan huolimatta, voi vastustaa unen viekoittavaa voimaa.
Hänkin joutuu tämän Oblomofkassa vallitsevan yleisen tarttumataudin
uhriksi.

Alussa hän valppaasti katsoo lasta eikä päästä kauvaksi luotaan ja
kovasti toruu vallattomuudesta, mutta sitten, tuntien lähestyvän
tartunnan oireita, alkaa varoitella menemästä portin taakse,
koskemasta pukkia, kiipeämästä kyyhkyslakkaan tai parvisillalle.

Itse hän asettuu johonkin siimespaikkaan: portaille, kellarin
kynnykselle tai ruohikkoon, nähtävästi tarkoituksessa neuloa sukkaa
ja samalla katsoa lasta. Mutta kohtapa hänen varoituksensa lapselle
käyvät laimeiksi, pää alkaa nuokkua...

"Kiipeää kuin kiipeääkin tuo hepakko parvekkeelle", arvelee hän ollen
jo puolittain unessa, "tai vielä... kenties rotkoonkin..."

Muorin pää kallistuu polvia vasten, sukka solahtaa kädestä, hän
kadottaa lapsen silmistään ja avattuaan hieman suutansa, alkaa
heikosti kuorsata.

Mutta lapsi on kärsimättömänä odottanutkin juuri tätä hetkeä, sillä
nytpä hänen omintakeinen elämänsä alkaa.

Hän on nyt aivan kuin yksin koko mailmassa; hän juoksee varpaisillaan
hoitajan luota, katselee kaikkia, kuka missäkin makaa, pysähtyy
ja katsoo tarkkaan, kun joku herää, sylkäsee tai murahtaa jotakin
unissaan; sitten hän riemuiten kiirehtii parvekkeelle, juoksentelee
siellä pitkin narisevia lautoja, kiipeää kyyhkyslakkaan, tunkeutuu
puutarhan kaukaisiin sopukoihin, kuuntelee koppakuoriaisen surinaa ja
seuraa sen lentoa kauvas silmillään; etsiskelee ruohostossa siriseviä
hyönteisiä ja ottaa kiinni näitä hiljaisuuden lääkitsijöitä; kun
saa sudenkorennon käsiinsä, repii siltä siiven ja katsoo, mitenkä
sille käy ilman siipeä, tai pistää oljenkorren sen takapuoleen ja
on utelias näkemään kuinka se lentää tämän lisäkuorman kanssa;
nautinnolla, peläten hengittääkkään, tarkastelee hän hämähäkkiä,
kuinka se imee verta saaliiksi saamastaan kärpäsestä, ja kuinka
kärpänen suristen riuhtoo itseänsä sen kynsissä. Lapsi ratkaisee
taistelun siten että tappaa sekä kärpäsen että hämähäkin.

Sitten menee hän ojalle, kaivelee siellä maata, hakee jonkunlaisia
juuria, puhdistaa ne ja syöpi makeaan suuhunsa pitäen niitä parempina
kuin äidin antamia makeisia.

Hän juoksee portinkin taakse: hänen tekisi mieli päästä koivikkoon;
se näyttää olevan niin lähellä, hän pääsisi sinne viidessä minutissa,
ei kierteistä tietä myöten, vaan suoraan ojan, aidan ja kuopan
ylitse; mutta hän pelkää, sillä siellä sanotaan olevan kummituksia,
rosvoja ja kauheita eläimiä.

Tekisi hänen mielensä käväistä myöskin rotkolla: se on kaikkiansa
viidenkymmenen sylen päässä puutarhasta; lapsi jo juoksee sen
reunalle, siristää silmiänsä, aikoo katsahtaa syvennykseen kuin
tulivuoren sisustaan ikään ... mutta äkkiä hänen mieleensä johtuvat
kaikki jutut ja kertomukset tästä rotkosta: hänet valtaa kauhu ja hän
rientää takaisin hoitajamuorin luo ja herättää hänet.

Eukko kavahtaa ylös, korjaa päässään olevan huivin kohdalleen,
työntää sen alle sormellaan harmaat hapsensa, ja ollen olevinaan
aivankuin ei olisikaan nukkunut, katsoo epäluuloisesti Iljushaan,
sitten herrasväen ikkunoihin, sekä alkaa vapisevilla käsillään neuloa
sukkaa, joka on hänellä sylissä.

Sillä välin alkaa helle vähitellen laimeta, luonnossa käy kaikki
vilkkaammaksi, aurinko jo rupeaa lähenemään metsää.

Ja kartanossakin vähitellen loppuu hiljaisuus: jossain nurkassa
narahtaa ovi, kuuluu pihalta jonkun askeleita; heinätallissa joku
aivastelee.

Kohta kantaa palvelija kyökistä, selkä köyryssä, suuren samovaarin.
Aletaan kokoontua teetä juomaan: kellä ovat kasvot rypyssä, silmät
vetiset; ken on maatessaan saanut punaisen pilkun ohimoihinsa, ken
puhuu unisena oudolla äänellä. Kaikki he voihkivat, haukottelevat,
silittelevät hiuksiansa, oikovat jäseniään ja koettavat vähitellen
toinnutella itseään.

Päivällinen ja uni synnyttävät ankaran janon. Kurkku tuntuu
kovin kuivalta; juodaan noin kaksitoista lasia teetä, vaan se ei
auta: kuuluu voihketta, huokailemista; turvaudutaan puolukka- ja
päärynäveteen ja kaljaan, muutamat lääkkeisiinkin, jotta vain
pääsisivät kurkun kuivuudesta.

Kaikki hakevat vapautusta janosta kuin jostain Jumalan vitsauksesta;
kaikki häärivät uupuneina, aivan kuin matkustajakaravaani, joka
Arabian aroilla ei missään löydä vedenpisaraa.

Lapsi istuu siinä mammansa vieressä: hän katselee ympärillä olevien
kummallisia muotoja, kuuntelee kotiväen uneliasta, velttoa puhetta.
Hänen on hupaista katsella heitä, jokainen heidän joutava sanansa
huvittaa häntä.

Teenjuonnin jälkeen kukin ryhtyy johonkin toimeen: mikä menee
joelle ja kuljeksii verkalleen pitkin rantaa sysien jalallaan kiviä
veteen; kuka taas istahtaa ikkunan eteen ja tarkastelee kaikkia
huomattavia ilmiöitä: jos kissa juoksee pitkin pihaa tai naakka
lennähtää ilmassa, niin tarkastelija seuraa kumpaakin silmillään
sekä nenänipukallaan, kääntäen päätänsä milloin oikealle, milloin
vasemmalle. Samalla tavoin istuvat koiratkin joskus päiväkausia
ikkunalla katsellen tarkkaan kaikkia ohikulkevia.

Äiti tarttuu pikku Iljushan päähän, taivuttaa sen polvelleen ja
verkalleen kampaa lapsen tukkaa, ihaillen hiuksien pehmeyttä ja
pakottaen myöskin Nastasja Ivanovnan ja Stepanida Tihanovnan sitä
ihailemaan; äiti keskustelee heidän kanssaan Iljushan tulevaisuudesta
ja asettaa hänet urhoksi johonkin omatekemäänsä sankarirunoelmaan.
Toisetkin ennustavat hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta.

Vaan jo alkaa hämärtää. Keittiössä taas rätisee tuli, taas kuuluu
veitsien kalina; valmistetaan illallista. Väki on kokoontunut
portille: sieltä kuuluu balalaikan soittoa ja naurua. Siellä lyödään
palloa.

Mutta aurinko on jo painunut metsän taa; se heittää vielä muutamia
lievästi lämmittäviä säteitä, jotka tunkevat tuli juovana puiden läpi
valaisten kirkkaasti kultaisella kiillollaan mäntyjen latvoja. Säteet
sammuvat toinen-toisensa jälkeen; viimeinen säde viipyy kauvan, se on
kuin hieno neula tunkeutunut tiheisiin lehviin, mutta sekin vihdoin
sammuu...

Esineet muuttavat muotoansa, kaikki sulautuu ensin harmaaksi, sitten
mustaksi ainepaljoudeksi. Lintujen laulu vähitellen hiljenee; kohta
ne kokonaan vaikenevat paitsi eräs itsepäinen, joka ikäänkuin
uhalla muiden hiljaa ollessa yksitoikkoisesti vähänväliä sirkuttaa,
kuitenkin yhä harvempaan; vihdoin sekin äännähtää heikosti,
pyristelee ruumistaan pannen pieneen liikkeeseen ympärillä olevat
lehdet ja ... nukahtaa.

Kaikki vaikenee; ainoastaan sirkat sirisevät kilvan sitä kovemmin.
Maasta nousee valkoista sumua leviten niityille ja virralle. Joki
tyyntyy; hetkisen kuluttua siinäkin jotakin läiskähtää viimeisen
kerran, ja sekin käy liikkumattomaksi.

Ilma tuntuu kostealta. Käy yhä pimeämmäksi. Puut ryhmittyvät
jonkunmoisiksi kummituksiksi; metsässä tuntuu peloittavalta; siellä
narahtaa äkkiä jotakin ikäänkuin joku kummituksista olisi siirtynyt
toiseen paikkaan ja kuivunut oksa rasahtanut hänen jalkainsa alla.

Taivaalla kimaltelee kirkkaasti ensimmäinen tähtönen, ja talojen
ikkunoissa välähtää tulia.

Saapuneet ovat luonnon hiljaisuuden juhlalliset hetket, nuo hetket,
jolloin luova järki työskentelee voimakkaimmin, runosuonet kuohuvat
kuumimmin, jolloin sydämessä intohimot rajuimmin riehuvat tai suru
kalvaa kipeimmin, jolloin raa'assa mielessä kypsyy vastustamaton
rikoksen itu, ja jolloin ... kaikki niin sikeästi ja rauhallisesti
nukkuvat Oblomofkassa.

-- Lähtään äiti kävelemään, sanoo Iljusha.

-- Mitä sinä, Herran nimessä! Nytkö kävelemään: -- siellä on
kosteata, jalat kylmettyvät; ja siellä on hirveätäkin: metsässä
kulkee tähänaikaan paholainen, se viepi pieniä lapsia.

-- Mihinkä se viepi? Mimmoinen se on? Missä se asuu? kyselee lapsi.

Ja äiti antaa vallan hillitsemättömälle mielikuvitukselleen.

Lapsi kuuntelee häntä, vuorotellen avaten ja sulkien silmiänsä,
kunnes vihdoin uni saa hänet valtoihinsa. Tulee hoitajamuori, ottaa
lapsen äidin polvilta ja kantaa hänet unisena, pää riipuksissa yli
muorin olkapään, vuoteelle.

-- Kas, niin on päivä taas kulunut. Jumalalle kiitos! sanovat
Oblomovilaiset pannen makuulle ja tehden ristinmerkkejä: --
Onnellisesti on läpi päästy; suokoon Jumala että huomennakin kävisi
samoin! Kiitos ja kunnia sinulle, laupias Jumala!

       *       *       *       *       *

Sitten ilmestyi Oblomoville toisaikainen näky: eräänä pitkänä
talvi-iltana on hän kovasti puristautunut hoitajamuorin syliin;
tämä kertoo hänelle jostakin tuntemattomasta seudusta, jossa ei ole
yötä eikä pakkasta, jossa aina tapahtuu ihmeitä, jossa hunaja ja
maito jokina virtailee, jossa kukaan vuoden pitkään ei tee mitään,
vaan jossa pitkinä päivinä kulkee semmoisia kelpo poikia, kuin Ilja
Iljitsh, ja kaunottaria, joiden ihanuutta ei voi saduissa sanella
eikä kynällä kuvailla.

Siellä on hyvä hengetär, joka meillä ilmestyy joskus hauvin muodossa;
se valitsee itselleen jonkun suosikin, hiljaisen, vaatimattoman,
toisin sanoen jonkun tyhjäntoimittajan, jolle kaikki tekevät pahaa,
ja runsaasti tuhlailee hänelle rikkauttaan; tyhjäntoimittaja syöpi
herkkuja ja koreilee vaivatta saamissa vaatteissaan, mutta sitten
naipi jonkun kuulun kaunottaren, Militrisa Kirbitjevnan.

Lapsi, teroittaen korvansa ja silmänsä, kuuntelee kiihkeästi
kertomusta.

Hoitajamuori tahi oikeastaan satu vältti niin taitavasti kaikkea,
mikä on olemassa todellisuudessa, että mielikuvitus ja ymmärrys,
joutuneina tarumailman sokkeloihin, jäivätkin sinne orjuuteen aina
vanhuuden päiviin saakka. Hoitajamuori se osasi kertoa peräti
hyvänsävyisesti sadun Emelja-pökkelöstä, tuon ilkeän pilajutun
esi-isistämme, kentiesi meistä itsestämmekin.

Vaikka täysikasvanut Ilja Iljitsh sittemmin saapikin tietää ettei
olekkaan olemassa hunaja- ja maitojokia eikä tuollaisia hyviä
hengettäriä, vaikka hän nauraen laskeekin leikkiä hoitajamuorin
kertomuksista, ei tämä nauru kuitenkaan ole aivan todellinen; sitä
seuraa salainen huokaus: satu on hänellä kietoutunut elämän oloihin
ja hän itsekkin tietämättään joskus suree sitä, miksi ei satu ole
todellisuutta eikä todellisuus satua.

Tahtomattaankin uneksii hän Militrisa Kirbitjevnasta; häntä yhä
kiehtoo seutuun, jossa aina vain ollaan jouten, ilman suruja ja
huolia; häneen jää taipumus lämpimässä makaamiseen, valmiisiin,
työllä ansaitsemattomiin vaatteisiin ja hyvien hengetärten
herkkuruokiin.

Sekä vanha Oblomov että hänen iso-isänsä olivat kuulleet
lapsuudessaan nämä samat kertomukset, jotka vuosisatoja olivat
kulkeneet muuttumatta lapsenhoitajapolvelta toiselle.

Sillävälin asettaa jo hoitaja toisia kuvia lapsen mielikuvituksen
eteen.

Hän kertoo hänelle venäläisten Akillesten ja Odysseysten urotöistä;
Ilja Muromilaisesta, Dobrinja Nikititshistä, Aljosha Popovitshista,
Polkan-jättiläisestä, siitä kuinka nämät sankarit samoilivat pitkin
Venäjää, lyöden suunnattomat joukot pakanoita ja kilpailivat viinan
juonnissa; sitten puhui hän ilkeistä ryöväreistä, nukkuvista
hallitsijattarista, kivettyneistä kaupungeista ja ihmisistä; sekä
siirtyi vihdoin satuihin haltijoista, tontuista ja kummituksista.

Yhtä yksinkertaisesti ja tasaisesti kuin Homerus, yhtä tarkasti ja
havainnollisesti sijoitti hän lapsen muistoon ja mielikuvitukseen
venäläisen Iliadin, jonka meikäläiset, muinoiset homeriidit olivat
sepittäneet niinä hämärinä aikoina, jolloin ihminen vielä ei ollut
tottunut vaaroihin ja luonnon salaisuuksiin, jolloin hän pelkäsi
kummituksia ja paholaisia ja haki turvaa Aljosha Popovitshilta
ympäröiviä vaaroja vastaan, jolloin ilmassa ja vedessä ja kedolla
ajateltiin olevan henkiä ja kummituksia.

Hirvittävä ja epävakainen oli silloisen ihmisen elämä; oli
vaarallista astua kynnyksen yli: petoeläin saattoi hänet repiä,
ryöväri tappaa, julma tataari ryöstää kaiken hänen omaisuutensa, ja
hän saattoi kadota jäljettömiin, teille tuntemattomille.

Siihen aikaan saattoi myöskin ilmaantua äkkiä taivaan merkkejä,
tulisia patsaita ja palloja; tuolla äsken peitetyn haudan päällä
leimahtaa liekki tai metsässä kävelee joku, ikäänkuin tulisoihtu
kädessä, ja hirveästi nauraa ja mullistelee silmiänsä.

Ja ihmisellekin tapahtui niin paljon semmoista, jota ei voinut
käsittää; saattoi tapahtua että hän, elettyään kauvan ja
onnellisesti, äkkiä alkoi puhua puuta heinää sekä huutaa oudolla
äänellä tai kuljeksia houraillen öitä myöten; joskus rupesi hän aivan
ilman syytä heittelehtimään maata vasten. Mutta juuri vähää ennen
kuin jotain tämmöistä tapahtui, oli kana laulanut kukon äänellä tai
korppi rääkynyt katon yli lentäessään.

Heikko ihminen katseli siihen aikaan pelolla ja hämmästyksellä elämän
ilmiöitä hakien mielikuvituksestaan selitystä ympärillä olevan elämän
salaisuuksille.

Mutta ehkäpä uni, joka ei tuntenut elämän puuhia ja huolia, vaaroja
ja seikkailuja, saattoi ihmisen luomaan varsinaisen mailman rinnalle
toisen olemattoman ja etsimään siinä viihdytystä mielikuvitukselle
sekä selitystä luonnonilmiöille ulkopuolella itseänsä.

Umpimähkäistä oli esi-isäimme elämä; he ihmettelivät ja pelkäsivät
vaaroja ja vastuksia, hakien niiden syviä syitä luonnon hämäristä
riimukirjoituksista.

Kuolema seurasi heillä siitä että sitä ennen oli ruumis kannettu
portista, pää edellä eikä jalat; tulipalo taas siitä että koira oli
ulvonut kolme yötä peräkkäin ikkunan alla; vainajan kantoivat he
portista ulos jalat edellä, mutta söivät yhä samaa ravintoa ja yhtä
paljon kuin ennenkin sekä makasivat paljaalla lattialla totuttuun
tapaansa; ulvovaa koiraa löivät he taas kepillä tai ajoivat sen pois
talosta, mutta palavasta päreestä annettiin kipunain yhä pudota
lahonneen lattian rakoihin.

Vielä nytkin uskoo venäläinen keskellä vakavaa todellisuutta
mielellään vanhanaikuisia satuja, eikä hän pitkään aikaan taida
päästä tästä taikauskoisuudestaan.

Kuullessaan hoitajattareltaan kertomuksia "kultaisesta taljasta",
"ihmelinnusta" tai "taikalinnusta", sen varustuksista ja
salakomeroista, lapsi milloin ilahtui riemusta kuvaillen itseänsäkin
jonkunlaiseksi urhoksi, milloin taas murehti satusankarin onnettomia
kohtaloita.

Näin seurasi satu satua. Hoitaja kertoi innokkaasti ja
kaunopuheliaasti, sillä hän uskoi itsekkin puolittain kertomuksiaan.
Eukon silmät iskivät tulta; pää tutisi mielenliikutuksesta; äänen
nuotti kohosi tavattoman korkeaksi.

Kauhun valtaamana likistyi lapsi kyyneleet silmissä lähemmäksi
hoitajaansa.

Kun tulivat puheeksi vainajat, jotka nousivat puoliyön aikaan
haudoistaan, tai uhrit, jotka kituivat jonkun hirviön vankeina taikka
puujalalla kuljeksiva karhu, joka samoili kylissä hakien katkaistua
oikeata jalkaansa silloin nousivat hiukset lapsen päässä pystyyn
ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli milloin kangistuneena,
milloin vilkkaassa liikkeessä, hän tunsi milloin tuskallista, milloin
suloista tunnetta ja hermot olivat jännityksissä kuin soittimen
kielet.

Kun hoitaja vakavasti kertoi karhun sanoja: "Ratise, ratise, puinen
jalka! minä kuljen kyliä, isoja ja pieniä, kylän akat nukkuvat; --
yksi on akka, joka ei nuku, se istuu taljallani, keittää lihaani,
kehrää villaani", j.n.e. ja kun karhu sitten astui sisään tupaan ja
tahtoi tarttua jalkansa-ryöstäjään, niin ei lapsi voinut enää olla
alallaan, vaan kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, hän samalla
pelkäsi, ja kuitenkin iloitsi siitä ettei ollut pedon kynsissä, vaan
penkillä hoitajansa vieressä.

Lapsen mielikuvitus tuli täyteen kummitusjuttuja; pelko ja
ahdistus jäivät sydämmeen kauvaksi aikaa, kenties koko iäksi. Hän
katselee surumielin ympärilleen ja näkee yhä elämässä vaaroja ja
vastoinkäymisiä, yhä uneksii siitä tarumailmasta, jossa ei ole
pahuutta, huolia eikä suruja, jossa asuu Militrisa Kirbitjevna, jossa
niin hyvästi syötetään ja vaatetetaan...

Satu ei pidä vallassaan ainoastaan lapsia Oblomofkassa, vaan
myöskin aikuisia aina elämän loppuun asti. Kaikki kartanossa ja
kylässä olijat, alkaen isännästä ja hänen vaimostaan aina vankkaan
Taras-seppään asti pelkäävät jotain pimeinä iltoina: jokainen
puu muuttuu silloin jättiläiseksi, jokainen pensas ryövärien
piilopaikaksi.

Ikkunaluukun jyske tai tuulen suhina savupiipussa panivat
vaalenemaan sekä miehet että naiset ja lapset. Ei kukaan uskaltanut
loppiaisiltana kymmenen jälkeen yksinään portista ulos, ja jokainen
pelkäsi pääsiäisyönä mennä talliin, ettei tapaisi siellä tonttua.

Oblomofkassa uskottiin kaikkea: sekä kummituksia että vainajia. Jos
heille kerrottiin että heinäruko käveli pitkin niittyä -- niin he
eivät sitä ollenkaan epäilleet; jos joku pani liikkeelle huhun että
pässi ei ollutkaan pässi, vaan jotakin muuta, että joku Marfa tai
Stepanida olivat noitia, alkoivat he pelätä sekä pässiä että Marfaa:
heille ei juolahtanut mieleenkään kysyä, miksi pässi oli muuttunut
muuksi, ja miksi Marfa oli tullut noidaksi, vieläpä he suuttuivat
siihen, joka uskalsi epäillä semmoisia asioita -- niin luja oli usko
kummituksiin Oblomofkassa.

Ilja Iljitsh huomasi tosin sittemmin että mailma on luotu
yksinkertaisemmin, että vainajat pysyvät haudoissaan, että
jättiläisiä, niin pian kun semmoisia ilmestyy, ruvetaan rahan edestä
näyttelemään, ja että ryövärit pistetään vankilaan; mutta vaikka usko
aaveisiin katosikin, pysyi kuitenkin jäljellä jonkunlainen aiheeton
pelko ja surumielisyys.

Ilja Iljitsh sai tietää etteivät kummitukset tuota turmiota, vaan
mikä sitä tuottaa -- sitä hän tuskin tiesikään; yhtäkaikki hän joka
askeleella odotteli ja pelkäsi. Ja vielä nytkin, jäätyään pimeään
huoneeseen tai nähtyään ruumiin, tunsi hän vapisten tuota lapsuudesta
juurtunutta pelkoa; aamulla hän nauroi omalle pelolleen, mutta illan
tultua rupesi taas vaaleten vapisemaan.

       *       *       *       *       *

Vielä näki Ilja Iljitsh itsensä yht'äkkiä kolmen- tai neljäntoista
ikäisenä poikana.

Hän kävi jo koulua Werhljowon kylässä, noin viiden virstan päässä
Oblomofkasta, sikäläisen pehtorin, saksalaisen Stolzin luona, joka
oli avannut pienen koulun paikkakunnalla asuvien aatelisten lapsia
varten.

Tällä miehellä oli oma poika, Andrei, melkein samanikäinen kuin
Oblomov ja sitä paitsi annettiin hänen huostaansa vielä kolmaskin
poika, joka ei lukenut juuri mitään, sairasteli vain risatautia,
kulki sidotuin silmin ja korvin ja itki alituisesti sitä että asui
vierasten luona eikä kotonaan mummonsa turvissa, ja että hänellä
nyt ei ollut ketään, joka olisi hyväillyt häntä ja leiponut hänelle
makeita kakkuja.

Paitsi näitä lapsia ei koulussa muita toistaiseksi ollutkaan.

Mikäpäs siinä auttoi: isä ja äiti pistivät vallattoman Iljushan
kirjan ääreen. Seurauksena oli kyyneliä, voivotuksia, vastustusta.
Vihdoin saatiin poika koulumestarin luo.

Saksalainen oli toimekas sekä ankara mies, kuten miltei kaikki
saksalaiset. Kenties hänen johdollaan Iljusha olisikin oppinut
jotain kunnollisesti, jos Oblomofka olisi ollut Werhljowon kylästä
viiden sadan virstan päässä. Mutta mitenkäs tässä saattoi oppia!
Oblomovilaiset elämäntavat ja tottumukset ulottuivat Werhljowoonkin
saakka; olihan sekin joskus kuulunut Oblomofkaan ja siellä vallitsi
kaikkialla, paitsi Stolzin talossa, sama alkuperäinen laiskuus,
tapojen yksinkertaisuus, hiljaisuus ja liikkumattomuus.

Lapsen mieli ja sydän olivat täynnänsä kuvia näistä oloista ja
tavoista jo kauvan ennen sitä hetkeä, jolloin hän näki ensimmäisen
kirjan. Mutta kukapa tietää, miten varhain alkaa järjen itu
kehityksensä lapsen aivoissa? Kukapa voipi tutkia ensimmäisten
käsitteiden syntyä lapsen sielussa?

Kenties jo silloin, kun lapsi alkoi soperrella ensimmäisiä sanojaan
tai jo sitä ennenkin, kun se katseli kaikkea vain vaiteliaalla,
tylsältä näyttävällä katseella, kenties jo silloin se näki ja arvaili
ympärilläolevien ilmiöiden merkitystä ja yhteyttä, ilmaisematta sitä
itselleen tai muille.

Kenties Iljusha jo kauvan sitten huomaa ja ymmärtää, mitä
hänen ympärillään puhutaan ja tehdään; kuinka hänen isänsä
plyyssi-housuissaan ja ruskeassa, vanulla täytetyssä verkanutussaan
kuljeksii päivätpitkät nurkasta nurkkaan, kädet seljän takana,
nuuskaten ja niistäen nenäänsä, kuinka äiti siirtyy kahvinjuonnista
teen juontiin, teen juonnista ruokailuun; kuinka isän mieleenkään ei
juolahda tarkastaa, kuinka monta kuhilasta tai heinärukoa on leikattu
tai niitetty eikä muistuttaa laiminlyönnistä; mutta oleppas vaan
antamatta hänelle oitis, kun pyytää, nenäliinaa, niin hän kovasti
riitelee epäjärjestyksestä ja panee ylösalaisin koko talon.

Kenties hänen lapsellinen ymmärryksensä on jo ammoin päättänyt, että
on elettävä sillä tavoin kuin aikuiset hänen ympärillään elävät eikä
muuten. Ja kuinkas voisikaan hän toisin päättää?

Mutta miten elivät aikuiset Oblomofkassa? Kysyivätköhän itseltään:
miksi on elämä meille annettu? Jumalaties! Ja kuinka olisivat he
vastanneet, jos olisivat kysyneet? Luultavasti eivät mitenkään: asia
näytti heistä hyvin yksinkertaiselta ja selvältä.

Eivät he tunteneet vaivaloista, työn raskauttamaa elämää eivätkä
ihmisiä, jotka kantoivat rinnassaan rasittavia huolia, jotka
samoilivat paikasta paikkaan maan pinnalla, ikäänkuin hakien jotain
tai jotka uhrasivat elämänsä ikuiselle, loppumattomalle työlle.

Eivät tietäneet Oblomovilaiset henkisenkään elämän ponnistuksista;
eivät välittäneet ikuisista pyrkimyksistä johonkin, ja jotakin
varten; he pelkäsivät kuin tulta mielenliikutuksia, intohimoja,
ja kun muualla ruumis nopeasti kuihtui ankaran sisällisen tulen
kalvamana, niin Oblomovilaisten sielu se rauhallisesti uinaili
pehmoisessa ruumiissaan.

Ei rumentanut heitä elämä kuten muita ennenaikuisilla rypyillä eikä
vaivannut henkisillä rasituksilla.

Nuo hyvät ihmiset eivät käsittäneet elämää muuten kuin rauhan ja
työttömyyden ihanteena, jota aika ajoittain keskeyttivät kaikenlaiset
ikävät seikat niinkuin: taudit, tappiot, riidat, ja muun muassa työ.

He pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo esi-isillemme,
he eivät sitä suosineet, vaan välttivät missä vain voivat.

He eivät koskaan vaivanneet itseään millään hämärillä, henkisillä
kysymyksillä: sentähden kukoistivatkin he aina terveinä ja iloisina,
sentähden elivät he niin kauvan; neljänkymmenen ikäiset miehet
näyttivät nuorukaisilta, vanhukset eivät taistelleet vaikean
tuskallisen kuoleman kanssa, vaan elettyään pitkän iän, kuolivat
aivankuin salavihkaa, hiljaa kangistuen ja huomaamatta päästäen
viimeisen henkäyksen. -- Sentähden sanotaankin että ennen oli kansa
lujempaa.

Ja siinä onkin perää; ennen ei huolittu selittää lapselle elämän
tarkoitusta ja valmistaa häntä sen monimutkaiselle tielle; ei
rasitettu häntä kirjoilla, jotka synnyttävät päässä lukemattomia
kysymyksiä kalvaen mieltä ja lyhentäen elämää.

Elämän sääntö oli heillä valmiina, vanhempien antamana; vanhemmat
olivat saaneet sen isiltään ja nämä niinikään isiltään, jotka olivat
käskeneet säilyttämään sitä kuin Vestan tulta. Miten oli jotakin
tehty esi-isien aikana, siten tehtiin se Ilja Iljitsh'in isänkin
aikana ja kenties vielä nytkin.

Mitäpä he olisivat tarvinneet mietiskellä tai puuhailla; mitä
tarkoituksia tavoitella?

Eivät he kaivanneet mitään: elämä kulki heidän ohitsensa tyynenä
virtana; heidän asiansa oli vain istua tämän virran rannalla ja
tarkastella välttämättömiä ilmiöitä, jotka vuorotellen kutsumatta
asettuivat heidän eteensä.

Ja niinpä nukkuvan Ilja Iljitshin mielikuvituksen eteen ilmestyivät
vuorotellen ikäänkuin elävinä kuvina kolme, niin hyvin heidän
kuin sukulaisten ja tuttavienkin perheissä huomattavaa tärkeintä
elämänilmiötä: syntyminen, häät ja hautajaiset.

Sitten seurasi kirjava joukko muita, väliin iloisia, väliin
surullisia tapahtumia: ristiäisiä, nimipäiviä, perhejuhlia,
paaston-alkajaisia, lopettajaisia, meluavia päivällisiä,
sukulaiskokouksia, tervehdyksiä, onnitteluja, virallisia kyyneleitä
ja virallista hymyilyä.

Kaikki toimitettiin yhtä tarkkaan, yhtä juhlallisesti.

Hänelle ilmestyi myös tuttuja kasvoja määrättyine kasvonpiirteinen
eri tilaisuuksissa. Antoipa heille toimitettavaksi vaikka
kuinka arkaluontoisen kosinnan, juhlallisen häiden vieton tai
nimipäiväkekkerit -- niin toimittavat he kaiken säntillisesti,
ilman vähintäkään laiminlyöntiä. Mihin on kullekkin osoitettava
oma paikkansa, miten on mitäkin tarjottava, kenen kanssa on kunkin
ajettava juhlakulussa, kaikessa semmoisessa ei kukaan tehnyt
pienintäkään erehdystä Oblomofkassa.

Ja kuinka osasivatkaan he lapsia hoitaa! Maksoi vain vaivaa
katsahtaa, mimmoisia lihavia punaposkisia lapsukaisia sikäläiset
äidit kuljettivat mukanaan. Heidän päähuolenaan oli että lapset
olisivat lihavia, valkoisia ja terveitä.

Siinä oli koko heidän elämänsä ja tietonsa, siinä kaikki heidän
surunsa ja ilonsa: sentähden he karkoittivatkin luotaan kaikki
muut huolet eivätkä tunteneet muita iloja; heidän elämänsä oli
täynnä yksinomaan näitä välttämättömiä tapauksia, jotka antoivatkin
loppumatonta ravintoa heidän ymmärrykselleen ja sydämmelleen.

Mielenliikutuksesta sykkivin sydämmin odottivat he kaikkia ilo- tai
surujuhlia; mutta kun sitten ristiäiset, häät tai peijaat olivat ohi,
vaipuivat he jälleen tavalliseen toimettomuuteensa, josta heidät
herätti uusi, samanlainen tapaus -- nimipäivä, häidenpito tai muu.
Niinpian kun lapsi oli syntynyt, oli vanhempien ensimmäisenä huolena
heti toimittaa tavan vaatimat juhlatemput, s.o. kasteen jälkeen oli
toimitettava pidot; sitten alkoi lapsen huolellinen hoitaminen.

Äiti piti itsensä ja hoitajan velvollisuutena hoitaa lapsen
terveyttä, varjella häntä kylmettymiseltä, pahoilta silmiltä ja
muilta ikäviltä seikoilta. Kovasti pidettiin huolta siitä että lapsi
aina olisi iloinen ja söisi paljon.

Niinpian kun lapsi pääsee omille jaloilleen, s.o. niinpian kun
hoitaja tulee hänelle tarpeettomaksi, niin äidin sydämmeen ilmestyy
salainen halu saada hänelle toveri -- samallainen terve ja punakka.

Taas tulee juhlien ja pitojen aika ja vihdoin häät; tähän
keskittyykin koko elämän toiminta.

Senjälkeen alkoivat samat asiat uudelleen: lasten syntyminen,
juhlatemput ja pidot, kunnes hautajaiset pysähyttivät tämän
juhlakulun: ei kuitenkaan kauvaksi: toiset henkilöt astuvat toisten
sijaan, lapsista tulee nuorukaisia, sulhasia, aviomiehiä; he jättävät
jälkeensä kaltaisiansa ja siten elämä tämän ohjelman mukaan jatkuu
lakkaamattomana, yksitoikkoisena lankana, joka huomaamatta katkeaa
haudan partaalla.

Sattui heille joskus sentään muitakin huolia, mutta Oblomovilaiset
ottivat ne vastaan välinpitämättömästi, ja huolet, leijailtuaan
heidän päänsä päällä, riensivät etemmäksi kuin linnut, jotka
lennettyään lujaa muuria vasten lyövät siipiänsä turhaan kovaan
kiveen ja lentävät sitten muualle.

Niinpä esimerkiksi kerran romahti osa pitkää parveketta äkkiä maahan
ja hautasi allensa kanan poikasineen: olisippa sen saanut niskaansa
myös Aksinja, Antipan akka, joka tuonoin oli istunut sen alla, mutta
onneksi juuri sillä hetkellä oli lähtenyt pois.

Talossa syntyi mylläkkä: kaikki, sekä suuret että pienet riensivät
paikalle ja kauhistuivat ajatellessaan, että kanan asemesta olisi
siinä juuri silloin saattanut astuskella itse talon rouva Ilja
Iljitshin kanssa.

Kaikki valittelivat ja moitiskelivat toinen toistansa siitä että
parveke oli jäänyt korjaamatta ja ettei asiasta kukaan ollut
muistuttanut eikä käskenyt korjausta tekemään.

Kaikki ihmettelivät sitä että parveke oli romahtanut, mutta päivää
ennen oli ihmetelty sitä että se niin kauvan pysyi paikoillaan!

Alkoivat huolet ja keskustelut siitä, mitenkä asia olisi
korjattavissa; sääliteltiin kanaa poikineen ja sitten kukin lähti
paikoilleen, kun sitä ennen oli ankarasti kielletty viemästä Ilja
Iljitshiä parvekkeen läheisyyteen.

Noin kolmen viikon kuluttua annettiin Andrjushkalle, Petrushkalle
ja Wasjkalle käsky viedä särkyneet laudat ja kaidepuut vajoihin,
etteivät olisi tiellä. Siinä ne vetelehtivät kuitenkin kevääsen
saakka.

Ukko Oblomov, joka kerta, kun näki ne ikkunastaan, rupesi
mietiskelemään tapaturman korjaamista: hän kutsuu kirvesmiehen ja
alkaa keskustella, miten olisi paras tehdä, rakentaakko uusi parveke
vai purkaakko jälelle jäänytkin; sitten päästää hän miehen kotiinsa
sanoen: -- Noh, saat mennä, minä aijon miettiä asiaa.

Tätä kesti aina siihen asti kunnes Wasjka ja Motjka kertoivat
herralle että, kun hän, Motjka tänä aamuna kiipesi vielä paikoillaan
olevalle parvekkeen osalle, niin irtautui se nurkkien kohdalta
kokonaan seinästä ja oli valmis uudestaan romahtamaan alas.

Silloin kutsuttiin kirvesmies lopullista neuvottelua varten;
seurauksena oli että jälelle jäännyttä osaa päätettiin tuonnemmaksi
tukea uusilla pönkillä, joka tulikin tehdyksi saman kuun lopulla.

-- Hei! Parveke on taas ihan kuin uusi! sanoi vanhus vaimolleen.
-- Katsoppas, miten somasti se mies asetti hirret, aivanhan ne
muodostavat kuin minkäkin pylväskäytävän! Nyt välttää taas pitkäksi
aikaa!

Joku muistutti hänelle että yksin tein olisi parasta korjata
porttikin ja portaat, koska portaiden lomitse pääsevät kellariin ei
ainoastaan kissat, vaan myöskin siat.

-- Niin, niin, kyllä, kyllä, vastasi Ilja Ivanovitsh huolestuneena ja
meni oitis tarkastamaan portaita.

-- Tosiaankin, mitenkäs tämä näin on ruvennut horjumaan? puhui hän
keikutellen portaita.

-- Sehän keikkui jo silloin, kun se tehtiin, huomautti joku.

-- Mitäpä siitä vaikka keikkuikin? vastasi Oblomov: -- Eipähän vaan
ole romahtanut, vaikka onkin ilman korjuuta ollut jo kuusitoista
vuotta. Hyvin sen teki silloin se Luukas! ... Se se vasta oli
kirvesmies ... vaan kuoli -- olkoon siunattu hänen muistonsa!
Nykyaikaan ei ole semmoisia kirvesmiehiä: eivät tee niin lujaa.

Ja hän käänsi silmänsä toiseen suuntaan, vaan portaat ne keikkuvat
vieläkin, vaikk'eivät sentään ole romahtaneet.

Näyttääpä siis tosiaankin olleen oivallinen mestari tuo Luukas.

Täytyy muuten tunnustaa, että isäntäväki joskus tuli hyvinkin
levottomaksi, suuttui ja tulistui.

Kuinka voi, niin sanottiin, laiminlyödä tai jättää tekemättä sitä
tai tätä? Täytyy oitis ryhtyä toimiin. Ja he puhuivatkin vain siitä,
kuinka esimerkiksi ojan yli vievä silta olisi korjattava tai aitaus
jossain paikoin puutarhan ympärillä laitettava kuntoon, etteivät
elukat turmelisi puita, koska aita oli osaksi kokonaan maahan
kallistunut.

Ilja Ivanovitshin huolenpito ulottui niinkin pitkälle että hän
kerran, kävellessään puutarhassa, omin käsin oihkien nosti aidan
pystyyn ja käski puutarhurin tukemaan sitä kahdella seipäällä: tästä
Oblomovin toimeliaisuudesta oli seurauksena että aita pysyi pystyssä
koko kesän ja kaatui vasta talvella lumen painosta.

Päästiinpä vielä niinkin pitkälle että sillalle pantiin kolme
uutta lautaa heti sen jälkeen kun Antippa oli kaatunut hevosen ja
vesitynnyrin kanssa sillalta ojaan. Renki ei ennättänyt vielä parata
saamistaan vammoista, kun silta jo oli korjattu.

Lehmät ja vuohet eivät ennättäneet tehdä kovin paljon vahinkoa sen
jälkeen kun puutarhan aita toistamiseen kaatui: ne olivat syöneet
ainoastaan viinimarjapensaita ja repineet yhdeksän niinipuuta, mutta
omenapuihin asti eivät vielä päässeet, kun tuli määräys, että aita
oli korjattava asianmukaisella tavalla, vieläpä kaivettava oja sen
ympärille.

Annettiinpa vielä kuka käskiä niille kahdelle lehmälle ja pukille,
jotka tavattiin puutarhassa: kylläpä saivat patukkaa kupeisiinsa
oikein isän kädestä.

       *       *       *       *       *

Vielä näki Ilja Iljitsh Oblomov unessa kotoisen, himmeästi valaistun
vierashuoneen ynnä sen vanhanaikaiset huonekalut, jotka alituisesti
olivat peitetyt päällyställä, suunnattoman ison, kömpelönnäköisen
sohvan, joka oli päällystetty värinsä muuttaneella sinertävällä
kamlottikankaalla, sekä suuren nahkapeitteisen nojatuolin.

Tulee pitkä talvinen ilta.

Äiti istuu sohvalla ja kutoo verkalleen lapsen sukkaa, haukotellen ja
tuontuostakin raapaisten sukkapuikolla tukkaansa.

Hänen vieressään istuu Nastasja Ivanovna ja Pelageja Ignatjevna,
jotka neulovat jotakin Iljushalle tai hänen isälleen tai itselleen.

Isä, kädet seljän takana, kävelee huoneessa edestakaisin,
täydellisesti tyytyväisenä; väliin istahtaa hän nojatuoliin ja
istuttuaan hiukan, alkaa taas kävellä, ja tarkasti kuunnella omien
askeleidensa kopsetta. Sitten ottaa hän nuuskaa, niistää nenänsä ja
vähän perästä ottaa taas nuuskaa.

Huoneessa palaa himmeästi yksi talikynttilä, ja sekin sytytettiin
ainoastaan talvi- ja syys-iltoina. Kesäkuukausina kaikki koittivat
panna levolle ja nousta ilman kynttilöitä päivän valossa.

Tämä tapahtui osaksi tottumuksesta, osaksi tarkkuudesta. Jokaisen
tarvekalun suhteen, joka oston kautta oli hankittava, olivat
Oblomovilaiset erittäin itaria.

He teurastivat mielellään kalkkunan tai tusinan kananpoikia, kun
saivat vieraan, mutta eivätpä vain panneet ruokaan liikoja rusinoita
ja olisivat kauhistuneet, jos vieras itse olisi kaatanut itselleen
viiniä lasiinsa. Muuten semmoista siellä ei koskaan tapahtunut; sillä
niin olisi voinut menetellä ainoastaan joku vintiö, joku yleisessä
merkityksessä turmeltunut henkilö, mutta semmoista ei olisi päästetty
pihallekkaan.

Ei, semmoiset eivät olleet tavat siellä: vieras siellä ei kajonnut
mihinkään ennenkuin oli kolmasti tarjottu. Hän tiesi hyvin hyvästi
että yksikertainen tarjous enimmäkseen sisälsi pyynnön kieltäytyä
ottamasta tarjottua ruokalajia tai viiniä.

Kaikkia varten ei sytytetty kahta kynttilääkään; kynttilät olivat
ostettavat kaupungista ja niitä säilytettiin kuten muitakin
ostotavaroita lukon takana. Pätkät laskettiin huolellisesti ja
pantiin kätköön.

Yleensä ei siellä tuhlattu rahoja, ja vaikka joku esine olisi ollut
miten välttämätön hyvänsä, annettiin siitä rahoja mitä suurimmalla
säästäväisyydellä ja ainoastaan silloin, kun rahameno oli vähäinen.
Suurempia maksuja suoritettaessa aina huokailtiin, vaikeroitiin ja
riideltiin.

Oblomovilaiset suostuivat pikemmin kärsimään kaikenlaisia
epämukavuuksia ja tottumaan niihin kuin tuhlaamaan rahoja.

Senpätähden oli sohvapeitekkin vierashuoneessa jo kauvan sitten
likaantunut, sentähden myöskin Ilja Ivanovitshin nahkapeitteinen
nojatuoli tuskin ansaitsi sitä nimeä, sillä todellisuudessa oli
nahkaa siinä jäljellä ainoastaan palanen selkämyksessä, muualta oli
se jo viisi vuotta takaperin kulunut ja putoillut pois; kenties
samasta syystä porttikin oli kallellaan ja portaat heiluvat. Antaa
pois jostakin, vaikka välttämättömästäkin tavarasta, pari- tai
kolmesataa ruplaa, olisi näyttänyt miltei itsemurhalta.

Kuultuaan että joku paikkakunnan nuori maanomistaja oli käynyt
Moskovassa ja maksanut tusinasta paitoja kolmesataa ruplaa,
saappaista viisikolmatta ruplaa ja neljäkymmentä ruplaa liivistä
häitä varten, teki ukko Oblomov ristinmerkin ja sanoi hätäisesti,
että "semmoinen nuori mies olisi vietävä linnaan".

Tuntemattomat olivat heille valtiotaloudelliset säännöt pääoman
nopeasta liikkeestä, tuotannon kartuttamisesta ja tuotteiden
vaihdosta. He tunsivat yksinkertaisuudessaan ainoastaan yhdenlaista
pääoman käyttämistä -- sen pitämistä arkussa. -- --

Vierashuoneen nojatuoleilla istuivat eri asennoissa talon asukkaat ja
heidän tavalliset vieraansa.

Seurueen kesken vallitsee enimmiten syvä hiljaisuus: kaikki tapaavat
he toisensa jokapäivä; henkiset aarteet ovat jo aikoja tyhjennetyt,
ja uutisia ulkoapäin ei ole niin helppo saada.

Ollaan ääneti; kuuluu ainoastaan Ilja Ivanovitshin kotitekoisten
saappaiden narina ja kotelon sisässä olevan seinäkellon kumeaääninen
naksutus.

Niin kuluu joskus puolikin tuntia, jolla ajalla ei tapahdu muuta kuin
että joku haukottelee kovaäänisesti ja tehtyään ristinmerkin sanoo:
"Herra siunatkoon!"

Hänen jälkeensä haukottelee joku toinen; sitten avaa kolmas hitaasti,
aivankuin käskyn mukaan, suunsa, ja niin edespäin; ilmanliike
keuhkoissa tarttuu jokaiseen ja joiltakuilta herahtaa kyynelkin
silmästä.

Ilja Iljitsh menee ikkunan luo, katsahtaa ulos ja sanoo ihmetellen:
Kello on vasta viisi ja ulkona on jo noin pimeä!

-- Niin, vastataan siihen: -- tähän aikaan on aina pimeä, pitkät
illat ovat käsissä.

Mutta keväällä ihmetellään sitä että pitkät päivät ovat saapuneet.
Kun heiltä kysytään, mitä varten ovat nuo pitkät päivät, niin eivät
he sitä osaa sanoa.

Taas syntyy hiljaisuus.

Joku siinä rupee niistämään talikynttilää ja äkkiä sammuttaa valkean:
-- kaikki säpsähtävät: -- Se merkitsee satunnaisen vieraan tuloa!
sanoo joku päättäväisesti.

Joskus syntyy sen johdosta keskustelukin.

-- Kukapa tuo vieras voisi olla? virkkaa emäntä

-- Eiköhän vain Nastasja Faddejevna? Kunpahan vain olisi! Kyllä me
syleilisimme toisiamme ja itkisimme ilosta! Menisimme kirkkoon,
sekä aamu- että päivä-kirkkoon yhdessä... Mutta mitäpä minä hänen
rinnallaan! Vaikka olenkin nuorempi, en jaksaisi häntä kaikkialle
seurata.

-- Milloinkas hän lähti meiltä viimeksi? kysyi Ilja Ivanovitsh: --
Eikös se ollut Iljan päivän jälkeen?

-- Mitä sinä, Ilja Ivanitsh! Aina sinä sotket! Eihän hän ollut meillä
semik-juhlaankaan asti [tätä juhlaa vietetään seitsemäntenä torstaina
pääsiäisen jälkeen], selitti hänen puolisonsa.

-- Hänhän oli meillä Pietarinpaaston aikaan, sanoo Ilja Ivanovitsh.

-- Eipä ollutkaan! vastaa nuhdellen puoliso: -- Älä sinä väitä, kun
et tiedä.

-- No, eikös hän ollut Pietarinpaastona? Silloinhan me paistoimme
sienipiirakoita, hänhän niistä piti paljon...

-- Sehän oli Marja Onisimovna: hänhän se sienipiirakoista pitää --
kuinka sinä voit niin unohtaa? Eikä Marja Onisimovnakaan ollut Iljan
päivään, vaan Prohorin ja Nikanorin päivään asti.

He laskivat aikansa juhlien ja vuoden aikojen sekä kaikenlaisten
kotoisten merkkipäivien mukaan, pitämättä vähääkään lukua kuukausista
ja kuukauden päivistä. Kenties tapahtui se osaksi siitäkin syystä,
että kaikki paitsi Oblomov itse sekoittivat kuukausien nimiä ja
päivien järjestystä.

Tappiolle jäänyt Ilja Ivanovitsh vaikenee, ja taas vaipuu koko seura
torkuksiin. Myös Iljusha, joka on kiivennyt äidin seljän taakse,
torkkuu, jopa joskus nukahtaa sikeään uneenkin.

-- Niin, sanoo sitten joku vieraista syvästi huoahtaen: olihan se
Marja Onisimovnan mies, Vasili Fomitsh terve ja voimakas, vaan
kuoli kuitenkin. Ei elänyt kuuteenkymmeneenkään asti: -- luulisihan
semmoisen voivan elää sadankin vanhaksi. Tauko -- Kaikki me kuolemme,
kenen milloinkin Jumala kutsuu! vastaa Pelageja Ignatjevna huoaten:
-- Vaan kyllähän niitä ihmisiä syntyykin, jos toisia kuoleekin;
niinpä Hlopoveillakin on ristiäisiä alituisesti: sanotaan että Anna
Andrejevna on taas synnyttänyt -- se on jo kuudes kerta.

-- Ja onkos Anna Andrejevna sitten ainoa! sanoi emäntä: -- Katsokaas,
kun hänen veljensä menee naimisiin ja he saavat lapsia -- niin siitä
se vasta koko puuha nousee! Nuoremmatkin veljet jo pian tulevat
naima-ikään, ja myös tyttäret ovat naitettavat, mutta mistäpä
sulhaisia saapi? Nykyään kaikki tahtovat myötäjäisiä, vieläpä
rahassa...

-- Mistä on puhe? kysyi Ilja Ivanovitsh lähestyen keskustelevia.

-- No, sitähän me tässä puhumme että... Ja hänelle kerrotaan, mitä
oli puhuttu.

-- Niin, semmoistahan se on se ihmiselämä! sanoo Ilja Ivanovitsh
opettavaisesti: -- Yksi kuolee, toinen syntyy, kolmas menee
naimisiin, ja kaikki me vanhenemme; eikä ainoastaan vuosi vuodelta,
vaan myös päivä päivältä! Miksi on se niin? Toista olisi, jos joka
päivä oltaisiin samalla tavalla, tänään kuin eilen ja huomenna
niinkuin tänään. Suru valtaa mielen, kun sitä ajattelee...

-- Vanha vanhenee, vaan nuori kasvaa! sanoi joku nurkasta unisella
äänellä.

-- Pitää rukoilla enemmän Jumalaa eikä ajatella mitään! huomautti
emäntä vakavasti.

-- Niinpä niinkin, virkkoi hätäisesti ja arasti Ilja Ivanovitsh,
jonka teki mieli sanoa vielä jotain viisasta; hän vaikeni kuitenkin
ruveten taas astuskelemaan edestakaisin pitkin lattiaa.

Tovin aikaa taas vaietaan; vihdoin emäntä keskeyttää äänettömyyden:

-- Niin, ulkona on pimeä, sanoo hän. -- Mutta antaapas olla jahka
joulu tulee, ja me saamme vieraita, niin on hauskempaa, silloin ei
ennätä nähdäkkään, miten illat kuluvat. Kunhan vaan Malanja Petrovna
tulisi, niin kyllä sitten kelpaisi! Hän on hyvin kekseliäs. Hän se
tinaakin valaa ja vahaa sulattaa ja piilosillekkin rupeaa; ei ne
meidän tytötkään hänelle vertoja vedä. Hänellä on leikkejäkin senkin
seitsemänlaisia ... se vasta reilu tyttö!

-- Niin, kyllä hän on suuren mailman nainen! huomautti joku: --
Toissa talvena hän mäkeäkin laski, silloin näettekös, kun Luukas
Savitsh sai naarmun otsaansa.

Äkkiä kaikki kääntyivät Luukas Savitshin puoleen ja rupesivat kovasti
nauramaan.

-- Kuinkas se tapahtui, Luukas Savitsh? No, no, kerroppas! sanoo Ilja
Ivanovitsh ja on pakahtua naurusta.

Ja kaikki yhä vain nauroivat; pikku Iljushakin heräsi ja yhtyi
yleiseen nauruun.

-- No mitäpä tuosta kertoa! sanoo hämilleen joutunut Luukas Savitsh:
-- koko jutun on Aleksei Naumitsh sepittänyt, ei siinä ole mitään sen
kummempaa.

-- Ole nyt ... sanoivat kaikki yhteen ääneen: -- Miksei ole mitään?
Emmekös me sitä muista enää? ... Ja otsassasi näkyy vieläkin naarmun
jälki...

Ja sitten taas naurettiin.

-- Mitä te sille nauratte? koettaa Luukas Savitsh selitellä, kun
saa vähänkin suunvuoroa: -- Eihän siinä olisi mitään ... jollei se
Wasjka, sen veitikka, olisi antanut kelvotonta kelkkaa: ... se meni
rikki ... ja niin...

Yleinen nauru keskeytti hänen selityksensä. Turhaan koetti hän
kertoa kaatumisensa historiaa; nauru levisi kaikkialle, eteiseen ja
piikain tupaan, se valtasi koko talon; kaikki nauroivat yht'aikaa,
sanomattoman makeasti kuin mitkähän hupsut. Niinpian kun nauru rupesi
hiljenemään, alkoi joku taas kovasti hohottaa -- ja siihen taas
muutkin yhtyivät.

Vihdoin jotenkuten suurella vaivalla vaiettiin.

-- Näinköhän aijot tänä joulunakin mäkeä laskea, Luukas Savitsh?
kysyi hetkisen kuluttua Ilja Ivanovitsh.

Taas syntyi yleinen nauru, joka kesti noin 10 minuuttia.

-- Eiköhän käsketä Antipan laittamaan mäki valmiiksi jo paaston
aikana? sanoo taas ukko Oblomov: -- Luukas Savitsh on niin halukas
mäenlaskuun, ei hän malta...

Naurulta ei hän voinut sanottavaansa lopettaa.

-- Niin, mutta onkos se ... kelkka eheä? sai tuskin sanotuksi joku.

Taas naurettiin.

Kauvan he nauroivat, vihdoin rupesivat vähitellen asettumaan: mikä
pyyhki kyyneleitä, mikä niisti nenäänsä, kuka ryki ja syljeksi
kovasti, töintuskin saaden sanotuksi että:

-- Herranen aika! Aivanhan tässä tukehtuu... Kylläpä sai nauramaan,
totta tosiaan! Juttu ei ollut pahimpia, kun hän selkä köykyssä ja
nutun liepeet hajallaan...

Nyt seurasi lopullinen ja kaikista pisin naurun myrsky, jonka jälkeen
kaikki tyysten vaikenivat. Joku vielä huokasi, toinen haukotteli
sanoen samalla jotain ja sitten syntyi yleinen äänettömyys.

Kuului vain kuten ennenkin seinäkellon yksitoikkoinen naksutus,
ukko Oblomovin saappaiden kopse ja se hiljainen ääni, kun naiset
ommellessaan joskus purasivat rihmoja poikki.

Äkkiä Ilja Ivanovitsh pysähtyi keskelle huonetta levottoman
näköisenä, käsi nenän nipukassa kiinni.

-- Katsokaahan nyt tätä, mitäs tämä tietää! sanoi hän: -- Joku ihan
varmaan kuolee: nenän nipukkaa niin kutisee...

-- Herranen aika! sanoi siihen hänen vaimonsa lyöden kämmenensä
yhteen; -- Mikäs kuoleman tapaus siitä seuraa, jos ainoastaan
nipukkaa kutisee? Silloinhan vasta joku kuolee, kun _koko_ nenän
vartta kutisee. Voi sinua Ilja Ivanovitsh, kyllä sinä olet semmoinen
muistamaton. Jos nyt sillä tavoin satut sanomaan vierasten kuullen
tai kylässä, niin aivanhan siitä saa hävetä.

-- Mitäs se sitten merkitsee, kun nenän nipukka kutisee? kysyi Ilja
Ivanovitsh hämillään.

-- Lasiin kurkistamista, eikä millään muotoa kuolemaa!

-- Aina vain sotken! sanoi ukko Oblomov, -- mikä ne kaikki muistaa:
milloin kutisee nenää syrjästä, milloin nipukasta, milloin
silmäkulmista...

-- Nenän kutkuaminen syrjästä, keskeytti Pelageja Ivanovna: --
merkitsee uutisia; silmäkulmien kutkuaminen kyyneliä; otsan
kutkuaminen tervehdystä, oikealta puolen mieshenkilön ja vasemmalta
naishenkilön tervehdystä; korvien kutkuaminen tietää sadetta, huulien
kutku suutelemista; viiksien kutkuaminen -- makeisia; kyynäspään
kutku uudessa paikassa makaamista; jalkapohjien kutku matkaa...

-- On se tuo Pelageja Ivanovna koko viisas! sanoi Ilja Ivanovitsh: --
Mutta kun voin hinta helpponee, kutiseekos silloin niska, vai mikä...?

Naiset alkoivat nauraa ja kuiskailla toistensa korvaan; muutamat
miehistä hymyilivät; näkyi taas valmistuvan kova nauru, mutta samalla
hetkellä alkoi huoneessa kuulua sähinää, aivankuin kissa ja koira
olisi sattunut vihaisina yhteen. Sähinän sai aikaan seinäkello.

-- Kas! Kello on jo yhdeksän! sanoi iloisesti ihmetellen Ilja
Ivanovitsh. -- Katsos vain, mitenkä aika kului miltei huomaamatta, --
Hoi Wasjka, Wanjka, Motjka!

Ilmestyi kolme uneliasta olentoa.

-- Miksikäs te ette kata pöytää! kysyi kummastellen ja harmistuneena
Oblomov: -- Ette koskaan muista tehtäviänne! No, mitä siinä seisotte!
Laittakaa oitis pöytä valmiiksi ja tuokaa viinapullo myös.

-- Kas senpä tähden sitä nenännipukkaa kutisikin! virkkoi Pelageja
Ivanovna: -- kun otatte ruokaryypyn, niin silloinpa kurkistattekin
lasiin.

Illallisen jälkeen ja kun oli kilistetty laseja, läksivät kaikki
makuusijoilleen ja pian sai uni valtaansa nämät huolettomat ihmiset.

Ilja Iljitsh ei nähnyt unessa ainoastaan yhtä tämmöistä iltaa,
hän näki kokonaisia viikkoja, kuukausia ja vuosia samalla tavoin
vietettyjä päiviä ja iltoja.

Ei mikään häirinnyt tämän elämän yksitoikkoisuutta eivätkä
Oblomovilaiset itse ikävystyneet siihen, sillä he eivät voineet
kuvailla mieleensä mitään toisenlaista elämää; ja jos olisivatkin
voineet, niin olisivat he kauhistuneina koettaneet poistaa sitä
mielestään.

Toisenlaista elämää eivät he halunneet eivätkä suvainneet. He
olisivat olleet pahoillaan, jos heidän elämässään olisi tapahtunut
muutoksia, mimmoisia hyvänsä. He jo surivat sitäkin, kun päivät eivät
olleet toistensa kaltaisia, kun huomen ei ollut niinkuin tämä päivä
eikä tämä päivä niinkuin huomen.

Mitä he olisivat huolineet vaihtelevaisuudesta ja muutoksista, joita
muut ajavat takaa? Antaa muiden hyöriä ja pyöriä halunsa mukaan; --
he, Oblomovilaiset, eivät siitä välitä!

Tapahtumat, olkoot ne mitä laatua hyvänsä, ovat aina ikäviä: ne
vaativat huolia, puuhia, juoksua, levottomuutta; et siinä saa olla
paikoillasi, pitää tehdä kauppaa tai kirjoittaa, sanalla sanoen: olla
liikkeessä, työssä! Ei se ole mitään leikkiä!

Vuosikymmenien kuluessa he vain kuhnustelivat, torkkuivat ja
haukottelivat tai makeasti nauroivat maalaisille sukkeluuksille
taikka myöskin yhteen keräytyneinä kertoivat toisilleen, mimmoista
unta kukin oli nähnyt.

Jos uni oli hirvittävä -- niin kaikki vaikenivat, pelkäsivät; jos se
oli ennustavaa laatua, niin kaikki iloitsivat tai surivat aina sen
mukaan mitä uni oli ennustanut. Jos uni vaati tekemään määrättyjä
temppuja, ryhdyttiin sitä varten oitis tarpeellisiin toimiin.

Aika saatiin kulumaan myöskin korttipelillä, tavallisesti
pöllöpelillä, mutta vierasten kanssa pelattiin boston-peliä;
käytännössä oli myöskin pasiansi sekä korteilla ennustaminen.

Toisinaan tuli vierailemaan joku Natalia Faddejevna viikoksi tai
pariksi. Aluksi eukot tekevät selkoa koko ympäristöstä, miten mikäkin
elelee ja mitä tekee; he eivät tunkeutuneet ainoastaan perhe-elämään,
yksityisiin asioihin ja salaisuuksiin, vaan myöskin kunkin sydämmeen,
moittivat ja tuomitsivat kelvottomia, ennenkaikkia uskottomia
aviomiehiä ja sitten rupesivat luettelemaan kaikenlaisia tapauksia:
nimipäiviä, ristiäisiä, syntymäpäiviä, kuka mitenkin kestitsi ja ketä
kutsui, ketä ei kutsunut.

Kun väsyttiin siihen, ruvettiin näyttämään toisilleen ostoksia,
vaatteita, kenkiä, jopa alushameita ja sukkiakin. Emäntä kehuskelee
joitakin erityisiä kotitekoisia liinakankaita, lankoja ja pitsejä.

Mutta nämätkin varastot tyhjenevät. Silloin turvaudutaan kahviin,
teehen ja syltteihin. Ja sitten ruvetaan äänettöminä istumaan.

Niin istutaan kauvan, tuijottaen toinen-toistaan ja aika ajoin
huokaillaan raskaasti. Toisinaan joku rupee itkeä tillittämäänkin.

-- Mikä sinua vaivaa, kultaseni? kysyy silloin levottomana toinen.

-- Tuntuu niin surulliselta, kyyhkyseni! vastaa vieras syvästi
huoaten: -- olemme vihoittaneet Herraa Jumalaa, me onnettomat. Ei
siitä hyvää lähde.

-- Voi, älä säikyttele, rakas siskoni! keskeyttää emäntä.

-- Niin, niin, jatkaa toinen: -- Viimeiset päivät ovat käsissä:
nousee kansa kansaa vastaan, valtakunta valtakuntaa vastaan ...
tulee mailman loppu! lausuu vihdoin Natalia Faddejevna ja molemmat
purskahtavat katkeraan itkuun.

Mitään perustusta semmoiseen Natalia Faddejevnan johtopäätökseen
sillä kertaa ei ole ollut, sillä ei kukaan ole noussut ketään
vastaan, eikä edes pyrstötähtiäkään sinä vuonna ole näkynyt, mutta
vanhoilla ovat joskus omat aavistuksensa.

Aniharvoin heidän ajanviettonsa häiriytyi jollakin odottamattomalla
tapauksella, esimerkiksi sillä että kaikki, niin suuret kuin
pienetkin saivat häkää päähänsä.

Muut taudit olivat miltei tuntemattomat paikkakunnalla; väliin
kuitenkin sattui että joku loukkasi itsensä pimeässä tai putosi alas
tallinyliseltä; saattoi myös sattua että irtonainen lauta katolta
putosi jonkun päähän.

Mutta tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui harvoin ja niitä vastaan
käytettiin yksinomaan tehokkaita, kotoisia apukeinoja: loukattua
paikkaa hierottiin, sairaan annettiin juoda siunattua vettä, tai
supatettiin hänelle jotain korvaan -- ja kaikki parani entiselleen.

Mutta häkää saatiin päähän usein. Silloin kaikki viruivat surkeina
vuoteillaan; kuului, vain voihkimista, huokailemista, ken hautoi
päätänsä kurkkumehulla, ken pisti karpaloita korviinsa, ken lähti
paitasillaan pakkaseen, ken taas kierittelihen tunnottomana lattialla.

Semmoista tapahtui säännöllisesti kerran tai kahdesti kuukaudessa;
lämmintä kun ei tahdottu laskea ilmaiseksi ulos savupiipusta, pantiin
pellit kiinni, vaikka uunissa kekäleet vielä aikalailla leimahtelivat.

Kerran kuitenkin tällaisten olojen yksitoikkoisuudessa sattui
todellakin odottamaton tapaus.

Kun vaikeasti sulavaa ateriaa seuranneen ruokalevon jälkeen kaikki
keräytyivät teetä juomaan, tuli äkkiä sisään kaupungista palanut
Oblomovilainen talonpoika, joka kauvan kaiveltuaan, sai kuin saikin
kaivetuksi poveltaan kirjeen Ilja Ivanovitsh Oblomoville.

Kaikki hämmästyivät! Jopa itse emäntä vähän vaalenikin; silmät
kääntyivät kirjettä kohden.

-- Mitä ihmettä! Keneltä se on? sanoi vihdoin rouva, kun oli
tointunut hämmästyksestään.

Oblomov otti kirjeen ja käänteli epäröivästi sitä hyppysissään,
tietämättä mitä sille olisi tehtävä.

-- Mistäs sinä tämän sait? kysyi hän mieheltä: -- Kuka sen sinulle
antoi?

-- Näettekös, siihen taloon, jossa minä kaupungissa ollessani pidin
kortteeria, tultiin postista kaksi kertaa kysymään, eikö talossa
ollut Oblomovilaisia miehiä: sanoivat olevan kirjeen herralle.

-- No...?

-- No, ka minä ensi alussa menin piiloon: silloin se sotamies
katosikin talosta kujeineen. Mutta sitten Werhljovon lukkari sattui
minut näkemään ja ilmoitti asian. Sotamies tuli toisen kerran. Ja
kun se tuli toisen kerran, niin rupesi haukkumaan ja antoi kirjeen,
vieläpä otti viisikopeikkaisen. Minä kysyin, mitä kirjeellä oli
tehtävä, mihin pantava? Hän sanoi että se on annettava teidän
armollenne.

-- Sinun ei olisi pitänyt sitä ottaa, huomautti rouva vihaisesti.

-- Enhän minä olisi sitä ottanutkaan. "Mitä me kirjeellä teemme",
sanoin minä, -- "emme sitä tarvitse. Eikä minun ole käsketty
ottaa kirjeitä; en tohdi ottaa: viekää se, mihin haluatte!" Mutta
se sotamies sydäntyi siitä kovasti haukkumaan: uhkasi kannella
esivallalle; ja niin minä sen kirjeen sitten otinkin.

-- Pöllö! virkkoi rouva.

-- Keltähän tämä voisi olla? sanoi Oblomov katsellen kirjettä
miettivän näköisenä: -- Käsiala on aivan kuin tuttua!

Ja kirje alkoi kiertokulkunsa kädestä käteen. Alettiin keskustella ja
arvailla, mistä kirje saattoi olla ja mitä se mahtoi sisältää? Kaikki
joutuivat aivan ymmälle.

Ilja Ivanovitsh käski hakea silmälasit: niitä haettiin puolitoista
tuntia ennenkun löytyivät. Hän pisti ne nenälleen ja jo aikoi avata
kirjeen.

-- Mitäs siitä avaat, Ilja Ivanovitsh, varoitteli hänen vaimonsa
pelonalaisena: -- kuka sen tietää, mimmoinen se kirje on? ehkäpä
vielä hirveä onnettomuus on tapahtunut. Eihän nykyajan ihmisiin ole
luottamista! Ennätäthän sen avata huomenna tai ylihuomenna -- eihän
se karkaa sinulta.

Ja kirje ynnä silmälasit pantiin lukon taakse. Ruvettiin juomaan
teetä. Kirje olisi maannut piilopaikassaan vuosikausia, jollei sen
ilmaantuminen olisi ollut liian tavaton tapaus Oblomovilaisille.
Seuraavanakin päivänä puhelivat he teetä juodessaan ainoastaan tuosta
kirjeestä.

Vihdoin kävi odottaminen kovin sietämättömäksi ja neljäntenä päivänä,
kokoontuneina yhteen, he pelonalaisina avasivat kirjeen. Oblomov
tarkasti allekirjoitusta.

-- "Radishtshev", -- luki hän. -- Heh! Tämähän on Filip Matveitshiltä!

-- Haa! Oo! Vai häneltä se on! sanottiin eri tahoilla. -- Ja kuinkas
hän vielä on elossa tähän aikaan? Kas vain, kun ei ole vielä kuollut.
No, Jumalalle kiitos! Mitäs hän kirjoittaa?

Oblomov alkoi lukea ääneen. Ja ilmi kävi että Filip Matvejevitsh
pyysi lähettämään itselleen reseptin, miten kotiolutta on
valmistettava, sillä sitä osattiin valmistaa Oblomofkassa erittäin
hyvää.

-- Pitää, pitää tosiaankin hänelle lähettää osoitus! sanoivat kaikki:
-- pitää kirjoittaa kirje.

Kului pari viikkoa.

-- Pitääpä kirjoittaa Filip Matvejevitshille! puheli Ilja Ivanovitsh
vaimolleen: -- Missä se olut-resepti on?

-- Niin, missähän se lieneekin? vastasi vaimo: -- Pitää hakea. Mutta,
mikäs kiire sinulla on, odota! Kun Jumalan avulla pääsemme paaston
yli ja juhlat tulevat, niin sitten kirjoitatkin; onhan sitä vielä
aikaa...

-- Tosiaankin, ehkäpä jätetään kirjoitus, kunnes juhlat tulevat,
sanoi Ilja Ivanovitsh.

Juhlien aikana tuli taaskin puheeksi samainen kirje. Ilja Ivanovitsh
ryhtyi jo kirjoitushommiin. Hän poistui omaan huoneeseensa, pisti
silmälasit nenälleen ja istuutui pöydän ääreen.

Talossa syntyi syvä hiljaisuus; palvelusväkeä kiellettiin meluamasta.
-- Herra kirjoittaa! sanottiin niin aran-kunnioittavalla äänellä,
ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.

Hän oli juuri ehtinyt kirjoittaa: "Hyvä veli!" verkalleen, viistoon
ja vapisevalla käsialalla ja niin varovasti, ikäänkuin olisi ollut
joku vaarallinen työ tehtävänä, kun samalla hänen luokseen ilmestyi
hänen vaimonsa.

-- Hain kuin hullu, enkä löytänyt reseptiä, sanoi hän. -- Pitää vielä
hakea makuuhuoneen kaapista. Mutta millä tavoin kirje lähetetään?

-- Pitää lähettää postissa, vastasi Ilja Ivanovitsh.

-- Mitäs sinne asti otetaan kirjeestä postirahaa?

-- Neljäkymmentä kopeikkaa, oli vastaus.

-- Sepä se, viskata tuuleen neljäkymmentä kopeikkaa! huomautti vaimo:
-- parasta on että odotamme, eikö ilmestyisi kaupunkiin matkustavia.
Käske tiedustella asiaa talonpojilta.

-- Niinpä niinkin, parasta on odottaa kaupunkimiehiä, vastasi Ilja
Ivanovitsh heittäen kynän kädestään ja pannen silmälasit koteloon.

-- Kyllä se on parasta niin! Kyllähän ennätämme lähettää! sanoi hän
vielä kerran päättävästi.

Tuntematonta on, saiko Filip Matvejevitsh ikinä koko reseptiä.

Ilja Ivanovitsh otti väliin kirjankin käsiinsä -- hänestä oli saman
tekevä minkä kirjan. Hän ei voinut aavistaakkaan, että lukemiseen
voipi olla kenelläkään varsinaista tarvetta, sillä hän piti sitä
ylellisyytenä, semmoisena asiana, jota paitsikin helposti voisi olla,
aivan niinkuin voipi pitää kuvataulua seinällään, mutta voipi olla
sitä ilmankin, voipi mennä kävelylle, mutta voipi olla menemättäkin;
hänestä oli samantekevä mimmoinen kirja sattui käteen; hän piti
sitä kappaleena, jonka tarkoituksena on huvittaminen ja ikävän
poistaminen, kun ei ole muuta tekemistä.

-- Pitkään aikaan en ole lukenut kirjoja, sanoo hän, tai välin
muuttaa lauseparren näin: Annas, kun rupean lukemaan _kirjaa!_
Välisti, kun huomaa sattumalta, veljeltään perintönä-saamansa
pienen kirjakasan, niin ottaa siitä jonkun kirjan, minkä sattuu.
Sattuuko sitten "Uusin unikirja", Heraskovin "Rossijada" taikka
joku Sumarokovin murhenäytelmä -- hän lukee kaikki yhtäläisellä
mielihyvällä, aika-ajoin puhellen:

-- Kappas vain, mitä ovatkin keksineet! Sepäs vasta on aika veijari!

Nämä huudahdukset tarkoittivat kirjantekijöitä, jotka hänen
mielestään eivät ansainneet mitään kunnioitusta; häneen, kuten
entisen ajan ihmisiin yleensä, oli juurtunut jonkunlainen
halveksuminen kirjailijoita kohtaan. Hän, kuten moni muukin,
piti heitä jonkunlaisina huimapäinä tai juopporenttuina, jotka
huvittelivat yleisöä aivan samaan tapaan kuin nuorallatanssijat.

Välisti luki hän kolmen vuoden vanhoja sanomalehtiä ääneensä, muiden
kuullen tai kertoi heille jonkun lukemansa uutisen.

-- Kas tässä kirjoitetaan Haagista että H. M. kuningas on suvainnut
onnellisesti palata pääkaupunkiinsa lyhyeltä matkaltaan; -- ja sitten
katsoo hän silmälasiensa ylitse kuuntelijoihinsa.

Taikka:

-- Wienissä se ja se lähettiläs on jättänyt valtakirjansa.

-- Mutta tässä sanotaan, luki hän vielä, että rouva Genlisin teokset
ovat käännetyt venäjänkielelle.

-- Niitä kirjoja käännetään vain sitä varten, huomauttaa eräs
kuulija, joku pienen maatilan omistaja: -- että meiltä aatelisilta
saisi rahoja narratuksi.

Vaan Iljusha parka se yhä opiskelee ukko Stolzin johdolla. Heti kun
hän herää maanantaina, joutuu hän surun valtaan. Hän kuulee Wasjkan
kimeän äänen, kun tämä huutaa portailta:

-- Antippa! Pane hevonen valjaisiin: nuori herra on kyydittävä
saksalaisen luo.

Sydän vavahtaa hänellä. Hän tulee surullisena äidin luo. Äiti tietää,
mistä tuo suru johtuu, ja alkaa lohdutella, salaa itsekkin surren,
kun täytyy erota lapsesta koko viikoksi.

Ei tiedetä oikein, millä herkuilla ruokkia häntä sinä päivänä,
paistetaan vehnäleipiä ja rinkeliä, annetaan hänelle mukaan
suolattua, paistettua ja keitettyä lihaa, piirakoita, kuivia ja
märkiä herkkuruokia. Kaikki tämä tapahtui sen tähden että saksalaisen
ruuat eivät olleet kovin rasvaisia.

-- Eihän siellä nälkäkään lähde, sanoivat Oblomovilaiset: --
päivälliseksi annetaan soppaa ja paistia ja perunoita, teepöytään
pannaan vain voitaleipää, mutta illalliseksi ei juuri mitään.

Näkipä Ilja Iljitsh unessaan myös iloisia maanantai-päiviä,
semmoisia, jolloin äiti, istuen teepöydässä, sanoi hänelle hymyhuulin:

-- Tänään et tarvitse lähteä; torstaina on suuri juhla: eihän maksa
vaivaa matkustaa edestakaisin kolmea päivää varten.

Taikka saa hän myös tietää että sillä viikolla on jonkun perheen
jäsenen nimipäivä: -- Nyt ei ole aikaa lukemiseen: nyt ruvetaan
pannukakkuja paistamaan.

Väliin äiti katsahtaa häneen maanantaisin tarkkaavan näköisenä ja
sanoo:

-- Miksi ovat silmäsi tänään sameat? Oletkohan oikein terve? ja niin
sanoen pudistaa hän epäilevästi päätään.

Poika veitikka, vaikka onkin aivan terve, ei virka kuitenkaan mitään.

-- Jää sinä täksi viikoksi kotiin istumaan ja mene sitten, jos Jumala
suopi.

Ja kaikki talossa olijat olivat vakuutetut siitä, etteivät
perhekekkerit ja luvut mitenkään soveltuneet samaan aikaan
tapahtuviksi ja että torstaiksi sattunut juhla oli välttämättömänä
esteenä lukemiselle koko siksi viikoksi.

Ainoastaan palvelijat ja piiat, jotka saavat toria nuoren herran
tähden, sanoivat joskus:

-- Huu, sinä lelluteltu poika. Kunpahan kohta lähtisit sen
saksalaisen luo!

Toisinaan taas ilmestyy saksalaisen luo Antippa viikon keskellä tai
alussa noutaakseen Iljan kotiin.

Hän sanoo, että Marja Savishna tai Natalia Faddejevna ovat saapuneet
tahi että Kusofkovilaiset ovat tulleet lapsineen, jonka tähden nuori
herra oli käsketty tulemaan kotia.

Ja Iljusha oleilee kolmen viikon paikoille kotona; sittenpä
pääsiäis-viikkoonkaan ei ole pitkä aika, jonka jälkeen tulee
juhla, ja sen lisäksi joku perheen jäsenistä arvelee ettei Tuomaan
viikollakaan sovi lukea, mutta kun kesään jää vain kaksi viikkoa,
ja kun kesällä saksalainen itsekkin lepää, päätetään jättää koko
lukupuuha syksyksi.

Niinpä Ilja Iljitsh saakin olla vapaudessaan kokonaista puoli vuotta.
Kuinka isoksi hän kasvaa tällä ajalla! Kuinka hän lihoo! Kuinka
hänelle uni maistuu! Kotolaiset eivät voi häntä kyllin ihailla
huomauttaen samalla että lapsi, palattuaan lauvantaisin saksalaisen
luota, oli aina niin laiha ja kalpea.

-- Ei se ole terveellistä, sanoivat isä ja äiti: -- Kylläpähän
ennättää oppia; terveys on kaikista kallein elämässä, sitä ei saa
takaisin rahallakaan, kun se kerran rupeaa juonittelemaan. Katsokaa,
niinhän hän tulee koulusta, kuin sairashuoneesta ikään, liha on
poissa ... ja on tullut niin vallattomaksikin: aina vain tahtoisi
juoksennella!

Ja hellät vanhemmat hakivat yhä vain tekosyitä pidättääkseen poikaa
kotona. Niitä taas oli, juhlia lukuun ottamattakin, kyllin runsaasti.
Talvella oli heidän mielestään kovin kylmä, kesällä taas kuumuus
oli esteenä lukemiselle; toisinaan täytyi matka saksalaisen luo
lykätä tuonnemmaksi sateen tai huonon kelin takia. Väliin myöskin
Antippa näytti kovin epäilyttävän näköiseltä: hän katsoa muljotti
niin oudosti, aivankuin olisi ollut päissään; voisihan matkalla joku
onnettomuus tapahtua.

Oblomovilaiset koettivat antaa näille tekosyilleen niin pätevän
muodon kuin mahdollista, varsinkin Stolzin silmissä; mutta
saksalainen moitiskeli ankarasti sellaista lellittelemistä sekä
suoraan että selän takana.

Entiset ajat alkoivat kuitenkin muuttua. Sananlasku: "oppi on
valoa, oppimattomuus pimeyttä", kulki jo pitkin kyliä yhdessä
kirjakauppiaiden levittämien kirjasien kanssa.

Vanhukset myönsivät kyllä että opilla on etunsa, mutta ainoastaan
ulkonaisessa suhteessa. He huomasivat että korkeaan asemaan,
virkoihin ja arvoihin pääsivät ainoastaan ne, jotka olivat saaneet
opetusta; että vanhanaikaiset, sivistymättömät kynäniekat perittyine
tapoineen ja vehkeineen joutuivat yhä ahtaammalle.

Alkoi kuulua semmoisia huhuja että vastedes virkoihin pääsyä varten
vaaditaan paitsi luku- ja kirjoitustaitoa myöskin muita, ennen
kuulumattomia tietoja. Nimineuvoksen ja kollegiassessorin välille
muodostui jonkunlainen aukko, jonka yli ei päästy muuten kuin
oppitodistus kädessä.

Vahat virkamiehet, tottumuksen ja lahjomisen syöttiläät, alkoivat
hävitä. Useita, jotka eivät ehtineet kuolla, pantiin viralta
epäluotettavina, toisia haastettiin oikeuteen; onnellisimmat olivat
ne, jotka ennättivät hyvissä ajoin kääntää selkänsä koko uudelle
järjestykselle ja vetäytyä turvalliseen soppeen lepoa nauttimaan.

Oblomovilaiset näkivät tämän ja ymmärsivät, mitä etua opista oli,
mutta he näkivät ainoastaan tämän edun ulkopuolen. Opin sisällisestä
tarpeesta ei heillä ollut juuri mitään käsitystä ja sen tähden
he tahtoivatkin hankkia Iljushalle ainoastaan muutamia loistavia
ominaisuuksia.

He uneksivat, kuinka hän aikaa myöten saisi komean virkapuvun,
ajattelivat häntä vastaisuudessa korkeana virkamiehenä, jopa
kuvernöörinäkin; mutta kaiken tämän tahtoivat he saavuttaa niin
helposti kuin mahdollista, he tahtoivat kaikenmoisilla tempuilla
välttää opin tiellä olevia vaikeuksia ja loukkaus-kiviä tai hypätä
vähällä vaivalla niiden yli, s.o. he tahtoivat että oppiminen
tapahtuisi ilman ruumiin ja hengen rasitusta, ilman lapsuudessa
hankitun hyvinvoinnin kadottamista, kunhan vaan jotenkuten tulisi
hankituksi semmoinen todistus, jossa sanottaisiin että Iljusha on
"suorittanut kaikki määrätyt tiedot ja taidot".

Tämä Oblomovilainen kasvatus-suunnitelma kohtasi lujan vastarinnan
Stolzin suunnitelmassa. Taistelu oli molemmin puolin ankara. Stolz
hätyytti suoraan ja pelkäämättä vastustajiaan, mutta nämät torjuivat
iskuja kaikenlaisilla tempuilla.

Taistelu jäi ratkaisemattomaksi; kenties saksalainen pontevuus
olisi voittanut Oblomovilaisten uppiniskaisen vanhoillisuuden,
mutta saksalainen kohtasi vaikeuksia omalla tahollaan ja voitto
jäi ratkaisemattomaksi. Asia oli niin että Stolzin oma poika teki
haittaa Oblomovin edistykselle, milloin kuiskaamalla hänelle läksyjä
kysyttäessä, milloin valmistamalla hänen puolestaan suoritettavaksi
annettuja kirjallisia tehtäviä. Ilja Iljitsh näkee selvään sekä
kotiolot että myöskin elannon Stolzin luona.

Hän tuskin ennättää herätä kotonaan, kun hänen vuoteensa luo ilmestyy
Saku, josta sittemmin tuli hänen kuuluisa kamaripalvelijansa
Sakariias Trofimitsh. Sakariias, kuten ennen hoitaja-eukko, panee
sukat ja kengät hänen jalkaansa, ja hän, Ilja, jo neljäntoista
vuotias poika, loikoo siinä vuoteellaan ja tarjoo Sakulle milloin
oikean, milloin vasemman jalkansa; mutta jos joku asia ei ole hänelle
mieleen, niin hän vielä potkaiseekin palvelijaansa nenään.

Jos tyytymätön Saku menee kantelemaan, niin saapi tämä lisäksi toria
vanhemmilta.

Saku sukii hänen tukkansa, panee nutun päälle, varovasti työntäen
Ilja Iljitshin käsiä hihoihin ja sanoo hänelle, mitä sitten on
tehtävä, että on pestävä silmät j.n.e.

Jos Ilja Iljitsh haluaa jotakin, niin hänen tarvitsee vain viitata,
kun jo kolme, neljä palvelijaa on valmiina täyttämään hänen tahtoaan.
Väliin olisi hän tahtonut itsekkin tehdä, mitä tarvitsi tai juosta
jonnekkin, noutaa jotakin, mutta silloinkos isä ja äiti ynnä kolme
tätiä yhteen ääneen huutamaan että:

-- Mitä? Minne? Mitäs varten ovat sitten Wasjka, Wanjka ja Saku
talossa? Hoi! Wasjka, Wanjka, Sakariias! Mitä ällistelette siellä?
Minä teitä opetan.

Ja niin Ilja Iljitshille ei onnistu tehdä mitään omin päin.

Sittemmin hän huomasi että elämä olikin sillä tavoin paljoa
mukavampaa ja itsekkin jo tottui huutamaan: -- Hoi, Wasjka, Wanjka!
annappas tuota tai tätä! En minä sitä tahdo, vaan tätä! Juokse
joutuin! Nouda!

Väliin kuitenkin vanhempien hellä huolenpito kyllästytti häntä.

Jos hän sattui juoksemaan alas portaita tai pitkin pihaa, sai hän
äkkiä kuulla takanaan useita ääniä, jotka huusivat: Ai jess tuota
poikaa! Ottakaa kiinni, seisauttakaa! Lankee, loukkaantuu ... seis,
seis!

Jos hänen pistää päähän talvella mennä porstuaan tai avata ikkuna --
taas kuuluu huutoja: -- Mitä nyt, minne sinä? Älä juokse, älä mene,
älä avaa: saat kuoleman taudin, vilustut...

Ja Iljusha sai surumielin olla sisällä, hoidettuna ja vaalittuna
niinkuin etelämaan kukka, kasvaen ja kehittyen hitaasti- ja huonosti
lämpimissä huoneissa, lasien takana.

Välisti hän herää niin reippaana, raittiina ja iloisena; hän tuntee
että hänessä leikkii, kiehahtelee jotakin, aivankuin häneen olisi
ottanut asuntonsa joku pikku piru, joka yllyttelee häntä milloin
kiipeemään katolle, milloin hevosen selkään, milloin juoksemaan
heinäniitylle, tai istuutumaan aidalle hajasäärin tai ärsyttämään
kylän koiria; tai äkkiä tekee hänen mielensä lähteä juosta
vilistämään pitkin kujia, sitten pellolle, rotkolle, koivikkoon tai
myöskin kylän poikien joukkoon lumisille, painiskelemaan.

Tuo pikku piru yllyttelee häntä kovasti: hän koettaa sitä
vastustella, vaan ei jaksa; hän juoksee äkkiä lakittomin päin
talvi-ilmaan pihalle, sieltä ulos portista; kouraisee molempiin
käsiinsä lunta ja rientää poikajoukkoon.

Raitis tuuli puhaltaa hänen kasvoihinsa, korvia nipistelee pakkanen,
suuhun ja kurkkuun tunkeutuu kylmä ilma, rinta paisuu ilosta -- hän
juoksee minkä kintuista pääsee, nauraa ja hoilottaa.

Tuossapa ovat pojatkin: hän heittää yhtä niistä lumipallolla -- eikä
saa sattumaan: käsi ei ole tarkka; tahtoo juuri ottaa uutta lunta,
kun saa kasvoihinsa ison lumimöhkäleen: hän kaatuu, tuntuihan tuo
vähän kipeältä tottumattomuudesta, mutta hauskaakin se on; hän nauraa
kikattaa niin että vedet silmistä tippuu ... Vaan kotona on syntynyt
mylläkkä: Iljusha oli kadonnut! Huudetaan, melutaan. Pihalle juoksee
Saku, hänen jäljissään Wasjka, Mitjka, Wanjka -- kaikki juoksevat
hätääntyneinä pitkin pihaa.

Heidän kintereillään hyökkää kaksi koiraa, jotka tietysti eivät voi
tyynesti katsella juoksevaa ihmistä. Ihmiset juoksevat pitkin pihaa
huutaen, koirat seuraavat haukkuen perässä.

Vihdoin saavuttiin sinne, missä kylän pojat olivat ja ruvettiin
heille lakia lukemaan; mikä sai siinä tukkapöllyn, mikä korvapuustin;
vieläpä uhattiin heidän vanhempiaankin.

Sitten ottivat palvelijat nuoren herran huostaansa, käärivät hänet
mukaan temmattuun pieneen turkkiin, jonka päälle kiskaistiin isän
iso-turkki ja lisäksi vielä kaksi peitettä; näin varustettuna
pakkasta vastaan kannettiin saalis juhlallisesti kotiin.

Kotona oli jo luultu että poika oli ihan iäksi hukkunut; sentähden,
kun vanhemmat näkivät hänet ilmi elävänä ja vahingoittumattomana,
oli heidän ilonsa sanomaton. Kiitettiin Jumalaa pelastuksesta, jonka
jälkeen Iljushaa juotettiin ensin minttu-teellä, sitten seljateellä,
ja illalla annettiin vielä vadelma-teetä. Kolme päivää pidettiin
poikaa vuoteessa, vaikka hänelle olisi ollut paljoa suuremmaksi
hyödyksi, jos olisi päässyt uudestaan lumisotaan...



10.


Heti kun Sakariias kuuli Oblomovin kuorsauksen, hyppäsi hän
varovaisesti ja kolistelematta alas pankolta, pujahti varpaisillaan
ulos etehiseen, väänsi ulko-oven lukkoon niin että herra jäi sinne
säpin taakse ja astua vouhotti tolkussaan portille.

-- Päivää, Sakariias Trofimitsh! Kerranpas äijääkin näkee! hälisivät
eri äänillä häntä vastaan portilla seisoskelevat ajurit ja lakeijat,
akat ja renkipojat.

-- Mitenkäs sinä tänne pääsit? Onkos herrasi mennyt ulos kaupungille?
tiedusteli talonmies.

-- Unta se siellä vetelee, virkkoi Sakariias synkästi.

-- Mitenkä se tähän aikaan jo ... varhaistahan tämä on vielä ... vai
sairasko se on? kysäsi ajuri.

-- Vie sun pahakin sairas! Humalaan se on itsensä juonut! vastasi
Sakariias sellaisella äänellä kuin olisi itsekkin siitä ollut
vakuutettu. -- Uskotteko mitä? Ypö-yksikseen se kallisti kurkkuunsa
puolitoista pullollista madeiraa ja kaksi tuoppia kaljaa ja siitä
syystä se nyt siellä makuulleen kellistyi.

-- Katos häjyä! röhähti ajuri kateellisesti.

-- Vaan mitenkäs se nyt on niin ruvennut ryypiskelemään? kysyi yksi
vaimonpuolista.

-- Kuulkaas Tatjana Ivanovna, vastasi Sakariias iskien häneen
omituisen vinokatseensa: ei se entinen ollut mitään tähän verraten,
vaan nyt siitä on tullut semmoinen rapajuoppo ettei kelpaa kerrassa
mihinkään -- oikein iljettää kertoakkin!

-- Aivanhan se sitten on samallainen kuin meidän rouva! huomautti
Tatjana huoaten.

-- Lähteneekös se rouva tänäpäivänä ajelulle? tiedusti ajuri: -- niin
ei tarvitseisi tästä pitkälle pyöräyttää...

-- Mihinkäpäs se lähtisi! vastasi Tatjana. -- Siellä istuskelee vain
hempukkansa kanssa, siellä ne toinen toistaan aina vain kuhertelee.

-- Tiheään se on siellä ruvennutkin käymään -- tiesi talonmies
kertoa: -- ihan se vietävä minua jo kyllästyttää öiseen aikaan,
kaikki muut ne tulevat ja menevät, vaan tämäpäs on aina viimeinen,
lisäksi haukuskeleekin, miksi muka paraati-ovi on pantu kiinni...
Lempo siinä hänen tähtensä ruvetkoon portaita vahtimaan!

-- Voi hyvät ihmiset, millainen hölmö se on se herra, selitti Tatjana
-- en mokomampaa ole nähnyt! Mitä kaikkea se sille lahjoitteleekin?
Ihan kuin riikinkukko nyt rouva käydä pöyhistelee. Vaan jos joku
näkisi, minkälaiset sillä on alushameet ja sukat, niin aivan
hävettäisi katsoa! Kaulaansa ei se pese kahteen viikkoon ja naamaansa
se voitelee... Toisinaan juolahtaa päähän ihan syntinen ajatus: "voi
sen pakana, panisit päähäsi huivin ja menisit himphamppua luostariin!"

Kaikki, paitsi Sakariias, rähähtivät nauramaan.

-- Kyllä se tuo Tatjana osaa naulan päähän! kuului hyväksyviä ääniä.

-- No niin justiin: jatkoi Tatjana. -- Kuinka ne herrasihmiset
semmoista suvaitsevatkin?...

-- Mihinkä te olette menossa? kysäsi joku häneltä.

-- Mikä mytty teillä siinä on kainalossa?

-- Leninkivaatetta minä tässä vien ompelijattarelle, se se minun
mielikkini lähetti -- no, pitää tästä lähteä, ei siis muuta kuin
jääkää hyvästi siksi aikaa!

-- Hyvästi, hyvästi! vastasivat muutamat.

-- Hyvästi Tatjana Ivanovna, -- toimitti ajuri: -- Tulkaahan sitten
taas iltasella!

-- Ka en tiedä, pääsenkö; ehkä tulen, ehkä olen tulemattakin... vaan
jääkäähän nyt hyvästi!

-- No hyvästi, hyvästi! hälisivät kaikki.

-- Hyvästi nyt vain ... hauskaa puheen jatkoa teille! virkkoi piika
lähtien astua heippasemaan.

-- Hyvästi, Tatjana Ivanovna! huusi ajuri muikeasti vielä hänen
jälkeensä.

-- Jääkää hyvästi! kajahti piiankin heleä ääni kaukaa vastaan.

Hänen mentyänsä rupesi Sakariias ikäänkuin odottamaan omaa
puhevuoroansa. Hän istahti malmisen paalun päälle portin pielessä ja
alkoi heilutella jalkojaan yrmeästi ja välinpitämättömästi katsellen
alta kulmainsa kaikkia ohitse kulkevia ja ajavia.

-- No, Sakariias Trofimitsh, mitenkäs se teidän herra tänään voipi?
kysyi talonmies.

-- Niinkuin ennenkin: omassa rasvassaan raivoaa, vastasi Sakariias:
-- ja kaikki se on sinun syysi, kyllä vain hänen tähtensä saa kestää
vaikka mitä, se kun yhä siitä korttelista vatkuttaa ja rähisee --
eikä kärsisi muuttaa...

-- Ettäkö minun syykseni sanot? tokasi talonmies, -- minun puolestani
asukoon pöksässään vaikka ijankaikkisesti, enhän tässä minä isäntä
ole. Vaan kun minua käsketään ... kyllä kai minä, jos itse olisin
isäntänä, mutta enhän minä ole...

-- Haukkuuko se sitten sinua vai mitä? uteli muuan rengeistä.

-- Vielä häntä kysyy, pitää se semmoista elämää että varjelkoon
Jumala sitä kaikkea sietämästä!

-- Mitäs sitten jos haukkuukin. Sehän on hyvänluontoinen herra,
jos se kaikkea haukkuu! -- virkkoi eräs lakeija aukoen verkalleen
narisevaa nuuskarasiaansa samalla kun kaikkien ympärillä seisovain,
paitsi Sakariiaksen, kädet ojentuivat halukkaasti sitä kohti. Alkoi
yleinen nuuskaaminen, aivasteleminen ja syljeskeleminen.

-- Niin, jos se haukkuu, niin sen parempi, -- jatkoi yhä sama puhuja:
-- kuta pahemmin haukkuu, sen parempi: ei se silloin rajan yli mene,
kun haukkuu eikä käsiksi käy. Vaan toista se oli kun minä tässä olin
palveluksessa muutaman herran luona, niin semmoista et sinä vielä ole
eläessäsi kokenut. Se kun suuttui, niin pöyryytti tukasta...

Halveksuvasti odotti Sakariias, kunnes puhuja lopettaisi esityksensä,
ja kääntyen sitten ajuriin, pitkitti:

-- Ei sitä toinen ihminen niin saattaisi toista häpäistä kuin hän
minua. Mutta se häntä raskii!

-- Et taida osata olla mieliksi? kysäsi talonmies.

-- Vieläpäs sille tässä, kahahti Sakariias merkitsevästi rypistäen
silmiään. -- Lempo sille osatkoon mieliksi olla! Tuo ei saisi olla
noin, tämä ei näin, ei sille osaa muka kävelläkkään mieliksi eikä
ruokaa tarjota, sanoo minun muka särkevän astiat ja pitävän pahaa
siivoa, varastelevan ja syövän suuhuni... Hyi vietävä sentään!...
Tänään se vasta äläkän nosti, oikein hävetti kuunnella. Ja mistä se
haukkui? Menneeltä viikolta, oli jäänyt juuston kannikka, semmoinen,
jota ei kehtaisi koirallekkaan viskata -- niin se oli sattunut
joutumaan hukkaan. Tämäpäs sitä kyselemään, ja kun ei löytynyt,
niin alkaa sadatella että "sinut pitää hirttää, sinut pitää keittää
kiehuvassa pikitervassa ja leikata tulisilla keritsimillä, sinä
kirottu aasinkallo, sinut pitää pistää ja teurastaa!" Näin se
minua häpäisi, mutta itse siellä vain maata motkottaa ja katsoa
killistelee... Mitäs arvelette, hyvät veljet? Tässä muutamana päivänä
räiskähti minulta sen jalan päälle vähän kiehuvaa vettä, niin voi
peto minkä äräkän nosti! Jos en vain olisi ehtinyt syrjään hypätä,
niin nyrkillään se olisi minun rintaani survaissut ... sitä se jo
ihan tähtäsi...

Ajuri pudisti päätään, mutta talonmies virkkoi:

-- Se on hiivatin uljas herra se sinun isäntäsi -- näes: ei se
suvaitse pahoja tapoja!

-- Niin, ja jos vielä haukuskeleekin, niin on se oikein mainio
herra! tuumiskeli harvakseen yhä äskeinen lakeija. -- Pahempi se on
semmoinen, joka ei hauku: semmoinen se tuijottaa, tuijottaa vain ja
ihan yht'äkkiä tarraa kiinni tukkaasi ennenkuin vielä oivallat, mistä
syystäkään.

-- Hm, kutti parahiksi ... mutisi Sakariias kääntämättä nytkään
mitään huomiota häntä keskeyttävän lakeijan puheisiin: -- jalka ei
ole vielä tänäpäivänäkään oikein parantunut: yhä se sitä rasvoilla
voitelee... Ja minun puolestani voidelkoon vain!

-- Sillä herralla on karahtääriä! arvosteli talonmies.

-- Jumala varjelkoon! pitkitti Sakariias: -- se saattaa vielä
ihmisenkin tappaa, jumaliste ihan hengiltä se voipi ottaa.
Jonnijoutavista asioista on se valmis herjaamaan senkin
kaljupäiseksi ... sanoakkin iljettää. Tänäpäivänä keksi se ihan uuden
häväistyssanan: "myrkyllinen käärme!" sanoa tokasi. Kaikkiin sillä
kieli kääntyykin!...

-- Entäs nyt sitten! sekausi taas puheeseen lakeija. -- Semmoiselle
herralle, joka haukkuu, suokoon Jumala onnea ja menestystä... Mutta
toista se on semmoinen, joka vain mykkänä jurottaa ja kun sivu satut
kulkemaan, niin paikalla niskaasi hyppää; semmoisen luona sitä minä
olen ollut. Vaan se ei mitään haittaa, jos haukkuu...

-- Kutti parahiksi sinulle että olet saanut tukkapöllyä, -- huomautti
Sakariias vihaisena edellisen pyytämättömistä lausunnoista: -- juuri
niin minäkin olisin sinulle tehnyt.

-- Kuulkaahan Sakariias Trofimitsh, kysyä näykkäsi viisitoistavuotias
kasakkapoika: -- milläs tavalla hän teitä kaljupäiseksi nimittelee:
kaljupää-perkeleeksikö vai kuinkas?

Sakariias käänsi jäykästi kasvonsa päin poikaa ja naulitsi hänet
synkällä silmäyksellä.

-- Varo itseäsi! sanoi hän sitten purevasti. -- Nuori sinä olet,
veliseni, mutta liian lipevä! Viisi siitä että olet kenraalin
palveluksessa. Kyydin minä sinulle annan. Marssi jalkoihisi ja heti!

Kasakka-poika poistui parin askelen päähän, pysähtyi ja jäi
hymyhuulin tirkistämään Sakariiakseen.

-- Mitäs sinä siellä irvistelet? kähisi Sakariias kiukuissaan. --
Vuotahhan jahka sinut kiinni saan, niin korvasi kärvennän, jotta et
toiste tule hampaitasi näyttelemään...

Samalla hetkellä töytäsi ulos pääportailta eräs tavattoman
kookas lakeija, jonka yllä heilui napeistapäästetty livreetakki
olkanauhoineen ja jolla oli puolisaappaat jalassa. Hän lähestyi
kasakka-poikaa, antoi tälle ensin aimo korvapuustin ja rupesi sitten
häntä haukkumaan pöllöksi.

-- Mitä te minusta näin, Matvei Moseitsh? näykkäsi ällistynyt
kasakka-poika pidellen poskeaan ja suonenvetoisesti vilkuttaen
silmiään.

-- Vai kysyt sinä vielä! tiuskasi lakeija. -- Läpi koko talon olen
juossut sinua etsimässä ja täällä sinä pöllö vain seisoa töllötät!

Hän tarttui poikaa toisella kädellään kiinni tukasta, taivutti hänen
päätään ja iski häntä kolme kertaa, säännönmukaisesti, tasaisesti ja
hitaasti nyrkillä niskaan.

-- Herra kenraali on soittanut jo viisi kertaa, -- lisäsi hän
opettaen hyviä tapoja: -- ja sinun, mokoman koiranpenikan tähden
tässä haukutaan sitten minua! Mars sisään!

Ja hän osoitti käskevästi päin portaita. Poika seisoi hetkisen
ikäänkuin neuvotonna, räpäytti sitten pari kertaa silmiään, katsahti
lakeijaan, mutta havaittuaan ettei tältä ollut odotettavissa mitään
parempaa kuin muutamia korvapuusteja lisää, pudisti kähäräisiä
hiuksiaan ja asteli pörhistellen portaille.

Sakariias oli riemuissaan.

-- Anna hänelle, anna hänelle aikalailla, Matvei Moseitsh! Vielä,
vielä! yllytteli hän koko ajan vahingon iloisesti. -- Ääh, liian
vähällä päästit. Ka se -- kiitos Matvei Moseitsh. Semmoinen nenäkäs
nulikka... No siinä sait nyt, sinä "kaljupää-perkele"! Tuletkos
vastakin irvistelemään?

Ja koko kartanon väki nauraa hähätti siten osoittaen
myötätuntoisuuttaan selkäänantavalle lakeijalle sekä Sakariiakselle,
joka tästä niin ilkeästi riemuitsi. Eikä yksikään säälinyt
kasakkapoikaa.

-- Kas, kas, juuri noin ikään se teki se minunkin entinen herrani,
-- sekausi taas puhumaan sama lakeija, joka niin monesti oli
Sakariiasta häirinnyt: -- luulit häntä melkein ilahduttavasi, vaan
hänpäs aivankuin aavistaen ajatuksesi, astuu sivuitse ja sivaltaa
äkkiarvaamatta, juuri niinkuin tuo Matvei Moseitsh tuota Andrjushkaa
korvalle. Mutta mitäs se, jos yksistään vain haukkuu! Entäs nyt
isokin ikävä jos vaikka nimitteleekin "kaljupää-piruksi"!

-- Sinua toki pöllyttäisi tukasta hänenkin herransa, vastasi hänelle
ajuri osoittaen Sakariiakseen: -- sinulla nyt onkin päässäsi
semmoinen karvakeko, vaan mistäpäs hän ottaisi kiinni Sakariias
Trofimitshia? Sillähän on pää niin sileä kuin vesimeloona... Vai
luuletkos että hän tuosta haara-parrasta, mikä sillä on noissa
poskipäissään, sitä kiinni tarttuisi? Jaa, siinä olisikin mistä
oikein nykäistä...

Kaikki olivat ruvenneet nauramaan, mutta Sakariias seisoi kuni
ukkosen lyömänä, niin hämmästynyt hän oli tästä ajurin keksinnöstä,
-- ajurin, joka oli ainoa, jonka kanssa hän tähän asti oli ollut
ystävällisissä väleissä.

-- Vuotahhan, kunnes sanon herralle, -- alkoi hän kähistä ärsytettynä
kääntyen ajuriin: -- kyllä hän keinot keksii, mistä sinuakin
pöyryyttää. Partasi se sinultakin korventaa. Katsohan iletystä, miten
on täynnä jääkynttilöitä.

-- Kelpo mies se sinun herrasi, jos toisen rengiltä parran kärventää!
Vaan parasta olisi että omasi sinne jouduttaisit lyhennettäväksi
ennenkuin liian anteliaaksi heltyy.

-- Tuommoista lurjusta kuin sinä ei olisi ikänä pitänyt kuskiksi
ottaa, kähisi Sakariias. -- Sinä nyt olet niin kelvoton ettei sinua
itseäsikään ilkeäisi minun herrani eteen valjastaa!

-- No, jopas sitten herra, se sinun herrasi! huomautti ajuri
pisteliäästi. -- Mistä se on kotoisin?

Ja hän itse ja kaikki ympärillä olevat rähähtivät nauramaan.

-- Vartokaahan jahka herralleni sanon! sähisi Sakariias. -- Ja sinun
asiasi, sanoi hän kääntyen talonmieheen: -- olisi ajaa pois nämät
ryökäleet eikä siinä noin irvistellä. Mitäs varten sinä tässä talossa
palvelet? Sitä varten että pitäisit järjestystä. Vaan sinä vain
seisoa toljotat. Vuotahhan kun kerron, niin herra sulle kyydin antaa.

-- No asetuhan nyt toki Sakariias Trofimitsh! koetti talonmies
rauhoittaa: -- mitä hän sinulle on tehnyt?

-- Kuinka hän uskaltaa noin puhua minun herrastani? virkkoi Sakariias
kiihkeästi viitaten ajuriin. -- Tietääkö hän, mikä mies se minun
herrani on? kysyi hän juhlallisesti. -- Sinä, sanoi hän kääntyen
ajuriin: -- et unissasikaan ole nähnyt sellaista herraa: niin
hyvä, niin viisas, niin komea se on! Vaan se sinun herrasi se on
kuin mikähän laiha hevoskaakki. Ihan hävettää kun näkee sinun sen
kanssa lähtevän kartanosta sillä ruskealla tammalla: Kerjäläisiltä
te näytätte molemmat. Retikkaa ja kaljaa vain syötte. Ja tuo sinun
turkki-repaleesikin on niin täynnä reikiä ettei niitä toki jaksa
lukeakkaan!...

Huomattava on että ajurin turkki oli aivan ehyt.

-- Vaan tämä se vasta on näköinen, -- keskeytti ajuri, sukkelasti
nykäisten ulos Sakariiaksen kainalon alta esiin törröttävän siekaleen
rikkinäistä paitaa.

-- Olkaahan vähemmällä! hätäili talonmies työntäen kätensä
riitelevien väliin.

-- Vai niin, sinä tässä minun vaatteitani repimään! huudahti
Sakariias kiskoen itse paitaansa vielä enemmän esiin. -- Odotahhan
jahka sanon herralle. Pyhät veljet, katsokaa nyt kaikki, mitä hän on
tehnyt: kerrassaan repinyt rikki minun paitani!...

-- Vai minä? mutisi ajuri hieman säikähtäneenä. -- Oma herrasi tuon
lie repinyt...

-- Semmoinen herra ei paitoja revi! huusi Sakariias. -- Niin hyvä
sielu sillä on että ihan se on kuin kultaa -- eikä herraa, --
Jumala häntä siunatkoon vain. Minä elän hänen luonaan kuin taivaan
valtakunnassa ikään: en minkäänlaisesta puutteesta tiedä, ei iässään
mua vielä ole pöllöksi haukkunut, elän rauhassa ja sovussa, syön
samasta pöydästä, menen ulos minne tahdon -- niin juuri... Ja siellä
maalla on minulla ittepäällinen taloni, oma rekoolini ja määrätty
leipäni; kaikki talonpojat kumartavat minua syvään! Pehtoorikin minä
olen ja majuritommi! -- Vaan mitäs te siinä...

Hänen äänensä katkesi katkeruudesta kesken niin ettei voinut
lopullisesti masentaa vastustajaansa. Hän pysähtyi hetkeksi
kootaksensa voimia ja keksiäksensä jonkun myrkyllisen sanan, mutta ei
keksinytkään kertyneen sappensa ylenpalttisuudesta.

-- Vuotahhan: vielä saat maksaa että olet vaatteeni repinyt! ... sai
hän vihdoin vaivalla sanotuksi.

Se että hänen herraansa pisteltiin, härsytti kovasti Sakariiasta.
Se koski hänen kunnianhimoonsa ja hänen itserakkauteensa, ja hänen
myötätuntoisuutensa heräsi yht'äkkiä ja pulpahti esiin kaikella
voimallaan. Hän oli valmis vuodattamaan sappensa myrkyn ei
ainoastaan vastustajansa päälle, vaan myös tämän isännän ylitse sekä
kaikkien hänen sukulaistensa ylitse, vaikka ei tiennyt, oliko niitä
olemassakaan. Silloin hän ihmeteltävällä täsmällisyydellä uudisti
kaikki ne ilkeät panetukset ja juorut herroista, joita hän entisissä
keskusteluissa ajurin kanssa oli sisäänsä ammentanut.

-- Sinä ja sinun herrasi olette kirottuja kerjäläisiä, juutalaisia
olette, pahempia kuin saksalaiset te olette! haukkui hän. -- Kyllä
minä tiedän, mikä sinun herrasi isävaari oli: romukaupan hoitaja se
oli. Eilen illalla kun näin vieraita teiltä lähtevän, ajattelin:
mitähän roistoja olikin taloon kokoontunut, niin surkeata katseltavaa
se oli. Ja sinun herrasi äiti myös oli romutorin kauppias ja
myyskenteli varastettuja ryysyjä!

-- Heittäkää jo toki pois! ... koetti talonmies hillitä.

-- Niin juuri! pauhasi Sakariias. -- Vaan minun herrani se on
perinnöllinen aatelismies. Kentraaleja, reivejä ja ruhtinaita sen
ystävät toki ovat. Eikä se kaikkia reivejäkään toki ota vastaan,
porstuaan saavat jäädä seisomaan... Alituisesti kulkee sen tykönä
kirjailijoita...

-- Kuulehan Sakariias, mitäs miehiä ne nuo kirjailijat oikeastaan
ovat? kysäsi talonmies haluten siten katkaista riidan. -- Onkos ne
semmoisia virkamiehiä vai mitenkä?

-- Eikös mitä, ne ovat semmoisia herroja, jotka itse keksivät, mitä
milloinkin mieleen juohtuu, selitti Sakariias.

-- Mitäs ne siellä teillä tekevät? kysyi yhä talonmies.

-- Mitäkö? Mikä kyselee tupakkaa, mikä viiniä tahtoo ... vastasi
Sakariias keskeyttäen lauseensa, kun huomasi että melkein kaikki
vetivät suutansa pilkalliseen hymyyn.

-- Te olette kaikki, joka kakara sellaisia tuhannen ilkiöitä!
tiuskasi hän äkisti, muljauttaen vinon katseensa yhdestä toiseen.
-- Tullappas repimään toisen vaatteita! Jahka ma kerron herralleni,
lisäsi hän ja läksi kiivaasti kotiinsa päin.

-- Älähän nyt toki! Kuule, odotahan! huusi talonmies perään: --
Sakariias Trofimitsh! Käännyhän takaisin: mennään kapakkaan, tulehan,
niin mennään...

Sakariias pysähtyi, käännähti äkisti ympäri, ja luomatta
silmäystäkään portilla-seisojiin, suuntasi askeleensa vielä
kiivaammin kadulle. Kääntymättä keneenkään astua kopisteli hän
suoraan kaljakapakan ovelle, joka oli vastapäätä porttia, siinä hän
vasta kääntyi ympäri ja loi kolkon silmäyksen koko joukkioon ja vielä
kolkommin huiskautti kämmentään niille, jotka tulivat hänen perässään
sekä pujahti sitten piiloon ovesta.

Kaikki muutkin hajausivat eri tahoille: mikä kapakkaan, mikä
kotiinsa, jäi vain yksin lakeija.

-- No, äläpäs sitten, jos sanookin herralle? jupisi tämä itsekseen ja
hajamielisesti avaten verkalleen nuuskarasiansa. -- Kaikesta päättäen
on sillä rahjuksella hyvä herra, vaikka se haukkuukin! Mitäs se vielä
haittaa, jos haukkuu? Vaan muutama se on sellainen jotta tuijottaa,
tuijottaa vaan ja sitten yht'äkkiä tuiskahtaa tukkaan...



11.


Kellon käydessä viidettä avasi Sakariias hyvin hiljaa ja varovaisesti
etehisen oven ja astui varpaisillaan komeroonsa. Sitten hiipi hän
herran kamarin ovelle, kallisti korvansa sitä vastaan, ja kuulostaen
kurkisti sisään avaimen reijästä.

Huoneesta kuului tasainen kuorsaus.

-- Nukkuu se siellä, sopersi hän: -- pitää herättää, kello on kohta
puoli viisi.

Hän rykäsi ja astui sisään makuuhuoneeseen.

-- Ilja Iljitsh! Kuulkaahan Ilja Iljitsh! alotti hän hiljakseen
seisoen Oblomovin pään puolessa.

Kuorsaus yhä jatkui.

-- Sikeästipä nukkuu! virkkoi Sakariias: -- kuin mikähän
kivenhakkaaja. Herätkäähän, Ilja Iljitsh!

Sakariias kosketti keveästi Oblomovia hihaan.

-- Nouskaa ylös: kello on puoli viisi.

Ilja Iljitsh murahti vain vastaukseksi, mutta ei herännyt.

-- Nouskaahan Ilja Iljitsh. Ihanhan tämä jo hävettää, puheli
Sakariias koroittaen ääntänsä.

Vastausta ei kuulunut.

-- Hyvä Ilja Iljitsh! hoki Sakariias nykäisten herraansa hihasta.

Oblomov käänsi hiukan päätänsä ja raotti vaivalla toisen silmänsä
päin Sakariiasta ja hänen katseensa oli kuin halvatun katse.

-- Kuka se? kysyi hän käheällä äänellä.

-- Minä se olen, nouskaa ylös!

-- Mene hiiteen! murahti Ilja Iljitsh ja vaipui jälleen raskaaseen
uneen.

Kuorsauksen sijasta alkoi nyt kuulua nenän siuhuva vihellys.
Sakariias vetäsi häntä paidan liepeestä.

-- Mitä sinä siinä teet? kysyi Oblomov uhkaavasti aukaisten äkkiä
molemmat silmänsä.

-- Te käskitte herättää itsenne.

-- Muistan kyllä. Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saat siis
mennä pois! Älä sekau toisen asioihin...

-- Enkä mene! -- penäsi Sakariias nykäisten häntä taaskin hihasta.

-- Älä koske minuun! rukoili Ilja Iljitsh ja upottaen päänsä tyynyyn
yritti kuorsaamaan.

-- Kuulkaahan Ilja Iljitsh: niin mielellänihän minäkin sitä
tahtoisin, mutta ei mitenkään se käy päinsä. Ja taas kosketti hän
herraansa.

-- No ole nyt toki niin ystävällinen äläkä häiritse! pyyteli Oblomov
vakavasti, avaten silmänsä.

-- Kyllä vain! jos teille nyt tekisin mieliksi, niin jälestäpäin itse
olisitte hirveän vihainen etten ole muka herättänyt...

-- Herra Jumala tuota ihmistä! huokasi Oblomov: -- No anna nyt edes
silmänräpäykseksi nukahtaa: Mitäs se yksi minuutti on? Tiedän minä
itse määrän...

Ilja Iljitsh vaikeni äkillisen unenpuuskan valtaamana.

-- Tiedät sinä hirsiä vedellä! puheli Sakariias varmana siitä
ettei herra häntä enää kuullut. -- Voi sen nahjusta, miten nukkuu
kuin mikähän leppä-pöhkö! Mitä varten sinun piti syntyäkkin tähän
luojan maailmaan? Nousetko siitä, sanon minä ... -- alkoi Sakariias
kiljahdella.

-- Häh? Mitäh? äännähti Oblomov julmistuneena nostaen päätänsä.

-- Että miksette nouse ylös, hyvä herra? vastasi Sakariias pehmeästi.

-- En minä sitä kysy, mitenkäs sinä sanoitkaan tässä juuri -- häh?
Kuinka sinä sillä tavalla uskallat -- häh?

-- Millä tavalla?

-- Että puhut törkeästi?

-- Unta te olette nähnyt ... jumaliste, unta!

-- Vai luulet sinä minun nukkuvan? En minä nuku, kaikki minä kuulen...

Ja kuitenkin hän samalla taas nukahti.

-- Hyvä isä nähköön! päivitteli Sakariias epätoivoissaan: -- ihan
kuin tukki se makaa. Aivan oksettaa katsoa. Hyvät ihmiset,
nähkää!... Hyi joutava!

-- Ilja Iljitsh! virkkoi hän yht'äkkiä säikähtyneellä äänellä:
-- nouskaa Jumalan nimessä! Katsokaahan mitä kummaa ympärillänne
tapahtuu...

Oblomov kohotti päänsä, katseli hetkisen ympärilleen ja painautui
taas takaisin, syvästi huoaten.

-- Jätä minut rauhaan! sanoi hän vakavasti. -- Kyllähän minä käskin
sinun herättää itseni, vaan nyt muutan määräykseni -- kuuletko sinä?
Herään tässä itsekkin silloin kun mieli tekee.

Joskus oli Sakariias näin hänet jättänytkin sanoen että "nuku ja
kuorsaa sitten penteleen nimessä!" Vaan toisella kertaa pani hän
jyrkästi vastaan -- ja niin hän tälläkin kertaa teki.

-- Nouskaa, nouskaa! huusi hän täyttä kurkkua ja retuutti Oblomovia
molemmin käsin paidan liepeistä sekä hihasta.

Äkkiarvaamatta hypähti Oblomov silloin jaloilleen ja syöksyi suoraan
Sakariiaksen päälle.

-- Kyllä minä sinut opetan tässä häiritsemään sinun herrasi unta, kun
hän maata tahtoo! jyrisi hän.

Sakariias karkasi hänestä syrjään minkä vain sääristä läksi, mutta jo
kolmannella harppauksella selveni Oblomov kokonaan unen pöpperöstä ja
alkoi haukotellen venytellä jäseniään.

-- Tuoppas ... sitä kaljaa ... puhkui hän haukotustensa lomassa.

Samalla helähti Sakariiaksen seljän takaa jonkun tulijan sointuva
naurunhohotus. Molemmat katsahtivat toisiinsa.

-- Stolz! Stolz! Hyvä ihme! huudahti Oblomov riemastuneena rientäen
vierastansa vastaan.

-- Andrei Ivanitsh! ulvahti myös Sakariias iloissaan irvistellen.

Stolz yhä nauroi ihan katketakseen, sillä hän oli nähnyt koko tämän
näytelmän.



TOINEN OSA.



1.


Stolz oli saksalainen ainoastaan isänsä puolelta, sillä äiti oli
puhdas venäläinen, ja pravoslavni-uskontoon oli lapsi kastettu. Hänen
äidinkielensä oli siis venäjä, jota hän oli oppinut sekä äidiltään
että kirjoista kuullut sitä yliopiston opetussalissa, leikeissä kylän
poikien kanssa, keskusteluissa näiden vanhempien kanssa ynnä Moskovan
suurissa kauppapaikoissa. Saksankielen taitonsa taas oli hän perinyt
isältään ja oppinut sitä myös kirjallisuudesta.

Verhljovon kylässä, jossa isä oli pehtorina, oli Stolz kasvanut ja
kasvatuksensa saanut. Jo kahdeksanvuotiaana istui hän isänsä kanssa
maantieteellisen kartan ääressä, tavaili Herderiä ja Wielandia
ja Raamatun lauseita sekä oikoeli kirjoitusta-taitamattomien
talonpoikien, kauppiasten ja tehtaantyömiesten tilejä, vaan äitinsä
kanssa lueskeli Raamatun historiaa, opettelihen Krylovin eläinsatuja,
tavailipa Telemachustakin.

Päästyään erilleen lukupuikosta, juoksenteli hän taas poika-vekkulien
kanssa linnun pesiä särkemässä, ja useinpa keskellä tuntia tai
rukousten alussa saattoi hänen taskustaan kuulua naakanpoikasten
piipitystä.

Saattoi myös sattua niinkin että, kun isä jonakin päivällistuntina
istui ryytimaassa puun alla piippuaan poltellen ja äiti kutoi jotakin
aluspuseroa tai ompeli kanavaa -- yht'äkkiä alkoi kuulua melua ja
huutoa kadulta ja aikamoinen parvi ihmisiä ryntäsi sisään pihalle.

-- Mitähän siellä on tapahtunut? kysyy silloin säikähtynyt äiti.

-- Varmaan tuodaan taas Andreita, -- lausuu isä kylmäverisesti.

Portin ovet remahtavat auki, ja joukko talonpoikia, akkoja ja
pojankakaroita syöksyy puutarhaan. Todentotta: Andreitahan siinä
kuljetetaan kotiin, mutta voi hyvä isä minkänäköisenä: ilman
saappaita, vaatteet rikkirevittyinä ja nenä verisenä -- jos ei
itsellään, niin jollakin toisella pojalla.

Äiti huomasi aina levottomuudekseen, kuinka Andrjusha näin katosi
kotoa puolen vuorokauden ajaksi, ja jos ei vain isän ponteva
puolustus olisi ollut esteenä, olisi hän pidättänyt pojan aina
luonaan kotona.

Hän hänet pesi ja pyykkäsi, muutti puhtaat liinaset ja toiset
vaatteet ylle, ja Andrjusha kulkea tepasteli nyt puolen vuorokautta
niin ihmeen puhtaana, kilttinä ja hyvinkasvatettuna poikana, mutta
illan tullen, joskus aamullakin, laahasi hänet taas joku kotiin
ryvettyneenä, rikkirevittynä, tuntemattomana -- milloin talonpoika
heinäkuormansa päällä, milloin joku kalastaja venheessään, johon
poika oli verkkomatkalla nukahtanut.

Äiti vastaanotti hänet vesissä silmin, mutta isä ei ollut
millänsäkään, vieläpä nauroikin pojan seikkailuille.

-- Hyvä on poika, siitä se vasta mies paisuu! saattoi hän toisinaan
sanoa.

-- Kuinka sinä noin voit sanoa, Ivan Bogdanitsh! valitteli silloin
äiti: -- eihän mene päivääkään ettei poika palaa takaisin täynnänsä
mustelmia ja juuri äsken on hän nenänsä taas särkenyt niin että veri
tippuu.

-- Se olisi raukka poika se, joka ei kertaakaan särkisi joko omaa tai
toisen nenää! puheli isä nauraen.

Äiti itkeä tihruttaa, tillittää, istahtaa sitten pianon ääreen ja
koettaa unehuttaa surunsa Herzin säveliin kyynelten tipahdellessa
koskettimille. Mutta siinä samassa saapuu Andrjusha kotiin taikka
hänet tuodaan ja hän alkaa kertoa jotakin niin reippaasti, niin
elävästi että panee hänet, äidinkin hilpeästi nauramaan ja
sitäpaitsi on se niin älykäs poika. Lyhyessä ajassa on se oppinut
lukemaan Telemachusta, niinkuin äitikin, ja soittamaan tämän kanssa
nelikätisesti pianoa.

Kerran oli hän koko viikoksi kadonnut pois kotoa: silloinkos äiti
itki silmänsä ihan kuiviin, vaan isä ei nytkään ollut millänsäkään --
kävelihän vain puutarhassa ja poltteli piippuaan.

-- Kuulehan, jos se olisi niinkuin tuo Oblomovin poika -- vastasi hän
vaimon ehdotukseen mennä hakemaan Andreita: -- niin nostattaisinpa
koko kyläkunnan, vieläpä maalaispoliisi-viraston jalkeille, vaan
tämä on Andrei, minun poikani, ja hän se kyllä tulee takaisin
itsestäänkin. Se on hyvä poika!

Seuraavana aamuna tavattiinkin Andrei kaikessa rauhassa makaamassa
vuoteellansa, vaan sängyn alla virui joku pyssyn-tapainen ynnä naulan
paketti ruutia ja hauleja.

-- Missä kummassa olet ollut niin kauvan? Mistä tuon pyssyn olet
saanut? -- ahdisteli äiti häntä kysymyksillään. -- Miksi et kerro
mitään?

-- Ilman vain! kuului vastaus.

Isä kysymään: onkos hänellä valmis saksankäännös Cornelius Nepoksesta?

-- Ei ole, vastasi poika. Silloin isä otti häntä toisella kädellään
kauluksesta, vei hänet ulos portille, painoi lakin hänen päähänsä
ja antoi hänelle sellaisen potkun peräpuolelle että poika lensi
istualleen maahan:

-- Mene sinne, mistä olet tullutkin; lisäsi hän: ja palaa vasta
sitten kun olet saanut valmiiksi käännöksesi, vaan äitiä varten
opettele ulkoa osasi ranskalaisesta komediasta, jonka hän on
luettavaksesi antanut. Jos et tätä kaikkea tee, niin parasta että
pysyt kokonaan poissa.

Andrei läksi ja palasi kotiin viikon kuluttua tuoden mukanaan sekä
käännöksen että muistiinluetun roolin.

Kun hän oli kasvanut isommaksi, istutti isä hänet viereensä
linjaalirattaille, antoi ohjakset hänen käteensä ja käski ajaa
milloin tehtaalle, milloin vainioille, milloin kaupunkiin,
kauppiaihin, virastoihin tai sitten katsomaan jotakin savi-ainetta,
jota otti sormeensa, haisteli, väliin nuolaisikin ja antoi pojankin
haistella sekä selitti mitä aineksia siinä on ja mihin se kelpaa.
Yhdessä he noin isän kanssa läksivät myös joskus tutkimaan, mitenkä
esimerkiksi valmistetaan potaskaa tai tervaa tai mitenkä talia
tömistetään jaloilla.

Neljän-viidentoista vuoden ikäisenä ajeli poika useinkin yksikseen
rattailla tai ratsain, laukku satulassa, isän asioilla kaupungissa
eikä koskaan tapahtunut että hän olisi unhoittanut jotakin,
toimittanut jotakin väärin tai muuten hairahtunut.

-- Recht gut, mein lieber Junge! puheli isä silloin kuunneltuaan
hänen tilintekonsa loppuun ja lyödä taputellen häntä leveällä
kämmenellään hartioille, antoi sitten vaivoista pari kolme ruplaa,
aina sen mukaan, kuinka tärkeä toimitettava asia kulloinkin oli
ollut. Ja äiti sai pitkästä ajasta taas siivota Andrjushan puhtaaksi
kaikesta siitä karstasta, ravasta, savesta ja talista, mitä näillä
matkoilla poikaan oli tarttunut.

Äitiä ei oikein miellyttänyt tämä työhönkiihoittava,
käytännöllisyyttä tarkoittava kasvatustapa. Hän pelkäsi että pojasta
tulee samallainen saksalainen porvari kuin ne, jollaisista isä oli
lähtenyt. Hän katseli koko saksalaista kansanainesta ikäänkuin
jonkunlaista patentinsaanutta poroporvari-laumaa eikä rakastanut sitä
raakuutta, sitä itsenäisyyttä, sitä pöyhkeyttä, joilla saksalainen
ainesjoukko joka paikassa edustaa tuhatvuosien työllä hankittuja
kansallisoikeuksiaan.

Hänen silmissään ei koko saksalaisessa kansakunnassa ollut eikä
voinutkaan olla yhtään ainoata oikeata hienonmailmanmiestä.
Saksalaisessa luonteessa ei hän huomannut minkäänlaista pehmeyttä,
hienotunteisuutta tai suopeutta, ei mitään sellaista, mikä tekee
elämän mailmassa miellyttäväksi tai jonka kautta voisi kiertää
jotakin sääntöä ja poiketa yleisestä tavasta.

Ei, nämät raakalaiset poistavat edestänsä kaikki esteet, pysyvät
jäykästi kiinni kaikessa, mitä kerran ovat päähänsä saaneet, he
ovat valmiit otsallaan puhkaisemaan vaikka seinän, ainoastaan
menetelläksensä sääntöjen mukaisesti.

Hän oli elänyt kotiopettajattarena rikkaassa talossa ja ollut
tilaisuudessa oleskelemaan ulkomailla, matkustanut läpi koko Saksan
valtakunnan ja mielessään sekoittanut kaikki saksalaiset yhdeksi
ainoaksi laumaksi tuollaisia piipunnysää polttelevia ja hampaittensa
läpi syljeskeleviä puotipalvelijoita, ammatti-mestareita, kauppiaita,
seivässuoria upseereja ja sotilaita sekä virkamiehiä, sellaisia
arkipäiväisiä ihmisiä, jotka pystyvät ainoastaan halpaan työhön,
tuollaiseen alituista touhua vaativaan rahojen keräämiseen, mistä
sitten syntyy tuo typerä järjestys, tuo ikävä elämän säännöllisyys
ja turhantarkka velvollisuuksien noudattaminen. Sangen epämieluisia
olentoja olivat hänelle kaikki nämät porvarit kulmikkaine
käytöksineen, isoine, karkeine käsineen, tuoreenpunertavine
kauppias-kasvoineen ja karkeine puhetapoineen!

"Pukekoon saksalainen itsensä kuinka koreaksi tahansa", ajatteli
hän: "vetäköön yllensä kuinka hienon ja valkoisen paidan hyvänsä
ja kulkekoonpa vaikka keltaiset hansikkaat käsissään, yhä on hän
ikäänkuin saapasnahkasta leikattu, yhä pistää valkoisten mansettien
alta esiin karkeat ja punertavat kädet ja tuon soman pukimen sisästä
kurkistaa -- jollei leipuri, niin ainakin kapakka-viinuri. Ja nämät
karkeat kädet ne eivät pysty tarttumaan muuhun kuin naskaliin tai
korkeintaan -- viulunjouseen orkesterissa."

Mutta pojassa häämötti äidille venäläisen baarinin ihanne, ja jos
kohta tämä olikin nousukas ja saksalaisen isä-porvarin mustasta
ruumiista siinnyt, niin venäläisestä aatelisnaisesta oli hän sentään
syntynyt; sentään oli hän valkeaverinen, kaunisvartaloinen poika,
jolla oli pienehköt kädet sekä jalat, puhdasmuotoiset kasvot, kirkas,
uljas katse -- samallainen, jollaista hän niin oli ihaillut rikkaan
venäläisen talon herraspojassa ja myös ulkomailla, vaikka ei tietysti
saksalaisissa.

Ja yht'äkkiä rupeaa nyt tämäkin melkein ihan itsestään pyörittämään
jauhinkiveä myllyssä, palailemaan kotiin tehtaista ja pelloilta
aivankuin isänsäkin: rasvaisena, sontaisena, kädet punaisenlikaisina
ja karkeutuneina, sekä ruokahalultaan nälkäisenä kuin susi!

Vaan kotona otti äiti Andrjushan kokonaan omaan haltuunsa, syöksyen
milloin leikkaamaan hänen kyntensä lyhyiksi, milloin kiertämään hänen
kihariansa tai ompelemaan pojalle somia kauluksia ja rintamuksia
-- tilasi kaupungista hänelle kurtikka-puseroita, opetti hänet
kuuntelemaan Herzin haavemielisiä säveliä, lauloi hänelle kukkasista
ja elämän runoudesta, kuiskutteli hänelle milloin soturin, milloin
runoilijan loistavaa elämänkutsumusta, haaveili hapen kanssaan
korkeasta tehtävästä, mikä täällä muutamien osaksi on sallittu...

Ja koko tämän komean tulevaisuuden näköpiirin oli pakko väistyä
syrjään tilipaperien alituisen kahinan ja talonpoikien tahrattujen
laskujen tieltä, siksi että seurusteltiin tehtaantyömiesten kanssa.

Äiti vihasi yksin niitä rattaita, joilla Andrjusha teki
kaupunki-matkansa sekä sitä vähäkankaista viittaa, jonka isä hänelle
oli lahjoittanut ja viheriäisiä säämiskähansikkaita -- mitkä kaikki
hänestä olivat tuon touhuisan elämän raakoja ulkonaisia merkkejä.

Mutta onnettomuudeksi oli Andrjusha niin edistyväinen ja hyväpäinen
poika että isä pian teki hänestä apuopettajan omaan pieneen
kasvatuskouluunsa.

Se ei äidin mielestä vielä olisi ollut niin vaarallista, mutta isä
määräsi pojalle palkankin kuin millekkin ammattimestarille aivan
aito-saksalaiseen tapaan: kymmenen ruplaa kuukaudessa, panipa vielä
hänet pitämään siitä kirjaakin.

Rauhoitu hyvä äiti, rauhoitu! Sinun poikasi on kasvanut venäläisessä
maaperässä -- ei tuossa arkipäiväisessä laumassa, jolla on nuo
porvarilehmän sarvet päässään, ja kädet, jotka vain myllynkiviä
pyörittelevät. Likellähän siellä oli Oblomofka, jossa vallitsi se
ikuinen venäläinen juhla ja joutilaisuus! Siellä viskataan työntaakka
hartioilta kuin ies; siellä ei herra nouse aamuruskon kanssa kilpaa
eikä kulje tehtaissa rasvalla ja öljyllä voideltujen rattaiden ja
vieterien ääressä.

Onpa sentään Verhljovossakin yksi rauhallinen rakennus, vaikka se
suurimman osan vuotta seisookin typötyhjänä, mutta sinne useinkin
pujahtaa sisään vain vallaton poika, joka näkee siellä pitkiä saleja
ja parvekkeita, seinillä tummia muotokuvia, joilla ei ole tuota
raakaa verevyyttä kasvoillaan eikä noita karkeita isoja käsiä, --
ei, hän näkee siellä uupuneita, tummansinisiä silmiä, puuteroituja
hiuksia, valkoisia, hemmoiteltuja kasvoja, paisuvia rintoja, hentoja
sinisuonisia käsiä värähtelevissä kalvosissaan ylpeästi puristettuina
kiinni miekankahvaan; näkee siellä sarjan ylhäisen-turhamaisesti
hekumaan heittäytyneitä sukupolvia kullalla kirjailluissa kankaissa,
sametissa ja pitseissä.

Näitä kasvoja katsellessaan käy hän mielessään läpi mainioiden
aikojen, taistelujen ja nimien historiaa, kuuntelee siellä
muinaisuuden tarinaa, vaan ei sellaisena kuin isä piippu-hampaissa
syljeskellen hänelle on satoja kertoja kertonut Sachsenin elämästä,
elämästä juurikkain ja perunain keskessä tai torin ja ryytimaan
piirissä...

Kolmena vuotena peräkkäin oli tämä autio linna yht'äkkiä täyttynyt
ihmisillä, kiehuen eloa, juhlia, tanssiaisia, ja pitkiltä
parvekkeilta oli silloin läpi öiden välkähdellyt tulia.

Saapuneet olivat näet ruhtinas ja ruhtinatar perheinensä: ruhtinas,
harmaapäinen ukko, jonka kasvot olivat kuin pergamentti, jonka
himmeäkatseiset silmät olivat ulospäin pullistuksissa ja otsa
korkea ja kalju, jolla oli kolme tähteä, kultainen nuuskarasia,
keppi, jonka ponnessa paistoi jalokivi, ja jolla oli jaloissaan
samettikengät. Ruhtinatar -- kauneudeltaan majesteetillinen,
ryhdiltään ja käytökseltään nainen, jota varmaankaan ei kukaan
koskaan päässyt lähelle syleilläkseen tai suudellakseen, hädintuskin
itse ruhtinaskaan, vaikka heillä olikin viisi lasta.

Hän näytti olevan ylempänä sitä mailmaa, johon hän alentui astumaan
kolmena vuotena peräkkäin. Ei kenenkään kanssa hän puhellut, ei
millekkään retkille hän lähtenyt, vaan istuskeli viheriäisessä
kulmahuoneessa kolmen vanhan ämmän seurassa, käyskenteli jalkaisin
puutarhan läpi pitkin umpinaista parveketta tai meni joskus kirkkoon
istuutuen tuoliin verhojen taakse.

Sitävastoin oli talossa, paitsi ruhtinasta ja ruhtinatarta,
kokonainen muu mailma, niin iloinen, niin elävä, että Andrjusha
lapsellisine viheriäänvivahtavine silmineen yht'äkkiä sai tilaisuuden
katsahtaa kolmeen tai neljään eri ihmispiiriin sekä terävällä
älyllään ahnaasti ja tajuttomasti tarkastella niiden eri tyyppejä
ikäänkuin kirjavia ilmiöitä naamiohuveissa.

Niiden joukossa kohtasivat häntä ensiksikin nuoret ruhtinaat Pierre
ja Mikael, joista edellinen heti paikalla opetti Andrjushalle,
kuinka puhalletaan tai rummutetaan ilta- ja aamusoittoa ratsuväessä
ja jalkaväessä, millaisia ovat husaarien miekat ja kannukset tai
millaisia ovat rakuunain, minkäkarvaisia ovat hevoset kussakin
rykmentissä, sekä mihinkä välttämättä on koulusta päästyä pyrittävä
jottei joutuisi häpeään.

Toinen, Mikael, asetti heti tutustuttuaan Andrjushaan hänet
erityiseen asentoon ja alkoi tehdä kummallisia temppuja nyrkeillään
iskien niillä Andrjushaa milloin nenään, milloin vatsaan sekä selitti
sitten että tämä nyt on sitä englantilaista tappelutapaa.

Kului kolmisen päivää, niin jopa Andrei, ainoastaan maalaisvapauden
perustuksella ja jäntereisten käsivarsiensa oikeudella lyödä läppäsi
hänen nenänsä rikki niin hyvin englantilaisella kuin venäläisellä
tavalla, ilman minkäänlaista tieteellistä metoodia sekä saavutti
siten auktoriteetin molempien ruhtinasten edessä.

Oli myös kaksi ruhtinatarta, yhdentoista ja kahdentoista vuotiaita
tyttöjä, jotka olivat korkeahkot vartaloltaan, solakat ja upeasti
puetut, jotka eivät puhelleet kenenkään kanssa eivätkä tervehtineet
ketään ihmistä ja pelkäsivät kovasti talonpoikia.

Oli näiden kotiopettajatarkin, _mademoiselle Ernestine_, joka kävi
juomassa kahvia Andrjushan äidin luona ja opetti tämän kähertämään
Andrjushan hiuksia. Toisinaan hän itsekkin veti pojan pään polviensa
väliin ja kähersi paperikääreillä niin kovasti että ihan koski
kipeästi, otti sitten valkoisilla käsillään kiinni pojan molemmista
poskista ja suuteli niin ihmeen hellästi!

Sitten oli myös eräs saksalainen, joka sorvasi nuuskarasioita ja
nappeja, sitten musiikinopettaja, joka juopotteli sunnuntaista
sunnuntaihin, sitten kokonainen parvi sisäpiikoja sekä kaiken lopuksi
iso lauma koiria ja koiranpenikoita.

Koko tämä joukko täytti talon ja kylän melulla ja pauhulla,
kolinalla, huudoilla ja soitonsävelillä.

Toisaalta päin Oblomofka, toisaalta taas tämä ruhtinaallinen
kesälinna ylellisine herras-elämineen sattuivat siis yhteen
saksalaisen elinaineksen kanssa, ja vaikuttivat sen ettei Andreista
tullut mitään "bursch'ia" eikä "poroporvaria".

Andrein isä oli agronoomi, teknoloogi ja pedagoogi. Agronomian
käytännöllisen opin oli hän saanut isältään, joka oli ollut
talonvuokraaja, teknologian taidon oli hän oppinut sachsenilaisissa
tehtaissa, ja lähimmässä yliopistossa, jossa oli nelisenkymmentä
professoria, oli hän saanut kutsumuksensa opettamaan sitä, mitä nuo
neljäkymmentä viisasta olivat ehtineet hänen päähänsä päntätä.

Pitemmälle ei hän opintojaan jatkanut, vaan kääntyi itsepäisesti
niistä pois päätettyään että hänen on ryhdyttävä asioihin sekä palasi
isänsä luo. Tämä antoi hänelle sata taaleria, uuden matkalaukun ja
päästi näin menemään neljän tuulen mailmaan.

Siitä ajasta alkaen Johannes Bogdanin poika ei nähnyt syntymämaatansa
eikä isäänsä. Kuusi vuotta vaelteli hän Sveitsissä ja Itävallassa ja
kaksitoista vuotta on hän sitten asuskellut Venäjällä ja siunaa nyt
kohtaloaan.

Koska hän itse oli opiskellut yliopistossa, niin päätti hän että
kai pojankin on semmoisessa oltava -- viisi siitä, vaikka se nyt
ei ollutkaan saksalainen yliopisto, viisi siitä, jos venäläinen
yliopisto oli vaikuttava käänteen hänen poikansa elämässä ja vievä
hänet kauvaksi siltä uralta, jonka isä aatteissaan oli häntä varten
viitoittanut.

Ja hän oli tehnyt sen sangen yksinkertaisesti: oli ottanut uran
valmiina isoisältä ja jatkanut sitä ikäänkuin viivoittimella vetäen
tulevaan pojanpoikaan saakka, ja pysyi levollisena vähääkään
epäilemättä että Herzin variatsioonit, äidin unelmat ja tarinat tai
balkongi ja budoaari ruhtinaan kesälinnassa kääntäisivät Andreissa
tuon kaitaloisen saksalaisen ladun niin leveälle tielle, ettei
sellaista ollut unissakaan nähnyt ei hänen isoisänsä eikä isänsä,
eipä edes hän itsekään.

Muuten ei isä suinkaan ollut niin ahdasmielinen, että olisi ruvennut
tyrkyttämään pojalleen omia toivomuksiaan tässä asiassa; hän vain ei
osannut aivoissaan suunnitella pojalleen mitään muuta uraa kuin tämän
vanhan.

Eikä hän siitä niin paljon huolehtinut. Kun poika oli palannut
yliopistosta ja jäi kolmiseksi kuukaudeksi kotiin, niin sanoi isä
vain että mitäs hän täällä Verhljovossa enää tekee, että tuon
Oblomovinkin pojan ovat jo lähettäneet Pietariin, ja että siis kai
hänenkin jo oli aika.

Mutta miksikä oli pojan lähteminen Pietariin, miksei hän yhtähyvin
voinut jäädä Verhljovoon auttamaan maatilanhoidossa -- sillä
kysymyksellä ei vanhus itseään vaivannut, hän vain muisti että
silloin kun hän itse päätti oppikurssinsa, oli isä lähettänyt hänet
pois luotansa.

Ja hän vain lähetti poikansa pois -- semmoinen on tapa Saksanmaassa.
Äitiä ei enää ollut elossa eikä kukaan ollut vastaansanomassa.

Lähtöpäivänä antoi isä Ivan Bogdanovitsh pojalleen sata ruplaa
seteleissä.

-- Sinä matkustat nyt ratsain maaherran-kaupunkiin asti, puheli
hän: -- siellä saat ottaa Kalinnikovilta kolmesataa viisikymmentä
ruplaa lisää, mutta hevosen saat jättää hänen luokseen. Jos ei
hän sattuisi olemaan kaupungissa, niin saat myödä hevosen; siellä
on kohta markkinat: maksavat tinkimättä neljäsataa ruplaa. Matka
Moskovaan maksaa sinulle nelisenkymmentä ruplaa, sieltä Pietariin
-- seitsemänkymmentä viisi; rahaa jääpi kylliksi. Perille päästyäsi
tee miten tahdot. Sinä olet ollut minun asioissani ja tiedät siis
luultavasti että minulla on jonkunlainen pääoma. Mutta ennen minun
kuolemaani ei sinun siihen tarvitse turvautua, ja minä luultavasti
elän vielä noin kaksitoista vuotta, jollei vain kivi satu päähän
putoamaan. Minun elämäni lamppu palaa kirkkaasti ja siinä on vielä
paljon öljyä. Sinä olet saanut hyvän sivistyksen: kaikki kunnia-urat
ovat edessäsi avoinna. Voit ruveta virkamieheksi, voit harjoittaa
liikettä, voit kehittyä vaikka kirjailijaksi, mitä ikinä -- enhän
minä tiedä minkä alan itse valitset, mihin tunnet enin vetoa...

-- Kylläpähän sitten näen, mahdotonta kai on tässä näin yht'äkkiä
kaikille aloille ... vastasi Andrei.

Isä alkoi nauraa hahattaa minkä jaksoi ja pudisteli poikaa hartioista
niin ettei sitä hevonenkaan olisi sietänyt. Mutta Andrei ei ollut
milläänkään.

-- No, vaan jos et itse pääse selville, minkä uran valitseisit, niin
pitää sinun neuvotella ihmisten kanssa ja kysellä -- mene esimerkiksi
Reinholdin luo: hän kyllä neuvoo. Oo! -- lisäsi ukko nostaen sormensa
pystyyn ja puistellen päätään: -- se on ... se on:... (hän tahtoi
ylistellä, vaan ei keksinyt sanoja). Me tulimme yhdessä sen kanssa
Sachsenista. Hänellä on nelikerroksinen talo. Minä sanon sinulle
osoitteen...

-- Älä sano, en tarvitse! virkkoi Andrei: -- Minä menen hänen
luokseen sitten kun minulla itsellänikin on nelikerroksinen talo,
vaan toistaiseksi tulen toimeen ilman häntä...

Isä pudisti poikaa jälleen hartioista.

Andrei hyppäsi hevosen selkään. Satulaan oli sidottu kaksi laukkua:
toisen sisässä oli vahakankainen sadetakki ja sieltä pisti myös
esiin paksut, naulapohjaiset saappaat, joukko paitoja Verhljovon
palttinasta sekä muutamia isän neuvosta ostettuja ja mukaanotettuja
kapineita. Toisessa laukussa oli hienosta verasta tehty, soma
hännystakki, karvapäällinen palttoo, tusina hienoja rinta-paitoja
ynnä batiinit, äidin ohjeesta otetut ja muistoksi Moskovasta tilatut.

-- Niinpä siis! lausui isä.

-- Niinpä siis! virkkoi poika.

-- Onko kaikki valmista? kysyi isä.

-- Kaikki on valmista! vastasi poika.

He katsoivat vaijeten toinen-toistaan silmiin ikäänkuin lävistäen
toisensa katseillaan.

Sillävälin oli siihen ympärille keräytynyt joukko uteliaita
naapureita suu-auki katsomaan, mitenkä pehtori laskee poikansa
mailmalle.

Isä ja poika puristivat toinen-toisensa kättä ja Andrei läksi
ripeästi ajamaan.

-- Sepäs koko koiranpenikka: ei kyynelen pisaraakaan! -- ihmettelivät
naapurit. -- Katsokaas: tuolla jo kaksi varista on rapistelemassa
aidan seipäässä, hänelle ne raakkuu pahan edellä, haa -- saapas nähdä
poika...

-- Mitäs ne varikset tuollaisille, jotka kuljeksivat yksikseen
metsissä juhannus-öinäkin: ei ne noille saksalaisille toki mitään
pysty tekemään. Vaan venäläistä eivät silmänräpäystäkään kynsistään
päästä.

-- Kyllä on pakana tuo vanhuskin! huomautti eräs äiti. -- Aivan kuin
kissanpojan paiskasi kadulle: ei syleillyt, ei itkenyt!

-- Seis! Seis Andrei! huusi vanhus poikansa perään.

Andrei pysäytti hevosensa.

-- Ähäh! Jokos omatunto rupesi soimaamaan? hälistiin joukosta
hyväksyvästi.

-- Mikäs nyt? kysyi Andrei.

-- Satulavyö on löysällä, pitää piukentaa!

-- Ei tarvitse, poikkean Shamshefkiin ja korjaan itse. Ei ole aikaa
tuhlata, pitää keretä päiväsaikaan perille.

-- Anna huilata siis! sanoi isä kättänsä heilauttaen.

-- Heipä hei! huusi poika päätään nyökäyttäen, ja taivuttaen itsensä
hiukan eteenpäin, aikoi juuri kannustaa ratsunsa juoksuun.

-- Voi teitä sen koiria! Ihan kuin outoja toisilleen! arvostelivat
naapurit.

Mutta yht'äkkiä syntyi joukossa kova-ääninen itku: joku vaimoista ei
kestänyt nähdä moista eroa.

-- Sydänkäpyseni, kultaseni! puheli hän pyyhkien huivinnurkalla
silmiään. -- Orpo raukka! Ei ole sinulla omaa äiti-hellää, ei kukaan
sinua siunaa matkalle lähtiessäsi... Salli edes minun nyt sinua
siunata, kaunokaiseni kallis...!

Andrei hyppäsi alas hevosen seljästä, syleili vanhaa vaimoa ja
tahtoi heti ajaa tiehensä -- mutta purskahtikin yht'äkkiä itkuun,
kun vaimo häntä ristitsi ja suuteli. Vaimon palavissa sanoissa oli
hän kuulevinaan ikäänkuin äiti-vainajansa äänen ja tämän hellä kuva
välähti hetkeksi hänen sielussansa.

Hän syleili vielä lujasti puristaen naista, pyyhkäisi äkkiä kyyneleet
silmistään ja hypähti hevosen selkään. Sivalsi sitten molemmille
kupeille ja katosi pois pölypilvessä -- ja hänen peräänsä ryntäsi
kahdelta taholta kolme kylän koiraa yhtyen vimmattuun haukuntaan.



2.


Stolz oli yhdenikäinen kuin Oblomov ja siis nyt, niinkuin tämäkin,
kolmenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli palvellut ja ottanut eron
virastaan, toiminut liikeasioissa ja hankkinut itselleen todellakin
oman talon ja rahaa. Hän on osakkaana jossakin yhtiössä, joka
lähettelee tavaroita ulkomaille.

Lakkaamatta on hän liikkeessä: kun yhtiön on tarvis lähettää asiamies
Belgiaan tai Englantiin -- niin hänet lähetetään; kun on tarvis
laatia joku ehdotelma tai sovittaa joku uusi aate asioihin -- niin
hänet siihen valitaan. Sitä tehden matkustelee hän mailmaa, opiskelee
ja lueskelee: milloin hän kaikkea ehtiikin -- ties jumala.

Hän on koko mies pelkkiä luita, jäntereitä ja hermoja, ikäänkuin
puhdasrotuinen englantilainen hevonen. Laihahko hän on, poskia
hänellä ei ole juuri lainkaan, s.o. on kyllä poskiluut sekä lihakset,
mutta ei merkkiäkään mihinkään rasvamaiseen pyöreyteen; kasvojen
väri on tasainen, mustaverinen ilman minkäänlaista punaa, silmät
vivahtavat tosin hieman viheriään, mutta ilmaisevat älyä.

Mitään liikanaisia ruumiin-liikkeitä ei hänellä ollut. Kun hän istui,
niin istui hän levollisesti; kun hän teki jotakin työtä, muuttuivat
hänen kasvonpiirteensä vain sen verran kuin oli tarvis. Samoinkuin
hänen ulkonainen elimistönsä oli vapaa kaikesta liikanaisuudesta,
samoin hän elämänsä siveellisissäkin suhteissa etsi tasapainoa
käytännöllisyyden ja hengen hienojen tarpeiden välillä. Nämät kaksi
puolta kulkivat hänessä yhdensuuntaisesti risteytyen ja sulautuen
tiellä toisiinsa, mutta sotkeutumatta milloinkaan paksuiksi,
selvittämättömiksi solmuiksi.

Hän astui tietänsä varmoin ja reippain askelin, eli kulunkiarvioiden
mukaan ja koetti kuluttaa jokaisen päivänsä, jokaisen ruplansa
tarkasti pitämällä silmällä menetettyä aikaa, työtä sekä sielun- ja
sydämmen voimaa.

Suruja ja iloja näytti hän hallitsevan ikäänkuin käsien liikkeillä,
ikäänkuin jalkojensa askeleilla tai samoin kuin hän menetteli pahan
ja hyvän sään vallitessa.

Sateisella säällä hylkäsi hän käyttämästä sateensuojaa. Se on: kärsi
niin kauvan kun murhetta kesti, mutta kärsi ilman arkamielistä
nöyryyttä, enemmän vain harmista, ylpeydestä, ja kesti loppuun asti
maltillisesti ainoastaan sentähden että katsoi jokaisen kärsimyksen
syyn aiheutuvan omasta itsestään eikä ripustanut sitä niinkuin
kauhtanaa toisen kaulaan.

Ja mitä hän elämässänsä nautti, sen nautti hän ilolla ikäänkuin
tien vierestä taitetun kukkasen tuoksusta, niinkauvan kun se on
kuihtumatonna käsissä, juomatta koskaan maljaa pohjaan siihen
katkeruuden pisaraan saakka, mikä piilee jokaisen nautinnon lopussa.

Selvä, suora ja todellinen katse elämään -- se se oli hänen
alituisena tehtävänään, ja pyrkiessään aste asteelta sitä
toteuttamaan, tuli hän ymmärtämään koko sen vaikeuden ja tunsi
itsensä sisällisesti ylpeäksi ja onnelliseksi joka kerta milloin
sattui huomaamaan mutkan tiellään, koska tiesi ottaa askelen suoraan
suuntaan.

"Viisasta ja vaikeata on elää yksinkertaisesti!" saneli hän usein
itselleen kiirehtivin katsein tarkastellessaan, missä on mutka
edessä, missä vino kohta, missä elämän rihma pyrkii kiertymään
epäsäännölliseksi, sykkyräiseksi solmuksi.

Kaikista pahimmin pelkäsi hän mielikuvitusta, tuota kaksikasvoista
elämänkumppalia, joka vuoroin ystävänäsi hymyilee, vuoroin
vihamiehenäsi irvistelee, ystävänäsi -- silloin kun vähimmin siihen
uskot; vihamiehenäsi -- silloin kun luottavaisesti uinahdat sen
maireaan kuiskutukseen.

Hän pelkäsi jokaista haavetta, taikka, jos astuikin haaveen
valtakuntaan, niin astui sinne niinkuin pujahdetaan sisään luolaan,
jossa on päällekirjoitus: _ma solitude, mon hermitage, mon repos_,
tietäen oikean hetken ja silmänräpäyksen, milloin sieltä on tultava
ulos.

Epäselvälle, salaperäiselle haaveilemiselle ei hän antanut
sielussaan sijaa, vaan kaikki se, mitä hän ei elävän kokemuksen ja
käytännöllisen totuuden perustuksella voinut eristäen selittää, oli
hänen silmissään ainoastaan harhanäkyä, joku erityinen säteiden ja
värien heijastus näköelimen verkkokalvossa tai ainakin sellainen
ilmiö, jonka perille kokemus ei vielä ollut päässyt.

Hänellä ei myöskään ollut tuota taiteenharrastusta, mikä rakastaa
rapistella siipiään kaiken kummallisen kulkumailla tai kaahlia
avaruutensa pellon pohjamudassa, ja jonka ala on avoinna aina
tuhannen vuotta eteenpäin. Hän pysähtyi itsepäisesti salaisuuden
kynnykselle paljastamatta yhtä vähän lapsuuden-uskoa kuin epäilystään
sallimuksesta, vaan odotti määrätyn lain ilmestymistä ja sen mukana
avainta lukossa olevaan oveen.

Yhtä hienosti ja varovaisesti kuin mielikuvituksensa liikkeitä,
seurasi hän myös sydämmen ilmiöitä. Tässä hän usein peräytyen oli
pakoitettu tunnustamaan, että sydämmen suhteiden ilmakehä vielä oli
_terra incognita_.

Hän kiitti lämpimästi kohtaloa, jos hänen tällä tuntemattomalla
alueella onnistui oikeaan aikaan eroittaa punaposkisen valheen
kalpeasta totuudesta; eikä hän enää valittanut, kun hän lankeamatta
pakeni kukkaisilla taitavasti peitettyä petosta, vaikka sydän löikin
rajusti ja kuumeisesti, vaan hän oli ilposen-iloinen, jos ei siitä
vuotanut verta, jos ei noussut kylmää hikeä otsalle eikä perästäpäin
laskeutunut pitkää varjoa kauvaksi aikaa hänen elämäänsä pimittämään.
Hän piti itseänsä onnellisena jo sen kautta, että voi pysytellä
samalla korkeudella ja että, täristessään tunteen laukkaavan ratsun
seljässä, voi olla lennättämättä yli sen hienosti vedetyn viivan,
joka eroittaa tunteen mailman valheen sentimentaalisuuden mailmasta,
vakavuuden mailman leikittelyn mailmasta, taikka että ratsastaessaan
takaisin, saattoi olla karkuuttamatta orhiaan kovuuden, järkeilyn,
epäluulon, pikkumaisuuden ja sydämmen kylmyyden hiekkaiselle ja
kuivalle maaperälle.

Viehtymyksen pyörteessäkin hän tunsi maan jalkainsa alla sekä kyllin
voimaa repäisemään itsensä irti ja olemaan vapaa, jos läksi menemään
äärimmäisyyttä kohti. Hän ei antanut kauneuden sokaista itseänsä niin
että olisi unhoittanut ja alentanut miehen arvoa, ei ollut orja eikä
"maannut kaunotarten jalkain juuressa" vaikka ei ollutkaan kokenut
mitään huumaavia riemun hetkiä.

Hänellä ei ohut mitään epäjumalia ja siksi säilytti hän sielunsa
voiman ja ruumiinsa kestävyyden, siksi oli hän siveän-ylpeä; koko
hänen olennostaan tuulahti jonkunlaista raitista pontevuutta, jonka
edessä väkisten hämmästyivät epähienotkin naiset.

Hän tunsi näiden harvinaisten ja kalliiden ominaisuuksien arvon,
käyttäen niitä siihen määrin säästeliäästi että häntä nimitettiin
egoistiksi ja tunnottomaksi ihmiseksi. Tuo hänen pidättymisensä
intohimoista ja älynsä olla poikkeamatta luonnollisuuden ja hengen
vapaan aseman rajoista, leimattiin moitteen merkillä, samalla kun
annettiin kiitoslause -- kadehtien ja ihaillen -- jollekkin toiselle,
semmoiselle joka täyttä vauhtia oli mäiskähtänyt suohon ja turmellut
sekä oman että toisen tilan.

-- Himot, himot julistavat kaiken syyttömäksi -- puhelivat ihmiset
hänen ympärillään: -- mutta te teidän itsekkäisyydessänne varjelette
vain omaa itseänne: kenenkä hyväksi, sepä vielä nähdään!

-- Niin, jonkun hyväksi toki varjelenkin, -- sanoi hän miettiväisesti
ikäänkuin silmäten kohti kaukaisuutta, ja jatkaen epäilystään himojen
runouteen, viehättymättä niiden myrskyisiin ilmiöihin ja hävittäviin
seurauksiin sekä tahtoen yhä nähdä olemuksen ihanteen ja ihmisen
pyrkimykset elämän vakavan kehityksen ja elämän toiminnan valossa.

Ja kuta enemmän häntä vastaan väitettiin, sitä syvempään hän
juurtui itsepäisyydessään, joutuipa joskus, ainakin sanariidoissa,
puritaaniseen aate-vimmaan. Hän saattoi sanoa että "ihmisen
oikea tarkoitus on elää läpi nuo neljä vuodenaikaa, se on neljä
ikäkauttansa, tekemättä hyppäyksiä ja kantaa elämänsä astiaa
viimeiseen päiväänsä saakka läikäyttämättä tyhjään ainoatakaan
pisaraa, ja että säännöllisesti ja tasaisesti palava liekki
on parempi kaikkia riehuvia tulipaloja, mikä runous tahansa
niissä leimunneekaan". Lopuksi saattoi hän lisätä että hän
"olisi onnellinen, jos hänen onnistuisi itseensä sovittaa tämä
vakaumuksensa, vaan ettei hän toivo tätä saavuttavansa sentähden että
tämä on sangen vaikeata".

Ja kuitenkin hän itse järkähtämättä kulkemistaan kulki pitkin tätä
valittua tietä. Ei nähty että hän milloinkaan olisi jotakin asiaa
sairaalloisesti ja kiusallisesti hautonut, eivätkä häntä nähtävästi
ahdistaneet mitkään vaivatun sydämmen kalvavat tuskat. Ei hän
ollut sielultansa kipeä, ei koskaan eksynyt mihinkään sotkuisiin,
vaikeisiin tai äkkiuusiin suhteisiin, vaan lähestyi niitä ikäänkuin
vanhoja tuttuja tai ikäänkuin olisi elänyt toistamiseen ja kulkenut
tuttuja seutuja.

Mikä tahansa häntä kohtasikin elämässä, heti käytti hän sellaista
vastaanottokeinoa, joka oli tarpeen juuri tätä ilmiötä varten --
aivan niinkuin tottunut emännöitsijä kerralla valitsee vyössään
riippuvasta avainkimpusta juuri sen avaimen, mikä tarvitaan tuota tai
toista ovea varten.

Ylimmäksi kaikkea asetti hän järkähtämättömyyden tarkoituksia
saavutettaessa: tämä oli hänen silmissään lujan luonteen
tunnusmerkki, ja henkilöitä, joilla oli tämä järkähtämätön luonne,
ei hän koskaan evännyt kunnioittamasta, kuinka vähäarvoiset tahansa
heidän tarkoituksensa olivatkin.

-- Kas ne ovat ihmisiä! sanoi hän.

Tuskin tarvitseisi lisätäkkään että hän itse näin kulki päämääräänsä
kohti rohkeasti astuen yli kaikkien esteiden ja kieltäytyen
tehtävästään ainoastaan silloin kun hänen tiellään kohosi vastaan
seinä taikka aukeni poikkipääsemätön, pohjaton kuilu.

Mutta kykenemätön oli hän taas asestaumaan moisella rohkeudella,
joka ummistaen silmänsä loikkaa yli kuilun syvyyden taikka syöksyy
umpimähkää vasten seinää. Hän mittasi kuilun tai seinän suuruuden,
ja jos ei keksinyt varmaa keinoa, niin peräytyi pois, mitä tahansa
hänestä siellä sanottiinkin.

Muodostuakseen tällaiseksi luonteeksi tarvitaankin kenties juuri
sellaisia seka-aineksia, jollaisista Stolz oli kokoonpantu. Meillä
ovat yhteiskunta-elämän toimimiehet ammoisista ajoin valautuneet
noin viiteenkuuteen stereotypeerattuun muotoon, jotka laiskasti
ympärilleen tuijottaen silmät puoli-ummessa laskevat kätensä
yhteiskunnallisen koneiston kampiin ja unisesti pyörittävät sen
vanhoja rattaita seisten edeltäjiensä jalansijoilla. Mutta tässä
olivat silmät uneliaisuudesta havahtuneet, tässä kajahteli reippaita,
leveitä askelia ja helähteli vastaan vilkkaita ääniä... Kuinka monta
Stolzia olisikaan tarvis meille ilmestyä venäläisillä nimillä!

Mutta mitenkä tällainen mies saattoi olla niin likeinen Oblomoville,
jossa jokainen piirre, jokainen askel, koko olento oli huutavana
vastakohtana Stolzin elämälle? Se on kai kuitenkin jo ratkaistu
kysymys että vastakohtaiset äärimmäisyydet, joskaan eivät välttämättä
johda keskinäiseen myötätuntoisuuteen, kuten ennen arveltiin,
ainakaan eivät sitä mitenkään saata estää.

Sen lisäksi yhdisti heitä laspuudenaika ja koulutoveruus -- kaksi
voimakasta vaikutinta, sitten tuo venäläinen, hyvänsuopa, lihava
hyväily, jota niin runsaasti Oblomovin kodissa oli tuhlattu tälle
saksalaisen pojalle, sitten se väkevämmän osa, jolla Stolz esiintyi
Oblomovin edessä sekä ruumiillisessa että siveellisessä suhteessa,
ja lopuksi ja ennen kaikkea se, että Oblomovin perusluonteessa
piili puhdas, kirkas ja hyvä pohja täynnänsä syvää myötätunnetta
kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja mikä suinkin avautui tälle
yksinkertaiselle, rehelliselle, iki-luottavalle sydämmelle tavotellen
siinä vastakaikua.

Ken sattumalta tai täydessä aikomuksessa kerrankaan oli kurkistanut
sisään tuohon kirkkaaseen, lapselliseen sieluun -- olipa hän sitten
kuinka tyly ja ilkeä ihminen tahansa -- se ei enää voinut evätä
häneltä myötätunnettaan, tai jos olosuhteet estivät likenemistä,
saamatta ainakin hyvää ja pysyvää muistoa hänestä.

Usein Andrei, reväisten itsensä irti asioistaan tai päästyään
erilleen jostakin suurmailman seurasta ja tullessaan jostakin
iltamasta tai tanssiaisista, ajoi Oblomovin luo, jonka leveässä
sohvassa oli niin mukava joutilaana istua ja puheellaan virkistää
ja rauhoittaa tuota levotonta, väliin väsynyttä sielua, ja sielläpä
hän aina sai kokea sitä viihdyttävää tunnetta, jota ihminen tuntee
tullessaan loistavista saleista oman kainon kattonsa alle taikka
palatessaan etelän ihanasta luonnosta kotoiseen koivulehtoon, niissä
on ennen lapsena juoksennellut.



3.


-- Terve mieheen Ilja! Tuntuupa oikein hauskalta taas sinua nähdä.
No, mitenkäs sinä voit? Oletko terve? kyseli Stolz.

-- Oh, eikös mitä, huonosti on laitani, veli Andrei, vastasi Oblomov
huoahtaen: -- sen terveyden kanssa on niin ja näin.

-- Mitä, oletko sairas? kysyi Stolz huolestuneena.

-- Nämät näärännäpythän ne minua tässä ovat ruvenneet vaivaamaan:
juuri kun viime viikolla olin päässyt yhdestä, joka oli
oikeanpuolisessa silmässä, niin nyt on taas jo toinen nousemassa.

Stolz naurahti.

-- Eikö muuta? kysäsi hän. -- Ne sinulle tulevat liiasta makaamisesta.

-- Muutako? Kurkkutulehduskinhan minua vaivaa. Olisitpa vain kuullut,
mitä tohtori äsken tässä sanoi. "Ulkomaille" sanoi hän, "pitää teidän
lähteä, muuten käy huonosti: -- voitte saada halvauksen!"

-- No, mitäs sinä?

-- En minä lähde.

-- Miksikä et?

-- Hyvänen aika! Kuulehan toki mitä hän määräili: "minun on muka
eleskeltävä jollakin vuorella, matkustettava Egyptiin taikka
Ameriikkaan..."

-- Mitäs sitten? virkkoi Stolz kylmäverisesti. -- Egyptiin pääset
sinä kahdessa viikossa, Ameriikkaan kolmessa.

-- Voi sinuas, veli Andrei, ettäs sinäkin semmoista puhut! Yhden
viisaan miehen luulin minä toki mailmassa vielä olevan, ja sekin
nyt on päästään pilalla. Kuka hullu nyt matkustaisi Ameriikkaan tai
Egyptiin asti? Ei muut kuin nuo englantilaiset: nehän on Herra Jumala
sillä tavalla luonutkin eivätkähän ne missään ole oikein kotonaan.
Vaan kukas meillä lähtee? korkeintaan joku epätoivoinen heittiö,
jolle elämä ei ole minkään arvoinen.

-- Todentotta, ne olisivat sinulle koko urotöitä: saat istahtaa
vaunuihin tai laivaan, saat hengittää raitista ilmaa, saat katsella
vieraita seutuja, kaupunkeja, kansallistapoja, kaikkia ihmeitä ...
voi sinua! No, vaan sanoppas, millä kannalla asiasi ovat nykyään,
miten on siellä maalla Oblomofkassa?

-- Ah, älä kysy! ... virkkoi Oblomov kättään huiskauttaen.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Sitä vain että elämä käy käsiksi!

-- Ja jumalankiitos että käy! sanoi Stolz.

-- Mikä jumalankiitos se on? Kunpa se vain silitteleisikin päätä,
vaan kun tulee päälle aivan niin kuin siellä koulussa ennen
ne tappelijat kiusasivat jotakin siivoa poikaa: milloin salaa
häntä nipistivät, milloin yht'äkkiä törmäsivät vasten kalloa ja
ripottelivat hiekkaa niskaan ... eikä toinen jaksanut vastustaa.

-- Sinä oletkin juuri tuollainen liiaksi siivo. Mutta mitä on
tapahtunut? tiedusti Stolz.

-- Kaksi kamalaa onnettomuutta.

-- Millaisia siis?

-- Olen joutunut kokonaan rappioon.

-- Kuinka niin?

-- Annanhan jahka luen sinulle mitä tilanhoitaja kirjoittaa...
Mihinkäs se kirje taas joutuikaan? Sakariias, Sakariias!

Sakariias haki kirjeen. Stolz silmäsi sen pikaisesti läpi ja
naurahteli lukiessaan, arvattavasti tilanhoitajan lausemuodoille.

-- Aika veijari tämä sinun pehtorisi! -- sanoi hän. -- On itse ajanut
talonpojat luotansa ja vielä valittelee. Parempi olisi antaa passit
heille kouraan ja päästää menemään neljän tuulen suuntaan.

-- Mutta sillä tavallahan kaikki pyrkisivät karkuun, -- virkkoi
Oblomov.

-- No entäs sitte! sanoi Stolz huolimattomasti. -- Se, jolla on
hyvä ja edullista olla paikkakunnallaan, ei se pois pyri; vaan jos
ei ole edullista, niin ei ole sinullekaan edullista: mitäs hänestä
pidättämään?

-- Kaikkea sinä keksitkin! arveli Ilja Iljitsh. -- Oblomofkan
talonpojat ovat siivoja, kotonaan pysyviä: mitäpäs ne läksisivät
maata maleksimaan?...

-- Kuules, sinä et taida tietääkkään, -- keskeytti Stolz: -- että
Verhljovoon aijotaan rakentaa laivavalkama ja on ehdotettu maantie
tehtäväksi niin ettei Oblomofkakaan jää kauvaksi valtatiestä, ja
kauppalaan tulee säädettäväksi vuosimarkkinat...

-- Hyvä jumala, mitä sinä sanotkaan! huudahti Oblomov. -- Sekös
vielä puuttui! Oblomofka on tähän asti saanut olla niin rauhassa
siellä syrjässä, ja nytkö yht'äkkiä markkinat ja maantiet? Talonpojat
rupeavat rymyämään kaupungissa, meidän kylään alkaa raahautua
kaikellaisia kauppiaita -- kaikki on hukassa. Voi surkeutta!

Stolz rupesi nauramaan.

-- Ettäkö ei ole surkeata? pitkitti Oblomov. -- Talonpojat siellä
ovat olleet niin omat itsensä, eivät ole tarvinneet kuulla mitään,
ei hyvää ei pahaa, ovat saaneet aina ahertaa omissa töissään
tuntematta vetoa mihinkään muuhun, vaan nyt ne turmeltuvat. Siellä
rupeaa näkymään teet ja kahvit, samettihousut, hanuripelit,
kiiltosaappaat ... ei muuta kuin pahaa siitä lähtee.

-- Niin, jos se niin käy, niin tietysti on siitä vähän hyötyä, --
huomautti Stolz. -- Vaan perusta sinä koulu kylään...

-- Eikös se ole liian varhaista? -- lausui Oblomov: -- lukutaito on
vahingoksi moukalle: anna hänelle sivistystä, niin, kukaties, ei
viitsi enää kyntääkkään...

-- Niin, vaan jos opettaa talonpojille koulussa juuri sitä, mitenkä
pitää kyntää -- etkö sinä sitä ymmärrä? Kuulehan nyt kumminkin: pilaa
puhumatta, sinun täytyy itse tänä vuonna matkustaa sinne kylään.

-- Niin tosiaankin; mutta minun rakennussuunnitelmani ei ole vielä
kokonaan ... -- huomautti Oblomov arasti.

-- Ei sitä nyt tarvita, sanoi Stolz. -- Matkusta nyt vain:
sielläpähän sitten näet, mitä on tehtävä. Muistaakseni olet sinä jo
kauvan tuota suunnitelmaasi sulatellut: eikö se todella vieläkään ole
kokonaan valmis? Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?

-- Ah, veliseni! Jospa minulla ei muusta olisikaan huolta kuin näistä
maatila-asioista. Mutta se toinen onnettomuus...

-- Mikä se sitten on?

-- Ajavat pois asunnosta.

-- Mitenkä ajavat?

-- Noin vain että "muuta pois!" sanovat ja sillä hyvä.

-- No mitäs sitten?

-- Mitäkö? Selkäni ja kylkeni olen ihan kipeiksi hieronut pyöriessäni
näiden puuhien takia. Kaikki asiat tulevat yhtaikaa: pitää keretä
yhtä ja toista, on laskuja tarkastettavia ja suoritettavia, on
maksuja sinne sekä tänne ja nyt kaiken lisäksi tämä tavarain
kuljetus. Kauheasti paljon kuluu rahaa enkä itsekään tiedä, mihin
ne menevät. Vielä tässä sekin sattuu ettei jää yhtä kolikkaakaan
kukkaroon...

-- Voi hemmoteltua miestä: vai on nyt muka niin raskasta muuttaa
asunnostaan, -- virkkoi Stolz kummastuksissaan. -- Vaan apropos
rahoistasi: paljonko sinulla on? Lainaas minulle viisisataa ruplaa:
täytyy heti tässä lähettää, huomenna otan meidän konttoorikassasta...

-- Odotahan! Annas, kun muistelen... Tuonoin lähettivät tilalta
tuhannen; vaan nyt on jälellä ... odotas, niin katsotaan...

Oblomov alkoi penkoa laatikoltaan.

-- Kas tuossa ... kymmenen, kaksikymmentä, tässä kaksisataa
ruplaa, ... tuossa kaksikymmentä. Piti tässä vielä olla kupariakin...
Sakariias, Sakariias!

Sakariias tulla rymisti niinkuin ennenkin alas uunipenkiltään ja
astui huoneeseen.

-- Mihinkäs ne kaksi riunanrahaa ovat joutuneet, jotka olivat tässä
pöydällä? Eilenhän minä ne panin siihen...

-- Mistä te, Ilja Iljitsh, olette keksinyt nuo riunanrahat? Johan
minä teille selitin ettei siinä niitä ollut...

Vai ei ollut! Appelsiineistahan annettiin takaisin

-- Olette kai sitten antanut pois jollekkin ettekä itsekään muista,
-- arveli Sakariias vääntäytyen ovea kohti.

Stolz naurahti.

-- Voi teitä oblomovilaisia! nuhteli hän. -- Eivät tiedä, kuinka
paljon heillä on rahaa taskuissaan.

-- Kuulkaa, mitä rahoja te äskettäin annoitte Mihei Andreitshi'lle?
muistutti Sakariias.

-- Jaa, tosiaankin, Tarantjev taisi ottaa vielä kymmenen ruplaa, --
sanoi Oblomov vilkkaasti kääntyen Stolziin: -- minä sen aivan unohdin.

-- Miksi sinä päästätkin luoksesi sen elukan? huomautti Stolz.

-- Mitäs siinä on päästämistä: -- sekaantui Sakariias puhumaan. --
Se tulee aina kuin omaan taloonsa tai kuin kapakkaan. Herran paidan
ja liivin se on siepannut ja siellä ne nyt ovat -- kierrä hännästä,
jos saat takaisin! Äskettäin se tässä hännystakkiakin kärkkyi: "annas
koetan päälleni!" Jospa te, herra-kulta Andrei Ivanitsh, sille kyydin
antaisitte...

-- Se ei ole sinun asiasi, Sakariias. Mene paikoillesi siitä!
huomautti isäntä Oblomov ankarasti.

-- Anna minulle arkki postipaperia, pyysi Stolz: -- pyyhkäisen tässä
muutaman afäärikirjeen.

-- Hoi Sakariias, tule antamaan paperia: Andrei Ivanitsh
tarvitsee ... huusi Oblomov.

-- Eihän sitä ole! Vastahan sitä etsittiin, -- kuului Sakariiaksen
ääni etehisestä eikä hän tullut huoneeseenkaan.

-- Anna joku palanenkaan! lisäsi Stolz. Oblomov haeskeli pöydältä,
vaan ei palastakaan löytynyt.

-- No, anna sitten edes nimikorttikaan!

-- Ei ole minulla pitkiin aikoihin ollut mitään nimikortteja, sanoi
Oblomov.

-- No, mutta sinäpäs olet, virkkoi Stolz ivallisesti. -- Ja kuitenkin
aijot asioita toimitella ja kirjoitat muka suunnitelmaasi. Ole hyvä
ja sano minulle, käytkö sinä missään? Kenen kanssa sinä seurustelet?

-- Missäpäs minä kävisin! Eihän minulla ole missä käydä, minä
istuskelen aina kotosalla: se on tämä suunnitelma, joka minua
ahdistaa ja sitten vielä tämä asuntoseikka ... Hyvä sentään että se
Tarantjev lupasi koettaa hakea...

-- Käykö sinun luonasi ketään?

-- Käyhän niitä ... tuo Tarantjev ja vielä Aleksejev. Äsken pistäysi
tohtorikin... Ja pistäysi myös Pjonkin, Sudbinski, Volkov...

-- En minä näe sinulla mitään kirjojakaan, -- sanoi Stolz.

-- Tuossa on yksi! huomautti Oblomov osoittaen sormellaan pöydällä
viruvaa kirjaa.

-- Mitä kummaa? kysyi Stolz katsahdettuaan kirjaa: -- "Matkustus
Afrikaan". Ja sivu, jolle olet pysähtynyt, on ihan homehtunut. Ei
sinulla näy täällä sanomalehtiäkään... Luetko sinä sanomalehtiä?

-- Enhän minä, painos on niissä liian pientä, pilaa silmät ... enkä
minä toki tarvitsekkaan: jos jotakin uutta on tapahtunut, niin kyllä
koko päivän joka suunnalta saa vain siitä kuulla.

-- No voi hyvänen, veli Ilja! -- huudahti Stolz kääntäen
kummastelevan katseensa Oblomoviin. -- Mitä sinä itse sitten
oikeastaan toimitat? Kuin taikinapallo sinä vain käämeröit ja makaat!

-- Se on totta, Andrei, aivankuin taikinapallo... -- virkkoi Oblomov
surullisesti.

-- Mutta onkos myöntäminen mikään puolustus?

-- Ei suinkaan, se on vain vastaus sinun sanoihisi; en minä
puolustaudu, -- huomautti huokaisten Oblomov.

-- Sinun täytyy välttämättä herätä tästä unesta!

-- Kyllä minä ennen olen koettanut, vaan ei ole onnistunut, mutta
nyt ... mitä se auttaisi? En tunne mitään kutsumusta, sielu ei
irtaudu, järki nukkuu syvää untansa ... lopetti hän tuskin
huomattavalla katkeruudella. -- Vaan mitäs siitä enää puhuu...
Kerrohan mieluumminkin, mistä sinä nykyisin tulet?

-- Kievistä. Parin viikon perästä matkustan ulkomaille. Lähde
mukaan...

-- Sopiihan se, miksei ... taipui Oblomov.

-- Istu siis pöytään ja kirjoita passi-anomus; huomenna jätät
sisään...

-- Huomennako jo? -- äkkäsi Oblomov. -- Mikä tulinen kiire ja hoppu
teillä kaikilla on, aivankuin joku ajaisi takaa! Tuumiskellaanhan
asiaa ja neuvotellaan ensin, ja päätetään sitten, jos Jumala niin
tahtoo. Eikö se sovi paremmin että ensin matkustan maatilalleni ja
perästäpäin sitten sinne ... ulkomaille...

-- Miksikä perästäpäin? Eikös tohtorikin määrännyt? Sinun pitää ensin
heittää päältäsi kaikki rasva ja raskaus ruumiistasi, sitten lentää
sielunkin uni pois. Sinä tarvitset sekä ruumiillista että sielullista
voimistelua.

-- Ei, Andrei, kaikki tuo minua rasittaa: minulla on tämä terveys
niin huono. Ei, ei, matkusta sinä vain yksiksesi ja jätä minut
mieluimmin rauhaan...

Stolz katsahti makaavaa Oblomovia silmiin, ja Oblomov katsahti häntä
vastaan.

Stolz pudisti päätään, vaan Oblomov huokasi.

-- Sinä nähtävästi olet laiska elämiseenkin? kysyi Stolz.

-- Minkäs sille tekee veli, Andrei: -- laiskahan minä olen...

Andrei pyöritteli päässään kysymystä, millä saisi häneen elävää
henkeä ja missä paikassa hänellä se on, sekä katseli häneen samalla
pitkään ja vaijeten. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan:

-- Mitkä kumman kutimukset sinulla on jaloissasi: toinen villasukka
-- toinen pumpulisukka? Hän osoitteli Oblomovin jalkoihin. -- Ja
paitakin on nurinpäin päälläsi?

Oblomov katsahti sukkiinsa, sitten paitaansa.

-- Niin näkyy olevan, -- myönsi hän hieman hämillään. -- Tuo
Sakariias se on minulle alituiseksi kiusaksi. Sinä et usko, kuinka
paljon harmia minulla hänestä on. Se torailee ja törkeilee eikä
puhettakaan asiain toimittamisesta!

-- Ah Ilja Iljitsh! -- sanoi Stolz. -- Minä en voi jättää sinua näin.
Viikon kuluttua et enää tunne itseäsi. Jo tänä-iltana minä sinulle
laadin seikkaperäisen järjestelmän siitä, mitä aijon tehdä, sekä
itseni että sinun suhteen, vaan nyt ylös sängystä ja pue paikalla
päällesi! Odotahan, kyllä minä sinut tässä unestasi ravistelen.
Sakariias! -- huusi hän. -- Tule pian auttamaan vaatteita Ilja
Iljitshin päälle!

-- Mitä sinä ... mihin sinä ... älähän nyt toki ... kohta tulee
Tarantjev Aleksejevin kanssa päivälliselle. Sitten oli aikomus...

-- Sakariias, -- komensi Stolz kuuntelematta häntä: -- auta häntä
pukeutumaan.

-- Ymmärrän, hyvä herra, Andrei Ivanitsh, -- heti paikalla puen,
kunhan ensin sen kengät kiilloitan, -- puheli Sakariias mielissään.

-- Kuinka? Kello viiteen saakka et ole vielä saanut kenkiä
kiilloitetuksi?

-- Kyllä ne jo tässä viime viikolla kiilloitettiin, vaan kun ei herra
ole mennyt ulos, niin taas ovat himmentyneet...

-- No, anna semmoisina kuin ovat. Minun kapsäkkini saat kantaa
vieraskamariin; minä jään teille asumaan. Minä muutan heti toiset
vaatteet päälleni, ja sinä Ilja, laitat itsesi valmiiksi. Me
käväisemme syömässä päivällistä jossakin ja sitten ajamme yhdessä
vieraisiin, pariin kolmeen taloon, ja sitten...

-- Älähän tuota ... kuinkas tässä niin yht'äkkiä ... odotahan ...
annahan mietintöaikaa ... partanikin on ajelematta...

-- Ei tässä nyt auta aprikoida ja niskaansa raappia... Tiellä vien
sinut parturiin ja sillä hyvä!

-- Minkälaisiin taloihin me sitten menemme? -- huudahti Oblomov
surkeasti. -- Ihan outoihin? Mitä sinä ajatteletkin! Minä menen
mieluummin Ivan Gerasimovitshin luo; noin kolmeen päivään en ole
siellä käynyt.

-- Kuka se Ivan Gerasimovitsh on?

-- Se joka ennen palveli yhdessä minun kanssani

-- Muistan: se harmaapäinen ulosottomies, -- mitä hyvää sinä sieltä
olet löytänyt? Mikä kiihko sinulla on tappaa aikaasi sen tolvanan
seurassa?

-- Kuinka sinä väliin purevasti arvostelet ihmisiä, Andrei, niin että
taivas sinut tietäköön. Sehän, on hyvä mies, vaikka ei kuljekkaan
hollanninpaidoissa...

-- Mitä sinä hänen luonaan teet? Mistä hänen kanssaan saatat puhella?
tutki Stolz.

-- Hänen asunnossaan on, näetkös, niin tasasuhtaista ja kodikasta.
Huoneet tuollaiset pienoiset, sohvat sellaiset syvät niin että
kun alas istahtaa, ihan päätänsä myöten sisään uppoaa eikä koko
miestä näy. Ikkunat ovat kokonaan murattien ja kaktusten peitossa,
kanarialintusia on enemmän kuin tusina, koiria kolme ja niin
ystävällisiä! Pöydässä on aina viinaleipä valmiina. Seinät ovat niin
perheenomaiset ja täynnänsä kaikellaisia piirroksia. Kun sinne kerran
on tullut, niin eipä tee mieli pois lähteä. On niin mukava siellä
istua huolehtimatta ja ajattelematta mitään ja tietää että siinä on
lähelläsi mies ... ei tietysti mikään älykäs mies, eihän sen kanssa
toki saata aatteita vaihtaa ja neuvotella, vaan se on rehellinen,
hyvänsuopa, avomielinen mies ilman vaatimuksia, eikä se pistä toista
silmään.

-- Mitäs te sitten teette?

-- Mitäkö? Heti kun minä olen sinne tullut, niin me istahdamme
toinen-toistamme vastapäätä divaaneille, jalat sohvalla. Hän
polttelee piippuaan...

-- No, ja sinä?

-- Minä myös polttelen ... ja kuuntelen, kuinka kanarialintuset
visertelevät... Sitten kantaa Martta samovaarin sisään.

-- Hm, kaunista seuraa: Tarantjev ja Ivan Gerasimitsh! -- virkkoi
Stolz pudistaen hartioitaan. -- No, pane päällesi sukkelammin, --
kiirehti hän ja kääntyen Sakariiakseen lisäsi: -- Kun se Tarantjev
tulee, niin sano hänelle ettemme syö päivällistä kotona ja että Ilja
Iljitsh ei koko kesänä tule syömään päivällistä kotonaan, mutta että
syksypuoleen tulee hänellä olemaan paljon töitä ja asioita, ja että
on mahdoton häntä tavata.

-- Kyllä minä sanon, sanon kaikki, en unhoita mitään, -- vastasi
Sakariias: -- vaan kuinkas käskette tehdä päivällisen suhteen?

-- Syö itse suuhusi jonkun kanssa omiksi hyviksesi.

-- Ymmärrän herra.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli Stolz ulos vierashuoneesta
siistiksi puettuna, ajeltuna ja harjattuna, mutta Oblomov se yhä
istui melankoolisena sänkynsä laidalla hitaasti pinnistäen paitansa
rintamusta, turhaan koettaen saada nappia sattumaan läpeen. Hänen
edessään, toinen polvi koukistuksissa, kyykötti Sakariias pidellen
kiillottamatonta kenkää ikäänkuin jotakin ruoka-astiaa käsissään,
valmistuen sitä vetämään jalkaan sekä odotellen, milloin herra
lopettaa pinnistämästä rintaansa.

-- Etkö sinä vieläkään ole saanut niitä kenkiä jalkaasi? huudahti
Stolz kummastuksissaan. -- No, Ilja, sukkelammin, sukkelammin, joudu!

-- Mutta mihin? Mitä varten? ähkyi Oblomov, tuskistuneena. --
Mitä minä en jo ennestään olisi nähnyt siellä. Minä olen niin
vieraantunutkin kaikesta, ei haluta...

-- Joudu, joudu! -- kiirehti Stolz.



4.


Vaikka jo oli myöhäistä, ehtivät he kuitenkin ajella
asioilla, kaupungilla, sitten tempasi Stolz mukaansa erään
kultateollisuuden-harjoittajan päivällistä syömään, sitten ajoivat he
kolmessa miehin viimemainitun luo huvilaan teetä juomaan, tapasivat
siellä suuren seuran, ja näin tupsahti Oblomov täydellisestä
yksinäisyydestään yht'äkkiä keskelle ihmisjoukkoa. Vasta myöhään
yöllä palasivat he kotiin.

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä olivat he samoin liikkeellä,
ja niin koko viikko livahti huomaamatta loppuun. Oblomov tosin
vastusteli, valitteli ja riiteli vastaan, mutta oli kuitenkin
mielissään ja seurasi ystäväänsä joka paikkaan mukana.

Varsinkin kerran, kun he taas myöhään palasivat kotiin, nousi Oblomov
kovasti tätä vieraissa käyntiä vastaan:

-- Päivät pääksyttäin, -- murisi hän, kiskoen niskaansa yönuttuaan:
-- täytyy tässä käydä koppasta kenkäjalassa: varpaitani kovin syyhyy.
Ei minua miellytä tämä teidän pietarilainen elämänne! pitkitti hän
heittäytyen seljälleen sohvalle.

-- Minkäslainen elämä sinua sitten miellyttää? kysäsi Stolz.

-- Toisellainen kuin tämä.

-- Mikä sinua ei varsinaisesti täällä miellytä?

-- Kaikki tyyni: tämä ikuinen kilpajuoksu, ikuinen viheliäisten
rakkausseikkain leikki ja varsinkin ahnaus, toinen-toisensa sorto,
panettelut, juorupuheet, nenännäppäykset, tämä toinen-toisensa
tarkastelu päästä jalkoihin; kun rupeat kuuntelemaan, mistä on puhe,
niin ihan päätäsi pyörryttää, menet sekaisin. Ensi katsahdukselta
näyttävät ihmiset niin älykkäiltä ja arvokkailta, mutta ei niiden
suusta kuule muuta kuin että: "Tälle on annettu sitä ja sitä, tuo on
saanut prenikan". "Todellako, mistä hyvästä?" huutaa siihen toinen.
"Tämä on eilen pelissä hävinnyt klubilla, tuo taas on siepannut
kolmesataatuhatta!" Hyi, se on ikävää, ikävää, ikävää! ... Missä
siinä on se oikea ihminen? Missä siinä näkyy hänen eheytensä? Mihinkä
hän on piiloutunut ja mitenkä noin alentunutkin kaikenlaisiin
pikku-asioihin?

-- Täytyyhän mailman ja seuraelämän aina jotakin toimittaa, keskeytti
Stolz: -- jokaisella on omat harrastuksensa. Ja sitä vartenhan
elämä...

-- Mailma ja seuraelämä? Sinä varmaankin, tahallasi, kuule Andrei,
viet minut tuohon mailmaan ja seuraelämään karkoittaaksesi minulta
viimeisenkin halun siellä oleskella. Vai elämä: kauniskin elämä! Mitä
minä sieltä löydän? Mitä se minun järkeäni ja sydäntäni liikuttaa?
Etsi itse, jos löydät, missä se keskus on, jonka ympäri kaikki tämä
pyörii: ei sitä ole, ei ole mitään syvempää, joka kuuluisi elämään.
Ne ovat kaikki kuolleita, nukkuvia ihmisiä, vielä pahempia kuin
minä, nämät mailman ja seuraelämän jäsenet. Mikä heitä elämässä
johdattaa? Eiväthän he makaa, vaan hyörivät joka päivä kuin kärpäset
edestakaisin, mutta mitä siitä sittenkään on hyötyä? Astut heidän
saliinsa ja nautit siitä näystä, kuinka sopusointuisesti vieraat
ovat asetetut eri paikkoihin, kuinka rauhallisina ja syvämietteisinä
siellä istutaan -- korttien ääressä. Mainio elämäntehtävä, sanon
minä. Erinomainen esimerkki eloa etsivälle hengelle! Eivätkö nämät
sitten ole kuolleita? Eivätkö nämät ole niitä, jotka nukkuvat
koko elämänsä istuallaan? Missä suhteessa minä muka olen heitä
syyllisempi, kun makaan siivosti kotonani saastuttamatta aivojani
pata-ässillä ja pamppukorteilla?

-- Kaikki tuo on sitä vanhaa virttä, jota on veisattu tuhansia
kertoja, huomautti Stolz. -- Eikö sinulla ole mitään uudempaa?

-- No, meidän kultainen nuorisomme -- mitä se sitten toimittaa?
Eikös sekin nuku kävellessään ja ajellessaan pitkin Nevskiä tai
tanssiessaan? Joka päivä on samallaista tyhjää korttien sekoitusta
ja sekamelskaa. Mutta katso, millä ylpeydellä, tuntemattomalla
arvokkaisuudella ja sysäävällä silmäyksellä he katsovat, kuka
ei ole niin puettu kuin he, kenellä ei ole heidän nimiään tai
sukumainettaan. Ja luulottelevat, ne raukat, olevansa vielä muka
ylempänä kaikkea muuta kansaa: "me sitä tässä muka palvelemme
semmoisissa virastoissa, missä kukaan muu ei palvele; me istumme
ensi rivin nojatuoleissa teatterissa, meitä ainoastaan kutsutaan
tanssiaisiin ruhtinas N:n luo, jonne ei muita päästetä!"...
Ja kuitenkin he keskuudessaan törmäilevät yhteen, juovat ja
tappelevat kuin villisiat! Tokko nämät siis ovat eläviä,
nukkumattomia ihmisiä? Eikä yksistään nuoriso: -- katso myös
aikuisia. Ne keräytyvät joukkoihin, syöttävät toinen-toisiansa,
mutta ilman hyväsydämmisyyttä, ilman suopeutta, ilman keskinäistä
myötätuntoisuutta. Kokoontuvat päivällisilleen ja illallisilleen
kuin johonkin virkapaikkaan, ilman iloa, kylminä, kerskataksensa
keittäjästään tai salongistaan ja sitten seljäntakana pilkataksensa
ja potkiaksensa toinen-toistansa. Toissa päivänä ennen päivällistä
en tiennyt mihin katsoa, vaikka pöydän alle olisin halunnut ryömiä,
kun alkoi poissa-olevien maineen arvosteleminen: "Se on tyhmä, tuo on
halpa, toinen on varas, kolmas koomillinen" -- oikein jänisjahtia!
Ja näitä puhuessaan katsovat he toinen-toistaan sellaisilla
silmillä että: "menehän tuonne oven taa, niin saat sinäkin kunniasi
kuulla!" ... Miksikä he seurustelevatkin toinen-toistensa kanssa,
koska he kerran ovat tuommoisia? Miksikä niin lujasti puristavat
toinen-toistensa käsiä? Ei vilpitöntä naurua -- ei välähdystäkään
todellisesta myötätunteesta! Kopeilevat muka ylhäisellä arvollansa
ja komeilla nimillänsä. "Minulla oli sellainen ja sellainen ystävä,
minäpä kävin sellaisen ja sellaisen luona." Mitäs elämää se on? En
minä sitä tahdo. Mitäs minä siellä opin, mitä hyvää minä sieltä imen
itseeni?

-- Tiedätkös mitä, Ilja? -- sanoi Stolz. -- Sinä filosofoit aivankuin
joku muinaisajan mies: noin aina vanhoissa kirjoissa kirjoitettiin.
Mutta onhan tuo sekin hyvä että edes filosofoit, niin et jouda
nukkumaan. No, mitä vielä? Jatka!

-- Mitäpäs siitä jatkaa? Katso itse: ei kellään täällä ole pirteitä,
terveitä kasvoja.

-- Se johtuu ilmanalasta, -- keskeytti Stolz. -- Sinulla itselläsikin
ovat ryppyiset kasvot, vaikka et ulkona juokse, vaan aina makaat.

-- Eikä kellään ole kirkasta, rauhallista katsetta, pitkitti Oblomov:
-- kaikki tartuttavat toinen-toisiansa jotakin rasittavaa huolta
ja tuskaa ikäänkuin jotakin sairaloisesti etsisivät. Ja kunpa se
sitten olisi totuuden, oman ja toisten hyvän tähden, vaan eikö mitä:
he kalpenevat kateudesta toveriensa edistymisen tähden! Muutamalla
on tällainen huoli: huomenna on mentävä oikeuspaikkaan, asiaa
venytetään jo viidettä vuotta ja vastapuolue voi päästä voitolle,
ja viisi vuotta kantaa hän päässänsä yhtä ainoata ajatusta, yhtä
ainoata toivomusta: paiskata toinen kumoon ja hänen kukistumisellaan
rakentaa oman hyvinvointinsa. Viisi vuotta kulutetaan juoksemiseen,
istuskelemiseen ja ähkymiseen vastaanottohuoneessa -- siinä elämän
ihanne ja tarkoitusperä! Toista kiusaa se että riitajuttujen tautta
täytyy joka päivä käydä virastossa istumassa kello viiteen, mutta
toinen taas huokailee raskaasti sitä, ettei hänelle ole suotu moista
armoa...

-- Sinä olet filosoofi, kuule Ilja! sanoi Stolz, -- Kaikki tekevät
työtä ja puuhaavat, sinä yksin et mitään tarvitse!

-- Niin, tuokin keltainen herrasmies, jolla oli silmälasit päässään,
-- jatkoi Oblomov: -- ahdisti minua kysymyksellään että: olinko minä
lukenut jonkun lähettilään puhetta, ja pahasti murjotti silmillään
minuun, kun vastasin ettei minulla ole tapana lukea sanomalehtiä. Ja
hän alkoi puhua Ludvig Filipistä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen
oma isänsä. Sitten rupesi hän kärkkymään, mitä minä siitä arvelen
että miksikähän se Ranskan lähettiläs on matkustanut pois sieltä
Roomasta? No, on sekin elämää: koko ikänsä joka päivä ladata ja
jännittää itseänsä kaiken mailman uutisilla, huutaa viikkokausia
niin että kurkku kuivuu! Eilen esimerkiksi on Muhamed-Ali lähettänyt
laivan Konstantinopoliin ja tämäkös nyt särkemään päätänsä
kysymyksellä että: miksi? Mitähän se merkitsee? Seuraavana päivänä
on Don-Carlokselle sattunut joku tappio -- ja tämäkös on kauheassa
hädässä. Tuolla kaivetaan kanavaa, tuolla on joukko sotaväkeä
lähetetty Itään: -- hyvät herrat, sota on syttynyt! ei ole johtajaa!
huutaa tämä ja laukkaa kuin hullu aivankuin vihollinen olisi hänen
itsensä niskaan ryntäämässä. Noin he neuvottelevat ja pohtivat
asioita ristiin rastiin, mutta heistä itsestään on se kuitenkin
ikävää -- ei se heitä syvemmin kiinnitä, noiden huutojen läpi
tuntuu sikeä uni, josta ei mikään herätä. Nuo pyrinnöt ovat heille
syrjäseikkoja; he eivät kulje omat lakit päässään. Heillä ei ole
omaa pyrintöä, he ovat heittäytyneet kaikille suunnille yhtäaikaa,
kohdistumatta mihinkään erikseen. Ja tämän kaikkea-hapuilevaisuuden
alla piilee suuri tyhjyys, myötätunteen puute kaikkea kohtaan. Mutta
valitappa vaatimaton, vaivaloinen polku ja kulkeappa sitä, puhkaista
itsellensä syvä ura -- se on muka ikävää, sitä ei mailma huomaa,
siinä ei kaiken pintapuolinen tietäminen mitään auta, eikä ole
kenenkä silmiin hiekkaa viskata...

-- No, me kaksi sitävastoin emme ole noin hajonneet kaikille
suunnille, Ilja? Missäs on se meidän vaatimaton, vaivaloinen
polkumme? -- kysyi Stolz.

Oblomov vaikeni äkisti.

-- Annas kunhan ensin lopetan ... suunnitelmani ... -- änkytti hän.
-- No, jääkööt Jumalan nimeen! lisäsi hän sitten harmissaan. --
En minä heitä ahdista enkä mitään heiltä kerjää; minä vain en näe
normaali-elämää tässä kaikessa. Ei, se ei ole elämää, vaan elämän
oikean muodon ja sen ihanteen silpomista, jonka luonto on määrännyt
ihmisen tarkoitukseksi...

-- Minkälainen on sitten tämä ihanne ja elämän oikea muoto?

Oblomov ei vastannut.

-- No, sano minulle, millaisen elämän sinä itsellesi olet
suunnitellut? jatkoi kysymistään Stolz.

-- Kyllä se minulla jo on suunniteltuna.

-- Älähän? Ole niin hyvä ja kerro, kuinka?

-- Kuinkako? -- äänteli Oblomov vääntäytyen seljälleen ja tuijottaen
kattoon. -- Niin kuinkako? Minä tietysti matkustaisin pois täältä ...
maakylääni.

-- Mutta mikä estää?

-- Uudistussuunnitelma ei ole vielä valmis. Ja sitten minä en
matkustaisikaan yksin, vaan vaimoni kanssa...

-- Ahaa! Vai sillä tavoin! No, suokoon Jumala! Mitäs sinä odotat?
Kolmen-neljän vuoden perästä ei kukaan sinusta enää huoli...

-- Minkäs sille kohtalolleen tekee! huokasi Oblomov. -- Minun
taloudellinen asemani ei salli...

-- No mutta Oblomofkan maatila? Kolmesataa sielua!

-- Jopas nyt sitten! Milläs siinä elää vaimonsa kanssa?

-- Milläkö kahden elää?

-- Mutta kun tulee lapsia?

-- Lapset sinä kasvatat ja itsekkin ne hoitavat itsensä, kun vain
ymmärrät taivuttaa heitä niin että...

-- Ei kelpaa, mitäs aatelisista tekemään käsityöläisiä! keskeytti
Oblomov kuivasti. -- Ja paitsi lapsia, missäpäs saa olla kahden?
Se on vain puhetta tuo että vaimonsa kanssa kahden, mutta
todellisuudessa on se niin että heti, kun on päässyt naimisiin,
sinne luoksesi kotiin matelee joukottain kaikellaista akkaväkeä.
Katsahda vain johonkin mieleiseesi perheeseen: sukulaisia, tätejä,
taloudenhoitajattaria, ja jos ei ne siellä kaikki asukkaan, niin
käyvät ainakin joka päivä kahvia juomassa ja päivällistä syömässä...
Miten kummassa sitä kolmensadan sielun tuloilla elättää semmoisen
ämmäkodin?

-- No, hyvä; mutta jos sinulle lisäksi vielä lahjoitettaisiin
kolmesataa-tuhatta ruplaa, niin mitäs tekisit? tiedusteli Stolz
suuresti uteliaana.

-- Heti paikalla panisin pankkiin, -- sanoi Oblomov: -- ja eläisin
koroilla.

-- Sieltä maksetaan pienet prosentit; vaan mikset panisi johonkin
yhtiöön, esimerkiksi vaikka meidän yhtiöömme?

-- Ei, Andrei, minua et petkuta!

-- Kuinka? Etkö luottaisi minuunkaan?

-- En millään mokomin. En suinkaan sentähden että se olet sinä, vaan
saattaisihan sattua kaikellaista: räjähtäisi vielä rikki koko yhtiö
ja minä en saisi ropoakaan. Vaan voikos pankki räjähtää?

-- No, hyvä; mitäs sitten rupeaisit toimittelemaan?

-- Minä ajaisin uuteen, rauhallisesti rakennettuun talooni... Siinä
ympäristöllä eleleisi hyviä naapureita, esimerkiksi sinä... Vaan ei,
sinähän et istu koskaan yhdellä paikalla...

-- Istuisitko sinä sitten aina? Etkö mihinkään liikkuisi?

-- En ikinä!

-- Miksikäs sitten puuhataan ja rakennetaan rautateitä ja
höyrylaivoja kaikkialla, jos kerran elämän ihanne on istua
paikallaan? Kuules Ilja, mitä jos tekisimme yhdessä anomuksen että
työt pysäytettäisiin, että me sitä tässä emme lähde minnekkään.

-- Kyllä niitä on muita liikkujoita tarpeeksi! Kuinka paljon onkaan
pehtoreita, puotipalvelijoita, kauppiaita, virkamiehiä, joutilaita
matkustavaisia, jotka eivät tarvitse nukkuma-nurkkaa? Matkustakoot ne
miten ikinä mielensä tekee!

-- Mikäs sinä sitten olet?

Oblomov ei vastannut mitään.

-- Mihinkä yhteiskunnan luokkaan sinä itsesi luet?

-- Kysy Sakariiakselta -- mutisi Oblomov.

Stolz täytti täsmälleen Oblomovin toivomuksen.

-- Sakariias! huusi hän. Sakariias astui sisään silmät unisina.

-- Kuka se tuo on, joka tuossa makaa? kysyi Stolz häneltä.

Sakariias heräsi yht'äkkiä pöpperöstään ja silmäsi syrjästä
epäluuloisesti Stolzia, sitten Oblomovia.

-- Kukako? Ettekö sitten näe?

-- En näe -- sanoi Stolz.

-- Mitä ihmettä? -- Sehän on herra, Ilja Iljitsh.

Ja hän nauraa hytkähti.

-- Hyvä on, saat mennä...

-- "Herra"! toisteli Stolz ja oli katketa nauruunsa.

-- No, tietysti gentlemanni -- oikaisi Oblomov harmistuksissaan.

-- Ei, ei, sinä olet -- herra! jatkoi Stolz nauraen.

-- Mikä sitten on eroitus? virkkoi Oblomov. -- Gentlemanni on
samallainen herra.

-- Gentlemanni on sellainen herra -- määritteli Stolz: -- joka itse
vetää sukat jalkaansa ja itse myös kenkänsä riisuu.

-- Niin, mitäs englantilainen, nehän ne kyllä itse ... sentähden
ettei heillä ole juuri paljon palvelijoita, mutta venäläinen...

-- Jatka nyt vain minulle kuvaustasi elämäsi ihanteesta... No, hyviä
ystäviä on siis ympärilläsi; mitäs muuta? Kuinka sinä viettäisit
päiväsi?

-- No näes, aamulla minä nousisin ylös, alotti Oblomov, pistäen kädet
niskansa alle ja hänen kasvoilleen lehahti, rauhan ilme: hän oli
ajatuksissaan jo maatilallaan. -- Ilma on erinomaisen ihana, taivas
on siintävän-sininen, ei yhtä ainoata pilveä näy, puheli hän: --
toinen talon sivuista on minun suunnitelmani mukaan käännetty itää
kohti, päin puutarhaa ja vainioita, ja siinä on minulla oma balkongi,
toinen sivu on päin kylää. Odotellessani vaimoni heräämistä pukisin
minä päälleni shlaafrokin ja menisin pikkusen puutarhaan hengittämään
keuhkoihini aamuhöyryjä. Siellä minä tapaisin jo puutarhurin,
jonka kanssa me yhdessä kasteleisimme kukkasia, typisteleisimme
marjapensaita ja hedelmäpuita. Minä solmin kukkakimpun vaimoani
varten... Sitten menen minä kylpyammeeseen tai jokirantaan uimaan;
kun palaan takaisin -- ovat balkongin ovet jo avatut ja vaimoni istuu
hienossa kesäpuserossaan ja niin kevyt kesähattu hiuksillaan että se
lentää päästä, jos hiemankin tuulahtaa... Hän on minua jo odottanut.
"Tee on valmis" kuiskahtaa hän vastaan. Mikä suloinen suudelma! Mitä
maukasta teetä! Mikä rauhallinen nojatuoli! Istahdan liki pöytää, sen
päällä on vastapaistettuja korppuja, tuoretta kermaa, nuorta voita...

-- Ja sitten?

-- Sitten ... puettuani ylleni väljän sortuutin tai jonkunlaisen
kurtikka-puseron, kietaisen minä käteni rakkaan vaimoni vartalon
ympäri, ja me painumme hänen kanssansa syvään, loppumattomaan
pimeänvarjoisaan lehtokäytävään... Me käyskentelemme hiljalleen
miettiväisinä, valjeten, taikka ajattelemme me ääneen, haaveilemme
laskien onnemme hetket niinkuin valtimon lyönnit; kuuntelemme kuinka
sydän milloin tykyttää riemusta, milloin ikäänkuin jähmettyy; me
etsimme luonnossa myötätunnetta ... ja huomaamatta tulemme me ulos
joelle, vainiolle... Joen kalvo värähtelee hyvin hiljaa, tähkäpäät
aaltoilevat vienon tuulosen virissä, on helle ... me istahdamme
venheeseen, vaimoni meloskelee, hennosti liikutellen airoansa...

-- Sinähän olet runoilija, Ilja! -- keskeytti Stolz.

-- Niin, elävän elämän runoilija, sentähden että elämä on runoutta.
Mutta ihmiset sen pilaavat! ... Sitten voimme pistäytyä oransheriaa
katsomaan, -- jatkoi Oblomov, juopuen itse yhä enemmän kuvailemansa
onnen ihanteesta.

Hän kehitteli ja otti mielikuvituksestaan sinne ammoin valmiiksi
piirrettyjä kuvia, ja puheli sentähden innostuksella ja pysähtymättä.

-- Katsomaan persikoita ja viinimarjoja -- jatkoi hän: -- määräämään
mitä on otettava päivällispöytään, sitten palataan sisään, syödään
keveä aamiaisateria sekä jäädään odottamaan vieraita... Vaan sinne
on sillä aikaa tuotu milloin kirjelippu vaimolleni, jota lippua
seuraa joku kirja tai nuottivihko, milloin ovat jostakin lähettäneet
lahjaksi ananaasia, tai on itsellämme kasvilavassa kypsynyt ihmeen
iso arbuusi -- se lähetetään hyvälle ystävälle aamiaistervehdykseksi
ja mennään itse sinne perästä... Mutta sillä aikaa kuuluu hauskaa
kihinää keittiöstä: siellä kokki hääräilee lumivalkoisessa
esiliinassaan, patalakki päässään, nostaa yhden kastrullin hyllylle,
ottaa alas toisen, hämmentelee lieden ääressä, alkaa sitten alustaa
vehnätaikinaa, läiskäyttää vettä ulos ... veitset kalisevat niin
hauskasti ... paloitellaan vihanneksia ... tuolla sotketaan
jäähyytelöä,... Ennen päivällistä on niin suloista kurkistaa sinne
keittiöön, kohottaa kastrullin kantta, haistella, katsella, kuinka
piirakaiset kääriytyvät kokoon ja kuinka kerma ja voi käristyy...
Sitten hiukan seljälleen leposohvalle, vaimoni lukee ääneen jotakin
uutta; me pysähdymme vähän väittelemään... Mutta samalla tulee
vieraita, esimerkiksi sinä vaimoinesi...

-- Pah, vai naitat sinä minutkin?

-- Tietysti! Lisäksi tulee sinne vielä pari kolme muutakin hyvää
ystävää, aina samat henkilöt. Me jatkamme edellisenä päivänä
keskenjäänyttä keskustelua, laskettelemme viatonta pilaa, tai
syntyy kaunopuhelias äänettömyys, tuollainen syvä mietteisiin
vaipumus -- mutta ei minkään viran menettämisen tähden, ei
minkään senaatin-asian johdosta, vaan tyydytettyjen toivomusten
yltäkylläisyydestä, tuollainen nautinnon pyhä hiljaisuus... Et
tarvitse kuulla tuollaista pisteliästä pilkkapuhujaa, joka vaahto
huulillaan kertoo pahaa poissaolevasta etkä aavista hänen itseesikin
heitetyssä silmäyksessä samaa uhkaa, niin kohta kun olet mennyt ulos
ovesta. Ketä et rakasta, kuka ei ole hyvä, kenen kanssa et kastaisi
leipääsi samaan suolakuppiin! Näiden keskustelijain silmissä näet
sinä myötätunteen loistavan, pilanteko on vilpitöntä, naurussa ei ole
ilkeyttä... Kaikki lähtee hyvästä sielusta. Se, mikä näkyy silmissä
ja kuuluu sanoissa, se on sydämmessäkin. Päivällisen jälkeen juodaan
mokkakahvia, terassilla poltellaan havanasikaareja...

-- Sinä kuvaat minulle sitä ijankaikkista samaa, mitä oli isillä ja
esi-isillä.

-- Ei se ole sitä, -- äänteli Oblomov miltei loukkautuneena; -- se on
ollut toisellaista? Luuletko että minun vaimoni istuisi sylttien ja
sienien ääressä? Luuletko että hän laskisi pasmalankoja ja valikoisi
kylänakkain palttinakankaita. Luuletko että hän antaisi korvapuusteja
piikatytöille? Olethan tässä kuullut jo että on puhe nuoteista,
pianosta, kirjoista, sirotekoisista huonekaluista?

-- No, ja sinä itse?

-- Minä itse en myöskään lukisi menneenvuotisia sanomalehtiä
enkä ajeleisi vanhanaikuisissa kömpelöissä vaunuissa, en
söisi makaroonilientä hanhen kanssa, vaan opettaisin kokkini
englantilaisessa klubissa taikka lähettilään luona.

-- No, ja sitten?

-- Sitten, kun helle hiukan herkeää, lähetettäisiin kärryillä
viemään samovaari ja jälkiruuat kauniiseen koivupuistoon taikka
myös pellon pientareelle, niitetylle nurmelle, jonne heinärukojen
väliin levitettäisiin vilttejä ja niin istuttaisiin suloisesti
nautiskellen kaikenlaista hyvää. Talonpojat palaavat vainiolta
viikatteet hartioilla, tuolla vierii heinäkuorma peittäen allensa
koko vankkurin ja hevosen: korkealta heinäin sisästä pistää esiin
talonpoikainen kukitettu lakki ja lapsen pää; tuolla vaeltaa
parvi avojalkaisia talonpoikaisnaisia, sirpit käsissään ja laulaa
heläyttelevät... Yht'äkkiä huomaavat he herrasväen, vaikenevat ja
kumartavat syvään. Yksi heistä, jolla on ruskeaksi päivettynyt kaula,
paljaat kyynäspäät, arasti alasluodut veitikkamaiset silmät, on
vastustavinaan vain näön vuoksi herransa hyväilyä, mutta on itse niin
sanomattoman onnellinen ... tss! Jumala varjelkoon ettei vaimoni vain
saisi nähdä!

Sekä itse Oblomov että Stolz nauroivat ihan katketakseen tälle.

-- Vainiolla rupeaa tuntumaan kostealta, -- lopetti Oblomov: -- ja
hämärä alkaa, usva hiipii kuin ulappa meri yli ruispellon, hevoset
väristävät kupeitaan ja tömistävät kavioillaan maata: aika on lähteä
kotiin. Kotona ovat jo tulet syttyneet loistamaan, keittiössä
kalisee viisi paria veitsiä ja kahveleita, paistinpannussa sihisee
sieniä ja kyljyksiä, lautaselle kaadetaan marjahilloa ... salista
kuuluu pianonsoittoa... _Casta diva!_ -- _Casta diva:_ ... --
alkoi Oblomov laulaa lelluttaa. -- En voi välinpitämättömyydellä
muistella _casta divaa_, -- sanoi hän hyräiltyään alkua tuohon
pieneen ooppera-aariaan: -- kuinka hän itkee sydämmensä ilmi, tuo
nainen! Mikä suru sisältyykään noissa säveleissä... Eikä kukaan hänen
ympäristössään mitään ymmärrä ... hän on yksin... Salaisuus ahdistaa
häntä: hän uskoo sen illan kuulle...

-- Sinä pidät tästä aariasta? Se ilahduttaa minua suuresti: Olga
Iljitskaja osaa sen laulaa niin ihanasti. Minä teen sinut tutuksi
hänen kanssansa -- kas hänellä on laulunääntä. Ja mikä lumoava lapsi
hän itsekkin on! Minä ehkä liian intohimoisesti ylistän sitä tyttöä:
minä olen hänen suhteensa hieman herkkä... Mutta, älä häiriydy älä
häiriydy hyvä ystävä, -- lisäsi Stolz: -- kerro edelleen.

-- No, pitkitti Oblomov: -- mitä vielä? ... Siinähän onkin kaikki...
Vieraat hajaantuvat sivurakennuksiin, pitkin parvekkeita, mutta
seuraavana päivänä tekevät kaikki mitä kukin haluaa, mikä ongiskelee
rannassa ahvenia, mikä kuljeksii metsässä pyssy olalla, mikä vain
muuten itsekseen istuskelee...

-- Itsekseen, eikäkö mitään käsissään? -- kysyi Stolz.

-- Mitä sinulle sitten pitäisi olla? No, olkoon esimerkiksi
nenäliina. Mitä, eikös sinun sitten tekisi mielesi näinikään elellä?
-- kysyi Oblomov. -- Häh? Eikö tämä ole elämää?

-- Ja kaiken ikänsä sillä tavallako? kysyi Stolz.

-- Aina harmaapäiseksi asti, aina hautaan saakka. Se on elämä se!

-- Ei, se ei ole elämä!

-- Ettäkö se ei olisi elämä? Mitä siinä puuttuu? Ajatteles ettet
silloin tarvitseisi nähdä yksiäkään kalpeita, kärsimysten uurtamia
kasvoja, et mitään huolta, et tarvitseisi kuulla yhtään kysymystä
senaatista, pankista, osakkeista, lausunnoista, ministerien
vastaanotoista, viroista, ruokarahojen lisäyksestä ... Vaan kaikki
keskustelut lähtisivät sielun pohjasta. Et koskaan tarvitseisi
muuttaa pois asunnostasi -- jo yksin tämän vuoksi se kannattaisi.
Ettäkö tämä siis ei ole elämää?

-- Ei se ole elämä! -- uudisti Stolz jyrkästi.

-- Mitäs se sitten sinusta on?

-- Se on... (Stolz mietti keksiäksensä miten nimittää tällaista
elämää). Se on jonkunlaista ... oblomovilaisuutta, -- sanoi hän
vihdoin.

-- Ob-lo-movilaisuutta! -- jätkytti Ilja Iljitsh, ihmetellen
tätä kummallista sanaa ja päästäen sen suustaan tavu tavulta: --
Ob-loo-mo-vi-laisuutta!

Ja hän tirkisti omituisen tiukasti Stolzin silmiin.

-- Mikäs sitten sinun mielestäsi on elämän ihanne? Miksei
oblomovilaisuus kelpaa? -- kysyi hän kuivasti ja arasti. -- Eivätkö
kaikki tavoittele samaa, mitä minäkin haaveksin? No voi sinuas!
-- lisäsi hän rohkeammin. -- Eikös kaikki teidän juoksunne ja
kiihkonne, teidän sotanne, kauppanne ja politiikkanne pyri ja tähtää
tähän rauhan valkamaan, tähän yhteen ainoaan kadotetun paratiisin
ihanteeseen?

-- Sinun unelmaisi ihannekkin on sinulla aito-oblomovilainen! virkkoi
Stolz.

-- Kaikkihan etsivät levähdystä ja rauhaa, -- puolustelihen Oblomov.

-- Eivät kaikki, et sinä toki itsekään kymmenen vuotta takaperin sitä
etsinyt elämässä.

-- Mitäs muuta sitten olisin etsinyt? -- tiedusteli Oblomov
neuvottomana vaipuen menneisyyttä muistelemaan.

-- Muistele ja mieti itse. Missä sinun kirjasi ja käännöksesi ovat?

-- Sakariias on ne jonnekkin pois korjannut, -- vastasi Oblomov: --
ne viruvat tuolla jossakin nurkassa.

-- Nurkassa! -- sanoi Stolz nuhtelevasti. -- Siinä nurkassa viruvat
myös sinun silloiset aatteesi "palvella isänmaata, niin kauvan
kun voimat kestävät, siitä syystä että Venäjä tarvitsee käsiä
ja päitä rakentaaksensa iätipulppuavia lähteitä (sinun sanojasi
nämät); tehdä työtä, sitten sitä suloisemmin levähtääksensä, ja
levähtää -- se merkitsee: elää toista elämän kaunista puolta varten,
taiteilijain ja ruonoilijain elämää". Kaikkiko nämät aikomukset on
myös Sakariias korjannut nurkkaan? Muistatko, sinä tahdoit kirjoista
päästyäsi matkustella ympäri vieraita maita oppiaksesi sitä paremmin
tuntemaan ja rakastamaan omia seutujasi? "Koko elämä on aatetta ja
työtä" teroitit sinä silloin mieleesi: "jos kohtakin tuloksiltaan
tuntematonta, tummaa työtä, vaan kuoltava on kerran siinä
itsetuntemuksessa että on tehnyt tehtävänsä". -- No? missä nurkassa
tämä sinulla viruu?

-- Hm ... niin ... -- sopersi Oblomov rauhattomasti seuraten jokaista
Stolzin sanaa: -- muistan olleeni ikäänkuin ... tuollainen...
Kuinkas tuota olikaan, -- rupesi hän yht'äkkiä muistelemaan: --
mehän aijoimme, kuule Andrei, alussa yhdessä matkustaa pitkin ja
poikki koko Euroopan, kulkea jalkaisin halki Shweitsin, kiivetä
Vesuviukselle, laskeutua alas Herkulanumiin. Pähkähulluja me silloin
melkein olimme! no, oli nekin tyhmyyksiä!...

-- Tyhmyyksiä? kertasi Stolz. moittivasti. -- Etkös se sinä
ollut, joka kerran katsellessasi Rafaelin madonniin jäljennöksiä,
"Corregiolaisia öitä" ja "Belvederiläistä Apollonia" kyynelsilmin
puhkesit puhelemaan että: "Hyvä Jumala sentään! Enköhän koskaan
elämässäni saa nähdä alkuperäisiä maalauksia ja mykistyä pyhästä
kauhusta seisoessani Michel-Angelon tai Titianin taideluomien edessä
ja tallatessani jaloillani Rooman maata? Ja täytyykö minun viettää
koko ikäni katsellessa näitä myrttejä, sypressejä ja pomeransseja
kasvihuoneissa näkemättä niiden oikeata kotimaata? Olla hengittämättä
Italian ilmaa ja jäädä juopumatta sen sinervästä taivaasta? Ja kuinka
runsaasti loistavia ilotulituksia päästitkään sinä silloin päästäsi!
-- Olivatko ne tyhmyyksiä?"

-- Niin, niin, kyllä muistan! -- äänteli Oblomov vaipuen syviin
menneisyyden muisteluihin. -- Sinä puristit vielä minun kättäni ja
sanoit: "tehkäämme lupaus olla kuolematta ennen kuin olemme nähneet
jotakin näistä".

-- Muistan senkin, -- pitkitti Stolz: kun sinä kerran toit minulle
käännöksen Sue'sta, pyhittäen sen minun syntymäpäiväkseni; se käännös
on vieläkin minulla eheänä tallella. Ja kuinka sinä kinastelit
matematiikan-opettajan kanssa tahtoen välttämättä udella, mitä
hyötyä sinulle oli tietää kaikellaiset ympyrät ja neliöt ja heitit
puolivälissä kaikki kesken etkä päässyt päähän? Sinä aloit opiskella
englanninkieltä ... etkä viitsinyt jatkaa loppuun! Mutta kun minä
tein sinulle suunnitelman ulkomaa-matkasta ja kutsuin sinua mukaani
katsahtamaan saksalaisia yliopistoja, niin sinä hypähdit kaulaani,
syleilit ja käteen tarttuen annoit juhlallisen lupauksen: "minä olen
sinun, Andrei, minä seuraan sinua kaikkialle!" -- ne ovat kaikki
sinun omia sanojasi. Sinä olit aina hiukan näyttelijä. Mitenkäs on
käynyt, Ilja? Kaksi kertaa olen minä meidän viisautemme jälkeen
yksikseni siivosti istuskellut ylioppilasten penkeillä Bonnissa,
Jenassa, Erlangenissa, ja olen oppinut tuntemaan Europan aivankuin
oman maatilani. Vaan otaksukaamme että matkustus on ylellisyyttä
eivätkähän kaikki ole tilaisuudessa eivätkä velvolliset käyttämään
hyödykseen tätä keinoa. Mutta Venäjä? Minä olen nähnyt Venäjänmaan
pitkin ja poikki. Minä tahdon nähdä vaivaa...

-- Kerran kyllä lakkaat näkemästä vaivaa, -- huomautti Oblomov.

-- En koskaan lakkaa. Minkätähden?

-- Kun saat pääomasi kasvamaan kaksinkertaiseksi, sanoi Oblomov.

-- Vaikka saisin sen nelikertaiseksi, en sittenkään lakkaa.

-- Minkäs vuoksi sinä sitten -- puheli Oblomov: -- noin riehut, jos
ei sinun päämaalisi olisi päästä kerran kokonaan huolettomaksi ja
vetäytyä sitten johonkin rauhan soppeen uinailemaan?...

-- Tuo on sitä maalais-oblomovilaisuutta! -- virkkoi Stolz.

-- Taikka saavuttaa toimellasi erityisen merkityksen ja
yhteiskunnallisen aseman sekä sitten kunnianarvoisessa
toimettomuudessa nautiskella hyvin ansaittua lepoa...

-- Tuo taas on sitä pietarilaista oblomovilaisuutta! -- tuomitsi
Stolz.

-- Mutta milloinkas sitten ehtii elää? -- huudahti Oblomov
harmistuneena Stolzin huomautuksista. -- Minkä tähden pitäisi kiusata
itseään koko elämänsä ajan?

-- Itse työn tähden, ei minkään muun tähden. Työ -- se on elämän
muoto, sisällys, elinaine ja tarkoitus, ainakin minun elämäni.
Katso, sinä olet karkoittanut työn elämästäsi: mutta minkänäköiseksi
se on tullut? Minä koetan kohottaa sinua ehkä viimeistä kertaa.
Jos sinä tämänkin jälkeen tulet mököttämään noiden Tarantjevien ja
Aleksejevien seurassa, niin menet kokonaan pilalle, käyt vaivaksi
omalle itsellesikin. Nyt, tai ei koskaan! -- päätti hän.

Oblomov kuunteli katsellen häntä levottomasti pälyilevin silmin.
Ystävä ikäänkuin asetti peilin hänen eteensä ja hän säikähti, kun
tunsi siinä oman itsensä.

-- Älä soimaa minua, Andrei, vaan paremminkin todella auta minua!
-- alkoi hän huoaten. -- Minua itseänikin tuskastuttaa tämä tilani,
ja jos sinä näkisit ja kuulisit minua niinkuin tänäkin yönä, kuinka
minä kaivan omaa hautaani ja itken itseäni, niin ei nuhtelevia sanoja
lähtisi sinun huuliltasi. Kaiken minä tiedän, kaiken minä ymmärrän,
mutta ei ole minulla voimaa eikä tahtoa. Anna minulle sinun voimaasi
ja älyäsi ja kuljeta minut minne tahdot. Sinun mukanasi minä kentiesi
tulen, mutta yksinäni en paikaltani liikahda. Totta sinä puhut: "nyt
tai ei koskaan". Jos vielä menee vuosi näin -- niin on jo myöhäistä.

-- Sinäkö se olet, Ilja? huudahti Andrei. -- Ja muistan minä sinut
sellaisena solevana, eloisana poikana, jolloin joka päivä kävit
Kudrinossa; siellä oli pikkuinen puutarha ... et kai ole unhoittanut
kahta siskoa? Et kai ole unhoittanut Rousseauta, Schilleriä, Götheä
ja Byronia, joiden teoksia kantelit tytöille luettaviksi ja lainasit
heille Kothenin ja Genlisin romaanit olit niin olevinasi tyttöjen
edessä ja tahdoit hienostaa heidän makuansa?...

Oblomov hypähti vuoteeltansa keskelle lattiaa.

-- Että sinä todellakin vielä muistat, Andrei? Aivan niin. Minä
haaveilin heidän kanssaan, kuiskuttelin tulevaisuuden toiveista,
tein suunnitelmia, ilmitoin ajatuksia ja ... tunteita, kaikessa
hiljaisuudessa sinulta, ettet suinkaan nauraisi minulle. Siellä se
sitten kaikki kuolikin eikä milloinkaan enää uudistunut! Ja mihinkä
onkin kaikki häipynyt -- miksi se on sammunut? Pelastamattomasti...
Eihän minulla ole ollut myrskyjä eikä sielun täristyksiä, enhän ole
mitään kadottanut, ei mikään taakka ahdista minun omaatuntoani: se on
puhdas kuin lasiruutu; ei mikään isku ole surmannut itserakkauttani,
ja kuitenkin, jumalatiesi mistä syystä, menee kaikki, kaikki rappioon!

Hän huokasi.

-- Tiedätkös, Andrei, minun elämässänihän ei koskaan ole syttynyt
leimuamaan mitään pelastuksen tai hävityksen tulta? Ei se ole ollut
aamun kaltainen, johonka värit vähitellen ilmestyvät, ei tuollainen
aamuruskon liekki, joka sitten vaihtuu päiväksi, niinkuin muilla,
ja kaikki leimuaa ja loimuaa siinä, ja kaikki kiehuu ja hehkuu
liikkuen kirkkaassa puolipäivän valossa, ja senjälkeen laimenemistaan
laimenee yhä vaaleten ja yhtä luonnollisesti ja asteettain sammuen
iltaan. Ei, minun elämäni on alkanut tulen tukahtumisesta, päivän
lopusta. Se on kummallista, mutta niin se on! Ensi hetkestä,
jolloin itsetuntoni heräsi, tunsin minä jo sammumistani. Minä
aloin sammua kirjoittaessani asiapapereita kansliassa; sitten
tunsin minä sammumista lukiessani kirjoista totuuksia, joilla
en tiennyt mitä elämässäni tehdä, tunsin sammumista tuttavieni
seurassa, kuunnellessani kaikenlaisia selityksiä, panettelulta,
pisteliästä puhetta, ilkeää ja kylmää lörpöttelyä, tyhjyyttä ja
nähdessäni ystävyyttä, jota ylläpidettiin vain yhteentulemisella
ilman tarkoitusta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Sammumista
tunsin ja voimiani turmelin naisen tähden: maksoin hänelle enemmän
kuin puolet tuloistani ja kuvittelin rakastavani häntä, Miinaa;
sammumista tunsin vetelässä ja laiskassa kävelyssä pitkin Nevskin
prospektia keskellä genettiturkkeja ja majavannahka-kauluksia, --
ja iltakutsuissa vastaanotto-päivinä, joissa osoiteltiin minulle
ystävällisyyttä ikäänkuin siedettävälle sulhasmiehelle, sammumista
tunsin kuluttaessa elämääni ja älyäni turhuuksiin, ajellessani
kaupungista huvilaan ja huvilasta kaupunkiin, laskiessani kevääni
osterein ja hummerein tuonnista, kohdistaessani syksyni ja talveni
määrättyihin päiviin, kesäni -- huvikävelyihin, ja koko elämäni
-- laiskaan ja levolliseen uinailuun, niinkuin muutkin... Myöskin
kunnianhimoni -- mihinkä se on kulunut? Siihen se on kulunut että
piti tilata vaatteensa kaupungin hienoimmalta räätäliltä päästäksensä
kaupungin tunnetuimpaan perheeseen, jotta sitten ruhtinas P.
puristaisi kättäni. Mutta oikea kunnianhimo -- sehän on elämän suola.
Mihinkä se on hävinnyt? Joko minä en ole ymmärtänyt tätä elämää tahi
se ei mihinkään kelpaa, mutta parempaa en minä ole saanut nähdä enkä
tuntea, ei kukaan minulle sitä ole näyttänyt. Sinä olet ilmestynyt
ja kadonnut niinkuin pyrstötähti vain silmänräpäyksen kirkkaasti
välähtämällä eteeni, ja minä olen unhoittanut kaiken tämän ja
sammunut...

Stolz ei vastannut enää huolimattomalla pilkallisuudella Oblomovin
puheeseen. Hän kuunteli vain ja oli jyrkästi vaiti.

-- Sinä sanoit tässä äsken että minun kasvoni ovat hiutuneet ja
rypistyneet, -- jatkoi Oblomov: -- ja että minä olen kuin vanha,
resuinen, kulunut yönuttu, mutta se ei ole seuraus huonosta
ilmanalasta eikä työttömyydestä, vaan siitä, että minun sisässäni
kaksitoista vuotta on ollut suljettuna valo, joka on koettanut päästä
ulos, mutta on ainoastaan polttanut oman vanki tyrmänsä, ei ole
väkivallalla murtautunut ja on viimein palanut sammuksiin. Näinpä
siis, rakas veli Andrei, on kaksitoista vuotta kulunut hukkaan eikä
minun enää haluttanutkaan unestani herätä.

-- Mutta mikset sinä kiskoutunut siitä irti, mikset paennut
jonnekkin pois, vaan vaijeten sallit itsesi turmeltua? kysyi Stolz
kärsimättömästi.

-- Mihinkäpä minä olisin mennyt?

-- Mihinkäkö? Vaikka talonpoikain kanssa Volgan rannoille: sielläkin
on viljemmin eloisuutta ja mielenkiintoa, tarkoitusta ja puuhaa. Minä
sinun sijassasi olisin matkustanut Siperiaan, Sithaan.

-- Kylläpä sinä aina ehdottelet väkeviä lääkkeitä! huomautti Oblomov
nolosti. -- Ja minäkö olen ainoa tällainen? Katso ympärillesi:
Mihailov, Petrov, Semjonov, Aleksejev, Stepanov ... ei kaikkia jaksa
toki luetellakkaan: -- meitä on legioona samallaisia!

Stolz oli yhä kuulemansa itseripityksen vaikutuksen alaisena ja pysyi
äänettömänä. Sitten hän huokasi.

-- Niin, vettä on paljon juossut tyhjään! -- sanoi hän. -- Minä en
jätä sinua näin, minä vien sinut täältä pois, aluksi ulkomaille,
sitten maakylääsi, herkeät raskasmielisyydestäsi, ja siellä sitten
haemme sinulle tointakin...

-- Niin, matkustakaamme täältä jonnekkin pois! -- pääsi Oblomovinkin
suusta.

-- Huomenna alamme toimittaa passia ulkomaille, sitten rupeamme
hankkiutumaan... Minä en jätä sinua -- kuuletko, Ilja?

-- Sinä yhä puhut huomisesta! -- säpsähti Oblomov ikäänkuin pilvistä
pudonneena.

-- "Ei pidä lykätä huomiseen, mitä voi tehdä tänään!" Vai on tämä
sinusta liian kovaa vauhtia. Myöhäänpä hoksasit, -- lisäsi Stolz: --
kahden viikon perästä huilaamme jo kaukana täältä!...

-- Mitä sinä sanot, veli hyvä, -- kahden viikon perästä, älähän toki
niin yht'äkkiä! ... -- hätäili Oblomov -- Annahhan perinpohjaisesti
mietitään ja valmistellaan tässä... Pitää kai hankkia jonkunlaiset
matkavaunut ... ehtineeköhän noin kolmen kuukauden perästä...

-- Vie sun "matkavaunusi"! Rajalle asti saatamme ajella
postikärryissäkin, tai huilaamme höyrylaivalla Lybeckiin, miten vain
mukavammaksi näkyy; ja perillä on jo moninpaikoin rautatie.

-- Entäs asunto, ja Sakariias, ja Oblomofka? Pitää kai ne asiat ensin
tässä perinpohjin järjestää? -- puolustelihen Oblomov.

-- Oblomovilaisuutta, tuo on kaikki sitä oblomovilaisuutta! --
nauroi Stolz, otti sitten kynttilän, toivotta Oblomoville hyvää-yötä
ja lähti nukkumahuoneeseensa. -- Nyt, tai ei koskaan -- muista se!
lisäsi hän käännähtäen mennessään Oblomoviin päin ja sulkien oveni
perässänsä.



5.


"Nyt, tai ei koskaan!" soivat Oblomovin korvissa nuot uhkaavat sanat
heti kun hän aamulla heräsi.

Hän nousi vuoteeltaan, astua tissutteli pari kolme kertaa yli
kamarinsa lattian, katsahti oven raosta vierashuoneeseen: Stolz istuu
ja kirjoittaa.

-- Sakariias! -- huusi hän.

Ei kuulunut mitään rymyävää hyppäystä uunipenkiltä -- ei tullut koko
Sakariiasta: Stolz oli hänet lähettänyt postiin.

Oblomov tassutti pölyisen pöytänsä ääreen, istahti, otti kynän,
tuikkasi kastaaksensa mustepulloon, mutta mustetta ei ollut, sitten
hän etsi paperia -- ei ollut sitäkään.

Hän aprikoi ja rupesi koneellisesti piirtelemään sormellaan pöydän
pölyiseen pintaan, katsahti sitten, mitä oli kirjoittanut: siinä
seisoi _Oblomovilaisuutta_.

Sukkelasti pyyhkäsi hän hihallaan pois tämän kirjoituksen. Tämän
sanan oli hän nähnyt unissaan tulella-kirjoitettuna seinille kuni
Balthasarin pidoissa.

Sakariias palasi kotiin ja, kun ei tavannutkaan Oblomovia sängyssä,
katsahti hämmästyneenä herraansa, ihmetellen että tämä jo oli
jalkeilla. Tässä tylsänkummastelevassa katseessa seisoi ikäänkuin
kirjoitettuna: "Oblomovilaisuutta?"

"Yksi ainoa sana", ajatteli Ilja Iljitsh: "mutta kuinka ...
myrkyllinen!..."

Tapansa mukaan tarttui Sakariias kampaan, harjaan ja pyyheliinaan
sukiaksensa ja pestäksensä Ilja Iljitshin päätä.

-- Mene sinä helvettiin! kivahti Oblomov hänelle suuttuneena
lennähyttäen harjan hänen kädestään, mutta Sakariias oli itse
ennättänyt pudottaa kamman lattiaan.

-- Mitä, panetteko jälleen maata? kysyi Sakariias.

-- Minä olisin tässä pöyhinyt vuodettanne...

-- Tuo minulle mustetta ja paperia! -- tiuskasi Oblomov.

Oblomov mietiskeli sanoja: "nyt, tai ei koskaan!" Kuunnellessaan
siveellisen älynsä ja voimansa epätoivoisesti huutavaa kehoitusta,
rupesi hän tunnustellen punnitsemaan, kuinka paljon hänellä vielä oli
säästössä tahdonvoimaa ja minne asti se kantaa, mihinkä hän käyttää
tämän niukan jäännöksen.

Kiusallisen harkinnan perästä tempasi hän yht'äkkiä kynän, raahasi
nurkasta kirjan, ja tahtoi yhdessä hetkessä lukea läpi, kirjoittaa
valmiiksi ja ajatella loppuun kaiken sen mitä ei ollut lukenut,
kirjoittanut tai ajatellut kymmenessä vuodessa.

Mitä oli hänen nyt tekeminen? Mennäkkö eteenpäin vai pysähtyä? Tämä
oblomovilainen kysymys oli hänelle syvemmästä merkityksestä kuin
Hamletin kysymys. Mennä eteenpäin -- se merkitsee: yht'äkkiä viskata
väljä halatti ei ainoastaan hartioiltaan, vaan myös sielustaan ja
hengestään; yhdessä pölyn ja hämähäkinverkkojen kanssa seiniltä
lakaista myös hämähäkin verkot silmiltään ja selvästi nähdä lävitse!

Miten on ensi askel siihen otettava? Mistä on aljettava? En tiedä, en
jaksa ... ei ... nyt viekastelen, kyllä minä tiedän ja... Tuolla on
myös Stolz, ihan vieressä, hän sanoo minulle sen heti.

Mutta mitä hän sanoo? "Yhden viikon kuluessa", sanoo hän, "on
annettava ohjeet uskotulle miehelle ja lähetettävä hänet kylään
panttaamaan Oblomofkan tilus, ostamaan lisää maata, panemaan
rakennussuunnitelma toimeen; samalla on maksettava asuntohyyry,
otettava passi ja matkustettava puoleksi vuodeksi ulkomaille,
heitettävä päältään liika rasva ja raskaus, virkistettävä sieluansa
hengittämällä sitä ilmaa, josta ennen ystävänsä kanssa haaveili,
oltava ja eleltävä ilman suloista unimekkoaan, ilman Sakariiasta
ja Tarantjevia, kiskottava itse sukat jalkaansa ja riisuttava itse
kenkänsä, nukuttava ainoastaan yöllä, matkustettava minne kaikki
muutkin matkustavat, pitkin rautateitä höyrylaivoilla, ja sitten...
Sitten on asetuttava asumaan Oblomofkaan, opittava tuntemaan mitä
on kylväminen ja mitä on riihen puinti ja mistä se riippuu että
talonpoika on köyhä tai varakas; saapasteltava itse pelloilla,
ajeltava milloin kuntakokouksiin, milloin tehtaalle, milloin
myllylle, milloin satamaan. Ja sillävälin lueskeltava sanomalehtiä,
kirjoja, oltava huolissaan siitä miksikä englantilaiset ovat
lähettäneet jonkun laivan Itään..."

Kas siinä, mitä hän sanoo! Tämä merkitsee mennä eteenpäin... Ja niin
koko elämänsä ajan? Jää hyvästi elämäni runollinen ihanne! Tämä on
jonkinlainen paja, eikä elämä: siinä on iäti ahjossa lieska, moukarin
möyke, hiostava kuumuus, melu ... milloinka ehtii elää? Eikö ole
parempi jäädä paikoilleen?

Jäädä -- se merkitsee vetää paita nurinpäin päällensä, kuulla
Sakariiaksen rymistävän alas uunipenkiltä, syödä päivällistä
Tarantjevin kanssa, ajatella ylipäänsä vähemmän kaikkia mailman
asioita, jättää lukematta loppuun matkustukset Afrikaan ja
rauhallisesti vanhentua asunnossaan Tarantjevin tädin luona.

"Nyt tai ei koskaan!" "Ollakko vai ei?"-- Oblomov yritti nousta ylös
nojatuolistaan, mutta kun ei kerralla saanut jalkaansa sattumaan
tohveliin, lyntsähti jälleen alas istualleen.

       *       *       *       *       *

Kahden viikon perästä matkusti jo Stolz Englantiin otettuaan
Oblomovilta lupauksen että tämä saapuu suoraan Pariisiin. Ilja
Iljitshillä oli jo passikin valmiina, myös oli hän jo tilannut
itselleen matkapalttoon sekä ostanut lakin. Niin pitkälle olivat
asiat edistyneet.

Tolkussaan oli Sakariiaskin, koettaen todistaa että kyllä pitää
tässä nyt tilata myös yksi pari matkasaappaita, ja toisiin kenkiin
on laitettava puolianturat. Oblomov itse osti makuuvaipan, villaisen
ihopaidan, matkasälykön, tahtoipa vielä ostaa erikoisen --
eväspussinkin, mutta siinä oli kymmenkunta ihmistä väittämässä ettei
siellä ulkomailla kukaan kuljeta mukanaan muonavaroja.

Sakariias se sai laukata verstaissa ja makasiineissa, hikoilla
kovasti, ja vaikka hän pistikin monta viiden- ja kymmenen kopeikan
lanttia taskuihinsa jäännöksistä, joita sai takaisin puotiloissa,
niin hän hiljakseen kuitenkin kiroili itse Stolzia sekä kaikkia,
jotka olivat keksineet koko matkustuksen.

-- Ja mitä hän siellä yksikseen sitten muka tekee? -- puheli hän
eräässäkin puodissa: -- siellähän kuuluvat vain piikatytöt herroja
palvelevan. Mitenkäs piikatyttö saappaita hoitaa ja kiilloittaa? "Ja
mitenkäs sellainen voi vetää sukat herran paljaisiin jalkoihin?..."

Hän oikein naurahti tälle niin että poskiparrat vetäysivät pitkälle
syrjään, ja ravisteli päätään. Oblomov se vain ei laiskistunut, vaan
yhä määräili, mitä on otettava mukaan ja mitä jätettävä kotiin.
Huonekalut ja muut tavarat olivat annetut toimeksi Tarantjeville
kuljettaa tätinsä asuntoon Viipurin puolelle kaupunkia, panna ne
lukkojen taa kolmeen huoneeseen sekä säilyttää siihen asti kunnes
Oblomov palaisi ulkomailta.

Jopa Oblomovin tuttavatkin, muutamat tosin epäillen, toiset
naureskellen, kolmannet vähän niinkuin säikähtyneinä sanoivat että:
-- "matkustaa se kuin matkustaakin; ajatelkaas sitä kummaa: Oblomov
lähtee liikkeelle mailmalle!"

Mutta Oblomov ei matkustanut -- ei kuukauden eikä kolmenkaan
kuukauden perästä.

Vuorokautta ennen määrättyä lähtöpäivää oli näet hänellä yöllä huuli
sattunut ajettumaan turvoksiin.

-- Kärpänen on purrut, kuka se tällaisella huulella lähtee merelle!
sanoi hän ja jäi odottamaan toisen höyrylaivan menoa.

Jo on elokuu kulumassa, Stolz on aikoja sitten Pariisissa,
kirjoittelee sieltä hänelle vimmattuja kirjeitä, mutta ei saa mitään
vastausta.

Mistä syystä ei? Siitäköhän syystä että muste on kuivunut pulloon
ja ettei ole paperia? Tai senkötähden ehkä että oblomovilaisessa
kirjoitustyylissä sanat "joka" ja "että" niin usein sotkeutuvat, vai
siksikö että tuossa julmassa huudahduksessa: _nyt_ tai _ei koskaan_,
Ilja Iljitsh näki hyväksi pysähtyä viimemainitulle osalle, työntää
kätensä päänsä alle -- niin että siis Sakariias saa turhaan häntä
ravistella hereille?

Ei, ei siitä syystä, hänen mustepullonsa on nyt täynnänsä mustetta,
pöydällä lepää kirjeitä ja paperia, vieläpä karttapaperia, joka sen
lisäksi on täyteen kirjoitettu hänen omalla käsialallaan.

Kirjoitettuaan muutamia sivuja, ei hän kertaakaan pannut kahdesti
peräkkäin "joka", vaan hänen lausumamuotonsa sujahteli vapaasti ja
paikottain kuvaavasti ja kaunopuheliaastikin, niinkuin entisinä
päivinä, jolloin hän Stolzin kanssa oli haaveillut työteliäästä
elämästä ja matkustuksesta.

Hän nousee nyt ylös jo kello seitsemältä, lueskelee ja kantelee
kirjoja jonnekkin. Hänen kasvoillaan ei näy unisuutta, ei väsymystä
eikä ikävää. Hänen kasvoilleen on ilmaantunut hiukan terveyden
punaakin, hänen silmissään on loiste, ikäänkuin jonkunlaisen
rohkeuden tai ainakin itseluottamuksen omituinen kiilto. Halattia ei
hänen yllään näy: sen on Tarantjev vienyt muiden kapineiden mukana
tätinsä luo.

Oblomov istuskelee kirja kädessään tai kirjoittelee hän pitkä
kotitakki päällään, kaulassa on hänellä ohut huivi, paidanreunus on
käännetty alas jonkunlaiseksi kravatiksi ja se loistaa kuin lumi.
Ulosmennessään on hänellä siisti sortuutti yllään, ja päässään
keikarimainen hattu... Hän on iloinen ja laulaa hyrähtelee... Mitä
ihmettä tämä merkitsee?...

Tuossa hän istuu huvilansa avatun ikkunan ääressä (hän nimittäin asuu
eräässä huvilassa muutamia virstoja kaupungista) ja hänen vieressään
on kukkaiskimppu. Hän kirjoittelee jotain hyvin vikkelästi, samalla
kun hän lakkaamatta katsahtelee pensasten läpi tielle päin, ja
jälleen tarttuu kynään.

Yht'äkkiä narskahtaa tiellä hiekka keveäin askelten alla: -- Oblomov
viskaa kynän, tempaa kukkakimpun ja juoksee ikkunaan:

-- Siinähän te olette, Olga Sergejevna? Minä tulen hetipaikalla!
huudahti hän, sieppasi hattunsa, hienon keppinsä, juoksi ulos
pikkuportille, puristi jonkun kauniin naisen kättä sekä katosi hänen
kanssaan metsään, tuuheain kuusten siimekseen...

Samalla tuli Sakariias esiin jostakin nurkan takaa, kurkisti herransa
perään, nykäsi kamarin oven lukkoon ja meni keittiöön.

-- Ulos on mennyt! sanoi hän Anisjalle.

-- Tuleekohan päivälliseksi takaisin?

-- Kuka hänet tiennee? vastasi Sakariias unisesti. Sakariias oli yhä
entisensälainen: samat sakeat poskihapenet ja siivoamaton parta,
sama harmaja liivi ja reikäinen vanha sortuutti, mutta -- hän
oli nyt naimisissa Anisjan kanssa, eripuraisuuden seurauksestako
ristikumminsa suhteen, vai muuten vakaumuksestako että miehen on
velvollisuus olla naimisissa, se seikka on tietämätöntä, mutta
ainakin oli hän mennyt naimisiin vastoin venäläistä sananlaskua että
"joka eukkoon puuttuu, se heti muuttuu".

Stolz se oli, joka oli tehnyt Oblomovin tutuksi Olgan ja hänen
tätinsä kanssa. Kun Stolz ensi kerran kuljetti Oblomovin Olgan tädin
luo kotiin, sattui siellä olemaan vieraita. Oblomovista tuntui
tukalalta ja, niinkuin tavallisesti, epämukavalta.

"Voi kuinka hyvältä tuntuisi, jos saisi ottaa hansikkaat käsistään"
ajatteli hän: "kuumahan täällä on huoneessa. Kuinka minä olen
vieraantunut kaikesta!" Stolz oli istahtanut Olgan viereen, joka
istui erikseen kattolampun alla ja tarjoili teetä pöydästä, kääntyen
selin nojatuolineen ja vähemmin kiinnittäen mieltänsä siihen, mitä
ympärillä tapahtui.

Tyttö oli hyvin ilahtunut Stolzin tulosta, ja vaikka hänen silmänsä
ei leimahtaneetkaan mitään loistetta eivätkä posket hehkuneet
punastuksesta, niin kuitenkin levisi hänen kasvoillensa tasainen,
rauhallinen valo, ja huulille ilmaantui hymy.

Hän kutsui Stolzia ystäväkseen, piti hänestä sentähden ettei tämä
koskaan antanut hänen olla yksin ja ikävöidä, vaan samalla hiukan
ikäänkuin pelkäsi häntä, sentähden että tunsi itsensä liian lapseksi
hänen edessään. Kun hänen päässään syntyi jokin kysymys ja hän tuli
siitä neuvottomaksi, niin ei hän heti sitä päättänyt Stolzille uskoa:
tämä oli liian kaukana hänen edessään, liian paljon korkeammalla
häntä, niin että toisinaan hänen itserakkautensa kärsi tästä
kypsymättömyydestä ja eroituksesta heidän henkisen kehityksensä ja
ikänsä välillä.

Stolz oli myös ihastunut tyttöön omanvoitonpyytämättömästi niinkuin
ihmeelliseen jumalanluomaan, josta tuulahti vastaan raitista älyä ja
puhtaita tunteita. Tyttö oli hänen silmissään ainoastaan tuollainen
sulostuttava lapsi, jonka vastaisesta kehityksestä saattoi paljon
toivoa.

Hänen kanssansa puheli Stolz kuitenkin mieluummin ja useammin kuin
muiden naisten kanssa, sentähden että tyttö, vaikkakin tajuttomasti,
kulki yksinkertaista ja luonnollista elämän tietä ja ettei hän
onnellisen luonteensa, terveen ja suoran kasvatuksensa seurauksesta
ollut vieraantunut rehellisesti ilmituomasta ajatustaan, tunnettaan,
tahtoaan, vieläpä kaikista pienintä, tuskin huomattavaa silmäinsä,
huultensa ja kättensä liikettä.

Ehkäpä hän juuri sentähden niin luottavasti astua sipsutteli tätä
tietä, että aika-ajoittain kuuli rinnallansa toisetkin, vielä
varmemmat askeleet, "ystävänsä" askeleet, johonka hän luotti,
tasoittaen oman käyntinsä niiden mukaan.

Miten tahansa lienee ollutkin, mutta harvassa neidossa saattoi
kohdata sellaisen yksinkertaisuuden ja luonnollisen vapauden
katseessa, sanoissa ja koko käytöksessä. Hänen silmissään ei koskaan
ollut luettavissa esim. että: "nyt minä hieman puristan ylähuultani
ja tekeydyn miettiväiseksi -- minä näytän sillä tavoin niin
kauniilta. Katson tuonne ja olen säikähtävinäni jotain, huudahdan
hiukkasen, ja hetipaikalla kiiruhdetaan minun luokseni... Istahdan
pianon ääreen ja ojennan pienet jalkani niin että kengänkärki vain
hipaisee poljinta..."

Ei teeskentelyä, ei keimailua, ei valhetta, ei mitään kiiltokultaa
eikä viekasta juonta! Senpätähden pitikin häntä arvossa melkein
yksinomaan Stolz, senpätähden ei hän salannutkaan ikäväänsä, kun
masurkkatanssissa aina jäi istumaan yksikseen, senpätähden kaikista
miellyttävimmät nuorista herroista, katsahtaessaan häneen, jäivät
harvapuheisiksi, kun eivät tienneet mitä ja kuinka hänelle puhua...

Toiset pitivät häntä yksinkertaisena, lyhytmielisenä,
vähäsisältöisenä -- siitä syystä ettei hänen kieleltään pirahdellut
mitään viisaita mietelauseita elämästä ja rakkaudesta, ei mitään
kiihkeitä, äkkiarvaamattomia, rohkeita repliikkejä, ulkoaluettuja
tai muilta kuultuja arvosteluita musiikista ja kirjallisuudesta.
Hän puheli vähän, vaan se oli hänen omaansa, mutta -- nuo viisaat
ja rohkeat kavaljeerit, pitäen sitä vähäpätöisenä, menivät ylpeästi
hänen sivuitsensa, aremmat taas päinvastoin pitivät häntä liiaksi
viisaana ja vähin pelkäsivätkin häntä lähestyä. Stolz oli ainoa, joka
puheli hänen kanssaan vaikenematta ja saattoi hänet nauramaankin.

Soitantoa hän rakasti, mutta lauloi useimmiten yksikseen
hiljaisuudessa, tai Stolzin tai jonkun pansiooni-ystävättären
kuullen; ja lauloi hän, Stolzin sanojen mukaan niin kuin ei yksikään
muu laulajatar voi laulaa.

Heti kun Stolz oli istahtanut hänen viereensä, alkoi huoneessa
helähdellä hänen naurunsa, joka oli niin sointuva, niin vilpitön ja
mukaansatempaava, että kuka tahansa sen kuulikaan, alkoi välttämättä
itsekkin nauraa mukana, tietämättä mistä syystä.

Mutta ei Stolz häntä ainoastaan nauratellut: puolentunnin
kuluttua kuunteli jo tyttö uteliaisuudella hänen puhettaan ja
kaksinkertaisella uteliaisuudella siirsi silmänsä Oblomoviin päin,
mutta Oblomoville tuli näistä katseista niin outo oltava -- että
olisi painunut vaikka maan alle, jos olisi päässyt.

"Mitähän ne puhelevat minusta?" ajatteli hän katsoen levottomasti
viistoon heihin. Hän tahtoi jo lähteä pois, mutta samalla Olgan täti
kutsui hänet pöytään ja istutti viereensä kaikkien läsnäolijain
katseiden ristitulen alle.

Pelokkaasti kääntyi hän päin Stolzia -- mutta tätä ei enää
ollutkaan huoneessa, silmähti sitten Olgaan ja kohtasi tämän häneen
kiinnitetyn, yhä saman uteliaan katseen.

"Yhä katselee!" ajatteli hän hämmästyksissään luoden silmänsä alas
vaatteisiinsa.

Vieläpä pyyhki hän nenäliinalla kasvojaan arvellen että eihän vain
nenä ollut jotenkin likautunut, kosketti kravattiaan että eihän se
vain ollut irroittunut -- semmoista oli hänelle väliin tapahtunut --
ei: kaikki oli järjestyksessä, mutta tuo yhä katsoo!

Samalla tarjosi palvelija hänelle teetä. Oblomov tahtoi
päästä hämmästyksestään ja olla ujostelematon, ja tässä
ujostelemattomuudessaan tempasi hän vehnäiskorista sellaisen läjän
korppuja, piskettejä ja rinkeleitä, että hänen rinnallaan istuva
vieras tyttö purskahti nauramaan. Muut katsahtivat uteliaasti
vehnäisläjään.

"Hyvä Jumala, hänkin katsoo tänne!" säpsähti Oblomov. "Mitäs minä
tällä nisuläjällä nyt teen?"

Katsomattaankin näki hän että Olga nousi paikaltaan ja meni toiseen
nurkkaan. Oblomovin sydäntä helpoitti.

Mutta vieras tyttö teroitti silmänsä häneen, odottaen, mitä tämä oli
tekevä korpuillansa.

"Syön sukkelasti suuhuni" ajatteli Oblomov ja alkoi nopeasti
valikoida piskettejä; onneksi sulivat ne helposti suussa. Jäi
jäljelle ainoastaan kaksi korppua; hän päästi vapautuksen huokauksen
ja päätti katsahtaa sinne, jonne päin Olga oli mennyt...

"Hyvä Jumala!" neito seisoo rintakuvan luona nojautuen jalustaa
vasten ja seuraa hänen liikkeitään. Nähtävästi oli hän tullut
nurkastansa sentähden että saisi paremmin katsella mokomaa ...
varmaankin oli hän huomannut hänen kömpelyytensä nisujen otossa.

Illallista syötäessä istui tyttö toisessa päässä pöytää, puheli,
söi ja, niinkuin näytti, ei ollenkaan kiinnittänyt vieraaseen
huomiotansa. Mutta tuskin vain Oblomov pelokkaasti kääntyi
katsoaksensa häneen päin toivossa että ehkäpä neiti ei katsokkaan
vastaan, kun hän jo kohtasi hänen silmäyksensä, täynnä uteliaisuutta,
vaikka samalla niin suopean...

Illallisen jälkeen alkoi Oblomov kiireesti hyvästellä tätiä, tämä
kutsui häntä seuraavaksi päiväksi päivälliselle ja pyysi hänen
toimittamaan kutsun Stolzillekin. Ilja Iljitsh kumarsi, ja nostamatta
silmiään lattiasta, kulki läpi koko salin. Siinä oli heti pianon
takana verhot ja ovi. Hän käänsi silmänsä -- pianon toisella puolen
istui Olga ja katseli häntä suurella uteliaisuudella. Oblomovista
näytti että neito hymyili.

"Varmaankin on Andrei kertonut hänelle että minulla oli eilen
parittomat sukat jaloissani tahi paita nurinpäin päällä!"
päätteli hän ja ajoi kotia pahalla tuulella sekä tämäniltaisesta
vieraisiin-menostaan että varsinkin päivälliskutsusta, johonka hän
oli vastannut kumartamalla: se merkitsi -- suostumalla.

Tästä illasta alkaen ei Olgan kiinteä katse lähtenyt Oblomovin
mielestä. Turhaan hän pitkin pituuttaan heittihen seljälleen, turhaan
hän asettui kaikista laiskimpiin ja mukavimpiin asentoihin -- ei
nukuttanut, vaikka mikä olisi ollut. Yömekkokin tuntui hänestä nyt
vastenmieliseltä ja Sakariias tyhmältä ja sietämättömältä sekä pöly
ja hämähäkinverkot ihan iljettäviltä. Hän käski kantaa ulos muutamia
kehnoja seinätauluja, jotka joku köyhien taiteilijain suosija hänet
oli tyrkyttänyt ostamaan, itse korjasi hän kuntoon rullakaihtimen,
mikä ei pitkään aikaan ollut noussut, kutsui Anisjan ja käski tämän
pestä ikkunat, läiskäytti kämmenellään hämähäkinverkkoa, paneutui
sitten kyljelleen ja rupesi muistelemaan -- Olgaa.

Aluksi hän tarkoin muisteli hänen ulkomuotoaan ja sai piirteet
itselleen selviksi.

Ankaramman arvostelun mukaan ei Olga ollut mikään kaunotar, se
on: hänessä ei ollut helakan valkoisuutta eikä kirkasta väritystä
poskissa ja huulissa, ei myöskään silmistä loistanut sisässäpalavan
tulen säteitä; huulilla ei ollut "koralleja" eikä suu ollut
"helmisimpukka", kädet eivät olleet mitään miniatyyrejä niinkuin
viisivuotiaalla lapsella, eivätkä sormien kynnet hohtaneet kuin
"viinimarjat".

Mutta jos hänet olisi voinut muuttaa patsaaksi, niin olisi hän
ollut sulouden ja sopusoinnun patsas. Korkeahkoon vartaloon olisi
komeasti suhtautunut pään koko, pään kokoon -- kasvojen soikeus
ja suhdallisuus; kaikki tämä vuorostaan olisi sointunut yhteen
hartioiden kanssa, ja hartiat taas -- solevan vartalon kanssa...
Kuka tahansa hänet kohtasikin, olipa se kuinka hajamielinen tahansa,
sekin silmänräpäykseksi pysähtyi hänen eteensä, katsomaan tätä niin
taiteellisesti luotua olentoa.

Nenä muodosti tuskin huomattavasti mykevän, kauniin kaaren,
huulet olivat ohuet ja miltei yhteenpuristetut -- merkki siitä että
ajatus lakkaamatta oli johonkin kiinnyksissä. Sama ajatuksen virkeys
ilmeni myös tummien, harmaansinisten silmien tarkkanäköisessä, aina
rohkeassa, kaikkihuomaavassa katseessa. Kulmakarvat loivat erikoisen
kauneuden silmiin: ne eivät olleet kaarenmuotoiset eivätkä ympäröineet
silmiä hienoilla, kuni sormin sovitetuilla silkkilangoilla -- ei, vaan
nämät olivat kaksi ruskeanvivahtavaa, tuuheaa, melkein suoraa juovaa,
jotka harvoin pysyivät tasakorkeudella, vaan toinen oli ylempänä
toista niin että muodostui pienehkö poimu, missä ikäänkuin uinui
puhuvainen aatos.

Olga käveli pää hiukan eteenpäin taivuksissa ja hänen päänsä lepäsi
niin soreasti ja jalosti tuolla hienohkolla ja ylpeällä kaulalla; hän
liikkui tasaisesti koko ruumiillaan ja käynti oli kepeää ja nopeaa...

"Minkähän tähden hän eilen illalla niin tutkivasti lienee minua
katsellut?" mietti Oblomov: "Andrei vakuuttaa pyhästi ettei hän vielä
mitään maininnut sukista eikä paidasta, vaan puhui ystävyydestään
minua kohtaan, siitä, kuinka me yhdessä olemme kasvaneet ja koulua
käyneet -- kaikesta, mikä oli hyvää ja samalla (senkin hän kertoi)
kuinka onneton on Oblomov, kuinka kaikki hyvä hänessä turmeltuu
sentähden ettei kukaan häntä auta eikä pane toimimaan, kuinka
heikosti häämöttää hänen edessään elämä ja kuinka..."

"Mutta mitäs siinä on hymyilemistä?" jatkoi Oblomov ajatuksiaan.
"Jos hänellä on vähääkään sydäntä, niin täytyy sen nääntyä ja ihan
vuotaa verta säälistä, mutta hän vain ... no, jääköön Jumalan
nimeen! Lakkaan ajattelemasta! Kunhan vain tänään käväisen syömässä
päivällisen, niin en enää sinne astu yhdellä jalallakaan."

Kului päivä päivän perästä: mutta Oblomov oli siellä sekä molempine
jalkoineen että käsineen ja päineen.

Eräänä ihanana aamuna kuljetti Tarantjev kaiken hänen taloutensa
tätinsä luo pienen poikkikadun varrelle Viipurin puolelle ja Oblomov
sai viettää kolmisen vuorokautta niin kuin ei pitkään aikaan ollut
viettänyt -- vailla vuodetta, vailla sohvaa, ja söi päivällisensä
Olgan tädin luona.

Sitten yht'äkkiä saatiin kuulla että vastapäätä heidän kesähuvilaansa
on toinen huvila vapaana. Oblomov vuokrasi sen käymättä itse
katsomassakaan ja viettää nyt siinä kesäänsä. Hän on Olgan kanssa
aamusta iltaan, lueskelee hänen kanssaan, lähettelee kukkia,
kuljeksii hänen kansaan pitkin järven rantoja, kiipeilee vuorille ...
hän, Oblomov!

Kaikkea sitä saakin nähdä tässä mailmassa! Mutta kuinka tämä oli
voinut tapahtua? No, saattepa kuulla.

Kun he Stolzin kanssa olivat noilla päivällisillä Olgan tädin luona,
niin sai Oblomov päivällistä syötäessä taas tuntea tuota samaa
kidutustutkintoa kuin edellisenäkin päivänä, sai märehtiä ruokansa
saman katseen alaisena, puhua, tietää ja tuntea että tuo katse
polttaa hänen päällänsä kuin aurinko, rasittaa hänen hermojansa,
liikuttaa hänen vertansa. Hädintuskin onnistui hänen parvekkeella
sikaarin savun takana silmänräpäykseksi piiloutua tämän äänettömän,
tähtäävän katseen edestä.

"Tämähän nyt vasta kiusallista on!" ajatteli hän väännellen itseänsä
kaikkiin suuntiin. -- "Olenkohan minä hänestä hassu vai mikä? Ei
keneenkään muuhun hän noin katso; ei uskalla! Minä olen siivompi
muita, niin miksikä hän sitten... Minun täytyy puhutella häntä!" --
päätti hän: "ja parasta on että kysyn suoraan mitä hän silmillänsä
minun sielustani noin näykkii..."

Yht'äkkiä ilmestyi Olga hänen eteensä parvekkeen kynnykselle; Oblomov
tarjosi hänelle tuolin ja tyttö istuutui hänen viereensä.

-- Onko totta, että te paljon ikävöitte? kysyä lipsahutti tyttö
häneltä.

-- Totta se on, vastasi Oblomov: -- mutta en nyt sentään niin
paljon... Minulla on työtä.

-- Andrei Ivanitsh on kertonut että te kirjoitatte jotakin
suunnitelmaa.

-- Niin, minä aijon matkustaa maalle asumaan, sentähden tässä vähän
valmistaudun...

-- Matkustatteko myös ulkomaille?

-- Niin, välttämättömästi, kunhan tuo Andrei Ivanitsh vain joutuu.

-- Matkustatteko mielellännekin? kysyi tyttö.

-- Niin, hyvin mielellänihän minä...

Hän katsahti ylös: hymy väikkyi Olgan kasvoilla vuoroin valaisten
silmiä, vuoroin hivellen poskia, ainoastaan huulet olivat
puristuksissa kuten tavallisesti. Oblomov ei kehdannut valehdella
levollisesti loppuun.

-- Minä olen hiukan ... laiska ... sanoi hän: -- mutta...

Samalla rupesi häntä harmittamaan että tyttö niin keveästi ja niin
vähällä puheella oli houkutellut hänen huuliltaan tuon laiskuuden
tunnustuksen. "Mitä se häneen kuuluu? Mikä minä tässä olen hänen
suhteensa?" ajatteli hän.

-- Laiskako! virkkoi tyttö tuskin huomattavalla veitikkamaisuudella.
-- Onkos se mahdollista? Mieskö voi olla laiska -- sitäpä minä en
käsitä!

"Mitäs käsittämätöntä siinä lie?" ajatteli toinen itsekseen: "minusta
se on selvää".

-- Minä istun niin paljon kotona, sentähden kai Andrei luulee että
minä...

-- No, varmaankin te kirjoittelette niin ahkerasti, sanoi tyttö: --
ja luette. -- Oletteko te lukenut...?

Neito katsoi häneen niin tutkivasti.

-- En ... tuota ... että enkö ole lukenut? pääsi yht'äkkiä hänen
huuliltaan, sillä hän säikähti tytön aikovan tutkia häntä tarkemmin.

-- Mitä lukenut? kysyi tyttö naurahtaen. Ja Oblomovkin naurahti.

-- Minä luulin että tahdotte minulta tiedustella jostakin romaanista:
en minä niitä lue.

-- Ette arvannut oikein, minä tahdoin kysyä vain matkustuksista...

Oblomov katsahti terävästi häneen: tytön kasvot näyttivät
kauttaaltaan nauravan, mutta ylähuuli oli puristuksissa...

"Kylläpäs hän osaa ... hänen kanssaan täytyy olla varovainen..."
ajatteli Oblomov.

-- Mitäs te sitten luette? kysyi tyttö uteliaasti.

-- Niin, minä tuota tosiaankin pidän enemmän -- matkakertomuksista...

-- Afrikanko? kysäsi tyttö hiljaa ja veitikkamaisesti.

Oblomov punastui. Hän arvasi nyt -- eikä suinkaan aiheettomasti --
että tyttö tiesi ei ainoastaan siitä, mitä hän lukee, vaan myös,
_miten_ hän lukee.

-- Harrastattekos soitantoa? -- kysyi neito päästääkseen hänet
hämmennyksestä.

Samalla tuli Stolz siihen.

-- Ilja! Minäpä olen kertonut Olga Sergejevnalle, että sinä rakastat
intohimoisesti musiikkia ja pyytänyt häntä laulamaan jotakin ...
esimerkiksi tuon _Casta diva_.

-- Minkätähden sinä aina minusta kerrot? -- vastasi Oblomov? -- Enhän
minä ollenkaan intohimoisesti rakasta musiikkia...

-- Mitä kummaa? keskeytti Stolz. -- Hän on ikäänkuin loukkautunut!
Minä tässä suositan häntä siivona miehenä, mutta hän vain kiiruhtaa
itse sotkemaan ansioluettelonsa!

-- En minä ainakaan ammattimusiikista pidä!

-- Mikäs laji musiikkia teitä enin miellyttää? kysyi Olga.

-- Siihen kysymykseen on vaikea vastata. Mikä laji tahansa! Joskus
minä sellaisella mieltymyksellä kuuntelen posetiivin käheää säveltä,
että kotvan aikaa soipi korvissani; toisella kertaa taas menen
oopperaan puolivälissä ohjelmaa; Meyerbeer minua liikuttaa, vieläpä
italialainen soutulaulu, vaan se riippuu siitä, satunko olemaan
sellaisessa mielentilassa. Joskus itse Mozartiltakin täytyy korviansa
pidellä...

-- Te siis vilpittömästi rakastatte musiikkia.

-- Laulakaapa jotakin, Olga Sergejevna! pyysi Stolz.

-- Mutta jos herra Oblomov nyt sattuu olemaan sellaisessa
mielentilassa että pitelee korviaan? sanoi neito kääntyen häneen.

-- Nyt kai pitäisi sanoa tässä joku kohteliaisuus, -- vastasi
Oblomov. -- Vaan minä en niitä osaa, ja jos osaisinkin, niin
päättäisin olla sanomatta...

-- Miksikä?

-- No, jos te satuttekin laulamaan huonosti! huomautti Oblomov
avomielisesti. -- Minusta tuntuisi sitten niin tukalalta...

-- Niinkuin eilen korppujen ääressä ... pääsi yht'äkkiä tytön suusta
ja hän punastui itse niin että jumalaties mitä olisi antanutkin, jos
ei olisi tullut sanoneeksi näitä sanoja. -- Suokaa anteeksi -- minä
olin häijy! ... lisäsi hän.

Oblomov ei ollut vähääkään odottanut kuulevansa tästä asiasta ja
joutui hämilleen.

-- Se on ilkeätä kavaluutta! sanoi hän puoliääneen.

-- Ei, se on vain pientä kostoa, ja sekin, minä vakuutan, ilman pahaa
tarkoitusta sanottu, sentähden ettei teillä ollut kohteliaisuutta
minulle.

-- Ehkäpä keksin, kun ensin kuulen.

-- Tahdotteko sitten että laulaisin? kysyi tyttö.

-- En minä, se on hän, joka tahtoo, -- vastasi Oblomov osoittaen
Stolziin.

-- Mutta te itse?

Oblomov pudisti kieltävästi päätään:

-- En voi tahtoa, mitä en tunne.

-- Sinä olet tölppänä, Ilja! -- huomautti Stolz. -- Siitä nyt näkee
mitä seurauksia on, kun aina makailee kotonaan ja vetää paripuolet
sukat jal...

-- Herran nimessä, Andrei, -- keskeytti Oblomov vilkkaasti antamatta
hänen puhua loppuun: -- ei minulle maksa mitään vaivaa sanoa: "Oi!
minä olen sangen iloinen ja onnellinen, tehän tietysti laulatte
mainiosti..." jatkoi hän kääntyen Olgaan: "tämä tuottaa minulle
suuren ilon" ja muuta semmoista. Vaan onko se välttämätöntä sanoa?

-- Mutta voisittehan edes lausua toivomuksenne että laulaisin ...
vaikkapa pelkästä uteliaisuudesta.

-- En uskalla, vastasi Oblomov: -- te ette ole näyttelijätär...

-- No, minä laulan sitten teille, -- sanoi Olga kääntyen Stolziin.

-- Ja sinä Ilja, valmistaudu sanomaan joku kohteliaisuus! nauroi
Stolz.

Sillävälin oli tullut ilta. Sytytettiin lamppu, jonka valo kuni kuun
hohde tunkihen murattilehtien lomitse. Hämärä salasi Olgan kasvojen
piirteet ja vartalon seivästi näkymästä ja heitti kuni hienon harson
hänen päällensä; kasvot jäivät varjoon, kuului ainoastaan pehmeä,
mutta voimakas ääni, jossa ilmeni tunnetta ja hermojen värinää.

Hän lauloi monta aariaa ja romanssia, Stolzin pyynnöstä. Toisissa
niistä ilmeni kärsimystä ja hämärää onnen aavistusta, toisissa
riemua, mutta näissäkin säveleissä piili jo surun siemeniä.

Nämät sanat ja säveleet, tämä puhdas ja voimakas neitseellinen
ääni -- ne panivat sydämmen sykkimään, hermot värisemään, silmät
säkenöimään ja täyttymään kyyneltulvalla. Samalla silmänräpäyksellä
teki mieli kuolla ja iäksi uinahtaa heräämättä, sävelten valtaan, ja
heti taas sydän jälleen janosi elämää...

Oblomov vuoroin leimahti tuleen, vuoroin tunsi voipumusta, sai
vaivalla kyyneleet pidätetyiksi ja vielä vaikeammin tukahdetuksi sen
riemuitsevan huudahduksen, mikä pyrki pulpahtamaan hänen sielustansa.
Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista uljuutta, sellaista
voimaa, joka ikäänkuin kokonaan kohosi sydämmen pohjasta, kiihoittaen
sankaritöihin.

Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis matkustamaan vaikka ulkomaille,
jos ei olisi tarvinnut muuta kuin istahtaa vaunuun ja lähteä ajamaan.

Lopuksi alkoi tyttö laulaa Casta divaa; ja kaikki sen riemun
riehahdukset, sen salamoina sinkoilevat ajatukset, nuo värähdykset,
jotka kuni neulojen pistokset tuntuivat läpi koko ruumiin -- kaikki
tämä valtasi raukaisevasti Oblomovin ja hän joutui ihan haltioihinsa.

-- Oletteko tyytyväinen minuun tänään? kysyi Olga yht'äkkiä Stolzilta
lakaten laulamasta.

-- Kysykää Oblomovilta, mitä hän sanoo? -- vastasi Stolz.

-- Ah! -- pääsi Oblomovin huulilta ja hän yritti yht'äkkiä tempaamaan
Olgan käden puristaaksensa sitä, mutta pidättyi ja oli suuresti
hämillään.

-- Antakaa minulle anteeksi... -- sopersi hän.

-- Kuuletteko? -- huudahti Stolz Olgalle. -- Sano minulle omantuntosi
mukaan, Ilja, kuinka pitkiin aikoihin sinulle tällaista ei ole
tapahtunut?

-- Se on voinut tapahtua vaikka tänä aamuna, jos ikkunan ohi on
sattunut kulkemaan se käheä-ääninen posetiivi ... -- sekaantui Olga
sanomaan, mutta niin hyvänsuovasti ja pehmeästi ettei pistimen kärki
ivassa tuntunut.

Oblomov katsahti nuhtelevasti häneen.

-- Hänen sisä-ikkunansa ovat vielä tähän aikaan vuotta poisottamatta,
ei sinne voi kuulla mitä ulkomailmassa tapahtuu.

Oblomov katsahti nuhtelevasti myös Stolziin. Stolz otti Olgaa kädestä.

-- En tiedä, mistä se johtuu, että te tänään lauloitte niinkuin
ette milloinkaan ennen ole laulanut, Olga Sergejevna, ainakaan en
minä sellaista ole pitkiin aikoihin kuullut. Kas tämä on nyt minun
kohteliaisuuteni! -- sanoi hän suudellen tytön jokaista sormea.

Stolz läksi pois. Oblomov teki myös lähtöä, mutta Stolz ja Olga
pidättivät häntä.

-- Minulla on asioita, -- huomautti Stolz: -- vaan mitä sinä sinne
kotiin menet makaamaan ... näin varhain...?

-- Andrei! No kuule Andrei! -- hätäili Oblomov rukoilevalla äänellä.
-- Ei, en minä voi tänään jäädä, minun täytyy lähteä! -- lisäsi hän,
heitti hyvästit ja läksi kuin läksikin pois.

Hän ei nukkunut koko yönä, vaan asteli alakuloisena ja miettiväisenä
edestakaisin huoneessansa; aamuruskon sarastaessa meni hän ulos
kotoansa ja kuljeskeli pitkin Nevan rantaa, pitkin katuja, jumalaties
mitä tuntien ja mitä ajatellen...

Kolmen päivän perästä oli hän jälleen siellä, ja kun muut vieraat
illalla olivat istuutuneet korttien ääreen, huomasi hän äkkiä
jääneensä kahdenkesken Olgan kanssa. Tädin päätä kivisti ja tämä
istui sentähden toisessa huoneessa imien sieramiinsa spriin hajuja.

-- Haluatteko, niin näytän teille kokoelman tauluja, jotka Andrei
Ivanitsh on minulle tuonut Odessasta? kysyi Olga. -- Eikö hän teille
ole niitä näyttänyt?

-- Te nähtävästi koetatte täyttää emännän velvollisuudet huvittamalla
minua? kysyi Oblomov. -- Se on turhaa!

-- Miksikä turhaa? Minä vain tahtoisin ettei teillä olisi ikävä, että
te olisitte täällä kuin kotonanne, että teistä tuntuisi mukavalta,
vapaalta ja keveältä, ja ett'ette lähtisi pois ... makaamaan.

"Hän on ilkeä, pisteliäs olento!" ajatteli Oblomov ihaillen vasten
tahtoansa jokaista hänen liikettään.

-- Tahdotteko todellakin että minun olisi keveätä ja vapaata olla ja
ettei minulla olisi ikävä? uudisti hän.

-- Tahdon, -- vastasi tyttö katsoen häntä niinkuin ennenkin, mutta
vielä suuremmalla uteliaisuuden ja hyvänsuopaisuuden ilmeellä.

-- Älkää siis, ensiksikin, katsoko minua noin niinkuin nyt, ja
niinkuin muutamia päiviä sitten...

Kaksinkertainen uteliaisuus ilmeni tytön silmissä.

-- Sillä juuri tuosta katseestanne tulee minun niin tukala oltava...
Mihinkä minä lakkini paninkaan?

-- Tukala -- miksikä? kysyi tyttö pehmeästi ja uteliaisuuden ilme
katosi hänen katseestaan. Siitä loisti vain hyvyys ja lempeys.

-- En tiedä, mutta niin minusta vain tuntuu että te katseellanne
kaivatte minusta esiin kaiken sen, mitä en haluaisi muiden tietävän,
en varsinkaan teidän...

-- Miksikä niin? Te olette Andrei Ivanitshin ystävä, ja hän on minun
ystäväni, siis...

-- Siis -- ei ole syytä että te tietäisitte minusta kaiken, mitä
Andrei Ivanitsh tietää, -- lausui Oblomov suoraan.

-- Syytä ei olekkaan, vaan on mahdollisuus...

-- Siitä saatte kiittää ystäväni avomielisyyttä -- huono palvelus
muuten hänen puoleltaan!...

-- Onko teillä sitten jotain salaisuuksia? kysyi tyttö. -- Kentiesi
rikoksiakin? -- lisäsi hän nauraen ja siirtyen hänestä vähän edemmäs.

-- Kentiesi, -- vastasi Oblomov huoahtaen.

-- Niin, onhan se hirveä rikos, -- virkkoi tyttö hiljaa ja arasti: --
vetää eripariset sukat jalkaansa!

Oblomov tempasi lakkinsa.

-- En kestä enempää! huudahti hän. -- Ja te muka tahdotte että
minulla olisi mukava. Minun ystävyyteni Andrein suhteen on lopussa...
Tämänkinkö hän teille on kertonut?

-- Hän nauratti minua kauheasti tänään sillä, lisäsi Olga: -- hän
naurattelee minua aina. Suokaa anteeksi, en koske, en koske siihen
asiaan vasta, ja koetan myös tästälähtien katsoa teihin toisin...

Hänen kasvoillensa tuli veitikkamaisen vakava ilme.

-- No siis, ensiksikin, -- jatkoi hän: -- minä en katso teihin
nyt niinkuin ennen, siis on teillä nyt vapaampi ja helpompi olla.
Toiseksi seuraa kysymys: mitä on tehtävä ettei teillä olisi ikävä?

Oblomov katsoi suoraan tytön harmaansinisiin silmiin.

-- Kas nyt te itsekkin katsotte minuun niin kummallisesti... -- sanoi
Olga.

Oblomov oli todellakin katsahtanut tyttöön, ei niinkuin
silmillään, vaan niinkuin ajatuksellaan, koko tahdollaan, niinkuin
magnetiseerattu, katsonut väkinäisesti, voimatta olla katsomatta...

"Jumala nähköön, kuinka hyvä ja kaunis hän on! Että sellaisia onkin
mailmassa!" ajatteli hän luodessaan häneen melkein säikähtyneen
katseen.

"Tuo valkoinen hipiä, nuot silmät, joista ikäänkuin tummasta kuilusta
häämöttää ja samalla hohtaa jotakin, niin, ehkä se on sielu! Hänen
hymyilyänsä voi lukea niinkuin kirjaa, hymyn takaa näkyvät kauniit
hampaat ja koko pää ... kuinka hellästi se lepää hartioilla keinuen
aivankuin kukkanen, josta tuulahtaa suloista tuoksua..."

"Niin, minä saan hänestä jotakin", tunsi hän: "hänestä siirtyy minuun
jotakin. Täällä sydämmessäni alkaa ikäänkuin kiehua ja tykyttää...
Minä tunnen siinä jotakin lisäystä, jota siinä nähtävästi ei ole
ennen ollut... Hyvä Jumala, mikä onnen tunne katsoa häneen! Ja
samalla niin raskasta hengittää..."

Nämät tunteet tulivat tuulenpuuskana hänen sieluunsa, ja hän
katsoi yhä tyttöön niinkuin katsellaan äärettömään etäisyyteen tai
pohjattomaan kuiluun suloisessa itsensä-unhoituksessa.

-- Lopettakaa jo nyt itsekkin, herra Oblomov, noin katselemasta
minuun! -- puheli tyttö ujosti kääntäen päänsä poispäin, mutta
uteliaisuus sai hänessä vallan ja hän ei siirtänytkään silmiään hänen
kasvoistaan.

Oblomov ei kuullut mitään.

Hän katsoa tuijotti todellakin yhä tytön silmiin kuulematta hänen
sanojaan ja vaijeten tutkistellen sitä mitä hänen sisässään tapahtui.
Hän kosketti päätään -- siinäkin jotakin tuntui läikehtivän ja
huimasti kiidättävän ja pyörivän. Hän ei ehdi saada kiinni omia
ajatuksiaan: ne liitelevät kaartaen kuni lintuparvi ja sydämmen
kohdalla, vasemmassa kyljessä, tuntuu ikäänkuin kivistävää
pakotusta...

-- Älkää, voi älkää katsoko minuun noin kummallisesti! -- pääsi
taas tytön huulilta. -- Minun on myös tukala olla... Tekin varmaan
koetatte houkutella jotakin ilmi minun sielustani...

-- Mitäpä minä voisin houkutella teiltä? kysyi Oblomov koneellisesti.

-- Minulla on myöskin _suunnitelmia_, alotettuja, ja lopettamattomia,
-- vastasi tyttö.

Oblomov säpsähti tästä viittauksesta omaan valmistumattomaan työhönsä.

-- Kummallista! huomautti hän. -- Te olette häijy, vaikka teidän
katseenne on niin lempeä. Ei suotta siis sanota että naisiin ei
pidä uskoa, ne valhettelevat sekä tahallansa että aikomattansa --
kielellänsä, katseellansa, hymyllänsä, punastuksellansa, vieläpä
pyörtymyksellänsä.

Tyttö ei antanut enempää yllytystä tälle vaikutukselle ja ottaen
Oblomovilta lakin pois istahti itse hänen viereensä.

-- Ah! suokaa anteeksi minun ilkeä kieleni! virkkoi hän vilkkaasti.
-- En sano, en sano sitä vasta. Mutta minä vakuutan pyhästi ettei
se ollut pilkkaa! -- lausui hän miltei laulamalla, ja tässä
lauselaulussa värähteli tunnetta.

Oblomov rauhoittui.

-- Tuo Andrei se nyt vasta on koko ... -- mutisi hän moittivasti.

-- No, siis toiseksi, sanokaapa nyt, mitä on tehtävä ettei teillä
täällä olisi ikävä? kysyi Olga.

-- Jos laulaisitte! pyysi Oblomov.

-- Kas siinä se nyt on se kohteliaisuus, jota olen odottanut!
huudahti tyttö iloisesti punastuen. -- Uskottekos, -- jatkoi hän
sitten vilkkaasti: -- että jos te ette toissapäivänä olisi sanonut
tuota "ah" sen jälkeen kun olin laulanut, niin minä en varmaankaan
olisi saanut unta koko yönä, vaan olisin itkenyt.

-- Mistä syystä? -- kysyi Oblomov ihmetellen.

Tyttö koetti miettiä.

-- En itsekään tiedä, -- sanoi hän sitten.

-- Te olette itserakas, siinä syy.

-- Niin, tietysti siitä syystä, -- puheli tyttö miettiväisesti
sivellen toisella kädellään pianon koskettimia: -- mutta
itserakkauttahan on kaikkialla paljon. Andrei Ivanovitsh sanoo että
se on melkein ainoa voima, joka liikkeelle panee ja johtaa tahtoa.
Teillä itsellänne sitä ehkä ei ole, ja sentähden te aina vain...

Hän ei sanonut loppuun.

-- Mitä? kysyi Oblomov.

-- Ei mitään, -- sopersi tyttö. -- Minä rakastan Andrei Ivanovitshia,
-- jatkoi hän: -- ei ainoastaan sentähden että hän naurattelee
minua, toisinaan myös puheillaan itketteleekin, enkä sentähden
että hän pitää minusta, vaan kaiketikin sentähden ... että hän ...
pitää minusta enemmän kuin muista... Tästä siis huomaatte, mihin
itserakkauteni on pujahtanut.

-- Oikeinko te rakastatte Andreita? -- kysyi Oblomov jännityksellä
upottaen tutkistelevan katseensa tytön silmiin.

-- Niin tietysti, jos hän kerran rakastaa minua enemmän kuin muita,
niin minäkin sitä enemmän häntä, -- vastasi neito totisesti.

Oblomov katsahti häneen vaijeten; Olga vastasi hänen katseeseensa
yksinkertaisella, vaiteliaalla silmäyksellä.

Andrei pitää myös Anna Vasiljevnasta ja Zinaida Mihailovnasta, mutta
ei samalla tavalla, -- jatkoi hän sitten: -- hän ei heidän kanssaan
koskaan rupea istumaan kahta tuntia peräkkäin, ei naurata heitä eikä
puhu mitään sielusta; heille puhuu hän vain asioista, teatterista
ja uutisista, vaan minulle hän puhuu niinkuin sisarelleen ... ei;
niinkuin tyttärelleen, -- lisäsi hän kiireesti: -- joskus hän vielä
toruukin minua, jos en heti jotakin ymmärrä taikka jos en tottele
ja vastustan häntä. Vaan heitä ei hän toru ja sentähden kai minä
vielä enemmän hänestä pidänkin. Onko se itserakkautta! lisäsi hän
miettiväisesti: -- mutta en minä vain ymmärrä mitä se kuuluu minun
lauluuni? Siitä on minulle aikoja sitten sanottu paljon hyvää, vaan
te ette tahtonut edes kuunnella minun lauluani, melkein väkisten
teidät siihen saatiin. Ja jos te senjälkeen olisitte lähtenyt pois
sanomatta minulle sanaakaan, jos en minä teidän kasvoissanne olisi
huomannut mitään ... niin olisin kai ihan sairastunut ... niin, kyllä
kai tämä on itserakkautta! -- lopetti hän päättäväisesti.

-- Huomasittekos te sitten jotakin erikoista minun kasvoissani? --
kysyi Oblomov.

-- Kyyneliä, vaikka te koetittekin niitä salata; se on ikävä piirre
miehissä -- hävetä omaa sydäntään. Se on myös itserakkautta,
vaikkakin valheellista. Parempi jos häpeäisivät joskus omaa järkeään,
joka erehtyy useammin. Myöskin itse Andrei Ivanovitsh on häveliäs
sydämmensä suhteen. Minä olen sen hänelle sanonut, ja hän myönsi että
olin oikeassa. Mutta te?

-- Mitä minä en myöntäisi katsellessani teitä! -- pääsi Oblomovin
suusta.

-- Toinenkin kohteliaisuus! Ja vielä millainen... Tyttö sekausi
sanoissaan.

-- Typerä! Sitä kai te tarkoititte! -- lisäsi Oblomov laskematta
silmiään hänestä.

Tyttö hyväksyi hymyllä sanan merkityksen.

-- Tätähän minä silloinkin pelkäsin, kun en tahtonut pyytää teitä
laulamaan... Sillä mitä osaa sanoa, kun ensi kertaa kuuntelee? Ja
jotakin kuitenkin täytyy sanoa. Vaikeata on olla viisas ja vilpitön
yhtäaikaa, varsinkin tunteissaan, sellaisen vaikutuksen alaisena kuin
silloin...

-- Niin, silloin minä todellakin lauloin niinkuin en pitkiin aikoihin
ollut laulanut, niin, luultavasti niinkuin en vielä koskaan... Älkää
pyytäkö minua nyt laulamaan, minä en laula enää sillä tavalla... Ei,
vartokaapas, vielä minä yhden laulun laulan ... -- sanoi hän, ja
samalla hänen kasvonsa ikäänkuin leimahtivat tuleen, silmät syttyivät
säteilemään, hän laskeutui alas pianotuolille, näpähytti pari kolme
sointua ja alkoi laulaa.

Hyvä Jumala, mitä tässä laulussa kuuluikaan! Toiveita, himmeätä uhkan
pelkoa, itse uhkaa, onnen hurmausta -- kaikkea tätä soinnahteli, ei
laulussa, vaan hänen äänessään.

Kauvan hän lauloi, silloin tällöin katsahtaen kuulijaansa
lapsellisesti kysyen:

-- Riittääkö jo? Ei, ei, vielä tämä -- ja alkoi jälleen laulaa.

Hänen poskensa ja korvansa punehtuivat mielenliikutuksesta ja väliin
hänen nuorilla kasvoillaan välähtivät leikkimään sydämmen salamat,
leimahti sellaisen kypsyneen himon kipinä kuin olisi hän sydämmessään
jo läpielänyt elämänvaiheensa kaukaisessa tulevaisuudessa, ja
yht'äkkiä taas sammui tämä silmänräpäyksen kestänyt säihky, ja ääni
soinnahteli raikkaasti, hopeanheleästi.

Ja Oblomovinkin sydämmessä leikitsi samanlainen elämä ja hänestä
tuntui että hän elää ja tuntee kaiken tämän -- ei hetkessä eikä
kahdessa, vaan kokonaisissa vuosissa...

Molemmat he, ulkonaisesti liikkumattomina tunsivat sisällisen tulen
riehun ja saman sisällisen värinän, ja heidän silmistään puhkesi
saman mielentilan synnyttämiä kyyneliä. Kaikessa tässä oli niiden
intohimojen tunnusmerkkejä, joiden nähtävästi kerran täytyi suorittaa
näytelmänsä immen nuoressa sielussa, joka vielä oli altis lentävien
hetkien kuohahduksille ja nukkuvien elämänvoimien vaikutuksille.

Hän lopetti laulunsa pitkään loppusointuun, ja hänen äänensä häipyi
ja katosi siihen. Yht'äkkiä hän herkesi, laski kätensä polviensa
päälle ja itse kiihoittuneena ja liikutuksissaan katsahti Oblomoviin:
että mitä hän...? Oblomovin kasvoilla loisti heränneen, aina sielun
pohjasta saakka nousseen onnen kajastus, ja hänen kyyneleillä
täyttyneet silmänsä tähtäsivät tyttöön.

Ja nyt impikin, niinkuin hänkin tuonoin, tahtomattaan tapaili hänen
kättänsä.

-- Mikä teidän on? -- kysyi hän. -- Kuinka teidän kasvonne ovat
muuttuneet! Mistä syystä?

Mutta hän tiesi, mistä syystä Oblomovin kasvot olivat sellaiset
ja kainona riemuitsi sisällisesti, ihaillen tätä omasta
vaikutusvoimastaan lähtenyttä ilmettä.

-- Katsokaa peiliin, -- jatkoi hän hymyhuulin, osoittaen hänen
kasvojensa kuvaa peilissä: -- teidän silmänne välkkyvät, hyvä
Jumala, niissä on kyyneliä! Kuinka syvästi te tunnettekaan laulun
vaikutuksen!...

-- Ei, en minä tunne laulun vaikutusta ... vaan ... rakkauden! --
sanoi Oblomov hiljaa.

Tyttö päästi silmänräpäyksessä hänen kätensä, ja hänen kasvonsa
muuttuivat. Katse kohtasi miehen katseen, joka oli kiinnitetty
häneen: tämä katse oli liikkumaton, miltei mieletön. Siitä näkyi --
ei Oblomov -- vaan lemmen himo.

Olga ymmärsi että sana oli ryöstäytynyt Oblomovin huulilta
vahingoissa, että hän oli sen suhteen voimaton, ja että se oli --
totta.

Oblomov havahtui, otti lakkinsa ja, katsahtamatta ympärilleen, riensi
ulos huoneesta. Tyttö ei enää seurannut häntä uteliain katsein, vaan
seisoi hievahtamatta kauvan pianon vieressä kuni kuvapatsas ja katsoi
jäykästi alas. Ainoastaan väkinäisesti kohoeli ja laskihen hänen
povensa...



6.


Kesken laiskanvetelehtäviä makausasentojaan, kesken tylsää uinailuaan
tai innostuksen puuskiaan oli Oblomov unelmissaan aina ensi-sijalle
asettanut naisen vaimona, ja toisinaan -- lempityttönä.

Haaveissaan oli hän nähnyt edessään kuvan soreasta,
korkeavartaloisesta naisesta, jonka kädet olisivat rauhallisesti
rinnoille asetetut, jolla olisi hiljainen, mutta ylpeä katse, joka
suloisen huolimattomasti istuisi viheriäisten murattien keskessä,
keveästi sipsuttaisi pitkin mattoja ja hiekkakäytäviä, jolla olisi
hennosti notkahteleva hetkain ja ihanasti hartioilla lepäävä pää ja
haaveileva ilme kasvoissaan -- niinkuin itse ihanne, jossa koko elämä
täynnänsä hempeyttä ja riemukasta rauhaa olisi lihaksi ja vereksi
muuttuneena, tai joka olisi aivankuin itse rauha.

Hän oli uneksinut hänet aluksi kokonaan kukkaisten peittämänä,
vihkialttarin ääressä, pitkässä laahustimessa, sitten aviovuoteen
patjoilla häveliäästi alasluoduin silmin, ja vihdoin onnellisena
äitinä lapsiparven keskessä.

Hän oli uneksinut hänen huultensa hymyilyn sellaiseksi, jossa ei
ilmeneisi kiihkeää himoa ja hänen silmänsä sellaisiksi, jotka eivät
kostuisi kaipauksesta, vaan se hymyily miellyttäisi vain häntä, omaa
miestä, ja olisi ainoastaan suopea kaikkia muita kohtaan; se katse
olisi lempeä ainoastaan hänelle, ja häveliäs, vieläpä ankara, muille.

Hän ei milloinkaan tahtonut nähdä hänen vapisevan tai kuulla hänessä
tulisia haaveita, äkkinäisiä kyyneleitä, nääntymystä, pahoinvointia,
ja sitten mielenmuutosta pikaiseen riemun remahdukseen. Ei ollut
tarvis kuutamoa eikä kuutamosurua. Hän ei saisi äkkiä kalveta eikä
langeta tainnoksiin, ei tuntea mitään tärisyttäviä tunteenpuuskia...

-- Sillä sellaisilla naisilla on salaisia rakastajia, -- päätteli
hän: -- ja niistä on paljon puuhaa: milloin pitää juosta hakemaan
lääkäriä, milloin vesilasia, ja siinä on senkin seitsemien oikkujen
sekasorto. Ja mahdotonta on rauhallisesti nukahtaa!

Mutta tuollaisen ylpeän-häveliään, levollisen puolison vieressä
nukkua köllöttelee mies vallan huoletonna. Hän nukahtaa illalla
hyvässä turvassa ja aamulla herätessään kohtaa hän taas saman
myötätunteisen, lempeän katseen. Ja vielä kahden- ja kolmenkymmenen
vuoden perästä kohtaisi hänen oma lämmin katseensa vaimon silmissä
saman lempeän, hiljaahäämöittävän myötätunnon säteilyn. Ja niin aina
hautaan saakka...

"Ja eikö tämä olekkin kaiken ja kaikkien salainen päämäärä -- löytää
elämänystävässään muuttumattoman rauhan muodon, ikuisen ja tasaisen
tunteiden juoksun? Tämähän on rakkauden mallikuva, jos siitä vähänkin
poikkeaa, niin se muuttuu ja kylmenee -- ja me saamme kärsiä,
siispä kai minun ihanteeni on se yleinen ihanne?" ajatteli hän.
"Eikö tämä ole kaikkien elämän vaivojemme laakeriseppele, molempien
sukupuoltemme keskinäisten suhteiden ylin ilmaus?"

Antaa himolle laillinen päästönsä, osoittaa siveellisen järjestyksen
kululle suunta kuni virran juoksulle koko ympäristönsä siunaukseksi
-- tämä on yleisinhimillinen tehtävä, tämä se kehityksen huippu,
johonka koettavat kiivetä kaikki nuot George Sandit, vaan eksyvät
syrjään. Mutta kun kysymyksen näin ratkaisee, niin eihän ole enää
mitään petosta eikä kylmenemistä, vaan iäti-tasainen, levollinen,
onnellinen sydämmen sykkäily, siis iäti-täyteläinen elämä, ikuinen
elämän neste ja ikuinen siveellinen terveys.

On olemassa esimerkkejä sellaisesta onnesta, mutta harvassa, niihin
viitataan ikäänkuin harvinaisiin luonnonilmiöihin. Sanotaan että
siihen täytyy syntyä. Mutta jumalaties eikö siihen voi kasvaa ja
astua itsetietoisesti?...

Himo? Kaikki tämä sopii runoissa ja näyttämöllä, missä näyttelijät,
viitat hartioillaan ja tikarit kourissaan temmeltävät, vaan sitten
menevät sekä murhatut että murhaajat yhdessä syömään illallista...

Hyvähän olisi, jos himot sillä olisivat tyydytetyt, vaan niistä jääpi
ainoastaan savua ja saastaa, ja onni on poissa. Niitä muistellessa --
häpeää vain ja repii hiuksiaan.

Ja jos lopuksi tämä onneton himo tukehtuukin, niin se on samaa kuin
joutua huonolle, röykkiöiselle tielle, jossa hevosetkin lankeilevat
ja harmaapää-vanhus nääntyy, mutta jo on kotoinen kylä näkyvissä,
sitä ei saa päästää silmistään, vaan täytyy mitä pikimmin, mitä
pikimmin suoriutua vaarallisesta paikasta...

Niin, himonsa täytyy rajoittaa, tukahduttaa ja upottaa avioliittoon...

Oblomov olisi kauhistuksella paennut naista, jos tämä yht'äkkiä olisi
pusertanut häntä silmillään, itse voihkaisten viskautunut hänen
rintaansa vasten silmät ummessa, sitten säpsähtänyt ja kiertänyt
kätensä hänen kaulaansa sammuttaaksensa... Tämä olisi ollut vain
kurjaa ilotulitusta, ruutitynnyrin pamaus; mutta mitä sitten olisi
seurannut? Kuurous, sokaistus, kärvennetyt hiukset...

Mutta katsokaamme, millainen nainen oli Olga.

Pitkään aikaan sen jälkeen kun Oblomovilta oli päässyt tuo
lemmentunnustus, eivät he tavanneet toinen toistaan kahdenkesken.
Oblomov piiloutui kuni koulupoika heti, kun vilahdukseltakaan näki
Olgan. Molemmat olivat muuttuneet, mutta tyttö ei paennut häntä eikä
ollut kylmä, vaan tuli ainoastaan miettiväisemmäksi.

Hänen nähtävästi oli surku että oli tapahtunut sellaista, mikä esti
häntä kiusaamasta Oblomovia uteliaalla katseellaan ja hyvänsuovasti
pistelemästä häntä pienillä pilapuheilla tuosta paljosta
makaamisesta, laiskuudesta ja kömpelyydestä...

Hänessä leikitsi veikeä vallattomuus, mutta se oli sellaista
vallattomuutta kuin on äidillä, joka ei voi olla hymyilemättä
nähdessään poikansa hullunkurisia vehkeitä. Stolz oli matkustanut
pois ja Olgalla oli ikävä ettei ollut kenelle laulaa ja että oli
täytynyt sulkea pianonsa -- sanalla sanoen: heihin molempiin oli
tullut väkinäisyyttä ja kahleita eikä kummallakaan ollut mukava olla.

Ja kuinka hyvä oli ollutkaan ennen! Kuinka yksinkertaisesti
olivatkaan he tutustuneet toisiinsa! Kuinka vapaasti seurustelleet
toistensa kanssa. Oblomov oli yksinkertaisempi Stolzia ja häntä
hyväsydämmisempi, vaikka ei osannut huvittaakkaan Olgaa samalla
tavalla tahi huvitti vain omaa itseään ja antoi niin helposti
anteeksi kaikki pilapuheet.

Vielä lähtiessään oli Stolz ottanut lupauksen Olgalta Oblomovin
suhteen, pyytänyt tyttöä pitämään hänestä huolta ja häiritsemään
häntä istumasta kotona. Ja tytön älykkäässä, kauniissa pääkkösessä
oli kehkeytynyt jo kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka hän vieroittaa
Oblomovin makaamisesta päivällisen jälkeen, eikä ainoastaan
makaamisesta, vaan hänpä ei salli tämän heittäytyä edes sohvaan
päiväsaikaan, vaan kiristää häneltä pyhän lupauksen.

Neito oli haaveksinut myös, kuinka hän "komentaa Oblomovin
läpilukemaan kirjoja", ne kirjat, jotka Stolz oli jättänyt, sitten
lukemaan joka päivä sanomalehtiä ja kertomaan hänelle uutisia,
kirjoittamaan kirjeitä kylään, valmistamaan korjaussuunnitelmansa ja
varustautumaan ulkomaan-matkalle -- sanalla sanoen: Oblomov ei saa
torkkua hänen luonaan; tyttö näyttää hänelle päämaalin, saattaa hänet
jälleen rakastamaan kaikkea sitä, mihinkä on kyllästynyt, niin että
kun Stolz palaa, tämä ei häntä enää tunne samaksi mieheksikään!

Ja koko tämän ihmeen oli tekevä hän, tuo kaino, vaitelias impi, jota
ei kukaan tähän asti ollut totellut ja joka ei vielä ollut ruvennut
elämäänkään! Hän se oli alkuun paneva moisen mullistavan muutoksen!

Sehän olikin jo alkanut: siitä asti kun hän ensi kerran oli laulanut,
ei Oblomov enää ollut sama...

Mies oli heräävä elämään, toimimaan ja tuottamaan siunausta sekä
omaan että hänen elämäänsä. Palauttaa ihminen henkiin -- kuinka
paljon kunniaa lääkärille, joka pelastaa toivottoman sairaan! Ja se
vasta mainetta: pelastaa siveellisesti turmeltuvassa tilassa olevan
potilaan henki ja sielu?...

Tyttö oli oikein vavahdellut riemusta ja ylpeydestä, oli
pitänyt itseänsä korkeamman voiman käskystä kutsutuksi ylevään
opettajatoimeen. Hän oli aatteissaan tehnyt Oblomovin omaksi
kirjurikseen ja kirjastonhoitajakseen.

Ja yht'äkkiä täytyi tämän kaiken loppua! Nyt ei hän tietänyt, kuinka
käyttäytyä, ja sentähden vaikeni kohdatessaan Oblomovin.

Oblomovia taas kiusasi se että oli säikäyttänyt ja loukannut tyttöä
ja odotti hänen puoleltaan salaman leimahtavia silmäyksiä ja kylmää
ankaruutta niin että ylen vapisi hänet nähdessään ja väistyi syrjään.

Sillävälin hän kuitenkin siirtyi huvilaan asumaan ja kuljeskeli
kolmisen päivää yksikseen kummuilla ja metsässä, rämpi yli suon
tai käveli kylään ja istuskeli joutilaana talonpoikien veräjillä,
katsellen, kuinka lapset ja vasikat juoksentelivat tai kuinka ankat
pulikoivat lammikossa.

Huvilan läheisyydessä oli järvi ja mahtavan suuri puisto: sinne
pelkäsi hän mennä ettei suinkaan kohtaisi Olgaa yksin.

"Kyllä olin pöhkö, kun mokomat rötökset tein!" ajatteli hän eikä edes
tehnyt itsellensä selväksi, oliko hänen suustaan todella totuuden
sana livahtanut, vai oliko tämä ainoastaan ollut laulun ja soiton
hetkellinen vaikutus hermoihin.

Tukaluuden, häpeän tai "häväistyksen" tunne, kuten hän sitä arvosteli
mitä oli tehnyt, hämmensi häntä ratkaisemasta mikä intohimon puuska
se oli ollut ja ylipäänsä, mitä tämä Olga oikeastaan hänelle oli?
Hän ei enää tutkistellut, mitä liikanaista hänen sydämmensä kohdalle
oli paisunut, oliko siellä joku möhkäle, jota ei ennen ollut ollut.
Kaikki tunteet olivat siellä keräytyneet kuin yhdeksi keräksi --
häpeän keräksi.

Kun impi hetkellisesti ilmausi hänen mielikuvitukseensa, niin nousi
sieltä myös hänen eteensä tuo lihaksi ja vereksi ajatellun rauhan ja
elämän onnen ihannekuva ja tämä ihannekuva oli piirre piirteeltä: --
Olga. Molemmat kuvat sattuivat yhteen ja sulivat samaksi.

"Voi mitä olenkaan tehnyt!" puheli hän itsekseen. "Turmellut
kaikki! Jumalankiitos että Stolz matkusti pois jottei tyttö ehtinyt
hänelle tätä kertoa, muuten olisin vaikka maan alle painunut.
Lemmenseikkailut ja kyyneleet -- kuuluvatko ne _minulle? Ja Olgan
täti ei lähetä hakemaan eikä kutsu luokseen: varmaan on tyttö hänelle
kertonut... Hyvä Jumala sentään!..."

Näin hän ajatteli pujottautuen kauvemmas puistoon eräälle
syrjäkäytävälle.

Olgaa taas vaivasi ainoastaan se, kuinka menetellä jos sattuisi
kohtaamaan Oblomovin ja kuinka tästä pulasta selvitään: eikö hän
siitä hiisku sanaakaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan
heidän välillään, vai pitääkö sanoa hänelle jotakin?

Ja mitä on sanominen? Nyrpistääkkö kasvojansa, katsoa häneen ylpeästi
tai olla kokonaan katsomattakaan, ja kopeasti ja kuivasti huomauttaa
että "ei mitenkään olisi häneltä odottanut sellaista käytöstä:
minkälaiseksi ihmiseksi hän häntä luuleekaan, kun kehtasi olla niin
julkea?..." Niin oli Sonitshka tanssiaisissa vastannut jollekkin
kornetille, vaikka itse oli kaikin voimin liehakoinut pannakseen
luutnantin pään pyörälle.

"Mutta mitäs tässä on julkeaa?" kysyi hän itseltään. "Jos hän
todellakin niin tuntee, niin miksei sitten sitä ilmilausuisi? ...
Vaan kuinka sentään niin yht'äkkiä, kun tuskin vielä oli tutustuttu
toisiinsa? ... Tätä ei kukaan muu millään ehdolla olisi sanonut
nähdessään naista vasta toista tai kolmatta kertaa; eikä kukaan muu
olisi tuntenutkaan niin pian lempeä. Sitä voi tuntea ainoastaan
Oblomov..."

Mutta samalla muisti tyttö kuulleensa ja lukeneensa, kuinka rakkaus
toisinaan tulee aivan yht'äkkiä.

"Hänkin on yht'äkkiä syttynyt ja rakastunut ja nyt hän ei näytä
silmiäänkään: häntä ujostuttaa, -- ei kai se siis ole mitään
julkeutta. Mutta kuka on syypää?" ajatteli hän: "Andrei Ivanovitsh,
luonnollisesti, sentähden että oli saattanut Olgan laulamaan
silloin..."

Mutta Oblomov ei alussa ollut tahtonut kuunnellakkaan -- Olgaa oli
harmittanut se ja hän oli... koettanut... Niin, hän oli kovasti
punastunut -- ja koettanut kaikin voimin pehmentää Oblomovin
jäykkyyttä. Stolz oli hänestä sanonut että hän on henkisesti turtunut
mies, jonka mieltä ei mikään kiinnitä, jossa kaikki on sammunut...
Juuri siksipä hänen, Olgan, oli tehnyt mieli tutkia, oliko todella
kaikki hänessä sammunut ja sentähden hän oli laulanut, laulanut...
niinkuin ei milloinkaan ennen...

"Hyvä Jumala! minähän olenkin siis syypää: minä pyydän häneltä
anteeksi... Mutta mistä?" kysyi hän sitten: "Jos minä hänelle
sanoisin näin että: herra Oblomov, minä olen syypää, minä olen
houkutellut teidät... Mikä häpeä! Se ei ole totta!" huudahti hän
itsekseen tulistuneena polkien jalkaansa. "Kuka uskaltaa näin
ajatella? ... Mistäpäs minä tiesin mitä seuraisi? Vaan jos ei tätä
olisi tapahtunut, jos ei hänen suustaan olisi ryöstäytynyt... niin
mitäs silloin?" kysyi tyttö. "En tiedä..." ajatteli hän.

Siitä päivästä asti oli hänen sydämmessään tuntunut niin
kummalliselta ... ehkä oli hän hyvin loukattu ... myöskin kuumetta
oli syntynyt ja poskilla punertanut kaksi ruusunpunaista pilkkua...

-- Kiihtymystä ... lievää kuumetautia, -- oli lääkäri selittänyt.

"Mitä olikaan tuo Oblomov tehnyt? Oh, hänelle oli annettava aika
läksytys ettei moista vasta tapahtuisi! Pyydän tätini kieltämään
häntä tulemasta enää meille; hänen ei olisi pitänyt unhoittaa että...
Kuinka hän uskalsikin!" ajatteli tyttö kävellen pitkin puistoa ja
hänen silmänsä paloivat...

Yht'äkkiä kuuli hän jonkun askeleet.

"Joku tulee..." ajatteli myös Oblomov.

Ja samassa tulivat he kasvoista kasvoihin toisiaan vastaan.

-- Olga Sergejevna! änkytti Oblomov väristen kuin haavanlehti.

-- Ilja Iljitsh! -- äänsi myös tyttö arasti, ja molemmat seisahtuivat.

-- Hyvää päivää, -- sanoi Oblomov.

-- Hyvää päivää, -- äänsi myös tyttö.

-- Mihinkä te olette menossa? -- kysyi Oblomov.

-- Ilman vain ... -- sopersi impi nostamatta silmiään maasta.

-- Häiritsenkö minä teitä?

-- Oi, ette vähintäkään ... vastasi Olga katsahtaen Oblomoviin
pikaisesti ja uteliaasti.

-- Sopiiko minun tehdä teille seuraa? -- kysyi Oblomov, äkisti
heittäen häneen tutkivan silmäyksen.

He läksivät ääneti kävelemään pitkin tietä. Ei opettajan viivotin,
ei rehtorin kulmakarvat koskaan elämässä olleet panneet Oblomovin
sydäntä niin kovasti pamppailemaan kuin tämä nyt. Hän tahtoi jotakin
sanoa, koetti ponnistella itseään, mutta sanat eivät lähteneet
kieleltä. Sydän se vain ihan tavattomasti takoi aivankuin suuren
hädän edellä.

-- Oletteko saanut kirjeitä Andrei Ivanitshilta? -- kysyi Olga.

-- Olen, vastasi Oblomov.

-- Mitä hän kirjoittaa?

-- Kutsuu Pariisiin.

-- No menettekös te?

-- Menen.

-- Milloinka?

-- Jo ... tuota ei: huomenna ... kunhan saan kaikki valmiiksi.

-- Miksi niin pian? -- kysyi tyttö. Oblomov ei vastannut.

-- Eikö teitä huvilanne miellytä tai... sanokaa mistä syystä te
tahdotte pois lähteä?

"Julkea? -- ja hän vielä tahtoo matkustaa pois!" ajatteli Olga.

-- Minun on täällä jostakin syystä paha ja tukala olla, minua
polttelee, -- sopersi Oblomov katsomatta häneen.

Tyttö jäi vaiti, taittoi syreenin oksan ja haisteli sitä, peittäen
sillä kasvonsa ja nenänsä.

-- Tunnustelkaapa, kuinka hyvälle tämä tuoksuu! -- sanoi hän ja
ojensi sen Oblomovinkin nenään kiinni.

-- Mutta tuossapa kasvaa lehmänkieloja! Odottakaahan, minä poimin --
huudahti Oblomov ja kyykistyi nurmikolle: -- ne tuoksuvat paremmalta,
niissä on enemmän luonnon lemua, tuulahdusta vainiolta ja lehdosta.
Vaan syreeni kasvaa aina talojen läheisyydessä, oksat kiipeilevät
ihan ikkunoista sisään, sentähden on haju niin äitelä. Kas kun ei
kaste vielä ole kuivunut, kieloissa.

Ja Oblomov toi tytölle muutamia lehmänkieloja.

-- Mutta rakastattekos resedaa? -- kysyi tämä.

-- En: sillä on niin väkevä tuoksu; minä en rakasta en resedaa enkä
ruusua. Niin, minä en ylipäänsä kukkia rakasta; kenttäkukkia kyllä,
vaan en huoneessa kasvavia -- niistä on niin paljon touhua ... ja
niistä tulee niin pahaa siivoa...

-- Mutta pidättekö muuten siisteydestä huoneissa? -- kysyi tyttö
viekkaasti katsahtaen häneen. -- Älkää sietäkö pahaa siivoa!

-- Niin, mutta minulla on palvelija sellainen ... -- mutisi Oblomov.
"Voi ilkeätä!" lisäsi hän itsekseen.

-- Matkustatteko suoraapäätä Pariisiin? -- kysyi Olga.

-- Niin, Stolz on minua jo kauvan odottanut.

-- Veisittekö kirjeen hänelle, niin minä kirjoittaisin, -- kysyi
tyttö.

-- Miksei, mutta antakaa se jo tänään -- minä muutan huomenna
kaupunkiin.

-- Huomenna? -- ihmetteli tyttö. -- Miksi niin pian? Aivanhan te
lähdette niinkuin joku teitä takaa ajaisi.

-- Niin ajaakin...

-- Kuka sitten?

-- Häpeä ... mutisi Oblomov.

-- Häpeä! -- toisti Olga koneellisesti. -- No nyt minä sanon hänelle
sen: "herra Oblomov, minä en mitenkään olisi odottanut".

-- Niin, Olga Sergejevna, -- sai toinen vihdoin itsensä pinnistetyksi
sanomaan: -- minä luulen että te kummastelette ... että olette
suuttunut...

"Nyt on aika ... nyt on oikea hetki", päätti tyttö ja hänen
sydämmensä tykytti kiihkeästi. "Mutta en voi, hyvä Jumala!"

Oblomov koetti katsahtaa hänen kasvoihinsa saadaksensa selville mitä
hän mietti, mutta tyttö haisteli lehmänkieloja ja syreeninterttua
eikä itsekään tiennyt mitä ajatteli... mitä hänen oli sanominen,
miten tekeminen. "Voi, jos Sonitshka nyt olisi tässä, niin hän heti
tekisi jotakin, mutta minä olen sellainen typerä etten mitään
osaa ... tämä on kauhean kiusallista!" ajatteli hän.

-- Minä olen sen kokonaan unhoittanut... -- pääsi hänen huuliltaan
sitten.

-- Uskokaa minua, se tapahtui tahtomattani... minä en voinut
hillitä ... -- puheli Oblomov vähitellen rohkaistuen. -- Vaikka
ukkonen silloin olisi jyrähtänyt tai kivi pudonnut päähäni, niin
kuitenkin olisin sen sanonut. Sitä oli mahdoton millään voimalla
pidättää... Jumalan tähden, älkää luulko että tahdoin... Minä olisin
itse hetken perästä antanut vaikka mitä, jos olisin saanut
peruutetuksi varomattoman sanani...

Tyttö käveli hänen rinnallaan silmät maahan luotuina ja tunnustellen
kukkia.

-- Unhoittakaa se siis, -- jatkoi Oblomov: -- unhoittakaa varsinkin
siksi että se ei ollut totta...

-- Eikö se ollut totta? -- toisti tyttö kiihkeästi, oikaisi itsensä
suoraksi ja pudotti kukkasensa.

Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä remahtaneet suuriksi ja välähtivät
kummastuksesta...

-- Kuinka se ei olisi ollut totta? uudisti hän vielä kerran.

-- Niin, Jumalan tähden, älkää suuttuko, vaan unhoittakaa. Minä
vakuutan teille että se oli ainoastaan hetkellistä viehtymistä ...
laulun tähden.

-- Laulunko tähden vain?...

Tytön kasvot muuttuivat: nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua katosivat
ja silmät himmenivät.

"Ei se siis mitään ollutkaan! Siinä hän nyt peruutti varomattoman
sanansa eikä ole tarvis suuttua... Näin onkin hyvä ... nyt on
rauhallista olla... Voidaan niinkuin ennenkin puhella ja leikkiä
laskea..." ajatteli Olga ja kiskasi kiivaasti sivumennen oksan
puusta, repäsi huulillaan yhden lehden irti ja heitti sitten heti
sekä oksan että lehden tielle.

-- Ette siis enää ole suutuksissanne? Ja unhoitatte kaikki? -- puheli
Oblomov kallistuen hänen puoleensa.

-- Mitä te puhutte? Mistä te siinä minulta anteeksi pyytelette?
vastasi tyttö kuohuksissaan ja melkein harmistuneena kääntyen
poispäin hänestä. -- Tietysti minä olen kaikki unhoittanut... minä
olen niin huonomuistinen!

Oblomov vaikeni eikä tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi vain tytön
äkillisen harmin, mutta ei sen syytä.

"Hyvä Jumala!" ajatteli tämä. "Kaikki on taas järjestyksessä, on kuin
ei koko näytelmää olisi ollutkaan. Mutta mitähän... Ah hyvä Jumala
sentään! Mikä minun on? Voi, Sonitshka, Sonitshka! Kuinka onnellinen
sinä olet!"

-- Minä menen kotiin! -- sanoi hän yht'äkkiä jouduttaen askeleitaan
ja kääntyen toiselle käytävälle.

Tytön kurkussa tuntui karvaalta. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun.

Ei sinne, tämä tie on lyhempi, -- huomautti Oblomov. -- "Pöllö"
ajatteli hän itsekseen nolona: "mitä minä meninkin selittämään! Nyt
loukkasin häntä pahemmin. Ei olisi pitänyt siitä muistuttaa; se olisi
itsestään vähitellen haihtunut ja unehtunut. Nyt ei enää voi mitään
tehdä, täytyy uudestaan pyytää anteeksi."

"Minun tuli kentiesi sentähden harmi", ajatteli tyttö: "että en
ehtinyt hänelle sanoa: 'herra Oblomov, minä en mitenkään olisi
odottanut että te kehtasitte' ... sillä hän keskeytti minut... 'Se ei
ollut totta!' selitti hän -- en olisi uskonut että hän valehteli.
Vaan kuinka hän uskalsi?"

-- Onko se siis aivan unhoitettu! kysyi Oblomov hiljaa.

-- On, kaikki on unhoitettu! virkkoi neito nopeasti, kiirehtien
askeleitaan kotiinsa päin.

-- Antakaa kätenne merkiksi ettette ole suuttunut.

Katsahtamatta häneen ojensi tyttö hänelle sormensa päät ja tuskin oli
Oblomov niihin koskettanut, kun hän jo heti nykäsi kätensä takaisin.

-- Ette siis ole leppynytkään! -- sanoi Oblomov huoahtaen. -- Kuinka
minä vakuuttaisin teille että se oli vain hetkellistä viehtymystä
ja etten minä mitenkään tahtonut mennä sopivaisuuden rajojen yli?
Tietysti en enää tule kuuntelemaan teidän lauluanne...

-- Älkää nyt siinä noin vakuutelko: en minä teidän vakuutuksianne
tarvitse ... -- virkkoi neito vilkkaasti. -- Minä en itseksenikään
aijo enää laulaa.

-- Hyvä, minä olen siis vaiti, -- sanoi Oblomov. -- mutta älkää
Jumalan tähden noin menkö pois, muuten minun sydämmelleni jääpi
sellainen kivi...

Tyttö hiljensi vauhtiaan ja alkoi jännityksellä kuunnella hänen
sanojansa.

-- Jos on totta että te olisitte itkenyt kuulematta minun huokaustani
silloin kun ensi kerran olin kuullut teidän lauluanne, niin nyt,
jos te tuolla tavalla menette pois, hymyilemättä ja antamatta
ystävällisesti kättä, niin minä myös ... oi olkaa sääliväinen Olga
Sergejevna! Minä tulen kipeäksi, polveni vapisevat, minä vaivoin
pysyn pystyssä...

-- Mistä syystä? kysyi Olga äkkiä katsahtaen häneen.

-- En itsekään tiedä: tuo häpeän tunne siitä sanasta on minulta nyt
mennyttä ... mutta minusta tuntuu että siinä...

Jälleen hänen sydämmellään ikäänkuin ryömi muurahaisia, jälleen
tuntui siinä jotakin liikanaista, jälleen immen hyväilevä ja utelias
katse alkoi häntä polttaa. Tämä kääntyi niin suloisesti häneen ja
odotteli niin levottomasti hänen vastauksiaan.

-- Mitä siinä on? kysyi Olga kärsimättömästi.

-- Ei, pelkään sanoa: te suututte jälleen.

-- Puhukaa! sanoi tyttö käskevästi. Oblomov oli vaiti.

-- No?

-- Minun tekee jälleen mieli itkeä katsellessani teitä... Näettekös,
minussa ei ole itserakkautta, minä en häpeä sydäntäni...

-- Miksikä itkeä? -- kysyi impi ja hänen poskilleen ilmaantui nuo
kaksi ruusunpunaista pilkkua.

-- Minä olen yhä kuulevinani teidän lauluanne ... minä tunnen
jälleen...

-- Mitä niin? -- kysyi neito ja kyyneleet virtasivat takaisin
rinnasta; hän odotti jännityksellä.

He lähestyivät huvilan portaita.

-- Tunnen ... -- kiiruhti Oblomov sanoakseen loppuun, mutta pysähtyi
kesken.

Tyttö asteli hitaasti, ikäänkuin se olisi ollut vaikeata, ylös
porrasastuimia.

-- Samaa säveltä ... samaa ... mielenliikutusta ... samaa ...
tunn ... anteeksi, Jumalan nimessä, anteeksi, en voi selviytyä
itsestäni...

-- Herra Oblomov... -- alkoi neito ankarasti, mutta sitten äkkiä
valaisi hänen kasvojansa hymynsäde: -- minä en suutu teihin, annan
anteeksi, -- lisäsi hän pehmeästi: -- mutta älkää vain vasta...

Kääntymättä ojensi hän hänelle kätensä; Oblomov tarttui siihen
kiihkeästi ja suuteli kämmentä. Impi pusersi hiljaa hänen huuliansa
ja liehahti samalla silmänräpäyksessä lasiovelle, mutta Oblomov jäi
portaiden juurelle kuin maahankaivettuna seisomaan.



7.


Hän jäi kauvaksi aikaa tuijottamaan tytön jälkeen, silmät suurina,
suu ammollaan, ja seurasi kauvan katseellaan pitkin pensaita...

Vieraita ihmisiä kulki siitä ohitse, lintu lensi hänen ylitsensä,
muuan akka tuli ja kysyi sivumennen, eikö hän osta marjoja -- vaan
hän seisoi yhä enemmän tyrmistyneenä ja tuijotti...

Sitten läksi hän hiljalleen kävelemään samaa käytävää, jota olivat
yhdessä tulleet, ja päästyään sen puoliväliin rupesi kokoilemaan
lehmänkieloja, jotka Olga oli pudottanut ja otti ylös syreeninoksan,
jonka tämä oli taittanut ja harmissaan maahan viskannut.

"Miksi hän teki näin?" rupesi hän harkitsemaan ja muistelemaan...

-- Minä pöllö ja hölmö! -- sanoi hän äkkiä ääneensä siepaten
lehmänkielot ja syreeninoksan, ja läksi melkein juoksujalassa
hölkkäsemään pitkin puistokäytävää. -- Minä pyysin häneltä anteeksi,
mutta hän ... ah, olisiko se mahdollista?... Mikä ajatus!

Onnellisena, kasvot säteillen, aivankuin "kuu otsalla", kuten entinen
lapsenhoitajansa oli sanonut, saapui hän kotiinsa, istahti sohvan
nurkkaan ja piirsi pikaisesti pöydän pölyiseen pintaan suurilla
kirjaimilla: "Olga".

-- Hyi, kuinka paljon pölyä! äkkäsi hän samassa, havahtuen
riemustaan. -- Sakariias! Sakariias! -- sai hän pitkän aikaa
huudella, sentähden että Sakariias sattui istumaan hevosmiesten
kanssa portilla, joka oli poikkikadulle päin.

-- Menetkö siitä! tuli Anisja uhkaavasti kuiskaten toimittamaan
tarttuen miestänsä hihasta. -- Herra on jo kauvan sinua huutanut
sisään!

-- Katsoppas Sakariias, mitä tämä on? sanoi Ilja Iljitsh, mutta ei
ankarasti, vaan pehmeästi ja hyvänsuovasti, sillä nyt ei hän voinut
suuttua. -- Aijotko sinä täälläkin pitää samaa epäjärjestystä kuin
kaupungissa: pölyä ja hämähäkinverkkoja? Ei, suo anteeksi, minä en
sitä salli! Muuten ei Olga Sergejevna anna minulle koskaan rauhaa,
hän sanoi minulle tuonoinkin: "te rakastatte pahaa siivoa".

-- Niin, heidän on hyvä sanoa, kun on viisi palvelijaa talossa, --
huomautti Sakariias ja vääntäytyi takaisin ovea kohti.

-- Mihin sinä menet? Ota ja lakaise, ja pyyhi pölyt: täällä on
mahdotonta istua ja nojata kyynärpäätään mihinkään... Iljettäväähän
tämä on, tämä on sitä ... oblomovilaisuutta!

Sakariias pullisteli itseään ja katseli syrjästä herraansa. "No nyt
on kummat!" ajatteli hän! "taas se on muutamanlaisen haukkumasanan
keksaissut! Ja vielä niin tutunomaisen!"

-- No ota luuta ja lakaise, mitäs siinä töllistelet? sanoi Oblomov.

-- Ei täällä ole mitään lakaistavaa! Johan minä aamulla lakaisin! --
vastasi Sakariias itsepäisesti.

-- Mutta mistä on sitten pöly, jos olet lakaissut? Katsohan tuonne,
tuonne. Onpas siinä siivoa! Hetipaikalla lakaisemaan!

-- Lakaissut oon, -- väitti Sakariias -- kuka tässä kymmeniä kertoja
rupeaa lakaisemaan? Pölyä keräytyy ulkoa... täällä on peltoja ja
huviloita: siellä on paljon pölyä kujalla.

Samalla kurkisti Anisjan pää toisesta huoneesta:

-- Kuulehan Sakariias Trofimitsh, turhaan sinä lakaiset ensiksi
lattian ja sitten vasta varistelet pöydiltä, siitähän sitä pölyä
jälleen tarttuukin... Pölyttäisit ensin...

-- Mitä sinä siihen tulit neuvomaan? kahahti Sakariias kiukustuneena
eukolleen. -- Mene paikoillesi!

-- Onko mailmassa mokomaa nähty: ensin lakaista lattiat ja sitten
pöydiltä pölyttää?... Siksihän se herra sinulle onkin niin
vihoissaan...

-- Kä-kä-kä! -- huusi Sakariias ja räpsäytti eukkoaan kyynärpäällä
rintaan.

Anisja naurahti ja vetäytyi piiloon. Oblomov huiskautti kättään
Sakariiaksellekkin että tämä menisi ulos huoneesta. Hän kallisti
päänsä neulottua tyynyä vasten, laski kätensä sydämmensä kohdalle
ja alkoi kuunnella, kuinka se tykytti. -- "Tämähän kuulostaa
vaaralliselta", sanoi hän itsekseen. "Mitä on tehtävä? Jos rupeaa
neuvottelemaan tästä lääkärin kanssa, niin hän, kuka sen tietää,
vielä lähettää Abessiniaan!" --

Niinkauvan kun Sakariias ja Anisja vielä eivät olleet naimisissa
keskenään, hoiti kumpikin heistä omaa tointansa sekautumatta
toinen-toisensa tehtäviin, se on: Anisja kävi torilla, keitti ruuat
ja otti osaa huoneitten siivoukseen ainoastaan kerran vuodessa, kun
lattiat pestiin.

Mutta häiden jälkeen oli hänellä vapaampi pääsy herran
sisähuoneisiin. Hän autteli Sakariiasta ja huoneissa rupesi
vallitsemaan suurempi siisteys; muutamia miehensä tehtävistä otti hän
omille niskoilleen, osaksi hyväntahtoisuudesta, osaksi sentähden että
Sakariias ne itsekkäästi hänen huolekseen heitti.

-- Kuule sinä, sinun pitää pieksää nuo matot, -- saattoi hän
käskevästi Anisjalle kähistä, taikka että: -- sinä saisit korjata
pois roskaläjän, mikä tuonne nurkkaan on kasautunut ja kantaa
jäännökset keittiöön.

Näin herrasteli hän kuukauden verran: huoneet pysyivät puhtaina eikä
Ilja Iljitsh murissut eikä muistuttanut, ja hän, Sakariias, sai olla
ihan joutilaana. Mutta tämä herrastelu loppui seuraavasta syystä.

Niin pian kun he Anisjan kanssa yhdessä ryhtyivät isännöimään
herransa sisähuoneissa, huomasi vaimo että Sakariias mitä tahansa
tekikin, teki sangen tyhmästi ja kömpelösti. Jokainen hänen
askeleensa meni miten sattui. Viisikymmentä-viisi vuotta oli hän
kulkenut tässä matoisessa mailmassa siinä vahvassa uskossa että
kaikki, mitä teki, ei voinut tulla toisin eikä paremmin tehdyksi.

Ja nyt yht'äkkiä, kahdessa viikossa, oli Anisja hänelle todistanut
että mies ei osannut ikinäs mitään, ja lisäksi oli hän sen sanonut
sellaisella loukkaavalla alamaisuudella ja niin sävyisästi ja
hiljaa kuin pikkulapselle, tai kuin suurelle hölmölle, vieläpä
naurahdellutkin katsahtaessaan häneen.

-- Sinä, Sakariias Trofimitsh, -- saattoi hän lempeästi huomauttaa:
-- teet vähän hupsusti kun ensin panet uuninpellit kiinni ja sitten
aukaiset ilmaruudut: sillä tavallahan uudelleen jäähdytät huoneet.

-- No kuinkas sinä sitten muka tekisit? -- kysyi Sakariias karkeasti:
-- milloinkas aukaisisit?

-- Samalla kun lämmittäisin, silloin käy veto ja tulee sisään kylmää
ilmaa, vaan sitten uuni taas lämmittää, -- vastasi Anisja hiljaa.

-- Kylläpä sinä olet koko pöllö! -- saattoi Sakariias vastata. --
Kaksikymmentä vuotta olen niin tehnyt, ja sinunko tähtesi tässä nyt
rupeaisin eri tavalla tekemään...

Sakariiaksella oli tapana pitää kaapinhyllyllä sikinsokin yhdessä
läjässä teet, sokerit, sitroonat, hopea-astiat, saapasmusteet, harjat
ja saippuat.

Kerran hän tulee ja yht'äkkiä näkee että saippua on nostettu
pesupöydälle, harjat ja saapasmuste keittiön ikkunalle, mutta tee ja
sokuri pantu erityiseen laatikkoon.

-- Sinäkö se täällä taas olet omin päisi käynyt myllistämässä, häh?
-- kysyi hän uhkaavasti. -- Minä kun vartavasten olen kaikki pannut
yhteen nurkkaan, jotta olisi tarvittaessa käsillä, niin mitä sinä
olet niitä mennyt hajoittamaan eri paikkoihin?

-- Siksi, ettei tee haisisi saippualle, -- huomautti Anisja suopeasti.

Toisella kertaa saattoi hän osoittaa Sakariiakselle pari kolme koin
syömää reikää herran vaatteissa ja sanoa että ne ovat välttämättä
pudistettavat ja puhdistettavat kerran viikossa.

-- Annas minä ne pieksän saunavihdalla! päätti hän sävyisästi.

Sakariias kiskasi hänen käsistään vihdan sekä hännystakin, jota
Anisja oli yrittänyt ottamaan, ja pani entiselle paikalleen.

Kun Sakariias lisäksi kerran tapansa mukaan alkoi sättiä herraansa
siitä "että tämä muka syyttä moittii häntä russakoista, ja ettei
suinkaan hän niitä ole mailmaan keksinyt", niin Anisja vaijeten alkoi
koota hyllyiltä niille muistamattomista ajoista asti kertyneitä
mustia leivänmurusia, pesi ja puhdisti kaapit ja ruoka-astiat -- ja
pian hävisivät russakat melkein tykkänään.

Sakariias ei vieläkään käsittänyt oikein mistä kaikki tämä riippui
ja piti sitä vain seurauksena vaimonsa uutteruudesta. Mutta kun
hän kerran kantoi tarjotinta, jolla oli kuppeja ja laseja, särkien
kaksi lasia ynnä alkoi tapansa mukaan kiroilla, tahtoen viskata
lattiaan koko tarjottimenkin, niin tuli Anisja, otti tarjottimen
hänen käsistään, asetti jälellä olevat lasit sekä sokuriastian ja
leipäkorin niin ettei yksikään kuppi päässyt liikahtamaan, ja sitten
näytti hänelle, kuinka tarjotinta on pideltävä käsissään, sekä kulki
pari kertaa läpi huoneen käännellen sitä vasemmalle ja oikealle, niin
ettei kuitenkaan yksikään lusikka tarjottimella tärähtänyt, niin
silloin kävi Sakariiakselle yht'äkkiä selväksi että Anisja on häntä
-- viisaampi!

Silloin tempasi hän Anisjalta tarjottimen, pudotteli lasit
sinne-tänne eikä siitä hetkestä alkaen voinut antaa vaimolleen tätä
anteeksi.

-- Siinä nyt näet, kuinka on tehtävä! -- lisäsi vaimo vielä hiljaa.

Sakariias katsahti häneen tylsällä ylenkatseella, mutta Anisja vain
naurahti.

-- Voi sinä sen akka, sotamiehen siippana, tahdotkos tässä vielä
viisastella! Luuletkos että meillä Oblomofkassa oli tällainen
resutalo? Meitä oli siellä viisitoista palvelijaa ja minä olin
pojista paras. Mutta mitäs teistä akoista. Sinä et siellä ... no voi
sinä sen...

-- Hyväähän minä vain tarkoitan, -- yritti Anisja puolustautumaan.

-- Kä-kä-kä! -- sähisi Sakariias tehden uhkaavan liikkeen
kyynärpäällään hänen rintaansa kohti. -- Laputa jalkoihisi
täältä herrashuoneista sinne keittiöösi... ja pysy omissa akkain
askareissasi!

Anisja naurahti ja läksi, mutta Sakariias katsoi hänen peräänsä
synkästi syrjäsilmällä.

Hänen ylpeytensä kärsi ja sentähden hän niin tylysti kohteli
vaimoansa. Mutta kun tapahtui että Ilja Iljitsh tiedusti jotakin
kapinetta eikä kapinetta löytynyt, tai löytyi se särjettynä, ja
ylipäänsä kun sattui! epäjärjestystä talossa ja Sakariiaksen pään
päälle kokoontui uhkaava ukkospilvi, joka ennusti "ilkeitä sanoja",
niin alkoi hän merkitsevästi räpytellä silmiään Anisjalle, nyökytellä
päätään päin herran makuuhuonetta ja osoittaen sinne keskisormellaan
sanoi käskevästi kuiskaten että:

-- Meneppäs sinä herran luo kysymään, mitähän se siellä taas
tarvitsee?

Ja Anisja meni sisään, ja niin ukkospilvi saatiin! hajoitetuksi aina
yksinkertaisella selityksellä. Vieläpä Sakariias itsekkin, heti kun
huomasi että Oblomovin puheesta alkoi singahdella uhkaavia sanoja,
ehdoitti hänelle että kutsuttaisiin Anisja sisään.

Sillä tavalla olisi kaikki joutunut hunningolle Oblomovin huoneissa,
jollei olisi ollut tätä Anisjaa, joka jo luki itsensä kuuluvaksi
Oblomovin taloon, lujittaen tietämättään miehensä katkeamattomia
yhdyssiteitä Ilja Iljitshin elämän, kodin ja koko olennon kanssa,
ja hänen naisellinen silmänsä ja huolehtiva kätensä olivat alati
valvomassa tätä rappiollista rauhaa.

Niin pian kun Sakariias jonnekkin poistuu, hiipii Anisja sisään,
pyyhkii pölyt pöydiltä ja puistelee sohvilta, aukaisee ikkunan,
oikaisee kaihtimet, korjaa paikoilleen keskelle huonetta heitetyt
saappaat tai paraadinojatuolille ripustetut housut, sijoittelee
vaatteet, vieläpä pöydällä-olevat paperit, hanhenkynät, lyijykynät
ja vuoluveitset -- kaikki asettaa hän järjestykseensä; pöyhöttelee
pehnatun vuoteen, kohentelee patjat, ja kaikki käy parissa kolmessa
tempussa: sitten heittää hän vielä pikaisen silmäyksen yli koko
huoneen, siirtää jonkun tuolin, lykkää sisään puoleksi aukivedetyn
pesupöydän laatikon, sieppaa salvetin kirjoituspöydältä -- ja
lennähtää sitä kyytiä keittiöön kuullessaan Sakariiaksen saappaiden
narinan.

Eloisa, sukkela eukko se oli, iältään neljänkymmenen seitsemän vanha;
hänellä oli huolehtiva hymy huulillaan, virkusti joka suunnalle
vilkkuvat silmät, paksu kaula ja rinta, sekä punaiset, sitkeät,
milloinkaan väsymättömät kädet.

Kasvoja ei hänellä ollut melkein lainkaan, siitä päättäen että
ainoastaan nenän niistä huomasi, ja vaikka tämä olikin pieni,
niin se ikäänkuin oli erillään kasvoista tai muuten siihen
kömpelösti liittynyt ja senlisäksi oli sen alaosa ylöspäin
kippurassa, jonkatähden lakastuneet kasvot sen takana jäivät aivan
huomaamatta, niin että nenästä vain sai heti selvän käsityksen.
Paljon on mailmassa sellaisia aviomiehiä kuin Sakariias. Toisinaan
valtiomieskin huolimattomasti kuuntelee vaimonsa neuvoa, kohauttaa
olkapäitään -- ja kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa sitten
hänen neuvonsa mukaan.

Toisinaan hallituksenjäsen vihellellen ja säälivällä irvistyksellä
vastaa vaimonsa lörpöttelyyn jossakin tärkeässä asiassa --
vaan huomenna jo itse vakavana selittelee tätä lörpötystä itse
ministerille.

Näinpä nämät herrat yhtä yrmeästi kohtelevat vaimojaan tai vastaavat
heidän neuvoihinsa niin keveästi kuin ei ne juuri mitään huomiota
ansaitseisi ja pitävät heitä, joskaan ei varsin akkoina, niinkuin
Sakariias, niin kuitenkin jonkunlaisina kukkasina, joista vakan
virkaelämän lomahetkinä on ainoastaan huvitusta.

Puolipäivän aurinko oli jo kotvan aikaa kirkkaasti paahtanut puiston
hiekkaisia käytäviä. Kaikki istuskelivat siimeksessä liinaisten
verhojen alla, ja ainoastaan lastenpiiat kulkivat rohkeasti ryhmissä
lasten kanssa istuskellen nurmella puolipäivän polttavassa helteessä.

Oblomov makasi yhä sohvalla hautoen aamullista keskusteluaan Olgan
kanssa, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen mitä siinä oli ilmikäynyt:

"Hän rakastaa minua, hänessä leikkii tunne minua kohtaan! Onko
se mahdollista? Hän haaveilee minusta, minua varten lauloi hän
silloin niin intohimoisesti, ja ne sävelet solmivat meidät molemmat
myötätunnon siteillä."

Oblomov tunsi ylpeyden riehahtavan rinnassaan, tunsi elämän
välkähtävän lumoavana edessään kaikkine väreineen ja sateineen, joita
ei pitkään aikaan enää ollut nähnyt. Hän oli jo näkevinään itsensä
ulkomaalla Olgan kanssa: Shweitsin järvien rannoilla, Italiassa
kulkemassa Rooman raunioilla tai keinumassa gondoolissa, sitten
Pariisin ihmisvilinässä, sitten Lontoossa, sitten ... niin, sitten
lopuksi omassa maallisessa paradiisissaan -- Oblomofkassa.

Hän, Olga -- on aivankuin herranenkeli, hän lepertelee niin
suloisesti, hänen pienet kasvonsa ovat niin kauniit ja valonhohtavat,
hänen hieno kaulansa on niin hempeä...

Talonpojat eivät ole ikinä nähneet hänen vertaistaan, he lankeavat
maahan asti tämän enkelin edessä. Hän sipsuttelee hiljaa pitkin
nurmikkoa, kulkee käsikynkässä hänen kanssaan koivikon siimekseen,
laulaa armaalleen, hänelle -- Oblomoville...

Ja hän saa tuntea elämän, sen hiljaisen virran vilinän, sen
suloisen suihkun ja polskutuksen ... ja hän vaipuu hautomaan näitä
tyydytettyjä toiveitansa, tuntien onnen paisumusta...

Yht'äkkiä synkistyivät Oblomovin kasvot. -- Ei, tämä ei voi olla
mahdollista! -- virkkoi hän ääneen nousten sohvalta kävelemään
pitkin lattiaa. -- Hänkö nyt voisi lempiä minua, tällaista hassua,
unisilmäistä, kelmeäposkista... Hän kai vain yhä tekee pilaa
minusta...

Ja Oblomov pysähtyi peilin eteen ja tarkasteli kauvan itseään, alussa
vastahakoisesti, mutta sitten hänen katseensa kirkastui, vieläpä hän
hymyilikin itsekseen.

-- Minä näytän vähän niinkuin paremmalta ja tuoreemmalta kuin siellä
kaupungissa ollessani, -- sanoi hän, -- minun silmäni eivät ole enää
niin himmeät... Ja kas tuosta on kadonnut se näärännäppykin, joka
yritti tulemaan... Se on luultavasti tämä raitis ilma, joka sen
vaikuttaa, minä olen paljon kävelyssä, en juo viiniä enkä makaile. Ei
tarvitsekkaan Egyptiin matkustaa!

Samassa tuli Maria Mihailovnan, Olgan tädin palvelija kutsumaan
Oblomovia syömään päivällistä heille.

-- Tulen, tulen! sanoi Oblomov.

Palvelija kääntyi mennäkseen takaisin.

-- Odotas! Tuossa sinulle vaivoista.

Ja Oblomov antoi hänelle rahaa.

Hänen tuli niin hauska ja kevyt oltava. Luonnossa oli niin valoisaa.
Kaikki ihmiset tuntuivat niin hyviltä, kaikki nauttivat samalla
tavalla kuin hänkin, kaikkien kasvoista paistoi onni. Ainoastaan
Sakariias oli happamennäköinen ja katseli syrjäsilmin herraansa,
mutta Anisja sitävastoin naurahteli niin hyvänsuovasti.

"Minulla pitäisi vielä tässä olla oma koira", päätti Oblomov: "tai
kissa ... kissa on parempi: kissat ovat niin pehmoisia ja lempeitä,
kehrätä murrittavat niin mukavasti."

Ja juoksujalkaa läksi hän Olgan luo.

"Siis kuitenkin rakastaa Olga minua!" ajatteli hän tiellä. "Se
nuori, se raikas olento! Hänen mielikuvitukselleen on nyt avoinna
mitä runollisin elämän kehys: hän uneksii kai mustakiharaisista,
sorea- ja komeavartaloisista nuorukaisista, joiden kasvoilla
ilmenee mietteliästä salattua voimaa ja rohkeutta, joiden huulilla
väikkyy ylpeä hymy ja silmissä säihkyy kipinä, joka uppoaa ja
värähtelee katseessa ja niin helposti tunkeutuu aina sydämmen
pohjaan, ja joilla on pehmeä ja raikas ääni, mikä soinnahtelee
kuni metallinen kieli. Mutta eihän tarvitse välttämättä rakastaa
nuorukaisia, joilla on nämät rohkeat kasvot ja jotka tanssivat
kauniisti ja ratsastavat hevosilla... Otaksukaamme ettei Olga ole
mikään tusinatyttö, jonka sydäntä voi kutkuttaa viiksillä ja kuuloa
liikuttaa miekan helinällä... Mutta silloinhan tarvitaan jotain
muuta -- esimerkiksi henkistä voimaa, jos mieli lauhduttaa naista
taivuttamaan päänsä tämän älyn edessä, jota mailmakin kumartaa...
Tai täytyy olla mainionkuuluisa taiteilija... Mutta mikäs minä olen?
-- Oblomov -- en mitään muuta. Stolz -- se on toista: Stolzilla on
älyä, voimaa, ymmärrystä ohjaamaan itseänsä, muita ja kohtaloansa.
Mihin tahansa se mies tulee, kenen kanssa tahansa yhteen sattuu --
katsos: hetipaikalla on hän valtias, niin näpähyttelee ikäänkuin
soittimella... Mutta minä?... En minä edes tuota Sakariiasta osaa
hallita ... enkä itseänikään ... minä olen -- Oblomov! Niin,
Stolz: hyvä Jumala ... häntähän Olga rakastaakin!" ajatteli hän
kauhistuneena: "itsehhän hän sanoi: niinkuin ystävää, hän sanoi;
vaan tämä on kentiesi vain itsetajuton valhe... Ystävyyttä miehen ja
naisen välillä ei ole olemassa..."

Oblomov hiljensi hiljentämistään vauhtiaan epäilystensä valtaamana.

"Mutta mitä, jos hän keimailee minun edessäni?"

Hän seisahtui kokonaan, hetkeksi tyrmistyneenä.

"Mitä, jos siinä on viekkautta ja salavehkeitä... Ja mistä minä
sen olen päähäni saanut että hän minua rakastaa? Eihän hän sitä
ole sanonut: tämä on itserakkauden saatanallista kuisketta.
Andrei! Tokkohan? ... ei voi olla mahdollista: Olga on sellainen,
sellainen... Kas tuollainen hän on!" virkkoi hän yht'äkkiä iloisesti
nähdessään häntä vastaan kävelevän Olgan.

Hilpeästi hymyillen ojensi Olga hänelle kätensä.

"Ei, hän ei ole sellainen, hän ei ole petturi", päätti hän:
"petturit eivät katso noin ystävällisillä silmillä, niillä ei ole
noin vilpitöntä naurua, vaan se on semmoista kitinää... Mutta eihän
hän kuitenkaan ole sanonut että rakastaa!" ajatteli hän taas äkisti
säikähtäen: hän, Oblomovhan vain niin itselleen selitti... "Mutta
mistäs tuo harmi sitten tytössä? ... Herra Jumala, mihinkä kuljuun
minä olenkin joutunut!"

-- Mikä teillä on kädessä? -- kysyi Olga.

-- Oksa.

-- Mikä oksa?

-- Näettehän: syreenin oksa.

-- Mistä olette taittanut? Eihän siellä ole syreenejä. Missä olette
käynyt?

-- Tehän tämän tuonoin taitoitte ja heititte maahan.

-- Miksikäs otitte ylös?

-- Noin vain, minua miellyttää että te ... että te sen harmissanne
viskasitte.

-- Sepä koko uutinen että harmi -- miellyttää! Mistä syystä?

-- En sano.

-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, minä pyydän...

-- En millään mokomin, en vaikka mitä hyvää antaisitte!

-- Mutta minä rukoilen teitä ... Oblomov pudisti kieltävästi päätään.

-- Vaan entä jos laulan?

-- Silloin ... kenties...

-- Siis ainoastaan säveletkö teihin vaikuttavat? -- sanoi neito
rypistäen kulmakarvojaan. -- Onko se siis totta?

-- Niin, sävelet, kun ne tulevat teidän huuliltanne.

-- No, minä lupaan laulaa ... Casta diva, Casta di ... hyräytti neito
ja pysähtyi. -- No, sanokaapa nyt!

Oblomov taisteli kotvan aikaa itsensä kanssa.

-- En sano, en! -- huudahti hän sitten vielä päättäväisemmästi kuin
äsken. -- En millään mokomin ... en ikinä! Jos se ei ole tottakaan,
jos minusta niin vain näytti? ... En sano, en ikipäivinä!

-- Mitäs te nyt? Se lienee jotakin kauheaa, -- arveli tyttö
kiinnittäen ajatuksensa tähän kysymykseen, samalla luoden tutkivan
silmäyksen Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen yhä älykkäämpi ilme, jokaiseen
piirteeseen tunkeutui ajatuksen ja aavistuksen säde, ja yht'äkkiä
valaisi tietoisuus koko hänen kasvonsa. Samoinpa toisinaan aurinko
pilvestä pujahtaen vähitellen valaisee ensin yhden, sitten toisen
pensaan, talon harjan, kunnes yht'äkkiä kietaisee valovaippaansa koko
maiseman. Olga tiesi jo Oblomovin ajatuksen.

-- En, enkä sano, minun kieleni ei siihen käänny ... -- väitti yhä
Oblomov: -- älkää kysykökään.

-- En minä teiltä kysykään, -- vastasi Olga välinpitämättömästi.

-- Kuinka? Äskenhän te juuri...

-- Mennään kotiin, -- sanoi neito totisena häntä kuulematta: -- täti
odottaa meitä.

Hän meni edellä sisään, jätti Oblomovin kahdenkesken tädin seuraan ja
kulki läpi salin suoraan omaan huoneeseensa.



8.


Koko tämä päivä oli Oblomoville asteettaisen pettymyksen päivä. Hän
sai viettää sen Olgan tädin seurassa, -- naisen, joka oli sangen
älykäs ja säädyllinen, joka kulki aina hyvästi puettuna, mustassa,
oivallisesti soveltuvassa silkkileningissään, jossa oli aina sama
soma pitsikaulus; myös päähine oli aistikasta kuosia ja sen nauhat
heilahtelivat keimailevasti noita jo lähes viisikymmenvuotiaita,
mutta vielä raikkaita kasvoja vasten. Ja hienossa kaulaketjussa
riippui kultainen lornjetti.

Hänen asentonsa ja liikkeensä olivat täynnänsä arvokkaisuutta,
hyvin sievästi verhoutui hän kalliiseen kaulavaippaansa, niin
osaavasti nojasi hän kyynäspäänsä kudottua tyynyä vasten, niin
majesteetillisesti heittäytyi hän pitkälleen sohvalle. Et koskaan
tapaa häntä työn ääressä, sillä kumartua ompelemaan tai näperrellä
pikkuaskareissa, se ei sovellu hänen persoonaansa, tähän tärkeään
olentoon. Käskyt palvelijoille ja piioille -- nekin toimittaa hän
huolimattomalla äänellä, lyhyesti ja kuivasti.

Väliin hän lueskeli, ei koskaan kirjoitellut, mutta puhella hän osasi
hyvin, mikä muuten tapahtui -- enimmäkseen ranskaksi. Kuitenkin oli
hän heti huomannut ettei Oblomov aivan vapaasti osannut ranskaa ja
vaihtoi sentähden toisesta päivästä alkaen puhekielensä venäjään.

Keskustelussaan, ei hän haaveksi eikä viisastele; nähtävästi on
hänellä aivoissaan ankara raja-aita, jonka yli hänen järkensä koskaan
ei kiipeä. Kaikesta oli havaittavana että tunne-elämä, sympatia,
lempikin siihen luettuna, sisältyvät tai olivat sisältyneet hänen
elämäänsä tasan, yhtärintaa toisten ainesten kanssa, kun sitä
vastoin muissa naisissa heti ensikerralla näkee että lempi, jos
ei toiminnassa, niin ainakin sanoissa ottaa osaa kaikkiin elämän
kysymyksiin ja että kaikki muu saa jäädä syrjään ja pääsee esille
ainoastaan sen verran, mikäli jää tilaa lemmeltä.

Tällä naisella kävi edellä kaikkea ymmärrys elää ja hallita
itseään, pitää tasapainossa ajatus aikeen kanssa ja aije sen
toimeenpanon kanssa. Mahdotonta oli hänet yllättää äkkiarvaamatta
valmistumattomana, vaan niinkuin valppaan vihollisen, jonka aina,
kuinka tahansa vahtiikin, kohtaa vastassaan tähtäävin, odottelevin
katsein.

Hänen elinaineensa oli suurmailma, ja sentähden ryhti ja varovaisuus
kulkivat hänessä edellä jokaista ajatusta, jokaista sanaa ja liikettä.

Hän ei koskaan kenellekkään paljasta sydämmensä peitettyjä väreitä,
ei kenellekkään usko hän sielunsa salaisuuksia; et näe hänen
läheisyydessään hyvää ystävätärtä, et edes vanhaa ämmää, jonka
kanssa hän lörpötteleisi kahvikupin ääressä. Ainoastaan parooni von
Langwagenin kanssa jää hän usein kahdenkesken, iltaisin istuskelee
hän toisinaan puoliyöhön saakka, mutta melkein aina Olgan seurassa,
ja silloinkin he enimmäkseen ovat ääneti, mutta ääneti jotenkuten
merkitsevällä tavalla ja järkevästi, ikäänkuin tietäisivät jotakin,
mitä muut eivät tiedä, paitsi he kaksi.

He, täti ja parooni, nähtävästi rakastavat olla yhdessä -- tämä
on ainoa johtopäätös, jonka voi tehdä heitä katsellessaan, sillä
täti kohtelee paroonia aivan niinkuin muitakin: hyväntahtoisesti ja
suopeasti, mutta samalla niin tasaisesti ja levollisesti.

Pahat kielet olisivat käyttäneet hyväkseen tätä ja viitanneet
johonkin entiseen ystävyyden suhteeseen heidän välillään tai
ulkomailla-käyntiin yhdessä; mutta tädin suhteessa parooniin ei
ilmaantunut varjoakaan mistään salatusta erikoisesta välistä, sillä
tämän olisi kyllä päältäpäin nähnyt.

Mutta parooni oli Olgalle kuuluvan pienen omaisuuden holhooja, joka
omaisuus jotenkin oli joutunut pantiksi eräässä urakkakaupassa ja
siihen takertunut. Parooni oli ollut asianajajana, se on: oli pannut
jonkun virkamiehen kirjoittamaan paperit, lukenut ne lornjettinsa
läpi, kirjoittanut nimensä alle ja lähettänyt saman virkamiehen
papereineen oikeuspaikkoihin, sekä itse, tuttavuuksiensa nojalla,
saanut asiansa kulkemaan tyydyttävään suuntaan, niin että hän toivoi
sille pikaista ja onnellista ratkaisua. Tämä se ehkäisi kaikki pahat
huhut, ja paroonia totuttiin näkemään talossa kuin sukulaista.

Hän oli vähän vaille viidenkymmenen ikäinen mies, mutta oli
vielä sangen nuortea, vaikka värjäsikin viiksensä ja hiukan
nilkutti toisella jalallaan. Hän oli hienonkohtelias, ei koskaan
tupakoinut naisten läsnäollessa, ei nostanut toista jalkaa toisen
polven päälle, vaan moitti ankarasti niitä nuoria herroja,
jotka seurassa suvaitsivat käännähdellä nojatuolissa ja nostaa
polvensa ja saappaansa nenän tasalle. Sisälläkin ollessa istui
hän hansikas-kädessä ottaen ne pois ainoastaan istuutuessaan
päivällispöytään.

Puettu oli hän aina uusimman kuosin mukaan ja kantoi takkinsa
napinlävessä useita pieniä ritarikunnan nauhoja. Ajeli aina vaunuissa
ja erittäin säästi hevosia; ennenkuin nousi ajoneuvoihinsa, käveli
sen ympäri, tarkasteli valjaita, vieläpä hevosen kavioitakin, ja
joskus hän vetäsi taskustaan valkoisen nenäliinansa sekä pyyhki
sillä hevosten hartioita tai harjoja nähdäksensä, olivatko hyvin
puhdistetut.

Tuttavaa kohtasi hän suopean-kohteliaalla hymyllä, outoa henkilöä --
alussa kylmästi, kun se hänelle esiteltiin, mutta pian vaihtui tuo
kylmyys samanlaiseksi hymyksi, ja esitelty saattoi olla siitä varma
koko elinajakseen.

Keskustella osasi hän kaikesta: hyväntekeväisyydestä, rikkaudesta,
tieteistä, suurmailmasta -- kaikesta samalla tavalla ja yhtä
täsmällisesti, ja hän lausui mielipiteensä selvissä ja täydellisissä
lauselmissa ikäänkuin olisi esittänyt mietintöjä, jotka olivat jo
ennestään valmiit, muistiinkirjoitetut jollakin oppikurssilla ja
sitten lasketut mailman yleiseen käytäntöön.

Olgan suhteet tätiinsä olivat näihin asti olleet hyvin yksinkertaiset
ja levolliset eivätkä hellyydessä koskaan siirtyneet kohtuuden
rajojen yli, ei koskaan heidän välilleen langennut varjoakaan
tyytymättömyydestä.

Tämä johtui osaksi Olgan tädin, Maria Mihailovnan luonnonlaadusta,
osaksi siitä ettei kummallakaan koskaan ollutkaan aihetta käyttäytyä
toistansa kohtaan toisin. Tädin ei pistänyt päähän vaatia Olgalta
mitään sellaista, mikä jyrkästi olisi vastustanut tämän mielihaluja,
ja Olga taas ei unissaankaan olisi jättänyt täyttämättä tädin
toivomuksia tai noudattamatta hänen neuvojaan.

Ja missä ilmaantuivat nämät toivomukset? Puvun valitsemisessa, tukan
siromisessa ja esimerkiksi siinä, mennäkkö ranskalaiseen teatteriin
vai oopperaan.

Olga totteli tätiänsä ainoastaan senverran kuin tämän neuvo
välttämättä vaati, ei vähääkään siitä yli -- ja tämä lausui
toivomuksensa aina semmoisella kuivuudella kuin kohtuus ja oikeus
tätinä sen sallivat lausua, lisäämättä koskaan enempää.

Nämät suhteet olivat niin värittömät että oli kerrassaan mahdotonta
päättää, oliko tädin luonteessa mitään puoleensavetävää ominaisuutta,
joka sai Olgan noin kuuliaisuuteen ja oliko hänessä mitään erikoista
hellyyttä tyttöä kohtaan tai päinvastoin: oliko Olgan luonteessa
oikeastaan kuuliaisuutta ja erikoista hellyyttä tätiänsä kohtaan.

Mutta ensikertaa nähdessä heidät yhdessä voi kyllä tulla siihen
päätökseen että he ovat -- täti ja sisarenlapsi, vaan ei äiti ja
tytär.

-- Minä menen ostoksille; etkö sinä jotakin tarvitse? -- saattoi
esimerkiksi täti kysyä.

-- Niin, täti, minun täytyy saada sinipunerva leninki, -- vastaa
Olga, ja he lähtevät yhdessä; taikka: -- Ei, täti, sanoo Olga: --
minä olen äskettäin itse käynyt kaupungilla.

Täti ottaa häntä kahdella sormella molemmista poskista, suutelee
otsaan, ja Olga vuorostaan suutelee tädin kättä, ja niin toinen menee
ulos ja toinen jää kotiin.

-- Otammeko kesäksi taas saman huvilan kuin ennenkin? -- sanoo
täti, ei kysyväisesti eikä jäykästi, vaan niinkuin itsekseen asiaa
punnitseisi sitä vielä ratkaisematta.

-- Niin, siellä on niin hyvä, -- vastaa Olga.

Ja he ottavat huvilan.

Mutta jos Olga ehdoittaa:

-- Ah, täti, eikö teitä ikävystytä jo tämä metsä ja hiekka? Eikö ole
parempi että mennään toiselle suunnalle? -- niin vastaa täti että:

-- Mennään vain. -- Mennäänkö, Olga kulta, teatteriin? -- jo kauvan
ovat kehuneet tätä kappaletta.

-- Mieluusti minun puolestani -- vastasi Olga, mutta ilman mitään
riemastuvaa suostumusta ja ilman nöyryyden ilmettä kasvoillaan.

Toisinaan he hieman väittelivätkin.

-- Herranen aika, rakas lapsi, sopiiko sinulle nyt viheriät nauhat?
-- puhelee täti. -- Ota vaaleankeltaiset.

-- Voi, täti kulta, pitääkö minun kuudetta kertaa panna
vaaleankeltaiset nauhat, minä olen niihin jo ihan kyllästynyt!

-- No, ota sitten tummansinervät.

-- Mutta miellyttääkö se teitä? Täti katsahtaa häneen ja pudistaa
vitkaan päätään.

-- Kuten tahdot, rakas lapsi, mutta minä sinun sijassasi ottaisin
tummansinertävät tai vaaleankeltaiset.

-- Ei täti, minä otan mieluimmin nämät, -- sanoo Olga pehmeästi ja
valitsee mitä itse tahtoo.

Olga ei kysellyt neuvoja tädiltään niinkuin auktoriteetilta, jonka
lausunto olisi ollut lakina hänelle, vaan samoin kuin olisi kysynyt
neuvoa jokaiselta muultakin, häntä kokeneemmalta naiselta.

-- Täti hoi, oletteko lukenut tämän kirjan -- millainen se on?
kyselee hän häneltä.

-- Hyi, se on roskaa! -- vastaa vain täti siirtäen kirjan syrjään,
mutta panematta sitä piiloon tai ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin
ettei Olga sitä saisi lukeakseen.

Eikä Olgalle koskaan olisi pälkähtänyt päähän sitä lukea sitten. Jos
he molemmat joutuivat pulaan, niin kumpikin suuntasi saman kysymyksen
parooni von Langewagenille tai Stolzille, jos tämä oli saapuvilla,
ja silloin kirja luettiin tai jätettiin lukematta heidän lausuntonsa
mukaan.

-- Rakas Olga! -- haastelee täti joskus. -- Siitä nuoresta herrasta,
joka sinua usein puhuttelee Savadskissa käydessäsi, kerrottiin
minulle eilen joku tuhma juttu.

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Olga sai sitten tehdä miten hän itse
tahtoi: puhella tai olla puhelematta sen nuoren herran kanssa.

Oblomovin ilmestyminen taloon ei herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä
eikä mitään erikoista huomiota, ei tädin, ei paroonin eipä edes
Stolzinkaan puolelta. Viimemainittu oli vain tahtonut tutustuttaa
ystävänsä sellaiseen taloon, missä kaikki oli hiukan tekosiistiä,
niissä ei ainoastaan oltu ehdottamatta nukkua päivällisen jälkeen,
mutta missä lisäksi pidettiin sopimattomana panna toista jalkaa
toisen jalan päälle, ja jossa täytyi aina olla siististi puettuna ja
muistaa mistä puhua -- sanalla sanoen, jossa oli mahdotonta torkkua,
koska siellä alituisesti kävi vilkas, päivänkysymyksiä pohtiva
keskustelu.

Sitten oli Stolz myös ajatellut että jos tuopi Oblomovin uniseen
elämään nuoren, läsnä-olevan naisen, joka on miellyttävä, älykäs,
vilkas ja osaksi pilaalaskeva -- niin tämä on samaa kuin tuoda
pimeään kolkkoon huoneeseen lampun, josta tasainen valo leviää
kaikkiin hämäriin nurkkiin, lisää lämpömäärää muutamilla asteilla
sekä ilostuttaa koko huoneen.

Kas siinä koko lopputulos, johon hän oli pyrkinyt tutustuttaessaan
ystävänsä Olgan kanssa. Hän ei aavistanut aikaansaavansa kokonaista
ilotulitusta Olgan ja Oblomovin välillä -- vieläpä pitkäksi
aikaa -- --

Ilja Iljitsh istui tädin seurassa pari tuntia sangen säädyllisesti,
nostamatta kertaakaan toista jalkaa toisen jalan päälle ja puhellen
sopivasti kaikesta; vieläpä hän sukkelasti kaksi kertaa siirsi
pallituolinkin tädin jalkain alle.

Saapui paroonikin kohteliaasti hymyillen ja hyvänsuovasti puristaen
Oblomovin kättä.

Oblomov käyttäytyi vielä säädyllisemmin, ja kaikki kolme olivat
erinomaisen tyytyväiset toisiinsa.

Täti ei ollut pitänyt Oblomovin ja Olgan puheluita nurkassa tai
heidän kävelyitään ulkona oikeastaan minään merkillepantavina asioina.

Kävellä nuoren keikariherran kanssa -- se olisi ollut toinen asia. Ei
hän silloinkaan olisi mitään sanonut, vaan olisi hänelle omituisella
ryhdillään asettanut asiat jotenkin toiseen järjestykseen: olisi
itse lyöttäytynyt heidän seuraansa kerran tai pari, lähettänyt
sitten jonkun kolmannen sijaansa, ja nuo kävelyt olisivat itsestään
loppuneet.

Mutta että Olga kävi kävelyillä "herra Oblomovin" kanssa, istuskeli
hänen kanssaan suuren salin nurkassa tai balkongilla ... mitäs
vaarallista siinä oli? Oblomovhan oli jo kolmenkymmenen korvissa
oleva mies: ei suinkaan hän nyt tule puhumaan joutavia tytön kanssa
eikä antamaan hänelle mitään kirjoja... Ei mitään tämmöistä saattanut
toki juolahtaakkaan kenenkään päähän.

Sitäpaitsi oli tätikin kuullut, kuinka Stolz päivää ennen lähtöään
oli Olgalle toimittanut, ettei tämä sallisi Oblomovin torkkua eikä
maata, vaan kiusaisi häntä, hallitseisi häntä kuin tyranni, antaisi
hänelle kaikenlaisia toimia -- sanalla sanoen: muokkaisi häntä oikein
aika tavalla. Ja häntä, itse tätiä, oli Stolz pyytänyt pitämään
Oblomovia silmällä, kutsumaan usein luokseen, raahaamaan kävelyille
ja retkille ja joka kerta häntä muistuttamaan, jos ei tämä puuhaisi
ulkomaille lähtöään. --

Olga ei näyttäytynyt koko ajalla, kun Oblomov istui tädin kanssa, ja
aika kului vitkaan. Oblomovia alkoi jälleen polttaa ja vilustaa. Nyt
hän jo arvasi syyn tähän muutokseen Olgassa. Ei hän tiennyt itsekään,
miksi tämä syy tuntui hänestä entistä raskaammalta.

Edellisestä puuskasta oli hänestä tuntunut ainoastaan hirvittävältä
ja hävettävältä, mutta nyt tuntui sydänalassa niin raskaalta,
kähmeältä, kylmältä ja alakuloiselta, ikäänkuin kostealla ja
sateisella säällä. Hän oli antanut neidon ymmärtää että oli arvannut
tämän rakkauden häneen, vieläpä kentiesi arvannut sen sopimattomaan
aikaan. Tämähän jo todella oli loukkaus, jota tuskin saattoi
parantaa. Ja mitä sitten, jos vaikka sopimattomaan aikaankin, mutta
vielä niin kömpelösti! Hänhän, Oblomov, oli suoraansanoen itserakas
tolvana!

Hän oli hennonut säikäyttää tunnetta, joka niin kainona tykytti
tuossa nuoressa, neitseellisessä sydämmessä; joka siihen niin
varovaisesti ja keveästi oli lehahtanut kuni lintunen oksalle:
syrjästä vain joku kahiseva ääni -- ja se lentää tiehensä.

Oblomov odotti jähmettyvällä vavistuksella, milloinka Olga tulee
päivällispöytään, mitä ja kuinka tämä on puhuva ja kuinka katsova
häneen...

Hän tuli -- ja Oblomov ei voinut olla kummastelematta katsoessaan
häneen; hän tuskin tunsi tyttöä samaksi. Hänellä oli toiset kasvot,
vieläpä äänikin oli vieras.

Nuori, luonnokas, tuo melkein lapsellinen hymy ei kertaakaan
näyttäynyt hänen huulillaan, ei kertaakaan hän nyt katsahtanut
niin vapaasti ja avonaisesti noilla silmillään, joissa ennen aina
ilmeni jotain, kysyvää, neuvotonta tai yksinkertaista uteliaisuutta,
aivankuin ei hänellä enää olisi ollut mitään kysyttävää, mitään
tiedustettavaa tai ihmeteltävää!

Hänen katseensa ei enää seurannut Oblomovin liikkeitä niinkuin ennen.
Tyttö katsoi häneen niinkuin jo aikoja sitten olisi hänet tuntenut
ja viimein oppinut ulkoa, ikäänkuin Oblomov ei olisi ollut hänelle
mitään, vaan yhdentekevä niinkuin tuo parooni -- sanalla sanoen
aivankuin ei Oblomov olisi nähnyt häntä yhteen vuoteen ja tyttö sen
vuoden kuluessa olisi kypsynyt ja muuttunut.

Poissa oli tylyys ja eilinen harmi, hän laski leikkiä, vieläpä
naurahtelikin ja vastaili perinpohjaisesti kysymyksiin, joihin ei
ennen olisi mitään vastannut. Nähtävästi oli hän päättänyt pakoittaa
itsensä tekemään mitä muutkin tekevät ja mitä ei ennen ollut tehnyt.
Sitä vapautta, joka ilman väkinäisyyttä salli ilmilausua kaikki,
mitä mielessä liikkui, ei enää ollut. Mihin se kaikki niin äkkiä oli
huvennutkin?

Päivällisen jälkeen lähestyi Oblomov tyttöä kysyen, eikö hän lähde
kävelemään. Vastaamatta hänelle kääntyi Olga tätinsä puoleen
kysymyksellä:

-- Lähdemmekö _me_ kävelemään?

-- Kunhan ei kauvas, -- vastasi täti. -- Käske antaa minulle
päivänvarjostimeni.

Ja he lähtivät kaikin. Kävelivät hitaasti, katselivat etäisyyteen
päin Pietaria, tulivat metsän rajaan, ja palasivat takaisin
balkongille.

-- Te ette tänään taida olla laulutuulella? Pelkään pyytääkkin, --
kysyi Oblomov odottaen, eikö tämä pingoitus jo lakkaa, eikö hilpeys
jälleen tyttöön palaa, eikö edes yhdessä sanassa, hymyssä tai
lopuksi laulussa välähdä yhtä sädettä entisestä vilpittömyydestä,
avomielisyydestä ja luottamuksesta.

-- On liian kuuma! huomautti täti.

-- Ei haittaa, minä koetan, -- sanoi Olga ja alkoi laulaa romanssia.

Oblomov kuunteli eikä tahtonut uskoa korviaan.

Se oli kuin joku muu: missä oli tuo entinen intohimoinen sävel?

Hän lauloi niin puhtaasti, niin säännöllisesti ja samalla niin ...
niin ... kuin laulavat kaikki tytöt, kun heitä seurassa pyydetään
laulamaan: ilman viehätystä. Hänen sielunsa ei ollut laulun mukana
eikä kuulijassa värähtänyt yksikään hermo.

Viekasteleeko hän, teeskenteleekö hän, onko hän suutuksissaan
vai mitä? Mahdoton on mitään arvata: hän katselee ympärilleen
hyvänsuovasti, puhelee mielellään, mutta puhelee niinkuin laulaakin,
niinkuin kaikki muutkin... Mitä tämä merkitsee?

Oblomov otti hattunsa ja odottamatta teenjuontiaikaa, alkoi
hyvästellä.

-- Käykää nyt useammin, -- sanoi täti: -- arkipäivinä olemme aina
yksin, jos ei teidän vain tule ikävä, mutta sunnuntaisin on meillä
aina joku vieras -- silloin ette ikävysty.

Parooni nousi kohteliaasti ja kumarsi hänelle.

Olga nyökäytti hänelle päätään niinkuin hyvälle tuttavalle, ja
kun hän läksi, kääntyi tyttö ikkunaan päin, katseli sinne ulos ja
kuunteli välinpitämättömästi Oblomovin etääntyviä askeleita.

Nämät kaksi tuntia ja seuraavat kolme neljä päivää ja moniaat viikot
tekivät Olgaan syvän vaikutuksen siirtäen hänet kauvaksi eteenpäin.
Ainoastaan naiset ovat mahdolliset niin nopeaan voimien kukoistukseen
ja kaikkien sielunominaisuuksiensa kehitykseen.

Hän ikäänkuin kävi läpi elämän oppijakson, ei päivissä, vaan
tunneissa. Ja jokaisen hetkenkin mitä pienimpine, tuskin huomattavine
kokemuksineen ja tapauksineen, joka kuin lintu vilahtaa miehen nenän
editse, sen sieppaa uskomattoman vikkelästi tyttö: hän seuraa sen
lentoa etäisyyteen, ja lennon kaareva linja jääpi hänen muistoonsa
häviämättömin merkein, jonka vihjaukset hän tarkoin tuntee.

Siinä, missä miehelle on tarpeen asettaa virstantolppa
päällekirjoituksineen, siinä riittää naiselle ohisuhahtavan tuulosen
ääni, jonka ilma-aaltojen värinän korva tuskin eroittaa.

Miksikä neitsyen kasvoille, jotka vielä viime viikolla olivat niin
huolettomat ja luonnollisen hilpeät, yht'äkkiä jostakin syystä
laskeutuu vakava ajatus? Ja millainen on tämä ajatus? Mitä se koskee?
Näyttää kuin kohdistuisi tähän ajatukseen kaikki, miehen koko
ajatusoppi, koko mietinnöllinen ja havainnollinen viisaustiede, koko
elämän järjestelmä!

Serkku, joka äsken on jättänyt hänet vielä veikeäksi tytöksi,
lopettanut koulunsa ja saanut olkalaput takkiinsa, nähdessään hänet
nyt rientää häntä vastaan iloisesti, aikoen kuten ennenkin taputella
häntä hartioille, pyöräyttää häntä kädestä, hypellä hänen kanssaan
pitkin tuoleja ja sohvia ... yht'äkkiä, katsahtaessaan tarkasti häntä
kasvoihin, käy araksi, ottaa hämmästyneenä jonkun askelen syrjään ja
käsittää että hän itse on vielä -- pojan nulikka, mutta tyttö -- jo
täysi nainen.

Mistä tämä johtuu? Mitä on tapahtunut? Näytelmäkö? Meluava
mullistusko? Vai joku uutinen, josta koko kaupunki puhuu?

Ei suinkaan: ei "mamma", ei "onkkeli", ei "tantti", ei "lastenlikka",
ei sisäpiika -- ei kukaan mitään tiedä. Eikä ollut aikaakaan mitään
tapahtua: tyttö on tanssinut eilen-illalla vain pari masurkkaa ja
muutamia vastatansseja, ja hänen päätään on hiukan pakottanut: hän ei
ole oikein nukkunut yöllä...

Mutta sitten on jälleen kaikki silinnyt, ainoastaan kasvoihin
on tullut jotakin uutta: hänen katseensa on muuttunut, hän on
lakannut nauramasta äänekkäästi, hän ei syö kokonaista päärynääkään
kerrallaan, ei kertoile "millaista heillä on kasvatuslaitoksella"...
Sillä hän on myös lopettanut oppijaksonsa.

Niinkuin "serkku" ei Oblomovkaan toisena eikä kolmantena päivänä
tuskin tuntenut Olgaa ja katseli häntä arasti, vaan tämä katseli
häneen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta ilman entistä
uteliaisuutta, ilman entistä lempeyttä, vaan noin kuten muutkin.

"Mikä hänen on? Mitä hän nyt ajattelee ja miten tuntee?" repivät
kysymykset Oblomovia. "Voi Jumala, en minä mitään ymmärrä!"

Ja mitenpä hän olisi ymmärtänytkään, miten naisessa
kehittyy se, mikä miehessä kehittyy kahdessakymmenessäviidessä
vuodessa, kahdenkymmenenviiden professorin ja kirjaston avulla,
mailman-maleksimisen jälkeen ja väliin jonkun sielun siveellisen
häviön välityksellä, ajatusten ja hiusten nuorteuden nuutumisella,
se on: se että tyttö oli astunut itsetietoisuuden piiriin. Tämä
astuminen oli hänellä käynyt hyvin keveästi ja helposti.

"Ei, tämä on raskasta ja ikävää! -- päätti hän. -- Minä muutan pois
Viipurinpuolelle, rupean tekemään työtä, lukemaan ja matkustan
Oblomofkaan ... yksin!" -- lisäsi hän sitten syvästi alakuloisena.
"Ilman häntä! -- Jää hyvästi paradiisini, minun valoisa, hiljainen
elämän ihanteeni!"

Hän ei mennyt sinne neljään, viiteen päivään; ei lukenut, ei
kirjoittanut, yritti vihdoin kävelylle, tuli pölyiselle tielle ja
päätti että hänen on mentävä kauvemmas ja kiivettävä vuorelle.

"Mutta kuka hullu tämmöisessä kuumassa lähtee itseänsä raahaamaan!"
Sanoi hän sitten itsekseen, haukotteli ja palasi takaisin,
heittäytyi sohvalle ja nukahti raskaaseen uneen aivankuin olisi
maannut kaupunkiasunnossaan, pölyisessä huoneessa alaslaskettujen
käärekaihtimien takana.

Hän näki niin himmeitä unia. Kun hän heräsi -- oli hänen edessään
katettu pöytä, ruokana kylmää lientä ja hakattua lihaa. Sakariias
seisoo siinä vieressä katsellen unisesti ikkunaan ja toisessa
huoneessa rämisyttää Anisja lautasia.

Oblomov nousi syömään ja syötyään istui ikkunan ääreen. Tuntui
ikävältä ja tylkeältä yhä olla näin yksin; ei haluttanut mitään tehdä
eikä minnekkään mennä.

-- Katsokaapa, herra, naapurista ovat tuoneet tämän kissanpoikasen;
ettekö tarvitse? Tehän tiedustitte eilen, -- puheli Anisja aikoen
häntä huvittaa ja laski kissanpojan hänen polvilleen.

Oblomov alkoi silitellä kissanpoikaa, vaan kissanpojankin kera tuntui
nyt niin ikävältä.

-- Sakariias! -- lausui hän sitten.

-- Mitä suvaitsette? -- virkkoi Sakariias vetelästi.

-- Minä muutan tästä ehkä kaupunkiin pian, -- sanoi Oblomov.

-- Mihin kaupunkiin! Eihän ole asuntoakaan vielä.

-- No sinne Viipurinpuolelle.

-- Mitäs se semmoinen on: muutella ehtimiseen toisesta paikasta
toiseen? -- vastasi Sakariias. -- Mitäs siellä kaupungissa on
nähtävää? Mihei Andreitsh vai kuka?

-- Täällä näes tuntuu niin epämukavalta...

-- Senkö tähden tässä vielä kuormia kuljettelemaan? Herra siunatkoon!
Siinä hommassa te vasta kokonaan menehtyisitte. Ja mihin lienee
joutunut viime muutossa kaksi teekuppiakin ja lattiaharja? Jos ei
vain Mihei Andreitsh niitä sinne lie korjannut, niin pelkäänpä että
ovat kadonneet.

Oblomov oli vaiti. Sakariias meni ulos ja heti taas palasi takaisin
raahaten muassansa kapsäkkiä ja matkalaukkua.

-- Vaan mihinkäs nämät pannaan? -- kysyi hän potkaisten jalallaan
kapsäkkiä. -- Myödäänkö pois vai mitä?

-- Mitä sinä, oletko sinä hulluksi tullut? Minähän lähden ihan näinä
päivinä ulkomaille! -- tiuskasi Oblomov.

-- Vai ulkomaille! -- virkkoi Sakariias yht'äkkiä leveästi
naurahtaen. -- Vai ulkomaille, no hauskaa matkaa!

-- Miksi se sinusta niin kumma on? Lähden kyllä ja sillä hyvä...
Passikin minulla on valmiina, -- kehahti Oblomov.

-- Vaan kukas teiltä siellä kengät kiskoo jalasta? huomautti
Sakariias pilkallisesti. -- Piikatytötkö vai ketkä? Hunningolle te
siellä joudutte ilman minua!

Hän remahti jälleen nauruun niin että poskiparta ja kulmakarvat
venähtivät syrjään.

-- Sinä puhut vain tyhmyyksiä. Kanna ulos nämät ja mene tiehesi! --
vastasi Oblomov harmistuneena.

Seuraavana aamuna kello kymmenen, juuri kun Oblomov oli herännyt,
kertoi Sakariias tarjotessaan tälle teetä että hän käydessään
leipuripuodissa oli siellä tavannut neidin.

-- Minkä neidin? -- kysyi Oblomov.

-- Minkäkö? Iljinskajan neidin, Olga Sergejevnan.

-- No? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi.

-- Ka, terveisiä laittoi ja kysyi: oletteko te terve ja mitä te
teette!

-- Mitäs sinä hänelle sanoit?

-- Sanoin että olette terve ja että "mitäpä hänellä muka olisi
tekemistä?"... -- vastasi Sakariias.

-- Miksikä sinä aina lisäilet omia tyhmiä arvelultasi? -- huomautti
Oblomov. -- "Mitäpä hänellä muka olisi tekemistä!" Mistä sinä tiedät,
mitä minulla on tekemistä? No, vieläkö muuta?

-- Kysyi se vielä, missä te söitte päivällistä eilen?

-- No?

-- Minä sanoin että kotona ja että illallisenkin söitte, sanoin,
kotona: "Vaan syöpikös hän illallista laisinkaan?" kysyi se neiti.
Minä vastasin että kaksi kananpoikaa ainoastaan syöpi armollinen
herra tavallisesti ja niin söi eilenillallakin.

-- Pöl-l-löpää! -- karjasi Oblomov vihoissaan.

-- Mikäs pöllöpää minä olen! eikös sitten muka ole totta? -- sanoi
Sakariias. -- Jos tahdotte, saatan näyttää teille vielä luutkin...

-- Suuri pöllöpää! -- uudisti Oblomov. -- No, mitäs neiti siihen
sanoi?

-- Naurahti vain ja virkkoi sitten että "mitenkäs hän niin vähän
syöpi?"

-- No voi sun toljaketta! -- tiuskui Oblomov. -- Olisit kai vielä
kertonut että sinulla on tapana pukea paita minun päälleni nurinpäin.

-- Siitä ei neiti mitään kysynyt, niin mitäpä minäkään olisin häntä
selittänyt, -- vastasi Sakariias.

-- Kysyikö hän vielä mitä muuta?

-- Ka kysyi, mitä olette näinä päivinä toimitellut.

-- No, mitäs sinä?

-- Sanoin että: ette te mitään toimita, makailette vain.

-- Ah hyvä-isä! ... huudahti Oblomov kovasti suutuksissaan ja nosti
nyrkkinsä vasten ohimoitaan. -- Mene ulos! -- lisäsi hän uhkaavasti.
-- Jos sinä vielä vasta uskallat mennä juoruamaan minusta sellaisia
tyhmyyksiä, niin varohan vain itseäsi! Hyi iletystä -- mikä ihminen
sinä olet!

-- Pitäisikö minun sitten valehdella vanhoilla päivilläni vai mitä?
-- puolustelihen Sakariias.

-- Suu kiinni ja mene ulos! -- toisti Ilja Iljitsh. Sakariias ei
ollut nuhteista millänsäkään, kunhan herra vain ei käyttänyt "ilkeitä
sanoja".

-- Kerroin minä neidille vielä että te aijotte muuttaa
Viipurinpuolelle, -- lopetti Sakariias.

-- Ulos! huusi Oblomov käskevästi.

Sakariias meni ja huokasi koko etehisen täydeltä, vaan Oblomov jäi
juomaan teetä.

Hän joi teensä, vaan ei suuresta leipäläjästä syönytkään tällä
kertaa muuta kuin yhden ainoan rinkelin, pelosta että Sakariias
jälleen siitä menisi hävyttömästi kertomaan. Sitten sytytti hän
sikarin ja istahti pöydän ääreen, levitti jonkun kirjan eteensä, luki
yhden sivun ja tahtoi kääntää lehteä, vaan kirja näkyikin olevan
auki-leikkaamaton.

Oblomov alkoi repiä lehteä auki sormellaan, vaan tästä lehden reunat
tulivat repaleisiksi, ja kirja ei sattunut olemaankaan oma, vaan
Stolzin, joka oli sangen tarkka ja arka kirjoistaan, niin että Jumala
varjelkoon. Miten tahansa tämä asettikin paperinsa, lyijykynänsä
ja kaikki pikkukapineensa -- niin siinä järjestyksessä ne sitten
pysyivät.

Tässä olisi tarvinnut olla luinen paperiveitsi, vaan sitä ei ollut;
olisi tietysti voinut myös pyytää pöytäveistä, mutta Oblomov piti
parempana panna kirjan paikoilleen ja pötkiä sohvaan. Juuri kun hän
nojasi kädellään pehmeätä tyynyä vasten mukavammin paneutuakseen
pitkälleen, astui Sakariias sisään.

-- Pyysihän se neiti teitä myös tulemaan sinne... No, mikä sen nimi
nyt olikaan ... kah! ... -- ilmoitti hän.

-- Miksi et sitä äskettäin sanonut, kaksi tuntia sitten? -- kysyi
Oblomov hätäisesti.

-- Tehän tuota käskitte ulos ettekä antanut loppuun puhua ... --
virkkoi Sakariias.

-- Sinä turmelet minut, Sakariias! -- kivahti Oblomov vimmastuneena.

"No, nyt on taas tuisku tulossa!" ajatteli Sakariias kääntäen
vasemmanpuolisen poskipartansa päin herraansa ja tuijottaen seinään:
"samaa lajia kuin tuonoin ... kyllä sillä kieli kääntyy!"

-- Minnekkä tulemaan? -- kysyi Oblomov.

-- Ka sinne, kuinka ne nyt sitä nimittävät. Ka sinne rekkooliin, niin
kai se oli...

-- Puistoon varmaan? -- kysyi Oblomov.

-- Puistoon, aivan niin, vähän romineeraamaan jos -- niinkuin sopii:
"minä" sanoi hän: "olen siellä"...

-- Pue siis sukkelaan päälleni!

Oblomov laukkasi läpi koko puiston, kurkisteli telttaverhojen taa,
lehtimajoihin, pensaisiin -- ei näkynyt Olgaa. Hän lähti kävelemään
sitä käytävää, jolla tunnustus oli tapahtunut ja siellä hän tapasikin
Olgan penkillä, ei kaukana siitä paikasta, jossa tämä oli taittanut
syreeninoksan ja sitten viskannut maahan.

-- Minä jo luulin ettette enää tulisikkaan, -- sanoi Olga lempeästi.

-- Ja minä olen jo kauvan hakenut teitä läpi koko puiston, -- vastasi
Oblomov.

-- Minä tiesin että hakisitte, vaan istuin tahallani tänne, tämän
käytävän varrelle ja ajattelin että te ihan varmaan sitä kuljette.

Oblomov yritti kysyä: "miksi te niin ajattelitte?" mutta
katsahdettuaan häneen, ei kysynytkään mitään.

Sillä neidon kasvot olivat toisellaiset, eivät sellaiset kuin
tuonoin, kun he tätä samaa käytävää kulkivat, vaan sellaiset kuin
hän ne oli nähnyt viime kerralla kotona, mikä niin ahdistavasti
oli Oblomoviin vaikuttanut. Hänen lempeytensäkin oli ikäänkuin
pidätettyä, koko kasvojen ilme niin keskittynyttä ja määriteltyä,
ja Oblomov näki ettei hänen kanssaan enää saattanut leikkiä
arvoituksilla, viittauksilla eikä avomielisillä kysymyksillä, vaan
että tämä lapsellinen, hilpeä ajanjakso nyt oli läpieletty.

Siihen, mikä ennen ilman sanoja oli heidän välillään ratkaistu,
siihen oli enää, taivasties, mistä syystä, mahdoton palata.

-- Miksi ei teitä ole pitkään aikaan näkynyt? -- kysyi Olga.

Oblomov ei vastannut. Hänen teki mieli vuorostaan jotenkin kiertäen
antaa toisen ymmärtää että heidän suhteidensa salainen viehätys oli
kadonnut, että häntä vaivaa tämä jäykkyys, jolla hän, Olga, oli
itsensä ympäröinyt kuin pilvellä, ikäänkuin olisi sulkeutunut omaan
itseensä, niin ettei miesparka tiennyt, kuinka olla ja käyttäytyä
neitoa kohtaan.

Mutta Oblomov tunsi myös että pieninkin viittaus tähän herättää
Olgassa kummastuksen katseen ja lisää sitten kylmyyttä seurustelussa,
ehkäpä vielä kokonaan hävittää sen osanoton kipinän, jonka hän alussa
niin varomattomasti oli sammuttanut. Hänen täytyi se jälleen lietsoa
tuleen, hiljaa ja varovaisesti, mutta kuinka oli tämä oikeastaan
tehtävä -- sitä hän todellakaan ei tiennyt.

Hän käsitti himmeästi että Olgasta oli tullut aika ihminen ja että
tämä oli häntä melkein kuin ylempänä ettei tästälähtien voi palata
takaisin lapselliseen keskinäiseen luottamukseen, vaan että heidän
edessään on Rubicon, ja menetetty onni sen toisella rannalla. Siitä
on ylipäästävä.

Mutta miten? Yksinkö hänen on mentävä? Olga käsitti selvemmin kuin
Oblomov, mitä tämän sisässä, tapahtuu ja sentähden oli ylipaino hänen
puolellaan. Hän oli katsellut avonaisesti tämän sieluun, oli nähnyt
kuinka tunne sikisi tämän sielun pohjalla, kuinka se siellä leikki ja
riehui ja pulpahti esiin, ja kuinka naisellinen viekkaus ja keimailu
-- nuot Sonitshkan aseet -- olisivat olleet turhat, sentähden ettei
edessä ollut mitään taistelua.

Hän näki myös sen että, huolimatta omasta nuoruudestaan, ensimmäinen
ja pää-osa tässä lemmenleikissä kuului hänelle, vaan että
Oblomovin puolelta oli odotettavissa ainoastaan syviä tunnelmia,
laiskan-nautinnollista nöyryyttä, ikuista sopusointua rakastettunsa
jokaisen valtimontykytyksen välillä, mutta ei mitään tahdon liikettä,
ei mitään toimeenviepää ajatusta.

Silmänräpäyksessä punnitsi hän valtansa Oblomovin suhteen ja
häntä viehätti tämä tietäviittavan tähden johto, tämä oleminen
valonsäteenä, joka heijastuu tyynenä-päilyvän järven syvyyteen. Hän
riemuitsi omasta etevämmyydestään tässä kaksintaistelussa.

Tässä komediassa tai tragediassa, miten sitä sitten nimitettäneekin,
esiintyy kumpikin toimiva henkilö melkein aina yhtäläisenä joko
ahdistajana ja ahdistajattarena tai uhrina.

Niinkuin jokainen etevintä osaa näyttelevä nainen, niin Olgakin
tässä ahdistajattaren osassaan, jos kohta vähemmin kuin muut ja
itsetajuttomasti, ei kuitenkaan voinut olla kieltämättä itseltään
nautintoa kissan tavoin hiukan leikkimästä Oblomovin kanssa.
Väliin hänessä odottamattoman oikullisesti syntyi tulinen tunteen
puuska, vaan sitten hän yht'äkkiä jälleen jäykistyi ja salautui
omaan itseensä, mutta kaikista enin ja useimmin työnsi hän häntä
kauvemmaksi eteenpäin, tietäen ettei Oblomov itsestään ota
askeltakaan, vaan jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan, mihin
toinen hänet suvaitsee jättää.

-- Oletteko ollut työssä? kysyi Olga ommellen jotakin kanavakankaan
siekaletta.

"Sanoisin olleeni, vaan se peijakkaan Sakariias!" kurisi Oblomovin
kurkussa.

-- Niin, olen vähän lueskellut, -- sanoi hän huolimattomasti.

-- Mitä niin, jotain romaaniako? -- kysyi Olga ja loi häneen silmänsä
nähdäkseen, millaisella naamalla toinen oli valehteleva.

-- En, minä en juuri lueskele romaaneja, -- vastasi Oblomov sangen
rauhallisesti: -- olen nykyisin lukenut "Suurten keksintöjen
historiaa".

"Jumalan kiitos", ajatteli hän, "että tänään vilkaisin edes yhden
lehden kirjasta!"

-- Venäjän kielelläkö? -- kysyi neito.

-- Ei, englanninkielellä.

-- Ai, te luette siis englanninkielisiä kirjoja?

-- Vaivaloisesti, mutta luen kuitenkin. -- Vaan ettekös te ole
käynyt jollakin asialla kaupungissa tällä aikaa? kysyi Oblomov
hämmentääkseen keskustelun kirjoista.

-- En, minä olen ollut koko ajan kotona. Minä istun aina täällä,
tämän lehtokäytävän varrella käsityötäni tekemässä.

-- Ainako täällä?

-- Niin, minua miellyttää suuresti tämä puistotie ja olen kiitollinen
teille että te sen minulle osoititte: täällä ei kulje juuri ketään
muita...

-- En minä tätä teille osoittanut, -- keskeytti Oblomov: -- mehän
kohtasimme toisemme molemmat sattumalta täällä, muistatteko?

-- Niin, todellakin. He olivat hetken vaiti.

-- Teidän näärännäppynne on tainnut jo kokonaan kadota? -- kysyi
neito yht'äkkiä katsahtaen suoraan Oblomovin oikeaan silmään.

Tämä karahti punaiseksi.

-- Niin on tällä kertaa... jumalankiitos, -- änkytti hän.

-- Teidän pitää voidella miedolla viinillä, kun vasta alkaa silmäänne
syhyä, -- jatkoi neito: -- silloin ei tule näärännäppyjä. Sen keinon
on minulle hoitajatar ennen neuvonut.

"Miksikähän tuo niin paljon pitää melua näistä näärännäpyistä?"
ajatteli Oblomov itsekseen.

-- Älkääkä syökö illallista, -- lisäsi neito totisesti. "Se
hirtehisen Sakariias!" pulpahti Oblomovin kurkussa raivokas sadatus
Sakariiakselle.

-- Tarvitsee vain syödä illoilla runsaasti, -- jatkoi neito
kohottamatta silmiään ompeluksesta: -- ja maata kolmisen päivää,
varsinkin seljällään, niin välttämättä tulee näärännäppy silmään.

"Pöl-l-lö!" jyrähti Oblomovin sisässä uhkaus Sakariiakselle.

-- Mitä te ompelette? -- kysyi hän katkaistakseen edellisen
keskustelun.

-- Soittokellon nauhaa, -- selitti neito kierittäen auki kanavakäärön
ja näyttäen hänelle kukkakaavaa: -- se tulee paroonille. Onko se
kaunis?

-- Niin, sangen kaunis, kukkakaava on vallan miellyttävä. Onko siinä
syreeninoksa?

-- Siltä näyttää... niin, -- vastasi neito huolimattomasti. -- Minä
valitsin tämän kaavan umpimähkää, mikä ensiksi käteen sattui...

Ja punastuen hiukkasen, kääri hän sukkelasti kanavakankaan kokoon.

"On se kuitenkin ikävä, jos tätä näin jatkuu, jos hänestä on mahdoton
saada mitään selvää", ajatteli Oblomov: "joku toinen -- esimerkiksi
Stolz, saisi kyllä, vaan minä en osaa."

Hän synkistyi ja tuijotti uneliaasti ympärilleen. Olga katsahti
häneen ja asetti sitten ompeluksensa pieneen koppaseen.

-- Mennään kävelemään tuonne lehdon laitaan, -- sanoi hän antaen
kopan Oblomovin kannettavaksi ja levittäen itse päivänvarjostimensa
ja oikaisten vaatteensa läksi astumaan. -- Miksi ette ole iloinen? --
kysyi hän.

-- En tiedä, Olga Sergejevna. Ja mitäpä syytä minulla olisikaan olla
iloinen? Ja millä tavalla?

-- Olkaa toimessa ja seurustelkaa useammin ihmisten kanssa.

-- Toimessa? Olla toimessa voipi silloin kun on joku tarkoitusperä.
Mikä tarkoitusperä minulla olisi? Ei sitä ole.

-- Tarkoitusperä on -- elää.

-- Vaan kun ei tiedä, miksikä elää, niin elää kituuttaa päivästä
päivään: iloitsee että päivä on mennyt ja että yö on tullut, ja vielä
unissaankin yhä hautoo ikävää kysymystä, miksikä on elänyt tämänkin
päivän ja mitä varten tulee elämään taas huomenna...

Olga kuunteli vaijeten, silmissä ankara katse; hänen rypistetyissä
kulmakarvoissaan piili tylyyttä ja hänen suupielissään kiemurteli
kuni käärme -- jotain luottamatonta, jotain halveksivaa...

-- Mitä varten on elänyt! -- toisti hän. -- Voipikos _kenenkään_
ihmisen olemassa-olo olla tarpeeton?

-- Voipi. Esimerkiksi minun, -- sanoi Oblomov.

-- Ettekös siis vielä tähän asti tiedä, missä teidän elämänne
tarkoitus on? -- kysyi neito pysähtyen. -- En usko teitä: te
panettelette vain omaa itseänne, muuten ette ansaitseisi elämää...

-- Minä olen jo mennyt ohi sen paikan, jossa sen olisi pitänyt olla,
ja edessäpäin ei enää ole mitään.

Hän huokasi, vaan Olga hymähti.

-- Eikö mitään? -- uudisti hän kysyväisesti, nyt vilkkaasti,
hilpeästi, naurusuin ikäänkuin uskomatta häntä ja nähden että hänellä
oli jotakin edessäpäin.

-- Uskaltakaapas vielä kerran, -- jatkoi neito: -- vaan niin se on
kuin minä tiedän!

Hän asteli hiljaa eteenpäin pää kumarassa.

-- Mitä varten, ketä varten minä eläisin? -- puheli Oblomov kävellen
hänen perässään. -- Mitäpä minä etsisin, mihin suuntaisin ajatukseni
ja aikomukseni? Elämäni kukoistus on kuihtunut, jäljellä ovat vain
orjantappuran-okaat.

He hiljensivät käyntiään. Olga kuunteli hajamielisesti, taittoi
sivumennen syreenistä oksan ja katsomatta antoi sen hänelle.

-- Mikä tämä? -- kysyi Oblomov kiiruusti.

-- Näettehän: oksa.

-- Mikä oksa? -- uteli Oblomov katsoen häneen silmät suurina.

-- Syreeninoksa.

-- Tiedän ... mutta mitä se merkitsee?

-- Elämän kukoistusta ja ... Oblomov pysähtyi ja Olga myös.

-- Ja? ... -- uudisti Oblomov kysyväisesti.

-- Minun harmiani, -- sanoi neito katsoen suoraan Oblomovin silmiin,
keskittynein katsein, ja hymy hänen huulillaan ilmaisi että hän tiesi
mitä tekee.

Läpitunkemattomuuden pilvi oli lentänyt pois hänen otsaltaan. Hänen
katseensa oli puhuva ja selvä. Hän oli ikäänkuin tahallaan aukaissut
määrätyn sivun kirjassa ja salli nyt vapaasti läpilukea salaisen
paikan.

-- Ehkä voin minä siis toivoa... -- sanoi Oblomov äkkiä punastuneena.

-- Kaikkea! Mutta...

Olga ei sanonut enempää.

Oblomov elostui silmänräpäyksessä. Olgakaan vuorostaan ei ollut
enää tuntea häntä samaksi: niin äkisti olivat nuo utuiset, uniset
kasvot muuttuneet, silmät ikäänkuin nyt vasta auvenneet ja poskille
ilmaantunut leikkivä puna. Aatteet olivat ikäänkuin liikahtaneet
paikaltaan ja silmistä leimahteli toivoa ja tahtoa. Ja Olga luki
myös selvästi näistä mykkien kasvojen piirteistä sen että nyt oli
Oblomoville yht'äkkiä ilmestynyt elämän tarkoitusperä.

Elämä, elämä avautuu minulle jälleen, -- puheli Oblomov kuni
huumaavassa unessa: -- tuossa se on teidän silmissänne, teidän
hymyilyssänne, tässä "syreeninoksassa, Casta divassa ... se on kaikki
täällä"...

Neito pudisti päätään.

-- Ei, ei kaikki... toinen puoli vain.

-- Parempi puoli?

-- Olkoon, -- sanoi neito.

-- Missäs on toinen puoli? Mitä vielä tämän jälkeen?

-- Etsikää!

-- Miksikä?

-- Ettette kadottaisi toista puolta, -- lausui neito, tarjosi hänelle
kätensä ja he läksivät kotiin päin.

Vuoroin riemastuksissaan, vuoroin salaa heitti Oblomov katseensa
Olgan kauniiseen päähän, vartaloon, kiharoihin ja puristeli
syreeninoksaa käsissään.

-- Tämä kaikki on minun! Minun! -- hoki hän haaveksivasti uskomatta
itsekään itseään.

-- Ette taida muuttaa Viipurinpuolelle? -- kysyi Olga, sitten kun he
erosivat.

Oblomov naurahti eikä kotiin tultuaan edes haukkunut Sakariiastakaan
pöllöpääksi.



9.


Näistä ajoista alkaen ei Olgassa enää tapahtunut äkillisiä muutoksia.
Hän pysyi tasaisena ja rauhallisena tätinsä luona sekä seuraelämässä,
mutta eli ja tunsi elämänsä ainoastaan Oblomovin kanssa. Hän ei
enää keneltäkään kysellyt, mitä oli tehtävä, miten meneteltävä eikä
vedonnut aatteissaan Sonitshkan kokemustietoihin.

Sitä mukaa kuin elämän valovaihteet tai tunnelmat avautuivat hänen
eteensä, sitä mukaa hän tarkoin tutki noita ilmiöitä, kuunteli
herkästi vaistonsa ääntä, uskoi epäilyksettä varastossansa oleviin
havainnoihin sekä kulki varovasti eteenpäin jalallaan koetellen sitä
maaperää, jota hänen oli astuminen.

Keneltäpä hän olisikaan mitään kysellyt. Tädiltäkö? Mutta tämähän
kosketteli sellaisia kysymyksiä niin kepeästi ja liukkaasti
ettei Olgan koskaan onnistunut hänen lausunnoistaan saada mitään
mietittävää tai muistiin pantavaa. Ja Stolz oli poissa. Oblomoviltako
siis? Mutta tämähän oli jonkunlainen Galathea, jonka suhteen hän itse
tuli olemaan Pygmalion.

Hänen elämänsä oli täydentynyt niin hiljaa ja kaikkien
merkillepanematta, että hän sai elää tässä uudessa mailmassaan
herättämättä mitään huomiota, ilman että mitkään kiihkot ja
ahdistukset pääsivät näkyviin. Hän teki samaa kuin ennenkin kaikille
muille, mutta teki kaiken toisella tavalla.

Kävipä hän joskus ranskalaista näytelmääkin katsomassa, mutta
kappaleen sisällyksessä näki hän nyt yhtymäkohtia oman elämänsä
kanssa, ja jotain kirjaa lukiessa saattoi hän siinä tavata rivejä,
jotka ehdottomasti olivat ikäänkuin hänen oman henkensä kipunoita;
paikoin välähteli ikäänkuin hänen omien tunteidensa tulta ja
silmä saattoi kohdata edellisenä iltana sanottuja sanoja siinä
kirjoitettuina, aivankuin olisi tekijä ollut kuulemassa, kuinka juuri
hänen sydämmensä nykyisin tykytti.

Metsässä seisoivat samat puut kuin ennenkin, mutta niiden huminassa
ilmeni nyt erikoinen aate; hänen ja niiden välillä syntyi nyt elävä
sopusointu. Lintuset eivät enää pyrähdelleet eivätkä viserrelleet
niin tavallisesti, vaan kaikki ikäänkuin puhelivat keskenään jostakin
erikoisesta; ja kaikki muukin puheli hänen ympärillään, kaikki
vastaili hänen tunnelmiinsa, ja kun kukkanen kedolla avasi umpunsa,
niin hän oli kuulevinaan sen hengityksen.

Hänen elämänsä ilmeni myös unissa, mitkä esiintyivät jonkunlaisina
näkyinä, kuvina, joiden kanssa hän väliin ääneensä puheli... ne
kertoilivat hänelle jotakin, mutta niin himmeästi ettei hän mitään
ymmärtänyt; hän ponnisti haastellakseen niiden kanssa ja kyselläkseen
niiltä jotakin, mutta huomasi itsekkin haastelevansa jotakin
käsittämätöntä. Ainoastaan Katja ilmoitti hänelle aamuisin, että
neiti oli usein unissaan puhunut.

Hän muisti Stolzin ennustukset. Tämä oli monesti hänelle
sanonut, ettei hän vielä ollut herännyt elämään, ja hän oli
toisinaan loukkautunut siitä, miksikä Stolz piti häntä sellaisena
tytön-letukkana, vaikka hän jo oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen.
Mutta nyt hän ymmärsi, että ystävä oli ollut oikeassa ja että hän nyt
vasta oli alkanut elää.

-- Kuulkaa, silloin kun kaikki voimat teidän elimistössänne alkavat
leikkiä, silloin elämäkin teidän ympärillänne alkaa leikkiä ja te
saatte nähdä sellaista, mille silmänne nyt ovat ummessa, saatte
kuulla, mitä nyt ette voi kuulla: teidän hermojenne värinä alkaa
soimaan, te kuulette humua ilmasta, kuulette kuinka ruoho kasvaa.
Odottakaa, älkää kiirehtikö, se aika tulee itsestään! -- oli Stolz
uhkaillut.

Ja se oli nyt tullut.

"Tämä nyt nähtävästi on sitä voimien leikkiä, sitä elimistön
elpymystä..." ajatteli Olga herkästi seuraten ennenkuulumatonta
värinää ja tarkoin ja arasti tunnustellen jokaista heräävän voiman
uutta ilmausta.

Ei hän heittäytynyt haaveilun valtaan eikä antanut itseänsä
hemmoitella lehtien äkillisen lipinän, öisten näkyjen tai
salaperäisen kuiskutuksen, kun joku yöllä ikäänkuin kumartui hänen
ylitsensä ja kuiskasi korvaan jotakin epäselvää ja käsittämätöntä.

-- Ne ovat vain hermot! -- hoki hän joskus hymyillen läpi kyynelten,
tuskin voittaen kauhunsa ja hilliten herkistyneiden hermojensa
taistelua näiden heräävien voimiensa kanssa.

Ja neito nousee vuoteeltaan, juopi lasillisen vettä, avaa ikkunan,
kastelee kasvojansa pyyhkeellä ja havahtuu niin unelmistaan
valveille. --

Mutta Oblomov se herätessään näkee mielikuvituksessaan heti
ensimmäisenä Olgan kuvan koko vartaloineen ja syreeninoksa käsissään.
Hän on nukahtanut Olgaa ajatellen, käynyt kävelemässä ja lukenut...
yhä ja jokapaikassa muistellen vain Olgaa.

Hän on aatteissaan loppumattomassa keskustelussa Olgan kanssa
päivät ja yöt. "Suurten keksintöjen historiaa" lukiessaan on hän
huomaavinaan eräitä uusia ilmiöitä Olgan ulkomuodossa ja luonteessa,
löytää kirjasta mukavia sanoja odottamattomiin kohtauksiin
neidon kanssa tai tietoja, kuinka voi lähettää kirjan hänelle ja
hämmästyttää häntä.

Kun hän on saanut Olgan kanssa persoonallisesti puhella, jatkaa
hän sitä puheluaan vielä kotonaankin, niin että Sakariias väliin
tulee sisään, kun Oblomov erittäin hellällä ja pehmeällä äänellä,
samanlaisella, jolla keskustelee Olgan kanssa, lausuu tälle
esimerkiksi että:

-- Sinä kaljupää piru, taas olet tuonut minulle ihan
kiilloittamattomat kengät: katsohan etten anna sinulle kyytiä...

Mutta hänen huolimattomuutensa oli hänestä häipynyt siitä hetkestä
saakka kun Olga ensi kerran hänelle lauloi. Oblomov ei enää elänyt
entistä elämäänsä, jolloin hänelle oli yhdentekevää, makasiko
seljällään ja tuijotteli seinään, istuiko hänen luonaan Aleksejev vai
istuiko itse Ivan Gerasimovitshin tykönä -- ne olivat menneet nuo
ajat, jolloin hän ei ketään eikä mitään odottanut, ei päivältä eikä
yöltä.

Nyt oli päivällä ja yöllä, joka aamu- ja iltahetkellä oma muotonsa
täynnänsä riemuitsevaa loistetta tai värittömyyttä ja hämärää,
aina sen mukaan, täyttikö nämät hetket tunne Olgan läsnäolosta vai
vierivätkö ne ilman häntä ja siis hitaasti ja ikävästi.

Kaikki tämä kuvastui hänen olemuksessaan. Oblomovin aivoissa
oli verkko jokahetkellisiä harkintoja, arveluita, aavistuksia,
tietämättömyyden ahdistuksia, ja kaikki johtui siitä kysymyksestä,
näkeekö vai eikö hän näe tänään Olgaa? Ja jos hän hänet tapaa, niin
mitä Olga sanoo ja mitä Olga tekee? Kuinka tämä häntä katselee, mitä
toimitettavaa hänelle antaa, mitä häneltä kyselee ja onko sitten
tyytyväinen häneen vai ei? Kaikki nämät mietinnöt muodostuivat nyt
hänen elämänsä oleellisiksi kysymyksiksi.

"Ah, jos saisi tuntea ainoastaan tätä lemmen lämpöä eikä kokea sen
levottomuutta!" haaveksi hän. "Voi sentään, elämä repii sittenkin
ja polttaa, vaikka mihin pakeneisi! Kuinka paljon uutta liikettä ja
puuhaa on siihen yht'äkkiä tunkeutunutkaan. Rakkaus -- se on kaikista
vaikein elämän koulu."

Oblomov oli jo läpilukenut muutamia kokonaisia kirjoja ja Olga oli
pyytänyt hänet aina kertomaan niiden sisällyksen sekä kuunteli
uskomattomalla kärsivällisyydellä hänen selontekojaan niistä.
Oblomov sai myös kirjoittaneeksi joitakuita kirjeitä kotikyläänsä,
sai entisen tilanhoitajansa vaihdetuksi toiseen ja ryhtyi Stolzin
välityksellä asioihin erään naapurikyläläisen kanssa. Vieläpä
olisi hän itse matkustanut kotikyläänsä asti, jos olisi pitänyt
mahdollisena Olgan tähden lähteä pois.

Illallisen syönnin jätti hän pois, ja nyt hän ei kahteen viikkoon ole
tietänyt mitä merkitsee paneutua maata päivällä.

Parin-kolmen viikon aikana ajelivat ja katselivat he Pietarin kaikki
ympäristöt. Täti ja Olga, parooni ja Oblomov ilmestyivät kaupungin
ulkopuolella pidettäviin konsertteihin ja muihin suuriin juhliin.
Tuumiskeltiinpa jo matkustaa yhdessä Suomeenkin, Imatraa katsomaan.

Mitä koskee Oblomoviin, niin hän tosin ei milloinkaan olisi liikkunut
kauvemmaksi puiston rajoja, vaan Olga se kaiken keksi ja sai aikaan,
ja jos Oblomov ehdotukseen lähteä jonnekkin antoi vähäänkään
epäilyttävän vastauksen, niin silloin sitä vasta varmasti retki
pantiinkin toimeen. Ja silloin ei Olgan hymyilystä tahtonut loppua
tulla. Viiden virstan alueella ympäri huvilaa ei ollut sitä mäen
kumpuraa, jolle ei Oblomov jo muutamia kertoja olisi kiivennyt.

Sillävälin kasvoi ja kehittyi heidän keskinäinen välinsä. Olga alkoi
kukoistaa sitä myöten kuin tunteensa kypsyivät. Hänen silmiinsä tuli
lisää hohdetta ja hänen liikkeisiinsä enemmän suloa, hänen povensa
paisui täyteläiseksi ja sydän aaltoili ryhdikkäästi rinnassa.

-- Sinä olet kaunistunut täällä maalla, Olga, -- sanoi täti hänelle
ja parooninkin hymyssä ilmeni sama kohteliaisuuden lause.

Punastuen kallisti Olga päänsä tädin hartiolle, ja tämä taputti häntä
hyväillen poskelle. --

-- Olga, missä olet Olga? huusi Oblomov kerran varovaisesti ja miltei
kuiskaamalla erään vuoren alta, jonka juurella Olga oli määrännyt
yhtymäpaikan ennen kävelylle menoa.

Vastausta ei kuulunut. Oblomov katsoi kelloaan.

-- Olga Sergejevna? -- lisäsi hän sitten ääneensä.

Hiljaisuus.

Olga näet istui vuorella, kuuli huudon, vaan pidättäen nauruaan oli
vaiti. Häntä halutti pakoittaa Oblomovin kiipeämään vuorelle.

-- Olga Sergejevna! -- huutaa kajautti hän suurella äänellä
tunkeutuen pensasten läpi puoliväliin vuoren rinnettä, koettaen
katsoa ylöspäin. "Puoli-kuusihan hän määräsi", mutisi hän itsekseen.

Olga ei voinut kauvemmin pidättää, vaan pyrskähti nauruun.

-- Olga, Olga! Ah, sielläkö olette? -- huudahti Oblomov iloisesti
ulvahtaen ja kiipesi vuorelle.

-- Huh! Kylläpäs teille päähän pistää, kun piiloudutte vuorelle! --
läähätti hän ja istuutui Olgan viereen. -- Kiusataksenne minua te
itsekkin näin kiusaatte itseänne.

-- Mistä te tulette? Kotoaka suoraan? -- kysyi neito.

-- En, minä menin ensin teille, vaan siellä sanottiin että olitte jo
lähtenyt.

-- Mitä olette tänään tehnyt? -- kysyi Olga.

-- Tänään olen...

-- Riidellyt Sakariiaksen kanssa? -- auttoi neito häntä sanomaan.

Oblomov naurahti tälle ikäänkuin aivan mahdottomalla asialle.

-- En suinkaan, minä olen lukenut erästä _Revue'_tä. Mutta kuulkaapa,
Olga...

Vaan ei hän mitään sanonutkaan, siirtyi ainoastaan likemmäksi Olgan
viereen ja syventyi tarkastamaan hänen kasvojaan sivultapäin ynnä
käsien liikuntaa edestakaisin, kun neito vuoroin työnsi neulan
kanavakankaaseen ja taas vetäsi sen siitä ulos. Hän suuntasi Olgaan
niin palavan katseen kuin olisi se ollut polttolasi, voimatta
irroittaa silmiään hänestä.

Itse ei hän hievahtanut paikaltaan, ainoastaan tuo katse se
käännähteli milloin oikealla, milloin vasemmalle, milloin alas,
riippuen siitä, miten neidon kätönen liikkui. Oblomov oli kuin
kovassa työssä: verenkierto oli kiihtynyt, valtimo löi kaksikertaa
kiivaammin, ja sydän tykytti -- kaikki tämä teki niin voimakkaan
vaikutuksen että hän hengitti ja huohotti hitaasti ja raskaasti
aivankuin hengitetään mestauksen edellä tai korkeimman henkisen
hekkuman silmänräpäyksinä.

Hän istui mykistyneenä eikä edes voinut liikahtaa, ja hänen
heltymyksestä kosteat silmänsä pysyivät torjumattomasti tähdättyinä
lemmittyyn naiseen.

Neito heitti silloin tällöin syvän katseen Oblomoviin lukien tämän
kasvojen piirteistä avomielisen tunnustuksen ja ajatteli itsekseen:
"Hyvä Jumala sentään, kuinka hän minua rakastaa! Kuinka hän on hellä,
kuinka hän on hyvä!" Ja ihaillen ylpeili hän tästä miehestä, joka oli
heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja oli hänen vaikutuksestaan
näin muuttunut!

Vertauksellisten vihjausten silmänräpäys, merkitsevien hymyilyjen
ja syreeninoksien aika se oli nyt takaisin palaamattomasti mennyt
menojaan. Lempi oli kehittynyt kiinteämmäksi ja vaativaisemmaksi, oli
ruvennut muuttumaan jollakin tavalla velvoittavaksi, ja keskinäisiä
oikeuksia alkoi jo ilmaantua. Molemmat puolet avautuivat yhä enemmin,
väärinkäsitykset ja epäilykset katoilivat väistyen selvempien ja
ratkaisevampien kysymysten tieltä.

Olga kohteli Oblomovia yhä entisellä keveällä ivalla, noiden
joutilaisuuteen tuhlattujen vuosien suhteen ilmilausuen kovia
tuomioita ja rangaisten Oblomovin henkiseen tylsyyteen heittäytymistä
paljon vaikuttavammin kuin Stolz ikinä oli tehnyt. Sitten hän, aina
sen mukaan kuin pääsi häntä lähemmäksi, siirtyi tuosta rappiotilasta
tarmokkaasti ja vakavasti muistuttamaan Oblomoville elämän
tarkoitusta ja velvollisuuksia, ankarasti vaatien häntä toimintaan
ja lakkaamatta herätellen hänen sielunsa nukkuvia voimia, milloin
takerruttamalla hänet johonkin hienon elämän kysymykseen, jonka hän
itse tunsi, milloin taas itse tekemällä hänelle kysymyksen jostakin,
mikä hänelle naisena oli epäselvä ja jonka perille hän ei päässyt.

Ja Oblomov pinnisteli, ponnisteli, vaivasi päätään. Väänsi itsensä
ihan nurin niskoin jottei suinkaan näyttäisi kömpelöltä Olgan
silmissä ja jotta voisi auttaa tätä jonkun sotkuisen solmun
selvittämisessä tai, jos niin tarvittiin, sankarillisesti leikata se
rikki.

Olgan koko naisellinen valloitustapa oli hellän myötätunteen
läpitunkema, kun sitä vastoin Oblomovin kaikki pyrkimykset kypsyä
mieheksi neidon älyn keksimillä keinoilla, huokuivat pelkkää lemmen
himoa.

Mutta usein hän uupui, paneutui neidon jalkojen juureen, asetti käden
sydämmelleen ja kuunteli, kuinka se tykytti, kääntämättä hänestä
liikkumatonta, ihmettelevää ja huumautunutta katsettaan.

"Kuinka hän minua rakastaa!" ajatteli Olga näinä hetkinä ihaillen
häntä. Jos hän joskus huomasi entisiä piileviä piirteitä Oblomovin
sielussa, -- ja neito ymmärsi syvästi niihin katsoa -- vähintäkään
väsymystä tai haaveksivaa torkkumista, niin sai Oblomov aikalailla
nuhteita, joihin toisinaan sekaantui katumuksen tuskaa ja erehtymisen
pelkoa.

Ainoastaan joskus, kun Oblomovia rupeaa haukotuttamaan ja hän jo avaa
suunsa -- hämmästyttää häntä yht'äkkiä neidon kummasteleva katse ja
silmänräpäyksessä sulkee hän suunsa niin että hampaat narskahtavat
vastakkain. Neito on seurannut pienintäkin uneliaisuuden varjoa
toisen kasvoilla. Hän ei kysele Oblomovilta ainoastaan mitä tämä
tekee, vaan myös mitä tämä aikoo tehdä.

Vielä voimakkaammin kuin nuhtelemalla heräsi Oblomovissa reippaus,
kun hän sattui havaitsemaan että hänen väsymyksestään myös Olgakin
väsyi sekä tuli välinpitämättömäksi ja kylmäksi häntä kohtaan.
Silloin hänessä syntyi väkevä ja virkeä kuume, velttous hävisi
jälleen, ja entinen myötätunnon lämmin ja kirkas lähde alkoi pulputa.

Mutta kaikki tämä huolehtivaisuus ei kuitenkaan johtunut lemmen
lumoavasta piiristä. Hänen toimeliaisuutensa oli kielteistä laatua:
tosin hän oli nukkumatta päivillä, lueskeli, alkoi pianpuoleen
kirjoittaa suunnitelmansakin valmiiksi, oli paljon kävelyssä ja
ajossa. Mutta tulevaisuuden ohjelma, itse elämän ajatus ja työ -- se
jäi vielä sittenkin ainoastaan aikomukseksi.

"Millaista elämää ja toimeliaisuutta tahtonee Andrei, ellei tämäkään
kelpaa?" arveli Oblomov kerrankin päivällisen jälkeen haristaen
silmiään ettei nukahtaisi. "Ettäkö tämä ei ole elämää? Ettäkö
rakkaus ei ole yhtä työlästä kuin virkapalvelus? Koettaisippa itse!
Joka päivä kymmenkunta virstaa jalkaisin! Eilenkin makasin yötä
kaupungissa, viheliäisessä majatalossa, vaatteet päällä ja ainoastaan
saappaat riisuttuina, eikä ollut Sakariiasta -- ja kaikki tämä Olgan
armollisten kaupunki-asiain tähden!"

Kaikista kiusallisinta oli hänestä, kun Olga teki hänelle jonkun
erikoisalalle kuuluvan kysymyksen vaatien häneltä kuin miltäkin
professorilta täydellistä selontekoa. Ja tämä tapahtui usein, ei
suinkaan mistään turhanpäiväisyydestä, vaan yksinkertaisesti halusta
saada tietää, miten asia oikeastaan on. Vieläpä Olga silloin monesti
unohti oman ohjelmansa Oblomovin suhteen, kun itse kysymys häntä niin
sattui viehättämään.

-- Miksi ei meille opeteta tämmöisiä asioita? -- puheli hän silloin
miettiväisenä ja harmissaan toisinaan kuunnellen ahneesti ja henkeään
pidättäen selitystä jostakin, jota oli totuttu pitämään tarpeettomana
naisten tietää.

Kerran hän äkkiä lähestyi Oblomovia kysymyksillä kaksoistähdistä
ja kun tämä tuli varomattomasti kyllä vedonneeksi Herschellin
tähtitieteeseen, niin sai hän lähteä kaupunkiin kirjaa hakemaan ja
oli pakoitettu lukemaan sen läpi sekä esittämään Olgalle siihen asti
kunnes neidon tiedonhalu tuli täysin tyydytetyksi.

Toisella kertaa livahti hänen huuliltaan, jälleen varomattomuudesta,
keskustelussa paroonin kanssa, sananen taiteilijakouluista -- ja
taas sai hän työtä viikkokaudeksi: täytyi lukea ja ottaa selkoa sekä
sitten yhdessä ajaa Eremitaashiin ja siellä tarkastaa kaikki, mitä
oli lukenut.

Mitä tahansa Oblomov umpimähkää sanookin, sen neito heti huomaa ja
käypi kiinni asiaan.

Lisäksi piti hänen vielä toinen viikko ajella Pietarin
makasiinimyymälöissä etsimässä jäljennöksiä museon parhaista
tauluista.

Oblomov paran täytyi milloin kertoa uudestaan vanhoja juttuja,
milloin rientää kaupungin kirjakauppoihin ostamaan uusia teoksia,
eikä väliin saanut koko yönä nukkua, vaan oli pakko penkoa kirjoja ja
lukea voidakseen sitten aamulla, ikäänkuin valmistamattaan, vastata
edellisen päivän kysymyksiin asioista, jotka olivat kaivetut esiin
muiston säilöistä.

Olga ei esittänyt näitä kysymyksiä hajamielisesti niinkuin tavallinen
nainen eikä mistään hetkellisestä oikusta saadakseen tietää sitä tai
tätä, vaan teki sen järkähtämättömästä halusta, ja siinä tapauksessa
että Oblomov vaikeni, rankaisi tätä pitkään tarkastavalla, tutkivalla
katseella. Kuinka tuo mies vapisi tämän katseen edessä!

-- Miksi ette sano mitään, miksi olette vaiti? -- kysyi Olga. --
Voisi luulla että teidän on ikävä!

-- Ah! -- huudahti Oblomov ikäänkuin tointuen tainnoksista: -- Kuinka
minä teitä rakastan!

-- Todellako? Mutta jos en sitä olisi sattunut kysäisemään, niin ei
se varsin siltä näyttäisi, -- sanoi neito.

-- Ettekö te siis tunne, mitä minussa liikkuu? -- alkoi Oblomov. --
Tiedättekö että minun on oikein vaikea puhuakkin. Tässä näin ...
koettakaapa kädellänne, on jotakin, joka häiritsee, ikäänkuin olisi
siinä jotakin raskasta kuin kivi, niinkuin on syvässä surussa, ja
kuitenkin, kummallista se vain on, niin surussa kuin onnessakin on
sama ilmiö: tuntuu raskaalta, melkein kipeältä hengittää, tekee mieli
itkeä! Jos minä nyt alkaisin itkeä, niin tuottaisivat kyyneleet
minulle niinkuin surussakin huojennusta...

Olga katseli häneen ääneti ikäänkuin olisi tutkinut hänen sanojensa
todellisuutta, verrannut niitä niihin piirteisiin, mitkä ilmenivät
hänen kasvoillansa ja hymyili, kun huomasi että tutkimuksen tulokset
tyydyttivät häntä. Hänen kasvonsa huokuivat levollista onnea, jota
ei mikään näkynyt hämmästyttävän. Saattoi huomata ettei hänen
sydämmessään tuntunut raskaalta, vaan ainoastaan hyvältä niinkuin
ulkona luonnossakin tänä kauniina kesä-aamuna.

-- Mitenkä on minun laitani? -- kysyi Oblomov aatteissaan ikäänkuin
itseltään.

-- Pitääkö sanoa?

-- Sanokaa.

-- Te olette rakastunut.

-- Niin, tietysti, -- vakuutti Oblomov temmaten neidon käden irti
kanavakankaasta ja, kuitenkaan suutelematta, likistäen sen sormet
huuliansa vasten aikoen nähtävästi pidellä sitä kauvankin niin.

Olga koetti hiljaa hivuttaa kättänsä pois, mutta toinen piteli
lujasti.

-- No, päästäkää, jo riittää, -- sanoi neito.

-- Entä te? -- kysyi Oblomov. -- Tekö ette... ole rakastunut...

-- Rakastunut ... minä en rakasta tämmöistä: minä rakastan teitä
itseänne! -- sanoi neito ja katseli häneen pitkään ikäänkuin
vakuuttaen itselleen että todellako hän rakasti.

-- Ra... kas... tan! -- virkkoi Oblomov. -- Mutta voihan rakastaa
äitiä, isää, hoitajatarta, vieläpä koiranpenikkaakin: kaikki tämä
peitetään tuolla yleisellä, suojelevalla käsitteellä "rakastan"
aivankuin vanhalla...

-- Yönutulla? -- sanoi neito naurahtaen. -- A propos, missä teidän
yönuttunne on?

-- Mikä yönuttu? Eihän minulla semmoista ole ollut.

Olga katsahti häneen nuhteen hymy huulillaan.

-- Ah, te puhutte siitä minun vanhasta halatistani! huudahti silloin
Oblomov. -- Ja minä kun tässä odotan, odotan, niin että sielu ihan
nääntyy kärsimättömyydestä, kuullakseni kuinka teidän sydämmestänne
pulpahtaa tunnustus ja millä nimellä te kutsutte näitä kiihkoja,
mutta te vain... Jes siunatkoon teitä Olga! Niin, minä olen
rakastunut teihin ja sanon että paitsi tätä ei ole olemassa suoraa
rakkautta: isään, äitiin, hoitajattareen ei rakastuta, vaan heitä
rakastetaan.

-- En tiedä, -- puheli Olga miettiväisesti ikäänkuin syventyen
itseensä ja koettaen tapailla kiinni sitä, mitä hänessä liikkui. --
En tiedä, olenko minä rakastunut; minä tiedän ainoastaan yhden asian,
sen, etten tällä tavalla ole pitänyt en isästäni, en äidistäni enkä
hoitajattarestani...

-- Mikä on eroitus? Tunnetteko te mitään erikoista? -- uteli Oblomov.

-- Vai haluatte te tietää? -- kysyi neito veitikkamaisesti.

-- Haluanpa hyvinkin! Eikö teillä ole itsellännekin tarve se
ilmilausua?

-- Mutta miksi sen sitten tahdotte tietää?

-- Elääkseni siinä sitten joka hetki: tämän päivän, koko yön,
huomisen -- siihen asti että taas kohtaamme toisemme... Ainoastaan
sillä minä elänkin.

-- Siitä nyt näette että teidän on täytymys joka päivä lisätä teidän
hellyytenne varastoa! Kas tässä on eroitus rakastuneen ja rakastavan
välillä. Minä...

-- Te? ... -- odotti Oblomov kärsimättömänä.

-- Minä rakastan toisella tavalla, -- sanoi Olga nojaten selkäänsä
leponojaa vasten ja antaen silmiensä harhailla liitävissä pilvissä.
-- Minulla on ilman teitä ikävä, kun olen vähän aikaa teistä erilläni
-- on paha olla, jos en näe teitä pitkään aikaan, niin tuntuu
kipeältä. Kerran olen iäksi saanut tietää ja kokea, ja uskon että te
minua rakastatte -- ja olen onnellinen, vaikka ette milloinkaan enää
vakuuttaisi että rakastattekaan minua. Enemmän ja paremmin en osaa
rakastaa.

"Nämät sanat ... ovat kuni Cordelian sanat", ajatteli Oblomov katsoen
Olgaan himokkaasti...

-- Jos te kuolisitte ... -- sanoi Olga katkonaisesti: -- niin olen
kantava ikuista surua teistä enkä koskaan enää hymyile elämässäni:
Jos rakastutte toiseen -- en nurise enkä kiroa, vaan toivotan
puolestani teille onnea. Minulle on tämä rakkaus sama kuin -- elämä,
niin, elämä...

Hän etsi sanoja miten ilmilausua tunteensa.

-- Mitäs on elämä teidän mielestänne? -- kysyi Oblomov.

-- Elämä -- se on velvollisuutta, vastuunalaisuutta, siis on myös
rakkaus velvollisuutta, sen on minulle aivankuin Jumala lähettänyt,
-- lausui Olga kohottaen silmänsä taivasta kohti: -- ja käskenyt
minun rakastaa.

-- Cordelia! -- virkkoi Oblomov ääneen. -- Ja hän on
kahdenkymmenenyhden vuotias! Vai niin, se se siis on rakkaus teidän
mielestänne! -- lisäsi hän miettiväisesti.

-- Niin, minullakin riittänee voimia elää ja rakastaa läpi koko
elämän...

"Kukahan hänen mieleensä tämän on kylvänyt!" ajatteli Oblomov
katsahtaen neitoon miltei hartaalla kunnioituksella. "Ihan luulisi
että hän tähän valoisaan ja yksinkertaiseen elämänkäsitykseen on
tullut kokemuksen ja kidutuksen, tulen ja savun tietä."

-- Vaan onko teissä eläviä riemuja, onko teissä himoja? -- kysyi
Oblomov.

-- En tiedä, -- vastasi neito: -- minä en ole kokenut enkä käsitä,
mitä ne ovat.

-- Hoo, kuinka minä nyt ymmärrän!

-- Ehkäpä minäkin ajan pitkään saan kokea, ehkäpä minussakin
syntyvät samat himot kuin teissä ja tulen samalla tavalla katsomaan
kohdatessani teidät ja epäilemään, oletteko todellakin edessäni...
Mutta se mahtaa olla sangen hullunkurista! -- lisäsi hän iloisesti.
-- Kuinka kummallisesti te toisinaan katsotte silmillänne, luulen
että tätinikin huomaa.

-- Mihin sisältyy teillä rakkauden onni? -- kysyi Oblomov. -- Jos ei
teissä ole näitä eläviä riemuja, joita minä tunnen, niin...

-- Mihinkö? Katsokaa, mihin se sisältyy! -- puheli Olga osoittaen
kädellään häneen, itseensä ja heitä ympäröivään yksinäisyyteen. --
Eikös tämä ole onni, tokko minä milloinkaan olen elänyt näin? Ennen
en minä olisi istunut täällä neljännestuntiakaan yksin ilman kirjaa,
ilman soitantoa, näiden puiden välissä. Puhuminen kenenkään muun
miehen kanssa kuin Andrei Ivanitshin oli minulle ennen ikävää, ei
tiennyt mistä puhua ja halutti vain jäädä yksin... Mutta nyt... nyt
tuntuu vaiti-oleminenkin kahden kesken niin hauskalta! Ja neito loi
silmänsä ympärillensä milloin puihin, milloin ruohoon, pysäytti ne
sitten Oblomoviin, hymyili ja ojensi hänelle kätensä.

Luuletteko ettei minustakin tunnu tyhjältä jo heti kun olette
poislähdössä täältä? -- lisäsi hän. -- Enkö riennä mitä kiireimmin
vuoteeseeni nukahtaakseni heti etten tarvitseisi valvoa ikävää yötä?
Enkö jo aamulla lähetä palvelijani teitä kutsumaan tänne? Enkö...

Jokaista "enkö" sanaa kuullessaan alkoivat Oblomovin kasvot yhä
enemmän paistaa ja hänen silmänsä säteilivät ihan pyöreinä.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi hän: -- minä myöskin odotan päivän
valkenemista, ja yö on minusta ikävä, ja aamun tullen lähetän minä
palvelijan teille, en asian tähden, vaan ainoastaan lausuakseni
ylimääräisen kerran teidän nimenne ja kuullakseni miltä se soinnahtaa
ja saadakseni tietää palvelusväeltä jonkun erikoisseikan teistä ja
tunteakseni hiukan kateutta siitä että he jo ovat teidät nähneet...
Me ajattelemme, odottelemme, elämme ja toivomme yhdenkaltaisesti.
Suokaa anteeksi, Olga, että äsken epäilin: minä alan nyt olla
vakuutettu siitä että te minua rakastatte eri tavalla kuin isää, kuin
tätiä, kuin...

-- kuin koiranpenikkaa, -- auttoi neito naurahtaen.

-- Uskokaa minua, -- lisäsi Olga: -- niinkuin minäkin teitä uskon,
älkääkä epäilkö, älkää häiritkö tyhjillä epäilyksillä tätä onnea,
muuten se lentää tiehensä. Sitä, minkä kerran olen sanonut omakseni,
en enää anna takaisin, jos ei sitä vain oteta pois. Kyllä minä
tiedän, vaan ei hätää että olen näin nuori, mutta... Uskotteko, --
sanoi hän vakuuttavalla äänellä: -- yhdessä kuukaudessa, siitä asti
kuin teidät tunnen, olen ajatellut ja tutkinut aivankuin olisin
läpilukenut suuren kirjan... Miksi te siis epäilette...?

-- En voi olla epäilemättä, -- keskeytti Oblomov: -- älkää vaatiko
sitä. Kyllä minä, tässä teidän likellänne, olen vakuutettu kaikesta:
-- teidän silmänne, teidän äänenne, kaikki puhuu omaa kieltänsä. Te
katsotte minuun ikäänkuin kertoen: "minä en tarvitse sanoja, minä
osaan lukea teidän katseistanne". Mutta kun olette poissa, alkaa
minussa sellainen kiusallinen epäilysten ja kysymysten temmellys, ja
minun täytyy jälleen kiiruhtaa teidän luoksenne, jälleen katsahtaa
teihin, ilman minä en usko. Mitä se on?

-- Mutta minä uskon teitä, miksi en uskoisi? -- kysyi Olga.

-- Helppo teidän on uskoa! Teidän edessänne on hullu mies, lemmen
himon huumaama! Luulen että te näette minun silmistäni itsenne
niinkuin peilistä. Lisäksi olette vasta kahdenkymmenen vuotias:
voipiko kukaan mies kohdatessaan teidät, olla ihailematta teitä ...
jos ei muuten, niin ainakin silmillään? Mutta tuntea teidät, kuulla,
katsella teitä kauvemmin, saada rakastaa teitä -- ah, ihan järjen se
mieheltä viepi! Vaan itse te olette niin tasainen ja rauhallinen,
jos menee pari vuorokauttakaan enkä satu kuulemaan huuliltanne sanaa
"rakastan", niin tässä paikassa alkaa semmoinen ahdistus...

Hän osoitti sydäntään.

-- Rakastan, rakastan, rakastan -- siinä teille kolmeksi
vuorokaudeksi varastoon! -- virkkoi Olga nousten penkiltä.

-- Te laskette yhä leikkiä ettekä ajattele miltä se minusta tuntuu!
-- huomautti Oblomov huoaten ja läksi laskeutumaan neidon kanssa alas
vuorelta.

Näin vaihtelivat yhä samat harrastukset heidän välillään. Kohtaukset,
keskustelut -- kaikki tämä soi yhtenä ainoana laulunhyminänä, hehkui
yhtenä kirkkaana valona, jonka säteet ainoastaan taittuivat ja
eristyivät milloin ruusunpunaisiksi, milloin viheriöiksi, milloin
tummansinerviksi värivivahduksiksi värähdellen niitä ympäröivässä
ilmakehässä. Jokainen päivä, jokainen tunti toi mukanaan uusia
säveliä ja säteitä, mutta valo liekehti yhä samana, ja samoina
kaikuivat myös heidän sielujensa soinnut.

Ja Oblomov ja Olga kuuntelivat näitä ääniä siepaten niitä kuni
lennosta kiinni laukaksensa ne sitten kilpaa ilmi toinen toisellensa
pelkäämättä että huomenna jo kaikuu vastaan uusia säveleitä,
singahtaa muita säteitä, sekä unohtaen jo seuraavana päivänä,
millainen laulu oli soinut edellisenä iltana.

Olga peitti sydämmensä purkaukset niihin väreihin, joissa hänen
mielikuvituksensa paloi, uskoen että ne ovat luonnonmukaiset ja
piti viattomassa, itsetiedottomassa keimailussaan huolen siitä että
esiintyi kauniisti puettuna ystävänsä silmien edessä.

Oblomov uskoi vielä enemmän näihin lumoaviin ääniin, tähän tenhoavaan
valoon ja riensi esiintymään Olgan edessä lempensä täydessä
varustuksessa, näyttämään tälle sieluansa kalvavan tulen, täyden
loiston ja voiman.

He eivät valhetelleet toinen toiselleen, vaan ilmilausuivat sen,
mitä milloinkin sydän kertoi ja sen ääni tunkeutui läpi heidän koko
olemuksensa.

Oblomoville oli oikeastaan samantekevää, ilmestyikö Olga Cordeliana
jääden uskolliseksi tälle kuvalleen vai lähtikö kulkemaan uutta
polkua ja muuttui toisennäköiseksi, kunhan hän vain ilmestyi niissä
väreissä ja säteissä, joissa hän eli Oblomovin sydämmessä, ja kunhan
vain tämän oli hyvä olla.

Eikä Olgakaan tutkistellut, vaikkapa tuo hänen lemmen huumaama
ystävänsä olisi siepannut hänen hansikkaansa itse jalopeuran
kidasta, jos hän sen sinne olisi viskannut, tai vaikkapa viskautunut
hänen tähtensä syvään kuiluun, kunhan vain hän huomasi tämän
lemmenhimon tunnusmerkit, kunhan vain Oblomov pysyi uskollisena
miehen ihanteelle, lisäksi sen miehen, mikä hänen, Olgan kautta oli
heräävä eloon, ja kunhan vain hänen silmiensä säteistä ja huultensa
hymyilystä syttyi rohkeuden tuli Oblomovin rintaan eikä tämä lakannut
näkemästä hänessä elämänsä tarkoitusta.

Ja sentähden tässä Cordelian välkkyvässä haahmossa, tässä Oblomovin
lemmen liekissä riehahti yksi ainoa silmänräpäys, yksi lyhythetkinen
rakkauden henkäys, sen ainokainen aamu kajastus ja hetkellinen
hekuman heijastus. Mutta huomenna, huomenna välkähtää jo toinen, ehkä
yhtä ihana kuin eilen, ja kuitenkin toinen ja uusi...



10.


Oblomov oli nyt siinä mielentilassa, jolloin ihminen juuri on
seurannut silmillään kesäillan laskevaa aurinkoa ja nauttii sen
punertavista jäljistä irroittamatta katsettaan ruskosta, kääntymättä
takaisin, vaikka yö jo saapuu, ja ajatellen ainoastaan huomenna
jälleen palaavaa lämpöä ja päivänpaistetta.

Hän makasi seljällään nauttien eilispäivän viimeisistä yhdessä-olon
muistoista. "Rakastan, rakastan, rakastan", värähteli vielä hänen
korvissaan suloisemmin kuin mikään Olgan laulu, ja neidon syvän
silmäyksen viimeiset säteet tuntuivat vielä lepäilevän hänessä.
Siitä katseesta oli hän voinut lukea erityisen ajatuksen, laskea
Olgan lemmen asteen... Näitä hautoen oli hän jo nukahtamaisillaan ja
unohtamaisillaan kaikki, kun samalla yht'äkkiä...

Seuraavana aamuna nousi Oblomov vuoteeltaan kalpeana ja synkkänä.
Hänen kasvoillaan oli unettomuuden jälkiä, otsa oli kokonaan rypyssä,
silmissä ei ollut tulta eikä toivoa. Ylpeys, iloinen, rohkea katse,
maltillinen, itsetietoinen toimeliaisuus ja joutuisuus liikkeissä --
kaikki se oli nyt kadoksissa...

Veltosti joi hän teensä, ei koskenut yhteenkään kirjaan, ei
istahtanut pöydän ääreen, vaan sohvaan painautuen poltti
miettiväisenä sikariansa. Ennen olisi hän pannut maata, mutta nyt
oli hän siitä tavasta vieraantunut eikä pehmeä tyyny häntä nyt
houkutellut puoleensa. Kuitenkin nojautui hän kyynäspäällään sitä
vastaan -- se oli tuntomerkki, joka viittasi entisiin taipumuksiin.

Hän oli kolkolla mielellä, väliin hän huoahteli, väliin äkkiä puisti
hartioitaan, ja liikahutti murheellisesti päätään.

Hänen sisässään on voimakasta toimintaa, mutta se ei ole rakkautta.
Olgan kuva on hänen edessään, mutta se häipyy ikäänkuin sumuiseen
kaukaisuuteen ja on sateeton, aivankuin vieras hänelle. Oblomov
tuijottaa sitä sairaaloisin katsein ja huokaa.

"Elä niinkuin Jumala käskee äläkä niinkuin mieli tekee -- on viisas
sääntö, mutta..."

Ja hän rupesi miettimään.

"Niin, mahdotonta on elää niinkuin mieli tekee -- se on selvä
asia", alkoi hänessä puhella uppiniskainen ääni: "sinä lankeat
ristiriitaisuuksien sekasortoon, joita ei selvitä yksikään
inhimillinen äly, kuinka syvä ja rohkea tahansa se lieneekin! Eilen
toivotit itsellesi kiihkeästi jotakin, tänään sen saavutat aina
siinä määrin että ihan väsyt, mutta jo ylihuomenna punastut sitä
mitä toivotit ja kiroot elämää, miksi se menikin täytäntöön --
kas, siinä se mitä lähtee itsenäisestä ja rohkeasta elämän tiestä,
tuosta omapäisestä: _minä tahdon_. Täytyy astua umpimähkää, ummistaa
silmänsä niin monelle asialle ja olla uneksimatta onnesta eikä
rohjeta nurista sitä vastaan, kun se livahtaa tiehensä -- siinä on
elämä! Sillä kuka sen on keksinyt että elämä muka olisi onnea ja
nautintoa? Mielettömät ihmiset! 'Elämä on elämää, velvollisuutta',
sanoo Olga, 'vastuunalaisuutta, mutta vastuunalaisuus saattaa olla
raskasta. Täyttäkäämme siis velvollisuutemme...'"

Oblomov huokasi syvään.

"Me, minä ja Olga, emme enää saa tavata toisiamme ... Hyvä
Jumala! Sinä olet avannut minun silmäni ja osoittanut minulle
velvollisuuteni," -- puheli hän katsellen kohti taivasta: "mistä
saan minä voimaa? Täytyykö meidän erota? Vielä on mahdollisuus
siihen, vaikka se koskisikin kipeästi, vaan sitten perästä päin
ei tarvitseisi kirota itseään, miksei ole ennemmin eronnut. Mutta
kohta tulevat hänen luotaan kysymään, hänhän aikoi lähettää
palvelijattaren... Hän ei voi aavistaa että..."

Mikä oli nyt syynä tähän? Mikä tuuli oli näin yht'äkkiä puhaltanut
Oblomovin päälle? Mitä pilviä oli se tuonut mukanaan? Ja miksikä
täytyy hänen nyt kantaa niin surullista iestä? Mutta vielä eilenhän
sai hän kurkistaa Olgan sieluun, näki siellä valoisan mailman ja
valoisan kohtalon, luki sieltä oman ja hänen tulevaisuutensa. Mitä
olikaan siis tapahtunut?

Ehkä oli hän syönyt illalliseksi kaksi kananpoikaa tai maannut
seljällään taikka oli runollinen mieliala nuljahtanut jonkunlaiseksi
kauhuksi?

Useinhan sattuu että hiljaisena, pilvettömänä kesäiltana tähtien
vienosti vilkuttaessa ihminen nukahtaa uneen, ajatellen, kuinka
ihanalta on vainio näyttävä aamuruskon kirkkaissa väreissä. Ja kuinka
hauskalta on tuntuva painua tiheän metsän peittoon ja piiloutua
päivän helteiseltä paisteelta! ... Vaan sitten yht'äkkiä herääkin
sateen ropinaan harmaista, murheellisista pilvistä. Ja tuntuu niin
kylmältä ja kostealta...

Oblomov oli illalla tapansa mukaan kuunnellut sydämmensä tykytystä,
oli sitten hapuillut sitä käsillään tunnustellakseen, oliko tuo
kovettunut kohta siellä laajentunut, oli vihdoin syventynyt tutkimaan
onneansa sekä yht'äkkiä langennut murheen mutavesiin, niellen
myrkkyjä sisäänsä.

Se myrkky oli vaikuttanut voimakkaasti ja nopeasti. Hän oli
läpikäynyt aatteissaan koko elämänsä. Satoja kertoja ennenkin oli
katumus ja myöhäinen menneisyyden surkuttelu ahdistanut hänen
sydäntään. Hän kuvaili itselleen, mitä hän nyt voisi olla, jos olisi
kulkenut reippaasti eteenpäin, kuinka hän eläisi täyteläisemmin ja
monipuolisemmin, jos olisi ollut toimelias, ja siirtyi kysymykseen,
mitä hän nyt on ja kuinka Olga on voinut ja kuinka yhä voipi häntä
rakastaa sekä onko hän sitä ansainnut?

Eikö tämä ole erehdys? välähti yht'äkkiä hänen aivoissaan niinkuin
salama ja tämä salama singahti suoraan sydämmeen ja löi sen
pirstaksi. Hän alkoi ähkyä. "Erehdys! niin juuri!" pyöri hänen
päässään.

"Rakastan, rakastan, rakastan!" -- kaikui taas äkkiä hänen
muistossaan, ja hänen sydämmensä alkoi lämmetä, mutta yht'äkkiä
se jälleen kylmeni: Ja tämä Olgan kolmikertainen "rakastan" --
mitä se on? Hänen silmiensä petos ja vielä huikentelevan sydämmen
veitikkamainen kuiske, eihän se ole rakkautta, vaan ainoastaan
rakkauden esitunnetta.

Kerran tämä ääni on syntyvä, mutta niin voimakkaasti on se kajahtava,
sellaisella soinnulla on se jyrähtävä että koko mailma vavahtaa!
Tätikin ja parooni saavat sen tietää ja kauvas helähtää kumina tästä
äänestä! Ei purkaudu sellainen tunne niin hiljaa kuin puro, joka
tuskin kuuluvalla lirinällä ruohossa sukeltelee.

Olga lempii nyt samoin kuin hän ompelee kanavakangastaan: hiljaa
ja verkalleen täyttyy siinä kukkakaava, vielä verkallisemmin hän
sitä käsissään kääntelee, ihailee, panee sitten pois ja unhoittaa.
Vaan tämä on ainoastaan valmistus lempeen, tämä on vasta koe, jonka
ensimmäiseksi esineeksi sattumalta on joutunut hän, Oblomov, joka
niin vähän kestää...

Sattumahan näet oli vienyt ja lähestyttänyt heidät.
Olga ei olisi häntä huomannutkaan, jos ei Stolz olisi häntä
näyttänyt ja tartuttanut tuohon nuoreen herkkään sydämmeen oman
osanottavaisuutensa, ja niin oli ilmaantunut myötäkärsimys hänen
asemansa suhteen, kunnianhimoinen huolehtivaisuus että saisi karistaa
uneliaisuuden pois tästä laiskasta sielusta -- ja sitten jättää sen.

"Siinä on totuus!" ajatteli hän kauhistuksella nousten vuoteeltaan
ja sytyttäen vapisevin käsin kynttilän. "Mitään enempää ei siinä
ole eikä ole ollutkaan! Hän on vain ollut valmis ottamaan rakkauden
vastaan, hänen sydämmensä on sitä herkästi odotellut, ja hän kohtaa
aavistamattaan Oblomovin, joka siihen sattuu erehdyksestä... Heti
kun toinen ilmestyy -- niin on hän kauhistuksella repäisevä itsensä
irti erehdyksestään! Kuinka on Olga silloin katsahtava häneen, kuinka
hänestä pois kääntyvä ... kauheaa! Minä ryöstän toisen oman! Minä
olen -- rosvo. Mitä minä teen, mitä minä teen? Kuinka sokaistu minä
olen, hyvä Jumala!"

Hän katsahti peiliin: sieltä näkyi vastaan kalpea, keltainen,
himmeäsilmäinen olento. Hän muisti niitä onnekkaita nuoria miehiä,
joiden katseissa niinkuin Olgankin silmissä oli säihkyviä kipinöitä,
hymyssä voiton vakaumusta, käynnissä uljuutta, äänessä sointua. Ja
Oblomov odottelee, milloin edes yksi näistä ominaisuuksista häneenkin
ilmaantuu. Yht'äkkiä on Olga punastuen katsahtavinaan häneen,
Oblomoviin ja ... purskahtaa nauruun.

Oblomov kurkistaa jälleen peiliin.

-- Tällaisia kuin minä ei rakasteta! -- sanoo hän ääneen.

Niin pani hän maata ja tuuskahti kasvoilleen vasten tyynyä.

"Jää hyvästi, Olga, ole onnellinen!" mutisi hän.

-- Sakariias! -- huusi hän aamulla. -- Jos Iljinskiltä tulee tänään
palvelija minua kysymään, niin sano etten ole kotona, vaan että olen
mennyt kaupunkiin.

-- Ymmärrän.

"Tai ei, parempi että kirjoitan hänelle", sanoi hän itsekseen:
"muuten näyttää hänestä julmalta että niin äkkiä olen kadonnut.
Selitys on välttämätön."

Ja hän istahti pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa nopeasti,
innokkaasti, kuumeentapaisella kiireellä, mutta ei niin kuin
toukokuun alussa oli kirjoittanut talonisännälle kaupungissa; sanat
_joka_ ja _että_ eivät nyt sotkeutuneet.

"Teistä lienee kummallista, Olga Sergejevna (kirjoitti hän) minun
itseni asemesta saada tämä kirje, vaikka niin usein näemme toisemme.
Lukekaa loppuun ja te saatte nähdä että minun on mahdoton menetellä
toisin. Olisi ollut parasta aloittaa tästä kirjeestä, sillä silloin
me molemmat olisimme pelastuneet monista omantunnon vaivoista
vastaisuudessa; mutta ei nytkään ole myöhäistä. Me rakastuimme
toinen-toiseemme niin äkkiarvaamatta, niin nopeasti ikäänkuin
kumpikin yht'äkkiä olisimme tulleet kipeiksi. Sen lisäksi katsellessa
ja kuunnellessaan teitä tuntikausia, kukapa hyväntahtoisesti haluaisi
ottaa niskoillensa raskasta velvollisuutta irroittua lumouksestaan?
Mistäpä saisi joka silmänräpäykseksi tahdonvoimaa katsoakseen
taakseen ja pysähtyäkseen jokaisen jyrkänteen reunalle sekä ollakseen
ihastumatta sen rinteeseen? Minäkin joka päivä ajattelin: 'kauvemmas
en anna itseäni houkutella, minä pysähdyn, minusta se riippuu' ja
kuitenkin annoin itseäni houkutella, nyt alkaa taistelu, jossa pyydän
teidän apuanne. Vasta tänään, viime yönä, minä ymmärsin, kuinka
nopeasti minun jalkani luiskahtelevat, ja vasta eilen onnistui minun
kurkistaa syvemmälle kuiluun, jonne olen putoamaisillani, ja minä
päätin pysähtyä ajoissa.

"Minä puhun ainoastaan itsestäni -- en itsekkäisyydestä, vaan
sentähden että silloin kun itse olen makaava tämän kuilun pohjalla,
te, kuni puhdas enkeli, olette lentävä korkealla enkä minä tiedä,
halunnetteko heittää silmäystänne alas. Kuulkaas, muitta mutkitta
sanon teille suoraan ja yksinkertaisesti: te ette minua rakasta
ettekä voikkaan rakastaa. Kallistakaa korvanne minun kokemukselleni
ja uskokaa minua ehdottomasti. Minun sydämmenihän on alkanut jo aikaa
sitten tykyttää: otaksukaamme että se on tykyttänyt valheellisesti ja
sopimattomaan aikaan, mutta tämä juuri on opettanut minut eroittamaan
sen säännöllisen tykytyksen satunnaisesta. Teidän on mahdoton, mutta
minä voin ja minun on velvollisuus tietää, missä on totuus ja missä
on hairahdus, ja minun on velvollisuus varjella ja varoittaa sitä,
joka vielä ei ole ehtinyt oppia sitä tuntemaan. Ja nyt minä täten
teitä varoitan: te olette eksymäisillänne, katsokaa ympärillenne!

"Niin kauvan kun lempi meidän välillämme ilmeni keveänä, hymyilevänä
haamuna, niin kauvan kun se kaikui Casta divassa, tuulahteli
syreeninoksan tuoksussa, sanoin selittämättömässä osanotossa ja
ujostelevassa katseessa, niin kauvan minä en sitä uskonut, vaan pidin
sitä mielikuvituksen leikkinä ja itserakkauden kuiskutuksena. Mutta
vallattomat leikit menivät menojaan, minä tulin kipeäksi rakkaudesta
ja tunsin himon hiveleviä oireita. Te tulitte miettiväiseksi ja
totiseksi, annoitte minulle joutoaikanne, teissä rupesivat hermot
haastamaan omaa kieltänsä, teissä alkoivat mielenliikutukset, ja
silloin, se on: nyt vasta minä peljästyin ja tunsin että minun
velvollisuuteni on pysähtyä ja sanoa teille, mitä tämä on.

"Minä sanoin teille että rakastan teitä, te vastasitte minulle
samalla sanalla -- kuuletteko, mikä epäsointu niissä sorahtelee?
Ettekö kuule? Siis saatte sen kuulla myöhemmin, sitten kun minä jo
olen pohjattomassa syvyydessä. Katsahtakaa minuun, sisältäkää itsenne
minun olemukseeni; voitteko te minunlaistani rakastaa, rakastatteko
te minua? 'Rakastan, rakastan, rakastan!' sanoitte te eilen. Ette,
ette, ette! väitän minä jyrkästi vastaan."

"Te ette rakasta minua, vaan te valhettelette -- kiiruhdan
lisäämään -- te ette petä minua, te ette saata sanoa _kyllä_, kun
teille kerran sanotaan _ei_. Minä tahdon teille sanoa ainoastaan:
nykyinen lempenne ei ole teidän _todellinen rakkautenne_, vaan se
on vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve,
joka todellisen ravinnon puutteessa, todellista tulta vailla
palaa petollisella, lämmittämättömällä valolla ilmeten joskus
naisissa hyväilyjen muodossa, lasta tai toista naista kohtaan
vieläpä vain kyynelissä tai hysteerillisissä kohtauksissa. Minun
olisi pitänyt jo heti alussa ankarasti sanoa teille: 'te olette
erehtynyt, teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut,
josta olette haaveillut. Odottakaa: hän saapuu, ja silloin te
heräätte ja teitä on harmittava ja hävettävä oma erehdyksenne, ja
minuun tämä harmi ja häpeä koskee kipeästi!' -- tämä juuri olisi
minun pitänyt teille sanoa, jos minä luonnoltani ja järjeltäni
olisin ollut tarkkanäköisempi sekä sielultani rohkeampi ja,
ennenkaikkea, jos olisin ollut vilpittömämpi... Puhuinkinhan minä
siitä, mutta muistatteko miten: sanoin edeltäpäin kaiken mitä muut
voivat myöhemmin sanoa, valmistaakseni teitä olemaan kuulematta ja
uskomatta, mutta itse riensin teitä kohtaamaan, vaikka ajattelinkin:
'kerran vielä tulee toinen -- siihen asti nautin minä onnestani'.
Siinä se nyt on, viehtymyksen ja himojen logiikka."

"Nyt vasta ajattelen minä toisin. Mitä siitä seuraa että minä
näin riipun kiinni hänessä, sillä rakkaus imeytyy sydämmeeni
(en minä suotta tunne siinä kovennusta)? Mitenkä silloin päästä
erilleen? Kestänkö tätä kipua? Huonosti minun käy. Minä en nytkään
kauhistuksetta voi olla tätä ajattelematta. Jos te olisitte
kokeneempi ja vanhempi, silloin minä siunaisin onneani ja antaisin
teille käteni iäksi. Vaan te..."

"Mutta miksi minä kirjoitan? Miksi en tullut itse suoraan sanomaan
että haluni nähdä teitä kasvaa päivä päivältä, mutta etten _saa_
teitä tavata? Sanoa tämä teille vasten kasvoja -- kuka sitä
hennoisi, päättäkää itse. Toisinaan minä koetan sanoa jotakin
tämäntapaista, mutta sanonkin tykkänään toista. Ehkäpä olisi teidän
kasvoillanne ilmaantunut surua (jos on totta ettei teidän ole
ollut ikävä minun kanssani), taikka olisitte ymmärtämättä hyviä
aikeitani loukkaantunut: en yhtä enkä toista näistä minä kestä, tulen
sanoneeksi jälleen jotakin muuta, ja minun rehelliset aikomukseni
lentävät pirstaleiksi ja loppuvat sopimukseen tavata toisiamme taas
seuraavana päivänä. Nyt kun en teitä näe, olen kokonaan toisellainen:
teidän leppeät silmänne, teidän suopeat, kaunoiset kasvonne eivät ole
edessäni; paperi kestää ja vaikenee, ja minä kirjoitan rauhallisesti
(valehtelen): _me emme enää näe toisiamme_ (en valehtele)."

"Joku toinen lisäisi: kirjoitan ja kyynelet tulvivat silmistäni,
mutta minä en keimaile edessänne, en peitä suruani, sentähden etten
tahdo koventaa kipua enkä ärsyttää sääliä enkä murhetta. Kaikki
tuollainen peitteleminen estää aikomusten juuria tunkeutumasta
syvemmälle tunteen maaperään, mutta minä en tahdo hävittää en tässä
enkä itsessäni sen siemeniä. Ja itkeminen sopii joko viettelijöille,
jotka korulauseilla koettavat kutkuttaa naisten herkkää itserakkautta
tahi nääntyneille haaveksijoille. Minä puhun tätä hyvästiä heittäen,
niinkuin heitetään hyvästit hyvälle ystävälle laskiessa hänet
pitkälle taipalelle. Kolmen, neljän kuukauden kuluttua olisi
ollut jo myöhäistä ja vaikeata, sillä lempi edistyy uskomattoman
nopeasti, se on sielun syöpä ja kytevä tuli. Ja nyt en minä enää ole
vähääkään entisenlainen, en laske tunteja enkä minuutteja, en tiedä
auringonnousuja tai laskuja, vaan lasken näin: olen nähnyt -- en ole
nähnyt, saan nähdä -- en saa nähdä, hän tuli -- hän ei tullut, hän
tulee... Kaikki tämä kuuluu nuoruudelle, joka helposti kestää sekä
suloiset että surkeat sielunliikutukset, vaan minun olemukselleni
kuuluu lepo, joskin ikävä ja uninen, mutta se on minulle tuttu, sillä
myrskyjä en minä hallitse."

"Monet kai kummasteleisivat minun menettelyäni. Miksi näin pakenen?
sanovat he; toiset minulle nauravat: naurakoot vain, minä siedän
senkin! Jos minä kerran päätän olla näkemättä teitä, niin se
merkitsee että päätän kestää kaikkea sen tähden."

"Syvässä tuskassani lohduttaudun hiukan sillä että tämä lyhyt
episoodi meidän elämässämme jättää minuun iäksi sellaisen puhtaan,
hyväntuoksuisen muiston että yksistään jo se riittää estämään minut
vaipumasta entiseen sielununeeni ja on oleva myös teille, tuottamatta
vahinkoa, ohjeena vastaisessa, säännöllisessä elämässänne.
Jääkää hyvästi, enkelini, lentäkää pois mitä pikimmin niinkuin
säikähtynyt lintunen lennähtää samalta oksalta, jolle erehdyksestä,
yhtä keveästi, ripeästi ja hilpeästi on sattunut toinenkin lintu
istahtamaan..."

Näin kirjoitteli Oblomov sielunsa innostuksella ja hänen kynänsä
lenteli pitkin sivuja. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa
hehkuivat. Kirjeestä sukeutui pitkä niinkuin kaikista lemmenkirjeistä
-- on aivan kauheata, kuinka paljon nuo rakastuneet miehet jaksavat
lörpötellä.

"Kummallista! Minusta ei enää tunnu niin ikävältä eikä raskaalta!"
ajatteli hän. "Tunnen itseni melkeinpä onnelliseksi... Mistä
tämä johtuu? Ehkä siitä että olen purkanut sieluni painolastin
kirjeeseeni."

Hän luki kirjeensä läpi, sulki sen ja painoi sinettinsä.

-- Sakariias! -- huusi hän. -- Kun palvelija tulee, niin anna tämä
kirje hänelle vietäväksi neidille.

-- Ymmärrän, -- mutisi Sakariias.

Todellakin tuntui Oblomovista nyt niin ihmeen hauskalta. Hän istahti
jalkoineen sohvaan vieläpä kysäisten: "eikö ole mitään syötävää
aamiaiseksi?" Söi kaksi munaa ja sytytti sikaarin. Sydän ja pää
tuntuivat niin täyteläisiltä: se oli elämän tunne! Hän kuvaili
itselleen, kuinka Olga saa hänen kirjeensä, kuinka hän hämmästyy ja
kuinka hänen kasvonsa muuttuvat sitä läpilukiessaan. Mitä seuraa
sitten?...

Hän oikein nautti tämän päivän tulevista tapauksista ja aseman
uutuudesta... Tyrmistynein sydämmin kuulosti hän, milloin etehisen
ovi narahtaen aukeneisi ja palvelija saapuu, ja eikö Olga jo ole
saanut kirjettä ja paraikaa sitä lue... Ei, etehisessä vallitsee
hiljaisuus.

"Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli hän rauhattomasti: "miksikähän ei
ketään ole käynytkään?"

Salainen ääni kuiskutti samalla hänen korvaansa! "miksi olet
rauhaton? Sehän sinulle olisikin hyvä ettei ketään kävisi, etteivät
suhteet särkyisi?" Mutta hän tukahdutti tämän äänen.

Puolen tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta pihalta, missä tämä
istui ajurin kanssa.

-- Eikö ketään ole käynyt? kysyi Oblomov.

-- Käyneet ovat, -- vastasi Sakariias.

-- Mitäs sinä?

-- Sanoin ettette ole kotosalla: että olette muka kaupunkiin menneet.

Oblomov muljautti silmiänsä hänelle.

-- Mitä varten sinä sitä menit sanomaan? -- tiuskasi hän. -- Etkö
muista, mitä sinulle määräsin, kun mies tulee?

-- Eipä se mies ollutkaan, joka tuli, vaan sisäpiika, -- virkkoi
Sakariias häikäilemättömällä kylmäverisyydellä.

-- No, annoitkos kirjeen?

-- E-enhän minä ... tehän alussa käskitte sanoa ettette ole kotona,
vaan myöhemmin vasta antaa kirjeen. Jahka mies tulee, niin annan
kyllä...

-- Voi sen pöllöpää, sinä olet suoraan sanoen murhaaja! Missä on
kirje? Hae se joutuin tänne! -- huusi Oblomov.

Sakariias toi kirjeen, joka jo aikalailla oli tahraantunut.

-- Katso että peset kätesi! -- sanoi Oblomov vihaisesti osoittaen
suurta tahraa.

-- Minun käteni ovat puhtaat, -- virkkoi Sakariias tuijottaen syrjään.

-- Anisja hoi, Anisja! -- alkoi Oblomov huutaa. Anisja kurkisti
puolittain etehisestä.

-- Katso tarkkaan mitä tämä Sakariias tekee? -- kanteli Oblomov
hänelle. -- Muista antaa tämä kirje miehelle tai sisäpiialle, kuka
sattuu tulemaan Iljinskiltä ja käske jättää neidille -- kuuletko?

-- Kuulen, armollinen herra. Antakaahan tänne, kyllä minä toimitan.

Mutta heti kun Anisja oli mennyt ulos etehiseen, kiskoi Sakariias
kirjeen hänen käsistään.

-- Mene tiehesi siitä! -- huusi hän: -- ja pysy akkaväen tehtävissäsi!

Pian tuli taas Iljinskin sisäpiika juosten takaisin. Sakariias rupesi
tälle ovea aukaisemaan, mutta kun Anisja yritti lähestyä piikaa, niin
Sakariias katsahti julmasti häneen.

Mitä sinä siinä? -- kysyi hän käheästi.

-- Minä tulin vain kuulemaan, kuinka sinä...

-- Kä, kä, kä! -- alkoi Sakariias jätkyttää mäiskyttäen häntä
kyynäspäällään. -- Mene paikoillesi!

Anisja nauraa kikahutti ja meni, mutta tirkisti oven raosta, tekikö
Sakariias niin kuin herra oli käskenyt.

Ilja Iljitsh oli sattunut kuulemaan tämän melun ja hyppäsi itse
katsomaan.

-- Kas Katja, mitä sinä täällä teet? -- kysyi hän.

-- Neiti käski kysyä, minne te olette matkustanut? Vaan ettepä te
olekkaan matkustanut, kotonahan tuota näytte olevan. Minä juoksen
heti sanomaan, -- toimitti hän ja yritti lähteä.

-- Niin, minä olen kotona. Se on tuo, joka aina valehtelee, -- sanoi
Oblomov. -- Tässä on kirje, anna se neidille.

-- Kyllä minä annan!

-- Missäs neiti nyt on?

-- Hän meni kylälle käymään, mutta käski sanoa että jos te olette
lukenut sen kirjan loppuun, niin olisitte hyvä ja tulisitte puistoon
kahta käydessä.

Piika läksi.

"Ei, en mene ... miksikä ärsyttää tunnettaan, kun kaiken on määrä
olla lopussa?..." ajatteli Oblomov, suunnaten askeleensa kylälle päin.

Hän näki kaukaa, kuinka Olga oli mäellä menossa, kuinka Katja hänet
saavutti ja antoi hänelle kirjeen, näki, kuinka Olga hetkeksi
seisahtui, katsahti kirjeeseen, mietti, ja sitten nyykäyttäen päätään
Katjalle painui pitkin puistoa lehtokäytävään.

Oblomov kulki kiertoteitse mäen sivu ja poikkesi toisesta päästä
samalle käytävälle kävellen sen puoliväliin sekä istahti sitten
nurmikolle pensasten väliin ja odotti. "Hän kulkee tästä sivu",
ajatteli hän: "minä tahdon ainoastaan salaa piilosta katsahtaa, miltä
hän näyttää, vaan sitten poistun iäksi."

Hän odotteli sydän kurkussa neidon askeleita. Ei kuulunut mitään,
oli hiljaista. Luonto oli täydessä kukoistuksessaan, ympärillä
kihisi näkymätön, pieni työntouhu, mutta kaikki näytti lepäävän
juhlallisessa rauhassa.

Ja kuitenkin ruohossa kaikki liikkuu, ryömii, häärii ja hyrisee.
Tuossa juoksentelevat muurahaiset eri suuntiin tulisessa puuhassa
ja touhussa, törmäilevät yhteen, erkanevat ja kiiruhtavat -- se on
aivankuin katseleisi vuoren huipulta jotakin ihmistoria; samallaiset
joukkiot, samallaiset yhteentöytäykset, samalla tavalla hyörii ja
kihisee siinä rahvasta.

Tuossa surisee metsämettinen kukan ympärillä ja kiipeää sen kupua
pitkin; tuossa kärpäset parvissa imeytyvät mehupisaraan, joka on
pulpahtanut niinipuun halkeamasta; tuolla jossakin puiston tiheikössä
piiskuttaa ja visertää lintunen yhtä ja samaa säveltä kutsuen kai
ystäväänsä. Tuossa perhoispari pyörien toinen toisensa ympärillä
liitelee kuni valssin vauhdissa puiden runkojen ympäri. Ruoho tuoksuu
väkevästi ja siitä kuuluu vaikenematon ritinä...

"Mikä hälinä tässä käypi!" ajattelee Oblomov katsellen tätä touhua ja
kuunnellen luonnon hienoa huminaa: "mutta päältäpäin on kaikki niin
hiljaista ja rauhallista..."

Mutta askeleita ei vieläkään kuulu. Vihoviimein, kas nyt... "Oh!"
huokasi Oblomov hiljalleen siirtäen lehviä pois edestään. "Hän se on,
se on hän... Mitä tämä merkitsee? Hän itkee! Hyvä Jumala!"

Olga kävelee hiljaa pitkin tietä ja pyyhkii kyyneliä nenäliinallaan;
mutta tuskin ehtii hän pyhkiä pois, kun jo uusia ilmestyy sijaan.
Häntä hävettävät kyynelet, hän nielee niitä, tahtoo salata ne myös
puilta, vaan ei voi. Oblomov ei koskaan ennen ole nähnyt Olgan
kyyneleitä, hän ei ole niitä odottanut ja ne ikäänkuin polttivat
häntä, mutta niin että hänen ei niistä tullut kuuma, vaan lämmin.

Kiiruusti nousi hän ylös maasta ja lähestyi neitoa.

-- Olga! Olga! -- huusi hän hellästi, tavoittaen häntä.

Neito vavahti, käännähti ja katsahti Oblomoviin kummastuneena,
pyörähti sitten ympäri ja läksi edelleen astumaan.

Oblomov ehti hänen rinnalleen.

-- Te itkette? -- sanoi hän.

Olgan kyynelet alkoivat vuotaa yhä runsaammin. Hän ei enää voinut
niitä pidättää, vaan painoi nenäliinansa vasten kasvojaan, pillahti
huikeaan itkuun ja istahti likimmälle penkille.

-- Mitä olenkaan minä tehnyt! -- sopersi Oblomov kauhistuneena ottaen
Olgaa kädestä ja koettaen sitä irroittaa hänen kasvoiltaan.

-- Jättäkää minut rauhaan! -- nyyhkytti neito. -- Menkää pois! Miksi
olettekin täällä? Minä tiedän ettei minun ole tarvis itkeä. Ja mistä
sitten? Te olette oikeassa: niin, kaikki saattaa tapahtua.

-- Mutta mitä on tehtävä ettette noin itkisi? tiedusti Oblomov
asettuen neidon eteen polvilleen. -- Sanokaa, käskekää: minä olen
valmis kaikkeen...

-- Tehän olette itse syypää näihin kyyneliin, mutta pysäyttää niitä
ei ole teidän vallassanne... Te ette ole niin voimakas! Päästäkää
minut! -- puhui hän huiskauttaen nenäliinallaan kasvoihinsa.

Oblomov katsahti Olgaan ja kiroili aatteissaan itseään.

-- Onneton kirje! virkkoi hän katuvaisesti.

Olga avasi työkoppansa, otti sieltä kirjeen ja antoi hänelle:

-- Ottakaa se takaisin, -- sanoi hän: -- ja viekää mukananne etten
tarvitseisi vielä kauvan jälkeenpäin itkeä sitä katsellessani.

Sanaa sanomatta piiloitti Oblomov kirjeen taskuunsa ja istui siinä
neidon vieressä silmät maahan luotuina.

-- Antanette ainakin arvon minun aikeilleni, Olga? -- sanoi hän
hiljaa. -- Tämä on todistus siitä, kuinka kallis on minulle teidän
onnenne.

-- Kallis, kyllä vain! -- huoahti Olga. -- Ei, Ilja Iljitsh, teidän
kai kävi kateiksi että minä niin tyynesti olin onnellinen, ja te
kiiruhditte onneani häiritsemään.

-- Häiritsemään? Ettekö sitten ole lukenut minun kirjettäni? Minä
kerron teille sen sisällön...

-- En ole lukenut loppuun asti sentähden että silmäni täyttyivät
kyyneleillä; minä olen vielä niin tuhma! Mutta minä olen arvannut
jäljelläolevan, älkää kertoko sitä etten tarvitseisi lisää itkeä...

Ja kyyneleitä tipahteli jälleen.

-- Enkö minä juuri sentähden kieltäydy teistä, -- aloitti hän: --
että näen teidän onnenne edessäpäin ja että uhraan itseni sille? ...
Luuletteko että minä sen teen kylmäverisesti? Luuletteko ettei minun
sisässäni kaikki itke? Miksi minä tämän teen?

-- Miksikö? -- toisti neito yht'äkkiä lakaten itkemästä ja kääntyen
Oblomovin puoleen. -- Siksi, miksi äsken piilouduitte pensaisiin
nähdäksenne, itkenkö minä ja miten minä itken -- siksi vain! Jos
te vilpittömästi olisitte tahtonut sitä, mikä on kirjoitettu
kirjeeseenne, jos olisitte ollut vakuutettu siitä että meidän täytyy
erota, niin olisitte heti matkustanut ulkomaille koettamattakaan
kohdata minua enää kertaakaan.

-- Kuinka te voitte noin ajatella! ... -- alkoi Oblomov nuhtelevasti,
mutta ei saanut loppuun sanotuksi.

Häntä hämmästytti tämä arvostelu sentähden että hänelle äkkiä kävi
selväksi että se oli -- totta.

-- Niin, -- toisteli neito: -- eilen tarvitsitte te kuulla minun
vakuuttavan rakkauttani, tänään oli tarvis nähdä minun kyyneleitäni,
vaan huomenna tahdotte te ehkä nähdä, kuinka minä kuolen.

-- Olga, kuinka voitte minua noin loukata? Ettekö usko että minä nyt
antaisin puolet elämästäni kuullakseni teidän entistä nauruanne ja
ollakseni näkemättä noita kyyneleitä...

-- Niin, kyllä kai nyt, kun kerran saitte nähdä, kuinka nainen teidän
tähtenne itkee... Ei, -- lisäsi hän: -- teillä ei ole sydäntä. Jos
ette olisi tahtonut minun kyyneleitäni, kuten sanotte, niin ette myös
olisi niitä aikaansaanut, ellette olisi tahtonut...

-- Mutta mistäs minä tiesin? ... huudahti Oblomov kysyvällä äänellä,
painaen molemmat kämmenensä rintaansa vasten.

-- Rakastavalla sydämmellä on oma älynsä, -- virkkoi Olga: -- se
tietää, mitä se tahtoo, ja se tietää edellepäin, mitä on tulossa.
Minun oli eilen mahdotonta päästä tänne, sillä meille sattui äkkiä
tulemaan vieraita, mutta minä tiesin että te olisitte kiusaantunut
odottaessanne minua ja ehkä huonosti nukkunut -- ja minä tulin
kuitenkin sentähden etten tahtonut että te kärsisitte... Mutta
te ... teistä on hauska että minä itken. Katsokaa siis, katsokaa ja
nauttikaa!...

Ja jälleen alkoi hän itkeä.

-- Sangen huonosti minä nukuinkin, Olga, oikein olin kovassa vaivassa
koko yön...

-- Ja teidän kai kävi sääli että minä niin hyvin nukuin enkä kärsinyt
-- eikö totta? keskeytti neito. -- Ja jos en minä nyt olisi itkenyt,
niin olisitte kai ensi yönäkin huonosti nukkunut.

-- Mitäs minun nyt on tekeminen: anteeksiko pyytäminen? -- sanoi
Oblomov nöyrällä hellyydellä. -- Anteeksi pyytävät vain lapset tai
ne, jotka joukossa sattuvat vahingoissa astumaan toistensa varpaille,
vaan tässä ei anteeksipyyntö auta, -- vastasi Olga leyhytellen
jälleen nenäliinalla kasvojaan.

-- Mutta Olga, jos se kuitenkin on totta? Jos minun ajatukseni on
oikea ja teidän rakkautenne on -- erehdys? Jos te rakastutte toiseen,
ja katsahtaessanne silloin minuun, punastutte häpeästä...

-- Niin mitäs sitten? -- kysyi neito luoden Oblomoviin niin
pilkallisen-syvän ja läpitunkevan katseen että tämä ihan ällistyi.

"Hän tahtoo saada urkituksi minusta jotakin!" ajatteli Oblomov.
"Oleppa nyt varuillasi, Ilja Iljitsh!"

-- Mistäkö sitten? sanotte te! -- toisti hän koneellisesti,
silmäillen rauhattomasti neitoon ja osaamatta arvata, millainen
ajatus oli muodostumassa tämän aivoissa ja kuinka tämä korjaisi nuo
sanansa _mitäs sitten_, kun silminnähtävästi oli mahdoton oikaista
johtopäätöksiä tästä rakkaudesta, jos se kerran oli erehdystä.

Olga katsoi häneen hyvin itsetietoisesti ja varmasti ja hallitsi
nähtävästi ajatustaan.

-- Te pelkäätte, -- virkkoi hän pisteliäästi: -- pudota "kuilun
pohjaan", teitä pelottaa tuleva loukkaus että minä mahdollisesti
lakkaan teitä rakastamasta! ... "Minun käy huonosti", kirjoitatte
te...

Oblomov ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

-- Minullehan tulee silloin hyvä olla, jos minä rakastun toiseen, se
merkitsee: minä tulen onnelliseksi! Vaan te lausutte että "näette
edeltäpäin minun onneni tulevaisuudessa ja olette valmis uhraamaan
minun tähteni kaikki, vieläpä elämännekin?"

Oblomov katsoi neitoa tutkivasti ja räpytteli silmäripsiään harvaan
ja leveästi.

-- Kas, millainen logiikka siitä on syntynyt! -- sopersi hän. --
Täytyy tunnustaa etten ensinkään odottanut...

Vaan Olga silmähti häntä niin myrkyllisesti päästä jalkoihin.

-- Mutta mitäs sitten on, josta te muka tulette hulluksi? pitkitti
hän. -- Entäs nämät aamut ja illat, tämä puisto, ja entäs minun
vakuutukseni _rakastan_ -- eikö kaikki tämä ole siis mistään arvosta,
eikö se ansaitse mitään uhria eikä mitään tuskaa?

"Ah, kunpa voisi vajota maan alle!" ajatteli Oblomov, tuntien
sisällistä ahdistusta aina sen mukaan, missä määrin Olgan ajatus
hänelle täydellisesti rupesi selvenemään.

-- Mutta jos te puolestanne -- alkoi Olga tulisesti kysyen:
-- vielä väsytte tähän rakkauteen, niinkuin olette väsynyt
kirjoihin, virkatoimeen ja seuraelämään? Jos te ajanpitkään ilman
kilpailijatarta, ilman toista rakkautta nukahdatte yht'äkkiä minunkin
läheisyyteeni niin kuin kotonanne sohvalle, eikä minun ääneni saa
teitä heräämään? Ja jos tuo paisuma sydämmestänne poistuu ja jos ei
myös tule olemaan toistakaan naista, vaan tuo teidän yönuttunne tulee
teille kaikkea muuta kalliimmaksi?...

-- Olga, se on mahdotonta! -- keskeytti Oblomov tyytymättömänä,
siirtyen hänestä hiukan edemmäs.

-- Miksi se olisi mahdotonta? -- kysyi neito. -- Te sanotte että
minä "erehdyn ja rakastun toiseen", mutta itsehän minä toisinaan
ajattelen että juuri te muitta mutkitta hylkäätte minut. Ja mitä
silloin? Kuinka minä silloin korjaan itsessäni sen, mitä nyt teen?
Jos ei ihmiset eikä mailma, mitä minä itse sanon itselleni?... Ja
joskus en minäkään tämän tähden saa unta, mutta minä en ahdista teitä
tulevaisuuden aavistuksilla, sentähden että uskon parempaan. Minulla
voittaa onnentunne kaiken pelon. Ja kuinka suuren arvon panenkaan
minä sille, kun näen että teidän silmänne minun tähteni alkavat
loistaa, kun te etsiskelette minua, kiipeilette kumpuja ja mäkiä,
unhoitatte laiskuutenne ja kiiruhdatte minun tähteni kaupunkiin
kukkavihkoa tai jotakin kirjaa noutamaan, ja kun näen että saan
teidät hymyilemään ja harrastamaan elämää... Minä odotan ja etsin
vain yhtä -- onnea, ja uskon että olen sen löytävä. Jos erehdyn, jos
on totta että tulen itkemään omaa erehdystäni, niin ainakin tunnen
minä (hän painoi kämmenensä vasten sydäntänsä) etten ole siihen
syypää, se merkitsee: kohtalo ei ole sitä sallinut, vaan Jumala on
päättänyt toisin. Mutta en minä pelkää tulevia kyyneleitä, en minä
turhaan ole itkevä, vaan kyyneleilläni "olen minä ostanut jotakin...
Minun on ollut ... niin hyvä olla!..." -- lisäsi hän.

-- Olkoon teidän jälleen hyvä olla! -- rukoili Oblomov.

-- Mutta tepä näette ainoastaan synkkää edessäpäin; teistä ei onni
tunnu miltään... Se on kiittämättömyyttä, -- jatkoi neito: -- se ei
ole rakkautta, vaan se on...

-- Itsekkäisyyttä! -- lausui Oblomov uskaltamatta katsahtaakkaan
Olgaan, uskaltamatta puhua ja uskaltamatta anteeksi pyytää.

-- Menkää, -- sanoi tämä hiljaa: -- sinne, minne olitte menossakin.

Nyt uskalsi Oblomov katsahtaa neitoa silmiin, jotka olivat
kuivahtaneet kyyneleistään. Olga katseli miettiväisenä alas maahan ja
piirteli päivänvarjostimellaan hiekkaan.

-- Pankaa taas maata seljällenne, -- lisäsi hän sitten: -- niin ette
erehdy ettekä "putoa pohjattomaan syvyyteen."

-- Minä olen myrkyttänyt teidät ja te olette myrkyttänyt minut -- sen
sijaan että olisi voitu olla onnellisia ystäviä ... -- jupisi Oblomov
katuvaisesti.

-- Juokaa te kaljaanne niin ette syö myrkkyä, -- pisteli yhä neito.

-- Olga! Tämä ei ole jalomielistä! -- sanoi Oblomov. -- Senjälkeen
kun minä itse rankaisin itseäni tunnustamalla että...

-- Niin, _sanoissa_ te rankaisette itseänne, heittäydytte kuiluun,
annatte puolet elämäänne, ja niissä teille tulee epäilyksiä ja
unettomia öitä: kuinka helläksi, varovaiseksi ja huolehtivaksi te
tulette itseänne kohtaan, kuinka kauvas te näette eteenpäin!...

"Mikä totuus, ja kuinka se on yksinkertainen!" ajatteli Oblomov,
mutta häpesi sitä ääneensä sanoa.

Miksikäs ei hän itse ollut sitä selittänyt itselleen, vaan sen
teki hänelle tuo nainen, joka vasta oli elämänsä alussa? Ja kuinka
nopeasti hän sen teki! Hän, joka vast'ikään katseli elämää vielä
sellaisena lapsena. -- Meillä ei ole mitään sen enempää puhuttavaa,
-- päätti Olga nousten penkiltä. -- Jääkää hyvästi, Ilja Iljitsh ja
olkaa... rauhallinen; siinähän teidän onnenne on.

-- Olga! Ei, Jumalan tähden, ei näin! Nyt, kun kaikki jälleen on
käynyt selväksi, älkää ajako minua pois ... -- hätääntyi Oblomov
tarttuen neitoa kädestä.

-- Mitä te minusta tahdotte? Te epäilette että minun rakkauteni
teihin on erehdys; minä en voi rauhoittaa teidän epäilystänne, sillä
ehkä onkin se erehdys -- enhän tiedä...

Oblomov päästi Olgan käden. Jälleen oli puukko tähdätty häntä kohti.

-- Kuinka ette tiedä? Ettekö sitten tunne? -- kysyi hän ja hänen
kasvoiltaan ilmeni taas epävarmuutta. -- Epäilettekö sitten todella
että...?

-- En minä mitään epäile, sillä eilenhän minä teille sanoin mitä
tunnen, mutta kuinka on oleva vuoden perästä -- sitä en tiedä.
Vaan voipikos yhden onnen perästä seurata toinen, sitten kolmas ja
samallainen? -- kysyi Olga katsoen suurin silmin Oblomoviin. --
Sanokaa te, joka olette minua kokeneempi.

Mutta Oblomovin ei tehnyt enää mieli vakuuttaa neitoa tässä asiassa
ja hän pysyi vaiti heilutellen toisella kädellään akasiaa.

-- Ei, elämässä rakastetaan ainoastaan yhden kerran! -- saneli hän
sitten kuin koulupoika opittua korulauselmaa.

-- Siinä nyt näette, niin minäkin uskon, -- lisäsi neito. -- Jos
ei se niin ole, niin ehkä minäkin lakkaan teitä rakastamasta, ehkä
erehdykseni koskee kipeästi minuun ja teihin myöskin; ehkä me todella
eroamme! ... Mutta rakastaa pari-kolme kertaa ... ei, ei... Minä en
tahdo sitä uskoa!

Oblomov huoahti. Tämä luulo pyöri _mahdollisesti_ hänen mielessään ja
miettiväisenä kieppui hän sen ympärillä. Mutta joka askeleella tuli
hänen helpompi olla, ja tuo hänen yöllä mieleensä johtunut _erehdys_
tuntui olevan niin kaukana tulevaisuudessa... "Eihän tämä ole mikään
ohimenevä lemmentunne, koko elämähän on sellaista..." pälkähti
yht'äkkiä hänen päähänsä: "ja jos työntää luotaan jokaisen tapauksen
pitäen sitä erehdyksenä, niin milloinka sitten tulee se oikea? No voi
minua! Ihanhan olen ollut kuin sokaistu..."

-- Olga, -- sanoi Oblomov hieman koskettaen kahdella sormellaan
neidon vartaloa (tämä pysähtyi): -- te olette viisaampi kuin minä!

Olga pudisti päätään.

-- En ole viisaampi, vaan luonnollisempi ja rohkeampi. Mitä te
pelkäätte? Luuletteko te todella, pilaa tekemättä, että voi lakata
rakastamasta? -- kysyi hän ylpeällä vakaumuksella.

-- Tällä hetkellä en minäkään pelkää! -- huudahti Oblomov reippaasti.
-- Teidän kanssanne ei kohtalo ole julma!

-- Nuot sanat olen minä äskettäin lukenut... muistaakseni jostakin
ranskalaisesta romaanista, -- virkkoi Olga yht'äkkiä ivallisesti
kääntyen Oblomoviin: -- mutta siinä nainen sanoo ne miehelle...

Puna lensi Oblomovin kasvoille.

-- Olga! Eikö kaikki saata olla entisellään, -- rukoili hän: -- minä
en ole vasta pelkäävä _erehdyksiä_.

Olga ei vastannut.

-- Eikö niin? -- kysyi Oblomov arasti.

Neito pysyi yhä vaiti.

-- No, jos ette tahdo sanoa, niin antakaa joku merkki... esimerkiksi
oksa...

-- Syreenin ... niitä ei enää ole! -- vastasi Olga. -- Katsokaa
tuonne, millaisia on jäljellä: aivan surkastuneita!

-- Niin, ne ovat aivan surkastuneita! -- toisti Oblomov katsellen
syreenipuita. -- Ja kirje on myös lakastunut! -- sanoi hän äkisti.

"Todentotta; syreeninkukat lakastuvat!" ajatteli Oblomov. "Miksi
kirjoitinkin koko tämän kirjeen? Miksi en nukkunut yötäni rauhassa
ja miksi kirjoitin aamun tullen? Kas kuinka nyt sieluni taas tuli
levolliseksi... (hän haukotteli) ... haluttaisi panna maata. Vaan jos
ei kirjettä olisi ollut, niin ei myös mitään tästä kaikesta olisi
tapahtunut: Olga ei olisi itkenyt ja kaikki olisi niinkuin eilen;
-- hiljaa istuisimme tuolla samassa paikassa käytävän varrella,
katsoisimme toinen-toistamme silmiin ja puhelisimme onnestamme.
Näin tänään ja huomenna taas samoin..." Oblomov haukotteli kitansa
täydeltä.

Yht'äkkiä pälkähti hänen päähänsä että mitenkähän olisi, jos tämä
kirje olisi saavuttanut tarkoituksensa, jos Olga olisi hyväksynyt
hänen mielipiteensä, säihkähtynyt niinkuin hänkin erehdyksiä ja
kaukaisia tulevaisuuden uhkauksia, ja kuunnellut hänen niinsanottua
kokemustaan, tervejärkisyyttään sekä suostunut siihen että he eroavat
ja unhoittavat toinen-toisensa?

Jumala varjelkoon! Heittää hyvästit, lähteä kaupunkiin, uuteen
asuntoon... Sitten seuraisi pitkänpitkä yö, ikävä huomen, sietämätön
ylihuomen ja sarja yhä surkeampia ja surkeampia päiviä...

Kuinka olisi mahdollista sitä kestää? Sehän olisi kuolema! Niin
juuri. Hän sairastuisi. Sillä eihän hän ole tahtonutkaan eroa, ei
hän sitä kestäisi, vaan tulisi rukoilemaan yhä saada tavata Olgaa?
"Miksikähän minä sen kirjeen kirjoitinkin?" kysyi hän itseltään.

-- Olga Sergejevna! lausui hän.

-- Mitä?

-- Kaikkiin minun tunnustuksiini olen minä velvollinen lisäämään
vielä yhden.

-- Mikä se on?

-- Se kirje oli aivan tarpeeton...

-- Se ei ole totta, se oli välttämätön, -- päätti neito.

Hän katsahti ylös ja naurahti nähdessään, miten Oblomovin kasvot
muuttuivat, kuinka tältä yht'äkkiä katosi uni ja silmänsä remahtivat
auki kummastuksesta.

-- Välttämätönkö? toisti hän verkkaan kiinnittäen ihmettelevän
katseensa neidon niskaan.

Mutta siinä kohtasi häntä ainoastaan mantillin kaksi tupsua.

"Mitä merkitsevät sitten kyynelet ja nuhteet? Onkohan kaikki
viekkautta?" Mutta eihän Olga ole viekas, sen oli hän selvästi
huomannut. Viekkautta harjoittavat ja viekkauteen kuluttavat aikaansa
ainoastaan enemmän tai vähemmän lyhytnäköiset naiset. Selvän älyn
puutteessa liikkuvat he pienessä arkielämässään viekkauden vieterein
avulla, kutovat kuni pitsiä kotoista valtioviisauttansa, huomaamatta
kuinka heidän ympärillään elämän valta-urat leviävät, minne ne
suuntautuvat ja missä ne yhtyvät.

Viekkaus on samaa kuin pieni raha, jolla ei paljoa osteta.
Niinkuin pienellä rahalla voi elää ainoastaan tunnin-pari, niin
viekkaudellakin voidaan salata itseltään, pettää ja muuttaa toiseen
muotoon jotakin, mutta se ei riitä kantamaan katsetta kaukaiseen
näköpiiriin eikä rajoittamaan suuren päätapauksen alkua ja loppua.

Viekkaus on likinäköinen, sillä voi nähdä hyvin nenänsä alle, mutta
ei etemmäksi ja sentähden se usein lipsahtaa samaan satimeen, minkä
se on virittänyt muille.

Olga on luonnostaan älykäs ja ratkaisee helposti ja selvästi kaikki
kysymykset. Heti näkee hän tapauksen pää-aatteen ja lähestyy sitä
suorinta tietä.

Mutta viekkaus on kuin hiiri: se juosta kipittää ympäri lattiaa ja
menee piiloon... Mitä se siis merkitsi? Mitä uutta oli vielä tulossa?

-- Minkästähden se kirje oli välttämätön? -- kysyi Oblomov.

-- Minkäkö tähden? -- uudisti neito ja käännähti ripeästi Oblomoviin
päin kasvot iloisina ja nauttien siitä että joka askeleella tiesi
osaavansa saattaa miesparan ihan ymmälle. -- Sentähden tietysti, --
sanoi hän sitten verkalleen: -- ettette ollut nukkunut yöllä, ja
kirjoititte vain minun tähteni, minä olen myös itsekäs! Se on nyt
ensimmäinen syy...

-- Miksi te sitten äsken minua moititte, ja itse nyt olette kanssani
samaa mieltä? -- keskeytti Oblomov.

-- Siksi että tämä kiusanteko alkoi teidän puoleltanne. Minä siihen
en puuttunut, se tapahtui itsestään, ja minä nautin siitä että se
nyt on mennyttä, mutta te sen valmistitte ja nautitte siitä jo
edeltäpäin. Te olette -- ilkeä, ja siitä minä teitä soimasinkin!
Ja sitten ... teidän kirjeessänne leikkii ajatus ja tunne ... te
ette elänyt tätä yötä ja aamua omalla tavallanne, vaan niinkuin on
tahtonut teidän elävän teidän ystävänne ja minä -- se nyt on toinen
syy ja sitten lopuksi, kolmanneksi...

-- Kolmanneksi sentähden että siinä kirjeessä aivankuin kuvastimessa
näkyy teidän hellyytenne, teidän varovaisuutenne, teidän pelkonne
minun onneni suhteen, teidän puhdas omatuntonne ... kaikki se, minkä
minulle teissä on osoittanut Andrei Ivanitsh ja mihin minä olen
rakastunut, ja minkä tähden unhoitan teidän laiskuutenne... teidän
henkisen turtumuksenne... Te olette tässä; kirjeessä lausunut itsenne
ilmi tahtomattanne: te ette ole itsekäs, Ilja Iljitsh, te ette
kirjoittanut laisinkaan sentähden että erottaisiin -- tätä ette te
tahtonut, vaan sentähden te kirjoititte että pelkäsitte pettävänne
minut... sen sanoi teille rehellisyys, muuten olisi kirje minua
loukannut, enkä silloin olisikaan itkenyt -- ylpeydestä en olisi
itkenyt! Nyt näette että tiedän, mistä syystä minä teitä rakastan
enkä pelkää erehdyksiä: teidän suhteenne en minä erehdy...

Ja tätä puhuessaan hän aivan loisti. Hänen silmänsä säteilivät suurta
lemmenriemua ja oman voiman tuntoa; hänen poskillaan heloitti kaksi
ruusunpunaista pilkkua. Ja Oblomov, Oblomov oli kaiken tämän aiheena!
Rehellisestä sydämmestään oli hän viskannut neidon sieluun tämän
tulen, tämän liekkien leikin, tämän loisteen.

-- Olga! Te olette ... parempi kaikkia muita, te olette paras nainen
koko mailmassa! -- huudahti Oblomov riemuissaan, ja muistamatta
itseään ojensi kätensä ja kallistui neidon puoleen. -- Jumalan
tähden ... yksi suudelma tämän sanoin lausumattoman onnemme
vakuudeksi, --kuiskahti hän kuni unenhoureessa.

Neito kimmahti silmänräpäyksessä askelen taapäin, riemukas säteily
ja poskienpunat lensivät tipotiehensä kasvoilta, ja nuot äsken niin
leppeät silmät säihkyivät uhkaa.

-- Ei ikinä! Ei ikinä! Älkää tulko likelle! -- huudahti hän
säikähtyneenä, miltei kauhussaan työntäen molemmat kätensä ja
päivänvarjostimensa hänen ynnä itsensä väliin sekä seisahtui
syrjittäin kuni patsaaksi kivettynyt, hengittämättä, uhkaavaan
asentoon, uhkaavin katsein.

Oblomov lauhtui tuossa tuokiossa: hänen edessään ei ollutkaan lempeä
Olga, vaan loukkaantunut ylpeyden ja vihan jumalatar, jonka huulet
olivat yhteenpuristetut ja jonka silmistä singahti salama.

Suokaa anteeksi! ... -- sopersi hän, tuo hämmästynyt ja masentunut
Oblomov.

Olga käännähti verkalleen ja läksi kävelemään pelokkaasti katsoen
viistoon yli olkapäänsä että mitä Oblomov... Vaan tämä käppelehti
hiljaa ikäänkuin koira raahaten häntäänsä, jonka päälle on polkaistu.

Neito koetti jouduttaa askeleitansa, vaan nähdessään Oblomovin
kasvot, hymyili ja vaimensi vauhtiaan, tuontuostakin vavahtaen.
Ruusunpunainen pilkku leimahteli vuoroin kummallekkin poskelle.

Sitä mukaa kuin hän kulki, kirkastuivat hänen kasvonsa, hänen
hengityksensä kävi harvemmaksi ja rauhallisemmaksi ja askelet
luontuivat jälleen tasaisiksi. Hän oli nähnyt, kuinka pyhä hänen "ei
ikinä" oli Oblomoville ja vihan puuska asettui vähitellen antaen
sijaa säälille. Hän rupesi kävelemään yhä hiljemmin.

Teki mieli lieventää kiivastustaan ja hän mietti tekosyytä jotakin
sanoakseen.

"Kaikki on hukassa! Kaikki on erehdystä! Ei ikinä! Hyvä Jumala!
Syreenit ovat lakastuneet", ajatteli Oblomov katsellen retkottavia
syreeninoksia: "eilen ovat ne kuihtuneet, kirje on myös kuihtunut,
ja tämä silmänräpäys, parhain elämässäni, jolloin nainen ensi kerran
sanoi minulle kuni enkeli taivaasta, mitä minussa on hyvää -- sekin
on kuihtunut!..."

Hän katsahti Olgaan -- tämä seisoi odottaen häntä, silmät maahan
luotuina.

-- Antakaa kirje minulle! ... -- lausui neito hiljaa.

-- Se on kuihtunut! -- vastasi Oblomov surullisesti ojentaen kirjeen.

Olga oli jälleen siirtynyt Oblomovin likelle ja taivutti vielä
päätään tämän puoleen; silmäripset olivat kokonaan alaslasketut...
Hän melkein värisi. Kun Oblomov ojensi kirjeen, ei tyttö kohottanut
päätään eikä siirtynyt kauvemmas.

-- Te säikäytitte minua, -- lisäsi hän pehmeästi.

-- Antakaa anteeksi, Olga, -- sopersi Oblomov. Neito oli vaiti.

-- Se oli julma tuo "ei ikinä"! ... -- lausui Oblomov surullisesti ja
huokasi.

-- Se on kuihtuvainen! -- kuiskasi neito tuskin kuultavasti ja
punastui.

Ja hän heitti Oblomoviin häveliään, hyväilevän katseen, otti tätä
molemmista käsistä kiinni, puristeli niitä omissaan ja painoi ne
sitten sydäntänsä vasten.

-- Kuuletteko, kuinka se tykyttää! -- virkkoi hän. -- Te olette
peljästyttänyt minua. Päästäkää!

Ja katsahtamatta Oblomoviin pyörähti neito äkkiä irti ja läksi
juoksemaan pitkin käytävää hiukan nostaen edestäpäin hameensa helmoja.

-- Mihinkä te sellaista vauhtia? -- huusi Oblomov perään. -- Minä
olen väsynyt, en jaksa juosta teidän perässänne...

-- Jättäkää minut. Minä juoksen laulamaan, laulamaan, laulamaan!...
-- huusi neito vastaan palavin kasvoin. -- Rintaani ahdistaa, koskee
melkein kipeästi...

Oblomov jäi paikoilleen ja tuijotti kauvan neidon jälkeen ikäänkuin
poislentävää enkeliä.

"Kuihtuukohan tämäkin hetki?" ajatteli hän miltei alakuloisesti,
tuntematta itsekään, kävelikö eteenpäin vai seisoiko yhdessä kohti.

"Syreenit ovat surkastuneet", mietti hän jälleen: "eilispäivä on
kadonnut ja yö näkyineen ja painostuksineen on myös kadonnut... Niin!
Ja tämä silmänräpäys kuihtuu myös niinkuin syreeni. Mutta kun yö on
mennyt, niin sijalle taas tuulahtaa aamu..."

-- Mitä kummaa tämä on? -- sanoi hän ääneensä syventyen itseensä.
-- Lempikin on myös ... niin juuri, lempi? Ja minä kun luulin että
se niinkuin helteinen puolipäivä riippuu rakastavaisten päällä eikä
mikään silloin liikahda eikä tuulenhenkäystä tunnu sen ilmapiirissä.
Vaan rakkaudessa ei olekkaan rauhaa, näen mä, se liikkuu aina
jonnekkin eteenpäin ... "niinkuin koko elämä", kuten Stolz sanoo.
Eikä ole vielä syntynyt sitä Jeesus Natsarealaista, joka sille
sanoisi: "seis äläkä liikahda!" Mitähän huomispäivä tuopi mukanaan?
-- kysyi hän huolestuneesti itseltään ja lähti mietteissään ja
laiskasti kotiinsa päin astumaan.

Kulkiessaan sivu Olgan ikkunain kuuli hän kuinka neidon täyteläinen
rinta huojensihen Schubertin säveliin ikäänkuin olisi se itkenyt omaa
onneaan...

Hyvä Jumala! Kuinka suloiselta sentään tuntui elää mailmassa!



11.


Kotiin tultuaan löysi Oblomov entisten lisäksi kirjeen Stolzilta,
joka kirje alkoi ja loppui sanoilla: "nyt tai ei koskaan!" se oli
täyteen sullottu nuhteita siitä ettei Oblomovia vieläkään kuulunut
eikä näkynyt ja miksi ei hän lähde liikkeelle, sitten oli kehoitus
välttämättä saapumaan Shweitsiin, jonne Stolz oli jo menossa, ja
lopuksi että ainakin tavattaisiin Italiassa.

Jos ei näin, niin pyysi hän Oblomovia matkustamaan maakyläänsä,
järjestämään asiansa, pudistamaan hereille talonpoikien sikseen
jätetyn elämän, tarkastamaan ja määräämään tulonsa sekä ryhtymään
uusien huoneiden rakennuspuuhiin.

"Muista meidän sopimustamme: nyt tai ei koskaan!" lopetti Stolz
kirjeensä.

-- Nyt, nyt, nyt! -- hoki Oblomov. -- Andrei ei tiedä, mikä
romaani täällä paraikaa riehuu minun elämässäni. Kaikesta hän
sitten puhuukin kuin mokomista asioista! Voinkos minä semmoisiin
seikkoihin milloinkaan ryhtyä? Koettaisippas itse, minun asemassani.
Kyllähän ranskalaisista ja englantilaisista saa lukea, kuinka he
muka aina tekevät työtä ja muka kaikki asiat ymmärtävät. Mutta
nehän matkustelevat, maleksivat pitkin koko Eurooppaa, muutamat
halki Aasian ja Afrikankin noin vain huvikseen: mikä piirtääkseen
maisema-albumin, mikä kaivellakseen muinaisjäännöksiä, mikä taas
ampuakseen leijonia tai pyytääkseen käärmeitä. Tai istuskelevat
he kotosalla ylhäisessä joutilaisuudessa, einehtivät ja syövät
päivällisiä ystäväinsä kanssa ja naisten seurassa -- siinä niiden
koko työ. Mutta mikä pakko työn tekijä minä tässä olen? Se on vain
Andrein keksintöjä tuo: Minulla on vatsa täynnä ja vaatteet päällä.
Tosinhan Olga tuonoin taas tiedusti, onko minulla aikomus matkustaa
Oblomofkaan.

Oblomov kiiruhti kuitenkin kirjoittelemaan ja sovittelemaan, ajoipa
arkkitehtinkin luo ja pian oli hänen pienellä pöydällään leviteltyinä
uuden rakennuksen ja puutarhan piirustukset. Talo oli suunniteltu
perhettä varten, se oli tilava ja siinä oli kaksi parveketta.

"Tuo on minun kamarini, tuo on Olgan, tuossa on makuuhuone, tuossa
lastenkamari"... ajatteli hän hymyillen. "Mutta talonpojat,
talonpojat" ... ja hymy hävisi hänen huuliltaan, huoli rypisti
hänen otsaansa. "Se naapuri se kirjoittaa ihan yksityisseikkoja
myöten, puhuu pellon hoidosta, riihenpuinnista ja sensemmoisista...
Ats kuinka ikävää! Ja vielä ehdottaa hän yleiseen laskuun tieni
pidennettäväksi suureen kauppalaan asti, sillan rakennettavaksi
joen yli sekä pyytää sitä varten kolmetuhatta ruplaa rahaa, tahtoo
että minä panttaisin Oblomofkan... Vaan mistäs minä tiedän, onko
tämä tarpeen? ... Kuka siitä selvän saanee? Ehkä hän minut peijaa?...
Otaksukaamme että hän on rehellinen ihminen ja että Stolz hänet
tuntee, mutta voihan hänkin pettyä ja silloin ovat minun rahani
mennyttä kalua. Kolme tuhatta -- se on paljon rahaa. Mistä ne ottaa?
Ei, se on hirmuista! Lisäksi kirjoittaa hän että muutamia talonpoikia
lähetettäisiin erämaata asustamaan ja vaatii pikimmiten vastausta
-- kaikkea mitä pikimmin. Hän on aikeessa lähettää kaikki asiakirjat
omaisuuden panttausta varten virastoon. 'Jos siis minä hänet tahdon
valita uskotuksi mieheksi, niin on minun mentävä oikeusvirastoon
todistamaan' -- kas sitä on hän tahtonut! Mutta minä en tiedä, missä
koko virasto sijaitseekaan tai kuinka sinne edes ovet aukaistaan."

Jo on toinen viikko kulumassa eikä Oblomov ole vastannut tähän
kirjeeseen, ja sillävälin kyselee Olgakin, onko hän jo käynyt
virastossa. Myös Stolz on äskettäin lähettänyt kirjeen sekä
Oblomoville että Olgalle ja tiedustelee tältäkin että: "mitä se mies
siellä tekee?"

Mutta Olgahan saattoi ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa ystävänsä
toimia ja niitäkin vain siinä piirissä, johon hänellä oli pääsy. Hän
sai nähdä ainoastaan, oliko Oblomovin katse iloinen vai suruinen,
ajoiko tämä mieluusti kaikilla hänen asioillaan, ilmestyikö hän
sovittuna hetkenä lehtoon, ja missä määrin häntä huvittivat kaupungin
uutiset sekä seuraelämän keskustelut. Kaikista luulevaisimmin piti
Olga silmällä ettei Oblomov suinkaan päästänyt näkyvistään elämänsä
päätarkoitusta. Jos hän kyselikin Oblomovilta tämän asioista, niin
teki hän sen ainoastaan vastatakseen jotakin Stolzille, joka niistä
tiedusteli.

Kesä on täydessä kukoistuksessaan, heinäkuu on loppumassa ja ilmat
ovat erinomaiset. Kirkkaana päivänä tepastelee Oblomov puistossa,
polttavan puolipäivän aikaan lymyää hän Olgan kanssa lehtoon mäntyjen
väliin, istuu neidon jalkojen juuressa ja lukee hänelle jotakin
kirjaa: Olga ompelee jo toista kanavakankaan kappaletta -- herra
Oblomovia varten.

Heidänkin sisässään vallitsee kuuma kesä: toisinaan nousee pilviä,
mutta ne liitävät tiehensä.

Joskohta Oblomov näkeekin raskaita unia ja hänen sydäntään
jyskyttävät epäilykset, niin Olga seisoo kuni enkeli häntä
vartioimassa, katselee hänen kasvoihinsa kirkkailla silmillään,
oivaltaa, mikä milloinkin painaa hänen sydäntään -- ja kaikki on,
jälleen hiljaista ja tunne virtailee taas tasaisesti kuni joen
suvanto, jossa heijastelee yhä uusia taivaan värejä.

Olgan katse elämään, rakkauteen ja ylipäänsä kaikkeen kävi yhä
selvemmäksi ja määrätymmäksi. Varmemmin kuin ennen silmäili hän
ympärillensä hämmästymättä tulevaisuutta, hänessä nousi esiin uusia
henkisiä puolia, uusia luonteen piirteitä. Ne ilmenivät milloin
runollisen vaihtelevaisina ja syvinä, milloin säännöllisinä, selvinä,
asteettaisina ja luonnonomaisina...

Se oli jonkunlaista itsepäisyyttä, jolla hän piti kurissa ei
ainoastaan kohtalon kaikkia uhkauksia, vaan vieläpä Oblomovin
laiskuutta ja henkistä velttouttakin. Mikä tahansa aije hänessä
ilmaantuikin, heti ryhtyi hän sen toimeenpanemiseen ja siitä asiasta
sai nyt kuulla yhtenään. Jos ei kuulla saanut, niin sai ainakin nähdä
että hänen aivoissaan liikkuu yhä se yksi, ettei hän sitä unhoita, ei
jätä eikä hukkaa, vaan yhä harkitsee ja hakee sitä, mitä etsii.

Oblomov ei voinut ymmärtää, mistä hänelle tuli tämä voima ja tämä
ryhti -- tuntemaan ja käsittämään, miten ja mitä kulloinkin on
tehtävä, sattuipa mikä tapaus tahansa.

"Se tulee kai siitä", ajatteli Oblomov, "ettei hänellä koskaan
nuo toiset kulmakarvat ole toisten tasalla, vaan ovat aina hieman
ylempänä, ja niissä on sellainen hienohko, tuskin huomattava poimu...
Siihen poimuun on hänellä tuo hellittämättömyys pesiytynyt."

Laskeutukoonpa kuinka rauhallinen ja valoisa ilme tahansa hänen
kasvoilleen, niin tuo poimu se ei koskaan silene ja kulmakarvat eivät
tasaannu. Mutta ulkonaista voimaa, äkkinäisiä temppuja tai oikkuja
ei hänellä ole. Mielen jäntevyys ja tuo hellittämättömyys eivät
viekoittele häntä askeltakaan pois naisellisuudesta.

Hän ei tahdo olla seuraelämän leijonatar eikä vallata sattuvilla
sanoilla kömpelöä ihailijaansa tai hämmästyttää terävällä järjellään
koko vierassalonkia, jotta joku nurkasta huudahtaisi: "bravo! bravo!
mainiota!"

Vaan onpa hänessä tuota arkuuttakin, mikä on ominaista naisille:
tosin ei hän rupea vapisemaan nähdessään hiirenpojan eikä lankea
pyörryksiin, jos tuoli sattuu rymähtämään kumoon, mutta hän pelkää
mennä kauvas kotoa, kääntyy takaisin nähdessänsä talonpojan, joka
hänestä näyttää epäilyttävältä, sulkee yöksi ikkunansa etteivät
varkaat kiipeäisi sisään -- kaiken tämän tehden naisen tavalla...

Ja sitten on hän niin altis säälin ja myötäkärsimyksen tunteelle!
Ei ole vaikeata saada häntä kyyneltymään, niin herkkä on hänen
sydämmensä. Rakkaudessaan on hän niin hellä ja suhteissaan kaikkia
kohtaan on hän niin pehmeä ja hyväilevän-tarkkaavainen -- sanalla
sanoen: hän on nainen!...

Jos hänen puheensa joskus välähteleekin ivan kipinöitä, niin säteilee
hänestä samalla sellaista suloa, sekistä suopeata ja leppeätä älyä
että jokainen ilolla paljastaa otsansa hänen työtavakseen.

Mutta vastatuulta ei hän pelkää, kulkee keveästi puettuna
iltahämärissä -- ei ole millänsäkään kylmästä. Terveys uhkuu hänestä,
ja hän syö hyvällä ruokahalulla, hänellä ovat omat lempiruokansa, ja
hän tietää kuinka niitä on valmistettava.

Niin tämän kaiken tietävät monet muutkin, mutta monet eivät tiedä,
mitä tehdä siinä tai toisessa tapauksessa, tai jos tietävätkin, niin
on se vain opittua ja kuultua, eivätkä tiedä, miksi he tekevät juuri
niin eivätkä toisin tahi vetoavat heti tädin tai serkun kokemuksiin...

Monet taas eivät tiedä itsekään, mitä tahtovat ja jos sen
ratkaisevatkin, niin tekevät sen veltosti, niin että asian
tarpeellisuus tai tarpeettomuus on sattuman varassa. Tämä kai
johtunee siitä että heillä kulmakarvat ovat luokkina samalla tasalla,
sormin siroiksi hypisteltyinä ja -- ettei ole tuota poimua otsalla.

Oblomovin ja Olgan välille muodostui salaisia, muille näkymättömiä
suhteita: jokaisella silmäniskulla, jokaisella vähäpätöisellä
sanalla, mikä lausuttiin toisten läsnäollessa, oli heihin nähden
oma merkityksensä. Kaikessa huomasivat he lemmen vihjauksia. Joskus
Olgakin, vaikka on niin varma itsestään, säpsähtää ja punastuu, kun
pöydässä istuttaessa satutaan kertomaan jonkun rakkauden tarina, mikä
muistuttaa hänen omastaan; ja koska kaikki lemmenkertomukset ovat
toistensa kaltaisia, niin tulee hän useinkin punastuneeksi.

Mutta Oblomov se vasta hämmentyy, kun vähääkään sinnepäin viitataan,
hämmentyy niin pahanpäiväisesti että teetä tarjottaessa yht'äkkiä
kouraisee nenänsä eteen sellaisen läjän korppuja että välttämättä
joku seurasta purskahtaa nauramaan.

He alkavat tulla tarkkaavaisiksi ja varovaisiksi. Toisinaan jättää
Olga sanomatta tädilleen että on tavannut Oblomovin, ja tämä taas
selittää kotonaan menevänsä muka kaupunkiin, vaikka pujahtaakin
puistoon.

Mutta vaikka Olga olikin niin selväjärkinen ja niin itsetietoisesti
katseli ympärilleen, vaikka olikin niin pirteä ja terve, niin alkoi
hänessä kuitenkin ilmaantua jonkunlaisia uusia sairaaloisuuden
oireita. Hänet valtasi aika-ajoittain rauhattomuus, jota hän hautoi
tietämättä kuinka selittää se itselleen.

Joskus hän kuuman puolipäivän helteessä kävellessään käsikynkässä
Oblomovin kanssa nojautuu hervottomasti tämän olkapäätä vastaan,
astuu koneellisesti, ikäänkuin näännyksissään ja on itsepäisesti
vaiti. Silloin raukeaa hänen reippautensa, hänen katseensa on
uupunut, ilman eloisuutta, käy liikkumattomaksi, tähtää jonnekkin
yhteen ainoaan pisteeseen eikä viitsi hän sitä kääntää toiseen
esineeseen.

Hänen tulee raskasta olla, hänen rintaansa ahdistaa, hän on niin
levoton. Hän riistää mantillin hartioiltaan, huivin kaulaltaan, mutta
ei tämäkään auta -- yhä painostaa, yhä ahdistaa. Hänen tekisi mieli
heittäytyä puun alle ja levätä siinä tuntikausia...

Oblomov joutuu ymmälle, leyhyttelee lepänoksalla ilmaa hänen
kasvoillensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä torjuu neito hänen
kohteliaisuutensa ja näyttää riutuneelta.

Sitten hän yht'äkkiä huoahtaa, katsahtaa havahtuen ympärilleen,
katsahtaa Oblomoviin, puristaa hänen kättään, hymyilee ja jälleen
ilmaantuu entinen reippaus, nauru, ja hän hallitsee jo itseään.

Erittäinkin erään kerran illalla vaipui hän tällaiseen levottomuuden
tilaan, jonkunlaiseen rakkauden unikävelyyn, esiintyen Oblomoville
ihan uudessa valossa.

Oli tukahduttavan kuuma ilma ja metsästä suhisi kumeasti lämmin
tuuli, taivas pilveili raskaissa pilvissä, ja ilta hämärtyi
hämärtymistään.

-- Tulee sade, -- virkkoi parooni ja läksi ajamaan kotiinsa.

Täti poistui omaan huoneeseensa. Olga soitteli kauvan ja
miettiväisesti pianoa, vaan lakkasi sitten äkisti.

-- En jaksa, sormeni vapisevat, minusta on niin painostavaa, -- sanoi
hän Oblomoville. -- Menkäämme vähän kävelemään tuonne puutarhaan.

Kauvan kävelivät he pitkin käytäviä, käsi-kädessä. Neidon kätöset
olivat kosteat ja pehmeät. He poikkesivat puistoon.

Puut ja pensaat olivat siellä sekautuneet synkäksi parveksi, kahden
askelen päähän ei voinut mitään nähdä, ja ainoastaan vaaleahkoina
juovina kiemurtelivat hiekkaiset polut.

Olga katsahteli lakkaamatta pimeyteen ja likistyi Oblomovia vasten.
Ääneti vaelsivat he eteenpäin.

-- Minua hirvittää! -- virkkoi neito yht'äkkiä vavahtaen, kun he
melkein hapuilemalla tunkeutuivat pitkin ahdasta käytävää, kahden
mustan, läpipääsemättömän metsänseinän lomitse.

-- Mikä niin? -- kysyi Oblomov. -- Älä pelkää, Olga, minä olen sinun
kanssasi.

-- Sinäkin minua kauhistutat! -- kuiskasi Olga. -- Mutta se on
jonkinlaista suloista kauhistusta... Sydän tyrmistyy... anna kätesi
ja tunnustele, kuinka se tykyttää...

Ja samalla hän taas vavahti sekä siristeli silmiään.

-- Näetkö, näetkö? -- kuiskahti hän värähtäen ja tarttui lujasti
molemmin käsin Oblomovin olkapäähän. -- Etkö näe, kuinka joku
vilkuttaa hämärässä?...

Ja neito puristautui kiinteämmin Oblomovia vasten.

-- Ei täällä ole ketään ... -- sopersi Oblomov, vaikka pitkin
hänenkin selkäydintään tuntui ryömivän kuin muurahaisia.

-- Peitä minun silmäni pikimmiten jollakin ... paina kovemmin,
kovemmin! -- saneli neito kuiskaamalla ... -- No, nyt on hyvä... Ne
ovat vain hermot, -- lisäsi hän mielenliikutuksessa. -- Kas tuossa se
on taas! Katso, kuka se on? Istahtakaamme jollekkin penkille...

Oblomov haki hapuilemalla penkin ja istutti hänet siihen.

-- Mennään kotiin, Olga, -- kehoitteli Oblomov: -- sinä olet sairas.

Olga painoi päänsä Oblomovin hartioita vasten.

-- Ei, täällä on ilma raittiimpi, -- sanoi hän: -- minua niin
ahdistaa tästä sydämmen kohdalta.

Neito hengitti tulisesti vasten Oblomovin poskea.

Tämä kosketti kädellään hänen päätään -- ja pääkin tuntui ihan
kuumalta. Povi huohotti raskaasti ja purkihen tiheisiin huokauksiin.

-- Eikö ole parempi että mennään kotiin? -- hoki Oblomov yhä
neuvottomana: -- täytyy panna maata.

-- Ei, ei anna minun olla, älä koske ... puheli Olga uupuneesti,
tuskin kuuluvalla äänellä. -- Minulla tuntuu tässä sellainen
poltto... -- ja hän painoi rintaansa.

-- Tosiaankin, eikö mennä kotiin ... -- kiirehti Oblomov.

-- Ei, odota, tämä kyllä selviää...

Neito puristi Oblomovin kättä, katsahti häntä tuontuostakin likeltä
silmiin ja oli kauvan vaiti, alkoi sitten itkeä nyyhkyttää, aluksi
hiljalleen, sitten ääneen. Oblomov ei tiennyt mitä tehdä.

-- Jumalan nimessä, Olga, pian kotiin! -- toimitti hän rauhattomasti.

-- Ei tämä ole vaarallista, -- vastasi neito itkeä nyyhkyttäen: --
älä häiritse, salli itkeä loppuun asti... tuli sammuu kyyneliin,
minun tulee helpompi olla, tämä kaikki on vain hermojen leikkiä...

Oblomov kuunteli tässä pimeydessä Olgan raskasta hengitystä,
tuntien kuinka tämän kuumat kyynelet tipahtelivat hänen kädelleen
ja kuinka suonenvetoisesti tämä puristeli hänen kättään. Oblomov
ei liikauttanut sormeaankaan, vaan istui henkeään pidättäen. Mutta
neidon pää lepäsi hänen olkapäällään ja tuo kuuma hengitys pani
hänenkin poskensa hehkumaan... Hänkin vavahti, mutta ei uskaltanut
koskettaa huulillaan tytön poskia.

Sitten tyyntyi Olga tyyntymistään ja hänen hengityksensä kävi
tasaisemmaksi... Hän vaikeni kokonaan niin että Oblomov jo luuli
hänen nukahtaneen siihen ja pelkäsi liikahtaa.

-- Olga! -- huudahti hän kuiskaten.

-- Mitä? -- vastasi neito niinikään kuiskaamalla ja huokasi ääneen.
-- No nyt se on ohi... -- sanoi hän väsyneesti: -- minun on jo
helpompi olla, minä hengitän vapaasti.

-- Mennäänkö siis? -- sanoi Oblomov.

-- Mennään! -- toisti Olga väkinäisesti. -- Sinä, minun armaani! --
kuiskasi hän sitten hempeästi, likistäen Oblomovin kättä ja nojautuen
tämän olkapäähän asteli epävarmoin askelin kotiin asti.

Saliin tultua katsahti Oblomov Olgaan: neito näytti heikolta, mutta
hymyili kummallista itsetajutonta hymyä ikäänkuin oudon unelman
vallassa.

Oblomov vei hänet sohvaan istumaan, asettui hänen viereensä
polvilleen ja suuteli syvästi liikutettuna muutamia kertoja hänen
kättään.

Olga katseli häntä yhä samalla tavalla hymyillen, tarjoten hänelle
molemmat kätensä, sekä seurasi häntä silmillään ovelle saakka.

Oblomov kääntyi ovessa ympäri ja huomasi että Olga yhä katsoo hänen
jälkeensä ja että hänen kasvoillaan on yhä sama voipumus, sama
hehkuva hymy, ikäänkuin ei hän voisi siitä päästä erilleen...

Mietteissään läksi Oblomov talosta. Hän oli jossakin nähnyt tämän
hymyn, muisteli jotakin taulua, jossa oli kuvattuna nainen sellainen
hymy huulillaan ... ei kuitenkaan Cordelia...

Seuraavana päivänä lähetti hän tiedustamaan Olgan terveyden tilaa, ja
vastauksen tuojan oli käsketty sanomaan:

-- Jumalan kiitos, neiti voi hyvin, ja rouva pyytää herra Oblomovia
tänään ruualle, mutta illalla suvaitsevat kaikki ajaa viiden virstan
päähän ilotulitusta katsomaan.

Oblomov ei ottanut oikein uskoakseen ja kiiruhti itse Iljinskille.
Todentotta: Olga oli pirteä kuin kukka, silmissä oli loistetta ja
rohkeutta, poskilla heloitti kaksi ruusunpunaista pilkkua ja ääni
oli niin sointuisa! Mutta kun Oblomov lähestyi häntä, niin hän äkkiä
hämmentyi, melkeinpä huudahti ja punastui kokonaan, kun tämä kysyi:
"kuinka voitte eilisen jälkeen?"

-- Se oli vain vähäinen hermohäiriö, -- sanoi neito kiireesti. --
Tätini sanoo että pitää varemmin panna maata. Se tapahtui minulle
vasta äsken...

Hän ei sanonut loppuun, vaan kääntyi pois ikäänkuin olisi pyytänyt
armoa. Mutta miksi hän hämmästyi -- sitä hän ei itsekään tiennyt.
Miksi kalvoi ja poltteli häntä muisto eilisillasta ja tuosta
hermohäiriöstä?

Hän oli samalla häpeissään jostakin ja harmissaan jollekkin, vuoroin
itselleen, vuoroin Oblomoville. Mutta toisella hetkellä näytti
hänestä kuin olisi Oblomov tullut hänelle lempeämmäksi, likemmäksi
ja että hän puolestaan tuntee Oblomovia kohtaan myötätunnetta aina
kyyneliin saakka, ikäänkuin olisi päässyt hänen kanssaan eilisillasta
lähtien jonkinlaiseen salaiseen sukulaisuuden suhteeseen...

Hän ei ollut saanut paljon unta yöllä ja oli jo varhain
aamulla kävellyt kauvan yksikseen puistokäytävällä, kovassa
mielenliikutuksessa, puistosta kotiin ja sieltä taas takaisin, yhä
hautoen ja arvuutellen mielessään, milloin rypistäen kulmiaan,
milloin äkkiä heleästi punastuen ja hymyillen jollekkin, voimatta
päästä mihinkään ratkaisevaan päätökseen.

"Ah, Sonitshka!" oli hän harmissaan ajatellut. "Kuinka onnellinen
sinä olet. Heti saisit tämänkin asian selväksi!"

Mutta mitenkäs oli Oblomovin laita? Miksi oli hän ollut niin mykkä ja
liikkumaton eilisiltana, eihän olisi ollut tarvis joutua hämilleen
siitä että Olgan hengitys pani hänen poskensa hehkumaan, että neidon
kuumat kyyneleet tipahtelivat hänen kädelleen, että hän melkein sai
kantaa hänet kotiin ja kuunnella hänen sydämmensä ujostelematonta
kuisketta? ... Mitä olisi toinen hänen sijassaan tehnyt? Toiset ne
katsovat kaikkea niin julkeasti...

Vaikka Oblomov olikin elänyt tuon kaikkitietävän, kaikki elämän
kysymykset aikaisin ratkaisevan, mihinkään uskomattoman sekä
kaikkea kylmästi ja oppineesti arvostelevan nuorison piirissä, niin
hänen sielussaan kuitenkin paloi usko ystävyyteen, rakkauteen,
inhimilliseen kunniaan, ja kuinka paljon tahansa hän olikin erehtynyt
ihmisten suhteen, kuinka paljon tahansa hän yhä vieläkin erehtyi ja
sydämmessään kärsi, niin ei hänessä kuitenkaan kertaakaan horjahtanut
hyvyyden perustus eikä usko siihen. Hän kunnioitti salaisuudessa
naisen puhtautta, tunnusti naisen vaikutusvallan ja oikeuden ja
kantoi hänelle uhreja.

Mutta häneltä puuttui luonnetta selvästi tuntemaan hyvän opettavaa
vaikutusta ja kunnioitusta viattomuuteen. Hiljalleen huumaantui hän
sen tuoksusta, mutta myös väliin yhtyi noiden siveyteen uskomattomien
kyynikkojen kuoroon, jonka hurjaan lauluun hänkin osasi lisätä
kevytmielisen sanansa.

Oblomov ei koskaan perinpohjin käsittänyt, kuinka paljon painaa
hyveen, totuuden ja puhtauden sana, joka heitetään ihmispuheiden
puroon ja kuinka syvän uran se itselleen uurtaa. Hän ei ajatellut
että se, mikä sanottiin ripeästi ja äänekkäästi, ilman valheellisen
häveliäisyyden väritystä ja miehekkäästi, se ei huku mailmallisen
ivan mielettömiin huutoihin, vaan uppoaa kuni helmi yhteiskunnallisen
elämän syvänteeseen, ja aina löytyy sitä varten suojeleva
simpukankuori.

Monet kompastuvat hyvän sanan kohdalla punehtuen häpeästä, kun sitä
vastoin rohkeasti ja äänekkäästi päästävät suustaan kevytmielisen
sanan, ymmärtämättä epäillä ettei myöskään se onnettomuudeksi
putoa turhaan, vaan jättää itsestään pitkän jäljen, mikä joskus on
häviämätön.

Sitävastoin oli Oblomov teoissaan puhdas eikä yhtään ainoata
tahraa tuossa kylmässä sieluttomassa aistillisuudessa, mihin muut
antautuivat ilman henkistä viehtymystä ja taistelua, ollut hänen
omalla-tunnollaan. Hän ei sietänyt kuulla jokapäiväisiä kertomuksia
siitä, kuinka yksi oli vaihtanut hevosia ja huonekaluja, toinen
-- naista ... ja kuinka suuria rahakulunkeja vaihdokset olivat
tuottaneet...

Usein kärsi hän miehen menetetystä arvosta ja kunniasta itkien
itsekseen jonkun, hänelle tuntemattoman naisen kurjaa lankeemusta,
vaan oli vaiti peljäten mailmaa.

Täytyi arvata nämät asiat tunteakseen hänet oikein, ja Olga ne
arvasikin.

Miehet nauravat moisille kummallisille olennoille, mutta naiset
ymmärtävät heidät heti ensi kerralla. Puhtaat, siveät naiset
rakastavat heitä -- myötätunteesta, turmeltuneet taas koettavat
päästä likeiseen suhteeseen heidän kanssaan -- saadakseen
sielunylennystä.

Kesä vierähti ja kului loppuun, aamut ja illat muuttuivat pimeiksi
ja kosteiksi. Eivät ainoastaan syreenit olleet kuihtuneet, vaan myös
niinipuiden kukinta ja marjojen aika oli loppunut. Oblomov ja Olga
tapasivat toinen-toisensa joka päivä.

Oblomovissa oli syntynyt elämänhalu, se on: hän oli omistanut
jälleen kaiken sen, mistä tuonoin oli vieraantunut. Hän tiesi nyt,
miksikä Ranskan lähettiläs oli matkustanut Roomasta, mistä syystä
englantilaiset lähettivät laivoja ja sotaväkeä Itään sekä oli hyvin
huvitettu, kun satuttiin raivaamaan uutta tietä Saksaan tai Ranskaan.
Mutta tien aukaisemisesta Oblomofkan kautta suureen kylään ei hän
välittänyt, virastoon ei hän mennyt pyydettyä uskottavaisuutta
todistamaan eikä hänellä myöskään tullut lähetetyksi vastausta
Stolzin kirjeisiin.

Hän omisti itselleen ainoastaan sen, mikä kuului keskustelupiiriin
Olgan kodissa, mitä luettiin sinne saapuvissa sanomalehdissä sekä
seurasi jotenkin ahkerasti, josta kiitos olkoon Olgan jäntevyyden,
uutta ulkomaista kirjallisuutta. Mutta kaikki muu kohdistui yksinomaa
lemmen leikkipiiriin.

Huolimatta tiheään sattuvista näkövaihdoksista oli pääperustuksena
tässä ruusunpunertavassa ilmakehässä näköpiirin pilvettömyys.
Jos Olga toisinaan sattui olemaan kahdella päällä Oblomovista ja
omasta rakkaudestaan häneen, jos tältä rakkaudelta jäi joutilasta
aikaa ja joutilasta sijaa hänen sydämmeensä, jos eivät kaikki
kysymyksensä löytäneet täyttä ja aina valmista vastinetta Oblomovin
päässä eikä Oblomovin tahto mukautunut hänen tahtonsa vaatimuksiin
tai Oblomov hänen valppauteensa ja elämänsä sykkäilyyn vastasi
vain liikkumattoman himokkaalla katseella -- niin vaipui Olga
raskaisiin mietteisiin, jotakin kylmää aivankuin käärme kiemurteli
hänen sydämmessään, repäsi hänet irti haaveilusta, ja tuo lämmin,
satumainen lemmenmailma muuttui kuni syksyn kuloiseksi päiväksi,
jolloin kaikki esineet näyttävät harmailta.

Hän koetti tutkia, mistä tämä onnen rikkonaisuus ja tyytymättömyys
aiheutuu. Mitä häneltä puuttuu? Mitä on vielä tarpeen? Määräähän tämä
kohtalo rakastamaan Oblomovia? Tämä rakkaushan on oikea sentähden
että Oblomovilla on niin puhdas usko hyvään ja ennenkaikkea sentähden
että Oblomov on niin hellä, niin hellä ettei Olga ikinänsä ennen
ollut nähnyt sellaista hellyyttä miehen silmissä.

Mitäs sitten, jos ei Oblomov jokaiseen hänen katseeseensa vastaakkaan
käsitettävällä katseella, että Oblomovin äänessä toisinaan soipi
jotain ikäänkuin olisi hän sitä kuullut jo ennen, unessa tai
valveilla... Se on mielikuvituksen ja hermojen vaikutusta: mitäs
niistä kuuntelee tai niiden tähden päätänsä vaivaa?

Ja lopuksi, jos Olga haluaisikin päästä tästä rakkaudesta --
niin kuinka siitä päästä? Asiahan on jo tapahtunut: hänhän on
jo rakastunut, ja viskata rakkaus mielivaltaisesti päältään
niinkuin vaate -- se on mahdotonta. "Ei rakasteta kahta kertaa
elämässä", ajatteli neito: "sehän, niinkuin ihmiset sanovat, olisi
siveetöntä..." Niin oppi hän tuntemaan ja sai kokea, mitä lempi on
ja otti jokaisen uuden askelen kyynelsilmin tai hymyhuulin syventyen
sitä miettimään. Ja sitten ilmaantui tuo keskittynyt kasvojen ilme,
jonka alle salautuivat sekä kyyneleet että hymy, ja joka niin
peljästytti Oblomovia.

Mutta näistä mietteistä ja tästä taistelusta ei hän puhunut sanaakaan
Oblomoville.

Oblomov ei puolestaan saanut tätä rakkauttaan selväksi, vaan nukkui
siinä suloisessa uinailussaan, josta jolloinkin ennen oli ääneensä
haaveillut Stolzin kuullen. Aika-ajoin alkoi hän uskoa elämän
alinomaiseen pilvettömyyteen ja näki jälleen unta Oblomofkasta, joka
oli täynnänsä hyviä, ystävällisiä ja huolettomia henkilöitä ja jossa
mietiskellen istuttiin terassilla sydän paisuksissa tyytyväisyydestä
ja onnesta.

Nytkin hän toisinaan antautui näihin mielihauteisiinsa, vieläpä
pari kertaa salaa Olgalta nukahti metsään odotellessaan tämän
viivähtänyttä tuloa ... mutta sitten äkkiarvaamatta nousi ukkospilvi
hänen taivaalleen.

Kerran he näet kahden palasivat jostakin hitaasti ja ääneti, ja
juuri kun rupesivat menemään valtatien ylitse, syöksähti heitä
vastaan pölypilvi ja pölypilvessä kierivät vaunut ja vaunuissa istui
Sonitshka miehensä kanssa sekä lisäksi eräs herra ja eräs nainen...

-- Olga! Olga! Olga Sergejevna! -- alettiin huutaa.

Vaunut pysähtyivät ja molemmat herrat sekä naiset astuivat niistä
alas, ympäröivät Olgan, alkoivat tervehtiä ja suudella ja yht'äkkiä
puhella sellaisella hälinällä ettei pitkään aikaan kukaan huomannut
Oblomovia. Sitten kaikki äkisti katsahtivat häneen, toinen herroista
läpi lornjetin.

-- Kuka hän on? -- kysyi Sonitshka hiljaa.

-- Ilja Iljitsh Oblomov! -- esitteli Olga hänet tuttavilleen.

Kaikki lähtivät kulkemaan kotiin asti jalkaisin. Oblomovia kiusasi
tämä vieras seura, hän jättäysi siitä jälkeen ja yritti nostamaan
toisen jalkansa yli risuaidan livahtaakseen ruisvainion kautta
kotiinsa, vaan Olga palautti hänet katseellaan. Eihän se mitään
olisi haitannut, mutta koko seurue kääntyi katsomaan häneen niin
kummallisesti. Eihän tämäkään toki mitään olisi ollut vielä.
Samalla tavallahan häneen oli ennenkin katsottu, siitä syystä että
hänellä oli niin uniset ja ikävöivät silmät ja että hän oli niin
huolimattomasti puettu.

Mutta arveluttavammaksi kävi tila, kun herrat ja rouvat siirsivät
saman kummastelevan katseen Oblomovista myös Olgaankin. Tämän
epäillyttävän katseen nähdessä kylmeni yht'äkkiä Oblomovin sydän;
sitä rupesi kalvamaan niin kipeästi ettei hän sitä kestänyt, vaan
pakeni kuin pakenikin kotiin miettiväisenä ja synkkänä.

Eivät Olgan suloiset laverrukset eikä hyväilevä vallattomuus voineet
seuraavanakaan päivänä häntä huvittaa. Olgan järkähtämättömiin
kysymyksiin täytyi hänen vastata valittamalla päänkivistystä, ja hän
antoi kärsivällisesti kaataa päänsä päälle seitsemänkymmenen-viiden
kopeikan edestä hajuvettä.

Vaan sitten kolmantena päivänä senjälkeen, kun he myöhään palasivat
kotiin, katsahti täti heihin ylen viisaasti, varsinkin Oblomoviin,
ummisti sitten suuret, hiukan turvoksissa olevat silmäluomensa, mutta
nuot silmät ne yhä ikäänkuin katselivat silmäluomienkin lävitse...
Sitten veti täti miettiväisenä sieramiinsa spriinhöyryä.

Oblomovista tuntui kiusalliselta, mutta hän oli vaiti. Hän ei
rohjennut uskoa epäilyksiänsä Olgalle peljäten saattavansa hänet
häiriöön ja säikäyttävänsä hänet pahanpäiväisesti sekä, totta
puhuen, pelkäsi myös omasta puolestaan, pelkäsi hämmentää tätä
häiritsemätöntä, pilvetöntä rauhaa niin törkeällä ja ankaralla
kysymyksellä.

Tämä kysymys ei enää koskenut sitä, rakastiko Olga häntä erehdyksestä
vai ei, vaan sitä, eikö heidän koko rakkautensa ollut erehdystä;
nämät kohtaukset metsässä kahdenkesken, joskus myöhään illallakin...

"Minä olen tehnyt väärin kun yritin kerran suudella Olgaa", ajatteli
Oblomov kauhistuksissaan: "tämähän on hengenrikos siveellisyyden
lakikirjassa, sitä pahinta ja raskauttavinta laatua! Ennen sitä on
jo monta astetta: kädenpuristuksia, tunnustus, kirje... Kaiken tämän
olemme läpikäyneet." "Mutta" ajatteli hän edelleen kohottaen päätään:
"minun aikomukseni ovat sentään rehelliset, minä..."

Ja yht'äkkiä hävisi huolen pilvi ja hänen edessään leimahti sellainen
valkeus kuni juhlasunnuntaina. -- Oblomofka kokonaan auringon
säteiden häikäisevässä loisteessa, viheriäisine kumpuineen ja
hopeanhohtavine virtoineen ja hän itse kävelemässä uneksien Olgan
kanssa pitkää lehtokäytävää ja sitten istumassa lehtimajassa tai
terassilla pidellen rakasta vaimoaan uumilta...

Jumaloiden kumartavat kaikki Olgaa -- lyhyesti sanoen, siinä kuvassa
on kaikkea, mistä hän oli puhunut Stolzille.

"Niin, niin, mutta tällähän täytyi alkaa!" ajatteli Oblomov jälleen
peloissaan. "Kolminkertainen 'rakastan', syreeninoksa, tunnustus --
kaiken tämänhän täytyi olla koko elämänonnen takeena eikä se voinut
toista kertaa tapahtua puhtaalle naiselle. Mikäs minä olen? Kuka minä
olen?" jyskytti kuin moukarilla hänen päässänsä.

"Minä olen viettelijä, naisten raiskaaja! Puuttuu ainoastaan että
minä, kuten tuo ilkeä, imelä, vanha liehakko, jolla on ihraiset
silmät ja punainen nenä, pistäisin naiselta varastetun ruusun
napinläpeeni ja kuiskuttaisin ystäväni korvaan voitostani, ja että...
että... ah, hyvä Jumala, mihin minä olen joutunutkin! Edessäni on nyt
se hirveä syvyys. Eikä Olga lennäkkään korkealta sen yli, vaan lepää
sen pohjalla ... siksi että, siksi että minä..."

Hän ponnisteli ajatuksiaan ihan väsyksiinsä asti, itki kuin lapsi
sitä että yht'äkkiä olivat vaalenneet hänen elämänsä hilpeät värit ja
sitä että näin nyt Olga joutuu uhriksi. Koko tämä hänen rakkautensa
oli rikos ja tahra omalla-tunnolla.

Sitten nuot sekaisin menneet aivot hetkeksi selvenivät, kun Oblomov
tajusi että kaikki tämä voi mennä laillista tietä: tarvitsee vain
ojentaa Olgalle kätensä ja sormuksen...

"Niin, minä" -- hymisi hän riemusta värähdellen: ja vastaukseksi
tulee ujostelevan myöntymyksen katse... Olga ei vastaa sanaakaan, hän
punastuu vain, hymyilee sielunsa pohjasta, ja sitten hänen silmänsä
täyttyvät kyynelillä...

Kyyneleet ja hymy, ääneti ojennettu käsi, sitten eloisa, veikeä
riemu, onnellinen kiireellisyys liikkeissä, sitten pitkän-pitkä
keskustelu, kuiskailut kahdenkesken, tuollainen luottavainen sielujen
kuiskailu, salainen suostumus sulattaa yhdeksi kaksi elämää!

Silloinhan ei kukaan voi leikilläänkään muistuttaa mistään
epäsiveellisistä aikeista, vaan heidän välillään vallitsee näkymätön
rakkaus. Eikä kukaan enää uskalla loukata heitä katseellaan...

Oblomovin kasvot kävivät yht'äkkiä niin ankariksi ja vakaviksi.

"Niin", sanoi hän itsekseen: "Siinä on se, tuo suoran, jalon ja
yksinkertaisen onnen mailma! Häpeä että olenkin näihin asti salannut
nämät kukat, leijaillut lemmen tuoksussa kuin mikähän koulupoika,
etsinyt kohtauksia kuutamokävelyillä, kuunnellut neitseellisen
sydämmen tykytystä ja tavoitellut haaveiden harhakuvia... Hyvä Jumala
sentään!"

Hän punastui korviaan myöten.

"Jo tänä iltana saakoon Olga tietää, kuinka ankaria velvollisuuksia
vaatii rakkaus, tänä iltana on oleva viimeinen kohtaus kahdenkesken,
tänä iltana..."

Oblomov asetti käden sydämmelleen: se tykytti voimakkaasti, mutta
tasaisesti niinkuin sen pitääkin tykyttää kunniallisilla ihmisillä.
Mutta taas joutui hän mielenliikutuksiin ajatellessaan, kuinkahan
Olga alussa mahtaa huolestua, kun hän sanoo ettei enää ole tarvis
tavatakkaan toisiaan. Sitten hän arasti ilmaisee hänelle aikeensa,
mutta sitä ennen tutkistelee neidon ajatustapaa, nauttii hänen
hämmästyksestään, ja sitten...

Sitten hän taas uneksii Olgan ujostelevaa myöntymystä, hymyilyä ja
kyyneleitä, vaiti ojennettua kättä, pitkää salaista kuiskuttelua ja
syleilyä koko mailman nähden.



12.


Oblomov kiiruhti etsimään Olgaa. Kotona sanottiin neidin lähteneen
ulos, Oblomov riensi kylälle -- vaan ei sielläkään tyttöä tavannut.
Sitten näki hän kaukaa Olgan kiipeämässä vuorelle -- niin kuin
enkelin taivaaseen -- näki tämän kepeästi nostavan jalkaansa ja
vartalon nuorteasti notkahtelevan.

Oblomov päistikkaa hänen peräänsä, mutta Olga tuskin koskettaa
jaloillansa ruohoon ja näyttää todellakin ikäänkuin lentävän pois.
Puoliväliin rinnettä kiivettyään alkaa Oblomov kutsua neitoa ääneen.

Tämä on odottavinaan häntä, mutta juuri kun Oblomov on
tavottamaisillaan Olgan, niin ettei ole kuin pari syltä väliä,
silloin neito taas livistää eteenpäin jättäen suuren välimatkan
itsensä ja Oblomovin välille, pysähtyy ja nauraa helähyttää.

Vihoviimein pysähtyi Oblomov kokonaan vakuutettuna siitä ettei neito
häntä enää pakene. Ja tämä lennähtikin hänen luokseen muutamien
askelten päästä, ojensi kätensä ja nauraen retuutti hänet mukaansa.

He astuivat lehtoon ja Oblomov otti hatun päästään samalla kun Olga
nenäliinallaan pyyhki hänen otsaansa ja alkoi päivänvarjostimellaan
leyhytellä hänen kasvoihinsa.

Olga oli erittäin eloisalla tuulella, laverteli, telmiskeli, sai
yht'äkkiä viehkeän hellyyden puuskan ja sitten taas äkkiä vaipui
syviin ajatuksiin.

-- Koetappas arvata, mitä minä eilen tein? -- kysyi hän, kun olivat
istuutuneet siimekseen.

-- Luit kai?

Neito pudisti päätään.

-- Kirjoitit?

-- En.

-- Lauloit?

-- En sitäkään. Minä -- annoin ennustaa! -- selitti Olga. --
Kreivittären taloudenhoitajatar oli meillä eilen, se osaa ennustella
korteista, ja minä pyysin.

-- No, miten kävi?

-- Eipä juuri mitenkään. Tuli esiin tie, sitten joku ihmisjoukko
ja kaikkialla oli eräs vaaleaverinen mies, kaikkialla... Punastuin
kokonaan, kun hän Katjan kuullen yht'äkkiä sanoi, että minua
parastaikaa ajattelee patakuningas. Kun hän rupesi sanomaan ketä minä
puolestani ajattelen, niin sekoitin yht'äkkiä kortit ja riensin pois.
Oletko sinä ajatellut minua? -- kysyi Olga yht'äkkiä.

-- Ah! pääsi Oblomovin suusta. -- Jospa tässä olisikin voinut olla
vähemmin ajattelematta!

-- Entäs minä sitten! -- puheli neito haaveksivasti: -- Minä olen jo
kokonaan unohtanut, mitenkä muuten voisi elääkkään. Kun sinä viime
viikolla ylpistyit etkä käynyt kahteen päivään -- muistatko kuinka
julma olit -- niin minä äkkiä muutuin ja tulin ilkeäksi. Riitelin
Katjan kanssa aivan niinkuin sinä Sakariiaksen kanssa, näin, kuinka
hän hiljakseen itki, vaan minun ei ollenkaan käynyt häntä sääli.
En vastannut tätini kysymyksiin, en kuunnellut mitä hän puhui, en
tehnyt mitään, en tahtonut minnekkään. Mutta heti kun sinä tulit,
muutuin paikalla kokonaan toiseksi. Katjalle lahjoitin sinipunervan
leninkini...

-- Se on totisesti rakkautta! -- virkkoi Oblomov intohimoisesti.

-- Mikä niin? Leninkikö?

-- Kaikki tuo! minä tunnen sinun sanoistasi oman itseni: ei
minullakaan ilman sinua ole päivää eikä elämää, öisin minä yhä näen
unta kuni kukkivista laaksoista. Ja kun sinut näen -- olen hyvä ja
toimelias, jos en näe -- niin on minun ikävä ja minua laiskuttaa,
haluttaa panna maata ja olla ajattelematta mitään... Rakasta minua,
älä häpeä rakkauttasi...

Oblomov vaikeni. "Mitä minä puhun? enhän minä tätä varten tullut!"
ajatteli hän, alkoi yskähdellä ja koetti rypistää kulmakarvojaan.

-- Mutta jos minä äkkiä satunkin kuolemaan? -- kysyi Olga.

-- Kaikkia sinun päähäsi pälkähtääkin! -- sanoi Oblomov
huolimattomasti.

-- Niin, -- jatkoi neito: -- satun vilustumaan ja saan kuumetaudin,
sinä tulet tänne -- minua ei olekkaan, menet meille -- sinulle
sanotaan että olen sairas, samoin seuraavana päivänä, kaihtimet ovat
makuuhuoneessani alaslasketut, tohtori käy ja pudistaa päätään, Katja
tulee sinun luoksesi kyyneleet silmissä, varpaisillaan ja kuiskuttaa:
neiti on sairas, neiti kuolee...

-- Ah, ... parahti Oblomov yht'äkkiä.

Olga naurahti.

-- Mitenkäs sinun silloin käy? -- kysyi hän katsoen Oblomovia
kasvoihin.

-- Mitenkäkö? Hulluksi minä tulen tai ammun itseni, vaan sitten sinä
yht'äkkiä tuletkin terveeksi!

-- Ei, ei, herkeä jo! -- huudahti Olga pelokkaasti. -- Nyt olemme
puhuneet liian pitkälle. Kunhan sinä vain et tule minun luokseni
kuolleena, se on pääasia, sillä minä niin pelkään vainajia...

Oblomov naurahti ja Olga myös.

-- Taivas sentään, millaisia lapsia me olemme! -- sanoi neito
selviten tästä lörpöttelystä.

Oblomov yskähti jälleen.

-- Kuules... minä tahdoin sinulle sanoa että tuota...

-- Mitä niin? -- kysyi Olga vilkkaasti kääntyen hänen puoleensa.

Oblomov peljästyi ja jäi sanattomaksi.

-- No, puhuhan, -- kehoitti neito nykäisten häntä keveästi hihasta.

-- Ei se ole mitään, minä ilman vain... -- sopersi Oblomov
aristuneena.

-- Älä peittele, sinulla on jotakin mielessäsi?

Toinen pysyi yhä vaiti.

-- Jos se on jotakin hirveätä, niin parempi ettet puhukkaan, -- sanoi
Olga. -- Tai ei, puhu vain suoraan! -- lisäsi hän jälleen äkkiä.

-- Ei se todellakaan ole mitään, pelkkää roskaa vain.

-- Ei, ei, jotakin erityistä se on, sano suoraan! -- ahdisti
neito, lujasti tarttuen kiini molemmista sortuukin reunuksista,
ja tuli pidellessään niin lähelle Oblomovia että tämän täytyi
kääntää kasvonsa milloin oikealle, milloin vasemmalle välttääkseen
suutelemasta häntä.

Ei Oblomov näin olisi kasvojansa poispäin kääntänyt, jollei hänen
korvissaan olisi jyrissyt Olgan uhkaava "ei ikinä".

-- Sano se siis! -- ahdisti neito.

-- En voi, ei ole tarvis... -- esteli Oblomov.

-- Kuinkas sinä kerran saarnasitkaan että "luottamus toinen-toiseensa
on keskinäisen onnen perustus", että "ei tarvitse olla yhtä ainoata
sopukkaa sydämmessä, jota ei toisen silmä saisi nähdä." Kenenkäs
sanoja ne ovat?

-- Minä tahdoin ainoastaan sanoa, -- aloitti Oblomov hitaasti: --
että minä sinua niin rakastan, niin rakastan, että jos...

Hän vitkasteli sanomasta loppuun.

-- Jatka! -- sanoi Olga maltittomasti.

-- Että jos sinä nyt rakastuisit toiseen, ja tämä toinen olisi
kykenevämpi tekemään sinut onnelliseksi, niin minä... ääneti nielisin
suruni kyyneleet ja luovuttaisin hänelle paikkani.

Olga päästi äkkiä käsistään Oblomovin sortuutin liepeet.

-- Mistä syystä? -- kysyi hän ihmetyksellä. -- Minä en tätä ymmärrä.
Minä en luovuttaisi sinua kenellekkään; minä en tahdo että sinä
tulisit onnelliseksi toisen naisen kanssa. Se on jotakin liian
viisasta, jota minä en käsitä.

Hänen katseensa harhaili miettiväisesti pitkin puita.

-- Sinä siis et rakasta minua? -- kysyi neito sitten.

-- Päinvastoin, minä rakastan sinua aina itseuhraukseen saakka...

-- Mutta miksi? kuka sinua pyytää?

-- Minä sanon: siinä tapauksessa että sinä rakastuisit toiseen.

-- Toiseen! Oletko hullu? Miksi näin puhut, jos kerran sinua
rakastan? Vai rakastatko itse toista?

-- Älä viitsi kuunnella minua niin tarkkaan? Taivas tiesi, mitä minä
tässä tulen puhuneeksi, vaan sinä uskot joka sanan! Enhän minä tätä
aikonut ollenkaan sanoakkaan...

-- Mitäs sinä sitten aijoit sanoa?

-- Minä aijoin sanoa että olen syyllinen sinun edessäsi, jo kauvan
sitten syyllinen...

-- Missä asiassa? Miten? -- uteli neito. -- Etkö rakasta minua? Olet
ehkä laskenut vain leikkiä? Sano sukkelaan!

-- Ei, ei, ei se sitä ole nytkään! -- änkytti Oblomov tuskastuneesta
-- Vaan huomaatkos että tuota... -- alotti hän epävarmasti: -- että
me tapaamme toinen-toisemme ... näin kaikessa hiljaisuudessa...

-- Kaikessa hiljaisuudessako? Salaako? Melkein joka kertahan minä
kerron tädilleni että olen sinut tavannut...

-- Tokkohan joka kerta? -- kysyi Oblomov rauhattomana.

-- Mitäs pahaa siinä on?

-- Niin, minä olen syyllinen: minun olisi jo aikaa sitten pitänyt
sanoa sinulle ... ettei se sovi...

-- Olethan tuota sanonutkin, -- huomautti Olga.

-- Sanonutko? Ai, olenhan todellakin tainnut siihen viitata. Siispä
olen tehnyt tehtäväni.

Oblomov rohkastui ja oli iloissaan että Olga niin keveästi oli
ottanut hänen hartioiltaan vastuunalaisuuden taakan.

-- Mitä muuta vielä? -- kysyi neito.

-- Ei muuta... siinä oli kaikki, -- vastasi Oblomov.

-- Se ei ole totta! -- huomautti Olga päättäväisesti: -- vielä on
jotain, et sinä vielä ole kaikkea sanonut.

-- Niin, minä olen ajatellut... -- yritti Oblomov koettaen panna
sanoihinsa huolimattoman nuotin: -- että tuota...

Hän keskeytti, vaan neito jäi odottamaan jatkoa.

-- Että meidän on tapaaminen toisiamme harvemmin...

Oblomov katsahti arasti neitoon. Tämä pysyi vaiti.

-- Miksikä? -- kysyi tyttö sitten, vähän mietittyään.

-- Minua kalvaa käärme: ne ovat nämät omantunnon vaivat... Me viivymme
niin kauvan kahdenkesken, minä tulen siitä mielenliikutuksiini ja
sydämmeni tyrmistyy, sinä olet myöskin levoton ... minä pelkään
että... -- sopersi Oblomov väkinäisesti.

-- Mitä sinä pelkäät?

-- Olga, sinä olet vielä nuori etkä tiedä kaikkia vaaroja. On
tapauksia, jolloin ihminen ei voi hallita itseään, häneen asettuu
asumaan ikäänkuin helvetillinen voima, sydämmeen lankeaa pimeys,
ja silmissä leimahtavat salamat. Järjen kirkkaus himmenee ja
kunnioituksen puhtauteen ja viattomuuteen tempaa pois tuulenpuuska,
ihminen ei muista itseään, hänessä huokuu himo, hän lakkaa olemasta
oma herransa -- ja silloin hänen allansa aukeaa pohjaton kuilu.

Oblomov oikein vavahti tätä sanoessaan.

-- No, mitäs sitten? Auvetkoon vain! -- virkkoi Olga katsoen hyvin
tarkasti Oblomovia silmiin.

Tämä vaikeni tuntien ettei joko ollut mitään enempää puhuttavaa tahi
ettei ansainnutkaan pitemmälti puhua.

Neito katseli häntä kauvan lukien hänen otsansa poimuista ikäänkuin
kirjoitetuista riveistä ja muistellen itse jokaista hänen sanaansa,
jokaista hänen katsettansa, aatteissansa läpikäyden rakkautensa koko
kulun aina tuohon himmeään iltaan asti puutarhassa, jonka illan
muistaessaan hän yht'äkkiä karahti punaiseksi.

-- Sinä puhut yhä tyhmyyksiä! -- huomautti hän pikaisesti, katsoen
syrjään. -- En mitään salamoita minä sinun silmissäsi ole nähnyt...
sinä katsot minuun tavallisesti kuin ... kuin minun entinen
hoitajattareni Kusjminitsha! -- lisäsi hän naurahtaen.

-- Sinä lasket leikkiä, Olga, vaikka minä olen puhunut vakavasti...
enkä ole vielä kaikkea toki sanonutkaan.

-- Mitäs vielä? -- kysyi Olga. -- Mikä pohjaton kuilu sinulla vielä
on kertomatta?

Oblomov huokasi raskaasti.

-- Se, ettei meidän pitäisi nähdä toisiamme ... näin kahdenkesken...

-- Miksei?

-- Se ei ole hyvä... Neito mietti hetkisen:

-- Niinhän sanotaan ettei se ole hyvä, mutta miksei se ole hyvä?

-- Siksi, että kun ihmiset saavat tietää, että me ... niin mitä
sanovat?

-- Kuka sanoisi mitään? Ei minulla ole äitiä: hän se yksin voisi
minulta kysyä, miksi minulla on kohtauksia sinun kanssasi, ja
yksistään hänen edessään minä itkien vastaisin ja selittäisin etten
ole millään huonoilla jäljillä, etkä sinä myöskään. Ja hän uskoisi
minua. Kukapa muu voisi näihin minun asioihini sekaantua? -- kysyi
hän.

-- Sinun tätisi, -- huomautti Oblomov.

-- Minun tätinikö?

Olga pudisti surullisesti ja kieltävästi päätänsä.

-- Täti ei tällaista koskaan kysele. Vaikka menisin kokonaan pois
kotoa, niin hän ei lähettäisi minua etsimään tai tiedustamaan, enkä
minäkään sen enempää menisi hänelle selittämään, missä olen ollut ja
mitä olen tehnyt. Kukas vielä?

-- Kaikki muut... Muutamia päiviä sitten katsoi Sonitshka sinua ja
minua niin kummallisesti hymyillen, ja kaikki ne herrat ja rouvat,
jotka olivat hänen kanssaan -- ne katsoivat myös.

Ja Oblomov kertoi nyt Olgalle kaiken sen ahdistuksen, jossa hän oli
elänyt siitä päivästä asti.

-- Niin kauvan kun Sonitshka katsoi ainoastaan minuun, -- lisäsi hän:
-- pysyin vielä rauhallisena, mutta kun samallainen katse kohtasi
myös sinut, silloin minulla kädet ja jalat kylmenivät...

-- No, ja sitten? -- kysyi Olga kylmäkiskoisesti.

-- No, siitä asti se minua kiusaa yötä-päivää, mietin pääni puhki,
mitenkä välttää julkista huomiota, olen ollut kovasti huolissani
etten sinua säikäyttäisi... Minä olen jo kauvan sitten tahtonut
puhella sinun kanssasi...

-- Turhaa huolehtimista! -- virkkoi neito. -- Tuon kaiken tiesin jo
sanomattasikin...

-- Kuinka on se mahdollista? -- kysyi Oblomov ihmetyksissään.

-- Onpahan vain. Sonitshka puheli minun kanssani, koetti pakottaa
minut tunnustamaan, pisteli minua, ja sitten neuvoi, kuinka minun on
käyttäytyminen sinua kohtaan...

-- Ja sinä et ole minulle puhunut sanaakaan tästä, Olga! -- nuhteli
Oblomov.

-- Ethän sinäkään ole minulle tähän asti puhunut mitään tuosta
huolehtivaisuudestasi!

-- Mitäs sinä hänelle vastasit? -- kysyi Oblomov.

-- En mitään. Mitäs minulla olisi ollut siihen vastattavaa? Minä
ainoastaan punastuin.

-- Hyvä Jumala! Mihin asti on nyt asia mennyt, kun sinäkin punastut!
-- huudahti Oblomov kauhistuneena. -- Kuinka varomattomat me olemme.
Mitä tästä vielä tulee?

Ja hän katsahti kysyvästi Olgaan.

-- En tiedä, -- virkkoi neito leppeästi.

Oblomov oli luullut rauhoittuvansa saatuaan ilmaistuksi Olgalle
huolensa, oli toivonut ammentavansa itselleen tahdon voimaa
neidon silmistä ja terveestä puheesta, ja sentähden hän nyt, kun
ei saanutkaan elävää ja ratkaisevaa vastausta, kovin masentui
mieleltään. Hänen kasvonsa vavahtelivat päättämättömyydestä, hänen
katseensa vaelsi alakuloisesti ympäri ja hänen sisässään jo tuntui
vilutaudin oireita. Hän melkein unohti Olgan läsnä-olon ja oli
näkevinään parven ihmisiä: Sonitshkan miehineen ja vieraineen, ja
kuuli heidän keskustelunsa ja naurunsa.

Vastoin tavallista kekseliäisyyttään oli Olga nyt vaiti, katseli
kylmästi häneen ja vielä kylmemmin lausui vastauksensa "en tiedä".
Eikä Oblomov viitsinyt vaivata itseänsä tai ei älynnyt syventyä
salattuun ajatukseen näissä sanoissa "en tiedä". Ja hän pysyi ääneti,
sillä ilman toisten apua, ei hänen ajatuksensa tai aikomuksensa
koskaan voinut kypsyä eikä niinkuin tuleentunut omena pudota
itsestänsä maahan, vaan se täytyi nykäistä hänestä irti.

Olga katseli häntä kotvan aikaa, heitti sitten mantillin
hartioilleen, tapasi huivinsa puunoksalta, sitoi sen kiirehtimättä
kaulaansa sekä otti päivänvarjostimensa.

-- Mihin nyt? Näin varhain! -- kysyi Oblomov äkkiä säpsähtäen.

-- Ei tämä ole varhain, vaan myöhään. Totta se on, mitä olet sanonut,
-- lausui neito mietteliään-alakuloisesti: -- me olemme menneet
liian pitkälle emmekä tiedä miten tästä päästä: meidän täytyy mitä
pikimmiten erota ja lakaista pois menneisyyden jäljet. Jää hyvästi!
-- lisäsi hän kuivankatkerasti ja taivuttaen päänsä alaspäin läksi
astumaan pitkin polkua.

-- Olga, armahda minua Jumalan nimessä! Ettäkö emme enää saa
toisiamme nähdä. Minähän ... kuule Olga!

Neito ei ollut kuulevinaan, vaan kiiruhti käyntiään, niin että hiekka
kuivasti narskahteli hänen keveäin kesäkenkiensä alla.

-- Olga Sergejevna! -- huusi Oblomov.

Tämä ei kuule, kulkee vain eteenpäin.

-- Jumalantähden, käänny takaisin: -- huusi Oblomov ihan itkien. --
Täytyyhän pahantekijääkin kuulla... Hyvä-isä nähköön! Onko hänellä
sydäntä?... Kuinka julma voi nainen olla!

Hän istahti ja peitti molemmin käsin silmänsä. Neidon askelia ei enää
kuulunut...

-- Hän on poissa! -- huokasi Oblomov miltei kauhussaan ja koetti
päätänsä.

Olga seisoi aivan hänen edessään.

Oblomov tempasi riemastuneena hänen kätensä.

-- Sinä et olekkaan mennyt pois etkä mene? ... -- puheli hän. --
Muista että jos sinä menet pois ja jätät minut yksin -- niin minä
olen kuollut mies!

-- Mutta jos en minä mene pois, niin olen rikoksentekijä, ja sinä
myös. Muista se, Ilja!

-- Ah, ei suinkaan...

-- Kuinkas muuten? Jos Sonitshka miehineen tapaa meidät vielä kerran
yhdessä -- niin olen minä huutavassa hukassa.

Oblomov vavahti.

-- Kuule, -- sanoi hän hätäisesti ja takertumalla: -- minä en vielä
ole puhunut kaikkea loppuun ... -- vaan pitemmälle ei hän taaskaan
päässyt.

Se, mikä hänestä kotona oli näyttänyt niin yksinkertaiselta,
luonnolliselta ja välttämättömältä, mikä niin oli hänelle hymyillyt
ja tuntunut hänestä onnelta, muuttuikin nyt yht'äkkiä taas
ammottavaksi kuiluksi. Hänen henkeään ahdisti eikä hän rohjennut
astua sen yli. Sillä nyt olisi täytynyt ottaa varma ja uskalias
harppaus.

-- Joku lähestyy! -- sanoi samalla Olga.

-- Eihän vain liene Sonitshka? -- arveli Oblomov kauhistuksesta
liikkumattomin silmin.

Kaksi herraa naisen seurassa kulki ohi -- tuntemattomia ne olivat, ja
Oblomovilla helpoitti sydäntä.

-- Olga, -- virkkoi hän kiireesti tarttuen neidon käteen: --
menkäämme täältä tuonne, jossa ei ketään ole. Istuutukaamme tähän.

Ja Oblomov vei Olgan penkille sekä istahti itse nurmikolle hänen
viereensä.

-- Olga, sinä jouduit mielenkuohuksiin ja läksit pois ennenkuin minä
ehdin kaikkea sinulle, sanoa.

-- Ja minä menen vieläkin pois enkä palaa enää takaisin, jos sinä
taas aijot ilveillä minun kanssani, -- alkoi neito. -- Kerran
sinua miellyttivät minun kyyneleeni, nyt sinä ehkä tahtoisit nähdä
minut jalkojesi juuressa ja vähitellen tehdä minut orjattareksesi,
oikutella, saarnata moraalia, sitten taas itkeä, katua ja peljästyä,
peljästyttää minutkin sekä kaiken lopuksi sitten kysyä, mitä meidän
on tekeminen? Muistakaa, Ilja Iljitsh, -- lisäsi hän yht'äkkiä
ylpeästi nousten penkiltä: -- että minä olen paljon kehittynyt
siitä asti kun opin teidät tuntemaan, ja tiedän kuinka nimitetään
sitä leikkiä, jota te leikitte ... mutta minun kyyneleitäni ette te
tästälähtien saa nähdä...

-- Jumala tietää etten minä teidän kanssanne leiki! -- sanoi Oblomov
vakuuttavasti.

-- Sitä pahempi teille, -- huomautti neito kuivasti. -- Kaikkiin
teidän varomisiinne, varoituksiinne ja arvuutuksiinne sanon minä
yhden asian: aina tähän kohtaukseemme saakka olen minä teitä
rakastanut enkä ole tiennyt mitä minun on tekeminen. Mutta nyt minä
sen tiedän, -- lopetti hän päättäväisesti, valmistuen menemään: --
enkä rupea teidän kanssanne tässä neuvottelemaan.

-- Minä myös tiedän jotakin, -- äänsi Oblomov pidättäen Olgaa kädestä
ja istuttaen hänet penkille sekä hetkeksi vaijeten rohkaistaksensa
mieltänsä. -- Herkeä, hyvä Olga, -- alkoi hän: -- minun sydämmeni
on täpötäynnä yhtä ainoata kaipausta, minun aivoni yhtä ainoata
ajatusta, mutta minun tahtoni, minun kieleni eivät tottele minua,
minä tahdon puhua, mutta sanat eivät irtaudu kieleltäni. Ja onhan se
kuitenkin niin yksinkertaista, onhan se... Auta minua, Olga!

-- Enhän minä tiedä, mitä teidän mielessänne liikkuu?...

-- Oi Jumalan tähden, älä sano _teiksi_. Sinun ylpeä katseesi tappaa
minut, jokainen sana _jäätää_, kuin pakkanen...

Olga purskahti nauramaan:

-- Sinä olet hullu! -- huudahti hän laskien kätensä Oblomovin pään
päälle.

-- Kas näin olen minä nyt saanut ajatukseni ja puheenlahjan! Olga,
-- lausui Oblomov langeten polvilleen neidon eteen: -- tule minun
vaimokseni!

Olga oli vaiti ja kääntyi hänestä poispäin...

-- Olga, anna minulle kätesi! -- pitkitti Oblomov.

Neito ei antanut. Oblomov otti itse ja painoi sen huulilleen. Olga ei
riuhtaissut sitä pois. Käsi oli lämpöinen, pehmoinen, hieman kostea.
Oblomov koetti katsoa neitoa kasvoihin -- tämä kääntyi hänestä yhä
enemmän poispäin.

-- Äänettömyys? -- virkkoi Oblomov ahdistuksissaan ja kysyväisesti,
suudellen neidon pientä kättä.

-- Suostumuksen merkki! -- äänteli Olga hiljaa vieläkään katsomatta
Oblomovin silmiin.

-- Mitä sinä nyt tunnet? Mitä ajattelet? -- kyseli Oblomov muistellen
omaa haavettansa ujostelevasta myöntymisestä ja kyynelistä.

-- Samaa kuin sinäkin, -- vastasi Olga yhä katsoen jonnekkin, päin
metsää. Ainoastaan hänen povensa nousu ja lasku osoitti että hän
hillitsi itseänsä.

"Lieneeköhän hänellä kyyneleet silmissään?" ajatteli Oblomov, mutta
Olga katsoi itsepäisesti alas.

-- Sinä olet välinpitämätön, sinä olet levollinen? -- puheli Oblomov
koettaen vetää neitoa kädestä likemmäksi itseään.

-- En ole välinpitämätön, vaan kyllä levollinen.

-- Mutta miksikä?

-- Siksi että jo aikaa-sitten olen edeltäpäin tämän tiennyt ja
tottunut tähän ajatukseen.

-- Aikaa-sitten? -- toisti Oblomov ihmetellen.

-- Niin, siitä hetkestä alkaen kun annoin sinulle sen
syreeninoksan ... olen minä aatteissani kutsunut sinua...

Hän ei saanut sanotuksi loppuun.

-- Siitä hetkestä?

Oblomov oli jo levittämäisillään käsivartensa ja sulkemaisillaan
Olgan kuumaan syleilyynsä.

-- Kuilu aukeaa, salamat leimahtelevat... ole varovaisempi: -- sanoi
neito veitikkamaisesti, sukkelasti luiskahtaen syleilyn tieltä ja
syrjäyttäen Oblomovin kädet päivänvarjostimellaan.

Oblomov muisti samassa uhkaavat sanat "ei ikinä" ja asettui.

-- Mutta sinä et koskaan ole siitä puhunut etkä edes mitenkään sitä
ilmaissut... -- sanoi hän.

-- Me naiset emme itsestämme mene miehelään, meidät annetaan tai
meidät viedään.

-- Siitäkö hetkestä alkaen siis ... niinkö? ... toisteli Oblomov
haaveksivasti.

-- Oletko sinä sitten luullut että minä, ymmärtämättä sinua, olisin;
muuten näin sinun kanssasi täällä metsässä kahdenkesken kuherrellut,
istuskellut iltaisin huvimajassa? -- lausui Olga ylpeästi.

-- Se on siis ... -- sopersi Oblomov, muuttuen kasvoiltaan ja
päästäen neidon käden irti.

Hänen sielussaan kuohahti kummallinen ajatus. Olga katsoi häneen
rauhallisen-ylpeästi ja odotti jäntevästi, mutta Oblomov ei tällä
hetkellä lainkaan olisi kaivannut tätä ylpeyttä eikä jäntevyyttä,
vaan kyyneliä, lemmentulta, huumaavaa onnea, vaikkapa vain
silmänräpäykseksikään, ja sitten olisi elämä taas saanut virrata
häiritsemättömässä rauhassa.

Vaan nyt yht'äkkiä kohtasikin häntä tuollainen tyyneys: ei mitään
äkkiarvaamattoman onnen intohimoisia kyyneleitä, ei mitään häveliästä
myöntymistä! Kuinka se oli ymmärrettävä?

Epäilyksen käärme heräsi ja rupesi sähisemään hänen sydämmessään...
"Rakastaako hän, vai pyrkiikö ainoastaan avioliittoon?"

-- Mutta on toinenkin tie onneen, -- lausui Oblomov.

-- Mikä? -- kysyi neito.

-- Toisinaan rakkaus ei odota, ei kärsi, ei punnitse mitään... Nainen
värähtelee silloin kokonaan tulessa tuntien samalla kertaa tuskaa ja
sellaista riemua, jollaista...

-- Sitä tietä en minä tunne.

-- Se on se tie, jolla nainen uhraa kaikki: rauhansa, maineensa,
kunniansa ja löytää palkinnon lemmessä ... siihen vaihtaa hän kaikki.

-- Mutta tarvitsemmeko me tätä tietä?

-- Emme.

-- Vaan sinähän tahtoisit tällä tiellä etsiä onnea ja minun rauhani
uhrauksella kadottaa kunniani? Eikö niin?

-- Oi, ei suinkaan! Vannon kautta Jumalan etten tätä tarkoittanut! --
huudahti Oblomov tulisesti.

-- Miksikäs sinä sitten aloit siitä puhua?

-- Todentotta, en itsekkään tiedä...

-- Mutta minäpä tiedän: sinä tahdoit kai saada tietää, uhraisinko
minä sinulle oman rauhani, kulkisinko minä sinun kanssasi tätä tietä?
Eikös niin?

-- Niin, sinä taisit arvata oikein... No tekisitkö sen?

-- En ikinä, en missään tapauksessa? -- vastasi neito lujasti.

Oblomov rupesi miettimään, sitten hän huokasi ja sanoi:

-- Niin, se on kauhea tie, ja paljon vaaditaan rakkautta, jos mieli
naisen kulkea sitä myöten miehen mukana, joutua perikatoon -- ja
kuitenkin yhä rakastaa.

Hän katsahti kysyväisesti Olgan kasvoihin. Tässä ei näkynyt mitään
mielenliikutusta, ainoastaan poimu silmäkulman yläpuolella vähän
värähti, mutta kasvot olivat tyynet.

-- Kuvaile mielessäsi, -- virkkoi Oblomov: että Sonitshka, joka ei
ole sinun pikkusormesikaan arvoinen, nyt yht'äkkiä tapaisi sinut eikä
sinua tuntisi!

Olga hymähti ja hänen katseensa oli niin kirkas. Vaan Oblomovia
kutkutti yhä itserakkaus kerjäämään uhria Olgan sydämmeltä ja
nauttimaan tästä.

-- Kuvaile mielessäsi että miehet lähestyessään sinua eivät
loisikkaan silmiään aran-kunnioittavasti alas, vaan tirkistäisivät
sinuun julkeasti ja viekkaasti hymyillen...

Oblomov katsahti Olgaan: tämä siirteli uutterasti päivänvarjostimensa
kärjellä pieniä kiviä, joita oli hiekassa.

-- Heti kun astuisit sisään johonkin salonkiin, liikahtaisivat
muutamien naisten päät inhosta ja joku heistä siirtyisi ehkä pois
sinun vierestäsi... mutta sinä pysyisit yhä yhtä ylpeänä ja tuntisit
selvästi olevasi heitä kaikkia ylempi ja parempi.

-- Mitä varten sinä puhut minulle näitä kauheuksia? -- sanoi neito
rauhallisesti. -- Minä en ikinä aijo kulkea sitä tietä.

-- Et ikinä? -- kysyi Oblomov alakuloisesti.

-- En ikinä! -- toisti Olga.

-- Hm, -- mutisi Oblomov miettiväisesti: -- sinultako puuttuisi
voimaa katsoa häpeää silmiin? Ehkä sinä et pelkäisi kuolemaa, sillä
ei mestaus ole hirveä, vaan valmistukset siihen; sinä et kestäisi
jokapäiväisiä kidutuksia, vaan raukeaisit kesken -- niinkö?

Ja hän katsoi yhä Olgan silmiin nähdäksensä, minkä vaikutuksen tämä
puhe tekee.

Vaan Olga katsoi iloisesti vastaan eikä kauhun kuva häntä häirinnyt.
Hänen huulillaan väikkyi keveä hymy.

-- En minä tahdo rauveta kesken enkä kuolla! sanoi hän. -- Voipi olla
kulkematta sitä tietä, josta sinä puhut, ja rakastaa silti vielä
voimakkaammin...

-- Mutta minkätähden et kulkisi sitä tietä, josta minä puhun, --
kysyi Oblomov järkähtämättömästi, miltei harmistuneena: -- jos se
sinusta ei ole hirveätä?...

-- Sentähden että sillä tiellä lopuksi... aina erotaan, vastasi Olga:
-- vaan minä en tahdo erota...

Hän pysähtyi, asetti kätensä Oblomovin olkapäälle, katseli kauvan
häntä silmiin, ja yht'äkkiä, viskaten päivänvarjostimensa syrjään,
kietoi kätensä kiihkeästi ja kuumasti Oblomovin kaulaan, suuteli
häntä, leimahti tulipunaiseksi, likisti kasvonsa hänen rintaansa
vasten ja lisäsi hiljaa: -- En ikinä!

Oblomov päästi riemastuneen ulvahduksen ja lankesi nurmikolle neidon
jalkoihin.



KOLMAS OSA.



1.


Oblomovin kasvot paistoivat, kun hän kotiinsa kulki. Hänen verensä
kiehui, hänen silmänsä säteilivät ja hänestä tuntui siltä kuin
olisivat hänen hiuksensakin leimunneet ilmitulessa. Niin tuli hän ja
astui huoneeseensa -- ja yht'äkkiä hänen kasvojensa paiste katosi ja
silmät pysähtyivät vastenmielisessä hämmästyksessä liikkumattomina
yhteen kohti: -- hänen nojatuolissaan istui Tarantjev.

-- Mikä siinä on ettei miestä tapaa kotona? Missä sinä maleksitkin?
-- kysyi Tarantjev ankarasti, työntäen Oblomoville karvaisen kätensä.
-- Ja tuo sinun vanha pirusi on tuiki tottelematon elukka, sillä kun
minä tässä tiedustin jotain suuhunpantavaa, niin ei sanonut muka
olevan ja kun ryyppyä pyysin -- ei sitäkään antanut.

-- Minä olin vain vähän kävelyllä tuolla lehdossa, -- vastasi Oblomov
huolimattomasti, vielä tointumattomana loukkauksesta mitä tunsi
maakuntalaisensa ilmestymisestä moisella hetkellä.

Hän oli jo ehtinyt unhoittaa sen kolkon piirin, jossa niin kauvan
oli elänyt ja jo vieraantunut sen tukahduttavasta ilmasta. Mutta
Tarantjev syöksi hänet taas silmänräpäyksessä aivankuin taivaasta
päistikkaa alas suohon. Kiusattuna kysyi Oblomov itseltään: miksi
olikin Tarantjev tullut? kauvanko hän viipyy? -- ja häntä ahdisti
aavistus että vielä se tässä jää päivälliseksi hänen luokseen ja
silloin käy mahdottomaksi lähteä Iljinskiin. Millä kummalla saisi
miehen lähtemään pois, vaikkapa se maksaisikin vähän kulunkeja? --
tätä ainoata kysymystä hautoi nyt Oblomov. Ja vaieten ja tylynä
odotti hän, mitä Tarantjevilla olisi sanottavaa.

-- Kuules mies, etkö sinä aijo käydä katsomassa sitä uutta asuntoasi?
kysyi Tarantjev.

-- En sitä nyt tarvitse, -- sanoi Oblomov koettaen olla katsomatta
Tarantjeviin. -- En minä sinne muuta.

-- Häh? Vai et muka muuta? -- virkkoi Tarantjev uhkaavasti. -- Kun
kerran olet vuokrannut, niin tietysti muutat. Etkö muista sitoumusta?

-- Mitä sitoumusta?

-- Vai olet sinä jo unohtanut. Itsehän tuota allekirjoitit
sopimuskirjan yhdeksi vuodeksi. Maksa pois ensin kahdeksansataa
ruplaa seteleissä, ja mene sitten mihin ikinä haluat! Neljä asukasta
on jo käynyt huoneita katsomassa ja tahtonut vuokrata, vaan kaikille
on annettu kieltävä vastaus. Yksi olisi vuokrannut kolmeksi vuodeksi.

Nyt vasta muisti Oblomov että Tarantjev samana päivänä, jona hän oli
muutossa huvilaan, oli tuonut hänelle paperin, jonka hän kiireissään
oli allekirjoittanut läpilukematta sitä.

"Voi hyväjumala, mitä olen tehnyt!" ajatteli hän nyt.

-- Niin, minä en tarvitse koko asuntoa, -- puhui Oblomov: -- minä
matkustan tästä ulkomaille...

-- Ulkomaille! -- keskeytti Tarantjev. -- Tietysti sen saksalaisen
kanssa? Siitä nyt ei mitään tule.

-- Miksei tule? On minulla jo passikin, annas kun näytän. Ja
kapsäkkikin on ostettu...

-- Ei tule mitään! toisti Tarantjev välinpitämättömästi. -- Mutta
parasta kuitenkin että annat puolenvuoden maksun etukäteen.

-- Ei minulla ole rahaa.

-- Hanki mistä tahansa! tädin veljen, Ivan Matveitshin kanssa ei ole
leikkimistä, hän ilmiantaa heti oikeuteen ja silloin olet kiikissä,
mies. Minä olen jo omistani maksanut, anna sinä nyt minulle.

-- Mistä sinä niin paljon rahaa otit? kysyi Oblomov.

-- Mitä se sinuun kuuluu? Sain vanhan velkani takaisin. Anna tänne
rahat! Sitä varten minä tänne tulinkin.

-- Hyvä on, minä ajan sinne ihan näinä päivinä ja siirrän asunnon
toisen nimiin, mutta nyt minä en jouda, sillä minulla on kiire.

Ja Oblomov alkoi pujotella takkinsa nappeja kiinni.

-- Minkälaisen asunnon sinä sitten tarvitset? Parempaa et koko
kaupungissa löydä. Ethän ole sitä vielä nähnytkään? -- murisi
Tarantjev.

-- Enkä tahdokkaan nähdä, -- vastasi Oblomov: -- mitä varten minä
sinne muuttaisin? Se tulisi minulle kauvaksi...

-- Mistä niin? -- kysyi Tarantjev karkeasti. Mutta Oblomov ei
ruvennut selittämään mistä.

-- Kaupungin keskuksesta, -- lisäsi hän sitten.

-- Mitä kummaa sinä keskikaupungilla teet? Ettäkö vain saisit maata
mötköttää?

-- Enhän minä enää makaa.

-- Kuinka niin?

-- Niin vain. Minä olin ... tänään ... - alkoi Oblomov.

-- Häh? -- keskeytti Tarantjev.

-- Minä en syö päivällistä enää kotona...

-- Lyö rahat pöytään ja mene helvettiin!

-- Ei minulla ole rahoja, -- toisti Oblomov kärsimättömänä. -- Minä
poikkean sinne näinä päivinä puhumaan emännän kanssa.

-- Emännän, minun tätinikö kanssa? Mitäs ne akat tietävät. Se ei
sovi, sinun täytyy puhella hänen veljensä kanssa -- sitten saat nähdä.

-- No hyvä, kyllä minä käyn ja toimitan.

-- Kuka sinua tässä rupeaa odottelemaan! Anna rahat tänne ja mene
matkoihisi.

-- Sanoinhan jo, ettei ole, vaan kyllä minä toimitan.

-- No maksa minulle sitten heti edes ajurirahat, -- tinki Tarantjev:
-- kolme täyttä hopearuplaa.

-- Missä sinulla on ajuri? Ja mitä varten kolme täyttä hopearuplaa?

-- Minä päästin sen jo pois. Mitäkö varten? Ei se edes sillä tahtonut
tuoda: "sinne on niin santainen tie" sanoi. Ja täältä takaisin myös
kolme täyttä hopearuplaa -- tekee kaikkiaan kaksikymmentä kaksi
ruplaa!

-- Täältähän pääsee raitiovaunulla puolesta ruplasta, -- sanoi
Oblomov: -- siin' on!

Hän kaivoi hänelle neljä hopearuplaa ja Tarantjev piilotti ne
taskuunsa.

-- Seitsemän ruplan vahinko tuli sinun tähtesi, -- lisäsi hän. -- Nyt
anna päivällisrahat!

-- Mitkä päivällisrahat?

-- Minä en enää kerkeä kaupunkiin ja siksi täytyy syödä ravintolassa
tien varrella; siellä on kaikki hiton kallista: viisi ruplaa nylkevät.

Ääneti veti Oblomov esiin vaaditut rahat ja viskasi hänelle. Hän ei
voinut edes istuutua pelkästä kärsimättömyydestä, jotta Tarantjev
mitä pikimmin lähtisi pois, mutta tämä ei lähtenytkään.

-- Käskeppäs antaa minulle jotain suuhunpantavaa -- sanoi hän.

-- Mutta sinähän aijoit syödä ravintolassa? -- huomautti Oblomov.

-- Niin päivällistä! Vaan nythän käy kello vasta kahta.

Oblomov käski Sakariiaksen tuoda jotain syötävää.

-- Ei ole mitään syötävää, ei ole valmistettu, -- murahti Sakariias
kuivasti ja katsoi synkästi Tarantjeviin. -- Vaan kuulkaas, Mihei
Andreitsh, milloinkas tuotte takaisin sen herran paidan ja liivin?...

-- Mistä paidasta ja liivistä sinä tolitat? -- epäsi Tarantjev. --
Aikoja sitten olen tuonut.

-- Milloinka niin? -- tinkasi Sakariias.

-- Enkö sinulle käteen työntänyt silloin kun muutitte? Vaan sinä olet
pistänyt ne johonkin myttyyn ja vielä kehtaat tulla kyselemään...

Sakariias lopen tyrmistyi ällistyksestä.

-- Voi hyvä Jumala! Ilja Iljitsh! Tämähän on kerrassaan häpeä! --
kirkui hän kääntyen Oblomovin puoleen.

-- Niin, laula sinä vain sitä nuottia! -- lausui Tarantjev. --
Luultavasti olet itse juonut ne suuhusi ja vielä muka kyselet...

-- En, en eläissäni vielä ole herran tavaroita juonut! -- kähisi
Sakariias. -- Mutta te...

-- Suu kiinni, Sakariias! -- keskeytti Oblomov ankarasti.

-- Te sitä lienette vienyt yhden lattiaharjankin ja kaksi kuppia
meiltä? -- tiedusti yhä Sakariias.

-- Vai harjoja? jyrisi Tarantjev. -- Voi sua vanhaa roistoa! Ole nyt
toki vaiti ja tuo koreasti syötävää!

-- Kuuletteko te, Ilja Iljitsh, kuinka hän minua haukkuu? -- äänsi
Sakariias. -- Ei ole syötävää, ei edes leipää ole kotona ja Anisja on
mennyt ulos pihasta, -- lisäsi hän ja läksi pois.

-- Missä sinä päivällistä syöt? -- kysyi nyt Tarantjev. --
Todentotta, nyt on kummat, kun Oblomov kävelee lehdossa eikä syö
kotonaan! Milloinkas sinä tulet asuntoasi katsomaan? Syksy on
käsissä, parasta että tulet pian.

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä tästä...

-- Äläkä unhoita tuoda rahoja!

-- Kyllä, kyllä... -- vakuutti Oblomov kärsimättömästi.

-- No, vieläkö mitä muuta tarvitset asuntoosi? Siellä, veliseni, on
sinua varten maalattu lattiat ja katot, ikkunat ja ovet -- kaikki
tyyni: yli sadan ruplan se maksaa.

-- Kyllä, kyllä, hyvä on... Tuota, kuules mitä tahdoin sinulle sanoa,
-- mutisi Oblomov yht'äkkiä: -- ole niin hyvä ja käy raatitalolla,
minä tarvitseisin tässä luotettavaa miestä todistamaan...

-- Mitäs annat korvausta minulle siitä puuhasta? -- virkkoi Tarantjev.

-- Minä lisään sinulle päivällisrahoja, -- sanoi Oblomov.

-- Sillä matkalla rikkipolkee toki saappaitakin enemmän edestä kuin
mitä sinä aijot lisätä.

-- Mene hyvä mies, kyllä minä maksan.

-- Mahdotonta on minun sinne mennä, -- lausui Tarantjev synkästi.

-- Mistä syystä?

-- Siitä syystä että on vihamiehiä, jotka ovat suutuksissa minuun ja
virittävät salajuonia minua vastaan.

-- No, hyvä, minä lähden sinne tästä itse, -- sanoi Oblomov ja
tarttui hattuunsa.

-- Kuules, kun tulet asuntoa katsomaan, niin Ivan Matveitsh
toimittaa sinulle kaikki. Hän on kultainen mies eikä hänessä ole
vivahdustakaan mihinkään saksalais-nousukkaaseen! Syntyperäinen
venäläinen, uskollinen palvelija hän on, kolmekymmentä vuotta on hän
istunut samalla tuolilla, koko oikeudenistuntoa hän johtaa ja vaikka
miehellä on rahaa, niin ei kuitenkaan koskaan käytä ajuria. Hänen
hännystakkinsa ei ole parempi kuin minunkaan. Itse on hän tyynempi
vettä, matalampi maan ruohoa ja puhuu tuskin kuultavasti eikä koskaan
maleksi vierailla mailla niinkuin tuo sinun...

-- Tarantjev! -- huudahti Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään: -- Suu
kiinni sellaisista mitä et ymmärrä!

Tarantjevin silmät remahtivat pullolleen tästä Oblomovin käytöksestä,
jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin että hän unohti
edes loukkautua siitä että hänet ole asetettu alemmaksi Stolzia.

-- Kas kuinka sinä nyt voit, veli... -- mutisi hän ottaen hattunsa:
-- mikä kiivaus!

Hän silitteli hattua hihallansa, katsahti siihen ja sitten Oblomovin
hattuun, joka lepäsi peilikaapin päällä.

-- Sinähän et käytä hattua, sinulla on tuossa lippulakki, -- sanoi
hän ottaen Oblomovin hatun ja sovitellen sitä päähänsä: -- annas,
hyvä veli, tämä minulle kesähatuksi.

Ääneti otti Oblomov hattunsa pois hänen päästään ja asetti sen
entiselle paikalleen, sitten pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja
jäi odottamaan että Tarantjev menisi matkoihinsa.

-- No, lempo sinut vieköön! -- murisi Tarantjev vääntäytyen
kömpelösti ovelle. -- Sinussa on tällä kertaa ... jotain... Vaan
puhuhan Ivan Matveitshin kanssa, ja koetahan vain tulla ilman rahoja!



2.


Hän läksi, mutta Oblomov vajosi pahalla tuulella nojatuoliinsa ja sai
siinä istua sangen kauvan ennenkuin vapautui karkeasta vaikutuksesta.
Vihdoin muistuivat hänen mieleensä tämän aamun tapahtumat, ja
Tarantjevin ikävä ilmestyminen haihtui hänen päästään ja hymy
ilmaantui jälleen hänen kasvoilleen.

Hän nousi seisomaan peilin eteen ja korjaili kauvan kaulahuiviansa,
hymyili pitkään ja katseli poskeansa, että eikö siinä vielä näkyisi
jälkeä Olgan kuumasta suutelosta.

-- Kaksi "ei ikinä", -- äänsi hän hiljaa riemuiten: -- ja mikä
eroitus niiden välillä. Se toinen on jo kuihtunut, vaan toinen niin
kauniisti kukoistaa...

Sitten rupesi hän mietiskelemään, mietiskelemään yhä syvempään.
Hän tunsi että tuo valoisa, pilvetön lemmen juhla-aika oli jo ohi
ja että rakkaus todellakin oli nyt muuttumassa velvollisuudeksi,
että se oli yhteydessä koko elämän kanssa, sisältyi sen tavalliseen
toimintaan ja alkoi päästellä iloisia värejänsä.

Kentiesi tänä aamuna oli välähtänyt sen viimeinen ruusunpunainen
säde, vaan tuolla edessäpäin se ei enää olekkaan säteilevä niin
kirkkaasti, vaan on näkymättömästi lämmittävä elämää; elämä
nielaisee sen sisäänsä ja se tulee sen, tosin voimalliseksi, mutta
salaiseksi vieteriksi. Ja tästälähtien tulevat lemmen ilmaukset niin
yksinkertaisiksi ja arkipäiväisiksi.

Romaani muuttuu ja alkaa ankara todellisuus: asiapaperit, sitten
matka Oblomofkaan, talon rakentaminen ja tilan panttaus, tien teetto,
kesken jäänyt tutkinto asioissa talonpoikien kanssa, työjärjestys,
elonleikkuu, viljanpuinti, tilipaperien rapina, talonhoitajan
huolestuneet kasvot, aatelisten vaalit, istunto oikeudessa...

Ainoastaan siellä-täällä, silloin-tällöin välähtää seasta Olgan
katse, kajahtaa Casta diva, sulahtaa kiireellinen suudelma, ja taas
täytyy lähteä töitä tarkastamaan, ajaa asioille kaupunkiin, taas on
siinä talonhoitaja kahisevine laskuineen.

Saapuu vieraita -- vaan siitäkään ei ole iloa: ne puhua polittavat
siitä, kuinka paljon kukin polttaa viinaa tehtaassa, kuinka monta
arssinaa verkaa kukin valmistaa kruunulle... Mitäs se on? Sitäkös
hän on tahtonut? Sekö muka on elämä?... Ja kuitenkin eletään niin,
ikäänkuin siinä olisi koko elämä. Ja Andreinkin mielestä se on kuten
olla pitää!

Mutta naimisiinmeno ja häät -- se on sentään elämän runous, se on
sen täysinpuhjennut kukkanen. Ja hän kuvitteli mielessään, kuinka
hän taluttaa Olgaa alttarin eteen, ja kuinka tämän päässä paistaa
-- pomeranssinlehvä ja pitkä morsiushuntu... Ihmetyksen supatusta
kuuluu yleisön joukosta. Häveliäänä, hiljaa riemuitsevin rinnoin ja
tuo ylpeähkö pää armaasti taivuksissa antaa Olga hänelle kätensä eikä
tiedä, kuinka katsoa kaikkia uteliaita. Milloin loistelee hymy hänen
huulillaan, milloin ilmaantuu kyyneleet silmiin, milloin taas otsan
poimussa leikiten väikkyy joku ajatus.

Vielä kotona, sitten kun vieraat ovat menneet, heittäytyy hän
muhkeassa puvussaan vasten hänen rintaansa, niinkuin tänään...

"Ei, minä riennän Olgan luo, en voi ajatella enkä tuntea näin
yksikseni", haaveili hän. "Kerron kaikille, koko mailmalle ...
tpruu sentään; aluksi vain tädille, sitten paroonille ja kirjoitan
Stolzille -- kylläpäs hän hämmästyy, kun kuulee. Sitten sanon
Sakariiakselle: tämä lankee jalkoihini ja ulvoo ilosta -- annan
hänelle kaksikymmentä viisi ruplaa. Tulee siihen myös Anisja, koettaa
suudella kättäni -- hänelle annan kymmenen ruplaa. Sitten ... jaa,
sitten huudan koko mailmalle, niin huutaa hihkasenkin että mailman
täytyy tunnustaa: 'Oblomov on onnellinen, Oblomov menee naimisiin!'
Vaan nyt riennän Olgan luo: siellä odottaa minua yhä jatkuva
kuiskutus, salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi..."

Ja hän kiirehti Olgan luo. Tyttö kuunteli hymyillen Oblomovin
haaveita, mutta kun tämä hypähti ylös rientääksensä ilmoittamaan
tädille, rypistyivät Olgan kulmakarvat niin ettei Oblomov
uskaltanutkaan.

-- Ei sanaakaan kenellekkään! -- lausui neito pannen sormen
huulilleen ja uhaten häntä, että hän puhuisi hiljempaa jottei täti
toisesta huoneesta kuulisi. -- Ei vielä ole aika!

-- Milloinkas on aika, jos kaikki meidän välillämme kerran on
päätetty? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi. -- Mitäs sitten on
tehtävä nyt? Mistä on aljettava? -- kysyi hän. -- Ei suinkaan sekään
auta että vain istumme kädet ristissä. Nythän alkaa velvollisuus ja
vakavampi puoli elämästä...

-- Niin alkaakin, -- toisti neito katsoen häntä tutkivasti silmiin.

-- Niinpä siis minä tahdon ottaa ensimmäisen askeleen ja mennä
sanomaan tädille...

-- Se on se viimeinen askel.

-- Mikäs sitten on ensimmäinen?

-- Ensimmäinen ... Se on mennä sitä asiapaperia kirjoituttamaan
raatitalolle.

-- Niin ... kyllä minä huomenna...

-- Miksikäs ei jo tänään?

-- Tänään ... tänään on sellainen päivä että poismeno sinun luotasi,
oi Olga...!

-- No hyvä, siis huomenna. Mutta sitten?

-- Sitten on ilmoitettava tädille ja kirjoitettava Stolzille.

-- Ei suinkaan, vaan sitten on sinun matkustaminen maatilallesi,
Oblomofkaan... Andrei Ivanitshan kirjoitti, mitä siellä on tehtävä,
minä en tiedä, millaiset toimet teillä siellä on, rakennuspuuhat vai
mitkä? -- tiedusteli Olga katsoen silmiin.

-- Hyväjumala. -- puheli Oblomov. -- Jos tässä rupeaa kuuntelemaan
Stolzia, niin eihän asia ikipäivinä pääse tädin kuuluviin. Hänhän,
Stolz, sanoo että pitää alkaa rakentaa taloa, sitten teettää teitä ja
puuhata kouluja... Sitä kaikkea ei nyt tämän mailman aikana kerkeä.
Vaan matkustakaamme, Olga, sinne yhdessä, niin silloin...

-- Minnekkäs me siellä asetumme? Onko siellä taloa?

-- Vanha resu vain ja luulen että portaatkin ovat perin luhistuneet...

-- Mutta minne sitten joudumme? -- kysyi Olga.

-- Täytyy täällä etsiä itsellemme asuntoa.

-- Vaan sitä varten myös sinun täytyy lähteä kaupunkiin, -- huomautti
neito: -- se on toinen askel...

-- Ja sitten ... -- jatkoi Oblomov.

-- Ottaahan ensin ne kaksikaan askelta, niin sittenpähän nähdään mitä
seuraa.

"Mitäs tämä nyt on?" ajatteli Oblomov surullisena: "eihän minua
täällä kohdannutkaan tuollainen yhä jatkuva kuiskutus eikä salainen
suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi! Kaikki käy ikäänkuin
nurinpäin. Kuinka kummallinen se on tuo Olga! Ei hän pysähdy yhteen
paikkaan, ei jää makeasti huutamaan runollisen retken mielialaa,
aivankuin ei hänellä laisinkaan haaveita olisikaan eikä mitään
tarvetta vaipua tunnelmiin! Hetipaikalla vain aja porhauta asioillesi
kaupunkiin -- aivankuin Andrei! Miksikä he kaikki lienevätkin
ikäänkuin liittoutuneet keskenään kiirehtiäkseen minua elämään?"

Seuraavana päivänä Oblomov, mukanaan arkki vaakunoitua virkapaperia
läksi kaupunkiin ja aikoi aluksi virastoon ajaen sinne sangen
vastahakoisesti ja haukotellen katsellen kupeilleen. Hän ei varmasti
tiennyt, missä koko raatitalo sijaitsikaan, ja poikkesi sentähden
Ivan Gerasimitshin tykö kysäistäkseen, missä viraston osastossa
todistuskirjoja teetettiin.

Tämä ilahtui suuresti Oblomovin tulosta eikä tahtonut laskea häntä
pois aamiaiselta. Lähettipä vielä hakemaan ystävääkin saadaksensa
tältä perinpohjin kysellyksi, kuinka kaikki toimitetaan, sentähden
että oli itse aikoja sitten luopunut asioista.

Aamiainen ja neuvottelu loppuivat vasta kello kolme ja oli myöhäistä
enää lähteä virastoon, huomenna taas sattui olemaan lauvantai
-- virasto oli suljettu ja täytyi siis lykätä sinne meneminen
maanantaihin asti.

Oblomov läksi Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan uutta asuntoansa
katsomaan. Kauvan sai hän ajella pitkien lankkuaitojen välitse pitkin
kapeita poikkikatuja. Vihdoin saivat he käsiinsä poliisin, joka
selitti että talo on toisessa korttelissa, samaan suuntaan pitkin
tuota katua -- ja hän näytti vielä yhden kadun, jonka varrella
ei ollut taloja, vaan samallaisia lankkuaitoja ja jossa maa oli
nurmettunut ja rapa rattaanjäljissä kuivettunut.

Taas läksi Oblomov ajamaan ihaillen nokkosia aitovierillä ja
lankkujen takaa kurkistelevia pihlajia. Vihoviimein osoitti poliisi
vanhaa taloa eräällä pihalla, lisäten:

-- Juuri tuo se on.

"Kolleegisihteerin-lesken Pshenitsinan talo" luki Oblomov portin
päältä ja käski ajaa pihaan.

Piha oli alaltaan ainoastaan huoneen suuruinen niin että ajoneuvot
töytäsivät aisa edellä nurkkaan säikäyttäen joukon kanoja, jotka
kaakattaen ja siipiään räpyttäen syöksyivät rajusti eri suuntiin,
ja suuri musta koira alkoi riuhtoa ketjuaan oikeaan ja vasempaan,
vimmatusti haukkuen sekä koettaen tapailla hevosia turvasta.

Oblomov istua kökötti vaunuissaan aivan ikkunain tasalla
ja ponnisteli päästäksensä ulos. Ikkunoista, joilla kasvoi
samettinauhoilla sidottuja resedoja, vilahteli ihmispäitä. Suurella
vaivalla kiipesi Oblomov; alas vaunuista ja yhä kauheammaksi kasvoi
koiran haukunta.

Hän astui portaille ja töytäsi pahki ryppynaamaiseen akkaan,
joka hameenliepeillään oli sitoa kuraissut sarafaaninsa pussiksi
vyötäisilleen.

-- Ketä haette? -- kysyi akka.

-- Talon emäntää, rouva Pshenitsinaa.

Ämmä painoi neuvottomana päänsä alas.

-- Etteköhän vain hae Ivan Matveitshia? -- kysyi hän. -- Hän ei ole
kotona, ei ole vielä palannut virkapaikastaan.

-- Emäntää minä tarvitsen, -- sanoi Oblomov.

Sillävälin kasvoi yhä hälinä talossa ja milloin mistäkin ikkunasta
kurkisti pää; ämmän takana raotetiin ovea ja taas nykäistiin kiinni;
sieltä tirkisteli kaikenlaisia kasvoja.

Oblomov kääntyi ympäri ja huomasi, kuinka pihalla kaksi lasta, poika
ja tyttö, uteliaasti katseli häneen.

Jostakin ilmestyi esiin uninen talonpoika lammasnahkainen turkki
päällään ja varjostaen kädellään silmiään auringolta jäi laiskasti
katsoa töllistämään Oblomovia ja tämän vaunuja.

Koira yhä haukkui äkäisesti ja katkonaisesti, ja kun Oblomov
vähänkään liikahti taikka hevonen polkaisi maata, alkoi heti ketjun
riuhtominen ja keskeytymätön haukkuminen.

Aidan takaa oikealta näki Oblomov loppumattoman pitkän kaalimaan,
vasemmalta näkyi muutamia puita ja viheriäpuinen huvimaja.

-- Agata Matvejevnaako te siis etsitte? -- kysyi akka. -- Mitä teillä
on hänelle asiaa?

-- Sano talon emännälle, -- puhui Oblomov: -- että minä tahdon häntä
tavata: olen vuokrannut täällä asunnon.

-- Te taidatte olla se uusi asukas, Mihei Andreitshin tuttava?
Odottakaahan, jahka menen sanomaan.

Ja akka aukasi oven ja ovesta pinkasi syrjään muutamia päitä ja
lennähti pikaisesti sisään huoneisiin. Oblomov ehti vilahdukselta
nähdä jonkun naisen paljain kauloin ja kyynäspäin ja ilman
päähinettä. Se oli sellainen valkoverinen, jotenkin täyteläinen
nainen, joka omituisesti naurahti sille että hänet oli nähnyt vieras
herra, ja hänkin pakeni muiden mukana pois ovelta.

-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, -- virkkoi ämmä palattuansa ja
kuljetti Oblomovin pienenlaisen etehisen läpi melkoisen tilavaan
huoneeseen ja pyysi odottamaan. -- Emäntä tulee heti paikalla.

"Kylläpä se koira yhä haukkuu", ajatteli Oblomov katsellessaan
huonetta.

Yht'äkkiä pysähtyivät hänen silmänsä tuttuihin esineisiin: koko
huone oli näet läjätty täyteen hänen omia tavaroitaan. Pöydät pölyn
peitossa, tuolit kumollaan sängyn päällä, siinä kaapit, matrassit ja
astiat sikinsokin.

-- Mitä tämä on? Miksei ole asetettu järjestykseen? -- virkkoi hän
itsekseen. -- Tämähän on ilkeää!

Samassa narahti ovi hänen takanaan ja huoneeseen astui sama nainen,
jonka hän äsken oli nähnyt paljain kauloin ja kyynäspäin.

Nainen oli iältään kolmenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat hyvin
valkoiset ja pyöreät niin että punastus nähtävästi ei voinut
tunkeutua läpi poskipäiden. Kulmakarvoja ei hänellä ollut juuri
lainkaan, vaan niiden kohdalla oli kaksi ikäänkuin hieman
pullistunutta, kiiltävää viirua, harvoine, heleine karvoineen. Silmät
olivat harmahtavat ja yksinkertaisen sielukkaat niinkuin koko muukin
kasvojen ilme, kädet valkoiset, mutta karkeat kohollaan olevine
sinisine suonisolmuineen.

Puku mukautui piukasti hänen ruumiinsa ympäri ja näkyi ettei hän
käyttänyt mitään keinotekoisia kaunistuskeinoja, ei edes liikanaista
hametta suurentaakseen lantioiden ympärystää ja pienentääkseen
vartaloaan. Senpätähden hänen peitetty povensakin, kun hän kulki
ilman huivia, olisi hyvin voinut olla vahvan, terveen ja kuitenkin
kainon naisrinnan mailina taiteilijalle tai kuvanveistäjälle. Korean
saalin ja juhlapäähineen rinnalla näytti hänen pukunsa vanhalta ja
kuluneelta. Hän ei ollut osannut odottaa vieraita ja sentähden, kun
Oblomov halusi häntä tavata, oli hän kotoisten arkivaatteiden ylitse
vain heittänyt juhlasaalin, pistänyt tanun päähänsä, ja astui sisään
arkana, pysähtyi oven suuhun sekä katsoi ujosti Oblomoviin. Tämä
nousi ylös, lähestyi ja teki kumarruksen.

-- Rouva Pshenitsinako minulla on ilo nähdä edessäni? -- kysyi
Oblomov.

-- Ky-kyllä, -- vastasi nainen. -- Te ehkä tahdotte puhutella minun
veljeäni? -- kysyi hän epävarmasti. -- He ovat virastossa eivätkä
tule kotiin ennen kello viittä.

-- Ei häntä, vaan juuri teitä minä tahdoin tavata, -- alkoi Oblomov,
kun nainen oli istuutunut sohvalle niin kauvas kuin mahdollista
hänestä ja katseli saalinsa liepeitä, jotka ulottuivat lattiaan
asti peittäen hänet kuin mikäkin hevosloimi. Kätensä hän myös pisti
piiloon saalin alle.

-- Minä olen täällä vuokrannut asunnon, mutta nyt ovat asianhaarat
sellaiset että minä tarvitsenkin asunnon toisessa kaupunginosassa ja
sentähden tulin puhelemaan teidän kanssanne...

Nainen kuunteli tylsästi ja jäi neuvottomana miettimään.

-- Veljeni ei ole kotona, -- sanoi hän sitten.

-- Mutta teidänhän tämä talo on? -- kysyi Oblomov.

-- Minun, -- vastasi nainen lyhyesti.

-- Niin minä ajattelinkin että te itse voitte päättää.

-- Niin, vaan veljeni ei ole kotona, he täällä meillä kaikki asiat
hoitavat, -- sanoi hän yksinkertaisesti silmähtäen ensi kertaa
suoraan Oblomovin kasvoihin, ja laski jälleen katseensa saaliin.

"Hänen kasvonsa ovat yksinkertaiset, mutta miellyttävät", päätteli
Oblomov alentuvaisesti: "taitaa olla hyvänluontoinen nainen."

Tällä hetkellä kurkisti ovesta pienen tytön pää. Agata Matvejevna
nyökäytti tälle uhkaavasti salavihkaa päätänsä ja tyttö katosi.

-- Missäs teidän veljenne palvelee?

-- Kansliassa.

-- Missä kansliassa?

-- Siinä, jossa talonpoikia pannaan kirjoihin ... minä en tiedä,
miten sitä nimitettänee.

Hän naurahti sydämmellisesti ja samalla hetkellä hänen kasvoillensa
jälleen tuli niiden tavallinen ilme.

-- Ette kai yksin asu täällä veljenne kanssa? -- kysyi Oblomov.

-- En, minulla on kaksi lasta miesvainajastani: poika kahdeksannella
ja tyttö kuudennella vuodella, -- alkoi emäntä jotenkin puheliaasti
ja hänen kasvonsa muuttuivat vähän eloisammiksi: -- on tässä vielä
meidän kivuloinen mummomme, joka tuskin kävelee muualle kuin
kirkkoon; ennen se käydä kämppäsi toki torillakin piika Akuliinan
kanssa, vaan Nikolain päivästä alkaen ei ole käynyt: jalat sillä
rupesivat turvottumaan. Ja kirkossakin se enimmäkseen istuskelee vain
portailla. Muita ei talossa asu. Joskus käypi nato vierailemassa ja
Mihei Andreitsh.

-- Käypikö Mihei Andreitsh useinkin teillä? -- kysyi Oblomov.

-- Toisinaan se kuukauden päivät tässä vierailee; he ovat ystävykset
veljeni kanssa, aina ovat yksissä...

Ja emäntä vaikeni tyhjennettyään koko naisellisen varaston ajatuksia
ja sanoja.

-- Kuinka hiljaista teillä täällä on? -- virkkoi Oblomov. -- Jos ei
vain tuo koira haukkuisi, voisi luulla ettei ole yhtään elävää sielua
koko talossa.

Emäntä naurahti vastaukseksi.

-- Menettekö usein ulos pihasta? -- kysyi Oblomov.

-- Kesäisin niin sattuu. Niinpä tuonoin Eljaksen perjantaina käytiin
Ruutitehtaalla.

-- Siellä taitaa käydä paljon väkeä? -- kysyi Oblomov, katsoen
aukipäässeen huivin välitse emännän korkeata, liikkumatonta ja vahvaa
rintaa, joka oli kuin divaani tyyny.

-- Ei, tänävuonna oli vähän väkeä, aamusta päivin satoi vettä, vaan
illaksi selvisi. Kyllähän siellä muuten käy paljon rahvasta.

-- Vieläkö missä muualla tapaatte käydä?

-- Vähänlaisesti tulee missään käyntiä. Veljeni se kyllä kulkee Mihei
Andreitshin kanssa kalalla ja siellä ne kalavelliä keittävät, mutta
me sitä vain täällä kotosalla.

-- Ettäkö aina vain kotona?

-- Jumaliste, totta minä puhun! Mennä vuonna oltiin Kolpinassa niin
että tulee sitä sielläkin toisinaan käyntiä puistossa. 24:s päivä
kesäkuuta on veljeni nimipäivä niin että silloin kanslian kaikki
virkamiehet syövät päivällistä hänen kanssaan.

-- Entäs, käyttekös vieraissa?

-- Veli käy, mutta minä lasten kanssa käyn ainoastaan mieheni
sukulaisten luona pääsiäispyhänä ja jouluna päivällisellä.

Enempää ei piisannut puheenainetta.

-- Teillä on kukkia, pidättekö niistä? -- kysyi Oblomov.

Emäntä naurahti.

-- En, -- sanoi hän: -- ei meillä ole aikaa kukkia hoitaa. Lapset ne
tässä kulkivat Akuliinan kanssa kreivin puutarhassa, niin puutarhuri
oli antanut, vaan jeraania ja aloeta oli meillä jo mieheni eläessä.

Samassa syöksähti yht'äkkiä huoneeseen Akuliina, käsissään suuri
kukko, joka epätoivoisesti kiekahteli ja räpytteli siipiään.

-- Tämänkö kukon te, Agata Matvejevna, määräsitte annettavaksi
kauppamiehelle? -- kysyi piika.

-- Mitä sinä, mitä sinä nyt, mene ulos! -- lausui emäntä ujosti. --
Näethän että on vieraita!

-- Minä tulin vain kysymään, -- puhui Akuliina tarttuen kukkoa niin
että pää jäi riippumaan alaspäin: -- seitsemänkymmentä kopeikkaa hän
tästä antaa.

Mene keittiöön! -- komensi emäntä. -- Ja ota se harmaa täplärinta
kukko äläkä tätä, -- lisäsi hän kiireisesti, häveten omia sanojaan
ja, piilottaen kätensä saalin alle, alkoi tuijottaa lattiaan.

-- Teillä on taloushuolia, -- virkahti Oblomov.

-- Niin, meillä on paljon kanoja, me syömme munia ja kananpoikasia.
Täällä, tämän kadun varrelta, huviloista ja kreivin talosta ottavat
kaikki meiltä, -- vastasi hän katsahtaen paljon rohkeammin Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli huolehtivaisuuden ilme ja tylsyyskin
katosi, kun hän alkoi puhua hänelle tutuista asioista. Jokaiseen
kysymykseen, mikä ei koskenut jotakin määrättyä, hänelle tuttua
aihetta, vastasi hän vain naurahtamalla ja vaikenemalla.

-- Nämä tavarat pitäisi purkaa ja järjestää, -- huomautti Oblomov
osoittaen läjäänpantua omaisuuttaan...

-- Niin mekin olisimme tahtoneet, vaan veli ei ole käskenyt,
-- keskeytti emäntä vilkkaasti ja katsahti jo sangen rohkeasti
Oblomoviin: -- "Jumalatiesi, mitä hänellä on noissa pöydissä ja
kaapeissa..." on se sanonut: "sattuu vielä jotakin särkymään -- niin
syyttää meitä..."

Emäntä keskeytti puheensa ja naurahti.

-- Kuinka varovainen teidän veljenne on, -- lisäsi Oblomov.

Taas hiukan naurahti emäntä ja taas tuli kasvoille tavallinen ilme.
Tällä naurahtamisella peitti hän tietämättömyyttään silloin kun ei
osannut mitään sanoa eikä tehdä.

-- Minulle käy pitkäksi odottaa hänen kotiintuloaan, -- lausui
Oblomov: -- vaan ehkäpä te sanotte hänelle minun puolestani että
asianhaarat nyt ovat sellaiset etten asuntoa täällä tarvitse ja
sentähden pyydän sen siirrettäväksi toiselle asukkaalle ja minä myös
puolestani koetan etsiä halukasta henkilöä.

Emäntä kuunteli tylsistyneenä, tasaisesti räpytellen silmiään.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, miten sen sitoumuskirjan suhteen...

-- Ei se ole kotona nyt, -- toisti yhä emäntä: -- ettekö olisi niin
hyvä ja tulisi huomenna uudestaan: huomenna on lauvantai eikä se
silloin mene kansliaan.

-- Minulla on kauhean paljon asioita, ei hetkeäkään ole vapaata!
-- selitti Oblomov. -- Olkaa hyvä ja sanokaa ainoastaan että koska
käsiraha jääpi teidän hyväksenne, mutta minä teille asujan toimitan,
niin tuota...

-- Vaan veli ei ole kotona, -- puhui taas emäntä yksikantaan: --
ei sitä näy vielä kuuluvan... Ja hän katsahti kadulle. -- Tuosta
ikkunain sivu se aina kulkee ja minä aina näen, milloin se tulee,
mutta nyt ei sitä näy.

-- No, minun täytyy siis lähteä pois... -- sanoi Oblomov.

-- Mutta kun veljeni tulee kotiin, kuinkas sitte pitää sanoa siitä
että milloinka te muutatte? -- kysyi emäntä nousten sohvasta.

-- Sanokaa hänelle se mitä pyysin, .-- selitti Oblomov: -- että koska
asianhaarat nyt ovat sell...

-- Mutta ettekö itse voisi pistäytyä huomenna sen kanssa
puhumassa ... kertasi emäntä.

-- Minun on mahdotonta huomenna ehtiä.

-- No, ylihuomenna sitten, sunnuntaina: meillä tarjotaan aina
kirkonmenon jälkeen einepala ja viinaryyppy. Ja Mihei Andreitsh myös
tulee.

-- Tuleeko todellakin Mihei Andreitsh silloin tänne? -- kysyi Oblomov.

-- Jumaliste, totta minä puhun! -- vakuutti emäntä.

-- Mutta minulla ei ole aikaa ylihuomennakaan, -- epäsi Oblomov
kärsimättömänä.

-- No, ehkä sopii sitten tulevalla viikolla ... -- huomautti emäntä.
-- Mutta ettekö voi sanoa, milloinka rupeatte muuttamaan sisään? Minä
tässä käskisin pestä lattiat ja pyyhkiä pölyt, -- kysyi hän.

-- En minä teille muuta, -- sanoi Oblomov.

-- Että ettekö muutakkaan? Mihinkäs sitten panemme teidän kaikki
tavaranne?

-- Olkaa niin hyvä ja sanokaa vain veljellenne, -- alkoi taas Oblomov
pannen painon joka sanalle ja iskien katseensa suoraan emännän
rintaan: -- että koska nyt asianhaarat...

-- Kummapa se onkin, kuinka kauvan se viipyy, -- keskeytti emäntä
yksitoikkoisella äänellä tuijottaen aitaan, joka erotti kadun
pihasta. -- Minä tunnen hänet askeleistaankin, puisella katusillalla
kuuluu hyvin, kun joku kulkee...

-- Te siis sanotte hänelle, mitä pyysin? -- kysyi Oblomov kumartaen
ja jo ulos lähdössä.

-- Puolen tunnin perästä se jo itsekkin tulisi kotiin ... puheli
emäntä hänelle luonnottomalla levottomuudella koettaen ikäänkuin
äänellään pidättää Oblomovia.

-- Minä en mitenkään jouda enää odottamaan, -- sanoi Oblomov
päättävästi aukaisten oven.

Kun koira näki hänet portailla, nosti se taas kauhean äläkän ja
rupesi riuhtomaan ketjuaan. Ajuri, joka oli torkahtanut kyynärpäitään
vasten, alkoi peräyttää hevosia, ja kanat pakenivat jälleen
hätäytyneinä eri suuntiin samaan aikaan kun ikkunasta kurkisti
muutamia päitä.

-- Minä siis sanon veljelleni että te olitte täällä, -- lisäsi emäntä
rauhattomana, kun Oblomov jo oli, istuutunut vaunuihin.

-- Niin, ja sanokaa hänelle, että koska nyt asianhaarat ovat
sellaiset, niin minä en voi ottaa kortteeria itselleni, vaan siirrän
sen toisen nimiin taikka että hän puolestaan koettaisi etsiä...

-- Tähän aikaan se tavallisesti aina tulee kotiin ... -- puheli
emäntä kuunnellen hajamielisesti Oblomovin sanoja. -- Minä sanon siis
sille että teillä on aikomus tulla asiasta puhumaan.

-- Niin, aivan näinä päivinä minä poikkean tänne, -- virkkoi Oblomov.

Ja koiran hurjasti haukkuessa vierivät vaunut ulos pihasta ja
kääntyivät tärisemään pitkin kastelemattoman poikkikadun kuivuneita
multaläjiä.

Poikkikadun päässä tuli vastaan eräs kuluneeseen palttooseen puettu
keski-ikäinen mies, suuri paperimytty kainalossa, paksu keppi
kädessään ja kummikalossit jaloissaan, huolimatta siitä, että oli
kuiva ja kuuma päivä.

Hän kulki hitaasti, katseli sivuilleen ja asteli niinkuin olisi
tahtonut puhkipolkea tuon puusta tehdyn katukäytävän. Oblomov
katsahti hänen jälkeensä ja huomasi että hän kääntyi sisään
Pshenitsinin portista.

"Tuo oli varmaankin nyt se emännän veli!" päätti hän: "Mutta mitä
hemmettiä minä hänestä! Siinä saisi solkata vielä tuntikauden, vaan
minulla on nälkä ja kuuma. Ja Olgakin minua odottaa... Jääköön
toiseen kertaan."

-- Aja kiireemmin! -- komensi hän ajurilleen. "Mutta pitäisköhän
käväistä katsomassa vielä toistakin asuntoa?" muisti hän äkkiä
silmäillen sivuilleen pitkin lankku-aitoja. "Täytyisi taas ajaa
takaisinpäin Morskajalle tai Tallikadulle ... vaan jääköön sekin
toiseen kertaan!" päätti hän.

-- Aja kovemmin!



3.


Elokuun lopulla sattui sateisia ilmoja, ja huviloissa, joissa oli
uunit, tupruilivat savupiiput, vaan missä uuneja ei ollut, siellä
asujamet kuljeskelivat posket käärittyinä, ja vihoviimein, vähitellen
tyhjentyivät huvilat kokonaan.

Oblomovilla ei ollut tullut käyntiä toista kertaa kaupungissa, ja
eräänä aamuna näki hän, kuinka hänen ikkunansa alitse kuljetettiin
ja kannettiin Iljinskein huonekaluja. Vaikka se hänestä tuntuikin
aivan urotyöltä nyt lähteä muuttamaan pois asunnosta ja noin
vain sivumennen syödä päivällistä jossakin sekä olla koko päivän
maatapanematta, niin oli hän kuitenkin pahassa pulassa, kun ei
tiennyt, mies parka, mihin edes yöksi päänsä kallistaa.

Jäädä yksikseen huvilaan, kun ei puistossa eikä lehdossa enää ketään
näkynyt, ja kun Olgan ikkunaluukut olivat suljetut, se näytti hänestä
kerrassaan mahdottomalta.

Hän kulki sivu noiden autioiden huoneiden, käveli puiston ympäri,
laskeutui alas vuorelta ja hänen sydäntänsä ahdisti ylen surkeasti...

Sitten käski hän Sakariiaksen ja Anisjan ajaa Viipurinpuolelle, jonne
hän päätti asettua siihen asti että löytäisi toisen asunnon, matkusti
myös itse erikseen kaupunkiin, söi hätähätää päivällisen ravintolassa
ja vietti illan Olgan luona istuen.

Mutta nykyiset illat kaupungissa eivät olleet entisten pitkien,
valoisten päiväin ja kesäiltojen veroiset maalla. Täällä ei Oblomov
enää voinut nähdä Olgaa kolmea kertaa päivässä eikä täällä Katja enää
rientänyt hänen luoksensa eikä käynyt päinsä lähettää Sakariiasta
kirjelippua viemään viiden virstan päähän. Ja koko tuo kesäinen,
kukkainen lemmenromaani oli nyt kuni lennossaan laiskistunut,
ikäänkuin ei siinä kyllin riittäisi sisällystä.

He istuivat nyt toisinaan vaiti puolikin tuntia yhteenperään.
Olga syventyneenä työhönsä ja laskien itsekseen neulalla
kanavaompeluksensa kehikoita, Oblomov taas vaipuneena ajatustensa
avaruuksiin ja eläen mielikuvituksessaan eteenpäin paljon kauvemmas
nykyhetkeä.

Ainoastaan silloin-tällöin, silmähtäessäan tutkivasti neitoon,
vavahtaa hän kiihkoisesti, tai katsahtaa Olga sivumennen häneen ja
hymyilee, siepattuaan Oblomovin: silmistä säteen hellää nöyryyttä ja
sanoinselittämätöntä onnea.

Kolmena päivänä peräkkäin ajoi Oblomov näin kaupunkiin Olgan luo ja
söi päivällisensä heidän luonaan muka sillä perusteella ettei hänellä
siellä kotona vielä ollut oikein järjestyksessä, vaan että hän kyllä
tällä viikolla vielä muuttaa uuteen asuntoonsa. Mutta neljäntenä
päivänä tuntui hänestä jo sopimattomalta tulla ja sentähden hän,
ensin maleksittuaan Iljinskein talon likeisyydessä, ajoi huoaten
takaisin kotiin.

Viidentenä päivänä eivät Iljinskiläiset syöneet päivällistä kotonaan.

Kuudentena sanoi Olga hänelle että Oblomov tulisi häntä kohtaamaan
erääseen kauppamakasiiniin, josta hän sitten voisi saattaa Olgaa
jalkaisin kotiin asti ja antaa ajoneuvojen tulla hiljakseen jälessä.

Kaikki tämä tuntui Oblomovista epämukavalta, sillä kadulla tuli
useinkin vastaan Olgan tuttavia, jotka tervehtivät ja muutamat
pysähtyivät puhuttelemaankin.

-- Ah, hyvä jumala, kuinka vaikeata tämä on! -- sanoo Oblomov
yltyleensä hikoillen kauhusta ja aseman kiusallisuudesta.

Myös täti katsoo häntä nääntyneillä suurilla silmillään ja haistelee
miettiväisesti sprii-pulloansa ikäänkuin hänellä Oblomovin tähden
päätä pakottaisi. Ja kuinka pitkä matka onkaan Oblomov paralla
kuljettavanaan! Saa siinä ajaa köröttää Viipurinpuolelta asti ja
illalla takaisin -- kolme kokonaista tuntia.

-- Sanotaan tädille, -- vaatii yhä Oblomov: -- silloin voin jäädä
teille jo aamusta päivin eikä kukaan tule puhumaan...

-- Mutta oletko jo käynyt virastossa? -- kysyi Olga.

Oblomovin teki kovin mieli sanoa että: "olen käynyt ja kaikki
on toimitettu", mutta hän tiesi että Olga on katsova häntä niin
tutkivasti että heti lukee valheen hänen kasvoistaan. Ja hän vain
huokasi vastaukseksi.

-- Voi, jos sinä tietäisit, kuinka vaikeata se on! -- äänsi hän.

-- Mutta oletko puhellut emännän veljen kanssa? Oletko hakenut toista
asuntoa? -- kyseli sitten Olga kohottamatta katsettaan käsityöstään.

-- Hän ei ole aamuisin koskaan kotona ja iltaisinhan minä aina olen
täällä, -- selitti Oblomov iloissaan että oli keksinyt kyllin pätevän
esteen.

Nyt huokasi Olga, mutta ei mitään sanonut.

-- Huomenna minä välttämättömästi käyn emännän veljen puheilla, --
rauhoitti häntä Oblomov: -- huomenna on sunnuntai ja silloin ei hän
mene kansliaan.

-- Ennenkuin kaikki tämä on järjestetty, -- virkkoi Olga
miettiväisesti: -- on mahdotonta mitään puhua tädille ja täytyy myös
tavata toisiaan harvemmin...

-- Niin, niin ... tosiaankin, -- lisäsi Oblomov arasti.

-- Tule sinä syömään päivällistä meille sunnuntaina, joka on meidän
vastaanottopäivämme, mutta sitten vaikka esimerkiksi keskiviikkona
saatat olla yksin -- päätti Olga. -- Ja sitten voimme me nähdä
toisemme myös teatterissa, minä toimitan sinulle tiedon, milloin
menemme ja tule sinäkin silloin sinne.

-- Niin, kyllä se sopii, -- vastasi Oblomov ilahtuneena siitä että
Olga otti huolenpidon kohtauksen järjestämisestä omille hartioilleen.

-- Ja kun sattuu kaunis päivä, -- lopetti neito: -- niin ajan minä
kaupungin kesäpuistoon kävelylle ja sinäkin voit tulla sinne, se
muistuttaa meille puistoa maalla ... niin, puistoa maalla! -- toisti
hän tunteellisesti.

Oblomov suuteli ääneti Olgan kättä ja heitti hyvästit sunnuntaihin
asti. Neito saattoi häntä alakuloisesti silmillään, istahti sitten
pianon ääreen ja vaipui kokonaan sävelten mailmaan. Hänen sydämmensä
itki jotakin ja itkua kuului myös sävelissä. Hän tahtoi laulaa, mutta
ääni takertui kurkkuun.

Toisena päivänä pukeutui Oblomov noustuaan samaan karkeaan takkiinsa,
jota oli käyttänyt huvilassa asuessaan. Yönutulleen oli hän jo
aikoja sitten hyvästit heittänyt ja käskenyt sen ripustaa piiloon
vaatekaappiin.

Tapansa mukaan tuli Sakariias sisään kömpelösti kantaa täristäen
kahvitarjotinta pöytään. Sakariiaksen selän takaa, kuten ennenkin,
kurkisti ovesta Anisja katsoen, saapiko Sakariias kupit kunnialla
pöytään saakka kannetuksi sekä vetäytyi heti hiljaa takaisin, jos
Sakariias oli saanut tarjottimen onnellisesti paikalleen, mutta jos
yksikään kapine putosi tarjottimelta, silloin ryntäsi hän hätäisesti
miehensä perään estääksensä jäljelläolevia putoamasta, jonka ohessa
Sakariias ärtyi haukkumaan ensin kapineita ja sitten vaimoaan
töykäten häntä kyynäspäällään rintaan.

-- Mainion hyvää kahvea tänään! Kuka tätä on keittänyt? -- kysyi
Oblomov.

-- Emäntä itse, -- sanoi Sakariias: -- Kuudetta päivää yhä itse
keittää. "Te", sanoo hän, "panette liiaksi sikuria ettekä anna kiehua
kylliksi. Antakaas kun minä keitän!"

-- Se on mainion maukasta, -- uudisti Oblomov kaataen toisenkin
kupillisen. -- Sano sille kiitokset minulta.

-- Tuossa se on itse, -- puheli Sakariias viitaten vierashuoneen
puoleksi avattuun oveen. -- Se on heillä jonkunlainen puhvetti tuo
huone, siinä hän puuhailee emäntä, siinä on heillä teet, sokerit,
kahvet ja ruoka-astiat.

Oblomov saattoi nähdä ainoastaan emännän selän, niskan ja osan
valkoista kaulaa sekä paljaat kyynäspäät.

-- Mitä hän siellä noita kyynäspäitään niin vilkkaasti kääntelee? --
kysyi Oblomov.

-- Kuka hänet tiennee! Pitsejä, vai mitä, siellä silittänee.

Oblomov seurasi silmillään kyynäspäiden liikkeitä ja katsoi, kuinka
selkä vuoronperään taipui ja oikeni.

Emännän kumartuessa näkyi alhaalta puhdas alushame, puhtaat sukat ja
pyöreät, täyteläiset pohkeet.

"Virkamiehen leski, vaan kyynäspäät kuin kreivittärellä, vieläpä on
niissä kuopatkin sellaiset somat ja pienet!" arvosteli Oblomov.

Puolenpäivän aikaan tuli Sakariias kysymään, eikö haluttaisi koettaa
heidän piirakkaansa: emäntä näet oli pyytänyt tarjota.

-- Tänään kun on sunnuntai, niin paistetaan heillä piirakkaa.

-- Lieneekö se piirakka niin erinomaista? -- virkkoi Oblomov
huolimattomasti. -- Tietysti siinä on sipulia ja porkkanoita seassa...

-- Ei se ole huonompaa kuin meidän omat oblomovilaiset piirakatkaan,
-- huomautti Sakariias: -- höysteenä on kananpoikia ja tuoreita
sieniä.

-- Ai-ai, taitaapa olla hyvääkin, tuohan maisteeksi! Kukas heillä
sitä leipoo? Se likainen ämmäkö?

-- Eikös mitä! -- sanoi Sakariias halveksivasti. -- Jos ei olisi
emäntää, niin se rääsy nyt ei älyäisi edes taikinata alustaa. Emäntä
on itse aina keittiössä. Tämän piirakan ovat he Anisjan kanssa kahden
leiponeet.

Viiden minuutin kuluttua pistihen vierushuoneesta esiin saalin alta
paljas käsivarsi asettaen Oblomovin eteen lautasen, jolla höyrysi
tulikuuma, suunnattoman suuri kimpale piirakkaa.

-- Paljon kiitoksia! -- virkahti Oblomov lempeästi, ottaen vastaan
piirakan ja, silmähdettyään ovelle, kaivautui katseellaan emännän
korkeaan rintaan ja paljaisiin olkapäihin.

Ovi sulkeutui kiireesti.

-- Haluatteko viinaa? -- kysyi ääni.

-- Kiitän nöyrimmästi, mutta minä en juo, sanoi Oblomov vielä
lempeämmästi: -- mitä lajia teillä on muuten?

-- Meillä on omaa, kotitekoista, me valmistamme sitä itse viinimarjan
lehdistä, -- vastasi ääni.

-- Minä en vielä koskaan elämässäni ole juonut viinimarjan lehdistä
tehtyä viinaa, olkaapa niin hyvä ja antakaa maistaa!

Jälleen ojensihen esiin paljas käsivarsi lautasineen ja
viinaryyppyineen; Oblomov kulahutti kurkkuunsa ja hänestä viina oli
aivan erinomaista.

-- Paljon kiitoksia, -- sanoi hän koettaen katsahtaa oven raosta,
mutta ovi lupsahti samassa kiinni.

-- Miksi ette anna itseänne nähdä että saisin teille toivottaa hyvää
huomenta? -- moitti Oblomov.

Emäntä naurahti oven takana.

-- Minä olen tässä vielä arkipukimessa, kun olen ollut keittiössä, --
vastasi hän. -- Hetipaikalla pukeudun ja kohta velikin tulee kotiin
kirkosta.

-- Ah, apropos veljestä, -- huomautti Oblomov: -- minun täytyy
puhella hänen kanssaan. Pyytäkää häntä pistäytymään luokseni.

-- Hyvä, kyllä minä sanon, kun tulee.

-- Kukas se on joka teillä niin rykii? Kenellä se semmoinen kuiva
yskä on? -- kysyi Oblomov.

-- Ka mummolla, sillä on jo kahdeksatta vuotta semmoinen yskä.

Ja ovi lupsahti kiinni.

"Kuinka yksinkertainen hän on", ajatteli Oblomov: "mutta on hänessä
sentään jotakin... Ja hän pitää itsensä puhtaana."

Näihin asti ei hän vielä ollut ehtinyt tutustua emännän "herra
veljeen". Hän oli ainoastaan nähnyt joskus vuoteeltaan, kuinka
ristikko-aidan takaa vilahti miestä, jolla oli suuri paperimytty
kainalon alla ja joka katosi näkyvistä poikkikadulle ja sitten
kello viiden aikaan taas vilahti sama paperimytty kainalossaan sivu
ikkunain sekä katosi porrasten taa. Kotona ei hänestä kuulunut mitään.

Kuitenkin saattoi huomata siellä ihmisiä elävän, varsinkin aamuisin,
keittiössä kalisivat pöytäveitset, ikkunaan kuului kuinka ämmä
asetti jotakin nurkkaan, kuinka talonmies pilkkoi halkoja, kuljetti
kärryillä vesitynnyriä; seinän takaa kuului väliin lasten itkua
taikka mummon hellittämätöntä kuivaa yskimistä.

Oblomovilla oli vallassaan neljä huonetta, se on: koko paraadipuoli
rakennuksesta. Emäntä perheineen oli asettunut kahteen takahuoneeseen
ja veli asui ylhäällä niinsanotussa "svetjolkassa", pienessä,
suuri-ikkunaisessa ullakkokamarissa.

Oblomovin kabinetti ja makuuhuoneen ikkunat olivat pihalle päin,
vierashuone pienen puutarhan puolelle, sali taas kohti suurta
kaali- ja perunamaata. Vierashuoneen ikkunoissa heloittivat vaaleat
karttuuniverhot.

Seinävierillä kyyristelihen yksinkertaisia pähkinänvärisiä tuoleja,
peilin alla seisoi viheriä pelipöytä, ikkunalaudoilla pukkelehtihen
pieniä ruukkuja geranium-kukkineen ja katosta riippui neljä häkkiä
keltasirkkuineen ja kanarialintuineen.

Veli astui sisään varpaisillaan ja vastasi Oblomovin tervehdykseen
kolminkertaisella kumarruksella. Hänen arki-univormunsa oli tiukasti
napitettu kaikkiin nappeihinsa niin että oli mahdoton tietää, oliko
hänellä paitaa päällään vai ei; huivi oli yksinkertaiseen solmuun
sidottu ja sen päät tukitut piiloon kauluksen alle.

Hän oli neljänkymmenen rinnassa oleva mies, otsallaan pystysuora
hiustöyhtö ja ohimoillaan myös kaksi samanlaista ikäänkuin tuulen
valtaan viskattua töyhtöä, jotka olivat näöltään aivankuin
keskikokoiset koirankorvat. Hänen harmaat silmänsä eivät yhtäkkiä
iskeneet esineeseen, johon hän tahtoi katsoa, vaan tirkistivät siihen
alussa vain salavihkaa ja vasta toisella kertaa pysähtyivät.

Käsiänsä hän ikäänkuin häpesi ja silloin kun puhui, koetti piilottaa
joko molemmat selkänsä taa, tai toisen poveen ja toisen selkänsä taa.
Kun virastossa antoi johtajalle jonkun paperin, joka vaati selitystä,
niin piti hän toisen käden selkänsä takana, vaan toisen käden
keskisormella alaspäin käännetyin kynsin osoitti varovaisesti jotakin
riviä tai sanaa ja osoitettuaan piiloitti käden heti taaksensa --
kentiesi siitä syystä että sormet olivat paksuhkot, punaisehkot ja
hiukan vapisivat eikä hänestä tuntunut aivan sopivalta ilman pätevää
syytä asettaa niitä liian usein näytteille.

-- Te olette suvainnut, -- alkoi hän, luotuaan kaksinkertaisen
katseensa Oblomoviin: -- käskeä minun tulla luoksenne.

-- Niin, minä tahdoin puhella teidän kanssanne asunnon suhteen. Olkaa
hyvä ja istukaa! -- vastasi Oblomov kohteliaasti.

Hän sai pyytää kahdesti ennenkuin Ivan Matveitsh suostui istuutumaan
ruumis eteenpäin kumarruksissa ja kädet hihoihin pistettyinä.

-- Asianhaarat ovat nyt sellaiset että minun täytyy etsiä itselleni
toinen asunto, -- lausui Oblomov: -- sentähden haluaisin minä tämän
huoneuston siirrettäväksi toiselle...

-- Nyt on vaikea siirtää, -- virkahti Ivan Matveitsh yskähtäen
sormiinsa ja sukkelasti kätkien ne taas hihojensa sisään: --
jos olisitte loppukesällä ilmoittanut, silloin kävi paljon
huoneenkatsojia.

-- Kyllä minä täällä kävin, mutta te ette ollut kotona, -- keskeytti
Oblomov.

-- Sisar siitä mainitsi, -- lisäsi virkamies. -- Vaan älkää
huolehtiko asunnon suhteen, kyllä teillä täällä tulee mukava elää.
Ehkä linnut teitä häiritsevät, vai miten?

-- Mitkä linnut?

-- Nuo kanat.

Vaikka Oblomov olikin varhaisesta aamusta alkaen alituisesti kuullut
hautovan kanan närkästynyttä kaakatusta ja kananpoikain piipitystä
ikkunainsa alta, niin ei siihen ollut huomiotaan kääntänyt. Hänen
edessään oli heijaillut vain Olgan kuva ja hän oli tuskin huomannut,
mitä ympärillä tapahtui.

-- Ei, se ei ole vaarallista, -- sanoi hän: -- minä luulin teidän
puhuvan kanarialinnuista, jotka jo aamusta asti alkavat viserrellä.

-- Me viemme ne pois, -- ehdotti Ivan Matveitsh.

-- Ei sekään ole niin vaarallista, -- huomautti Oblomov: -- mutta
asianhaaroihin nähden on minun mahdotonta jäädä tänne asumaan.

-- Kuten suvaitsette, -- vastasi Ivan Matveitsh. -- Mutta jos ette
löydä tänne toista asukasta, niin kuinkasta silloin kontrahdin
suhteen? suostutteko antamaan korvausta...? Tappiota teille siitä
tulee.

-- Paljonkos pitää maksaa? -- kysyi Oblomov.

-- Heti paikalla tuon teille laskun. Hän toi sitoumuskirjan ja tilit.

-- Niinkuin tästä näette, maksaa asunto kahdeksansataa seteliruplaa,
sataruplaa on saatu etukäteen, jäännös tekee siis seitsemän sataa
ruplaa, -- sanoi hän.

-- Mutta ette suinkaan tahtone minulta ottaa maksua koko vuodelta,
kun en ole elänyt teillä edes kahta viikkoakaan? -- keskeytti hänet
Oblomov.

-- Kuinkas muuten? -- virkkoi Ivan Matveitsh leppeästi ja omantunnon
mukaisesti. -- Väärinhän olisi, jos sisar saisi kärsiä tappiota.
Hän on köyhä leski, joka elää ainoastaan sillä, mitä talon vuokra
tuottaa; ei suinkaan kananpojilla ja munien myönnillä ansaitse
senkään vertaa mitä menee lasten vaatteisiin.

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en voi, -- puuttui puheeseen
Oblomov: -- ajatelkaa nyt itse: enhän minä ole täällä elänyt kahta
viikkoakaan. Miksi pitäisi minun niin paljon maksaa?

-- Niinkuin näette, on se sitoumuksessa määrätty, -- puhui Ivan
Matveitsh osoittaen keskisormellaan kahta riviä ja piiloittaen
sormen sitten hihaansa: -- suvaitkaa lukea läpi: "Jos sattuu että
minä, Oblomov, haluan ennen määrä-aikaa muuttaa asunnosta, niin
olen minä velvollinen siirtämään sen toiselle henkilölle samoilla
ehdoilla, taikka päinvastaisessa tapauksessa, korvaamaan koko vuoden
vuokramaksun tulevan vuoden ensimmäiseen päivään kesäkuuta rouva
Pshenitsinalle", -- luki Oblomov.

-- Kuinka tämä on mahdollista? -- kysyi hän. -- Ei tämä ole oikein.

-- Se on laillinen paperi, -- huomautti Ivan Matveitsh. -- Itse
olette suvainnut allekirjoittaa, katsokaa tuohon!

Jälleen ilmestyi sormi allekirjoituksen päälle ja heti se taas katosi.

-- Kuinka paljon tekikään summa? -- kysyi Oblomov.

-- Seitsemän sataa ruplaa, -- sanoi Ivan Matveitsh alkaen näpähytellä
samalla sormellaan paperia puristaen joka kerralla kätensä nopeasti
nyrkiksi: -- ja tallista ja liiteristä sataviisikymmentä ruplaa.

Ja hän näpähytti vielä kerran paperia.

-- Mutta kuulkaa, eihän minulla hevosia edes olekkaan, enkähän minä
tarvitse mitään tallia enkä liiteriä! -- huudahti Oblomov vilkkaasti.

-- Kontrahdissa on niin sanottu, -- huomautti Ivan Matveitsh taas
työntäen sormensa kohti erästä riviä. -- Mihei Andreitsh kertoi että
teillä tulee olemaan omat hevoset.

-- Mihei Andreitsh valehtelee! -- sanoi Oblomov harmistuneena. --
Antakaa tänne sitoumuskirja!

-- Tuoss' on, suvaitkaa ottaa jäljennös, vaan sitoumuskirja kuuluu
sisarelle, -- virkkoi Ivan Matveitsh pehmeästi ja otti sitoumuskirjan
käteensä. -- "Sitäpaitsi ryytimaasta ja kaalista, nauriista ynnä
muista vihanneksista laskien yhtä henkeä kohti", luki Ivan Matveitsh:
-- "maksettakoon arviolta kaksisataa-viisikymmentä ruplaa..."

Ja hän yritti taas koskettamaan sormellaan tilejä.

-- Mistä ryytimaasta? Mistä kaalista? Minä en vähän vähääkään
ymmärrä, mitä te tarkoitatte? -- huudahti Oblomov miltei uhkaavasti.

-- Niin seisoo sitoumuksessa ja niin sanoi Mihei Andreitsh että te
vuokraatte talon niiden kanssa...

-- Mitä tämä merkitsee ja mitä kummaa teillä on tekemistä minun
ruokapöytäni kanssa? Minä en tahdo teidän kaalejanne enkä
nauriitanne ... -- puhkui Oblomov nousten seisaalleen.

Myös Ivan Matveitsh nousi tuolilta: -- Suokaa anteeksi, mutta
tässähän on teidän omakätinen allekirjoituksenne! -- virkkoi hän.

Ja jälleen töykkäsi paksu sormi vapisten allekirjoituksen kohdalle ja
koko paperi vavahteli hänen kädessään.

-- Paljoksiko laskette koko summan? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi.

-- Vielä katon ja ovien maalauttamisesta, keittiön ikkunain uudestaan
laittamisesta sekä uusista linkkulukoista oviin -- karttuu lisäksi
sataviisikymmentä ruplaa, kaksikymmentäkahdeksan kopeikkaa.

-- Kuinka, pannaanko tämäkin minun laskuuni? -- kysyi Oblomov
kummastellen. -- Isännän kustannuksellahan semmoista aina tehdään.
Kuka hullu muuttaa rappiossa olevaan asuntoon...?

-- Sitoumuksessa seisoo, mikä tulee teidän laskuunne, -- sanoi Ivan
Matveitsh kaukaa osoittaen sormellaan sitä kohtaa paperissa, jossa
tämä oli kirjoitettu.

-- Tuhat kolmesataa viisikymmentäneljä seteliruplaa, kaksikymmentä
kahdeksan kopeikkaa kaikkiaan! -- lopetti hän leppeällä äänellä
piiloittaen molemmat kätensä sitoumuskirjoineen taaksensa.

-- Mistä minä otan? Ei minulla ole rahaa! -- virkkoi Oblomov hölkäten
edestakaisin huoneessa. -- Luuletteko minun teidän nauriitanne ja
kaalejanne tässä tarvitsevan?

-- Kuten suvaitsette! -- sanoi Ivan Matveitsh hiljaa. -- Vaan älkää
huolehtiko, kyllä teidän tulee täällä mukava asua, -- lisäsi hän. --
Mitä rahoihin tulee ... niin kyllä sisar odottaa.

-- Se on mahdotonta, minun on ihan mahdotonta jäädä, koska
asianhaarat ovat sellaiset. Kuuletteko te?

-- Kyllä minä kuulen. Tehkää niinkuin haluatte, -- vastasi Ivan
Matveitsh nöyrästi, ottaen askeleen poispäin.

-- Hyvä siis, minä ajattelen asiaa ja koetan siirtää asunnon
toiselle, -- sanoi Oblomov nyökäyttäen päätänsä virkamiehelle.

-- Vaikeaksi se teille käy, vaan voittehan muuten koettaa: -- lopetti
Ivan Matveitsh ja, kumartaen kolme kertaa, poistui huoneesta.

Oblomov vetäsi esiin lompakkonsa ja luki rahansa: niitä oli kaikkiaan
kolmesataa viisi ruplaa. Hänen päätään pyörrytti.

"Mihinkäs minun kaikki rahani ovat joutuneet?" kysyi itseltään
Oblomov hämmästyksissään, milteipä kauhistuksissaan. "Alussa kesäähän
lähetettiin minulle maalta tuhat-kaksisataa ruplaa, vaan nyt on
jäljellä kaikkiaan ainoastaan kolmesataa!"

Hän alkoi laskea ja muistella kaikkia menojaan, vaan saattoi muistaa
ainoastaan kaksisataa-viisikymmentä ruplaa.

-- Mihin kummaan ne rahat ovat menneet? -- huudahti hän. --
Sakariias! Sakariias!

-- Mitä suvaitsette?

-- Mihinkä meidän kaikki rahamme ovat joutuneet, koska ei meillä
niitä enää ole? kysyi Oblomov.

Sakariias alkoi kaivella taskujansa ja veti esiin puolenruplan ja
kymmenenkopeikan rahan laskien ne pöydälle.

-- Siin' on! unohdin antaa takaisin jäännökset muutosta, -- sanoi hän.

-- Mitä sinä minun eteeni työnnät noista pikkurahoista! Sano heti,
mihin on joutunut kahdeksansataa ruplaa?

-- Mistä minä sen tiedän! Vai onko se minun asiani ottaa selkoa,
mihin itse tuhlaatte rahanne? Ja mikä sen tietää mitä te tuolla
kaupungilla makselette ajureille vaunuista?

-- Niin, ajoihin on mennyt paljon rahaa, -- muisti Oblomov katsoen
Sakariiakseen. -- Etkö muista, paljonko siellä huvilassa asuessamme
annoimme ajureille?

-- Mikä hänet muistaisi! -- murahti Sakariias: -- sen minä vain
muistan että te kerran käskitte minun antaa ajurille kolmekymmentä
ruplaa.

-- Mikset sinä kirjoita muistiin kaikkia menoja? -- nuhteli häntä
Oblomov. -- Semmoista se on kun ei osaa kirjoittaa!

-- Kaiken ikäni olen elänyt ilman luku- ja kirjoitustaitoa ja,
jumalankiitos, en ole huonompi kuin muutkaan! -- virkahti Sakariias
katsoen syrjään.

"Oikeassa on Stolz että pitäisi toimittaa kouluja sinne maalle!"
ajatteli Oblomov.

-- Noilla Iljinskeillä oli ollut muuan kirjataitoinen palvelija,
-- jatkoi Sakariias: -- vaan hopea-astioitapa kuului varastelleen
kaapista.

"Siinä sen nyt kuulee!" ajatteli Oblomov pelkurimaisesti. "Todellakin
ovat nuot kirjataitoiset talonpojat kaikki sellaista epäsiveellistä
kansaa. Ravintoloissa he vain viruvat, harmonikat käsissä ja... Ei,
varhaista on vielä perustaa kouluja!"

-- No, mihin muualle on rahoja vielä mennyt? -- kysyi Oblomov.

-- Mistä minä tiedän! Vaan annoittehan siellä huvilassa tuolle Mihei
Andreitshille...

-- Tosiaankin, -- ilahtui Oblomov muistaessaan nämätkin rahat. --
Siis ajurille annettiin kolmekymmentä ja Tarantjeville luullakseni
kaksikymmentäviisi ruplaa... Vieläkös muualle?

Ja hän katsoi miettiväisesti ja kysyväisesti Sakariiakseen. Tämä
katsoi yrmeästi vastaan:

-- Eiköhän Anisja muistaisi? -- kysyi Oblomov.

-- Mitäs se hupsu muistaisi? Mistä ne akat tietävät? -- sanoi
Sakariias halveksivasti.

-- En voi itse muistaa! -- lopetti Oblomov ahdistuksissaan: -- eihän
meillä vain liene varkaita käynyt.

-- Jos varkaita olisi käynyt, niin kaikki ne toki olisivat ottaneet,
-- mutisi Sakariias ulos mennessään.

Oblomov istahti nojatuoliin ja rupesi miettimään. "Mistä minä saan
rahoja?" ajatteli hän kylmä hiki otsallaan. "Milloinka mahtavat
lähettää maalta ja kuinka paljon?"

Hän katsahti kelloansa. Se näytti kahta ja oli siis aika lähteä Olgan
luo. Tänäänhän oli määrätty päivä mennä päivälliselle sinne. Ja
vähitellen tuli hän iloisemmalle mielelle, käski hankkia ajurin ja
ajoi Morskàja-kadun varrelle.



4.


Hän kertoi Olgalle jo puhelleensa emännän veljen kanssa ja lisäsi
pikaisesti omasta päästään että oli toivo tällä viikolla saada asunto
toiselle siirretyksi.

Olga ajoi tätinsä kanssa vieraisiin päivällisiin asti ja Oblomov
läksi sillä aikaa katsomaan huoneita lähistössä. Hän poikkesi kahteen
taloon, joista ensimmäisessä löysi nelihuoneisen asunnon neljästä
tuhannesta ruplasta, toisessa taas pyydettiin viidestä huoneesta
kuusituhatta ruplaa.

-- Kauheata! kauheata! -- hoki hän pusertaen korvansa umpeen ja
paeten pois kummastuneiden talonmiesten luota. Hän ei kauhistuksesta
osannut eikä ennättänyt edes laskea, kuinka paljon siitä karttuukaan
toi näihin summiin lisää nuot toistatuhatta ruplaa, jotka olivat
maksettavat Pshenitsinalle -- ja kiiruhti vain askeleitaan
päästäksensä takaisin Olgan turviin Siellä oli vieraita Olga oli
hilpeällä tuulella, puheli, lauloi ja herätti hurjaa mieltymystä
seurassa. Oblomov yksin kuunteli hajamielisesti, vaikka Olga juuri
hänen tähtensä näin puheli ja lauloi jottei toinen istuisi nurpalla
nenin ja silmät alas luotuina, vaan että kaikki hänessä itsessäänkin
vastaisi neidon lauluun ja puheluun.

-- Tule huomenna teatteriin, meillä on looshi, -- sanoi Olga.

"Kuka sinne illalla, likaisessa syyssateessa niin kauvas!" ajatteli
Oblomov, mutta katsahdettuaan neidon silmiin, vastasi hänen
hymyilyynsä samallaisella suostumuksen hymyllä.

-- Tilaa itsellesi nojatuoli, -- lisäsi neito: -- tulevalla viikolla
saapuvat Majevskilaisetkin, täti on pyytänyt heidät meidän looshiimme.

Ja hän katsahti Oblomovin silmiin nähdäksensä, kuinka iloiseksi tämä
tulee.

"Jumal'auta!" ajatteli Oblomov kauhistuksissaan. "Eihän minulla ole
rahaakaan enempi kuin kolmesataa ruplaa."

-- Kuules, pyydä tuota paroonia, hän tuntee siellä kaikki ja lähettää
huomenna tilaamaan nojatuoleja.

Ja Olga hymyili jälleen ja Oblomov hymyillen vastaan kääntyi
hymyhuulin paroonin puoleen pyytämään ja tämä myöskin hymyili ja
lupasi toimittaa piletit.

-- Toistaiseksi saat istua nojatuolissa, vaan sitten kun olet
toimittanut asiasi kuntoon, -- lisäsi Olga: -- saat oikeuden tulla
istumaan meidän looshiimme.

Ja näin sanoen hymyili hän niinkuin oli hymyillyt silloin, kun oli
tuntenut olevansa täynnänsä onnea.

Oi mitä autuasta tunnetta tuulahtikaan yhtäkkiä Oblomovin rintaan,
kun Olga hiukan kohotti lumoavan tulevaisuuden verhoa, tuon
tulevaisuuden, jota hymyilyt peittivät kuni kukkaset!

Oblomov unhoitti jo rahaseikkansakin ja vasta seuraavana aamuna
nähtyään ikkunainsa ohi vilahtavan veljen paperimytyn, muisti hän
valtakirjan ja pyysi Ivan Matveitshia todistuttamaan sen virastossa.
Tämä luki läpi valtakirjan, selitti että siinä oli yksi epäselvä
kohta ja ryhtyi sitä korjaamaan.

Valtakirja kirjoitettiin siis uudestaan ja vihdoinkin lähetettiin se
todistettuna postiin. Juhlallisesti ilmoitti Oblomov tästä Olgalle ja
rauhoittui pitkäksi aikaa.

Hän oli iloissaan ettei siihen asti kunnes vastaus joutuisi,
tarvinnutkaan etsiä toista asuntoa, ja siihen saakka ehtisi rahojakin
taas jonkunverran karttua.

"Kyllähän sitä tässäkin voisi elää" arveli hän: "kaukana tämä tosin
on kaikesta, mutta ankaran hyvä järjestys vallitsee heillä talossa ja
taloudenhoito käy mainiosti."

Totta se olikin että taloudenhoito kävi oivallisesti. Vaikka
Oblomov olikin omissa ruuissaan, niin valvoi emännän silmä hänenkin
keittiötänsä.

Kun Ilja Iljitsh kerran sattui pistäytymään keittiöön, tapasi hän
emännän ja Anisjan melkein toinen-toistensa sylissä.

Jos on olemassa sielujen sympatiiaa tässä mailmassa ja jos
sukua-olevat sydämmet vainuavat jo kaukaa toinen-toisensa, niin eipä
tämä koskaan liene tullut niin silminnähtävästi todistetuksi kuin
hellässä suhteessa emäntä Agata Matvejevnan ja piika Anisjan välillä!
Jo ensi näkemältä, ensimmäisestä sanasta ja liikahduksesta olivat he
ymmärtäneet toinen-toisensa sisällisen arvon.

Niistä monista taloudellisista tempuista, joita Anisja näytti, kun
hän, hiilihanko ja pesuriepu käsissään, käärityin hihoin viidessä
minuutissa laittoi puoli vuotta lämmittämättömänä olleen keittiön
kuntoon tai kun hän kerralla pyyhkäistä pöyhäsi varstallaan
pölyt pöydiltä, seiniltä ja katoista sekä luudalla heilautti
tavattoman leveitä huiskauksia pitkin lattiaa ja penkkejä tai kun
hän silmänräpäyksessä kaivaa koppasi uunista tuhkaläjän -- niistä
kaikista työnnäytteistä ymmärsi Agata Matvejevna, minkä arvoinen
olento Anisja oikeastaan oli, ja kuinka suuren auttajattaren hän
hänestä oli saanut. Ja siitä ajasta lähtien antoi emäntä Oblomovin
piialle lämpimän sijan sydämmessään.

Ja kun taas Anisja vuorostaan katsahdettuaan ainoastaan kerran,
mitenkä Agata Matvejevna hallitsee keittiötä, mitenkä tämä noilla
haukansilmillään, joilla ei ollut kulmakarvoja, huomaa töykeän
Akuliinan jokaisen kömpelön liikkeen, kuinka tämä heläyttelee
käskyään milloin mitäkin tekemään ja kuinka hän torilla yhdellä
silmäyksellä ja hieman vain sormellaan koskettaen erehtymättä
ratkaisee, kuinka monen kuukauden vanha on kana, onko kauvan siitä
kun kala on kuollut ja milloinka persilja tai salaatti on irti
nyhdetty kasvilavasta -- niin hän ihmetyksellä ja kunnioituksen
sekaisella pelvolla loi silmänsä emäntään ja käsitti että hän,
Anisja, oli tähän asti elänyt ulkopuolella kutsumustaan, ja että
hänen elämänsä työtantereena -- ei ollut Oblomovin keittiö, jossa
hänen kiirehtiväisyytensä, alati riehuva, hermostunut työkuumeensa
oli suunnattu ainoastaan tempaisemaan lennosta Sakariiakselta
putoavia lautasia ja laseja, ja jossa hänen kokemuksensa ja hieno
harkitsemiskykynsä sai kärsiä tukahduttavaa sortoa miehen synkeän
kateuden ja karkean ynseyden tähden. Nämät kaksi naista ymmärsivät
toinen-toisensa ja tulivat eroamattomiksi ystäviksi.

Silloin kun ei Oblomov syönyt päivällistä kotonaan, oli Anisja läsnä
emännän keittiössä ja työn innosta pyrähteli nurkasta nurkkaan,
työnteli sisään ja veteli ulos uunista paistinpannuja ja melkein
samalla silmänräpäyksellä aukoili kaapin ovia, lennätteli esiin mitä
tarvittiin ja lupsahutteli kaapit kiinni ennenkuin Akuliina kerkesi
käsittää, mistä oli kysymyskään.

Senpätähden saikin Anisja palkinnokseen päivällisen, kuutisen
kupposta kahvea aamuisin ja yhtä monta iltaisin, minkä ohessa hän oli
vilpittömässä, pitkälle venyvässä keskustelussa emäntänsä kanssa,
joka toisinaan hänelle uskoen kuiskutteli salaisuuksiaankin.

Kun Oblomov söi päivällistä kotonaan, silloin taas autteli emäntä
Anisjaa, se merkitsee: antoi viittauksia sanoin tai sormin, milloin
oli aika tai milloin oli liian varhaista ottaa paisti ulos uunista,
pitikö kastikkeeseen lisätä hiukan punaviiniä tai kermapiimää, tai
milloin kala oli keitettävä näin eikä noin...

Hyvä-jumala sentään, millaisia tietoja he vaihtoivatkaan keskenään
taloudellisissa asioissa, ei ainoastaan keittiö-salaisuuksien alalla,
vaan myös muillakin aloilla, mitkä koskivat palttinan kutomista,
lankojen kehräämistä, ompelutaitoa, paitojen ja vaatteiden pesua,
silkkipitsien ja hansikkaiden puhdistusta, tahrojen poisottamista
erilaisista kankaista vieläpä kaikenlaisten kotilääkkeiden ja
ruohojen käyttämistä -- sanalla sanoen kaikkea, minkä tutkisteleva
ihmisäly ja vuosituhansien kokemukset olivat vieneet määrättyyn
elämän kehitykseen!

Ilja Iljitsh nouseskelee aamuisin kello yhdeksän vaiheilla, näkee
ensin ristikko-aidan takaa vilahtelevan veljen, joka paperimytty
kainalossa on menossa virastoonsa, sitten ryhtyy hän juomaan kahvea.
Kahvi on yhä sitä samaa mainiota kahvea, kerma on sakeaa, ja rasvassa
paistetut leivokset ovat hauskasti mureita.

Sitten ryhtyy hän polttamaan sikaaria ja kuuntelee tarkkaavaisesti,
kuinka raskaasti emäkana siellä ulkona kaakattaa, kuinka sen poikaset
piipittävät ja kuinka kanarialinnut ja keltasirkut visertelevät
salissa. Hän ei ole käskenyt viedä niitä pois, vaan on sanonut että:
"antaahan olla -- se muistuttaa niin Oblomofkaa siellä maalla!"

Sitten istahtaa hän lukeakseen loppuun huvilassa alotettuja kirjoja,
väliin heittäiksen hän kirjoineen huolimattomasti pitkälleen sohvalle
ja lukee...

Ihanteellinen hiljaisuus vallitsee ympärillä: kadulla kulkee sivu
korkeintaan joku sotamies tai parvi talonpoikia kirveet vyöllä.
Aniharvoin eksyy tänne laitakaupungille joku kulkuri-kaupustelija,
joka pysähtyy ristikko-aidan eteen ja puolen tuntia siinä huutaa
hoilottaa kurkkunsa täydeltä: "Ostakaa omenia ja astrakanilaisia
arbuuseja!" -- niin että tahtomattaankin tulee häneltä jotakin
ostaneeksi.

Toisinaan tulee hänen luoksensa Màsha, emännän pikku tyttö, äitinsä
lähettämänä sanomaan että siellä on myötävänä milloin pippurisieniä,
milloin suolasieniä: että eikö hänkin, Oblomov, käske ottaa itseään
varten pienen tynnyrin -- tai houkuttelee hän luoksensa emännän
pojan, Vanjan, ja kyselee tältä, mitä tämä on oppinut, panee hänet
lukemaan tai kirjoittamaan sekä katsoo ja kuuntelee, hyvästikkinkö
poika jo osaa lukea ja kirjoittaa.

Jos eivät lapset nykäse ovea kiinni perässään, näkee hän emännän
paljaan kaulan, kumartuvan seljän ja nuot valkoisen vilahtelevaiset,
alati liikkuvat kyynäspäät.

Emäntä näet on aina vain työssä, aina silittämässä, survomassa
tai hieromassa jotakin, eikä hän enää ujostele eikä viskaa saalia
hartioilleen, kun huomaa että Oblomov hänet näkee puoleksi avatusta
ovesta, hän ainoastaan naurahtaa ja alkaa jälleen huolellisesti
silittää, survoa ja hieroa suuren pöytänsä ääressä.

Joskus menee Oblomov kirja kädessä ovelle, kurkistaa sisään ja
antautuu puheluun emännän kanssa.

-- Te sitä olette alati puuhassa! -- sanoi Oblomov kerrankin hänelle.

Emäntä naurahti ja ryhtyi jälleen huolellisesti vääntämään
kahvimyllyn veiviä ja hänen kätensä tekivät niin sukkelasti ympyriä
että Oblomovilla aivan vilisi silmissä.

-- Ihanhan te väsytätte itsenne, -- jatkoi hän.

-- Eikö mitä, minä olen niin tottunut, -- vastasi emäntä huristaen
kahvimyllyänsä.

-- Mutta kun ei satu olemaan työtä, mitäs te silloin teette?

-- Satukko olemaan työtä? Työtähän riittää aina -- vastasi emäntä: --
aamuisin täytyy puuhata päivällistä, päivällisen jälkeen ommella ja
illaksi on illallinen valmistettava.

-- Syöttekö sitten illallista?

-- Kuinkas muuten -- syömmepä hyvinkin. Juhla-aattona käymme
iltakirkossa.

-- Se on mukavaa, -- kiitteli Oblomov. -- Missä kirkossa te käytte?

-- Syntymisen kirkossa: se kuuluu meidän seurakuntaamme.

-- Lueskelettekos jotakin kotona?

Emäntä katsahti Oblomoviin tylsästi vaijeten.

-- Onko teillä kirjoja? -- kysyi tämä.

-- Veljelläni on, mutta se ei niitä lue. Sanomalehtiä otamme
ravintolasta, niin niitä se veli väliin ääneen lukee ... ja
Vanja-poikasella on paljon kirjoja.

-- Ettekö todellakaan milloinkaan levähdä?

-- Jumaliste, totta minä puhun!

-- Ettekö teatterissakaan käy?

-- Veli käy joulunpyhinä.

-- Entä te itse?

-- Milloinka minulla olisi aikaa? Kukas silloin illallisen laittaisi?
-- huudahti emäntä syrjittäin katsahtaen Oblomoviin.

-- No eikö keittäjä-piika voisi ilman teitä...

-- Tuo Akuliinako? -- virkkoi emäntä. -- Kuinka se olisi mahdollista?
Mitä hän ilman minua osaa tehdä? Silloin ei illallinen joutuisi
aamuksikaan valmiiksi. Ja minulla ovat kaikki avaimet.

Seurasi äänettömyys. Oblomov ihaili emännän täyteläisiä, pyöreitä
käsivarsia.

-- Kuinka teillä on kauniit käsivarret! -- virkahti Oblomov yhtäkkiä:
-- ne voisi vaikka heti piirtää paperille.

Emäntä naurahti ja joutui hiukan häpeisiinsä.

-- On epämukavaa tehdä työtä hihasillaan, -- puolustelihen hän: --
tiedättehän, millaisia vaatteita nykyään käytetään, niissä pian
hihansa kokonaan sotkee.

Ja hän vaikeni. Oblomov oli myös vaiti.

-- Kunhan tässä jauhan kahvipavut loppuun, -- supatti emäntä
itsekseen: -- niin rupean hakkaamaan sokuria. Sitten en saa unhoittaa
lähettää ostamaan kaneelia.

-- Teidän pitäisi ottaa mies! -- lausui Oblomov: -- te olette
erinomainen emäntä.

Emäntä nauraa tirskahti ja alkoi varistaa kahvijauhoja isoon
lasimaljaan.

-- Tosiaankin, -- lisäsi Oblomov.

-- Kukapa minut tässä lasten kanssa ottaa? -- vastasi emäntä ruveten
jotakin päässänsä laskemaan. -- Kaksikymmentä ... -- sanoi hän
miettiväisesti: -- no kunhan se vain ei menisi panemaan niitä kaikkia!

Ja työntäen lasimaljan kaappiin, kiiruhti keittiöön. Vaan Oblomov
palasi huoneeseensa ja alkoi lukea kirjaansa...

-- Kuinka tuores ja terve nainen hän vielä onkaan ja millainen
emäntä! Todentotta hänen pitäisi saada mies ... -- puhui hän
itsekseen ja syventyi ajattelemaan ... Olgaa.

Jos ulkona sattuu olemaan kaunis sää, painaa Oblomov lakin päähänsä
ja lähtee kävelylle ympäristöön; siellä tulee hän milloin astuneeksi
vesirapakkoon, milloin joutuu tekemisiin vihaisten koirain kanssa ja
palaa läähättäen kotiin.

Vaan kotona kohtaa häntä jo valmiiksi katettu pöytä ja ruoka on niin
puhdasta ja maistuu niin hyvälle. Väliin pistää ovesta sisään paljas
käsivarsi ojentaen lautasen -- emäntä se sieltä pyytää maistamaan
paistamaansa piirakkaa.

-- Tällä puolella kaupunkia on niin hiljaista, täällä on hyvä asua,
mutta ikävä! -- saattoi Oblomov lausua joskus ajaessaan oopperaan.

Kerran, palatessaan myöhään teatterista, sai hän ajurin kanssa
kolkuttaa tuntikauden ennenkuin portti avattiin; sinä yönä kadotti
kartanokoira ketjun riuhtomisesta ja haukunnasta kokonaan äänensä.
Oblomov vilustui ja vihastui niin että uhkasi jo seuraavana päivänä
muuttavansa pois talosta. Mutta meni viikkokin -- eikä hän vieläkään
muuttanut.

Hänestä tuntui kovin ikävältä kun ei saanut nähdä Olgaa muulloin kuin
määrättyinä päivinä, kun ei saanut kuulla hänen ääntänsä eikä lukea
hänen silmistään yhä sitä samaa muuttumatonta hyväilyä, lempeä ja
onnea.

Määrättyinä päivinä hän sitävastoin eli kuin kesällä, kuunteli Olgan
laulua tai katseli tämän silmiin, ja kun muita oli läsnä, oli hänelle
kylliksi ainoastaan neidon katse, joka oli välinpitämätön kaikille
muille, mutta hänelle syvä ja paljonmerkitsevä.

Vaan kuta enemmän talvi lähestyi, sitä harvemmiksi kävivät heidän
kohtauksensa kahdenkesken. Iljinskeillä alkoi käydä niin paljon
vieraita että Oblomov moneen päivään ei ollut tilaisuudessa
vaihtamaan edes kahta sanaa Olgan kanssa. He vaihtoivat vain
silmäyksiä ja neidon katseet ilmaisivat toisinaan väsymystä ja
kärsimättömyyttä, ja rypistetyin kulmakarvoin katseli hän kaikkia
vieraita. Sattuipa niinkin että Oblomov pari kertaa niin ikävystyi
että kerrankin päivällisen jälkeen tarttui hattuunsa yrittäen
lähtemään pois.

-- Mihinkä nyt? -- kysyi silloin Olga kummastuneena, äkisti ilmestyen
hänen viereensä ja siepaten hatun hänen käsistään.

-- Antakaa minun mennä kotiin...

-- Minkätähden? -- kysyi neito ja hänen toinen silmäkulmansa vetäysi
ylemmäksi toista. -- Mitä te siellä kotona teette?

-- Minä vain ... -- mutisi Oblomov väkisin haristaen unta silmistään.

-- Kuka teidän lupaa? Kunhan vain ette liene aikeissa mennä
makaamaan? -- kyseli Olga ankarasti katsahtaen Oblomovia vuoronperään
kumpaankin silmään.

-- Mitä te nyt! virkkoi Oblomov vilkkaasti. -- Kuka nyt päivällä
makaa? Minun tuli täällä ainoastaan ikävä.

Ja hän antoi pois hattunsa.

-- Muistakaa tulla tänään teatteriin, -- sanoi Olga.

-- Mutta enkö saa tulla looshiin yhdessä teidän kanssanne? -- lisäsi
Oblomov huoaten.

-- Vai sieltäkö nyt tuulee! Eikö se muka ole minkään arvoista, että
saamme nähdä toinen-toisemme ja että saatte tavata minua siellä
väliaikoina ja poislähtiessä saattaa vaunuihin asti sekä puristaa
kättä? ... Suvaitkaa vain saapua koreasti! -- lisäsi hän käskevästi.
-- Mitä uutisia nämät nyt ovat?

Mikäs auttoi, Oblomov ajoi teatteriin ja haukotteli siellä aivankuin
olisi tahtonut äkisti nielaista kitaansa koko näyttämön, raaviskeli
niskaansa ja heitti toisen polven ristiin toisen yli.

"Ah, kunpa se pian loppuisi että pääsisi hänen viereensä istumaan
eikä tarvitseisi näin kaukana tässä vetelehtiä!" ajatteli Oblomov.
"Semmoisen kesän jälkeenkö tässä vielä täytyy tavata toisensa
lomahetkinä salaa ja näytellä pikiintyneen koulupojan osaa...
Todentotta; minä en tänään olisi tullut koko teatteriin, jos olisin
jo nainut mies -- jo kuudetta kertaa kuulen tätä samaa oopperaa..."

Kun väliaika tuli, läksi Oblomov looshiin Olgan luo töintuskin
raivaten itselleen läpipääsyn kahden keikarin välitse. Viiden
minuutin kuluttua luiskahti hän sieltä taas ulos ja pysähtyi
parterri-sisäänkäytävän luo väkijoukkoon. Näytös alkoi ja kaikki
kiiruhtivat paikoilleen. Keikarit, jotka olivat olleet Olgan
looshissa, sattuivat myös siinä seisomaan eivätkä huomanneet
Oblomovin läsnäoloa.

-- Mikähän herra sekin lienee ollut, joka äskettäin oli Iljinskien
looshissa? -- kysyi toinen heistä toiselta.

-- Se on muuan Oblomov, -- vastasi toinen huolimattomasti.

-- Kuka on Oblomov?

-- Se on eräs maatilanomistaja, Stolzin ystävä.

-- Ahaa! huudahti toinen merkitsevästi. -- Vai Stolzin ystävä. Mitäs
tekemistä sillä oli tuolla looshissa?

-- _Dieu sait!_ -- vastasi toinen ranskaksi ja kaikki hajaantuivat
paikoilleen. Mutta Oblomov hämmentyi tästä vähäpätöisestä
keskustelusta, jonka oli kuullut.

"Mikähän _herra? ... muuan Oblomov_ ... mitä tekemistä sillä oli
tuolla ... _Dieu sait_" -- kaikki tämä alkoi vaivata hänen päätänsä.
"Muuan! Mitä tekemistä minulla on tuolla! Mitäkö? Rakastan Olgaa,
olen hänen... Mutta jopas on mailman hampaissa kysymys, mitä minulla
on tekemistä Olgan looshissa? Ovat siis huomanneet... Voi hyväjumala,
kuinkas nyt käy ... täytyy ryhtyä johonkin..."

Hän ei enää nähnyt mitä näyttämöllä tapahtui, millaisia ritareita ja
prinsessoja siellä esiintyi, eikä kuullut kuinka orkesteri jylisi.
Hän vain silmäili sivuilleen ja luki montako tuttua oli teatterissa:
tuolla on yksi, tuolla toinen -- niitä istuu kaikkialla ja kaikki
kyselevät heiltä että "mikähän herra se oli tuo, joka kävi Olgan
looshissa?" -- "Se on muuan Oblomov!" vastaavat kaikki "Niin, minä
olen 'muuan'!" ajatteli hän arkana ja alakuloisesti: "Minut tunnetaan
sentähden että olen Stolzin ystävä. Miksi käyn minä Olgan luona? --
'Dieu sait! -- Jumalatiesi!' Kas, kas, nyt katsovat keikarit minuun
ja sitten Olgan looshiin!"

Hän katsahti looshiin ja huomasi että Olgan teatterikiikari oli
suunnattu juuri häntä itseään kohti. "Voi hyvä-isä!" ajatteli
Oblomov. "Miksi hän noin katsoo minuun? Mitä hän on minussa keksinyt?
Mikä tähtäyspiste minä tässä olen! Kas, nyt näyttää hän viittaavan
näyttämölle päin ... minusta näyttää että keikarit nauravat ja
katsovat suoraan minuun ... hyväjumala sentään!"

Ja raivokkaasti raappasi Oblomov hämillään jälleen niskaansa ja
heitti taas toisen polven ristiin toisen yli.

Olga kutsui keikarit teatterista juomaan teetä kotiinsa, lupasi
toistaa aarian oopperasta ja käski Oblomovinkin tulla.

"Ei, tänään en enää mene, asia täytyy pian ratkaista, ja sitten...
Miksikähän se asiamieskään ei lähetä vastausta sieltä maalta?
Minä olisin jo aikoja sitten sinne matkustanut ja ennen lähtöäni
julkaissut kihlaukseni Olgan kanssa... Voi hyväjumala: Olga yhä
katsoo minuun -- tämä on viheliäistä!"

Ja jaksamatta kuunnella oopperaa loppuun, läksi hän kotiin.
Vähitellen tyyntyi hänen mielenkuohunsa ja onnen väristys rinnassaan
katseli hän jälleen Olgaa kahdenkesken, kuunteli riemun puristamin
kyynelin hänen lauluansa kaikkien läsnäollessa ja palattuaan kotiinsa
paneutui, ilman että Olgalla oli siitä tietoa, pitkälleen sohvalle,
mutta ei nukkuakseen eikä maatakseen kuin hengetön pölkky, vaan
haaveillakseen armaastaan, leikkiäkseen aatteissaan onneansa ja
tunteakseen riemun liikutusta kurkistaessaan tuohon rauhallisen
kotielämänsä tulevaisuuteen, missä oli säteilevä Olgan haamu sekä
kaikki muu hänen ympärillään. Ja kurkistaessaan näin tulevaisuuteensa
tuli hän väliin tahtomattaan, väliin tahallisesti myös kurkistaneeksi
puoleksi avattuun oveen sekä sieltä emännän vilahteleviin valkoisiin
kyynäspäihin...

Kerrankin vallitsi luonnossa ja talossa aivan ihanteellinen
hiljaisuus: ei kuulunut rattaiden räminää kadulta, ei ovien
kiinnilupsahduksia huoneista; tasaisesti naksutti seinäkellon
heiluri etehisessä ja kanarialinnut lauloivat salissa, mutta ei tämä
häirinnyt hiljaisuutta, vaan loi siihen ainoastaan jonkinlaisen varjo
vivahduksen elävästä elämästä.

Ilja Iljitsh lepäsi huolettomassa asennossa sohvalla leikkien
tohvelillaan milloin antaen sen pudota lattiaan, milloin nostaen
sen ilmaan, koukistaen polvensa siinä missä se lähti putoamaan ja
sipaisten sen taas jalallaan ylös lattiasta... Silloin astui sisään
Sakariias ja seisahtui oven suuhun.

-- Mitä sinulla on asiaa? -- kysyi Oblomov välinpitämättömästi.

Sakariias oli vaiti ja katsoi häneen melkein suoraan silmiin eikä
syrjäsilmin niinkuin tavallisesti.

-- Häh? -- kysyi Oblomov katsahtaen kummastuneena häneen: -- onko
piirakka valmis vai mitä sinulla on sanomista?

-- Oletteko löytänyt jo toisen asunnon? -- kysyi vuorostaan Sakariias.

-- En vielä. -- Vaan miksi sitä kysyit?

-- Ka kun minä en ole vielä kaikkia tavaroita purkanut:
astialaatikoita, vaatearkkuja ja muuta, mitä on ullakolla vuoren
kokoinen läjä. Käskettekö purkaa vai mitä?

-- Älä huoli pitää kiirettä, -- sanoi Oblomov hajamielisesti: -- minä
odotan tässä ensin vastausta maalta.

-- Häät taitavat tulla pidettäväksi vasta joulun jälkeen? -- lisäsi
Sakariias.

-- Mitkä häät? -- kysyi Oblomov äkisti nousten seisaalleen.

-- Tiedetäänhän tuo, mitkä: teidän omat häänne! -- vastasi Sakariias
varmasti aivankuin asia aikoja sitten olisi päätetty. -- Tehän
menette naimisiin?

-- Mi-mi-nä-kö me-me-nen nai-misiin! Kenen kanssa -- huudahti Oblomov
kauhistuneena ahmien Sakariiasta kummastuksesta muljottavin silmin.

-- No sen Iljinskin ryökk ... -- Sakariias ei ehtinyt vielä
loppuunkaan sanoa, kun Oblomov samalla oli melkein kiinni hänen
nenässään.

-- Si-sinä viheliäinen, ku-kuka sinun päähäsi on pannut tämän
ajatuksen? -- parahti Oblomov intohimoisesti koettaen hillitä
ääntänsä ja työntyen Sakariiaksen päälle.

-- Mikä viheliäinen minä olen? Jumalalle olkoon kunnia! -- puhui
Sakariias vetäytyen ovea kohti. -- Kukako on sanonut? Iljinskin
palvelusväki puhui siitä jo kesällä...

-- Tssss! ... -- sihahti Oblomov nostaen sormensa ylös ja uhaten
Sakariiasta: -- ei sanaakaan enää!

-- Luuletteko että minä sen olen keksinyt? -- jatkoi Sakariias.

-- Suu kiinni! -- toisti Oblomov uhkaavasti katsahtaen häneen ja
viitaten häntä menemään ulos ovesta.

Sakariias lähti ja huoahteli mennessään huoneiden täydeltä.

Oblomov ei tahtonut toipua tuntoihinsa, vaan jäi liikkumattomana
seisomaan samaan asentoon, kauhistuneena tuijottamaan siilien
paikkaan, jossa Sakariias oli seisonut. Sitten hän epätoivoisesti
nosti kädet päänsä päälle ja istahti raskaasti nojatuoliin.

"Ihmiset tietävät!" pyöri hänen päässään ajatus: "juorut kulkevat
jo pitkin keittiöitä ja palvelustupia! Vai niinkö pitkälle on jo
jouduttu että tuokin Sakariias uskalsi kysäistä, milloinka häät
pidetään. Vaan täti ei vielä mitään epäile, tai jos epäilee, niin
kentiesi jotakin muuta, pahaa... Voi herranenaika, mitä mahtaakaan
hän arvella! Ja minä sitten? Ja Olga?"

-- Voi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt! -- valitti hän
vyörähtäen vatsalleen sohvalle ja painaen kasvonsa tyynyn sisään.
-- Häät? Tämä runollinen silmänräpäys rakastuvaisten elämässä,
tämä onnen ihana seppele -- siitäkö nyt ovat puhelleet palvelijat
ja rengit, vaikka ei vielä mitään ole päätetty, vaikka ei mitään
vastausta maalta ole saapunut, vaikka miehellä on tyhjä kukkaro,
vaikka ei toista asuntoa vielä ole löydetty...

Hän alkoi selvittää itselleen tuota runollista silmänräpäystä,
joka, niinpian kun Sakariias siihen oli koskenut, äkkiä kadotti
entisen värinsä, ja hän alkoi nyt nähdä mitallin toistakin puolta.
Kiusautuneena pyörähteli hän kyljeltä toiselle, vääntäytyi
seljälleen, hypähti yhtäkkiä ylös harpaten pari askelta pitkin
lattiaa, ja taas pyllähti takaisin sohvalle.

"No nyt sen vältti!" päivitteli peljästyksissään myös Sakariias
etehisessä. "Mikä lempo minut yllyttikin sitä sanomaan!"

-- Ja mistä ovat he saaneetkin tietää? -- tuskitteli Oblomov. --
Olgahan ei ole hiiskunut kenellekkään ja minä en ole tohtinut ääneen
ajatella, ja kuitenkin on porstuassa kaikki valmiiksi päätetty. Siinä
ne nyt ovat nuo kahdenkeskiset kohtaukset, aamu- ja iltaruskojen
runollisuudet, tuliset silmäniskut ja huumaavat laulut! Ah, eiväthän
nämät lemmenseikkailut koskaan hyvällä lopu! Viisainta olisi heti
alussa astua vihille ja sitten uiskennella mielinmäärin lemmen
ruusu-aalloissa...! Hyväjumala, hyväjumala! Parasta on rientää
heti tädin luo, ottaa Olgaa kädestä ja sanoa: "kas tässä minun
morsiameni!" Vaan eihän mikään vielä ole valmista, vastausta maalta
ei kuulu, ei ole rahoja, ei ole asuntoa! Ei, ensin on Sakariiaksen
päästä kiskottava pois tuo tuhma ajatus, juorut ovat tukahdutettavat
kuin liekki ettei ne pääsisi leviämään, ettei missään näkyisi tulta
eikä savua... Hm -- häät! Mitä ovat häät...?

Hän yritti hymyilemään muistaessaan entisen runollisen ihanteensa
häistä, pitkän morsiushunnun, pomeranssin-lehvän ja väkijoukon
kuiskeet...

Mutta värit eivät enää esiintyneet samoina: siinä oli nyt seassa tuo
karkea, ruokoton Sakariias ja koko Iljinskein palvelusväki, jono
vaunuja ja outoja, kylmänuteliaita kasvoja. Ja kaikki kangasti niin
ikävänä ja hirveänä...

-- Niin, Sakariiaksen kallosta täytyy kiskoa pois tuo ajatus ja saada
hänet vakuutetuksi että se oli suuri tyhmyys, -- päätti hän milloin
puistattavasti riehahtaen, milloin kiusautuneena ruveten hautomaan
asioitaan.

Tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta sisään. Sakariias ei ollut
ensin kuulevinaan ja yritti salavihkaa pujahtamaan keittiöön. Hän
osasi näet jo avata oven ilman että se narahti, eikä töykännyt
kupeellaan toiseen puoliskoon, hartiallaan toiseen, niin että
molemmat remahtivat auki.

-- Sakariias! -- huusi Oblomov käskevästi.

-- Mitä tahdotte? -- murahti Sakariias etehisestä.

-- Tule tänne! sanoi Ilja Iljitsh.

-- Pitääkö tuoda jotakin, vai mitä? Sanokaa, niin kyllä tuon! --
vastasi Sakariias.

-- Tule heti tänne! -- komensi Oblomov painavasti ja tiukasti.

-- Jessiunatkoon, kunpa kuolema korjaisi! -- kähisi Sakariias kömpien
huoneeseen, -- No, mitä käskette? -- kysyi hän kyhnien ovessa.

-- Tule likemmäksi! -- lausui Oblomov juhlallisen salaperäisellä
äänellä osoittaen Sakariiakselle paikan, mihin asettua ja osoitti sen
niin likelle itseään että tämä olisi tullut istuutuneeksi melkein
herransa polville.

-- Mihinkä minä tässä asetun? Siinä on ahdasta, kyllä minä täältäkin
kuulen, -- epäsi Sakariias pysähtyen itsepäisesti ovensuuhun.

-- Etkö tule, kun käsketään! -- huudahti Oblomov uhkaavasti.

Sakariias otti askeleen ja seisahtui kuin patsas paikalleen
tuijottaen ikkunaan sivuvaeltavaa kanaparvea ja kurottaen harjamaisen
poskipartansa päin herraansa. Yhdessä tunnissa oli Ilja Iljitsh
mielenliikutuksesta muuttunut ja ikäänkuin laihtunut kasvoiltaan ja
hänen katseensa harhaili levottomasti ympäri.

"No nyt saan kuuman löylyn!" ajatteli Sakariias synkistyen
synkistymistään.

-- Kuinka sinä saatoit tehdä sellaisen törkeän kysymyksen herrallesi?
-- kysyi Oblomov.

"Nyt se alkaa!" mietti Sakariias räpytellen tiheästi silmiään
tuskallisesti odottaen "ilkeitä sanoja".

-- Minä kysyn sinulta, kuinka sinä saatoit laskea päähäsi mokoman
tyhmyyden? -- uudisti Oblomov.

Sakariias oli vaiti.

-- Kuuletko sinä Sakariias? Miksi sallit sinä itses ei ainoastaan
ajatella, vaan myös puhua sellaista...?

-- Odottakaahan, Ilja Iljitsh, jahka käyn kutsumassa Anisjan
tänne ... -- vastasi Sakariias yrittäen astumaan ovelle.

-- Minä tahdon puhua sinun kanssasi enkä Anisjan, -- virkkoi Oblomov.
-- Kuinka sinä olet keksinyt sellaisen tyhmyyden?

-- En minä sitä ole keksinyt, -- sanoi Sakariias:

-- Iljinskein väki sitä kertoi.

-- Kukas se heille sitten kertoi?

-- Mistä sen minä tiedän! Katja oli sanonut Siimonille, Siimon oli
sanonut Nikitalle, Nikita sanoi Vasilisalle, Vasilisa Anisjalle ja
Anisja minulle ... -- selitti Sakariias.

-- Herra jumala teitä kaikkia! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan.
-- Kaikki tämä on roskaa, tyhmyyttä, valhetta ja panettelua --
kuuletko sinä? -- sanoi Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään. --
Semmoinen ei ole mahdollistakaan.

-- Miksei se voisi olla mahdollista? -- keskeytti Sakariias
välinpitämättömästi. -- Häät -- onhan se tavallinen asia! Ettehän
yksistään te, vaan kaikkihan menevät naimisiin.

-- Kaikki! -- huudahti Oblomov. -- Sinä olet mestari vertaamaan minua
kaikkiin muihin! Häät -- sanon minä -- eivät ole mahdolliset. Eivät
ole, eivät tule, eivätkä ole olleet. Vai ovat sinusta häät tavallinen
asia vain. Jo minä jotakin kuulen! Tiedätkö, mitä se tahtoo sanoa --
häät?

Sakariias yritti katsahtamaan Oblomoviin, vaan nähtyään tämän silmät
raivokkaasti itseensä suunnattuina, siirsi katseensa heti oikealle
kohti nurkkaa.

-- Kuule, minä siis selitän sinulle, mitä se merkitsee. "Häät ovat
tulossa! Häät ovat tulossa!" niin alkavat huutaa turhamieliset
ihmiset, kaikellaiset naiset, akat ja lapset palvelijahuoneissa,
puotiloissa ja toreilla. Miestä ei enää nimitetä Ilja Iljitshiksi
tai Pjotr Petrovitshiksi, vaan kutsutaan "sulhasmieheksi". Eilen ei
häneen kukaan tahtonut katsoakkaan, vaan huomenna kaikki, silmät
seljällään, muljottavat häneen kaikki kuin mihinkin lurjukseen.
Teatterissa ja kadulla ei hänen sallita vapaasti kulkea läpi
väkijoukon. "Katsokaa, tuossa on sulhasmies!" kuiskailevat kaikki. Ja
kuinka monta ihmistä juokseekaan hänen luonaan päivässä ja jokainen
koettaa tehdä naamansa niin tyhmännäköiseksi kuin mahdollista,
juuri semmoiseksi kuin sinulla nyt on, (Sakariias siirsi nopeasti
katseensa taas pihaan päin) ja koettaa sanoa jotakin vielä tyhmempää,
-- jatkoi Oblomov. -- Semmoista se on alku. Ja sinä saat ajaa kuin
riivattu joka päivä jo aamusta pitäen morsiamen luo käsissäsi
vaaleankeltaiset hansikkaat, ylläsi vaatteet kuin vormussa valetut,
katseesi ei saa ilmaista ikävää, sinä et saa syödä etkä juoda
niinkuin pitää perusteellisesti, vaan sinun täytyy elää kukkasista ja
auringonpaisteesta. Ja tätä kestää kolme-neljä kuukautta! Käsitätkös
nyt? Kuinka siis minä semmoista elämää jaksaisin?

Oblomov pysähtyi ja jäi tarkastamaan, vaikuttaako Sakariiakseen tämä
kuvaus naimisiinmenon epämukavuuksista.

-- Pitääkö minun jo mennä vai mitä? -- kysyi Sakariias kääntyen ovea
kohti.

-- Ei, seiso alallasi! Sinä olet mestari päästämään liikkeelle vääriä
huhuja, siis tiedä, miksi ne ovat vääriä...

-- Mitä minun pitää tietää? -- virkkoi Sakariias tarkastellen huoneen
seiniä.

-- Sinä olet unhoittanut, kuinka paljon puuhaa ja juoksua on sekä
sulhasella että morsiamella. Kuka se minun luonani, sinäkö vai kuka
tulee tässä laukkaamaan räätäleissä, suutareissa ja kalustokaupoissa?
Yksin en minä joka suunnalle repeä. Kaikki kaupungissa tietävät ja
lörpöttelevät että "oletteko kuulleet -- Oblomov menee naimisiin?" --
"Todellako? Kenenkä kanssa? Kuka on morsian? Milloinka ovat häät?"
-- matki Oblomov eri äänillä. -- Ja kaikki tämä on vain juorua!
Yksistään tämän tähden minä kiusaudun ihan kuoliaaksi, kuinka sinä
siis uskallat tulla puhumaan häistä?

Ja Oblomov katsahti jälleen Sakariiakseen.

-- Menenkö kutsumaan Anisjan tänne, vai mitä? -- kysyi Sakariias.

-- Mitä minä hänellä täällä teen? Ei Anisja, vaan sinä se olet
laskenut liikkeelle tämän järjettömän juorun.

-- Hyväjumala, mistä syystä minua tänään näin rangaistaan? -- äänsi
Sakariias huoaten niin että hartiatkin hytkähtivät.

-- Ja millaisia kulunkeja siitä on? -- pitkitti Oblomov. --
Mistä rahat niihin kaikkiin? Tiedätkö minkä verran minulla on
rahaa? -- kysyi hän melkein julmistuneena. -- Ja mistä saadaan
asunto? Täällä täytyy maksaa tuhannen ruplaa ja toisen huoneuston
vuokraamiseen menne kolmetuhatta ja kuinka paljon tarvittaneekaan
loppuvalmistuksiin! Ja sitäpaitsi ajurit, kokit ja ruokavarat. Mistä
kummasta minä rahat otan?

-- Mitenkäs sitten muut kolmella sadalla sielulla naimisiin menevät?
-- virkahti Sakariias, vaan katui heti samassa sanojaan sentähden
että hänen herransa melkein hyppäämällä syöksähti nojatuolista
suoraan hänen päällensä.

-- Taasko sinä mainitsit "muista"? Varo itseäsi! -- huusi Oblomov
sormellaan uhaten. -- Muut asuvat kahdessa, korkeintaan kolmessa
huoneessa, heillä on ruokasali ja vierashuone samassa, muutamat
nukkuvatkin samassa huoneessa yhdessä lasten kanssa ja yksi
piikatyttö hoitaa koko taloutta. Muilla käy rouva itse torilla! Vaan
luuletkos että Olga Sergejevna käy torilla? Hä?

-- Saatan sitä minäkin torilla käydä, -- huomautti Sakariias.

-- Tiedätkö, paljonko tuloja me saamme Oblomofkasta? -- kysyi
Oblomov. -- Kuuletko, mitä tilanhoitaja kirjoittaa? Tuloja lähtee
pari tuhatta vähemmän kuin ennen! Ja siellä täytyy raivauttaa teitä,
rakennuttaa kouluja ja minun täytyy itseni sinne matkustaa. Ei siellä
vielä ole taloakaan, missä asua... Miten mailmassa siis häät voisivat
tulla kysymykseen! Mistä sinä ne olet saanut päähäsi?

Oblomov vaikeni. Häntä itseäänkin kauhistutti tämä hirveä ja lohduton
tulevaisuuden näköala. Ruusut ja pomeranssinkukat, hää-kemujen kiilto
ja väkijoukon ihmettelevät kuiskeet -- kaikki tuo pimeni yhtäkkiä
hänen sielussaan.

Hänen kasvonsa muuttuivat ja hän vaipui miettimään. Sitten hän
vähitellen toipui entiselleen, katsahti ylös ja huomasi Sakariiaksen
läsnäolon.

-- Mitä sinä siinä teet? -- kysyi hän yrmeästi.

-- Tehän minun käskitte tässä seisoa! -- sanoi Sakariias.

-- Saat mennä! viittasi Oblomov hänelle kärsimättömästi.

Sakariias astahti nopeasti ovelle.

-- Ei, seis paikallasi! -- pysähdytti hänet Oblomov äkisti.

-- Toisinaan te käskette, toisinaan taas kiellätte! -- murisi
Sakariias pidellen kädellään kiinni ovesta.

-- Kuinkas sinä uskalsitkin mennä levittämään minusta niin tuiki
perättömiä huhuja? -- suhahti Oblomov levottomasti.

-- Milloinkas minä niitä, Ilja Iljitsh, olen levittänyt? Enhän se
minä olen, vaan nuo Iljinskein palvelijathan ne kertoivat että herra
muka on käynyt kosimassa...

-- Tsss ... -- sihahti Oblomov uhkaavasti heilauttaen kättään: -- ei
sanaakaan enää, ei ikinä! Kuuletko?

-- Kuulen, -- vastasi Sakariias arasti.

-- Lupaatko ettet vasta levitä tätä järjetöntä juttua?

-- En levitä, -- vastasi Sakariias hiljaa ymmärtämättä puoliakaan
sanoista, tietäen ainoastaan että ne olivat niitä "ilkeitä".

-- Lupaatko että heti, kun satut kuulemaan koskettavankaan tähän
asiaan ja sinultakin sitä kysytään, että sanot: se on juorua, se ei
ikipäivinä voi olla totta? -- lisäsi Oblomov kuiskaten.

-- Lupaan ... -- äänsi Sakariias tuskin kuuluvasti.

Oblomov silmähti häneen tutkivasti sormi uhkaavasti pystyssä.
Säikähtyneenä räpytteli Sakariias silmiään ja yritti varpaisillaan
hiipiä ulos ovesta.

-- Kuka ensimmäisenä tästä puhui? -- kysyi taas Oblomov tavottaen
hänet.

-- Katja sanoi Siimonille, Siimon Nikitalle, -- sopersi Sakariias: --
Nikita Vasilisalle...

-- Ja sinä sitten menit kaikille lörpöttämään! Minä sinulle annan
kyytiä! -- kähisi Oblomov: -- mennä päästämään juoruja herrastaan?
Hyi huuti!

-- Mitä te minua rääkkäätte noilla ilkeillä sanoilla? -- pyysi
Sakariias: -- minä kutsun tänne Anisjan, hän se kaikki tietää...

-- Mitä hän tietää? Puhu, puhu paikalla!

Sakariias murtautui silmänräpäyksessä ulos ovesta ja harppasi
harvinaisen vikkelästi keittiöön.

-- Pois paistinpannu kouristasi ja hiidenhamppua herran luo! -- huusi
hän Anisjalle viitaten suur-sormellaan ovea kohti. Anisja lennätti
paistinpannun Akuliinalle, nyhtäsi hameenhelmansa alas vyötäreiltään,
läpsähytti kämmenillään vasten lonkkiansa ja hieraisten etusormellaan
nenäänsä, kiiruhti herran kamariin.

Viidessä minuutissa sai hän Ilja Iljitshin rauhoittumaan vakuuttaen
tälle ettei kukaan ole häistä luotuista sanaakaan puhunut, että se
nyt olisi yhtä suuri synti kuin repiä pyhänkuva alas seinältä, ja
että hän ensikertaa elämässään kuulee koko asiasta, että päinvastoin
ovat ihmiset puhuneet ihan toista että muka parooni on kosaissut
ryökkynää...

-- Ettäkö parooni? -- huudahti Oblomov äkisti hypähtäen seisaalleen
ja sekä hänen sydämmensä että kätensä ja jalkansa melkein
jähmettyivät.

-- Vaan se on tietysti myöskin lorua! -- kiirehti Anisja sanomaan
huomatessaan että oli räiskäyttänyt öljyä tuleen: -- sitä sanoi
ainoastaan Katja Siimonille, Siimon Martalle, Martta juorusi kaiken
Nikitalle ja Nikita sanoi että: "hyväpä olisi, jos tuo teidän
herranne Ilja Iljitsh, kosisi ryökkynää..."

-- Kylläpä se on koko pöllö se Nikita! -- huomautti Oblomov.

-- Pöllöhän se on, -- vahvisti Anisja: -- vaunujakin ajaessa se
aivan nukkuu. Vaan ei se Vasilisa toki uskonutkaan, -- lisäsi Anisja
vikkelästi: -- jo Maarian-päivän aikaan se sille oli puhunut, vaan
Vasilisalle oli kertonut itse lastenhoitajatar että neiti ei edes
ajattelekkaan naimisiinmenoa, että onkos nyt mahdollinen asia, ettei
teidän herranne olisi jo aikoja sitten löytänyt itselleen morsianta,
jos olisi mieli tehnyt mennä naimisiin, ja että hän tuonoin oli
tavannut Samulin, niin tämä myös oli nauranut koko jutulle ja
sanonut että tässä nyt ei häät tule kysymykseenkään. Eikä mikään
ole häiden näköistäkään, vaan pikemminkin hautajaisten, koskapa
ryökkynän tädilläkin päätä aina porottaa ja ryökkynä tuhertaa itkua
ja on vaiti, eikä talossa myötäjäisiäkään valmisteta: ryökkynällä on
suunnaton paljous parsimattomia sukkia eikä niitä ole yritettykään
parsimaan ja että viime viikolla vietiin panttilaitokseen
hopeakalujakin...

"Hopeakaluja? Siis ei heilläkään ole rahaa!" ajatteli Oblomov
kauhistunein silmin katsellen pitkin seiniä ja pysähdyttäen ne
vihdoin Anisjan nenän päähän, koska ei niitä mihinkään muualle voinut
pysähdyttää. Anisja oli puhunut kaikki ikäänkuin nenällään eikä
suullaan.

-- Varohan vain ettet lörpöttele joutavia! -- muistutti Oblomov sormi
uhkaavasti pystyssä.

-- Mitäs minä tässä lörpöttäisin! En toki ajatuksissanikaan
lörpöttele, -- puhui rätisten Anisja ikäänkuin olisi päreitä
kiskonut: -- todentotta ei siinä ole pontta ei perää, ensi kertaa
iässäni kuulen koko asiasta, sen vannon Herran Jumalan edessä ja jos
valehtelen, niin hornan syvyys minut nielköön! Oikein ihmettelin,
kun herra sitä minulle mainitsi ja säikähdin niin että ihan vapisin.
Kuinkas se nyt olisi mahdollistakaan että tässä häitä hommattaisiin,
sitä ei ole kukaan unissaankaan nähnyt. Enkä sanaakaan kenenkään
kanssa puhu, minä kun aina häärin keittiössä. Iljinskein väkeä en ole
nähnyt yhteen kuukauteen, kaikki nimetkin ovat unohtuneet. Ja kenenkä
kanssa minä täällä voisinkaan lörpötellä? Emännän kanssa keskustelen
vain talonpidosta, mummon kanssa on mahdoton puhella: se kun yskii ja
huonosti kuuleekin, Akuliina on pähkäpöllö ja talonmies juoppolallu,
jää jäljelle vain lapsikakarat -- ja mitäs niiden kanssa osaisi
haastella! Ja aivan olen unohtanut, minkä näköiset kasvot Iljinskin
neidillä ovatkaan...

-- No, no, jo piisaa! -- virkkoi Oblomov viitaten kärsimättömästi
kädellään häntä menemään.

-- Kuinka voisi puhua semmoisesta, mitä ei ole olemasskaan? --
lopetti Anisja poistuessaan. -- Vaan mitä Nikita lie sanonutkaan,
niin tiedättehän te että laki ei ole pöllöjä varten kirjoitettu.
Minulle itselleni se ei toki päähänkään pälkähtäisi, päivät
pääksyttäin tässä hyörin ja pyörin enkä semmoisiin joudu. Jumala
tietää, miten on asianlaita. Tuossa sen on kuvansakin seinällä...
-- Ja näin sanoen katosi puhuva nenä oven taakse, vaan vielä kotvan
aikaa kuului sen ääni oven takaa.

-- Siinä se nyt oli! sopersi Oblomov pannen kämmenensä yhteen. --
Anisjakin väittää kivenkovaa että: olisiko se mahdollistakaan...?

-- Ah onni, onni! -- lausui hän sitten katkerasti. -- Kuinka helposti
särkyvä, kuinka vähän lupaava sinä olet! Morsiushuntu, seppele,
rakkaus, rakkaus! Mistä otan minä rahat? Millä elän minä, kun
sinutkin, sinä puhdas, laillisesti siunattu rakkaus, täytyy ostaa?

Tästä hetkestä alkaen luopuivat haaveet ja sielunrauha Oblomovista.
Hän alkoi maata huonosti, syödä niukasti ja katsella kaikkea
hajamielisesti ja nurjasti.

Hän oli tahtonut säikäyttää Sakariiasta ja olikin itse peljästynyt
pahemmin häntä, kajotessaan häidenvietto kysymyksen käytännölliseen
puoleen ja huomatessaan kuinka tämä oli, jos kohta runollinen, vaan
samassa liiaksi järjestämis-kykyä kysyvä julkinen askel ankaraan
todellisuuteen ja vakaviin velvollisuuksiin.

Sellaiseksi ei hän ollut kuvitellut mielessään keskustelun tuloksia
Sakariiaksen kanssa. Hän muisti, kuinka juhlallisesti hän oli aikonut
ilmaista salaisuutensa Sakariiakselle, kuinka Sakariias oli ulvova
ilosta ja lankeava hänen jalkoihinsa ja kuinka hän oli antava tälle
kaksikymmentäviisi ruplaa ja Anisjalle kymmenen...

Kaikki tämä muistui nyt mieleen ja silloinen onnen väristys, Olgan
lämmin käsi ja kuuma syleily...

Oblomov tyrmistyi kauhusta: "kaikki on kuihtunut, kaikki on
surkastunut!" kaikui ääni hänen sisässään ja hän kysyi itseltään: --
mitä, mitä nyt on tehtävä...?



5.


Oblomov ei tiennyt, millaisin silmin hänen nyt oli meneminen Olgan
eteen, mitä tälle puhuminen, ja päätti sentähden olla menemättä hänen
luokseen keskiviikkona ja lykätä kohtauksen sunnuntaiksi, jolloin
siellä tavallisesti oli paljon vieraita, eikä heidän siis onnistu
puhella kahdenkesken.

Hän ei tahtonut mainita Olgalle ihmisten typeristä juoruista, mutta
olla puhumatta ei myöskään ollut viisasta, sillä Olgan edessä ei hän
osaa teeskennellä, vaan tämä on häneltä urkkiva kaikki, salatkoonpa
hän sen kuinka lujasti tahansa sydämmensä syvimpään soppeen. Tehtyään
yllämainitun päätöksen, tuli hän jo hiukan rauhallisemmaksi sekä
kirjoitti asiamiehellensä, naapurillensa maalla, toisen kirjeen
vakavasti pyytäen häntä jouduttamaan vastausta ja, jos mahdollista,
tyydyttävää vastausta.

Sitten rupesi hän harkitsemaan, miten käyttäisi tuon sietämättömän
pitkän ylihuomispäivän, joka, jos sen viettäisi Olgan kanssa,
olisi täynnänsä tämän läsnäoloa ja laulua ja heidän sielujensa
äänetöntä keskustelua. Tuo Sakariias pahus se oli tehnyt tyhjäksi
koko ohjelman! Hän päätti ajaa Ivan Gerasimovitshin luo ja syödä
päivällistä hänen kanssaan, jotta niin vähän kuin mahdollista
huomaisi tätä ikävää päivää. Senjälkeen hän kyllä hyvin ehtii
valmistautua sunnuntaiksi ja ehkäpä siihen asti vastauskin kerkeää
kylästä.

Ylihuomispäivä koitti. Hän heräsi koiran haukuntaan ja sen vimmattuun
ketjujen riuhdontaan. Joku oli astunut pihaan ja kuului tiedustavan
jotakin. Talonmies kutsui ulos Sakariiaksen ja kohta toi tämä
Oblomoville kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin postissa.

-- Se on Iljinskin neidiltä, -- virkkoi Sakariias.

-- Mistä sen sinä muka tiedät? -- kysyi Oblomov vihaisesti. --
Valehtelet!

-- Kun kesällä huvilassa asuttiin, niin aina tuotiin tämännäköisiä
kirjeitä häneltä, -- väitti Sakariias itsepäisesti.

"Lieneekö hän terve? Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli Oblomov
reväisten kirjeen auki:

"En tahdo odottaa keskiviikkoon asti (kirjoitti Olga): minun on
niin ikävä, kun en ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan, niin
että välttämättömästä odotan teitä huomenna kello 3 kaupungin
Kesäpuistoon."

Siinä kaikki.

Jälleen kiehahtivat kapinalliset tunteet Oblomovin sielussa, jälleen
alkoi hän rauhattomasti pohtia kysymystä, mitenkä puhua Olgan kanssa
ja millaisin kasvoin hänen eteensä mennä.

-- En osaa, en voi! -- päivitteli hän. -- Voi kunpa Stolz nyt olisi
neuvomassa minua!

Mutta hän lohdutti itseänsä sillä että luultavasti Olga saapuu
kohtauspaikalle yhdessä joko tätinsä tai jonkun muun naisen kanssa
-- esimerkiksi Maria Semjonovnan, joka niin rajattomasti Olgaa
rakastaa. Heidän läsnäollessaan toivoi hän mitenkuten voivansa
salata hämminkinsä ja valmistautui olemaan puhelias ja miellyttävä
käytökseltään.

"No onpa se keksinytkin ajan -- juuri päivällisaikaan!" ajatteli
Oblomov suunnaten kulkunsa laiskansekaisesti kohti Kesäpuistoa.

Tuskin oli hän astunut pitkän lehtokäytävän päähän, kun hän näki,
kuinka eräältä penkiltä nousi ja läksi häntä vastaan tulemaan nainen,
joka oli harsolla peitetty.

Oblomov ei tahtonut uskoa häntä Olgaksi: "kuinka hän voi olla yksin?"
Sitä hän ei uskaltaisi, eikä hän millään tekosyyllä saattaisi poistua
yksikseen kotoa.

Mutta kuitenkin ... käynti on aivankuin hänen: yhtä keveästi ja
nopsasti liukahtelevat jalat ikäänkuin eivät astuisi maahan, vaan
ainoastaan liikkuisivat; yhtäläinen, hiukan eteenpäin taivutettu
kaula ja pää on tälläkin juurikuin jotakin etsisi silmillään
jalkainsa alta.

Toinen olisi tässä asemassa heti tuntenut naisen hatusta ja puvusta,
mutta Oblomov, vaikka usein viettikin koko päivän Olgan kanssa, ei
koskaan perästäpäin voinut tehdä selkoa, millainen hattu ja puku
hänellä oli ollut. Kaupungin puistossa ei tähän aikaan ollut juuri
ketään muita; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen herrasmies käyskenteli
siellä kiirein askelin, nähtävästi terveytensä tähden, sekä
kaksi ... ei naista, vaan naispuolta, ja lapsenpiika kahden palelevan,
sinikasvoisen pienokaisen kanssa.

Lehtiä lenteli alas puista, joiden läpi hyvästi saattoi nähdä kaikki
ja joiden latvoissa varikset niin ilkeästi rääkyivät. Muuten oli
päivä kirkas ja kaunis eikä olisi tuntunut kylmältäkään, jos olisi
ollut paksummin puettu.

Nainen, jolla oli harso kasvoillaan, läheni lähenemistään...

-- Hän se on! -- sanoi Oblomov ääneensä ja pysähtyi kauhistuneena
uskomatta omia silmiään. -- Sinäkö se olet? Kuinka sinä tänne...? --
kysyi hän tarttuen naista kädestä.

-- Voi kuinka iloinen olen ettäs tulit, -- puhui Olga vastaamatta
Oblomovin kysymykseen: -- minä jo luulin ettet tulekkaan ja rupesin
pelkäämään!

-- Mutta millä ihmeen lailla sinä tänne olet päässyt? -- tinkasi
Oblomov ällistyksissään.

-- Ole vaiti, mitä sinä minusta noin tutkit? Se on ikävää! Minä
tahdoin vain nähdä sinut ja tulin -- Siinä kaikki. Hän puristi
lujasti Oblomovin kättä, katsoi häntä iloisesti ja huolettomasti
silmiin sekä nautti niin viattomasti ja avomielisesti tästä
varastamastaan silmänräpäyksestä että Oblomovin kävi melkein kateiksi
ettei itse voinut olla yhtä leikillisellä tuulella. Mutta vaikka
hän, miesparka, olikin kovasti huolissaan, ei hän sentään voinut
olla hetkeksi riemastumatta nähdessään Olgan kasvot nyt vapaina
siitä erityisestä ilmeestä, mikä aina ennen oli väikkynyt hänen
kulmakarvoillaan ja uurtanut poimun hänen otsaansa. Nyt esiintyi hän
siitä vapaana hämmästyttäen Oblomovia piirteidensä ihmeellisellä
kypsyydellä.

Tällaisena hetkenä tuulahti neidon kasvoista suurta lapsellista
luottamusta kohtaloon, onneen ja häneen, Oblomoviin... Hän oli sangen
suloinen.

-- Voi kuinka iloinen minä olen! Kuinka iloinen, kuinka iloinen olen!
-- toisteli hän hymyillen ja katsellen Oblomoviin. -- Luulin etten
saa sinua nähdä koko päivänä. Minulle tuli eilen yhtäkkiä sellainen
tuska -- en tiedä, mistä syystä -- etten voinut olla kirjoittamatta.
Oletko iloinen että tulin?

Ja hän katsahti Oblomovin kasvoihin.

-- Kuules, miksi sinä olet tänään niin murrutuulella? Miksi olet
vaiti? Etkö ole iloinen? Minä luulin sinun tulevan ihan hulluksi
riemusta, vaan sinähän mökötät kuin nukkuisit. Herätkää, hyvä herra,
Olga on teidän kanssanne! Ja hän työnsi hänet nuhdellen keveästi
luotaan.

-- Etkö ole terve? Mikä sinua vaivaa? -- ahdisti Olga.

-- Ei, kyllä minä olen terve ja onnellinen, -- kiiruhti Oblomov
sanomaan, jottei suinkaan Olga rupeaisi urkkimaan hänen sielunsa
salaisuuksia. -- Minä vain sentähden olen levoton, että kuinka sinä
yksiksesi...

-- Se on minun asiani se, -- sanoi neito kärsimättömästi. -- Vai
olisikko sinusta parempi, jos olisin saapunut tänne tätini kanssa?

-- Olisi, Olga...

-- Jos sen olisin tiennyt, niin olisin pyytänyt hänet mukaani, --
keskeytti Olga loukkaantuneella äänellä irroittaen Oblomovin käden
omastaan. -- Minä luulin ettei sinulla ole suurempaa onnea kuin saada
olla minun kanssani...

-- Ei olekkaan eikä toki voikkaan olla! -- virkkoi Oblomov. -- Vaan
tuota, kuinka sinä yksiksesi...

-- Siitä nyt ei kannata kauvan jankuttaa, puhelkaamme mieluummin
muusta, -- sanoi Olga huolettomasti. -- Vaan kuulehan... No voi
minua, olin aikonut jotakin sanoa, vaan nyt olen sen unhoittanut...

-- Eikö se koskenut sitä, kuinka sinä yksin tänne pääsit? -- tyrkytti
Oblomov katsellen rauhattomasti sivuilleen.

-- Eikä koskenut! Mitä sinä yhä sitä samaa jankutat niin että aivan
tympäisee! Mitä ihmettä minun pitikään sanoa...? No, jääköön sitten,
perästäpäin kai muistan. Oi kuinka täällä on kaunista! Kaikki lehdet
ovat varisseet puista; _feuilles d'automne_ -- muistatko Victor
Hugo'ta? Kas tuolla on aurinko ja tuolla Neva virtaa... Voi mennään
soutelemaan Nevalle...

-- Mitä sinä? Jumala siunatkoon! Tällainen kylmä ilma ja minä olen
vain pumpulipalttoossa...

-- Minulla on myös pumpulipuku. Mikäs hätänä, mennään, voi mennään!

Olga läksi juoksujalassa menemään retuuttaen Oblomovinkin perässään.
Tämä pani vastaan ja murisi, mutta oli pakoitettu kuitenkin
istuutumaan venheeseen ja niin he läksivät.

-- Kuinka sinä todella yksin tänne pääsit? -- tinki yhä Oblomov
rauhattomana.

-- Sanonkos kuinka? -- ärsytti Olga veitikkamaisesti, kun he olivat
joutuneet keskelle jokea. -- Nyt sen voinkin sanoa; nyt et pääse
pakoon, vaan tuolla maalla olisit paennut...

-- Kuinka se siis tapahtui? -- kysyi Oblomov pelokkaasti.

-- Lupaatkos tulla huomenna meille? -- kysyi Olga vastauksen asemasta.

"Ah, hyväjumala!" ajatteli Oblomov. "Hän on aavistanut minun
ajatukseni etten ole aikonut tulla."

-- Lupaan, -- vastasi hän ääneen.

-- Jo aamusta päivin koko päiväksi?

-- No, en siis sanokkaan, -- virkkoi Olga.

-- Lupaan tulla koko päiväksi.

-- Kuule nyt siis... -- alkoi Olga totisesti: -- minä kutsuin sinut
tänne tänään siitä syystä että saisin sinulle sanoa...

-- Mitä niin? -- kysyi Oblomov säikähtyneesti.

-- Että sinä ... huomenna tulisit meille...

-- No voi sun siunatkoon -- keskeytti Oblomov kärsimättömästi. --
Vaan kuinkas sinä tänne jouduit?

-- Kuinkako minä tänne jouduin? -- uudisti Olga hajamielisesti. --
Tulla tupsahdin vain ... mitäs sinä sitä nyt utelet!

Ja hän koppasi kourallisen vettä ja räiskäytti vasten Oblomovin
kasvoja. Tämä ummisti silmänsä ja vavahti, mutta Olga vain rupesi
nauramaan.

-- Sepä raitista vettä, kun ihan kättä paleltaa! Taivas, kuinka
täällä on hauskaa ja kaunista! -- jatkoi neito silmäillen
ympärilleen. -- Tullaan taas huomenna uudestaan ja silloin
lähdetäänkin suoraapäätä kotoa...

-- Eikös sitten tämä ole tarpeeksi suoraapäätä? Mistä sinä oikeastaan
tulit? -- kysyi Oblomov kiireesti.

-- Kauppamakasiinista, -- vastasi Olga.

-- Mistä kauppamakasiinista?

-- No johan minä tuolla puistossa sanoin, mistä...

-- Etpähän sanonut... -- virkkoi Oblomov kärsimättömästi.

-- Enkö sanonut? Sepä kumma! Unhoitin siis kertoa! Minä läksin kotoa
palvelijan kanssa kultaseppään...

-- No?

-- No niin... Mikäs tuon kirkon nimi on? -- kysyi neito yhtäkkiä
soutomieheltä osoittaen etäisyyteen.

-- Minkä kirkon? Tuonko tuossa? -- tiedusti soutomies.

-- Se on Smolnin kirkko! - virkkoi Oblomov malttamattomana. -- No,
sinä siis menit makasiiniin ja mitä siellä?

-- Siellä ... siellä oli erinomaisen sieviä kaluja... Ai kuinka
kauniin rannerenkaan siellä näin!

-- Nyt ei ole puhe rannerenkaista -- keskeytti Oblomov: -- mitäs
sitten?

-- Ei mitään, siinä se koko juttu, -- lisäsi Olga, tarkasti
silmäillen seutua ympärillään.

-- Mihinkäs palvelija jäi? -- ahdisti Oblomov.

-- Meni kotiin, -- vastasi neito hyvin vikkelästi, katsellen
vastarannalla olevia rakennuksia.

-- Entä mitenkäs sinä? -- jatkoi Oblomov.

-- Kuinka kaunista tuolla on! Eikö voida mennä sinne päin? --
huudahti Olga osoittaen päivän varjostimellaan vastarannan suuntaan.
-- Kuule, sinähän siellä puolella asut?

-- Niin.

-- Minkä kadun varrella, näytäppä!

-- Sano, mihin se palvelija joutui? -- kysyi Oblomov.

-- Niin, vastasi neito huolimattomasti: -- minä lähetin hänet
noutamaan rannerengasta kotoa, vaan itse tulin tänne.

-- Kuinkas sinä niin voit tehdä? -- virkkoi Oblomov siristäen häneen
silmiään säikähtynyt ilme kasvoissa. Olga koetti tahallaan näyttää
yhtä säikähtyneeltä.

-- Puhu vakavasti Olga, äläkä enää huoli leikkiä laskea!

-- En minä leikkiä laske, niin se tosiaankin oli! -- sanoi neito
tyynesti. -- Minä unhoitin tahallani rannerenkaan kotiin ja tätini
oli pyytänyt minua käymään eräässä puodissa. Sinä et mitenkään olisi
sellaista temppua hoksannut! -- lisäsi hän ylpeästi ikäänkuin olisi
mainionkin tehtävän suorittanut.

-- Entä jos palvelija palaa takaisin? -- kysyi Oblomov.

-- Minä käskin sanoa että hän odottaisi minua, että olen mennyt
toiseen makasiiniin, vaan minä livahdinkin tänne...

-- Entä jos Maria Mihailovna kysäisee, mihinkä toiseen makasiiniin
olit mennyt?

-- Niin sanon että pistäysin ompelijattareen?

-- Entäs jos hän tiedustaa ompelijattarelta?

-- Entä jos koko Nevan virta yhtäkkiä syöksähtää mereen, entä jos
vene keikahtaa kumoon, entä jos Morskàja-katu ja meidän talomme
musertuvat raunioiksi ja entä jos sinä yhtäkkiä lakkaat minua
rakastamasta ... -- vastasi Olga ja räiskäytti jälleen vettä
Oblomovin silmille.

-- Mutta palvelijahan on jo ehtinyt palata takaisin ja odottaa sinua
paraikaa kultasepässä ... -- hätäili Oblomov pyyhkien kasvojaan. --
Hoi soutomies, rantaan!

-- Ei tarvitse, ei tarvitse! -- määräsi Olga.

-- Laskekaa rantaan! palvelija on jo palannut, -- penäsi Oblomov.

-- Mitäs sitten! Ei tarvitse!

Mutta Oblomov piti oman päänsä ja läksi kiireesti hänen kanssaan
nousemaan puistoon, vaan Olga sitä vastoin käveli hiljaa nojautuen
hänen käsivarteensa.

-- Miksi pidät niin kiirettä? -- puheli Olga. -- Kulje hiljemmin,
minun tekee mieli oleskella sinun kanssasi.

Ja neito alkoi astua vielä hiljemmin puristautuen Oblomovin olkapäätä
vasten ja katsellen tätä likeltä kasvoihin, mutta Oblomov puheli
hänelle raskaasti ja ikävästi velvollisuuksista ja veloista. Olga
kuunteli häntä hajamielisen uupuneesti hymyillen, pää alaspäin
painuksissa, silmät maahan luotuina tai jälleen liki hänen kasvojaan
tähdättyinä sekä ajatteli kokonaan muita asioita.

-- Kuule minua, Olga, -- lausui Oblomov vihdoin juhlallisesti: --
vaikka minä pelkäänkin että se sinussa herättää harmia ja että itse
saan siitä sinulta nuhteita, olen minä kuitenkin pakoitettu suoraan
sinulle sanomaan että me olemme menneet liian pitkälle. Minun
velvollisuuteni on sanoa sinulle tämä.

-- Mitä sanoa? -- kysyi Olga kärsimättömästi.

-- Sitä että me teemme sangen rumasti siinä kun tapaamme toisiamme
näin salaa.

-- Sitä sinä puhuit jo huvilassa kesällä, -- virkkoi neito
mietteissään.

-- Niin, vaan silloin minä olin kokonaan hurmauksissani sinuun:
toisella kädellä työnsin sinut luotani ja toisella pidätin. Sinä
luotit minuun, vaan minä ... ikäänkuin ... petin sinut. Silloin
olivat tunteeni vielä tuoreet...

-- Vaan nytkö ne eivät enää ole tuoreet ja sinä alat ikävystyä...

-- Ah en, Olga! Sinä tuomitset minua väärin. Minä puhuin tuoreista
tunteista ja se sana ei saa antaa aihetta viisasteluun. Minulla on
näet omantunnon tuskat sinun tähtesi: sinä olet vielä niin nuori ja
tunnet vähän mailmaa ja ihmisiä ja senlisäksi rakastat sinä niin
puhtaasti, niin pyhästi ettei sinulle edes juolahda päähänkään, minkä
ankaran moitteen alaiseksi me molemmat itsemme asetamme sen kautta,
mitä teemme -- ennen kaikkea minä.

-- Mitäs me sitten teemme? -- kysyi Olga seisahtuen.

-- Mitäkö? Sinä petät tätisi, poistut salaa kotoasi, määräät
kohtauksen kahdenkesken mieshenkilön kanssa... Koetappa sanoa tätä
kaikkea sunnuntaina vierasten läsnäollessa...

-- Miksikäs sitä ei voisi sanoa? -- virkkoi neito levollisesti. --
Kun sattuu, sanon kyllä...

-- Ja sinä saat nähdä, -- jatkoi Oblomov: -- että se tekee tätiisi
pahan vaikutuksen, naiset syöksähtävät ulos huoneesta ja herrat
iskevät sinulle silmää viekkaasti ja julkeasti...

Neito jäi miettimään.

-- Vaan mehän olemme -- sulhanen ja morsian! -- virkkoi hän.

-- Niin kyllä, Olga kulta, -- selitti Oblomov puristaen neidon
molempia käsiä: -- ja sitä ankarampia ja varovaisempia täytyy meidän
siis olla joka askeleella. Minä tahdon ylpeästi taluttaa sinua
käsikynkästä pitkin tätä samaa käytävää, mutta en salaa, vaan koko
mailman nähden niin että kaikkein katseet taipuisivat sinun edessäsi
kunnioituksesta eivätkä tähtäisi sinuun julkeasti ja viekkaasti ettei
kenenkään päässä rohkenisi syntyä epäluulo, että sinä, ylpeä tyttö,
saatoit suinpäin, unhoittaen häveliäisyytesi ja kasvatuksesi antaa
houkutella itsesi rikkomaan velvollisuuden vaatimukset...

-- Minä en ole unhoittanut häveliäisyyden, en kasvatuksen enkä
velvollisuuden vaatimuksia! -- vastasi Olga ylpeästi, irroittaen
käsivartensa Oblomovista.

-- Tiedän, tiedänhän sen, oma viaton enkelini, enkä minä sitä
sanokkaan, vaan sitä sanovat ihmiset, mailma -- eivät ne koskaan
sitä sinulle anteeksi anna. Jumalantähden, koeta ymmärtää, mitä minä
tahdon. Minä tahdon että sinä mailmankin silmissä olisit puhdas ja
moitteeton niinkuin todellisuudessa olet...

Olga asteli aatteihinsa vaipuneena.

-- Koeta ymmärtää, miksi minä tätä sinulle puhun: sinä voit
tulla onnettomaksi ja yksistään minun niskoilleni lankeaa tästä
vastuunalaisuus. Syytetään että minä sinut houkuttelin ja
tahallisesti estin sinua näkemästä kurjuuden kuilua. Sinä olet puhdas
ja tyyni minun seurassani, mutta kenen muun luulet sitä sinusta
uskovan?

-- Se on totta, -- äänsi Olga vavahtaen. -- Kuulehan, -- lisäsi hän
päättäväisesti: -- ilmoittakaamme kaikki tädilleni ja antakaamme
hänen huomenna meitä siunata...

Oblomov vaaleni.

-- Mitä sinä nyt? -- kysyi Olga.

-- Odotahan, Olga: mihin on sellainen kiire? ... -- hätäili Oblomov
ja hänenkin huulensa vapisivat.

-- Itsehän sinä pari viikkoa sitten minua siihen kiirehdit? --
kummasteli neito katsoen kuivasti ja tarkkaavaisesti Oblomoviin.

-- Niin, minä en silloin tullut ajatelleeksi kaikkia valmistuksia,
ja niitä on paljon! -- sanoi Oblomov huokaisten. -- Odotetaan ensin
kirjettä maalta.

-- Mitä varten me sitä rupeaisimme tässä odottamaan? Vai voiko se
tai tuo vastaus muuttaa sinun aikomuksiasi? -- kysyi Olga vielä
tarkkaavaisemmin katsoen häneen.

-- Kaikkia sinä ajatteletkin! Tietysti ei, vaan kaikki on
tarpeellista tietää asian harkitsemiseksi ja täytyyhän tädille sanoa,
milloinka häät pidetään. Emmehän me hänen kanssaan tule puhumaan
rakkaudesta, vaan sellaisista seikoista, joihin minä tällä hetkellä
en ole lainkaan valmistautunut.

-- No, ilmoitetaan siis vasta sitten kun sinä saat kirjeen, vaan
sillä-aikaa saakoot kaikki tietää että me olemme sulhanen ja morsian,
ja me tulemme näkemään toisemme joka päivä. Minun on niin ikävä,
-- lisäsi neito: -- minua näännyttävät nämät pitkät päivät, kaikki
huomaavat jotakin, minun kimppuuni käydään ja vihjaistaan viekkaasti
sinuun... Kaikki tämä minua jo kyllästyttää!

-- Vihjaistaanko minuun? -- änkytti Oblomov.

-- Kyllä, siitä saat kiittää Sonitshkaa.

-- Siinä nyt näet! näetkö? Sinä et kuunnellut minua, vaan suutuit
silloin!

-- Mitä minä muka näen? En mitään näe, näen ainoastaan että sinä olet
suuri pelkuri... Minä en pelkää noita vihjauksia.

-- En minä ole pelkuri, olen vain varovainen... Mutta jumalantähden,
lähtekäämme täältä pois, hyvä Olga! katso, tuolla tulevat
vaunut esiin. Kunhan vain ei olisi tuttuja? Ah! Aivanhan hiki
nousee niskaan... Mennään, mennään pian ... -- puhui Oblomov
kauhistuksissaan ja tartutti pelon Olgaankin.

-- Niin, mennään pian, -- sanoi tämäkin kuiskaten kiireenvilkkaa.

Ja melkein juoksujalkaa riensivät he pitkin käytävää puiston päähän
vaihtamatta sanaakaan: Oblomov vilkuillen levottomasti kaikille
suunnille ja Olga pää kokonaan alaspäin painuksissa harson peitossa.

-- Siis huomenna tulet? -- sanoi Olga sitten kun he olivat tulleet
sen myymälän luo, jossa palvelija neitoa odotti.

-- Ei, parempi että tulen ylihuomenna ... tai vasta perjantaina tai
lauvantaina... -- vastasi Oblomov.

-- Miksi niin?

-- Niin ... näetkös, Olga ... minä yhä arvelen että eiköhän kirje
siihen asti kerkeä.

-- Hyvä. Mutta tule kuitenkin huomenna päivälliseksi, kuuletko?

-- Kyllä minä, kyllä se sopii! -- sopersi Oblomov hätäisesti, ja Olga
astui sisään kauppamakasiinin ovesta.

"Ah, hyväjumala, kuinka pitkälle asia jo on mennyt! Raskas kivi on
yhtäkkiä pudonnut päälleni. Mitä minä nyt osaan tehdä? Sonitshka!
Sakariias! ja ne keikarit."



6.


Kotiin tultuaan ei hän huomannut että Sakariias tarjosi hänelle aivan
jäähtyneen päivällisen, ei huomannut, kuinka hän sen jälkeen yhtäkkiä
joutui vuoteeseensa ja nukahti kuolemansikeään uneen.

Seuraavana päivänä vavahti hän muistaessaan että oli mentävä Olgan
luo. "Miten mailmassa minä voin!" Hän kuvaili elävästi mielessään,
kuinka kaikki tulevat katsomaan häneen merkitsevästi.

Ovenvartija siellä häntä muutenkin kohtelee aina erityisemmällä
tavalla hyvänsuopeasti. Siimon lakeija ihan hyppää päänsä puhki, jos
hän sattuu tältä pyytämään lasillisen vettä. Katja ja lapsenpiika
seuraavat häntä ystävällisellä hymyllä.

"Sulhanen, sulhanen!" loistaa leimattuna kaikkien otsalla eikä
hän ole vielä edes pyytänyt tädin suostumusta, eikä ole hänellä
kopeikkaakaan rahaa, ei hän tiedä milloin sitä toki tuleekaan eikä
edes tiedä, kuinka paljon hänellä on tuloja tänä vuonna maatilastaan.
Eikä hänellä siellä kylässä ole edes oikeata taloa -- mainio
sulhasmies tosiaankin!

Sentähden olikin hän päättänyt, kunnes varmat tiedot maalta saapuvat,
tavata Olgaa ainoastaan sunnuntaisin todistajain läsnäollessa. Kun
siis tämä päivä koitti, ei hän aamustapäivin ollenkaan aikonut
valmistautua lähtemään Olgan luo.

Hän ei ajattanut partaansa eikä muuttanut vaatteitansa, vaan
selaili laiskasti ranskalaisia sanomalehtiä, mitkä oli edellisellä
viikolla ottanut Iljinskeiltä, ei katsonut lakkaamatta kelloon eikä
murahdellut itseksensä sitä että viisari niin hitaasti kiertää
eteenpäin.

Sakariias ja Anisja luulivat että Oblomov, kuten ennenkin, ei tule
syömään päivällistä kotonaan eivätkä kysyneet häneltä, mitä ruokia on
valmistettava.

Oblomov antoi heille isälliset nuhteet selittäen ettei hän suinkaan
joka keskiviikko ollut syönyt päivällistä Iljinskeillä, vaan että
se oli "panettelua" ja että hän oli aterioinut Ivan Gerasimovitshin
luona ja että hän tästälähtien on syövä päivällistä kotonaan --
paitsi ehkä sunnuntaisin eikä silloinkaan aina vieraissa.

Päistikkaa syöksyi silloin Anisja torille ostamaan "sisälmyksiä"
Oblomovin mielisoppaa varten.

Sillä-aikaa tulivat emännän lapset hänen luokseen ja hän tarkasti
Vanjan yhteen- ja vähennyslaskua ja löysi niistä kaksi virhettä.
Màshalle viivoitti hän vihkon ja kirjoitti suuret alkukirjaimet,
sitten kuunteli hän kanarialintujen viserrystä ja katseli
puoleksiavattuun oveen, kuinka siellä vilahtelivat emännän paljaat
kyynäspäät.

Kellon käydessä kahta kysyi emäntä oven takaa, eikö Oblomov tahtonut
maistaa vastaleivottua juustopiirakkaa. Tuotiin juustopiirakkaa sekä
pikarillinen viinimarjaviinaa.

Niin asettui vähitellen Ilja Iljitshin mielenkuohu ja hänen sieluunsa
laskeusi ainoastaan tylsä raskasmielisyys, mikä kesti melkein
päivälliseen asti.

Päivällisen jälkeen, kun hän, loikoen sohvalla, juuri alkoi tuutia
uupunutta päätänsä unettaren helmoihin, aukeni emännän puoleinen
ovi ja sieltä ilmestyi Agata Matvejevna kantaen sylissään kahta
pyramiidinmuotoista sukkaläjää. Hän asetti sukat kahdelle tuolille,
vaan Oblomov hyppäsi ylös sohvalta ja pyysi häntä itseään istumaan
kolmannelle tuolille. Mutta emäntä ei istunut, sillä sellaiseen ei
hän ollut tottunut, hän, joka alati oli jalkeilla ja alati puuhassa
ja liikkeessä.

-- Kas tässä ovat teidän sukkanne, jotka tänään olen järjestänyt, --
sanoi hän: -- niitä on viisikymmentä viisi paria, vaan melkein kaikki
ovat huonoja...

-- Kuinka hyvä ihminen te olette! -- virkkoi Oblomov liketen emäntää
ja ottaen leikillä häntä keveästi kyynäspäästä kiinni.

Emäntä naurahti.

-- Miksi te puuhaatte niin paljon minun tähteni? Minua tosiaankin
hävettää.

-- Ei se ole mitään, se kuuluu minun taloudellisiin tehtäviini,
teillä ei ole ketään, joka sukista huoltapitäisi, vaan minulle se on
mieluista työtä, -- jatkoi emäntä. -- Siinä on kaksikymmentä paria,
jotka eivät mihinkään kelpaa, niitä ei enää kannata parsia.

-- Ei tarvitse, olkaa hyvä ja antakaa kaiken vain olla, mitä te
näistä rääsyistä huolehditte! Minä voin ostaa uusia...

-- Antaakko olla, miksikä? Kas näihin kaikkiin voipi vielä kutoa
jatkot, -- ja emäntä alkoi vilkkaasti lajitella sukkia.

-- Vaan istukaahan toki, olkaa niin hyvä, miksi te seisotte? -- pyysi
Oblomov kohteliaasti.

-- Ei, kiitän nöyrimmästi, mutta minulla ei nyt ole aikaa sulloa
niitä sisään, -- vastasi emäntä taas poistuen tuolin luota. --
Tänään on meillä pyykinpesu ja täytyy, laittaa järjestykseen kaikki
liinavaatteet.

-- Te olette itse ihme ettekä emäntä! -- virkkoi Oblomov pysähyttäen
silmänsä tuon naisen kaulaan ja rintaan.

Emäntä naurahti.

-- Kuinkas siis tehdään, -- kysyi hän: -- kudotaanko jatkot sukkiin?
Minä voin tilata pumpulilankaa. Meille tuopi sitä eräs maalais-akka,
sillä täällä ei sitä kannata ostaa, se kun on niin löyhää.

-- Jos te olette noin hyväntahtoinen, niin tehkää vain niin, --
myönteli Oblomov: -- mutta minua tosiaankin hävettää että te näin
puuhaatte.

-- Ei se mitään, mitäs meillä muutakaan on tekemistä? Kas näihin
minä itse kudon jatkot ja nuo annan mummolle; huomenna tulee nato
meille vierailemaan ja kun iltaisin ei ole mitään tekemistä, niin
silloin otamme ja kudomme yhdessä. Jo se tuo meidän pikku Màshakin
alkaa oppia kutomaan, vaan sukkapuikot siltä tahtoo aina käsistä
tipahdella, kun ovat sille liian suuret.

-- Vai että jo pikku Màshakin alkaa tottua? -- ihmetteli Oblomov.

-- Jumaliste, totta minä puhun.

-- En tiedä, kuinka teitä kiittäisinkään, -- puheli Oblomov katsoen
emäntää yhtäläisellä mielihyvällä kuin oli aamulla katsonut lämpöistä
juustopiirakkaa. -- Olen teille sangen, sangen kiitollinen ja kyllä
minä teidät pidän muistossa, varsinkin pikku Màshan: silkkileningin
hänelle ostan kuni ostankin ja puen sen tytön kuin nuken.

-- Mitä te nyt? Se on liikaa kiitollisuuden osoitusta! Mitäs hän
silkkivaatteilla tekee? Ei sitä karttuunivaatteissakaan jaksa pitää,
se kun kaikki tärvelee ja polttaa, varsinkin kenkänsä; ei ehdi
torilta käydä ostamassa niin paljon kuin se kuluttaa.

Emäntä nousi lähteäksensä, ottaen sukat.

-- Mihin teillä on semmoinen kiire? -- sanoi Oblomov. -- Istukaahan
vielä vähän, minulla ei ole mitään työtä.

-- Joskus toiste pyhäpäivinä -- nyt ei, ja olkaa tekin niin hyvä ja
tulkaa joskus meidän puolelle kahville. Nyt on minulla pyykin pesu ja
täytyy mennä katsomaan, onko Akuliina siellä päässyt alkuun.

-- No, jumalanhaltuun, en uskalla teitä pidättää, -- sanoi Oblomov
katsoen emännän jälkeen tämän niskaan ja käsivarsiin.

-- Olen minä myös teidän yönuttunne tuonut alas ullakolta, -- jatkoi
emäntä: -- sen voi paikata ja pestä, se on niin mainiota kangasta.
Sitä saattaa vielä kauvan käyttää.

-- Turhaan olette sen alas ottanut! Minä en sitä enää käytä, olen sen
hyljännyt enkä sitä tarvitse.

-- No, sama se, peskööt kuitenkin. Ehkäpä jolloinkin sen puette
päällenne ... ainakin häiksenne! -- lisäsi emäntä naurahtaen ja
lupsahuttaen oven kiinni.

Oblomov jäi korvat hörröllään, silmät muljollaan seisomaan ja uni
oli äkkiä lentänyt tiehensä. -- Hänkin siis tietää -- kaikki sen
tietävät! -- siunaili hän vaipuen alas samalle tuolille, jota oli
emännälle tarjonnut. -- Voi sen viheliäistä Sakariiasta!

Taas voideltiin Sakariiasta "ilkeillä" sanoilla, taas sai Anisja
käydä puhelemassa nenällään ja vakuuttamassa että hän "ensikertaa
kuulee emännältä koko häistä, etteivät he siitä keskenään
ole hiiskahtaneetkaan ja että kuinkas nyt häät olisivat edes
mahdollisetkaan? Sen oli kenties keksinyt itse sielunvihollinen,
ja hornan syvyys hänet nielköön, jos se ei ole totta; ja emäntäkin
oli valmis ottamaan pyhänkuvan seinältä ja vannomaan, ettei hän
ikinä ollut Iljinskin ryökkynästä kuullut puhuttavankaan, vaan oli
morsiamella tarkoittanut jotakin aivan toista..."

Ja niin paljon lörpötteli Anisja että Ilja Iljisth lopuksi huiskautti
kämmenellään häntä menemään tiehensä. -- Vaan kun Sakariias yritti
pyytämään lupaa saada seuraavana päivänä mennä vieraisiin vanhaan
taloon Hernekadun varrella, niin antoi Oblomov hänelle sellaisen
vieraskyydin että Sakariias vaivoin pysyi jaloillaan.

-- Vai sinne sinun vielä pitäisi juosta juoruamaan, kun eivät siellä
vielä sitä tiedä? Istu kotona! -- lisäsi Oblomov julmistuneena.

Niin kului keskiviikko loppuun. Torstaina sai Oblomov jälleen
kaupungin postissa Olgalta kirjeen kysymyksineen: mitä merkitsi ja
mitä oli tapahtunut, koska hän ei ollut tullutkaan? Tyttö kirjoitti
että oli itkenyt koko illan eikä ollut nukkunut juuri koko yönä.

-- Voi minun enkelini, hän itkee vain eikä saa unta öisin! --
huudahti Oblomov. -- Hyvä-isä nähköön! Miksi hän rakastaa minua?
Miksi minä rakastan häntä? Miksi me kaksi olemme sattuneet yhteen?
Niin, se on kaikki Andrein ansiota: hän se on meihin kumpaankin
iskenyt rakkautta kuin rokkoa. Mutta voi tätä elämää, millaista se
nyt on: mielenkuohua on se vain ja alituista levottomuutta. Milloin
saapuu rauha ja levollinen onni, milloin?

Ja äänekkäästi huokaillen heittäysi Oblomov seljälleen, nousi
taas ylös, menipä vielä ulos kadullekkin yhä etsiskellen
sielussansa elämän mallimuotoa, sellaista olemassa-oloa, joka myös
olisi täynnänsä sisällystä sekä vierisi hiljalleen eteenpäin,
päivä-päivältä, pisara-pisaralta, luonnon mykässä mietiskelyssä ja
rauhallisesti puuhailevan perhe-elämän tyynen-tyynesti liikkuvissa
ilmakerroksissa. Hän ei tahtonut sitä kuvaella itselleen tuollaiseksi
leveäksi virraksi, jossa aallot pauhaten ja pärskyen syöksyvät
eteenpäin, kuten Stolz oli kuvaellut.

-- Tällainen elämä on ikäänkuin kuumetautia, -- saneli Oblomov
itsekseen: -- se on keikkumista kosken kynnyksissä ja ajelehtimista
virrassa, jossa tulva on padot särkenyt.

Ja hän istui kirjoittamaan Olgalle että oli Kesäpuistossa hiukan
vilustunut ja sentähden täytynyt juoda kuumaa ruohovettä ja istua
sisällä pari päivää, vaan että nyt oli pahin puuska jo ohi ja että
hän toivoo sunnuntaina voivansa tulla häntä tapaamaan.

Olga kirjoitti hänelle vastaan kiittäen Oblomovia että tämä oli ollut
niin varovainen, ja kehoitti, jos tarve vaatii, jäämään kotiin vielä
sunnuntaiksikin lisäten että hän mielellään kärsii vaikka viikonkin
ikävää, kunhan vain Oblomov hoitaa itsensä terveeksi.

Tämän vastauksen toi Nikita, sama palvelija, joka Anisjan sanojen
mukaan oli pää-syyllinen juorujen levittämisessä. Hän toi myös Olgan
lähettämiä uusia kirjoja terveisillä että neiti oli pyytänyt herraa
lukemaan kirjat läpi ja sitten tavattaessa sanomaan, kannattiko
hänen itsensä niihin tutustua. Olga vaati myös vastausta Oblomovin
terveydentilasta. Kirjoitettuaan vastauksen antoi Oblomov itse sen
Nikitalle käteen ja saattoi tätä etehisestä suoraan pihalle seuraten
häntä silmillään pikkuportille saakka, jottei Nikitalle suinkaan
pistäisi päähän poiketa keittiön puolelle siellä uudestaan juoruamaan
ja "panettelemaan" ja ettei Sakariias saisi tilaisuutta lähteä
saattamaan häntä kadulle.

Oblomov ilahtui Olgan ehdotuksesta olla varovainen eikä tulla heille
sunnuntaina, ja kirjoitti hänelle että: todellakin, tullaksensa
täydellisesti terveeksi, on tarpeellista istua vielä muutamia päiviä
kotona.

Sunnuntaina teki hän vieraskäynnin emännän puolelle, joi kahvea,
popsi suuhunsa tulikuumaa piirakkaa ja päivälliseksi lähetti
Sakariiaksen toiselle puolelle jokea ostamaan hyytelöä ja namusia
lapsine.

Sakariias pääsi vaivoin takasin yli joen, sillä sillat olivat jo
poisotetut ja Neva alkoi tehdä jäätä. Oblomovin oli mahdotonta
ajatella lähtöä vielä keskiviikkonakaan Olgan luo.

Olisihan tosin voinut heti rientää tuolle puolelle, asettua asumaan
muutamiksi päiviksi Ivan Gerasimovitshin luo sekä oleskella vieläpä
syödä päivällistäkin jokapäivä Olgan tykönä. Mutta siihenkin oli
olemassa pätevä este: Nevan tuonpuoleinen ranta oli rapsahtanut
jäähän niin ettei ollut kerennyt ajoissa yli mennä.

Kyllähän Oblomovilla ensin tämä keino oli mielessä ja hän jo laski
sukkelasti jalkansa lattiaan, mutta aprikoituaan kotvan asiaa, hän
huolestunein kasvoin ja huoaten vetäytyi jälleen verkalleen entiselle
paikalleen.

"Ei, vaijetkoot juorut silläaikaa ja unhoittakoon hän, joka syrjässä
asuu, hiukan: millaista on käydä Olgan luona ja nähkäämme jälleen
toisemme siellä vasta sitten, kun olemme julkisesti ilmoittaneet
olevamme sulhanen ja morsian."

-- Ikävä on odotella siihen asti, vaan minkäs sille tekee, -- lisäsi
hän huokaillen ja ryhtyen selailemaan niitä kirjoja, jotka Olga
oli lähettänyt. Hän sai luetuksi noin viisitoista sivua, kun Màsha
tuli häneltä kysymään, eikö hän halua mennä niinkuin kaikki muutkin
katsomaan, kuinka Neva-virta tekee jäätä. Oblomov läksi ja palasi
takaisin teenjuonti-aikaan.

Niin kuluivat päivät ja Ilja Iljitsh ikävöi, lueskeli, kävi joskus
kadulla kävelemässä, vaan kotona istuessaan kurkisteli oveen emännän
puolelle vaihtaaksensa ikävissään parikaan sanaa. Vieläpä hän kerran
jauhaa pouhasi emännälle kolmisen naulaa kahvipapujakin sellaisella
innolla että hänen otsansa tuli hiestä likomäräksi. Toisella kertaa
hän taas tarjosi emännälle jotain kirjaa luettavaksi. Hitaasti
liikuttaen huuliansa tavaili tämä itseksensä mitä nimilehdessä
seisoi ja antoi sitten kirjan takaisin sanoen että jahka joulunpyhät
tulevat, niin silloin hän ottaa sen häneltä ja panee Vanjan lukemaan
ääneen niin että mummokin saa kuunnella -- vaan että tällä kertaa ei
ollut aikaa.

Sillä välin oli asetettu siltoja Nevan yli, ja kerran ilmoitti
kartanokoiran vimmattu haukunta ja ketjujen riuhdonta että Nikita oli
toistamiseen saapunut kirjelippuineen, kirjoineen ja tiedustuksineen
herran terveydentilasta.

Oblomov pelkäsi että hänellekkin tästä voi tulla lähtö pitkin siltoja
toiselle puolelle jokea ja piiloutui sentähden Nikitan näkyvistä,
kirjoittaen vastaukseksi että hänellä oli noussut pieni näppy kaulaan
niin ettei hän vielä uskalla poistua ulos pihasta ja että "julma
kohtalo ryöstää häneltä onnen vielä muutamiksi päiviksi saada nähdä
armasta Olgaansa."

Hän oli ankarasti kieltänyt Sakariiasta lörpöttelemästä sanaakaan
Nikitan kanssa ja seurasi jälleen silmillään viimemainittua portille
saakka sekä uhkasi Anisjaa sormellaan, kun tämä yritti pistämään
nenänsä keittiön ovesta tahtoen jotakin kysyä Nikitalta.



7.


Niin kului viikkokausi, ja aina kun Oblomov aamuisin nousi,
tiedusti hän ensimmäiseksi levottomana, olivatko jo sillat asetetut
paikoilleen?

-- Ei vielä, -- vastattiin hänelle, ja hän vietti päivänsä
rauhallisesti kuunnellen kellonheilurin naksutusta, kahvimyllyn
hyrinää ja kanarialintujen viserrystä.

Kananpoikaset eivät enää piipottaneet, ne olivat jo aikaa-sitten
kasvaneet aikuisiksi kanoiksi ja piileskelivät kanakopeissaan. Olgan
lähettämiä kirjoja ei hän ollut ehtinyt läpilukea: yhtä oli hän tässä
lukenut sadannelleviidennelle sivulle asti ja kääntänyt sen sitten
nurin ja siinä se sitten oli maannut pöydällä jo muutamia päiviä
kannet levällään.

Sitä useammin hän sitävastoin puuhaili emännän lasten kanssa. Vanja
oli semmoinen ymmärtäväinen poika että muisti kolme kertaa peräkkäin
luetella Euroopan pääkaupungit, ja Ilja Iljitsh lupasi, kunhan vain
pääsee kaupungille, tuoda hänelle lahjaksi pienen karttamaapallon;
pikku Màsha se taas oli hänelle pallistanut kolme nenäliinaa --
huonosti tosin, mutta oli niin ihmeen lysti nähdä noiden pienoisten
kätösten puuhaa, ja jokaista tuuman pituista väliä, minkä tyttö oli
saanut pallistetuksi, juoksi hän näyttämään Oblomoville.

Emännän kanssa keskusteli Oblomov jo lakkaamatta niinpian kun vain
huomasi hänen kyynäspäänsä puoleksi avatusta ovesta. Hän oli jo
kyynäspäiden liikkeistä tottunut erottamaan, mitä emäntä milloinkin
teki, jauhoiko, ripotteliko vai silittikö jotain.

Koettipa hän antautua puheluun vanhan mummonkin kanssa, vaan tämän
pakinasta ei koskaan tahtonut tolkkua tulla, hän kun useinkin
pysähtyi keskellä sanaa, painoi nyrkkinsä seinään, kyykistyi ja
alkoi yskiä aivankuin olisi tehnyt jotain vaikeata työtä, sitten hän
voihkasi -- ja sillä oli keskustelu loppussa.

Mutta emännän veljeä ei hän vain milloinkaan onnistunut näkemään,
tai jos näki niin ainoastaan vilahdukselta ikkunain sivu, mutta
tästä olennosta itsestään ei ikäänkuin kuulunut hiiskaustakaan
koko talossa. Silloinkin kun Oblomov äkkiarvaamatta astui sisään
huoneeseen, jossa talonväki söi, niin veli kiristyen tiukasti
kokoon kiireenvilkkaa pyyhkäsi sormillaan huuliaan ja pakeni
ullakkokamariinsa.

Mutta eräänä aamuna, kun Oblomov juurikaan oli herännyt unestaan ja
ryhtyi huolettomana särpimään kahveansa, ilmoitti Sakariias yhtäkkiä
sen sanoman että nyt olivat sillat paikoillaan. Oblomovin sydän alkoi
kolkuttaa.

-- Huomenna on sunnuntai, -- tuumi hän: -- ja täytyy siis ajaa Olgan
luo, kestää koko päivän siellä syrjäisten merkitseviä ja uteliata
katseita sekä sitten ilmoittaa Olgalle, milloin on aije puhua tädin
kanssa.

Vaan hänhän, poloinen, on yhä vielä samalla asteella, josta on
mahdotonta hievahtaa!

Hänen eteensä nousi elävä kuva, kuinka hän on jo sulhaseksi
julistettuna, kuinka toisena ja kolmantena päivänä hänen luokseen
ajelee kaikellaisia naisia ja herroja, kuinka hän yhtäkkiä tulee
uteliaisuuden esineeksi ja kuinka hänen kunniakseen annetaan julkiset
päivälliset, joissa tullaan juomaan hänen maljansa. Ja sitten ...
sitten hän sulhasen oikeudella ja velvollisuudella tuopi Olgalle
morsiuslahjan...

-- Morsiuslahjan? -- huudahti hän kauhistuneena itsekseen päästäen
kurkustansa katkeran naurunhohotuksen.

Morsiuslahjanko? Vaan hänellähän on vain kaksisataa ruplaa
taskussaan! Jos hänelle rahoja lähetetään, niin saapuvat ne hänelle
vasta jouluksi, kentiesi sitäkin myöhemmin, sitten kun vilja on
myöty, ja kun se myödään, kuinka paljon sitä siellä lienee ja kuinka
suuri summa hänelle lähetettänee -- kaiken tämän on selittävä kirje,
vaan kirjettä ei kuulu. Kuinka siis on oltava ja elettävä? Jää
hyvästi sinä kaksiviikkoinen rauha!

Näiden, huolien seasta vilahtelivat hänen mielikuvituksessaan Olgan
kauniit kasvot, hänen tuuheat, ilmehikkäät kulmakarvansa ja nuo
älykkäät harmaansiniset silmät ja koko hänen armas päänsä sekä tuo
palmikko, jota neito piti laskettuna alas niskaan niin että se lisäsi
ja täydensi koko hänen olentonsa jalorotuisuutta alkaen päästä
hartioihin ja vartaloon saakka.

Mutta juuri kun hän rupesi värähtelemään lemmentunteista, vyörähti
heti kivenä hänen päällensä aina tuo raskas ajatus: kuinka on oltava
ja tehtävä, kuinka on suoriuduttava häidenvietto-kysymyksessä, mistä
ovat rahat otettavat ja millä senjälkeen elettävä...?

"No, odotan vielä vähän, ehkäpä se kirje tulee huomenna tai
ylihuomenna." Ja hän rupesi laskemaan, milloinka hänen oma kirjeensä
on täytynyt joutua perille, kuinka kauvan asiamies viivyttelee
ennenkuin kirjoittaa ja mikä määrä-aika tarvitaan vastauksen takaisin
lähettämiseen.

"Sen täytyy joutua tänne kolmessa, viimeistään neljässä päivässä.
Varron siis vielä ennenkuin menen Olgan luo", päätti hän sitä
suuremmalla syyllä koska Olga tuskin tiesi että sillatkaan olivat jo
valmiit...

-- Katja, ovatko sillat jo rakennetut? -- kysyi Olga samana aamuna
herättyään sisäpiialtaan.

Tämän kysymyksen oli hänkin joka päivä uudistanut. Oblomovilla ei
ollut tästä aavistustakaan.

-- En tiedä, neiti; en ole äskettäin tavannut ajuria enkä talonmiestä
ja Nikita ei tiedä mitään.

-- Sinä et koskaan tiedä, mitä minä tarvitseisin! -- sanoi Olga
tyytymättömänä maaten vuoteessaan ja nyppien kaulaketjujaan.

-- Minä juoksen heti ottamaan selkoa, neiti. En ennen uskaltanut
mennä ulos kun luulin että te heti heräätte, muuten olisin aikaa
sitten juossut kysymään.

Ja Katja katosi kamarista.

Vaan Olga vetäsi pöytälaatikon auki ja haki sieltä Oblomovin
viimeisen kirjelipun. "Voi raukkaa, hän on kipeä" ajatteli hän
huolehtivasti. "Hän on siellä ihan yksikseen ja hänellä on ikävä...
Ah hyväjumala, kohtakohan..."

Hän ei ehtinyt ajatella loppuun ennenkuin Katja posket punaisina
lennähti sisään.

-- Sillat ovat valmiit, sillat ovat valmiit! ne ovat viime yönä
rakennetut! -- huusi piika iloisesti ottaen vikkelästi vuoteeltaan
hypähtävän neidin käsillään vastaan, heitti hänen yllensä aamumekon
ja lennätti jalkaan pienoiset tohvelit. Sukkelasti repäsi Olga erään
laatikon auki, koppasi sieltä jotakin esiin, laski Katjan kouraan,
ja Katja suuteli hänen käsiään. Kaikki tämä -- hypähdys vuoteelta,
Katjan kouraan pistetty raha ja neidin käsien suuteleminen tapahtui
yhdessä ja samassa silmänräpäyksessä. "Hih, hei, huomenna on
parahiksi sunnuntai! Hän tulee!" ajatteli Olga ja pukeutui virkusti,
joi pikimältään teetä ja ajoi tätinsä kanssa ostoksille. -- Mennään
täti huomenna Smolnin kirkkoon päiväjumalanpalvelukseen! -- pyysi
Olga.

Täti räpäytti hiukan silmiään, mietti ensin ja sanoi sitten:

-- Olkoon menneeksi, vaikka se onkin niin kaukana, rakas lapsi!
Kuinka sinun päähäsi pälkähti näin talvella sinne lähteä?

Vaan Olgan päähän se oli pälkähtänyt ainoastaan sentähden että
Oblomov oli näyttänyt tämän kirkon hänelle joelta ja hänen teki
mielensä käydä siellä rukoilemassa ... rukoilemassa että Oblomov
tulisi terveeksi, että hän rakastaisi häntä, että hän olisi
onnellinen hänen kauttaan ja että ... että tästä epävarmuudesta ja
tietämättömyydestä pian tulisi loppu ... Olga parka!

Koitti sunnuntai. Olga oli taitavasti älynnyt asettaa koko
päivällisen Oblomovin maun mukaan.

Hän pukeutui valkoiseen leninkiin, kätki hihapitsien alle Oblomovin
lahjoittaman rannerenkaan ja järjesti hiuksensa niinkuin Oblomov
rakasti. Edellisenä päivänä oli hän käskenyt virittää pianon ja
sunnuntaiaamuna lauloi hän koetteeksi Casta diva'n. Äänikin tuntui
olevan yhtä sointuisa kuin huvila-aikoina. Sitten rupesi hän
odottamaan.

Parooni tapasi hänet tässä odotuksen tilassa ja sanoi että neiti oli
jälleen tullut yhtä kauniiksi kuin kesällä, vaan että oli hiukan
laihtunut.

-- Maalaisilman puute ja pieni epäjärjestys elämän tavoissa ovat
huomattavasti vaikuttaneet teihin, -- sanoi parooni. -- Te,
herttainen Olga Sergejevna, tarvitsette maakylien ja vainioiden
tuoksua.

Ja parooni suuteli muutamia kertoja hänen kättään niin että hänen
värjätyistä viiksistään jäi pieni pilkkukin neidon sormiin.

-- Niin, maalaiselämä ja vainiot ... -- vastasi Olga haaveellisesti,
mutta ei paroonille, vaan ikäänkuin jollekkin ilmaan.

-- Apropos maalaisoloista, -- lisäsi parooni: -- tulevassa kuussa
tulee teidän asianne loppuun ajetuksi ja huhtikuussa voitte matkustaa
maatilallenne. Ei se suuri suinkaan ole, vaan paikka on ihmeen ihana!
Te tulette olemaan tyytyväinen. Sellainen sievä talo ja puutarha!
Siellä on mäellä huvimaja, johon te rakastutte. Näköala virralle ...
niin te ette muista sitä enää, te olitte vasta viidennellä kun isänne
kanssa sieltä matkustitte pois.

-- Voi kuinka hauska minulle tulee! -- virkkoi Olga ja rupesi
haaveilemaan.

"Se on jo päätetty", ajatteli hän: "me matkustammekin sinne, mutta
hän ei saa tästä tietää ennen kuin..."

-- Tulevassako kuussa, herra parooni? -- kysy hän vilkkaasti. -- Onko
se aivan varma?

-- Aivan yhtä varma kuin se että te olette ylipäänsä kaunis, vaan
erittäinkin tänään, -- vastasi parooni poistui tädin luo.

Olga jäi paikalleen haaveilemaan lähestyvästä onnestaan, vaan
päätti olla mainitsematta Oblomoville tästä uutisesta ja puhumasta
tulevaisuuden aikeistaan.

Hän tahtoi loppuun asti seurata lemmittynsä kehitystä ja nähdä,
kuinka rakkaus saa aikaan kokokäänteen Oblomovin laiskassa sielussa,
kuinka lopullisesti paino päältänsä putoaa, kuinka hän ei enää malta
mieltänsä onnen läheisyydeltä, vaan saatuaan suosiollisen vastauksen
maakylästään loistavin silmin rientää ja lentää hänen luoksensa ja
heittää kirjeen hänen jalkoihinsa, ja kuinka he senjälkeen molemmat
kilvan syöksyvät tädin luo, ja sitten...

Sitten hän yhtäkkiä sanoo hänelle että hänelläkin on maatila,
puutarha, huvimaja, näköala virralle ja talo aivan valmis asuttavaksi
ja että sinne on ensin matkustettava, sitten vasta Oblomofkaan.

"Ei, en tahdo suosiollista vastausta", ajatteli hän: "Ilja Iljitsh
vielä ylpistyy eikä tunne edes iloa siitä että minulla on oma
maatilani, taloni ja puutarhani... En tahdo, tulkoon hän ennemminkin
musertunein mielin mukanansa epäsuosiollinen kirje, jossa seisoo että
kaikki siellä maakylässä on hunningolla ja että hänen täytyy itsensä
siellä käydä. Hän ajaa täyttä laukkaa sydän kurkussa Oblomofkaansa,
määrää pikipäin kaikki tarpeelliset toimenpiteet, unhoittaa paljon,
ei älyä kaikkea, sotkee ja tekee tökerösti tehtävänsä, mies raukka,
laukkuuttaa takaisin kaupunkiin ja yhtäkkiä saakin tietää ettei
olisi tarvinnutkaan tehdä koko matkaa -- että on olemassa talo,
puutarha ja huvimaja näköaloineen, että on kaikki missä elää ilman
hänen Oblomofkaansakin... Niin, niin, hän, Olga, ei millään mokomin
sano sitä hänelle ennen, hän pidättää sitä loppuun asti, se on
terveellistä Oblomoville, että hänen täytyy sinne matkustaa, saakoon
hiukan ruumiinliikettä ja tulkoon virkummaksi -- kaikki Olgan tähden
ja heidän tulevan onnensa nimessä! Tai ei: miksi lähettää hänet sinne
maalle eriksensä hänestä? Parasta on tehdä niin että kun Oblomov
matkatamineissaan tulee hänen luokseen kalpeana ja surullisena
sanomaan hyvästiä kuukauden ajaksi, niin silloin hän yhtäkkiä sanoo
hänelle ettei tarvitsekkaan lähteä ennenkuin kesällä, jolloin he
matkustavat sinne yhdessä..."

Niin haaveillen riensi Olga paroonin luo ja varoitti tätä määräaikaan
asti uutisesta kenellekkään hiiskumasta, ei yhdellekkään ihmiselle.
Sanoilla ei yhdellekkään ihmiselle hän tarkoitti yksinomaan Oblomovia.

-- Kyllä, kyllä, mitäpä minä hänestä menisin puhumaan? -- vakuutti
parooni. -- Ehkä herra Oblomoville sentään, jos puheeksi sattuu...

Olga hillitsi sydäntänsä ja lausui välinpitämättömästi:

-- Ei, ette edes hänelle saa sanoa!

-- Teidän tahtonne, kuten tiedätte, on minulle pyhä kuin laki... --
lupasi parooni lempeästi.

Koko viekas se osasi olla tuo Olga! Jos häntä esimerkiksi oikein
halutti katsahtaa Oblomoviin todistajain läsnäollessa, niin hän aina
ensin katsahti vuorotellen kolmeen muuhun henkilöön, sitten vasta
häneen.

Kuinka paljon saikaan miettiä keinoja yksistään Oblomovin tähden.
Kuinka monta kertaa hehkuikaan Olgan poskilla kaksi punaista
pilkkua. Kuinka monta kertaa täytyikään painaa milloin tuota,
milloin toista kosketinta saadakseen tietää, oliko piano ehkä liian
korkealle viritetty, tai siirrellä nuottivihkoja paikasta toiseen. Ja
kuitenkaan ei häntä nyt kuulunut! Mitä tämä merkitsee?

Kello lyö kolmea, lyö neljää -- mies on yhä poissa! Puolivälissä
viidettä alkoi Olgan kauneus ja kukoistus hävitä, neito rupesi
huomattavasti kuihtumaan ja istuutui pöytään kalvennein kasvoin.
Vaan muut eivät olleet millänsäkään: ei kukaan edes huomannut --
kaikki söivät hyvällä ruokahalulla niitä ruokia, jotka olivat
valmistetut hänen Oblomoviansa varten, puhellen niin iloisesti ja
välinpitämättömästi.

-- Syötiin päivällinen, tuli ilta -- Oblomovia ei näy eikä kuulu.
Kello kymmeneen saakka riehui neito toivon ja pelon vaiheilla, kellon
lyödessä kymmentä sulkeutui hän huoneeseensa.

Alussa valoi hän mielessään Oblomovin niskoille kaiken sapen, mikä
kiehui hänen sydämmessään; ei ollut sitä katkerata ivaa, ei sitä
pistävätä pilaa hänen sanavarastossaan, jolla hän ei ajatuksissaan
olisi rangaissut Oblomovia. Koko hänen elimistönsä ikäänkuin täyttyi
tulella, ja sitten yhtäkkiä kylmällä jäällä.

"Hän on kipeä, hän on yksin, hän ei jaksa edes kirjoittaa..." välähti
ajatus hänen päässään.

Tämä vakuutus valtasi hänet läpeensä eikä antanut hänen nukahtaa
koko yönä. Kaksi tuntia makasi hän kuumeenomaisessa horrostilassa
houraillen yön kuluessa sekä nousi sitten aamulla vuoteeltansa
kalpeana, mutta sangen levollisena ja varmana.

Maanantai-aamuna kurkisti emäntä sisään Oblomovin huoneen ovesta
sanoen:

-- Teitä täällä eräs tyttö tiedustaa.

-- Minuako? Ei suinkaan! vastasi Oblomov. -- Missä hän on?

-- Hän on täällä, hän tuli erehdyksessä meidän portaista ylös. Saako
päästää sisään?

Oblomov ei vielä tiennyt, miten päättää, kun jo hänen eteensä
lipsahti Katja, samalla kun emäntä poistui.

-- Katja! -- huudahti Oblomov kummastuksissaan. -- Kuinka sinä tänne?
Mitä sinä täällä?

-- Neiti on täällä, -- kuiskasi piikatyttö: -- käski kysyä...

Oblomovin kasvot muuttuivat.

-- Olga Sergejevnako? -- sopersi hän kauhistuksissaan. -- Se ei voi
olla totta, sinä lasket leikkiä Katja, älä kiusaa minua!

-- Jumaliste, se on totta: me tulimme vuokravaunuissa, hän odottaa
teemakasiinin edessä ja tahtoo tulla tänne. Laittoi minut sanomaan
että lähettäisitte Sakariiaksen pois jollekkin asialle. Hän tulee
tänne puolen tunnin kuluttua.

-- Parasta on, että menen sinne itse. Kuinka hän tänne voisi tulla?
-- sanoi Oblomov.

-- Ette kerkeä, hän tulee joka tapauksessa tänne, hän luulee teidän
makaavan sairaana. Jääkää hyvästi, minun täytyy kiiruhtaa, sillä
neiti on yksin ja odottaa minua...

Ja tyttö riensi ulos.

Tavattoman nopeasti kiskoi Oblomov saappaat jalkaansa, nykäsi liivit
päällensä, sitoi kaulahuivin kaulaansa ja huusi Sakariiasta sisään.

-- Kuules Sakariias! Sinähän pyysit tuonoin minulta lupaa päästä
vieraisiin sinne joen taa Gorohovaja-kadun varrelle, eikös niin,
no siis nyt saat sinne mennä! -- toimitti Oblomov kiihkeässä
mielenliikutuksessa.

-- En mene, -- vastasi Sakariias päättäväisesti.

-- Sinun täytyy mennä! -- sanoi Oblomov järkähtämättömästä

-- Kuka nyt arkina vieraisiin? enkä mene! -- virkkoi Sakariias
itsepäisesti.

-- Menehän toki, pidä lystiä äläkä niskottele vastaan, kun herrasi
kerran on niin armollinen että päästää sinut... mene ystäväisi luo!

-- Mitäpä heistä, ystävistäkään!

-- Eikös sinun sitten teekkään mielesi nähdä heitä?

-- Eipä haluta tällä erää heidän, naamojaan katsomaan -- kaikki ne
ovat samallaisia ryökäleitä!

-- Menehän kuitenkin, mene! -- tyrkytti Oblomov jyrkästi, ja veri
nousi hänen päähänsä.

-- En mene, tänään jään kotiin, koko päiväksi, vaan sunnuntaina --
miksei, sopiihan se! -- arveli Sakariias välinpitämättömästi.

-- Nyt heti paikalla! -- hoputti Oblomov mielenkuohussaan. -- Sinun
täytyy...

-- Lempoko sitä seitsemän virstan päähän lähtee marjapuuron syöntiin?
kieltäysi Sakariias.

-- No, mene edes kävelemään pariksi tunniksi ja tuulottele tuota
liiasta nukkumisesta pöhöttynyttä naamaasi!

-- Naama kuin naama, ei se ole kehnompi kuin muillakaan meikäläisillä
-- virkkoi Sakariias laiskasti tuijottaen ikkunaan.

"Ah pyhä jumala, hän saapuu tuossa tuokiossa", ajatteli Oblomov
pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- No, ole niin kiltti ja mene kävelemään, kun käsketään! Tuossa
sinulle kaksikymmentä kopeikkaa, juokse juomaan olutta ystäväsi
kanssa.

-- Mihinkä minä tässä pakkasessa juoksen, mieluummin jään portaille
tai voinhan tuota istuutua portinkin viereen...

-- Ei, sinun täytyy mennä kauvemmas portilta, -- sanoi Oblomov
vilkkaasti: -- mene toiselle kadulle, tuonne noin vasempaan käteen,
puutarhan puolelle...

"Mitä ihmettä tämä tietää?" ajatteli Sakariias: "ajaa minut
kävelemään -- tämmöistäpä ei ikinä ennen ole tapahtunut."

-- Hyvä Ilja Iljitsh, minä menen mieluummin sunnuntaina...

-- Lähdetkö sinä siitä vai et? -- tiuskasi Oblomov kiristäen
hampaitaan ja työntyen Sakariiaksen päälle.

Sakariias pakeni ja piiloutui, vaan Oblomov huusi Anisjan sisään.

-- Mene heti torille, -- käski Oblomov: -- ja osta sieltä
päivälliseksi...

-- Päivälliseksi on kaikki jo ostettu ja kohta se on valmis ...
laulaa lipatti Anisja nenä-äänellään.

-- Suu kiinni ja kuuntele mitä sanotaan! -- huudahti Oblomov niin
että Anisja aristui.

-- Osta torilta ... vaikkapa parsajuuria ... -- toimitti Oblomov
miettien ja keksimättä mitä lähettää hänet noutamaan.

-- Mitäs parsajuuria niitä tähän aikaan on, herra kulta? Ei niitä saa
toki mistään...

-- Mars ulos! -- tiuskasi Oblomov ja Anisja pakeni. -- Juokse sinne
minkä kintuista lähtee, -- huusi hän hänen jälkeensä: -- äläkä katso
taaksesi, vaan tule takaisin sieltä niin hitaasti kuin mahdollista ja
muista ettet ennen kello kahta näytä nenääsikään täällä!

-- Mitä ihmettä tämä merkitsee? -- puheli Sakariias Anisjalle
töytätessään hänen kanssaan yhteen portin takana. -- Ajoi minut ulos
kävelemään ja antoi kaksi riunaa. Mihinkä minä tässä osaan mennä
kävelemään?

-- Se on herrain asia, -- huomautti teräväjärkinen Anisja -- mene
sinä sen Aapelin, kreivin kuskin luo ja kestitse sitä teellä, se kun
aina on sinua juottanut, niin minä sillä aikaa juoksen torille.

-- Kuules Aapeli, mitä ihmettä se mahtaa merkitä -- sanoi Sakariias
myös kreivin kuskille, -- kun herra ajoi minut ulos kävelemään ja
antoi rahaa olueen...

-- Eiköhän tuolle itselleenkin pistänyt päähän vähän kieltänsä
kastaa? -- arveli Aapeli terävästi: -- sentähden se sinullekkin rahaa
antoi ettei kateeksi kävisi. No mennään nyt.

Hän räpäytti silmiään merkitsevästi Sakariiakselle ja nyökäytti
päätään erästä katua kohti.

-- Mennään! -- toisti Sakariiaskin ja myös nyökäytti päätään samaan
suuntaan.

-- Ihme ja kumma, kun ajaa ulos kävelemään! -- kähisi hän
naurahdellen partaansa.

Miehet katosivat näkyvistä, mutta Anisja, ehdittyään lähimmäiseen
katuristeykseen, istahti aidan taa ojan varrelle odottamaan, mitä
tuleman piti.

Oblomov kuulosteli ja odotti: kas nyt tarttui joku pikkuportin
kellorenkaaseen ja samalla silmänräpäyksellä alkoi koira vimmatusti
haukkua ja riuhtoa ketjuaan.

-- Kirottu koira! -- mutisi Oblomov kiristellen hampaitaan, tempasi
lakkinsa, syöksyi portille, avasi sen ja melkein sylissään kantoi
Olgan portaille.

Olga oli yksin, Katja oli jäänyt odottamaan vaunuihin, vähän matkan
päähän portilta.

-- Oletko terve? Etkö olekkaan makuulla? Mikä sinua vaivaa? -- kyseli
Olga pikaisesti riisumatta päältään saloppiaan ja tarkastellen
Oblomovia kiireestä kantapäähän, kun he olivat astuneet sisään
kabinettihuoneeseen.

-- Nyt olen terveempi, kurkkuni on jo ... melkein kokonaan ...
parantunut, -- änkytti Oblomov koskettaen kaulaansa ja hiukan
yskähtäen.

-- Miksikäs et eilen tullut meille? -- kysyi Olga katsoen Oblomoviin
niin läpitunkevasti silmiin ettei tämä osannut sanaakaan sanoa.

-- Kuinkas sinä rohkenit, Olga, lähteä tällaiselle käynnille? --
sopersi Oblomov kauhistuksissaan. -- Tiedätkö sinä, mitä sinä teet...

-- Siitä puhumme perästäpäin! -- keskeytti neito kärsimättömästi. --
Minä kysyin sinulta: mitä se merkitsee etten ole saanut sinua nähdä?

Oblomov oli vaiti.

-- Sinä et ole ollut sairas; sinun kurkkusi ei ole ollut kipeä? --
sanoi Olga ja hänen kulmakarvansa värähtivät.

-- En ole ollut... -- vastasi Oblomov koulupojan äänellä.

-- Sinä olet siis pettänyt minut! -- huudahti Olga kummastuksissaan
katsoen Oblomoviin. -- Minkätähden?

-- Minä selitän kaikki sinulle, Olga, -- puolustihen Oblomov: --
tärkeä syy on pakottanut minua olemaan poissa kaksi viikkoa ... minä
olen peljännyt...

-- Mitä olet peljännyt? -- kysyi neito istuutuen ja riisuen päältänsä
salopin ja hatun.

Oblomov otti ne käsiinsä ja asettaen sohvalle vastasi: -- Huhuja,
ilkeitä juoruja...

-- Vaan sitä sinä et ole peljännyt etten minä ole saanut unta koko
yönä, että olen pääni puhki miettinyt jumalaties mitä kaikkea ja
ollut vähällä tulla vuoteenomaksi sinun tähtesi? -- nuhteli Olga
tutkivasti tarkastaen Oblomovia.

-- Sinä et tiedä, Olga, mitä täällä minun sisässäni nykyään liikkuu,
-- puhui Oblomov painaen sydäntään ja osoittaen päätään: -- minä olen
kokonaan ikäänkuin tulen vallassa. Tiedätkö sinä, mitä on tapahtunut?

-- Mitä sitten on tapahtunut? -- kysyi Olga kylmästi.

-- Että kuinka pitkälle on huhu levinnyt sinusta ja minusta! Minä en
ole tahtonut tehdä sinua levottomaksi ja sentähden en ole näyttänyt
sinulle silmiäni.

Ja Oblomov jutteli hänelle kaikki, mitä oli kuullut Sakariiakselta
ja Anisjalta, mainitsi keikarien keskustelusta ja lopetti sanomalla
että siitä asti ei hän saa unta öisin ja että hän ihmisten katseissa
aina näkee kysymyksiä ja nuhteita tai viekkaita viittauksia heidän
lemmenkohtauksiinsa.

-- Mutta mehän olemme päättäneet jo tällä viikolla ilmaista
salaisuutemme tädille, -- virkkoi Olga: -- ja silloin näiden juorujen
täytyy vaijeta...

-- Niin, mutta minä en tahtoisi puhua tädille vielä tällä viikolla
ennenkuin kirje saapuu. Minä tiedän ettei hän kysy minulta
rakkaudesta, vaan omaisuudesta ja menee yksityisseikkoihin, vaan
tästä en minä voi hänelle mitään selkoa tehdä ennenkuin saan kirjeen
asiamieheltäni.

Olga huoahti.

-- Jos en sinua tuntisi, -- puheli hän epätietoisesti: -- niin
jumalaties mitä voisin ajatella tästä kaikesta. Sinä olet peljännyt
tuskastuttaa minua palvelijain juoruilla, mutta et ole pelännyt
tuottaa minulle tuskaa! Minä lakkaan ymmärtämästä sinua.

-- Minä olen luullut että heidän lörpöttelynsä saattaisi sinut
mielenkuohuun. Katja, Martta, Siimon ja tuo Nikita pöllö, jumalaties
mitä kaikkea ne meistä puhuvatkaan...

-- Kyllä minä jo aikoja sitten tiedän mitä ne puhuvat, -- virkkoi
Olga välinpitämättömästi.

-- Kuinka sinä sen tiedät?

-- Tiedänpähän vain. Katja ja hoitajattareni ovat aikoja sitten
kertoneet siitä minulle, tiedustelleet sinusta ja onnitelleet minua...

-- Onnitelleet ... herrajumala, onko se totta? -- kysyi Oblomov
kauhistuksissaan. -- Mitäs olet heille vastannut?

-- En mitään, olenhan vain kiittänyt toivotuksista; hoitajattarelleni
olen lahjoittanut kirkkohuivin ja Katjalle olen ottanut
toimittaakseni ylkämieheksi erään sokerileipurin -- silläkin tytöllä
se on oma romaaninsa...

Oblomov tuijotti Olgaan säikähtynein ja kummastusta ilmaisevin silmin.

-- Sinähän olet käynyt meillä joka päivä, onhan siis aivan
luonnollista että palvelijat pakisevat siitä, -- lisäsi Olga: --
hehän sitä tietysti ensimmäiseksi alkavat puhua. Samoin on asianlaita
Sonitshkan suhteen: mikä se sinua sitten niin peloittaa?

-- Se että tuota, mistä nämät huhut ovat tulleet? -- sanoi Oblomov
pitkäveteisesti.

-- Ovatko ne sinusta sitten muka perättömiä? Tottahan ne ovat, eikö
niin?

-- Totta! -- toisti Oblomov epämääräisesti. -- Niin, lisäsi hän
sitten: -- kyllähän sinä olet oikeassa, mutta minä en vain tahtoisi
että ihmiset tietäisivät meidän kohtauksistamme ja sentähden minä
pelkään...

-- Sinä pelkäät ja vapiset kuin pikku poika... Minä en ymmärrä sinua!
Varastamallako sinä minut viet vai miten?

Oblomovista tuntui pahalta ja epämukavalta; tyttö katseli häneen niin
tarkkaavasti.

-- Kuules, -- sanoi hän: -- tässä piilee joku valhe, jotakin on
nurin... Tule likemmäs ja sano kaikki mitä sinulla on sydämmelläsi?
Sinä et ole voinut olla poissa niin monta päivää pelkästä
varovaisuudesta, vaan mikset sinä ole minulle kirjeissäsi ilmoittanut
miten kaikki on? Tiedäthän etten minä enää ole mikään lapsi eikä
minua niin helposti pikkuasioilla peijata. Tunnusta siis, mitä kaikki
merkitsee?

Oblomov rupesi miettimään, suuteli sitten Olgan kättä ja huokasi
raskaasti.

-- Hyvä Olga, kuule, mitä minä luulen, -- virkkoi Oblomov: -- minun
mielikuvitukseni on koko tämän ajan tullut niin läpisäikytetyksi
näistä kauhuista sinun tähtesi, minun aivoni ovat niin rääkätyt
huolien takia ja minun sydämmeni niin kipeytynyt milloin lupaavista,
milloin pettävistä toiveista ja odotuksesta, että koko minun
elimistöni on joutunut täristyksiin ja niin tyrmistynyt että se
tarvitsee jonkunaikaista rauhoittumista...

-- Miksikäs se ei minulla sitten ole tyrmistynyt ja miksikäs minä
etsin viihdytystä ainoastaan sinun viereltäsi?

-- Sinulla on nuoret, vahvat voimat, ja sinä rakastat avomielisesti
ja rauhallisesti, mutta minä... vaan sinä et tiedä, millä lailla minä
sinua rakastan! sanoi Oblomov kyykistyen alas lattiaan ja suudellen
Olgan käsiä.

-- En tiedäkkään vielä oikein -- sinä olet niin kummallinen että
minä ihan sotkeudun laskuissani: minulla sammuu sekä järki että
toivo ... kohta me lakkaamme ymmärtämästä toinen-toistamme ja silloin
käy huonosti!

He vaikenivat molemmat.

-- Mitäs sinä olet tehnyt näinä päivinä? -- kysyi Olga ensi kerran
tarkastaen silmillään huonetta. -- Ei sinulla ole täällä hyvä olla,
nämät huoneet ovat liian matalat. Ikkunat ovat pienet, seinäpaperit
vanhat... Missä sinulla vielä on huoneita?

Oblomov riensi näyttämään hänelle huoneustoansa sekoittaaksensa
kysymyksen siitä, mitä hän oli tehnyt näinä päivinä. Sitten istuutui
Olga sohvaan ja Oblomov asettui jälleen matolle hänen jalkojensa
juureen.

-- Niin, mitä sinä olet tehnyt näinä kahtena viikkona? kysyi Olga
uudestaan.

-- Lueskellut, kirjoitellut, ajatellut sinua...

-- Oletko lukenut läpi minun kirjani? Miltäs ne tuntuvat? Minä otan
ne mukaani.

Olga otti pöydältä yhden kirjoista ja katsahti ulospäin käännettyyn
lehden sivuun: se oli kokonaan pölyyn peittynyt.

-- Ethän sinä olekkaan lukenut! -- sanoi hän.

-- Enhän minä, -- vastasi Oblomov.

Olga katsahti vielä pehnattuja sänkytyynyjä, huoneessa vallitsevaa
epäjärjestystä, pölyttyneitä ikkunoita ja kirjoituspöytää, siirsi
paikaltaan muutamia pölynpeitossa viruvia papereita, pistää lipsautti
kynän kuivettuneeseen mustepulloon ja jäi kummastuneena katsomaan
Oblomoviin.

-- Mitäs sinä oletkaan tehnyt sillä-aikaa? -- kertasi hän. -- Et
ainakaan ole lukenut etkä kirjoittanut?

-- En ole joutanut, -- alkoi Oblomov sopertaen selittää: -- kun
aamulla nousen ylös, niin silloin siivoavat huoneita ja häiritsevät,
sitten alkavat neuvottelut, mitä päivälliseksi valmistetaan, sitten
tulevat talonväen lapset ja pyytävät tarkastamaan laskuesimerkkejään
ja siinä samassa on jo päivällinen valmis. Päivällisen jälkeen
taas ... niin, milloin sitä ehtisi lukea?

-- Sinä olet nukkunut päivällisen jälkeen! -- lausui Olga niin
vakuuttavasti että Oblomov hetkisen epäiltyään hiljaa myönsi:

-- Niin, nukkunut olen...

-- Ja minkätähden?

-- Sentähden etten huomaisi ajan kulkua, kun sinä et ole kanssani,
sillä elämä ilman sinua, oi Olga, on niin ikävä ja sietämätön...

Oblomov vaikeni, mutta Olga katsoi häneen ankarasti.

-- Ilja! -- lausui hän totisesti. -- Muistatko, kuinka minä siellä
huvila-puistossa, kun sinä olit sanonut että sinussa oli elämä
syttynyt ja olit vakuuttanut että minä olin sinun elämäsi päämäärä
ja ihanne, ja otit minua kädestä sanoen että se oli nyt sinun --
muistatko, kuinka minä silloin annoin sinulle suostumukseni?

-- Kuinkas sellaista voisi unhoittaa? Sehän onkin muuttanut koko
minun entisen elämäni! Etkös näe, kuinka onnellinen minä olen?

-- En, en näe; sinä olet pettänyt minut, -- sanoi Olga kylmästi: --
sinä olet jälleen luisumassa alaspäin...

-- Pettänytkö? Eikö sinusta ole synti sitä sanoa? Minä vannon
Jumalan nimessä että heti paikalla olisin valmis tähtesi syöksymään
pohjattomaan syvyyteen...

-- Niin, jos se pohjaton syvyys olisi tuossa, juuri sinun jalkaisi
alla ja tässä silmänräpäyksessä, -- keskeytti neito: -- vaan jos
hetki lykättäisiin kolmeksi päiväksi, niin sinä jo muuttaisit mielesi
ja peljästyisit, varsinkin jos Sakariias tai Anisja alkaisivat siitä
lörpötellä. Tämä tällainen ei ole rakkautta!

-- Epäiletkö sinä minun rakkauttani? -- lausui Oblomov tulisesti. --
Luuletko että vitkastelen pelosta vain itseni enkä sinun tähtesi?
Enkö minä suojele kuin muuri sinun nimesi pyhyyttä, enkö minä valvo
ja vartioi kuin äiti etteivät juorut sinua julkeaisi koskettaa... Ah
Olga! Vaadi minulta todistuksia! Minä todistan sinulle mitä ennenkin
olen sanonut, että jos sinä voisit tulla jonkun toisen kanssa
onnellisemmaksi, niin minä ilman nurinaa luovuttaisin oikeuteni
hänelle. Ja jos täytyisi kuolla sinun tähtesi, niin minä riemulla
kuolisin! -- lopetti Oblomov kyyneleet silmissä.

-- Sellaista ei tarvita, ei kukaan sitä vaadi! Mitä minä sinun
elämästäsi ottaisin? Tee sinä vain, mitä asiaan kuuluu. Ne ovat
viekkaitten ihmisten vehkeitä nuo -- tarjota uhreja, joita ei tarvita
tai joita on mahdoton toteuttaa päästäkseen tekemästä sitä, mikä on
tarpeellista. Sinä et ole viekas -- tiedänhän sen, mutta...

-- Sinä et tiedä, kuinka paljon terveyttä ne ovat minulta vieneet
nämät lemmenkuohut ja huolet! -- pitkitti Oblomov. -- Siitä asti
kuin sinut tunnen en minä ajattele mitään muuta kuin sinua... Ja
vielä nytkin, minä toistan sen, olet sinä minun päämääräni, sinä
yksistään. Minä kuolisin heti paikalla ja tulisin hulluksi, jos ei
sinua olisi minun kanssani! Minä hengitän, katson, ajattelen ja
tunnen nyt ainoastaan sinun kauttasi. Miksi siis kummastelet että
niinä päivinä, joina en sinua näe, minä nukahdan ja menen alaspäin?
Minulle on kaikki vastenmielistä ja ikävää, minä olen kuin kuollut
kone, joka käyn ja liikun enkä tiedä, mitä teen. Sinä olet tämän
koneen liikkeellepaneva voima ja tuli! puhui hän nousten polvilleen
ja oikaisten vartalonsa suoraksi.

Hänen silmänsä säteilivät kuin ennen puistossa ja niistä loisti
jälleen ylpeyttä ja tahdon voimaa. -- Minä olen heti valmis menemään,
mihin sinä käsket, tekemään mitä sinä tahdot. Minä tunnen eläväni,
kun sinä minuun katsot, kun sinä puhut ja laulat...

Ankaran miettiväisesti oli Olga kuunnellut näitä Oblomovin
lemmenhimon purkauksia.

-- Kuule Ilja, -- sanoi hän sitten: -- minä uskon sinun rakkauteesi
ja omaan vaikutusvoimaani sinun ylitsesi. Vaan miksi sinä säikyttelet
minua tuolla epävarmuudellasi ja saatat minut epäilyksiin? Minä olen
sinun päämääräsi, vakuutat sinä, vaan sinä kuljet sitä kohti niin
arasti ja hitaasti, ja sinulla on vielä pitkälti kuljettavaa. Sinun
täytyy nousta minua korkeammalle, tätä minä sinulta odotan! Minä
olen nähnyt onnellisia miehiä, kuinka he rakastavat, -- lisäsi hän
huoaisten: -- heissä kaikki kiehuu eikä heidän levollisuutensa ole
sinun levollisuutesi kaltainen, eivät he paina alas paitansa, vaan
kulkevat silmät auki toimeliaina ja tuskin nukkuen. Mutta sinä...?
ei, ei tämä ole sennäköistä kuin tässä asuisi rakkaus ja kuin minä
olisin sinun elämäsi päämääränä...

Ja epäillen pudisti Olga päätänsä.

-- Sinä! oi sinä! ... saneli Oblomov jälleen suudellen neidon käsiä
ja rimpuillen hänen jaloissaan. -- Sinä yksin! Hyvä jumala tätä onnen
tunnetta! -- hoki hän kuni houreissa. -- Ja sinä luulet että olisi
mahdollista sinut pettää ja nukahtaa tällaisen herätyksen jälkeen ja
olla tulematta sankariksi! Te saatte nähdä, sinä ja Andrei, -- jatkoi
hän silmäillen ympärilleen innostunein silmin: -- kuinka korkealle
miehen voi nostaa sellaisen naisen rakkaus kuin sinä! Katso, katso
minuun: enkö minä ole noussut, enkö minä elä tällä hetkellä?
Lähtekäämme täältä ulos! Pois, pois! Minä en voi silmänräpäystäkään
jäädä tänne, minä tukehdun -- täällä on iljettävä ilma! -- puhui hän
teeskentelemättömällä inholla katsahtaen ympärilleen. -- Anna minun
elää tänään loppuun asti tällä tunteella... Ah, jospa tämä sama tuli,
joka minua nyt polttaa, polttaisi minua huomennakin ja aina ja iäti!
Vaan kun sinua ei ole läsnä -- niin minä sammun ja vaivun alas.
Nyt minä olen virvonnut eloon, nyt olen noussut. Minusta näyttää
että minä ... oi Olga, Olga! -- Sinä olet kaikkia kauniimpi koko
mailmassa, sinä olet naisista ensimmäinen, sinä ... sinä...

Oblomovin kasvot painuivat Olgan kättä vasten ja hän jäi
tunnottomana polvilleen. Sanat eivät enää ottaneet lähteäkseen
suusta. Hän puristeli neidon kättä vasten sydäntänsä, hillitäksensä
liikutustansa, loi Olgaan himoitsevan, kostean katseensa ja jäi
liikkumattomaksi.

"Hellä ja lempeä hän on!" ajatteli Olga, mutta ei kuten ennen
kesällä, vaan huokaisten raskaasti ja vaipuen syviin mietteisiin.
Sitten hän säpsähti ja sanoi lempeästi:

-- Minun on aika jo lähteä!

Oblomov tuli silmänräpäyksessä tuhtoihinsa:

-- Herrajumala, oletko sinä täällä? Minun luonani? -- änkytti hän ja
hänen innostunut katseensa muuttui araksi vilkuilemiseksi syrjään
eivätkä hehkuvat lauseet enää singahdelleet hänen huuliltaan.
Kiireesti tempasi hän Olgan hatun ja salopin ja tahtoi hädän touhussa
pistää salopin hänen päähänsä.

Olga purskahti nauramaan.

-- Älä pelkää minun tähteni, -- rauhoitteli hän: -- tätini on
matkustanut pois koko päiväksi ja kotona eivät tiedä minun olevan
poissa muut kuin lastenhoitajatar ja Katja. Tule minua nyt saattamaan.

Ja hän ojensi kätensä Oblomoville ja kulki koiran vimmatusti
haukkuessa ja riuhtoessa ketjujaan hätäilemättä ja levollisesti pihan
poikki ylpeän-itsetietoisena viattomuudestaan, nousi vaunuihin ja ne
vierivät pois.

Mutta ikkunoista talonväen puolelta kurkisteli muutamia päitä, ja
nurkan takaa aidan raosta tirkistelivät Anisjan silmät.

Heti kun vaunut olivat kääntyneet, toiselle kadulle, tulla touhusi
Anisja kotiin ja sanoi että hän oli juossut koko torin ympäri, vaan
parsajuuria ei missään näkynyt. Sakariias palasi vasta kolmisen
tunnin kuluttua ja nukahti sitten yhteenperään moneksi vuorokaudeksi.
Oblomov asteli kauvan edestakaisin huoneessansa tuntematta jalkoja
allansa ja kuulematta omia askeleitansa. Hänestä tuntui aivankuin
olisi hän kävellyt noin kolme kyynärää yläpuolella lattian pinnan.

Heti kun vaunurattaiden narina lumella oli lakannut kuulumasta hänen
korviinsa ja hänen elämänsä helmi vaunujen mukana vierinyt pois --
katosi hänen rauhattomuutensa, hänen päänsä nousi pystyyn, hänen
selkänsä suoristui, kasvoihin palasi innostuksen loisto ja silmät
kiiltelivät kosteina onnesta ja liikutuksesta. Ja koko elimistöön
valahti omituista lämpöä, tuoreutta ja reippautta. Ja jälleen,
niinkuin ennenkin, syttyi hänessä yhtäkkiä halu päästä kaikkialle;
sekä ulkomaille Stolzin luo että Olgan kanssa maalle, vainioille ja
lehtoihin, halu yksiintyä omaan huoneeseensa, syventyä työhön, halu
matkustaa Rybinskin satamaan Volgan rannalle, halu saattaa Olgaa
koko matkan kotiin, halu lukea juuri ilmestyneen uuden kirjan, josta
kaikki puhuvat ja ajaa oopperaan -- kaikki samana päivänä...

Niin, tänään oli Olga hänen luonansa ja nyt hän vuorostaan menee
Olgan luo, ja sitten he menevät yhdessä oopperaan. Kuinka rikas
onkaan tämä päivä! Kuinka helppoa onkaan hengittää tässä elämässä,
Olgan ilmapiirissä, hänen neitseellisen loisteensa säteissä, hänen
raittiiden voimainsa, hänen nuoren, hienon, syvän ja terveen järkensä
läheisyydessä! Ja Oblomov käveli aivankuin lentäen ilmassa, hänestä
tuntui ikäänkuin joku olisi häntä kannellut pitkin huonetta. --
Eteenpäin, käy eteenpäin! -- sanoo Olga: -- korkeammalle, nous'
korkeammalle, aina sille huipulle, jossa nais-hellyyden ja nais-sulon
voima kadottaa oikeutensa ja jossa alkaa miehen valtakunta!

Kuinka selvästi näkeekään Olga elämän! Kuinka lukeekaan hän tästä
viisauden kirjasta oman elämänpolkunsa ja vaistollaan viittaa
hänellekkin tietä! Molempain elämät juoksevat kuni kaksi virtaa
yhteen, ja hän, Oblomov on sen virran suuntaaja, johdattaja!

Olga huomaa hänen voimansa ja kykynsä, hän tietää, kuinka paljon
hän voi saada aikaan ja odottaa nöyrästi hänen valtiuttaan.
Ihmeellinen on Olga! Ei hän vähistä hämmästy, ei hän ole arka, hän
on yksinkertainen, mutta päättäväinen nainen, luonnollinen kuin itse
elämä!

-- Todentotta, kuinka täällä on inhoittavaa! -- lausui Oblomov
ääneen, katsellen ympärilleen. -- Ja tuo enkeli laskeusi tähän
ikävään liejuun ja pyhitti sen ilmestymisellään!

Hän katsoi viehtymyksellä sitä tuolia, jolla Olga oli istunut ja
yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät: laattialla, tuolin juurella,
huomasi hän pienoisen hansikkaan.

-- Pantti! Se on hänen kädestänsä tämä on hyvä enne! Oo! ... --
ohkaisi hän intohimoisesti, likistäen hansikkaan huuliansa vasten.

Samalla kurkisti emäntä ovesta ehdottaen katsomaan palttinakangasta,
jota oli tuotu myötäväksi ja kysyen, eikö tarvita?

Mutta Oblomov kiitti häntä kuivasti, ei huolinut vilkaista edes
kyynäspäihinkään ja pyysi kieltäytyen anteeksi, sanoen että hänellä
oli paljon työtä niin ettei mitenkään joutanut. Sitten vaipui hän
muistelemaan kesä-aikoja, kävi läpi kaikki yksityisseikat, muisteli
jokaista puuta, pensasta ja penkkiä, jokaista lausuttua sanaa ja teki
sen huomion että kaikki oli nyt suloisempaa kuin silloin, jolloin hän
oli sitä nauttinut.

Hän ei voinut enää lainkaan hillitä riemuaan, vaan laulaa hyrähteli
itsekseen, puhutteli lempeästi Anisjaa ja laski leikkiä siitä
ettei tällä vielä ollut lapsia sekä lupautui ristikummiksi kunhan
vain lapsi syntyy. Pikku Màshan kanssa nosti hän sellaisen hälinän
huoneessaan että emäntä kurkisti sisään ja ajoi Màshan kotiinsa
häiritsemästä hyyryläisen "työtä".

Loppupuolella päivää nousi tämä hurmaus ylimmilleen. Oblomov
oli Olgan luona, Olga oli iloisella tuulella ja lauloi, sitten
he kuuntelivat myös laulua oopperassa, sitten joi Oblomov teetä
Iljinskin luona, ja teenjuonnin jälkeen syntyi hänen sekä tädin,
paroonin ja Olgan välillä niin sydämmellinen ja vilpitön keskustelu
että Oblomov tunsi itsensä täydellisesti jäseneksi tässä pienessä
perheessä.

Eipä siis tarvinnut enää yksin elää, eipä elämä enää turhaan kulunut,
vaan olipa hänellekin nyt oma sopukkansa, jossa oli valoisaa,
lämmintä ja suloisaa olla!

Ei hän malttanut edes yötänsäkään nyt oikein nukkua, vaan lueskeli
Olgan lähettämiä kirjoja ja sai läpiluetuksi kokonaista puolitoista
osaa.

"Huomenna täytyy kirjeen vihdoinkin saapua maalta", ajatteli hän ja
hänen sydämmensä sykähteli riemusta ... sykähteli riemusta...



8.


Seuraavana päivänä löysi Sakariias, siivotessaan huonetta,
kirjoituspöydältä pienen naishansikkaan, tarkasteli sitä hyvän aikaa
käsissään, naurahti ja antoi sitten Oblomoville.

-- Onpa tainnut unehtua Iljinskajan neidiltä, -- virkkoi hän.

-- Sinä piru! -- karjasi Ilja Iljitsh repäisten hansikkaan hänen
kädestään. -- Älä valehtele! Kuinka se voisi olla Iljinskajan
neidiltä? Tämä on unohtunut ompelijattarelta, joka ajoi tänne
makasiinista ottamaan mittaa minun paidoistani. Kuinka sinä
uskallatkin semmoista keksiä!

-- Miksi te minua piruksi sanotte? En minä sitä ole keksinyt! Tuolla
talonväen puolellakin jo puhuvat...

-- Mitä puhuvat? -- kysyi Oblomov.

-- Että kuulemma Iljinskajan neiti piikatytön kanssa on täällä
käynyt...

-- Jumala siunatkoon! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan. -- Mutta
mistä kummasta he tuntevat koko Iljinskajan neitiä? Sinäkö se tai
Anisjako on hänestä lörpötellyt...

-- Yhtäkkiä pistihen Anisjan pää esiin etehisen puoleksi-avatusta
ovesta.

-- Etkö sinä häpeä, Sakariias Trofimitsh, tyhjiä siellä lavertamasta?
Elkää kuunnelko häntä, herra kulta, -- sanoi hän: -- ei kukaan ole
puhunut eikä mistään tiedä, sen vannon Kristuksen kautta...

-- No ole nyt vähemmällä! -- kahahti Sakariias hänelle vastaan
huiskauttaen eukkoa kyynäspäällään rintaan. -- Mitä sinä tukit
nokkaasi sinne, missä sinua ei kysytä!

Anisja katosi. Oblomov uhkasi molemmilla nyrkeillään Sakariiasta
ja nykäsi sitten kiivaasti oven auki talonväen puolelle. Agata
Matvejevna istui lattialla ja kaiveli turkiksia vanhasta arkusta;
hänen ympärillään virui läjittäin riepuja, pumpulivanuketta, vanhoja
vaatteita, nappeja ja nahkakaistaleita.

-- Kuulkaas emäntä, -- lausui Oblomov lempeästi, vaikka
mielenkuohussa: -- minun palvelijani lörpöttelevät kaikellaista
roskaa; elkää te jumalantähden heitä uskoko!

-- En minä mitään ole kuullut, -- sanoi emäntä. -- Mistä he sitten
lörpöttelevät?

-- Siitä eilisestä vieraskäynnistä, -- jatkoi Oblomov: -- he puhuvat
että muka eräs neiti on täällä käynyt...

-- Mitäpä se meihin kuuluu, ketä hyyryläisten luona kulkee! -- arveli
emäntä.

-- Niin, olkaa hyvä elkääkä uskoko -- se on kerrassaan panettelua! Ei
mitään neitiä ole ollut, minun luonani kävi vain eräs ompelijatar,
joka valmistaa paitoja. Hän tuli ottamaan mittaa...

-- Mistäs te tilaatte paitanne? Kuka teille ompelee? -- kysyi emäntä
vilkkaasti.

-- Ranskalaisesta makasiinista...

-- Näyttäkääs minulle sitten kun tuovat; minulla on näet tiedossa
kaksi ompelutyttöä, jotka tekevät niin hienoa työtä ettei mikään
ranskatar tee parempaa. Minä olen nähnyt näytteitä, kun he ompelivat
kreivi Metlinskille eikä kukaan valmista hienompia paitoja. Ei nuo
paidat, joita te nyt käytätte, mihinkään niiden rinnalla kelpaa.

-- Hyvä, hyvä, minä panen muistiini. Mutta elkää te jumalantähden
vain luulko, että täällä olisi käynyt mitään neitiä...

-- Mitäpä se minua koskee, kuka hyyryläisen luona kulkee! Vaikkapa
hyvinkin kulkisi neitejäkin...

-- Ei, ei! -- kielsi Oblomov jyrkästi. -- Herranen aika! -- se neiti,
josta tuo Sakariias lörpöttää, on äärettömän iso ja paksu ruumiiltaan
ja puhuu korkealla basso-äänellä, vaan tämä, nimittäin ompelijatar,
kuulitte kai, kuinka hienolla äänellä hän puhui: hänellä on oikein
ihmeellinen ääni. Olkaa siis niin hyvä elkääkä suinkaan luulko...

-- Mitä se meihin kuuluu? -- toisti yhä emäntä, kun Oblomov jo oli
poismenossa. -- Mutta elkäähän vain unhoittako, kun tulee tarvis
paitoja ommelluttaa, sanomasta minulle, sillä ne minun tuttuni
tekevät niin hienoa työtä ... sen toisen tytön nimi on Elisabet ja
sen toisen Maria Nikolavna.

-- Hyvä, hyvä, kyllä muistan, mutta elkää te vain luulko että
minä ... olkaa niin hyvä...

Ja Oblomov vetäysi kamariinsa, pukeutui ja ajoi sitten Olgan luo.

Palattuaan illalla kotiin, löysi hän huoneensa pöydältä odotetun
kirjeen, joka oli tullut maalta hänen asiamieheltään ja naapuriltaan.
Hän riensi lampun luo, luki kirjeen läpi -- ja hänen kätensä
vaipuivat hervottomina alas.

"Pyydän nöyrimmästi uskomaan luottamustoimen toiselle henkilölle
(niin kirjoitti naapuri), sillä minulle on karttunut niin paljon
asioita etten suoraan sanoen voi ottaa huolekseni teidän maatilanne
hoitoa. Kaikista parhainta on että itse saavutte tänne ja vielä
parempi että itse asetutte asumaan maatilallenne. Teidän tiluksenne
ovat hyvät, mutta kokonaan hunningolle heitetyt. Ennenkaikkea täytyy
huolellisemmin järjestää päivätyöt ja verot, vaan sitä on mahdoton
tehdä ilman isäntää: talonpojat ovat hemmoteltuja eivätkä tottele
uutta kylänvanhinta, entinen taas on epärehellinen ja häntä tulee
pitää silmällä. Tulojen määrää on mahdoton arvioida. Nykyisen
epäjärjestyksen vallitessa saanette tuskin enempää kuin kolme
tuhatta ja senkin vain jos itse olette läsnä. Minä lasken tuloja
ainoastaan viljasta, sillä veronmaksajista ei ole suuria toiveita:
ne täytyy ottaa käsiinsä ja ottaa selko rästeistä -- tähän tarvitaan
kaikkiaan noin kolme kuukautta. Vilja on tänä vuonna hyvää ja hyvässä
hinnassa, ja maalis- tai huhtikuussa saatte te rahat, jos itse olette
tarkastamassa myöntiä. Vaan nyt ei ole puhdasta rahaa kopeikkaakaan.
Mitä koskee tien ehdotusta Verhljovon kautta ja sillanrakennusta,
niin olen minä, koska en ole teiltä saanut vastausta pitkään aikaan,
jo päättänyt yhdessä Odontsovin ja Belovodovin kanssa suunnata tien
meidän luota Neljkin kylään, niin että siis Oblomofka jääpi kauvas
syrjään. Lopuksi uudistan pyyntöni olemaan niin hyvä ja saapumaan
niin pian kuin mahdollista: noin kolmessa kuukaudessa ehtii saada
tietoonsa, mitä voi toivoa tulevasta vuodesta. Meillä on täällä
kohta vaalit, ettekö haluaisi tulla äänestetyksi kihlakunnan
sovintotuomariksi? Kiiruhtakaa siis. Teidän talonne on sangen huono
(oli lisätty kirjeen loppuun). Minä olen käskenyt karjapiian, entisen
hevosrengin ja kahden vanhanpiian siirtyä sieltä pirtin puolelle
asumaan, sillä olisi ollut vaarallista jäädä kauvemmaksi sen katon
alle."

Kirjeen oheen oli liitetty muistiinpanolippu, kuinka monta
lästineljännestä viljaa oli korjattu, kuinka paljon jauhettu, kuinka
paljon aittoihin ammennettu, kuinka paljon oli määrätty myötäväksi ja
muita samankaltaisia taloudellisia yksityisseikkoja.

"Ei kopeikkaakaan rahaa -- kolme kuukautta -- itse saapua --
järjestää talonpoikain työt -- ottaa selkoa tuloista -- vaalit" --
kaikki nämät tiedonannot saartivat nyt kuni aaveet Oblomovin. Hän
säpsähti ikäänkuin olisi ollut metsässä pimeänä yönä, kun jokaisen
pensaan ja puun juurella näyttää piilevän ryöväri, ilkiö tai peto.

-- Mutta tämähän on hirveä häpeä: minä en siihen alistu! -- hoki hän
itsekseen koettaen tutustua näihin aaveisiin niinkuin pelkurikin
rypistettyjen silmäkulmiensa alta siristää silmänsä päin kummituksia
tuntien ainoastaan karmivaa kylmää sydämmessään ja heikkoutta
käsissään ja jaloissaan.

Mitä kaikkea olikaan hän toivonut, Oblomov parka! Hän oli luullut
että kirjeessä tulisi tarkalleen sanotuksi, kuinka paljon tuloja hän
on saava ja tietysti, mikäli mahdollista, enin määrä, esimerkiksi
noin kuusi, seitsemän tuhatta ruplaa; hän oli luullut että talo
vielä on siksi hyvä että siinä hätätilassa voi asua siihen asti
kuin uusi rakennetaan, ja lopuksi että asiamies lähettää hänelle jo
heti kolmisen, nelisen tuhatta -- sanalla sanoen: hän oli luullut
kirjeessä kohtaavansa sitä samaa elämän iloa, leikkiä ja lempeä, mitä
oli lukenut Olgan silmistä ja kirjelipuista.

Hän ei enää tuntenut leijuvansa yläpuolella lattian pintaa, ei
laskenut enää leikkiä Anisjan kanssa, ei riehunut täynnänsä onnen
toiveita -- ne täytyi nyt lykätä syrjään kolmeksi kuukaudeksi. Tai
ei! Kolmessa kuukaudessa ehtii hän ainoastaan saada asioistansa
selvän, mutta häät...

-- Häitä ei voi ennemmin kuin vuoden päästä edes ajatellakkaan! --
lausui hän ääneensä peljästyneenä. Niin, niin, vasta vuoden päästä,
ei ennen! Hänen täytyy vielä saada korjaussuunnitelmansa valmiiksi,
täytyy sopia rakennusmestarin kanssa, sitten... sitten vasta...

Oblomov huokasi.

"Nyt täytyy ripeästi ryhtyä toimeen!" välähti hänen aivoissaan, mutta
hän työnsi luotansa tämän ajatuksen.

"Kuinka se on mahdollista? Jos ei kaikki tule määräaikanaan
suoritetuksi, jos asiat käyvät huonosti, silloin pannaan toimeen
uloshaku ja -- Oblomovin nimi, tähän asti niin puhdas ja tahraton,
tulee... Herra varjelkoon! Jää hyvästi silloin rauha ja ylpeys ...
ei, se ei saa tapahtua! Se ei saa tapahtua että minun omaisuuteni
joutuisi muiden käsiin, noiden muiden, jotka juoksevat ja puuhaavat
kuin paholaisen riivaamat edes nukkumatta milloinkaan. Niin,
velkautuminen -- se on paholainen, se on piru, jota ei millään saa
poisajetuksi paitsi rahalla."

On tosin olemassa sellaisia uhmareita, jotka elävät koko ikänsä
muiden kustannuksella, koppovat kouriinsa oikealta ja vasemmalta ja
nuolevat vain suutansa. Mutta kuinka voivat he nukahtaa rauhallisesti
päivällisen jälkeen -- sitä en minä ymmärrä? Velat? Niiden
seurauksethan ovat joko loppumaton työnvaiva kuin rangaistusvangilla
tai kunniansa menettäminen.

Jos panttaisi koko maatilan? Vaan eikö siinäkin tule sama velka ja
vielä ankarampi ja armottomampi? Maksa pois vain joka vuosi -- ja
elatukseen ei jää hyrrääkään.

Vielä siis yhdeksi vuodeksi on onnen aika lykkäytynyt! ... "Oblomov
voihkaili sairaaloisesti ja yritti jo vyörähtää vuoteelleen, mutta
havahtui samassa äkkiä ja nousi ylös." Mitä olikaan Olga puhunut?
Kuinka olikaan hän vedonnut häneen kuin mieheen, jonka voimiin voi
luottaa! Hän odottaa, kuinka hän, Oblomov on menevä eteenpäin ja
nouseva siihen korkeuteen, josta ojentaa kätensä Olgalle johdattaen
häntä kanssansa ja näyttäen hänelle tietä. Niin, niin! Mutta mistä
alkaa?

Hän mietti ja hautoi, iski sitten yhtäkkiä itseänsä otsaan ja läksi
talonväen puolelle.

-- Onko veljenne kotona? -- kysyi hän emännältä.

-- Kotona se on, mutta meni jo maata.

-- Pyytäkää siis häntä huomenna minun luokseni, -- sanoi Oblomov: --
minun täytyy häntä välttämättä tavata.



9.


Seuraavana päivänä astui veli sisään samalla tavalla kuin ennenkin,
istuutui yhtä varovasti tuoliin, pisti kädet hihoihin ja odotti mitä
Ilja Iljitshillä oli sanottavaa.

-- Minä olen saanut sangen ikävän kirjeen maalta vastaukseksi
lähetettyyn valtakirjaan -- muistatteko? -- lausui Oblomov. -- Tässä
se on, vaivautukaa lukemaan.

Ivan Matvejevitsh otti kirjeen ja silmäili tottuneesti läpi sen rivit
samalla kun kirje hiukan vapisi hänen sormissaan. Luettuaan pani hän
kirjeen pöydälle ja piiloitti kädet selkänsä taa.

-- Kuinkas te arvelette että mitä nyt on tehtävä? -- kysyi Oblomov.

-- Teitä neuvotaan matkustamaan sinne itse, -- virkkoi Ivan
Matvejevitsh -- Mitäpäs siinä: sinne on tuhat-kaksisataa virstaa,
jumalatiesi millaista matkaa! Vaan viikon päästä asettuu keli,
silloinhan voisitte lähteä.

-- Minä olen aivan vieraantunut matkustamisesta ja varsinkin
talvisaikaan, totta puhuen, olisi se minulle vaikeata, eikä tässä
oikein haluttaisikaan... Ja sitäpaitsi kävisi kovin ikäväksi olla
yksikseen maalla...

-- Onkos teillä paljonkin veronalaisia talonpoikia? -- tiedusti Ivan
Matvejevitsh.

-- Niin ... en tiedä ... en ole ollut siellä pitkiin aikoihin.

-- Se täytyy tietysti ensin tietää, kuinkas sitä muuten voi saada
selkoa, kuinka paljon olette tuloja saapa.

-- Niin, kyllähän sitä täytyisi tietää, -- toisti Oblomov: -- Sitä se
naapurikin kirjoittaa, vaan sehän tässä on, kun asia on sattunut näin
talven tullen...

-- Paljoksikos te arvioitte veroja?

-- Verojako? Niitä kai on ... vaan odottakaahan, minulla on luettelo
jossakin ... Stolz se sen silloin toimitti, vaan näkyy olevan nyt
vaikea löytää, mihin lienee Sakariias pistänyt. Kyllä minä näytän
sitten ... niitä taisi olla kolmekymmentä ruplaa savulta.

-- Entä millaisia teidän talonpoikanne ovat? Kuinka he elävät? --
kyseli Ivan Matvejevitsh. -- Ovatko rikkaita vai ruti-köyhiä? Ja
millaiset ovat päivätyöt?

-- Kuulkaahan, -- sanoi Oblomov lähestyen häntä ja tarttuen häntä
luottavaisesti kiinni molemmin käsin virkatakin liepeistä. Ivan
Matvejevitsh nousi sukkelasti ylös, mutta Oblomov istutti hänet
paikalleen. -- Kuulkaahan, -- toisti hän katkonaisesti miltei
kuiskaamalla: -- minä en ymmärrä, mitä on päivätyö, mitä on maatyö,
mitä merkitsee köyhä ja mitä rikas talonpoika! Minä en tiedä, mitä
merkitsee lästineljännes ruista tai kauraa, mitä sillä on hintana,
missä kuussa mitäkin kylvetään tai leikataan, mitenkä ja milloin
myönti tapahtuu. Minä en tiedä, olenko minä rikas vai köyhä, tulenko
minä vuoden perästä varakkaaksi vai keppikerjäläiseksi -- minä
en tiedä kerrassa mitään! -- lopetti hän alakuloisesti päästäen
univormun liepeet käsistään ja astuen pois Ivan Matvejevitshin
edestä: -- puhukaa siis te ja neuvokaa minua aivankuin pientä lasta...

-- Kuinkas te nyt niin, täytyyhän sitä tietysti tietää, muuten
on mahdotonta suorittaa asioitaan, -- virkkoi Ivan Matvejevitsh
nöyränpilkallisesti, vieden toisen käden selkänsä taa, vaan toisen
työntäen poveensa. -- Tilanomistaja on velvollinen tietämään, mitä
kuuluu maan hoitoon -- puhui hän opettavasti.

-- Vaan minäpä kun en tiedä. Opettakaa minua, jos voitte!

-- Minä en ole itse ollut näissä asioissa, vaan pitää neuvotella
asiantuntijain kanssa. Tuossa kirjeessähän teille kirjoitetaan, --
jatkoi Ivan Matvejevitsh osoittaen keskisormensa kynnellä erästä
riviä kirjeessä: -- että olisitte mukana vaaleissa -- sehän sopisi
mainiosti! Eleskeleisitte siellä ja palveleisitte kihlakunnan
oikeudessa ja oppisitte sillävälin tuntemaan taloudellisia asioita.

-- Minä en tiedä, mitä se on -- kihlakunnan-oikeus, mitä siinä
tehdään ja kuinka siinä palvellaan! -- virkkoi Oblomov jälleen
avomielisesti, vaan puoliääneen, ja työntyi ihan Ivan Matvejevitshin
nenään kiinni.

-- Kyllä te siihen totutte. Tehän olette palvellut täällä virastossa:
toimi on joka paikassa sama, ainoastaan muodoissa tulee vähäinen
eroitus. Joka paikassa on ohjekäskyjä, tiedonantoja, pöytäkirjoja...
Jos olisi näppärä kirjuri, niin mitäs huolta teillä silloin olisi?
-- kirjoitella alle vain, ei mitään muuta. Jos tiedätte, kuinka
virastoissa asiat tavallisesti suoritetaan, niin...

-- Minä en tiedä, kuinka asiat suoritetaan virastoissa, -- sanoi
Oblomov yksitoikkoisesti.

Ivan Matvejevitsh loi Oblomoviin kaksinkertaisen silmäyksensä ja
vaikeni.

-- Lienette kai ainakin kaikki lakikirjat lukenut? -- huomautti hän,
kuten tuonoin, nöyränpilkallisesti.

-- Lakikirjat!--äänsi Oblomov katkerasti, vaan ei sanonut enempää.

Olihan liikaa ja tarpeetonta paljastaa itseänsä sielunsa pohjaan asti
alemman virkamiehen edessä!

"En minä toki tunne lakikirjojakaan", pyöri hänen kielellään, mutta
sanat eivät lähteneet suusta, vaan puhkesivat ainoastaan surulliseen
huokaukseen.

-- Suvaitseisitte kuitenkin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen, --
lisäsi Ivan Matvejevitsh ikäänkuin arvanneena Oblomovin ajatuksista
vastauksen kirjojen suhteen: -- Sillä eihän sitä nyt voi noin
jättää...

-- Voi kyllä, Ivan Matvejevitsh: tässä olen teille siihen elävänä
todistuksena -- minä! Kuka minä olen? Mitä minä olen? Menkää kysymään
Sakariiakselta ja hän teille vastaa: "Se on herra!" Niin, minä olen
_herra_, enkä osaa mitään tehdä! Tehkää te jos ymmärrätte, auttakaa,
jos voitte ja ottakaa vaivoistanne mitä tahdotte -- siinä minun koko
oppini!

Oblomov alkoi kävellä pitkin huoneen lattiaa, vaan Ivan Matvejevitsh
seisoi paikallaan ja käännähti joka kerta koko ruumiillaan sitä
nurkkaa kohti, mihin päin Oblomov kulloinkin kulki. Molemmat olivat
jonkun aikaa vaiti.

-- Missä olette te opissa käynyt? -- kysyi Oblomov pysähtyen jälleen
virkamiehen eteen.

-- Minä alottelin kimnaasissa, vaan kuudennelta luokalta pitäen
otti isä minut pois ja toimitti lääninhallitukseen. Mitäs se nyt
minun oppini on! Koulussa oli lukua ja kirjoitusta, kielioppia ja
aritmetiikkaa, vaan sen pitemmälle en päässyt. Miten-kuten kykenin
palvelukseen ja siinä minä sitten hiljakseen olen puikkelehtinut.
Toista se on teidän tietonne: te sitä olette ollut oikeassa opissa...

-- Niin, -- myönsi Oblomov huokaisten: -- se on totta että minä olen
läpikäynyt oppijakson korkeammassa matematiikassa, valtiotaloudessa
ja oikeustieteissä, mutta käytännölliseen toimeen en vain ole
kyennyt. Niinkuin näette, vaikka olen opiskellut korkeampaa
matematiikkaa, en kuitenkaan tiedä, paljonko minulla on edes tuloja
vuodessa. Kun minä sinne maalle silloin matkustin ja kuuntelin
ja katselin, mitenkä siellä meillä ja muilla tehtiin, niin ei
se ollenkaan vastannut sitä samaa, mitä olin kirjoista lukenut.
Minä saavuin takaisin tänne kaupunkiin ja ajattelin että kai minä
tiedoillani valtiotaloudessa jotenkuten mieheksi suoriudun... Mutta
minulle sanottiin että tieteet kelpaavat minulle ajan pitkään
ehkä vasta vanhoilla päivillä, vaan sitä ennen täytyy palvella
virka-asteissa ja siihen tarvitaan yksistään kyky kirjoitella
asiapapereita. Ja sentähden en minä ole kelvannut asioihin niinkuin
te, vaan olen tullut ainoastaan herraksi, -- päättäkää siis itse,
kuinka tässä enää voi pulasta päästä.

-- Voi kyllä, ei se mahdotonta ole, -- virkkoi vihdoin Ivan
Matvejevitsh.

Oblomov seisahtui vastapäätä häntä ja odotti, mitä toisella oli
sanottavaa.

-- Voipihan kaiken tämän antaa toimeksi asiantuntevalle miehelle ja
siirtää valtakirjankin hänelle, -- lisäsi Ivan Matvejevitsh.

-- Vaan mistäs ottaa sellaisen miehen? -- kysyi Oblomov.

-- Minulla on virkakumppani Esaias Fomitsh, joka vähän änkyttää
puhuessaan, mutta on toimelias ja asiantunteva mies. Kolme vuotta
on hän hoitanut suurta maaomaisuutta, vaan tilanomistaja hänet pani
pois ainoastaan siitä syystä että hän änkyttää. Sitten se tuli
palvelukseen meidän virastoomme.

-- Mutta voipiko häneen luottaa?

-- Olkaa huoleti, se on mitä rehellisin sielu! Se kuluttaa vaikka
omat varansa loppuun vain kelvatakseen esimiehilleen. Kahdettatoista
vuotta se jo on meillä palveluksessa.

-- Kuinkas hän pääsee matkustamaan, jos hän on kiinni virassa?

-- Ei se mitään, ottaa vain virkavapautta neljäksi kuukaudeksi.
Suvaitkaa tehdä päätös, niin minä tuon hänet tänne. Vaan eihän se
tietysti ilman edestä ole matkustava...

-- Eipä tietystikään, -- vakuutti Oblomov.

-- Suvaitkaa hänelle antaa kyytirahat ja ruokarahat niin moneksi
vuorokaudeksi kuin tarvitsee, ja sitten kun toimi on suoritettu,
voitte maksaa hänelle palkkion sopimuksen mukaan. Kyllä se lähtee,
olkaa varma!

-- Minä olen teille hyvin kiitollinen: te pelastatte minut suurista
puuhista, -- sanoi Oblomov ojentaen hänelle kätensä. -- Mikä hänen
nimensä olikaan?...

-- Esaias Fomitsh Zatjertti, -- toisti Ivan Matvejevitsh pyyhkäisten
pikaisesti kättään toisen hihan päällyksellä, ja otettuaan hetkeksi
vastaan Oblomovin ojentaman käden, piiloitti omansa heti hihan
sisään. -- Minä puhelen huomenna hänen kanssaan ja tuon hänet tänne.

-- Niin, tulkaa molemmat päivälliselle minun luokseni, niin
neuvottelemme asiasta. -- Kiitoksia nyt hyvin, hyvin paljon! --
puheli Oblomov saattaessaan Ivan Matvejevitshia ovelle.



10.


Kaksikerroksisessa talossa, jonka toinen sivu oli sitä katua vasten,
jonka varrella Oblomov asui, vaan toinen rantakadulle päin, istuivat
saman päivän iltana yhdessä yläkerran huoneista Ivan Matvejevitsh ja
Tarantjev.

Tämä oli niin sanottu "laitos", jonka ovien edustalla seisoi
kaikkiaan pari kolme tyhjää ajoneuvoa, sillä itse ajurit istuivat
alakerrassa käsissään höyryävät teevadit; yläkerta oli näet määrätty
Viipurinpuolen "herroja" varten.

Ivan Matvejevitshin ja Tarantjevin edessä pöydällä seisoivat
teekojeet ja pullo rommia.

-- Puhtainta jamaikkaa, -- sanoi Ivan Matvejevitsh kaataessaan
vapisevalla kädellä itselleen lasin rommia: -- älä ylenkatso, kuoma,
kestitystä.

-- On sitä sinulla, mistä kestitäkkin, eikös olekkin? -- virkkoi
Tarantjev. -- Talo olisi siihen lahonut, vaan sellaista asukasta et
olisi saanut mistään.

-- Aivan oikein, aivan oikein, -- keskeytti Ivan Matvejevitsh. --
Ja jos vielä asiamme vetelee ja Zatjertti matkustaa kylään, -- niin
silloin tulee vielä kaupanpäälliset ja harjakannut juodaan!

-- Vaan sinä olet vähän itara, kuule kuoma, sinun kanssasi täytyy
tinkiä, -- puhui Tarantjev: -- viisikymmentä ruplaa sellaisesta
asukkaasta!

-- Pelkään että se itse siitä kuitenkin vielä matkalle vääntäytyy, --
huomautti Ivan Matvejevitsh.

-- Älä hätäile! Mihinkäs sen siitä luulet luistavan. Et ajamallakaan
häntä nyt pois saisi.

-- Vaan entäpä häät? sanovat sen menevän naimisiin.

Tarantjev rupesi nauraa hohottamaan.

-- Hänkö naimisiin! Lyödäänkö vetoa ettei mene? -- virkkoi hän. --
Sakariiashan sitä sänkyynkin auttaa, niin vielä se nahjus sitten
tässä naimisiin! Tähän asti olen minä sitä asioissa opastellut ja jos
ei minua olisi ollut, niin nälkään se toki olisi kuollut kupsahtanut
tai velkavankeuteen tupsahtanut. Aina kun poliisi tai talonisäntä on
tullut jotakin tiedustamaan, niin minähän sen puolesta olen kaikki
selvittänyt. Eihän se tökerö itse mitään älyä...

-- Niin, ei se tosiaankaan mitään ymmärrä, ei sanonut esimerkiksi
tietävänsä, mitä tehdään kihlakunnan oikeudessa tai virastossa,
ja kun kysyin, millaiset hänen talonpoikansa ovat -- niin ei
tiennyt sitäkään. Kyllä on koko lampaanpää! Minua aivan tuppasi
naurattamaan...

-- Entäpäs kontrahti, kontrahti minkä tekasitte? -- kehahti
Tarantjev. -- Mestari olet sinä veli Ivan Matvejevitsh papereita
rustaamaan, jumaliste mestari! Muistatko isävainajaani? Ja yhtä
kekseliäs olin minäkin ennen, vaan olen tässä vieraantunut,
jumalanähköön. Kun istuin sinun sepustustasi lukemaan, niin kyynelet
ihan tipahtelivat silmistäni. Eikös mitä se itse sitä lukenut, vaan
pistää tokasi nimensä umpimähkää alle. Ja niin tuli tileihin aitat ja
tallit ja kaalimaat ja kaikki...

-- Niin kuoma, niin kauvan kun meillä täällä Venäjällä on tuollaisia
tomppeleita, jotka allekirjoittavat papereita, lukematta niitä
läpi, niin kauvan kelpaa meikäläisten elää. Vaan jos ne tässä
loppuisivat, silloin kävisi kehnosti! Ei vanhaan aikaan niin ollut.
Millaisen pääoman luulet hankittavan kahdenkymmenen-viiden vuoden
palveluksella? Voi sitä elää elämänsä loppuun asti Viipurinpuolella
kaupunkia näyttämättä nokkaansa mailmalle ja tarvitsematta valittaa
ettei muka ole kylliksi leipää! Vaan ottaappa tuolta Liteinajan
varrelta itselleen asunto, jossa on matot lattialla, ja hakea
itselleen rikas eukko ja kasvattaa lapsensa herrasväeksi -- se aika
on livahtanut ohitse! Eikähän minulla tämä naama-rustinkikaan ole
sellainen, ja sormetkin, niinkuin näet, ovat punaiset sentähden
että juon viinaa... Vaan miksikäs sitä ei joisi? Maista itse!
Sanovat minun olevan huonomman näköisen kuin lakeijan: nykyaikana
ei lakeijakaan käytä semmoisia saappaita kuin minä ja muuttaa
paitaa joka päivä. Kasvatustapa on toinen -- keltanokathan ne nyt
kaikki paikat valtaavat, ne kekkalehtivat, ne lukevat kirjoja ja
sopertelevat ranskaa...

-- Vaan asioita eivät älyä, -- lisäsi Tarantjev.

-- Ei, veli, älyävät kyllä, asiat eivät nykyään ole niin vaikeat,
jokainen tahtoo yksinkertaisemmin -- ne pilaavat meiltä kaikki. Noin
ei tarvitse kirjoittaa, määräävät he: on liikaa tuota kirjoittaa
uudestaan, ajan hukkaa vain, voipi pikemminkin tehdä ... niin, ne ne
pilaavat meiltä kaikki.

-- Vaan kontrahtikirjapa on allekirjoitettu: sitä eivät pilaa! --
sanoi Tarantjev.

-- No, se kyllä on pyhä ja koskematon. Ryypätäänpäs kuoma! Annas
jahka se lähettää Esaias Fomitshin sinne Oblomofkaan, niin kyllä se
miehen nylkee niin että tulkootpa silloin perilliset ottamaan, jos
saavat!

-- Mainiota! -- huomautti Tarantjev. -- Ei perillisistä ole pelkoa --
pikkuserkut -- ne ovat kuin seitsemäs vesi vellissä.

-- Minä pelkään vain niitä häitä! sanoi Ivan Matvejevitsh.

-- Niitä et tarvitse pelätä. Muista minun sanani.

-- Jottako niin? -- virkkoi Ivan Matvejevitsh iloisesti. -- Vaan sepä
kun hännystelee sitä minun sisartani ... -- lisäsi hän kuiskaten.

-- Häh, mitä sanot? -- suhahti Tarantjev kummastuneena.

-- No, sitäpä en olisi unissanikaan uskonut! -- ihmetteli Tarantjev
töin tuskin tointuen hämmästyksestään. -- Vaan entä sisaresi?

-- Mitäpäs hän? Tunnethan sinä hänet -- pehmyt kuin vantu! sanoi
Ivan Matvejevitsh ja löi nyrkkinsä pöytään. -- Mitäpä se osaisi
etujaan valvoa!

-- Mitäpä se osaisi etujaan valvoa! Sillä on ihan lehmän luonto: saat
sitä pieksää, saat sitä halailla -- se vain myhähtelee kuin tamma
kaurapussin ääressä. Toinen hänen sijassaan... no voi lempsatti! Vaan
minä aijon pitää heitä silmällä -- ymmärrätkös, miltä tämä haiskahtaa!



11.


"Neljä kuukautta! Vielä neljä kuukautta pinnistyksiä, salaisia
kohtauksia, epäilyttäviä henkilöitä ja merkitseviä hymyilyjä!"
ajatteli Oblomov noustessaan ylös Iljinskein portaita. "Hyväjumala,
milloin tästä tulee loppu? Vaan Olga se kiirehtii että jo
ilmoitettaisiin tänään tai huomenna. Hän on niin järkähtämätön ja
taipumaton. Häntä on niin vaikea saada vakuutetuksi..."

Oblomov sai kulkea melkein Olgan huoneeseen asti ennenkuin tapasi
ketään kotona. Olga istui pienessä vieraskamarissaan makuuhuoneen
edessä syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen.

Oblomov ilmestyi niin äkkiä hänen eteensä, että Olga ihan vavahti,
ojensi sitten lempeästi ja hymyillen kätensä Oblomoville, mutta hänen
silmänsä ikäänkuin yhä lukivat kirjaa ja hän näytti hajamieliseltä.

-- Oletko yksin kotona? -- kysyi Oblomov.

-- Olen, täti matkusti Tsarkoje Seloohon ja pyysi mukaansa, vaan
minä en lähtenyt. Me saamme syödä päivällistä melkein kahden kesken,
ainoastaan Maria Semjonovna tulee pöytään, muuten en minä olisi
voinutkaan sinua vastaanottaa. Tänään et siis saata ilmoittaa tädille
-- voi kuinka tämä on ikävää kaikki! Mutta huomenna kyllä ... --
lisäsi neito hymyillen. -- Vaan mitäs sulhasmies olisi arvellut, jos
morsian tänään olisi matkustanut Tsarskoje-Seloohon? -- kysyi hän
leikillisesti.

Oblomov oli vaiti. -- Miksi olet niin huolestuneennäköinen? -- jatkoi
Olga.

-- Minä olen saanut kirjeen maalta, -- virkkoi Oblomov
yksitoikkoisesti.

-- Missä se on? Onko se sinulla mukana? Oblomov antoi hänelle kirjeen.

-- En minä tästä saa mitään selvää, -- sanoi neito katseltuaan
paperia.

Oblomov otti häneltä kirjeen ja luki sen ääneen. Olga näytti
miettiväiseltä.

-- Mitäs siis nyt aijot tehdä? -- kysyi hän vaitiolon perästä.

-- Minä olen tänään neuvotellut, emännän veljen kanssa, -- vastasi
Oblomov; -- ja hän suosittelee minulle asiamieheksi Esaias Fomitsch
Zatjerttia; hänelle annan minä toimeksi järjestää kaikki asiat...

-- Kuinka voit luottaa vieraaseen, tuntemattomaan mieheen! -- virkkoi
Olga ihmetellen. -- Hänenhän on kannettava verot, otettava selko
talonpojista, tarkastettava viljan-myöntiä...

Emännän veli sanoo että se mies on mitä rehellisin sielu ja on
palvellut hänen kanssaan jo kahdettatoista vuotta... Kuuluu
ainoastaan hiukan änkyttävän...

-- Vaan millainen mies on sinun emäntäsi veli itse? Tunnetko sinä
hänet?

-- Enhän minä, vaan hän näyttää sellaiselta säntilliseltä ja
toimeliaalta mieheltä, ja sitä paitsi asun minä hänen talossaan niin
ettei tuo toki kehdanne minua pettää!

Olga istui ääneti luoden silmänsä alaspäin.

-- Muutenhan minun täytyisi itseni matkustaa, -- selitti Oblomov:
-- ja minun täytyy tunnustaa ettei tee mieli. Minä olen kokonaan
vieraantunut matkustamisesta pitkin maanteitä, varsinkin
talvisaikaan ... en ole koskaan talvisin toki matkustellutkaan.

Olga katsoi yhä alaspäin liikutellen jalkineensa kärkeä.

-- Ja vaikka minä sinne matkustaisinkin itse, -- pitkitti Oblomov: --
niin eihän siitä olisi kerrassa mitään hyötyä: en minä saisi selkoa
mistään, talonpojat minut siellä pettäisivät, kylänvanhin sanoisi
mitä tahtoisi -- minun täytyisi uskoa kaikkea, ja ne antaisivat
minulle rahaa vain sen minkä hyväksi näkisivät. Voi ettei se Andrei
ole täällä: hän se kyllä kaiken laittaisi kuntoon! -- lisäsi hän
katkerasti.

Olga naurahti, mutta hänellä naurahtivat ainoastaan huulet eikä
sydän, sillä sydämmessä tuntui karvaalta. Hän alkoi tuijottaa
ikkunaan hieman siristäen toista silmäänsä ja seuraten katseellaan
jokaista ohiajavaa vaunua.

-- Se asiamies kuuluu ennen hoitaneen suurta maatilaa, -- jatkoi
Oblomov: -- vaan maanomistaja hänet oli pannut pois juuri siitä
syystä vain että se änkyttää. Minä annan siis hänelle valtakirjan ja
korjaussuunnitelman: hän toimittaa rakennusainesten ostokset, kantaa
verot, myöpi viljan, tuopi rahat, ja silloin... Kuinka iloinen minä
olenkaan, rakas Olga, -- puheli Oblomov suudellen neidon kättä: --
ettei minun tarvitse jättää sinua yksiksesi! En kestäisi eroa! Ilman
sinua yksin siellä maalla ... se olisi kauheata. Mutta nyt vasta
meidän täytyykin olla oikein varovaisia.

Olga katsahti häneen suurin silmin ja odotti lisää. -- Niin, -- alkoi
Oblomov hitaasti, miltei sammaltaen: -- me emme saa tavata toisiamme
usein. Eilen taas juorusivat siitä meillä itse talonväen puolella ...
mutta minä en sitä tahdo... Kunhan vain kaikki seikat selviytyvät ja
asiamies järjestää rakennuspuuhat sekä tuopi rahat -- kaikki tämähän
tietysti loppuu aivan näinä vuosina -- silloin ei enää ole olemassa
eroa silloin ilmoitamme tädille ja ... ja...

Hän katsahti Olgaan ja huomasi neidon olevan tunnottomassa tilassa.
Pää oli retkahtanut syrjään ja sinerviksi muuttuneiden huulten takaa
näkyivät hampaat. Oblomov ei ollut riemunsa ja haaveensa kyllyydessä
pannut merkille, kuinka Olga, kuullessaan hänen sanansa: "kunhan vain
seikat selviytyvät ja asiamies järjestää" oli vaalennut eikä ollut
kuullut hänen lausettaan loppuun.

-- Olga! ... Hyväjumala, hän voi pahoin! -- huudahti Oblomov ja
tarttui soittokellon nuoraan.

-- Neito voi pahoin! -- sanoi hän sisään rientävälle Katjalle. --
Juokse pian noutamaan vettä ... tai spriitä...

-- Herranenaika! Koko aamun on ollut niin iloinen ja mikäs hänelle
nyt tuli? -- soperteli Katja lennättäen tädin pöydältä spriipullon ja
häärien vesilasi kädessään.

Olga tuli äkkiä tuntoihinsa, nousi Katjan ja Oblomovin avulla
nojatuolista ja läksi horjuvin askelin omaan makuuhuoneeseensa.

-- Tämä paranee, -- sanoi hän heikosti: -- se on vain hermoissa,
nukuin huonosti viime yön. Katja, pane ovi kiinni, vaan te odottakaa
minua kunnes korjaudun ja tulen ulos.

Oblomov jäi yksikseen, kallisti korvansa ovea vasten, koetti katsoa
avaimen lävestä sisään, vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään.

Puolentunnin kuluttua meni hän käytävään piikakamarin ovelle ja kysyi
Katjalta:

-- Kuinkahan neiti siellä nyt jaksaa?

-- Ei se vaarallista ole, -- sanoi Katja: -- hän pani pitkälleen
ja lähetti minut pois, sitten minä siellä kävin ja hän istui
nojatuolissa.

Oblomov palasi jälleen vierashuoneeseen ja kallisti taas korvansa
ovea vasten -- mutta ei kuullut mitään.

Hän naputti hiljaa sormellaan oveen -- ei vastausta.

Hän istuutui ja rupesi miettimään. Paljon hän ajatteli ja harkitsi
näinä puolenatoista tuntina, paljon muutoksia tapahtui hänen
ajatuksissaan ja paljon uusia päätöksiä hän mielessänsä haudoskeli.
Lopuksi pysähtyi hän siihen aikomukseen että itse matkustaa
asiamiehensä kanssa kylään, mutta sitä ennen pyytää tädiltä
suostumuksen häiden viettoon, julkaisee kihlauksensa Olgan kanssa,
antaa Ivan Gerasimovitshille toimeksi asunnonetsimisen sekä ottaa
itse pienen lainan ... sen verran vain mitä tarvitsee häiden viettoon.

Tämän velanhan voi helposti maksaa niistä rahoista, jotka saa
viljasta. Mitäs hän tyhjää niin olikin nolostunut tuonoin? Voi
hyväjumala sentään, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä ainoassa
silmänräpäyksessä! Ja siellä kylässä he sitten yhdessä asiamiehen
kanssa panevat toimeen veronkannon; niin, pahimmassa tapauksessa voi
kirjoittaa Stolzille: tämä antaa rahaa ja saapuu sitten järjestämään
Oblomofkan mainioon kuntoon, hän teettää uusia teitä joka paikkaan,
rakennuttaa siltoja ja puuhaa kouluja... Ja sitten he siellä Olgan
kanssa elävät! ... Voi taivas kuinka onnellista siitä tulee! Miten
kumman lailla tämä kaikki ei ennen ollut hänelle päähän juolahtanut?

Yhtäkkiä tuli Oblomovin niin helppo ja hauska olla, hän alkoi kävellä
nurkasta nurkkaan vieläpä naksautteli hiljalleen sormiaankin, oli
melkein huudahtamaisillaan ilosta, meni Olgan ovelle ja alkoi hiljaa
kutsua häntä iloisella äänellä.

-- Olga, Olga! Kuule mitä minulla onkaan sanottavaa! -- puheli hän
painaen huulensa kiinni oveen. -- Sinä et sitä mitenkään arvaa...

Hän oli jo myös päättänyt olla menemättä koko päivänä pois Olgan
luota, vaan jäädä odottamaan tädin tuloa. "Tänään ilmoitamme hänelle
suhteemme, ja minä ajan täältä kotiin sulhasmiehenä!"

Ovi avautui hiljaa ja Olga ilmestyi sisään. Oblomov katsahti neitoon,
ja hänen mielensä masentui yhtäkkiä ja hänen ilonsa ikäänkuin suli
vedeksi: Olga oli aivankuin vähän vanhettunut. Hän seisoi siinä
kalpeana, puristetuin huulin, liikkumattomana ikäänkuin jäisissä
kahleissa, mutta hänen silmissään oli omituinen loisto ja jokaisessa
piirteessä piili jännitettyä sisällistä elämää.

Oblomov luki hänen silmistään päätöksen, mutta millaisen? -- sitä ei
hän vielä tiennyt, hänen sydämmensä alkoi vain tykyttää levottomammin
kuin koskaan ennen. Tällaisia hetkiä ei ollut milloinkaan sattunut
hänen elämässään.

-- Kuules Olga, älä katso minua noin, se tuntuu niin hirveältä! --
äänsi Oblomov. -- Minä olen uudestaan ajatellut asioita ja huomannut
että pitää järjestää kokonaan toisella tapaa ... -- jatkoi hän sitten
asteettain alentaen ääntänsä, takertuen sanoissaan ja koettaen päästä
tuon hänelle uuden ajatuksen perille, mikä ilmeni neidon silmissä,
herkillä kulmakarvoilla ja huulilla. -- Minä olen päättänyt itse
matkustaa kylään, yhdessä asiamieheni kanssa ... jotta sitten
siellä... -- sopersi hän tuskin kuultavasti.

Olga oli vaiti ja katseli Oblomoviin tutkivasti kuin aave.

Oblomov aavisti himmeästi, millainen tuomio häntä odotti ja
tarttui jo hattuunsa, mutta vitkasteli kysymästä, sillä hänestä
tuntui hirveältä saada kuulla kohtalonsa ratkaisun, joka ehkä oli
armahtamaton. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja kysyi muuttuneella
äänellä:

-- Olenko minä ymmärtänyt oikein?

Olga kallisti päänsä verkalleen ja leppeästi alaspäin myöntämisen
merkiksi. Vaikka Oblomov kyllä oli ehtinyt arvata hänen ajatuksensa,
niin hän nyt kuitenkin vaaleni ja jäi seisomaan neidon eteen.

Olga näytti hiukan nääntyneeltä, mutta niin levolliselta ja
järkähtämättömältä kuin kivinen patsas. Tämä oli sitä yliluonnollista
rauhaa, jolloin yhteen kohti keskittynyt ajatus tai hämmentynyt tunto
yhtäkkiä antavat ihmiselle kaiken itsensähillitsemis-voiman, mutta
ainoastaan yhdeksi silmänräpäykseksi! Hän näytti haavoittuneelta,
joka kädellänsä puristaa rintansa haavaa saadakseen sanotuksi loppuun
mitä tahtoo ja sitten kuollakseen.

-- Olet kai ruvennut minua vihaamaan? -- kysyi Oblomov.

-- Mistä? -- äänsi Olga heikosti.

-- Kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt...

-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?

-- Rakastanut sinua: se on loukkaus sinua vastaan! Olga hymyili
sääliväisesti.

-- Siitä, -- puhui Oblomov painaen alas päänsä: -- että sinä olet
erehtynyt minun suhteeni... Ehkä sinä annat minulle anteeksi, jos
muistat, kuinka minä sinua varoitin edeltäpäin että olet vielä
häpeävä ja katuva...

-- Minä en kadu. Minusta tuntuu vain niin pahalta, niin pahalta ...
-- sanoi neito ja pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa.

-- Minun tilani on huonompi, -- lausui Oblomov: -- vaan minä olen
tämän ansainnut. Mutta minkä tähden _sinä_ noin tunnet kärsimystä?

-- Ylpeyteni tähden, -- vastasi Olga: -- minä olen saanut
rangaistuksen siitä että liiaksi luotin omiin voimiini -- kas tässä
minä erehdyin enkä siinä, mitä sinä pelkäsit. En minä haaveillut
nuoruuden enkä kauneuden kukka-unelmia, vaan minä luulin että _minä_
sinuun saan elävän hengen puhalletuksi, ja että sinä vielä voit
elää minun tähteni -- mutta sinä oletkin jo aikoja kuollut. Minä
en edeltäpäin huomannut tätä erehdystä, vaan odotin yhä ja
toivoin ... vaan nyt se on lopussa! ... -- sai hän vaivoin ja
huokaisten sanotuksi ja istuutui vaijeten tuoliin.

-- En jaksa seisoa, jalkani niin vapisevat... Kivikin olisi tullut
eläväksi siitä, mitä minä olen sinulle tehnyt, -- jatkoi neito
nääntyneellä äänellä. -- Nyt en enää tee mitään, en ota askeltakaan
enkä edes mene Kesäpuistoon, sillä kaikki on hyödytöntä -- sinä
olet kuollut! Myönnätkö tämän, Ilja? -- lisäsi hän sitten hetkisen
vaiti oltuaan. -- Etkö koskaan ole minua moittiva siitä että minä
ylpeydestä tai oikusta erosin minusta? Oblomov pudisti kieltävästi
päätään.

-- Oletko vakuutettu siitä ettei meillä ollut mitään muuta jäljellä
ja ettei ole enää mitään toivoa?

-- Niin, -- sanoi Oblomov: -- se on totta... Mutta kentiesi
sentään... -- lisäsi hän sitten epävarmasti: -- vuoden perästä...

Hän ei hennonnut näin äkisti antaa lopullista kuoliniskua onnensa
haaveelle.

-- Luuletko sinä todellakin että sinä vuoden perästä saisit asiasi ja
elämäsi kuntoon? -- kysyi Olga. -- Ajattele tarkoin!

Oblomov huokasi ja vaipui miettimään sisällisesti taistellen itsensä
kanssa. Olga huomasi tämän taistelun hänen kasvojensa ilmeistä.

-- Kuule, -- sanoi neito: -- minä katselin äsken kauvan äitivainajani
kuvaa ikäänkuin etsien hänen silmistään neuvoa ja voimaa. Jos sinä
nyt rehellisenä miehenä... Muista Ilja ettemme enää ole lapsia emmekä
laske leikkiä, vaan että asia koskee koko elämää! Kysy siis ankarasti
omaltatunnoltasi: nousetko sinä siitä koko elämäsi aikana? Tuleeko
sinusta minulle se, jota minä tarvitsen? Sano -- ja minä uskon sinua,
sillä minä tunnen sinut. Ja sinä tunnet minut ja ymmärrät siis, mitä
minä tahdon sanoa. Jos sinä vastaat rohkeasti ja tarkoin mietitysti
_kyllä:_ niin minä otan takaisin päätökseni. Tuossa on käteni ja
menkäämme silloin, mihin ikinä tahdot, ulkomaille, kylään tai
vaikkapa Viipurinpuolelle.

Oblomov ei vastannut.

-- Jos sinä tietäisit, kuinka minä rakastan...

-- Minä en nyt odota rakkauden vakuutuksia, vaan suoraa ja lyhyttä
vastausta, -- keskeytti Olga miltei kuivasti.

-- Älä kiusaa minua, Olga -- rukoili Oblomov alakuloisena.

-- Kuinka siis, Ilja, olenko minä oikeassa vai en?

-- Niin, -- äänsi Oblomov selvästi ja varmasti: -- sinä olet oikeassa!

-- Meidän on siis aika erota, -- päätti neito: -- ja parasta tehdä se
heti ennenkuin sinut on saatu ilmi ja ennenkuin on huomattu, kuinka
minä olen rikkirunneltu!

Oblomov ei vieläkään lähtenyt.

-- Ja vaikka sinä menisit naimisiinkin, niin mitä tulisi sitten? --
kysyi Olga.

Oblomov oli vaiti.

-- Sinä vaipuisit päivä-päivältä yhä syvempään uneen -- eikö niin?
Alutta minä? Näetkö, millainen minä olen? Minä en vanhetu enkä
väsähdä koskaan elämästä. Vaan sinunlaisesi kanssa me joutuisimme
elää nutustamaan vain päivästä toiseen, odotellen joulunpyhiä,
sitten laskiaisviikkoa, milloin ajellen vieraissa, milloin
koluten tanssisaleissa -- emmekä ajatteleisi mitään sen enempää;
maatamennessämme kiitteleisimme Jumalaa että päivä on taas niin pian
kulunut loppuun, ja aamuisin heräisimme toivomukseen että oi jospa
tämäkin päivä olisi yhtä hauska kuin eilinen ... siinä olisi meidän
tulevaisuutemme -- eikö niin? Eikö tämä muka olisi elämää? Voi Ilja,
minä riutuisin ja kuolisin semmoiseen... Semmoisestako sinä tulisit
onnelliseksi...?

Oblomov tuijotti tuskallisesti ylös kattoon, tahtoi nousta paikaltaan
ja paeta pois -- mutta jalat eivät totelleet. Hän tahtoi sanoa
jotakin, vaan suu tuntui kuivalta, kieli ei kääntynyt eikä ääni
ottanut lähteäkseen rinnasta. Hän ojensi vain kätensä Olgalle.

-- Niin kai se on ... -- sopersi hän sortuneella äänellä saamatta
loppuunsanotuksi ja lisäten katseellaan: "anna anteeksi!"

Olgakin tahtoi jotakin sanoa, mutta ei saanut sitä irti suustaan,
ojensi kätensä häntä kohti, mutta se solahti hervotonna alas
koskematta Oblomovin kättä; myös yritti hän sanoa: "jää hyvästi",
mutta ääni katkesi keskeltä sanaa ja sai valheellisen vivahduksen.
Hänen kasvonsa vääntyivät vääriksi kuin suonenvedossa, ja laskien
kätensä sekä päänsä Oblomovin hartialle purskahti itkuun. Oli kuin
olisi häneltä riistetty aseet käsistään. Äskeinen jäykkä järkevyys
oli nyt kadonnut -- ja ilmi tuli vain pelkkä nainen, suojaton surua
vastaan.

-- Jää hyvästi, jää hyvästi... -- sai hän soperretuksi kyynelten
seasta.

Oblomov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneena neidon itkua uskaltamatta
sitä häiritä. Hän ei tuntenut sääliä ei Olgaa eikä itseänsä kohtaan
-- hän oli itse säälittävä Olga oli vaipunut nojatuoliin ja painaen
päänsä nenäliinan sisään nojautui pöytää vasten katkerasti itkien.
Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet äkisti pursuavana suihkuna pian
loppuvan tuskan tuottamina, kuten ennen puistossa, vaan ne vuottivat
ilottomasti ja kylminä puroina kuin syksyinen vesisade, joka
armottomasti huuhtelee vainioita.

-- Olga, -- virkkoi Oblomov vihdoin: -- miksi sinä noin raastelet
itseäsi? Sinä rakastat minua etkä voi kestää eroa! Ota minut
sellaisena kuin minä olen, rakasta minussa sitä, mikä minussa on
hyvää!

Olga pudisti kieltävästi päätään kohottamatta sitä pöydästä.

-- Ei... ei... -- ponnistihen hän sitten sanomaan -- minun ja
minun suruni tähden älä pelkää. Minä tunnen itseni: minä itken
suruni tyhjäksi enkä sitten enää ole itkevä. Vaan nyt älä häiritse
minua itkemästä ... mene pois... Ah, ei, älä mene...! Jumala minua
rankaisee...! Koskee niin kipeää, ah kuinka kipeää ... täällä,
sydämmen kohdalla...

Ja itkun hyrskähdykset uudistuivat.

-- Vaan jos ei kipu katoakkaan -- huolehti Oblomov: -- ja terveytesi
vielä tärveltyy? Tuollaiset kyyneleet ne ovat myrkylliset. Olga,
armas enkelini, älä itke ... unohda kaikki...

-- Ei, anna minun itkeä! En minä tulevaisuuden tähden itke, vaan
menneisyyden tähden ... -- sai hän vaivoin sanotuksi: -- se on
"kuihtunut ja vaalennut..." Enkä se ole minä joka itken, vaan muistot
ne itkevät! ... Kesä ... ja puisto ... muistatko? Minun käy surku
meidän lehtokäytäväämme ja syreenipuitamme... Kaikki tämä on kasvanut
kiinni sydämmeen ja koskee niin kipeää repiä sitä irti...!

Hän pudisti epätoivoisesti päätään ja toisteli nyyhkyttäen:

-- Voi kuinka kipeältä, kuinka kipeältä se tuntuu!

-- Vaan jos sinä tähän kuolet? -- hölähti yhtäkkiä Oblomov
kauhistuksissaan. -- Ajattelehan, Olga...

-- Eikö mitä, -- keskeytti neito kohottaen päänsä ja koettaen
kyyneltensä läpi katsahtaa Oblomoviin. -- Minä ymmärsin vasta äsken
että olin rakastanut sinussa sitä, mitä olin itse tahtonut sinussa
olevan, sitä minkä Stolz oli minulle näyttänyt ja minkä me yhdessä
hänen kanssaan olimme keksineet. Minä rakastin tulevaista Oblomovia!
Sinä olet suopea ja rehellinen sielu, Ilja; sinä olet hellä kuin
kyyhkynen, joka kätkee päänsä siipiensä suojaan eikä kaipaa mitään
muuta; sinä olet valmis koko elämäsi kuhertelemaan katon räystään
alla ... mutta minä en ole sellainen: tämä ei ole minulle kylliksi,
minä tarvitsen vielä jotakin lisää, vaan mitä? -- sitä en tiedä!
Voitko sinä minua opettaa, voitko sanoa minulle, mitä se on, mikä
minulta puuttuu, voitko antaa kaiken tämän niin että minä... Eikö
sinulla ole kylliksi hellyyttä, vai mitä sinulta puuttuu...?

Oblomovin jalat notkuivat ja hän vaipui alas nojatuoliin pyyhkien
nenäliinalla käsiään ja otsaansa.

Sana oli ollut julma ja se haavoitti syvästi Oblomovia: hänen
sisuksiaan poltti ja kirveli, vaan ruumiissaan tunsi hän kylmän
hivelyitä. Vastauksen sijasta vääntyivät hänen kasvonsa omituisen
surkeaan, sairaaloisen häveliääseen hymyyn niinkuin kerjäläisellä,
jota on moitittu hänen alastomuudestaan. -- Ja niin jäi hän
istumaan tämä voittamattomuuden hymy huulillaan, heikontuneena
mielenliikutuksesta ja loukkauksesta, ja hänen sammunut katseensa
näytti selvästi sanovan: "niin, minä olen viheliäinen, vaivainen
kerjäläinen ... lyökää, lyökää minua...!"

Olga oli yhtäkkiä huomannut, kuinka paljon myrkkyä hänen sanansa oli
sisältänyt ja hän heittäytyi äkkipikaa Oblomovin eteen.

-- Anna minulle anteeksi, hyvä ystäväni! -- huudahti hän hellästi
kyynelet silmissä. -- Minä en muista, mitä kaikkea minä puhun, minä
olen ihan mieletön! Unhoita kaikki, olkaamme niinkuin ennenkin,
jääköön kaikki entiselleen...

-- Ei! -- lausui Oblomov nousten äkkiä seisaalleen ja torjuen
päättävällä liikkeellä luotaan neidon hellyyden purkauksen: -- Elköön
jääkö! Äläkä ole rauhaton että sanoit totuuden: minä ansaitsen
tämän... -- lisäsi hän alakuloisesti.

-- Minä olen haaveilijatar, mielikuvituksen lapsi! -- puheli Olga. --
Minulla on onneton luonne. Miksikä muut, miksikä Sonitshka on niin
onnellinen...

Ja hän alkoi itkeä.

-- Mene pois! -- käski hän repien märkää nenäliinaa käsillään. -- Ei,
minä en kestä, minulle on menneisyys vielä niin kallis...

Ja hän peitti jälleen kasvonsa nenäliinallaan koettaen tukahduttaa
itkunsa tulvaa.

-- Miksi on kaikki mennyt turmioon? -- kysyi Olga yhtäkkiä kohottaen
päätänsä. -- Kuka on sinut kironnut, Ilja? Mitä olet sinä tehnyt?
Sinähän olet hyvä ja ymmärtäväinen, hellä ja jalomielinen ... ja --
kuitenkin joudut turmioon! Mikä kumma on sinut pilannut? Ei liene
nimeä tälle pahalle...?

-- On kyllä, -- sanoi Oblomov tuskin kuultavasti. Olga katsahti
häneen kysyväisesti, silmät täynnä kyyneliä.

-- Se on oblomovilaisuutta! -- kuiskasi Ilja Iljisth, tarttui sitten
Olgan käteen tahtoen sitä suudella, mutta ei voinut, vaan ainoastaan
puristi sitä kovasti huuliansa vasten ja kuumia kyynelkarpaloita
tipahteli hänen silmistään neidon sormille. Kohottamatta päätään,
näyttämättä Olgalle kasvojaan kääntyi Oblomov ympäri ja läksi pois
talosta.



12.


Jumalatiesi, missä hän sitten lienee harhaillutkin ja miten kulutti
koko päivän, mutta kotiin palasi hän vasta myöhään yöllä. Emäntä
kuuli ensimmäisenä kolkutuksen portilta ja koiran haukunnan ja
ravisteli hereille Anisjan ja Sakariiaksen sanoen että herra oli
palannut.

Ilja Iljitsh ei vähällä huomannut, kuinka Sakariias häneltä riisui
vaatteet, kiskoi saappaat jaloista sekä heitti hänen ylleen --
yömekon.

-- Mikä tämä on? -- kysyi vain Oblomov katsahtaen halattiin.

-- Emäntä sen tänään toi: oli pessyt ja paikannut teidän unimekkonne,
-- sanoi Sakariias.

Oblomov rymähti nojatuoliin ja jäi siihen hievahtamatta istumaan.

Kaikki hänen ympärillään vaipui unen ja synkän pimeyden helmoihin.
Siinä hän istui nojautuen kättänsä vasten, huomaamatta yön pimeyttä
ja kuulematta seinäkellon lyöntejä. Hänen järkensä oli kuin upoksissa
muodottomain himmeiden ajatusten sekasortoon, ne liitelivät kuni
pilvenhattarat hajallaan ja ilman päämäärää taivaalla -- eikä hän
voinut tavoittaa niistä yhtään.

Sydän oli surmauksissa, elämä oli ajaksi siellä valjennut ja hitaasti
tapahtui tointumus entiseen järjestykseensä ja palaavista voimista
paisuneeseen elämän säännölliseen juoksuun.

Veri virtasi rajusti hänen suonissaan eikä Oblomov nyt tuntenut
väsymystä eikä mitään ruumiillista tarvetta. Tuntui kuin vuorokaudet
umpeensa saattaisi maata kuin pölkky yhdessä kohti ja vuorokaudet
umpeensa kävellä, ajella ja liikkua kuin kone.

Vaikea on se tie, jolla ihminen vähitellen nöyrtyy kohtalonsa
alle -- ja vitkaan ja asteettain hänen elimistönsä silloin elpyy
toimintaansa, mutta murhe voi myös musertaa ihmisen niin ettei hän
siitä koskaan nouse, mikä luonnollisesti riippuu murheen laadusta ja
myös ihmisestä itsestään.

Oblomov ei muistanut, missä hän istui tai että hän ollenkaan istui,
hän tuijotti vain koneellisesti eteenpäin, huomaamatta kuinka aamu
jo hämärsi; hän kuuli eikä kuitenkaan kuullut, kuinka ämmä talonväen
puolella kuivasti yskähteli, kuinka talonmies alkoi särkeä halkoja
pihalla, kuinka talossa syntyi kolketta ja astiain räminää ja hän
näki eikä kuitenkaan nähnyt, kuinka emäntä Akuliinan kanssa läksi
torille ja kuinka aidan ohitse vilahti paperimytty.

Ei kukon kiekahdukset, ei koiran haukahdukset, ei portin narahdukset
voineet häntä säpsäyttää tuntoihinsa tästä kangistuksen tilasta.
Jo kuului kuppienkin kalina keittiöstä ja samovaari alkoi siellä
sihisten kiehua.

Vihdoin, kellon käydessä kymmentä avasi Sakariias tarjottimella oven,
potkasi tapansa mukaan toisella jalalla taakseen muka sulkeaksensa
oven ja tapansa mukaan osui väärään, vaan sai kuitenkin tarjottimen
pysymään pystyssä. Pitkällisestä kokemuksesta oli hän jo näet
harjaantunut koko käteväksi ja sitäpaitsi tiesi hän hyvin että
sieltä oven takaa kurkisteli Anisja, niin että jos hän vain jotakin
olisi pudottanut, tämä heti olisi hypännyt perään ja nolannut hänet
tykkänään.

Tällä kertaa tuli Sakariias siis onnellisesti sisään, parta kiinni
tarjottimessa, jota hän lujasti piteli sylissään, toposteli vuoteen
ääreen ja rupesi juuri asettelemaan kuppeja pöydälle sängyn viereen
herättääksensä herransa, kun hän samalla äkkäsi että vuode olikin
pehnaamaton ja -- herra tiposentiessään!

Hän säikähti ja vavahti niin että kuppi paikalla lensi lattiaan
ja sen perästä läksi sokuriastiakin putoamaan. Koettaessaan saada
näitä kapineita kiinni lennosta, tuli hän täräyttäneeksi tarjotinta
niin että kaikki muutkin vehkeet pyrähtivät perästä. Hän ehti saada
tarjottimella pidätetyksi ainoastaan teelusikan.

-- Sepä nyt vasta onnettomuus! -- irvisteli hän katsellessaan
kuinka Anisja kokoili lattialta sokeripalasia, kupinkuoria ja
leivänkappaleita. -- Missä kummassa on herra?

Vaan herra istua törötti nojatuolissa aivankuin ilman kasvoja. Kun
Sakariias hänet havaitsi, jäi hän töllöttämään häneen suu seljällään.

-- Miksi te, Ilja Iljitsh, noin olette koko yön nojatuolissa istunut
panematta maata? -- kysyi hän.

Oblomov käänsi hitaasti päänsä Sakariiakseen päin ja katsahti
hajamielisesti sekä häneen että lattialle kaadettuun kahviin ja
pitkin mattoa pärisseihin sokeripalasiin.

-- Vaan miksikäs sinä olet särkenyt tuon kupin? -- sanoi hän nousten
ylös ja mennen ikkunan luo.

Ulkona tuiskusi lunta ja sakeasti peittivät höytäleet maata.

-- Lunta, lunta, lunta! -- hoki Oblomov kuin mieletön katsellen
valkoiseen vaippaan kääriytyviä puutarhanpenkereitä ja aitoja. -- Se
on peittänyt kaikki! -- sopersi hän sitten epätoivoisesti, heittäytyi
vuoteeseen ja nukahti lyijynraskaaseen, murheelliseen uneen.

Jo oli puolenpäivän aika, kun hän heräsi oven narahdukseen talonväen
puolelta. Ovesta pistihen esiin paljas käsivarsi lautasineen, jolla
höyrysi paistinpiirakka.

-- Tänään on sunnuntai,-- puhui lempeä ääni: -- olemme leiponeet
piirakkaa; ettekö halua maistaa?

Mutta Oblomov ei vastannut mitään; hän oli sairastunut kuumetautiin.



NELJÄS OSA.



1.


Vuosi oli vierähtänyt Ilja Iljitshin sairastumisesta. Paljon
muutoksia oli se vuosi mukanansa tuonut eri paikoilla mailmaa: missä
oli se pannut kansat riehumaan; missä taas rauhoittumaan, missä oli
sammunut joku mailman kuuluisa tähti, missä taas uusi sen sijaan
sädehtimään syttynyt; missä oli ihmiskunta omistanut itselleen
uuden, salassa olleen aatteen, missä taas olivat soraksi sortuneet
rakennukset ja suistuneet sukupolvet. Vaan siellä, missä vanha elämä
oli vajonnut, siellä oli aina uusi sijaan puhjennut kuin nuori vihreä
nurmi...

Myöskin Pietarin Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa, leskirouva
Pshenitsinan talossa oli tapahtunut muutoksia. Vaikka päivät ja
yöt siellä kuluivatkin rauhallisesti tuomatta mukanaan rajuja tai
äkkiarvaamattomia muutoksia tuohon yksitoikkoiseen elämään, ja vaikka
nuo neljä vuodenaikaa sisällykseltään olivatkin yhtä ja samaa kuin
edellisenäkin vuonna, niin ei elämä kuitenkaan ollut pysähtynyt,
vaan sen ilmiöt olivat alituisesti vaihtuneet, mutta vaihtuneet
yhtä hitaasti ja asteettain kuin geoloogiset muotomuutokset
tapahtuvat meidän maapallollamme: hiljalleen vyöryy kokoon vuoria, ja
vuosisatoja kestää ennenkuin meri vähitellen pakenee rantaa ja sen
mudasta syntyy uusia maakerroksia.

Ilja Iljitsh oli nyt parantunut. Asiamies Zatjortti oli lähetetty
kylään ja oli sieltä Oblomoville lähettänyt viljasta saadut rahat
säntiileen sekä sitten saanut palkkion vaivoistaan ja sitäpaitsi
kyyti- ja ruokarahat.

Veronkannon suhteen oli asiamies kirjoittanut että oli mahdoton
kantaa näitä rahoja, koska talonpojat olivat osaksi joutuneet
häviöön, osaksi muuttaneet muille paikoille, mutta minne -- se oli
tuntematonta, vaan että hän keräilee paikkakunnalla asiaankuuluvia
tietoja.

Teiden ja siltojen suhteen oli hän kirjoittanut ettei aika nyt ollut
otollinen niiden puuhaamiseen ja että talonpojat pitävät parempana
kavuta yli vuoren ja rotkon kauppalaan kuin ryhtyä uuden tien tai
siltojen rakentamiseen.

Lyhyesti sanoen: saadut tiedot ja rahat olivat siksi tyydyttävät
ettei Ilja Iljitshin tarvinnut itsensä matkustaa kylään ja oli hän
siis siinä suhteessa päässyt rauhaan seuraavaan vuoteen asti.

Asiamies oli myös pitänyt huolen talon rakennuspuuhasta: hän oli
näet yhdessä läänin arkkitehdin kanssa arvioinut tarvittavien
rakennusainesten määrän ja lähtiessään jättänyt kylänvanhimmalle
määräyksen heti kevään tullen ruveta vedättämään hirsiä metsästä
sekä käskenyt rakentaa vajan tiilikivien säilytystä varten, niin
että Oblomovilla ei ollut muuta tehtävää kuin saapua keväällä
sinne ja siunaten alottaa rakentamisen itsensä läsnäollen. Siihen
asti arveltiin verojenkin tulevan kannetuiksi ja sitäpaitsi oli
tiedossa saada kylä pantatuksi, niin että oli siis millä peittää
rakennuskulungit.

Sairauden jälkeen oli Ilja Iljitsh vielä kauvan synkkämielinen,
vaipui tuntikausiksi sairaaloiseen mietiskelyyn eikä toisinaan
vastannut Sakariiaksen kysymyksiin, ei huomannut, kuinka tämä
pudotteli kuppeja lattiaan ja jätti pyyhkimättä pölyn pöydältä, ja
kun emäntä juhlapäivinä ilmestyi piirakkalautasineen, niin saattoi
hän tavata Oblomovin kyyneleet silmissä.

Sitten vähitellen astui elävä murhe tuon tylsän välinpitämättömyyden
sijaan. Ilja Iljitsh saattoi tuntikausia tuijottaa ulos lumituiskuun
ja katsella, kuinka kinokset korkenivat pihalla ja kadulla, kuinka
lumi peitti halkopinon, kanakopperot, koirakopsan, kukkatarhan ja
ryytimaan penkereet, kuinka aitauksen pylväistä muodostui ikäänkuin
pyramiideja ja koko luonto kääriytyi valkoisiin kuolinliinoihin.

Kauvan hän myös toisinaan kuunteli kahvimyllyn hyrisevää viuhinaa,
koiranhaukuntaa ja ketjujen helinää, Sakariiaksen saappaan-kihnutusta
ja seinäkellon heilurin tasaista raksutusta.

Kuten ennenkin kurkisti hänen huoneeseensa silloin tällöin emäntä,
ehdottaen milloin jotakin ostamaan, milloin mitäkin maistamaan, ja
Oblomov vastaili hänelle välinpitämättömän-lempeästi. Juoksivat
siellä hänen luonaan myös talonväen lapset, ja niille antoi Oblomov
oppitunteja, kuunnellen kuinka he lukivat ääneen ja hymyillen
vetelästi vasten tahtoaankin heidän lapselliselle lörpöttelylleen.

Mutta vähitellen palasi Oblomov entiseen normaalielämäänsä. Syksy,
kesä ja talvi ne olivat kuluneet veltosti ja ikävästi, vaan sitten
alkoi Oblomov jälleen vartoa kevättä ja haaveilla matkustuksesta
maalle.

Maaliskuussa leivottiin niinkuin ennenkin "tipoja", huhtikuussa
otettiin ulkoikkunat pois, ja Oblomoville kerrottiin että Neva-virta
oli auvennut jäistä ja kevät alkanut kaupungissa.

Oblomov rupesi nyt joka päivä kävelemään puutarhassa. Sitten alettiin
istuttaa vihanneskasveja ryytimaahan. Sitten tuli kaikellaisia
juhlapäiviä: helluntaipyhät, helatorstai, vapunpäivä -- kaikki nämät
merkittiin koivunoksilla ja seppeleillä ja ulkona lehdossa juotiin
teetä.

Jo kesän alusta ruvettiin talossa puhelemaan kahdesta suuresta,
lähestyvästä juhlasta, nimittäin Iivanan päivästä, joka oli veljen
nimipäivä ja Iljan päivästä -- joka oli Oblomovin nimipäivä; nämät
olivat ne kaksi tärkeintä ajankäännettä lähimmässä tulevaisuudessa.
Ja kun emäntä sattui ostamaan tai näkemään torilla oivallista
vasikanlihaa tai jos piirakka onnistui erittäin hyvin, virkkoi hän
aina: -- Ah, jospa tällainen vasikanpaisti pamahtaisi tai tällainen
piirakka pirahtaisi Iivanan tai Iljan päivänä.

Puheltiin myös Iljan-perjantaista ja Ruutitehtaalle joka vuosi
toimeenpantavasta kävelyretkestä sekä juhlasta Smolenskin
hautausmaalla ja Kolpinassa.

Ja Oblomovin ikkunain alla alkoi jälleen kuulua hautovan emäkanan
raskasta kaakatusta ja uuden kananpoika-polven piipatusta, ja
hänen käteensä kannettiin piirakoita, joiden sisään oli leivottu
kananpoikia, tuoreita sieniä sekä tuoreen-läpikuultavia kurkkuja, ja
pian ilmaantui marjojakin.

-- Sisälmykset eivät enää ole oikein hyviä, -- selitteli emäntä
Oblomoville: -- eikä niitä kannata ostaa, eilenkin pyysivät
sellaisista pienistä kahdelta parilta seitsemän riunaa, vaan
lohenliha sitävastoin on torilla tuoretta, niin että kyllä nyt
kalanlientä sopii laittaa vaikka joka-päivä.

Taloudellinen puoli rouva Pshenitsinan kodissa oli
kukoistavassa kunnossa ei ainoastaan sentähden että Agata
Matvejevna oli mallikelpoinen emäntä ja että tämä oli hänen oikea
elämänkutsumuksensa, vaan vielä senkin tähden että hänen veljensä
Ivan Matvejevitsh Muhojarov oli, mitä ruuanvalmistus-vaatimuksiin
tuli, oikea epikurealainen. Pukunsa ja liinavaatteidensa suhteen
oli tämä herra tavattoman huolimaton, käyttäen samoja vaatteita
vuosikausia ja uhraten vastenmielisesti ja harmilla rahaa uusien
ostamiseen, eikä hän niitä levitellyt huolellisesti riippumaan, vaan
viskasi ne aina nurkkaan yhteen sykkyrään. Niinkuin renki muutti hän
paitaansa ainoastaan lauvantaisin, mutta mitä koski ruokapöytää, niin
siinä ei hän menoja säästänyt.

Tässä hänellä osaksi oli oma logiikkansa, jota hän oli noudattanut
siitä asti kuin astui palvelukseen, nimittäin tällainen: "ihmiset
eivät näe mitä on vatsassa -- ja sentähden eivät tule siitä tyhjiä
puhelemaan; vaan kun on paksut kellonvitjat, uusi hännystakki ja
kiiltävät saappaat -- niin kaikki tämä synnyttää vain liikanaisia
puheita."

Tästäpä syystä siis ilmaantuikin Pshenitsinan ruokapöytään aina
mitä parasta lajia vasikanpaistia, merisampia ja valkoisen-hohtavaa
pyynlihaa. Väliin kulki veli itse ympäri torin nuuskien kuin koira
kaikki paikat tai pistäysi Miljutinein puodeissa ja toi takkinsa
liepeiden alla mitä parhaimman nuoren syöttökanan eikä säälinyt
maksaa neljää ruplaa kalkkunasta.

Viiniä otti hän pörssikaupasta ja pani sen piiloon, ja itse toi myös
esiin tarvittaessa, mutta ruokapöydässä ei kukaan koskaan nähnyt
mitään muuta kuin karahviinillinen viinimarjan lehdistä paahdettua
viinaa, sillä viini juotiin aina ylhäällä vinttikamarissa.

Aina kun hän Tarantjevin kanssa läksi kalalle, oli hänellä palttoon
taskussa kätkettynä pullo hyvää madeiraa, vaan kun he menivät juomaan
teetä "laitokselle", silloin toi hän mukanaan rommia. --

Mutta Anisjan ja emännän keskinäinen ystävyys se kasvoi niin
katkeamattomaksi siteeksi että he olivat kuin yksi olento.

Nähdessään emännän osanoton asioihinsa ehdotti Oblomov kerran hänelle
leikillä että tämä ottaisi kaiken huolenpidon hänen ruokahoidostaan
omille niskoilleen ja vapauttaisi hänet kaikista puuhista.

Silloinkos emännän kasvoille lemahti riemun punastus, ja hän
naurahti hyvin itsetietoisesti! Kuinka olikaan, hänen arenansa nyt
laajentunut: yhden sijasta kaksi emännyyttä, tai vain yksi, mutta
suuri talous! Ja sitäpaitsi oli hän vielä saanut Anisjan omakseen...

Hän puheli asiasta veljensä kanssa, ja seuraavana päivänä raahattiin
kaikki kapineet Oblomovin keittiöstä Pshenitsinan keittiöön; astiat
ja hopeakalut kannettiin emännän bufettiin, ja piika Akuliina
alennettiin virassansa keittäjättärestä linnunhoitajattareksi ja
ryytimaan perkaajattareksi.

Kaikki rupesi nyt käymään suurenmoisesti, isoissa mitoissa ostettiin
nyt sokuria, teetä ja ruokavaroja, kurkkuja suolattiin, omenoita ja
kirsimarjoja pantiin likoon, hedelmähilloa keitettiin.

Agata Matvejevna tunsi kasvavansa korkeammaksi, Anisja oikoi käsiään
kuin kotka siipiään, ja elämä talossa alkoi kiehua ja juosta
virtanaan.

Oblomov söi nyt päivällistä perheen kanssa kello kolme, vaan veli
aterioitsi erikseen keittiössä jälkeenpäin, sentähden että palasi
sangen myöhään kotiin virastostaan.

Teen ja kahvin kantaa Oblomoville nyt itse emäntä eikä enää Sakariias.

Viimemainittu käy jos tahtoo, pyyhkimässä pölyt, vaan jos ei tahdo,
niin silloin Anisja lennähtää sisään kuin tuulispää, ja osaksi
esiliinallaan, osaksi paljaalla kämmenellään, melkeinpä nenällään
yhdellä kertaa pyyhkäisee ja puhaltaa kaiken pois, huiskauttaa,
läiskäyttää, korjaa -- ja katoaa. Mutta kun itse emäntä, Oblomovin
ulos mentyä puutarhaan, milloin sattuu kurkistamaan hänen
huoneeseensa ja huomaa siellä epäjärjestystä, silloin syöksyy hän
sisään pudistaen päätään ja muristen jotakin itsekseen koppaa
kouriinsa sylin täydeltä tyynyjä, katsahtaa patjanpäällyksiin,
supattaa taas jotakin itseksensä että pitää muuttaa, tempaisee
ne irti, hyppää sitten hankaamaan puhtaiksi ikkunoita, kurkistaa
sohvanselustimen taa ja menee pois.

Agata Matvejevnan kohtalossa oli paraikaa tekeillä suuri ja tärkeä
muutos, vaikka ei kukaan sitä huomannut vähemmin kuin hän itse.

Miksi oli hän joku aika sitten lakannut olemasta oma itsensä?

Miksi hän ennen, jos paisti sattui palamaan pilalle tai kala
kiehumaan liiaksi liemessä tai vihannekset jäämään pois sopasta,
tosin ankarasti, vaikka rauhallisesti ja tyynenarvokkaasti muistutti
siitä Akuliinaa unhoittaen kohta koko asian, mutta nyt, jos sellaista
sattui tapahtumaan, äkkiä hypähti pöydästä ja riensi keittiöön
kiivaasti ja katkerasti nuhtelemaan Akuliinaa vieläpä Anisjallekkin
hiukan siitä tiuskaisten, ja oli seuraavana päivänä itse katsomassa
että vihannekset tulivat sekaanpannuiksi ja ettei kala päässyt
kiehahtamaan liiaksi?

Tähän vastataan kenties että omatunto kielsi häntä syrjäisten
silmissä näyttämästä huolimattomalta asiassa sellaisessa kuin oli
taloudenhoito, johon hänen itserakkautensa ja koko toimeliaisuutensa
oli kohdistunut.

No hyvä. Vaan miksikäs hänellä ennen jo kello kahdeksalta illoin
alkoivat silmät tahmaantua niin että hän jo kello yhdeksän,
pantuaan lapset maata ja katsottuaan, olivatko tulet sammutetut
keittiössä ja pellit kiinni, meni nukkumaan -- ja nukahti niin ettei
tykinlaukauskaan häntä voinut herättää, aina kello kuuteen asti
aamulla?

Vaan nyt, jos Oblomov ajaa teatteriin tai jää istumaan Ivan
Gerasimovitshin luo ja viipyy, myöhäseen poissa, ei häntä nukuta; hän
kieritteleiksen-kyljeltä toiselle, tekee ristinmerkkejä, huokailee,
ummistaa silmiänsä -- vaan uni ei ota tullakseen.

Ja kun hiukankaan kuuluu kolinaa kadulta, kohottaa hän päätänsä,
hyppää toisinaan vuoteeltaan, avaa ikkunaruudun ja kuulostelee: eikö
se ole hän, Oblomov?

Jos porttiin kolkutetaan, heittää hän hameen yllensä, juoksee
keittiöön, ravistelee hereille Sakariiaksen tai Anisjan ja lähettää
avaamaan porttia.

Huomautatte kenties että tässä vain ilmaantuu hyvänsuopea
talonemäntä, joka ei rakasta epäjärjestystä kodissaan eikä tahdo
että hyyryläinen saisi yöllä odottaa kadulla siksi kunnes juopunut
talonmies kuulee ja kömpii avaamaan tai että jatkuva kolkutus saisi
lapset heräämään...

Vai niin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov makasi sairaana, emäntä
ei päästänyt hänen luokseen ketään, levitti hänen huoneensa lattialle
pehmeitä huopamattoja, ripusti uutimet ikkunoihin ja joutui aivan
raivoihinsa -- hän, tuo hyvä ja suopea emäntä, -- jos Vanja tai Màsha
vähänkään huusivat tai ääneensä nauroivat?

Ja miksi hän öisin, luottamatta Sakariiakseen ja Anisjaan, istui
ja valvoi Oblomovin vuoteen ääressä laskematta häntä silmistään
aina varhaiseen aamusoittoon asti, vaan sitten, heittäen salopin
päälleen ja kirjoitettuaan suurilla kirjaimilla paperilipulle nimen
"Ilja" riensi kirkkoon, antoi paperilipun alttarille terveyden
sielumessuksi, poistui sitten soppeen, lankesi polvilleen ja makasi
siinä kauvan, pää kirkon lattiata vasten, läksi sitten kiireesti
torille ja palasi peloissaan kotiin kurkistellen oveen ja kuiskaten
kysellen Anisjalta: -- Kuinka siellä voidaan?

Sanotte ettei tämä ole mitään muuta kuin tavallista sääliä ja
myötätunnetta, jotka ovat vallitsevat ominaisuudet naisen olemuksessa.

Hyvä sekin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov alkaessaan parantua
koko talven oli niin synkkämielinen eikä puhunut tuskin sanaakaan
hänelle, ei kurkistanut hänen huoneeseensa, ei ollut huvitettu siitä
mitä hän teki, ei laskenut leikkiä hänen kanssaan eikä nauranut --
miksikäs hän, emäntä, silloin niin laihtui ja tuli niin kylmäksi ja
haluttomaksi kaiken suhteen että, kun jauhoi kahvia, unhoitti mitä
teki tai varisti pannuun sellaisen läjän sikuria että oli mahdoton
sitä juoda -- eikä kuitenkaan tuntenut mausta aivankuin kieli olisi
ollut poissa. Ja vaikka Akuliina keitti kalaa huonosti ja veli murisi
niin että läksi kesken pois pöydästä, niin istui hän vain kuin
kivettynyt eikä näyttänyt huomaavan mitään.

Ennen ei häntä kukaan ollut nähnyt alakuloisena eikä se ollenkaan
ollut ominaista hänen olemukselleen, sillä alati oli hän liikkeessä
ja puuhassa huomaten valppailla silmillään kaikki, mutta nyt hän
yhtäkkiä oli käynyt niin liikkumattomaksi että melkein nukahti
huhmar polvillaan, vaan sitten äkisti rupesi semmoisella raivolla
kalkuttamaan petkelettä, että koira alkoi haukkua luullen porttiin
kolkutettavan.

Mutta heti kun Oblomov elpyi raskasmielisyydestään ja hänen
huulillaan rupesi ilmaantumaan hyväntahtoista hymyä, heti kun hän
alkoi entiseen tapaansa katsella emäntää hyväilevänhivelevästi,
kurkistella häneen ovesta ja laskea leikkiä -- silloin alkoi
emäntäkin jälleen pyöristyä ja talous taas luistaa hilpeästi ja
reippaasti eteenpäin kaikkine pienine, omituisine vivahduksineen.
Taas oli hän liikkeessä aamusta iltaan kuin hyvinrakennettu
kone, joka käy soreasti ja säännöllisesti; hän sipsuttaa notkein
askelin, ei puhu liian hiljaa eikä liian kovaa, jauhelee kahviansa,
paloittelee sokuriansa, seuloo ja sihtaa, istahtaa ompeluksen ääreen
ja neula se liukuilee hänen sormissaan niin tasaisesti kuin kellon
heiluri; sitten hän nousee nostamatta melua, pysähtyy puolitiessä
keittiöön, aukaisee kaapin ja ottaa sieltä jotakin alas, kantaa pois
-- yhä vain kuin kone.

Niin ennen. Mutta nyt kun Ilja Iljitsh on tullut hänen perheensä
jäseneksi, survoo ja seuloo hän toisella tavalla, ja omat pitsit ne
häneltä nyt unhoittuvat. Kun hän rauhallisesti istuutuu ompelemaan ja
samalla yhtäkkiä kuulee, kuinka Oblomov huutaa Sakariiasta tuomaan
itselleen kahvia -- niin kolmella harppauksella ilmestyy emäntä
keittiöön ja siristää silmiään niinkuin tähtäisi johonkin, sieppaa
lusikan ja kaataa kolme lusikallista päivän valoa vasten saadakseen
tietää, onko kahvi tarpeeksi kiehunut ja hautunut, ettei suinkaan
tulisi tarjotuksi sakkaisena, sekä katsoo onko kermassa kuorta päällä.

Jos on tekeillä Oblomovin himoruoka, silloin hän tuontuostakin käy
nostamassa kastrullin kantta, haistelee ja maistelee, itse tempaa
sitten kastrullin ja pitää sitä tulella. Ja kun hän hienontaa
mantelia tai survoo jotakin muuta hyvää Oblomovia varten, niin tekee
hän sen sellaisella voimalla ja niin tulisesti että ihan nakkaa
hikiseksi koko ruumiin.

Kaikki tämä survominen, silittäminen ja seulominen, koko tämä emännän
taloudenhoito oli nyt saanut uuden elävän aatteen, joka tarkoitti
yksistään -- Ilja Iljitshin rauhaa ja mukavuuden tunnetta. Ennen oli
emäntä tässä puuhassa nähnyt ainoastaan velvollisuutensa, nyt oli
se tullut hänelle nautinnoksi. Hän alkoi nyt elää täyteläistä ja
sisältörikasta elämää.

Mutta ei hän tiennyt, mitä hänessä oikeastaan tapahtui, ei koskaan
hän sitä itseltään kysynyt, vaan hän kulki eteenpäin tietänsä kantaen
suloista taakkaansa viehtymättä ja vapisematta, himotoinna ja
aavistamatoinna, ilman väsymystä ja hermojen herkkää värinää.

Hän oli ikäänkuin äkisti siirtynyt toiseen uskoon ja alkanut sitä
tunnustaa harkitsematta, mikä tämä usko oli ja millaiset sen
opinkappaleet, alistuen vain sokeasti sen lakeihin.

Tämä tunne oli vallannut hänet väkinäisesti, hän kulki kuni pilven
alla peräytymättä taaksepäin, kiiruhtamatta eteenpäin, sillä hän oli
Oblomoviin yksinkertaisesti mieltynyt ikäänkuin vilustuksesta äkkiä
saaneena parantumattoman kuumetaudin.

Itse ei hän edes osannut epäillä mitään: jos joku sitä olisi
hänelle sanonut, niin olisi hän sitä kuunnellut kuin uutista -- ja
häveliäästi naurahtanut.

Hän oli hiljaa kiintynyt velvollisuuksiinsa Oblomovin suhteen, oli
oppinut ulkoa hänen jokaisen paitansa muodon, osasi laskea kaikki
rikkikuluneet kantapäät hänen sukissaan, tiesi, millä jalalla Oblomov
astuu alas vuoteestaan, huomasi, milloin näärännäppy oli tulossa
silmään, arvasi mitä ruokaa ja minkä verran Oblomov syöpi, onko hän
iloissaan vai ikävissään, onko hän paljon nukkunut tai ei -- kaikki
tämä oli emännälle selvillä ikäänkuin olisi hän sen koko elämänsä
tiennyt, eikä hän kysellyt itseltään, miksi se näin oli, mitä oli
hänelle Oblomov tai miksikä hän näin hyöri ja hääri hänen tähtensä.

Jos häneltä olisi tiedustettu, rakastaako hän Oblomovia, niin olisi
hän vain naurahtanut omaan tapaansa ja vastannut myöntävästi, mutta
noin olisi hän vastannut ainoastaan alussa, kun Oblomov vielä ei
ollut asunut hänen luonaan enempää kuin viikkokauden.

Mutta mikä oli syynä siihen että hän rakastui juuri Oblomoviin ja
miksi oli hän ennen lempimättä mennyt naimisiin ja rakastamatta
elänyt aina kolmenkymmenen vuotiaaksi, ja vasta nyt yhtäkkiä
ikäänkuin heräsi?

Vaikka rakkautta sanotaankin oikulliseksi ja selittämättömäksi
tunteeksi, joka syntyy kuin tauti, niin on sillä kuitenkin, kuten
kaikilla muillakin tässä mailmassa, omat lakinsa ja syynsä. Vaan jos
nämät lait ovat näihin asti vähän tutkitut, niin on se sentähden,
ettei ihmisen, johonka rakkauden nuoli on iskenyt, tee mieli oppineen
silmällä seurata, kuinka vaikutelmat varastautuvat sieluun, kuinka
tunnelmat kahleutuvat uneen, kuinka alussa silmät sokenevat, mistä
silmänräpäyksestä lähtien valtasuoni ja senjälkeen sydän alkavat
kiihkeämmin tykyttää, mitenkä eilispäivän perästä yhtäkkiä syntyy
halu kuolla ja pyrkimys itsensä uhraamiseen, kuinka vähitellen
alkaa hävitä oma minä ja muuttua _häneksi,_ kuinka järki äkkiä
rupeaa tavattomasti tylsymään tai tavattomasti teroittumaan, kuinka
tahto alistuu toisen tahtoon, kuinka pää painuu rinnoille, polvet
vapisevat, ilmaantuu kyyneliä ja puistattavaa kuumetta...

Agata Matvejevna oli ennen tullut vähän näkemään moisia ihmisiä kuin
Oblomov, ja jos oli nähnytkin, niin ainoastaan kaukaa, ja kentiesi
olivat ne häntä miellyttäneet, mutta kun eivät olleet asuneet hänen
piirissään, niin ei hänellä ollut mitään tilaisuutta heihin tutustua.

Ilja Iljitsh ei kävellyt samalla tavalla kuin hänen miesvainajansa
kolleegisihteeri Pshenitsin oli kävellyt, tuollaisella hiljaisella
ja toimeliaalla ryhdillä; Ilja Iljisth ei kirjoitellut lakkaamatta
papereita eikä vapissut pelosta että myöhästyy virastosta, ei
katsonut ihmisiin niinkuin olisi tahtonut satuloida jokaisen ja
lähteä ajamaan, vaan katsoi hän kaikkiin ja kaikkea niin rohkeasti ja
vapaasti kuin olisi vaatinut nöyryyttä itseään kohtaan.

Eivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset, vaan valkoiset
ja lempeät, eivätkä kädet sennäköiset kuin veljellä -- eivät ne
vapisseet eivätkä törröttäneet punaisina, vaan olivat pienoiset ja
valkoisenhohtavat. Ja kun hän istuutui ja pani jalkansa ristiin ja
nojasi päänsä kättänsä vasten -- niin teki hän kaiken tämän niin
vapaasti, niin rauhallisesti ja kauniisti; ja kun hän puhui, niin
ei hän puhunut niinkuin hänen veljensä tai Tarantjev eikä niinkuin
hänen miesvainajansa oli puhunut. Tosin oli paljon, jota emäntä ei
Oblomovissa ymmärtänyt, mutta hän tunsi että se oli jotakin viisasta,
ihanaa ja epätavallista. Ja senkin, minkä hän ymmärsi, lausui Oblomov
toisella tavalla kuin muut.

Ja niin hienoja liinavaatteita se herra Oblomov käytti ja muutti
paitaa joka päivä, pesi itsensä hyvänhajuisella saippualla, piti
kyntensä puhtaina -- ai sentään kuinka sievä ja siisti hän yltyleensä
oli -- eikä hänen tarvinnut itsensä mitään tehdä eikä tehnytkään,
muut ne hänelle kaiken tekivät, sillä olihan hänellä Sakariias ja
vielä lisäksi kolmesataa Sakariiasta...! Niin, Oblomov on herra, ja
herruutta säteilee ja välkkyy koko hänen olentonsa! Sitäpaitsi on
hän niin hyväntahtoinen ja kävellä hössyttää niin pehmeästi ja hänen
kädenkosketuksensa on kuin sametilla siveleisi, se on toista kuin
miesvainajan kosketus -- niin se oli tuntunut kuin lyönti ikään! Ja
yhtä pehmeästi ja yhtä suopeasti tämä myös katsella killistelee ja
puhelee...

Emäntä ei liene ajatellut itsekkään tätä kaikkea, mutta jos jonkun
toisen päähän olisi pistänyt seurata ja selittää sitä vaikutusta,
minkä hänen sieluunsa ja elämäänsä oli tehnyt Oblomovin ilmestyminen,
niin varmaan olisi hänen täytynyt selittää se juuri näin eikä toisin.

Ilja Iljitsh ymmärsi, minkä merkityksen hän oli mukanansa tuonut
tähän sopukkaan, alkaen emännän veljestä aina kahlekoiraan, joka
Oblomovin tultua oli ruvennut saamaan kolme kertaa suuremman läjän
luupalasia, mutta sitä ei hän ymmärtänyt, kuinka syvälle tämä
merkitys ulottui ja minkä odottamattoman valloituksen hän oli tehnyt
emännän sydämmessä.

Emännän häärivässä huolehtivaisuudessa ruokapöydässä,
liinavaatteidensa ja huoneidensa suhteen näki Oblomov ainoastaan
ilmauksen hänen luonteensa pääpiirteestä, minkä oli huomannut jo ensi
käynnillään, silloin kun Akuliina yhtäkkiä oli kantanut huoneeseen
siipiään rapistelevan kukon, jolloin emäntä, huolimatta siitä että
oli ollut hämillään keittopiian sopimattomasta innosta, kuitenkin oli
ehtinyt toimittaa piialle, ettei tämä suinkaan antaisi kauppiaalle
"tätä kukkoa, vaan sen harmajan kukon".

Agata Matvejevna puolestaan ei kyennyt keimailemaan Oblomovin edessä
eikä mitenkään näyttämään, mitä hänen sisässään tapahtui, eikä hän
edes, kuten sanottu, koskaan sitä itsetietoisesti ymmärtänytkään,
vaan lisäksi unhoitti että joku aika takaperin tällaisia tunteita oli
hänessä liikkunutkaan, ja tuo hänen rakkautensa ilmeni ainoastaan
rajattomassa halussa päästä hautaan.

Oblomovin silmät eivät olleet auki näkemään todellista laitaa
emännän suhteessa häneen, sillä hän piti sitä yhä vain tämän
luonteenominaisuutena! Rouva Pshenitsinan tunne-elämä, joka oli niin
normaali, niin luonnollinen ja omaa voittoa vaatimaton, se pysyi
salaisuutena Oblomoville ja kaikille ympärillä oleville, emännälle
itselleenkin.

Se oli todellakin omaa voittoa vaatimaton, sen saattoi päättää
siitäkin että hän oli käynyt suitsuttamassa kynttilöitä kirkossa ja
rukoilemassa Oblomovin terveyden puolesta, nimenomaan juuri sentähden
että tämä paraneisi, mutta siitä ei Oblomov itse koskaan saanut
tietää. Ja usein oli hän öisin istunut Oblomovin päänaluksen ääressä,
ja hiipinyt pois aamun sarastaessa, vaan siitäkään ei ollut puhetta
perästäpäin.

Oblomovin suhde emäntään oli paljon yksinkertaisempi. Hän näki Agata
Matvejevnassa ja tämän alati liikkuvissa kyynäspäissä sekä kaikessa
muussa taloudellisessa touhussa lihaksi ja vereksi muuttuneena sen
häiritsemättömän elämänrauhan ihanteen, joka oli niin ääretön kuin
valtameren ulappa, ja jonka kuva haihtumattomasti oli painunut hänen
sieluunsa jo lapsuuden aikana kotoisen katon alla.

Samoin kuin siellä kotona ennen isä ja iso-isä, lapset, lastenlapset
ja vieraat istuskelivat tai makailivat laiskanlevollisesti
paikoillaan, tietäen että heidän ympärillään liikkuu iäti valvova ja
huolehtiva silmä sekä väsymättömät kädet, jotka heidät varustavat
vaatteilla, heitä syöttävät ja juottavat, pukevat, riisuvat ja
auttavat makaamaan, sekä sitten kuoleman tullessa painavat heidän
silmänsä umpeen -- samoin Oblomov myös täällä köllöttäessään
hievahtamatta sohvallaan, huomasi että jotakin elävää ja sukkelaa
liikkuu lakkaamatta hänen hyödykseen ja että, vaikka huomenna aurinko
ei nousisikaan, vaan pilvet peittäisivät taivaan ja myrskytuulet
nousisivat puhaltamaan mailman äärestä toiseen, niin kuitenkin
lihaliemi ja vasikanpaisti ilmestyvät hänen pöydälleen, liinavaatteet
tulevat puhtaina pesusta ja hämähäkin verkot vedetyiksi alas
seiniltä niin ettei hän tiedäkkään, kuinka kaikki tämä tapahtuu
eikä hänen edes tarvitse vaivata itseään ajattelemaan mitä hän
milloinkin tahtoo, vaan kaikki arvataan itsestään ja kannetaan
hänen nenänsä alle, ei laiskasti, ei karkeasti eikä likaisin kourin
niinkuin Sakariias teki, vaan reippain ja leppein silmäyksin, syvää
uskollisuutta ilmaisevin hymyhuulin, puhtain, valkoisin kätösin ja
paljain käsivarsin.

Päivä-päivältä tuli hän yhä ystävällisempään suhteeseen emännän
kanssa, mutta rakkaus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, ei ainakaan
sellainen rakkaus, jonka hän tuonoin oli läpielänyt ja joka oli
ollut kuin jonkinlaista rokkoa, tuhkarupulia tai kuumetautia, jota
muistaessaan hän vieläkin vavahteli.

Hän likentyi Agata Matvejevnaa ikäänkuin olisi siirtynyt lieden
ääreen, jonka hohteesta lämpenee lämpenemistään, mutta jota on
mahdoton rakastaa.

Päivällisen jälkeen jäi Oblomov mielellään tupakoimaan emännän
huoneeseen ja katselemaan kuinka tämä asetteli hopea-astiat
paikoilleen kaappiin, kuinka hän sitten otti kahvikupit esiin ja,
pestyään ja pyyhittyään yhden niistä erittäin huolellisesti, kaatoi
ja tarjosi Oblomoville ennen muita sekä jäi sitten katsomaan, onko
tämä tyytyväinen.

Ja milloin vain ovi sattui aukenemaan emännän huoneeseen, silloin
pysähtyivät Oblomovin silmät mielellään tämän täyteläiseen kaulaan ja
pyöreisiin käsivarsiin, vaan jos ovi pysyi pitemmän aikaa suljettuna,
silloin Oblomov hiljaa itse työnsi sen auki jalallaan ja rupesi
laskemaan pilaa emännän kanssa tai leikkimään lasten kera.

Mutta ei hänestä sentään tuntunut ikävältä, vaikka aamu joskus sattui
menemäänkin niin ettei hän nähnyt emäntää; päivällisen jälkeen taas
hän sen sijaan että olisi jäänyt emännän luokse, usein läksi omaan
huoneeseensa nukkumaan pariksi tunniksi, hyvin tietäen että heti
kun hän vain herää, on tee häntä varten valmis, vieläpä samalla
silmänräpäyksellä, jolloin hän silmänsä aukaisee.

Pää-asia oli se että kaikki tämä tapahtui niin rauhallisesti,
ettei ollut paisetta sydämmellä etteikä kertaakaan tarvinnut olla
mielenkuohussa sen suhteen, saapiko nähdä emännän vai ei, ja mitä
tämä mahtaa ajatella, tai mitä tälle pitää sanoa ja miten vastata
tämän kysymyksiin, miten tämä on katsova häneen -- ei mitään, ei
kerrassa mitään huolta.

Ei tarvinnut nyt kokea tuskaa eikä unettomia öitä, ei suloisia eikä
katkeria kyyneleitä. Istua köllötellä vain, poltella tupakkaa ja
katsella kuinka emäntä ompelee, sanoa jolloinkin sananen tai olla
mitään sanomatta; niin levolliselta tuntuu nyt hänestä, ei mitään
puutu, ei mihinkään haluta ja niinpä on kuin kaikki, mitä sielu
kaipaa, olisi tässä ympärillä...

Ei mitään hoppua, ei mitään pakkoa vaadi tuo Agata Matvejevna.
Eikä Oblomovissa synny mitään itserakkaita toivomuksia, ei haluja,
ei pyrkimyksiä sankaritekoihin eikä repiviä omantunnon tuskia
siitä että aika kuluu hukkaan, että hänen voimansa pilautuvat ja
ettei ole mitään saanut aikaan, ei pahaa eikä hyvää, että on muka
tyhjäntoimittaja eikä elä elävää elämää, vaan kituu ja kuihtuu
paikallaan.

Aivankuin kallisarvoisen kasvin, oli näkymätön käsi hänet istuttanut
varjoon päivän helteestä, saattanut katon alle sateelta suojaan, ja
se näkymätön käsi se häntä nyt näin hoiteli ja lellitteli.

-- Kylläpä teillä sukkelasti tuo silmineula vilahtelee nenän alitse,
Agata Matvejevna!--lausuu Oblomov.

-- Niin vikkelään se pujahtaa että ihan pelottaa että vielä ompelette
nenänne kiinni hameeseen.

Emäntä naurahtaa.

-- Kunhan vain saan valmiiksi tämän neulomuksen, -- ääntää hän
puoleksi itsekseen: -- niin rupeamme tässä illalliselle.

-- Mitäs ruokaa on illalliseksi? -- tiedustaa Oblomov.

-- Hapantakaalia lohen kanssa, -- vastasi emäntä. -- Samminlihaa ei
saa nykyään mistään. Olen juossut kaikissa kaupoissa ja veli on myös
käynyt kyselemässä, vaan ei löydy mistään. Mutta jahka vain sattuvat
saamaan elävän sammin -- se Vaunukadun varrella asuva kauppias on
näet tilannut -- niin lupasivat leikata meillekkin osan. -- Sitten on
illalliseksi vielä vasikanpaistia ja pannussa paistettua puuroa...

-- Se on mainiota! Kuinka suloinen te olettekaan Agata Matvejevna,
kun muistitte että minä sellaisesta pidän! Kunhan ei vain Anisja
olisi unohtanut.

-- Mitäs varten minä sitten tässä olen olemassa? Kuuletteko, kuinka
kihisee? -- vastaa emäntä raottaen hiukan keittiön ovea. -- Siellä se
puuro parastaikaa paistua porisee.

Ja hän ompelee neulomuksensa loppuun, puraisee poikki rihman,
kääräisee käsityönsä kokoon ja vie sen makuuhuoneeseen.

Näinpä Oblomovin suhde emäntään kasvoi yhä läheisemmäksi ja hän
painui hänen likeisyyteensä niinkuin lämpimän kotilieden ääreen. Ja
kerran työntyi hän hyvin lähelle, melkein niin lähelle että oli aivan
palaa tai ainakin niin että liekki rätisten leiskahti ilmi.

Hän käveli näet kerran huoneessansa ja kääntyessään päin emännän
ovea, huomasi kyynäspäiden siellä liikkuvan tavallista sukkelammin.

-- Alati työssä! -- virkkoi hän silloin astuen sisään emännän luo. --
Mitä te taas siinä teette?

-- Survon kaneelia, -- vastasi emäntä tuijottaen huhmareen kuni
pohjattomaan kuiluun, armottomasti kalistaen petkeleellä.

-- Vaan mitäs, jos minä teitä häiritsen? -- kysyi Oblomov ottaen
emäntää kiinni paljaista käsivarsista ja antamatta survoa.

-- Päästäkää irti! Täytyy vielä sokuriakin hienontaa ja kaataa viiniä
pudinkiin.

Mutta Oblomov piteli yhä kiinni kyynäspäistä ja hänen kasvonsa olivat
liki emännän niskaa.

-- Mitäs sanoisitte, jos minä teihin niinkuin ... rakastuisin?

Emäntä naurahti.

-- Vaan rakastuisittekos te minuun? -- kysyi yhä Oblomov.

-- Miksikäs ei? Jumalahan on käskenyt kaikkia rakastaa.

-- Vaan entäs, jos minä teitä suutelen? -- kuiskahti Oblomov
kumartuen liki emännän poskea, niin että hänen hengityksensä ihan
poltti tämän kasvoja.

-- Nyt ei ole pääsiäisviikko, -- vastasi naurahtaen emäntä.

-- No, suudelkaa te sitten minua!

-- Kunhan päästään tästä pääsiäiseen, niin suudellaan sitten,
-- sanoi emäntä vähääkään ihmettelemättä, hämmästymättä tai
arkailematta, seisoen suorana ja liikkumattomana kuin hevonen länkiä
päälle pantaessa. Oblomov suuteli häntä keveästi kaulalle.

-- Varokaa, varokaa, kaneeli varisee lattiaan eikä teille jää mitä
torttuihin panna! -- huomautti emäntä.

-- Ei haittaa! -- vastasi Oblomov.

-- Mikä tahra teille taas on tullut halattiinne? -- kysyi emäntä
huolehtivasti, ottaen käteensä yönutun liepeen. -- Onko se öljyä vai
mitä? -- Ja hän haisteli tahraa. -- Mistä se on tullut? Eihän vain
liene tipahtanut pyhimyslampusta?

-- En tiedä, mistä lie tullut.

-- Varmaan olette sipaissut oveen? -- arvasi yhtäkkiä Agata
Matvejevna. -- Eilen voideltiin saranat, kun ne herkeämättä niin
kitisivät. Heittäkääpäs päältänne ja antakaa pian tänne, niin minä
otan tahran pois ja pesaisen niin ettei huomenna mitään näy.

-- Hyvä Agata Matvejevna! -- lausui Oblomov, laiskasti riisuen nutun
hartioiltaan. -- Kuulkaas mitä minä sanon: muuttakaamme maalle
asumaan, niin siellä se talous vasta luistaa! Siellä saa mitä hyvää
ikinä tahtoo: sieniä, marjoja, hedelmähilloa, lintuja, lehmänantia...

-- Mitäpäs minä sinne tästä lähtisin? -- arveli emäntä huokaisten.
-- Kun on täällä syntynyt ja ikänsä elänyt, niin täällä täytyy
kuollakkin.

Oblomov jäi katsomaan emäntää keveässä mielenliikutuksessa, mutta
hänen silmänsä eivät säteilleet eivätkä täyttyneet kyynelillä,
eikä hänen henkensä riehahtanut korkealle kuni ennen valmiina
sankaritöihin. Hänen teki vain mieli istahtaa alas pehmeään sohvaan
ja olla laskematta silmiään irti emännän kyynäspäistä.



2.


Iivanan-päivä vietettiin juhlallisesti. Sen aattona ei Ivan
Matvejevitsh mennyt virastoon, vaan ajeli kuin tulenpolttamana
kaupungilla ja palasi joka kerta kotiin milloin pussi, milloin kori
mukanaan.

Agata Matvejevna oli elänyt kolme vuorokautta yksinomaan kahvilla ja
ainoastaan Ilja Iljitshiä varten oli valmistettu kolme ruokalajia,
mutta muut olivat syöneet vain mitä sattui.

Anisja ei aattoyönä toki joutanut nukkumaankaan, mutta Sakariias
se sitävastoin nukkua pötkötti sekä hänen että itsensä puolesta,
katsoen kaikkia näitä valmistuksia välinpitämättömästi ja puolittain
halveksivasti.

-- Toista se oli ennen meillä siellä Oblomofkassa, siellä sitä
näinikään touhuttiin joka juhlapäivää varten, -- puheli hän kahdelle
kokille, jotka olivat kutsutut auttamaan kreivin keittiöstä: --
siellä sitä väliin viisikin piirakkaa pantiin pöytään ja kastiketta
sellaiset määrät, ettei sitä toki osaa laskeakkaan! Ja koko päivän ne
herrat siellä syödä mässäsivät ja vielä toisenakin päivänä. Ja viisi
päivää riitti meille syödä yksistään jäännöksiä. Vaan tuskin oli
saatu syödyksi loppuun, kun taas ajaa karahutti vieraita talon täysi
-- ja taas aikoi sama peli. Mutta täällä ne on kekkerit vain kerran
vuodessa!

Päivällispöydässä tarjosi Sakariias ensimmäiseksi Oblomoville eikä
millään mokomin suostunut tarjoamaan muutamalle herroista, jolla oli
risti kaulassa.

-- Meidän herra on perinnöllinen aatelismies, -- sanoi hän ylpeästi:
-- mutta mitä herroja ne nuo ovat! Tarantjeville, joka istui pöydän
päässä, ei hän laisinkaan käynyt tarjoamassa tai luiskautti itse
hänen lautaselleen syötävää vain sen verran kuin itse hyväksi näki!

Kaikki Ivan Matvejevitshin virkakumppanit olivat saapuvilla ja niitä
oli noin kolmekymmentä henkeä.

Tavattoman iso taimen, hakkeluksella täytetyt kananpojat, peltopyyt,
jäätelö sekä oiva viini -- kaikki tämä kaunisti arvokkaasti tätä
vuosijuhlaa.

Lopuksi halailivat vieraat toinen-toistaan, ylistivät pilviin _asti_
isännän makuaistia ja asettuivat sitten korttien ääreen. Isäntä
Muhojarov kumarsi ja kiitti sanoen ettei hän sen onnen tähden että
sai kestittää näin kalliita vieraita, säästänyt tuhlata kolmatta osaa
vuosipalkastaan.

Aamupuoleen yötä vieraat hajaantuivat lähtien eri suuntiin,
aikalailla pöhnässä -- ja niin vaikeni kaikki jälleen talossa Iljan
päivään asti.

Silloin oli syrjähenkilöistä vieraina Oblomovin luona ainoastaan
Ivan Gerasimovitsh sekä Aleksejev, tuo väritön vieras, joka
kertomuksemme alussa kutsui Ilja Iljitshiä vapunpäivän viettoon.
Oblomov ei ainoastaan tahtonut kilvoitella Ivan Matvejevitshin kanssa
kestityksen prameudessa, vaan vieläpä koetti loistaa erityisellä
hienoudella ja siroudella, jollaista ei ennen oltu tässä kolkassa
kaupunkia nähty.

Rasvaisten kalakukkojen asemesta ilmaantui pöytään pieniä ilmalla
täytettyjä piirakoita; ennen lientä tarjottiin ostereita, kananpojat
olivat papiljoteissa ja tarjottiin tryffelein kanssa; sitten oli
imellettyä lihaa, mitä hienoimpia vihanneksia sekä englantilaista
lientä. Keskellä pöytää rehenteli tavattoman kookas ananaassi ja
sen ympärillä lekotteli persikoita, kirsimarjoja ja aprikoosseja.
Maljoissa tuoksui eläviä kukkia.

Oli juuri käyty käsiksi liemeen ja Tarantjev oli juuri-ikään päässyt
haukkumasta piirakoita ja kokkia tuhmasta keksinnöstä täyttää ne
tyhjällä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua vimmattua ketjun riuhdontaa ja
koiran haukuntaa.

Pihalle olivat ajaneet vaunut ja joku kuului kysyvän Oblomovia.
Kaikki pöydässä istuvat jäivät suu auki ihmettelemään.

-- Varmaan joku viimevuotisista tuttavistani on muistanut
nimipäivääni, -- arveli Oblomov: -- sano etten ole kotona! -- huusi
hän kuiskaten Sakariiaksen korvaan.

Aterioitiin ulkona puutarhassa, huvimajassa. Sakariias syöksyi
sanoakseen ettei herra ollut kotona, vaan töytäsi käytävällä pahki
Stolziin.

-- Andrei Ivanitsh, -- kähisi hän iloissaan.

-- Onko se Andrei! Herra jess ... -- huudahti Oblomov äänekkäästi ja
riensi syleilemään ystäväänsä.

-- Kylläpä tulin parahiksi, päätäpahkaa päivälliselle! -- lausui
Stolz: -- syötäkkin minut rapiasti, sillä olenpa nälissäni. Hädin
tuskin sinut löysinkin, koko miehen!

-- Mennään, mennään, istu alas! -- toimitti Oblomov touhussaan
istuttaen hänet viereensä.

Stolzin ilmestyessä oli Tarantjev ensimmäisenä sukkelasti harpannut
yli risuaidan ja pujahtanut ryytimaahan; hänen perästään piili myös
Ivan Matvejevitsh huvimajan taa ja katosi ullakkokamariinsa. Emäntä
myös nousi paikaltaan.

-- Taisinpa häiritä, -- sanoi Stolz säpsähtäen.

-- Minne ne hävisivät? Miksi ne pakenivat? Ivan Matvejevitsh! Mihei
Andreitsh! Hoi herrat! -- huusi Oblomov.

Emännän sai hän istuutumaan entiselle paikalleen, vaan Ivan
Matvejevitshiä ja Tarantjevia ei hän mitenkään voinut saada takaisin
kutsutuksi.

-- Mistä sinä tulet ja miten, ja kauvanko aijot viipyä kaupungissa?
-- kyseli Oblomov.

Stolz oli saapunut kahdeksi viikoksi asioittensa takia ja oli maalle
menossa, aikoi sitten matkustaa Kieviin, ja jumalatiesi vielä minne
muualle.

Stolz puhui pöydässä vähän, mutta söi paljon, niin että näkyi
että hän tosiaankin oli nälissään. Muut olivat jo aikoja sitten
lopettaneet syöntinsä ja istuivat vaiti.

Päivällisen jälkeen, kun ruoka oli korjattu pois pöydältä, käski
Oblomov tuoda samppanjan ja seltterivettä huvimajaan sekä jäi
kahdenkesken Stolzin kanssa.

He istuivat kotvan aikaa vaiti. Stolz katsoi Oblomoviin kauvan ja
tutkivasti.

-- No, Ilja!? -- virkkoi hän vihdoin, mutta niin ankarasti ja niin
kysyvästi, että Oblomov loi silmänsä alas eikä vastannut mitään.

-- Siis "ei koskaan" vai mitä?

-- Mitä tarkoitat noilla sanoilla? -- kysyi Oblomov muka ymmärtämättä.

-- Olet tainnut jo unhoittaa lauseen: "nyt tai ei koskaan!"

-- Minä en enää ole sellainen ... kuin olin silloin, Andrei, -- sanoi
Oblomov vihdoin: -- jumalankiitos, asiani ovat järjestyksessä, minä
en makaa joutilaana, rakennussuunnitelmani on melkein valmis, tilaan
kahta sanomalehteä, ja kirjat, jotka sinä jätit, ovat melkein kaikki
läpiluetut...

-- Mutta miksikäs et saapunutkaan ulkomaille? -- kysyi Stolz.

-- Ulkomaille minua esti lähtemästä...

Hän sekaantui:

-- Olga? Eikö niin? -- sanoi Stolz katsoen häntä merkitsevästi
silmiin. Oblomov leimahti.

-- Kuinka, oletko sinä sen jo kuullut... Missä _hän_ nykyään on?
kysyi hän kiihkeästi katsahtaen Stolziin.

Stolz ei vastannut, vaan jatkoi yhä katsomistaan, koettaen kurkistaa
hänen sielunsa syvyyteen.

-- Olen kuullut että hän on tätinsä kanssa matkustanut ulkomaille, --
puhui Oblomov: -- heti...

-- Niin, heti senjälkeen, kun oli ymmärtänyt erehdyksensä, -- lisäsi
Stolz.

-- Ku-kuinka sinä tiedät? ... -- änkytti Oblomov hämillään,
tietämättä, miten olla.

-- Kaiken tiedän, -- sanoi Stolz: -- vieläpä syreeninoksankin. Vaan
eikö sinua hävetä, eikö se sinuun koske, Ilja? eikö sinua polta
katumus ja sääli...?

-- Voi älä puhu, älä muistuta! -- keskeytti hänet kiireesti Oblomov:
-- jo ilman tätäkin sain kärsiä kuumetaudin, kun huomasin, mikä kuilu
oli minun ja hänen välillään, kun tulin vakuutetuksi siitä, etten
häntä ansainnut... Ah, Andrei! jos sinä rakastat minua, niin älä
kiusaa minua, älä mainitse menneistä. Minä osoitin hänelle jo aikoja
sitten hänen erehdyksensä, vaan hän ei tahtonut minua uskoa ... minä
olen tosiaankin tehnyt sangen pahoin...

-- Minä en syytä sinua, Ilja, -- jatkoi Stolz ystävällisesti ja
pehmeästi: -- minä olen lukenut sinun kirjeesi. Enin syyllinen olen
minä, sen perästä hän, sitten vasta sinä, vaan et paljon.

-- Miten on nyt hänen laitansa? -- kysyi Oblomov arasti.

-- Mitenkäkö: hän suree ja itkee lohduttomia kyyneleitä kiroillen
sinua...

Säikähdystä, sääliä, kauhua ja katumusta ilmeni Oblomovin kasvoilla
jokaista sanaa kuullessaan.

-- Mitä sinä puhut, Andrei! -- huudahti hän nousten paikaltaan. --
Matkustakaamme jumalan tähden heti, ihan tällä silmänräpäyksellä
hänen luoksensa, niin minä heittäydyn hänen jalkojensa juureen, ja
pyydän anteeksi...

-- Istu rauhassa! -- keskeytti Stolz naurussa suin: -- hän on
iloinen, vieläpä onnellinenkin, käski tervehtää sinua ja tahtoi
kirjoittaa, mutta minä kielsin ja sanoin että se sinut saattaisi vain
levottomaksi.

-- No, jumalankiitos, -- virkkoi Oblomov miltei kyynelet silmissä:
-- olen niin iloinen, Andrei, salli minun suudella sinua, ja
juokaamme hänen maljansa!

He tyhjensivät kumpikin maljansa samppanjaa.

-- Missä hän nykyään on?

-- Nykyään on hän Sveitsissä, vaan syksyksi palaa hän tätinsä kanssa
takaisin ja matkustaa omalle maatilalleen. Sitä varten minä nyt
oikeastaan olenkin täällä, täytyy näet vielä puuhata asiat loppuun ja
käydä toimistossa. Parooni jätti asiat kesken, kun oli aikonut kosia
itselleen Olgaa...

-- Niinkö? Vai oli se siis totta, -- kysyi Oblomov: -- no, mitäs
tyttö siihen?

-- Tietysti antoi rukkaset. Parooni suuttui ja matkusti tiehensä,
ja nyt saan minä koreasti ajaa asiat perille. Tällä viikolla kaikki
loppuu. No, kuinkas ovat sinun asiasi sitten? Mitä varten sinä tähän
piilopesään olet pujahtanut?

-- Täällä on niin rauhallista ja hiljaista, Andrei; ei kukaan
häiritse minua...

-- Mistä niin?

-- Työtä tekemästä...

-- Herranen aika! sama Oblomofkahan tämä on kuin ennenkin, ja vielä
iljettävämpi,--lausui Stolz katsellen ympärilleen. -- Lähdetäänpäs
maalle, kuule Ilja.

-- Maallekko ... hyvä, kyllä se sopii: siellä kylässä aletaan pian
rakentaakkin. Vaan enhän minä näin päätäpahkaa Andrei, annahan aikaa
harkita...

-- Vai harkita! Tiedän minä sinun harkitsemisesi: harkitsisit taas
kuten harkitsit kaksi vuotta sitten ulkomaalle lähtöä. Matkustakaamme
tulevalla viikolla.

-- Tulevalla viikollako! Kuinka sitä niin äkkiä tästä? --
puolustelihen Oblomov. -- Hyvä sinun on sanoa, kun olet jo menossa,
vaan minunhan täytyy tehdä valmistuksia... Minulla on täällä koko
talous niskoillani, kuinkas minä sen heitän? Eikä minulla ole mitään
matkaa varten valmiina...

-- Ei mitään tarvitsekkaan. Vai mitä sinulta puuttuu?

Oblomov vaikeni.

-- Terveyteni on huono, hyvä Andrei, -- sanoi hän sitten: -- minua
vaivaa hengenahdistus. Näärännäppyjäkin on ruvennut tulemaan
milloin oikeaan, milloin vasempaan silmään, ja jalat ovat ruvenneet
ajettumaan. Ja toisinaan öisin nukkuessa tuntuu ikäänkuin joku
yhtäkkiä iskisi päähän tai selkään, niin että ihan hypähdän koholle...

-- Kuule, Ilja, minä sanon sinulle vakavasti että sinun täytyy
muuttaa elämänmuotoa, muuten saat vesitaudin tai halvauksen. Toiveet
sinun tulevaisuudestasi ovat nyt loppuneet: sillä jos ei kerran Olga,
joka on enkeli, saanut sinua siivillään nostetuksi suosta, jossa
makaat niin en kai minäkään mitään voi aikaansaada! Mutta ottaa
päällensä hiukan vaivannäköä, panna kuntoon yksi kyläpahanen, muokata
moukkain kanssa, perehtyä heidän asioihinsa, rakentaa ja istuttaa
-- kaikkeen tähän olet sinä velvollinen ja sinä voit sen tehdä...
Minä en sinua heitä. En enää tottele yksistään omaa haluani, vaan
myös Olgan tahtoa: hän näet tahtoo -- kuuletko? ettet sinä kokonaan
kuolisi, ettet tulisi elävältä haudatuksi, ja minä olen luvannut
kaivaa sinut ylös haudastasi...

-- Hän ei siis vielä ole minua unhoittanut! Vaan ansaitsenko minä
sitä? -- äänsi Oblomov liikutuksissaan.

-- Niin, hän ei ole vielä unhoittanut sinua eikä nähtävästi koskaan
unhoita: hän ei ole sellainen nainen. Sinun täytyy vielä joskus ajaa
hänen luoksensa vieraisiin, kylään.

-- Kunhan vain ei nyt heti, jumalantähden, Andrei, ei nyt! Antaa
hänen ensin unhoittaa. Ah, vielä täällä tuntuu...

Hän painoi sydäntänsä.

-- Mitä siellä on? Eihän vain rakkautta? -- kysyi Stolz.

-- Ei, häpeää ja surua vain! -- vastasi Oblomov huokaisten.

-- No, se on hyvä! Matkustakaamme siis sinun tilallesi, sinunhan
siellä täytyy rakennuttaa; nythän on kesä, ja kallis aika kuluu
muuten hukkaan...

-- Ei, minulla on siellä asiamies, hän on nytkin siellä, ja minä voin
saapua jälestäpäin, kunhan tässä ensin tuumin ja hankkiudun.

Ja kerskaillen kertoi hän Stolzille, kuinka hän, hievahtamatta
paikaltaan, oli oivallisesti saanut asiansa järjestetyiksi, kuinka
asiamies siellä kylässä tiedustelee karanneista talonpojista,
myöpi viljan edulliseen hintaan ja kuinka jo oli lähettänyt
puolitoistatuhatta ruplan sekä luultavasti saapi verotkin tänä vuonna
kannetuiksi ja lähettää niistäkin rahat.

Stolz läiskäytti kämmenensä yhteen kuultuaan tämän kertomuksen.

-- Sinä olet perinpohjin peijattu ja ryöstetty! -- sanoi hän; --
Kolmesta-sadasta sielusta vain puolitoistatuhatta ruplaa! Kuka on
sinun asiamiehesi? Mikä hän on miehiään?

-- Yli puolitoista-tuhatta niitä oli, -- oikaisi Oblomov: -- sillä
viljan myönnistä sai hän palkkioksi vaivoistaan...

-- Kuinka paljon?

-- En oikein muista, vaan kyllä minä sinulle näytän: on minulla tili
jossakin.

-- Voi sinua Ilja! sinä olet todellakin kuollut ja turmioon joutunut!
-- lopetti Stolz. -- Pane nyt päällesi, niin lähdemme tästä minun
luokseni.

Oblomov yritti tekemään vastaväitöksiä, mutta Stolz vei hänet
puoliväkisin luoksensa, kirjoitti valtakirjan omiin nimiinsä, pani
Oblomovin kirjoittamaan alle ja selitti tälle että hän ottaa nyt
Oblomofkan arennille siihen asti kunnes Oblomov itse saapuu kylään ja
perehtyy maanhoitoon.

-- Sinä olet saava tuloja kolme vertaa enemmän, -- sanoi hän: --
mutta kauvan en minä vain sinun arentimiehenäsi jouda olemaan, sillä
minulla on omat asiani. Matkustakaamme nyt kylään yhdessä tai saavu
sinä heti minun perästäni. Minä jään näet Olgan maatilalle, se on
kolmensadan virstan päässä, poikkean sinunkin tilallesi, ajan pois
asiamiehesi, järjestelen siellä, ja tule sinä sitten itse. Minä en
sinua heitä.

Oblomov huokasi.

-- Ah tätä elämää! -- sanoi hän.

-- Mikäs elämässä on vikana?

-- Se käy kimppuun eikä anna rauhaa! Kun saisi panna maata ja
nukahtaa ... iäkseen...

-- Tarkoitat että tuli pitäisi sammuttaa, ja itse jäädä
pilkkopimeään? Kaunista elämää tosiaankin! Äh sinua Ilja!
filosofoisit edes hiukan. Elämä vilahtelee kuin silmänräpäys, vaan
sinä tahtoisit vain panna maata ja nukahtaa. Ei, riehukoon elämä
alituisena tulena! Ah, jospa saisi elää parikolmesataa vuotta
yhteenperään, -- lopetti hän: -- niin kuinka paljon voisikkaan
toimittaa! --

-- Mitäs sinä, se on eri asia, Andrei, -- virkkoi Oblomov: --
sinulla on siivet, sinä et elä, vaan lennät; sinulla on lahjoja ja
itseluottamusta, sinä et ole näin paksu kuin minä, sinua eivät vaivaa
näärännäpyt eikä niskaasi kutise. Sinä olet ikäänkuin eri tavalla
rakennettu...

-- Älä joutavia! Ihminen on luotu itse rakentamaan itsensä, vieläpä
muuttamaan luontonsakin. Vai luuletko sinä että luonto on sinulle
taakaksi lähettänyt tuon ihramahan, jonka olet itsellesi kasvattanut?
Sinulla on myös ollut siivet, vaan sinä olet ne sitonut kiinni.

-- Minullako siivet, missä sitten? -- kysyi Oblomov alakuloisesti. --
Enhän minä osaa mitään...

-- Niin, kun et tahdo osata, -- keskeytti Stolz. -- Ei ole olemassa
ihmistä, joka ei johonkin kykenisi, jumaliste ei ole!

-- Vaan minäpä en kykene! -- väitti Oblomov.

-- Se on kyllä totta ettet sinä osaa kirjoitella virkapapereita
etkä edes kirjettä talonisännälle, vaan osasitpahan kirjoittaa
kirjeen Olgalle. Etpähän siinä sekoittanut yhteen sanoja _joka_ ja
_että!_ Ja löytyipäs, silloin atlassipaperia, ja mustetta oikein
englantilaisesta makasiinista, ja käsiala oli reipas niin että hei
vaan... Hä, mitäs siihen sanot?

Oblomov punastui.

-- Ei olisi paljon tarvittu ennenkuin olisi lähtenyt tulemaan
sellaiset ajatukset ja niin sujuva kieli, että olisi kelvannut vaikka
johonkin romaaniin painattaa. Vaan kun ei ole mitään pakkoa, niin
ei mitään osaakkaan, silmät eivät näe ja kädet tuntuvat heikoilta.
Sinä kadotit kykysi jo lapsuuden aikoina siellä Oblomofkassa, tätien,
setien ja lastenpiikain keskessä. Se on alkanut siitä ettet osannut
vetää sukkia jalkaasi ja loppunut siihen, ettet osaa elää.

-- Tuo kaikki on kentiesi totta, Andrei, mutta minkäs sille voipi;
mennyttä ei saa takaisin! -- sanoi Ilja päättäväisesti huoaten.

-- Miksei saa takaisin? -- virkkoi Stolz kiivastuneesta -- Mitä
joutavia! Kuule ja tee, mitä minä sanon, niin kaikki tulee takaisin!

Mutta Stolz matkusti kylään yksikseen, ja Oblomov jäi kaupunkiin
luvaten saapua perästä syksyksi.

-- Mitä minun pitää sanoa Olgalle? -- kysyi Stolz Oblomovilta ennen
lähtöään.

Oblomov kallisti päänsä surullisena alas ja oli vaiti, sitten hän
huokasi.

-- Älä huoli mainita hänelle mitään minusta, -- virkkoi hän vihdoin
hämillään: -- sano ettet ole nähnyt etkä kuullut...

-- Ei hän usko, -- lausui Stolz.

-- No, sano sitten että olen joutunut turmioon ja kuollut...

-- Silloin purskahtaa hän itkuun eikä häntä saa lohdutetuksi pitkiin
aikoihin: Miksi tahdot tuottaa hänelle surua?

Oblomov tuli liikutetuksi ja vaipui mietteisiinsä; hänen silmänsä
kiilsivät kosteina.

-- Hyvä, nyt tiedän: minä valehtelen ja sanon hänelle että sinä elät
hänen muistollaan, -- päätti Stolz: -- ja että pyrit vakavaan ja
totiseen tarkoitusperään. Sinun tulee huomata että juuri itse elämä
ja työnvoima on elämän tarkoitus, eikä nainen; tässä te molemmat
olette erehtyneet. Kuinka tyytyväiseksi onkaan hän tuleva!

Ja he hyvästelivät toisensa.



3.


Seuraavana iltana Iljan-päivän perästä yhtyivät Tarantjev ja Ivan
Matvejevitsh jälleen "Laitoksella".

-- Tuokaa teetä! -- käski Ivan Matvejevitsh synkästi, ja kun viinuri
oli tuonut teetä ja rommia, työnsi hän harmistuneesti pullon hänelle
takaisin. -- Tässä ei ole rommia, vaan rautanauloja! -- sanoi hän,
ja kiskottuaan palttoonsa taskusta oman pullonsa sekä kierrettyään
korkin auki, antoi viinurin sitä haistella. -- Äläkä vasta tule
töykkimään omiasi, -- huomautti hän. -- Mitäs arvelet, kuoma, eikös
asiat ole hullusti nyt! -- sanoi hän viinurin mentyä.

-- Niin, piru hänet toi! -- virkkoi Tarantjev raivokkaasti. --
Mokoma lurjus, saksalainen! Teki tyhjäksi valtakirjan ja otti tilan
arennille. Onko moista ennen kuultu? Nylkee meidät kuin lampaanraadon.

-- Jos hän asiat tuntee, niin pelkäänpä että hän siellä saa jotakin
ilmi. Kun hän saa tietää että verot ovat kannetut, vaan että rahat
ovat joutuneet meille, niin vielä, kun sattuu, nostaa jupakan...

-- Se on juttua! Pelkuripa sinusta on tullut, kuoma. Zatjertti ei
ensikertaa pistä käpäläänsä tilanomistajan rahoihin ja kyllä se mies
jälkensä osaa peittää. Luuletko hänen kuitteja antavan talonpojille?
eikös mitä: perii heiltä maksut ilman todistajain läsnäoloa. Kylläpäs
suuttuu saksalainen niin että kiljahtaa, vaan mikäs auttaa. Ei se
siitä käräjänkäyntiä nosta!

-- Vai niin sinä luulet? -- sanoi Muhojarov ilostuen. -- No
ryypätäänpäs siis.

Hän kaatoi rommia itselleen ja Tarantjeville.

-- Selvillä ollessa näyttää mahdottomalta elää tässä mailmassa, vaan
kun hiukan ryyppää, niin heti helpoittaa! -- lohduttihen hän.

-- Vaan kuulehan kuoma, mitä voit sillä-aikaa tehdä, -- jatkoi
Tarantjev: -- keksiskele, sinä kaikellaisia laskuja, millaisia vain
tahdot, haloista, kaalista, ja mistä muusta hyvästä tahansa, ja
lisää summa talousmenoihin, joiden hoidon Oblomov nyt on uskonut
sisarellesi. Kun Zatjertti sitten saapuu, niin sanotaan että rahat,
jotka Oblomov sai veroista, ovat kuluneet talon menoihin.

-- Vaan jospa hän ottaa ja näyttää tilit jälestäpäin saksalaiselle,
ja tämä rupeaa niitä tarkastamaan, niin mitenkäs sitten...

-- Hui hai! Oblomov pistää ne jonnekkin piiloon, niin ettei itse
pirukaan niitä löydä. Ja siihen asti kun saksalainen taas saapuu,
ehtii kaikki unohtua...

-- Vai niin sinä luulet? Ryypätäänpäs siis, kuoma, -- sanoi Ivan
Matvejevitsh kaataen lasiin: -- on sääli juoda teen sekana tätä
hyvää. Haistahan: kolme ruplaa se maksaa. Eikös tilata soljankkaa?

-- Tilataan vaan.

-- Hoi siellä!

-- Hyi sen roistoa! "Anna arennille" -- matki Tarantjev jälleen
raivoissaan: -- meille venäläisille ei semmoista olisi edes päähän
pälkähtänyt! Tämäkin laitos haiskahtaa hiukan saksalaiselle. Niillä
on aina vain kaikellaisia farmeja ja arenteja. Odotahan: se vielä
höystää hänet osakkeilla.

-- Mitä kummaa ne osakkeet ovat, minä en niistä vieläkään ole päässyt
oikein selville? -- kysyi Ivan Matvejevitsh.

-- Ne on saksalaisten keksintöjä! -- sanoi Tarantjev ilkeästi.
-- Joku roisto keksii esimerkiksi palamattomia taloja ja ottaa
rakentaaksensa kaupungin; siihen tarvitaan rahoja, hän päästää
liikkeeseen arvopapereita, otaksukaamme viidensadan ruplaisia, joita
sitten joukko tomppeleita ostelee ja myyskentelee toinen-toisilleen.
Kun luullaan että yritykset onnistuvat hyvästi, niin arvopaperit
kallistuvat, jos ne käyvät huonosti -- silloin kaikki menee myttyyn.
Paperit jäävät käteesi, mutta kukkaro on typötyhjä. Missä on
kaupunki? kysytään: se on palanut poroksi, vastataan sinulle, sen
rakentaminen jäi kesken, mutta itse keksinnön tekijä on karannut
rahoineen tipotiehensä. Sellaisia ne osakkeet ovat! Kyllä vain se
saksalainen Oblomovin nylkee. Ihme ettei tähän asti ole nylkenyt?
Minä kai tässä olen ollut esteenä, kun olen autellut toveriani!

-- Niin, tämä pykälä on siis pyyhkäisty, juttu on ratkaistu ja
artikkeli arkistoon annettu; saamme nyt paastota, kun eivät verot
meille enää Oblomofkasta juokse ... -- puhui Muhojarov hiukan
humaltuneena.

-- Piru vieköön hänet, kuoma! Eihän sinun rahojasi lapiolla käännetä!
-- virkkoi Tarantjev myös jo hiukan hiprakassa: -- sinullahan on
varma tulolähde, ammenna vain äläkä haikaile. Ryypättiin!

-- Mikä tulolähde, kuoma? Ruplan ja kolmenruplan seteleitähän minä
tässä iänkaiken kokoilen...

-- Vaan kaksikymmentä vuottahan tuota jo olet niitä keräillyt: älä
rätise vastaan!

-- Vie sun kaksikymmentä! -- sopersi sammaltavin kielin Ivan
Matvejevitsh: -- sinä olet unohtanut että olen vasta kymmenettä
vuotta kirjurina. Mutta sitä ennen vain riunan ja kahden-riunan
rahat kalisivat lakkarissa, ja toisinaan, häpeä sanoa, oli
pakko kuparilanttejakin kerätä. Onkos se elämää, kuule kuoma?
Pyh! Kuinka sentään mailmassa on onnellisia ihmisiä, että kun
sanankaan kuiskaavat toisen korvaan tai pienen rivinkään sanelevat
kirjoitettavaksi tai ainoastaan nimensä pistävät paperille -- niin
heti on taskussa sellainen pussi rahaa että voisi panna vaikka
maata aivankuin patjalle. Tullappas niin äveriääksi, -- haaveili
hän humaltumistaan humaltuen: -- silloin ei kukaan uskaltaisi
tulla nokkasi alle pyytämään. -- Semmoinen mies se istahtaa vain
herroiksi vaunuihinsa ja huutaa että: "aja klubille", ja siellä
klubilla tähtirintaiset sen kättä puristavat eikä se viiden-kopeikan
hopearahoilla leikikkään, vaan päivällisen se tilaa niin että
pärähtää, päivällisen -- no voi sentään! Ja soljankasta ei se toki
kehtaa puhuakkaan, kulmiaan rypistää vain ja sylkäisee. Vartavasten
paistetaan hänelle kananpoikia talvella päivälliseksi, ja jo
huhtikuussa tarjotaan mansikoita! Kotona vaimo pitseissä pöyhistelee,
lapsilla on oma opettajatar, ja ne kakarat ovat kaikki niin siististi
kammattuja ja koristettuja. Heh, kuoma! Se se on paratiisi, vaan
sinne ei syntisiä lasketakkaan. Ryypätäänpäs! Tuossa jo tuodaan
soljankkaa!

-- Älä sinä, kuule, siinä valita äläkä rätise, kun on pääoma ja
vielä hyvä ... -- puhui juopunut Tarantjev veristynein silmin. --
Kolmekymmentäviisi tuhatta hopeassa -- se ei ole pilan asia!

-- Hiljaa, hiljaa, kuoma! -- keskeytti Ivan Matvejevitsh. -- Mitäs se
sen vertainen on? Milloinka karttuu viiteenkymmeneen tuhanteen? Eikä
sitä silläkään paratiisiin päästä. Jos eukon ottaa, niin täytyy elää
aika täpärällä, joka rupla laskea, ja Jamaikasta ei puhettakaan --
mitäs elämää se semmoinen on!

-- Sitävastoin on se rauhallista, kuoma; mistä saapi ruplan, mistä
kaksi, niin että seitsemisen niitä piiloon pistää päivässä. Eikä ole
kiinnisidottu mihinkään, ei ole riitaa, ei tahrapilkkua. Vaan kun
joskus sattuu pistämään nimensä suuren asian alle, niin saa koko
elämänsä ajan kylkiänsä raappia. Ei veli, älä sinä tyhjiä turise!
Ivan Matvejevitsh ei häntä kuunnellut, vaan näytti jotakin erityistä
mielessään hautovan.

-- Kuulehan, -- alkoi hän yhtäkkiä pullistaen silmiään ja niin
ilostuneena jostakin että humala melkein oli hävinnyt: -- vaan en
tuota sanokkaan, en päästä päästäni sellaista lintua. Kylläpä oli
koko aarre, jonka tässä hoksasin... Hei, ryypätään kuoma, ryypätään
pian!

-- En maista ennenkuin sanot, -- vastasi Tarantjev työntäen luotaan
maljan.

-- Se on tärkeä asia, kuule kuoma, -- kuiskutti Muhojarov katsahtaen
oveen.

-- No...? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

-- Se on sukkela keksintö, joka päähäni pisti. No, tiedätkös kuoma,
sehän on yhdentekevää, jos kirjoittaa nimensä suuren asian alle,
jumaliste, juuri niin!

-- Mitä siis, sano pian?

-- Vaan mitäs annat harjakaisia? Harjakaisia, häh?

-- Sanotko vai et? -- ahdisti Tarantjev.

-- Älähän hätäile, annahan ensin mietin. Niin, sitä ei voi mitenkään
tyhjäksi tehdä, siinä on laki puolella. Niinpä siis sanon sinulle,
kuoma, ja senkin tähden sanon sen että tarvitsen sinua; ilman sinua
käy epämukavaksi. Vaan muuten, jumalanähköön, en sanoisi, sillä se on
semmoinen asia, jota ei toisen sielun tarvitse tietää.

-- Kuoma, olenko minä sinulle muka toinen sielu? Onko se vain
yksi kerta, kun sinua olen palvellut ja ollut todistajana, ja
jäljennöksiä ... muistatko? Sinä olet suuri sika!

-- Kuoma, kuoma! Pidä kieli hampaittesi takana. Kuule, sinähän olet
semmoinen että sinun suustasi ampuu kuin tykin reijästä!

-- Kuka perhana tässä meitä kuulee? En kohta muista, olenko oma
itseni? -- virkkoi Tarantjev harmissaan. -- Mitä sinä minusta
kiusaat? No, puhu.

-- Kuule siis: Ilja Iljitsh, niinkuin tiedät, on arkamainen mies
eikä tiedä mistään järjestyksestä. Silloin kun toin hänelle
sitoumuskirjan, oli hän ihan kadottaa järkensä, ja kun valtakirja
lähetettiin, niin ei hän tiennyt mihinkä ryhtyä, ei edes muistanut,
kuinka paljon hän saapi veroa, vaan itse vakuutti että "en tiedä
kerrassa mistään..."

-- No? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

-- Näes, hän on ruvennut kovasti hännystelemään sitä minun sisartani.
Tässä yhtenä iltana istui hän siellä yli puolen yön ja töytäsi minuun
pahki etehisessä, vaan ei ollut muka huomaavinaan. Mutta kyllä se
tässä vielä nähdään, mitä siitä tulee... Mene sinä puhelemaan hänelle
syrjästä ja sano ettei ole kaunista pilata talon mainetta ja että
sisareni on leski. Sano hänelle että ihmiset tästä jo tietävät, vaan
että sisareni ei nyt voi tulla hänen vaimokseen, koska hänellä on
sulhanen, rikas kauppias, joka häntä on kosinut, vaan että tämä nyt,
kun on saanut kuulla että Oblomov illoin istuskelee hänen luonaan, ei
enää tahdokkaan.

-- Entäs nyt sitten, hän vain säikähtää pahanpäiväisesti, rymähtää
vuoteelleen, myrisee ja väänteleiksen kuin metsäsika ja huokailee --
siinä kaikki! -- arveli Tarantjev. -- Mitä etua siitä on? Mistä siis
kaupantekijäiset?

-- Kylläpä sinä olet, kun et älyä! Sano sinä että minä aijon nostaa
kanteen häntä vastaan, että muka on pidetty silmällä häntä ja että
löytyy todistajia...

-- Mitäs sitten?

-- Näes: jos hän kovasti säikähtää, niin sano hänelle että voipi
saada asian sovitetuksi uhraamalla pienoisen rahasumman.

-- Mistäs hän rahat ottaa? -- kysyi Tarantjev. -- Kauhistuksesta voi
hän tulla luvanneeksi vaikka kymmenen tuhatta...

-- Iske sinä silloin minulle vain silmää, niin minä heti pidän
valmiina velkakirjan... sisaren nimissä: "Minä Oblomov olen
leskirouva Pshenitsinalta saanut lainaksi kymmenen tuhatta ruplaa,
määräyksellä että j.n.e."

-- Mitä järkeä siinä on, veli? Minä en ymmärrä: rahathan tulevat
sisarellesi ja hänen lapsilleen. Missä siis harjakaiset?

-- Etkös ymmärrä: sisar antaa minulle velkakirjan samalle summalle,
minä annan hänen kirjoittaa alle.

-- Mutta jos hän ei kirjoitakkaan, vaan panee vastaan?

-- Sisarko?

Ja Ivan Matvejevitsh purskahti hienostaan nauramaan.

-- Kirjoittaapa hyvinkin, veli, vaikka oman kuolemantuomionsa
hän allekirjoittaa eikä edes kysy, mikä se on, naurahtaa vain ja
sutkauttaa nimensä vinosti laitaan eikä ikinä tiedusta, mitä hän
on allekirjoittanut. Näetkös: me tulemme sinun kanssasi pysymään
syrjässä, sisarella tulee olemaan velkavaatimus kolleegisihteeri
Oblomovilta, minulla taas kolleegisihteerin-rouva Pshenitsinalta.
Antaapas saksalaisen suuttua -- ei hän lailliselle asialle mitään
voi! -- puhui hän nostaen vapisevat kätensä ylös. -- Hei veli,
maistetaanpas!

-- Laillinen asia! -- sanoi Tarantjev riemuissaan.

-- Maistetaan.

-- Ja jos hyvin onnistuu, voipi parin vuoden perästä tekaista saman
tempun -- laillinen asia näet!

-- Laillinen asia! -- matki hyväksyvästi nyökäyttäen päätään
Tarantjev. -- Terästetään mekin.

-- Terästetään! Ja he ryyppäsivät.

-- Kunhan vain tuo sinun maamiehesi ei tekisi vastarintaa ja
varovaisuudesta kirjoittaisi saksalaiselle, -- huomautti Muhojarov
hätäisesti: -- silloin, veli, kävisi kehnosti! Ei voisi nostaa mitään
kannetta, koska näet sisar on leski eikä neitsyt!

-- Hänkö kirjoittaisi? Parin vuoden päästä se vasta saa
kirjoitetuksi, -- sanoi Tarantjev. -- Vaan jos se rupeaa
vastustamaan, niin minä sen haukun pataluhaksi...

-- Ei, ei, jumala varjelkoon! Sinä turmeleisit sillä koko asian,
veli; se sanoisi vielä että hänet on väkisten pakoitettu ja
mainitseisi väkivallasta -- ja se kuuluu rikosasioihin. Ei, se ei
kelpaa! Vaan kuule, mitä voipi tehdä -- ottaa varalta ryypyt hänen
kanssaan: se pitää paljon marjaviinasta. Kun hänen päässään alkaa
humista, vihjaise sinä silloin minulle, niin minä tulen sisään
velkakirjoineni. Silloin ei hän edes huoli katsoa summaa, kirjoittaa
umpimähkää alle niinkuin ennen asuntositoumuksensa, ja sitten, kun
on käyty meklarissa todistuttamassa, ann' huhkia vain! Hävettää
se sellaista herraa ruveta tunnustamaan, ettei ole ollut selvillä
allekirjoittaessaan paperin. Laillinen asia näet.

-- Laillinen on asia! -- toisti Tarantjev.

-- Ja koettakootpa silloin perilliset pistää nokkansa Oblomofkaan.

-- Niin, koettakoot vain! Ryypätään veli!

-- Tomppelein malja! -- ehdotti Ivan Matvejevitsh. Ja he joivat
lasinsa pohjaan.



4.


Nyt on meidän siirtyminen hiukan taaksepäin, aikaan ennen Stolzin
saapumista Oblomovin nimipäiville sekä toiseen paikkaan kauvas pois
Viipurinpuolelta. Siellä kohtaavat meitä lukijalle jo entuudesta
tutut henkilöt, joista ei Stolz ollut Oblomoville erityisistä syistä
kaikkea kertonut, mitä tiesi, tahi kentiesi sentähden ettei tämä
ollut heistä kaikkea kysellytkään, tehden täten luultavasti myös
erityisistä syistä.

Kerran kulki Stolz Pariisissa pitkin bulevaardia hajamielisesti
silmäillen sivukulkevia ja suurten myymäläin kylttejä pysäyttämättä
katsettaan mihinkään.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut saanut kirjeitä Venäjältä, ei Kievistä,
ei Odessasta eikä Pietarista. Hänellä oli ikävä ja hän vei vielä
kolme kirjettä postiin ja läksi sitten palaamaan asuntoonsa.

Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät johonkin liikkumattomina ja
kummastusta ilmaisevina, vaan saivat sitten jälleen tavallisen
ilmeensä. Kaksi naista oli poikennut bulevaardilta kadulle ja mennyt
sisään erääseen myymälään.

"Ei voi olla mahdollista", ajatteli hän: "kaikkia sitä päähän
pälkähtääkin. Minäkö en tuntisi! Eivät ne ne olleet."

Kuitenkin lähestyi hän myymälän ikkunaa koettaen katsoa naisia
ruutujen läpi: "ei saa selvää, he seisovat selin ikkunoihin."

Stolz astui sisään myymälään muka ostaaksensa jotakin. Toinen
naisista kääntyi samalla vasten päivänvaloa, ja Stolz tunsi hänet
Olga Iljinskajaksi -- eikä kuitenkaan tuntenut. Hänen teki mieli
syöksähtää naisen luokse, vaan hän pysähtyi ja alkoi tutkivasti
tarkastella.

"Taivastentekijä, kuinka muuttunut! Hän -- eikä kuitenkaan hän.
Hänen kasvonpiirteensä, mutta kasvot niin kalpeat, silmät ikäänkuin
hiukan kuopalle painuneet, lapsellinen hymy huulilta poissa, poissa
yksinkertaisuus ja veikeä huolettomuus. Kulmakarvojen yläpuolella
väikkyy vuoroin vakava, vuoroin murheellinen ajatus, silmät puhuvat
paljon sellaista mitä eivät ennen tienneet eivätkä ilmaisseet. Ei hän
katso enää niinkuin ennen: avonaisesti, kirkkaasti, levollisesti,
vaan koko kasvoilla lepää surun tai sumun pilvi."

Stolz meni lähemmäksi. Naisen kulmakarvat rypistyivät hiukan ja
epätietoisena katsoi hän hetken herrasmiestä ennenkuin tunsi: silloin
hänen silmäkulmansa silenivät ja oikenivat sopusuhtaisiksi, silmät
välähtivät hiljaista ja syvää, vaan ei äkkinäistä riemua. Jokainen
veli olisi ollut onnellinen, jos hänen tähtensä näin olisi ilahtunut
rakastettu sisar.

-- Hyväjumala! Tekö se olette? -- huudahti Olga sieluun saakka
tunkeutuvalla, hempeäniloisella äänellä.

Täti kääntyi vikkelästi ympäri, ja kaikki kolme alkoivat puhua
yhtaikaa. Stolz nuhteli heitä, etteivät olleet hänelle kirjoittaneet,
vaan naiset puolustautuivat kertoen saapuneensa vasta toissa-päivänä
ja kaikkialta hakeneensa häntä. Eräässä asunnossa oli heille sanottu
että hän oli matkustanut Lyoniin, niin etteivät he olleet tienneet
mitä tehdä.

-- Kuinka kummanlailla teille juolahtikin päähän tämä ulkomaa-matka?
Ja minulle ei sanaakaan! -- moitti Stolz.

-- Meille tuli niin pikainen lähtö ettemme huolineet kirjoittaa
teille mitään, -- sanoi täti. -- Olga tahtoi tulollaan hämmästyttää
teidät.

Stolz katsahti Olgaan ja huomasi etteivät tämän kasvot vahvistaneet
todeksi tädin sanoja. Hän katsahti vielä tutkivammin häneen, vaan
neito oli läpitunkematon ja luoksepääsemätön hänen tarkastelunsa
edessä.

"Mikä häntä vaivannee?" ajatteli Stolz. "Ennenhän minä aina arvasin
hänen tilansa hetipaikalla, vaan nyt... kuinka hän on muuttunut!"

-- Te olette paljon kehittynyt, Olga Sergejevna, kasvanut ja
kypsynyt, -- sanoi hän ääneen: -- en teitä tahdo tuntea samaksi
ihmiseksi. Eikä siitä ole kuitenkaan enempää kuin vuosikausi, kun on
toisensa nähty. Mitä te olette tehnyt tällä-aikaa, mitä on teille
tapahtunut. Kertokaa, kertokaa!

-- Niin ... ei mitään erityistä, -- vastasi neito tarkastellen
vaatekangasta.

-- Mitenkä on laulamisenne laita? -- puhui Stolz koettaen yhä tutkia
tuota hänelle uutta ja outoa ilmeiden leikkiä Olgan kasvoilla, mutta
se leikki välähti kuin salama salautuen näkyvistä.

-- En ole pitkiin aikoihin laulanut, en ainakaan pariin kuukauteen,
-- virkkoi hän huolimattomasti.

-- Kuinkas on Oblomovin tila? -- sinkautti Stolz yhtäkkiä kysymyksen.
-- Onko hän elossa? Miksei hän kirjoita?

Tässä olisi Olga kentiesi tahtomattaankin ilmaissut salaisuutensa,
jollei täti olisi ehtinyt avuksi.

-- Kuvitelkaa sitä kummaa, -- sanoi tämä astuen ulos myymälästä: --
joka päivä ensin oli meillä, vaan sitten yhtäkkiä katosi! Kun olimme
lähdössä tälle ulkomaa-matkalle, niin panin tiedustamaan häntä --
vaan siellä oli sanottu että hän on kipeä eikä ota vastaan. Ja niin
jäi hän meiltä näkemättä.

-- Ettekö tekään hänestä tiedä? -- kysyi Stolz huolehtivasti Olgalta.

Olga oli tarkasti katsovinaan lornjetin läpi ohi vieriviä vaunuja.

-- Niin, hän on todellakin sairastellut, -- sanoi hän teeskennellyllä
huomiolla silmäillen ajoneuvoja. -- Katsokaas täti, minusta näyttää
että nuo ohiajavat ovat meidän matkakumppaneitamme.

-- Ei, teidän täytyy tehdä minulle tili minun Iljastani, -- vaati
Stolz jyrkästi: -- mitä te olette tehneet hänelle? Miksi ette tuoneet
häntä mukananne?

-- Kyllä tätini vielä teille kertoo, -- vastasi Olga ranskaksi.

-- Hän on kauhean laiska, -- huomautti täti: -- ja sellainen
ihmiskammoja, että kun vain kolme-neljäkään henkeä kokoontuu meille,
niin heti lähtee pois. Ajatelkaahan, otatti tilausliput oopperaan
eikä käynyt kuuntelemassa puoliväliinkään tilausajasta.

-- Ei Rubiniakaan käynyt kuulemassa! -- lisäsi Olga.

Stolz pudisti päätään ja huokasi.

-- Kuinka te saitte tämän matkan päätetyksi? Pitkäksikö aikaa olette
saapuneet? Kuinka se teille niin äkkiä päähän juolahti? -- kyseli
Stolz.

-- Hänen tähtensä me olemme tulleet, -- sanoi täti osoittaen Olgaa:
-- lääkärin neuvosta. Pietari alkoi häneen huomattavasti vaikuttaa,
ja sentähden me läksimme pois talveksi, vaan vielä emme ole
päättäneet, missä sen vietämme: Nizzassako vai Shveitsissä.

-- Niin, te olette paljon muuttunut, -- puheli Stolz miettiväisesti,
imeytyen silmillään kiinni Olgaan ja tutkien jokaista hienoa
verisuonta tämän silmissä. --

Puoleksi vuodeksi jäivät Iljinskiläiset asumaan Pariisiin, ja Stolz
oli heidän jokapäiväinen ja ainoa seurakumppalinsa ja oppaansa.

Olga alkoi huomattavasti parantua. Raskasmielisestä muuttui hän
rauhalliseksi ja välinpitämättömäksi, ainakin ulkonaisessa suhteessa.
Mitä hänen sisässään tapahtui -- jumala sen tiesi, mutta ainakin
tuli hänestä vähitellen Stolzille entinen ystävätär, vaikka ei
enää nauranutkaan entistä äänekästä, lapsellista, hopeanhelisevää
nauruansa, vaan ainoastaan hymyili hillittyä hymyä, kun Stolz milloin
häntä koetti naurattaa. Toisinaan häntä ikäänkuin itseäänkin harmitti
ettei voinut helähtää entiseen nauruunsa.

Stolz oli heti huomannut ettei Olgaa enää voinut saada nauramaan,
usein näet tämä tuijottaen ja toisen silmän kulmakarvat
suhteettomasti toisten yläpuolella, rypistynein otsin ja
kärsimättömänä kuunteli toisen sukkeluuksia ikäänkuin nuhdellen
häntä kevytmielisyydestä tai yhtäkkiä, sensijasta että olisi
vastannut pilapuheeseen, teki syvällisen kysymyksen evästäen sen niin
järkähtämättömällä katseella että Stolz tunsi omantunnon vaivoja
huolimattomasta ja tyhjästä puheestaan.

Toisinaan ilmaantui Olgassa niin suurta sisällistä väsymystä
jokapäiväiseen ihmishälinään ja joutavaan lörpöttelyyn, että Stolzin
oli pakko äkisti siirtyä toiselle alalle, jolle hän harvoin ja
vastahakoisesti antautui naisten kanssa. Kuinka paljon miettimistä ja
järjen kekseliäisyyttä tuhlattiinkaan yksinomaan siihen, että Olgan
syvä ja kysyvä katse kirkastuisi ja rauhoittuisi, ettei se janoten
harhailisi etsimään vastausta jostakin kauvempaa ja osuisi Stolzin
sivu.

Tämä joutui aina kovaan hätään, kun hän, annettuaan huolimattoman
selityksen, huomasi, kuinka Olgan katse muuttui kuivaksi ja tylyksi,
kuinka hänen kulmakarvansa rypistyivät ja kasvoille levisi varjo
mykkää, syvää tyytymättömyyttä. Ja hänen täytyi panna pari-kolme
vuorokautta aikaa vartavasten mitä hienoimpiin järjen juoniin,
vieläpä käyttää pientä viekkautta, sekä koko seurustelutaitonsa
naisten suhteen, saadaksensa selvyyden aamuruskon vähitellen ja
väkisten nousemaan Olgan sydämmestä hänen kasvoilleen ja sovinnon
leppeyden hänen katseeseensa ja hymyilyynsä.

Illoin palasi hän asuntoonsa toisinaan ihan nääntyneenä tästä
taistelusta pitäen itseänsä onnellisena jos oli päässyt siitä
voittajana.

"Hyväjumala, kuinka hän on kypsynyt ja kehittynyt tämä tyttö! Ken
on ollut hänen opettajansa? Missä hän lienee ottanutkin elämän
oppitunteja? Paroonin edessäkö? Siellähän on sileää ja tyhjää, eikä
sen keikarimaisista korulauseista saa mitään ammennetuksi! Eihän siis
vain Iljan edessä?..."

Ja Stolz ei voinut ymmärtää Olgaa, vaan riensi taas toisena päivänä
hänen luokseen tutkimaan yhä hellävaroen ja arasti hänen kasvojensa
ilmeitä, usein joutuen pulaan ja selvittäen ainoastaan koko älynsä ja
elämän tuntemuksensa avulla ne kysymykset, epäilykset, vaatimukset ja
kaiken muun, mikä kuvastui Olgan piirteissä.

Kokemuksen tulisoihtu käsissään laskeusi hän neidon sielun
sokkeloihin, löytäen ja paljastaen sieltä joka päivä uusia totuuksia,
yhä näkemättä kuitenkaan pohjaan, sekä seuraten ainoastaan
ihmetyksellä ja levottomuudella hänen henkensä päivittäistä ravinnon
tarvetta, hänen sielunsa vaikenematonta elämänkokemuksen vaatimusta.

Mutta oli Stolzilla sentään muutakin tekemistä kuin joka päivä näin
tutkistella toisen sieluntilaa. Varustettuaan Olgan kukkasilla,
kirjoilla, nuoteilla ja albumeilla, rauhoittui hän joskus arvellen
pitkäksi ajaksi laatineensa hupaisen ohjelman ystävättärensä
joutohetkille, ja läksi itse töihinsä tai ajoi katsomaan jotakin
kaivosta, jotakin mallikartanoa, tunkeutui miespiireihin tekemään
uusia tuttavuuksia huomattavien henkilöiden kanssa, sekä palasi
sitten Olgan luo peräti uuvuksissa istahtaakseen neidon pianon
viereen vähän huokaisemaan laulunsävelten helmassa. Ja silloin hän
odottamattaan saattoi tavata neidon kasvoilla jo valmiita kysymyksiä
sekä huomata hänen katseestaan tiukkoja tilinteon vaatimuksia. Ja
Stolzin täytyi vastentahtoaankin tehdä selkoa Olgan edessä kaikesta
siitä, mitä oli käynyt katsomassa.

Joskus ilmilausui Olga halun saada itsekkin nähdä ja tietää,
mitä Stolz oli nähnyt ja tunsi, ja silloin tämä suoritti kaiken
uudestaan ajaen hänen kanssaan katsomaan, milloin jotakin laitosta,
paikkaa, konetta, milloin lukemaan seinistä ja kivipatsaista vanhoja
historiallisia kirjoituksia. Vähitellen ja huomaamattaan oppi
Stolz näin hänen seurassaan ääneensä ajattelemaan ja tunteitaan
ilmituomaan, niin että hän kerran yhtäkkiä, ensin ankarasti
tutkittuaan itseänsä, ymmärsi että oli alkanut elää kahden, eikä
ollut enää yksin, ja että hän eli tätä elämää siitä päivästä saakka,
jolloin Olga oli saapunut.

Melkein tajuttomasti, ikäänkuin itsensä edessä, arvosteli hän
ääneen Olgan läsnäollessa tätä keksimäänsä salaisuutta ihmetellen
sekä itseään että häntä, tutki sitten tyystin, oliko neidon silmiin
jäänyt kysyvä katse, väikkyikö tämän kasvoilla tyydytyksen rusko ja
seurasiko katse häntä kuni valloittajaa.

Jos hänen havaintonsa näyttihen todeksi, kulki hän kotiaan ylpeänä,
kiihkeässä mielenliikutuksessa sekä valmisti itseään salaa läpi
yön seuraavaksikin päiväksi. Mitä ikävimmätkään tehtävät eivät
tuntuneet hänestä kuivilta, vaan ainoastaan välttämättömiltä, sillä
ne sisältyivät syvästi elämän perustuksiin eikä hän haudannut
havaintojansa huolimattomasti muistojensa arkistoon, vaan ne antoivat
kirkkaan värin hänen jokaiselle päivälleen.

Mikä polttava punastus sävähtikään Olgan kalpeille kasvoille, kun
Stolz odottamatta tuota kysyvää ja janoavaa katsetta, riensi tulisena
ja intomielisenä viskaamaan neidon eteen yhä uudet varastot yhä uusia
aineksia! Ja kuinka täyteläistä onnea tunsikaan myös itse Stolz joka
kerta kun henkevä Olga yhtä huolehtivasti ja lempeännöyrästi kiiruhti
sieppaamaan hänen silmäyksiänsä, hänen jokaista sanaansa, ja molemmat
katsahtivat toinen-toistaan niin syvästi silmiin: Stolz Olgaa että
eikö tämän katseeseen ollut jäänyt mitään erityistä kysymystä, Olga
taas Stolzia, että eikö ollut jäänyt jotakin loppuunsanomatta,
eikö tämä ollut unhoittanut tai mikä pahempi, jumalavarjelkoon:
ylenkatsoiko tämä ehkä paljastamasta hänelle jotakin pimeää nurkkaa,
joka hänelle oli tuntematon, ja kehittämästä ajatustaan loppuun?

Kuta tärkeämpi ja monimutkaisempi kysymys oli, sitä huolellisemmin
uskoi Stolz sen Olgalle, sitä kauvemmin ja tutkivammin pysähtyi
neidon katse häneen, sitä lämpimämpi, syvempi ja sydämmellisempi oli
tämä katse. "Tämä lapsi Olga" mietti mies ihmetyksissään, "hänhän
ihan kasvaa minun ylitseni!"

Ja Stolz syventyi ajattelemaan Olgaa enemmän kuin ikinä ennen oli
mitään ajatellut.

Keväällä he kaikin matkustivat Shveitsiin. Stolz oli jo Pariisissa
huomannut ettei hän tästälähtien voinut elää ilman Olgaa. Saatuaan
tämän kysymyksen itselleen ratkaistuksi alkoi hän myös tutkia
kysymystä, voipikos Olga puolestaan elää ilman häntä. Mutta tämä
kysymys ei hänelle niin helposti selvinnytkään.

Hän kävi sen kimppuun hitaasti ja varovaisesti katsellen taakseen,
asteli väliin umpimähkää, väliin rohkeasti luullen usein että kas
nyt, kas nyt hän on likellä päämaalia, kas nyt sieppaa hän jonkun
selvän tuntomerkin neidosta, erityisen katseen, sanan, ikävän, riemun
ilmeen: vielä tarvitaan pienoinen viiva, tuskin huomattava värähdys
Olgan kulmakarvoissa, hänen huokauksensa -- ja huomenna salaisuus
laukeaa ja hän tietää olevansa rakastettu!

Stolz luki Olgan kasvoilta lapsellisen luottamuksen itseensä, tyttö
katseli häneen toisinaan tavalla, jommoisella ei koskaan olisi ketään
muuta katsellut paitsi ehkä äitiä, jos hänellä äiti olisi elänyt.

Sitä että Stolz kulki hänen luonaan vapaa-aikoina ja päiväkaudet
viehätti häntä seurustelullaan, ei hän pitänyt minään kohteliaisuuden
osoituksena, ei maireana lemmentyrkytyksenä eikä sydämmen imarteluna,
vaan pelkästään luonnollisena asiana, ikäänkuin Stolz olisi ollut
hänen veljensä, isänsä, vieläpä miehensä -- sanalla sanoen kaikki
kaikessa. Ja itse oli Olga jokaisessa sanassaan, jokaisessa
askeleessaan hänen kanssaan niin ihmeen vapaa ja avomielinen
pitäen Stolzia ainoana uskottunaan. Kyllä Stolz tiesikin tästä
pätevyydestään, sen vahvisti neito joka hetki todeksi puhellen että
hän uskoo yksistään häneen ja voipi elämässään luottaa sokeasti
ainoastaan häneen eikä keneenkään muuhun koko mailmassa. Tämä
tietysti oli ylpeä tästä, sillä tällähän olisi yhtähyvin ylpeillä
saattanut joku vanha, älykäs ja kokenut setä, vieläpä paroonikin; jos
tämä nimittäin olisi ollut selväjärkinen ja raitisluontoinen ihminen.

Mutta oliko tämä suuri luottamus rakkautta? -- kas se oli eri
kysymys. Sisältyikö tähän luottavaisuuteen paljonkin naisen lumoavaa
vilppiä, tuota maireata häikäisyä, jonka vallassa hän oli valmis
julmasti erehtymään ja olemaan onnellinen tässä erehdyksessään...?
Ei, Olga nöyrtyi niin itsetietoisesti Stolzin edessä. Tosin hänen
silmänsä paloivat, kun Stolz milloin kehitti jotakin aatetta tai
paljasteli sieluansa, ja ne säteilivät häntä vastaan, mutta aina
näkyi, miksi ne säteilivät ja toisinaan hän itsekkin selitti syyn
siihen. Rakkauden ansiothan syntyvät niin sokeasti, niin tiliä
tekemättä, ja juuri tässä sokeudessa ja tilin vaatimattomuudessa
piileekin onni. Jos hän jolloinkin loukkautui, niin näkyi heti, mistä
hän loukkautui.

Ei mitään äkillistä punastumista, ei riemunremahdusta eikä
säikähdystä, ei mitään hiutunutta tai tultaväräjävää katsetta Stolz
koskaan hänessä väijynyt, ja jos joskus jotakin tämäntapaista sattui,
niin näytti Stolzista ikäänkuin olisivat Olgan kasvot vääristyneet
kivusta, kun hän esimerkiksi sanoi näinä päivinä matkustavansa
Italiaan. Ja juuri kun Stolzin sydän oli nääntymäisillään ja verta
vuotamaisillaan näistä kalliista ja harvinaisista hetkistä, silloin
kaikki yhtäkkiä jälleen kuni kietoutui verhoon ja neito lausui
luonnollisen avomielisesti:

-- Voi kuinka ikävä etten voi matkustaa teidän kanssanne sinne,
vaikka niin kauheasti haluttaisi! Vaan kerrottehan sitten minulle
kaikki tyyni niin että tuntuisi kuin olisin itse siellä käynyt?

Ja lumous on samalla lauvennut näistä selvistä, peittelemättömistä
sanoista, joilla hän kehahtaa ystävänsä kertomistaitoa. Ja juuri kun
Stolz on saanut kootuksi kaikista pienimmät piirteet, onnistunut
kutomaan valmiiksi havaintojensa hienoimman pitsin ja jäljellä on
vain pienoinen silmukka -- silloin taas yhtäkkiä...

Yhtäkkiä on Olga jälleen tullut rauhalliseksi, tyyneksi,
yksinkertaiseksi, vieläpä toisinaan kylmäksikin. Istuu paikallaan,
tekee käsityötään ja vaijeten kuuntelee häntä, kohottaa
silloin-tällöin päätään ja luo häneen niin uteliaita, kysyväisiä,
suoraan asiaan tunkevia silmäyksiä että Stolz useinkin harmissaan
viskaa kirjansa tai keskeyttää selityksensä, hypähtää ylös
sekä lähtee pois. Jos Stolz silloin kääntyy päin, huomaa hän
neidon seuraavan itseään ihmettelevin katsein, se koskee hänen
omaantuntoonsa, hän pyörähtää takaisin ja keksii jotakin käytöksensä
oikaisuksi.

Olga kuuntelee hänen sanojaan niin vaatimattomana ja luottavaisena.
Ei epäilyksen vivahdustakaan eikä veitikkamaista hymyä näy hänen
kasvoillaan.

"Rakastaako hän minua vai ei?" pyörii kysymys Stolzin päässä.

Jos hän rakastaa, miksi on hän niin varovainen ja salamyhkäinen?
Jos hän taas ei rakasta, miksi on hän niin huomaavainen ja nöyrä?
-- Stolzin oli matkustettava viikoksi Pariisista Lontooseen ja tuli
sanomaan tästä Olgalle vasta lähtöpäivänä.

Jos neito silloin yhtäkkiä olisi säikähtänyt ja karahtanut
kasvoiltaan toisennäköiseksi -- niin siitähän salaisuus olisi
käynyt ilmi ja mies olisi ollut onnellinen! Mutta tämä puristi vain
kovasti hänen kättään, näytti huolestuneelta -- ja Stolz oli ihan
epätoivoissaan.

-- Minulle tulee kauhean ikävä, -- sanoi Olga: -- olen
ratkeamaisillani itkuun ja tunnen itseni ihan orvoksi nyt. Täti hoi!
Kuulkaahan, kun Andrei Ivanitsh matkustaa pois! -- lisäsi hän itku
kurkussa.

Tämä Olgan käytös aivan viilsi Stolzia. "Sekös tässä vielä puuttui
että piti tädin puoleen kääntyä!" ajatteli hän. "Näen kyllä että
lähtöni häneen koskee, että hän kentiesi rakastaakin ... vaan
tällaista rakkautta sitä voi ostaa kuin pörssi-tavaraa kun on
tarpeeksi takuuta ja huomiota... Vaan minäpä en palaa takaisin",
uhkasi hän synkeästi. "Voi sen tytönletukkaa, osasitpas olla kiltti.
Mikä hänessä lieneekin?"

Ja Stolz vaipui syviin mielihauteisiin. Mikäkö Olgaa vaivasi?
Stolz ei tiennyt tuota joutavaa seikkaa, että neito oli jo kerran
rakastanut, että tämä jo oli kokonaan läpielänyt sen neitseellisen
ajanjakson, jolloin ei osata hillitä itseään, jolloin äkisti
punastutaan, salataan huonosti sydämmensä kivut, lempensä kuumeen
oireet ja sen ensimmäiset puistatukset.

Jos hän tämän olisi tiennyt, olisi hän myös käsittänyt -- joskaan ei
sitä salaisuutta, rakastaako neito häntä vai ei, niin ainakin sen,
miksi oli käynyt niin vaikeaksi arvata, mitä neidon sisässä liikkui.

Shveitsissä vaelsivat he kaikkialla, missä matkailijat tavallisesti
käyvät. Mutta useimmiten ja mieluummin pysähtyivät he hiljaisiin
vähänkäytettyihin seutuihin. Heidän mieliään tai ainakin Stolzin
kiinnittivät niin "omat asiansa" että heitä tympäsi kaikki
tyhjänpäiväinen matkustaminen.

Stolz kulki Olgan kanssa vuorilla, katseli jyrkänteitä ja
vesiputouksia, vaan joka paikassa oli neito hänen sielussaan ensi
sijalla. Stolz kulkee hänen perässään pitkin jotakin kapeata polkua
sillä-aikaa kun täti istuu alhaalla vaunuissaan; terävin silmin
seuraa mies salaa, milloin neito seisahtuu, kuinka hän kiipeää ylös
vuorta, pidättää hengitystään ja millaisen katseen kiinnittää häneen,
sillä häneen hän sen ennenkaikkea kiinnitti -- siitä oli Stolz jo
saanut varman vakuutuksen.

Hänen sydämmessään tuntui niin hyvältä, niin lämpimältä ja
valoisalta, vaan sitten yhtäkkiä saattoi Olga kiintyä katselemaan
maisemaa, jähmettyneenä vaipua haaveellisiin mietteihin -- ja silloin
ei Stolzia enää ollut hänen edessään. Kun tämä silloin liikahtaa ja
parilla sanalla huomauttaa läsnäolostaan, säikähtää neito niin että
toisinaan kovasti huudahtaa. Hän on siis saattanut unhoittaa, onko
Stolz likellä vai kaukana, sanalla sanoen -- onko tätä olemassakaan
koko mailmassa.

Sitävastoin perästäpäin, kotona oltaessa, ikkunan luona tai
parvekkeella, puhelee hän yksinomaan hänelle, Stolzille, puhelee
kauvan, ilmituo sielunsa kaikki tunnelmat, puhelee hehkuvasti ja
innostuneesti, pysähtyy toisinaan, valitsee sanojansa, sieppaa
kuin lennosta Stolzin lausuman ajatuksen, ja hänen katseessaan
ehtii välähtää säde kiitollisuutta avustuksesta. Tai istahtaa hän
väsymyksestä nääntyneenä alas isoon nojatuoliin ja ainoastaan ahnaat,
väsymättömät silmät puhuvat Stolzille, että neito tahtoo häntä
kuunnella.

Ja hän kuuntelee hievahtamatta paikaltaan, kadottamatta sanaakaan,
jättämättä huomaamatta ainoatakaan piirrettä. Kun Stolz vaikenee,
niin hän yhä kuuntelee, hänen silmänsä yhä kyselevät, niin että Stolz
tätä mykkää kehoitusta noudattaen, rupeaa jatkamaan esityksiään
uudella voimalla, uudella innostuksella.

Ja sydän sykkii niin toivehikkaasti ja lämpimästi; Stolz ymmärtää
että neito elää kokonaan tässä, ettei hän mitään muuta kaipaa, että
tässä on hänen valonsa, hänen tulensa ja henkensä. Ja kaikki olisi
niin hyvin, vaan sitten hän yhtäkkiä taas saattaa muuttua väsyneeksi,
ja nuot samat, tuonoin niin tiedonhaluiset silmät, pyytävät Stolzia
menemään pois, tai alkaa hän pyytää ruokaa ja syöpi aikamoisella
ruokahalulla...

Eihän Stolz ole haaveilija, eihän hän pidä puuskapäisistä
intohimoista, mutta tahtoisi hänkin sentään että tunteet alussa
kuohahtaisivat kuumina niin että voisi niistä ammentaa kuin lähteestä
ja mielinmäärin juoda, ja sitten koko elämänsä tietää, mistä tämä
onnen hete pulppuaa.

-- Lempiikö tyttö minua vai ei? -- uteli hän ahdistetuin mielin,
miltei verta hikoillen ja melkein kyynelsilmin.

Yhä pahemmin alkoi tämä kysymys häntä polttaa, se ahdisti häntä kuin
tulenliekki ja kahlitsi hänen aikeitaan, sillä se ei ollut enää
ainoastaan rakkauden, vaan koko elämän pääkysymys. Eikä millekkään
muulle enää löytynyt sijaa hänen sielussaan.

Näytti siltä kuin hänen päällensä tämän puolen vuoden aikana yhdellä
kertaa olisivat kasaantuneet ja karanneet kaikki ne rakkauden vaivat
ja koettelemukset, joista hän vuosikausia niin taitavasti oli
varjeltunut seurustelussaan naisten kanssa.

Hän tunsi ettei hänenkään terve elimistönsä kestä, jos vielä
kuukausmääriä jatkuu tätä järjen, tahdon ja hermojen pinnistystä.
Hän ymmärsi -- mikä tähän asti oli ollut hänelle vierasta -- kuinka
voimat kuluvat näissä silmiltä salatuissa sieluntaisteluissa himojen
kanssa, kuinka sydämmeen viiltyy parantumattomia haavoja, joista
ei vuoda verta, mutta jotka synnyttävät huokauksia ja kuinka koko
elämä vähitellen rupeaa riutumaan. Hänessä oli hiukan laimentunut
tuo korskea luottamus omiin voimiinsa, hän ei enää kevytmielisesti
laskenut leikkiä kuullessaan kertomuksia siitä, kuinka muutamat
kadottavat järkensä ja näivettyvät kaikenlaisista syistä, esimerkiksi
-- rakkauden tähden. Hänestä alkoi tuntua hirveältä. -- Tämä ei
käy, minä teen lopun tästä, -- sanoi hän itsekseen, -- minä otan
selon hänen sielustaan kuten ennenkin ja huomenna -- joko tulen
onnelliseksi tahi matkustan tieheni! -- Vaan voimia puuttuu! --
puheli hän edelleen ja katsahti peiliin. -- Enhän ole minkään
näköinenkään... Tästä täytyy tulla loppu!

Ja hän läksi suoraan päämaalia kohti, se on: Olgan luo.

Miten kohtelikaan häntä Olga? Eikö hän huomannut hänen tilaansa,
oliko hän sen suhteen tunnoton? Ei hän voinut olla sitä
huomaamattakaan, sillä hän oli hienotunteinen nainen, joka osasi
erottaa uskollisen ystävyyden hellempien tunteiden ilmauksesta eikä
hänessä ollut keimailuakaan, sillä hän oli yläpuolella tätä halpaa
heikkoutta.

Jääpi siis jäljelle ainoastaan otaksuminen että Olgaa ilman mitään
käytännöllistä tarkoitusta huvitti nähdä sellaisen älykkään miehen
kuin Stolz oli, edessänsä alati nöyrtyneenä, sillä tämä nöyrtyminen
se paransi hänen loukattua itseluottamustaan ja asetti hänet
vähitellen jälleen sille jalustalle, jolta hän oli pudonnut, ja niin
vähitellen uudestasyntyi hänen naisellinen ylpeytensä.

Mutta mitä lienee hän miettinyt: mihin oli vihdoin päättyvä tämä
alistuminen? Eihän tätä taistelua Stolzin urkkimisen ja Olgan
itsepäisen vaitiolon välillä voinut iänkaiken jatkua. Aavistiko
neito edes että koko tämä taistelu Stolzin puolelta ei ollut turha,
että tämä kerran oli pääsevä voitolle asiassa, johon oli pannut niin
paljon intoa? Suottako oli Stolz tuhlaava tuota tulta ja loistetta?
Ja oliko tähän loisteeseen tukahtuva Oblomovin kuva ja ensi lempi?...

Olga ei ymmärtänyt mitään tästä, hän ei sitä selvästi tajunnut, vaan
taisteli epätoivoisesti näiden kysymysten kanssa oman itsensä kanssa,
eikä tiennyt, kuinka selviytyä sekasorrosta.

Kuinka oli hänen oltava? Mahdotonta oli jäädä epävarmaan asemaan,
sillä kerran oli tästä mykästä leikistä ja rintaan suljettujen
tunteiden taistelusta tultava sanoihin -- ja mitä oli hän vastaava
menneisyydestä? Kuinka oli hän sitä nimittävä, ja kuinka oli hän
nimittävä sitä uutta tunnetta, jota tunsi Stolzia kohtaan?

Jos hän nyt rakasti Stolzia, mitä oli siis ollut tuo edellinen
rakkaus? -- kiemailuako, kevytmielisyyttäkö vai vieläkö pahempaa?
Hän ihan hiestyi ja punastui häpeästä tätä ajatellessaan. Sellaista
syytöstä ei hän sietänyt itseään vastaan.

Jos se oli ollut hänen ensimmäinen, puhdas rakkautensa, niin
millainen oli tämä hänen suhteensa Stolziin? -- Olikohan tämä taas
vain leikkiä, vilppiä ja vilkasta laskua jotta saisi vietellyksi
itselleen miehen täten peittääkseen huikentelevan käytöksensä? Hän
tunsi kylmän väristyksen ja kalpeni tätä ajatellessaankin.

Vaan jos ei se ollut leikkiä, vilppiä eikä viekasta laskua, niin
olikohan se siis jälleen rakkautta? Hän aivan joutui sekauksiin
tästä olettamasta: uusi rakkaus -- seitsemän, kahdeksan kuukautta
ensimmäisen jälkeen? kukas sitä voi uskoa? Kuinka voi hän siitä
hiiskahtaa herättämättä kummastusta, kentiesi... halveksimistakin. Ei
hän uskalla edes ajatellakkaan, siihen ei ole hänellä oikeutta.

Hän alkoi kaivella kokemuksiaan, vaan niistä ei hän löytänyt mitään
tietoa toisesta rakkaudesta. Muisteli vakuutuksia, joita oli saanut
tädeiltä, vanhoilta piioilta, kaikellaisilta teräväjärkisiltä
naisilta sekä lopuksi kirjailijoita, noilta "rakkauden filosofeilta"
-- mutta joka suunnalta kuului häntä vastaan järkähtämätön
tuomio: "nainen rakastaa todellisesti ainoastaan yhden kerran!"
Ja sellainenhan oli ollut Oblomovinkin mielipide. Hän ajatteli
myös Sonitshkaa, mitä tämä olisi sanonut toisesta rakkaudesta,
vaan sai kohta kuulla Venäjältä tulevilta tuttavilta, että hänen
ystävättärensä oli jo livahtanut kolmanteen lemmenliittoon...

Ei! -- ei saattanut hänellä olla rakkautta Stolziin! -- päätti neito.
Hän oli rakastanut Oblomovia, vaan tämä rakkaus oli kuollut ja elämän
kukka oli iäksi kuihtunut! Stolzia kohtaan tuntee hän ainoastaan
ystävyyttä, joka perustuu tämän loistaviin ominaisuuksiin, tämän
ystävyyteen häntä kohtaan, huomaavaisuuteen ja luottamukseen.

Näin koetti hän työntää luotaan ajatusta rakkauden
mahdollisuudestakaan entiseen ystäväänsä.

Siinä syy, miksi ei Stolz voinut keksiä hänen kasvoistaan eikä
hänen sanoistaan mitään merkkiä, ei jäykkää välinpitämättömyytttä,
ei ohilentävää salamaa, ei edes tunteen kipunaa, joka hiuskarvan
verrankaan olisi singahtanut yli tavallisen ystävyyden rajan,
ystävyyden, joka kyllä oli lämmin ja sydämmellinen.

Lopettaaksensa kaiken tämän yhdellä kertaa, jäi Olgalle ainoastaan
seuraava tehtävä: huomattuaan oireita Stolzin heräävästä rakkaudesta,
olla antamatta sille ravintoa ja kehityksen mahdollisuutta sekä
matkustaminen pois niinpian kuin suinkin. Mutta oikea hetki oli
jo livahtanut ohi, tämä oli tapahtunut aikaa-sitten, ja lisäksi
täytyi hänen huomata että Stolzin tunteet olivat riehahtamaisillaan
intohimoksi, eikä tämä mies ollut mikään Oblomov: hänestä ei päässyt
mihinkään pakenemaan.

Jos poislähtö ulkonaisessa suhteessa olisikin ollut mahdollinen, niin
oli se mahdoton hänelle siveellisessä suhteessa. Alussa käytti hän
hyväkseen ainoastaan entisiä ystävyyden oikeuksia ja tapasi Stolzissa
tuon saman, milloin leikkiälaskevan, teräväjärkisen, ivallisen
seurakumppanin, milloin luotettavan ja syvämielisen elämänilmiöiden
havaitsijan -- kaiken sen tuntijan, mitä heille oli tapahtunut, mikä
heille kuului tai mikä oli heidän sivutsensa mennyt.

Mutta kuta tiheämpään he näkivät toinen-toisensa, sitä enemmän
likenivät he toisiaan siveellisesti, sitä vilkkaammaksi kävi Stolzin
näyteltävä osa, ja havaintojen tekijästä hän tietämättään muuttui
ilmiöiden selittäjäksi ja Olgan oppaaksi. Näkymättömästi tuli hänestä
neidon järjen ja omantunnon johtaja, ja ilmaantui uusia oikeuksia,
ilmaantui uusia salaisia siteitä, jotka kietoivat pauloihinsa koko
Olgan elämän, kaiken paitsi tuota yhtä pyhää sopukkaa, jonka neito
huolellisesti salasi ystävänsä silmältä ja arvostelulta.

Olga taipui ottamaan vastaan tämän siveellisen holhouksen, varsinkin
kun huomasi itsekkin saaneensa vaikutusvoimaa Stolzin suhteen. He
olivat vaihtaneet oikeuksia ja neito oli ikäänkuin huomaamattaan,
ääneti suostunut tähän vaihtoon.

Kuinka saattoi nyt yhtäkkiä kaiken ottaa pois? ... Ja sitäpaitsi
oli tässä niin paljon, niin paljon tointa, nautintoa, vaihtelua ...
elämää... Mihin ryhtyy hän yhtäkkiä, jos kaikki tämä häviää?
Ja silloin kun hänelle juolahti ajatus paeta -- silloin oli se jo
myöhäistä ja hän oli siihen voimaton.

Jokainen päivä, joka oli jäänyt viettämättä Stolzin kanssa, jokainen
ajatus, joka oli jäänyt hänelle uskomatta ja jakamatta hänen kanssaan
-- kaikki kadotti nyt neidon mielestä kukoistuksensa ja merkityksensä.

"Hyväjumala! Jospa voisin jäädä hänen sisarekseen!" ajatteli
hän. "Mikä onni omistaa ikuiset oikeudet sellaiseen mieheen, ei
ainoastaan hänen järkeensä, vaan myös hänen sydämmeensä, nauttia
hänen läsnäolostaan laillisesti, avonaisesti, maksamatta sitä millään
raskailla uhrauksilla, katkeruuksilla tai surkean menneisyyden
tunnustuksella. Vaan mitä minä nyt olen? Jos hän matkustaa pois, niin
enhän saata ainoastaan ilman oikeutta pidättää häntä, vaan olenpa
vielä velvollinen toivomaan eroa, mutta jos häntä pidätän -- mitä
hänelle sanon, millä oikeudella tahdonkaan häntä Joka hetki nähdä ja
kuulla? ... Sentähden että minulla on ikävä, että tunnen tuskaa, että
hän minua opettaa ja huvittaa, että hän on minulle hyödyllinen ja
mieluinen. Tietysti tämä on se syy, vaan ei oikeus. Vaan mitäs minä
sitten annan hänelle sijaan? Oikeuden ihailla itseäni omaa voittoa
pyytämättä, rohkenematta ajatellakaan vastatunnetta silloin kun niin
monet muut naiset pitäisivät itseään onnellisina..."

Hän tuskitteli, kuinka päästä tästä asemasta, vaan ei keksinyt mitään
keinoa. Edessä oli ainoastaan pelko Stolzin tunteiden turtumisesta
ja ikuisesta erosta. Toisinaan pisti hänen päähänsä ilmaista kaikki
ystävälleen siten kerralla lopettaakseen sekä oman että hänen
taistelunsa, mutta henkeä salpasi heti kun hän sitä ajattelikaan.
Häntä hävetti ja kaiveli.

Kummallisinta kaikesta oli se että hän oli lakannut kunnioittamasta
entisyyttään, vieläpä alkanut sitä hävetäkkin siitä asti kun oli
kiintynyt Stolziin ja tämä oli vallannut hänen elämänsä. Saadappa
tästä vihiä esimerkiksi paroonin tai jonkun muun, niin olisi hän
tietysti hämmentynyt, hänestä olisi tuntunut iljettävältä, mutta hän
ei olisi tuntenut itseään niin revittävän kuin nyt, ajatellessaan
että tästä saa tietää Stolz. Kauhulla kuvaili hän itselleen,
millaisin kasvojen ilmein Stolz häneen on katsahtava, mitä sanova
ja mitä hän sitten on ajatteleva? Hänhän esiintyy silloin ystävänsä
edessä yhtäkkiä niin mitättömänä, heikkona ja pienenä. Ei, ei millään
mokomin!

Hän rupesi itseään tutkimaan ja huomasi kauhukseen ettei häntä
ainoastaan hävettänyt entinen romaaninsa, vaan myös sen sankarikin...
Siinä poltti häntä katumuskin että oli niin kiittämätön entisen
ystävänsä syvästä hartaudesta.

Ehkä olisi hän tottunut kärsimään tätä häpeäänsä -- sillä mihinkä ei
ihminen totu! -- jos hänen ystävyytensä Stolziin olisi ollut vieras
kaikille oman edun pyyteisille aikeille ja toivomuksille. Vaan jos
hän rupesi kuuntelemaan jokaista viekasta ja mairittelevaa kuisketta
sydämmessään, niin ei hän jaksanut hallita mielikuvituksensa unelmia,
vaan usein hänen silmäinsä edessä vastoin hänen tahtoaan ilmestyi
loistamaan tämän toisen rakkauden kuva, ja yhä viettelevämpänä kasvoi
kasvamistaan runsaan onnen haave, ei Oblomovin kanssa, ei laiskassa
uinailussa, vaan kaikinpuolisen elämän leveällä arenalla, kaikkine
syvyyksineen, kaikkine hurmauksineen ja murheineen -- haave onnesta
Stolzin kanssa...

Ja hän kasteli kyynelillä entisyyttään eikä voinut sitä huuhtoa pois.
Hän koetti riuhtaista itsensä irti haaveestaan ja pelastua vaitiolon
läpitunkemattoman seinän taa, sen ystävällisen välinpitämättömyyden
turviin, joka niin repi Stolzin sydäntä. Sitten hän unhoittaen
itsensä, jälleen jalosti viehtyi ystävänsä läsnäoloon, oli niin
lumoava, rakastettava, avomielinen, kunnes taas tuo luvaton haave
onnesta, johon hän oli oikeutensa kadottanut, muistutti hänelle, että
tulevaisuus oli menetetty, että ruusunkarvaiset haaveet olivat jo
takanapäin ja elämän kukka kuihtunut.

Luultavasti olisi hän vuosien kuluessa ehtinyt päästä sopusointuun
itsensä kanssa ja vieroittua tulevaisuudentoiveistaan, kuten tekevät
kaikki vanhat piiat ja olisi vaipunut kylmään henkiseen tylsyyteen
tai ruvennut harjoittamaan hyväntekeväisyyden töitä, mutta tuo hänen
luvaton haaveensa kävi yhtäkkiä yhä uhkaavammaksi, kun hän muutamista
Stolzin suusta livahtavista sanoista selvästi huomasi että oli
kadottanut hänessä ystävän ja saanut sijaan intohimoisen ihailijan.
Ystävyys oli hukkunut rakkauden mereen.

Hän oli kalpea sinä aamuna, kun hän tämän älysi, ei mennyt koko
päivänä ulos, oli levoton, taisteli itsensä kanssa ja mietti, mitä
hänen nyt oli tekeminen, mikä velvollisuus oli hänen niskoillaan
-- vaan ei keksinyt mitään. Hän vain sadatteli itseään, miksi ei
alussa ollut voittanut häpeäänsä ja varhemmin ilmaissut Stolzille
tapahtunutta, sillä nyt täytyi hänen voittaa vielä kauhunsakin.

Silloin tällöin tuli hänelle päättäväisyyden puuskia, jolloin
rintaa kivisti ja kyyneleet kihosivat silmiin, jolloin hänen teki
mieli syöksyä ystävänsä luo ja -- ei sanoin, vaan nyyhkytyksin,
suonenvetoisin puistatuksin ja pyörtyen kertoa rakkaudestaan, niin
että Stolz näkisi myös hänen katumuksensa ja sovituksensa.

Olihan hän kuullut, kuinka muut moisissa tapauksissa menettelevät:
Sonitshka esimerkiksi oli sanonut sulhaselleen eräästä kornetista,
että hän oli tämän poikanulikan vain hassuuksissaan pannut odottamaan
pakkasessa siihen asti kunnes itse tuli ulos ja istuutui vaunuihin
j.m.s.

Sonitshka ei olisi aprikoinut sanomasta Oblomovistakaan, että oli
vain huvikseen laskenut pilaa tämän herran kanssa, että "tämä nyt on
sellainen hassu että voiko nyt sellaista nahjusta rakastaa" ja että
sitä nyt ei kukaan usko. Mutta sellainen selitys olisi kelvannut
ainoastaan Sonitshkan miehelle ja monille muille, vaan ei Stolzille.

Olgahan olisi voinut jalommassa muodossa esittää asian: sanoa että
oli tahtonut ainoastaan vetää Oblomovia ylös kadotuksen kuilusta
ja sitä varten turvautunut niinsanottuun viattomaan keimailuun ...
elähdyttääkseen sammuvaa sielua ja sitten luopuaksensa hänestä.
Mutta tämä olisi ollut jo kovin haettua ja pinnistettyä, ja joka
tapauksessa petollista... Ei, ei ollut pelastusta!

"Taivas, missä kurimuksessa minä olen!" tuskitteli hän itsekseen.
"Ilmaista? ... Ei, elköön hän pitkään aikaan, elköön hän koskaan
saako tietää tästä! Vaan jos en ilmaise -- niin se on samaa kuin
varastaa. Se näyttää petokselta ja mielistelyltä. Jumala, auta
minua!" Mutta apua ei ollut.

Vaikka hän niin nauttikin Stolzin läsnäolosta, niin hän aika-ajottain
sentään enemmän toivoi ettei olisi häntä enää tavannutkaan, että
olisi saanut jäädä hänen elämäänsä tuollaiseksi tuskin huomattavaksi
varjoksi, ja olla synkistämättä hänen valoisaa ja tervejärkistä
olemustaan tällä luvattomalla kiihkolla.

Hän olisi vielä voinut tuskitella onnistumatonta lempeään, itkeä
entisyyttään, haudata sieluunsa sen muiston ja sitten ... niin
sitten hän ehkä löytäisi "säädyllisen naimatarjouksen", joita on
paljon, ja hänestä tulisi hyvä, älykäs, huolehtiva vaimo ja äiti,
ja menneisyyttä pitäisi hän tyttömäisenä haaveena, ja niin hän --
elämättä -- kulkisi elämän kärsimykset läpi. Kaikkihan niin tekevät!

Mutta tässä ei ollut kysymyksessä yksistään hän, tähän oli
sekaantunut toinenkin, ja tämä toinen se hänessä koetti saattaa
lepoon elämän parhaimmat, viimeiset toiveet.

"Miksi rakastinkaan minä?" tuskitteli hän yhä muistellen sitä aamua
puistossa, jolloin Oblomov oli tahtonut paeta, mutta jolloin hän
oli luullut että hänen elämänsä kirja iäksi oli paukahtava kiinni,
jos Oblomov olisi mennyt pois. Niin rohkeasti ja keveästi oli hän
ratkaissut rakkauden ja elämän kysymyksen, niin selkeältä oli kaikki
hänestä näyttänyt -- ja kaikki oli sotkeutunut aukisaamattomaan,
sykkyräiseen solmuun.

Hän oli luullut olevansa niin viisas silloin, luullut että tarvitsi
ainoastaan silmätä suoraan ja kulkea eteenpäin -- ja elämä on
kuuliainen ja sileä kuin pöytäliina, sen saattaa levittää vaikka
jalkainsa alle, ja noin vain sitä mennään! ... Eikä ollut edes kenen
niskoille vyöryttää syyn, sillä hänhän tässä yksin oli rikoksellinen.

Aavistamatta syytä, minkätähden Stolz oli tullut, nousi Olga
huolettomasti sohvalta, pani kirjansa pois ja meni häntä vastaan.

-- Häiritsenkö teitä? -- kysyi Stolz istuutuen neidon kamarin ikkunan
ääreen, joka oli järvelle päin. -- Olitteko lukemassa? --

-- En, minä aijoin juuri heretä lukemasta, kun tuli niin hämärä.
Minä odotin teitä! -- sanoi Olga pehmeästi, ystävällisesti ja
avomielisesti.

-- Sitä parempi: minä haluan puhella teidän kanssanne, -- huomautti
Stolz totisesti siirtäen häntä varten toisen nojatuolin ikkunan
ääreen.

Neito vavahti ja mykistyi paikalleen. Laskeusi sitten koneellisesti
nojatuoliin, painoi alas päänsä ja kohottamatta silmiään jäi istumaan
kiusalliseen asemaan. Tänä hetkenä olisi hänen tehnyt mieli olla
sadan virstan päässä siitä paikasta. Entisyys leimahti, kuin salama
hänen muistoonsa. "Tuomion hetki koittaa! Elämän kanssa ei saa
leikkiä kuin nuken kanssa!" kuului joku sivusävel hänen korvissansa:
"älä laske pilaa siitä -- saat vielä kalliisti maksaa!"

He olivat vaiti jonkun hetken, Stolz silminnähtävästi varustausihen
sanomaan, mitä hänellä oli sydämmellään. Pelokkaasti katsahti Olga
silloin-tällöin hänen laihtuneita kasvojaan, hänen rypistyneitä
kulmakarvojansa ja yhteen puristettuja huulia, joilla näkyi
päättäväisyyden ilme.

"Tämä on Nemesis!" ajatteli neito sisällisesti värähdellen. Molemmat
ikäänkuin valmistautuivat kaksintaisteluun.

-- Te tietysti arvaatte, Olga Sergejevna, mistä minä tahdon puhella?
-- sanoi Stolz katsahtaen kysyvästi häneen.

Stolz istui ikkunan välipuun kohdalla niin että varjo esti näkemästä
hänen kasvojansa, kun sitävastoin ikkunasta tuleva valo suoraan
lankesi neidon kasvoille niin että toinen saattoi lukea mitä niillä
liikkui.

-- Kuinka minä tietäisin? -- vastasi Olga hiljaa. Tämän vaarallisen
vastustajan edessä oli häneltä tykkänään poissa se tahdon ja luonteen
voima, se läpitunkevaisuuden ja itsensä hillitsemisen taito, joilla
varustettuina hän aina oli ilmestynyt Oblomovin edessä. Hän ymmärsi
nyt että jos hän näihin asti oli osannut salata itsensä Stolzin
tutkivalta silmältä ja käydä onnellisesti sotaa, niin ei hän tästä
vähääkään saanut kiittää omaa tarmoansa, kuten taistelussa Oblomovin
kanssa, vaan ainoastaan Stolzin itsepäistä vaitioloa ja tämän
salamielistä käytöstä. Mutta avonaisella kentällä ei ylivoima ollut
hänen puolellaan, ja sentähden hän kysymyksellään: "kuinkas minä
tietäisin?" tahtoi ainoastaan voittaa vaaksan verran jalansijaa
ja silmänräpäyksen aikaa, jotta vihollinen selvemmin paljastaisi
aikomuksensa.

-- Ettekö tiedä? -- lausui Stolz yksinkertaisesti.

-- Hyvä, minä siis sanon...

-- Ah elkää! -- pääsi äkisti neidon suusta, ja hän tempasi Stolzin
kädestä ja katsoi häneen aivankuin rukoillen armoa.

-- No arvasinhan minä että sen tiedätte! -- sanoi Stolz. -- Miksi
siis kielsitte? -- lisäsi hän sitten surumielisesti.

Olga istui vaiti.

-- Jos te edeltäpäin näitte että kerran olen sen lausuva ilmi, niin
tietysti myös tiedätte, mitä vastatakkin minulle?

-- Kyllä aavistin ja minä olen sen tähden kärsinyt! vastasi neito
viskautuen nojatuolin selustinta vastaan ja kääntyen pois valosta,
aatteissaan kutsuen hämärää avukseen, jottei Stolz voisi huomata
hämmästyksen ja tuskan taistelua hänen kasvoistaan.

-- Kärsinyt! Se on hirveä sana, -- virkkoi Stolz miltei kuiskaamalla:
-- se on Dantea: "pois heitä toivo ainiaaks". Ei minulla mitään
enempää olekkaan sanottavaa -- siinä on kaikki! Mutta minä kiitän
siitäkin, -- lisäsi hän syvästi huoaten: -- minä olen päässyt ulos
kaaoksesta ja pimeydestä ja tiedän ainakin mitä minun on tekeminen.
Ainoa pelastus on -- paeta mitä pikimmin!

Hän nousi.

-- Elkää jumalan tähden menkö pois! -- huudahti säikähtyneenä
rukoillen Olga heittäytyen Stolzin eteen ja tarttuen häntä jälleen
kädestä. -- Säälikää toki minua, mitenkä minun käy?

Stolz istuutui ja Olga myös.

-- Mutta minä rakastan teitä, Olga Sergejevna! -- lausui Stolz miltei
tylysti. -- Te olette nähnyt, miten on ollut laitani tämän puolen
vuoden aikana. Mitä te siis tahdotte: täyttä riemujuhlaako? jotta
minä riutuisin ja menettäisin järkeni? Kiitän nöyrimmästi!

Neidon kasvot muuttuivat.

-- Matkustakaa pois! -- sanoi hän tukahtuneena, arvokkaasti ja
samalla syvästi surullisena, jota ei kyennyt salaamaan.

-- Anteeksi jos loukkasin teitä! -- pyyteli toinen. -- Voi sentään
meitä, kun mitään näkemättä jo riitaannuimme! Minä tiedän, ettette te
voi tahtoa tätä, mutta te ette myöskään voi asettua minun kannalleni
ja sentähden teistä on kummallista minun käytökseni että aijon paeta.
Ihminen tulee toisinaan itsetajuttomasti itsekkääksi.

Olga vaihtoi asentoansa nojatuolissa ikäänkuin hänen olisi ollut
epämukava istua, mutta ei hän mitään sanonut.

-- No, vaikkapa jäisinkin, mitäs siitä? -- jatkoi Stolz. -- Te
tietysti tarjootte minulle ystävyytenne, mutta sehän minulla on
ilman sitäkin. Minä matkustan pois, ja vuoden perästä, kahden
vuoden perästä on se yhä oleva minun. Ystävyys on kaunis asia,
Olga Sergejevna, silloin kun se on -- rakkaus nuorten välillä,
miehen ja naisen, tai rakkauden muisto vanhusten välillä. Mutta
jumalavarjelkoon, jos se on toiselta puolelta ystävyyttä ja toiselta
puolelta rakkautta! Minä tiedän ettei teidän ole minun kanssani
ikävä, vaan minkäslaista luulette minulla olevan teidän kanssanne?

-- Niin, jos se on noin, niin matkustakaa Jumalan nimessä! -- sopersi
neito tuskin kuultavasti.

-- Ja jos jäisin tänne? -- hautoi Stolz ääneen, niin se olisi samaa
kuin astella veitsien terillä -- kaunista ystävyyttä!

-- Luulettekos minulla sitte olevan helpomman? -- äänsi Olga
odottamatta.

-- Minkä tähden se teille olisi raskasta? -- kysyi Stolz vilkkaasti.
-- Tehän ette ... rakasta...

-- En tiedä, vannon Jumalan nimessä etten tiedä! Vaan jos te ... jos
minun nykyinen elämäni jotenkin tulee muuttumaan, mitenkäs minun
käypi? -- lisäsi neito alakuloisesti ja melkein kuin itsekseen.

Kuinka minun on tämä ymmärrettävä? Valaiskaa minua jumalantähden!
-- lausui Stolz siirtäen tuolinsa Olgan viereen, joutuneena pulaan
toisen sanoista ja siitä syvästä, teeskentelemättömästä äänestä,
jolla ne olivat lausutut.

Hän koetti katsoa läpi Olgan kasvojen ilmeiden. Tämä oli vaiti, ja
hänen rinnassaan paloi halu rauhoittaa ystäväänsä, palauttaa sana
"kärsinyt" tai selittää se toisin kuin Stolz sen oli käsittänyt.
Vaan kuinka selittää se -- sitä ei hän itsekään tietänyt, tunsi
vain himmeästi, että molempia heitä painoi sallimuksen satuttama
väärinymmärrys, että he olivat valheellisessa asemassa, josta heidän
molempien tuli raskasta olla ja että hän ainoastaan Stolzin avulla
voi saattaa selvyyteen ja järjestykseen sekä menneisyytensä että
nykyisyytensä. Mutta tätä varten oli pakko astua yli tuon kuilun ja
ilmaista tapahtunut. Oo, kuinka hän tahtoi ja kuinka hän pelkäsi
Stolzin arvostelua!

-- Minä en itsekään mitään ymmärrä, olen pahemmassa sekasorrossa ja
pimeydessä kuin te! -- sanoi hän.

-- Kuulkaas, luotatteko te minuun? -- kysyi Stolz ottaen häntä
kädestä.

-- Rajattomasti kuin äitiin -- kyllähän te sen tiedätte, -- vastasi
Olga heikosti.

-- Kertokaa siis minulle, mitä teille on tapahtunut siitä asti kun
emme olleet nähneet toisiamme? Nyt olette te minulle läpitunkematon,
vaikka ennen niin osasin lukea ajatuksenne kasvoistanne. Tämä on
nähtävästi ainoa keino ymmärtääksemme toinen toisemme. Suostutteko?

-- Ah niin, se on välttämätöntä ... täytyyhän jollakin lopettaa, --
äänteli neito ahdistuksissaan tunnustuksesta, jota ei enää käynyt
pidättäminen. "Tämä on Nemesis, oikeuden rankaiseva jumalatar!"
ajatteli hän painaen päänsä rintaansa vasten. Ja niin istui hän
silmät alas luotuina ja oli vaiti. Mutta Stolzin sielua kuristi
kauhistus näistä yksinkertaisista sanoista ja vielä enemmän tästä
Olgan vaitiolosta.

"Häntä repii joku asia! Hyväjumala! Mitä lieneekin hänelle
tapahtunut?" ajatteli hän kylmä hiki otsalla ja tuntien kätensä
ja jalkainsa vapisevan. Hän kuvitteli mielessään jotakin aivan
hirmuista. Mutta Olga vain yhä on ääneti ja nähtävästi taistelee
itsensä kanssa.

-- Niinpä siis ... Olga Sergejevna ... -- kiirehti Stolz.

Neito ei vastannut, teki vain jälleen jonkunlaisen hermostuneen
liikahduksen, jota ei tosin hämärässä voinut erottaa, mutta kuului
vain, kuinka hänen silkkinen pukunsa kahahti.

-- Antakaa minun varustautua, -- virkkoi hän vihdoin: -- jospa te
tietäisitte, kuinka on vaikeata! -- lisäsi hän kääntyen poispäin ja
koettaen saada voittoa taistelustaan. Hän oli halunnut että Stolz
saisi tietää kaiken jollakin ihmeellisemmällä tavalla eikä suoraan
hänen suustaan. Onneksi tuli pimeämpi niin että hänen kasvonsa
jäivät jo varjoon. Saattoi muuttaa ainoastaan äänensä, vaan sanat
eivät ottaneet lähteäkseen kieleltä, ikäänkuin olisi hän ollut
epätietoinen, mistä äänestä alottaa.

"Hyväjumala! Kuinka syyllinen mahdankaan minä olla, koska minua niin
hävettää ja kouristaa!" tuskitteli hän sisässään.

Ja millä vakaumuksella olikaan hän tuonoin hallinnut sekä omaa
että toisen kohtaloa ja ollut niin älykäs ja voimakas! Vaan nyt
oli tullut hänen vuoronsa vapista kuin mikähän koulutyttö! Häpeä
entisyyden tähden, itseluottamuksen kidutus nykyisyyden tähden ja
tämä valheellinen asema repivät häntä: ... Se oli ihan sietämätöntä.

-- Minä autan teitä -- te olette kai... rakastanut? -- sai Stolz
vaivoin lausutuksi, niin kipeästi koski häneen oma sanansa.

Neidon vaitiolo vahvisti todeksi hänen aavistuksensa ja hän tunsi
jälleen kauheata kouristusta.

-- Ketä siis? Onko se salaisuus? -- kysyi hän koettaen puhua lujalla
äänellä, vaan itsekkin tuntien että hänen huulensa vapisevat.

Mutta Olgasta tuntui vielä kiusallisemmalta. Hänen teki mieli sanoa
joku muu nimi, keksiä joku toinen juttu. Hetken hän horjui, mutta
mikäs auttoi: ikäänkuin ihminen, joka vaaran äärimmäisellä hetkellä
syöksähtää alas jyrkältä rannalta tai heittäytyy tulen liekkiin, niin
hänkin yhtäkkiä päätti ja päästi suustaan:

-- Oblomovia!

Stolz tyrmistyi. Äänettömyyttä kesti pari minuuttia.

-- Oblomovia? -- toisti hän kummastuksissaan. -- Se ei ole totta! --
lisäsi hän sitten päättävästi alentaen ääntänsä.

-- Se on totta! -- lausui neito levollisesti.

-- Oblomovia? -- toisti Stolz uudelleen. -- Se ei voi olla
mahdollista! -- lisäsi hän jälleen vakuuttavasti. -- Siinä on jotain
hullusti: te ette ole ymmärtänyt itseänne ettekä Obmolovia, tai ette
itse rakkautta.

Olga ei vastannut.

-- Se ei ole ollut rakkautta, se on ollut jotakin muuta, sanon minä!
-- väitti Stolz järkähtämättömästi.

-- Niin, minä olen keimaillut hänen edessään, vetänyt häntä nenästä,
tehnyt hänet onnettomaksi... ja sitten minä, niinkuin itsekkin
sanotte, käyn käsiksi teihinkin! -- lausui neito hillityllä äänellä,
ja tässä äänessä kihisi jälleen loukkauksen kyyneleitä.

-- Armahin Olga Sergejevna! Elkää suuttuko, elkää puhuko noin: tuo
ei ole teidän tapaistanne. Tiedättehän te etten minä vähääkään sitä
ajattele. Mutta minun päähäni ei mene, minä vain en, ymmärrä, kuinka
nyt Oblomov...

-- Jos hän kerran ansaitsee teidän ystävyytenne -- tehän ette tiedä,
miten häntä kylliksi arvossa pitää -- niin miksikäs hän ei ansaitse
myös rakkautta? -- puolusti Olga.

-- Minä tiedän että rakkaus on vaatimattomampi kuin ystävyys, --
selitti Stolz: -- onpa se usein sokeakin, eikä aina vain ansiosta
rakasteta. Mutta rakkautta varten on tarpeen jotakin semmoista,
toisinaan joutavaakin, jota ei voi määritellä eikä nimittää, ja jota
ei ole tuossa minun mainiossa, vaikka nahjusmaisessa Iljassani. Kas
siksi minä tässä ihmettelen. Kuulkaahan, -- pitkitti hän vilkkaasti:
-- me emme koskaan tällä tavalla pääse perille emmekä ymmärrä
toinen-toistamme. Elkää hävetkö erityiskohtia, vaan rääkätkää
itseänne puolen tuntia kertomalla minulle kaikki, niin minä sitten
sanon teille, mitä se on ollut ja kenties myös mitä on tulossa...
Minusta yhä vain näyttää ettei siinä kaikki... Ah, jospa se olisikin
totta! -- lisäsi hän virkeästi. -- Jospa tosiaankin Oblomovia,
vaan ei ketään toista! Oblomovia? Sehän merkitsee että te ette
kuulu entisyydelle ettekä rakkaudelle, vaan että te olette vapaa...
Kertokaa, kertokaa pian! -- lopetti hän tyynellä, miltei iloisella
äänellä.

-- Niin, Jumalan nimessä! -- vastasi Olga luottavaisesti ilostuneena
siitä että osa hänen kahleitaan oli irroitettu. -- Yksin tulen
minä hulluksi. Jospa tietäisitte, kuinka kurja minä olen! En
tiedä, olenko syypää vai en, pitääkö minun hävetä sitä, mikä on
tapahtunut, murehtia sitä, panna toivoa tulevaisuuteen vai joutuakko
epätoivoon... Te puhuitte omista tuskistanne, vaan ette epäillyt
niitä minulla löytyvän. Kuulkaa siis loppuun asti, mutta ei järjellä,
sillä minä pelkään teidän järkeänne, vaan enemmän sydämmellä:
ehkäpä se osaa arvostella että minä olen ilman äitiä, että minä
olen harhaillut kuin synkässä metsässä... -- lisäsi hän hiljaa
masentuneella äänellä. -- Ei! -- korjasi hän sitten kiireesti: --
elkää säälikö minua. Jos se on ollut rakkautta, niin ... matkustakaa.
-- Hän keskeytti hetkeksi. -- Ja saapukaa takaisin vasta sitten, kun
ystävyys jälleen viriää. Jos se on ollut kevytmielisyyttä, keimailua,
-- niin rangaiskaa, paetkaa kauvemmas ja unhoittakaa minut. Totelkaa!

Stolz puristi vastaukseksi neidon molempia käsiä. Ja niin alkoi Olgan
tunnustus, pitkä ja seikkaperäinen. Huolellisesti, sana sanalta
siirsi hän sielustaan toisen aivoihin kaiken, mikä häntä niin kauvan
oli kalvanut, mille hän oli punastunut, mistä oli ennen heltynyt ja
tuntenut itsensä onnelliseksi, vaan jonka tähden hän sitten äkkiä oli
langennut murheen ja epäilyksen mutavesiin.

Hän kertoi kävelyistään, puistosta, toiveistaan, Oblomovin
kirkastamisesta ja lankeemuksesta, syreeninoksasta, vieläpä
suutelostakin. Ainoastaan tuosta henkeä ahdistavasta illasta
puutarhassa ei hän mitään hiiskunut -- luultavasti sentähden, ettei
hän yhä vieläkään ollut voinut ratkaista, mikä kohtaus hänelle
silloin oli tapahtunut.

Alussa kuului ainoastaan hänen kainoksuva kuiskutuksensa, vaan
sitä myöten kuin hän puhui, kävi hänen äänensä selkeämmäksi ja
vapaammaksi; kuiskeesta kasvoi se puolikuuluvaksi ja kohosi vihdoin
täydeksi rintaääneksi. Hän päätti puheensa levollisesti ikäänkuin
olisi kertonut vieraan lemmentarinan.

Hänen edestään poistui nyt esirippu ja kävi selväksi se eletty elämä,
johonka hän tähän hetkeen saakka oli peljännyt tarkemmin kurkistaa.
Hänen silmänsä aukenivat monen asian suhteen, ja hän olisi rohkeasti
katsahtanut puhetoveriinsa, jollei huoneessa olisi ollut niin pimeä.

Hän lopetti ja odotti arvostelua. Mutta vastauksena oli
haudanhiljaisuus.

Mitä arveli Stolz? Miksei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikahdusta
eikä edes hengähdystä, ikäänkuin ei ketään olisi ollut neidon kanssa?

Tämä mykkyys syöksi Olgan jälleen epäilykseen. Äänettömyyttä jatkui.
Mitä merkitsi tämä vaitiolo? Mikä tuomio oli tulossa tuolta kaikista
läpitunkevaisimmalta, leppeimmältä tuomarilta koko mailmassa? Kaikki
muut tuomitseisivat säälimättömästi häntä, ainoastaan tämä yksin voi
olla hänen asianajajanaan, hänet olisi hän valinnut... hän se kaiken
ymmärtäisi, punnitseisi ja paremmin häntä itseään ratkaiseisi hänen
hyödykseen! Vaan nyt on hänkin vaiti: olikohan asia menetetty...?

Häntä alkoi jälleen kauhistaa...

Samalla aukenivat ovet, ja kaksi kynttilää, sisäpiian
sisäänkantamina, valaisi nurkkaa, jossa he istuivat.

Olga loi Stolziin aran, mutta ahnaan ja kysyvän silmäyksen. Tämä oli
pannut kätensä ristiin -- ja siinä hän istuu ja katsoo häntä niin
ihmeen suopeilla, avoimilla silmillä nauttien toisen hämmästyksestä.

Olgan sydän lehahti lämpimäksi. Hän huoahti rauhoittuneesti ja
vähällä ettei purskahtanut itkuun. Silmänräpäyksessä palasi häneen
leppeyden tunne itseään kohtaan ja luottamus Stolziin. Ja hän tunsi
itsensä onnelliseksi kuin lapsi, jolle on annettu anteeksi, jota on
tyynnytetty ja hyväilty.

-- Siinäkö on kaikki? -- kysyi Stolz hiljaa.

-- Siinä! -- vastasi Olga.

-- Entäs Oblomovin kirje?

Neito kaivoi salkustaan kirjeen ja antoi hänelle. Stolz meni
kynttilän luo, luki läpi ja laski kirjeen pöydälle. Vaan hänen
silmänsä suuntausivat jälleen Olgaan, ja niissä oli ilme, jota ei
neito niissä pitkiin aikoihin ollut nähnyt.

Hänen edessään seisoi tuo entinen, itseensäluottava, hiukan
ivallinen, rajattomasti hyvänluontoinen ja häntä hellivä oma ystävä.
Tämän kasvoilla ei ollut varjoakaan kärsimystä eikä epäilystä. Hän
tarttui neitoa kiinni molemmista käsistä, suuteli niitä kumpaakin
ja rupesi syvästi miettimään. Nyt kävi vuorostaan Olga hiljaiseksi
ja tarkasteli silmiään räpäyttämättä ajatusten ilmeitä ystävänsä
kasvoilla.

Yhtäkkiä nousi Stolz seisaalleen. -- Voi taivas, jos minä olisin
tiennyt että asia koskee Oblomovia, niin olisinkohan näin tuskaillut!
-- lausui hän katsoen Olgaa niin hyväilevästi ja luottavasti
ikäänkuin tällä ei olisi ollut koko tätä kauheata entisyyttä
olemassakaan.

Juhlallinen ilo täytti neidon sydämmen. Hänen tuli keveä oltava ja
hänelle selveni että oli hävennyt yksin tuota ystävää, joka ei häntä
rangaissut eikä paennut. Mitä liikutti häntä nyt koko mailman tuomio?

Stolz oli siis jälleen oma iloinen itsensä, mutta neidosta oli tämä
liian vähän. Hän näki olevansa syyttömäksi julistettu, vaan hänen
teki mieli, kuten syytetyn, tietää tuomion päätös. Mutta Stolz otti
hattunsa lähteäksensä.

-- Mihin nyt? -- kysyi neito.

-- Te olette mielenliikutuksessa ja tarvitsette levähtää! -- sanoi
Stolz. -- Huomenna sitten puhellaan.

-- Tahdotteko te etten saisi unta koko yönä? -- ehätti Olga sanomaan
pidättäen Stolzia käsivarresta ja istuttaen hänet tuoliin. --
Tahdotteko te mennä tiehenne sanomatta, mitä ... tämä on ollut, mitä
minä olen nyt ja mitä minä tulen olemaan! Säälikää toki, Andrei
Ivanitsh, sillä kukas muu minulle sen sanoo! Kuka on rankaiseva
minua, jos minä sen ansaitsen tai... kuka anteeksi antava? ... --
lisäsi hän ja katsahti Stolziin niin hellän ystävällisesti, että tämä
viskasi hattunsa pois ja miltei itsekkin viskautui hänen eteensä
polvilleen.

-- Enkelini -- sallikaa minun niin sanoa! -- huudahti hän. -- Elkää
nyt turhaan rääkätkö itseänne: eihän teitä ole tarvis rangaista
eikä armahtaa. Ei minulla edes ole mitään lisättävää teidän
kertomukseenne. Mitä epäilyksiä teillä voinee olla? Te tahdotte kai
tietää, mitä se on ollut ja mainita sitä nimellä? Te tiedätte sen
aikaa sitten... Missä on Oblomovin kirje?

Stolz otti kirjeen pöydältä.

-- Kuulkaa siis! -- ja hän luki: -- teidän nykyinen lempenne ei
ole teidän todellinen rakkautenne, vaan se on vasta tuleva; se on
ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon
puutteessa ilmenee joskus naisissa hyväilyjen muodossa lasta tai
toista naista kohtaan, vieläpä vain kyynelinä tai hysteerillisinä
kohtauksina!...

"Te olette _erehtynyt_ (luki Stolz pannen painoa tälle sanalle),
teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette
haaveillut. Odottakaa: -- hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä
on hävettävä ja harmittava oma erehdyksenne..."

-- Näettekös, kuinka oikein! -- selitti Stolz. -- Teitä on todella
sekä hävettänyt että harmittanut tämä ... erehdys. Tähän ei ole
mitään lisättävää. Oblomov on ollut oikeassa, vaan te ette ole
uskonut ja tässä on teidän koko hairahduksenne. Teidän olisi pitänyt
jo silloin erota, vaan häntä lumosi teidän kauneutenne ... ja teitä
taas liikutti hänen kyyhkysmäinen hellyytensä! -- lisäsi hän hieman
pilkallisesti.

-- Minä en uskonut häntä, kun luulin ettei sydän voi erehtyä.

-- Voi kyllä, ja toisinaan julmastikin! Mutta teillä ei se mennyt
sydämmeen asti, se oli mielikuvitusta ja itserakkautta toiselta
puolen, heikkoutta toiselta... Vaan te pelkäsitte ettei tule toista
juhla-aikaa elämässä, että tämä kalpea säde sitä yksin valaisee, ja
sitten muka koittaa ikuinen yö...

-- Mutta kyyneleet? -- virkkoi neito. -- Eivätkö ne lähteneet
sydämmestä, kun itkin? En valehdellut, minä olin vilpitön...

-- Hyväjumala! Mistäs eivät naiset itke? Tehän itse sanotte että
teistä oli niin surku syreenin kukkia ja sitä rakasta penkkiä.
Lisätkää tähän vielä pettynyt itseluottamus, onnistumaton
pelastajattaren osa ja liian vähän tottumusta... Onhan siinä aihetta
kyyneliin!

-- Vaan nuo meidän kohtauksemme ja kävelymme, olivatko nekin
erehdystä? Te muistatte kai että minä ... kävin hänen luonaan ... --
sai neito sanotuksi hämillään ja tahtoi nähtävästi itse tehdä sanansa
tyhjiksi.

Hän koetti itse syyttää itseänsä ainoastaan sentähden että toinen
sitä lämpimämmin puolustaisi häntä, ollakseen yhä puhtaampi hänen
silmissään.

-- Teidän kertomuksestanne näkyy ettei teillä viimeisissä
kohtauksissanne ollut mitään mistä puhua. Teidän niin sanotulla
"rakkaudellanne" ei ollut tarpeeksi sisällystäkään, eikä se voinut
päästä pitemmälle. Jo ennen lopullista eroa olitte te eronneet, ette
te olleet uskolliset rakkaudelle, vaan sen houreelle, jonka itse
olitte keksineet -- siinä koko salaisuus.

-- Mutta suudelma? -- kuiskasi neito niin hiljaa, ettei Stolz sitä
kuullutkaan, vaan arvasi.

-- Oh, se oli tavattoman tärkeä seikka! -- virkkoi Stolz
koomillisella ankaruudella: -- siitä pitäisi teiltä vähentää ... yksi
ruokalaji päivällisestä:

Hän katsoi Olgaan yhä suuremmalla lempeydellä ja rakkaudella.

-- Ei pilapuhe sovi tällaisen "erehdyksen" korjaamiseen! -- lausui
Olga ankarasti, närkästyneenä toisen välinpitämättömyydestä ja
huolimattomasta äänestä. -- Minun olisi helpompi olla, jos te
rankaiseisitte minua jollakin julmalla sanalla ja nimittäisitte
hairaustani sen oikealla nimellä.

-- En minä leikkiä laskisikaan, jollei asia koskisi Iljaa, vaan
jotakin toista, -- puolustihen Stolz; -- silloin olisi erehdys voinut
päättyä onnettomuudella, mutta Oblomovin minä tunnen...

-- Jotakin toista, ei koskaan! -- keskeytti Olga kiivastuneena. --
Minä olen oppinut hänet tuntemaan paremmin kuin te...

-- Siinä nyt näette! -- todisti Stolz.

-- Mutta jos hän olisi muuttunut, elostunut, totellut minua ... niin
luuletteko etten olisi silloin häntä rakastanut? Tokko se silloinkin
olisi ollut valhetta ja erehdystä? -- puheli Olga tutkiakseen asiaa
kaikilta puolilta, jotta ei jäisi jäljelle pienintäkään tahraa eikä
ongelmaa.

-- Se merkitsee: jos Oblomovin sijassa olisi ollut toisellainen mies,
-- keskeytti Stolz: -- niin epäilemättä teidän suhteenne olisivat
muodostuneet rakkaudeksi, lujittuneet, ja silloin... Mutta siinä on
toinen romaani ja toinen sankari, joka ei kuulu meihin.

Olga hengähti ikäänkuin olisi viskannut viimeisen painon sielustaan.
Molemmat olivat vaiti.

-- Voi kuinka tuntuu onnelliselta taas tulla terveeksi, -- äänteli
neito vitkalleen, ikäänkuin uudestaan kukoistukseensa puhjeten, ja
käänsi Stolziin katseen täynnä niin syvää tunnustusta, niin hehkuvaa
ja harvinaista ystävyyttä, että mies oli katseessa näkevinään
kipinän, jota hän turhaan lähes vuoden ajan oli etsinyt. Hän tunsi
riemullisen väristyksen koko olennossaan.

-- Minäkin paranen! -- sanoi hän miettien. -- Voi jospa vain voisin
saada päähäni että tämän romaanin sankari on -- Ilja! Kuinka paljon
aikaa on mennyt hukkaan, kuinka paljon verta on pilautunut! Ja
miksi, minkätähden? -- hoki hän miltei harmistuneena. Mutta yhtäkkiä
hän ikäänkuin selvisi tästä harmin huumauksesta, heräsi raskaista
hauteistaan. Otsa sileni, silmät ilostuivat ja innostuneena hän
virkkoi:

-- Sehän taisi ollakkin välttämätöntä, kuinka rauhallinen minä nyt
jälleen olen ja ... kuinka onnellinen!

-- Minusta taas tuntuu kuin olisin nähnyt unta ja ikäänkuin ei mitään
olisi ollutkaan! -- äänsi Olga mietteissään, tuskin kuultavasti,
ihmetellen äkillistä uudesti syntymistään.

-- Te olette ottanut päältäni ette ainoastaan häpeää ja katumusta,
vaan myös murheen ja kivun -- kaikki tyyni... Kuinka te sen olettekin
tehnyt? -- kysyi hän hiljaa. -- Ja kaikkiko tämä nyt loppuu ... tämä
erehdys?

-- Se on luullakseni jo loppunutkin! -- sanoi Stolz katsahtaen
neitoon ensi kertaa himon silmillä ja salaamatta sitä: -- tarkoitan
kaikki se, mitä on ollut.

-- Mutta mitä on tulossa ... sekö ei ole erehdystä vaan totta?

-- Kas tuohon se on kirjoitettu, -- päätti Stolz ottaen jälleen
kirjeen: --"teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut,
josta olette haaveillut: -- hän saapuu ja te heräätte..." Ja kun
te rakastutte, lisään minä, niin rakastutte niin ettei teidän
rakkautenne kestä ainoastaan yhtä vuotta, vaan läpi koko elämänne,
sitä vain en saata sanoa keneen te rakastutte? -- lopetti Stolz
iskien silmänsä neitoon.

Tämä laski katseensa alas ja puristi huulensa yhteen, mutta
silmäluomien läpi singahteli näkyviin säteitä, huulet koettivat
hillitä hymyä, vaan sekin näkyi. Neito katsahti häneen ja purskahti
nauramaan niin sielunsa pohjasta että kyyneleet puhkesivat silmiin.

-- Olen teille siis sanonut, mitä teille on tapahtunut sekä mitä on
tuleva, Olga Sergejevna, -- sanoi Stolz lopuksi. -- Vaan te ette
vastaa minulle mitään kysymykseeni, jota ette sallinut loppuun sanoa.

-- Mutta mitä minä voin vastata? -- puheli Olga hämillään. --
Tokko minulla olisi oikeutta, jos voisin sanoa sen, mitä te niin
tarvitsette ja mitä te niin ansaitsette? -- lisäsi hän kuiskaten ja
häveliäästi silmähtäen ystäväänsä.

Stolz oli jälleen tässä katseessa näkevinään ihmeellisen ystävyyden
kipunoita ja värähti taas onnesta.

-- Elkää kiirehtikö, -- jatkoi hän: -- vaan sanokaa vasta sitten, kun
tuo säädyllinen sydänsurunne loppuu, mitä minä ansaitsen. Tämä vuosi
on minulle jotakin opettanut, sekin. Vaan nyt ratkaiskaa ainoastaan
kysymys: tuleeko minun matkustaa vai jäädä?

-- Kuulkaas: te keimailette minun edessäni! -- virkkoi Olga yhtäkkiä
hilpeästi.

-- En suinkaan! -- huomautti Stolz totisesti. -- Tämä ei ole äskeinen
kysymys, nyt sillä on toinen merkitys, nimittäin se että: jos minä
jään tänne, niin millä oikeudella siis jään?

Olga joutui äkkiä hämilleen.

-- Näette nyt etten keimaile! -- nauroi Stolz tyytyväisenä kun sai
toisen pulaan. -- Meidänhän täytyy äskeisen keskustelun jälkeen olla
toisella tavalla toinen toisemme suhteen: me emme enää ole samat,
mitkä olimme eilen.

-- Minä en tiedä ... -- sopersi neito vielä enemmän hämillään.

-- Sallikaa minun antaa teille neuvo?

-- Puhukaa ... minä tottelen sokeasti! -- lisäsi toinen miltei
intohimoisen nöyrästi.

-- Tulkaa minun vaimokseni odotellessanne, kunnes _hän_, se oikea,
saapuu!

-- Vielä en rohkene ... -- kuiskasi neito peittäen käsillään
kasvonsa, mieli liikutuksissa, mutta onnellisena.

-- Miksi ette rohkenisi? -- kysyi Stolz myös kuiskaavalla äänellä,
taivuttaen Olgan päätä itseään kohti.

-- Mutta tuo entisyys? -- kuiskutti taas tämä painaen päänsä, kuin
äidin syliin, vasten ystävän rintaa.

Stolz siirsi hiljalleen kädet pois hänen kasvoiltaan, suuteli päätä
ja ihaili kauvan neidon hämmästystä, katseli nautinnolla hänen
silmiinsä herahtaneita ja niihin jälleen sisäänimeytyviä kyyneleitä.

-- Se kuihtuu kuin teidän syreeninne! -- puhui Stolz. -- Te olette
ottanut oppitunnin: nyt on tullut aika käyttää sitä hyväkseen. Nyt
alkaa elämä: uskokaa minulle tulevaisuutenne elkääkä huolehtiko
mistään -- minä takaan kaikesta. Ja nyt mennään tädin luo. -- Myöhään
läksi Stolz asuntoonsa. "Löysinpäs omani", ajatteli hän katsellen
rakastunein silmin puita, taivasta, järveä ja vedestä kohoavaa
usvaa. "Jaksoinpas odottaa! Niin monta vuotta janoa, kärsimystä ja
sielunvoimien pinnistystä! Kuinka kauvan olen saanutkaan odottaa --
vaan nyt on kaikki palkittu: tässä se nyt on, miehen ylin onni!"

Kaikki peittyi nyt hänen silmissään tähän onnen paisumukseen:
työkonttoori, isän vankkurit, säämiskäsormikkaat, rasvaiset
tilipaperit, sanalla sanoen -- kaikki elämän käytännölliset toimet.
Hänen muistoissaan kohosi äidin hyväntuoksuinen huone, Herzin
variatsioonit, ruhtinaan parveke, siniset silmät, kastanjankarvaiset,
puuteroidut hiukset -- ja kaiken tämän yli kuului ikäänkuin Olgan
hellämielinen ääni ja hän kuuli hengessään hänen laulunsa...

Olga -- minun vaimoni! -- sopersi hän kiihkeästi värähtäen. -- Kaikki
on löydetty, ei mitään tarvitse enää etsiä eikä mihinkään enää mennä!

Ja haaveellisessa onnen huurussa kulki hän kotiansa huomaamatta teitä
tai katuja...

Olga seurasi kauvan häntä silmillään, avasi sitten ikkunan ja
hengitti yön viileätä ilmaa; hänen mielenliikutuksensa asettui
vähitellen, ja rinta huokui tasaisesti. Hän loi silmänsä järvelle,
kohti etäisyyttä ja vaipui niin hiljaisiin ja syviin mietteisiin
ikäänkuin olisi nukahtanut. Halusi temmata kiinni omat ajatuksensa ja
tunteensa, mutta ei voinut. Ne lainehtivat tasaisesti kuin aallot,
ja suonissa souteli veri niin tyynesti. Hän koetti tutkia, mikä
tässä nyt oli onnea, vaan ei voinut määritellä, missä sen rajat
kulkivat. Mietti, miksi hänen on niin tyyntä olla, niin rauhallista
ja häiritsemättömän suloista, vaikka...

-- Minä olen hänen morsiamensa... -- sopersi hän.

"Olen morsian!" niin ajattelee tyttö ylpeällä vavistuksella
odotettuaan tätä silmänräpäystä, joka valaisee koko hänen elämänsä,
ja hän tuntee kasvavansa korkeaksi ja korkeudestaan katsoo tuota
tummaa polkua, jolla eilen asteli yksin ja huomaamatta.

Miksikähän ei Olga näin vavahtele? Hänhän oli myös astellut yksikseen
pitkin huomaamatonta polkua ja jo risteyksessä tavannut _hänet_,
joka antoi kätensä ja johti hänet ulos, ei häikäisevien säteiden
loistoon, vaan ikäänkuin leveän virran tulvaisille äyräille, avarille
vainioille ja ystävällisesti hymyileville kummuille. Hänen katseensa
ei sokaistunut loistosta, ei nääntynyt sydän, eikä leimahtanut
liekkiinsä mielikuvitus.

Hiljaisella riemulla tyynsi hän katseensa elämän tulvaan, sen
laveihin vainioihin ja viheriöihin kumpuihin. Ei tuntunut hänellä
väristystä hartioissa, ei hehkunut katse ylpeyttä, vaan ainoastaan
silloin, kun hän siirsi tämän katseensa vainioista ja kummuista
häneen, joka oli tarjonnut hänelle kätensä, tunsi hän poskellaan
vitkaan vierivän kyynelen.

Ja niin hän istui yhä liikahtamatta kuni nukkuva, niin hiljainen oli
hänen onnensa uinailu ja hän oli melkein hengittämättä. Vaipuneena
unholaan kiintyi, hänen henkensä silmä katselemaan hiljaista,
haaleansinistä yötä, jossa oli leppeätä loistetta, lämpimän
leyhkäystä ja hyvää tuoksua. Onnen unelmatar levitti leveät siipensä
ja liiteli vaivihkaa kuni taivaan hattara hänen päänsä päällä...

Ei nähnyt hän itseänsä tässä unessa käärittynä kultanauhoihin ja
pitseihin -- pariksi tunniksi -- ja sitten arkipäiväisiin rääsyihin
koko elämän ajaksi. Ei uneksinut hän hääkemuista, kynttilöistä
eikä iloisista huudahduksista, hän uneksi vain onnesta, mutta niin
yksinkertaisesta ja koristelemattomasta, että hän vielä kerran ilman
ylpeyden vavistusta ja ainoastaan syvällä nöyrtymyksellä kuiskasi: --
Minä olen _hänen_ morsiamensa!



5.


Hyväjumala sentään, kuinka kolkolta ja ikävältä näytti kaikki
Oblomovin asunnossa noin puolitoista vuotta niiden nimipäivien
jälkeen, jolloin Stolz äkkiarvaamatta oli saapunut hänen luokseen
päivällistä syömään! Ja itse Ilja Iljitsh oli turvottunut ja
pöhöttynyt, ikävä oli syöpynyt syvään hänen silmiinsä ja niissä hohti
sairaaloinen kiilto.

Hän kävellä hössyttää huoneessansa, panee sitten pitkäkseen ja
tuijottaa kattoon. Ottaa kirjan hyllyltä, vilkaisee läpi muutamia
rivejä, haukottelee ja alkaa rummuttaa sormillaan pöytää.

Sakariias on myös tullut vielä kömpelömmäksi ja ruokottomammaksi kuin
ennen, paikkoja on ilmaantunut hänen nuttunsa kyynäspäihin ja hän
katsoa tuijottelee niin viheliäisen ja nälkäisen näköisenä aivankuin
olisi huonosti syönyt, niukasti nukkunut ja tehnyt työtä kolmen
edestä.

Oblomovin yönuttu oli kulunut kehnoksi, ja vaikka sen reikiä kuinka
huolellisesti paikkailtiin, niin alkoi se repeillä joka paikasta eikä
vain ompeluksia myöten -- jo aikoja sitten olisi pitänyt hankkia
uusi. Peitto vuoteessa oli myös kulunut repaleiseksi ja oli tilkuilla
paikattu, ikkunan uutimet olivat aikaa virttyneet, ja vaikka olivat
pestyt, niin näyttivät rääsyisiltä.

Sakariias toi vanhan pöytäliinan, levitti sen puolelle pöydälle
Oblomovin viereen, kantoi sitten varovaisesti sisään, kieltänsä
purren, viinakarahvi-vehkeet, töykkäsi leivän pöytään, ja meni pois.

Ovi talonväen puolelta aukeni ja sisään astui Agata Matvejevna
vikkelästi kantaen pöytään kihisevän paistinpannun munakokkelineen.

Hänkin oli suuresti muuttunut, vaan ei edukseen. Oli laihtunut eikä
hänellä enää ollut noita pyöreitä, valkoisia, punastumattomia ja
vaalenemattomia poskia niinkuin ennen, harvat kulmakarvat eivät
kiiltäneet, ja silmät olivat sisäänpainuneet. Hän kulki vanhassa
karttuunipuvussa, hänen kätensä olivat joko ruskettuneet tai muuten
karkeutuneet tulen ja veden käyttämisestä tai muusta työstä.

Akuliina ei enää ollut talossa. Anisja puuhasi nyt sekä keittiössä
että ryytimaassa hoiteli lintuja, peseskeli lattioita ja teki
kiilloitustyötä; yksin ei hän kaikkea ehtinyt ja sentähden
emäntä itse väkisten häntä autteli keittiössä, mutta vähän oli
hänellä survomista ja jauhamista sentähden että niin vähän kului
kahvia, kaneelia tai mantelia, ja pitsejä ei hän enää muistanut
ajatellakkaan. Nyt tuli hän useammin palottaneeksi vain sipulia,
murentaneeksi piparjuurta ja muita sellaisia kirpeitä höysteitä.
Hänen kasvoillaan kuvastui syvää alakuloisuutta.

Ei hän itsensä eikä kahvinsa tähden näin huokaillut, ei surrut
sentähden ettei hänellä olisi ollut tilaisuutta hääriä ja emännöidä
laveasti, vaan sentähden että Ilja Iljitsh jo toista vuotta
oli nauttimatta mitään herkullista, ettei kahvia enää otettu
hänelle leiviskämäärin parhaasta makasiinista, vaan ostettiin
kymmenkopeikkaisten edestä pienestä puodista eikä kermaa tuonut enää
tshuhonkka, vaan sitä hankki tuo sama puodin pahanen, sekä sentähden
että hän rasvaisten kotlettien asemesta nyt sai viedä Oblomoville
aamiaiseksi vain munakokkelia, joka oli höystetty sitkeällä, puodissa
ummehtuneella sianlihalla.

Mitäs tämä merkitsi? -- Se merkitsi sitä että jo toista vuotta tulot
Oblomofkasta, mitkä Stolz säntillisesti lähetti, menivät korvaukseksi
velanvaatimuksesta sen paperin perusteella, jonka Oblomov oli antanut
emännälle.

Veljen "laillinen asia" oli onnistunut paremmin kuin oli
toivottukaan. Heti kun Tarantjev oli viitannut häväistysasiaan,
oli Ilja Iljitsh tulistunut ja häkeltynyt; sitten oli menty
sovintotuomariin, senjälkeen oli ryypätty kolmessa miehin ja
Oblomov oli allekirjoittanut velkakirjan neljäksi vuodeksi, ja
kuukauden perästä oli Agata Matvejevna allekirjoittanut samallaisen
kirjan veljen nimiin aavistamatta, mitä se oli ja miksi hänen tuli
allekirjoittaa. Veli oli vain sanonut että tämä paperi tarvittiin
talon tähden, ja oli käskenyt kirjoittaa: "tämän velkakirjan olen
minä (arvo, nimi ja sukunimi) omakätisesti allekirjoittanut."

Emäntää oli kiusannut ainoastaan se, että tarvitsi niin paljon
kirjoittaa ja oli hän siksi ensin pyytänyt veljeä kirjoituttamaan
Vanjalla, sillä "se poika se osasi kirjoittaa". Mutta kun veli oli
tiukasti vaatinut, niin oli kuin olikin hän kirjoittaa sukaissut
suurilla, väärillä kirjaimilla ja rivit vinoon. Eikä tästä sen
enempää sitten milloinkaan puhuttu.

Oblomov se taas allekirjoittaessaan tuon paperin oli lohdutellut
itseään osaksi sillä, että rahat menevät orpolasten hyväksi, vaan
sitten seuraavana päivänä, kun hänen päänsä oli selvä, muisteli
hän häveten tätä asiaa koettaen unhoittaa ja vältteli tapaamasta
veljeä, ja jos Tarantjev milloin yritti siitä puhua, niin uhkasi hän
viipymättä ajaa pois asunnosta ja matkustaa maalle.

Sitten kun hän oli saanut rahaa maatilaltaan, tuli veli hänen
luoksensa ja selitti että hänelle, Ilja Iljitshille tulee helpommaksi
alottaa maksunsa heti tuloistaan, että noin kolmessa vuodessa
saatavat tulevat umpeenmaksetuiksi, mutta että määräajan tultua, jos
velka haetaan ulos oikeuden kautta, maatilan täytyy tulla julkisella
huutokaupalla myydyksi, koskapa ei Oblomovilla ole eikä näytä
tulevankaan olemaan mistä maksaa summaa puhtaassa rahassa.

Oblomov ymmärsi, millaiseen ruuvipihtiin hän oli joutunut, kun kaikki
mitä Stolz lähetti, alkoi mennä velan maksuun, niin että hänelle jäi
ainoastaan pieni kasa rahaa elantoonsa.

Veli kiirehti lopettaakseen tämän sovintosuorituksen velallisensa
suhteen parissa vuodessa, jottei mikään mitenkään häiritseisi asiaa,
ja sentähden siis Oblomov äkkiä oli joutunut näin vaikeaan asemaan.

Alussa ei tämä liioin herättänyt hänen huomiotaan, koska oli
tottunut olemaan tietämättä, paljonko hänellä on rahaa taskussaan;
mutta sitten aikoi Ivan Matvejevitsh kosia jonkun jauhokauppiaan
tytärtä, vuokrasi erityisen huoneuston ja muutti pois talosta, ja
silloin Agata Matvejevnan taloudelliset touhut pysähtyivät: sammit,
lumivalkoinen vasikanliha, kalkkunapaistit, ne alkoivat nyt tanssia
toisessa keittiössä, nimittäin Muhojarovin uudessa asunnossa.

Siellä paloivat iltaisin tulet, kokoontuivat veljen tulevat
sukulaiset, virkakumppanit ja Tarantjev -- kaikki oli yhtäkkiä sinne
sirahtanut. Agata Matvejevna ja Anisja olivat jääneet suu auki,
joutilaina riippuvin käsivarsin tyhjien kastrulliensa ja ruukkujensa
ääreen.

Agata Matvejevna sai vasta nyt tietää että hänellä on ainoastaan
talo, ryytimaa ja kananpoikia, ja ettei kaneeli eikä vanilja
kasvaneetkaan hänen ryytimaassaan; hän sai huomata, kuinka toreilla
puotilaiset vähitellen lakkasivat hänelle syvään kumartamasta ja
hymyilemästä, ja että nämät kumarrukset ja hymyilyt rupesivat
kääntymään hänen veljensä uuden, paksun ja korean keittopiian osaksi.

Oblomov antoi emännälle kaikki rahat, mitkä veli oli hänelle
jättänyt toimeentuloa varten, ja kolme-neljä kuukautta jauhoi
tämä, muistamatta, yhä entiseen tapaansa leivisköittäin kahvia,
survoi kaneelia, paistoi vasikanlihaa, kalkkunia, ja näin teki hän
viimeiseen päivään asti, jolloin kulutti viimeiset seitsemän riunaa
sekä tuli sanomaan herralleen ettei hänellä enää ollut rahaa.

Kolme kertaa pyllähti Oblomov ympäri sohvallaan kuullessaan tämän
ilmoituksen, katsoi sitten pöytälaatikkoonsa, vaan siellä ei
mitään näkynyt. Alkoi muistella, mihin oli rahansa pannut, vaan
ei mitään muistanut, kopeloi kädellään pöydältä, etteikö löytyisi
kuparirahaakaan, kysyi Sakariiakseltakin, vaan tämä ei ollut niitä
unissakaan nähnyt. Emäntä läksi veljen luo ja virkkoi viattomasti
ettei talossa ollut rahaa.

-- Mutta mihinkäs te sen ylimyksen kanssa olette hävittäneet tuhat
ruplaa, jotka minä hänelle annoin elantoon? -- kysyi veli. --
Mistä minulla on rahaa? Tiedäthän sinä että minä menen lailliseen
avioliittoon enkä voi ylläpitää kahta perhettä, niin että sinä sen
herrasi kanssa joudat korjata luusi ja kuolla...

-- Mitä sinä, veli rakas, minua herralla soimaat? -- sanoi sisar. --
Mitä pahaa hän sinulle tekee? Eihän hän keneenkään kajoa, elää kuin
itsekseen. En se minä häntä houkutellut asuntoomme, vaan te Mihei
Andreitshin kanssa.

Veli antoi hänelle kymmenen ruplaa sanoen ettei enempää ollut. Mutta
sitten, harkittuaan asiaa toverinsa kanssa "Laitoksella", päätti hän
ettei käynyt tällä tavoin heittäminen sisarta ja Oblomovia, sillä
muuten asia ehkä tulee Stolzin korviin, tämä syöksee kaupunkiin,
ottaa selon seikoista, ja saa kaiken hyvän jotenkin mullistetuksi
niin ettei herkeä edes vaatia velkaansa, vaikka onkin "laillinen
asia", sillä tietysti saksalainen keinot keksii!

Hän suostui siis antamaan vielä viisikymmentä ruplaa kuukautta kohti
aikoen vaatia nämät rahat takaisin Oblomovin tuloista kolmannelta
vuodelta, mutta antaessaan selitti hän, vieläpä vannoi sisarelleen,
ettei enää anna kopeikkaakaan ja määräsi, millaista hoitoa heidän
täytyy pitää, kuinka menoja on vähennettävä, millaisia ruokalajeja
milloinkin on valmistettava ja laski, kuinka paljon hän voi saada
kananpojista ja kaalista sekä arveli lopuksi, että kaikella tällä voi
elää ihan laulaen.

Ensi kerran elämässään alkoi Agata Matvejevna ajatella -- ei
taloudellisia asioita, vaan jotakin muuta; ensi kerran tillahti hän
itkuun -- vaan ei harmista Akuliinaan astiain särkemisestä eikä
veljen torumisesta että kala ei ollut kypsäksi paistettu; ensi kerran
valtasi hänet julma hätä, ei itsensä, vaan Ilja Iljitshin tähden.

"Kuinka tämä herra yhtäkkiä" laski hän: "voi ruveta syömään
parsajuurten asemesta voissa paistettuja nauriita, pyyn asemesta
lampaanlihaa, hatsinalaisten taimenien ja merisampien sijasta --
suolattua kuhaa, vieläpä ehkä puodista ostettua hyytelöäkin..."

Kauheata! Ei hän jaksanut loppuun ajatella, vaan pukeutui kiireesti,
vuokrasi ajurin ja ajoi erään miessukulaisensa luo, ei niinkuin
pääsiäisenä tai jouluna perhepäivällisille, vaan tämä tapahtui
varhain aamulla huolestuneessa tilassa, harvinaisessa asiassa ja
suussa kysymys, mitä oli tehtävä ja tahtoivatko auttaa häntä rahalla.

Heillähän on itsellään paljon ja he kyllä heti antavat -- ajatteli
hän -- kunhan saavat tietää että tämä on Ilja Iljitshiä varten. Jos
tämä olisi ollut häntä itseään varten kahvin ja teen ostoon, lasten
vaatteisiin, kenkiin tai muihin sellaisiin tarpeisiin, niin ei hän
siitä toki olisi hiiskahtanutkaan, vaan tämähän oli ihan äärimmäistä
tarvetta varten, nimittäin parsajuuren ostamista varten Ilja
Iljitshille sekä pyyn paistiin ... ja sitten se niin rakastaa myös
pieniä ranskalaisia herneitä...

Mutta siellä vain kummasteltiin eikä hänelle rahaa annettu, vaan
sanottiin, että jos Ilja Iljitshillä on jotakin tavaraa, esimerkiksi
kulta- tai hopeakaluja tai vaikkapa turkiksia, niin voipihan pantata
ja että on olemassa sellaisia hyviä ihmisiä, jotka antavat kolmannen
osan pyydetystä hinnasta siihen asti kunnes Oblomov jälleen saapi
rahaa maatilaltaan.

Mokoma viisas neuvo olisi tosin ennen suhahtanut sivu nerokkaan
emäntämme korvien, eikä sitä millään keinoin olisi saanut hänen
päähänsä tyrkytetyksi, vaan tässä asemassa ollen älysi hän
järjellänsä sydämmensä äänen, harkitsi kaikki ja punnitsi... punnitsi
oman jalohelmensä, jonka oli saanut myötäjäislahjaksi.

Ja niin tietämättä mitään tästä, joi Ilja Iljitsh taas seuraavana
päivänä viinimarja-viinaa, maiskutti mainiota taimenta ja popsi
suuhunsa mieleisiänsä sisälmyksiä sekä tuoretta valkoista pyypaistia.
Vaan itse Agata Matvejevna söi lasten kanssa halpaa hapankaalikeittoa
ja puuroa ja ainoastaan Ilja Iljitshin seuraksi tyhjensi hänkin kaksi
kuppia kahvia.

Kohta jalohelmen jälkeen raastoi hän salassapidetystä lippaastaan
esiin kalliin kaulakoristuksen, sitten tuli hopeakalujen vuoro,
sitten salopin...

Koitti aika, jolloin rahat lähetettiin kylästä ja Oblomov antoi
kaikki emännälle. Tämä lunasti jalohelmen takaisin, maksoi korot
kaulakoristuksesta, hopeakaluista ja turkiksista, valmisteli jälleen
Oblomoville parsajuurta, pyypaistia ja ainoastaan näön vuoksi
joi hänen kanssaan kahvia. Ja jalohelmi pääsi jälleen entiselle
paikalleen.

Päivästä päivään, viikosta viikkoon kituutti hän täten
eteenpäin rääkäten itseänsä, möi saalinsa, lähetti kaupitsemaan
juhlavaatteitansa ja jäi itse jokapäiväiseen kartuunipukuunsa paljain
kyynäspäin, ja sunnuntaisin peitti hän kaulansa vanhalla, kuluneella
huivilla.

Kas tässä syy, miksi hän laihtui, miksi hänen silmänsä painuivat
kuopalle ja miksi hän itse kantoi aamiaisruuan Ilja Iljitshille.

Vieläpä riitti hänellä sielunvoimaa olla iloisennäköinenkin, kun
Oblomov milloin selitti hänelle, että huomenna hänen luokseen tulevat
päivällistä syömään Tarantjev, Aleksejev ja Ivan Gerasimovitsh. Ja
päivällinen se ilmestyi aina maukkaana ja puhtaasti tarjottuna,
eikä emäntä saattanut isäntäänsä häpeään. Mutta kuinka paljon
mielenliikutusta, juoksua ja tiedusteluita puotiloissa, unettomia
öitä, vieläpä kyyneliäkin maksoivat hänelle nämät huolet!

Kuinka syvälle olikaan hän yhtäkkiä sukeltanut elämän ankariin
aaltoihin ja oppinut tuntemaan sen onnelliset ja onnettomat päivät!
Mutta hän rakasti tätä elämää huolimatta murheensa ja huoltensa
kaikista kyynelistä, hän ei olisi sitä vaihtanut entiseen, hiljaiseen
elämänjuoksuun, jolloin hän ei tuntenut Oblomovia, jolloin hän
arvokkaasti herrasteli kukkuraisten, kalisevien ja kihisevien
kastrulliensa, paistinpannujensa ja ruukkujensa keskessä jaellen
käskyjä Akuliinalle ja piharengille.

Hän ihan kauhusta vavahtaa, kun hänelle äkisti sattuu tulemaan
kuolemanajatus, vaikka kuolema kerralla tekisikin lopun hänen
kuivaamattomista kyynelistään, hänen jokapäiväisestä touhustaan ja
joka-öisestä silmiensä ummistumattomuudesta.

Ilja Iljitsh söi aamiaisensa loppuun, kuunteli kuinka Màsha luki
ranskaa, istui kotvan aikaa emännän huoneessa, katseli kuinka tämä
paikkaili Vanja pojan puseroa käännellen sitä kymmenisen kertaa
milloin nurin, milloin oikeinpäin ja samaan aikaan lakkaamatta
juosten keittiössä katsomassa, kuinka lampaanliha siellä paistui
päivälliseksi.

-- Mitä varten te tosiaankin noin yhä puuhaatte? -- kysyi Oblomov: --
antaisitte nyt olla!

-- Kukas sitten puuhaa, jollen minä? -- sanoi emäntä. -- Kunhan vain
panen pari tilkkua tähän, niin rupeamme kalalientä keittämään. Se on
semmoinen repaleinen pojankakara tuo Vanja! Vaikka viime viikolla
aivan uudesta paikkasin sille puseron, niin taas on repinyt! Mitäs
naurat, -- kääntyi hän pöydän ääressä istuvaan Vanjaan, jonka housuja
vain yksi henkselinpuolisko kannatti paidan päällä. -- En minä tätä
saa paikatuksi aamuun asti etkä siis pääse ulos portista juoksemaan.
Poikavekarat kai sen ovat repineetkin; tappelitko sinä vai --
tunnustappas?

-- Enpäs tapellut, äiti, itsestään se on repeytynyt, -- sanoi Vanja.

-- Vai itsestään! Istuisit kotona ja pänttäisit päähäsi ennemmin
läksyjäsi kuin juoksenteleisit kadulla! Odotappas, kun taas Ilja
Iljitsh sanoo että luet huonosti ranskaa, niin riisun saappaatkin
jaloistasi ja silloin saat väkisten istua kirjan ääressä!

-- En minä halua oppia ranskaa.

-- Minkätähen et? -- kysyi Oblomov.

-- Niin kun ranskaksi on niin monta rumaa sanaa... Agata Matvejevna
tulistui, vaan Oblomovilta pääsi nauru. Varmaan oli heidän kesken jo
ennenkin ollut puhetta "rumista sanoista".

-- Suu kiinni, sinä nulikka! -- huudahti äiti. -- Ja pyyhi paremmin
nokkasi siinä.

Vanja aivastaa pärskäytti, vaan ei pyyhkinyt nenäänsä.

-- Odottakaahan, jahka saan maalta rahaa, niin teetän tässä pojalle
kaksi paria, -- sekaantui puheeseen Oblomov: -- sinisen puseron ja
tulevaksi vuodeksi vormuvaatteet: kimnaasiin sen päästä pitää!

-- Kyllä sille vanhakin välttää, -- sanoi Agata Matvejevna: --
ja rahat ne tarvitaan talouteen. Suolattua lihaa hankimme, ja
marjahilloa teille keitän... Vaan nyt täytyy mennä katsomaan, onko
Anisja tuonut sen pöhöpiimän...

Ja hän nousi mennäkseen.

-- Mitäs nyt on päivälliseksi? -- kysyi Oblomov.

-- Kiiskivelliä, lampaanpaistia ja piimäpiirakoita.

Oblomov oli vaiti.

Samassa kuului rattaiden jyrinää, kolkutettiin portille, alkoi ketjun
riuhdonta ja koiran haukunta.

Oblomov poistui huoneeseensa luullen että joku oli tullut emännän
luo: joku lihakauppias, vihanneskauppias tai muu sellainen. Sellaista
vierailua seurasi tavallisesti rahojen pyyntö, kielto emännän
puolelta, sitten uhkaus kauppiaan puolelta, sitten taas pyyntö
emännän puolelta odottamaan, sitten haukkumasanoja, ovien ja portin
kiinnipaiskauksia ynnä rajua riuhdontaa ja koiran haukuntaa --
ylipäänsä ikävä näytelmä. Mutta nyt olivat vaunut ajaneet pihaan --
mitähän se merkitsi? Eiväthän liha- ja vihanneskauppiaat vaunuissa
ajele. Yhtäkkiä syöksyi emäntä säikähdyksissään hänen luokseen.

-- Teille on saapunut vieras! sanoi hän.

-- Kuka se mahtaa olla: Tarantjev vai Aleksejev.

-- Ei, ei, vaan se, joka söi päivällistä Iljan päivänä.

-- Stolzko? -- änkytti Oblomov hätäytyneenä tirkistellen ympärilleen
että mihin päästä pakoon: -- Hyvä-isä! mitä hän sanoo, kun näkee...
Sanokaa että olen matkustanut pois! -- lisäsi hän kiireesti ja pakeni
emännän huoneeseen.

Anisja kerkesi parahiksi vierasta vastaan. Agata Matvejevna oli
ehtinyt toimittaa hänelle käskyn. Stolz uskoi, mutta ihmetteli,
kuinkas se Oblomov ei ollut kotona.

-- No, sano, että minä tulen kahden tunnin päästä kotiin
päivälliselle -- kuiskasi Oblomov: ja että olen mennyt vain vähän
kävelemään kaupungin puutarhaan.

-- Hän palaa päivälliseksi! -- toimitti Anisja säikähdyksissään.

-- Hän palaa päivälliseksi! -- toisti kauhistuksissaan myös Agata
Matvejevna Oblomoville.

-- Täytyy valmistaa toinen päivällinen, -- päätti tämä käyden
äänettömäksi.

Emäntä käänsi häneen katseen, joka oli täynnä kauhua. Hänellä oli
jälellä kaikkiaan vain puoli ruplaa, ja kuukauden ensi päivään,
jolloin veli oli antaja rahat, oli vielä kymmenen päivää. Ja velaksi
ei kukaan anna.

-- Emme ehdi, Ilja Iljitsh, -- huomautti hän arasti: -- syököön, mitä
on...

-- Ei hän syö tällaista, Agata Matvejevna, kalavelliä ei hän voi
kärsiä eikä syö edes sterlettilientä; lampaanlihaa ei hän myöskään
suuhunsa ota.

-- Makkarapuodista voimme ottaa kieltä! -- hoksasi yhtäkkiä emäntä
ilostuneena: -- se on tässä likellä.

-- Hyvä, se käy päinsä, ja käskekää niiden antaa jotain vihanneksia,
tuoreita papuja...

"Pavut maksavat kahdeksan riunaa naula!" pulpahteli emännän kurkussa,
vaan sanat eivät kielelle kiivenneet.

-- Hyvä, minä toimitan ... -- virkkoi hän päättäneenä vaihtaa pavut
kaaliksiin.

-- Käskekää myös ottaa naula sveitsiläistä juustoa! -- komensi
Oblomov tietämättä Agata Matvejevnan vähiä varoja: -- eikä mitään
muuta. Minä pyydän anteeksi ja sanon ettemme tienneet odottaa... Ja
jos voisi vielä jonkunlaista buljonkia...

Emäntä yritti lähteäkseen.

-- Ja viiniä? -- muisti Oblomov yhtäkkiä.

Emäntä vain vastasi uudella kauhun katseella.

-- Täytyy panna noutamaan lafitia, -- lopetti Oblomov kylmäverisesti.



6.


Kahden tunnin perästä tuli Stolz.

-- Mikä sinua vaivaa? Kylläpä sinä olet muuttunut, pöhöttynyt ja
kelmettynyt! Oletko terve? -- kyseli Stolz.

-- Huonosti on terveyden laita, Andrei, -- puheli Oblomov syleillen
ystäväänsä: -- tuo vasen jalka se yhä vähän on turra.

-- Kuinka ilkeän näköistä sinulla täällä on! -- sanoi Stolz
silmäillen ympärilleen: -- ja mikset sinä heitä nurkkaan tuota
yönuttuasi? Ihanhan se on paikattu koko rääsy, näetkös!

-- Tottumus on toinen luonto, hyvä Andrei; en minä tästä henno luopua.

-- Entäs peitto ja nuo uutimet... -- alkoi Stolz: -- onko sekin
tottumusta? Onko sääli vaihtaa noita repaleita? Ja miten kumman
lailla sinä voit nukkua tämmöisellä vuoteella! Mikä sinua oikeastaan
vaivaa, mies?

Stolz katsoi tutkivasti Oblomovia, sitten jälleen uutimia ja vuodetta.

-- Et sinä näy mitään tietävän, -- puheli Oblomov hämillään: -- enhän
minä milloinkaan ole ollut kovin huolellinen huoneeni suhteen... Ei
nyt puhuta tästä, vaan ruvetaan päivälliselle. Hoi Sakariias! Kata
pian pöytä! No, mitäs kuuluu, kauvanko aijot viipyä kaupungissa? Ja
mistä sinä tulet?

-- Vai tahdot sinä tietää, mitä kuuluu ja mistä minä tulen? -- kysyi
Stolz: -- niin eihän sinun korviisi taida kuulua viestejä elävästä
mailmasta?

Oblomov katsoi uteliaasti häneen ja jäi odottamaan, mitä toisella oli
kertomista.

-- Miten voi Olga? -- kysyi hän.

-- Ahah, etpäs ole unohtanut! Minä luulin että unohtaisit, -- virkkoi
Stolz.

-- Ei, Andrei, luuletkos että häntä voi unhoittaa? Se olisi samaa
kuin unhoittaa että kerran on elänyt ja ollut paradiisissa... Vaan
näes millaista on nyt!...

Hän huokasi.

-- Mutta missä hän nyt on, Olga?

-- Omassa kylässään, siellä se nyt emännöitsee.

-- Tätinsä kanssako? -- kysyi Oblomov.

-- Niin, ja miehensä.

-- Onko hän naimisissa? -- äänsi Oblomov yht'äkkiä mullistaen
silmiään.

-- Mitäs sinä säikähdit? Muistojasi kai?... -- lisäsi Stolz hiljaa,
miltei hellästi.

-- Ah, en, siunatkoon sinua! -- oikasi Oblomov tullen tuntoihinsa.
-- Minä en säikähtänyt, vaan kummastuin; en tiedä, miksi tämä minua
niin hämmästytti. Joko kauvankin? Onko hän onnellinen? sano Jumalan
tähden. Minä tunnen että sinä olet ottanut päältäni suuren painon!
Vaikka sinä olet vakuuttanut minulle että hän on antanut anteeksi,
niin, tiedätkös ... en kuitenkaan ole ollut rauhallinen. Yhä on minua
kalvanut joku... Armas Andrei, kuinka kiitollinen minä sinulle olen!

Hän ilostui niin sielunsa pohjasta, poukahteli ja pyllähteli
sohvallansa niin että Stolz häntä ihan ihastuksella katseli ja oli
aivan liikutuksissaan.

-- Voi kuinka hyvä sinä olet! Ilja -- sanoi Stolz. -- Sinun sydämmesi
ansaitsi hänet! Minä kerron hänelle kaikki.

-- Ei, ei, älä kerro! -- keskeytti Oblomov. -- Hän pitää minua
tunteettomana, että minä ilolla kuulin hänen miehelään menostaan.

-- Vaan eikös ilo ole tunnetta ja lisäksi vielä ilman itsekkäisyyttä?
Sinä iloitset ainoastaan hänen onnestaan.

-- Se on totta, totta! -- keskeytti Oblomov. -- Jumala tietää, mitä
minä tarkoitan... Vaan kuka, kuka on se onnellinen mies? Enhän ole
vielä kysynytkään.

-- Kukako? -- toisti Stolz. -- Kylläpä sinä olet huono arvaamaan,
Ilja!

Oblomov pysähytti yhtäkkiä ystäväänsä liikkumattoman katseen, hänen
piirteensä jäykistyivät hetkeksi ja puna pakeni kasvoilta.

-- Ethän se vain liene ... sinä? -- kysyi hän äkisti.

-- Taas sinä säikähdit! Mitäs kummaa siinä sitten on? -- sanoi Stolz
naurahtaen.

-- Älä laske pilaa, Andrei, puhu totta! -- äänsi Oblomov
liikutuksissaan.

-- Jumaliste en laske pilaa. Jo toista vuotta olen minä naimisissa
Olgan kanssa.

Vähitellen katosivat säikähdyksen ilmeet Oblomovin kasvoilta ja
sijaan tuli rauhallinen miettiväisyys. Hän ei vielä kohottanut
katsettaan, mutta jo hetken päästä oli hänen sielunsa täynnä
hiljaista, syvää riemua ja kun hän vihdoin vitkalleen loi silmänsä
Stolziin, kiilsi niistä jo liikutuksen kyyneleitä.

-- Armas Andrei! -- virkkoi Oblomov syleillen ystäväänsä. --
Se suloinen Olga ... Sergejevna! -- lisäsi hän sitten hilliten
riemuansa. -- Teidät on siunannut itse Jumala. Taivas nähköön, kuinka
minä olen onnellinen! Sano se hänellekkin...

-- Sanon että toista Oblomovia en tunne! -- keskeytti Stolz syvästi
liikutuksissaan.

-- Ei niin, vaan muista sanoa hänelle että minä olen kohdannut hänet
johtaakseni hänet tielle ja että minä siunaan tätä kohtausta, siunaan
häntä tällä uudellakin tiellä! Mitä, -- päätti hän iloisesti: -- en
minä punastu tekoani enkä kadu; paino on pudonnut sielustani, siellä
on kirkasta, ja minä olen onnellinen. Taivas, kuinka minä sinulle
olen kiitollinen!

Ja Oblomov oli taas liikutuksissaan vähällä ruveta hyppelemään
sohvallaan; vuoroin raukesi hän kyyneliin, vuoroin purskahti
nauramaan.

-- Sakariias, samppanjaa pöytään! -- huusi hän unohtaen ettei hänellä
ollut kolikkaakaan taskussa.

-- Kaiken sanon minä Olgalle, kaiken! -- puheli Stolz. -- Ei hän
suotta voi olla sinua unhoittamatta. Ei, sillä sinä ansaitsit hänet:
sinun sydämmesi on syvä kuin kaivo!

Sakariiaksen pää kurkotti etehisestä.

-- Tulisitteko vähän tänne! -- puhui hän iskien silmää herralleen.

-- Mitä sinne? -- kysyi tämä kärsimättömästi. -- Mene ulos!

-- Olkaa hyvä ja antakaa rahaa! -- kuiskutti Sakariias.

Oblomov vaikeni silmänräpäyksessä.

-- No, ei tarvitse! -- kuiskasi hän ovesta. -- Sano että unohdit,
ettet ehtinyt! Mene nyt!... Ei, tule tänne! -- sanoi hän ääneen. --
Tiedätkös uutisen, Sakariias? Onnittele Andrei Ivanitshia: hän on
naimisissa!

-- Ah, isä kulta! Antoipas Jumala elää tähänkin ilon päivään asti!
Onnittelemme sinua, isä kulta, Andrei Ivanitsh! Antakoon Jumala
teille lukemattomia vuosia elääksenne ja paljon lapsia! Voi Herra
Jumala kuinka lystiä tämä on kuulla!

Sakariias kumarteli, hymyeli, sihisi ja kähisi. Stolz vetäsi setelin
taskustaan ja ojensi hänelle.

-- Tuossa sinulle että saat ostaa itsellesi uuden takin, -- sanoi
hän: -- aivanhan sinä näytät kerjäläiseltä!

-- Kenen kanssa te olette naimisissa, isä kulta? -- kysyi Sakariias
tavotellen Stolzin kättä.

-- Olga Sergejevnan kanssa -- muistatko? -- sanoi Oblomov.

-- Herranterttu! Vai Iljinskin ryökkynän kanssa! Se vasta mainio
ryökkynä oli! Syystä te silloin minua vanhaa koiraa toruitte, Ilja
Iljitsh! Syntisesti olen minä syypää, sillä kaiken minä teidän
niskoillenne panin. Minä se silloin toki Iljinskein väellekkin
kerroin eikä tuo Nikita! Ja siitäkös juorut nousi. Voi herrajumala,
ah hyvä-isä tokkiinsa! ... hoki hän poistuen etehiseen.

-- Olga kutsuu sinua luokseen maalle vierailemaan; sinun lempesi on
jäähtynyt ja siis vaaraton: eikä sinun mustasukkaisuudestasi ole
pelkoa. Matkustakaamme.

Oblomov huokasi.

-- Ei, Andrei, -- sanoi hän: -- en minä lempeä enkä mustasukkaisuutta
pelkää, vaan kuitenkaan en matkusta teidän luoksenne.

-- Mitäs sitten pelkäät?

-- Pelkään kateutta: teidän onnenne tulisi minulle olemaan kuin
peili, jossa minä alati näkisin oman katkeran ja musertuneen elämäni,
vaan enhän minä enää tule toisin elämään, en pysty.

-- Mitäs tyhjiä, rakas Ilja! Tahtomattasikin tulet elämään niinkuin
ympärilläsi eletään. Tulet laskemaan ja puuhaamaan taloustoimissa,
lukemaan ja kuuntelemaan soittoa. Jos tietäisit kuinka hänen äänensä
nyt on kehittynyt! Muistatko Casta divaa?

Oblomov huiskautti kättään, jottei toinen mainitseisi.

-- Matkustetaanpas! -- tyrkytti Stolz. -- Tämä on Olgan tahto, hän
ei siitä luovu. Minä uuvun, vaan hän ei. Siinä naisessa on sellainen
tuli, sellainen elämä että toisinaan minutkin tempaa mukaansa. Siellä
on entisyys jälleen sinun sielussasi viriävä. Siellä olet muistava
puiston ja syreenin ja rupeava vähän liikkumaan...

-- Ei Andrei, ei, älä muistuta, älä liikuta minua paikaltani,
jumalantähden! - keskeytti Oblomov totisena. -- Minuun koskee tämä
kipeästi eikä se minua ilahduta. Muistot, -- ne ovat joko suurinta
runoutta, kun ne ovat elävän onnen muistoja, tai ovat ne polttavaa
kipua, kun ne koskevat kuivuneita haavoja Puhukaamme muusta. Niin,
minä en ole kiittänyt sinua vielä puuhistasi minun asioissani ja
maatilani suhteen. Ystäväni! En voi, en jaksa kiittää tarpeeksi,
etsi kiitosta omassa sydämessäsi, omassa onnessasi -- Olgassa ...
Olga Sergejevnassa, sillä minä en kykene sitä tekemään! Suo anteeksi
etten itse näihin asti ole vapauttanut sinua noista puuhista. Mutta
kohta tulee kevät ja silloin minä välttämättömästi lähden tästä
Oblomofkaan...

-- Vaan tiedätkös mitä Oblomofkassa nykyään toimitetaan? Etpä arvaa.
En ole sinulle kirjoittanut, sentähden ettet vastaa kirjeisiin. Silta
on rakennettu, talo on viime vuonna pantu katon alle. Nyt saat itse
pitää huolta sisustuksesta oman aistisi mukaan, sillä sitä en minä
ota niskoilleni. Siellä isännöitsee uusi johtaja, minun miehiäni.
Näit kai tileistä menot? Oblomov oli vaiti.

-- Etkö ole niitä lukenut? -- kysyi Stolz katsoen häneen. -- Missä ne
ovat?

-- Odotahan, päivällisen jälkeen haen ne käsiin, täytyy kysästä
Sakariiakselta...

-- Ah Ilja, Ilja! Pitääkö tässä nauraa vai itkeä!

-- Kunhan on ensin syöty, niin kyllä me etsimme. Ruvetaan ruualle.

Stolz rypisti kulmakarvojaan istuutuessaan pöytään. Hänen muistiinsa
johtui Iljan-päivät: ostereineen, ananaasseineen, lintupaisteineen,
vaan nyt näki hän edessään paksun pöytäliinan, korkittoman etikka- ja
öljypullon paperitukkoineen, lautasilla pökötti kummallakin
möykky mustaa leipää, kahvelien varret olivat katkenneet...
Oblomoville tarjottiin kalavelliä, vaan hänelle ryynisoppaa ja
keitettyä kananpoikaa, sitten seurasi sitkas lehmän kieli, senjälkeen
lampaanpaisti. Ilmaantui punaviiniä. Stolz kaatoi itselleen puoli
lasillista, maistoi ja laski lasin takaisin pöytään enää maistamatta.
Ilja Iljitsh joi kaksi pikarillista viinimarjaviinaa, toisen toisensa
perästä ja kävi ahnaasti lampaanlihan kimppuun.

-- Sinun viinisi on kerrassaan kelvotonta! -- sanoi Stolz.

-- Suo anteeksi, kiireessä ei ehditty panna hakemaan kaupungilta, --
puhui Oblomov. -- Vaan etkö tahdo tätä marja-viinaa? Se on mainiota,
Andrei, maistappas!

Hän kaatoi vielä pikarillisen ja kulautti kurkkuunsa. Stolz katsoi
häntä kummastuneena, mutta ei sanonut sanaakaan.

-- Agata Matvejevna valmistaa sitä itse: se on mainio nainen! --
puheli Oblomov jonkunverran humaltuneena. -- Minä tottapuhuen en
tiedä, miten olen maalla tuleva toimeen ilman häntä: sellaista
emäntää ei löydy toista!

Stolz kuunteli häntä hiukan rypistäen kulmiaan.

-- Kenen luulet sinä kaiken tämän ruuan valmistavan? Anisjanko?
Ehei! -- pitkitti Oblomov. -- Anisja hoitelee kananpoikia, kastelee
kaaliksia ryytimaassa ja pesee lattioita, vaan tämän kaiken tekee
Agata Matvejevna.

Stolz ei koskenut lampaanpaistiin eikä piimäpiirakoihin, pani
kahvelin pois, ja katseli millä ruokahalulla tätä kaikkea ahmi
suuhunsa Oblomov.

-- Nyt sinun ei enää tarvitse nähdä minulla paitaa nurinpäin päällä,
-- hölisi yhä Oblomov nälkäisesti imeskellen luupalasta: -- hän
pitää huolen kaikesta, näkee kaikki eikä ole olemassa ainoatakaan
parsimatonta sukkaa -- ja kaiken hän itse tekee. Ja kuinka se osaa
kahvia keittää! Saat nähdä, jahka kestitsen sinua syötyä.

Stolz kuunteli vaitiollen, huolestunein kasvoin.

-- Nyt hänen veljensä on muuttanut pois, se tässä aikoo naimisiin,
sentähden ei talous näes ole niin loistava kuin ennen. Kaikki se
tässä ennen emännän käsissä ihan kiehui. Aamusta iltaan se vain
lenteli ympäri torit ja kauppapihat... Kuules kun sinulle sanon,
-- päätti Oblomov huonosti halliten kieltään: -- anna minulle
pari-kolme tuhatta, jotta en tarvitsisi sinua kestitä lehmänkielellä
ja lampaanpaistilla; kokonaisen sammin minä kannattaisin pöytään,
lohentongot ja ensiluokan härkäpaistit. Ilman kokkiakin se Agata
Matvejevna ihan ihmeitä tekisi -- jumaliste tekisi!

Hän kulautti vielä pikarillisen viinaa.

-- Juohan, Andrei, ka juohan: tämä on mainiota viinaa! Sellaista
ei sinulle Olga Sergejevnakaan tee! -- puhui hän pehmeästi. --
Kyllä se osaa laulaa sen "Casta divan", vaan tällaista viinaa ei
se osaa valmistaa! Eikä se osaa tehdä tällaista kananpoika- ja
sienipiirakkaa! Tällaista sitä leivottiin ennen vain Oblomofkassa. Ja
se se vasta hyvä on ettei ole kokkia, jumalaties minkäsiivoisin käsin
se piirakkaa höystäisi, vaan tämä Agata Matvejevna on itse siisteys.

Stolz kuunteli tarkkaavaisesti korvat höröllä.

-- Ja ai kuinka sillä ennen oli valkoiset kädet, -- jatkoi Oblomov
aikalailla humaltuneena viinasta: -- ei olisi ollut synti niitä
suudella. Nyt ne ovat tulleet karkeiksi, se kun itse tekee kaikki
työt. Itse se tärkkää minulle paidatkin! -- selitti Oblomov
tunteellisesta, miltei kyynelet silmissä. -- Jumaliste, niin tekee,
itse olen nähnyt. Muista ei vaimo pidä sellaista huolta -- ei maar!
Mainio muija se on tuo Agata Matvejevna! Heh, Andrei! Muutappas
sinä tänne sen Olga Sergejevnan kanssa, vuokraa täällä huvila,
silloin sitä elettäisiin, heh. Lehdossa ruvettaisiin teetä juomaan,
Iljanperjantaina mentäisiin Ruutitehtaalle ja perässä tulisi vankkuri
täynnä eväitä ja samovaari. Sinne nurmelle levitettäisiin matto ja
siinä köllötettäisiin! Agata Matvejevna opettaisi Olga Sergejevnankin
emännöimään, opettaisippa hyvinkin! Nyt tässä vain on huonosti
käynyt, kun se veli on muuttanut pois, vaan jos _meille_ annettaisiin
kolme-neljä tuhatta, niin minä sinulle panettaisin pöytään sellaisia
kalkkunoita että...

-- Sinähän saat viisi tuhatta minulta! -- sanoi yhtäkkiä Stolz. --
Mihin sinä ne panet kaikki?

-- Entäs velka? -- livahti yhtäkkiä Oblomovin suusta.

Stolz hypähti paikaltaan.

-- Velkako? -- toisti hän. -- Mikä velka se on? Ja kuni uhkaava
opettaja katsahti hän piiloutuvaa koulupoikaa.

Oblomov oli samassa vaijennut. Stolz istuutui hänen eteensä sohvalle.

-- Kenelle sinä olet velkaa? -- kysyi hän. Oblomov selvisi hiukan ja
havahtui.

-- En kenellekkään, minä vain valehtelin, -- sanoi hän.

-- Ei, nyt sinä valehtelet ja vielä taitamattomasti. Mitä se on? Mikä
sinua vaivaa, Ilja? Ahaa! Tätäkö se siis merkitsee lampaanpaisti ja
hapanviini! Sinulla ei ole rahaa! Mihin sinä ne panet?

-- Minä olen tosiaan velkaa ... jonkun vähän -- emännälle
ruokavaroista ... änkytti Oblomov.

-- Lampaanlihasta ja lehmänkielestä! Ilja, puhu suoraan, mitä sinun
luonasi tapahtuu? Mikä juttu tämä on: veli on muuttanut pois ja
talous on ruvennut menemään huonosti... Tässä on jotakin sotkua.
Paljonko olet velkaa?

-- Kymmenen tuhatta velkakirjan mukaan ... -- sopersi Oblomov.

Stolz hyppäsi seisaalleen, vaan istahti jälleen.

-- Kymmenen tuhatta? Emännälle? Ruokavaroista? -- toisti hän
kauhistuneena.

-- Niin, paljon on tullut otetuksi velaksi, minä olen elänyt
leveästi... Muistatko: ananaassit ja persikat... sentähden olen
velkaantunut ... -- löpersi Oblomov. -- Vaan mitäs siitä?

Stolz ei vastannut hänelle. Hän harkitsi itsekseen: "veli muuttanut
pois, talous ruvennut käymään huonosti -- ja siltä se tosiaan tuntuu,
kaikki näyttää autiolta, köyhältä ja likaiselta! Millainen nainen
lienee emäntä? Oblomov ylistää häntä! tämä hoitaa häntä, ja mies
puhuu hänestä lämmöllä..."

Yhtäkkiä muuttui Stolz kasvoiltaan päästyään totuuden perille. Häntä
pöyristytti kylmästi.

-- Ilja! -- kysyi hän. -- Tuo nainen ... mikä on hän sinulle?

Mutta Oblomov oli painanut päänsä pöytää vasten ja alkanut torkkua.

"Se ryöstää hänet, nylkee hänestä kaikki ... tämä on se tavallinen
juttu, jota en tähän asti ole arvannutkaan!" ajatteli hän.

Stolz nousi ja työnsi nopeasti oven auki emännän puolelle niin että
tämä nähdessään hänet säikähtyneenä pudotti kädestään lusikan, jolla
oli hämmentänyt kahvia.

-- Minun on tarvis teidän kanssanne vähän puhella, -- sanoi Stolz
kohteliaasti.

-- Olkaa hyvä ja astukaa tänne vierashuoneeseen, minä tulen heti, --
vastasi emäntä arasti.

Ja heittäen kaulalleen huivin, astui hän heti toisen perästä
vierashuoneeseen sekä istahti sohvan nurkalle. Saalia ei enää ollut
niin että hän koetti piiloittaa kätensä huivinsa alle.

-- Onko Ilja Iljitsh antanut teille velkakirjan? -- kysyi Stolz.

-- Ei, -- vastasi emäntä tylsistynein katsein ja ihmetyksissään: --
eivät he minulle ole mitään kirjaa antaneet.

-- Ettäkö ei mitään?

-- En minä ole mitään kirjaa nähnyt! -- väitti tämä yhä tylsästi
kummastuksissaan.

-- Velkakirjaa? -- toisti Stolz. Emäntä rupesi vähän miettimään.

-- Puhuisitte veljen kanssa, -- virkkoi hän: -- vaan minä en suinkaan
ole mitään velkakirjaa nähnyt.

"Lieneekö hän tyhmä vai veijari tuo nainen?" ajatteli Stolz itsekseen.

-- Mutta onko sitten Oblomov teille velkaa? -- kysyi hän.

Emäntä katsahti häneen tylsästi, sitten yhtäkkiä joku aate virisi
hänen kasvoilleen, joilla samassa ilmeni hätää. Hän muisti
pantattua jalohelmeä, hopeita, saloppia, ja kuvaili mielessään
että Stolz tähtää tähän velkaan; sitä hän vain ei mitenkään voinut
ymmärtää, kuinka oli saatu tietää tästä, sillä ei hän ollut
tuiskahtanut sanaakaan tästä salaisuudesta, saati Oblomoville, edes
Anisjallekkaan, jolle muuten teki tilin jokaisesta kopeikasta.

-- Paljonko hän on teille velkaa? -- tiedusti Stolz rauhattomana.

-- Eivät he ole velkaa mitään! Ei kopeikkaakaan!

"Hän salaa minun edessäni, kainostelee se ahnas peto, koronkiskuri!"
ajatteli Stolz. "Vaan kyllä minä tästä selvän otan."

-- Entäpäs kymmenen tuhatta? -- kysyi hän.

-- Mitkä kymmenen tuhatta? -- huudahti emäntä hätäyksissään ja
kummissaan.

-- Ilja Iljitsh kuuluu olevan teille velkaa kymmenen tuhatta
velkakirjan mukaan -- onko se totta vai ei?

-- Eivät he ole velkaa mitään. Paastonaikaan jäätiin velkaa
lihakauppiaalle kaksitoista ja puoli ruplaa, niin sekin maksettiin jo
tässä kolmannella viikolla, kermasta on maitomuijalle myös maksettu
-- eivät he ole velkaa kerrassaan mitään.

-- Eikö teillä todellakaan ole asiapaperia hänen suhteensa?

Emäntä tirkisti häneen tylsästi.

-- Puhuisitte veljen kanssa, -- vastasi hän: se asuu toisella
puolella katua Samikalovin talossa...

-- Ei, sallikaa minun puhua asia selväksi teidän kanssanne, -- sanoi
Stolz päättäväisesti. -- Ilja Iljitsh katsoo itsensä velalliseksi
teille eikä veljellenne...

-- Eivät he ole minulle velkaa, -- selitti tämä: -- vaan mitä minä
olen pantannut hopeita, _jalokiven_ ja turkiksia, niin sen olen
itseäni varten pantannut. Màshalle ja itselleni olen kengät ostanut,
Vanjalle paitoja sekä suoritellut menoja vihannespuotiloihin. Vaan
Ilja Iljitshin tähden ei ole kopeikkaakaan mennyt.

Stolz katsoi häneen, kuunteli ja koetti päästä hänen sanojensa
perille. Hän nähtävästi yksin oli lähellä arvaamaan Agata Matvejevnan
salaisuuden, ja se melkein halveksiva katse, jonka hän oli häneen
luonut ruvetessaan puhumaan hänen kanssaan, muuttui nyt väkinäisesti
uteliaisuuden vieläpä osanottavaisuuden katseeksi.

Jalohelmen ja hopeakalujen panttaamisessa aavisti hän puoleksi
salaisia uhrauksia, mutta sitä hän vain ei voinut ratkaista,
olivatko ne tehty puhtaasta harrastuksesta tai joidenkin vastaisten
suosionosoitusten toivossa.

Hän ei tiennyt oikein, surkutellakko Iljaa vai iloitakko hänen
puolestaan. Kävihän ilmeisesti selville, ettei Oblomov ollut velkaa
emännälle, vaan että tämä velka on jotain lurjusmaista vehkeilyä
veljen puolelta, mutta sitä vastoin kävi ilmi myös paljon muutakin...
Mitä merkitsivät nämät hopeakalujen ja jalokivien panttaukset?

-- Teillä ei siis ole vaatimusta Ilja Iljitshin nimiin?

-- Ettekö viitsisi puhella veljeni kanssa, -- vastasi emäntä
yksikantaan: -- nyt sen pitäisi olla kotona paraikaa.

-- Teille ei ole velkaa Ilja Iljitsh, sanotte te?

-- Ei kopeikkaakaan, jumaliste se on totta! -- vannoi emäntä katsoen
pyhänkuvaan ja tehden ristinmerkin.

-- Vahvistatteko tämän todeksi todistajain kuullen?

-- Kaikkien kuullen, vaikkapa rippituolissa! -- Vaan mitä jalokiven
ja hopeiden panttausta koskee, niin se on omiin menoihin...

-- Hyvä on! -- keskeytti Stolz. -- Kun minä huomenna tulen
luoksenne kahden tuttavani kanssa, niin ette siis kieltäydy heidän
läsnäollessaan sanomasta samaa?

-- Puhuisitte mieluummin veljeni kanssa, -- toisti emäntä: -- enhän
minä ole puettukaan niinkuin oikeat ihmiset ... kun aina olen
keittiössä, ei ole hyvä, jos vieraat näkevät: vielä moittivat.

-- Ei se mitään, veljeänne käyn minä tapaamassa myös huomenna
senjälkeen kun te olette allekirjoittanut erään paperin...

-- Vaan minä olen tykkänään vieraantunut kirjoittamisesta.

-- Siinä ei paljon ole kirjoittamista, kaikkiaan kaksi riviä.

-- Ei, vapauttakaa minut siitä, kirjoittakoon mieluummin tuo Vanja,
se kirjoittaa niin puhtaasti...

-- Elkää kieltäytykö, -- tyrkytti Stolz: -- jos ette te allekirjoita
paperia, niin se merkitsee, että Ilja Iljitsh on teille velkaa
kymmenen tuhatta ruplaa.

-- Eivät he ole minulle velkaa mitään, ei puolta kopeikkaakaan, --
väitti emäntä: -- jumaliste!

-- Siinä tapauksessa olette te velvollinen allekirjoittamaan paperin.
Jääkää hyvästi huomiseen asti.

-- Vaan poikkeaisitte ennemmin huomenna veljeni luo ... -- puheli
emäntä saattaen Stolzin ulos huoneesta: -- kas tuolla kulmassa,
toisella puolella katua se asuu.

-- En mene vielä sinne, ja myös teitä pyydän ettette ennen minua
veljellenne mitään tästä puhu, muuten Ilja Iljitshille tulee paljon
ikävyyksiä...

-- Minä en siis sano heille mitään! -- sanoi emäntä kuuliaisesti.



7.


Seuraavana päivänä antoi Agata Matvejevna Stolzille todistuksen ettei
hänellä ole minkäänlaista rahallista vaatimusta Oblomovilta. Tämä
todistus mukanaan ilmestyi Stolz yhtäkkiä veljen eteen.

Tämä oli oikea ukkosen isku Ivan Matvejevitshille. Hän vetäsi esiin
asiakirjansa ja osotti vapisevalla oikean käden keskisormella, kynsi
koukussa, Oblomovin allekirjoitusta sekä kaupanvälittäjän todistusta.

-- Laki, -- sanoi hän: -- on minun asiani puolella; minä pidän huolta
vain sisareni asioista, vaan mitä rahoja Ilja Iljitsh lienee ottanut,
se on minulle tuntematonta.

-- Teidän asianne ei lopu tähän, -- uhkasi häntä Stolz lähtiessään
pois.

-- Se on laillinen asia, vaan minä olen syrjässä! -- puolustautui
Ivan Matvejevitsh piiloittaen kädet hihoihinsa.

Toisena päivänä, kun hän juuri oli tullut virastoonsa, ilmestyi
pikalähetti kenraalin luota, joka viipymättä vaati häntä luokseen.

-- Kenraalin luo! -- toisti kauhistuksissaan koko virasto. --
Miksikä? Mitä nyt? Vaatineekohan jotakin selontekoa? Ja millaista?
Pian, pian! Neulomaan asiakirjoja ja tekemään pesäkirjoituksia!
Mitähän tämä merkitsee!

Illalla tuli Ivan Matvejevitsh "Laitokseen" aivan pahalla päällä.
Tarantjev oli aikaa-sitten istunut odottamassa häntä siellä.

-- Mitä kuuluu, kuoma? -- kysyi hän kärsimättömästi.

-- Mitäkö! -- virkkoi Ivan Matvejevitsh yksitoikkoisella äänellä. --
Mitä sinä sitten luulet tässä kuuluvan?

-- Haukkuivatko, hä?

-- Haukkuivat! -- matki häntä irvistellen Ivan Matvejevitsh. --
Parempi, jos olisivat pieksäneet! Olet sinäkin koko hyvä! -- sätti
hän: -- kun et sanonut että se saksalainen on sellainen konna!

-- Sanoinhan minä sinulle että se on viekas!

-- Mitä se on: viekas! Kyllä me viekkaat tunnemme! Mikset sinä
sanonut että hänellä on valta? He sinuttelivat kenraalin kanssa
toisiaan, aivan kuten me toisiamme. Luuletko että minä olisin mennyt
tekemisiin moisen kanssa, jos olisin tiennyt?

-- Mutta laillinen asiahan meillä on! -- virkkoi Tarantjev.

-- Vai laillinen asia! -- jätkytti jälleen irvistellen Muhojarov.
-- Koettappas mennä itse sinne sanomaan sitä, niin kielesi kurkkuun
takertuu. Älyätkö sinä, mitä kenraali minulta kysyi?

-- Mitä hän sitten kysyi? -- uteli Tarantjev.

-- Että "onko totta että te jonkun lurjuksen kanssa olette
juottaneet tilanomistaja Oblomovin humalaan ja saattaneet hänet
allekirjoittamaan velkakirjan teidän sisarenne nimiin?"

-- Niinkö hän sanoi että "lurjuksen kanssa"? -- kysyi Tarantjev.

-- Niin, niin hän sanoi...

-- Kuka se sitten on tuo lurjus? -- kysyi jälleen Tarantjev.

Toveri tirkisti häneen.

-- Vai et sinä muka tiedä? -- sanoi hän sapekkaasti. -- Ihan varmasti
sinä itse!

-- Kuinkas minut siihen on sekoitettu?

-- Kiitä saksalaista ja omaa maakuntalaistasi. Se saksalainen se on
kaikki nuuskinut ja tutkinut...

-- Olisit veli jotakin toista syyttänyt etkä minusta mitään
maininnut, että minua oli olemassa koko jutussa!

-- Vai niin! Mikä pyhä sinä olet? -- virkkoi toveri.

-- Mitäs sinä sitten vastasit, kun kenraali kysyi että "onko totta
että te siellä muutaman lurjuksen kanssa?..." Siinä sinun olisi
pitänyt eksyttää hänet.

-- Mene sinä hiiteen eksytyksinesi! Kun toisella silmät viheriöinä
hohtaa! Kyllähän minä koetin vastatakkin että: "ei se ole totta, se
on panettelua, teidän ylhäisyytenne, en mitään Oblomovia tunne enkä
ikinä ole tuntenut, se on kaikki Tarantjevin syy!..." vaan en sitä
suustani saanut, tuuskahdin vain hänen jalkapohjiinsa.

-- Aikovatkohan nostaa asian vai mitä?! -- kysyi Tarantjev kolealla
äänellä. -- Minähän olen syrjässä, mutta sinä...

-- Syrjässä? Vai olet sinä syrjässä? Ei veli, jos tässä jollekkin
silmukka tulee kaulaan pantavaksi, niin sinulle se ensimäiseksi
tulee: kukas houkutteli Oblomovin juomaan? Kukas häntä häpäisi ja
uhkasi?...

-- Sinäpäs se neuvoit, -- sanoi Tarantjev.

-- Oletko sinä sitten alaikäinen, häh! Haista hapan, minä en sinusta
välitä vähän-vähääkään!

-- Tämä on hävytöntä, veli! Kuinka paljon onkaan minun kauttani
solunut sinun käsiisi, vaan minulle ei ole pirahtanut kuin kolmesataa
ruplaa kaikkiaan.

-- Mitä sinä tarkoitat, ettäkö yksin ottaa kaikki niskoilleen? Oletpa
mokoman sukkela! Ehei, en vähän-vähääkään minä välitä sinusta,
minuahan vain pyysi sisar naisellisesta asian tietämättömyydestä
todistuttamaan velkakirjan meklarilla -- siinä kaikki. Sinä ja
Zatjertti olitte todistajina, te siitä saatte vastatakkin!

-- Antaisit sisarellesi aika pöllytyksen, kuinka hän uskalsikin
nousta veljeään vastaan? -- sanoi Tarantjev.

-- Sisar on pöllö, vaan minkäs hänelle tekee? -- Mitä hän nyt arvelee?

-- Mitäkö? Itkeä pillittää vain ja itsepäisesti hokee että "Ilja
Iljitsh muka ei ole velkaa! ja ettei ikinä ole lainannut hänelle
mitään rahoja".

-- Mutta sinullahan on velkakirja hänen nimiinsä: et sinä omaasi
kadota...

Muhajarov vetäsi taskustaan sisaren-velkakirjan, repi sen kappaleiksi
ja ojensi Tarantjeville.

-- Heh siinä, minä lahjoitan sen sinulle, etkö tahdo? -- lisäsi hän.
-- Mitä häneltä ottaa? Talonko pahasine ryytimaineen, vai mitä? Ei
siitä tuhattakaan makseta, se on kokonaan rappioon-menossa. Ja mikä
pakana minä olen, häh, että ajaisin hänet kakarain kanssa mailmalle?

-- Taitaa siis tutkimus alkaa? -- kysyi Tarantjev arasti. -- Eiköhän
tulisi helpommaksi, jos sinä, veli rahalla siitä suoriutuisit?

-- Ei mitään tutkimusta tule. Kenraali kyllä uhkasi lähettää pois
kaupungista, vaan se saksalainen pani vastaan, kun ei tahdo saattaa
Oblomovia häpeään.

-- Mitä sinä puhut, veli! Aivanhan on kuin vuori vierähtäisi
hartioilta! Siis ryypätään! -- ehdotti Tarantjev.

-- Vai ryypätään? Millä varoilla? Sinunko vai kenen?

-- Eikös sinun? Kai sinä tänäänkin olet seitsemisen ruplaa kokoon
haalinut?

-- Hui hai, tulot ovat olleet ja menneet. Vaan minä en ole vielä
puhunut kaikkea, mitä kenraali sanoi.

-- Mitä niin? -- kysyi Tarantjev äkisti taas aristuen.

-- Käski ottaa virkaeron.

-- Mitä puhut, veli! -- sanoi Tarantjev pullistaen silmänsä päin
toveriinsa. -- No, -- päätti hän tuimasti: -- nyt haukun minä
Oblomovin niin että paikat paukkuu!

-- Kunpa pääsisit vain haukkumalla!

-- Ei, kyllä minä haukun hänet niinkuin sinä tahdot! -- Mutta muuten,
tosiaankin, parempi on että vähän varron, kuules mitäs tässä pälkähti
päähäni, kuulehan veli!

-- Mitä vielä? -- toisti mietteissään Ivan Matvejevitsh.

-- Kyllä tämä asia vielä selviää. Vahinko vain että olet muuttanut
pois entisestä asunnostasi...

-- Mitä siis?

-- Sitä että täytyy pitää silmällä Oblomovia ja sisartasi, että
millaisia piirakoita ne siellä leipovat ja että on... todistajia!
Silloin ei saksalaisen kynnet mihinkään pysty, ja sinä olet vapaa
kuin kasakka, pankoot toimeen tutkimuksen -- asia on laillinen! Kai
se säikähtää silloin saksalainen ja menee sovintotuomariin.

-- Mitäs, jos se tosiaankin käy päinsä! -- vastasi Muhojarov
miettivästi. -- Et sinä ole niin tuhma keksintöjä tekemään, mutta
itse asiaan et kelpaa eikä myöskään tuo Zatjertti. Kyllä minä
keksin, odotahan! -- puheli hän vilkastuen. -- Minä heidät opetan!
Oman keittopiikani minä heille lähetän sisaren keittiöön, tämä
tulee Anisjan ystäväksi ja urkkii kaikki, ja sitten... Hei veli,
ryypätäänpäs!

-- Ryypättiin! -- toisti Tarantjev. -- Ja sitten minä vasta oikein
haukun Oblomovin! --

Stolz koetti saada Oblomovin raahatuksi matkaansa, mutta tämä
pyysi jättämään hänet ainoastaan kuukaudeksi, pyysi niin hartaasti
ettei Stolz hennonut olla armahtamatta. Oblomov tarvitsi tämän
kuukauden omain sanainsa mukaan saadakseen kaikki tilit valmiiksi
vuokrataksensa asuntonsa toiselle ja sovitellaksensa kaikki asiansa
Pietarissa siten ettei ikinä enää tarvitseisi sinne palata. Sitten
oli ostettava kaikellaista maalaistalon sisustamista varten, ja
lopuksi tahtoi hän etsiä itselleen hyvän taloudenhoitajattaren, Agata
Matvejevnan kaltaisen; eikä hän myöskään kursaillut kehoittaa tätä
myömään talonsa ja siirtymään kylään, suuren talouden hoitoon.

-- Koska sattuu olemaan puhe emännästä, -- keskeytti hänet Stolz: --
niin tahdon sinulta kysyä, Ilja, missä suhteissa sinä häneen oikein
olet...?

Oblomov sävähti äkkiä punaiseksi.

-- Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi hän hätäisesti.

-- Sinä sen tiedät sangen hyvin, -- huomautti Stolz: -- muuten ei
olisi ollut syytä noin punastua. Kuules Ilja, jos tässä varoitus voi
jotakin vaikuttaa, niin minä koko ystävyytemme nojalla pyydän: ole
varovainen...

-- Minkä suhteen? Älä turhia! - puolustelihen Oblomov hämillään.

-- Sinä puhuit hänestä taannoin sellaisella lämmöllä että minä
tosiaankin rupesin ajattelemaan että sinä häntä...

-- Rakastanko vai mitä aijot sanoa? Älähän nyt! -- keskeytti Oblomov
väkinäisesti naurahtaen.

-- Niin, vielä pahempi, jos ei siinä ole mitään siveellistä kipinää,
jos tämä on ainoastaan...

-- Andrei! Oletko sinä oppinut tuntemaan minut siveettömäksi
ihmiseksi?

-- Miksikäs sitten punastuit?

-- Sentähden että saatoit päästää aivoistasi sellaisen ajatuksen!

Stolz pudisti epäillen päätänsä.

-- Varo, Ilja, ettet lankea kuoppaan. Se on yksinkertainen nainen,
täällä on siivotonta, karkeaa ja painostava ilmakehä, joka tylsentää
järjen -- hyi sentään!

Oblomov oli vaiti.

-- No, jää hyvästi, -- lopetti Stolz: -- minä siis sanon Olgalle että
kesällä sinut saamme nähdä, jollei meillä, niin Oblomofkassa. Muista
että hän on järkähtämätön vaatimuksessaan!

-- Välttämättömästi saavun, -- vastasi Oblomov vakuuttavasti: -- Sano
hänelle myös että jos hän sallii, niin vietän talven teidän luonanne.

-- Se se vasta hauskaa olisi!

Stolz matkusti kaupungista samana päivänä, vaan jo illalla ilmestyi
Oblomovin luo Tarantjev. Tämä ei malttanut olla haukkumatta häntä
aikalailla toverinsa puolesta. Mutta hän ei ottanut huomioon sitä
seikkaa, että Oblomov Iljinskein seurassa oli tottunut pois mokomista
ilmiöistä ja että hänen henkinen velttoutensa ja alistumisensa
törkeyksiä kuulemaan olivat vaihtuneet inhon tunteisiin. Tämä olisi
tullut ilmi jo aikaa sitten, ja osaksihan se oli jo ilmi käynytkin
silloin, kun Oblomov vielä asui huvilassa, mutta siitä asti oli
Tarantjev harvemmin käynyt hänen luonaan ja lisäksi käynyt muiden
läsnäollessa, niin ettei yhteentörmäyksiä heidän välillään ollut
sattunut.

-- Terve, kaveri! -- sanoi Tarantjev ilkeästi, ojentamatta kättään.

-- Päivää, -- vastasi Oblomov kylmästi tuijottaen ikkunaan.

-- Mitä, oletko saattanut hyväntekijäsi jo pois?

-- Olen kyllä. Mitäs sitten?

-- Se on mainio hyväntekijä! -- jatkoi Tarantjev myrkyllisesti.

-- Ei taida sinua miellyttää?

-- Minä hänet hirttäisin! -- kähisi Tarantjev vihaisesti.

-- Vai niin sinä tekisit?

-- Ja sinut samaan puuhun!

-- Mistä syystä?

-- Suorita asiasi rehellisesti mies: jos olet kerran velkaa, niin
maksa, äläkä koukuttele vastaan. Mitä vehkeitä sinä nyt olet saanut
aikaan?

-- Kuules, Mihei Andreitsh, vapauta minut noista letkauksistasi,
kauvan olen minä laiskuudesta ja huolimattomuudesta sinua kuunnellut:
olen luullut sinulla olevan edes pisaran omaatuntoa, vaan sitä ei
näy olevan. Sinä tahdot lurjuksen kanssa pettää minut: kuka teistä
on kehnompi -- en tiedä, molemmat te vain minulle olette iljettäviä.
Ystäväni auttoi minut tästä tuhmasta pulasta...

-- Hyväkin ystävä! -- virkkoi Tarantjev. -- Olen kuullut että hän
on sinulta morsiamenkin ryöstänyt; tosiaankin koko hyväntekijä! Voi
miestä, pöllö sinä olet, moukka...

-- Ole hyvä: säästä kohteliaisuuksiasi! -- keskeytti hänet Oblomov.

-- En säästä! Sinä et ole minusta välittänyt, sinä kiittämätön! Minä
sinut olen toimittanut tänne asumaankin ja löytänyt sinulle mainion
emännän. Rauhallisen paikan ja kaikellaisia mukavuuksia olen sinulle
hankkinut, ylenpalttisia hyviä töitä sinulle tehnyt, mutta sinä
olet turpasi aina vain pois kääntänyt. Mokomankin hyväntekijänpä
sinä löysit: saksalaisen! Arennille se sinun maatilasi otti, vaan
odotahan: hän sinut nylkee ja vielä osakkeet niskoillesi nakkaa.
Kun se sinut mailmalle ajaa, muista silloin minun sanani! Pöllö,
sanon minä sinulle, eikä sekään ole kylliksi, sillä elukka sinä olet
päällepäätteeksi, sinä kiittämätön!

-- Tarantjev! -- huudahti Oblomov uhkaavasti.

-- Mitäs huudat? Minä huudan itse koko mailmalle että sinä olet
pöllö ja elukka! -- ärjyi Tarantjev. -- Minä ja Ivan Matveitsh
hoitelimme ja varjelimme sinua, aivankuin orjat sinua palvelimme,
varpaisillamme kuljimme sinun ympärilläsi, silmiisi katselimme,
mutta sinä menit panettelemaan toveriani esimiesten edessä: nyt on
hän viraton ja ilman leivänpalaa! Se on halpamaista ja iljettävää!
Sinun velvollisuutesi on nyt antaa hänelle puolet omaisuudestasi,
anna vekseli hänen nimelleen: nyt sinä et ole juovuksissa, vaan
selvilläsi, anna heti, sanon minä, ilman sitä en minä täältä lähde...

-- Mitä te, Mihei Andreitsh, siellä niin huudatte? -- sanoivat emäntä
ja Anisja kurkistaen ovesta. -- Kaksi sivukulkijaa on pysähtynyt
kuuntelemaan, mikä huuto sieltä kuuluu...

-- Huudan kyllä, -- kirkui Tarantjev: -- Saakoon tietää häpeänsä tämä
tolvana! Ja petkuttakoon sinua tuo saksalais-roisto yhtä hyvin kuin
hän sinulta on vietellyt henttusi...

Kovan korvapuustin läiskäys pamahti huoneessa. Silmänräpäyksessä
vaikeni Tarantjev hämmästyneenä Oblomovin käsiksikäymisestä niin
että retkahti alas tuolille ja kummastuksissaan mulkoili ympärilleen
tyhmistynein silmin.

-- Mitä tämä on? Mitä tämä tietää -- häh? Mitä? -- änkytti hän
kalpeana läähättäen ja pidellen poskeaan. -- Kunnianhäväistys! Sinä
saat maksaa siitä minulle! Heti paikalla syytös kenraalikuvernööriin:
näittekö te muut?

-- Emme me mitään nähneet! -- sanoivat molemmat naiset yhteen ääneen.

-- Vai ette! Täällä on salaliitto, täällä on rosvopesä! Roistojoukko!
Ryöstävät, tappavat...

-- Ulos, lurjus! -- huudahti Oblomov kalpeana, raivosta vavisten. --
Korjaa heti paikalla luusi taikka minä sinut tapan kuin koiran!

Hän etsi silmillään keppiä.

-- Hyvät ihmiset! Väkivaltaa! Auttakaa!--huusi Tarantjev.

-- Sakariias! Viskaa ulos tuo kelvoton ja varokoon hän näyttämästä
silmiään enää! -- ärjähti Oblomov.

-- Olkaa hyvä; tuossa teille Jumala -- -- tuossa ovi! -- sanoi
Sakariias osottaen pyhänkuvaa ja ovea.

-- En minä sinun luoksesi tässä tullut, vaan tätini luo, -- mörisi
Tarantjev.

-- Menkää Jumalan nimessä! Minä en teitä tarvitse, Mihei Andreitsh,
-- virkkoi Agata Matvejevna: -- veljeni luona te olette ennenkin
kulkenut ettekä minun! Te olette minulle huonompi karvainta retikkaa.
Juotte, syötte ja vielä haukutte.

-- Vai sillä tavalla, täti! Hyvä, kyllä veli antaa teidän tietää!
Vaan tuo saa maksaa minulle kunnian häväistyksestä. Missä minun
lakkini on? Piru teidät vieköön! Ryöväreitä ja murhaajia te olette!
-- kiljui hän mennessään pitkin pihaa. -- Saat maksaa minulle
kunnianhäväistyksestä!

Koira riuhtoi ketjuaan ja herkesi vimmattuun haukuntaan.

Tämän jälkeen eivät Tarantjev ja Oblomov enää toinen-toistaan nähneet.



8.


Stolz ei saapunut vuosikausiin Pietariin. Kerran hän ainoastaan
pikimältään pistäysi Olgan maatilalla sekä Oblomofkassa. Ilja Iljitsh
sai häneltä kirjeen, jossa Andrei kehoitti häntä matkustamaan
kylään ja ottamaan käsiinsä nyt kuntoonpannun maatilan, vaan itse
hän Olga Sergejevnan kanssa muutti pois Krimin etelärannalle tehden
näin kahdessa tarkoituksessa: asiainsa tähden Odessassa ja vaimonsa
terveyden tähden "mikä oli heikontunut synnytyksen jälkeen".

He asettuivat asumaan hiljaiseen sopukkaan meren rannalla. Vaatimaton
ja pieni oli heidän talonsa, jonka sisustuksen erityinen tyyli
ja ulkonainen rakennusmalli, kuten kaikki koristukset kantoivat
isäntäväkensä persoonallisen maun leimaa. Huoneet huokuivat leppoista
kaunotaiteellista tunnelmaa, mikä hienosti hiveli järkeä; joka
paikasta tuulahti vastaan virkeä aatelma tai loisti ihmistyön ihanuus
samoinkuin ympärillä loisti luonnon ikuinen kauneus. Keskellä tauluja
ja kuvapatsaita kimalteli kunniapaikalla kullattu Erarin flyygeli.

Viiniköynnökset, muratit ja myrtit peittivät huvilan ylhäältä alas.
Parvekkeelta näkyi meri, toiselta puolelta -- tie kaupunkiin.

Sieltä vahdiskeli Olga Andrein kotiintuloa, silloin kun tämä oli
ajanut asioilleen, sieltä juoksi hän aina läpi uhkean kukkatarhan ja
pitkän poppelikujan, ja heittäytyi vasten miehensä rintaa, miehensä,
jonka katse hehkui ja joka aina oli täynnä samaa kiihkeätä onnen
lämpöä huolimatta siitä että jo niin monta vuotta olivat olleet
naimisissa.

Stolz katsoi rakkautta ja naimisissa-oloa kentiesi liian
alkuperäiseltä kannalta, mutta joka tapauksessa itsenäisesti. Ja
tässä kulki hän vapaata ja, niinkuin hänestä tuntui, yksinkertaista
tietä, mutta minkä vaikean vaivannäön, havainnonteon ja kärsimysten
koulun olikaan hän kestää saanut, kunnes oli oppinut ottamaan
"yksinkertaisia askeleita"!

Isältään oli hän kaikkea elämässä oppinut katselemaan vakavalta
puolelta, vieläpä pikkuasioitakin; ehkäpä olisi hän perinyt
häneltä tuon turhantarkan ankaruudenkin, mikä tavallisesti seuraa
mukana saksalaisten katsantokantaa, jokaista elämänaskelta, siinä
luvussa puolisona-olemistakin. Kuni kivisten taulujen kirjoitus,
niin selkeästi oli kaikille paistanut piirrettynä vanhan Stolzin
elämä eikä siinä mitään muuta ollut voinut ajatella allapiilevän.
Mutta äiti lauluineen ja helline kuiskeineen, sitten ruhtinaan
eriluonteinen talo, edelleen yliopisto, kirjat ja tiedonvalo --
kaikki tämä oli johtanut Andrein syrjään tuosta isän viittaamalta,
suoranankaralta radalta, ja venäläinen elämä oli piirtänyt häneen
näkymättömät kukkakaavansa tehden tuosta värittömästä kivilaatasta
kirkkaan ja leveän taulun.

Andrei ei turhantarkasti kahlehtinut tunne-elämäänsä, vaan antoi
laillisen vapauden tunnelmille ja haaveille koettaen ainoastaan olla
kadottamatta "maata jalkainsa alta", joskaan saksalaisen luonteensa
mukaan ei voinut hillitä itseään tekemästä johtopäätöksiään ja
muistutuksiaan elämänsääntöjen suhteen.

Hän oli ripeä ruumiiltaan sentähden että oli terve järjeltään. Oli
ollut vallaton ja hulivili poika-iässään, vaan oli kuitenkin oppinut
tekemään työtä. Ei ollut hän joutanut haaveen virrassa pulikoimaan,
ei ollut hänellä mielikuvitus tahrautunut eikä sydän turmeltunut,
sillä niiden puhtautta ja neitseellisyyttä oli äiti tarkoin pitänyt
silmällä.

Nuorukaisena oli hän vaistomaisesti varjellut voimansa raikkaina
ja jo varhain tehnyt sen havainnon että tämä tuoreus synnyttää
reippautta ja hilpeyttä, muodostaa sen miehuuden, johon sielun täytyy
olla karaistu ollakseen kalpenematta elämän edessä, ja voidakseen
pitää sitä -- ei raskaana taakkana tai ristinä, vaan ainoastaan
velvollisuutena ja sellaisena, jonka kanssa kannattaa taistella.

Paljon henkistä huolta oli hän myös pyhittänyt sydämmen ja sen
monimutkaisten lakien tuntemiseen. Milloin tajullisesti, milloin
tajuttomasti tarkastamalla kauneuden heijastusta mielikuvitukseen,
vaikutelman muuttumista tunteeksi, tämän eri ilmiöitä, leikkiä ja
loppua sekä silmäämällä ympärilleen ja siirtymällä tosielämään oli
hän raivannut itselleen sen vakaumuksen että rakkaus Arkimedeksen
vivun voimalla panee mailman liikkeeseen ja että siinä on yhtä
paljon yleistä, kumoamatonta totuutta ja siunausta kuin sen
ymmärtämättömyydessä ja väärinkäyttämisessä on valhetta ja
epäsiveyttä. Missä on siis hyvä, missä paha? Missä on raja niiden
välillä?

Tehdessään kysymyksen: mikä on valhe? alkoi hänen mielikuvituksessaan
vilistä kirjavia naamareita sekä nykyisyydestä että menneiltä
ajoilta. Hymyhuulin, milloin punastuen, milloin kulmiaan rypistäen
sai hän katsella rakkauden sankarien ja sankarittarien loppumatonta
jonoa: Don Quixoteja teräshansikkaineen, ritarihaaveisia naisia
viisikymmenvuotisine uskollisine odotuksineen; hovipaimenia rusevine
kasvoineen ja rehellisine mulko-silmineen sekä kiharapäisiä
sinipiikoja...

Hänen eteensä ilmaantui puuteroituja markiiseja pitseineen,
älystä-välkkyvine silmineen ja irstaine hymyineen; itsensä-ampuneita,
itsensä-hirttäneitä tai tukehduttaneita Werterejä; senjälkeen
kuihtuneita neitoja ikuisine lemmenkyyneleineen ja luostareineen,
uudemman aikaisia viiksiniekka-sankareita tuimine, tulisine
silmineen, yksinkertaisia ja itsetietoisia Don-Juaneja sekä
järkiniekkoja, jotka eivät vähääkään ole valittavinaan rakkaudesta ja
kuitenkin salaa jumaloivat piikojaan ... ynnä kaikellaisia muita.

Kysyessään: mikä siis on totuus? etsi hän likeltä ja kaukaa sekä
mielikuvituksellaan että silmillään esimerkkejä yksinkertaisesta,
kunniallisesta, syvästä ja särkymättömästä lähentymisestä naiseen,
vaan ei mistään niitä löytänyt, tai jos toisinaan luulikin
löytäneensä, niin sai perästäpäin huomata pettyneensä, ja vaipui
surullisiin mietteisiin vieläpä epätoivoonkin.

"Nähtävästi ei tätä autuutta ole täydellisesti olemassakaan",
ajatteli hän: "tai ovat ne sydämmet, joita tällainen rakkaus
valaisee, niin ujot ja arat että pysyvät piilossa koettamatta
kiistellä järkimiesten kanssa; kentiesi säälivät ne heitä, antavat
heille anteeksi oman onnensa nimessä sen että nämät tallaavat likaan
kukkasen, koska ei ole maata, mihin se voisi juurensa työntää ja
kasvaa sellaiseksi puuksi, joka loisi siimeksensä koko elämään."

Hän tarkasteli avioliittoja ja aviomiehiä ja näki heidän suhteissaan
vaimoihinsa aina sfinksin arvoituksineen, ikäänkuin kaikki olisi
ollut käsittämätöntä, loppuun-sanomatonta, ja kuitenkaan eivät
nämät miehet hautoneet elämän mutkikkaita kysymyksiä, vaan kulkivat
avioliiton tietä niin tasaisin ja itsetietoisin askelin ikäänkuin ei
heillä olisi ollut mitään ratkaistavana eikä etsittävänä.

"Ovatkohan he oikeassa? Ehkä ei tosiaankaan mitään muuta tarvita",
arveli hän itseänsä epäillen, katsellen, kuinka muutamat nopeasti
läpikäyvät lemmenasteet aivankuin mitkäkin aakkoset tai kuin jonkun
kohteliaisuuden muodon, aivankuin tekisivät kumarruksen astuessaan
seuraan ja sitten -- pikaisesti asiaan!

Kärsimättömästi pudistavat he hartioiltaan elämän kevään, ja monet
vielä koko ikänsä katsovat karsaasti vaimojansa ikäänkuin harmitellen
että kerran olivat niin tyhmiä että rakastuivat heihin.

Toisia ei rakkaus jätä pitkään aikaan, toisinaan kestää se vanhuuteen
saakka, mutta aina on heillä huulillaan ivallinen hymy...

Lopuksi suurin osa menee avioliittoon aivan niinkuin otetaan
haltuunsa omaisuus ja nautitaan sen, tarjoamista eduista:
vaimo tuo parhaan järjestyksen taloon -- hän on emäntä, äiti
ja lastenkasvattajatar, mutta rakkautta katsotaan samoin kuin
käytännöllinen isäntä katsoo maatilan paikkaa, se on: kerraltaan hän
siihen tottuu eikä sitä sitten enää koskaan huomaa.

-- Mitä se siis on: synnynnäistäkö kykenemättömyyttä, luonnonlakien
seurauksesta, vai valmistuksen ja kasvatuksen puutettako?... Missä on
tuo myötätunne, mikä ei koskaan kadota luonnollista sulouttansa, mikä
ei pukeudu narrimaisiin rimssuihin, mikä muuttaa muotoansa, mutta
mikä ei koskaan sammu! Millainen on tämän kaikkialle vuodatetun,
kaikkitäyttävän autuuden ja elämän nesteen luonnollinen kukka ja
kukoistus?

Kuni ennustaja silmäili hän kaukaisuuteen ja sen sumusta ilmaantui
hänelle tunteen muoto ja sen kera naisen kuva, joka välkkyi hänen
mieliväreissänsä, kuva -- vallan yksinkertainen, mutta kirkas ja
puhdas.

-- Se on vain haavetta! -- sanoi hän taipuen hymysuin mielensä
turhasta kiihoituksesta.

Mutta tämän haaveen haamu eli vasten tahtoakin hänen muistossaan.

Ensin uneksui hän tässä kuvassa vain naisen tulevaisuutta ylipäänsä,
vaan kun hän sitten täysikasvaneessa, kypsyneessä Olgassaan sai nähdä
ei ainoastaan kukoistukseensa puhjenneen kauneuden ylellisyyden,
vaan myös voiman, joka oli valmis elämään ja janosi valaistusta ja
elämäntaistelua -- kaikki oman haaveensa tuntomerkit, niin heräsi
hänessä jälleen tuonoinen, miltei jo unohtunut rakkauden kuva, hän
alkoi uneksua tätä kuvaansa Olgaksi ja hänestä tuntui että totuus on
mahdollinen ilman narrinpukua ja väärinkäytöstä.

Leikkimättä lemmen ja avioliiton kysymyksillä, sekoittamatta siihen
mitään muita laskuja, siteitä, rahoja tai virkoja, mietiskeli Stolz
kuitenkin sitä, kuinka hänen ulkomainen, tähän saakka väsymätön
toimintansa on sointuva yhteen sisällisen perhe-elämän kanssa, ja
kuinka hän matkailijasta ja asioitsijasta on muuttuva eukolliseksi
kotona-kököttäjaksi? Jos hän tästä ulkonaisesta touhustaan
asettuu, niin millä on täyttyvä hänen elämänsä kotioloissa? Lasten
kasvattaminen ja sivistäminen, heidän ohjaamisensa elämään ei
tietysti ole helppo eikä tyhjä tehtävä, mutta siihen on vielä aikaa
ja mitäs hän siihen asti on tekevä?

Kauvan ja usein olivat nämät kysymykset ahdistelleet häntä, vaan ei
hän ollut antanut naimattomuutensa raskauttaa elämäänsä eikä hänen
päähänsä ollut juolahtanut, silloinkaan, kun sydän sykähti kauniimman
sukupuolen läheisyydestä, ottaa niskoillensa avioliiton kahleita.
Tästä syystä hän ikäänkuin oli ylenkatsonut myös Olga-impeä, ihaellen
häntä ainoastaan kuin suloista lasta, josta on suuria toiveita ja
vain leikillä, sivumennen singahutellen tytön janoavaan ja herkkään
sieluun uusia, rohkeita aatteita, sattuvia elämänhavainnoita,
kehittäen siinä, sen enempää arvelematta ja ennustamatta, ilmiöiden
elävää ymmärtämystä ja varmaa katsantokantaa, vaan unhoittaen väliin
vihdoin Olgankin ja omat huolimattomat opetuksensa.

Mutta aika-ajoin, nähdessään että tytössä välähteli harvinaisempia
hengen kipunoita ja mielipiteitä, ja ettei hänessä ollut valhetta,
ettei hän etsinyt yleistä tunnustusta, että tunteet hänessä syttyivät
ja sammuivat yksinkertaisesti ja vapaasti, ettei hänessä ollut mitään
vierasta, vaan kaikki omaa ja tämä oma niin rohkeata, raikasta ja
lujaa -- silloin joutui hän ymmälle, mistä tyttö oli kaiken tämän
saanut, muistamatta omilta huuliltaan lennähtäneitä neuvoja ja
huomautuksia.

Jos hän silloin olisi kohdistanut huomionsa häneen, olisi hän voinut
luulla että tyttö astelee melkein yksin omaa tietänsä ja että
häntä varjelee äärimmäisyyksiltä ainoastaan tädin pintapuolinen
silmälläpito, mutta ettei häntä ensinkään rasita tuo monilukuinen
holhoojajoukko eikä se auktoriteetti, mikä kuului seitsemälle
hoitajattarelle, mummoille ja tädeille kaikellaisine suku-, perhe- ja
säätysääntöineen, vanhettuneine tapoineen ja mielipiteineen; ettei
häntä väkisin viedä kuluneelle käytävälle, vaan että hän kulkee uutta
polkua, jota myöten hänen on täytynyt raivata uransa omalla älyllään,
katsannollaan ja tunteellaan.

Mutta luonto ei häntä millään tällaisella ollut loukannut; täti ei
hirmuvaltiaan tavoin hallinnut hänen tahtoaan eikä henkeään, itse
arvaili ja ymmärsi Olga paljonkin silmäillen varovaisesti elämään ja
kuunnellen muunmuassa ystävänsä puheita ja neuvoja...

Stolz ei tätä pitänyt minään merkillisenä, vaan odotti ainoastaan
jonkunverran kehitystä tulevaisuudessa, mutta kaukaisessa
tulevaisuudessa, odottamatta suinkaan tytöstä itselleen mitään
elämänkumppania.

Mutta Olga ei itserakkaasta kainoudesta pitkään aikaan antanut
itsestään selkoa, ja vasta kiusallisen taistelun jälkeen, ulkomailla
ollessaan, huomasi Stolz, kuinka yksinkertaiseksi, voimalliseksi ja
luonnolliseksi olennoksi hänen unhoittamansa paljonlupaava lapsi oli
kehittynyt. Mutta silloin aukeni hänen eteensä vähitellen tuo neidon
sielussa hautuva syvä kuilu, jota hän koetti täyttää, vaan jota hän
ei koskaan tuntenut saavansa umpeen.

Alussa oli hänen pakko kauvan taistella Olgan elävän luonteen
kanssa, hillitä hänen nuoruutensa kuumetta, asetella mielenpuuskia
erityisillä keinoilla, antaa tasainen kulku elämälle, joka tosin
onnistui vain ajaksi. Sillä tuskin ummisti hän luottavaisesti
silmänsä, kun taas nousi hälinä, elämä pulppusi lähteenä, kuului uusi
kysymys tuosta rauhattomasta hengestä, ahdistetusta sydämmestä, ja
silloin täytyi ruveta rauhoittamaan kiihoittunutta mielikuvitusta,
masentamaan tai päinvastoin herättämään itserakkauden tuntoa. Ja
neidon vaipuessa miettimään jotakin ilmiötä, riensi Stolz aina
antamaan hänelle siihen avaimen.

Usko satunnaisuuksiin ja harhakuvittelun usva alkoivat vähitellen
haihtua neidon elämästä. Valoisana ja vapaana avautui hänen eteensä
elon avaruus ja niinkuin läpihohtavassa vedessä erotti hän siinä
jokaisen pienen kiven, uurteen ja vihdoin puhtaan pohjan.

-- Olen onnellinen! -- kuiskasi hän heittäen kiitollisuuden
katseen entiseen elämäänsä, ja tulevaisuutta tunnustellen muisteli
neitseellistä onnenunelmaansa, jonka kerran haaveellisena,
haaleansinervänä yönä oli nähnyt Shveitsissä, ja huomasi että tuo
uni, kuni varjo, liitää itse elämässäkin.

"Mistä hyvästä tämä on osakseni tullut?" ajatteli hän tyynesti.
Toisinaan hän aivan pelkäsi että jos tämä onni häneltä särkyy...

Mutta vuosia kului eivätkä he väsyneet elämään. Koittanut oli
hiljaisuus, tyyntyneet mielenkuohut, elämänkieroudet käyneet
selville, tulleet kestetyiksi kärsivällisesti ja reippaasti, eikä
taisteluninto vieläkään heidän keskessään vaijennut.

Olga oli jo kasvanut vakavaan elämänymmärtämykseen; kaksi olemusta,
hänen ja Andrein, oli vuotanut yhteen uomaan, tuntematon oli hurjien
himojen temmellys ja kaikki oli heillä hiljaisessa sopusoinnussa.

Tuntuipa kuin olisi ollut lupa nukahtaa tähän ansaittuun rauhaan
ja nauttia kuten nauttivat hiljaisten sopukkain asukkaat, jotka
kohtaavat toisensa kolmesti päivässä haukotellen arkipäiväisessä
keskustelussa, vaipuvat tylsään uinailuun, nääntyen aamusta iltaan,
koska muka kaikki on läpiharkittua, loppuunpuhuttua ja niin tehtyä
ettei muka ole mitään enää puhuttavaa eikä tehtävää tässä matosessa
mailmassa.

Ulkonaisesti tapahtui kaikki heilläkin niinkuin muilla. He nousivat
ylös, joskaan eivät aamuruskon aikaan, niin kuitenkin varhain;
istuivat mielellään pitkän teepöydän ääressä vieläpä toisinaan
laiskasti vaitiollen, erkanivat sitten kumpikin omalle suunnalleen
tai tekivät työtä yhdessä, söivät päivällistä, ajelivat vainioilla,
harrastivat soitantoa ja laulantoa ... kuten Oblomovkin oli
haaveillut.

Mutta toimetonta torkuntaa ei heillä näkynyt, ilman ikävää ja
henkistä uneliaisuutta viettivät he päivänsä, velttoa katsetta tai
sanaa ei päästetty, puheenaine ei koskaan loppunut ja keskustelu oli
usein lämmintä.

Pitkin huoneita kajahtelivat heidän sointuisat äänensä, kuuluen
puutarhaan asti, tai uskoivat he hiljaa toinen-toiselleen kukkaiset
haaveensa, henkensä kaikki kielinkertomattomat nuoret värähdykset,
heräävät aatteet, sielujen tuskin kuuluvat kuiskeet...

Ja heidän vaitiolonsa oli toisinaan mietiskelevää onnea, josta ennen
oli haaveillut Oblomov, tai oli se henkistä itsenäistä työtä ja
loppuunsuoritusta aineissa, joita he toinen-toiselleen opettivat.

Usein vaipuivat he äänettömään ihmettelyyn iäti uuden ja loistavan
luonnon kauneuden edessä. Heidän herkät sielunsa eivät voineet tottua
tähän kauneuteen, .vaan maa, taivas, meri -- kaikki herätti heissä
tunnelmia ja vaiti istuskelivat he rinnakkain katsellen samallaisin
sieluin ja silmin tätä luotua ihanuutta ja ymmärsivät sanaa sanomatta
toinen-toisensa.

Eivät he välinpitämättöminä ottaneet vastaan aamun koittoa eivätkä
voineet tylsästi vaipua lämpöisen, tähtisen etelänyön hämärään. Heitä
piti hereillä alituinen aatteen lento, ikuinen sielun värinä ja tarve
ajatella, tuntea ja puhua kahden...

Mikä sitten lienee ollutkin noiden kuumien kiistojen, hiljaisten
keskustelujen, lukemisten ja pitkien kävelyretkien tutkimus-esineenä?

Kaikki tyyni. Jo ulkomailla oli Stolz vieraantunut lukemasta ja
työskentelemästä yksikseen ja täällä silmä silmää vasten Olgan kanssa
ajatteli hän kahden. Töintuskin pystyi hän seuraamaan sitä väsyttävää
vilkkautta, millä Olgan aatteen ja tahdon ilmaukset tapahtuivat.

Kysymys, mitä hän on tekevä perheellisenä miehenä, oli jo tyyntynyt
ja itsestään saanut ratkaisunsa. Hänen oli pakko pyhittää vaimonsa
myös omiin toimiinsa sentähden että ilman puuhaa ja liikettä
elämässä tämä olisi läkähtynyt aivankuin vailla ilmaa. Jonkun
rakennuksen rakennuttaminen, työt omalla ja Oblomovin tilalla, yhtiön
yritykset -- ei mitään tehty ilman hänen tietoaan tai osanottoaan.
Ei ainoatakaan kirjettä lähetetty ilman että vaimokin ne läpiluki,
ei ainoatakaan ajatusta, vielä vähemmin toimeenpanoa päässyt hänen
ohitsensa, vaan hän tiesi kaiken, ja kaikki kiinnitti hänen mieltänsä
siksi että kiinnitti hänen miehensä mieltä.

Aluksi teki Stolz tämän senvuoksi että oli mahdoton mitään salata
vaimoltaan, koska kirjeiden kirjoittaminen, keskustelu asiamiesten
ja kaikellaisten urakoitsijain kanssa tapahtui hänen läsnäollessaan,
hänen silmäinsä edessä, vaan sitten hän rupesi tätä jatkamaan
tottumuksesta, niin että lopuksi muuttui välttämättömäksi hänelle
itselleenkin.

Vaimon huomautukset, neuvot, hyväksyminen tai hylkääminen tuli
hänelle välttämättömäksi tarkistukseksi, sillä hän näki että tämä
ymmärtää asiat yhtä hyvin kuin hän itsekkin. Sakariias se loukkaantui
sellaisesta kykeneväisyydestä vaimonsa puolelta ja monet siitä
loukkaantuvat, mutta Stolz oli siitä onnellinen.

Mutta lukeminen ja oppiminen se oli vaimon alituisena hengen
ravintona ja kehittäjänä. Olga oli kateellinen jokaisen kirjan ja
sanomalehtikirjoituksen suhteen, mitä ei hänelle oltu näytetty,
ja ihan suuttui, jos miehensä ei katsonut hyväksi näyttää hänelle
jotakin mielestään liian vakavaa, ikävää, hänelle käsittämätöntä,
ja nimitti moista menettelyä turhantarkkuudeksi, typeryydeksi,
jälkeenjäämiseksi, haukkuen rakastettua miestään "vanhaksi
saksalaiseksi peruukiksi". Tämän tautta tapahtui heidän välillään
eläviä, kiihkeitä näytelmiä.

Vaimo suuttui, vaan mies nauroi, vaimo suuttui vielä pahemmin ja
leppyi vasta silloin, kun mies lakkasi pilaa laskemasta ja suostui
jakamaan hänen kanssaan ajatuksensa, tietonsa ja kirjansa. Mies
ei tyrkyttänyt hänelle oppinutta tekniikkaa voidakseen ylpeillä
tuolla typerimmällä kerskauksella että hänellä on "oppinut vaimo".
Jos Olgan puheessa olisi ilmaantunut yksikään sana tai vihjaus
moiseen vaatimukseen, niin olisi Stolz punastunut pahemmin kuin
jos tämä olisi vastannut tylsällä tietämättömyyden katseella
johonkin kysymykseen, joka tieteen alalla oli aivan tavallinen,
mutta senaikuiselle naiskasvatukselle vielä mahdoton sulattaa. Mies
ainoastaan tahtoi, ja vaimo kaksin kerroin, ettei olisi mitään minkä
perille ei nainen pääsisi yhtä hyvin kuin mies.

Stolz ei suinkaan piirtänyt hänelle kuvia eikä numeroita, mutta
puhui kaikesta, luki paljon, sivuuttamatta turhantarkasti myöskään
mitään taloudellista teoriiaa, yhteiskunnallisia tai filosoofisia
teoksia, sekä puhui innostuksella ja viehättävästi esittämällä
eläviä totuuksia tieteen äärettömästä mailmasta. Erityiskohdat
tosin haihtuivat pian Olgan muistista, mutta kehäpiirteet eivät
hänen vastaanottavaisesta hengestään koskaan kuluneet pois, eivät
vaalenneet värit eikä tukahtunut tuli, millä mies oli valaissut
hänelle mailman kaikkeutta.

Stolz värähtelee ylpeydestä ja onnesta huomatessaan, kuinka
perästäpäin tämän tulen kipuna hohtaa Olgan silmissä, kuinka kaiku
hänelle uskotusta aatteesta soinnahtelee hänen puheessaan, kuinka
aate on tunkeutunut hänen tajuntaansa ja ymmärrykseensä, kypsynyt
hänen hengessään ja esiin käy hänen sanoistaan, ei kuivana eikä
karkeana, vaan naisellisen sulon välkkeessä, ja varsinkin, jos
joku hedelmää-tuottava pisara kaikesta puhutusta, läpiluetusta ja
kuvatusta on laskeutunut kuni simpukkahelmi hänen elämänsä kirkkaalle
pohjalle.

Ajattelijana ja taiteilijana esitti Stolz hänelle järjellä varustetun
olennon, eikä vielä koskaan elämässään ollut hän tuntenut itseänsä
niin syvästi kiintyneeksi mihinkään, ei opintoaikoinaan eikä niinä
raskaina päivinä, jolloin hän taisteli elämän kanssa kiihkoisena
koettaen pujottautua ulos sen sokkeloista ja karaisten itseänsä
miehuuden kokemuksissa, kuin nyt -- vaaliessaan tätä vaikenematonta,
tulivuorenkaltaista hengentyötä omassa ystävättäressään!

-- Kuinka onnellinen olenkaan! -- saattoi Stolz itsekseen puhella
haaveillen omaan tapaansa ja kurkistaen tulevaisuuteen, jolloin
avioliiton hunajavuodet ovat loppuunkuluneet.

Kaukaa hänelle jälleen hymyili vastaan uusi kuva, ei itsekkään
Olgan kuva, ei himokkaasti lempivän vaimon, ei äidin -- lasten
hoitajattaren, joka vihdoin kuihtuu kukattomaan, kenellekkään
hyödyttömään elämään, vaan joku muu, korkea, miltei ylenluonnollinen
olento...

Hän unelmoi äiti-luojattaresta ja kokonaisen onnellisen sukupolven
osanottajattaresta siveelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Hän
mietiskeli pelolla, oliko Olgalla riittävä tahtoa ja voimia ...
ja kiirehtien autteli häntä mitä pikimmin alistamaan itselleen
elämän, miehuullisesti varustautumaan elämäntaisteluun, -- juuri
nyt, niinkauvan kun he molemmat vielä olivat nuoria ja elämä heitä
säästi, tai sen iskut eivät vielä tuntuneet raskailta, ja niin kauvan
kun murhe hukkui rakkauden tulvaan.

Synkentyivät heidänkin päivänsä, mutta eivät kaavaksi. Vahingot
asioissa, melkoinen rahajoukon häviö -- sellainen sattuma heihin
tuskin koski. Se maksoi heille ylimääräisiä puuhia ja matkustuksia
eri suuntiin, vaan sitten se pian unhoittui.

Tädin kuolema sai katkerat, vilpittömät kyynelet vuotamaan Olgan
silmistä ja loi varjon hänen elämäänsä noin puolen vuoden ajaksi.
Kaikista suurinta varovaisuutta ja alituista huolta saivat aikaan
lasten taudit, mutta vaaran ohi mentyä palasi aina heti onnikin. Enin
huoletti Stolzia Olgan terveydentila, sillä kauvan kesti ennenkuin
tämä tointui voimiinsa synnytysten jälkeen, ja vaikka toipuikin
lopulla, ei hän herennyt sitä yhä huolehtimasta. Hirveämpää murhetta
ei hän tuntenut.

-- Kuinka onnellinen olenkaan! -- hoki myös Olga hiljaa ihmetellen
elämäänsä ja sellaisena itsetajunnan hetkenä vaipui toisinaan syvään
mietiskelyyn ... varsinkin erääseen aikaan kolmi-neli-vuotisen
miehelässä-olonsa jälkeen.

Kummallinen on ihminen! Kuta täyteläisempi oli tämän naisen onni,
sitä miettiväisemmäksi hän kävi ja ... pelkääväisemmäksi. Hän
alkoi ankarasti pitää itseänsä silmällä ja sai selville että häntä
hämmensi tämä elämän hiljaisuus ja sen seisahtuminen onnen hetkinä.
Väkisten pudisteli hän sielustansa tämän alakuloisuuden ja kiirehti
elämänaskeliaan kiihkeästi etsien hälinää, liikettä, puuhaa, pyysi
miehensä mukana päästä kaupunkiin ja koetti viehtyä ihmisiin ja
seura-elämään.

Mutta mailman turhamaisuus ei häneen paljon koskenut, vaan hän riensi
takaisin omaan sopukkaansa huuhtomaan sielustansa sen raskaan,
oudon vaikutuksen sekä ryhtyi uudestaan milloin kotielämän pieniin
puuhiin luopumatta tuntikausiin lastenkamarista ja täyttäen äidin
ja lastenpiian velvollisuudet, milloin syventyen Andrein kanssa
keskusteluihin "vakavasta ja ikävästä" tai lueskelivat he yhdessä
runoilijoita ja puhelivat retkestä Italiaan.

Olga pelkää vajoavansa jonkunlaiseen oblomovilaiseen velttouteen.
Mutta kuinka tahansa hän koettaakaan karkoittaa sielustansa moiset
aika-ajoittaiset kangistuksen ja uneliaisuuden silmänräpäykset, hänen
sieluunsa aina aluksi salaa sukeltaa onnen unelma, hänet ympäröipi
haaleansinervä yö kietoen hänet uinailun vaippaan, sitten jälleen
tulee alakuloinen seisahdus, ikäänkuin elämän lepokohta, vaan
senjälkeen ... hämmennys, pelko, riutumus, omituinen synkeä suru,
ja rauhattomissa aivoissa alkaa kuulua omituisia, hämäriä, usvaisia
kysymyksiä...

Olga kuunteli niitä herkästi, tutki itseänsä, mutta ei saanut
selville mitään, mitä sielu etsi; se vain etsi ja vaati jotakin ja
ikäänkuin -- hirveä sanoa -- tunsi tuskaa, niinkuin hänelle olisi
ollut liian vähän tätä onnellista elämää, ikäänkuin hän olisi
siihen väsynyt ja vaati yhä uusia, tuntemattomia ilmiöitä, koettaen
kurkistaa kauvas eteenpäin.

"Mitä tämä on?" ajatteli hän kauhistuneena. "Lieneekö todella
tarpeellista ja mahdollista vielä haluta jotakin? Mihin siis on
mentävä? Eihän tie ulotu pitemmälle... Eikö se todellakaan ulotu,
vai jokohan on suoritettu elämän kiertokulku? Tässäkö lieneekin
kaikki ... kaikki tyyni?"... hautoi hänen sielunsa, vaan se ikäänkuin
jätti jotakin loppuunsanomatta -- ja hätäisesti silmähti Olga
ympärilleen että eikö kukaan huomannut ja kuullut tätä hänen sielunsa
kuisketta... Hän kyseli silmillään taivaalta, mereltä, metsältä
-- mutta vastausta ei mistään kuulunut; siellä oli vastassa vain
avaruus, syvyys, synkkyys.

Luonto puheli yhtä ja samaa, siinä kuvastui hänelle katkeamaton,
mutta yksitoikkoinen elämän juoksu ilman alkua, ilman loppua.

Hän tiesi, keneltä olisi ollut kysyttävä näistä mielenahdistuksista,
ja olisi löytänyt vastauksen, mutta millaisen? Mitä, jos tämä vain
olikin hedelmättömän järjen nurinaa, tai mikä pahempi, sopusointuun
luomattoman, epänaisellisen sydämmen janoa? Taivas sentään! Hän,
miehensä epäjumala -- oliko hän sydäntä vailla, oliko hänen
järkensä kovettunut ja tyytymätön kaikkeen? Mitä hänestä tuleekaan?
Rikkiviisas nainenko? Kuinka onkaan hän masentuva, kun hänen
miehellensä paljastuvat nämät uudet, oudot, joskohta tiettävästi
hänellekkin tunnetut kärsimykset!

Hän saattoi piiloutua mieheltään tai keksiä syyksi sairauden noina
hetkinä, jolloin hänen silmänsä kadottivat samettimaisen pehmeytensä
ja katse niissä oli omituisen kuiva ja polttava ja kasvoilla lepäsi
raskas pilvi, -- noina hetkinä, joina hän kaikista ponnistuksistaan
huolimatta ei voinut pakottaa itseään hymyilemään ja puhumaan,
vaan kuunteli välinpitämättömänä mitä merkillisimpiä uutisia
valtiollisesta mailmasta, mitä mieltäkiinnittävimpiä selityksiä
tieteen uusista askelista ja taiteen tuoreimmista luomista.

Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut itkeä eikä hänessä tapahtunut
sitä äkkipikaista väristystä, mitä oli tuntenut siihen aikaan, kun
hermot kihisivät ja neitseelliset voimat riehahtelivat. Ei! tämä oli
toista. -- Mitä se sitten on? -- kyseli hän epätoivoissaan tullessaan
ikävän-välinpitämättömäksi kaiken suhteen jonakin kauniina,
haaveellisena iltana tai kehdon ääressä, vieläpä kesken miehensä
hyväilyä ja puhelua.

Mutta ei hänen ollut helppo salata itseänsä Stolzin tutkivalta
katseelta; tämän hän tiesi, ja valmistautui keskusteluun sisällisesti
yhtä levottomana kuin oli kerran valmistautunut entisyytensä
tunnustukseen. Ja keskustelu puhkesi.

He kävelivät eräänä iltana pitkin poppelikujaa. Olga melkein
riippui miehensä olkapäässä ja oli syvästi vaiti. Häntä ahdisti tuo
käsittämätön mielentilansa, ja mistä tahansa Stolz koettikaan puhua,
niin vastasi hän siihen lyhyesti.

-- Lastenhoitajatar sanoo että Pikku-Olla on yskinyt viime yönä.
Pitäisiköhän panna huomenna tohtoria hakemaan? -- kysyi mies.

-- Minä olen häntä juottanut lämpöisellä maidolla enkä huomenna
päästä kävelemään, niin että sittenpähän näemme! -- vastasi vaimo
yksitoikkoisella äänellä.

Vaijeten kulkivat he käytävän päähän.

-- Miksikäs sinä et vastannut ystävättäresi Sonitshkan kirjeeseen? --
kysyi Stolz. -- Ja minä kun odotin niin että vähällä olin myöhästyä
postista. Se oli jo hänen kolmas kirjeensä, johon et ole vastannut.

-- Niin, minä tahdon mitä pikimmin unohtaa hänet ... -- sanoi Olga ja
vaikeni.

-- Minä lähetin terveisiä sinulta Bitshurinille, -- virkkoi taas
Andrei: -- hänhän on sinuun ihan rakastunut, kaippa se miestä
lohduttaa hiukan, kun ei hänen vehnätilauksensa kerkeä perille
määrä-aikaan.

Olga hymähti kuivasti.

-- Niin, sinä olet siitä jo kertonut, -- äänsi hän
välinpitämättömästi.

-- Mikä sinun on, nukuttaako sinua? -- kysyi mies. Olgan sydän alkoi
tykyttää joka kerta kun kysymykset näin sattuivat aralle paikalle.

-- Ei vielä, -- vastasi hän teeskennellyllä reippaudella: -- miksi
sitä kysyt?

-- Oletko kipeä? -- kysyi taas toinen.

-- En. Vai näyttääkö sinusta siltä?

-- No, sitten on sinulla ikävä!

Olga puristi lujasti molemmin käsin hänen olkapäätänsä.

-- Ei, ei, kielsi hän teeskennellyn-ujostelemattomalla äänellä, jossa
kuitenkin värähteli ikäänkuin ikävää.

Stolz talutti hänet ulos lehtokujasta ja käänsi hänen kasvonsa
kuunvaloa kohti.

-- Katso minuun! -- sanoi hän luoden tutkivan katseen vaimonsa
silmiin.

-- Voisi luulla että sinä olet onneton ihminen! Niin kummalliset ovat
sinun silmäsi tänään, eivätkä ainoastaan tänään... Mikä sinua vaivaa,
Olga?

Ja mies talutti hänet jälleen vyötäisistä lehtokujan varjoon.

-- Tiedätkös mitä: minulla on äärettömän nälkä! -- virkkoi Olga
koettaen purskahtaa nauruun.

-- Älä viitsi valehdella! Minä en siitä pidä! -- lisäsi Stolz
teeskennellyn-ankarasti.

-- Vai näytän minä sinusta onnettomalta? -- toisti vaimo nuhtelevasti
pysähdyttäen miehensä keskellä kujaa. -- Niin, onneton ehkä vain
sentähden ... että olen liiankin onnellinen! -- sai hän sanotuksi
niin hellällä ja pehmeällä äänen sävyllä että miehen täytyi suudella
häntä.

Olga tuli rohkeammaksi. Se, että hän vähän kuin leikillä oli
tullut sanoneeksi tuntevansa itsensä onnettomaksi, pakoitti hänet
vilpittömään tunnustukseen.

-- Ei minun ole ikävä, sillä se ei ole mahdollista: tiedäthän
sinä sen tietysti itsekkin, etkä usko omia sanojasi. En minä ole
kipeäkään, vaan minua painaa joku alakuloisuus ... se minua tässä
toisinaan vaivaa ... -- minä olen kärsimätön ihminen ... siinä
nyt kuulet, koska sinulta on mahdoton sitä salata. Niin, se on
alakuloisuutta, vaan en tiedä, mistä se johtuu! Ja hän laski päänsä
miehensä hartiolle.

-- Kas kummaa! Mikähän siihen on syynä? -- kysyi Stolz hiljaa
nojautuen häneen.

-- En tiedä, -- toisti Olga.

-- Täytyyhän kuitenkin olla syy, jos ei minussa eikä sinun
ympäristössäsi, niin sinussa itsessäsi. Väliin tällaisessa
alakuloisuudessa piilee sairauden itu... Oletko oikein terve?

-- Niin, kentiesi on tässä jotain sentapaista, -- vastasi vaimo
totisesti: -- vaikka minä en mitään tunne. Näethän, kuinka minä
syön, kävelen, nukun ja työskentelen. Yhtäkkiä lankeaa päälleni
jonkunlainen synkkämielisyys ... minusta tuntuu kuin ei elämässä
olisi kaikkea... Vaan älä viitsi kuunnella, tämä on nyt niin
joutavaa...

-- Puhu, puhu! -- vaati Stolz vilkkaasti. -- No, että siis elämässä
ei vielä ole kaikkea, ja mitä vielä?

-- Toisinaan minä ikäänkuin pelkään, -- jatkoi Olga: -- että kunhan
ei vain kaikki muuttuisi ja loppuisi ... en tiedä itsekään. Tai
vaivaa minua tuhma ajatus että: mitä vielä on tulossa? ... Mitä
tämä onni oikeastaan on ... ja koko elämä? -- puheli hän hiljentäen
hiljentämistään ääntään ja kainostellen: kaikki nämät ilot ja
surut... ja luonto...? -- kuiskutti hän: -- kaikki kiehtoo minua
vielä jonnekkin, minä tulen tyytymättömäksi kaikkeen... Hyvä jumala!
minua ihan hävettävät nämät tuhmuudet ... tämähän on haaveilemista...
Älä ole huomaavinasikaan, älä huoli katsoa ... -- lisäsi hän
rukoilevalla äänellä hyväillen miestään. -- Tämä suru haihtuu kai
pian ja minulle tulee jälleen niin valoisa ja iloisa oltava kuin
nytkin, juuri tällä hetkellä!

Olga likistihen mieheensä niin arkana ja hyväilevänä ja tosiaankin
häpeissään, ikäänkuin pyytäen anteeksi "tyhmyyksiään".

Kauvan kyseli häneltä mies, kauvan selitteli vaimo ikäänkuin potilas
lääkärilleen alakuloisuutensa ilmiöitä, ilmitoi kaikki synkät
kysymykset, kuvaili sielunsa sekasorron ja sitten -- kun tämä
kangastus alkoi kadota -- kaikki, mitä suinkin voi muistaa ja huomata.

Stolz kulki jälleen ääneti pitkin käytävää, pää rinnalle painuneena,
neuvottomana, levottomana ja kokonaan syventyneenä vaimonsa hämärään
tunnustukseen.

Tämä koetti kurkistaa hänen silmiinsä, mutta ei mitään nähnyt, ja
kun he kolmannen kerran olivat päässeet lehtokujan päähän, ei Olga
antanut miehensä kääntyä, vaan vuorostaan vei hänet kuutamoon ja
katsahti kysyväisesti hänen silmiinsä.

-- Mitä mietit? -- kysyi hän ujosti. - Nauratko minun tyhmyyksilleni,
niinkö? Se on kovin typerää tällainen suru, eikö olekkin?

Mies oli vaiti.

-- Miksi et puhu? -- kysyi toinen kärsimättömänä.

-- Ethän sinä itsekään puhunut pitkään aikaan, vaikka tietysti tiesit
että minä olin aikaa sitten sinua tarkastellut -- anna siis minunkin
olla vaiti ja miettiä. Et sinä minulle mitään helppoa tehtävää ole
antanut.

-- Vaan jos sinä nyt rupeat miettimään, niin minua alkaa kiusata se,
että sinä siinä yksin haudoskelet keksiäksesi jotakin. Paha että
tulin sanoneeksikaan! Puhu nyt toki jotakin...

-- Mitäs minä tässä osaan sanoa? Ehkäpä sinun hermosi vielä joutuvat
epäjärjestykseen, ja silloin lääkäri enkä minä tutkii, mikä sinua
vaivaa. Täytyy huomenna haettaa... Vaan jos ei se ole sitä ... --
yritti hän sanomaan ja jäi miettimään.

-- Puhu! -- ahdisti Olga kärsimättömänä.

Stolz vain asteli eteenpäin yhä miettien.

-- Anna tulla nyt! -- sanoi vaimo pudistaen häntä kädestä.

-- Kentiesi on se sinun mielikuvituksesi ylenpalttisuutta: --
sinä olet liian elävä ... tai kentiesi olet sinä tähän asti yhä
kypsynyt... -- arveli Stolz puoliääneen, melkein itsekseen.

-- Ole hyvä, puhu ääneen, Andrei! En voi kärsiä, kun sinä itseksesi
noin mutiset! -- nurisi Olga: -- minä tässä sinulle lörpöttelin
tyhmyyksiä, ja sinä vain painat pääsi alas ja soperrat jotakin
nenääsi! Minusta on ihan hirveää sinun kanssasi täällä pimeässä...

-- En tiedä mitä sanoa... Mitä minä ymmärrän sinun alakuloisuudestasi
ja kysymyksistä, jotka sinua ahdistavat. Puhutaanhan taas, niin
nähdään. Täytyy kai jälleen ruveta kylpemään meressä...

-- Sinä mutisit jotakin "kypsymisestä": -- mikä sinulla oikeastaan
oli mielessä? -- kysyi Olga.

-- Minä vain arvelin ... -- alotti Stolz vitkaan ja alakuloisesti
ilmilausuen ajatuksensa, itsekään sitä uskomatta sekä ikäänkuin
häveten omaa puhettansa: -- näetkös ... on hetkiä ... minä tuota
tahdon sanoa että jos tämä ei ole minkään sairauden oiretta, jos sinä
olet täysin terve, niin kentiesi olet sinä kypsynyt, tullut siihen
ajan kohtaan, jolloin elämän kasvu on lakannut ... jolloin ei ole
enää arvoituksia, vaan elämä on avautunut kokonaan...

-- Sinä nähtävästi tahdot sanoa että olen tullut vanhaksi? --
keskeytti vaimo elävästi. -- Ettäs uskallat! huudahti hän uhkaavasti.
-- Minä olen vielä nuori ja voimakas! Ja hän oikasi itsensä suoraksi.

-- Älä pelkää, -- sanoi hän: -- sinä nähtävästi et aijo koskaan
vanhentua! En minä sitä tarkoittanut ... vanhuudessa voimat
väsähtyvät ja lakkaavat taistelemasta elämän kanssa. Ei, vaan
sinun alakuloisuutesi ja ahdistuksesi -- jos se vain on sitä, mitä
luulen -- on pikemminkin voiman merkki... Elävän, kiihkeän hengen
etsinnät särkyvät toisinaan elämän särmiä vastaan, kun eivät löydä
vastauksia, ja silloin ilmaantuu alakuloisuus ... ajallinen elämän
tyytymättömyys... Tämä on elämää ja sen salaisuuksia tutkivan sielun
ainainen murhe... Ehkäpä sinunkin laitasi on näin... Jos niin on --
niin ei se ole mitään typerää.

Olga huokasi, mutta nähtävästi enemmän ilosta, että vaara oli ohi, ja
ettei ollut alentunut miehensä silmissä, vaan päinvastoin...

-- Mutta olenhan minä onnellinen, järkeni ei ole joutilas, en minä
haaveile, elämäni on vaihtelevainen -- mitä siis vielä puuttuu? Miksi
nämät kysymykset? -- Se on tauti, paha painajainen...

-- Niin, miksei, se on painajainen pimitetylle, heikolle hengelle,
joka ei ole sellaiseen valmistautunut. Tämä murhe ja tällaiset
kysymykset ovat kentiesi monelta järjen vieneet, muutamille ne
ilmaantuvat kuni rumat näyt, kuni mielenhoure...

-- Onni pursuaa yli reunojen, niin tekee mieli elää, vaan yhtäkkiä
sekoittuu siihen jotakin katkeraa...

-- Niin se on Prometheuksen tulen tuote! Ei siinä kyllin että
saat kärsiä, sinun pitää vielä rakastaa suruasi ja kunnioittaa
epäilyksiäsi, hämäriä kysymyksiäsi: ne ovat kukkurapäällistä
ylenpalttisuutta, elämän ylellisyyttä, ja ilmaantuvat suurimmassa
määrin onnen huipulla, kun raa'at himot ovat poissa. Ne eivät synny
arkipäiväisen elämän keskessä, siellä ei niitä muisteta, missä on
murhetta ja hätää; laumat kulkevat tietämättä tästä epäilyksen
usvasta ja kysymysten tuskasta... Mutta ken ne on kohdannut
aikanansa, sitä eivät ne tao murskaksi kuten moukari, vaan ovat sille
kuin mieluisat vieraat.

-- Mutta ei niistä ole helppo suoriutua: ne tuottavat tuskaa ja
välinpitämättömyyttä ... miltei kaiken suhteen, -- lisäsi Olga
epävarmasti.

-- Luuletko niiden kauvankin kestävän? Niistä se vasta elämä viriää,
-- puhui Stolz. -- Ne johtavat kuilulle, josta et saa mitään selvää,
ja pakoittavat jälleen suuremmalla rakkaudella katselemaan elämää...
Ne pakoittavat jo koeteltuja voimia taisteluun keskenään ikäänkuin
sitä varten etteivät pääsisi nukahtamaan...

-- Se on sumussa harhailemista ja aaveiden pelkoa! -- valitti
puoliso. -- Kaikki olisi niin valoisaa, mutta yhtäkkiä laskeutuu
elämään pahaa-ennustava varjo! Eikö todella ole keinoa sitä vastaan?

-- Tietysti on elämällä tukikohtansa. Vaan jos ei noita kysymyksiä
olisi, niin elämä tuntuisi ellostavalta!

-- Mitä siis on tehtävä? Alistuakko ja koettaa selittää?

-- Eikö mitä, -- sanoi Stolz: -- vaan täytyy asestautua lujuudella
ja kärsivällisyydellä ja kulkea järkähtämättä omaa tietänsä. Emme
me ole titaaneja sinun kanssasi -- jatkoi hän syleillen vaimoansa:
-- emme me astu Manfredein tai Faustein kanssa uhkarohkeaan
taisteluun kapinallisia kysymyksiä vastaan, emme ota vastaan
heidän taisteluhansikastaan, vaan taivuttakaamme päämme, eläkäämme
rauhallisesti läpi vaikean hetken, niin sitten jälleen on meille
hymyilevä elämä, onni, ja...

-- Vaan jos eivät ne koskaan meistä luovu, jos synkkämielisyys on
meitä yhä enemmän vaivaava? ... -- kysyi Olga.

-- Mitäs siitä: ottakaamme se vastaan kuin mikäkin uuden elämän
elementti... Vaan ei se meihin nähden ole oleva mahdollista! Tämä
ei ole, yksistään sinun surusi, se on koko ihmiskunnalle kuuluvaa
yleistä pahoinvointia. Sinun päällesi on räiskähtänyt siitä vain yksi
pisara... Se on hirveätä, kun ihminen reväistään elämästä ... kun ei
ole tukikohtaa. Vaan mitä meihin tulee, niin... Suokoon Jumala että
tämä sinun raskasmielisyytesi olisi sitä, mitä luulen sen olevan
eikä minkään taudin oiretta ... se olisi pahempi. Se se on suru,
jonka edessä minä sorrun avuttomana ja voimattomana maahan... Vaan
tokkopa nuo epäilykset ja kysymykset voivat riistää meiltä onneamme
ja meidän...

Hän ei sanonut loppuun, vaan Olga heittäytyi kuni mieletön hänen
syliinsä ja kuni Bachuksen impi nääntyi silmänräpäykseksi intohimonsa
unholaan kädet kierrettyinä miehen kaulaan.

-- Ei usvaa, ei murhetta, ei sairautta eikä kuolemaa! -- kuiskutti
hän riemastuksissaan, jälleen onnellisena, rauhoittuneena, hilpeänä.
Hänestä tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi lempinyt miestään
niin hehkuvasti kuin tällä hetkellä.

-- Katso ettei kohtalo vain varkain kuulisi sinun nurinaasi, --
lausui Stolz taikauskoisen huomautuksensa, joka johtui hänen
hellästä varovaisuudestaan: -- ja ettei se tilittäisi sinua
kiittämättömyydestä! Se ei ole hyvillään siitä, kun ei sen antimia
pidetä arvossa. Näihin asti olet sinä vain koettanut tutustua
elämään, vaan vielä on pakko sitä kokea... Odotahan jahka se aukeaa
ja alkaa tuska ja vaiva ... vaan ne alkavat vasta silloin ... eivät
ennen näitä kysymyksiä... Säästä voimiasi! -- lisäsi Stolz hiljaa,
miltei itsekseen vastaukseksi vaimonsa intohimoiseen mielenpuuskaan.
Hänen sanoissaan soi surua ikäänkuin olisi hän jo kaukaa nähnyt sekä
"tuskaa että vaivaa".

Olga vaikeni, äkisti hämmästyneenä miehensä äänen surullisesta
soinnista. Hän uskoi häneen rajattomasti, uskoi hänen ääneensäkin.
Miehen alakuloisuus tarttui häneenkin, ja hän kohdistui taas omaan
sisäiseen itseensä.

Nojautuneena häneen, käveli hän koneellisesti ja hitaasti pitkin
käytävää vaipuneena itsepäiseen vaitioloon. Pelokkaasti silmäili hän
miehensä jäljestä elämän etäisyyteen, sinne, jossa tämän sanojen
mukaan alkoi koettelemusten sarja, jossa heitä odottivat "tuska ja
vaiva".

Hän rupesi uneksimaan toisellaista unta, ei haaleansinervästä yöstä,
vaan hänen eteensä avautui toisellainen elämän seutu, ei läpikuultava
eikä joutilas hiljaisen sopukan seutu, jossa eletään loppumattomassa
hyvinvoinnissa puolisonsa kanssa... Ei, vaan siellä näki hän sarjan
tappioita ja puutteita, kyynelten huuhtomia välttämättömiä uhreja,
kieltäytymistä ja pakollista irtautumista joutilaisuudessa syntyvistä
himoista, valituksia ja voihkauksia uusista, vielä tuntemattomista
tunteista, ja näki unta taudeista, asiain sekasorrosta ja oman
miehensä kadottamisesta...

Hän rupesi vapisemaan ja voimaan pahoin, mutta silmäili
miehuullisen-uteliaasti tätä uutta elämän muotoa, tarkasteli sitä
kauhistuksella ja punnitsi voimiaan... Rakkaus vain yksin ei pettänyt
häntä tässä unessa, se seisoi uskollisena vartijana uudessakin
elämässä, mutta ei sekään ollut siellä sama!

Poissa oli sen tulinen henkäys, poissa nuot kirkkaat säteet ja
haaleansinervä yö; vuosien takaa näytti kaikki lastenleikiltä sen
kaukaisen rakkauden rinnalla, jonka syvä ja julma elämä oli syliinsä
ottanut. Siellä ei ollut kuultavissa suuteloita eikä naurua,
ei haaveellisesti värähteleviä keskusteluita pensaskäytävissä,
kukkaisten keskessä, juhlivan luonnon ja elämän helmoissa... Kaikki
tämä oli siellä kalvennutta ja poisvarissutta.

Mutta leppeän murheen hetkinä kuvastui tuo kuihtumaton ja
turmeltumaton rakkaus valtavana elämän voimana heidän kasvoillaan --
se heijasteli vitkaan ja vaijeten vaihdetussa yhdistetyn kärsimyksen
katseessa, kuului ja tuntui loppumattomassa molemminpuolisessa
kärsivällisyydessä elämänkoettelemuksia vastaan, hillityissä
kyynelissä ja tukahdetuissa itkuunparahduksissa...

Noihin surullisiin utuisiin kysymyksiin, jotka olivat vallanneet
Olgan, liittyi muitakin selväpiirteisiä, joskohta kaukaisia, julmia
näkyjä... Mutta miehen rauhoittavan ja lujan sanan turvissa,
rajattomasti luottaen häneen, repäsi Olga itsensä irti tuosta
arvoituksellisesta, harvalle tunnetusta raskasmielisyydestään sekä
astui reippaasti eteenpäin huolimatta ennustavista ja uhkaavista
tulevaisuuden unista.

Usvan haihduttua koitti valoisa aamu äidinhuolineen ja
emännäntehtävineen; siellä houkuttelivat luokseen kukkatarhat ja
vainiot ja miehen työhuone. Mutta ei hän huolettoman itsenauttivasti
leikitellyt elämän kanssa, vaan salatuin ja ripein mielin eli hän
eteenpäin, valmistautuen ja vartoen... Hän kasvoi kasvamistaan
korkeammaksi... Andrei näki että hänen entinen ihanteensa naisesta
ja vaimosta oli saavuttamaton, vaan hän tyytyi sen heikkoon
heijastukseen Olgassaan, sillä ei hän koskaan ollut odottanut
näinkään paljoa.

Mutta kauvan, miltei koko elämänsä, sai hän ponnistella
ylläpitääksensä yhtä korkealla miesarvonsa tuon ylpeän ja itserakkaan
Olgan silmissä, ei halpamaisesta kateudesta, vaan sentähden ettei
tuo kristallinkirkas elämä pääsisi himmentymään, joka olisi voinut
tapahtua, jos Olgan usko häneen vähänkään olisi horjunut.

Monet naiset eivät laisinkaan tätä tällaista uskoa tarvitse. Kerran
mentyään miehelään ottavat he nöyrästi vastaan miehen sekä hyvät että
huonot ominaisuudet, taipuvat ehdottomasti hänen heille valmistamaan
asemaan ja ilmakehään, taikka suostuvat itse yhtä nöyrästi
ensimmäiseen satunnaiseen syrjä-rakastumiseen heti tunnustaen
mahdottomaksi tai katsoen tarpeettomaksi vastustaa sitä, koska muka
"kohtalo ja himot niin määräävät ja nainen on -- heikko astia" j.m.s.

Ja vaikkapa mies valloittaakin joukkoja tuolla lumoavalla voimallaan
-- järjellään -- niin sellaiset naiset ylpeilevät tällä puolisonsa
mainiolla ominaisuudella ikäänkuin jollakin kalliilla kaularihmalla,
mutta ainoastaan siinä tapauksessa että miehen järki jää sokeaksi
heidän kurjien naiskujeidensa suhteen. Mutta annappa jos mies
uskaltaa kurkistaa heidän viekkaan, vähäpätöisen, toisinaan
paheellisenkin olentonsa pikkumaiseen komediaan, niin tuntuu heistä
vallan raskaalta ja tukalalta moisen järjen edessä.

Olga ei tuntenut sääntöä sokeasta kohtaloonsa nöyrtymisestä eikä
ymmärtänyt mokomia naisten pikkumaisia lemmenseikkoja. Tunnustaen
kerran valitun miehen ansiokkaaksi omistamaan hänet omakseen, uskoi
hän häneen ja sentähden häntä rakasti, sillä jos hän olisi lakannut
häneen uskomasta -- niin olisi hän lakannut häntä rakastamastakin,
niinkuin oli tapahtunut Oblomovin suhteen.

Mutta silloin olivatkin hänen askeleensa vielä epävarmat ja tahtonsa
vaappera, silloin hän vasta silmäili ja mietiskeli elämää koettaen
tajuta henkensä ja luontonsa eri ilmiöitä ja koota aineksia; silloin
ei luomistyö vielä ollut alkanut, ja elämän tiet olivat arvaamattomat.

Mutta nyt ei hän uskonut Andreihin sokeasti, vaan itsetietoisesti,
ja hänessä näki hän lihaksi muuttuneena ihanteensa miehellisestä
täydellisyydestä. Ja kuta enemmän, kuta itsetietoisemmin hän häneen
luotti, sitä vaikeampi oli miehen pysyä samalla tasolla ja olla, ei
ainoastaan vaimonsa järjen ja sydämmen, vaan myös mielikuvituksenkin
sankarina. Vaan tämä uskoi häneen niin lujasti ettei tunnustanut
hänen ja itsensä välillä mitään muuta oikeus-astetta eikä välittäjää
kuin Jumalan. Sentähden ei hän olisi sietänyt hiuskarvankaan verran
alentaa ansioita, jotka hän kerran tunnusti. Jos miehen luonteessa
tai hengessä olisi ilmaantunut mikä tahansa väärä sävy, niin se olisi
vaikuttanut hänessä tärisyttävän sorasoinnun. Särkynyt onnela olisi
kaivellut häntä raunioidenkin alta, ja jos hänen voimansa olisivat
säilyneet eheinä, niin...

Vaan ei; sellaiset naiset eivät erehdy kahta kertaa... Sellaisen
uskon sortumisen, sellaisen rakkauden jälkeen on uudestasyntyminen
mahdotonta.

Stolz oli syvästi onnellinen täyteläisessä, riehuvassa elämässään,
jossa kukoisti kuihtumaton kevät, ja kiihkeästi, säästäväisesti hän
sitä viljeli, varjeli ja valvatteli. Hänen sielunsa pohjasta nousi
kauhu ainoastaan silloin, kun hän muisti että Olga oli ollut vain
vaaksan päässä turmiosta, ja että tämä ennustettu tie -- heidän kaksi
olemustansa, jotka olivat sulautuneet yhdeksi, olisivat voineet
hajaantua erilleen, ja että tuntemattomuus näistä elämänteistä oli
ollut aikaansaamaisillaan sen julman erehdyksen että Oblomov...

Hän vavahti. Kuinka? Olgako siinä elämässä, jonka Oblomov
hänelle oli valmistanut? Tämäkö nainen keskellä tuota ryömimistä
päivästä-päivään, maalaisrouvana, lastensa piikana, talonsa emäntänä
-- siinä kaikki!

Kaikki kysymykset ja epäilykset, koko elämän kuume olisi mennyt
taloudellisiin huoliin, juhlapyhien ja vierasten odotuksiin,
perhekokouksiin, syntymäpäiviin, ristiäisiin ja velton, uneliaan
miehen hoiteluun!

Avioliitto olisi ollut vain muotona, vaan ei sisällyksenä, keinona,
vaan ei tarkoituksena; se olisi ollut leveänä ja muuttumattomana
kehyksenä vieraskäynneille ja vastaanotoille, päivällisille ja
illallisille sekä tyhjälle lörpöttelylle...

Kuinka olisi Olgan lainen nainen siis kantanut moisen elämän? Alussa
olisi hän riehtonut etsien ja koettaen arvata elämän salaisuutta,
itkenyt, tuskaillut, sitten olisi tottunut siihen, syönyt ja lihonut,
nukkunut ja tyhmistynyt...

Ei, ei suinkaan hänen niin olisi käynyt, vaan hän olisi itkenyt,
kärsinyt, kuihtunut ja kuollut tuon rakastavan ja voimattoman miehen
syleilyyn... Olga raukka!

Vaan jospa ei tuli olisi sammunutkaan eikä elämä riutunut, jospa
voimat olisivat kestäneet ja pyrkineet vapauteen, jospa hän olisi
räpäyttänyt siipensä levälleen kuni väkevä ja tuikeasilmäinen
naaraskotka silmänräpäykseksi heikkojen käsien vangitsemana ja
syöksynyt sille korkealle kalliolle, jossa näkee uroskotkan, joka on
vielä väkevämpi ja tarkkanäköisempi kuin hän?... Niin, voi silloin
Ilja parkaa!

-- Ilja parka! -- virkkoi Andrei kerran ääneensä muistellessaan
entisyyttä.

Tämän nimen kuullessaan laski Olga yhtäkkiä kätensä ompeluksineen
alas polville, heitti päänsä taaksepäin ja vaipui syviin mietteisiin.
Huudahdus oli herättänyt hänessä muistelon.

-- Mitä hänestä? -- kysyi hän sitten. -- Eiköhän saisi tietää?

Andrei pudisti hartioitaan.

-- Tulin tässä ajatelleeksi, -- sanoi hän: -- että me elämme
ikäänkuin siihen aikaan, jolloin ei ollut postia, jolloin ihmiset
matkusteltuaan eri suunnille, pitivät toinen-toisensa hävinneinä --
ja todellakin katosivat kuulumattomiin.

-- Kirjoittaisit taas jollekkin ystävistäsi, niin saataisiin ainakin
tietää...

-- Emme me mitään muuta saisi tietää paitsi sitä, että mies on
hengissä, on terve ja asuu yhä samassa asunnossa -- senhän minä
tiedän ilman ystäviäkin. Vaan mikä häntä vaivaa, kuinka hän elämänsä
kantaa, onko hän siveellisesti kuollut vai vieläkö elämän kipinä
hänessä kytee -- sitä ei syrjäinen saa tietää...

-- Ah, älä puhu noin, Andrei: tuntuu niin hirveällä ja kipeältä
kuulla! Minuakin haluttaisi, ja pelkään tietää...

Hän oli tyrskähtämäisillään itkuun.

-- Keväällä tulemme Pietariin, -- silloin saamme itse tietää.

-- Ei ole kylliksi että saamme tietää, täytyy tehdä kaikki...

-- Enkös minä sitten ole tehnyt? Vähänkö minä olen häntä kehoitellut,
puuhaillut hänen puolestaan, järjestellyt hänen asioitansa -- vaan
hän ei ole edes tikahtanutkaan! Kun häntä mieskohtaisesti puhuttelee,
on hän valmis kaikkeen, vaan tuskin on silmistä poissa -- hui hai,
jää hyvästi, mies on jälleen nukahtanut. Sitä miestä saa retuuttaa
juuri kuin juopunutta!

-- Miksi annamme hänen sitten olla poissa silmistämme? -- lausui
Olga kärsimättömästi. -- Hänen suhteensa täytyy toimia jyrkästi:
ottaa hänet kanssansa vaunuun ja raahata mukaansa. Kohtahan me tässä
siirrymme maatilallemme, hän tulee olemaan meitä likellä, ja silloin
otamme hänet mukaamme.

-- Siitä miehestä meille on aika risti! -- arveli Andrei kävellen
edestakaisin huoneessa. -- Eikä sille loppua tule!

-- Rasittaako se sinua? -- sanoi Olga. -- Sepä uutinen! Ensi kertaa
kuulen sinun nurisevan tästä huolesta.

-- En minä nurise, -- vastasi Andrei: -- minä vain harkitsen asiaa.

-- Vaan mistäs tuo harkitseminen sitten johtui? Sinähän tunnustit
itsekkin että tämä on ikävää ja rauhatonta -- eikö niin?

Vaimo katsahti häneen tutkivasti. Mies pudisti kieltävästi päätään.

-- Ei, ei se ole rauhatonta, vaan hyödytöntä: sitä minä toisinaan
mietin.

-- Älä sano niin, älä sano! -- keskeytti hänet Olga. -- Minä olen
jälleen koko päivän, niinkuin viime viikollakin, ajatteleva tätä
ja tuskitteleva. Jos sinussa on sammunut ystävyys häneen, niin
ihmisrakkaudesta olet velvollinen kantamaan tämän huolen. Jos
sinä väsyt, niin minä menen yksin enkä lähde pois ilman häntä:
hän tulee liikutetuksi minun pyynnöistäni; minä tunnen maksavani
huonosti velkani, jos olen näkevä hänet tapettuna, kuolleena! Ehkäpä
kyyneleet...

-- Herättävät hänet kuolleista, arvelet kai? -- keskeytti Andrei.

-- Ei, eivät herätä kuolleista, vaan saattavat hänet ainakin
katsahtamaan ympärilleen ja vaihtamaan elämänsä johonkin parempaan.
Hän ei jää makaamaan likaan, vaan tulee olemaan lähellä vertaisiansa,
meitä. Kun minä silloin kerran vain pikimältäni pistäysin hänen
luonaan -- niin hän silmänräpäyksessä havahtui ja häpesi...

-- Ethän vain rakastane häntä niinkuin ennenkin? -- kysyi Andrei
leikillä.

-- En! -- sanoi Olga totisena ja miettiväisenä kuni takaisin
menneisyyteen katsoen. -- En rakasta häntä niinkuin ennen, mutta on
jotakin mitä minä hänessä rakastan, jolle nähtävästi olen jäänyt
uskolliseksi, enkä muutu niinkuin moniaat...

-- Ketkä moniaat? Sano, sinä myrkyllinen käärme, pure, pistä: minäkö
vai kuka? Erehdyt hyvä ystävä! Vaan jos tahdot tietää totuuden, niin
minähän se sinutkin olen opettanut häntä rakastamaan ja vähällä hyvän
perille saattanut. Minutta olisit sinä huomaamatta mennyt hänen
ohitsensa. Minä sinun annoin ymmärtää että hänessä on järkeäkin yhtä
paljon kuin muissa, mutta että se vain on tukittu ja tukahdutettu
kaikellaisella roskalla ja nukahtanut joutilaisuudessaan. Tahdotko,
niin sanon sinulle, miksi hän sinulle on kallis ja mistä syystä sinä
häntä yhä rakastat?

Olga nyökäytti suostuvaisesti päätään.

-- Siitä syystä että hänessä on tuo kalliimpi kaikkea järkeä:
rehellinen, uskollinen sydän! Luonnolta saaman kultansa on
hän vahingoittamatta kantanut läpi elämänsä. Hän on langennut
sysäyksistä, kylmennyt ja vihdoin nukahtaut surmattuna, petettynä,
kadotettuaan elinvoimansa, mutta ei ole kadottanut kunniallisuuttaan
eikä uskollisuuttaan. Ei ainoatakaan väärää säveltä hänen sydämmensä
ole antanut, ei ole siihen tarttunut mitään likaa. Ei häntä imarra
mikään, koristeltu valhe, eikä mikään häntä saa viekotelluksi
vilpilliselle tielle. Raivotkoon ympärillään kokonainen valtameri
likaa ja saastaa, tulkoon koko mailma myrkytetyksi ja pyörähtäköön
nurinniskoin -- Oblomov ei ikinä kumarra valheen epäjumalalle, vaan
hänen sielunsa on aina jäävä puhtaaksi, valoisaksi, rehelliseksi...
Se on kristallinkirkas, läpihohtava sielu, sellaisia miehiä on
vähän, ne ovat harvinaisia jalohelmiä laumassa? Hänen sydäntään et
millään saa lahjotuksi, häneen voi aina ja kaikkialla luottaa. Siinä
se, mille sinä olet jäänyt uskolliseksi ja miksi huoli hänestä ei
koskaan ole minulle oleva raskas. Useita ihmisiä tunnen korkeine
ominaisuuksineen, mutta en milloinkaan ole kohdannut puhtaampaa,
valoisampaa ja yksinkertaisempaa sydäntä: useita olen rakastanut
minä, mutta en ketään miestä niin vahvasti ja kuumasti kuin
Oblomovia. Kerran hänet tuntemaan opittua, on mahdotonta lakata häntä
rakastamasta. Eikö se ole niin? Enkö ole arvannut oikein?

Olga oli vaiti katsellen alasluoduin silmin käsineuleeseensa. Andrei
tuli miettiväiseksi.

-- Ettäkö ei kaikki ole siinä --? Mitä siis vielä? Ai, juukeli! --
lisäsi hän iloisesti säpsähtäen. -- Unhoitin kokonaan sen "kyyhkymäisen
hellyyden"...

Olga purskahti nauramaan, työnsi sukkelasti neuleensa syrjään,
riensi Andrein luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa, katseli hetkisen
säteilevin silmin suoraan hänen silmiinsä, kävi sitten miettiväiseksi
ja kallisti päänsä miehensä hartioita vastaan. Hänen muistossaan
nousivat esiin Oblomovin leppeät, alakuloiset kasvot, hänen hellä
katseensa, nöyryytensä, sitten hänen surkea, häveliäs hymyilynsä,
jolla tämä erottaessa oli vastannut hänen nuhteluunsa... se koski
häneen niin kipeästi ja hänen kävi toista niin sääli...

-- Sinä et siis häntä heitä etkä hylkää? -- puheli hän irroittamatta
käsiään miehensä kaulasta.

-- En ikinä! Jos ei vain mikään kuilu avaudu äkkiarvaamatta meidän
välillemme, jos ei vain kohoa mikään muuri...

Vaimo suuteli miestään.

-- Otatko Pietariin tultua minut mukaasi hänen luokseen?

Stolz oli epävarmasti vaiti.

-- Vastaa suostuvasti! -- vaati Olga jyrkästi. --

-- Kuules, Olga, -- lausui Stolz koettaen irroittaa kaulaansa hänen
käsivarsiensa renkaasta: -- ensin täytyy...

-- Ei, sinun täytyy luvata, minä en hellitä!

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Stolz: -- mutta ei ensi kerralla,
vaan vasta toisella, sillä minä tiedän miten sinun käy, jos hän...

-- Älä puhu, älä puhu! ... keskeytti vaimo. -- Niin, sinä otat minut
mukaasi, ja kahden teemme kaikki. Yksin sinä et osaa etkä tahdo!

-- Olkoon niin, mutta sinä tulet pahoinvoivaksi kentiesi pitkäksi
aikaa, -- sanoi mies vähän tyytymättömänä että Olga oli pakoittanut
hänet suostumaan.

-- Muista siis, -- päätti vaimo istuutuen paikalleen: -- että sinä
luovut yrityksestä vasta silloin kun "avautuu kuilu tai kohoaa muuri
teidän välillenne". Minä en unhoita näitä sanoja. --



9.


Rauha ja hiljaisuus vallitsee Viipurinpuolella sen kastelemattomilla
kaduilla, puisilla käytävillä, lepää yli sen surkastuneiden
puutarhojen ja nokkosilla kasvettuneiden ojien, missä aitovierillä
joku vuohi, köydenrepale kaulassaan, ahkerasti näykkii ruohoa tai
tylsänä maata mokottaa, ja missä puolenpäivän tienoilla kopisevat
pitkin käytävää sivukulkevan kirjurin keikarimaiset korkeat
kengänkorot, liikahtavat musliiniverhot jossakin ikkunanpahasessa
ja geraniumien takaa kurkistaa joku virkamiehen vaimo tai ryytimaan
aitauksesta yhtäkkiä hypähtää ylös ja samassa silmänräpäyksessä
painuu piiloon jonkun tyttöletukan virkeät kasvot, heti sen perästä
hypähtää ylös toinen samallainen ja myöskin katoaa, sitten ilmestyy
jälleen ensimmäinen vaihtuen taas toiseen, ja kuuluu kiikussa
keinuvien tyttösten vihellystä ja naurunkikatusta.

Kaikki on hiljaista rouva Pshenitsinan talossa. Kun astut sisään
pihapahaseen, niin tempaa sinut elävä idyllinen näytelmä: kanat ja
kukot näet nostavat koko hälinän ja pakenevat piiloon nurkkiin; koira
alkaa riuhtoa ketjuaan ja villiytyy haukkuun; piika Akuliina lakkaa
lypsämästä lehmää, piharenki keskeyttää halonhakkuunsa, ja molemmat
töllistävät uteliaina tulijaan.

-- Ketä te haette? -- kysyy renki ja kuultuaan Ilja Iljitshin
tai talonemännän nimen, osottaa ääneti portaita kohti ja ryhtyy
jälleen pilkkomaan halkoja, vaan tulija astelee pitkin puhtoista,
hiekoitettua käytävää portaille, jonka astimille on levitetty
yksinkertainen, puhdas matto, tarttuu vaskiseen, kirkkaaksi
kiilloitettuun soittokellon ripaan, ja oven aukaisee Anisja,
lapset, toisinaan itse emäntä tai Sakariias -- Sakariias kaikista
viimeisimmäksi.

Kaikki Pshenitsinan talossa huokui nyt sellaista runsautta ja
taloudellista hyvinvointia, jollaista ei oltu nähty edes ennen,
silloin kun Agata Matvejevna eli yhtenä talona veljensä kanssa.
Keittiö, säilytyshuoneet, bufetti -- kaikki oli täpötäynnänsä
astiakaappeja isoine ja pienine, pyöreine ja soikeine vateineen,
kulhoineen, kuppeineen sekä pinoineen lautasia, kannuja: rautaisia,
vaskisia ja savesta tehtyjä. Kaappeihin olivat siististi
järjestettyinä sekä omat, aikoja sitten lunastetut ja enää koskaan
panttaamattomat hopeakalut, että Oblomovin hopeat. Kokonaiset
rivit suurimahaisia ja pienipitoisia teekannuja, muutamia rivejä
porsliinikuppeja; sekä paljaita että maalatuita, kultauksineen,
leimalauseineen, leimuavine sydämmineen ja kiinalaisineen,
suuria lasimaljoja kukkuroillaan kahvia, kaneelia, vaniljaa,
kristalloituja teerasioita, voi- ja etikkakantimia. Sitten
kokonaiset hyllylliset roukkioituina täyteen kääryjä, pulloja,
koppia kotilääkkeineen, ruohoineen, hauteineen, laastareineen,
väkihappoineen, kamfertteineen, pulvereineen, paloviinoineen. Siellä
oli myös saippuata, aineksia pitsien puhdistamista tai tahrojen pois
kihnuttamista varten ynnä muuta, ynnä muuta -- sanallapannen kaikkea
sitä, mitä löytyy jokaisessa kunnollisessa maatalossa, jokaisen
kodikkaan emännän läheisyydessä. Niin että kun Agata Matvejevna
äkisti sattuu aukaisemaan tällaisia aineita sisältävän kaapin oven,
niin ei hän itsekään kestä tuota huumaavien hajujen leyhkäystä
vastaan, vaan hänen täytyy ensimältä kääntää nenänsä poispäin.

Aitassa oli lakeen saakka riipustettu lihaliikkiöitä, jotteivät
hiiret pääsisi turmelemaan juustoja, sokuritoppeja, kapakaloja,
pusseja kuivatuita sieniä, joita oli ostettu tshuhna-ukolta
vaihtamalla pähkinöihin. Lattialla seisoi voitynnyreitä, isoja
umpinaisia piimäpönttöjä, munakoreja -- ja mitä kaikkea muuta siellä
lie ollutkaan! Täytyisi olla toisen Homeruksen kynä luetellakseen
täydelleen ja yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä oli kasattuna
jokanurkkaan ja tämän pienoisen Noakin arkin kaikille hyllyille.
Keittiö se vasta oli tuon suuren, toimeliaan emännän oikeana
pyhäkkönä sekä hänen arvokkaan auttajattarensa Anisjan silmäteränä.
Kaikki oli käsillä ja paikoillaan, kaikkialla vallitsi järjestys
ja puhtaus, niin: ihan jokapaikassa -- olisi voinut sanoa, jollei
olisi jäänyt yhtä soppea, mihin ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan
päivänvalo, ei raittiin ilman virta, ei emännän silmä eikä Anisjan
vikkelä, kaikkipyyhkivä käsi. Tämä soppi oli Sakariiaksen pahna!
Hänen kopperonsa oli ikkunaton, ikuisen pimeyden pesäpaikka. Jos
Sakariias sattui tapaamaan emännän tämän pyhäkkönsä korjaamis- tai
puhdistuspuuhissa, niin hän kopeasti selitti ettei ollut akkaväen
asia tutkia, kussa ja kuinka harjain, rasva-rasiain ja saappaiden
tässä olla piti, ettei se keneenkään kuulu, jos hänellä vaatteet
viruvat läjässä lattialla ja vuode on nurkassa uunin takana pölyssä,
ja että se on _hän_, joka käyttää noita vaatteita ja nukkuu tuolla
vuoteella eikä emäntä. Vaan mitä koski saunavihtaa, lautoja, kahta
tiilikiveä, tynnyrinpohjaa sekä kahta halkoa, joita hän piti luonaan
komerossaan, niin oli hänen mahdoton tulla taloudessaan toimeen
ilman niitä, vaan miksi? -- sitä ei hän ruvennut selittämään;
edelleen puolustautui hän sillä, ettei tomu eivätkä hämähäkit häntä
vähääkään häirinneet ja että, koska hänkään ei pistä nokkaansa heidän
keittiöönsä, niin antakoot siis hänenkin olla rauhassa. Anisjalle,
jonka hän kerran siellä tapasi, antoi hän sellaisen ylenkatseellisen
läksytyksen ja uhkasi häntä niin totisesti kyynäspäällään rintaan,
että tämä pelkäsi enää kurkistaakkaan hänen luokseen. Kun asia oli
esiinkannettu korkeimpaan tuomioistuimeen, Ilja Iljitshin armollisen
tarkastuksen alle, niin tämä herra kyllä yritti saattamaan asian
ankarampaan järjestykseen, mutta pistettyään ovesta Sakariiaksen
komeroon ainoastaan päänsä ja silmäistyään hetkisen kaikkeen, mitä
siellä oli, sylkäsi vain eikä saanut sanaakaan suustaan.

-- Mitäs saitte? -- kutitteli silloin Sakariias emännälle ja
Anisjalle, jotka olivat kääntyneet Ilja Iljitshin turviin toivossa
että tämän osanotto saa aikaan jonkun muutoksen. Ja hän naurahti
omalla tavallaan koko naamansa täydeltä, niin että kulmakarvat ja
poskiparrat vetäytyivät syrjään.

Kaikissa muissa huoneissa oli valoisaa, puhdasta ja raitista.
Vanhat haalistuneet ikuttimet olivat hävinneet, vierashuoneen
ja virkahuoneen ikkunat ja ovet olivat varjostetut sinisillä ja
viheriöillä poimuverhoilla, musliini-draperioilla ja punaisilla
kukkaisköynnöksillä -- kaikki Agata Matvejevnan kätten työtä.
Tyynyt hohtivat lumivalkoisina vuorina kohoten miltei lakeen asti;
peitot olivat silkillä tikattuja. Viikkokausia oli emännän huone
ollut täyteenahdettu muutamia aukilevitettyjä toinen-toisensa
viereen asetettuja pelipöytiä, joille oli levitetty näitä peittoja
sekä Ilja Iljitshin yönuttu. Agata Matvejevna oli omakätisesti ne
ommellut, alustanut vanulla ja läpitikannut, painautuen työhönsä
koko vahvalla rinnallaan, imeytyen siihen kiinni silmillään vieläpä
suullaan, kun milloin täytyi puraista poikki rihma, -- ja se oli
ollut hänelle mieluista vaivaa ja hän oli kainosti palkinnut
itseänsä sillä ajatuksella että kauhtana ja peitot tulevat pukemaan,
lämmittämään, lellittämään ja lepuuttamaan hänen pulskaa, pulleata
Ilja Iljitshiänsä! Ja tämä taas maaten sohvallansa päiväkaudet ihaili
hänen paljaita käsivarsiansa, jotka liikkuivat edestakaisin neulan
ja rihman mukana. Usein uinui hän kuunnellen tätä langan sihinää,
läpipujottelemista ja poikkirapsahdusta aivan niinkuin muinen
Oblomofkassa.

-- Kyllä jo riittää, ihanhan te väsytätte itsenne, -- koettaa hän
asetella touhuavaa emäntää.

-- Jumala rakastaa työtä! -- vastaa emäntä nostamatta silmiään ja
käsiään työstä.

Kahvi tarjottiin Oblomoville yhtä huolellisesti, puhtaasti ja
maukkaasti kuin ennenkin; lihalientä sisälmyksineen, makaroonia
hienoine juustoineen, kalakukot, kaljaliemet, kotikasvuiset
kananpojat -- kaikki se vaihteli vakavassa järjestyksessä ja teki
hauskan vaihtelun pienen talon yksitoikkoisiin päiviin. Ikkunoihin
iskivät aamusta iltaan iloiset auringonsäteet paahtaen täydeltä
terältä puolipäivää kumpaakin seinää, koska näet ryytimaat olivat
molemmin puolin taloa. Hilpeästi visertelivät kanarialinnut,
geraniumit ja lasten kreivin-puutarhasta tuomat hyasintit levittivät
pieneen huoneeseen väkevää tuoksua, joka miellyttävästi sekaantui
hienon havana-sikaarin savuun ja kaneelin tai vaniljan hajuun.

Ilja Iljitsh se eleli nyt aivankuin kultaisissa elämän puitteissa,
joissa ikäänkuin bioraamassa vaihtuvat ainoastaan yöt ja päivät sekä
vuodenajat; muita muutoksia tai erityisesti tärkeämpiä tapahtumia,
tuollaisia, jotka usein hämmentävät elämää sen pohjamutia myöten,
sellaisia ei ollut. Siitä asti kun Stolz oli vapauttanut Oblomofkan
veljen vehkeellisistä veloista, ja Muhojarov ja Tarantjev kokonaan
olivat poistuneet näyttämöltä, siitä asti oli myös poistunut kaikki
vihamielisyys Ilja Iljitshin elämästä. Häntä ympäröivät nyt sellaiset
yksinkertaiset, hyvät ja rakastavat ihmiset, jotka koko olennollaan
suostuivat tukemaan hänen elämäänsä ja auttamaan häntä niin ettei hän
sen painoa huomannut eikä tuntenut.

Agata Matvejevna oli elämänsä huippukohdassa. Hän tunsi elävänsä
sellaista täyteläistä elämää, jollaista ei koskaan ennen ollut
elänyt, mutta ei hän sitä osannut ilmilausua paremmin kuin ennenkään,
tai oikeastaan ei se juolahtanut hänen päähänsäkään. Hän vain
rukoili Jumalaa pitentämään Ilja Iljitshin ikää ja vapauttamaan
tämän kaikesta "murheest', vihast' ja hädäst'" uskoen myös itsensä,
lapsensa ja koko olonsa luojansa huostaan. Mutta hänen kasvonsa
ilmaisivat alituisesti yhtä ja samaa onnea, täyteläistä, tyydytettyä,
mitään kaipaamatonta, sanalla sanoen niin harvinaista onnea että
se olisi ollut mahdoton kaikille muille luonteille. Ruumiiltaankin
oli hän tullut täyteläiseksi, povi ja olkapäät loistivat samaa
tyytyväisyyttä ja pyöreyttä, silmistä säteili leppeyttä ja
emännällistä huolehtivaisuutta. Hän oli saanut takaisin saman
arvokkaisuuden ja levollisuuden, joilla ennenkin oli vallinnut
taloaan noiden nöyrien palvelijainsa Anisjan, Akuliinan ja piharengin
keskessä. Niinkuin ennenkin hän ei kävele, vaan ikäänkuin uiden
liitää kaapilta keittiöön, keittiöstä aittaan, ja tasaisesti ja
hätäilemättä antaa käskyjään täysin itsetietoisena siitä, mitä tekee.

Anisja on myös tullut entistään elävämmäksi sentähden että työtä on
karttunut enemmältä; liikkuen, touhuten, juosten hän sitä teki aina
emäntänsä määräysten mukaan. Silmätkin hänellä ovat kirkkaammat, ja
nenä, tuo puhuva nenä, se yhä on hänen koko olemuksensa etummaisena
edustajana, se se yhä paistaa punoittaa ilmaisten huolia, ajatuksia
ja aikomuksia, sekä puhelee, vaikka kieli vaikeneekin.

Kumpikin on puettu oman toimensa arvoasteen mukaisesti. Emännällä
oli varastossa iso kaapillinen silkkileninkejä, mantilleja ja
saloppeja; päähineet tilattiin toiselta puolelta Nevaa, miltei
Liteinajalta, jalkineet -- ei Apraksinilta, vaan Kauppahovista, ja
hattu -- ajatelkaas: Morskajalta! Anisjakin, kun pääsee ruuanlaitosta
varsinkin sunnuntaisin, pukee yllensä villaisen hameen ja röijyn.
Mutta Akuliina se yhä vain kulkea lönttäsee hame vyötäreillä
käärittynä, eikä renkikään raahdi kesäisinä joutohetkinään erota
puoliturkistaan. Sakariiaksesta tietysti ei kannata puhuakkaan, hän
kun oli harmaasta hännystakista tekaissut itselleen puseron, ja
mahdotonta oli päättää, minkäväriset hänen housunsa olivat tai mistä
aineesta hänen kaulahuivinsa oli tehty. Hän se vain kiilloittelee
saappaita, sitten nukkua röhöttää, köpöttää portilla tylsästi
tuijottaen harvoja ohikulkijoita tai kaiken lopuksi istuskelee
likeisessä rihkamapuodissa ja tekee yhä sitä samaa, mitä on tehnyt
ennenkin, ensin Oblomofkassa sekä sitten Gorohovaja kadun varrella
Pietarissa.

Entäs Oblomov itse? Itse oli Oblomov täysi ja luonnollinen vastine
ja ilmaus tuosta rauhasta, tyytyväisyydestä ja häiritsemättömästä
hiljaisuudesta. Hautautuen omaan olemukseensa ja yhä syvemmin siihen
eläytyen, tuli hän lopulta siihen päätökseen ettei hänen ollut tästä
enää mihinkään meneminen, ei mitään etsiminen, että hänen elämänsä
ihanne oli toteutunut, joskohta ilman runollisuutta, ilman noita
säteitä, joilla hänen mielikuvituksensa kerran oli valaissut leveän
ja huolettoman herraselämän juoksun siellä kotikylässä, kotiväen ja
talonpoikain keskessä. Hän piti nykyistä elämäänsä jatkona samaan
oblomovilaiseen olemassaoloon, nähden sen ainoastaan toisessa
paikallisvärityksessä. Täälläkin, kuten Oblomofkassa, onnistui hänen
helposti pysyä erillään elävästä elämästä, tinkiä ja tilata siltä
itselleen hämmentämättömän rauhan.

Hän riemuitsi sisällisesti siitä, että oli päässyt pois sen
ikävystyttävistä, kiusallisista vaatimuksista ja uhkauksista, pois
sen näköpiirin alta, jossa leimahtelevat suurten riemujen salamat
ja pamahtelevat suurten surujen äkkiarvaamattomat iskut, jossa
valheelliset toiveet ja onnen uhkeat harhakuvat leikitsevät, jossa
oma ajatus nakertaa ja hivuttaa ihmistä tappaen himot, jossa järki
lankeilee ja juhlailee, jossa ihminen taistelee lakkaamatonta
taistelua ja poistuu taistelutanterelta rikkirevittynä ja aina yhtä
tyytymättömänä, kyllääntymättömänä. Kokematta nautintoja, joita
taisteluissa saavutetaan, kieltäytyi hän niistä hengessään ja tunsi
rauhaa sielussaan ainoastaan tässä unhoitetussa sopukassaan, jossa ei
mitään tiedetty liikkeestä eikä elämän riehusta.

Vaan jos hänen mielikuvituksensa vielä alkaa kiehua, ja unhoitetut
muistot ja täyttymättömät haavat nousevat, jos omatunto alkaa
nuhdella näin eikä toisin eletystä elämästä -- silloin nukkuu
Oblomov levottomasti, heräilee, hypähtelee vuoteessaan, toisinaan
itkee toivottomuuden kylmin kyynelin valoisaa, iäksi sammunutta
elämänihannettaan, niinkuin itketään kallista vainajaa, katkerasti
tuntien ettei ole hänelle tehty kylliksi hyvää silloin kun tämä vielä
eli.

Sitten hän silmähtää siihen, mikä häntä ympäröi, nauttii ajallista
hyvyyttä ja rauhoittuu haaveellisena tuijottaen, kuinka ilta-aurinko
hiljaa ja levollisesti laskee tulessa leimuavine ruskoineen, päättää
lopuksi, etteihän hänen elämänsä ollut ainoastaan muodostunut, vaan
myös luotu, vieläpä edeltäpäin määrätty niin yksinkertaiseksi ja
vaatimattomaksi, jotta se voisi ilmaista ihanteellis-rauhallista
puolta ihmiselämästä. Toisille, ajatteli hän, on langennut osakseen
ilmituoda siitä levottomia puolia, panna liikkeelle sen luovia ja
hävittäviä voimia: jokaisella kun on oma tehtävänsä.

Tällainen viisausoppi se nyt oli kehittynyt oblomovilaisessa
Platossa, sepä se häntä nyt tuuditteli noissa kysymyksissä ja
ankarissa velvollisuuden ja työn vaatimuksissa. Mutta eihän hän
ollut syntynytkään eikä kasvatettu miksikään gladiaattoriksi
arenalle, vaan rauhalliseksi taistelun katselijaksi, eikä hänen
arka ja laiska sielunsa olisi kestänyt remuavaa onnea yhtä vähän
kuin elämän korvapuustejakaan -- senpätähden pysyttelihen hän
ainoastaan sen reunalla, sillä ei olisi kannattanut ruveta mitään
tavoittelemaan, muuttamaan tai katumaan. Vuosien karttuessa ilmaantui
mielenliikutuksia ja katumuksia harvemmin, ja hiljaa, aste-asteelta
painautui hän jälellä-olevan olemuksensa yksinkertaiseen ja leveään
ruumisarkkuun, jonka oli ominkäsin tehnyt, samoin kuin erämaan
vanhukset, syrjäytyen elämästä, kaivavat itselleen oman hautansa.
Hän oli jo lakannut haaveksimasta maatilansa kuntoonpanoa ja sinne
matkustamista kimssuineen kamssuineen. Stolzin asettama tilanhoitaja
lähetti hänelle säännöllisesti hyvänlaiset tulot jouluksi, talonpojat
toivat leipää ja ruoka-aineita kaupunkiin, ja koko talo huokui iloa
ja yltäkylläisyyttä. Ilja Iljitsh oli varustanut itselleen myös
parin hevosia, mutta hänelle omituisesta varovaisuudesta sellaiset
hevoset että ne vasta kolmannella ruoskaniskulla lähtivät liikkeelle
porrasten edestä, sillä ensimmäisellä ja toisella iskulla toinen
hevonen vain hytkähtää ja kuopaisee maata, sitte hytkähtää toinen
hevonen ja kuopaisee jalallaan, sitten vasta ne tiukasti ojentaen
kaulansa, selkänsä ja häntänsä yhtaikaa lähtevät juosta hölkyttämään
puistellen päitään. Niillä kuljetettiin Vanjaa kouluun tuolle puolen
Nevaa ja niillä emäntä ajeli kaikellaisilla ostoksillaan. Mutta
laskiaisena ja pääsiäispyhänä koko perhe, myös itse Ilja Iljitsh
kävivät lystiä-ajelemassa markkina-kojulla, tilasivat toisinaan
looshinkin ja kävivät joka sorkka -- teatterissa. Kesäisin läksivät
he käymään maalla, ja Iljan perjantaina -- Ruutitehtaalla, ja
näin se elämä vaihteli tavallisine ilmiöineen tuomatta mitään
mullistavia muutoksia, joskohta sen iskut hiukan hiipoivat näitäkin
rauhallisia sopukoita. Sillä valitettavasti ukkosen jyrähdys, joka
tärisyttää vuorten perustuksia ja äärettömiä ilma-aloja, kuuluu
hiirenkin pesään, joskohta heikommasti, kumeammasti, niin kuitenkin
tämmöiselle pikku piilopaikalle tuntuvasti. Ilja Iljitsh syöskenteli
hyvällä ruokahalulla ja paljon, kuten ennen Oblomofkassa, käveli
sekä työskenteli laiskasti ja niukasti aivan kuten oli tehty
Oblomofkassa. Huolimatta karttuvasta iästään joi hän huoletonna
viiniä, viinimarjaviinaa ja vielä huolettomammin makaili pitkät ajat
päivällisen perästä.

Yhtäkkiä kaikki tämä muuttui.

Kerran päivällislevon ja uinailun jälkeen yritti hän nousta
sohvaltaan, vaan ei voinutkaan, tahtoi lausua sanan -- vaan kielipä
ei totellutkaan häntä. Säikähtyneenä huiskautti hän vain kämmentään
siten kutsuen apuun. Jos hän olisi elänyt yksistään Sakariiaksen
kanssa, olisi hän näin saanut sähköttää kädellään aamuun asti ja
lopuksi kuolla kupsahtaa, josta olisi saatu tietää vasta toisena
päivänä, mutta nyt valvoi emännän silmä häntä aivankuin kaitselmuksen
katse eikä siihen tarvittu järkeä, vaan ainoastaan sydämmen
aavistusta että Ilja Iljitshin laita ei ollut aivan oikein.

Ja ainoastaan tämä aavistus valaisi häntä, Anisja lensi jo ajurilla
tohtoria noutamaan, sillä aikaa kun emäntä peitti Oblomovin pään
jää-kääreellä ja kerralla tempasi esiin salalippaastaan kaikki
spiritukset ja haudepullot -- kaikki, mitä tottumus ja kuulema
neuvoivat häntä tässä asiassa käyttämään. Myös Sakariias oli
ehtinyt siihen asti kiskoa jalkaansa toisen saappaan ja siinä hän
yhdessä saappaassaan äherteli mukana tohtorin, emännän ja Anisjan
kera herransa ääressä. Ilja Iljitsh saatiin tuntoihinsa, hänestä
laskettiin verta ja hänelle selitettiin sitten että tämä oli ollut
aivohalvauksen kohtaus ja että hänen täytyi muuttaa elämäntapaansa.

Viina, olut, viini ja kahvi muutamilla harvoilla poikkeuksilla,
lisäksi kaikki rasvainen liha ja väkevästi höystetyt ruuat tulivat
häneltä kielletyiksi, vaan tämän sijaan määrättiin jokapäiväistä
liikkumista ja kohtuullista unta ainoastaan öisin. Ilman Agata
Matvejevnaa ei tämä tällainen laisinkaan olisi käynyt päinsä,
mutta hän ymmärsi panna toimeen tämän järjestyksen sillä keinoin
että pakoitti siihen koko talon, ja milloin viekkaudella, milloin
lempeydellä houkutteli Oblomovin pois tuosta turmiollisesta viinin
nautinnosta, päivällislevosta ja rasvaisista kalakukoista. Juuri kun
Oblomov on uinahtamaisillaan, kaatuu tuoli huoneessa noin ikäänkuin
itsestään tai rämisten särkyy vanha, kelvoton astia vierashuoneessa
tai alkavat lapset meluta -- olkoot sitten vaikka ulkona juoksemassa!
Jollei tämä tepsinyt, kuului emännän leppeä ääni kutsuen Oblomovia
tai kysyen tältä jotakin. Puutarhan käytävä pidennettiin ryytimaahan
asti ja sitä myöten suoritti Ilja Iljitsh aamuin-illoin kaksituntisen
kävelyn. Hänen kanssaan käveli emäntä tai jos ei tämä päässyt, niin
Màsha tai Vanja tai vanha tuttavamme, tuo mitään puhumaton, kaikkeen
taipuvainen ja suostuvainen Aleksejev.

Siinä se Ilja Iljitsh nyt astua hölkyttää hitaasti pitkin polkua
nojautuen Vanjan olkapäähän. Vanja on jo melkein nuorukainen, hänellä
on kimnasistin vormuvaatteet ja hän tuskin saa hillityksi reippaat,
kiirehtivät askeleensa sovitellessaan niitä Ilja Iljitshin käyntiin.
Oblomov hiukan raahaa toista jalkaansa, jossa on vielä halvauksen
jälkiä.

-- No Vanja hyvä, mennään nyt jo sisään! -- sanoo hän.

He yrittävät suuntaamaan askeleensa ovea kohti, vaan heitä vastaan
ilmestyy Agata Matvejevna.

-- Mitäs te nyt näin aikaisin takaisin? -- kysyy hän antamatta astua
sisään.

-- Mikä aikaisin tämä on! Me olemme kulkeneet parikymmentä kertaa
edestakaisin, ja täältähän tulee aitaan asti viisikymmentä syltä,
siis olemme kävelleet kaksi virstaa, -- selittää poika.

-- Montako kertaa olettekaan kulkeneet? -- kysyy äiti.

Vanja joutuu hämilleen.

-- Älä valehtele siinä! -- uhkaa äiti katsoen poikaa silmiin. --
Kyllä minä heti huomaan. Muistahan, sunnuntaina en päästä vieraisiin.

-- Älähän nyt, äiti, ihan tosiaan olemme kulkeneet ... kaksitoista
kertaa.

-- Ai, mikä veitikka sinä olet! -- virkkoi Oblomov. -- Sinähän olet
koko ajan vain nyhtänyt akasian lehtiä, vaan minä olen laskenut joka
ikisen kerran...

-- Ei, kävelkäähän vielä vähän! ei minulla ole kalakeittokaan vielä
valmis, -- ratkaisee emäntä kiistan ja lupsauttaa oven heidän
edessään kiinni.

Ja Oblomovin täytyi laskea lisää vielä kahdeksan kertaa, sitten vasta
sai hän astua sisään huoneeseen. Siellä, isolla, pyöreällä pöydällä
höyrysi kalakeitto. Oblomov istahti omalle paikalleen sohvaan, hänen
viereensä oikealle puolelle, tuolille, Agata Matvejevna; vasemmalle,
pienelle lapsentuolille, jossa oli häkki ympärillä, istutettiin
noin kolmivuotias lapsikakara. Hänen viereensä istuutui Màsha, jo
noin kolmentoista vuotias tyttö, sitten Vanja, ja lopuksi istui
tänä-päivänä myös Aleksejev vastapäätä Oblomovia.

-- Antakaa minun vielä panna teille kiiskisoppaa: tämä sattui niin
hyvää ja rasvaista! -- puheli Agata Matvejevna ammentaen Oblomoville
lientä lautaselle.

-- Ollappa tämän kanssa vielä piirakkaa! -- sanoi Oblomov.

-- Hyvä-isä: minä ihan unohdin! Ja vielä illalla aijoin laittaa, vaan
muisti on minulta kerrassaan mennyt! -- viekasteli Agata Matvejevna.
-- Ja teille myös, Ivan Alekseitsh, unhotin valmistaa kaalia
kotletteihin, -- lisäsi hän kääntyen Aleksejeviin. -- Elkää panko
pahaksenne!

Tämäkin oli hänen omia keksintöjään.

-- Ei se mitään: kyllä minulle kaikki kelpaa, -- sanoi Aleksejev.

-- Niin tosiaankin, miksei hänelle ole valmistettu sianlihaa
herneiden kanssa tai härkäpaistia? -- kysyi Oblomov. -- Hän niin
niistä pitää...

-- Hyvä Ilja Iljitsh, kävinhän minä itse katsomassa, vaan eihän tuota
saanut kunnon naudanlihaa missään! Mutta minä käskin teille laittaa
kirsimarjapuuroa, kun tiedän teidän siitä pitävän, -- lipatti emäntä
Aleksejeviin kääntyen. Marjapuuro näet ei ollut vahingollista Ilja
Iljitsihille, ja sentähden täytyi siitä pitää ja sitä syödä tuon
kaikkeen suostuvaisen Aleksejevinkin.

Päivällisen jälkeen ei kukaan eikä mikään voinut kääntää Oblomovin
mieltä pois makaamisesta. Tavallisesti paneutui hän yhtäkyytiä
sohvalle seljälleen edes hetkisenkään levähtääkseen. Jottei hän
pääsisi nukahtamaan, kaatoi emäntä myös samassa kahvin, ja samassa
olivat myös lapset matolla leikkimässä, niin että Ilja Iljitshin
täytyi, tahtoipa tahi ei, ottaa osaa touhuun.

-- Herkeätkö härnäämästä Pikku-Anttua: se pyrskähtää kohta itkuun! --
torui hän Vanja viikaria, joka ärsytteli lasta.

-- Màsha hyvä, katsohan: Pikku-Anttu loukkaa itsensä tuolia vastaan!
-- varoitteli hän huolissaan, kun lapsi konttaili tuolien alla.

Ja Màsha heittäytyi ottamaan kiinni "pikku-veljeä" niinkuin hän lasta
nimitti.

Kaikki vaikeni hetkeksi, emäntä poistui keittiöön katsomaan, joko
kahvi oli valmis. Lapsetkin asettuivat. Huoneessa alkoi kuulua
kuorsaus, alussa hiljainen ja vieno kuni viulun sordini-ääni,
sitten kovempi, niin että kun emäntä vihdoin ilmestyi höyryävine
kahvikannuineen, oli häntä hämmästyttämässä niin vahva kuorsaus kuin
kyytituvassa. Nuhtelevasti pudisti hän päätään Aleksejeville.

-- Kyllä minä sitä herättelinkin, vaan eihän tuo mitään kuule, --
sanoi Aleksejev puolustuksekseen.

Emäntä asetti vikkelästi kahvivehkeet pöydälle, sieppasi lattialta
Pikku-Antun syliinsä ja istutti hänet hiljalleen sohvaan Ilja
Iljitshin viereen. Lapsi rupesi ryömimään hänen päällään, pääsi
kasvoihin asti ja tempasi nukkuvaa -- nenästä.

-- Mi-mitä? Kuka se on? -- sopersi Ilja Iljitsh rauhattomana
havahtuen.

-- Te olitte torkahtanut, niin Pikku-Anttu kiipesi päällenne ja
herätti teidät, -- sanoi emäntä lempeästi.

-- Milloinka minä tässä olisin ehtinyt torkahtaa? -- puolustihen
Oblomov ottaen Pikku-Antun syliinsä. -- Luuletteko etten muka
kuullut, kuinka hän pienillä käsillään raapusteli minua? Kyllä minä
kuulen kaikki. Voi sinä sen pikku veitikka, kun nenästä tartuit!
Minä sinut opetan! Vuotahan, vuotahan! -- puheli hän lellitellen ja
hyväillen lasta. Sitten laski hän hänet alas lattiaan ja huoahti
huoneen täydeltä. -- Kertokaa jotakin, Ivan Alekseitsh! -- sanoi hän.

-- Kaikki on puhuttu läpi ja ympäri, Ilja Iljitsh, ei ole mitään
kerrottavaa, -- vastasi tämä.

-- Kuinka ei olisi? Tehän käytte ihmisissä; eikö kuulu mitään
uutisia? Muistaakseni te luette?

-- Niin tuota, luenhan minä joskus, tai toiset ne lukevat ja
juttelevat, vaan minä kuuntelen. Tässä eilissä-päivänäkin tuolla
Aleksei Spiridonitshin luona poika, joka on ylioppilas, luki ääneen...

-- Mitäs hän luki?

-- Englantilaisista se luki, että ovat kuljettaneet pyssyjä ja ruutia
jollekkin. Aleksei Spiridonitsh sanoi että tulee sota.

-- Kenellekkäs he niitä ovat kuljettaneet?

-- Espanjaan tai Intiaanko lie ollut -- en muista, mutta sangen
tyytymätön oli vain lähettiläs ollut.

-- Mikä lähettiläs? -- kysyi Oblomov.

-- Kas kun olen sen jo unohtanut! -- sanoi Aleksejev kohottaen
nenänsä kattoa kohti ja koettaen muistaa.

-- Kenenkäs kanssa sota sitten tulee?

-- Turkin pashan kanssa, nähtävästi.

-- Vieläkö mitä muuta uutta on politiikassa? kysyi hetken vaitiolon
perästä Ilja Iljitsh.

-- Ka kirjoittavathan ne lehdissä että maapallo jäähtyy jäähtymistään
ja että se kerran on kokonaan jäätyvä.

-- Voi pöllöä! Onkos sekin politiikkaa? -- huudahti Oblomov.

Aleksejev hätääntyi.

-- Dmitri Alekseitsh mainitsi alussa politiikasta, -- puolustihen
hän: -- vaan sitten ne yhteen vauhtiin lukivat eivätkä sanoneet,
milloin pätkä politiikasta loppui. Tiedänhän minä että tämä jo kuuluu
kirjallisuuden alalle.

-- Mitäs hän kirjallisuudesta sitten luki? -- kysyi Oblomov.

-- Sitä se luki että kaikista parhaimmat kirjantekijät ovat Dmitriev,
Karamsin, Batjushkov ja Shukovski...

-- Entäpä Pushkin?

-- Pushkinia ei siinä ollut. Minä itse myös ajattelin että miksikähän
häntä ei ole mainittu. Onhan hän "kenius" -- sanoi Aleksejev ääntäen
g:n k:ksi.

Seurasi äänettömyys. Emäntä toi käsityönsä ja alkoi pujotella
neulaansa edestakaisin, silloin tällöin katsahtaen Ilja Iljitshiin
tai Aleksejeviin sekä kuulostellen herkin korvin, että eikö missään
ole epäjärjestystä ja melua, että riiteleekö Sakariias keittiössä
Anisjan kanssa, peseekö Akuliina astioita, eikö portti narahda
pihalla, se merkitsee: eikö renki ole menossa luvatta "laitokselle".

Oblomov oli syventynyt äänettömiin mietteisiin. Ei se ollut unta eikä
valveilla-oloa: hän vain päästi ajatuksensa huolettomasti valloilleen
vaeltamaan keskittämättä niitä mihinkään, kuunteli rauhallisena
sydämmensä säännöllistä tykytystä, tuontuostakin räpähyttäen
tasaisesti kuten ainakin mies, mihinkään tähtäämätöntä silmäänsä.
Ja hän vaipui epämääräiseen, arvoitukselliseen, hallusinatsioonin
kaltaiseen sieluntilaan.

Ihmiselle tulee toisinaan harvinaisia, pikaisia sielun
silmänräpäyksiä, jolloin hänestä tuntuu siltä kuin eläisi hän
toistamiseen kerran ja jossakin jo läpielettyjä hetkiä. Lieneekö
hän sitten nähnyt unessa edessään ilmenevän tapauksen, lieneekö
sen jolloinkin ennen elänyt ja sitten unhoittanut, sitä ei hän
tiedä, hän vain näkee samojen henkilöiden istuvan ympärillään kuin
silloinkin, kuulee samat sanat lausuttavan, jotka jo kerran ovat
lausutut; mielikuvitus siirtyy sinne voimattomana eikä muisto elvytä
entisyyttä, vaan synnyttää epätietoisuutta.

Näin tapahtui nyt Oblomovillekkin. Hänen ympärillään väikkyy joku
entinen hiljaisuuden varjo, tuttu kellonheiluri lerkkasee hänen
edessään, kuuluu poikkipuraistun rihman rapsahdus, tutut sanat ja
kuiskeet uudistuvat.

-- Kas kun en mitenkään voi saada langan päätä sattumaan
neulansilmään, pistähhän sinä Màsha, sinulla ovat silmät terävämmät!

Oblomov tuijottaa laiskasti, koneellisesti, ikäänkuin tajuttomasti
emännän silmiin, ja hänen muistojensa syvyyksistä sukeltaa esiin
tuttu kuva, jonka hän jossakin on nähnyt. Hän koettaa päästä perille,
milloin ja missä hän tämän on kuullut...

Ja hänelle näkyy avara, hämärä, talikynttilän valaisema vierastupa
lapsuutensa kodissa ja pyöreän pöydän ääressä istuva levollinen äiti
vieraineen: he ompelevat ääneti, isä kävelee pitkin lattiaa, ja on
myös ääneti. Nykyisyys ja entisyys sulautuvat yhteen sekaantuen
toisiinsa. Hän unelmoipi saavuttaneensa sen luvatun maan, jossa
virrat juoksevat mettä ja maitoa, jossa syödään ansaitsematonta
leipää ja kuljetaan kuhisten kullassa ja hopeassa. Kuulee hän
kertomuksia unista ja enteistä, kuulee lautasien helinän ja veitsien
kalinan, puristautuu kiinni lapsenpiikaan ja kuuntelee hänen
vanhuudesta väräjävää ääntänsä:

-- Militrisa Kirbitjevna! -- puhuu tämä osoittaen hänelle emännän
haahmoa. Hänestä näyttää kuin pitkin sinitaivasta liitäisi sama
pilvenhattara kuin silloinkin, sama tuulonen puhaltaa ikkunaan ja
ailakoi hänen hiuksillaan, ja oblomovilainen kalkkunakukko astua
tepastelee kaakottaen ikkunan alla. Kas: koirakin rupeaa haukkumaan,
taitaapa tulla vieraita. Eiköhän vain Andrei isänsä kanssa lie
saapunut Verhljovosta? Se oli hänelle juhlapäivä. Tosiaankin: hän se
taitaa olla, askeleet lähestyvät lähestymistään, ovi aukeaa ... --
"Andrei!" huudahtaa hän. Ja toden-totta: hänen edessään on Andrei,
mutta ei poikana, vaan kypsyneenä miehenä.

Oblomov havahtui, sillä hänen edessään seisoi ilmeisesti, eikä vain
hallusinatsioonikuvana, todellinen Stolz. Emäntä sieppasi nopeasti
lapsen, kiskaisi käsineuleensa pöydältä ja vei lapset pois; katosi
myös Aleksejev. Stolz ja Oblomov jäivät kahden, ääneti ja liikkumatta
katsomaan toinen-toiseensa. Stolz aivan lävisti hänet katseellaan.

-- Sinäkö se olet Andrei? -- kysyi Oblomov tuskin kuuluvasti
liikutuksissaan, niinkuin kysyy pitkän eron jälkeen ainoastaan
rakastaja ystävättäreltään.

-- Minä, -- vastasi Andrei hiljaa. -- Oletko hengissä, oletko terve?

Oblomov syleili ystäväänsä lujasti puristautuen häneen kiinni.

-- Ah! -- pääsi häneltä vastaukseksi pitkä huokaus, johonka "ah"
sanaan purkautui kaikki kauvan sielussa sulautunut suru ja ilo, mikä
ei ehkä koskaan muulloin, senjälkeen kun olivat viimeksi toisensa
tavanneet, ollut purkautunut kenellekkään.

He istuutuivat ja katsahtivat jälleen tutkivasti toinen-toistansa.

-- Oletko terve? -- kysyi Andrei.

-- Niin, nyt olen -- jumalankiitos.

-- Vaan oletko ollut kipeä?

-- Niin, Andrei, minulla on ollut halvaus...

-- Onko se mahdollista? Hyväjumala! -- lausui Andrei säikähtyneenä ja
osanottavasti. -- Mutta ilman seurauksiako?

-- Niin, ainoastaan vasenta jalkaani en vapaasti hallitse...

-- Ah Ilja, Ilja! Mikä sinua vaivaa? Sinähän olet kokonaan murtunut!
Mitä olet toimittanut tälläaikaa? Onko se totta että siitä on
viidettä vuotta, kun viimeksi tavattiin?

Oblomov huokasi.

-- Mikset ole matkustanut maatilallesi? Mikset ole kirjoittanut?

-- Mitä minä sinulle osaan vastata, Andrei? Tunnethan sinä minut
äläkä siis kysy enempää! -- virkkoi Oblomov surullisesti.

-- Ja yhä sinä tässä samassa paikassa asut? -- puhui Stolz silmäillen
ympärilleen: -- etkä ole muuttanut pois?

-- Niin, tässähän minä yhä... Nyt ei minun enää tule muutetuksi!

-- Onko se ihan varma?

-- Niin, Andrei, varma se on...

Stolz katsahti tutkivasti häneen, rupesi miettimään ja alkoi astella
pitkin lattiaa.

-- Mitenkäs on Olga Sergejevnan laita? Onko hän terve? Missä hän on?
Muistaako vielä minua?...

Hän ei saanut kaikkea sanotuksi.

-- Terve hän on ja sinut hän muistaa aivankuin olisitte
eilissäpäivänä eronneet. Ja minä sanon sinulle heti, missä hän on.

-- Entä lapset?

-- Lapset ovat myös terveet... Mutta sano Ilja, leikkiäkö sinä
lasket, että muka tänne jäät myötyriksi? Minä kun tulin sinua
noutamaan viedäkseni sinut täältä meille, sinne maalle...

-- Ei mitenkään, ei mitenkään! -- lausui Oblomov alentaen ääntänsä
ja katsahtaen oveen, nähtävästi hätäytyneenä. -- Ole hyvä äläkä taas
rupea sellaisesta puhumaan...

-- Miksikä ei? Mikä sinua vaivaa? -- keskeytti Stolz. -- Tunnethan
sinä minut: minä olen aikoja sitten ottanut tämän tehtäväkseni enkä
siitä luovu. Näihin asti minua ovat estäneet kaikellaiset asiat,
mutta nyt olen vapaa. Sinun täytyy elää meidän kanssamme, meidän
läheisyydessämme; me olemme sen Olgan kanssa niin päättäneet ja
niin se on oleva. Jumalankiitos että tapasin sinut entiselläsi enkä
huonompana. Minä en sitä toivonut... Siis matkustakaamme! ... Olen
valmis sinut väkivallalla viemään täältä pois. Täytyy elää toisella
tapaa, ymmärräthän sinä, kuinka...

Oblomov oli kuunnellut kärsimättömänä tätä yhteen puhkuun puhuttua
lausejaksoa.

-- Ole hyvä äläkä huuda niin kovasti! -- huusi hän. -- Tuolla...

-- Mitä siellä?

-- Kuulevat... ja emäntä vielä luulee että tosiaankin tahdon
matkustaa pois...

-- Mitäs siitä? Luulkoon vain!

-- Ah, eihän se käy päinsä! -- keskeytti Oblomov. -- Kuulehan,
Andrei! -- lisäsi hän yhtäkkiä päättävällä, harvinaisella äänellä: --
älä tee turhia yrityksiä äläkä koeta saada minua suostumaan, sillä
minä jään kaikissa tapauksissa tänne.

Stolz katsahti kummastuksissaan ystäväänsä. Oblomov katsoi vastaan
levollisena ja varmana.

-- Sinä olet mennyttä miestä, Ilja: -- sanoi Stolz. -- Tämä talo, tuo
nainen ... koko tämä olo... Ei se voi olla mahdollista: pois matkaan,
pian matkaan!

Hän tarttui häntä hihasta ja retuutti ovelle asti.

-- Miksi tahdot minut viedä pois? ja minne? ähkyi Oblomov tehden
vastarintaa.

-- Pois tästä kuopasta ja suosta valoon ja avaruuteen, missä on
terve ja luonnollinen elämä! -- vaati Stolz jyrkästi, miltei ankaran
käskevästi. -- Katso, missä olet? Mikä sinusta on tullut? Havahdu,
herää! Ethän sinä tällaiseen oloon ole itseäsi valmistanut maataksesi
kuin myyrä luolassa? Muistelehan kaikkea...

-- Älä muistuta, älä kajoa entisyyteen, älä sitä palauta! -- pyyteli
Oblomov täydellisesti itsetajuisena järkensä ja tahtonsa suhteen,
jota kasvotkin ilmaisivat. -- Mitä sinä tahdot minusta tehdä? Siitä
mailmasta, jonne sinä minut tahdot houkutella, olen minä iäksi
repeytynyt, etkä sinä voi yhteenjuottaa etkä kokoonpanna kahta
irti-revittyä puoliskoa. Minä olen kasvanut kiinni tähän kuoppaan
kipeästä paikasta: koetahan kiskaista irti -- niin tulee kuolema.

-- Mutta katsohan ympärillesi, missä ja kenen kanssa olet?

-- Tiedän kyllä ja tunnen... Ah, Andrei, kaiken minä tunnen,
kaikki ymmärrän: minulla käy aikaa-sitten omalletunnolleni elää
mailmassa! Mutta minä en voi kulkea kanssasi sinun tietäsi, vaikka
tahtoisinkin ... se olisi ollut ehkä mahdollista vielä viime kerralla.
Mutta nyt... (hän loi silmänsä alaspäin ja vaikeni hetken) nyt on
myöhäistä... Mene äläkä pysähdy minun niskoilleni. Minä ansaitsen
sinun ystävyytesi -- Jumala sen näkee, mutta minä en ansaitse sinun
puuhiasi.

-- Ei, Ilja, sinä puhut jotakin, vaan et puhu sitä loppuun. Mutta
minä vien sinut kuitenkin pois, juuri sentähden vienkin että
epäilen... Kuuleppas, -- sanoi hän: -- pue päällesi ja ajetaan minun
luokseni, niin istut siellä tämän illan. Minä lupaan kertoa sinulle
paljon: et tiedäkkään, mitä meillä nyt on tekeillä, vai oletko
kuullut?...

Oblomov katsoi häneen kysyväisesti.

-- Ihan unhotin, ettethän sinä käykkään ihmisissä, -- mutta mennään
nyt, niin kerron sinulle kaikki... Arvaas, kuka tuolla portilla
odottaa minua vaunussa... Minä kutsun hänet tänne!

-- Olgako? -- pääsi äkisti säikähtyneen Oblomovin suusta. Ja hän
kokonaan muuttui kasvoiltaan. -- Jumalantähden, älä päästä häntä
tänne, vaan lähtekää pois. Jää hyvästi, jää hyvästi, jumalantähden!

Hän melkein työnsi Stolzia ulos, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.

-- Minä en voi mennä hänen luokseen ilman sinua, olen luvannut sen
hänelle, kuuletko Ilja? Jos ei tänään, niin huomenna; sinä vain
viivytät minua, mutta poisajetuksi et saa... Huomenna tai ylihuomenna
me siis kuitenkin taas tapaamme toisemme!

Oblomov istui vaiti, pää painuksissa, uskaltamatta katsahtaa Stolziin.

-- Milloin siis? Olga on sitä minulta kysyvä.

-- Ah Andrei! -- sanoi Oblomov hellällä, rukoilevalla äänellä,
syleillen häntä ja pannen päänsä hänen olkapäälleen. -- Jätä minut
kokonaan ... ja unhoita...

-- Kuinka, iäksikö? -- kysyi Stolz ihmetyksissään, syrjäytyen hänen
syleilystään ja katsoen toista silmiin.

-- Niin juuri, -- sopersi Oblomov.

Stolz astui hänestä askelen poispäin.

-- Oletko se sinä, Ilja? -- nuhteli hän. -- Sinä työnnät minut pois
hänen, tuon naisen tähden!... Hyväjumala! -- huudahti hän ikäänkuin
äkillisestä kivusta. -- Tuo lapsi, minkä minä äsken näin ... Ilja,
Ilja! Pakene täältä, mennään pian pois, mennään! Kuinka sinä olet
langennut? Tuo nainen ... mikä hän on sinulle...?

-- Hän on vaimoni! -- lausui Oblomov levollisesti.

Stolz tyrmistyi.

-- Ja lapsi on -- minun poikani! Hänen nimensä on Andrei -- sinun
muistoksesi! -- sai Oblomov kerralla sanotuksi, ja hän hengähti
rauhallisesti laskettuaan niskoiltaan tämän vilpittömyyden taakan.

Nyt muuttui Stolz kasvoiltaan ja hänen kummastusta ilmaisevat, miltei
mielettömät silmänsä pyörivät ympäri hänen päässään. Hänen eteensä
oli yhtäkkiä repeytynyt "pohjaton kuilu", kohonnut "kivinen muuri",
ja Oblomovia ikäänkuin ei ollutkaan enää, tämä oli ainakin kadonnut
hänen silmistään, luhistunut kokoon, ja hän tunsi ainoastaan sen
polttavan tuskan, jota tuntee ihminen kiiruhtaessaan liikutetuin
mielin erillään-olon jälkeen näkemään ystäväänsä ja saakin tietää,
ettei tätä pitkään aikaan ole enää ollut olemassa, vaan että hän on
kuollut.

-- Mennyttä miestä! -- kuiskasi hän koneellisesti. -- Mitäs minä nyt
sanon Olgalle?

Oblomovin korvissa jäivät soimaan viimeiset sanat, hän tahtoi
jotakin sanoa, vaan ei voinut. Hän ojensi molemmat kätensä Andreita
vastaan, ja nämät kaksi miestä syleilivät toisiansa ääneti ja
lujasti, niinkuin syleillään ennen taistelua, ennen kuolemaa. Ja
tähän syleilyyn tukahtuivat heidän sanansa, heidän kyyneleensä ja
tunteensa...

-- Älä unhoita minun pikku Andreitani! - olivat Oblomovin viimeiset
sanat, jotka sammuneella äänellä lausuttiin.

Ääneti ja hitaasti poistui Stolz ulos, verkalleen ja miettiväisenä
kulki hän pihan poikki ja istahti vaunuihin sillä-aikaa kun Oblomov
vaipui istualleen sohvaan, nojautui kyynäspäillään pöytää vastaan ja
peitti kasvonsa käsillään.

-- En, en unhoita sinun Andreitasi,-- ajatteli Stolz surullisena
kulkiessaan pihan poikki. -- Mennyttä miestä olet sinä Ilja: ei auta
sinulle puhua että sinun Oblomofkasi ei enää ole erämaa, että sen
vuoro on tullut ja sen ylitse on valahtanut auringon säteitä!

En sano sinulle että siitä nelisen vuoden kuluttua tulee
rautatieasema, että sinun talonpoikasi menevät kaivelemaan
hiekkasärkkiä ja että kohta pitkin malmikiskoja sinun viljasi on
vierivä valkamaan... Ja siihen sitten koulut ja tiedonvalo... Ei,
sinä säikähtäisit tätä uuden ajan aamuruskoa, se pistäisi kipeästi
sinun tottumattomiin silmiisi. Mutta sinun poikasi minä vien
sinne, minne et itse voinut mennä ...ja hänessä toteutamme meidän
nuoruutemme haaveet! -- Jää hyvästi, vanha Oblomofka! -- lausui hän
puoliääneen kääntyen viimeisen kerran katsahtamaan pienen talon
ikkunoihin. -- Sinä olet elänyt ikäsi loppuun! --

-- Mitä sinne kuuluu? -- tiedusti Olga kiihkeästi tykyttävin sydämmin.

-- Eipä mitään erikoista! -- vastasi Andrei kuivan-katkonaisesti.

-- Onko hän elossa ja terve?

-- Onhan tuo ... -- virkkoi Andrei väkinäisesti.

-- Miksikäs sinä niin pian palasit? Miksi et kutsunut minua sinne tai
tuonut häntä tänne? Päästä minut heti sinne sisään!

-- Ei se käy päinsä!

-- Mitäs siellä sitten on tapahtunut? -- kysyi Olga säikähdyksissään.
-- Onko todella "kuilu auennut"? Sanotko minulle vai et?

Stolz oli vaiti.

-- Mutta mitä kummaa siellä sitten on tekeillä?

-- Oblomovilaisuutta! -- vastasi Andrei synkästi ja Olgan yhä
jatkuvien tiedustelujen suhteen pysyi kotiin asti itsepäisesti
äänettömänä.



10.


Kului noin viisi vuotta. Paljon muutoksia oli tapahtunut
Viipurinpuolellakin: autio katu, joka johti Pshenitshinan talolle,
oli rakennettu täyteen huviloita, joiden välillä kohosi pitkä,
kivinen valtionrakennus estäen auringon iloisia säteitä valahtamasta
tuon laiskuuden ja levon rauhallisen sopukan ikkunaruutuihin. Itse
tuo pieni talo oli myös hiukan rapistunut näyttäen huolimattomalta
ja siivottomalta kuni mies, jonka parta on ajamaton ja naama
pesemätön. Väri oli kulunut pois, vesitorvet paikoin särkyneet, niin
että pihalla lainehti likalätäköitä, joiden ylitse kuten ennenkin
oli heitetty kapeita lautoja. Kun kuka sattuu astumaan sisään
käymäportista, niin vanha Musti koira ei enää hypähdäkkään hurjasti
ketjussaan, vaan haukkuu käheästi ja laiskasti ryömimättä ulos
kopperostaan.

Mutta mitä muutoksia olikaan tapahtunut sisällä? Siellä hallitsee
nyt vieras nainen ja telmivät toiset lapset! Siellä ilmestyy tosin
vieläkin silloin tällöin röyhkeän Tarantjevin punainen, laihtunut
naama, vaan poissa on tuo leppeä, puhumaton Aleksejev. Ei näy
Sakariiasta eikä Anisjaa, vaan outo, paksu keittopiika hääräilee
keittiössä vastahakoisesti ja karkeasti täytellen Agata Matvejevnan
hiljaisia määräyksiä, ja entinen Akuliina, hameenliepeet vyötäreille
kääräistyinä, peseskelee purtiloita ja kattiloita sekä sama unelias
renki sama turkki-reuhka yllään, elelee joutilaana päivät-pitkät
hökkelissään. Ristikko-aidan sivu vilahtaa määrätyillä tunneilla
varhain aamusilla sekä päivällis-aikaan jälleen "veljen" hahmo, suuri
paperipinkka kainalossa ja kumikalossit jalassa, olipa sitten kesä
tai talvi.

Mutta miten oli Oblomovin käynyt? Missä hän on? Missä? -- Läheisellä
hautausmaalla, vaatimattoman uurnan alla lepää hänen ruumiinsa
pensaiden välissä, hiljaisessa sopessa. Syreeni, jonka ystävällinen
käsi on istuttanut, levittää uinaillen lehvänsä haudan yli, jonka
kummulla tuntuu koiruohon yksitoikkoinen tuoksu. On kuni itse
hiljaisuuden enkeli varjeleisi siinä hänen untaan.

Kuinka tarkoin tahansa rakastavan vaimon silmä olikaan vartioinut
jokaista hänen elämänsä silmänräpäystä, niin kuitenkin tuo alituinen
rauha, alinomainen hiljaisuus sekä laiska kituuttaminen päivästä
toiseen olivat saaneet elämän koneiston pysähtymään. Ilja Iljitsh
oli nähtävästi kuollut ilman kivun tuskaa ja kärsimyksiä, niinkuin
pysähtyy kello, jota ei ole muistettu virittää veteisiin. Ei
kukaan ollut nähnyt hänen viimeisiä hetkiään eikä kuullut hänen
kuolinhuokaustaan. Aivohalvaus oli uudistunut vielä kerran, vuoden
kuluttua, ja silläkin kertaa onnellisesti mennyt ohi, ja Ilja Iljitsh
oli tullut ainoastaan kalpeaksi, heikoksi, ruvennut vähän syömään ja
harvoin menemään ulos puutarhaan, sekä käynyt yhä äänettömämmäksi,
miettiväisemmäksi ja toisinaan itkenytkin. Hän oli aavistanut
kuoleman olevan lähellä ja ruvennut sitä pelkäämään. Muutamia kertoja
oli hänelle sattunut pahoinvoinnin kohtauksia, vaan ne olivat
loppuneet. Eräänä aamuna yritti Agata Matvejevna tuomaan hänelle
tapansa mukaan kahvea ja -- tapasi hänet yhtä levollisesti makaavana
kuolinvuoteella kuin nukkumasijallaankin, ainoastaan pää oli hiukan
liikahtanut tyynyltä ja käsi suonenvetoisesti puristettu vasten
sydäntä, jossa nähtävästi veri oli tukkeutunut ja pysähtynyt.

Kolmatta vuotta on nyt Agata Matvejevna leskenä, ja tällä-aikaa on
kaikki muuttunut entiselle jalalleen. Veli oli yritellyt onneaan
urakkakaupoilla, mutta oli niissä hävinnyt ja päässyt sitten jotenkin
kaikellaisilla vehkeillä ja kumarruksilla entiselle kansliakirjurin
paikalleen, "jossa talonpoikia pantiin rulliin" ja kulki siis
jälleen virastoonsa sekä toi sieltä kaksikymmentä-viiskopeikkaisia,
puoliruplaisia ja kaksiriunaisia täytellen niillä huolellisesti
piiloitettua arkkuansa. Talouden pito kävi jälleen yhtä karkealla,
yksinkertaisella, vaikka rasvaisella ja runsaalla tavalla kuin
entisinä aikoina ennen Oblomovia.

Pää-osaa talossa näytteli veljen puoliso, Irina Pantelejevna, se
merkitsee: hän pidätti itselleen oikeuden nousta ylös myöhään, juoda
kolmesti kahvea, muuttaa kolme kertaa päivässä pukuaan sekä pitää
huolta ainoastaan yhdestä asiasta taloudessa, nimittäin siitä että
hänen hameensa olisivat tärkkelöityjä niin koviksi kuin mahdollista.
Mihinkään muihin asioihin ei hän tuppautunut, ja Agata Matvejevna
pysyi edelleenkin talon liikkuvana heilurina; hän piti huolen
keittiöstä ja ruokapöydästä, juotti koko talon teellä ja kahvelia,
hoiti pyykit ja lapset, piti vaatteissa kaikki, sekä aisoissa
Akuliinan ja piharengin.

Mutta miksi oli tämä nyt näin? Olihan hän Oblomovin rouva,
tilanomistajatar; olisihan hän voinut elää erikseen, riippumatta
mistään ja tarvitsematta ketään? Mikä se siis pakoitti hänet
ottamaan niskoilleen vieraan talouden taakan, pitämään huolta toisen
lapsista ja kaikista noista pikku-asioista, joihin nainen itsensä
omistaa joko rakkauden houkutuksesta, perheellisten siteiden pyhästä
velvollisuudesta tai jokapäiväisen leipäpalansa takia? Missäs olivat
Sakariias ja Anisja, hänen oikeat palvelijansa? Ja missä oli lopuksi
se elävä pantti, jonka miesvainaja hänelle oli jättänyt, nimittäin
pikku-Andrei? Ja missä hänen lapsensa edellisestä miehestä?

Hänen lapsensa olivat jo joutuneet mailmalle, se on: Vanja oli
lopettanut opintonsa ja astunut virkauralle; Màsha tyttö oli
mennyt naimisiin jonkun kruununtalojen-tarkastelijan kanssa, ja
pikku-Andrein taas olivat pyytäneet kasvatettavakseen Stolz ja
hänen vaimonsa, pitäen poikaa oman perheensä jäsenenä. Agata
Matvejevna ei milloinkaan verrannut eikä sekoittanut Pikku-Andrein
tulevaisuutta ensimmäisten lastensa kohtaloon, vaikka hän ehkä
sydämmessään antoi tietämättään heille kullekkin yhtäläisen sijan.
Mutta Pikku-Antun kasvatuksen, elämänmuodon ja tulevaisuuden eroitti
hän aina suurella juovalla Vanjan ja Màshan elämästä. -- "Mitäs ne
ne ovat? -- Samallaisia räkänokkia kuin minä itsekkin, -- arveli hän
huolimattomasti: -- ne ovat siinneet mustasta ruumiista, vaan tämä,
-- lisäsi hän melkein kunnioituksella, Pikku-Antusta, hyväillen lasta
jonkunlaisella hellällä varovaisuudella: -- tämä se on herras-lapsi!
Kas kuinka se on valkohipiäinen, aivankuin läpikuultava, kuinka
pienoiset kätöset ja jalan-tössykät sillä on, ja hiukset kuin
silkistä ikään... Ihan isä-vainajansa näköinen!"

Senpä tähden hän vastaanväittämättä, vieläpä jonkunlaisella ilolla
suostui Stolzin ehdotukseen antaa poikanen kasvatettavaksi heille,
arvellen että siellä se on hänen oikea paikkansa, eikä täällä
"pimeässä" likaisten veljenlasten seassa.

Puoli vuotta Oblomovin manalle menon jälkeen eli hän Anisjan ja
Sakariiaksen kanssa talossaan tahtoen kuolla suruunsa. Hän polki
itselleen pienen polun miehensä haudalle, itki silmänsä kuiville, ei
syönyt eikä juonut juuri mitään, pysyi hengissä vain teenjuonnilla,
usein ei öisin ummistanut silmäänsä ja nääntyi tykkänään. Ei koskaan
hän kenellekkään valitellut, ja kuta edemmäs hän eli eronhetkestään,
sitä enemmän näytti hän sulkeutuvan itseensä ja omaan suruunsa tullen
umpimieliseksi kaikkia, yksin Anisjaakin kohtaan. Ei kukaan tiennyt,
miltä hänen sielussaan tuntui.

-- Tuo teidän emäntänne se yhä itkee miestään -- puheli torilla
keittopiialle pikkukauppias, jolta otettiin taloon ruokatavaraa.

-- Yhä suree miestään, -- puhui kirkonisäntäkin osoitellessaan
hänelle siunattua leipää hautausmaan kirkossa, jonne lohduton leski
joka viikko tuli rukoilemaan ja itkemään.


-- Yhä vielä se sitä murehtii, -- puhuttiin veljenkin kotona.

Kerran ilmestyi hänen luokseen äkkiarvaamatta veli koko perheineen
vieläpä Tarantjevkin joukossa, muka myötätuntoaan ilmaisemaan.
Halpoja lohdutuksen kyyneleitä vuodatettiin ja lausuttiin neuvoja
että ei pidä turmella itseään, vaan säästää lapsia varten -- kaikkea
sitä samaa, mitä oli sanottu hänelle viisitoista vuotta takaperin
ensimmäisen miehen kuoltua ja joka silloin oli tehnyt toivotun
vaikutuksen, vaan nyt jostakin syystä synnytti hänessä tuskaa ja
inhoa. Hänen tuli paljon helpompi olla, kun alettiin puhua muusta ja
hänelle esitettiin, että nyt he jälleen voivat elää yhdessä ja että
hänenkin tulee keveämpi "omaistensa keskessä suruaan rohtia" ja että
heillekkin on hyvä, koskapa ei kukaan niinkuin hän osaa pitää taloa
kunnossa. Agata Matvejevna pyysi miettimisaikaa, murehti vielä pari
kuukautta ja suostui lopuksi elämään yksissä. Sillä-aikaa oli Stolz
ottanut Pikku-Andrein luoksensa ja äiti oli jäänyt yksikseen.

Siinä hän nyt tummassa puvussaan, musta villahuivi kaulassaan kulkee
huoneesta keittiöön kuni varjo, aukoilee ja sulkeilee entiseen
tapaansa kaappeja, ompelee, silittelee pitsejä, mutta hiljaa ja
innotoinna, puhuu ikäänkuin vastahakoisesti hiljaisella äänellä eikä
kuten ennen pälyile ympärilleen silmillään esineestä toiseen, vaan
silmissä on keskittynyt ilme ja sisäänpäin sulautuva aate. Tämä
aate on huomaamatta kaivautunut hänen kasvoihinsa kaiketikin sillä
silmänräpäyksellä, jolloin hän itsetietoisesti ja kauvaksi aikaa
jäi katsomaan miehensä kuolleisiin kasvoihin. Hän liikkui huoneesta
huoneeseen, teki käsillään kaiken, mitä tarvittiin, mutta hänen
ajatuksensa eivät olleet työssä mukana. Miehensä ruumiin ääressä,
sen kadottaessaan, oli hän nähtävästi yhtäkkiä käsittänyt elämänsä
aseman ja merkityksen, ja siitä asti tämä alakuloisuus loi ikuisen
varjon hänen kasvoihinsa. Purettuaan sitten murheensa, keskittyi
hän täystajuisesti siihen, mitä oli kadottanut, ja kaikki muu hänen
ympärillään kuoli häneltä pois paitsi Pikku-Andrei. Heti kun emäntä
poikaan vain katsahti, heräsivät hänessä ikäänkuin elämän merkit,
kasvojen piirteet elostuivat, silmät täyttyivät ilonsäteillä ja
heltyivät muistojen kyyneliin.

Hän on välinpitämätön kaiken ympäröivän suhteen: jos veli sattuu
suuttumaan turhiin tuhlatusta tai tinkimättömästä ruplasta,
palaneesta paistista tai vanhasta kalasta, jos käly kimahtaa
pauhaamaan pehmeäksi tärkkelöidystä hameesta, miedosta ja kylmästä
teestä, tai paksu keittopiika kohtelee häntä törkeästi, niin Agata
Matvejevna ei mitään huomaa ikäänkuin ei olisi puhettakaan hänestä,
eikä kuule edes pisteliästä supatusta: -- "Rouva tilanomistajatar!"
Hän vastaa kaikkeen surunsa mukaisella arvokkaisuudella ja nöyrällä
äänettömyydellä. Juhlapäivinä, pääsiäispyhinä ja laskiaisviikon
iloisina iltoina, kun kaikki talossa hurjasti riemuitsee, hoilaten,
juoden ja mässäten, silloin hän äkkiä kesken yleistä iloa purskahtaa
katkeriin kyyneliin ja piiloutuu nurkkaansa. Sitten hän jälleen saa
itsensä hillityksi, vieläpä toisinaan katsoo veljeen ja tämän vaimoon
ylpeänsäälivästi. Hän käsittää että hän on leikkinyt ja loistanut
loppuun elämänsä, että Jumala oli pannut siihen sielun ja ottanut
sen jälleen pois, että hänessä oli loimahtanut aurinko, vaan sitten
pimennyt iäksi... Iäksi -- se on totta, mutta sensijaan oli hänen
elämänsä iäksi saanut aatteellisen sisällön, sillä nyt vasta hän
tiesi, miksi oli elänyt, ja ettei ollut elänyt turhaan. Hän oli niin
täyteläisesti ja paljon rakastanut: rakastanut Oblomovia -- kuni
salalempijää, kuni aviomiestä ja kuni herraa, vaikka ei hän tätä
koskaan voinut kenellekään kertoa. Eikähän kukaan ympärillä olisi
häntä ymmärtänytkään. Ja mistä hän olisi löytänyt sanat? Veljen,
Tarantjevin ja kälyn sielun sanakirjoissa ei löytynyt sellaisia
sanoja, sentähden ettei ollut niitä käsitteitäkään; yksin Ilja
Iljitsh olisi hänet ymmärtänyt, mutta tälle ei hän koskaan ollut
sitä ilmilausunut siitä syystä ettei sitä itsekään silloin ollut
käsittänyt eikä osannut.

Vuosien vieriessä rupesi hän ymmärtämään entisyyttänsä yhä enemmän
ja selvemmin, kätkien kaiken syvemmälle sisäänsä sekä käyden yhä
vaiteliaammaksi ja hauteliaammaksi. Koko hänen elämäänsä oli
singahtanut kimppu säteitä, jäänyt hiljainen hohde seitsemästä
kuni silmänräpäyksessä sivulentäneestä vuodesta, eikä hänellä
ollut enempää toivomista ja tie oli siihen loppunut. Silloin vain,
kun Stolz talveksi saapui maalta kaupunkiin, kiiruhti hän hänen
asuntoonsa ja katseli ahnaasti Pikku-Andreita, hellävaroen häntä
hyväillen; tahtoi sitten sanoa jotakin Stolzille, kiittää tätä sekä
vihdoinkin purkaa hänen eteensä kaiken, kaiken, mitä oli keräytynyt
ja kaivautunut hänen sydämmeensä: hän se olisi hänet ymmärtänyt --
vaan ei hän osannut muuta kuin heittäytyä Olgan jalkoihin, tarttua
huulillaan hänen käsiinsä ja puhjeta niin kuumaan kyyneltulvaan
että tämäkin oli pakoitettu itkemään hänen kanssaan, ja Andrein
täytyi liikutuksissaan pikaisesti poistua ulos huoneesta. Kaikkia
heitä sitoi yksi yhteinen myötätunne, yksi muisto tuosta vainajan
kristallinkirkkaasta sielusta. He pyysivät häntäkin, Agata
Matvejevnaa, matkustamaan kanssansa kylään, asettumaan yksissä
asumaan sinne Pikku-Andrein läheisyyteen, vaan tämä vastasi tiukasti:
-- Missä kerran on syntynyt ja kaiken ikänsä elänyt, siellä täytyy
kuollakkin.

Turhaan teki Stolz hänelle tiliä vainajan maatilan hoidosta ja
lähetteli hänelle seuraavien vuosien tuloja, kaikki antoi hän
takaisin pyytäen säästämään rahat Pikku-Andreita varten.

-- Ne ovat hänen eivätkä minun, -- väitti hän itsepäisesti: -- hän ne
tarvitsee; hän on herra, vaan minä tulen toimeen näinkin.



EPILOOGI.


Kerran puolenpäivän tienoilla käveli kaksi herrasmiestä pitkin puista
katukäytävää Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa Pietaria; heidän
takanaan vierivät hiljalleen vaunut. Toinen heistä oli Stolz, toinen
-- hänen ystävänsä, kirjailija, täyteläinen mies, jolla olivat
apaattiset kasvonilmeet ja miettiväiset, miltei uniset silmät.
He tulivat kirkon kohdalle, jossa päiväjumalanpalvelus juuri oli
loppunut ja kansa tulvi ulos kadulle, kerjäläiset etunenässä. Niitä
oli suuri ja kirjava joukko.

-- Tahtoisinpa tietää, mistä noita kerjäläisiä riittää? -- sanoi
kirjailija katsellen laumaa.

-- Mistäkö? Kaikista raoista ja nurkistahan niitä mustanaan ryömii...

-- En minä sitä kysy, -- virkkoi kirjailija: -- vaan minä haluaisin
tietää, kuinka voi tulla kerjäläiseksi ja joutua siihen asemaan.
Tapahtuuko se äkkipikaisesti vai asteettaisesti, rehellisesti vai
petollisesti?...

-- Mitä sinä niillä tiedoilla? Ethän tahtone kirjoittaa "Pietarin
mysterioita"?

-- Kukasties ... -- lausui kirjailija laiskasti haukotellen.

-- No, kyllä siihen on tilaisuus: kysy vain mieleiseltäsi
kerjäläiseltä, niin hopearuplasta hän sinulle kertoo koko
elämäntarinansa, ja sinä ota ja kirjoita muistiin sekä myö sitten
voitolla muille. Kas tuossa äijä, joka on oikean kerjäläisen
perikuva. Hoi, ukko, tules tänne!

Ukko kääntyi ympäri kuullessaan kutsun, otti lakin päästään ja tuli
luo.

-- Armeliaat herrat! -- alkoi hän kähistä. -- Auttakaa köyhää
vanhaa sotamiestä, joka on joutunut raajarikoksi kolmessakymmenessä
taistelussa...

-- Mitä ihmettä -- sehän on Sakariias! -- huudahti Stolz
kummastuksissaan. -- Sinäkö se olet?

Ukko vaikeni silmänräpäyksessä, sitten hän varjostaen kädellään
silmiään auringolta katsahti tutkivasti Stolziin.

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä en voi tuntea ... olen
ihan sokeaksi tullut!

-- Unohtaneenpa näyt herravainajasi ystävän, Stolzin, -- nuhteli
Stolz.

-- Ah, voi, tekö se olette isä kulta, Andrei Ivanitsh! Herrajumala
sentään, kuinka sokeaksi olen tullut! Ah te rakas oikea isäseni!

Ukko rupesi ahertamaan tavoittaakseen Stolzia kädestä, ja kun ei
osunut kourallaan, suuteli hänen vaatteensa lievettä.

-- Johtipas Jumala minut, kirotun koiran, elämään tämmöiseenkin
ilonpäivään asti... -- ulvoi hän puoleksi itkien, puoleksi
nauraen. Hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä ikäänkuin poltetut
purppuranpunaisella leimasimella otsasta leukaan saakka, ja nenä oli
sinervä. Pää oli aivan kalju, poskiparrat niinkuin ennenkin rehevät,
mutta rytistyneet ja pörröttyneet kuten huopakarvat, joiden jokaisen
päähän oli takeltunut pieni lumipallo, aivankuin tahallaan panemalla.
Hänen yllään oli resuinen, perin haalistunut palttoo, josta puuttui
toinen lieve, ja jaloissa olivat vanhat, rikkitallatut kalossi-löntöt
aivan loppasiltaan; käsissään piteli hän nahkaista lakinreuhkaa.

-- Voi laupias Jumala! Minkä armotyön teit minulle tänä
juhla-aattona...

-- Kuinkas sinä olet tuollaiseen tilaan joutunut? Eikö sinua hävetä?
-- kysyi Stolz ankarasti.

-- Voi hyvä herra, Andrei Ivanitsh! Minkäs tälle taitaa? -- alkoi
Sakariias raskaasti huoaten. -- Millä minä muuten itseni elättäisin?
Enkähän minä silloin, kun Anisja vielä oli elossa, näin maleksinut,
silloin oli vielä leivänpala, vaan kun hän kuoli koleraan -- siunattu
olkoon muistonsa -- niin ei rouvan veli tahtonut pitää minua, sanoi
laiskuriksi ja se Tarantjev minua yhä hätisti ja kun sivu sattui
kulkemaan, niin potkasi takaapäin, eikähän siitä semmoisesta elämästä
tullut mitään! Se minua alituisesti nuhteli ja haukkui, ja uskottekos
herra, ei leivänpalaa suuhun olisi annettu. Jos ei rouvaa olisi
ollut -- Jumala suokoon hänelle terveyttä! lisäsi Sakariias tehden
ristinmerkin: -- niin aikoja sitten olisin tupertunut pakkaseen. Hän
se minulle vaatevehkeet talveksi antoi ja leipää niin paljon kuin
halutti, ja pankolla yösijan -- kaiken se hyvästä sydämmestään antoi.
Vaan kun ne minun tähteni alkoivat häntäkin sättiä, niin pois minä
läksin koko talosta mieron rantoja kiertämään. Ja nyt minä jo toista
vuotta tätä kurjuutta raahaan...

-- Mikset ole etsinyt itsellesi jotain paikkaa? -- kysyi Stolz.

-- Mistäs sitä, herra-kulta Andrei Ivanitsh, nykyään paikkoja
löytää? Olinhan minä kahdessa talossa tiedustamassa, vaan en
saanut. Huonommat ne on asiat nyt kuin ennenaikaan. Lukutaitoisia
lakeijoita nyt vaaditaan, eikä niillä suurillakaan herroilla enää
ole porstuan-täydeltä palvelijoita kuten ennenaikaan. Joka paikassa
vain yksi, harva se paikka, missä kaksi lakeijaa. Itse ne nykyään
saappaansa riisuvat, minkä koneen lienevätkään sitä varten keksineet!
-- selitti Sakariias murtunein mielin. -- Häpeä ja häväistys että
herrassääty häviää!

Ja hän huokasi.

-- Yritinhän minä kyllä asettumaan saksalaisen kauppiaan luo,
etehisessä istuakseni ja kaikki olisi mennyt hyvin, vaan se kun
lähetti minut auttamaan bufetinpuolelle, niin onkos se minun
asiani? Kerran kannoin ruoka-astioita, mokomia pöömiläisiä, vai
mitä lienevät olleet, ja kun lattiat olivat sileät ja liukkaat --
niin lempoko heissä ei kumoon keiskahtaisi! Jalkani liuskahtivat
ja kaikki astiat tarjottimelta rämähtivät lattiaan: ka niin, minut
ajettiin pois. Toisella kertaa miellytti, naamani muuatta vanhaa
kreivitärtä: "Tuopas on arvoisan näköinen vanhus" sanoi hän ja otti
ovenvartijakseen. Se oli hyvä, vanhanaikainen toimi: tarvitsee istua
vain tuolillaan niin tuikeantärkeän näköisenä kuin suinkin, polvet
ristissä ja säärtä heilutellen eikä vastata heti, kun joku tulee,
vaan ensin karjahtaa ja sitten vasta päästää sisään tai työkätä
niskasta, jos niin tarvitaan, mutta kun hyvä vieras tulee, niin heti
kepinponsi taapäin, kas noin! -- Ja Sakariias näytti kädellään. --
Kas kuinka maireasti siinä pitää puhua! -- Vaan se rouva sattui
olemaan sellainen tarkansekainen -- no, mitäpäs hänestä enää. Kerran
kurkisti se minun komerooni ja sai nähneeksi kirput: -- siitäkös
alkoi huutaa ja polkea jalkaa aivankuin minä olisin ne kirput
keksinyt! Millainen talonpito se on, jossa ei ole kirppuja? Toisen
kerran se sivukulkiessaan oli tuntevinaan viinanlöyhkää minusta ...no
oli sekin koko... Ja kielsi pitämästä luonaan.

-- Tosiaankin tuntuu nytkin löyhkäävän, niinpä tuo nenään pistää! --
sanoi Stolz.

-- Surusta minä, herra-kulta Andrei Ivanitsh, jumaliste surusta
minä juon! -- alkoi Sakariias kähistä, naama katkerassa rypyssä.
-- Olen minä koettanut myös ajurin virkaa, otin pestin isännältä,
vaan jalkani palellutin; voimia puuttui ja vanhaksi olin käynyt.
Sattui semmoinen pahanelkinen hevonen niin että kerrankin heittäytyi
vaunujen alle ja vähällä oli minut särkeä; toisen kerran se tallasi
alleen akan, jonka veivät sairaalaan...

-- Riittää jo, et tarvitse enää maleksia etkä juopotella, vaan saat
tulla minua luokseni, minä annan sinulle oman komerosi, kunhan tästä
maalle menemme -- kuuletko?

-- Kuulenhan minä, Andrei Ivanitsh, vaan...

Hän huoahti.

-- Eipä haluta lähteä täältä... sen haudan äärestä! Se tuo meidän
ruokkijamme, Ilja Iljitsh vainaa, -- itkeä tuhersi hän: -- taas minä
häntä muistelin tänään, periköön hänet tai vaan valtakunta! Hyvän
herran se Jumala minulta pois otti! Ihmisten iloksi se eli, olisi se
saanut elää satakin vuotta ... -- itkeä tillitti ja murisi Sakariias
naama rypyssä. -- Tänäänkin olin sen haudalla ja niin kun tulen tälle
puolelle, niin sinne menen istua nyyköttämään ja itkemään... Noin
kun siinä toisinaan istun ja mietin hiljaisuudessa, niin kuulostaa
kuin huutaisi että: "Sakariias hoi, Sakariias hoi!" niin että tuntuu
aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin selkäpiitäni! Ei sitä
semmoista herraa toista saa elämässään! Ja kuinka se teitäkin rakasti
-- muistakoon Herra Jumala hänen sielukultaansa valtakunnassansa!

-- No, tulehan Pikku-Andreita katsomaan: minä käsken sinut syöttää ja
pukea, ja siellä sitten saat olla miten tahdot! -- sanoi Stolz antaen
hänelle rahaa.

-- Tulen kyllä, kuinkas en tulisi katsomaan Andrei Iljitshia? Kai
siitä on tullut suuri poika jo! Herra Jumala sentään, minkä ilon
taivas minulle lähetti! Tulen kyllä, herra-kulta, suokoon Jumala
teille hyvää terveyttä ja lukemattomia vuosia ... -- murisi Sakariias
poisvierivien vaunujen perään.

-- No, sinä kuulit tämän kerjäläisen elämäntarinan? -- virkkoi Stolz
ystävälleen.

-- Vaan mikäs Ilja Iljitsh se on ollut, josta hän mainitsi? -- kysyi
kirjailija.

-- Oblomov: olenhan minä sinulle monta kertaa hänestä puhunut.

-- Niin, nimen kyllä muistan: hänhän oli sinun toverisi ja ystäväsi.
Miten hänen oikeastaan kävi?

-- Meni pilalle mies, joutui turmioon tyhjän tautta. Stolz huokasi
miettiväisenä.

-- Mutta ei ollut tyhmempi kuin muutkaan: sielu puhdas ja kirkas kuin
lasi. Jalomielinen hän oli ja hellä -- ja kuitenkin meni pilalle mies!

-- Minkätähden? Mikä siihen oli syynä?

-- Mikäkö syynä? Oblomovilaisuus! -- sanoi Stolz.

-- Oblomovilaisuus? -- toisti kirjailija neuvottomana. -- Mikä kumman
käsite se on?

-- Kerron sinulle sen heti, annanhan vain jahka kokoon ajatukseni ja
muistoni. Vaan sinä kirjoita muistiin, ehkäpä jollekkin kelpaa.

Ja Stolz kertoi hänelle sen, mitä tässä on kirjoitettu.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Herra Oblomov - Romaani maaorjuuden ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.