Title: Yön lapsi
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yön lapsi" ***


YÖN LAPSI

Kirj.

Jack London


Suom. Viljami Ventola



Kustannusosakeyhtiö Suomi, Helsinki, 1922.
Öflund & Pettersson, Kirja- ja kivipaino.



SISÄLTÖ:

 Yön lapsi.
 John Harned'in raiviovimma.
 Kivikauden mies.
 Epäilyttävä tapaus.
 Lujat nyrkit.
 Aurinkoteltan alla.
 Ihmisen tappaminen.



YÖN LAPSI.


Eräänä lämpöisenä yönä istuttiin vanhassa Alta-Inoyo -kerhossa
San Franciscossa ja avonaisista ikkunoista tulvi katumelu
huoneeseen tukahdutettuna ja etäisenä. Keskusteltiin siitä
lahjomisjärjestelmästä, mikä oli vallalla ja viimeisenä tunnustimena
siihen seikkaan katsoen, että kaupungin hallitusta tultaisiin
puhdistamaan sen päivänvaloa arastelevista aineksista. Sitten
oli ruvettu pohtimaan tuota alhaista, ilettävää ja halpamaista
mädännäisyyttä, mikä on olemassa, kiusaten kaikkia ihmisvihaajia.
Aivan vahingossa sattui sitten joku läsnäolijoista mainitsemaan
nimen O'Brien. -- O'Brien -- nuori ja lupaava nyrkkeilijä -- oli
saanut surmansa eilisiltaisessa palkinto-ottelussa. Tuntuipa ilma
heti puhtaammalta. O'Brien oli näet ollut moitteeton nuorimies ja
ihanteilla varustettuna. Hän ei juopotellut, ei tupakoinut eikä
käyttänyt kiroussanoja, vielä oli hänen ruumiinrakenteensa kuin
nuoren Jumalan. Hänellä oli ollut rukouskirjansa mukanaan tuossa
ottelussa. Sen he löysivät hänen takkinsa taskusta pukuaitiossa ...
jälkeenpäin.

Täällä oli läsnä puhtain, raikkain ja saastuttamaton Nuoruus,
jotain kunnioitusta ansaitsevaa ja ihanaa ihmisten ylistettäväksi,
sittenkun he sen ovat kadottaneet ja tulleet keski-ikään. Ja niin
ylistimmekin Nuoruutta niin haltioituneesti, että saimme Romantiikan
esilleloihdituksi ja annoimme sen tunnin ajaksi houkutella meidät
kauas pois inhimillisen yhteiskunnan rajalta ja sen uhkaavalta
hälinältä. Bardwell alkoi kyllä puhelun lainaamalla Thoreau'n
mielipiteitä, mutta vanha Trefethan, kaljupäinen ja pöhöttynyt, oli
se kun sieppasi itselleen tuon lainan ja ruumiillistutti Romantiikan
keskuuteemme koko tunniksi. Ensiksi ihmettelimme kylläkin montako
whiskitotia hän oli saanut päivällisen jälkeen, mutta pianpa unohtui
tuonlainen huolittelu.

"Se oli vuonna 1898 -- olin silloin viisineljättä vuotta vanha",
sanoi hän. "Tiedän kyllä teidän harjoittavan päässälaskua. Teillä
on oikein. Olen nyt tasan neljäkymmentä, näytän kymmenen vuotta
iäkkäämmältä ja lääkärit sanovat ... piru periköön kaikki lääkärit!"

Hän vei korkean lasinsa suulleen ja latki hitaasti sitä
rauhoittaakseen suuttumustaan.

"Mutta olen ollut nuori ... kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta
sitten, päässäni oli minulla hiuksia, olin hoikka ruumiiltani kuin
kilpajuoksija ja pisin työpäivä ei minulle ollut kyllin pitkä. Olin
voimapoikanen vuonna 98. Sinä muistat minut, Milner. Sinä tunsit
minut siihen aikaan. Enkö ollut jokseenkin tanakka poika!"

Milner nyökkäsi päätään ja myöntyi. Hänkin kuten Trefethan oli
kaivosinsinööri ja oli koonnut omaisuuden Klondykessä.

"Olithan sinä sitä, vanha ystäväni", sanoi Milner. "En milloinkaan
unohda miten hyvin selviydyit metsätyöläisistä tuona iltana kun
tuo pikkunen toimittaja järjesti siellä tappelun. Slavin oli
siellä sattumalta" -- tämä näet sanottiin meille -- "ja hänen
isännöitsijänsä halusi ruveta nyrkkeilyyn Trefethanin kera."

"Niin, katsohan nyt minua", komenti Trefethan suuttuneena.
"Tällaiseksi on Goldstead minut tehnyt... Jumala yksin tietää
montako miljoonaa, mutta sielustani ei jälellä mitään ... eikä
suonistanikaan... Tuo kelpo punanen veri on nyt poissa. Olen kuin
maneettieläin, vain paksu kerros väreilevää protoplasmaa ... vain ...
vain..."

Mutta sanat ehtyivät ja hän etsi lohtua korkeasta lasistaan.

"Naiset minua katselivat ... siihen aikaan ja kääntelivät päätään
katsellakseen minua kerran vielä. Omituista etten milloinkaan mennyt
naimisiin. Mutta tyttö sitten. Siitähän minun pitikin puhua. Tapasin
hänet tuhat peninkulmaa kaiken kunnian ja rehellisyyden takana, niin,
vieläpä enemmänkin. Ja hän toisti minulle juuri nuo Thoreau'n sanat
kun Bardwell lainasi hetkisen sitten -- juuri tuo päivällä ja yöllä
syntyvistä jumalista, valkeat ja mustat jumalat.

"Tämän jälkeen sitten tein valtauksiani Goldstead'in luona -- enkä
minä edes aavistanut minkälainen kultakaivos tuosta joenpohjukasta
sittemmin tulisi -- tein tuon retken itään yli Teräkallioitten ja
viistoon yli Ison Orjameren. Siellä ylhäällä pohjoisessa eivät
Teräkalliot muodosta pelkkää harjaa. Se on vain raja, erottava
muuri, mahdoton vallata ja luoksepääsemätön seinämä. Siellä ei
ole minkäänlaista johtavaa tietä, vaikkakin kuljeksivat kauppiaat
vanhoista ajoista asti silloin tällöin ovat kulkeneet niitten
ylitse ... no, tälle tielle hukkuneitten luku on monta vertaa
isompi kuin perillepäässeitten. Ja juuri siksi rupesin siihen
hommaan. Se oli retki mistä ken tahansa saattaa ylpeillä. Olen
vielä tänäkin päivänä ylpeämpi juuri siitä kun mistään toisista
myöhäisimmistä saavutuksistani.

"Se on tuntematon maa. Laajat alueet siitä ei milloinkaan ole
tutkittu. Siellä on suuret laaksot mihin valkonen mies ei milloinkaan
ole jalallaan astunut ja intiaaniheimot ovat samanlaisella
kehitysasteella kuin kymmenentuhatta vuotta sitten ... melkein ...
heillä kun on ollut niin hiukan yhteyttä valkoisten kanssa. Silloin
tällöin tuli heitä muutama parvi kaupantekoon, siinä kaikki. Muun
muassa Hudsonbay-komppania ei onnistunut heitä tavottamaan ja
voittamaan.

"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin muuatta jokea --
Kaliforniassa nimitettäisiin senlainen joki virraksi -- se oli
nimetön eikä kartoitettu. Siinä oli komea laakso, toisinaan
koristettuna kanyonpensaan seinämillä, toisinaan taas avautuen
ihaniin, leveisiin ja pitkänomaisiin seutuihin, missä miltei
miehenkorkuista ruohoa kasvoi pohjalla, kukkaisniittyjä ja
kuusipuisia viidakkometsiä, neitseellinen ja komea asultaan. Koirat
kantoivat pakkauksen selässään ja olivat arkajalkaiset ja loppuun
väsyneet; tähystelin jotain vähäpätöistä intiaaniyhteiskuntaa
saadakseni rekiä ja koiranajajia, jotta voisimme jatkaa matkaa
ensimäisellä lumella. Tämä oli syksyllä myöhään ja minä olin vallan
hämmästynyt kun vielä silloin löytyi kukkia. Luulin olevani Amerikan
pohjoispuolella, korkealla Teräkallioitten tukipilarien välissä ja
kuitenkin löytyi niin paljon kukkia kaikkialla. Ennen tai myöhemmin
tulevat valkoiset alkuasukkaat sijoittautumaan siihen ja viljelemään
vehnää koko laaksossa.

"Sitten näin savua ja kuulin koirien haukuntaa -- intiaanikoirien
-- ja tulin erääseen leiripaikkaan. Siinä piti luullakseni olla
viisisataa oikeata intiaania ja minä huomasin kuivauskehyksistä
syysmetsästyksen olleen anteliaan. Ja silloin kohtasin tytön --
Lucy'n. Sellainen oli hänen nimensä. Vain merkkikielellä saatoimme
ymmärtää toisemme kunnes veivät minut jonkinlaiseen suureen
suojaan -- puoleksi teltta, mikä oli auki siltä puolelta jolla
leirituli paloi. Tuo teltta oli kokonaan hirvennahoista, jotka
olivat savustetut, käsin kiiltäviksi hangatut ja kullanruskeat.
Sisällä oli kaikki niin somaa ja järjestyksessä; sellainen tapa
ei ole vallalla missään intiaanileirissä. Vuoteen muodostivat
tuoreet kuusenhavut. Siellä oli isohko joukko nahkapatjoja ja
kaiken päällä oli joutsenuntuvapeite -- en milloinkaan ole sattunut
näkemään mokomanlaista peitettä! Ja sillä vuoteella istui Lucy jalat
ristissä. Hän oli ruskea kuin pähkinä. Tyttö, sanoin, mutta sitäpä
hän ei ollutkaan, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsooni,
kaikinpuolin kehittynyt täysiverinainen, majesteetillisen kypsä. Ja
silmät olivat siniset.

"Ne valloittivat minut paikalla -- hänen silmänsä -- siniset, ei
posliinisineä, vaan tummat kuin meri ja taivas yhteen sulautuneina,
ja hyvin viisaat. Niin, ja vielä enemmän -- niissä oli naurua --
lämmintä naurua, auringonlämpöä ja inhimillistä, ylen inhimillistä
ja ... sanonko naisellista? Niin, siinä oli naissilmät,
todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Voinko sanoa
enemmän? Ja noissa sinisissä silmissä oli samalla kertaa kuohuva
levottomuus, uneksiva toive ja lepo, ehdoton lepo sekä eräänlaista
kaikkitietäväistä ja filosoofista tyyneyttä."

Trefethan keskeytti äkkiä.

"Luulette kai minulla olevan jotain nokassani. Mutta sitä ei ole.
Se on vasta viides totiannos päivällisaterian jälkeen. Olen selvä.
Olen juhlatuulella. Istun täällä rinnakkain pyhän nuoruuteni kera.
Enhän minä -- 'vanha' Trefethan -- puhu, sehän on nuoruuteni ja tämä
sanoo näitten silmien olleen ihmeellisimmät kun milloinkaan ennen
näkemäni -- niin tyynet ja kuitenkin levottomat, niin viisaat ja
kuitenkin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin nuoret, niin tyytyväiset
ja kuitenkin ikävyyttä kuvastavat. En voi niitä sanoin kuvata, pojat.
Kun hänestä olen teille kertonut, ymmärrätte kai paremmin itse.

"Hän ei noussut. Mutta hän ojensi minulle kätensä.

"'Vieras', sanoi hän, 'oli kivaa nähdä teitä.'

"Ajatelkaahan -- tuollaista aitoa nurkkakieltä! Voitte kuvitella
tunteeni. Hän oli nainen, valkoinen nainen mutta tuo nurkkakieli! Oli
kerrassaan hämmästyttävää tavata valkoista naista täällä maailman
rajojen ulkopuolella -- ja tuo kieli sitten! Se rämisi korvissani,
voitte uskoa. Se pisti kun väärä ääni. Ja kuitenkin väitän tuon
naisen runoilijaksi. Saattepa kuulla.

"Hän toimitti intiaanit pois. Ja todentotta he menivätkin. Sokeina
alistuivat he tottelemaan hänen käskyjään. Hän oli _hi-yu-skookumi_,
päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttämään minulle teltan
ja huolehtimaan koiristani. Ja sen he tekivätkin. Ja he tunsivat
päällikkönsä siksi hyvin, etteivät he uskaltaneet päästää
mokkasiinihihnaa minun varustuksistani. Hän oli Taipumaton Laki
lihaa ja luuta. Sanon vaan, että kylmä väristys kävi läpi luitten
ja ydinten sekä pitkin selkäpiitäni tavata valkoinen nainen tuolla
ylhäällä villin intiaanirodun päällikkönä tuhatta peninkulmaa
Ei-kenenkään-maan takana.

"Kuten sanoin oli juuri tuossa soraääni. Mutta tuo kohta, unohtakaa,
pyydän. Minäkin sen unohdin siinä istuessani joutsenuntuvapeitteellä
ja kuullen ja katsellen tuota ihmeellistä naista, joka ei ole
löytänyt vastinettaan Thoreau'n enemmän kuin muittenkaan runoilijain
tuotannossa.

"Viivyin siellä viikon päivät. Se johtui hänen pyynnöstään. Hän
lupautui koirien, rekien ja intiaanien avulla viemään minut ylitse
Teräkallioitten parhainta solaa. Senlainen matka on viisisataa
engl. peninkulmaa. Hänen telttansa oli pystytetty syrjään korkealle
virtaäyräälle ja parisen intiaanityttöstä valmisti hänen ruokansa ja
hoitivat teltta-askareet. Ja me puhelimme ja puhelimme ensi lumen
sataessa ja jatkoimme kunnes sain oivallisen rekikelin. Ja tänlainen
on hänen elämäkertansa.

"Hän oli syntynyt rajalla ja oli köyhien alkuasukkaitten tytär. Ja
tiedättekö mitä tämä merkitsee: työtä, työtä, alituista työtä, työtä
suurin piirtein ja äärtä vailla.

"En milloinkaan ole nähnyt maailman koreutta", sanoi hän. "Minulla
ei ole senlaiseen aikaa. Tiesin sen olevan tuolla jossakin etäällä
meidän tupamme ympärillä, mutta aina oli leivottava, kuurattava
ja pestävä ja työtä riitti aina. Toisinaan tulin oikein sairaaksi
halusta päästä matkalle ja varsinkin keväällä sai lintujen laulu
minut miltei villiytymään. Tahdoin juosta ulkona korkeassa
ruohikossa, kostutella jalkojani sen kasteessa ja ulotella matka
metsien halki kohti vuorenharjannetta nähdäkseni ympärilleni. Oi,
minulla oli koko joukko houreita -- seurata jokivarsia ja loikkia
lätäköstä toiseen, tehdä ystävyyttä sisiliskojen ja taimenien kanssa,
katsella aivan salaa ja huomioida oravia ja jäniksiä sekä pieniä
turkiseläimiä; omin silmin katsella niiden elämää ja oppia tuntemaan
niiden salaiset käytävät. Jos suinkin olisi riittänyt aikaa otaksuin
voivani hiipiä kukkien lomitse ja jos olisin ollut kiltti ja hiljaa
voinut kuulla mitä ne toisilleen kuiskivat; senlainenhan kuvastaisi
kaikkea viisautta mitä eivät ihmiset tunne."

Trefethan vaikeni ja huolehti lasinsa täyttymisestä.

"Erään toisen kerran hän puhui: 'Tahdon öisin juosta kuin villipeto,
vain juosta kuutamossa ja tähtien alla, juosta valkoisena ja
alastomana pimeässä. Pimeydellä on mielestäni viileän sametin tuntu
-- juosta ja vain juosta loppumattomiin. Eräänä iltana ollessani
oikein loppuunajettu -- oli nähkääs ollut hirveän kuuma päivä, eikä
taikina millään ottanut noustakseen, kirnuaminen oli kerrassaan
epäonnistunut ja tunsin itseni ärtyneeksi ja kiukkuiseksi -- puhuin
isälleni juoksuhalustani.' Hän katsoi minua aika pitkään ja hiukan
kummeksivana. Sitten hän antoi nautittavakseni kaksi pilleriä. Käski
sitten minua menemään levolle ja nukkumaan makeasti, niin olisin
aamulla muka virkeä. Päähänpistoistani en sen koommin puhunut hänelle
enemmän kuin kenelle muullekaan.

"Koti siellä ylhäällä vuoristoseuduilla purettiin sittemmin --
elintarpeitten puutteesta luullakseni -- ja perhe jäi asumaan
Seattleen. Siellä oli hän työskennellyt eräässä tehtaassa -- pitkinä
tunteina sangen raskaasti. Vuoden päästä tuli hänestä tarjoilijatar
kovin kehnoon ravintolaan -- 'syltty' nimitti hän sitä.

"Kerran sitten sanoi hän minulle: 'Romantiikkaa kai ajoin takaa.
Mutta minkäänlaista romantiikkaa en löytänyt tiskipaljuista ja
pesupunkeista eli tehtaista ja syltyistä.'

"Kahdeksantoista vuotiaana meni hän naimisiin -- hänen miehellään
oli määränään matkustaa Juneau'n ja siellä avata ravintola. Hänellä
oli muutama dollari säästettynä ja kuulosti hyvinvoivalta. Hän ei
rakastanut tuota miestä, niin hän minulle sanoi, mutta toiselta
puolen oli hän aivan väsähtänyt ja tahtoi millä hinnalla tahansa
päästä tuosta ijänikuisesta raadannasta. Sitäpaitsi oli Juneau
Alaskassa ja hänen ikävänsä muodostui haluun nähdä tuo ihmeellinen
maa. Mutta ei hän paljoakaan saanut siitä nähdä. Hänen miehensä
avasi pienen ja vaatimattoman ravintolan ja tyttö huomasi hyvinkin
pian miksi he olivat naimisiin menneet ... päästäkseen palkkaamasta
palvelijatarta. Vaimo siinä miltei hoiteli koko lafkan ja suoritti
kaiken työn yleisön palvelusta tiskaukseen saakka. Ja miltei aina
keitti hän ruokaa. Tätä kesti neljä vuotta.

"Voitteko kuvitella tuota aarniometsäolentoa täynnänsä luonnonelämän
kaikkia vaistoja, kaihoten vapaita lakeuksia suljettuna ahtaaseen
ruokalaan orjana raataen neljä sietämätöntä vuotta?

"'Kaikki oli tarkoituksetonta', sanoi hän. 'Mitä tuo kaikki oikeastaan
hyödytti? Miksi olin syntynyt? Oliko tämä elämän tarkoitus -- vain
työtä ja työtä ja aina olla väsynyt? Mennä levolle väsyneenä, nousta
väsyneenä, joka päivä edellisen kaltainen, mahdollisesti vieläkin
orjuuttavampi?' Hän oli kuullut kyläpappien -- niinkuin hän ilmaisi
-- puhuvan kuolemattomuudesta, mutta ei voinut käsittää työnsä
sopivaksi esivalmisteluksi kuolemattomuuteensa.

"Mutta vieläkin oli hänellä unelmansa, vaikkakin sangen harvoin.
Hän oli lueskellut muutamia kirjoja. Mitä kirjoja, kysynette.
Mahdollisesti lainakirjastoromaaneja, mutta nekin olivat ravinneet
hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'kun olin päästäni
aivan sekaisin hellan kuumuudesta olisin kerrassaan pyörtynyt ellen
olisi saanut edes hiukkasen raitista ilmaa; silloinpa pistin pääni
ulos keittiön akkunasta ja tällöin suljettuani silmäni näin minä mitä
ihmeellisimmät asiat. Äkkiä olin vaeltavinani maantietä ja kaikki oli
sunnuntaisiistiä ja rauhallista. Ei likaa missään, ei tomua, vain
yli ihanien niittyjen liriseviä puroja ja leikkiviä lampaita, tuulen
tuomaa kukkaistuoksua ja kaiken yli lauhkeaa auringonpaistetta;
lehmät siinä seisoivat polviin saakka lätäköissä märehtien ja
nuoret tytöt kylpivät joen mutkassa, valkoisina, joustavina ja
luonnollisina -- ja silloin tiesin olevani Arkadian satumaassa. Olin
lukenut jostakin kirjasta tuosta ihmemaasta. Taikka myös tulivat
auringonvalossa säkenöitsevät ritarit ratsastaen tietä pitkin eli
neitsykäinen lumivalkealla hevosella ja näen etäällä linnantornien
kohoavan. Tai myöskin ensimäisessä tienmutkassa näen erään palatsin,
valkosen, ilmavan ja satumaisen, vettäsuitsuavine suikkukaivoineen.
Kukkia kaikkialla. Riikinkukot ruohikkonurmella ... ja sitten avaan
silmäni ... kuumuus keittiönhellasta kietoutui ympärilleni ja kuulin
Jaken sanovan Jake, hän oli mieheni -- niin, kuulin Jaken sanovan:
mikset nosta papuja padasta! Luuletko minun tässä koko päivää
odottelevan? -- Romantiikkaa! Tämä muistutti lähinnä sitä tapausta,
kun muuan juopunut armenialainen kokki villiytyi ja kyökkiveitsellä
yritti leikata kurkkuni poikki ja minä poltin käsivarteni hellillä
ennenkuin ennätin iskeä häntä perunanuijalla.'

"'Halusin mukavaa elämää ja kauniita esineitä ja muuta senkaltaista,
mutta tuo ei juuri ottanut onnistuakseen ja niinollen olinkin
syntynyt vain laittamaan ruokaa ja tiskaamaan. Siihen aikaan oli
Juneau'ssa suuria rauhattomuuksia ja kun katsoin toisia naisia siellä
ei heidän elämäntapansa minua houkutellut. Tahdoin tietystikin olla
puhdas. En tiedä miksi, vain siksi kun niin tahdoin ja ajattelin
yhtä kernaasti voivani kuolla tiskauksestakin kuin kuolla heidän
laillansa.'"

Trefethan keskeytti silmänräpäykseksi ja solmi ajatuksissaan muutamia
kertomuksen lankoja jatkaakseen.

"Niin, tuon naisen kohtasin siellä ylhäällä napamailla halliten
villiä intiaaniheimoa ja muutamia tuhansia neliöpeninkulmia
metsästysmaita. Ja kaikki oli sitäpaitsi sangen yksinkertaista ja
luonnollista, olisihan hän voinut elää ja kuolla kattilain ja patojen
seoksessa. Mutta sittenpä 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Siinä oli
kaikki mitä tarvittiinkin.

"'Heräsin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Tapasin sen eräällä
sanomalehtikaistaleella. Muistan joka ainoan sanan ja saatan sen
lukea teille.' Ja niin luki hän Thoreau'n '_Ihmisen luonto huutaa_':

"'_Ne nuoret männyt mitkä vuosi vuodelta varttuvat ovat minusta
virkistävät katsella. Puhumme intiaanin sivistyttämisestä, mutta
tuopa ei ole samaa kuin häntä parannella. Hämärän metsäelämän
heränneellä itsenäisyydellä ja yksinäisyydellä säilyttää hän
kanssakäymisensä heimonsa jumalien kera ja silloin tällöin on
havaittavissa harvinainen ja omituinen yhdyselämä luontoon. Hän saa
välkkeitä tähtitieteestä, mikä on vierasta meidän salongeillemme.
Hänen sielunsa alituinen valo on hämärä vain siksi kun etäisyys
sinne on niin suuri, mutta se on kuin heikko vaan ihana tähtivalo
verrattuna keinotekoisen valon häikäisevään mutta lyhytaikaiseen
loistoon. Saarten asukkailla on päiväsyntyiset jumalansa, mutta ne
eivät ole niin iäkkäitä kuin ... yösyntyiset jumalat_.'

"Niin, tämä oli juuri se minkä hän luki. Hän toisti tämän sanasta
sanaan jolloin unohdin kokonaan hänen entiset alhaiset sanontansa,
sillä sehän oli juhlallista, kerrassaan uskontunnustus --
pakanallinen jos niin tahdotte ja valettuna elävään muotoon; mutta
siinä oli hän kuitenkin oma itsensä.

"'Jäännös lehdestä oli poisrevittynä', jatkoi hän, äänessä syvä
kaipauksen tuntu. 'Se oli vain lehtipalanen. Mutta tuon kirjoittaja
Thoreau oli viisas mies. Minä haluaisin kernaasti tietää hänestä
enemmän.' Hän jäi tähän silmänräpäykseksi ja minun täytyy todistaa
että hänen kasvonsa olivat sanomattoman pyhimyskaltaiset hänen
sanoessaan: 'Olisin kylläkin saattanut olla mieheni hyvä vaimo.'

"Ja sitten jatkoi hän: 'Kun tuon luin tiesin aivan tarkalleen
minun suhdettani siihen. Olin yön lapsi. Minä joka olin viettänyt
koko elämäni päivällä syntyneiden kera olinkin yön lapsi. Siksi en
milloinkaan tuntenut minkäänlaista tyydytystä ruuanvalmistuksessa ja
tiskauksessa, siksi himoitsinkin alastonta tanssia kuutamossa. Ja
tiesin ettei tuo likainen ja pieni Juneaukapakka ollut minun oikea
paikkani. Ja sanoinkin heti paikalla: Minä lähden täältä pois".
Kokosin siis kaikki vaaterepaleeni ja läksin. Jake huomasi tuon ja
yritti estää minua siitä.'

"'Mitä siitä nyt tulee?' sanoi hän.

"'Sinun ja minun välille avioero', sanoin. 'Lähden täältä suuriin
metsiin ... sinnehän kuulun.'

"'Sitäpä sinä et tee', sanoi hän ojentaen käsivartensa minuun
tarttuakseen. 'Keittiökuumuus on mennyt päähäsi. Kuulehan nyt mitä
minä sanon ennenkun rupeat tekemään hullutuksia.'

"Mutta minäpä otin esille pienen revolverin sanoen; tämä on puhuva
puolestani.

"Ja niin menin sen tien."

Trefethan tyhjensi lasinsa ja käski tuomaan uuden.

"Tiedättekö, pojat, mitä tuo tyttö oikeastaan teki? Hän oli
kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Koko ikänsä oli hän ollut
tiskipaljun ääressä eikä tiennyt maailmasta sen enempää kun minä
neljännestä tai viidennestä suuruusluokasta. Kaikki tiet johtivat
hänelle maaliin. Mihinkään balettiseurueeseen hän ei antautunut.
Alaskassa on paras kulkea veneellä. Hän meni rannalle. Intianilainen
palkovene oli juuri lähtemäisillään Dyea'an -- tiedättehän senlainen
vene kun on kaiverrettu yhden ainoan puun rungosta ja kuusikymmentä
jalkaa pitkä. Hän antoi heille parisen dollaria ja astui veneeseen.

"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. Sitä se oli jo ensi hetkestä.
Tuossa veneessä oli yhteensä kolme perhettä ja niin ahdasta, ettei
voinut kääntyäkään, siinä oli koiria ja intiaanikakaroita, jotka
ryömivät joka taholla ja jokainen veneessä olija sousi pitäen vauhtia
yllä. Molemmin puolin nuo suuret juhlalliset vuoret ja taivaalla
auringon valkaisemia pilvenhattaroita. Ja oi -- hiljaisuus! Tuo
syvä, ihmeellinen hiljaisuus! Toisinaan saattoi etäällä, nähdä savun
nousevan jonkun metsästäjän leiristä ja kohoavan ylös korkeuksiin
puitten lomitse. Se oli kuin huviretki, juhlallinen laivaretki ja
näin unelmani täyttyvän. Olin sitäpaitsi valmistautunut siihen, että
jotain odottamatonta voisi sattua minulle milloin tahansa. Ja niin
kävikin.

"Oi, ensimäinen leiripaikka saarella! Kalat mitkä pojat pyydystelivät
erään puron suussa ja tuo suuri hirvi minkä muuan nuorista miehistä
ampui juuri meidän kääntyessä niemenkärjen ohitse. Ja kaikkialla
oli kukkia ja kappaleen matkaa rannasta oli paksu mehevä ja
miehenkorkuinen ruoho. Muutamat tytöistä kulkivat kanssani niityn
poikki ja sitten kiipesimme vuoren rinnettä minkä takana noukimme
marjoja ja happamelta maistuvia juuria, mitkä kuitenkin olivat hyvät
syödä. Ja marjamaassa kohtasimme suuren karhun, joka söi siellä
illoin. Se sanoi 'Uff!' ja juoksi tiehensä yhtä pelokkaana kuin
mekin. Ja leiri ja leirituli sitten, entäpä kiehuvan metsästyssaaliin
synnyttämä haju! Tuo kaikki oli ihanaa. Vihdoin olin siis joutunut
yön lasten pariin ja tiesinkin sinne kuuluvani. Ensi kerran
elämässäni tunsin itseni onnelliseksi ruvetessani ehtoolla levolle.
Ja telttakankaan alta tarkastin salaa tähtitaivasta, minkä suuri
vuorenharjanne jakoi kahtia ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin että
samanlainen oli oleva seuraavakin päivä ja aina, aina, sillä takaisin
en ajatellutkaan lähteä. Enkä myöskään milloinkaan palannut.

"Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän täytyi kulkea
leveän lahdenpoukaman ylitse vähintäinkin kaksitoista, viisitoista
peninkulmaa ja keskellä lahtea ollessamme rupesi ankarasti tuulemaan.
Illalla laahasi minut sitten muuan susikoira maihin ja olinkin ainoa
hengissä oleva.

"Ajatelkaa nyt itse!" keskeytti Trefethan. "Palkovene oli hylkynä ja
upposi ja kaikki saivat surmansa häntä lukuunottamatta. Hän kahlasi
rantaan, tarttui erään koiran häntään, vältti rantaluodot ja joutui
pienelle hiekkasärkälle ainoa mikä oli näkyvissä pitkän matkan päähän.

"'Kaikeksi onneksi oli se kiinteää maata', sanoi hän. 'Lähdin siis
kulkemaan halki metsien, ylitse kallioitten ja suoraan eteenpäin aina
vaan. Oli kuin olisin etsinyt jotakin varmana siitä, että se löytyy.
En pelännyt. Olinhan yön lapsi eikä suuri metsä voinut minua tappaa.
Ja seuraavana päivänä löysinkin sen. Minä nähkääs löysin pienen
ränsistyneen töllipahasen. Kukaan ei ollut siinä asunut vuosikausiin.
Kattokin oli romahtanut. Lahonneet filtit olivat makuusijoilla
ja hellillä oli pannuja ja kattiloita. Mutta se ei vielä ollut
ihmeellisintä. Ulkopuolella, metsän reunassa, ette voi arvata mitä
sieltä löysin. Kahdeksan hevosen luurangot, jokainen sidottuna eri
puuhun. Ne olivat kaiketi kuolleet nälkään ja jälelle on jäänyt vain
erillänsä olevia luita! Ja jokaisella hevosella oli ollut kantamus
selässä. Kääreet olivat siinä luitten seassa -- vernissoituja säkkejä
ja niitten sisässä taas hirvennahkasäkkejä ja niitten sisällä -- mitä
uskotte?'

"Hän vaikeni, pisti kätensä kuusenoksavuoteensa erään kulman alle
vetäen sieltä nahkapussin esiin. Sitten hän avasi sen ja kaatoi
käteeni sieltä kultaa aivan virtanaan -- puhdistamatonta kultaa,
virutettua kultaa, hieman karkeata kultahiekkaa, mutta enimmäkseen
kultaharkkoja. Ja se oli niin uutukaista, että tuskin saattoikaan
huomata sen olleen vedessä.

"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tätä
maata. Voitteko mainita sellaista kullanpitoista jokea, josta
löytyisi tällaista kultaa?'

"Sellaista en tainnut mainita. Siinä ei ollut jälkeäkään hopeasta. Se
oli miltei puhdasta ja sen sanoin hänelle.

"'Niin siitä voitte olla varma', sanoi hän. 'Myyn sen yhdeksästätoista
dollarista unssi. Te saatte Eldoradokullasta enemmän kuin
seitsemäntoista ja Minookkullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista.
Niin, tuon löysin luitten seasta -- kahdeksan hevoskuormaa
sataviisikymmentä naulaa jokaisessa kääreessä.'

"'Neljännesmiljoonaa dollaria!' huudahdin.

"'Siihen olen minäkin sen arvioinut', vastasi hän. 'Tuota saattaa
sanoa romantiikaksi! Olinkin ollut orjana niin monta monituista
vuotta ja päästyäni irti tapahtui tänlaista ja kolmen päivän
kuluttua. Ja minne ovat joutuneet miehet, jotka ovat kaivaneet
kaikkea tätä kultaa? Tuota ihmettelen usein. He jättivät hevoset
kuormitettuina ja sidottuina kadoten sitten maan pinnalta eikä heidän
jäljistään löytynyt hiuskarvaakaan. En kuullut milloinkaan heistä
puhuttavankaan. Kukaan ei heistä mitään tiedä. No, kun kerran olen
yön lapsi, olen kai heidän oikeutettu perillinen.'"

Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikaarin.

"Tiedättekö mitä tuo tyttö teki? Hän piiloitti kullan lukuunottamatta
kolmeakymmentä naulaa, mitä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten
hän antoi merkin ohisoutavalle kanootille, lähti Pat Haley'n
kauppapaikkaan Dyea'n luona, varustautui ja kulki yli Chicootsolan.
Se oli vuonna 88 -- kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöjä kun
Yukon vielä oli villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, vaan otti
mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki merten poikki ja virtoja alas
kohti vanhoja leiripaikkoja alemman Yukon'in varrella. Hän risteili
monta vuotta näillä seuduilla ja lähti sitten sinne, mistä minä
hänet tapasin. Hänelle oli mieliksi juuri tuo maa, hän kun siellä
niinkuin itse sanoi: 'näki suuren uroshirven kahlaavan polviin asti
laakson punaisissa kurjenmiekoissa.' Hän liittyi intiaaneihin,
paransi heidän tautinsa, saavutti heidän suosionsa ja sai vähitellen
johdon käsiinsä. Tuon seudun oli hän sittemmin vain kerran jättänyt
kulkiessaan ylitse Chilcoot'in seuranaan parvi nuoria intiaaneja,
etsi piilopaikan sekä toi kullan mukaansa.

"'Ja tässä olen nyt, muukalainen', lopetti hän kertomuksensa, 'ja
tässä on kallein omaisuuteni.'

"Hän otti esille pienen nahkaisen pussin, minkä kantoi kaulassaan
kuin aarretta ja avasi sen. Pussin sisällä oli käärittynä rasvaiseen
silkkiin, minkä ajan hammas oli kuluttanut, tuo sanomalehtikaistale
Thoreau'n lauseilla.

"'No, oletteko nyt onnellinen ... ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.
'Neljännesmiljoonan omistajana ette enää tarvitsisi tehdä työtä
Yhdysvalloissakaan. Kylläkai te kuitenkin kaipaatte koko joukon
koruesineitä.'

"'En paljonkaan', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa osaani kenenkään
naisen kanssa koko Yhdysvalloissa. Tämä on minun kansaani ja kuulun
tänne. Mutta toisinaan' -- ja hänen silmistään kiilsi jälleen tuo
sama uneksiva kaipaus, mistä jo äsken puhuin -- 'toisinaan toivon
aivan kiihkeästi Thoreau'n tänne tuloa.'

"'Miksi?' kysyin.

"'Siksi, että voisin mennä hänen kanssansa naimisiin. Toisinaan
tunnen itseni kovin yksinäiseksi. Olenhan nainen -- oikea nainen.
Olen kuullut puhuttavan toisenlaisistakin naisista, mitkä ovat
olleet vauhkoja niinkuin minäkin ja aikaansaaneet ihmeteltäviä
seikkoja -- senlaiset kun tulevat joko sotilaiksi tai merimiehiksi.
Mutta senlaiset naiset ovat kokolailla mutkikkaita. He ovat enemmän
miehiä kuin naisia, he muistuttavat suuresti miehiä eikä heillä ole
edes tavallisten naisten tarpeita. He eivät tahdo rakkautta tai
pikkulapsia käsivarrelleen ja polviensa ympärillä. Minä en ole sitä
lajia. Eikö totta, muukalainen, näytänkö edes mieheltä?'

"Sitä ei hän tehnyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen,
hänen ruumiinsa oli voimakas, terve ja täyteläinen ja ihanat
tummansiniset naissilmät.

"'Enkö minä ole nainen?' puhui hän. 'Kyllä sitä olen. Kokonaan nainen,
vähimmin sanottuna. Ja kaikkein hauskin puoli asiassa on tämä, että
vaikkakin olen yön lapsi tai luonnon lapsi kaikessa muussa, en sitä
ole kun on rakkaus kysymyksessä. Minusta tuntuu kun siinä suhteessa
eniten pitäisi omasta rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja
niin on ollut kaikki nämä vuodet.'

"'Tarkoitatte...?' alottelin.

"'Ei milloinkaan', sanoi hän katsoen rehellisesti minua silmiin.
'Minulla on ollut vain yksi mies -- minä nimitin hänet Häräksi ja
luullakseni on hän vielä Juneau'ssa hoitaen kuppilaansa. Jos joskus
tulette takaisin ottakaa hänestä selvä, niin huomaatte nimitykseni
oikeaksi.'

"Otin todellakin selvän tuosta miehestä kaksi päivää senjälkeen. Hän
oli täsmälleen näköisensä kömpelö ja tyhmä, Härkä siis -- hän hääräsi
ympäri ja tarjoili itse pöytävierailleen.

"'Tarvitsette vaimon apua', sanoin.

"'Minulla on ollut yksi', vastasi hän.

"'Leski siis?'

"Niin. Hän hiukan hullaantui. Hän väitteli hellakuumuuden vaikuttavan
päähänsä ja sen se kylläkin teki. Eräänä päivänä tähtäsi hän minua
revolverilla ja lähti tiehensä muutamien siwashi-intiaanien kera
palkoveneessä. Heitä kohtasi ankara myrsky rannikon lähellä ja kaikki
upposivat."

Trefethän kääntyi lasinsa puoleen ja istui vaiti.

"Mutta tyttö?" muistutteli Milner. "Sinä keskeytit kertomustasi juuri
kun se rupesi käymään mielenkiintoiseksi ja helläpitoiseksi. Eikö se
käynytkin?"

"Kyllä", vastasi Trefethan. "Niinkuin hän itsekin sanoi oli hän
villiytynyt kaikessa muussa paitsi rakkaudessa; siinä tahtoi hän oman
rotunsa. Hän oli sangen herttainen siitä puhuessaan tullen suoraan
asiaan. Hän tahtoi minut aviomiehekseen.

"'Muukalainen', sanoi hän. 'Minä tahdon teidät. Te pidätte
tämänlaisesta elämästä, muuten ette olisi täällä yrittämässä kulkea
Teräkallioitten ylitse syyssateessa. Tämä on kaunis seutu. Ette tapaa
paljoakaan mikä olisi kauniimpaa. Miksi ette rupea tähän? Minusta
tulisi teille kelpo vaimo.'

"Sitten tuli minun vuoroni vastata. Ja sitä hän odotti. En kiellä
ettenkö ollut kiusallisessa asemassa. Olin jo puoliksi häneen
rakastunut. Kuten tiedätte en ole koskaan mennyt naimisiin. Kun
katselen mennyttä elämääni saatan sanoa ettei kukaan nainen ole
minuun niin suuresti vaikuttanut. Mutta kaikki tuo oli minusta niin
hassunkurista ja valehtelin kuin herrasmies ikään.

"Sanoin hänelle jo olevani naimisissa."

"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän.

"Vastasin: 'kyllä.'

"Ja siinä kaikki. Eikä hän ollut itsepäinen ... kerran oli hän hiukan
tulinen.

"'Kaikki minun tehtäväni, sanoi hän, sisältyy yhden sanan sanontaan ja
silloin ette täältä enää lähde. Jos sanon tuon sanan jäätte tänne.
Mutta sitä en aio sanoa. En halua teitä, ellette te halua ... ja jos
ette minua tahdo...'

"Hän rupesi hankkimaan minulle varusteita ja auttoi minua matkalle.

"'On suuri vahinko, muukalainen', sanoi hän erotessamme. 'Pidän
ulkomuodostanne ja teistä itsestännekin. Jos kadutte niin tulkaa
takaisin.'

"Tuota seikkaa halusin itsekin ja sen piti varmennettavan
jäähyväissuukolla, mutta en tiennyt miten käyttäytyä tai miten hän
asiasta selviytyisi. Niinkuin sanoin olin häneen rakastunut. Mutta
itse teki hän asiassa käänteen.

"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Antakaa minulle jotain ajateltavaa.'

"Ja me suutelimme toisiamme lumessa Teräkallioitten laaksoissa ja
erosin hänestä tiellä mennessäni koirieni jälkeen. Kesti kuusi
viikkoa ennenkuin olin kulkenut solan ja tullut Suuren Orjameren
rannalla sijaitsevaan ensimäiseen kauppapaikkaan."

Katumelu tunkeutui sisälle kuin kaukaisen meren tyrske. Palvelija
tuli äänettömästi tassutellen ja antoi meille uusia sifonipulloja. Ja
tuossa hiljaisuudessa kuului Trefethan'in ääni kuin tuonenkello ikään.

"Parempi olisi ollut jäädä sinne. Katsokaahan minua."

Katselimme häntä. Harmaat viikset, tyhjä paikka päälaella, pussit
silmien alapuolella, riippuvat posket, paksut kaula-ajokset ja
yleinen väsymys, heikkous ja lihavuus. Vahvan miehen rauniot. Hän oli
elänyt yltäkylläisyydessä ja loistossa.

"Ei ole vieläkään myöhäistä, vanha ystäväni", sanoi Bardwell miltei
kuiskien.

"Todellakin toivoisin etten olisi tuonlainen pelkuri!" virkkoi
Trefethan. "Silloin saattaisin mennä takaisin hänen luokseen. Hän
on yhä siellä. Voisin virkistyä ja elää vielä monta vuotta ...
hänen seuranaan ... tuolla ylhäällä. Tänne jääminen on suorastaan
itsemurha. Mutta olen jo -- vanha mies neljäkymmentäseitsemän!
Katsokaahan minua. Surullisinta kaikesta on", hän nosti lasinsa
katsellen siihen, "että tämänlainen itsemurha on niin helppo tehtävä.
Olen leväperäinen ja kärsimätön. Ja pelkkä ajatuskin tuosta pitkästä
matkasta koirien kera vallan peloittaa minut ja aamuisin vallitseva
ankara pakkanen ja jäätyneet rekiohjakset ovat minun kauhuni."

Lasi liukui tottuneesti hänen huulilleen. Äkillisen raivon valtaamana
tahtoi hän viskata sen lattiaan. Hän katui tuota ja epäröi. Lasi
nostettiin hänen huulilleen jääden siihen paikkaan. Hän naurahti
katkerana, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, yön lapsen
malja. Tuo nainen _oli_ luonnonihme."



JOHN HARNED'IN RAIVIOVIMMA.


Tämä on päivän totuus. Se tapahtui härkätaistelukentällä Quito'ssa.
Istuin aitiossa John Harned'in, Maria Valenzuela'n ja Luis Cervallon
kera. Näin kun se tapahtui. Näin kaikki alusta loppuun. Olin matkalla
Panamasta Guayaquil'iin "Ecuadore"-laivalla. Maria Valenzuela on
serkkuni. Olen tuntenut hänet kaikkina aikoina. Hän on erittäin
kaunis. Olen espanjalainen -- tosiaankin Ecuadorista, mutta isäni
oli Pedro Patino; hän oli muuan Pizarron kapteeni. Eikö Pizarro
kuljettanut kolmesataa viisikymmentä espanjalaista ja neljätuhatta
intiaania kauas Kordillien saariin aarteita etsimään? Ja eivätkö
kaikki nuo neljätuhatta intiaania ja kolme sataa reipasta ratsastajaa
näillä turhilla etsiskelyillä kuolleet? Mutta Pedro Patino ei
kuollut. Hän jäi elämään ja tuli esi-isäksi Patino'n suvulle. Olen
tietysti ecuadoriano mutta olen myöskin espanjalainen. Nimeni on
Manuel de Jesus Patino. Minulla on usea viljelys ja kymmenen tuhatta
intiaania ovat orjinani, vaikkakin laki määrää heidät vapaiksi
miehiksi, jotka työskentelevät sopimuksen mukaan. Laki on sangen
hauska. Me ecuadorianolaiset nauramme sille. Se on meidän lakimme.
Itse laadimme sen. Nimeni on Manuel de Jesus Patino. Pistä se nimi
muistiin. Se tulee eräänä päivänä olemaan historian lehdellä. Meillä
on vallankumouksia Ecuador'issa. Me nimitämme senlaiset: elections.
Se on hyvä pila, eikö totta? Sitä te sanotte sanaleikiksi.

John Harned oli amerikkalainen. Tutustuin häneen Tivoli-hotellissa
Panamassa. Olen kuullut sanottavan, että hänellä on viljalti rahaa.
Hänen aikomuksensa oli lähteä Lima'an, mutta silloin tapasi hän Maria
Valenzuela'n Tivoli-hotellissa. Maria Valenzuela on serkkuni ja on
kaunis. Hän ei kuitenkaan ole Ecuadorin kaunein nainen. Mutta on hän
silti joka maan kaunein -- Parisin, Madridin, Newyorkin, Wienin. Aina
katselevat miehet häntä Panama'ssa. Tiedän aivan varmaan, että hän
rakasti tuota neitoa. Hän oli oikeastaan ecuadorianolainen, mutta
kuului kaikille kansallisuuksille, kuului koko maailmalle. Hän puhui
useita eri kieliä. Hän lauloi -- kuin taiteilija ikään. Hänen hymynsä
-- ihmeellinen, kerrassaan jumalallinen. Hänen silmänsä -- oi, olen
nähnyt, miesten katselevan syvälle hänen silmiinsä. Te englantilaiset
nimitätte senlaiset silmät hämmästyttäviksi. Ne lupasivat paratiisia.
Miehet upottautuivat hänen silmiinsä.

Maria Valenzuela oli rikas -- minua rikkaampi, joka pidetään hyvin
rikkaana Ecuador'issa. Mutta John Harned ei suinkaan kysellyt hänen
rahojaan. Harned'illa oli sydän, mutkallinen sydän. Hän vaikutti
hassahtavalta. Eikä hän lähtenyt Lima'an. Hän jätti höyrylaivan
Guayaquil'iin ja seurasi naista Quito'on. Hän oli kotimatkallaan
Euroopasta ja toisilta paikoilta. En voi ymmärtää mitä hän [Maria]
miestä katsoi, mutta hän piti miehestä. Se tiedän aivan varmaan,
muutenhan he eivät olisi seuranneet toisiaan Quito'on. Neitonen käski
miestä seuraamaan mukana. Muistan aivan tarkalleen tuon tilaisuuden.
Hän sanoi:

"Tule mukana Quito'on, niin menemme härkätaisteluun -- komea,
mallikelpoinen, suurenmoinen."

Mutta mies vastasi: "Matkustan Lima'an, ei vaan Quito'on. Senlainen
on höyrylaivalippuni."

"Hauskuudeksihan te matkustatte", sanoi Maria Valenzuela ja hän
katsoi miestä niin kuin vain Maria Valenzuela saattaa. Silmät olivat
täynnänsä lupauksia.

Ja hän tulikin mukaan. Ei yksistään härkätaistelu häntä houkutellut.
Hän tuli kun oli nähnyt jotain outoa neitosen silmissä. Maria
Valenzuelan tapaisia naisia syntyy vain kerran vuosisadassa. He eivät
lukeudu mihinkään maahan eikä aikakauteen. He ovat niinkuin sanotaan
kansainvälisiä. He ovat jumalattaria. Miehet lankeavat heidän
jalkainsa eteen. He vain leikkivät miesten kera ja sallivat niiden
juosta kuin hiekka kauniitten sormiensa lomitse. Cleopatra on ollut
sellainen nainen -- ja Circe. Hän muutti miehet sioiksi. Ha! ha! ha!
Eikö ole totta?

Kaikki johtui siitä kun Maria Valenzuela sanoi:

"Te englantilaiset olette -- mitä pitää minun sanoa -- raakoja, eikö
totta? Teillä on nyrkkitaistelunne. Kaksi miestä pieksävät toisiaan
nyrkeillään niin, että saavat silmänsä piloille ja nenäluunsa
murretuksi. Kerrassaan hirvittävää! Ja katsojat paukuttelevat
käsillään ollen haltioissaan. Tuo on raakuutta, eikö totta?"

"Mutta ovathan he ihmisiä", sanoi John Harned, "ja nyrkkeilevät
ilokseen. Kukaan ei heitä pakoita rupeamaan ammattinyrkkeilijöiksi.
He tekevät tämän koskapa se ilahduttaa heitä enemmän kuin mikään muu
maailmassa."

Maria Valenzuela -- hänen hymyilystään loisti vihaa sanoessaan:

"He usein tappavat toisensa -- eikö totta? Niin ovat sanomalehdet
kertoneet."

"Mutta härkä", sanoi John Harned, "härkä usein tapetaan
härkätaistelussa, eikä se mene vapaaehtoisesti kentälle. Tuo ei ole
oikeudenmukaista sitä kohtaan. Se pakoitetaan taisteluun. Mutta
nyrkkitaistelijaa ei pakoiteta."

"Sitä suurempi raakalainen hän on", sanoi Maria Valenzuela. "Hän
on villi. Hän on sivistymätön. Hän on eläin. Hän iskee raajoillaan
kuin karhu pesästään ja lisäksi on hän julma. Mutta härkätaistelu
-- oi! Oletteko nähneet härkätaistelun -- ette? Taistelija -- on
älykäs mies. Hänen tulee olla taitava. Hän on ajan tasalla. Hän
on romanttinen. Hän on vain hento ja kärsimätön ihminen ja kohtaa
villiytyneen härän taistelussa. Hän tappaa kapeahkolla miekalla
suuren eläimen yhdellä pistolla sydämeen. Se on ihailtavaa.
Sydän rupeaa lyömään sitä katsellessa. Pieni mies ja suuri eläin
isohkolla hiekkakentällä, tuhatlukuinen ihmispaljous seuraa henkeään
pidätellen. Tuo suuri eläin hyökkää, mutta pieni mies seisoo vain
kuin patsas liikkumatta ja pelkäämättä ja tuo kapea miekka hohtaa
kuin hopea auringonvalossa. Yhä lähemmäksi tulee suuri eläin terävine
sarvineen, vaan mies ei liiku ja silloin ... silloin ... säkenöi
miekka; isketty on sydämeen. Härkä vähitellen vaipuu hiekalle ja
kuolee, mutta mies on vahingoittumaton. Se on urheata, suurenmoista!
Ollappa rakastunut tuohon härkätaistelijaan. Mutta nyrkkeilijä
on eläin, ihmiseläin, raakalainen, hassuttelija; hän kun nauttii
iskuista tyhmään naamaansa. Mennäänpä Quito'on niin näytän teille
urhean, miehisen urheilulajin: taistelijan ja härän."

Mutta eipä John Harned lähtenyt Quitoon härkätaistelun, vaan Maria
Valenzuelan takia. Hän oli suuri mies ja leveäharteinen. Hänellä
oli siniset silmät, vaikkakin olin nähnyt ne harmaina ja toisinaan
on niissä kylmän teräksen väri. Hänen kasvonpiirteensä olivat
myöskin suurenlaiset -- ei hienot kuten meillä on. Hänen leukansa
oli melko voimallinen, ja sileäksi ajettu kuin papin ikään. Miksi
mies häpeää kasvoillaan olevia karvoja? Eikö Jumala ole ne siihen
asettanut? Niin, minä uskon Jumalaan. En ole pakana kuten usea
englantilainen. Jumala on hyvyys. Hän on tehnyt minut ecuadorianoksi
kymmenellätuhannella orjalla. Ja kun kuolen tulen Jumalan luokse.
Niin, papit ovat oikeassa.

Mutta John Harned. Hän oli hiljainen ihminen. Hän puhui aina
matalalla äänellä, eikä liikutellut käsiään puhuessaan. Olisi
saattanut uskoa hänellä olevan jääpalanen sydämenään; mutta
löytyi kuitenkin hänen veressään hiukan lämpöä kun hän seurasi
Maria Valenzuela'n mukana Quito'on. Vaikka hän puhui hiljaa eikä
liikutellut käsiään oli hän kuitenkin eläin, minkä saatte kuulla --
muinaisajan eläin, tylsä, verenhimoinen villi-ihminen varhaisimmilta
ajoilta. Sellainen alusti maaluolissa karhujen ja susien kera.

Luis Cervallos on ystäväni; hän on parahin ecuadorianos. Hänellä on
kolme kaakkaoistutusta Naranjito'ssa ja Chabo'ssa. Milagro'ssa on
hänen suuri sokeriruokoviljelyksensä. Hänellä on suuret hasiendat
Ambato'ssa ja Latacunga'ssa ja rannikkoseuduilla omistaa hän
osakkeita öljykaivoissa. Hän on myöskin uhrannut paljon rahaa
kumipuuistutuksiin pitkin Guayas-virtaa. Hän on uusiaikainen
ja liikeasioilla kuormitettu kuten amerikkalainen. Hänellä on
viljalti rahaa, mutta se on sijoitettuna useaan huonoon yritykseen
ja tarvitsee aina rahaa uusiin yrityksiin niinkuin vanhoihinkin.
Hän on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken. Ollessaan nuori kävi
hän amerikkalaista sotakoulua, jota kutsutte West-Point-nimellä.
Siellä syttyi rähinä. Hänen oli siitä luovuttava. Hän ei suosi
amerikkalaisia. Mutta hän piti Maria Valenzuela'sta, hän kun oli
syntyisin hänen omasta maastaan. Ja sitten hän tarvitsi tuon
neitosen rahoja liikeyrityksiinsä ja kultakaivokseensa itäisessä
Ecuador-saaressa, missä tatueeratut intiaanit asustavat. Olin hänen
ystävänsä. Toivomukseni oli että hän naisi Maria Valenzuelan.
Sitäpaitsi olin sijoittanut paljon rahaa hänen liikeyrityksiinsä
ja vielä enemmän tuohon kultakaivokseen. Tämä vaati tullakseen
tuottavaksi hyvin suuret kustannukset ennenkuin se saattoi antaa
rikkauksiansa. Jos siis Luis Cervallos naisi Maria Valenzuelan saisin
heti takaisin rahojani.

Mutta John Harned seurasi Maria Valenzuelaa Quito'on ja heti meille
selvisi -- nimittäin Luis Cervallos'ille ja minulle -- että hän
katsoi John Harned'ia hyvinkin suopein silmin. Sanotaan naisten aina
saavan tahtonsa perille, mutta tässä ei ainakaan niin käynyt. Maria
Valenzuela ei saanut tahtoansa perille ainakaan mikäli John Harned on
kysymyksessä. Olisi käynyt niinkuin pitikin vaikkemme Luis Cervallos
ja minä olisikaan istuneet aitiossa sinä päivänä kun härkätaistelu
tapahtui Quito'ssa. Mutta senverran on totta, että istuimme aitiossa
sinä päivänä ja kerronpa mitä silloin tapahtui.

Istuttiin neljä samassa aitiossa, nimittäin Luis Cervallon vieraat.
Istuin lähinnä presidentin aitiota. Vastaisella puolella oli
kenraali Jose Eliceo Salazar'in aitio. Hänen seuranaan olivat
kenraalit Joaquin Endara ja Urcisino Castillo sekä eversti Jacinto
Fierro ja kapteeni Baltazar de Echeverria. Vain Luis Cervallos'illa
oli senlainen asema ja niin suuri vaikutusvalta, että hänellä
annettiin presidentin viereinen aitio. Itseasiassa oli presidentti
johtokunnalle lausunut toivomuksenaan, että Luis Cervallos saisi tuon
aition.

Orkesteri oli juuri lopettanut Ecuadorin kansallislaulun.
Härkätaistelijain kulkue oli ohi. Presidentti antoi alkumerkin
päännyökkäyksellä. Torvilla toitotettiin ja härkä syöksyi
kilpakentälle -- tiedättehän miten se tapahtuu. Kiihoittunut
villieläin, nuo pienet, polttavat keihäät niskassaan etsii raivossaan
vihollista. Härkätaistelijat piiloutuivat verhojensa taakse ja
odottivat. Äkkiä astuivat he esiin ilmassa heilutellen kirjavia
suojiaan. Viisi ottelijaa kummaltakin puolelta. Härkä jäi seisomaan
nähdessään niin monta vihollista, tietämättä oikein ketä rupeaisi
ahdistamaan. Sitten astui yksinäinen taistelija esille mennen härkää
vastaan. Härkä heitti hiekkaa etujaloillaan ilmaan ja koko kenttä oli
yhtenä ainoana tomupilvenä. Sitten ryhtyi se pää alhaalla hyökkäämään
suoraan kohti tuota yksinäistä taistelijaa.

Ensimäisen härän ensi hyökkäys on aina mielenkiintoisin. Onhan varsin
luonnollista että hetken päästä hiukan väsähtää ja jännitys kadottaa
uutuutensa. Mutta ensimäisen härän ensi hyökkäys! John Harned näki
sen ensi kerran eikä hän niinollen voinut välttää jännitystä nähdä
mies asestettuna vain kangaskappaleella ja härän hyökkäävän hänen
päällensä halki hiekkakentän terävin ja levein sarvin.

"Katsokaa", huudahti Maria Valenzuela, "eikö ole mainiota?"

John Harned nyökkäsi päällään häneen katsomatta. Hänen silmänsä
hohtivat ja olivat suunnatut kentälle. Taistelija väistyi syrjään
härän tieltä kääntäen suojansa, käärien sen olkapäilleen.

"Mitä pidätte tästä", kysyi Maria Valenzuela. "Eikö se ole --
niinkuin sanotte -- hieno urheilutehtävä?"

"Sitä se kyllä on", vastasi John Harned. "Se on sangen taitavasti
tehty."

Nainen paukutti käsiään ihastuneena. Hänellä oli pienet kädet.
Myöskin yleisö taputti käsiään. Härkä kääntyi tullen takaisin.
Jälleen vältti kilpailija sen, levitti suojan harteilleen ja taaskin
oli yleisö haltioissaan. Kilpailija oli kerrassaan mainio. Sitten
vetäytyi hän pois kentältä ja toiset tulivat tilalle. Sitten he
iskivät kukkapäiset piikkinsä härkään, molemmin puolin lapaan,
kaksi kerrallaan. Senjälkeen astui Ordonez, ensimäinen matadoori,
esiin kantaen pitkää miekkaa ja punaista lippua. Torvet toitottivat
kuolonsanomaa. Hän ei kuitenkaan ollut niin etevä kuin Matestini.
Mutta oli hänkin sentään hyvä ja yhdellä pistolla onnistui hän
pistämään miekkansa sydämeen; härän jalat taipuivat vähitellen,
se laskeutui hiekalle ja kuoli. Se oli tehoisa isku, suora ja
varma ja sitä aplodeerattiin paljon ja roskaväki heitti hattunsa
kentälle. Maria Valenzuela löi käsiänsä yhteen niinkuin toisetkin
ja John Harned katsoi häntä kummeksien; tämän herran kylmä sydän ei
lämmennytkään tuosta tapahtumasta.

"Pidättekö te tästä", kysyi hän.

"Aina", sanoi neiti jatkaen käsiensä taputtamista.

"Aina siitä saakka kun oli pieni tyttö", sanoi Luis Cervallos.
"Muistan hänen ensimäisen härkätaistelunsa. Hän oli nelivuotias. Hän
istui äitinsä polvella ja hän taputteli käsillään aivan kuin nytkin.
Hän on aito espanjatar."

"Nyt olette tekin sen nähneet", sanoi Maria Valenzuela John
Harned'ille, kun kentällä valjastettiin aasit vetämään pois kuollutta
härkää. "Olette nähneet härkätaistelun ja pidätte siitä, eikö totta?
Mitä pidätte tästä?"

"Minusta ei härällä ollut lainkaan mahdollisuuksia", sanoi hän. "Se
oli tuomittu jo etukäteen. Lopputulos oli selvä. Ennenkuin härkä
oli tullutkaan esille olivat kaikki tietoiset sen kuolemasta. Jos
on kyseessä ensiluokan urheilutehtävä, niin täytyy lopputulos olla
epätietoinen. Kysymyksessä oli tyhmä härkä joka ei ollut milloinkaan
otellut ihmisen kanssa ja viisi viisasta ihmistä, jotka olivat
otelleet monen härän kera. Jos olisi yksi mies ja yksi härkä,
voitaisiin puhua oikeudenmukaisuudesta ."

"Tai yksi mies viittä härkää vastaan", sanoi Maria Valenzuela ja
kaikki nauroivat. Luis Cervallos nauroi äänekkäimmin.

"Niin", sanoi John Harned, "juuri viittä härkää vastaan ja mies ei
milloinkaan ennen astunut kilpakentälle -- senkaltainen mies kun te,
senjor Cervallos."

"Mutta me espanjalaiset pidämme härkätaistelusta", sanoi Luis
Cervallos ja minä saatan vannoa itse paholaisen kuiskanneen hänen
korvaansa sen mitä nyt tulen kertomaan.

"Silloin täytyy olla koulutettu maku", vastasi John Harned.
"Chicagossa tapetaan kyllä tuhansittain härkiä päivittäin, mutta ei
kukaan maksa sisäänpääsymaksua sitä katsellakseen."

"Se on teurastusta", sanoin ininä, "mutta tämä sensijaan -- oi,
tämähän on taidetta. Se on erikoista. Se on kaunista. Se on
hienostettua."

"Ei toki aina", sanoi Luis Cervallos. "Olen nähnyt parisen kömpelöä
taistelijaa ja vakuutan, ettei se ollut kaunista."

"Hän värisi ja kasvot kuvastivat sellaista tuskaa, että arvelin
paholaisen hänelle kuiskivan; hän rupesi nyt näyttelemään jotain
osaa."

"Senjor Harned on ehkä oikeassa", sanoi Luis Cervallos. "Ehkäpä ei
ole oikeudenmukaista kohdella härkää tuolla tavalla. Sillä kaikkihan
tiedämme ettei härkä saa juomavettä kahteenkymmeneenneljään tuntiin
ja vasta juuri ennen näytännön alkua saa se sammuttaa janonsa."

"Ja se tulee kilpakentälle raskaana vedestä", sanoi John Harned äkkiä
ja huomasin hänen silmänsä olevan harmaat, terävät ja kylmät.

"Se on aivan välttämätöntä taistelun tähden", sanoi Luis Cervallos.
"Tahdotteko pitää härän niin voimakkaana, että se tappaisi
kilpakumppaninsa?"

"Minun mielestäni pitäisi härälläkin olla jonkunlaisia
mahdollisuuksia taistellakseen", sanoi John Harned kääntyen
kilpakentän puoleen nähdäkseen toisen härän sisääntulon.

Seuraava uhri ei ollut mikään hyvä härkä. Se pelkäsi. Se juoksi
kilpakentän laitoja etsien ulospääsymahdollisuutta. Taistelijat
astuivat esiin heiluttaen suojiaan. Mutta härkä ei vain tahtonut
hyökätä.

"Tyhmä eläin", sanoi Maria Valenzuela.

"Anteeksi", sanoi John Harned, "mutta minusta on se viisas härkä. Se
tietää, ettei taistele ihmisten kera. Katsokaahan! Se tuntee kuoleman
hajun täällä kilpakentällä."

Härkä pysähtyi tosiaankin siihen kohtaan, mihin edellinen oli
kaatunut. Haisteli kosteata hiekkaa ja aivasti. Se juoksi uudelleen
kilpakentän ympäri nostetulla päällä, katseli niitä tuhansia
ihmiskasvoja, jotka sille huusivat, heittivät appelsiininkuoria ja
karkeita haukkumasanoja ammentamalla. Mutta veren haju kiihdytti sitä
päätökseen ja se hyökkäsi erään taistelijan kimppuun niin äkkiä, että
tämä hädintuskin ennätti väistyä. Hän hukkasi suojansa ja sukeltautui
varjon taakse. Härkä puski sarvillaan kentän seinustaan, jotta
rysähti. Ja John Harned sanoi tyynellä äänellä kuin itsekseen:

"Lahjoitan tuhat sucress'ia Quito'on sairaalaan, jos härkä tänään
surmaa miehen."

"Pidättekö häristä", kysyi Maria Valenzuela hymyillen.

"Pidän ihmisistä paljon vähemmän", sanoi John Harned.
"Härkätaistelija ei ole mikään urhea mies. Eikä hän saata olla mikään
urhea mies. Katsokaa, härän kieli riippuu ulos suusta. Se on väsynyt
jo alkuunsa."

"Se on veden syy", sanoi Luis Cervallos.

"Niin, veden", sanoi John Harned. "Ennen kentälle pääsyä olisi siltä
pitänyt leikata kinttusuonet poikki, eikö sellainen menettely olisi
ollut varmempi?"

Maria Valenzuela suutahti tuosta pilkallisesta äänensävystä John
Harned'in lausunnossa. Mutta Luis Cervallos hymyili niin ettei sitä
huomanneet muut kuin minä ja nyt ymmärsin minkälaista komediaa
hän esitti. Hän ja minä olisimme taisteluun kiihoittajat. Suuri
amerikkalainen härkä istui aitiossa seuranamme. Me pistäisimme
piikit häneen kunnes suuttuisi ja sitten ei syntyisi minkäänlaista
naimiskauppaa Maria Valenzuelan kanssa. Tuopa oli mainio ottelu. Ja
meillä kun oli veressämme härkätaistelijan henki.

Härkä oli nyt hermostunut ja ilkeä. Taistelijoilla oli siitä paljon
puuhaa. Se oli kovin nopea liikkeissään ja toisinaan kääntyi se
niin nopeasti, että takajalat kadottivat tasapainonsa ja se kynti
hiekkaa takaosallaan. Mutta se puski aina laskettuja suojia tekemättä
kenellekään vahinkoa.

"Sillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia", sanoi John Harned. "Se
taistelee tuulta vastaan."

"Se luulee tuon suojan vihollisekseen", selitteli Maria Valenzuela.
"Katsokaahan, miten härkätaistelija eksyttää sen."

"Eksytys kuuluu sen luontoon", sanoi John Harned. "Siksi on se
tuomittu puskemaan ilmaa. Kilpailijat sen tietävät; yleisö sen
tietää, te sen tiedätte, minä sen tiedän -- me kaikki tiedämme
etukäteen sen puskevan suotta ilmaa. Härkä on ainoa joka ei ole siitä
tietoinen. Se riippuu hänen tyhmästä eläinluonteestaan. Sillä ei ole
minkäänlaisia mahdollisuuksia."

"On aivan yksinkertaista", sanoi Luis Cervallos. "Härkä on nukuksissa
hyökätessään. Siksi..."

... "astuu mies syrjään ja härkä hyökkää ohitse", keskeytti John
Harned.

"Niin", sanoi Luis Cervallos, "niin se on. Härkä uinuu ja mies on
siitä tietoinen."

"Mutta lehmät eivät uinu", sanoi John Harned. "Tiedän siellä
kotosalla löytyvän lehmän -- oikein hyvälypsyinen Jersey-lehmä --
joka pieksisi koko joukon!"

"Mutta härkätaistelijat eivät taistele lehmien kera", sanoin minä.

"Ne pelkäävät lehmiä", sanoi John Harned.

"Niin", sanoi Luis Cervallos, "ne välttävät taistelun lehmien kera.
Se ei olisi urheilua lainkaan, jos härkätaistelijat sattuisivat
saamaan surmansa..."

"Sepä vasta olisi kelpo urheilua", sanoi John Harned, "jos silloin
tällöin härkätaistelijakin tapettaisiin. Kun tulen vanhaksi
ukkeliksi ja vielä vaivaiseksikin ja ehkäpä minun on hankittava
itselleni toimeentuloni pystymättä raskaaseen työhön, rupean
härkätaistelijaksi. Se on varsin helppo toimi iäkkäimmille herroille
ja myöskin eläkettä nauttiville."

"Mutta katsokaahan", sanoi Maria Valenzuela, kun härkä urheasti
hyökkäsi ja taistelija väisti suojaansa kääntäen. "Tuonlaisessa
tehtävässä kysytään suurta taitoa."

"Aivan oikein", sanoi John Harned. "Mutta uskokaa minua, vaaditaan
tuhatta kertaa enemmän taitoa väistää ne monet ja nopeat nyrkkeilijän
lyönnit, se kun pitää silmänsä auki ja lyö järkevänä olentona. Kaiken
lisäksi ei tuo härkä tahdokaan tapella. Sehän juoksee tiehensä."

Se ei ollut mikään hyvä härkä, sillä taaskin se juoksi kilpakentän
ympäri etsien ulospääsyä.

"Mutta tuonlaiset härät ovat toisinaan kaikkein vaarallisimpia",
sanoi Luis Cervallos. "Ei voi koskaan tietää mitä ne tekevät.
Ne ovat aikalailla viisaita. Ne ovat miltei lehmän kaltaisia.
Härkätaistelijat eivät senlaatuisista pidä. -- Katsokaahan! Se on
kääntynyt."

Pettynyt ja ärtyinen kentän seinämille ne kun eivät päästäneet sitä
pois, hyökkäsi härkä taaskin urheasti vihollistensa kimppuun.

"Sen kieli riippuu ulkona suusta", sanoi John Harned. "Ensiksi
täytetään eläin vedellä. Sitten ne väsyttävät niitä yksi kerrallaan
ja houkuttelevat sen väsyttämään itsensä taistelulla tuulta vastaan.
Sillä aikaa kun toiset eläintä kiusaavat lepäävät toiset. Mutta härkä
ei saa milloinkaan levätä. Lopulta kun se on loppuunpiesty eikä enää
ole nopea liikkeissään, pistää härkätaistelija miekkansa sen lävitse."

Nyt oli esitaistelijain vuoro. Kolmasti yritti yksi heistä keihästää
elukan yhtä monta kertaa siinä epäonnistuen. Hän vain pisteli härkää
saattaen sen raivoon. Esitaistelijan tehtävänähän on, niinkuin
tiedetään, koettaa iskeä härkään kaksi keihästä, kummallekin puolelle
yksi. Jos vain toinen keihäistä saadaan kiintymään on tuo teko
epäonnistunut. Yleisö suhisi kutsuen Ordonez saapuville. Ja silloinpa
teki hän suurtyön. Neljästi hän esiintyi ja yhtä usean kerran pisti
hän kukkapiikkinsä härän selkään; silloin oli kahdeksan senlaista sen
selässä. Yleisö hullaantui ja suoranainen hattu- ja rahasade tulvi
arenan hiekalle.

Juuri samassa hyökkäsi härkä kenenkään aavistamatta erään
esitaistelijan kimppuun. Mies kompastui ja kadotti tasapainonsa.
Härkä otti miehen -- onneksi etäällä toisistaan olevien sarviensa
väliin. Ja sen ajan kun yleisö katsoi äänettömänä ja henkeänsä
pidätellen, nousi John Harned seisomaan ulvoen ihastuksesta. Tuossa
äänettömyydessä kuului pelkästään John Harned'in ääni. Ja hän huusi
eläköötä. Kuten kuulitte toivoi John Harned miehen kuolemaa. Hän
oli raaka ja sydämetön. Harnedin häpeämätön esiintyminen suututti
kenraali Salazar'in aitiossa istuvia henkilöitä jotka hiljensivät
hänet sanatulvalla. Ja Urcisino Castillo sanoi hänelle vasten naamaa
että hän oli koira gringo [espanjalainen haukkumasana kohdistuen
englantilais-amerikkalaisiin] j.n.e. Mutta hän puhui espanjan kieltä
eikä John Harned sitä ymmärtänyt. Hän seisoi vain siinä hurraten,
kenties kymmenen sekuntia, mutta sitten houkuteltiin härkä toisten
taistelijain kimppuun ja mies nousi jälleen vahingoittumattomana.

"Eläimellä ei ole lainkaan mahdollisuuksia", sanoi John Harned ja
istuutui. "Mies oli vahingoittumaton. Härkä houkuteltiin pois hänen
luotaan." Sitten kääntyi hän Maria Valenzuelan puoleen sanoen:
"Pyydän anteeksi. Minä tulistuin."

Nainen hymähti ja löi häntä soimaten käsivarrelle viuhkallaan.

"Tämä on ensimäinen härkätaistelu minkä näette", sanoi hän.
"Sittenkun olette nähneet useampia, ette varmaankaan toivo miehen
kuolemaa. Huomaatteko amerikkalaisten olevan meitä julmempia. Tämä
johtuu nyrkkitaistelusta, siinä kun voittaja palkitaan. Tulemme tänne
vain nähdäksemme härkää tapettavan."

"Mutta minäpä toivoisin härällekin joitakin mahdollisuuksia", vastasi
Harned. "Silloin en enää suuttuisi miehille, joilla on yliote härkään
nähden."

Torvet toitottivat kuolinsanoman. Ordonez astui esiin muassaan miekka
ja punainen lippu. Mutta härkä oli tällävälin muuttanut mieltään eikä
tahtonut tapella. Ordonez polki hiekkaa, huusi ja heilutteli punaista
lippua. Silloin hyökkäsi härkä, mutta vailla pontta. Hyökkäyksessä
ei ollut lainkaan voimaa. Siitä tuli aivan kehno kuolinisku.
Miekka sattui luuhun ja taipui. Ordonez otti uuden miekan. Härkää
houkuteltiin uuteen hyökkäykseen. Viidesti yritti Ordonez saada
iskunsa sattumaan, mutta joka kerralla tunki se vain vähäisen lihaan
tai sattui luustoon. Vasta kuudennella kerralla tunki miekka kahvaan
asti. Mutta se oli huono isku. Miekka ei sattunutkaan sydämeen vaan
näkyi toisella puolella puolisen metriä kylkiluitten välissä. Yleisö
sihisi härkätaistelijalle. Katselin John Harned'ia. Hän istui vaiti
ja liikkumatta, mutta näin hänen purevan hampaitaan ja kädet olivat
lujasti kiinni aition rintasuojassa.

Härkä oli nyt menettänyt kaiken taisteluhalunsa ja vaikkakaan ei
isku ollut hengenvaarallinen juoksi se vain väsyneesti. Tämän
väsymyksen aikaansai sen lävitse pistetty miekka. Se juoksi
poispäin taistelijoista, ympäri kilpakentän ja katsoi ylös moniin
ihmiskasvoihin.

"Se sanoo: 'Päästäkää minut Jumalan tähden, en tahdo enää tapella'",
sanoi John Harned.

Siinä olikin kaikki. Se ei senkoommin puhunut, istui vaan katsellen
Maria Valenzuelaa nähdäkseen miten hän asiaan suhtautui. Hän vihasi
kilpailijaa, tämä kun oli kömpelö. Maria Valenzuela oli kuvitellut
näkevänsä ensiluokkaista näytelmää.

Härkä oli nyt suuresti väsähtänyt ja menehtymäisillään verenvuodosta,
mutta kuolemasta vielä pitkällä. Hitaasti se kulki pitkin kentän
seinämää, etsien ulospääsytietä. Se ei enää halunnut hyökätä. Se oli
jo saanut tarpeekseen. Mutta sen täytyi kuolla. Niskassa on härällä
muuan kohta aivan sarvien takana, missä selkäydin on miltei paljaana;
siihen paikkaan annettu isku tappaa heti. Ordonez asettui härän eteen
laskien punaisen lippunsa maahan. Härkä ei vaan hyökännyt. Se seisoi
paikallaan haistellen lippua ja taivutti tällöin päätään. Ordonez löi
sarvien väliin aseellaan ja yritti satuttaa tuota niskassa olevaa
arkaa paikkaa. Härkä viskasi päänsä pystyyn. Isku oli epäonnistunut.
Sitten tähysteli härkä miekkaa. Kun Ordonez taas laski lippunsa
maahan unohti härkä tuon miekan taivuttaen päänsä alas haistellakseen
lippua. Jälleen uusiutui Ordonez'in isku jälleen epäonnistuen. Hän
yritti useat kerrat. Se todisti tylsämielisyyttä. Eikä John Harned
sanonut mitään. Lopulta onnistui muuan miekanisku ja härkä lysähti
hiekkaan, kuoli paikalla; muulit valjastettiin ja se kiskottiin pois.

"Gringot pitävät tuonlaista urheilua raakana, eikö totta", sanoi Luis
Cervallos. "Se ei muka ole ihmismäistä. Ne säälivät härkää. Eikö
totta?"

"Ei", vastasi John Harned. "Härkää ei suureksikaan arvioida. Katsojia
on sääli. Se on katsojille arvotonta. Se opettaa katsojat nauttimaan
eläimen kärsimyksistä. On raukkamaista kun viisi miestä tappelevat
avutonta härkää vastaan. Siksi oppivat katsojat raukoiksi. Härkä
kuolee, mutta katsojat elävät ja ovat oppineet jotakin. Miesten
urheus ei ainakaan kasva moisista pelkuruus-näytännöistä."

Maria Valenzuela ei sanonut mitään. Eikä hän edes katsellutkaan
John Harned'ia. Mutta hän kuuli jokaisen sanan ja oli kalpeana
suuttumuksesta. Hän katsoi kilpakentälle ja leyhytteli itseänsä
viuhkallaan, mutta näin miten kädet vapisivat. Eikä myöskään John
Harned tuota naista katsellut. Hän jatkoi istumistaan niinkuin ei
Maria Valenzuelaa olisi ollut olemassakaan. Myöskin hän oli suuttunut
ja katkeroittunut.

"Se on pelkurikansan kehno urheilu."

"Ah", sanoi Luis Cervallos hiljaa, "luulette meidät ymmärtävänne."

"Ymmärrän kyllä espanjalaista inkvisitsioonia", sanoi John Harned.
"Se on kaiketi ollut paljon hauskempi kuin härkätaistelu."

Luis Cervallos hymyili mitään puhumatta. Hän piti Maria Valenzuelaa
silmällä ja tiesi härkätaistelun aitiossa saaneen sievän voiton.
Ei milloinkaan joutuisi hän tekemisiin niin rumia sanoja puhuneen
gringon kera. Mutta ei Luis Cervallos sen enemmän kuin minäkään ollut
valmistuneet sellaiseen lopputulokseen. Pelkäänpä ettemme ymmärrä
gringo-laisia. Miten saatoimmekaan ymmärtää John Harned'in, joka oli
niin suuresti katkeroittunut, äkkiä villiytyvän? Että hän hullaantui
sen saatte kuulla. Härkää ei arvioitu suurestikaan, tuon sanoi hän
itse. Miksi siis hevosta arvioitiin niin suureksi? Tuota minä en
ymmärrä. John Harned'ilta puuttui logiikkaa, siinä ainoa selitys.

"Quito'ssa ei ole tapana tuoda hevosia härkätaisteluun", sanoi Luis
Cervallos ja käänsi katseensa ohjelmasta. "Espanjassa ovat ne aina
mukana. Mutta tänään on meilläkin hevosia erikoisella luvalla.
Seuraavan härän mukana tulevat hevoset ja niitten hoitajat --
tiedättehän, hevosilla ratsastavat peitsellä varustetut miehet."

"Härkä on jo etukäteen tuomittu", sanoi John Harned. "Ovatko
hevosetkin tuomitut?"

"Niillä ovat silmät peitossa etteivät näkisi härkää", sanoi Luis
Cervallos. "Olen nähnyt monta hevosta tapettavan. Senlainen on sangen
pirteä näky."

"Olen nähnyt kuinka härkää teurastetaan", sanoi John Harned. "Nyt
saan nähdä hevosta teurastettavan, jotta pääsisin täydelliseen
käsitykseen tuon jalon urheilulajin suuresta hienorakenteisuudesta."

"Ne ovat vanhoja hevosia", sanoi Luis Cervallos, "eivätkä ne
muuhunkaan kelpaa."

"Ymmärrän", sanoi John Harned.

Kolmas härkä päästettiin taistelukentälle ja heti oli sillä kaikki
taistelijat kimpussaan. Muuan taistelija asettui aivan meidän
alapuolellemme. Myönnän tuon ratsuhevosen olleen vanhan ja kuluneen,
pelkkää luuta ja nahkaa.

"On kerrassaan ihme että elukkaraukka jaksaa kantaa ratsastajan",
sanoi John Harned. "Ja nyt kun tuo elukka ryhtyy taisteluun härän
kera, mitä aseita se saa?"

"Hevonen ei ryhdy taisteluun härän kanssa", sanoi Luis Cervallos.

"Vainiin", sanoi John Harned, "hevonen siis pusketaan kuoliaaksi.
Siksipä olivat sen silmät peitetyt ettei se näkisi milloin härkä
hyökkää puskien sen kuoliaaksi."

"Ei aivan niin", sanoin minä. "Taistelijan peitsi estää härän
puskemasta hevosta."

"Joutuvatko hevoset toisinaan puskun uhriksi", kysyi John Harned.

"Ei", sanoi Luis Cervallos. "Sevillassa näin kahdeksantoista hevosta
tapettavan samana päivänä ja kansa vaati lisää hevosia."

"Olivatko niittenkin silmät peitetyt niinkuin tämän", kysyi John
Harned.

"Kyllä", sanoi Luis Cervallos.

Sitten emme puhuneet sen enempää, vaan katselimme härkätaistelua.
Koko tänä aikana oli John Harned vähitellen suuttunut, vaikkakin
emme siitä tienneet. Härkä ei tahtonut hyökätä hevosen kimppuun.
Hevonen seisoi liikkumatta ja kun se ei voinut mitään nähdä oli se
epätietoinen siitä, että härkätaistelijat yrittivät kiihoittaa härkää
hevosen kimppuun. Taistelijat ärsyttivät härkää varjoillaan ja kun se
hyökkäsi heidän kimppuunsa juoksivat he joko hevosen luo tai esiripun
taitse. Lopulta härkä tuli oikein raivostuneeksi ja tällöin äkkäsi se
hevosen edessään.

"Hevonen ei tiedä mitään", kuiskasi John Harned itsekseen, eikä
huomannut puhuvansa ääneen ajatuksiaan.

Härkä ryhtyi hyökkäykseen, eikä hevonen luonnollisestikaan tiennyt
mitään ennenkuin taistelija epäonnistui puolustuksessaan ja se tunsi
härän sarvikärkien tunkeutuvan vatsaansa. Härkä oli harvinaisen
voimakas. Oli suurenmoista nähdä miten voimakas se itse asiassa
oli. Se nosti hevosen ilmaan ja kun se kaatui sivulleen maahan
loikki ratsastaja pois selästä ja pääsi pakoon, kun taas taistelijat
viekoittelivat härän puoleensa. Hevosen sisälmykset vuosivat
hiekalle. Mutta kuitenkin se nousi ja äänsi julmasti. Tuo hevosen
ääni oli ratkaiseva, mikä teki John Harned'ista perin hullautuneen
olennon, sillä hänkin nousi. Kuulin hänen kiroavan matalalla
bassoäänellään. Hän ei ottanut katsettaan hevosesta, joka edelleenkin
surkeasti valittaen yritti juosta mutta kaatuikin samaan paikkaan,
kieri selällään ja potki ilmaan kaikilla neljällä jalallaan. Sitten
hyökkäsi härkä uudelleen sen kimppuun puskien sitä monta kertaa
kunnes se kuoli.

John Harned oli noussut. Hänen silmänsä eivät enää olleet
teräksenkylmät. Niissä ikäänkuin paloi sininen tuli. Hän katsoi
Maria Valenzuelaa, joka myöskin katseli Harned'ia; tämän katse
ilmaisi syvintä inhoa. Nyt oli hän aivan mielipuoli. Kaikki katsoivat
nyt kuollutta hevosta ja John Harned oli suuri mies, joka näkyi
kaikkialle.

"Istukaahan", sanoi Luis Cervallos, "muutenhan joudutte
naurunalaiseksi."

John Harned ei vastannut. Hän iski sensijaan nyrkillään. Hän
löi Cervallos'ta kasvoihin niin lujasti, että tämä kaatui kun
kuollut tuolien yli, eikä siitä enää noussut. Hän ei voinut nähdä
tapahtumia kentällä. Mutta minäpä näin paljon. Urcisino Castillo
kumartui seuraavasta aitiosta ja iski kepillään John Harned'ia
kasvoihin. Ja John Harned löi takaisin nyrkillään, jotta lyöty
kaatoi mukanaan kenraali Salazar'in. John Harned oli nyt kuten
sanotaan raiviovimmassaan -- eikö totta? Villieläin oli päässyt
hänessä valloilleen ja ulvoi -- entisajan villieläin luolastaan tai
onkalostaan.

"Olette tulleet tänne härkätaistelua katsomaan", kuulin hänen
sanovan, "mutta minäpä näytän teille ihmistaistelun!"

Siitä tulikin aika kahakka. Presidentin aition luona seisoskelevat
sotilaat tulivat juosten kentän yli, mutta miehemme tempasi yhdeltä
sotilaalta kiväärin ja iski sillä toisia päihin. Eräästä toisesta
aitiosta ampui eversti Jacinto Fierro revolverilla villiytynyttä.
Ensimäinen laukaus kaatoi erään sotamiehen. Sen tiedän varmasti.
Näin sen. Mutta toinen laukaus sattui John Harned'in sivustaan.
Hän kirosi, ryhtyi hyökkäykseen ja työnsi kiväärinsä pistimen
eversti Jacinto Fierron ruumiiseen. Sitä oli hirvittävä katsella.
Amerikkalaiset ja englantilaiset ovat kerrassaan hurjaa sukua. Ne
pilkkaavat meikäläisten härkätaisteluja, mutta nauttivat saadessaan
vuodattaa verta. Sinä päivänä tapettiin useampia ihmisiä John
Harned'in tähden kun milloinkaan ennen, vaikkakin otetaan lukuun
kaikki härkätaistelut Quito'ssa, Geicyaquil'issa ja koko Equador'issa.

Hevosen valitushuuto oli kaiken aikaansaanut. Mutta miksei John
Harned hullaantunut kun härkä surmattiin? Eläinhän on eläin olkoonpa
se sitten härkä tai hevonen. John Harned oli mielipuoli. Muunlaista
selitystä ei löydy. Hän oli verenhimoinen, itse oli hän eläin. Niin,
tuomitkaahan itse. Mikä on kauheampi, häränkö teloittama hevonen
vaiko John Harned'in pistimen silpoma eversti Jacinto Fierro? Ja John
Harned lävisti vielä toisiakin pistimellään. Hän oli täynnänsä pahoja
henkiä. Hän otteli vielä usea kuula ruumiissaan. Ja Maria Valenzuela
oli urhea nainen. Hän ei huutanut tai pyörtynyt niin kuin toiset
naiset. Hän istui paikallaan aitiossaan ja katseli kilpakentälle. Hän
oli kalpea ja huiskutteli viuhkallaan, vaan ei milloinkaan katsonut
taakseen.

Joka suunnalta tulvi sotilaita, upseereja ja tavallisia
siviilihenkilöitä aika urhoollisesti kurittamaan tuota hulluttelevaa
gringo'a. Totta puhuen -- kansa vaati kaikki gringo't tapettaviksi.
Latinalaisissa ja amerikalaisissa maissa inhotaan gringo'ja ja
heidän sivistymättömiä tapojaan. Mutta rehelliset ecuadorianoslaiset
tappoivat vain John Harned'in sittenkun hän oli surmannut
heikäläisistä kaikkiaan seitsemän. Paitsi sitä saivat useat vammoja.
Olen nähnyt moniaita härkätaisteluja, vaan en milloinkaan niin
hirveätä kuin tapahtumat aitioissa härkätaistelun loputtua. Se oli
kuin taistelukenttä. Kaikkialla makasi kuolleita ja haavoittuneet
nyyhkyttivät ja ähkyivät vaivojaan; muutamat heistä kuolivat
sittemmin. John Harned'in vatsaan pistämä mies piti mahastaan
molemmin käsin ja huusi. Sanonpa vaan totuuden nimessä, että se
tuntui paljoa kamalammalta kuulla kuin jos tuhat hevosta olisi
valittanut.

Maria Valenzuela ei mennyt naimisiin Luis Cervallon kanssa. Ikävä
kyllä. Tämä mies oli ystäväni ja olin sijoittanut paljon rahaa hänen
liikeyrityksiinsä. Viipyi viisi viikkoa ennenkuin välskäri poisti
siteet hänen kasvoiltaan. Ja hänellä on vielä tänäkin päivänä arpi
poskella, silmän alapuolella. Ja kuitenkin löi John Harned häntä
vain kerran ja pelkällä nyrkillään. Maria Valenzuela on nyttemmin
Itävallassa. Sanotaan hänen puuhaavan itsensä naimisiin arkkiherttuan
tai jonkun muun ylhäisen herran kanssa. En minä vaan tiedä. Luulen
tuon naisen pitäneen John Harned'ista ennenkuin tämä saattoi tyttösen
mukanaan Quito'on härkätaistelua katselemaan. Mutta miksi juuri
hevonen? Sen tahtoisin kaikin mokomin tietää. Miksi katsoi hän
huoleti härkää sanoen ettei sitä ollenkaan otettaisi lukuun. Sitten
kävi aivan erikoisen villiksi, erään valittavan hevosen äänestä. On
mahdoton ymmärtää gringo'ja. He kun ovat karkeita.



KIVIKAUDEN MIES.


I.

Hän oli erittäin tyyni ja hillitty mies, joka istui silmänräpäyksen
muurin päällä vakoillen kostean pimeyden mahdollisesti aiheuttaman
vaaran. Mutta hänen tarkka kuulonsa keksi vain tuulen huminan
näkyvissä puissa ja havujen kahinan huojuvissa kuusissa. Tuuli
kuljetti tiiviin sumun ja vaikkakin hän ei tainnut nähdä tuota sumua
tunsi mies sen kuitenkin kostuttavan kasvojaan, ja muuri millä hän
istui oli märkä.

Hän oli ääneti kiivennyt muurille ulkoapäin ja ääneti liukui hän
maahan muurin sisäpuolella. Hän otti sähkölampun taskustaan, vaan ei
sytyttänyt sitä. Todellakin vallitsi pimeys, mutta hänpä ei valoa
oikeastaan kaivannutkaan. Lamppu kädessään ja sormi koskettimella
kulki hän eteenpäin pimeydessä. Maa tuntui sametinsileältä ja
joustavalta jalkojen alla, sillä sitä peitti kuivuneet havut ja
lehdet ja multa jota ei kukaan vuosikausiin nähtävästi ollut
liikuttanut. Lehdet ja oksat koskettivat häneen, mutta oli niin
pimeätä ettei voinut niitä välttää. Kohtapuoleen täytyi hänen kulkea
kädet ojennettuna eteensä ja useimmin kuin kerran kulki hän kohti
puitten runkoja. Tietoisena siitä, että hänet ympäröitsi pelkät puut
aavisti hän niitten kohoavan hänen yläpuolelleen joka suunnalle ja
tunsi itsensä mitättömän pieneksi näitten mahtavien honkien keskellä;
ne kumartuivat murtavina hänen ylitseen. Hän tiesi tuolla takana
talon olevan ja kulkija toivoi löytävänsä jonkunlaisen tien tai
mutkikkaan polun, mikä johtaisi suoraapäätä sinne.

Kerran tunsi hän olevansa kuin hiirenloukussa. Joka puolella
koski hänen etsivä kätensä puita ja oksia tai myöskin eksyi hän
tiivisrakenteisiin pensaikkoihin, mistä ei näyttänyt löytyvän
minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Varovasti sytytti hän
silloin lyhtynsä suunnaten siitä tulevan valon maahan aivan
jalkojensa kohdalle. Hän yritti hitaasti ja varovasti sillä valaista
kaikkea mikä esti eteenpäinpääsyn. Hän äkkäsi aukon korkeitten
puitten välissä ohjaten sinne kulkunsa. Sitten sammutti hän lyhdyn
kulkien kuivalla maalla, minkä tiheä lehdistö vielä oli suojannut
tihkuvalta kasteelta. Hänellä oli melko hyvä paikallinen vaisto ja
tiesi varmasti lähestyvänsä taloa.

Mutta silloinpa sattui tuo aavistamaton ja odottamaton tapaus. Kun
hän polki jalkansa maahan sattui se pehmeään ja elävään olentoon,
joka säikähtyi astujan ruumiinpainosta nousten pystyyn. Vaeltaja
teki hyppäyksen sivulle ja kumartumalla valmistui uuteen hyppäykseen
minne tahansa ja jännittyneenä hän odotti tuon tuntemattoman olennon
hyökkäystä. Silmänräpäyksen odotus ja ihmettely siitä, minkälainen
eläin oli sattunut hänen jalkansa alle ja nyt ei päästänyt ääntä tai
liikahtanut ja luultavasti myöskin kumartui odottaen hyökkäystä niin
suurella jännityksellä kuin hänkin. Jännitys tuli sietämättömäksi.
Hän piti lyhdyn edessään painaen nappulaa ja katsoi ... ja kirkasi
ääneen kauhusta. Hän oli valmistunut mihin tahansa, nähdä säikähtynyt
vasikka, pukki tai taisteluhaluinen jalopeura, mutta ei ollut
valmistunut sen laiseen mikä näkyi. Voimakas, valkoinen valo oli
silmänräpäykseksi näyttänyt hänelle jotakin, jota ei unohtaisi
tuhanteen vuoteen -- nimittäin miehen, pitkän ja vaaleahkon,
varustettuna vaalealla tukalla ja parralla, aivan alastomana
lukuunottamatta mokkasiinit jalassa ja otaksuttavasti vuohennahka
vyötäröllään. Käsivarret ja jalat olivat alasti, samoinkuin olkapäät
ja rinnasta suurin osa. Hänen ihonsa oli sileä ja karvaton, auringon
ja tuulen paahtamana ja sen alla kiemurtelevat tukevat lihakset; ne
muistuttivat paksuja käärmeitä.

Niin odottamaton kuin tämä tapahtuma olikin ei se yksistään ollut
syynä miehen huutoon. Enemmän häntä kauhistutti tuo kuvaamaton villi
kasvojen ilme, sinisten silmien petoeläinkiille, mikä tuskin valossa
häipyi, tukkaan ja partaan sotkeutuneet havuneulaset ja koko tuo
pelottava ruumis. Tämä mies oli myöskin eteenpäin kumarassa valmiina
hyökkäämään hänen kimppuunsa. Tämän näki hän yhdessä ainoassa
silmänkäänteessä ja kun tämän oudon miehen huudot vielä kaikuivat
metsässä, teki tuo mies aika hyppäyksen. Hän heitti lyhtynsä suoraan
miestä kohti ja viskautui itse maahan. Hän tunsi tuon toisen miehen
jalat ja nilkat hipaisevan kylkiluitansa ja syöksi pystyyn ja
poispäin, kun taas villimies raskaasti kuului putoavan eteenpäin
pensaikkoon.

Kun oli hiljaista, hillitsi villimies itsensä ja seisoi siinä
polvillaan odotellen. Hän kuuli tuon oudon liikkuvan, etsien juuri
häntä ja siis pelkäsi ilmaisevan itsensä jos jatkaisi pakoyritystä.
Hän oli tietoinen pensaitten rapinasta ja tulevansa takaa-ajetuksi.
Erään kerran tarttui hän revolveriinsa, mutta katui. Hän oli
saavuttanut tyyneytensä ja toivoi pääsevänsä pakoon huomaamatta.
Useat kerrat kuuli hän villimiehen harhailevan tiheikössä ajaen
häntä takaa, toisinaan seisoen paikallaan kuunnellen. Tuopa
johti mieleen mukavan ajatelman. Hänen toinen kätensä kun nojasi
lahonnutta puuosaa. Ensin hän haparoi ympäriinsä pimeässä tullakseen
vakuutetuksi käsivartensa kääntöpiiristä, nosti sitten puukappaleen
viskaten sen. Se ei ollut raskas ja lensi kauas pudoten voimakkaalla
rytinällä erääseen pensasviidakkoon. Hän kuuli tuon olennon
hyökkäävän pensaikkoihin ja tällä aikaa hänkin ryömi pakoon. Hän
ryömi eteenpäin käsin ja jaloin verkalleen ja varovasti, kunnes
polvet kastuivat kosteahkossa hiekassa. Kuunnellessa ei kuullut
muuta kuin valittava tuuli ja usvan tippuminen puitten oksilta. Niin
varovasti kuin tähänkin asti hän nousi mennen kiviaidan luo, kiipesi
sen ylitse ja oli nyt jälleen ulkotiellä.

Hän hapuili eräästä pensaikosta esille polkupyörän aikeessa ruveta
sillä ajelemaan. Hän oli kääntämäisillään polkupyörän oikeaan
asentoonsa kun hän tunsi raskaan ihmisruumiin putoavan aivan hänen
jaloilleen. Sen koommin hän ei odottanut enempää, vaan juoksi tietä
pitäen polkupyörän ohjaustangosta kiinni kunnes saattoi hypätä sen
satulaan, jaloillaan saavuttaa polkimet ja lähteä matkaan. Takanaan
kuuli hän askeleita jysähtävän tien tomuun. Mutta ajaen poispäin
minkä suinkin ennätti ei hän kuullut sen enempää.

Onnettomuudekseen oli hän kaupungille kääntänyt selkänsä ohjaten nyt
menonsa yhä korkeampaan vuoristoseutuun. Hän tiesi etteivät mitkään
tiet mene tämän kanssa ristiin. Ainoa tie kulki taaksepäin ohitse
tuon kauhistuttavan paikan ja häneltä puuttui rohkeutta jälleen
kohdata se. Kun nousu puolituntisen ajon jälkeen kävi verrattain
jyrkäksi, astui hän tielle kulkemaan. Varmuuden vuoksi jätti hän
polkupyöränsä tien viereen, kiipesi ylitse aidan mikä otaksuttavasti
kuului jollekin vuoriston laidunniitylle ja levitti lehden maahan
istuutuen sille.

"Uff!", puhui hän ääneen pyyhkien hien ja kosteuden kasvoiltaan.

Ja "uff!" sanoi hän vielä uudelleen pyörittäen itsellensä savukkeen
ja miettien miten pääsisi täältä takaisin.

Mutta hän ei edes yrittänytkään palata takaisin. Hän oli päättänyt
ettei pimeässä lähtisi tuota tietä ja pää kumarassa polvien päällä
istui hän siinä leväten ja odottaen aamun valkenemista.

Hän ei tiennyt miten paljon aikaa oli kulunut, kun nuori aavikkosusi
hänet herätti nalkuttavalla ulvonnallaan. Kun hän katseli ympärilleen
huomasi hän suden tulevan metsänreunasta tuossa takana samalla
huomaten kuinka yö tällä aikaa oli muuttunut. Sumu oli poissa,
tähdet ja kuu loistivat, vieläpä tuulikin oli laannut. Ihana
kalifornialainen kesäyö oli koittanut! Hän yritti uudelleen uinahtaa,
vaan aavikkosuden ulvonta häiritsi sitä. Puolittain nukuksissa kuuli
hän villin ja omituisen laulun. Katsellen ympärilleen huomasi hän
aavikkosuden laanneen meluamasta, se oli juossut kunnaan kukkulalle.
Ja sen jälestä juoksi, ei enää laulaen, tuo alaston olento minkä oli
puutarhassa tavannut. Otus oli juuri vähällä joutua saaliiksi kun
koko metsästysretki katosi näkyvistä. Mies värisi kuin kylmyydestä
ikään, noustessaan ja kiipiessään yli aitauksen ja istahtaessaan
polkupyrörälleen. Mutta hän tiesi tämän lähdön ainoaksi keinoksi. Tuo
kauhea olento ei sen koommin ollut hänen ja Mill Valley'n välillä.

Hän ajoi huimaavaa vauhtia rinnettä alas, mutta mutkassa ja pimeässä
laski hän erääseen tiekuoppaan ja viskautui tällöin pää edellä
ohjaustangon yli.

"Tämäpä ei ole minulle mikään onnekas yö", mutisi hän itsekseen
tutkiessaan polkupyöränsä katkennutta haarukkaa.

Hän nosti rikkinäisen polkupyöränsä olalleen ja käveli edelleen.
Lopulta hän pääsi kivikkomuurin luo ja miltei luullen uneksineensa
kaiken tuon etsi hän tiellä jälkiään ja löysikin ne -- suuret
mokkasiinijäljet, varpaat syvällä maantietomussa. Ollessaan
kumartuneena niitten ylitse kuuli hän jälleen tuon kamalan laulun.
Hän oli nähnyt tuon olennon seuraavan aavikkosutta ja tiesi ettei hän
riittäisi kilpajuoksussa. Hänpä ei sitä yrittänytkään, vaan tyytyi
piiloutumaan tien toiselle puolelle.

Taaskin näki hän tuon olennon, joka muistutti alastonta miestä,
juoksevan nopeasti ja kevyesti ja laulaen. Haamu pysähtyi aivan
hänen eteensä ja miehemme sydän oli pysähtyä. Sensijaan että olisi
kulkenut kohti miehemme piilopaikkaa suoritti olento korkeahkon
hypyn ilmaan tarttuen tien ylitse kaartuvan puun oksaan kieputtaen
itsensä reippaasti ylös oksalta oksalle kuin mikäkin apina. Samalla
kiipesi olento kivikkomuurille ja kymmenen tai kaksitoista jalkaa
sen yläpuolella heittäytyi hän viereiseen puuhun, hypähti tämän
jälkeen maahan kadoten näkyvistä. Toinen mies siinä ihmetellen seisoi
odotellen muutaman minuutin, sitten jatkaen matkaansa.


II.

Dave Slotter nojautui uhmailevana pöytään mikä sulki tien James
Ward'in yksityiskonttoriin. James Ward oli vanhempana osakkaana
toiminimessä Ward, Knowles ja Kumpp. Dave oli vihainen. Kaikki
ulommassa konttorissa olijat olivat epäluuloisina tirkistäneet hänen
päällensä ja se mies, joka nyt oli hänen edessään herätti myöskin
suurta epäilystä.

"Sanokaa hra Ward'ille että on jotain tärkeätä kyseessä", kiivaili
hän.

"Kuulettehan hänen sanelevan tahtomatta tulla häirityksi", kuului
vastaus. "Tulkaa huomenna toistamiseen."

"Huomenna on se jo myöhäistä. Puikkikaa vain sisälle ja sanokaa mr
Ward'ille asian merkitsevän joko elämää tai kuolemaa."

Sihteeri epäröi hiukan ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Sanokaa hänelle vain olleeni lahden toisella puolella, Mill
Valley'ssa viime yönä ja antavani hänelle erään tiedonannon."

"Mikä on nimenne?"

"Älkää nimestä välittäkö. Ei hän minusta tiedä mitään."

Kun Dave päästettiin yksityiskonttoriin oli hän vielä
sotatuulella. Mutta nähdessään kookkaan vaalean miehen, joka saneli
naispikakirjoittajalle, kääntyvän tuolillaan nähdäkseen tulijan
muuttui heti Daven käytös. Hän ei ollut selvillä miksi niin kävi
ollen salaa vihassa omalle itselleen.

"Oletteko mr Ward?" kysyi Dave tylyllä äänellä mikä häntä yhä enemmän
ärsytti. Hän ei tätä aikonut kysyä.

"Olen", kuului vastaus. "Ja kuka te olette?"

"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Te ette minua tunne ja minun
nimeni on teille yhdentekevä."

"Lähetitte sanantuojan kera tiedon käynnistänne Mill Valley'ssa viime
yönä?"

"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave katsellen epäilyttävästi
konekirjoittajatarta.

"Kyllä. Mikä on asianne? Minulla on erikoisen kiirettä."

"Olisin tahtonut puhella kanssanne kahdenkesken, sir."

Mr Ward loi häneen pikaisen, lävitsetunkevan katseen, epäröi
hetkisen, mutta teki sitten päätöksensä.

"Olette muutaman minuutin vapaa, neiti Patter."

Tyttö nousi, kokosi papereitaan ja poistui. Dave katsoi hämmästyneenä
James Ward'ia, kunnes tämä henkilö katkaisi Daven juuri alkanutta
ajatusrengasta.

"No?"

"Olin viime yönä Mill Valley'ssa", alkoi Dave hämmästyneenä.

"Tuon olen jo kuullut. Mitä haluatte?"

Ja Dave jatkoi huolimatta kasvavasta varmuudentunnosta.

"Olin luonanne eilen, puistossa, tarkoitan."

"Mitä siellä teitte?"

"Aioin murtautua luoksenne", vastasi Dave kerrassaan
totuudenmukaisesti. "Kuulin teidän siellä asustavan aivan yksinään
muuan kiinalainen kokkina. Ja senlainen tilaisuus on houkutteleva.
En kuitenkaan minnekään murtautunut. Sattui nähkääs tapaus, mikä
sen esti. Siksi olen nyt täällä. Tulen varoittamaan teitä. Tapasin
teidän puistossa erään villin miehen vapaana -- oikea piru mieheksi.
Senlaisen miehen kun minut esimerkiksi olisi tuo villi repinyt
tuhansiin osiin. Milloinkaan en ole juossut niin kovaa kun häntä
pakoon mennessä. Tuskin on hänellä vaatteita yllään, kiipeilee vain
puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin hänen juoksevan erään
aavikkosuden jälkeen ja todentotta eikö hän saavuttanut eläintä juuri
kun katosivat näkyvistäni."

Dave vaikeni kuullakseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.
Mutta ne eivät vaikuttaneet mitään. James Ward oli tyyni ja utelias.

"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies,
sanotte. Miksi tulette tänne minulle puhumaan senlaista asiaa?"

"Varoittaakseni teitä uhkaavasta vaarasta. En juuri itse
lukeudu hellämielisten joukkoon, mutta en juuri siedä ihmisiä
tapettavan ... turhan takia, sanokaamme. Ymmärsin teitä uhkaavan
vaaran. Pidin sopivana varoittaa teitä sen varalta. Näin on asian
laita, totta pulmakseni. Jos tahtoisitte korvata vaivani ottaisin
tietystikin vastaan senlaisen. Se oli myöskin tarkoitukseni. Mutta
en kysy annatteko minulle vai ei. Joka tapauksessa olen teitä
varoittanut ja samalla täyttänyt velvollisuuteni."

Mr Ward mietti ja näppäili sormillaan kirjoituspöydän suojuskantta.
Dave huomasi suuret, voimakkaat ja hyvinhoidetut kädet, vaikkakin
suuresti auringon paahtamat. Hän pani myöskin merkille mitä
aikaisemmin oli huomannut -- nimittäin kapeahkon kaistaleen
iholaastaria otsassa toisen silmän kohdalla. Mutta häneen juurtunut
ajatus oli vieläkin aivan mahdoton.

Mr Ward otti sisätaskustaan lompakon ja avaten sen antoi hän sieltä
setelin Davelle, joka pistäessään rahan taskuunsa huomasi sen
kahdeksikymmeneksi dollariksi.

"Kiitos", sanoi mr Ward tarkoittaen sillä keskustelun olevan lopussa.
"Minäpä tutkitutan tuon asian. Vapaana kulkeva villi mies on aina
vaarallinen."

Mutta mr Ward oli niin tyyni, että Dave jälleen saavutti rohkeutensa.
Sitäpaitsi oli uusi päätelmä sukeltautunut esiin. Tuo villi mies oli
kaikesta päättäen Ward'in veli, muuan mielipuoli, joka pidettiin
teljettynä yksityisten luona. Dave oli kuullut sellaista puhuttavan.
Kenties toivoikin mr Ward sen pysyvän salassa. Siksi oli hänkin
saanut nuo kaksikymmentä dollaria.

"Kuulkaahan", aloitteli Dave, "ajatellessani lähemmin tuota asiaa,
oli tuo villi mies miltei teidän näköinen..."

Dave ei puhunut enemmän, sillä tässä silmänräpäyksessä tuli hän
todistajaksi suureen ilmemuutokseen ja seisoi siinä tirkistellen
edessään samat hirvittävän äkäiset, siniset silmät kuin viime
yönäkin, samat kynsimäiset puristuspihtikädet ja sama suuri
jättiläisolento, joka kaikin mokomin tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa.
Mutta tällä kerralla ei Davella ollut viskattavana sähkölyhtyä ja
häntä vangitsivat jäntevät käsivarret senlaisella pelottavalla
otteella, että hän suorastaan ähki tuskasta. Hän näki vielä valkeat
hampaat paljaina aivankuin purevan koiran. Mr Ward'in parta kosketti
hänen kasvojaan juuri kun hampaat oli valmiit puremaan kurkun poikki.
Mutta puremisesta ei tullut mitään. Sensijaan tunsi Dave miten tuon
toisen miehen ruumis kerrassaan jäykistyi kuin raudanlujan tahdon
pakottavasta voimasta ja sitten viskattiin hän syrjään ponnistuksetta
mutta senlaisella voimalla, että vain seinä hiljensi hänen vauhtinsa
ja tuossa permannolla makasi hän nyt läähättäen.

"Mikä on tarkoitus kun tulette tänne ja tahdotte anastaa rahaa?"
sihisi mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa rahat takaisin."

Dave ojensi hänelle setelin sanaakaan sanomatta.

"Luulin teidän tulevan tänne kelpo aikeissa. Nyt tunnen teidät.
Pitäkää huoli siitä, että ette enää täällä näyttäydy, enkä tahdo
teistä edes kuulla puhuttavankaan. Jos tulette tänne, pistän teidät
vankilaan, siellä on oikea paikkanne. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, sir", läähätti Dave.

"Menkäähän nyt."

Ja Dave läksi sanomatta sen enempää. Hänen molemmat käsivartensa
särkivät armottomasti tuon äärettömän voimakkaan otteen jälkeen. Kun
hänen kätensä piti avata oven, estettiin hänet.

"Teitä on suosinut onni", sanoi mr Ward ja Dave huomasi, että hänen
kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teitä
on suosinut onni. Jos tahtoani olisi seurattu olisin voinut riistää
lihakset käsivarsistanne ja viskata ne paperikoriin tuolla."

"Niin, sir", sanoi Dave ja hänen äänensä ilmaisi vilpitöntä uskoa
lausuttuihin sanoihin. Dave avasi oven mennen ulos. Sihteeri katsoi
kysyvästi häneen.

"Uff!" oli kaikki minkä Dave sanoi. Tällä sanalla katosi hän sekä
konttorista kuin tästä kertomuksestakin.


III.

James G. Ward oli neljänkymmenen vuoden ikäinen; hän oli hyvin
menestynyt liikemies ja peräti onneton. Neljänkymmenen vuoden ajan
oli hän yrittänyt ratkaista oman itsensä arvoitusta, mikä vuosi
vuodelta tuli hänelle yhä suuremmaksi koettelemukseksi. Hän muodostui
itse asiassa kahdesta eri henkilöstä ja ajanlaskun mukaan puhuttaessa
oli usea tuhat vuosi noiden kahden ihmisen välillä. Luultavasti
oli hän tutkinut kysymystä ihmisten kaksinaisopista syvemmin kuin
puoli tusinaa tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologisen alan
johtavaa erikoistuntijaa. Hänen tutkimustensa tulokset olivat aivan
erilaiset kuin aikaisemmat. Ei edes romaanikirjailijain hurjimmat
mielikuvitusolennotkaan päässeet hänen tasolleen. Hän ei ollut mikään
tohtori Jekyll tai Mr Hyde, ei myöskään ollut sen onnettoman nuoren
miehen kaltainen Kipling'in "Greatest story in the world." Hänen
molemmat henkilöyksilöt olivat niin sekaantuneet, että ne itseasiassa
tiesivät itsestään ja toisistaan.

Hänen ensimäinen minänsä oli uudenaikaisen kasvatuksen saanut mies
ja oli elänyt jälkiosan yhdeksästätoista vuosisadasta ja hyvän
erän kahdeskymmenen vuosisadan ensimäistä vuosikymmentä. Toisessa
minässään näki hän villin barbaarin, joka eleli alkeellisissa
olosuhteissa useita tuhansia vuosia sitten. Mutta kumpiko minä oli
toinen tai toinen ei hän milloinkaan voinut selvittää. Sillä hän oli
molemmat minät ja koko ajan molemmat minät. Sangen harvoin tapahtui
ettei ensimäinen minä tiennyt minkä toinen teki. Toinen asia oli
ettei hänellä ollut näkyjä ja muistoja menneisyydestä missä tuo
esihistoriallinen minä oli elänyt. Tämä alkuperäinen minä eleli
nykyaikaan, mutta oli se pakotettu elämään sitä elämää mikä oli
vietetty harmaassa muinaisuudessa.

Lapsuudessaan oli hän ollut ratkaisematon pulma isälleen ja äidilleen
sekä kotilääkäreille, mutta ne eivät milloinkaan päässeet selville
siitä, mistä hänen omituinen käytöksensä oli peräisin. Niinpä
esimerkiksi eivät voineet selvittää, mistä johtui tuo suunnaton
uneliaisuus aamupäivisin tai ylenmääräinen vilkkaus yöaikaan. Kun
tapasivat hänet kuleksimassa portaissa ja eteiskamareissa pimeässä
tai korkeita kattoja kiipeämässä tai harhailemassa vuorilla, luultiin
hänet unissakävijäksi. Mutta itseasiassa oli hän aivan valveilla,
vain hänen alkuajanminän vaisto vaati, että hänen piti vaeltaa
öiseen aikaan. Kun muuan typerä lääkäri erään kerran tahtoi tietää
totuuden, kertoi hän tälle avomielisesti asian oikean laidan, mutta
sai hän tällöin kestää sen häpeän, että koko kertomus leimattiin
ala-arvoiseksi ollen muka pelkkää "unelmaa."

Totuus asiassa on senlainen että hän hämärän ja illan tullessa
jäi valveille makaamaan. Silloin tuntuivat huoneen neljä seinää
suorastaan ärsyttävän. Tuhannet äänet kuiskasivat silloin pimeydestä.
Yö häntä kutsui, sillä tämän osan vuorokaudesta oli hän suurimmalta
osaltaan yökulkija. Kukaan ei häntä ymmärtänyt eikä hän tämän
jälkeen yrittänytkään tehdä selvityksiä kenellekään. Ne nimittivät
hänet unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin toimenpiteisiin
-- useasti kuitenkin tuloksetta. Lapsuusvuosinaan oli hän enemmän
viekkaanpuoleinen; hän oleskeli suurimman osan öistään vapaassa
luonnossa missä hän eli toisen minän elämää. Seurauksena tästä oli
että hän nukkui aamupäivisin. Aamupäiväluku ja koulukäynti oli
mahdoton ja loppujen lopuksi huomattiinkin että hän vain iltapäivisin
saattoi jotain oppia. Näin kasvatettiin ja kehitettiin hänen
uudenaikainen minänsä.

Mutta lapsena oli ja jäi hän arvoitukseksi. Hänet tunnettiin pienenä
paholaisena jolla oli sydämetön julmuus ja pahuus mielessään.
Kotilääkärit kutsuivat häntä keskenään sielutieteelliseksi
kummittelijaksi tai huonontuneeksi olennoksi. Hänen harvat
leikkitoverinsa pitivät häntä ihmetekeleenä, mutta silti pelkäsivät
häntä. Hän voitti ne kaikki kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja
pirunjuonien keksinnässä eikä kukaan uskaltanut ryhtyä tappeluun
hänen kanssansa. Hän oli nimittäin hirvittävän voimakas ja hulluuteen
saakka häijy.

Yhdeksänvuotiaana karkasi hän suurille vuoristoille; missä eleli
seitsemän viikkoa ihanaa yökulkijaelämää ennenkuin hänet keksittiin
ja vietiin kotiin. Miten hän oli onnistunut hankkimaan ruokaa
ja pitämään itseään kunnossa niin pitkän ajan oli kerrassaan
ihmeellistä. He eivät tienneet eikä hänkään kertonut montako kaniinia
oli tappanut, montako nuorta tai vanhaa viiriäistä oli ottanut kiinni
ja syönyt, montako talonpojan kanatarhaa oli ryöstänyt. Myöskään
hän ei puhunut montako pesää oli itselleen valmistanut ja sitten
pukeutuneena kuivain lehtien ja yrttien mattoon oli nukahtanut
lämpöisesti ja ihanasti useina aamupäivinä.

Yliopistossa tunnettiin hänet uneliaisuudestaan ja tylsyydestään
aamupäiväluennoilla ja loistavasta pirteydestään iltapäivillä.
Yksityisluennoilla käymällä ja lainaamalla tovereittensa
muistiinpanot onnistui hänen korjata nuo halveksitut
aamupäiväluennot; mutta iltapäiväluennot olivat hänelle voitonhetkiä.
Jalkapalloilussa oli hän mestari ja kaikkien kauhu ja miltei
kaikenlaatuisissa voimakilpailuissa oli hän varma voittaja; mutta
toisinaan sai hän omituisia raiviovimmakohtauksia. Hänen toverinsa
suorastaan pelkäsivät nyrkkitaistelua hänen kanssaan ja viimeisessä
ottelussaan oli hän purrut vastustajaansa olkaan.

Yliopistoajan päätyttyä lähetti epätoivoinen isä poikansa Wyomingin
karjanhoitolaan. Kolmen kuukauden kuluttua huomasivat nuo miehekkäät
partiolaiset etteivät voineetkaan selviytyä hänen kanssaan ja
sähköttivät isälle, että tämä tulisi noutamaan tuon villin ihmisen.
Ja kun isä saapui paikalle noutaakseen poikaansa tunnustivat
karjanhoitajat paljoa mieluummin tahtovansa joutua tekemisiin
ulvovain raakalaisten, räkättävien hullujen, loikkivain gorillain,
purevain karhujen ja ihmissyöjä-tiikerien kun tämän ihmeellisen
nuoren ylioppilaan kanssa. Hänellä on muuten tukkansa jakauksella
keskellä otsaa.

Yhdessä suhteessa puuttui häneltä muisto tuon alkeellisen minän
elämästä ja tämä koski kieltä. Jonkun omituisen atavistisen oikun
avulla oli hänelle jäänyt muistoon hiukkasen alkuajanminän kielestä
kuin rotumuistona. Riemun, innostuksen tai taisteluhalun hetkinä
saattoi hän ryhtyä laulamaan villejä raakalaiskansan lauluja tai
esittää runonlausuntoa. Tällä tapaa kykeni hän saada kuntoon tuon
eksyneen minäpuolikkaan omasta itsestään, joka muuten olisi ollut
tomuna jo tuhansia vuosia sitten. Kerran hän tahallaan lauloi usean
vanhan laulun professori Wertz'in läsnäollessa; tämä professori
opetti saksan kieltä ja oli sitäpaitsi huomattu ja suuresti
innostunut kielentutkija. Heti ensimäisen laulun kuultuaan teroitti
professori korviaan kysyen mitä sekasotkua tai alasaksaa tuo oli.
Kun hän oli lopettanut toisen laulunsa tuli professori vallan
haltioihinsa. James Ward lopetti tällöin esiintymistilaisuutensa
laulamalla erään laulun, jonka aina sai kielellensä ollessaan
mukana ankarassa painissa tai tappelussa. Silloin selitti
professori Wertz ettei se ollutkaan alasaksaa vaan vanhaa saksaa
tai muinaista teutonikieltä niin vanhalta ajalta, ettei sitä edes
oltu kielellisesti tutkittu. Se oli niin vanhaa ettei sitä tuntenut,
mutta siinä oli kummittelevia sananmuotomuistoja seassa, mitkä
professori tunsi ja hän harjautuneella mielihavainnollaan piti
oikeina ja todellisina. Hän kyseli sitäpaitsi mistä laulut olivat
peräisin pyytäen lainata laulut sisältävän kallisarvoisen kirjan.
Sitäpaitsi halusi hän myöskin tietää miksi nuori Ward alati on
teeskennellyt sanoen olevansa epätietoinen saksankielessä. Ja Ward ei
taitanut selvittää suhdettaan saksankieleen eikä lainata kirjaakaan.
Sittenkun viikkokausia oli rukoillut ja houkutellut tunsi professori
Wertz vastenmielisyyttä tuota nuorta miestä kohtaan luullen hänet
valehtelijaksi ja nimitti hänet uskomattoman itsekkääksi ihmiseksi.
Tämä kaikki johtui siitä, ettei tuo nuori mies johdattanut häntä
syvällisemmin perehtymään tuohon omituiseen sekasotkuun; tuo kieli
oli vanhempi kun mikään kieli jota tutkija on konsanaan tutkinut tai
edes uneksinut tutkivansa.

Mutta ei ollut mikään erikoinen ilo tälle sekarotuun kuuluvalle
nuorelle miehelle se tietoisuus, että hänessä yksi puoli on
nykypäivän amerikkalainen ja toinen puoli vanhan ajan teutonisukua.
Nykypäivän amerikkalainen hänessä itsessään ei ollut mikään veltto
ihminen ja hän (jos hän oli yksi _hän_ ja omasi edes jonkunverran
olemusmuotoa näitten kahden ulkopuolella) aikaansai eräänlaisen
tasoituksen tai sopimuksen yhden minän -- yökulkijan -- joka oli
liikkeellä yöllä ja väsytti toisen puolen aamupäivillä sekä toisen
minän, sivistynyt, hienostunut ja pyrkimys pysytellä normaalitasolla,
elävänä, rakastettavana ja liikettään hoitavana niinkuin toisetkin
ihmiset. Iltapäivänsä ja osan illastaan antoi hän yhdelle, yöt taas
toiselle, aamupäivisin ja osia yöstä nukkuivat molemmat kaksoset.
Mutta aamupäivänsä nukkui hän taas vuoteessa kuin valistunut ihminen
konsanaan. Yönsä nukkui hän villieläimen lailla, niinkuin oli tehnyt
silloinkin kun Dave Slotter astui hänen päällensä puistikossa.

Hän suostutteli isäänsä luovuttamaan pääomaa ja rupesi liikemieheksi
perustamalla liikkeen, mikä hoidettiin järkevästi ja tuli
kukoistavaksi, Ward kun koko sielullaan kiintyi siihen iltapäivinä,
hänen yhtiötoverinsa hoitaessa liikettä aamupäivinä. Alun illasta
vietti hän seuraelämässä, vaan kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä
valtasi hänet vastustamaton levottomuus ja katosi ihmisten parista
taas seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tuttavat uskoivat
hänen kuluttavan, suuren osan ajastaan urheiluun. Ja he olivatkin
oikeassa, vaikka eivät milloinkaan olisi aavistaneet minkälaiseen
urheiluun, vaikkakin olivat nähneet hänen ajavan erämaansusia
yöllisillä kilpajuoksuilla Mill Valley'in kukkuloilla. Eivät myöskään
uskoneet, kun merikapteenit kertoivat nähneensä kylminä talviaamuina
erään miehen uivan useampia peninkulmia rannasta Raccoon salmessa
tai voimakkaissa pohjavirtapaikoissa Goat Islannin ja Angel Islannin
välillä.

Mill Valley-huvilassa asusti hän yksinään lukuunottamatta
kiinalaista kokkia, kaikkitietäväistä, joka tiesi paljon isäntänsä
omituisuuksista, mutta hyvästä maksusta visusti vaikeni. Yöllisten
riemujen ja aamupäiväunen jälkeen matkusti James Ward yli lahdelman
San Franciscoon keskipäivällä kulkevalla höyrypurrella ja meni
kerhoonsa ja omaan konttoriinsa aivan normaalina ja sovinnaisena
liikemiehenä kuin ken tahansa siinä kaupungissa. Mutta kun päivä oli
kulunut iltaan kutsui yö hänet luokseen. Hänen kaikki aistimuksensa
saivat eloa ja hänet valtasi levottomuus. Hänen kuulonsa tuli
samassa tarkaksi. Yön tuhannet äänet kertoivat houkuttelevan ja
tunnetun tarinan ja jos hän sattui olemaan yksin rupesi hän kulkemaan
edestakaisin pienessä huoneessaan kun synkän metsän vangittu eläin.

Kerran hän rakastui. Mutta sitä huvitusta hän sitten myöhemmin
visusti karttoi. Hän kävi araksi. Ja useana päivänä oli tuossa
nuoressa naisessa, joka pelkästä säikähdyksestä menetti ainakin
osan arvokkuuttaan, siniset jäljet käsivarsissa, olkapäissä ja
ranteissa hänen kaikessa rakkaudessa myöhäisinä iltahetkinä
tuhlaamistaan hyväilyistä. Tuossa myöhäisessä iltahetkessä piili
hänen hairahduksensa. Jos hän iltapäivällä olisi kunnioittanut
morsiantaan hellyydellään olisi kaikki ollut hyvinpäin. Silloin olisi
hän esiintynyt neitosen edessä kuin hillitty herrasmies konsanaan.
Mutta öiseen aikaan oli hän kun hillitsemätön naisryöstäjä pimeissä
aarniometsissä. Hänen älynsä kyllä soi iltapäiviksi hänelle kyvyn
esiintyä rakastajana, mutta toiselta puolen oli hän selvillä siitäkin
tosiasiasta, että avioliitto johtaisi hirvittävään epäonnistumiseen.
Häntä kauhistutti jo pelkkä ajatus olla kahdenkesken aviosiippansa
kera pimeän tullen.

Siksi oli hän välttänyt kaikkinaisen mielistelyn, järjestänyt
kaksoisolentonsa, ansainnut miljoonan liikeasioistaan, pysyen etäällä
tytärtään naittavista äideistä. Ja kirkas- ja pirteäsilmäiset nuoret
naiset kaikilta ikäluokilta olivat tutustuneet Lilian Gersdaleen
ja ehdottomasti kielletyt oleskelemasta hänen seurassaan illalla
kello kahdeksan jälkeen. Hän metsästi öisin erämaansusia ja nukkui
niitten pesissä metsässä. Tuon seikan oli hän onnistunut pitämään
salaisuutena kaikilta muilta paitsi Lee Sing'iltä ... nyttemmin vielä
Dave Slotter'ilta. Viimemainitun tekemä paljastus säikähdytti hänet
kerrassaan. Vaikkakin hän oli yrittänyt synnyttää kauhua tuossa
murtovarkaassa saattoi tämä vallan hyvin puhua suunsa puhtaaksi
ihmisten kesken. Ja vaikkapa ei tämä puhuisikaan, paljastaisi hänet
joku toinen ennen pitkää.

Siksipä teki nyt James Ward uusia voitokkaita yritteitä saada
mitättömäksi tuo muinaisajan minä omassa itsessään. Hän seurasi aivan
täsmälleen tuota mielijohdettaan tavata Lilian vain iltapäivisin
ja ensimäisinä iltatunteina ja uskoi varmaan ajan koittavan,
milloin tämä neitonen suosii hänen lähestymistään ja toivoi salaa
ettei hänen tuota tarvitsisi katua. Mikään nyrkkeilijä ei ole
milloinkaan harjoituttanut itseänsä hartaammin, ankarammin ja niin
tunnontarkasti kilpaotteluun kun hän tänä aikana yrittäessään
tukahduttaa villiolennon itsessään. Muun muassa yritti hän väsyttää
itsensä päivän kuluessa, jotta uni tekisi hänet kuuroksi yön
kiusauksille. Hän irtautui helpolla konttoritehtävistään tehden
pitkiä metsästysretkiä, ajoi hirviä takaa miltei pääsemättömillä
ja tiettömillä alueilla mitä konsanaan saattoi löytää -- ja alati
päivisin. Yöt oli hän sisällä ollen tyystin väsynyt. Asunnossaan
laittoi hän kuntoon voimistelutelineitä ja kun toiset suorittivat
liikkeen kymmenen kertaa teki hän sen sata kertaa samassa ajassa.
Mutta korvaukseksi rakensi hän itselleen nukkumis-aitan ylhäällä
katolla. Täällä sai hän toki hengittää tuota siunattua yöilmaa.
Kaksinkertaiset ristikkoaidat estivät häntä karkaamasta metsään. Joka
ilta sulki Lee Sing oven avaten sen seuraavana aamuna.

Elokuussa pestasi hän useita palvelijoita Lee Sing'in avuksi ryhtyen
järjestämään vastaanottotilaisuuksia huvilassaan Mill Villey'ssä.
Lilian, hänen äitinsä ja veljensä sekä puolisen tusinaa yhteisiä
ystäviä olivat vieraina. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kaikki
hyvällä tolalla. Ja kolmantena iltana hänen pelatessaan noppapeliä
kello yhteentoista saakka oli hänellä jo täysi syy olla ylpeä
itsestään. Hän onnistui salaamaan levottomuutensa, mutta kohtalo
oli satuttanut niin, että Lilian Gersdale istui pelipöydässä hänen
oikealla puolellaan. Tämä neitonen oli puhdas pieni kukkanen ja
yötunnelmassa ärsytti häntä tytön hauraus. Hän ei kuitenkaan
rakastanut tuota naista sen vähemmin, mutta hän tunsi miltei
vastustamattoman halun kietoa käsivartensa tytön ympäri ja piestä
häntä. Etenkin koska Lilian näytti voittavan hänessä alaa.

Hän lähetti noutamaan metsästyskoirat ja tuntien miltei halkeavansa
kiukusta hyväili hän koiraa ja tämä ote tuntui lieventävän. Kosketus
tuohon villakarvaiseen koiraturkkiin tuotti hänelle helpotusta
ja näytti siltä kuin kestäisi hän koko illan. Kukaan vieraista
ei aavistanut minkälaista kauheata taistelua isännän sisimmässä
riehui hänen suruttomasti naurahtaessaan ja siinä pelatessaan mitä
suurimmalla tarkkuudella. Kun hän tuli nukkumis-aittaansa ollen
varmasti sisäänsuljettuna teki hän kolmasti tai neljästi niin
monta ruumiinharjoitusta kuin tavallisesti, kunnes väsähtäneenä
kaatui vuoteelle maaten siinä unettomana ja pohtien kahta
kysymystä, mitkä erittäin häntä vaivasivat. Yksi näistä oli nuo
voimisteluharjoitukset. Ne olivat mahdottomat. Mitä enemmän hän
harjoitti tällä rajattomalla tavalla, sitä vahvemmaksi hän kävi.
Tietysti väsytti hän näin yökulkijan ja muinaisuuden minän, mutta
luultavasti viivytti tämä vain sitä onnettomuuspäivää kun hänen
voimansa kävisi hurjaksi ja ylittäisi oman itsensä. Silloin tulisi
tuo voima peloittavammaksi kuin ennen milloinkaan. Toinen kysymys oli
hänen avioliittonsa ja se viekkaus jota hän pimeyden tultua käytti
välttääkseen vaimonsa. Näissä tuloksettomissa mietteissä tulikin uni.

Mistä tuo suuri taistokarhu tuona yönä saapui oli pitkän ajan
salaisuutena. Springs Brothers'in sirkus, joka esiintyi Sausalitossa
toimeenpani pitkät ja turhat etsiskelyt löytääkseen "Big Benin",
suurimman kaikista kesytetyistä karhuista. Mutta "Big Ben" pääsi
pakoon ja tuhansien huvilain ja herraskartanoitten parista valitsi
se juuri James G. Ward'in huvilan temmellyspaikakseen. Äkkiäpä herra
Ward seisoi permannolla väristen jännityksestä ja taisteluhalua
uhkuva povi sekä vanha tuttu sotahuuto huulillaan. Ulkosalta kuului
koirien kiivas haukunta. Ja ylinnä kaiken hälinän keskeltä kuului
koiran kuolinvalitus -- Ward tunsi sen omakseen.

Avonuttuun puettuna ja ennättämättä edes ottaa aamukengät jalkoihinsa
murtautui hän ovesta minkä Lee Sing oli huolella sulkenut ja syöksyi
alas portaita ulos pimeyteen. Kun hänen alastomat jalkansa tunsivat
hietakäytävän, pysähtyi hän pistäen kätensä portaitten alle ja veti
esille tutunomaisesta piilopaikasta kookkaan kuhmurasauvansa --
muuten vanha seuralainen jollakin järjettömällä vuoristoseikkailulla.
Raivostuneitten koirien haukunta tuli yhä lähemmäksi ja heilutellen
tuota kuhmurasauvaansa syöksyi hän suoraan pensastiheikköön, siellä
kohdatakseen petoeläimen.

Heränneet vieraat kokoontuivat suurelle parvekkeelle. Joku heistä
sytytti sähkövalonkin, mutta eivät nähneet yön pimeydessä muuta
kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien
takana muodostivat puut tiiviin muurin; siitä ei valokaan päässyt
pilkahtamaan lävitse. Mutta jossakin täällä pimennossa suoritettiin
kauhea taistelu. Kuului hitonmoinen seos eläinääniä; koirien
haukuntaa ja karhun mörinää. Kovat iskut siinä jaettiin ja raskaat
ruumiit rysähtivät pensaikkoon.

Taistelu siirtyi puitten välistä tielle aivan parvekkeella
olevien katsojain eteen. Ja nyt he näkivät. Rouva Gersdale huusi
kietoutuen puoleksi tiedottomana poikaansa. Lilian tarttui
niin voimakkaasti parvekkeen kaidepuihin, että se koski hänen
sormissaan monta päivää jälkeenpäin ja tirkisteli kauhistuneena
vaaleatukkaista, villisilmäistä jättiläistä, tuntien hänet siksi
mieheksi, jonka kanssa oli määrä solmia avioliitto. Hän heilutteli
suurta kuhmurasauvaansa ja tappeli jäykkäniskaisesti mutta tyynesti
takkuista villipetoa vastaan. Otus oli suurempi kuin uskalsi
kuvitellakaan. Eläimen raajat olivat loppuun kuluttaneet Ward'in
aamukauhtanan ja sitäpaitsi kynsineet hänen ihonsa verinaarmuihin.

Lilian Gersdalen kauhun muodosti pääasiassa tuo levottomuus
rakastetustaan, mutta oli siinä suuri osa pelkoakin siitä, miten
hänelle lopulta kävisi tuossa ottelussa. Ei milloinkaan olisi tuo
nainen saattanut uskoa senlaisen kauhistuttavan ja inhoittavan villin
piilevän hänen sulhasensa silitettyjen paidanrintojen ja virheettömän
pukimen takana. Ja milloinkaan ei hän ole saanut nähdä miten mies
taisteli. Senlainen kamppailu ei tosiaankaan lukeutunut nykyaikaan
eikä hänen edessään ollut nykyajan ihminenkään, mutta tuota hän ei
tiennyt. Sillä nyt ei mies ollut herra James Ward, Washingtonin
liikemies vaan muuan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento,
joka olosuhteitten pakottamana oli eläytynyt uudelleen kolmentuhannen
vuoden perästä.

Koirat piirittivät taistelevia yhä edelleen haukkuen tai riehuivat
edestakaisin herättääkseen karhun huomiota. Kun eläin sitten kääntyi
ympäri torjuakseen tuonlaiset hyppäykset sivultapäin, syöksyi mies
esille pakottaen kuhmurasauvallaan vastustajansa menemään edellään.
Joka lyönti kohotti karhun vihan, eläin ryhtyi hyökkäykseen, hypäten
otti mies aimo askeleen sivulle koirien ohitse, vetäytyi sitten
taaksepäin taas uudistaen hyökkäyksen toiselta suunnalta. Silloin
koirat pitivät sopivana hyökätä, vaan eläimen raivo kääntyi jälleen
heidän puoleensa.

Äkkiä tuli sitten loppu. Karhu teki käänteen antaen käpälällään
eräälle koiralle ankaran iskun; koiran viskasi sitten eläin murtunein
kylkiluin ja taittunein selin pitkälle syrjään. Silloinpa vasta
ihmispeto tuli haltioihinsa. Kuohuvana raivosta päästi hän itsestään
villiytyneen, töykeän äänen juostessaan näkyville ja molemmin
käsin heiluttaen kuhmurasauvaansa antaen sen sattua ulvovan karhun
keskikalloon. Ei edes karhun kallokaan kestänyt tuonlaista murtavaa
iskua; eläin menikin nokilleen kumoon ja koirat heittäytyivät
empimättä saaliinsa kimppuun. Ja keskellä koirien myllerrystä
loikkasi herra Ward karhun ruumiille seisoen sen päällä hohtavassa
sähkövalossa nojautuen kuhmurasauvaansa ja ylisti voittoaan
laulamalla tuntemattomalla kielellä erään laulun. Laulu oli niin
vanha, että professori Wertz olisi antanut kymmenen vuotta elämästään
sen muistiin merkinnästä.

Vieraat riensivät kilvan esille ottaakseen herra Wardin hoitoonsa ja
kunnioittaakseen häntä, mutta silloinpa James Ward jälleen katsahti
muinaisihmisen silmistä. Hän katsoi vaalean puhtoista rakastamaansa
nykyajan tyttöä ja tunsi omituisesti ratkeavan aivoissaan. Hän horjui
väsähtäneenä tytön luo, irroitti kuhmurasauvansa ja oli vähällä
kaatua. Jotakin oli hänessä epävireessä. Hänen järkensä pirstoutui
käsittämättömistä tuskista. Oli kuin hänen sieluansa olisi reväisty
kahtia. Hän seurasi toisten katseita huomaten karhun kuolleen
ruumiin. Se näky vaikutti häneen kauhistuttavasti. Hän päästi huudon
ja olisi karannut tiehensä elleivät toiset taluttaneet häntä sisälle
huvilaan.

James J. Ward on edelleenkin toiminimen Ward, Knowles & C:o:n
päällikkönä. Mutta hän ei kauemmin asusta maalla eikä myöskään
metsästä erämaansusia kuutamossa öiseen aikaan. Muinaisihminen
hänessä kuoli tuona yönä, kun tappoi karhun Mill Valley'ssa. James
J. Ward on nyttemmin kokonaan James J. Ward, hän ei enää anna
osaa omasta itsestään jollekin eksyneelle muinaisajan olennon
laskuvirheelle. Ja James J. Ward on täysin uudenaikainen, että hän
kaikessa laajuudessaan elää sivistystuskan kirouksen alaisena.
Hän pelkää pimeyttä ja yö metsässä tuntuu hänestä hirvittävän
kauhuaherättävältä. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee kerrassaan
turhantarkka järjestys ja hän on äärimmilleen innostunut kaikkiin
keksinnöihin, mikäli ne koskevat suojaa murtovarkautta vastaan.
Hänen kotinsa on sähköjohtojen sokkelo ja illan tullen vieras
tuskin saattaa huoneustossa liikkua herättämättä hälyytyskelloja
soimaan. Myöskin on hän keksinyt avaimettoman ovilukon, minkä
hänen matkustavat vieraansa pitävät liivintaskussaan ja käyttävät
nopeasti ja vaivatta kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei
katso miehensä arkailevan. Siinä suhteessa tuntee vaimonsa hänet
liiankin hyvin. Ja toisten sankarisielujen tapaan on hän tyytyväinen
levätessään laakereillaan. Eivätkä hänen rohkeuttaan epäile ne, jotka
tuntevat Mill Valley'n tapahtuman.



EPÄILYTTÄVÄ TAPAUS.


I.

Carter Watson tuli hitaasti astuskellen viimeinen numero muuatta
aikakauslehteä kainalossaan katsellen uteliaana ympärilleen.
Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi kulki tällä
kadulla. Muutokset olivat suuret ja suorastaan hämmästyttävät. Tämä
länsiamerikkalainen kaupunki kolmellasadallatuhannella sielulla
oli vain kolmekymmentätuhatta asukasta käsittävä kaupunki kun
hän pikkupoikana oli maleksinut sen katuloilla. Se katu mitä hän
nyt kulki oli siihen aikaan reunustettu työläisasunnoilla mitkä
olivat sangen kunnioitettavat ulkomuodoltaan. Mutta nyt näytti sen
yli lepäävän lievimmin sanottuna kaksinainen piirre. Siellä oli
paljon kiinalaisia ja jaappanilaisia pikkukauppoja ja peliluolia
ripotettuina valkorodun pesikköjen ja kapakkain väliin. Nuoruutensa
rauhaisa katu oli nyt muuttunut kaupungin viheliäisimmäksi
kortteliksi.

Hän katsoi kelloaan. Puoli kuusi. Vaikkakin hyvin tiesi tämän
tunnin kuolleeksi hetkeksi tässä korttelissa, oli hänestä kuitenkin
mielenkiintoista nyt katsella ympärillensä. Kaksikymmentä vuotta oli
hän harhaillut ympäri tutkimassa koko maailman yhteiskunnallisia
kysymyksiä. Koko tämän ajan oli hän alati muistellut kotikaupunkinsa
olevan miellyttävän ja sitäpaitsi terveellisen. Nyt näkyvä muutos
oli sangen yllättävä. Hänen täytyi ehdottomasti kulkea eteenpäin ja
lähemmin katsella minkälaiset muutokset olivat kohdanneet kaupunkia.

       *       *       *       *       *

Ja lisäksi tuli Carter Watson'in valveilla oleva sosiaalinen
ja kansallinen yhteistunto. Ollen rikas ja riippumaton oli hän
kyllästynyt tuhlaamaan voimiansa kirjavan ylhäisöelämän teekutsuihin
ja päivällisiin. Naisnäyttelijät, kilparatsastustilaisuudet ja
senlaatuiset huvit olivat hänestä yhdentekevät. Hän suosi tieteitä,
ollen suuri maailmanparantaja, vaikkakin hänen tähänastinen
toimintansa pääasiallisesti oli muodostunut vakavampien
aikakauslehtien avustamiseen, älykkäästi ja loistokkaasti
kirjoitettuihin kirjoihin työväenluokan asemasta ja köyhäin
korttelien asukkaista. Ne kaksikymmentäseitsemän kirjaa kun tähän
saakka olivat julkaistut nimitettiin muunmuassa seuraavasti: "Jos
Kristus tulisi New Orleans'iin", "Työssä loppuunkulunut työläinen",
"Uudistuksia Berliinin työväen asunto-oloissa", "Köyhäinhoito
Englannin maaseudulla", "Syrjäkaupungin asukkaat", "Uudistus ja
vallankumous", "Yliopistojen kasarmijärjestelmä radikalismin
pesäpaikkana" ja "Sivistyksen uranuurtajat."

       *       *       *       *       *

Mutta Carter Watson ei ollut tunteiltaan sairaaloinen eikä
oikullinen. Hän ei menettänyt malttiansa niissä löytämissään
kurjuusoloissa joita tutki ja paljasti. Häntä ei vaivannut mikään
yltiöpäinen tunteellisuus. Hänen hyvätuulinen mielensä, laaja
kokemuksensa ja filosoofinen taipumuksensa pelastivat hänet siitä.
Ei hän myöskään harrastanut salamanpikaisia uudistuksia. Hänen
mielipiteensä mukaisesti parannettiin yhteiskuntaa vain äärettömän
pitkällä ja paljon kärsivällisyyttä kysyvällä kehityksellä.
Ei löytynyt minkäänlaisia oikoteitä eikä äkkinäinen uudestaan
syntyminen saattanut tulla kysymykseen. Ihmiskunnan parannus tulee
käydä pitkällisen tuskan ja kärsimyksen kautta niinkuin kaikki
yhteiskuntaparannukset menneinäkin aikoina.

Mutta tänä kesäisenä iltapäivänä oli Carter Watson sangen utelias.
Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle; sen nimikilpi oli perin
loistava ja siinä luettiin nimi "Vendôme". Ravintolaan johti kaksi
sisäänkäytävää. Nähtävästi niistä toinen vei kapakkaan. Siitä ei hän
välittänyt. Toinen porras oli kapea eteinen. Kun Watson oli kulkenut
sen läpi seisoi hän suuressa huoneessa, mikä oli täynnä tuolien
reunustamia pöytiä ja aivan tyhjänä vieraista. Hämärässä valossa näki
hän pianon huoneen nurkassa. Hän päätti tulla toisen kerran katsomaan
ja tarkastamaan minkälaisia ihmisiä siellä tapasi istua juomassa
näissä monissa pöydissä. Nyt kulki hän kuitenkin huoneen ympäri.

Huoneen taaimmasta osasta johti ovi pieneen keittiöön. Siellä istui
Vendôme'n isäntä, Patsy Horan, yksin pöydän ääressä syöden kevyen
päivällisen ennenkuin iltakiireet alkoivat. Patsy Horan oli koko
maailman vihollinen. Hän oli noussut aamulla väärällä jalalla ja koko
päivän oli kaikki käynyt hullusti. Jos olisi kysynyt viinureilta
Patsy Horan'in olotilaa olisivat he vastanneet hänen sairastavan
luulotautia. Mutta siitä ei Carter Watson ollut tietoinen. Kun hän
kulki tuon pienen oven ohi sattui Patsy Horan'in äkäinen katse
aikakauskirjavihkoseen mitä hän kantoi kainalossaan. Patsy ei
tuntenut Carter Watson'ia eikä myöskään tiennyt, että mies kantoi
kainalossaan juuri aikakauskirjaa. Aiheeton kiukuntunne sai Patsyn
ajattelemaan, että tuo tuntematon mies oli yksi niitä leukavia
nulikoita, jotka pilaavat seinät hänen huoneustossaan liimaamalla
niille kaikenlaiset ilmoituslehtiset. Kansilehden väri osoitti
selvään tuon olevan juuri senlaisen julistuksen. Se oli riidan
alkusyynä. Pöytäveitsi ja haarukka kädessään juoksi Patsy Carter
Watson'in jälkeen.

"Ulos!" huusi Patsy. "Tiedän mitä teillä on tekeillä!"

Carter Watson säpsähti. Mies oli sukeltautunut esiin yhtä nopeasti
kuin taikarasian ukko.

"Te likaatte seiniäni", huusi Patsy ja sitten seurasi kokonainen
sarja haukkumasanoja.

"Pyydän anteeksi siinä tapauksessa että..." Pitemmälle ei hän
päässyt. Patsy keskeytti. "Ulos! Ja pitäkää suunne kiinni!" karjasi
Patsy ja varmentaakseen sanojensa vaikutusta heilutteli hän veistä ja
haarukkaa.

Carter Watson kuvitteli tuon pöytähaarukan epämiellyttävällä tavalla
iskettynä kahden kylkiluun väliin ja käsitti hän olevan tyhmää
puhua tuon enempää kääntyen äkkiä mennäkseen. Näky tuosta nöyränä
peräytyvästä selästä näytti ärsyttävän Patsy Horan'in vielä enemmän,
sillä hän heitteli luotaan veitsen ja haarukan ja hyökkäsi Carter
Watson'in kimppuun.

Patsy painoi kahdeksankymmentä kiloa. Saman painoi myöskin Watson.
Siinä suhteessa olivat miehet tasaväkiset. Mutta Patsy oli vain
tavallinen kapakan oviloikkari ja Watson nyrkkeilijä. Tuossa oli
jälkimäinen voitokkaampi, sillä Patsy karkasi päälle ja kohotti
oikean kätensä murhaavaan iskuun. Watson tarvitsi vain antaa
kohtisuora isku vasemmalle puolelle ja lähteä pakoon. Mutta
Watson'illa oli toinenkin etuisuus. Hänen nyrkkeilytaitonsa ja
kokemukset kaiken maailman rosvokortteereista olivat opettaneet
hänelle itsensähillitsemistaidon.

Hän kääntyi ja sensijaan että olisi lyönyt, väistyi hän Patsy'n
hyökkäyksiä. Mutta Patsy syöksi kuin härkä täyttä vauhtia kun Watson
taas kääntyi kohdatakseen riitakumppaninsa ollen aivan vauhtia
vailla. Tulos oli se, että molemmat kaatuivat lattialle kaikkine
satakuusikymmentäkiloineen hirveällä rytinällä. Watson oli alinna.
Hän makasi permannolla niin että pää kosketti suuren huoneen
ulommaista seinää. Kadulle oli sataviisikymmentä jalkaa, ajatteli
Watson nopeaan. Hänen ensimäinen päätöksensä oli yrittää välttää
kaikkea riitaa. Ei hän tuntenut minkäänlaista halua nähdä nimensä
lapsuuskaupunkinsa sanomalehdissä; kaupungissa eleli sitäpaitsi
useita sukulaisia ja perhetuttavia.

Sitten sitoi hän käsivarsillaan hänen päällään makaavan miehen,
pitäen häntä kiinni ja odotti tulevaa apua, minkä heidän
niskaheittonsa aiheuttama kolahdus aikaansai. Apu tulikin -- kuusi
miestä syöksyivät kapakkapuolelta asettuen puolipiiriin heidän
ympärilleen.

"Nostakaa hänet pystyyn, pojat", sanoi Watson. "En ole häntä lyönyt,
enkä tahdo tapella."

Mutta puolipiiri vaikeni. Watson ei päästänyt otettaan, vaan odotti.
Useitten epäonnistuneitten yritysten jälkeen aikaansaada Watson'ille
pahaa rupesi Patsy sopimaan.

"Päästäkää minut, niin minäkin päästän", sanoi hän.

Watson päästi otteensa, mutta kun Patsy oli ryöminyt pystyyn, seisoi
hän siinä uhaten yhä makaavaa vihollistaan valmiina iskemään.

"Nouskaa pystyyn", komenteli Patsy.

Hänen äänensä oli ankara ja lannistumaton kuin Jumalan ääni
viimeisellä tuomiolla. Watson tiesi ettei Patsyltä ainakaan armoa
olisi odotettavissa.

"Menkää pois tieltä niin nousen", vastasi hän.

"Jos olette herrasmies, niin nouskaa", sanoi Patsy. Hänen
vaaleansiniset silmänsä säkenöitsivät vihasta ja hänen nyrkkinsä oli
suunnattu surmaniskuun.

Samassa silmänräpäyksessä vei hän jalkansa takaisin potkiakseen
toista kasvoihin. Watson nousi pystyyn niin nopeasti että valtasi
kokonaan vastustajansa ennenkuin tämä kerkesi lyömään. Pitäessään
häntä kiinni sanoi Watson katsojille:

"Ottakaa hänet varteen, pojat. Näettehän, etten häntä lyö. En
suorastaan tahdo tapella. Tahdon päästä täältä pois."

Mutta piiri ei liikahtanut eikä puhunut, sen hiljaisuus oli niin
onnettomuutta ennustava että Watson oikein värähteli. Patsy
ponnisteli poistaakseen häntä yltään, mutta seurauksena tästä oli
Patsyn joutuminen selälleen. Watson riisti itsensä irti hänestä
syösten ovea kohti. Mutta puolipiiri asettui väliin kuin muuri.
Hän huomasi heidän kalpeanlihavat kasvonsa, senlaiset kun eivät
milloinkaan ole auringonpaisteessa ja hän tiesi, että tietä sulkevat
miehet olivat yölintuja ja petoeläimiä kaupungin viidakossa. He
tunkivat hänet kohti Patsyä.

Syntyi uusi ottelu jolloin Watson, varmana jonkun silmänräpäyksen,
kääntyi piirin puoleen. Taaskin puhui hän kuuroille korville.
Silloin rupesi hän pelkäämään. Sillä hän oli nähnyt monta senlaista
tapausta senlaisissa huonoissa pesissä kuin tämä oli, missä nuoret
miehet ovat joutuneet pahoinpitelyn esineiksi, saaneet rintakehänsä
ja kasvonsa rikkipoletuiksi ja toiset menettäneet henkensäkin. Hän
tiesi myöskin, jos onnistuisi selviytymään tästä pelistä ei hän
saanut vastustajalleen enempää kuin hänen seuralaisilleenkaan antaa
minkäänlaisia lyöntejä.

Hän paloi oikeutettua kiukkua. Seitsemän yhtä vastaan ei missään
suhteessa ollut tasaväkistä. Hän oli vihainen ja hänessä heräsi tuo
eläimellinen taisteluhimo mikä piilee joka miehen povessa. Mutta
hän muisti vaimonsa ja lapsensa, vielä tekeillä olevan kirjansa;
laajat, lainehtivat viljavainiot maatilallaan korkealla ylänkömaalla,
joihin hän oli erikoisen kiintynyt. Hän näki salamannopealla
välkkeellä sinisen taivaan, kultaisen auringonpaisteen mikä virtasi
hänen kukkaisniityilleen, tuon laiskan alhaalla joessa polvia
myöten seisovan karjan ja säkenöivät taimenkalat koskessa. Elämä
oli ihanaa -- aivan liian ihanaa, ettei sitä kannattanut uhrata
hetken eläimelliselle vaistolle. Lyhyeen sanottu oli Carter Watson
kauhistunut mutta jääkylmä.

Hänen vastustajaansa vangitsi voimakas ote, mutta hän yritti
riistäytyä irti siitä. Taaskin pisti Watson hänet nurin juosten
sitten tiehensä mutta nuo kalpeanlihavat estivät sen ja hänen
täytyi väistää Patsyn nyrkiniskuja ja uudelleen puristaa nyrkkiään
vihollistaan vastaan. Tämä ote uusiutui monta kertaa. Ja Watson kävi
yhä kylmäverisemmäksi, kun taas Patsy raivosi yhä villimmin, hän kun
ei päässyt hänen kimppuunsa. Nyrkkeilyn aikana rupesi hän sitäpaitsi
päällään puskemaan. Ensikerran se sattui Watson'in nenään. Sitten
piiloitti hän nyrkkeilyn aikana kasvonsa Patsyn rinnalla. Mutta
vimmattu Patsy jatkoi puskemistaan ja satutti pahasti omat silmänsä,
poskensa ja nenänsä iskemällä ne vastustajan pääkalloon. Mitä enemmän
Patsy vahingoitti itseänsä, sitä enemmän ja rajummin hän puski.

Tämä tappelu kesti noin kaksitoista tai viisitoista minuuttia. Watson
ei milloinkaan tehnyt iskua, yritti vain päästä pois. Ollessaan
toisinaan vapaa ryömi hän pöytien välitse päästäkseen ovelle, mutta
kalpeanlihavat tarttuivat takin helmaan viskaten hänet ryntäävän
Patsyn luo. Kerta toisensa jälkeen vieläpä lukemattomia kertoja
nyrkkeili hän asettaen Patsyn selälleen mutta joka ainoa kerta
kieritti tämä ensin Watsonia ympäriinsä ja lennätti hänet ovea kohti.
Watson siis näin joutui hiukan lähemmäksi omaa päämääräänsä.

Hattua vailla, revittynä, vertavuotavin nenin ja toinen silmä ummessa
tuli Watson vihdoinkin kadulle erään poliisin luo.

"Pidättäkää tuo mies", sähisi Watson.

"Terve, Patsy", sanoi poliisi. "Mitä on tekeillä?"

"Terve, Charley", kuului vastaus. "Tuo sälli tulee sisään hiipien..."

"Pidättäkää tuo mies", toisti Watson.

"Älkää lörpötelkö!" sanoi Patsy.

"Älkää lörpötelkö!" toisti poliisimies. "Muuten teidät pidätetään."

"Ei ennenkuin olette pidättäneet tuon miehen. Hän on hyökännyt
päälleni raakamaisesti ja aivan syyttä."

"Onko tuo totta, Patsy?" kysyi poliisi.

"Ei. Sallikaa minun selvittää tuo asia, Charley. Minulla on
todistajia jotka puheeni pätevyyttä varmentavat, vaikkapa Jumalankin
edessä. Istuin keittiössäni syöden lautasellisen soppaa, silloin
tuleekin tuo roisto sisään ruveten metelöimään. Milloinkaan
elämässäni en ole miestä nähnyt. Hän oli juovuksissa..."

"Katsokaahan minua, poliisi", väitti sosioloogi harmissaan. "Olenko
juovuksissa?"

Poliisi katsoi häneen katkerin ja uhkaavin silmin ja nyökkäsi
Patsy'lle kehoitukseksi jatkamaan.

"Tämä lurjus laski pilaa kanssani. 'Olen rosvokuningas Dodo', sanoi
hän, 'ja tulen leikkaamaan teidät siekalesyltyksi. Kädet ylös!'
sanoi hän. Suuni vetäytyi vehnäseen hymyyn, mutta samalla veteli hän
kahdesti minua korville ja kaasi soppani lattialle. Katsokaa silmäni.
Hän miltei murhasi minut."

"No, miten käynee, pidätättekö hänet?" kysyi Watson.

"Leipälaukku kiinni", kuului vastaus, "muuten teidät pidätetään."

Carter Watson'in kansallinen oikeustajunta heräsi.

"Herra poliisi, panen vastalauseeni..."

Samassa tarttui poliisi häntä käsivarteen niin rajusti, että oli
vähällä kaatua.

"Mars mies! Olette pidätetty."

"Pidättäkää sitten hänet myöskin", sanoi Watson.

"Ee-ei", vastasi poliisi. "Miksi hyökkäsitte hänen kimppuunsa hänen
istuessaan kaikessa rauhassa syömässä soppaansa?"


II.

Carter Watson oli todella suuttunut. Hänen kimppuunsa oli aivan
syyttä hyökätty, hänet oli vaikeasti pahoinpidelty ja kaikenlisäksi
vielä pidätetty. Aamulehdet sisälsivät poikkeuksetta kauheat
kuvaukset siitä, miten hän juovuspäissään oli ruvennut riitelemään
tunnetun Vendôme-kahvilan isännän kanssa. Patsy Horan ja hänen
seuralaisensa kuvasivat yksityiskohtia myöten tuon ottelun. Ehdoton
totuus oli se, että Carter Watson oli ollut juovuksissa. Kolmasti
oli hänet viskattu katuojaan ja kolmasti oli hän palannut takaisin
kuin kiljuva jalopeura ja vannonut ajavansa kaikki kadulle. "_Etevä
sosioloogi saa vasten naamataulua_" oli ensimäinen otsake, minkä
luki sanomalehden ensi sivulta, ja alla oli suuri kuva hänestä
itsestään. Toiset otsikot lukivat: _"Carter Watson tavoittelee
maailmanmestaruutta"; "Carter Watson saa lämpöisen ruokansa";
"Tunnettu sosioloogi yrittää puhdistaa nurkkakahvilan" ja "Carter
Watson hävinnyt Patsy Horanille kolmessa ottelussa."_

Seuraavana aamuna saapui Carter Watson, hänet oli vapautettu takuuta
vastaan, poliisituomioistuimeen kuulusteltavaksi jutussa "Valtio
Carter Watson'ia vastaan" koskeva erään Patsy Horan'in pahoinpitelyä.
Mutta yleinen syyttäjä, joka nautti palkkaa siitä kun hän syytti
kaikki rikokset kaupunkilaisten turvallisuutta vastaan, vei häntä
ensiksi syrjään puhutellen Carter Watson'ia yksityisesti.

"Miksette anna jutun raueta?" sanoi syyttäjä. "Sanonpa teille mitä on
tehtävä: ojentakaa herra Horan'ille kätenne ja selvittäkää asia, niin
saa juttu heti raueta. Vain sana tuomarille ja juttu teitä vastaan
raukeaa aiheettomana."

"Mutta minäpä en anna tuon jutun unohtua", kuului vastaus.
"Virkavelvollisuuksiinne kuuluu syyttää minua sensijaan että pyydätte
sopimaan tuon ... tuon vekkulin kanssa."

"Niin, minä kyllä haastan teidät oikeuteen", vastasi toinen.

"Silloin on teidän annettava haaste myös Patsy Horan'ille", neuvoi
Watson, "sillä minä kyllä vangitutan hänet pahoinpitelystä."

"On parempi että ojennatte hänelle kätenne ja sovitte", sanoi yleinen
syyttäjä ja tällä kertaa kuului hänen äänensä miltei uhkaavalta.

Molempain miesten kuulustelu oli määrätty samaksi aamupäiväksi
viikkoa myöhemmin tuomari Witberg'in osastolle.

"Sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia", sai Watson
kuulla eräältä lapsuudenystävältään, kaupungin suurimman lehden
ent. toimittaja. "Kaikki tietävät sinun saaneen selkääsi tuolta
mieheltä. Hän on perin huonossa maineessa. Mutta sinua se ei auta
pienimmässäkään määrässä. Molemmat jutut raukeavat. Siitä saat
kiittää että olet se mikä olet. Tavallinen ihminen saisi tuomion."

"Mutta minäpä en ymmärrä", väitteli sosioloogi hämmästyneenä.
"Tuotapikaa hyökkäsi tuo mies kimppuuni lyöden minut vallan
pahanpäiväisesti. Minä en lyönyt häntä kertaakaan. Minä..."

"Se ei tähän kuulu", keskeytti toinen.

"Mitä tähän sitten kuuluu?"

"Sen sanon sinulle. Aiot ruveta kamppailuun kaupungin poliisia ja
koko poliittista koneistoa vastaan. Kuka olet sinä? Et ole edes
tämän kaupungin henkikirjoissakaan. Asut maalla. Sinulla ei ole
täällä äänioikeutta. Vielä vähemmin voit käyttää toisten ääniä. Tuo
pelihuoneen isäntä voi komentaa koko joukon ääniä piirissään ... koko
joukon ääniä."

"Tahdotko sillä sanoa tuomari Witbergin väistyvän pyhistä
virkavelvollisuuksistaan ja poikkeavan valastaan päästämällä vapaaksi
tuon roiston?" kysyi Watson.

"Saatpa nähdä", kuului katkera vastaus. "Oo, hän tulee menettelemään
varsin hienosti. Hän tekee esittämättä muodollisen ja lainopillisesti
moitteettoman lausunnon, täyteen sullottu sanakirjan kauniilla
sanoilla, jotka ovat yhteydessä oikeuteen."

"Mutta löytyyhän sanomalehtiä", virkkoi Watson.

"Ne eivät nyt ole kapinassa kaupunkihallituksen kanssa. Ne tulevat
härnäämään sinua aivan kauheasti. Olethan nähnyt mitä jo ovat
tehneet."

"Vainiin, nuo poliisitutkintojen selostajat siis eivät kirjoita
totuudenmukaisesti?"

"Heidän on vain kirjoitettava jotain niin lähelle totuutta, että
yleisö heitä uskoo. Hehän kirjoittavat selostuksensa saamiensa
kaavojen mukaisesti. He ovat saaneet käskyn väärentää ja värittää
eikä sinusta jää paljoakaan jälelle kun ovat lopettaneet. On parasta
antaa koko jutun heti raueta. Sinä kyllä vedät lyhemmän korren."

"Mutta tutkinto on määräpäivänä." "Sano vain yhden ainoan sanan,
niin se peruutetaan. Ihminen ei voi tapella koneen kanssa, ellei
hänelläkin ole konetta apunaan."


III.

Mutta Carter oli itsepäinen. Hän oli varmasti vakuutettu siitä,
että tuo koneisto hänet voittaisi. Mutta hän oli koko elämänsä
ajan yrittänyt koota sosialiset kokemukset itselleen ja tässä oli
epäilemättä jotakin uutta.

Oikeudenkäyntipäivän aamuna teki yleinen syyttäjä uuden yrityksen
saada asia sovintoon.

"Jos tuohon suuntaan puhutte on parasta minulle kääntyä asianajajan
puoleen", sanoi Watson.

"Senlaista ei tarvita", sanoi yleinen syyttäjä. "Minulle maksaa
kaupunki palkan syyttäjäntoimestani ja kyllä minä syytän. Mutta
kuulkaahan mitä teille sanon. Teillä ei ole minkäänlaisia
onnistumisen mahdollisuuksia. Me yhdistämme molemmat jutut yhdeksi
ainoaksi ja silloinpa saatte nähdä."

Tuomari Witberg'in näkeminen vaikutti edullisesti Watson'iin.
Jokseenkin nuori mies, pieni ja kylliksi lihava, sileäksi ajetuilla
sekä verrattain älykkäillä kasvoillaan tuntui hän itseasiassa sangen
suopealta. Tätä edullista vaikutusta lisäsivät vielä nuo hymyilevät
huulet ja mustien silmien naurunhaluinen kimmellys. Watson'in
lähemmin tarkastaessa ja arvostellessa häntä oli hän varma vanhan
ystävänsä suuresti erehtyneen.

Mutta Watson tuli piankin toisille mietteille. Patsy Horan ja
kaksi hänen apureistaan antoivat senlaisen todistuksen missä oli
kokonainen paljous valheita. Watson ei olisi milloinkaan tuota
uskonut ellei olisi itse kuullut. He kielsivät toisten olleen
tilaisuudessa saapuvilla. Niistä kahdesta todistajasta väitti toinen
olleensa keittiössä ja nähneensä Watson'in aiheettoman hyökkäyksen
Patsy'n kimppuun kun taas toinen, kapakkahuoneessa ollut, todisti
kuinka Watson oli toisen ja kolmannen kerran tullut sisäänhyökäten
yrittääkseen tappaa viattoman Patsy'n. Ne syytökset kun asetettiin
Watson'in harteille olivat niin suurenlaiset, niin sanomattoman
raa'at että hän uskoi niillä vahingoittavansa oman asiansa. Ei
voinut ajatellakaan hänen voivan käyttää niin voimakkaita sanoja.
Mutta kun he kertoivat niistä raivokkaista lyönneistä, mitkä olivat
satamalla sataneet Patsy-raukan kasvoille ja tuolista mikä särettiin
hänen turhaan yrittäessään potkaista Patsya, tunsi Watson itsensä
samalla kertaa sekä huvitetuksi että surulliseksi. Tutkinto oli
kerrassaan ilveily, mutta toiselta puolen oli masentavaa nähdä sitä
alhaista tapaa ajatellessa kuinka pitkä on se tie jota ihmiskunnan on
kulettava ylöspäin.

Watson ei tuntenut itseänsä. Eikä hänen pahin vihollisensakaan olisi
tuntenut häntä siinä kuvassa, minkä todistajat maalasivat äänekkäistä
yli-ihmisistä. Mutta niinkuin mutkikkaissa tapauksissa yleensä, oli
tässäkin aukkoja ja ristiriitaisuuksia eri kertomusten välillä.
Tuomari ei niitä näyttänyt huomioivan ja yleinen syyttäjä ja Patsy'n
asianajaja sivuuttivat ne helposti. Watson ei vaivautunut hankkimaan
itselleen asianajajaa ja siitä oli hän nyt mielissään.

Mutta hänellä oli jälellä hiukan luottamusta tuomari Witberg'iin kun
hän itse astui esille ja rupesi kertomaan omaa historiaansa.

"Satuin aivan sattumalta kulkemaan tuota katua", aloitti Watson,
mutta tuomari keskeytti.

"Emme ole täällä kuulemassa mitä te ennen teitte", sanoi tuomari
Witberg. "Kuka löi ensimäisen iskun?"

"Herra tuomari", vastasi Watson, "minulla ei ole todistajia tuosta
tappelusta ja voin vain toteennäyttää väitteitäni kertomalla kokonaan
koko jutun..."

Taaskin tuli hän keskeytetyksi.

"Täällä ei ole tarkoitus kertoa jännittäviä nurkkanovelleja", ärtyi
tuomari Witberg ja katseli ankarasti ja pahaatarkoittavasti häntä.
Watson tuskin saattoi uskoa tuon samaksi mieheksi jota oli tavannut
ja puhutellut joku minuutti sitten.

"Kuka ensiksi löi?" kysyi Patsy'n asianajaja.

Yleinen syyttäjä tarttui nyt asiaan pyytäen saada tietää, kumpiko
tämä oli kahdesta yhdistetystä jutusta ja millä oikeudella Patsy'n
asianajaja juuri asiakirjojen tässä kohdassa ryhtyi asiaan. Patsy'n
asianajaja vastaili. Tuomari Witberg asettui molempien väliin
selittäen olevansa epätietoinen kahden eri jutun yhdistämisestä.
Kaikki tuo piti selvittää. Syntyi ankara suukopu, mikä päättyi
asianajajien anteeksipyyntöön toisiltaan ja oikeudelta. Sitten
oikeuskäsittely jatkui ja Watson'ista tuntui kuin olisi joukko
taskuvarkaita pahoinpidellyt ja tuuppinut rehellistä miestä sillä
aikaa kun vievät hänen kukkaronsa. Kone työskenteli, siinä kaikki.

"Miksi menitte tuohon huonomaineiseen huoneustoon?" kysyttiin häneltä.

"Valtiotaloutta harrastavana ja sosioloogina olen useana vuotena
pitänyt tapanani..."

"Sallikaa meidän päästä 'oloogien' kuulemisesta", nuhteli tuomari
Witberg. "Tämähän on yksinkertainen kysymys. Vastatkaa siihen myöskin
yksinkertaisesti. Onko totta tai eikö teidän juovuksissa olonne?
Siitä kaikki riippuu."

Kun Watson yritti kertoa miten Patsy oli itse pilannut kasvonsa
puskien päällään, tehtiin julkista pilaa Watson'ista ja tuomari
Witberg läksytti hänet uudelleen.

"Ettekö muista juhlallisesti vannoneenne, että todisteluissanne
puhutte vain totta, ei muuta?" kyseli hän. "Mitä nyt kerrotte on
vain lasten satuja. Ei ole ymmärrettävää, että ihminen itseään
vahingoittaa iskemällä arimmat osansa kasvoistaan teidän kalloonne.
Tehän olette älykäs mies. Ei senlainen ole ymmärrettävissä, eikö
totta?"

"Ihmisiä on yleensä vaikea ymmärtää kun ovat ilkeitä", vastasi Watson
sävyisästi.

Mutta silloinpa vasta tuomari Witberg syvästi loukkaantui ja puhkesi
puhumaan oikeutetun harmin sävyyn:

"Mitä oikeutta teillä on niin sanoa? Se on turhaa. Ei kuulu asiaan.
Te olette täällä todistaaksenne tapahtuneita tapahtumia. Tuomioistuin
ei ollenkaan tahdo kuulla mielipiteitä."

"Vastasin vain kysymykseenne, herra tuomari", väitteli Watson nöyränä.

"Sitä ette suinkaan tehneet", kuului seuraava nuhtelu. "Pyydän
huomauttaa, että teette itsenne syypääksi loukkaustaherättävään
esiintymiseen oikeuden edessä senlaisilla häikäilemättömillä
lausunnoillanne. Ja tahdon teille ilmaista että me tässä
vaatimattomassa tuomioistuinsalissa tiedämme soveltaa niinhyvin
lain pykäliä kuin vaarinottaa kohteliaisuuden vaatimuksia. Häpeän
puolestanne."

Seuraavan kärkkään kinastelun jatkuessa asianajajain välillä
keskeytyi hänen kertomuksensa tapahtumista Vendôme-kahvilassa
ja Carter Watson katsoi eteensä -- kaikkea katkeruutta vailla,
huvitettuna, mutta samalla kertaa surullisena. Häntä hämmästytti
suuresti ne maata hallitsevat suuret ja pienet vehkeilykoneistot,
rankaisematon ja hävytön juonittelu minkä tuhansissa yhteiskunnissa
tuon koneiston sydämettömät käskyläiset harjoittavat. Tässä hän
seisoi tuomiosalissa ja tuomarin edessä, jonka koneisto pakoitti
alamaisimmasti ryömimään erään pelihuoneenisännän edessä; tuo isäntä
komenteli koko joukon ääniä. Miten halpamaista ja likaista tämä
kaikki olikin, niin oli se kuitenkin pilkahdus siitä äärettömän
suuresta ja monimutkaisesta koneistosta jokaikisessä yhteiskunnassa,
joka kaupungissa ja joka tuhansin eri muodoin koko maata pimensi.

Hän kuuli korvillaan vanhan sanonnan: 'on kun voisi nauraa itsensä
kuoliaaksi!' Suurimman suunsoiton aikana naurahti hän kerran
äänekkäästi saaden siitä tuomari Witberg'in ärtyneen silmäyksen.
Nämä törkeät asianajajat ja törkeä tuomari -- ajatteli hän -- olivat
tuhatta kertaa pahemmat kuin raa'aksi parkitut perämiehet kaikkein
kurjimmalla merimieslaivalla. Heillä ei ollut vain oikeus haukkua,
vaan he tekivät muutakin suojellakseen itsensä. Nämä pikkutirannit
sensijaan hakivat suojaa lain majesteetilta. He löivät vaan ei kukaan
saanut lyödä takaisin. Suojanaan oli heillä vankilakomerot ja tyhmien
poliisien ruoskat -- palkatut tappelupukarit. Mutta katkera ei hän
silti ollut. Hän unohti koko heidän raakuutensa ja likaisuutensa
siksi kun se oli niin hassunkurinen. Hänen iloinen luonnonlaatunsa
oli tässä hyvänä apuna.

Mutta kuinka pilkattu ja naurunalainen hän olikaan, onnistui
häneltä kuitenkin antaa yksinkertainen ja totuudenmukainen selostus
tapahtumista. Ja tehokkaasta ristikuulustelusta huolimatta ei hänen
todisteistaan ainoatakaan kohtaa voitu kumota. Se oli jotakin aivan
muuta kun ne valalla vannotetut valheet mitkä olivat esiintyneet
Patsy'n ja hänen seuralaistensa lausunnoissa.

Niinhyvin Patsy'n asianajaja kuin yleinen syyttäjäkin jättivät jutun
sinänsä tuomioistuimen ratkaistavaksi ilman sen enempiä muistutuksia.
Watson kyllä puolestaan yritti sitä kumota, mutta yleinen syyttäjä
pakoitti häntä vaikenemaan ilmoittaen samalla kuka oli ja sanoi
olevansa tietoinen velvollisuuksistaan.

"Patrik Horan on todistanut olleensa hengenvaarassa ja täytyi ryhtyä
itseänsä puolustamaan", alkoi tuomari Witbergin päätös. "Herra
Watson on väittänyt sitä samaa. Molemmat ovat alituiseen selittäneet
että aina toinen heistä olisi lyönyt ensimäisen iskun; molemmat
ovat alituiseen selittäneet että aina toinen heistä oli hyökännyt
syyttä toisen kimppuun. Laki säätää, että vastaajalle epäilyttävissä
tapauksissa luetaan hänen hyväkseen se tapaus. Tässä on aivan selvään
esillä epäilyttävä tapaus. Riita-asiassa Valtion ja Carter Watson'in
välillä tunnustetaan siis mainitulle Carter Watson'ille tuo etuisuus
ja hänet selitetään täten vapaaksi kaikesta edusvastuusta. Samaa
sanottakoon Valtion ja Patrik Horan'in välisessä jutussa. Hän saa
laskea hyväkseen tuon epäilyttävän tapauksen ja hänet selitetään
täten vapaaksi kaikesta edesvastuusta. Kehoitan molempia asiakkaita
ojentamaan toisilleen kätensä ja sopimaan."

Ensimäinen Watson'in huomiota herättävä päällekirjoitus iltalehdissä
oli seuraava: "_Carter Watson vapautettu_." Seuraavan päivän lehdissä
oli luettavana seuraavaa: _Carter Watson vapautetaan sakolla_.
Mutta ensi sijalle tuli muuan lehti aloittaen: "_Carter Watson
kunnon mies_." Seuraavan päivän lehdestä luki hän tuomari Witberg'in
kehoittaneen molempia taistelupukareita ojentamaan toisilleen
kätensä, minkä heti tekivätkin. Alempana luki hän:

"Nyt menemme tämän asian päälle ottamaan ryypyn", sanoi Patsy Horan.

"Sama se", sanoi Carter Watson.

Ja käsikädessä marssivat he lähimpään anniskelupaikkaan.


IV.

Koko juttu ei Watson'in mieleen jättänyt mitään katkeruutta. Se oli
eräänlaista uutta sosiaalista huomiota ja aiheutti uuden kirjan
kirjoittamiseen nimellä: _Poliisituomiomenetelmä._ Erittely-yritys.

Eräänä kesäaamuna vuosi jälkeenpäin oli hän maatilallaan. Watson
laskeutui hevosenselästä ja kiipesi muuatta kalliotietä pitkin
tarkastamaan edellisenä talvena istuttamiaan saniaispensaita.
Tullessaan kalliotien ylimpään päähän oli hänen edessään muuan
kukkaniitty, ihastuttava palanen luontoa matalain kunnaitten ja
puittenlatvain eristämänä suuresta maailmasta. Ja täällä tapasi
hän erään herran, joka nähtävästi oli kävelyllä pikkukylän
kesähotellista. Senlainen sijaitsi kivenheittomatkan päässä. He
tapasivat ja tunsivat heti toisensa. Tämä oli tuomari Witberg. Tässä
oli myöskin aivan selvä tapaus kuuluva lainkohtaan: "tunkeutuminen
vieraille alueille". Watson oli rajoilleen asettanut kilpiä:
"Kielletty alue". Hän ei kuitenkaan koskaan sitä käytännössä
soveltanut.

Tuomari Witberg ojensi kätensä, mutta Watson ei ollut tuota
näkevinään.

"Politiikka on lokainen ammatti, eikö totta herra tuomari?" sanoi
hän. "Näen kyllä kätenne mutta en välitä siihen tarttua. Sanomalehdet
sanoivat minun ravistaneen kättä Patsy Horan'in kanssa tuon
kuulustelun jälkeen. Tehän tiedätte ettei niin tapahtunut. Mutta
nytpä sanon teille että tuhatta kertaa mieluummin antaisin käteni
Patsy Horan'ille ja hänen viheliäiselle koiraseurakunnalleen kuin
teille."

Tuomari Witberg'iin koski tämä sangen kiusallisesti ja kun hän
änkytti ja karisti kurkkuaan yrittäen jotakin sanoa, katsoi Watson
häntä. Tällöin sai hän omituisen päähänpiston ja päätti järjestää
katkeran ja toiselta puolen hupaisen ilveilyn.

"Tuskinpa saattaisi odottaa teiltä tuonlaista pitkävihaisuutta,
lahjakkaalta ja maailmaanähneeltä henkilöltä", sanoi tuomari.

"Pitkävihaisuutta?" toisti Watson. "Ei suinkaan. Senlainen on minulle
vierasta. Ja osottaakseni sen teille tahdon näyttää teille jotain
erikoista mitä ette koskaan ole nähneet". Watson katsoi ympärilleen
ja otti nyrkinkokoisen rosokiven maasta. "Katsokaa tätä. Pitäkää nyt
varanne."

Tuota sanoessaan löi Carter Watson itseään kasvoihin kivellä. Kivi
leikkasi posken luuhun saakka ja veri kuohui.

"Kivi oli liian terävä", sanoi hän hämmästyneelle poliisituomarille,
joka luuli hänen tulleen hulluksi. "Minun on myöskin hankittava
itselleni joitakin sinisiä kohtia. Silloin ei saata olla tarpeeksi
realisti."

Carter Watson löysi nyt sileän kiven ja löi sillä poskelleen usean
kerran sangen varovasti.

"Kas noin", sanoi hän tyytyväisenä. "Tämä tulee kauniin siniseksi
ja keltaiseksi muutaman tunnin kuluttua. Se tulee ehdottomasti
näyttämään vakuuttavalta."

"Te olette hullu", sanoi tuomari Witberg värisevällä äänellä.

"Älkää minulle puhuko noin epäkohteliaasti", sanoi Watson. "Näettekö
minun rikkinäiset ja vertavuotavat kasvoni? Tuon olette te tehneet
oikealla kädellänne. Te löitte minua kahdesti -- noin ja noin. Se
on törkeä, aiheeton pahoinpitely. Olen hengenvaarassa. Minun on
puolustettava itseäni."

Tuomari Witberg peräytyi toisen miehen uhkaavia nyrkkejä.

"Jos minua lyötte vangitsen teidät", uhkasi tuomari Witberg.

"Tuon sanoin minäkin Patsy'lle", kuului vastaus. "Ja tiedättekö mitä
hän sanoi sen sanottuani?"

"Ei."

"Näin."

Samassa silmänräpäyksessä sattui Watson'in oikea nyrkki tuomari
Witberg'in nenään. Oikeudenedustaja kaatui taaksepäin ruohikkoon.

"Nouskaa pystyyn!" komenteli Watson. "Jos olette herrasmies niin
nouskaa -- tuon sanoi Patsy minulle, niinkuin tiedätte."

Tuomari Witberg ei tahtonut nousta, mutta Watson tarttui hänen
kaulukseensa, nosti hänet pystyyn ja antoi hänelle sinisen silmän
kaataen uudelleen. Sitten seurasi rangaistus kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan. Tuomari Witberg sai aimo selkäsaunan. Hän sai
korvapuusteja ja nyrkiniskuja poskilleen ja hänen nokkansa kynti
vaon maahan. Koko ajan muistutteli Watson miten Patsy Horan oli
käyttäytynyt. Silloin tällöin antoi tuo raivostunut sosioloogi
uhrilleen oikein turkin liiasta. Kerran nosti hän pystyyn
tuomariraukan ja satutti tahallaan nokkansa tämän pääkalloon. Nenä
rupesi heti verta vuotamaan.

"Katsokaahan!" huusi Watson ottaessaan askeleen taaksepäin ja
taitavasti salli veren pirskoutua omalle paidanhialleen. "Tuon olette
te tehnyt. Omalla nyrkillänne. Sehän on kauheata. Olette suorastaan
murhannut minut. Taaskin on minun puolustettava itseäni."

Vielä kerran sai tuomari Witberg nyrkiniskun naamaansa ja löysi
itsensä ruohikosta.

"Minä vangitsen teidät", nyyhkytti tuomari makuupaikaltaan.

"Juuri niin sanoi Patsykin."

"Raaka -- niff, niff -- hyökkäys -- niff, niff -- aivan syyttä."

"Juuri niin sanoi Patsykin."

"Minä vangitsen teidät, siitä voitte olla varma."

"Pitäkää kiinni leipälaukkunne, niinkuin puhutaan sakilaiskielellä."

Sen sanottuaan ratsasti Carter Watson kalliopolkua pitkin alas kylään.

Kun tuomari Witberg linkkasi ajotietä ylämäkeä hotelliinsa pysähdytti
hänet muuan maalaispoliisi, joka ilmoitti hänelle Carter Watson'in
ilmiantaneen hänet päällekarkauksesta ja pahoinpitelystä.


V.

"Herra tuomari", sanoi Watson seuraavana päivänä kylätuomarille.
Kylätuomarina toimi muuan varakas talonpoika, joka kolmekymmentä
vuotta sitten oli läpäissyt maanviljelyskoulun. "Koska tuo Sol
Witberg on katsonut hyväkseen haastaa minut oikeuteen muka
pahoinpitelystä sittenkun minä ensin haastoin hänet pahoinpitelystä,
haluaisin ehdottaa, että molemmat jutut yhdistetään. Todistajat
ja asiakirjat ovat molemmissa jutuissa samat."

Tuohon kylätuomari suostuikin ja kaksoisjuttu alkoi. Watson syyttäjänä
astui ensin esiin kertoen jutun.

"Olin juuri kukkasia noukkimassa", sanoi hän. "Noukin kukkia omalla
maallani enkä osannut ajatellakaan minkäänlaista vaaraa. Äkkiäpä
syöksyi tuo mies esille puitten takaa ja heittäytyi kimppuuni.
'Olen rosvopäällikkö Dodo', sanoi hän, 'ja minä hakkaan teidät
siekalesyltyksi. Kädet ylös!' Vedin suutani hymyyn mutta samassa löi
hän minua niin, että kaaduin ja hukkasin kukkani. Kauhea minkälaista
kieltä hän käytti. Se oli raaka pahoinpitely aivan syyttä. Katsokaapa
poskiani. Katsokaapa nenääni. En voinut sitä ymmärtää. Luultavasti
oli hän juopunut. Ennenkuin olin ehtinyt toipua hämmästyksestäni
ennätti hän lyödä minut näin. Olin hengenvaarassa ja minun oli pakko
puolustautua. Siinä kaikki, herra tuomari, vaikka viimeksi tulee
minun painostaa, etten voi kylliksi ihmetellä. Miksi sanoi hän
olevansa rosvopäällikkö? Miksi hyökkäsi hän kimppuuni aivan syyttä?"

Sol Witberg tuli näin saaneeksi ilmaisia opetustunteja
valehtelemistaidossa oikeuden edessä. Hän oli usein tuomarituoliltaan
kärsivällisenä kuunnellut tuonlaisia valejuttuja ja vääristelyjä,
mutta ensi kerran suunnattiin ne nyt häntä itseänsä vastaan eikä
hän sen kauemmin istunut poliisituomioistuimella oikeuspalvelijat,
poliisien ruoskat ja vankilakopit takanansa.

"Herra tuomari", virkkoi hän, "en milloinkaan ole kuullut
tuonlaista paljoutta valheita punottavan kokoon noin kärkkäältä
valehtelijalta..."

Watson nousi rajusti pystyyn.

"Herra tuomari, asetan vastalauseeni. Teille herra tuomari, kuuluu
ratkaista mikä on totta tai valetta. Tuo todistaja on täällä
lausumassa mitä todellakin on tapahtunut. Hänen henkilökohtaiset
ajatuksensa asioista ja laaduista yleensä ja minusta eivät ollenkaan
ole tämän jutun yhteydessä."

Tuomari kynsi päätään ja ärtyi.

"Tämä on aivan oikein", selitti tuomari. "Ihmettelen suuresti
että te, herra Witberg, joka pidätte itseänne tuomarinveroisena
ja olette perillä lain muodoissa, teette itsenne syypääksi
tuonlaiseen laittomaan menettelyyn. Te esiinnytte kuin jokin
paloviina-asianajaja. Täällä on yksinkertaisesti kysymys
päällekarkaamisesta ja pahoinpitelystä. On ratkaistava kumpi löi
ensimäisen iskun ja me emme välitä mielipiteistänne ja hra Watson'in
henkilökohtaisesta luonteesta. No, mitä teillä on sanomista?"

Sol Witberg oli raivossaan purrut arkaa ja paisunutta huultaan
ettei se olisi tuottanut kipua. Mutta hän hillitsi itsensä kertoen
yksinkertaisesti, suoraan ja totuudenmukaisesti tapahtumasta.

"Herra tuomari", sanoi Watson, "pyydän, että kysytte häneltä mitä hän
teki tiluksillani?"

"Hyvä. Mitä oli teillä tehtävää hra Watson'in tiluksilla?"

"En tiennyt että ne olivat hänen maitansa."

"Hän on ollut kielletyllä alueella, herra tuomari", virkkoi Watson.
"Kukaan ei saata olla näkemättä varoituskuulutuksiani."

"En nähnyt mitään kuulutuksia", sanoi Sol Witberg.

"Olen itse ne nähnyt", soimasi tuomari. "Ne pistävät hyvin silmään.
Ja tahdon huomauttaa, herraseni, jos te pikkuasioissa viekastelette
tulevat tärkeämmät tiedonantonne epäilyksenalaisiksi. Miksi löitte
hra Watson'ia?"

"Herra tuomari, en ole häntä sormellani koskenut, niinkuin jo sanoin."

Tuomari katsoi Carter Watson'in paisunutta ja pahasti survottuja
kasvoja ja kääntyi Sol Witberg'in puoleen häijysti mulkoilevin
silmin.

"Katsokaa tuon miehen poskea!" ärjyi hän. "Ellette sormellannekaan
ole häneen koskenut, mistä johtuu että häntä on näin lyöty ja pahoin
tärvelty?"

"Niinkuin olen todistanut..."

"Ajatelkaa mitä puhutte", varoitti tuomari.

"Minä ajattelen eteeni, herra. Puhun vaan senlaista mikä on totuus.
Hän löi itse itseänsä kivellä. Hän löi itseänsä kahdella eri kivellä."

"Onko siinä järkeä, että senlainen ihminen, joka ei ole hullu,
noin tekee itselleen pahaa ja jatkaa sitä hakkaamalla arimmat osat
kasvoistaan kivellä?" kysyi Carter Watson.

"Se kuulostaa lapsensadulta", komenteli tuomari. "Olitteko
juovuksissa herra Witberg?"

"Ei, herra tuomari."

"Ettekö juo milloinkaan?"

"Toisinaan."

Tuomari mietti tätä vastausta hiotulla syvämielisyydellä.

Watson sovitti katseensa ja vilkutti silmillään Sol Witberg'iä. Mutta
tuo pahasti putiloitu henkilö ei voinut nähdä mitään lystillistä
tässä tapahtumassa.

"Hyvin omituinen juttu, hyvin omituinen juttu", selitti tuomari
ruvetessaan antamaan lausuntonsa. "Molempain asianosaisten lausunnot
ovat aivan vastakkaiset. Ei ole muita todistajia, kun molemmat
asianosaiset. Molemmat väittävät toisen hyökänneen, enkä tiedä
minkäänlaista mahdollisuutta laillista tietä saada tietää totuus.
Mutta minulla on yksityinen mielipiteeni, herra Wiberg ja neuvon
teitä tästälähin pysyttelemään Watson'in tiluksien ulkopuolella eikä
näyttäytymään näilläkään seuduilla..."

"Tuo on minusta loukkaus!" virkkoi Sol Witberg.

"Istukaahan, herra!" jyrähteli tuomari. "Jos kerran vielä keskeytätte
tuomaria tuolla tavalla, sakotan teidät oikeuden edessä suuttumusta
herättävästä käytöksestänne. Ja sanonpa vielä etukäteen että tulen
tuomitsemaan teille melko korkean sakon -- teidän -- itse tuomarina,
pitäisi kai huomioida taitavaa ja arvokasta esiintymistä oikeuden
edessä. Nyt julistan päätökseni:

"Lainopillinen sääntö määrää, että vastaaja epäilyksenalaisessa
tapauksessa saa laskea tuon epäilyksenalaisen hyväkseen. Niinkuin
olen sanonut ja toistan vielä kerran, ei löydy minkäänlaista
mahdollisuutta minulle ratkaista kumpi riitapuoli löi ensimäisen
iskun Siksi olen pakotettu suureksi ikävyydekseni" -- hän piti
väliajan ja vilkkui Sol Witberg'iä -- "tunnustaa molemmille
riitapuolille tuo etuisuus. Hyvät herrat, poistukaa."

"Tämän asian muistoksi juomme grogi-juoman", sanoi Watson
Witberg'ille heidän jättäessään tuomioistuinsalin. Mutta tuo loukattu
mies ei antanut käsivarttaan eikä myöskään marssinut lähimpään
anniskelupaikkaan.



LUJAT NYRKIT.


"Samoset"-purrella oli ryhdytty suurenmoisiin toimenpiteisiin
joulunviettoon nähden. Koska pursi ei useampaan kuukauteen ollut
poikennut missään ihmismäisessä satamassa, ei purren muonavarasto
voinut kehua lukuisilla herkuilla. Kuitenkin oli Minnie Duncan
onnistunut suunnittelemaan oikeita juhlaruokalistoja niinhyvin
hienommalle yleisölle kuin laivamiehistöllekin.

Boyd Duncan, purren omistaja, oli omaperäinen ihminen. Niin sanoivat
ainakin hänen ystävänsä. Melkoisen rikkaana ei hänen tarvinnut
muuta kuin huolehtia mukavuudestaan ja tähän tarkoitukseen oli hän
sittemmin valinnut matkustuksen maailman ympäri syrjäisiä ja suuresti
epämukavia teitä pitkin. Hänen vaimonsa Minnie Duncan pidettiin
myöskin omaperäisenä naisena hän kun suurella mieltymyksellä seurasi
mukana miehensä harharetkillä.

Lasikellon lyödessä kahdeksan kertaa kokoontui purren miehistö
ruorirattaan luo ja Boyd Duncan tuli näkyville musta pullo ja
kipponen kädessään. Joulun kunniaksi tarjosi hän rommijuoman itse,
puoli kipposta päätä kohti. He nielivät juomansa tehden suillaan
joukon mieliteltyjä irveitä ja äänekkäitä maiskutuksia, vaikkakin
rommi oli melko karvas ja kylliksi voimakas kuumentamaan heidän
limakalvojaan. Kaikki joivat juomansa lukuunottamatta raitista
kokkipoikaa.

Rouva Minnie kutsui sitten jokaista nimeltään jakaen joululahjat.
Jokaista lahjaa seurasi sitäpaitsi antajan puolelta hauskasti
lausuttu leikillinen omistuslause mikä suuressa määrässä oli omiaan
enentämään jouluaaton hupia. Lahjoina jaettiin halvat kellot,
tuppiveitset, suuri valikoima ongenkoukkuja, tupakkarasioita,
tulitikkuja ja koreat karttuunivaipat vyötärön ympärille. Raikuvat
naurupuuskat olivat todisteena siitä, kuinka runsaasti Minnie
Duncan'in leikilliset sanasutkaukset tervehdittiin.

Oli vielä varhainen ilta -- lasikello oli juuri lyönyt kahdesti
-- jolloin Duncan ja vaimonsa seisoivat hyttinsä edustalla,
katsoivat yläsuuntaan tuumien jos mahdollisesti voisivat sijoittaa,
vuoteensa purren kannelle. Pieni tumma pilvenlonka näkyi nousevan
taivaanrannalla, uhaten kylläkin sateella. Tästä seikasta juuri
puhuivat kun laivan kapteeni, Dettmar, tullen perältä ja ollen
menossa kannen alle äkkiä katsoi puhujiin sangen epäilevästi.
Kapteeni seisahtui ja lihakset hänen kasvoillaan liikkuivat
kouristuksentapaisesti. Sitten kysyi hän: "Minustako te puhutte?"

Hänen äänensä oli käheä väristen suuttumuksesta. Minnie Duncan
säpsähti katsoen miehensä liikkumattomiin kasvoihin. Hän ymmärsi
miehensä tarkoituksen ja vaikeni.

"Puhutte minusta, sanon minä", toisti kapteeni; tällä kertaa oli ääni
uhkaava.

Hän ei horjahtanut; vain nuo kouristuksentapaiset ilmeet kasvoilla
ilmaisivat hänen juoneen liikaa.

"On parasta, että menet alas, Minnie", sanoi Duncan aivan tyynenä.
"Sano Lee Goom'ille meidän nukkuvan alhaalla. Ei viivy kauan kun
tulee oikea rankkasade."

Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen mennen vasta luotuaan levottoman
katseen molempain miesten heikosti valaistuihin kasvoihin.

"No?" kyseli Duncan hiljaa mutta varmana.

"Sanoin teidän minusta puhuneen. Sanon sen vielä kerran. Oo, en ole
sokea. Päivä toisensa jälkeen olen kuullut teidän minusta puhuvan.
Miksi ette tule luokseni ja puhu suoraan? Olen kyllä tietoinen, että
tiedätte tuon kaiken. Ja tiedän myöskin teidän päättäneen eroittaa
minut toimestani seuraavassa satamapaikassa, mikä on Attu-Attu."

"Olen pahoillani kun järjestätte mokomankin riidan turhasta", vastasi
Duncan tyyneesti.

Mutta kapteeni Dettmar oli päättänyt puhua.

"Tiedänhän saavani eron. Mielestänne olette liian hyvät ollaksenne
minun seurassani -- te ja vaimonne."

"Olkaa hyvä ja älkää sekoittako vaimoani tähän", varoitteli Duncan.
"Mitä haluatte?"

"Tahdon tietää aikeestanne."

"Eroittaa teidät Attu-Atussa sen jälkeen mitä nyt on tapahtunut."

"Sen olette aikonut koko ajan."

"Päinvastoin. Se on teidän käytöksenne joka minut siihen pakoittaa."

"Tuota ei teidän tarvitse minulle uskotella."

"En voi kauemmin käyttää senlaista kapteenia palveluksessani, joka
nimittää minut valehtelijaksi."

Kapteeni Dettmar oli silmänräpäyksen vastaamatta.

"Lee Goom nouti postin Tahitissa", rupesi kapteeni Dettmar puhumaan.
"Olimme lähtövalmiit. Ette katsoneet kirjeitänne ennenkun olimme
nostaneet ankkurimme ja silloin oli se myöhäistä. Siksi ette
minulle antaneet matkapassia Tahitissa. Oo, minä kyllä tiedän. Näin
tuon pitkän kirjekuoren Lee Goomin tullessa laivaan. Kirjeen oli
lähettänyt Californian kuvernööri. Niin oli kirjekuoreen painettuna
joten ken tahansa saattoi sen lukea. Olitte toimineet selkäni takana.
Joku vietävä rakkari Honolulu'ssa oli kuiskannut jotain korviinne ja
niin kirjoititte kuvernöörille saadaksenne lähemmät tiedot minusta.
Ja tuon vastauksen jätti Lee Goom teille. Miksi ette tullut suoraan
luokseni niinkuin miesten kesken on tapana? Ei, teidän piti menetellä
kierosti minua vastaan, vaikkakin tiesitte tämän toimen olevan
minulle ainoa mahdollisuus päästä uudelleen jaloilleni. Ja niinpian
kun olitte lukenut kuvernöörin kirjelmän tiesitte että teidän oli
saatava minut eroon. Sen olen lukenut kasvoiltanne näinä kuukausina.
Olen nähnyt teidän molempain -- pirun kohteliaina edessäpäin --
vetäytyvän sokkeloihin puhumaan minusta ja tuosta San Franciscon
tapahtumasta."

"Oletteko jo lopettanut?" kysyi Duncan ankaralla mutta silti
hiljaisella äänellä. "Oletteko jo päässyt pisteeseen."

Kapteeni Dettmar ei vastannut.

"Silloin puhun teille yhtä jos toistakin. Juuri tuon
Frisco-tapahtuman vuoksi en teitä eroittanut Tahitissa. Jumala
tietäköön että annoitte siihen riittävät syyt. Jos joku ihminen
tarvitsee tilaisuutta kohotakseen maailman silmissä, olette te niistä
numero yksi. Ellette jo ennestään olisi ollut merkitty, olisin
eroittanut teidät paikalla kuultuani miten olette minulta varastanut."

Kapteeni Dettmar näytti hämmästyneeltä, tahtoen katkaista puhujan,
vaan katui lopulta.

"Tuo työ käsitti purrenkannen tilkitsemisen, uuden peräsinraudan
asettamisen, koneenkorjauksen, uuden puomin valmistuksen ja
pelastusveneen kuntoonsaattamisen. Te tarkistitte veistämöltä tulleen
laskun. Se oli kaikkiaan neljätuhatta satakaksikolmatta frangia.
Tavallisen taksan mukaan ei lasku olisi kohonnut centimeäkään ylitse
kahdentuhannen viidensadan frangin."

"Jos enemmän luotatte satamasaikkareihin kuin minuun...", aloitti
toinen puhumaan matalalla äänellä.

"Älkää vaivautuko keksimään uusia valheita", jatkoi Duncan kylmänä.
"Minä tarkastelin laskun. Haastoin Flaubin'in kuvernöörin eteen
vastaamaan ja tuo vanha juutas tunnusti velkoneen minulta liikaa
kuusitoistasataa frangia. Hän sanoi teidän suostutelleen hänet siihen
tekoon. Kaksitoistasataa oli teidän osuutenne ja neljäsataa hänen
osuutensa lukuunottamatta työstä ansaitsemaansa summaa. Älkää minua
keskeyttäkö. Minulla on hänen kirjallinen tunnustuksensa alhaalla
hytissä. Ellei teillä olisi ollut tuo rajuilmapilvi yllänne olisin
päästänyt teidät maihin. Teillä oli vain tämä ainoa mahdollisuus ...
tai myöskin täytyy teidän alistua. Soin teille tuon mahdollisuuden.
No, mitä on teillä sanottavana?"

"Mitä sanoi kuvernööri?" kysyi kapteeni Dettmar happamena.

"Mikä kuvernööri?"

"Californian. Valehteliko hänkin teille niinkuin kaikki toiset?"

"Sanon teille mitä hän teistä puhui. Hän sanoi, että tuomionne
langetettiin epävakavien todistusten nojalla ja siksi saitte
elinkautisen rangaistuksen kun se toisessa tapauksessa olisi ollut
kuolemantuomio; että olette Marymaa-perheen Dettmar'in musta lammas;
että he sekoittivat maan ja taivaan saadakseen teille armon; että
käyttäytymisenne vankilassa oli ollut esimerkiksi kelpaavaa; että
hän toimi yleisenä syyttäjänä silloin kun saitte tuomionne; että hän
teidän oltua seitsemän vuotta kuritushuoneessa antoi myötä perheenne
rukouksille ja armahti teidät, ja että hän puolestaan epäili teidän
murhanneen McSweeny'n."

Syntyi vaitiolo, jolloin Duncan jatkoi nousevan pilven tarkastelua ja
kapteeni Dettmar'in kasvot työskentelivät kauheasti.

"Kuvernööri oli väärässä", selitteli hän lyhyesti nauraen. "Minä
tapoin McSweeny'n. Minä juotin yövartijan juovuksiin. Minä iskin
McSweeny'n kuoliaaksi omassa kojussaan. Käytin siihen laivakaraa mikä
näytettiin oikeusistunnossa. Hän ei voinut puolustautua. Hakkasin
hänet makkararuuaksi. Tahdotteko kuulla lähemmät yksityiskohdat?"

Duncan tarkasteli häntä kuin kummitusta, mutta ei vastannut.

"Minä en pelkää puhua siitä teille", virkkoi kapteeni Dettmar äkkiä.
"Täällä ei ole todistajia läsnä. Ja sitäpaitsi olen nyt vapaa mies.
Olen armahdettu, eikä minua todentotta enää pistetä tuohon läpeen.
Ensimäinen isku murti McSweeny'n leukaluun. Hän makasi selällään ja
nukkui. Hän sanoi: 'Herra Jumala, Jim ... herra Jumala!' Oli sangen
koomillista nähdä tuon murtuneen leukaluun heilua sinne tänne tuota
sanoessaan. Sitten annoin hänelle kuoliniskun ... no, tahdotteko
kuulla enempää?"

"Onko siinä kaikki mitä teillä on sanottavana?" kuului vastaus.

"Eikö siinä ole riittävästi?" kysyi Dettmar.

"Riittäähän se."

"Miten aijotte menetellä?"

"Asettaa teidät maahan Attu-Atussa."

"Ja siihen saakka...?"

"Siihen saakka..." Duncan oli ääneti. Tuuli kävi tuimemmaksi ja löi
leikkiä hänen tukassaan. Tähdet taivaalla katosivat ja "Samoset"
keinui rajusti taitamattoman perämiehen ohjaamana. "Ensiksi ja
viimeiseksi, irroittakaa köydet ... ja ruvetkaa perää pitämään. Minä
jakelen käskyt laivamiehistölle."

       *       *       *       *       *

"Kaikki on selvää", huusi Duncan iloisena vaimolleen "Vain yksi
sadekuuro."

"Entä kapteeni Dettmar?" kysyi vaimo.

"Hän on juonut liikaa, siinä kaikki. Tulen poistamaan hänet laivasta
Attu-Atun satamassa."

Mutta ennenkuin Duncan kiipesi kojuunsa, otti hän mukaansa tukevan
revolverin. Hän nukkui miltei heti, sillä hän omasi jännittyneitten
hermojensa vallitsemiskyvyn.

Hän heräsi kuitenkin ennen pitkää. Ilma tuntui tukahduttavalta ja pää
raskaalta. Siinä maatessaan kuuli hän vaimonsa liikkuvan hytissään
ja menevän peräkannelle. Hän tahtoi luultavasti kannella hengittää
raikkaampaa ilmaa ja päätti Duncan'kin seurata vaimonsa esimerkkiä.

Duncan asetti juuri jalkansa märälle kannelle kun kuuli vaimonsa
kirkaisevan. Se oli äkillinen kauhunhuuto ja päättyi se siihen
että jotakin kuului loiskahtavan mereen. Duncan juoksi purren
peräpuolelle. Tummahkossa tähtien valossa tunsi Duncan vaimonsa pään
ja olkapään purren vanavedessä.

"Mitä se oli?" kysyi kapteeni Dettmar joka hoiteli peräsintä.

"Rouva Duncan", vastasi Duncan kiskoessaan naulakosta pelastusvyön
ja viskasi sen kauas mereen laivan perältä. "Kääntäkää laivan
kulkusuuntaa", komenteli hän kapteeni Dettmar'ia.

Mutta sittenpä teki Boyd Duncan erheen. Hän hyppäsi myöskin mereen.

Tultuansa jälleen pinnalle näki hän pelastusvyön heikon sähkövalon,
mikä oli itsestään syttynyt sen koskiessa veteen. Hän ui sen luo ja
huomasi Minnien jo tavoittaneen sen.

"Hoi", huusi hän, "viileyttäkö sinä etsit?"

"Oi, Boyd!" vastasi hän asettaessaan märän kätensä miehensä käden
päälle.

Sähkövalo sammui. Lamppu oli kaiketi jollakin tavalla vioittunut.

"Minun täytyy sanoa kapteenin käyttävän runsaasti aikaa", sopersi
Duncan, "Miksi hän ei käännä purtta! Siellä se vain purjehtii
eteenpäin..." -- Duncan kuunteli. "Se oli isopurje", jatkoi
Duncan. "Hän kääntää purren aivan päinvastaiseen suuntaan kun minä
määräsin..."

Uhrit nousivat jälleen aallon harjalle, mistä saattoivat nähdä
"Samoset'in" vihreäin lamppujen valonpilkkeen. Mutta sen sijaan että
pursi olisi pysähtynyt merkiksi haaksirikkoisille, rupesi se menemään
heistä poispäin.

Duncan kirosi.

"Miksi tuo kuhnuri pysyttelee tuolla kaukana", kysyi hän. "Onhan
hänellä kompassinsa ja tietää missä me olemme." Duncan yritti huutaa
useampia kertoja.

"Miten saattaa hän kuulla avunhuutojamme, kun purressa on senlainen
hälinä", sanoi Duncan paheksuvalla äänellä.

"Hän elämöi siksi, ettei laivamiehistö kuulisi sinua", sanoi Minnie.

Hänen varmassa äänessään oli jotakin terästä, mikä herätti miehensä
uteliaisuutta.

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan ettei purren kapteeni edes yritäkään nostaa meidät
täältä", vastasi vaimo samassa tyyneessä äänensävyssä. "Hän viskasi
minut mereen."

"Ellet vaan erehdy?"

"Kuinka se olisi mahdollista? Minä seisoin purren kaiteen luona
ja katselin jos mahdollisesti olisi odotettavissa lisää sadetta.
Pitelin toisella kädellä kiinni. Hän tarttui vapaana olevaan käteeni
takaapäin ja heitti minut yli kaidepuun. Oli paha ettet sitä tiennyt,
muutenhan olisit jäänyt purteen."

Duncan sätkähti pahasti eikä useampaan minuuttiin sanonut mitään.
Vihreä valo muutti suuntaa.

"Pursi on kääntynyt", sanoi Duncan. "Sinulla on oikein. Hän ohjaa
purren tahallaan väärin. Jos tuuli on vastassani en saa ääntäni
kuuluville. Mutta turhaa on hyvällä antautua..."

Pitkän ajan hän huusi lyhyin väliajoin. Vihreä valo katosi ja sitä
seurasi punainen valo. Tästä saattoivat haaksirikkoiset päättää
purren taaskin muuttaneen kulkusuuntaansa.

"Minnie", puhui Duncan lopulta, "on surullista tunnustaa olevasi
avioliitossa hullun kera. Hulluksihan sitä sanotaan, joka hyppää
mereen, niinkuin minä tein."

"Mitä mahdollisuuksia on meillä pelastautua ... johonkin toiseen
laivaan, tarkoitan?" kysyi Minnie.

"Yksi mahdollisuus kymmenestä tuhannesta tai kymmenestä tuhannesta
miljoonasta. Tässä ei kulje mikään höyrylaiva eikä kauppalaivakaan.
Ja Etelämerellä ei kohtaa minkäänlaisia valaanpyytäjiäkään.
Voisihan sattua, että joku kuunari sattumalta sivuuttaisi matkalla
Tutuwanga'sta. Mutta se saari saa vain kerran vuodessa tervehtijöitä.
Niin olen kuullut. Meidän pelastusmahdollisuutemme on yksi
miljoonasta."

"Sen mahdollisuuden asetamme sitten peliin", vastasi Minnie rohkeana.

"Sinä vasta oletkin kruunu!" Hän vei vaimonsa käden huulilleen.
"Kuitenkin ihmetteli täti Elisabeth aina, mitä sinusta olin löytänyt.
Luonnollisesti asetamme ehdoksi pelastusmahdollisuutemme. Ja me
voitamme. Muuta keinoa ei ole ajateltavissakaan. Hyvästi pistooli."

Hän irroitti raskaan pistoolin vyöstä antaen sen vaipua meren
syvyyteen. Mutta vyön piti hän tallella.

"Ui pelastusvyöhön ja nuku hiukan. Sukella."

Minnie Duncan sukelsi totellen miehensä käskyä tullen näkyviin
kelluvan renkaan sisäpuolella. Duncan kiinnitti vyöt vaimonsa ympäri
ja teki samoin itselleen renkaan ulkopuolella, kiinnittämällä
pistolivyön olkapäittensä ympäri.

"Näin tulemme toimeen koko huomisen päivän", sanoi mies. "Jumalan
kiitos, vesi on lämmintä. Ensimäiset neljäkolmatta tuntia
eivät missään tapauksessa tule käymään vaikeiksi. Ellemme tule
pelastetuiksi pimeän tullen saamme kauniisti riippua vielä päivän,
siinä kaikki."

Puolisentuntia olivat he ääneti. Duncan näytti lepäävän sillä
käsivarrella jonka hän oli kiinnittänyt renkaaseen.

"Boyd", sanoi Minnie hiljaa.

"Luulin sinun nukkuvan", sopersi hän.

"Boyd, ellemme läpäise kaikkea tätä..."

"Pidä suusi kiinni", virkahti mies epäkohteliaasti.
"Luonnollisestikin läpäisemme. Sitä seikkaa emme tarvitse
epäilläkään. Jossakin täällä merellä kulkee laiva suoraan meitä
kohti. Odotahan, niin tulet näkemään. Mutta toivoisin järjelläni
olevan langattoman sähkölennättimen. Nyt rupean nukkumaan, ellet sinä
sitä tee."

Mutta uni ei ottanut tullakseen. Tunti jälkeenpäin tunsi hän Minnien
liikkuvan ja tiesi hänen valvovan.

"Sano, tiedätkö mitä minä olen ajatellut?" kysyi Minnie.

"En tiedä, mitä sitten?"

"Tahdon toivottaa sinulle hyvää joulua."

"Tuhat tulimmaista, sen olen unohtanut. Nythän on joulupäivä. Ja
me tulemme vielä viettämään monta senlaista. Tiedätkö mitä minä
olen ajatellut? Me olemme itsellemme järjestäneet kirotun ikävän
joulupäivällisen. Odotahan kunnes tapaan Dettmar'in. Silloin saa hän
maksaa meille tämän. Ei mitään aseita siinä käytetä. Vain pari lujaa
nyrkkiä. -- Ja toivon nyrkkieni säästyvän hänen kurituksessaan",
sanoi hän hetkistä myöhemmin.

Päivällinen tuli ja meni ja haaksirikkoiset ajautuivat edelleen,
nehän olivat merivesi ympyrän keskipisteenä. Kuolevan passaadituulen
lempeä hyväily viihdytti heitä ja he laskivat ja nousivat
yksitoikkoisesti kiiltävillä kesälaineilla.

"Minnie!" -- Minnie ei vastannut ja hän huusi uudelleen tuon nimen
vaimonsa korvaan sillä äänenvoimalla mikä oli jälellä. Minnien silmät
avautuivat ja ilmaisivat ne vuoroon tajuntaa ja houretta. Mies löi
vaimonsa käsille ja käsivarsille, kunnes kipu hänet herätti.

"Tuolla tulee pelastuksemme", huusi mies. "Höyrylaiva, joka ohjaa
suoraan tänne! Se on itseasiassa panssariristeilijä! Nytpä tiedän! Se
on 'Annapolis', joka on Tutuwanga'sta noutanut tähtientutkijat."

       *       *       *       *       *

Yhdysvaltain konsuli Lingford oli hommaava vanhempi herrasmies
ja ne kaksi vuotta mitkä hän oli Attu-Atussa palvellut ei hän
ollut tavannut Boyd Duncan'in tapaista. Ainoalaatuinen tapahtuma.
Viimeksimainitun ja hänen vaimonsa oli "Annapolis" nostanut merestä;
ja laiva lähti heti Fiji'in tähtientutkijoineen.

"Sepä oli kylmäverisesti suunniteltu murhayritys", sanoi konsuli
Lingford. "Laki pitää paikkansa. En oikeastaan määrälleen tiedä,
miten minun tulee ryhtyä vastaanottamaan tuota kapteeni Dettmar'ia,
mutta jos hän poikkeaa Attu-Attu'un, voitte olla varmat siitä, että
ryhdyn -- hm -- ryhdyn häneen käsiksi. Siihen mennessä tutkin lakia.
Suvaitsetteko te ja kiltti vaimonne nyt syödä aamiaista kanssani?"

Kun Duncan vastaanotti tuon tarjouksen, seisoi Minnie ikkunan luona
katsellen satamaa ja nyt kumartui hän miehensä puoleen koskettaen
hänen käsivarttaan. Mies seurasi vaimonsa katsetta ja näki
"Samoset"-purren lippu puolitangolla liukuvan satamaan ja pudottavan
ankkurinsa tuskin sata metriä täältä.

"Tuossapa tulee minun laivani", sanoi Duncan konsulille. "Ja nyt
laskevat pelastusvenheen vesille ja kapteeni Dettmar astuu siihen.
Ellei aavistukseni ole väärä on hän tulossa tänne tuomaan tietoa
meidän kuolemastamme."

Vene tuli valkoseen hiekkarantaan, ja silläaikaa kun Lorenzo
askarteli moottorin kera, kulki kapteeni Dettmar tietä pitkin
konsulivirastoon.

"Sallikaa hänen antaa tiedoituksensa", sanoi Duncan. "Me seisomme
viereisessä huoneessa ja kuuntelemme."

Ja puoleksi avoimen oven kautta kuulivat Duncan ja hänen rouvansa
kapteeni Dettmar'in itkunsekaisella äänellä kertovan miten hän
kadotti isäntänsä ja tämän rouvan.

"Käänsin purren ja purjehdin takaisin siihen paikkaan, missä
olivat menneet mereen", sanoi kapteeni lopuksi. "Heistä ei näkynyt
jälkeäkään. Huusin sinne, huusin tänne, vaan vastausta en saanut.
Minä risteilin edestakaisin runsaasti kaksi tuntia, sitten purjehdin
myötätuulessa aamunkoittoon ja risteilin takaisin ja jatkoin
etsiskelyäni koko päivän kaksi miestä tähystäjinä. Tämä on kauheata.
Olen aivan murtunut. Herra Duncan oli kunnon mies ja minä en
milloinkaan..."

Mutta hän ei saanut puhetta loppuun, sillä samassa tuli tuo kunnon
mies suoraan käsiksi kapteeniin, kun taas Minnie seisoi ovella.
Kapteeni Dettmar'in kalpeat kasvot tulivat vielä kalpeammiksi.

"Tein parastani ottaakseni teidät vedestä, herra", rupesi hän
puhumaan.

Boyd Duncan vastasi hänelle nyrkkikielellä ja lujat nyrkit iskettiin
kapteeni Dettmar'in oikealle ja vasemmalle poskelle. Kapteeni Dettmar
hoippuroi taaksepäin, tointui ja syöksyi nostetulla käsivarrella
isäntäänsä vastaan, mutta se vastattiin iskulla silmien väliin. Nyt
tokeni hän vetäen kirjoituskoneen ylitsensä kun kaatui lattialle.

"Tämä on täällä luvatonta", sähisi konsuli Lingford. "Minä pyydän,
jättäkää tuonlainen sikseen!"

"Maksan korvauksen konttorikaluista", vastasi Duncan ja löi samalla
Dettmar'in silmiin ja nenään lujilla nyrkeillään.

Konsuli Lingford sipsutteli ympäri tuossa sekasorrossa kuin muniva
kana, sillä hänen konttorikalunsa särkyivät. Kerran tarttui konsuli
Duncan'in käsivarteen, mutta tällöin viskattiin hänet huoneen
toiselle puolelle ja hengitys näytti olevan tiukalla. Sitten kääntyi
hän anomuksella Minnien puoleen.

"Rouva Duncan, olkaa hyvä ja hillitkää miehenne!"

Mutta vaikkakin nainen oli kalpea ja värisi puisti hän päättäväisenä
päätään eikä laannut seuraamasta tapahtumain kulkua.

"On kerrassaan häikäilemätöntä", huusi konsuli Lingford ja väisti
kahta keskenään painiskelevaa miestä. "Tämä on hallituksen
häpäisemistä ... Yhdysvaltain hallituksen. Ja sanon tässä jo
etukäteen, ettei tätä jätetä silleen. Olkaa hyvä ja hellittäkää,
herra Duncan. Tehän tapatte miehen. Pyydän teitä, vannotan teitä..."

Mutta hän vaikeni, kun korkea vaasi täynnä punaisia ruusuja meni
tuhansiksi sirpaleiksi.

Lopulta ei kapteeni Dettmar voinut enää nousta. Hän yritti kohota
polvilleen ja käsivarsilleen, mutta vaipui kokoon. Duncan liikutteli
jalallaan tuota ähkyvää hylkyä.

"Nyt on hän saanut osansa", sanoi Duncan. "Olen vain antanut hänelle
saman kurituksen minkä kapteeni on antanut monelle merimiehelle."

"Ikuinen Herra!" räjähti konsuli Lingford ja tirkisteli kauhuissaan
sitä henkilöä minkä oli aamiaisilleen kutsunut.

Duncan naurahti vastahakoisesti, sitten hän hillitsi itsensä.

"Pyydän anteeksi, herra Lingford, pyydän todellisesti anteeksi. Olen
peloissani kun tunteeni kuohahtivat ehkä liian paljon."

Konsuli Pingford nielasi ja levitti käsivartensa.

"Liian paljon, herra. Liian paljon", onnistui konsuli saamaan
suustaan.

"Boyd", huusi Minnie hiljaa oven aukosta. Hän kääntyi katsellen
vaimoaan. "Olet kruunu", sanoi hän.

"Ja nyt, herra Lingford, olen hänestä kuitti", sanoi Duncan. "Kaikki
mitä hänestä on jälellä jätän teille ja lain kouraan."

"Tuonko?" kysyi konsuli Lingford kauhuissaan.

"Niin, juuri tuon", vastasi Boyd Duncan ja katseli säälien pahasti
survottuja nyrkkejään.



AURINKOTELTAN ALLA.


"Voiko mies -- tarkoitan herrasmies -- sanoa naista haaskaksi?"

Tuo pieni mies viskoi kysymyksensä koko seuralleen nojautuen
senjälkeen kansituolinsa selkämykseen ja maisteli limonaadistaan.
Hänen ilmeensä kuvasti samalla kertaa jonkinlaista varmuustuntoa ja
odotettua taisteluhalua. Kukaan ei vastannut. Kaikki olivat tottuneet
tuohon pieneen mieheen ja hänen äkillisiin mielenpurkauksiinsa ja
pikaisuuteensa.

"Toistan sen olleen minun läsnäollessani, kun hän kutsui muuatta
teille vierasta naista haaskaksi. Hän ei sanonut heitukka. Hän sanoi
kerrassaan paksunlaisesti haaska. Ja minun mielestäni ei mikään mies
joka todellakin on sitä, saa käyttää naisesta senlaista sanontatapaa."

Tohtori Dawson imi välinpitämättömänä mustaa piippuaan. Matthews
istui käsivarret nostettujen polviensa ympärillä ja oli vaipunut
tarkastamaan laivan ympärillä kiertävää lintua. Sweet joi
whiskysekotelmansa pälyellen jotakin laivapoikaa.

"Kysyn teiltä, herra Treloar, voiko naista kutsua haaskaksi?"

Treloar sattui istumaan hänen vieressään, säpsähti saadessaan
tuonlaista odottamatonta hyökkäystä ja ihmetteli minkä aiheen hän
milloinkaan oli antanut tuolle pienelle miehelle kysellä, jos hän
saattaa nimittää naista haaskaksi.

"Minä puolestani olisin sanonut", aloitti hän epäröiden vastauksensa,
"että sellainen riippuisi - hm -- riippuisi -- hm -- naisesta
itsestään."

Pieni mies vallan hämmästyi.

"Tarkoitatte...?" sanoi hän sammaltaen.

"Nähneeni naisolentoja mitkä ovat haaskoja -- niin vieläpä
kauheimpiakin."

Syntyi pitkä ja rasittava äänettömyys. Tuota pientä miestä näytti
kerrassaan hämmästyttävän vastauksen raakuus. Hänen ilmeensä oli
surullinen todistaen suurta suuttumusta.

"Te olette puhuneet epähienoa puhetapaa käyttävästä miehestä ja
tehneet hänestä klassikon", sanoi Treloar kylmän tyyneellä äänellään.
"Rupean kertomaan teille eräästä naisesta -- pyydän anteeksi, eräästä
neitosesta ja kun olen lopettanut pyydän teitä sanomaan, minkälainen
hän mielestänne on. Kutsun hänet neiti Caruthers'in nimellä,
etupäässä siitä syystä ettei se ole hänen oikea nimensä. Oltiin
eräässä postihöyrylaivassa ja sattui tuo tapaus jo monta vuotta
sitten.

"Neiti Caruthers oli ihastuttava. Ei, tuo ei ole oikea sana. Hän loi
suloa ympärilleen esiintymisellään. Hän oli nuori neitonen ja paitsi
sitä nainen. Hänen isänsä oli muuan korkea virkamies jonka nimi olisi
teille kaikille tunnettu jos sen sanoisin. Neitonen oli nyt äitinsä
ja kahden kamaripalvelijattarensa kera matkalla etsimässä tuota
vanhaa herraa jostakin idästäpäin.

"Hän -- anteeksi kun sanon sen vielä kerran -- oli ihastuttava. Se on
ainoa sopiva sanonta. Ei löytynyt senlaista mitä hän ei olisi tehnyt
paremmin kun mikään muu nainen tai mies konsanaan. Laulaa, soittaa
-- voi! Uida! Hän olisi voinut luoda itsellensä nimen ja kokonaisen
omaisuuden järjestämällä julkisia näytäntöjä. Hän oli yksi niitä
harvoja naisia jotka taitavat syrjäyttää kaiken itsensä koristamisen
ja täten tulla vielä suloisemmaksi vaikkapa vain yksinkertaisimmassa
uimapuvussaan.

"Mutta vielä puhuaksemme uinnista. Ruumiillisesti katsoen oli hän
täysin kypsä nainen -- tiedätte mitä tarkoitan: ei minkäänlaisia
voimaihmisen lihaksia, vaan selvät piirteet ja hienon joustava
ruumiinrakenne. Sitäpaitsi oli hän voimakas. Ja kuinka hän saattoi
senlainen olla, se oli luonnon ihmetyö. Ajatelkaahan ihanteellista
naiskäsivartta: kuinka somasti se kapenee olasta alas pieneen
kyynärpäähän ja kuinka se sitten paisuu pehmeänä ja kiinteänä. Sitten
tulee kapeahko, suloisesti pyöristynyt ranne. Tämänlaiset olivat
hänen käsivartensa. Ja kuitenkin kun näki hänen uivan englantilaiseen
tapaan sivullaan nopealla vauhdilla oli se kertakaikkiaan
suurenmoista! Olen tutkinut anatomiaa ja atletiikkaa ja muuta
senlaista ja että juuri hän taisi tuon kaiken oli salaisuus.

"Kaksi minuuttia taisi hän olla vedenpinnan alla. Katsoin kelloa.
Päivällä ei kukaan Dennitson'ia lukuunottamatta pystynyt keräämään
niin monta rahaa kuin hän yhdellä ainoalla sukelluksella. Välikannen
etuosalla oli suuri purjekangassäiliö, jossa oli kuusi jalkaa vettä.
Siihen oli meillä tapana viskata pikkurahoja. Olen nähnyt hänen
yläkannelta sukeltavan siihen -- itseasiassa ei mikään pikkuasia --
kuuden jalan syvään säiliöön ja tuovan sen pohjasta ei vähemmän kuin
neljäkymmentäseitsemän rahaa hajalla siellä täällä koko pohjalla.
Muuan nuori englantilainen, juuri tuo Dennitson, ei onnistunut
voittamaan neitosta vaikkakin usein asetti päämääräkseen lyödä tuo
ennätys.

"Tosiaankin oli hän merenneito. Mutta hän oli myöskin maaneito,
hevostyttö -- niin, hän osasi kaikkea. Kun häntä ympäröi
puolentusinaa haltioitunutta ihailijaa taisi hän heistä välittämättä
antaa sukkeluuksien kimmeltävän sadekuuron tulla heidän ylitsensä.
Tällöin saattoi vieras uskoa ettei hän kelpaa mihinkään muuhun koko
maailmassa. Senlaisina hetkinä pakottauduin ajattelemaan hänen
seitsemänviidettä rahaansa uimasäiliön pohjalla. Niin, senlainen hän
oli, tuo ihme naisten parissa joka taisi tehdä kaikki hyvin.

"Hän sähköitti jokaiselle läheisyydessään olevalle mieshenkilölle.
Hän sai minutkin -- en häpeä sitä tunnustaa -- hän sai minutkin
toisten mukana liittymään tuohon pitkään ihailijariviinsä. Nuoret
poikaklopit ja harmaaturkkiset vanhukset joilla luulisi olevan
enemmän järkeä -- oi, ne tulivat kaikki esiin ryömimään hänen
hameittensa ympäri naukuillen ja heilutellen häntäänsä hänen vain
viheltäissä. Kaikki he olivat samassa synnissä siinneet. Ensiksi
tuo rusoposkinen, yhdeksäntoistavuotias keruubi Ardmore matkalla
kirjoitustehtäviinsä johonkin ulkomaiseen lähetystöön ja viimeksi
kapteeni Bentley, jo harmahtunut ja myrskyn pieksemä ja luultavasti
vailla tunteita kuin kiinalainen epäjumalankuva. Oli siinä
keski-ikäinenkin herra, Perkins luulen nimen olleen. Hän oli kokonaan
unohtanut, että hänen vaimonsakin oli mukana laivassa kunnes miss
Caruthers antoi hänelle läksytyksen lähettäen hänet sen luo, joka
miestä vallitsi.

"Miehet olivat hänen käsissään pelkkää vahaa. Hän joko sulatti heitä
tai muovaili heitä uudelleen tai poltti heidät tuhaksi aina oman
mielensä mukaisesti. Hänellä ei ollut passaripoikaa miten ylhäinen
ja saavuttamaton olikaan; tuo poika olisi hänen mielikseen voinut
kaataa lautasellisen soppaa itse kapteenin yli. Kaikki olette
nähneet senlaatuisia naisia -- jonkunlaisia maailmanmestareita
miellyttämistaidossa. Sydämien murtamistaidossa oli hän
saavuttamaton. Hän oli piiska, sauma, liekki ja sähkökipinä. Uskokaa
minua, toisinaan hän kauneudellaan ja taikavoimallaan ampui tahtonsa
salamia uhriinsa, joka tällöin muuttui tutisevaksi idiootiksi.

"Ja mitä nyt hänestä kerron ette saa unohtaa: hän oli ylpeä nainen
-- rodun, suvun, sukupuolen ja vallan ylpeys. Sitä oli hänessä
rajattomasti, tuota omituista, rajatonta ja peloittavaa ylpeyttä.

"Hän ohjasi laivan, hän ohjasi matkan, hän ohjasi kaikkea ja hän
ohjasi Dennitson'in. Vähemmänkin tarkkanäköinen huomasi hänen
ottaneen koko koplan johdon käsiinsä. Ei ollut epäilystä siitä,
etteikö tuo nainen olisi rakastanut tuota miestä ja tunne häntä
kohtaan kasvoi yhä. Varmasti voin vakuuttaa hänen katsoneen
Dennitson'ia suotuisimmin silmin kun ketään miestä konsanaan. Me
palvoimme häntä jatkuvasti ja kuljimme alati odottaen, että hän
viheltäisi meitäkin vaikkakin tiesimme Dennitson'in etumatkan
melko suuremmaksi. Miten tässä lopultakin olisi käynyt sitä emme
milloinkaan saaneet tietää, sillä me saavuimme Colombo'on ja silloin
tapahtui jotakin muuta.

"Te tunnette Colombo'n ja miten alkuasukkaitten poikanaskalit
siellä sukeltavat rahojen perään lahdelmassa kun haikalat ikään.
He uskaltavat luonnollisesti vain matalikkohaikalojen parveen. On
miltei kauheata miten he tuntevat haikalat ja pystyvät sanomaan
milloin tulee oikea ihmissyöjä -- esimerkiksi tiikerihaikala taikka
Austraalian vesistöiltä eksynyt harmaa haikala. Jos senlaatuinen
haikala näyttäytyy on joka nallikka ylhäällä vedestä juosten tiehensä.

"Oltiin aamiaisen jälkeen kannella ja neiti Caruthers piti
tavanmukaisen hoviväkensä aurinkoteltan alla. Vanha kapteeni Bentley
oli vastikään vihelletty hänen luokseen ja oli kapteeni myöntynyt
senlaiseen jota ei kenellekään ollut varhemmin tai myöhemmin tehnyt
-- nimittäin että poikaviikarit saisivat tulla laivan kävelykannelle.
Neiti Caruthers oli nähkääs uimari hänkin ja hän oli asiaan
innostunut. Hän keräsi kaikki meidän pikkurahamme ja viskasi itse ne
mereen yksi ja useampia kerrallaan. Sitäpaitsi määräsi hän kilpailun
ehdot, antoi epäonnistuneelle läksytyksensä ja ylimääräiset palkinnot
kelpo voittajille. Sanalla sanoen hoiteli hän koko esityksen.

"Erikoisesti tarkkasi hän heidän hyppyjään. Tiedättehän sen, että
kun hyppää jaloillensa korkealta on sangen vaikea pitää ruumis
kohtisuorana kun se halkaisee ilman. Miehisen ruumiin painopiste
on korkealla ja niinollen on sillä taipumus kääntyä. Mutta pikku
rakkarivekaratpa käyttivät menettelytapaa mikä oli hänelle uutuus,
niinkuin hän suvaitsi sanoa ja jota hänkin halusi oppia. Ne nimittäin
hyppäsivät hänen yläpuolella olevilta silloilta, halkasivat ilman
kasvot ja olkapäät eteenpäin taivutettuina ja katse suunnattuna
veteen. Vasta viimeisessä silmänräpäyksessä ojentautuivat he
äkkipikaa tullen veteen aivan kohtisuorina.

"Kaikki onnistui erittäin hyvin. Heidän sukelluksensa ei kylläkään
ollut niin erikoisen merkillinen. Oli siinä joukossa kuitenkin yksi,
joka tuli huomatuksi sukelluksessa kuten muissakin urheilulajeissa.
Joku valkearotuinen mies oli kaiketi häntä tuohon opettanut, sillä
hän teki oikean joutsensukelluksen kauniimmin kuin koskaan olen
nähnyt kenenkään sen suorittavan. Tiedättehän kun päällään syöksee
veteen suurelta korkeudelta on taikana kohdata vettä juuri oikeassa
asennossa. Jos joku sattuu epäonnistumaan merkitsee senlainen
tapaturma taittunutta selkää ja niinollen vauriota elämän iäksi.
On se myöskin tuottanut kuoleman useille yrittelijöille. Mutta tuo
poika taisi sen suorittaa -- seitsemänkymmenen jalan korkeudelta
hän selvisi hypätessään ylhäältä mastosta. Kädet oli rinnan päällä
ja pää taka-asennossa. Hän purjehti miltei linnun tapaan, ylös ja
ulos, ulos ja alas ruumis vaakasuorana ilmassa. Jos se vaakasuorana
olisi pudonnut mereenkin olisi ruumis haljennut kuin silli. Mutta
juuri silmänräpäys ennen veteentuloa taipui pää eteenpäin, käsivarret
kietoutuvat kaareen pään ympäri ja ruumis taipuu sulavasti tullen
veteen oikeassa asennossa.

"Tuon hypyn teki poika uudelleen ja yhä uudelleen meidän kaikkien ja
erittäin neiti Caruthers'in mieleksi. Hän ei ollut minuuttiakaan yli
kahden- tai kolmentoista vuoden, mutta kuitenkin oli hän etevin koko
parvesta. Hän oli poikien suosikki ja heidän johtajansa. Oli joukossa
vanhempiakin mutta kuitenkin tunnustivat he hänet johtajakseen. Hän
oli kaunis tuo poika, joustava kun nuori hengittävä pronssijumala
silmien väli pitkä, älykäs ja terhakka -- saippuakupla, auringon
välke ja ihana elonpilke. Olette nähneet senlaisia ihmeellisen
suloisia olentoja -- eläimiä tai mitä tahansa, leopardin, hevosen --
väsymättömiä, raastavia, liian vilkkaita ollakseen rauhassa; niillä
on silkinpehmeät lihakset; pieninkin liike todistaa jumalallista
syntyperää, vapautunutta ja kaiken yllä elävän valon kiille ja hohto.
Pojalla oli sitä kaikkea. Miltei säteilevää elämää tulvi hänestä.
Hänen ihonsa loisteli sitä. Hänen silmissään se loimusi. Saatan
vannoa, että hänen läheisyydessään tunsin kipunan tuoksun. Häntä
nähdessä sai ozon'in hajun nenäänsä -- niin raikas ja nuori oli hän,
terveyttä uhkuva ja villin luonnollinen.

"Senlainen oli poika. Ja hän hälyytti leikin vielä kestäessä.
Pojat syöksyivät kääntösillan luo, uiden niin nopeasti kuin
suinkin pääsivät, kaikki sekaisin, polkaisten ja räiskien vedessä,
säikähtänein ilmein, suorastaan lensivät vedestä rajusti loiskien ja
hypäten, tarttuivat kiinni mihin taisivat auttaen toisiaan merestä ja
vihdoinkin seisoivat kaikki kääntösillalla ja tirkistivät veteen.

"Mitä on tekeillä?" kysyi miss Caruthers.

"Luultavasti on se haikala", vastasi kapteeni Bentley. "Onni suosi
poikia ettei se saanut jonkun heistä hampaittensa väliin."

"Pelkäävätkö ne haikaloja?" kysyi neitonen.

"Pelkäättekö te?"

Hän värähti, katsahti kaidepuun yli veteen tehden suullaan eleen.

"Vaikkapa saisin koko maailman ja paljon lisää en uskaltaisi lähteä
mereen jossa saattaa olla haikaloja", sanoi hän uudelleen värähtäen.
"Ne ovat sietämättömät! Sietämättömät!"

Pojat tulivat ylös komentosillalle, nojautuivat kaidepuuhun ja
ylistivät neitiä Caruthers'ia, joka oli heittänyt heille mereen niin
suuren aarteen. Kun esitys oli loppunut, antoi kapteeni Bentley
niille viittauksen poislähtöön. Mutta neiti Caruthers esti häntä siitä.

"Vielä silmänräpäys, kapteeni. Olen aina kuullut sanottavan, etteivät
alkuasukkaat haikaloja pelkää."

"Hän viittasi luokseen joutsensukeltajan puhuen merkkikielellä että
hän sukeltaisi uudelleen. Hän niinkuin koko poikalauma ravisti
päätään ja naurahti kuin hyvällekin pilalle.

"Hai", sanoi poika osoittaen merta.

"Ei", sanoi hän. "Ei siellä ole mitään haikalaa."

"Mutta poika nyökkäsi tarmokkaasti päätään ja toiset pojat hänen
takanaan tekivät samoin.

"Ei, ei, ei", virkahti nainen. Ja sitten kääntyi hän meidän
puoleemme: "Kuka lainaa minulle puolisen kruunua ja englantilaisen
kultarahan.

"Silmänräpäyksissä ojensi puolitusinaa miestä kruunuja ja kultarahoja
ja hän otti rahat nuoren Ardmoren kädestä.

"Hän näytti puolikruunun pojille. Mutta ei tullut minkäänlaista
hyökkäystä kaidepuulle. Pojat vain seisoskelivat siinä virnistellen.
Hän tarjosi rahan vuorotellen kullekin erikseen, mutta kaikki tekivät
saman tempun: ravistelivat päätään ja irvistelivät. Silloinpa viskasi
hän puolikruununsa mereen. Halukkain ja samalla valittavin silmäyksin
katsoivat he sen synnyttämän hopeaviirun ilmassa, mutta kukaan ei
liikkunut paikaltaan.

"Älkää viskatko sitä kultarahaa", sanoi Dennitson hänelle puoliääneen.

"Siihen hän ei kiinnittänyt huomiotaan, vaan piti kultarahan
joutsensukeltajan silmien edessä.

"Olkaa viskaamatta", sanoi kapteeni Bentleykin. "Minäpä en viskaisi
sairasta kissaakaan mereen, kun haikala on lähistöllä."

"Mutta neiti Caruthers naurahti ollen itsepäisenä päätöksessään ja
jatkoi pojan kiihoitusta.

"Älkää kiusatko häntä", pyyteli Dennitson. "Se on hänelle kokonainen
omaisuus ja ehkäpä hän hypähtää..."

"Ettekö _te_ tuota tekisi?" sanoi hän nopeasti. "Jospa heitän sen?"
Viimeisen lauseen sanoi hän sävykkäämmin.

"Dennitson ravisti päätään.

"Tehän olette kallis", sanoi neiti Caruthers. "Monestako kultarahasta
te hyppäätte?"

"Ei ole niinpaljon lyötyä rahaa mikä houkuttelisi minua mereen",
vastasi Dennitson.

"Minun tähteni", sanoi nainen mahdollisimman pehmeästi.

"Pelastaakseni henkenne -- kyllä. Mutta muuten ei."

"Hän kääntyi uudelleen pojan puoleen. Taaskin piti hän rahan
näkyvissä ja vallan sokaisi pojan sen korkealla arvolla. Sitten oli
neiti Caruthers heittävinään tuon rahan ja vastahakoisesti teki poika
puoliliikkeen vasten kaidepuuta, mutta toveriensa varoittavat huudot
estivät tuon liikkeen. Niitten äänet ilmaisivat sitäpaitsi vihaakin.

"Tiedän tämän olevan pelkkää leikkiä", sanoi Dennitson. "Menkää niin
pitkälle kuin itse tahdotte, mutta älkää Jumalan tähden viskatko...!"

"Jos nyt naisen omituinen erikoistunne vaikutti tai epäilikö hän että
poika suostuisi houkutteluihin, on mahdotonta tietää. Meille kaikille
tuli se kuitenkin yllätyksenä. Aurinkoteltan varjosta lensi kultaraha
auringonpaisteeseen lähestyen vettä kimmeltävässä kaaressa. Kenenkään
ennättämättä estää tuota joutsensukeltajaa oli hän kaidepuun takana
ja lensi sulavasti rahan perään. Molemmat olivat yhtäaikaa ilmassa.
Tuo oli kaunis näkemys. Kultaraha halkaisi vedenpinnan ja samaan
pisteeseen ja miltei samalla kertaa putosi poikakin melkein ilman
pienintäkään vedenloisketta.

"Vilkkaampia katsojia kuin me olivat nuo kannella seisoskelevat
mustaihoiset pojat ja ne päästivät surkean hätähuudon. Kaikki
seisoimme kaidepuun luona. Älkää minulle sanoko että haikalan
välttämättä tarvitsee kääntyä selälleen. Sitä ei tämä kuitenkaan
tehnyt. Kirkkaassa vedessä näimme ylhäiseltä paikaltamme kaiken.
Haikala oli suuri peto, se kun yhden kerran haukahti oli poika kahtia.

"Joukossamme kuului vastenmielinen mutina en tiedä keneltä, ehkäpä
juuri minulta. Ja sitten vallitsi syvä hiljaisuus. Neiti Caruthers
oli ensimäinen kun jotakin puhui. Hän oli kuolonkalpea.

"Minä ... minä en voinut koskaan uskoa..." sanoi hän ja päästi lyhyen
naurun.

"Hän käytti koko ylpeytensä pysyäkseen tasapainossa. Avuttomana
kääntyä hän ensin Dennitsonin puoleen ja sitten kaikkien toisten
puoleen vuorotellen. Hänen silmänsä kuvastivat kauhua ja huulet
värisivät. Me pysyimme epäkohteliaina -- nyt sen ymmärrän kun
ajattelen menneitä aikoja. Mutta emme tehneet mitään.

"Mr Dennitson", hän sanoi, "Tom, ettekö tahdo olla ystävällinen ja
auttaa minua alas?"

"Mutta mr Dennitson ei muuttanut suuntaa katseessaan, joka oli
mustin kaikista mikäli olen miehen katseita nähnyt. Eikä hän edes
räpäyttänyt silmiään. Kotelostaan otti hän savukkeen, minkä sytytti.
Kapteeni Bentley karisti epämiellyttävästi kurkkuaan ja sylkäisi yli
kaidepuun. Siinä kaikki... ja sitten hiljaisuus.

"Neiti Caruthers kääntyi mennen kiintein askelin pitkin kantta.
Kahdenkymmenen askeleen jälkeen hän horjahti kädellään nojaten seinää
vasten pystyssä pysyäkseen. Ja sitten läksi hän edelleen kulkemaan,
nojautuen uudelleen hytin seinämään kulkien hyvin hitaasti."

Treloar vaikeni. Hän käänsi päänsä suunnaten tuohon pieneen mieheen
kysyvän ja kylmän kalsean katseen.

"No", sanoi hän lopulta. "Luokitelkaapa hänet."

Pienikokoisen miehen kurkkuun takertui jotain epämieluista; hän
yritti nielaista.

"Ei minulla ole mitään sanottavaa", vastasi hän. "Ei kerrassaan
mitään sanottavaa."



IHMISEN TAPPAMINEN.


Vaikkakin tummat yölamput paloivat, liikkui hän kuitenkin esteettä
suurissa huoneissa ja avaroissa halleissa turhaan etsien tuota vain
puoleksi luettua runokokoelmaa minkä hän oli unohtanut ja vasta
nyt sen muisti. Kun hän väänsi sähkövalon salonkiin seisoi hän
siinä puettuna laahustavaan, ruusunpuneiseen yötakkiin kaula ja
olkapäät kiedottuina pitsiseen vaippaan. Hänellä oli vielä sormukset
sormissaan eikä hänen paksu, vaalea tukkansa ollut alaspäästetty.
Hänen kauneutensa oli ihana ja sulava, hän omasi kapeat, soikeat
kasvot, punaiset huulet, poskilla heikko punerrus ja sinervät
kameleonttisilmät. Ne saattoivat hänen tunteensa mukaisesti tulla
suuriksi ja lapsellisen viattomiksi, koviksi ja harmaiksi ja
hohtavan kylmiksi taikka liekehtiä milloin kuuma omanarvon tunne ja
ylimielisyys ilmeni.

Hän sammutti valon kulkien hallin halki aamiaishuoneeseen. Tullessaan
sisään siihen pysähtyi hän kuunnellen. Etäältä kuului ei juuri mikään
kovempi kolina, mutta kuitenkin tuntui kuin olisi jotain liikkunut.
Hän olisi vaikkapa saattanut vannoa ettei hän mitään kuullut, mutta
kuitenkin oli jotain muuttunutta tuossa huoneessa. Yön hiljaisuus
oli häiriintynyt. Hän suuresti ihmetteli kuka palvelijoista vielä
valvoi. Ei ainakaan pikentti, sillä hän oli tunnettu varhaisesta
levollemenostaan, paitsi erikoistapauksissa. Eikä se saattanut olla
kamarineitsytkään, hän kun siksi illaksi oli saanut vapautta.

Hän jatkoi ruokasaliin; ovi sinne oli sulettuna. Ollen epätietoisena
siitä, miksi hän sen avaisi meni hän kuitenkin sinne; ehkäpä hän
sisimmässään tunsi tuon häiritsevän olion, mikä se nyt saattoikaan
olla, olevan tuolla sisällä. Huone oli pimeä ja hän haparoi eteenpäin
virrankatkaisijan luokse vääntäen nappulat. Kun valonvirta sitten
syttyi astui hän taaksepäin päästäen huudon. Se oli kuitenkin vain
"oo" sangen tukahdettuna.

Häntä vastapäätä virrankatkaisijan vieressä seisoi muuan mies seinään
painautuneena. Kädessään piti mies revolveria millä tähtäsi tulijaa
vastaan. Tuon odottamattoman näyn herättämä kauhu oli siihen määrin
vaikuttanut naiseen, että hän vain huomasi pistoolin mustaksi ja
suunnattoman pitkäpiippuiseksi. Hän tiesi sen Koltrevolveriksi.
Mies oli puolipitkä, huonosti vaatetettu, ruskeasilmäinen ja
auringonpaisteen mustaama. Hän tuntui kovin kylmäveriseltä. Revolveri
ei miehen kädessä vapissut ja se oli suunnattuna naisen keskiruumista
kohtaan. Käsivarsi ei myöskään ollut ojennettuna, vaan oli se
lanteiden kohdalla mihin käsivarsi nojautui.

"Oo", sanoi nainen. "Anteeksi, te säikähditte minua. Mitä te
tahdotte?"

"Kernaimmin olisin tahtonut päästä ulos", vastasi mies ja huulilla
liikkui lystillinen vivahdus. "Olen luullakseni eksynyt tässä
suuressa huoneustoryhmässä. Ja jos tahdotte olla ystävällinen
ja auttaa minua pois täältä en tule toimimaan mitään teille
vastenmielistä. Luikkisin vaan tieheni."

"Mutta mitä varten olette täällä?" kysyi nainen. Hänen äänessään oli
määrätty sävy kun tottuneella käskijällä konsanaan.

"Varastan, miss, suoraan sanoen. Minä olen puikkinut tänne katsomaan
mitä täältä voisin anastaa. Luulin teidän olevan poissa kotoa,
koskapa näin teidän automobiilissä lähtevän yhdessä miehenne kera.
Mutta se oli kai pappanne ja te olette miss Setliffe."

Mrs Setliffe arvosteli edullisesti tuon yksinkertaisen
kohteliaisuuden minkä hänen erehdyksensä aiheutti ja päätti ettei
sano totuutta.

"Kuinka tiedätte minun olevan miss Setliffe?" kysyi talon rouva.

"Tämähän on ukko Setliffen talo, vain kuinka?"

Nainen nyökkäsi päätään.

"En tiennyt teillä olevan tyttären, mutta arvelen että te sitä
olette. Ja jos ei se tuota teille suurta vaivaa olisin kiitollinen
jos minulle neuvoisitte ulospääsytien."

"Miksi sen tekisin? Tehän olette rosvo, murtovaras."

"Ellen olisi ammatissani alottelija ottaisin sormukset pois
sormistanne sensijaan että puhun kohteliaisuuksia", sanoi mies. "Olen
täällä iskeäkseni ukko Setliffen rahoihin, vaan ei ryöstääkseni
naisväkeä. Jos menette pois tieltä, niin ehkäpä tässä selviydyn omin
voimin."

Mrs Setliffe oli älykäs nainen ja ymmärsi ettei hänen tarvinnut
paljoa pelätä tuota miestä. Hän oli varma siitä ettei tämä mies
ollut mikään tavallinen rikollinen. Puhelusta kuuli nainen ettei hän
ollut kaupunkilainen ja oli tuntevinaan tuulahduksen suurten arojen
raikkaammasta ilmastosta.

"Ajatelkaa jospa huudan?" sanoi nainen uteliaana.

"Ajatelkaahan, jos huudan apua? Ettehän te minua ampuisi ... olenhan
nainen?"

Hän huomasi pettyneen ilmeen miehen ruskeissa silmissä. Hän vastasi
hitaasti ja ajatusrikkaasti kun jos olisi vaikea kysymys ollut
ratkaistavana:

"Silloin täytyy minun varmaankin kuristaa teitä ja tehdä muutakin
pahaa."

"Naistako kuristaa?"

"Kyllä minun täytyisi", vastasi mies ja nainen huomasi hänen
katkerana purevan huuliaan. "Olettehan vain heikko nainen, miss,
mutta minä en saata antautua vangiksi. Ei, neiti, sitä en mitenkään
voi. Minulla on hyvä ystävä kaukana Lännessä, joka minua odottaa.
Ystäväni on nimittäin sangen ahtaalla ja minun täytyy häntä siitä
pulmasta auttaa". Suu puristautui yhteen yhä katkerammin. "Ehkä voin
teitä kuristaa tekemättä juuri mitään pahaa."

Naisen silmät suurenivat lapsellisessa epäuskossa katsellessaan
edessään olevaa miestä.

"En ole milloinkaan ennen nähnyt murtovarasta", vakuutti nainen,
"ja on vaikeata sanoa miten mielenkiintoista se itseasiassa on."

"Minä en ole mikään murtovaras, neiti. Ei mikään oikea", riensi hän
lisäämään kun nainen näytti huvitettuna epäilevän. "Siltä se kyllä
saattaa näyttää koska kerran olen teidän talossanne. Mutta se on
ensikertaa kun yritän tätä hommaa. Tarvitsin ehdottomasti rahaa.
Muuten pidän itseni oikeutettuna perimään sitä, mikä oikeastaan
kuuluu minulle."

"En ymmärrä", sanoi nainen rohkaisevasti hymyillen. Tulitte tänne
varastamaan ja varkaushan on samaa kun ottaa sitä, mikä ei ole omaa.

"Niin kyllä ... mutta ei tässä erikoistapauksessa. Nyt on kaiketi
parasta minun lähteä."

Mies meni kohti ruokasalin ovea mutta nainen asettui hänen eteensä
ja vastassa oli hyvin kaunis este. Mies ojensi vasemman kätensä kuin
tarttuakseen häneen vaan epäröi. Mies nähtävästi kunnioitti tuota
"heikkoa naista".

"Nähkääs!" virkkoi hän riemuiten. "Tiesinhän varmaan että tuota ette
tekisi."

Mies oli aivan hämmästynyt.

"En ole milloinkaan ennen tehnyt naiselle pahaa", selitteli hän,
"eikä se ole helppo tehtävä. Mutta aivan varmaan tulen nyt sen
tekemään, jos vaan rupeatte huutamaan."

"Ettekö malta viipyä muutaman minuutin ja puhua?" sanoi nainen
houkuttelevalla äänellä. "Minusta on se niin mielenkiintoista.
Tahtoisin kuulla teidän selittävän miten murtovarkaus on samaa kuin
periä senlaista, mikä oikeastaan asianomaiselle kuuluu."

Ihaillen katsoi mies naista.

"Olen aina uskonut naisväen pelkäävän varkaita", tunnusti hän.
"Mutta ette te näytä sitä tekevän".

Nainen naurahti iloisesti.

"On nähkääs ero varkailla ja varkailla. Minä en pelkää teitä, kun
olen varma siitä että ette lukeudu senlaisiin, jotka tahtovat
tehdä naiselle pahaa. Kasniin, puhukaa nyt hetkisen kanssani.
Kukaan ei häiritse meitä. Olen aivan yksin. Minun ... minun isäni
on matkustanut yöjunalla Newyorkiin. Kaikki palvelijat nukkuvat.
Mielelläni tahtoisin antaa teille jotain syötävää -- naiset
asettavat aina iltaruuan esille keksimilleen murtovarkaille, ainakin
sanomalehtien nurkkanovelleissa niin kerrotaan. Mutta en tiedä mistä
ruokaa löytäisin. Kenties tahtoisitte jotain juotavaa?"

Mies epäröi eikä vastannut, mutta nainen huomasi hänen silmistään
miten ihailu häntä kohden kasvoi.

"Ette suinkaan pelkää?" kyseli nainen. "En myrkytä teitä, sen lupaan.
Rupean juomaan kanssanne osoittaakseni kaiken olevan asianomaisessa
kunnossa."

"Te olette ihmeellisin nainen minkä olen tavannut", selitti mies
ensi kerran laskien aseensa sivulleen riippumaan. "Kukahan pystyy
minulle sanomaan, että kaupunkilaisnaiset pelkäävät. Te ette ole
mikään riitapukari, vaan hauras, mieluinen, pieni tytöntynkä. Mutta
rohkeutta, sitä teillä on. Ja sitten on vielä päällepäätteeksi
luottamusta. Ei moni nainen tai mies kohtelisi minua sillä lailla kun
te olette tehneet."

Nainen hymyili ihastuneena tuosta kohteliaisuudesta ja hänen ilmeensä
oli sangen vakava sanoessaan:

"Se johtuu siitä kun pidän ulkomuodostanne. Te olette liiaksi
rehellinen ollaksenne varas. Teidän ei pitäisi sitä tehdä. Jos olette
pinteessä pitäisi teidän hankkia työtä. Kasniin, asettakaa pois tuo
viheliäinen revolveri ja puhukaamme asiasta. Mitä teidän tulee tehdä
on työtä."

"Ei tässä kaupungissa", sanoi hän katkerana. "Olen kuluttanut kaksi
paria puolipohjia työnetsinnässä. Rehellisesti puhuen olin oikein
siisti mies ... ennenkuin antauduin etsimään työtä."

Se hupainen nauru millä nainen kuunteli hänen sanontaansa miellytti
miestä. Nainen huomasi sen heti ja käytti sitä hyväkseen. Hän kulki
ovelta lähestyen senkkiä.

"Kasniin, teidän on nyt puhuttava minulle kaikki sillä aikaa kun
tarjoon teille jotakin juotavaa. Mitä saa luvan olla? Whiskiä?"

"Kyllä kiitos", sanoi mies seuratessaan hänen jälkeensä. Mutta mies
kantoi vielä tuon suuren revolverin sivullaan, heittäen samalla
epäilyttävän katseen tuohon vahdittomaan oveen.

Nainen kaasi hänelle lasillisen senkin luona.

"Lupasin juoda kanssanne", sanoi hän epäillen.

"Mutta minä en joisi whiskiä. Minä ... mielisin sherriä."

Hän otti esille sherripullon saadakseen miehen suostumuksen.

"Kyllä varmasti", vastasi hän ja nyökkäsi päällään.

"Whiski on miesten juoma. En voi sietää nähdä naisten juovan whiskia.
Viini on heille sopivampi juoma."

Hän kohotti lasinsa miehen lasin tasolle ja hänen silmänsä olivat
sulavan ystävälliset.

"Malja teidän uudelle hyvälle työpaikallenne..." Mutta hän katkaisi
esityksensä nähdessään miehen hämmästyneet irvistykset. Miltei
koskematon lasi laskeutui hänen vääriltä huuliltaan.

"Miten onkaan?" kysyi hän innokkaasti. "Ettekö senlaisesta pidä?
Olenko osunut harhaan?"

"Sepä vasta konstikas whiski. Maistuu kun pohjaan palanut."

"Oi, miten tyhmä olinkaan! Annoin teille skotlantilaista whiskiä. Te
olette luonnollisestikin enemmän tottunut viljapaloviinaan. Tässä on
toinen merkki."

Nainen oli miltei äidillisesti puuhaava vaihtaessaan lasin toiseen ja
löytäessään oikean pullon.

"Onko tämä parempaa?" kyseli nainen.

"Kyllä kiitos. Siinä ei ole savua. Se on ihanaa kelpo tavaraa. En ole
maistanut pisaraakaan yhteen viikkoon. Tämä on reilua, tämä liukuu
alas kun rasvattu eikä tämä ole minkälaisen kemiallisen tehtaan
tuotteita."

"Oletteko juoppo?"

Tuo oli kysymys ja vaatimus, puoleksi kumpaakin.

"Ei, neiti. Ei kannata niin vähästä puhuakaan. Olen ollut vauhko
menijä ajoittain, vaan hyvin harvoin. Mutta sattuu tilaisuuksia kun
pisarakin vaikuttaa hyvältä minne osuu vain tulemaan ja tämä on nyt
juuri senlainen tilaisuus. Kiitokset nyt kaikesta ystävyydestä,
neiti, nyt on parasta pötkiä tieheni."

Mutta rouva Setliffe ei tahtonut päästää murtovarastaau. Hän oli
liiaksi selkeä asenteeltaan ollakseen haaveellinen, mutta tässä
tapahtumassa oli jotakin miellyttävän jännittävää. Sitäpaitsi oli hän
tietoinen, ettei minkäänlaista vaaraa saattanut tulla kysymyksenkään.
Huolimatta ulkonevasta leuastaan ja terävistä silmistään oli miestä
tavattoman helppo hillitä. Ja kaukana hänen tietoisuudessaan pilkisti
esiin ajatus ihailevasta kuulijakunnasta. Oli kerrassaan ikävää,
ettei hänellä nyt ollut mitään yleisöä...

"Ette ole selittäneet, murtovarkaus siis, teidän päätelmänne mukaan,
on samaa kuin vaatisi takaisin mitä itseasiassa teille jo kuuluu",
sanoi nainen. "Tulkaahan istumaan ja puhukaa minulle siitä ... tänne
pöydän luo."

Nainen meni omalle tuolilleen ja sijoitti murtovarkaan pöydänkulman
toiselle sivulle. Nainen huomasi kyllä hänen vielä pitävän varansa
ja katsovan terävästi ympärilleen, vaikkakin hänen silmänsä alati
kuitenkin palasivat naisen luo hiljaista ihailua puhuvina. Mutta
milloinkaan eivät ne kauan viipyneet. Vielä huomasi nainen että
mies hänen puhuessaan jännitettynä kuunteli toisia ääniä kuuluvan.
Myöskään ei hän päästänyt revolveriansa. Se makasi pöydänkulmalla,
heidän välillään, perä aivan lähellä hänen oikeata kättään.

Mutta hän oli aivan tietämättään joutunut toiseen vaiheeseen. Tuo
metsissä ja lakeuksilla hyvin kotiutunut mies Lännestä eli alituiseen
tarkasti katsoen ja terävin korvin kummelien. Mutta hänpä ei ollut
tietoinen pöydän alla aivan naisen jalkojen vieressä löytyvästä
sähkönappulasta ja tässä joutui hänen valppautensa ja varovaisuutensa
hunningolle.

"Asianlaita on seuraava, neiti", rupesi mies kertomaan, ollen ne
vastauksena neidin kiihkeisiin kysymyksiin. "Ukko Setliffe on minua
hämmästyttänyt eräässä pienessä liikeyrityksessä. Se oli häpeällinen
teko, mutta se meni täydestä kenenkään huomaamatta. Kaikki käy täysin
laillisesti, kunpahan vaan on jokunen miljoona selkänojana. Minä en
valita enkä liioin tahdo saattaa isäukkoanne varjoon. Hän ei minua
tunne, vaikkakin hän kompastuu päälleni eikä hän tiedä käyneensä
minua liian läheltä. Hän on aivan liian suurellinen, liikuttelee vain
miljoonia ajatellessaan ja toimiessaan ei ole milloinkaan kuullut
puhuttavankaan minunlaisestani köyhästä oliosta. Hän on senlainen
joka panee suuret yritykset käyntiin. Hänellä on palveluksessaan
useanlaisia apulaisia, jotka ajattelevat ja suunnittelevat hänen
puolestaan. Olen kuullut joillakin olevan toimestaan suurempi palkka
kuin Yhdysvaltain presidentillä. Olen vain yksi tuhansista, jotka
ovat joutuneet puille paljaille isäukkonne takia, siinä kaikki.

"Katsokaahan, neiti, minullakin oli pieni kuoppa maassa -- muuan
mitätön kaivos pienoiskoossa. Kun sitten Setliffe-yhtiö asettui
Idaho-alueelle järjestäen uudelleen kaivostrustin ja otti kiluineen
ja kaluineen ja perusti tuon suurenmoisen vesipaine-laitteen Twin
Pines'in luona, silloin halkesin luonnollisesti. Sain vain pikkasen
rovon rahoistani. Jouduin pois puhalletuksi kuin untuva ikään,
ennenkuin tiesin mitään koko asiasta. Ja tänä iltana kun olin
rahatta ja ystäväni senlaisessa pinteessä tirkistin tänne iskeäkseni
isäukkonne suonta pikku hiljaa. Se tuli mieleeni ollessani niin
suuressa avun tarpeessa."

"Jos nyt asia on kuten sanotte", sanoi nainen, "on sisäänmurto joka
tapauksessa sisäänmurto. Sillä ette voi puolustaa itseänne oikeuden
edessä."

"Senhän kyllä tiedän", myönsi mies laupeana. "Se mikä on oikein ei
ole aina laillista. Siksi istunkin tässä kuin neuloilla ja puhun
kanssanne. Ei siksi kun en nauttisi seurastanne -- senhän kyllä teen
-- mutta en millään muotoa tahdo joutua kiinni. Muuan vekkuli sai
näinä päivinä viisikymmentä vuotta murhattuaan erään viikarin kadulla
kahdesta dollarista ja viisiyhdeksättä sentiltä. Tuon uutisen luin
sanomalehdestä. Ihmiset joutuvat pois suunniltaan kun sattuu vaikeus
eikä ole työtä saatavissa. Nekin joutuivat pois suunniltaan joilla
oli jotain varastettavaa ja antoivat toisten maksaa vahingon. Jos
minut vangittaisiin, saisin kymmenen vuoden rangaistusajan. Siitä
syystä istunkin kun neulasilla ja pyrin päästä pois täältä."

"Ei, odottakaa." Nainen teki estävän liikkeen ottaen samalla kertaa
jalkansa soittojohdonnappulasta, jota silloin tällöin oli polkenut.
"Te ette vielä ole sanoneet nimeänne."

Mies epäröi.

"Kutsukaa minua Dave'ksi."

"Siis ... Dave...", nainen naurahti sydämellisesti. "Jotakin täytyy
tehdä teidän hyväksenne. Olettehan nuori mies ja vasta huonon
yrityksen alkupäässä. Jos alatte yrittämällä anastaa senlaista mikä
mielestänne teille kuuluu rupeatte myöhemmin omin lupin ottamaan
senlaista, mistä olette varma ettei se teille kuulu. Ja tiedätte
kuinka lopulta käy. Meidän täytyy keksiä teille jotakin rehellistä
tehtävää."

"Tarvitsen rahaa ja tarvitsen ne juuri nyt", vastasi mies
itsepäisenä. "Se ei ole itselleni, vaan tuolle ystävälle mistä minä
puhuin. Hän on nähkääs kirotussa satimessa ja hänen täytyy saada apua
nyt tai ei milloinkaan."

"Voin hankkia teille työpaikan", vastasi nainen nopeasti. "Ja minulta
saatte lainaksi ne rahat kun tarvitsette lähettää ystävällenne. Nuo
rahat voitte maksaa takaisia palkastanne."

"Noin kolmisen sataa riittäisi", sanoi mies hitaasti.
"Kolmellasadalla hän kyllä läpäisee. Työskentelisin vuoden mittaan
sormeni verille ansaitakseni nuo rahat. Ja sitten oli ylöspitoni
lisänä sekä muutama sentti savukkeisiin."

"Vai niin, poltatte tupakkaa! Tuota en ajatellut."

Nainen, ojensi kätensä revolveriin päin miehen käden luo. Miehen
sormenpäät olivat keltaisessa värissä. Samalla kertaa mittasi naisen
silmät oman kätensä ja miehen käden etäisyyden revolverista. Nainen
paloi himosta, tarttua siihen nopealla liikkeellä. Hän varmasti luuli
sen osaavansa, mutta koska ei siitä ollut aivan varma, niin sitten
vetikin kätensä pois.

"Ettekö tahtoisi polttaa tupakkaa?" sanoi hän kutsuvasti.

"Miltein kuolen tupakan halusta".

"Tehkää se sitten. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Pidän paljon
siitä -- savukkeista, tarkoitan."

Hän pisti vasemman kätensä sivutaskuun ottaen sieltä irtonaisen
tupakkapaperin ja muutti sen oikeaan käteensä revolverin viereen.
Taaskin sukeltautui hänen kätensä taskuun ja asetti hyppysellisen
ruskeahkoa, siruista tupakkaa paperiin. Sitten kääri hän savukkeen
molemmilla käsillään aivan revolverin yläpuolella.

"Te pidättäydytte tuon kauhean aseen lähellä, näyttää siltä kun
pelkäisitte minua", sanoi nainen vaativalla äänellä.

"En juuri teitä pelkää, mutta olosuhteitten pakosta täytyy olla
varuillaan."

"Vaan minäpä en ole teitä pelännyt."

"Teillä ei ole mitään kadotettavaa."

"Henkeni", sanoi nainen.

"Totta kylläkin", myönsi mies heti. "Ettekö ole minua edes
säikähtäneet. Olen ehkä liian levoton."

"Minä en tahtoisi tehdä teille mitään pahaa." Juuri tuota sanoessaan
harhaili hänen tossunsa kohti soittokellon nappulaa polkien sille.
Mutta naisen silmät puhuivat vakavaa ja kohteliasta kieltä. "Osaatte
arvostella miehiä ja naisia, sen tiedän. Minähän yritän pelastaa
teitä rikoksen teiltä hankkimalla teille rehellistä työtä..."

Mies tuli hetimiten katuvalle tuulelle.

"Pyydän todellakin anteeksi, neiti", sanoi hän. "Minun epäluuloni ei
nyt ole juuri..."

Tuota sanoessaan nosti hän oikean kätensä pöydältä ja sittenkun oli
savukkeensa sytyttänyt antoi hän käden riippua sivua pitkin.

"Kiitos luottamuksestanne", kuiskasi nainen hiljaa samalla kun hän
päättäväisesti esti silmänsä mittaamasta etäisyyttä revolveriin ja
piti jalkansa lujasti nappulaan painautuneena.

"Puheen olleen niistä kolmestasadasta", aloitteli mies. "Voisin
sähköttää ne yöllä Länteen. Ja minä sitoudun vuoden ajaksi
työskentelemään tuosta rahaerästä sekä ylöspidostani."

"Tulette ansaitsemaan vielä enemmän. Lupaan teille vähintään
viisikahdeksatta dollaria kuukaudessa. Ymmärrättekö hevosten hoitoa?"

Miehen kasvot hohtivat ja hänen silmänsä kiilsivät.

"Silloinpa saatte palveluspaikan luonani -- tai oikeammin sanottuna
isäni luona, vaikkakin minä pestaan kaikki palvelijat. Tarvitsen
alikuskia..."

"Rupeaisinko pitämään livrépukua?" katkaisi hän äkkiä vapaasyntyisen
länsiamerikkalaisen halveksiminen äänessä ja huulilla.

Nainen hymyili suopeasti.

"Senlainen toimi ei nähtävästikään sovi teille. Sallikaa minun
ajatella. Niin. Osaatteko taltuttaa ja opettaa varsoja ratsastukseen?"

Hän nyökkäsi.

"Meillä on karjafarmi ja siellä löytyy kiinteä paikka teidänlaiselle
miehelle. Suostutteko rupeamaan?"

"Josko suostun, neiti?" Lämmin oli hänen äänensä kiitollisuudesta
ja pelkästä innostuksesta. "Sanokaa osoite. Lähden sinne jo
huomispäivänä. Ja yhden seikan voin teille varmasti luvata, neiti.
Milloinkaan ette tule katumaan ojentaneenne Hughie Lukelle auttavan
käden hänen hädässään..."

"Minusta tuntui kuin olisitte sanoneet nimeksenne Dave", sanoi nainen
lempeästi nuhtelevalla äänellä.

"Niin sanoinkin, neiti, ja pyydän sen teiltä anteeksi. Sillä nimi oli
keksitty. Oikea nimeni on Hughie Luke. Jos suvaitsette antaa minulle
osoitteen teidän karjafarmillenne ja rahaa rautatielippuun, matkustan
sinne ensimäisellä junalla huomenaamuna."

Koko tämän keskustelun aikana oli hän lakkaamatta jatkanut
temppuiluaan tuon soitto johdon kera. Hän oli polkenut nappulaa
kaikilla mahdollisilla tavoilla jotka suinkin hälyyttävät -- --
kolme lyhyttä ja yksi pitkä, kaksi ja yksi pitkä, viisi. Hän yritti
pitkiä sarjoja lyhyitä soittoja ja erään kerran oli hän pitänyt
nappulan painettuna kolme minuuttia. Eikä hän tiennyt pitikö hänen
soimata laiskaa, yhä raskaasti nukkuvaa pikenttiä tai pitikö uskoa
soittojohdon olevan epäkunnossa.

"Olen niin iloinen", sanoi hän, "niin iloinen suostumuksestanne.
Ei tarvita montakaan valmistelua. Mutta ensin tulee teidän luottaa
minuun kun menen yläkerrokseen noutamaan rahakukkaroani." Hän näki
miehen epätoivoisen katseen ja lisäsi nopeaan: "Näettehän minun
luottavan teihin mikäli se koskee noita kolmeasataa dollaria."

"Minä uskon teitä, neiti", vastasi hän kohteliaasti. "Mutta en mahda
mitään hermostuneisuudelleni."

"Menenkö noutamaan nuo rahat?"

Mutta ennenkun hän oli ehtinyt vastaamaan kuuli naisen tarkka korva
tukahtuneen kitkuvan äänen etäältä. Hän tiesi sen johtuvan pikentin
huoneen ovesta. Mutta tuo ääni oli niin heikko -- enemmän hiljainen
värähdys kuin kuuluva ääni -- ettei hän olisi sitä kuullut ellei
hänen korvansa olisi olleet niin jännittyneet pitkästä odotuksesta.
Mutta mieskin oli kuullut sen. Hän kävi levottomaksi maltillisella
tavallaan.

"Mitä tuo oli?" kysyi hän.

Naisen vasen käsi ojentautui kiireesti revolverin luo ja veti sen
puolelleen. Hän oli joutunut ennen miestä ja se olikin täpärällä
sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä tempasi mies kätensä sivultaan
haparoiden tyhjää ilmaa revolverin paikalta.

"Istukaa", komenteli nainen ankarasti vallan uudessa äänilajissa.
"Älkää liikahtako. Pitäkää kädet pöydällä."

Nainen oli tuolta mieheltä jotain oppinut. Sensijaan että olisi
pitänyt tuon raskaan aseen ojennettuna sijaitsi sen perä samoinkuin
naisen kyynärpää pöydällä ja piipun suuaukko ei tähdännytkään miehen
päätä, vaan hänen rintaansa. Ja mies näytti aivan tyyneltä ja totteli
ehdottomasti naisen käskyt tietoisena siitä, ettei mitenkään ollut
tilaisuudessa iskemään revolveriin, jotta se olisi ampunut harhaan.
Myöskin huomasi hän revolverin pysyvän liikkumatta paikallaan, ettei
sitä pitävä käsi edes vapissut ja tiesi tarkalleen suurenko reiän
tuo soikea kuula aikaansaisi. Hän ei edes katsellutkaan enää naista
vaan pyssyn hanaa, mikä oli kohonnut kun naisen etusormi kosketti
liipasinta.

"On kai parasta kun sanon teille, että tuo hana on äärimmäisen
herkkä. Älkää painako liian lujasti, silloin saan ruumiiseeni
pähkinänkokoisen reiän."

Nainen hellitti hanaa hiukkasen.

"Näin on parempi", sanoi mies. "Paras päästää se kokonaan alas.
Näette kuinka keveästi se toimii. Jos vain tahdotte voitte kevyellä
ja nopealla paineella aiheuttaa sen alas- ja ylösmenon, niin syntyy
verilätäkkö tähän hienolle permannollenne."

Muuan ovi avautui miehen takana ja hän kuuli jonkun tulevan
huoneeseen. Mutta hän ei kääntänyt päätään.

"Thomas", käski nainen, "menkää puhelimeen ja kutsukaa tänne poliisi.
Miksi viipyi tulonne niin kauan?"

"Tulin niin nopeasti kun kuulin kellon soivan, rouva", vastasi
pikentti.

Murtovaras ei laannut katsomasta naista silmiin, eikä hänkään laannut
katsomasta murtovarasta. Mutta pikentin puhuessa kellosta huomasi
nainen hänen silmänsä saavan hämmästyneen ilmeen.

"Pyydän anteeksi", sanoi pikentti takaalta, "mutta eiköhän olisi
edullisempi jos hankkisin aseen ja herättäisin palveluskunnan?"

"Ei, soittakaa vain tänne poliiseja. Voin tätä miestä hallita. Menkää
ja tehkää niin -- heti."

Pikentti tassutteli huoneesta pois ja mies ja nainen istuivat
siinä katsellen toisiaan silmiin. Naisesta oli tämä ihastuttavan
jännittävää ja hän ajatteli miten seurustelutoverit puhuivat ja
näkivät uutiset aikakauslehdissä nuoresta ja kauniista neiti
Setliffe'stä joka omasta alotteestaan oli vanginnut aseistetun
murtovarkaan. Hän oli varma siitä että senlainen herättäisi suurta
huomiota.

"Kun saatte tuon tuomionne josta puhuitte", sanoi nainen kylmästi,
"tulee teille aikaa ajatella miten tyhmä olette ollut ottaessanne
toisen omaisuutta ja uhatessanne naisia ampuma-aseella. Silloin tulee
teille aikaa sulattaa nyt saamanne läksyn. Sanokaahan nyt totuus. Ei
teillä ole ketään rappiotilassa olevaa ystävää. Kaikki mitä olette
kertoneet on ollut silkkaa valhetta."

Mies ei vastannut. Hänen silmänsä olivat kylläkin puhumattomina
suunnatut naiseen. Tässä silmänräpäyksessä oli nainen ikäänkuin
verhottu häneltä ja hän näki Lännen aurinkoon uponneet lakeudet,
missä miehet ja naiset olivat ylevämmät kuin turmeltuneet asukkaat
-- senlaisina kun hän oli ne nähnyt -- Idän kolmasti turmeltuneissa
kaupungeissa.

"No, mennään eteenpäin. Miksi ette puhu enää? Miksi ette jatka
valheitanne? Miksi ette rukoile vapaaksi pääsyä?"

"Sen kyllä ehkä tekisin", vastasi mies kastellen kuivuneita huuliaan,
"ehkä kylläkin pyytäisin vapautta jos..."

"Jos mitä?" kyseli nainen töykeästi, kun mies vaikeni.

"Yritän keksiä muuatta sanaa minkä olette muistuttaneet. Kuten
sanottu, ehkä rukoilisin teiltä vapauttani jos olisitte kunniallinen
ihminen."

Nainen kalpeni.

"Varokaa", varoitti hän.

"Uskaltaisitteko minut tappaa", sanoi mies halveksivasti. "Maailma on
kyllä aika matalalla asteikolla koskapa teidän kaltaisella olennolla
on siinä pesäpaikkansa. Mutta niin matalalla se ei vielä liene,
että se myöntäisi teille luvan ampua minut kuoliaaksi. Olettehan te
alhainen, mutta kaikkein ikävintä on että olette pelkuri kaikessa
alhaisuudessanne. Ei tarvita suurtakaan rohkeutta tappamaan ihmistä,
mutta te olette sitä vailla. Siinäpä teidän heikkoutenne."

"Ajatelkaahan mitä puhutte", toisti nainen. "Muuten tulee
teille ikävyyksiä, sen sanon jo etukäteen. Se saattaa vaikuttaa
rangaistukseenne tehden sen joko lievemmäksi tai raskaammaksi."

"On jotain hullusti meidän Herraamme nähden", sanoi mies ilman
johdonmukaisuutta, "koskapa antaa teidän vallita. Se on aivan
horisonttini yläpuolella mitä hän ajattelee sommitellessaan
ihmiskunta-raukalle tuonlaisia kommelluksia. Jos minä olisin
Herramme..."

Mies ei saanut puhua lausettaan loppuun, sillä nyt tuli pikentti
sisään.

"Puhelin on epäkunnossa, rouva", sanoi sisääntulija. "Täytyy olla
joku linjavika, koska en pääse asemalle".

"Menkää herättämään joku palveluskunnasta", käski rouva. "Lähettäkää
hänet noutamaan poliisin ja tulkaa sitten tänne takaisin."

Nuo kaksi jäivät taas yksin.

"Tahdotteko olla ystävällinen ja vastata yhteen kysymykseen?" sanoi
mies. "Tuo vastainen pikenttinne puhui jotakin kellosta. Olen
valvonnut ylitsenne kissan tarkkuudella ettekä mitään kelloa ole
soittaneet."

"Se on pöydän alla, tyhmeliini raukka. Painoin nappulaa jalallani."

"Paljon kiitoksia. Ajattelin juuri nähneeni teidän kaltaiset ennenkin
ja nyt olen varma että niin onkin asian laita. Puhuin teille
vilpittömästi ja täydellä luottamuksella ja koko ajan te valehtelitte
minulle kun itse piru."

Nainen naurahti pilkaten.

"Mennään eteenpäin, sanokaa mitä tahdotte. Tämä on sangen
mielenkiintoista."

"Olitte minulle sangen suosiollinen, olitte lauhkea ja ystävällinen
ja uskottelitte olevanne hameisiin puettuna vaikkakin astelitte
housuissa -- ja koko ajan kosketitte jalallanne soittokellonnappulaa
pöydän alla. Noniin, sehän on kerrassaan lohduttavaa. Tahdon
kernaammin olla köyhä Hughie Luke kymmenvuotisine rangaistustöineen
kuin kulkea teidän vaatteissanne. Helvetti on täynnä teidänlaisia
naisia".

Tuli hetkisen hiljaisuus. Hän ei ottanut silmiänsä tuosta naisesta,
vaan tutkien häntä harkitsi hän päätöksensä.

"Jatkakaa", innoitti nainen. "Sanokaahan jotakin".

"Kyllä, neiti, minä sanon jotakin. Ehdottomasti sanon jotakin.
Tiedättekö mitä aion tehdä? Aion nousta tältä tuoliltani ja mennä
ovelle. Voisinhan minä ottaa teiltä tuon revolverinkin, mutta ehkäpä
te silloin hullaantuisitte ja antaisitte sen paukkua. Revolverin
saatte itse pitää. Se on hyvä. Kuten sanoin aion mennä suorinta tietä
tuosta ovesta. Ettekä te ammu pistoolillanne. Tarvitaan rohkeutta
ihmisen ampumiseen ja sitä ei teillä ole. Pitäkää varanne ja katsokaa
että voitte laukaista. Minä en aio tehdä teille mitään pahaa. Menen
ulos tuosta ovesta ja nyt lähden."

Katse kiinnitettynä tuohon naiseen siirsi hän tuolin takaisin ja
nousi hitaasti. Hana nousi puolitiehen.

Nainen piti sitä silmällä. Mies myöskin.

"Painakaa lujemmin", neuvoi mies. "Vielä se ei ole puolitiessä.
Toimikaa, painakaa hanaa ja tappakaa ihminen. Kuten sanoin, tappakaa
ihminen, sallikaa hänen aivonsa vuotaa permannolle, ampukaa häneen
nyrkkinne kokoinen reikä. Se on: tappaa ihminen."

Hana vaipui nopeasti mutta varovasti. Mies käänsi selkänsä ja
meni hitaasti ovelle. Nainen käänsi myös revolverin niin, että
se suuntautui miehen selkään. Kahdesti nousi hana puolitiehen ja
laskeutui vastahakoisesti uudelleen.

Ovessa kääntyi mies silmänräpäyksen ennen katoamistaan. Hänen
huulillaan oli pilkallinen hymy. Mies sanoi hänelle jotakin
hiljaisella äänellä. Se kuulosti suurinta halveksumista, se kun oli
niin likainen parjaussana ettei sitä voinut ääneen sanoa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yön lapsi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.