Title: Tunturikertomuksia
Author: Järventaus, Arvi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tunturikertomuksia" ***


TUNTURIKERTOMUKSIA

Kirj.

Arvi Järventaus



WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

 Nahkahousut.
 Salkko.
 Jumalan hukka.
 Kuuva.
 Herrojen tuttu.
 Luviisa.
 Neljännen amiraalin poika.
 Pikku Viljami.
 Vihkimatka.
 Merenneito.
 Kalasaunalla.



Nahkahousut


Sara-Oulan pikku Aslak istui lastenkodin rappusilla ja itkeä nyreksi.

Hänen pieni maailmansa johon kuului isä, Nangujärven rannalla oleva
turvekota, kesättiporo ja nahkahousut, oli kokonaan sekaisin. Isä oli
tuonut hänet pari päivää sitten lastenkotiin. Äiti oli keväällä
kuollut. Pikku Aslak muisti tervatun kirstun, jonka Pahka-Pietari oli
tehnyt. Hän omisti uudistalon Nangujärven rannalla, lähellä Sara-Oulan
turvekotaa. -- Mutta Aslakin mieltä ei kaihertanut äidin muisto
niinkään kuin nahkahousujen menetys. Ne oli lastenkodin silmälasipäinen
riuku[1] riistänyt häneltä heti ensi päivänä. Tahi oikeammin liittyi
nyt tuohon väkivallantyöhön, kun se kerran oli tapahtunut, myös äidin
muisto, -- sillä hän se oli Aslakille housut tehnyt, nahkahousut,
joihin tavalliset koipisukat oli neulottu kiinni.

Pikku Aslak pyyhki silmiään. Hän muisti illan, jolloin nahkahousut
valmistuivat... Äiti istui tulen ääressä neuloen. Hän kiinnitti
punaista suimusta[2] koipisukan suuhun. Se oli niin kaunis
ja siro, ettei Aslak muistanut sellaisia nähneensä muilla kuin
Rikas-Vuollabilla, -- sillä, joka talvisin kulki raitoineen Norjaan
Nangujärven poikki ja keitti mennen tullen kahvia heidän kodassaan. Ne
olivat sitten sellaiset suimukset, että niihin kiintyi huomio ihan ensi
näkemältä. Näytti, kuin olisi Vuollab tanssinut siljolla. Punaiset
suimukset vain vilahtelivat, hänen hääriessään raitonsa ympärillä.

-- Kuinka onnellinen hän olikaan ollut tuona iltana, jolloin äiti
saatuaan työnsä valmiiksi pisti neulan vyöllänsä riippuvaan
neulakoteloon ja ojensi housut hänelle: "Siinä on nyt Aslakille
nahkahousut." Vapisevin käsin hän oli ne ottanut vastaan ja silitellyt
koipisukkien pehmeää karvaa. Oli tuntunut juhlalliselta kuin papin
käydessä. Niin somasti kahisi käsissä parkittu, ruskeapintainen
poronnahka... Pikku Aslak oli tuntenut itsensä onnelliseksi, niin
tavattoman onnelliseksi. Nahkahousut oli ripustettu naulaan, aamulla
jalkaan pantaviksi ja pikku Aslak oli katsellut niiden tulen valossa
välkkyviä punaisia suimuksia, katsellut siihen asti, kunnes oli
nukahtanut. Mutta unimaailmaankin häntä oli seurannut sama onnen tunne,
sillä sinä yönä hän oli uneksinut taivaasta, missä Jumala käyskenteli
nahkahousuissa pienten lappalaispoikien leikkiessä revontulia taivaan
lumisella pihalla. Ja jokaisella pojalla oli ollut punaiset,
välkkyvänpunaiset suimukset nahkahousuissa sekä kirjaillut,
punatupsuiset paulat. Mutta Jumalan nilkat olivat näyttäneet yhtä
hienoilta ja siroilta kuin Rikas-Vuollabin.

Pikku-Aslak itkeä nyreksi. Se ei ollut kovaäänistä, vaan tuollaista
hiljaista, tuhruista itkua. Hän katseli jalkojaan eikä voinut niitä
omikseen tuntea. Lastenkodin riuku oli vetänyt niihin harmajat
lannanhousut. Ne olivat niin mahdottoman leveät, että niihin miltei
hukkui. Hänen pieni sydämensä oli pakahtua. Hän ei voinut käsittää,
mitä pahaa hän oli tehnyt, kun häntä näin häväistiin. Koko päivän hän
oli istunut portailla itkeä nyreksien. Ruuan palastakaan ei häntä oltu
maistamaan saatu. Ja pikku Aslak oli päättänytkin olla syömättä siksi,
kunnes riuku toisi hänen housunsa takaisin.

Eteisessä liikkui joku. Aslak painoi päänsä alas ja jurotti. Häntä vain
eivät saisi sisään. Hän istuisi vaikka talveen saakka... siihen asti,
kunnes riekot muuttuisivat valkeiksi. Ennemmin hän ei liikahtaisi.
Lopultakin täytyisi riuvun antaa hänen nahkahousunsa takaisin.

-- Eikö Aslak tule syömään?

Siinä seisoi nyt hoitolan riuku, katsellen häntä silmälasiensa takaa.

Aslak hieroi kämmenseljällä silmiään ja johtajatar sai jälleen kuulla
nyreksivän, tuhruisen vastauksen:

-- Mu puvsak![3]

Se tuli kuin raskaan painon alta, epäselvien nyyhkytysten katkomana,
niin että johtajatarta jo säälitti. Mutta eihän sopinut antaa pojan
keskikesällä nahkahousuja pitää. Piti totuttaa poika talon tapoihin, ei
auttanut.

-- Ei Aslak saa nahkahousuja. Katsopas, kaikki muutkin pojat käyvät
vaatehousuissa.

Käykööt, baergalak! Pikku Aslakin olisi tehnyt mieli kirota, mutta hän
ei uskaltanut. Riuku teki liian juhlallisen vaikutuksen, vaikkei Aslak
sinnepäin silmännytkään. Hän vain tunsi sen, tunsi silmälasienkin
läheisyyden. Sellaisia eivät käyttäneet muut kuin pappi.

-- Tulehan nyt syömään äläkä juonittele.

-- Im! Puvsak!...[4]

Aslakia rupesi nikottamaan. Hän painoi päätä polvea vasten ja hänen
pikku ruumiinsa hytki. Johtajatar kääntyi päätä pudistaen pois, häviten
eteiseen.

Aslak rauhoittui jonkun verran johtajattaren mentyä sisään. Mutta yhä
kuitenkin vierivät kyyneleet poskia pitkin, uurtaen niihin valkeita
juovia. Hän oli hieronut kasvonsa likaisiksi ja jurotti synkkänä kuin
ruumiillistunut epätoivo.

Semmoinen ilkeä riuku... Ja aedne[5] oli ollut niin hyvä... Kuinka
saattoikaan isä menetellä niin sydämettömästi jättäessään hänet tänne?

Pari poikaa juoksi pihan yli. Ne olivat lappalaispoikia, niinkuin
Aslak'kin, mutta lannan malliin puettuja.

Pikku Aslak tunsi syvää halveksumista heitä kohtaan. Mokomatkin
livikät![6] Niin olivat kuin kesäporot tunturilla. Ja lappia puhuivat!
Aslakin pikku sydäntä kirveli kiukku. Hän iloitsi, että nyt tarjoutui
tilaisuus sen purkamiseen.

-- Baergalak! karjaisi hän äkkiä, polkien pientä jalkaansa.

Pojat kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tuota tuhrusilmäistä uutta
tulokasta. Toinen heistä lähestyi Aslakia ja puhutteli häntä kuin
ainakin ylempi alempaansa:

-- Älä kiroile... minä sanon riuvulle!

-- Sano, sano, baergalak! Minä sanon baergalak, vaikka riukukin olisi!

Nuhtelija hämmentyi ja vetäytyi toverinsa luo. He katsoivat parhaaksi
jättää raivoisan tulokkaan omiin oloihinsa.

Kauan ei Aslakin kiukku kuitenkaan kestänyt. Se oli purkautunut äkisti
kuin rajuilma tunturilla, mennen yhtä äkkiä ohitse. Syvä alakuloisuus
ja tuska valtasi hänet.

Oliko hän tehnyt syntiä? Nyt ei Jumala enää ottaisi häntä taivaaseen,
jonne äitikin oli mennyt. Nyt hän ei enää koskaan saisi punasuimuksisia
nahkahousuja jalkaansa. Sillä varmaan taivaassakin rangaistiin pahoja
pikkupoikia pistämällä heidät lannanhousuihin. Hoitolan pojat
varmaankin kantelisivat riuvulle ja riuku kertoisi Jumalalle. Oi, hänen
oli niin paha olla, että ihan vapisutti.

Sellaista tuskaa hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän oli jo
menossa kuumaan väylään, josta Pahka-Pietarin Pirita aina puhui. Se oli
yhtä leveä kuin Nangujärvi, mutta punainen, hirvittävän punainen...
juuri kuin talvinen aamurusko, -- ja siellä poltti, poltti hirveästi...
vielä kovemmin kuin silloin, kun hän oli satuttanut peukalonsa tuliseen
arinakiveen.

Pikku Aslak tarkasteli arpea peukalossaan. Semmoinen siihen oli tullut.
Se oli valkea kuin kurmutoukan kotelo poron seljässä. Pikku Aslakin
tuska helpotti vähän, kun ajatukset hetkeksi suuntautuivat muille
teille.

Kesättivasalla oli kurmukärpäsen puremia selkä täynnä. Ja niitäkös piti
kiskoa kahdella päretikulla! Kesätti juoksi maahan pistetyn kepin
ympäri, koettaen päästä pakoon, kun isä läheni sitä päretikut kädessä.
Se pysähtyi hetkeksi isän kutittaessa sen kihelmöivää selkää. Sille
teki se hyvää. -- Mutta se olikin vain viekkautta. Ykskaks oli isällä
päretikkujen välissä kurmukärpäsen kotelo ja nips! -- kesättivasa
kavahti juoksuun, puistellen takaruumistaan. Sekös nauratti.

Aslak hymyili kyyneltensä lomasta. Se kesättivasa oli sellainen hauska
veitikka. Söi leipääkin kuin koira. Ei tarvinnut muuta kuin takoa kahta
puupalasta yhteen, niin jo tuli kohti turpa ojona. Eikä sitä hennonut
sen pitemmälti narrata. Leipäpalanen piti hakea ja tukkia suuhun.

Pihamaalta kuului pörräävä ääni. Aslak heristi korvoaan. Se oli
kurmukärpänen, kesättivasan pahin vihollinen. Niin oli isä sanonut. Se
laski munansa kesätin selkään ja niistä juuri muodostuivat nuo suuret
kurmunpesät, jotka muistuttivat paleltuneita hilloja. Kärpäsen ääni toi
jälleen Aslakin mieleen nahkahousut. Niissäkin oli ollut pari
kurmunreikää, niin pientä kuin neulannuppi! Äiti oli neulonut niihin
kahden äyrin kokoiset paikat.

Pikku Aslakin päässä pyöri monenlaisia ajatuksia. Mitä jos hän
karkaisi? Kun hän vain saisi nahkahousunsa, hän lähtisi... kulkisi niin
kauas, ettei riuku osaisi hakeakaan... juoksisi kaikkein pahimpien
jänkienkin yli. Sinne ei riuku uskaltaisi seurata. Riuku ei osaisi
astua pounumättäitä pitkin niinkuin hän, jota isä oli opettanut jänkää
kulkemaan. Ei saanut astua muille kuin pyöreille jussinpäämättäille...
ja niihinkin ihan keskelle. Sitä ei riuku arvaisi tehdä ja hän uppoisi.
Eikä Aslak auttaisi... ei vaikka riuku kuinka pyyteleisi. Sinne saisi
painua suohon... paha riuku.

Mutta nahkahousut olivat jossakin vinnillä riuvun kätköissä. Niitä oli
vaikea löytää. Eikä Aslak tiennyt, mistä vinnille noustiin.

Sääsket ahdistivat Aslakia vimmatusti, mutta hän oli niin mietteisiinsä
vajonnut, ettei niistä välittänyt. Pyyhkäisi vain takkinsa hihalla
kasvojaan silloin tällöin, saaden punaisia veriläikkiä pitkin poskiaan.
Hän muistutti pientä lapintonttua kirjavine, hien ja veren tahrimme
kasvoineen. Mutta lapintonttu hautoi tontun ajatuksia. Hänen pienessä
päässään liikkui kaikenmoisia kuvia. Niihin sekaantui yhtä aikaa kostoa
ja lapsellista hyväsydämisyyttä ympärillä olevaa maailmaa kohtaan.

Kun hän kasvaisi isoksi, hän laittaisi suuren ruijanraidon, samanlaisen
kuin Rikas Vuollabilla... ja nahkahousut. Niissä olisi pohkeet mustista
poronkoivista ja hohtavanpunaiset suimukset. Ja sitten hän jakelisi
Ruijan tumppua[7] lappalaislapsille, jotka pitäisivät omia vaatteita,
mutta riuvulle ja hoitolan lapsille hän ei antaisi mitään, ei
kerrassaan mitään! Ei ottaisi ajamaankaan. Pois pudottaisi ahkiostaan
kaikki... tiepuoleen. Mutta ne, joilla olisi omat vaatteet, saisivat
ajaa kirkolle hänen kanssaan, ja niille hän ostaisi makeisia Fransin
puodista ja syöttäisi niin paljon kuin jaksaisivat... Mutta illalla kun
hän palaisi, hän joikkaisi lastenkodin pihalla niin, että riuku
säikähtäisi kuoliaaksi, ja sitten hän ajaisi nauraen keinoihinsa.

Sisällä koulusalissa rupesi harmooni soimaan. Pikku Aslak kuuli sen
äänen toisen kerran elämässään. Se vaikutti häneen niin kumman oudosti
-- aivankuin vihellys pakomatkalla olevaan jäniksenpoikaan. Sitä täytyi
väkistenkin kuunnella. Se oli kuin ääni toisesta maailmasta, oudosta ja
salaperäisestä. Se kiehtoi mieltä, mutta peljätti samalla. Se vaikutti
merkillisen lamauttavasti. Niillä... tuolla sisällä oli valta, jonka
edessä täytyi taipua. Harmoonin ääni riisui kaikki kostonajatukset,
herättäen pienessä lappalaispojassa samanlaisen turvattomuuden tunteen
kuin metsän humina eksyneessä. Teki mieli itkeä ja huutaa, mutta ei
saattanut, ei vaikka mikä olisi ollut. Täytyi kuunnella vain...
vapisevin sydämin... mielessä kaikki kotoiset kuvat.

Aslak tunsi itsensä voitetuksi. Hänen pieni sydämensä oli turtunut.
Kaikki tuntui hänestä nyt samantekevältä. Nahkahousut, kesättiporo,
turvekota, Rikas-Vuollab raitoineen, -- kaikki olivat kaukaisia
muistoja vain. Sen vaikutti harmoonin ääni. Se nujersi hänet
täydellisesti.

Kun johtajatar hetken päästä tuli kutsumaan Aslakia sisään, nousi tämä
tahdottomana, avuttomin katsein, molemmin käsin kannattaen housujaan --
aivankuin peljäten niiden putoavan -- ja seurasi alla päin johtajatarta
sisään.



Salkko


Salkko oli leski.

Kevätkorvalla, juuri tuossa toukokuun puolivälin paikkeilla oli vaimo
kuollut. Se oli sattunut sopimattomaan aikaan. Juuri kun vasoma-aika
alkoi, erkani eukko, Inkeri, omaa sukua Proksi, sen Pikku-Juhanin
sisar, joka oli naimisissa Kota-Erkin vanhimman tyttären, lihavan Ellen
kanssa. Mitäpä siitä. Eukko oli eronnut ja se kuten sanottu oli
sattunut peräti sopimattomaan aikaan. Niinkuin koko Salkon naiminenkin.
Toisin sanoen: siitä oli ollut paljon vastusta.

Parhaana hukan pesien hakuaikana oli täytynyt lähteä kuulutuksille.
Niin oli määrännyt sen uuden papin virkakirje, jonka Nulppa oli tuonut
tunturiin kirkkopaikoilta kesäkeinolla. Siinä oli työtä tehty, työtä ja
kovaa, ennenkuin Proksin kodalla oli virkakirjeestä selvä saatu. Nulpan
Iisakki, joka oli ainoa kirjoitetun lukija, oli lopultakin ottanut
sisällöstä selvän. "Tenomuotkan kappalainen, Tenomuotkassa kesäkuun 15
päivänä, lumero 16. Porolappalaiselle Salkko Salkonpoika
Nulusjärvelle..." Oikean oli Pappi arvonimen hoksannut. Sillä
porolappalainen Salkko oli eikä varsin köyhäkään, jollei nyt juuri niin
rikas kuin Nulppa. Kirje oli määrännyt naimaan, naimaan laillisesti,
ilman mutkia.

Salkko suistaa poroaan, joka oli ruvennut lunta haukkomaan. Hän on
paluumatkalla Kautokeinosta, jossa on talvikauden makoillut vaimon
hakupuuhissa, mutta epäonnistunut.

Eivät häneltä naimakaupat luonnistuneet. Alun pitäen olivat
vastahakaa vetäneet. Vaikka ei aivan. Olihan se tyttö sentään,
mustasilmäinen Pirita, jonka hän oli antanut Joonaalle kasvatettavaksi.
Kurkkio-Joonaalle se sopikin hänellä kun oli hirsihuone ja vaimo, mutta
hänelle, isälle -- eipä oikein. Kuka olisi tytärriepua hoitanut hänen
kodassaan, joka oli aivan miehisen väen vallassa, ja minkälaisen väen
sitten! Eivät ruokkineet kunnolla koiraakaan, saatikka sitten ihmisen
lasta. Ehei, eukko olisi pitänyt saada toinen, kun kuoli se Inkeri.
Salkon hidasliikkeiset ajatukset askartelivat hartaasti, palaten yhä
uudelleen aikaan, jonka hän Inkerin kanssa oli elänyt. Siinä muistuivat
mieleen hukanpennut, pappi ja vihkiäiset, pikku Piritan syntymä ja
hätäkaste. Ei ollut uusi pappi yhtä helposti taivutettavissa kuin
entinen. Entinen antoi sentään jälkeen, mutta tämä ei.

Salkko muisteli, kuinka hän oli entisen papin sivuuttanut, kun tämä oli
ahdistellut naimaan, muisteli ja nauraa hörähti lyhyeen.

Oli ollut aika tuossa kesäkuun lopulla. Hän oli löytänyt hukanpesän
tunturista ja saanut siitä kolme poikaa. Niitä hän oli sitten
lähtenyt kirkolle "katittamaan". Hukanpennut säkkiin ja niin kohti
kirkkopaikkoja. Saavuttuaan Jussa-Pekkaan, missä hän tavallisesti majaa
piti, oli hän ottanut yhden pennuista, pannut sen kallokkaaseen ja
lähtenyt kylälle. Tie kulki pappilan pihan läpi ja siinä riihen ja
saunan välillä oli pappi sattunut vastaan. "Päivää! No, mitäs se Salkko
nyt?" "Enpähän juuri... se kun vain..." "Kuulepas, Salkko, miten se on
sen Inkerin asian?" "No, eipähän juuri mitenkään... se kun vain..."
"Knulepas Salkko, sinun pitää naida se..." Siinä oli tullut tiukka
paikka.

Silloin hän oli muistanut kallokkaan. "Älä sie, pappi, siitä, mutta
arvaa sie, mitä minulla tässä kallokkaassa on." "Älä sinä kieräile, vaan
sanopas, mitenkä sen Inkerin asian on?" "Vähät nyt siitä, mutta arvaa
sie, mitä tuossa kallokkaassa on." Ja hän oli ojentanut kallokasta
papille. Sieltä kuului omituista vikinää ja pappi oli käynyt
uteliaaksi. "Katso sie!" Hän oli tyhjentänyt kallokkaan sisällön
nurmikolle yhtä tärkeänä kuin poronpaistiahkion Ruijan kauppiaan
makasiinin lattialle -- ja silloinkos oli papilta unohtunut koko
Inkerin asia. "Katsos vaan!" "Hukan pentu." "No voi taitamaton!" Joo,
hukanpentu se oli. Ja hän oli matkalla lukkariin "kattia" perimään.
Oliko noita useampikin? Olipa niinkin, kolme kaikkiaan. Jos papin teki
mieli toisia nähdä, niin siellä olivat Jussa-Pekan pirtin loukossa. Ja
tekihän papin. Suoraa päätä oli lähtenyt eikä ollut joutanut
hyvästiäkään sanomaan, eläinrakas kun oli. Oli sentään vielä huutanut
mennessään: "Muista sinä, Salkko, se Inkerin asia myös!" Oli huutanut
kyllä, mutta paljon säyseämmin kuin ensi kerralla... eläinrakas kun
oli...

Salkko nauraa hörähti ja sivalsi poroa kupeelle. Klatsh! Se oli käynyt
mainiosti. Hän oli päässyt siitä papista eroon sangen näppärästi. Mutta
tämä nykyinen oli kokonaan toista maata... herrahtavampi ja muutenkin
käskevämpi. Lähetteli virkakirjeitä lappalaisille ja uhkasi
kirkkoraadilla. Hän se järjesti sen Inkerinkin asian, toisin sanoen:
pakotti kuulutuksille ja vihille.

Häät eivät olleet suurenmoisiksi muodostuneet, mutta ryypyt hän sentään
oli tarjonnut, ja hyvät. Koko toinen pää kirkonkylää oli kuppelehtinut
päissään ja illalla oli kylän vähätöinen poliisi saanut hiukkasen
virkahuolia. Vihkimätoimituksesta ei Salkko paljon muistanut. Hän oli
ollut peräti hellällä mielellä. Kuin unessa muisti hän pappilan salin
ja suuren peilin, josta vieraatmiehet, Poro-Eemala ja Jussa-Pekka,
olivat katselleet kuin sumun läpi. Hän oli näet ottanut pienen
vahvistusryypyn lähtiessään. Sanoivat ne hänen itkeneenkin pappilan
kyökissä ja pyydelleen Poro-Eemalaa rukoilemaan hänelle isävainajan
onnea. Sitä hän ei itse muistanut. Mutta mitäpä siitä, jos jo niin
olisi tapahtunutkin. Onnea olisikin tarvittu. Sen oli aika näyttänyt:
Inkeri kuoli lapsivuoteeseen eikä uutta vaimoa ollut helppo löytää.

Kolmisen kuukautta hän oli nyt Kautokeinossa makaillut lappalaisten
kodissa ja kirkonkylän taloissa. Oli siinä aikaa ollut havaintojen
tekoon ja yhtä ja toista hän oli havainnutkin. Kylläpä hän suunnilleen
tiesi, paljonko meni nahkaa Kautokeinon tyttärien sisnakoihin.[8]
Menihän sitä... yhdelle enemmän, toiselle vähemmän. Mutta asia ei ollut
vielä sillä ratkaistu. Paria hän oli kosinutkin, mutta nauraneet
olivat... liian vanhana pitäneet... eikähän ollut viitsinyt kolmatta
yrittää. Oli uskonut sillä kertaa.

Ja kuitenkin oli vaimon saanti hänelle niin tavattoman tärkeä. Siitä
oli hänen hitaassa päässään kehittynyt kunniakysymys, ei ainoastaan
hänen itsensä, vaan ennen kaikkea hänen omaisuutensa vuoksi. Viime
käräjissä oli pikku Piritalle määrätty uusi holhooja ja hänet, lapsen
isä, jolle se toimi luonnostaan kuului, oli siitä syrjäytetty. Siitä
syystä, että hän leskenä ollessaan ei muka kyllin huolellisesti
hoitanut omaisuuttaan. Olihan siinä jonkun verran perää. Hän oli paljon
kotoa poissa, markkina- ja muilla matkoilla enimmäkseen, ja sillä aikaa
hoitivat rengit poroja. Ja sanomattakin oli selvä, että elo hupeni
hupenemistaan. Mutta sittenkin harmitti häntä holhouksen alla olo. Oli
se häpeä miehiselle miehelle, joka jo kerran oli naimisissakin ollut ja
lapsen isä vielä.

Tämä seikka oli saanut hänet Kautokeinoon lähtemään. Tässä oli kysymys
kaksinkertaisesti hänen kunniastaan. Ja hän oli päättänyt hakea vaimon
vaikka maan raosta, päästäkseen jälleen miesten kirjoihin.

Salkon päähän iski yhtäkkiä ajatus: -- mitä, jos hän kaartaisikin
Selkäjärven kautta tytärtä katsomaan. Hänellähän oli tuliaisiakin,
kaunis, kirjailtu lapinhuivi.

Sanottu ja tehty. Salkko oikaisi jängän poikki, lähtien ajamaan
lounaista kohti. Mitäpä hänen tarvitsi kodalleenkaan kiirehtiä, kyllä
siellä rengit tulivat toimeen ilman häntäkin.

Muutaman tunnin ajon jälkeen hän tuli maantielle ja karahutti sen
poikki alas järvenrantaan. Siellä oli puolen kilometrin päässä Joonaan
talo niemen kärjessä.

Salkko riisui poronsa ja talutti sen jäkäläkannolle. Joonaalla näytti
olevan jäkälää yllin kyllin. Se tietty hyvä, kun oli kerran iso eläjä.
Puoleksisyötyjä jäkälälimppuja ajelehti kannon juurella useampiakin.
Salkko potkaisi pari kappaletta poronsa eteen ja työntyi pirttiin.

-- Päivää tähänkin taloon.

-- Päivää.

Joonas istui pirtin perällä pöydän päässä piippua kaivellen. Ylisillään
oli vielä, ei ollut viitsinyt takkia yllensä ottaa. Se olikin Joonaan
tavallinen kotiasu. Takkia hän ei yleensä käyttänyt kuin kylässä ja
kirkossa. Otti papinkin vastaan noin vain... ylisillään, päällä
puoleksi tuhraantunut raitainen paita, joka vatsan kohdalta pullistui
pussille ihan kuin lappalaisen peski, ja jutteli venytellen ja
haukotellen niinkuin mies, jolla on varma asema yhteiskunnassa. Ei
Joonas ylpeä ollut -- kaukana siitä, mutta se nyt oli kerran hänen
tapansa sellainen. Ja Salkon mielestä se teki aina niin juhlavan
vaikutuksen.

Vähäkuuloinen emäntä kehräsi takan vieressä. Hän oli kaikin puolin
arvokas kumppani Joonaalle, sellainen pyöreä ja tukeva olento, joka
hoiteli jalkaniekkakahvipannujansa samanlaisella arvokkuudella kuin
pappilan etelästätullut kyökkipiika patojaan. Emäntä oli palvellutkin
pappilassa Nääsmannin aikana -- sen papin, jonka rouva oli ollut
aatelia. Siellä hän oli oppinut yhtä ja toista ja hyvin oli oppinutkin.

Palvelustyttö Maareta, Mella-Juhanin silmäpuoli ja ontuva tytärriepu
neuloi kallokasta pöydän toisessa päässä. Hän oli köyhä lappalaisen
tytär, jonka isä oli kuollut kunnanvaivaisena. Poroja oli
Mella-Juhanikin aikoinaan omistanut, mutta sinne olivat menneet kaiken
maailman tietä, niinkuin meni lappalaisen tavara ja elämä. Hukka otti,
varas otti, yksi ja toinen otti. Kauankos silloin kesti, ennenkuin mies
oli kylmillä. Niin oli käynyt Mella-Juhaninkin. Yksi ja toinen naapuri
oli autellut häntä kunnan kelkkaan eikä ollut Salkkokaan aivan viaton
siinä suhteessa.

Mutta hyvänsävyinen oli tämä Maareta, vaikka hiukan yksinkertainen.
Niin hoiteli pikku Piritaa kuin omaa lastaan. Siellä kiiriskeli tämä
nytkin Maaretan liepeissä, jutellen suomea kuin lantalaislapsi
konsanaan.

Salkko istahti penkille ikkunan alle, pyyhkäisi parrastaan jäähileet,
työnsi lakin takaraivolle ja rupesi lataamaan piippuaan.

-- Terveisiä minun matkoiltani.

-- Mistäpäin ajelet?

-- Kautokeinosta.

-- Ahaa, nytkö vasta palailet?

-- Nytpä...

Salkko puhalteli paksuja savupilviä. Hän piti silmällä Piritaa, joka
arkana pilkisteli Maaretan tuolin takaa. Lapsi pelkäsi isäänsä
silminnähtävästi. Niin kauan tämä oli poissa ollut ja siksi harvoin
käynyt katsomassa. Se oli tottunut taloon ja piti itseään siihen
kuuluvana.

Salkko räpytteli silmiään ja koetti puhella tyttöselle, mutta tämä
livahti tuolin taakse, päästäen sieltä puolittain ihmettelevän,
puolittain säikähtyneen huudahduksen:

-- Hukka-Salkko!

Salkkoa nauratti ja itketti samalla kertaa. Pikku Pirita näytti
kokonaan vieraantuneen isästään. Ei ollut näemmä terveellistä
lappalaislapsen joutua lannan hoitoon. Herrastui ja ylpistyi... meni
pilalle. Salkon verkkaisessa sydämessä nosti isyys päätään. Sepä kumma,
ettei tyttö ollut hänen.

-- No et saanut emäntää itsellesi?

Joonas oli saanut piippunsa kuntoon ja valmistausi juttelemaan tuohon
haukottelevaan, ylhäiseen tapaansa. Tällä kertaa se loukkasi Salkkoa.
Siitä huokui ylemmyyden tunto, joka sopi hyvin yhteen pikku Piritan
osoittaman arkuuden kanssa. Salkko tajusi vaistomaisesti, että
Joonaskin oli tavallaan syypää tytön käytökseen ja siksi tunsi hän
itsensä vielä loukatummaksi. Hän vastasi synkästi:

-- Enpä saanut...

-- Eivät ne taida tyttäret enää huolia sinusta.

-- Eivätpä taida...

Salkko on polvillaan laukkunsa ääressä. Hän vastailee Joonaan
kysymyksiin yksikantaan kuin poissaoleva. Hänen mieltään askarruttaa
vain yksi ainoa ajatus: -- saada Pirita pois talosta. Hän tarrautuu
siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Kaikkien kärsimäinsä pettymysten
jälkeen tajuaa hän pikku Piritassa pelastuksen. Elämän täytyy nyt
muuttua. Inkeri-vainajan kuoleman jälkeen se on mennyt alaspäin
huimaavaa vauhtia. Renkivetelykset hoitivat huonosti eloa, kun hän itse
oli alituiseen matkoilla. Uhkasivat saattaa hänet ihan kylmille.
Poro-Eemalasta, Piritan holhoojasta, ei ollut kerrassa mihinkään:
holhosi vain omaan pussiinsa, siinä kaikki. Ei, Salkko päätti
houkutella lapsen luokseen, näyttääkseen nimismiehelle, että hän pystyi
itse parhaiten oman lapsensa holhoojaksi.

Salkko sai esiin silkkihuivin. Se oli kaunis kuin sateenkaari, loisteli
ja välkkyi niin että silmiä hiveli. Hän astui lasta kohti, tarjoten
huivia:

-- Ka, otapa, Pirita, isän pikkuinen tyttö, tis-tis!

Salkko maanitteli lasta kuin olisi tämä ollut poronvasa.

Mutta tyttö näytti joutuvan yhä suuremman kauhun valtaan kuta lähemmäs
Salkko tuli. Se puikahti tuolin takaa emännän turviin lieden luo ja
katseli sieltä silmät jäykkinä pelosta kömpelöä, tuhruista lappalaista,
joka nyt läheni sitä lattian poikki korea silkkiliina hyppysissä. Se
parkui täyttä kurkkua:

-- Hukka-Salkko, uhuu!

Kurkkio-Joonas nauraa röhähti, katsellessaan isän
lähentelemisyrityksiä.

-- Ei näy sinusta huolivan. Pelkää... höh höh!

Salkko karahti kiukusta punaiseksi. Odotapa senkin vetelys, tuo 'höh
höh' maksaa sinulle vielä kauniin poron hengen. Kun ovat pilanneet
lapsen ihan tahallaan! Tietysti... ovat pelotelleet hänellä... omalla
isällään.

Isyyden tunne ryntäsi nyt Salkon sydämeen yhtä leveänä ja varmana kuin
tukkilaisjoukko yhtiön talon pirttiin. Hän oli omituisessa asemassa.
Ennen hän ei ollut tytöstä erikoisemmin välittänyt. Olipa saattanut
kuukausimääriä kulua hänen käymättä lasta katsomassa. Nyt hän sai
ihmeekseen havaita, kuinka oudot tunteet kuin väkivoimalla hyökkäsivät
hänen sydämeensä. Hän kuuli heikkojen äänien sanovan: 'Mitäpä turhaa
ponnistelet. Anna tytön olla.' Mutta siihen panivat toiset,
voimakkaammat, jyrkästi vastaan: 'Tyttö on minun, minä tahdon sen
pitää!' Ja nuo heikot äänet vaikenivat, hukkuivat toisiin ääniin,
samoin kuin hukkuvat yhtiön vuokralaisen vastalauseet taloon
tunkeutuvien tukkilaisten meluun.

Joonaan emäntä tyynnytteli lasta, joka arkana seurasi Salkon
pienintäkin liikettä. Tämä oli jälleen vetäytynyt penkille ja kaiveli
synkännäköisenä suuripesäistä piippuaan. Kun oma lapsi pelkäsi ihan
kuin kummitusta ja vielä päällepäätteeksi nimitteli haukkumanimellä...

Salkon verkkaisessa päässä askarteli ajatus ankarana. Hän mietti keinoa
pulasta päästäkseen. Kunnia oli pelastettava kihlakunnasta ja pikku
Pirita Joonaan hoidosta. Sen hän käsitti täysin selvästi. Hän ei paljon
kuullut Joonaan juttelua. Tämä kyseli Kautokeinon kuulumisia, yhtä ja
toista, mutta Salkko murahteli vain vastauksiksi. Pikku Pirita istui
jälleen Maaretan sylissä ja tämä näytti erikoisemman hellästi
hyväilevän lasta.

Salkko poltti ja mietti, sylkäisten tuon tuostakin jalkainsa väliin.
Hänelle rupesi taivaanranta kirkastumaan. Muutamia mustia pilviä
ajelehti siellä vielä, mutta vähitellen häipyivät nekin pois. Mitäpä
siitä... jos olikin silmäpuoli... näkihän sitä yhdelläkin silmällä ne
kodan hommat... Eikäpähän tuon tarvinnut porojen perässä hypätä...
joten ontukoon... Ja niitä hänellä oli itsellään vielä riittämiin
asti... pääasia vain, että hän, Salkko, pääsi holhouksen alta pois ja
sai pikku Piritan luoksensa.

Kun Maareta illan suussa nilkutti navettaan lehmiä illastamaan, hiipi
Salkko hänen perässään sinne. Mitä siellä keskusteltiin, sen kuuli vain
Joonaan karja, neljä lehmää ja puolentoista vuotias sonnin mullikka.
Mutta Salkko tuli sieltä sangen tyytyväisen näköisenä ja lähti jo yötä
vasten ajamaan Tenomuotkan kirkolle.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin porolappalainen, leskimies Salkko
Salkonpoika Nulusjärvi ja palvelijatar Maareta Juhanintytär Mella,
molemmat Tenomuotkan seurakunnasta. Ja saman sunnuntain iltana saapui
sulhasmies kodalleen Nulusjärven rantaan ja kodan väen suureksi
hämmästykseksi kätteli kaikki ihan alusta loppuun.



Jumalan hukka


Pehmeä-Matti oli aamusta alkaen ajattanut sutta. Hän oli aamulla
varhain havainnut jäljet järvenrannassa törmän alla. Susi oli vainunnut
poroa, joka oli ollut kiinni pihassa navetan edessä, mutta ei ollut
uskaltanut nousta pihaan. Sen mielestä se oli vähän liiaksi
haiskahtanut ihmiseltä. Rantatörmän alla oli yönsä viettänyt ja
jättänyt jälkeensä syvän makuusijan, josta vasta aamulla oli noussut ja
lähtenyt loikkaamaan järven yli, vastakkaiselle rannalle.

Pehmeä-Matti oli heti sonnustautunut matkaan. Pari ohraleipää ja
voirasia laukkuun, kahvipannu laukunkantimeen, rihla selkään, ja niin
hän oli pyyhkäissyt törmän alle hukan jälkeen. Elli, hänen vaimonsa,
oli katsellut lähtöä tuvanikkunasta, alushameriekale yllään, kynsien
takkuista päätään. Hänestä oli päivä mennyt pilveen, kun Matti vei
pannun, kahvipannun. Millä hän nyt keittäisi?... Mutta pitihän
hukanajattajallakin olla kahvitilkka kiveliössä ryypättäväksi... ja
saattoihan hän, Elli, keittää padalla...

Pehmeä-Matti oli hiihtänyt koko aamurupeaman yhteen vauhtiin. Hän oli
kaivanut laukusta ohrarieskan ja pistänyt poveensa. Sieltä hän oli
silloin tällöin taittanut suuhunsa palan. Sitä menoa oli menty tunti
toisensa jälkeen, yli aapojen, metsäsaarekkeiden, yli matalampien
vaarojen. Hukan suunta oli koko ajan pitänyt pohjoista kohti ja
Pehmeä-Matti käsitti tarkoituksen: -- hukka pyrki tunturiin, missä lumi
oli kovaa, pois metsämaista. Pehmeä-Matti tajusi, että jos se
onnistuisi, olisi hukka henkensä pelastanut. Mutta Saariselkään oli
vielä pitkä matka. Kaukaa, aapojen takaa hohtivat sen lumipeitteiset
huiput. Välillä oli metsämaailmaa vielä peninkulmamääriä ja
Pehmeä-Matti uskoi saavuttavansa suden, ennenkuin se ehtisi tunturiin.

Se oli iso hukka. Pehmeä-Matti tarkasteli jälkiä ja hänessä kuohui
saaliinjano. Niin oli kuin olisi mies nutukasjalassa loikkinut yli
jängän. Pehmeä-Matti pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaansa.

Kerrankin hän saisi hukan, oikean ison otuksen. Kun nyt vain ei luonto
panisi vastaan niinkuin viime talvena. Hän oli tavannut hirvenjäljet
Nila-aavalla ja lähtenyt jälkeen. Hirvi oli ollut lähellä ja lunta
miehelle kaulaan. Leudon sään jälkeen seurannut pakkanen oli kovettanut
hangen pinnan, mutta hirveä se ei silti ollut kantanut. Pari kilometriä
hiihdettyään hän oli päässyt sen kupeelle. Siihen oli kookas eläin
lyönyt maata ja hän olisi saattanut ripustaa sille vaikka tiu'un
kaulaan. Oh, se olisi ollut helppo ampua, mutta hän ei ollut hennonnut.
Antaa olla Jumalan luoman, oli hän ajatellut. Hirviriepu... Oli
läähättänytkin niinkuin vaipunut poro...

Naapuri oli häntä pilkannut: "Kehno mies, kun jo kerran hirven
saavuttaa ja sitten päästättää." Niin... naapurin oli hyvä pilkata,
mutta minkäpä hän luonnolleen mahtoi. Kun hänen kerran oli niin vaikea
tappaa, niin se oli niin. Siitä ei päässyt. Mutta nyt hän yrittäisi...
tappaisi armotta... Hukka... vai jo että hukka!... Sehän oli peto eikä
yhtään säälin arvoinen. Tappoi lappalaiselta vaikka viimeisen ajokkaan.
Vai että sääliä... huihai! Pehmeä-Matti ei tällä kertaa aikonut sääliä.
Hän työnsi sompansa lumeen ja hiihtää nytkytteli menemään, lapintakin
helmojen lepsuttaessa hiihdon tahtiin.

Oli kummaa tämä elämä, oli. Ihminen hiihti ja peto pakeni... pakeni
henkensä vuoksi. Se oli rakas jokaiselle... henkiriepu... hukallekin.
Jumalan luoma se oli hänkin... niinkuin muutkin. Vaikka ihmisen
saaliiksi luotu... Niinkuin tämäkin hukka tässä hänen edellään...
hänen, Matti Peltovuoman, saaliiksi... ja elatuksen avuksi. Se oli
Jumalan järjestys sellainen. Hän saisi siitä tapporahat... ensinnäkin
tapporahat... ja sitten vielä taljasta toiset rahat. Olipa somaa mennä
kirkolle nimismiehen luo hukkaa katittamaan. Nimismies käskisi istumaan
ja sanoisi: "Vai hukan se Matti..." "Joo, hukan... ja olikin niin
peijakkaan pahus hiihdättämään..." Niin hän sanoisi... kiroaisi noin
vain, vaikka olisikin herroissa, napsauttaisi tulemaan noin vain... ja
sylkäiseisi lattialle.

Matti sylkäisi hangelle pitkän, ruskean kaaren. Tupakkaakin saisi
tapporahoilla, pari kiloa venäjänlehtiä. Oli somaa mennä kauppias
Kuusimaahan ja pyytää venäjänlehtiä. "No, paljonkos pannaan?"... "No,
jos heitä pari kiloa, etteivät aina olisi lopussa..." Kauppias katsoisi
ihmetellen silmälasiensa takaa. "No, mutta Mattihan taitaakin olla
rahoissa!"... "No joo... on sitä nyt tällä kertaa, kuin nostin
juuri tapporahat..." Kauppias joutuisi yhä enemmän hämilleen.
"Tapporahat?"... "Niin... hukan tapporahat." Ja hän saisi kertoa
kauppiaalle uudestaan koko historian.

Oli se somaa kulkea kirkolla, kun olivat tapporahat taskussa. Pappikin
tulisi tiellä vastaan ja ryhtyisi puheisiin. "No Malli, päivää!" "Mikä
se Malin nyi kirkolle... tällaiseen aikaan?". "Se kun vain hukan
tapporahoja perimässä..." "Vai jo tuli hukka? Myrkylläkö vai...?" Olisi
niin mukava naurahtaa ja vastata: "Ei... tuota mie ajatin ja hiihdätti
koranus vielä kovasti..." Niin... sen verran hän uskaltaisi papillekin
kirota.

Pehmeä-Matti tunsi mielensä kepeäksi. Kahvipannu lekkasi
laukunkantimessa. Eukko siellä tietysti tuskitteli... mutta
tuskitelkoon. Jouti se pannu olla kerta hänenkin reissussaan. Palatessa
saattoikin jonkun maan kainalossa kahvistella, kun työ oli tehty ja
saalis saatu. Nyt ei ollut aikaa. Piti painaa pedon perässä, jonka
askelten väli ei vielä näyttänyt pienentyneen.

Peto se oli hukka, täysi peto. Kun pääsi poroeloon, niin haaskasi kuin
rosvo... tappoi minkä kerkesi. Ei tyytynyt yhteen... ei... surmasi niin
monta kuin ehti. Tiesi, kuinka monta poroa oli tämäkin surmannut.
Olkoon... mutta nyt ei tainnut äijärievulla enää olla aikaa poroja
vainuta.

Pehmeä-Matti pysähtyi ja otti lunta suuhunsa. Päivä oli jo hyvän joukon
sivu puolivälin ja yhä johtivat suden jäljet eteenpäin. Sitkeä elukka,
ajatteli Matti, mutta tunsi samassa iloa. Sitä suuriarvoisempi oli
saalis, kun se oikein vaivan takaa otettiin. Joo, joo, olipa soma
palata kotia hukantalja seljässä.

Matti painoi eteenpäin. Kuta lähemmäs tunturiseutua hän ehti, sitä
kantavammaksi kävi lumi. Ei se enää hukkaa paljoa pidättänyt, mutta
esteenä se oli sittenkin... sittenkin.

Hiihdettyään muutaman kangaskappaleen, avautui Matin eteen iso aapa,
laaja kuin järven selkä. Sen keskellä näkyi musta pilkku, joka nousi ja
laski. Siellä meni hukka, tuskin parin kilometrin päässä.

Pehmeä-Matti sivautti aavalle kuin uusia voimia saaneena. Edessä,
näkösällä oli jo saalis. Se kiihotti kumman voimakkaasti. Sydän
jyskytti ja pohkeissa nyki. Karvakintaat puristautuivat yhä tiukemmin
sauvojen ympärille ja lumi sihahteli sivakan alla.

Hukka oli jo väsynyt. Sen askeleet tulivat lyhemmiksi. Paikoitellen oli
se ottanut laukka-askeliakin kuin koira jäniksen ajossa. Tuo kaikki
osoitti uupumusta. Peto pääsi kuitenkin metsään, ennenkuin välimatka
oli ehtinyt suurestikaan lyhetä.

Matti hiihti kiiluvin silmin ja kalpein poskin. Hänen suunsa oli
väännyksissä rajuista ponnistuksista. Mutta hän oli päättänyt kestää.
Housunkauluksen alla hyrskyi hiki kuin lipeä tiinussa, mutta Matti ei
siitä välittänyt. Hän pisti mällin poveen ja haukkasi ohrarieskasta
aimo kappaleen.

Mutta hukka oli sitkeämpi kuin hän oli arvannutkaan. Se juoksi jängän
toisensa jälkeen, pitäen yhä kiinteämmin suuntaansa Saariselkää kohti.
Sillä oli vahva aikomus ehtiä tunturiin ja pelastautua.

Matti kirosi hengessään. Koko päivän hän oli tarponut perässä ja nyt
uhkasi saalis päästä käsistä. Ei, se ei saanut tapahtua! Hän pinnisti
viimeiset voimansa ja hiihti huohottaen ja horjahdellen.

Aurinko laski. Puiden latvat punersivat hetkisen. Sitten levisi erämaan
yli hämy, joka vähitellen rupesi väreilemään kellanhohtoisena. Kuu oli
noussut.

Saariselän huiput kohosivat suoraan edessä. Kuunvalo lainehti niillä,
ajellen omituisia, vipajavia häivähdyksiä tunturinrinnettä ylös, alas.
Ne olivat kuin leikkiviä henkiä. Mattia rupesi hiukan pelottamaan,
mutta hän rohkaisi itsensä ja painoi suden jälkeen.

Levähtääkin olisi tehnyt mieli, mutta Matti ei uskaltanut. Saariselkä
oli liiaksi lähellä. Menisi hukkaan koko päivän työ. Ei, sitä hän ei
sallinut itselleen. Piti vain ponnistaa herkeämättä muutaman
neljännestunnin, sitten joutaisi levähtämään ja kahvistelemaan.

Ahaa, jopa rupesi hukkakin uupumaan! Pehmeä-Matti tarkasteli
hiihtäessään jälkiä ja havaitsi ilokseen, että askelten väli oli käynyt
hyvin epäsäännölliseksi. Väliin se oli pitempi, väliin harmittavan
lyhyt. Sitten tuli taas jonkun verran laukkaa ja sitten lyhyenlyhyitä
askeleita.

Tuolla se nousi taas maalle. Saattoi nähdä sen liikkeistä, ettei se
enää kauan jaksaisi. Ruumis horjahteli arveluttavasti ja häntä veti
velttona perässä. Pehmeä-Matti ehätti jälkeen, vaikka hänenkin polvensa
jo tuntuivat heikoilta ja hengitys kävi yhtenä läähätyksenä. Kuu valeli
salaperäistä hohdettaan pitkin jängän pintaa.

Kuunvalo vaikutti Mattiin niin omituisen aristuttavasti. Ei käynyt enää
hautominen yhtä murhaavia ajatuksia kuin päivällä, auringon ollessa
korkealla. Hukkakin oli tuntunut pedolta päivänvalossa, mutta nyt
ympäröi sitä jonkunlainen viattomuuden kehä. Matin mielessä ailahti
säälin tunne. Sen sai kuunvalo aikaan.

Koko kiveliö oli muuttanut hahmoaan, arkiasunsa se oli huomaamatta
vaihtanut pyhäiseen, juhlalliseen pukuun, joka kiehtoi mieltä yhtä
salaperäisesti kuin hämärä joulukirkko. Matin päässä risteilivät
monenlaiset ajatukset. Hän muisti yhtäkkiä papin.

Oli jouluaamu ja pappi seisoi saarnatuolissa. Hän puhui rauhasta, joka
kerran oli leviävä luomakuntaankin. "Susi vierailee lampaiden kanssa",
oli pappi sanonut. Se oli tuntunut merkilliseltä. Ja se aika tulee
pian, oli pappi sanonut. "Sinäkin, ystäväni, joka nyt vainoat hukkaa
laumasi pahimpana vihollisena, saat silloin kunnioittaa sitä Jumalan
hukkana, joka sopii laiduntoveriksi lampaallekin." Se oli niin
omituinen tämä uusi pappi, jutteli kuin satuja saarnatuolista eikä
juuri apostoleita maininnut.

Jumalan hukka... niin kuka meni takaukseen? Matin valtasi niin
omituinen epävarmuus. Mitä, jos hän olikin ajattanut Jumalan hukkaa
koko päivän ja kerännyt syntiä päälleen? Tämä hukkahan oli maannut
rauhassa järven rannassa törmän alla. Miksei se olisi voinut ajokasta
tappaa, joka oli siitä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Huihai,
olisi varmaankin, mutta se kun se ei ollut halunnut. Oli vain maannut
rantatörmän alla ihmisen läheisyydessä, -- ihmisen, jota toivoi
parannuksen tielle. Mutta ihminen oli entisensä kaltainen. Hän ei ollut
muuttunut: -- ajatti ja pyysi, tappoi ja ampui, jos vain sai
tilaisuuden. Niinkuin hänkin... Kuka oli oikeastaan peto? Eikö se ollut
hän... ja hukka... tuo, joka pakeni hänen edellään, oli parannuksen
tehnyt... oli Jumalan hukka, josta pappi oli saarnannut.

Pehmeä-Matti tunsi polvensa omituisen veltoiksi. 'Vaikea on ihmisen
parannuksenteko', oli Saarna-Pietikin sanonut. Jo vain, Herra
paratkoon. Tässä lykkeli hänkin maallisten toivossa, mutta kuolematon
sieluparka lepatti avuttomana kuin riepu tuulessa. Jo vain... Herra
paratkoon...

Matti saavutti maan ja nousi metsään. Hänen varjonsa hiipi edellä
puiden välissä. Se teki niin surkean köyhän vaikutuksen kaiken tuon
juhlallisen ja hiljaisen keskellä, joka häntä ympäröi. Hukan jäljet
näyttivät kuin viimeisiltä varoituksilta armon ajassa. Matti tunsi
silmänsä kostuvan ja hän niiskautti nenäänsä.

Yhtäkkiä katkaisi erämaan hiljaisuuden pitkä, valittava ulvonta. Matti
säikähti niin että oli suistua silmälleen. Hän luuli aluksi tuomion
pasuunan soivan, mutia pian hän tointui. Hukka oli pysähtynyt
lähimmälle aavalle ja ulvoi, kuono kuuta kohti.

Se oli tietysti väsynyt eikä jaksanut pitemmälle. Ja senvuoksi se
vuodatti tunteensa valittavaan ulvontaan. Se aavisti kuoleman
lähestyvän. Tuo pieni, pahalta haiseva lappalainen sen toisi mukanaan.
Hukka ulvoi yhä surkeammin ja odotti tuttua pamausta, mutta sitä ei
kuulunut.

Pehmeä-Matti oli polvillaan kinoksessa ja itki. Hän rukoili anteeksi
suuria syntejään. Hukan ulvonta johdatti mieleen isävainajan viime
hetket. Noin hänkin oli huutanut... omantunnon vaivoissa, ennenkuin
pappi tuli ja antoi synninpäästön.

Hukka istui keskellä aapaa ja ulvoi. Sen ääni longahteli pitkinä
kaistaleina ympäri kiveliötä. Todellakin... se oli kuin tuomion torvi,
itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Pehmeä-Matti kykötti polvillaan
kinoksessa ja valitti ääneensä. Hän oli kuin sekaisin koko mies.
"Herra, anna kansallesi syötävää!" huusi hän, koettaen voittaa hukan
ulvonnan. Ja heti sen jälkeen hän ojensi kätensä aavalle ja huusi:
"Veljeni, anteeksi, kaikki anteeksi!" Ja kuin vastaukseksi Matin
pyyntöön kajahti kuutamoiselta aavalta:

-- Uoo-aaa!

Se oli Jumalan hukka. Matti oli siitä nyt ihan varma. Hän vuoroin
rukoili syntejään anteeksi, vuoroin kiitti Jumalaa, joka oli estänyt
häntä sutta surmaamasta. Pitkän aikaa hän makasi aavan reunassa itkien.
Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja kohotti päätänsä.

Hukka oli saatuaan hetken levähtää lähtenyt jatkamaan pakomatkaansa.

Matti nyökäytteli päätään ja höpisi itsekseen:

-- Mene, mene, veljeni... Jumalan hukka... mene Jumalan rauhaan.

Senjälkeen hän itki vielä hiukan, mutta tyyntyi lopuksi kokonaan.
Saatuaan tulen aavan reunaan, eväänsä suliksi ja kahvin kiehuman hän
tunsi samaa, mistä Saarna-Pieti oli kerran seuroissa puhunut:

"Rauhan käsittänyt ei kaipaa ruokaa eikä juomaa, mutta ehkä hän syö, on
se kaikki tämän syntisen lihan tarvetta varten."



Kuuva


Kuuva istui seuroissa, sepä tietty. Ei Kuuva ollut miestä huonompi,
vaikka olikin matkallaan kirkonkylään varastanut Telpukalta lampaan.

Lukkarin pirtti oli täynnä väkeä, pakaten täynnä. Kuuva oli valinnut
itselleen paikan uuninnurkkauksesta, puuarkun kannelta. Siinä oli
toisella puolen uuninkylki, toisella ruokakaappi. Paikka oli juuri kuin
Kuuvaa varten. Siihen ei näkynyt saarnamiestä, kun suorana istui. Ja se
oli Kuuvasta hyvä asia. Mutta jos hiukan taivuttautui etukumaraan,
saattoi nähdä saarnamiehenkin. Ja sekin oli hyvä, sillä Kuuva halusi
silloin tällöin vilkaista saarnamieheenkin, Juntin-Pietiin, joka kaksi
kyntteliä edessään istui pöydän takana, selittäen Luukkaan evankeliumin
viidettätoista lukua.

Kuuvasta tuntui olo hyvältä. Sattuikin seurat ja hänkin ehti mukaan.
Juntin-Pieti oli hyvä saarnamies, eri henkeä kuin pappi. Sen oli Kuuva
kuullut Telpukan emännältä eikä Kuuva koskaan pannut vastaan, mikäli
seuroista ja saarnamiehistä oli puhe.

Siinä ne istuivat vieretysten Kuuvaa vastapäätä, toisella puolen
pirttiä. Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouva.

Se oli Kuuvan mielestä mukava sattuma. Lammas oli ollut Telpukan ja
paistit siitä oli ostanut metsänhoitajan rouva. Ja molemmat olivat
kahvittaneet. Kultalaitaisista kupeista oli metsänhoitajan rouva
tarjonnut.

Kuuva poikkesi tavallisesti Telpukassa, kirkolla käydessään. Se oli
hänen käymätalonsa. He olivat väärtejä Telpukan kanssa, vaikka Telpukka
viime vuosina olikin käynyt mahtavaksi, rikastunut kun oli. Yhdessä he
olivat ennen poroja varastaneet. Se oli Telpukkakin lantalaistunut,
niinkuin hänkin, jolle nyt riitti vaivainen lammas.

Nytkin, tällä matkalla hän oli poikennut Telpukkaan. Telpukka itse ei
ollut sattunut kotiin. Savottatöihin kuului menneen. Telpukan emäntä
oli yksin ollut kotona. Ainoastaan Riikan-Hannu oli istunut pirtissä
ovensuussa, lakki silmillä. Emäntä oli kertonut, että heiltä viime yönä
oli varastettu lammas ja oli epäillyt juuri Riikan-Hannua. Eikä ihme,
sillä siihen työhön oli Hannu yhtä kätevä kuin hänkin. Emäntä oli
pyytänyt Kuuvaa korjaamaan läävän ovea, kun ei sattunut Telpukkakaan
kotia. No, miksi ei. Kuuvaa ei ollut tarvinnut kahdesti käskeä. Hän oli
jo siksi lantalaistunut, että saattoi korjata läävänkin oven. Oli
vallinnut jo hyvä hämärä, mutta se ei ollut estänyt tuommoista pientä
työtä. Kuuva oli mennyt läävään ja pitänyt pienen tarkastuksen. Huono
oli ollut ovi ja läävässä yksitoista lammasta. Mutta lammasten
lukumäärä oli kiinnittänyt hänen huomiotaan paljon enemmän kuin läävän
ovi. Hän oli hiukan kuulostanut ja sitten ykskaks tehnyt tekosensa.
Lammas oli kadonnut hänen kelkkaansa käden käänteessä. Hän oli pistänyt
sen karsinassa ja juoksuttanut veren läävän pohjalle lannan sekaan,
sivaltanut lampaan säkkiin ja peittänyt kelkkaansa. Kaikki oli käynyt
niin nopeasti, etteivät toiset lampaat olleet tienneet mitään. Sitten
hän oli pessyt lumessa kätensä, peuhtonut lumen sekaisin ja korjannut
läävän oven. Ja Telpukan emäntä oli kahvittanut.

Peräkanaa he sitten olivat kirkolle ajaneet, Telpukan emäntä
edellä ja Kuuva jälessä. Matkalla oli emäntä jutellut seuroista ja
Riikan-Hannusta. "Se on hyvä saarnamies se Juntin-Pieti." "Hyväpä,
hyvä." "Sillä on eri henki kuin papilla." "Enpä tietysti." "Mikäs
nyt papilla... se kun tihunnin kantaa." "Ja se on sitten varas tuo
Riikan-Hannu..." "Mikäpäs se... Hannu-riepu." "Vei meiltäkin lampaan
kuin puhaltaen vain." "Mikäpäs se... kyllähän se Hannu..." -- Kuuva oli
koetellut, pysyikö lammas kelkassa. "Sinä se olet tainnut
poisheittää...?" "Niin... minkä?" "No, sen varastamisen." "Pois,
pois... hyvänen aika!"... Niin he olivat ajaneet kirkolle, jutellen
seuroista ja Riikan-Hannusta ja lammas oli koko matkan pysynyt
kelkassa. Se olikin parahiksi kohmettunut, että sen oli hyvin saattanut
nylkeä männikössä, kirkonkylän laidassa, johon hän Telpukan emännästä
oli jäänyt, sanoen poikkeavansa Aarulaan. Nylkeminen ei ollut vienyt
pitkää aikaa. Mikäs se... yksi vaivainen lammas... Parahiksi ennen
seurojen alkua hän oli ehtinyt käydä metsänhoitajassa myymässä rouvalle
paistit. Sielläkin hän oli saanut kahvit ja kiitokset vielä.

Siinä he nyt istuivat vieretysten molemmat, Telpukan emäntä ja
metsänhoitajan rouva, kuiskien hiljaa keskenään. Mistähän mahtoivat
puhella? Kuuvaa nauratti, vaikka hän koettikin pysyä totisena. Huomenna
keittää metsänhoitajan rouva lampaan lihaa ja Telpukan läävässä on yhtä
vähemmän. Se Riikan-Hannu tietysti... joka aina istui lakki silmillä
kuin pahan omantunnon vaivaama ainakin. Mokoma, vaikka Kuuva korjasi
oven...

Kuuvalla oli hyvä olo. Pirtissä tuoksui lämmin ja Juntin-Pietin ääni
soi niin lauhkeana. Kuuva tunsi omituista liikutusta. Hänen päässään
kehräsi ajatus. Se oli melkein kuin kiitollisuutta. Jumalaa hän ei
oikein uskaltanut ajatella, mutta siinä pyöri ja kehräsi ajatus sentään
kuin ympärillä jonkun aran ja koskemattoman paikan, jonka hyvin saattoi
kiertää. Merkillistä, ettei hän koskaan tuntenut omantunnonvaivoja.
Hän olisi uskaltanut vaikka vetoa lyödä, ettei hän peljännyt
omantunnonvaivoja enempää kuin suntio pimeää kellotapulia. Se poika
soitti vain, vaikka oli pimeä kuin säkissä. Ei laskenut pyhän tuloa
hämärän mukaan niinkuin entinen suntio, joka soitti toisinaan jo
kolmelta. Ei, tämä nykyinen meni pappilaan puoli kuusi iltapäivällä,
järjesti kellonsa papin kellon mukaan ja soitti kuudelta niinkuin
kesälläkin...

Kuuva taivuttautui hiukan etukumaraan ja katseli suntiota, joka istui
melkein pöydän päässä, tarkaten saarnamiestä, kasvoillaan tavallinen,
rauhallinen hymynsä. Kuuvasta tuntui hyvältä katsella suntiota. Hänen
kasvoiltaan saattoi lukea ikäänkuin sanattoman kehaisun: "Mikäpäs tässä
ja yleensä." Se hymy oli kuin kaikkia pelkäämättömiä varten ja Kuuva
omisti sen tyynesti itselleen. "Mikäpäs tässä... ja yleensä..."
"Ilmitulo se pahinta oli..." "Mutta kukapa sen todisti?"... "Jo vain,
kukapa sen todisti?"... Lampaita niitä oli hänelläkin... ja myödä se
osasi hän niinkuin muutkin... myödä ja syödä. Mikäs siinä. Saattoihan
hän lampaan syödä kotia päästyään ja silloin oli hänen karjassaan yhtä
vähempi. Heh!

Juntin-Pieti puheli lauhkeasti, vanhaan, sävyisään tapaansa.
Kadonneesta lampaasta kuului puhuvan parastaikaa. "Kyllähän sinä,
ystäväni, ymmärrät, miltä tuntuu, kun lammas häviää... joko sitten
eksyy taikka muuten tulee pois." Ymmärsi sen Telpukan emäntä ja ymmärsi
sen Kuuvakin. Mikä ettei... Joka on poissa, se on poissa... "Ymmärtänet
nyt myöskin, miltä Jumalasta tuntuu, kun joku hänen lapsistaan syntiin
sortuu..." Ymmärsi sen Telpukan emäntä, mutta sitä ei taas ymmärtänyt
Kuuva. Siinä oli jälleen tuo arka, koskematon paikka, jonka saattoi
kiertää. Kuuva ei viitsinyt tarkata saarnaajan esitystä sen pitemmälle,
sillähän ei ollut sitä varten tullutkaan. Sen kun vain muuten,
jonkunlaisesta seikkailunhalusta. Häntä yksinkertaisesti huvitti istua
tässä puuarkun kannella, pirtin muurin ja ruokakaapin välissä
semmoisena kuin oli. Huvitti senkin vuoksi, etteivät läsnäolijat
aavistaneet, mitä hän mietiskeli ja kehräsi, huvitti sekin, että
häntäkin ehkä pidettiin kristittynä, kun istui seuroissa, huvitti
yleensä jos mikä... Telpukan emäntä, lammasläävän oven korjuu, lampaan
tappo ja kahvit molempien luona... Telpukassa ja metsänhoitajassa,
huvitti Riikan-Hannu, joka jurotti lakki silmillä ja veti epäluulot
päälleen. Tyhmä! Olisi kulkenut kuin mies... reilusti ja reimasti.
Olisi korjannut läävän oven niinkuin hän, Kuuva, ja istunut seuroissa,
sen sijaan että murjotteli pahan omantunnon näköisenä. Pyh! Olipa tämä
maailma kumma!

Kuuva oikein ihmetteli Riikan-Hannun taitamattomuutta. Piti olla
rauhassa vain... mukavasti, ja katsella, kuinka kaikki meni sileästi
kuin itsestään aivan.

Juntin-Pietin ääni oli hiukan kohonnut. Hän oli päässyt käsiksi
lempikohtaansa, teurastettuun vasikkaan. "Pitihän meidän iloita ja
riemuita, sillä tämä sinun veljesi oli kuollut ja virkosi eloon..."
Naisväen puolelta rupesi jo kuulumaan itkun hyrskettä. Joku heistä
nousi penkistä ja meni saarnamiehen kaulaan. Tämä keskeytti hetkeksi
selityksensä, todistaen syntejä anteeksi, ja jatkoi sitten puhettaan
hiukan hillitymmin.

Kuuva istui ja kuunteli. Hän ei ollut ensi kertaa seuroissa ja hän
tajusi, että selitys läheni loppuaan. Hän tunsi nälkää, sillä hän ei
ollut syönyt sitten kuin kotona. Telpukassa oli ollut aie haukata,
mutta siinäkin oli aika mennyt oven korjuussa ja muussa. Kylällä taas
oli ollut hommia sielläkin.

Hän rupesi katselemaan ympärilleen kuin etsien jotakin suuhun pantavaa.
Niinkuin sitä olisi seuratuvassa saatavissa ollut. Mutta Kuuva ei sitä
ajatellut. Hänen oli vain nälkä ja hän käänteli päätään puoleen ja
toiseen.

Sattuipa niin hänen katseensa ruokakaapin päälle. Siinä ihan käden
ulottuvissa näkyi lautanen. Kuuva veti sen varovasti alas viereensä
arkun kannelle. Sitä ei kukaan havainnut. Liikutukset olivat nyt
hyvällä alulla ja Kuuvalla oli erinomainen tilaisuus tutkia lautasen
sisältöä.

Lautasella oli keitettyjä punasmakkaroita. Kuuva kahmaisi niistä
taskuunsa pari, kolme, otti yhden käteensä ja nosti lautasen
paikoilleen. Nyt saivat seurat hänen mielestään jatkua tahi loppua.

Seurat eivät kuitenkaan vielä loppuneet. Pöydän ympärille oli
kerääntynyt tiheä ryhmä vaimoväkeä. Siellä seisoi Telpukan emäntä ja
metsänhoitajan rouvakin. Huivinnurkat ja nenäliinat olivat ahkerassa
käytännössä. Siellä itkettiin ja pyydettiin anteeksi. Ja Juntin-Pieti
todisti, todisti oikein sydämensä pohjasta. Miehet istuivat allapäin,
katsellen saapasvarsiaan, yksi ja toinen mietteissään syljeskellen.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kuuvaan, joka istui uuninnurkkauksessa
puuarkun kannella ja söi punasmakkaraa. Hän pureskeli suun täydeltä,
tarkaten liikettä pirtissä. Hänen mielestään oli kaikki niinkuin olla
pitikin. Hän pureskeli hyvällä ruokahalulla, siunaten hengessään
lukkarinemäntää, joka oli makkarat laittanut. Ihan kuin häntä varten.
Jokainen sai osansa ja oli tyytyväinen. Sai, mitä halusikin. Eikä Kuuva
tällä hetkellä halunnutkaan muuta kuin saada rauhassa syödä
punasmakkaroitaan. Hän istui puuarkun kannella heilutellen jalkojaan ja
oli tyytyväinen.

Alkoi yleinen anteeksipyyteleminen. Naiset lähtivät kulkemaan pitkin
penkkejä pyytämään anteeksi veljiltä ja sisarilla. Se kuului Kuuvan
mielestä järjestykseen eikä hän siitä hämmästynyt. Joukossa oli yksi ja
toinen, joka oli häntäkin soimannut. Oli aivan paikallaan, että
pyydettiin anteeksi.

Telpukan emäntä lähestyi Kuuvaa käsi ojona. Kuuva pisti makkaran pään
suuhunsa ja oli valmis. Hän tiesi, mitä tuleman piti ja oli
rauhallinen.

-- Anteeksi, veli! Minäkin olen soimannut sinua varkaaksi niin monta
kertaa. Telpukan emäntä halasi Kuuvaa kaulasta ja itki.

-- No... huihai... älkäähän nyt! Anteeksi vain. Kuuva pureskeli
makkaran jäännöstä ja sylkäsi sen päässä olleen rihmakappaleen
lattialle.

Tuli toisia, tuli ja meni. Kaikki olivat samalla asialla. Anteeksi
pyysivät ja anteeksi saivat. Ei Kuuva ollut miestä huonompi. Hän tiesi,
mitä seurajärjestykseen kuului ja hän todisti anteeksi ja sai anteeksi.

Seurojen päätyttyä seisoskeli joukko miehiä pihalla tupakoiden. Kuuva
työntyi väkijoukon mukana lukkarin portaita alas lukkarinemännän
punasmakkarat taskussa. Hän oli ottanut loputkin.

Joku miehistä tunsi hänet ja virkkoi:

-- Kas, Kuuvakin! Jumalan terve!

-- Ka, tervepä, terve! Mitä kuuluu?

-- No eipä... hauskat seurat vain.

-- No, ka hauskat... joo... kerrassaan hauskat...

Kuuva heitti hyvästit ja lähti käymään kortteeritaloaan kohti. Hänellä
oli vielä porontalia ikenissä ja hän mujautteli suutaan vastasyöneen
lailla.



Herrojen tuttu


Ei voinut kieltää, ettei Jänkä-Joosu ollut herrojen tuttu. Se täytyi
Sieri-Matinkin myöntää, vaikka hän ei suinkaan kuulunut Jänkä-Joosun
ystäviin. Mutta ihmekös tuo, kun oli kruununtie satuttu vetämään niin
läheltä taloa, että ohikulkijat saattoivat melkein ikkunasta nähdä,
mitä kulloinkin padassa kiehui. Näin arveli Sieri-Matti, mutta
Jänkä-Joosu itse oli toista mieltä: se kun näet ei käynyt
keskustelutaito kaikilta samalla tapaa. Siinä oli eroa: Sieri-Matti
työnsi alahuulensa eteenpäin kuin merkiksi, että hän oli valmistautunut
miettimään vieraalle sanottavaa. Mutta sekös se vieras jouti
odottamaan, milloin Sieri-Matti kerkisi. Ei, vieraalle piti olla
sanottavat valmiina jo silloin, kun tämä päästeli poroaan pihalla. Ja
sitä oli Jänkä-Joosulla, oli varallakin. Kummako siis, jos herrat
poikkesivat Joosun tupaan ja ajoivat Sieri-Matin ohi. Huihai, ei se
yhtään kumma.

Ei ollut paikkakunnalla asunut yhtään virkamiestä, jonka kanssa
Jänkä-Joosu ei olisi ystävyydessä elänyt. Oh hyvänen, kaikkien pappien
ja nimismiesten kanssa järkiään, poliiseista puhumattakaan. Opettajia
ei Joosun miehuuden aikana ollut vaihtunut kuin yksi, mutta hyvinä
olivat pysyneet välit senkin virkakunnan kanssa. Jokainen käski käymään
ja tietysti Jänkä-Joosu kävi.

Useampi virkamies sai kiittää Joosua viihtymisestään Tenomuotkan
kaukaisessa tunturipitäjässä. Hän osasi neuvoa jokaista juuri niin kuin
kulloinkin tarvitsi, osasi valmistaa tietä ihmisten luo. Eivät olleet
tenomuotkalaiset näet tottuneet suuhun lentämään. Ei, sen joka halusi
heidän kanssaan väleihin päästä, piti itse ottaa ratkaiseva askel. Uusi
nimismies -- naimaton -- tuli pitäjään. Hän valitteli yksinäisyyttä,
valitteli yhdelle, valitteli toiselle, mutta ei saanut ymmärtämystä
osakseen. Seutulaiset sanoivat: 'Vai ikävää se lensmanni pitää', tai
sitten vain hymähtivät koko jutulle. Mutta sattuipas tämä kerran
valittelemaan Jänkä-Joosullekin. Sitä olikin Joosu odottanut. 'Mitä
niitä houkkia', oli hän huudahtanut, 'vai että ikävä!' 'Pitää lähteä
kylää kiertämään, käydä taloissa juttelemassa ihmisten kanssa.' Kyllä
sai lensmanni vaikka tuomiopäivään asti ikävän kanssa kamppailla, jos
puustellissaan jörötti. Ei, piti lähteä kanssapuheita pitelemään, niin
jo aika kului! Mikä ettei! Ja Joosu oli pyörittänyt etusormeaan --
niinkuin hänen tapansa oli -- kuin näyttääkseen, kuinka helposti kaikki
kävi.

Nimismies oli seurannut neuvoa ja mitenkäs oli käynyt. Joo, muutaman
viikon kuluttua oli jo tunnustanut Joosulle, että päivät menivät kuin
siivellä pyyhkäisten. Kyllähän Joosu sen oli tiennyt, mikä ettei...
Vielä vuosien päästä oli nimismies kerran Kriston talossa, kun puhe oli
kiertynyt hänen alkuaikoihinsa, Jänkä-Joosua osoittaen sanonut: 'Tuossa
se on minun oppi-isäni.'

Kyllä olikin Joosu vuosien varrella saanut oppi-isänä olla yhdelle jos
toisellekin, -- tätä nykyistä edellisen papin rouvallekin kerran. Joosu
oli astunut pappilan kyökkiin muutamana sunnuntaina iltapuolella
päivää. No mitäs ollakaan. Täälläkös papinrouva itki, itki niin, että
kirkkaat kyyneleet tipahtelivat hänen edessään olevalle lihalautaselle.
'No mikäs täällä?' Mikäkö? Kylän vaimot olivat puhuneet papinrouvasta
pahaa ja siitä loukkaantuneena tämä nyt itki. Joosu oli hetipaikalla
ottanut eri asennon, asettunut seisomaan jalat haaralleen -- niinkuin
hänen tapansa oli juhlallisissa tilanteissa -- ja ruvennut pyörittämään
lakkia etusormen ympäri. 'Katsokaapas, rouva, tätä. Minkäs luulette
tämän olevan?' oli hän kysynyt lakkiin silmäten. 'Tämä on juorumylly.
Kuta enemmän vettä, sitä nopeammin se pyörii.' Ja Joosu oli pyörittänyt
lakkia niin, että se lopulta oli kirvonnut kädestä ja lentänyt
vesisaaviin. Mutta tämän pienen esipuheen jälkeen hän oli ryhtynyt
selittämään juorun salaperäistä luonnetta. Se oli kuin kulunut peski: --
kuta enemmin sitä pelmuutti, sitä sakeammin se karvaa päästi, toisin
sanoen, kuta vakavammin juoruihin suhtauduttiin, sitä enemmän tekemistä
niistä sai. Ei, piti jättää juoru rauhaan. Silloin se lakkasi
kiertämästä, kuten myllynratas, jolta on vesi loppunut. Muta annapas
kylän vaimojen korvien kuulla pappilan rouvan jo itkeneen, silloinkos
ne vasta oikein vauhtiin pääsisivät. Tämä puhe oli vaikuttanut
suurenmoisesti: -- pappilan rouva oli herennyt nauramaan, nauranut ihan
katketakseen. Ja sitten: -- kahvipannu oli pantu tulelle ja juuri
varsin.

Oli siihen sattunut itse pappikin ja nähnyt rouvansa iloisen muodon.
'No, mikäs tämän muutoksen on aikaansaanut? Äsken sadetta ja nyt
auringonpaistetta.' Joosu oli selittänyt, minkälaisen opetuspuheen hän
oli rouvalle pitänyt, selittänyt kuin anteeksipyydellen: -- Kesti se
ruveta hullujen vasikoiden kanssa kilpaa juoksemaan, hiihai! Kesti se
ruveta kylän ämmien puheista selvää ottamaan. Mutta niitä houkkia! Kyllä
niillä liipatusta riitti, riitti varallakin, joilla ei muutamilla
koranuksilla ollut muu työnäkään kuin reistoa ja ränsätä virkakunnan
kanssa, niitä houkkia! Kyllä hän, Joosu Jänkäjärvi, sen tiesi. Hänen
päänsä oli jo siksi monessa liemessä keitetty pitkän elämän varrella.

Pastori oli kutsunut Joosun saliin, tarjonnut tuolin, nostanut
sikaarilaatikon nenän eteen pöydän kulmalle ja lausunut: 'Niin se on
kuin Joosu sanoo, kyllä kai se kesti...'

Oli juotu sitten rouvan keittämät kahvit ja tyytyväisenä oli Joosu
lähtenyt ajelemaan kotiinsa Jänkäjärvelle.

Sen käynnin jälkeen oli papista ja Joosusta tullut henkiystävät. Ei
ajanut pappi sitä kertaa Jänkäjärven ohi, ettei olisi talossa käynyt.
Ei, tuli aina, tuli kuin kotiinsa, ryyppäsi kahvit, kertoi kuulumiset
ja -- jos oli pitäjältä paluussa -- pyysi tavallisesti Joosun kyytiin.
Jänkäjärveltä palautti kievarikyydin tai -- milloin oli matkassa omalla
porollaan -- pani tämän tyhjänä jäljessä juoksemaan. Ja kesälläkin,
vaikka sattui pyöräpelillä kulkemaan, ei viitsinyt enää ajaa tuota
puolentoista penikulman taivalta kirkolle, vaan otti Joosulta
kärrykyydin. Ja Joosu ajeli, ajeli ja jutteli, papin istuessa mukavasti
kahdesta päällekkäisestä heinäsäkistä laitetulla takaistuimella. Ja
pehmeästi oli kuljettu, vaikkei vietereitä ollut lainkaan, eikä ollut,
papin sanojen mukaan, toisen luokan junanvaunussakaan sen mukavampi
istua kuin Joosu Jänkäjärven rattailla.

Kyllä oli siis Joosu herrojen tuttu, oli varallakin, ja sekös kävi
naapurille kateeksi. Ihan se murjotteli päiväkaudet, kun vain oli
sattunut Joosun luona virkakuntaa käymään. Joosulla olikin tapana heti
vieraan lähdettyä mennä Sieri-Matin luo, kävellä edestakaisin tuvassa
ja kattoon tirkistellen puhella: 'Se on kumma, kun ihmiset käyvät
kohti, virkakunta ja alinkokansa.' Ja senjälkeen hän, painaen toisen
silmänsä kiinni, jatkoi: 'Minä luulen, että vaikka jo sattuisi keisari
kulkusalle, niin meidän taloa kohti kävisi hänkin.' Johon Sieri-Matin
vaimo ei sanonut muuta kuin 'pyh!' Matin itsensä istuessa lakan
ääressä, piipunnysä hampaissa ja huulet torvella, kuten hänen tapansa
oli mietehetkinään. Mutta Jänkä-Joosu ei jäänyt Matin mietteitä
kuulemaan, vaan työntyi ulos sen tiensä, käyskellen verkalleen
kotiinsa.

Mutta vasta Joosun maine kohosi, kun sattui maaherra kerran
Tenomuotkaan tulemaan.

Pappi ei sattunut sillä kertaa kotiin, missä lie ollut... "alhaalla"
omilla matkoillaan. Silloinkos valtasi Jänkä-Joosun rohkeuden henki:
hän päätti itse ottaa maaherran vastaan.

Jo päiviä ennen maaherran tuloa käveli Joosu joka aamu muutamia
kilometrejä Lainioon päin, mistä maaherraa odotettiin saapuvaksi.
Pyhätakki päällä hän asteli totisena kuin kirkkoon menossa,
mietiskellen, miten suuresta herrasta selviytyisi. Pian hän pääsikin
selvyyteen. Hänellä oli ohjelma valmiina ja hän oli päättänyt panna sen
täytäntöön.

Muutamana päivänä maaherra sitten saapui. Joosu oli parahiksi kerinnyt
vahtipaikkaansa, kun tienkäänteestä porhalsivat esiin maaherran
hevoset. Joosu tempasi lakin päästään, ruveten heiluttamaan sitä
vastapäivää kuin korkeiden vieraiden rohkaisuksi, aivan kuin olisi
tahtonut sanoa, että tulkaa vain, älkää yhtään peljätkö. Sitten hän
lähti astumaan maaherran hevosen edellä, avopäin, arvokkaana kuin
juhlamenojen ohjaaja valtiopäivien avajaisissa. Hän oli päättänyt
opastaa vieraat taloon.

Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun maaherra huusi hänet
rattaille. Mitäs suotta kävellä, kun sattui kärryissä tilaa. Niinpä
vain. Olihan hän ennenkin ajanut suurten herrain kanssa, pappien ja
lensmannien, olipa kyydinnytkin. Liekö maaherra sattunut kuulemaan?

Ei ollut maaherra kuullut, mutta hyvin oli pitänyt Joosun seurasta.
Oliko nimismies pannut hänet vahtiin? Vielä mitä! Sekös sille sen
vertaa päähän mahtui. Omasta aloitteestaan hän oli tullut. Oli jo kohta
viikon ajan joka päivä kävellyt tämän välin, katsastaakseen, eikö
vieraita kuuluisi. Olipa yksi ja toinen jo kysellyt, että mitä varten
hän pyhätakissa marssi keskellä kiireintä heinäntekoa. Hän oli vain
vilkuttanut silmää ja vastannut, että sittenpähän nähtäisiin. Olisikin
saatava se Suonttajänkä kuivatuksi. Siihen sitä heinää tulisi, sen
saisi maaherra uskoa.

Uskoihan maaherra sen, uskoi ja tiedusteli, kenelle jänkä kuului.
Hänelle, Joosu Jänkäjärvelle, juuri. Maanmittari oli sen lohkaissut,
mutta varoja puuttui. Ei tainnut niissä kruunun kassoissa sellaisia
rahoja löytyä, että sopisi jänkään upottaa?

Maaherra oli nauranut ja luvannut miettiä asiaa. Ehkäpä löytyisikin.
Saatiinpa katsoa, kun kaupunkiin tultiin. Maaherra oli kysellyt
yhtä ja toista Lapin oloista ja elämästä, ja Joosu oli selittänyt.
Olisi lakkautettava kaikki kieltolait, niinkuin metsästys- ja
kalastuskiellot. Mistä otti köyhä tunturi talollinen kevätkalan, kun ei
saanut nuotata ennen heinäkuun alkua? Ei pahasilla verkkorääsyillä
mitään saanut... oikeaa kalaa ainakaan. Saatiinhan ahventa ja haukea,
mutta tokkopa oli Jumala niitä ihmisruuaksi aikonut... ruotokoiria ja
vedenpetoja. Vai mitä maaherra arveli? Siika se oli ihmisruokaa, mutta
sitäpä ei keväisin saanut muulla kuin nuotalla.

Maaherra oli tiedustellut nimismiehen suhtautumista luvattomaan
kalastukseen. Mitä niitä houkkia. Ei järkimies ruvennut alinkokansan
kanssa joutavista käräjöimään. Sen verran vain piti puustaimesta
kiinni, ettei itse juuri ostanut luvattomasti pyydettyä, mutta piika,
se ontuva Matleena, Pesti-Pietarin sisar, osti kyllä, osti ja iski
silmää, papinrouvasta puhumattakaan.

Olivat ne olleet hupaisia herroja, maaherra ja hänen matkakumppaninsa.
Nauraneet olivat ja ruotsia puhuneet väliin, mutta hänkö, Joosu, se
siitä oli välittänyt, huihai! Oli nauranut mukana silmää iskien ja
pistänyt ruijaksi silloin tällöin. Sen verran hän sitäkin saattoi,
ettei juuri myymään päästy.

Niin oli tultu Jänkäjärveen ja ajettu Joosun taloon. Maaherra oli
istunut seinäkellon alla ja ryypännyt kahvit samoista kupeista kuin
nimismies ja pappikin käynneillään. Ne olivatkin sellaiset vähän
harvinaisemmat kupit, Tulikivenkarvaiset ja punareunaiset --
"revontulikupit", niinkuin lappalaiset niitä nimittivät. Se vain oli
paha, että kupista oli korva poissa. Eemeli-poika oli pienenä
pudottanut kupin lattialle ja niin oli korva katkennut. Mutta
virkakunta niistä oli kahvinsa juonut siitä huolimatta jo kohta
kymmenen vuoden ajan.

Hyvin oli maaherra Joosun tuvasta pitänyt. Siistiksi oli kehunut.
Sänkyjen paljoutta vain oli ihmetellyt niitä kun oli kaikkiaan viisi.
Taisi olla isokin perhe? Eikö mitä... Yksi poika vain, Eemeli... se
sama, joka oli revontulikupin särkenyt. No, kuka noissa muissa nukkui?
Toisessa kissa ja toisessa koira, kolmas seisoi joutilaana vielä. Mutta
siihen nyt saatettiin sijoittaa vaikka lammas karitsoineen. Ei
tarvinnut kuin naulata pari lautaa pitkin päin, niin syntyi karsina...
jos niiksi tuli. -- Ne olivat muistisänkyjä entisiltä papeilta.

Joosu oli kertonut sänkyjen historian. Olipa siinä ollut kuulemista.
Tuo suuri, päästävedettävä, oli aikoinaan kuulunut Prostenus-papille.
Mahtoiko maaherra tuntea?... Se oli ollut sellainen leikkisä mies ja
hyvissä väleissä oli eletty. Jo kuukausia ennen papin lähtöä oli hän
sopinut sänkykaupoista. Mutta miten ollakaan, Muotka-Maija, joka aina
kerkesi joka paikkaan, oli iskenyt silmänsä sänkyyn. Se piti hänen muka
saada Mooses pojalle, joka vasta oli naimisiin mennyt. Mutta sattuipa
hänkin, Joosu, pappilaan juuri samaan aikaan kuin Maija oli sänkyä
ostelemassa. Silmälasit nenällä, tärkeän näköisenä oli.

Maija sänkyä tutkinut, tinkien tapansa mukaan. Prostenus-pappi oli
iskenyt silmää, antaen Maijan tinkiä. 'No, kaksitoista markkaa minä
siitä maksan, se on viimeinen tarjous.' 'Niin, kyllähän se muuten...
mutta minulla ei ole tähän enää valtaa.' 'Se on tuossa se sängyn
omistaja.' Pappi oli viitannut Joosua, joka ruokasalin ovelta oli
seurannut kaupantekoa. Silloin oli Maija lähtenyt, hehhehhee! -- Niin,
siinä sängyssä oli nukkunut piispakin kahdesti ja nyt siinä nukkui
Maksi, kissa.

Kyllä oli maaherra nauranut ja hauska oli toisillakin herroilla ollut.
Vai sellainen sänky se oli... piispansänky... Joo... ja siinä oli
sitten tarkka kello seinällä. Ennen aurinko erehtyi kuin se... Mitenkäs
sopi... kävikö yhdessä maaherran kello? Eipä oikein... viisi minuuttia
erotti. No sitten kävi jäljessä, ihan varmaan!... Maaherra siirsi
kellonsa seinäkellon mukaan ja toiset herrat tekivät samoin.

Joosu olisi halusta saatellut vieraitaan kirkolle, mutta hevonen oli
herennyt varsankantopäälle, jotenka sillä ei hennonut ajaa.
Eikä ollut maaherrakaan pyytänyt rattailleen enää. Mikä lie tullut?
Liekö pahastunut siitä, kun hän oli sen kelloa moittinut. Ei
Joosu sitä oikein ymmärtänyt. Mutta siitä hän oli enemmän
huolissaan, miten kirkolla selviytyisivät esittelyistä ja muista
vastaanottojuhlallisuuksista. Oli se nimismieskin niin ujontapainen
eikä sattunut pappikaan kotiin.

Joosun huoli ei osoittautunutkaan aiheettomaksi. Eivät olleet
kirkonkylän herrat osanneet käyttäytyä niin vähän vähää. Tyhmistelleet
olivat kaikki, koko joukko. Ei oltu älytty edes kirkonkelloja soittaa,
puhumattakaan muusta. Joosu kulki äreänä, puskien vihansa tammalle,
joka sekin oli kuin salaisesta sopimuksesta herennyt varsankantopäälle
ja siten liittoutunut maaherran vastaanottojuhlallisuuksia sotkemaan.

Ei, eri tavalla hän olisi asiat järjestänyt, jos olisi kirkolle
päässyt. Kas näin:

Suntio kellotapuliin pitämään vahtia, milloin näkyisi maaherran matkue
tulevaksi. Sitten -- vierasten ehdittyä näköpiirin kellot soimaan kuin
tulipalossa... niin juuri... kuin tulipalossa ihan. Sellainen moika,
että taivas olisi vavahdellut. Sitten -- kun maaherra olisi kirkon
eteen ehtinyt, olisi kellonsoitto tauonnut yhtäkkiä ja alinkokansa
nimismies etunenässä olisi lähtenyt kiertämään maaherran matkuetta.
Kolmasti olisivat kulkeneet matkueen ympäri lakki kourassa ja sitten
nousseet kirkkoon maaherran edellä, nimismiehen johtaessa
viimeksimainittua kirkon perälle alttarin eteen. Sillä aikaa olisi
lukkari laskettanut uruista sen tulisen nuottia, marssia ja masurkkaa
ja jos jonkinlaista maailman peliä ja polskaa, mutta lopuksi olisi
puhalluttanut virren: 'Maa suur' ja avara, sen kaikki tavara',
seurakunnan seisoaltaan veisatessa. (Jos äänen pauhusta kirkonkatosta
olisi ruvennut heltiämään maalin karsta -- se kun oli niin löyhässä sen
Niemelän maalauksen jäljiltä -- ja putoilemaan höytyinä alas, olisi
nimismies voinut pitää vaikka sateenvarjoa maaherran yllä, ettei tämä
olisi vaatteitaan liannut.) Sitten olisi annettu vähän välipäätä, jolla
aikaa maaherra olisi saanut keskustella nimismiehen kanssa ja kysellä
seurakunnan oloja ja kuulumisia. Mutta sitten taas -- urut pauhaamaan
ja kellot soimaan, kun maaherra seurueineen olisi ovea kohti kääntynyt.
Ja lopuksi olisi lukkarin pitänyt kajahduttaa kirkon täydeltä:

    'Melperi lähti soo-taan',

vaikka olisi sitten tullut alas se viimeinenkin Niemelän maali, sillä
tuli se kuitenkin tavallisissakin oloissa, vaikka ottikin hiukan
enemmän aikaa.

Niin sillä lavalla sen olisi pitänyt käydä. Ja niin se olisi käynytkin,
jos vain sattui pappi kotiin. Sillä eivät ne kaupungin herrat olleet
ykstotisuuteen tottuneet. Niille piti olla lystiä ja hupaa ja jos
jonkinmoista vinkuraa ja vengerkkaa välissä. Sellaisesta ne pitivät,
sillä ne olivat sellaiseen tottuneet... vakavaa meininkiä sitten aina
loppuun kuin suolaksi... Mutta -- mitä niitä houkkia -- eivät olleet
kirkonkylän herrat juhlakomentoa tajunneet. Metsään olivat juosseet,
nimismies etunenässä, sillä katsokaahan: -- olivat esittelypaikaksi
valinneet nimismiehen puustellin, kaukana kylän laidassa sijaitsevan
talon. Ei voinut Jänkä-Joosu kylliksi harmitella, että vastaanotto,
jonka hän oli niin juhlallisesti alkuunpannut, oli saanut niin surkean
lopun.

Maaherran käynnistä riitti siis Joosulla puhetta pitkiksi viikoiksi.
Jokainen kulkija, joka hänen pirttiinsä poikkesi, sai kuulla
"juhlakomennosta" ja "siremoniiasta". Sellaista sille olisi pitänyt
laittaa... maaherralle... ja hänen seurueelleen. Ainoa mies koko
pitäjässä, mies, joka ei ollut päivääkään koulua käynyt, oli yksin
ymmärtänyt juhlakomennon paremmin kuin lukkari, nimismies ja
kansakoulunopettaja, -- hän, Jänkä-Joosu, yksinkertainen tunturiäijä.

Niin -- siinä Jänkä-Joosu tavallisesti lopetti, sillä hän muisti
hevosensa. Eikös ollut tamma antanut hänelle pitkän nenän: -- se ei
ollut varsonutkaan, ei, vaikka hän oli seisottanut sitä tallissa
Mikkeliin saakka. Sieri-Matti oli ilkkunut kylällä, että kaiken
juhlakomennon lopuksi olivat heinämadot syöneet Joosun varsan,
ennenkuin se oli ehtinyt syntyäkään. Mutta se oli niitä maailman
viimeisiä valheita, sillä hän, Joosu, oli kysynyt eläinlääkäriltä ja
tämä oli nauranut kuollakseen. Vai heinämadot! Mitä niitä houkkia!

-- Mutta jos minä sen olisin tiennyt, niin kirkolle olisin päästänyt
niin paljon kuin tamman koparoista olisi lähtenyt. Ja silloin olisi
siremoniiat pidetty, niinkuin korkeat herrat ovat tottuneet vaatimaan.
Sillä katsokaapas: viime postissa tuli kirje, että saan laittaa
hakemuksen Suonttajängän kuivattamisesta, heh! Olenko kometiana ollut,
vai mitä? Eikä Sieri-Matti voinut sitä enää väittää. Siinä oli
todellakin maaherran omakätinen kirje.

Tämän jälkeen suhtauduttiin Jänkä-Joosuun kuin yliluonnolliseen
olentoon. Ei yksikään jänkäjärveläinen uskaltanut hänelle enää puhua
maaherran käynnistä, paremmin kuin varsastakaan. Eikä viimemainitusta
Joosu itsekään enää hiiskahtanut halaistua sanaa.

Mutta maaherran käynnistä ja tämän vastaanottojuhlallisuuksista puhuu
Jänkä-Joosu yhä vieläkin. Ja puheensa lopuksi hän viittaa
Suonttajängälle sanoen:

-- Siitä saatiin viime kesänäkin toistakymmentä häkkiä.



Luviisa


Luviisa on matkalla kinkereille. Hän on Mariasta kahdennellatoista.
Luviisa on Orpo-Matin ja hänen kolmannen vaimonsa Rauna-Rieston tytär
ja hänen kotinsa on Luiron latvoilla.

Ei ollut Luviisa ennen kinkereillä käynyt. Ei ollut isä laskenut. Kovin
oli pitänyt pienenä. Pyh, vaikka hän jo kuusivuotiaasta oli osannut
käskyt ja vähän uskonkappaleitakin. Mutta nyt, kun jo kristinoppikin
alkoi olla loppupuolellaan ja hän pystyi yksin ajamaankin, oli isä
laskenut. Ja siitä oli Luviisa iloinen.

Pieni oli Luviisan maailma vielä. Ei hän ollut koskaan Lokassa saakka
käynyt. Hänen aikansa oli kulunut kotona. Kerran hän oli ajastanut
Karvosessa mutkin, viemässä Pasulan pojalle nutukkaita, jotka äiti oli
neulonut. Ja silloin hän oli ensi kerran nähnyt oikean lannantalon.

Ei Luviisa oikein ymmärtänyt, miksi korvaslaisia lantalaisiksi
sanottiin. Samannäköisiä ihmisiä he olivat kuin lappalaisetkin, vaikka
eivät käyttäneetkään lapinvaatteita. Pienempänä hän oli luullut,
etteivät lantalaiset olleetkaan ihmisiä. Sillä isä oli aina tehnyt
jyrkän eron lappalaisten ja lantalaisten kesken. Mutta sitten hän oli
kerran nähnyt lantalaisia. Ne olivat olleet tukkilaisia, talojen poikia
ja etelän jätkiä kaukaa kirkonkylästä. Ne olivat tulleet taloon kuin
kotiinsa, astuneet suoraan pöydän päähän ja komentaneet äidin antamaan
maitoa. Ja isoa ääntä ne olivat pitäneet. Isä oli istunut takan luona
vihaisen näköisenä ja katsellut kulmainsa alta. Niin ei isä koskaan
tehnyt, kun tuli lappalaisia vieraaksi. Ei, meni vastaan, tervehteli ja
naureskeli. Ja sitten puhuttiin poroista koko ilta. Mutta nämä --
lantalaiset -- olivat puhuneet vain puista ja puulaakista eivätkä
olleet kiittäneet ruuan jälkeen.

Ei voinut Luviisa oikein käsittää, mikä oli ero lappalaisen ja
lantalaisen välillä. Johtuiko se siitä, että kumpikin puhui eri
asioista ja ettei kiitetty ruuan jälkeen? Ei se siitäkään saattanut
johtua. Magga-Jouni oli lappalainen, mutta ei hänkään kiittänyt ruuan
jälkeen eikä puhunut koskaan muusta kuin Tyskän valtakunnasta, jossa
oli kerran käynyt Nikodemuksen ja Valkko-Ingan kanssa. Ja sitäpaitsi
hän piti vielä huopahattua kesäisin, niinkuin lantalainen konsanaan.

Luviisa mietti ja aprikoi, mutta ei päässyt selvyyteen. Sen hän vain
oli kuullut, etteivät lantalaiset olleet oikeita ihmisiä. Minkävuoksi?
Senkövuoksi, että ajoivat reslalla eivätkä juuri nimeksikään käyttäneet
ahkiota? Tai senkövuoksi, etteivät puhuneet lappia eivätkä käyttäneet
lapin vaatepartta?

Mutta silloin oli pappikin lantalainen. Sillä ei hänkään varmaan lappia
puhunut. Ja isä oli sanonut, ettei lantalalaista tarvitse kunnioittaa.
Eikö pappia pitänyt kunnioittaa kaikkien?

Poro juoksi laajan jängän poikki. Siitä kulki korvaslaisten heinätie.
Tämä oli Luviisalle tuttua taivalta. Korvasesta hän saisi mukaansa
muita, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.

Lunta oli vielä vähän, vaikka oli jo joulukuun alkupuoli. Saraheinän
latvat pistivät paikoitellen esiin lumen alta. Ne nyökyttivät
Luviisalle ja niitä näytti palelevan.

Luviisalla oli saraheinää nutukkaissaan. Sitä oli leikattu ojista
läheltä kotia ja sitten pehmitetty, palmikoitu ja pantu kuivamaan.
Luviisakin osasi jo kenkäheiniä pehmittää. Se olikin melkoinen taito.

Mutta kaikkein hauskinta oli vaatimien lypsy kesällä. Senkin oli
Luviisa jo oppinut. Piti vain nykiä oikein kovasti. Silloin herui
maito. Mutta se olikin sitten paksua kuin kerma!

Ei ollut Luviisan isällä enää suurta eloa. Huvennut oli. Mutta ennen,
isän nuoruuden aikoina oli hänen laumansa ollut suurin. Silloin oli
isää kutsuttu Rikkaaksi Matiksi.

Luviisa tuli aina murheelliseksi, kun ajatus johtui isän muinaisiin
rikkauksiin. Vaikka hän ei koskaan ollut niitä nähnytkään. Oli kuullut
vain. Silloin oli isä ollut maailman suurten herrain tuttu. Oli
kulkenut markkinoilta markkinoille uusi, komea peski päällä. Silloin
oli vielä asuttu kodassa ja eletty täydellistä lappalaiselämää.

Mutta nyt olivat porot hävinneet. Varas oli vienyt osansa, hukka
osansa, rutto oli tappanut vasikoita joukoittain. Nyt oli isä vanha ja
köyhä.

Luviisa rupesi hyräilemään joikua. Sen hän oli itse sepittänyt. Siinä
puhuttiin isän muinaisesta rikkaudesta, mutta sävel oli surullinen kuin
hautausvirressä:

    Isällä on ollut
    suuri lauma
    kyllä kerran jo.
    Koko maailma oli,
    hei laa laa,
    kyllä kerran jo.

Olisi se somaa, jos olisi isä vieläkin rikas, niin rikas, ettei koko
maailmassa toista. Kuparikiisat täynnä kaksikruunuisia ja metsässä
aarre joka kiven alla. Silloin ei isän tarvitseisi istua takan ääressä
murheissaan. Ei -- saattaisi matkustella ympäri, käydä vaikka
keisarissa kylässä. Keisarin emäntä niiaileisi ja panisi suuren
kahvipannun tulelle. Ja keisari kyseleisi kuulumisia: 'Mitenkäs
Orpuksessa jaksetaan? Minkäläinen tuli porovuosi? Täällä meidän
puolessa tuli huono.' Silloin sanoisi isä: 'Älä sie, keisari, huolehdi,
minä lähetän sinulle uudet siemenporot. Koetapas niillä!' Keisari
kiitteleisi ja pyytäisi samalla uuden peskin ja koivikkaat: 'Eihän
näillä enää kehtaa kirkollakaan käydä. Kyllä minä maksan.' Isä
huitaiseisi kädellään ja sanoisi: 'Älä sie, keisari, houraa! En minä
ole yksien koivikkaiden vaivainen, huihai!' Niin sanoisi ja antaisi
lähtiessään keisarin lapsille tolpan mieheen ja kehuittaisi: 'Ostakaapa
lakritsaa, lapset! Se on makeaa.'

Olisi se somaa, jos olisi isällä vielä entinen rikkaus. Menisi papinkin
luo ja sanoisi: 'Älä sie kovin tätä meidän Luviisaa ahtaalla pidä! Saat
poron, jos päästät ensi kerralla rippiluvussa.' Eikä pappi uskaltaisi
vastustella. Niin päästäisi kuin ei mitään. Mutta köyhät saisivat lukea
kannesta kanteen ja tuskin pääsisivät sittenkään.

Luviisaa pelotti vähän. Tämä uusi pappi kuului olevan hirveän ankara ja
niin kummallinen, että saattoi kysyä jos mitä. Semmoistakin mitä ei
löytynyt katekismuksessa. Muutamalta Korvasen tyttäreltä hän oli
kysäissyt kesken apostolien selonteon: 'Mitkäs teidän lehmienne nimet
ovat?' Korvasen tytär oli niin hämmästynyt, ettei ollut muistanut
yhtään. Oli vain höpissyt Bartolomeuksesta. Silloinkos oli pappi
nauranut: 'No niillähän on samat nimet kuin apostoleilla! Silloinhan
sinun pitäisi osata ne!'

O kauhistuksen pappi!

Mutta kysyisipä hänellä porojen nimiä, hän kyllä selvittäisi.
"Isokorva", "Läskiturpa", "Ristinas-Mikkelin Antin ojus", "Menentelijä"
ja "Lomajärveläinen". Hän kyllä selvittäisi. Ei joutuisikaan hämilleen
niinkuin Korvasen tytär.

Mutta olipa mukavan keinon pappi neuvonut Korvasen tyttärelle. Oli
käskenyt pistää kaksitoista pärettä lumikinokseen pirtin ja navetan
välille ja lukea ne joka aamu lypsylle mennessä... lukea apostolien
nimillä niin kauan että oppisi. Siitä oli talon renkiä ruvettu
kutsumaan "Apostolipäreitten kiskojaksi". Ja hän kun oli siitä
vihainen, niin tavattoman vihainen.

Poro nousi vastamaata, nykien ahkiota perässään. Se läähättikin vähän,
vaikka ei Luviisa ollutkaan sitä hopittanut. Se oli nimittäin hyvä
itsestäänkin menemään.

Heti mäen takaa rupesivat Korvasen talot näkymään. Luviisa päätti ajaa
Pasulaan, jonne oli kerran nutukkaatkin vienyt.

Pasulan väki näytti olevan valmiina lähtöön. Reki seisoi jo portaiden
edessä. Siinä oli niin tavattoman komea ruijanraanu, että ihan silmiä
huikaisi, punaista ja keltaista... keltaista ja punaista. Pasulan poika
talutti juuri hevosta tallista. Pirtin päässä seisoi toinenkin hevonen
liistereki perässä.

-- Vai niin... vai tuli se Orpo-Matin Luviisakin. Yksinkö olet ajanut?

-- Yksin.

-- No nyt pääsetkin meidän perässämme.

Luviisa sitoi poronsa navetan päähän, heitti ahkion keulasta sille
kappaleen jäkälää ja meni pirttiin.

Siellä istui Kaappelan renki pöydän päässä lakki korvallisella. Se oli
juuri se "Apostolipäreitten kiskoja".

-- No eikö Roope lähde kinkereille? kysyi Pasulan isäntä Kaappelan
rengiltä.

-- Enpä tiedä. Pantiin lainaamaan heinähäkkiä. Kävisin heinässä, sillä
aikaa kuin teidän hevosenne on Lokassa.

-- Ei taida Roope kinkereille uskaltaakaan. Kuuluu olevan äkäinen tämä
uusi pappi.

-- Mikäs se Roopella, joka on kiskonut taas syllän apostolipäreitä.
Kyllä kai hän aina papin kanssa...

Pirttiväki remahti nauruun. Kaappelan Roopekin koetti nauraa, mutta
näki selvästi, ettei leikki häntä miellyttänyt.

-- Kissa minä teidän apostolipäreistänne... mutta saanko heinähäkin?

-- No ota, ota... mutta olisi sinun pitänyt kinkereille lähteä.

Roope painui pihalle. Hetken kuluttua ajoi hän ikkunan alatse metsään
päin.

-- Jaha... me taidamme sitten lähteä, sanoi Pasulan isäntä.

Kinkerimiehet työntyivät pihalle. Heitä tuli reki ihan täyteen. Mutta
mitäpäs siitä... Pasulassa oli hyvä hevonen.

Luviisa ajeli reen perässä. Hän oli ensikertalainen tällä tiellä.
Tuosta meni polku Kaappelaan. Siellä ei näyttänyt kinkereille
aiottavankaan, vaikka oli toinen hevonen kotona.

Pasulan ruuna juoksi ja kulkunen soi. Luviisan poro pysytteli
oivallisesti perässä. Se olikin... Läskiturpa niin hyvä seuraamaan.

Hei, olipa hauskaa ajaa reen perässä kulkusten soidessa! Se olikin niin
kaunisääninen kulkunen. Tuntui kuin olisi sen sisällä helissyt
erisuuruisia hopearahoja. Niin pani monella eri äänellä. Se kuului
lannan elämään sellainen. Lappalainen tyytyi vain pieneen,
vaatimattomaan tiukuun. Mutta sen ääntä olikin helpompi seurata.
Kulkunen meni sekaisin jo heti alussa. Siinä soi liian monia ääntä yhtä
aikaa.

Oli jo pimeä, kun saavuttiin Pokkaan. Alen talon pihalle ajettiin. Se
olikin tämä Lokan Ale kylän rikkain mies. Harjoitti poronhoitoa ja piti
kauppaa. Hän se hankki lamppuöljynkin kirkkopaikoilta tänne Lokan
korpiin. Alea sai kiittää Luviisankin äiti, että oli mitä kiiluun
panna. Oh, se oli Luviisan mielestä ihmeellinen mies tämä Lokan Ale...
ihmeellinen niinkuin lamppuöljynsäkin.

Pappi oli jo tullut. Sen sai Luviisa heti pihalla kuulla. Papin reki
seisoi portaiden edessä ja pikkupoikia kiikkui sen kannaksilla.

Luviisa oli saanut poronsa kiinni navetan taakse. Hän lähestyi ujona
papin rekeä ja tarkasteli sitä joka puolelta.

-- Se on papin reki, sanoi yksi pikkupojista.

Sen Luviisa jo tiesi. Häntä vain ihmetytti, että pappi oli siinä
ajanut.

-- Missä se pappi istuu? kysyi hän arasti, siirtyen reen taakse.

-- Tuossa istuu pappi ja tuossa lukkari, selitti toinen pojista. -- Tuo
iso höyhentyyny on papin seljän takana.

-- Oletko sinä nähnyt papin?

-- Olen. Tässä juuri seisoin, kun pappi nousi reestä. Olin niin
lähellä, että olisin saattanut vaikka turkkiin koskea.

Luviisa katseli puhujaa kuin ylempäänsä. Se oli nähnyt papin.

-- Minkälainen se oli... pappi?

-- Semmoinen iso mies, päässä valkea lakki, jossa oli karvainen
lippa... ja silmälasit... sellaiset mustat... ja pani näin, kun Alen
emäntä näytti päreellä tulta.

Poika vei käden ohimolleen ja teki kömpelösti kunniaa.

Se oli Luviisasta niin tavattoman jännittävää. Tuossa oli pappi istunut
ja tuosta noussut... ja vienyt käden ohimolleen. Lantalainen se oli...
pappi.

Luviisa tunsi mielensä hiukan apeaksi. Pappi tuntui niin pelottavan
vieraalta, mutta samalla teki hänen kovin mieli nähdä häntä.

-- Tuolla se nyt on... Alen kamarissa.

Luviisa katsahti osoitettuun suuntaan ja huomasi valon ikkunassa. Siinä
riippui keltainen vaate, jonka takana paloi kynttilä. Se heitti kalpean
kajastuksen ikkunan alle kasaantuneelle lumelle, aivan kuin olisi kuu
paistanut.

Mieli täynnä outoja tunteita nousi Luviisa eteiseen. Se oli sellainen
suuri, isoikkunainen, laudoista tehty huone, josta mentiin pimeään
sisäeteiseen. Luviisa haparoi ovea ja pääsi pirttiin.

Siellä oli paljon väkeä, kaikki enimmäkseen outoja. Luviisan valtasi
ahdistava ikävä ja koti muistui elävästi mieleen.

Mutta olipa siellä sentään Magga-Jouni, hän, joka oli Tyskässä käynyt.
Jouni oli juuri lähdössä papin puheille. Luviisa sai äkkiä oudon
rohkeuden.

-- Saanko minäkin tulla sinun kanssasi, Jouni? pyysi hän.

-- Tule, tule vaan... mennään pappia tervehtämään.

Luviisa työntyi Jounin jäljessä ulos. Sydän takoi ihan haljetakseen.
Häntä jo kadutti, että oli ollenkaan pyytänyt mukaan päästä. Mutta
katumus oli myöhäistä, sillä Magga-Jouni tempaisi jo kamarin oven auki.
Kirkas valo tulvahti sieltä Luviisaa vastaan.

Iso, silmälasipäinen mies istui huoneen perällä pöydän päässä. Luviisan
sydänala kepeni hiukan: miehellä oli koivikkaat ja nutukkaat jalassa.
Toinen, vanhemmanpuoleinen, istui sohvassa ovensuuseinämällä. Se oli
lukkari.

Magga-Jouni tervehti ensin lukkaria ja sitten pappia. Luviisa mietti
jäädä ovensuuhun seisomaan, mutta rohkaisikin mielensä ja astui Jounin
perässä.

-- Iltaa, iltaa, kukas se tämä on?

-- Se on Orpo Matin Luviisa Luiron latvoilta.

-- Vai Matti Orbuksen. No, burist, burist![9]

Luviisa ihan hämmästyi. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä olo. Pappi
puhui lappia!

-- Joko sinä olet vanha? kysyi pappi edelleenkin lapiksi.

Luviisa katseli pappia ihmeissään ja unohti vastauksen. Pappi ei
ollutkaan lantalainen. Pappi oli oikeita ihmisiä niinkuin
lappalaisetkin. Hänet valtasi sellainen outo rohkeus, jommoista hän ei
ollut koskaan ennen tuntenut. Tuntui aivan kuin Jumala olisi nauranut.

-- Sinäkö puhut lappia?

-- Puhunhan minä vähän.

-- Sinähän puhut lappia paljon. Osaatko sinä laulaa lapiksi?

-- Osaanhan minä.

-- No laulapas, että minä kuulen.

Pappi silmäsi veitikkamaisesti Magga-Jounia, joka oli istahtanut
soututuoliin. Sitten hän katsoi Luviisaan ja rupesi hymyillen
laulamaan:

    Me taivaast' tänne tulimme
    ja uutisia tarjoomme.
    Me hyvän sadun kerromme,
    nyt kuulkaa todistustamme.[10]

Luviisa katseli pappia silmissään outo välke. Hän oli aina kuullut
lappia hyljeksittävän. Kiertokoulussakin oli vain laulettu
suomenkielisiä virsiä ja Luviisaan oli vähitellen juurtunut se käsitys,
ettei Jumalalle saanut muulla kielellä veisata. Äitikään, vaikka oli
kodassa syntynyt, ei osannut yhtään lapinkielistä virttä. Suomeksi
olivat hänenkin lapsuutensa aikana koulumiehet opettaneet. Luviisa oli
tähän päivään saakka luullut, ettei lapiksi laulettu muuta kuin joikuja
ja niitäkin pääasiallisesti vain silloin, kun oltiin viinoissa. Ja nyt
hän kuuli virren, Jumalan virren, lapiksi!

Pikku Luviisa kuunteli ihmetyksiin vaipuneena. Hän unohti seisovansa
Lokan Alen kamarissa kuuluisaa lipaspiironkia vastapäätä, piironkia,
jonka oli tehnyt Sänky-Kustu, se maanmainio ruotsalainen puuseppä. Hän
unohti Magga-Jounin ja hänen Tyskän-matkansa, unohti lukkarin ja kaiken
muun. Hän näki vain papin, joka lauloi enkeleistä ja joulupaimenista,
ja hänestä tuntui, että tuo pöydän päässä istuva, punakkakasvoinen mies
oli Jumala, taivaasta tullut, niinkuin hän oli sanonutkin.

Hänen rinnastaan pusertui onnen huokaus, kun pappi lopetti. Se oli
ollut niin tavattoman kaunista, että sitä olisi saattanut kuulla vaikka
koko illan.

-- Nyt pitää sinun laulaa minulle, sanoi pappi.

Luviisa säpsähti. Oliko se pappi, vai oliko se Jumalaa joka puhui?
Hänenkö käskettiin laulaa? Eihän hän osannut muita kuin joikuja.

-- En minä osaa... vastasi hän hiljaa.

-- Kyllä kai sinä joikuja osaat?

Mitä, joikuja? Oliko se pappi vai oliko se Jumala, joka käski hänen
joikuja laulaa?

Luviisa katsoi pappia ja huomasi tämän silmäkulmassa veitikan. Hän
katsahti Magga-Jounia ja lukkaria ja näki näiden hymyilevän.

Ei... se ei ollut Jumala... se oli pappi, joka käski hänen joikuja
laulaa.

Hänet valtasi yhtäkkiä omituinen tunne, johon sekaantui äärimmäistä
arkuutta ja voimatonta vihaa. Hän olisi halunnut paeta, lymytä piiloon,
niinkuin jäniksen poikanen, ja samalla purra hukanpennun lailla. Häntä
itketti ja raivostutti yhtä aikaa ja hänessä heräsi samanlainen tunne
kuin koirassa, joka äkkiarvaamatta on joutunut susilauman keskelle. Nyt
ei pappi enää näyttänyt kauniilta. Hänen punakat kasvonsa tekivät
julman ja häijyn vaikutuksen, vaikka suu hymyilikin.

Pappi katseli huvitettuna edessään seisovaa, pientä lapintyttöä. Tämän
silmistä välkehti villi valo. Se oli erämaa, kesyttämätön kiveliö, joka
nyt katseli niistä. Näytti siltä, kuin olisi pikkuinen, koreatakkinen
olento tahtonut hyökätä hänen kimppuunsa. Vuoroin kävi tämä kalpeaksi,
vuoroin hehkuvan punaiseksi. Nyt saivat silmät hätääntyneen ilmeen,
papin mieleen johtui poronvasikka, joka on tuotu pirttiin ja sen
lämmöstä huumaantuneena rupeaa roukumaan ja hypähtelemään.

-- No laulapas nyt, Luviisa, sinä vuorostasi...

Ei pappi itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen sanoi. Siksikö, että hän
todella olisi halunnut tytön laulavan, vai siksikö, että häntä
kummastutti tämän omituinen kasvojen ilme ja että hän toivoi näkevänsä,
mitä tästä kohtauksesta loppujen lopuksi kehittyisi.

Pikku Luviisa oli aivan huumaantunut. Hänellä oli tavattoman kuuma. Hän
perääntyi pari askelta ja sanoi sitten äkkiä, miltei raivokkaasti:

-- Antaisit vähän rippi viinaa, niin kyllä minä joikkaisin!

Kuka se oli, joka nyt loi häneen omituisen katseen? Siitä kuvastui
hämmästys ja nuhde samalla kertaa. Oliko se pappi vai oliko se Jumala?

Nyt se oli Jumala. Hän istui tuossa Lokan Alen kamarin pöydän päässä
koivikkaat ja nutukkaat jalassa. Nyt se oli Jumala, sillä huoneessa
vallitsi haudan hiljaisuus.

-- Mitä se Luviisa sanoo?

Pikku Luviisa ei sanonut enää mitään. Hän itkeä nyyhkytti. Hän tunsi
vain, että pappi oli lantalainen, auttamaton lantalainen, joka pyysi
joikkaamaan niinkuin muutkin lantalaiset. Hän tunsi kaiken sen kauniin,
mikä äskettäin oli hänen mielensä täyttänyt, yhdellä iskulla särkyneen
pirstaleiksi.

Pappi koetti häntä lohduttaa, mutta se ei auttanut enää. Luviisan pikku
sydämessä oli jotakin särkynyt. Hän kääntyi ja lähti huoneesta.

Hän kulki eteisen läpi ja tuli pihalle. Siellä ei nyt näkynyt ketään.
Luviisa juoksi navetan taakse missä hänen poronsa oli. Siellä tuntui
turvallisemmalta. Hän painausi navetan seinää vasten ja itki hiljaa.

Hänen sydäntään kaihersi epätoivo. Hän oli ollut taivaassa ja tullut
heitetyksi sieltä alas. Hän oli nähnyt Jumalan, mutta vain lyhyen --
lyhyen hetkisen. Jumala oli muuttunut papiksi, joka vilkutti lukkarille
silmää. Hän ei ymmärtänyt enää mitään.

Kuinka hän olikaan iloinnut tehtyään sen havainnin, ettei pappi
ollutkaan lantalainen. Oi, hän oli tullut niin iloiseksi, niin
tavattoman iloiseksi. Hänestähän oli tuntunutkin vaikealta käsittää,
ettei pappia tarvitseisi kunnioittaa. Sillä eikö tämä ollut sanonut:
'burist, burist!' Ja hän oli laulanut taivaasta ja enkeleistä. Luviisa
ei saattanut sitä muistella, tuntematta vihlovaa kaipausta sydämessään.
Mutta sitten oli pappi pyytänyt joikkaamaan. Sitä hän ei olisi koskaan
papista uskonut. Ei sillä, että se olisi itsessään ollut mitään pahaa,
mutta se kun oli lantalaisien tapa sellainen; antoivat lappalaisille
viinaa ja sitten joikkauttivat kaiket illat. Eikä joiku sopinut toisten
kuultavaksi, ei ainakaan ilman viinaa. Viinamies kyllä saattoi laulaa
toistenkin kuullen. Tuolla pyynnöllään oli pappi paljastanut itsensä:
hän kuului lantalaisiin, auttamattomasti. Olisi antanut rippiviinaa,
niin kyllä hän olisi joikanut! Olisi joikannut koko illan ja vaikka
vielä yönkin päälle! Mutta sitten hän vasta olisi halveksinutkin pappia
eri lailla... ainakin yhtä paljon kuin etelän jätkää. Nytkin hän jo
halveksi häntä, halveksi ja vihasikin. Se kun oli vain sellainen...
herra... mikä lie... silmälasit päässä... ja nutukkaat... muka!... ja
koivikkaat... tietysti, että olisi muka lappalainen! Pyh, kaikkea!
Eihän se osannut kunnolla lappiakaan, vaikka Luviisasta oli alussa
siltä tuntunut. Mikä lie ollut... lannan Herra, joka halusi
lapintytärten kanssa joikuja laulaa!

Luviisan pikku sydämessä askarteli kostonhimo. Hän tekisi papista
joiun... sellaisen, että sitä kelpaisi kuulla. Ja sittenkös hän
laulaisi sitä, niin että jängät raikuisivat! Saisi pappikin kuulla...
minkälainen on... mokomakin silmälasipää!

Luviisa heitti porollensa viimeiset jäkälät ahkion keulasta. Yöksi piti
eläin saada metsään. Hän kyllä veisi sen itse. Ei hän muiden apuun
turvautuisi.

Katsellessaan poron kaaputtelemista hän tunsi vähitellen tyyntyvänsä ja
hänen mielessään rupesi soimaan omituinen, halveksiva sävel, joka
hiljakseen sukeutui sanoiksi:

    Lannan paksu pappi,
    silmälasit päässä,
    lapintyttäritten
    joikukaverus on!

Siinä se nyt oli... papin joiku! Sitä kelpasi laulaa!

Kun Orpo-Matin Luviisa jonkun hetken päästä palasi pirttiin, oli hän
suuresti muuttunut. Hän oli käynyt viittä vuotta vanhemmaksi ja hän
halveksi hengessään koko kinkerirahvasta, pappia yli kaikkien muiden.
Hän oli kuitenkin oppinut yhden uuden taidon:

Hän osasi salata sen.



Neljännen amiraalin poika


Tunteeko joku Joonas Sirviötä eli Salmelinia? Vahinko jos ei, sillä
hänen isänsä Archihald Sirviö eli Salmelin on aikoinaan ollut
neljäntenä amiraalina Norjan laivastossa, asunut Kristianiassa
Sommero- ja Trammesveikatujen kulmauksessa -- lähellä sitä paikkaa,
mistä Norjan virkakunnalle palkka maksetaan, mutta eläkkeelle
jouduttuaan siirtynyt Utsjoelle Suomen Lappiin.

Kerran vuodessa on Utsjoen papilla edessään sangen tiukka paikka.
Silloin saapuu nimittäin Joonas Sirviö Salmelin pappilaan papinkirjan
hakuun isälleen, eläkkeen nostoa varten. Se eläke ei ole mikään
tavallinen eläke, ei verrattavissakaan metsänvartijoiden taikka
poliisien vaivaisiin valtioapuhin, vaan kerrassaan suurenmoinen --
kaksisataatuhatta kruunua vuodessa Norjan valtiolta, joka tällä
mitättömällä summalla on edes hiukan tahtonut korvata niitä
palveluksia, jotka amiraali Sirviö on entiselle isänmaalleen tehnyt. --
Papinkirja lähtisi helposti, jollei Joonas-poika pitäisi kiinni isänsä
juhlallisesta arvonimestä. Sitä ei ole merkitty Utsjoen pieneen
kirkonkirjaan. Mutta hyvänen aika! Pappi silmäisi hiukan kirjan
loppuakin. Siellä pitäisi muutamalla sivulla löytyä päällekirjoitus:
'Säätyhenkilöitä'. (Joonas Sirviö huomauttaa siitä kuin anteeksi
pyytäen.) Ja aivan oikein: -- sieltähän löytyykin entinen Norjan
laivaston neljäs amiraali -- _admiraali_ oikein kirjaimellisesti --
Archibald Sirviö eli Salmelin. Kas, sillä nimellä -- tuolla
viimeksimainitulla -- on isä tunnettu kautta koko Ruijan riikin ja
ennen kaikkea _Riksforsikkringsanstalt'issa_, mistä eläkkeet vanhoille
valtion virkamiehille maksetaan. Pappi tuumii hetkisen, hymähtää sitten
pari kertaa ja niin saa entinen Norjan laivaston neljäs amiraali
Archibald Sirviö papintodistuksen ja hänen poikansa Joonas pääsee
lähtemään, sulkeuduttuaan sitä ennen arvoisan _sogneprestin_
suosiolliseen huomioon.

Papinkirja siis kyllä on kunnossa ja pantu huolella postiin, mutta
missä viipyvät entisen neljännen amiraalin eläkerahat? Joonas Sirviö
istuu Sirman kauppakartanon konttorihuoneessa, poltellen kahden äyrin
sikaria. Olisiko sähköttää Kristianiaan ja tiedustaa asiaa, sillä
Sirmastahan lähtee lanka, jota pitkin pääsee vaikka Australiaan.
Kauppias ojentaa hänelle sähkösanomakaavakkeen, mutta jokikinen kerta
jää sähkösanoma lähettämättä. Joonas Sirviö tietää varsin hyvin,
minkävuoksi eläkerahat viipyvät: -- Syylingin ryssät ovat taas
ryöstäneet valtakunnan kassan. Niin, niin se on. Onko _handelsman_
käynyt Kristianiassa? Vai on. No sitten _handelsman_ tietää.
Sommero- ja Trammesveikatujen kulmauksesta ei ole kuin kivenheitto
riikin kassalle, ei pitempi kuin konttorihuoneesta kauppiaan saunaan.
Siinä seisoo kaksi sotilasta oven edessä ja kaksi vartioi kassaa
sisällä. Mutta siitä huolimatta vievät Syylingin ryssät rahat kuin
puhaltamalla, sillä ne ovat viekasta väkeä eivätkä pelkää mitään.

Sellaisten tapausten jälkeen syttyy valtakunnassa suuri sota. _Haakon
ten Synte_, Ruijan kuningas, lähtee yksin Syylingin ryssiä vastaan,
aseenaan englantilainen metsästyskivääri. Hän ampuu niitä varallakin
yhtä paljon kuin hyvä metsämies jäniksiä kauniilla syyskuun säällä. Ei
hän viitsi armeijaa liikekannalle asettaa, ei, hän suoriutuu yksikin
Syylingin ryssistä, sillä apunaan hänellä on prinssit Huula, Olavi ja
Mikael, jotka eivät tosin ammu, vaan heittävät keihästä.

Joonas Sirviö hymyilee salaperäisenä. Kummakos, kun mies kertoo
tällaisia valtionsalaisuuksia, joista sanomalehdetkään eivät
mitään hiisku. Mutta Joonas Sirviö tietää asiat, sillä hänellä on
ylhäisiä sukulaisia: yksi sedistä on naimisissa Tanskan kuninkaan
Fredrik-vainajan toisen vaimon kanssa -- sen saman, joka jäi
leskeksi kuninkaan kuoleman jälkeen -- ja yksi hänen veljistään on
_taksminister_ Michelsenin vävy. Kyllähän sellaiset henkilöi asioista
selvän saavat. Entäs sitten setä Matti, joka hallitsee kuninkaana
_Polkessa_ ja toinen, setä Kaaperi, jonka äskettäin valitsivat
kuninkaaksi _Österiikiin_. Kyllähän siinä Englanti ja Montenegro
panivat vastaan. Mutta kun _Säkki Solovakki_ sanoi, että mitä niitä
turhia, kyllä Kaaperi kuninkaaksi kelpaa, sillä hän on hyvä mies ja
muutenkin itsestään pitävä, niin eivät auttaneet Englannin paremmin
kuin Montenegronkaan vastalauseet. Siellä on nyt Kaaperi-setä ja hyvin
kuuluu viihtyvän. Palkkaakin saa riittävästi: sata helleriä päivässä ja
vapaan ylöspidon. Ja sitten vielä talosta kaksi vaatekertaa vuodessa.
Niin kuuluvat rinnukset kumisevan kuin metallipelti. Mikäs siellä,
lämpimässä maassa, jossa ei tarvita villaisia iholla pitää.

Joonas Sirviö nyökkää merkitsevästi päätään. Pukuseikat häntä hiukan
hermostuttavat, sillä itsellään hänellä on tällä erää yllä vain sangen
vaatimaton vaatekerta, nyppylangoista tehty ruskea puku, joka kyllä
uutena on ollut hieno, mutta nyt jo kulunut ja haalistunut. Kyllä hänen
isänsä, amiraali Archibald, suuttuisi, jos saisi tietää, minkälaisessa
puvussa hänen poikansa esiintyy, hän, joka aina harrastaa lastensa
parasta ja haluaa heidän käyvän siististi puettuina.

Joonas Sirviö on kotimatkallaan pysähtynyt perunannostoon kauppias
Kuusimaahan. Saattaahan eteenpäin pyrkivä mies väliaikoina ruumiillista
työtäkin tehdä, vaikka onkin virkauralle aikova ja ministeri
_Kynessenin_ lapsuudentuttu. Neljännen amiraalin virka on vieläkin
täyttämättä. _Taksminister_ Michelsen on sen Joonaalle luvannut, ja
olisi tämä sen jo saanutkin, jollei espanjantauti olisi tullut väliin
ja sotkenut kaikki suunnittelut. Mutta mikäs hänellä sentään on
yrittäessä, kun on tuttu jokainen Ruijan mies. Kristianiassakin hän
tunsi jok'ikisen, Sekin ylikenraali, joka parastaikaa on matkalla
Nordkapia valloittamaan, on yhtä läheinen kuin oma veli. Hänen nimeään
ei Joonas Sirviö tällä hetkellä muista, vaan miehen hän tuntisi
pimeässäkin. He ovat aikoinaan pelanneet nappikuoppaa Sommero- ja
Trammesveikatujen kulmauksessa ja kolmantena heillä oli Oskari-veli,
joka nyt on kuollut ja makaa palsamoituna muutamassa kirkossa Drammenin
takana.

Joonas Sirviö kuokkii ja hymyilee. Hänen on hiukan vaikea käsittää,
että niin kuuluisan miehen poika työskentelee tavallisena
päiväpalkkalaisena kauppias Kuusimaan pellolla. Mutta kun hän nyt kerta
on tähän työhön ryhtynyt, haluaa hän suorittaa sen loppuun. Sitä paitsi
on kauppias Kuusimaa rento mies. Hän maksaa hyvin.

Ihmeen hyvin häntä oli täällä kohdeltukin. Ihmiset tiesivät hänen
korkean lähtönsä ja suhtautuivat sen mukaan. Kauppiaan rouvakaan ei
ollut yhtään pahastunut, vaikka hän oli komentanut vehnäset pöytään
muutamalla kahvinjuontikerralla. Kun kerran talossa kahdesti
viikossa leivottiin, sai siitä jo saada osansa Archibald Sirviön
Joonas-poikakin.

Onko hän muuten nainut mies? _Juuda_, hänen rouvansa on Röroosista
Trondhjemin takaa ja ihan ummikko. Ei ymmärrä suomea enemmän kuin
seinä. Sen saattoi vaikka myydä. Mutta puhupas ruijaa, silloin saat
nähdä -- niin juoksee korea kieli kuin vesi, niin luistaa yhtä
sulavasti.

-- _Hyr koor the i daa?_ kysyy Joonas papilta, joka on matkalla
postiin. Pappi osaa hiukan norjaa ja Joonas Sirviö keskustelee
mielellään hänen kanssaan. Hänen suunsa hymyilee ystävällisesti ja
silmät loistavat kuin viisivuotiaalla pojalla.

-- _Ny haar jei fooe' reene önderkläär_, puhelee Joonas osoittaen
puhdasta paidanrinnusta. Hän sanoo sen veitikka silmäkulmassa, sillä
hän on käynyt pappilassa pyytämässä lainaksi puhdasta aluvaatekertaa,
saadakseen omansa pesuun. Pappi ei ollut antanut. Oli vain neuvonut
rantaan pesemään ja käskenyt pitää takkia ilman paitaa, siksi kunnes
pyykki kuivuisi. Mutta hänkö, amiraali Archibald Sirviön poika, kulkisi
ilman paitaa! Hän antoi papille anteeksi, sillä tämä ei silloin vielä
tiennyt, kenen kanssa oli tekemisiin joutunut. Nyt käyttäytyi pappikin
eri miehen tavoin, tarjosi tupakan ja haasteli ruijaa, kysellen
Joonaksen kotioloista ynnä muusta.

-- Joo, minulla on kahdeksan poikaa. Neljä on konttoristeinä Alkkulan
paperitehtaalla ja neljä kotona. Vankkoja miehiä niistä tuli. Näkisipä
_sogneprest_ nuorimmankin: -- kuuden kuukauden vanhana tämä jo väänsi
kissanpojalta niskat nurin.

-- Ovatpa ne poikia.

-- Ovat ne. Vanhin, Kristian, saa kymmenentuhatta markkaa kuukaudessa.

-- Onpa siinä palkkaa. Eikö se koskaan isälle lähetä?

Joonas Sirviö hymyilee kaikkein ylhäisintä hymyään.

Näkee, että hän on Archibald Sirviön poika.

-- Meidän suvussamme on tapana, että jokainen tulee omillaan toimeen.
Enhän minäkään ottanut vastaan raha-apua kirkkoherralta, vaikka olin
sillä kertaa ihan pennitön. Me saamme olla köyhiä kuin kirkon hiiret,
mutta silti on meidän aina muistettava korkea sukuperämme. Me emme voi
pyytää edes toisiltamme.

Jonas Sirviö ojentaa vartensa ylhäisen suoraksi ja hymyilee lempeästi
papille.

-- Mutta ensi kesänä taas Utsjoella vieras vilahtaa. Silloin saapuvat
isän veljet, Polken kuningas, setä Kaaperi Österiikistä ja ministeri
_Hans Altrik_, sama joka on nainut sen Fredrik-vainajan lesken, ja itse
Haakon ten Synte. He haluavat nähdä poroja. Silloin saan minäkin taas
seurustella vähän parempien ihmisten kanssa. Olikin hyvä, että lähetin
pyhäpuvun jo etukäteen Utsjoelle. Sillä näissä pukimissa ei silloin
sovi esiintyä.

Joonas Sirviö silmäilee hymyillen rikkinäisiä housujaan ja ryhtyy taas
perunoita kuokkimaan.

-- Mutta sitä minä vain ajattelen, että saisi alkaa uudestaan se
Japanin sota, huutaa hän vielä papin jälkeen.

-- No miksi niin?

-- No kun nämä Kuusimaan perunat ovat pieniä ja pyöreitä kuin
pyssynluodit. Näillä olisi hauska tapella.

Ja kuin erityiseksi suosionosoitukseksi heittää Joonas perunan pappia
kohti, nauraen makeasti.



Pikku Viljami


Pieni mökki postitien varressa oli sangen vaatimaton. Se oli vain
tavallinen neliseinäinen ilman eteistä. Kun talvisin avasi oven,
hyökkäsi pakkanen häikäilemättömästi ihan tuvan perälle ikkunan alle
kuin mikäkin kylän hulliainen. Vain avotakka piti sen kurissa. Se
ahmaisi pakkashuurun muutamassa silmänräpäyksessä, palauttaen
järjestyksen.

Poskeinen -- se oli mökin nimi -- oli sisustukseltaankin sangen
vaatimaton. Vain pöytä ja penkki sekä pari honganrungosta sahattua
pölkkyä istuimiksi: -- siinä huonekalusto. Kaksi kololaitaista
kahvikuppia, sokuriastia, joka heilui puujalan varassa kuin raajarikko,
ja iso pahkakuppi pöydällä, pistivät ainakin ensi näkemältä tulijan
silmään. Sillä pata ja kahvipannu, milloin eivät virkaansa
toimittaneet, katselivat uunilta kuin kukko ja kana orreltaan.

Seinät olivat alastomat. Ei edes sanomalehteä ollut sattunut kulkijalta
jäämään. Ja jos oli joskus jäänytkin, oli Poskeisen Riika korjannut sen
visusti omaan talteensa: hän tarjosi sen sunnuntaina pyhälukemiseksi
miehelleen. Ei se seinälle joutanut, niinkuin vähäkylien taloissa. Ei,
Eprami tutkisteli sitä sunnuntaisin, tutkisteli siksi kunnes se oli
kokonaan luettu. Riika kuunteli uteliaana Epramin tankkausta. Sillä
tavalla hän oli kerran saanut tietää, että Liotke Jorke oli pitänyt
puheen alahuoneessa. (Kaikkea ne viitsivät aviiseihin pannakin!) Se
mahtoi olla merkillinen mies, samainen Liotke Jorke.

Mutta olipa sentään seinällä jotakin, joka Poskeisen kuusivuotiaasta
Viljamista oli maailman kauneinta. Kaksi paperossilaatikon kantta oli
naulattu seinälle vieretysten. Toisessa seisoi 'Antitrust' ja toisessa
'Oiva'. Vanhin poika, Juhani, oli löytänyt ne postitieltä ja tuonut
kotiin. Ja luonnollisesti ne oli pitänyt heti naulata seinälle pikku
Viljamin iloksi.

Nuo paperossilaatikon kannet antoivat aihetta monenlaisiin ajatuksiin.
Isä Eprami katseli niitä, herätessään aamusella takan kupeelta. Isä
Epramin mieleen ne toivat tupakan, josta tuli Poskeisessa alituinen
puute. Niin... niin... ne herrat polttelivat vain tuollaisia hienoja
paperosseja... herrat ja jätkämiehet. Niillä kun oli nykyään niin hyvät
tienat... jätkämiehilläkin... Ei hän, Eprami, mihinkään päässyt, kun ei
ollut, ketä olisi mökkiin jäänyt Riikan avuksi. Se Juhanikin oli
yksinkertainen, ettei siitä ollut... kotia oli siis jääminen...
Keskentekoisena kyyhötti uuden rakennuksenkin kehä, josta taas äsken
oli pitänyt ottaa pari hirttä polttopuiksi.

Äiti Riika katseli myös paperossilaatikon kansia. Hänen mielestään oli
tuhlausta varustaa tupakkapahanen sellaisilla laatikoilla. Olisi
rihmalla kietaistu tai muuten paperiin pantu. Mutta noin monenlaiset
värit ja kultaukset ja komeat puustavit. Ei Svebeliuksen
katekismuksessakaan löytynyt niin koreita kirjaimia ja se oli sentään
Jumalan sanaa. Mutta -- maailman turhuus oli maailman turhuus. Niinkuin
ei olisi sentään vähemmällä välttänyt... tupakkapahanen...

Yksinkertainen Juhani-poika ei pystynyt niin syvälle käypiin
mietiskelyihin. Ja kummakos se, kun oli jo luomisen vinkkelissä
vikanaiseksi jäänyt -- äijäriepu. Hänkin katseli paperossilaatikon
kansia ja tunsi niistä A:n ja O:n. 'A ja O, alku ja loppu', niin oli
kerran pappi rippikoulussa saarnannut. Juhani-poika oli edellisenä
syksynä ollut rippikoulussa, mutta oli keväällä häätynyt jäämään pois
sairastumisen vuoksi.

Mutta eniten askartelivat pikku Viljamin ajatukset paperossilaatikon
kansissa. Lapsen mielikuvitus löysi niistä lujan lähtökohdan
lentomatkoilleen. Milloin muistutti 'Antitrustin' kannen poikki kulkeva
juova niin ihmeen selvästi Kemi-Niilan, lappalaisen, vyötä. Siinä oli
jos jonkinmoisia helyjä ja koristuksia. Milloin taas oli 'Oivan'
kanteen kuvattu sininen pilvi niin ihmeesti samannäköinen taivaalla
purjehtivien pilvien kanssa. Sellaisen hän oli kerran nähnyt ihan
navetan yläpuolella ja silloin hänestä oli tuntunut, että navetan
välikössä riippuva hihnakiikku oli kultainen O, jota enkeli piteli
kiinni. Sillä mainittu kirjain oli 'Oivan' kannessakin ihan sinisen
pilven alla.

Oli heinäkuun alku. Poskeisen väki oli juuri noussut. Pikku Viljami
seisoi laatikon kansien edessä, tavaillen niiden merkillisen näköisiä
kirjaimia. Hän oli oppinut kevään kuluessa tavaamaan ja nyt oli hänen
joka-aamuisena tehtävänään tavata 'Oiva ja 'Antitrust'. Tuo
jälkimmäinen sana tuotti melko tavalla kiusaa. Siitä tuntui yksi
kirjain puuttuvan. Ainakaan ei sitä tavatessa päässyt kiertämään. Se
oli t:n ja r:n välillä. Siihen tuppasi ihan itsestään vääntymään
u-kirjain.

Nytkin hän koetti sitä kiertää, mutta ei onnistunut. Hän kyllästyi,
jääden miettimään oudon sanan tarkoitusta.

-- Äiti, mikä on 'Antitrust'? Onko se senniminen mies?

Kylläpä äidillä taas oli vaiva keksiä sopivaa vastausta.

-- Eikö tuo liene, äänsi hän pöydän päästä, missä parastaikaa särki
pientä, likaantunutta sokurin myhkyrää.

Mutta isä Eprami virkkoi:

-- Ei... se on kaupunki Amerikan maassa.

-- Mikä se kaupunki on?

Siinä oli uusi pulma. Ei ollut isä Eprami paremmin kuin äiti Riikakaan
koskaan kaupungissa käynyt. He joutuivat ymmälle.

-- Se on sellainen, jossa on paljon taloja.

-- Tämmöisiäkö kuin tämä meidän?

-- Tämmöisiä... ja isompiakin.

Pikku Viljami jäi miettimään. Hän ajatteli pitkää riviä mökkejä vieri
vieressä kiinni. Jokaisen pihassa oli alulle pantu kehänhakkaus ja
navetta, jonka välikössä riippui keinu, aivan samanlainen kun
heidänkin. Ja mökkien seinällä oli 'Antitrust' ja 'Oiva'.

-- Äiti, onko kaupungin mökkienkin seinällä tämmöiset kuvat?

-- On... ja koreampiakin.

Sitä oli pikku Viljamin vaikea käsittää. Hänen mielestään ei koreampaa
juuri saattanut löytyä. Ei Kemi-Niilan vyökään ollut niin korea kuin
raita 'Antitrustin' kannessa. Sen hän oli merkille pannut.

-- No, joudupas nyt lehmiä ajamaan, sanoi äiti.

Niin -- lehmiä ajamaan. Tänään lähtisi pikku Viljami ensi kerran omin
päinsä paimeneen. Olihan hän kyllä metsässä ennenkin käynyt. Oli viime
kesänä isän kanssa jo lehtiäkin riipinyt ja Juhani-veljen kanssa käynyt
paimenessakin. Mutta nyt hän lähtisi ensi kerran omin päinsä ja koko
päiväksi. Hän kyllä tiesi, mitä oli tehtävä: -- piti vain katsoa,
etteivät lehmät päässeet Isonjängän taa. Sieltä ne eivät tahtoneet
kotia tulla ensinkään. Rupesivat metsää makaamaan ja ehtyivät. Oli kuin
noiduttu se Isojänkä. Monena kesänä olivat lehmät sen takana maanneet
väliin viikkokaupalla.

Pian oli Viljami valmis. Hän sai evästä reppuunsa ja monta hyvää neuvoa
matkaan. Ei pitänyt mennä kovin kauas kotikuulumilta. Lähelläkin löytyi
ruokaa, siellä syväjärveläisten jättöniityllä. Se kun hän vain
katsoisi, etteivät lehmät päässeet Isonjängän taa.

Pikku Viljami lähti. Hän oli oikein iloinen. Paimennettavia oli vain
kaksi raavasta ja pienoinen sonnivasikka. Vasikan nimi oli Liotke
Jorke. Se oli äidin antama nimi.

Pikku Viljamin mielestä se oli hiukan vaikea lausua. Hän oli ehdottanut
'Keisaria', mutta ei ollut äiti taipunut. Liotke Jorkeksi vain oli
pannut, vaikka isäkin oli arvellut, että jos siitä sakotettaisiin, --
se kun kuului olevan senniminen suuri herra, -- pikku Viljami ei
muistanut missä. Mutta eipäs oltu sakotettu. Nimismieskin oli vain
naurahtanut, kuultuaan vasikan nimen. 'Onpa sillä juhlava nimi', oli
vain sanonut.

Pikku Viljami odotteli tyytyväisenä kujalla. Siellä tulivat lehmät
navetasta, äidin hätistellessä niitä kujaan Liotke Jorke laukkasi häntä
suorana, ynähdellen iloisesti. Viljami sai pajuvitsan käteensä ja lähti
ajamaan lehmiä postitien yli metsään.

-- Muista nyt katsoa, etteivät pääse Isonjängän taa, huusi äiti
jälkeen.

Kyllä pikku Viljami muisti. Hän juoksi karjan perässä pajuvitsa
koholla. Postitien yli painui karjapolku suoraan metsään. Sieltä
Venekuusikon takaa aukeni soma niittysaareke, syväjärveläisten
jättöniitty. Siellä oli tavallinen paimennuspaikka.

Aurinko paistoi. Paarmat lensivät pörräten karjan ympärillä. Ne
hyökkäsivät varsinkin Liotke Jorken kimppuun. Äkkinäisenä ei se oikein
osannut niitä päältään häätää. Se pakkaili puskemaan. Niinkuin olisivat
paarmat ja sääsket siitä välittäneet.

Pikku Viljami voiteli pikiöljyllä poskipäänsä. Äiti oli laittanut
hänelle oman pikiöljypullon. Se lekkui somasti nahkaraksin varassa
housunnapissa.

Viljami tunsi itsensä isoksi mieheksi. Hänellä oli jo oma
pikiöljypullokin. Riipin Jonnellakaan ei vielä ollut, vaikka oli jo iso
poika. Isänsä pikiöljypulloa piti. Ei ollut kuulemma talosta löytynyt
Jonnelle sopivaa. Mutta heiliäpä, Poskeisessa, löytyi. Tässä oli ennen
säilytetty Tanskan kuninkaan rintatippoja. Nyt ne olivat loppuneet ja
Viljami oli saanut oman pikiöljypullon.

Siinä oli nyt Venekuusikko. Viljami kiersi arastellen ison, kallellaan
olevan kiven, jonka toinen pää muistutti veneen keulapuolta. Se olikin
ennen ollut vene, vaikka lappalaiset olivat sen kiveksi loihtineet.
Olivat kuulemma yrittäneet kiskoa venettä Riipijärvestä Pumpaseen,
mutta voimat olivat loppuneet kesken. Silloin oli lappalainen
vihoissaan noitunut veneen kiveksi ja siihen se oli jäänyt makaamaan.
Sen alla kuului olevan rahoja, suuria kultarahoja, Kemi-Pauluken,
Kemi-Niilan isoisän aarre. Sen kun löytäisi, jo köyhyys pakenisi.

Pikku Viljami käsitti hämärästi, mitä köyhyys oli. Heidän talonsa oli
pieni, pienempi kuin esimerkiksi Riipin Matin. Jos isällä vain olisi
rahaa ollut, olisi hän hakkauttanut uuden rakennuksen kehän valmiiksi.
Nyt se jäi joka vuosi samalle korkeudelle, milloin yleni pari
hirsikertaa, milloin aleni saman verran. Talvella meni polttopuiden
jatkona se, mitä kesällä oli kohonemaan päässyt. Mutta senpä sisässä
oli Juhani-veljen hyvä katekismusta lukea. Pappi oli luvannut Juhanin
päästää, jos tämä vain ahkerasti lukisi. Ja lukikinhan se Juhani,
vaikka toisinaan kovin nurinpäin.

Pikku Viljamilla ei ollut vielä omaa aapista. Mutta äiti oli luvannut
syksyllä ostaa, jos hän vain ahkerasti paimentaisi. Tavata hän jo
osasi. Hän tavasi joka aamu 'Antitrustin' ja 'Oivan'.

Kas, tuolla oli samanlainen pilvi kuin 'Oivan' kannessa.

Ihan samanlainen! Sellainen pyöreä, jyrkänsininen reunakin kuin
Oiva-laatikon kannessa. Pikku Viljami katseli pilveä kuin nähdäkseen,
eikö siihenkin ollut kirjoitettu 'Oiva'.

Karja kulki nyt rauhallisena. Täällä kuusikon kätkössä eivät
paarmatkaan päässeet oikein valtoihinsa. Oli hämyistä ja viileää. --
Venekuusikko olikin kaltioita täynnä.

Sieltä näkyi jo niittysaareke. Vanha ränsistynyt lato seisoi kallellaan
metsänreunassa. Se oli syväjärveläisten niittyjä, mutta nämä eivät
viime vuosina olleet enää välittäneet siellä heinää tehdä. Olivat
saaneet parempia lähempää. Poskeisen Eprami olikin sen vallannut
itselleen eivätkä syrjäjärveläiset olleet siitä mitään puhuneet.

Lehmät laukkasivat niitylle, Liotke Jorke etunenässä. Siellä oli
heinää kohta polvikahlaamaksi, paikoitellen pahasti poljettua, mutta
silti riittämiin. Poskeisen lehmät olivat käyneet siellä koko kesän.
Parhaan paikan oli isä Eprami eristänyt sorkka-aidalla.

Pikku Viljami istahti ladon kynnykselle ja otti eväänsä esiin. Hänellä
olikin jo nälkä. Äiti oli pannut matkaan kalaa ja leipää ja muutamia
keitetyitä perunoita. Viljami haukkasi perunaa, katsellen sinistä
pilveä. Nyt se oli muuttunut jo aivan toisen näköiseksi. Sen
jyrkänsininen reuna oli särkynyt ja siitä lähti kahtaalle kaksi
vaaleanharmaata säiettä aivankuin kissan viikset. Niin -- se
muistuttikin suurta kissan päätä.

Mitähän siellä taivaassa syötiin? Olikohan niillä taivaan lapsilla
perunoita ja kalaa? Olipa varmaan, ja paljon maukkaampiakin kuin maan
lapsilla. Mutta pikiöljypulloa niillä ei ollut, sillä äiti oli sanonut,
ettei taivaassa ollut yhtään sääskeä.

Pikku Viljami tunsi itsensä ylpeäksi. Omistipa hän jotakin, jota ei
taivaan lapsilla ollut. Varmaan niiden kävi kateeksi, kun katselivat
häntä... kävi varmasti, niinkuin Riipin Jonnenkin kävi...

Mutta siellä pahassa paikassa niitä vasta kuului olevan. Niin oli
Riipin Anna-Stiina, eläkemuori, sanonut. Sääsket suuria kuin pääskyset
ja ihan valkeat. Pikku Viljamia nauratti. Kyllä hän sielläkin olisi
toimeentullut. Olisi ripustanut oikein suuren pikiöljypullon vyölleen
ja siitä voidellut. Olisivatpa saaneet pahan paikan hyttyset. Olisivat
öljynneet itsensä. Mutta silloin olisi Syntiäijä varmaankin
suuttunut...

Pikku Viljamia ei naurattanut enää. Se oli ruma ja pahannäköinen se
Syntiäijä. Niin kuului pahankurisia poikia vartaassa paistavan kuin
Riipin Matti kiiskiä. Hyi, hän ei tahtonut sinne joutua. Taivaassa oli
sittenkin parempi, vaikkei siellä pikiöljyä tarvittukaan.

Viljami söi hyvällä ruokahalulla. Neljäs peruna taivalsi jo samaa tietä
kuin edeltäjänsäkin. Kylläpä ne maistuivat. Paistinperunat olisivat
maistuneet vieläkin paremmilta.

Pikku Viljami muisti edellisen syksyn. Isä ja äiti olivat menneet
Riipiin seuroihin ja he olivat kahden Juhani-veljen kanssa kotona. He
olivat paistaneet perunoita navetan takassa. Juhani oli noennut itsensä
aivan kokonaan. Pitkällä puutikulla hän oli käännellyt perunoita ja
hyräillyt:

    Syntiäijä kääntelee,
    monta kertaa kääntelee...

Silloin hänelle oli välähtänyt mieleen, että Syntiäijä oli juuri
Juhani-veljen näköinen, niin musta ja nokinen, ja käänteli pitkällä
kepillä tulessa paistuvia poikia. Sinä iltana hän ei ollut saattanut
yhtään perunaa syödä. Mutta seuraavana aamuna hän jo oli syönyt.
Juhani-veli oli kertonut, ettei Viljami ollut syönyt yhtään perunaa, ja
äiti oli jo peljännyt hänen tulleen sairaaksi. Mutta aamulla oli kaikki
mennyt ohi.

Silloin hän oli päättänyt ruveta uskomaan niinkuin Juhanikin. Ei hän
oikein ymmärtänyt, mitä se usko oli, mutta hän oli kuitenkin päättänyt
ruveta... Kai se oli sitä, että veisattiin toisinaan eikä naurettu
pitkiin aikoihin.

Pikku Viljamista tuntui nytkin varmimmalta ruveta uskomaan. Häntä
hiukan pelotti. Metsään kätkeytyi jos jonkinlaisia vaaroja. Mutta
uskovaista ei vahingoita mikään. Niin oli Riipin Anna-Stiina-muori
sanonut.

Viljami sitoi eväsreppua kiinni ja hyräili:

    Joka vain uskoo ollenkaan,
    se pääsee taivaaseen.
    Siellä on lysti Jumalan kanssa
    niillä kultaisilla lattioilla...

Sellaista virttä se Juhani-veli lauleskeli. Siinä puhuttiin taivaasta
ja kadotuksesta, Syntiäijästä ja Syväjärven pakanoista. Varsinkin se,
mitä sanottiin Syntiäijästä, oli kamalaa. Viljamille tuli joka kerta
paha olo, kun hän sitä lauloi. Hän tunsi jotakin samankaltaista kuin
kerran muutamana syyspäivänä, jolloin äiti oli antanut hänelle vitsoja
ja hänen oli itse pitänyt käydä ne vielä hakemassa...

Mutta siitä hänellä kuitenkin oli hyvä mieli, että kotona olivat
'Antitrust' ja 'Oiva'. Sellaiset kauniit kuvat, niin paljon kultaa ja
punaista ja jos mitä väriä. Isona hän lähtisi Antitrustin kaupunkiin ja
ne olisivat tuomisia, joita hän sieltä ostaisi. Mitä kaikkea hän
ostaisikaan? Isälle porsliinipiipun... samanlaisen kuin Syväjärven
kauppiaalla... äidille uuden rukin, että kävisi kehruu paremmin...
Juhanille lipakkauistimen, oikein kauniin. Jo lähtisi harri
Riipijoesta. Itsellensä hän ostaisi henkselit... oikeat vapriikin
henkselit... sellaiset venyvät. Sitten hän ei koskaan enää pitäisi
takkia, että näkyisivät ne koreat henkselit. Rippikouluunkin menisi
ilman lakkia. Saisi pappikin nähdä hänen henkselinsä. Eikä se tohtisi
häntä jättää, kun hänellä olisi amerikkalaiset henkselit. Ja sitten hän
palkkaisi työmiehiä rakentamaan uutta taloa isälle ja äidille. Siitä
tulisi paljon komeampi kuin Riipin Matin talosta. Jopa heilläkin sitten
vieraita kävisi. Eivät kulkisi ohi niinkuin nyt... postimieskin,
vaikkei ollut kuin tavallisia pumpasia... Paperossia poltti ja meni
ohi, vaikka Juhani joka kerta käski taloon. Halpana ne pitivät hänen
kotiaan.

Pikku Viljami huokasi. Tulisivat ne kerran kaikki ohikulkijat. Eivät
pilkkaisi niinkuin nyt... Vasikan nimelläkin olivat mahtailleet...
Liotke Jorke... vaikkei nimismieskään ollut muuta kuin naurahtanut.

Samassa muisti pikku Viljami karjan. Hän hypähti pystyyn. Oi kauhistus!
Lehmiä ei näkynyt ei kuulunut.

Pikku Viljamin valtasi hätä. Nyt ne olivat menneet Isonjängän taakse.
Hän oli ollut huolimaton. Mitä nyt äiti sanoisi?

Hän lähti juoksemaan niityn yli metsää kohti. Missä päin se Isojänkä
olikaan! Pikku Viljami oli varma, että hän kyllä sen löytää. Vai sinne!
Se oli Liotke Jorke, uppiniskainen veitikka, joka villitsi toisetkin.
Kyllä hän ne takaisin ajaa.

Viljami tuli metsään. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Kuului vain
sääskien surina ja lintujen laulu. Kellon ääntä ei kuulunut mistään.

Hän hätääntyi ja kääntyi toiselle suunnalle. Ehkä Isojänkä olikin
siellä. Ihme, kun hän ei nyt oikein päässyt selville, mitä suuntaa oli
kuljettava. Äiti oli vain sanonut, että 'ojan poikki ne kahlaavat näin
kuivana aikana'. Missä se oja oli?

Pikku Viljami kulki ristiin rastiin, hakien ojaa ja Isoajänkää.
Kumpaakaan ei kuulunut. Hän pysähtyi hengästyksissään ja rupesi
huhuilemaan:

-- Liotke Jor-kee! Tule pois, tule poo-is!

Kaiku vastasi hänelle joka suunnalta:

-- ... poo-is!

-- Tprui Mansikia, tprui Helunaa, tprui, tprui, tpru-iii!

Ei kuulunut muuta kuin kaiun vastaus.

Pikku Viljami rupesi itkemään. Nyt olivat lehmät menneet Isonjängän taa
eikä hän niitä löytänyt. Hän päätti kääntyä kotiin viemään sanaa, että
isä ja äiti lähtisivät hakemaan.

Mutta tietä ei enää löytynytkään. Hän oli kulkenut karjapolkua pitkin
melkein koko ajan. Nyt ei näkynyt polkuakaan. Hän rupesi etsimään.

Samassa hän muisti, että uskovaiselle ei tapahdu mitään pahaa ja hän
päätti ruveta uskomaan. Hyräillen Juhani-veljen virttä hän taapersi
eteenpäin itku kurkussa. Sanat tahtoivat tukehtua nyyhkytyksiin, mutta
siitä huolimatta hän koetti laulaa:

    Ja siellä on pitkät ne päivätkin,
    se kuin yksi viikko vain...

Aha, jopa löytyi polku! Pikku Viljamin sydän hypähti ilosta. Nyt hän
osaisi niitylle ja sieltä hän kyllä kotiin löytäisi. Hän taivalsi
keventynein mielin ja laulu kaikui reippaampana, vaikka ei surullinen
sävel muuttunutkaan:

    Siellähän on lysti Jumalan kanssa
    niillä kultaisilla lattioilla...

Pikku Viljami ei huomaa, että aurinko on kiertänyt päivän kierroksen ja
ilta saapunut. Mutta metsässä on valoisaa kuin päivällä, sillä nyt on
se aika vuodesta, jolloin aurinko ei laske. Sen valo leikkii puiden
oksilla ja niiden naavaisilla rungoilla. Orava hypähtelee oksalta
toiselle, seuraten uteliaana pienen kulkijan tietä. Näin kesäiseen
aikaan ei sekään nuku, vaan nauttii olemassaolostaan. Pieni kulkija
kiinnittää sen mieltä ja se seuraa sitä puulta puulle, kunnes viimein
jää korkean kuusen latvaan ja nuuskii hyvillä mielin pihkaisia
käpäliään. Mutta sinne ylhäällekin tuo heikko tuulen henki sen
surullisen sävelen, jota se oli jännittyneenä kuunnellut.

Viljami kulkee ja ihmettelee, ettei niittyä kuulu. Hän on sivuuttanut
jo monta ojaakin, ja joka kerta ajatellut, mahtoiko se olla äidin
tarkoittama oja. Mutta ei... ojan pohjalla lirisee vain kapea
vesisuoni. Sellaista ei äiti ole voinut tarkoittaa.

Yhtäkkiä selviää hänelle, että hän on eksynyt metsään. Hän on vaeltanut
tuntikausia, vaikka hän polkuun luottaen ei olekaan ajan kulua
huomannut.

Hän kyykähtää puun juurelle, ratketen epätoivoiseen itkuun. Hänen
pikku sydämensä on pakahtumaisillaan. Koti tuntuu kaukaiselta,
saavuttamattomissa olevalta, mutta siitä huolimatta näkee pikku Viljami
isän vuolevan suudinkappaletta viikatteen varteen ja hänen peukalonsa
on niin lystikkäästi koukussa. Pikku Viljamia melkein naurattaa, kuva
on niin elävä, mutta rinnassa läikähtelevä avuttomuuden tunne pitää
kyynelten lähteet avoinna.

Sääsket ja paarmat ahdistavat häntä vimmatusti. Hän koettaa häätää
niitä kasvoiltaan, mutta hänessä ei ole entistä voimaa. Hän tuntee
polttavaa nälkää ja se saa hänet hetkeksi silmäämään ympärilleen. Mutta
marjat ovat vasta kukalla. Metsä ei tarjoa mitään syötävää. Lopen
uupuneena painautuu hän puun juurelle ja silmät painuvat umpeen.

Pikku Viljami uneksii olevansa pahassa paikassa. Siellä on sääskiä niin
tavattoman paljon ja ne ovat suuria kuin pääskyset ja ihan valkeita. Ne
purevat häntä aivan kauheasti, mutta hän on niin väsynyt, ettei jaksa
niitä päältään torjua. Syntiäijä, aivan Juhani-veljen näköinen, nauraa
hänelle: 'Missä on nyt sinun pikiöljypullosi?' Hän koettelee kuvettaan
ja huomaa, että pullo on pudonnut. Hän rupeaa ääneensä huutamaan. Mutta
-- juuri silloin saapuu hänen luokseen ystävällisen näköinen mies,
jolla on pää lempeästi kallellaan... ihan kuin Syväjärven kauppias.
Tämä ottaa häntä kädestä ja puhelee: 'Älä sie itke, kyllä Liotke Jorke
löytyy.' Ystävällisen näköinen mies johdattaa hänet suureen valoisaan
huoneeseen. Se on melkein samallainen kuin Riipin Matin pirtti, mutta
suurempi, paljon suurempi. Siellä ovat isä, äiti ja veli Juhani. Liotke
Jorke ynähtää häntä vastaan, mutta hän ei oikein tajua, mistä se ääni
tulee. Hän katselee vain huoneen peräseinää. Siellä riippuu kaksi
suurta paperossilaatikon kantta. Toisessa seisoo 'Oiva' ja toisessa
'Antitrust'. Niiden kultaiset kirjaimet säihkyvät häntä vastaan niin
että silmiä huikaisee...

       *       *       *       *       *

Viikon päästä löysi Pumpasen postimies läheltä postitietä kuolleen
pojan ruumiin. Paarmat olivat syöneet hänen kasvonsa aivan
muodottomiksi, mutta vaatteista tunsi postimies hänet Poskeisen
Viljamiksi, jonka eksymisestä oli sanoma kuulunut naapurikyläänkin.
Sillä kertaa poikkesi Pumpasen postimies Poskeisen matalaan majaan,
missä nyt vallitsi murhe ja itku.



Vihkimatka


Vikkurin Valfriiti ajeli Muonionjoen vartta alaspäin, ajeli
onnellisena ja hyvillä mielin. Eikä kummakaan, sillä hänen
rinnallaan istui matkaturkkeihin käärittynä Agaata, Angelin Agaata
Lätäsenonsuusta. He olivat matkalla Hetan kirkolle vihille, sillä Hetan
pappi oli heidät kuuluttanut laskiaissunnuntain ja Marianpäivän
välillä. Maunulan Leevi oli käynyt Hetassa Marian kirkolla ja tuonut
sanan, että kuulutus oli päätetty, ja nyt he siis olivat matkalla
Hettaan, jossa kumpikaan heistä ei ollut koskaan ennen käynyt, niin
oman pitäjän kirkkopaikka kuin se olikin. Sillä Hettaan oli
Lätäsenonsuusta matkaa kahdeksan peninkulmaa, kun sen sijaan
Kaaresuantoon, Ruotsin puolen kirkolle, ei ollut enemmän kuin
penikulma. Könkämäenonvarren asukkaat pysähtyivätkin tavallisesti
siihen, varsinkin jos oli papille asiaa. Kaaresuannon pappi palveli
niin Suomen kuin Ruotsin rannankin asujamia. Mutta nyt oli Vikkurin
Valfriiti päättänyt ajaa Hettaan oman papin luo. Se oli hänen ja
Agaatan yhteinen päätös.

Onnellinen oli Vikkurin Valfriiti, kerrassa onnellinen. Hän oli
tuntenut Agaatan jo tyttösestä asti. Ei ollut heidän kotiensa väliä
kuin puolitoista peninkulmaa ja usein oli Valfriiti Lätäsenonsuuhun
ajastanut. Varsinkin viime vuosina, kun hänelle oli ruvennut
selvenemään, että Agaata oli hänen elämänkumppanikseen määrätty. Se
olikin tämä Angelin Agaata niin erilainen kuin muut tytöt. Ei osannut
Valfriiti itselleen selittää, missä se erilaisuus piili, mutta
erilainen Agaata vain oli. Oliko se silmissä, noissa suurissa,
haaleissa silmissä, joista ensikertalainen sai melkein sen vaikutuksen,
ettei niiden omistaja niillä nähnyt. Ne tuntuivat vain luodun muiden
katseltaviksi. Niissä uinui kahdeksantoistavuotiaan tytön puhdas,
viaton sielu, niin viaton, ettei niiden ilme arkiintunut, vaikka yksi
ja toinen etelän mieskin oli niihin kummikseen katsellut ja vienojen
tunteiden vallassa noussut jälleen suksilleen. Sellaiset olivat
Angelin Agaatan silmät, täynnä uneksivaa, itsetiedotonta nuoren tytön
elämää, ja sellainen oli koko hänen olemuksensakin: ääni tyyni,
lämminsointuinen, mutta ohut kuin särkymistään pelkäävä, liikkeet
tasaiset, luonnollisen sulavat ja pehmeät. Niitä katsellessa oli monen
pojan mieleen johtunut maailman pahuus ja petollisuus. Mutta siellä
Lätäsenonsuussa, kaukana suuresta maailmasta, oli Angelin Agaata saanut
kasvaa lapsellisen viattomuutensa tilassa uskovaisen isän ja äidin
hoivissa, jotka olivat tytärtään varjelleetkin kuin silmäteräänsä. Ei
ollut Valfriitikaan uskaltanut pitkiin aikoihin kosintaansa esittää,
peljäten särkevänsä sen viattomuuden kehän, joka Agaatan olemusta
ympäröi. Lyngenistä ostetut kihlat olivat kauan maanneet hänen
piironkinsa laatikossa uhaten jo ruveta tummumaan, kun hän viimein oli
rohkaissut mielensä ja kysynyt.

Vikkurin Valfriiti muisti elävästi sen illan. He olivat olleet kahden
pirtissä. Agaatan isä oli ajanut Kaaresuantoon ja äiti oli mennyt
navettaan lehmiä illastamaan. Agaatan siskot olivat meiskanneet ulkona
suksimäessä. Silloin -- juuri samalla hetkellä kuin pirttiin kuului
Topias-pojan huuto: 'Pois tieltä! Täältä tulee Treijarin patruuna!' oli
hän kysymyksensä tehnyt pamppailevin sydämin ja vapisevin huulin.

Agaata oli pysähtynyt keskelle lattiaa. Iltaruskon viimeinen kajastus
oli valaissut hänen puhtaat kasvonsa. Törmän alta, ulkoa, oli kuulunut
lasten iloinen nauru: 'No mitenkäs kävi Treijarin patruunalle?' 'Akan
sai!' Valfriiti oli kuunnellut lasten huutoja samanlaisin tuntein kuin
metsästäjä teeren laulua. Ne olivat rohkaisseet häntä kelpolailla.
Tyynemmin kuin äsken oli hän toistanut kysymyksensä:

-- Niin että... mitä arvelet Agaata... tulisiko meistä paria?

Agaata oli katsonut häneen ja ensi kerran eläissään oli Valfriiti
nähnyt hänen heikosti punastuvan.

-- Olethan sinä, Valfriiti, niin hyvä poika. Et pelaa korttia etkä juo
viinaa. Kyllä minä sinulle tulen.

Ei sanaakaan rakkaudesta. Ei merkkiäkään siitä, että Agaata olisi
rakastanut. Valfriiti oli ihmetellyt sitä hiukan, mutta ylenpalttisessa
onnessaan ei hän ollut joutanut sitä sen enempi ajattelemaan. Hän oli
vain astunut Agaatan luo, ottanut kädestä ja lausunut:

-- Se on siis päätetty, Agaata. Vanhuksille minä puhun myöhemmin.

Sinä iltana oli Valfriiti ajanut kotiin iloisempana kuin koskaan ennen.
Hän oli löytänyt onnensa ja hän purki sen laulun säveliin:

    Ei Eedenin paratiisi
    lie ollut armaampi sen
    kuin pirtti ja oma piisi
    on mulle ja kullallen'.
    Sen ääressä istun illoin
    kera kultani rinnakkain.
    Olemassa on elo silloin
    kaht' ihmistä varten vain.

Sellainen oli ollut se ilta. Silloin ei kyllä oltu rakkaudesta mainittu
sanaakaan. Mutta jälkeenpäin -- oh, montakin kertaa.

Vikkurin Valfriiti kääntyi morsiamensa puoleen. Liikkeensä olivat
hiukan kömpelöitä, mutta silmät säteilivät:

-- Onko sinun kylmä, Agaata?

-- Ei, ei minun ole yhtään kylmä.

Agaata nojasi ujosti sulhasensa olkapäätä vasten. Hänestä tuntui niin
kummalta istua tässä Valfriitin rinnalla matkalla Hettaan vihille. Niin
oli kaikki kuin heitä varten vain: kaunis, säteilevä kevättalven päivä,
lumen kimmeltävä hohde, koko tuo välkkyvä, valkea pinta punaisine,
keltaisine, viheriöine helmineen. Ei ollut Agaata ennen huomannutkaan
niiden niin kauniisti säteilevän kuin tänä päivänä, jolloin hän istui
tässä Valfriitin vieressä matkaturkkeihin käärittynä, päämääränä Hetan
kaukainen kirkonkylä, missä pappi heidät siunaisi yhteen, mieheksi ja
vaimoksi. Valfriitin piipunkoppakin tuoksui niin hyvälle, sen lekkuessa
tuossa hänen nenänsä edessä. Siinäkin oli jotakin vihkimatkaa
muistuttavaa.

-- Mitä puuta sinun piippusi on?

Agaata painoi päätään lujemmin Valfriitin olkapäätä vasten. Oli niin
suloista puhella kaikesta, mikä Valfiitia koski.

-- Se on etelämaan puuta... miksi ruusupuuksi he nimittänevät. Eikö
tuoksukin hyvälle?

-- Tuoksuu.

-- Ja hyviä minulla on tupakatkin. Treijarin patruuna panikin parasta,
kun kuuli minun naimaan aikovan.

-- Joko sinä sillekin kerroit?

-- Kerroinpa tietysti... sanoin, että pitäisi saada häätupakoita...

Valfriiti nauroi. Hänestä oli niin mukavaa hiukan kiusata Agaataa. Se
kun oli niin ujo ja arka, että ihan ihmisiä pelkäsi. Nyt kun oli
kihloihin mennyt, ei tohtinut paljon itseänsä näyttää.

-- Kerroitko sinä, kenen kanssa aiot naimisiin?

-- Kerroinpa tietenkin, sanoin, että sen Angelin Agaatan sieltä
Lätäsenonsuusta, Leevi Angelin vanhimman tyttären.

-- Et kertonut... sinä vain narraat.

-- Kerroin, ihan varmasti. Kyllähän se kauppias isäsi tuntee.

Agaatasta tuntui niin somalta ajatella, että siellä Lyngenissäkin
puhuivat hänen naimisestaan. Treijarin patruunakin kertoisi rouvalleen
päivällispöydässä, että se Vikkurin Valfriiti sieltä Kelottijärven
rannalta nai sen Angelin Agaatan. Mistä Treijari sen tiesi? No, kas kun
sulhanen kävi aamulla puodissa ja sanoi häätupakoita tarvitsevansa.
Kertoi lähtevänsä naimareissulle... sen Leevi Angelin tyttären kuului
kihlanneen.

Ja sitten kauppias rupeaisi kertomaan, kuinka hän kerran muutamana
myrskyisenä marraskuun iltana, matkalla Muonioon, oli eksynyt
Hietamuotkalle yrittäessään Kaaresuantoon yöksi. Ei ollut uskonut,
vaikka Leevi Angeli oli varoittanut, että Hietamuotka oli paha
eksyttämään. Itsepäisenä vain oli lähtenyt ja niin ajanut harhaan.
Tuntikausia pimeällä muotkalla harhailtuaan hän oli lopuksi kuin
sattumalta osunut joen jäälle, mutta koskien pelosta ei ollut
uskaltanut lähteä alaspäin ajamaan, vaan pyörtänyt ympäri ja niin
saapunut puolenyön korvissa takaisin Lätäsenonsuuhun.

Hän, Agaata, oli silloin ollut pikkutyttö, ehkä tuossa 7-8 vuoden
paikkeilla. Aamulla hän oli vienyt kauppiaalle kahvia kamariin. 'Kaipa
minun piti palata takaisin, nähdäkseni tuon sinun kauniin
rintasolkesi', oli kauppias lausunut. Ja oikein kädestä pitäen hän oli
katsellut isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa, jonka hän, Agaata,
vieraan kunniaksi oli rintaansa kiinnittänyt.

Jo näkyi Kaaresuannon kirkonkylä, punaiseksi maalattu, matala pappila
ja joen törmällä valkoinen nimismiehen puustelli. Kylä teki kodikkaan
ja miellyttävän vaikutuksen. Jokainen sen talo oli Agaatalle ja
Valfriitille tuttu...

Ihmeellistä -- tuntui kuin olisivat he kulkeneet luvattomilla teillä,
sivuuttaessaan muhkean kirkon ja valkoisen nimismiehen puustellin.
Kirkon ikkunat näyttivät kuin moittien katselevan heitä. 'Mitä väkeä ne
ovat, jotka eivät tälle törmälle pysähdy?' 'Täällähän on kastettu
lapinkansan lapset ja vihitty nuoret pariskunnat.' 'Tännehän on
kokoontunut Ruotsin, Suomen ja Norjan lappi ikimuistoisista ajoista ja
kokoontuu yhä vieläkin, joskaan ei niin lukuisasti kuin ennen.' 'Mikä
on Hetta?' 'Metsäkylä valtaväylän varrella sijaitsevan kylän rinnalla.'

Aivan kuin näiden kysymysten painamana ajeli Valfriiti ääneti.
Kaaresuanto häipyi taakse. Viimeisenä vilahti silmään Mäkitalon
punainen pirtinpääty Suomen rannalla. Aurinko paistoi sen ikkunoihin.
Näytti kuin ne olisivat iskeneet silmää ja hymyilleet hyväksyvästi.
Ainakin Valfriitista tuntui siltä, kun hän tienmutkassa silmäsi
taaksensa. Hänen tuli hyvä olla ja hän virkkoi kuin keventynein mielin:

-- Maailmaa sitä on täälläkin. Pitää nyt toki kerta elämässään ajaa
Kaaresuannon ohikin.

Mutta sitä sanoessaan oli hänellä kuitenkin epämääräinen tunne, että
hän oli rikkonut yleisesti sovittua tapaa vastaan. Niillä tuolla
takanapäin oli niin merkillinen vaikutusvalta. Pitivät Suomen
rannankin asukkaita kuin omina alamaisinaan, joiden elämän ja toimet
halusivat oman mielensä mukaan määrätä. Se kai johtui siitä vanhasta
valta-asemasta, mikä Ruotsilla kauan oli näissä seuduissa ollut.
Kaaresuannon virkakunta ei saattanut antaa anteeksi, ettei se enää
omistanut virallista käskyvaltaa joen toisella puolen. Se ei sitä
tosin koskaan näyttänyt, vaan se ilmaisi sen sillä hiljaisella
halveksumisella, jolla se Suomeen ja Suomen oloihin suhtautui.
Niin kauan kuin Könkämäenovarren suomalaiset kiltisti kulkivat
Kaaresuannossa, kohdeltiin heitä täysiarvoisina ruotsinpuolelaisten
kanssa. Mutta annapa, että joku osoitti pienintäkään erimielisyyttä
kouluopetukseen tahi johonkin muuhun nähden, niin heti hän sai
kunniansa kuulla. Kuka heidät elätti? Mistä he tavaransa saivat? Kuka
antoi heille Jumalan sanan ja aukaisi taivaan portit? Kaaresuanto ja
taaskin Kaaresuanto.

Niin -- Valfriitinkin täytyi tunnustaa, että hän oli itsekin
aikaisemmin omistanut saman katsantokannan. Hänkin oli tottunut
Kaaresuannossa käymään kuin kotonaan. Mutta viime aikoina oli johtunut
mieleen sellaisia ajatuksia, että oli se Suomikin jotakin, vaikka
kuuluikin ryssän alle. Siihen oli ratkaisevasti vaikuttanut muuan
pappilassakäynti, jolloin hän kummiksi pyydettynä oli ollut läsnä
Mäkitalon Kustin lapsen ristiäisissä. Kaaresuannon pappi oli sattunut
pahalle päälle. Mistä lie tuohtunut, mutta politiikkaa oli heti
ruvennut puhumaan ja suomalaisia soimaamaan. Kun Kusti tyyneeseen
tapaansa oli pannut vastaan, oli pappi suuttunut, temmannut
poronsarvista lyhyen miekkaruopion ja tiuskaissut: 'Tällä me tapamme
suomalaisia!' Siihen oli Kusti vain siivosti vastannut: 'Meidän
keisarilla on niin paljon väkeä, että ne sotkevat teikäläiset
jalkoihinsa.' Huomattuaan menneensä liian pitkälle pappi oli
naurahtanut ja sanonut: 'No niin, mikä se lapselle nimeksi pannaan?'
'Nikolai', oli Kusti vastannut. Siitä oli yrittänyt syntyä uusi riita,
mutta Nikolaiksi oli Kustin poika kastettu ja sillä hyvä.

Mutta siitä käynnistä oli Valfriitille jäänyt kaunaa pappia kohtaan.
'Minua sie et ainakaan vihi', oli hän päättänyt. Ja sanansa hän oli
pitänyt.

-- Eikös nämä ole kaaresuantolaisten heiniä? kysyi Agaata äkkiä,
osoittaen tien varrella törröttäviä heinäsauroja ja siten katkaisten
Valfriitin mietteet.

-- Ovat ne. Me ajamme vielä Ruotsin puolta, mutta Palojoensuun kohdalla
me karahutamme _omalle_ rannalle.

Valfriiti lausui sen niin varmalla äänellä, että Agaatasta tuntui
hyvältä. Niin, niin... suomalaisiahan he olivatkin, vaikka olikin
heidän puolensa niin köyhää ja karua. Ruotsin puolella teki kaikki niin
varakkaan ja tukevan vaikutuksen. Mistä lie johtunut, mutta aina oli
Agaatastakin tuntunut, että he suomenpuolelaiset olivat ruotsalaisiin
verraten kuin mökkiläisiä talollisten rinnalla.

Ei Agaata kauemmin niissä ajatuksissa viipynyt. Hän ajatteli Valfriitia
ja heidän tulevaa kotiaan Kelottijärven rannalla. Se oli kaunis paikka.
Puolen penikulman pituinen järvenselkä aukeni heti talon alta. Siellä
oli hauska verkkoja kokea Valfriitin kanssa. Eikä vanha kotikaan ollut
kaukana, puolentoista penikulman päässä vain.

Mieli pakkasi hiukan apeaksi, kun hän ajatteli eroa vanhasta kodista.
Kaikki paikat sen ympärillä olivat niin tutut ja rakkaat, yksin vanha
hautuumaakin, joka kuitenkin syksyllä kammotti. Mutta siellä kasvavan
vanhan uhrimännyn ympärilläkin oli sentään monta leikkiä leikitty
kirkkaina kesäpäivinä. Oli oltu talosilla ja juostu hippaa, yhtään
muistamatta, että leikkipaikan mullassa valkenivat vanhain lappalaisten
luut. Syysiltoina vain ei tehnyt mieli sinne mennä. Silloin näkyi
uhrimännyn ympärillä outoja valoja, jotka liikkuivat edestakaisin kuin
ilmassa liehuen. Mutta sekin kuului erottamattomasti kodin piiriin,
niin että Agaata tunsi jäävänsä sitäkin kaipaamaan. Ja Jorpoivin laki
hohti talvisin lumivalkeana, näkyen selvästi pirtin ikkunaan. Sen
rinteillä oli kesäisin marjailtu siskojen kanssa. Oudoilta tuntuivat
Kelottijärven tienoot, vaikkei välimatka pitkä ollutkaan.

Valfriiti äännähti hevoselleen, joka oli ruvennut hamuilemaan tuulen
tielle heittelemiä heinätukkoja.

Niin -- olihan Valfriiti hänen kanssaan suurimman osan vuotta. Kyllä
kai markkina-ajatkin kuluisivat ja sittenhän olisi aina hauska odottaa
Valfriitin paluuta.

Agaata painausi sulhaseensa kiinni. Hänestä tuntui turvalliselta nojata
Valfriitin olkapäätä vasten.

-- Onko sinun kylmä, Agaata?

-- Ei... ei yhtään. Minulla on vain niin hyvä olla.

Se oli rakkauden kieltä, vaikkei rakkaudesta sanaakaan mainittu.
Valfriiti innostui ajamaan. Hän tempasi ruunan juoksuun. Luminen aapa
kajahteli hänen iloisista huudahduksistaan.

-- Hei, ruuna! Nyt ajetaan Hettaan vihille! Vihille, ruuna, hei!

Ja kuin olisi ruunakin ymmärtänyt, mitä tärkeää matkaa se suoritti,
potalsi se iloiseen hölkkään.

Jo näkyivät Kuttasen kylän talot. Siellä piti syöttää ja niin painaa
eteenpäin.

       *       *       *       *       *

Hetan pappilan salissa istuvat Valfriiti ja Agaata kahvia juoden. Pappi
on vihkinyt heidät puoli tuntia sitten ja suuresta peilistä
peräseinällä on Agaata vihkilukujen aikana tarkastellut kuvaansa. Oli
tuntunut somalta katsella isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa
peilistä. Se oli kimallellut häntä vastaan kuin tähti. Hän oli hiljaa
liikuttanut vartaloaan, huomatessaan, että rintaneulan loiste sen
mukaan muuttui. Se johtui kai peililasin epätasaisuudesta.

Hän oli ollut niin leikkiinsä syventynyt, ettei ollut yhtään tullut
seuranneeksi vihkilukuja, vaan oli ihan säpsähtänyt, kun pappi syvän
hiljaisuuden vallitessa oli tuijottanut häneen hämillään. Vasta kun
Valfriiti oli nyhjäissyt häntä kylkeen, oli hän tajunnut papin
odottelevan vastausta. 'Tahdon', oli hän vastannut punaisena hiusmartoa
myöten. Mutta sittenkin -- niin hämilleen kuin hän olikin joutunut, oli
hän pilkistänyt peiliin. Ja merkillisiä: -- samalla hetkellä, kun hän
oli lausunut 'tahdon', oli rintaneulaan sattunut auringon säde. Se oli
heijastunut peilistä niin tavattoman kirkkaana, että Valfriitikin oli
ruvennut sitä katsomaan.

Nyt se oli ohi. Pappi rouvineen oli toivottanut heille onnea ja Jumalan
siunausta. Valfriiti oli mennyt kyökkiin kahvia keittämään. Hän oli
välttämättä halunnut keittää omista kahvistaan ja omalla pannulla.
Mikäs siinä: pappi rouvineen sai kerran olla häävieraana omassa
kodissaan.

"Tulepa nyt, Agaata, kahvia tarjoamaan." Valfriiti oli kurkistanut
salin ovelta ja viitannut Agaataa mukaansa. Ruokasalissa he sitten
olivat kuiskutelleet keskenään. Nisukukon oli käynyt onnettomasti. Se
oli murentunut pieniksi palasiksi. Siitä oli nyt Valfriiti ollut
huolissaan. Mutta olihan heillä äidin laittama juusto. Mikäs sitten...
juustokahvihan se parasta olikin. Heistä oli tuntunut niin tavattoman
hauskalta selvittää tuota heidän yhteiselämässään ensi kerran
sattunutta pulmaa.

Ja juustokahvit oli Agaata kantanut sisään, Valfriitin astellessa
tyytyväisenä perässä. Kuin muina miehinä oli tämä sitten istunut
Agaatan jättämälle tuolille ja ottanut kahvia kuin olisi itsekin ollut
vain vieras.

Siinä he nyt sitä joivat. Valfriiti sanoi "suurkiitos", aivan kuin
olisi kahvi talon puolesta tarjottu. Mutta pappi istui kahvikupit
sylissä ja jutteli vahvasti.

Se oli puhelias mies tämä Hetan uusi pappi. Niin tulivat sanat kuin
leikiten vain. Jutteli ylioppilasajoistaan ja Helsingin elämästä.
Siellä se olisi juustokahvi kaupaksi käynyt... ylioppilasten
keskuudessa, jotka aina hakivat harvinaisuuksia. Tuollaisen
lapinjuuston päältä olisi varmaan syntynyt tappelu, hehheh!
Suurkiitosta vain!

Mutta olipa sillä papilla näyttämistäkin. Haki esiin suuren kirjan,
joka oli täynnä kuvia Suomen eri osista. Siinä oli Imatrat, Saimaan
kanavat, Helsingit ja Viipurit. Siinä nähtiin lohipadot ja kaupungin
kalasatamat. Kyllä oli Valfriitilla ja Agaatalla katsomista kerrakseen.

Vai siinä se nyt oli Helsinki, Suomen pääkaupunki. Kauniita olivat
talot ja hienoja ihmiset. Niin kulkivat naiset päivänvarjot käsissä ja
herroilla heilui kävelykeppi kouransilmässä.

Olipa se somaa. Vai että oli Suomessakin tällaista. Sitä ei Valfriiti
olisi koskaan uskonut. Kaiken hienouden ja komeuden hän oli tottunut
yhdistämään vain Ruotsiin... Kaaresuantoon, missä oli käynyt
nimismiehessä, pappilassa ja koululla. Nyt hän vasta sai silmänsä auki,
että tässä hänen ympärilläänkin vallitsi herraskomento... toppasohvat,
urkuharmoonit, peilit ja jos jonkinlaiset kuvat ja taulut. Herrastalo
se oli tämäkin niinkuin Kaaresuannon pappilakin ja täällä puhuttiin
suomea, silkkaa suomea.

Valfriitin päässä rupesi vähitellen muodostumaan outo käsite, jota hän
ei ollut tähän saakka isosti ajatellut. Se oli isänmaa, syntymämaa. Hän
siirtyi istumaan pehmeään nojatuoliin Agaataa vastapäätä ja naputteli
sormellaan tuolin sivunojan syrjää, aivan kuin tunnustellen, oliko
totta, että Suomen puolellakin löytyi tällaista. Sitten hän nosti
silmänsä Agaataan ja luki tämän katseesta vahvistuksen ajatuksilleen:
-- niin, maa se oli Suomikin eikä niinkään huono kuin miksi hän oli
sitä monesti kuvitellut.

Kun tämä ajatus oli kerran Valfriitin päähän iskenyt, ei se sieltä enää
lähtenyt. Se iti siellä hiljaa, mutta varmasti. Kun hän iltapäivällä
Agaatan kanssa kiersi kylää, suhtautui hän siihen aivan eri tavalla
kuin tullessaan. Matalat, ränsistyneet hökkelit eivät enää naurattaneet
häntä. Löytyihän sellaisia Kaaresuannonkin törmältä. Ja sitäpaitsi:
kansakoulu oli täällä komeampi kuin Kaaresuannossa, samoin pappila.
Nimismiehen puustelli oli siinä rajoilla, matalampi tosin hiukan
Kaaresuannon puustellia, mutta valkeaksi maalattu kuten tämäkin. Ja
entä kirkko! Se teki kirkon vaikutuksen. Kaaresuannon kirkkoa olisi
yhtä hyvin saattanut luulla hotelliksi kuin kirkoksi. Jollei siinä vain
olisi tornia ollut, olisi outo varallakin erehtynyt.

Ennen lähtöään kiipesivät Valfriiti ja Agaata kirkontorniin. Kellot
olivat vaivaisen pienet. Mutta niitä oli sentään kaksi, kuten tuli
ollakin. Ei Valfriitia niiden pienuus vaivannut. Hän avasi luukut ja
syventyi Agaatan kanssa katselemaan edessään lepäävää tunturimaisemaa.

Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vaaroja vaarojen vieressä.
Ounasjärvi pisti pitkälle länttä kohti, kunnes sen pää hävisi
etäisyyteen saariryhmien taa. Ja tunturi tuolla järven toisella puolen
nosti mahtavana selkäänsä kuin makuulta nouseva jättiläinen. Tämä oli
kaikki omaa maata, omaa puolta. Valtakuntain välistä rajaa ei näky nyt
missään.

Ja siellä kaukana tunturien takana alkoi oikea Suomi kylineen ja
kaupunkeineen. Siellä olivat Imatrat ja Saimaan kanavat, Helsingit ja
Viipurit, siellä suuret, avarat viljamaat ja tuhannet järvet. Valfriiti
ja Agaata olisivat halunneet olla lintuja. Lähteä täältä Hetan
kirkontornista lentämään kauas kohti etelää sinne, missä olivat kaikki
ne paikat, joita he papin luona olivat katselleet. Se olisi tuntunut
joltakin. Ja palata sitten kurkien ja villihanhien mukana takaisin
tänne kotitienoille...

Siellä niitä lensi nytkin yli järven, kurkia mahtavassa kiilassa. Ne
olivat nähneet kaiken sen, mitä Agaata ja Valfriiti tällä hetkellä
ajattelivat. Ne saapuivat nyt pesiä laittamaan kesää varten.
Sitä vartenhan hekin olivat tulleet tänne Hettaan -- saamaan
loppuvahvistuksen liitolleen, päästäkseen sitten yhteistä pesää
rakentamaan kauas "Käsivarteen"... sinne Kelottijärven korkealle
rantatörmälle.

Omituisten tunteiden vallassa laskeutuivat Valfriiti ja Agaata
tapulista alas. Pappilan pihalla pureskeli ruuna heiniä. Se hirnahti
heille, kuin tulkiten samoja tunteita, mitkä Valfriitin ja Agaatan
poven täyttivät. Sitten painoi se päänsä alas, jatkaen syöntiään, aivan
kuin se olisi pitänyt maailman tavallisimpana asiana seistä
marhaminnasta sidottuna Hetan pappilan tikapuihin.

Agaata ja Valfriiti menivät sisälle hyvästiä heittämään.



Merenneito


Sen uskoivat kaikki Pitkänvuononpohjassa, ettei Suomalais-Mari ollut
tavallista lähtöä ollut. Ja se oli ollut pakko uskoa jokaisen, joka
vain oli joutunut tekemisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, Herra,
sellaiset merkilliset silmät kuin hänellä oli ollut: ihan kuin meri,
milloin syvän viheriät, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, milloin
harmajat kuin savi, silloinkuin suuttumaan sattui. Mutta hän ei nyt
kerta kaikkiaan ollut ihmissuvun lapsia ollutkaan, vaan merenneito
alkuaan.

Mitenkäkö hän oli Mellesmohon joutunut?

Sen olisi parhaiten osannut kertoa Mellesmon Janssi itse, sillä hän oli
ollut mukana sinä ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin
Valassärkkäin kymmenestä venekunnasta ei pelastunut kuin yksi ainoa:
Janssin oma vene. Mutta hänkään ei ollut tehnyt sitä muulloin kuin
viinoissa ollessaan, ja silloinkin niin salaperäisesti, etteivät
kuulijat oikein päässeet selville, oliko se mielikuvitusta vai totta.
Mutta se mitä tapahtui eräänä Perttulin-sunnuntaina muutamia vuosia
ensinmainitun tapauksen jälkeen, vahvisti todeksi Janssin puheet: hän
oli elänyt merenneidon lumoissa. Siitä ei nyt päästy mihinkään.

Mellesmon Janssi oli harjoittanut kalastusta niinkuin moni muukin
pitkävuonolainen ja hän oli -- kuten sanottu -- ollut mukana sinä
syyskuun kolmantenatoista, jolloin Valassärkillä kuusikymmentäkolme
miestä löysi merenpohjasta kostean hautansa. Se oli aluksi ollut aivan
tavallinen päivä, melkeinpä tavallista kauniimpi. Jäämeri oli kohoillut
pitkinä, tasaisina aaltoina, joiden välissä kolmi- ja viisihankaiset
olivat keinuneet kodikkaasti kuin lapsenkoppa pirtin orressa. Aurinko
oli noussut kuin muinakin aamuina, punaisena, mahtavana, pannen meren
välkehtimään tavalla, mikä karkeasyisimmänkin kalastajan sai aina
jonkun verran hentomieliseksi. Mellesmon Janssikin oli tehnyt sen
havainnon, että hänen povessaan läikähti lämmin, väreilevä tunne ja
silmien ohi liehui joukko pellavatukkaisia, notkeavartaloisia tyttöjä
sinisissä hameissa ja päässä kirjava liina. Siinä oli tuttuja ja
tuntemattomia... sellaisiakin, joita hän muisti vain joskus
nähneensä... kuin vilaukselta ihan.... milloin Vesisaaren kaduilla,
milloin jossakin kauppapuodissa... suomalaissyntyisiä tyttöjä, jotka
laulahtivat 'akkurat' niin viehättävän nuotikkaasti ja nyökäyttivät
veikeästi päätään tupakanostajalle... Sellaisen oli Mellesmon Janssi
päättänyt naida.

Mutta merenhaltijan tytär, viheriäsilmäinen, korkeapovinen merenneito,
jonka vaaleat kiharat välkkyivät kuin ahvenruoho auringon paisteessa,
tunsi tuona aamuna rinnassaan mustasukkaisuuden pistävän okaan. Sillä
merenhaltijan tytär oli rakastunut Mellesmon vankkajäseniseen Janssiin.

Eikö se ollut aallonharjalta monesti silmäillyt Janssin muhkeaa olentoa
viisihankaisen perässä. Sellaiset jäntevät käsivarret kuin tällä oli.
Merenneito olisi halunnut tuntea niiden käsivarsien puserruksen.

Tuona aamuna se ei enää jaksanut itseänsä hillitä. Se oli tapana mukaan
tarkastellut Janssia ja nähnyt hänen silmistänsä, mitä tämä ajatteli.
Vai sellaista tyttöä, joka käytti kureliivejä, pitsikaulusta, ja sanoi
'akkurat'! Se neitonenhan huudahti peljästyksestä, jos vesipisara
pärskähti hänen uudelle kävelypuvulleen sunnuntaisella souturetkellä
kaupungin puotipoikien kanssa. Eikö merenneito ollut kilpailijaansa
silmälläpitänyt ja tiennyt, millainen tämä oli. Oh, hän tunsi
ylemmyytensä, hän, meren korkeapovinen impi, jonka rintoja huuhtelivat
jäämeren vihreät aallot ja jonka kiharoissa säihkyvät vedenpisarat
rubiinien tavoin. Hän tahtoi saada Mellesmon Janssin, ihmissuvun
vankkajäsenisen pojan.

Pitkänsiiman lappaminen oli jo hyvällä alulla ja viisihankaisen
pohjalla potkiskeli kalaa jos jonkinlaista. Siinä oli pallasta, Ruijan
ahventa, seitiä ja hyysaa ihanassa sekamelskassa. Auringon valo
välkehti niiden kosteissa suomuissa eikä yksi venemiehistä joutanut
muuhun kuin kalojen kurikoimiseen. Silloin -- juuri samana hetkenä,
jolloin pitkäsiima tempoili tavallista voimakkaammin ja suuret paltaat
loiskahtelivat veden pinnassa, ilmestyi merenneito aallonharjalle
samalta suunnalta, mistä pitkäsiima nousi. Se loiskahti vain kerran ja
sen kuperat rinnat välkähtivät auringon valossa.

Mellesmon Janssi huomasi sen heti. Hän oli kuullut isä-vainajansa
monenmonituista kertaa juttelevan merenneidosta. Se ilmestyi aina
myrskyn edellä ja ellei kalastaja ottanut siitä vaaria, oli hän
mennyttä miestä: -- kaunis sää houkutteli jatkamaan ja niin käsitti
myrsky hänet äkkiarvaamatta.

Hän kertoi kumppaneilleen näkemänsä. He olivat kaikki varovaista väkeä
ja uskoivat yhdellä sanalla. Yks kaks leikattiin pitkäsiima poikki,
tartuttiin airoihin ja lähdettiin soutamaan maata kohti.

Toisista venheistä tiedusteltiin syytä äkkinäiseen lähtöön. Mellesmon
Janssi huusi vastauksen. Pitkävunolaiset nauroivat ja jäivät.

Sellaista päivää kuin tuo ikimuistettava syyskuun kolmastoista ei
Mellesmon Janssi ollut sanonut koskaan ennen nähneensä. Maihin oli
matkaa runsas peninkulma eikä vielä tosin minkäänlaista uhkaavaa
merkkiä näkynyt taivaanrannalla. Mutta yhtä kaikki soutivat miehet kuin
henkensä edestä. Ja kas: kauan heidän ei tarvinnutkaan odottaa,
ennenkuin pohjan taivaalle ilmestyi mustanpuhuva pilvi, samannäköinen
kuin talvisen pyryilman edellä. Pilvi nousi tavattoman nopeasti. Ei
kulunut pitkää aikaa, ennenkuin merenpinta muuttui tuhkanharmaaksi ja
ykskaks ryöpsähti vinkuva vihuri yli meren aavan niin rajusti, että
perässä istuva Janssi menetti lakkinsa. Sitä ei ollut aika ruveta
pelastamaan. Se keinui hetken vedenpinnalla ja sen ympärillä ryöppysi
vesi tuhkapilven tavoin. Sitten se vajosi kuin nielaistu.

Mutta nyt -- ikäänkuin ärtyneenä tuosta mitättömästä saaliista meri
puhkesi raivoamaan täydellä sisulla. Aallot muuttuivat vaahtopäiksi,
vyöryen venheen takana kuin satapäiset hirviöt kidat ammollaan.
Viisihankainen lensi kuin lastu, niin keveäksi se oli käynyt. Janssilla
oli täysi työ pitää suunta oikeassa. Yksi miehistä ammensi hartiavoimin
vettä, jonka myrskytuuli jo äyskäristä tempaisi savuna ilmaan.

Siunaillen ja sadatellen siinä matkaa tehtiin, huulet valkeina. Ei
ollut yksikään Janssin tovereista eläissään vielä sellaista rajusäätä
nähnyt. Janssi varsinkin oli kalpea, sillä hänhän oli merenneidon
nähnyt. Ja näytti kuin olisi Janssi aavistanut myrskyn tarkoituksen.
Tuontuostakin hän kallistui veneen keulaa kohti, pälyen arkana
molemmille sivuille. Miehet soutivat niin paljon kuin käsivarsista
lähti.

Hei, siellä kiikkui merenneito korkean aallon harjalla, hiukset
hajalla, käsivarret kohotettuina! Sen rinta nousi ja laski ja sen
silmissä kiehui omistamisen raju kaipaus. Mellesmon Janssi silmäsi
taaksensa ja näki sen. Heidän katseensa yhtyivät muutamiksi sekunneiksi
ja sinä hetkenä Janssi käsitti, että merenneito tahtoi hänet, juuri
hänet eikä ketään muuta. Hänen päänsä meni hetkeksi aivan sekaisin ja
hän oli vähällä pudottaa melan kädestään. Omituinen voimattomuus
valtasi hänen jäsenensä: hän oli pyörtyä.

Ja nyt soivat myrskyn äänet hänen korvissaan aivan uudella tavalla.
Niissä kajahteli merenneidon kiihkeä huuto. Se kuulosti väliin
uhkaavalta, väliin lempeän rukoilevalta. 'Janssi! Ja-aans-siih!' vinkui
tuuli veneen ympärillä. Mutta se ei ollut enää tuuli, joka vinkui. Se
oli merenneito, merenhaltijan tytär, joka pyydysti itselleen sulhasta.

Kylmät väreet kulkivat Janssin selkäpiitä pitkin. Henki tahtoi ihan
salpautua kurkkuun ja käsi puristi melaa suonenvedontapaisesti.
Mellesmon Janssi ei halunnut joutua merenneidon puolisoksi. Hän
ajatteli pellavatukkaista tyttöä muutamassa Vesisaaren kauppapuodissa.
Se tyttö puheli niin lempeästi ja sanoi 'akkurat'. Sillä oli
vaaleansiniset silmät ja pieni punainen suu... Mellesmon Janssi
taisteli elämänsä puolesta. Hän tahtoi naida juuri tuon tytön ja heidän
asiansa oli jo hiukan alulla.

-- Soutakaa! karjaisi hän epätoivoisena, sillä taas kaikui hänen
korvissaan merenneidon haikea huuto.

Miehet kiskoivat voimainsa takaa. Ei ollut enää kuin parisataa kyynärää
maihin. Silloin -- hirveä heilahdus ja yksi ainoa voimakas rasahdus
vain -- viisihankainen oli lentänyt nurin ja jyrisevät aallot
heittelivät sitä kuin näkinkenkää. Tuuli pieksi ja repi sitä ihan
vimmatusti. Puolipyörtyneet miehet heitti myrsky rannalle kuin
pölynkappaleet. Kun he siitä lopuksi tointuivat, oli yksi joukosta
poissa -- merenneito oli viime hetkessä erehtynyt ja vienyt yhden
soutumiehistä.

Se oli ollut surullinen kotiintulo ja sitä oli vietetty
Pitkänvuononpohjassa murheella ja kyynelillä. Sen päivän perästä ei
Mellesmon Janssi enää jalkaansa veneeseen astunut. Hän oli käynyt
hiukan omituiseksi ja häntä vaivasi toisinaan pyörrytysvika. Jotkut
sanoivat hänen saaneen kaatuvataudin. Miten lie ollut. Se vain oli
varma, että Janssista oli tullut maamies. Hän rehki pelloilla aamusta
iltaan eikä kulunut monta vuotta, ennenkuin Mellesmon talo oli
viljelystensä puolesta paras koko Pitkässävuonossa.

Mutta merenneidon rakkaus on sitkeä. Se ei sammu niinkuin rakkaus
ihmislasten kesken. Kenet merenneito on kerran omakseen katsonut, sitä
hän hakee siihen asti kunnes löytää. Ja voi sitä miestä, jota
merenneito käy maalta hakemaan. Hän on myyty, auttamattomasti.

Tuon ikimuistettavan syyskuun kolmannentoista jälkeen tapahtui
tapaturmia merellä enemmän kuin koskaan ennen. Vähäväliä jäi joku
venekunta Jäämeren saaliiksi. Vanha Ryedal Pitkänvuononsuussa sai
yhtenä vuonna lukea hautoja mereen melkein enemmän kuin pitkän
palvelusaikansa kuluessa yhteensä. Merenneito etsi Mellesmon Janssia ja
kun se ei tätä löytänyt, tuhosi se lemmentuskissaan nuoriamiehiä
Pitkästävuonosta ja naapuristosta kymmenittäin joka syksy.

Mutta vihdoin se kyllästyi. Se oli hakenut kaikki kalapaikat Tromssan
ja Vesisaaren väliä, mutta ei ollut löytänyt kaipaamaansa. Se ryhtyi
viimeiseen, äärimmäiseen keinoon: -- se nousi maalle.

Muutamana syyspäivänä, viisi vuotta edellämainitun syyskuun
kolmannentoista jälkeen, ilmestyi Mellesmohun noin kahdenkymmenen
ikäinen nainen, uljasvartaloinen, korkeapovinen, yllä sininen hame ja
päässä kirjava lapinhuivi. Vain pientä nyyttiä hän kantoi
käsivarrellaan. Hän puhui huonoa norjaa ja pyysi talosta työtä.

Mellesmon Janssi oli parastaikaa höyläämässä arkunlautoja äsken
kuolleelle äidilleen. Hän ajatteli, kuka nyt taloa hoitaisi, kun
äitimuorin oli aika jättänyt. Hän oli yksin pirtissä, sillä hänen
sisarensa Sandra oli mennyt navettaan karjaa katsomaan. Silloin --
juuri kun hän pikkuhöylällä silitteli muuatta rosoista oksan paikkaa,
kuului ovensuusta hiljainen 'hyv iltaa!'

Mellesmon Janssi säpsähti ja katsoi tulijaa. Höylä putosi hänen
kädestänsä lattialle, -- hän oli tuntenut merenneidon.

Aivan samanlaiset viheriät silmät, samanlainen vaalea tukka ja korkea,
aaltoileva povi. Ja ääni... se oli merenneidon ääni.

Tulija hymyili lauhkeasti.

-- Vieläkö Mellesmon isäntää pyörrytysvika vaivaa?

Mellesmon Janssi oli istahtanut rahille höyläpenkin päähän. Hänen
sydäntään ahdisti ja pirtti pyöri silmissä. Kädet puristautuivat
nyrkkiin ja hänen piti vahvasti nojata höyläpenkin päähän, ettei olisi
kaatunut.

-- Mistä... te sen tiedätte? ähkyi hän.

-- Naapuritalossa kertoivat.

Mellesmon Janssi tarkkasi puhujaa. Pyörrytyskohtaus rupesi menemään
ohi. Eikö tulija ollutkaan merenneito?

-- Mistäpäin te tulette?

-- Suomen puolelta.

Mellesmon Janssi rauhoittui. Hän oli erehtynyt, aivan varmasti
erehtynyt. Myrskypäivästä johtunut pyörrytysvika oli yhtäkkiä tavannut
hänet vieraan nähdessään. Nyt hän jo tunsi itsensä rauhalliseksi. Vain
pientä ellostusta sydänalassa. Hän haki piippunsa ja ryhtyi sitä
hitaasti täyttämään.

-- Talossako on emäntä kuollut?

-- Niin... kuolihan se... äitimuori. Tässä arkun lautoja juuri
höyläilen.

Janssi sytytti piippunsa ja tarkasteli vierasta syrjäsilmällä. Kaunis
ihminen, vilahti hänen mielessään ja samassa hän muisti Vesisaaren
kauppaneidin. Hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Hullukaan ei ottanut
kaatuvatautista miehekseen.

-- Vai Suomesta?... Miten olette Norjaan joutunut?

Vieras kertoi. Hän oli ennenkin ollut Norjassa palveluksessa... viisi
vuotta kaikkiaan. Etupäässä "västän" puolella. Nyt hän oli käynyt
Tenomuotkassa vanhempiansa tervehtimässä ja päättänyt lähteä onneaan
koettamaan tänne Varangin puoleen. Eikö talossa saisi työtä?

-- Kyllähän tässä nyt työtä on, kun on äitimuorikin kuollut, virkkoi
Janssi.

Vieras jäi taloon. Hänen nimensä oli Mari. Muuta nimeä hän ei
ilmoittanut. Hän hoiti navetan, oppi päivä päivältä yhä enemmän norjaa
ja kotiutui lopuksi täydellisesti. Häntä kutsuttiin Suomalais-Mariksi.

Janssi silmäili häntä salavihkaa töidensä lomassa. Uljas olento, käynti
kuin kuningattarella ja silmät... ne olivat viheriät kuin Jäämeren
päilyvä vesi. Oikea merenneito!

Kerran ryyppytuulella ollessaan jutteli Mellesmon Janssi naapurissa,
että heidän talossaan palveli merenneito. Se oli sama, joka oli
näyttäytynyt tuona ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin
yhdeksän venekuntaa meni pohjaan Valassärkillä Jäämerellä. Janssi
jutteli juttelemistaan, kävi yhä salaperäisemmäksi kuta enemmän viina
päähän kihosi, mutta paljasteli samalla kaikenlaisia merkillisiä
asioita. Tiesikö Jönsdalin emäntä, ettei Mari koskaan syönyt kalan
pyrstöpuolta? Vai ei. Mutta se nyt oli kuitenkin ihan totinen tosi! Ei
vahingossakaan! Sen oli hän, Janssi, monesti merkillepannut. Kas, se
muistutti liiaksi hänen alkuperäänsä, hihhih! Ja oliko kukaan
Mellesmossa koskaan nähnyt Suomalais-Maria paljain jaloin? Ei niin
totisesti kuin hänen nimensä oli Jans Petter Mellesmo ja hän oli
aikoinaan ollut paras pyytäjä Pitkästävuonosta Vuoreijaan! Saunassakin
kävi sukkajalassa... niin juuri sukkajalassa. Ei riisunut niitä
lauteillakaan, ei vaikka... Niin oli sisar Sandra kertonut.
Katsokaapas... ei halunnut näyttää nilkkojaan, kun niissä oli vielä
suomupeite, hi-hih! Ja yksi seikka vielä -- Janssi ei oikein tiennyt,
saattoiko hän sitä kertoa näin tyttärien kuullen -- rinnassa... juuri
rinnannokan juurella... oli oikein iso, hopea- ja keltaisen karvainen
suomu...ihan samanlainen kuin vanhalla lohella vatsan alla. Mitäs siitä
arveltiin? Suomalais-Mari oli merenneito, joka oli tullut häntä,
Mellesmon Janssia, noutamaan. Ja hän aikoi ottaa sen. Ihan kylmästi.

Mellesmon Janssi hoiperteli kotiinsa aavistamatta, minkälaisen palon
hän oli sytyttänyt. Pitkävuonolaiset eivät alun alkaen olleet
saattaneet Suomalais-Maria sietää. Suomenpuolelaiset olivat heistä
vastenmielistä väkeä, ylpeää, itsepintaista. Mitä lienevät olleet...
noidan sukua. Janssin juttelut olivat langenneet otolliseen maaperään.
Suomalais-Marin ympärille punoutui vähitellen kokonainen
mielikuvituksen ja taikauskon verkko. Häntä ruvettiin pitämään
merenneitona.

Vai mistä johtui, ettei, senjälkeen kun Suomalais-Mari oli Mellesmohon
tullut, yhtään haaksirikkoa ollut tapahtunut koko rannikolla? Ei, vaan
ilmat mitä parhaat olivat vallinneet viime syksystä saakka. Ja kalaa
oli saatu runsaammin kuin ennen moneen vuoteen. Suomalais-Mari oli
merenneito, joka maissa eläessään ei joutanut merellä hääräämään.

Oli sellaisiakin, jotka nauroivat moisille puheille ja nauroivat oikein
makeasti. Suomalais-Marilla ei ollut kaikkiaan kuin kaksi varvasta,
pikku varvas kummassakin jalassa. Kaikki muu oli paljasta jalkapöytää.
Siitä johtui, ettei hän tahtonut jalkojaan näyttää. Ja mitä siihen
vissiin suomuun tuli, ei se ollut muu kuin vähän oudommannäköinen
syntymämerkki. Niitä oli sellaisiakin ihmisiä kylässä, jotka tiesivät
hiukan enemmän kuin Mellesmon Sandra.

Kylän poikia hiukan harmitti kuullessaan, että Mellesmon Janssi aikoi
naimisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, hän olisi kyllä saanut muitakin
kosijoita. Mutta kun jo kerran oli suostunut Janssiin, niin olkoon
menneeksi. Pitkänvuononpohjan nuortenmiesten täytyi hakea muualta.

Niin -- se oli totta: Mellesmon Janssi aikoi naida Suomalais-Marin.
Mitäpä hän siitä välitti, vaikka ottikin merenneidon. Tämä oli kaunis.
Sellaisia merenvihreitä silmiä ei ollut yhdelläkään muulla. Ja
sitäpaitsi -- Janssia ei ollut kahteen vuoteen enää pyörrytysvikakaan
tavoittanut. Hänen päänsä oli selvempi kuin koskaan ennen.

Hääpäivä tuli. Janssi oli saanut asiat kuntoon. Vanha Ryedal oli aluksi
hiukan epäröinyt: -- eikö Mellesmon isäntää vaivannut kaatuvatauti?
Mutta kun kyläläiset yksimielisesti todistivat, ettei Janssi ollut
koskaan varsinaista kaatuvatautia sairastanut ja ettei kahteen vuoteen
oltu enää minkäänlaisia oireita havaittu, hän oli suostunut ja antanut
kuulutuksen.

Oli Perttulinsunnuntai, kirkas, aurinkoinen päivä. Pitkänvuononsuussa,
kirkkomäellä, kuhisi iloinen hääjoukko. Vanha Ryedal oli vihkinyt
nuoren parikunnan, joka nyt sulhaspoikien ja -tyttöjen saattamana
valmistausi kotimatkalle halki penikulmaisen vuonon. Suomalais-Mari oli
häikäisevän kaunis morsiuspuvussaan ja Mellesmon Janssi entisillään,
reipas ja iloinen. Hän oli pitkästä aikaa taas istunut perämiehen
paikalla, vaikkei ohjattavana nyt ollutkaan viisihankainen, vaan
tavallinen, yksinkertainen kotivene, mutta vene, joka sisälsi vähän
kalliimman lastin.

Paluumatkalla nousi vastatuuli. Se ei aluksi tehnyt isoa haittaa, mutta
kun oli päästy suunnilleen vuonon puoliväliin, rupesivat aallot jo
käymään uhkaaviksi. Janssin vene oli liikalastissa. Vain korttelin
verran oli laitaa vedenpinnan yläpuolella ja se näytti hiukan
arveluttavalta.

Mutta siitä huolimatta oli hääväki iloisella päällä. Laulettiin ja
naurettiin eikä huolittu hätäillä. Olihan morsiusvenettä ohjaamassa
Mellesmon Janssi, sulhanen itse, perämiehistä taitavin.

Janssi viritti laulun, johon venemiehet yhtyivät. Se oli seudulla tuttu
ja sen nimi oli 'Merenneito sulhoa etsimässä':

    Merenneitokin tuntee rakkauden,
    sydän hälläkin on, on vainen.
    Hän sulhoa etsii harhaillen,
    mutt' mieli on muuttelevainen:
    Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää,
    merenneito etsii ylväämpää.
    Ah, missä on mies --
    niin, missä on mies,
    mies myrskyävä, meren lainen?

    Ei löydä laineista vertaistaan,
    siell' kaikki on tunnetta vailla.
    Kalanverta niillä on suonissaan
    kotiorjilla Ahdin mailla.
    Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää,
    merenneito etsii ylväämpää.
    Ah, missä on mies --
    niin, missä on mies,
    ken lempisi myrskyn lailla?

    Merenneitonen etsii harhaillen,
    kotitanhuille hyvästit heittää.
    Veden kalvosta nousee rannallen,
    sukumerkkinsä tyyten peittää.
    Talo tuolla on tuo, talo täällä on tää,
    merenneito etsii ylväämpää.
    Hän taivaltaa,
    jopa paikan saa:
    hän pirtissä puuroa keittää.

    Talonpoika on kaunis ja ylväs niin,
    ei jaksa lempeä voittaa:
    näet, ah, kun päästähän Perttuliin,
    häähuivia morsian koittaa.
    Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää,
    merenneito etsii ylväämpää.
    Jopa löysi hän sen,
    mi ol' mieluinen.
    Nyt kellot kirkossa soittaa.

    Merenneitokin tuntee kaipauksen,
    sydän hälläkin on, on vainen.
    Hän vaikka on löytänyt sulhaisen,
    niin mieli on muuttelevainen.
    Talo maalla ei voi viehättää,
    merenneito etsii ylväämpää:
    Läpi vetten vie
    meren pohjalle tie.
    Merenneito on meren lainen.

Mellesmon Janssi oli laulun kestäessä huomannut, että vene pyrki
ryyppimään vettä. Häntä se oli hiukan hermostuttanut, mutta tyynin
mielin hän silti oli venettä ohjannut. Mari, nuorikko, istui
mietteisiinsä vaipuneena keskellä venettä. Hän ajatteli laulun tarinaa
ja hänen mieleensä muistuivat kertomukset Janssin suhteesta
merenneitoon. Ihmeellistä väkeä nämä Ruijan rannan asukkaat.
Sekoittivat keskenään mielikuvitusta ja totta. Pitivät häntäkin
noitana, joka muka oli Janssin loitsuilla parantanut. Omituisia
ajatuksia liikkui hänen povessaan. Nytkään hän ei oikein voinut yhtyä
toisten iloon.

-- Hei, merenneito! huutelivat pojat perässätulevista venheistä. --
Eläköön merenneito!

Mellesmon Janssi silmäsi taaksensa. Laulu oli vaikuttanut häneen
tavalla, joka sai hänet hiukan huolettomaksi. Hän tahtoi nähdä komean
hääsaattueensa. Siellä ponnistelivat Pitkänvuononpohjan pojat reippain
mielin perässä. Pantaisiinpa totisesti toimeen iloiset tanssit, kunhan
kotia päästiin.

-- Hoi, perämies!

Se kuulosti jo hätähuudolta. Janssi kääntyi äkkiä ja hänen kasvonsa
kalpenivat. Muuan aalto oli päässyt sivuamaan venettä liian rohkeasti.
Se pyyhkäisi laitaa koko pituudelta ja löi vettä sisään. Ykskaks
täyttyi vene ja siinä olijat joutuivat veden valtaan.

-- Janssii!

Se kuulosti aivan samanlaiselta kuin kerran, sinä ikimuistettavana
syyskuun kolmantenatoista myrskyn raivotessa Jäämerellä. Janssin sydän
miltei lakkasi sykkimästä. Hän koetti tarrautua veneen laidasta kiinni,
päästäkseen sitä pitkin nuoren vaimonsa avuksi. Hän pääsikin ja koetti
saada tätä tarttumaan veneeseen. Mutta Mari oli niin hätääntynyt, ettei
enää tajunnut mitään. Hän tarttui miestään kaulaan, lujasti, hukkuvan
epätoivolla. Janssi koetti irroittautua hänen tuhoavasta syleilystään
ja oli siinä jo onnistumaisillaan, kun joku toinen takaapäin kietoutui
häneen. He painuivat veden alle kaikki kolme.

Kaatuneen veneen ympärillä kävi sanomaton parku ja voivotus. Toiset
veneet riensivät avuksi minkä ehtivät. Mutta äkillinen tapaturma oli
niidenkin soutajat tyrmistyttänyt, niin etteivät he aluksi tajunneet,
mitä oli tehtävä. Ennenkuin he olivat kunnolla toipuneet
hämmästyksestään, oli Mellesmon Janssi vaimoineen |a kaksi muuta hänen
venekunnastaan hävinnyt aaltoihin. Loput saatiin suurella vaivalla
toisiin veneisiin.

On arvaamattakin selvä, minkälaisin tuntein hääsaattue souti maihin.
Ilonpito oli yhtäkkiä vaihtunut valituksiin ja kyyneleihin. Kaikki oli
käynyt niin äkkiä, että se tuntui ihan uskomattomalta.

Sinä iltana vallitsi Pitkänvuononpohjassa synkkä suru. Hääjuhlat olivat
vaihtuneet hautajaisiin. Ihmiset valtasi sanomaton kauhu. Mitä merkitsi
tällainen onnettomuustapaus? Oliko uskottava vanhusten kertomuksia,
että merenneito toisinaan nousee valepuvussa maalle, tulee taloihin ja
viettelee miehet, vai oliko sellainen vain satua ja taikauskoa?

Oli miten oli, sen onnettomuuspäivän jälkeen hävisivät epäilijät
Pitkänvuononpohjasta. Jokainen uskoi nyt, että Suomalais-Mari oli ollut
merenneito, joka oli houkutellut Janssin turmioon ja hänen mukanaan
yhden morsiuspojista ja -tytöistä. Tietysti -- hänellä piti olla
mukanaan saattajia, tullessaan merenhaltijan linnaan.

       *       *       *       *       *

Mutta hääpäiväyönä, vielä vuosia jälkeenpäin, näkivät ihmiset
Pitkällävuonolla omituisia, salaperäisiä valoja, jotka liikkuivat
edestakaisin vedenpinnalla. Näytti kuin olisi merenpohjalla vaeltanut
ihmisiä lyhty kädessä. Silloin sanoivat vanhat:

-- Merenneito viettää juhlaa hääpäivänsä muistoksi.

Hukkuneitten ruumiita ei koskaan löydetty. Vanha Ryedal
Pitkänvuononsuusta sai taas vihkiä haudan mereen. Mutta siunattavien
lukumäärään nähden hän oli erimieltä paikkakuntalaisten kanssa -- hän
luki haudan neljälle.



Kalasaunalla


Enpä vaihtaisi oloani nyt maailman rikkaimmankaan miehen kanssa, en
asuntoani pääkaupungin hienoimpaan hotelliin. Vaikka on majani ahdas,
tuollainen yksinkertainen Lapin kalasauna, jonka seinät ovat vuosien
varrella mustuneet luonnonkivisiä kyhätyn avotakan savusta, on se
minusta tällä hetkellä arvokkaampi kuninkaan linnaa. Sillä tässä
kalasaunassa asuu haltija, pienen pieni, hieveröinen Lapin tonttu,
jonka kurttusia, nelikulmaisia kasvoja verhoo vuosisatojen salaperäinen
hämy, mutta silmissä on kirkas ennustajan katse, juuri samanlainen kuin
vanhoilla Lapin tietäjillä.

Ken hyvänsä lienetkin, kulkija, niin pysähdy tähän kalasaunaan yöksi.
Saat viettää rauhallisen iltahetken keskellä ääretöntä saloa, missä
Saiveljärven laineet vain laulavat vanhaa, yksitoikkoista lauluaan. Ja
jos kalajumala on pyyntisi siunannut ja sinulla on hyvä kalanpaistaja
-- sellainen kuin esimerkiksi Pokka-Heikki et missään ole syövä sen
herkullisempaa ateriaa. Takan hiilillä paistettu ahven on
kuninkaallista ruokaa, joka olisi kelvannut vaikka Olympon jumalille.

Mutta jos sinulla on paha omatunto, niin älä heittäydykään
seinälaverille pitkäksesi, ennenkuin olet pyytänyt lupaa yönviettoon.
Muuten saat tekemistä vanhan haltijan kanssa, joka ei sellaisia
vieraita suvaitse. Jos mielit maata rauhassa, niin pyydä lupa. Muuten
saat kutsumattomia vieraita seuraksesi.

Et ehkä usko?

Niin -- nykyaika on epäuskoa täynnä. Mutta vaikka et uskoisikaan,
haluat kai kuulla, miten kävi Maijalan miehelle.

Pokka-Heikki, kalatoverini, sen sinulle kertoo:

Maijalan mies, vanha kortinlyöjä, palasi kirkolta ja yöpyi saunaan. Hän
oli mies, jonka omatunto ei ollut turhantarkkuudella pilattu. Hän
saattoi tehdä kepposen ihan noin vain, varsinkin jos hän siitä hyötyi.
Korttipelissä se olikin aivan tavallista. Mutta saattoipa hän pettää
parempiansakin, niinkuin esimerkiksi pappia. Tällä matkalla oli
Maijalan mies sen tehnytkin -- hän oli valehdellut karjansa kahta
vähemmäksi ja siis varastanut papilta kaksi naulaa voita. Se oli kyllä
pikkuinen rikos, mutta siitä huolimatta tunsi Maijalan mies omantunnon
nuhteita. Pappi oli edellisenä vuonna lahjoittanut hänelle koko
tihunnin, koska Maijalan miehelle oli sattunut kinkerinpitovuoro. Ja
nyt hän oli kehdannut valehdella karjansa kahta pienemmäksi parin
vaivaisen voinaulan vuoksi vain.

Kuten sanottu -- Maijalan miehellä oli huono omatunto. Häntä kadutti
epärehellisyytensä. Ehkäpä hän ei olisi asiaa niin suurena pitänyt,
jollei olisi sattunut saunalle yöpymään. Muistui nimittäin mieleen
tarina saunanhaltijasta, joka ei suvainnut ylpeitä yövieraita. Maijalan
miehen teki näet mieli olla ylpeä. Hänestä tuntui, että hän yösijalupaa
pyytämättä tunnustaisi rikoksensa. Eikä hän halunnut sitä tunnustaa.
Päinvastoin hän tahtoi karkoittaa sen mielestään mahdollisimman pian.
Hän heittäytyi siis laverille pitkäkseen, veti hatun silmilleen ja
koetti nukkua.

Hän oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun tuvan ovi kävi. Maijalan mies
kuuli sen selvästi, mutta hän ei ollut arka. Päinvastoin hän oli varma,
että tulija oli ihminen, joka hänen laillaan haki saunasta suojaa.

Niinpä kuului olevankin. Maijalan mies kuunteli, seuraten tarkkaan
vieraan puuhia. Tämä haki tulitikut taskustaan ja raapaisi, mutta tikut
olivat nähtävästi kastuneet, koska eivät syttyneet. Maijalan mies
ajatteli jo tarjota vieraalle tulta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä.
Kylläpähän toimeen tullee, ajatteli hän ja veti polvensa koukkuun,
antaakseen yötoverille paremmin tilaa toisen seinän puoleisella
laverilla. Jopahan löysi vieras laverin, istahti sen syrjälle,
ryiskellen hiljaa. Maijalan mies koetti äänestä arvailla, kuka se
mahtaisi olla. Väliin oli kuin Lilli-Matti, väliin kuin Mäkitalon
Kölppö. Jo oikaisee vieraskin pitkäkseen. Maijalan mies vetää jalkansa
koukumpaan, että olisi yötoverilla tilaa. Tämä käänteleikse,
väänteleikse ja ryiskelee hiljaa. Yskän on saanut... syyshölseellä,
ajattelee Maijalan mies. Kukahan lieneekään? Lopuksi, kun ei uni tunnu
tulevan yötoverillekaan, päättää hän ottaa asiasta selvän... onko se
Lilli-Matti vai Mäkitalon Kölppö. Maijalan mies siis nousee ja
raapaisten tulta valaisee toista laveria tuvan nurkkaan. Mutta -- ihme
ja kumma! Laveri oli tyhjä.

Jo nyt joutui kummiinsa Maijalan mies. Ihanko se nyt aikamiestä narrasi
piru... se vanha Kehno, vai untako hän oli nähnyt. Mutta Maijalan mies
saattoi vaikka vannoa, ettei hän ollut edes torkahtanut.

Mikä kumma se sitten oli --?

Maijalan mies menee ulos ja huutaa:

-- Hei, älä mene, tule vain saunalle! Täällä on muitakin!

Ei kuulunut vastausta, ei askelten ääntä. Synkkä pimeys vain ympärillä.

Silloin palasi Maijalan mies saunaan ja taisi kirotakin. Hän nimitteli
vanhaa Kehnoa kaikilla tämän tunnetuilla nimillä. Sillä Maijalan mies
oli raaka. Tietty se, kun oli puolet ikäänsä savotoissa kulkenut ja
juonut maansa rappiolle.

Mutta sitä ei olisi Maijalan miehen pitänyt tehdä. Vanha Kehno on arka
arvonimistään. Hän kysyy kunniansa perään.

Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin jo alkoi tulla... Tuli miestä pitkää
ja lyhyttä. Jokaisella oli yskä ja ne rykivät niin että sauna
kajahteli. Maijalan miehen rohkeus rupesi jo horjumaan. Hän koetti
läpäistä pimeyttä katseellaan ja hän näkikin.

Tulijoita oli toistakymmentä ja ne asettausivat istumaan riviin toisen
makuulaverin laidalle. Niiden kasvoilla välkehti fosforin kaltainen
valo. Suusta ja sieraimista hohti kuin viinavalkea ja yhtäkkiä selvisi
Maijalan miehelle, että ne olivat kaikki viinaan kuolleita.

Hän tunsi kylmenevänsä. Tuntui kuin olisi hän maannut jäälautalla,
mutta vielä oli rohkeutta hänellä sen verran, että hän saattoi seurata
tapausten kulkua.

Miesten edessä lattialla teiskaroitsi pieni lappalainen.
Nelikulmaisine, ryppyisine kasvoineen näytti se vähintään
satavuotiaalta. Se katseli vuoroin Maijalan miestä, vuoroin
makuulaverin reunalla istuvaa jätkätokkaa ja se lausui:

-- Olen tuonut nämä tänne, jotta saisit kuulla heidän elämäkertansa.
Aloitetaan nuorimmasta päästä. Nurmi-Jukka alkaa.

Nyt tunsi Maijalan mieskin. Se oli Nurmi-Jukka, joka edellisenä keväänä
oli viinapäissään hukkunut Porttikoskeen. Tämä tärisi kuin vilutautinen
ja pyyhki vähäväliä vettä valuvaa partaansa. Maijalan mies kauhistui.
Jos hänen piti kuulla noiden kaikkien kertomukset, löydettäisiin hänet
kuolleena ennen aamua. Sillä joukossa oli monta tuttua ja hän oli ollut
asioissa heidän jokaisen kanssa.

-- Nurmi-Jukka alkaa, kertasi lappalaisäijä.

Nurmi-Jukka pyyhkäisi vettä valuvaa partaansa ja avasi suunsa. Hän
katsoi Maijalan miestä kuolleen silmillä ja lausui ontosti:

-- Se viisisatanen, jonka sinulta viimeksi voitin, oli väärä!

Viimeisen sanan hän melkein huusi. Maijalan miehestä näytti kuin
aikoisi kuollut hyökätä hänen kimppuunsa. Silloin hän ei enää kestänyt,
vaan hypähtäen kiljaisten pystyyn syöksyi suin päin metsään.

Seuraavana aamuna nähtiin Maijalan miehen saapuvan kotiin ilman
laukkua, avopäin ja surkean näköisen. Kyläläiset arvelivat sen vanhan
pelihimon syyksi eivätkä sen enempää kyselleet. Mutta jälkeenpäin
löysivät toiset kirkoltatulijat Maijalan miehen laukun ja toivat sen
tullessaan. Silloin tämä kertoi tapauksen. Siitä lähtien on tätä saunaa
nimitetty 'Pahan omantunnon saunaksi'.

Pokka-Heikki kääntelee ahvenia paistinvartaassa ja tuijottaa tuleen.
Hänen silmänsä kiiluvat salaperäisinä. Vanhana erämaan eläjänä hän
uskoo kummituksiin ja outoihin voimiin, vaikka ei olekaan mikään arka
mies.

Illastamme äänettöminä. Pokka-Heikin kertomus on saanut
mielikuvitukseni vilkkaaseen toimintaan. Ajattelen Lapin salaperäistä
elämää, sen vanhoja noitia ja "myrrysäijiä". Kertovat ne kyläläiset
Heikinkin osaavan yhtä ja toista. Mutta minulle hän on sen aina
tyhjäksi tehnyt. Keitämme vielä kahvit. Heikki käy ulkona pilkkomassa
puita yötä varten. Sen verran taikauskon vallassa hänkin on, ettei aio
valkeatta nukkua. Mutta muutenkin se on tarpeellinen kolean yön vuoksi.

Ennen maatamenoaan virkahtaa Meikki laveriltaan:

-- Kai sitä sentään näin papin seurassa saa yönsä rauhassa viettää.

Sanoo ja naurahtaa. Mutta minä en pääse oikein selville, onko se
leikkiä vai totta.

Pian ilmoittaa toiselta laverilta kuuluva syvä kuorsaus Heikin
vaipuneen unen helmoihin. Mutta minun silmääni ei tule uni. Mietin
Heikin kertomusta ja tunnen omituista mielihyvää sen johdosta. Hermoni
ovat saaneet oivallisen annoksen, joka ei niitä liiaksi kiihota, vaan
pitää ne somassa, omituisentuntuisessa vireessä. On aivan samanlainen
tunne kuin jalkojen ollessa pitkästä kävelymatkasta kankeina, sellainen
suloisen kipeä tunne, joka ei oikeastaan ole pahaa, vaan paremmin
hyvää. Sellaisessa tilassa kääntelehtivät hermonikin, mutta
minkäänlaista pelkoa en tunne. Päinvastoin -- olen taipuvainen kylmään
mietiskelyyn. Liekö Heikki pyytänyt lupaa yönviettoon? Minkälainen
mahtoi olla se Heikin omatunto? Entäpä omani? Hymähdän näille
ajatuksille, mutta siitä huolimatta en pääse niistä. Minä en ehkä
sittenkään aivan kylmästi voi näitä asioita mietiskellä? Ehkäpä
kuitenkin... niin... niin... Mikä ihmeen salaperäinen vaikutus on tällä
Lapin luonnolla? Sitä on minun vaikea itselleni selittää. Tunnen vain
sen, että me "etelän ihmisetkin" vaellamme toisenlaisina napapiirin
pohjoispuolella. Meissä on itsekussakin enemmän tai vähemmän
Pokka-Heikkiä. On kuin tässä valtavassa luonnossa uinuisi elämän
salaperäinen alkuvoima, joka saa meidät sivistyksen muokkaamatkin
vaistomaisesti taipumaan puoleensa. Mutta samalla kuitenkin tunnemme
itsemme niin avuttomiksi sen arvoitusten edessä. Me aikaihmiset
vaivumme toisinaan lapsen kehitysasteelle, jolloin uskomme satuja ja
kummitusjuttuja. Eikä siinä akatemian oppikaan isosti auta. Jollemme
suorastaan usko niihin, viehättävät ne meitä kuitenkin sanomattomasti.
Ja viime kädessä me kai emme sittenkään ole täysin selvillä, ovatko ne
satua vai totta. Mutta tässä kai juuri Lapin elämän viehätys onkin --
tässä, että me voimme kuvitella kaikkea ja samalla olosuhteiden mukaan
säilyttää itsellemme vapauden uskoa tahi olla uskomatta kuvittelujamme.
Niinkuin nytkin. Minun on tänä iltana koko helppo uskoa todeksi Heikin
kertomus Maijalan miehen kokemuksista. Se kai johtunee siitä, että se
on suunnilleen samanlainen vuodenaika, kolea ja pimeä syysyö ja sama
paikka, yksinäinen kalasauna penikulmien päässä lähimmästä talosta.
Mutta samalla säilytän kuitenkin itselleni vapauden olla sitä
uskomalla toiste... esimerkiksi huomenaamulla, kun lähdemme järvelle
Heikin kanssa pyydyksiä kokemaan ja aurinko paistaa...

Tunnen itseni onnelliseksi voidessani todeta, että tämä puoli
olemuksestani, tämä lapsen naivia, alkuperäistä katsantokantaa
muistuttava, on taas pitkistä ajoista saanut oikeuden elää, ja elää
juuri niin kauan kuin itse tahdon ja tähän onnellisuuden tunteeseen
minä nukahdan.



Viiteselitykset:


[1] Neiti.

[2] Punaisesta verasta neulottu suu poron koipinahoista tehdyissä
koivikkaissa.

[3] Minun housuni.

[4] En! Housut!

[5] Äiti.

[6] Livikkä, loppuun ajettu poro.

[7] Ruijan limppu.

[8] Nahkahousut.

[9] Terve, terve.

[10] Sananmukainen käännös lapinkielestä virrestä "Enkeli taivaan
lausui näin".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tunturikertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.