Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Elämän vaihteessa - Kertomus
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Elämän vaihteessa - Kertomus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ELÄMÄN VAIHTEESSA

Kertomus


Kirj.

MAIJU LASSILA



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.



I.


Juko Pynninen, tämän kirjan noin kolmivuotias sankari, oli äitinsä
lemmikkipoika. Siksipä olikin hän saanut jo kaksivuotiaana hylätä mekon
ja pukeutua miesten tavoin housuihin ja alkaa opetella miesväen
tietoisia eleitä.

Ja äiti puolestaan oli häneen kiintynyt niin, että ei ollut raaskinut
vieroittaa häntä rinnasta, vaikka tämä kolmivuotias kansalainen oli jo
ulkonaisilta eleiltänsä usein täysmies. Ainoastaan mairittelemalla oli
se häntä houkutellut tottelemaan sen verran, kuin oli aivan
välttämätöntä, kuten joskus pesemään silmänsä, tai syömään itsensä
kylläiseksi. Ei siis ihme jos Jukosta olikin kehittynyt tanakka miehen
alku, jolla oli miltei kaikissa asioissa oma pää ja itsenäiset
ajatukset ja joka osasi jo itse valvoa oikeuksiansa.

Varsinkin rinnasta vieroittaminen oli äidille ollut vaikea tehtävä.
Joskus oli hän sitä yrittänyt, mutta silloin oli Juko aina nostanut
semmoisen itkun ja porun, että äidin oli tullut sääli. Hyvitellen ja
sovitellen oli hän silloin aina alistunut ja voitokkaana, hieman
vihaisena, miehekkäästi puhahdeilen oli poika silloin aina työntänyt
pörröisen päänsä äidin rintaa vasten ja vedellyt lihavilla huulillansa
maitoa täysin, voitokkain siemauksin.

Hänellä oli Kepu-niminen veli, joka oli jo vuotta vanhempi kuin hän.
Aluksi oli se ollut äidin hemmotteluiden johdosta hänelle
mustasukkainen ja kostanutkin, kun vain äidin silmä ei sitä nähnyt:
joskus oli nipistänyt, joskus souvattanut niin rajusti että pullea
poika oli pyörinyt kätkyessä sen laidasta laitaan, kuin puolikko
laivassa myrskysäällä, ruvennut parkumaan ja siten kutsunut äidin
apuun. Mutta vähitellen oli Kepukin viisastunut, huomannut että
tuollaisesta Jukon hemmotteluista oli hyötyä hänellekin, jos kohta ei
välittömästi: Äidin päivät näet menivät noissa hemmotteluissa niin
tarkkaan, että sillä ei ollut aikaa pitää häntä kurissa, joten siis
hänkin sai rauhassa kehittää luontaisia taipumuksiansa. Sattuipa joskus
vielä niinkin, että hän koetti kiinnittää äidin mielen ja rakkauden
yksinomaan sen lemmikkipoikaan Jukoon. Kerrankin, kun hän oli särkenyt
kahvikupin, pisti hän Jukoa terävällä tikulla, toivossa että se
rupeaisi siitä huutamaan ja siten kiinnittäisi äidin ajatukset
rauhottelupuuhiin. Eikä hän tullutkaan siinä väärin laskeneeksi.

Niin olivat veljekset siis saaneet kehittyä vapaasti, kuten luonnon
ihmisen tuleekin. Ainoastaan ympäristön yhteinen vaikutus oli jossain
määrin vaikuttanut heihin kasvattavasti ja tavallaan siis ehkäissyt
aivan vapaata kehitystä. Niinpä oli heihin jo pienestä pitäen
imeytyneet miesten miehekkäät eleet, joita he olivat alati nähneet ja
niiden sangen koristelemattomat, usein aivan voimakkaat puheenparret ja
erikoissanat. Ne olivat imeytyneet heihin niin, että tuntuivat heistä
aivan luonnollisilta ja siten oli varsinkin Jukosta kehittynyt
kansalainen, jolla nuoresta iästänsä huolimatta oli jo kaikki
aikamiehen eleet ja puhetavat. Varsinkin tämä nuorempi veli, Juko
Pynninen, oli osottanut niiden oppimisessa suurta lahjakkuutta ja
synnynnäistä taipumusta: pönäkkänä, kädet housuntaskuissa, viisaan ja
miehekkään näköisenä seisoksi tämä tanakka pojannaskali usein ja
tarkasteli ihmisten puuhia ja pani mieleensä miesten eleitä ja
puhetapoja.

       *       *       *       *       *

Mutta ryhdymme nyt asiaa käsittelemään, tarkastamaan miestä, joka oli
suuri jo pienenä.

Vihdoinkin oli äiti pakotettu vierottamaan rakkaimman poikansa
rinnasta, niin raskas kuin se askel hänelle olikin. Vanhan tavan mukaan
oli hän salaa voitanut rinnanpäänsä tervalla, johon oli omituista makua
antamaan sekotettu maliheinää. Jukoa tuo outo maku oli heti tympäissyt
ja hän oli alkanut kartella koko imemistä, ja niin seisoi nyt pikku
mies tärkeässä elämän vaihteessa. Äiti taas, ettei nuoressa miehessä
heräisi epäluulo ja petos siten paljastuisi, aivan kehotteli lastansa:

"Juko!... Eikö se Juko-lapsi tule nyt imemään?... Ju-uuko!" leikitteli
hän kerrankin semmoisen kehotuksen lopussa pitkään, äidin omituisella
mairittelevalla tavalla.

Mutta nyt yritti Juko sittekin vielä kerran. Seisaaltansa käsin kurotti
hän huulensa päästäksensä herkulliseen ravintoon käsiksi. Äiti, joka
istui penkillä, kumartautui, että lapsi paremmin ylettyisi, silitteli
sen pörröistä päätä ja hyvitteli surkuttelevalla äänellä:

"Juko-rukka!... Se on äidin poika, se Juko!... Onko se Juko äidin
poika?" koetti hän viekkaasti mairitella.

Mutta Juko hylkäsikin äkkiä koko rinnan, ja nyt kuvastui hänessä koko
ympäristö, etenkin sen mies: Hän näet seisoi taas hajareisin, kädet
housuntaskussa, kuin jotain miettien, syläistä töpäytti sitte
tietoisesti ja lausui maidosta:

"Voi taatana kun te on pahaa!"

"Mikä te on pahaa?" leikitteli äiti kiirehtien, hellästi matkimalla, ja
ryhtyen pyyhkimään Jukon suuta esiliinallansa, jatkoi kuin anoen:

"Annahan kun äiti pyyhkii lapsensa suun!... No Juko!"

"Et taa!" kivahti silloin jo Juko, jota äskeinen vastoinkäyminen rupesi
jo harmittamaan.

"No ... no Juko?" yritti vielä äiti taivutella, mutta poika siitä jo
suuttui, riistäytyi pois käsistä ja toisti jo aivan ärjäsemällä:

"Ei taa!"

Äiti jättikin hänet rauhaan. Juko oli alussa ikään kuin välinpitämätön
ja pyyhki hihalla suunsa. Mutta sitte alkoi hän tuntea ikäänkuin nälkää
ja ehkä juuri sen johdosta ajatella asiaa, ei tosin erittäin syvästi,
mutta sen verran, että alkoi vaistomaisesti suuttua jollekin yleensä.
Viis hän välitti siitäkään, mille hän suuttui. Hän vain alkoi
umpimähkään juonitella, ensin ikäänkuin varovasti, tai kuin alkuun
päästäksensä. Hän alkoi puoli-itkien ikäänkuin itsekseen väyvättää:

"Väy ... väy ... väy ... väy!"

"Vauvako se on Juko pojalla?... Vauvako?" koki äiti sotkea asiaa
leikillä. Juko katsahtaa muljautti häneen ja lakkasi väyvättämästä,
odottaen, että äiti vieläkin leikittelisi, jolloin hän saisi oikein
suuttua.

Mutta äiti ei sattunutkaan jatkamaan hemmottelevaa leikin laskuansa.
Hetken odotti vielä Juko, ja kun ei mitään tullut, meni hän äitinsä luo
sitä ärsyttämään. Kieltääksensä muka sitä enää leikittelemästä ja
matkimasta "väy ... väy", hän löi äitiä polveen ja tiuskaisi:

"Et taa matkia?"

"Eikö äiti saa Juko-poikaansa matkia?" pani äiti asian leikiksi ja
silloin voi jo Juko ruveta täysissä tosissaan juonittelemaan ja
itkemään:

"Väy ... väy ... väy ... väy!"

       *       *       *       *       *

Tätä menoa oli jo kestänyt kotvanen. Äiti pani parastansa, mutta Juko
siitä vain yltyi, odottaen lisälohdutusta. Vihdoin heitti äiti hänet
rauhaan. Hyvän tovin juonitteli poika yksinänsä. Huomattuaan että äiti
oli hänet nyt jättänyt rauhassa juonittelemaan, suuttui hän, tuli
katkeramieliseksi ja huusi jo parkumalla.

Mutta nyt kohtasi häntä se onnettomuus, että äidin täytyi lähteä
joksikin aikaa pois huoneesta. Se häntä suututti, sillä hän ei
viitsinyt itkeä ja juonitella, kun ei ollut ketään sitä kuulemassa. Kun
siis äiti viipyi, lakkasikin hän itkemästä ja kuivaili pikkurystyillään
silmiänsä, samalla nikahdellen ja vihoitellen.

Mutta kohta palasi äiti. Juko odotti, toivoi äidin alkavan häntä
hemmoitella. Mutta ei. Äiti puuhaili keittohommissa. Vielä hän odotti.
Taaskin turhaan. Silloin, herättääksensä äidin huomiota, hän ärjäsi
äkkiä:

"Enkä huoli tittii!"

"Eikö se Juko-lapsi huoli enää äidin tissiä!" oli leikkisä äiti
ihmettelevinään ja lisäsi asian oikeaa laatua sotkeaksensa:

"Huoli nyt, hyvä Juko!... Huolithan?"

"Enkä huoli!" puistaisi suuttunut mies kyynäspäitänsä.

"No voi, voi sitä Jukoa!... Pitää nyt lapsen huolia!" leikitteli äiti
edelleen. Nyt poika jo ärjäsi.

"Enkä huoli!... Elä tiinä kiutaa!"

Ja suuttuneena siitä että häntä muka kiusattiin imemään, alkoi hän nyt
itkeä aivan onnettomaksi tekeytyen. Viimein suututti se viereisessä
huoneessa nukkuvaa isää. Se tuli ja sanoi äidille ovelta:

"Etkö sinä nyt saa tuon penikan suuta tukkeutumaan!"

Äiti joutui tavallaan ristituleen. Hän koetti nyt rauhotella hellästi:

"Elä itke, lapsi-kulta ... tahi isä suuttuu..."

"Tuuttukoon!" tyrkkäsi Juko kyynäspäillänsä, salaten siten sitä
vaikutusta, mikä isän esiintymisellä sittekin häneen oli. Koko hänen
elämänsä oli nyt noin vähässä ajassa tullut katkeraksi ja hän vannoi
uhkaillen, tosin varovasti ettei isä kuulisi:

"Vaikka miten tuuttuiti, niin... Et taa!" käänsi hän ärjäisyksi kun
äiti pyyhki hänen nenänsä alustaa. Alkoi uusi juonittelu. Äiti ei
tiennyt miten saada tämä itsepäinen, elämän muutoksen katkeroittama
mies tyyntymään ja unohtamaan kolmivuotisen menneisyytensä.

       *       *       *       *       *

Onneksi sattui silloin toinen veli, Kepu, leikkimään puhaltelemalla
olenkorrella saippuakuplia. Siihen turvautui nyt äiti, viekastellen:

"Katsohan, Juko, kun Kepukin puhaltaa saippuakuplia!... Katsohan
kulta-Juko!... Noin koreita kuplia se Kepu puhaltaa! Katsohan, Juko!"

"Enkä katto!" äsähti poika, mutta ei kumminkaan malttanut olla
vilkaisematta. Ja oitis kiinnittävätkin nuo loistavaväriset kuplat
hänen mieltänsä siinä määrin, että kun äiti ei enää kehotustansa
toistanut, hän itse uudisti, äitiänsä siten uuteen pyyntöön ärsyttäen:
"Uhallakaan en katto!"

"Katso nyt!... Noin koreita kuplia se Kepu-veikko puhaltaa hyvälle
Jukolle!" tekeytyi äiti aivan imeläksi ja hyvitteli samalla
tosissaankin. Kotvasen aikaa sitä maanittelua jatkui. Vihdoin alkoi
taas äiti siihen väsyä ja huomattuansa taas jäävänsä yksin, heittikin
poika itkunsa, meni Kepu-veljensä kimppuun ja vaati jyrkästi tältä
olkipilliä ja kahvikuppia, jossa oli saippuavettä:

"Anna poit te pilli, jotta taa puhaltaa!"

Mutta tietysti ei Kepu ollut altis omaansa luovuttamaan. Hän tyrkkäsi
Jukoa pois ja ilmotti:

"Enkä anna!"

"Anna tukkelaan!" suuttui silloin elämän muutoksesta ärtynyt
kansalainen ja varustautui riistämään veljensä omaisuutta.

"Elä tule!" kielsi Kepu, otti saippuavesi-kahvikuppinsa toiseen
käteensä, toiseen pillinsä ja lähti viemään niitä turvaan. Juko
heittäytyi silloin lattialle mahallensa, tarttui takaa päin Kepun
oikeaan jalkaan kaksin käsin ja alkoi parkua. Kepu veti häntä
perässänsä, kokien yhdellä jalalla liikata lönttyyttää, varoen samalla,
ettei saippuavesi vain läikkyisi. Juko parkui kuin syötävä, jalasta
tanakasti kiinni pitäen, lattiaa pitkin siten vetäytyen ja huutaen:

"Anna poit te pilli!... Anna poit te pilli!"

Kepu potkasi jo toisella jalallaan taa päin, umpimähkään ja varoen
ettei äiti näkisi ja älähti samalla, äitiä sotkeakseen, veljeään väärin
syyttäen:

"Elä pure, kuule, kantapäätä!"

Mutta Juko huomasikin siitä ruveta puremaan ja uhkasi puraistessaan:

"Pulen kyllä!"

"Voi! ... äiti!... Juko puree!" älähti nyt Kepu jo ja nyt hänen ei enää
tarvinnutkaan valehdella. Veljesten välillä syttyi ilmi-taistelu.
Molemmat huusivat ja voivottelivat. Äiti asettui tietysti
lempilapsensa, Jukon puolelle, tukisti Kepua ja käski äkäisesti:

"Anna sukkelaan se saippuavesi ja pilli lapselle!... Mitä sinä niillä
itse teet ... iso pojan tölkki!"

Ja Kepun täytyi tietysti totella, varsinkin kun äiti uhkasi sanoa
isälle ja isä jo kolkuttikin seinää uhkaavasti. Hän vei kahvikupin
pöydälle, mutta ettei toinen velikään siitä hyötyisi, kaatoi hän sen
pöydälle pannessaan, muka vahingossa, samalla pitäen varaansa ettei
äiti näe. Juko siitä yltyi parkumaan kuin syötävä. Äiti löi Kepua
päälakeen, mutta tämä puolustautui, viattomaksi tekeytyen:

"Niin kun se itse kaatui ... kun Juko sysäsi sitä ensin!"

Nyt oli jo isä menettänyt malttinsa. Hän tuli ovelle ja käski äitiä:

"Ota nyt kerrankin patukka ja anna niille niin, että kintut ovat
kirjavina, niin herkeävät... Kun huutavat ja ulisevat siinä kuin pahat
vasikat!"

Pojat heittää muljauttivat häneen tyytymättömän, epäluuloisen katseen
ja synkkenivät, vaikenivat. Isä poistui, katsahti nuorimpaan
perilliseen vihaisesti ja arveli siitä kuin puoli itsekseen puhuen:

"Kuritta kasvanut kakara!... Mikä Juko Pynninen hänestä lopulta tulla
vääntäytyneekin!"



II.


Tietysti ei äiti pannut isän äskeistä käskyä täytäntöön. Se olisi
kuitenkin ehkä jo semmoisenansakin vaikuttanut, sillä molemmat
veljekset käsittivät aivan tietämättänsä, että isän luonnossa oli
jotain samanlaista -- niin sanottua miehen luontoa -- kuin heissäkin.
Mutta äiti pilasi aivan tietämättään taas asian. Hän käsitti sen surun,
joka painoi Jukoa näin tärkeässä elämän vaiheessa, teki sen
onnettomaksi ja ärtyisäksi. Siksi oli hän nyt Jukolle tavallista
hellempi. Sen silmiä pyyhkien hyvitteli ja rauhotteli hän hiljaa kuin
isästä salaa puhuen:

"Ei äiti anna isän lyödä lastaan ... äidin omaa kultaa... Eihän äiti
anna... Eihän Juko?"

Juko puhahti vain, itkun jätteitä pidätellen ja hieroksi silmiänsä ja
oli jo tyyntyä. Mutta äidin vakuutus antoi hänelle uutta rohkeutta.
Hetkisen murjotettuansa unohti hän koko isän, alkoi juonitella ja
lopulta joutui Kepun kanssa tukkanuottasille.

Nyt ei äiti enää tiennyt mitä tehdä. Peläten isän jo sekaantuvan
asiaan, keksi hän keinon, millä pelastaa lapsi joutumasta
kuritettavaksi. Hän ehdotti yht'äkkiä:

"Meneekö Juko ja Kepu hakemaan Kärnän Matilta koiran pennun?"

Se auttoi. Riemastuneena huudahti Kepu: "Voi, Juko!... Mennään hakemaan
Kärnän Matilta koiran pentu!"

"Meneekö se Juko-poika?" mielisteli äiti edelleen. Juko aikoi antaa
äidin häntä rukoilla, mutta tämä sattuikin, aivan ääntään muuttaen
sanomaan:

"Ei Juko mene!... Kepu saa mennä yksin!"

Silloin oli Juko valmis: Nähdessään Kepun jo olevan lähtöhommissa,
alkoi hän kiskoa siltä hattua, uhkaillen:

"Tulenpat hakemaan koiran pennun!... Anna poit te hattu!"

Niin sai äiti heidät vihdoinkin, pitkien valmistuksien
jälkeen, matkalle. Sovinnossa he lähtivätkin. Heillä oli pienet
leikkikärrin-pahaset. Ne he ottivat mukaansa. Kepu veti niitä, aisoissa
juosten ja Juko juosta palleroitti jälestä, niin että koko poika
kallisteli juoksun tahdissa puolelta toiselle, sen mukaan kuin
lyhkäiset jalat liikkuivat. Toransa olivat he jo sopineet niin tyyten
että Kepu antoi Jukolle patukan ja käski hevosena olostansa
innostuneena:

"Juko! Lyö sinä sitte tällä minua, jotta minä oikein juoksen... Kun
sinä olet ajaja."

"Voi taakeli!" innostui Juko, saatuansa niin suuremmoisen tehtävän,
kuin hevosmiehenä olon. Hevosmiesluonto heräsi. Hän löi patukalla tietä
ja komensi sitä kuin hevosta:

"Ptuu, tinä pelhana!"

Kepu potki kärrin edessä, kuten vikuri hevonen, joka koettaa syöksähtää
ravaamaan, mutta ei pääse paikalta, koska ajaja pitelee ohjista. Ja kun
Juko ei joutunut, pyysi hän sitä:

"No nyt jo lyö, Juko!"

"Pah, luuna!" sivalti Juko patukalla umpimähkään. Kepu syöksyi täyteen
ravijuoksuun. Juko koki painaa vekeltää perästä, mikä lyhyistä sääristä
lähti, mutta ei jaksanut pysyä mukana, suuttui ja huusi:

"Elä jätä ... tahi kun minä tanon itälle!"

Kepu pysähtyikin ja kun Juko oli hänet saavuttanut, arveli hän sille,
hevosena olostansa ylpeillen:

"Jos sinäkin, Juko, olisit hevonen, niin sitte sinä kun oikein
juoksisit!... Juoksisithan, Juko?"

Juko siitä innostui ja alkoi keskustelu. Nyt hän jo hevosena oloansa
ajatellen kehasi:

"Ja titte kun minä töitin heinää... Ja jot oliti häntä niin titä kun
minä heiluttaitin!... Ppah!" innostui hän ja löi taas tietä patukalla.

"Ii-ha-ha-ha!" hirnasi Kepu, painoi päänsä ryntäitänsä vasten, kuten
ohjaksista kovasti pideltävä, rimpuileva ori. Juko siitä innostui
ympäristön hevosmieheksi ja hänen hevosmiesluontonsa nousi niin, että
hän topakkana, kädet housun taskussa syrjässä seisten karjasi, kuten
oli kuullut isänsä karjaisevan oriille:

"Ptuu, tinä taakelin työtävä!"

Kepu rupesi silloin kamalasti potkimaan ja ärähtelemään, kuten
vihastunut, lyötävä ori. Hevosmiehen varmuudella katseli sitä Juko,
kädet entistä tietoisemmin housun taskuihin työnnettynä ja ärjäsi
isänsä tavoin:

"Nyt kun te tiinä vänkäilee!... Ptuu, konkali!"

       *       *       *       *       *

Kun Juko oli aikansa siten hevostansa tepasteluttanut, antoi hän sen
ravata ja painoi itse perästä. Mutta äkkiä pysähtyikin Kepu. Hän oli
huomannut tiepuolesta keltapillikkeen ja ilmotti:

"Keltapillike!... Nyt, Juko, soitetaan sen pillillä!"

Niin he tekivätkin. Katkasivat kumpikin kukkansa, nyppivät siitä
pillikkeitä ja puhalsivat, että posket olivat pullollansa, samalla toki
jatkoivat he matkaansakin, hiljaa kävellen. Kepu ylpeili jo
soittimestansa:

"Kun olisi niin iso pilli kuin ... kuin..."

Hän tapaili sopivaa vertausta, ja jatkoi umpimähkää:

"Kun se olisi niin suuri kuin talo ... ja pelto ... ja mökki ... ja
kaikki, niin sitte kun sitä soitettaisi!... Soitettaisikos, Juko?"

"Toitettaiti!" kehäsi Juko. Toinen isonsi vertaustaan:

"Ja jos olisi niin iso iso pilli kun Vornasen talo ... ja kylä ... ja
vaikka niin iso, kuin koko maailma, niin soitettaisiko sittekin?"

"Toitettaiti kyllä!" puhalsi Juko pilliin posket pullollansa, ja kun
Kepu vieläkin lisäsi pillin suuruutta, ilmotti hän tietoisena:

"Vaikka oliti miten ito, niin toitettaiti!"

Mutta nyt yhtyi heihin Matikaisen pikkupoika Viku, joka oli Jukon
ikäinen, mutta juoksenteli vielä mekkoon puettuna. Se oli kuullut
puhuttavan Jukon äidin aikomuksesta vierottaa Juko rinnasta, tuli
juosta vekeltäen, että mekko heilui ja ilmotteli kiireesti, sanoja
tapaillen, hengästyneenä, kuin olisi asia ollut hyvin tärkeä:

"Juko hoi ... tinun äiti tano ... te tano jotta ... jotta te tano,
jotta hän ei anna enää tinulle tittii."

Juko ei käsittänyt asiaa selvästi, mutta vaistomaisesti hän toki alkoi
nyt aavistaa, että joku juoni on häntä vastaan punottu. Siksipä hänestä
tuntuikin Vikun ilmotus jonkunlaiselta ilkkumiselta. Hän suuttui
poikaan hieman, katsoi siihen vakavasti, kädet housun taskussa ja jo
antoi vastaan, vihastuneena murahtaen:

"Mikät tinä itte olet!... Kun ei ole vielä houtujakaan jalattati!"

Viku nauroi, suu irvellään, leveästi, kuin ilkkuen, nosti sitte
mekkonsa helmaa ja kehui: "Mutta onpa mekko!"

Hän kyyristyi kuin jotain tekemään, oli hyvällä tuulella ja jatkoi
kehumistaan:

"Ja itällä on tarkahoutut ja titte ... ja titte", tapaili hän jotain
muutakin. Kepu tuli uteliaaksi ja auttoi:

"Ja mitä sitte ... sillä isälläsi on?"

"Tillä on vaikka mitä!" kerskasi siihen Viku, ylväänä isänsä
rikkauksista.

"Onko vaikka lakrissiakin ... ja rinkeliä ... ja mesileipää ja ihan
vaikka mitä?" luetteli Kepu kuin jotakin kysyäksensä. Juko murjotti
äsken kuulemaansa asiaa hautoen. Viku myönsi umpimähkään:

"On tiliä ... ja Vornaten akalla on pieni vauva."

Juko kuunteli epäluuloisena, ikäänkuin mieltänsä myrryttäen. Mutta Kepu
joka oli jo kuullut Vornasen Liisan pikkupojasta puhuttavan, tarttuikin
asiaan, kuten tuttuun aiheeseen ja suurenteli:

"Ja nyt kun se Vornasen Aku sitä lasta souvattaa... Ja se kun oikein
huutaa, se lapsi, niin sitte se Aku!..."

Viku aivan kykistyi nauraa hihittämään, kädet mekon taskuihin
pistettyinä. Hän ei itsekään tajunnut, mille hän nauroi ja kopeilikin
jo, jotain ylimalkaista kehuttavaa tapaillen, ylväästi:

"Ja titte kun te... Voi, voi!" loppuivat ajatukset kesken. Kepu silloin
riehahti:

"Pojat! ... Mennäänpäs katsomaan sitä Vornasen lasta!"

"Mennään!" ihastui Viku ja he lähtivät juosta pinkaisemaan Vornasen
mökille, niin että Vikun mekon helmat vain heiluivat. Juko jurotti
edelleenkin, mutta nähtyänsä, että toiset eivät häntä odota, läksi hän
juosta tökertämään perästä. Ja osaksi siitä syystä, koska hän tajusi,
että varsinainen huuto nyt ei auta, osaksi kun ei päässyt oikeaan
alkuun, juonitteli hän kuin yksiksensä: leuka tärisi juoksun tahdissa
ja samassa tahdissa väyvätteli hän puoli-itkien, kuin ajatuksettomana.

"Väy ... väy ... väy ... väy!"

       *       *       *       *       *

Vornasen Aku oli Kepun ikäinen. Aluksi oli hän uuden veljensä tulosta
riemastunut, mutta jouduttuansa nyt sitä souvattamaan, oli hän
muuttanut mielipiteensä. Uusi tulokas oli hänestä nyt jo aivan
tarpeeton perheen lisä. Aivan kiitolliseksi oli hän tullut jo
isäänsäkin kohtaan, kuullessansa sen kerrankin uuden tulokkaan itkiessä
ikäänkuin nuhtelevan äitiä, huomauttaen:

"Sen siihen vielä piti viskata!... Ikäänkuin tästä entisestäkin
vekarasta jo ei olisi ollut kylliksi ristiä!"

Nyt hän taas souvatteli veljeänsä. Tuvassa ei ollut ketään muita ja
ajan kuluksi hän jo silloin hylkäsi kätkyen yksin ja etsi jotain
parempaa ajan kuluketta: Aluksi hän löi seinäpallia, mutta kun
semmoinen yksin lyöminen ei huvittanut, ryhtyi hän soittamaan
savikukolla.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt pari säveltä puhaltaa, kun porstuasta
kuului ihmisten ääniä. Hän luuli äitinsä olevan tulossa, säikähti,
heitti savikukon nopeasti penkille ja syöksyi, tukkapäänsä
pelastuksesta huolehtien, työnsä ääreen, alkaen souvattaa hartaasti,
ikäänkuin ei olisi työnsä äärestä hievahtanutkaan.

Mutta tulijat olivatkin meidän kolme tuttua poikaamme. He tulivat
varovasti, luullen talon isäntäväen olevan kotona. Oitis huomasivat
toki sen olevan poissa ja Kepu korjasi erehdyksensä -- liian hiljaisen
tulonsa -- syöksymällä päätä pahkaa sänkyyn, jossa laski häränpyllyn ja
kehasi:

"Nyt on hyvä, kun ei ole Akun isää eikä äitiäkään!... Onhan pojat?"

Mutta toiset eivät joutaneet vastaamaan, sillä Viku oli jo löytänyt
savikukon ja puhalsi siihen niin että posket olivat haleta. Silloin
Juko, joka oli omien asioittensa ja varsinkin Vikun äskeisen ilmotuksen
johdosta pahalla päällä, syöksyi soittajan kimppuun, alkaen vaatia:

"Anna poit te tavikukko!"

Viku juoksi pakoon ja puhalsi yhä kovemmin. Juko painoi perästä ja
vaati jo puoli-itkien, tiukasti, miltei ärjäsemällä:

"Anna poit te, kuule!... Anna tukkelaan!"

Mutta ei. Viku juoksi pakoon ja puhalsi. Silloin täytyi Jukon jo ruveta
parkumaan. Hän itki täyttä voimaa:

"Yyy! ... Y-yyyy! ... Y-yyyyy!" parkasi hän jo kun olisi ollut häntä
äkkiä veitsellä pistetty. Viku jo pysähtyi. Sen johdosta pääsi Juko
häneen käsiksi ja alkoi retuuttaa mekosta, yhä vain parkuen ja vaatien
kukkoa.

"Anna poit te kukko!... Anna poit!"

Meluun heräsi lapsi ja alkoi huutaa, niin että naama meni punaiseksi.
Viku säikähti sitä, luullen äidin tulevan hätään. Nopeasti viskasi hän
savikukon pois, ollaksensa äidin saapuessa muka viaton. Juko otti
kukon, puhahteli vihaisesti, pyyhki likaisilla käsillään silmäänsä ja
alkoi puhaltaa, ikäänkuin sulattaaksensa sydäntänsä, näyttämällä
toisille, että hän se nyt on savikukon herra.

Mutta taas kohtasi häntä kova onni: Toiset eivät välittäneetkään hänen
soittamisestansa mitään. Aluksi he näet huolehtivat omasta
turvallisuudestansa äidin tulon varalta, ja kun äitiä ei kuulunutkaan,
veti pikku lapsen itku heidän huomiotansa. He tarkastelivat huutavaa
lasta aivan läheltä, joten Jukon puhallus jäi aivan huomaamatta. Se
taas kaiveli ärtynyttä Jukon mieltä. Hän murjotti yksinänsä. Kepu
ihmetteli lasta:

"Voi kun sillä on punaiset kasvot!"

"Oi-joi!" oli Vikukin ymmärtävinänsä asiaa. Keskustelu kääntyi pikku
itkijään. Aku kehasi siitä:

"Se on äidin!"

Toiset katsoivat suu auki. Vihdoin tiedusti Kepu:

"Mistäs se äitisi sen sai?"

"Saunan karsinasta!" kerskasi nyt Aku, joka tuli tiedostaan ylpeäksi.
Kepu oli ymmällä, sillä hän oli saunan karsinasta löytänyt ainoastaan
sättiä. Siksipä hän utelikin, tökertäen:

"Entäs miten se sai sen sieltä karsinasta?"

"Se vain löysi sen ja sitte kääri riepuun... Ja sitte tuotiin äidille
vehnäistä ja piiroita ja kaikkia!" selitti Aku yhä viisaampana. Taas
puhalsi Juko, toivoen että se suututtaisi toisia. Mutta ei. Lapsi
parkui jo niin että oli pakahtua. Viku siitä innostui ylpeilemään:

"Voi pilu kun te huutaa!"

"Mitä se huutaa?" tiedusti Kepukin, mutta Aku ei tiennyt. Viku, jolla
oli pikku sisar, oli äitinsä hoitopuuhista yhtä ja toista huomannut,
arveli jo itkun syistä:

"Pittittääkö titä?"

Kukaan ei tiennyt. Aku koetti souvattaa parhaansa mukaan. Juko huomasi
olevansa aivan unohdettu. Hän suuttui, sydämistyi ja koetti herättää
huomiota, alkaen juonitella kovaäänisesti, ikäänkuin itsekseen uhaten:

"Enkä toita tavikukolla!"

Vieläkään eivät toiset joutaneet kääntämään häneen huomiota. Siksipä
hän hetkisen odotettuansa aivan ärjäsi:

"Enkä toita!"



III.


Mutta Vornasen Liisa olikin jo kuullut lapsensa itkun ja riensi sitä
viihdyttelemään. Hän kohenteli sen riepuja, kopeloi kapaluuksia ja
hyvitteli, huulet pitkäksi supukaksi lapsen kasvoja kohti kurottaen:

"Voi, voi sitä lasta!... Voi sitä äidin kultaa!... Aa ... aa ... aa ...
aa!" käänsi hän hyvittelyn lauluksi ja souvatteli ja viihdytteli.
Vieraat pojat katsoivat tapausta kierosti, hiljaa. Jukokaan ei
uskaltanut enää ääneensä kiukutella. Kepu kaiveli sormella nenäänsä ja
Aku varustautui luiskahtamaan tämän välikohtauksen aikana pois koko
tuvasta.

Pian sai Liisa toki lapsen viihtymään, kumartui kätkyen viereen ja
ryhtyi imettämään. Sitä tehdessä muisti hän Jukon äidin sanoneen
aikovansa näinä päivinä vieroittaa Jukon ja hän alkoi pojalle
leikitellä:

"Vieläkös se Juko imee?... Vieläkö, Juko?"

Juko katsahtaa muljautti häneen omituisesti, eikä vastannut. Mutta
Liisa tenäsi itsepäisesti, tavallaan Jukoa leikillä kiusatakseen:

"Kuule, Juko Pynninen!... Vieläkö sinä imet!... Sano nyt, Juko!"

"Enkä tano!" uhkasi silloin suutuksissaan oleva poika, jonka
vaistomaiset epäluulot tämän keskustelun johdosta taas heräsivät.

"Enkäkä tano?... Minkätähden sinä et tano?" matkia leikitteli Liisa ja
lisäsi:

"Tuleppas tänne, Juko Pynninen, niin Liisa antaa sinulle!... Tule nyt
ime, Juko."

Taas vaikeni Juko ja synkkeni. Koko asia oli näet hänelle jo kuin joku
kiusan kysymys. Liisa jatkoi leikittelyä:

"Tuletko sinä, Juko, imemään?... Tuletko?"

"Enkä!" puistalti äkämystyvä mies kyynäspäitänsä, ikään kuin häntä
olisi jo väkisin viety.

"Tu-ule nyt, Juko!" veti Liisa pitkään, muka mairitellen, ja nousten
imettämästä, kysyi hän: "Minkä tähden se Juko ei huoli Liisalta?... No
Juko?"

Mutta Juko luuli Liisan tulevan häntä väkisin imettämään, lähti kädet
housun taskuissa, kauvempaa varovasti kiertäen ulos ja vihaisesti
syrjäsilmäyksin muljauttaen, mieli myrtyneenä, uhkasi mennessään kuin
itsekseen, ynseästi ääntäen:

"Vähättelen minä tinun tittittäti".

       *       *       *       *       *

Toiset pojat poistuivat Jukon perästä. Aku oli varovaisuuden vuoksi
paennut jo kylä-tielle asti ja odotteli siellä toisia. He yhtyivät,
leipoivat puron rannalla muutamia savileipiä, asettivat ne paistumaan
ja Kepu arveli:

"Kun olisivat nämä savileivät mesileipää!... Tahi jos löytyisi saunan
karsinasta mesileipääkin, niin että sitä olisi vaikka miten söisi, niin
sitte sitä syötäisi. Vai mitä, Aku?"

"Syötäisi... Eikä leipää sitte tarvitsisi ollakaan!" myönsi Aku. He
ihastuivat. Kepu jo laski:

"Ja sitte et sinäkään, Aku, tarvitseisi souvattaa... Mentäisi vain
saunan karsinaan ja syötäisi mesileipää... Niinhän, Aku!"

Juko kaiveli tikulla savea, kuin yksikseen puuhaellen, ja lauloi
Matikaisen rengiltä kuulemaansa laulua, ajatuksissaan, kuin
puoliääneensä hyräillen:

    "Tytämmettäni lakattan
    tua elinaikani."

Nyt vasta kääntyi Akun mieli erikoisemmin Jukoon. Hän oli kuullut
puhuttavan sen vieroittamisesta ja ilmoitti nyt, kuten jonkun hyvin
tärkeän uutisen, varottaen:

"Kuule, Juko!... Sinun äitisi tissi on tervattu!... Elä ime sitä!"

Jukon silmät aivan suurenivat. Hän katsoi Akuun omituisin mielin, veti
sitte pitkähköt nenänsä alukset takaisin sieramiinsa, eikä aluksi
tiennyt mitä sanoa. Aku selitti lisää, auttaakseen miestä asian
perille:

"Se kävi meiltä hakemassa maliheiniä, ja sitte se sanoi, että nyt hän
sen tervaa."

Nyt Juko viskasi häntä jo tikullansa, mutta ei keksinyt mitään
sanottavaa, eikä tiennyt edes suuttuako hänen pitäisi, vaiko häpeillä.
Hän vain katsoa tuijotti Akuun synkkänä, kuin epäluuloisena. Kun ei
vastausta kuulunut, ryhtyi Aku tekemään toisten kanssa kalakukkoa,
jonka kuori tehtiin savesta ja kaloiksi pantiin tikkuja.

Juko murjotteli yksinänsä ja hautoi asiaa. Nyt hän jo alkoi tajuta,
että häntä on petetty, hänen oikeuksiansa loukattu. Hetken sitä
mietittyänsä, viskasi hän vihansa Akuun, joka oli asian ilmoittanut,
otti pienen palikan, meni ääneti kukon tekopuuhissa kyyryllänsä
hääräilevän Akun luo ja löi sitä ilman mitään muuta palikalla päähän,
ähähtäen äskeisen asian johdosta vihaisen:

"Elä valettele!"

Tietysti Aku semmoisesta suuttui, nousi, sylkäsi Jukon silmille ja
huusi:

"Elä lyö, kuule, palikalla, tahi kun minä sylkäsen."

"Lyönpät!" heristi loukattu Juko, aikoen lyödä toistamiseen.

"Sylkäsempäs minäkin!" ärtyi Aku puolestaan ja teki mitä uhkasi.

"Voi, voi!" parkasi siitä myrtynyt Juko tarkotuksessa säikyttää Aku
tuolla parkaisulla.

"No mitäs sinä lyöt!" puolustautui Aku.

"No mität tinä tylet!" syytti häntä lyöjä, itku jo kurkussa ja yhä vain
heristellen. Lopuksi tarrasivat he käsirysysille. Aku mukiloi
nyrkillänsä, mutta Juko veti tukasta.

"Elä revi tukasta!" uhkui siitä raivostunut Aku:

"Mität tinä tappelet!" puolustautui Juko puoli itkien, mutta lankesi
samassa, Aku oli silloin päästä voitolle. Hädissään tarrautui
oikeuksiansa puolustaessa kiihtynyt kansalainen hänen jalkaansa, kokien
siten päästä hampain sen pohkeesen käsiksi. Se onnistuikin kerran. Aku
älähti. Mutta kun Juko yritti tehdä saman tempun uudestaan, potkasikin
Aku häntä leukaan. Hän hellitti silloin koko jalan, nousi ja lähti
yksinänsä astua väännättelemään pois, itkien astuessaan, minkä vain
kurkusta lähti.

Kappaleen matkaa siten paruttuansa, ja kun ei kukaan tullut jälestä,
pysähtyi hän, viskasi palikalla ja uhkasi itkunsa seasta:

"Näytän minä tinulle vielä!"

       *       *       *       *       *

Tämä riita painui toki pian pois heidän sopuansa häiritsemästä. Nyt oli
näet joutunut riitaan Kepu ja Viku eräästä savileivästä ja se riita se
tunki Jukon ja Akun välisen toran pois mielestä. Syntyneessä
käsirysyssä Juko jo avitteli Vikua, saaden siten kostaa Akulle osan
äskeistä.

Mutta tämäkin tora meni pian ohi. Ikäänkuin sitä sovittaaksensa oli
Kepu näet taas asettunut Karrin aisoihin hevoseksi ja siinä pisti hänen
päähänsä huudahtaa yht'äkkiä:

"Pojat! Kengitetäänkö hevosta!"

Tappelijat keskeyttivät torailunsa. Kepu järjesteli jo:

"Minä olen hevosena... Ja sitte vaikka Juko on seppänä ja Aku pitää
jalkaa."

Pian olikin hevosen kengitys menossa. Kepu oli nelinkontin tiellä ja
potki vastaan, kun Aku piti jalkaa. Juho kengitti tosissaan hääräillen,
löi vasaran virkaa toimittavalla palikalla naulaa kantapäähän ja Viku
piti potkivaa hevosta kiinni. Mutta sepän mieli oli edelleenkin
vihainen. Kun hevonen potki vastaan, oikasi hän itsensä kumarasta,
lyödä mukasi hevosta Kärnän tavoin lautaselle ja ärjäsi:

"To, työtävä!"

Ja niin saatiin hevonen kenkään ja varustauduttiin matkaa jatkamaan.
Mutta Jukon mielen olivat äskeiset tapaukset ja ilmiannot sittekin
myrryttäneet niin, että hän ei päässyt aivan ennalleen. Hän oli jo niin
katkera, että ei kyennyt selvästi käsittämään sitäkään suurta pääasiaa,
joka nyt teki hänet juonikkaaksi, vaan oli ärtyinen ja vihainen
kaikelle, aivan umpimähkään.

Nyt vaelsivat he toki lopultakin Kärnän taloon, koiran pentua hakemaan.
Kepu oli taas kärrin aisoissa, Juko piteli ohjaksista ja toiset
painoivat rinnalla. Aku innostui nyt laskemaan.

"Jos meillä olisi oikein isot kärrit ja sitte kun otettaisi saunan
karsinasta oikein monta pientä lasta ja pantaisi niihin kärreihin, niin
sitte siinä olisi lasta!... Vai eikö olisi, Kepu?"

"Olisi!" täytyi Kepun myöntää ja Vikukin ihmetteli sitä lasten
paljoutta, huudahtaen; "Voi tun työtävä!"

"Ja sitte kun ne kaikki oikein huutaisivat, niin sitte siinä olisi
itkua!" ylvästyi siitä Kepu, mutta Aku uhkasi:

"Mutta me emme pysähtyisi vaikka ne miten huutaisivat... Me vain
juoksisimme vaikka kärrit kaatuisivat..."

"Ja vaikka ne lapset tippusivat kärristä tielle, niin me emme
pysähtyisi, vaan juoksisimme vain ja hirnuisimme... Vaikka kaikki
lapset tippuisivat... Niinhän, pojat!" yhtyi Kepu.

"Niin... Näin me juoktitimme!" uhkasi Viku, yritti jo näyttää juoksua,
mutta sotkeutui mekkonsa helmoihin ja lankesi. Oitis kohosi hän toki
jaloillensa, syöksyi juoksuun ja hirnasi: "Hi-ha-ha!"

"Hi-lia-ha!" yhtyivät toisetkin ja alkoivat painaa perästä minkä
jaloista lähti, aivan irvellä ikenin. Juko ei tahtonut jaksaa mukana
pysyä ja kun hän muutenkin oli ärtyisellä päällä, alkoi hän pitää
vastaan, ohjaksissa pysytellen. Mutta Kepu veti häntä nyt väkisin
jälessänsä. Juko siitä ärtyi lisää. Hän heittäytyi jo ohjaksien varassa
selkäkenoon, harasi vastaan, niin että lyhyet jalat vain töpittivät
maata ja kun sekään ei auttanut, alkoi hän parkua:

"Elä juokte, kuule!... Elä juokte!"

Mutta Kepu ei hellittänyt, päinvastoin yltyi. Juko jo varustautui itkeä
parkumaan, mutta lankesikin tielle mahalleen, pitkin pituuttansa.
Ohjakset luiskahtivat pois käsistä. Kepu jatkoi kärreinensä toisten
kanssa yhä vinhemmin. Suuttunut ajaja jäi nyt toisien uhalla tielle
samaan asentoon, mihin oli langennut ja alkoi siinä mahallaan venyen
huutaa, minkä kurkusta pääsi.

Kaikki turhaan. Toiset vain painoivat tietä pitkin. Onneksi sattui
Kärnä itse olemaan kyntämässä ja lähestyi nyt tietä. Aitovieressä,
luotinta muuttaessaan, hän alkoi ohimennen rääsittää Jukoa, kysyen:

"Itkeä jullitatko sinä, Juko?"

Juko hämmästyi, heitti itkemisen ja kömpi jo pystyyn. Hevostansa vaolle
kääntäessään jatkoi Kärnä, leikkisesti kiusoitellen:

"Häh, Juko Pynninen?... Oletko sinä jo maistanut tervaa?... Oletko,
Juko?"

Juko muljautti häneen vihaisen katseen. Hän jo aavisti, että häntä
kiusataan. Häntä alkoi jo tavallaan hävettää koko tervajuttu, varsinkin
näin aikuisten ihmisten edessä.

"Vai muutenko sinä itkeä öllötät?" jatkoi vielä Kärnä ja läksi
jatkamaan kyntöänsä. Juko hieroi silmiänsä ja läksi astua jullottamaan
Kärnän taloa kohti, itkuansa pidätellen, joskus vain vihaisesti
nikahdellen.

       *       *       *       *       *

Kärnän Maija oli saanut selvän poikien asiasta jo ennen Jukon tuloa.
Mutta hänkin tiesi tuon ikävän tervaamisasian ja kun nyt Juko työntyi
tupaan, synkkänä, kasvot itkun ja lian tahraamina, nenän alla lyhkäiset
vihreät kynttilät, vihaisesti katsahdella muljautellen ja muutenkin
koko poika murrillansa, alkoi hän sitä lohdutella, laskien leikkiä:

"No Juko Pynninenkö siinä tulee!... Jukopahan tulee... Tulee se
Juko!... Tulee se!"

Juko katsahti häneen epäluuloisin tuntein, alta kulmainsa ja painui
nurkkaan. Maija puuhaili toimissansa ja jatkoi:

"Ja miten iso mies tästä Jukosta onkin jo kasvanut!... Vo-ooi, miten
pitkä mies siitä pojasta on kasvanut!... On siitä... On!"

Juko nikahteli synkkänä. Äkkiä muutti Maija äänensä sävyn ja kysyi
viattomaksi tekeytyen: "Ja ei suinkaan se noin iso mies enää ime!...
Eihän Juko Pynninen enää ime?... Juko!"

Juko katsahtaa muljautti kuin varkain ja hänen katseessansa vilahti
keltainen Aatamin sappi. Hän ei kyennyt enää mitään selvää
ajattelemaankaan. Kavalasti päätteli silloin Maija, venytellen
maireasti:

"Ee-eihän se Juko enää ... e-eeei!... Ei se poika enää semmoista
suuhunsa panisi ... ei vaikka sen voiteleisi siirapilla!"

Ja ystävällisesti lähestyi hän onnetonta miestä, koki sitä lohduttaa,
tekeytyen hyväksi: Hän yritti pyyhkiä Jukon nenän ja kysyi samalla:
"Vai ottaisiko Juko suuhunsa semmoisen?"

"Enkä tano!" uhkasi silloin Juko, riuhtautui äksysti irti Maijan
käsistä, kääntyi päin seinään ja jäi siihen äkeissään seistä
töröttämään. Maijakin heitti hänet nyt rauhaan, ryhtyi pyyhkimään
pankkoa ja puheli sitä tehdessään:

"Ei ... ei se Juko huolisi siitä... Ei se poika panisi tervaan
huuliansa... Ei se panisi ... ei."

"Vaikka mihin panitin!" uhkasi silloin Juko yksinäisyydessään, tuskin
kuultavasti ääntäen ja alkoi tuijottaa seinän rakoon, jossa lihava
russakka mateli. Ainoastaan silloin tällöin nikahti hän itkun jätteitä
ja harmiansa pidätellen ja samalla vetäisten aina uudestaan
solahtelevat kynttilänpäät takaisin sieramiin.



IV.


He olivat saaneet koiran pennun ja olivat jo paluumatkalla.
Huolellisesti, hellävaroen kantoi Kepu sitä sylissänsä. Penikka uikutti
ja pojat olivat siihen mieltyneet, kuten hyvään toveriin. Juko tosin
kulkea jurotti matkan alussa yksinänsä, kun sisu ei antanut yhtyä
toisiin, ja joskus itseksensä juonitella väyvätti jonkun suunaukeaman,
laiskasti, kuten välinpitämätöntä harkittua alkua tavotellen.

Mutta vähitellen lyöttäytyi hänkin joukkoon, tosin synkkänä, mieli
uhkaavana. Pojat puhelivat nyt penikastansa. Kepu laski:

"Kun löytäisi koiran pentujakin saunan karsinasta, niin sitte kun me
niitä ottaisimme oikein paljon... Ottaisimmehan, pojat?"

Toiset myönsivät sen. Kepu laajensi asiaa:

"Ja jos niitä löytäisi ihan joka paikasta ... tuvan karsinasta ... ja
potaattikuopasta ... ja ihan vaikka mistä, niin sitte siinä olisi
koiran pentua, kun me niitä oikein etsisimme!"

"Ja sitte kun ne kasvaisivat koiriksi, niin siinä olisi koiraa, niin
että joka paikka olisi koiraa täynnä!" yltyi Aku ja lisäsi:

"Pellot ja huoneet ... ja ihan joka paikka olisi niin täynnä koiraa,
että ei muuta olisikaan kun koiraa!"

"Voi taakeli!" innostui Viku sitä koiranäkyä ihmettelemään. Kepukin
yltyi:

"Ja sitte kun ne kaikki haukkuisivat, niin siinä olisi!"

Mutta siinä hän katkasi puheensa, sillä hänen mieleensä leimahti uusi
ajatus. Hän ilmaisi sen, ylvästellen:

"Ja jos me kaikki pojatkin olisimme sitte vielä koiria ... minä ja Aku
ja Viku ... ja ihan kaikki, niin... Mitä sitte, Viku, jos me olisimme
kaikki koiria?" Katkesi mielikuva vieläkin. Viku tavaili umpimähkään:

"Titte ... titte ... titte meillä oliti häntä", tokasi hän lopuksi
voiton varmana. Aku jatkoi sitä:

"Ja kuono olisi ... ja käpälät ja ihan kaikki olisi... Ja sitte kun me
oikein juoksisimme ja haukkuisimme!"

"Ja jos kuka löisi niin me kun purisimme!... Purisimmehan, Aku?"
tarttui Kepu. Tämä myönsi:

"Purisimme!"

"Voi pelhana!" nousi siitä jo Vikun mielenkiinto ja niin jatkui ylpeä
suunnitelma yhä vain suureten ja oudostuen. Vähitellen kuvittelivat he
itsensä nyt sankareiksi, isoiksi miehiksi, jotka noita äskeisen
mielikuvituksen koiria löisivät, jos ne yrittäisivät purra. Kepu
ylvästyi: "Minä kun niitä sitte oikein löisin seipäällä ... ja pyssyllä
ampuisin ... ja sitte kun..."

Ajatuksen meno katkesi sanojen puutteessa. Aku tiedusti nyt
synkkämieliseltä Jukolta:

"Entäs Juko?... Mitäs sinä tekisit ... jos ne koirat purisivat?"

"Pelkele kun minä kiloaitin!" kuvastui myrtyneessä Jukossa ympäristö,
kun hän vastasi samalla nikahduksiansa ja kyntilöidensä solahdusta
pidätellen. Äkkiä lennähtivät toki ajatukset ja mielenkiinto toisaanne:
Heidän päällitsensä sattui näet lentämään korkealla raakkuva varis.
Siinä paikassa ryhtyivät he sitä kivittämään ja äskeisestä
koira-asiasta miehistynyt Juko uhkaili kivellä varista tavottaessaan:

"Tenkö täyteittä tiinä laakut!... Työtävä!"

       *       *       *       *       *

Näin jatkuu paluumatka. Juko oli taas alkanut hautoa omaa luontoansa,
tajuamatta edes ärtyisyytensä syytä. Joskus vain oli selvillä, että
terva-asia se nyt häntä painostaa ja että häntä sen johdosta kiusataan.
Pian sai hän toki aiheen keventää sydäntään juonittelulla: Kepu näet
oli mieltynyt koiran penikkaan niin, että julisti itsensä sen
isännäksi, ilmoittaen vain lyhyesti:

"Tämä on minun koira."

Juko ei vielä siitä älynnyt, että siinä oli hänelle riidan aihe. Aku
kysyi nyt kateellisena:

"Etkö sinä anna sitä kenellekään muulle?"

"En."

"Et isällesi ... etkä äidillesi ... etkä kenellekään?"

"En", vahvisti Kepu. Toinen jatkoi vieläkin:

"Etkö Jukollekaan anna?"

"En... Enkä Pennasen Matille ... enkä ... en kenellekään anna", oli
Kepu varma omistusoikeudestansa. Silloin jo huomasi Juko asian ja alkoi
jo takana kulkiessaan itsekseen väyvättää:

"Väy ... äy ... äy ... väy!" Se tuli vasta laiskasti, alkajaisiksi,
katkonaisesti ja hiljaa. Mutta hän jo kokosi voimiansa. Kepu yltyi jo
kerskaamaan:

"Ja sitte kun minulla on koira ... ja sitte kun ... kun minä sitte
vielä otan hevosen ja ajan, niin ei kukaan saa kiinni... Ei poika, eikä
mies ... eikä lintukaan saa kiinni!"

Mutta silloin tarttui jo Juko asiaan. Hän käski:

"Anna poit te koila!"

Kepu vaan puristi koiraa yhä hellemmin syliinsä, eikä ollut
kuulevinaan. Juko jo tyrskähti kertasen itkun tapaisesti, niin että
nenästäkin valahti saman tyrskähdyksen voimasta. Hän uudisti, ääntänsä
korottaen:

"Te on minun koila!"

Toinen ei ollut vieläkään kuulevinaan. Silloin Juko tarttui jo takaa
päin hänen housunkaulukseensa ja koveni:

"Minun koila te on!"

"Eipäs!"

"Onpat!" pani jo Juko parastansa ja alkoi tora. Juko riippui Kepun
housunkauluksessa kiinni, vaati koiraa pois ja alkoi huutaa. Kepu
uhkaili:

"Kunhan minä isälle sanon!"

"Tano!"

"Sanon kyllä!... Ja sanon vielä, jotta sinä ... jotta sinä", tapaili
hän jotain kielittävää ja tokasi paremman puutteessa:

"Jotta sinä purasit Akua jalkaan ... ja löit palikallakin ja kaikella!"
koki hän pelotella. Mutta Juko vain yltyi. Kun Kepu koetti päästä
hänestä irti, tapaili hän raapiakseen sen silmiä.

"Et saa!" huusi silloin Kepu.

"Levin kyllä!" uhkui kovan kohtalonsa myrryttämä miehen alku ja yritti
päästä Kepun tukkaan käsiksi, vannoen itku kurkussa:

"Te on minun koila!... Te on minun koila, kuule!"

Ja lopuksi ei Kepun auttanut muu kuin laskea koiran penikka irti ja
alkaa puolustautua. Alkoi ankara tukkanuotan veto. Molempien päät vain
pölisivät, kun veljekset väänsivät.

"Voi lyökäle!" ihmetteli sitä katsellessansa Viku. Aku puolestaan
neuvoi tasapuolisesti:

"Ota Kepu sieltä niskahiuksista... Ja Juko ota Kepun korvan juuresta...
Niihin se koskee!"

"Voi, voi!" parkui jo Juko.

"Tukistan kyllä!" vannoi Kepu. Mutta silloin sai Juko kaksin käsin
tukasta kiini ja nyt huusi Kepu vuorostaan:

"Heitä irti, kuule, tahi minä sanon isälle!"

"Tano vaikka kelle!" tuli Juholta itkun seassa.

"Sanon kyllä!" uhkui Kepu. Mutta kohta kääntyi taas tappeluonni. Juko
turvautui silloin huutamiseen, parkui niin, että Kepun täytyi
hellittää, sillä hän pelkäsi huudon kuuluvan kotiin asti ja ärsyttävän
isän tulemaan riidan ratkaisijaksi. Tappelu taukosi. Juko kömpi
pystyyn, hieroi lian tahraamia silmiään rystyillänsä ja mutisi
uhkaavasti:

"Tenkin työtävä!... Kun tappelee!"

"Mitäs sinä alotit!" puolustautui siihen Kepu, joka oikeastaan pelkäsi
Jukon kielivän isälle. Tämä jo väitteli nikahduksen seasta hieman siinä
mielessä:

"Tinäpät te alotit!"

"Tano vaan itälle, Juko!" yllytti häntä silloin Viku pahan suopeudella
Kepua kohtaan. Mutta Juko ei sietänyt nyt semmoista ystävällistäkään
neuvoa, vaan murahti vihaisena, synkin mielin, neuvojalle halveksivan:

"Mikät tinä itte olet ... läkänenä!"

       *       *       *       *       *

Tämän jupakan loputtua olivat kaikki ensi aluksi jöröjä. Aku puhaltaa
inisytti muun tehtävän puutteessa pillikettä, Viku linkosi kiviä ja
Juko katseli tapauksien kehitystä syrjäsilmin, vihaisena seisoksia
jöröttäen. Mutta pian meni jurous ohi ja tapaus painui pois mielistä.
Viku, joka oli pirtein luonteinen, alotti toisiin asioihin johtavan
keskustelun, kehumalla:

"Mutta jot oikein ito miet tappeleiti, niin titte tiinä oliti!"

Nopeasti tarttuikin siihen Aku, lisäten:

"Ja jos vaikka me olisimme oikein isot ja sitte kun me suuttuisimme ja
tappelisimme!... Vai mitä, Kepu?"

Kepu oli vielä hieman pahalla päällä, linkosi kiven ja vannoi puoli
suuttuneena:

"Vaikka olisi kuinka iso, niin en pelkäisi ... en vaikka mikä olisi!"

"Etkö isääsikään pelkäisi?" kehitti Aku jatkoa.

"En... Ja vaikka olisi sata isää, niin en pelkäisi!"

Se miehuuden henki tarttui jo toisiinkin. Viku jo ylpeili, sanoja
tapaillen:

"Ja vaikka oliti ... vaikka oliti vielä enemmän itää, niin ei kukaan
pelkäiti!... Eihän, Juko?"

Mutta Juko ei ollut vielä aivan sula. Topakkana seisoi hän tapansa
mukaan, ja sanoa jurautti, kuin Vikun kehumista halveksuen:

"Otaa ne nyt muutkin kehua, etkä vain tinä!"

Siten olisikin tästä sukeutunut uusi keskustelu, jolleivat olisi
huomanneet, että heille oli tullut vahinko: Tappelun touhakassa olivat
he unohtaneet koiran pennun ihan kokonaan ja se oli lähtenyt juosta
pikittämään takaisin syntymätaloonsa. Kepu huomasi nyt asian ja
huudahti:

"Voi!... Koiran pentu!"

Pojat hämmästyivät. Sen verran toki oivalsivat, että penikka on
kääntynyt paluumatkalle ja joukolla lähtivät he nyt sitä takaa ajamaan.
He saavuttivatkin sen ja Kepu alkoi jo kaukaa pyydellä:

"Nalle se! ... Nalle ... Nalle ... Nalle ... Nalle!"

Nalle uikuttikin vastaan, vilkasi taaksensa, mutta lähti sitte taas
pirittämään tietä pitkin kuin kerä. Isot korvat vain luppasivat juoksun
tahdissa. Pojat painoivat perästä, että kantapäät vain vilkkuivat,
pyyttelivät ja mairittelivat.

Ja he olivatkin jo kiinni saamaisillansa, kun Nalle pujahtikin aidan
raosta Muikulaisen hakaan. Ei siis muuta kun kiivetä aidan yli perästä.
Siellä haassa alkoi nyt oikea takaa-ajo ja saarto. Joskus pysähtyi
Nalle, painoi takapuolensa nurmea vasten ja vetää hiihdätti sitä siinä
jälessänsä, kun sen -- kuten ainakin penikan -- hännän alusta kutkutti.
Silloin olivat pojat aina vähällä saada sen kiinni, mutta aina se vain
sittekin livahti pois käsistä ja niin jatkui kiinniotto.

Ja nyt kohtasi heitä taas uusi onnettomuus: He olivat aivan
huomaamattansa joutuneet Muikulaisen lammaskatraan luo. Siinä oli
vihainen pässi. Koko kesän olivat he sitä härnänneet aidan raosta
kepeillä, mutta eivät koskaan uskaltaneet mennä aidan yli. Pässi tunsi
nämä ainaiset ärsyttäjänsä ja kun se nyt ne näki avonaisella paikalla,
pääsi siltä jo hyvää mieltä todistava, lyhyt, puoleksi määinnän
tapainen, nopea päpätys:

"Pä ... pä ... pä ... pää!"

"Voi!... Pässi!" pääsi silloin tyrmistyneiltä pojilta. Pässi ei
malttanut syödä suutansakaan puhtaaksi heinistä, vaan lähti oitis jo
ottamaan vauhtia. Pojat pakoon.

Muita kaikki oli jo liika myöhäistä. Siinä paikassa paukasi pässi Akua
takapuoleen, niin että poika vain parkasi ja lensi mahallensa. Toiset
yhtyivät huutoon. Pässi yltyi. Se paukaili heitä toista toisensa
jälkeen ja kohta oli koko joukkomme kaadettu mahallensa nurmikolle ja
ylpeä pässi vartioi heitä. Jos joku yritti nousta, sai hän oitis
pässiltä uuden muksun ja niin ei auttanut muu kun olla ja itkeä apua.

       *       *       *       *       *

Tietysti oli heidän tilansa nyt aivan toivoton. Pässi pysyi
armottomana. Se aivan nautti kostosta, taivutteli niskaansa ylpeästi,
kiepautteli saparoansa ja tarkasteli alta kulmainsa mihin milloinkin
saisi iskeä.

Mutta onneksi oli Akun äiti sillä välin tuskastunut poikaansa
odottaessa. Hänellä oli kiireellisiä tehtäviä ja kun Akua ei kuulunut,
alkoi hän itsekseen jo sadatella:

"No minnehän se pojan pahuus siitä juoksi!"

Ja turhaan hän odotti, turhaan hoikki ovelta ja katsoi akkunasta. Hän
alkoi jo suuttua ja lupaili itsekseen:

"Kunhan sinä sikiö tulet, niin näytän minä sinulle, etkö sinä kestä
kätkyen ääressä!"

Mutta Aku ei tullut. Vihdoin nukkui toki lapsi ja silloin ei auttanut
muu kun lähteä Akua etsimään. Hän otti lähtiessään vitsan jo valmiiksi,
etsi ja hoikki, mutta turhaan.

Nyt joutui hän tielle ja kuuli Muikulaisen hakamaasta kamalaa,
hätäytyneiden lasten itkua. Pahaa aavistaen riensi hän paikalle, näki
neljä kaatunutta sankariamme, joita voitokas pässi vartioi. Tietysti
hän ensi työkseen vapautti pojat pinteestä ja vasta sitte antoi omalle
Akullensa tarpeellisen kurituksen. Äänettöminä, pelokkaina, suu auki
katselivat toverit sitä kuritusta hyvän matkan päässä. Liisa otti
ojennettua poikaansa kauluksesta kiini, lähti häntä työn ääreen
taluttamaan ja puheli kuin ilkkuen ja kostosta nauttien:

"Vieläkö lähdet lentämään, vai joko viisastuit ja pysyt kätkyen
ääressä!"

Sanattomina lähtivät toisetkin painamaan pois haasta. Vasta tielle
päästyä käsittivät he noloutensa ja alkoivat sitä peitellä uudella
rohkeudella. Viku sadatteli uhkaavasti, onnettomuuttansa ajatellen:

"Työtävän pätti!"

Juko siitä sai rohkeutta. Hän löi patukalla Muikulaisen haan aitaa ja
uhkasi julmasti pässiä, jota ei näkynytkään:

"Tuleppas nyt, tokko utkallat!... Tenkin elävä!"



V.


Jukon ja Kepun äiti oli yleensä tottunut siihen että hänen poikansa
eivät palanneet asialta aivan minuutillensa. Ei siis nytkään näiden
viipyminen semmoisenansa häntä oudostuttanut. Tuskin olisi hän
muistanutkaan koko poikia, jollei hänellä olisi nyt ollut hieman ikävä
ja säälikin Jukoansa, joka oli nyt ensi päivää imemättä. Hän itse
tietysti kaipasikin semmoista.

Siksipä hän nyt tulikin huomanneeksi poikiensa viipymisen, alkoi sitä
oudostella ja kun ne eivät ikään palanneet, lähti hän niitä etsimään,
löysi tieltä, juuri kun ne olivat pelastuneet pässien käsistä,
rohkaistuneet ja aikoivat lähteä taas koiran penikkaa hakemaan. Hän
riemastui, hyvitteli ja mairitteli Jukoansa ja houkutteli heidät
mukanansa kotiin. Koiran penikka jäi siis tuomatta. Se löysi taas
syntymäkotinsa ja nukahti siellä rauhallisena ja onnellisena emänsä
suojiin. Sen sijaan seurasi Viku poikia niiden kotiin asti. Äiti oli
lapsensa löydöstä niin hyvillänsä, että loppu matkalla kantoi Jukoansa,
onnellisena hyvitellen:

"Äiti se kantaa kultaistansa ... että ei tarvitse kävellä äidin muru...
Kantaahan äiti Jukoansa?" tiedusti hän vielä lopuksi leikkisänä. Juko
ei vastannut, sillä sisussa oli hänellä jotain salattua. Onnellisena
suuteli häntä silloin äiti likaiselle poskelle ja vastasi itse, äänensä
säälittäväksi muuttaen:

"Kantaa se äiti!... Kantaa se äiti sirkkuistansa!"

"Et taa!" äännähti silloin jo Juko ja pyyhkäsi kämmenselällä suudelman
jälen poskestansa ja hänen luontonsa alkoi nousta epäluuloisena ainoaa
todellista ystäväänsä, äitiänsä vastaan.

       *       *       *       *       *

Oli toki jo päästy kotiin ja kotiuduttu. Äskeinen pässiseikkailu oli
oikeastaan hieman masentanut Jukonkin mieltä, ja kun isäkin sattui
vielä olemaan tuvassa, ei hän ehkä pitänyt aikaa juonitteluille
sopivanakaan. Niinpä ryhtyikin hän muihin puuhiin. Ensin hän nahisi
Kepun ja Vikun kanssa, jotain epäsovun tapaista kehitellen, mutta kun
nekään eivät nyt isän läsnä ollessa olleet halukkaita mihinkään aivan
julkiseen toimintaan, erosi hän niistä ja ryhtyi laittamaan tuvan
nurkkaan puuhevosellensa tikuista tallia. Sitä laittaessa oli unohtua
koko tämä hänen elämänsä ensimäinen suurkysymys. Kyykyllänsä asetteli
hän tikkuja paikoillensa ja hyräili ajatuksissaan miehiltä kuulemaansa
laulua:

    "Jotpa minä utkolliten yttävän taitin
    niin tuhannen tuhatta lahjoittaitin."

Tämä laulu teki kumminkin käänteen. Se käänsi taas äidin huomion
pikkuruiseen. Äiti alkoi hemmoitella:

"Laulaako se Juko?... No voi sitä Juko-poikaa kun se laulaa jo
ystävästä!"

Juko ei vastannut. Äiti alkoi kysellä:

"Eikös Juko huoli enää äitiä ystäväksensä?"

Ei vastausta. Juko pääsi jo epäluuloihinsa käsiksi. Äiti jatkoi
leikkiänsä:

"Kuule Juko!... Etkö sinä huoli äitiä ystäväksesi?... Vaikka äiti
imettääkin kultaistansa?"

Siitä se alkoi. Jukon mielessä välähti taas se ilkeä tervajuttu ja nyt
hän huomasi myös, että hänellä oli nälkä, kun oli koko päivän ollut
maidotta. Hän heitti jo äitiinsä epäilyttävän silmäyksen ja vetäsi
nenäänsä.

"Ei huoli Juko... Juko ottaa jo itsellensä uskollisen ystävän!" jatkoi
äiti muuttuneella, kuin kaipaavalla äänellä. Tietysti ei Juko edes
käsittänytkään sitä ystävä-asiaa ihan selvästi eikä jaksanut surunsa
lomassa sitä ajatellakaan. Äiti koki taas jatkaa:

"Juko ottaakin Muikulaisen piika-Marin siksi uskolliseksi
ystäväkseen?... Ottaako Juko?"

Juko kaiveli nenäänsä ja oli ymmällä asiasta, sillä tämä toinen,
ystäväasia, sotki maitoasiaa. Ajateltavaa kasautui liiaksi. Äiti jatkoi
ja peräsi lopuksi:

"Ottaako Juko itsellensä jo morsiamen?"

Nyt käsitti Juko asian jo selvemmin, sillä morsian-sanan merkitys oli
hänelle ymmärrettävämpi. Mutta nyt sekin häntä suututti. Myrtynyt mieli
sai kohta vallan ja kun äiti viel äkin jatkoi ja kysyi ottaako hän
piika-Marin morsiamekseen, pääsi hän puheen alkuun ja äännähti ynseänä,
Vornasen aina kiroilevan isännän tapaan, kuin itseksensä äännähtäen:

"Tenkö täyteittä minä tättä tiliä teen ... moltiamella!"

Turhaan koki leikittelevä äiti pääasiaa sotkiessaan selittää mitä
hyötyä morsiamesta on. Se selittely herätti vain epäluuloa ja nosti
miehenluontoa. Juko jaksoi näet nytkin toki, vaikkapa himmeästi,
käsittää, että morsian-sana on miesten asioihin kuuluva ja se tieto
antoi hänelle nyt ryhtiä ja tietoisuutta, joista hän ikäänkuin sai
uutta juonitteluvoimaa. Nyt hän jo suuttui niin että viskasi
puuhevosensa pois tallista ja äänsi sille hevosmiehen tavoin
suuttuneena:

"Tenkin koni!"

Mutta silloin sai hän uuttakin tehtävää. Isä oli pistäytynyt ulos. Kepu
ja Viku oli silloin ukkosen jyrisemistä leikkiessään ruvennut
vierittämään isoa, paksua tupakkapölkkyä pitkin lattiaa, kuten jotain
rullaa, niin että koko tupa jyrisi. Tietysti Juko yhtyi joukkoon ja
alkoi vaatia, että hän saisi nyt yksin jyryyttää. Yhtä luonnollista on
taas sekin, että toiset eivät suostuneet luovuttamaan hänelle
oikeuksiansa hyvällä ja niin alkoi taistelu. Äidin silmiä vältellen
koki Kepu vierittää pölkkyä Jukon kintuille. Tämä vältteli ja huusi ja
pölkyn jyrinä sekaantui huutoon ja kiistaan kuin joku mahtava säestys.
Melu kuului kauvas kartanolle. Isä ei jaksanut sitä kestää, ilmestyi
ovelle ja huusi:

"Panetteko, pakanat, sen pölkyn paikoillensa, vai otanko minä patukan
seinältä!"

Se auttoi. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Pojat hiiviksivät erillään, kun
suojaa hakien, katsahtaa vilaisten joskus isään. Mutta vähitellen, kun
tämä ei pannutkaan uhkaustansa toimeen, alkoivat pojatkin rohkaistua ja
lyöttäytyä yhteen. Kepu ja Viku oli jo työntynyt pöydän taa ja
selailivat vanhaa virsikirjaa, penkillä rinnatusten istuen. He näet
olivat kerran sen lehtien väliin litistäneet russakoita, ikäänkuin
kirjan merkiksi ja etsivät nyt niiden raatoja. Juko huomasi heidän
puuhansa ja työntyi yhteen joukkoon, oikeastaan heitä häiritsemään.
Kepu koki kyynärpäällään tyrkkimällä torjua hänen tulonsa, mutta sitä
itsepäisemmin pakkautui poika silloin joukkoon, vieläpä kokien
tunkeutua aivan keskimäiseksi.

Niin alkoi äänetön nahina. Isä näet oli jäänyt tupaan, eikä kukaan
halunnut häntä häiritä. Silmää vältellen pakkautui jokainen
keskimäiseksi, samalla jo virsikirjastakin taistellen. Siinä nahistessa
osuivat he vahingossa tyrkkäämään pöytää, niin että se horjahti ja
pöydällä olevasta maitokupista läikähti maitoa. Isä, joka sytytti
piippuansa huomasi sen, ja suututteli:

"Tuon pöydänkin ne nyt jo kaatavat, kakarat!"

Pojat tekeytyivät hiljaisiksi, viattomiksi ja olivat hartaasti
lukevinansa. Mutta se ei enää auttanut. Isä tarttui heidän niskaansa,
nosteli heidät kauluksesta pitäen kuin kissan pojat yksitellen pöydän
takaa lattialle ja uhkasi:

"Koettakaahan vielä kerran mennä sinne pöydän taa kamuamaan, niin
koetan minä ovatko harjakset päässä miten lujassa!"

Juko katsahti häneen synkkänä, alta kulmainsa ja alkoi hiljakseen,
loukatuin mielin nyyhkyttää, vihaista, uhkaavaa itkun tapaista,
hilliten toki itseänsä niin ettei varsinainen itku päässyt puhkeamaan
nyt sopimattomalla ajalla.

       *       *       *       *       *

Onneksi poistui toki isä joksikin aikaa tuvasta. Juko sai nyt
tilaisuuden keventää ylen täyttä sisuansa. Viku oli ottanut hänen
puuhevosensa ja oitis riensi hän sitä riistämään takaisin. Tietysti ei
Vikukaan luovuttanut saalistansa aivan ensi käskystä ja niin alkoi
nahina. Sitä kiihdytti vielä eräs luonnollinen seikka: Kepu, joka oli
aina saanut olla sotajalalla itsepäistä veljeänsä vastaan, asettui
tietysti Vikun puolelle, yllyttäen äidistä salaa, hiljaa:

"Elä anna, Viku..."

Se rohkaisi Vikua. Hän pakeni vuoroin, vuoroin taas puolustautui
paikallansa. Juko suuttui ja selitti ärjäisemällä:

"Te on minun hevonen!"

"Viku! ... Elä anna!" kuiskasi taaskin Kepu, äitinsä korvia vältellen.
Taistelu kiihtyi. Juko riisti väkivallalla omaansa ja Kepu koki äitiä
silmällä pitäen kuiskuttaa puoliansa pitelevälle Vikulle:

"Elä anna, Viku!... Nyhtäise ennen häntä pois!"

Ja Viku koki seurata neuvoa, koettaen salakähmää nyhtää hevosen
tappurahäntää pois. Nyt Juko itki, alussa hiljemmin, mutta kun se ei
näyttänyt tehoihtevan, lisäsi hän ääntä ja alkoi parkua. Äiti tuli
hätään. Luonnollisesti asettui hän lempipoikaansa puolustamaan, löi
kämmenellään Kepun päälakeen niin sanotun pääkakkaran ja soimasi:

"Mitä sinä yllytät siinä Vikua ottamaan lapsen hevosen!"

Kepu nyreytyi ja ryhtyi kissaa härnäämään. Äiti riisti Vikulta hevosen,
antoi sen omallensa ja aikoi pyyhkiä sen nenän esiliinansa helmalla.
Sitä ei Juko toki sallinut, riistäytyi äkeissään pois käsistä, vei
hevosensa tikkutalliin ja jurotteli pahalla päällä, mieli katkerana ja
valmisteli jo uutta sisun purkausta.

Ja kohta muistikin hän taas tervan. Mieleen muistui näet imeminen.
Nälkä alkoi vaivata. Hän yritteli jo itkua, mielenosotusta äitiä
kohtaan. Äiti koetti sitä ehkäistä hellittelyillä. Hän älysi jo että
lapsella on nälkä ja hälventääkseen sen epäluulotkin tarjoili hän
aluksi, petosta salatakseen, taas rintaansa, äidin viattomalla
kavaluudella ihmetellen:

"No mikä sille nyt äidin kullalle tuli kun se ei huoli enää äitiltä
mitään!"

Hän suli aivan hellyydeksi ja yritti silittää Jukon päätä ja
surkutteli:

"Voi, voi sitä äidin kultaa ... sitä äidin pikku pulua, kun se ei enää
äidistä huoli!"

Mutta moinen viekkaus jo oli Jukosta liikaa. Loukkautuneena, katkerana
ja vihaisena tempautui hän pois äidin silittelyistä ja äännähti
ynseästi, miltei halveksivasti, kuin itsekseen:

"Vielä tiinä tilittää!"

"Eikö se äiti saa enää silittääkään!" koki äiti vielä rakentaa
sovintoa. Mutta se oli myöhäistä. Jukon mieli oli täysi ja hän alkoi
entistä katkeramman juonittelun. Äiti riensi tekemään hänelle
voileivän, toi sen ja tarjoili surkutellen:

"Nälkähän sillä on lapsella ... nälkä on pienellä, nälkä."

Herttaisesti tarjosi hän nyt voileipää aivan käteen ja rauhotteli:

"Jukopa syö nyt voileivän... Ja sitte lapsi kasvaa isoksi ja saa
hevosen ... ja uskollisen ystävän ja... No Juko-rukka!... Syö voileipä,
kun äiti antaa omallensa!" käänsi hän hyvittelynsä asiaan.

Mutta ei. Vihastunut poika vain nykäsi hartioitansa ja ähähti:

"Enkä työ!"

"Syö nyt äidin lintu!" suli äiti yhä hellemmäksi ja tarjosi taas. Poika
nykäytti olkapäitään aivan kiukkuisesti ja äsähti:

"Työ itte!"

Ja turhia olivat kaikki houkutukset. Juko ei jaksanut niellä häntä
kohdannutta loukkausta ja alkoi jo itkeä jollotella. Siinä itkun seassa
nousi taas terva-asia kurkkuun ja hän sopersi, vihjatakseen että hän
sen asian tietää, voileivästäkin kuin itseksensä, hiljaa ja ynseästi:

"Telvaleipää vielä työttäiti!"

Äiti arvasi nyt, että Jukolle oli kerrottu asia, paljastettu petos. Hän
koki sotkea:

"Tervaleipääkö!... Mitä se Juko nyt puhuu! Hyi!... Kuka nyt tervaisi
lapsen ruuat!"

Kaikki turhaa. Jukon mieli oli myrtynyt sillä hän oli nyt asian perillä
ja kaikki koristelut pahensivat vain sitä asiaa. Hän itki nyt, seinään
päin seisten onnettomana, mutta itsepäisenä. Äiti oli neuvoton. Ei
mikään rauhoitus enää auttanut. Vihdoin tuli isä tuvassa käymään ja
tuskastuneena koko poikaan sanoi jo äidille:

"Anna sen vekaran huutaa ja pane itse vesi kiehumaan, että saa sen sian
kaltata!"

Ja äiti ottikin sen neuvon huomioon, menipä vielä pitemmällekin. Kun
itku ei ruvennut taukoomaan, alkoi hän mairitellen kehoitella:

"Itkepäs nyt äidin kulta oikein kovasti!... Itke nyt kultasirkku, niin
että äitikin kuulee!"

Se oli odottamaton käänne ja sotki Jukon koko suunnitelman ja
menettelyn. Hieman tyhmistyneenä katsahti hän jo äitiinsä ja aivan
itsestään alkoi itku helpota. Sen huomattuansa jatkoi äiti aivan
rukoilemalla:

"Itke nyt äidille, herran terttu!... Itkethän Juko?... Ju-uko!"

Ja niin hän jatkoi. Poika oli kohta ymmällä. Vihaisena hieroksi hän
silmiänsä ja ikään kuin alkoi häpeillä tappiotansa. Äiti jatkoi
pyyntöänsä. Poika ei vastaa. Nyt äiti sanoi jo hartaasti, lupaillen:

"Äiti ostaa sitte lapsellensa palkaksi mesileipää, kun Juko nyt oikein
itkee... No, Juko!"

"Enkä itke!" äänsi Juko itseksensä, tuskin kuultavasti. Ja kun äiti yhä
vain jatkoi hellää pyyntöänsä, koki hän hillitä itkunsa aivan tyyten,
otti sylin täyteisen tyynyn penkiltä ja mutisi sitä sänkyyn kantaessaan
kuin itsekseen ynseästi, Vornasen renki Pekan puhetapaan, tosin itkun
jätteet kurkussa muristen:

"Tättä pitäiti niille vielä itkeä ja palkua ... kuin palemmillekin!"

       *       *       *       *       *

Oikeastaan hän kantoi tyynyn sänkyyn aikoen nousta sinne virumaan.
Mutta sillä välin oli Kepu hautonut äskeisen äidin antaman pääkakkaran
johdosta kostoa. Hän olikin keksinyt keinon: Hän oli näet huomannut
miten tervajuttu suututti Jukoa, oli älynnyt asian ja neuvoi nyt Vikua
hiljaa, kavalasti:

"Viku!... Sano, Viku, Jukolle että hän on tervan syöjä... Tahi kuule...
Sano, jotta hän on tervahuuli... Sen huulet kun ovat tervassa!"

Ja Viku tietysti täytti käskyn, sillä olihan hänelläkin nyt hevosjutun
johdosta pientä vihan aihetta Jukoa kohtaan. Sopivan ajan tullen, kun
äidin korva vältti, sanoi hän tälle:

"Telvahuuli!"

Oitis älysi Juko asian ja haukkui vastaan:

"Entät mikät tinä itte olet!"

Ja hän muisti nyt että Vikun kieli -- kuten hänen omansakaan -- ei
kääntynyt vielä r-ääntä lausumaan. Siihen Vikun sorakielisyyteen hän
nyt iski, lisäten halveksivasti, mieli synkkänä:

"Tolakieli!... Et otaa ällääkään tanoa!"

Viku masentui. Äiti kuuli jutun. Tietysti se huvitti häntäkin ja hän ei
voinut olla siihen puuttumatta. Miltei iloisin mielin leikitteli hän,
samalla Jukoa hyvitellen:

"Eikö se Viku osaa ärrää sanoa?"

Juko katsahti häneen ääneti. Äiti jatkoi:

"Mutta äidin Juko se ei ole sorakieli!... Se poika se osaa ärrän
sanoa... Sanopas nyt Juko ärrä!..."

Ei vastausta. Jukon mielen oli Vikun häjy loukkaus myrkyttänyt
lopullisesti. Hän kömpi sänkyyn, heittäytyi sinne selällensä ja
murjotti. Äiti pyysi vielä:

"Sano nyt, Juko kulta: ärrä!... Tahi sano vaikka: ruis!"

Ei sanonut poika. Hän vaikeni kuin muuri, mutta toivoi toki, että äiti
jatkaisi pyyntöänsä. Mutta sekin toivo petti, sillä äidin täytyi lähteä
viemään siankalttausvettä isälle. Pienen mieli musteni. Kaikki näytti
nousevan häntä vastaan, yrittipä hän mitä hyvänsä. Kun äiti palasi,
eikä vieläkään uudistanut pyyntöänsä, ei hän voinut enää olla
purkamatta sitä vastaan sisuansa: Sängyssä selällään viruen, uhkasi hän
ikäänkuin olisi muka itsekseen puhunut:

"Enkä tano ällää!"

"No voi, voi sitä Juko parkaa, kuin se ei sano äidille enää
ärrääkään ... ei yhtä ärrääkään se enää äidille sano!" käänsi äiti
asiaa leikiksi. Mutta pyyntöänsä hän ei sittekään osunut nyt
uudistamaan. Hetkisen sitä turhaan odoteltuansa koetti Juko silloin
ärsyttää äitiänsä toistamaan saman pyynnön. Siinä mielessä hän entistä
jyrkemmin ja vihaisemmin mielin uhkasi:

"En uhallakaan tano ällää!"

Vieläkään ei äiti joutanut uudistamaan pyyntöänsä. Uudestaan koetti
Juko uhalla:

"Enkä työ voileipää, vaikka kuinka tiinä hikoilet!"

Nyt olisikin äiti taas alkanut rukoilunsa, mutta ei joutunut, sillä isä
huusi häntä avuksensa ja niin raukesi sekin Jukon ärsyttämissuunnitelma
turhaan. Ei ihme että ympäristön kehittämä voimakas, kansallinen
eripuraisuuden ja oikeuksiensa puolustamisen henki täytti nyt koko
hänen sielunsa. Hän suuttui umpimähkään koko maailmalle ja hänen
miehenluontonsa nousi sitä vastaan. On suorastaan ihme, että vaikka hän
kasvoikin näin riitaisessa ja kapinallisessa hengessä, hänestä sittekin
kuten hänen toisistakin kasvikumppaneistansa -- tuli myöhemmällä
iällänsä innokas osuustoiminnan mies ja valitaan kohdakkoin Kirvun
kunnallislautakunnan esimieheksi.

       *       *       *       *       *

Mutta palaamme lopettamaamme kertomukseemme.

Nyt makasi hän sängyssä selällänsä nälkäisenä, yksin jätettynä, kasvot
likaisina. Kepu ja Vikukin oli poissa. Miten katkera oli hänen
mielensä, miten täysi hänen sydämensä. Ei auttanut muu kuin turvautua
lasten ainaiseen, ainoaan keinoon: itkuun. Hän alkoi nyt itkeä, alussa
väyvätellen, kuin laiskasti. Kohta koveni toki ääni, koveni sitä mukaa
kuin mieli yhä enemmän myrtyi. Nyt hän jo veteli pitkään, jurisemalla,
mutta vasta puoli-itkien:

"Yyyyy ... y-yyyy ... yyyyy!"

Välillä hän potkaista sätkäytti lyhyitä jalkojansa. Mieli vain musteni.
Nyt hän jo itki aivan öllöttämällä, joskus ulisemalla. Äiti oli ulkona.
Ei kukaan siis kääntänyt häneen huomiota. Se lisäsi suuttumusta. Hän
oli harmista haleta ja alkoi huutaa parkumalla.

Silloin sattui tulemaan Kärnän-Maija tuomaan Nallea. Hän tuli oitis
Jukoa lohduttamaan. Hyvitellen alkoi hän puhella:

"Itkeekö se Juko?... Voi, voi sitä Jukoa ... sitä Juko Pynnistä, kun se
osaa hyvästi itkeä!... Voi sitä Jukoa, miten se kauniisti itkeä osaa!"

Juko ei vastannut. Kärnän Maija aikoi kohennella hänen pää-alaistansa
mutta se huomio vain suututti Jukoa... Nyt Maija jo tiedusteli:

"Mitä se tämä Juko herra nyt itkee?... Hammastako se pakottaa
Jukolta?... Ju-ko!"

Juko sydäntyi. Maija sattui nyt lisäämään varomattomasti:

"Vai tervasivatko ne lapselta sen imettävän?... Tervasivatko ne
lapselta herkut?"

Silloin oli Jukon mitta täysi. Selällään viruen potkaista sätkäytti hän
lyhyitä sääriänsä vihaisesti ja äsähti Maijalle itkun seasta:

"Taatanaakot te tinua liikuttaa!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Elämän vaihteessa - Kertomus" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home