Title: Isä ja poika - Tekele
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Isä ja poika - Tekele" ***


ISÄ JA POIKA

Tekele


Kirj.

MAIJU LASSILA



Otava, Helsinki, 1914.



I.


Tänä samana päivänä oli Kiihtelyksen tunnettu Ville Massinen täyttänyt
viidennenkymmenennenseitsemännen ja hänen ainoa poikansa seitsemännen
ikävuotensa. Viisikymmentä vuotta siis ikä-eroa, mutta se olikin
oikeastaan ainoa erotus isän ja pojan välillä.

Ei tosin aivan ainoa: ristimänimeltänsä he näet myöskin olivat eri
miehiä. Sillä vaikka ukko Massisen nimenä olikin ihan rehellinen Ville,
jolla nimellä suvun kuusi miespolvea oli jo tullut autuaaksi, ja vaikka
hän oli aikonut esikoispojastansa ristittää itsellensä kaimamiehen, oli
kuitenkin eräs toinen asia saanut hänet antamaan pojalle kasteessa
nimen, joka -- niin autuaaksi tekevä kuin se muutoin onkin -- ei
erikoisemmin sovellu Massisen nimeksi. Tai jos soveltuu, niin soveltuu
korkeintaan siten, kuin soveltuvat miehelle naisen housut.

Mutta niin se vain kävi. Hänhän, näet, oli tätä samaista esikoista
odottanut koko naimisissa-olonsa ajan eli siis viisikolmatta vuotta.
Hän oli sen siis saanut kuten Aabraham vasta vanhalla iällänsä. Herran
lahjaksi hän sen oli silloin käsittänytkin, ja niinpä hän olikin -- kai
osoittaakseen kiitollisuutta Herralle -- päättänyt sille valita nimen
profeetoista.

Profeetoista. Sattumalta näet oli silloin osunut taloon eräs
konttikauppias ja se oli sattunut muistamaan yhden profeetan nimen --
ei tosin ison profeetan mutta:

"A... vot... Habakuk", oli se iloisesti sanoa tokaissut, ja niin koitui
tästä pojasta, pojasta, joka oli sekä ulkomuotonsa että henkisten
leivisköitten puolesta aivan kuin luotu Villeksi, koitui -- Habakuk.

Siis profeetan kaima, vieläpä semmoisen profeetan, joka ainoastaan
nimensä puolesta oli suurin profeetoista. Myöhemmin oli kyllä isä-ukko
kuullut, että olisi ollut suurempiakin profeettoja kuin tuo rahjus, ja
vielä myöhemmin, kun nimen mehevyys oli jo tullut tunnetuksi ja
kantanut pikku Habakukin maineen ennen aikojaan kauas toiseen pitäjään,
oli ukko itsekseen tupakoidessaan ja asiaa punnitessaan sanonut
itsekseen että:

"Paholainen!"

Niin: se, se maailman suurimman ja itselämpiävän saunan omistaja -- oli
ukko itsekseen sanonut ja siunannut, mutta pojan nimi pysyi yhä
Habakukkina, ja ukko rakasti ainutta poikaansa kuten Herra Habakukkia.
Äiti oli kuollut pojan ollessa vasta kuudennella kuukaudella.
Leski-ukko oli siis oikeastaan ollut nämä kuusi ja puoli vuotta
pojallensa sekä isä että äiti, ja se seikka oli lujittanut heidän
välistänsä sidettä.

Ja mikä oiva äiti hän olikaan pikku Habakukille ollut! Jo pojan ollessa
siinä seitsenkuukautisen korvilla oli hän ajatuskiireessä ensi kerran
pistänyt tutin asemesta sen parkuvaan suuhun -- piipun. Ja poika oli
imaissut savut, punastunut, ollut läkähtyä, mutta...

Niin: siitä päivin hän oli myös ollut tupakkamies. Isä oli hänet
totuttanut ja katsonut nautinnolla, kun Habakuk kätkyessä potkiessaan,
tuossa vuoden vanhana, ketarat pystyssä ja suu naurussa, imeksi oman
valintansa mukaan vuoroin tuttia, vuoroin kummallista piippunysää, ja
niinpä hän nyt olikin seitsenvuotiaana Kiihtelyksen kuuluisimpia
tupakkamiehiä.

Sanalla sanoen: hän oli jo mies, jossa oli pelkkää Massista kaikki muu
paitsi ristimänimi.

Totisesti! Ja kaiken muun lisäksi oli hän ottanut isäänsä nähden
semmoisen vallan, että ukko ei koskaan tehnyt mitään ennen kuin oli
siitä puhunut pojallensa ja kinastellut hänen kanssansa asiasta ainakin
kahdesti.

Omituista mutta totta. Kinastelussa taas oli poika vääjäämättömän
itsepäinen, ja niinpä täytyi ukon, jos mieli saada mieleisensä
päätöksen, jokaisen tuollaisen kinastelun lopuksi turvautua
kurinpito-oikeuksiinsa, ja niin häämötti pikku Habakukin uhkana alati
isän vitsa, kuten ajurin hevoselle häämöttää aina aisanpää.

Lapsi parka!

Mutta kaikella pahalla on aina se hyvä puoli, että siitä -- ainakin
Suomessa -- on hyötyä enemmän kuin hyvästä. Niinpä oli tuo uhka ja
kinailu terästänyt pojan luonteen supisuomalaiseksi, semmoiseksi, joka
aina panee vastaan, vaikka pää menisi. Toiseksi oli se kehittänyt
hänessä vastarinnan ja oikeuksiinsa pyrkimisen hengen. Vaistomaisesti
hän oli, kuten myöhemmin huomaamme, tajunnut, että isä, ja sortava
isä-luokka yleensä, on nuo kurinpito-oikeudet anastanut vääryydellä.
Mutta toiselta puolen hän myös vaistollansa tajusi, että nykyisissä
oloissa, kun lapset ovat vielä järjestymättömiä, on noihin kieroihin
suhteisiin mahdoton saada pientäkään korjausta laillista tietä, tai
esim. syntymislakon avulla, niin suurena enemmistönä kuin lapset
isä-luokkaan nähden ovatkin.

Niin. Surkeaa! Ja kun siis isä oli kinastelussa tappiolle jouduttuansa
aina turvautunut käsivoimiinsa eikä älyynsä, oli poika puolestaan
turvautunut alaraajoihinsa, painanut käpälämäkeen, ja niin oli hänestä
kehittynyt juoksija, joka Olympialaisissa kisoissa vielä kerran voi
kolehmaisuudessa voittaa itse Kolehmaisetkin. Osaksi juuri tästä pojan
kehittyneestä juoksukyvystä johtuikin se, että ukon kurinpito-oikeus
itseasiassa, kuten taas myöhemmin saamme nähdä, oli jäänyt pelkäksi
muodolliseksi oikeudeksi, kuolleeksi lakipykäläksi, joka ei kertaakaan
päästänyt vitsaa oikeuksiinsa. Aiheuttipa vielä ukolle itselleen turhia
jalkavaivoja, joista tämän kirjan puolivälissä kerrottu venematka
muodosti ukon kaikkien retkien huippukohdan, matkan, joka oli ainakin
yhtä juhlallinen, kuuluisa ja komea kuin se matka, jonka profeetta Elia
teki tulisilla hevosilla ja vaunuilla taivaasen, suoraan enkelien
eteen.

No niin. Olisi sangen tarpeellista ja hyödyllistä tietää näistä
asioista laajemmalta, mutta kirjalle määrätty koko ei salli niihin
syventyä. Mainitsemme toki vielä yhden seikan.

Tätä pikku Massista oli näet jo lapsesta pitäen alettu nimittää
profeetta Habakukiksi tai myös profeetta Massiseksi. Poika puolestaan
taas ei ollut arvonimien ihailija. Ei lainkaan. Hän vihasi arvonimiä
siinä määrin, että yksinpä ristimänimeänsäkin piti kauhuna. Ei siis
ihme, että hän oli saanut ahkerasti kehittää ruumiillisia
leivisköitänsä profeetallisiksi. Ahkerasti oli hän antanut nyrkkiä
niskaan ikäisillensä poika tenaville ja varsinkin tytöille, jotka
häntä mainitsivat arvo- tai ristimänimeltäkään. Se kehitti voimaa
käsivarsiin ja sisua poveen. Aikuisempien kunnianosoituksiin -- niihin
profeetaksi-ylentämisiin -- hän oli tavallisesti vastannut
kivenheitolla, jos välimatka sattui olemaan turvallinen, ja totisesti
ei Daavid seissyt Goljatin edessä niin topakkana eikä lingonnut niin
taitavasti kuin tämä tosin nyt jo seitsenvuotias profeetta Habakuk
Massinen.  Mutta syvennymme jo varsinaiseen aiheeseen. Oikeastaanhan
näet Ville Massinen oli kaikki nämä leskivuotensa hautonut mielessänsä
uusiin naimisiin menoa. Talossahan olisi tarvittu emäntä, ja
luonnollisesti niin terve ukko oli muutenkin sitä mieltä, että ei se
ole leskimiehenkään hyvä yksinänsä olla.

       *       *       *       *       *

Mutta asia oli vain lykkäytynyt vuodesta vuoteen.

Ei sattunut olemaan morsiameksi sopivaa nais-eläjää lähimailla, ja
pojan kasvatuskin ja muut taloustoimet sotkivat.

Mutta nyt oli morsian tiedossa. Aikoinansa oli näet Antti Voutilainen
mennyt täältä Kiihtelyksestä kotivävyksi Sortavalan puolelle, kohonnut
appensa kuoltua talon ainoaksi isännäksi ja -- mikä parasta -- nyt
viime keväänä kuollut. Tieto siitä oli jo ehtinyt Kiihtelykseenkin, ja
niinpä oli ukko jo monet päivät hautonut kosimismatkaa. Kaksikymmentä
vuotta sitten, silloin kun Voutilainen oli naimisiin mennyt, oli hän
sen Vapun kertaseltaan nähnytkin ja arveli sillä ikää olevan tuossa
neljänkymmenen korvilla. Monet ja monet päivät oli hän tupakoidessansa
asiaa hautonut, varmistunut ja päättänyt, sillä:

"Menepä tässä ja koko ikäsi akatta elä!" oli hän imaissut aivan
kiihkeät aamen-savut asian päätteeksi, ja niin se oli nyt valmis.

Valmis, jopa niin valmis, että hän oli jo Voutilaisen sukulaisten
kanssa lähettänyt Vapulle sanankin, että hän tulee sulhaseksi. Vappu
siis tiesi jo häntä odottaakin.

"Niin jotta se on... Se on vörklööri nyt!" oli ukko itseksensä sanonut
jo aivan sen viimeisen ja varman aamenensa asiassa.

       *       *       *       *       *

Oli toki vielä yksi vastus.

Sillä kuten jo sanottu oli hän aivan huomaamattansa joutunut pikku
Habakukin valtoihin. Päivänselvältä tuntui siis nyt se, että asiasta
oli ensin puhuttava pojalle. Juuri se tässä asiassa oli omituista. Hän
oli johtunut niin pitkälle, että huomaamattansa, vaistomaisesti uskoi
olevansa velvollinen pyytämään tuolta seitsenvuotiaalta tenavalta
naimalupaa.

Mutta samalla hänestä tuntui, että se toki on jo liikaa. Ilmoittaa
tuommoisestakin asiasta pojallensa, vieläpä mokomalle naskalille, ja
ikäänkuin pyytää siltä lupaa! Häntä oli alkanut suututtaa. Hän oli
hautonut sitä asiaa päivän jos toisenkin ja harmistui jo.

"Paholainen!" kiukutteli hän jo itsekseen kerrankin taas kyntöpellolla
ruunaa lepuuttaessaan. Hän istui kivellä kumaraisena, mietteissään
tupakoiden. Koko poika alkoi jo harmittaa:

"Kehnoin tenava!"

Sanos muuta! Ja miten olikaan, niin alkoi hänessä kehittyä sisu koko
mokomaa isäntää vastaan. Hän tupakoi jo miltei synkeänä ja unohti
kynnönkin. Harmitti koko poika.

"Mutta se vaan", kiukutteli hän sille.

"Joka paikkaan tunkee nenänsä, niin jotta... Jotta se on
norkki", syvällistyi jo harmi, töksähdyttäen ajatuksen siihen
filosofisen-epämääräiseen "norkki" sanaan. Harmi yltyi.

"Tää nyt!" halveksui hän. Mokomakin "isäntä"! Tuskin peukalon pituinen!

"Kun kyntöpatukalla annan hylylle, niin... Niin se ei ole norkki",
ynseili hän harmistuneena uhitellen ja yhä synkempänä tupakoiden. Ruuna
oli saanut levätä tavallista kauemman aikaa. Se aivan laiskistui ja
alkoi kuin ajankuluksi hapoa pientareesta heiniä suuhunsa. Ukko heräsi
siihen.

"Prtuu... Pahus!" ärjäisi hän viskaten siten pojalle kuuluvat vihansa
ruunaan. Samalla nipisti paarma ruunaa. Se kimpsahti ja tapasi
kärsimättömänä huopaista kylkeänsä.

"Prtuu, so!" ärtyi siitä ukko, ja kun ruuna ei siitäkään ärjäisystä
näyttänyt välittävän, kavahti hän jaloillensa, sieppasi auraa kuresta
aivan riuhtaisemalla ja ärjäisi ruunalle:

"Vaolle siitä tahi... Tahi se ei ole norkki!" filosofistui ruunallekin
osoitettu viha. Ruuna luimisti vihaisesti, viuhautti häntäänsä ja alkoi
äkeissään, kuin uhalla, harppoa vakoa pitkin, niin että ukko tuskin
ehti hanttuuttaa perästä.

       *       *       *       *       *

Mutta ei vaan kyntäessäkään hellittänyt se sisua ärsyttävä ajatus, että
hänen täytyy puhua asiasta pojalle. Ei. Päinvastoin: se yltyi. Samoin
kiusoitteli ruunaakin nyt eräs matkaan liittynyt ilkeä-niminen
kärpänen. Ruuna tuskastui samoin kuin ukkokin. Kynnettiin aika hamppua
mennen.

"Ja kun se juutas vielä..."

Se poika nimittäin, ynseili hikinen ukko siinä aurankuressa miltei
juosta hanttuuttaessaan.

"Häh!... Taasko siinä!" karjaisi hän välillä ruunalle, kun se taas
kärpäsen puraisusta vihastuneena tapasi kuvettaan raapaista.

"Kun se!" yritti hän jatkaa pojalle.

"Häh!... Elä kuovi!" täytyi sittenkin ärjäistä ruunalle, joka
tuskastuneena kimpsui kiusoittavalle kärpäselle. Hän suuttui lopen:

"Saakeli vie!"

Ei hän tajunnut, kummalle hän tämän jo siinä kirosi, pojalleko vai
ruunalle. Vihastunut ruuna pani jo miltei juoksuksi.

"Prtuu, saakeli!" ärjäisi silloin ukko äkkiä. Ruuna pysähtyä töksähti,
ja hengästynyt ukko aikoi ryhtyä pyyhkimään hikeä otsastaan
paidanhihalla.

Mutta juuri silloin kahlasi mitään pahaa aavistamaton pikku Habakuk
siihen mulloksen halki, iso piippu suussa, kasvot likaisina ja
hattureuhka päässä. Niin se nousi ja laski siinä vakojen yli
harppoessaan kuin aalloille koikkumaan viskattu pytty. Tuohtunut ukko
ei huomannut sen tuloa, ennenkuin poika oli jo aivan luona ja pyytäen
piippuunsa tulta kysäisi:

"Onko sinulla tulitikkuja?"

Ukko katsahtaa muljautti häneen vihaisesti. Nyt häntä vasta oikein
harmitti tämä, mokomakin, joka vaatii häneltä tiliä naima-asiastakin.
Suututti niin, että sisu ei antanut oitis ärjäistä. Vaiettiin, Poika
vilkaisi häneen epäluuloisena ja nyt jo toisti pyyntönsä
juonittelevalla ärjäisyllä:

"No tulitikkuja kyllä!"

Mutta se päästi ukon sisun puheen alkuun. Hän alkoi pojalle torailla:

"Sinä, poika, kuule elä hänklänkrää!"

Pikku Habakuk moisesta hölmistyi yhä epäluuloisemmaksi ja muljautteli
vihastuneita silmäyksiä. Taas vaiettiin. Taas jatkoi ukko toraillen:

"Sinä sanot jotta norkki, mutta... Mutta se ei ole norkki!" raivostui
hän. Mutta se auttoi pojankin ääneen.

"Onpas norkki!" panna tokaisi se jo vihaisena vastaan, tosin arkaillen,
asiasta mitään älyämättä. Molemmille oli kaikki jo yhtä epämääräistä
kuin se "norkki" ukolle itsellensäkin. Sukeutui väittely.

"No on kyllä norkki!" tenäsi vihastunut poika jo kuin itkua hilliten.
Mutta ukko puolestaan tiukkasi uhittelulla:

"Mutta entäs kuritusparakraahvi!"

Niihin isän vitsa-oikeuksiin hän siis jo taas vetosi.

"Niin jotta sitä saa isä antaa patukkaa jotta... Jotta vonkuu!"
selittää uhitteli hän sitä lakipykälää.

"Mutta etpäs saa!"

Se tuli pojalta itkun ja vihan sekaisena.

"Vaikka olisi mikä norkki, niin ei vaan saa antaa!" koki poika tenätä
selkänahkansa puolesta.

"Saakeli!"

"No ei kyllä!"

Mutta silloin oli ukon mitta täysi. Hän sieppasi kyntövitsan ja...

Huihai! Poika huomasi, että edessä on täysi tosi, ja pani juoksuksi.
Vasta veräjälle päästyänsä käännähti ja nähtyänsä ukon jääneen auransa
luo tolkutti:

"Annappas!... Tokko uskallat ja... Tokko on parakraahvi!..."



II.


Omituista!

Koko elämää alkoi painostaa tämä juttu. Omituisinta vielä se, että ei
edes tajunnut mikä tässä nyt harmitti, s.o. mikä vaikutti, että sisu ei
antanut puhua asiaa suoraan pojalle. Monesti oli hän sitä yrittänyt:
hautonut asiaa, etsinyt alkusanaa, mutta sitä alkusanaa miettiessänsä
oli hän aina synkistynyt, harmistunut ja kaiken lopuksi äsähtänyt
pojalle, joka ei tiennyt asiasta mitään ja siis vain oudosteli, ymmällä
isän äsähtämisestä.

Mutta kosiinlähtökin kiirehti. Täytyi siis kokea voittaa itsensä ja
äkänsä, että voisi ilmoittaa pojalle, ja sitä hän koki taas nytkin
eräänä päivänä. Habakuk leikki lattialla kasvot tavallista
likaisempina, piippu suussa, mietteissänsä. Näkyi rakentelevan
lastuista leikkitaloa ja mitteli sen rakennetta katseellansa niin
syvällisesti, että otsanahka oli vetäytynyt ryppyyn ja piippu unohtunut
polttamatta. Aivanpa oli isä jo heltyä hänen puuhiansa siinä
katsellessansa. Hän istuksi, mietti ja hautoi vain alkusanaa,
kumaraisena, miettivänä tupakoiden.

Ja jo olikin hän päästä ilmoituksensa alkuun. Hän imaisi jo ikäänkuin
puheenalkajaissavut. Kaipa se oikea sana osuu siinä itsestänsä, niin
että...

Sana oli jo miltei suussa. Hän imaisi uudet alkajaissavut ja ikäänkuin
koki jouduttautua sovinnolliseen puheesen pääsyyn. Oli ja miltei
alottaa. Aivan viimeiset alkajaissavut vain kiireellä imaisi ja...

Siunaa ja varjele! Eikös näet siinä viepouttanut taas mieltä muuksi,
niin että hän sen sovinnollisen ilmoituksen sijasta äsähtikin pojalle
tuikean:

"Elä yhtään kurtistele siinä sitä otsanahkaasi!"

Ja siitä se lähti!

Poika katsoi isä-ukkoon pitkään, epäluuloisena, niiskautti syvään, ja
otsanahka vetäytyi yhä syvempään kureeseen.

Vaiettiin. Molemmat synkistyivät omalla tavallansa.

"No niin kyllä!" suuttui ukko edelleen ja murisi jatkoksi kuin
puoli-itsekseen:

"Tuon ikäisen miehen luulisi jo parempaakin työtä löytävän... Kuin tään
otsanahkansa kurtistamisen!"

Taas vaiettiin. Epäluuloiseksi synkistyvä poika oli ymmällä. Vihdoin se
mutisi vastaan:

"Mikäs sinä itse olet!"

Mutta ei ukko viitsinyt mokoman puhetta nyt ottaa kuullaksensakaan. Hän
painui vain tupakoimaan. Ylenkatsoi jo koko poikaa. Poika sai siitä
rohkeutta ja niinpä jo jatkoi mutisten tolkutonta, vihaista:

"Ja vaikka mitä otsanahkaa vedän niin..."

Hän katsahti. Ei ääntä synkästä ukosta. Poika siitä paisui. Nyt hän jo
tavallaan ihan härnätäkseen mutisi uhitellen epämääräistä:

"Ja vaikka sinunkin otsanahkaasi vedän niin... Ja vaikka ihan kenen
otsanahkaa vedän niin..."

Niin!... Siinä se nyt oli! Ei tuolle mokomalle viitsi nyt kunnolla
vastatakaan, ei kunnolla suuttuakaan. Niinpä ukko ynseilikin hänelle
vain kuin yliolkain ylimalkaista halveksivaa:

"Vetäisit otsanahkaa!"

Mokomakin! Ja tietoisena vetosi hän taas kurinpito-oikeuksiinsa, ei
tosin nytkään niiden käytännölliseen, vaan ainoastaan muodolliseen
puoleen. Hän imaisi savut ja selitti äkeissään:

"Kuu minä vaan pidän lakipykälästä kiinni, niin... Niin se on kuuma
paikka sinulle..."

Arvasi sen poika ja niinpä jo yrähti taas selkänahkansa puolesta
vihaisesti, synkeänä. Mutta ei ukko ottanut sitä kuullaksensakaan, vaan
savut taas vain vetäisi ja jatkoi selittäen:

"Sillä se on keisarin vahvistama pykälä ja... Ja niin että keisari se
on suurempi herra kuin kuningas!" täytyi siinä selkeämmän sanottavan
puutteessa töksähtää taas syvällisen-epämääräiseksi. Sukeutui yksi
heidän kaikkein tavallisimpia kinastelujansa.

"Eipäs ole suurempi!" tenäsi jo poika vastaan vihaisena, pitäen samalla
pakotietä silmällä.

"Kehveli!" ärtyi jo ukko kiroamaan. Kina niin kina. Sattumalta johtui
ukko toki selittämään kurinpito-oikeuksiensa tarpeellisuutta ja
oikeudellisuutta.

"Sillä ei sitä ole maailmassa kuritta kasvanut muut kuin Aatami ...
jolla ei ollut isää kurittamassa!" mutisi hän ynseänä ja aivan
voitonvarmana ilkkua tenäsi:

"Mutta mitenkäs kävikin sitten Aatamille!"

Poika niiskutteli ymmälle joutuneena, synkeänä, sillä hän ei tiennyt
kuka tuo Aatami oli. Mahtoiko ukko sillä jotain kavalaa metkuilla? Nyt
se taas jatkoi samaisesta Aatamista, mutisten ynseähköä:

"Uskoi, vakainen mies, akkojen viekoitusta ja ... huusluuria niin
jotta... Jotta se tuli paratiisista pietti."

"Eipäs tullut!" tenäsi epäluuloinen poika synkeänä vastaan tokaisunsa.
Kina johtui siten ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Kurinpito-oikeuksien
käytännöllinen puoli siinä kinaillessa unehtui. Ukko piti vain taaskin
kiinni oikeuksiensa periaatteellisesta puolesta.

Mutta samoin jäi häneltä naimalupakin pyytämättä. Hän harmistui
poikaan, ja niin tuli tuo luvanpyyntö hänelle yhä vaikeammaksi.

Omituista!

       *       *       *       *       *

Joksikin avuksi tässä asiassa tuli Kiihtelyksen kuulu isäntämies Jussi
Väänänen, se entisen Atanaasius Väänäsen poika, joka nuorena miehenä
oli ollut sitä lajia pyhä Paavali, että oli tuntenut Kiihtelyksen
jokaikisen tytön tavat, ja jota ei nyt Villen ikäisenä vanhana
miehenäkään kukaan olisi uskaltanut puhemieheksensä ottaa. Se tuli nyt
taloon. Pikku Habakukkiakaan ei ollut nyt tuvassa, ja tapansa mukaan
alkoi tulija oitis herkutella ukkoa tavallisilla puheillansa, puheilla,
joissa oli hyvin paljon ihanampaakin kuin siinä kaikkien miesten
mielestä raamatun ihanimmassa lauseessa, että: "parempi on naida kuin
palaa".

"Ka... Kotonahan sinä!... Terve!" tervehti se pyöreähkönä. Aina sen
kasvoilla paistoi ennen sanomista semmoinen hymy, joka ilmaisi mitä
makeaa hän aikoo sanoa ja myöhemmin mitä vielä makeampaa hän aikoo
sanomatta jättää.

"Kotonapa ... kotonapa näyt olevan", toisteli se kuin itsekseen, pani
jo tupakan, meni äkkiä pääasiaan ja ilmoitti rutosti:

"Sinun, Massisen, pitäisi jo ottaa toinen akka!"

Ja hän hymyili ukolle hekumallisena, pieni nenä pystyssä.

"Niin ... Ville, tuota!" hän jo ikäänkuin silmääkin iski. Ukko
Massiselle tämä puhe kelpasi ja oli suloista, sillä rakastuneestahan on
aina ihanaa kuulla puhuttavan rakkaudesta.

"Ka!" yritti hän jo myöntyä ja jatkaa, mutta Väänänen ehätti aivan
yllyttävällä:

"Ota, kuule Ville, tähän semmoinen emäntä, jotta se on kuin... Niinkuin
oikean eukon pitääkin olla!"

Miten suloista kuulla! Toiselle maistui jo tupakkakin.

"Saakeli vie!" kehui hääviinoista huolehtiva Väänänen naineen miehen
autuutta. Ja nyt jo ilmoitteli ukko:

"Ka niinpä se tässä jo tääkin poika!" valehteli hän Habakukin niskaan.
"Sanoi jotta se on akattomana olo... Jotta se on ... norkki...
Huusluurinki ja norkki ... jotta se on."

Väänänen sytytti. Eiköhän tuo jatkakaan, pelkäsi jo ukko.

"Niin... Huusluurinki ja norkki jotta se on... Tää poika sanoi!" koki
hän estää puhetta katkeamasta. Eikä Väänänen päästänytkään
hääviinakultia noin vain käsistänsä, vaan tenäsi että:

"Akka ja hyvä ota!"

Puhuttiin. Rakastunut ukko suli. Nyt hän jo tiedusti:

"Ka... Niin jotta tätäkö sinä tarkoitat ... sitä Voutilaisen leskeä?...
Että minä naisin?" uteli hän jo halukkaana.

"Ka... Samapa se!"

Alttiisti sen lupasi Väänänen. Asia oli kuin valmis. Ainoastaan pois
lähtiessä Jussi varoitti pääasiastansa. Sekä suu että silmät otollisina
ja maailmallisina hän vihjaili:

"Mutta niin jotta..."

Aivan hänen silmäluomensa lupsahtivat jo sitä ajatellessa pehmeästi.

"Jotta jos et tuo Sortavalan kaupungin kautta, niin ... muista sitten
ajaa... Join kautta... Niin..."

No sehän nyt oli luonnollista, että ei ilman viinoja. Hyvillä mielin
lupasikin ukko Massinen:

"Ka... Eipähän sitä nyt uutta emäntää ... ihan kuivin suin vieraalle
näytetä..."

       *       *       *       *       *

Miten kerrassaan se muutti nyt koko asian! Tämä rakkaudesta puhuminen
oli ukkoa aivan nuorentanut. Ihan asiatta ärtynyt sisu oli puhjennut.
Hätäkös nyt oli puhua tuumasta pojallekin, kuten asia tuntui vaativan!

Ja sitä puheen alkua hän nyt taas siinä tupakoidessansa hiljaisuudessa
hautoi. He olivat juurikään syöneet, ja pikku Habakuk ruokki
puuhevostansa aivan siinä hänen lähettyvillänsä. Oli hän pariin kertaan
jo aivan syläissyt suunsa alkua varten tyhjäksi, mutta oli sittenkin
ikäänkuin ujostuttanut, ja niin hautoi hän nyt kolmatta kertaa samaa
alkusanaa.

Ja miten miellyttävältä se poika-mukula nyt näyttikin! Aivan hän
lämpeni sille ja yhä syvemmin hautoi miten sanoa. Pikku Habakuk oli
saanut puuhevosensa ruokituksi, sytytti piippunsa, imaisi savut,
puhalsi ja seisoi siinä niin terhakkana, että oikein teki hyvää ukon
sydämelle.

Ja silloin ei hän enää malttanut, vaan meni asiaan, Kuin iloisena
hymyillen äännähti hän puheen aluksi:

"Sinä, Habakuk, sitä et taida vielä olla naisiin menevä?"

Ällistyi sitä poika! Ei hän ymmärtänyt kysymyksestä kerrassaan mitään
ja katsoi isä-ukkoon ymmällä, hieman epäluuloisena. Mutta ukko oli
hyvillään.

"Minä taas!" kehaisi hän jo pojalle, imaisi ja selitti:

"Naisväen perään, tarkoitan, minä olen ollut tuhottoman kärkki...
Hanakka ja kärkki", selvensi hän vielä. Toisin sanoen: hän on koko
ikänsä ollut kova naisiinmenijä.

"Niin että... Että se on kärkki!" vahvisti hän. Ei poika tiennyt mitä
sanoa. Ukko veteli savuja hyvillä mielin. Koko elämä tuntui helpolta,
kun oli noin mukavasti alkuun päässyt.

"Mutta vieläpähän tuota sinäkin ennätät... Sitten myöhemmällä iälläsi!"
rauhoitteli hän selittelyllä poikaa, joka tuli yhä enemmän ymmälle.
Koko sen otsa oli aivan yhtenä ajattelijan ja ihmettelijän sanattomana
kureikkona, ja piippukin unehtui jo miltei imemättä.

"Naisväen perään nimittäin ennätät vielä!" toisteli ukko selittelynsä,
lapautti savut ja arveli äkkiä:

"Mutta toista se on jo minulla!"

Arvasihan sen! Mies jo sillä iällä että! Kai se asia nyt oli jo
pojallekin selvä, ja niinpä hän imaisikin vain rohkeudeksensa välisavut
ja aikoi jo sanoa koko sen lopullisen totuuden: sen naimapuuhansa.

"Ka niin jotta", alkoi hän jo.

Mutta eipäs vieläkään. Ikäänkuin ujostutti. Poika näytti odottavan.

"Ka ... jotta", sotkeutui silloin ukko. Ja selviytyäkseen pulasta hän
tolkutti:

"Niin jotta... Jotta niinkuin jo sanoin, niin Aatamilla ei ollut ...
pappaa eikä mammaa..."

Ja niin työntyi hän ulos yhtä epämääräisenä kuin jumalanilma.

       *       *       *       *       *

Ei se asia siis tällä ensi yrityksellä selvinnyt. Se ujous siinä sotki.

Mutta jo seuraavana päivänä hän jaksoi hautoa asian niin valmiiksi,
että rohkeni sanoa lopunkin. Poika leikki taas lattialla piippu suussa.
Hän itse tupakoi, hautoi ja valmisti sanoja, sai ne kokoon ja niinpä
nyt eilisen jatkoksi yhtäkkiä kysäisi:

"Niin jotta mitä sinä arvelet, jos minä otan tähän sinulle emintimän?"

Ja taas poika ymmälle. Epäluuloisena hän katsahti ukkoa, kun se jatkoi:

"Ka se tää Jussi Väänänenhän se sitä rupesi kärttämään ja sanomaan,
jotta Aatamillekin... Niin jotta se oli hänellekin akattomana olo
niinkuin... Niinkuin nyt huusluuri", täytyi taas turvautua filosofiaan,
sillä selkeä ajatus loppui. Kai se asia nyt olikin pojalle jo selvä.
Ikäänkuin muun puheen puutteessa hän toki vielä vahvisti tolkuttaen:

"Ka, niin jotta... Jotta härkä ja heinähän se on maidon isä", sotkeutui
hän tokaisemaan sen viimeisenkin selkeyden. Ainakin nyt jo täytyy pojan
ymmärtää.

"Vai mitä, Habakuk?" tiedusti hän siltä, kun se ymmällä häneen katsoa
tuijotti:

"Niin jotta ei suinkaan se sinullekaan vasten mieltä ole tää nyt?...
Jos minä otan akan?"

Ymmälle joutuneen pojan epäluulo oli täysi. Hän synkistyi lopullisesti
ja altakulmainsa katsahtaa väläyttäen mutisi ylimalkaista, uhittelevaa:
"Ota!... Vaikka ota mikä!..."

Ja hän syläistä töpäytti kuten tupakkamies, painoi hattureuhkan korvia
myöten päähänsä ja tallusteli jotain mutisten ulos tuvasta.

Mutta ukko oli nyt tyytyväinen. Ja kun loiseukko Katriina, joka ei
vielä koko tästä naima-asiasta tiennyt kerrassaan mitään, tuli tupaan,
selitti hän sille:

"Ka... Niin jotta... Niin että sitäpä se tääkin poika tässä arveli,
jotta... Jotta peruna on aina potaattia parempi!" muutti hän paremman
puutteessa niiksi, taas ylimalkaisiksi viisauden tokaisusanoiksi. Kai
se Katriina ymmärsi, arveli hän ja niin työntyi tuvasta ulos.



III.


Nämä kaksi ystävystä, isä ja poika, olivat kaikessa erottamattomat:
missä oli heistä yksi, siellä oli myös toinen, sillä pojattansa ukko
Massinen ei minnekään lähtenyt.

Niinpä nytkin. Poikansa päätti hän ottaa mukaansa kosimismatkalle,
oikeastaan puhemieheksi. Oli alussa aikonut varsinaistakin puhemiestä,
mutta arveltuansa oli hän siitä luopunut kulunkeja peläten. Loiseukko
Katriina oli kyllä nyt asiasta tiedon saatuansa sitä mieltä, että olisi
varmempi, jos olisi puhemies, mutta ukko vain siihen vastasi
tupakoimis-arvehilla että:

"Ka... Olisihan se, mutta... Juosta kekeltäähän tää Habakuk apuna..."

Ja rauhallisena imaisi hän savuaan lähtöä hommatessaan ja lisäsi
selittäen:

"Onhan tää terhakka poika ... Habakuk..."

Tuli sen avulla siis toimeen. Rakkausasia tietysti jo aivan nuorenti
ukkoa, ja niinpä hän äskeisen jatkoksi jo kuin puoli-kehaisemalla
puheli:

"Eikä hänessä erin suuria apuja tarvitsekaan, kun tässä ... tää nyt
minä", töksähti hän, mutta selviydyttyänsä sana-asiasta selitti:

"Tässä naima-asiassa nimittäin olen minä."

Hän, varakkaan talon isäntä, mies, joka on kerran ennenkin onnistunut
eukon saamaan. Ei hän liikojen puhemiesten avusta perusta. Kun on
kerran hän itse, se "minä", niin:

"Tottapahan sitte onni omasta puolestaan potkaisee lisää, niin
jotta ... jotta se on niinkuin nakutettu", lopetti hän toivorikkaana ja
työntyi saunatamineissansa rauhallisena ulos tuvasta.

       *       *       *       *       *

Elettiinkin juuri lemmen kuumeisimpia aikoja, siinä muutamaa viikkoa
ennen Juhannusta. Kevättyötkin olivat jo lopussa. Oli niiden ja
heinäntekoaikojen välinen joutilaampi aika eli n.s. lempiviikot, aika,
jolloin kiihtelykseläinen valvoo päivät eikä nuku öillä. Ei siis ihme,
että lemmenmakuun päässyt ukko Massinen nyt pojaltakin tavallaan luvan
saatuansa kiirehti kosimismatkalle lähtöä. Pikku Habakukilla tosin ei
vielä ollut matkan tarkoituksesta aavistustakaan, sillä ukko oli
luullut, että hänen tässä taannoin jo kuvattu ilmoituksensa oli
riittävästi selittänyt asian pojalle. Ei hän siis sen koommin ollut
asiasta sille puhunutkaan sanaakaan. Oli vain itse valmistautunut:
rasvannut pieksunsa ja varannut tupakkaa ja oli nyt valmis. Konttikin
oli jo selässä. Pikku Habakuk rassaili piippunysänsä vartta puhtaaksi
hiestä, puuhaillen aivan tavallisissa askareissansa, iso hattureuhka
korvia myöten päässä ja muutenkin kaikin puolin jokapäiväisessä
kunnossa. Ukko puhdisti sanontaa varten suunsa pankon eteen ja tokaisi
äkkiä: "Ka... Tule nyt, niin mennään!"

Poika katsahti, niiskautti ja alkoi jo jotain epäillä, mutta ukko
kiirehti sen huomattuansa selittämään:

"Ka niin... Niin jotta se on ... vörklööri!"

Ja se riittikin pojalle. Hän näet luuli ukon olevan metsätöihin
lähdössä ja siihen matkaan hän oli halukas. Mitään sen enempää
ajattelematta hän alkoi piippunysä suussa potkea polkutietä pitkin ukon
kintereillä.

       *       *       *       *       *

Oli niin tyyntä, ihanaa. Kuin neitsyyttänsä ujostellen hymyili
pehmeälehtinen metsä. Aivan nuortui mielikin. Näin hän oli muinoinkin,
nuorukaisena ollessansa, lähtenyt tätä samaista polkua painaen tyttönsä
luo. Se muisto herahti nyt äkkiä mieleen, ja silloin nousi jalka
kepeästi ja mieli vierähti tavallista herkemmäksi. Itsensä ylkämiehen
ikenessä lerpatti piippu jo sammuksissa, mutta kintereillä pysyttelevän
puhemiesnaskalin piipusta puhahti joskus hienoinen haiku.

Niin jatkettiin kulkua näitä oikoteitä myöten. Tultiin jo ukon konnun
rajalle. Ukko pani siinä veräjän kiinni ja istahti hetkiseksi hirrelle
tupakoimaan ja ikäänkuin tarinoidaksensa poikansa kanssa, puhuakseen
sille taas asiasta. Hän imeksi savuja, mietiksi ja näinpä äkkiä arveli
pojalle:

"Mutta on se todellakin ihmeellistä tää... Ka tää, jotta miehen ei ole
hyvä akattomana olla", koki hän selittää. Poika oitis ymmälle.
Epäluuloinen katse muljahti jo hattureuhkan alta.

"Niin jotta se vaan tahtoo väkisinkin hiivittää mieltä akkaa kohti
ja... Ka niin jotta se on siinäkin asiassa se sama ... vörklööri",
täytyi taas turvautua töksähtää kaikki-selittävään viisaudensanaan.
Poika niiskautti jo epäluuloisena. Ukko mietiksi ja taas jatkoi:

"Mutta niinpä sitä veisataan jo virressäkin jotta..."

Mutta eipä muistanutkaan miten siinä veisataan, ja sen vuoksi hän
puhalsikin vain savut ja käänsi äkkiä täksi:

"Niin jotta se on ihmeellinen asia, jotta kansa ja valtakunta ei pysy
pystyssä, jos ei miehellä ole apuna ... tää nyt akka...!"

Poika katsoi ukkoon yhä epäluuloisemmin, kuin kummitukseen. Kai se nyt
tekee pilaa, epäili hän synkkänä.

"Mutta kun sitä, näet, ei ilman akkaa olisi lapsia eikä mitään, niin...
Niin se olisi kansa näppiä-nuollen ... se olisi kuitti", jatkoi
tupakoiva ukko nyt selityksellä.

Mutta nyt oli pojan epäluulo täysi.

"Elä valehtele!" tokaisi hän ukolle umpimähkään.

"Niin jotta mitä elä valehtele?" tiedusti ukko.

"Sitä jotta ei olisi lapsia eikä mitään ilman sitä, elä valehtele!"
mutisi poika katse ihan synkkänä.

Ja nyt alkoi syvällinen väittely:

"No ei suinkaan sitä", koki ukko sovinnollisesti selittää, imaisi
mietesavut ja lisäsi selittävän:

"Niin että lapsia, tarkoitan ... ilman akan väliintuloa, niin jotta...
Jotta selkeys ei ole koskaan ilman valkeutta", sieppasi hän siinä
ajatuskiireessä äkkiä löytämänsä, ihan selkeydellään lyövän selityksen.

Mutta ei taipunut uskomaan epäluuloinen poika.

"Olisipas ilman akkaa!" murisi se vastaan synkein silmäyksin.

Jatkettiin. Taas koki ukko selittää, että kyllä asiassa akka tarvitaan.
Turhaan. Poika piti päänsä. Ukkoa alkoi jo hieman harmittaakin. Tuntui
näet, että poika tahtoo todistaa hänelle, että ei hän muka tarvitse
eukkoa, jota on menossa kosimaan. Hän alkoi lopulta jo selittää
syvällisesti ja sanasavut imaistuansa lähti raamatusta asti näin:

"Sillä esimerkiksi... Esimerkiksi nyt... Noakin arkki", sotkeutui hän.
Oli näet lähtenyt liika syvälle ja pelastuttuansa Noakin arkkiin
tokaisi umpimähkäisen:

"Niin jotta siitä sen nyt näet, jotta akka tarvitaan", vetosi hän
äskeiseen arkki-todistukseensa voitokkaana, imaisi taas savut ja
selvittääkseen vieläkin asiaa todisti Noan arkista:

"Niin jotta siitäkin tulivat ulos kaikkinaiset eläimet ja..."

"Eivätpäs tulleet!"

Tiukasti tenäsi poika sen vastaan. Väittelyn alaiseksi joutui siten
äkkiä kysymys, tarvitseeko mies vaimoa vai eikö. Oli jo tovi kinattu.
Puhemies, joka ei asiasta mitään ymmärtänyt, pani tiukasti ja
umpimähkään vastaan, ja ylkä itse koki puolustaa asiaansa.

"Ilman akkaa ei olisi ollut Noakin arkin tekijöitäkään, niin että...
Koko sukukunta olisi hukkunut, jos ei eukkoa olisi ollut!" koki hän
selittää. Hieman jo harmittikin pojan itsepäisyys.

"Niin että siitäkin nyt näet, että akka tarvitaan!" ynseili hän jo
sille, mutta:

"Eipäs tarvita!" tenäsi vain itsepintainen poika entistä tiukemmin.
Ukko jo suuttui.

"Kehveli!... Mistäs niitä lapsia silloin tulisi!" oli hän jo kirota.
Mutta tanakkana uhitteli poika:

"No tulisi kyllä!... Ja vaikka mitä tulisi..."

"Mhyh... No... Perhana!" kiukustui ukko.

"No tulisi kyllä!" yltyi poika uhittelemaan ja tenäsi jo katkerana:

"No niin kyllä tulisi...! Ja aikaihmisiäkin tulisi ja ... taloja ja ...
järviä ja ... peltoja ja... Ihan vaikka mitä tulisi..."

Ukkoa alkoi moinen uppiniskaisuus pistää kerrassaan vihaksi. Kehittyi
ilmeinen kina.

"Luuletko sinä nyt sen asian tietäväsi paremmin kuin vanha virsikirja!"
ynseili hän jo pojalle. Tämän sisu taas nousi vastarintaan kuten aina
tämmöisissä tapauksissa.

"Luulen kyllä!" uhitteli se vain miltei itku kurkussa.

"Luulet!... Hyvähän sitä on sinulla!" halveksui hänelle isä. Tosissaan
siinä puheltiin.

"Ilman sitä asiaa ei olisi sinuakaan!" uhkaili jo isä ja veteli savuja
kiihtyneenä.

"Olisipas!"

"No!... Perhana!" kiivastui moisesta jo ukko. "Mistä helvetistä sinä
olisit silloin maailmaan lentänyt! Ja siinnyt!"

"No vaikka mistä", ärjäisi poika vastaan ja jatkoi uhittelevaa,
älytöntä:

"Uhallakin olisin lentänyt ja... Taivaasta olisin siinnyt ja ... tuosta
veräjästä ja puusta ja pölkystä ja... Ihan joka paikasta olisin
lentänyt ja siinnyt" ... koki hän hillitä katkeraa itkun tuloa.

Mutta nyt jo tuskastui isä ja halveksuen saneli:

"No nyt minä jo näen... Minä näen, että sinä et ymmärrä koko tästä
asiasta vielä mitään, vaan että... Niin että se on sinulle kuin ...
niinkuin pimeys oli syvyyden päällä", raamatullistua töksähti hän
selkeän valkeuden puutteessa. Mutta poikakin yltyi.

"Ymmärrätkös sinä?" uhitteli se yhä älyttömämpänä umpimähkäistänsä.

"No!... Saakeli!" julmistui ukko jo lopen. Mutta poika vain:

"Etpäs ymmärrä!"

"Suus kiinni siinä!"

"Pidä itse!"

"Paholainen!" Ja nopeasti sieppasi hän poikaa niskasta kiinni ja alkoi
käyttää kurinpito-oikeuttansa. Mutta onneton poika alkoi porata täyttä
kurkkua. Ukko heltyi, hellitti oitis ja puolusti äkkipikaisuuttansa
väärällä syytöksellä:

"No!... Mitäs sinä alotit ja ... rupesit puhumaan asiasta, jota et
yhtään ymmärrä vaan... Vaan että se on sinulle jotta... Jotta selkeys
on aina valkeutta parempi", hämmentyi hän siinä asian syvällisyydessä
sittekin.

"Itsepäs alotit!" puolustautui synkkänä mutiseva poika, ja niinpä
olisikin ihan varmasti sukeutunut uusi väittely, jollei paikalle olisi
osunut tulemaan kaksi poikaa. Niillä oli vanhoja tappeluvihoja
Habakukkia vastaan ja oitis ne huudahtivatkin härnäävän:

"Habakuk... Profeetta Habakuk!"

Mutta silloin suhahti pikku Habakukin kivi. Se osui. Toinen poika
älähti, ja suinpäin syöksyi myrtynyt Habakuk poikiin käsiksi.

Se kävi nopeasti. Kaksi olisi kuitenkin voittanut yhden, ellei isä
olisi ehtinyt omansa avuksi. Mutta se ehti, löylytti vieraita poikia ja
kirosi niille kertasen vielä, kun ne jo painoivat täyttä ravia pakoon.

Mutta isän ja pojan välit olivat nyt sillä kuitatut ja sovitetut.
Kiitollinen oli poika isällensä, ja isä oli tyytyväinen, kun oli saanut
auttaa omaa ainoaa poikaansa. Entistä parempina ystävyksinä he nyt
jatkoivat matkaansa kylien halki Sortavalan lähitienoita kohti,
Voutilaisen Vapun luo.



IV.


Kuten yleensä tiedetään, asui karvari Pinnasen leski, Hilda, vielä
niinä aikoina Sortavalan kaupungissa. Hänelle tiettiin mieheltä jääneen
puhtaassa rahassakin peruja niin paljon, että kohtalaiseen elämään,
s.o. jokapäiväiseen leipään ja hyvään tai hyvän puoleiseen puolisoon
tyytyvä mies olisi voinut häntä niiden avulla työtätekemättömänäkin
rakastaa ja kunniassa pitää. Ei siis ihme, että Muskon Jysyrisen poika
oli lähtenyt häntä kosimaan paria tuntia sitä ennen, kun Massinen
poikinensa poikkesi taloon päivällistänsä syömään.

"Mistäs nää vieraat on?" tiedusti ukko Jysyrinen.

Tietysti Kiihtelyksestä.

"Mhyy!... Ja mitä sitä iletään olla nimeltä?"

Tietysti he olivat Massisia.

"Tää on vain minun poika", selitti Ville Habakukistansa. Ei heille
kuulunutkaan mitään erikoista, jonka vuoksi Jysyrinen arvelikin,
kysyen:

"Ja taitaa sitä olla asiaakin mukana?... Koskapa kerran matkalla
ollaan?"

Niin ... Olihan sitä, sillä:

"Eipä sitä erikoista", kierteli ukko.

"Mhyy."

"Paitsi että oli aikomus käydä ottamassa tälle pojalle emintimä",
kiirehti silloin Massinen lisäämään, ja nyt se alkoi lappautua
loppumaton, sillä Jysyrinen, jonka ajatukset pojan kosimismatkan
johdosta jo muutenkin pyörivät naima-asioissa, takertui asiaan, halusi
tarkat tiedot, ja niinpä hän takapuoltaan lieden edessä lämmitellen
tiedusti:

"Vai niin on asiat!... Ja ketä tuota vielä niinkuin... homsheijataan?"

Hyvää se teki nytkin ukon sydämelle tämä puhe ja kysely. Kuin ylpeillen
ja ujostellen hän kierteli:

"Ka, eipä sitä ... paljon ketään erikoista..."

"Ka-a... Eipä sitä... Tätä erikoista..."

"Ka ei" ... lapautti ukko savut, puhalsi ja lisäsi:

"Paitsi minkä vähän on silmällä pidetty tätä ... paljasta Voutilaisen
leskeä... Tään Antti Voutilaisen..."

Sen vainajan, eikä siis elossa olevan Antin leskeä, tahtoi hän asian
selittää ihan selväksi, ja kun siitä tuntui vielä joku selvyys
puuttuvan, lisäsi hän ilmoittaen:

"Niin jotta... Jotta se on lörkki..."

"Ka... Lörkkipä se!" tyytyi Jysyrinen siihen sanaan, joten asiasta jäi
syrjäiselle nyt epäselväksi ainoastaan se pikku seikka, että mikä se
"lörkki" on.

Niin, ainoastaan syrjäiselle, sillä puhujat itse kyllä tiesivät, että
lörkki on lörkki. Innostuttiin puhumaan naima-asioista yleensä. Se taas
johti miehet ylpeilemään oman sukupuolensa, miessuvun loistavista
voitoista, voitoista, joita tuo heidän sukunsa on saavuttanut naissukua
viehättäessään ja valloittaessaan. Nuo voitot kohottivat jo mielen
ylvääksi, ja tietysti viehättyivät puhujat yleistä mieskunniaa
kohottaaksensa niitä suurentelemaankin -- eli valehtelemaan, niinkuin
sitä, ja ihan väärin, uskon asioissa sanotaan. Varsinkin ukko Massinen
koki silloin pitää ylkämieskunniaansa korkealla.

"Taidat vielä kestääkin siinä asiassa sen minkä nuorikin mies?... Tässä
nyt naisen viehättämisessä?" sattui näet Jysyrinen kysäisemään.

Ja ukko tietysti kehaisi. Valehteli, että ei ole sattunut naista, joka
olisi kestänyt:

"Niin jotta olisi antanut pakin", kehaisi hän ja lisäsi: "Niin että
siinä kilvoituksessa minä olen aina ollut niin että... Että ainoastaan
Aatami..."

"Ka... Aatamipa se..."

Ainoastaan Aatami on näissä naisasioissa ollut häntä voitokkaampi,
sillä se kykeni viettelemään aikuisensa maailman kaikki naiset,
tarkoitti ukko Massinen kehua ja sanoa. Mutta nyt on jo naisia liiaksi.
Ei niitä kaikkia vastaan kilvoitellessa enää yksi mies ennätä kaikkia
voittaa.

"Sillä liika aina lykkää luotansa, niin että... Että se on _pakki_",
täytyi ukon se tosiasia tunnustaa ja selkeästi todeta.

       *       *       *       *       *

Mutta tällä puheella, niin asiaankuulumattomalta kuin se tuntuukin, oli
tavallaan laskettu ensimäinen peruskivi asian uudelle vaiheelle,
Jysyrinen näet siinä puheen jatkuessa innostui poikansa morsiamesta
kehaisemaan: "Mutta jäi se siltäkin karvari Pinnaselta oikea
ökäleski... Rikkautensa puolesta nimittäin!"

"Ka... Jäihän se siltä!" myönsi ukko Massinen kernaasti, mutta kun hän
ei Pinnasta eikä sen leskeä tuntenut nimeltäkään, piti hän
tarpeellisena toki tiedustaa:

"Niin jotta mitä Pinnasia hän oli?"

Sortavalainen karvari, sai hän nyt tietää. Ja ukko myönsi alttiisti:

"Ka... Niitähän se..."

"Vaikka et ole tainnut tulla tuntemaan?" uteli Jysyrinen.

Ei. Ei tuntenut Massinen. Huoleti voi siis Jysyrinen ruveta
selittämään. Niinpä kehaisikin hän jo:

"Sillä akalla sitä on tuotakin rahan-hunsvottia vähä ölisevämmin!"

Tiesi sen! Ukko Massisen mieltä alkoi tämä asia jo kiinnittää.

"Onhan sitä sillä!" myönsi hän jo semmoisella asiantuntijan
valmiudella, että aivan lisäsi:

"Niin jotta nyt... Jotta onhan sitä rikkaalla rahaa ja ... ja herroilla
mahaa!"

Tyytyväisyyssavut hän imaisikin ja nyt jo lesken rahavaroista tiedusti:

"Niin jotta onko tuolla niitä edemmältäkin?... Tätä nyt rahallista
puolta? Tätä joka ... rikureeraa?"

Ja penninpäälle tiesikin Jysyrinen sen rahavarat ilmoittaa, kehaisten:

"No kyllä sillä ainakin sen verran on, jotta ... jotta tään nyt
meikäläisen eläjän ostaisi niillä rahoilla sieluineen päivineen ja...
Vaikka antaisi silakaksi suolata..."

Asia oli Massiselle nyt selvä pennillensä.

"Ka niin... Niin jotta mikä on penniin pantu, niin... Niin se on",
myönsikin hän siis tällä selkeämielisyydellä Jysyrisen äskeisen
ilmoituksen todeksi, ja aivan tinkimättä. Habakuk oli puheen aikana
lähtenyt ulos ajamaan talon omien poikien kanssa kanoja ja härnäämään
naapuritalon koiraa.

"Mutta sitä Jumala siunaa toiselle... Sitä raha-rehentelijääkin!"
arveli Massinen jatkoksi entisen lisäksi. Puhuttiin edelleen. Nyt jo
tiesi Massinen Pinnasen lesken nimenkin. Hilda se oli.

"Ka niin... Niin jotta kun on kerran kasteessa saatu nimi niin... Niin
se on merkiksi ja ojennukseksi!" arveli hän siihen. Ihastuttiin.
Rikkauden viehätys sai vallan. Jysyrinen jo hyvitteli:

"Ka rahahan se on maailmassa se joka... Joka on!" painalti hän sen "on"
sanan viimeiseksi suureksi selvyydeksi, ja rikkaudesta ihastunut ukko
Massinen puolestansa täydensi sitä selvyyttä, myöntäen:

"Ka niin ... niin jotta... Jotta rahahan se on kaikessa se, jolla on...
Tää nyt komteerinki ja aamen."

No se nyt oli varma. Ja omituista muun hyvän lisäksi vielä se, että
Jysyrinen ei tullut sanallakaan maininneeksi, että hänen poikansa oli
äskettäin hevosella ajaen lähtenyt kosimaan tätä samaista rikasta
leskeä, tätä karvari Pinnas-vainajan Hildaa.

       *       *       *       *       *

Onnellisesti olivat he selviytyneet talosta matkalle ja lyhentivät taas
taivalta, isä edellä ja poika, piippunysä suussa, perästä kokien.

Mutta talosta olivat he molemmat lähteneet rikkaampina kuin sinne
olivat tulleet. Kumpikin oli näet saanut siellä himoa sydämeensä.

Asia on näet niin, että pikku Habakuk oli nähnyt Jysyrisen poikien
ongen. Se oli oikea herras-onki, siima sorea ja entäs kupla! Varsinkin
se herätti himoa. Se oli kaunis, kaupungin kaupasta ostettu, eikä
semmoinen kaarnan pala tai pullonkorkista omin käsin tehty, jommoiseen
siellä Loitimojärven rannalla oli täytynyt poikien tyytyä. Mieli sitä
teki, ja hän varustautui jo pyytämään isää ostamaan semmoisen hänelle.
Tapansa mukaan varustautui hän sitä pyytämään juonittelulla.

"On Jysyrisenkin pojilla onki!" murahti hän jo vihaisesti kertasen,
siellä ukon kintereillä pysytellessään.

Mutta siihen se nyt vielä sotkeutui. Piippuakin piti imaista välillä,
ettei se sammuisi, ja se sotki. Ei myös ollut sisu vielä
juonittelupyyntöön täysin kypsä.

Ei ollut. Ei liioin ukkokaan äskeistä murahdusta edes kuullut, sillä
siinä eteenpäin harppoessansa johtui hän punnitsemaan sekä Vappua että
myös tätä äsken löydettyä Hildaa, punnitsemaan ynnä toisiinsa
vertailemaan hän johtui.

       *       *       *       *       *

Kummallista! Kyllä hän koki karkoittaa kiusaajaa, mutta sittenkin pyrki
nyt Hilda sotkemaan. Hiki päässä polki hän tietä ja jauhoi ajatusta.

"Senkö lempoa se nyt siitä!... Tää Jysyrinen!" koki hän pysyä
uskollisena Vapulle.

Mutta ei. Taas viepautti ajatusta:

"Niin jotta kun se Jysyrinen tästä ... Hildasta", teki jo ajatus taas
Hildassa työtänsä. Hikikarpalot kihosivat otsasta entistä herakammin.

"Mutta sehän se Jysyrisen hylky!" työnti hän jo syyn Jysyrisen niskaan.
Mitäs sen tarvitsi mennä puhumaan Hildasta!

Punainen virstapatsas vieppasi sen ohi pyyhäistessä niin että väri
huikaisi ajatusta yhä ihanammaksi.

"Tää Jysyrisen hylky!"

"No on kyllä onki Jysyrisen pojilla!" ärähti taas poika takana omaansa.
Mutta viis hän nyt siitä!

"Kun se Jysyrinen kehui, että... Niin jotta se on ... tää Hilda", alkoi
kaikki jo sotkeutua.

"Tää Pinnasen leski Hilda!" kieppui ajatus siinä karvarin rikkaassa
leskessä:

"Kun se ... hylky!"

Ei tiennyt kumpaa tässä kulun kiireessä ajatella. Omatunto soimasi
kyllä Vapunkin hylkäämisestä. Sen huomasi siitä, että hän koki
puolustautua suututtelulla:

"Mutta kun se siinä ... ajatuksessa ... pyörii ja pärpättää... Tää ...
karvarin leski!"

Niin! Sanokaas! Täytyihän hänen pakostakin sotkeutua sitä ajattelemaan,
kun se itse pärpättää ja pyörii päässä.

"Kehvelin akka!" oli hän suuttuvinaan sille.

"No on kyllä onki!" mörisi poika nyt jo yhä äänekkäämmin ja
vihaisemmin, mutta ei sekään nyt sotkenut ukkoa sotkeutumasta Hildaan.

"Niin jotta mene tiedä!" koki hän punnita.

"Tätä Hildaa, nimittäin, mene tiedä!" selitti hän. Astuntakin kiihtyi
siinä ajatustouhakassa, sillä:

"Kun sillä pirulla on sitä rahaakin niin jotta... Tällä Hildalla ...
jotta... Jotta se on jämpti..."

Niin! Se siinä asiassa juuri nyt olikin pahinna kiusaajana.

"En paremmin sano!"

"Ja minun vain pitäisi kaarnakuplalla onkia!" rohkaistui poika jo yhä
ilkeämmäksi juonittelussaan. Ukkoa hiukan jo harmitti, kun se tenava
sotki siten suloisen ajatuksen.

       *       *       *       *       *

Mutta pian hän sai toki saman ajatuksen takaisin kiinni siepatuksi.
Hildan rikkaudet kuvastuivat päässä uudelleen.

"Ja sitten vielä sanotaan Kiihtelyksessä, jotta maailmassa ei ole muita
rikkaita kuin keisari ja tää ... tää Join Parviainen!" ynseili hän jo
Hildan puolesta ylpeillen. Ja polki yhä ahkerammin.

"No kaarnakuplalla kyllä pitää!" kuului taas poika takana ärähtävän,
nyt jo entistäkin äkäisemmin. Pahus! Suututti se sotkija, mutta voi hän
toki jatkaa:

"Yksistään tätä selvää rahaakin eukolla niin jotta... Tokko lukuakaan
tiennee!"

Tupakoimiset, kaikki unehtuivat. Hiki vain virtasi.

"Niin jotta... Tää nyt Hilda!" koki hän siinä kiireessä.

"Tää ... karvalin leski!"

Oli siinä ajatellessa touhua!

"Niin jotta kannattaisi sitä semmoisesta omaisuudesta jo ... tätä
nyt ... rakastaakin ja kunniassa pitää! Niin että... Että se on
jämpti..."

"No vaikka mikä, niin kaarnakuplalla vaan pitää onkia!" ärjäisi nyt
poika takana ja sotki.

Mutta silloin ukko suuttui ja kääntyi äkkiä päin:

"Senkö lempoa sinä siinä sotket ja!... Pärmänttäät!" karjaisi hän
pojalle niin että se säikähdyksestä hölmistyi eikä kyennyt hyvään
toviin juonitteluansakaan jatkamaan enää.



V.


Pian he nyt kuitenkin tällä kertaa sopivat välinsä hyviksi. Ukosta näet
oli alkanut tuntua, että hänestä on tullut yks-kaks rikas mies, ja
innon ja salaisen ilon valtaan siten jouduttuansa oli hän yhtäkkiä
luvannut ostaa pojalle ei ainoastaan ongen, vaan myös uistimen.

Ja aivanpa nyt taas nousi jalkakin kuin ei mitään. Siinä astunnan
kiireessä ehti hän itseksensä jo hyvittelemään:

"Niin jotta tääpä nyt rupesi hyvänne päin lykästämään... Koko tää
naimiskauppa!"

Muistui jo mieleen, että täytyyhän Hildalla rahan ohella olla muutakin
rikkautta.

"On sillä nyt toki muutakin höskää... Eikä vain paljasta rahaa... Niin
rikkaalla eukolla!"

Ainakin nyt miesvainajansa karvarikompeet.

"Kompeet ynnä... Ynnä höskät!" Jatkui yhä ajatus. Väkisin siinä
innostui ylkämiehen mieli, jopa astuntakin taas kiihtyi. Kunpa nyt vain
löytäisi lesken oitis käsiinsä, niin:

"Niin se olisi silloin rakkaus niinkuin... Niinkuin nyt että ... että
Paavali riepoitettiin ulos temppelistä!" täytyi taas selkeyssanat
pyhästä raamatusta ottaa. Asia oli siis kaikin puolin selvä ja valmis.

Mutta yhtäkkiä muisti hän taas pojan. Sillehän sopi nyt ilmoittaa tämä
iloinen asiankäänne. Hän pysähtyi äkkiä, kääntyi ja kysyi rutosti:

"Entä mitäs sinä tästä asiasta arvelet?... Kun minä tään pyöräytinkin
näinpäin, jotta..."

Poika katsoi häneen ymmällä, silmät suurina ja otsanahka kureessa.

"Ka niin jotta... Jotta vaihtaa sipasin tään Vapun tähän ... Hildaan...
Tään karvari Pinnasen leskeen", koki ukko silloin selittää.

Ei poika älynnyt. Epäluulo alkoi taas hiipiä mieleen kuten aina.
Mitähän se ukko taas! Kunhan ei vaan ongenostosta näillä metkuillaan
alkaisi perääntyä!

"Se on aikanaan parempi varansa pitää kuin sitte."

Eiköhän se vieläkään ymmärrä, koskapa katsoo muljottaa. Hän koki
selittää lopullisesti, tapaillen:

"Ka niin että... Että ii sano ii on aina ii!..."

Luulisi nyt jo pojan ymmärtävän. Mutta ei tainnut. Yhä vain katsoi
kysyvästi, vihaisestikin.

"Ka... Perhana!" oli jo ukko moisesta älyttömyydestä lopen harmistua ja
tokaisi:

"Niin jotta minä vaihdan ja... Se on siis ... lörkki..."

"Vaihda!... Vaikka mitä vaihda niin ... en pelkää!" tokaisi silloin jo
poika umpimähkäisen mutta tiukan ja vihaisen uhittelun. Mutta väärin,
s.o. omaksi hyödykseen, ymmärsi sen ukko.

"Ka... Sitähän minäkin jotta!" ilostui hän, ikäänkuin olisi pojalta
saanut luvan, ja siinä piippuansa selvitellen jatkoi hän kuin pojalle
kiitollisena puhellen:

"Ne kylän pojat ja muut sinua aina sortavat, mutta... Sinun puoltasi
minä aina pidän ja sanon jokaiselle jotta ... sinä olet ... viisas
poika ja niinkuin... Niin jotta se on se on... Huusluurinki se on..."

Hiotti. Olikin oikea kesäinen ilma. Hiljainen aurinko loisti taivaalla
kirkkaana ja juotti kesäistä ilmaa valollansa ja lämmöllänsä kuin
lempeä äiti, ja ukon sieluun kuvastui nyt koko maailma ihanana kuin
hänen kotijärvensä Loitimon kesäiltainen ranta.

       *       *       *       *       *

Mutta menemme edelleen.

Totuuden nimessä täytyy silloin jo oitis tunnustaa, että asia ei
pojankaan luvan suhteen ollut vielä niin silkkaa selvää kuin se
lukijalle ehkä näyttää. Ukon oudot, pojalle tuiki käsittämättömät
puheet panivat näet, kuten jo kerran ennen, pikku Habakukin epäilemään,
että ukko niillä vain kieroilee siinä onkiasiassa: aikoo pettää
lupauksensa.

Mutta asiastansa varmana ukko kehitti omia ajatuksiansa ja laski
laskelmiansa. He olivat nyt syöneet tienvarrella ja syötyä siinä
tupakoidessa alkoi ukko taas selitellä pojallensa. Luullen sen olevan
kaikesta selvillä selitteli hän:

"Tää on monessa suhteessa edullisempi, tää Hilda, kuin se Vappu..."

Siinä se taas oli asia pojan edessä! Pikku mies vaikeni. Ukko jatkoi:

"Ensiksi on vuotta nuorempi kuin Vappu ja... Niin jotta eihän sitä
hevostakaan osteta hampaisiin katsomatta jotta... Niin että se on
rakkaus..."

Sepä tietenkin!

"Ja toisekseen!"

Se toinen asia nimittäin. Senkin hän ilmoitti, sanoilla:

"Sitte vielä se joka komteeraa... Raha-veikkonen!"

Poika töllötteli taas epäluuloisena. Ukko tuherteli tupakkaa ja puheli.

"Ja entäs sitte vielä raha-veikkosen lisäksi muu rikkaus ...
karvarikojeet ja muut hansvärkit, niin jotta... Vaikka aikamieheksi
tultuasi rupeat karvariksi!" selitteli hän.

"Mhyy!" yrähti epäluuloinen poika silloin jo hyvin äkeästi.

"Ja siksi toisekseen niin", jatkoi isä omaansa, "niin se Hilda on
muuten hyvänsävyinen akka, niin että..."

Yhä vihaisemmin muljautteli epäluuloista katsetta poika. Mutta ei
huomannut sitä ukko. Se vain:

"Niin että akkahan se on naimakaupassa ja rakkaudessa se ... pääasia!"

Savut hän imaisi tyytyväisenä välillä.

"Pääasia niinkuin... Niinkuin tohmajärveläisen talkkuna", lopetti hän
selityksen syvämietteisyydellä.

"Mutta eipäs ole!" tenäsi silloin jo poika vihaisena ja uhkasi:

"Sillä se pitää olla onki!"

"Onki!" oli ukko äkkiä suuttua. "Senkö lempoa sinä siitä ongesta!"
äsähti hän jo.

Mutta poikakin lujeni nyt onkensa puolesta. Umpikuljuun ärjäisi se:

"No se on onki!"

"Kehno!"

Alkoi sukeutua tavallinen kina.

"Sitä onkeaan vain siinä hokee ja... Sotkee kalastuskompeet
naima- ja ... pääasiaan!" riiteli jo isä ynseänä ja lisäsi:

"Ei se nyt onki kuitenkaan joka tarpeesen sovi... Pitää se nyt talossa
toki akkakin olla!"

Mutta poikakin tiukkeni.

"No eikä tarvitse olla ... akkaa!" uhmaili se synkkänä, onkiasiaansa
puolustaen.

"Ei tarvitse!... Paholainen!" tuskastui vanhus. Jatkettiin. Nyt koetti
ukko selittelyllä poikaa järkiinsä saada. Siinä tarkoituksessa hän
kysyi ynseänä, voitonvarmana:

"No ... esimerkiksi?... Niin jotta sillä ongellako sinä sitten lapset
ja kaikki muut särpimet itsellesi järvestä haroiset?"

"No ongella kyllä haroisen... Ja vaikka mitkä haroisen ongella!"
uhmaili myrtynyt poika siihenkin entistä umpimähkäisempänä.

Mutta silloin jo tuskastui taas ukko koko tenavaan, joka ei näyttänyt
ymmärtävän mitään.

"Syö omat pahimmuksesi!" viskasi hän sille ynseän loukkauksen, nostalti
äkkiä kontin selkäänsä ja alkoi painaa tietä pitkin, mutisten kuin
itsekseen:

"Tolkuttaa vain pahus sitä omaansa eikä... Ei ymmärrä mikä tässä
asiassa on pääasia ja ... mikä vörklööri..."

Mutta entistä synkempänä ja yrmikkäämpänä koki hänen kintereillänsä nyt
pysytellä onkensa kohtalosta harmistunut poika.

       *       *       *       *       *

Jokunen taival oli taas polaistu selän taa jäämään. Ukkoa harmitti yhä
pojan kovapäisyys.

"Pahanhengen mukula!" kiukutteli hän itseksensä.

"Aina vain sitä omaansa pärmänttää!"

Ja semmoinenhan se oli ollut koko ikänsä: Minkä oli kerran päähänsä
saanut, niin sitä oli sekä jauhanut että jurnannut. Muisti sen nyt
itsekin ukko.

"Senkin jukura!"

Tosi oli ukolla edessä moisen kanssa. Hän kiihtyi siinä
ajatustouhakassa, astua rumpsutteli jo kuin talkoossa.

"Eikä hylkyä!" laski hän harmissansa.

"Ei, tarkoitan!..."

Astuntakin sotki ajatustyötä.

"Pahuksen mukuraa ei saa..."

Piippu vain lerppasi käynnin tahdissa ikenessä.

"Ei saa järkeen ja ymmärrykseen jukuraa, vaan... Vaan se on aina
vain... Jumplunkraus se on aina koko poika!" pyyhälti hän ajatuksen
loppuselkeyteen että hurahti.

Mutta ei poikakaan ollut luopunut omastansa. Oli taas jo rohkaistunut
ja jo kuului siellä takana murisevan vihaista, uhmailevaa:

"No ei kyllä tarvitse akkaa, vaan ongen..."

Siinä sitä siis nytkin oltiin. Ja kun saikin ottaneeksi moisen
puhemieheksensä!

Mutta ihan kuin yhtäkkiä välähtäen kirkastui hänelle nyt tepsivä keino
millä selittää pojalle asia. Hän pysähtyi äkkiä, kääntyi rutosti päin
poikaan ja kysyi nyt varmana:

"No entäs miten sinä... Ilman akkaa kun sanot..." korjasi hän: "miten
sinä silloin selviytyisit tästä jotta... Kun sanassa sanotaan, jotta
pitää tulla yhdeksi lihaksi ja vereksi?... No!"

Poika katsoi häneen ihmeissään. Kysymyksen outous sekä sen
odottamattomuus hölmistytti hänet tyyten. Hän seisoi sen edessä kuin
voitettu ja lyöty.

"Noo!" ilkkui isä voitokkaana. "Vieläkö nyt vänkäät, jotta ei tarvita
akkaa!"

Ja todellakin! Poika seisoi niin hölmistyneenä, että ei kyennyt mitään
selvää ajattelemaankaan, saati sitten jotain, vaikkapa sitä
umpimähkäistänsä, vastaan sanomaan.

"Siin' on nyt sinulle se ... viisautesi!" jatkoi isä ynseää
kutitteluansa ja lisäsi vieläkin ynseämmin:

"Ja sitten vielä kehut olevasi viisaampi kuin itse Kiihtelyksen
pappi!... Niin jotta!"

Ei. Ei maksanut niin tyyten voitetulle ja älyttömälle enää ilkkuakaan.
Kuin halveksuen nyhtäisi hän konttia hihnasta ylemmä, pyörähti, imaisi
lyhyen savun ja niin alkoi voittajana painaa taas tietänsä pitkin,
harppoi tovin, hautoi ajatusta ja lyödäksensä nyt pojan lopullisesti
viisaudella pysähtyi äkkiä uudelleen ja linkosi hänelle kysymyksen:

"Ja entäs tiedätkö sinä sitäkään, jotta Nebukatneesar piiritti
kolmekymmentä ajastaikaa kaikkia Baabelin kaupunkeja niinkuin?...
Niinkuin sanassa sanottu on?"

Ei. Voitettu oli vihainen poika. Ukko jatkoi. Kuin ilkkuen, voitostaan
nauttien hän kysäisi:

"Ja entäs sitä, jotta Nooakki laski kaarneen ulos ja jotta rankka sade
oli maan päällä neljäkymmentä päivää niin että... Että se oli
husaus?... Veden puolesta husaus? Häh?"

Ei vastausta. Nyt nautti ukko voitosta. Hän ynseili pojalle
halveksuvaa:

"Ja sitte vielä tuppaannut naima-asioista puhumaan, vaikka et tiedä
mikä on... Mikä on vedenhusaus!"

Mokomakin! Konttia hän vai nykäisi ylemmä ja niin alkoi voitokkaana
painaa karvarin leskeä kohti.



VI.


Pian he olivatkin Sortavalaan tultuansa löytäneet Pinnasen Hildan
asunnon ja saapuivat sinne pari tuntia sen jälkeen, kun Hilda oli jo
lopullisesti päättänyt kaupan Jysyrisen pojan kanssa. Mutta Pikku
Habakuk oli ynseä ja juonikas. Se oli vaatinut, että isä olisi heti
kaupunkiin tultua ostanut lupaamansa ongen, mutta ei ukko ollut
malttanut poiketa puotiin. Oli vain kiirehtinyt Hildan luo, luvannut
ostaa ongen sitten kun pääasia on valmis ja ärjäissyt pojalle kovasti,
kun se oli yrittänyt jurata ja niskoitella. Siitä nyt pojan viha ja
ynseä mieli.

Mutta luojankiitos, oltiinhan toki nyt perillä! Hilda keitteli siinä
sulhasellensa harjakaiskahvia, ja sulhanen tupakoi onnellisena,
kauppaansa tyytyväisenä. Hildalla oli Habakukin ikäinen poika, ja se
söi voileipäänsä.

Mitäs siis muuta kuin koettaa päästä asiaan käsiksi. Kuulumiset oli jo
kysytty ja kotipaikka tiedusteltu. Ja nyt jo kysyä höläytti Hilda:

"Paljonko siellä Kiihtelyksessä nyt kalat maksavat?"

"Ka!"

Se oli eri kaloilla aina eri hinta.

"Säynettä saa huokeammalla kuin parempaa kalasorttia ja ... muikku ei
maksa paljon mitään", selitteli ukko. Poika jurnotti ja varustautui
juonittelemaan. Ja sanoakseen morsiamellensa hinnan aivan pennillensä
lisäsi vielä ukko:

"Niin jotta se on jämpti hinta!" Morsiantansa hän sillä
täsmälleen-sanomisellansa jo siten miellytteli.

"Täällä nuo nylkevät kaloistakin niin jotta!" päivitteli Hilda kuin
itseksensä, nosti kalavasun pankolle ja puheli:

"Ostin noita kuoreita ... vai mitä he lienevät niin ... lähemmä markan
näet nyhtäsivät kilosta!"

Puhe oli siis täydessä käynnissä ja asia sitä myöten kunnossa.

"Niin jotta sinähän se olet se Pinnasen leski?... Tää Hilda?" tiedusti
jo ukko varovaisuuden vuoksi.

"Ka, sinähän tässä on saanut olla ja kotkottaa... Sen ukon kuolemaan
asti!" todisti Hilda asian todeksi.

"No... Mikäpäs sillä sitten!" arveli siihen ukko ja selitti:

"Ne tässä matkalla sinusta juttusivat niin... Arvelin jotta pyörähtää
häntä katsomassa leskeä kun ... niinkuin jo sanoit niin... Niin jotta
se vain on ja kotkottaa!" Ei siinä nyt muitakaan sanoja suuhun osunut.

Niin syventyi hän jo asiaansa suoraan. Hilda oli hyvillään, puuhaili ja
arveli ukon puheeseen:

"Etpäs hoksannut tuoda kalaa!... Olisin tässä minäkin ostanut, jos
olisi ollut huokeampaa kuin täällä!"

Sulhanen -- se oikea, Jysyrisen poika -- oli siinä tupakoidessaan
tavallaan torkkunut. Nyt se ikäänkuin heräsi, haukotteli laiskasti ja
kysyi Hildalta:

"Niin jotta kalaako sinä sanoit!"

"Ka..."

Mutta sulhanen venytteli ja mukaili velttona:

"Mitäpä hänestä ostaa ... kalasta... Saa sitä Pälkjärvestä, kun vaan
viitsii pyytää!"

Niin jatkui. Asia tuntui luistavan. Ukko varustautui jo syventymään
siihen yhä syvemmin. Hän vain mietiksi nyt alkusanoja, eikä siinä
ajatus- ja puhepuuhassaan huomannut pikku Habakukin juonittelun
enteitäkään.

Hyvin mieltä myöten se Hilda olikin. Vähätpä siitä, jos sillä nyt
olikin tuo yksi pojan tenava! Oli juottanut jo ukolla kahvitkin, ja
asiastansa varmana alotteli jo ukko:

"Niitähän minä olen Kiihtelyksen Massisia!" lähtihän äkkiä uudestaan
aivan alusta, kuulumisista asti, toistaen siten tuon tiedon.

"Ka... Niinhän sinä sanoit jo", muisti Hilda todistaa. Mutta nyt
tarttui puheeseen oikea sulhanen. Se oli ainoastaan himmeästi kuullut
taannoisen kalapuheen alunkin ja kysäisi velttona nyt vuorostaan
ukolta:

"Ja niinkö, jotta säyneet ovat siellä Kiihtelyksessä hinnasta alle
paremman kalan?... Sinä sanoit?"

"Ka... Siinäpä se niillä korvilla vain säynekin pyörii!" todisti ukko,
meni taas asiaansa ja tiedusti Hildalta:

"Ja niinkö jotta sinulle kuuluu miehen peruina jääneen sitä pyöreääkin
rahaa?... Niin jotta sitä on vaikka hylkyä hangolla mättäisi?"

"Noo!... Mitäpä näistä ... köyhän rahoista kehuu", ujosteli Hilda,
puuhaili naimakauppaansa tyytyväisenä ja korjasi:

"Siinä nyt jos on muutama tuhat jäänyt niin... Ei sillä senvertaisella
vielä helvetin portit avaannu!... Niinkuin sille rikkaalle miehelle..."

"Ka-a!... Eihän se nyt sillä ensimäisellä tuhannella vielä taivaan
neulansilmä tukkeennu!" myönsi ukko, saamaansa tietoon tyytyväisenä,
puhui, jatkoi ja jo lisäsi omasta puolestaan:

"Mutta onhan se minullakin siellä Kiihtelyksessä sievonen talo ja...
Lehmät lypsää löllöttävät maidonpuolta!"

Johduttiin siis taas rikkauden viehätykseen. Hilda innostui. Siinä
morsiusonnessansa touhutessaan ja pyörähdellessään hän Massisen
rikkauksille jo siunaili:

"Niin jotta kannattaa sitä silloin köyhänkin kehua kun ... omat lehmät
löllöttävät ja ... on omat konnut ja senkin seitsemät muut!"

Se kelpasi ukolle. Aivan hän jo kehaisi:

"Ka... Pätiihän sen kiihtelykseläisen köllötellä kun on... Maitoakin
kun on korvoittain, niin että siinä olisi että..."

Kuinka nyt sanoisikaan:

"Että..."

Ei ollut löytää sopusanaa:

"Ka niin että... Että maito ja muijahan se on Kiihtelyksessäkin se
joka... Joka kaupungin ja kansan pystyssä pitää", sieppasi hän
loppuselkeyden ja mennen pääasiaan syventyi nyt jo kehaisemaan
itseäänkin, ilmoittaen:

"Ja mitä taas tähän minuun itseenikin tulee niin... Minä olen hyvin
sävyisä ja ... tätä nyt vaimoväkeä kaihtava mies!"

Ei siis mikään hameen jälestä juoksija, tupakoi hän, lisäten:

"Niinkuin ne muut Kiihtelyksen miehet, sillä... Niistä ei tahdo olla
koko miehistä muuhun kuin ... tätä nyt ... taivaallista ylenkatsomaan!"
löysi hän tapaillessaan oikean sanankin, tarkoittaen sillä sitä
Kiihtelyksen miesten syntiä, jota sanotaan kuudennen käskyn
ylenkatsomiseksi. Hän korotti siten omaa hyvettänsä näkyviin
ilmoittamalla naapuriensa synnit. Hildakin oli, kuten asia varsinkin
morsiamelta vaati, niistä kauhistuvinansa, ja tyytyväisenä toisteli
ukko:

"Ka niin..."

Ne Kiihtelyksen muut miehet! Semmoisia ne ovat, hyviä, jotta:

"Jotta itsekunkin naisen ympäri käy Kiihtelyksessä niin monta kiljuvaa
jalopeuraa kuin on pitäjässä miestä", innostui hän. Sulhanen oli
vetäytynyt Hildan sänkyyn selälleen, haukotteli unisena ja tokaisi nyt
puheeseen:

"Ka... Sittepä se on ... tää Kiihtelys ... naiselle oikea ...
paratiisi..."

"Ka!" myönsi ukko innokkaasti. Hilda siunaili, mutta sitten äkkiä alkoi
päivitellä:

"Mutta samanlaista 'paratiisiapa' tuo on jo tälle turvattomalle
naiselle muuallakin... Niinkuin nyt täälläkin Sortavalan kaupungissa...
Kiljuva jalopeura juoksee jo jokaisen hamekankaankin jälestä..."

Aivan hän jo oli nousta sitä maailman pahuutta vastaan ja päivitteli:

"Täälläkään jos ei vaan olisi kadulla poliisia, joka toki pitää vielä
jalopeuroja kurissa, niin ei sieltä ainoakaan akka enää lankeamatta
kotiinsa palaisi!..."

Hän oli aivan innostunut, ja ukko oli tyytyväinen.

"Mutta onpaan toki Herra sinut suojellut... Niin jotta ... annat toki
hameellekin rauhan... Etkä sen jälestä juokse!" hyvitteli häntä
innostunut morsian. Se kelpasi.

"Ka... Sitä aina toki yksi vanhurskas Sodomassakin säilyy ... minkä nyt
Kiihtelyksessäkin, niin että... Että aurinko on aina kuuta kirkkaampi",
kainosteli hän ja jo aivan todisti viattomuutensa, ilmoittaen:

"Tätäkin ainutta poikaa... Viisikymmentä ajastaikaa odotin että... Niin
että se on niinkuin ... paastota ja ruumiillisesti itseänsä valmistaa!"
Niin viaton hän on siis vaimoväen suhteen. Asia yhä vain kirkastui. Nyt
hän jo alkoi puhua muista ansioistansa. Raittiudestansa hän selitti:

"Ja mitä nyt viinan puoleenkin tulee niin... Se on että siinäkin
asiassa... Se on tilkka vähemmän kuin hilkka!" sanoi hän
raittiuspuolensa niin tarkasti kuin asian arkuus vaati.

Mutta nyt tarttui taas sängyssä lojuva sulhanen asiaan ja ilmoitti
rutosti:

"Sinun pitäisi sitten ottaa akka... Kun sinä vielä niin perin ...
poikamies olet!"

Se tuli kuin tilauksesta. Sen välityksellä johtui näet ukko nyt
kosimisasiaansa, niin että voi ruveta siitä puhumaan suoraan. Niinpä
hän ilmoittikin nyt jo avomielisesti:

"Kaa... Sitäpä minä tässä olenkin jo vähä... Niinkuin sinnepäin silmää
iskenyt ja... Ja jotta se on ... jämpti ... Akanoton suhteen jämpti."

Ei hän ollut odottanut, että asia menee näin helposti ja pian.

"Onkin tässä Herra jo minut auttanut viisaammalle puolelle ikää
niin..."

Hätäkö silloin on ottaa eukkoa, tarkoitti hän siinä tupakoidessansa. Ei
ollut vain tullut vielä sitä otetuksi, kun ei Kiihtelyksessä ollut
sopivaa akkaa. Hän morkkailikin sitä selittäessään Kiihtelyksen
naisväen semmoiseksi kuin se on:

"Hukan hännästä tehtyjä ovat eikä Aatamin kylkiluusta ... koko
Kiihtelyksen akat!" ilmoitteli hän niiden kelvottomuudesta. Tarkoitus
oli imarrella sillä Hildaa: kohottaa häntä, alentamalla hänen
kiihtelykseläisiä sisariansa... Puhe kelpasikin. Siunailtiin jo
Kiihtelyksen eukkojen pahuutta. Hildakin jo sitä päivitteli, kunnes
hoksasi sulhasensa mieliksi korottaa omaa hyvettänsä ylemmä
Sortavalankin toisten vaimojen hyvettä. Siinä mielessä hän soimaili:

"Mutta onpa tuota täällä Sortavalassakin akkojen joukossa syntistä jos
on vanhurskastakin, niin että... Juoksevat toiset akat miesten perään
niin että... Piimäkorvon vanhasta vanteesta tehtyjä niiden luulisi
olevan koko Sortavalan akkojen ... eikä hurskaan Aatamin kylkiluusta!"
siunaili hän niiden pahuutta. Niin jatkui. Ukko puolestansa tuomitsi
yhä Hildan eduksi Kiihtelyksen vaimoväkeä. Nyt hän niiden pahuudesta jo
ihan alistunein mielin hurskasteli:

"Mutta se on Luoja viisaudessaan tahtonut rangaista sitä maailman
perukkaa sillä tavaralla... Näillä nyt Kiihtelyksen akoilla, niin
jotta... Jotta liha on enemmän kuin veri!" syventyä töksähti hän
liiaksi, mutta selviytyi toki ja Hildaa yhäti vain imarrellaksensa
jatkoi:

"Niin että hanan keritsijöiksi niistä nyt voisi Kiihtelyksenkin akoista
olla ... mutta... Mutta että..."

Oikea sulhanen tarttui taas asiaan. Laiskana arveli se:

"Ka-a... Muttahan se aina ennen ettää on..."

       *       *       *       *       *

Mutta nyt alkoi asia jo hiukan sotkeutua. Tosin vasta hiukan.

Vastuksen hänelle nimittäin heitti taas -- ajatelkaa -- hänen omasta
puhemiehestänsä, pikku Habakukista. Tähän asti se oli oudossa talossa
vierastellut, ujostellut ja pysynyt senvuoksi juonittelematta, vaikka
onki olikin kaivellut sisua.

Mutta synkistynyt hän oli sitä mukaa kuin ongenosto-asia tässä
naimakauppaa hieroessa lykkäytyi. Samalla oli hän jo alkanut perehtyä
taloon, saanut rohkeutta ja oli jo oikeastaan aivan juonitteluvalmis.
Olipa jo kerran sysännyt Hildan poikaakin, joka oli yrittänyt
salavihkaa panna hänen takkinsa helmaan pihdin. Siitä oli taas
sukeutunut molempien poikien välille hiljainen viha.

Mutta eikös poika nyt äkkiä ryhtynyt panemaan tupakkaa! Hilda ihan oli
hämmästyä moista näkyä.

"Herrasiunaa!... Niin jotta joko se polttaa ihan piipulla!" siunaili
hän silmät pyöreinä.

"Ka-a... Aikansa ratoksi ... onhan se aina vähän pihauttanut!" täytyi
ukon pakostakin myöntää silminnäkyvä asian osa todeksi. Poika sytytti
piippuansa ja väänsi samalla ukkoon epäluuloista, altakulmaista
katsetta.

"No en minä mokomaa näkyä!" siunaili Hilda ihmeissänsä, touhusi ja
äkkiä kysyä pöläytti:

"Mikä tämän nimi vielä on?"

       *       *       *       *       *

Siinä se oli nyt se pahin ja arin kohta. Poika jo muljautti ukkoon
hyvin pahasti, ja ukko kierteli ylimalkaisella:

"Ka-a... Miksi häntä sanonevat..."

Ja asiaa painaaksensa hän otti ja äkkiä ansioksensa ilmoitti:

"Mutta ei näitä minulla, kuten jo sanoin, ole muuta kuin tää ...
yksi... Vai mitä sinä tähän arvelet?" käänsi hän senkin puoli
tolkuttomaksi kysäisyksi Jysyrisen pojalle. Painuihan siten nimiasia
pois puheista.

"Ka-a!" laiskotteli sulhasmies, haukotteli ja arveli:

"Ka eipä sitä viitsi yhtä vähempää laittaa ... jos kerran laittaa ...
lapsia..."

"Ka... Ei..."

Mutta ei sekään sotkenut nyt pahinta. Hilda touhusi, siunaili piipulla
tupakoivaa poikaa ja taas tenäsi:

"Niin jotta minkä sinä sanoit tään nimen olevan?"

"Ka-a... Sepä se vain... Se ... sen profeetan paljas kaima..."

"Häh?" tenäsi oudostunut Hilda, ja poika jo niiskautti ja ärähti kovin
vihaisesti. "Niin jotta mikä kaima?"

Täytyi se siis sanoa. Hän tapaili:

"Ka-a... Se... Tää... Se nyt vain... Se... Habakuk!"

Mutta...

"Elä valehtele!" ärjäisi silloin poika kuin pistetty. Ukko ihan
sekoittui.

"Ka!... Perhana!... Niin jotta mitä sinä nyt ... kiroat!... Kehno!"
tapaili hän pojalle kuin pökertynyt. Mutta poika vain tiukkeni, sillä
hänhän ei sietänyt nimeänsä. Koko talo oli kohta kuin toiseksi
muuttunut. Sulhanenkin vääntäytyi jo sängynreunalle istumaan.

"Vai valehtelet!" yritti ukko ynseänä puolustautua, mutta poika ärjäisi
synkkänä:

"No valehtelet kyllä!"

"No!... Kehveli!"

Suututti se tenava. Pilaa tässä vielä koko naima-asian. Mutta se vain
yltyi:

"Itse olet Habakuk!" uhitteli se. Hildan pää oli oitis pyörällä ja
silmät suurina.

"Tuommoinen se pahus on!" hätäytyi jo ukko siinä morkkaamaan poikaansa
Hildalle. "Sanoo jotta minä tässä valehtelen ja... Ja jotta se on
se ... vörklööri..."

"No valehtelet kyllä... Ihan kaikki valehtelet!" yltyi poika ja
tolkutti umpimähkään kuin älytön:

"Valehtelet jotta lehmät löllöttävät ... ja jotta on kontu ja...
Säyneet ja... Ihan kaikki valehtelet..."

Itku jo pakkautui kurkkuun. Ukko pökertyi miltei älyttömäksi.

"Kehnon elävä!" kiivastui hän ja koki väittää:

"Minkätakia minulla ei olisi kontua... Kun on ihan oma perintötalo
ja ... manttaaliin pantu vielä ja..."

"Mutta eipäs ole!" ärjäisi poika keskeyttäen. Ukko joutui jo pois
suunniltansa.

"Elä kiroa kuule, paholainen!" ärjäisi hän ja uhkaili:

"Tahi kun otan remelin vyöltäni ja sillä voitelen niin."

"Otappas... Tokko uskallat!"

Ja Hildan poikakin pääsi nyt rohkeuteensa käsiksi. Sillä nähtyänsä nyt
Habakukin saaneen isästä lisävihollisen uskalsi se jo irvistää ja
härnätä:

"Habakuk... Haba... Haba... Habakuk!" ilkkui se.

       *       *       *       *       *

Mutta silloin iski Habakuk nyrkkinsä pojan niskaan ja ärjäisi synkeän:

"Elä hauku!"

Ja siitä se alkoi. Pojat tarrasivat käsiksi, mutta Habakuk siinä
enimmät antoi. Hildan poika parkui. Äiti repi sitä nujakasta eroon,
siunaili ja sadatteli ja lopulta jo hätäpäivissänsä rähähti isälle
äkäisen:

"Ja... Etkö tule sinä kakaraasi kurittamaan!"

"Saakeli!" oli ukko valmis, varsinkin kun itse morsian nyt käski.
Kiireesti päästi hän vyöremeliänsä kuritusaseeksi.

Kiireesti mutta myöhään. Poika näet huomasi ajoissa vaaran ja syöksyi
kadulle että kintut vain vilahtivat ovessa. Mutta ei isäkään nyt
hellittänyt.

"Minä sinulle, kehno, annan!" uhkaili hän sekä kostonhimoisena että
myös morsiantaan miellyttääksensä ja niin riensi pojan jälestä
antaaksensa sille kuria, kuten morsian oli vaatinut. Alkoi lyhyt
kilpajuoksu.

"Se tappaa... Se tappaa... Ukko tappaa!... Voi, voi!" parkui edellä
painava poika kauhuissansa. Paikalla osui olemaan poliisi. Se luuli
asiassa olevan toden hätänä, tarrasi ukon niskaan, ja niin siitä alkoi
kulku poliisikamaria kohti.



VII.


Sanotaan -- ja väitetään sen olevan tottakin -- että kaikille
Sortavalan poliisimestareille on Herra antanut kaikki leiviskät
luonnossa, s.o, lihassa, ruumiillisessa hyvinvoinnissa ja lihavuudessa.
Luonnollisesti ei silloin ole enää kannattanut antaa juuri ollenkaan
sitä, joka "eläväksi tekee", nimittäin päässä pidettävää. Niinpä
nykyinenkin poliisimestari oli maallisilta leivisköiltänsä ihan
oventäyteinen kokoomus, mutta päässä pidettävää punnitessa -- niin
sanottiin -- olisi tarvittu apteekin vaaka. Hän se nyt joutui tutkimaan
tätä kadulta äkkiä tavattua järjestyksen häiritsijää.

Ja ihmeesti se asia nyt osasikin erehdyttää. Poliisilta oli hän vain
kuullut jotain semmoista, että ukko on aikonut tappaa jonkun pojan
keskellä katua.

"Sinä olet alkanut tehdä yksi suuri rikos! Tappaa yksi pieni poika",
koveni poliisimestari jo näissä ensi sanoissansa. Mutta ukko oli
naima-asiansa keskeytymisen johdosta nyt harmistunut ja turski ja
niinpä ärähti vastaan:

"Häh?"

"Mutta sinulla ei ole oikeus tappaa yksi poika", kiivastui mestari
järjestyksen puolesta.

"Vai ei ole... Syö savea!" turskistui ukko. Isän laillisia
kurinpito-oikeuksia hän siinä muutoinkin harmistuneena siten puolusti
ynseästi ja ilmoittikin jo:

"Sillä se on Habakuk."

Siis hänen poikansa, tarkoitti hän, mutta lihava poliisimestari erehtyi
ymmärtämään asian toisin.

"Habakuk on yksi... Se on yksi opetuslapsi ... yksi Herran apostoli!"
loppui hänen raamatuntaitonsa. Ukko ärtyi:

"No vaikka mikä olisi niin... Se on laki!" tokaisi hän turskisti,
suuttui ja aivan uhitteli:

"Sillä laki se on joka pitää niin että... Jotta se on ... laki vanhempi
kuin evankeliumi..."

Ja siitä se alkoi tosi kina. Kurinpito-oikeuksiansa puolustaen tämä
keskeytyksestä hermostunut sulhanen tenäsi vain omaansa.

"Mutta se ei ole yksi laki!" karjaisi jo poliisimestari suuttuneena ja
aivan jo vihasta punaisena julmisteli:

"Että sinä siis tahto tappaa yksi Habakuk ... yksi profeetta Ha-ba-kuk
sinä arvele tappaa!" tankkasi hän.

"No mitä se sinuun kuuluu!" ärjäisi ukko vastaan ja jatkoi ynseästi:

"Vaikka tapan ja panen suolaan... Koko mokoman profeetan!"

Ja nyt jo oli poliisimestarin päässä erehdys valmis. Äly vain leimahti
kerran, ja hän uskoi, että ukko on jostain karannut hengenvaarallinen
hullu, joka luulee pieniä poikia profeetta Habakukiksi ja vainoaa
heitä, aikoen tappaa. Ukon turskista puheesta arvonsa puolesta
ärtyneenä hän löi kämmenellä pöytää ja riiteli kovasti:

"Mutta minä sano sinulle, että se ei ole yksi Habakuk... Se ei ole yksi
profeetta Habakuk, sano minä sinulle!"

"Sekö ei ole!... Haista nyt!... Sanonko minä!" halveksui ukko moista
tietämättömyyttä ja isänoikeuksiansa yhä puolustaen tenäsi:

"Vaikka tuossa nenäsi edessä tapan koko Habakukin niin... Niin se on
laki... Laki ja lain parakraahvi se on!" selitti hän tiukasti asian yhä
sotkuisemmaksi. Kiihtynyt poliisimestari pui jo nyrkkiä ja huusi
vastaan:

"Mutta se ei ole yksi laki... Eikä yksi Habakuk se ole... Se ei ole
yksi Habakuk!" karjaisi hän jo jalkaa polkien.

"Mutta se on!"

Ja ikäänkuin selittääksensä kalliiden kurinpito-oikeuksiensa
ikivanhuutta hän tenäsi:

"Ja entäs tiedätkö sinä, että sanassakin sanotaan, kun Aabraham..."

"Mikä helkkarin Aabraham?" ärjäisi poliisimestari.

"Niin kyllä!" karjaisi ukko vastaan ja tolkutti vihaista:

"Niin jotta sekin kun vei poikansa uhrataksensa ja otti jo puukon
valmiiksi niin... Se oli että sen kuin pää vain poikki pojalta... Häh?"

Asia oli siis selvä: Hullu, joka sairastaa jotain vaarallista
"Habakuk-ideaa", haluaa tehdä uhrin kuten Aabraham, välähti kiihtyneen
poliisimestarin rasvaisessa päässä. Hän jo viittoi poliisille, että on
varustauduttava viemään ukkoa hullujen koppiin.

"Mutta siitä pitää tulla jämpti!" riiteli nyt jo ukko siinä
umpimähkään. Riita yltyi.

"Sinä et saa sanoa, että jämpti ... ja että Habakuk!" huusi
poliisimestari raivostuneena, mutta ukko vain yltyi ja uhkaili:

"Jämpti kyllä siitä pitää tulla... Se pitää tulla niin jämpti, jotta se
on tuomiopäivänäkin jämpti!"

"Vieke! Koppi vieke!" vihjasi poliisiherra silloin, ja poliisit
alkoivat kuten ainakin hullua houkutella:

"Niin jotta jos sitten lähdettäisiin... Tänne näin... Täältä kautta
pääsee ulos ja... Kotiin pääsee!"

Ja ukko erehtyi uskomaan, että ne johtavat häntä vapauteen. Kernaasti
hän siis lähti matkaan. Ovi avattiin. Hän astui "ulos". Ovi narahti, ja
kauhuksensa huomasi ukko joutuneensa koppiin, jonka pikku akkunaa
koristi mitä tukevin rautaristikko.

Mutta poliisimestari lähetti noutamaan lääkäriä tutkimaan ukon
hulluutta, kuten laki määrää. Vasta lääkärin lausunnon perusteella
hänellä näet oli oikeus ryhtyä hullun suhteen tämän enempiin toimiin.

Habakuk oli oikeastaan nyt häipynyt isästänsä, mutta hän etsi sitä
ahkerasti. Ei hän yleensäkään voinut siitä koskaan erossa olla, sillä
hänkin puolestansa oli isäänsä aivan kuin kiinnikasvettunut.

Mutta toinenkin syy pani hänet nyt haikailemaan kadonnutta isää:
ongestansa hän huolehti ja siksi etsi hän ukkoa vaatiakseen sitä
täyttämään lupauksensa.

Mutta vasta iltayön alussa hän sen löysi. Kopin akkuna antoi näet
erääsen autioon takapihaan päin, ja sinne pihalle osuttuansa hän kuuli
äkkiä ilokseen isänsä äänen:

"Habakuk!... Niin jotta sinäkö se!"

Poika hämmästyi niin, että tuskin ehti suuttuakaan. Sillä hän kuuli
ainoastaan äänen, mutta puhujaa ei näkynyt.

"Ka... Täällähän minä ... ja... Tää on vähän kamala paikka", selitti
ukko ristikon läpi. Nyt hoksasi poikakin jo isänsä kasvot paistavan
aukosta rautaristikon takaa.

"Ne kehnot... Survoivat minut koppiin!" koki isä selittää asiaa. Poika
oli ymmällä. Ei hän käsittänyt mikä laitos koppi on.

"Elä valehtele!" murahti hän epäluuloisena. Siitä sitä siis täytyi
lähteä asiaa selvittämään.

"Valehtele!" oli ukko siinä kiireessä ja oitis tuskastua, sillä aikahan
oli täpärällä. Hän pyysi poikaa pujottamaan hänelle ristikon läpi
jonkun aseen.

"Jolla saa oven säretyksi!" selitti hän. Se taas sotki pojan ajatukset.
Mitä varten ukko nyt särkisi oven? Hän siis hidasteli. Ukko harmistui
ja koki selittää tilaansa äkäisellä:

"Nääthän tämän nyt jo itsekin", koki hän saada poikaa ymmärtämään,
lisäten:

"Niin jotta ei täällä ihminen lystikseen kyki."

"Mutta kykkiipäs!"

Aivan kuin älytön uhitteli siitä ongestansa vihastunut poika: "Vaikka
miten lystikseen kykkii!"

Ota siis ja selitä, mokomalle! Suurella vaivalla onnistui toki ukko
saamaan sille sen verran järkeä päähän, että oli jo toivoa pakoon
pääsystä.

       *       *       *       *       *

Mutta eikös silloin taas pistä pojan päähän se onki! Vaistomaisesti hän
siis alkoi heti tinkiä, tenäten vihaisesti:

"Enkä pujota asetta... Kun et onkeakaan osta!"

"Onkea!... Kehno!" suuttui ja tuskastui monesta syystä malttamaton
sulhas-ukko ja koki selittää ynseillen:

"En paremmin sano!... Niin jotta ... mitenkä minä sinulle onget ja
koukut ostan... Täällä ristikon takana kukkuessa!..."

Asema oli ikävä ja tukala. Ukko jo selitteli aivan valittelulla:

"Poliisiherran pirut kun näet... Sanoivat vaan jotta se on ...
_jämpti_... Jotta se on tuomiopäivään asti jämpti."

Mutta ei vieläkään poika ottanut älytäksensä. Katsoi vain vihaisena,
epäluuloisena. Ukko miltei raivostui.

"Niin jotta se on jämpti!" tenäsi ja tenäsi hän yhä suuttuneemmin,
mutta:

"Eipäs ole jämpti!" töyskäsi poika vastaan ja uhitteli:

"Ja vaikka miten jämpti olisi, niin en vaan pujota asetta. Jos et osta
onkea!"

"Paholainen!"

Mutta ei auttanut. Poika vain kiristi.

"Vaikka kuin jämpti olisi... Vaikka olisi niin jämpti kuin onki ... ja
vene ... ja uistin ja ihan kaikki, niin en pujota asetta", yltyi se
älytön vain uhittelemaan. Vihdoin keksi toki ukko keinon: hän viskasi
ristikon läpi pojalle valmiiksi onkirahat, kehoitti nyt kiirehtimään,
antamaan aseen pian, ja selitti:

"Päivä jo ennättää tulla, ennenkuin saa oven säretyksi niin... Ei
täältä silloin enää pääse helvettiinkään,.."

Ja nyt poika suostui, etsi rauta-aseen, pujotti sen ristikon läpi
ukolle, ja ennen aamua olikin ovi säretty. Isä ja poika pääsivät taas
yhteen. Välit olivat sovitut, ja ukko varustautui jo lähtemään
kosimistansa jatkamaan.

Mutta poliisikamarissa oli aamulla aika neuvottelu. Nyt oltiin entistä
varmempia, että omituinen mies oli vaarallinen hullu, ja oitis
ryhdyttiin häntä etsimään ja tiedustelemaan kaikkialta.

Mutta poliisi, jonka huolena oli ollut koppilaisten silmälläpito, sai
huolimattomuutensa takia eron virastansa. Kuten lukija tietää, joi hän
silloin harmissaan itsensä liika humalaan ja joutui putkaan. Hän olikin
muutoin sama mies, joka oli ukko Massisen kadulla kiinni ottanut.



VIII.


Olikin taas oikea kesäinen päivä. Hyvillä mielin ukko sonnustautui
rakkausasiaansa. Hän oli jo kaikesta niin varma, että oli uskaltanut
ostaa kihlajaisviinatkin valmiiksi. Poikakin oli saanut onkensa ja oli
tyytyväinen koko maailmaan.

Ja miten toivorikkaana ja onnellisena ukko nyt eleli ja oleili! Kuten
omalle pojallensa ainakin puhui hän taas asiastansa pikku Habakukille,
puhui veljellisesti ja koska sydän taas niin käski.

"Niin jotta miltä tää nyt sinusta näyttää?... Tää Hilda?" tiedusti hän
näet äkkiä. Ja taas poika ymmälle! Ymmälle poika ja sen otsanahka
kureiseksi!

"Ka... Niin jotta johan minä sinulle sanoin jotta minä ... _muutin_",
selitti silloin isä sitä, että hän oli vaihtanut morsiamiansa.

"Ka... Sen Vapun tähän Hildaan ... vaihtaa sukasin."

Mutta epäluuloinen poika jurotteli vain synkeänä, ruiskutteli ja
muljautteli. Tupakkaa pannessaan ukko silloin jatkoi tavallisella
selityksellä:

"Tää on ravakka eukko ... tää Hilda ja ... säyseä luonnoltansa, niin
että..."

Piippu oli puhallettava selväksi. Nyt hän voi jatkaa:

"Ja se on aina miehelle pääasia se, että... Jotta akka on säyseä ja
sopuluontoinen ja... Ja niinkuin nyt ravakka ja ... ja hämplänkräkkä,
jotta on eukko ja jotta..."

Oli puute sopivista sanoista. Hän puhaltaa pihisti ja koki jatkaa:

"Ka niin... Niin että nappihan se on housuissa se joka... Joka
reistingit reilassa pitää!" tokaisi hän loppuselkeyden.

"Pitäköön, vaikka mikä pitäköön... Ja vaikka mikä olkoon hämplänkräkkä,
niin en vain pelkää!" murisi epäileväksi synkistyvä poika tähän outoon
asiaan, ja niin alkoi ukon mielestä kaikki kirkastua valmiiksi.

       *       *       *       *       *

Alkoi, mutta aina sattui sumentavaakin. Kun näet ukko ilmoitti, että
nyt sitä mennään takaisin Hildan luo, niin poika alkoi jurata ja
luimistella. Hän näet muisti, että eilen Hildan pojan kanssa tapellessa
hän ei ollut jäänyt velkaa, vaan -- onnetonta kyllä -- joutunut
saamamieheksi. Sen hän tajusi, ja lisäksi hänestä tuntui, että Hilda
on, ainakin poikansa puolesta suuttuessaan, kaikkea muuta kuin säyseä.
Siksipä hän jo jurahtikin ynseän:

"Enkä tule!"

Ja siinä se taas oli selvittelyjen alku!

"Et tule!" ynsähti ukko ja paukasi ylimalkaisen:

"Senkös pahusta sinä pelkäät!"

Niin! Siinä oli nyt pojalle. Pojan täytyi nyt vuorostansa ruveta
kiertelemään, sillä ei hän toki ilennyt tunnustaa, että todellakin
pelkäsi, sitä eilistä laskuaan nimittäin.

"Enkä pelkää!... En mitään pelkää!" peitteli hän asiaansa synkeällä
uhittelulla, mutta lisäsi vannoen:

"Mutta en vaan tule!"

"Pahus!"

Mutta turhia olisivat olleet ukon suuttumiset, turhia selittelyt. Poika
näet vain ynsistyi, ja kun ukko tiedusti taas syytä, kierteli poika jo
aivan isäänsä soimaten:

"Niin kun!"

Löysi hän sattumalta näet syynkin ja murisi, jatkaen ajatuksetonta ...
mitä sylki suuhun toi:

"Kun yhä vaan muutetaan jotta... Ensin Vappua ja sitten kuitenkin
Hildaa..."

Sattuikin se nyt! Ukko ihan kuin hölmistyi siitä. Mutta selvisi hän
toki, hapuili sanat ja puolustautua tolkutti:

"Ka... Muutetaan!... Niin jotta... Kehno!" kiivastui hän. Mutta nyt hän
hoksasi ja ilmoitti:

"En suinkaan minä nyt niin huikentelevainen ole, jotta otan
valitsematta..."

Jotta otan pahemman silloin kun osuu välillä paremman saamaan ja niin
jotta:

"Jotta ei sitä valitsematta ole akkaa ottanut muut kuin Aatami, joka...
Otti ensimäisen vastaantulijan, vaikka sillä ei ollut ... omaa
hamettakaan päällä..."

Ei siis malttanut odottaa ja valita, että olisi saanut paremman ja
varakkaamman.

"Mutta minkälaisen saikin sitte Aatami ... kun valitsematta otti!"
vetosi ukko voitokkaana jo tuloksiin ja ynseili: "Sai akan, joka syötti
miehellään semmoisen sopan jotta ... siitä oli armo ja autuus pois..."

"Mutta eipäs ollut pois!"

"Saakeli!"

"No ei kyllä."

Mene nyt selitä sille! Sotkeutuneena, vihastuneena, Hildan taloon menoa
peläten se vain tenäsi vastaan, ja niin oli sukeutua uusi, vaikeasti
ratkaistava väittely.

       *       *       *       *       *

Mutta aivan odottamatta selvisi nyt asia. Paikalle näet osui tulemaan
se Hildan kihlattu sulhanen, Jysyrisen poika. Se oli käynyt ostamassa
kihlajaisväelle tupakkaa -- sillä tänään olivat julkiset kihlajaiset --
ja oli nyt paluumatkalla. Ukosta tuntui mies miltei sukulaiselta.
Olihan se hänen Hildansa vieras, kenties sukulainenkin.

Ja tämän Jysyrisen tulo se nyt keskeytti isän ja pojan välisen puhelun,
estäen siten väittelyn sukeutumasta.

"Ka!..." ilostui ukko ja jatkoi Jysyriselle:

"Niin jotta sinähän se olet se mies ... joka oli eilen sen karvarin
lesken luona?"

"Ka-a!" laiskotteli Jysyrinen ja myönsi:

"Jonkunhan sitä täytyy iletä minunkin housuissani miehen sijaisena
olla!"

"Ka!... Jonkun!" mukasi ukko ja alkaen puhella tästä viivähtämisestään,
s.o. kopissa-olostaan, hoksasi hän siinä jo selittää:

"Tulin viivähtäneeksi yli yön kun..."

Mutta löysi hän sopivan syynkin ja antoi tulla:

"Kun oli näet sen ... sen nyt Jussi Väänäsen asia toimitettavana
niin... Nää herrat..."

Ne ainaiset kiusanhenget! koki hän niille varmuuden vuoksi aivan
suuttua ja kertoi:

"Aikoivat ruveta herrat siinä asiassa kettuilemaan ja ... Linkslankaria
aikoivat ruveta selvässä asiassa tekemään, mutta..."

Arvasihan sen.

"Siitä tuli heille itselleen pietti!" kehaisi ukko voittoansa.
"Herroille itselleen pietti."

"Ka-a... Mikäpäs siinä muu!" Ei näet vaivautunut Jysyrinenkään
säälimään sen enempää Sortavalan herroja. Ukko mielistyi häneen.
Miehestähän voi saada puhemiehenkin. Niinpä tarjosikin hän sille ryypyn
ja alkoi jo pyyntöänsä valmistaen selittää:

"Minulla olisi sille karvarin leskelle vähä niinkuin... Niinkuin
nyt ... silmänlirkutusta niin", ujosteli ja kierteli hän ja nyt pyysi
suoraan:

"Niin jos vaikka sinä olisit siinä ... niinkuin ... vieraanamiehenä
asiassa, jotta..."

Loppusana puuttui. Hän haeksi sitä, ryyppäsi ryypyn, ehti sitä
tehdessään löytää sen loppusanan ja tokaisi:

"... Jotta asia tulisi luja ja... Ka niin, jotta mikä on luja, se on
myös kilpeä ynnä ... ynnä kova!"

"Ka-a... Mikäpäs siinä!" lupautui Jysyrinen, sillä hän luuli ukolla
olevan leskelle jotain raha-asioita: mene tiedä vaikka vielä maksuja
miesvainajan karvarintöistä.

Ja niin lähti nyt ukko Massinen poikinensa kosimaan Hildaa
lopullisesti. Omituista tässä oli ainoastaan se, että hänellä oli nyt
puhemiehenä morsiamensa kihlattu sulhanen. Mennessänsä hän mietiksi
millä puheilla voisi paraiten peitellä kopissa-olonsa, sillä ei sitä
nyt sulhasmiehenä ollessa ilennyt semmoista asiaa päästää julkisuuteen
pujahtamaan.

       *       *       *       *       *

Ei siellä Hildan luona vielä ollut kihlajaisvieraita, mutta
parast'aikaa niitä odotettiin. Kahvit kiehuivat, ja Hilda itse oli
eilistäkin ihanampi: yllä ristiraitainen hame ja täyssilkkinen huivi
päässä. Ei ihme, että ukko tunsi tulevansa kuin taivaan iloon.

Ja oitis hän lyöttäytyi tarinaisille. Eilisestä alusta hän lähti ja
niinpä kysäisi:

"Niin jotta kalojako sinä, Hilda, sanoit eilen, jotta minun olisi
pitänyt Kiihtelyksestä tuoda?"

Hilda tuskin muisti enää koko asiaa ja tapaili:

"Niin jotta mitä kaloja?"

"Ka... Niitä Loitimojärven säyneitä!" selittää tokaisi ukko ja alkoi
valehdella:

"Tääkin poliisiherra pyysi ... kun tuli siinä hänen kanssa puheeksi...
Jotta jos minä toisin hänelle ensi kerralla säyneitä niin..."

Kai se nyt toki tällä peittyi koppiasia, laski hän, koki
rakkaudenkuumeessa mennä jo asiaan ja ilmoitti:

"Ja hyvinhän se tääkin meidän poika sanoi mielistyneensä tämän Hildan
säyseään luontoon..."

Varsinainen sulhanen lämmitteli lieden ääressä isänsä tavoin
takuuksiansa ja tupakoi laiskana. Hilda touhusi, tuskin kuuntelikaan.
Saapui jo joku kihlajaisvieras... Kohta toinen... Ukolle tuli kiire
saada asia valmiiksi.

"Ka ... Hilda?" kysäisi hän jo.

"Häh?" Ei se ymmärtänyt.

"Ka..." ilmoitti ukko ja jatkoi:

"Niin jotta ... se on tästä pojastakin säyseä parempi kuin äyseä!" koki
hän selittää. Tietysti ei Hilda eikä kukaan tarkoitusta tiennyt. Taas
uusi vieras. Ukolle tuli kiire.

"Jotta tuota, Hilda?" kysäisi hän jo siinä kiireen touhakassa kuin
vierasten tulosta älyn puolesta pökertyneenä.

"Häh?" ei Hilda vieläkään ymmärtänyt.

"Ka!" hikoili ukko. Saapui taas vieras. Pakkasi jo kiireessä
hätääntymään.

"Vai mitä, Hilda?" tenäsi hän.

"No!... Niin jotta mitä?" touhusi vain morsian asiasta mitään
ymmärtämättä ja aivan kysäisi:

"Häh?"

"Ka tuota!" koki ukko ja niin tokaisi siinä touhakassa sulhaselle,
Jysyriselle:

"Ka niin jotta... Jos sinäkin jo nyt tässä apuna sitä ... silmää
lirkauttaisi... Sen ... vierasmiehen puolesta nyt!"

Ymmästelivät ne vain. Olipa jo Hildan päähän pälkähtää sama ajatus,
joka eilen eksytti itsensä poliisimestarin: että näet tämä omituinen
ukko on joku älystään orvoksi jäänyt, toisin sanoen hullu.

"Niin jotta mitä?... Jotta silmää lirkauttaisit?" uteli hän jo, asiaa
oudostellen. Ei siis auttanut muu kuin siinä monen kihlajaisvieraan
kuullen sanoa suoraan jotta:

"Ka sitähän minä vaan arvelin lirkauttaa jotta... Niin jotta arvelin
tässä kosia sinua aviosäätyyn ja... Myötä- ja vastoinkäymisten iloon!"

Kaikki vaikenivat. Älysivät jo asian. Hildan silmät lensivät suuriksi.

"Ka", vahvisti ukko, imaisi savut ja selitti:

"Niin jotta eihän se ... silmä lirkauttaen pahene..."



IX.


Tämä ukon kosiminen oli tietysti suuri yllätys sekä morsiamelle että
kihlajaisvieraiden yhä lisääntyneelle ja lisääntyvälle joukolle. Laiska
sulhanen sen näytti kestäneen muita tyynemmin, mutta siltäkin pääsi
ääni, kun ukko edelleen ilmoitti hänestä:

"Ja tää vieras mieshän tää lupasi olla tässä minulla niinkuin ...
niinkuin nyt tänä puhemiehenä..."

"Herrasiunaa!" pääsi silloin Hildalta, ja hän tiedusti hämillään:

"Niin tääkö?... Sinäkö nyt?" käänsi hän kysymyksen suoraan
sulhasellensa.

"Ka!" vahvisti ukko sulhasen puolesta kiireesti, mutta nyt väänsi
hänelle jo sulhanen, jolle asia oli selvinnyt, väänsi että:

"Ka-a... Mutta tääpä leski kun jo eilen päätti tässä kaupat minun
kanssa niin... Tokko tää enää minusta luopunee... Sinun hyväksi
nimittäin."

Seurasi ukonkin puolesta synkeä äänettömyys. Pikku Habakuk sen lopetti.
Hän näet oli mielistynyt erään vieraan koiraan, silitteli sitä ja
hyvitteli sitä pyydellen:

"Se!... Se... Nalte se!"

Mutta siitä ukko sai aiheen purkautua. Hän viskasi vihansa poikaan:

"Paholainen!... Senkö täyttä sinä siitä vieraasta koirasta revit!"
karjaisi hän ihan hirmuisesti ja aivan polki jalkaa. Poika oli kuin
lyöty.

"Senkin Habakukki!" ynseili epäonnistumisestansa myrtynyt ukko julmana.
Säikähtynyt poika ei uskaltanut nyt suuttuakaan.

"Mokomakin elävä!"

       *       *       *       *       *

Sikäli kuin tiedetään, alkoi nyt uusi, synkeä vaitiolo. Ukko tupakoi
hyvin hartaasti, ja poika muljautteli häneen epäluuloisia silmäyksiä.
Ensimäisenä alkoi selviytyä itse onnellinen morsian Hilda. Se näet nyt
jo siinä ymmällä päin taas tiedusti ukolta:

"Niin jotta mitä sinä oikeastaan meinasit?"

"Ka-a... Eipä tässä mitä!" tupakoi ukko synkkänä. Vaiettiin. Mutta
täytyihän siinä jotain keksiä, ja niinpä ilmoitti ukko:

"Ka niistähän minä vain arvelin kysyä ... niistä säyneistä... Niin
jotta paljonko sinä maksaisit kilosta?"

Se auttoikin asiaa hyvään alkuun päin. Sillä oikeastaanhan Hilda oli
hyvillään siitä, että hänellä oli kihlajaisissaan toinenkin sulhanen
tarjolla. Sillä kukapa todellinen nainen ei moisesta aivan ylpeilisi.
Säveäksi ja säyseäksi hän siis heittihekin ukolle, ensimäisenä sille
ryypyt tarjosi ja niin piti ukkoa kuin sulhastansa.

Ainoastaan ne kihlajaisvieraat yrittivät vaivata. Eräs mies jo
ilkeyksissään kysyä tokaisikin:

"Niin jotta sattuiko sinulle niin jotta... Että osuit puulaakissa
kosimaan?"

Siis yhtiössä. Mutta Hilda ei sallinut ylimääräistä sulhastaankaan
pilkata, vaan oitis rähähti miehelle äkäisen:

"No!"

Ja ynseänä hän sille ukon puolesta, muita miehiä morkkaillaksensa,
erehdyksessä oman sukupuolensa vahingoksi jatkoi:

"Ikäänkuin sitte teistä muut miehet eivät puulaakissa, sillä...
Kenenkähän luulet teistä olevan sen, jonka morsiamella ei jo olisi
muutakin kuin monta sulhasta!"

Mies moisesta äkeästä puheesta hölmistyi ja tolkutti:

"Ka... Niin jotta tietäähän sen tää... Ka tää kuka nyt on itse vaimo
Israelissa!" sotkeutui hän vahingossa omaksi edukseen. Ukko oli
kaikkein pahimmasta siis jo pelastunut, ystävystyi Hildaan,
pelastajaansa, ja nyt jo rohkeampana jatkoi, asian peitteeksi
tapaillen:

"Ka niin..."

Hän imaisi savut, selviytyi ja lisäsi jatkon:

"Niin jotta niistä kaloistahan minä arvelin, sillä... Sillä särvintähän
se sielukin vaatii..."

Ja siitä herahtikin nyt apu. Eräs vieraista näet, luullen olevan puheen
oikeasta kalakaupasta, kysäisi:

"Onkos tää toinen vieras kalakauppias?... Niin jotta tää sinä
nimittäin?" selvensi hän itselleen ukolle.

"Ka", myönteli tämä. Ja lisäsi ylimalkaisen:

"Kun sitä kuka järvenrannalla elää, niin se aina ... järvivettäkin
näkee!..."

"Ka... Niinpä sitä!"

Ja niin alkoi tukala asia helpoittua. Nyt kykeni ukko jo valehtelemaan:

"Tää poliisiherra se tää vain tahtoi niitä ... kaloja ostaa jotta..."

Sanoista oli köyhyys.

"Jotta", rikastui hän toki. "Jotta se on herrojenkin mahaan pantu sekä
sisään- että uloskäyminen... Kalallekin nimittäin", filosofeerasi hän
jo ihan ajatusrikkaana.

"Niinpä se!" mukasi äskeinen kysyjä, ja toinen lisäsi:

"Ka... Sopiihan sitä ... herrojen mahaan ... kalaa jos kuorettakin..."

Ukolle se oli hyvä sanoma. Ihan oli kuin voita vehnäselle, että pääsi
nyt pulasta pelastuakseen kiinni johonkin, vaikkapa herrojen isoon
mahaan. Halukkaana hän siis myönsikin:

"Ka... Nehän ne aina tätä alamaista kansaa... Ne herrat!"

Ja synkkänä hän tupakoi, puhui, synkistyi ikäänkuin muka herroille ja
jo niitä sadatteli, selittäen:

"Panevat raskaat maanvaivat ja verot kansalle ja..."

Se nyt oli selvä. Hän lisäsi:

"Niinkuin profeetta Hoseakin herroista sanoo jotta... Jotta kussa
herrat ovat, niin siellä ovat maanvaivat, niin jotta... Jotta siellä ei
Pasikaan iloisesti laula..."

"Ka eipä se... Pasikaan suuressa murheessa käkenä kuku!" Se
todistettiin, ja asia alkoi ukolle siten kirkastua. Toivorikkaana
sälytti hän äskeiset vastoinkäymisensä herrojen niskaan, ja niin alkoi
laueta tämä hirveä pula.

Mutta jatkamme.

       *       *       *       *       *

Huone täyttyi jo tupakansavusta. Ukko oli saanut morsiameltansa
lisäryypyn ja entistä rohkeampana selvitteli hän nyt edelleen pulaansa
auki, puhellen:

"Minulla, näet, on samalla tiellä ... tällä nyt kalankauppatiellä ...
on oikeastaan morsiankin jo merrassa..."

"Ka niinpä se!" myönsi oitis eräs mies, mutta varmuuden vuoksi
kuitenkin sitte heti kysäisi:

"Niin jotta morsianko sinä sanoit?"

"Ka... Se Antti Voutilaisen leski!" vahvisti ukko ja heti alkoi
morsiantansa kehua:

"Silmälle hyvin liprakka ja ... luonnoltaan iloinen ja heilakka eukko
on", ylisti hän sen ihanuutta ja kehaisi: "Niin jotta Herra on
puhaltanut sen eukon molempiin sieramiin sen ... elävän hengen jotta...
Jotta se on silmälle liprakka ja ... liprakka ja heilakka eukko..."

Kelpasi siitä morsiamesta ylpeillä! Hän ylisti:

"Niin jotta se on niinkuin kukkanen kedolla!"

"Ka... Kukkanen!"

Se myönnettiin ja taas ryypättiin. Pulastaan pelastuneena kehaisi nyt
ukko jo itseänsäkin:

"Ja minä taas puolestani ... mitä nyt vaimoväkeen tulee niin... Niin
jotta kun kerran käteni auraan lasken niin... Taakseni en vilkaise..."

Uskollinen hän on siis Vapullensa, sitä hän selitti.

"Ka... Vai niin sinä maltat ... aina vain samalla oksalla istua!"
myönnettiin miesten puolelta ukon ilmoitus todeksi.

"Kai" vahvisti ukko ja ihan vielä lujitti, kehaisten:

"Niin että niinkuin Aatami..."

Niin uskollinen ja vakava hän on.

"Ka ... Aatami!" myönsi mies, kävi sylkäisemässä ja lisäsi:

"Niin jotta Aatamiko sinä sanoit?"

"Ka ... Aatami", myönsi taas ukko ja selitti:

"Sillä Aatamikin kun kerran Eevaan rakkaudessa ... niinkuin silmää
liplaprasi niin... Toiseen eukkoon ei enää katsahtanut eikä... Toisen
miehen vaimossa ei ... jalkaansa kiveen loukannut..."

Oli siis naisasioissa vakava mies, kuten hänkin. Hyvillään hän tupakoi
ja todisti Aatamista:

"Kuunteli vain kun oma Eeva laulaa lirkutteli paratiisin lauluja."

"Ka... Varjelihan se Herra Aatamia ... siitä synnistä niin jotta ... se
oli vakava ukko!" todistettiin yhä sakenevasta savupilvestä. Oli
syvennytty siis elämän syviin kysymyksiin ja unohdettu ukon ikävä asia.
Nyt jo eräs mies kuin Aatamin aikoja kadehtien valitteli:

"Mutta nyt kun näitä on jo ... näitä Eevoja jotta... Niin jotta harakka
hyppii ja kikattaa jo joka seipäässä ja ... sitä omenaansa tarjoaa
niin..."

Mene siinä silloin ja kestä kiusaus!

"Ka..."

Mutta silloin jo rähähti Hilda äkeästi oman sukupuolensa puolesta:

"Tokihan niiden tarvitsee teille tarjota ja kikattaa jotta... Niin
jotta tutkisitte vain miehet omaa kohtaanne, jotta tokko vaellatte
siinä asiassa yhtä vakavasti kuin Aatam vaelsi ja ... niinkuin tää
vieras isäntä sanoo vaeltavansa!"

Miehet vaikenivat. Mutta ukko Massisella, jonka vakavuudesta itse
morsian nyt näin todisti, oli aivan autuas olo.

"Ka!" kainosteli hän siinä jo tuon näin ylistetyn hyveensä puolesta.

"Niin jotta!" Ihan oli tulla sanaköyhyys kainouden vuoksi.

"Jotta", tapaili hän: "Jotta ... niinhän se Nebukatnedsarkin... Laski
allensa kaikki Israelin sukukunnat..."

"Ka... Ne..."

       *       *       *       *       *

Olikin jo vierasta tuvan täydeltä. Mutta pois halasi nyt ukko, sillä ei
häntä sittekään miellyttänyt tämä toisena, ylimääräisenä sulhasena olo.
Hyvä vain että oli jaksanut näin kunnialla sotkea asian, että voi
lähteä talosta niin virheettömänä kuin se näissä oloissa oli hänelle
enää mahdollista.

Ja niinpä hän tekikin jo lähtöä. Ryyppy elelehti hiemasen päässä, niin
että antoi hitusen puhetuulta, mutta humalaa hänessä ei ollut
pisaraakaan vielä.

"No!" alkoi hän jo hyvästellä voitokasta kilpakosijaansa. Isällisesti
selitteli hän sille erojaisiksi:

"Niin jotta tuota... Tää nyt ... tää avioliitto sinulle!" tapaili hän
toimessaan. Hilda kuunteli aivan hartaana tämän vanhan miehen
viisaudensanoja.

"Avioliitto tuota!" jatkoi ukko sulhaselle: "se on... No..."

"Ka!" myönsi laiska sulhanen sen todeksi. Ja eräs miehistä vahvisti:

"Ka niinpä se on ... Tää avioliitto..."

Se oli selvä. Ukko imaisi savut.

"Se on vähä simppeli laitos ... avioliitto!" vahvisti toinen mies sillä
välin. Ukko oli jo savunsa imaissut ja sanansa koonnut ja nyt jatkoi
sulhaselle, neuvoen:

"Niin jotta se on pääasia rakkaudessa jotta eukko ei ole liian kerkeä
ja häpräkkä ja jotta..."

Vieläkin sattuvampaa sanaa hän siinä etsi, ja sillä välin mukasi
sulhanen velton:

"Ka-a..."

Hilda kuunteli ihan hurskaana. Ukko sylkäisi, sai sanat ja taas
todisti:

"Ka niin!... Jotta akka ei ole ... häpräkkä..."

"Ka-a!... Häpräkkä..."

Ja joku vieraskin todisti siihen että:

"Ka!... Niin!... Jotta akka ei saa olla ... häpräkkä!"

Se nyt oli selvä. Nyt ukko aivan vakuutti sulhaselle:

"Ja sitten se toinen pääasia on avioliitossa se jotta..."

"Ka-a... Sehän se..."

"Jotta", jatkoi ukko neuvoansa: "Jotta jos mies karsinaan kupsahtaa
niin jotta ... jotta et pökerry."

Selvittäytyy siis pulasta, jos siihen joutuu, eikä anna hädän voittaa.

"Niin jotta ei pökerry", tenäsi hän ja oli jo lähtövalmis. Hilda
kuunteli ihan kädet ristissä vatsan kohdalla.

"Ka... Niin", touhusi ukko lähtöä ja vielä avioviisautta neuvoen toisti
sulhaselle:

"Niin... Niin, jotta jos kerran akka ei ole häpräkkä niin... Niin
silloin se on sinullekin... Se on _jämpti_!... Vörklööri ja jämpti..."

Ja savut hän imaisi, kontin nyhtäisi hartioillensa ja tyhjennettyään
vielä aivan suunsakin juhlapuhtaaksi pankon edessä hyvästeli
morsiantansa siitä kalakaupasta jotenkin saadulla epämääräisellä:

"Ka niin sitten, Hilda!... Niin jotta niinkuin sanoit niin... Kuusi
kiloa kuoretta ja... Vaikka sitten seitsemän säynekalaa!"

Ja niin työntyi hän poikinensa ulos, mieli oli jo käännettynä
alkuperäiseen morsiameen, Voutilaisen Vappuun, joka asui eräässä
Sortavalan maakylässä.

Mutta ahkerasti etsiskelivät poliisitkin sitä hengenvaarallista hullua,
joka oli karannut särettyänsä säpäleiksi kopin oven.



X.


Tuntuipa ukosta aivan hyvältä, kun oli taas päässyt oman poikansa
pariin, pois vieraiden ihmisten joukosta ja erilleen omituisesta
pulasta. Niin oli kuin olisi taas päässyt oman Kiihtelysvaaransa
tutuille maille, ihanan Loitimon rannoille, missä eine maistuu niin
oivalliselle ja ruokalepo on kuin autuaiden unta ja kevättoukojen kyntö
kuin ihanaa jumalille uhraamista. Kotoista siellä on pikku kina, omaa
erehdys ja sauna lämmin kuin äidin lempeä syli, eikä koske siellä
naapurin puraisukaan kipeästi, vaan niin on vain jokapäiväisessä
elämässä kuin vaihteluna kuten kovahko urpu lempeässä vastassa, joka
saunassa sivuille autuuttansa pehmoisesti jakaa.

Ei siis ihme, jos hän taas kiintyikin ainoaan poikaansa lujasti kuten
aina. Niin hän takertui siihen kuin takertuu takkiainen ohdakkeesen
Loitimon ihanilla rannoilla.

       *       *       *       *       *

Niinpä vaelsivat nämä erottamattomat ystävykset Voutilaisen Vapun
maakyliä kohti. Eräässä paikassa he istahtivat tien viereen
tupakoimaan. Isästä tuntui, että hän oli velvollinen tekemään
asiastansa tiliä pojalle. Hän mietti, tupakoi ja niinpä lopuksi
ilmoittaa sukaisi:

"Ei se oikein lykästänyt... Tää Hildan otto, sillä..."

Mutta mitäpä poika siitä! Tupakoi vain ja olla jurotteli olojansa.

"Sillä", jatkoi ukko mietesavut imaistuansa, "sillä se on aina tää
naima-asia niin ... kipperehtävä ja ... kipperehtävä ja hunklunkraava
kapine tää rakkaus jotta", selitteli hän ja korjasi:

"Niin jotta arvelin jotta olkoon sitte tää Vappu..."

Poika tupakoi jo synkkänä, epäilevänä.

"Ka!... Niin!... Tää Vappu!" täytyi siis ukon selittää lisää ja nyt hän
jo tiedusti:

"Niin jotta sama kai se sinullekin on ... onko se Vappu vai Hilda?"

Mitäpä poika olisi voinut siihen vastatakaan. Niinpä ukko hänen
puolestansa päättelikin:

"Ka... Mitäpäs sinä siitä kinaisit sillä... Niin jotta pääasiahan se on
vain se jotta on akka!"

Poika kuunteli vain ja veteli savuja. Ukon täytyi siis toistaa:

"Ka niin... Jotta akka!"

Ja hän innostui jo selittelemäänkin:

"Ja siksi toisekseen."

Asian hyviä puolia hän aikoi nyt kuvailla ja selitteli siis:

"Toisekseen tällä Vapullakin on monet omat etunsa tähän Hildaan
verraten... Niinkuin nyt esimerkiksi..."

Olihan niitä moniakin etuja, jos vain osaisi ne etsiä. Ja etsikin ukko.
Hän jo selitti:

"Ensiksikin tää Hilda on ... niinkuin nyt yleensä kaupungin akat...
on ... häpräkkä!"

Se johtui mieleen omista taannoisista puheista. Ei poika ääntänyt.

"Ka... Häpräkkä!" täytyi siis ukon toistaa, jopa selittääkin että:

"Niinkuin kuulit sulhasen itsensäkin sanovan jotta... Jotta akka ei saa
olla häpräkkä, eikä ... ei heilakka..."

"Vai mitä sinä arvelet?" tiedusti hän pojan mielipidettä.

"Tästä minun naimisestani mitä arvelet?" täydensi hän, kun synkeä poika
vaikeni ja oli ymmällä.

"Vaikka mitä arvelen!" murahti poika vihaisena, epäilevänä, kuin
itsekseen mörähtäen. Ukolle se riitti. Hän täydensi:

"Ka... Sitähän minäkin... Niin jotta johan minä tiesin, jotta et sinä
rupea vastakynttä vetämään ja... Ja niinkuin jo sanoin niin... Vapulla
on omat hyvät puolensa ja... Niin jotta mikä on niin ... se on meidän
omaksi autuudeksemme tallelle pantu!" täytyi siinä taas mennä
hengellisiin. Hän imaisi jo lähtösavut ja neuvoi ja varoitti
poikaansakin:

"Niin jotta kun sinäkin milloin otat akkaa, niin katso jotta... Jotta
se ei ole heilakka ja... Jotta kaikki tavarat on tallelle pantu...
Autuudeksemme tallelle pantu..."

Ja toiveikkaana alkoi hän polkea edelleen Vapun kotiseutuja kohti. Ei
hän aavistanut, että häntä haeksi poliisi. Vielä vähemmin tiesi hän
siitä, että eräs Sortavalan poliisi kosiksi Vappua, vaikka Vappu kyllä
oli viivytellyt asian lopullista päättämistä.

Ja sitä hän taas oli viivyttänyt siitä syystä, että tiesi Massisenkin
olevan sulhaseksi tulossa. Vasta sen nähtyänsä hän oli päättänyt valita
ja ottaa sen, joka paremmalta näyttää.

       *       *       *       *       *

En voi olla kertomatta erästä pientä sivutapausta. Se näet lopulta
vaikutti sittenkin heidän matkansa vaiheisiin, aiheuttaen niissä aivan
käänteen.

Siinä miltei aivan heidän tiensä varrella oli näet Sojosen heinälato.
Poikaviikarit olivat siinä tupakoineet, sytyttäneet ladon palamaan ja
tulen huomattuansa juosseet karkuun kuin siivelle lyödyt, etteivät vain
tulisi ilmi.

Ja niinpä palaa lekotteli rutikuiva heinälato rauhassa keskellä
poutaisinta tyyntä kesäpäivää ja juuri kun isä ja poika osuivat siitä
ohi vaeltamaan. Poika sen huomasi ensiksi ja huudahti ihastuneena:

"Voi! ... Lato palaa!"

Se oli hänelle suuri riemu. Kohdalle tultuansa pysähtyivät he katsomaan
tätä rauhallista kokkoa. Sammuttamisyrityksethän olisivatkin olleet
aivan turhat.

Ja samaan aikaan osui ajamaan ohi eräs kyläläinen. Sekin pysäytti
hevosensa, ja nyt ukko arveli sille rauhallisena:

"Saas nähdä miten pian tuo lato ennättää palaa perustuksiaan myöten."

Mutta ajaja tointui. Hän löi hevosensa juoksuun ja niin riensi viemään
sanaa taloon. Kun väki saapui palopaikalle, oli lato jo tuhkaläjänä.
Sen palon syitä arveltiin puoleen jos toiseenkin, ja lopulta kääntyi
epäluulo noihin tuntemattomiin kulkijoihin. Varsinkin ukon ihmeellinen
arvelu oli pannut uskomaan, että nuo katselijat olivat joitakin
hulluja, jotka olivat sytyttäneet ladon saadakseen nähdä, "miten pian
se palaa perustuksiaan myöten".

Mutta kulkijamme olivat jo matkojensa päässä ja menepäs ja ota ne
kiinni! Sanoma toki levisi Sortavalaan, saapui poliisin kuuluviin, ja
niin sai se vihiä minnepäin karannut hullu oli paennut. Samalla todisti
tapaus poliisille mikä vaarallinen mies mokoma vaeltaja oli, ja niin
alkoi etsiskely siltä taholta.

       *       *       *       *       *

Pientä muutakin niinsanottua yhtä ja toista tapahtui jo tämän pitkän
naimamatkan varrella. Poika nimittäin ikävöi jo kotijärvensä Loitimon
rannoille. Uutta onkeansa hän tietysti halusi siellä koettaa työssä ja
näyttää sitä toisille pojille. Ei siis ihme, että hän siellä ukon
kintereillä yhä polkiessaan oli jo alkanut hiljakseen jurnitella.
Hieman äreä hän siis oli, kun ukko hänelle selitteli naima-asian
ongelmia.

Mutta ahkerasti vain piti ukko puhetta vireillä näistä miehelle niin
tärkeistä asioista. Nytkin hän taas selitteli:

"Mutta vieläkin minä tässä ajattelen, jotta on se todellakin
ihmeellinen asia ... tää naima-asia... Niin jotta kun sitä vaan ei
ilman akkaa tule toimeen!"

Hetken kuunteli sitä äreä poika, mutta kun ukko yhä vain jatkoi ja
oudosteli, niin ärähti jo pikku mies vihaisen, ynseän:

"Tuleepas toimeen!"

Ukko mietti.

"Ka... Tulee kuka tulee!" arveli hän lopuksi, mutta väitti:

"Mutta tavallinen mies ei tule ilman sitä toimeen."

Mutta poika vain jurasi salaisuudessa Loitimoansa ja oli siis ynseä
asialle. Sukeutui väittely. Ukon täytyi siinä asiansa puolustukseksi
ottaa tuore esimerkki:

"Esimerkiksi nyt tää äskeinen karvarin leski ja sen sulhanen", vetosi
hän tosiasiaan.

"Niin jotta siitä sen nyt taas näet, jotta se pitää miehellä olla...
Tää rakkaus", veti hän siitä johtopäätöksen.

Mutta ei poika:

"Eipäs pidä olla!" tenäsi se vain ja väänsi häränsilmää.

"Ei pidä!" tuskastui tietysti ukko ja koki selittää:

"Ota nyt esimerkiksi vaikka Kiihtelys!"

Niin. Pojan täytyi siinä vaieta, sillä kysymys oli outo.

"No!" ilkkui ukko silloin voitokkaana ja lisäsi:

"Niin jotta mistä olisi saatu Kiihtelykseenkään asukkaat, jos ei
rakkautta olisi ollut?"

Mutta nyt myrtyi poikakin kinaamaan ja uhitteli:

"No olisi kyllä saatu... Vaikka mistä olisi saatu!"

"Olisit... Saakeli!" suututti moinen älyttömyys ukkoa, ja hän tiukkasi:

"No sano mistä olisi semmoinen jumalaton kansanpaljous saatu
Kiihtelykseen?... Senkö helvetistä se olisi tullut?"

Aivan hän jo harmistui koko asialle. Mutta poika vain väittää tolkutti
älytöntä:

"No vaikka mistä olisi tullut!... Vaikka Tohmajärveltä ja... Ihan
vaikka mistä olisi kansanpaljous tullut!"

Se oli jo ilmi riitaa. Omituista!

"Tohmajärveltä!" ynseili ukko halveksuen ja jatkoi ylenkatseellisesti:

"Tohmajärveltä!... Vaikka tohmajärveläiset eivät kykene omiksikaan
tarpeikseen siittämään ... eivät sian porsaitakaan... Niin jotta
yksinpä syömäviljakin on sinne ulkoa tuotava!"

Pojan oli tuiki vaikea pitää puoliansa. Mutta juuri siksipä hän
ärtyikin ja nytkin uhitteli vastaan vihaista:

"Kykenetkös sinä itse!"

"No!... Pahus!"

"Etpäs kykene!" ärjäisi poika yhtä tiukasti vastaan ja tolkutti entistä
vihaisempana:

"Et kykene porsaita ... etkä uistimella kalastamaan... Etkä kiveä
linkoamaankaan kykene!" tenäsi hän jo aivan katkerana, kuin itkua
hilliten.

Ja taas koki ukko, ynseillen, halveksuvaa:

"Et kykene!..."

Ja asian selittävään puoleen mennen hän jauhoi:

"Eihän tässä siitä olekaan kysymys, kykeneekö kuka vai ei, vaan ...
siitä, jotta ei sitä mies voi ilman akkaa olla!"

"No voi kyllä olla!" ärjäisi poika jo kiivaasti ja koki hillitä itkua.

"Kehvelin para!" suuttui silloin jo ukko lopullisesti, riuhtaisi taas
kontin selkäänsä ja alkaen painua taipaleelle tenäsi pojalle:

"Sinä, kuule, jos akkaväen kuullen tuolla tavalla puhut, niin joudut jo
sen nauruksi, niin että et eläissäsi saa akkaa, kun näkevät akat
jotta ... jotta sinussa ei ole tippaakaan oikeaa Aatamin-verta..."

Halveksuvat naiset moista miestä, arveli hän, polki tietänsä ja jatkoi
ylenkatseellista:

"Niin jotta senkö Aatami se semmoinen mies olisi, joka ... ei saa
yhtään ainoaa Eevaa kuperretuksi niin jotta... Turhaan vain housusi
kukkuu ja ... Saimaan rannalla ruikuttaa..."

Ja puoli-vihollisina he taas alkoivat taivaltaa isän eukko-apajaa,
Vapun kotitaloa kohti. Isän päässä vain hautui oma asia, ja pikku
Habakukin mielessä kangastivat edelleenkin Loitimojärven äiti-armaat,
hymyilevät rannat lahtinensa.



XI.


Matka tarjoaa aina kulkijallensa paljon, kaikenkin. Niinpä tälle
vaeltavalle isälle ja pojalle se tarjosi pian taas riidan jälkeen
sovinnon aiheen.

He näet joutuivat kulkemaan erään herrastalon ohi. Siinä lähitalossa he
pysähtyivät einehtimään, ja isän lepäillessä poika lähti pienelle
partioretkelle herrastaloon. Mene tiedä mitä siellä saisi nähdä,
kuvastui pikku vaeltajan päässä.

Ja heti hän siellä yhtyi talon kahteen, hänen-ikäiseen herraspoikaan.
Ne mieltyivät häneen oitis, varsinkin kun hän ulkohuoneen takana antoi
niille piipustansa aimo savut. Yhdessä he nyt jo ajoivat lammaskatraan
kartanolta kujaselle, sieltä erääsen sopukkaan, josta ahdistivat sen
hyppäämään aidan yli kaurapeltoon. Sen tehtyänsä he särkivät ainoastaan
yhden kananpesän, ja siinäpä se olikin sitten jo kaikki, mitä he olivat
kyenneet yhteishengen voimalla aikaansaamaan.

Kaikki, sillä nyt alkoi osuustoimintahenki jo horjua. Toinen
herraspoika näet osui kysymään vaeltajalta:

"Mikä sinun nimesi on?"

Siitä se laukesi. Sillä nimensähän oli pikku Massiselle kipeä kysymys.
Hän synkistyi oitis ja alkoi epäillä näitä ystäviänsä.

"Häh?... Jotta mikä?" uteli poika edelleen.

"Mhy-yy!" yrähti jo toinen vihaisesti. Mutta mitään pahaa aavistamatta
utelivat vain herraspojat:

"Niin jotta onko se Hermanni ... vai Oskari... Tahi? sitten Toivo Ilo
Kauno Riemu Armias, niinkuin pappilan Toivo on?"

Ei vastausta. Pojat jatkoivat:

"Toki sitten vaikka Aabraham tai Iisakki tahi muu profeetta?"

Mutta silloin heti "profeetta" sanan jälkeen putosi Habakukin nyrkki
kyselijän niskaan ja kuului synkeä karjaisu:

"Mitä se sinuun kuuluu!"

Ja niin oli tappelu valmis, Parkuen, kiroten ja huutaen ottelivat nämä
äskeiset osuustoiminnan miehet, ja luonnollista oli, ettei Habakuk
jaksanut kauan pitää puoliansa kahta vastaan. Hän alkoi saada selkäänsä
että soi, ja turhia olivat kiroukset, joita hän päästeli kuin
avunhuudoiksensa.

Mutta silloin ehti toki isä avuksi. Se joutuikin nyt niin hyvään
aikaan, että ehti remelillä hutkaista kumpaakin herraspoikaa. Ne
huutamaan. Piika riensi kauhuissaan hätään ja alkoi haukkua, uhkailla
ja huutaa, mutta ukko, joka arvasi mistä asiasta tappelu oli
sukeutunut, uhkaili vastaan:

"No annan kyllä... Vaikka tapan kaikki semmoiset pahanhengen
Habakukit!"

Herraspojat itkivät ja voivottelivat ja pakenivat palvelijattaren
kanssa, ja niin olivat nyt isän ja pojan välit taas äkkiä kirkastuneet
sydämellisiksi. Alttiin lapsen kiitollisuudella pikku Habakuk antautui
isänsä turviin, ja niin he polkivat yhä edelleen rakkauden vaiherikasta
polkua pitkin, istahtivat taas lepäämään, tupakoimaan, ja ukko mietiksi
asiaansa.

Ja siinä mietteissänsä otti hän nyt pullonsuusta ryypynkin ja arveli
samalla pojallensa:

"No sinä sitä et ole vielä tähänkään viinaan menevä!"

Ei poika myöntänyt, ei kieltänyt. Ukko pisti ryypyn painoksi mällin ja
jatkoi nyt arvellen:

"Ja tottapa se siitä johtuu sekin, jotta sinulla ei tunnu olevan
mitään ... niinkuin mielenhimautusta tähän ... akkaväkeenkään päin...
Kun sinä sitä asiaa vastaan niin yhäti haraat!"

Poika vaikeni. Ukko ikäänkuin mietiksi ja sitte ilmoitti:

"Minä taas, kuten jo sanoin, olen aina ollut ihan yletön hameen perään,
niin että... Viistoistavuotiaana jo en öillä muuta tehnytkään kuin
naputin tyttöjen aitan oveen..."

Tiesi sen!

"Niin jotta se on... Se on Hertalle Israelissa!" todisti hän, ja taas
pantiin taival lyhenemään.

Mutta herrastalosta lähetettiin oitis sana Sortavalan poliisille.
Ilmoitettiin että talon poikia on pieksänyt tuntematon kulkuri-ukko,
joka on uhannut tappaa kaikki Habakukit.

Habakukit! Siinä oli poliisille taas uusi todistus mielipuolen
kamalasta sairaudesta, ja entistä ahkerammin jatkettiin nyt etsiskelyä
ja takaa-ajoa.

       *       *       *       *       *

Heidän tiensä päätyi lopulta erään Laatokan lahden rantaan. Lahti oli
noin kaksi kilometriä leveä ja lie ollut runsaasti kuusi kilometriä
pitkä. Se on kuuluisa syvyydestänsä, ja niinpä vyöryvätkin sen selällä
tuulisäällä laineet mahtavina kuin merellä. Lahden toisella rannalla,
aivan sen paikan kohdalla, missä tie rantaan laski, oli nyt se ikävöity
Vapun talo.

Ja rannassa sattui nyt olemaan venekin. Joku oli sillä soutanut yli
selän ja jättänyt paluumatkaa varten purtensa rantaan. Aikamoinen tuuli
kävi suoraan Vapun taloa kohti, ja ukko jo alkoi arvella, että eiköhän
olisi paras laskea semmoisessa myötätuulessa selän yli veneessä.

Ja tietysti se tuntui hänestä viisaalta.

"Menepä nyt ja kierrä tuolla lahden mutkan ympäri... Hyvä kuusi
kilometriä kierrosta!" selitteli hän jo pojallensa ja tarkasteli
pehkot. Näkyivät siellä olevan sekä airot että mela piiloon pantuina.

Ja niin oli päätös valmis. Siellä rannalla houkutteli Vapun talo.
Hyvinvoipa ja vauras näytti talo olevan.

Ukko tietysti ihastui ja selitteli jo pojallensakin tämän uuden
vaihtokaupan etuja.

"Niin että", selitti hän, "että se on sinullekin... Se on niinkuin
murheessa ryyppy... Tää takaisinvaihto tarkoitan." Kai se poika
ymmärtänee! Vaikka tuuli yltyi, oli ilma lämmin. Matkahietkin siinä
vielä olivat lisänä, ja niinpä päätti ukko ennen venematkalle lähtöä
uida, peseytyä puhtaaksi kuten sulhasen tuleekin. Poika puolestaan
kokeili ongenkuplalla rantavedessä.

       *       *       *       *       *

Ja miten hyvältä tuntui nyt elämä! Kosimismatkan vaivatkin olivat jo
kuin lopussa, ja onni kangasti lahden takaa. Siinä riisuutumaan
varustautuessaan tupakoi hän kuin jotain syvää ajatellen. Katse osui
taas poikaan. Isän sydän vierähti, ja mieli teki sanoa sille taas
sananen, hella ja osaaottava isän-sananen.

Ja niinpä hän alkoi, imaisi savut ja tokaisi:

"No sinä sitä et ole vielä vankikopissakaan istunut!"

Omasta esimerkistä se oli nyt hänelle mieleen johtunut. Ja kuuli
poikakin puheen, mutta ei siitä välittänyt. Lekautti vain housupahansa
ylemmä ja mitteli katsein ongensiimaa, piippunysä ikenessä.

"Mutta minä sitä sain jo sielläkin kukkua!" jatkoi silloin isä
kehumistansa. Uskoi poika sen! Isä vetäisi uudet savut ja ryhtyi nyt
selittelemään kuin tavallista asiaa, puhuen:

"Ne näet, hylyt, silloin... Kun minä arvelin sinua vähän remelillä
voidella niin... Ne Sortavalan poliisiherrat!... Ottivat ja
nokkautuivat..."

Sanos muuta! Poikaa tämä puhe nähtävästi ei miellyttänyt, koskapa jo
muljautti hattupahan alta sangen vihastuneen katseen.

"Ja sitten vielä rupesivat siitä kinaamaan!" jatkoi isä poliiseista.

"Väittivät", selitti hän, "väittivät, jotta isällä ei ole enää oikeutta
piiskata omaa poikaansakaan ja... Siitä se sitten nousi se ... jyry..."

Se nimittäin, että hän joutui koppiin kuin ryöväri. Mutta hän ylpistyi
nyt ja kehaisi:

"Mutta minä sanoin niille suoraan, jotta se _on_..."

Poika katsahti jo hyvin voimallisesti, mutta rauhallisena jatkoi
kurinpito-oikeuksistansa tietoinen ukko kehuen:

"Paiskasin vain niille pöytään vanhan lakipykälän, jonka mukaan isä saa
antaa pojalleen kuria niin jotta... Jotta", siinä tempasi taas
hengellinen asia mukaansa: "Jotta siinä ei tarvita patsasta eikä muuta
napaa!"

"Elä valehtele!" ärähti silloin jo poika. Se oli vaistomaista omien
oikeuksien, oman selkänahkansa puolustamista.

"Eipäs saa piiskata!" jatkoi hän tuiki synkkänä. Väittelyn aihe oli
siis yhtäkkiä ilmestynyt taas kuin taivaasta viskattuna. Vaiettiin. Isä
mietiksi.

"Niin jotta mitä sinä äsken sanoit?... Niin jottako isällä ei ole
kuritusoikeutta?" kysyi hän lopuksi.

"No eikä ole!"

Se tuli tiukasti ja oitis. Mutta ei isäkään hellittänyt omista
oikeuksistansa, vaan ilmoitti:

"No sepä kehno!... Tahi sitten et tunne lakipykäliä etkä
parakraahveja..."

"Tunnetkos sinä!" ynseili poika synkeänä kuin ukkospilvi.

"Tunnen kyllä!" innostui ukko ja taas kehaisi;

"Poliisiherroillekin kun lyödä paukasin asiassa lakipykälät pöytään
niin... Niidenkin täytyi vain sanoa jotta... Jotta jämpti..."

"Eipäs ole jämpti!..."

"No!... Kehno!"

Se oli jo tosi-toraa.

"No et kyllä lyönyt pöytään ja..."

"No... Pidä suusi kiinni!" ärjäisi jo ukko. Mutta poika vain yltyi
selkänahkansa puolesta ja tenäsi:

"Ja vaikka olisi sata isää, niin ei vaan saa piiskata poikaansa eikä...
Ja vaikka olisi tuhat isää niin ... ja vaikka olisi kuin jämpti, niin
ei vaan piiskata saa..."

"No elä kinaa!... Paholainen!" Ukko jo huusi ihan tosi-vihassa.

"Kinaan kyllä!... Ja uhallakin kinaan..."

"Kehnon elävä!"

Ja niin oli sopu ja rauha nyt poissa niinkuin kuiviin haihtunut vesi.
Miltei verivihollisia olivat keskenänsä ylkä ja puhemies taas.

       *       *       *       *       *

No niin.

Pahinta tässä kinassa oli nyt se, että oli vaikea löytää joku sovinto,
joka olisi molempia tyydyttänyt. Turhaan koki ukko saada poikaa
ymmärtämään, että isällä on ja täytyy olla verrattain suuri sananvalta
kurinpitoasioissa.

"Millä muulla helvetin tavalla sinä ilman sitä pitäisit pentusi
kurissa!" tenäsi hän pojalle, kokien saada sitä ymmärtämään.

Mutta ei.

"Vaikka millä pitäisin!" uhitteli vain poika vihaisena selkänahkansa
puolesta.

"Pitäisin!" matki ukko ynseänä, tuskastui ja aivan ärjäisemällä
toistamiseen tenäsi:

"Mutta millä kehnon kurilla sinä ne pitäisit?... Kuritta kasvaneet
elävät!"

Kaikki turhaa. Poika vain paatui ja ynsistyi ja tolkutti omiansa kuin
älytön. Vieläpä uhkailikin:

"Ja vaikka sinutkin pitäisi kurissa ja... Poliisit ja herrat ja... Ihan
kaikki pitäisin kurissa!"

"Syö!... Sanonko minä!"

"Syö itse!"

Oteltiin yhä hanakammin. Mutta äkkiä välähti taas ukon päässä viisaus.
Hän kysäisi rutosti:

"Mutta entäs kirjoitettu laki?... Se jonka alla on itsensä
kuvernyörinkin nimi?"

Ja omituista! Se näet hölmistyttikin pojan taas äänettömäksi. Kai se
tuli liika yhtäkkiä. Hän katsoi synkkänä ja niiskautteli epäluuloisena,
epätoivoisenakin.

"No!" ilkkui silloin voitokas isä ja nyt jo jatkoi:

"Ja entäs sitten tämä: Se Pekka Kämäräinen?..."

Synkeä poika vain epäili ja vaikeni. Ukko sai jatkaa:

"Sekin näet pantiin oikeudessa ihan lain kautta antamaan pojalleen
patukkaa... Kun se poika oli ilkeyksissään kivittänyt kirkon
ikkunalasit rikki!"

Ainakin se nyt on lyövä todistus siitä, että isällä on oikeus antaa
kuria.

"Ähäh!" kutitteli hän voitokkaana. "Niin jotta vieläkö nyt kinaat,
jotta isällä ei ole laillista selkäänanto-oikeutta vaan... Niin jotta
kaikki on vain maailmassa pelkkää ... sumfatirallaata ja ...
heleijaa..."

Ja voitoniloisena riisui hän äkkiä paidat ja kaikki yltään ja kömpi
ilko-alastomana veneeseen pestäkseen sen perästä käsin ennen uintiin
menoa jalkariepunsa eli hattaransa.

"Kinaa mitä kinaa!" ynseili ja halveksui hän siinä pojalle kuin
yliolkain, ihan selin poikaan, ja jatkoi:

"Minä vain pidän kiinni laillisesta parakraahvista niin... Niin jotta
se on parakraahvi se joka on laissa se ... päävaltti ja... Niinkuin
jotta... Jotta hakanenhan se on hameessa se joka ... joka helmat
heilussa pitää, jotta se on himaus... Heipleiraus ja himaus jotta se
on", tenäsi hän syvillä vertauksilla.

Sitä pojan epätoivoista asemaa silloin!

       *       *       *       *       *

Mutta vähätpä siitä!

Tuuli tuntui vain yltyvän. Ukko huuhteli hattaroitansa selin poikaan ja
jatkoi siinä ynseilyänsä. Kuin yksin puhuen soimaili hän ynseällä:

"Ja sitten vielä kehut ja uskot olevasi lakipykälissäkin viisaampi
tuomariakin... Eto para ... koko poika!"

Mutta poikakin oli alkanut taas tointua. Elämä tuntui hänestä nyt
tavallista synkemmältä, ja taas nousi hänessä sisu selkänahan puolesta,
nousi ihan vaistomaisesti. Rannalla, siinä veneen keulan vieressä
seisten, mutisi hän synkkää:

"Mutta ei vaan ole parakraahvi!"

Mutta alaston ukko vain jatkoi pesuansa, poikaan selin pyllöttäen, eikä
ollut kuulevinansakaan. Epätoivoinen synkeä poika yltyi. Nyt se jo
uhkaili:

"Tahi kun veneen työntäsen veteen niin... Näet!"

"Työntäsen!" halveksui isä hänelle sinne taaksensa ja jatkoi pesua,
ynseillen samalla kuin yksin-halveksuja:

"Tässä jo kaikki kakarat rupeaisivat nenäänsä nostamaan jotta... Mutta
parakraahvi se on se joka ... jotta... Niin että mies se on aina vaimon
pää", syvällistyi hän jo, mutta:

"No työntäsen kyllä veneen!" uhitteli poika entistä synkempänä.

"Koetapas työnnäistä", halveksui moista uhkailua takaperin pyllöttävä
ukko, jatkoi pesuansa ja varustautui selittämään parakraahvia uudelta,
vieläkin selvemmän puolelta. Poika oli vihaa täynnä.

"No koetan kyllä!" uhmaili se ja niinpä "koettikin" ja vene
luiskahtikin liukkaalta telalta aivan kuin olisi itsestään solahtanut,
sillä perässä pyllöttävä isä oli painollansa keikauttanut keulapuolen
koholle. Äänettä, ukon huomaamatta alkoi siis vene matkata aallokon
mukana aika kyytiä.

"Ja sitten nääkin poliisiherrat", meni ukko siinä pesupuuhissaan
takaisin alkuun ja jatkoi ynseää:

"Tahtovat kieltää laista pääkappaleet ... pykälät ja parakraahvin, niin
että... Niin jotta: mont' vaarallist' vaellan retkee", otti hän jo
virsikirjastakin viisautta. Aallokko keinutteli venettä jo aika
kaukana.

"Niin jotta mitäs siihen sanot?" kysäisi hän pojalta sinne taaksensa
kuin voitoillaan ilkkuen.

Ei vastausta. Vaikenipas toki! Mokomakin tenava!

"Häh?" tiedusti hän vielä toistamiseen. Ei ääntä. Aivan hän kääntyi
päin, nauttiakseen voitostansa, mutta silloin:

Kirous pääsi ukolta, sillä vasta nyt hän hoksasi olevansa jo kaukana
syvillä vesillä, ja aallot vain veivät yhä etemmä.

"Saakelin elävä!... Niin jotta työntäsitkö sinä paholainen veneeni"
hapuili hän kauhuissaan airoa. Mutta eihän sitä ollut, ei pahaistakaan.

"Pahan hengen kakara!" karjaisi hän jo raivoissansa, mutta synkkä poika
vain tenäsi rannalla vihaista:

"Mutta enpäs pelkää!"

"Paholainen!"

Kiire siinä oli ukolla. Hän raivostui, uhkaili ja käski pojan viskata
pensaasta airot veneen perästä.

"Sukkelaan!... Kehno!... Tahi!"

"Enpäs viskaa!"

"Kehnon syötävä!"

Ukko jo hätäytyi. Ranta loittoni. Tingittiin ja uhkailtiin.

"No mitäs sanot jotta saa piiskata... Ja jotta on parakraahvi!" tenäsi
vain vihainen poika. Juutas!

"No eihän se parakraahvi sinua syö!" karjaisi ukko, kokien sovittaa
poikaa. Huihai, loittoni jo ranta, mutta epäluulon myrkyttämä vihainen
poika vain tolkutti älytöntä:

"Ja ihan kaikkea sanot... Sanot jotta housut ... ja jotta Saimaan
rannalla ruikuttaa ja..."

"Kehnon elävä!"

Mutta taipui se toki lopulta, nouti airon ja viskasi sen aallokkoon.

Mutta liika myöhään. Aallot kyllä ajoivat airoa veneen perästä, mutta
sitä mukaa ajoivat ne myös venettä sen edeltä suoraan Vapun kotirantaa
kohti.

Ja niinpä lasketteli nyt ukko Massinen kuten vanha Väinämöinen
purressaan armaansa majaa kohti. Ilkoalastomana hän istui purtensa
perässä, ja uskollisesti seurasi häntä airo. Pysytellen noin
kahdenkymmenen metrin päässä purjehtijasta tulla viiletteli se perästä
niin mukavasti, kuin olisi tahtonut iloista pilaa tehdä.

Mutta kaksi pikkuista jalkariepua olivat ainoat vaatepalat mitä
sulhasella nyt mukana oli.



XII.


Harmillista!

Totisesti harmillista, sillä ei hän olisi nyt aivan näin tahtonut
kosiin mennä. Aluksi hän suuttui ja sydämystyi pojalle ja huusi sille
uhkauksia jos sadatuksiakin, mutta sikäli kuin lähtöranta loittoni ja
ääni tuntui lakkaavan sinne kantamasta, alkoi pahin viha laimentua.
Korkeat aallot vain viskoivat venettä harjoillansa, ja niin hyppeli
sulhaspursi nyt vyörivillä vesillä, pyrkien viivasuoraan morsiamen
taloa kohti.

"Ka minkäpäs tälle nyt enää tekee!" alistuikin hän jo kohtaloonsa.
Jälelle jäivät ainoastaan vihan mainingit: harmi ja hiljaa lauhtuva
närkästys. Pojallensa hän oli nyt katkera, mutta koki alistua siihenkin
ja päätteli harmittelulla:

"No ei olisi kehnosta osannut moista uskoakaan!"

Ei, tuskin edes sitä, että se jaksaakaan sysätä veneen teloilta
vesille.

"Niin onpas pahennuksen hylyllä voimaakin!" ihmetteli hän. Ajatus
johtui siitä pojan elämään yleensä. Kohtaloonsa alistuen hän
harmitteli:

"Mutta kun sitä kuka perunaa kylvää niin... Se pitäköön myös potaatit
hyvänänsä!"

Niinpä kyllä. Kun on kerran hankkinut itsellensä pojan, niin ...
kantakoon myös sitä kuormanansa. Sitä hän nurkui. Hän oli jo
keskiselällä. Aallot lekuttelivat venettä tasaisesti, ja kuin ilkkuen
viiletti airo perästä.

Ja nyt johtui hän mietiksimään niitä syitä, joista pojan kelvottomuus
johtui. Niinpä hän arveli ja päivitteli:

"Siinä on ollut vain ... vörklööri... Heipleiraus ja vörkrööli..."

Kurinpuute, tai joku semmoinen.

"Mutta sehän se Katriina kun!"

Se heidän loiseukko; se se oli muka aina estänyt, kun hän oli lain
parakraahviin turvautuen aikonut kasvattaa poikaansa kurituksessa ja
herrannuhteessa.

"Hänklätti siinä aina välissä jotta... Ja niin se aina jäi..."

Se vitsan antaminen jäi, tarkoitti hän, Katriinan takia. Eukko siis
oikeastaan syyllinen, jotta:

"Ka!"

Varmasti siis Katriina. Hän aivan toisti:

"Tää nyt ... Katriina!"

Hän eikä muut. Harmitti aivan:

"Saakelin eukko!"

Mutta minkäpä sille enää voi! Kuin riemuiten nostelivat mahtavat aallot
ylkämiehen venettä hartioillansa ja uskollisesti ne sitä kantoivat
kaivattua morsiamen kotirantaa kohti.

       *       *       *       *       *

Ihmeen ovelasti osaa pakko aina panna alistumaan kohtaloon, olipa se
sitte kuinka kova hyvänsä. Niinpä ukko Massinenkin lasketteli jo
morsiusrantaa kohti ihan kuin olot olisivat olleet aivan tavalliset.
Sillä mitäpä se tuskitellen olisi enää parannutkaan!

"Sittepähän näkee!" arveli hän vain siinä laineiden seassa veneinensä
lekkuessaan.

Ja kotosalla se Vappukin nyt oli. Osuikin vielä tule maan siihen
rantaan, kuivamassa olevia pesuvaatteitansa tarkastamaan. Huomasi hän
jonkun olevan veneellä tulossa, näki sen lekkuvan rantaa kohti, mutta
ei alussa tarkannut näkyä sen paremmin. Vähänkös niitä vesilläliikkujia
näin merenrannalla oli.

Mutta nyt hän jo alkoi siristellä silmäänsä. Ukko olikin jo
laskemaisillansa rantaan, ihan morsiamensa eteen, puettuna samaan
viattomaan ja nuhteettomaan ylkäpukuun ja vanhurskauden vaatteisiin,
joihin puettuna Aatam muinoin ylkänä ollessaan pyysi Eevan kättä.
Väkisinkin pääsi nyt Vapulta hätäinen kirous: "Kehnon ruoja!... Niin
jotta ilko-alaston mieskö sinä olet!"

Ja omituista! Nyt näet suuttui ukko, sillä asia harmitti ja kiukutti
häntä:

"No!" ärähti hän vastaan ja jatkoi vihaisesti: "Niin jotta senkö kehnoa
sinä siitä kyselet!... Ikäänkuin et sitä jo näkisi!"

Vappu kauhistui, varsinkin kun mies oli aivan tuntematon. Hulluksi hän
sitä luuli ja juoksi kirkuen ja parkuen tupaansa pakoon.

"Tuo akan hylky!" harmitteli Massinen sen kirkumista, pääsi jo rantaan,
veti veneen kuiville ja alkoi taivastella itsellensä vaatteenpuolta.

"Kun nyt tässä ensi hätään saisi vaikka mitä niin... Tottapahan sitten
talosta saa paremman!" päätteli hän, jopa vahvistikin:

"Ka..."

Ei siis erikoista hätää:

"Ainahan se Luoja lykyn laittaa!"

Ja niinpä alkoi hän etsiskellä kuivamassa olevien alusvaatteiden
joukosta.

Mutta onni ei ollut aivan suotuisa, ei tosin aivan armotonkaan.
Vappuhan oli näet leski, ja luonnollisesti ei hänen liinavaatteittensa
joukossa sopinut silloin olla mitään luvatonta. Löysi Massinen sieltä
kyllä housut, mutta Vapun siveellisyyden kunniaksi täytyy mainita, että
ne olivat Vapun omat nimettömät, ristiraitaisesta, punaisenkirjavasta,
heleänvärisestä kankaasta tehdyt lyhyet, väljät leuhuttimet, jotka
ulottuivat Massiselle paraiksi polveen asti. Epäröiden mittelikin ukko
niiden pituutta, mutta mikäpäs siinä auttoi. Täytyi alistua.

"Ka!" päättelikin hän. "Housut kuin housut."

Ja niin hän vetäisi ne jalkaansa ja arveli vain että:

"Parempi hädässä vähäkin kuin ei mitään..."

Ka. Ja niin oli se puoli miestä autettu. Takki vain puuttui.

"Kun saisi nyt vielä mitä yläpuolen peitteeksi niin..." taivasteli hän
ympäriinsä ja hoksasi Vapun pellavamaalla töröttävän variksenpelätin.
Sen yllä oli Voutilais-vainajan risainen hylkytakki ja päässä
riihilakin repale. Kursailematta hän riisui ne puumieheltä, puki
yllensä ja niin oli valmis työntymään morsiustaloon.

"Tottapahan siellä sitte onni ilveensä näyttää", arveli hän
rauhallisena ja niin alkoi nousta mielitiettynsä taloa kohti.

       *       *       *       *       *

Sydän kurkussa oli Vappu akkunasta tarkastellut oudon miehen vielä
oudompia vehkeitä. Nähtyään hänen alkavan kohota taloon oli hän
kauhuissaan paennut pois hakemaan apua kylältä. Ainoastaan ruoti-ukko
oli jäänyt tupaan.

Ja pian hän ystävystyikin ruoti-ukon kanssa. Kun se häntä alussa
ujosteli ja pelokkaana arkaili, rohkaisi hän sitä siten, että itse
kysyi ukolta kuulumisetkin. Pulasta puheen alkuun pelastuakseen hän
näet niin tehneeksi tuli ja nyt jo samasta syystä tiedusti:

"Ja terveenäkös sinä muuten olet elänyt?" Ja ukko mieltyi. Eivät
häneltä muut olleetkaan noin kyselleet: aivan kuin omaiselta ja
sukulaiselta.

"Ei tässä erikoisempia vaivoja ole ollut... Paitsi minkä näitä
sivulihoja vähän kolottaa", puheli hän jo vastaan, rohkaistui, mieltyi
vieraasen. Puhelu jatkui. Nyt ruoti-ukko jo uskalsi arvella:

"Mutta sitä minä vaan ihmettelen tässä jotta... Nämä sinun housut..."

Siinä sitä siis oltiin. Ei auttanut muu kuin hakea jotain:

"Ka!" tapaili hän ja haeskeli sanat: "Niin jotta eivätpähän nää erin
häävit ole, mutta... Niin jotta mikä ei ole häävi, se ei ole vielä
jäävi, ja toisekseen..."

Paras se oli sanoa totuus, ainakin osapuilleen. Ja niinpä hän ilmoitti:

"Niin jotta kun siinä matkalla sattui vähä semmoinen... Tää nyt ...
lörö..."

"Ka... Sattuuhan sitä aina ... kulkijalle!" uskoi ruoti-ukko sen,
sytytti piipun ja vieläkin asiaa ihmetellen kysäisi:

"Niin jotta lörökö sinä sanoit ... jotta tuli?... Kun niin
ihmeellisesti kuuluit veneelläkin purjehtineen?"

"Ka..."

Mutta täytyihän se sekin purjehdus-asia valaista. Ja niinpä hän
selittikin:

"Se on niin jotta... Jotta toiset ihmiset purjehtivat taivaan iloon
hurskaan Salomonin korkealla veisulla, toiset taas pyhän Pasi
Jääskeläisen veikeillä viisuilla..."

"Ka... Viisuhan se on veisun isä! Niinkuin ilo on autuuden äiti ja
esimaku", tyytyi ruotilainen selityksiin. Asia oli siis täysin
valaistu, ja tyytyväisenä arvelikin jo ukko Massinen:

"Kunpa nyt vaan tulisi se tään talon emäntä niin... Saisi hänen
kanssaan asioista tässä vähä puhua rupatella ... jotta... Ka niin
jotta ... tekienhän sen löröstäkin mies mukaisensa saa..."



XIII.


Se Vappua kosiskeleva Sortavalan poliisi siihen nyt osui tulemaan.
Hänet oli lähetetty sitä hullua takaa-ajamaan, ja matkalla hän oli
poikennut morsiantansa tervehtimään.

Mutta ei hän ukkoa takaa-ajettavaksensa tuntenut. Puvun tuntomerkit
eivät näet olleet samat, ja kasvoista kasvoihin hän taas ei ollut koko
Massista tätä ennen nähnyt. Ihmetytti häntä kyllä ukon puku, mutta
vähäkös sitä muuta ihmettä tähän aikaan maailmassa sattuu.

"Ei taida emäntä olla tässä kotosalla?" tiedusti hän ruoti-ukolta.

"Eipä se... Hullua miestä sanoi lähtevänsä kylälle pakoon!"

"Soo!"

Ja nyt sotkeutui poliisin äly. Massinen taas ei osannut mitään pahaa
aavistaakaan, vaan alkoi rauhallisen juttelun ja arveli poliisille:

"Minulle se sattui tällä vesimatkalla vähä toisenlainen rysäys..."

"Soo!"

"Ka!" myönsi Massinen ja selitti:

"Ka kun se näet se Habakuk... En paremmin sano!" suuttui hän aivan.

Mutta nyt kirkastui äly poliisin päässä. Habakuk se taas ilmiantoi
isänsä, sillä poliisimestari oli tuntomerkeiksi luetellut että: "puku
semmoinen ja semmoinen ja sairastaa Habakuk-ideaa". Oitis arvasi siis
nyt poliisi kuka tämä ihmeellinen olento oli. Hän nouti vain pari
miestä avuksensa ja niin vangitsi ukon aivan yhtäkkiä. Ukko hölmistyi
niin, että tuskin ymmärsi kunnolla kirotakaan, ja ruoti-ukko tiedusteli
häneltä nyt ihmeissään:

"Niin jotta... Sinäkös se oletkin se ... se hullu mies?"

Niin vakuutti poliisi Massisen puolesta. Vappukin uskalsi siihen jo
palata, ja pää aivan sekaisin jatkoi ruotiukko ihmetellen:

"Kun on puheestaan päättäen näet ihan viisas mies, mutta..."

Ihmeellistä. Ruotilainen aivan päivitteli:

"Mutta sitä ei näet tää tavallinen tuhma älyä missä se hulluus
milloinkin on..."

Mutta kaikista syvimmin tietysti hämmästyi Massinen itse, kuullessaan
että oli matkalla jo tullut hulluksi.

       *       *       *       *       *

Sortavalan poliisimestari ei sentään ollut maailman tuhmimpia miehiä,
vaikka kyllä päältä nähden olisi niin luullut. Niinpä oli hän antanut
alaisillensa poliiseille senkin päiväkäskyn, että hullua ei saa koskaan
sanoa hulluksi, sillä se siitä suuttuu ja tauti siten vain pahenee.
Koiranhampaat sanoivatkin, että poliisimestari oli tällä ainoalla
viisaalla päiväkäskyllänsä taitavasti turvannut hänelle uskotun
poliisilaitoksen sisällisen rauhan.

Ja visusti sitä päiväkäskyä noudatti tämäkin poliisi -- Pölkkynen
muutoin nimeltään, mutta muulta olemukseltaan siinä Goljatin ja
Pölläsen välimailla. -- Kun näet ukko matkalla alkoi sitä hulluus-asiaa
häneltä perätä, kielsi hän sen ja vakuutti:

"Se oli vain leikkiä."

Ja säveästi hän muutoinkin koki kohdella tätä hullua vankiansa, tarjosi
tupakankin, ja niinpä alkoi ukko häneen oitis luottaa.

"Sitähän minä jo arvelin!" puheli hän sille selittäen:

"Niin jotta ... arvelin ... että ei suinkaan se nyt älykäs ihminen
kirjoita viisasta miestä hullujen kirjaan!"

"Joo! Ei!" tärähti poliisi ja selittää jyrisytti, että poliisimestari
vain haluaa maksua säretystä kopinovesta.

Ja sen ukko lupasi kernaasti suorittaa, vieläpä vakuutti:

"Mitä minä särkenen, niin sen suoritan jotta... Ka niin jotta ...
pidetty pitää jälleen uudeksi paikattaman."

"Ka... Niin!... Niin jotta. Joo!"

Ja niin tarkasti noudatti poliisi päiväkäskyä, että ei tohtinut kajota
siihen ukon "Habakuk-ideaankaan", vaikka mieli kyllä teki. Ja ääneti
jatkettiin nyt hyvä tovi ajoa. Ukko Massinenkin oli syventynyt
ajatukseensa, niin että vasta pitkän vaitiolon perästä aivan
odottamatta toisti poliisilta kuulemansa "joon", lausuen poliisille
äkkiä:

"Ka niin jotta: Joo."

       *       *       *       *       *

Mutta pian alotti ukko taas asiallisemmankin puhelun. Aivan yhtäkkiä
hän näet ilmoitti:

"Niin jotta niinkuin jo siellä Vapun talossa sinulle sanoin, niin
minulle se sattui vesimatkalla vähä toisenlainen rysäys!"

"Soo!"

"Ka!"

Ja hän koki nyt selittää sitä seikkailuansa ilmoittaen;

"Se oli se Habakuk ... pahahenki siinä syynä!"

Siinä siis nyt oli se hullun Habakuk-idea!

"Soo... Vai profeetta Habakuk!" tarttui poliisi, mutta ukko, jota pojan
kuje harmitti, ynseili:

"Senkö profeetta hän on!... Hirteen hän joutaisi... Mokomakin
risahousu!"

Omituista! Ukko siis ei tunnusta profeetta Habakukin profetuutta, vaan
vainoo sitä hirttääksensä, niin kuvastui ison poliisin päässä. Asia
sotkeutui. Päiväkäskylle uskollisena koki hän johtaa hullun ajatuksia
pois koko sen "Habakuk-asiasta" ja siinä tarkoituksessa ja hullua
hyvällä tuulella pitääksensä kysäisi millä matkoilla hän vaeltaa.

"Ka!" ilmoitti ukko kernaasti: "Näillä naima-asioilla!"

"Soo!" hymyili poliisi.

"Niin... Tätä näet arvelin ... tätä Voutilaisen heilakkaa ja liprakkaa
leskeä ... Vappua."

       *       *       *       *       *

Mutta se ilmoitus muutti asian toiseksi. Totisesti olisi poliisi nyt
ennen antanut henkensä kuin päästänyt ukko Massisen karkuun. Ei hän
tiennyt kuka mies oli, ei liioin sitä, oliko se hänen todellinen
kilpakosijansa, mutta hän huolehti morsiamensa, Vapun ja sen talon
turvallisuudesta. Hullu oli aivan varmasti saanut päähänsä polttaa
talon, kuten oli ladon polttanut, tai tehdä siellä jonkun muun
hulluntyön.

"Ilmankos se jo talossa kärkkyi!" iski poliisin päähän epäluulo.

"Niin!" toisteli ukko omaansa ja selitteli:

"Arvelin tässä vielä ennen vanhemmalle puolelle ikää pyörähtämistä
ottaa eukon, mutta... Mutta niinkuin jo sanoin niin... Sattui tässä
järvellä se ... rysäys..."

Poliisi kuunteli sangen vakavana.

"Ka niin... Rysäys", toisti ukko, mutta oitis lisäsi:

"Mutta eihän se rakkaus tällä välin ruostu..."

Se siis aikoo toistamiseen hätyyttää Vappua, älysi poliisikin ja
jyräytti taas voimallisen:

"Joo!"

"Ka..."

Ja aivan hän selitti:

"Niin jotta kun rakkaus on kerran rikutettu, niin... Niin se on joo..."

Tietysti. Kohtaloon hän luotti.

Mutta sävyisästi kohteli päiväkäskylle uskollinen poliisi häntä
edelleenkin. Hullua hyvällä tuulella pitääksensä hän alkoi nyt sille
kertoa kuten lapselle sotilaskomennon asioita. Hän selitteli:

"Sotaväessä sitä tehdään kapteenille kunniaa näin ... kädellä!"

Hän näytti: teki kunniaa ukolle ja jatkoi:

"Näin nostetaan ensin käsi ohimoon ja sitte ärjäistään: Herra
kapteeni!" karjaisi hän niin että metsä soi.

"Ka!" oli ukko ymmärtävinänsä,

"Joo!"

Ja taas hän selitti:

"Mutta kentraalille karjaistaan niin kovasti että pöksyt putoavat että:
Jumal'antakoon, herra kentraali!"

Korpi vain raikui, kun hän kunniaa tehden sen karjaisi.

"Ka", osoitti taas ukko ymmärtävänsä. Poliisi täräytti siihen "joonsa"
ja ryhtyi nyt hullua hyvälle tuulelle narrataksensa kertomaan sille
ihmettä. Hän puheli:

"Mutta se onkin jo vähä iso herra, se sotakentraali."

"Ka... Eihän sen korkean passaa ihan matala olla!" Niin myönsi ukko, ja
nyt jatkoi poliisi:

"Se on, kehno, jo niin iso herra, jotta kun sitä katsoessaan keikistää
päänsä näin, ihan kekkaan" -- hän keikisti siinä päänsä -- "näin kun
keikistää päänsä, niin vähä vain siintää silmiin sen päätä sieltä
pilvien rajasta."

Ukko kuunteli tyynenä. Poliisi jatkoi:

"Ja sinne asti kun sitte pitää sille karjaista jotta..."

Kunniaa hän taas teki hullun mieliksi ja karjaisi:

"Jotta: Jumal'antakoon, teidän korkeasukuisuutenne, niin!"

"Ka... Niin!... Niin jotta tarvitaanhan sitä sodassa kentraalia ja ...
raamatussa profeettaa."

Ja taas täräytti poliisi siihen voimallisen:

"Joo!"

       *       *       *       *       *

Saavuttiin jo poliisikamariin, ja lujat raportit antoi nyt
poliisimestarille morsiamensa turvallisuudesta huolehtiva poliisi. Hän
selittää tärisytti, miten hullu oli ensiksi:

Polttanut ladon "saadakseen nähdä miten väleen se palaa perustuksiaan
myöten".

"Joo herra poliisimestari!" pauhasi hän, tehden kunniaa. Toiseksi:

"Hullu on ilkosen alastomana purjehtinut varastetulla veneellä
Voutilaisen lesken taloon, josta on ajanut talonväen karkuun, ja
yrittänyt tehdä hulluntöitä sekä pukeutunut vaimoväen ... vaimo- ...
vaimoväen ... synnillisiin", ujosteli tietysti poliisi morsiamensa
housuja.

"Synnillisiin? ... yksi synnillisiin?" ei poliisimestari ymmärtänyt.

"Housuihin, herra poliisimestari!" täytyi siis käsi korvallisella
jyräyttää.

"Soo... Soo... Yksi vaimoväen synnillisiin... Yksi daamin
epäautuaallisiin!" olisi nyt jo poliisimestaria korkeampikin herra
kyennyt käsittämään, ja kunniaa tehden täräytti taas poliisi kuin
honkapasuuna voimallisen:

"Joo!"

Sortavalan lääkäri oli toimessaan yksi aikansa taitavimpia. Joka ei
kerran hänen käsissään parannut, niin se kuoli. Hän se nyt virkansa
puolesta lausunnon antamista varten tutki ukko Massisen hulluuden
laatua. Poliisimestarilta hän oli jo kuullut ukon "Habakuk-ideasta" ja
siitä edellytyksestä hän lähti johtamaan tutkintoansa. Itse
poliisimestari oli turvallisuuden vuoksi mukana kopissa.

Niinpä alettiin:

"Niin että vanhus tuntee yks Habakuk?" kysyi lääkäri ukolta.

"No... Kehno!... Jotta minä nyt en tätä tuntisi... Kun olen sen isäkin!"
tunnusti ukko harmistuneena siitä, että hänen naima-asiaansa näin
viivytetään.

Ja nyt oli jo lääkärillä asia osaksi selvä. Poliisimestarille hän
selitti, että ukon hulluutena on se, että hän uskoo olevansa profeetta
Habakukin isä. Poliisimestari miltei siunaili sitä päähänpistoa, mutta
lääkäri selitteli hänelle:

"Jaa... Jaa... Se on ... Hulluus ... hulluus voi ilmetä..."

Hän pyöritteli peukaloitansa pullean vatsan kohdalla, mietiksi
syvällisesti ja jatkoi tieteellisesti, hitaasti, ajattelevana:

"... voi ilmetä niin monessa muodossa ja..."

Arvasi sen!

"... Ja-aa ... että", mietiksi hän selitystä: "että tieteellinen
probleemi ja-a... Probleemi ja..."

Todellakin! Onhan hulluuden erottaminen viisaudesta yksi lääketieteen
kaikkein vaikeimpia tehtäviä, oikeastaan mahdottomuus, sillä nekään
ainoat todistajat, jotka tässä ylen tärkeässä ja kaikille -- varsinkin
kaikille meille hyvin viisaille -- sangen kipeässä asiassa voivat
jotain asiallista ilmaista, nimittäin sormenpään jälet, nekään eivät
kuulu aina olevan täysin luotettavia todistajia.

"Tjaa!"

"Niin... Probleemi ja", koki lääkäri selityksessänsä syventyä,
"yleistieteellinen probleemi ja", mietiksi hän, "probleemi ja ...
ja-aa...Probleemi!" kuittasi hän lopulta nopeasti ja äkkiä koko roskan
tieteellisellä päättäväisyydellä ja jatkaaksensa tutkimistansa tiedusti
nyt ukolta:

"Niin jotta sinä, vanhus, siis olet yks Habakukin isä?"

"Ka... Se..."

"Jaa!... Jaa!... Jaa!" hykerteli lääkäri poliisimestarille. Ukon
omituinen hulluus alkoi herättää tämän samaisen poliisimestarin
mielenkiintoa, ja niinpä hän ei malttanut olla ukolta tiedustamatta:

"Mutta kuinka?... Että kuinka se on sinulla?... Se yksi poika?... Se
yksi Habakuk?"

Ukkoa oudostutti moinen kysymys.

"Kuinka!" tapaili hän ja tokaisi:

"Ka... Kun se vaan tuli!"

Asia milteipä huvitti. Poliisimestari jatkoi:

"Siis että... Se on että... Mutta kuinka ja mistä se sinulle tuli?"

Ukko tuskastui. Hänellähän oli entistäkin hampaankolossa tätä
kiusallista herraa vastaan, ja niinpä hän jo ärähti ynseänä:

"Mistä!... Niin jotta mistäs sinä itse perillisesi saat?... Kun et sitä
asiaa tiedä!"

Poliisimestaria moinen röyhkeys suututti. Hän jo varoitteli hullua,
jota vastaan hänellä oli sitä vanhaa rakkautta:

"So ... so ... so ... so _soo_!"

Mutta ukko siitä vain lujeni.

"Niin kyllä!" tenäsi hän ja ynseili: "Kun se kerran siinä asiassa mikä
tulee niin... Niin se on _jämpti_..."

Toinen ärtyi.

"Mutta se ei saa tulla!" koveni hän hullulle umpimähkään.

"No sepä perhana!" tiukkeni tämä vain ja jatkoi ynseää: "Minkäs teet,
jos kerran olet naimisissa ja poika tulee niin... Luuletko jotta se
sinun virkamahtiasi tottelee, jos sinä kiellät!"

Se ärsytti jo poliisimestaria. Hän miltei unohti, että mies oli hullu,
ja siispä jo tavallaan uhkaili:

"Jaa... Mutta jos minä kiellän niin... Jokaisen pidä silloin
totella..."

Hän jatkoi aivan tiukasti, kinaamalla:

"Yksi ihminen ja kaikki pidä silloin totella kun minä sen sano", koveni
hän sitä mukaa kuin puhui.

Mutta se oli ukolle liikaa. Ynseänä hän kääntyi lääkärin puoleen ja
kysyi siltä:

"Niin jotta onko se tuo mies hullu?... Kun se uskoo, jotta kaikki
taivaan akkunat tukkeutuvat, jos hän vain käskee, ja... Niin jotta...
Aina Noakin ajoista asti se on kaari pantu taivaan päiviin niin että...
Että se on..."

"Suu kiinni!" raivostui jo poliisimestari, mutta ukko silloin ynseili
hänelle halveksuvaa:

"Sinä, nään mä, et vielä koko mies ymmärrä näistä asioista senkään
vertaa kuin Habakuk!"

Siis taas sama Habakuk-idea! Ihmeesti se erehdyttikin nyt, yksinpä
lääkäriäkin! Mutta turskisti jatkoi ukko halveksuvaa:

"Et ymmärrä sitäkään jotta rakkaus... Jotta se on vain ulos- ja
sisällekäyminen, rakkaus..."

"Mutta se ei saa olla yksi ulos ja yksi sisälle käymine!" karjui jo
poliisimestari.

"Saakeli!"

Mutta lääkärille oli ukon hulluus nyt lääketieteellisesti ihan tarkasti
määriteltävissä, ja hyvällä omallatunnolla hän sanoi jo voivansa antaa
lausuntonsa asiasta. Onnetonta mielisairas-potilasta rauhoitellakseen
tyynnytteli nyt lääkäri:

"So ... so vanhus!"

Ja hän ryhtyi hullua huvittaaksensa ja tyynnyttääksensä kertomaan sille
kaskua. Siitä Habakukista hän otti aiheen ja puheli ukolle:

"Minä kerron vanhukselle yks asia..."

Ja hän kertoi:

"Kerran oli yks Habakuk."

Ukko kuunteli, ja lääkäri jatkoi:

"Se oli yks Habakuk, joka oli yks miehen päässä, mutta se meni yöllä
pois, niin että se oli aamulla jo yks tyhjä!"

Ukko kuunteli ymmällä, mutta lääkäri rauhoitteli jäähyväisiksi:

"Niin että vanhus vaan rupea nukkumaan ja aamulla... Aamulla se yks
Habakuk on jo ottanut siivet ja lentänyt pois päästä, jotta se on yks
tyhjä!... Yks hy-yvin suuri ja yks iso tyhjä", kuvaili hän sen
tyhjyyden suuruutta käsiänsä levitellen, jopa silmänsäkin isoiksi
pyöristäen.

Herrat poistuivat. Mutta nyt oli ukkokin tutkijoittensa suhteen ihan
varma siitä, että ne olivat hulluja, ihan pähkähulluja molemmat.



XIV.


Sattui eräs seikka, joka vaikutti, että tämä asia ei ajautunut aivan
iankaikkiseen umpikujaan.

Hullua hyvällä tuulella pitääksensä olivat poliisit näet häntä
ahkerasti puhutelleet ja puhutellessaan huomanneet hänen puhuvan
Kiihtelyksestä, sen kylistä ja oloista oikein. Varmasti hän oli siis
sieltäpäin kotoisin, ja niinpä lähetettiin hänet vankikyydillä sinne.
Pöytäkirjat ja muut viralliset paperit pantiin tietysti matkaeväiksi.

Ja tällä matkalla sattui nyt niin onnellisesti, että ukko tapasi tiellä
poikansa, joka oli häntä etsinyt onnettomana kaikkialta. Heidän ilonsa
ja riemunsa oli silloin vilpitön ja rajaton.

Ja hyvä mies oli vanginkulettajakin, sitähän todisti jo hänen pehmeä
nimensäkin: Löppönen. Kernaasti otti hän pikku Habakukin rattaillensa,
ja niin ajettiin Kiihtelystä kohti, isä-ukko Vapun punakirjavissa
housuissa ja yläpuolen verhona ne pellavamaalta saadut.

Ne vain. Mutta vanginkulettaja Löppönen ei tiennyt ukon hulluudesta
mitään. Poliisi oli sen häneltä salannut, ettei mies rupeaisi joko
pelkäämään tai sitte hullua narraamaan. Oikeaksi pahantekijäksi ja
viisaaksi mieheksi hän sitä uskoi ja jo matkalla alotti puhelunkin.
Kärrin sepipuolella kyköttäen arveli hän ukolle:

"Sin' oot tainnut joutua kiinni!"

"Ka!"

Ei siihen nyt muuta tiennyt vastata. Löppönen tupakoi kuin miettien ja
tovin kuluttua jatkoi, selittäen:

"Ka tästä minä sitä vain arvelin, kun ne laittoivat minut sinua kyytiin
näin ... vankikomennossa."

"Ka!... Vanki-..."

Ja koni taivalsi ja taival edessäpäin lyheni.

       *       *       *       *       *

Ajettiin. Körötettiin.

Mutta matkalla alkoi sukeutua isän ja pojan välillä pikku napinaa. Ukko
näet tuli syyttäneeksi poikaansa matkan epäonnistumisesta, ja poika ei
taipunut ottamaan syytä niskaansa, vaan tenäsi:

"Mitäs sinä itse menit veneesen!"

Ja nyt se lähti! Ukko jo selitteli onnetonta asiaansa vanginkulettaja
Löppösellekin. Tavallaan poikansa häijyyttä valittaen hän sille
selitti:

"Minä siinä parakraahvia selittäessäni unehduin niinkuin takaperin
pyllöttämään niin... Tää hylky sillä ajalla nuljautti tuulenharteille!"

"Mutta eipäs nuljauttanut!"

"Sakramenskattu!" Pakostakin moiseen vihastui.

Mutta tämä äskeinen aihe oli vain varsinaisen väittelyn lähtökohta.
Pian johtui kinailu pääasiaan: naima-asiaan eli avioliittokysymykseen
yleensä, ja siitä asiasta riitti nyt jauhamista. Ukko jo lopulla
selitteli vanginkulettaja Löppösellekin:

"Minun näet piti tällä matkalla ottaa taloon se joka ... miehen velliin
oikean suolan panee... Akka nimittäin..."

"Ka", myönsi Löppönen. "Niin jotta suolahan se on vellin suurus..."

Ukkoa se miellytti. Hän jo selitti:

"Minulla oli kaksikin eukkoa niinkuin ... silmän tähtäimellä, mutta...
Vaihtaa pyyhälsin sitte toisen toiseen..."

"Ka" ... myönsi Löppönen, ja ukko selitti:

"Ka niin... Huonomman parempaan että... Niin että... Herran viisaus
ilmoitettaisiin."

"Ka", todisti Löppönen ja jouduttuansa vielä lisäsi: "Kauppahan se on
se joka ... pääkapitaalille korkoa kasvaa..."

"Ka... Niin... Akkahan se", selvensi ukko ja nyt jo syytti poikaansa,
ynseillen:

"Mutta tää pojan jukero vain ... jauhaa vain ja jauhaa sitä, jotta ei
sitä tarvita... Koko akkaa!"

"No eikä tarvita!" tenäsi poika oitis vihaisena.

Ja taas sai ukko alkaa selitellä ja koettaa älytöntä poikaa johtaa
järkiinsä. Kotvan kinattuansa hän otti taas esimerkin. Nyt hän ei
kuitenkaan lähtenyt Aatamia kauempaa, vaan tyytyi kysymään:

"No esimerkiksi Aatam ja Eeva?... Mitäs sinä siihen sanot?"

Poika kiivastui.

"En mitään!" ärjäisi se.

"Et mitään!" matki ukko ja jatkoi:

"Mutta entäs jos Herra ei olisikaan ottanut Aatamilta yhtä kylkiluuta
pois niin?... Olisiko sinuakaan maailmassa olemassa?"

"No olisi kyllä!" yltyi poika.

"Pahus!" Ei auttanut lopulla muu kuin kysyä jo vanginkulettajalta:

"Niin jotta mitäs sinä tähän arvelet?" tiedusti häneltä ukko, siten
tavallaan poikaansa vastaan apua anoen.

Ja Löppönen arveli; hän imaisi savut, puhdisti suunsa ja kysäisi:

"Niin jotta tästä Aatamin kylkiluustako mitä arvelen?"

"Ka..."

Ja taas arveli Löppönen, imaisi, sylkäisi ja ilmoitti lopulta:

"Ka... Olihan se Aatamille koko rysäys... Kun yhtäkkiä siepattiin
kylestä luu!"

"Noo!... Nyt sen kuulet!" ilkkui silloin voitokas ukko pojallensa ja
lisäsi kutittelevan:

"Mitäs nyt sanot!"

Ja totisesti oli poika nyt kuin voitettu. Hän vaikeni synkkänä, ja
rauhallisena alkoi nyt ukko hänelle selittää:

"Niin jotta siitä luusta se Herra teki sen ensimäisen akan, ja siitä
taas rupesi sikiämään yhä uutta ja uutta akkaa, niin jotta... Jotta
sitä tavaraa nyt riittää joka miehelle ihan silmiä ja korvia myöten,
niin jotta..."

Jotain siitä selityksestä vielä tuntui puuttuvan. Ei hän oikein
varmasti tiennyt mitä, mutta tapaili toki sitä puuttuvaa ja löydettyään
sen tokaisi lopun:

"Niin jotta se on... Se on niinkuin kirjoitettu ja tallelle pantu on."

"Ka-a!" myönsi Löppönenkin sivullisena ja todisti:

"Ka niin... Niin jotta se on ... yhtä luuta vähemmän Aatamin
kylessä..."

"Ka... Niin... Yhtä..."

"Ka yhtä!"

Ja voitokkaana ilkkui nyt ukko tyyten voitetulle, synkeälle pojallensa:

"Niin että nyt sen kuulet jotta... Jotta se on kylkiluu... Hunslumperi
ja kylkiluu jotta se on", tenäsi hän.

Ilmeisesti! Löppönenkin valmistautui sanomistyöhön ruumiillisesti ja
valmistuttuansa todisti:

"Ka se... Hunslumperi!"

"No!"

       *       *       *       *       *

Tultiin jo Kiihtelyksen kirkolle.

Ihanana lepatti siellä kesäinen sunnuntaipäivä, ja väkeä oli kirkkomäki
mustanansa. Kaikkien huomio kiintyi silloin Massisen outoon tuloon.
Varsinkin ukon punakirjavat, polveen asti ulottuvat housut ja niiden
muodin mukainen vaatetus herätti tavallista yleisempää huomiota.

Mutta eivät pysähtyneet tulijat kirkon portille. Suoraan ajoivat
vallesmannin asunnolle, ja joukolla lähti koko kirkkoväki perästä.
Siihen jäivät vallesmannin talon ympärille seisomaan ja odottamaan mitä
nyt tuleva oli.

Mutta mitäpäs siinä erikoista oli. Vanginkulettaja jätti asiakirjat ja
kyydittävän vallesmannille. Ja tämä alkoi asiaa tutkia.

Mutta miten toisella tavalla kuin ne herrat siellä Sortavalassa! Hän
tunsi ukko Massisen. Hänestä se olikin tämän hänelle armossa uskotun
nimismies piirin mukavin isäntämies, ja usein hän oli poikennut sen
taloon ukon kanssa juttusille ja aina oli silloin ukko tarjonnut
ryypyn, eikä suinkaan salaa keitettyä, vaan rehellistä ja kunniallista
ruununviinaa, kirkasta kuin keisarin kunnia. Säälitti häntä siis, kun
nyt näki kunnon ukon tässä ihmeellisessä puvussa ja tilassa. Hän
pelkäsi jotain outoa tapahtuneen.

Ja oudostuttipa se ukkoakin. Ja niinpä hän asiaa muilla puheilla
painaaksensa alkoi jo kiertää, arvellen äkkiä vallesmannille:

"Ja terveenä se vain taitaa tää vallesmannikin yhä elää?"

"No... Eipä tässä erikoisia ... kipuja."

"Ka."

Ja taas koki ukko, hapuillen:

"Ka, niinkuin sanottu niin... Niin jotta viisaus on vanhurskauttakin
voimallisempi ja..."

Vallesmanni oudosteli. Sääli! Olikohan sittekin ukon älylle sattunut
tulemaan vahinko!

"Ka niin!" jatkoi se kokien taas, "Niin että viisaus vanhurskautta
ja... Hullu taas on viisasta vanhurskaampi!" upposi hän siinä pulassa
yhä syvemmä viisauteen.

"Jaa-a... Massinen..."

Ja hän koki nyt ukkoa rauhoitella ja sovitella, puhellen:

"Jos nämä syytöskirjat tässä ensin silmäillään!"

Ja hän silmäili.

"Syytetään..." luki hän, "on ajanut poikaa ... sanonut ... antavansa
selkään ... ynnä... Nähtävästi... Hm... Sairastaa... Habakuk-ideaa
ja..."

Se oli siis ensimäinen hänessä havaittu hullunteko. Mutta pianhan se
selvisi, kun ukko sai selittää, sillä vallesmanni tunsi Habakukin yhtä
hyvin kun isänkin, oivalsi vähästä selityksestä asian ja rauhoitteli:

"Eihän siinä mitä hulluntekoa... Jos nyt pojalle vähän patukkaa
antaa... Päinvastoin!"

"Ka!" myönsi sen ukkokin ja tenäsi:

"Mutta nää Sortavalan herrat pahukset ja... Sitten tää poika itse vielä
yhtyy niihin ja vänkää vain jotta; ei... Niin jotta kuria ei saa enää
isä pojalleen antaa, vänkää..."

"Ka-a... Minkäs takia sitä ei saa... Kun vaan järkevästi antaa!"
rauhoitteli vallesmanni, ja ukosta tuntui, että pojan olisi pitänyt
itsensä olla tämä kuulemassa. Ja asiaa taas puheella painaaksensa
puheli hän:

"Mutta se on semmoinen juuttaan elävä jo, se poika jotta... Kurituksen
puutetta se kituu ja..."

"Ka... Mutta..."

Ja hän tutki syytöskirjaa edelleen:

"Lato... Polttanut ja..."

Mutta oitis selvisi sekin. Ukon puheesen luotti vallesmanni. Ja
hyvillään puhelikin ukko:

"Mutta oli se aika kokko... Kun se palaa lekotteli keskellä Herran
kirkasta päivää!"

"Mhyy!... Ne ovat pojan-paholaiset sytyttäneet tupakoidessaan!"
kuittasi vallesmanni lyhyesti koko kokon. Yhtä vähällä hän kuittasi
niiden herraspoikien kurittamisen. Arveli vain ukolle:

"Ei se patukka herraskakaroillekaan pahaa tee..."

Aivan hän vetosi omiinsa ja puheli:

"Tääkin minun pojan-hunsvotti... Tarvitseisi ruuan asemesta kolmasti
päivässä patukkaa, kun... Eilenkin rietas... Olivat löytäneet pappilan
ryökkinän tekotukan ja... Sitoivat, hylyt, sitte sen letin
piiskansiimaksi kepinnenään ja alkoivat piiskata lampaita..."

"Ka!" myönsi ukko ja jopa selittelikin: "Niin jotta se on aina se Eevan
tukka se... Se joka heiluilailee ja mieltä viepauttaa hamasta...
Hamasta Aatamista asti..."

Vallesmanni miltei mietiksi:

"Jaa no... Hm!"

"Ka!... Niin!... Heiluilailee..."

       *       *       *       *       *

Niin.

Mutta oli siinä niin laajassa pöytä- ja syytöskirjassa parempaakin, ja
juuri paras se nyt ukon mielestä sitä pahinta oli... Sitä hän ujosteli
ja koki syrjäpuheilla sotkea, ja se painosti, koska jalassakin olivat
niin ilmeiset ja kiusalliset todistuskappaleet kuin Vapun punakirjavat
housut.

Ja juuri sitä kohtaa tutki nyt vallesmanni, tutki ja yski omituisesti
ja luki ja taas yski. Nyt se taas sieltä kuin itsekseen tapaili:

"Ja ... sekä että ... hm!... Ynnä alastomana... Ilko-alastomana...
Hm!..."

Ei voinut ukko. Hän tarttui ja puheli:

"Ka... Tuota jotta... Niinkuin jo sanoin, niin se on... Se on... Peruna
aina on potaattia parempi!" tokaisi hän muun puutteessa ja...

Ja taas vain luki vallesmanni:

"Sekä ynnä... Ettei myös... Ja että sen jälkeen... Hm!..."

"Ka... Potaattia parempi ja... Niin jotta... Jotta Kiihtelyksestähän se
on kaikkinainen viisauskin kotoisin..."

Mutta turhaan! Toinen vain luki:

"Sen jälkeen ... hm... Että hän... Ynnä vaatteet ja... Housut... Hm!"

Ja vallesmanni katsahti taas ukon housuihin ja puheli kysyvästi:

"Ka täällä on vain kirjoitettu, että... Että nää housut?"

Vaiettiin. Vallesmanni katsoi vastausta odottaen.

"Niin jotta mitenkäs se on se asia?" tiedusti hän jo ikäänkuin
kiirehtivästi.

Nyt yskitti ukkoa.

"Tää housuasia, nimittäin, miten se on?... Kun täällä protokollissa se
seisoo?" vaati vain nimismies. Täytyi siis taas kokea selittää. Mutta
vaikeaa se nyt oli, kun housut olivat jalassa.

"No?"

"Ka... Tuota!" tapaili ukko, mutta hoksasi äkkiä ja kysäisi:

"Niin jotta seisooko siinä rotokollassa, jotta vaatteet ja housut?"

"Ka... Näkyypä tässä olevan."

"Tuota!... Ka!"

Mutta äkkiä hän nousi, käveli vallesmannin selän taa, katsoi sen olan
yli, muka tutkiakseen asiaa itse, vaikka ei osannutkaan kirjoitusta
lukea, ja puheli:

"Jos tuota minäkin tarkastaisin jotta... Onkohan siinä sentään
jotta ... housut..."

Varkaudesta hän näet pelkäsi itseänsä syytettävän, ja se pani nyt näin
omituisille eleille.

"Niin että?"

Hän osoitti sormella erästä paikkaa asiakirjassa ja aivan kuin
kirjoituksentaitava ilmoitti:

"Eikös tässä seiso jotta... Jotta niinkuin ... kuitti?"

"Ka... Mutta se on tässä... Ne housut!" oikaisi vallesmanni osoittaen
aivan toista kohtaa.

"Tässä... Jotta housut."

"Ka!... Mutta!"

Sillä yhäkin hän koetti, siristi silmiään muka paremmin nähdäkseen ja
siinä pulan pakottamana arveli:

"Niin jotta eikös se siinä seiso ässä... Niin jotta sopiikos se
housujen puustaimeksi?... Ässä?"

"Ka... Mutta sepä kun onkin 'hoo'", lohdutteli häntä vallesmanni.
Täytyi siis taipua, ja niinpä hän jo puheli:

"Ka... Niinpään ovat siihen panneet harakanvarpaan jotta... Jotta se on
siinäkin tää nyt... kuitti."

Ja taas hän koki:

"Mutta se on se poliisikomento semmoinen jotta", sotkeutui hän asiaa
sotkiessaan ja johtui siis asiaa pimittääksensä äkkiä kertomaan:

"Ja sitte se yksi iso poliisi vielä ihan jumalattoman yletön
käsikorvallisella huutamaan 'herra-katteinia' niin jotta: Jumal'
antakoon, herra katteini!" ärjäisi hän sen kuten poliisi oli saman
hänelle karjunut. Vallesmanni sitä karjaisua aivan arasteli siunatussa
tilassa olevan vaimonsa vuoksi ja niinpä sulki välillä ovet.

Ja taas jatkettiin. Oli siinä puuhaa. Mutta jotenkuten sai vallesmanni
toki vihdoin selvän kaikesta, sillä loppujen lopuksi ukko tunnusti
suoraan, vieläpä selitti:

"Ka kun ne hylyt... Nää omat housut... Niin jotta jäivät rannalle
kukkumaan..."

Pahukset! Mutta vallesmanni, jolle nyt kirkastui koko asia, vetäisi
ristin koko asiapaperin yli ja koko asialle ynseillen puheli ukolle:

"Ann' olla!... Voithan sinä nää housut maksaa akalle rahalla, niin ...
on kuitti!"

"Ka!" ihastui ukko ja siinä ilontouhakassa niin eikös jo tullut siinä
noloa asiaansa koristellakseen kehaisseeksi:

"Niin ja ... siksi toisekseen niin... Ei tarvitse maksaakaan, kun minä
toisella lykykkäämmällä reissulla ... otan eukokseni koko akan!"

"Ka... Paraspa se on niin!" hyvitteli häntä vallesmanni. Ukko miltei
innostui:

"Ka!... Paras ja... Ja niin jotta lykykäs mieshän minä sitten
lopullisesti olen ... näissä naima-asioissani", koki hän, siinä
omituisessa olossansa, kovin alas laskenutta naima-asiaansa yhäkin
kohottaa, tupakoi ja arveli:

"Sillä ainahan se lykykkäälle lopulta lirahtaa onni. Kun vaan säilyy
usko..."

Kaipa. Kokemukseensakin hän siinä vetosi. Sillä olihan häntä lopulta
onnistanut siinäkin ensimäisen vaimonsa rakkaudessa, vaikka:

"Vaikka niinhän se siinäkin alkuhollissa ... tek' reistuuta, mutta...
Lopulta sitte laukesi."

Aivan hän siitä ylvästyi jo:

"Ka niin... Laukesi... Reistasi ja vänklänkräsi alussa mutta... Kun
onni sitte äkkiä omasta puolestaan potkasi niin... Paikalla olivat
kantit kellellään!" kehaisi hän.

"Hm!"

"Ka... Niin!... Niin että se on aina onni se... Se joka sitte pilliin
pirauttaa..."

Ja niin selvisi siis koko asia. Eikä suinkaan voi kukaan soimata ukko
Massista siitä, että hän muka olisi tällä asiallansa tuottanut
vallesmannille surua. Ei. Vielä kuolinvuoteellaankin hakevat
Kiihtelyksen vallesmannit yhäkin iloa ja lohdutusta juuri Massisen
naimajutusta.



XIV.


Jumalanpalvelus ei ollut vieläkään voinut alkaa, sillä kirkossa ei
ollut ketään. Koko väki kihisi vallesmannin asunnon ympärillä. Kaiken
muun lisäksi oli sattunut levottomuuksiakin. Joku oli näet Habakukin
kuullen osunut puhumaan jonkun pilkkasanan ukon punakirjavista
housuista, ja sitä ei Habakuk sietänyt. Hän ei sallinut isäänsä
pilkata, ja oitis suhahti kivi.

Eikä sillä vielä hyvä. Umpimähkään tarrasi hän isänsä puolesta erään
aivan syyttömän pojan niskaan, ja tappelu oli heti valmis. Ei siis
ihme, että papin, jonka lauma oli näin hylännyt, täytyi jo pyytää
ruununmiehen apua tässä Herransa asiassa.

Ja vallesmanni auttoikin. Hän näet kehoitti ukko Massista:

"Niin että jos nyt isäntä menee kirkkoon ja ... siunaa siellä
itsensä... Matkan vaivojen jälkeen!"

Ja ukko oli kuuliainen esivallalle, vaikka häntä oikeastaan hirvitti
nyt koko kirkko ihmisten tähden. Laumassa riensi väki hänen jälestänsä,
ja niin täyttyi temppeli palvelevalla kansalla. Ukko Massinen istahti
poikinensa ovensuupenkin päähän, ja hartaasti hän kuunteli voimallista
saarnaa.

Sillä todellakin oli nyt saarna voimallinen. Väki näet pyrki
vilkuilemaan Massisen puoleen, ja kääntääksensä kuulijoiden sydämet
samaisesta Massisesta takaisin Herraan saarnasi pappi aivan kuin olisi
henki antanut hänelle nyt voiman korkeudesta. Hän selitteli autuuden
sukupuuta. Hän julisti voimallisesti:

"Sillä niinkuin Aabraham siitti Iisakin ja..."

Mikä oiva saarnanaihe! Saaran uskollisuus ja kaikki humisi korvissa
ihanana.

"Jospa mekin, Herra, oppisimme ja jospa mekin etsikkoaikamme
ymmärtäisimme!" yleni pappi.

Ja taas hän otti aiheesta ja julisti:

"Ja Iisak taas siitti Jaakobin ja..."

Patriarkoista hän siis julisti esimerkkiä ja autuutta laumallensa. Ukko
Massinen ikäänkuin höristi korviaan paremmin kuullaksensa. Taas
vilkuili kirkkoväki häneen, ja yhä voimallisemmin saarnasi pappi
kääntääksensä niiden mielen vilkumisesta autuuden asiaan.

"Siitti Jaakobin ja..."

Herra armahda sitä voimaa!

"Sillä niinkuin kaikki käsillä rakentaa ja käsillä jaottaa taitaan,
niin on meidän autuutemmekin oleva!" pauhasi pappi täynnä henkeä. Taas
ne vilkuilivat Massiseen ja paaduttivat sydämensä sanalle. Aivan kuin
varpaillensa kohoten julisti silloin pappi:

"Ja Jaakob siitti kaksitoista Israelin patriarkkaa!"

"Oli sillä poikaa!" ehti kuvastua ukon päässä ajatus. Yksinpä
Pulliaisen hurskaan emännänkin huomasi nyt pappi kauhuksensa vilkuvan
Massisen Villeen, ja kääntääksensä sen ajatukset takaisin taivaallisiin
hän nyt yltyi ja aivan kuin pauhasi:

"Siitti kaksitoista patriarkkaa ja..."

Tuo Pulliaisen akan pahus! Sittenkin vain vilkuu! Yhä lujemmin siis
julisti pappi uudelleen:

"Siitti kak-si-tois-ta-kym-men-tä patriarkkaa, joista vanhin oli Ruuben
ja nuorin Benjamin ja hänen edellisensä Joosef, jonkasta he kavalasti
ja juuri häpiällisesti Egyptiin möivät, ja..."

Taas se Pulliaisen akka vilkuilee!

... "Egyptiin möivät ja", huusi hän, "ja niin on, Herra, meidänkin
autuutemme sukupuu hamasta Aatamista ja tähän päivään asti tallelle
pantu!" julisti hän voimallisesti selväksi koko autuuden asian ja tien.

"Aamen!... Aamen te sokiat ja te juuri ynseät sydämestä! Herran nimeen
aamen!"

Ja voimallisesti kuin taivaan pasuuna alkoi lukkarikin puhkua
sisältänsä jotain pitkää lähtövirttä. Ukko Massinen, joka oli koko ajan
pitänyt varansa, huomasi silloin ajan tulleen ja livahti yks-kaks ulos,
toivoen siten pääsevänsä uteliaasta väestä rauhassa eroon.

Mutta eipäs. Kirkossa syntyi hänen lähtiessään aivan yleinen pakokauhu,
ja tyhjille seinille sai lukkari veisata neljä viidettä osaa
lähtövirrestä.

       *       *       *       *       *

Mutta onnellisesti hän toki pääsi suoriutumaan. Kunnon vallesmanni oli
aavistanut, että väki rupeaa turhia utelemaan, ja oli satuttautunut
ukon avuksi. Aivan kuin ohimennen neuvoi hän väkeä ajamaan ja kulkemaan
erästä toista tietä myöten, ja tietysti vallesmannin sana tehosi.

"Sieltä on teille parempi ja suorempi tie!" valehteli hän vain
väkijoukolle rauhallisesti ja puheli Massiselle rauhoittavaa:

"Ei Massinen huoli tästä erikoisia, sillä... Ei puhuta kellekään mitään
koko jutusta."

"Ka."

Kiitollinen oli ukko esivallalle ja siinä pulan ja kiitollisuuden
rajamailla tapaili:

"Niin että... Että se on seurakunnan onni, kun on hyvä vallesmanni ja
esivalta ja... Ka..."

"Jaa, no!" kainosteli vallesmanni, mutta ukko vahvisti:

"Ka..."

Mieli aivan suli. Hän jatkoi:

"Ka niin jotta... Jotta sehän se on pääasia kaikissa retkissä, jotta...
Jotta mies konnullaan kestää..."

Oikein.

"Kai" todisti sen vallesmannikin oikein sanotuksi. Miesten mies oli
ukko Massinen. Sulaneena jatkoi se:

"Kestää konnullaan ja... Ka niin jotta se usko ja ... luja ja viisas
esivalta..."

"Jaa... No." Hyvää se teki vallesmannille tämä ukon puhe viisaasta ja
hyvästä esivallasta.

"Ka niin... Niin... Jotta luja ja armollinen esivalta ja" ... toisteli
vain matkavalmis ukko ja selitti:

"Niin että... Että huonosta esivallasta ei ole hyötyä muille kuin
viinankeittäjille, näin että..."

Oli niin omituista koko olo. Sotkeutui jo.

"Ja", koki hän löytää ja tapaili jäähyväissanoja, hapuillen:

"Ja niin että... Tääkin Kiihtelyksen ämmä-väki niin jotta..."

Taas!

"Jotta hyvästihän tää Kiihtelyksen ämmä-väkikin oman kilvoituksensa
kestää!" tokaisi hän ja pääsi nyt lopultakin eroon tiheään asutuista
kirkon seuduista ja painui poikinensa taipaleelle. Syrjäkujia pitkin
hän pujottelihe kotiansa kohti ja jo keskusteli poikansa kanssa matkan
viimeisestä vaiheesta.

Niin. Kaikki siis taas hyvin. Eräs pieni kiusa toki vielä osui,
nimittäin se samainen Väänäsen Jussi. Sehän se, pahus, kärkkyikin
kaikkialla, missä vain vedestä valmistettu haisi, ja nyt se oli jo
ukkoa odottanut kaupungista ja pitänyt varansa ja niinpä osui vastaan.

"Hei!... Terve!" tervehti se hylky jo ilkeästi, se ainainen nenänykerö
terhakasti ja iloisesti pystyssä.

"Ka... Niin jottako terve ... sinä sanoit?" oli ukko vähän nolostua,
varsinkin kun huomasi sen jo katseellaan mittelevän hänen housujensa
pituutta ja niiden jatkona paistavia paljaita pohkeita.

"Ka!" puheli se, muoto siinä ilkeässä ja paljonpuhuvassa hymyssä, ja
ukko koki sotkea asiaa ilmoitellen siinä sekavaa:

"Ka ... eipä tässä mitään erikoisia kuulu... Paitsi että... Että
ensimäiset tulevat aina viimeiseksi", syventyi hän siinä pulassa
selkeyttä sotkemaan. Mutta yhä hymyilevämmin mitteli Väänänen housuja
katseella. Ei toki kuitenkaan pääasiaansa unehuttanut, vaan tiedusti
muka kuin ohimennen:

"Niin että etpä tainnutkaan palata ... kaupungin kautta?"

Ei. Tai oikeastaan ukko selitti sen puutteen näin:

"Mutta kunpa eivät sattuneet viinakaupat olemaan auki niin... Ei tullut
ostetuksi."

Ikäänkuin vaiettiin hetkinen.

"Helakkaväriset housut... Näytäppä noita!" tunnusteli nyt jo Väänänen
ukon ihmeellisiä housuja aivan käsillä koettaen. Oli hieman ilkeä olo.
Täytyi siis jotain keksiä, ja niinpä selitteli ukko:

"Ka... Sattuivat niin kuumat ajat jotta... Niin ostin nämä löyhäkämmät
housut!"

"Mhyy... Löyhäkämmät housut!" tekeytyi Väänänen viattomaksi muka.
Pahus!

"Ka..." tapaili ukko pulassa. Ja koki:

"Niin jotta... Että se on, kuten sanottu niin... Jotta se on kuu
kiurusta kesään ja että..." Kaikki oli siinä kiireessä mennä sekaisin.
Väänänen vain hymyili ilkeästi.

"Ka... Se... Kuu", tapaili silloin taas ukko ja lisäsi:

"Ja siksi toisekseen niin jotta... Jotta saunahan se on miehellä matkan
perästä ja ... tupakka vihiltä päästyä eikä ... itku ja
hammastenkiristys..."

Ei hän siis koskaan kauppojansa kadu eikä retkiänsä ruikuta. Mutta
sittekin kiusallista. Eroon hän koki pyrkiä koko miehestä ja
jäähyväisiksensä jo kokoili sanoja, ilmoitellen:

"Ka niin... Niin että..."

Puolimenossa hän jo oli, kun lopetti tokaisulla jäähyväisiksi:

"Niin jotta Ruubenhan se ensimäisenä läpäsi ja ... Benjaami oli jo ...
pietti..."

Ja Vapun lempeät ja löyhäkät punakirjavat vain tepsuttelivat
lahkeillansa säärissä, kun hän polki kotiansa kohti, pois hymyilevän
Väänäsen käsistä.

Mutta vihdoinkin olivat isä ja poika nyt rauhassa, kotiseutujen teillä,
kahdenkesken. Kotipaikan tuttu, lempeä henki levittäytyi jo hiljaa
mieleen. Niin tuntui, kuin olisi päästy pitkältä, vaivalloiselta
vaellukselta kodin rauhaisiin oloihin, joissa väsyneen vaeltajan
sieluun laskeutuu sunnuntain äänetön rauha. Kepeästi polki taas ukko
tietä, ja vaikka hän ei ollutkaan morsiamesta onnistunut tuomaan vielä
muuta kuin sen nämä kiusalliset punakirjavat housut, niin uskon hän oli
sittekin säilyttänyt, uskon siihen, "että mies se aina asiassa voittaa"
ja että "lykykkäälle se lopultakin luonnistuu". -- Ja niin oli hän
pelastanut pääasian -- niin hän uskoi -- ja viispä silloin siitä, että
oli menettänyt omat housut!

Viis vähistä! Isä ja poika lähestyivät vain kotitaloa, palasivat
morsiamen hausta. Ja miten lie ollutkin, niin taas oli heidän
välillänsä sukeutunut sama ainainen väittely avioliiton ja vaimon
tarpeellisuudesta. Entistä tiukemmin tenäsi vain poika, että akka ei
ole tarpeellinen, ja isä oli jo moisesta älyttömyydestä kerran
suuttunut niin, että oli ollut vähällä näyttää, eikö laki myönnä isälle
kurinpito-oikeutta.

Mutta nyt he olivat taas sopineet ja istuksivat levähtämässä samalla
kotikonnun rajaveräjällä, jossa olivat menomatkalla nämä syvälliset
väittelynsä alottaneet.

Ja siinä istuessa, tupakoidessa ja mietteissä hautui taas ukon päässä
sama asia, ja taas hän alkoi siitä puhua. Teki mieli nyt omalle
konnulle päästyä antaa pojalle neuvojakin, kuten isän tulee, jakaa
sille elämänviisautta, ja niinpä hän alkoi:

"Sillä kuten jo vallesmannikin sanoi niin... Se on kaikkien retkien
jälkeen pääkapitaali se jotta... Jotta mies kestää hallavuotenakin
konnullansa ja..."

Poika epäili jotain, mutta ei ehtinyt vastaansanoa, kun isä jo jatkoi:

"Ka niin... Jotta pitää kiinni konnustansa ja ... on armollinen ja luja
esivalta ja..."

Poika muljautteli jo kuin vihastuneena. Mutta ukko jatkoi:

"Ka... Niin jotta sittepä sitä ei mies enää muuta tarvitsekaan...
Paitsi nyt sen varsinaisen pääasian, joka tarvitaan... Nimittäin
akka..."

Ja silloin se taas laukesi. Sukeutui entistä tiukempi väittely, sillä
jos ukko piti lujasti kiinni naima-asiastansa: vaimon ja rakkauden
välttämättömyydestä, niin kyllä poikakin puolestaan osasi taas panna
kovan lujaa vastaan. Kerrassaan turhia olivat nyt ukon yritykset saada
poika ymmärtämään, että mies tarvitsee muijan.

"Mutta _ei_ tarvitse!" tiukkeni vain poika.

Mutta nyt hoksasi ukko esimerkin. Papin saarnasta hän sen nyt äkkiä sai
siepatuksi ja niinpä kysyi rutosti:

"Mutta entäs papin äskeinen saarna?"

Se sai pojan vaikenemaan, ehkä juuri sillä, että tuli odottamatta.
Rauhassa sai siis ukko palauttaa pojan mieleen että:

"Niinkuin itse kuulit, niin se selitti, jotta miten Aabraham siitti
Iisakin, se taas oman perillisensä ja jotta Jaakoppi jo siittikin
kaksitoista patriarkkaa ... ihan peräkanaa."

Poika vain niiskautti ja katsoi ukkoon epäluuloisena. Mutta
voitonvarmana jatkoi nyt isä ja kysyi:

"Niin että jos sinä olisit nyt Aabraham ... niin?... Niin mitenkä sinä
ilman akkaa saisit ensiksi jo Iisakin."

Nyt oli poika voitettu. Se vaikeni hölmistyneenä.

"No!" oli ukko voitokas ja jatkoi:

"Ja sitten taas, Iisakkina?... Mistä sinä yksinäsi Jaakopin koppaisit?"

Yhä enemmän masentui poika.

"Ä-häh!"

Ja armotta painoi nyt isä lisää, tenäten:

"Ja se nyt ei vielä mitään, mutta entäs millä keinoin sinä akattomana
saisit kokoon ne kaksitoistakymmentä patriarkkaa?"

Aivan neuvottomana seisoi jo poika tämän elämän suurkysymyksen edessä.
Hattureuhkan alta vain välähtivät voitetun synkeät, epäluuloiset
silmäykset.

"No... Nyt sen näet!" ilkkui isä voitostansa nauttien ja kuin uhalla
tenäsi:

"Niin jotta nyt sano ... jotta mistä sinä ne kaikki patriarkat ilman
akkaa ottaa sipaisisit?"

Mikä vaikea kohta pojalle! Umpimähkään, tappiotaan peitellen murisi hän
vain vihaista:

"No sipaisisin kyllä!"

"Sipaisisit", matki isä. "Mokomakin sieppaaja, niin jotta..."

"No niin kyllä!"

Mutta se oli jo voitetun älytöntä uhittelua, ja ukko siihen vain
tokaisikin halveksuvan:

"Syö oman leipäsi ruoka!"

Niinpä kyllä! Ja aivan kuin pilkaten käski hän jo poikaa:

"No sanoppas nyt mistä sinä ne ottaa pyyhkäisisit?"

"No vaikka mistä pyyhkäisisin ja ottaisin... Ja vaikka ihan mitä
ottaisin", tolkutti vain vihainen poika.

"Ottaisit!"

"No ottaisin kyllä..." tenäsi poika tiukasti ja uhitteli älytöntä:

"Ja vaikka ihan mitä ottaisin... Ottaisin puun ... ja halon ... ja
linnun ja ... akan ottaisin ja..."

"Akan!" halveksui isä, mutta:

"No ottaisin kyllä akan!" tiukkeni poika.

Mutta sepä muuttikin äkkiä koko asian ihan toiseksi. Ukkohan näet oli
pitkin matkaa tarkoittanut, että akka on tarpeellinen hänelle. Omaa
naima-asiaansa, omia oikeuksiansa hän oli puolustanut, ja nyt poika
pyöräyttikin asian semmoiseksi, kuin olisi kysymys kokonaan toisesta:
pojan naima-asiasta.

Ajateltakoon! Ei ihme, että ukko oitis ynseili ihmeissään:

"Akan!..."

Mokomakin mies! Hän jatkoi:

"Et kykene vielä kunnolla omia housujasi asumaan etkä ... niissä
kunnolla vaeltamaan ja..."

"Kykenetkös sinä!" synkistyi poika umpimähkään.

"Saakeli!" kiivastui ukko moisesta epäilystä ja ilmoittaa kehaisi:

"Kukas sitte kykeneisi ... housujensa herra ja seepaootti olemaan, niin
jotta... En ole vielä koskaan istunut housujani helvetin tuleen
enkä..."

Poika sitä varmuutta hiemasen aivan oudostui.

"Ka niin", jatkoi ukko. "Niin jotta pihkaiselle penkille ja ... kussa
pilkkaajat istuvat... en ole housuineni istunut, niin että se on
silloin ... klaari... Klaari ja kunniaan riepoitettu se on se, joka ei
housujaan hätään heitä", tenäsi hän.

Tietysti. Aivan hän ylvästyi ansioistansa. Mitä onkaan poika, tenava,
häneen verraten! Ja kuitenkin jo puhuu, elävä, akanotosta. Halveksien
toisti hän mokomalle:

"Niin jotta senkö täyteistä sinunlainen mies jo akalla tekisi..."

Mutta:

"No tekisi kyllä!... Vaikka mitä tekisi akalla!" tenäsi vihastunut,
älytön poika tiukkaakin tiukemmin vastaan, ja niin pyörähti väittely
nurinpäin.

"Pahahenki!" kivahti jo ukko. Sillä niin se nyt vain kävi, että ukko ei
enää millään todistelulla saanut poikaa luopumaan siitä kummallisesta
uskosta, että hänkin tarvitsee eukon, tai oikeastaan että mies yleensä
tarvitsee vaimon.

Omituista! Ja ihmeellisintä asiassa on se, että poika ei tässä asiassa
vanhetessaankaan viisastunut. Päinvastoin. Mitä vanhemmaksi hän tuli,
sitä tiukemmin hän ukon todisteluihin tenäsi sitä ainaista
päähänpistoaan, että miehelle, jos se tahtoo olla täydellinen, on akka
sangen hyödyllinen ja tarpeellinen laitos.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Isä ja poika - Tekele" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.