Title: Hypatia - eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa
Author: Kingsley, Charles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hypatia - eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa" ***


HYPATIA

eli

Uusia vihollisia vanhassa hahmossa


Kirj.

CHARLES KINGSLEY


Englannin kielestä suomensi

O. E. Lampén



WSOY, Porvoo, 1908.



SISÄLLYS:

 Johdatus.

ENSIMMÄINEN OSA.

  1. Laura.
  2. Kuoleva maailma.
  3. Gootit.
  4. Mirjam.
  5. Päivä Aleksandriassa.
  6. Uusi Diogenes.
  7. Ne, joista pahennus tulee.
  8. Itätuuli.
  9. Jänne katkeaa.
 10. Kohtaus.
 11. Jälleen Laurassa.
 12. Ilolehto.
 13. Kuilun pohjalla.
 14. Tenhottarien kallio.
 15. Nephelokokkygia.

TOINEN OSA.

  1. Venus ja Pallas.
  2. Valon välähdys.
  3. Prefektiä koetellaan.
  4. Juutalaiset kristityitä vastaan.
  5. Hän taipuu saadakseen hallita.
  6. Ritarillinen piispa.
  7. Pandemonium.
  8. Nemesis.
  9. Kadonneita lampaita.
 10. Hypatia etsii ennusta.
 11. Mirjamin juoni.
 12. Tuhlaajapoika palaa.
 13. Naisen rakkaus.
 14. Nemesis.
 15. Kukin omaan paikkaansa.



JOHDATUS.


Kuvauksen viidennen vuosisadan elämästä täytyy pakostakin sisältää
paljon sellaista, joka lukijasta tuntuu kiusalliselta, ja joka
nuoren ja viattoman on parasta jättää kokonaan lukematta. Sillä on
esitettävänä kammottava, vaikkakin samalla suurenmoinen aikakausi,
yksi noita ihmiskunnan historian kohtalokkaita ja tärkeitä
käännekohtia, jolloin hyveet ja paheet esiintyvät rinnakkain --
toisinaan samassa henkilössäkin -- mitä peittelemättömimmin ja
voimakkaimmin. Sellainen ajan kuvaaja on sangen vaikeassa asemassa.
Hän ei uskalla kertoa, miten huonoja ihmiset silloin olivat; häntä ei
uskota, jos hän kertoo miten hyviä he olivat.

Nyt esilläolevassa tapauksessa tämä hankala asema on tavallista
vaikeampi. -- Kirkon synnit, vaikkakin katalat, olivat vielä
sellaiset, että niistä voi sanoin puhua, mutta kuvaamaan kirkon
vihollisen pakanamaailman syntejä on kerrassaan mahdoton ryhtyä.
Kristityn kirkon puolustaja tulee siten säädyllisyyden vuoksi
ajaneeksi asiaansa paljoa heikommin kuin olleet olot vaatisivat.

Ei niin, se tulee aina muistaa, että tämän kirjan sankaritarta
taikka hänen koulunsa johtavia filosofeja vielä useita vuosisatoja
jälkeenkinpäin voitaisiin vähääkään epäillä siveettömyydestä.
Olivatpa heidän oppilaansa eli manikealaiset miten alhaisia ja
siveettömiä tahansa, suuret uusplatonilaiset olivat, kuten itse
Manes, siveellisiä aina askeettisuuteen saakka.

Sillä ajan henki oli sellainen, ettei yksikään opettaja, joka ei
vaatinut äärimmäisyyteen asti menevää puhtautta, voinut toivoa
yleisöön vaikuttavansa. Sillä Hän, tuo jumalallinen Sana, "Valo",
joka loistaa kaikille ihmisille maan päällä, oli herättänyt ihmisten
sydämissä niin voimakkaan halun puhtauteen, ettei sellaista, muutamia
yksityisiä filosofeja ja profeettoja lukuunottamatta, ollut kukaan
ennen tuntenut. Henki oli vuodatettu kaiken lihan yli; ja yli koko
valtakunnan, potkumyllyssä ponnistelevasta orjasta valtaistuimella
istuvaan keisariin asti, janosi jokainen sydän puhtautta taikka
ainakin oppi kunnioittamaan niitä, jotka puhtauteen pyrkivät. Ja Hän,
joka tuon janon oli herättänyt, tarjosi myös sitä, mikä kykeni sen
tyydyttämään. Pitkällisen ja ankaran kasvatuksen kautta opetti Hän
ihmiskuntaa erottamaan totuuden sen lukemattomista valemuodoista ja
ymmärtämään, ensi kerran maailman alusta asti, ettei iloinen sanoma
ollut vain muutamille valituille aijottu, vaan koko ihmiskunnalle
ilman erotusta, säätyyn tai rotuun katsomatta.

Vähän yli neljä vuosisataa olivat Rooman keisarikunta ja kristillinen
kirkko, melkein samana hetkenä syntyneinä, kehittäneet itseänsä
rinnatusten kuin kaksi mahtavaa, kilpailevaa valtaa ja taistelleet
rajua taistelua ihmisrodun omistamisesta. Keisarikunnan aseina eivät
olleet ainoastaan rusentava fyysillinen ylivoima ja sammumaton
vallotushalu, vaan oli sillä edellisiä melkein tehoisampana
aseena verraton järjestämisnero ja yhtäläiset ulkonaiset laki- ja
järjestysmuodot. Tämä oli yleensä hyödyksi kukistetuille kansoille,
se kun asetti vakinaisen ja säännöllisen kiristysjärjestelmän
mielivaltaisen ja rajattoman ryöstön sijaan. Ja päästäen kaikkien
maakuntien varakkaammat asukkaat osalle alemmilta työtätekeviltä
luokilta puristetuista tuloista, se voitti ensinmainitut samalla
valtion puolelle. Työtätekevät luokat olivat maaseuduilla suorastaan
orjia, eikä kaupungeissakaan heidän nimellinen vapautensa
ollut suuren arvoinen. Vain hallituksen almut estivät heidät
nälkäkuolemasta, ja heidän eläimellistä hyväätuultaan piti hallitus
vireillä suurisuuntaisesti järjestettyjen yleisten näytelmien avulla,
joissa luonnon ja taiteen aarrevarastot tyhjennettiin alhaalle
vajonneen väestön uteliaisuuden, himojen ja julmuuden tyydyttämiseksi.

Tätä suunnatonta järjestöä vastaan oli kirkko nyt nelisen vuosisataa
taistellut, aseenaan vain oma valta ja kaikkikäsittävä sanomansa
ja tuon puhtauden ja siveellisyyden, itsensäuhrauksen ja rakkauden
hengen ilmestys, joka oli näyttänyt paremmin kykenevänsä sulattamaan
ja liittämään yhteen ihmissydämet kuin konsaan se väki- ja
hirmuvalta, mekaaninen järjestely ja ne aistilliset syötit, joilla
valtio oli koettanut vastustaa veriviholliseksi aavistamaansa
evankeliumia.

Ja nyt oli kirkko voittanut. Tämän maailman heikot olivat
kukistaneet sen väkevät. Huolimatta vainoojiensa pirullisesta
julmuudesta; huolimatta siitä saastuttavasta ilmapiiristä, joka sitä
ympäröi; huolimatta siitä, ettei se saanut muodostua puhtaista ja
erikoisesti valituista olennoista, vaan täytyi sen sananmukaisesti
"uudestisynnyttää" jäsenensä tuosta syvälle vajonneesta joukosta,
joka sitä pilkkasi ja vainosi; huolimatta siitä että sen täytyi
kestää omassa keskuudessaan tuon tuostakin puhkeavia pahojen
himojen purkauksia, himojen, joille sen jäsenet olivat ennen
antaneet itsessään rajattoman vallan; huolimatta niistä tuhansista
harhaopeista, jotka sen ympärillä ja sen keskuudessa versoivat,
väittäen kuuluvansa kirkkoon, vaikka koettivatkin sitoa jäseniä
itseensä nurkkakuntahenkensä ja puolueröyhkeytensä avulla --
mikä juuri kumosi heidän väitteensä -- kaikesta tästä huolimatta
oli kirkko voittanut. Itse keisaritkin olivat liittyneet sen
puolustajiksi. Julianuksen viimeinen yritys koettaa keisariutensa
painolla pönkittää pystyyn vanha pakanausko oli vain osottanut, että
se vanha usko oli menettänyt kaiken vaikutuksensa kansaan. Ja hänen
kuoltuaan vyöryi uuden uskon vuoksi vapaana. Maalliset hallitsijat
suostuivat mielisuosiolla uimaan virran mukana, omistamaan,
sanoissaan ainakin, Kristuksen lait omiksensa, tunnustamaan
kuningasten Kuninkaan, jota hekin olivat velvolliset kunnioittamaan
ja tottelemaan, ja nimittämään omia orjiaan "köyhemmiksi veljikseen",
taikka, mikä myöskin tapahtui, "hengellisiksi ylipaimenikseen".

Mutta jos keisareista olikin tullut kristittyjä, ei keisarikunta
silti ollut kristitty. Siellä täällä poistettiin kyllä joku vääryys,
taikka julaistiin joku käskykirje vankiloiden tarkastamisesta ja
vankien tilan parantamisesta, taikka joku Ambrosius sai ankaroiden
nuhteiden avulla jonkun Theodosiuksen vähän aikaa toimimaan
oikeudenmukaisesti. Mutta valtio oli edelleenkin sama. Yhä se oli
suuri tyranni, sorti kansaa, tukahutti kansallista elämää, lihotti
itseään ja virkamiehiään laajan ryöstöjärjestelmän kautta. Ja niin
kauan kuin sillä oli ylivalta, eivät ihmiskunnan toiveet olleet
suuret. Olipa itse kristittyjenkin joukossa miehiä, jotka, kuten
Dante myöhemmin, "Konstantinuksen turmiollisessa lahjassa" ja
kirkon ja valtion välillä vallitsevassa aselevossa näkivät uuden ja
uhkaavan vaaran. Eikö valtio koettanut levittää kirkonkin yli samaa
myrkyllisen upaspuun siimekseen verrattavaa varjoansa, jolla se oli
tukahduttanut kaiken vapaan inhimillisen kehityksen? Eikö se siten
koettanut tehdä kirkostakin itselleen palkatun orjapäällikön, jota se
lellitteli kun se oli kuuliainen ja ruoski, jos se uskalsi osottaa
omaa vapaata tahtoa tai tunnustaa lakia, joka oli korkeampi sen
tyrannien säännöksiä? Eikö se hienontuneella imartelulla koettanut
lykätä kirkon hartioille sen väestön hoitoa ja ylläpitoa, joiden
sydänverestä se eli? Niin ajattelivat silloin monet, ja ymmärtääkseni
eivät he siinä olleetkaan väärässä.

Mutta jos sivistyneen maailman yhteiskunnallinen tila viidennen
vuosisadan alussa oli luonnoton, niin oli sen henkinen tila
vielä luonnottomampi. Se eri rotujen, kielien ja tapojen
yhteensulattaminen, jota roomalaisten vallan aikana oli jatkunut
neljä vuosisataa, oli synnyttänyt vastaavan sekoituksen uskonnoissa,
oikean yleismaailmallisen hapatuksen inhimillisistä ajatuksista
ja vakaumuksista. Kaikki kunniallinen usko vanhoihin paikallisiin
jumaluustaruihin oli vähitellen ja kauvan sitten häipynyt
kouraantuntuvamman keisarinjumaloimisen tieltä, ja kansalliset
jumalat, jotka eivät olleet kyenneet vapauttamaan tunnustajiaan,
alenivat toinen toisensa jälkeen "jumalallisen Cæsarin" vasalleiksi.
Filosofeeraavat rikkaat heidät unhoittivat ja heitä palvelivat vain
alemmat luokat siellä missä vanhat uskonnolliset tavat vastasivat
paremmin niiden raaempia taipumuksia, taikka missä paikkakunnan
tulolähteet ja merkitys niistä riippui.

Sillävälin vaelsivat ihmisten ajatukset, vanhoista kiinnepaikoistaan
vapautuneina, mietiskelevien epäilysten rannattomalla merellä ja
etenkin metafyysillisemmät ja mietiskelevämmät itämaat koettivat
omintakeisesti ratkaista kysymystä ihmisen suhteesta näkymättömään.
Siellä syntyivät siten nuo tuhannet lahkot, harhaopit ja teosofiat
(on suorastaan alentavaa filosofialle käyttää niille sen nimeä),
joiden ongelmoita nykyaikaiset tutkijat ymmällä tarkastelevat,
kykenemättä seuraamaan tai selittämään niiden houreita.

Mutta näistäkin, kuten yleensä kaikista vapaan ihmisajatuksen
ponnistuksista, oli hyötynsä ja hedelmänsä. Ne asettivat kirkon
miesten ratkaistavaksi joukon uusia kysymyksiä, jotka heidän täytyi
selvitellä, jollei kirkko tahtonut ainaiseksi luopua vaatimastaan
asemasta ihmissielun suurena opettajana ja tyydyttäjänä. Tutkia
noita kuplia, sellaisina kuin ne jokaisella inhimillisen elämän
laineella kohosivat ja särkyivät; tuntea, liian usein Augustinuksen
lailla katkerien kokemusten kautta, niiden viekottelevaa voimaa;
erottaa totuus, johon ne tähtäsivät, valheesta, jota ne sen sijaisena
tarjoilivat; todistaa yhteisen kirkon omaavan niissä ylevissä
totuuksissa, joita se julisti, täyden tyydytyksen levottoman
aikakauden äärimmäisillekin metafyysillisille vaatimuksille -- siinä
oli sen ajan tehtävä. Ja miehiä nousi tehtävää täyttämään ja heitä
auttoivat työssään juuri ne seikat, jotka tuo henkinen mullistus on
synnyttänyt. Yleinen aatteiden, uskontojen ja rotujen sekotus sekä
myös maantieteellisesti helppo liikeyhteys valtakunnan eri osien
välillä, oli omansa laajentamaan neljännen ja viidennen vuosisadan
kirkko-isien näköpiiriä, syventämään heidän ajatuksiaan ja tekemään
heistä laajasydämisiä, kärsivällisiä ja suvaitsevaisia miehiä,
sellaisia, joita, sen voimme empimättä sanoa, kirkolla sittemmin
vain aniharvoin eikä maailmalla koskaan ole ollut osotettavana.
Siihen päätökseen tulemme ainakin silloin kun arvostelemme heitä
sen mukaan, mitä heillä oli, eikä sen mukaan, mitä heillä ei
ollut, ja kun uskomme kuten mielemme tekee, että jos he olisivat
eläneet nyt eivätkä silloin, he olisivat yhtä paljon korkeammalla
nykyisiä aikalaisiaan kuin he olivat silloisia. Ja siten aikakausi,
joka Gibboninkaltaisista pintapuolisista irvihampaista näyttää
vain mädänneiseltä ja päättömältä aistillisuuden ja anarkian,
fanatismin ja ulkokultaisuuden kaokselta, synnytti sellaisia miehiä
kuin Athanasius ja Hieronymus, Chrysostomus ja Augustinus, liitti
kristinoppiin tulevienkin kansakuntien perinnöksi kaiken mikä
Kreikan ja Egyptin filosofiassa ja Rooman yhteiskuntajärjestyksessä
oli arvokkainta, ja istutti vieraisiin maihin, itsetiedottomien
välittäjien kautta, kaikkien eurooppalaisten ajatusten ja
siveysoppien perusteet.

Mutta kirkon terveys ei riipu yksistään sen tunnustamasta opista eikä
myöskään sen harvalukuisten pylväiden viisaudesta ja pyhyydestä, vaan
sen yksityisten jäsenten uskosta ja hyveistä. Terveellä sielulla
täytyy myös olla terve ruumis tyyssijanaan. Ja länsimaisenkin kirkon
olisi ollut mahdoton saavuttaa sitä ilmakasta tulevaisuutta, joka
sitävarten oli varalla, ellei tuon Rooman vaikutuksen kuivattaman ja
saastuttaman maailman suoniin olisi vuodattanut raikkaampaa verta.

Ja tuo raikas veri oli tämän kertomuksen aikana parhaallaan tarjolla.
Se tuli goottilaisissa kansoissa, joiden puhtaimmat jätettä olevat
tyypit ovat norjalaiset ja saksalaiset, vaikka kaikki Euroopan
kansat Gibraltarista Pietariin asti saavat heitä kiittää voimansa
parhaimmista alkujuurista. Valtavan hyökylaineen lailla vyörivat nyt
goottilaisjoukot toinen toisensa jälkeen eteenpäin luodetta kohti,
samoten läpi koko Rooman keisarikunnan, ja vasta Välimeren rannat
saavutettuaan ne pysähtyivät ja ponnahtivat takasinpäin. Nuo villit
laumat toivat länsimaisen kirkon vaikutuspiiriin juuri ne tiedot,
joita se tarvitsi luodakseen tulevaisuuden kristinopin ja joita se
ei voinut saada ei Länsi- eikä Itä-Roomasta. Ja ne ainekset olivat
verrattain puhdas moraali, syvä kunnioitus vaimoa ja perhe-elämää,
lakia, tasapuolista oikeutta, persoonallista vapautta ja ennen
kaikkea sanoissa ja töissä esiintyvää kunniallisuutta kohtaan,
perinnäisestä velttoudesta vapaa ruumis, vakava vaikka vilkas sydän,
jossa paloi tavaton halu oppimiseen niittäkin, joita he halveksivat,
käytännöllisessä tarmossa roomalaisten veroiset aivot, jotka
samalla eivät jääneet liian paljon jälelle itämaisista kansoista
kuvittelemisvoimassa ja mietiskelevässä teräväjärkisyydessä.

Ja niiden voima tuntui kohta. Goottien etujoukot, joita veristen
sotien kautta oli kolmisen vuosisataa työllä ja vaivalla pidetty
Alppien tuolla puolen, oli vähitellen otettu valtion palvelukseen
siellä missä se vain kävi päinsä, ja Rooman legionien ydinkohta
oli muodostettu goottilaisista upseereista ja sotamiehistä. Mutta
nyt saapuivat pääjoukot. Lauma lauman perästä laskeutui alas
Alppeja ja työntyi valtakunnan rajoja vasten. Rikkaine kaupunkineen
ja hedelmällisine alankoineen houkutteli Italia heitä ryöstöön;
apujoukoikseen he olivat oppineet ymmärtämään oman voimansa ja Rooman
heikkouden; _casus belli_ oli pian keksitty -- --. Miten järjetön
olikaan Theodosiuksen poikain menettely, kun he kieltäytyivät
suorittamasta niitä apurahoja, joilla gootit oli lahjottu lupaamaan,
etteivät kävisi keisarikunnan kimppuun! -- Koko tuo takasinpidätetty
tulva syöksyi nyt Italian tasangoille ja Länsi-Roomasta tuli siitä
päivästä lähtien kuoleva idiootti, samalla kuin uudet tulokkaat
jakoivat Euroopan keskenään. Viitenätoista vuotena ennen tämän
kertomuksen aikaa päätettiin Kreikan ja neljänä viimeisenä itse
Rooman kohtalo. Äärettömät rikkaudet, jotka viisi vuosisataa jatkunut
ryöstö oli kerännyt Capitoliumin ympärille, olivat joutuneet
eläintennahkoihin puettujen miesten saaliiksi; erään keisarin
sisar oli arvioinut kauneutensa, siveytensä ja rotuylpeytensä
yhdenarvoiseksi sen pohjoismaiden uroon avujen kanssa, joka vei
hänet mukanaan vaimonaan ja vankinaan Etelä-Ranskaan ja Espanjaan,
missä hän perusti uusia kuningaskuntia ja ajoi äsken sinne saapuneet
vandaalit yli Gibraltarin salmen niihin aikoihin kukoistaville
Pohjois-Afrikan rantamaille. Kaikkialla kiehuivat vanhan maailman
hajanaiset jätteet Medeian kattilassa, esiintyäkseen siitä sittemmin
kokonaisina, nuortuneina ja voimakkaina. Longobardit, goottien
jaloin rotu, olivat väliaikaisesti asettuneet Itävallan rajoille
suoritettuaan pitkän vaelluksen Ruotsin vuorilta. Pian olivat
etenevät hunnit tunkeneet heidät sieltä pois ja samottuaan Alppien
yli antoivat he iki-ajoiksi nimensä Lombardian tasangoille. Vielä
muutamia levottomia vuosia, ja frankit huomasivat olevansa alempien
Reinin maiden herroja; ja ennenkuin Hypatian oppilasten päät olivat
harmaantuneet, olivat Hengist ja Horsa sadun mukaan nousseet maalle
Kentin rannoilla ja englannin kansan suuripiirteinen elämä oli saanut
alkunsa.

Mutta joku kohtalon oikku esti meidän rotumme, joka kaikkialla
muualla oli menestynyt, saamasta jalansijaa tuolla puolen
Välimeren, edes Konstantinopelissa, joka vielä tänäkin päivänä
pitää Euroopassa yllä aasialaista uskontoa ja aasialaisia
tapoja. Näytti siltä kuin itämaat olisi peruuttamattomasti
tuomittu osattomiksi siitä vaikutuksesta, joka olisi voinut ne
uudistaa. Jokainen goottilaisten rotujen yritys asettua asumaan
meren toiselle puolen päättyi aina siirtolaisten turmelukseen
ja häviöön, koettivatpa he sitten muodostaa sinne säännöllisen
kuningaskunnan, kuten vandaalit Afrikassa, taikka pysyä siellä vain
sissijoukkoina, kuten gootit Gainaksen johdolla Vähässä-Aasiassa,
taikka keisarin henkivartijoina, kuten varjakit keskiajalla, taikka
uskonnollisina vallottajina kuten ristiretkeläiset. Se hämmästyttävä
tapojenpuhdistus, jonka voitolliset vandaalit Salvianuksen ja
hänen aikalaistensa mukaan vaikuttivat Pohjois-Afrikassa, ei heitä
auttanut ollenkaan, he kadottivat enemmän kuin antoivat. Ilman-ala,
huono esimerkki ja mahtavuuden loiste alensi heidät vuosisadan
avuttomiksi irstailijoiksi, orjainomistajiksi, jotka olivat tuomitut
Belisariuksen puoligoottilaisten sotajoukkojen sukupuuttoon
hävitettäviksi. Ja heidän kanssaan hävisi viimeinenkin toivo siitä
että goottilaiset rodut saisivat pitää itämaissa samaa ankaraa mutta
terveellistä kuria, joka oli herättänyt länsimaat uudelleen elämään.

Egyptiläiset ja syyrialaiset kirkot tulivat senvuoksi tekemään
työtä ei itseänsä vaan meitä varten. Sairaaloisuuden ja
vanhuudenheikkouden merkit olivat niissä jo liian selvät. Juuri
tuo kreikkalais-itämaalaisen hengen suunnanmuutos, joka niiden
jäsenistä teki sen ajan suuria ajattelijoita, vierotti heidät
todellisuudesta mietiskelyyn, ja Egyptin ja Syyrian kansat
olivat vuosisatojen kuluessa veltostuneet, liiaksisivistyneet ja
kuivuneet, kun riutta verta ei ollut tullut ydintä uudistamaan.
Sairaaloisia, itsetietoisia, fyysillisesti tunnottomia, kelvottomia,
sekä persoonallisesti että poliitillisesti vapaita kun olivat,
kehittyi heistä helposti kiihkoilijoita, mutta ei Jumalan
valtakunnan jäseniä. Perhe- ja kansalliselämän käsitteetkin, nuo
kirkon jumalalliset alkujuuret, joita ilman se varmasti kuihtuisi
kaikista jumalattomimmaksi ja julmimmaksi haamuksi, uskonnolliseksi
maailmaksi, olivat itämaissa häipyneet. Sen oli vaikuttanut tuo
yleinen turmiollinen tapa pitää orjia, sekä myöskin juutalaisten
alentuminen, jotka vanhoista ajoista olivat olleet juuri niiden
käsitteiden suuria esitaistelijoita. Ja kaikki luokat esi-isänsä
Aatamin esimerkin mukaan -- samalla tavalla kuin "se vanha Aatami"
jokaisessa ihmisessä menettelee ja tulee menettelemään -- lykkäsivät
synninhäpeänsä omaltatunnoltaan inhimillisten yhteyksien ja
velvollisuuksien ja sen Jumalan niskoille, joka ne oli asettanut.
Vanhaan totuttuun tapaan he sanoivat: "Nainen, jonka minulle annoit,
antoi minulle omenan ja minä söin sen". Intohimoiselle länsimaalaisen
luonteelle, kuten kaikille heikoille yleensä, oli täydellinen
kieltäymys helpompi kuin kohtuus, uskonnolliset mielteet mieluisemmat
kuin jumaliset teot. Siksipä idässä kehittyi munkkilaitos niin
laaja, että Egyptissä sanottiin munkkien lukuisuuden kilpailevan
maallikkoväestön kanssa, ja samalla kun se vaikutti tavattoman
vähennyksen tapojenturmeluksessa yleensä, aiheutti se yhtä suuren
veltostumisen ja vähenemisen itse väestössä. Sellainen kansa ei
voinut vastustaa Itä-Rooman yhä kasvavaa tyranniutta. Turhaan panivat
sellaiset miehet kuin Chrysostomus ja Basilius oman persoonallisen
vaikutuksensa vastapainoksi byzantilaisen hovin inhottaville
juonille ja halpamaisuuksille. Itämaisen kristillisyyden aina vaan
alaspäin kulkeva kehitys jatkui pysähtymättä vielä pari surkeata
vuosisataa, rinnan länsimaisen kirkon ylöspäin käyvän kehityksen
kanssa. Ja samaan aikaan kuin Pyhän Yrjön seuraajat käännyttivät
uudestisyntynyttä Eurooppaa, kukistuivat idän kirkot muhamettiläisten
valloittajien edessä, jotka saivat voimaa elävästä uskostaan tuohon
elävään Jumalaan, jonka kristityt, vihatessaan ja vainotessaan
toisiaan Hänestä syntyneiden eri oppien vuoksi, kielsivät ja
ristiinnaulitsivat jokaisella elämänsä työllä.

Mutta siihen aikaan, jota tämä kertomus käsittelee, oli
kreikkalais-itämaalainen henki vielä keskellä suurta työtään. Tuo
omituinen metafyysillinen saivartelu, joka meidän laajemmalle
ymmärryksellemme liian usein käsittämättömällä tavalla oli
fraaseissa ja määrittelyissä näkevinänsä tärkeimpien hengellisten
totuuksien symboolit ja luuli homousios- ja homoiusios-käsitteiden
erotuksessa piilevän ratkaisun koko ihmisyyskysymykseen, oli ryhtynyt
Aleksandriassa, kreikkalaisen filosofian vanhassa tyyssijassa,
taisteluun juuri sen tieteellisen mietiskelyn kuluneiden jätteiden
kanssa, jota sen oli korkeasta kehityksestään kiittäminen.
Munkkielämän erottuminen perhe- ja kansalaisvelvollisuuksista
teki sen ajan kirkko-isät sopiviksi siihen tehtävään, sillä se
antoi heille aikaa, ellei mitään muuta, antautua koko elämäkseen
kysymysten vakavaan tutkimiseen, mikä enemmän seuraarakastaville ja
käytännöllisille pohjoismaalaisille olisi ollut mahdotonta. Meidän
velvollisuutemme on, sensijaan että nauraisimme heitä pedanttisina
haaveilijoina, kiittää taivasta siitä että juuri sinä aikana kuin
heitä tarvittiin löytyi miehiä, jotka kykenivät meidän hyväksemme
tekemään sen mihin me emme koskaan olisi kyenneet. He ovat jättäneet
meille kalliiksi, todennäköisesti heidän sydänverellään ostetuksi
perinnöksi samalla kertaa kristillisen ja tieteellisen metafysiikin,
jonka paikkailemiseksi kaikki yritykset ovat osottautuneet turhiksi.
He taistelivat voitokkaasti tuota teoreettisten ajatushirviöiden
merkillistä sikiötä vastaan, joka oli syntynyt kuluneen kreikkalaisen
filosofian sekotuksesta egyptiläiseen symbolismiin, kaldealaiseen
astrologiaan, persialaiseen dualismiin, braamiläiseen spiritualismiin
-- kaikki viehättäviä ja loistavia harhakuvia, joista enemmän
seuraavissa luvuissa.

Kuvatessani Hypatiaa ja hänen kohtaloaan olen tarkoin seurannut
päteviä lähteitä, etenkin Sokrateen kertomusta loppukohtauksesta,
sellaisena kuin se on hänen "Kirkkohistoriansa" VII kirjan 15:ssä
kappaleessa. Olen kumminkin useista historiallisista syistä
taipuvainen määräämään hänen kuolinhetkensä pari vuotta aikaisemmaksi
kuin Sokrates. Muinaistarun, jonka mukaan Hypatia olisi ollut
filosofi Isidoron vaimo, pidän minä kuten Gibboukin vähintäin
viidenkymmenen vuoden ajanlaskuvirheenä, koska Isidoron opettaja
Proculus syntyi vasta vuotta ennen Hypatian kuolemaa. Mainittua
tarua vastustaa myös Photius, joka verrattuaan Isidoroa ja Hypatiaa
toisiinsa lausuu selvästi, että Isidorus meni naimisiin erään Domnan
kanssa. Sen ajan historioitsijatkaan eivät sitäpaitsi sanallakaan
viittaa siihen, että hän olisi ollut naimisissa; eikä Isidoron nimi
esiinny kertaakaan niiden monien yhteisten ystävien joukossa, joille
Synenius kirjeissään Hypatiatte lähettää terveisiä, ja jos missään,
niin niissä olisi mainittu hänen miehensä, jos sellainen kerran olisi
ollut olemassa.

En voi toivoa, että nämä sivut olisivat aivan vapaat
ajanlaskuvirheistä ja erehdyksistä. Sen vain voin sanoa, että olen
pitänyt vilpitöntä ja tarkkaa työtä osatakseni oikeaan pienimmissäkin
yksityiskohdissa ja kuvatakseni aikakauden, sen tavat ja sen
kirjallisuuden sellaisina, kuin ne minulle esiintyvät -- läpeensä
luonnottomina, raihnaisina ja kuluneina, muistuttaen enemmän Ludvig
XV:n kuin Sofokleen ja Platon aikoja. Ja lähetän nyt tämän pienen
kuvaukseni maailmalle ja olen valmis sydämellisesti kiittämään
jokaista arvostelijaa, joka vetämällä esiin erehdykseni opettaa minua
ja yleisöä entistään tarkemmin tuntemaan nuoren ja vanhan kirkon
viimeistä kamppailua.



ENSIMMÄINEN OSA.



1 Luku.

LAURA.


Vuonna 413 jälkeen Kristuksen istui nuori munkki Filammon muutaman
matalan vuorijonon rinteellä, joka lentohiedan peittämänä kohosi
keskellä Egyptiä noin kolmesataa engl. peninkulmaa Aleksandriasta
etelään. Hänen takanansa levisi autio hiekka-aavikko, elottomana,
rannattomana, kuvastaen kalmankeltaista hohdettaan syvänsiniseen
pilvettömään taivaanrantaan. Hänen jalkojensa juuressa valui hiekka
pieninä puroina halkeamasta toiseen, töyräältä töyräälle, taikka
pyrysi hänen ohitsensa ohuina keltaisina savupilvinä, joita oikukas
kesäinen tuuli ajoi edellään. Siellä täällä näkyi hänen allansa
kapean laakson toista seinämää reunustavissa kallioissa sokkeloisia
luolia, suunnattomia, vanhoja kivilouhoksia obeliskeineen ja
puolivalmiine pilareineen, jotka seisoivat siellä sellaisina kuin
työmiehet olivat ne vuosisatoja sitten jättäneet. Hieta hyväili
niiden kylkiä ja kasautui kummuiksi niiden ympärille. Niiden huiput
oli tuo kuiva erämaan lumi sileiksi hionut. Kaikkialla hiljaisuutta,
hävitystä, kuolleen kansan hauta kuolevassa maassa.

Ja kaiken tämän yläpuolella istui munkki mietteissään, elämää,
nuoruutta, voimaa ja kauneutta uhkuvana -- kuin erämaan nuori
Apollo. Hänen ainoana pukunaan oli takkuinen lammasnahka, jota
nahkainen vyö piti kiinni. Hänen pitkät mustat kiharansa, jotka
lapsuudesta saakka olivat saaneet vapaina kasvaa, liehuivat
välkähdellen auringonpaisteessa. Tuuhea, tumma parranalku leuvassa
ja poskilla todisti terveen miehuuden kevättä. Hänen kovat kätensä
ja ruskettuneet, vahvajäntereiset jäsenensä puhuivat työstä ja
kestävyydestä, säihkyvät silmänsä ja kaareva otsansa rohkeudesta,
voimakkaasta mielikuvituksesta, intohimosta ja mietiskelystä, joille
ei ollut toimialaa sellaisessa paikassa.

Mitä tekemistä tuolla kukoistavalla nuorukaisella oli noiden hautojen
keskellä.

Ehkä hän itsekin ajatteli samaa pyyhkäistessään kädellään otsaansa
aivankuin karkottaakseen pois jonkun tunkeilevan unelman. Syvään
huoaten hän nousi ja läksi vaeltamaan pitkin kallioita, tarkastellen
jokaisen lokeron ja kallionkielekkeen löytääksensä polttopuita
luostarille, josta hän tuli.

Niin mitätöntä kuin hänen etsittävänsä oli, -- vain matalia,
kuivuneita aropensaita, ja toisinaan joku puunpala hylätystä
kivilouhoksesta tai rauniolta -- kävi se yhä niukemmaksi apotti
Pambon Laura-luostarin ympäristössä Sketiksen luona; ja ennenkuin
Filammon oli saanut jokapäiväisen määränsä likimaillekaan täyteen,
oli hän joutunut kauemmaksi kotoaan kuin koskaan ennen.

Muutamasta laakson käänteestä avautui äkkiä hänelle outo näky...
hiekkakivikallioon uurrettu temppeli. Sen edustalla oli tanner
tasoitettu ja siellä makasi hajallaan parruja ja lahonneita
työkaluja. Siellä täällä pisti hiekasta esiin pääkallo, arvatenkin
jätteitä työmiehistä, jotka ennenaikaan alituisissa sodissa oli
työnsä ääreen murhattu.

Apotti, hänen hengellinen isänsä -- eikä hän muuta isää tuntenutkaan,
sillä hänen aikuisimmat muistonsa yhtyivät Lauraan ja tuon vanhan
miehen koppiin -- oli häntä ankarasti kieltänyt käymästä noissa
entisajan pakanuuden jäännöksissä tai edes lähestymästä niitä.
Mutta leveä pengertie johti ylängöltä sinne alas ja polttopuiden
runsaus siellä oli liian houkutteleva... Hän vain pistäytyisi
siellä, poimisi muutamia kalikoita ja palaisi sitte heti takaisin
kertoakseen apotille löytämästään aarteesta ja kysyisi häneltä, eikö
hän toistamiseen saisi siellä käydä.

Hän laskeutui alas uskaltaen tuskin kohottaa katsettansa noihin
viekotteleviin, pakanallisiin, väritettyihin kuviin, jotka punaisissa
ja sinisissä väreissään loistaen ja kuivassa ilmassa hyvin säilyneinä
yhä tuijottivat kauas erämaan tyhjyyteen. Mutta hän oli nuori ja
nuori on utelias, ja perkele on, -- ainakin oli se viidennellä
vuosisadalla -- hyvin innokas viettelemään nuoria miehiä. Filammon
oli syvästi vakuutettu perkeleen läsnäolosta ja yötä päivää hän
hartaasti rukoili Jumalaa varjelemaan hänestä. Hän teki ristinmerkin
ja huudahti vakavasti: "Herra, käännä pois silmäni, etteivät ne
turhuutta näkisi..." mutta siitä huolimatta hän näki.

Ja kukapa olisi voinutkaan olla näkemättä noita neljää suunnattoman
suurta kuningasta, jotka istuivat siellä ankarina ja liikkumattomina,
nojaten itsetietoisen varmoina käsiään polviansa vasten aivan
kuin kannattaisivat he koko vuorta tukevilla päillään. Pelon ja
voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei uskaltanut pysähtyä
kerätäkseen puita heidän jalkojensa juuresta. Heidän suuret tuikeat
silmänsä tarkastelivat häntä niin ankarasti.

Heidän polviinsa ja valtaistuimiinsa oli kaiverrettu salaperäisiä
merkkejä, kuva kuvan perästä, rivi rivin jälkeen. Ne sisälsivät
vanhaa egyptiläistä viisautta, jota Moses, Jumalan mies, oli
ymmärtänyt -- miksi ei hänkin saisi sitä ymmärtää. Mitenhän syviä
salaisuuksia niissä piilikään tuosta suuresta maailmasta, menneestä,
nykyisestä ja tulevaisesta, josta hän vain niin pienen kolkan tunsi?
Nuo kuninkaat, jotka tuossa istuivat, olivat olleet niiden perillä.
Heidän tiukastisuletut huulensa näyttivät aukenevan, valmiina
puhumaan hänelle... Voi, kunpa he puhuisivatkin heti!...

Mutta tuo julma ivahymy heidän huulillaan, kun he valtansa ja
viisautensa kukkuloilta äänettöminä ja halveksien katselivat alas
häneen, -- häneen, köyhään nuorukaiseen, joka keräili syliinsä heidän
entisen loistonsa jätteitä... Hän ei uskaltanut enää katsoa heihin.

Hän katsoi heidän ohi temppelin saleihin, sinne loistavien syvyyksien
vilpoiseen, vihreään varjoon, joka synkkeni pilari pilarilta, holvi
holvilta, kunnes se muuttui sysimustaksi yöksi. Ja siellä hämärässä
erotti hän jokaisella seinällä ja pilarilla koreita arabeskeja,
pitkissä kuvasarjoissa esitettyjä kertomuksia voittokulkueineen ja
jokapäiväisine aherruksineen, muukalaisiin, kummallisiin pukuihin
puettuine orjajonoineen, jotka taluttivat outoja tuntemattomien
maiden lahjoilla lastattuja eläimiä. Joukossa oli juhlivia naisia,
päät köynnöksillä koristettuina ja käsissä tuoksuvia lotus-kukkia.
Lapset istuivat heidän polvillaan ja miehensä heidän vieressään
ja orjat tarjoilivat viiniä ja hajuvesiä ympäriinsä. Siellä oli
myöskin tanssivia tyttöjä, jotka läpinäkyviin viittoihin puettuina
ja kultaiset vyöt uumenilla vääntelivät ruskeita jäseniään
ihmistungoksessa.

Mitä tarkotti tuo kaikki? Miksi tuo kaikki oli tapahtunut? Miksi
tuo suuri mailma oli niin elänyt, läpi vuosisatojen, vuosituhansien
juoden ja mässäten, naiden ja naittaen mistään paremmasta
tietämättä... Mitenkäpä he olisivat voineet paremmasta tietää?
Heidän esi-isänsä olivat kadottaneet valon jo miespolvia ennenkuin
he syntyivätkään... Ja Kristus oli tullut vasta miespolvia heidän
kuolemansa jälkeen. Miten he voivatkaan tietää? Ja kumminkin he
olivat kaikki helvetissä... jok'ikinen. Jok'ainoa noista vaimoista,
jotka istuivat tuolla käherrettyine hiuksineen, seppeleineen,
jalokivillä koristettuine kaulanauhoineen, lotus-kukkineen ja
harsopukuineen, joiden alta heidän solakat jäsenensä kuultivat esiin
-- vaimoista, jotka eläissään ehkä olivat hymyilleet niin viehkeästi,
kävelleet niin iloisina, saaneet lapsia ja tehneet tuttavuuksia,
kertaakaan ajattelematta miten heille oli käyvä -- miten heille
täytyi käydä... Jok'ainoa heistä oli helvetissä. He paloivat siellä
ikuisesti -- ikuisesti -- tuolla alhaalla hänen jalkojensa alla.
Hän tuijotti alas kivilattiaan. Jos hän vois nähdä sen läpi --
ja uskon silmillä voikin sen tehdä -- voisi hän katsella miten
he kiemurtelivat ja vääntelehtivät siellä nuoleksivien liekkien
keskellä kärventyneinä ja palaneina... ikuisessa tuskassa, jonka
ajatteleminenkin sai hänet värisemään. Kerran oli hän polttanut
kätensä kun muuan palmunlehtimaja oli syttynyt palamaan... Hän muisti
miltä se tuntui... He kärsivät tuhatkertaa tuimempia tuskia kuin
mitä hän oli tuntenut... ja ikuisesti... Hän kuulisi heidän turhaan
huutavan vedenpisaraa, jolla kieltänsä kostuttaisivat... Vain kerran
oli hän kuullut ihmisen parkuvan. Se oli ollut muuan poika, jonka
krokodiili oli siepannut kitaansa vastapäiseltä Niilin rannalta,
jonne poika oli mennyt uimaan. Ja hänen paruntansa, niin heikolta
kuin se pitkän matkan päästä kuuluikin, oli pitkät ajat kaikunut
kiusaavana hänen korvissaan... Ajatella sitä parantaa, mikä sieltä
helvetin tulikidasta kaikui... ja ikuisesti! Voiko sitä kestää? --
Miljoonat ja taas miljoonat palamassa ikuisesti Aatamin lankeemuksen
takia... Oliko Jumala siinä oikeudenmukainen?

Tämä oli vihollisen kiusaus! Hän oli astunut jalkansa jumalattomalle
alueelle, missä perkeleet yhä lymysivät vanhoissa tyyssijoissaan.
Hän oli antanut silmänsä ahmia pakanallista riettautta ja antanut
sijaa itsessään perkeleelle. Hänen täytyi paeta kotia tunnustamaan
kaikki isälleen. Hän rankaisisi häntä ansion mukaan, rukoilisi hänen
puolestaan, antaisi hänelle anteeksi. Mutta voisiko hän kertoa
isälleen kaikki? Voisiko hän, uskaltaisiko hän tunnustaa hänelle
totuuden kokonaisuudessaan -- sammumattoman halunsa oppia tuntemaan
tiedon salaisuudet, nähdä se suuri, myllertävä ihmisten maailma?
Tuo halu oli kasvanut hänessä vähitellen, kuukausi kuukaudelta,
siksi kun se oli kehittynyt näin pelottavan voimakkaaksi. Hän ei
voinut viipyä kauempaa erämaassa. Tuo maailma, joka lähetti kaikki
sielut helvettiin -- oliko se todella niin paha kuin miksi munkit
sen kuvasivat. Tottapa se oli, sillä mitenkäpä muuten sen hedelmät
sellaisia olisivat? Mutta sitä ajatusta oli liian kamala uskoa. Ei!
hänen täytyi päästä näkemään.

Mieli täynnä sellaisia pelottavia kysymyksiä, epäselviä ja
epämääräisiä kuin lapsen mietteet, vaelsi tuo kokematon nuorukainen
edelleen, kunnes hän saapui sen kallion reunalle, jonka juurella
hänen kotinsa oli.

Sillä oli sangen hauska asema tuolla yksinäisellä Lauralla, joka
oikeastaan oli vain rivi kallioon uurrettuja karkeatekoisia
kammioita, siellä vuoriharjanteen eteläisen äyrään siimeksessä,
keskellä ikivanhaa taatelipalmumetsikköä. Muuatta kallion sisään
haarautuvaa luolaa käytettiin kappelina, varastohuoneena ja
sairashuoneena; aurinkoisilla rinteillä laakson toisella puolen
olivat veljeskunnan yhteiset viljelysmaat, missä hirssi, maissi ja
pavut vihersivät. Pelloilla kierteli pieni puronen, joka vuoren
juurelta oli suurella huolella johdettu kostuttamaan tuota pientä
maatilkkua, jonka vapaaehtoinen veljellinen työ oli vähitellen
valloittanut kaikkinielevältä hiekalta. Tuo pelto, kuten kaikki
muukin Laurassa, lukuunottamatta kunkin veljen seitsemän jalan
mittaista, kivistä makuukomeroa, oli yhteistä omaisuutta ja senvuoksi
kaikkien yhteisenä huolenpidon ja ilon esineenä. Sekä yhteiseksi että
omaksi hyväkseen oli joka mies palmunlehtikorillansa pitkin laaksoa
raastanut mustaa mutaa Niilistä, jonka hopeana välkkyvään, leveään
pintaan kapean laakson suu synkkänä kuvastui. Yhteiseksi hyväksi oli
joka mies lakaissut rinnettä puhtaaksi hiedasta ja sinne kannettuun,
ohueen ruokamultaan tehnyt toukoa, jonka sato jaettiin tasan
kaikkien kesken. Hankkiakseen vaatteita, kirjoja ja kappelinkalustoa
yhteisiä tarpeita, opetusta ja jumalanpalvelusta varten, istui joka
mies päivittäin ja viikottain, mieli täynnä jaloja ja taivaallisia
ajatuksia, kutoen pienen palmulehtonsa lehdistä koreja, jotka muuan
munkkivanhus vaihtoi tavaraan Niilin vastapäisellä rannalla olevissa
varakkaammissa ja vilkasliikkeisemmissä luostareissa. Filammon souti
aina vanhuksen sinne keveässä papyrus-venosessa, ja odottaessaan
pyydysti kaloja yhteistä ateriaa varten. Yksinkertaista, onnellista
ja hiljaista oli elämä Laurassa. Kaikki kävi sääntöjen ja määräysten
mukaan, joita pidettiin melkeinpä yhtä pyhinä kuin Raamatunkin
käskyjä, joista niiden sanottiin, eikä aivan syyttä, johtuvan.
Jokaisella oli ruokaa ja vaatteita, maallinen asunto, ystäviä ja
neuvonantajia ja elävä usko kaikkivaltiaan Jumalan lakkaamattomaan
huolenpitoon; ja yöt päivät säteili heidän silmiensä edessä
toivo ikuisesta kirkkaudesta, ihanammasta kuin mitä yksikään oli
uneksinut... Kelläpä olisi siihen aikaan ollutkaan enempää? Sinne he
olivat paenneet kaupungeista, joiden rinnalla Pariisi on vakava ja
Gomorra neitsyeellinen. Tyrannien ja orjien, liehakoitsijoiden ja
mässääjien täyttämästä lahonneesta, helvetillisestä ja kuolevasta
maailmasta olivat he paenneet sinne rauhassa mietiskelläkseen
velvollisuudesta ja tuomiosta, kuolemasta ja kuolemattomuudesta,
taivaasta ja helvetistä. Siellä he löysivät yhteisen uskon,
yhteiset pyrinnöt, yhteisen toivon, yhteiset velvollisuudet, ilot
ja surut... Olipa sellaisiakin heidän joukossaan, jotka Teeban
erämaihin paetessaan olivat jättäneet paikan, jonka Jumala oli heille
määrännyt. Minkälaisia ne paikat olivat ja minkälainen se maailma,
josta nuo munkkivanhukset olivat paenneet, saanemme tietää ennenkuin
tämä kertomus on loppunut.

"Sinä tulet myöhään, poikani", virkkoi apotti kotia palaavalle
Filammonille, jatkaen keskeyttämättä korinsa kutomista.

"Puita on niukalti ja minun täytyi mennä kauas."

"Munkki ei vastaa ennenkuin häneltä kysytään. En kysynyt syytä. Mistä
löysit nuo puut?"

"Temppelin edestä kotvan matkaa rotkoa ylöspäin."

"Temppelin! Mitä siellä näit?"

Ei vastausta. Pambo nosti terävät, mustat silmänsä työstään.

"Sinä olet mennyt sen sisälle, ja himonnut sen saastaisuutta."

"Minä -- minä en mennyt sisälle: mutta minä katsoin --."

"Ja mitä näit sinä? Naisia?"

Filammon vaikeni.

"Enkö ole pyytänyt ettet koskaan katsoisi naiskasvoihin? Eivätkö
he ole perkeleen esikoisia, kaiken pahuuden alku, saatanan kavalin
paula? Eivätkö he ole ikuisesti kirotut heidän ensimäisen äitinsä
lankeemuksen takia, jonka kautta synti maailmaan tuli? Nainen
avasi ensiksi helvetin portit, ja tähän päivään asti ovat he sen
portinvartijat. Onneton poika, mitä olet tehnyt!"

"Ne olivat vain seinille maalattuja."

"Ah!" apotti huokasi aivan kuin olisi raskaasta taakasta päässyt.
"Mutta kuinka voit tietää, että ne olivat naisia, koska et ole vielä
koskaan, ellet valehtele -- jota en sinusta usko -- nähnyt ainoankaan
Eevan tyttären kasvoja?"

"Ehkä -- ehkä", Filammon sanoi aivankuin uusi ajatus olisi hänen
mieltänsä keventänyt -- "ehkä ne olivatkin vain perkeleitä. Niitä ne
kai olivatkin, koska ne olivat niin ihmeen kauniita."

"Mutta mistä tiedät että perkeleet ovat kauniita?"

"Olin viikko sitten isä Aufuguksen kanssa työntämässä venhettä
vesille, ja rannalla -- ei aivan lähellä... oli kaksi olentoa...
pitkätukkaisia, alaruumiilla mustan, punasen ja keltaisen raitainen
verho... ja ne poimivat kukkasia rannalla. Isä Aufugus käänsi
kasvonsa pois; mutta minä... minä en voinut sille mitään, että ne
näyttivät minusta kauneimmilta olennoilta mitä koskaan olin nähnyt...
siksi minä kysyin häneltä miksi hän käänsi kasvonsa pois; ja
hän sanoi, että ne olivat samoja perkeleitä, jotka kiusasivat pyhää
Antoniusta. Silloin muistin kuulleeni luetun, miten saatana kiusasi
pyhää Antoniusta kauniin naisen hahmossa... Ja sitten... ja sitten...
nuo kuviot siellä seinillä olivat hyvin samannäköset... ja minä
ajattelin, että ne ehkä olivat..."

Ja poika parka, joka luuli tunnustavansa jotain kamalaa ja
häpeällistä syntiä, sävähti tulipunaseksi, rupesi änkyttämään ja
lopulta vaikeni.

"Ja sinusta he ovat kauniit? Voi lihan syvää turmelusta! -- voi
saatanan kavaluutta! Herra antakoon sinulle anteeksi, kuten minäkin,
lapsi parkani. Tästä lähtien sinä et mene puutarhan ulkopuolelle."

"Ei puutarhamuurien ulkopuolelle! Mahdotonta! Minä en voi! Jos
et olisi isäni, sanoisin minä ett'en tahdo! Minun täytyy päästä
vapaaksi! -- Minun täytyy itse nähdä -- minun täytyy itse kokea mikä
tuo maailma on, josta te kaikki niin katkerasti puhutte. En halaja
mitään loistoa enkä turhuutta. Lupaan sinulle tänä hetkenä, jos
tahdot, etten enää koskaan astu jalkaani pakanalliseen temppeliin
-- lupaan piilottaa kasvoni maan tomuun milloin vain naista
lähenen. Mutta minun täytyy -- minun täytyy saada nähdä emäkirkko
Aleksandriassa ja patriarkka ja hänen pappinsa. Jos he voivat
palvella Jumalaa kaupungissa, miksi en minäkin? Minä voisin siellä
tehdä työtä Jumalalle paljon enemmän kuin täällä... Ei niin, että
työtä täällä halveksisin -- ei niin, etten olisi sinulle kiitollinen
-- oi, en koskaan -- mutta minä halajan taisteluun. Salli minun
mennä! En ole sinuun tyytymätön, vaan itseeni! Minä tiedän, että
kuuliaisuus on suurta, mutta vaara on vielä suurempaa. Jos sinä olet
maailman nähnyt, miksi en minäkin? Jos sinä olet paennut siitä, kun
huomasit sen niin pahaksi, ettet siinä voinut elää, miksi en minäkin
voisi paeta ja palata omasta vapaasta tahdostani tänne sinun luoksesi
jäädäkseni ainaiseksi tänne? Mutta eiväthän Kyrillos ja hänen
pappinsa ole vielä paenneet sitä..."

Epätoivoisella kiivaudella purki Filammon nämä sanat sydämensä
sisimmästä sopukasta ja jäi sitten odottamaan, luullen apotin lyövän
häntä. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi nuorukainen nurkumatta
alistunut rangaistukseen; jokainen luostarin munkki, olipa hän miten
vanha tahansa, olisi samoin käyttäytynyt... Ja miksikäs ei? Pitkän
toveruuden, pohtimisen ja rukoilemisen jälkeen olivat he valinneet
Pambon apotikseen -- isäkseen -- viisaimpana ja kokeneimpana heidän
joukossaan, ja sellaisena häntä oli toteltava. Ja hän olikin
voittanut munkkien rakkauden niin täydelleen, että häntä toteltiin
uskollisesti ja samalla sellaisella ehdottomalla, sotilasmaisella
täsmällisyydellä, jota moni kuningas ja sotapäällikkö olisi häneltä
kadehtinut. Olivatko he, Teeban munkit sitte pelkureita ja orjia?
Rooman sotilaat lienevät siinä pätevimmät tuomarit... Ja he tapasivat
sanoa, ettei mikään barbaari, gootti tai vandaali, mauri tai
espanjalainen ollut niin pelottava kuin Teeban aseeton munkki.

Kahdesti kohotti vanhus sauvansa lyödäkseen, mutta yhtä monta kertaa
laski hän sen jälleen alas. Hitaasti seisoalleen kohoten jätti hän
polvistuneen Filammonin paikalleen ja meni silmät miettiväisesti
maahan luotuina veli Aufuguksen kammioon.

Kaikki lauralaiset kunnioittivat Aufugusta. Hänessä oli jotain
salaperäistä, joka vielä enensi hänen tavattoman pyhyytensä ja
lapsenomaisen rakastettavaisuutensa ja lempeytensä viehätysvoimaa.
Kuiskailtiin -- niinä aniharvoina hetkinä, jolloin munkit
yksinäisillä vaelluksillaan toisilleen kuiskailivat -- että hän
oli kerran ollut kuuluisa mies ja että hän oli tullut suuresta
kaupungista -- ehkä aivan Roomasta. Ja munkit olivat kaikessa
yksinkertaisuudessa ylpeitä siitä, että heidän joukossaan oli mies,
joka oli nähnyt Rooman Se ainakin oli varmaa, että apotti Pambo
häntä kunnioitti. Häntä ei koskaan lyöty eikä edes nuhdeltu. Ehkä
hän ei sitä koskaan ansainnut. -- Mutta kaikkihan sitä ansaitsivat.
Eiköhän apotti Pambo ollut vähän puolueellinen? Eikö hän, kun
Teofilus lähetti Aleksandriasta viestinviejän, joka hämmästytti
kaikki Lauran veljesluostarit uutisella, että Alarik oli ryöstänyt
Rooman, ollut vienyt hänet ensin Aufuguksen kammioon ja vasta kolme
kokonaista tuntia siellä salaisesti neuvoteltuaan ilmoittanut tuon
kamalan uutisen muille veljeskunnan jäsenille? Ja eikö Aufugus itse
ollut antanut viestintuojalle omakätisiä kirjeitä, jotka puheen
mukaan sisälsivät tärkeitä maallisia salaisuuksia, mitkä yksin
hänellä olivat tietona? Kun nyt nuo pyhät miehet, jotka kivisten
kammioittensa edustalla työnsä ääressä istuessaan salavihkaa
katselivat kohtausta, näkivät apotin tavattoman vihanpurkauksensa
jälkeen jättävän rikoksellisen polvilleen ja ohjaavan askeleensa
viisaan isän kammioon, päättivät he jotain erikoista ja
arkaluontoista tapahtuneen heidän yhteiskunnassaan ja kukin heistä
toivoi mitään kateutta tuntematta, että olisi yhtä viisas kuin tuo
mies, jonka neuvot olivat pulman selvittävät.

Noin tunnin ajan viipyi apotti siellä puhuen vakavasti matalalla
äänellä. Sitten kuului kammiosta juhlallista hyminää aivankuin
vanhukset olisivat huokaillen ja nyyhkien rukoilleet. Veljet
painoivat päänsä alas ja kuiskasivat toivomuksen, että Hän, jota
he palvelivat, ohjaisi heidät toimimaan Lauran, kirkkonsa ja sen
ulkopuolella olevan suuren pakanamaailman hyväksi. Ja Filammon makasi
yhä polvillaan tuomiotaan odottaen. Ken voisi sanoa mitä hänen
sydämessään liikkui. Sydän tuntee oman surunsa eikä sen iloon saa
vieras sekautua. Niin ajatteli hän ja niin ajattelen minäkin, sillä
minä tiedän, että yksinkertaisimmissakin luonteissa on tutkimattomia
syvyyksiä, joiden perille runoilija ei voi päästä, olipa hän
olevinaan miten terävänäköinen tahansa. Hän voi niitä vain hämärästi
aavistaa ja kertomalla niiden aiheuttamat teot niitä epäselvästi
kuvata.

Vihdoin viimein palasi Pambo ja istuutuen kammionsa aukkoon puhui:

"Ja nuorempi sanoi: isä, anna minulle se osa tavarasta, joka minulle
tulee... Ja hän meni kaukaiselle maalle ja hukkasi siellä tavaransa
irstaisella elämällä. Sinä saat lähteä, poikani. Mutta ensin tule
puhumaan Aufuguksen kanssa."

Filammon, samoin kuin kaikki muutkin, rakasti Aufugusta; ja kun
apotti poistui jättäen heidät kahden kesken, ei häntä pelottanut
eikä hävettänyt avata koko sydämensä hänelle... Peittelemättä ja
intohimoisesti vastaili hän vanhuksen hienotunteisiin kysymyksiin.
Ilman tuota munkeille tavallista kalseaa ja turhan tarkkaa
juhlallisuutta keskeytti tämä tuontuostakin nuorukaisen sanatulvan
ja salli hänen vuorostaan keskeyttää omia selityksiään. Ylevästi,
älykkäästi, melkeinpä leikillisesti puheli vanhus. Kumminkin oli
hänen äänessään surullinen sointu, kun hän vastasi nuorukaisen
sanoihin:

"Tertullianus, Origenes, Klemens ja Kyprianus elivät maailman
humussa; kaikki he ja monet muut, joiden nimiä me pidämme kunniassa
ja joiden esirukouksia me anomme, olivat pakanalliseen viisauteen
täysin perehtyneitä; he taistelivat ja tekivät työtä maailmassa sen
heitä saastuttamatta -- miksi en minäkin? Eikö Kyrilloskin, itse
patriarkka, kutsuttu Nitrian luolista Aleksandrian valtaistuimelle."

Hitaasti vanhus kohotti kätensä ja pyyhkästen suortuvat nuorukaisen
otsalta katsoi pitkään, lempeän surkuttelevasti häntä kasvoihin.

"Ja sinä tahdot nähdä maailman, poika parka."

"Minä tahdon käännyttää maailman!"

"Ensin täytyy sinun tuntea se. Kerronko sinulle minkälainen se
maailma on, joka sinusta näyttää niin helpolta käännyttää? Täällä
istun minä tuntematon, vanha munkki parka paastoten ja rukoillen
kuolemaan saakka, toivoen, että Jumala ehkä armahtaa sieluani, ja
vähän sinä tiedät siitä mitä minä maailmasta olen nähnyt. Vähän
tiedät, sillä muutoin sinä tyytyisit olemaan täällä loppuun asti.
Minä olin Arsenius... Oh, mikä vanha hupakko minä olen! Ethän sinä
koskaan ole kuullut sitä nimeä, joka kerran sai kuningattaret
kalpenemaan ja vaikenemaan. _Vanitas vanitatum omnia vanitas!_ Ja
hänkin, jonka rypistetyn otsan edessä puoli maailmaa vapisee, on itse
minun edessäni vapissut. Minä olin Arkadiuksen kasvattaja."

"Byzantin keisarin?"

"Juuri hänen, poikani. Siellä minä näin sen maailman, jonka sinä
tahdot nähdä. Ja mitä näin minä? Samaa mitä sinäkin olet näkevä.
Eunukit omien keisareittensa tyranneina; piispain suutelevan
isänmurhaajien ja porttojen jalkoja; pyhimysten repivän muutaman
sanan vuoksi toisensa kappaleiksi ja syntisten yhä vain kiihottavan
heitä luonnottomaan kiistaansa, valhettelijoiden saavan kiitosta
valheistaan, ja imartelijoiden hyötyvän imartelustaan. Minä näin
miten lukemattomat ihmisolennot myytiin ja teurastettiin muutamien
harvojen ilkeämielisyyden, oikullisuuden ja turhamielisyyden vuoksi;
miten köyhien ryöstäjät vuorostaan joutuivat heitä suurempien
ryövärien käsiin. Minä näin miten jokainen yritys parannuksien
aikaansaamiseksi synnytti yhä pahempia häväistysjuttuja, jokainen
armahdus uusia julmuuksia; näin miten vainooja toisensa jälkeen
masennettiin vain siksi, että toiset saisivat vuorostaan häntä
vainota; miten jokainen ulosajettu perkele palasi seitsemän pahemman
kanssa takaisin; miten saatana ajoi ulos saatanan -- vilppiä ja
itsekkäisyyttä, vihaa ja hekumaa, seitsenkertaisesti hämmennettyä
hämminkiä kaikkialla alkaen valtaistuimellaan hekumoivasta keisarista
aina kahleissaan Jumalaa pilkkaavaan orjaan saakka."

"Jos saatana ajaa ulos saatanan, ei hänen valtakuntansa ole pysyvä
pystyssä."

"Ei kyllä tulevassa maailmassa. Mutta tässä maailmassa se pysyy
ja kehittyy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi tuomiopäivään asti. Nämä
ovat niitä viimeisiä päiviä, joista profeetat ovat puhuneet,
sellaisen tuskan ja vaivan alku, jollaista ei maailma ole vielä
ennen kokenut. -- 'Ja maassa kansalla ahdistus epäilyksen tähden;
ja ihmiset maassa pitää nääntymän pelätessään ja odottaessaan sitä
kuin maan päälle on tuleva.' Kauvan sitten olen sitä aavistanut.
Vuosi vuodelta olen huomannut miten ne -- pohjoisten raakalaisten
synkät laumat -- tulevat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kuin aavikon
pyörteinen hiekkamyrsky, joka aluksi riehahtaa karavaanin ohi, mutta
lopulta kumminkin hautaa sen alleen. Minä ennustin sitä ja koetin
rukouksillani sitä ehkäistä, mutta minun ennustukseni ja rukoukseni,
kuten Kassandran muinoin, kaikuivat kuuroille korville. Kasvattini ei
varotuksistani välittänyt. Nuoruuden intohimot ja hovimiesten vehkeet
olivat voimakkaammat kuin Jumalan varottava ääni. Silloin lakkasin
toivomasta, lakkasin rukoilemasta sen loisteliaan kaupungin puolesta,
sillä minä tiesin, että sen tuomio oli luettu. Kuten Pyhä Johannes
ilmestyksessään, näin minäkin hengessä kaupungin, sen synnit ja sen
perikadon. Ja minä pakenin sieltä salaa yön pimeässä ja hautauduin
tänne erämaan helmaan maailman loppua odottamaan. Yöt päivät
rukoilen Herraa, että Hän erottelisi jyvät akanoista ja jouduttaisi
valtakuntansa tulemista. Joka aamu katsahdan vapisten, mutta samalla
toivoen taivaalle odottaen näkeväni siellä Ihmisen Pojan merkin,
jolloin aurinko muuttuu pimeäksi ja kuu veriseksi ja tähdet putoavat
alas taivaalta ja taivas aukee kuin käpertynyt kirja ja syvyyksien
tulikidat aukenevat meidän jalkojemme ääressä ja kaiken loppu tulee.
Ja sinä tahdot mennä siihen maailmaan, josta minä pakenin?"

"Jos elonkorjuuaika on käsissä, tarvitsee Herra työmiehiä. Jos hetket
ovat vakavat, tahdon minä ne käyttää vakavaan työhön. Lähettäkää
minut sinne minne mieleni palaa ja sallikaa hetken löytää minut
siellä, Herran sotamiesten etumaisessa rivissä."

"Kuulkaamme Herran ääntä! Sinä saat mennä. Tässä on kirjeitä
patriarkka Kyrillolle. Hän on pitävä sinua rakkaana minun ja
toivoakseni myös sinun itsesi tähden. Sinä lähdet meidän vapaasta
tahdostamme ja omasta vapaasta valinnastasi. Me olemme apotin kanssa
kauan seuranneet sinua silmillämme ja ymmärrämme että Herra tarvitsee
sinun kaltaisia miehiä muuallakin. Me olemme vain koetelleet sinua
nähdäksemme, oletko niin herkkä tottelemaan, että sovit käskijäksi.
Mene, Herra olkoon kanssasi! Elä himoitse kenenkään kultaa tai
hopeaa. Elä syö lihaa eläkä juo viiniä, vaan elä kuten täälläkin
olet elänyt -- Herran sotamiehenä. Miehistä hahmoa elä pelkää, mutta
naiskasvoja kavahda. Paha oli se hetki, jona he maailmaan tulivat,
nuo kaiken sen pahuuden äidit, jota auringon alla olen nähnyt. Tule,
apotti odottaa meitä portilla."

Silmät hämmästyksestä, ilosta, surusta ja melkeinpä pelostakin
kyynelissä seisoi Filammon paikallaan.

"Joutukaamme. Miksipä pitkällisillä hyvästelyillä murtaisit veljiesi
sydämet. Nouda varastohuoneesta viikon varat kuivattuja taateleja
ja hirssiä. Papyrus-venhe on valkamassa, sillä lähdet taipaleelle.
Jumala on kyllä antava meille sijaan toisen, kun venhettä
tarvitsemme. Joella elä ryhdy puheisiin kenenkään muun kuin munkkien
kanssa. Kun olet viisi päivänmatkaa laskenut virtaa alas, kysy
Aleksandrian kanavan suuta. Kerran kaupunkiin päästyäsi, voi kuka
munkki tahansa ohjata sinut arkkipiispan luo. Lähetä meille tietoja
olostasi jonkun pyhän miehen kera. Tule."

Vaieten he kävelivät laaksoa alas mahtavan virran autiolle rannalle.
Pambo oli jo siellä. Hänen valkoset hapsensa hohtivat nousevan
kuun valossa, kun hän jäykin ja heikoin käsin työnsi kevyttä
venosta vesille. Filammon heittäytyi vanhusten jalkojen juureen ja
kyynelsilmin pyysi heiltä anteeksiantoa ja siunausta.

"Ei meillä ole mitään sinulle anteeksiannettavana. Seuraa sisäistä
kutsumustasi. Jos se on lihasta, on se itse itsensä rankaiseva; jos
se on Hengestä -- miksi taistelisimme Häntä vastaan? Hyvästi!"

Muutaman minuutin kuluttua solui jo nuorukainen venhossaan kesäisen
illan hämyssä alas vuolasta virtaa. Hetkinen, ja etelän yö oli äkkiä
kietonut kaikki sysimustaan vaippaansa. Kuu vain valoi koleata
valoansa joen pinnalle ja kallionkyljille ja valasi vanhukset, jotka
rannalle polvistuneina ja lasten lailla nojaten päätänsä toistensa
olkapäihin yhdessä nyyhkien rukoilivat kadotetun lemmikkinsä puolesta.



2 Luku.

KUOLEVA MAAILMA.


Museokadun varrella Aleksandriassa oli muuan talo, joka oli
rakennettu ja sisustettu muinais-ateenalaiseen tyyliin. Sen
yläkerrassa löytyvää syrjäistä huonetta ei sen asukas liene valinnut
vain hiljaisuuden vuoksi. Sillä vaikka sinne ei juuri kuulunut
niiden naisorjien melu, jotka etelään antautuvan naisosaston
pilaristossa puhellen ja riidellen työskentelivät, ei siellä siltä
ollut rauhassa sen alapuolella kulkevan kadun jyryltä ja melulta.
Myös kadun toisella puolen olevasta eläintarhasta tunkeutui
sinne omituinen mölinä ja ulvonta. Huoneen viehätys oli ehkä sen
yli museon puutarhamuurien tarjoamassa näköalassa. Siellä näkyi
kukkapengermiä, pensaistoja ja suihkulähteitä, kuvapatsaita,
kävelyteitä ja lehtokujia, joissa Aleksandrian tiedemiesten ja
runoilijoiden nerokkaat sanat olivat seitsemän vuosisataa kaikuneet.
Eri tiedesuuntiin kuuluvina olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen
kävelleet, opettaneet ja laulaneet siellä tuuheitten plataanien ja
kastanjien, viikunapuiden ja palmujen varjossa. Tuntui kuin joka
sopukka siellä uhkuisi kreikkalaista viisautta ja kreikkalaista
laulua niiltä ajoilta jolloin Ptolemeus Filadelfiläinen käveli siellä
Euclideen, Teokriton, Kallimakon ja Lykafron kanssa.

Puistosta vasemmalle näkyi itse museorakennuksen ilmakas itäpääty
taulu- ja veistokuvakokoelmineen, juhla- ja luentosaleineen. Eräässä
suunnattomassa sivurakennuksessa oli tuo kuuluisa kirjasto, jonka
Filadelfiläisen isä oli perustanut ja joka sisälsi neljäsataatuhatta
käsikirjoitusta vielä Cæsarin piirityksenkin jälkeen, jolloin suuri
osa sen aarteista oli joutunut häviön omaksi. Pilvetöntä taivasta
vasten kaareutui siellä tuon maailman ihmeluoman valkea katto ja sen
takana, toisten muhkeitten rakennusten harjojen ja otsikkojen lomitse
välkehti leveä juova sinistä merta.

Huone oli sisustettu puhtaaseen kreikkalaiseen tyyliin ja jotain
vanhanaikaisuudenkin tavottelemista huomasi seiniä koristavien
fresco-maalausten jyrkissä piirteissä ja hillityssä värityksessä,
jotka esittivät kohtauksia Ateenan muinaistaruista. Huone tuntui
kumminkin erittäin viileältä, puhtaalta ja rauhalliselta, vaikka
aurinko täydeltä terältään paahtoi sisään pihanpuolisesta
moskiitoverkolla varustetusta ikkunasta. Siellä ei ollut mattoja eikä
takkaa ja ainoana irtaimistona oli leposohva, pöytä ja nojatuoli,
kaikki kaunismuotoisia kuin maalaukset vanhoissa vaaseissa. Mutta
jos joku meistä olisi astunut huoneeseen sinä aamuna, niin tuskinpa
olisimme huomanneet huoneen kalustoa, sen yleistä vaikutusta, tai
museopuistoa taikka kaukana välkkyvää Välimerta. Me olisimme olleet
yhtä mieltä siitä, että huone oli ihmissilmille kyllin rikas sen
aarteen vuoksi minkä se sisälsi, ettei sen rinnalla kannattanut
mihinkään muuhun katsettaan kiinnittää. Keveässä nojatuolissa istui
noin kaksikymmenviisivuotias nainen, nähtävästi tämän pienen pyhätön
suojelusjumalatar, lukien edessään pöydällä olevaa käsikirjoitusta.
Hänen pukunaan, joka muuten sopi täydellisesti yhteen huoneen
vanhanaikuisen sisustuksen kanssa, oli lumivalkea, leuvasta
jalkateriin ylettyvä joonilainen vaippa, leikattu siihen ankaraan ja
juhlalliseen kuosiin, jossa puvun yläosa kaulalta lankee jälleen alas
vyötäisille ja jonkunlaisena kauluksena peittää kokonaan vartalon
muodot, jättäen käsivarret ja osan olkapäistä paljaaksi. Koko
hänen vaatetuksessaan ei ollut muita koristeita kuin kaksi pitkin
vaipan etuosaa juoksevaa, kapeata purppuraraitaa, jotka ilmaisivat
hänen olevan Rooman kansalaisen, sekä kultaompeluksilla koristetut
jalkineet ja kultainen hiusverkko, joka piti hänen kullanväriset
kiharansa koossa takaraivolla, kiharat, joiden väri, runsaus ja
aaltoileva pehmeys olisi saanut itse Athenenkin kateelliseksi. Hänen
kasvonpiirteillään, käsivarsillaan ja käsillään oli puhtaimman
ja jaloimman muinaiskreikkalaisen kauneuden tyypin muoto; hänen
täydellisen sopusuhtaisesti kehittynyttä luistoaan peitti
täyteläinen, pyöreäpiirteinen, nuortea ja vahankarvainen hipiä,
sellainen jonka vanhat kreikkalaiset hankkivat itselleen ahkerasti
käyttämällä kylpyjä, voimistelua ja ihovoiteita. Meistä olisi ehkä
näyttänyt noissa kirkkaissa harmaissa silmissä päilyvän liiaksi
totisuutta, tiukasti suletuilla huulilla liiaksi itsetietoista
vakavuutta, koko hänen asennossaan -- joka muuten näytti jostain
astiamaalauksesta tai korkokuvasta lainatulta -- liiaksi punnittua
arvokkaisuutta. Mutta jokaisen kasvojen ja vartalon piirteen
majesteetillinen kauneus olisi nuo puutteet himmentänyt ja huomiomme
olisi kiintynyt vain siihen hämmästyttävään yhtäläisyyteen, mikä oli
hänen ja huoneen seiniä kaunistavien Athenen ihannekuvien välillä.

Hän nostaa katseensa käsikirjoituksesta, katsoo yli museon puiston
ja ilme kasvoilla elostuu. Nuo täyteläiset, kaarevat kreikattaren
huulet, jollaisia emme enää saa missään nähdä, aukenevat; hän puhuu
itseksensä. Kuule!

"Niin; kuvapatsaat ovat pirstaleina, kirjastot ryöstetyt, oraakelit
mykkiä, lehtikujat vaikenevat... Ja sittenkin -- ken väittää, että
vanha, uroitten ja viisasten miesten usko on kuollut? Kaunis ei voi
koskaan kuolla. Joskin jumalat ovat hyljänneet oraakelinsa, eivät
he ole hyljänneet sieluja, jotka koettavat heidän puoleensa kohota.
Joskin he eivät enää kansoja ohjaa, puhuvat he yhä valituillensa.
Joskin he ovat alhaisen rahvaan hyljänneet, eivät he ole hyljänneet
Hypatiaa." -- -- --

"Uskoa vanhoihin jumaliin, kun kaikki muut heistä luopuvat... Uskoa
epäilyksistä huolimatta... Toivoa toivottomuudessakin... Osottautua
olevansa rahvasta korkeammalla, näkemällä ääretöntä, elävää ihanuutta
niissä taruissa, jotka rahvaalle ovat käyneet sisällyksettömiksi ja
kuolleiksi... Taistella viimeiseen asti lahonneen aikakauden uusia
ja mielettömiä harhaoppeja vastaan puolustaen esi-isieni uskontoa,
vanhoja jumalia, vanhoja uroita ja vanhoja viisaita miehiä, jotka
ovat taivaan ja maan salaisuudet mitanneet... voittaakseni ehkä...
ainakin oman palkintoni ansaitakseni! Päästä tervetulleena
jumalaisten sankarien joukkoon -- kohota kuolemattomien jumalien,
noiden käsittämättömien voimien luo, aina eteenpäin, ylöspäin,
ikuisesti, kautta vuosisatojen, ijäisyyksien, kunnes viimein
löydän kotini ja häviän sen Tuntemattoman ja Ainoan Alkuperäisen
sanomattomaan loistoon!" -- -- --

Hänen kasvonsa kirkastuivat intohimoiseen loistoon; mutta yhtäkkiä
niitä pimitti pelon ja inhon ilme. Hän oli huomannut kumaraselkäisen,
kuihtuneen ja mitä räikeävärisimpään ja eriskummaisimpaan
barbaaripukuun puetun juutalaisakan, joka puutarhamuurin varjosta
tarkasti häntä.

"Miksi tuo vanha noita mua aina vainoo? Kaikkialla hän on silmieni
edessä -- ainakin oli hän kuukausi sitten -- ja tuossa hän taas
on! Minun täytyy pyytää prefektiä ottamaan selville kuka hän on
ja laittamaan hänet pois tieltäni ennenkuin hän on noitunut minut
pahalla katseellaan. Jumalille kiitos, hän meneekin matkaansa. --
Minua hullua -- hullua! -- filosoofi! Minäkö uskon kateen silmiin
ja loitsuihin vastoin itse Porfyron todistuksia! Mutta siellähän
kuuluvat isäni askeleet kirjastosta."

Samassa astui vanhus sisään viereisestä huoneesta. Hänkin oli
kreikkalainen, mutta tavallisempaa, alhaisempaakin, tyyppiä --
tummaihoinen ja tulinen, hinterä ja notkea. Hänen miellyttävä
vartalonsa ja mietiskelystä ryppyisiksi käyneet kasvonsa sopivat
hyvin yhteen vakavan ja koruttoman filosofivaipan kanssa, jota hän
ammattinsa merkkinä kantoi. Hän mitteli kärsimättömin askelin huoneen
lattiaa ja terästetty katseensa ja levottomat liikkeensä puhuivat
jännitetystä ajatustyöstä...

... "Nyt se selvisi... Ei, taas se pääsi käsistä -- se kumoaa itse
itsensä. Mikä kunnoton mies minä olen! Jos Pytagoras puhuu totta,
niin pitäisi symboolin olla kolmenpotenssien mukaan kehittyvän
sarjan, mutta tuo riivatun kakkonen tahtoo tunkeutua siihen mukaan.
Etkö sinä jo kerran suorittanut sitä laskua, Hypatia?"

"Käy istumaan, isä rakas, ja syö. Et ole vielä koko päivänä mitään
nauttinut."

"Ruuasta en välitä. Määrittelemätön täytyy saada määritellyksi.
Työ täytyy saada loppuunsuoritetuksi vaikka se maksaisi minulle
ympyrän neliöimisen. Kuinka voi hän, jonka vaikutuspiiri on tähtien
yläpuolella, laskeutua joka hetki maan päälle?"

"Kunpa me", vastasi hän melkein katkerasti, "kunpa me vain
voisimmekin elää ruuatta ja jäljitellä kaikessa kuolemattomia
jumalia! Mutta niin kauan kun olemme tässä aineen vankilassa, täytyy
meidän kantaa kahleitamme -- kantaa niitä arvokkuudella jos tahdomme
olla ymmärtäväisiä -- ja pitää halvan ruumiimme alhaisia tarpeita
järjen jumalaisen ravinnon vertauskuvina. Viereisessä huoneessa on
sinua varten hedelmiä virnan ja riisin kera. On siellä leipääkin,
ellet sitä kokonaan tuomitse."

"Orjien ruokaa!" vanhus vastasi. "Olkoon menneeksi; minä syön ja
häpeän syömistäni. Mutta odotappa, kerroinko jo sinulle? Kuusi uutta
oppilasta tänään matematiikkakouluun! Se kasvaa! Se leviää! Me
voitamme vielä!"

Hypatia huokasi.

"Mistä tiedät, etteivät he ole tulleet luoksesi kuin Kritias ja
Alkibiades tulivat Sokrateen luo oppiakseen vain poliitillista ja
maallista viisautta. Omituista, että ihmiset voivat tyytyä maassa
matelemaan ja ihmisiksi jäämään, kun he voisivat kohota jumalien
arvoon! Ah, isäni, se on suurin suruni. Nähdä samojen miesten,
jotka aamusin luentosalissani ovat kuuntelevinaan jokaista sanaani
kuin oraakelin vastausta, iltasin tunkeilevan Pelagian kantotuolin
ympärillä, ja öisin -- tiedän sen todeksi -- kuluttavan aikansa
arpapelissä, juomingeissa ja pahemmissa! Että itse Pallaan voittaa
jokainoa päivä Venus Pandemos! Että Pelagialla on suurempi vetovoima
kuin minulla! Ei siltä että moinen nauta minun rauhaani häiritsisi --
toivoakseni ei yksikään luotu olento voi tasapainoani järkyttää --
mutta jos vihaamaan voisin alentua -- niin vihaisin häntä -- vihaisin
--!"

Ja hänen äänensä sai soinnun, joka pani epäilemään eikö hän sittekin
huolimatta tuosta mahdottomuudestaan, jota hän niin suurisanaisesti
kehuskeli, vihannut Pelagiaa mitä inhimillisimmällä ja maallisimmalla
vihalla.

Mutta samassa keskeytti puhelun orjatar, joka kiireisesti astui
sisään ja läähättäen ilmoitti:

"Hänen ylhäisyytensä prefekti, haltijatar! Hänen vaununsa pysähtyivät
äsken portin eteen ja nyt tulee hän itse rappusissa!"

"Älytön lapsi!" Hypatia vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi.
"Luuletko sen rauhaani häiritsevän! Anna hänen tulla sisään!"

Ovi aukeni ja sisään astui prefekti tuoden mukanaan monenlaisten
hajuvesien tuoksun. Hän oli uhkea, miellyttävänmuotoinen mies,
puettuna loistavaan senaattorin pukuun ja sormissaan ja kaulallaan
kimalteli runsaasti jalokiviä.

"Cæsarin edustajalla on kunnia kantaa uhrinsa Athene Poliaan
alttarille ja hänellä on ilo löytää sen papittaressa niin
rakastettava olento kuin konsaan voi itse se jumalatar olla, jota hän
palvelee... Elkää sentään antako minua ilmi, sillä teidän silmienne
vaikutuksen alaisena en koskaan voi olla puhumatta kuin pahin pakana!"

"Totuus on valtava", Hypatia virkkoi nousten kunnioittavasti ja
huulillaan hymy häntä tervehtimään.

"Ah niin; niin sanotaan. -- Mutta arvoisa isännehän on poistunut!
Hän on toden totta liian kaino -- vaikka se on kyllä kunniallista
-- kyvyttömyydestään valtiosalaisuuksia käsittelemään. Te kai jo
arvaatte, että minä tulin kysymään neuvoa teidän Minerva-järjeltänne.
Kuinka on juonitteleva aleksandrialainen roskaväkemme käyttäytynyt
poissaollessani?"

"Se on luullakseni syönyt, juonut ja solminut avioliittoja, kuten
ennenkin", vastasi Hypatia välinpitämättömästi.

"Ja runsaasti lisäytynyt epäilemättä. No niin, pienempihän on tappio
valtakunnalle, jos minun ensi mellakassa täytyy heitä ristiinnaulita
tusina tai pari, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan onkin käyvä.
On se sentään sangen mukavaa valtiomiehelle, että rahvas niin hyvin
ymmärtää ansainneensa hirttonuoran ja sen vuoksi pitää huolta siitä,
ettei oikeuden valvojien tarvitse pelätä tyhjentävänsä maakuntaa
asukkaista. Mutta kuinka koulut menestyvät?"

Hypatia pudisti surumielisesti päätään.

"Niin, niin; pojat ovat aina poikia... Tunnustan itsenikin
syylliseksi. _Video meliora proboque, deteriora sequor_. Älkää
sentään kovin ankarasti tuomitko. Vaikka yksityisessä elämässämme
emme oppejanne seuraisikaan, niin seuraamme niitä ainakin julkisessa.
Ja jos me julistamme teidät Aleksandrian kuningattareksi, niin
täytyy teidän suoda hovimiehillenne ja henkivartijoillenne muutamia
pieniä vapauksia. Älkää toki noin huokailko, muutoin joudun aivan
epätoivoon. Kaikessa tapauksessa on pahin kilpailijattarenne nyt
lähtenyt korpeen etsiäkseen jumalien asuntoa koskien yläpuolella."

"Ketä tarkotatte?" Hypatia kysäsi sangen epäfilosoofisella innolla.

"Pelagiaa, luonnollisesti. Kohtasin tuon luoduista viehkeimmän ja
huikentelevaisimman puolimatkassa täältä Thebaan, muuttuneena mitä
siveimmäksi ja hellimmäksi Andromakeksi?"

"Ja ken oli hänen Hektorinsa? Kertokaa!"

"Muuan goottijättiläinen. Mitä syöttiläitä nuo barbaarit ovatkin!
Joka askeleella minkä hänen seurassaan otin, pelkäsin musertuvani
hänen elefantti jalkojensa alle!"

"Mitä!" Hypatia huudahti. "Onko teidän ylhäisyytenne alentunut
seurustelemaan moisten raakalaisten kanssa."

"Totta puhuakseni hänellä oli seurassaan nelisenkymmentä jykevää
heimolaistaan, jotka olisivat voineet käydä hankaliksi avuttomalle
prefektiparalle. On sitäpaitsi aina parasta koettaa pysyä hyvissä
väleissä noiden goottien kanssa. Sen jälkeen kuin he ryöstivät
Rooman ja puhdistivat Atheenan kuin ampiaiset mehiläispesän,
ovat asiat kääntyneet sangen vakavalle tolalle. Ja mitä tuohon
suureen roikaleesen itseensä tulee, on hänessä omasta mielestään
jalosukuisuutta riittämään asti -- kehuu näet polveutuvansa jostain
ihmissyöjästä jumalasta ja muusta sellaisesta -- ja olipa niin ja
näin että hän alussa ollenkaan ryhtyi puheisiin joutavanpäiväisen
roomalaisten käskynhaltijan kanssa, ennenkuin hänen uskollinen ja
jumaloiva henttunsa lausui jonkun suopean sanan puolestani. Mutta
tiesi se mies sentään, miten hienosti eletään, ja me vahvistimme
tuoreen ystävyydenliittomme komeilla juomauhreilla -- mutta
eihän-minun siitä pitänyt teille puhua. Pää-asia on että heistä
pääsin erilleni! Latelin heille kaikki maantieteelliset valheet,
mitä konsaan olen kuullut, ja hyvän joukon lisää, kiihotin sangen
tuntuvasti heidän mielihaluaan hassunkurisen matkansa päämäärään,
ja lähetin heidät jälleen taipaleelle. Venuksen tähti on nyt siis
laskeutumassa ja Pallaan nousemassa. Senvuoksi sanokaa minulle --
miten on minun Pyhän Tulipalon kanssa meneteltävä?"

"Kyrillon?"

"Niin juuri."

"Oikeudenmukaisesti."

"Ah, sinä ihanin viisaus! Elkää lausuko sitä sanaa luentosalin
ulkopuolella. Teoriassa se käy mukiin; mutta epätäydellisessä,
maallisessa käytännössä täytyy käskynhaltijan tyytyä tekemään
yhtä ja toista mikä kulloinkin parhaiten soveltuu. Abstraktisen
oikeuden mukaan pitäisi minun ristiinnaulita Kyrillos, diakoonit,
armeliaisuusveljet ja kaikki muut pitkään riviin tuonne
hietaharjanteelle kaupungin ulkopuolella. Se olisi kylläkin
yksinkertaista, mutta, kuten monet muut yksinkertaiset ja erinomaiset
asiat, mahdotonta."

"Pelkäättekö kansaa?"

"Mutta, armolliseni, eikö tuolla hurjimuksella ja kansanvillitsijällä
ole koko roskaväki puolellaan? Onko minun annettava Konstantinopelin
mellakoiden täällä uudistua? Sitä en todellakaan kestä, hermoni eivät
ole niin teräksiset; ehkä olen liian laiskakin -- kuinka tahdotte."

Hypatia huokasi. "Ah, kunpa teidän ylhäisyytenne vain käsittäisi,
mikä valtava kamppailu se on, jonka ratkaisu vain teistä yksistään
riippuu! Elkää kuvitelko, että kysymyksessä on vain pakanallisuus ja
kristillisyys --"

"Ja jos niin olisi, niin ymmärtänette, että minun kristittynä ja
kristityn ja hurskaan keisarin alamaisena, puhumattakaan hänen
korkeasta sisarestaan --"

"Ymmärrämme toisiamme", keskeytti Hypatia, tehden kauniilla
kätösellään kärsimättömän liikkeen. "Kysymys ei ole vain niistä, eikä
edes filosofiasta ja raakalaisuudesta. Nyt kamppailevat vallasta
yksinkertaisesti vallasväki ja roskajoukko -- toisella puolen
rikkaus, hienous, taide ja tiede, kaikki mikä kansakunnan suuruuteen
kohottaa, ja toisella raaka, lapsiasynnyttävä joukko, tuo alhainen
lauma, joka on tarkotettu tekemään työtä muutamien jalosukuisten
hyväksi. Onko Rooman keisarikunta käskevä vai totteleva omia orjiaan?
Siinä kysymys, jonka kamppailu teidän ja Kyrillon välillä on
ratkaiseva. Ja sen kamppailun tulee olla elämästä ja kuolemasta."

"Enpä todellakaan ihmettelisi, vaikka niin kävisikin", prefekti
vastasi olkapäitään kohauttaen. "Joka kerta kun olen ajelemassa,
odotan jonkun hullun munkin kalloni musertavan."

"Miksikäs ei tällaisena aikakautena, jolloin, kuten useasti ja
sattuvasti on sanottu, keisarit ja konsulit polvillaan ryömivät
matonkutojan ja kalastajan haudoille ja suutelevat kurjimpien orjien
lahonneita luita? Miksi sellaiseen tekoon olisi mahdoton kansa,
jonka jumala on ristiinnaulittu puusepän poika? Miksi oppi, korkea
virka, jalosukuisuus, arvo, valtiolaitos, joka elää vuosisatojen
kuluessa kerätystä viisaudesta -- miksi, kysyn minä, yksikään
noista seikoista silmänräpäystäkään suojelisi teitä minkä tahansa
kerjäläisen raivolta, joka uskoo, että Jumalan Poika kuoli yhtähyvin
hänen kuin teidänkin puolesta, ja että hän on teidän vertaisenne,
jollei korkeampikin teitä, hänen alhaissukuisen ja koulunkäymättömän
jumalansa kasvojen edessä?" [Nämä ovat ne vastaväitteet ja tällainen
se puhetapa, jota Porfyyros, Julian, ja muut kristinuskon vastustajat
käyttivät.]

"Kaunopuheisin filosofini! Tuo kaikki voi olla -- ja arvattavasti
onkin -- puhdasta totta. Minä myönnän mielelläni, että uudessa --
tarkotan yhteisessä -- uskonnossa on sangen vakavia käytännöllisiä
vaikeuksia, mutta maailmahan on niitä täynnä. Viisas ei soimaa
uskontoaan siksi että se on vähän vastenmielinen yhtä vähän kuin hän
soimaa sormeaan, jos sitä pakottaa. Hän ei voi sitä auttaa ja hänen
täytyy kääntää paha asia niin hyväksi kuin mahdollista. Sanokaa
minulle vain miten rauha olisi säilytettävä!"

"Ja jättää filosofia turmion omaksi?"

"Se ei tule koskaan tapahtumaan niin kauan kuin Hypatia on
maailmaa valaisemassa; ja niin paljon kuin se minusta riippuu
lupaan teille vaikutusvallan -- ja runsaasti suosiota, mitä jo
todistaa se, että tulin nyt julkisesti luoksenne ennenkuin laskin
puheilleni ainoatakaan niistä neljästä sadasta suuresta ja pienestä
kiusanhengestä, jotka virastossani odottavat päästäkseen minua
kiduttamaan. Auttakaa minua nyt neuvoillanne! Miten on minun
meneteltävä?"

"Olen jo sen sanonut."

"Periaatteellisesti kyllä. Mutta luentosalin ulkopuolella ovat
käytännölliset neuvot minulle mieluisemmat. Esimerkiksi: Kyrillos
kirjoittaa tässä minulle -- hitto hänet vieköön; ei edes anna
minun viikkokautta rauhassa metsästellä! -- hän kirjoittaa, että
juutalaiset ovat päättäneet salakähmää murhata kaikki kristityt,
tässä on itse kirje -- vilkaiskaa siihen, olkaa niin armelias.
Katsokaa, enhän tiedä -- enkä välitäkään tietää, -- vaikka asia
olisikin päinvastoin ja kristityt aikoisivat murhata kaikki
juutalaiset. Mutta tuo kirje täytyy minun ottaa jollain tavoin
huomiooni."

"Minusta se ei ole niin välttämätöntä, teidän ylhäisyytenne."

"Mitä! Jos jotakin sitten tapahtuisi, niin ajatelkaapa
niitä syytöskirjeitä, jotka minua vastaan lennätettäisiin
Konstantinopeliin!"

"Antakaa niiden vain lentää. Mitäpä niistä jos kerran tunnette
syyttömyytenne?"

"Tunnette syyttömyytenne! Menetän virkani!"

"Vaara olisi yhtä suuri, vaikka kirjeen ottaisittekin huomioonne.
Olipa asia kumminpuolin tahansa, teitä syytettäisiin juutalaisten
suosimisesta."

"Eikä se syytös taitaisikaan olla aivan perää vailla. En uskalla
ajatellakaan, miten maakunnan raha-asiat menisivät ilman heidän
hyväntahtoista apuaan. Jos vain nuo kristityt lainaisivat minulle
rahansa sen sijaan että rakentavat niillä nyt vaivaistaloja ja
sairashuoneita, saisivat he minusta nähden vaikka huomispäivänä
polttaa juutalaiskorttelit. Mutta nyt..."

"Mutta nyt te ette millään muotoa saa välittää kirjeestä. Jo sen
sävy kieltää teitä siitä oman kunnianne ja valtion kunnian vuoksi.
Tekö ryhtyisitte keskusteluihin miehen kanssa, joka Aleksandrian
rahvaasta puhuu 'laumana, jonka kuningasten Kuningas on uskonut hänen
hoitoonsa?' Teidän ylhäisyytennekö vai tuo ylpeä piispa hallitsee
Aleksandriaa?"

"Totta puhuen, armolliseni, siitä en ole enää viitsinyt ottaa selkoa."

"Mutta hän on. Hän esiintyy teitä kohtaan henkilönä, joka eittämättä
käskee kahta kolmannesta asukkaista, eikä hän emmi huomauttaa teille,
että tuo hänen valtansa johtuu korkeammasta lähteestä kuin teidän.
Loppupäätös on selvä. Jos se kerran johtuu korkeammasta lähteestä
kuin teidän, pitäisi sen hallita teidän valtaanne. Ja sen te
myönnätte -- te tunnustatte täydellisesti kaikkien hänen päättömien
vaatimustensa syyt ja perusteet, jos te sanallakaan vastaatte
kirjeeseen."

"Mutta minun täytyy sanoa hänelle jotakin; muuten ne minut kadulla
rammaksi ruhjovat. Te filosofit, olittepa sitten omia ruumiitanne
miten paljon korkeammalla tahansa, ette toden totta saa unhottaa,
että muilla kuolevaisilla on luita, jotka voivat murtua."

"Vastatkaa sitte hänelle; suullisesti vain, että koska tiedonanto,
jonka hän teille lähetti, johtuu hänen yksityisistä tiedoistaan
eikä koske häntä piispana, mutta kyllä teitä käskynhaltijana,
voitte te ottaa sen harkittavaksenne vain siinä tapauksessa, että
hän yksityishenkilönä kääntyy teidän puoleenne ja säädetyssä
järjestyksessä lähettää ilmiannon teidän virastoonne."

"Erinomaista, te valtiomiesten ja filosofien kuningatar! Minä
tottelen teitä. Ah, miksi ette olekin Pulkeria! Tietysti siksi, että
silloin Aleksandria olisi vaeltanut pimeydessä ja Oresteella ei olisi
ollut suloista onnea suudella kättä, jonka Pallas teidät luodessaan
on epäilemättä lainannut Afroditeen työpajasta."

"Muistakaa, että olette kristitty", Hypatia myhäillen vastasi.

Prefekti poistui ja oikealle ja vasemmalle kumarrellen kiiruhti
vaunuilleen läpi ulkosalin, joka oli jo tungokseen asti täynnä
Hypatian ylhäisiä oppilaita ja kuuntelijoita. Hän naurahteli
itsekseen vastaukselle, jolla hän aikoi Kyrillon nolata ja
lohdutteleutui sillä ainoalla raamatunlauseella, jonka järkevyydestä
hän oli täydellisesti vakuutettu -- "Tyytyköön kukin päivä
surullensa".

Oven edustalla oli suuri joukko ajopelejä, ja orjia, joilla oli
herrojensa päivänvarjot käsissään, ja kokonainen lauma uteliaita
katupoikia ja kaupustelijoita, mikä oli siihen aikaan tavallista
Aleksandriassa samoin kuin se nykyisin on tavallista kaikissa
suurissa kaupungeissa. Koko tuo liuta töllisteli prefektiä ja sai
tunkeilevaisuudestaan ympäri korvia hänen henkivartijoiltaan ja
kummaili, miten ylhäinen henkilö tuo Hypatia mahtoi ollakaan ja miten
komeissa huoneissa hän asuikaan kun Aleksandrian mahtava hallitsija
näki hyväksi seurustella hänen kanssaan. Ei sitä, ettei rahvaan
joukossa moni olisi nyrpeästi ja altakulmin häntä silmäillyt, sillä
suuri enemmistö siitä oli kristityitä ja sangen jäykkäniskaisia ja
rauhattomia politikoitsijoita, joina aleksandrialaiset, Makedonian
miehet, mielellään esiintyivät. Ja paljon nurinaa, vaikk'ei
kuultavaa, oli väkijoukossa siitä, että prefekti noin virallisesti
kävi tuon pakanallisen naisen -- eli kuten moni hurskas nunna
sanoi, pakanallisen noidan -- luona ennenkuin hän otti virastossaan
kuullakseen ihmisparkojen valituksia tai edes kävi kirkossa
rukouksensa lukemassa.

"Ah, Rafael Aben-Ezra! oiva ystäväni, mikä suosiollinen taivahinen
-- tuota marttyyri -- lähettää teidät Aleksandriaan juuri kun teitä
tarvitsen! Nouskaa tänne viereeni, niin saamme vähän pakinoida
virastoon mennessämme."

Puhuteltu läheni hitaasti, ja teki hyvin juhlallisesti kumarruksen,
mikä ei kuitenkaan peittänyt, eikä ollut aijottukaan peittämään
ylenkatseellista ja välinpitämätöntä ilmettä hänen kasvoillaan. Hän
kysäsi vetelästi:

"Ja missä ystävällisessä aikomuksessa tarjoaa Cæsarien edustaja
niin suuren kunnian hänen nöyrimmälle, ja niin edespäin -- teidän
teräväjärkisyytenne arvaa kyllä jatkon."

"Elkää peljätkö. En aijo nyt lainaa pyytää", Orestes nauraen vastasi
juutalaisen noustessa ajopeleihin.

"Hauskaa kuulla. Yksi koronkiskuri jo riittää perheessä. Isäni
keräsi rahat ja kun minä ne kulutan, luulen tekeväni kaikki, mitä
filosofilta vaaditaan."

"Kaunis valjakko valkeita nisealaisia tämä, eikö totta? Vain yksi
harmaa kavio koko joukossa."

"Kyllä... hevoset ovat kiusanhenkiä, alkaa minusta tuntua, kuten
kaikki muutkin. Aina ne sairastelevat tai karkailevat tai jollain
muulla tavalla häiritsevät mielenrauhaa. Sitäpaitsi sain melkein
henkimenoon kiusautua tuolla Kyrenessä puuhatessani koiria, hevosia
ja jousia tuolle piispalliselle Nimrodille, Synesiulle."

"Mitä, yhäkö ukko on yhtä vilkas kuin ennenkin?"

"Vilkas? Kolmessa päivässä olin vähällä saada siellä hermokuumeen.
Kello neljä aamulla nousee hän ylös, aina mitä sietämättömimmin
hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella; muokkaa maata, ratsastelee,
metsästelee, ajaa yli kantojen ja kivien mustien rosvovekkulien
perästä; saarnaa, juonittelee, lainailee rahoja; kastaa ja julistaa
pannaan; riitelee tuon riitapukarin, Andronikan kanssa; lohduttelee
vanhoja mummoja ja jakelee sieville tytöille morsiuslahjoja;
kirjoittelee puolisen tuntia filosofiasta ja seuraavana hetkenä
hevosenkengityksestä; istuu yöt pitkät virsiä kirjoittamassa ja
juo väkeviä juomia; seuraavana aamuna kello neljä on taas hevosen
selässä; ja pitää sittenkin pitkiä puheita filosofin velvollisuudesta
vetäytyä syrjään maailman touhusta. Taivas minua varjelkoon kaikista
kaksijalkaisista tuuliaispäistä! Sivumennen sanoen, samassa laivassa
kuin minäkin oli Aleksandriaan palaamassa muuan uhkea tyttö minun
heimoani, mukanaan matkatavaraa, joka ehkä miellyttää teidän
ylhäisyyttänne."

"Heimossanne on uhkeita tyttäriä, jotka minua miellyttäisivät ilman
mitään matkatavaraa."

"Äh, ne pikku hupsut ovat olleet hyvässä koulussa aina Nebatin pojan
Jerobeamin ajoista asti. Mutta minä tarkotan Mirjamia -- nähkääs.
Hän on lainannut Synesiulle rahaa, että tämä kykenisi vastustamaan
niitä mustia roistoja. Viime hetkellä se olikin. Ne ovat polttaneet
jokaisen ihmisasunnon maakunnassa peninkulmien alalta. Mutta tuon
pelottoman vanhan immen piti ansaita vähän omaankin pussiinsa.
Ja niin läksi hän matkalle, meni barbaareista välittämättä aina
Atlaan rajoille asti, vaihtoi siellä vanhoihin helmiin ja raudan
romuun kaikki heidän naisvankinsa ja vieläpä muutamia heidän omia
poikiaankin ja tyttäriään; ja nyt on hän tullut takaisin mukanaan
niin kaunis kokoelma Liibyan kaunottaria kuin mistä hienomakuinen
prefekti konsaan voi toivoa saavansa ensimmäisenä valita. Siitä
etuoikeudesta saatte kiittää minua."

"Luonnollisesti olette te, minun viekas Rafaelini, kumminkin ensin
valinnut omanne."

"Ei kiitoksia. Naiset ovat kiusanhenkiä, minkä Salomo jo kauan
sitten älysi. Enkö ole vielä teille kertonut? Aluksi minulla oli
Aleksandrian aistikkaimmin valittu haaremi. Mutta naiset siinä
torasivat keskenään niin, että minä muutamana kauniina päivänä möin
pois heidät kaikki paitsi yhtä, joka oli juutalainen -- rabbiinit
panivat hänen myymistään vastaan. Sitten koetin elää yhden kanssa,
kuten Salomo ennen, mutta tuo minun 'sulettu puutarhani' ja 'lukittu
lähteeni' tahtoi että minä aina vain häntä rakastaisin, ja niin minä
menin lakimiesten puheille, hankin hänelle huolettoman toimeentulon,
ja nyt olen vapaa kuin munkki ja olen tunteva itseni onnelliseksi
saadessani tarjota teidän ylhäisyytenne avuksi hyvän makuni, joka
minulla myönnettänee olevan."

"Kiitos kaunis, kunnon juutalainen. Me emme aijo olla yhtä
ylevämielisiä kuin te ja vielä tänä iltana lähetämme Erikto vanhuksen
paikalle. Mutta lainaisitteko nyt korvanne eräälle mitättömälle,
maalliselle ja valtiolliselle asialle. Kyrillos on kirjoittanut
minulle ilmoittaen, että te juutalaiset olette tehneet salaliiton
murhataksenne kaikki kristityt."

"Vai niin -- ei niin vallan hassua! Toivon sydämeni pohjasta, että
siinä olisi perää ja mielestäni onkin se yleensä sangen luultavaa."

"Kautta kuolemattomien -- pyhimysten, mies; ettehän vain puhu totta?"

"Kaikki pääenkelit siitä varjelkoot! Se ei kuulu vähääkään minuun.
Minä vain sanon, että kansalaiseni ovat suuria tyhmyreitä, kuten koko
muukin maailma. Voihan heillä olla sellainen aikomus, vaikk'en sitä
tiedä enkä siitä välitäkään. Se menee tietysti kumminkin myttyyn
-- ja sehän lienee teille pääasia. Mutta jos asia teistä ansaitsee
jotain vaivannäköä -- mitä se minun mielestäni ei ansaitse -- niin
on minulla noin viikon kuluttua asiaa synagogaan ja voinhan silloin
kysästä rabbiinilta."

"Voi te ihmisistä laiskin! -- ja minun täytyy jo tänä päivänä antaa
Kyrillolle vastaus!"

"Yksi syy lisää teille olla meikäläisiltä mitään kyselemättä. Voitte
nyt aivan rehellisesti vastata, ettette tiedä asiasta kerrassaan
mitään."

"Taitaapa olla niinkin, että tietämättömyys sittenkin on
virkamiesraukan paras turva. Ette siis tarvitse pitää mitään
kiirettä."

"Totta totisesti, teidän ylhäisyytenne; kiirettä en ole pitävä."

"Noin viikon kuluttua siis."

"Juuri niin. Silloin on kaikki ohi."

"Eikä sitä voi auttaa. Mikä helpotus on, nyt ja sitten, tuota 'ei voi
auttaa'!"

"Se on kaiken filosofian juuri ja ydin. Käytännöllinen mies paha
koettaa auttaa sitä ja auttaa tätä ja kiusaa aivojansa keinoilla ja
menettelytavoilla ja syillä ja vastasyillä; filosofi rauhallisesti
sanoo: sitä ei voi auttaa! Jos se on niin oleva, se on niin, jos se
on niin, se on niin oleva. Kas siinä kaiken todellisen viisauden
summa ja sisällys, ja yhteenveto kaikesta, mitä siitä on kirjoitettu
Filo Juutalaisesta Hypatia Pakanaan asti. Mutta tuollahan laskeutuu
Kyrillos alas Cæsareumin portaita. Sangen komea, kaikesta huolimatta,
vaikka näyttääkin äkäseltä kuin karhu."

"Penikkansa näkyvät hänellä olevan kintereillään. Mikä ryövärinnaama
onkaan tuolla pitkällä miehellä -- diakooni, esilukija vai mikä hän
lienee."

"Kas niin -- nyt he kuiskailevat. Taivas antakoon heille lempeät
ajatukset ja lempeän naaman!"

"Amen!" lisäsi Orestes ivallisesti naurahtaen. Ja hän olisi aivan
tosissaan sanonut amen, jos olisi voinut kuulla -- kuten me --
Kyrillon vastauksen Pietarille, pitkälle esilukijalle.

"Hypatian luota? Ja vasta tänä aamuna palasi kaupunkiin."

"Puolisen tuntia sitte tullessani tänne Museokatua pitkin, näin hänen
nelivaljakkonsa seisovan oven edessä."

"Parinkymmenen muun ajopelin mukana, epäilemättä?"

"Katu oli niitä tungokseen asti täynnä. Kas tuolla! Katsohan
tuonne nurkkaukseen: ajopelejä, kantotuoleja, orjia ja keikareja.
Milloinkahan saamme nähdä sellaisen tungoksen siellä, missä sen
pitäisi olla!"

Kyrillos ei vastannut ja Pietari jatkoi:

"Tarkotan sinun ovesi edustaa Serapeiossa, isäni."

"Maailma, liha ja perkele tuntevat omansa, Pietari; ja niin kauan
kun heillä on omansa, jonka luo mennä, emme voi toivoa heidän meidän
luoksemme tulevan."

"Mutta mitäpä jos heidän omansa laitettaisiin pois tieltä?"

"He voisivat paremman huvituksen puutteessa tulla meidän luoksemme...
kaikin kolmin. Kunpa vain saisin nuo kaksi ensinmainittua
varmasti käsiini, niin ottaisin kolmannenkin kaupanpäällisiksi ja
miettisin keinot hänenkin varalleen. Mutta toivoni ei voi toteutua
niin kauan kuin nuo luentosalit ovat olemassa -- nuo egyptiläiset
kuvakabinetit -- nuo saatanan teaatterit, joissa pimeydenhenki
esiintyy valonenkelinä ja jäljittelee kristillisiä hyveitä ja pukee
palvelijansa vanhurskauden vaippaan. Niin kauan kun tuo luentosali on
olemassa ja sen suuri ja voimakas yleisö kerääntyy sinne oppiakseen
verukkeita julmuudelleen ja jumalattomuudelleen, niin kauan poljetaan
Jumalan valtakunta täällä Aleksandriassa tomuun ja tämän maailman
mahtavat gladiaattorineen ja liehakoijineen ja koronkiskureineen
hallitsevat täällä piispojen ja pappien ja elävän Jumalan sijasta."

Nyt oli Pietarin vuoro vaijeta. Seurassaan parvi armeliaisuusveljiä
etenivät hengenmiehet synkännäköisinä sataman edustalla olevan
avaran avonaisen paikan yli ja katosivat sitte äkkiä johonkin
likaseen kujaan, joka vei merimiesten ahtaaseen kurjuudenpesään.
Jätämme heidät sinne armeliaisuutta harjoittamaan ja pysyttelemme
hienoston lailla komealla valtakadulla kunnellaksemme edelleen kahden
hienon ystävämme keskustelua neljän: rotuhevosen vetämissä upeasti
koristetuissa vaunuissa.

"Hyvä, raikas tuuli tuolla ulapalla, Rafael -- hyvä
vehnälaivoillekin."

"Joko ne ovat lähteneet?"

"Jo -- miksi niin? Ensimmäisen laivueen lähetin kolmisen päivää sitte
ja loput valmistautuvat tänään matkalle."

"Vai niin -- hm --. Ette ole siis kuullut mitään Heraklianuksesta?"

"Heraklianuksesta? Kautta -- pyhimysten; mitä minun vehnälaivani
kuuluvat Afrikan käskynhaltijaan?"

"Oh, ei mitään. Eihän se ole minun asiani. Hän vain menee
kapinoimaan... Mutta johan olemmekin ovellanne."

"Menee mitä?" Orestes kauhistuneena kysyi.

"Kapinoimaan ja Roomaa valloittamaan."

"Hyvä jumalat -- Jumala, tarkotan! Uusi kiusankappale! Käykää sisään
ja kertokaa kaikki surkuteltavalle prefekti-orja-paralle -- puhukaa
hiljaa, taivaan tähden! Toivoakseni eivät nuo palvelijaroistot
kuulleet sanojanne."

"Helppohan on heittää heidät kanavaan, jos olisivat kuulleet", Rafael
huomautti ivallisesti seuratessaan kiihottunutta prefektiä käytävien
läpi.

Orestes parka ei pysähtynyt ennenkuin saapui muutamaan pieneen
sisäkammioon. Hän kehotti juutalaista istumaan sisään, lukitsi oven,
heittäytyi nojatuoliin, laski kätensä polvilleen ja istui etunojassa
Rafaeliin tuijottaen kasvoillaan hassunkurinen kauhun ja avuttomuuden
ilme.

"Kertokaa minulle kaikki mitä asiasta tiedätte. Kertokaa paikalla!"

"Olen teille kertonut kaikki mitä tiedän", vastasi Rafael istuutuen
rauhallisesti sohvaan ja leikitellen jalokivillä koristetulla
tikarillaan. "Ajattelin, luonnollisesti, että te olitte salaisuuden
perillä. Muuten en olisi sanaakaan siitä virkkanut. Eihän se ole
minun asiani."

Oresteella, kuten kaikilla heikoilla ja hekumallisilla luonteilla --
roomalaisilla etenkin -- virtaili petoeläimen verta suonissaan -- ja
se puhkesi esiin.

"Kuolema ja kadotus! Sinä häpeämätön moukka -- orja -- sinä otat
itsellesi liian suuria vapauksia! Tiedätkö mikä mies minä olen, sinä
kirottu juutalainen! Puhu suusi puhtaaksi, taikka, kautta keisarin
kypärän, minä kärvennän sinusta totuuden tulikuumilla raudoilla!"

Rafaelin kasvoille levisi itsepäinen ilme, mikä osotti, että
isiltäperitty juutalaisveri yhä virtaili väärentymättömänä hänen
suonissaan ulkopuolisesta uusplatoonilaisesta välinpitämättömyydestä
huolimatta; ja hänen hymyssään oli tyyntä ja kylmää vakavuutta hänen
vastatessaan:

"Silloin olisitte te, arvoisa hallitsijani, ensimmäinen ihminen
maailmassa, joka olisi pakottanut juutalaisen sanomaan tai tekemään
jotain vastoin tahtoansa."

"Sen saamme nähdä", Orestes kiljasi. "Tänne, orjat!" Ja hän löi
raivoisasti käsiään yhteen.

"Tyyntykää, teidän ylhäisyytenne", puhui Rafael nousten seisoalleen.
"Ovi on lukossa, moskiittiverkko on ikkunan edessä ja tämä tikari
on myrkytetty. Jos minulle jotain tapahtuu, loukkaatte te kaikkia
juutalaisia rahanlainaajia, ja kolmen päivän sisällä teitä kohtaa
sangen tukala kuolema. Meidän sopimuksemme Mirjamin tavarasta on
silloin mennyt myttyyn, te olette kadottanut hauskimman seuramiehenne
ja jättänyt sekä omanne että maakunnan raha-asiat sangen surkeaan
tilaan. Miten paljon parempi olisikaan siis teille rauhassa istuutua
ja kuulla filosofin lailla ja kuten Hypatian oikean oppilaan sopii,
kaikki mitä minulla on sanottavaa eikä vaatia miestä kertomaan
sellaista jota hän ei todellakaan tiedä."

Haettuaan silmillään turhaan ympäri huonetta pakopaikkaa oli Orestes
kaikessa hiljaisuudessa jälleen istuutunut tuolilleen; ja kun
orjat koputtivat ovelle, oli hän jo niin paljon saanut takaisin
filosofityyneyttään että hän pyysi orjia tuomaan tulisien rautojen
asemasta viiniä ja pikareja.

"Äh, te juutalaiset", hän virkkoi koettaen lyödä asian leikiksi.
"Samoja piruja ihmishahmossa näytte olevan, jollaisina Titus oppi
teidät tuntemaan!"

"Aivan samoja, arvoisa prefekti. Mutta asiaan, joka kieltämättä
onkin tärkeä -- pakanoille ainakin. Heraklianus on todellakin
kapinahankkeissa. Hän on varustanut sotalaivaston matkalle Ostiaan
[vanhan Rooman satamakaupunki], jättänyt omat vehnälaivansa
lähettämättä ja aikoo pyytää teitä tekemään samoin, näännyttääkseen
siten nälkään Ikuisen kaupungin, goottineen, senaattoreineen,
keisareineen ja muineen. Myönnyttekö te tuohon hänen vaatimattomaan
pyyntöönsä, riippuu luonnollisesti teistä itsestänne."

"Ja se taas suureksi osaksi hänen aikeistaan."

"Luonnollisesti. Eihän voi toivoa, että te ryhtyisitte -- jätämme
pois sen ruman sanan -- ellei siitä olisi teille vastaavaa hyötyä."

Orestes oli vaipunut syviin mietteisiin.

"Luonnollisesti ei", hän viimein virkkoi, melkein huomaamattaan.
Ja sitte hän äkkiä, peläten puhuneensa itsensä pussiin kuohahtaen
katsahti juutalaiseen.

"Mutta ken takaa, ettei tämä kaikki ole teidän kirottuja
konnankoukkujanne? Kertokaa mistä tuon kaiken olette saanut tietää,
taikka kautta Herkuleen (nyt hän jo oli kokonaan unhottanut olevansa
kristitty) -- kautta Herkuleen ja kahdentoista jumalan, minä --"

"Elkää käyttäkö moista filosofille sopimatonta puhetapaa. Tietojeni
lähde oli sangen yksinkertainen ja luotettava. Hän on keskustellut
lainasta Karthagon rabbiinien kanssa. He olivat joko pelkureita tai
kuuliaisia alamaisia taikka molempia eivätkä myöntäneet. Hän ymmärsi
-- kuten kaikki viisaat hallitsijat ymmärtävät, kun vain suovat
itselleen aikaa -- ettei maksa vaivaa maanitella juutalaista ja
kääntyi minun puoleeni. Minä en koskaan lainaa rahaa, sillä se ei ole
filosofillista; mutta minä neuvoin hänet Mirjamin luo, joka ei pelkää
ryhtyä kauppoihin itse pirunkaan kanssa. Saiko hän siltä rahaa tai
ei, sitä en tiedä, mutta sen voin sanoa teille, että meillä on hänen
salaisuutensa -- ja nyt se on teilläkin; ja jos tarkempia tietoja
haluatte, niin se mummo vanhus, josta keinottelut ovat yhtä mieluisia
kuin falernolaiset viinit, on ne teille antava."

"Kun kaikki ympäri käy, niin olettekin te oikea tosiystävä."

"Tietysti. Ettekö nyt tällä tavoin saanut tietää totuutta paljon
helpommin ja mukavammin kuin jos olisitte panneet pari likaista
orjaa kärventämään ja pieksämään minua ja siten tehnyt minulle
kunnia-asiaksi olla kertomatta teille muuta kuin valetta? Siinähän
jo Ganymedes tuo viiniä parhaiksi tyynnyttääksenne hermojanne ja
saadaksenne ennustajan lahjat... Hyvien neuvojen jumalattarelle,
isäntäni! Mitä viiniä tämä on?"

"Oikeata syyrialaista tulta ja hunajaa; neljätoista vuotta vanhaa
ensi viininkorjuuaikana, kunnon Rafael! Ulos, Hypokorisma!
Katsokaapa, ettei se häpeämätön nulikka jää kuuntelemaan. Ne
peijasivat minut maksamaan hänestä kaksituhatta kultakolikkoa
pari vuotta sitten; hän oli niin komea -- sanoivat hänen vasta
kolmeatoista tavottelevan -- ja alusta alkaen on hän valanut sappea
jokapäiväiseen elämääni ja nyt hänessä jo alkaa olla parturille
työtä. Tuota noin -- mitähän käskynhaltija oikeastaan tavottelee?"

"Palkkaansa Stilikon murhaamisesta."

"Mitä, eikö Afrikan yliherruus jo riitä?"

"Arvelen hänen laskevan sen kolmena viime vuonna tekemiensä
palvelusten korvaukseksi."

"No niin, pelastihan hän Afrikan Roomalle."

"Ja samalla Egyptinkin. Voitanee pitää myöskin teidän, yhtä hyvin
kuin keisarinkin, olevan hänelle jonkunlaisessa velassa."

"Ystävä hyvä, velkani ovat liian monet voidakseni ajatella maksaa
niistä ainoatakaan. Mutta minkä hän palkkiokseen haluaa?"

"Purppuran."

Orestes säpsähti ja vaipui sitte mietteisiinsä. Rafael istui hetken
häntä katsellen.

"Sallinette, ylhäinen isäntäni, minun nyt poistua? Olen sanonut
teille kaiken sanottavani; ja jollen heti joudu kotia aterialle, minä
tuskin ennättänen ennen auringonlaskua etsiä Mirjam käsiini teitä
varten ja selvittää pikku asiamme hänen kanssaan."

"Odottakaa. Suuriko on hänen sotavoimansa?"

"Jo neljäkymmentä tuhatta, kerrotaan. Ja nuo donatistilaisroistot
ovat yhtenä miehenä hänen puolellaan, jos vain hän saa haalituksi
kokoon rahaa, millä vaihtaa heidän lyijypäiset keppinsä hyvään
teräkseen."

"Hyvä, saatte mennä... Vai niin. Sadalla tuhannella se olisi tehty",
hän itsekseen puhui Rafaelin kumarrellen poistuessa. "Hän ei saa
niitä kokoon. Eikä tiedä sentään; sillä miehellä on Juliuksen pää. Hm
-- tuo Attalus tyhmyri puhui Egytin yhdistämisestä Länsi-Roomaan...
Eikä hullumpi ajatus olekaan. Mikä tahansa on parempi kuin kuulua
tylsäjärkisen lapsen ja kolmen tekopyhän mummon vallan alle. Joka
päivä pelkään heidän julistavan minut pannaan jostain loukkauksestani
Pulkerian siveyttä vastaan."

... "Heraklian Rooman keisarina... ja minä herra ja valtijas meren
tällä puolen... ja donatistilaiset taas usutettuina oikeauskoisten
kimppuun, tehdäkseen kaikessa rauhassa toisistaan lopun... ei enää
Kyrillon vakoiluja ja juoruja Konstantinopoliin... Eipä hulluimpaa...
Mutta toisekseen... siitä olisi niin paljon vaivaa!"

Näin sanoen Orestes meni kolmanteen lämpimään kylpyynsä sinä päivänä.



3 Luku.

GOOTIT.


Kaksi päivää nuori munkki meloen lipui nopeasti alas Niiliä.
Kaihoten katseli hän, miten kaupunki kaupungin, kylä kylän
perästä jäi hänen taakseen. Hän seurasi niitä silmillään kunnes
rantatöyryt peittivät ne taakseen, ja vaivasi aivojaan arvailemalla,
minkälaisilta nuo komeat rakennukset ja puistot lähempää katsoen
näyttäisivätkään ja minkälaista elämää nuo sankat ihmisparvet
viettivät, jotka tunkeilivat satamissa ja päättömänä jonona kävelivät
tai ajoivat pitkin kumpaakin rantaa korkealla kulkevia teitä.
Hän vältti huolellisesti kaikkia vastaan tulevia aluksia rikkaan
tilanomistajan tai kauppiaan kultaa hohtavasta huvijahdista heikkoon,
tyhjien tynnörien kannattamaan lauttaan saakka, jota kuletettiin
suistomaan markkinoilla myytäväksi. Silloin tällöin tapasi hän
seurueen munkkeja vetämässä nuottaa jossain tyynessä lahdelmassa
tai matkalla vesitietä luostarista toiseen. Hän puhutteli heitä,
mutta kaikki, mitä hän heiltä sai tietää, oli, että Aleksandrian
kanava oli vielä monen päivänmatkan päässä. Noilla yksitoikkoisilla
korkeilla saviperäisillä rantatörmillä sulkulaitoksineen ja
vesirattaineen, palmuja taatelimetsikköineen ei näyttänyt ollenkaan
olevan loppua. Loppumattomilta näyttivät hänestä myöskin nuo
hiekkasärkät ja mutakummut, jotka tarkalleen edellisten kaltaisina
seurasivat toinen toistaan. Jokaisella niistä näkyi vesirajassa
rivi hirrenmöhkäleitä ja kiviä, joiden hän lähemmäksi tultuaan
huomasikin olevan päivänpaisteessa lojuvia krokodiilejä ja nukkuvia
pelikaaneja. Hänen silmänsä kaipasivat ahtaaseen näköalaan väsyneinä
erämaan äärettömyyttä, ne kaipasivat noiden kaukaisien vuorien
kaareilevaa vyötä, jonka hän lapsuudestaan asti oli nähnyt joka aamu
salaperäisenä ilmestyvän itäiselle taivaanrannalle ja iltasin yhtä
salaperäisenä sinne jälleen häviävän, ja jonka takana oli kokonainen
ihmemaailma, elefantit ja lohikäärmeet, satyyrit ja ihmissyöjät --
niin, ja itse feenixlintu. Hänen väsyneet ja kaihoisat ajatuksensa
kääntyivät sisäänpäin, itsetutkisteluun, ja Arseniuksen viimeiset
sanat muistuivat uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä. "Oliko
kutsumus hengestä vai lihasta?" Miten päästä siitä selville? Hän
halusi nähdä maailman... se voi olla lihallista. Mutta sittekin;
hän halusi käännyttää maailman... eikö se ollut henkistä? Eikö
hänen tehtävänsä ollut jalo? Hän ikävöi työtä, pyhyyttä, vieläpä
marttyyrikuolemaa, jos se vain tuli leikkaamaan poikki kaikkien
kiusausten gordilaisen solmun ja yhdellä iskulla auttaisi hänet --
hän aavisti, että se sen tekisi -- kunniakkaasti ja turvallisesti
pois tuosta maailmasta, johon hän ei vielä ollut jalkaansa astunut,
ja siten säästäisi häneltä sanomattoman paljon tuskaa ja vaivaa...
Hänen sydäntänsä kouristi turvaton yksinäisyys, joka oli hänen
edessään ja jota hän ei vielä ollut kokenut. Mutta arpa oli heitetty!
Alas virtaa, yhä eteenpäin hänen täytyi, kuulipa hän sitten hengen
tai lihan kutsua. Oi, olisipa edes tuntikauden vielä saanut nauttia
rakkaan Lauran rauhaa ja nähdä ympärillään rakkaat vanhastaan tutut
kasvot!

Muutamassa joen polvekkeessa ilmestyi äkkiä hänen eteensä loistava
pursi. Siinä oli asestettuja ja outoihin, muukalaisiin pukuihin
puettuja miehiä, jotka meluten ahdistivat jotain suurta, vedessä
olevaa esinettä. Keulassa seisoi jättiläiskokoinen mies. Oikeassa
kädessään heilutti hän väkäkeihästä ja vasemmassa piti hän köyttä,
johon kuuluva keihäs oli upotettu muutaman metrin päässä ähkyvän ja
vääntelehtivän, suunnattoman suuren virtahevon verestä punertavaan
kylkeen. Aluksen perässä seisoi vanha harmaahapsinen sotakarhu,
joka, airot molemmissa käsissään, piti venhettä aina päin petoon
sen äkillisistä ja rajuista liikkeistä huolimatta. Kun se milloin
päättömästi syöksi suoraan virran poikki, läiskähti samassa
silmänräpäyksessä parikymmentä airoa veteen, ohjaten pedon jälkeen.
Kaikki olivat innokkaassa touhussa. Ei siis ihme, että uteliaisuus
sai Filammonin lähestymään purtta melkein sen vierelle ennenkuin hän
huomasi, että sieltä peräkannelta, koristetun aurinkokatoksen alta
kymmenkunta paria raukeita, mustia silmiä tarkasteli vuoroin miesten
pyydystystä, vuoroin häntä. Käärmeitä! -- ne supattivat, hymyilivät,
tuon tuostakin somasti huudahtivat ja pudistivat hohtavia kutriaan
ja kultaisia kaulanauhojaan ja heilauttelivat ohuita pukujaan, vain
muutaman metrin päässä hänestä! Sävähtäen tulipunaiseksi, hän ei
itsekään tiennyt mistä syystä, tarttui hän airoonsa yrittäen paeta
viettelystä... Mutta miten olikaan, koettaessaan vapautua noiden
säkenöivien silmien lumouksesta hän unohti kaiken muun. Virtahepo oli
huomannut hänet ja haavoistaan raivostuneena syöksi se nyt suoraa
päätä viattoman palkoveneen kimppuun. Heittokeihään köysi kietoutui
hänen vartalonsa ympärille ja silmänräpäyksessä oli hän ja hänen
henterä ruuhensa kumossa, ja hirviö, kauhea kita ammollaan, hänen
vierellään valmiina nielasemaan vedessä ponnistelevan miehen.

Onneksi oli Filammon, vastoin munkkien tapaa, ahkera kylpijä, ja
ui kuin vesilintu. Pelkoa hän ei ollut koskaan tuntenut ja kuten
muillekin Lauran asukkaille, oli kuolema hänelle ollut lapsuudesta
asti niin jokapäiväisenä tutkistelun aineena, että se oli kaiken
kammottavaisuutensa kadottanut, silloinkin kun elämä näytti tuoreena
hänen eteensä avautuvan. Mutta munkki oli mies ja nuori mies, eikä
hänellä ollut halua kuolla kuin lammas, puolustautumatta. Tuossa
tuokiossa hän oli vapautunut köydestä, temmannut esiin lyhyen
puukkonsa, ainoan aseensa, ja notkeasti syrjään heittäytyen välttänyt
pedon hyökkäyksen. Hän kävi nyt takaa päin sen kimppuun, jakeli
sille tuimia iskuja, jotka, vaikka eivät olleetkaan syviä, kuitenkin
joka kerralla värjäsivät veden pedon verellä. Barbaarit karjuivat
ihastuksesta. Virtahepo kääntyi raivostuneena uutta vihollista
vastaan. Kerran vain loksahtivat sen jykevät leuvat ja tyhjä ruuhi
oli tuhansina sirpaleina. Mutta käännös oli sen turmio. Muukalaisten
pursi oli sen vieressä ja kun se paljasti leveän kylkensä iskulle
sieltä, syöksi jättiläisen jäntevä käsivarsi keihään suoraan sen
sydämeen ja kerran vavahtaen kellahti sinertävä hirviö kuolleena
kyljelleen.

Filammon parka! Hän yksin oli vaiti keskellä riemuhuutoja. Hän
uiskenteli surullisena muserretun papyros-ruuhensa ympäri... ei se
olisi enää hiirtäkään kannattanut. Hän katsahti kaihoten etäiselle
rannalle, aikoen pyrkiä sinne pakoon... muisti krokodiilit...
pyörsi taas takaisin... muisti sisilisko-silmät... krokodiilit hän
ehkä välttäisi, mutta kenpä naisista pelastuisi?... ja päättävästi
läksi hän uimaan rantaa kohti. Mutta äkkiä hänet pysäytettiin.
Venheen keula oli hänen edessään, joku ystävällinen barbaari heitti
sieltä nuoransilmukan hänen ympärilleen ja veti hänet ylös kannelle.
Iloinen seurue nauroi ja ylisteli häntä ja samalla ihmetteli, sillä
se oli otaksunut hänen empimättä turvautuvan heidän tarjoamaan apuun
eikä voinut ymmärtää miksi hän yritti heitä paeta.

Filammon silmäili ihmeissään omituisia isäntiään. He olivat
vaaleaveriset, pää ja kasvot pyöreäpiirteiset, poskiluut ulkonevat,
vartalo korkea ja jykevä, parta oli punertava, hiukset kellertävät
ja päälaella omituisesti yhteensidotut. Heidän pukunsa olivat
valmistetut puoleksi roomalaisista tai egyptiläisistä, puoleksi
ulkomaalaisista turkiksista. Lukemattomissa myrskyissä ja
taisteluissa ne olivat kuluneet ja nuhraantuneet, mutta niihin oli
runsaasti ja mauttomasti kiinnitetty jalokiviä, solkia ja kaulanauhan
tapaan yhteenliitetyitä roomalaisia rahoja. Ainoastaan perämiehellä,
joka oli tullut keulaan virtahepoa ihmettelemään ja auttamaan
sen nostamisessa näytti olevan päällään oikea ja koristelematon
kansallispuku, valkoset, hirvennahkakaistaleilla reunustetut
pellavasäärystimet, täytetty nahkahaarniska, karhunnahkaviitta, jonka
koristeina olivat vain saman eläimen kynnet ja hampaat ja reunuksena
harmaita suortuvia, jotka eivät voineet olla muita kuin ihmishiuksia.
Kieli, jota he puhuivat, oli Filammonille kokonaan käsittämätöntä,
mutta, meille sen ei tarvitse olla.

"Vankkatekoinen poika tuo, ja urmakka, Wulf, Ovidan poika",
jättiläinen sanoi sille ijäkkäälle uroolle, jolla oli
karhunnahkaviitta; "ja näkyy osaavan paremmin kuin sinä käyttää
nahkatamineita tässä uunikuumassa ilmastossa."

"Kannan esi-isäini pukua, Almarik Amaalilainen. Mikä Rooman
valloituksessa kelpasi, siinä kelvannee Asgaardkin löytää."

Jättiläinen, joka oli puettu kypärään, haarniskaan, ja senaattorin
jalkineihin -- aivankuin roomalainen sotilas-ja siviilipuku olisi
pantu sekasin hänen päälleen -- ja kaulassaan toistakymmentä
kultaketjua ja jokaisessa sormessa jalokiviä, kääntyi kärsimättömästi
naurahtaen pois puhujasta.

"Asgaard -- Asgaard? Jos sinulla on sellainen kiire päästä Asgaardiin
tätä hiekkamaahan kaivettua ojaa pitkin, niin parasta kai sinulle
olisi kysyä tuolta mieheltä, pitkältikö sinne vielä täältä on."

Wulf tarttui rauhallisesti hänen sanoihinsa ja teki munkille
kysymyksen, johon tämä ei kyennyt vastaamaan muuten kuin päätä
pudistamalla.

"Kysy häneltä kreikaksi, mies."

"Kreikka on orjien kieltä. Pane joku orja sitä puhumaan eläkä minua."

"Tänne, tytöt, joku teistä, Pelagia! Sinähän ymmärrät tuon miehen
puhetta. Kysy häneltä, pitkältikö on Asgaardiin."

"Sinun pitää puhutella minua kohteliaammin, ankara urooni", vastasi
vieno ääni aurinkokatoksen alta. "Kauneutta tulee pyytää eikä käskeä."

"Tule sitte oma oliivipuuni, minun gasellini, lotuskukkani, minun --
mikä se viimeinen hullutus taas olikaan, jonka minulle opetit -- ja
kysy tältä hieta-aavikon kesyttömältä pojalta kuinka pitkälti näistä
kirotuista, loppumattomista kaniinikoloista on Asgaardiin."

Aurinkokatos kohosi ja Filammonin eteen ilmestyi näky, jollaista hän
ei koskaan ennen ollut vielä nähnyt.

Mukavasti pehmeille patjoille ojentuneena, riikinkukon höyhenillä
vilvotettuna ja rubiineista ja topaaseista säkenöiden, loikoi
siellä noin kaksikolmatta kesää vanha nainen, jonka piirteet
olivat uhkeimman kreikkalaisen kaunottaren, ja jonka herkullisesti
ruskahtavan ihon alta kuulsi jokainen sinervä suoni. Hänen pienet,
paljaat untuvatyynyllä lepäävät jalkansa olivat kuin itse Afroditeen,
pehmeämmät kuin joutsenen rinta. Rintansa ja käsivarsiensa
pieninkin kaarevuus esiintyi selvänä ohuen harsopukunsa alta,
mutta alaruumista verhosi oranssinkarvainen silkkivaippa, johon
oli kirjailtu näkinkenkiä ja ruusuja. Hänen tumma tukkansa oli
huolellisesti levitetty päänaluselle ja järjestetty kullalla ja
jalokivillä sirotettuihin kiehkuroihin; hänen raukeat silmänsä
säihkyivät kuin timantit luolassa mustalla antimonilla tummennettujen
ja varjostettujen silmäluomien alta; hänen huulensa kaareutuivat,
luonnostaan tai tahallisesti, kuin herkeämättömään suuteloon.
Verkalleen hän kohotti toista hentoa kätöstään, täyteläiset huulet
hitaasti aukenivat ja puhtaimmalla ja sointuvimmalla Attikan
murteella hän sopotti jättiläismäisen rakastajansa kysymyksen
munkille. Hänen täytyi se toistaa ennenkuin nuorukainen irtautui
lumouksesta ja vastasi:

"Asgaard? Mikä Asgaard on?"

Kaunotar katsahti jättiläiseen pyytäen lisää määräyksiä.

"Kuolemattomien jumalien asuinpaikka", lisäsi soturi vanhus nopeasti
ja vakavasti neidolle.

"Jumalan asuinpaikka on taivaassa", Filammon sanoi kyselijälle
kääntäen katseensa pois noista välkkyvistä, viekottelevista ja
tutkivista silmistä.

Hänen vastauksensa ottivat vastaan suurella naurulla kaikki muut
paitsi päällikkö, joka vain kohautti olkapäitään.

"Voihan se yhtähyvin olla ylhäällä pilvissä kuin Niilin yläpäässä.
Luullakseni pääsemme sinne yhtä hyvin lentämällä, kuin tätä suurta
ojaa ylöspäin soutamalla. Kysy häneltä, Pelagia, mistä tämä joki
tulee."

Pelagia totteli ja seurauksena oli mitä hurjin sekasotku kaikista
niistä tuon salaperäisen satumaan mahdottomista ihmeistä, joista
vanhat munkit olivat kertoilleet Filammonille heidän yhteisillä
kävelyretkillään, ja niistä yhtä todenperäisistä saduista, joita
gootit olivat Aleksandriassa kuulleet. Ei ollut olemassa mitään
jota ei asetettu tuon joen yhteyteen. Se alkoi Kaukaasuksesta.
Missä oli Kaukaasus? Hän ei tiennyt. Paratiisissa, Intian
Etiopiassa -- Etiopian Intiassa. Missä ne olivat? Hän ei tiennyt.
Ei kukaan tiennyt. Sata ja viisikymmentä päivänmatkaa se juoksi
halki erämaiden, joissa ei elänyt muita kuin lentäviä käärmeitä ja
hirviöitä ja missä oli niin kuuma, että oikein jalopeurojen harjat
kärventyivät.

"Olisi siellä ainakin hauska metsästellä noiden lohikäärmeiden
keskellä", ivasi Smid, Trollin poika, seurueen aseseppä.

"Yhtä hauskaa kuin Torilla, kun sai verkkoon sen härän päällä
varustetun Midgaard käärmeen", Wulf sanoi.

Vielä sadan päivänmatkan päässä pitäisi Niilin kääntyä itään Arabian
ja Intian ympäri läpi metsien, jotka ovat täynnä elefantteja ja
koiranpäillä varustettuja naisia.

"Yhä parempaa ja parempaa, Smid!" myönnytti Wulf.

"Tuore liha olisi siellä halpaa, häh, Wulf prinssi?" Smid ivasi.
"Täytyy tarkastaakseni nuolenkärkiä."

-- -- Hyperborean vuorille asti, jossa vallitsee ikuinen yö ja
jossa ilma on höyheniä täynnä... Eli siis, yksi kolmas-osa Niilistä
tulee sieltä, toinen kolmasosa Etelän merestä yli Kuuvuorien,
missä ei kukaan ole käynyt, ja jälellä oleva kolmannes tulee siitä
maasta, missä feenixlintu elää eikä kukaan tiedä missä se on. Ja
sitten siellä ovat ne kosket ja tulvat -- ja -- ja -- ja putouksien
yläpuolella vain hiekkakumpuja ja raunioita täynnä perkeleitä niin
hirmuisen paljon perkeleitä... ja Asgaard... niin siitä ei kukaan
tiennyt mitään...

Seurueen naamat venyivät yhä pitemmiksi sitä myöten kuin Pelagia
heille kertomusta selitti taikka sekotti ja viimein jättiläinen iski
nyrkkinsä polviinsa ja vannoi pyhän valan, että Asgaard hänestä
nähden saisi lahota aina maailman loppuun asti, mutta hän vain ei
enää ottaisi askeltakaan Niiliä ylös.

"Kirottu munkki!" Wulf murahti. "Mitenpä moinen poika poloinen
sellaisista asioista tietäisi!"

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin se apina, se roomalainen
käskynhaltija?" Smid kysäsi.

"Oo, munkit tietävät kaikki", Pelagia sanoi. "He vaeltavat kymmeniä
ja satoja peninkulmia ylös virtaa ja kulkevat vihollisista ja
hirviöistä huolimatta läpi erämaiden, missä ei kukaan muu voisi
liikuskella, tai jos sinne menisi, tulisi paikalla hulluksi."

"Ah, ne rakkaat pyhät miehet! Sen vaikuttaa se siunattu
ristinmerkki!" huudahtivat yhdestä suusta kaikki tytöt hartaasti
itseään ristien ja pari innokkainta oli jo vähällä langeta polvilleen
Filammonin eteen hänen siunauksensa saadakseen, mutta jäivät
kumminkin paikoilleen, kun muistivat miten pakanallisen typeriä ja
arkoja heidän goottilaiset rakastajansa olivat sellaisissa asioissa.

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin prefekti? Oikein sanoit, Smid!
Luulen, että se prefekti lurjus peijasi meitä sanoessaan että Asgaard
oli vain kymmenen päivänmatkan päässä."

"Miksi?" Wulf kysyi.

"Syitä en koskaan ilmota. Mitä hyötyä olisi arvostani amaalina ja
Odinin poikana jos minun aina pitäisi selittää syyni kuin minkäkin
roomalaisen nurkkatuomarin? Minä sanon, että tämä munkki näyttää
luotettavalta mieheltä ja minä katson parhaaksi uskoa munkkia, ja
sillä hyvä."

"Älkää katsoko noin karsaasti minuun, Wulf prinssi; minä vakuutan,
ettei se ollut minun vikani; enhän minä voinut muuta sanoa kuin mitä
munkki minulle kertoi", Pelagia parka ehätti väliin.

"Ken sinuun karsaasti katsoo, kuningattareni?" karjasi amaali. "Käske
hänen tulla tähän eteeni, niin kautta Torin moukarin minä --"

"Eihän kukaan ole sinulle mitään puhunut, sinä tuhma rakkaani!"
vastasi Pelagia, joka aina pelkäsi riitaa. "Kukapa muu tässä olisi
vihainen kuin minä sinulle siitä, että sinä aina kuulet väärin ja
ymmärrät väärin ja sekotat asian! Minä teen toden uhkauksestani
karata luotasi Wulf prinssin kera, jos vain et ole hyvä minulle. Etkö
näe että koko seurue odottaa sinun pitävän heille puheen?"

Amaali nousi.

"Kuulkaa, Wulf Ovidan poika ja kaikki soturit! Jos me rikkauksia
haluamme, emme löydä niitä hiekkakummuista. Jos me naisia haluamme,
emme löydä näitä somempia lohikäärmeitten ja pirujen joukosta.
Elä mulkoile, Wulf. Ei kai sinua haluta naida joku niistä
koirankuonolaistytöistä, vai mitä? No niin; meillä on siis rahaa
ja naisia; ja jos urheilua kaipaamme niin onhan parempaa urheilua
tappaa miehiä, kuin tappaa petoja. Meidän on siis mentävä sinne,
missä on paras tilaisuus sellaiseen leikkiin ja sitä ei tarjoutune
tällä tiellä. Mitä sitte maineeseen ja muuhun sellaiseen tulee, --
vaikka sitä jo minulla on tarpeeksi-niin saavutamme sitä yllin kyllin
missä tahansa Välimeren rantamilla. Polttakaamme ja ryöstäkäämme
Aleksandria; nelisenkymmentä meikäläistä kykenee kyllä kahdessa
päivässä tappamaan kaikki nuo aasinratsastajat ja hirttämään tuon
vieraskielisen prefektin, joka narrasi meidät tänne turhan takia.
Elä pane vastaan, Wulf. Minä tiedän hänen vetäneen meitä kaikkia
nenästä, mutta sinä olit niin valmis uskomaan kaikki mitä hän sanoi,
että taivuin seuraamaan vanhempani neuvoa. Menkäämme takaisin;
lähettäkäämme kutsumaan joku heimolaisistamme meren tuolta puolen;
kutsukaamme vandaalit Espanjasta -- he kaikki lienevät jo saaneet
kyllikseen kirotusta Ataulfista -- Minä olen varottava heitä, kokoova
armeijan ja valloittava Konstantinopolin. Minusta on tuleva Augustus
ja Pelagiasta Augusta, sinusta ja Smidistä tulossa Cæsarit, ja
munkista teemme eunukkien päämiehen, häh? --taikka panemme johonkin
muuhun rauhalliseen toimeen; mutta kauemmaksi ylös tätä kirottua
kuumavesipuroa en lähde. Kysykää tytöiltänne, urooni, minä kysyn
omaltani. Naiset ovat ennustajia jok'ainoa."

"Kun eivät ole porttoja," Wulf itsekseen murisi.

"Olen kulkeva vaikka maailman loppuun sinun kanssasi, kuninkaani!"
Pelagia huokasi, "mutta Aleksandria on kieltämättä hauskempi paikka
kuin tämä."

Ukko Wulf hyppäsi rajusti pystyyn.

"Kuulkaa minua, Almarik Amaalilainen, Odinin poika, ja soturit muut!"

"Kun isäni Odinille uskollisuutta vannoivat ja jättivät valtakunnan
pyhille amaaleille, Aasajumalien pojille, niin mitä koski se
juhlallinen sopimus, jonka sinun ja minun isäni keskenään tekivät?
Eikö meidän pitänyt kulkea ja kulkea etelämmäksi ja etelämmäksi,
kunnes tulisimme Asgaardiin, kaupunkiin, missä Odin ikuisesti
asustaa, ja voisimme hänen käsiinsä luovuttaa koko maailman
kuninkuuden? Emmekö ole valaamme pitäneet? Emmekö ole amaaleille
uskollisina pysyneet? Emmekö jättäneet Ataulfia siksi ettemme balttia
tahtoneet seurata, kun vielä amaali löytyi meitä johtamaan? Emmekö
ole pysyneet uskollisina sinulle Aasojen poika?"

"Ei ole koskaan nähty Wulfin, Ovidan pojan, ystävää pettävän."

"Miksi sitte hänen ystävänsä pettää hänet? Miksi hänen ystävänsä
pettää itsensä? Jos bisoonihärkä heittäytyy maahan laiskottelemaan,
mikä silloin laumaa johtaa? Jos kuningassusi häipyy jäliltä, miten
lauma voi sillä pysyä? Jos Ynglingi unhottaa Asgaardin laulun, ken
sen uroille laulaa?"

"Laula itse jos haluttaa. Pelagia laulaa kyllin hyvin minulle."

Viipymättä otti kaunotar viittauksen varteen ja lauloi pehmeästi,
hiljakseen ja unisesti:

    "Päästä purjeet, laske laiva luisumaan,
    Tyynen virran viedä hiljaa aalloillaan.
    On lyhyt elon tie -- se lepohon kun vie,
        Nukkuos rinnallani!"

"Mitä siihen sanot, Wulf?" huudahtivat useat äänet.

"Kuulkaa Asgaardin laulua, te goottilaiset soturit! Eikö Almarik
kuningas sitä rakastanut? Enkö laulanut sitä hänelle Cæsarien
palatsissa kunnes hän vannoi, niin kristitty kuin olikin, lähtevänsä
etelään pyhää kaupunkia etsimään? Ja kun hän meni Valhallaan ja
laivat kärsivät haaksirikon Sicilian rannalla ja Ataulf balttilainen
kääntyi takaisin kuin laiska koira ja nai roomalaisten tyttären, jota
Odin vihaa, ja vaelsi takaisin pohjoiseenpäin, Galliaan, enkö siellä
Messinassa laulanut teille kaikille Asgaardin laulua siksi kuin te
vannoitte seuraavanne amaalia läpi tulen ja veden, kunnes löytäisimme
Odinin kartanot ja hän itse omalla kädellään ojentaisi meille
simasarven? Kuulkaa se nyt uudelleen, goottilaiset soturit!"

"Ei sitä laulua!" amaali karjasi tukkien korvansa molemmilla
käsillään. "Tahdotko taas saada meidät verenhimoisiksi pedoiksi juuri
kun olemme alkaneet lauhtua ja käsittää mitä varten elämä on meille
annettu?"

"Kuulkaa Asgaardin laulua! Eteenpäin Asgaardiin, goottilaiset sudet!"
huusi muuan. Kaikki tahtoivat nyt saada äänensä kuuluviin.

"Emmekö jo seitsemän vuotta ole vaeltaneet ja taistelleet?"

"Emmekö ole juoneet verta siksi paljon, että se riittää tyydyttämään
Odinin kymmeneenkin kertaan? Jos hän meitä tarvitsee, tulkoon itse
meitä johtamaan?"

"Vetäkäämme edes vähän henkeä ennenkuin uudelleen lähdemme
liikkeelle."

"Wulf [= susi] prinssi on nimensä kaltainen eikä väsy koskaan,
hänellä on talvisuden jalat allaan, mutta eihän niitä siltä meillä
tarvitse olla."

"Ettekö kuulleet, mitä munkki sanoi? Emme koskaan pääse niiden
koskien ohi."

"Tukkikaamme ensin suu siltä akalta ja selvittäkäämme sitten asia
keskenämme", Smid sanoi hyökäten ylös penkiltä, missä hän siihen asti
oli istunut. Hän tempasi toiseen käteensä kirveen ja tarttui toisella
Filammonin kurkkuun. Silmänräpäys vielä, ja munkin taival olisi ollut
lopussa.

Ensi kertaa elämässään Filammon tunsi vihamiehen otteen ruumiissaan
ja outo tunne valtasi hänet soturin kanssa kamppaillessaan. Hän
tarttui vasemmalla kädellään vastustajansa kohotettuun ranteeseen ja
oikealla hänen vyöhönsä ja alkoi ilman mitään erityistä tarkotusta
ottelun, joka, kumma kyllä, kävi hänelle suorastaan mieluisaksi.

Naiset itkien pyysivät rakastajiaan erottamaan taistelijat, mutta
turhaan.

"Ei toki mistään hinnasta! Suora ottelu ja kaunis katsella! Vedä
pitkät koipesi takaisin, Ito, taikka saat molemmat niskaasi! Oikein
Smid, elä käytä puukkoa! Ne menevät yli laidan! Kautta kaikkien
Valkyyrien, ne ovat kellellään! -- ja Smid alla!"

Niin se olikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luulivat katselijat
Filammonin vääntävän irti kirveen vastustajansa kädestä. Mutta
kaikkien ihmeeksi hän hellittikin otteensa, irroitti voimakkaalla
punalluksella itsensä vastustajastaan ja rauhallisesti istuutui
entiselle paikalleen. Omatunto oli pistänyt häntä verenhimosta, joka
oli hänessä kuohahtanut tuntiessaan vastustajansa allansa.

Katselijat ällistyivät perin pohjin. He olivat pitäneet aivan
luonnollisena, että hän olisi muitta mutkitta musertanut voitetun
vastustajansa kallon. Se oli tapaus, jota he luonnollisesti olisivat
syvästi valittaneet, mutta jota he kunniallisina miehinä eivät
olisi millään tavoin estäneet. Enintään olisivat he lohdutuksekseen
toverinsa kuolemasta nylkeneet voittajan elävänä, "kaivertaneet
hänet verikotkaksi", tai keksineet jonkun muun juhlallisuuden, joka
osottaisi heidän suruaan ja tuottaisi kuolleen sielulle lohdutusta.

Smid nousi ylös, kirves kädessään, ja katsahti ympärilleen -- kai
nähdäkseen mitä muut häneltä nyt odottivat. Hän yritti kohottamaan
aseensa lyöntiin... Filammon katsoi häntä istualtaan tyynesti
kasvoihin... Soturivanhuksen silmät sattuivat joenrantaan, joka nyt
nopeasti kulki heidän ohitsensa, ja kun hän siitä näki heidän toden
teolla soluvan taas alas virtaa, ilman että yritettiinkään sitä
estää, hän laski kirveen kädestään ja istuutui tyynesti entiselle
paikalleen, hämmästyttäen siten katselijoita yhtä paljon kuin
Filammonkin.

"Viisi minuuttia komeata ottelua, eikä ketään tapettu! Se on
häpeällistä!" joku huudahti. "Verta meidän täytyy nähdä, ja
mieluummin sinun, munkki herra, kuin parempiesi", -- ja hän kävi
Filammon paran kimppuun.

Hän lausui seurueen mielipiteen. Kamppailu oli herättänyt heissä
uinuvan pedon ja heidän täytyi nyt saada verta. Yhtenä miehenä
ponnahtivat he pystyyn ja kaataen Filammonin selälleen ryhtyivät
keskustelemaan tappotavasta. Heissä ei ollut kelttien tai
egyptiläisten raivoa, vaan juttelivat he asiasta teutooneille
ominaisella tyyneydellä ja ilkamoivalla julmuudella.

Filammon tyytyi ääneti kohtaloonsa -- jos tyytymisellä on mitään
tekemistä sen mielentilan kanssa, kun oudot ja ihmeelliset
yllätykset saattavat ihmisen niin kokonaan pois tasapainosta, että
kummallisimmatkin teot ja kohtalot tuntuvat luonnollisilta. Hänen
äkkipikainen lähtönsä Laurasta, se uusien ajatusten ja tekojen
maailma, johon hän oli joutunut, ne oudot toverit, joiden seuraan
hän oli sekaantunut, olivat irroittaneet hänet niin täydellisesti
entisistä kiinnekohdistaan, että mitä tahansa saattoi nyt hänelle
tapahtua. Hänellä, joka oli luvannut, ett'ei koskaan katsoisi
naiskasvoihin, hänellä oli nyt, syistä, joille hän ei mahtanut
mitään, seuranaan kokonainen laivalastillinen tuon hyljittävimmän
sukukunnan hyljittävimpiä olennoita. Ja kun se pahin nyt kerran
oli tapahtunut, täytyi kaiken muun, mikä tapahtuisi, olla pahinta
parempaa. Sitäpaitsi, hän oli lähtenyt maailmaa näkemään -- ja tämä
kai oli yksi sen puolia. Niin hän päätti nähdä sen, ja nauttia
menettelynsä hedelmät.

Ja varmasti hän seuraavassa tuokiossa olisikin saanut nauttia niistä
jollain niin kamalalla tavalla, ettei siitä voi mainitakaan; mutta
kun syntisilläkin naisilla on sydän rinnassaan, huudahti Pelagia:

"Almarik! Almarik! Elä salli heidän! En voi kestää sitä!"

"Soturit ovat vapaita miehiä, kultaseni ja tietävät mikä sopii. Ja
mitäpä moisen nulikan elämä sinulle merkitsee?"

Ennenkuin hän ennätti estää, oli Pelagia hypännyt pystyyn ja
tunkeutunut keskelle julmien miesten nauravaa piiriä.

"Säästäkää häntä! Säästäkää hänet minun vuokseni!" hän parkasi.

"Ai, ai, ihana impi, elä keskeytä soturien toimia!"

Silmänräpäyksessä Pelagia tempasi vaipan ympäriltään ja heitti sen
Filammonin päälle. Seisoen siinä, kauniin vartalonsa pieninkin piirre
selvästi ohuen ja harvan harsoverhon alta näkyvänä, hän lausui:

"Yrittäköön se, ken uskaltaa, koskea häneen tämän vaipan alta --
vaikka se onkin safraninvärinen!"

Gootit peräytyivät... Pelagiaa itseänsä kohtaan heillä ei ollut
enempää kunnioitusta kuin muillakaan. Mutta sinä hetkenä hän ei
ollut Aleksandrian pahin portto, vaan nainen, ja isiltäperitylle
naisenkunnioitukselle uskollisina he katsahtivat hänen leimuaviin
silmiinsä, joissa jalo osanottavaisuus ja suuttumus ja myös naisen
pelko kuvastui, -- ja he vetäytyivät ulommaksi kuiskaillen keskenään.

Hetkisen vielä näytti epävarmalla, voittaisiko hyvä vai paha, kun
Pelagia tunsi raskaan käden olallaan ja taakseen katsoessaan näki
Wulfin, Ovidan pojan.

"Mene paikallesi, kaunis nainen! Miehet, minä vaadin pojan itselleni.
Smid, anna hänet minulle. Hän on sinun. Sinä olisit voinut hänet
surmata, jos olisit tahtonut, mutta sinä et tahtonut; eikä kukaan
muukaan saa sitä tehdä."

"Anna hänet meille, Wulf prinssi. Emme ole nähneet verta moneen
päivään!"

"Olisitte saaneet nähdä sen jokena juoksevan, jos teillä olisi ollut
päätä lähteä eteenpäin. Poika on minun ja uljas poika hän onkin. Hän
on juuri pannut soturin allensa ja säästänyt hänen henkensä; ja me
teemme hänestä soturin palkinnoksi."

Ja hän nosti munkin jaloilleen.

"Sinä olet nyt minun. Pidätkö tappelusta?"

Filammon ei ymmärtänyt kieltä, jolla häntä puhuteltiin, eikä voinut
kuin pudistaa päätään. Mutta jos hän olisi ymmärtänyt, ei hän olisi
voinut puhtaalla omallatunnolla vastata kieltävästi.

"Hän pudistaa päätään! Hän ei pidä siitä! Hän on pelkuri! Antakaa
hänet meille!"

"Minä olen kuninkaita kaatanut silloin kuin te sammakoita
ammuskelitte!" Smid huudahti. "Kuulkaa minua poikani! Lurjus käy
alussa kovasti kiinni, mutta otteensa höltyy kohta, sillä hänen
verensä pian kuumenee ja pian jäähtyy. Uljaan miehen ote käy sitä
vankemmaksi mitä kauemmin hän pitää kiinni, sillä Odinin henki tulee
hänen päällensä. Minä tunsin tämän pojan kouran kurkussani; ja
hänestä tulee mies; ja minä teen hänestä miehen. Me voimme kumminkin
käyttää häntä nyt heti hyödyksemme; antakaa hänelle airo."

"No niin", Filammonin uusi suojelija virkkoi, "voihan hän yhtä hyvin
soutaa meitä, kuin me häntä; ja jos kerran meidän on mentävä lehmän
kuolemaa kohti ja Heelin manalaan, niin mitä pikemmin sinne menemme,
sitä parempi."

Ja miehet asettuivat jälleen airojensa ääreen ja Filammonille
annettiin yksi niistä. Hän hoiti sitä sellaisella voimalla ja
kätevyydellä, että hänen äskeiset kiusaajansa, jotka huolimatta
satunnaisesta murha-innostaan, olivat pohjaltaan hyväluontoisia,
kunniallisia miehiä, taputtivat häntä selkään ja kehuskelivat häntä
yhtä sydämmellisesti kuin he äsken olisivat kiduttaneet hänet
kuoliaaksi. Kaikki, jotka eivät olleet airoissa käsin, menivät sitte
keulaan tarkastelemaan äsken tappamaansa petoa. He tunnustelivat
sitä päästä pyrstöön asti, työnsivät päänsä sen kitaan, koettelivat
puukkojaan sen kylkeen ja vertailivat sitä kaikkiin samanlaisiin
ja erilaisiin petoihin, joita he olivat nähneet. He nauroivat ja
osottelivat elukkaa toisilleen ilkamoiden ja lapsellisesti ihmetellen
kuin parvi koulupoikia. Lopuksi Smid, joka oli seurueen neromies,
ratkaisi vertaileva-eläintieteellisen kysymyksen huudahtaen:

"Hitto vieköön! Nyt tiedän mitä se enimmin muistuttaa. Se on
kuin yksi niitä suuria, sinertäviä luumuja, joista kaikki saimme
vatsataudin ollessamme leirillä puutarhoissa Ravennan luona!"



4 Luku.

MIRJAM.


Eräänä aamuna samalla viikolla Hypatian suosikkiorja astui peloissaan
hänen huoneeseensa.

"Se vanha juutalaisnainen, neiti -- se akka, joka viime aikoina on
niin usein kurkistellut tuolta muurinjuurelta -- pilkisti eilisiltana
sisään ja oli meidät kaikki mielipuoliksi säikäyttää. Me kaikki
sanoimme, että hänellä jos kellään, on kateen silmä --"

"No, mitä hänestä?"

"Hän on siellä alhaalla ja tahtoo puhua kanssanne. Ei siltä, että
minä hänestä välittäisin; minulla on taikakaluni -- kai teilläkin on?"

"Tuhma tyttö! Ne, jotka ovat perehtyneet, kuten minä, jumalien
salaisuuksiin, voivat henkiä uhmata ja niitä hallita. Luuletko, että
Pallas Atheenen suosikki alentuisi taikoja tekemään. Lähetä hänet
luokseni!"

Tyttö poistui heittäen emäntäänsä katseen, josta ilmeni kunnioitusta
mutta samalla epäluuloa hänen ylpeätä vakuutustaan kohtaan. Kun hän
palasi, tuoden Mirjamin mukanaan, pysytteli hän vaatimattomasti eukon
takana, välttääksensä noita sisiliskonsilmiä, jotka hänet olivat
niin pahanpäiväisesti pelottaneet, ja siten päästäkseen liiaksi
koettelemasta taikakalunsa voimaa.

Mirjam astui sisään ja edeten paikallaan istuvan ylpeän naisen eteen,
kumarsi lattiaan asti, mutta ei kumminkaan hetkeksikään ottanut
katsettaan Hypatian kasvoilta.

Hänen naamansa oli ryppyinen ja luiseva, huulet olivat paksut ja
teräväpiirteiset ja niissä kuvastui omituinen sekotus voimaa ja
aistillisuutta. Mutta mikä hänessä heti veti Hypatian huomion
puoleensa ja vastoin tahtoa sen vangitsi, se oli tuo kuiva, säihkyvä,
sysimusta silmäpari, joka kultarahoilla koristettujen hiussuortuvien
välistä tuijotti harmahtavien kulmakarvojen alta. Hypatia ei voinut
kääntää katsettaan pois noista silmistä ja hän punastui ja tunsi
sangen epäfilosofista suuttumusta selvään huomatessaan, että akka
tahtoi hänen juuri niihin katsovan ja tuntevan niiden omituista
vaikutusta.

Hetken vaitiolon jälkeen Mirjam veti poveltaan kirjeen ja uudelleen
syvään kumartaen ojensi sen Hypatialle.

"Keneltä tämä on?"

"Kai sen kirje itse sanoo teille, kaunis, onnellinen, teräväjärkinen
neito", akka vastasi matelevasti ja mielistelevästi. "Mitenpä vanha
juutalaisparka ylhäisten salaisuuksista tietäisi."

"Ylhäisten?" --

Hypatia katsahti sinettiin, jolla silkkinauha oli kirjeen ympärille
kiinnitetty. Se oli Oresteen ja hänen oli käsialakin... "Merkillistä,
että hän moisen sanantuojan valitsi! Mikä sanoma sellaista
salaperäisyyttä vaati?"

Hän kutsui sisään orjattaren:

"Anna tämän naisen odottaa etuhuoneessa", käski hän.

Mirjam poistui takaperin, syvään kumarrellen.

Kun Hypatia katsahti kirjeen yli nähdäkseen oliko hän yksin, huomasi
hän tuon ilkeän katseen yhä olevan häneen suunnattuna, ja naisen
kasvoilla oli ilme, joka häntä puistatti ja pöyristytti, ilman että
hän käsitti syytä siihen.

"Mikä hullu minä olenkin. Mitäpä mokoma akka minuun kuuluisi? Mutta
nyt kirjeeseen."

"Jaloimmalle ja ihanimmalle filosofian opettajattarelle, Atheenen
lemmikille, hänen oppilaansa ja orjansa lähettää tervehdyksen." -- --

"Orjani! Eikä mitään nimeä!"

"On olemassa niitä, jotka ovat sitä mieltä että Honoriuksen
lemmikkikana, joka kantaa Ikuisen kaupungin nimeä, höystyisi paremmin
uuden hoitajan hoivissa, ja Afrikan käskynhaltijan ovat kuolemattomat
jumalat ja hän itse määränneet nyt kaitsemaan Cæsarien kanatarhaa --
ainakin niin kauan kuin Ataulf ja Placidia ovat poissa. On olemassa
myöskin niitä, jotka ovat sitä mieltä, että Numidian jalopeura ja
Egyptin krokodiilit voitaisiin hänen poissaollessaan pakottaa ikeen
alle, ja että maatila, jota sellainen pari kyntäisi ja joka ulottuisi
Niilin ylimmistä putouksista Herkuleen pylväihin asti, viehättäisi
filosofiakin. Mutta niin kauan kuin kyntäjällä ei ole nymfiään, on
Arkadia epätäydellinen. Mitäpä Dionysos olisi ilman Arianea, Ares
ilman Afroditeetä, Zeus ilman Heraa? Artemiillakin on Endymionsa;
Atheene yksin on aviotta, mutta vain siksi, että Hefaistos oli liian
karkea kosia. Sitä ei ole hän, joka nyt Atheenen edustajalle tarjoaa
tilaisuuden jakaa se, mikä hänen viisautensa avulla olisi mahdollista
saavuttaa, mutta ilman sitä olisi mahdoton. _Fonanta sunetoisin_.
Onko tuo tähänasti voittamaton Eros nyt kadottava jaloimman otuksen,
mitä kohti hän koskaan on jousensa ojentanut?..."

Jos Hypatian kasvot äsken juutalaisakan tuikean katseen edessä
olivat kalvenneet, palasi niille nyt puna sitä nopeammin, rivi
riviltä lukiessaan merkillistä kirjettä. Lopuksi hän, rutistaen sen
kädessään, nousi ja kiiruhti viereiseen kirjastohuoneeseen, missä
Theon istui kirjojensa ääressä.

"Isä, tiedätkö mitään tästä? Katso, mitä Orestes on minulle rohjennut
lähettää katalan juutalaisakan kautta!" -- Ja hän levitti kirjeen
isänsä eteen, ja jäi kärsimättömänä odottamaan. Ylpeys ja suuttumus
kuohui hänessä. Vanhus luki kirjeen hitaasti ja tarkkaavaisesti ja
katsahti sitten ylös, eikä sen sisällys näyttänyt vaikuttaneen häneen
vastenmielisesti.

"Mitä isä?" Hypatia vähän nuhtelevasti kysyi. "Etkö sinäkin tunne
sitä loukkausta, joka on tyttäreesi suunnattu?"

"Rakas lapseni", vanhus mietteissään vastasi, "etkö älyä, että hän
tarjoaa sinulle --"

"Ymmärrän, mitä hän minulle tarjoaa, isä. Afrikan kuningaskunnan.
Minun pitäisi laskeutua tieteen kukkuloilta tutkistelemasta sen
muuttumattomia ja sanoin selittämättömiä ihanuuksia, alas maallisen,
jokapäiväisen elämän rumille pelloille ja maatiloille. Minun pitäisi
ruveta valtiollisten keinottelijoiden kätyriksi ja tuon matelevan
rahvaan syntien ja valheitten ja pyyteitten välikappaleeksi! Ja
palkinto, minkä hän minulle tarjoo -- minulle, puhtaalle, vapaalle
neidolle -- on -- hänen kätensä! Pallas Atheene! Etkö punastu lapsesi
kera?"

"Mutta lapseni -- lapseni -- kokonainen valtakunta --"

"Voisiko koko maailmankaan kuninkuus korvata kadotettua
itsekunnioitustani ja ylpeyttäni? Säästäisikö se poskeni häpeän
punasta joka kerta kun muistaisin kantavani inhottavaa ja alentavaa
vaimon nimeä. Olla miehen omaisuus ja hänen nukkensa -- mukautua
hänen oikkuihinsa -- kantaa hänen lapsiaan -- kuluttaa itseni
vaimon vastenmielisissä tehtävissä -- ei enää voida kunnioittaa
itseään puhtaana ja itsetietoisena vaan joka hetki muistaa, ettei
kauneutenikaan enää olisi Atheenen rakkaudestaan minulle antama
todistus vaan miehen leikkikalu! Ja sellaisen miehen! Irstas,
sydämetön hekumoitsija, joka vuosikausia on hakenut seuraani vain
noukkiakseen jäännökset jumalien juhla-aterioilta ja käyttääkseen ne
sitte omiin alhaisiin, maallisiin tarkoituksiinsa. Olen rohkaissut
häntä liiaksi -- minä turhamielinen hupakko! Ei, teen vääryyttä
itselleni! Se oli vain siksi että ajattelin -- kuvittelin, -- että
hänen läsnäolonsa herättäisi rahvaassa kunnioitusta kuolemattomien
jumalien asiaa kohtaan ja lisäisi niiden vaikutusvoimaa. Olen
koettanut maallisilla polttoaineilla lisätä tulta taivaallisten
alttareille! Ja tämä nyt on ansaittu palkkani! Minä kirjoitan hänelle
paikalla, maksan loukkauksen loukkauksella, käytän hänen omaa,
sopivaa sanansaattajaansa!"

"Taivaan nimessä, tyttäreni! Isäsi tähden, -- minun tähteni, Hypatia;
-- oma ylpeyteni, iloni, ainoa toivoni, -- sääli harmaita hiuksia!"

Ja vanhus heittäytyi hänen jalkojensa juureen syleillen rukoilevasti
hänen polviaan.

Hän nosti hellästi isänsä ylös, kietoi kauniit käsivartensa hänen
ympärillensä ja painoi hänen päänsä valkoista olkapäätään vasten.
Vuolaat kyyneleet helmeilivät hänen silmistään vanhuksen harmaille
hapsille, mutta hänen suunsa oli jäykkä ja päättäväinen.

"Ajattele ylpeyttäni -- minun mainettani oman maineesi vuoksi --
ajattele minua... Ei itseni vuoksi! Tiedät, etten itsestäni välitä!"
vanhus nyyhkytti. "Mutta kuolla nähden sinut hallitsijattarena!"

"Ellen minä ensin kuolisi lapsivuoteeseen, isä, kuten kuolee moni
nainen, joka on ollut kyllin heikko antautuakseen orjaksi ja
alistuakseen tuskiin, jotka vain orjille sopivat."

"Mutta -- mutta", vanhus hoki vaivaten hämmentyneitä ajatuksiaan
keksiäkseen jonkun syyn, joka olisi siksi kaukana luonnollisuudesta
ja terveestä järjestä, että se vaikuttaisi hänen kauniiseen
haaveilijaansa-. "Mutta ajattele jumalien asiaa! Mitä sen hyväksi
saisitkaan aikaan!... Muista Julianusta!"

Hypatian kädet hervahtivat äkkiä alas. Niin; todellakin! Ajatus
välähti hänen aivoissaan viehättävänä ja samalla pelottavana.
Lapsuuden unelmat muistuivat nopeasti selvinä hänen mieleensä.
Temppelejä -- uhreja -- pappeja -- kouluja -- museoita! Mitä hän
saisikaan aikaan! Mitä hän tekisikään Afrikan hyväksi! Saisipa hän
vain kymmenisen vuotta pitää valtaa kädessään, niin tuo vihattu
kristityn nimi olisi unohdettu ja Atheenen mahtava, norsunluuhun ja
kultaan kaiverrettu kuvapatsas vartioisi tyynenä ja voitonriemuisena
pakanallisen Aleksandrian satamia -- Mutta hinta!

Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja katkeriin kyyneliin herahtaen
poistui hitaasti huoneeseensa koko ruumiinsa vavahdellessa
sisällisestä taistelusta.

Vanhus katsoi huolestuneena ja hämillään hänen jälkeensä ja seurasi
sitten empien häntä. Hän istui pöytänsä ääressä kasvot käsien
varassa. Vanhus ei uskaltanut häiritä häntä. Kaiken sen hellyyden,
viisauden ja hurmaavan kauneuden lisäksi, joista vanhuksen sydän joka
päivä nautti, uskoi hän tyttärensä omaavan ne yliluonnolliset lahjat
ja voimat, jotka tämä niin häikäilemättä väitti itsellään olevan. Ja
hän jäi seisomaan ovipieleen katsellen tytärtään ja rukoillen kaikkia
jumalia ja haltijoita Atheenesta aina hänen suojelushenkeensä asti,
että ne muuttaisivat päätöksen, jota vastaanpanemaan hän oli liian
heikko ja hyväksymään taas liian järkevä.

Viimein oli taistelu ohi ja Hypatia kohotti katseensa, joka oli
jälleen kirkas, tyyni ja juhlallinen.

"Olkoon niin. Kuolemattomien jumalien vuoksi -- taiteen, tieteen
ja tiedon ja filosofian vuoksi -- Olkoon niin. Jos jumalat uhria
vaativat, olen minä heidän käytettävänään. Jos Kreikan laivasto
ei nytkään voi neitsyttä uhraamatta laskea voittaen ja sivistäen
ulapalle, panen minä kaulani alttiiksi uhripuukolle. Isä, elä enää
kutsu minua Hypatiaksi, vaan Iphigeniaksi!"

"Ja minäkö olisin Agamemnon?" vanhus kysyi koettaen
ilonkyyneleittensä keskeltä leikkiä laskea. "Sinä kai pidät minua
kovin julmana isänä; mutta --".

"Säästä minua isä -- olen sinua säästänyt."

Ja Hypatia ryhtyi kirjoittamaan vastaustaan.

"Olen hyväksynyt hänen tarjouksensa -- vaikka ehdollisesti. Ja
siitä, onko hänellä rohkeutta täyttää tuo ehto tai ei, riippuu --
Elä kysy, mikä se on. Kun Kyrillos on kristityn rahvaan johtaja,
voi olla parempi sinulle, isä, että voit kieltää tietäväsi mitään
vastaukseni sisällöstä. Tyydy siihen. Olen vastannut niin, että jos
hän menettelee niinkuin sinä tahtoisit hänen menettelevän, menettelen
minä niinkuin sinä tahtoisit minun menettelevän."

"Ethän vain ole ollut liian äkkipikainen. Ethän vain ole vaatinut
häneltä jotain, jota hän yleisen mielipiteen vuoksi ei uskalla
julkisesti tunnustaa mutta jonka hän kyllä sallisi sinun tekevän kun
kerran --"

"Olenpa niinkin. Jos minun täytyy uhriksi antautua, vaadin, että
uhripappi ainakin on mies eikä mikään heittiö ja tuuliviiri. Jos
hän uskoo kristittyjen uskontoon, puolustakoon hän sitä väitöksiäni
vastaan, sillä sen tai minun täytyy kukistua. Jos hän ei usko --
kuten luulenkin -- niin lakatkoon valheessa elämästä ja syytämästä
suustaan häväistyksiä kuolemattomia kohtaan, häväistyksiä, joita
hänen sydämensä ja järkensä paheksuu!"

Ja hän kutsui jälleen orjattarensa, antoi hänelle kirjeen
sanaakaan virkkamatta, sulkeutui huoneeseensa ja koetti syventyä
Plotinus-tutkimuksiinsa. Mutta mitäpä merkitystä metafysikan
pilventakaisilla haaveiluilla oli hänelle näissä inhimillisten
tunteitten todellisissa ristiriidoissa? Mitä hyödyttivät nuo
määrittelyt siitä miten yksityiset sielut kehittyvät yhdestä
yhteisestä, kun hänen oman sielunsa oli yksin ja omalla
vastuullaan täytynyt tehdä niin vaikea päätös? Tai mitä hyödytti
kirjoitella kynällä ja musteella kauniita sanoja korkeimman
Järjen muuttumattomuudesta, kun hänen oman järkensä oli henkensä
edestä täytynyt taistella epäilyksien pimeällä, myrskyisellä ja
rannattomalla merellä? Voi miten suuremmoiselta, selvältä ja
loogilliselta kaikki olikaan näyttänyt vielä puolen tuntia sitte.
Ja miten kumoamattomasti hän oli eri päätelmien kautta todistanut,
ettei pahaa ollut olemassa -- että paha oli vain hyvän alhaisempi
muoto, yksi sen suuren hengen lukemattomista tuotteista, joka ei
voinut erehtyä eikä muuttua. Tuo muoto oli vain niin omituinen ja
salaperäinen, että se herätti vastenmielisyyttä kaikissa muissa
paitsi filosofeissa, jotka olivat oppineet näkemään sen haaran,
mikä tuon näöltään karvaan hedelmän yhdisti siihen täyskelpoiseen
alkujuureen, josta se oli versonut. Kykenikö hän tässäkin näkemään
tuon haaran -- ymmärtämään jotain yhteyttä olevan puhtaan ja
korkeimman Järjen ja tuon irstaan ja roistomaisen Oresteen
mielistelyjen välillä? Eikö tämä ollut puhdasta pahaa, pahaa, jossa
ei ollut tippaakaan olleesta, olevasta tai tulevasta hyvästä?...

Totta kyllä että hän voisi kaikesta huolimatta säilyttää henkensä
puhtaana; hän uhraisi vain alhaisen ruumiinsa ja jalostaisi
itseuhrinsa kautta sieluansa. -- -- -- Mutta eikö tämä juuri lisäisi
uhrin kammottavaisuutta, tuskallisuutta ja pahuutta -- tuota ainakin
hänelle mitä todellisinta pahuutta, jota ei voinut olemattomaksi
selittää? Ja kumminkin jumalat sitä vaativat! Olivatko he tässä
oikeudenmukaiset ja armeliaat? Sopiko heidän arvolleen kiduttaa
häntä, heidän viimeistä, uskollista papitartaan? Vaativatkohan he
sitä? Eikö sitä jumalilta vaatinut joku vielä heitä korkeampi olemus,
jonka ilmauksia, välikappaleita ja leikkikaluja he vain olivat?
-- Tai vaatiko siltä uhria vielä sitäkin korkeampi olemus -- joku
nimetön, järkähtämätön kohtalo, jonka uhreja olivat Orestes ja hän
ja koko taivas ja maa, joita väistämätön pyörre laahasi avuttomina,
toivottomina kohti kullekin määrättyä päämaalia? -- Ja hänelle oli
tämä määrätty! Sitä ajatusta ei jaksanut kestää, se huimasi päätä.
Ei, hän ei tahtonut totella! Hän panisi vastaan! Prometheun lailla
hän uhmaisi kohtaloa, katsoisi sitä silmästä silmään, tuli mikä tuli!
Ja hän hypähti pystyyn pyytääkseen kirjeensä takaisin... Mirjam oli
mennyt ja hän heittäytyi lattialle ja itki katkerasti.

Eikä hän varmastikaan olisi tyyntynyt, jos olisi nähnyt Mirjam
vanhuksen kiiruhtavan likaiseen kotiinsa juutalaiskorttelissa,
avaavan ja lukevan siellä kirjeen, ja sinetöivän sen jälleen
niin taitavasti ettei terävinkään silmä olisi voinut huomata
muutosta. Ja vielä vähemmin hän olisi tyyntynyt jos olisi kuullut
keskustelun, joka tapahtui Oresteen palatsin kesähuoneessa, mainitun
korkea-arvoisen valtiomiehen ja Rafael Aben-Ezran välillä. He
loikoivat vastatusten kumpikin leposohvallaan ja arpapelin ääressä
kuluttivat vastausta odotellessaan pitkiksi venyviä hetkiä.

"Taas kaksoset! Te olette paholaisen kanssa liitossa, Rafael!"

"Siitäpä näyttää", Rafael vastasi pyyhkäisten kultakolikot
taskuunsa...

"Milloin luulette sen akan palaavan?"

"Kun on lukenut läpi teidän kirjeenne ja Hypatian vastauksen."

"Lukenut ne?"

"Tietysti. Ette kai luule hänen olevan niin typerä, että kulettaisi
sanaa, tietämättä mitä se merkitsee? Elkää suuttuko;: ei hän juorua.
Hän antaisi vaikka toisen noista hehkuvista hiilistä, joita hän
silmikseen nimittää, saadakseen asian onnistumaan."

"Minkä vuoksi?"

"Teidän ylhäisyytenne kyllä sen älyää, kun vastaus saapuu. Siellä hän
onkin; kuulen askelia käytävässä. Mutta lyödäänpä vetoa ennenkuin he
tulevat sisään. Minä panen kaksi yhtä vastaan siitä, että Hypatia
vaatii teitä kääntymään pakanaksi."

"Mistä lyödään vetoa? Neekeripojista?"

"Mistä vain haluatte."

"Olkoon menneeksi. Sisään, orjat!"

Hypokorisma astui nyrpeän näköisenä sisään.

"Se juutalaisraivotar on tuolla ulkona kirje kädessään ja on niin
häpeämätön, ettei anna minun tuoda sitä sisälle."

"Tuo sitte akka sisään. Pian!"

"Mitähän varten sitte minä täällä olen, jos teillä on salaisuuksia,
joita minä en saisi tietää" mutisi nokkaviisas orja.

"Tahdotko saada sinisiä piirtoja noille valkoisille kupeillesi, sinä
apina?" Orestes ärjäsi. "Jos haluttaa, niin nahkapiiska riippuu
tuossa valmiina."

"Pannaanpa hänet pariksi tunniksi tuohon polvilleen pöydäksemme",
Rafael virkkoi, "kuten ennen tapasitte armenialaisille tytöille
tehdä."

"Ahaa, vieläkö sen muistatte? Kai muistatte myöskin, miten ne
barbaaripapat rupesivat murisemaan ja minun täytyi lopuksi
ristiinnaulita heistä muutamia? Se oli vasta elämää se! Minä rakastan
noita syrjäpaikkoja, joissa ei kukaan turhia utele; mutta täällähän
on kuin eläisi Nitrian munkkien keskellä. Siinähän Canidia tuleekin!
Ah, vastaus? Anna se tänne, sinä välittäjien kuningatar!"

Orestes luki -- ja hänen naamansa piteni.

"Olen voittanut, vai?"

"Ulos orjat. Varokaa kuuntelemasta!"

"Olen siis voittanut?"

Orestes lykkäsi kirjeen hänelle ja Rafael luki:

"Kuolemattomat jumalat eivät kärsi mitään puolinaista jumaloimista;
ja hänen, joka haluaa käyttää hyväkseen heidän papittarensa neuvoja,
tulee muistaa, etteivät he anna papittarelleen minkäänlaisia
vihjauksia, ennenkuin heidän maineensa on saatettu entiseen
loistoonsa. Jos hän, joka halajaa päästä Afrikan herraksi, uskaltaa
polkea tuon vihatun ristin jalkainsa alle ja luovuttaa Cæsareumin
niille, joiden palvelukseen se rakennuttiin, jos hän uskaltaa
suullaan ja teoillaan julkisesti julistaa halveksumisensa, jonka
hänen aistinsa ja järkensä jo ovat hänessä synnyttäneet tuota
nykyajan raakaa taikauskoa kohtaan, silloin hän olisi osottanut
olevansa mies, jonka rinnalla olisi kunnia työskennellä, jotain
uskaltaa ja kuollakin suuren asian puolesta. Mutta siksi -- --"

Ja siihen loppui kirje.

"Mitä nyt tehdä?"

"Ottakaa hänet sanoistaan kiinni."

"Taivas varjelkoon! Minut julistetaan pannaan! Ja -- ja -- minne
minun sieluni joutuu?"

"Minnepä se muutenkaan joutunee", Rafael vastasi silmää räpäyttämättä.

"Tarkotatte -- -- tiedän, miten te kirotut juutalaiset luulette
käyvän kaikille muille paitsi itsellenne. Mutta mitä maailma sanoisi?
Minä luopio! Ja Kyrillon ja kansan silmien edessä! Minä en uskalla;
sen sanon suoraan!"

"Eihän kukaan ole teitä pyytänyt uskosta luopumaan."

"Miten -- mitä? Mitä nyt sanoittekaan?"

"Minä pyysin teitä lupaamaan. Ei, tapahtuisi ensi kerran, ettei
ennen naimista annettuja lupauksia sitten jälestäpäin niin pilkusta
pilkkuun täytettäisi."

"En uskalla -- tuota, en tahdo luvata. Alan jo epäillä, että tämä
on vain joku juutalaiskujeistanne, joilla tahtoisitte saada minut
loukkaamaan kristityitä, joita vihaatte."

"Voin vakuuttaa halveksivani koko ihmiskuntaa liian syvästi
voidakseni ainoatakaan ihmistä vihata. Miten välinpitämätön koko
asiasta olin ehdottaessani teille tätä aviokauppaa, ette koskaan tule
tietämään; ja minä tulisinkin kehumaan itseäni, jos siitä kertoisin.
Mutta kyllä teidän toden totta täytyy jotain uhrata voittaaksenne
se tyttöhupakko. Kun teillä olisi hänen syvämietteisyytensä ja
uskaliaisuutensa apunanne, vetäisitte te aivan varmaan vertoja sekä
roomalaisille että byzantilaisille ja gooteille. Ja mitä hänen
kauneuteensa tulee -- niin hänellä on kuoppanen ranteen sisäpuolella,
juuri siinä missä hänen pieni viehkeä kätensä alkaa, joka vastaa
kaikkea muuta lihaa ja verta koko Aleksandriassa."

"Kautta Jupiterin! Tehän ihailette häntä niin suuresti, että minusta
tuntuu, kuin olisitte itse häneen rakastunut. Miksi te ette nai
häntä? Minä teen teistä pääministerin ja silloin on meillä hänen
neronsa käytettävänämme tarvitsematta vaivata itseämme hänen
haaveiluillaan. Kautta kahdentoista jumalan! Jos te hänet naitte ja
autatte minua, teen minä teistä mitä vain haluatte."

Rafael nousi ylös ja kumarsi lattiaan asti.

"Teidän korkea-arvoisuutenne aivan painaa minut maahan suopeudellaan.
Mutta minä vakuutan teille, että kun tähän asti olen välittänyt
ainoastaan omista harrastuksistani, ei voida toivoa, että nytkään
antautuisin toisten avustajaksi, vaikkapa te olisittekin tuo
avustettava."

"Suoraa puhetta!"

"Aivan niin; ja sitä paitsi, kenen tahansa minä nainenkin, tulee hän
sekä käytännöllisesti että teoreettisesti olemaan minun yksityistä ja
ainoastaan itselleni kuuluvaa omaisuutta... Ymmärrättekö?"

"Taas selvää puhetta!"

"Aivan niin; ja puhumattakaan kolmannesta syystä, siitä nimittäin,
ettei hän ehkä haluaisikaan minua ottaa, pyydän saada huomauttaa,
ettei olisi ollenkaan suotavaa, että maailma puhuisi minulla,
alamaisella, olevan viisaamman ja kauniimman vaimon kuin teillä,
hallitsijalla, ja vielä lisäksi vaimon, joka ensin olisi hylännyt
mainitun hallitsijan korkean tarjouksen."

"Kautta Jupiterin! Hän on täydellä todella hylännyt tarjoukseni!
Mutta sitä hän tulee katumaan! Hullu olinkin kun sen ollenkaan tein!
Mitä hyötyä henkivartijoista on, jos ei tahtoansa saisi täytetyksi?
Jos hyvät keinot eivät auta, niin kyllä huonot! Minä noudatan hänet
heti paikalla!"

"Korkea-arvoisin majesteetti -- se ei onnistu. Ette näy tuntevan
sen naisen päättäväisyyttä. Ruoskat ja tuliset raudat eivät häneen
vaikuta, eivät ainakaan elävänä; ja kuolleena ei hänestä teille ole
minkäänlaista hyötyä, mutta Kyrillolle kyllä suurikin."

"Miten niin?"

"Hän on mitä suurimmalla mielihyvällä kääntävä koko jutun
aseeksi teitä vastaan. Hän tulee selittämään, että neito kuoli
marttyyrikuoleman pyhintä katodista ja apostoolista uskontoa
puolustaessaan, panemaan toimeen ihmeitä hänen ruumisarkkunsa ääressä
ja niiden voimalla hautaamaan teidät palatsinne raunioihin."

"Kyrillos saa siitä kuulla joka tapauksessa ja se on toinen pulma,
johon olette minut saattanut, te vehkeilevä hirtehinen! Ja tyttö
tulee kehuskelemaan ympäri kaupungin että minä olen tehnyt hänelle
naimatarjouksen mutta että hän on nähnyt hyväksi hyljätä se!"

"Hän on liian viisas siten menetelläkseen. Hänellä on älyä
tarpeeksi ymmärtääkseen, että jos hän sen tekisi, ilmoittaisitte
te kristityille mitkä ehdot hän teille pani, ja huolimatta siitä
että hän niin syvästi halveksii lihallista ulkokuortaan, ei hänellä
ole ollenkaan halua päästä siitä joutumalla kristittyjen munkkien
kappaleiksi revittäväksi; mikä muuten sangen otaksuttavasti kaikessa
tapauksessa lieneekin hänen loppunsa, kuten hän itsekin surullisina
hetkinään tunnustaa!"

"Mitä neuvotte sitten minut tekemään?"

"En kerrassaan mitään. Antaa sen profeetallisen hengen haihtua
hänestä pois mikä päivässä tai parissa tapahtuneekin, ja sitte -- en
tunne silloin ollenkaan naisluonnetta, ellei hän tingi vähän omasta
hinnastaan. Uskokaa pois, että huolimatta kaikesta sanomattomuuksien
ihailemisestaan ja tunnottomuudestaan ja seitsemännen taivaan
kuunvalosta, josta täällä Aleksandriassa niin paljon ilveillään --
on valtaistuin Hypatia Velhollekin liian makea syötti hyljittäväksi.
Jättää hyvä koskematta on hyvä ohje, mutta jättää paha koskematta on
vielä parempi. Ja nyt vielä yksi veto ennen kuin eroamme ja tällä
kertaa kolme yhtä vastaan. Jos ette ryhdy toimiin puoleen ettekä,
toiseen, lähettää hän omasta alotteestaan teitä noutamaan ennenkuin
kuukausi on umpeen kulunut. Kaukaasialaisista muuleista? Olkoon
menneeksi."

"Olette te sittekin parhain neuvonantaja mitä prefekti paralla voi
olla. Jos minulla vain olisi sellainen yksityisomaisuus kuin teillä,
ottaisin vain rahat ja antaisin asioiden kulkea omia teitään."

"Se onkin oikea, menestyksellinen hallitustapa. Orjanne pyytää
nyt saada jättää hyvästi. Elkää unhottako vetoamme. Kai syötte
päivällistä kanssani huomenna?"

Rafael poistui kumarrellen.

Jättäessään prefektin asunnon, huomasi hän Mirjamin toisella puolen
katua, nähtävästi odottamassa. Heti kun hän näki tulijan, läksi
hän liikkeelle näyttämättä ollenkaan huomanneensa häntä. Vasta kun
Rafael kääntyi toiselle kadulle riensi hän luo ja tarttui hänen
käsivarteensa.

"Uskaltaako se narri?"

"Kuka ja mitä?"

"Tiedät mitä tarkoitan. Vai luuletko, että Mirjam vanhus kuljettaisi
kirjeitä ottamatta selville mitä ne sisältävät? Luopuuko hän uskosta?
Kerro! Minä vaikenen kuin muuri!"

"Se narri on löytänyt vanhan koinsyömän omantuntoriekaleen jostain
sydämensä sopukasta, eikä uskalla."

"Kirottu konna! Ja minä kun jo suunnittelin sellaisen kaappauksen!
Minä olisin vuoden kuluessa lakaissut pois kaikki kristityt koirat
koko Afrikasta. Mitä se mies pelkää?"

"Helvetin tulta!"

"Mutta sinne hän joutuu joka tapauksessa, mokoma matelija!"

"Jo hänelle viittailin siihen suuntaan niin hienosti kuin osasin,
mutta kuten kaikilla muilla ihmisillä, on hänelläkin erikoinen halu
päästä sinne omia teitään."

"Hirtehinen! Kenen nyt löydän? Voi jos Pelagialla olisi koko
ruumiissaan niin paljon älyä kuin Hypatialla on pikkusormessaan, niin
korottaisin hänet ja hänen goottinsa Cæsarien valtaistuimelle. Mutta
--"

"Mutta hänellä on viisi aistia ja juuri sen verran älyä, että osaa
niitä käyttää, hä?"

"Elä häntä siitä moiti, sitä pikku sydänkäpyä!"

"Minä olen häneen kaikesta huolimatta ihastunut. Aivan se lämmittää
vanhaakin verta kun näkee miten perinpohjaisesti hän ymmärtää
ammattinsa ja miten hän siitä nauttii, aivan kuin oikea Eevan tytär
konsanaan."

"Hän onkin ollut onnistunein kasvattisi, äiti. Sinä, voitkin hänestä
ylpeillä."

Vanha akka nauraa hyrisi hetkisen itsekseen ja kääntyen sitte äkkiä
Rafaeliin virkkoi:

"Kas tässä! Lahja sinulle." Hän veti esiin loistavan sormuksen.

"Miksi sinä, äiti, minulle aina lahjoja kannat? Vasta kuukausi
sitte sinä lähetit minulle tämän myrkytetyn tikarin."

"Miksipä en -- miksipä en? Miksi ei juutalainen antaisi lahjoja
juutalaiselle? Ota tämä vanhan vaimon sormus!"

"Mikä komea opaali!"

"Niin, niin, opaali se todella on! Ja aivan kuin Salomonin oikea
sormus; nimikin siihen on piirretty, jota ei hevillä lueta. Ota se,
sanon minä! Ken tahansa sitä kantaneekin, hänen ei tarvitse pelätä
tulta, rautaa, myrkkyä eikä naissilmiä."

"Eikö sinunkaan silmiäsi, vai?"

"Ota se, sanon minä!" ja Mirjam tarttui hänen käteensä ja työnsi
väkisin sormuksen hänen sormeensa. "Kas niin! Nyt olet turvassa. Ja
nyt kutsu minua jälleen äidiksi. Minä pidän siitä. En tiedä miksi,
mutta minä pidän siitä. Ja -- Rafael Aben-Ezra -- elä naura minulle
äläkä nimitä minua akaksi ja velhoksi, kuten tapasi on. En siitä
välitä, kun muut niitä nimityksiä käyttävät, olen tottunut niihin.
Mutta kun sinä sen teet, tekee mieleni survaista tikari sydämeesi.
Sen vuoksi annoin sinulle tikarin. Kannoin sitä ennen kupeellani ja
minua pelotti, että jonakin kauniina päivänä joutuisin kiusaukseen
käyttää sitä, kun tulin ajatelleeksi, miten kauniilta ja tyyneltä
kuolleena näyttäisit ja miten onnellinen sielusi olisi Abrahamin
sylissä katsellen niitä matelijoita, jotka siellä alhaalla ikuisesti
paistuvat helvetin tulessa. Elä naura minulle, sanon minä, eläkä pane
vastaan! Voi käydä niin, että minä jonakin päivänä teen sinusta
keisarin pääministerin. Minä voin sen tehdä, jos vaan haluan."

"Taivas varjelkoon", Rafael nauraen huudahti.

"Elä naura! Katsoin viime yönä tähdistä kohtaloasi ja minä tiedän,
ettei sinulla ole ollenkaan naurun syytä. Suuri vaara uhkaa sinua ja
voimakas kiusaus. Ja jos sinä sen myrskyn kestät, voi sinusta tulla
kamariherra, pääministeri, keisari, mitä vain haluat. Ja sinusta on
tuleva -- kautta neljän pääenkelin -- sinusta on tuleva!"

Ja vanha nainen hävisi muutamaan syrjäkujaan jättäen hämmästyneen
Rafaelin yksikseen.

"Mooses ja profeetat! Aikooko tuo vanha rouva naida minut? Mitähän
tässä perin laiskassa ja itsekkäässä persoonallisuudessa, joka minun
nimeäni kantaa, lienee sellaista, mikä niin runollisia tunteita
herättää? Kas niin, Rafael Aben-Ezra, sinulla on nyt Bran-koirasi
lisäksi vielä yksi ystävä tässä maailmassa ja siis yksi kiusa
lisää, sillä ainahan ne ystävät odottavat, että heidän ystävyytensä
ja ystäväntyönsä ja muut sellaiset asianomaisella tavalla heille
palkitaan. Onkohan se vanha rouva ehkä jostain lapsenryöstöstä
joutunut pulaan ja haluaa nyt minun vaikutustani, päästäkseen siitä
pois? -- -- -- Vielä kilometri tätä uunikuumaa taivalta, ennenkuin
kotiini pääsen!... Täytyy kai ottaa ajopelit tai kantotuoli tai
jokin sellainen ensi asemalta... ja ajaja, joka äsken on syönyt
sipulia... Mutta tietystikään en saa minkäänlaisia kulkuneuvoja,
ennenkuin olen kotini luona. Oi sinä jumalainen eetteri, kuten
Prometeus sanoo, ja te kevytsiipiset tuulet, (toivoisin nyt niiden
edes vähän puhaltavan) milloin tämä kaikki loppuukaan? Kolme ja
kolmekymmentä vuotta olen jo kiusautunut tässä hullujen ja roistojen
Baabelissa; ja kun minulla on näin inhottavan hyvä terveys, joka ei
salli luuvalon eikä vatsakouristustenkaan minuun tarttua, täytynee
minun vielä toiset kolmekymmentäkolme vuotta kärsiä täällä... Minä en
tiedä mitään, en välitä mistään enkä toivo mitään; enkä edes viitsi
pistää reikää itseeni, että sekin pieni älymäärä, mikä minussa on,
vuotaisi ulos ja minä saisin nähdä jotakin, joka todella näkemistä
ansaitsee, ja toimittaa älypahaselleni jotakin, mikä todella
olisi toimittamisen arvoista -- ellei elämä haudan tuolla puolen
osottautuisi aivan yhtä typeräksi kuin täälläkin... Milloinhan tämä
kaikki loppuu ja minä pääsen Abrahamin syliin -- tai jonkun muun
kunhan vaan en naisen!"



5 Luku.

PÄIVÄ ALEKSANDRIASSA.


Sillä välin oli Filammon goottineen yhä liukunut myötävirtaan. He
sivuuttivat toisen toisensa perästä ikivanhoja kaupunkeja, jotka nyt
olivat kuihtumassa, ja kanavan suita, jotka, kuten edellisetkin,
nyt olivat roomalaisten sorto- ja kiskomispolitikan vaikutuksesta
nopeasti rappeutumassa samoin kuin ne pellotkin joita ne kastelivat.
Eräänä iltana saapui venhe lopulta suureen Aleksandrian kanavaan.
Yön aikana meloivat he yli Mareotisjärven syvyyksien, joissa tähdet
kiiluen tuikkivat, ja seuraavan aamun sarastaessa huomasivat olevansa
keskellä maailman suurimman merisataman lukemattomia mastoja ja
meluisia laivasiltoja. Muukalaisten kirjavat parvet, kaiken maailman
kielten surina, suunnattomat kauppatavara- ja vehnäkasat, jotka
kuivassa ilmassa olivat taivasalla, Roomaan lähtevien jyvälaivojen
muodottoman suuret rungot, jotka monikerroksisina törröttivät
korkeina kuin uivat palatsit, taampana sisäsataman rakennukset --
kaikki nämä ja sadat muut ihmeet saivat nuoren munkin ajattelemaan,
ettei maailma ainakaan ensi silmäyksellä näyttänyt hyljättävältä.
Hedelmäkasojen edessä, jotka markkinavenheet olivat tuoreina
kaupunkiin tuoneet, näkyi laivasilloilla laumottain mustankiiltäviä
neekeriorjia, jotka auringonpaisteessa loikoen ja kompasanoja
lennätellen pälyivät ostajaparviin tutkivasti ja omalla tavallaan
keimaillen. Eivät he ainakaan näyttäneet olevan sitä mieltä, että
muutos erämaan aherruksista kaupungin ylellisyyteen olisi muutos
pahempaan. Filammon käänsi silmänsä pois turhuutta katselemasta;
mutta minne hän katseensa suuntasikin, uutta turhuutta se vain
kohtasi. Tämä uusien esineiden paljous pani hänen päänsä pyörälle ja
kaikkialta kuuluva melu huumasi hänen korviaan. Vähältä piti, ettei
hän senkään vertaa kyennyt tyyntymään, että voi käyttää hyväkseen
ensimmäistä tilaisuutta päästä pakoon vaarallisilta seuralaisiltaan.

"Halloo!" huusi Smid, aseseppä, kun Filammon töytäsi laivasillalle
johtaville portaille, "et kai aijo juosta tiehesi jättämättä meille
hyvästi?"

"Jää minun luokseni, poika", Wulf vanhus virkkoi. "Minä pelastin
sinut ja sinä olet minun mieheni."

Filammon pysähtyi empien.

"Olen munkki ja Jumalan mies."

"Eihän se esteenä liene. Minä teen sinusta soturin."

"Aseet, joilla taistelen, eivät ole lihasta ja verestä, ne ovat
rukoukset ja paastoaminen", vastasi Filammon parka, joka jo tunsi,
että hän tuhat kertaa paremmin tarvitsisi niitä aseita Aleksandriassa
kuin konsaan erämaassa. "Antakaa minun mennä! En ole teidän elämäänne
luotu. Minä kiitän teitä, siunaan teitä, minä rukoilen teidän
puolestanne, herra, mutta antakaa minun mennä!"

"Hän on jänishousu!" karjasi puolen tusinaa ääniä. "Miks'et antanut,
meidän tehdä hänelle niinkuin tahdoimme, Wulf prinssi? Mitä muuta
kiitosta voitkaan munkilta odottaa!"

"Minäkin olen hänelle vähän leikistä velkaa", Smid virkkoi. "Tässä on
maksu!"

Ja varman käden heittämä tappara lensi vinkuen suoraan Filammonin
päätä kohti. Parhaiksi hän ennätti väistää sen, ja ase iski hänen
taakseen marmooriseinään.

"Hyvin väistetty!" Wulf tyynesti sanoi; mutta merimiehet
ja markkina-akat ylhäällä rannalla kirkuivat murhasta, ja
tullivirkamiehet ja sataman muut virkamiehet ja poliisit riensivät
paikalle, vetäytyen kuitenkin heti takaisin kun amaali venheen
keulasta jyrisi: "Ei mitään hätää, hyvät miehet! Me olemme vain
gootteja ja tulemme tervehtimään prefektiä."

"Vain gootteja, te aasinratsastajat!" lisäsi Smid. Tämän pahaa
ennustavan nimen kuultuaan koetti koko väkijoukko näyttää aivan
välinpitämättömältä ja huomasi äkkiä, että heidän läsnäoloansa
tarvittiin kokonaan toisella suunnalla.

"Antakaa hänen mennä", sanoi Wulf astuessaan portaille. "Antakaa
pojan mennä! Aina kun olen johonkin ihmiseen vähän kiintynyt",
murisi hän itsekseen, "olen hänen suhteensa pettynyt -- ja mitäpä
muuta voisin tältäkään nulikalta odottaa. Tulkaa miehet rannalle ja
käykäämme ryypyille!"

Luonnollisesti Filammon, kun hänellä nyt oli lupa mennä, halusikin
jäädä -- ainakin käydä isäntiään kiittämässä. Vastahakoisesti hän
kääntyi lausuakseen kiitoksensa niin pian kuin mahdollista ja
tapasi Pelagian jättiläismäisine rakastajineen juuri nousemassa
kantotuoliin. Silmät maahan luotuina lähestyi hän tuota ihanaa
lohikäärmettä ja sopersi hänelle jonkun epäselvän sanan; mutta
Pelagia hempeästi hymyillen heti kääntyi häneen.

"Kerro meille vähän enemmän itsestäsi ennenkuin eroamme! Sinä puhut
niin; kaunista kreikkaa, oikeata ateenalaista. On hauskaa kuulla taas
pitkistä ajoista omaa murrettansa. Oletko koskaan ollut Ateenassa?"

"Aivan pienenä poikasena, muistelen -- tuota luulen --"

"Mitä?" Pelagia kiihkeästi kysäsi.

"Suuri talo Ateenassa -- ja hirmuinen taistelu siellä -- ja tulo
Egyptiin laivassa."

"Taivas!" huudahti Pelagia ja vaikeni. "Merkillistä! -- Tytöt, kuka
sanoikaan, että hän on minun näköiseni?"

"Minä vakuutan, ettemme mitään pahaa tarkoittaneet, me vaan sanoimme
sen leikillä", ehätti muuan joukosta.

"Minun näköiseni -- sinun täytyy tulla luoksemme. Minulla on sinulle
jotain sanomista -- sinun täytyy!" Filammon ymmärsi väärin hänen
kiihkoisan äänensä. Hän teki tahtomattaan torjuvan liikkeen ja oli
valmis juoksemaan tiehensä. Pelagia purskahti nauruun.

"Elä toki, poika parka, ole niin turhamainen, että epäilisit jotain.
Tule vain! Luuletko, ettei minulla ole sinulle sanottavana mitään
muuta kuin hassutuksia? Tule käymään luonani. Se voi olla sinulle
hyödyksi. Minä asun" -- hän sanoi jonkun hienon kadun nimen, joka
painui vastoin tahtoakin Filammonin mieleen vaikka hän itsekseen
pyhästi lupasi, ettei kutsua noudattaisi.

"Jätä nyt se villi mies ja tule", ärähti amaali kantotuolista. "Et
kai aijo kääntyä nunnaksi?"

"En ainakaan niin kauvan kuin se mies, jonka kaikkein ensiksi tässä
maailmassa tapasin, on elossa", Pelagia vastasi nousten kantatuoliin
ja antaen samalla mitä ihanimman, valkoisen kantapään ja nilkan
pistää esiin ampuakseen siten partialaisen lailla nuolen vielä
paetessaankin. Mutta se ei osunut Filammoniin, jonka lukemattomat
nauravat palvelijat olivat jo tunkeneet syrjään keskelle koreja,
pukulaatikoita ja lintuhäkkejä. Hän oli iloinen päästessään
pakenemaan häntä ympäröivään Baabeliin ja ryhtyi heti kyselemään
tietä patriarkan talolle.

"Patriarkan talolle?" vastasi mies, jolle hän ensiksi teki
kysymyksen. Hän oli pieni, hoikka, tummaihoinen, ja vilkassilmäinen
mies, joka vieressään hedelmäkori, paistatti päivää muutamalla
tukilla ja miettiväisenä papyyrussauvaansa pureskellen terävästi
tarkasteli muukalaisia. "Minä tiedän sen; tietysti minä tiedän sen;
koko Aleksandrialla on syytä kyllin tietää missä patriarkan asunto
on. Oletko munkki?"

"Olen."

"Kysy sitte munkeilta tietäsi. Et tarvitse kauan kävellä, ennenkuin
jonkun heistä tapaat."

"Mutta enhän edes tiedä mihin suuntaan on mentävä. Mitä sinulla on
munkkeja vastaan, mies hyvä?"

"Kuule, nulikka! Sinä näytät olevan liian avosydäminen munkiksi. Elä
sentään luulottele, että sellaisena kauan pysyt. Jos kykenet täällä
kuukauden päivät kantamaan lampaannahkaa ja kiertämään kirkkoja,
oppimatta valehtelemaan, panettelemaan ja rähisemään ja ottamaan
osaa kapina-ja murhailveilyihin -- niin silloin olet mies parempi
kuin luulenkaan. Minä, herra, olen kreikkalainen ja filosofi, vaikka
maallisen elämän pyörrevirta ehkä on, ja todella onkin, sulkenut
taivahisen kipinäni kantajan hahmoon. Sen vuoksi, nuorukainen",
jatkoi pikku mies hypäten pystyyn pölkylle kuin suuttunut apina ja
tehden sauvallaan mahtavan liikkeen, "senvuoksi kannan minä koko
munkkien sukukuntaa kohtaan kolminkertaista vihaa. Ensiksi vihaan
minä heitä miehenä ja aviomiehenä... sillä kaunottarien -- tai
heidän vastakohtiensa -- suosiosta olen minä osalla sellaisella kuin
olen, ja jos munkit saisivat ilkeämielisen tahtonsa täytetyksi, eivät
he jättäisi maailmaan miehiä eivätkä naisia. Yhden ainoan sukupolven
aikana hävittäisivät he koko ihmiskunnan vapaaehtoisen itsemurhan
kautta! Toiseksi vihaan minä heitä kantajana, sillä jos kaikki
ihmiset olisivat munkkeja, ei kukaan olisi laiska, ja koko kantajien
ammattikunta kuolisi työn puutteesta. Kolmanneksi vihaan minä heitä
filosofina, sillä samoin kuin väärä raha on oikean rinnalla inhottava
samoin inhottaa munkkien järjetön ja eläimellinen asketismi kaikkia
niitä, jotka kuten minä filosofeista alhaisin, halajavat elää
puhtaan järjen vaatimusten mukaista elämää ja koettavat harjoittaa
loogillista ja järjestelmällistä itsensä hillitsemistä?"

"Sano minulle", Filammon naurahtaen kysäsi, "kuka on ollut opettajasi
filosofiassa?"

"Klassillisen viisauden lähde, itse Hypatia. Kuten se muinaisajan
viisas -- nimi on munkille yhdentekevä -- joka öisin teki työnsä
että päivät saisi tutkia, olen minä hänen luentohuoneensa pyhällä
sisäänkäytävällä päällysvaatteiden ja päivänvarjojen vartijana, että
saisin imeä itseeni taivaallista viisautta. Nuoruudestani asti olen
tuntenut, että sieluni on tuota aineellisuuteen kiintynyttä rahvasta
korkeammalla. Hän sai minulle selviämään sen ihanan tosiseikan, että
minä olen kipinä itse jumaluudesta. Langennut tähti olen kyllä,
herrani!" jatkoi hän miettiväisesti ja hiveli kädellään laihaa
vatsaansa -- "langennut tähti -- langennut -- niin sanoakseni, jos
filosofian arvo sellaista vertausta kärsii, alhaisemman maailman
sikojen sekaan -- ja aivan itse sikopahnaan. -- Mutta minä näytän
sinulle sittekin tien arkkipiispan luo. Onhan se filosofillinen ilo
saada näyttää aarteitaan vaatimattomalle nuorukaiselle. Ehkä autat
minua kantamaan tätä hedelmäkoria?"

Ja pikku mies hyppäsi alas tukilta, asetti korinsa Filammonin pään
päälle ja läksi astumaan ylös läheistä katua.

Filammon seurasi häntä puoleksi halveksien, puoleksi ihmetellen
että mitähän tuo filosofia mahtoi olla, joka niin surkuteltavassa
olennossa, kuin hänen repaleisessa ja apinamaisessa pikku
oppaassaankin, voi pitää vireillä itserakkautta. Mutta tuo hänelle
outo jyrinä ja melu kaduilla, jännitettyjen kasvojen alituinen
vilinä, pitkissä jonoissa kulkevat ajopelit, kantotuolit, lastatut
aasit, kameelit ja elefantit, jotka matkallaan Moonkadun kautta
sen takana olevalle valtakadulle myllersivät hänen ohitsensa ja
pakottivat hänet usein pakenemaan portaille tai porraskäytäviin,
täyttivät pian hänen mielensä ihmettelevällä uteliaisuudella. Ja
samalla häntä rupesi tämä elävä erämaa pelottamaan paljoa enemmän
kuin konsaan se kuollut hiekkaerämaa, jonka hän oli jättänyt. Hän
rupesi jo kaipaamaan Lauran rauhaa ja lepoa, ihmisiä, jotka hänet
tunsivat ja hänelle hymyilivät. Mutta liian myöhäistä oli nyt kääntyä
takaisin. Hänen oppaansa seurasi pari mailia suurta pääkatua, jota
kaupungin keskustassa leikkasi kohtisuorana viivana toinen yhtä
komea katu. Sen molemmissa päissä häämöittivät epäselvinä liikkuvan
ihmisvirran yläpuolelta erämaan keltaiset hietakummut. Mutta suoraan
edestäpäin välkkyi mastometsän läpi sinervä meri.

Vihoviimein saapuivat he satamaan kadun toisessa päässä. Ja siellä
ilmestyi Filammonin hämmästyneiden silmien eteen ääretön sininen
ulappa, joka puoliympyränä kaareutui palatsin ja torien edustalla...
Hän pysähtyi vaistomaisesti, pieni opas pysähtyi myöskin ja silmäili
syrjästä nuoreen munkkiin nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä
suuremmoinen panoraama tekisi häneen.

"Kas siinä! -- katso käsialojamme! Meidän kreikkalaisten! --
meidän pimeässä elävien pakanoiden! Katso sitä ja tunne itsesi
sellaiseksi kuin olet, hyvin pieneksi, itserakkaaksi, tietämättömäksi
nuorukaiseksi, joka luulee, että teidän uusi uskontonne oikeuttaa
teidät hylkäämään kaikki muut. Kristitytkö tämän ovat tehneet,
kristitytkö rakensivat tuon Faros-majakan tuolla vasemmalla, joka on
yksi maailman seitsemästä ihmeestä? Kristitytkö sommittelivat tuon
monta mailia pitkän laiturin sekä siinä olevat kaksi nostosiltaa,
jotka yhdistävät molemmat satamat toisiinsa? Kristitytkö istuttivat
tämän puiston ja tämän auringonportin rakensivat, tämän, jonka alitse
nyt kuljemme? Taikka tuon Cæsareumin tuolla oikealla? Katsoppa noita
obeliskeja sen edustalla!"

Hän viittasi noihin kahteen maailman kuuluun obeliskiin, joista
toinen, "Kleopartan neulaksi" kutsuttu, seisoo vieläkin paikallaan.
[Vuodesta 1877 lähtien kuitenkin Lontoossa. Suom. muist.]

"Katsele niitä, katso ylös niihin, sanon minä, ja tunne itsesi
pieneksi, hyvin pieneksi! Kristitytkö ne pystyttivät ja hekö
kaiversivat niiden sivut täpötäyteen muinaisaikojen viisautta?
Kristitytkö rakensivat tuon museon tuolla, nekö muovailivat sen
veistokset ja maalaukset, joiden keskellä attikalaiset mehiläiset
eivät, sen pahempi, enää surise. Hekö ovat tuon toisen palatsin,
pörssin, laineista kohottaneet; hekö täyttivät tuon Neptunon
temppelin kuparilla, joka hengittää, ja marmorilla, joka punastuu?
Hekö tuonne niemelle rakensivat tuon Timoniumin, jossa Aktiumin luona
tappiolle joutunut Antonius unhotti häpeänsä Kleopatran sylissä. Hekö
louhivat tuon Antirrhodussaaren lukemattomiksi satamiksi, taikka
peittivät nämä vedet kaiken maailman kansojen purjelaivoilla? Vastaa,
sinä myyrien ja yökköjen penikka, sinä kolme kyynärää maan tomua,
sinä muumio kallioluolista! Kykenevätkö munkit tällaisia tuloksia
aikaansaamaan?"

"Toiset ovat työtä tehneet, me olemme heidän urallensa astuneet",
Filammon vastasi koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin
mahdollista. Todellisuudessa hän oli liian ällistynyt mistään
suuttuakseen. Koko näköalan suunnaton laajuus, moniaisuus ja
mahtavuus, nuo monet rakennukset, jonkalaisia maaemo tuskin koskaan
ennen tai sen jälkeen on pinnallaan kantanut, muotojen tavaton
vaihtelevaisuus -- aina ensimmäisestä Ptolemejien puhtaasta
doorilaisesta ja joonilaisesta tyylistä myöhäisempään roomalaiseen,
mauttomaan ja sekavaan ylellisyyteen asti ja niiden seassa
jäljittelyjä vanhan Egyptin suurpiirteisestä elefanttityylistä,
joissa iloiset värit kevensivät jykevien ja yksinkertaisten
ulkopiirteitten vaikutusta -- tämän kivisen vyön ikuinen tyyneys
jäsen vastakohtana kimmeltelevien laineiden herkeämätön loiske
ja lukemattomat purjealukset, jotka ohjasivat ulos ulapalle kuin
valkoiset kyyhkyset, jotka lentävät rannattomaan avaruuteen --
kaikki tämä häikäisi, huimasi ja huolestutti häntä... Tämä siis
oli se maailma... Eikö se ollut kaunis?... Eikö niiden ihmisten,
jotka kaiken tämän saivat aikaan, täytynyt olla -- jos ei juuri
suuria... niin... hän ei osannut sanoa mitä? Aivan varmaan
heillä oli suuri sielu ja jalot ajatukset. Aivan varmaan oli
jotain jumalallista siinä, että kykeni luomaan tällaista. Ei se
ollut vain heille itselleen vaan kokonaiselle kansalle -- niin,
tuleville sukupolvillekin... Ja tuossa on meri ja sen takana --
uusia kansakuntia, lukemattomia ihmisiä... hänen mielikuvituksensa
lento pysähtyi ajatellessaan sitä. Olivatko he kaikki tuomitut --
kadotetut?... Eikö Jumalalla ollut ollenkaan rakkautta heidän
osalleen?

Vihdoin toinnuttuaan muisti hän asiansa ja kysyi uudelleen tietä
arkkipiispan asunnolle.

"Tännepäin sinä nuori mitättömyys", vastasi pikku mies ohjaten
kulkunsa obeliskien vieritse Cæsareumin ympäri.

Filammonin silmät sattuivat samalla äsken muurattuun
seinäkoristeeseen, jossa näkyi kristittyjen symbooleja.

"Mitä, onko tämä kirkko?"

"Se on Cæsareum; väliaikaisesti se on kirkoksi muutettu.
Kuolemattomat jumalat ovat nyt nähneet hyväksi luopua oikeuksistaan,
mutta Cæsareum se on siitä huolimatta. -- Tännepäin, alas tuota katua
oikealle. Tuossa", virkkoi hän, osottaen muuatta museorakennuksen
sisäänkäytävää, "on runottarien viimeinen tyyssija -- Hypatian
luentosali, minun arvottomuuteni koulu... Ja tässä", pysähtyen kadun
toisella puolen olevan komean talon ovelle, "on Atheenen siunatun
suosikin asunto. Egyptin raakalaiset nimittävät mainittua jumalatarta
Neith'iksi, mutta me, Makedonian miehet, pysytämme vanhat ja
kunniakkaat kreikkalaiset nimitykset... Voit laskea korisi maahan."

Hän koputti ovelle ja antaen hedelmät mustaihoiselle palvelijalle
teki kohteliaan kumarruksen Filammonille ja yritti mennä tiehensä.

"Mutta missä on arkkipiispan talo?"

"Serapeiumin vieressä. Sen kyllä löydät: muutamalla kummulla näet
neljäsataa marmoripylvästä, nykyisin kristittyjen hävittäjien
turmelemia."

"Mutta pitkältikö sinne on?"

"Noin kolme mailia; siellä Moon-kadun likistöllä."

"Mitä? Sitähän katua tulimme satamasta kaupunkiin."

"Aivan niin; osaatpahan nyt palata takaisin samaa tietä, jota jo
kerran kuljit."

Filammonin teki mieli tarttua miestä kurkkuun ja iskeä hänen päänsä
seinään, mutta hän hillitsi itsensä ja tyyntyi sanomaan, "sinä
pakanan penikka olet siis vienyt minut kuusi tai seitsemän mailia
syrjään?"

"Hiljaa, hiljaa, nuori mies! Jos sinä teet minulle jotain pahaa,
huudan minä apua. Juutalaiskorttelit ovat tässä lähellä ja siellä on
tuhansia, jotka pyrähtävät ulos kuin ampiaiset heti kun tarjoutuu
tilaisuus kepittää munkki kuoliaaksi. Kaikista huolimatta olen
menetellyt hyvässä tarkoituksessa. Ensiksikin -- poliitillisesti eli
käytännöllisen viisauden vaatimusten mukaan -- siten nimittäin, että
sinä tulit kantaneeksi korin enkä minä. Toiseksi filosofillisesti
eli puhtaan järjen vaatimusten mukaan -- siten nimittäin, että sinä
nähtyäsi sen sivistyksen suuremmoisuuden, jonka sinun toverisi
tahtovat hävittää, oppisit älyämään, että sinä olet aasi ja
kilpikonna ja nolla; ja huomattuasi, ettet ole mitään, voisit ruveta
toivomaan joksikin tulevasi."

Näin sanoen hän kääntyi mennäkseen.

Mutta Filammon tarttui hänen repaleiseen tunikkansa kaulukseen ja
niin lujasti, ettei mies, vaikka hän ankeriaana kiemurteli, päässyt
pakoon.

"Hyvällä taikka pahalla täytyy sinun seurata minua takaisin ja
näyttää minulle tie askel askeleelta. Se riittäköön rangaistukseksi."

"Filosofi hallitsee asemaa mukautumalla siihen. Tulen hyvällä. Sitä
paitsi siihen sikopahnaan kuuluvan olemukseni osan alhaiset tarpeet
pakottavatkin minut menemään takaisin Moon-kadulle noutaakseni toisen
korillisen hedelmiä."

He läksivät nyt yhdessä matkalle.

Psykologit saavat selittää, miksi Filammonin ajatukset nyt
itsepintaisesti tahtoivat pyöriä sen vaimoihmisen ympärillä, jonka
hän oli oppinut tuntemaan, vaikkakin vain nimeltä. Varmaa vain on,
että hän kuljettuaan puolisen mailia ääneti, äkkiä ikäänkuin syvästä
mietteistä heräten kysäsi:

"Mutta kuka on tuo Hypatia, josta sinä niin paljon puhut?"

"Kukako on Hypatia, moukka? Aleksandrian kuningatar, viisaudessa
Atheene, Hera ylevyydessä, kauneudessa Afrodite."

"Ja ketä ne ovat?" Filammon kysyi.

Kantaja pysähtyi, tarkasti häntä hitaasti kiireestä kantapäähän asti,
kasvoillaan pohjattoman säälin ja ylenkatseen ilme. Tunteittensa
kiihottamana yritti hän pyörtää tiehensä, mutta Filammonin väkevä
käsi pidätti hänet.

"Ai, ai, jo muistan!... Siitähän sovittiin... Kukako on Atheene?
Jumalatar, viisauden antaja. Hera, Zeun puoliso, taivahisten
kuningatar; Afrodite; rakkauden äiti... Et kai ymmärrä."

Filammon ymmärsi; mutta vain sen verran että Hypatia oli hänen
pienen oppaansa mielestä aivan erikoinen ja hyvin ihmeellinen
olento. Siksipä hän tekikin sen ainoan kysymyksen, jonka avulla hän
voi vertailla kaikkia Aleksandrian ilmiöitä: "Onko hän patriarkan
ystävä?" Kantajan silmät suurenivat; ja hän asetti keskisormen
omituiseen asentoon etusormen ja nimettömän väliin ja työntäen sitä
veitikkamaisesti Filammonia kohti teki hän sillä jotain salaperäisiä
merkkejä. Mutta kun niilläkään ei ollut mitään vaikutusta, pysähtyi
kantaja, silmäili Filammonia uudelleen kiireestä kantapäähän ja
vastasi:

"Hän on koko ihmiskunnan ystävä, nuori mies. Filosofin täytyy kohota
yksityisen yläpuolelle kokonaisuuden käsittääkseen... Aha! -- Täällä
on jotain näkemistä ja portit ovat auki."

Hän pysähtyi erään suunnattoman suuren rakennuksen sisäänkäytävälle.

"Onko tämä patriarkan talo?"

"Patriarkan maku on paljoa alhaisempi. Sanotaan hänen elävän kahdessa
pienessä likaisessa huoneessa -- tietää siis mikä hänelle sopii.
Patriarkan talo? Sen vastakohta, nuori ystäväni -- jos sellaisia
ilmiöitä yleensä onkaan olemassa, mitä Hypatia epäileekin. Tämä on
taiteen ja kauneuden temppeli, runollisen innostuksen delfiläinen
kolmijalka, maallisen kuormajuhdan virkistyspaikka eli yhdellä
sanalla teatteri, jonka sinun patriarkkasi, jos hän siihen kykenisi,
muuttaisi huomenna -- mutta filosofi ei saa solvata. Aha, prefektin
palvelijat ovat portilla. Hän toimittaa hallitustehtäviään, kuten
täällä sanotaan, valmistaa päivän ruokaseteliä yleisön makuaistin
mukaan. Täällä pidetään kerta viikossa hassunkuriset pukutanssit,
joita jotkut ihailevat, juutalaiset etenkin. Niiden mielestä, joilla
on klassillisempi maku, puuttuu hänen liikkeistään -- etenkin
perääntyvistä -- oikea antiikkinen vakavuus; niitä voisi yleensä
melkein rivoksi sanoa. Väsyneen vaeltajan täytyy kuitenkin saada
virkistystä. Pistäytykäämme sisälle kuulemaan!"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti kieltäytyä, syntyi sisällä mylläkkä;
sisällä olijat tunkeutuivat ulos ja prefektin palvelijat sisään.

"Se on valhe!" huudettiin. "Juutalaisten panettelua! Mies on viaton!"

"Ei hänessä ole kapinanhalua enempää kuin minussakaan", huusi
muuan lihava teurastaja, joka näytti yhtä mielellään voivan iskeä
kuoliaaksi miehen kuin häränkin. "Hän oli aina ensimmäinen ja
viimeinen osottamaan hyväksymistään pyhän patriarkan saarnoille."

"Voi sitä rakasta, hellää miestä", muuan nainen vaikeroi. "Vasta tänä
aamuna minä sanoin hänelle, että miksi et anna vitsaa pojallesi,
mestari Hierax? Miten voit toivoakaan, että he ilman vitsaa mitään
oppivat? Ja hän vastasi, ettei hän voinut nähdä vitsaa, se pani
hänenkin selkänsä kirvelemään."

"Sehän oli selvä ennustus."

"Ja todistaa hänet viattomaksi; sillä mitenpä hän olisi kyennyt
ennustamaan, ellei olisi ollut pyhä mies."

"Munkit apuun! Hierax kristittyä kidutetaan teatterissa", ärjyi eräs
suuttunut erakko, jonka parta ja tukka valui rinnalle ja olkapäille.

"Nitria, Nitria! Jumalan ja Jumalan äidin tähden! Nitrian munkit!
Alas juutalaiset solvaajat! Alas pakanatyrannit!"

Aivan kuin satojen näkymättömien ulkoapäin pakottamana, ryntäsi
väkijoukko avarasta pilarikäytävästä uudelleen sisään ja vei
Filammonin oppaineen mukanaan.

"Hyvät ystävät", virkkoi pieni mies, koettaen näyttää filosofisen
tyyneltä, vaikka hän naapuriensa puristamana riippui taivaan ja maan
välillä. "Mistä tämä meteli?"

"Juutalaiset rupesivat huutamaan, että Hierax aikoi sytyttää kapinan.
Hitto vieköön heidät ja heidän sabattinsa! Aina he lauantaisin
panevat toimeen mellakoita sen sijaan että tekisivät työtä
kunnollisten kristittyjen lailla."

"Ja mellakoisivat sen sijaan sunnuntaisin! Hm! Lahkoeroituksia, joita
filosofi --"

Lauseen loppu hävisi puhujan mukana kun hän tungoksen äkkiä vähetessä
tipahti alas ja hautautui väkijoukon jalkoihin.

Raivostuneena kuullessaan kidutuksesta puhuttavan ja ympärillään
kaikuvien huutojen huumaamana, Filammon tunkeutui kiivaasti
väkijoukon läpi, kunnes hän pääsi etumaiseen riviin, jossa korkeat
rautaristikkoiset portit sulkivat häneltä tien, mutta eivät estäneet
näkymästä sitä murhanäytelmää, joka niiden toisella puolen tapahtui.
Viaton mies parka riippui siellä muutamassa poikkipuussa ja
kiemurteli ja parkui jokaisesta kiduttajansa nahkapiiskan iskusta.

Turhaan ryskyttivät Filammon ja muut munkit rautaporttia. Prefektin
palvelijat sen toiselta puolen vastasivat vain solvauksilla ja
ivanaurulla ja kiroilivat Aleksandrian kapinanhaluista roskajoukkoa,
sen patriarkkaa, papistoa, pyhimyksiä ja kirkkoja, ja lupailivat
kaikille portin takana seisoville, että heidän vuoronsa tulisi
ensi kerralla. Uhrin valitushuudot kävivät yhä heikommiksi, ja
heikommiksi, kunnes hänen kiemurtelunsa ja kärsimyksensä viimein
loppuivat ainaiseksi puistatuksentapaiseen värinään.

"He ovat murhanneet hänet! Kiduttaneet kuoliaaksi! Takaisin
arkkipiispan luo; hän kostaa puolestamme!"

Kun tuo pöyristyttävä sanoma ja sitä seurannut kehotus tuli
väkijoukon tietoon, pyörähti se yhtenä miehenä ympäri ja samosi
katu kadulta Kyrillon asuntoa kohti. Filammon kauhusta, raivosta ja
säälistä aivan tyrmistyneenä kiiruhti joukon mukana eteenpäin.

Runsas tunti täytyi hänen odottaa kadulla mylläköivässä väkijoukossa,
ennenkuin hänen onnistui päästä portista sisään. Ihmisvirta tempasi
hänet silloin mukaansa ja kuljetti matalan pimeän käytävän läpi
neliskulmaiselle pihamaalle, jota uudet, mutta rumat rakennukset
ympäröivät. Serapeumin raunioiden neljäsataa juhlallista pylvästä
kohosi rakennusten yläpuolelle. Ruoho peitti jo niiden latvoja ja
niskahirsiä. Uneksikohan edes yksikään niiden hävittäjistä, että
päivä oli tuleva, jolloin yksi ainoa näistä neljästä sadasta oli
jäljellä "Pompeijin pilarin" nimisenä osoittamassa, mitä vanhan ajan
ihmiset kykenivät suunnittelemaan ja aikaan saamaan.

Vihoviimein pääsi Filammon tungoksesta erilleen. Hän pisti kirjeen,
jota hän oli kuljettanut rinnallaan, erään väkijoukossa huomaamansa
papin käteen, ja tämä vei hänet käytävään ja sieltä portaita ylös
suureen matalaan, aution näköiseen huoneeseen. Sen vapaamuurariuden
ansioksi, jonka kristityt ensimmäisinä ovat luoneet, on luettava,
että hän viidessä minuutissa pääsi odottamaan Välimeren eteläpuolen
mahtavimman miehen sisäänkutsua.

Sisähuoneen oven edessä riippui vain verho ja Filammon kuuli selvästi
jonkun kiivaasti astelevan siellä edestakaisin.

"He pakottavat minut siihen!" syvä ja soinnukas ääni puhkesi viimein
puhumaan. "He pakottavat minut siihen! Heidän verensä tulkoon heidän
itsensä päälle! Eikö heille siis riitä, että he solvaavat Jumalaa ja
hänen kirkkoansa, että heillä on yksityisoikeutena kaikki pettäminen,
povaaminen, koronkiskominen, loihtiminen ja väärän rahan tekeminen
koko kaupungissa, vaan täytyy heidän vielä jättää pappejani tyrannin
käsiin?"

"Niinhän oli apostolienkin aikana", huomautti pehmeämpi, mutta paljon
epämiellyttävämpi ääni.

"Mutta nyt sitä ei enää saa jatkua! Jumala on antanut minulle
vallan tehdä siitä loppu, ja Jumalan viha tulkoon päälleni, ellen
tätä valtaani käytä. Huomispäivänä minä puhdistan tämän roistoutta
sisältävän Augiaan tallin enkä jätä ainoatakaan juutalaista
pilkkaajaa ja petturia koko Aleksandriaan."

"Minä pelkään, että sellainen tuomio, vaikkakin oikeudenmukainen,
loukkaisi hänen ylhäisyyttään!"

"Hänen ylhäisyyttään! Hänen tyranniuttaan! Eikö Orestes mukaannu
näihin oloihin vain siksi, että he lainaavat rahaa hänelle ja hänen
kätyreilleen? Hän laittaisi perkeleillekin tyyssijan Aleksandriaan,
jos vain ne tekisivät hänelle saman palveluksen. Ja sitte hän käyttää
niitä minua ja minun väkeäni vastaan ja alentaa uskonnon arvoa
yllyttämällä roskajoukon tappelemaan ja lopuksi hän ryhtyy tällaisiin
väkivaltaisuuksiin! Ja se on sitte kapinoimista! Eikö heillä olekin
syytä kyllin siihen? Mitä pikemmin minä vapautan heidät yhdestä
viettelyksestä, sitä parempi! Toinen viettelijä varokoon silloin
itseänsä, ellei hänen tuomionsa hetki olekin jo lyönyt!"

"Prefektinkö, teidän pyhyytenne?", kysyi toinen salakähmäisesti.

"Ken prefektistä on puhunut? Jos ken on tyranni ja murhaaja, köyhän
sortaja ja sen filosofian suosija, joka köyhiä halveksii ja tekee
heistä orjia, eikö hänen tule joutua turmioon, vaikka olisi seitsemän
kertaa prefekti?"

Silloin Filammon, ajatellen ehkä kuulleensa jo liian paljon, ilmaisi
läsnäolonsa hiljaisella kolinalla. Toinen puhelevista, joka näytti
olevan sihteeri, kohotti heti verhoa ja ankaranlaisesti kysyi hänen
asiaansa. Pambon ja Arseniuksen nimet näyttivät kuitenkin heti
tyynnyttävän hänet ja hän vei vapisevan nuorukaisen sen miehen eteen,
joka todellisuudessa, vaikkakaan ei nimellisesti, istui Faraoiden
istuimella.

Päältäpäin ei se siltä kuitenkaan näyttänyt. Huone ei ollut
kalustettu paljoa paremmin kuin käsityöläisen asunto. Itse suuren
miehen puku oli karkea ja yksinkertainen; ainoa, mikä hänessä osoitti
jotain turhamaisuutta, oli tavattoman huolellisesti harjattu tuuhea
parta ja muutamat käherretyt hiussuortuvat, jotka olivat jätetyt
leikkaamatta. Mutta hänen kookas ja majesteetillinen vartalonsa,
hänen kasvonpiirteittensä vakava ja voimakas kauneus, säkenöivät
silmät, teräväpiirteinen suu ja korkea otsa -- kaikki osoittivat
että hän oli käskijäksi syntynyt. Nuorukaisen sisään astuessa
pysähtyi Kyrillos ja tarkasteli tulijaa läpitunkevin silmäyksin,
jotka tulena polttivat Filammonin kasvoja ja saivat hänet toivomaan,
että maa avautuisi hänen jalkojensa alla ja piilottaisi hänet noilta
katseilta. Viimein otti Kyrillos kirjeet, luki ne ja puhui:

"Filammon. Kreikkalainen. Sinun sanotaan oppineen tottelemaan.
Jos niin on asian laita, olet sinä myöskin oppinut hallitsemaan.
Apotti-isäsi on uskonut sinut huolenpitooni. Sinun tulee nyt totella
minua."

"Minä tottelen."

"Hyvä! Nouse nyt tuolle ikkunalle ja hyppää alas pihalle!"

Filammon meni ikkunan luo ja avasi sen. Se oli vähintäin
kaksikymmentä jalkaa korkealla pihamaasta, mutta hänen asiansa oli
totella eikä tehdä arviolaskuja. Ikkunapenkillä oli kasvi astiassa.
Hän nosti sen tyynesti syrjään ja seuraavassa tuokiossa olisi hän
seurauksista välittämättä hypännyt ulos, ellei Kyrillos olisi
ärjäissyt: "Seis!"

"Tuo poika kelpaa, Pietari. En tarvitse pelätä salaisuuksia, jotka
hän ehkä kuuli."

Pietari hymyili myöntävästi, mutta näytti kuitenkin siltä kuin hän
olisi pitänyt parempana antaa nuorukaisen taittaa niskansa ja siten
tehdä kaiken juoruamisen mahdottomaksi.

"Sinä haluat nähdä maailman? Ehkä oletkin siitä jo jotain nähnyt
tänään?"

"Näin murhan --"

"Silloin näit sen, mitä näkemään sinä tänne tulit; näit mitä maailma
on ja minkälaista oikeutta ja armeliaisuutta se harjoittaa. Jos
sinun ulkomuotosi ei petä, niin näkisit luullakseni mielelläsi miten
Jumala kostaa ihmisten julmuudet ja olisit kernaasti Jumalalle apuna
kostotyössä."

"Minä tahtoisin kostaa sen miehen kuoleman."

"Oi sinä poikanen maailmanparantajaksi! Tuon miehen kohtalo on nyt
tietysti sinulle tärkein kaikista. Odotahan siksi kuin Hesekielin
kanssa olet käynyt perkeleen temppelin sisimmässä sopukassa, niin
olet näkevä asioita paljon pahempia kuin tämä -- naisia, jotka
itkevät Tammusta ja surevat unhoon joutuneita epäjumalia, joihin
he eivät itsekkään usko. -- Sekin, Pietari, on Herkules-töiden
luettelossa".

Samassa astui sisään eräs diakoni.

"Teidän pyhyytenne, sen kirotun kansan rabbiinit, jotka olette
luoksenne kutsunut, ovat alhaalla. Toimme heidät sisään takaportin
kautta, peläten --"

"Oikein, oikein! Jos heille jotakin olisi tapahtunut, olisimme
hukassa. Minä pidän sinut muistissani. Pietari, ota tämä nuorukainen
ja esitä hänet parabolaaneille... Kuka heistä olisi paras hänen
opettajakseen?"

"Veli Theopompus on erittäin lempeä ja hienotunteinen."

Kyrillos pudisti nauraen päätään.

"Mene tuonne viereiseen huoneeseen hetkeksi, poikani... Kuule,
Pietari, anna hänet jollekin ankaralle pyhimykselle, jollekin
oikealle Boanergeelle, joka puheluillaan saattaa hänet vaikenemaan,
teettää hänellä työtä kuin juhdalla ja näyttää hänelle kaikesta
parhaimman ja hienoimman puolen. Cleitofonissa on meillä oikea mies.
Ja nyt päivän puuhiin; viisi minuuttia noita juutalaisia varten --
Orestesta ei haluttanut säikäyttää heitä; saamme nähdä kykeneekö
Kyrillos sen tekemään -- sitte puoli tuntia sairashuonetilien
tarkastukseen, tunti kouluja varten, puoli tuntia erikoisasioita
varten, toinen puolituntinen itselleni, ja sitten jumalanpalvelus.
Pidä huoli siitä, että poika on siellä. Tuo kukin vuorollansa sisään,
Pietari hyvä. Kuluu niin paljon aikaa turhaan etsiskelemiseen ja
elämä on muutenkin liian lyhyt. Missä ne juutalaiset nyt ovat?"

Kyrillos kävi käsiksi iltapäivätöihinsä samalla väsähtämättömällä
tarmolla, itseuhrautuvaisuudella ja järjestelmällisyydellä, joka,
vaikkakin häntä epäiltiin väkivaltaiseksi, kunnianhimoiseksi
ja vehkeilijäksi, hankki hänelle satojen tuhansien ihmisten
kunnioittavan rakkauden ja ehdottoman kuuliaisuuden.

Samaan aikaan kulki Filammon kaupungilla Parabolaanien seurassa.
Nämä olivat pappeja, jotka eräänlaiseksi järjestöksi liittyneinä
harjoittivat köyhäin- ja sairashoitoa. Heidän seurassaan näki
Filammon sinä iltapäivänä pimeän puolen sitä maailmaa, josta
satamapanoraama oli ollut valoisa puoli. Lähellä tuota suuremmoista
satamaa, joka piti koko maailman ruuassa, kärsi nälkää ja nääntyi
joukottain vanha kreikkalainen väestö, eläen likaisessa kurjuudessa,
ruokottomuudessa irstaisuudessa, tietämättömyydessä, raakuudessa
ja tyytymättömyydessä ruumiin, asunnon ja sielun suhteen kokonaan
viranomaisten unhottamina, ja ilmaisten läsnäoloansa vain
tarkoituksettomilla ja väkivaltaisilla kapinoilla. Näiden keskellä,
ehkä liian raivoisasti ja fanaatisesti, mutta sittekin heidän
keskellään ja heidän hyväkseen työskentelivät parabolaanit yötä
päivää. Filammon avusti heitä kuljettaen tarvitseville ruokaa ja
vaatteita, auttaen sairaita sairashuoneeseen ja kuolleita hautaan,
puhdistaen tartunnan saastuttamia asuntoja -- kuumetaudeilla oli
näet näissä kaupungin-osissa vakinainen tyyssija -- ja lohduttaen
kuolevia ylhäältä luvatulla anteeksiannolla. Useimmat parabolaanit
menivät jo ilta-jumalanpalvelukseen, mutta hän jäi päällysmiehensä
kera valvomaan sairasvuoteen ääreen. Oli jo myöhäinen yö ennenkuin
hän pääsi kotia, ja Pietari esilukijalle ilmoitettiin hänestä että
hän oli käyttäytynyt kuin Jumalan mies ainakin. Ja tämän hän oli
todellisuudessa tehnytkin, munkki kun oli, ollenkaan ajattelematta,
että hänen menettelynsä oli jaloa ja uhrautuvaista. Hän heittäytyi
heti vuoteelleen muutamassa käytävään antautuvassa kammiossa ja
vaipui silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.

Mutta päivän vaikutelmat rupesivat kiusaamaan häntä unina. Hän
uneksi, että gootit tanssivat parabolaanien kanssa ja Pelagia oli
heidän joukossaan enkelinä riikinkukon siivet hartioillaan; Hypatia
ratsasti sarvipäisenä ja kaviojalkaisena: teatterin ympäri istuen
samalla kertaa kolmen virtahevon selässä; Kyrillos seisoi avonaisessa
ikkunassa ja pommitti häntä kukka-astioilla -- ja muuta samaan
suuntaan. Kesken uniaan heräsi hän ulkoa kadulta kuuluviin kiireisiin
askeleihin ja huutoihin, jotka, sen mukaan kuin hän unenhorroksista
selvisi, pukeutuivat sanoiksi "Aleksanterin kirkko on tulessa! Apuun
kristityt! Tuli on irti! Apuun!"

Hän nousi vuoteessaan istualleen ja koetti muistella, missä hän
oikeastaan oli. Onnistuttuaan lopulta siinä, heitti hän lammasnahkan
päälleen ja juoksi ulos kysymään tarkemmin käytävää pitkin
kiiruhtavilta diakooneilta ja munkeilta. "Niin niin, Aleksanterin
kirkko palaa!" huudettiin hänelle vastaukseksi ja yhdessä toisten
kanssa riensi Filammon alas rappusia yli pihan ja ulos kadulle.
Pietarin korkea vartalo oli heille lippuna ja suunnan määrääjänä.

Porttikäytävästä ulos päästessään Filammon pysähtyi
silmänräpäykseksi, kun kirkas kuunvalo ulkona häikäisi pimeään
tottuneita silmiään. Mutta tämä pieni pysähdys pelasti hänen
henkensä, sillä samassa hän näki tumman haamun syöksyvän esiin seinän
varjosta, pitkä puukko välähti hänen silmiensä edessä ja pappi, jonka
kintereillä hän oli juossut, vaipui maahan. Murhaaja pakeni alas
katua minkä jalat kannattivat, ja munkit ja parabolaanit syöksyivät
hänen perässään.

Filammon, joka juoksi kuin aron peura, oli jo sivuuttanut kaikki muut
paitsi Pietarin kun useita muita mustia haamuja ilmestyi oviaukoista
ja kulmien takaa ja yhtyi, tai näytti yhtyvän takaa-ajoon. Mutta
jonkun matkaa juostuaan pysähtyivätkin ne muutaman poikkikadun
suulle. Murhaaja pysähtyi myös. Pietari, joka vainusi vaaran,
hiljensi vauhtia ja tarttui Filammonin käsivarteen.

"Näetkö noita-miehiä tuolla varjossa?"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti vastata, marssi varjosta keskelle
katua kolme tai neljäkymmentä miestä, kuunvalossa välkkyvät tikarit
käsissään ja pakenevat yhtyivät heidän riveihinsä. Mitä tämä
tarkoitti? Olipa tämä sangen merkillinen näyte siitä, miten koko
keisarikunnan kristillisimmässä ja sivistyneimmässä kaupungissa
menetellään!

"Olen kyllä lähtenyt maailmaa näkemään, mutta minusta tuntuu kuin
olisin tällä kertaa sitä jo aivan tarpeeksi nähnyt", Filammon
ajatteli.

Pietari pyörsi heti ympäri ja pakeni yhtä nopeasti kuin äsken oli
takaa-ajanut, ja katsoen varovaisuuden tässä parhaimmaksi, seurasi
Filammon häntä. Juoksusta hengästyneenä pääsivät he toveriensa luo.

"Asestettu joukkue on kadun päässä!"

"Murhaajat!" "Juutalaiset!". "Salaliitto!" Kaikki huusivat yhteen
ääneen. Vihollinen tuli samassa näkyviin, edeten varovaisesti, ja
koko munkkijoukko pötki pakoon, etumaisena taas Pietari, joka oman
nahkansa pelastukseksi näytti päättäneen kykynsä mukaan käyttää
pitkiä koipiaan, jotka luonto oli hänelle lahjoittanut.

Vähän vastahakoisesti seurasi Filammon hänen kintereillään;
parisenkymmentä askelta otettuaan kuuli hän valittavan äänen
jalkojensa juuresta huutavan hänelle:

"Auttakaa! Armahtakaa! Elkää jättäkö minua tähän murhattavaksi! Olen
kristitty, valhettelematta olen kristitty!"

Filammon pysähtyi ja nosti maasta uhkeavartaloisen neekerinaisen,
joka itkien värisi pukunsa riekaleissa.

"Juoksin ulos kun kuulin heidän huutavan, että kirkko on tulessa",
nyyhkytti vaimo parka "mutta juutalaiset ottivat minut kiinni ja
rääkkäsivät minua. He repivät päältäni viittani ja tunikkani,
ennenkuin heidän käsistään pääsin, ja sitte juoksivat omat
uskontoverini minut kumoon ja polkivat minut jalkoihinsa. Ja
nyt pieksää minut mieheni, jos vaan kotia pääsen. Pian tuolle
sivukadulle, muuten ne tappavat meidät!"

Asestettu joukkue oli jo hänen kintereillään. Jokainen silmänräpäys
oli kallis, ja Filammon, vakuuttaen vaimolle, ettei hän jättäisi
häntä pulaan, kiiruhti hänen kanssaan syrjään. Mutta vainoojat olivat
huomanneet heidät ja pääjoukon jatkaessa kulkuaan pitkin pääkatua,
erosi kolme tai neljä miestä siitä heidän jälkeensä. Vaimo parka
kykeni vain vaivaloisesti liikkumaan, ja kun aseeton Filammon vilkasi
taakseen, näki hän kirkkaitten tikarien välkkyvän kuun valossa
ja hän päätti kuolla kuten munkille sopii. Nuori ei kuitenkaan
toivoa kadota, ja hän päätti ainakin koettaa pelastaa henkensä. Hän
tyrkkäsi neekerivaimon pimeään porttikäytävään, josta häntä värinsä
takia ei voitu huomata. Itse ennätti hän parhaiksi piiloittautua
muutaman pilarin taa, kun etumainen takaa-ajaja saapui paikalle.
Filammon pidätti henkeänsä tuskallisessa jännityksessä. Huomaakohan
mies hänet? Ei hän ainakaan puolustamatta kuolisi. Ei! Mies juoksi
läähättäen ohi! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen,
huomasi hänet äkkiä ja heittäytyi hämmentyneenä syrjään. Se pelasti
Filammonin. Vikkelästi kuin kissa juoksi hän miehen kimppuun, kaatoi
hänet yhdellä iskulla maahan, tempasi tikarin hänen kädestään
ja hyppäsi pystyyn parhaaksi ennättääkseen iskeä uuden aseensa
kolmannen vainoojansa kasvoihin. Mies tavoitti kädellään päätään
ja horjahti takaperin kintereillä seuranneen toverinsa päälle.
Voiton hurmaamana käytti Filammon hyväkseen miesten hämmästystä ja
ennenkuin he olivat siitä toipuneet, oli hän jo antanut heille puolen
tusinaa iskuja. Miesten onneksi oli nuori munkki kuitenkin aseen
käyttelyyn tottumaton; muuten hänellä olisi ollut useampi kuin yksi
murha omallatunnollaan. Nyt he pötkivät nilkuttaen pakoon kiroillen
jollain vieraalla kielellä, ja Filammon huomasi olevansa voittaja ja
yksin vapisevan neekerivaimon ja iskusta pyörtyneen kadulla makaavan
roiston seurassa.

Kaikki oli tapahtunut muutamassa minuutissa.

Neekerivaimo oli porttikäytävässä polvillaan kiittäen yksinkertaisin
sanoin taivasta tästä odottamattomasta pelastuksesta, ja Filammon
oli hänkin polvistumaisillaan, kun uusi ajatus pisti hänen päähänsä.
Hän otti juutalaiselta tämän vaipan ja kangasvyön ja ojensi ne
vaimoparalle ajatellen, että hänellä voittajana oli siihen oikeus.
Mutta voi kauhistus! Juuri kun neekerin kiittelyt vuolaimpina
valuivat, täytti uusi väkijoukko kadun toisen pään, ja ennenkuin he
sitä huomasivat, oli se jo aivan lähellä. Pelko ja epätoivo valtasi
heidät, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he jo riemuitsivat, sillä
kuunvalossa erotti Filammon joukossa papinkaapuja ja ensimmäisessä
rivissä -- vaaraa näet ei näyttänyt olevan tarjolla -- Pietari
esilukijan. Hän näytti tahtovan välttää kysymyksiä ja puhkesi sen
vuoksi heti luistavasti puhumaan:

"Ah, sinä poika! Olet siis turvassa? Pyhimykset olkoot kiitetyt! Me
jo pidimme sinua kuolleena. Ken sinulla täällä on? Vanki? Ja meillä
on toinen. Hän juoksi tuolla suoraan meidän syliimme ja Herra antoi
hänet meidän käsiimme. Hänen on täytynyt sivuuttaa sinut."

"Kyllä hän sivuuttikin", Filammon vastasi, laahaten esiin vankinsa,
"ja tässä on hänen rikostoverinsa."

Vangit sidottiin käsivarsistaan yhteen ja joukkue läksi uudelleen
marssimaan Aleksanterin kirkolle auttamaan muka sen sammutuksessa.

Filammon vilkasi ympärilleen etsien neekerivaimoa, mutta hän
oli hävinnyt. Hän oli liiaksi häpeissään siitä, että oli ollut
kahdenkesken vaimoihmisen kanssa, mainitakseen sanaakaan koko
asiasta. Hän toivoi kuitenkin hänet uudelleen tapaavansa. Hänen
sydämessään oli jo herännyt osanotto, melkeinpä mieltymys, tuota
koristelematonta vaimo-parkaa kohtaan, jonka hän oli kuolemasta
pelastanut.

Sen sijaan että olisi pitänyt häntä kiittämättömänä, kun ei ollut
jäänyt kertomaan, mitä kaikkea hän oli tälle tehnyt, oli Filammon
vaimolle kiitollinen siitä, että tämä niin sopivassa tilaisuudessa
häviämällä oli säästänyt hänet monilta punastumisilta. Filammonin
teki mieli päästä kertomaan hänelle näistä ajatuksistaan --
kuulemaan, oliko hän loukkaantunut -- ja --. Voi voi, Filammon! Vain
neljä päivää olet ollut Laurasta poissa ja jo kokonainen rykmentti
naistuttavia! Mutta olihan kohtalo lähettänyt maailmaan yhtä monta
naista kuin miestäkin, ja vaikeahan oli pysyttäytyä kokonaan poissa
heidän tieltään. Ehkä kohtalo olikin aikonut heidät joksikin avuksi
toiselle sukupuolelle, koska heidät oli niin erottamattomasti
toisiinsa sekoittanut. Elä väittele turhia, Filammon! Aleksanterin
kirkko palaa! -- Eteenpäin!

Ja väkijoukko jatkoi yhä kulkuaan. Siinä oli munkkeja ja muita
kaupungin asukkaita. Avuttomat vangit heillä oli keskellään ja
parisenkymmentä omavaltaista tutkijatuomaria laahasi heitä pitkin
katua, tyrkki, noitui ja tutki heitä yhtä haavaa. Mutta vangit joko
juutalaiselle ominaisesta itsepäisyydestä tai pelkästään pelosta
eivät nähneet hyväksi antaa itsestään minkäänlaisia tietoja.

Kun he kääntyivät muutamassa kulmauksessa toiselle kadulle, avautui
eräs suuri portti ja pitkä rivi kiiltäviin haarniskoihin puettuja
miehiä marssi siitä poikki kadun. He laskivat kaikki yhdellä kertaa
keihäänsä alas ja jäivät liikkumattomina seisomaan paikoilleen.
Väkijoukon etumainen rivi pysähtyi ja kuului hämmästynyt kuiske:
"Henkivartijat!"

"Ketä ne ovat?" Filammon kuiskaten kysyi.

"Sotureja -- roomalaisia sotureja", joku kuiskaten vastasi.

Filammon, joka oli etumaisten joukossa, oli myöskin pysähtynyt -- ei
hän itsekään tiennyt miksi -- kun näki tuon taipumattoman näköisen
miesrivin, mutta samassa hänessä jo heräsi halu mennä sitä niin
likelle, kuin suinkin uskalsi... Nämä siis olivat Rooman sotureja
-- maailman valloittajia -- miehiä, joiden nimen kaiku oli hänessä
lapsuudesta asti herättänyt jonkunlaisen pelon ja ihailun sekaisen
tunteen vaikka tiedot heistä siellä yksinäisessä Laurassa olivatkin
häilyviä... Rooman sotureja! Ja nyt hän katseli heitä kasvoista
kasvoihin!

Hänen uteliaisuutensa häipyi kuitenkin äkkiä kun eräs sotureista,
joka kypäränsä ja haarniskansa kultakoristeista päättäen oli upseeri,
tarttui hänen käsivarteensa ja kohottaen viinipuisen keppinsä
uhkaavaan asentoon, kysyi ankarasti:

"Mikä tällä kaikella on tarkoituksena? Miksi te ette pysy rauhassa
sängyssänne te aleksandrialaiset roistot?"

"Aleksanterin kirkko on tulessa", Filammon vastasi pitäen parhaana
välttää liikoja sanoja.

"Sen parempi."

"Ja juutalaiset murhaavat kristityitä."

"Puolustakaa sitte itseänne. -- Käännös perinpäin, miehet. Ne vain
vähän räyhäävät."

Ja teräspukuinen ilmiö pyörähti samassa ympäri ja helisten ja
rämisten hävisi kasarminportin pimeään kitaan. Väkijoukko, jonka tie
taas oli vapaa, ryntäsi nyt entistä rajummin eteenpäin.

Filammon seurasi mukana, mutta pettyneenä. "Vain vähän räyhäävät!"
Pietari selitti tovereilleen miten älykkäitä he olivat olleet kun
"olivat piilottaneet vangit keskelleen ja pitäneet heidän suunsa
tukossa siksi kuin olivat päässeet kasarmin ohi". "Onpa siinäkin
kehuskelemisen aihe", Filammon ajatteli, "kun on kysymys miehistä,
jotka tekevät ja erottavat kuninkaita ja Cæsareja!" "Vain vähän
räyhäävät!" Hän ja parabolaanien veljeskunta -- jonka hän oli
kuvitellut maailman etevimmäksi järjestöksi -- ja Aleksanterin
kirkko, kristittyjen murhaaminen ja yhteisen uskon vainoaminen,
kaikki oli noille neljällekymmenelle miehelle niin arvotonta
ettei se edes ansainnut heidän huomiotansa. Voimastaan ja hyvästä
järjestyksestään tietoisina tunsivat he olevansa täydessä turvassa
kymmenien tuhansien kurissa pidettävien keskellä. -- -- Hän vihasi
noita sotureja. Siksikö, etteivät he kirkon asiasta välittäneet,
tai siksikö etteivät he pitäneet väliä siitä veljeskunnasta, jonka
sangen tärkeänä jäsenenä hän piti itseään juutalaisista vainoojista
äskettäin saavuttamansa Simsonin voiton takia? Joka tapauksessa hän
kuitenkin seurasi sen pienen kantajan neuvoa ja tunsi itsensä sangen
vähäpätöiseksi.

Ja vielä vähäpätöisemmäksi tunsi hän itsensä -- hän oli näet nuori
eikä tahtonut joutua naurunalaiseksi -- kun väkijoukon pysäytti eräs
nainen, joka muutamasta ikkunasta huusi sille, ettei Aleksanterin
kirkko ollutkaan tulessa, että hän oli ollut talon katolla, minkä
muutkin olisivat voineet tehdä elleivät olisi olleet hulluja y.m.
y.m. ja että kirkko seisoi siellä yhtä hyvässä turvassa ja yhtä
ruman näköisenä kuin ennenkin. Vastaukseksi lensi väkijoukosta
muutamia tiilenkappaleita vaimoa kohti, joka hävisi ikkunasta sulkien
sen. Väkijoukko jäi seisomaan paikalleen; kyseltiin toisiltaan ja
huomattiin vähitellen, että oli käynyt kuten tavallisesti tällaisissa
rahvaslaumoissa: ei kukaan ollut nähnyt kirkon palavan eikä edes
henkilöä, joka sen olisi omin silmin nähnyt. Ei edes oltu millään
suunnalla nähty tulipalon kajastusta eikä tiedetty kuka oli hölyn
siitä pannut alkuun. Lyhyesti sanoen tultiin siihen lopputulokseen,
että Aleksanterin kirkolle oli matkaa pari peninkulmaa ja että jos se
oli tulessa, se oli jo ennättänyt joko palaa tai pelastua. Jos taas
se ei ollut tulessa, niin olihan yöilma lievimmin sanoen kolea, ja
jos siitäkään ei välittäisi, niin olihan juutalaisia väijyksissä --
itse paholainen tiesi, miten paljon heitä oli -- jok'ainoalla kadulla
heidän ja kirkon välillä. Eiköhän siis ollut parasta viedä vangit
varmaan paikkaan ja pyytää arkkipiispalta tarkempia ohjeita? Ja
väkijoukko alkoi pienissä parvissa hajaantua kukin taholleen kunnes
toista mieltä olevat huomasivat jääneensä aivan yksin ja juutalaisten
tikareita peläten kiiruhtivat hekin muiden jälkeen.

Säikähdettyään muutamia kertoja aivan pahanpäiväiseksi huudosta
"juutalaiset ovat kimpussamme!" -- jolloin muutamat, turhasta
hälyytyksestä mielettöminä, pakenivat naapuritalojen sisäänkäytäviin,
otettiin siellä varkaina kiinni ja lähetettiin sittemmin pakkotyöhön
-- saapui joukkue lopulta Serapeiumiin. Siellä oli luonnollisesti
toinen väkijoukko vastassa ja tulijoille kerrottiin, että heitä oli
vedetty nenästä, että Aleksanterin kirkko ei ollut ollenkaan syttynyt
tuleen, että juutalaiset olivat murhanneet tuhansittain kristityitä,
-- vaikka kukaan ei ollut nähnyt useampaa kuin kolme kuollutta,
niihin luettuna se pappi parka, joka makasi ruumiina asunnossaan, --
ja että koko juutalainen väestö marssi kristittyjä vastaan. Näiden
uutisten johdosta katsottiin parhaimmaksi vetäytyä arkkipiispan
talolle niin pian kuin mahdollista, pönkittää ovet kiinni ja
valmistautua piiritystä kestämään. Siinä työssä teki Filammon oikeita
ihmetöitä. Hän repi irti puuosat huoneista ja kiviä suojusmuurista.
Lopulta pisti jollekin tyyniluontoisemmalle päähän, että eiköhän
kuitenkin olisi parempi odottaa jotain vakavampia enteitä rynnäköstä,
ennenkuin talolle suurempia turmioita tehdään.

Viimein kuultiin raskaiden askelien lähenevän katua alas.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki ikkunat täynnä uteliaita kasvoja ja
Pietari, joka tiesi että kuumalla vedelläkin voi sangen tehokkaasti
puolustautua, juoksi alas kuumentamaan suuria kattiloita. Kirkkaassa
kuunvalossa välkkyi rivi kypärejä ja haarniskoja. Kiitos Jumalan!
Soturithan siellä tulivatkin!

"Joko juutalaiset tulevat?" "Onko kaupungilla rauhallista?" "Miksi
ette näitä konnuuksia estäneet?" "Tuhansia ihmisiä surmattiin teidän
torkkuessa!"

Näillä ja muilla samanlaisilla huudahduksilla tervehdittiin
sotureita. Vastaus kuului:

"Yöpuillenne nukkumaan, te kaakattavat kanat! Muuten pistämme
kanakoppinne tuleen!"

Äkäiset huudot olivat vastauksena tähän kohteliaaseen huomautukseen,
ja soturit, jotka hyvin tiesivät ettei näiden aseettomien
sananmiesten kanssa ollut leikkimistä eivätkä ollenkaan halunneet
saada kivi- tai kuumavesisadetta korvillensa, marssivat pitemmittä
puheitta tiehensä.

Kaikki vaara oli nyt ohi ja munkit rupesivat entistään äänekkäämmin
ilosta meluamaan. Sitä olisi kai jatkunut aamuun asti, ellei eräs
ikkuna pihalla päin olisi äkkiä lentänyt auki ja Kyrillon jyrisevä
ääni käskenyt heitä vaikenemaan.

"Kukin nukkukoon, missä vain paikan saa. Tarvitsen teitä päivän
sarastaessa. Parabolaanien vanhimmat tuokoot luokseni vangit sekä
miehet, jotka ottivat heidät kiini!"

Muutaman minuutin kuluttua oli Filammon parinkymmenen muun seurassa
arkkipiispan edessä. Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti ääneti
kirjelmiä paperiliuskoille.

"Tässä on nuorukainen, joka auttoi minua ajaessani murhaajaa
takaa, ja kun hän oli päässyt edelleni, hyökkäsivät vangit hänen
kimppuunsa", Pietari selitti. "Käteni ovat verestä puhtaat, Jumalan
kiitos!"

"Kolme miestä kävi päälleni tikarit kädessä", selitti Filammon
puolustuksekseen, "ja minun täytyi ottaa yhdeltä tikari ja karkottaa
sillä toiset."

Kyrillos pudisti hymyillen päätään.

"Sinä olet urhakka poika; mutta etkö ole lukenut, että jos joku lyö
sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle myös toinen!"

"Minä en voinut juosta pakoon, kuten mestari Pietari ja muut."

"Vai juoksit sinä pakoon, arvoisa ystäväni?"

"Eikö ole kirjoitettu", vastasi Pietari sulavimmalla äänellään, "että
jos sinua yhdessä kaupungissa vainotaan, niin pakene toiseen!"

Kyrillos hymyili uudelleen.

"Ja miksi et voinut juosta pakoon, poikani?"

Filammon sävähti tulipunaiseksi, mutta ei uskaltanut valhetella.

"Kadulla oli eräs -- eräs mustaihoinen vaimoparka, haavottunut ja
toisten jalkoihin polkema, ja minä en uskaltanut jättää häntä sinne,
kun hän sanoi olevansa kristitty."

"Oikein, poikani, oikein. Minä pidän tämän muistissani. Mikä oli
hänen nimensä."

"En kuullut sitä. -- Ei, odottakaapa, hän taisi sanoa, että hänen
nimensä oli Judit!"

"Ahaa, sen palvelijan vaimo, joka aina seisoo luentohuoneen ovella,
minkä Jumala hävittäköön! Hän on Jumalaa pelkääväinen nainen, aina
altis hyviin töihin, mutta pakanallinen miehensä kohtelee häntä
hyvin huonosti. Pietari, huomenna menet hänen luokseen lääkärin
kanssa ottamaan selvää, onko hän avun tarpeessa. Poikani, sinä olet
tehnyt hyvän työn. Kyrillos ei unhoita sitä koskaan. Tuokaa nyt ne
juutalaiset sisään! Heidän rabbiininsa olivat luonani pari tuntia
sitte ja lupasivat rauhaa. Tällä tavalla he ovat nyt lupauksensa
pitäneet. Mutta paha takertuu omaan verkkoonsa."

Juutalaiset tuotiin sisään, mutta he vaikenivat kuin muuri.

"Teidän pyhyytenne kai huomaa", joku virkkoi, "että kummallakin
heillä on vihreä palmurengas oikean käden ympärillä."

"Se on hyvin vaarallinen enne! Selvä salaliitto!" Pietari selitti.

"Vai niin! Mitä se merkitsee, roistot? Vastatkaa, jos henkenne on
teille kallis."

"Sinulla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme; me olemme
juutalaisia emmekä kuulu sinun väkeesi", vastasi toinen heistä
synkästi.

"Vai ette kuulu minun väkeeni! Te olette minun väkeäni teurastanut!
Vai ette kuulu minun väkeeni! Jok'ainoa sielu Aleksandriassa kuuluu
minulle, jos Jumalan valtakunnalla on jokin tarkoitus, ja sen te
tulette pian huomaamaan. En ryhdy kanssanne sanakiistaan, hyvät
ystävät, yhtä vähän kuin rabbiiniennekaan kanssa kiistelin. Vie nämä
miehet pois, Pietari, ja lukitse heidät halkokellariin ja katso, että
heitä tarkasti vartioidaan. Jos ken heidät päästää pakenemaan, niin
on hänen hengellään vastattava teostaan."

Miehet vietiin ulos.

"Ja nyt, veljeni, tässä saatte te ohjeenne! Jakakaa nämä kirjelmät
keskenänne ja levittäkää niitä myös luotettaville ja Jumalaa
pelkääville uskontovereille piireissänne! Odottakaa vielä tunti,
siksi kun kaupungilla on hiljaista, ja sitten käykää herättämään
kaikki ristinveljet. Auringon noustessa täytyy minulla olla
kolmekymmentätuhatta miestä käskettävänäni."

"Mitä varten, teidän pyhyytenne?"

"Lukekaa ohjeenne! Jokainen, ken taistelee huomenna Herran lipun
alla, saa vapaasti ryöstää Juutalaisten korttelissa. Mutta ihmisten
rääkkäämisen ja surmaamisen minä kiellän ankarasti. Jumalan viha
langetkoon päälleni, jos huomenna päivällisen aikaan ainoatakaan
juutalaista on jälellä Aleksandriassa. Menkää!"

Lähettijoukko poistui huoneesta ja kiitti taivasta, joka oli heille
lahjoittanut niin päättäväisen ja miehekkään johtajan. Seuraavan
tunnin kuluttivat he takkavalkean ääressä, korppuja syöden ja huonoa
olutta särpien ja verraten Kyrilloa Barukiin, Gideoniin, Simsoniin,
Jeftaan, Juudas Makkabeukseen ja kaikkiin muihin Vanhan Testamentin
urhoihin. Sitte he läksivät rauhalliselle asialleen.

Filammon oli juuri lähtemässä heidän mukaansa, kun Kyrillos pysäytti
hänet.

"Jää tänne, poikani! Sinä olet nuori ja tulinen etkä tunne kaupunkia.
Laskeudu levolle tuonne etuhuoneeseen. Kolmen tunnin kuluttua nousee
aurinko, ja silloin me lähdemme Herran vihollisia vastaan."

Filammon heittäytyi lattialle muutamaan nurkkaan ja nukkui
levollisesti kuin lapsi, kunnes eräs parabolaani päivän sarastaessa
hänet herätti.

"Ylös, poika! Joudu katsomaan mitä me saamme aikaan! Kyrillos
lähtee liikkeelle mahtavampana kuin Baruk, Abinoamin poika. Hänen
johdettavanaan ei ole kymmenen vaan kolmekymmentätuhatta miestä."

"Katsokaa, veljet", Kyrillos huudahti astuessaan ulos täydessä
virkapuvussaan ja ympärillään komea seurue pappeja ja diakooneja,
"yhteisellä kirkolla on järjestönsä, yksimielisyytensä, yhdistävä
aatteensa ja tunnussanansa, joita tämän maailman heikot ja
eripuraiset tyrannit kadehtivat ja pelkäävät, mutta joiden veroisia
he eivät kykene aikaan saamaan. Kykenisikö Orestes kolmessa tunnissa
kokoamaan ympärilleen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka olisivat
valmiit kuolemaan hänen puolestansa?"

"Kuten me sinun puolestasi!" huudahti moni. "Sanokaa Jumalan
valtakunnan puolesta", Kyrillos virkkoi lähtien liikkeelle.

Ja niin päättyi ensimmäinen päivä, jonka Filammon vietti
Aleksandriassa.



6 Luku.

UUSI DIOGENES.


Seuraavana aamuna kello viiden seuduissa tapaamme Rafael Aben-Ezran
lojumassa vuoteellaan, vuoroin Filo juutalaisen käsikirjoituksen
ääressä haukotellen, vuoroin pihamaalla pulppuilevan suihkulähteen
vesihelmiä seuraten ja ihmetellen milloin se laiska lurjus
palvelijaksi tulisi sanomaan, että kylpy oli valmis. Hän mietti
puoliääneen:

"Kas niin, tässä taas olen -- aivan samassa paikassa, mistä
läksin!... Mitenhän pääsisinkään vapaaksi tuosta pakanallisesta
tenhottaresta? Rutto hänet nielköön! Minä vielä kaiken hyvän lopuksi
rakastun häneen... Enkä ole varma, etten olekin jo saanut sen sokean
pikkupojan nuolen ruumiiseeni. Minä tunsin itseni niin hirveän
iloiseksi tässä tuonoin, kun se hullu sanoi, ettei hän uskalla
suostua hänen kohtuulliseen tarjoukseensa! Ha ha ha! Olisipa ollut
mieltäylentävää nähdä Oresteen puita ja kiviä palvelevan ja Hypatian,
hävityksen kauhistuksen ylimmäisenä papittarena, ottavan Serapeumin
rauniot asunnokseen!... Ja nyt... Mutta minä otan taivaan ja maan
todistajikseni siitä että minä olen miehekkäästi taistellut. Piiska
kädessä olen vastustanut sitä pahankurista Eros-poikaa. Mitäpä
inehmo parka voi muuta tehdä kuin koettaa naittaa tyttö jollekin
toiselle, että sillä tavalla kyllästyisi koko juttuun. Niin niin;
kullakin koilla on kynttilänsä ja kullakin ihmisellä kohtalonsa. --
Mutta sen pienen hupakan uskallusta! Miten pilviäpiirtäviä ovatkaan
hänen haaveilunsa! Hänestä tulisi uusi Zenobia, Orestes Odenatuksena
ja Rafael Aben-Ezra Longinuksen osan näyttelijänä... palkkanaan
kirves tai myrkky kuten Longinuksellakin. Hän ei välitä minusta. Hän
uhraisi minut ja tuhannet minun kaltaiset, se kylmäverinen pääenkeli,
kastellakseen verellämme uuden, poisheitetyille ryysyille ja
rikkonaisille nukille pyhitetyn temppelin perustuksia... Äh, Rafael
Aben-Ezra, mikä hullu sinä oletkin... Tiedäthän, että sinä taas
tänäänkin menet tavallisuuden mukaan hänen luennoilleen!"

Tässä keskeytti hänen itsetunnustuksensa palvelija, joka ei
ilmoittanut kylvystä, vaan Mirjamin.

Vanhus, jolla ammattinsa vuoksi oli vapaa pääsy kaikkiin Aleksandrian
hienoimpiinkin asuntoihin, tuli kiireesti sisään; mutta sen sijaan,
että olisi tavallisuuden mukaan istuutunut juttelemaan, hän jäi
seisomaan ja tyrkki poikaa pois huoneesta.

"Mitä kuuluu, äiti hyvä? Istu! Kas niin, sinä veijari, ethän taas
tuonut viiniä rouvalle! Etkö vielä tunne hänen tapojaan?"

"Eolla on luonnollisesti se jo oven takana valmiina", poika vastasi
loukkautuneena.

"Korjaa luusi, sinä pirun penikka!" Mirjam ärähti. "Nyt ei ole aikaa
viinin latkimiseen. Rafael Aben-Ezra, miksi yhä täällä venytteleydyt?
Etkö saanut eilisiltana kirjettä?"

"Kirjettä? Sain todellakin, mutta minua nukutti silloin niin, etten
jaksanut sitä lukea. Tuolla se onkin. Poika, tuo se tänne!... Mitä
tämä on? Värssy Jeremian kirjasta? 'Nouse ja pakene, jos henkesi
on kallis, sillä viholliset ovat tulossa koko Israelin huonetta
vastaan!' Ylimmäinen rabbiiniko tämän lähettää? Minä olin aina
pitänyt sitä kunnianarvoista vanhusta tyyniluontoisena miehenä. Mitä
sanot, Mirjam?"

"Sinä hullu! Mikset nouse ylös ja tottele profeetan sanoja, sen
sijaan että naurat niille. Minä lähetin kirjeen sinulle!"

"Miksi minä en voisi profeetan sanoja sängyssäkin totella? Tutkinhan
minä pääni puhki tässä kabbalaa, taikka Filoa -- mikä on vielä
typerämpää. Mitä muuta vielä vaadit?"

Vaimo vanhus, joka ei enää jaksanut kiukkuaan hillitä, kävi hammasta
purren häneen käsiksi ja veti hänet sängystä ylös, ennenkuin Rafael
sitä huomasikaan. Mirjamin intoa ihmetellen jäi hän paikalleen
seisomaan ja virkkoi:

"Suuret kiitokset, äiti, kun säästit minulta jokapäiväisen vaivan --
sängystä omin voimin nousemisen."

"Rafael Aben-Ezra, niinkö on sinut paaduttanut filosofiasi ja
pakanuutesi ja laiskuutesi ja Jumalan ja ihmisten ylenkatsominen,
että voit rauhassa katsella miten kansakuntasi joutuu pakanakoirien
valtaan ja omaisuutesi heidän ryöstettäväksi? Minä sanon sinulle,
että Kyrillos on vannonut, että Jumalan viha langetkoon hänen
päällensä, jos huomenna tähän aikaan ainoatakaan juutalaista on
jälellä Aleksandriassa."

"Sen parempi juutalaisille, jos he ovat tähän meluavaan
pandemoniumiin puoleksikaan niin kyllästyneitä kuin minä. Mutta mitä
minä sille voin? Olenko minä mikään Esther-kuningatar, joka voisi
mennä Ahasveruksen luo tuonne prefektin palatsiin ja saada hänet
ojentamaan minulle kultaisen valtikkansa?"

"Sinä mielipuoli! Jos olisit eilisiltana lukenut tuon kirjeen, olisit
ehkä saanut meidät pelastetuksi ja sinua olisi uutena Mordekaina
kiitetty sukukunnasta sukukuntaan."

"Äiti rakas, Ahasverus olisi ollut joko sikeässä unessa taikka liian
juopunut asiatani kuullakseen. Miksi et itse mennyt?"

"Luuletko, etten olisi mennyt, jos olisin voinut? Luuletko minua yhtä
laiskaksi kuin itse olet? Henkeni kaupalla olen kiiruhtanut tänne
koettaakseni sinut ajoissa pelastaa."

"Pitääkö minun sitte pukea päälleni? Voiko jotain vielä tehdä?"

"Ei! Kyrillon laumat ovat sulkeneet kadut. Kas niin! Kuuletko huutoa
ja melua? Ne jo mellastavat korttelin toisessa päässä."

"Mitä? Murhaavatko he meikäläisiä?" Rafael kysyi heittäen viitan
päällensä. "Jos niin on asian laita, olen minä suurimmalla
mielihyvällä käyttävä vastakeinoa. Miekkani ja tikarini, poika! Pian!"

"Ei; ne tekopyhät sanovat, ettei verta vuodateta jos me emme ryhdy
vastarintaan vaan annamme heidän rauhassa ryöstää omaisuutemme.
Kyrillos munkkineen on mukana estämässä väkivaltaisuuksia... Herran
enkeli tuhotkoon heidät."

Keskustelu keskeytyi siihen, sillä koko talon väki hyökkäsi
pelosta mielettömänä sisään. Rafael, joka lopultakin oli herännyt
toimintaan, meni kadunpuoliseen ikkunaan. Katu oli täynnä toraavia
vaimoja ja parkuvia lapsia, ja miehet, nuoret ja vanhat, katselivat
juutalaisille ominaisella juroudella, vastustamaan liian viisaina
ja valittamaan taas liian ylpeinä, miten heidän omaisuuttaan
ryöstettiin. Jokaisesta ikkunasta lenteli kadulle huonekaluja,
ja ovista työntyi ulos laumottain roskaväkeä syli täynnä rahaa,
jalokiviä, silkkitavaroita ja muita aarteita, jotka juutalaiset
koronkiskomisellaan olivat useiden sukupolvien aikana koonneet. Mutta
keskellä tuota ryöstäjien ja ryöstettyjen lainehtivaa ihmismerta
seisoi Kyrillon hengellinen poliisi ja sanansa voimalla piti yllä
järjestystä, jonkalaisen Rooman sotilaat olisivat vain keihäittensä
avulla saaneet aikaan. Väkivaltaisuuksia ei saanut tapahtua, ja niitä
ei tapahtunutkaan. Päinvastoin näki usein papinkaapuun puetun miehen
kiiruhtavan tungoksen läpi ja hellävaroen taluttavan kädestä pientä
lasta, joka oli vanhemmistaan eksynyt.

Rafael seisoi rauhallisena ikkunan ääressä katsellen näytelmää
alhaalla kadulla, mutta Mirjam mittaili raivoissaan huoneen lattiaa
pyytäen turhaan häntä joko puhumaan tai toimimaan.

"Jätä minut yksikseni, äiti", hän viimein virkkoi. "Kuluu ainakin
kymmenen minuuttia ennenkuin he tulevat minua tervehtimään ja ne
voin parhaiten käyttää katselemalla miten tämä uusi Egyptistä lähtö
tapahtuu."

"Ei se nyt tapahdu niin kuin ensi kerralla. Silloin läksimme
laulun kaikuessa ja symbaalien soidessa Punaisen meren ihmeeseen.
Silloin lainasi jokainen vaimo naapuriltaan kultaa ja jalokiviä ja
vaatekappaleita."

"Ja nyt me maksamme lainan -- -- onhan se aivan kohtuudenmukaista.
Meidän olisi pitänyt jo tuhat vuotta sitte totella Jeremiasta eikä
palata takaisin maahan, jolle olemme niin suuressa velassa."

"Kirottu maa!" Mirjam huudahti. "Onneton oli se hetki, jolloin
esi-isämme eivät totelleet profeettaa. Nyt niitämme siitä, mitä
olemme kylväneet! Poikamme ovat unhottaneet esi-isiensä uskon
pakanoiden filosofian vuoksi ja täyttävät huoneensa (tässä Mirjam
katsoi halveksien ympärilleen) pakanallisilla kuvilla. Ja meidän
tyttäriämme. -- -- Katso, katso tuonne?"

Naapuritalosta juoksi kaunis tyttö parkuen ulos, perässään juopunut
miehen roikale, joka koetti päästä käsiksi kultaketjuihin ja muihin
koristeihin, joita tytöllä juutalaisnaisten tapaan oli runsaasti
kaulassa ja rinnalla. Mies oli toisella kädellään juuri tarttunut
hänen kiiltävänmustaan tukkaansa ja toisella paksuun kultaketjuun,
joka tytöllä oli kaulan ympärillä, kun eräs pappi astui esiin
ja laski tyynesti kätensä hänen olkapäälleen. Mutta mies oli
totellakseen liian kiihtynyt ja, tyynnyttäjään kääntyen, hän tyrkkäsi
leveän käden pois hartioiltaan. Samassa silmänräpäyksessä kaatoi
hänet eräs nuori munkki yhdellä iskulla maahan.

"Kosketko kätesi Herran voideltuun, sinä katala!" karjasi erämaan
poika miehen kaatuessa saalis kädessään kadulle.

Munkki riisti häneltä kaulaketjun ja katseli sitä hetkisen ihmeissään
kuin metsäläinen jotain outoa sivistyneiden teollisuustuotetta.
Sylkäisten ylenkatseellisesti heitti hän sen katuun ja polki
koristeen lokaan.

"Seuraa Akanin kultatankoa ja Judas Iskariotin hopeapenninkejä, sinä
kaiken pahuuden alku ja juuri!" ja hän jatkoi matkaansa huutaen "alas
ympärileikkaajat, alas jumalanpilkkaajat!" tyttöraukan hävitessä
väkijoukkoon.

Rafael katseli häntä miettiväisenä ja huulillaan hieno hymy, mutta
Mirjam parahti nähdessään rakkaan romun kohtalon.

"Munkki on oikeassa, äiti. Jos nuo kristityt tuolla tavalla jatkavat,
vievät he meistä voiton. Alusta alkaen on ollut onnettomuutemme
siinä, että olemme erikoisella mielihalulla sälyttäneet selkäämme
raskasta maan multaa."

"Mitä aijot tehdä?" Mirjam huudahti tarttuen hänen käteensä.

"Mitä sinä aijot tehdä?"

"Minä olen turvassa. Minulla on venhe varattuna kanavassa puutarhan
portin luona. Aleksandriaan aijon jäädä. Ei yksikään kristitty koira
saa Mirjam vanhusta ottamaan askeltakaan vastoin tahtoansa. Kaikki
jalokiveni ovat piilossa, tyttöni ovat myydyt. Pelasta mitä voit ja
tule minun mukaani."

"Äiti hyvä, miksi sinä ennen kaikkia Juudaan poikia pidät minusta
niin erikoista huolta?"

"Siksi -- siksi -- että -- ei, sanon sen sinulle toiste. Mutta minä
rakastin sinun äitiäsi ja hän minua. Tule!"

Rafael katseli taas hetkisen äänettömänä mellakkaa kadulla.

"Miten nuo kristityt papit pitävätkin väkensä järjestyksessä! Ei auta
taistella kohtaloansa vastaan. He ovat nykyajan väkevät, sitä ei voi
kieltää; ja toisen Egyptistä lähdön täytyy mennä menoaan. Mirjam,
Jonatanin tytär --"

"En ole kenenkään tytär. Minulla ei ole isää eikä äitiä, miestä eikä
--. Kutsu minua uudestaan äidiksi!"

"Pitipä minun nimittää sinua miksi tahansa, niin tuossa rasiassa on
jalokiviä sen verran, että voisi ostaa puolet Aleksandriasta. Ota ne.
Minä lähden."

"Minun mukaani?"

"Pois avaraan maailmaan, rouva rakas. Rikkaudet minua kiusaavat. Tuo
nuori metsäläismunkki ymmärsi niitä paremmin kuin me juutalaiset.
Minä aijon kääntää pakon hyveeksi ja ruveta kerjäläiseksi?"

"Kerjäläiseksi?"

"Miksi en? Elä väitä vastaan. Nuo hirtehiset tekevät minusta
kuitenkin sen, tahdoinpa tai en. Sen vuoksi lähden. Ei ole paljoa
hyvästelemisiä. Tämä koira on ainoa ystäväni koko maailmassa, ja minä
rakastan häntä siksi että hänessä on sitä oikeata vanhaa, itsepäistä,
häijyä, viekasta, uppiniskaista sisua -- jota jos meillä juuri nyt
olisi vähänkään, niin Egyptistä lähdöstä ei tulisi mitään; vai mitä,
Bran kaunottareni?"

"Sinä pääset kanssani pakenemaan prefektin luo ja voit pelastaa
suuret rikkautesi."

"Juuri sitä minä en tahdo tehdä. Minä vihaan prefektiä kuin kuollutta
kameelia tai sitä korppikotkaa, joka sen syö. Ja totta puhuakseni
alan minä kiintyä liiaksi siihen pakanalliseen naiseen --"

"Mitä?" akka huudahti -- "Hypatiaan?"

"Vaikkapa niinkin. Kaikessa tapauksessa on helpointa selvittää pulma
pakenemalla. Minä kerjään itselleni vapaan matkan ensimmäisessä
Kyreneen lähtevässä laivassa ja menen Heraklianuksen joukkojen mukana
Italiaan sikäläistä elämää tutkimaan. Joutuin nyt -- ota jalokivet
ja hanki niillä uusia huolia itsellesi! Minä lähden. Vapauttajani jo
ryskyttävät ulko-ovea."

Ahneesti keräsi Mirjam rasiasta timantit ja päärlyt, rubinit ja
smaragdit ja piilotti ne avaran pukunsa poimuihin.

"Mene, mene! Pakene häntä! Minä säilytän jalokivesi."

"Niin vain, säilytä ne kuten maaemo säilyttää kaikki avarassa
sylissään. Tietysti olet ne kartuttanut kaksinkertaisesti, ennenkuin
jälleen toisemme tapaamme. Hyvästi, äiti!"

"Mutta ei ainiaaksi, Rafael, ei ainiaaksi! Lupaa minulle neljän
pääenkelin nimessä, että jos joudut pulaan tai vaaraan, niin
kirjoitat minulle Eudaimonin taloon."

"Senkö pienen kantajan -- filosofin, joka seisoksii Hypatian
luentosalin ovella?"

"Juuri hänen. Hän toimittaa minulle kirjeesi, ja minä vannon, että
tulen sinut pelastamaan, vaikka täytyisi minun Kaf-vuoren yli kulkea!
-- Minä maksan sinulle kaikki takaisin -- vannon sen Abrahamin,
Iisakin ja Jakobin kautta. Tarttukoon kieleni kitalakeeni, ellen tuo
sinulle takaisin kaikkea viimeiseen penniin asti."

"Elä saata itseäsi pulaan liian herkillä lupauksilla, hyvä
rouvani! Jos köyhyys alkaa minua kiusata, voin lainata muutamia
kultakolikolta joltakin rabbinilta ja ruveta kaupustelijaksi. Minä
en todellakaan usko, että sinä annat omaisuuteni minulle takaisin;
enkä senvuoksi ollenkaan pahastu, ellet lupaustasi täyttäisi. Miksipä
pahastuisinkaan?"

"Siksi -- siksi. Oi Jumalani! -- Ei, -- ei se merkitse mitään! Kaikki
olet sinä saava takaisin Pyhä Elias, missä on se musta akaatti? Miksi
se ei ole näiden joukossa? Se puolikas siitä mustasta talismanista?"

Rafael kalpeni.

"Mistä tiedät että minulla on musta akaatti?"

"Mistä tiedän? Miksi en tietäisi?" huusi hän puristaen Rafaelia
käsivarresta. "Missä se on? Kaikki riippuu siitä. Sinä mielipuoli,
oletko antanut sen sille pakanalle?"

"Kautta isieni sielun, sinä salaperäinen akka, joka näytät kaikki
tietävän, juuri niin olen tehnyt."

Mirjam löi raivoissaan kätensä yhteen.

"Kadotettu! Menetetty! Ei! Se minun täytyy saada takaisin, vaikka
pitäisi kaivaa se hänen sydämestään. Minä kostan hänelle -- sille
merkilliselle naiselle, joka sanoillaan imartelee ja jonka luo
yksinkertaiset menevät tietämättä, että kuolleet siellä oleskelevat
ja että hänen vieraansa tulevat helvetin syvyyksistä! Jumalan viha
langetkoon päälleni, jos häntä ja hänen noitatemppujansa on olemassa
vielä vuoden kuluttua tästä lukien!"

"Vaiti, sinä Isebel! Olipa hän noita tai muu, on hän yhtä puhdas
kuin auringonvalo! Annoin hänelle akaatin, kun siihen kaiverrettu
talismani huvitti häntä."

"Että hän sillä noituisi sinut turmioon!"

"Sinä katala orjakauppias! Sinä luulet kaikkia ylitä alhaisiksi
kuin ne ihmisraukat, joita ostat ja myyt häpeään, jotta niistä, jos
mahdollista, tulisi yhtä hyviä helvetin lapsia kuin itse olet!"

Mirjam tuijotti puhujaan, ja hänen suuret mustat silmänsä laajenivat
ja säkenöivät. Hän haparoi tikariansa, mutta herahti sitten
katkeraan itkuun, peitti kasvonsa kuihtuneisiin käsiinsä, ja juoksi
pois huoneesta samassa kuin ryske ja huudot ulkoa ilmaisivat oven
murtuneen.

"Siinä meni hän, jalokiveni mukanaan, ja siellä tulevat vieraani,
nuori munkki etumaisena. -- Toinen nousee kun toinen laskee. Oikeat
Dioskuri-kaksoset! Tule, Bran!... Pojat! Orjat! Missä te olette?
Varastakaa kaikki, mitä käsiinne saatte ja juoskaa henkenne edestä
takaportille!"

Orjat olivat jo totelleet. Hän käveli hymyillen tyhjien salien läpi
ja tapasi pääkäytävässä munkit, kaupustelijat, ja rantajätkät,
kalamummot ja kerjäläiset, jotka olivat pakkautuneet ahtaaseen
käytävään ja mursivat auki ovia oikealle ja vasemmalle. Heidän
johtajanaan oli sama munkki, joka äsken oli polkenut kaulaketjun
lokaan, ja tämä munkki ei ollut kukaan muu kuin Filammon.

"Tervetuloa, arvoisat vieraani. Käykää sisään, tehkää hyvin,
ja seuratkaa omalla tavallanne oppianne, joka varoittaa Teitä
liiaksi kokoomasta itsellenne tämän elämän hyvyyksiä. Syödäksenne
ja juodaksenne ovat keittiöni ja kellarini käytettävänänne.
Pukeutuaksenne on tässä intialainen vaippa ja pari silkkihousuja
sen arvoisan miehen käytettäväksi, joka haluaa osottaa minulle sen
kunnian että vaihtaa niihin pyhät ryysynsä. Ehkä sinä nuori, komea
kapteeni, tämän uuden profeettain koulun johtaja, haluat vaihtaa
pukua kanssani?"

Filammon, jolle tämä kysymys oli kohdistettu, yritti halveksien
sivuuttaa hänet.

"Anteeksi, herrani; minä osoitan täällä tietä. Tämä tikari on
myrkytetty, -- naarmu vain, niin olet hengetön. Tämä koira on oikeata
brittiläistä rotua; jos hän päällesi käy eivät tuliset raudatkaan
pysäytä häntä ennenkuin hän kuulee luusi murskautuvan. Jos ken
haluaa vaihtaa kanssani vaatteita, on kaikki, mitä minulla on,
käytettävänänne. Jos ketään ei haluta, on jokainen, joka askeleenkaan
eteenpäin astuu, kuoleman oma."

Puhujan tyyntä, ylevää päättäväisyyttä ei voinut epäillä. Jos hän
olisi raivonnut ja räyhännyt olisi Filammon voinut vastata samalla
tavalla; mutta nyt oli häntä vastassa mies, joka osotti kohteliasta
ja itsetietoista ylenkatsetta. Se sai Filammonin ja koko roskajoukon
häpeämään.

"Minä vaihdan vaatteita kanssasi, sinä juutalaiskoira!" röhisi eräs
ryysyinen mies joukosta.

"Siitä jään teille ikuiseen velkaan. Menkäämme tänne sivuhuoneeseen.
Käykää sisään hyvät ystäväni. Varokaa siellä, herrani! Se
posliinikapine on ehyenä kolmentuhannen kultakolikon arvoinen,
rikkinäisenä ei kolmen penninkään. Toivoakseni ymmärrätte sitä sen
mukaan käsitellä. Ja nyt pukua muuttamaan, ystäväni!"

Keskellä riehuvaa ryövärijoukkoa, joka kasasi käsiinsä kaiken minkä
vain voi käsissään kulettaa ja löi rikki muut esineet, heitti Rafael
pois hienot pukimensa ja pani päälleen repaleisen pumpuli tunikan ja
rutistuneen olkihatun, jotka mies hänelle ojensi.

Filammon, jolla ei alunpitäenkään ollut ryöstö mielessä, katseli
Rafaelia ihmettelystä sanattomana ja hänet valtasi katumus, itsekään
ei hän tiennyt mistä syystä, kun hän näki roskaväen repivän
maalauksia ja murskaavan kuvapatsaita. Pakanallisia ne kyllä olivat,
mutta nymfit ja Venukset näyttivät liian kauniilta noin raa'asti
hävitettäviksi... Niiden taittuneet kädet ja jalat, joita makasi
hajallaan pitkin lattioita, herättivät sääliä aivan kuin olisivat
olleet ihmisruumiin osia... Hän nauroi alle ajatukselle; mutta se ei
siltä jättänyt häntä rauhaan.

Rafael näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa sillä hän osoitti
sirpaleita ja merkitsevästi nuoreen munkkiin katsahtaen virkkoi.

"Imettäjämme tapasivat sanoa:

    "Mitä et voi laittaa
    Ei sun pitäis taittaa."

"Ei minulla ole imettäjää ollut", Filammon vastasi.

"Vai ei! Se selittää tämän ja paljon muutakin. Sinä olet hyvällä
tolalla, kaunis nuorukainen", jatkoi hän mitä purevimmalla
kohteliaisuudella. "Minä toivon, että sinulla olisi iloa
työtovereistasi ja harjoittelustasi jaloon munkkiammattiin. Kun
jo kahdentenakymmenentenä kesänäsi olet mukana katumellakassa ja
ryöstössä ja ajat parkuvia vaimoja ja turvattomia lapsia ulos
kodeistaan, niin on sinulla varmasti tie avoinna pyhyyteen, josta
Paulus Tarsolaisella -- joka kaikista omituisuuksistaan huolimatta
oli sivistynyt mies -- ei ollut aavistustakaan. Olen kuullut Feebus
Apollosta moninaisissa hahmoissa puhuttavan mutta tämä on ensi kerta,
jolloin näen hänet suden vaatteissa."

"Taikka jalopeuran" -- Filammon virkkoi koettaen häpeissään käyttää
suuria sanoja.

"Kuten aasi sadussa. Hyvästi! Pois tieltä ystävät! Varokaa hampaita
ja myrkkyä!"

Näin sanoen hävisi hän väkijoukkoon, joka kunnioittavasti väistyi
hänen tikarinsa ja täplikkään toverinsa tieltä.



7 Luku.

NE, JOISTA PAHENNUS TULEE.


Koko sinä päivänä rupesi Filammonin sydän rajusti sykkimään heti
kun hän vain ajatteli aamuista työtään. Siihen asti olivat kaikki
kristityt ja etenkin munkit olleet hänen silmissään erehtymättömiä,
kaikki juutalaiset ja pakanat riiviöitä ja kiroukseen tuomituita.
Sitä paitsi kehuivat kristityt yksin osoittavansa tyyneyttä
solvauksien sadellessa, ja jäntevyyttä vastoinkäymisissä, yksin
hylkivänsä maallisia nautinnolta ja yksin kunnioittavansa
köyhyyttä jalona elämän muotona. Kumpikohan puoli oli tänä aamuna
osoittautunut näissä avuissa etevämmäksi? Hän näki edessään Rafaelin,
joka itsetietoinen hymy huulillaan läksi talostaan repaleissa
ja rutiköyhänä ulos avaraan maailmaan. Toinenkin ominaisuus
hänessä, jota hän ei ollut ennen huomannut kenessäkään muussa kuin
Arseniuksessa, oli tehnyt häneen syvään vaikutuksen. Se oli tuo
levollisuus ja hienous, tuo kohteliaisuus ja maltillisuus, jotka
olivat tehneet Rafaelin moitteet kahta purevammiksi, sillä hän tunsi,
että moittija oli jollain käsittämättömällä tavalla häntä ylempänä,
luki hänen ajatuksensa ja olisi voinut voittaa hänet sanasodassa tai
missä muussa tahansa, raakaa voimaa ehkä lukuunottamatta. Omituista,
että Rafael oli hänestä niin paljon muistuttanut Arseniusta, ja
että juuri ne ominaisuudet, jotka viimemainitun tekivät niin
harvinaisen miellyttäväksi, voivat ensinmainitussa vaikuttaa niin
vastenmielisesti. Ja kuitenkin oli molemmilla epäilemättä samat
ominaisuudet. Mikä siihen oli syynä? Vaikuttiko sen arvo? Hän tiesi,
että Arsenius oli ollut suuri mies, seurustellut kuninkaitten kanssa.
Ja Rafael näytti rikkaalta. Hän oli kuullut rahvaan moittivan
prefektiä siitä, että tämä suosi Rafaelia. Johtuiko tuo etevämmyys
puheessa ja käytöksessä seurustelusta tämän maailman suurten kanssa?
Kaikessa tapauksessa oli se sekä Arseniuksessa että Rafaelissa
voima, joka hänet nöyryytti ja jota hän heissä kadehti. Jos se teki
Arseniuksen täydellisemmäksi ja miellyttävämmäksi ihmiseksi, miksi
ei se vaikuttaisi samalla tavalla hänessäkin? Miksi ei hänkin voisi
päästä siitä osalle?

Sellaisissa ajatuksissa kului aamupuoli päivää ja oli jo kohta
käsissä iltapäivä, jonka puuhia Filammon ikävällä odotti, toivoen
niiden vapauttavan hänet mietteistään.

Hän istui oikean erämaan miehen lailla pahimmassa auringonpaahteessa
portailla, joille hän oli levittänyt lammasnahkansa kun aurinko
oli lämmittänyt kiviset astuimet niin kuumiksi, ettei paljaalla
kädellä voinut niihin koskea. Katsellen miten pääskyset lentää
suhauttelivat Serapeiumin pylvästen lomissa muisteli hän, miten usein
hän oli ihaillut niiden ilmatanssia, kun ne kiisivät ristiin rastiin
rakkaassa Sketis laaksossa. Kaupunkilaisia, joilla oli toivomuksia
ja ehdotuksia patriarkalle esitettävinä kulki joukottain hänen
ohitsensa, toiset mennen patriarkan vastaanottohuoneeseen, toiset
sieltä tullen. Pietari ja päädiakoni odottivat varjossa likistöllä
parabolaanien kokoontumista ja innokkaasti kuiskailivat aamun
tapahtumista, mainiten tuon tuostakin Hypatian ja Oresteen nimiä.

Eräs vanha pappi tuli heidän luokseen ja hyvin kunnioittavasti
päädiakonille kumartaen pyysi avukseen yhtä parabolaania. Hänen
piirissään oli merimiesperhe, jonka kaikki jäsenet sairastivat
kuumetautia, ja joka sen tähden piti siirtää sairashuoneeseen.

Päädiakoni katsahti häneen ja virkkaen hajamielisesti "Vai niin",
jatkoi keskusteluaan.

Kumartaen entistä syvempään vanhus huomautti että pikainen apu oli
välttämätön.

"On se sangen omituista", Pietari puheli Serapeiumin pääskysille,
"etteivät, muutamat ihmiset voi omissa seurakunnissaan hankkia
itselleen sen vertaa vaikutusvaltaa, että saisivat vähäpätöisimmät
laupeudentyöt suoritetuiksi vaivaamatta hänen pyhyyttänsä
patriarkkaa."

Pappi vanhus mutisi anteeksipyynnön, ja päädiakoni virkkoi vähän
ylenkatseellisesti:

"Anna hänelle joku mies, Pietari, ken tahansa. Mitä tuo poika --
Filammon -- tuolla toimittaa? Menköön hän mestari Hierakan mukaan."

Pietaria ei näyttänyt tämä päätös miellyttävän ja hän kuiskasi jotain
päädiakonille...

"Ei, muut eivät jouda. Tunkeilevat ihmiset saavat tyytyä siihen
apuun, minkä saavat. Mutta täällähän ovatkin jo kaikki veljemme
koolla; menkäämme kaikki yhdessä."

"Mitä kauemmin yhdessä, sitä parempi pojalle", mutisi Pietari siksi
selvään, että Filammon ja ehkä myöskin pappi vanhus voi sen kuulla.

Filammon läksi nyt liikkeelle yhdessä toisten kanssa, ja tiellä
kyseli hän niin varovaisesti kuin mahdollista ken Rafael oli.

"Hypatian ystävä."

Sekin nimi pyöri lakkaamatta hänen mielessään, ja hän rupesi nyt
kautta rantain tiedustelemaan, mikä ilmiö Hypatia oli. Mutta
varovaisuuteen ei tässä ollut mitään syytä. Sillä heti kun hänen
nimeänsä vain mainittiin, raivostui koko joukko.

"Jumala hänet tuhotkoon, sen tenhottaren, sen velhon, sen noita-akan!
Hän on se outo nainen, josta Salomo ennusti."

"Minä luulen", sanoi toinen, "että hän on Antikristin edeltäkävijä."

"Taikka se neito, joka hänet ennustuksen mukaan synnyttää."

"Se hän ei ainakaan ole, sen minä takaan", Pietari ilkeästi hymyillen
virkkoi.

"Ja onko Rafael Aben-Ezra hänen oppilaansa filosofiassa?" kysyi
Filammon.

"Hänen oppilaansa kaikessa, mitä se nainen keksii ihmisiä
vietelläkseen", sanoi vanha pappi. "Oikea filosofia on kuollut aikoja
sitte. Mutta tämän maailman suuret katsovat maksavan vaivan palvella
sen varjoa."

"Jotkut heistä palvelevat enempääkin kuin varjoa myötäänsä hänen
talossa juoksennellessaan," sanoi Pietari. "Luuletko, että Orestes
menee sinne vain filosofian vuoksi?"

"Elkäämme liian ankarasti tuomitko," sanoi pappi vanhus. "Synenius
Kyreneläinen on pyhä mies, mutta hän pitää kuitenkin Hypatiaa
suuressa arvossa."

"Hänkö pyhä mies! -- ja on naimisissa! Hän, joka oli kyllin
häpeämätön sanoakseen siunatulle Teofilukselle itselleen, ettei hän
tahtonut päästä piispaksi, ellei saisi pitää vaimoansa; hän, joka
piti Pyhän Hengen lahjaa vähempiarvoisena kuin avioliiton lihallisia
nautinnoita, unhottaen raamatun sanat, että ne, jotka ovat lihasta,
eivät ole Jumalalle kelvolliset. Oikein sanoo Siricius Roomalainen
sellaisista miehistä, kysyessään: 'Voiko Jumalan Pyhä Henki asua
muissa kuin pyhissä ruumiissa?' Eipä ihmekään, että mies sellainen
kuin Synesius matelee Oresteen rakastajattaren jalkojen juuressa."

"Hän on siis ilotyttö?" kysyi Filammon.

"Epäilemättä. Onko pakanalla uskoa tai Jumalan armoa? Eikö niille,
joilla ei ole uskontoa eikä Jumalan armoa, vanhurskaus ole kuin
likainen vaippa? Mitä sanoo apostoli Paulus? -- Että Jumala on
hyljännyt heidät paatumukseensa, täyteen vääryyttä, saastaisuutta,
himoja, kavaluutta -- tunnethan jatkon: miksi kysytkään?"

"Ah, onko hän sellainen?"

"Ah! -- miksi sanot ah? Miten voisi evankeliumia ylistää, jos pakanat
olisivat pyhempiä kuin kristityt? Sen tulee niin olla, siksi se on
niin. Jos hänellä näyttää olevan hyveitä, niin ne, ilman Kristuksen
armoa syntyneinä, ovat vain kullattuja paheita, kavalaa petosta,
perkele puettuna valon enkeliksi. Ja mitä tulee siveyteen, joka on
hyveiden kukka ja kruunu ja Pyhän Hengen esikoinen ja korkein lahja,
niin ken tahansa sanoneekin, että hänellä, pakanalla, se avu olisi,
hän pilkkaa Pyhää Henkeä, ja on ikuisesti anathema maranatha! Amen!"

Ja Pietari, ristien hartaasti silmiään, kääntyi vihaisesti ja
ylenkatseellisesti pois nuoresta toveristaan.

Filammonilla oli ymmärrystä kyllin tietääkseen, ettei väite ole samaa
kuin todistus. Mutta Pietarin todistelutapa: "Sen tulee niin olla,
siksi se on niin" säästää sangen paljon vaivaa... ja epäilemättä oli
hänellä varmat tiedot. Filammon jatkoi senvuoksi matkaansa pahoillaan
-- hän ei tiennyt minkä vuoksi -- siitä uudesta kuvasta, jonka hän
oli saanut Hypatiasta. Hän oli siis kauhea Messalina-noita, jonka
luolassa velhotemppuja tehtiin ihmissielujen turmioksi. Mutta jos
noituus oli ainoa, mitä hän opetti, niin mistä hänen oppilaansa
Rafael oli saanut tuon uljaan miehuutensa? Jos filosofia oli jo,
kuten he sanoivat, sukupuuttoon kuollut, niin mitä oli Rafael?

Samassa kääntyi Pietari seurueineen eräälle sivukadulle, ja
Filammon jäi Hierakaan kanssa kahden matkaa jatkamaan. He kulkivat
äänettöminä, kunnes Filammon muun puhumisen puutteessa kysyi, minne
oltiin menossa.

"Minne minua vain haluttaa. Ei nuori mies! Jos päädiakonit ja
esilukijat minua, pappia, solvaavat, niin en sitä aijo sinun suustasi
kärsiä."

"Minä vakuutan, etten mitään pahaa tarkoittanut."

"Tietysti et! Kaikilla teillä on samat temput, ja nuoret oppivat ne
hyvin pian vanhoilta. Sanat imeliä kuin hunaja, mutta purevia kuin
miekka!"

"Ethän tällä tahtone moittia päädiakonia ja hänen toveriaan?" kysyi
Filammon luonnollisesti valmiina taistelemaan sen veljeskunnan
puolesta, johon hän kuului ja jota hän kunnioitti.

Ei vastausta.

"Mutta, herrani, eivätkö he ole ihmisistä pyhimpiä ja
uhrautuvaisimpia?"

"Ky-yllä", vastasi hänen toverinsa äänellä, joka tuntui merkitsevän
samaa kuin: "eivät".

"Etkö ole sitä mieltä?" Filammon suoraan kysyi.

"Sinä olet nuori, kovin nuori. Odotahan siksi kun olet nähnyt niin
paljon kuin minä. Aika, jossa elämme, on turmeltunut, poikani,
eikä sitä voi verrata vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin ihmiset
uskalsivat kärsiä ja kuolla uskonsa puolesta. Olemme liian rikkaita
nykyään, ja hienot naiset kävelevät kaduilla silkkinen pukunsa
Magdaleenan kuvilla koristettuna ja kaulanauhoissaan raamattua
kantaen. Minun nuorena ollessani he kuolivat sen edestä, jolla he nyt
itseään koristavat."

"Mutta minähän puhuin parabolaaneista."

"Ah, niin, heidän joukossaan on paljon sellaisia, jotka eivät juuri
mitään tee. Elä vain kerro minun sen sanoneen! Mutta löytyy paljon
rikkaita, jotka kirjoittautuvat veljeskuntaan vain päästäkseen veroa
maksamasta."

"Työn he jättävät sitte sellaisten köyhien miesten tehtäväksi kuin
sinä olet. Mädännäisyyttä, mädännäisyyttä olet kaikkialla tapaava.
Ja saarnaajat sitte -- ihmiset sanoivat -- tiedän apotti Isidoron
ainakin sanoneen että minulla oli yhtä hyvät saarnalahjat kuin
kenellä tahansa muulla Pelusiumissa, mutta tänne tultuani yksitoista
vuotta sitte -- usko tai elä -- ei minua vielä kertaakaan ole
pyydetty oman seurakuntani kirkossa saarnaamaan."

"Leikkiä kai lasket!"

"Se on yhtä totta, kuin että olen kastettu mies. Minä tiedän, mikä
siihen on syynä, minä tiedän -- täällä pelätään Isidoron miehiä...
Pelkäävät ehkä oppivansa sen pyhän miehen lailla puhumaan suoria
sanoja -- ja Aleksandriassa on niin arkoja korvia. Ja täällä on
muutamia niitäkin, jotka eivät koskaan unhota, mikä osa hänellä oli
noiden kolmen roiston Maron, Zosimuksen ja Martinianuksen asioissa,
ja eräässä kirjeessä, joka siitä johtui; ja toisessakin kirjeessä,
jonka me tunnemme, ja jossa mainittiin, miten kirkolle otetaan almuja
ryövärien ja koronkiskurien voitoista. 'Kyrillos ei unhota koskaan!'
Niin sanoo hän jokaiselle, joka hänelle jonkun hyvän työn tekee...
Ja samoin sanoo jokaiselle, jonka luulee hänelle pahan työn tehneen.
Siksipä minä saankin raataa täällä alhaisena pappina, ja sellaiset
miehet kuin Pietari esilukija katsovat minuun kuin orjaansa. Mutta
niinhän se aina on! Ei ole vielä ollut ainoatakaan piispaa, siunattua
Augustinusta lukuunottamatta -- kumpa olisinkin seurannut apottini
neuvoa ja mennyt hänen luokseen Hippoon -- jonka imartelijat ja
juorukellot, päädiakooni tavallisesti etumaisena, eivät olisi
olleet valmiit heti piispan kuoltua astumaan hänen paikalleen
todellista työtä tekevien seurakunnan pappien sivu. Ken vain on
notkein ja liukkain, ken voi enimmän kerätä rahaa hyväntekeväisyys
tarkoituksiin, saman tekevä mistä ja millä tavalla; ken haluaa ottaa
suurimman osan piispan työstä omille hartioilleen, suostua kaikkeen
mitä hän tahtoo ja vakoilemalla säästää häneltä vaivan käyttää
omia silmiään: kas siinä mies, joka menestyy Aleksandriassa taikka
Konstantinopelissa taikka itse Roomassakin! Huomaa, että koko tässä
suuressa kaupungissa kaikkine pappineen on vain seitsemän diakoonia,
ja he ja päädiakooni ovat kaupungin ja meidän herroja. He ja tuo
Pietari tekevät Kyrillon työt, ja kun Kyrillos tekee päädiakoonista
piispan, tekee tämä Pietarista päädiakoonin... He saavat palkkansa,
he saavat palkkansa; ja Kyrillos myös."

"Miten?"

"Kun vain et juorua! Mutta saman tekevä. Eihän täällä ole minulla
mitään menetettävänä. Sanotaan vain, että täällä Aleksandriassa on
kaksi tietä menestykseen; toinen on ansion kautta ja toinen kukkaron!"

"Mahdotonta!"

"Niin, niin, luonnollisesti, aivan mahdotonta. Mutta minä tiedän
kuitenkin, että kun Martianus pääsi takaisin Pelusiumiin, josta
entinen piispa oli hänet roistona ja tekopyhänä karkoittanut,
voitti hän nykyisen piispan suosion, pääsi hänen rahainvartijakseen
ja vihittiin papiksi -- minä olisin yhtä mielelläni vihkinyt tuon
juoksukoiran papiksi. -- Kun hän sitte oli varastanut isännältänsä,
tuottanut hänelle häpeää -- sillä minä en luule, että tämä piispa
itsessään on huono mies, mutta ken roistoja käyttää, hän saa itse
roiston nimen -- sortanut köyhiä ja harjoittanut koko kaupungissa
sellaista hirmuvaltaa, ettei kenenkään omaisuus tai maine tuskinpa
henkikään ollut turvassa, ja kun hänet kaiken tämän jälkeen
kutsuttiin tekemään tiliä teoistaan, niin oli hänellä otsaa kääntää
asia niin, että kirkko joutui hänelle velkaan. Tämän tiedän varmaan
ja muitten hävyttömyyksiensä lisäksi vielä senkin, että hän tarjosi
patriarkalle suuren rahasumman eräästä piispanistuimesta. Ja mitä
luulet patriarkan vastanneen?"

"Luonnollisesti hän julisti sen julkean roiston pannaan!"

"Patriarkka kirjoitti hänelle, että jos hän vielä kerran uskaltaisi
sellaisia ehdotuksia tehdä, täytyisi hänen todellakin julistaa
mies pannaan. Mutta mies ottikin rohkean askeleen ja toi ensi
kerralla itse rahat mukanaan; ja kerrotaan yleisesti että Kyrillos
olisi hänestä sittekin tehnyt piispan, ellei apotti Isidorus olisi
kirjeellisesti pannut siihen vastalausettaan."

"Kyrillos ei kai tuntenut hänen ansioitaan", sanoi Filammon parka,
koettaen keksiä jonkun puolustuksen.

"Koko Delta tunsi ne perinpohjin. Ja Isidorus kirjoitti hänelle
niistä tuontuostakin."

"Sitte oli hänellä epäilemättä tarkoituksena estää häväistystä ja
säilyttää kirkon yhtenäisyys pakanoitten silmissä."

Vanhus naurahti katkerasti.

"Äh, taas se vanha juttu -- että pahasta päästään piiloittamalla
se ja että synti on pienempi paha kuin vähän melua. Ikäänkuin ei
olisi suurin häpeä joutua kiinni häpeän piiloon painamisesta. Ja
mitä yhtenäisyyteen tulee, niin täytyy sinun sitä löytääksesi mennä
takaisin aina Diokletianuksen ja Deciuksen aikoihin."

"Vainoojiemme?"

"Aivan niin, poikani -- vainojen aikoihin, jolloin kristityt kuolivat
veljinä, kun he veljinä elivätkin. Sellaista et nykyisin tapaa juuri
missään ellet ehkä jossain syrjäisessä maalaishiippakunnassa, josta
ei mitään kuulu tänne vuosikausiin. Mutta kaupungeissa taistelevat
kaikki paikoista ja vallasta. Jokainen kadehtii toveriaan. Papit
kadehtivat diakooneja, ja syytä heillä siihen onkin. Maalaispapit
kadehtivat kaupunkipiispaa ja hän taas Pohjois-Afrikan piispoja,
eikä hänkään syyttä. Millä oikeudella he pyrkivät itsenäisiksi,
aivan kuin olisivat erehtymättömiä? Se on lahkolaisuutta sanon minä
-- täydellistä lahkolaisuutta! He ovat aivan yhtä huonoja kuin omat
donastilaisensa. Eikö Nicean kokouksessa päätetty, että Aleksandrian
arkkipiispalla pitäisi vanhan tavan mukaan olla ylin valta myös
Libyassa ja Pentapoliissa?"

"Luonnollisesti!" vastasi Filammon, joka oli arka oman patriarkkansa
kunniasta.

"Ja Rooman ja Konstantinopelin patriarkat kadehtivat meidän
patriarkkaa."

"Kyrilloako?"

"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo heitä kumarrella, eikä salli heidän
hallita ja vallita Afrikassa."

"Mutta tällaiset asiathan voitaisiin varmaan kokouksissa selvitellä."

"Kokouksissa? Sano sitte kun olet sellaisessa ollut. Siunattu apotti
Isidorus tapasi sanoa, että jos hän joskus piispaksi pääsee -- mikä
ei tule koskaan tapahtumaan -- siksi hän on liian kunniallinen --, ei
hän koskaan mene lähellekään sellaista kokousta. Hän ei näet sanonut
nähneensä ainoatakaan, joka ei olisi kiihoittanut ihmisten alhaisia
pyyteitä, ja joka ei olisi sanansaivarruksillaan sotkenut asiaa
entistään pahemmaksi, vaikka sitä ei jo etukäteen olisi päättänyt
hovista lähetetty kamariherra tai eunukki tai kokki, aivankuin hän
olisi jokin Pyhän Hengen erikoinen valittu, joka kykeni päättämään
pyhän yhteisen kirkon opista."

"Kokki?"

"Eikö Valens lähettänyt ylimmäisen kokkinsa estämään Basilius
Cæsarealaista vastustamasta hovin kannattamaa oppia? Sanon sinulle
suoraan, että tällaisissa tapauksissa on tärkeintä saada hovi
puolellensa tai päästä itse hoviin. Nuorena ollessani täytyi
Antiokuksen kokouksen laatia laki, jonka piti estää piispoja
juoksemasta kesken kaiken Konstantinopeliin muka orpojen ja leskien
puolesta puhumaan, mutta todellisuudessa vain vehkeilemään. Mutta
mitä hyötyä siitäkään on, kun jokainen suurisuinen ja kunnianhimoinen
mies siirtyy hiippakunnasta toiseen kunnes pääsee Rooman tai
Konstantinopelin likistölle, saa äänensä hallitsijan kuultaviin ja
ulottuu lahjomaan hänen hovimiehiään."

"Eikö ole kirjoitettu: elä puhu pahaa ylhäisistä?" sanoi Filammon
hurskaimmalla äänellään.

"Kuinka niin? Enhän ylhäisistä pahaa puhu, vaan -- niistä, jotka
heidän paikkansa huonosti täyttävät."

"En ole ennen kuullut niitä sanoja sillä tavalla selitettävän."

"Arvatenkaan et. Mutta sillä ei ole sanottu, ettei se selitys
olisi oikea ja puhdasoppinen. Sinä tulet kyllä piankin kuulemaan
paljon asioita, jotka ovat tosia -- mutta ovatko ne puhdasoppisia,
sen hovikokit selittäkööt. Luonnollisesti minä olen tyytymätön ja
niskoitteleva vanha napisija. Luonnollisesti; -- ja luonnollisesti
täytyy myöskin nuorukaisten saada maksaa oppirahat sen sijaan että
uskoisivat vanhuksen sanoja. Kas tuossa -- katso ja päätä itse!
Siinä saat nähdä minkälaisia pyhimyksiä nykyinen kirkon hoitotapa
kasvattaa. Tuossa tulee yksi niistä. Katso nyt, minä vaikenen!"

Heidän puhuessaan saapui kaksi kookasta neekeriä kirkon luo, jonka
ohi he juuri olivat menemässä, ja laskivat sen rappusten eteen
Filammonille uuden esineen. Se oli kantotuoli, jonka tangot olivat
norsunluulla ja hopealla koristetut, ja jonka yläosan verhosivat
ruusunkarvaiset silkkiverhot.

"Mitä tuon kojun sisässä on?" kysyi hän pappi vanhukselta, nähdessään
neekerien pyyhkivän hikeä otsaltaan ja sorean orjattaren, päivänvarjo
ja tohvelit kädessään lähestyvän tuolia ja kunnioittavasti kohottavan
sen verhoa.

"Pyhimys, sanon minä!"

Kirjailtu kenkä, jossa nilkan kohdalla kiilsi suuri kultainen risti,
ilmestyi verhon alta ja polvilleen laskeutuen pujotti tyttö tohvelin
sen päälle.

"Siinä näet", se vanha napisija kuiskasi: "Ei riitä, että kristityitä
ihmisiä pidetään kuormajuhtina. Apotti Isidorus tapasi sanoa --
asianajaja Ironillekin sanoi hän sen vasten naamaa -- ettei hän
jaksanut käsittää, miten ihminen, joka rakasti Kristusta ja tunsi sen
armon, joka tekee kaikki ihmiset vapaiksi, voi pitää orjia."

"En minäkään voi sitä käsittää", sanoi Filammon.

"Mutta me olemme toista mieltä täällä Aleksandriassa. Emme voi edes
astua ylös Herran temppelin rappusia ilman lisäsuojusta hienoissa
jaloissamme."

"Minä olen luullut, että on kirjoitettu: Vedä pois kengät jaloistasi,
sillä paikka, missä seisot on pyhä paikka."

"Löytyy paljon muitakin asioita, jotka ovat kirjoitetut, mutta joiden
muistamista me emme huomaa mukavaksi. Katso, tuossa on yksi kirkon
pylväistä -- Aleksandrian rikkain ja jumalisin nainen."

Ja verhojen välistä ilmestyi ihmisolento, jonka nähdessään Filammonin
silmät suurenivat vielä enemmän kuin Pelagian eteen jouduttuaan.
Mitä ajatuksia hänessä viimemainitun ylellinen ja hienostuneen
huoleton puku lieneekin herättänyt, ei se ainakaan loukannut hänen
synnynnäistä kreikkalaista kaunoaistiaan niin syvästi että hänen
olisi tehnyt mieli nauraa ja itkeä yhdellä kertaa, kuten nähdessään
tämän näytekappaleen, jonka hienotekoisen ja rappeutuneen sivistyksen
mauton muoti oli luonut. Hänen pukunsa oli takaa pöyhistetty
sellaisella tavalla, että kirkon rappusilla istuvat katupojat tulivat
tehneeksi siitä samanlaisia huomautuksia, joilla pyhä Klemens
ennen muinoin saarnatuolista kuritti sen ajan aleksandrialaisia
naisia. Puku oli valkoisesta silkistä valmistettu ja sen alaosa
oli koristettu punaisilla ja vihreillä ainakin jalan korkuisilla
kuvilla, joiden Filammon lopulta älysi tarkoittavan rikasta miestä ja
Lazarusta. Naisen selkäpuolella riippui kirkkaansininen viitta, jonka
liepeisiin oli ommeltu ristinmerkkejä ja keskelle Job, istumassa
saviastianpalanen kädessään ja kolme ystäväänsä ympärillään. Se
oli muisto, vanha pappi huomautti, eräältä pyhiinvaellukselta,
jonka nainen pari vuotta sitte oli tehnyt Arabiaan nähdäkseen ja
suudellakseen sitä tuhkakasaa, jolla patriarkka oli istunut.

Yhdessä niistä puolesta tusinasta ketjusta, jotka hänen kaulansa
ympäri oli kääritty, riippui kultasyrjäinen ja jalokivillä siroteltu
evankeliumien käsikirjoitus; hänen otsallaan oli päärlyistä
kokoonpantu korkea koriste, jonka keskustaan oli sovitettu suuri
kultainen risti, ja hänen voiteesta kankea tukkansa oli käherretty
ja palmikoitu ainakin puolen jalkaa korkeaksi harjaksi. Siinä oli
varmaankin onnettomalla orjattarella aamuisin ainakin tunnin työ ja
palkakseen oli hän kai saanut useamman kuin yhden ankaran sanan.

Kasvoillaan imelä hymy ja silmät maahan luotuina nousi kaunis
katujatar nöyrän näköisenä ylös rappusia. Tuon tuostakin huokasi hän
syvään, pudisti päätänsä ja painoi kädellään jalokivistä säkenöivää
rintaansa. Samassa huomasi hän papin ja munkin, ja kääntyen nöyrimmän
kunnioittavasti heidän puoleensa pyysi hän saada suudella heidän
pukunsa liepeitä.

"Parempi olisi sinulle, rouvani", Filammon kaunistelematta virkkoi,
"että suutelisit oman pukusi liepeitä. Sinulla on puvussasi kaksi
läksyä, joita et näy vielä oppineen."

Silmänräpäyksessä muuttuivat hänen kasvonsa. Ylpeys ja viha
kuvastuivat niistä nyt.

"Pyysin sinulta siunausta enkä saarnaa. Sen saan milloin hyvänsä
minua vain haluttaa."

"Ja sellaisen kuin haluat", murisi pappi vanhus.

Nainen sipsutti ylös rappusia heittäen muutamia kolikoita
kerjäläispojille ja mutisten itsekseen -- siksi selvään kuitenkin
että Filammon sen kuuli -- että "hän ei jätä tätä rippi-isälle
kertomatta eikä salli että munkki lurjukset häntä kadulla solvaavat".

"Nyt hän tunnustaa siellä syntinsä -- kaikki muut vaan ei niitä,
jotka tässä äsken teki -- ja lyö rintoihinsa ja itkee kuin oikea
Magdalena. Ja se kunnon arvoisa mies lohduttaa häntä: -- Miten kaunis
ketju! Ja miten hieno viitta -- sallikaa minun koskettaa sitä! Miten
pehmyttä ja miellyttävää tämä intialainen villa on! -- Voi, kun
tietäisitte miten suuria velkoja minun täytyy tehdä tämän pyhätön
vuoksi! -- Ja vastaus on luonnollisesti hänen toivonsa mukainen,
että, jos siitä on Herran huoneelle pienintäkään hyötyä, niin pitää
hän sitä aivan liian suurena kunniana... Ja rippi-isä saa ketjun
ja ehkä viitankin. Ja nainen menee kotiinsa uskoen, että hän on
nyt sanasta sanaan täyttänyt käskyn, joka vaatii pahojen tekojen
sovittamista almujen antamisella, ja hän vain vähän harmittelee että
pappi sattui pyytämään juuri sitä koristetta!"

"Mitä", Filammon kysyi, "eikö hän uskalla suorastaan kieltää
sellaista häpeämätöntä pyyntöä?"

"Jos on kysymyksessä minun kaltaiseni köyhä pappi, niin kyllä hän
hyvinkin uskaltaa, mutta kun kysymyksessä on hänenlaisensa, yleisesti
pidetty saarnamies... Kuten Hieronymus sanoo eräässä kirjeessään,
jonka olen nähnyt, ajattelevat naiset sellaisissa tapauksissa kahteen
kertaan päänsä ympäri ennenkuin loukkaavat kaupungin juorukelloa.
Vieläkö sinulla on jotain sanottavana?"

-- Filammonilla ei ollut, eikä hän, älykkäästi kyllä, virkkanut
mitään sittekään kun vanhus jatkoi:

"Sinun, poikaseni, on vielä kaupungin tavat opittava, Kun tulet
vähän vanhemmaksi, et sinä sano hienolle naiselle, jolla on risti
otsallaan, vastenmielisiä totuuksia, vaan olet valmis juoksemaan
hänen vihjauksestaan vaikka Herkuleen patsaille toivossa, että hän
auttaa sinua hienoa saarnapaikkaa tai piispanistuintakin kohti.
Naiset pitävät siitä huolen täällä."

"Naiset?"

"Naiset juuri, poika. Luuletko, että he ilmaiseksi ammentavat
rikkauksia papeille ja kirkolle? He saavat palkkansa. Luuletko
että pappi on tuohonkin saarnatuoliin päässyt ilman että hän
jokaisen huolellisesti kukitetun lauseensa jälkeen on levottomasti
tarkastanut, hyväksyykö sen tuo hänen pyhyytensä. Sillä rouvalla
on niin tarkka oikeauskoinen aisti että hän voi vainuta novatismiä
tai originismia siinäkin, missä sitä ei mikään muu kuolevainen nenä
kykene haistamaan. Hänen luokseen kokoontuvat kerran viikossa kaikki
kaupungin rikkaimmat ja hurskaimmat naiset keskustelemaan meidän
kirkkokuristamme aivan samoin kuin hovikokit opistamme. Kuiskaillaan
hänen sitäpaitse olevan itse keisarinna Pulkerian suosiossa ja
lähettävän hänelle Konstantinopeliin kuukausittain kirjeitä. Hän
voisi saada aikaan ikävyyksiä itse patriarkallekin, jos tämä
vastustaisi hänen pyhää tahtoansa."

"Mitä, liehakoiko Kyrillos sellaisten olennoiden edessä?"

"Kyrillos on aikansa viisas mies -- liiankin viisas valon lapseksi,
sanovat muutamat. Mutta sen hän älyää, ettei maksa vaivaa taistella
niitä vastaan, joita ei voi voittaa. Ja kun hän noilta arvokkailta
naisilta saa rahaa vaivaistalojansa, orpokotiansa, vierasmajojansa,
sairaaloitansa ja hätäaputöitänsä ja muita sellaisia laitoksiansa
varten -- ja siinä hänelle ei vedä vertoja koko maailmassa muut
kuin Ambrosius Milanolainen ja Basilius Cæsarealainen -- niin ei
häntä sovi moittia jos hän siten käyttää pahaa asiaa mahdollisimman
suureksi hyödyksi. Ja hyvin paha asia se on, ja on ollut aina niistä
ajoista asti, jolloin hallitsijat ja hoviherrat lakkasivat meitä
polttamasta ja ristiinnaulitsemasta ja sen sijaan rupesivat meitä
suojelemaan ja lahjomaan."

Äänettömänä käveli Filammon vanhan papin rinnalla. Häntä inhotti ja
ihmetytti.

"Ja tätä näkemään minä siis läksin -- tuulen heiluttelemia ruokoja
ja hienoihin pukuihin puettuja ihmisiä, jotka vain kuninkaiden
palatseissa ovat paikallaan!" Tämän vuoksi hän oli jättänyt vanhan
rakkaan Lauran lapsuuden iloineen ja tuttavuuksineen, ja heittäytynyt
puuhien ja kiusauksien pärskyvään pyörteeseen! Tällainen oli nyt se
yhteisen kirkon sopusointuinen yhtenäisyys ja voima, kirkon, jossa,
kuten hänelle lapsesta asti oli opetettu, oli vain yksi Herra,
yksi usko ja yksi henki. Tämä siis oli se jakamaton yhteiskunta,
"ilman tahraa tai virhettä; joka, yhdistettynä ja vahvistettuna sen
kautta, mitä jokainen sen jäsen, kukin sille suhteellisesti määrätyn
tarmokkaan toiminnan mukaan saa aikaan, kasvaa rakkaudessa omaksi
ylennyksekseen." Häntä värisytti nämä tutut sanat muistaessaan. Ne
tuntuivat kuin ivaavan sitä kurjaa ja sekasotkuista todellisuutta,
jonka hän kaikkialla näki. Hän oli vihoissaan vanhukselle, joka hänen
unelmansa oli särkenyt.

Hän tahtoi uskoa, että vanhuksen moitteet olivat liioiteltuja ja
johtuivat kyynillisestä äreydestä ja itsekkäästä tyytymättömyydestä.
Mutta sittekin -- eikö Arsenius ollut varoittanut häntä? Eikö hän
ollut sanasta sanaan ennustanut, mitä nuorukainen tulisi näkemään
-- mitä hän oli nähnyt? Oliko siis Pyhän Pauluksen suuremmoinen
suunnitelma vain tyhjä ja mahdoton unelma? Ei! Jumalan sana ei voi
pettää, kirkko ei voi erehtyä! Vika ei voinut olla kirkossa, vaan
sen vihollisissa, se ei voinut olla kuten vanhus sanoi, kirkon
rikkaudessa, vaan sen orjamaisuudessa. Hänen mieleensä muistuivat
Kyrillon sanat, jotka hän verhon takaa oli kuullut, ja ne tuntuivat
nyt hänestä antavan selvityksen kaikkeen. Miten voikaan kirkko
vapaasti ja menestyksellä työskennellä niin kauan kuin tämän
maailman hallitsijat sitä painoivat ja kahlehtivat? Ja miten voivat
taasen nuo hallitsijat olla muita kuin tyranneja ja antikristejä
niin kauan kuin heitä pelotteli ja peijasi pakanallinen filosofia
ja inhimillisen viisauden tyhjät oppijärjestelmät? Jos Orestes oli
Aleksandrian kirkon kirous, niin oli Hypatia Oresteen kirous. Hypatia
oli suurimpana syynä kaikkeen. Hän oli kaiken pahan alku ja juuri.
Kenessä olisi miestä hävittämään se juurinensa?...

Miksi ei hän voisi koettaa? Vaarallista se ehkä oli; mutta
kunniakas se yritys olisi, onnistuipa se tai ei. Kristikunnan
korkea tarkoitusperä vaati korkeita esikuvia. Ehkä hän -- ja hänen
nuori sydämensä löi rapisti sen ajatuksen herätessä -- ehkä hän
jonkun suuren uskaliaan teon, itseuhrautuvaisuuden, jumalaisen
uskonvimman-avulla -- kuten ennen David lähtiessään jättiläistä,
vastaan -- voisi herättää itsekkäät ja ylellisyyden hukkuneet
sielut jaloon kilpailuun, ja pakoittaa heidät muistamaan, ehkäpä
jäljittelemäänkin entisajan marttyyrejä, jotka olivat Egyptin ylpeys,
kunnia ja perintö. Ja hänen mielikuvituksensa maalasi hänen eteensä
yksinkertaisia miehiä ja heikkoja naisia, jotka olivat voittaneet
kiusauksen ja häpeän, kidutuksen ja kuoleman. Heidän maineensa
eli ikuisesti ihmisten huulilla ja he itse istuivat, loistava
marttyyrikruunu otsallaan, taivaan ylimysten joukossa. Filammonin
sydän löi kiivaasti ja hän ikävöi tilaisuutta uskaltaakseen ja
kuollakseen.

Ja ikävöity tilaisuus tulikin. Sillä tuskin hän oli jälleen päässyt
parabolaanitoveriensa joukkoon, kun nuo itsepintaiset ajatukset taas
puhkesivat sanoiksi ja hän rupesi innokkaasti kyselemään tarkemmin
Hypatiasta.

Vastaukseksi sai hän vain yhä uusia herjauksia. Kun sitte munkit
olivat tarpeeksi purkaneet kiukkuaan Hypatia-noitaa vastaan, ja
selitelleet sitä voittoa, jonka oikeauskoisuus sinä aamuna oli
saavuttanut, rupesivat he puhumaan pakanoitten kukistamisesta
Teofilus patriarkan aikana kaksikymmentä vuotta sitte. He puhuivat
Olympiodoruksesta ja hänen roskajoukoistaan, joka monta päivää oli
asevoimalla puolustanut Serapeiumia kristityitä vastaan, tehnyt
hyökkäyksiä kaupunkiin ja kiduttanut ja murhannut vankejaan. He
puhuivat marttyyreistä, jotka tuon pilariston keskellä mieluummin
olivat kiusautuneet kuoliaaksi, kuin uhranneet Serapikselle; ja
lopullisesta voitosta ja sotilaasta, joka vapisevan rahvaan silmäin
edessä iski suunnattoman suuren epäjumalankuvan palasiksi ja siten
ikiajoiksi mursi pakanuuden noitavoiman. Filammonin mieli paloi
samanlaiseen suurtyöhön kuin tuo sotilas oli tehnyt. Hän tahtoi
tukahuttaa omantuntonsa epäilykset vielä valtavammalla kristillisellä
urotyöllä. Epäjumalain kuvia ei enää ollut murskattavina, mutta
olihan filosofia.

"Miksi ei hyökätä keskelle vihollisen leiriä ja uhmata pirua omassa
pesässään? Miksi ei joku Jumalan mies häikäilemättä mene sen noidan
luentosaliin ja hänen kuulijakuntansa edessä todista hänen väitteensä
kumoon."

"Tee itse, jos uskallat," sanoi Pietari. "Meitä ei ollenkaan
haluta joutua kaupungin kaikkien nuorten irstailevien herrojen
kolhittavaksi."

"Minä teen sen," sanoi Filammon.

"Kyllä, jos vaan hänen pyhyytensä sallii sinun sellaisiin
hullutuksiin ryhtyä."

"Hillitkää kielenne, herrani! Te solvaatte kaikkia marttyyrejä,
pyhästä Stefanuksesta pyhään Telemakukseen asti, nimittäessänne
sellaista tekoa hullutukseksi."

"Tästä röyhkeydestä en voi olla ilmoittamatta hänen pyhyydelleen."

"Ilmoittakaa vain", sanoi Filammon, jolle välähti mieleen eräs uusi
suunnitelma, minkä toteuttamiseksi Pietarin uhkaus sopi erinomaisesti.

Siihen jäi asia sillä kertaa.

       *       *       *       *       *

"Nykyaikaisen nuorison intoileminen alkaa käydä aivan
sietämättömäksi", sanoi Pietari herralleen samana iltana.

"Sen parempi! He pakoittavat siten vanhemmat kilpailemaan kanssaan
hyvissä töissä. Mutta ken on intoillut tänään?"

"Se hurja poika, jonka Pambo lähetti meille erämaasta, uskalsi
tarjoutua uskon sankariksi Hypatiaa vastaan. Hän suorastaan tarjoutui
menemään hänen luentosaliinsa ja väittelemään siellä hänen kanssaan.
Mitä arvelette sellaisesta nuorison vaatimattomuudesta ja arkuudesta?"

Kyrillos vaikeni.

"Minkä vastauksen saan hänelle viedä? Karkotus kuukaudeksi Nitriaan
vedelle ja leivälle? Ette kai aikone jättää sellaista rankaisematta,
sillä jos niin teette, niin totisesti on silloin kaikki sananvalta ja
kurinpito täällä lopussa."

Kyrillos vaikeni yhä, ja Pietarin otsa synkkeni.

Viimein vastasi patriarkka:

"Tässä tarvitaan marttyyrejä. Lähetä poika minun luokseni!"

Olkapäitään kohauttaen ja kasvoillaan ilme, joka sangen paljon
muistutti kateutta, meni Pietari alas ja hetken kuluttua toi sisään
vapisevan nuorukaisen, joka heti lankesi polvilleen.

"Sinä siis tahdot uhmata sitä pakanallista naista hänen omassa
luentosalissaan? Onko sinulla rohkeutta siihen?"

"Jumala on antava sitä minulle."

"Hänen oppilaansa murhaavat sinut."

"Kykenen puolustautumaankin", Filammon huomautti silmäillen anteeksi
annettavalla ylpeydellä teräksisiä jäntereitään. "Ja jos en onnistu:
onko kuolemaa kunniakkaampaa muu kuin marttyyrikuolema?"

Kyrillos hymyili sangen mielissään.

"Lupaa minulle kaksi asiaa."

"Vaikka tuhat."

"Kahdessakin on sinulle tarpeeksi. Nuori on herkkä lupaamaan, mutta
vielä herkempi unhottamaan. Lupaa minulle, että, tapahtuipa mitä
tahansa, sinä et heitä ensimmäistä kiveä."

"Minä lupaan."

"Lupaa minulle vielä, ettet ryhdy väittelyyn hänen kanssaan."

"Mitenkäs minä muuten?"

"Pane vastaan, syytä, pilkkaa! Mutta syitäsi elä ilmota. Jos sen
teet, joudut tappiolle. Hän on liukkaampi kuin ankerias, harjaantunut
kaikkiin logiikan mutkiin. Sinä joudut kaikkien pilkattavaksi ja saat
häpeissäsi luikkia tiehesi. Lupaatko?"

"Lupaan."

"Mene sitte."

"Milloin?"

"Sitä parempi mitä pikemmin. Mihin aikaan luennoitsee se kirottu
nainen huomenna, Pietari?"

"Näimme hänen menevän tänä aamuna Museoon yhdeksän aikaan."

"Mene sitte huomenna kello yhdeksän. Tässä on sinulle rahaa."

"Mitä minä näillä?" Filammon kysyi käännellen uteliaasti käsissään
ensimmäisiä rahoja, mitä koskaan oli käsitellyt.

"Maksaaksesi sisäänpääsyn. Filosofin luo ei kukaan rahatta pääse.
Toisin kirkkoon, joka on päivät pitkät auki orjille ja kerjäläisille.
-- Hyvä on jos hänet käännytät. Ja jos et..." Hän lisäsi hiljaa
hampaittensa välistä. "Ja jos et, on sekin hyvä -- ehkä parempikin."

"Kas niin!" Pietari katkerasti virkkoi viedessään Filammonin ulos.
"Mene nyt Ramoth Gileadiin, sinä nuori hupsu; ja onnea matkalle! Mikä
paholainen sinut lähettikin tänne lietsomaan jalon patriarkan ainoata
heikkoutta?"

"Mitä tarkotatte?" tiuskasi Filammon niin äkäisesti kuin uskalsi.

"Sitä houretta että saarnat, vastaväitteet ja marttyyrikuolemat
voivat karkoittaa Kananiitit, joihin vain Herran ja Gideonin miekka
tepsii! Hänen enonsa Teofilus ymmärsi asian paremmin. Jos hän ei
olisi ymmärtänyt, vallitsisi ehkä Olympiodorus vieläkin Aleksandriaa
ja uhrituli palaisi tänäkin päivänä Serapiksen edessä. Niin mene,
mene, että hän sinut käännyttäisi! Anna pirulle sormesi kuten Achan,
niin saat nähdä, eikö hän lopuksi ole huoneessasi. Seurustele
Midianin tyttärien kanssa, niin saat nähdä etkö pian itsekin Baal
Peoria rukoile ja syö kuolleitten pöydältä!"

Näillä rohkaisevilla sanoilla erosivat miehet sinä iltana.



8 Luku.

ITÄTUULI.


Kun Hypatia seuraavana aamuna kaikessa loistossaan astui ulos
huoneestaan ympärillään parvi filosofeja, filosofastereja, oppilaita
ja hienoja herrasmiehiä, jotka ihaillen seurasivat häntä kadun yli
luentosaliin, asettui muuan ryysyinen kerjäläisukko, seurassaan
tavattoman suuri ja äkäisen näköinen koira, suoraan hänen eteensä ja
ojensi likaisen kätensä mankuen almua.

Hypatia, jonka hienostunut maku ei sietänyt nähdä sen vähemmin
koskettaa, mitään likaista ja rumaa, käski palvelustytön antamaan
miehelle jonkun kolikon. Nuoret herrat sen sijaan katsoivat olevansa
täysin oppineita jalossa "ällistyttämis"-taidossa, joka siihen
aikaan oli muodissa Afrikan oppilaitoksissa, ja jolle me saamme olla
kiitollisia siitä, että se ajoi pyhän Augustinuksen Karthagosta
Roomaan. Tottuneina näykkimään ja solvaamaan kaikkia köyhiä, jotka
vain heidän tielleen sattuivat, rupesivat he nytkin laskettelemaan
sukkeluuksiaan kerjäläiselle. Mutta tämä ei niistä välittänyt.
Hänelle tarjottiin rahaa, mutta hän työnsi antajan käden syrjään ja
paikalleen jääden näytti aikovan estää Hypatialta pääsyn eteenpäin.

"Mitä sinä tahdot? Laittakaa tuo hurjimus ja hänen hirveä koiransa
pois tieltä, hyvät herrat!" sanoi filosofi parka vähän peloissaan.

"Minä tunnen tuon koiran," sanoi eräs herroista; "se on Aben-Ezran.
Mistä sen löysit ennenkuin se isännältään hävisi, sinä hirtehinen?"

"Sieltä, mistä äitisi löysi sinut, nulikka, kun hän petkutti sinut
miehelleen -- orjamarkkinoilta näes! Ihana Sibylla, oletko jo
unhottanut nöyrimmän oppilaasi, kuten nuo koirat, jotka jo yrittävät
ällistyttää opettajaansa ja mestariansa nolaamisen jalossa taidossa?"

Kerjäläinen otti samassa leveän olkihatun päästään ja paljasti Rafael
Aben-Ezran kasvonpiirteet. Hypatia hätkähti ja huudahti hämmästyneenä.

"Ah, te hämmästytte! Miksi, jos saan luvan kysyä?"

"Kun teidät tuollaisena näen."

"Mitä siinä on ihmeellistä? Olettehan te pitkät ajat saarnannut
meille kaikille, miten kunniakasta on irroittautua kaikista aistien
viettelyksistä. Ei se ole kunniaksi teidän oppilaillenne eikä
kaunopuheisuudellenne, jos noin pahasti hämmästytte kun yksi heistä
lopultakin seuraa sanasta sanaan opetuksianne."

"Mikä tämän ilveilyn tarkoitus oikeastaan on, arvoisa herrani?" kysyi
Hypatia ja monet muut.

"Kysykää Kyrillolta. Minä olen uutena Diogeneksena matkalla Italiaan
etsimään ihmistä kuten hänkin aikoinaan. Heti sellaisen löydettyäni
olen minä suurimmalla mielihyvällä palaava takaisin ilmoittaakseni
teille sen hämmästyttävän uutisen. Jääkää hyvästi! Tahdoin vielä
kerran nähdä eräät kasvot, vaikka minusta onkin tullut kyynikko,
kuten huomaatte, enkä aijo tästä puoleen kuunnella ketään muita
opettajia kuin tätä koiraani, joka onneksi ei vaadi mitään maksua
opetuksestaan. Jos hän vaatisi, täytyisi minun jäädä sitäkin opetusta
vaille, sillä isiltä peritty omaisuuteni näki eilisaamuna hyväksi
lentää tiehensä. Olette kai kuulleet siitä juutalaisia vastaan
tehdystä kansanpäätöksestä, joka pantiin täytäntöön erään pyhän
kansantribuunin johdolla?"

"Halpamaista!"

"Ja vaarallista, neiti rakas. Menestys innostuttaa... ja Theonin
talo on aivan yhtä helposti ryöstetty kuin juutalaiskortteli. Olkaa
varuillanne!"

"Ei, ei, Aben-Ezra", nuoret herrat huudahtivat. "Teidän seuranne
on meille liian hauska luopuaksemme siitä noin vain sen patriarkka
hirtehisen päähänpiston takia. Me panemme listan kiertämään teidän
hyväksenne. Ja te saatte asua kunkin meidän luona vuorotellen.
Aivanhan meiltä unehtuisivat kaikki kompeilemistemput ilman teitä!"

"Kiitoksia, herrat. Mutta se on nyt kuitenkin niin, että te
olette olleet liian kauan minun narrejani, ruvetakseni nyt teidän
narriksenne. -- Neitiseni, pari sanaa teille yksityisesti ennenkuin
lähden."

Hypatia kumartui eteenpäin ja kuiskasi hätäisesti syyriankielellä:

"Voi jääkää, minä rukoilen! Te olette oppilaistani terävin -- ehkä
ainoa todellinen oppilaani... Isäni kyllä keksii teille jonkun
piilopaikan ja jos rahaa tarvitsette, niin muistakaa, että hän
on teille velkaa. Emme ole vielä maksaneet teille takaisin sitä
rahasummaa, jonka --"

"Ihanin runotar, sehän oli vain sisäänpääsymaksuni Parnassukseen.
Minä teille velassa olen ja tällä opaalisormuksella suorittaisin nyt
loppuvelkani. Mitä tulee pakopaikkaan teidän lähellänne", hän jatkoi
alentaen ääntään ja käyttäen hänkin syyriankieltä -- "niin on Hypatia
Pakana liian ihana Rafael Juutalaisen mielenrauhalle."

Hän veti sormestaan Mirjamin sormuksen ja tarjosi sitä Hypatialle.

"Mahdotonta", tämä virkkoi karahtaen tulipunaiseksi. "Minä en voi
ottaa sitä vastaan."

"Ottakaa, minä rukoilen! Se on viimeinen maallinen taakka, joka
minulla on, lukuunottamatta tätä lihasta ja verestä kyhättyä etanan
koteloa. Siihen taas voin kaivaa tikarillani kolon heti kun se käy
minulle kiusalliseksi. Mutta sen aijon tehdä vasta sitte ja sillä
tavalla kuin minua haluttaa; jos taas sormuksen otan mukaani, lyövät
Heraklianuksen soturit aivan varmaan kalloni sen takia rikki. --
Minun täytyy pyytää teitä se ottamaan."

"En koskaan! Ettekö voi myydä sormusta ja paeta Synesiuksen luo. Hän
kyllä suo teille suojaa."

"Sekö vieraanvarainen myrskytuuli? Suojaa kyllä, mutta lepoa ei.
Yhtä hyvin voisin pystyttää telttani Etnan kitaan. Yöt ja päivät hän
käännyttäisi minua siihen kokoonhaalittuun sekasotkuun, jota hän
filosofilliseksi kristinuskoksi nimittää. No niin, kun ette tahdo
sormusta ottaa, niin pian siitä päästään. Me Itämaan miehet osaamme
esiintyä suurellisesti ja kadota kuten maailman herroille sopii."

Ja hän kääntyi filosofien puoleen.

"Kuulkaapa, te aleksandrialaiset herrasmiehet! Haluaako joku
teistä maksaa kaikki velkansa yhdellä kertaa? Tässä on Salomonin
sateenkaari, opaali, jollaista Aleksandriassa ei ole koskaan
ennen nähty. Millä maailman orjamarkkinoina tahansa voisi sillä
vaikka kahteen kertaan ostaa kenen tahansa teistä makedonialaisine
pappoineen ja makedonialaisine mammoineen ja makedonialaisine
sisarineen ja hevosineen ja papukaijoineen ja riikinkukkoineen.
Ken vain haluaa omistaa kymmenen tuhannen kultakolikon arvoisen
jalokiven, hänen ei tarvitse muuta kuin kaivaa se käsiinsä loasta,
johon minä sen heitän. Näykätkää joutuin, te nuoret Fedriakset
ja Pamfiliukset! Thaiksia ja Laiksia löytyy kyllä tarpeeksi sen
tuhlataksenne."

Hän oli juuri heittämäisillään jalokiven kadulle, kun joku takaapäin
tarttui hänen käsivarteensa ja sieppasi sormuksen hänen kädestään.
Raivostuneena katsahti hän taakseen ja näki Mirjam vanhuksen seisovan
siellä silmät vihasta ja ylenkatseesta säkenöiden.

Silmänräpäyksessä hyökkäsi Bran akan kimppuun, mutta säikähti loimua
hänen silmissään ja vetäytyi takaisin. Rafael kutsui koiransa
luokseen ja kääntyen tyynesti pettyneihin kuulijoihinsa virkkoi:

"Kas niin, onnettomat ystäväni! Teidän täytyy sittekin itse hankkia
rahat, mikä meikäläisten poistuttua käynee vähän tukalammaksi kuin
ennen. Se kaikkea hallitseva kohtalo, jota -- kuten tekin hutikassa
ollessanne hyvin tiedätte -- ei filosofikaan voi vastustaa, on
antanut Salomonin sateenkaaren takaisin oikealle omistajalleen."

"Jää hyvästi, filosofian kuningatar! Kun ihmisen löydän, ilmoitan
siitä teille. -- Äiti, minä tulen kanssasi jonkun matkaa,
vaihtaakseni parisen ystävällistä sanaa ennen eroamistamme --
vaikka," jatkoi hän nauraen, kun kahden poistuivat, "huonoa oli
pilasi kun et suonut omalle kansalaisellesi huvia katsella miten nuo
pakana koirat olisivat loassa kiistelleet hänen almustaan."

Hypatia jatkoi matkaansa museoon merkillisestä kohtauksesta ja sen
vielä merkillisemmästä lopusta peräti hämmentyneenä. Hän varoi
kuitenkin ilmaisemasta pienimmälläkään tavalla mielenliikutustaan,
ennenkuin oli yksin luentosalinsa viereisessä, pienessä
odotushuoneessa. Siellä hän heittäytyi tuolille ja jäi siihen
miettimään siksi kuin hämmästyksekseen ja harmikseen huomasi
kyyneleiden valuvan pitkin kasvojaan. Hänen sydämessään ei siltä
ollut kipinääkään rakkautta Rafaeliin. Jos hänen tunteensa olisivat
ruvenneet vähänkin sinne päin kallistumaan, olisi se kavala
juutalainen kyllä tiennyt estää sen ivallisilla ja kevytmielisillä
puheillaan, joilla hän tukahutti kaikki syvemmät tunteet sekä
itsessään että muissa. Ja mitä hänen kauneudesta lausumiin
kohteliaisuuksiin tuli, eivät ne Hypatiasta olleet mieluisia eivätkä
vastenmielisiä, sillä sellaisiin hän oli tottunut. Mutta hän tunsi,
kuten hän oli sanonutkin, että hän Rafaelissa kadotti ehkä ainoan
todellisen oppilaansa, ja enemmänkin -- ehkä ainoan todellisen
opettajansa. Sillä hän näki selvästi, että tuon Silenus-naamarin
alla piili luonne, joka kykeni ehkä enempään kuin hän uskalsi
ajatellakaan. Aina hän oli huomannut Rafaelin käytännöllisessä
neuvokkaisuudessa itseään etevämmäksi, ja äskeinen tapaus oli
osoittanut todeksi hänen aavistuksensa että Rafael oli häntä ylempänä
myöskin siinä henkisessä voimassa ja vakavuudessa, jota hän turhaan
oli etsinyt ympärillään parveilevista veltostuneista kreikkalaisista.
Sama oli asian laita sellaisissakin aineissa, joissa Rafael tunnusti
hänet opettajakseen. Vuoroin hän ilolla huomasi että hän yksin koko
oppilasjoukosta näytti perinpohjin ja vaistomaisesti käsittävän
jokaisen hänen sanansa; vuoroin hänessä heräsi vastenmielinen
epäilys, että Rafael vain leikki hänellä ja hänen matematiikallaan
ja geometriallaan, metafysiikallaan ja logiikallaan, kuten
miekkailija, joka harjoittelee floretilla, ja säästi todellisen
voimansa jotakin hänelle arvokkaampaa varten. Useamman kuin kerran
oli Rafaelin paradoksi tai kysymys särkenyt hänen kauneimmankin
järjestelmänsä tuhansiksi sirpaleiksi ja avannut hänelle synkkiä
epäilyksen kuiluja sellaisistakin asioista, jotka olivat näyttäneet
mitä luotettavimmilta totuuksilta. Joskus oli vielä Rafael puoleksi
piloillaan viitannut hebrealaisten pyhiin kirjoihin, kuitenkaan
millään tavoin ilmaisematta, uskoiko hän ja miten paljon niihin.
Häntä oli silloin aina suututtanut että Rafael katsoi itsellään
olevan salaisia tietolähteitä, syvempiä ja todenperäisempiä kuin
hänen, joista Rafael ei tahtonut päästää häntä osalle.

Ja kuitenkin veti Rafael häntä vastustamattomasti puoleensa. Tämä oli
aina väittänyt, että tuo tahallinen ja johdonmukainen ylellisyys,
jota Hypatia vieroi, oli kuin puku, jonka hän voi milloin tahansa
heittää pois tai jälleen ottaa päälleen. Ja nyt oli hän nähtävästi
osoittanut väitöksensä todeksi, ja näyttäytynyt siinä suhteessa
kykenevänsä kilpailemaan vanhanajan suurten stoalaisten kanssa.
Olisiko itse Zenokaan voinut vaatia enemmän heikolta ihmisolennolta?
Sitäpaitsi oli Rafaelista ollut hänelle suurta käytännöllistä hyötyä.
Tämä selvitteli pyytämättä hänelle laskuopilliset tehtävät; etsi
sopivia todistuslähteitä, piti terävällä kielellään hänen oppilaansa
kurissa, ja nerokkaisuudellaan ja etenkin verrattoman kokkinsa ja
kellarinsa kautta veti yhä uusia oppilaita hänen luennoillensa. Ja
kaikesta tärkeintä oli, että Rafael puolusti häntä tulisesti ja
taitavasti noita moukkamaisia ja usein raakojakin sofisteja vastaan,
jotka olivat muodostuneet kyyriläisten, stoalaisten ja akadeemisten
koulujen tähteistä. Nämä sofistit kävivät sitä sapekkaammin, mitä
selvemmäksi heidän oma raihnaisuutensa tuli, uusplatonilaisten
koreaksi koristetun korttilinnan kimppuun ja väittivät, että se oli
vain sisällyksetön sekotus kaikkien kreikkalaisten filosofien opeista
ja itämaalaisten taikauskoista. Tähän asti olivat kaikki sellaiset
poroporvarit pelänneet Rafaelin kynää ja kieltä vielä enemmän kuin
ritarillista Kyrenen piispaa, vaikka viimemainittu muutamista
kirjeistään päättäen vihasi heitä epäilemättä niin katkerasti kuin
hän ketään ihmisolentoa voi vihata mikä ei kuitenkaan merkinnyt kovin
suurta katkeruutta.

Mutta Synesiuksen käynnit olivat harvinaisia ja Karthagon ja
Aleksandrian välinen pitkä matka, hänen paljotöinen virkansa ja, mikä
pahinta, yhä kasvava erimielisyys hänen ja hänen ihanan opettajansa
välillä teki hänen suojeluksensa melkein arvottomaksi. Ja nyt oli
Aben-Ezrakin poissa ja hänen mukanaan lukemattomat suunnitelmat
ja toiveet. Olisipa hän lopultakin saanut Rafaelin käännytetyksi
filosofiseen uskoon, vanhojen jumalien palvelijaksi! Hän olisi saanut
hänestä välikappaleen pysäyttääkseen inhimillisten erehdysten virran!
Miten usein olikaan se unelma hänet pettänyt! Ken saada taas Rafaelin
paikalle! Athanasius? Hyväluontoinen Synesius oli kyllä kunnioittanut
häntä veljen nimellä, mutta Hypatialle oli hän voimaton koulumestari,
joka oli tuomittu kuolemaan voimatta viedä maailmaa tuumaakaan
eteenpäin vapautusta kohti -- ja tulevaisuus osoittikin tämän
arvostelun oikeaksi. Plutarkos Atheenalainen? Hän oli yli-ikäinen.
Syrianus? Hän oli ainoastaan ajattelija, joka koetti saada
Aristoteleen tarkoittamaan mitä tämä ei ollut koskaan tarkoittanut.
Isä? Kolmioiden ja kartion leikkausten mies! Miten viheliäisiltä
he kaikki näyttivätkään tuon käsittämättömän juutalaisen rinnalla!
-- Kauniiden hämähäkkiverkkojen kutojia -- mutta ottaisivatkohan
hyttyset niihin mennäkseen! Komeiden talojen rakentajia -- jos vain
ihmiset niihin menisivät ja niissä pysyisivät! Peräti hienostuneen
siveellisyyden saarnaajia... jota heidän ihailevat oppilaansa eivät
uneksineetkaan käytännössä toteuttavansa. Hypatia ymmärsi, että ilman
häntä itseään oli filosofia Aleksandriassa kuolemaan tuomittu. Oliko
se hänen viisautensa -- vai joku hänen maallisempi viehätysvoimansa,
jonka avulla hän siihen kykeni? Vastenmielinen ajatus! Oi jos hän
olisi ruma -- koetellakseen vain oppinsa voimaa!

Oh! Ristiriidat olivat jo liian peloittavia; pienikin apu, olipa
se sitte miten maallinen ja miten alhainen tahansa, oli hänelle
tervetullut. Mutta eikö työ ollut toivotonta? Hän kaipasi miehiä,
jotka kykenivät toimimaan silloin kun hän ajatteli. Ja juuri
sellaisia miehiä löytäisi hän nytkin, mutta -- sen hän tiesi vallan
hyvin -- vihatussa kristityssä papistossa. Ja sitte se kammottava
Ifigenian uhri näyttäytyi välttämättömältä tulevaisuudessa.
Filosofian ainoa toivo oli hänen epätoivonsa.

       *       *       *       *       *

Hän pyyhkäsi pois kyyneleet, astui ylpeänä luentosaliin ja nousi
puhujalavalle kuin jumalatar kuulijakuntansa ihastushuutojen
kaikuessa... Mitä hän heistä välitti? Seuraisivatko he hänen
opetuksiaan? Hänen luentonsa oli jo puolissa, ennenkuin hän oli
täydelleen tointunut ja päässyt vapaaksi äskeisistä kiusallisista
ajatuksistaan. Ja siitä lähtien seuraamme hänen luentoaan.

       *       *       *       *       *

"Totuus! Missä on totuus, jollei sielussa itsessään? Ilmiöt ja
esineet ovat vain aineeseen sidottuja luulokuvia -- tämän maallisen
yön haamuja, jotka aineen mudassa ja tomussa uinuvassa sielussa
herättävät väristystä ja epämääräistä pelkoa, jota se nimittää
aistimukseksi ja havainnoksi. Ja samoin kuin öiset unemme herättävät
meissä aavistuksen että läsnä on jotain salaperäistä ja aineetonta,
jota ei aika eikä paikka millään tavoin sido, samoin vaikuttavat ne
valveilla nähdyt unet, joita nimitämme valoksi ja ääneksi. Ne ovat
jumalaisia sanansaattajia, jotka Zeus, säälien lapsiaan silloinkin
kun hän sulki heidät tähän lihalliseen vankilaan, tarkoitti
herättämään heissä hämäriä muistoja siitä sielujen todellisesta
maailmasta, josta he ovat peruisin. Kun filosofissa nämä muistot ovat
heränneet, ja hän on nähnyt aistimuksen ja ilmiön muodostaman verhon
läpi henkisen totuuden, jolle ne ovat vain tilapäisenä peitteenä ja
jonka ne samalla kertaa peittävät ja ilmaisevat, silloin voi hän
syrjäyttää ilmiön aatteen vuoksi, kuoren ytimen vuoksi, ruumiin
sielun vuoksi, jonka symbooli ja välikappale edellinen vain on.
Mitä merkitsee silloin filosofille olivatko Hektorit tai Priamot,
Helenat tai Akilleet koskaan esiintyneet ihmissilmille näkyvinä,
lihasta ja verestä koottuina luulokuvina? Mitä merkitsee silloin,
puhuivatko he ja ajattelivat kuten se Skion mies meille kertoo?
Mitä merkitsee sekään, elikö hänkään maallista elämää? Tässä on
kirja -- sanat, joita sanotaan hänen sanoikseen. Olivatpa niihin
sisältyvät ajatukset aluksi kenen tahansa, nyt ne ovat minun. Minä
olen omistanut ne itselleni, olen ajatellut ne itsekseni ja tehnyt
ne osiksi omasta sielustani. Enemmänkin: ne olivat ja tulevat aina
olemaan osia minusta, sillä ne ovat, samoinkuin oli runoilija,
samoinkuin olen minäkin, vain osa Maailmansielusta. Mitä merkitsee
silloin, mitä taruja syntyi noiden vanhojen tietäjien valtavien
ajatusten ympärille? Muut koettakoot sovitella yhteen cykliläisiä
katkelmia ja todistella laivaluettelo oikeaksi. Mitäpä kadottaisi
filosofi, vaikka edelliset todistettaisiinkin ristiriitaisiksi ja
jälkimäinen väärennetyksi? Ajatukset ovat jälellä ja ne ovat meidän.
Avatkaamme sydämemme ottamaan ne rakkaudella vastaan, tulivatpa ne
mistä tahansa. Kuten ihmisissä, samoin on kirjoissakin sielu ainoa,
jonka kanssa meidän sielumme on pidettävä yhteyttä; ja kirjan sielua
on kaikki se mitä me siinä löydämme kaunista, oikeata ja jaloa.
Meille ei merkitse mitään, oliko runoilija itse tietoinen niistä
ajatuksista, joita me löydämme hänessä. Tietoisina tai tiedottomina,
ajatusten täytyy olla olemassa, sillä jollei niitä olisi, miten
voisimme me keksiä niitä. Asiaan perehtymättömässä rahvaassa -- ja
filosofeissakin -- on paljon niitä, jotka sellaista tulkitsemista
moittivat sofistiseksi ja mielikuvituksen omavaltaiseksi urheiluksi.
Jos meidän henkinen selityksemme on mahdoton, on heidän asiansa
selittää mitä Homeros tarkoitti; osoittaa maailmalle, miten muuten
Homeros on ihailtava, ellei se, mitä me runoilijassa ihailemme,
löydykään hänessä. Tahtovatko he väittää, että se kunnioitus, jota
hän kautta vuosisatojen on nauttinut, johtuisi siitä, mikä näyttää
olevan hänen teostensa läheisin ja kirjaimenmukaisin tarkoitus?
Uskaltavatko he vielä väittää, että hän olisi tarkoittanut sitä,
mistä hänen teoksensa, kirjaimenmukaisesti ymmärrettyinä näyttävät
puhuvan. Voivatko he edellyttää, että Homeron jumalainen sielu
olisi voinut alentua kirjoittamaan todellisista ja aistinalaisista
juhlapidoista ja häistä ja hypyistä; todellisista yöllisistä
hevosvarkauksista; todellisista avioliitoista taivahisten ja ihmisten
välillä -- että tämä näennäinen jokapäiväisyys oli se, jonka takia
kaikkien aikojen viisaimmat antoivat hänelle runouden isän nimen?
Se on alentava ajatus, joka sopii vain raa'alle ja aistin sitomalle
rahvaalle, joka ei voi käsittää muuta kuin sen mikä on aisteille
havaittavaa. Yhtä hyvin voisi uskoa kristittyjen kirjoihin, kun ne
kertovat meille jumaluudesta, jolla on kädet ja jalat, silmät ja
korvat, joka alentuu määräilemään huone- ja talouskalujen muotoja,
joka on tullut täydelliseksi syntymällä -- miten inhoittavaa
-- maalaistytön poikana ja joka tahraa itsensä ottamalla osaa
alhaisimpien orjien suruihin ja murheihin!"

"Se on valhetta, jumalanpilkkaa! Raamattu ei voi valehdella!" huusi
eräs ääni salin perältä.

Se oli Filammonin. Hän oli kuunnellut luentoa alusta alkaen, taikka
oikeastaan ei kuunnellut, vaan enemmän hurmaantuneena katsellut
puhujan kauneutta, hänen liikkeittensä suloutta, hänen äänensä
sointuisuutta ja etenkin hänen kiehtovaa kaunopuheisuuttaan, joka
kimalteli hänen silmissään kuin huurainen hämähäkin verkko. Hänen
terävä kreikkalainen käsityskykynsä herätti hänessä jokaiselta
lauseelta joukon uusia ajatuksia ja kysymyksiä -- ellei juuri
epäilyksiä -- sitäkin helpommin kun hänen arvostelukykynsä oli
siihen asti saanut olla aivan toimettomana eikä hänellä ollut mitään
tieteellistä sivistystä suojana vaikutusten tulvaa vastaan. Ensi
kerran elämässään huomasi hän seisovansa silmäkkäin niiden kysymysten
kanssa, jotka ovat kaiken ajattelemisen juurena. "Mitä minä olen?
Missä minä olen? Mitä tiedän minä?" Ja taistellessaan epätoivoisesti
näitä kysymyksiä vastaan hän oli vähällä unhoittaa, missä
tarkoituksessa hän oli luentosaliin tullut. Hän tunsi, että hänen
täytyi riistäytyä lumouksesta. Eikö tuo nainen ollut pakana ja väärä
profeetta? Noissa sanoissa oli jotain, jonka kimppuun voi käydä. Ja
osaksi jumalanpilkkaamisesta raivostuneena, osaksi pakottautuakseen
toimintaan, oli hän ponnahtanut pystyyn ja keskeyttänyt luennoitsijan.

Syntyi kova melu. "Ajakaa munkki ulos! Heittäkää se moukka ulos
ikkunasta!" kirkuivat herrasmiehet. Jotkut rohkeammat rupesivat
jo kapuamaan penkkien yli hänen luokseen, ja Filammon iloitsi jo
marttyyrikuolemasta, kun Hypatian tyyni ja hopeankirkas ääni hillitsi
mellakan silmänräpäyksessä.

"Antakaa munkin kuunnella, hyvät herrat! Hän on vain munkki ja
moukka eikä tiedä sen enempää. Häntä on sillä tavalla opetettu.
Antakaa hänen istua rauhassa täällä, niin voimme ehkä opettaa hänelle
parempaa."

Ja häiriytymättä tai edes ääntään muuttamatta jatkoi hän luentoaan.

"Kuulkaa nyt palanen Iliadin kuudennesta kirjasta, jossa minä viime
yönä olin näkevinäni valtavan salaisuuden jälkiä. Paikan tunnette
kyllä, mutta minä luen sen siitä huolimatta teille; mahtavan runon
sointuvat säkeet soinnuttakoot sielumme vastaanottamaan ylevää
viisautta. Oikeassa oli Abamnon sanoessaan kauniisti, että sielu
on alkuaan muodostettu sopusointuisuudesta ja rytmistä, ja että se
ennenkuin antautui ruumiille, on kuunnellut jumalaisia sointuja.
Siitä johtuu, että kun se, ruumiiseen yhdyttyään, kuulee sellaisia
säveliä, joissa sointujen jumalaiset jäljet parhaiten ovat säilyneet,
se käsittää ne ja muistaa niiden kautta jumalaiset soinnut. Ne
vetävät sitä puoleensa, se löytää niissä kotinsa ja omistaa itselleen
niistä niin suuren osan kuin kykenee."

Ensi kerran kaikuivat nyt Filammonin korvissa Homeron mahtavat säkeet:

    Näin emännöitsijä lausui, vaan heti huoneesta Hektor
    tielleen syöksähti taas, katuloille liikkehikkäille
    Kaupungin ison kuljettuaan kun porteille Skaian
    saapui, jost' oli mentävä sen, ken kentille mieli,
    sielläpä puolisons' Andromake, häälahjoja saanut,
    riens' häntä vastaan, Etionin jalon kukkea impi,
    Etionin, joka metsäisen Plakon rinteellä asui
    Tebassa, Kilikiläisten urhojen mahtava herra.
    Tään oli tyttären nainut Hektor vaskehen vyötty.
    Miehensä kohtasi hän, mukanaan kävi palvelu-neito
    kantaen rinnallaan ilomielistä hentoa lasta,
    Hektorin poikaa, kaunista kasvoiltaan kuni tähti
    Hektor kutsui häntä Skamandrioks', vaan nimeks' muilta
    sai hän Astyanaks sill' yksin turvasi Troijaa
    Hektor. -- Nyt hymysuin hän silmäsi poikoa kultaa,
    Vaan liki heitä nyt Andromake tuli kyynelsilmin,
    tarttuen sankarin kouraan, virkkoi noin, sanan lausui:

    "Huima! Surmaan intosi vie sinut! Etkö sä sääli
    lastasi hentoa, et mua raukkaa kun pian jäänen
    leskeks' jälkehes, kun sun tappavat urhot Akaian
    rynnäten kaikki sun päälles; -- mun kai ois etusampi
    sun menetettyäni, maan alle vaipua -- eihän
    riemua mulle jää, kun kohtalos oot perinyt sä,
    pelkkää kaihoa vaan. Isätön olen, äiditön raukka.
    Surmasihan isän oivimman mult' uljas Akilles
    Kilikiläisten kaupungin soman sortaessansa
    korkea-porttisen Teban -- tappoi Ee'etionin;
    rautapa-paitoa ei toki raatsinut riisua hältä,
    vaan tamineineen taiten tehtyineen hänet poltti,
    päälle kumparen loi, jonk' ympäri mahtavan Zeun
    tyttäret, vuorien impyet kyynäppäitäkin kylvi.
    Seitsemän veljestä mull' oli koissani korkeass' ennen,
    yhtenä päivänä kaikki ne erkanivat Manan maille,
    kaikki ne saavutti turmallaan tyly sankari, heidän
    lampaita kaitessaan sekä länkeväkinttujen karjaa.
    Äitini taas, jok' ol' ollut Plakon rinteillä ennen
    ruhtinatar, sen toi uro muun sotasaalihin kanssa
    tänne, pois toki päästi kun lunnaat sai epäsummat,
    Artemis nuolellaan pian kaas' emon linnassa taaton.
    Hektor! mulle sä oot yht'aikaa äiti ja taatto,
    ainoa veljeni oot, samaten myös sulhoni suuri!
    Oi! ole armias nyt ja tänne linnahan jääös?
    Oi! älä poikaas orvoksi tee, älä vaimoas leskeks!
    Suojaa vie liki viikunapuuta, kun astua siitä
    kaupunkiin vihamiehet voivat muurien päälle.
    Kolmastihan sitä koettelivat jo urhoollisimmat
    kumpikin Aias johtajinaan sekä Atreun poiat,
    kuulusa Idomeneus sekä uljas Tydeun poika,
    liekö nyt taitava mies joku neuvonut miehille tietä,
    tai oma innostus heit' yllyttää sekä johtaa."

    Hälle vastasi taas kypär'töyhdöin heiluva Hektor
    "Huolehdin tätä kaikkea, kultani, vaan kovin Troijan
    miehiä, Troijan hempeähelmoja naisia häpeen;
    jos minä, kuin mikä pelkuri, värjötän taistoa väistäin.
    Ei sitä sallis mielenikään, kun oppinut oon ma
    ain' eturinnassa taistelemaan maanmiesteni kanssa,
    suojellen isän arvoa kuuluisaa sekä omaa.
    Kyllähän tiedän tuon, sen järkeni, tunteeni lausuu:
    saapuva päivä se on; jona sortuu Ilios pyhä,
    sortuu Priamos itse ja keihään heittäjä kanssa.
    Ei toki huoleta niin mua Troijan kohtalo kurja,
    ei Hekabeen, ei Priamos herran surkeus, enkä
    niin veljiä, myös jotk' uljaina ollen ja monta
    kentällä kaatunevat vihamiesten miekkojen alle,
    kuin sua säälin, kun joku vaskeen vyötty Akaian
    mies, vapautesi riistettyään sinut vie ja sä itket.
    Kons' emännällesi Argossa kuot tai vettä sä noudat
    Messeian tai myös Hypereian lähteestä -- työläs
    tehtävä on, mutt' ankara pakko sen vaativi sulta --
    kai joku virkahtaa sun kyyneltulvasi nähden:
    Hektorin vaimo on tuo, hevos-oivain Iliolaisten
    urheimman, kun Troijan ympäri taistelu riehui!
    Näin joku virkannee, vaan siitäpä tuskasi yltyy,
    kun ei miest' ole, orjuutta joka torjua voisi.
    Hauta tok' ennen peittäköhön mun kuollehet luuni
    niin en voihkinaas kuule kun raastavat pois sua herjat!"

    Lausuttuaan uro näin kurottautui poikoa kohti;
    vaan tämä kallistui somavöisen hoitajan rintaan
    kirkaisten isän armaan muotoa peljästyessään,
    vaskea säikähtäin sekä jouhistöyhtöä, jonka kypärin
    harjalta heilahtavan näki uhkaavasti.
    Tuot' isän naurahtaa sekä äidin armahan täytyi.
    Päästään pois kypärin heti tempasi loistava Hektor,
    laski sen kiiltoisan alas maahan, poikaansa sitten
    suuteli hellään, heiluttain käsivarttensa päällä.
    Lausuipa sitten Zeulle ja muillekin jumaloille:

    "Zeus ja te muut jumalat, oi suokaa poikani tulla
    Troijan kansassa yht' eteväksi, kuin minä, kerran,
    niin väkeväks', hänen suokaa tarmolla hallita Troijaa!
    Silloin lausuttakoon: 'tuo voiton vie isältäänkin.'
    Kentältä kun palajaa, olallaan verinen sotasaalis
    viemänsä vastustajalt', emo riemuitsee sydämessään."

    Lausui ja poikuen pois käsihin hän vaimonsa laski;
    tuoksuavan povivaattehen helmaan tää hänet otti
    kesken kyyneliään hymyten...

[T:ri Kaarlo Koskimiehen suomennos alkukielestä.]

"Sellainen on taru. Kuvitteletteko Homeron tarkoittaneen, että
siinä kautta aikojen ihailtaisiin sellaisia jokapäiväisyyksiä kuin
äidin älytöntä rakkautta ja lapsen säikkymisiä. Omavaltaisuudesta
moittimatta voitanee epäilemättä sallia filosofin syvemmän
ymmärryksen keksiä siinä piilevän jonkun syvemmän salaisuuden."

"Eikö esimerkiksi valitun sielun nimi ole Astyanaks, kaupungin
valtias? Se on jumalaisen syntyperänsä oikeudella kaiken johtaja
ja hallitsija, vaikka se ei sitä tiedä. Se on vielä lapsi ja lepää
äitinsä Luonnon, ikuisen imettäjän ja vihollisen rinnalla. Runoilija
nimittää häntä sattuvasti Andromakeksi, koska hän taistelee sitä
olentoa vastaan, kun se on mieheksi varttunut, jota hän lapsena
ruokki. Kaunis hän on, mutta ymmärtämätön. Hän hemmoittelee
meitä, äitien tapaan, selkärangattomilla myönnytyksillään; hän
pelkää päästää meidät mietiskelyjen ulapalle keksimään suuria
totuuksia, sillä siellä me, ikuista kunniaa tavoitellessamme, hänet
ehkä unhoittaisimme. Hän tahtoisi meidän kuluttavan nuoruuden
päivämme haaremissaan ja leikkivän hänen helmoissaan. Ja eikö
valitulla sielulla ole isäkin, jota se ei tunne, Hektor, hän joka
on ulkopuolella -- rajoittamaton ja luonnosta riippumaton, mutta
kuitenkin sen herra -- tuo kaikki käsittävä sielu, joka opettaa ja
järjestää ja jota ihmiset nimittävät Zeus lainsäätäjäksi, Eetteri
tulijumalaksi, Osiris elämän antajaksi. Hänet on runoilija tässä
kuvannut tuon salaperäisen kaupungin suojelijaksi, kaikkeuden
sopusoinnun, järjestyksen ja kauneuden puolustajaksi. Syrjässä istuu
hänen suuri isänsä, Priamos, ensimmäinen kaikista olemuksista, monen
pojan isä -- absoluuttinen Järki -- näkymättömänä, kaukaisessa
loistossaan peloittavana, järkähtämättömänä, mutta kuitenkin
riippuvaisena siitä tutkimattomasta ykseydestä, jota Homeros nimittää
kohtaloksi, ja joka on kaiken olevaisen alkulähde mutta joka
itsessään on kuitenkin olemukseton, määräämätön ja nimittämätön."

"Tästä ykseydestä ja sitä varten sykkii Maailmansielu kautta
koko luomakunnan; se täyttää tuon järjen vaatimukset, josta se
vastahakoisesti vuoti aineellisten olioiden mellastukseen. Se
taistelee karkean aineen raakoja voimia vastaan; se rusentaa kaiken,
mikä sille on rumaa ja soinnutonta ja sulkee syliinsä kauniin ja
kaiken missä se huomaa kajastusta omasta itsestään. Se painaa
siihen oman leimansa ja muuttaa sen omaksi kuvakseen olipa se sitte
tähti, haltija tai valittu sielu. Ja kuitenkin, kuten runoilija
antropomorfisesti huomauttaa, seuraa suru sielua koko ajan. Sitä
painaa kaiken tuon työn kestäessä tunne kohtalosta, ajatus siitä
ensimmäisestä yksiöstä, josta sielu alunpitäen on peruisin, ja josta
se, ja sen isä, Järki, eroittautuivat, kunne uskalsivat ajatella ja
vaatia itselleen omaa, vapaata tahtoa."

"Hektor, isä, lähtee nyt taisteluun ja hänen lapsensa jäävät
nukkumaan ja syömään. Hän on poissa taistelutantereella ja he eivät
tunne häntä -- eivät tiedä, että he, yksilöt, ovat vain osia hänestä,
Maailmansielusta. Mutta hetkiä on -- oi, kolminkertaisesti siunatut
ovat ne, joille jumalainen syntyperänsä suo sellaisia hetkiä --
hetkiä on, jolloin ihmislapsessa välähtää selvä käsitys tuosta
sanoin selittämättömästä salaisuudesta. Kesäyön tähtien välkkeessä
-- Niilin tulvien myllerryksessä, jotka jokaisessa kuohussaan
hedelmällisyyttä kuljettavat -- temppeliholvien jylhissä varjoissa
-- muinaisten orfeus-laulajien voimakkaissa sävelmissä taikka noiden
jumalien kuvissa, joiden täydellisen kauneuden Kreikan jumalaiset
teosofit vilahdukselta käsittivät ja taiteellisessa ihastuksessa
kuin taikasauvalla loihtivat esiin lumivalkeassa marmorissa --
sellaisten ilmiöiden edessä välähtää sisäiselle silmälle ihana
ja valtava aavistus jostain voimasta, nerosta, jostain sielusta,
jostain aatteesta, joka on yksi, mutta samalla tuhatkertainen ja
joka tunkeutuu kaikkeen luotuun ja värähyttää sen jumalaisiin
sointuihin kuni tuuli lyyran kielet. Me aavistamme, että kaikkeuden
miljoonissa suonissa virtailee sama sydänveri, tullen yhdestä,
suuresta, näkymättömästä sydämestä, jonka mahtavat lyönnit sielumme
kuulee kaukaa, missä se ikuisesti sykkii äärettömyyden erämaassa,
ulkopuolella paikkaa ja aikaa, jotka ovat vian laskimoita sen
kaikkiluovasta merestä."

"Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia ovat ne jotka ovat
uskaltaneet -- vaikkakin henkeään pidättäen, rajattoman riemun
kyynelten sokaisemina, täydellisessä avuttomuudessaan polvilleen
vaipuneina, kun huomaavat olevansa vain kuihtuneita lehtiä, joita
kaikkeuden läpi puhaltava tuuli mielensä mukaan lennättelee --
onnellisia ovat ne, jotka ovat uskaltaneet vaikkakin vain hetkeksi
heittää katseensa tuohon kammottavan ihanaan näkyyn, eivätkä
nuoren Astyanaksin lailla ole Hektorin avaraa, säkenöivää syliä ja
hänen kypäränsä töyhdön sateenkaarenloistoa peljästyen ja parkuen
painautuneet äitinsä, Luonnon, syliin! Onnellisia, kolminkertaisesti
onnellisia he ovat, vaikka tuo yliluonnollinen loiste olisi heidän
silmänsä tuhkaksi polttanut! -- Eikö olisi ihanaa kuolla Zeus silmien
edessä, kuolla, kuten Semele, hänen loistonsa polttamana? Onnellisia,
kolminkertaisesti onnellisia, vaikka jumalainen lumous heidän
sielunsa huimaisi ja Circen elukat heitä siitä lähtien hulluiksi
ja haaveksijoiksi nimittäisivät. Haaveksijoita he ovatkin, sillä
Jumaluus on heissä ja he Jumaluudessa. Persoonallisuuden taakka
katoaa hetkeksi, ja huomaten olevansa osa Maailmansielusta, he
kohoavat sen Järjen yläpuolelle, josta sielu saa alkunsa, aina kaiken
olevaisen lähteeseen -- tuohon määräämättömään, kaikkeinkorkeimpaan
ykseyteen saakka. He näkevät sen ja muuttuvat samalla osiksi Sen
olemuksesta. He eivät puhu enää, vaan Se puhuu heidän kauttaan,
ja koko heidän olemuksensa tuon säteilevän auringon loisteen
muuntamalla, johon he, kuni kotkat, ovat uskaltaneet katseensa
kiinnittää, muodostuu jumaluuden sopusointuiseksi välikappaleeksi,
ja puhuu -- itse siihen vaikuttamatta -- kuolemattomien jumalien
salaisuuksia. Ihmekö siis, jos he raa'asta rahvaasta näyttävät
uneksijoilta?... Myhäilkää, jos teitä haluttaa; mutta elkää pyytäkö
minua opettamaan teille sanoin selittämättömiä, kaikkien tieteitten
yläpuolella olevia seikkoja, joita ei dialektikan sanasota eikä
Järjen päättelevät ponnistukset voi koskaan saavuttaa, jotka
täytyy nähdä ja nähtyä tunnustaa selittämättömiksi. Pois täältä,
sinä akateeminen väittelijä, pois sinä ivaileva kyynikko, -- pois
sinä aistia ihaileva stoalainen, joka kuvittelet, että sielu saisi
tietonsa aineellisista ilmiöistä, joita se itse luo! -- pois --.
Taikka ei; jääkää vain tänne ja ivailkaa. Ainoastaan hetkinen --
vain muutamia päiviä tässä alennustilamme vankilassa ja kaikki on
palaava alkulähteeseensä, veripisara tuohon suureen sydämeen, vesi
jokeen ja joki siihen säteilevään mereen. Ja kastepisara, joka
taivaasta tipahti, on nouseva takaisin taivaaseen. Vapautuneena
niistä tomuhiukkasista, jotka sitä alas painoivat, ja sulaneena
siitä maallisesta roudasta, joka sen tänne ruohoon ja rehuun sitoi,
se kohoaa alati ylöspäin ja ylöspäin, ohi tähtien ja aurinkojen,
ohi jumalien ja jumalien vanhempien, aste asteelta yhä puhtaampana
ja puhtaampana, kunnes se saavuttaa sen olemuksettoman, joka on
kaikkeus, ja löytää viimeinkin kotinsa..."

Puhuja äkkiä vaikeni. Hänen silmänsä kiiluivat kyynelissä ja koko
ruumiinsa värähteli innostuksesta. Hetkisen hän liikkumattomana
tuijotti kuulijakuntaansa, aivankuin toivoen voineensa heissäkin
herättää samanlaista innostusta. Sitte hän hillitsi liikutuksensa,
lisäsi hellemmällä, mutta samalla vähän surumielisellä äänellä:

"Poistukaa nyt, oppilaani. Hypatialla ei ole enempää teille tänään.
Poistukaa nyt, ja säästäkää hänet -- hän on näet kaikesta huolimatta
nainen -- ainakin siitä häpeällisestä huomiosta että hän on antanut
teille liian paljon, nostanut Isisverhon silmien edestä, jotka eivät
ole kyllin kirkastuneet käsittääkseen jumalattaren ihanuutta. --
Jääkää hyvästi!"

Hän lopetti ja Filammon, samassa kuin hänen äänensä sointu lakkasi
hänen korvissaan kaikumasta, hyppäsi pystyyn ja kiiruhti käytävän
läpi ulos kadulle...

Miten ihana! Miten hillitty ja lempeä häntä kohtaan! Miten häntä
kaikki jalo innostuttaa! Eikö hänkin puhunut näkymättömästä
maailmasta, kuolemattomuuden toivosta, hengen voitosta lihan yli --
aivankuin kristitytkin? Oliko sitten kuilu heidän välillään niin
syvä? Jos oli, niin miksi sitte olivat puhujan sanat herättäneet
hänen sydämessään samanlaista vastakaikua kuin ennen rukoukset ja
saarnat Laurassa? Jos hedelmät olivat niin yhtäläiset, niin eikö
juurienkin täytynyt olla yhtäläiset. Voiko tämä olla jäljittelyä?
Paholaisen pappiko valon enkelin vaatteissa? Valoa tuo ainakin oli
-- puhtautta, rohkeutta, vakavuutta, hellyyttä -- silmät, huulet,
liikkeet siitä puhuivat... Pakanako? uskoton?... Miten nuo syytökset
olivat ymmärrettävät?

Mutta häntä odotti vielä loppuisku, mikä oli hänen ajatuksensa
perinpohjin hämmentävä.

Tuskin sataa askelta oli tämä luentopaikasta edennyt, kun hänen pieni
ystävänsä hedelmäkauppias, jota hän ei ollut nähnyt sen jälkeen kun
tämä oli teatterin käytävässä hävinnyt väkijoukon jalkoihin, tarttui
hänen käsivarteensa ja juoksusta hengästyneenä hoki:

"Jumalat -- ammentavat -- suosiotaan -- niille, jotka -- jotka
vähimmin sitä -- ansaitsevat! -- Mieletön, tunkeileva moukka! -- Ja
se on päättömyyteni palkkio!"

"Tiehesi mies!" tiuskasi Filammon, jota ei ollenkaan haluttanut
uudistaa tuttavuuttaan kantajan kanssa. Mutta päivänvarjojen vartija
piti hellittämättä kiinni hänen lammasnahkastaan.

"Hullu! Itse Hypatia käskee! Niin, sinä saat mennä hänen luokseen,
puhella hänen kanssaan, ja minä -- minä valistunut -- minä joka
häntä kunnioitan, tottelen, jumaloin -- minä, joka jo kolme vuotta
olen katuojassa vatsallani madellut, että hänen pukunsa liepeet edes
pikkusormeni päätä koskettaisivat -- minä -- minä."

"Mikä on asiasi, mieletön?"

"Hän kutsuu sinua, sinä typerä heittiö! Theon lähetti minut sanomaan
-- ja juoksusta ja kateudesta läkähtymäisilläni toin sinulle heti
sanan: Mene, sinä kieromielisten jumalien suosikki!"

"Ken on Theon?"

"Hänen isänsä, tietämätön! Hän käskee sinua saapumaan hänen
asuntoonsa -- tuossa vastapäätä -- huomenna kolmannella tunnilla.
Kuule ja tottele! Kas niin! Nyt ne jo tulevat museosta ja kaikki
päivänvarjot menevät sekaisin! Oh, minua onnetonta!"

Mies parka juoksi takaisin, ja Filammon, pelosta ja halusta melkein
mielipuolena puhalsi myöskin juoksuun ja juoksi koko matkan kotiinsa
Serapeiumiin asti. Hän ei huolinut ajopeleistä, elefanteista eikä
kävelijöistä, eikä välittänyt vaikka muuan kärtyinen kantaja
tyrkkäsikin hänet kerran kumoon ja pala hänen nahkapuvustaan jäikin
erään vihaisen kameelin hampaitten väliin. Saavuttuaan arkkipiispan
asunnolle ja löydettyään Pietari esilukijan pyysi hän vapisten päästä
Kyrillon puheille.



9 Luku.

JÄNNE KATKEAA.


Kyrillos kuunteli äänettömänä myhäillen Filammonin kertomusta
luennosta ja Hypatian kutsusta ja lähetti sitte nuorukaisen
kaupungille tavanmukaisiin puuhiin. Hän kielsi Filammonia sanallakaan
mainitsemasta muille koko asiasta ja käski hänen saapumaan illalla
uudelleen hänen luokseen määräykset saadakseen.

Toisten seurassa samosi Filammon pitkin katuja ja kujia, joissa
saastaisuus ja kurjuus, pakanallinen laiskuus ja perinnäiset synnit
kamalina irvistivät vastaan joka taholta. Peloittavan todellista ja
totuttua se oli, mutta hän näki sen vain hämärästi, kuin unessa.
Hänen silmiensä edessä loistivat vain yhdet kasvot, korvissaan vain
yksi ääni kaikui... "Hän on vain munkki eikä tunne sen parempaa..."
Totta! Mitenpä hän parempaa tuntisikaan? Mistä hän tiesi, miten
paljon enempi tuntemista oli tuossa suuressa uudessa kaikkeudessa,
jonka niin surkean pienessä sopukassa hän oli tähän asti elänyt? Hän
oli kuullut asiat vain yhdeltä puolen. Mitähän jos toinenkin puoli
oli olemassa. Eikö hänellä ollut oikeutta -- taikka eikö ollut aivan
asianmukaista, kohtuullista ja oikeudenmukaista, että hän sai kuulla
molemmat puolet ja sitte vasta tuomitseisi?

Kyrillos ei ehkä menetellyt oikein viisaasti siinä, että lähetti
nuorukaisen käytännöllisiin armeliaisuudentöihin ennenkuin ilmaisi
hänelle miten hänen tuli Hypatian kutsun suhteen menetellä. Hän
ei ollut ottanut laskuihinsa niitä uusia ajatuksia jotka nyt
nuorukaisessa liikkuivat. Ehkä ne olisivatkin hänelle olleet
käsittämättömiä vaikka hän niistä olisi tiennytkin. Kyrillos
oli näet saanut ankaran dogmatillisen kasvatuksen noissa
suurissa luostarilaitoksissa, jotka olivat syntyneet Nitrian
salpietarikaivosten likistölle. Tuhannet siellä ahersivat
vapaaehtoisessa köyhyydessä leipureina, värjäreinä, räätäleinä,
puuseppinä ja tiilintekijöinä. Ansioitaan he eivät käyttäneet omiin
tarpeisiinsa -- heillä kun ei mitään tarpeita ollutkaan, -- vaan
kirkkoihin, sairashuoneihin ja vaivasapuihin. Kyrillos oli kasvanut
tässä käytännöllisen työn ja hurskasten hartaudenharjoitusten
maailmassa, jossa munkit matkan lyhyyden takia oppivat tuntemaan
sen maailman, jota he hylkivät ja halveksivat. Lapsuudestaan asti
oli hän ollut mukana kiivaan ja kunnianhimoisen setänsä Teofiluksen
keinotteluissa. Empimättä hän sitte seurasikin tätä Aleksandrian
patriarkan istuimelle ja oli valmis epäilyksittä ja säälittäkin,
missä sitä vaadittiin, omistamaan kaiken tarmonsa ja terävän
käytännöllisen järkensä kirkon palvelukseen. Mitenpä sellainen mies
voikaan ymmärtää kaksikymmenvuotiasta poika parkaa, joka äkkiä oli
Lauran hiljaisesta luolaelämästä joutunut keskelle myllertävän
maailman melskettä. Hänkin oli luostarissa kasvatettu. Mutta Nitrian
toimekas ja kiihkoisa ilmapiiri, missä jokaista hermoa pidettiin
alituisessa, pinnistetyssä jännityksessä, missä ei levolla, ei
luonnollisuudella eikä inhimillisillä tunteilla ollut sijaa, oli mitä
jyrkin vastakohta cenobitien eristetyille ja köyhille, vaikka ei
siltä vähemmin toimeliaille, yhdyskunnille, jotka olivat hajallaan
pitkin kalliolaaksoja aina Nubian erämaan sisä-osiin saakka.
Sellaisessa paikassa oli Filammon kunnianarvoiselta vanhukselta
saanut osakseen sekä äidin hellyyttä että isän huolenpitoa. Hän
kaipasi nyt rohkaisevia sanoja, ystävällisiä silmäyksiä ja tunsi
itsensä yksinäiseksi ja alakuloiseksi... Ja Hypatian sanat kaikuivat
yhä hänen korvissaan kuin hivelevä sävelmä, eivätkä ottaneet
häipyäkseen. Tuo lennokas innostus, kaikessa voimakkuudessaankin
niin hempeä ja puhdas, -- tuo muiden sääliminen -- niin ihanassa
naisessa sitä ei voi ylenkatseeksi sanoa --; tuo viehättävä mielikuva
valitusta hengestä -- joka ei ole rahvaan kaltainen. -- "Mutta
olenkohan minä sitte rahvaan kaltainen?" Filammon itseltään kysyi
muuatta ähkyvää kuumesairasta kantaessaan. "Eiköhän löydy minulle
sopivampaa työtä kuin tämä, jota kuka rantajätkä tahansa voisi yhtä
hyvin tehdä? Eikö elämäni kulu turhaan tällaisissa puuhissa? Eikö
minullakin ole äly, maku ja järki? Kykeninhän minä käsittämään hänen
sanansa. -- Miksi pitäisi minun lahjojeni jäädä kehittämättä? Miksi
vain minulta on kaikki tieto kielletty? Onhan olemassa niin hyvin
kristillinen kuin pakanallinenkin tietoisuus. Mikä oli luvallista
Clemensille" -- hän oli vähällä sanoa Origeneelle, mutta hillitsi
itsensä niin räikeästä kerettiläisyydestä -- "se toki lienee
minullekin sallittua. Eikö juuri se, että minä tietoja janoan,
todista, että minä kykenen ne sulattamaan? Totta totisesti minun
paikkani on pikemmin lukukammiossa kuin kadulla!"

Hänen työtoverinsa rupesivat siitä lähtien näyttämään hänestä --
sitä hän ei voinut itseltään kieltää -- vähemmän kunnianarvoisilta.
Koettipa hän miten vakavasti tahansa unhoittaa sen pappivanhuksen
moitteet, niin todellisuus oli aina hänen silmäinsä edessä. Nuo
miehet olivat raakoja, kiivaita, suurisuisia -- kokonaan toista
maata kuin Hypatia! Heidän puheensa olivat kuin mitäkin ämmien
juoruja -- hyvin usein vielä panettelevia ja epäoikeutettuja. He
puhuivat miten kunnianhimoinen se ja se mies oli, miten ylpeä se
ja se nainen, ken edellisenä sunnuntaina oli jäänyt ehtoolliselle
ja ken heti saarnan loputtua oli lähtenyt kirkosta, miten ne,
jotka lähtivät, olivatkaan uskaltaneet lähteä, ja ne, jotka
jäivät, olivat uskaltaneetkaan jäädä... Epäluuloa, ivaa, moitteita
loppumattomiin... Mitäpä sellaiset välittäisivät ikuisesta kunniasta
ja taivaallisista näyistä? Ainoa ihmisten ja asioiden mittapuu,
patriarkasta prefektiin saakka, näytti olevan: "voiko hän tai se
edistää kirkon asiaa" -- minkä Filammon pian huomasi tarkoittavan
heidän omaa asiaansa, omaa vaikutusvaltaansa, ylistystään. Ja kun
nuorukaisen virheiden näkemiskyky toveriensa vaikutuksen alaisena
edelleen kehittyi, oli hän niissä nöyrissä lauseparsissa, joita he
käyttivät puhuessaan rakkaudentöistään ja nykyisen nöyryytyksensä
vastaisesta palkitsemisesta, huomaavinaan huonosti salattua
ylpeyttä, oman erehtymättömyytensä ylistystä ja kiukkua jokaista
kunnianarvoistakin miestä kohtaan, joka pienimmässäkin seikassa erosi
heidän puolueestaan. He puhuivat ivaillen Augustinuksen taipumuksista
latinalaisuuteen ja julkisesti kiroilivat Krysostomusta lahkolaisista
kavalimmaksi ja jumalattomimmaksi -- ja mistäpä Filammon tiesi,
olivatko he väärässä. Mutta kun he, sanallakaan voitetulta ja
ryöstettyjä säälimättä, puhuivat entisistä ja vastaisista sodista ja
hävityksistä ikäänkuin Jumala niiden kautta olisi ansionmukaisesti
rangaissut kerettiläisiä ja pakanoita; kun he väittelivät valtaa
koskevasta kamppailusta, joka sen mukaan kuin hän heidän sanoistaan
sai selville, oli parhaillaan vireillä keisarin ja Afrikan herttuan
välillä, aivankuin se olisi koskenut heitä vain siksi että samalla
oli kysymys voittaisiko vai menettäisikö Kyrillos ja he tämän
henkivartioina, valtaa Aleksandriassa; ja kun he lopuksi, jonkun
mainitessa Oresteesta ja Hypatiasta tämän neuvonantajana, rupesivat
peittelemättä manaamaan heille Jumalan kirousta ja lohdutteleutuivat
sillä toivomuksella, että heitä molempia odotti ikuinen kidutus --
silloin kävi väristys Filammonin ruumiin läpi ja tahtomattaan hän
kysyi itseltään: Olivatko nämä evankeliumin julistajia? Tällaisetko
olivat Kristuksen hengen hedelmät?... Ja hänen sielunsa sisimmässä
värähti kuiskaus: Oliko evankeliumia olemassa? Oliko Kristuksen
henkeä olemassa? Eivätkö niiden hedelmät olisi toisenlaisia kuin nämä?

Heikkona, kaukaisena kuului tuo kuiskaus, kuin maanjäristyksen
murina peninkulmia maanpinnan alapuolella. Ja kuitenkin oli se
maanjäristyksen lailla siinä tuokiossa järkyttänyt kaikki hänen
vakaumuksensa, toiveensa ja muistonsa hiuskarvan verran entisiltä
sijoiltaan -- vain hiuskarvan verran. Mutta se riitti. Koko hänen
sisäinen ja ulkopuolinen maailmansa muutti muotoa ja halkeili
jokaisesta liitoksestaan. Mitähän jos se hajoaisi sirpaleiksi? Hänen
päätänsä huimasi se ajatus. Hän epäili omaa olemustaan. Taivaan
valokin oli väriä muuttanut. Eiköhän sitte se varma pohja, jolla hän
seisoi, ollutkaan mikään järkkymätön todellisuus, vaan ainoastaan
hauras kuori, joka peitti -- mitä?

Painajainen katosi ja hän hengähti vielä kerran. Mikä outo uni?
Kuumuus ja ylenmääräinen rasitus kai hänen aivonsa samensivat. Hän
tahtoi unhoittaa pois kaiken.

Työstä ja vielä enemmän mietiskelystä väsyneenä palasi hän sinä
iltana asuntoonsa toivoen ja samalla peläten saavansa luvan mennä
Hypatian puheille. Toisinaan hän toivoi, että Kyrillos pitäisi
häntä liian heikkona sellaiseen; mutta seuraavana hetkenä jo hänen
ylpeytensä ja uskaliaisuutensa, uskosta ja toivosta puhumattakaan,
kannusti häntä eteenpäin. Pääsisipä hän vain sen kammottavan
noita-akan eteen ja saisi sanella hänelle oikein vasten naamaa!
Mutta miten ihanalta, miten jalolta tuo nainen näyttikään! Voiko hän
puhua hänelle muuten kuin ystävällisesti varoittaen, surkutellen,
neuvoen ja sovitellen? Eiköhän hän kykenisi Hypatiaa voittamaan --
pelastamaan. Ihana unelma! Voittaa sellainen sielu oikean aatteelle!
Saada ensimmäisen tehtävänsä tuloksena osoittaa itse pakanuuden
pääpapitarta! Kannattaisi elää vain sitä varten ja sen tehtävän
täytettyä kuolla!

Arkkipiispan talolla oltiin Filammonin sinne saapuessa tavallista
kiihtyneemmässä tilassa. Munkkeja, pappeja, parabolaaneja ja rikkaita
ja köyhiä kaupunkilaisia seisoskeli parvittain pihamaalla puhellen
kiivaasti ja äkäisesti keskenään. Nitriosta oli juuri saapunut suuri
joukko munkkeja parta ja tukka takkuisina ja kasvoillaan tuo kaikille
uskon kiihkoilijoille ominainen ilme, joka on ankara mutta kumminkin
mateleva, itsetietoinen mutta kumminkin hillitön, tyhmä, mutta
kumminkin viekas. Heidän kasvonpiirteensä olivat lakkaamattomasta
paastoamisesta ja itsekidutuksesta kuihtuneet ja raaistuneet
ja heidän ruumiinsa oli verhottu kiireestä kantapäähän pitkiin
repaleisiin kauhtanoihin. He huitoivat nyt siinä raivoissaan käsiään
ja kaikkea muuta kuin valituin sanoin kehoittivat rauhallisempia
toverejaan kostamaan jotain kirkkoa vastaan suunnattua loukkausta.

"Mikä nyt on hätänä?" Filammon kysyi eväältä rauhalliselta,
hyvinvoivalta kaupunkilaiselta, joka seisoi pihalla ja, kasvoillaan
mitä moukkamaisin ilme, tuijotti ylös arkkipiispan ikkunoihin.

"Elä minulta kysy, ei se minuun kuulu. Miksi ei hänen pyhyytensä
tule ulos ja puhu heille? Pyhä neitsyt, Jumalan äiti! Kunpa tästäkin
selviydyttäisiin! --"

"Roikale!" räjähti muuan munkki hänen korvaansa. "Nuo nappisaksat
eivät välitä mistään kun vain heidän kauppakojunsa ovat turvassa.
He vaikka antaisivat pakanoiden kirkot puhtaiksi ryöstää, jos siten
pelastaisivat kauppansa hetkenkään häiriöstä!"

"Emme me heitä tarvitse!" toinen huusi. "Löylyytimmehän Dioscuronkin
veljineen, kyllä Oresteestakin selviydymme! Saman tekevä, mitä hän
vastaa! Kyllä piru omansa perii!"

"Heidän olisi pitänyt palata jo pari tuntia sitte'; heidät on
murhattu!"

"Ei hän uskaltane päädiakooniin käsiksi käydä!"

"Hän uskaltaa mitä tahansa. Kyrillon ei olisi pitänyt lähettää heitä
kuin lampaita susilaumaan. Mitä varten tarvitsi prefektin saada
tietää että juutalaiset ovat lähteneet tiehensä? Kyllä hän sen itse
piankin olisi älynnyt; heti kun ensi kerran olisi lainaa tarvinnut!"

"Mitä tämä kaikki merkitsee, arvoisa herra?" Filammon kysyi Pietari
esilukijalta, joka pitkin askelin harppasi pihan yli kuin Agamemnonin
haamu Asfotelus-niittyjen yli, ja nähtävästi oli raivosta pois
suunniltaan.

"Ahaa, sinäkö täällä? Sinä saat mennä huomenna, nuori hupsu!
Patriarkka ei voi ottaa sinua vastaan. Miksipä hän ottaisikaan.
Mielestäni muutamia henkilöitä huomataan aivan liian paljon. Niin;
sinä saat mennä. Jos et vielä ole kääntynyt, niin tapahtuu se kai
huomenna. Saammepahan nähdä, eikö se joka itsensä ylentää, sittekin
tule alennetuksi!"

Hän yritti poistua, mutta Filammon, räjähdyksen vaarasta
piittaamatta, pysäytti hänet.

"Hänen pyhyytensä käski minua tulemaan luoksensa, ennenkuin --"

Pietari pyörähti raivostuneena takaisin.

"Sinä hullu! Uskaltaisitko tyrkyttää haaveitasi hänelle tällaisena
hetkenä?"

"Hän käski minua tulemaan luoksensa", Filammon vastasi
järkähtämättömänä kuin sotilas, "ja minä menen hänen luokseen
kenestäkään välittämättä. Minä epäilen, että te haluatte vain estää
minua saamasta hänen neuvoaan ja siunaustaan."

Pietari tuijotti hetkisen puhujaan sangen äkäisesti, löi sitte äkkiä,
nuorukaisen suureksi hämmästykseksi häntä suoraan kasvoihin ja rupesi
samassa huutamaan apua.

Jos viikko sitte olisi Pambo tuon iskun Laurassa antanut, olisi
Filammon sen sulattanut. Mutta kun se tuli odottamatta Pietarin
kädestä aivankuin viimeinen pisara hänen tyytymättömyytensä ja
inhonsa maljaan, ei hän sitä kärsinyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä
jo sätkivät Pietarin pitkät koivet pihakivityksellä ja mies mölisi
kuin härkä huutaen Nitrian munkkeja avukseen.

Pietarin noustessa oli tusina laihoja, ruskeita kouria tarttunut
Filammonin kurkkuun.

"Ottakaa hänet kiinni! Pitäkää häntä kiinni!" kähisi Pietari.
"Kavaltaja, kerettiläinen! Hän seurustelee pakanoiden kanssa!"

"Heittäkää hänet ulos!" "Viekää hänet arkkipiispan eteen!"

Mutta Filammon riuhtaseutui irti ja Pietari jatkoi syytöksiään.

"Minä kutsun kaikkia oikeauskoisia todistajiksi! Hän löi pappia
Herran huoneen pihalla, aivan keskelläsi, ui Jerusalem! Ja tänä
aamuna hän oli Hypatian luentosalissa!"

Pyhä kauhistus valtasi kaikki ja he päästivät kamalan huudon.
Filammon nojasi selkänsä seinää vasten.

"Hänen pyhyytensä patriarkka lähetti minut."

"Hän tunnustaa, hän tunnustaa! Puhumalla Hypatian käännyttämisestä
vietteli hän patriarkan hurskaudessaan myöntymään hänen pyyntöönsä
ja nytkin hän koettaa tunkeutua Kyrillon eteen palaen halusta päästä
huomenna sen noita-akan huoneeseen!"

"Mikä häväistys! Mikä kauhistus pyhälle paikalle!"

Kaikki hyökkäsivät nuorukaisen eteen.

Filammonin veri kiehui kuumana. Kuten tavallista sellaisissa
tapauksissa vetäytyi ajattelevampi osa joukkueesta kainosti
syrjään, varoen puhdasoppista mainettaan -- persoonallisesta
turvallisuudestaan puhumattakaan -- ja jätti hänet munkkien armoille.
Hänen täytyi parhaansa mukaan yksin puolustautua. Turhaan katseli
hän ympärilleen asetta etsien. Munkit rähisivät hänen ympärillään
kuin koirat karhun kimpussa; ja vaikka hän kyllä olisi suoriutunut
kustakin heistä erikseen, osoittivat heidän jäntereiset käsivartensa
ja kiihtyneet kasvonsa että ne yhdistyneinä muodostivat tutkaimen,
jota vastaan potkiminen olisi turha.

"Antakaa minun lähteä rauhassa tästä pihasta. Jumala tietää, olenko
kerettiläinen; Hänen tuomioonsa ininä vetoon. Pyhän patriarkan täytyy
saada tietää teidän vääryyksistänne. Minä jätän teidät rauhaan ja
te saatte nimittää minua kerettiläiseksi, tai pakanaksi, miksi vain
haluatte, jos tämän kynnyksen yli jälleen astun ennenkuin Kyrillos
itse lähettää minua noutamaan teidän häpeäksenne."

Hän kääntyi ja tunkeutui porttikäytävään keskellä ivahuutoja, jotka
ajoivat jokaisen veripisaran hänen kasvoilleen. Holvattua käytävää
kulkiessaan yritti joukkue kahteen kertaan käydä takaapäin hänen
kimppuunsa, mutta hänen tyynemmät vainoojansa estivät sen. Nuori ja
kuumaverinen kun oli, ei hän voinut erota heistä viimeistä sanaa
lausumatta ja kynnyksellä hän kääntyi vainoojiinsa.

"Te, jotka nimitätte itseänne Herran opetuslapsiksi, mutta
käyttäydytte kuin pirun riivaamat, jotka viettivät päivät ja yöt
luolissa ja itkivät ja kivittivät toisiaan --"

Silmänräpäyksessä syöksi joukko häntä kohti, mutta juoksi onneksi
suoraan toisen pappiparven syliin, joka kasvot kalpeina kiiruhti
kadulta pihalle.

"Hän on kieltänyt!" huusi etumainen. "Hän julistaa sodan Herran
kirkkoa vastaan!"

"Oh, ystäväni", päädiakooni läähätti, "pääsimme pakoon kuin linnut
pyydystäjän rihmasesta. Se tyranni antoi meidän odottaa kaksi
tuntia palatsinsa porttien ulkopuolella ja lähetti sitte liktorinsa
kirveineen ja raippakimppuineen meitä vastaan, antaen sanoa, että
vain sellaisia lähettejä hänellä oli ryövärejä ja kapinoitsijoita
varten."

"Takaisin patriarkan luo!"

Ja koko joukko tulvi takaisin pihaan jättäen Filammonin yksin kadulle
-- ja koko maailmaan.

Minne nyt?

Kiihkoissaan harppasi hän satakunta askelta ennenkuin teki itselleen
tuon kysymyksen. Ja tehtyään sen, huomasi hän olevansa haluton siihen
vastaamaan. Hän oli joutunut tuuliajolle; hänet oli karkoitettu
satamasta rannattomalle ulapalle, mustaan pimeyteen. Hän oli yksin
sokeassa raivossaan.

Vähitellen alkoi yksi määrätty ajatus pilkottaa pimeyden läpi
kuin majakka myrskyssä... Mennä Hypatian luo ja käännyttää hänet.
Siihen hänellä oli patriarkan lupa. Se ei voi olla väärin. Se hänet
puhdistaisi ja hän palaisi ehkä takaisin suuremmalla kunnialla
kuin yksikään Cæsar, vankinaan pakanuuden kuningatar evankeliumin
kahleisiin sidottuna. Niin, se oli vielä jälellä ja sitä varten
kannatti elää.

Hänen tunteensa vähitellen tyyntyivät kun hän illan hämyssä käveli
kaduilla sinne tänne. Lopulta hänellä ei ollut aavistustakaan missä
hän oli. Saman tekevä. Kyllä hän ainakin huomenna löytäisi sen
luentosalin. Viimein hän huomasi olevansa lehtokujassa, joka hänestä
tuntui tutulta. Olikohan tuo tuolla auringonportti? Hän laahusti
välinpitämättömästi sitä kohti ja löysi viimein saman puistokadun,
jonne se pieni kantaja oli kolme päivää sitte hänet kuljettanut. Hän
oli siis likellä museota ja samalla Hypatian asuntoa. Kohtalo oli
hänen tietämättään ohjannut häntä toimintapaikkaa kohti. Se oli hyvä
enne; hän menisi sinne paikalla. Voihan hän maata hänen kynnyksellään
yhtä hyvin kuin jossain muualla. Ehkä hän saisi vilaukselta nähdä
häntä, jos hän myöhäisestä hetkestä huolimatta menisi ulos tai
palaisi kotia. Hyvä olisi hänelle jo edeltäpäin tottua tuon naisen
näkemiseen. Huomenna ei hän sitte enää olisi niin suuressa vaarassa
joutua hänen noidansilmiensä lumoihin. Ja sitäpaitsi avomielisesti
puhuen, hänen itsenäisyytensä ja omavaltaisuutensa, jotka Lauran
kuri oli tukahuttanut tai oikeammin pakoittanut uinumaan, olivat
heränneet eloon, ja hän tunsi mielihyvää, jota hän ei ollut tuntenut
sen jälkeen kuin hän lapsena oli ollut tottelematon, kun sai tehdä
mitä tahtoi, väärin tai oikein, vain siksi, että hän niin tahtoi.
Sellaisia hetkiä on jokaisella vapaatahtoisella olennolla. Onnellisia
ovat ne, joita on opetettu sellaisten hetkien varalta ja joita ei
ole, kuten Filammon parkaa, kasvatettu lasikaapissa. Mutta hän oli
vielä näkevä tai oikeammin hänen kasvattajansa olivat näkevät,
ettei tie vapaaehtoiseen kuuliaisuuteen ja miehekkääseen itsensä
hillitsemiseen vie orjuuden, vaan vapauden kautta.

Hän ei muistanut varmaan mikä Hypatian asunto oli; mutta museon ovea
hän ei ollut unhoittanut. Sen eteen, puutarhamuurin varjoon, hän nyt
istuutui. Viileä ilta, syvä hiljaisuus ja tuhansien ulkomaalaisten
kasvien lemu, joka täytti ilman kuin palsamin tuoksulla, tyynnytti
häntä. Siinä hän istui ja tarkkasi tarkkaamistaan vilahdusta
ainoasta ajatustensa esineestä. Mikähän noista taloista oli hänen
talonsa? Mikähän oli hänen kammionsa ikkuna? -- Mitä tekemistä hänen
mietteillään oli naisten kammioiden kanssa? -- Mutta tuo avonainen
ikkuna, jonka sisäpuolella lamppu paloi hän ei voinut olla katsomatta
siihen -- hän ei voinut olla kuvittelematta -- toivomatta. Hän
aivan otti muutamia askeleita nähdäkseen paremmin huoneen valaistua
sisustaa. Vaikka se olikin korkealla voi hän selvään nähdä siellä
kirjahyllyjä -- tauluja seinillä. -- Oliko tuo ihmisääni? Oi! --
naisen ääni -- lukien jotain runomittaista --. Hän voi sen selvään
erottaa yön hiljaisuudessa, jota ei edes lehtien lepatus häirinnyt.
Hän seisoi paikallaan uteliaisuutensa kahlehtimana.

Äkkiä lakkasi luku ja naisen varjo ilmautui ikkunaan ja jäi siihen
liikumattomana seisomaan, kasvot kohotettuina ylhäällä kaareutuvaa
tähtimaailmaa kohti. Nainen näytti juovan sen loistetta, hiljaisuutta
ja kukkaistuoksua... Olikohan se hän? Jokainoa suoni sykki rajusti...
Olikohan? Mitä teki hän? Filammon ei voinut eroittaa piirteitä;
mutta itämaan kirkas kuunvalo näytti hänelle ylöspäin käännetyn
otsan loistavien kultakutrien keskeltä, jotka peittivät koko hänen
yläruumiinsa, jättäen vain rinnalle ristityt valkoiset kädet
paljaiksi... Rukoiliko hän? Oliko tämä hänen öisiä noitatemppujaan?...

Ja Filammonin sydän jyskytti yhä niin, että hän pelkäsi naisen sen
lyönnit kuulevan -- ja yhä seisoi haamu liikkumattomana, taivaaseen
tuijottaen, aivankuin norsunluuhun ja kultaan muovaeltu ihana
kuvapatsas. Ja hänen takanaan, valaistussa huoneessa, maalauksia,
kirjoja, kokonainen maailma häneltä salattua tiedettä ja kauneutta...
ja tuo nainen kaiken sen papitar... kutsuen häntä oppimaan ja
tulemaan viisaaksi! Se oli kiusaus! Hänen täytyy paeta sitä! -- Mikä
hupsu hän olikaan! Oliko haamu ollenkaan hän?

Hän liikahti. Nainen katsahti alas, huomasi hänet ja, vetäen verhon
alas, hävisi sen taakse. Nyt kun kiusaus oli hävinnyt, odotti
Filammon turhaan sen uudelleen ilmestyvän ja melkein manasi itseään
kun lumouksen oli rikkonut. Mutta kammio pysyi siitä lähtien
pimeänä ja äänettömänä ja lauhkean etelänyön uuvuttavien tuoksujen
ympäröimänä vaipui väsynyt Filammon pian rauhalliseen uneen ja uneksi
vaeltavansa takaisin rakkaaseen Lauraan.



10 Luku.

KOHTAUS.


Seuraavana aamuna-auringon noustessa herättivät Filammonin
palvelijat, jotka tulivat lakaisemaan luentosaleja. Hän kulki
alakuloisena katua edestakaisin ja toivoi ja pelkäsi että nuo kolme
tuntia lopultakin kuluisivat jotka hänen vielä täytyi odottaa,
ennenkuin Hypatian puheille pääsisi. Mutta hän ei ollut maistanut
mitään ruokaa eilisen aamiaisen jälkeen, edellisenä yönä hän oli
nukkunut vain kolme tuntia, ja kaksi kokonaista päivää oli hän
tehnyt työtä, juossut ja taistellut, ruumistaan tai sieluaan
vähääkään lepuuttamatta. Nälkäisenä ja väsyneenä ja kiireestä
kantapäähän kipeänä viimeöisen graniittivuoteensa jälkeen, hän
tunsi itsensä kokonaan kykenemättömäksi kokoamaan ajatuksiaan ja
jännittämään hermojaan tulevaa kohtausta varten. Hän ei tiennyt
miten ruokaa saisi; mutta olihan hänellä kädet. Kai hän jonkun
kolikon kantajanakin ansaitsisi. Näin päätellen ohjasi hän askeleensa
puistokadulle työtä etsiäkseen. Mutta sitä ei ollut tarjona. Hän
istuutui sen vuoksi laiturin kaidepuulle ja katseli sardiiniparvia,
jotka hänen jalkojensa juuressa uiskentelivat edestakaisin, ja
kummaili omituisia krapuja ja merisirkkoja, jotka muutamia jalkoja
vedenpinnan alapuolella kapuilivat ylös ja alas laiturin reunaa,
näykkivät rikkajyväsiä, ja toisinaan tekivät turhia hyökkäyksiä
pienien, vikkelien hopeanuolien kimppuun, jotka leikkivät niiden
ympärillä. Lopulta koko hänen huomionsa kiintyi -- ajattelemaan hän
näet oli liian väsynyt -- ankaraan otteluun kahden kravun välillä,
joilla kummallakin oli toisessa pihdissään tukko meriruohoa ja
toisella kiskoivat kuollutta kalaa kumpikin päästään. Kumpikohan
voittaa?... Hetkeksi hän unhotti krapujen vuoksi koko muun
maailman... Mutta jos tuo oli joku vertaus? Jos tuo ylempänä oleva
tarkoitti Kyrilloa? -- ja tuo alempi Hypatiaa? -- ja kuollut kala
keskellä häntä itseään?... Mutta ottelu loppui viimein -- kala
katkesi keskeltä kahtia ja Hypatia ja Kyrillos, kumpikin pudottaen
nykäyksestä heinätukkonsa, tekivät kalanpuoliskoineen kuperkeikan
ja hävisivät nurinniskoin siniseen syvyyteen niin hassunkurisella
tavalla, että Filammon purskahti äänekkääseen nauruun.

"Mikä ilona?" kysyi tuttu ääni harien takanaan ja käsi laskeutui
tuttavallisesti hänen olalleen. Hän katsahti taaksensa ja näki
pikku miehen kantaen päänsä päällä kukkurallista koria viikunoita,
rypäleitä ja melooneja, joihin Filammon parka heitti pitkän
silmäyksen. "No, nuori ystäväni, miksi et ole kirkossa? Katsoppa
miten pyhimykset tuolla takanasi tulvivat Cæsareiumiin!"

Filammon murisi jotain hampaittensa takana.

"Ha, haa! Jo riidellyt apostolien jälkeläisten kanssa? Joko
ennustukseni on täyttynyt ja hurskaista mellakoista ja ryöstöistä
kokoonpantu vahva ravinto on osoittautunut nuorelle vatsallesi
liiaksi höystetyksi?"

Filammon parka! Häntä suututti se, että kantaja oli oikeassa,
häntä kammotti kristittyjen toveriensa virheiden paljastaminen ja
erittäinkin oli hänelle vastenmielistä ottaa kantajan kaltaisia
apinoita uskotuikseen. Mutta yksinäisyydessään hän kaipasi jotain,
jolle sydämensä avata, ja viittaus viittaukselta, sana sanalta hän
vähitellen kertoi edellisen illan tapahtumat ja lopetti kysymällä
mistä aamiaisen saisi ansaituksi.

"Aamiaisesi ansaituksi? Jumalien suosikin -- Hypatian vieraanko
pitäisi ansaita aamiaisensa, kun minulla vielä on leipäpalanenkin
minkä voin hänen kanssaan jakaa. Nuorukainen! Minä olen tehnyt
vääryyttä sinulle! Eilisaamuna minä annoin, epäfilosofisesti kyllä,
kateuden samentaa ymmärrykseni merta. Me olemme nyt ystäviä ja veljiä
vihassamme munkkikuntaa kohtaan."

"En minä vihaa heitä, kuuletko", Filammon virkkoi. "Mutta nuo
nitrialaiset hurjimukset --"

"Ovat oikeita munkkikunnan edustajia, ja sinä vihaat heitä. Ja sen
vuoksi, koska pienempi sisältyy suurempaan, sinä vihaat vähemmin
oikeita munkkeja. -- En minä olekaan turhaan kuunnellut luentoja
logikassa. Ja nyt lähdemme! Meri surkuttelee meidän pölyisiä
jäseniämme, Nereidit ja Tritonit kutsuvat meitä maksuttomaan Luonnon
kylpyyn. Kotona suuri monnikala höyryää juhlapöydällä, olut kuohuu
sarvissa ja sipulit peittävät lautaset. Tule, vieraani ja veljeni!"

Filammon nieli arvelunsa pakanan luona vierailemisesta, kun huomasi,
ettei hän muuten saisi mitään muutakaan nielläkseen. Otettuaan
meressä virkistävän kylvyn, hän seurasi vierasvaraista toveriaan
Hypatian ovelle, jonne tämä jätti jokapäiväisen hedelmäkannoksensa.
Sieltä suuntasivat he kulkunsa kapealle syrjäkadulle ja menivät
muutaman suunnattoman suuren vuokrakasarmin alikerrokseen, jonka
yhteisessä porraskäytävässä vilisi lapsia, kissoja ja kanoja. Täällä
työnsi Filammonin hänen isäntänsä erääseen pieneen huoneeseen, jossa
paistetun kalan mehukas tuoksu lohdutti hänen mieltään.

"Judit! Judit! Missä sinä maleksit? Sinä Pentelikuksen marmori!
Sinä vaahtohetale viininruskeasta merestä! Sinä Mareotis järven
lemmenkukka! Sinä kirottu, musta Andromeda, ellet tuo heti paikalla
meille aamiaista, niin isken sinut kahtia!"

Sisähuoneen ovi aukeni ja sisään syöksähti vapiseva, kookas
ja vetreä neekeritär kädet täynnä lautasia. Hän oli puettu
neekereille ominaisesti lumivalkeaan pumpulipaitaan, tulipunaiseen
pumpulihameeseen ja samasta aineesta valmistettuun loistavan
keltaiseen päähineeseen, joka loisti kuin meri-merkki peninkulmien
päästä. Hän asetti lautaset pöydälle ja kantaja pyysi juhlallisella
kädenliikkeellä Filammonia istumaan. Vaimo vetäytyi nöyrästi herransa
ja mestarinsa tuolin taa, eikä tämä näyttänyt aikovan esitellä
munkille mustaihoista kaunotartaan, joka yksin muodosti hänen
haareminsa... Mutta se kohteliaisuus olisi ollutkin turha sillä
tuskin oli ensimmäinen kalan pala kadonnut Filammonin suuhun, kun
neekeritär hypähti hänen viereensä, tarttui hänen päähänsä ja peitti
sen tulisilla suuteloilla.

Pikku mies myös ponnahti parahtaen ylös, heiluttaen veistä toisessa
ja sipulia toisessa kädessään, ja Filammon, yhtä hämmästyneenä,
hyppäsi myös pystyyn ja riuhtaseutui irti naisesta. Huomattuaan,
ettei hän enää voinut vuodattaa tunteitaan Filammonin kasvoille
muutti tämä silmänräpäyksessä menettelytapaansa ja heittäytyen
lattialle, alkoi intohimoisesti suudella hänen jalkojaan.

"Mitä tämä merkitsee? Aivan silmieni edessä! Ylös sinä häpeämätön
elukka, taikka olet kuolemalla kuoleva!" ja kantaja riuhtasi hänet
polvilleen.

"Hän on se munkki, se sama munkki, josta sinulle kerroin, se joka
toissa yönä pelasti minut juutalaisten kynsistä. Mikä hyvä enkeli
lähetti hänet tänne saadakseni häntä kiittää?" vaimo parka puhui
kyynelten valuessa pitkin mustankiiltäviä poskia.

"Minä olen se hyvä enkeli" kantaja vastasi hyvin itsetyytyväisesti.
"Nouse ylös, Erebon tytär. Sinulle on annettu anteeksi, kun olet
vain nainen. Mitä sanookaan runoilija? 'Vaimo on himojen orja,
mutta jalompi mies häntä ja himoja hallitsee.' Nuorukainen, lennä
syliini! Oikeassa on filosofi sanoessaan että kaikkeus on täynnä
taikoja ja vetää salaperäisen vetovoiman avulla yhtäläiset yhteen.
Profeetallinen vaistoni hyvistä töistä, joita minulle tulisit
tekemään, veti minua aina ensi näkemästä asti puoleesi kuin
näkymättömällä nuoralla, tai riimuilla tai ankkuriköydellä. Sinun
sielusi, veljeni, oli sukua minun sielulleni vaikket sitä itse
tiennytkään. Sen vuoksi en sinua kehu, en edes kiitä sinua vaikka
oletkin pelastanut sen ainokaisen palmun, joka väsyneitä askeleitani
varjostaa, sen ainokaisen lotuskukan -- tässä tapauksessa mustan
eikä valkean -- joka minulle kukkii tämän aineellisen Borboron
autioilla ja liejuisilla niityillä. Sen minkä olet tehnyt, olet
tehnyt vaistomaisesti, jumalaisesta pakosta; sinä et voinut olla
sitä tekemättä, yhtä vähän kuin voit olla tuota kalaa syömättä; etkä
ansaitse siitä sen parempaa kiitosta."

"Kiitän", Filammon sanoi.

"Ymmärrä minua oikein. Koulumme teoria tällaisissa tapauksissa on
-- on ollut ainakin kuutena viimeisenä kuukautena -- että yhden
alkuperäisen lähteen yhtäläisiä osia löytyy sinussa ja minussa.
Yhtäläisissä tapauksissa tuottavat ne yhtäläisiä tuloksia. Meidän
sympatiat, antipatiat ja vaikutelmat ovat senvuoksi yhtäläisissä
oloissa aivan samanlaisia; ja sen vuoksi sinä toissa yönä teit --
aivan samoin kuin minä sinun asemassasi olisin tehnyt."

Filammonista väitelmän viimeinen osa ei ollut niinkään varma, mutta
äskeinen hämminki ei ollut keskeyttänyt hänen syöntiään ja nytkin
hänen suunsa oli niin täynnä kalaa, ettei häntä haluttanut ryhtyä
väittelyyn.

"Ja senvuoksi", pikku mies jatkoi, "täytyy meidän tästä lähtien
olettaa olevamme yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sinä ehkä olet
saanut ruumiillisessa jaossa paremman osan -- mutta se on sielu,
joka henkilön muodostaa. Saat olla varma siitä, etten veljeyttämme
häpäise. Jos joku sinua tästäpuoleen loukkaa, niin kutsu vain minua
avuksesi, ja jos olen kuuluvissa niin tämä oikea käsivarsi --"

Ja hän yritti taputtaa Filammonia päälaelle, mutta kun pituudessa
oli pään ja hartioiden eroitus, olisi sitä ainakin näyttämölliseltä
kannalta voitu pitää epäonnistuneena. Sitte pikku mies tarttui
oluthaarikkaan, täytti siitä juomasarven ja asettaen peukalonsa sen
ohuempaan päähän, kohotti sarven korkealle ilmaan.

"Kymmenennelle runottarelle ja sinun kohtauksellesi hänen kanssaan."

Ja ottaen peukalonsa sarven päästä, antoi hän sen sisällyksen
yhtämittaisena virtana valua kitaansa. Tyhjennettyään sarven
yhteen hengenvetoon, kuivasi hän huulensa ja ojennettuaan sarven
Filammonille, kävi hän ahneesti kalan ja sipulien kimppuun.

Filammon, josta kaikki oli kovin hullunkurista, ei muistanut
muita kuin yhden, jonka onneksi olisi voinut juoda, mutta
sellaisessa mielentilassa ei hän katsonut olevansa kelvollinen sitä
tekemään. Senvuoksi hän koetti matkia pikku miehen temppua, mutta
luonnollisesti sillä seurauksella, että kaatoi oluen silmilleen ja
vaatteilleen ja oli lopuksi itse läkähtyä. Naurahtaen virkkoi silloin
isäntä:

"Vai oletkin moukka, tottumaton vanhoihin, klassillisiin tapoihin,
joita tässä sivistyksen keskipisteessä Aleksanderin uroiden
jälkeläiset vielä säilyttävät. Judith! Korjaa pöydältä! Nyt
runottarien pyhättöön!"

Filammon nousi ja lopetti ateriansa munkkien rukouksella. Heikko ja
varovainen "amen" kuului huoneen toisesta päästä. Neekeritär sen oli
sanonut. Huomattuaan Filammonin katsovan häneen, loi hän silmänsä
kainosti alas ja korjasi ruuan tähteet kiireesti pois, isännän
vieraineen poistuessa.

"Vaimosi on siis kristitty?" Filammon kysyi ulos päästyään.

"Hm -- barbaari on taikauskoisuuteen taipuvainen. Vaikka hän
onkin vain nainen ja neekeritär, on hän kuitenkin hyvä ihminen ja
toimelias, vaikka tarvitseekin toisinaan kuritusta kuten kaikki
alhaisemmat eläimet. Minä nain hänet filosofisista syistä. Vaimo on
minulle välttämätön useista syistä, mutta muistaen, että filosofin
tulee tukahuttaa aineellinen nälkänsä ja kohota sikamaisten
lihan pyyteitten yläpuolelle, vaikka luonto niiden tyydyttämistä
vaatiikin, päätin minä tehdä nautinnon niin vastenmieliseksi kuin
mahdollista. Tarjolla oli useita raajarikkoja. Heidän vanhempansa,
jotka, kuten minäkin, polveutuivat vanhoista makedonialaisista
suvuista, eivät olleet ensinkään vastahakoisia; mutta minä tarvitsin
taloudenhoitajaa, ja sellaiseksi ei raajarikko olisi kelvannut."

"Miksi et oikeata äkäpussia ottanut?" Filammon kysäsi.

"Sattuva huomautus! Sokrateen loistava esimerkki houkutteli kyllä
minua hyvinkin usein. Mutta mitä filosofisesta tyyneydestä ja
käsittämättömän rauhallisesta tutkistelemisesta olisi silloin tullut?
Niistä nautinnoista en voinut kieltäytyä. Kun Hypatian ja hänen
oppilaittensa anteliaisuuden avulla olin saanut pienen rahasumman
säästetyksi, menin siis ja ostin neekerittären, vuokrasin kuusi
huonetta siitä kivimuurista, jonka juuri jätimme ja pidän nyt
vuokralaisinani jumalaisen filosofian opiskelijoita."

"Onko sinulla nykyisin vuokralaisia?"

"Tuota -- eräs hieno nainen asuu muutamissa huoneissa. Ennenkaikkia
karttaa filosofi jaarittelua. Kielensä hillitseminen on --.
Mutta siellä on eräs sivuhuone käytettäväksesi, ja mitä siihen
vastaanottohuoneeseen tulee, josta juuri läksimme, niin -- olethan
kipinä samaa juurta ja sukua kuin minäkin! Voimmehan yhdistää
ateriamme samoin kuin sielumme jo ovat yhdistetyt."

Filammon kiitti häntä sydämellisimmästi tarjouksesta, vaikka ei
uskaltanutkaan ottaa sitä vastaan.

Kymmenen minuutin kuluttua seisoi hän saman talon ovella, jota hän
edellisenä yönä oli tarkastanut. Hän se siis oli, jonka hän oli
nähnyt!... Musta ovenvartija jätti Filammonin sorean orjattaren
johdettavaksi ja tämä vei hänet pylväikköjen ja käytävien läpi ylös
kirjastoon, missä viisi tai kuusi nuorukaista Theonin johdolla
työskenteli, jäljentäen käsikirjoituksia ja piirtäen mittausopillisia
kuvioita.

Filammon silmäili uteliaasti noita hänelle oudon tieteen merkkejä
ja ihmetteli, olikohan koskaan se päivä koittava, jolloin hänkin
niiden merkitystä ymmärtäisi. Mutta hän loi taas pian katseensa alas,
kun huomasi nuorukaisten peittämättömällä ylenkatseella silmäilevän
hänen repaleista lammasnahkaansa ja takkuista tukkaansa. Vaivalla
sai hän maltetuksi mieltään senkään vertaa että tuli huomanneeksi
vanhuksen viittaukset, joilla tämä pyysi Filammonin seuraamaan
itseään. Oppilasten nauraa tirskuessa vei hän munkin ulos samasta
ovesta, josta hän äsken oli tullut sisään ja johti erään käytävän
kautta muutamalle ovelle, jolle hän kunnioittavasti koputti...
Siellä sisällä oli varmaan _hän_!... Viimeinkin!... Filammonin
polvet tutisivat. Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Mies parka!...
Kerran hän oli jo vähällä pötkiä pakoon ja juosta pois koko
talosta... Mutta eikö tämä ollut juuri tuo hänen ainoa toiveensa,
hänen ainoa pyrkimyksensä?... Mutta miks'ei tuo vanhus virkkanut
mitään? Jos hän jotain sanoisi... Jos hän olisi edes näyttänyt
tyytymättömältä tai ylenkatseelliselta. Mutta ei; vanhus pysyi yhtä
mykkänä ja juhlallisena kuin ennenkin aivan kuin koko asiassa hänellä
ei olisi mitään sanomista ja aivankuin tahtoisi sen ohjattavansakin
ymmärtävän. Hän avasi oven ja Filammon astui sisään... Siinä hän
oli, ihanampana kuin koskaan ennen, ihanampana kuin luennoilla,
kun oma kaunopuheisuutensa sai hänet haltioihinsa, ihanampana kuin
viime yönä, kun kuunvalo hänen kultakutreilleen loistoaan valoi ja
hänen kasvonsa yli-inhimillisiksi kirkasti. Hän ei sormeaankaan
liikauttanut toisten sisäänastuessa. Isäänsä tervehti hän hymyllä,
joka korvasi kaiken hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vanhusta
kohtaan. Sitten hän suuntasi suuret, harmaat silmänsä suoraan
Filammoniin.

"Tässä on nuorukainen, tyttäreni. Sehän oli toivomukseni; ja minä
aina luotan siihen, että sinä parhaiten tiedät --."

Uusi hymy keskeytti hänen puheensa ja vanhus vetäytyi nöyrästi
toiselle ovelle. Mutta siellä ukko huolestuneen näköisenä pysähtyi ja
käsi lukolla katsoi taakseen.

"Jos apua tarvitset, niin kutsu vain -- me olemme kirjastossa."

Taas uusi hymy ja vanhus poistui jättäen toiset kahden kesken.

Filammon seisoi paikallaan vapisten, hämmentyneenä ja silmät lattiaan
luotuina. Missä nyt olivatkaan kaikki ne kauniit sanat, jotka hän
tätä tilaisuutta varten oli ulkoa opetellut. Hän ei uskaltanut
kohottaa katsettaan peläten, että nuo kasvot saisivat hänet kaiken
muun unhoittamaan. Mutta mitä kauemmin hän vältti niihin katsomasta,
sitä voimakkaammin hän tunsi niiden vaikutusta, tunsi, että ne häntä
tarkastelivat, ja sitä pahemmin hämmentyivät hänen kauniit sanansa...
Eikö Hypatia aijo puhuakaan? Taikka halusiko hän, että Filammon
keskustelun alkaisi. Mutta olihan alkaminen Hypatian velvollisuus,
koska hän oli Filammonin noudattanut... Mutta hän vain pysyi mykkänä
ja tarkasteli munkkia kiireestä kantapäähän liikkumattomana,
kädet sylissään ristissä käsikirjoituksen päällä. Vaikka hänen
uskaliaisuutensa olisikin punan hänen kasvoilleen nostanut, ei
Filammon olisi sitä huomannut, sillä kaikki pyöri hänen silmissään.

Eikö tästä sietämättömästä epävarmuudesta loppua tulekaan? Ehkä
hänkin oli yhtä haluton alottamaan puhelua. Mutta jommankumman täytyy
ensiksi lyödä; ja, kuten tavallista, teki sen nytkin heikompi puoli
pelkonsa pakottamana. Filammon teki lopun äänettömyydestä sanoen
puoleksi närkästyneellä, puoleksi anteeksi pyytävällä äänellä:

"Sinä kutsuit minut tänne!"

"Niin tein. Tarkastellessani sinua luennon aikana, sekä ennen
että sen jälkeen kuin minut röyhkeästi keskeytit, näytit minusta
siltä kuin loukkauksesi olisi johtunut vain poikamaisesta
tietämättömyydestä. Minusta näytti siltä kuin osoittaisivat sinun
kasvosi, että sinussa piili jalompi luonne, kuin minkä jumalat
tavallisesti munkille antavat. Päästäkseni varmuuteen siitä, olinko
arveluissani oikeassa vai väärässä, kysyn nyt sinulta missä mielessä
luokseni tulit?"

Sen tervetulleempaa kysymystä ei Hypatia olisi voinut tehdä. -- Hetki
oli käsissä. Vain suurella vaivalla sai munkki kuitenkin puserretuksi
esiin vastauksensa:

"Nuhtelemaan sinua synneistäsi."

"Synneistäni? Mistä synneistäni?" Hypatia kysyi suurissa, harmaissa
silmissään vakava, vähän kummastunut katse. Filammonin täytyi vasten
tahtoaankin luoda silmänsä alas sen katseen edessä. Mistä synneistä?
-- Vastausta siihen hän ei löytänyt. Näyttikö tuo neito Messalinalta?
Mutta eikö hän ollut pakana ja noita? Ja kuitenkin Filammon punastui
ja painoi päänsä alas änkyttäessään vastaukseksi:

"Rumista noitatempuista -- ja niitäkin pahemmasta irstaisuudesta,
johon sinun sanotaan --"

Hän ei päässyt edemmäksi. Hän näet kohotti katseensa ja näki
puhutellun kasvoilla musertavan, tyynen hymyn. Hänen sanansa eivät
olleet nostaneet punaa noille marmorivalkeille poskille.

"Sanotaan! Nuo ulkokullatut ja panettelijat kai niin sanovat, nuo
erämaan villipedot, kiihkoisat vehkeilijät, jotka hänen sanansa
huulillaan, jota he mestarikseen nimittävät, etsivät läpi taivaan
ja maan toisin uskovia, ja kun jonkun löytävät, tekevät hänet kahta
vertaa pahemmaksi helvetin lapseksi, kuin itse ovat. Mene. Minä
annan sinulle anteeksi. Sinä olet nuori, etkä vielä tunne maailman
salaisuuksia. Tiede on sinulle vielä opettava, että ulkokuori on
sielun sisällisen kauneuden kuvastin. Minä kuvittelin kasvojesi
kaunista sielua kuvastavan; mutta minä petyin. Vain ruma sydän niin
rumia epäilyksiä hautoo ja luulottelee, että muut ovat sellaisia
kuin miksi he tietävät itsensä kehittyvän. Mene! Näytänkö minä -- Jo
näiden, sormieni muotokin, jos sinä niiden merkkikieltä kykenisit
lukemaan, syyttäisivät sinua valheesta."

Ja kuten peilistä auringonsäteet, leimahti nyt hänen kasvojensa koko
hurmaava kauneus suoraan Filammonia kohti.

Filammon parka! Missä olivat nyt kaunopuheiset väitteesi, missä
puhdasoppiset teoriasi? Kaikin voimin taisteli hän omaa inhimillistä
sydäntänsä vastaan; mutta yhtä hyvin olisi magneettineula voinut
vastustaa pohjoisnavan vetovoimaa. Yhtäkkiä valtasi hänet
vastustamaton häpeä ja katumus ja halu saada anteeksi. Masentuneena
lankesi hän polvilleen Hypatian eteen ja rukoili katkonaisin sanoin
häneltä anteeksi.

"Mene -- minä annan sinulle anteeksi. Mutta tiedä, ennenkuin menet,
että se taivaallinen maito, joka Herran rinnasta valui ja joka
koskettamansa kukkasen ikiajoiksi lumivalkoiseksi kirkasti, ei ohut
tahrattomampi kuin Theonin tyttären sielu."

Polvistuneesta asennostaan katsahti Filammon neidon silmiin.
Pettämätön vaisto sanoi silloin hänelle, että nuo sanat olivat tosia.
Hän oli munkki ja siis tottunut pitämään siveettömyyttä pahimpana
kaikista synneistä, aivan tuona "suurena pahennuksena", johon
verraten kaikki muut olivat anteeksiannettavia. Missä siveyttä oli,
niin siellä kai täytyi muitakin hyveitä löytyä. Kaikki muut puutteet
häipyivät huomaamattomiin tuon hurmaavan kauneuden vaikutuksesta ja
Filammon jatkoi itsenöyryyttämistään.

"Oi, elä sysää minua luotasi! Elä aja minua pois. Minulla ei ole
kotia, ei ystävää, eikä opettajaa. Eilisiltana pakenin omien
uskontoverieni parista oikeudettomista solvauksista suuttuneena ja
heidän julmuuteensa, ahdasmielisyyteensä ja tietämättömyyteensä
kyllästyneenä. Minä en uskalla, en voi, en tahdo palata thebalaisen
Lauran hämäryyteen ja toimettomuuteen. Minulla on tuhansia
epäselvyyksiä selvitettävinä, tuhansia kysymyksiä tehtävänä siitä
muinaisesta maailmasta, josta minä en tiedä mitään, ja jonka
salaisuuksiin sinun yksin sanotaan tietävän tunnussanan! Kristitty
olen; mutta minä janoan tietoja... En lupaa sinua uskovani; mutta
salli minun sinua kuulla! Opeta minulle mitä itse tiedät, voidakseni
vertailla sitä siihen mitä minä tiedän... jos minä sitte (hän värisi
näitä sanoja lausuessaan) mitään tiedänkään."

"Oletko unhoittanut nimitykset, jotka minulle äsken annoit?"

"En, en! Mutta unhoita, unhoita sinä ne. Ne pantiin minun suuhuni.
Minä -- minä en uskonut niitä käyttäessänikään. Vaikeata oli minulle
niiden lausuminen, mutta tein sen kuitenkin sinun vuoksesi, sinut
pelastaakseni. Oi, sano, että saan tulla sinua kuulemaan! Vain kaukaa
-- luentohuoneesi etäisimmästä kolkasta! Vaiti olen, etkä tarvitse
minua nähdäkkään. Mutta eiliset sanasi herättivät minussa -- ei -- ei
epäilyksiä; mutta sittekin minun täytyy, minun täytyy saada kuulla
enemmän. Muuten jään yhtä köyhäksi ja kodittomaksi sisällisestikin
kuin nyt olen ulkonaisesti!"

Hänen katseensa rukoili myöntävää vastausta.

"Nouse ylös. Tällainen tunteitten purkaus ja tällainen käytös ei sovi
sinulle eikä minulle."

Filammon nousi ja Hypatia nousi myös, meni kirjastoon isänsä luo ja
palasi hetken kuluttua tämän kera.

"Tule mukaani, nuorukainen", Theon sanoi laskien ystävällisesti
kätensä Filammonin olkapäälle... "Loput tästä asiasta voimme me
kahden selvittää."

Filammon seurasi häntä uskaltamatta enää katsahtaa Hypatiaan. Huone
pyöri hänen silmissään.

"Vai niin, vai sanoit sinä ilkeitä sanoja tyttärelleni. No niin, hän
on antanut sinulle anteeksi --"

"Onko hän?" munkki kiihkeästi keskeytti.

"Ahaa, taidat ihmetellä. Mutta minäkin annan sinulle anteeksi. Kiitä
onneasi, etten kuullut sanojasi, muuten en tiedä mitä olisin tehnyt,
niin vanha mies kuin olenkin. Ah; et vielä tiedä, minkälainen hän
on" -- ja vanhuksen silmissä loisti hellivä ylpeys. -- "Suokoot jumalat
kerran sinullekin sellaisen tyttären -- jos nimittäin osoittaudut
ansaitsevasi sitä -- yhtä siveän kuin hän on viisas, yhtä viisaan
kuin hän on kaunis. Jumalat ovat runsaasti palkinneet työni heidän
hyväkseen. Katsoppa, nuori mies! Vaikka et sitä ollenkaan ansaitsisi,
on tässä sinulle todistus anteeksi annosta, vapaalippu kaikille
hänen luennoillensa, josta Aleksandrian rikkaimmat ja ylhäisimmät
maksaisivat ilolla unssittain kultaa! Nyt saat mennä. Osallesi on
langennut suosiota yli ansioittesi ja sinun pitäisi huomata, että
filosofi voi toteuttaa käytännössä sen mitä kristitty vain saarnaa;
hän palkitsee pahan hyvällä."

Vanhus pisti paperilipun Filammonin käteen ja käski erästä
kirjureistaan ohjaamaan hänet ulko-ovelle.

Nuorukaiset katselivat ihmeissään ja kateellisesti Filammonia, kun
tämä käveli heidän ohitsensa. Nähtävästi ei heitä enää loukannut
hänen lammasnahkainen pukunsa ja päivettynyt ihonsa. Hän meni ulos
mieli hämmennyksissä aivankuin sellainen, joka on tehnyt epätoivoisen
hypyn ja joutunut aivan uuteen maailmaan. Hän koetti olla hyvillään;
mutta ei uskaltanut. Kaikesta hän oli levoton ja epävarma. Hän oli
riistäytynyt irti entisistä siteistään ja oli nyt sillä suurella
virralla. -- Minnehän se vieneekään? Mutta -- olikohan tämä sitte
se suuri virta? Eikö koko ihmiskunta aina aikojen alusta asti ollut
sillä liukunut? Vai oliko tämä vain erämaan puro, joka vähitellen
kuihtuu hietaan? Oliko Arsenius lapsuuden uskossaan oikeassa? Ja
oliko vanhan maailman perikato lähellä ja Jumalan valtakunta ovella?
Vai oliko Kyrillos oikeassa ja tuliko yhteinen kirkko leviämään,
voittamaan, hävittämään ja uudesta rakentamaan kunnes tämän
maailman kuningaskunnat olivat muuttuneet Jumalan ja Hänen Poikansa
kuningaskunniksi? Jos niin oli -- niin mitä hyötyä silloin noista
muinaistiedoista, joita hän janosi? Mutta jos kaiken tuho olikin
käsissä eivätkä ajat muuttuisikaan paremmiksi vaan pahemmiksi, niin
-- miten se selittää?...

"Mitä kuuluu?" kysyi pikku kantaja, joka oli koko ajan odottanut
häntä oven ulkopuolella. "Mitä kuuluu sinulle, jumalien suosikki?"

"Minä tulen luoksesi asumaan ja kanssasi työskentelemään. Elä nyt
kysy sen enempää. Minä olen -- minä olen --"

"Nuori ystäväni; ne, jotka Trofonion luolaan astuivat ja
selittämättömän näkivät, olivat kolme päivää hämmennyksissä. Samoin
käy sinullekin!"

Ja he läksivät yhdessä ansaitsemaan leipäänsä.

Mutta mitä teki Hypatia samaan aikaan istuessaan korkealla
Olympollaan jokapäiväisen maailman melskeen yläpuolella.

Hän istuu yhä avattu käsikirjoitus edessään, mutta hän ajattelee
nuorta munkkia.

"Kaunis kuin Antinous!... Aivan kuin itse nuori Apollo, joka Python
hirviön surmattuaan säteilee. Miksikä ei hänestäkin voisi tulla
Pythonin kaltaisten ilettävien hirviöiden tuhooja, jotka ovat aineen
ja aistien muodosta siinneet? Miten rohkea ja vakava! -- Minä voin
antaa hänelle anteeksi nuo sanat jo sen vuoksi, että hän uskalsi ne
sanoa minulle täällä, isäni talossa... Ja samalla niin tunteellinen
ja valmis katumaan, ja ylevällä tavalla häpeämään! -- Se mies ei
ole plebeijiperua, patrisilaista verta virtailee varmasti hänen
suonissaan. Sen huomaa hänen ryhdistään, äänenpainostaan, jokaisesta
huuliensa ja käsiensä liikkeestä. Hän ei voi olla alhaissyntyinen.
Onko koskaan kuultu alhaisen janoavan tietoja itsensä vuoksi?...
Ja minä kun olen kaivannut itselleni todellista oppilasta, toivonut
löytäväni sellaisen noista veltostuneista, itsekkäistä narreista,
jotka ovat opetuksiani kuuntelevinaan. Luulin jo oikean löytäneeni
-- ja samassa kun hänet kadotan, löydän toisen, ja tämän sellaisen,
joka on nuorekkaampi, puhtaampi ja koruttomampi kuin Rafael oli
parhaimpina hetkinäänkään. Kaikkien fysionomian sääntöjen mukaan,
kaiken sen mukaan mitä voi liikkeistä, äänestä ja ulkomuodosta
päättää, oman sydämeni vaiston mukaan pitäisi tämän nuoren munkin
olla sopiva, altis, miehekäs ja kuuliainen välikappale toteuttamaan
kaikki minun unelmani. Jos vain voisin hänestä Longinon kasvattaa,
uskaltaisin hänen avullaan näytellä Zenobian osaa. Ja Odenatuksenani
-- Orestes? Kauheata!"

Hän peitti kasvonsa hetkeksi käsiinsä.

"Ei!" virkkoi hän sitten pyyhkäisten pois kyyneleet. -- "Tämän -- ja
mitä tahansa teen filosofian ja jumalien vuoksi!"



11 Luku.

JÄLLEEN LAURASSA.


Ei äännähdys, ei värähdyskään häirinnyt syvää hiljaisuutta
Sketislaaksossa. Vuorien varjot, vaikkakin yhä enemmän ja enemmän
vaalenivat aamun sarastaessa, sulkivat vielä notkon hämärään.
Sumuvaippa seurasi kiemurrellen pienen puron uomaa. Palmujen
töyhtölatvat riippuivat liikkumattomina aivankuin kohtaloonsa
alistuen olisivat odottaneet koittavan päivän paahtavaa kuumuutta.
Viimein kohosi luostaripuutarhan kasvipenkkien keskeltä kaksi
harmaata olentoa polvistuneesta asennostaan ja alkoi hitain
ja voimattomin liikkein kuokkia kivistä maata, häiriten siten
hiljaisuutta.

"Nämä pavut kasvavat harvinaisen hyvin, veli Aufugus. Jos Jumala suo,
saamme tehdä toisen kylvömme pari viikkoa aikaisemmin kuin viime
vuonna."

Puhuteltu ei vastannut mitään ja hänen toverinsa, tarkasteltuaan
häntä hetkisen äänettömänä, aloitti uudestaan --.

"Mikä sinua vaivaa, veljeni? Viime aikoina olen huomannut sinussa
alakuloisuutta, joka ei oikein sovi Jumalan miehelle."

Syvä huokaus tuli ainoaksi vastaukseksi. Puhuja heitti pois kuokkansa
ja laskien hellästi kätensä Aufuguksen olkapäälle, kysyi uudelleen:

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Sinuun nähden en tahdo käyttää abotin
oikeuttani saadakseni tietää sydämesi salaisuudet. Mutta tuon rinnan
en usko kätkevän mitään, joka ei olisi minulle kertomisen arvoista,
vaikkakin minä voinen olla arvoton sitä kuulemaan."

"Miksi en minä saisi olla alakuloinen, Pambo ystäväni? Eikö Salomo
sano, että surulla on aikansa?"

"Kyllä; mutta sanoo myös, että hymylläkin on aikansa."

"Ei katujalle, jota monet synnit painavat."

"Muista, mitä siunattu Antonius tapasi sanoa: 'elä luota
vanhurskauteesi eläkä menneitä sure'."

"Sitä en teekään, Pambo."

"Elä ole liian varma siitä. Etköhän juuri siksi että itseesi luotat,
sure menneisyyttä, joka sinulle, osoittaa, ettet ole sellainen kuin
mielelläsi tahtoisit olevasi?"

"Pambo, ystäväni," Arsenius virkkoi juhlallisesti, "minä kerron
sinulle kaikki. Syntini eivät vielä kuulu menneisyyteen, sillä
oppilaani Honorius vielä elää ja hänessä elää Rooman heikkous ja
kurjuus. Syntinikö menneitä olisivat? Jos niin olisi, niin miksi
sitte jok'ainoa yö ilmestyisi eteeni syyttäviä haamuja, taistelussa
surmattuja miehiä, leskiä ja orpoja, Herran neitsyeitä, jotka
raakalaisten käsissä kirkuvat? Miksi seisovat he kaikki vuoteeni
vieressä ja valittavat: 'Jos sinä olisit velvollisuutesi täyttänyt,
emme tällaisessa tilassa olisi! Miten oletkaan täyttänyt sen korkean
tehtävän, jonka Jumala sinulle uskoi?'"

Ja vanhus peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Pambo laski hellästi kätensä itkijän olkapäälle.

"Eikö siinä piile ylpeyttä, veljeni? Sinäkö muuttaisit kansojen
kohtaloita ja hallitsijain sydämiä, jotka ovat kuningasten kuninkaan
käsissä? Jos sinä olit heikko ja tehtäväsi jäi vaillinaiseksi --
sillä uskoton et koskaan ole ollut -- niin asetti Hän sinut sille
sijalle siksi ettet ollut täydellinen ja että siten kaikki tapahtuisi
niin kuin tapahtuman piti. Sinulla on siis vain oma taakkasi
kannettavanasi -- etkä sitäkään sinä kanna, vaan Hän, joka sen
edestäsi kantoi."

"Miksi sitte nuo öiset näyt minua kiusaavat?"

"Elä niitä pelkää, ystäväni. Ne ovat pahoja henkiä ja siis
valhettelevat. Jos ne hyviä henkiä olisivat eivät ne puhuttelisi
sinua muuten kuin surkutellen, anteeksi antaen ja rohkaisten.
Olivatpa ne sitte aaveita tai haltijoita, niin pahoja niiden täytyi
olla, koska ne sadattelevat kuten itse pääpiru, joka pyhimyksiä
sadattelee. Hän on valheen isä ja hänen lastensa täytyy olla samaa
lajia. Mitä sanoikaan siunattu Antonius? Hän sanoi, ettei munkin
pidä maalata pirua seinälle eikä jättäytyä toivottomuuteen, vaan
tulee hänen pysyä rohkealla mielellä, kuten ainakin sen, joka tietää
olevansa lunastettu ja Herran turvissa, missä ei mikään paha henki
voi häntä vahingoittaa. 'Sillä', tapasi hän sanoa, 'pahat henget
käyttäytyvät meitä kohtaan aina sen mukaan minkälaisessa tilassa
me olemme. Jos ne näkevät meidät toivottomina ja alakuloisina,
peloittelevat ne meitä yhä enemmän, saattaakseen meidät epätoivoon.
Mutta jos ne näkevät meidät täynnä uskoa ja luottamusta Herraan,
sielumme täynnä sitä ihanuutta, joka osaksemme on tuleva, silloin ne
häpeissään vetäytyvät takaisin ja hämmästyneinä pakenevat!' Rohkaise
mielesi ystäväni! Tuollaiset ajatukset ovat peruisin yön pimeydestä
ja hetkistä, jolloin saatana ja pimeyden henget vallitsevat, mutta
päivänvaloa ne pakenevat."

"Ja kuitenkin selvenee ihmisille asioita heidän nukkuessaan ja
öisissä näyissä."

"Myönnettäköön. Sinulle ei kuitenkaan ole nukkuessasi selvinnyt
mitään muuta, kuin mitä jo itse tiedät paremmin kuin saatana,
nimittäin että sinä olet syntinen, Mutta minä, ystäväni, vaikka
en epäilekään, ettei öisiä näkyjä olisi olemassa, näen kuitenkin
ilmestyksiä vain päivällä."

"Miksi niin --?"

"Siksi, että minä päivällä näen lukea siitä kirjasta, joka kuten
Siinailla annettu laki, on Jumalan oman käden kirjoittama."

Arsenius katsoi kysyvästi häneen. Pambo hymyili.

"Sinä tiedät, etten minä, kuten monet muutkaan vanhan kansan pyhät
miehet, ole mikään kirjanoppinut ja etten edes kreikankieltä osannut
ennenkuin sinä veljellisessä ystävällisyydessäsi sen minulle opetit.
Mutta etkö ole koskaan kuullut, mitä Antonius vastasi eräälle
pakanalle, joka häntä moitti vaillinaisista kirjatiedoista? 'Kumpiko
on tärkeämpi,' hän sanoi, 'henkikö vai kirjain? -- Henki, vastaat
kai. Tiedä silloin, ettei terve henki kaipaa kirjaimia. Minun
kirjanani on koko luomakunta. Se on aina avoinna edessäni ja siitä
minä voin lukea Jumalan sanan milloin vain haluan!'"

"Etköhän oppia liian vähäpätöiseksi arvostele, ystäväni?"

"Olen kauvan elänyt munkkien parissa ja nähnyt paljon heidän
elämästään. Ja yksinkertaisuudessani olen ollut näkevinäni myös
seuraavaa: moni rasitti itseään luvuilla ja kiusasi sieluaan
tutkistelemalla, uskoiko hän siinä ja siinä kohdassa oikein, mutta
ei tiennyt että paljot tiedot tuovat paljon huolia mukanaan, kuten
Salomo sanoo. Hän ei myöskään huomannut, että mitä enemmän hän
Jumalan sanan kirjaimia tutki, sitä kauemmaksi hän erkani sen
hengestä."

"Ja mistä tiedät että niin kävi?"

"Siitä, että näin hänen kehittyvän yhä oppineemmaksi teologiksi,
ja yhä tarkemmaksi kirjaimen seuraajaksi mutta samalla yhä enemmän
menettävän rakkaudestaan ja armeliaisuudestaan, uskostaan Jumalaan
ja luottamuksestaan itseensä ja tovereihinsa. Lopulta hän näytti
kokonaan pimittäneen sielunsa väittelyillä, jotka vain riitaa
synnyttävät, ja täydellisesti unhoittaneen sen sanoman, joka on
siunatun Antoniuksen tarkoittamassa kirjassa luettavana."

"Mistä sanomasta puhut?"

"Katso", apotti vanhus sanoi ojentaen kätensä itäistä aavikkoa kohti.
"Katso, ja päätä itse, kuten viisaan miehen tulee!"

Hänen puhuessaan valahti pitkä, vaakasuora valovirta kalliolta
alas laaksoon ja loihti jokaisen kiven ja kalliokielekkeen
selväpiirteisenä esiin. Erämaan öisestä usvasta kohosi aurinko
nopeasti suurena, punaisena pallona ja valoi kultaista valoansa
laaksoon. Sumu kohosi viuhkamaisina hetaleina ilmaan ja puro kimmelsi
kallionlohkareitten välillä kuin olisi se loistavin, vilkkuvin silmin
katsellut koko maisemaa. Pääskyset lehahtivat satalukuisina lentoon
kallioilta ja alkoivat ilmatanssinsa, hyppyhiiri salakähmäisesti
hyppiä loikki luostarin puutarhassa varkain syödyltä aterialtansa
takaisin pesäänsä, ruskeat hietasisiliskot aukaisivat kivien alta
kukin toisen silmänsä ja nähtyään että päivä todella oli tullut,
laahustivat pöhömahansa ja piiskamaisen pyrstönsä ulos hiedalle
polttavimpaan päivän paahteeseen ja vetäydyttyään vilun varalta vielä
varmuuden vuoksi yhteen kasaan, vaipuivat uudelleen sikeään uneen.
Hiirihaukka, joka piti itseään laakson valtiaana, päästi herätessään
pitkän, valittavan äänen, kohosi suurissa kaarissa korkealle
ilmaan aivankuin olisi levon jälkeen jäseniään verrytellyt ja jäi
sitte liikkumattomana tarkastelemaan leivosia, jotka liverrellen
leijailivat kallioiden yläpuolella. Alhaalta Niilin puolelta rupesi
kuulumaan heräävien pelikaanien kurnutus, hanhien kaakatus ja
rantakurppien ja isokuikkien kimakammat äänet ja lopuksi virittivät
munkit yhteisesti aamuvirren voimakkaaseen itämaiseen sävelmään.
Sketiksessä oli alkanut uusi päivä, aivan samanlainen kuin edelliset
ja samanlainen kuin seuraavatkin tulisivat viikottain, kuukausittain
ja vuosittain olemaan: työtä ja rukousta yhtä rauhallista kuin öinen
lepokin.

"Mitä tämä sinulle opettaa, Aufugus ystäväni?"

Arsenius oli vaiti.

"Minulle tämä opettaa, että Jumala on valo ja ettei hänessä ole
mitään pimeyttä, että Hänen läheisyydessään on elämä ja ijankaikkinen
ilo; että Hän on antaja, joka omista lahjoistaan iloitsee, että Hän
on rakkaus, jonka armo ulottuu kaikkiin Hänen käsialoihinsa -- miksi
ei siis sinuunkin, oi sinä heikkouskoinen? Katso noita tuhatlukuisia
lintuja. -- Ei ainoakaan niistä putoa maahan ilman Isämme tahtoa.
Etkö sinä ole suurempiarvoinen kuin monet varpuset, sinä jonka edestä
Jumala lähetti poikansa kuolemaan?... Ah, ystäväni, meidän tulee
pitää silmät auki ja katsella ympärillemme, nähdäksemme minkälainen
Jumala on. Kun itsepintaisesti pakoitamme katseemme sisäänpäin ja
nuuskimme omia puutteitamme, silloin me vähitellen laitamme Jumalan
oman mielemme mukaiseksi ja kuvittelemme, että meidän pimeytemme ja
kovasydämisyytemme olisi kuva Hänestä joka on valo ja rakkaus."

"Sinuahan luulisi puheestasi päättäen filosofiksi eikä katuvaiseksi
kristityksi. Omasta puolestani minä ainakin tunnen tarvitsevani
kääntää katseeni entistä enemmän sisäänpäin. Minä kaipaan syvempää
itsetutkistelua, vielä täydellisempää yksinäisyyttä kuin mitä
täälläkään on tarjona. Minä halajan -- suo minulle se anteeksi --
päivä päivältä minä yhä enemmän halajan yksinäisyyteen. Tämä maa on
ihmisen synnin vuoksi kirottu ja mitä vähemmän sitä näemme -- siltä
se minusta tuntuu -- sitä parempi meille."

"Puhunenpa sitte kuin filosofi tai pakana, mutta siltä minusta
tuntuu, että -- kuten sanotaan -- parempi vähä kuin ei mitään.
Viisas mies käyttää parhaansa mukaan hyväksensä kaiken mikä hänelle
on tarjona, eikä hylji tietoja siksi että ne ovat revityistä ja
kuluneesta kirjasta luettavat. Sen maakin jo minulle opettaa.
Pitäisikö minun sulkea silmäni noilta Jumalan näkymättömiltä
ominaisuuksilta, jotka luotujen kautta niin selvään ilmenevät,
siksi että ne joskus ovat selvemmin huomattavissa kuin nyt? Mutta
yksinäisyydestä puhuaksemme: vietämmekö sitte niin maallista elämää
täällä Sketiksessä?"

"Ei niin, ystäväni. Kullakin ihmisellä on kutsumuksensa ja jokaiselle
on joku elämäntapa ylentävämpi kuin joku toinen. Mitä minuun tulee,
niin en edes täällä, vaikka pakoittautuisinkin, pääse vapaaksi niistä
tavoista, joihin maailmassa totuin. En voi olla seuraamatta toisten
toimia ja tutkimatta heidän luonteitaan. Minä suunnittelen heille
toimialoja ja koetan arvata heidän kohtalonsa. Ei sanaakaan lausuta,
ei pienintäkään liikettä tehdä tässä pienessä perheessämme, joka ei
kääntäisi ajatuksiani pois siitä ainoasta tarpeellisesta."

"Luuletko sitte, että erakko majassansa vähemmän häiriytyy?"

"Mikäpä häntä muu häiritsisi kuin välttämättömimmän ruumiinravinnon
hankkiminen ja senkin voi hän supistaa muutamiin juuriin ja
yrtteihin. Ihmiset ovat jo tarpeeksi petojen lailla eläneet
voidakseen samaan aikaan enkeleinä elää. Miksi se minulle olisi
mahdotonta?"

"Ja sinäkö olet tuo viisas maailmanmies -- muiden sydänten tutkija
ja omasi tarkka tuntija? Etkö vielä ole tullut huomanneeksi,
että paitsi nälkäistä vatsaansa ihminen kuljettaa mukanaan
turmeltuneen sydämensäkin? Monta olen nähnyt, jotka kiireisesti
paetessaan ulkonaisia vihollisiaan, ovat unhoittaneet sulkea
sydämensä oven pahemmilta vihollisilta, jotka olivat valmiit
pujahtamaan sinne sisään. Moni munkki, ystäväni, muuttaa paikkaa,
mutta ei sieluntilaansa. Olen tuntenut niitä, jotka jouduttuaan
yksinäisyydessä hautomaan ajatuksiaan, ovat epätoivossaan
heittäytyneet alas kallioilta, taikka raastaneet rikki ruumiinsa
koettaessaan päästä vapaiksi ajatuksista, joista heidät yhden
ainoan toverin ystävällinen ääni olisi vapauttanut. Olen tuntenut
niitäkin, jotka juuri noista katumusharjoituksistaan, jotka olivat
nöyryytykseksi tarkoitetut, ovat tulleet niin pöyhkeiksi että ovat
kaikkia armonvälikappaleita, Pyhää Ehtoollistakin, halveksineet
aivankuin olisivat jo täydellisiä, ja eläneet itserakkaissa
unelmissa ja näyissä, joita pahat henget heissä synnyttivät. Yhden
sellaisenkin olen tuntenut, joka suuruuden hulluudessaan ei tahtonut
kenenkään kuolevaisen neuvoa kuulla, selittäen ettei hän tahdo
ainoatakaan ihmistä mestariksi kutsua. Ja miten kävikään hänen?
Hän, joka kehuskeli vaeltavansa ruuatta ja juomatta päivän matkan
ulos aavikolle, hän, joka kerskasi kykenevänsä elämään kokonaisen
kuukauden yhteen mittaan ainoastaan yrteillä ja siunatulla leivällä,
hän pakeni sisäisen polton pakoittamana, pois majastaan takaisin
teaattereihin, sirkuksiin ja kapakoihin ja päätti kurjat päivänsä
mielettömänä mässääjänä, pitäen kaikkia vain houreina ja kieltäen
oman ja itse Jumalankin olemassaolon."

Arsenius pudisti päätään.

"Voi olla. Mutta minun suhteeni on toisin. Minulla on vielä enemmän
tunnustettavaa. Päivä päivältä minua yhä enemmän vainoo muisto siitä
maailmasta, josta pakenin. Tunnen, että jos sinne palaisin, en
löytäisi mitään huvia siitä komeudesta, jota minä siinä eläessänikin
halveksin. Voinko enää kuulla laulavien miesten ja naisten ääniä,
tai eroittaa mitä minä syön ja mitä juon? Ja kuitenkin pyörii
jok'ainoa hetki mielikuvituksessani tuo seitsemän kummun kaupunki
valtiomiehineen ja sotapäälliköineen, heidän vehkeilynsä, heidän
tappionsa ja voittonsa -- sillä he voisivat vieläkin nousta
alennuksestaan ja voittaa!-He houkuttelevat minua takaisin luokseen,
kuten koita kynttilä, jossa se jo on kerran siipensä kärventänyt.
Heidän vetovoimansa on niin kammottavan väkevä, että minun heikon
miesparan täytyy lopulta vasten tahtoanikin sen mukaan taipua, ellen
pelastaudu sen vaikutuksesta pakenemalla kauas erämaahan mistä paluu
on mahdoton."

Pambo hymyili.

"Uudelleen ihmettelen, että sinä olet se viisas mies, sydämien
tutkija! Sinä tahdot paeta pienestä Laurasta, jossa ajatuksesi
toisinaan kääntyvät pois sellaisista turhuuksista, pois erämaahan,
missä sinun on kerrassaan mahdotonta vapautua noista unelmista.
Mitä se haittaa, ystäväni, jos toisinaan sinua vaivaakin huolenpito
jostain veljestä? Parempi on pitää huolta muista kuin vain itsestään.
Parempi on että on jotakin, jota itkeäkin -- kuin yksinäisessä
luolassa muodostaa omasta olemuksestaan maailmansa -- vieläpä
Jumalansakin, kuten useamman kuin yhden tuntemani ihmisen on käynyt."

"Tiedätkö, mitä nyt sanot?" Arsenius säpsähtäen kysyi.

"Minä sanon, että yksinäisyyteen paetessaan ihminen eroittautuu
kaikesta, mikä hänestä tekee kristityn; hän eroittautuu laista,
kuuliaisuudesta, lähimmäisen rakkaudesta, itseuhrautuvaisuudesta,
vieläpä pyhien yhteydestäkin."

"Kuinka niin?"

"Mitenkä voisit pitää yhteyttä niiden kanssa, joille et voi mitään
rakkautta osoittaa? Ja mitenkä muuten kuin rakkaudentöillä voit
rakkauttasi osoittaa?"

"Voinhan ainakin rukoilla yöt ja päivät ihmiskunnan puolesta. Eikö
rukous ole minkään arvoinen -- taikka paremmin, eikö se ole tärkein
-- pyhäin yhteydessä?"

"Ken ei voi rukoilla veljien puolesta, jotka hän näkee ja joiden
synnit ja viettelykset hän tuntee, hänen rukouksensa, veli Aufugus,
ovat kovin heikkoja niiden puolesta, joita hän ei näe, ja kaiken muun
puolesta myöskin. Ken ei tahdo työskennellä veljiensä hyväksi, hän
lakkaa pian heidän puolestaan rukoilemasta, heitä rakastamastakin. Ja
onhan sitäpaitsi kirjoitettu: ken ei rakasta veljeänsä, jonka hän on
nähnyt, mitenpä hän voisi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt?"

"Uudelleen kysyn, tiedätkö mihin väitteesi johtavat?"

"Olen yksinkertainen mies, enkä väitteistä mitään tiedä. Jos asia on
tosi, saa se viedä minne tahtoo, sillä se vie sinne, minne Jumala
tahtoo."

"Mutta tämän mukaanhan olisi parasta ottaa vaimo ja saada lapsia ja
antautua kaikkien maallisten suhteitten vilinään, että olisi niin
monta kuin mahdollista, joita rakastaa ja joiden vuoksi huolehtia ja
ahertaa."

Pambo oli hetkisen ääneti.

"Olen munkki enkä mikään väittelijä. Mutta sen minä vain sanon, ettet
Laurasta erämaahan minun suostumuksellani lähde. Soisin mieluummin
sinun asettuvan jonnekin likemmäksi pääkaupunkia -- Troeen tai
Kanopoon esimerkiksi -- missä sinun viisautesi olisi tilaisuudessa
taistelemaan Herran puolesta. Miksipä sinulle olisi maallista
viisautta annettu, ellei siksi että käyttäisit sitä kirkon hyväksi?
Mutta tämä jo riittää. Menkäämme luostariin."

Vanhukset astelivat laakson poikki kotiaan kohti. Eivät he
aavistaneet mikä käytännöllinen vastaus heidän väittelyynsä oli
Pambon kammiossa heitä odottamassa. Kookas äreännäköinen pappismies
istui siellä ja sammutti ahneesti nälkäänsä taateleilla ja hirssillä
eikä myöskään näyttänyt hylkivän palmuviiniä, luostarin ainoata
herkkua, jota vain vieraan kunniaksi nyt oli tuotu pöytään.

Itämaiden runsas ja kohtelias vieraanvaraisuus ja kristillisten
munkkien pidättäytyvä ystävällisyys esti apottia häiritsemästä
vieraan ateriaa. Siksipä hän vasta tämän lopetettua kysyi hänen
nimeään ja asiaansa.

"Pietari esilukijaksi minun arvottomuuttani nimitetään. Tulen
Kyrillon luota ja tuon kirjeitä ja tietoja veli Aufugukseile."

Pambo nousi ja kumarsi kunnioittavasti.

"Hyvä maineenne, herra, innokkaana yhteisen kirkon asian
puolustajana, on meillekin asti ennättänyt, Ehkä tahdotte tulla
kanssamme Aufuguksen kammioon."

Tärkeän näköisenä seurasi Pietari heitä juhlallisin askelin pieneen
kammioon, veti siellä povestaan esiin Kyrillon kirjeen ja ojensi
sen Arseniukselle. Tämä istui kauan otsa rypyssä lukien sen moneen
kertaan ja Pambo tarkasteli häntä kunnioittavasti uskaltamatta
sanallakaan häiritä hänen mietiskelyjään, joita hän arveli äärettömän
tärkeiksi.

"Nämä ovat todellakin niitä viimeisiä päiviä," Arsenius vihdoin
virkkoi, "joista profeetta puhuu ja jolloin on paljon erimielisyyttä.
Vai niin, että Heraklianus on todella purjehtinut Italiaan?"

"Aleksandrialaiset kauppamiehet kohtasivat hänen laivastonsa kolme
viikkoa sitte kaukana merellä."

"Ja Orestes paaduttaa sydäntänsä yhä enemmän ja enemmän?"

"Ah, hän on oikea Farao. Oikeastaan paaduttaa häntä kuitenkin se
pakanallinen nainen."

"Sitä naista minä aina olen pelännyt enemmän kuin kaikkia
pakanallisia oppeja yhteensä", Arsenius virkkoi. "Mutta ruhtinas
Heraklianus, jota minä aina pidin viisaimpana ja oikeamielisimpänä
miehenä! No niin, no niin. Mitäpä hyveet enää silloin auttaisivat,
kun kunnianhimo täyttää sydämen!"

"Kamala todellakin on tuo samainen vallanhimo", Pietari sanoi. "Mutta
mitä häneen tulee, niin en ole luottanut häneen aina siitä alkaen kun
hän rupesi suosimaan noita donatistilaisia."

"Liiankin totta. Niin synnyttää toinen synti toisen."

"Ja minun mielestäni on syntisten suosiminen kaikista suurin synti."

"Ei kai sentään kaikista suurin, kunnianarvoisa herra?" Pambo
kohteliaasti huomautti. Mutta Pietari jatkoi Arseniukselle
keskeytyksestä vähääkään välittämättä.

"Minkä vastauksen saan nyt viedä teidän viisaudellanne hänen
Pyhyydelleen?"

"Odottakaahan! Hän voisi --. Täytyy miettiä tarkemmin. -- Minun
pitäisi saada tietää enemmän puolueiden suhteista. Hän kai on ollut
yhteydessä Afrikan piispojen kanssa ja koettanut liittää heitä omaan
puolueeseensa!"

"Jo kaksi kuukautta sitte. Mutta ne jäykkäniskaiset eriuskolaiset
kadehtivat yhä häntä ja vetävät eri köyttä."

"Eriuskolainen on liian jyrkkä sana, ystäväni. Mutta onko hän
Konstantinopeliin viestiä lähettänyt?"

"Hän tarvitsee sanan viejää, joka on tottunut hoveissa liikkumaan.
Hän ajatteli mahdolliseksi, että teidän kokeneisuutenne ottaisi asian
suorittaakseen."

"Minä? Mitä minusta? Kas niin, uusia kiusauksia vain joka päivä!
Toimittakoon hän asian kenen kautta tahansa... Mutta sittekin -- jos
olisin -- edes Aleksandriassa -- voisin joka päivä antaa hänelle
neuvoja ja huomaisin paljon paremmin mitä olisi tehtävä... Voisihan
odottamattomiakin käänteitä sattua... Pambo ystäväni, olisiko sinun
mielestäsi synti totella pyhää patriarkkaa?"

"Ahaa!" Pambo nauraen vastasi. "Sinähän tunti sitte tahdoit kaikella
muotoa paeta erämaahan! Ja nyt kun kaukaa vainuat taistelua, sinä jo
polet jalkaa kuin vanha sotaratsu! Mene Jumalan nimeen! Ei se sinua
pahenna. Sinä olet liian vanha rakastuaksesi, liian köyhä piispan
istuimen ostaaksesi ja liian hurskas saadaksesi sen lahjaksi."

"Puhutko totta vai leikkiä?"

"Etkö muista mitä puutarhassa sinulle sanoin? Mene katsomaan
poikaamme ja lähetä minulle tietoja hänestä."

"Voi surkeaa maailmanmielisyyttäni! Olenhan kokonaan unhoittanut
kysyä hänestä! Miten nuorukainen voi, herrani?"

"Ketä tarkoitatte?"

"Filammonia, hengellistä poikaamme, jonka kolme kuukautta sitten
lähetimme luoksenne", Pambo vastasi. "Kai kohonnut kunniassa?"

"Hänkö? Hän on lähtenyt tiehensä."

"Lähtenyt tiehensä?"

"Niin juuri, se kurja meni matkaansa Juudaan kirous mukanaan.
Tuskin kolmea päivää oli hän seurassamme ollut, kun hän löi minua
julkisesti patriarkan pihamaalla, luopui kristinuskosta ja pakeni sen
pakanallisen naisen Hypatian luo, jota hän nyt rakastelee."

Vanhukset tuijottivat toisiinsa kasvot kauhusta kalpeina.

"Rakastelee Hypatiaa?" Arsenius viimein virkkoi.

"Se on mahdotonta!" Pambo nyyhkytti. "Poikaa on varmaan kohdeltu
raa'asti, vääryydellä! Joku on tehnyt hänelle vääryyttä, ja hän kun
oli tottunut vain hellyyteen, ei hän sitä sietänyt. Julmia ihmisiä
te olette ja uskottomia palvelijoita! Herra on vaativa pojan veren
teidän käsistänne!"

"Kas niin", Pietari virkkoi ponnahtaen kiivaasti pystyyn, "sellainen
se on maailman tuomio! Syyttää minua ja patriarkkaa, ja kaikkia
muita, vaan ei vain syyllistä! Aivan kuin ei kuumaverisyys ja
herkkämieliyys riittäisi täydellisesti selittämään kaikkea! Aivan
kuin eivät kauniit kasvot olisi koskaan panneet nuorta miestä
pyörälle!"

"Voi ystäväni", Arsenius huudahti, "miksi suotta toisianne
syytätte. Minä, minä yksin olen syypää. Minä neuvoin sinua Pambo!
-- Minä lähetin hänet. -- Minun olisi pitänyt tietää. -- Mitä minä
vanha maailmanmies teinkään, kun lähetin viattoman poika paran
Babylonin viettelyksiin? Siinä on nyt seuraus suunnitteluistani
ja huolenpidostani! Ja nyt lankeaa hänen verensä minun päälleni
-- ikäänkuin ei entisessä syntitaakassani olisi ollut tarpeeksi
kantamista, kun minun piti vielä lisäksi myydä oma Josefini, vanhojen
päivieni lapsi, midianeille! Minä lähden kanssanne -- nyt -- heti.
Lepoa en suo itselleni ennenkuin olen hänet löytänyt, syleillyt hänen
polviaan kunnes hän säälii harmaita hapsiani! Heraklianus ja Orestes
menkööt menojaan, heistä en välitä -- mutta hänet minun täytyy
löytää. Oi Absalon, oma poikani! Olisipa Jumala suonut minun kuolla
puolestasi! Poikani, poikani!"



12 Luku.

ILOLEHTO.


Talo, jonka Pelagia ja amaali Aleksandriaan palattuaan olivat
vuokranneet, oli kaupungin komeimpia. Vähän yli kolme kuukautta
olivat he nyt siellä eläneet, ja sinä aikana oli Pelagia hienolla
maullaan hankkinut sinne sen vähän mikä tarvittiin muodostamaan
asumuksesta nautinnonhaluisten laiskottelijoiden paradiisin. Hän itse
oli varakas ja goottilaisilla vieraillaan oli ylenmäärin Roomasta
ryöstettyjä rikkauksia. He itse eivät ymmärtäneet miten niitä olisi
ollut käytettävä ja antoivat senvuoksi Pelagian ja hänen tyttöjensä
vapaasti ammentaa heidän puolestaan aarteita, jotka he monissa
verisissä taisteluissa olivat koonneet. Mitäpä he niistä välittivät!
Kun heillä oli tarpeeksi syömistä ja enemmän kuin tarpeeksi juomista,
niin mitenpä liikoja rikkauksia olisi voinut käyttää paremmin kuin
naisten hyvällä tuulella pitämiseksi! Ja kun kaikki entiset oli
loppuun kulutettu, niin lähtisivät he jonnekin -- saman tekevä minne
-- uusia hankkimaan. Koko maailma oli avoinna heidän ryöstettäväksi
ja he kyllä tehtävänsä täyttäisivät milloin vain heitä haluttaisi.
Toistaiseksi ei heillä ollut kiirettä. Egyptistä he saivat yllin
kyllin herkkuja, jotka olisivat kelvanneet hienommallekin pöydälle
kuin heidän. Ja mitä viiniin tuli -- harva heistä meni ainoanakaan
yönä selvänä levolle. Voisiko soturin sieluilla Valhallassakaan olla
paremmat päivät?

Näin päätteli seurue, joka asusti talon sisäosassa, eräänä helteisenä
iltana samalla viikolla, jolloin Kyrillon sanansaattaja niin
armottomasti häiritsi Sketiksen rauhan.

Heidän rauhaansa ei ainakaan vielä oltu häiritty. Suuri kaupunki
myllersi ulkopuolella, Orestes vehkeili ja Kyrillos vehkeili
vastaan, ja kokonaisen maanosan kohtalo riippui -- tai näytti
riippuvan -- heidän kamppailunsa tuloksesta. Mutta kaikki tämä ei
häirinnyt noita laiskoja jättiläisiä enempää kuin ajopelien jyrinä
papukaijoja ja merilintuja, jotka kultalankaisten aitausten takana
lentelivät rakennuksen tilavissa huoneissa. Mitäpä he moisella
itseään rasittaisivat. Mitäpä mellakat, mestaukset, salaliitot,
vararikot muuta merkitsivät kuin että hedelmä kypsyi poimittavaksi.
Heraklianuksen kapinakin ja Oresteen huhuiltu salaliitto oli
nuoremmista ja raaemmista gooteista jonkunlaista lapsellista
leikkiä, jota he aamusta iltaan nauraen katselivat ja josta he
löivät vetoja. Ymmärtäväisemmistä kuten Wulfista ja Smidistä se
oli yleisen mädännäisyyden merkki -- uusia aukkoja siinä korkeassa
muurissa, jonka yli he, oman voimansa tuntien, aikoivat nousta uusiin
voittoihin silloin kun heitä vain halutti.

Mitäpä heillä olisi ollutkaan muuta tekemistä kuin syödä ja
juoda odotellessaan oikean loven aukeamista. Ja kieltämättä he
olivat vallinneet viehättävimmän paikan tämän korkean tehtävänsä
täyttämiseen. Punaisesta ja vihreästä Porfyron marmorista hakatut
pilarit, joiden välistä hohti ihanien veistokuvien lumivalkoisia
jäseniä, ympäröivät vesiallasta ja suihkulähdettä, joka viileällä
sateellaan kostutti oranssien ja mimosain lehviä ja solinallaan
säesti niiden seassa lentelevien kuuman ilmanalan lintujen liverrystä.

Lähteen toisella sivulla, leveälehtisen vaivaspalmun siimeksessä
loikoili amaali untuvapatjoilla. Hänen keltakutrista päälakeaan
koristi viiniköynnöksestä punottu seppele ja kädessään piteli
hän kultaista maljaa, jonka partilainen Kosros oli ryövännyt
intialaiselta päälliköltä, Kosroolta roomalaiset kenraalit ja
roomalaisilta kenraaleilta nuo lampaan ja hevosen nahkoihin
puetut sankarit. Tuon unisen Herkules-Dionyson rinnalla loikoi
Pelagia nojautuen vesialtaan reunaa vasten. Joutessaan kasteli hän
sormenpäitään vedessä ja nautti täysin siemauksin olemassaolonsa
suloudesta.

Toisella puolen lähdettä lojuivat amaalin erikoisystävät ja
asetoverit Goderik Ermenrikin poika ja Agilmund Knivan poika, jotka
molemmat kehuivat, kuten amaalikin, jumalista polveutuvansa. Kullakin
heistä oli vieressään mustasilmäinen Hebe, joka täytti heidän
viinimaljansa ja tuontuostakin auttoi niiden tyhjentämisessä. Vielä
lojui siellä tärkein, milteipä pyhänä pidetty henkilö, Smid Trollin
poika, jota mainittiin ihmislapsista etevimmäksi. Ei näet siinä
kyllin, että hän osasi tehdä ja korjata mitä tahansa, ponttuusillasta
kultaiseen rannerenkaaseen asti, kengittää ja tohtoroida hevosia,
ajaa pois kaikki vaivat ihmisistä ja eläimistä, sepittää runoja,
selittää merkkejä, ennustaa ilmaa, nostaa tuulia ja juoda kaikki
pöydän alle, Wulfia Ovidan poikaa lukuunottamatta. Kaiken tämän
lisäksi oli hän puoleksi sivistyneiden mesogoottien parissa
oleskellessaan opetellut sangen paljon latinaa ja kreikkaa sekä
harjautunut jonkun verran lukemaan ja kirjoittamaan.

Jonkun matkan päässä makasi Wulf vanhus selällään, polvet koukkuun
vedettyinä ja kädet ristissä pään alla. Nukkuessaankin murahteli hän
huomautuksia seuraavaan ylentävään sanan vaihtoon:

"Jaloa viiniä tämä vai mitä?"

"Erinomaista. Ken osti tämän?"

"Mirjam vanhus sen osti joltain mahtavalta verojenvuokraajalta.
Mies oli tehnyt vararikon ja Mirjam sanoi saaneensa viinin puolesta
hinnasta."

"Paraisiksi sille penninpyörittäjälle. Olen sentään varma siitä, että
se vanha naaraskettu piti omasta ansiostaankin huolen."

"Vähät siitä. Totta kai kykenemme miehen lailla maksamaan, kun kerran
miehen lailla ansaitsemme."

"Emme siihen kauankaan kykene, jos tätä menoa jatkuu", murahti Wulf.

"Silloin lähdemme lisää ansaitsemaan. Minua väsyttää tämä jouten olo."

"Ei olisi pakko joutilaana olla jos vain ei tahtoisi", Goderik sanoi.
"Tässä muutamana aamuna olimme me Wulfin kanssa noilla hietakummuilla
metsästämässä. Viikkokauteen minulla ei ollut enää ruokahalua ollut,
mutta sen jälkeen olen syönyt kuin Tonavan hauki."

"Metsästämässäkö? Näilläkö pitkäkoipisilla aasinhäntäisillä
elukoilla, jotka ovat kuin kettu puujaloilla ja jotka prefekti
peijasi sinut ostamaan?"

"En sano muuta kuin että me saimme ylös kokonaisen lauman noita
-- miksikä ne nyt niitä sanovatkaan -- vuohen sarvilla siunattuja
hirviä."

"Vuorikauriitako?"

"Niin juuri -- ja ne koirat syöksivät lauman kimppuun kuin kotkat
hanhiparveen. Täyttä neliä lennätimme me Wulfin kanssa noiden
kirottujen hietakumpujen yli siksi kuin hevoset henkimenoissa
pysähtyivät. Kun sitte uudelleen läksimme ajoa seuraamaan,
löysimmekin kunkin koiraparin vuorikauriinsa kurkussa. Ja mitä muuta
voi toivoa, kun kerran ei saa tapella? Sinä syöt nyt saalistamme; elä
siis virnistele."

"Sitte ovatkin koirat ainoat omistamisen arvoiset kaikesta mitä
Aleksandria tarjoaa."

"Kauniita naisia lukuunottamatta!" eräs tytöistä huomautti.

"Tietysti. Naisia en ota lukuun. Mutta miehet --"

"Mitkä? Minä en ole nähnyt ainoatakaan miestä täällä, jotakuta
telakkatyömiestä lukuunottamatta. Kaikkihan ne ovat pappeja ja
hienoja herroja -- ja niitä et miehiksi nimitä?"

"Mitä hittoa ne muuta tekevät kuin aaseilla ratsastavat?"

"Ne filosofeeraavat, sanotaan."

"Mitä se on?"

"En minä tiedä; eikö liene jotain orjamaista kynällä sotkemista."

"Pelagia, tiedätkö sinä, mitä se filosofeeraaminen on?"

"En -- enkä välitäkään."

"Minäpä tiedän", Agilmund selitti hyvin viisaan näköisenä; "minä näin
filosofin muutama päivä sitte."

"Minkälainen hän oli?"

"Minä kerron koko jutun. Kävellessäni pitkin sitä suurta katua, joka
vie rantaan, näin suuren joukon poikia -- heitä sanotaan täällä
miehiksi -- menevän erääseen avaraan porttikäytävään. Minä kysyin
muutamalta heistä mitä siellä oli nähtävänä; mutta se vietävä osoitti
vastauksen asemesta jalkojani ja sai kaikki muut apinat nauramaan.
Minä annoin hänelle korvapuustin ja hän pyllähti kumoon."

"Niin ne kaikki täällä tekevät kun niille antaa korvapuustin",
amaali miettiväisenä sanoi, aivankuin olisi keksinyt jonkun uuden
luonnonlain.

"Ah", sanoi Pelagia huulillaan viehkein hymynsä, "he eivät ole
sellaisia jättiläisiä kuin sinä, joka saat pienen tyttö paran
vapisemaan kuin gasellin leijonan kynsissä."

"No niin -- minulle juolahti mieleen, että hän kreikkalaisena ei ehkä
minua ymmärtänyt, kun gootinkieltä puhuin. Sen vuoksi minä enempiä
kyselyjä välttääkseni ja omin silmin nähdäkseni astuin ovelle.
Ja siellä eräs nulikka ojensi kätensä minua kohti -- arvatakseni
rahaa saadakseen. Minä annoin hänelle pari kolme kultakolikkoa
ja korvapuustin, josta hän tietysti kellahti kumoon mutta näytti
kuitenkin hyvin tyytyväiseltä. Sitte minä astuin sisään."

"Ja mitä sinä näit?"

"Suuren salin, johon olisi tuhatkin urosta mahtunut. Se oli täynnä
noita egyptiläisiä heittiöitä ja ne töhersivät kynillään tauluihinsa.
Ja toisessa päässä huonetta oli kaunein nainen mitä koskaan olen
nähnyt, tukka sangen komea, silmät siniset. Hän puhui herkeämättä.
Minä en sitä ymmärtänyt; mutta ne aasinratsastajat näyttivät pitävän
sitä hyvin hyvänä, sillä he katsoivat ensin häneen ja sitten
tauluihinsa ja töllistelivät kuin sammakot auringonpaisteessa. Ja
totta totisesti hän oli kaunis kuin aurinko ja puhui kuin alruna. En
kyllä tiennyt mistä oli kysymys, mutta kyllä sen sittekin jotakuinkin
älyää, näettehän. -- Sitte minä nukahdin; ja kun minä sitte heräsin
ja menin kadulle, tapasin minä erään, joka minua ymmärsi ja hän sanoi
minulle, että se oli se kuuluisa neito, se suuri filosofi. Sen minä
tiedän filosofiasta."

"Vahinko vain että hän moisten pehmytkätisten nälkätaitureitten
vuoksi niin paljon itseään rasittaa. Miksi hän ei urosta nai?"

"Kun täällä ei ole sellaisia naitavissa", Pelagia sanoi. "Ja jos on,
niin he ovat jo luullakseni sidotut."

"Mutta mistä nuo filosofit puhuvat, ja mitä he ihmisille opettavat,
Pelagia?"

"Oh, eivät he kellekään mitään opeta -- ja jos opettavatkin, niin ei
kukaan, nähdäkseni, heidän opetuksiaan seuraa. He puhuvat auringoista
ja tähdistä, oikeasta ja väärästä, haamuista ja kummituksista ja sen
semmoisista; ja ettei pitäisi liiaksi huvitella. Mutta en minä ole
koskaan huomannut, että he olisivat muita onnellisempia."

"Kyllä, hän varmaan oli alruna neito", Wulf virkkoi puoleksi
itsekseen.

"Hän on hyvin ylvästelevä olento, ja minä vihaan häntä", sanoi
Pelagia.

"Minä uskon sinua", Wulf myönsi.

"Mikä alruna neito on?" eräs tytöistä kysyi.

"Jotain joka on yhtä paljon sinun kaltaisesi kuin kotka on kanan
kaltainen. Uroot, tahdotteko laulurunoa kuulla?"

"Kyllä, jos se vain on vilpoinen", Agilmund sanoi, "ja kertoo jäästä
ja männyistä ja lumimyrskyistä. Jos vielä kolmekin päivää tätä
kestää, paistun minä aivan ruskeaksi."

"Voi!" amaali virkkoi, "kunpa pariksikaan tunniksi pääsisimme taas
sinne Alpeille, ja saisimme kilpiemme päällä huristaa alas rinteitä
niin että viima korvissamme vinkuisi. Se oli urheilua se!"

"Niille, jotka pysyivät laskimillaan", Goderik huomautti. "Kuka se
olikaan, joka ajoi suin päin jäätikkörailoon, ja jota täytyi onkia
viisikymmentä jalkaa syvältä lumikinoksesta ja sitte lämmittää äsken
tapetun hevosen sisässä ennenkuin taas henkiin pääsi?"

"Et kai se ainakaan sinä ollut", Pelagia sanoi. "Oi sinä ihmeellinen
olento; mitähän kaikkea sinä oletkaan saanut aikaan ja mitä saanut
kärsiä!"

"No niin!" amaali virkkoi tyhmän itserakkaasti. "Olenhan minä yhtä ja
toista kokenut elämäni varrella."

"Niin, niin, Herkuleeni. Sinä olet suorittanut kaksitoista urotyötäsi
ja vapauttanut pienen Hesione parkasi kallioilta, jonne hänet oli
niiden kamalien merihirviöitten syötäväksi kahlehdittu. Ja nythän
hellien hoitaa sinua ja varjelee sinua onnettomuuksilta, itsensäkin
vuoksi."

Ja Pelagia kietoi kätensä amaalin tukevaan härän kaulaan ja veti sen
syliinsä.

"Tahdotteko nyt kuulla laulun?" Wulf kärsimättömästi kysyi.

"Mutta muista vain lumesta laulaa", Agilmund sanoi.

"Eikö sitte alruna-vaimoista?"

"Niistäkin", Goderik vastasi. "Äitini oli alruna ja minä puollan
heitä."

"Alruna hän oli, poikani. Muista olla hänen oikea poikansa. Nyt
kuulkaa, goottilaiset sudet!"

Ja vanhus tarttui pieneen luuttuunsa eli "fidliinsä" kuten hän itse
soitintansa nimitti, näpäytti sen kieliä ja alkoi laulaa:

    Istuin ma muinoin
    Urhojen leirissä
    Keskellä kinosten
    Tonavan rannalla.
    Kuulin ma siellä
    Satuja suuria.
    Lauluja kauniita
    Viisaitten, vanhojen
    Partasuu-urhojen.
    Laulunsa herätti
    Korvessa karhut,
    Metsässä huuhkajat.
    Salojen hongat
    Oksaansa ravisti,
    Laulu kun kaikui
    Taivasta kohti
    Kertoen kuinka
    Mahtavat, villit
    Viikinkimiehet
    Skandian mailta
    Suksilla saapuivat
    Skoringiin asti;
    Mitenkä Gambara,
    Freijan suosikki
    Jalo oi' äiti
    Ayon ja Iborin;
    Kertoen kuinka
    Vendien viikingit
    Tulivat luokse
    Vinilimiesten
    Ambrin ja Assin,
    Pilkaten puhuivat:

    'Vähän on tietä;
    Meidän on joukkomme
    Suuri ja mahtava.
    Veroja vaadimme,
    Kultaa ja karjaa,
    Hopeita, helyjä
    Tahdomme teiltä.
    Jollette suostu.
    Tuomio tuima
    Odottaa teitä.
    Korppien ruuaksi
    Miestemme miekat
    Urhonne muuttavat!'

    Kääpiön takomat
    Terävät miekat
    Vahvasti vyöttivät
    Urohot ylleen.
    Taisteluun kävivät
    Vinilit kaikki,
    Alrunan miehet
    Ayo ja Ibor.
    Ääneensä itkivät
    Tyttäret, vaimot,
    Alrunan kyyneleet
    Raskaina valuivat.

    Aamukoin siivillä
    Ilmojen halki
    Ihana Freija
    Maan yli kiitää.
    Edessään maailma
    Jäinen ja kylmä;
    Jälkeensä jättää
    Lempeä Freija
    Vihreiksi lehdot.
    Kultaiset kutrinsa
    Kukkia täynnä;
    Niitä hän heittelee
    Ihmisten tielle.
    Pukunsa liepeistä
    Etelätuulta
    Puihin hän pudistaa.
    Linnut ne laulamaan
    Koivujen oksilla,
    Immet ne toivomaan
    Sulhoa suurta.
    Näin yli maailman
    Lempeä suoden
    Freija nyt saapuu
    Gambaran luokse.

    'Viisain vaaloista,
    Miksi sä itket?
    Ylhäällä ilmoissa
    Jumalten saleissa
    Kuulin sun itkevän.'

    'Itkeä anna mun,
    Turha on lohdutus,
    Ennenkuin urhomme,
    Joukkomme pieni
    Voiton on varman
    Vendeistä saanut.
    Poikia mulla on,
    Uroita suuria,
    Taistossa uljaita.
    Kohta jo kotkat
    Ruumiinsa raatelee,
    Orjina vaimomme
    Vendeille itkien
    Myllyjä polkevat.'

    Valitti näin tuo
    Alruna vaimo.
    Ihana Freija,
    Suudellen häntä
    Lohtuja lausui:

    'Kaukana tuolla
    Aamukoin maassa
    Jumalten salissa
    Yksi on aina
    Ikkuna auki,
    Alla on tunturit,
    Ylhäällä pilvet;
    Laitoja myrsky
    Hurjasti ravistaa;
    Kultaset hattarat
    Verhoina liehuu;
    Aamuisin sieltä
    Pilvien alta
    Katselee Odin,
    Hymyillen uroille
    Uljaille sodassa,
    Hymyillen naisille
    Jaloille kodissa,
    Hymyillen seppien
    Työlle pajassa.
    Ken hänet tapaa.
    Aamulla ensiksi
    Häntä ken tervehtii,
    Sille hän onnea
    Sodassa antaa,
    Kunniaa sille
    Elossa suo hän.
    Vannonut näin on
    Mahtava Odin.'

    Yhä vain itki
    Alruna vaimo.

    Hymyili Freija:
    'Kuule nyt neuvoain,
    Oppia ottaos.
    Kootkaa ne kaikki
    Tyttäret, vaimot.
    Solmitkaa jalkoihin
    Rautaiset kengät,
    Rintaanne suojelkoot.
    Kiiltävät haarniskat
    Kasvoja peittäkööt
    Mahtavat parrat.
    Partasuu-urhoiksi
    Luulee teit' Odin,
    Kun häntä vastaan
    Rannalle käytte.'

    Päivä se ajaa
    Kultaista hepoaan
    Itäisten kirkkaitten
    Lahtien ylitse;
    Hulmusi harja,
    Välkkyivät aallot.
    Pilvien rannalta
    Hymyili Odin,
    Lempeä Freija
    Rinnallaan seisoi.

    'Rannalla tuolla
    Ketä nuo suuret
    Urohot partasuut?
    Mitä ne minulta
    Rukoillen pyytää?
    Metsien pedoille
    Kylliksi ruokaa
    Miekoilla tuollaiset
    Huimapää-urhot
    Hankkivat varmaan!'

    Lempeä Freija
    Viekkaasti hymyili:

    'Nimen sä annoit;
    Kunniaks' heille
    Kunniaks' sulle,
    Nimi on varmaan.
    Suo heille voitto.
    Sinua ensiksi
    Tervehti joukkonsa.
    Suo heille voitto,
    Puoliso armas.
    Naisia ovat he,
    Vaimoja uljaitten
    Vinilimiesten.
    Pieni on sodassa
    Uroitten joukko,
    Siksi he sinulta
    Rukoillen pyytävät
    Miehilleen voittoa.'

    Hymyili silloin
    Viisahin Odin

    'Viekkaus viisaille
    Sopiva aina.
    Viisahat todella
    Ovat nuo naiset,
    Tarmokkaat, rohkeat;
    Sodassa voiton
    Suo heille Odin.
    Partasuu heidän
    Nimensä oleva!
    Sellaisten naisten
    Miehet on varmaan
    Urhoiksi luodut.
    Heidän on voitto,
    Apua Odinin
    Eivät he kaipaa.'

[Tämä legenda löytyy Paul Warnefridin satukokoelmassa. "Gesta
Longobardorum." Kertomuksen onnettomuudeksi väittävät kuitenkin
oppineet, ettei nimellä Langbardt ole mitään tekemistä parran kanssa,
vaan merkitee se arvattavasti "pitkämiekkaisia". Runomitassa on
koetettu jäljitellä aikaisempia Eddan runoja.]

"Kas niin!" Wulf lopetettuaan sanoi. "Onko se teille tarpeeksi
viileätä?"

"Vähän liiaksi viileätä, vai mitä Pelagia?" amaali nauraen virkkoi.

"Kas sellaisia olivat äitinne", vanhus katkerasti jatkoi "ja
sellaisia olivat sisarenne ja sellaisia tulee vaimojennekin olla jos
heimonne on kauemmin tämän maan päällä elettävä -- naisia, jotka
ajattelevat jotain muutakin kuin mehevää ruokaa, väkevää juomaa ja
pehmeätä vuodetta."

"Kaikki silkkaa totta, Wulf prinssi", Agilmund sanoi, "mutta en minä
sittekään siitä laulusta pidä. Siinä oli liian paljon sitä, mitä
Pelagia äsken sanoi filosofien puhuvan -- oikeata ja väärää ja sen
semmoista."

"Niin olikin."

"Mutta minä pidän oikeasta, hyvästä laulusta, joka kertoo jumalista
ja jättiläisistä, tulivaltakunnista ja lumivaltakunnista ja Esirista,
joka tekee miehiä ja naisia kahdesta puutikusta."

"Niin, jostain sellaisesta sen pitää kertoa, jota ei kukaan ole
todellisuudessa nähnyt, jotain oikein perinhullua kuten unet, joita
vahvasti juotuaan näkee; jotain suuremmoista, mitä ei jaksa käsittää,
mutta mikä antaa ajatuksille työtä seuraavaksikin päiväksi."

"Äitini oli alrunavaimo", Goderik sanoi, "ja minä en tahdo olla
lintu, joka oman pesänsä likaa. Mutta mielelläni minä kuuntelen
satuja villieläimistä ja kummituksista, ihmissyöjistä ja
tultasyöksevistä lohikäärmeistä ja meren haltijoista, jostain,
jonka voisi iskeä kuoliaaksi, jos siihen tilaisuus sattuisi kuten
isillemme."

"Eivät isänne koskaan olisi voittaneet meren haltijoita, jos he
olisivat olleet --"

"Meidän kaltaisia, aijot kai sanoa", amaali keskeytti. "Sanoppa nyt
prinssi, kun olet isäksemme tarpeeksi vanha, oletko koskaan meren
haltijaa nähnyt?"

"Veljeni näki kerran Pohjanmeressä sellaisen, joka oli kolme syltä
pitkä. Ruumis sillä oli kuin bisonihärällä, pää kuin kissalla, parta
kuin uroolla ja sen torahampaat olivat kyynärän pituiset. Se vaani
kalastajia; mutta veljeni ampui siihen nuolen ja se pakeni meren
pohjaan eikä koskaan enää noussut ylös."

"Mikä se meren haltija on, Agilmund?" eräs tytöistä kysyi.

"Se on merihirviö, joka syö merimiehiä. Niitä oli runsaasti siellä,
mistä isämme tulivat, ja ihmissusiakin siellä oli, jotka öisin
tulivat rämeistä, hiipivät saleihin missä soturit nukkuivat, ja
kävivät heidän päällensä ja imivät heidän verensä."

Laulun aikana oli Pelagia istunut näennäisesti välinpitämättömänä
lähteeseen katsellen ja vesipisaroilla leikitellen. Ehkä hän tahtoi
peittää kasvoilleen kohonnutta polttavaa punaa ja paria kuumaa
kyyneltä, jotka huomaamatta tipahtivat lähteeseen. Nyt hän äkkiä
kohotti kasvonsa ja kysäsi:

"Tietysti sinäkin olet tappanut jonkun tuollaisen hirvittävän pedon,
Almarik?"

"Niin hyvää onnea ei minulla ole koskaan ollut, lemmittyni.
Meidän esi-isämme vainosivat niitä niin innokkaasti, että meidän
syntyessämme niistä tuskin ainoatakaan oli enää jälellä."

"Niinpä niin, he olivat miehiä he", Wulf murahti.

"Suurin peto, minkä minä olen tappanut", jatkoi amaali, "oli eräs
käärme Tonavan rämeissä. Mitenkä pitkä se olikaan prinssi? Sinullahan
oli aikaa sen katselemiseen, kun sinä vain söit, katselit päältä
vaikka peto teki parhaansa luuni musertaakseen."

"Neljä syltä", Wulf vastasi.

"Sillä oli vieressään villi härkä, jonka se juuri oli tappanut. Minä
taisin häiritä sen aterian, vai mitä Wulf?"

"Taisitpa kylläkin," vastasi vanha juropää lauhtuneena. "Olihan se
sangen komea ottelu."

"Miksi sinä et siitä runoa tee, sen sijaan että laulat oikeasta ja
väärästä ja sen semmoisesta?"

"Siksi että minusta on tullut filosofi. Minä menen kuulemaan sitä
alrunaa vielä tänä iltana."

"Oikein! Menkäämme mekin pojat. Onhan se ainakin jotain ajan
kuluketta."

"Voi, ei, ei, ei! Elkää menkö! Ette saa mennä!" Pelagia melkein
parahtaen huudahti.

"Miksikäs emme saisi mennä, kaunottareni?"

"Hän on noita, hän on --. Minä en enää koskaan sinua rakasta, jos
uskallat mennä! Sinä menisit sinne vain siksi, että Agilmund häntä
kauniiksi kehuu."

"Ahaa! Sinä pelkäät että minä pitäisin hänen kultakutriaan sinun
mustaa tukkaasi kauniimpana?"

"Minäkö pelkään?" Pelagia hypähti pystyyn raivosta läähättäen.
"Tulkaa, menkäämme mekin -- heti paikalla -- ja uhmatkaamme sitä
nunnaa, joka luulee itseään liian viisaaksi naista puhutellakseen
ja liian puhtaaksi miestä rakastaakseen! Ottakaa esiin jalokiveni!
Satuloikaa valkoinen muulini. Me menemmekin komeasti. Emme häpeä
tytöt, Cupidon antamia, safraniviittoja ja muuta loistoamme! Tulkaa,
niin saamme nähdä eikö kesytön Afrodite sittekin voi kilpailla Pallas
Athenen ja hänen pöllönsä kanssa!"

Sanoi ja riensi ulos pilarisalista.

Nuoremmat miehet rähähtivät nauramaan ja Wulfin kasvoilla kuvastui
ivallinen tyytyväisyys.

"Vai tekee mielesi filosofia kuulemaan, prinssi?" sanoi Smid.

"Missä pyhä ja viisas nainen puhuneekaan, siellä ei soturin tarvitse
läsnäoloansa hävetä. Eikös Alarik käskenyt meitä säästämään Rooman
nunnia, toveri? Ja vaikka en ole kristitty, kuten hän, en pitänyt
Odinin miehelle ollenkaan häpeällisenä ottaa vastaan heidän
siunaustaan -- enkä häpeäisi tämänkään siunausta, Smid Trollin poika."



13 Luku.

KUILUN POHJALLA.


"Täällä siis viimeinkin olen!" Rafael Aben-Ezra puhui itselleen.
"Olen onnellisesti päässyt pohjattoman pohjalle ja huvitteleudun
alkuperäisen olemattomuuden vahvalla permannolla, huomaten uuden
elementtini sangen mukiinmeneväksi, kuten pojat uimaan opetellessaan.
Ei yksikään ihminen, enkeli eikä pahahenki voi nyt väittää, että
minä olisin kyllin heikko uskoakseni tai epäilläkseni ainoatakaan
ilmiötä tai teoriaa maassa tai taivaassa, taikka että maata, tai
taivasta, ilmiötä tai teorioita ollenkaan on olemassa -- taikka ei
ole olemassa --. Se kai perinpohjin selittänee mielipiteeni? Niin
suuri dogmatikko en ole, että kieltäisin -- taikka myöntäisin -- että
on olemassa aistimuksia liian paljon olion mukavuudelle--. Mutta kun
tulee kysymys johtopäätöksien tekemisestä induktionin, deduktionin,
analysin tai syntesin avulla, niin silloin ehdottomasti kieltäydyn
Araknen työstä, sillä en halua kutoa enempää hämäkinverkkoja
sisäiseen itseeni -- jos minulla sitte sellaista onkaan. Aistimuksia?
Mitäpä ne muuta olisivat kuin osia oliosta itsestään -- jos sitte
itseä on olemassa? Mistäpä se lapsellinen houre on meihin tullutkaan,
että ulkopuolellamme olisi jotain joka nuo aistimukset aiheuttaa?
Esiintyyhän unissammekin aivan samanlaisia aistimuksia, vaikka
tiedämme, ettei todellisuudessa ole mitään niitä vastaavaa -- Ei, et
tiedäkään! Kuinka uskallatkaan sitä väittää? Miksi eivät unesi voisi
olla yhtä todellisia kuin valveiset ajatuksesi? Miksi eivät unet
voisi olla todellisuutta ja valveiset ajatuksesi unia? Samantekevä
kumminpuolin se on."

"Saman tekevä todellakin. Vuosikausia olen jo tuijottanut -- ellei
sekin ole unta, mikä on sangen mahdollista -- jokaista '-ismiä',
mikä vain on filosofian pingoitetulla langalla tanssinut ja
hyppinyt; ja jok'ainoa niistä on eloton puunukke, jota liikutellaan
nyöreillä, mitkä ovat kaiken _petitiones principi_... Jokainen
filosofi pitää todisteena todistamatonta väitettä, tekee siitä
rohkeita johtopäätöksiä ja ylpeilee sitte kun jälestäpäin todistaa
kaikki oikeaksi. Eipä ihmekään, että hänen teoriansa soveltuvat
kaikkeuteen, kun hän ensin muodostaa kaikkeuden teoriansa mukaiseksi.
Enkö minäkin ole koetellut yhtä jos toistakin järjestelmää, ja
aloittanut mahdollisimman vähäisellä muovailemisella, sillä...
enpä kenenkään luule voivan aloittaa kauempaa kuin 'minä olen minä'
-- taikka -- mikä on aivan saman tekevä -- 'minä en ole minä'.
Muistan -- taikka uneksin -- tarjoutuneeni tuolle suloiselle unelle,
Hypatialle johtamaan kaikki asiat taivaassa ja maassa, Hipparkon
tähtitieteestä pääenkelin siiven sulkien lukuun saakka, tuosta
ainoasta yksinkertaisesta oletuksesta, jos vain hän ensin todistaisi
minulle sen oikeaksi ja siten antaisi _tou sto:n_ yläsalasin
käännetyn pyramiidini huipun perustaksi. Mutta hän ivasi ehtoani --
ihmiset tapaavat ivailla kaikkea, minkä tietävät olevan itsellensä
mahdotonta suorittaa. 'Se on selviö', sanoi hän 'kuten esim. sekin
että yksi ja yksi on kaksi.' Miten se suloinen uni närkästyikään kun
sanoin etten sitäkään pitänyt selviönä, ja että vaikka yksi ja yksi
meidän nähden olikin kaksi, niin oli sillä yhtävähän todistettu että
se todella oli kaksi eikä kolmesataa kuusikymmentäviisi, kuin että
mies ei ole roisto vaikka meistä hänen ulkomuotonsa näyttäisikin
kummalliselta. Eikä hän siitäkään pitänyt, kun hänen vedotessa
saavutettuihin kokemuksiin kysyin, miten hän todisti, että kaikkien
hullujen hulluudet yhdistettyinä muodostuivat viisaudeksi."

"'Minä olen minä'; todellakin soma selviö! Millä oikeudella
sanon minä, etten minä ole ken tahansa toinen? Mistä minä sen
tiedän? Mistä minä tiedän, että on joku toinen, joka minä en
ole? Minä, tai mieluummin joku, tuntee joukon aistimuksia,
haluja, ajatuksia, haaveita -- suuri piru ne kaikki periköön
-- uusia joka hetki ja jokainen kynsin hampain toisia vastaan.
Ja minä olen niin epäjohdonmukainen, että tämän loppumattoman
moninaisuuden ja ristiriitaisuuden nojalla, josta vain minä yksin
olen tietoinen, lyön rintoihini ja sanon että 'minä olen minä' ja
vannon juhlallisesti että minä olen yksi olio, vaikka kaikki mistä
minä olen tietoinen, on hitto tiesi miten monta oliota. Kaikista
merkillisistä johtopäätöksistä, joita kokemuksen nojalla on
tehty, lienee tämä merkillisin. Eikö olisi enemmän filosofillista
päätteleminen, että minä, joka en koskaan ole nähnyt enkä tuntenut
enkä kuullut sitä, jota itsekseni nimitän, olen sitä, jota minä
olen nähnyt, kuullut ja tuntenut, en enempää enkä vähempää -- että
minä olen tuo aistumus, jolle minä annan nimeksi tuo aasi, tai nuo
neljäkymmentätuhatta kaksijalkaista aasia, jotka tuolla näkyvät
juoksevan henkensä edestä, siksi että kukin heistä luulee olevansa
yksi olio -- minä näet älyttömän tapaani oletan, että heitä vaivaa
sama ajatushäiriö kuin minua itseäni -- ristiinnaulitkaa tuo sana.
Esi-isieni -- jos minulla sellaisia on ollut -- hulluus estää minut
parempaa sanaa keksimästä... Miksi minä en voisi olla kaikkea
mitä minä aisteillani havaitsen -- tuo taivas nuo pilvet -- koko
kaikkeus? Kautta Herkuleen! Mikä luova voima minun havaitsemiskykyni
mahtanee ollakaan! Minäpä kirjoitan runoteoksen koomillisen
epoksen seitsemässäkymmenessä kahdessa kirjassa -- jonka nimeksi
panen Kaikkeus eli Rafael Aben-Ezra, ja esikuvana käytän Homeron
Margitesta. Homeronko? Ei kun omaani! Miksikäs ei Margites, yhtä
hyvin kuin kaikki muukin olisi voinut kuulua minun aistimuksiini?
Hypatia tapasi sanoa, että Homeron runot olivat osia hänestä --
vaikka hän ei voinutkaan sitä todistaa -- mutta minä olen todistanut,
että Margites on osa minusta... ei siltä pidä luulla, että omia
todistuksiani uskoisin -- siitä epäuskoisuuteni varjelkoon! Voi,
jos koko tämä kiusallinen kaikkeus hävitettäisiin, vaikka vain
siksi, että siten sopivan kokeen kautta nähtäisiin, jäisikö silloin
ainoatakaan noista herroista 'minä' jälelle. -- Minua hölmöä ja
dogmatikkoa! Mistä tiedän, että se saataisiin sillä tavoin selville?
Ja vaikka saataisiinkin -- niin mitä apua siitä olisi?"

"Kaikkeen tähän löytyy kyllä sopiva vastaus. Minäkin voisin
kirjoittaa sen puolessa tunnissa. Mutta minä en sitä uskoisi --
enkä sen vastatodistusta -- enkä tuosta vastatodistuksesta tehtyjä
vastaväitteitä... Siksi... Minä olen sekä uninen että nälkäinen --
taikka ehkä oikeammin uni ja nälkä ovat minä. Mitä se on? -- Ho-hoi."

Rafael lopetti mietelmänsä valtavaan haukotukseen.

Tämä toivorikas puhe pidettiin sille sopivassa luentosalissa,
nimittäin Rooman Campagnessa eräässä tulen kärventämässä tornissa.
Se seisoi kummulla, josta ruoho oli ruskeaksi palanut ja jota
muutamat savun mustaamat synkät männyt ympäröivät. Siellä istui
Rafael Aben-Ezra, valmistellen viimeistä jäsentä suuressa maailman
probleemissa: "minä olen tunnettu -- Jumala on löydettävä."

Ovettomasta porttiaukosta hänellä oli laaja näköala tasangolle,
jonka peittivät taittuneet puut, poljetut vainiot, savuavat talot
ja muut äskeisen taistelun kammottavat merkit. Kaukana etäisyydessä
siinti punertava vuorijono ja hopeankirkas meren ulappa, jota kohti
samosivat liikkuvien pisteiden pitkät rivit toisinaan yhtyen ja taas
hajaantuen, pysähtyen ja työntyen taas uuteen suuntaan. Tuontuostakin
välähti tummissa joukoissa kirkas valoviiva... Afrikan herttua oli
heittänyt arpaa maailman herruudesta -- ja hävinnyt.

"Sinä vanha, kunnon Aurinko!" Rafael virkkoi. "Miten somasti
sinä välähteletkään tuolla miekanterällä etkä ollenkaan välitä
vaikka jokaista välähdystä seuraakin kuolonparahdus! Miksi se
välittäisikään? Eihän se siihen kuulu. Tähtitieteilijät ovat hulluja.
Sen tehtävänä on loistaa; ja ylipäänsä on se yksi harvoja mieluisia
aistimuksiani. Mitä nyt? Tuo on vähemmän mieluista!"

Eräs joukko-osasto marssi vainion yli suoraan hänen suojapaikkaansa
kohti.

"Jos nuo aistimukseni huomaavat minut, muuttavat he epäilemättä
minut toiseksi aistimukseksi, jolle eivät mitkään aistimukset ole
enää mahdolliset... Mutta toisekseen, -- parempaa palvelusta eivät
he minulle voisi tehdäkään... Mutta mistä tiedän, että he sen
minulle tekevät? Onko se todistettu, että jos joku kaksijalkainen
haaveksi ja sysää terävän, harmaankiiltävän haavekuvan keskelle
minun aistimuksiani, se olisi minun viimeinen aistimukseni? Onko se
tosiasia, että minä käyn kalpeaksi, jään liikkumatta makaamaan ja
päivässä tai parissa muutun korppien ruuaksi, hyväksyttävä todistus
siitä, etten sen jälkeen enää mitään tuntisi. Ja mistä tiedän, että
niin kävisi? Näin kyllä niin käyvän eräille silmieni aistimuksille,
joita nimitän sotamiehiksi; mutta onko olemassa mitään yhtäläisyyttä
sen välillä, miten noille sotamiehiksi nimitetyille aistimuksille
käy, ja sen, miten käy tai ei käy tuolle kaikkien aistimuksieni
summalle, jota minäkseni nimitän. Kantaisinko minä hedelmiä, jos
joku haavekuva näyttäisi minut istuttavan? Miksi siis minun pitäisi
kuolla, jos toinen haavekuva tulisi ja näyttäisi pistävän minua
kylkiluitteni väliin?"

"Mutta sitä en tahdo kieltääkään -- en näet ole dogmatikko. Nuo
haavekuvat marssivat nähtävästi suoraan torniani kohti! Turvallisinta
lienee pötkiä pakoon. Mutta mitä tulee aistimuksien loppumiseen,"
jatkoi hän nousten istualtaan ja kokoillen homehtuneet korppunsa
laukkuunsa, "niin se on yhtä mahdotonta todistaa, kuin kaikki muukin.
Kun minä jo nyt, kun minulla on jonkinlainen syy kuvitella olevani
_yksi_ olio _yhdessä_ paikassa, olen lukemattomista aistimuksistani
hulluksi tulla, niin miten silloin käy, kun minä olen syöty, tomuksi
hajonnut ja kieltämättä muuttunut _moniksi_ olioiksi _monessa_
paikassa? Eivätkö aistimukseni silloin monistu -- sietämätöntä! Minä
manaisin sitä ajatusta, jos minulla olisi jokin, minkä kautta manata.
Muuttua nelisenkymmenen ilettävän korpin, parin kolmen ketun ja vielä
jonkun suuren kovakuoriaisen aistimukseksi! -- Minä juoksen tieheni,
kuten tekisi kuka muu tahansa -- jos muita on olemassa. Tule, Bran!"

       *       *       *       *       *

"Bran, sinä onneton eroamaton aistimukseni, missä olet? Joko
vatsantäytettä keräilet noiden kuolleiden sotilasten laukuista?
Surkeata, että nurinkurinen makuni estää minua seuraamasta sinun
esimerkkiäsi, vaikka olenkin nälkäinen. Miksi minun pitääkin
ottaa oppia noista sotilashaavekuvista eikä koirahaavekuvastani?
Epäjohdonmukaista! Bran! Bran!"

Hän vihelsi turhaan koiraansa.

"Bran, sinä onneton haavekuva, joka et häviä päivin etkä öin, vaan
uneksiessanikin makaat rinnallani; sinä joka et edes sallinut
minun hävitä problemin ratkaistakseni -- vaikka en, uskokaan,
että problemia on olemassa --; miksi sinä vedit minut ylös
merestä siellä Ostian luona? Miksi et sallinut minun muuttua
äyriäisparveksi? Olitko sinä sen varmempi kuin minäkään, etteivät
ne voisi olla iloisia veitikoita, joita eivät mitkään filosofiset
epäilykset vaivaa?... Mutta ehkä siellä ei ollutkaan äyriäisiä
vaan äyriäisten haavekuvia... Taikka toisekseen: jos äyriäisen
muotoisilla haavekuvilla on hauskat aistimukset, niin miksi ei
korppien muotoisilla olisi? Saman tekevä siis, olipa se kummin puolin
tahansa. Voin siis yhtä hyvin odottaa tässä, kunnes näytän muuttuvan
korppi-haavekuvaksi -- mikä sangen varmaan tuleekin tapahtumaan...
Bran!... Miksikäs minä häntä odottaisin? Mitä huvia minulla siitä
on että aina tunnen nelijalkaisen, täplikkään, leikkokorvaisen ja
tylppäturpaisen olion niiden välillä, jotka näyttävät jaloiltani?
Tuolla hän onkin! Missä sinä olet maleksinut, rouvani? Etkö näe, että
olen matkavalmiina, sauva kädessä ja laukku selässä? Tule nyt?"

Mutta koira katsoi häntä silmiin niin kuin vain koirat voivat katsoa,
juoksi takaisin raunioille, uudelleen isäntänsä luo ja takaisin
raunioille, kunnes sai hänet seuraamaan.

"Mitä tämä on? Tässähän on, hitto vieköön, uusi aistimus! Voi
mikä aineellisten olioiden paljous! Eikö niitä jo ennestään ollut
tarpeeksi, kun sinun piti vielä näillä lisätä niiden lukua? Bran,
Bran! Etkö voinut valita toista päivää hivelläkseni korviani yhden --
kahden -- kolmen -- yhdeksän sokean penikan vikinällä?"

Bran vastasi juoksemalla kivenkoloon, jossa hänen uusi perheensä
vikisten ryömi, ja toi hampaissaan yhden pienistä pennuistaan
isäntänsä jalkojen juureen.

"Turhaa vaivaa, minä vakuutan. Minulle on asema jo täydelleen
selvillä. Mitä, toisenkin? Mummo höperö, -- kuvitteletko, kuten
hienot rouvat tekevät, että maailman rasittaminen itsesi älisevillä
jäljennöksillä on jotain, josta kannattaa ylpeillä? Mitä, sehän
kantaa esiin koko parven!... Mitä viimeksi mietinkään?... Aha, jo
muistan -- mutta se väitelmähän onkin ristiriitainen, koska minä en
voi todistaa sitä käyttämättä samoja perusteita, joiden totuuden
minä kielsin. Ja miksi se sitte ei saisi olla ristiriitainen? Miksi
ei? Täytyyhän ajatella sekin mahdolliseksi. Miksi ei joku asia voisi
olla oikea ja väärä samalla kertaa? Mitä pahaa siinä on että asia
on väärä? Miksi sen välttämättä pitäisi olla tosi? Tosi? Mikä on
totuus? Miksi asia olisi pahempi siksi, että se on epäjohdonmukainen?
Miksi johdonmukaisuutta pitäisi ollenkaan olla olemassa? Olenko
koskaan nähnyt minkään pienen elukan lentävän johdonmukaisuuden
leima selässään? Tiedänkö minä siitä muuta kuin että se on joku oman
mieleni aistimus -- jos minulla mieltä onkaan? Seuraako siitä, että
minun on sitä toteltava eikä sen minua? Jos kirppu minua puree, niin
voin minä päästä vapaaksi siitä aistimuksesta; ja jos johdonmukaisuus
minua kiusaa, niin voin päästä vapaaksi siitäkin. Täytyy opettaa
haavekuvia kuuliaisesti häviämään. Ainoa mahdollisuus saada rauhaa
on meillä siinä, että koetamme edes heikosti vastustaa kiusallisten
aistimustemme hirmuvaltaa. Sen jokainen filosofikin tunnustaa. Ja
mikä jumala johdonmukaisuus sitte on, jos saan luvan kysyä kun se
saisi olla ainoana poikkeuksena?... Mitä nyt mummo? Sanon sinulle
suoraan jo edeltäpäin, että tänään on sinun nunnan lailla valittava
velvollisuutesi ja perhesiteittesi välillä."

Bran tarttui hänen hihaansa ja veti hänet pentujensa luo, kohotti
yhtä niistä häntä kohti ja toisti saman tempun toisella.

"Sinä häpeämätön vanha rakki; ethän vain luulottele, että minä
rupeaisin penikoitasi kantamaan?"

Hän läksi menemään.

Bran istuutui, häntä koipien välissä, ja rupesi ulvomaan.

"Jää hyvästi koira vanhus! Sinä olet kaikessa tapauksessa ollut
mieluisa uni... Mutta jos tahdot kulkea kaikkien haavekuvien tietä..."

Hän jatkoi matkaansa.

Bran juoksi haukkuen hänen rinnallaan, muisti sitte perheensä ja
nelisti takaisin, koetti kulettaa penikoitansa hampaissaan yhden
kerrallaan ja sitte kaikki viidellä kertaa, mutta kun ei siinä
onnistunut, istuutui ja jatkoi ulvontaa.

"Tule, Bran, tule pois!"

Bran juoksi puolitiehen hänen luokseen, sitte takaisin ja taas
isäntäänsä kohti; mutta lopetti sitte äkkiä turhan vaivan ja häntä
hervottomana roikkuen käveli hitaasti sokeiden pentujensa luo,
murahtaen samalla hyvin moittivasti.

"..."! ärähti Rafael, karkeasti kiroten. "Taidat olla sittekin
oikeassa! Yhdeksän oliota on ilmestynyt maailmaan. Olivatpa ne
haavekuvia tai eivät, niin täällä ne ovat, sitä en voi kieltää. Ne
ovat jotain ja sinä, koiravanhus, olet jotain, taikka ainakin näytät
olevan jotain. Sinä et ole minä, mutta olet yhtä hyvä kuin minä ja
samaten kai nekin, ja teillä on yhtä suuri oikeus elämiseen kuin
minullakin. Kautta seitsemän kiertotähden ja muun moskan; minä otan
ne kantaakseni!"

Hän palasi takaisin, poimi penikat vaippaansa ja läksi kannoksineen
liikkeelle. Bran ilossaan haukkui, tyrkki häntä ja nelisti hänen
ympärillään.

"Eteenpäin! Minne vain haluat, sinä vanha rouva! Maailma on avara.
Sinä olet oleva minun oppaani, opettajani, minun kuningattareni
filosofiassa terveen järkesi takia. Eteenpäin, sinä uusi Hypatia!
Lupaan, että kuuntelen tänään yksistään sinun opetuksiasi!"

Hän samosi edelleen, tuontuostakin harpaten kuolleen soturin yli ja
poiketen tieltä muurin toiselle puolen välttääkseen pillastunutta
hevosta tai ilettäviä ruumiinrosvoja, jotka jo olivat aloittaneet
kamalan työnsä... Hypätessään erään mustaksi hiiltyneen rakennuksen
edustalla aitauksen yli, joutui hän keskelle korkeata ruumiskasaa.
Kolmisen tuntia sitte oli siinä tulinen taistelu raivonnut.

"Päästä minut kurjuudestani! Ole armelias ja lopeta päiväni!"
vaikeroi ääni hänen jalkojensa juuressa.

Rafael katsahti alas. Mies parka oli niin pahasti haavoittunut ja
silvottu, ettei pelastuksesta enää ollut toivoa.

"Mielelläni ystäväni, koska sitä haluat."

Hän paljasti tikarinsa. Mies parka ojensi esiin kaulansa ja kamala
hymy kasvoillaan jäi odottamaan surmaniskua. Rafael huomasi hänen
hymynsä, säpsähti ja keskeytti aikeensa.

"Mikä on sinun neuvosi, Bran?"

Mutta koira juoksi jo kaukana, kärsimättömästi haukkuen.

"Minä tottelen", Rafael sanoi ja läksi koiransa jälkeen. Haavoitettu
jäi surkeasti valitellen rukoilemaan häneltä armoa.

"Ei hänen kuitenkaan tarvitse kauan odottaa. Nuo rosvot eivät ole
niin turhan tarkkoja kuin minä... Luulin jo kokemukseni Armeniassa
vapauttaneen minut moisesta herkkätuntoisuudesta... Mutta vain
jostain vastaanpanemisen halusta en voinut tappaa tuota miestä
yksistään siitä syystä, että hän pyysi minua sen tekemään. Se on
enemmän kuin mikä mahtuu suureen, ylösalasin käännettyyn pyramidiin
'minä olen minä'... Saman tekevä; kuuntelen ensin tarpeeksi koirani
opetuksia. Mitä nyt aijot, Bran? -- Ah, kuka olisi tällaista muutosta
uskonut mahdolliseksi? Tämähän on sama talo, jonka ohi eilisaamuna
kuljin. Silloin seisoivat puutarhatuolit kukkaispenkkien keskellä
aivan samassa asennossa kuin nuoret naiset ne olivat jättäneet,
ja riikinkukot ja fasaanit juoksentelivat sinne tänne kummaillen
miksi heidän soreat emäntänsä eivät tulleet heitä ruokkimaan. Ja
mikä hävityksen kauhistus naisia nyt kohtaakaan, kun he Roomasta
palaavat! On heillä syytä valittaa sodan julmuutta, kun se on
tallannut maan tasalle heidän kauniit ruusupensaansa, ja soturien
raakuutta, kun he ovat lappaneet ja syöneet kaikki heidän rakkaat,
kesyt tunturikyyhkysensä! -- Kas, tuollapa viruu komea mies tuon
hedelmäpuun alla!"

Rafael lähestyi ruumisrengasta, jonka keskellä puoleksi istuvassa
asennossa nukkui puun runkoa vasten viimeistä untaan kookas,
jalonnäköinen, mieheksi juuri kehkeytynyt päällikkö. Hänen
kullalla runsaasti koristettu kypäränsä ja haarniskansa oli
täynnä satojen iskujen jättämiä kuhmuja, hänen kilpensä oli
kappaleina ja jähmettynyt kätensä puristi vielä katkenneen miekan
kahvaa. Joukostaan erotettuna hän oli viimeisen kerran tehnyt
vastarintaa puun alla, seisoen polviansa myöten väririkkaiden
kesäkukkien keskellä. Siinä makasi hän nyt ja luonto-äiti oli
ivaten -- tai säälien -- sirotellut hänen päälleen kuihtuneita
kukkia ja kullankarvaisia hedelmiä, jotka taistelun tuoksinassa
olivat pudonneet puusta. Rafael seisoi katsellen häntä säälin hymy
huulillaan.

"Kalliistapa olet myynyt luulotellun persoonasi! Montako onkaan
ruumiina?... Yhdeksän... Yksitoista!... Sinä itserakas! Ken sinulle
sanoi, että sinun henkesi oli noiden yhdentoista arvoinen, jotka sinä
olet maksuksi ottanut?"

Bran lähestyi ruumista, luullen sitä ehkä sen asennon takia eläväksi,
nuuhkasi kylmennyttä poskea ja peräytyi surullisesti ulvoen.

"Vai niin. Silläkö tavalla tätä ilmiötä on käsitettävä? Minä
surkuttelen sinua kaikessa tapauksessa -- melkein pidän sinusta...
Kaikki haavasi ovat etupuolella, kuten miehelle sopii. Keikari
raukka! Laikset ja Taikset eivät enää koskaan hypiskele noita hienoja
kutrejasi! Mikä korkokuva sinun kilvessäsi onkaan? Venus vastaanottaa
Psyken jumalien asuntoon!...Kai jo näihin aikoihin olet tarpeeksi
saanut Psyken siipiä koetella... Mistä minä sen tiedän? Mutta miksi
minä terveestä järjestäni huolimatta -- jos minulla sitte sellaista
onkaan -- puhelen sinulle, pidän sinusta ja surkuttelen sinua,
vaikka et nyt ole mitään ja ehkä et koskaan ole ollutkaan mitään?
Bran, millä oikeudella sinä häntä surkuttelit, ilmaisematta syitäsi
tyydyttävällä tavalla, kuten Hypatia olisi tehnyt? -- Mutta anteeksi,
herrani -- oletpa sinä olemassa tai et, niin minä en voi jättää tuota
kaulanauhaasi ruumiinrosvojen viinaan juotavaksi."

Näin sanoen hän kumartui ja hyvin hellävaroen irroitti ruumiin
kaulasta upean ketjun.

"Vakuutan, etten tätä ota itseäni varten. Kuten Aten kultainen omena,
on se kauneimmalle aijottu. Kas tässä, Bran!"

Hän kääri jalokivinauhan koiransa kaulaan ja tämä koristeestaan
ylpeillen läksi haukkuen nelistämään edelleen ja ohjasi, pitäen
sitä luonnostaan lankeavana, kulkunsa takaisin Ostiaan päin. Rafael
seurasi sitä välinpitämättömänä ja jatkoi, levottomien ja itseensä
tyytymättömien ihmisten tapaan, keskustelua itsensä kanssa.

"... Ihminen puhuu ylpeästi arvostaan ja järjestään, taivaallisesta
syntyperästään ja taipumuksestaan näkymättömään, kauniiseen ja
äärettömään -- ja kaikkeen, mikä ei ole hänen kaltaistaan. Miten
hän sen todistaa? Nuo miehen roikaleet, jotka täällä ympäri kenttää
viruvat, ovat toden totta kauniita ihmissuvun edustajia! --
Mitenkähän paljon heitäkin on syntymisestään asti vaivannut kaiken
äärettömyyden kaipaus -- äärettömän hapanta viiniä lukuunottamatta?
He syövät ja juovat, hävittävät jonkun määrän sukunsa edustajia
ja synnyttävät sijaan uusia, joista kaksi kolmannesta kuolee jo
lapsena ja siten aiheuttaa äideillensä turhaa tuskaa ja oletetuille
isillensä turhia kuluja -- ja heidän kohtalonsa -- mitä sanookaan
Salomo? Heille käy samoin kuin eläimillekin. Samoin hekin kuolevat.
Sama henki on siis molemmissa eikä ihmisellä eläimeen nähden ole
mitään etusijaa, sillä kaikki on katoovaista. Kaikki menevät samaa
tietä, kaikki on maasta tullut ja maaksi jälleen, tulee. Ken tietää,
että ihmisen henki kohoaa ylöspäin ja että eläimen henki laskeutuu
alas maahan? Kenpä todellakaan, arvoisa esi-isäni! En minä ainakaan.
Rafael Aben-Ezra, miksi sinä olisit eläintä parempi? Onko sinulla
mitään etusijaa tuohon koiraasi nähden, taikka edes niihin kirppuihin
nähden, joita sinä niin äkäisesti kiroat? Ihmisen täytyy otsansa
hiellä ansaita itselleen koti, vaatteet, lämpö. Sangen viisasta
todellakin! Jokainen kirppu on niin kekseliäs, että se laittaa
viitastani itselleen paljon mukavamman verhon, kuin mitä se minulle
on. Ihminen valmistaa vaatteita ja kirput asuvat niissä... Kumpi on
viisaampi?..."

"Mutta ihminen on langennut ja sitä ei ole kirppu. Se on siis parempi
kuin ihminen, sillä hän on, miksi hänet on aijottu ja täyttää siis
kutsumuksensa... jota ei kukaan voi sanoa meistä punaverisistä.
Ja vaikka se vanha taru olisikin tosi, jonka mukaan ihminen yksin
lankesi, koska hänellä oli korkeampi tarkoitusperä kuin kirpulla
-- niin todistaako se muuta kuin ettei hän kyennyt kutsumustaan
täyttämään?"

"Mutta hänen taiteensa ja tieteensä?... Joutavia! Kokonaisen
sukupolven aikana esiintyy jokunen itserakas aasi, joka lisää työtä
ja murhetta täällä ja kuolee sitte hullun kuoleman; mutta muut
kymmenen miljoonaa ovat tomppeleita ja orjia, ja pysyvät samalla
asteella kuin heidän esi-isänsä olivat ja heidän lapsensa tulevat
olemaan. Aina vaan samaa nyt kuin ennenkin; ei mitään uutta auringon
alla..."

"Ja mitä sitte tulee palatseihinne, kaupunkeihinne ja temppeleihinne...
katsokaa tätä Campagnaa ja päättäkää! Kirpunpuremat häviävät
ajan pitkään -- samoin teidän rakennuksennekin. Mitäpä ne muuta ovat
kuin nystyröitä, joita me ihmiskirput puremme maaemon pintaan?...
Valmistammeko ne? Me vain aiheutamme ne kuten kirput puremansa...
Mitä muuta ovatkaan ihmisten tekeleet, kuin sairaalloisia ilmauksia
tämän maan epäkuntoon joutuneessa ihossa, ja me itse muita kuin
joku suurempi kirppulaji, joka juoksentelee niiden maaemon
ihokarvojen seassa, joita me puiksi nimitämme? Miksi ei maa voisi
olla eläin? Siksikö että se on niin suuri? Joutavia! Mikä on suuri
ja mikä on pieni? Siksikö ettei sillä ole eläimen muotoa?...
Vilkaise kalastajan nuottaan ja katso miten kummallisia muotoja
siellä esiintyy! Siksikö, ettei se puhu? Kai sillä on liian kiire,
joutaakseen puhelemaan. Taikka ehkä sillä ei ole sen viisaampaa
sanottavaa kuin meilläkään... Molemmissa tapauksissa se osoittautuu
viisaaksi kun vaikenee. Siksikö, että se liikkuu yhteen määrättyyn
suuntaan?... Mistä sen tiedän? Voinko väittää ettei se juuri
tänä hetkenä kulje halki kaikkien seitsemän taivaan? Mutta jos se
kulkeekin sitä tietä -- sen viisaammaksi se osottautuu, jos se
tie on sille sopivin. On se sangen purevaa ivaa meistä ja meidän
käsityksestämme kauniista ja sopivasta, kun väitämme ettei esine
voi olla elävä ja järjellinen siksi, että se aina kulkee omaa
tietänsä eikä järjettömästi hypi ja kiipeile kuten me ja kirput
teemme kehdosta hamaan hautaan asti! Sitäpaitsi -- jos muun maailman
mukana väität että kirppu on meitä alhaisempi olento siksi, että
se on meidän loiseläin, niin silloin täytyy sinun myös myöntää,
että me olemme maata alhaisempia olentoja, loiseläimiä... Se tuntuu
todellakin paljon uskottavammalta kuin kaikki muu, mitä moneen
päivään olen nähnyt... Ja vielä -- eivätkö maanjäristykset, tulvat ja
rutot olekin vain eri tapoja, joilla viisas maaemo raapii itseään kun
ihmiskirput ja niiden palatsi- ja kaupunkipuremat käyvät sille liian
kiusallisiksi?"

Näistä lohduttavista mietteistään herätti hänet eräässä tien
käänteessä parahdus, jonka kimakkuus ilmaisi sen lähteneen naisen
suusta. Hän kohotti katseensa ja näki erään talon raunioiden välistä
tulevan kaksi rosvoa, ajaen edelleen nuorta tyttöä, jonka kädet oli
sidottu selän taakse. Tyttöparka pälyi taakseen aivankuin jotain
raunioiden seasta nähdäksensä ja yritti tuontuostakin turhaan päässä
pakoon roistojen käsistä.

"Tuo käytös ei sovi kai millekään kirpulle -- vai mitä, Bran? Mutta
mistä minä sen tiedän? Eikö tuo voi olla onneksi hänelle, jos
hän kykenisi sen älyämään? Mitä hänelle tapahtuu? Hänet viedään
Roomaan ja myydään orjaksi. Lukuunottamatta vähäistä epämukavuutta
kuljetettaessa ja sitä ennakkoluuloa, joka muutamilla on sitä vastaan
että heidät asetetaan muutamiksi tunneiksi mitä ohuimmissa pukimissa
lavalle kiireestä kantapäähän tarkasteltaviksi ja tunnusteltaviksi,
saa hän luultavasti lopuksi monta vertaa paremman asunnon ja
ruuan, paljon enemmän koristeita ja hyväilyjä kuin monikaan hänen
sisarkirpuistaan -- kunnes hän alkaa käydä vanhaksi -- mikä hänen
kohtalonsa kaikessa tapauksessa on. Jos hän siihen mennessä ei
ole älynnyt rakastella herraltansa itselleen vapautta ja sievää
rahasummaa niin se on hänen oma syynsä. Vai mitä, Bran?"

Mutta Bran ei ollut ollenkaan samaa mieltä. Tarkasteltuaan pää
kallella hetkisen rosvoja, läksi se äkkiä, verikoiran tapaan ääntä
päästämättä, hiipimään niitä kohti ja nujersi tuossa tuokiossa toisen
rosvoista maahan.

"Oho! Sekö tässä tapauksessa onkin 'sopivaa ja kaunista', kuten
Aleksandriassa sanotaan? No niin -- minä tottelen. Näyt olevan
ainakin käytännöllisempi opettaja kuin Hypatia oli. Taivas suokoon,
ettei noita olisi useampia raunioiden joukossa!"

Juosten toisen rosvon kimppuun, hän kaasi sen yhdellä tikarinsa
iskulla hengetönnä maahan ja kääntyi sitte toiseen, jota Bran piti
kurkusta kiinni.

"Armoa, armoa!" roisto parkui. "Säästäkää edes henkeni!"

"Tuolla puolisen peninkulman päässä muuan mies pyysi että minä
tappaisin hänet. Kummanko mieltä nyt seuraan; sillä molemmat ette kai
voine olla oikeassa!"

"Henkeni, vain henkeni säästäkää!"

"Se on vain lihallinen halu, jota ihmisen täytyy oppia hillitsemään",
vastasi Rafael kohottaen tikarinsa... Silmänräpäyksessä oli kaikki
ohi ja Rafael ja Bran nousivat. -- Minne tyttö oli joutunut? Hän oli
juossut takaisin rauniolle, minne Rafael häntä seurasi. Bran juoksi
penikoittensa luo, jotka Rafael oli jättänyt kivelle, ja täytti
äidilliset tehtävänsä.

"Mitä haluat, tyttö parka?" kysyi hän latinaksi. "Minä en tee sinulle
pahaa."

"Isäni! Isäni!"

Rafael irroitti siteet hänen veristävistä ja turvottuneista
ranteistaan, ja sanallakaan pelastajaansa kiittämättä juoksi tyttö
muutamalle kivi- ja pölkkyröykkiölle ja alkoi kaikin voimin kaivaa,
huudellen lakkaamatta isäänsä.

"Siinä näet kirppujen kiitollisuuden. Mikähän voima se on, joka
meissä, totuttuamme nimittämään toista henkilöä isäksi, synnyttää
tuollaisen rakkauden... Hassu tapa!... Mitä palveluksia voi tuo isä
tehdä tai on voinut tehdä, että hän ansaitsisi. -- Täällähän Bran jo
onkin!... Mitä sinä tuosta ajattelet, filosofittareni?"

Bran istuutui katselemaan. Tyttö paran hennot kätöset olivat kivissä
verille naarmuttuneet. Hänen kullankarvaiset kutrinsa olivat
valahtaneet silmille ja sekaantuivat kärsimättömästi ahertaviin
sormiin; mutta luin vain jatkoi hurjana työtään. Bran näytti äkkiä
oivaltavan asian, juoksi apuun ja alkoi hänkin kaikin voimin kaivaa.

Rafael nousi olkapäitään kohauttaen ja liittyi toisten puuhaan.

       *       *       *       *       *

"Hitto nämä eläimelliset vaistot vieköön. Tässähän aivan hikoaa.
Mitäs se oli?"

Heikko valitus kuului kivien alta, ihmiskäsi ilmestyi sieltä esiin ja
tyttö heittäytyi maahan huutaen isänsä nimeä. Rafael työnsi hänet,
hellävaroen syrjään ja kaikki voimansa ponnistaen sai vedetyksi ulos
raunioista rotevan, korkean upseerin pukuun puetun, vanhahkon miehen.

Hän hengitti vielä. Tyttö kohotti hänen päänsä syliinsä ja peitti
sen tulisilla suuteloilla. Rafael silmäili ympärilleen vettä
löytääksensä, huomasi lähteen ja rikkinäisen saviastian ja valeli
haavoittuneen ohimoita kunnes tämä avasi silmänsä ja näytti rupeavan
toipumaan.

Tyttö istui hänen vieressään yhä hyväillen löydettyä aarrettaan ja
kostuttaen sen harmaahapsista päätä kuumilla kyynelillään.

"Tämä ei kuulu minuun", Rafael virkkoi. "Bran tule pois!"

Tyttö ponnahti jaloilleen, heittäysi Rafaelin jalkoihin ja suuteli
hänen käsiään nimittäen häntä Jumalan lähettämäksi pelastajaksi ja
vapauttajaksi.

"Erehdystä, lapseni. Kiittäkää opettajaani, tuota koiraa, elkääkä
minua."

Hän seurasi neuvoa ja kietoi pehmeät käsivartensa Branin kaulaan.
Bran ymmärsi sen, heilutti häntäänsä ja nuoleksi ystävällisesti tytön
hempeitä kasvoja.

"Sietämättömän järjetöntä tämä kaikki!" Rafael sanoi. "Meidän täytyy
lähteä, Bran."

"Jätättekö meidät? Ettehän toki voi jättää vanhaa miestä tänne
kuolemaan?"

"Miksikäs en jättäisi? Voisiko mitään parempaa hänelle tapahtua?"

"Ei mitään", mutisi upseeri ensi kerran suutaan avaten.

"Voi Jumalani, hänhän on minun isäni!"

"Entäs sitte?"

"Hän on isäni!"

"Entäs sitte?"

"Teidän täytyy hänet pelastaa! Teidän täytyy!"

Ja tunteittensa valtaamana hän tarttui Rafaelin käteen.

Tämä kohautti olkapäitään, mutta tunsi omituista halua totella häntä.

"Voinhan minä yhtä hyvin tehdä sen kuin jotain muuta, kun minulla ei
ole mitään tekemistä. Minne lähdetään?"

"Minne vain tahdotte. Sotajoukkomme on hajalla, kotkamme ovat
vihollisen käsissä. Olemme teidän vankejanne sodan oikeuden mukaan.
Me seuraamme teitä."

"Voi onnea! Uusi vastuunalaisuus! Miksi en saa paikaltani liikahtaa
elävien eläinten -- kirpuista ylöspäin -- heti minuun takertumatta?
Eikö se jo riitä että hartioillani on yhdeksän elävää penikkaa ja
kintereilläni vanha hurtta, joka itsepäisesti tahtoo pitää minua
hengissä, koskapa taakkaani vielä pitäisi lisätä kunnianarvoisa
kapinoitsija ja hänen tyttärensä? Miksi ei kohtalo salli minun vain
itsestäni huolehtia? Herrani, minä lahjoitan teille molemmille
vapauden. Maailma on kyllin avara meille molemmille. En mitään
lunnaita pyydä teiltä."

"Näytätte olevan filosofisella tuulella, ystäväni."

"Minäkö? Taivas varjelkoon! Sen suon yli olen jo kahlannut ja päässyt
onnellisesti toiselle laidalle. Ja että viimeisetkin sen jättämät
tahrat ovat minusta hävinneet, siitä en tarvitse kiittää tulikiveä ja
manauksia, vaan teidän sotureita ja heidän tänä aamuna suorittamaa
työtä. Filosofia on joutava maailmassa, jossa kaikki ovat hulluja."

"Lasketteko itsennekin niihin kuuluvaksi?"

"Luonnollisesti, herra hyvä. Elkää luulkokaan, että tekisin
minkäänlaisia poikkeuksia. Jos jollain tavalla voin todistaa
hulluuteni teille, niin teen sen mielelläni."

"Auttakaa sitte minut ja tyttäreni Ostiaan."

"Sangen sopiva keino! Koirani sattui valitsemaan juuri sen tien;
ja sitäpaitsi näyttää minusta teidän osaksi langenneen riittävästi
inhimillistä heikkopäisyyttä kelvataksenne minun seuralaisekseni.
Toivon kumminkin ettette te kuvittele olevanne viisas mies?"

"En todellakaan -- Jumala paratkoon. Enkös ole Heraklianuksen miehiä?"

"Todellakin, ja tämä nuori neiti tässä käyttäytyi teidän vuoksenne
niin hassumaisesti, että koiranikin sai siitä tartunnan."

"Me kolme hullua lähdemme siis yhdessä matkalle."

"Ja suurimman hullun täytyy tietysti muita auttaa. Mutta minulla
on ennestään yhdeksän penikkaa. Enhän minä niitä ja teitä kykene
kantamaan!"

"Minä kannan ne," tyttö sanoi.

Bran katseli ensin vaihdosta hyvin epäilevin silmin mutta näytti
sitte tyyntyvän ja työnsi luottavasti turpansa tytön käden alle.

"Vai luotat sinä häneen Bran!" Rafael hiljaa virkkoi. "Kyllä minun
täytyy silloin lakata sinun opetuksiasi seuraamasta, jos vain
minultakin vaadit samanlaista yksinkertaisuutta. Seis! Tuolla vaeltaa
muuli ilman ratsastajaa. Voimmehan pakoittaa sen meitä palvelemaan".

Hän otti muulin kiinni, ja nosti haavoitetun sen satulaan. Saattue
läksi liikkeelle poiketen eräälle syrjätielle minkä upseeri, joka
näytti perinpohjin tuntevan seudun, vakuutti vievän Ostiaan vähemmän
kuljettujen seutujen halki.

"Jos me ehdimme sinne ennen auringon laskua, olemme pelastetut," hän
sanoi.

"Ja sillä välin," Rafael vastasi, "voimme tuon koiran ja tämän
tikarin avulla, joka on riittämään asti myrkytetty, pitää rosvot
meistä erillään. Mikä huolehtiva hullu minä sittenkin olen!" hän
itsekseen jatkoi. "Mitä ihmettä minulla on tuon ympärileikkaamattoman
kapinoitsijan kanssa tekemistä! Pienin paha tästä on se, että jos
joudumme kiinni -- mikä on hyvin luultavaa -- niin ristiinnaulitaan
minut avullisuudesta hänen pakoonsa. Mutta vaikka pelastuisimmekin,
niin olen tämän kautta sitonut uuden siteen itseni ja noiden
kirppuveljieni välille, joista erilleni päästäkseni olen nälkäiseksi
kerjäläiseksi ruvennut. Ken tietää, mikä tästä lopuksi on tuleva."

"Ääh! Mies on tietysti muiden kaltainen. Ennen iltaa hän kyllä
nahkansa näyttää, unhoittaa kiitollisuuden, on olevinaan suuri
sankari tai jollain muulla tavalla tarjoaa minulle tilaisuuden
sanoa hänelle hyvästit. On se kuitenkin sangen omituista, että noin
vakava ja kunnianarvoisa mies, -- ja vieläpä tytär mukanaan, -- on
sekoittunut moiseen hassutukseen. Olenpa aivan utelias tietämään,
mihin kirppujen muunnokseen minun on hänet luettava."

Mutta samalla kuin Rafael näin isästä puhui, ei hän voinut olla
tytärtä ajattelematta. Vähän väliä tapasi hän itsensä tätä
katselemasta. Hän oli kieltämättä mitä ihanin impi. Hänen piirteensä
eivät olleet niin säännölliset kuin Hypatian eikä hänen ulkomuotonsa
niin käskevä. Mutta hänen kasvonsa loistivat selväjärkistä ja
ilomielistä päättäväisyyttä ja hellää naisellisuutta -- jotain,
jota Rafael ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt samoihin kasvoihin
yhdistettynä. Voimakkain, kevein askelin käveli hän isänsä rinnalla,
kokoili valloilleen päässeitä kutrejaan, nauroi vikiseville
kannettavilleen ja rohkaisevasti katseli isänsä vähitellen
virkistyviin kasvoihin. Rafael ei voinut olla vähän väliä heittämättä
häneen salavihkaisia silmäyksiä ja hämmästyksekseen huomasi hän, että
tyttö vastasi niihin vähääkään kainostelematta tai keikailematta,
huulillaan iloinen kiitollisuuden hymy.

"Vallasnainen hän on", Rafael itsekseen päätteli; "mutta
nähtävästikään ei kaupunkilainen. Hänessä on puhdasta ja
väärentämätöntä luonnollisuutta, vapaata ihmisten höysteistä ja
koristeluista."

Ja tyttöä katsellessaan alkoi hän tuntea mielihyvää, jota hän ei
ollut vuosikausiin tuntenut, yksistään siitä, että sai katsella häntä.

"Kyllä sitä sittekin näkyy olevan jotain huvia siinä, että saa toiset
kirput hymyilemään... Mikä aasi minä olenkin! Aivan kuin en olisi jo
kauvan sitte juonut sen likavesimaljan aina pohjasakkaan asti!"

He vaelsivat hetkisen äänettöminä. Sitte upseeri kysyi:

"Saanenko luvan kysyä ken ja mitä te vaitelias pelastajani olette,
jota minun jo kauvan sitte olisi pitänyt kiittää, ellei surkuteltava
heikkouteni, joka nyt jo alkaa mennä ohi, olisi minua siitä estänyt?"

"Kirppu, herrani, kirppu -- enkä mitään muuta."

"Patrisilainen kirppu ainakin puheestanne ja käytöksestänne
päättääkseni."

"Ei aivan niin. Totta kyllä on, että olen ollut rikas, kuten
sanotaan. Sanotaan myöskin, että voisin jälleen olla rikas, milloin
vain minua haluttaa."

"Ah olisimmepa me vain rikkaita!" tyttö huokasi.

"Te olisitte silloin hyvin onneton, neiti hyvä. Uskokaa kirppua, joka
on sitä perin pohjin koetellut."

"Mutta me voisimme silloin lunastaa veljeni! Nyt emme voi saada rahaa
ennenkuin pääsemme takaisin Afrikaan."

"Emmekä sittekään", upseeri matalalla äänellä sanoi. "Sinä unhoitat
lapseni, että olen koko maatilamme pantannut, pannakseni legionani
liikkeelle. Emme saa salata, itseltämme asiain todellista tilaa."

"Ah, ja hän on vankina! Hänet myydään orjaksi, tai ehkä -- ehkä,
ristiinnaulitaan, kun hän ei ole roomalainen! Voi, voi, hänet
naulitaan ristille!" ja tyttö purskahti katkeraan itkuun... Äkkiä hän
pyyhkäsi pois kyyneleensä ja kasvonsa kirkastuivat jälleen. "Ei, suo
anteeksi, isä! Jumala on omaansa suojeleva!"

"Neiti hyvä," Rafael sanoi, "jos teistä todella tuntuu sellainen
veljenne kohtalo vastenmieliseltä, ja tarvitsette muutamia likaisia
kolikoita, joilla hänet pelastaisitte, niin voinen ehkä minä auttaa
teitä Ostiaan päästyämme."

Tyttö silmäili hyvin epäilevästi hänen ryysyjään; mutta karahti sitte
äkkiä punaiseksi ja pyysi siten anteeksi ajatuksiaan.

"Niin on, miten näette hyväksi olettaa. Mutta minun koirani on ollut
teille jo niin kohtelias, että luulen hänen mielellään lahjoittavan
teille kaulanauhansa. Menemme sitte rabbiinien luo ja järjestämme
kaikki asiat oikealle tolalle. Elkää nyt itkekö! Minä vihaan itkua ja
penikoiden vikinä jo riittää murhenäytelmämme musiikiksi."

"Rabbiinien? Oletteko juutalainen?" upseeri kysyi.

"Juutalainen olen, herrani. Te ymmärtääkseni, olette kristitty, ja
sen vuoksi ehkä emmitte vastaanottaa lahjaa -- teidän lahkonne ei
yleensä siekaile anastaessaan -- meidän uppiniskaiseen ja uskottomaan
heimoon kuuluvalta mieheltä. Elkää sentään peljätkö omantunnon
vaivoja, sillä sydämeltäni olen yhtä vähän juutalainen kuin
kristitty."

"Jumala teitä silloin auttakoon!"

"Joku -- tai jokin -- on minua jo auttanut aivan liian paljon, kun
on syöttänyt minua kolme ja kolmekymmentä vuotta. Mutta anteeksi;
tällaiset puheet tuntuvat kai kristityistä kovin omituisilta."

"Teidän täytyy ensin olla hyvä juutalainen, herrani, ennenkuin voitte
hyväksi kristityksi tulla."

"Ehkä. Minä en kumminkaan aijo olla kumpainenkaan -- enkä hyvä
pakanakaan. Herra hyvä, jätetään jo tämä aine. Se käy yli
ymmärrykseni. Jos minä voisin olla yhtä hyvä eläin kuin tämä koirani
on, kun ensin olisi todistettu, että on hyvä olla hyvä -- niin
silloin olisin täysin tyytyväinen."

Soturi katsoi häneen kasvoillaan vakava, surullinen ilme. Rafael
huomasi hänen katseensa ja tunsi, ettei hän ollut minkään tavallisen
miehen seurassa.

"Taitaapa minun pitää vähän varoa sanojani. Muuten voin takertua
säännölliseen sokrateslaiseen kahdenpuheluun... Ja nyt, herrani,
sallinette minun tehdä teille äskeisen kysymyksenne: ken ja mitä te
olette? Aikomukseni ei toden totta ole ilmaista teitä kenellekään
Cæsarille, Antiokukselle, Tiglath-Pilesarille tai muille kirppuja
syöville kirpuille... Kyllä he saavat tarpeeksi ilman teidän
vertannekin. Minä teen sen kysymyksen vain sen suuren yleisen
Olemattomuuden tutkijana, jota ihmiset nimittävät kaikkeudeksi."

"Tänä aamuna olin legionan prefekti. Mitä minä nyt olen, sen tiedätte
te yhtä hyvin kuin minäkin."

"Juuri sitä en tiedäkään. Teidän iloisuutenne saattaa minut aivan
ymmälle, sillä kaikkien kirppuanalogian mukaan pitäisi teidän joko
vaikeroida kohtaloanne, kuten Akilleus Styxin rannalla, taikka
olla kestävinänne se ivahymy huulillanne, kuten minulle opetettiin
stoalaista leikkiessäni. Siihen lahkoon ette ainakaan kuulu, sillä
juuri äsken te myönsitte olevanne hullu."

"Ja kauvan kestäisi ennenkuin ainoankaan heistä saisitte sen
myöntämään? No niin, hullu olen. Mutta jos Jumala auttaa meidät
Ostiaan saakka, niin miksi en olisi iloinen?"

"Miksi sitte olisitte iloinen?"

"Voiko hullulle paremmin käydä kuin että Jumala osoittaa hänelle,
että hän on hullu, kun luulotteli olevansa viisaimmista viisain?
Kuulkaa kun kerron, herrani! Neljä kuukautta sitte oli vielä
osakseni suotu terveyttä, kunniaa, maatiloja, ystäviä -- kaikkea
mitä ihmissydän voi toivoa. Kun sitte hillitön kunnianhimo sai
minut panemaan ne kaikki yhdelle kortille ja siten menettelemään
vastoin uskollisimman ystäväni ja viisaimman pyhän miehen vakavia
varoituksia, niin enkö iloitsisi kun huomaan -- vaikkapa näinkin
kovan koettelemuksen kautta -- että tuo ystäväni, joka ei koskaan
ennenkään ollut minua pettänyt, oli nytkin oikeassa, ja että Jumala,
joka nelikymmenvuotisten ponnistusten ja taistelujen aikana on
minua hillinnyt ja ohjannut aina kun olen yrittänyt oman pääni
mukaan elämään, ei nytkään ole minua unhoittanut eikä herennyt minua
kasvattamasta, niin kiittämätöntä työtä kuin se onkin."

"Ja ken on tuo verraton ystävänne, jos saan luvan kysyä?"

"Augustinus Hippolainen."

"Hänkö! Parempi olisi ollut koko maailmalle yleensä, jos se suuri
dialektikko olisi kohdistanut taivutuskykynsä itse Heraklianukseen."

"Sen hän tekikin mutta turhaan."

"Luonnollisesti. Tunnen sen viekkaan ruhtinaan kyllin hyvästi
ymmärtääkseni miten saarna hänen kettumaisiin päätöksiinsä
vaikuttaa... 'Olen välikappale Jumalan kädessä... Meidän täytyy
seurata Hänen kutsumustaan, aina kuolemaan asti' j.n.e."

Ja Rafael nauroi ivallisesti.

"Tunnetteko herttuan?"

"Niin hyvin kuin ketään ihmistä välitän tuntea."

"Valitan silloin arvostelukykyänne," prefekti vakavasti virkkoi,
"ellette niin jalossa luonteessa ole sen enempää huomannut."

"En ollenkaan epäile hänen oivallisuuttaan, enkä myöskään hänen
kekseliäisyyttään. Miten hyvin hän valitsikaan sopivan hetken vanhan
toverinsa Stilikon murhauttamiseksi! Mutta, suoraan sanoakseni,
meidän olisi maailman miehinä jo pitänyt älytä, että kullakin
ihmisellä on hintansa..."

"Voi vaijetkaa jo!" tyttö kuiskasi. "Ette tiedä miten kovasti sananne
koskevat häneen. Hän kunnioittaa herttuaa. Ei se ollut kunnianhimo,
kuten hän sanoo, vaan ainoastaan uskollisuutensa Heraklianukselle,
joka sai hänet vastoin tahtoansa tänne mukaan."

"Suokaa minulle anteeksi, arvoisa neiti. Teidän tähtenne vaikenen."

"Hänen tähtensä? Kauniita sanoja minun suussani. Mitenhän pitkälle
joutunenkaan?" Rafael itsekseen puheli. "Voi Bran, Bran; tämä on
kokonaan sinun syysi!"

"Minunko vuokseni? Miksi ei teidän itsenne vuoksi? Miten surullista
onkaan kuulla sellaisen -- sellaisen kuin te olette, vain ivailevan
ja pahaa puhuvan."

"Miksi niin? Jos hullut ovat hulluja ja minä voin heitä vaaratta
siksi nimittää, niin miksi en sitä tekisi?"

"Kun Jumala oli niin armelias että lähetti oman Poikansa heidän
puolestaan kuolemaan, niin eikö meidän pitäisi olla siksi armeliaita,
ettemme heidän virheitään liian ankarasti tuomitsisi?"

"Voi rakas neitiseni, säästäkää väsynyt filosofi uusista
antropologisista teorioista! -- Kyllä meidän nyt toden totta täytyy
vähän kiirehtää kulkuamme, jos aijomme Ostiaan yöksi ennättää."

Mutta syystä tai toisesta ei Rafael enää ollenkaan ivaillut
kokonaiseen puoleen tuntiin.

Jo paljon ennen kuin he olivat Ostiaan päässeet, saavutti kuitenkin
yö kulkijat ja heidän asemansa ei enää ollut niinkään turvallinen.
Tuon tuostakin ilmestyi tielle metsän pimeydestä kammottavalle
aterialleen hiipivä susi ja vastaukseksi Branin murinaan näytti
kiiltävän valkoisia hampaitaan. Toisinaan kaikui hiljaisuudessa
rosvojoukkueiden, raaka ja kova-ääninen melu, joka sai seurueen
epätietoisena hetkeksi pysähtymään. Ja kaiken lopuksi alkoi kaukaa
kentällä kumista kuin ukkosen jyrinä keisarillisen ratsuväen
säännöllinen poljenta. Ne marssivat Ostiaa vastaan. Mitähän jos
ne ennättävät sinne ennenkuin lyöty armeija ehtii järjestyä ja
puolustautua siksi että pääsee takaisin laivoihinsa?... Mitähän, jos
-- ja tuhannet hirvittävät mahdollisuudet alkoivat pyöriä mielessä.

"Mitäs sitte, jos Ostiaan saapuessamme näemme sen porttien olevan
suljetut ja keisarillisten leirissä sen ympärillä?" Rafael puoleksi
itsekseen sanoi.

"Jumala on omaansa suojeleva", tyttö vastasi. Eikä Rafael hennonut
riistää häneltä sitä toivoa vaikka hän näkikin heidän onnistumisensa
mahdollisuuksien käyvän joka hetki yhä pienemmiksi ja pienemmiksi.
Muuli oli väsyksissä ja samoin tyttö parka, jonka täytyi vähän
väliä nojata Rafaelin käsivarteen. He vaelsivat eteenpäin niin
hitaasti, ettei voinut epäilläkään ettei nopeasti etenevä
ratsujoukko ennättäisi Ostiaan ainakin tuntia ennen heitä. Siellä
se yhtyisi takaa-ajajien etujoukkoihin ja auttaisi niitä kaupungin
piirittämisessä. Tytön kengät, jotka eivät olleet sellaista matkaa
varten aijotut, olivat jo aikoja sitte kuluneet rikki ja hänen
jalkansa jättivät verisiä jälkiä joka askeleelta. Rafael huomasi sen
hänen hoipertelevasta käynnistään; mutta hän huomasi myöskin, ettei
pienintäkään valitusta päässyt tytön huulilta. Mutta hänellä ei ollut
mitään, millä häntä auttaa ja hän alkoi kiroilla päähänpistoaan joka
oli saanut hänet pitämään sandaalejakin stoikon riippumattomuudelle
arvottomina.

Niin laahustivat he yhä eteenpäin. Rafael ja prefekti arvasivat
toistensa epätoivoiset ajatukset ja siunasivat pimeyttä, joka peitti
heidän synkät kasvonsa tytön katseilta. Tyttö taas vain puheli
iloisesti ja melkein naureskellen äänettömälle isälleen.

Viimein tyttö parka polkasi tavallista terävämmälle kivelle. Hänen
ruumiinsa hätkähti ja lapsi raukka vaipui parahtaen maahan. Rafael
nosti hänet ylös; hän koetti jatkaa matkaa, mutta vaipui uudelleen
maahan... Mikä nyt neuvoksi?

"Tätä jo odotinkin", prefekti verkkaan ja vakavasti virkkoi. "Kuulkaa
nyt, herrani! Olittepa te juutalainen, kristitty tai filosofi,
näyttää minusta kuitenkin siltä kuin olisi Jumala antanut teille
sydämen, johon voin luottaa. Teidän huostaanne uskon tämän tytön,
joka, kuten minäkin, kuuluu sodan oikeudella teille. Nostakaa hänet
tämän muulin selkään ja viekää hänet nopeasti minne vain haluatte --
Jumala on kanssanne kaikkialla. Hän kohdelkoon teitä niin kuin te
tytärtäni tästä puolen kohtelette. Vanhalla, kunniansa menettäneellä
soturilla ei ole muuta jälellä kuin kuolema."

Hän koetti laskeutua alas satulasta, mutta vaipui haavoistaan
heikontuneena muulin kaulalle. Rafael ja tyttö riensivät häntä
tukemaan.

"Isä! Isä! Mahdotonta! julmaa! Oi -- luuletko että seurasin sinua
vastoin hartaita pyyntöjäsi Afrikasta tänne erotakseni sinusta nyt?"

"Tyttäreni, minä käsken!"

Tyttö vaikeni, mutta pysyi lujana.

"Milloin olet oppinut minulle tottelemattomaksi? Nostakaa kunniaton
vanhus alas satulasta, herrani, ja jättäkää hänet kuolemaan oikealle
paikalleen -- sinne minne hänen päällikkönsä hänet asetti."

Tyttö vaipui maahan hillittömästi itkien.

"Minun täytyy siis tulla toimeen omin voimin, huomaan ma", sanoi
soturi pudottautuen alas muulin selästä. "Vaikutusvalta loppuu
vanhuuden ja nöyryytyksen mukana, Victoria! Eikö isälläsi jo
ennestään ole tarpeeksi syntejä vastattavana, kun vielä tahdot
lähettää hänet Jumalan eteen sinun vereesi vikapäänä?"

Tyttö istui yhä itkien maassa, ja Rafael, joka kokonaan oli joutunut
pois suunniltaan, pani parhaansa vakuuttaakseen itselleen, ettei tämä
ollenkaan häneen kuulunut.

"Olen jommankumman tai kummankin teidän palvelijanne kun vain nyt
pikaisesti päättäisitte... Helvetti! Siinä on nyt päätös, ja päätös
joka paukkaa."

Hänen näin sanoessaan kuului polulta nopeasti lähenevää kavioiden
kopsetta.

Silmänräpäyksessä ponnahti Victoria pystyyn -- väsymys ja kivut
olivat hävinneet.

"Yksi mahdollisuus on vielä -- mahdollisuus hänen pelastamiseen!
Nostakaa hänet muurin yli! Minä juoksen heitä vastaan. Minun
kuolemani viivyttää heitä siksi, että ehditte hänet pelastaa!"

"Kuolemanne?" huudahti Rafael tarttuen immen käsivarteen. "Jos siinä
olisi kaikki --"

"Jumala on omaansa suojeleva," vastasi tämä rauhallisesti ja kohotti
sormensa huulilleen. Samassa hän sankariutensa voimalla riuhtasihe
irti ja hävisi yön pimeyteen.

Vanhus yritti seurata häntä, mutta kaatui ähkyen kasvoilleen. Rafael
nosti hänet ylös ja koetti laahata hänet jyrkän muurin yli; mutta
polvet pettivät ja kylmä hiki tuntui herpasevan hänen jäntereensä...
Seurasi hiljaisuus, joka tuntui ijankaikkisuudelta... Kavioiden kopse
läheni lähenemistään... Kuu pilkisti äkkiä esiin pilven raosta ja
valaisi Victoriaa, joka käsivarret kohotettuina seisoi keskellä tietä
aivan hevosten päiden edessä. Taivaallinen sädekehä näytti ympäröivän
häntä -- vai olivatko ne Rafaelin silmissä kiiluvat kyyneleet?...
Hevosten kaviot karskahtivat kovasti hietikossa, kun ne pysähtyäkseen
hypähtivät pystyyn... Rafael käänsi kasvonsa poispäin ja sulki
silmänsä.

"Ken olet?" karjasi ääni.

"Victoria, Majoricus prefektin tytär."

Ääni oli hiljainen mutta niin selvä ja tyyni, että jokainen tavu
kaikui Rafaelin korvissa.

Huudahdus -- -- parahdus -- -- monien äänien -- -- epäselvä humina
Hän aukaisi tahtomattaan silmänsä. Eräs ratsastaja oli hypännyt
maahan ja puristi Victoriaa rintaansa vasten. Rafaelin sydän, joka
vuosikaudet oli uinunut, heräsi äkkiä rajusti lyömään ja paljastaen
tikarinsa hyökkäsi hän joukkoon --.

"Roistot! Koirat! Minä nyljen teidät! Hänen on ensiksi kuoltava!"

Tikari välähti Victorian pään päällä... Samassa voimakas isku kaatoi
Rafaelin maahan, mutta raivoisana hypähti hän uudelleen pystyyn...
Mitä ihmettä... Pehmeät käsivarret Rafaelin kaulassa... Victorian!

"Pelastakaa hänet! Säästäkää häntä! Hän pelasti meidät. Herrani!
Tuo on veljeni! Me olemme turvassa! Voi säästäkää koiraa! Se isäni
pelasti!"

"Olemme todellakin erehtyneet toisistamme, herrani!" virkkoi nuori
tribuuni ilosta väräjävällä äänellä. "Missä on isäni?"

"Puolisensataa askelta tästä. Alas, Bran! Hiljaa! Oi, Salomon, oma
esi-isäni, miksi et estänyt minua näin surkeasti nolaamasta itseäni!
Nyt minun täytyy, itseäni puolustaakseni, pelata koko peli loppuun!"

Tarpeetonta on kertoa mitä tapahtui seuraavana viitenä minuuttina,
joiden kuluttua Rafael huomasi istuvansa sotaratsun selässä,
vieressään nuori tribuuni, jolla oli Victoria edessään satulassa.
Prefektiä tuki kaksi sotamiestä, jotka viiniannoksen ja miekkaparin
kärkien avulla vakuuttivat itsepäiselle kuormajuhdalle, ettei
eteenpäin kulkeminen sentään ollut niin mahdotonta kuin miksi se
sitä äsken oli kuvitellut. Samalla he siunailivat päällikköänsä ja
suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan.

"Teidän isänne sotamiehet näyttävät luulevan olevansa hänelle
kiitollisuuden velassa -- eivät kai kuitenkaan siitä että hän asetti
heidät sinne mistä he parhaiten pääsivät pakoon pötkimään?"

"Mies parat!" tribuuni virkkoi. "Joukkomme valtasi todella niin
kamala pakokauhu, ettei Arrianus eikä Polubius tiedä pahemmasta
kertoa. Mutta hän on ollut heille enemmän isä kuin päällikkö.
Usein ei tapahdu, että lyödystä armeijasta kaksikymmentä miestä
vapaaehtoisesti tarjoutuu ratsastamaan takaisin vihollisten keskelle
vain siinä epävarmassa toivossa että eräs vanha mies ehkä vielä
hengittäisi."

"Sinä tiesit siis mistä meidät löytäisit?" Victoria kysyi.

"Muutamat heistä tiesivät. Hän itse neuvoi meille tämän tien siltä
varalta että se ehkä olisi hyödyksi -- kuten nyt kävikin."

"Mutta minulle kerrottiin, että sinut on otettu vangiksi. Voi, mitä
tuskia olen sinun vuoksesi kärsinyt."

"Ajattelematon lapsi! Luuletko, että isäni poika otettaisiin elävänä
vangiksi? Ensimmäisen osaston mukana pääsin puutarhamuurin yli ja
kolmisen tuntia sitte raivasimme itsellemme tien tasangolle."

"Enkö sanonut teille," Victoria virkkoi Rafaeliin päin kumartuen,
"että Jumala on omaansa suojeleva?"

"Sanoitte", Rafael vastasi ja vaipui syviin mietteisiin.



14 Luku.

TENHOTTARIEN KALLIO.


Nämä neljä kuukautta olivat olleet Hypatialle ja Filammonille sangen
kiireistä ja tapahtumista rikasta aikaa. Mutta heidän työnsä oli niin
yksitoikkoista ja tapahtumat kehittyivät niin hitaasti, että me aivan
nopeasti sivuutamme tämän ajan ja vain sen seurauksissa kuvaamme sen.

Tuo voimakas ja tulinen erämaan poika oli muuttunut kalpeaksi ja
ajattelevaksi tutkijaksi, jota painoivat punnitsevat mietteet ja
monet muistot. Mutta nuo muistot olivat tuoreita. Uusi elämä oli
hänelle alkanut samalla kun hän rupesi Hypatian oppilaaksi ja sai
pilkistää kreikkalaisten ihanaan ajatusmaailmaan. Laura, Pambo ja
Arsenius olivat hänestä nyt vain hänen edelliseen olemassaoloonsa
kuuluvia haamuja, jotka päivä päivältä yhä enemmän häipyivät
saavutettujen uusien ja hämmästyttävien tietojen tieltä.

Mutta vaikka lapsuuden ystävät ja muistot olivat hänen mielestään
niin pian häipyneet, ei hän siltä ollut yksin. Hänen sydämensä oli
löytänyt suloisemman, joskaan ei ehkä terveellisemmän turvapaikan
kuin mitä sillä koskaan ennen oli ollut. Komean nuorukaisen ja
Hypatian välille oli näin kehittynyt tuollainen puhdas, mutta
kuitenkin lämmin ystävyys -- ellemme sitä pyhän Augustinuksen lailla
nimittäisi mieluummin rakkaudeksi -- joka nuorukaisen nuorukaiseen
tai tytön tyttöön liittäessään jo on kaunis ja pyhä, mutta joka
vasta miehen ja naisen välillä saavuttaa täydellisyyden. Aviollista
rakkautta lukuunottamatta ei maailmassa löydy kauniimpaa suhdetta
kuin se epäitsekäs kunnioitus, jota nuori impi voi tuntea voimakasta
ja pyhää pappia kohtaan, taikka se ihailu, jolla haaveksivainen
poika voi kiintyä älykkääseen ja helläluonteiseen neitoon, joka
ylevästä kauneudestaan välittämättä ja keskellä maailman melua ja
emännyysaskareita pysähtyy häntä neuvomaan ja rohkaisemaan. Tämä
viimemainittu suhde, vaikka enemmän äidillisenä kuin sisarellisena
oli kiinnittänyt Filammonin Aleksandrian ihmeelliseen impeen.

Siitä alkaen kuin Filammon oli ruvennut käymään Hypatian luennoilla,
oli tämä sovittanut esityksensä sellaisiksi kuin hän oletti
Filammonin erikoisten henkisten tarpeitten vaativan. Tärkeämmissä
paikoissa kohtasi nuorukaista usein katse, joka sai hänen sydämensä
rajusti sykkimään, sillä se näytti huomauttavan, että ne sanat
olivat erityisesti hänelle tarkoitetut. Ei ollut vielä kuukauttakaan
kulunut, kun jo Hypatia hänen tavattomaan tarkkaavaisuuteenpa
mielistyneenä, sai isänsä ottamaan hänet oppilaakseen kirjastoon.
Siellä vietti hän nyt päivänsä toisten nuorukaisten joukossa,
joiden työnä oli jäljentää ja tutkia siihen aikaan muodissa olleita
kirjailijoita.

Alussa he tapasivat toisiaan vain harvoin -- harvemmin kuin ehkä
olisivat toivoneet. Mutta Hypatia pelkäsi niin hyvin pakanoiden
kuin kristittyjenkin juoruja ja tyytyi sen vuoksi päivittäin
tiedustelemaan isältään pojan edistystä. Ja kun hän toisinaan tuli
hetkiseksi kirjastoon, missä Filammon istui kirjoituksiensa ääressä,
taikka kulki hänen ohitse museoon, vaihtoivat he katseen, joka
Hypatian puolelta ilmaisi kehoittavaa hyväksymistä ja Filammonin
puolelta kunnioittavaa kiitollisuutta. Se oli kummallekin tarpeeksi.
Immen viehätysvoima vaikutti varmasti, ja tämä oli niin varma
asiastaan ja voimastaan, ettei hän millään tavoin tahtonut kiirehtiä
sitä muutosta, jonka hän oppilaassaan niin hartaasti toivoi
tapahtuvan.

"Hänen täytyy alkaa alusta", Hypatia ajatteli. "Matematiikka ja
Parmenides ovat hänelle toistaiseksi kylliksi. Ilman tieteellisiä
tutkimuksia hän ei voi saavuttaa niiden jumalien arvoista vakaumusta,
joille kerran aijon hänet esittää. Muutoin hänen kristillinen
tietämättömyytensä ja kiihkoisuutensa sekoittuisi kaikessa
raakuudessaan noiden jumalien kunnioitukseen, joiden alttareja
eivät saa lähestyä muut kuin henkevät miehet, jotka sitä ennen ovat
vaeltaneet tieteitten ja filosofian muodostamien esipihojen läpi."

Mutta pian tunsi hän itse yhtä suurta vetovoimaa oppilaaseensa,
kuin hän toivoi tämän tuntevan. Seuraus oli että Filammon sai
ruveta jäljentämään käsikirjoituksia Hypatiaa itseään varten. Tämä
korjasi omakätisesti hänen kirjoitus- ja puheharjoituksensa; ja
näytettyään niitä ensin ihailevalle ja kadehtivalle isännälleen,
piiloitti Filammon kyhäyksensä huolellisesti pieneen vinttikamariinsa
kuin olisivat ne olleet tärkeitä kunniakirjoja. Siten ahersi
hän varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja piti viikon kovia
ponnistuksia runsaasti palkittuina, kun sai osakseen pienenkin
hymyilyn tai hyväksyvän sanan. Iloisena meni hän asuntoonsa ja
kevensi siellä sydäntään isännälleen jutellen hänen kanssaan tuosta
loppumattomasta, heille yhteisestä puheenaiheesta -- Hypatiasta ja
hänen täydellisyydestään. Monasti olisi hän oppilastovereilleenkin
laverrellut samasta aineesta, mutta häntä esti siitä heidän
hienostunut kaupunkilaiskäytöstapansa ja etenkin heidän siveellinen
kantansa, jota hän sangen pätevillä syillä epäili. Hänen teki mieli
julistaa julkisesti koko maailmalle siitä aarteesta, jonka hän
oli löytänyt, ja kutsua kaikkia jakamaan se kanssaan. Sillä hänen
puhtaassa rakkaudessaan ei ollut merkkiäkään kateudesta. Vaikka hän
olisi nähnyt ihailunsa esineen jakavan tuhansille muille paljon
suurempia suosionosotuksia, kuin mitä hän oli osakseen saanut,
olisi hän vain iloinnut siitä, että maailmaan oli tullut niin
monta uutta onnellista, ja hän olisi rakastanut heitä veljinään
koska he kerran olivat ansainneet Hypatian huomaavaisuuden. Kun
hänen ensimmäinen huumauksensa oli ohi, ei hän enää puhunut neidon
kauneudestakaan -- eikä edes ajatellut sitä. Tietysti hänen täytyi
olla kaunis. Sehän oli hänen oikeutensa, olihan se hänen muitten
avujensa luonnollinen kruunu. Mutta Filammonille se oli vain sitä,
mitä äidin hymy lapselle, auringonpaiste leivoselle, vuoristo
tuuli metsämiehelle -- virkistävä elinaine, josta hän tietämättään
nautti. Ainoastaan silloin kun hän epäili jotain neidon erikoisen
kummallista ja pilventakaista väitöstä, huomasi hän väittäjän
lumoavan kauneuden. Ja silloin hänen sydämensä tukahutti epäilykset
huomauttamalla: "voivatko nuo täydellisen kauniit huulet lausua muita
kuin tosia sanoja, ja voiko tuo kuninkaallinen pää hautoa muuta kuin
kuninkaallisia ajatuksia?"... Poika parka! Mutta eikö se ollut aivan
luonnollista?

Mutta jonkun ajan kuluttua kävi jo niin että Hypatia, kulkiessaan
nuorukaisen ohi, joka istui puutarhassa kirjansa ääressä, kehoitti
merkitsevällä silmäyksellä tätä liittymään seuraan. Hän käveli
silloin isänsä kanssa ympärillään parvi utelevia tyhjäntoimittajia,
jotka kuvittelivat olevansa nuorukaisia, jotka muinoin Akademon
lehdoissa kävelivät atheenalaisten viisaitten opetuksia kuunnellen.
-- Toisinaan meni hän niinkin pitkälle että viittasi Filammonin
vierelleen jonnekin puutarhan syrjäiseen kolkkaan, missä hän isänsä
kanssa kahden kesken istui. Silloin hän antoi nuorukaisen jostain
vakavasta ja persoonallisesta, vaikkakin hyvin ylimalkaisesta ja
arvokkaasta huomautuksesta älytä, että hän tunsi tätä kohtaan
suurempaa myötätuntoisuutta ja harrastusta, kuin muita oppilaitaan
kohtaan, ja että Filammon ei ollut hänen silmissään vain oppilas,
jota hän opetti, vaan sielu, jota hän halusi kasvattaa. Ja nämä
suloiset, auringonpaisteiset hetket uudistuivat yhä tiheämmin ja
kestivät yhä kauvemmin, sillä joka kerralla Hypatia mielihyväkseen
huomasi, ettei hän ollut erehtynyt oppilaan kyvyistä ja
kehittymismahdollisuuksista ja että tämän käytös näytti kerta
kerralta varmistuvan. Sillä paitsi tuota luontaista nuorteutta
ja arvokkuutta, joka aina seuraa ruumiillista kauneutta, ja sitä
vaatimattomuutta ja vakavuutta, jonka Lauran kuri oli hänessä
kasvattanut, alkoi Filammonin kreikkalainen luonne esiintyä
kaikessa herkkyydessään, älykkäisyydessään ja monipuolisuudessaan.
Lopulta hän Hypatiasta näytti jättiläiseltä niiden lavertelevien
teeskentelijöiden rinnalla, jotka muodostivat hänen valitun piirinsä.

Mutta ihminen ei voi elää yksistään platoonisesta rakkaudesta,
yhtä vähän kuin saman sairauden hedelmällisemmistäkään laaduista.
Ensimmäisen kuukauden kuluessa olisi Filammon kai saanut monena
iltana mennä nälkäisenä levolle ja pysyä valveilla alhaisemmista
syistä kuin filosofisista mietteistä, ellei olisi ollut hänen
jalomielistä isäntäänsä, jonka mieli ei koskaan masentunut olipa
sitte kysymys hänestä itsestään tai muista. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan siitä että Filammon kävisi hänen kanssa työssä
elatuksensa ansaitsemassa. Eikö Filammon käsittänyt, että jos
nuo munkkiroistot sattuisivat tapaamaan hänet, he heti kävisivät
hänen kimppuunsa ja veisivät hänet väkisin mukaansa? Ja olisihan
se sitäpaitsi suorastaan jumalatonta, jos sallisi niin lupaavan
oppilaan syrjäyttää "jumalainen käsittämättömyys" vatsan alhaisten
pyytteitten vuoksi. Filammon ei siis saanut maksaa mitään huoneen
vuokraa; ja mitä suuhun pantavaan tuli -- no niin, voihan hän raataa
vähän enemmän, että molempien elatuksen ansaitsisi. Olihan kaikilla
naapureilla lapsilaumat elätettävillään, jota vastoin hän, kiitos
siitä kuolemattomille jumalille, oli ollut niin viisas, ettei ollut
lisännyt maan taakkaa elukoilla, joilla isänsä rumuuden lisäksi
olisi vielä ollut äitinsä tataarilainen ihonväri. Ja voihan Filammon
sitäpaitsi korvata kaiken sittenkun hänestä tulee suuri sofisti ja
saa hyvät tulot -- mikä epäilemättä tulee ennemmin tai myöhemmin
tapahtumaan. Voisihan sillä välin häntä onni jotenkin potkaista --
ainahan jumalien suosikkeja onnistaa. Ja sitäpaitsi -- hän oli aivan
varma siitä, että sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran Filammonin
tapasi, planeetit olivat olleet suotuisassa asennossa, Merkurius oli
ollut jossain sellaisessa -- hän oli unhoittanut minkälaisessa --
suhteessa Heliokseen, että se hänen mielestään ennusti Filammonille
samanlaista uraa kuin kunniakkaalla ja hurskaalla keisari
Julianuksella oli ollut.

Filammonista tuntui tämä viittaus vähän vastenmieliseltä, se
kun näytti koskettavan kiusallisen läheltä todellisuutta; mutta
filosofiaa hänen täytyi lukea ja leipää hänen täytyi syödä; siksi hän
mukautui.

Mutta eräänä iltana, muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli
päässyt Theonin oppilaaksi, löysi hän suureksi hämmästyksekseen
kiiltävän kultakolikon kamarinsa pöydältä. Hän vei sen seuraavana
aamuna isännälleen ja pyysi häntä ottamaan selville ken rahan oli
kadottanut ja toimittamaan sen takaisin omistajalleen. Mutta miten
hän hämmästyikään, kun kantaja viittoen ja kumarrellen selitti,
ettei raha suinkaan ollut erehdyksestä Filammonin pöydälle jäänyt,
että hänen vuokransa oli maksettu ja että hän taivaan valtojen
vaikutuksesta tulisi vastedes joka kuukausi löytämään samanlaisen
rahan pöydältään. Turhaan Filammon pyysi saada tietää ken hyväntekijä
oli. Eudaimon säilytti uskollisesti salaisuuden ja manasi
turhanpäiten vielä vaimonsa alimmaiseen manalaan siltä varalta, että
tämä naismaisessa kielevyydessään -- vaikka vaimoparka tuskin koskaan
suutansa aukaisi -- ehkä ilmaisisi niin tärkeän salaisuuden.

Ken oli tuo tuntematon ystävä. Löytyi vain yksi henkilö, joka olisi
voinut sen tehdä... Mutta Filammon ei rohjennut uskoa että se oli hän
-- se ajatus oli liian mieluinen. Hyväntekijä täytyi siis olla hänen
isänsä. Vanhus oli useat kerrat kysynyt hänen taloudellista tilaansa.
Hän aina oli kyllä vastannut vältellen; mutta vanhus oli kai älynnyt
asiain todellisen tilan. Eikö hänen pitäisi -- eikö hänen täytyisi
-- mennä kiittämään? Ei; ehkä vaikeneminen oli kohteliaampaa. Jos
vanhus -- hän -- sillä tietysti hän oli suostunut lahjaan, ehkä sitä
ehdottanutkin -- jos he olisivat halunneet Filammonin kiittävän
heitä, niin miksi he näin tarkoin anteliaisuutensa salaisivat? Olkoon
sillänsä koko asia!... Mutta miten mielellään hän heille tämän
palkitsisikaan! Miten suloiselta tuntui olla hänelle kiitollisuuden
velassa jostain -- kaikesta! Voi, jos saisi häntä olemassaolostakin
kiittää!

Filammon otti siis rahan, osti sillä itsellensä kaapun mitä
filosofisinta kuosia ja jatkoi aherrustaan.

Mutta hänen kristinuskonsa? Minne se oli joutunut?

Kuten tavallista sellaisissa tapauksissa: se ei ollut kuollut;
mutta se nukkui siihen aikaan sikeää unta. Hän ei ollut uskostaan
luopunut -- hän olisi loukkautunut jos joku olisi sitä hänestä
väittänyt, -- mutta -- hänellä oli silloin tarpeeksi muuta uskomista
-- geometriaa, kartioleikkauksia, luomisoppia, sielutiedettä ja
sen semmoista. Siksi hänellä silloin ei sattunut olemaan aikaa
uskoa kristinoppiin. Aika-ajoin hän muisti sen olemassa olon, mutta
silloinkaan hän ei sitä myöntänyt eikä kieltänyt. Kun hän ensin oli
ratkaissut nuo suuret kysymykset -- ne, joita Hypatia piti kaiken
tiedon alkulähteenä -- maailman synnystä, pahuuden juuresta ja
hänen omasta persoonallisuudestaan, ja sitte vielä kysymyksen siitä
oliko hänellä ollenkaan omaa persoonallisuutta sekä vielä muutamia
muita alustavia seikkoja, niin sitte olisi aika ryhtyä laajentunein
tiedoin uudelleen kristinoppia tutkimaan. Ja jos kristinoppi hänen
laajentuneille tiedoilleen näyttäisi ristiriitaiselta, kuten Hypatia
näytti luulevan, niin luonnollisesti silloin. -- Mitä silloin? Hän
ei tahtonut ajatella sellaisia vastenmielisiä mahdollisuuksia.
Mahdollisuuksiako? Se oli mahdotonta... Filosofia ei voi viedä
harhaan. Eikö Hypatia ollut määritellyt sen tutkisteluksi, jonka
avulla ihminen etsii näkymätöntä. Ja jos löytäisi näkymättömän sen
avulla tai näkymätön hänelle ilmestyisi, niin eikö tulos ollut aivan
sama? Ja hänen täytyi se löytää -- sillä logiikka ja matematiikka
eivät voineet erehtyä. Jos jokainen askel oli oikea, täytyi myös
tuloksen olla oikea. Hänen täytyi siis päästä oikealle polulle -- jos
näet kristinoppi on tuo oikea polku -- ja saada uudelleen aloittaa
taistelu kirkon puolesta miekalla, jonka hän oli vääntänyt Goliat
filistealaisen kädestä Mutta vielä ei ollut miekka hänen kädessään.
Hänen täytyi nyt kaikin voimin opiskella ja olihan kullekin päivälle
tarpeeksi omat ilonsa, kuten murheensakin.

Rahallinen apu, jonka hän kuukausittain sai, salli hänen kokonaan
antautua opiskeluihinsa ja sangen pian tuli hänestä sellainen, jota
Pietari muitta mutkitta olisi nimittänyt pakanaksi. Alussa hän kyllä
vielä omantunnon tottumuksesta hiipi kirkkoon. Mutta tottumus pian
unhoittui ja kiinnijoutumisen pelko teki nuo kirkossa käynnit yhä
vastenmielisemmiksi. Kun hän siten pysyttelihe niin paljon kuin
mahdollista erillään seurakunnasta ja piti yksinäisyydessä salaisia
jumalanpalveluksiaan, huomasi hän pian olevansa sydämeltäänkin yhtä
kaukana kristityistä kuin jokapäiväisessä elämässäänkin. Hän tunsi,
että he ja etenkin nuo suuria sanoja ja kukkaisikieltä käyttävät
saarnamiehet, joiden puheita seurakunta käsien taputuksilla ja
hyvähuudoilla palkitsi, eivät ajatelleet samoja asioita, eivätkä
pyrkineet samaan päämäärään kuin hän. Hän ei sitäpaitsi koskaan
puhellut kristittyjen kanssa, sillä hänen asuntonsa emäntäkin näytti
häntä välttävän joko kainoudesta tai pelosta. Kun hän siten oli
ulkonaisesti pyhien yhteydestä eroitettu, erkani hän heistä nopeasti
sisällisestikin. Siksi hän ei enää käynyt kirkossa ja Cæsareumin
ohi kulkiessaan käänsi hän tahtomattaan katseensa toiseen suuntaan.
Kyrillos kaikkine mahtavine järjestöineen muuttui hänelle toiseksi
maailmaksi, joka häntä liikutti paljon vähemmän kuin taivaan tähdet,
joiden salaperäisistä liikunnoista, merkityksestä ja vaikutuksesta
Hypatia tähtitieteellisillä luennoillaan puhui.

Hypatia seurasi tätä kehitystä yhä suuremmalla tyytyväisyydellä ja
uneksi rohkeimpienkin toiveittensa Filammonin avulla täyttyvän.
Naisten tavoin näki hän mielikuvituksessaan Filammonin omaavan ei
ainoastaan ne hyvät puolet ja luonteenominaisuudet, jotka hänellä
todella oli, vaan vielä kaikki nekin, jotka hän toivoi oppilaallaan
olevan. Filammon olisi kai sekä hämmästynyt että mielistynyt, jos
olisi nähnyt sen idealiseeratun värikuvan, jonka tuo ihana haaveilija
oli omaksi huvikseen hänestä maalannut.

Se oli toivorikasta aikaa Hypatia paralle. Orestes oli jostain syystä
jättänyt kosimishommansa kesken ja Ifigenia-uhri häipyi epämääräiseen
tulevaisuuteen. Ehkä hän saisikin ilman sitä kaikki toteutetuksi. Ja
sittekin -- odotusaika venyisi muuten kovin pitkäksi. Vuosia voisi
vielä kestää ennenkuin Filammon olisi täydellinen ja sillä välin
voisi mennä ohi moni sopiva tilaisuus, joka ei koskaan enää uudelleen
tarjoutuisi.

"Voi!" huokasi hän tuon tuostakin, "jos Julianus olisi elänyt
sukupolvea myöhemmin, että olisin voinut laskea kaikki vaivalla
kerätyt aarteeni tuon auringon runoilijan jalkojen juureen ja
huudahtaa: 'Sankari, soturi, valtiomies, tietäjä, valon Jumalan
pappi -- ota minut! Ota orjasi! Käske häntä -- lähetä hänet
marttyyrikuolemaan jos sen hyväksi näet!' Halpa olisi sekin hinta
ollut kunniasta saada olla apostoleista halvin, saada työskennellä
yhdessä Jamblikuksen, Maksinuksen, Libaniuksen ja muiden viisaitten
miesten kanssa, jotka viimeisen oikean Cæsarin valtaistuinta tukivat".



15 Luku.

NEPHELOKOKKYGIA.


Hypatia oli aina keskusteluissaan Filammonin kanssa tarkoin välttänyt
kysymyksiä, joissa heidän uskontonsa toisistaan erosivat. Hänestä
oli tarpeeksi antaa filosofian jumalaisen valon vaikuttaa ja johtaa
omiin loppupäätöksiinsä. Mutta eräänä päivänä halutti häntä puhella
tavallista avonaisemmin oppilaansa kanssa. Muutamia päiviä ennen oli
Theon antanut Filammonin luettavaksi erään Hypatian matemaatillisen
teoksen, ja se ihastunut ja kunnioittava katse, jolla nuorukainen
tervehti opettajatartaan tämän tullessa museon puistikkoon,
viekotteli häntä ottamaan selville mitä ihmeitä hänen oma viisautensa
oli nuorukaisessa aikaan saanut. Hän pysähtyi ja kehoitti isäänsä
aloittamaan keskustelun Filammonin kanssa.

"No," vanhus rohkaisevasti nuorukaiseen silmäten virkkoi, "pitääkö
oppilaamme uudesta --"

"Tarkoitat kai kartioitani, isä? Eihän voine odottaa puolueetonta
vastausta minun läsnäollessani."

"Miksikäs ei?" Filammon sanoi. "Miksi en vastaisi teille yhtä hyvin
kuin koko maailmalle että ne ovat muutamissa tunneissa avanneet
eteeni uusia ja ihmeellisiä ajatusmaailmoita?"

"Minkälaisia sitte?" Hypatia kysyi hymyillen aivankuin olisi
edeltäpäin vastauksen arvannut. "Missä eroavat selitykseni
Apolloniuksen alkuperäisestä tekstistä, jota olen uskollisesti
seurannut?"

"Ah, se eroaa siitä yhtä paljon kuin elävä esine kuolleesta.
Sen sijaan että Apollonius kuivasanaisesti käsittelee suoria ja
vääriä viivoja, löytyy tässä kokonainen aartehisto runoutta ja
jumaluusoppia. Jok'ainoa ikävä matemaatillinen sääntö on kuin ihmeen
kautta muuttunut vertauskuvaksi jostain näkymättömän maailman
syvällisestä ja ylevästä perusohjeesta."

"Luuletko sitte ettei tuo pergalainen viisas sitä tiennyt,
tai että me syvämietteisyydessä voisimme vanhan ajan viisaat
voittaa? Voit olla varma siitä, että he, kuten runoilijatkin,
ainoastaan henkisiä tarkoittivat vaikkakin vain ruumiillisista
puhuivat, ja että he verhosivat taivaan maalliseen vaippaan vain
siksi, ettei vihkimättömän katse sitä tavoittaisi. Meidän, jotka
tänä turmeltuneena aikana elämme, täytyy sensijaan jokainen
yksityiskohtakin ihmisten hitaalle käsityskyvylle selittää ja
selventää."

"Luuletko sinä, nuori ystäväni," Theon kysyi, "että matematiikalla on
jotain muuta arvoa filosofille kuin että se on välikappale henkisten
totuuksien esittämisessä? Tutkimmeko lukuja vain siksi, että voisimme
laskea, vaiko Pythagoraan lailla siksi että niistä voisimme johtaa
lait, joita kaikkeus, ihminen ja itse Jumaluuskin seuraa?"

"Tuo tuntuu minusta jalommalta."

"Taikka tutkimmeko kartioita siksi että kykenisimme paremmin koneita
rakentamaan, emmekä siksi, että niistä voisimme saada selville
symboolit Jumaluuden suhteille sen eri ilmauksiin."

"Sinähän isäni väittelet kuin itse Sokrates", Hypatia virkkoi.

"Jos väittelen, on sillä määrätty tarkoituksensa. En tahtoisi
Filammonin tulevan siihen luuloon, ettei koko filosofia ole mitään
muuta kuin sanansaivartelua ja huomioiden analyseerausta, mikä on
Platonin tärkein puoli niiden mielestä, jotka, kuten tuo kristitty
sofisti Augustinus, kunnioittaessaan kirjainta hänen teoksissaan
unhoittavat kokonaan niiden henkisen tarkoituksen, eivätkä
huomaa, että nuo väitelmät, joita he pitävät pyhättönä, ovat vain
esipihoja..."

"Sano ennemmin peitteitä, isä."

"Taikka peitteitä, jotka ovat aijotut eksyttämään lihallismielisten
pahaa katsetta; mutta samalla ne ovat esipihoja, joiden kautta
valistunut sielu voi ohjautua sisäiseen pyhättöön, hesperiidien
puutarhoihin ja kultaisen hedelmän luo, joista Timaios ja oraakelit
puhuvat. Minusta nähden saisivat vaikka huomenna kaikki maailmassa
löytyvät kirjoitukset tuhkaksi kärventyä, jos vain nämä kaksi kirjaa
säilyisivät."

"Homeron suhteen sinun kuitenkin täytyy tehdä poikkeus, isä."

"Kyllä, rahvaan vuoksi... Mutta mitä hyötyä rahvaalle hänenkään
teoksistaan olisi ilman henkisiä selityksiä?"

"Ehkä ei rahvas niistä enempää viisastuisi kuin puuseppä ympyrästä,
jonka hän harpillaan piirtää."

"Mikä sitte on ympyrän tarkoitus?" Filammon kysyi.

"Sillä voi olla merkitystä loppumattomiin kuten jokaisella muullakin
luonnollisella ilmiöllä on ja mitä korkeammalle sielu on kohonnut,
sitä syvemmän merkityksen se siinä huomaa. Mutta ajatteleppa
eikö ympyrä täydellisenä kuviona ole sattuva vertauskuva koko
henkisestä maailmasta, joka, kuten ympyräkin, on näkymätön piirinsä
ulkopuolella, missä sitä aistinalaisen aineen kuolleet ja kouraan
tuntuvat ilmiöt rajoittavat. Ja samoin kuin ympyrä syntyy yhdestä
näkymättömästä keskipisteestä, -- pisteestä, jolla Euklideen mukaan
ei ole osia eikä suuruutta -- samoinhan henkimaailmakin kiertää yhtä
ääretöntä näkymätöntä ja määrittelemätöntä olentoa, joka, kuten
usein olen sanonut, itsessään ei ole mitään, sillä sen voi käsittää
ainoastaan siten että siltä kieltää kaikki ominaisuudet -- myöskin
järjen, hyveet ja voiman -- mutta joka kuitenkin on kaiken olevaisen
alku, kuten keskipiste on ympyrän alku."

"Ymmärrän", Filammon virkkoi. Tuo "ääretön jumaluus" kuitenkin vielä
tuntui hänestä kylmältä ja elottomalta -- mutta sehän ehkä johtui
hänen tylsästä käsityskyvystänsä. Oli miten oli, mutta oikea tuo
lopputulos täytyi olla, jos se kerran oli loogillisesti johdettu.

"Tämä toistaiseksi riittäköön. Tästä puoleen sinä oppinet --
luulen tuntevani sinut niin tarkoin, että voin sen edellyttää --
käsittämään, että ympyrän sisään piirretty tasasivuinen kolmio,
joka koskettaa sen kehää vain kärjillään, merkitsee niitä kolmea
olemuksen yliaistillisia perusmuotoa, jotka sisältyvät jumaluuteen
sellaisena kuin se esiintyy fyysillisessä maailmassa, ja koskettaa.
tuon maailman äärimmäistä piiriä, mutta jotka, kuten maailmakin, ovat
riippumattomia siitä näkymättömästä Keskusyksiöstä, jolle ei kukaan
rohkene nimeä antaa."

"Voi", Filammon parka huudahti typeryyttään punastuen; "minä en
todellakaan ansaitse, että niin paljon viisautta tuhlataan minun
epätäydellisen käsityskykyni vuoksi... Mutta -- uskallan kysyä --
eikö Apollonius väitä ettei ympyrä eivätkä muutkaan käyrät viivat
riipu keskipisteestään, vaan että se syntyy siten, että taso leikkaa
kartiota kohtisuorasti sen akselia vastaan?"

"Mutta eikö meidän täydy piirtää ympyrä, tai ainakin ajatella se
piirretyksi saadaksemme kartio syntymään? Ja eikö kartion akseli
silloin riipu ympyrän keskipisteestä?"

Filammon nolostui.

"Ei sinun tarvitse hävetä. Olet kysymykselläsi tietämättäsi esittänyt
toisen ja ehkä tärkeämmän vertauskuvan. Voitko arvata minkä?"

Filammon vaivasi turhaan päätänsä.

"Eikö se merkitse, että samoinkuin jokainen akselia vastaan
kohtisuora kartioleikkaus muodostaa ympyrän, samoin voit kaikesta
kauniista ja sopusuhtaisesta löytää jumaluuden, jos vain erittelet
sen oikealla ja sopusuhtaisella tavalla."

"Ihanaa!" Filammon sanoi ja vanhus lisäsi:

"Ja emmekö vielä siitä huomaa, että kaikkien suurien kirjailijoitten
teoksista voi löytää tuon ainoan täydellisen ja alkuperäisen
filosofian, jos vain olemme saavuttaneet sellaisen tieteellisen
sivistysasteen että sen löytämään kykenemme."

"Kyllä, isäni, mutta nyt tahtoisin vain, että Filammon teoksessani
esitettyjen ajatelmieni avulla saisi luonnosta tuon korkeamman ja
henkisemmän käsityksen, jonka kautta huomaamme, että luonnossa
-- taikka ainakin sen kauneimmissa ja jaloimmissa muodoissa --
asustaa itse jumaluus. Minä tahtoisin hänen älyävän, ettei riitä
tuo kristittyjen väite, että Jumala on luonut maailman, jos sillä
vakuutuksella tahdomme puolustaa uskoa ettei Jumala enää ole siinä
läsnä."

"Tuskinpa kristityt sitä väittävätkään", huomautti Filammon.

"Eivät kyllä suoranaisesti. Mutta kieltämättä he selittävät, että
jumaluus on luonut elottoman koneiston, joka kerran valmiiksi
saatuna, liikkuu sen jälkeen itsestään. He nimittävät kerettiläiseksi
jokaista filosofista ajattelijaa, olipa hän gnostikko tai
platoonilainen, joka ei tyydy niin elottomaan, hedelmättömään
ja alhaiseen käsitykseen ihanasta kaikkeudesta, vaan tahtovat
kunnioittaa Jumaluutta tunnustamalla sen läsnäolon kaikkialla ja
uskovat rehellisesti raamatun sanoihin, että Hän elää, liikkuu ja on
maailmassa."

Filammon kainosti huomautti ettei se paikka raamatussa aivan niin
kuulu.

"Ei kyllä; mutta jos lause on oikein, on se myös kääntäen oikein. Jos
maailma elää, liikkuu ja on Hänessä niin eikö Hänen silloin täydy
olla läsnä kaikessa?"

"Miksi niin? Suo typeryyteni anteeksi ja selitä tuo väitös minulle."

"Jos Hän ei olisi kaikessa läsnä, niin se missä Hän ei olisi läsnä,
olisi kuin aukko Hänen olemuksessaan ja siis ilman Häntä."

"Niin kyllä, mutta se olisi kuitenkin Hänen piirissään."

"Järkevästi huomautit. Mutta se ei kuitenkaan eläisi Hänessä, vaan
itsessään. Jotta se Hänessä voisi elää, täytyy Hänen olla siinä
läsnä. Pidätkö uskottavana -- pidätkö edes Jumaluuden arvolle
sopivana sellaista väitettä, että Jumaluuden äärettömässä ihanuudessa
voi olla olemassa jotain, jolla on voimaa sulkea piiristänsä pois
juuri se olio, josta sen arvo riippuu, ja jonka sen on täytynyt
läpitunkea antaessaan sille elämän ja olemuksen? Vetäytyisikö Hän
luomisen jälkeen pois siitä piiristä, jossa Hän luomisen aikana
asusti, sen alentavan välttämättömyyden pakoittamana, että Hänen
täytyi antaa tilaa omille luomillensa, ja sietäisikö Hän sitä
kärsimystä -- kaikkea aineellista luontoa vertaillessa näet huomaa,
että se on kärsimystä -- minkä aiheuttaa vieras esine, joka tunkeutuu
Hänen olemukseensa kuin orjantappuran piikki lihaan? Usko ennemmin,
että Hänen viisautensa ja ihanuutensa virkeänä ja läpitunkevana
tulena ikuisesti ja vastustamattomalla voimalla täyttää jokaisen
orgaanisen atoomin, ja että jos pienimmänki kukan terälehti jäisi
hetkeksikään sitä vaille, vain raaka aine ja se kuollut kaaos, josta
se on muodostettu, jäisi sen kauneudesta jälelle..."

Hypatia ja hänen koulunsa suunta, samoinkuin muutkin rappiolle
joutuneet filosofiset koulut, käytti mieluummin korulauseita
dialektiikan ja synteesejä todistelujen asemasta. Niinpä hän nytkin
jatkoi:

"Katso tuota lotuskukkaa, joka kuin Afrodite kohoaa laineista, missä
se on yönsä nukkunut, ja joutsenen lailla kaulaansa taivuttaen
tervehtii aurinkoa, jota se ihaillen seuraa ympäri koko sen
kierroksen. Eikö siinä ole mitään muuta kuin alhaista ainetta, soluja
ja suonia, värejä ja muotoja ja tuota tarkoituksetonta, tolkutonta
elämää, jota ihmiset kasvullisuudeksi nimittävät? Älykkäämpiä
olivat muinaiset Egyptin papit, jotka noiden hohtavan valkoisten
terälehtien ja kullan keltaisten heteitten luvussa ja muodossa,
tuossa salaperäisessä öisessä kasteessa, josta se joka aamu uuteen
elämään herää, olivat huomaavinaan jonkun jumalallisen tarkoituksen,
salaperäisen lain, joka on yhteinen kukalle itselleen, sille
valkopukuiselle papittarelle, joka sitä temppelijuhlissa kantoi, ja
sille jumalattarelle, jolle he molemmat olivat pyhitetyt... Isiksen
kukka!... Niin, niin; luonnossa on myös surullisia vertauskuvia yhtä
hyvin kuin kauniitakin. Sitä mukaa kuin harhaan johdetulta kansalta
on tuon uuden alhaisen taikauskon takia unhoittunut sen jumalattaren
kunnioitus, jota se suuruudestaan saa kiittää, sitä harvinaisemmaksi
on hänen pyhä kukkansa käynyt, ja nyt se -- sattuvana tunnusmerkkinä
niistä juhlamenoista, joissa se ennen tuoksuaan levitti -- esiintyy
vain tällaisissa puutarhoissa ja on siellä rahvaasta harvinaisuus ja
minun laisistani viimeinen muistomerkki menneiden aikojen viisaudesta
ja loistosta."

Filammon oli nähtävästi uudella urallaan jo pitkälle ehtinyt, koska
hän silmää räpäyttämättä nieli nuo puheet Isisjumalasta. Koettipa hän
kaunista surijaa lohdutellakin.

"Tuskinpa filosofi", hän virkkoi, "tarvinnee surra, vaikka joku
ulkonainen epäjumalanpalvelus onkin unhoittunut. Jos näet luonnosta
otetuissa vertauskuvissa piilee henkinen totuus, kuten sinä näyt
luulevan, niin se ei voi kuolla. Siksi täytyy lotuskukankin merkitys
säilyä niin kauvan kuin kukka on olemassa."

"Epäjumalanpalvelus", Hypatia hymysuin puhui. Oppilaani ei saa toista
kertaa minulle lausua tuota kristittyjen kulunutta parjaussanaa.
Miten alhaiseen epäjumalanpalvelukseen hurskas rahvas lienee
langennutkaan, ovat nyt kuitenkin kristityt eivätkä pakanat ne,
jotka epäjumalia palvelevat. Niillä jotka uskovat kuolioiden luilla
olevan ihmeitä tekevän voiman, jotka ruumishuoneita temppeleinä
pitävät ja ihmiskunnan alhaisinten olentojen kuvia kumartavat,
niillä toden totta ei ole oikeutta syyttää epäjumalanpalveluksesta
kreikkalaista tai egyptiläistä, joka symboolisen kauniissa muodoissa
ruumiillistuttaa ajatukset, joita sanoin ei voi kuvata.

"Epäjumalanpalvelustako? Palvelenko Farosta, siksi että sitä
vertauskuvana Hellaan kaikki voittavasta mahdista tuntimäärin
ihailen? Palvelenko papyros-kääröä, johon Homeron sanat ovat
piirretyt, siksi että ihastuksella tervehdin niitä taivaallisia
totuuksia, jotka se minulle ilmaisee, ja että ylistän ja rakastan
itse aineellista kääröä sen sisällön vuoksi? Luuletko, että muut
kuin alhainen rahvas itse esinettä palvelevat ja luulevat että se
voi heitä kuulla ja auttaa? Erehtyykö rakastaja luulemaan, että
hänen rakastettunsa muotokuva onkin elävä, puhuva todellisuus?
Me palvelemme sitä aatetta, jonka symbooli kuva on. Moititko
meitä siitä, että tuon kuvan kautta teemme aatteen rakkautemme
esineeksi emmekä anna sen jäädä kuivaksi käsitteeksi, oman järkemme
haavekuvaksi?"

"Sinä siis kunnioitat pakanoiden jumalia?" Filammon empien kysyi
jaksamatta uteliaisuuttaan hillitä.

Häntä ihmetytti miksi tuo kysymys Hypatiasta oli loukkaava; mutta
nähtävästi tämä sitä loukkaavana piti koska hyvin ylevästi vastasi:

"Jos Kyrillos sen kysymyksen olisi tehnyt, en siihen olisi mitään
vastannut. Sinulle minä sanon, että ennenkuin siihen voin vastata,
sinun tulee oppia tietämään mitä ne ovat, joita pakanallisiksi
jumaliksi nimität. Rahvas -- taikka oikeammin ne, jotka huomaavat
etujensa mukaiseksi solvata rahvasta saadakseen filosofitkin siihen
sekoitetuiksi -- voi kyllä käsittää jumalat suorastaan inhimillisiksi
olennoiksi, jotka kuten ihmisetkin tuntevat tuskaa ja joita
persoonallisuus rajoittaa. Meitä sensijaan ovat Kreikan muinaiset
filosofit, Egyptin papit ja Babylonin viisaat miehet opettaneet
käsittämään ne yleisiksi luonnonvoimiksi, kaikki elähyttävän hengen
lapsiksi, jotka ovat vain alkuperäisen ykseyden erilaisia ilmaisuja
-- taikka paremmin tuon ykseyden eri puolia, sellaisia, miksi
eri kansojen viisaat ovat ne rotunsa ja maansa ilmanalan mukaan
käsittäneet. Senvuoksi meidän käsityksemme mukaan se, joka monta
palvelee, juuri siten korkeammalla ja täydellisemmällä tavalla
palvelee tuota ykseyttä, jonka täydellisyydestä nuo monet ovat vain
osittaisia kuvia. Kukin niistä on kyllä täydellinen, mutta jokainen
on vain kuva ykseyden yhdestä ainoasta täydellisyydestä."

"Miksi sitte et kristinuskosta pidä?" Filammon kysyi saamaansa
selitykseen sangen tyytyväisenä. "Eikö sekin voisi olla yksi noista
monista käsitystavoista?"

"Siksi", Hypatia vastasi keskeyttäen hänet kärsimättömästi, "että
se itse kieltää olevansa yksi niistä käsitystavoista ja perustaa
oppinsa juuri siihen kieltoon. Siksi että se itsekkäisyydessään
väittää yksin saaneensa jumalallisen ilmestyksen, eikä huomaa että
oppinsa yhtäläisyys muiden uskontojen kanssa kumoo tuon väitteen.
Ei ole ainoatakaan dogmia galilealaisen opissa, jota ei muodossa
tai toisessa löytyisi jossain niistä uskonnoista, joista mitään
lainatakseen se selittää olevansa liian ylevä."

"Lukuunottamatta sitä dogmia," Theon virkkoi, "jonka mukaan
kristinusko muka kohottaa kaikkea, mikä on inhimillistä, alhaista ja
raakaa."

"Niin, sitä lukuunottamatta -- mutta, näettekö, luolia tulee eräs,
jota en voi -- jota en halua tavata. Tulkaa tätä tietä -- pian!"

Hypatia valahti kalman kalpeaksi ja veti isänsä filosofille vähän
sopimattomalla kiireellä syrjäpolulle.

"Niin," jatkoi hän itsekseen tyynnyttyään; "jos tuo galilealainen
taikausko tyytyisi vaatimattomasti asettumaan rinnan muiden
valtakunnassa sallittujen uskontojen kanssa, voisi sitä sietää
jonakin antropomorfisena jumaluuden kuvailemistapana, joka sopii
alhaiselle ja orjamaiselle rahvaalle, -- ehkä aivan erityisesti sille
koska se sitä erityisesti imartelee. Mutta nyt --"

"Tuossa on taas Mirjam", Filammon sanoi, "aivan edessämme."

"Mirjam?" Hypatia ankarasti kysäsi. "Tunnet siis hänet? Miten se on
selitettävissä?"

"Hän asuu, Eudaimonin talossa, kuten minäkin", Filammon kiertelemättä
vastasi. "En ole kuitenkaan vaihtanut enkä halua vaihtaa ainoatakaan
sanaa niin alhaisen olennon kanssa."

"Pysy erilläsi hänestä, minä pyydän sinua", Hypatia melkein
rukoilevasti huudahti.

Mutta mahdotonta oli enää välttää akkaa ja pakostakin kohtasi Hypatia
nyt kiusanhenkensä.

"Vain sana, vain hetkinen, ihana neito", akka rupesi orjamaisen
nöyrästi puhumaan. "Ei, ei, elkää noin säälimättömästi ohitse
työntäykö. Minulla on -- katsokaapa mitä minulla on teille! Salomonin
sateenkaari!"

Hän kohotti sormusta salaperäisen näköisenä.

"Ah, arvasinpa sinun pysähtyvän -- ei kuitenkaan sormuksen vuoksi,
eikä edes hänenkään vuoksi, joka kerran sitä sinulle tarjosi. --
Voi, missä hän nytkin lienee? Ehkä kuollut rakkauteensa. Tässä
nyt kuitenkin tuon hänen viimeisen muistonsa sille ihanimmalle,
sille julmalle... Mutta ehkä kaunotar onkin oikeassa... Päästä
keisarinnaksi -- keisarinnaksi! -- Onhan se paljon enempi kuin mitä
juutalaisparka voi tarjota... Mutta sittekin -- keisarinnan ei
pitäisi sulkea korviaan alamaistensa esityksiltä."

Kaiken tämän hän saneli nopeasti ja imartelevalla äänellä ja hänen
vartalonsa oli koko ajan käärmemäisessä liikkeessä. Ainoa mikä
hänessä oli liikkumatta, olivat nuo kiiluvat silmät, jotka näyttivät
muodostavan jonkunlaisen tukikohdan koko hänen ruumiilleen. Ja niiden
silmien salaperäistä voimaa oli mahdoton paeta, niin kauan kun hän
halusi toista vankina pitää.

"Mitä tarkoitat? Mitä tämä sormus minuun kuuluu?" Hypatia kysyi vähän
pelästyneenä.

"Hän, jonka oma se kerran oli, tarjoo sitä nyt sinulle. Sinä kai
muistat vielä pienen, mustan akaatin... turhanpäiväisen koristeen...
Jos sitä et vielä ole heittänyt pois, mikä kuitenkin on hyvin
luultavaa, niin haluaa hän lunastaa sen takaisin tällä opaalilla,
joka paremmin sopii sellaiseen käteen kuin sinulla on."

"Hän antoi minulle akaatin ja minä pidän sen."

"Mutta tämä opaali on ainakin kymmenen tuhannen kultarahan arvoinen
ja tuosta rikkinäisestä kivenpalasta, johon hän tämän vaihtaisi, ei
makseta yhtäkään kolikkoa."

"En ole laisesi nappisaksa, enkä arvostele esineitä niiden raha-arvon
mukaan. Jos sillä akaatilla olisi jotain raha-arvoa ollut, en olisi
sitä ottanut vastaan."

"Ota sormus, tyttäreni, ota se", Theon hätäisesti kuiskasi. "Sillä
maksaisimme kaikki velkamme."

"Aivan niin -- maksaisitte hyväkseenkin", sanoi akka, joka sittekin
oli Theonin sanat kuullut.

"Mitä? -- Isäni! Kehoitatko sinäkin minua moiseen kaupantekoon? Vaimo
hyvä," hän jatkoi Mirjamille, "minä en voi toivoa, että sinä syyt
kieltooni käsittäisit. Sinulla ja minulla on arvosta niin erilaiset
käsitteet. Mutta jos en muun, niin ainakin akaattiin kaiverretun
talismanin vuoksi en siitä voi luopua."

"Ahaa, talismanin vuoksi! Se kuuluu joltain! Se on jaloa! Niin
filosofin kaltaista! Voi, voi, en virka enää sanaakaan. Profeetta
-- kaunotar pitäköön akaatin, ja opaalin lisäksi, sillä siinäkin
on taikasana: nimi, jonka avulla Salomon haltijat käskyläisikseen
pakoitti! Katsos! Mitähän et tekisikään, jos tietäisit, miten sitä on
käytettävä, miten saada mahtavat ja loistavat, kuusisiipiset enkelit
jalkojesi juureen ja kumartaen sanomaan: Missä olen, haltijattareni,
käske vain minua! Vilkaisehan vain!"

Hypatia otti viekoittelevan syötin käteensä ja tarkasteli sitä
uteliaammin kuin olisi myöntänyt. Vanhus jatkoi:

"Mutta viisas neito tietysti tietää miten akaattia on käytettävä?
Aben-Ezra sen tietysti hänelle selitti, vai kuinka?"

Hypatia vähän punehtui. Häntä hävetti tunnustaa, ettei Aben-Ezra
ollut hänelle salaisuutta ilmaissut, arvatenkin siksi ettei hän
itsekään uskonut siinä mitään salaisuutta piilevän. Talismani oli
ollut hänelle vain jonkunlainen eriskummainen leikkikalu, jossa hän
tänään luuli piilevän jonkun salaisen voiman, mutta huomenna jo
nauroi luulollensa pitäen sitä kovin epäfilosofisena ja barbarisena.
Siksi hän sangen tuikeasti vastasi, että hänen salaisuutensa
kuuluivat vain yksistään hänelle.

"Vai niin; hän siis tietää kaikki -- onnellinen neito! Ja talismani
on hänelle ilmaissut onko Heraklianus voittanut vai menettänyt Rooman
ja onko hänestä itsestään tuleva uuden ptolemealaisen hallitsijasuvun
kanta-äiti, vai onko neitsyeen kuolema tuleva hänen osakseen, mistä
häntä neljä pääenkeliä varjelkoot! Ja se suuri pirukin on kai jo
käynyt hänen luonaan kun talismanin tasaista puolta hieroi, vai?"

"Mene, mielipuoli. Minä en ole, kuten sinä, lapsellisen
taikauskoisuuden narri."

"Lapsellisen taikauskoisuuden! Ha, ha, ha!" akka nauroi ja entistään
syvempään kumartaen poistui. "Eikä hän ole vielä enkelejäkään
nähnyt!... No, niin, ehkä hän vielä kerran kun haluaa tietää miten
talismania on käytettävä, alentuu sallimaan vanhan juutalaisnaisen
näyttää se hänelle."

Mirjam hävisi sakeimpaan pensaikkoon ja haaveilijat jatkoivat
kävelyään.

Tuskinpa voi Hypatia aavistaa, että akka heti näkyvistä päästyään
viskautui maahan, kieriskeli ruohikossa ja pureskeli lehtiä kuin
raivoisa peto... "Minun täytyy se vielä saada käsiini! Minun täytyy,
vaikka repisin sen mukana hänen sydämensä."



TOINEN OSA.



1 Luku.

VENUS JA PALLAS.


Kun Hypatia samana iltana meni luentosaliinsa, pysäytti hänet
keskelle katua kulkue, jonka muodosti parikymmentä goottia ja
naikkosta. Kulkueen etupäässä istui itse Pelagia valkoisen muulin
selässä, yllään komeimmat vaippansa ja loistavimmat jalokivensä.
Hänen vierellään ratsasti amaali, jonka pitkät koivet, kuten
ennen norjalaisen Gånge Rolfin, melkein maata hipoivat. Uroon
suunnaton paino näytti vähällä rutistavan allensa pienen, hinterän
berberiläishevosen, parhaan ratsun mikä Aleksandriassa oli tarjolla.

Ihmettelevän ja ihailevan väkijoukon seuraamana suuntasi seurue
kulkunsa suoraan museon ovelle, ja nousi siellä ratsuiltaan, jotka
orjat ottivat huostaansa.

Hypatian oli mahdoton pujahtaa pakoon ja ylpeys esti häntä
seuraamasta naisellista vaistoaan ja piilottautumasta väkijoukkoon.
Samassa jo amaali nosti Pelagian alas ratsultaan ja nuo Aleksandrian
kilpailevat kaunottaret seisoivat silmäkkäin ensi kerran elämässään.

"Athene suosikoon sinua tänään, Hypatia", Pelagia hempeimmin
hymyillen puhui. "Olen tuonut vartijani kuulemaan tänä iltana
viisauttasi. Haluan tietää kykenetkö sinä opettamaan heille
arvokkaampaa kuultavaa kuin ne lapselliset laulunpätkät ovat, jotka
Afrodite minulle opetti, kun hän minut merenvaahdosta kanssaan
kohotti ja antoi minulle nimeksi Pelagia."

Hypatia oikasihe mahdollisimman juhlallisen näköiseksi ja vaikeni.

"Luullakseni henkivartijani sietävät vertailun sinun seuralaistesi
kanssa. Ainakin ovat he prinssejä ja jumalien jälkeläisiä. Lienee
siis paikallaan, että he käyvät sisään ennen sinun seuruettasi.
Tahdotko viedä heidät sisään?"

Ei vastausta.

"Silloin minun täytyy itse heitä ohjata. Tule amaali!" Hän liiteli
ylös rappusista ja gootit seurasivat hänen perässään siirrellen
aleksandrialaiset pois tieltään kuin olisivat he olleet lapsia.

"Äh sinä kavala ilotyttö!" huudahti eräs nuori mies murisevasta
joukosta. "Vietyäsi meiltä viimeisenkin kolikon, minkä vain sait
meiltä narratuksi, tuhlaat sinä nyt isäimme perinnöt barbaarien
seurassa!"

"Anna meille lahjamme takaisin, Pelagia" toinen huusi, "ja iloitse
sitten rauhassa villihärkiesi seurassa!"

"Saatte paikalla!" Pelagia huudahti äkkiä pysähtyen. Hän tarttui
koruihinsa ja oli heittämäisillään ne väkijoukkoon.

"Tuossa on; pitäkää lahjanne. Pelagia ja hänen tyttönsä eivät viitsi
olla velassa poikanulikoille, kun heillä on näidenlaiset miehet
ihailijoinaan!"

Mutta amaali, joka nuorukaisten onneksi ei ollut sananvaihtoa
ymmärtänyt, tarttui hänen käteensä kysyen oliko hän tullut hulluksi.

"Ei, ei," Pelagia läähätti, kiihkosta melkein sanattomana, "anna
minulle rahasi -- kaikki mitä sinulla nyt on --. Nuo heittiöt
herjaavat minua lahjoilla, jotka he antoivat minulle ennen --
ennenkuin --. Oi amaali, ymmärräthän minua."

Hän tarttui rukoilevasti amaalin käsivarteen.

"Uroot, jokainen heittäköön kukkaronsa noille miehille. He sanovat,
että me ja naisemme elämme heidän murusistaan."

Hän heitti kukkaronsa väkijoukkoon ja samassa kaikki gootit
tekivät samoin. Jotkut vielä viskasivat säteilevän rintaneulan tai
kaulaketjun, vasten jonkun ällistyneen filosofasterin kasvoja.

"Minulla ei ole naista, nuoret ystäväni." Wulf vanhus puhui sangen
sujuvalla kreikankielellä, "enkä ole teille missään velassa. Siitä
syystä minä pidän rahani kuten teidänkin olisi pitänyt tehdä, ja
sinunkin Smid vanhus, jos olisitte olleet yhtä älykkäitä kuin minä
olen."

"Elä kitsastele, prinssi, kun goottien kunnia on kysymyksessä", Smid
nauraen vastasi.

"Jos minä kultaa otan, niin maksan minä raudassa", Wulf vastasi
osaksi paljastaen leveän ja pitkän miekkansa, jonka pahaa merkitsevät
ruskeat täplät nähdessään nuorukaiset vetäytyivät etäämmälle.
Koko seurue marssi tyhjään luentosaliin ja istuutui rauhallisesti
etumaisille penkeille.

Hypatia parka! Ensin hän ajatteli jättää koko luennon sikseen --
sitte aikoi hän lähettää noutamaan Orestesta -- sitte nostattaa
oppilaansa museon pyhyyttä puolustamaan. Mutta hänen ylpeytensä
ja viisautensa antoi hänelle toisen neuvon. Jos hän vetäytyisi
pois, olisi se sama kuin tunnustaa itsensä voitetuksi -- häväistä
filosofiaa -- kadottaa kaikki vaikutusvalta epävarmoihin ihmisiin.
Ei, hän menee edelleen, uhmaa kaikkea, loukkauksia, väkivaltaakin.
Vavisten ja kalpeana nousi hän puhujalavalle ja alkoi...

Hämmästyksekseen ja mielipahakseen huomasi hän kuitenkin
pian, että barbaariset kuulijat olivatkin hyvin säädyllisiä.
Lapsellisessa voitonriemussaan ja ehkä myös siksi että tahtoi
osoittaa halveksivansa vastustajaansa suomalla hänelle tilaisuutta
menestykseen. Pelagia pyysi seuralaisiaan pysymään vaiti ja
tarkkaavaisina ja hillitsi puolisen tuntia naurunhalua. Mutta
sitte alkoi amaalin äänekäs hengitys valtavina kuorsauksina kaikua
salissa. Kaksi kertaa oli Pelagia jo herättänyt hänet; mutta nyt
nukkui hän itsekin yhtä makeasti. Toinen censori otti nyt järjestystä
valvoakseen. Wulf vanhus ei ollut aina siitä asti kun Hypatia
luentonsa aloitti, kääntänyt katsettaan pois hänestä ja neidon
arka mieli sai uutta uskallusta kun hän näki miten älykkäinä ja
vilpittömän tyytyväisinä nuo arpiset ja parrakkaat kasvot hänelle
hymyilivät. Vähän väliä vanhus hyväksyen nyökäytti päätään ja paljon
ennen kuin luento oli lopussa, huomasi Hypatia puhuvansa yksinomaan
uudelle ihailijallensa.

Viimeinkin loppui luento ja peräpenkeillä istuneet oppilaat nousivat
nopeasti paikoiltaan ja olivat iloisia kun pääsivät ehjin nahoin
erilleen niin vaarallisista naapureista. He olivat lauhkeina asemaan
mukautuneet eivätkä ollenkaan halunneet "nolata" häiritsijöitä,
jotka heidät olivat niin perinpohjin nolanneet. Mutta sekä heidän
että Hypatian hämmästykseksi nousi Wulfkin paikoiltaan, asteli aivan
puhujalavan eteen, veti esiin rahapussinsa ja laski sen Hypatian
jalkojen juureen.

"Mitä tämä on?" Hypatia kysyi vähän peljästyen kun tuo jykevä
barbaari, jonkalaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, lähestyi
häntä.

"Maksu siitä, mitä tänään olen kuullut. Sinä olet sangen jalo nainen
ja suokoon Freija sinulle arvoisesi miehen ja tehköön sinusta
kuninkaitten äidin!"

Näin sanoen poistui Wulf seurueineen.

Julkinen tunnustus hänen kilpailijalleen ja vielä hänen silmäinsä
edessä! Pelagian teki mieli oikein vihata Wulfia.

Mutta olihan Wulf kuitenkin ainoa petturi. Muut gootit olivat
yksimielisiä siitä, että Hypatia oli jotenkin hullu nainen, kun
kulutti kauneutensa ja nuoruutensa puhuakseen aasinratsastajille.
Ja Pelagia nousi muulinsa ja gootit hevostensa selkään vaeltaakseen
riemukulussa jälleen kotiinsa.

Mutta Pelagian sydän oli voitonriemussakin surullinen. Oikea ja väärä
olivat hänelle yhtä tuntemattomia käsitteitä kuin sadoille tuhansille
muillekin barbaarille.

Hänen itsetajuntaan katsoen, ei hänellä ollut sielua enempää
kuin muulillakaan, jolla hän ratsasti. Hän oli luonnostaan suuri
kujeilija, iloinen, kekseliäs ja viisas, ja kun hänen kreikkalaista
kauneudenaistiaan oli nuoruudesta asti järkiperäisesti kehitetty,
oli hänestä tullut kieltämättä paras eläinnäyttelijätär, tanssijatar
ja soittajatar, joka tyydytti Aleksandrian teatterin ylellistä
makua. Lapsuudestaan saakka oli hän elänyt vain huvitellakseen
ja turhamaisuuttaan tyydyttääkseen, eikä kaivannut mitään muuta.
Mutta hänen kiintymyksensä goottilaisen rakastajansa voimakkaaseen
miehuuteen -- taikka oikeammin sen kunnioitus -- oli herättänyt
hänessä uuden halun. Hän halusi pitää hänet luonaan -- elää häntä
varten -- seurata häntä maailman loppuun vaikka rakastajansa
häneen kyllästyisikin, kohtelisi häntä huonosti, hylkäisi hänet.
Ja vähitellen olivat Wulfin ivapuheet saaneet hänet pelkäämään,
että amaali ehkä sittekin hänet hylkäisi... mistä syystä, sitä
hän ei osannut arvata. Mutta mitähän naisia nuo alrunat olivat,
joista Wulf lauloi ja joista amaali ja hänen miehensä puhuivat
aivan kuin olisivat ne olleet eivät ainoastaan häntä vaan heitä
itseäänkin jalompia olentoja? Ja mitähän se oli, jonka Wulf
oli Hypatiassa löytänyt ja joka oli tuon karkean ja jäykän
soturivanhuksen taivuttanut hänen jalkojensa juureen ja saanut
hänet antamaan Hypatialle julkisen tunnustuksen... Ei se ollutkaan
vaikea arvata... Mutta miksi se teki Hypatian ja muut samanlaiset
niin puoleensavetäviksi... Ja tuo pieni luonnonlapsi parka tuijotti
hämillään outoihin kysymyksiin samoin kuin ehkä perhonen kummastelee
kirjanlehteä, jolle se on lentänyt. Hän oli surullinen ja tyytymätön
-- ei kuitenkaan itseensä, sillä olihan hän täydellinen Pelagia --
vaan toisten omituisiin päähänpistoihin. Miksi ei kukin tahtonut olla
niin onnellinen kuin voi olla? Ja kenpä olisi paremmin tiennyt kuin
hän, miten olla onnellinen ja saattaa muutkin onnellisiksi?

"Katsos tuota vanhaa munkkia tuolla katukäytävällä, Amalrik! Miksi
hän noin minuun tuijottaa? Käske häntä menemään tiehensä."

Munkki, jota hän tarkoitti, oli kunnioitusta herättävä vanhus,
valkopartainen ja miellyttävän näköinen. Tämä näytti sanat kuulleen
sillä hän kääntyi säpsähtäen poispäin ja peittäen käsillään kasvonsa
purskahti Pelagian hämmästykseksi itkemään.

"Mitä hän moisella käytöksellään tarkoittaa? Tuo hänet heti luokseni!
Tahdon tietää syyn", Pelagia huudahti tahtoen saada ajatuksillensa
uuden suunnan.

Eräs gootti meni heti itkijän luo, joka vastustelematta tuli Pelagian
muulin viereen.

"Miksi niin säädytön olit, että minun silmieni edessä rupesit
itkemään?" Pelagia kärsimättömästi tiuskasi.

Vanhus katsoi häneen surullisen hellästi ja vastasi hiljaa aivankuin
ei olisi tahtonut muiden sanojansa kuulevan:

"Miten voisinkaan olla itkemättä kun näen niin kauniin olennon, kuin
sinä olet, olevan ikuiseksi helvetin tuleen tuomittu?"

"Helvetin tuleen?" Pelagia väristen kysyi. "Miksi?"

"Etkö sitte tiedä?" vanhus kysyi suruisen hämmästyneesti. "Oletko
unhoittanut, mikä olet?"

"Minäkö? En ole kärpäsellekään pahaa tehnyt?"

"Miksi niin peljästyneeltä näytät, rakkaani? Mitä sinä vanha lurjus
olet hänelle sanonut?" sanoi amaali ja kohotti ruoskaansa.

"Oi, elä lyö häntä. Tule huomenna luokseni ja selitä minulle mitä
sanoillasi tarkoitat."

"Ei, emme halua kattomme alle munkkeja tyhmiä naisiamme
pelottelemaan. Tiehesi, mies, ja kiitä neitoa siitä, että pääset
ehjin nahoin pakoon."

Amaali tarttui Pelagian muulin suitsiin ja kiiruhti edelleen jättäen
vanhuksen surullisena tuijottamaan seurueen jälkeen.

Mutta nähtävästikään ei ihana syntinen ollut se, mikä munkki
vanhuksen oli erämaasta tuonut hänelle näin vieraaseen ympäristöön.
Toinnuttuaan muutamassa silmänräpäyksessä mielenliikutuksestaan hän
näet kiiruhti museon ovelle ja pysähtyi sinne tarkastelemaan sieltä
tulijoiden kasvoja. Luonnollisesti hän sai myös osansa nuorukaisten
nokkaviisauksista.

"No, vanha kissa, minkälaista hiirtä nyt täällä kolon suulla vaanit?"

"Tuleppa sisään niin saamme nähdä eikö hiiri viiksiäsi kärvennä."

"Tässä on hiireni, hyvät herrat," vanhus vastasi hymyillen kumartaen
kun kätensä Filammonin käsivarrelle laski ja näytti hämmästyneelle
nuorukaiselle Arseniuksen miellyttävät piirteet ja taaksepäin
kaareutuvan korkean otsan.

"Isäni!" huudahti Filammon jälleennäkemisen ensi huumauksessa, mutta
sitte -- hän oli jo kauan odottanut jotain tällaista kohtausta, mutta
kun se nyt viimeinkin oli tapahtunut, hän valahti kuolon kalpeaksi.
Oppilaat huomasivat hänen mielenliikutuksensa.

"Irti hänestä, sinä Vanha Heautontimorumenos! Hän kuuluu nyt meidän
veljeskuntaamme. Munkille eivät pojat kuulu enempää kuin vaimotkaan.
Hätistämmekö hänet pois sinua puolestasi, Filammon?"

"Elkäähän liiaksi komeilko, hyvät herrat; gootit ovat vielä
kuuluvissa!" vastasi Filammon, joka jo oli oppinut miten nokkavia
vastauksia oli annettava. Kun hän pelkäsi nuorten keikarien
pistopuheita eikä tahtonut, että Arsenius, jota hän kunnioitti ja
rakasti, joutuisi heidän pilansa esineeksi, veti hän vanhuksen hiljaa
mukaansa ja läksi hänen rinnallaan vaieten astumaan katua ylös.
Pelolla hän odotti mitä tuleman piti.

"Ja nuoko ovat ystäviäsi?"

"Taivas varjelkoon! Minulla ei ole muuta yhteistä moisten elukoiden
kanssa kuin liha, veri ja paikka luentosalissa."

"Sen pakananaisenko?"

Kuten peloissaan olevat nuorukaiset tavallisesti tekevät, tarttui
Filammonkin epätoivoisesti käsiksi itse asiaan vain siksi että hän
pelkäsi Arseniuksen ottavan sen aivan tyynesti puheeksi.

"Niin, sen pakananaisen. Luonnollisesti tapasit Kyrillon ennenkuin
tänne tulit?"

"Tapasin, ja --"

"Ja sinulle", Filammon keskeytti, "on syötetty kaikki valheet, joita
intohimot, typeryys ja kostonhalu voivat keksiä. Sinulle on kerrottu,
että minä olen ristin jalkoihini tallannut -- uhrannut kaikille
pantheonin jumalille -- ja ehkä vielä -- (hän karahti tulipunaiseksi)
-- että olennoista puhtain, ja pyhin -- jota, ellei hän olisi se,
mitä ihmiset pakanaksi nimittävät, kunnioitettaisiin pyhimysten
kuningattarena -- minkä hän ansaitseekin -- että hän ja minä --."

Hän vaikeni.

"Olenko sanonut uskoneeni kaikki mitä ehkä olen kuullut?"

"Et -- ja koska se kaikki on vain halpaa panettelua, ei siitä
asiasta kannata enää puhua. En sillä tahdo sanoa, etten suurimmalla
mielihyvällä vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita sinä, rakkain
isäni, tahdot tehdä--."

"Olenko mitään kysynyt, lapseni?"

"Et. Voimme siis muitta mutkitta ruveta muusta puhumaan, --" ja
hän rupesi innokkaasti kyselemään vanhukselta hänestä itsestään,
Pambosta, ja jokaisesta Lauran asukkaasta. Pojan lohdutukseksi
vastaili Arsenius kaikkeen herttaisesti ja yksityiskohtaisesti,
vieläpä suvaitsi hymyilläkin, kun Filammon leikillisesti huomautti
miten räikeitä vastakohtia Nitrian ja Sketiksen munkit olivat.

Arsenius oli kyllin viisas älytäkseen mitä tuossa sanatulvassa piili
ja tietääkseen, että Filammonin vertaus oli ehkä aivan yhtä lähellä
totuutta kuin Kyrillon ja Pietarin; mutta omista syistään vastasi hän
vain hellällä katseella.

"Kasvanut olet, mutta näytät kuitenkin laihalta ja kalpealta, poikani."

"Opiskellut," Filammon selitti, "opiskellut. Keskiyön lamppua ei
rankaisematta polteta. Palkkani on kuitenkin ollut runsas ja on tästä
puoleen oleva vielä runsaampi."

"Toivokaamme sitä. Mutta ketä nuo gootit olivat, jotka äsken ohi
kulkivat?"

"Ahaa, isäni!" Filammon huudahti. Hän oli iloinen aina kun sai
vaihtaa keskustelunainetta, mutta samalla vähän levoton ja
epäluuloinen, kun selvään huomasi että Arsenius oli päättänyt
välttää käyntinsä varsinaisen tarkoituksen mainitsemista. "Sinä se
siis olitkin, jonka tuolla kadun toisessa päässä näin pysähtyvän ja
puhuttelevan Pelagiaa. Mitähän sanomista sinulla moiselle olennolle
olikaan?"

"Jumala tiesi. Joku salainen myötätuntoisuus liikutti sydäntäni...
Lapsi parka! Mutta miten sinä tulit hänet tuntemaan?"

"Koko Aleksandria tuntee sen häpeämättömän kauhistuksen", sanoi
eräs ääni heidän vieressään. Puhuja ei ollut kukaan muu kuin pikku
kantaja, joka koko matkan oli seurannut ja tarkastellut heitä.
Nyt hän ei enää jaksanut kauempaa hillitä kieltään. "Hyvä olisi
monelle rikkaalle nuorukaiselle, ollut, ettei Mirjam olisi muutamana
onnettomana päivänä tuonut häntä tänne Atheenasta."

"Mirjam?"

"Hän juuri, munkki. Ei se nimi kuulemma ole tuntematon palatseissa
eikä orjamarkkinoilla."

"Muuan ilkeäsilmäinen juutalaisakkako?"

"Juutalainen hän on, kuten nimestäkin jo voinette päättää. Mitä
hänen silmiinsä tulee, niin pidän niitä tai pidin niitä, sillä hänen
vääryyttä kärsineen kansansa on fanaattinen roskajoukkonne aikoja
sitte karkoittanut Aleksandriasta -- samalla kertaa jumalaisina ja
demoonisina, nimittäköötpä kurjat, taikauskoiset munkit niitä miksi
tahansa."

"Mutta miten sinä poikani tunnet tuon Pelagian. Hänen seuransa ei ole
sinulle sopiva."

Filammon kertoi peittelemättä matkastansa Niilillä ja Pelagian
kutsusta.

"Ethän toki hänen luoksensa mennyt?"

"Taivas varjelkoon Hypatian oppilasta sillä tavoin alentamasta
itseään!"

Arsenius pudisti surullisena päätään.

"Et kai olisi toivonut minun sinne menneen?"

"En poikani. Mutta kauanko sitte olet oppinut itseäsi Hypatian
oppilaaksi nimittämään ja pitämään sitä itsensä alentamisena jos
menee syntisimmän luo, kun on toivoa että siten ehkä voisit tuoda
kadotetun lampaan takaisin Hyvän Paimenen helmaan? Joka tapauksessa
olet kuitenkin liian nuori sellaiseen tekoon -- ja epäilemättä tahtoi
hän vietellä sinut."

"Sitä en usko. Hän näytti hyvin hämmästyvän kun puhuin atheenalaista
kreikkaa ja sanoin olevani Atheenasta."

"Milloin hän itse tuli Atheenasta?" Arsenius hetkisen vaiettuaan
kysyi. "Tietääkö ken?"

"Heti sen jälkeen kuin barbaarit Atheenan ryöstivät", ehätti kantaja,
joka jotain salaisuutta vainuten puikkelehti ja vilkuili ympärilleen
kuin hermostunut papukaija. "Se vanha rouva toi hänet tänne samalla
kertaa kuin laivalastillisen vangiksi otettuja poikia ja tyttöjä."

"Aika sopii... Voiko tuota Mirjamia saada tavata?"

"Viisas ja kohtelias kysymys, joka munkille erinomaisesti sopii. Etkö
tiedä että Kyrillos jo neljä kuukautta sitte ajoi kaikki juutalaiset
pois kaupungista?"

"Todellakin, todellakin... Voi," vanhus itsekseen puhui, "miten
tietämättömiä tämän maailman mahtavat ovat omasta voimastaan! He
liikauttavat välinpitämättömästi sormeaan ja unhoittavat, että tuo
sormi voi murhata sadottain olentoja, joiden nimet heille ovat
tuntemattomat -- mutta joista jokainen on Jumalan silmien edessä yhtä
kallisarvoinen kuin Kyrillos itse."

"Miten asiat oikeastaan ovat, isäni?" Filammon kysyi. "Tuo nainen
näyttää mieltäsi kovin liikuttavan..."

"Ja hän on Mirjamin orja?"

"Jo neljä vuotta sitte antoi Mirjam hänelle vapauden," kantaja sanoi.
"Se hyvä rouva näki hyväksi -- syistä, jotka itsestään kai ovat aivan
erinomaisia, mutta filosofille kuitenkin sangen epäselviä -- laskea
hänet vapaaksi Aleksandrian yhdyskuntaan, etsimään kenen hän saisi
niellä."

"Jumala häntä auttakoon! Ja sinä olet aivan varma ettei Mirjam ole
Aleksandriassa?"

Kantaja punastui ja samoin Filammon, mutta hän muisti lupauksensa ja
vaikeni.

"Molemmat te tiedätte jotain hänestä, huomaan. Vanhaa valtiomiestä
ette voi pettää, herrani, vaikka hän onkin nyt köyhä munkki",
Arsenius puhui kääntyen käskevän näköisenä kantajaan. "Jos näet
hyväksi kertoa minulle kaikki mitä tiedät, lupaan ettet sinä eikä
hän tule luottamuksessa minuun tappiolle joutumaan. Päinvastaisessa
tapauksessa minä kyllä keksin keinot, millä vaimo löytää."

Molemmat vaikenivat.

"Filammon poikani! Oletko sinäkin liitossa minua -- ei minua, vaan
itseäsi vastaan, harhaan joutunut poika raukkani?"

"Itseäni vastaan?"

"Niin sanoin. Mutta jollet minuun voi luottaa, en minäkään voi sinuun
luottaa."

"Olen antanut lupaukseni."

"Ja minä, herra valtiomies, tai munkki, tai molemmat tai ei
kumpikaan, minä olen vannonut, kuolemattomien jumalien kautta!"
kantaja sanoi hyvin mahtipontisesti.

Arsenius mietti.

"Jotkut ovat sitä mieltä, että vala, joka on vannottu epäjumalan
kautta, mikä ei ole mitään, ei oikeastaan olekaan mikään vala. Minä
en kuitenkaan ole sitä mieltä. Jos sinä pidät valasi rikkomista
syntinä, niin on se sinulle synti! Ja sinulle, poika parkani, on
lupauksesi pyhä, olitpa sen antanut vaikka Judas Iskariotille
itselleen. Mutta kuulkaahan! Eikö joku teistä voisi vaimolta
itseltään kysymällä vapautua sen verran lupauksestaan, että kykenisi
hankkimaan minulle tilaisuuden päästä hänen puheilleen? Kertokaa
hänelle -- jos hän nimittäin on Aleksandriassa, minkä Jumala suokoon
-- -- kaikki mitä tässä olemme puhelleet ja sanokaa että Arsenius,
jonka nimen hän kyllä tuntee, vannoi kristillisen uskonsa kautta,
ettei hän vahingoita eikä ilmaise häntä. Tahdotteko sen tehdä?"

"Arsenius", pikku kantaja huudahti kasvoillaan kunnioituksen ja
säälin ilme.

Vanhus hymyili.

"Niin, Arsenius, jota ennen keisarien isäksi nimitettiin. Mirjamkin
on siihen nimeen luottava."

"Minä menen heti paikalla, herra; minä lennän!" ja pikku mies riensi
tiehensä.

"Mies paha unhoittaa," Arsenius myhäillen virkkoi, "miten paljon
hän jo on ilmaissut ja miten helppoa nyt olisi seurata häntä sen
vanhan akan pesään... Filammon poikani... Monta kyyneltä on minun
vielä vuodatettava sinun vuoksesi... mutta se täytyy jättää vähän
tuonnemmaksi. Olen saanut nyt sinut turvaan!" vanhus jatkoi puristaen
Filammonin käsivartta. "Ethän jätä vanhaa isä raukkaasi? Ethän jätä
minua sen pakananaisen vuoksi?"

"Lupaan jäädä luoksesi, jos -- jos et tee vääryyttä hänelle."

"En puhu pahaa kenestäkään, enkä syytä ketään muuta kuin itseäni. En
sano ainoatakaan kovaa sanaa sinulle, poika parkani. Mutta kuulehan
nyt! Sinä tiedät olevasi Atheenasta kotoisin. Tiedätkö myöskin että
minä sinut sieltä tänne toin?"

"Sinäkö?"

"Minä, poikani! Mutta tuotuani sinut Lauraan pidin parhaana, ettet
jalosukuisena poikana saisi koko asiasta mitään tietää. Mutta sano
minulle, muistatko äitiäsi tai isääsi, sisartasi tai veljeäsi, tai
jotain kodistasi Atheenassa?"

"En."

"Jumalan kiitos! Mutta Filammon, jos sinulla olisi ollut sisar -- no,
no, hiljaa! -- Ja jos -- minä vain sanon jos --"

"Sisar!" Filammon keskeytti. "Pelagia?"

"Siitä Jumala varjelkoon, poikani. Mutta sisar sinulla kerran oli --
näytti olevan noin kolme vuotta vanhempi sinua."

"Mitä? Tunsitko hänet?"

"Vain kerran hänet näin -- eräänä surullisena päivänä. -- Teitä lapsi
parkoja! En tahdo saattaa mieltäsi murheelliseksi kertomalla missä ja
miten teidät näin."

"Mutta miksi et tuonut häntä kanssasi tänne? Eihän liene sinulla
ollut sydäntä eroittaa meitä toisistamme?"

"Voi, poikani! Mitä oikeutta munkki vanhuksella oli kauniiseen
nuoreen tyttöön? Ja vaikka olisin askeleen uskaltanutkin, olisi
se kuitenkin ollut mahdoton. Oli toisia, minua rikkaampia, joiden
himokkaille pyyteille hänen nuoruutensa ja kauneutensa näytti olevan
kallisarvoinen saalis. Nähdessäni hänet viimeisen kerran, oli hän
erään vanhan juutalaisnaisen seurassa. Taivas suokoon, että tuo
Mirjam olisi juuri se nainen."

"Ja minulla on sisar!" Filammon huudahti silmät kyynelissä. "Meidän
täytyy hänet löytää! Autathan sinä minua? -- Nyt -- heti paikalla!
Muuta ei tästä puoleen kannata ajatella, ei puhua, ei tehdä,
ennenkuin hänet olemme löytäneet!"

"Oi poikani, poikani! Parempi, parempi ehkä olisi jättää hänet
Jumalan käsiin! Entä jos hän on kuollut? Se tieto tuottaisi sinulle
vain hyödytöntä surua. Ja entä jos -- suokoon Jumala, ettei niin
olisi -- entä jos hänellä olisi vain nimi enää jälellä ja hän olisi
hukkunut syntisiin iloihin? --"

"Me hänet pelastaisimme tai kuolisimme häntä pelastaessamme! Eikö se
minulle riitä että hän on minun sisareni."

Arsenius pudisti päätänsä. Ei hän käsittänyt minkä oudon valon,
minkä lämmön hänen sanansa olivat nuoreen sydämeen valaneet...
"Sisar!" Mikähän salaperäinen voima piilikään tuossa koruttomassa
sanassa, kun se sai Filammonin sydämen niin hurjasti sykkimään ja
aivot niin kiihkeästi toimimaan? Sisar -- se ei ollut vain ystävä,
lähimmäinen, auttaja, jonka Jumala itse oli hänelle lahjoittanut
ja jonka rakastamisesta ei kukaan, eivät edes munkitkaan voineet
häntä moittia. Se ei ollut vain hento, heikko, kaunis olento --
sillä kaunis hänen luonnollisesti täytyi olla, -- jota hän saisi
helliä, ohjata, auttaa, vapauttaa, jonka puolesta hän saisi kuollakin
ja kuolla ilolla! Ei -- paljon enempi sisälsi tuo pyhä sana. Nuo
vaillinaiset aavistukset asiain oikeasta tilasta olivat liian
nopeasti hänen ajatuksissaan välähtäneet häiritäkseen sellaista
tunteitten tulvaa, mikä hänet nyt oli vallannut. Arseniuksen
viittaukset sisaren syntisestä ja vaaranalaisesta tilastakin oli
hän kuullut vain toisella korvalla, tai ei ollenkaan. Itse tuolla
sanalla oli hänelle oma merkityksensä; sillä oli oma vaikutuksensa
tuohon isättömään ja äidittömään löytölapseen, se kun ensi kerran
avasi hänen silmänsä näkemään miten syvä, katoomaton, taivaallinen
todellisuus sellaiseen sukulaisuuteen sisältyi... Sisar! --
samaa lihaa ja verta kuin hänkin -- samasta äidistä syntynyt --
hänen, hänen ikuisesti! Miten sisällyksettömiltä ja katoavaisilta
tuntuivatkaan hänestä nyt kaikki nuo "henkiset" sukulaisuudet,
jotka ihmisen huikentelevainen mielikuvitus ja oikullinen tahto oli
keksinyt! Arsenius -- Pambo -- itse Hypatia -- mitä he nyt olivat
hänelle? Kysymyksessä oli nyt todellinen sukulaisuussuhde... Sisar!
Kannattiko muusta koko maan päällä huolehtia?

"Ja hän oli Atheenassa samaan aikaan kuin Pelagia", Filammon viimein
virkkoi -- "ehkä tunsikin hänet --. Mennään heti Pelagian luo."

"Taivaan tähden!" Arsenius huudahti. "Meidän täytyy odottaa ainakin
siksi kuin olemme saaneet Mirjamin vastauksen."

"Voinhan odotellessamme ainakin hänen asuntonsa minulle neuvoa, että
voit itse mennä hänen luokseen milloin tahdot. Minä en pyydä päästä
mukaan. Tule! Minusta tuntuu aivan siltä kuin riippuisi sisareni
löytäminen jollain tavoin Pelagiasta. Jollen minä olisi tavannut
häntä kadulla, en ehkä koskaan olisi saanut kuulla, että minulla on
sisar. Jos hän kerran oli Mirjamin seurassa täytyy Pelagian hänet
tuntea -- ehkä hän on juuri nyt Pelagian luona!"

Arseniuksella oli painavat syynsä epäilläksensä Filammonin olevan
liiaksikin oikeassa. Hän suostui kuitenkin nuorukaisen innokkaisiin
pyyntöihin ja läksi hänen rinnallaan astelemaan tanssijattaren
asuntoa kohti.

He olivat jo melkein portin edustalla, kun kiireiset askeleet heidän
takanaan ja äänet, jotka huusivat heitä nimeltään, saivat heidät
katsahtamaan taakseen. Ja kenpä siellä tulikaan ellei Pietari
esilukija seurassaan parvi munkkeja. Arseniukselle näytti kohtaus
olevan yhtä vastenmielinen kuin Filammonillekin.

Filammonin ensimmäinen ajatus oli pujahtaa pakoon ja Arseniuksellakin
näytti oheen sama aikomus tarttuessaan toverinsa käsivarteen.

"Ei!" nuorukainen ajatteli. "Enkö ole vapaa mies ja filosofi?"

Pyörähtäen tulijoihin päin jäi hän odottamaan vihollisiaan.

"Ahaa, nuori luopio! Olette siis löytänyt hänet, kunnianarvoisa,
huonosti kohdeltu herrani. Jumalalle kiitos näin pikaisesta
menestyksestä!"

"Hyvä ystävä," Arsenius väräjävällä äänellä kysyi, "mikä sinut tänne
tuo?"

"Enhän toki voinut jättää teidän pyhyyttänne turvatta tuon katalan
nuorukaisen ja hänen turmeltuneitten toveriensa solvausten ja
raakuuksien esineeksi. Olemme seurailleet teitä koko aamun sydän
täynnä nöyrää levottomuutta."

"Suuret kiitokset, mutta huolenpitonne on nyt kuitenkin tarpeeton.
Poikani tässä, jolta olen vain hellyyttä saanut osakseni, ja jonka
toden teolla luulen olevan viattomamman kuin puheistanne voisi
luulla, aikoo kaikessa rauhassa liittyä jälleen seuraani. Vai kuinka
Filammon?"

"Voi isäni," Filammon väkinäisesti sai sanotuksi "uskaltanenkohan
puhua suoraan -- mutta minä en voi seuraasi liittyä."

"Et voi?"

"Minä vannoin etten ennen astuisi sen kynnyksen yli, kuin --"

"Mutta Kyrillos pyytää. Hän todella pyysi minua vakuuttamaan sinulle,
että hän on valmis ottamaan sinut jälleen pojakseen ja anteeksi
antamaan ja unhoittamaan kaikki entiset."

"Antamaan anteeksi ja unhoittamaan? Se kai on minun asiani eikä
hänen. Tahtooko hän puolustaa minua tuota tyrannia ja hänen
joukkuettansa vastaan? Tahtooko hän julkisesti julistaa, että olen
viaton ja vainottu mies, että minua on syyttä lyöty ja pakoitettu
poistumaan kun hänen omia käskyjään täytin? Siksi kuin hän on sen
tehnyt, en unhoita olevani vapaa mies."

"Vapaa mies?" Pietari virkkoi ilkeästi virnistäen. "Siinäpä se temppu
onkin, kopea nulikka. Siihen tarvitaan pätevämpiä todistuksia kuin
tuo komea filosofin vaippa ja nuo käherretyt kiharat, jotka viime
tapaamastamme olet itsellesi hankkinut."

"Tarvitaanko todistuksia?"

Arsenius pyysi kädenliikkeellä Pietaria vaikenemaan.

"Ei auta. Kuten jo teille selitin, ei muuta keinoa enää ole jälellä.
Häpeän, jos siinä sitte häpeämistä onkaan, saa siitä kantaa tämä
onneton nuorukainen, jonka paatumus meidät siihen keinoon pakoittaa."

"Herran tähden sääli minua!" vanhus huudahti vetäen Pietaria syrjään.

Filammon seisoi hämmästyneenä. Hän kuohui kiukusta, mutta samalla
häntä painoi epämääräinen pelko.

"Enkö ole sinulle jo monen monet kerrat sanonut, etten voi ketään
kristittyä orjakseni nimittää -- kaikkein vähimmän häntä, hengellistä
poikaani?"

"Kunnioitettavin herrani, vain hellyytenne ja armeliaisuutenne
voittaa teidän intonne. Mutta eikö pyhä patriarkkakin vakuuttanut
teille, että epäilyksenne ovat aivan perusteettomat. Vai luuletteko,
ettei hänestä ja minusta orjuus sellaisenaan olisi yhtä hyljättävä
kuin teistä? Taivas varjelkoon! Mutta kun kuolematon sielu on
vaarassa, kun kadotettu lammas on tuotava takaisin paimenensa luo
niin ette kai silloin jättäne käyttämättä oikeuksia, jotka laki
teille myöntää pelastaaksenne siten kalliin aarteen, joka teidän
hoitoonne on uskottu? Voiko vakuuttavampaa todistusta ajatella kuin
se minkä tänä aamuna hänen pyhyydeltään kuulimme? Kristityn tulee
omantunnon vuoksi totella tämän maailman lakeja vaikka hän ei niitä
sellaisinaan hyväksyisikään eikä tunnustaisi niiden pätevyyttä.
Samoin täytyy olla hänelle sallittua käyttää hyväksensä noiden
samojen lakien myöntämiä etuja, jos hän sen kautta voi edistää
Jumalan kunnioittamista!"

Silmät kyynelöiden Arsenius yhä epäröi, mutta Filammon itse lopetti
väittelyn.

"Mikä on kaiken tämän tarkoituksena? Oletko sinäkin samassa liitossa
minua vastaan? Puhu Arsenius!"

"Se on kaiken tämän tarkoituksena, sinä sokea syntinen," Pietari
huudahti, "että sinä olet lain mukaan Arseniuksen orja, jonka hän
laillisesti rahalla osti Ravennan kaupungissa. Ja sitäkin tämä
merkitsee, että hänellä on valta -- jota hän toivoakseni sinut
pelastaakseen käyttääkin -- pakoittaa sinut seuraamaan häntä."

Filammon, silmät uhmaa säkenöiden, peräytyi käytävän toiselle
puolen... Orja! Taivas musteni hänen silmissään... Voi, jos Hypatia
ei saisi tietoa hänen häpeästään!... Mutta se oli mahdotonta, se oli
liian kamalaa ollakseen totta.

"Sinä valehtelet!" hän karjasi. "Olen jalosukuinen poika. Arsenius
sen omin huulin juuri äsken minulle sanoi!"

"Vaikka; mutta hän osti sinut -- osti sinut julkisilla
orjamarkkinoilla ja sen voi hän näyttää toteen."

"Kuule minua, kuule minua poikani!" vanhus huudahti juosten häntä
kohti.

Filammon raivoissaan käsitti väärin hänen liikkeensä ja tyrkkäsi
hänet rajusti luotaan.

"Poikasi? -- Orjasi! Elä häpäise pojan nimeä käyttämällä sitä
minusta. -- Niin, herrani; orjasi ruumiillisesti; mutta en
sielultani! Sitokaa vain minut -- raastakaa pakolainen kotiinsa --
pieskää häntä -- merkitkää hänet polttoraudalla -- kahlehtikaa hänet
polkumyllyyn jos voitte. Mutta sellaisenkin varalta on vapaalla
sydämellä keinonsa. Jollette anna minun filosofina elää, niin saatte
nähdä minun filosofina kuolevan!"

"Ottakaa nulikka kiinni, veljet!" Pietari huudahti.

Arsenius ei kyennyt liittymään kummankaan puolelle. Hän peitti
kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.

"Roistot!" Filammon karjasi. "Elävänä ette minua kiinni ota niin
kauan kuin minulla vielä on kynnet ja hampaat jälellä. Kohdelkaa vain
minua kuin eläintä niin puolustaudunkin minä kuin eläin."

"Pois tieltä, räyhääjät! Tietä prefektille. Mitä te akkamaiset munkit
täällä rähisette?" kuulivat he takanansa käskettävän. Väkijoukko
jakaantui ja sieltä tulivat Oresteen apparitorit ja heidän perässään
Orestes itse täydessä virkapuvussa.

Uusi toivo välähti äkkiä Filammonin mieleen ja samassa hän jo oli
tunkeutunut väkijoukon läpi ja hypännyt prefektin vaunuihin.

"Olen vapaasyntyinen atheenalainen ja nuo munkit aikovat väkisin
viedä minut takaisin orjuuteen. Minä pyydän teidän suojelusta."

"Sen saat, komea nuorukaiseni, olitpa sitte oikeassa tai väärässä.
Kautta taivaan, sinä olet munkiksi liian uhkea. Mikä teillä
roistoilla on mielessä, kun koetatte vapaata miestä orjaksi
raastaa? Eikö se jo teille riitä, että panette lukkojen taa kaikki
tyttöhupsut, jotka saatte narratuiksi; vieläkö teidän pitäisi --"

"Teidän ylhäisyytenne, täällä on hänen herransa, joka voi vannoa
ostaneensa hänet."

"Kyllä hän on valmis vannomaan mitä tahansa Jumalan kunniaksi. Pois
tieltä! Varo itseäsi, sinä suuri roisto siellä, etten vain saa sinua
käpälälautaan. Sinä olet jo pitkät ajat ollut mustassa kirjassani!
Tiehesi!"

"Hänen herransa vaatii roomalaisena itselleen oikeuksia, jotka laki
hänelle myöntää", Pietari sanoi työntäen Arseniusta esiin.

"Jos hän on roomalainen, esittäköön vaatimuksensa laillisessa
muodossa huomenna virastossani. Mutta minä huomautan teille, vanhus,
että ennenkuin kaupan otan käsiteltäväkseni, minä vaadin todistukset
kansallisuudestanne."

"Sitä ei laki määrää", Pietari intti.

"Iske tuo mies kumoon, apparitori!"

Tämän käskyn kuultuaan Pietari hävisi ja pahaa ennustava murina
kuului munkkijoukosta.

"Mitä minun nyt on tehtävä, jalo herra?" Filammon kysyi.

"Mitä vain haluat huomispäivän kolmanteen hetkeen asti -- jos olet
niin pähkähullu, että silloin saavut virastooni. Minusta olisi
parasta, että nyrkeilläsi raivaat tien itsellesi tuon roskajoukon
läpi ja juokset sitte henkesi edestä."

Näin sanoen Orestes läksi edelleen ajamaan.

Filammon huomasi neuvon hyväksi ja teki työtä käskettyä. Seuraavassa
tuokiossa hän jo juosta vilisti suoraa päätä Pelagian talon porttia
kohti, tusinan verran munkkeja kintereillään.

Onneksi ulkoportti, mistä gootit juuri olivat ulos tulleet, oli vielä
auki; mutta sisäportti, joka johti pihaan, oli kiinni. Hän koetti
työntää sitä auki, mutta turhaan. Oikeanpuoleisessa seinässä oli
avonainen ovi; hän hyökkäsi siitä sisään, juoksi useiden pihattojen
läpi ja joutui suoraan Wulfin ja Smidin syliin, jotka todellisten
soturien tapaan olivat siellä itse riisumassa ja ruokkimassa
hevosiaan.

"Kautta isäini sielujen!" Smid huudahti. "Tuossahan se nuori
munkkimme lentää takaisin syliimme! Mikä sinut, kiharapäinen poikani,
moisella kiireellä tänne toi?"

"Pelastakaa minut noiden roikaleiden kynsistä!"

Filammon sanoi viitaten munkkeihin, jotka ovella pälyivät.

Wulf näytti silmänräpäyksessä ymmärtävän asian. Hän tempasi raskaan
ruoskan kouraansa, hyökkäsi vihollisen kimppuun ja muutamalla
hurjalla huimauksella puhdisti ovikäytävän vainoojista. Lukittuaan
oven palasi hän takaisin toisten luo.

Filammon rupesi selittämään ja kiittelemään, mutta Smid keskeytti
hänet.

"Kaikkea vielä, nuori mies, sinä olet meidän vieraamme nyt. Käy
sisään, olet yhtä tervetullut nyt kuin muulloinkin olisit ollut.
Siinä näet mikä siitä seuraa, kun ensin karkaat meidän seurastamme."

"Et näy paljon voittaneen vaihtaessasi meidät munkkiseuraan," Wulf
vanhus puhui. "Tule sisätietä kattomme alle. Smid käy ajamassa nuo
munkit pois porttikäytävästä."

Ryskytettyään hetkisen turhaan portteja oli joukkio jo seurannut
Pietarin hätäisiä pyyntöjä. Tämä oli selittänyt, että jos nuo pirut
ihmisten hahmossa kerran käyvät heidän kimppuunsa, niin eivät ne
jätä ainoatakaan kristittyä henkiin koko Aleksandriassa. Sen vuoksi
päätettiin jättää vain muutamia vartioimaan Filammonin ulostuloa
ja muut, kiukuissaan saaliinsa menettämisestä käänsivät vihansa
vimman prefektiä vastaan. He liittyivät toveriensa pääjoukkoon, joka
ilkitöihin valmiina yhä parveili prefektin vaunujen ympärillä.

Turhaan koetti avuton kansan paimen ajaa edelleen. Apparitorit
olivat peloissaan ja epäröivät ja ilman heidän apuaan oli mahdotonta
pakoittaa hevosia tuon ihmismuurin läpi, jossa heiluvat nyrkit ja
hulmuavat parrat olivat joka taholla vastassa. Asema näytti toden
teolla käyvän uhkaavaksi.

"Nitrian sydämikkäimpiä roistoja, teidän ylhäisyytenne," eräs
vartijoista kuiskasi kasvot kalpeina. "Ainakin pari sataa. Aivan
varmaan sama joukkue, joka äskettäin Diosburon murhasi."

"Jos te pyhät veljeni, ette aijo sallia minun eteenpäin päästä,"
Orestes puhui, koettaen näyttää tyyneltä, "niin en kai rikkone
kirkkokuria jos käännyn takaisin. Jättäkää hevoset rauhaan. Mitä
Jumalan nimessä te tahdotte?"

"Luuletko meidän Hierakaan unhoittaneen?" ääni joukosta huusi.
Samassa alkoi kuulua huuto toisensa perään ja joukko, melustaan
rohkaistuneena rupesi peittelemättä uhkailemaan.

"Kostakaa Hierakas, siunattu marttyyri!" "Kostakaa kirkon kärsimät
vääryydet!" "Alas pakanoiden, juutalaisten ja barbaarien suosija!"
"Alas Hypatian suosikki!" "Tyranni!" "Teurastaja!"

Tämä viimeinen arvonimi sattui niin joukon hienoon makuun, että
samassa kajahti huuto "tappakaa teurastaja!" ja muuan raivoisa
munkki yritti kiivetä vaunuihin. Eräs henkivartijoista sysäsi hänet
alas; mutta samassa oli hän itsekin maassa. Munkit tulivat yhä
lähemmäksi. Vartijat, jotka huomasivat vihollisia olevan kymmenen
yhtä vastaan, heittivät kiireimmän kautta aseensa pois ja pötkivät
pakoon. Seuraavassa tuokiossa olisi Hypatian ja jumalien toivo
ollut ikuisesti mennyttä kalua, ja Aleksandria olisi menettänyt
hallitsijansa, joka oli hienoimmin sivistynyt mies Välimeren
eteläpuolella, ellei apu olisi odottamatta tullut. Mutta kuka ja mikä
oli vaarassa siitä ennätämme saada tuonnempana kuulla.



2 Luku.

VALON VÄLÄHDYS.


Viimeinen sinertävä viiru Sardinian mantereesta häipyi nopeasti
luoteiseen taivaanrantaan ja tasainen tuuli keinutteli Heraklianuksen
laivaston jäännöksiä epätoivoisella kotimatkalla Afrikan rantoja
kohti. Sininen taivas oli pilvetön ja kimaltelevilla laineilla
paistoi ylt'ympäriinsä valkoisia purjeita. Ne näyttivät nyt häpeätä
ja pettymystä, kauhua ja tuskaa kuljettaessaan yhtä iloisilta
kuin vajaa kuukausi sitte, jolloin ne vain rajattomia toiveita
ja hurjaa uskallusta eteenpäin kiidättivät. Kenpä voisi mitata
sen kurjuuden, joka tuohon pakomatkaan liittyi?... Ja kuitenkin
oli se vain vähimmän tunnettu ja jokapäiväisin tuon murheen ajan
murhenäytelmistä, vain vähäpätöinen korahdus siinä hirveässä
kuolonkamppailussa, joka Lännen Babylonista loppua teki. Sen aika
oli tullut... Kuten Pyhä Johannes ilmestyksessään oli ennustanut, se
kypsyi tuskassa ja vaivassa hyvin ansaittuun tuomioonsa. Ylellisyyden
avulla se oli kansoja hirmuvaltansa alla pitänyt, perustanut
voimansa petettyjen orjiensa eläimellisiin taipumuksiin. Mutta
se oli pettänyt itseänsä vielä enemmän kuin orjiansa. Katkerasti
se sai kokea, etteivät sen maalliset vasallikuninkaat olleetkaan
antaneet valtaa ja voimia sille itselleen, vaan tuolle salaperäiselle
pedolle, johon sen valtiomahti oli perustettu. Heidän julmuudestaan
ja nautinnonhimostaan, jota Rooma itse oli niin ovelasti heissä
kiihoittanut, tulikin sen kirous ja häviö... Pyhimysten verestä
juopuneena, itserakkautensa ja kateutensa sokaisemana se ei älynnyt
että se oli vuosisatojen kuluessa keskuudestaan hävittänyt kaiken
jalon, puhdistavan, uudesta synnyttävän, kaiken jumalaisen. Se oli
nyt raihnainen ja vanhuuden höperö, jokaisen uuden seikkailijan
helppo saalis, omien orjiensa orja... "Ja maalliset kuninkaat, jotka
hänen kanssaan olivat syntiä tehneet, vihasivat porttoa ja tekivät
hänet autioksi ja paljaaksi ja söivät hänen lihansa ja polttivat
hänet tulessa."... Kaikkialla aistillisuutta, hajaannusta, vihaa,
petosta, julmuutta, epävarmuutta ja pelkoa... Jumalan vihan malja
valui yli äyräittensä... Mikä on kaiken tämän loppu oleva, kysyi
kukin toiseltaan ja sai vastaukseksi aina "parempi on kuolla kuin
elää."

Oli kuitenkin yksi laiva tuossa surullisessa laivastossa, jossa
vallitsi rauha keskellä häpeää ja kauhua, keskellä haavoitettujen
valituksia ja nälkäisten huokauksia, keskellä sulaa epätoivoa. Suuret
kolmi- ja nelisoutuiset laivat sivuuttivat paon kiireessä hitaat
kuljetuslaivat vähääkään välittämättä vaikka jättivätkin suurimman
osan tovereistaan jälkijättöinä turvattomiksi. Ainoastaan yhdestä
pienestä kalastaja-aluksesta ei kuulunut kirouksia ja sadatteluja,
kun nuo suuret alukset sen sivuuttivat. Toinen toisensa perästä
niitä pohjoiselta ulapalta ilmestyi. Ne olivat kuin satajalkaisia
merihirviöitä, jotka kuin pelosta olisivat ähkyneet ja värisseet joka
kerta kun airot loiskahtaen veteen iskivät. Niiden mahtavat kyljet
halkoivat kohisten laineita ja niiden keuloista gorgo tai kimeera,
norsu tai villisika tuijotti kuparisine silmineen Afrikan rannikkoa
kohti aivankuin nekin, samoinkuin ihmisetkin, joita ne kuljettivat,
eivät olisi mitään muuta kuin pikaista pakoa ajatelleet. Toinen
toisensa jälkeen riensivät ne ohi ja tuon tuostakin kajahti niiden
perästä huuto, joka sai kaikkien sydämet jähmettymään: keisarin
neapelilainen laivasto ajaa takaa täyttä vauhtia... Ja pienen aluksen
väki katsoi äänettömänä ja vakavana vanhan prefektin äänettömiin
kasvoihin ja Victoria näki hänen värisevän ja kääntävän katseensa
muualle... Ja Victoria nousi puhumaan karkeille sotureille kuin
jumalatar ja huusi korkealla äänellä:

"Jumala omiansa varjelee!" Ja he uskoivat häntä ja olivat ääneti.

Niin kului monta päivää ja monta laivaa sivuutti venhosen. Lopuksi
olivat hitaat kuljetuslaivatkin jättäneet jälkeensä tuon purren, joka
pyrki eteenpäin vain yhden nelikulmaisen purjeen avulla, ja se oli
nyt yksin meren ulapalla.

Mutta missä oli Rafael Aben-Ezra?

Hän istui Branin pää polviensa välissä venheen keulaan laaditun
tilapäisen katoksen edustalla, joka suojeli haavoitettuja auringolta
ja tyrskyiltä. Siinä istuessaan hän kuuli Victorian ja tämän veljen
äänet, kun he kuni palvelevat enkelit antoivat sairaille hoivaa tai
lukivat heille taivaallisen toivon ja lohdutuksen sanoja -- mihin
hänen koditon sydämensä ei tuntenut osalla olevansa.

"Niin totta kuin elän, vaihtaisin mielelläni paikkaa noiden
raajarikkoisten renttujen kanssa, jos vain tuo ääni tuollaisia sanoja
minulle puhuisi -- ja minä niitä uskoisin."

Ja hän syventyi jälleen kädessään olevan käsikirjoituksen tutkimiseen.

       *       *       *       *       *

"No niin," huokasi hän itsekseen hetkisen kuluttua. "Onhan tämä
ainakin imartelevin ellen sanoisi toiverikkain käsitys meidän
tarkoituksestamme, mitä olen tavannut aina siitä saakka kun
hylkäsin imettäjäni uskon että Davidin siemen on määrätty maailmaa
hallitsemaan ja perustamaan Jerusalemiin uuden Rooman valtakunnan,
joka on kuitenkin oleva nykyistä pahempi, sillä siellä yhtyisivät
hirmuvaltaan ja rosvoamiseen vielä taikauskon ja tekopyhyyden
perkeleet."

Käsi laskeutui hänen olalleen ja ääni kysyi:

"Missä niin toivorikas tulevaisuus odottaa?"

"Ah, kenraali!" Rafael puhui vanhukseen katsahtaen. "Tänään saan minä
panna kaiken keittotaitoni liikkeelle, sillä ruokatavarat eivät ole
juuri runsaat. Jos emme viime yönä olisi onnistuneet peijaamaan sitä
haikalaa pyydykseemme; olisi minun täytynyt keittää lihavan dekurio
ystäväni suuret saappaat."

"Lihava soppa niistä varmaan olisi tullutkin teidän taikakätenne
valmistamina."

"Kieltämättä on lohduttavaa huomata sittekin oppineensa jotain
hyödyllistä Aleksandriassa! Menenkin siksi nyt heti taitoani
koettamaan."

"Sanokaa minulle kuitenkin ensin, mistä toivorikkaista unelmista
äsken kuulin teidän itseksenne juttelevan"

"Kiertelemättä sanoakseni -- ellette virka siitä mitään pojallenne
ettekä tyttärellenne ettekä katso minun millään tavoin muuttaneen
mieltä -- tutkin Paulus Tarsolaisen käsitystä meidän jäykkäniskaisen
kansamme historiasta ja tarkoituksesta. Katsokaapa, mitä tyttärenne
on saanut minut lukemaan."

Hän näytti heprealaisepistolan käsikirjoitusta.

"Se on kurjaa kreikankieliä; mutta järkevää filosofiaa, sitä en voi
kieltää. Minun mielipiteeni mukaan -- jos mielipiteeni tässä asiassa
on jonkin arvoinen -- tuntee hän Platonin paremmin kuin Aleksandrian
rouvat ja herrat yhteensä."

"Olen yksinkertainen soturi, enkä kykene sellaisia asioita
arvostelemaan. Tunsiko hän Platonin tai ei, sitä en tiedä; mutta sen
tiedän varmaan, että hän tuntee Jumalan."

"No, no, ei niin kiirettä", Rafael hymyillen virkkoi. "Ette ehkä
tiedä, että viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt ihmisten parissa,
jotka myöskin väittävät Jumalan tuntevansa."

"Augustuskin vietti kymmenen elämänsä parasta vuotta samanlaisten
parissa, ja siitä huolimatta hän nyt taistelee samoja harhaluuloja
vastaan, joita hän kerran itse opetti."

"Hän kai kuvittelee löytäneensä nyt jotain parempaa?"

"Hän on todella sen löytänyt. Mutta teidän on parasta itse puhutella
häntä ja väitellä tästä asiasta sellaisen kanssa, joka väittelemään
kykenee. Minulle se ala on aivan outo."

"Ehkä vielä sitäkin rupeaa mieleni tekemään. Onhan ainakin
perinpohjin kääntynyt filosofi -- Synesius parka näet tuntuu minusta
usein puolipakanalta ja egyptiläiseen viisauteen taipuvaiselta --
merkillinen ilmiö, ja niin kuuluisan ja oppineen miehen kanssa
puhelee aina huvikseenkin. Mutta väittelyihin hänen tai kenen tahansa
muun kanssa minulla ei ole vähääkään halua."

"Miksi ei?"

"Herra hyvä, johtopäätökset ja oletukset ja syyt ja vastasyyt etovat
mieltäni. Mitä siitä välittäisin vaikka eri näkökantoja toisiinsa
verrattaessa yhdeksäntoista naulaa epäluotettavia vastaväitteitä
kumottaisiinkin kahdellakymmenellä naulalla yhtä epäluotettavia
todisteita? Ettekö älyä, että uskoni voitolle päässeeseen näkökantaan
perustuu vain tuohon kahteenkymmenenteen naulaan, joka sillä oli
enemmän kuin toisella, ja että nuo muut yhdeksäntoista naulaa eivät
merkitse minulle kerrassaan mitään?"

"Sitä en todellakaan älyä."

"Silloin olette onnellinen. Minä taas olen ikävien kokemusten kautta
oppinut sen älyämään. -- Minä haluan uskoa, joka ei todisteluja
tarvitse, uskoa, johon minä omaksi tyydytyksekseni voin uskoa
huolimatta siitä voinko sitä todistaa lakimiesten mielen mukaan tai
en, ja jonka johdolla voin toimia yhtä empimättä ja arvelematta
kuin nykyisin uudelleen keksimäni persoonallisen olemukseni nojalla
toimin. Minä en halua omistaa uskoa, enkä myöskään halua uskoa joka
minut omistaa. Ja jos minä kerran niin pitkälle pääsen, niin tapahtuu
se, uskokaa minua, sellaisen käytännöllisen todistuksen avulla, kuin
tämä katos on minulle antanut."

"Tämä katosko?"

"Niin, herrani, juuri tämä katos, jonka varjossa olen nähnyt teidän
ja lapsenne menettelevän tavalla, joka minulle juutalaiselle on
aivan yhtä uusi kuin se olisi Hypatia pakanalle. Monet päivät
olen toimianne seurannut enkä sitä ole tehnyt turhaan. Kun näin
teidän, kokeneen sotilaan, hidastuttavan pakoanne haavoitettuja
keräämällä, minä vain kummastuin. Mutta nähtyäni teidän ja tyttärenne
ja -- mikä on kaikista merkillisintä -- nuoren elämänhaluisen
ja alkibiadesmaisen poikanne näkevän nälkää ruokkiaksenne noita
miesparkoja halvinten orjain lailla, lohduttavan heitä tavalla,
jolla minua ei vielä kukaan ole lohduttanut, syyttävän kaikesta vain
itseänne, rasittavan vain itseänne, huolehtivan kaikista muista vain
ei itsestänne; kun te kaiken tämän teitte toivomatta siitä mitään
kunniaa tai palkintoa, tahtomatta sillä lepyttää mitään jumalaa tai
jumalatarta, yksistään vain siksi että piditte sitä oikeana -- kun
tämän näin ja vielä paljon muuta, ja kun minä tätä kirjaa lukiessani
odottamatta huomasin, että nuo korkeat, siveelliset periaatteet,
joita te seuraatte, näyttivät välittömästi ja ikäänkuin luonnollisina
seurauksina johtuvan siitä korkeasta opista, olipa se sitte oikea
tai väärä, johon ne perustuivat -- silloin, herrani, rupesin
ajattelemaan, että uskolla, josta sellaiset teot kuin viime päivinä
täällä näkemäni ovat seurauksena, ehkä on puolellaan ei ainoastaan
tuo vähäinen mahdollisuuksien ylipaino, vaan myöskin se, mitä me
juutalaiset kerran, kun siihen uskoimme -- tapasimme nimittää Jumalan
mahtavaksi voimaksi."

Puhuessaan katseli hän prefektiä silmiin kuin mies, joka taistelee
elämästä ja kuolemasta ja niin jännitetty ja kammottavan totinen oli
hänen katseensa että tuo vanha soturikin loi sen edessä silmänsä alas.

"Ja sen vuoksi, prefekti," hän jatkoi, "varokaa omia ja lastenne
tekoja! Jos niissä ilmenee jotain hassutusta tai ala-arvoista,
sellaista mitä olen nähnyt jok'ainoassa ihmisolennossa, jonka tähän
asti olen tavannut tällä kirotulla hullujen näyttämöllä, ja te siten
muserratte jälleen elpyneen toivoni että löytyy jossain jotain, joka
voi tehdä minusta sellaisen miksi minun pitäisi tulla ja miksi minä
voin tulla -- jos, sanon minä, tuon toivoni huonoilla teoillanne
muserratte, niin silloin olisi parempi että olisitte surmannut minun
esikoiseni. Sellaisella vihalla -- vihalla jota vain juutalainen voi
tuntea -- olen minä teitä ja teidän omaisianne vihaava."

"Jumala meitä auttakoon ja tukekoon!" soturivanhus virkkoi ylevän
nöyrästi.

"Ja nyt", Rafael puhui iloisemmin saadessaan tällaisen tavattoman
tunteittenpurkauksen jälkeen vaihtaa puheenainetta, "nyt meidän
täytyy vielä kerran ottaa vakavasti pohtiaksemme, onko viisasta
edelleenkin purjehtia tähän suuntaan. Jos palaatte Karthagoon tai
Hippoon --."

"Niin minut mestataan."

"Aivan varmaan. Vaikka sitä pitäisitte kuinkakin suurena voittona
itsellenne, niin poikanne ja tyttärenne tähden --."

"Hyvä herrani," prefekti keskeytti, "tarkoituksenne on kyllä
ystävällinen, mutta elkää, pyydän minä, elkää johdattako minua
kiusaukseen. Herttuan rinnalla olen kolmisenkymmentä vuotta
taistellut ja hänen rinnallaan tahdon myös saada sellaisen lopun kuin
olen ansainnut."

"Victoria, Victoria!" Rafael huusi, "tulkaa avukseni! Teidän
isänne," hän jatkoi nuorien lähestyessä puhujia, "pysyy yhä vain
itsepintaisesti päätöksessään menettää päänsä ja viedä meidätkin
surman suuhun Karthagoon menemällä."

"Minun vuokseni -- meidän vuoksemme -- isä!" Victoria huudahti
kietoen käsivartensa vanhuksen kaulaan.

"Ja minunkin vuokseni, arvoisa prefekti", Rafael hymyillen virkkoi.
"En kyllä ole niin epäkohtelias, että vaatisin palkintoa siitä
avusta, jonka teille ehkä olen voinut tarjota. Mutta minä toivon
teidän ottavan huomioonne, että minullakin on henki menetettävänä,
ja että menettelynne tuskin on puolustettavissa, jos sen perikatoon
viette, kuten nyt aijotte. Jos Heraklianusta voisitte auttaa
tai hänet pelastaa, en virkkaisi mitään. Mutta kun yksistään
kunniantunnon vuoksi aijotte viedä varmaan kuolemaan viisikymmentä
soturia, jotka eivät kykene vasenta kättä oikeasta eroittamaan --
Kysynkö heidän mielipidettään?"

"Aijotteko nostaa kapinan minua vastaan, herrani?" vanhus tiukasti
kysäsi.

"Miksi en kapinoisi Filip juopunutta vastaan Filip raittiin
pelastaakseni? Mutta minä kyllä tottelen teitä kun vaan te nyt
tottelette meitä... Miten määritteleekään Hesiodes miestä, joka
ei neuvo itseään eikä tottele muiden neuvoja?... Eikö teillä
esimerkiksi ole tunnetuita ystäviä Kyrenessä?"

Prefekti oli vaiti.

"Oi kuule, isä! Miksi emme Euodion luo voisi mennä? Hän on vanha
toverisi ja suosii tätä -- tätä retkeä... Ja ajattele, että
Augustinuskin arvattavasti on nykyisin siellä. Olihan hän meidän
Karthagosta lähtiessä valmis purjehtimaan Bereniseen neuvotellakseen
Synesiuksen ja pentapolilaisten piispojen kanssa."

Augustinuksen nimen kuullessaan vanhus epäröi.

"Augustinus voi todellakin olla siellä. Ja tämän ystävämme täytyy
saada häntä tavata. Voisinhan samalla kysyä Augustinukselta neuvoa.
Jos velvollisuuteni hänen mielestään on paluu Karthagoon, on minun
sinne mentävä kaikesta huolimatta. Mutta sotamiehemme?"

"Synesius ja pentapolilaiset tilanomistajat", Rafael sanoi, "nykyisin
mielelläänkin elättävät ja palkkaavatkin heidät ja kaikki muut
asestetut, urheat miehet, sillä he eivät -- siitä maurilaisille
kiitos -- suinkaan ole hengestään varmoja. Ja ystäväni Victorius
tässä luullakseni kai halusta lähtee pienelle sotaretkelle noita
mustia ryöväreitä vastaan."

Vanhus nyökäytti ääneti päätään. Voitto oli saavutettu.

Nuori tribuuni, joka koko ajan oli levottomana seurannut isänsä
kasvonilmeitä, huomasi nyökäytyksen ja keulaan kiiruhtaen ilmoitti
sotamiehille suunnitelman muutoksen. Ilohuudot kajahtivat
vastaukseksi ja tuossa tuokiossa olivat purjeet muutetut, peräsin
käännetty ja navakan luoteisen kuljettamana kiisi alus Sisilian
länsikulmaa kohti.

"Ah," Victoria ihastuksissaan huudahti, "nyt saatte tavata
Augustinuksen! Teidän täytyy luvata keskustelevanne hänen kanssaan."

"Sen ainakin lupaan, että kaikkea mitä se suuri sofisti nähneekin
hyväksi puhua, on hänen sofisti-veljensä kärsivällisesti kuunteleva.
Elkää sanoistani pahastuko. Muistakaa, että minä, kuten kantaisäni
Salomonkin, olen huomannut, että viisaus on liian lähellä hulluutta
ja hassutusta. Ettehän voi toivoa, että minä ihmistä uskoisin, kun en
vielä Jumalaan usko?"

Victoria huokasi.

"Minä en tahdo sanojanne uskoa. Miksi te aina väitätte itsenne
huonommaksi kuin todellisuudessa olette?"

"Että sellaiset hellät sielut kuin te olette eivät tarvitsisi tuntea
tuskaa huomatessaan minut huonommaksi kuin miltä näytän... Kas niin,
nyt jätämme sen aineen. Minä vain toivon, että te vihaisitte minua?"

"Koetanko?"

"Se kai jää minun tehtäväkseni, pelkään, eikä teidän. Oli miten oli,
mutta ennen pitkää saatte syytä minun vihaamiseen, olkaa varma siitä."

Victoria huokasi uudelleen ja poistui sairaittensa luo.

"Ja nyt, herrani," prefekti puhui Rafaeliin ja poikaansa kääntyen,
"elkää ymmärtäkö minua väärin. Olen ehkä heikko, mikä väsyneille
ja toivottomille miehille on tavallista; mutta elkää pitäkö minua
miehenä, joka oman turvallisuutensa vuoksi taipui vastoinkäymisessä.
Niin totta kuin Jumala minua kuulee, en kaipaa muuta kuin kuolemaa,
ja minä suostun suunnan muutokseen vain sillä edellytyksellä, että
jos Augustinuksen neuvo käy siihen suuntaan, minun lapseni eivät
pidätä minua palaamasta Karthagoon ja kohtaamasta kohtaloani. Ainoa
mitä pyydän on, että minulle suotaisiin elämää siksi että näkisin
rakkaan tyttäreni nunnaluostarin turvissa."

"Nunnaluostarinko?"

"Aivan niin. Aina hänen syntymästään saakka on päätökseni ollut
omistaa hänet Jumalalle. Ja mikä voisi tällaisina aikoina olla
parempi turvattomalle tytölle?"

"Anteeksi", Rafael virkkoi. "Olen niin typerä, etten käsitä mitä
hyötyä tai huvia teidän Jumaluudellenne on tyttärenne neitsyeenä
elämisestä... paitsi yhdellä edellytyksellä, mikä minun kuitenkin
täytyy jättää vain sukupuolettomien pappien puhtaitten huulien
lausuttavaksi, kun nyt kerran minussa ovat säädyllisyyden ja pyhän
kunnioituksen jätteet uudelleen eloon heränneet."

"Te unhoitatte kristitylle puhuvanne, herrani."

"En suinkaan! Teidän hauskassa ja järkevässä seurassanne minä kyllä
olin sen unhoittanut aina viime hetkeen saakka. Mutta tästä puoleen
ei enää tarvitse peljätä että niin typerästi erehtyisin."

"Herrani!" Prefekti sanoi punastuen Rafaelin peittelemättä
osoittamasta ylenkatseesta... "Opittuanne vähän tarkemmin tuntemaan
Pyhän Paavalin epistolat, te ette enää loukkaa niiden mielipiteitä
ja tunteita, jotka hänen opetuksiaan seuratakseen uhraavat Jumalalle
kalleimmat aarteensa."

"Vai on se siis Paulus Tarsolainen, joka teille sen neuvon on
antanut. Kiitän teitä siitä ilmoituksesta, sillä se säästää minulta
vaivan sen enempää tutkia hänen teoksiaan. Sallinette minun
senvuoksi suuresti kiittäen palauttaa teidän kauttanne tämä hänen
käsikirjoituksensa tyttärellenne, jonka ikuisella vankeudella aijotte
mielistellä Jumaluuttanne. Mitä vähemmän tästä puoleen on minulla
yhteyttä teidän ja teidän perheenne jäsenien kanssa, sitä parempi."

Ja hän kääntyi poistuakseen.

"Ystäväni," huudahti vilpitön soturi huolestuneena, "näin ette saa
puhua! Olemme teille liian suuressa velassa ja kunnioitamme teitä
liiaksi erotaksemme tällä tavoin vain hetken päähänpiston vuoksi! Jos
joku sanani on teitä loukannut -- unhoittakaa se, suokaa minulle se
anteeksi, minä pyydän teitä!"

Hän tarttui Rafaelin molempiin käsiin.

"Hyvä herrani," juutalainen rauhallisesti virkkoi, "sallikaa minun
tehdä teille samanlainen anteeksipyyntö. Minä vakuutan, että entisen,
miellyttävän seurustelumme vuoksi en ole unhoittava lupaustani
maatilanne lunastamisesta. -- Mutta nyt meidän täytyy erota.
Suoraan sanoakseni oli minusta puolen tuntia sitte vähällä tulla
kristitty. Olin toden teolla viekoitellut itseni siihen luuloon, että
galilealaisten Jumaluus voi sittekin olla vanhojen hebrealaisten
esi-isiemme, Adamin ja Eevan, Abrahamin ja Davidin ja kaikkien
niiden Jumala, jotka uskoivat, että lapset ja kohdun hedelmällisyys
olivat perintö ja lahja, joka tulee Herralta. Kuvittelin että Paulus
sittekin oli oikeassa -- aivan todella oikeassa -- väittäessään, että
kirkko oli täydellistynyt kehitysmuoto meidän vanhasta, kansallisesta
valtiolaitoksestamme... Minä olen teille kiitollisuuden velassa
siitä, että avasitte silmäni huomaamaan erehdykseni, jonka jokainen
nunna ja munkki olisi minulle olemassaolollaan paljastanut, ellei
hetken huumaus olisi näköäni hämmentänyt. Minun täytyy nyt varata
eloon herännyt uskoni jollekin sellaiselle Jumaluudelle, jolle ei ole
mieleen, että hänen luomansa olennot polkevat olemuksen peruslait
jalkoihinsa. Hyvästi!"

Prefekti jäi hämmästyksestä jähmettyneenä paikalleen seisomaan ja
Rafael vetäytyi aluksen syrjäisimpään sopukkaan mutisten itseksensä:

"Enkö jo epäillytkin, että tämä valon välähdys tuli liian äkkiä ja
oli liian kirkas kauemmin kestääkseen. Enkö jo tiennyt että hänkin,
samoin kuin kaikki muutkin osoittaisi olevansa -- aasi?... Hullu
mies, kun moisessa maailmassa toivonkin selvää järkeä tapaavani...!
Takaisin kaokseen, Rafael Aben-Ezra! Puno köyttä hiedasta siksi kuin
tämä narripeli loppuu!"

Hän lyöttäytyi sotamiesten seuraan eikä vaihtanut sanaakaan prefektin
ja hänen lastensa kanssa. Berenisen satamaan saavuttua pisti hän
kaulanauhan Victorian käteen ja hävisi laiturille kerääntyneeseen
ihmisjoukkoon. Ei kukaan tiennyt, minne hän kulkunsa suuntasi.



3 Luku.

PREFEKTIÄ KOETELLAAN.


Kun viimeksi Filammonin jätimme oli kohtalo, hänen etsiessä kahta
ihmisen elämälle tärkeätä seikkaa: vapautta ja sisarta, vienyt hänet
vanhojen ystäviensä, goottien pariin. Ensinmainitun hän oli heti
löytänyt suuressa salissa, missä gootit joutilaina ryypiskellen
loikoivat. Hän vetäytyi likimpään salin kolkkaan ja unhoittaen
äskeisen kauhunsa ja raivonsa jäi sinne seisomaan uuden ajatuksen
valtaamana. -- Hänen sisarensa oli ehkä tässä huoneessa!... Ja tämän
viehättävän unelman kiihoittamana rupesi hän itsekseen arvostelemaan
kuka noista iloisista tyttäristä olisi se, joka äkkiä oli tullut
hänelle rakkaammaksi ja kalliimmaksi kuin kukaan muu taivaassa ja
maassa. Tuokohan kauniskutrinen, pyöreäpiirteinen italialaisnainen
-- vaiko tuo raju, intohimoinen, koukkunenäinen juutalaistyttö,
taikka tuo viehkeä tummaverinen, vinosilmäinen koptilaisnainen? Ei.
Hänen sisarensa oli atheenalainen kuten hän itsekin. Oliko se sitte
tuo pitkä laiska kreikatar, jonka sinisistä silmistä tuon tuostakin
leimahti salama, puhuen voimakkaista, vaikkakin kehittymättömistä
tunteista ja ajatuksista, joista tytöllä itsellään tuskin lienee
ollut käsitystäkään? Tuoko --taikka olisiko tuo hänen sisarensa --
vai tuo toinenko? Taikka -- olisikohan se itse Pelagia, kaunein
ja synnillisin kaikista? Kauhea ajatus! Hän punastui korviaan
myöten sitä kuvitellessaankin, mutta sittekin -- hänen sydämensä
sisimmässä tuntui kuin olisi tämä oletus kaikista viehättävin.
Äkkiä muisti hän, että joku tytöistä goottien aluksella oli sanonut
häntä Pelagian näköiseksi. Omituista, ettei hän ennemmin ollut sitä
tullut ajatelleeksi! Sen täytyi olla niin. Mutta miten heikosta,
hajanaisista viittauksista ja arvailuista punotusta langasta tämä
täytyi riippuakaan! Hän tahtoi malttaa mielensä, tahtoi odottaa,
olla kärsivällinen. Kärsivällinen, kun sisar ei ollut vielä löydetty,
kun tämä voi olla kadotukseen joutumaisillaan? Mahdotonta!

Äkkiä saivat hänen ajatuksensa uuden suunnan, kun eräs tytöistä
alhaalla huudahti täyttä kurkkua:

"Tulkaa katsomaan! Kadulla tapellaan!"

"Enkä viitsi", huudahti eräs jättiläismäinen gootti, joka loikoi
sohvalla Filammonin takana.

"Voi tule urooni!" eräs tytöistä puhui. "Siellä on niin hauska
tappelu käymässä ja itse prefekti on kuumimmassa kahakassa. Emme ole
vielä tässä kuussa sellaista nähneet."

"Päälliköt eivät salli minun iskeä noita aasinratsastajia vasten
kuonoa ja minun käy vain kateeksi, kun näen toisten iskevän. Anna
tänne viinihaarikka... Hitto vieköön! Tyttöhän juoksi sittekin
tiehensä!"

Melu ja askeleiden kopina kuului yhä lähempää ja samassa riensi Wulf
portaita alas, juoksi salin läpi naisten pihaan ja amaalin luo.

"Prinssi -- tässä on meille hyvä tilaisuus tarjona. Nuo
kreikkalaisroistot murhaavat prefektin aivan ikkunaimme alla."

"Senkö kavalan rakkikoiran? Paraiksi kun meitä narrasi. Onhan
hänellä henkivartioita tarpeeksi asti. Miksi se hullu ei pidä
puolustuksestaan huolta?"

"Ne ovat pötkineet pakoon jok'ainoa; eräänkin näin väkijoukkoon
piilottautuvan. Niin totta kuin elän, mies on hengettömänä, jos vielä
viisikään minuuttia viivymme."

"Mitä sitte jos kuoleekin?"

"Miksi jättää mies kuolemaan, kun voimme hänet pelastaa ja voittaa
iki-ajoiksi hänen suosionsa? Miesten käsiä kutittaa taistelunhalu ja
oikea kasvattaja antaa koiriensa tuon tuostakin verta maistaa, ettei
niiltä metästyshalu menisi."

"No niin, eihän siihen viittä minuuttia kauempaa kuluisi."

"Ja uroot olisivat näyttäneet voivansa unhoittaa, kun heidän
vihamiehensä joutuu pulaan."

"Aivan oikein! Amaalikin voi unhoittaa!"

Amaali hyppäsi pystyyn ja huusi miehet seuraansa.

"Hyvästi impyeni! -- Mutta Wulf", huudahti hän saliin juostessaan,
"täällähän se meidän munkki taas on! Kautta Odinin, terve tuloasi,
komea poikani! Tule sinäkin vähän ottelemaan, nuori mies, mitäs muuta
varten sinä tuollaiset käsivarret olisit saanut?"

"Hän on minun miehiäni." Wulf virkkoi laskien kätensä Filammonin
olalle, "ja verta hänen on maistettava."

Ja kaikin kolmin kiiruhtivat he ulos. Filammon, kaikesta
välinpitämättömänä, oli valmis vaikka mihin.

"Piiskat mukaan! Miekoista ei väliä. Nuo retkaleet eivät ole sen
arvoisia!" Amaali huusi juosten alas käytävää ja heilutellen
raskasta, noin kymmenen jalan pituista nahkaruoskaansa. Hän sysäsi
portin auki, mutta samassa hänen täytyi vähän peräytyä ihmistulvan
tieltä, joka oviaukosta syöksähti sisään. Mutta seuraavassa tuokiossa
jo se tunkeutui takaisin ulos kun gootti sekä voimiaan että painoaan
käyttäen raivasi peloittavine tovereineen itselleen tien suoraan
väkijoukon halki, kaataen jokaisella piiskaniskulla jonkun raukan
maahan.

He tulivat viimeisellä hetkellä. Prefektin valkea, jalorotuinen
nelivaljakko makasi potkien ja kieriskellen maassa ja Orestes
horjahteli vaunuissa, kasvot verisinä ja parisenkymmentä raivoisaa
munkkia kimpussaan.

"Taaskin munkkeja!" Filammon ajatteli. Huomatessaan heidän joukossa
useita vihattuja kasvoja, jotka Kyrillon pihamaalla tuona onnettomana
yönä olivat hänen mieleensä painuneet, valtasi hänet hurja kostonhalu.

"Armoa!" kurja prefekti huusi -- "Olen kristitty! Minä vannon olevani
kristitty! Piispa Attilus kastoi minut Konstantinopelissa!"

"Alas teurastaja! Alas pakana-tyranni, joka ennemmin kieltäytyy
evankeliumin kautta vannomasta kuin lepyttää patriarkan! Raastakaa
hänet pois vaunuista!" munkit kirkuivat.

"Jänishousu!" Amaali virkkoi äkkiä pysähtyen. "En minä moista viitsi
auttaa!"

Mutta samassa hyökkäsi Wulf eteenpäin ja jakeli iskuja oikealle ja
vasemmalle. Munkit peräytyivät ja Filammon, joka kaikin mokomin
tahtoi estää hänelle vielä niin kalliille uskonnolle häpeällisen
teon, hyppäsi vaunuihin ja sulki Oresteen syliinsä.

"Olette turvassa, herrani, elkää vastustelko", kuiskasi hän munkkien
käydessä hänen kimppuunsa. Kivi tai parikin sattui häneen, mutta
se vain rohkaisi hänen mieltänsä. Samassa hän jo kuuli piiskojen
vinkunan ympärillään ja munkkien parkuen pakenevan, ja siitä tiesi
hän olevansa turvassa. Hän kantoi taakkansa turvaan Pelagian talon
porttikäytävään keskelle pälyileviä ja parkuvia tyttösiä, ja
parikymmentä Aleksandrian kauneinta kätöstä kantoi prefektin sieltä
pihatolle.

"Aivan kuin uusi Hylas nymfien kantamana", virkkoi hän mielestään
sukkelasti. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi haaremista pää
silkkiliinoilla sidottuna ja yhtä häpeämättömänä kuin ennenkin.

"Teidän ylhäisyytenne -- uroot kaikki -- olen teidän nöyrä orjanne...
Teitä saan hengestäni kiittää ja teidän apunne arvon voittaa vain
lääkkeenne suloisuus. Mielelläni soisin uudelleen haavoittuvani, että
minua sellaiset kätöset uudelleen vaalisivat ja sellaiset jalat minun
vuokseni ympärilläni liikkuisivat."

"Tuota et olisi viisi minuuttia sitte sanonut", amaali huomautti
katsellen prefektiä kuin karhu apinaa.

"Mitä sinä niistä käsistä ja jaloista puhelet, eihän ne kuitenkaan
sinulle kuulu!" huomautti eräs ääni, arvattavasti Smidin, huoneen
perältä. Seurue rähähti nauramaan.

"Pelastajani, veljeni!" Orestes puhui nauramatta. "Miten voinkaan
Teille kaiken palkita. Onko jotain mitä virkani sallii minun teidän
hyväksenne tehdä -- en sano palkitakseni teitä, sillä se sana kai
loukkaisi teidän arvoanne vapaina barbaareina -- mutta hyvittääkseni
teidän mieltänne?"

"Anna meille lupa ryöstää kolme päivää tätä korttelia", joku huudahti.

"Ai, ai, oikea urhoollisuus on taipuvainen pitämään kaikkia esteitä
vähäpätöisinä; te unhoitatte miten pieni lukunne on."

"Kuulehan prefekti, kuulehan mitä sanon!" Amaali ivallisesti virkkoi.
"Jos tarkoitat, ettemme me neljäkymmentä goottia kykenisi kolmessa
päivässä tekemään kaikki Aleksandrialaiset -- sinut itsesikin muiden
mukana -- päätä lyhemmiksi, ja samalla vielä pitämään sotamiehesi
aisoissa --"

"Puolet heistä liittyisivät meihin!" eräs huusi. "Ovathan he samaa
lihaa ja verta kuin mekin!"

"Anteeksi, ystäväni, tuota kaikkea en hetkeäkään epäile. Olen
tarpeeksi maailmaa nähnyt, tietääkseni ettei löydy ainoatakaan
paimenkoiraa, joka sopivan tilaisuuden sattuessa ei olisi valmis
avittamaan sen lampaanlihan syömisessä, jota sen oli vartioitava!
Vai mitä te arvelette, arvoisa herrani?" Prefekti kääntyi, kumartaen
Wulfiin päin.

Wulf virnisti pahasti ja sanoi saksaksi amaalille jotain vieraiden
hyvänä pitämisestä.

"Suonette varmaan anteeksi, sankarilliset ystäväni," Orestes
puhui, "että teidän suosiollisella luvallanne huomautan, että
olen vielä äskeisistä tapauksista vähän väsynyt ja hermostunut.
Olisi sopimatonta käyttää teidän vieraanvaraisuuttanne kauemmin
hyväkseen. Jos sen vuoksi saisin lähettää orjan etsimään jonkun
henkivartioistani --"

"Ei, ei, kautta kaikkien jumalien!" amaali jyrisi, "sinä olet nyt
minun vieraani tai ainakin naiseni vieras eikä kukaan ole vielä
talostani raittiina lähtenyt jos vain se minusta on riippunut. Pankaa
kokit liikkeelle, miehet! Pidämme prefektille oikein keisarilliset
pidot ja lähetämme hänet kotiinsa niin juovuksissa kuin häntä vain
haluttaa. Käy sisään, hyvä prefekti. Me gootit olemme koruttomia
miehiä, mutta kautta valkyrian, ei kukaan voi sanoa, ettemme
vieraitamme hyvin pitäisi."

"Suloinen sellainen pakko on", sanoi Orestes sisään käydessään.

"Mutta kuulkaas! Sivumennen kysyen, eikö joku teistä miehistä ottanut
vangiksi erästä munkkia?"

"Täällä hän on prinssi, kädet selän taakse sidottuina."

Miehet laahasivat esiin kookkaan, luisevan, puolialastoman munkin.

"Erinomaista! Tuokaa hänet sisään. Hänen ylhäisyytensä voi tuomita
hänet päivällistä odotellessamme ja Smid saa toimekseen miehen
hirttämisen. Smid ei vahingoittanut ketään mellakoissa, hän ajatteli
päivällistään."

"Joku roisto purasi palasen säärestäni; siksi minä kaaduin kumoon",
Smid murisi.

"No, maksa sitte tälle miehelle velkasi. Orjat, tuokaa tuoli! Kas
tässä, prefekti, istu ja tuomitse."

"Kaksi tuolia!" joku huusi. "Amaali ei saa seisoa itse keisarinkaan
edessä."

"Eihän toki, hyvät ystävät. Amaali ja minä olemme kuin kaksi Cæsaria,
joilla kummallakin on valtakuntansa. Arvatakseni olemme jotenkin yhtä
mieltä siitä, että tämä kunnonmies on hirtettävä."

"Hirttäminen käy liian nopeasti."

"Juuri sitä aijoin huomauttaa. Löytyy muutamia oikeudellisia
muodollisuuksia, joiden, vaikka eivät olekaan välttämättömiä Rooman
keisarikunnan olemassa ololle, kuitenkin katsotaan yleensä olevan
hyödyksi sen yhtenäisyydelle --"

"Elä nyt niin pitkiä puheita pidä", muuan huusi.

"Jos itse haluat hänet hirttää, niin hirtä! Luulimme vain sinulta
vaivat säästävämme."

"Ah, arvoisa ystäväni, aikoisitko minulta kostonnautinnon ryöstää?
Aijon kuluttaa huomenna ainakin neljä tuntia tämän hurskaan
marttyyrin tappamiseen. Hänellä on oleva tarpeeksi ajatusaikaa
toimituksen alun ja lopun välillä."

"Kuuletkos sitä, herra munkki?" Smid virkkoi nykäisten vankia
leuvasta. Muu seurue näytti pitävän kohtausta vain hauskana pilana ja
sangen peittelemättä naureskelevan prefektille ja hänen uhrilleen.

"Veriuhrin kantanut mies on sen sanonut. Minä olen marttyyri", munkki
vastasi nöyrästi.

"Taitaa kestää hyvän aikaa ennenkuin sinusta marttyyri tulee."

"Kuolema voi viipyä, mutta kunnia on ikuinen."

"Totta kyllä, sen aivan unhotinkin. Minä säästän kyllä sinulle sen
kunnian pariksi vuodeksi jos vain voin. Kuka heitti minua kivellä?"

Ei vastausta.

"Sano minulle, ja samana hetkenä kuin hän on liktorieni käsissä,
armahdan minä sinut."

Munkki nauroi.

"Armahdat? Armahdat minut autuudesta ja sanoin selittämättömästä
ihanuudesta, jonka Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä
rakastavat? Tyranni ja teurastaja! Minä sinua heitin, sinä uusi
Diokletianus -- minä sen kiven viskasin -- minä, Ammonius! Kunpa se
olisikin sinut, uuden Siseran, lävistänyt kuin Jael kenitiläisen
naula!"

"Kiitoksia ystäväni. Uroot, kai teillä on kellari munkkeja samoin
kuin viinejäkin varten? Minä vaivaisin teitä tänä yönä tämän sankarin
virrenveisuulla ja lähettäisin apparitorini aamulla hänet noutamaan."

"Jos hän vain rupeaa ulisemaan meidän levolle mentyä, niin eivät
miehenne enää huomisaamuna suuriakaan tähteitä tavanne," Amaali
sanoi. "Mutta johan orjat päivällisille kutsuvat."

"Odottakaapa," Orestes sanoi, "tuolla on vielä eräs, jonka kanssa
minulla vielä on pieni juttu selvitettävänä -- tuo nuori filosofi
tuolla."

"Hän tulee kanssamme ruualle. Hän ei ole luullakseni vielä kertaakaan
elämässään ollut juovuksissa, mies parka, ja aika on jo hänenkin
aloittaa."

Amaali laski ystävällisesti karhunkämmenensä Filammonin olkapäälle,
mutta nuorukainen vetäytyi empien syrjään ja heitti Wulfiin
rukoilevan katseen.

Wulf vastasi päätään pudistamalla, mikä rohkaisi Filammonin
sopertamaan kohteliaan kiellon. Amaali päästi kaikuvan kirouksen ja
oikaisten väkevän kätensä tyrkkäsi Filammonia niin että tämä hoippuen
lensi puoliväliin pihattoa. Wulf tuli nyt väliin.

"Poika on minun, prinssi. Hän ei ole juopottelija enkä minä tahdo
hänestä sellaista tulevankaan. Suokoon taivas," lisäsi hän hiljaa,
"että samoin voisin eräistä toisistakin sanoa. Lähettäkää illallinen
meille tänne alas, kun ensin itse olette syöneet. Lampaan puolikas
riittänee suunnilleen meille kahdelle ja lähetä myös viiniä,
väkevintä lajia, millä lihan saan kurkusta alas huuhdelluksi. Smid
kyllä määrän tietää."

"Minkä vuoksi et sisään tule?"

"Ennenkuin kaksi tuntia on kulunut tuo roskaväki yrittää kyllä
uudelleen murtaa portit, ja kun jonkun täytyy vahtia pitää, on
parempi, että vahtina on mies, jonka korvia eivät viini ja naisten
suutelot ole tukkineet. Poika jää minun seuraani."

Seurue meni sisään jättäen Wulfin ja Filammonin kahden kesken
ulkopihattoon.

Puolisen tuntia istuivat miehet toisiaan syrjäsilmin katsellen ja
kumpikin koettaen turhaan arvailla mitä toisen mielessä liikkui.
Vaikka Filammonin ajatukset olivatkin sisareen kohdistuneet, ei
hän voinut olla huomaamatta synkkää surumielisyyttä, joka tuon
vanhan soturin arpisilta ja ahavoittuneilta kasvoilta kuvastui.
Ärtyisyys, jota hän heidän ensi kerran kohdatessaan oli osoittanut,
näytti nyt muuttuneen ainaiseksi alakuloisuudeksi. Rypyt suun
ja silmien ympärillä olivat syvenneet ja saaneet terävämmät
muodot. Yhtämittainen mielenkarvaus näytti painaneen leimansa
hänen rypistettyyn otsaansa ja ulkonevaan ylähuuleen. Vaieten ja
liikahtamatta istui hän puolisen tuntia, nojaten poskeaan käsiinsä
ja käsiään kirveensä ponteen. Nähtävästi hän oli vaipunut syviin
mietteisiin ja ivamielin kuunteli sisähuoneesta kuuluvaa lasien ja
lautasten kalinaa.

Filammon tunsi liian suurta, kunnioitusta hänen ikäänsä ja ylevää
suruansa kohtaan häiritäkseen hiljaisuutta. Viimein tavallista
äänekkäämpi naurunremahdus herätti vanhuksen mietteistään.

"Miksi tuota nimität?" kysyi hän kreikaksi.

"Hulluudeksi ja turhuudeksi."

"Ja miksi hän -- se alruna -- se ennustajanainen nimittää sitä?"

"Ketä tarkoitat?"

"Sitä kreikatarta, jota kuulemassa tänä aamuna olimme?"

"Hulluudeksi ja turhuudeksi."

"Miksi hän ei voinut parantaa siitä tuota roomalaista
tukankihertäjää?"

Filammon vaikeni. -- "Todellakin, miksikähän ei!"

"Luuletko, että hän voi ketään siitä parantaa?"

"Mistä?"

"Juopottelusta ja siitä, että tuhlataan voima, maine ja vaivalla
ansaitut aarteet mässäykseen, hienoihin pukuihin ja huonoihin
naisiin."

"Hän on itse puhdas ja saarnaa puhtautta kaikille, jotka tahtovat
häntä kuulla."

"Hiiteen saarnat. Minä olen saarnannut jo neljä kuukautta."

"Ehkä hän voisi puhua vakuuttavammin -- ehkä --"

"Ymmärrän. Sellaista ihanaa olentoa ehkä kuultaisiin vaikka
minunlaistani harmaahapsista karhua sanotaankin vanhaksi houkkioksi.
Eikö niin? Onhan se luonnollistakin."

Pitkä äänettömyys.

"Hän on komea nainen. Moista en ole ennen nähnyt laikka olenkin
monta nähnyt. Kerran oli eräässä Weser-virran saaressa tietäjätär --
kun hänet näki, teki mieli, ennenkuin hän edes oli sanaa lausunut,
heittäytyä maahan hänen jalkojensa juureen ja sanoa: astu päälleni;
en ole kelvollinen edes jalkojesi pyyhkimeksi! Moni soturikin teki
sen... Kai minäkin sen kerran tein... Ja tämä muistuttaa häntä
harvinaisen paljon. Hän sopisi vaikka prinssin vaimoksi."

Filammon säpsähti. Mikähän tuo uusi tunne olikaan, joka sai hänet
Wulfin viittauksesta niin närkästymään?

"Kauneus? Mitä on ruumis ilman sielua? Mitä on kauneus ilman
viisautta? Mitä on kauneus ilman puhtautta? Älytön elukka, joka
kieriskelee mudassa, missä kaikki siat ovat rypeneet!"

"Kaunis nainen ilman säädyllisyyttä on kuin kultanauha sian kärsässä!"

"Ken sen sanoi?"

"Salomon, Israelin kuningas."

"En tunne sitä miestä. Mutta oikea tietäjä oli sen sanoja, olipahan
ken tahansa, ja hän, se toinen, on siveä tyttö?"

"Nuhteeton kuin" -- pyhä neitsyt, yritti hän sanoa, mutta vaikeni.
Niihin sanoihin oli surullisia muistoja yhdistetty.

Wulf istui hetken äänettömänä ja Filammonin ajatukset kääntyivät
heti tuohon päämaaliin -- sisaren löytämiseen -- joka hänestä tuntui
ainoalta mitä varten kannatti elää. Yksistään tämä ajatus oli
muutamassa tunnissa muuttanut ja muodostanut pojan mieheksi. Tähän
asti hän oli ollut kuin lehti tuulessa, jokaisen uuden vaikuttimen
leikkikalu, mutta nyt kohtalo, joka tähän asti kuukausmäärin
oli häntä sangen hellävaroen ohjaillut, oli kääntynyt hänen
vihollisekseen. Hän ponnisti kaikki voimansa, kaiken nokkeluutensa
ja kaikki vähäiset tietonsa ihmisistä ja olosuhteista taistellakseen
kynsin hampain uuden päämaalinsa saavuttamiseksi. Wulf ei ollut
enää hänelle ihmeellinen ilmiö, vaan hyödyllinen välikappale.
Vanhuksen äskeiset häilyvät viittaukset tyytymättömyydestään Pelagian
läsnäoloon antoivat nuorukaiselle uutta toivoa, ja hän rupesi
varovaisesti vihjailemaan että niitä kyllä oli, jotka mielihyvällä
veisivät tytön pois sieltä. Nämä vihjaukset kiinnittivät Wulfin
huomiota ja hän vastasi niihin tutkistelevilla kysymyksillä, kunnes
Filammon, huomaten viisaammaksi puhua suunsa puhtaaksi, kertoi
avomielisesti kaikista aamun tapauksista ja siitä salaisuudesta,
jonka Arsenius oli puoleksi ilmaissut. Häntä yhdellä haavaa puistatti
sekä ilo että kauhu kun Wulf, viisi pitkää minuuttia mietittyään
asiata, vastasi:

"Ajatteles jos Pelagia itse olisikin sinun sisaresi!" Filammonilta
oli päästä kiihkoinen vastaus, mutta vanhus keskeytti hänet ja jatkoi
verkalleen, katsellen nuorukaista läpitunkevin silmäyksin:

"Kun rutiköyhä munkki väittää olevansa sukua naiselle, joka juo
Cæsarien viinimaljasta ja on asemassa, josta kuningasten tyttäret
ovat ylpeilleet ja taas piankin tulevat ylpeilemään -- silloin ei
vanha mies, jos hän on liian hyväluontoinen kutsuakseen heti moista
väitöstä valheeksi, voi olla uskomatta, että nuorukainen ajattelee
omaa etuaan, vai mitäs sanot?"

"Omaa etuaniko!" huudahti Filammon parka ja kavahti pystyyn. "Laupias
Jumala, mitäpä muuta tarkoitusta minulla olisikaan kuin vapahtaa
hänet tästä häpeästä ja saattaa hänet pyhyyteen ja puhtauteen?"

Hän oli koskettanut väärään kieleen ukon sydämessä.

"Häpeästäkö, sinä kirottu egyptiläinen orja!" huudahti tämä
vuorostaan vihasta punottaen, kavahtaen pystyyn ja taotellen ruoskaa
joka riippui hänen päänsä päällä. "Häpeästäkö! Niinkuin ei hänen --
ja sinunkin -- pitäisi katsoa onneksi, että on saanut pestä Amaalin
jalkoja!"

"Ah, suo minulle anteeksi," sanoi Filammon, säikähtäen oman
tyhmyytensä seurauksia. "Mutta sinä unhotat, ettei hän ole naimisissa
prinssin kanssa."

"Naimisissa prinssin kanssa? Tuo vapautettu orjatyttö! Ei, kautta
Freijan, niin syvälle ei prinssi toki ole langennut; se ei koskaan
tule tapahtumaan, vaikka pitäisi minun tappaa tuo velho omalla
kädelläni. Vapautettu orjatar!"

Filammon parka! Hänhän oli samana aamuna saanut kuulla olevansa orja!
Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja pyrskähti rajuun itkuun.

"No, no, rauhoituhan toki", sanoi suuttunut soturi, jonka mieli
yht'äkkiä heltyi. "Naiskyyneleistä en mitään piittaa, mutta en tiedä
miksen koskaan ole voinut sietää ajatusta, että olisin syypää miehen
kyyneliin. Kun olet tyyntynyt ja oppinut tavallista kohteliaisuutta,
puhumme enemmän kaikesta tästä. Kas niin, herkeähän nyt. Kylläksi on
aina kylläksi. Tässä saamme ruokaa, minä olen nälkäinen kuin Loke."

Hän rupesi syömään kuin kaimansa, metsän harmaa susi; raa'assa
vierasvaraisuudessaan hän pakoitti Filammoninkin syömään vastoin
tämän omaa halua.

"Kas niin, nyt tunnen itseni onnellisemmaksi", lausui Wulf viimein.
"Tässä kirotussa pesässä ei olekaan muuta tekemistä kuin syödä. Minä
en saa tapella enkä metsästää, minä vihaan naisia, ja ne vihaavat
minua. Enpä muuten tiedäkään mitään jota en vihaisi, paitsi syömistä
ja laulamista. Mutta tyttöjen laimea harpunsoitto ja huilunpuhallus
on saanut aikaan, ettei kenkään viitsi kuunnella oikeata kumisevaa
sotalaulua. Kuulehan vain miten ne naukuvat, miten ne vikisevät
kaikki yhdellä haavaa kuin rastaat pilvisenä aamuna. Minäpä totta vie
tahdon myös laulaa ja voittaa heidän äänensä."

Näin sanoen hän viritti hurjan mutta kauniin sävelen ja lauloi ensin
hillityllä äänellä, säestäen lauluaan sanojen mukaisilla eleillä:

    "Läpi metsän hirvi tul' nopsana aivan.
    Yli kivien ja kantoin se ilman vaivaa
              Lens nuolena.

    Lumihankien peitossa, pensastossa
    Mä seisoin väijyen vartoomassa
              Sen tuloa."

Sitte korotti hän ääntään, ja hänen kasvonsa loistivat hurjasta
ihastuksesta kun hän jatkoi:

    "Helähti kaar', ja mun nuoleni tuima
    Sen lapahan lensi, ja kaatui huima,
              Heleijaa!

    Kuin hukka sen kurkkuhun veitseni painoin
    Ja hurmeella sammutin kaulani janon,
              Heleijaa!"

Hän päätti laulunsa huikealla "heleijaalla", joka kajahti seinistä ja
kumisi aina katonkin yli. Samassa hän kavahti seisaalleen kasvoillaan
niin hurja ilme ja niin rajuilla eleillä, että Filammon värähti
taapäin. Mutta urhon vimmaa kesti vain lyhyt tuokio, ja Wulf vanhus
istahti uudelleen mutisten tyytyväisesti itsekseen:

"Sepä kuului vähänkin soturinlaululta. Se panee vanhan vereni taas
kuohuksiin. Mutta tässä lemmon uuninhelteessä ei kukaan ihminen
voi säilyttää ruumiinsa voimia, rohkeuttaan, rahojaan eikä mitään
muutakaan. Kirotkoot jumalat sen päivän, jolloin ensikerran näin
tämän maan!"

Filammon ei virkkanut mitään; hän oli vallan ällistynyt nähdessään
Wulfin vastoin tavallista kylmähköä pidättyväisyyttään ja ylpeätä
itsehillitsemistään tuolla tapaa riehahtavan, ja häntä puistatti
ajatus että vanhusta mahdollisesti hallitsi pahahenki, niinkuin
kristittyjen ja uusplatoonilaisten luulon mukaan sangen usein oli
näitten barbaarien laita. Mutta vieläkin pahempata odotti häntä,
sillä seuraavassa tuokiossa viskattiin kartanon ovet kiivaasti
selälleen ja sisään tulvasi koko bakkanaalinen joukkue, jonka Wulfin
kaikuva "heleijaa" oli houkuttanut paikalle. Orestes Amaalin ja
Pelagian taluttamana, hoiperteli keskessä, kiharoissaan seppele ja
viinimalja kädessä.

"Täällähän on minun filosofini, pelastajani, suojeluspyhimykseni",
sammalsi hän. "Tuokaa hänet syliini, jotta saan koristaa hänen
kauniin kaulansa Intian helmillä ja barbaarien kullalla."

"Jumalan nimessä, auttakaa minua pääsemään pakoon", kuiskasi Filammon
Wulfille, kun koko seurue tulla remusi häntä kohden. Wulf avasi heti
oven, ja Filammon syöksyi ulos. Mutta sitä ennen ojensi ukko hänelle
kätensä sanoen:

"Käyppäs tervehtimässä minua, poika -- minua yksinäni. Vanha soturi
ei tahdo sinulle pahaa."

Äänessä oli niin ystävällinen väre ja silmissä niin lämmin hohde,
että Filammon lupasi noudattaa kutsua. Ennenkuin pakeni, silmäsi
hän vielä kerran taaksensa portinaukosta ja näki, miten gootit ja
neitoset vilisten pyörivät ikivanhan teutoonisen tanssin hurjassa
tahdissa. Korkealla heidän päittensä päällä näki hän Pelagian ihanan
vartalon mahtavan Amaalin käsivarsien kohottamana. Neitonen tempasi
seppeleen liehuvista kutreistaan ja sirotti ruusut tanssivien päälle.
Ja tuoko ehkä oli hänen sisarensa! Hän peitti kasvonsa ja pakeni;
portti kätki hurjan, meluavan joukon hänen katseiltaan, ja onpa aika
että se kätkeytyy meidänkin katseiltamme.

Oli kulunut noin neljä hetkeä. Juopuneet haihduttivat nukkumalla
humalaansa ja kuu heloitti kirkkaana ja kylmänä pihalle, kun Wulf
mahtavaa viiniruukkua kantaen tuli ulos, seurassaan Smid, jolla oli
malja kummassakin kädessään.

"Tänne toveri, keskelle pihaa, jotta saamme tuntea tuulahduksen
viileää yöilmaa. Nukkuvatko kaikki nuo houkkiot siellä sisällä?"

"Jok'ikinen sielu. Ah, miten viileää täällä onkaan siihen verraten
mitä sisässä oli! Mikä vahinko, etteivät kaikki ole saaneet niin
vankkoja päitä kuin me!"

"Suurikin vahinko", virkkoi Wulf ja täytti maljansa.

"Miten paljon hauskuutta he siten menettävätkään tässä elämässä!
Siellä ne nyt viruvat ja kuorsaavat kuin karhut! Sinussa ja minussa
on kyllä miestä yksinämmekin tyhjentämään tämä ruukku."

"Onpa kyllä, ja sitte vielä toisenkin ruukun, jollemme sitä ennen ole
ehtineet päättää keskusteluamme."

"Mitä, aijotko pitää sotaneuvottelua?"

"Miltä kannalta sen vain otat. Kuulehan, Smid, luulenpa että vaikka
epäilisinkin kaikkia muita, niin sinuun ainakin voin luottaa, vai
kuinka?"

"Sepä merkillinen kysymys sille, ken viitenäkolmatta vuotena on
marssinut, nähnyt nälkää, ryöstänyt, voittanut ja tullut voitetuksi
sinun vierelläsi jok'ainoassa maassa Weserin ja Aleksandrian
välillä!" sanoi Smid äkäisesti, laskien maljan kädestään.

"Minä olen tullut vanhaksi, ja sen vuoksipa ruvennen epäilemään
kaikkia. Mutta kuuleppas nyt, sillä ennen, kun viha ja viini
loppuvat, täytyy minun saada se sanotuksi. Näithän tuon alrunan?"

"Tottahan toki."

"Entä sitte?"

"Mitä sitte?"

"Etkö luule hänen sopivan vaimoksi kelle hyvänsä?"

"Entä sitte?"

"Miksei hän sopisi Amaalillekin?"

"Se koskee häntä yhtä hyvin kuin tyttöäkin, ja tyttöä yhtä hyvin kuin
meitäkin."

"Tyttöäkö? Eikö hänen pidä katsoa liiankin suureksi kunniaksi joutua
naimisiin Odinin jälkeläiselle? Tarvitseeko hänen olla hienompi kuin
Placidia?"

"Mikä oli kyllin hieno keisarin tyttärelle, sen pitää olla kyllin
hyvä hänellekin."

"Kyllin hyväkö? Ataulf oli vain balttilainen, mutta Amalrik on oikea
vesa Amaalien heimoa, hän polveutuu Odinista sekä isän että äidin
puolelta."

"Enpä tiedä tokko tyttö sitä käsittää."

"Sitte opetamme hänet käsittämään sen. Miksemme veisi häntä pois ja
naittaisi Amaalille, tahtoopa sitte itse tai ei? Hän kyllä tyytyisi
prinssiimme viikon kuluessa, sen takaan."

"Mutta tuo Pelagia on tiellä."

"Pois hänkin sitte!"

"Mahdotonta!"

"Tänä aamuna se oli mahdotonta, mutta eipä ehkä mahdotonta
viikon päästä. Kuulin tän'iltana erään lupauksen, joka tekee sen
mahdolliseksi, jos vain hiventäkään gootin mieltä on jälellä siinä
sekapäisessä poikaparassa, josta puhumme."

"Oh, sydän on hänellä kyllä oikealla paikalla; elä ole huolissasi
hänen suhteensa! Mutta mikä lupaus se oli?"

"Sitä en ilmaise ennenkuin tarvitaan. En tahdo suinkaan saattaa
kansaani ja jumalien verta häpeään. Mutta jos tuo juopunut prefekti
sen muistaa -- niin, muistakoon hän sen vain! Sitäpaitsi -- tuo
munkkipoika, joka oli täällä tänä iltana..."

"Niin, todellakin vahinko sellaista kelpo poikaa!"

"Hän tekee enemmänkin kuin epäilee -- ja jos hän puhuu totta, niin
luulenpa hänen olevan oikeassa -- että Pelagia on hänen sisarensa."

"Hänen sisarensa! Entä sitte?"

"Hän tahtoo tietysti viedä tytön pois ja tehdä hänestä nunnan."

"Ethän salline hänen tehdä niin pahoin tuolle lapsiparalle?"

"Ken kerran on tielläni, Smid, hänen täytyy musertua. Sitä pahempi
sille ketä se kohtaa, mutta ukko Wulf ei vielä milloinkaan ole
antanut ihmisten tai petojen estää itseään -- eikä niin saa nytkään
käydä."

"Ylipäänsä voi se olla vallan oikeinkin tuolle nartulle. Mutta entä
Amalrik?"

"Mikä on piilossa se on piankin unhotettu."

"Mutta prefektin sanotaan tahtovan naida tuon tytön."

"Hänkö naisi? Tuo hyviltä hajuilta tuoksuva apina? Tyttö ei ainakaan
ole niin typerä."

"Se on prefektin aikomus, ja tytön myöskin. Koko kaupunki puhuu
siitä; meidän täytyy ensin raivata prefekti tieltämme."

"Miksikäs ei? Se kävisi helposti laatuun ja olisi suuri voitto
Aleksandrialle. Mutta jos tuhoisimme hänet, täytyisi meidän myöskin
valloittaa kaupunki; ja siihen luulen meitä olevan liian vähän."

"Hänen henkivartijansa ehkä käyvät meidän puolellemme. Jos tahdot,
niin menen huomenna heidän kasarmiinsa ja puhelen heidän kanssaan.
Mutta kuules Wulf -- tiedämme kyllä sinun aina olevan oikeassa --
mitä oikeastaan hyödyttää naittaa tuo Hypatia Amaalille?"

"Mitäkö se hyödyttää?" sanoi Wulf, paiskaten maljansa kivilattiaan.
"Sinä vanha, likinäköinen elohiiri, joka vain ajattelet omain
poskipussiesi täyttämistä! Sitä että annamme hänelle vaimon, kyllin
arvokkaan sankarille, mikä hän joka tapauksessa on, vaimon, joka
tekee hänestä raittiin miehen juoppolalluksen asemasta, yritteliään
miehen nahjuksen asemasta, vaimon, jolla on vaikutusvaltaa tämän
kaupungin rikkaisiin ja joka voi hankkia meille vankan jalansijan
täällä; ja kun sen kerran olemme saaneet, niin tahdonpa tietää ken
siitä voisi järkyttää meitä enää. Jos he molemmat hallitsisivat
Aleksandriassa, tulisimme me kolmessa kuukaudessa Afrikan herroiksi.
Lähettäisimme sanan vandaaleille Espanjaan ja kehoittaisimme heitä
valloittamaan Karthagon; kehoittaisimme myöskin Adrian meren toisella
puolella asuvia longobardeja nousemaan maihin Pentapoliksessa.
Menettämättä ainoatakaan miestä puhdistaisimme silloin koko rannikon,
nyt kun tuo hullu Heraklianus on retkensä kautta Roomaa vastaan
jättänyt sen meille alttiiksi. Antaisimme vandaalien ja longobardien
puristaa toistensa käsiä täällä Aleksandriassa ja heittää arpaa
osistaan rannikosta ja sitte!"

"No, entä mitä sitte?"

"Kun olemme laskeneet Afrikan valtamme alle, ottaisin mukaani joukon
valituita sankareita ja purjehtisin heidän kanssaan etelään päin
etsimään Asgardia -- sillä kertaa laskisin alas Punaista merta -- ja
näkisin Odinin kasvoista kasvoihin tai kuolisin häntä etsiessäni."

"Vai sillä tapaa", Smid huokasi. "Toivonpa että sallit minun tulla
mukaasi etkä tahdo minua pysähtymään puolitiehen lohikäärmeitten
ja norsujen pariin. Niinpä niin, järkimies on kuin neva -- miten
pitkälle ratsastaakin kovalla maalla, joutuu lopulta suon sisään.
Minä kuitenkin käyn prefektin henkivartiossa huomenna, jollei päätäni
porota."

"Ja minä tahdon puhella pojan kanssa Pelagiasta. Juokaamme nyt
juonemme menestykseksi."

Molemmat rautakallot kallistivat maljojaan, kunnes tähtien tuike
sammui ja itäisen pylväskäytävän varjot häipyivät sarastavaan
päivänkoitteeseen.



4 Luku.

JUUTALAISET KRISTITYITÄ VASTAAN.


Vietyään Arseniuksen sanoman Mirjamille pieni kantaja palasi joutuin
takaisin etsiäkseen Filammonia ja tämän kasvatusisää; mutta kun
ei heitä löytynyt, juoksenteli hän koko illan edestakaisin niin
järjettömästi, että korttelin asukkaat pelkäsivät hänen kadottaneen
järkensä. Vihdoin nälkä ajoi hänet kotiin syömään illallista; tämän
aterian aikana hän koetti purkaa kiihottuneita tunteitaan pieksämällä
rakkaan tapansa mukaan vaimoansa. Mirjamin molemmat syyrialaiset
orjattaret, jotka kuulivat neekerinaisen hätähuudot, riensivät
tälle apuun, valoivat sangollisen vettä miehen niskaan ja ajoivat
hänet tiehensä. Hän ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vertasi vain
myhäillen itseään Sokrateehen, joka sai Xantippalta selkäänsä, ja
mukautui filosofin tyyneydellä olosuhteisiin. Pari seuraavaa tuntia
hän hyppeli sitte kuin kesy harakka edestakaisin kadunkulmauksessa ja
lasketteli virtanaan nenäkkäitä sukkeluuksia ohikulkijoille, joilta
useat kerrat oli saada kouraantuntuvan ojennuksen. Vihdoin saapui
Filammon, joka henkimenossa kiiruhti kotiinsa, suoraan hänen syliinsä.

"Hiljaa, seuraa minua! Sinua yhäti johtaa onnellinen tähti. Hän
kutsuu sinut luoksensa."

"Kuka?"

"Mirjam itse. Ole mykkä kuin hauta! Sinua hän tahtoo nähdä ja
puhutella, mutta Arseniuksen viestin hän hylkäsi moisilla sanoilla,
että filosofin huulien on tarpeetonta toistaa niitä. Tule, mutta
puhele hänelle hyviä sanoja, niinkuin ainakin puhellessa noitanaisen
kanssa, joka voi seisauttaa tähdet kulussaan ja komentaa kolmannen
taivaan henkiä."

Filammon kiiruhti kotia Eudaimonin seurassa. Vähät hän välitti siitä,
että Hypatia oli varottanut häntä Mirjamista. Hänhän etsi sisartaan.

"Kas vain sen hulttio, oletko täällä taas!" huusi toinen tytöistä,
kun tulijat kolkuttivat Mirjamin asunnon ulko-ovelle. "Mitä
ajatteletkaan, kun tuot tänne nuoria miehiä tähän aikaan yöstä?"

"Olisi parempi että menisit alas pyytämään vaimoparaltasi anteeksi.
Hän on itkenyt koko illan ja rukoillut ristiinnaulitun kuvaa sinun
edestäsi, mokoma kiittämätön apina!"

"Naisellista taikauskoisuutta -- mutta suon sen hänelle anteeksi...
Hiljaa raakalaisnaiset! Olen tuonut tänne tämän nuoren filosofin oman
emäntänne käskystä."

"Sitte hän saa odottaa eteishuoneessa. Muuan herrasmies on nyt
emäntäni luona."

Filammon sai siis odottaa pimeässä ja likaisessa eteishuoneessa,
jota ylellisesti koristivat vaalenneet seinäverhot ja seiniä
pitkin asetetut sohvat. Hän odotti levottomana ja kärsimättömänä,
ja molemmat tytöt, jotka koruompelunsa ylitse häntä varkain
tähystelivät, päättivät hänen olevan kovin kömpelön, koskei hän
lainkaan vastannut heidän hiukeaviin silmäyksiinsä.

Sillävälin kuunteli Mirjam sisähuoneessa ilkeän tyytyväisesti
hymyillen tummapintaisen ja ahavoittuneen nuoren juutalaisen
kertomusta.

"Minä tiesin, oi Israelin äiti, että kaikki riippui minun
nopsuudestani. Senvuoksi lähdin Ostiasta ja ratsastin yötä päivää
Tarentia kohti. Mutta ympärileikkaamattomien sanansaattajalla oli
parempi ratsu kuin minulla. Siksi lahjoin erään orjan lamauttamaan
hänen hevosensa. Toisena päivänä pääsinkin majapaikan välin hänen
edelleen; mutta siitä huolimatta tuo filistealainen yllätti minut
yöllä, sillä saatanan enkelit auttoivat häntä, ja minun sieluni
vihastui."

"Mitäs sitte tapahtui, Jonabad Bar-Zebudah?"

"Muistelin Jehua ja Joabiakin, kun Asabel tätä takaa-ajoi, mietinpä
syvästi oliko moinen teko luvallinen, sillä minä en ole mikään
verenvuodattaja. Mutta siitä huolimatta jouduimme pimeässä yhteen, ja
minä tapoin hänet."

Mirjam taputti käsiään.

"Sitten puin, niinkuin kohtuullista oli, hänen vaatteensa päälleni,
anastin hänen kirjeensä ja valtakirjansa ja olin olevinani keisarin
lähetti. Siten suoritin lopun matkastani pakanain kustannuksella.
Tässä annan sinulle takaisin sen kautta keräytyneen säästön."

"Siitä ei sanaakaan! Pidä se itsellesi Jakobin arvokas poika! Entä
mitä muuta?"

"Tarentiin tultuani purjehdin edelleen merirosvoilta vuokraamallani
aluksella. Sen miehistö oli kelpo väkeä ja piti vannomansa valan.
Sillä soudettuamme kaikista voimistamme liki puoli matkaa, tuli
toinen alus vanaveteemme ja yritti kiertää meidät. Tunsin sen hyvin
olevan kotoisin Aleksandriasta, samoin laivurinkin, joka väitti sen
tulleen Aleksandriasta Brundusiumiin, mukanaan kirje Oresteelta."

"Mitä vielä?"

"Minusta tuntui häpeälliseltä, jotta tuo alus kiertäisi meidät,
ja vielä häpeällisemmältä, jotta sinä ja vanhempamme suotta
olisitte maksaneet moisia kustannuksia. Sen vuoksi rupesin
keskusteluihin merimiehen kanssa luvaten hänelle paitsi vuokraa
kaksisataa kultarahaa omistani. Ole hyvä ja maksa ne laskuuni rabbi
Hesekielille, joka asuu Pelusiumissa Vesiportin luona. Silloin
merirosvot neuvoa pidettyään päättivät purjehtia vihollisen upoksiin;
meidän aluksemme oli näet terävänokkainen liburnialainen, ja heidän
vain kevyt sanansaattaja-alus."

"Teittekö niin?"

"Muuten emme olisikaan nyt täällä. Herra antoi heidät meidän
käsiimme, niin että puhkasimme heidän aluksensa vallan keskeltä ja he
upposivat kuin Farao ja kaikki hänen joukkonsa."

"Niin hukkukoot kaikki valitun kansan viholliset!" huudahti Mirjam.
"Ja nyt sanot, ettei mitään uusia sanomia voi tulla tänne kymmeneen
päivään?"

"Merirosvopäällikkö vakuutti sen olevan mahdotonta yltyvän tuulen
takia, joka uhkaa muuttua etelämyrskyksi."

"Kas tässä, ota tämä kirje ylirabbinille; äiti Israelissa siunaa
sinua. Olet miehekkäästi taistellut kansasi puolesta, ja sinä astut
hautaasi rikkaana vuosista ja kunniasta, rikkaana palvelijoista ja
palvelijattarista, kullasta ja hopeasta, lapsista ja lapsenlapsista.
Jalkasi on polkeva pakanoiden niskoja, ja Abrahamin, Isakin ja
Jakobin siunaus on vuotava ylitsesi. Sinä saat syödä siitä hanhesta,
joka korvessa lihoitetaan ja Leviathanista, joka on piilotettuna
isoon mereen, siksi kunnes se viimeisenä päivänä antaa lihansa
ruuaksi kaikille oikeille israelilaisille."

Kääntyessään poispäin ja astuessaan ulos huoneesta oli tämä
juutalainen sokeassa kiihkossaan kukaties onnellisin mies koko
Egyptissä.

Hän poistui eteishuoneen kautta, katsahtaen kierosti orjattariin ja
uhkaavasti Filammoniin. Tämä saatettiin nyt Mirjamin luo.

Eukko istui kiemurassa kuin käärme matalalla sohvalla ja kirjoitti
ahkerasti polvillaan olevaan tauluun; tyynyillä hänen vieressään
kimalteli komeita jalokiviä, joita hän äsken oli käsitellyt kuin
lapsi leikkikalujaan. Hän katsahti ylös vasta muutamien minuuttien
perästä; ja kärsimättömänäkin täytyi Filammonin silmäillä
ympärilleen pienessä huoneessa ja verrata sen likaista komeutta
ynnä sisällä vallitsevaa väkevää viinin, ruuan ja hajuaineiden
tuoksu, aistikkaiden kreikkalaisten asumusten valoisuuteen ja
puhtauteen. Pitkin seiniä seisoi haaveellisilla veistoksilla
koristettuja kaappeja ja arkkuja, kirjavan koreita pergamenttikääryjä
virui kasottain nurkissa, omituisen muotoinen lamppu riippui
katossa, luoden himmeätä ja kamalaa valoa eräälle esineelle joka
tuokioksi tyrehdytti nuorukaisen veren. Muutamalla hyllyllä oli
nimittäin salaperäinen uurroksilla koristettu kultainen vati, jossa
oli balsameerattu lapsenpää, sellainen "terafim", jommoisesta
Filammon tiesi itämaiden velhonaisten väittävän voitavan kuulla
ennustuslauseita.

Vihdoin Mirjam katsahti ylös ja sanoi terävällä, kimeällä äänellä:

"Mitäs nyt, kaunis poikaseni, mitä poloiselta vanhalta ja kiusatulta
juutalaiseukolta haluat? Himoatko jotain niistä kauniista esineistä,
joita hän on osannut antaa palvelevain henkiensä pelastaa kristityn
rosvojoukon käsistä?"

Filammonin asia oli pian kerrottu. Eukko kuunteli sitä, katsellen
häntä terävästi palavilla silmillään, ja vastasi sitte verkalleen:

"No, entäs sitte, vaikka olisitkin orja?"

"Olenko se, sano, olenko se?"

"Olet varmasti. Arsenius on puhunut totta. Näin hänen ostavan sinut
Ravennassa täsmälleen viisitoista vuotta sitte. Samalla kertaa ostin
minä sisaresi. Hän on nyt kahdenkolmatta vanha. Luulisin sinun olevan
häntä neljää vuotta nuoremman."

"Oi taivas, tunnetko vielä sisareni? Onko se Pelagia?"

"Sinä olit kaunis poika", jatkoi eukko, joka ei näyttänyt kuulleen
Filammonin kysymystä. "Jos olisin luullut sinun kasvavan niin
kauniiksi ja nokkelaksi kuin nyt olet, olisin itse ostanut
sinut. Gootit olivat juuri poislähdössä, ja Arsenius antoi
vain kahdeksantoista kultarahaa sinusta -- vai oliko se ehkä
kaksikymmentä. Luulenpa käyväni vanhaksi, unohdan kaikki. Mutta minä
olisin saanut maksaa kasvatuksesi, ja sisarta harjoittaakseni olen
kuluttanut noin -- huh, minkälaisia, rahamääriä! Ei siltä, ettei se
kullannuppu ollut niiden kolikoiden arvoinen, joita sain kouraltaa
kukkarostani hänen hyväkseen."

"Ja sinä tiedät missä hän on? Sano se minulle, ole laupias ja sano!"

"Miksi niin?"

"Miksikö? Eikö rinnassasi syki inhimillinen sydän? Eikö hän ole
sisareni?"

"Entä sitte? Olethan, viitenätoista vuonna hyvin tullut toimeen ilman
sisartasi, miksi et voisi nytkin tulla yhtä hyvin toimeen hänettä?
Ethän muista häntä, et rakasta häntä."

"Ettenkö rakasta häntä? Tahtoisin kuolla hänen edestään -- tahtoisin
kuolla sinun edestäsi, jos vain toimitat niin että saan tavata hänet."

"Ohoo, vai tahtoisit sinä semmoista? No, entäpä jos veisin sinut
hänen tykönsä, mitä silloin tekisit? Ajatteles, jos hän olisi Pelagia
itse, mitä sitte? Hän on nyt hyvin rikas ja onnellinen. Voitko sinä
tehdä hänet onnellisemmaksi tai rikkaammaksi?"

"Kuinka voitkaan niin kysyä? Minun täytyy, minä tahdon pelastaa hänet
siitä häpeästä, jossa varmasti tiedän hänen elävän."

"Ahaa, hyvä munkkiseni! Sitä juuri odotinkin. Tiedänpä paremmin kuin
kukaan muu, mitä nuo kauniit sanat merkitsevät. Palanut lapsi kammoo
tulta, mutta palanut eukko sammuttaa sen, sen saat nähdä. Kuulehan
nyt! En sano ettet saisi nähdä sisartasi -- en sano ettei Pelagia ole
juuri se nainen jota etsit -- mutta -- sinä olet minun vallassani.
Elä rypistä otsaasi, eläkä näytä niin äkäiseltä! Minä voin milloin
tahdon jättää sinut Arseniuksen käsiin hänen orjanaan. Sana minulta
vain Oresteelle, niin lyödään sinut karkulaisena rautoihin."

"Minäpä pakenen!" huusi nuorukainen kiihkoisasti.

"Pakenisitko käsistäni!" eukko nauroi ja osoitti lapsenpäätä. "Vaikka
pakenisit Kaf'in toiselle puolelle tai upottaisit itsesi valtameren
syvyyteen, niin voisin saada nuo kuolleet huulet ilmaisemaan
olopaikkasi ja käskeä demonien kantamaan siivillään sinut tänne
takaisin. Pakenisitko minun käsistäni! On parempi että tottelet minua
ja saat tavata sisaresi."

Filammonia puistatti, mutta hän alistui kuitenkin. Eukon silmien
taikamainen hohde, hänen pelättävät sanansa, jotka hän puolittain
uskoi, ja hänen oma palava halunsa saada nähdä sisarensa, voittivat
hänen vastuksensa, ja hän huudahti huohottaen:

"Tahdon totella sinua, mutta... mutta..."

"Mutta sinä et vielä olekaan mikään oikea mies, olethan vain
puolinainen munkki, häh? Siitä minun on vielä tultava selville,
ennenkuin autan sinua, kaunis poikaseni. Oletko vielä munkki, vai
oletko mies?"

"Mitä tarkoitat?"

"Ha ha ha!" nauroi eukko kimakasti. "Nuo kristityt koirat eivät tiedä
mitä mies on. Oletko siis munkki -- emme puhu miehestä, koska se käy
järkesi yli?"

"Minä? -- Minä olen Hypatian oppilas filosofiassa."

"Mutta et mikään mies?"

"Olen kai mies, luullakseni."

"Mutta sitä en minä luule; muuten olisit miehenä jo kuukausia sitte
tunnustanut rakkautesi tuolle pakanalliselle naiselle."

"Minäkö -- hänelle?"

"Niin, minä hänelle", toisti Mirjam pilkallisesti, matkien
nuorukaisen loukatun nöyrää äänensävyä. "Minä rutiköyhä oppilasparka,
hänelle, tuolle suurelle, rikkaalle, viisaalle, jumaloidulle
filosofinaiselle, jolla on hallussaan itätuulen sisimmän pyhäkön
avaimet! Ja minä olen mies, kauniin Aleksandriassa, ja hän on
nainen, turhamaisin nainen Aleksandriassa, ja juuri sen kautta minä
olen häntä väkevämpi ja voin kietoa hänet sormeni ympäri ja saada
hänet lankeemaan jalkojeni juureen kun vain niin tahdon, kun vain
avaan silmäni ja huomaan olevani mies. Noo, poikaseni, onko hän
koskaan opettanut sinulle sellaista, puhuessaan matematiikasta ja
metafysiikasta, jumalista ja jumalattarista?"

Filammon karahti tulipunaiseksi. Suloinen myrkky oli alkanut
vaikuttaa hänessä ja jokainen suoni hänen ruumiissaan paloi siitä
ensi kerran hänen elämässään.

Mirjam huomasi olevansa voitolla.

"Kas niin, elä säikähdä tästä uudesta opetuksesta! Olen pitänyt
sinusta siitä saakka kun sinut ensi kerran näin, usko se; kysyin
terafilta sinusta, ja se vastasi -- tietäisitpä vain minkä vastauksen
sain! Jonain kauniina päivänä saat sen tietää. Joka tapauksessa on
se viekotellut vanhan kiltin juutalaisvaimon tuhlaamaan rahojaan.
Oletko milloinkaan arvannut, keltä joka kuukausi olet saanut tuon
kultarahan?"

Filammon säpsähti, ja Mirjam purskahti kaikuvaan, kimakkaan nauruun.

"Hypatialta kai, vai miten? Tietysti tuolta sorjalta kreikattarelta,
koska -- sinä turhamainen lapsi -- et koskaan tullut ajatelleeksi
vanhaa juutalaiseukkoa."

"Sinäkö se olit, sinäkö todellakin?" huudahti Filammon. "Sinuako siis
saan kiittää tästä harvinaisesta lahjasta?"

"Sinun ei tarvitse kiittää minua, totella vain; sillä elä unhota,
että minä voin todistaa sinun velkasi minulle, jok'ikisen oboolin,
ja voin myös vaatia sen sinulta takaisin jos minua vain haluttaa.
Mutta elä pelkää, en ole kova sinua kohtaan, koska kerran olet
vallassani. Minä vihaan kaikkia, jotka sitä eivät ole. Heti kun olen
saanut jonkun ihmisen valtaani, rupean pitämään hänestä. Vanhukset
rakastavat lasten lailla leikkikalujaan."

"Olenko minä sitte sinun leikkikalusi?" kysyi Filammon kiihkeästi.

"Tietysti olet, kaunis poikaseni", vastasi eukko ja katsahti häneen
niin mielittelevästi hymyillen, ettei hän voinut suuttua. "Minäpä
osaan totta vie leikkiä niin kauniisti palloillani -- ja olen nyt
elänyt viimeiset neljäkymmentä vuotta vain tehdäkseni nuoria ihmisiä
onnellisiksi. Sinun ei sentähden tarvitse arkailla hyväsydämistä
mummoparkaa. No, sinähän pelastit eilen Oresteen hengen?"

"Miten olet sen saanut tietää?"

"Minäkö? Minä tiedän kaikki. Tiedän mitä pääskyset puhelevat
toistensa ohi liidellessään, ja mitä kalat kesälämpimässä meressä
miettivät. Sinäkin saat kerran oppia arvaamaan paljon, mitään
taikakalua tarvitsematta. Mutta nyt sinun pitää astua Oresteen
palvelukseen. Noo, mitä epäröit? Etkö tiedä hänen suuresti suosivan
sinua? Hän on tekevä sinut kirjurikseen, ja eräänä päivänä hän
koroittaa sinut kamariherraksi, jos vain ymmärrät oikein käyttää
onneasi."

Filammon seisoi hämmästyksestä mykkänä. Viimein hän sanoi:

"Senkö miehen palvelijaksi? Mitä hänestä ja hänen
suosionosotuksistaan välitän? Miksi kidutetaan minua niin kovin? En
halua mitään muuta maan päällä kuin nähdä sisareni."

"On paljon mahdollisempaa nähdä hänet, jos olet jonkun korkean
virkamiehen hovissa -- ehkäpä enemmänkin kuin pelkän virkamiehen --
kuin jos pysyisit rutiköyhänä munkkina. En siltä että uskoisin sinun
puhuvan totta. Onko se ainoa halusi maan päällä, hä? Etkö lainkaan
halua nähdä kaunista Hypatiaa?"

"Minä? Miksi en häntä saisi nähdä? Enkö ole hänen oppilaansa?"

"Hänellä ei enää kauvan tule olemaan mitään oppilaita, lapseni. Jos
haluat kuulla hänen viisauttaan -- ja olkoon se sinulle suureksi
hyödyksi -- niin pitänee sinun tästälähin ennemminkin käydä Oresteen
palatsiin kuin luentosaliin. Sinä säpsähdät, huomaan. Olisinko nyt
ehkä keksinyt syyn, joka tepsii? Elä kysele mitään! En selitä mitään
munkeille. Mutta ota nämä kirjeet. Mene huomenna varhain kolmannella
hetkellä Oresteen palatsiin ja kysy hänen sihteeriään, kaldealaista
Ethania. Sano rohkeasti tulevasi asioissa, jotka ovat valtakunnalle
ylen tähdellisiä, ja seuraa sitte johtotähteäsi; se on onnekkaampi
kuin luuletkaan. Kas niin, tottele nyt minua, muuten et saa nähdä
sisartasi."

Filammon tunsi käyneensä ansaan. Mutta mitä tuo merkillinen
nainen ehkä voisikaan tehdä hänen hyväkseen? Häntä totteleminen
tuntui olevan, jollei ainoa, niin ainakin lähin tie Pelagian luo.
Joka tapauksessa hän oli eukon vallassa ja hänen täytyi alistua
kohtaloonsa; sen vuoksi hän otti kirjeet ja lähti.

"Ohoo," nauroi Mirjam itsekseen Filammonin lähdettyä, "sinä luulet
saavasi hänet käsiisi tehdäksesi hänestä katujattaren, nunnan,
nais-erakon; pakoittaaksesi hänet koettamaan lepyttää sinun
Jumalaasi ryömimällä parikymmentä vuotta käsin jaloin muumioitten
parissa, kahle kaulassa ja paino jalassa ja koko ajan kuvitellen
olevansa nazarealaisen morsian? Ja sinä luulet vanhan Mirjamin sitä
varten jättävän hänet käsiisi? Ei, ei ikinä, munkkihyväni, silloin
olisi parempi että tyttö olisi kuollut. Seuraa sinä vain suloista
syöttiäsi, seuraa sitä kuin aasi heinäkimppua, jota ajaja alati pitää
kyynärän päässä sen turvasta. Sinä olet minun vallassani, ja Orestes
on vallassani. Minun täytyy kai huomenna keskustella tuosta uudesta
lainasta, luulen mä. Enkä koskaan saane maksua. Tuo koira saattaa
minut viimein keppikerjäläiseksi. Miten paljon sitä nyt onkaan --
katsotaampas?" -- Hän rupesi selailemaan velkakirjoja ja kuitteja
arkussaan. -- "Minä en saa milloinkaan maksua, mutta entä kun mulla
on valtaa! Nähdä miten nuo pakanakoirat ja kristityt koirat punovat
juoniaan ja pöyhistelevät, luulotellen olevansa maailman herroja,
uneksimattakaan olevansa meidän leikkikalujamme, joita me täysin
ohjaamme -- me, lupauksen lapset, me, valittu kansa, me, Abrahamin
siemen. Hupsuparat! He minua miltei säälittävät ajatellessani miltä
he näyttävät, kun Messias tulee, ja he huomaavat, ketkä todellisia
maailman herroja ovat olleet. Mutta hänen pitää päästä Etelän
keisariksi tuon Oresteen; se hänestä pitää tulla, vaikka minun
täytyisikin lainata hänelle Rafaelin jalokivet. Sillä hänen pitää
naida tuo kreikatar. Hänen täytyy. Tietysti tyttö vihaa häntä, mutta
sitä voimallisempi on kostoni. Ja tyttö rakastaa tuota munkkia, sen
luin hänen silmistään puutarhassa. Sitä parempi sekin seikka minulle.
Munkki kyllä riippuu mielellään Oresteen kantapäillä saadakseen olla
tyttöä lähellä -- se hupsu poikaparka! Teemme hänestä kirjurin tai
kamariherran. Hänellä sanotaan olevan kyllin päätä siksi tai miksi
hyvänsä. Orestes ja hän tulevat niiksi kahdeksi kynneksi pihdissäni,
joilla nipistän ulos mitä vain haluan tuosta kreikkalaisesta
Isebelistä... Ja sitte käyn käsiksi mustaan agaattiin."

Palasiko hän juhlallisen puheensa lopussa takaisin halpaan
jokapäiväisyyteen? Ehkäpä ei, sillä viimeisiä sanoja lausuessaan hän
otti povestaan esiin särkyneen loihtukalun, joka riippui vitjassa
hänen kaulassaan ja oli vallan sen näköinen, mitä hän niin kiihkeästi
halusi. Hän katseli sitä kauvan hellin silmäyksin, suuteli sitä,
itki ja puheli sille kuin äiti lapselleen, hyväili sitä ja lauloi
sille kehtolaulunpätkiä. Hänen karkeat kuihtuneet piirteensä tulivat
lempeämmiksi, puhtaammiksi ja jalommiksi ja osoittivat hetkisin
aikaa millaiseksi ne kerran muinen olisivat voineet muodostua; ne
kuvastivat tässä tuokiossa sitä persoonallista ihannetta, jonka kukin
sielu tuo mukanaan elämälle ja joka hämäränä ja kehittymättömänä
kajastaa esiin jokaisen uinuvan lapsosen kasvoissa niin kauvan
kuin ne eivät vielä ole rypistyneet, rumentuneet ja kovettuneet
elämän pitkällisen murhenäytelmän kuluessa. Mirjam oli noita-akka,
parittaja ja orjakauppias, korviansa myöten vajonnut valheeseen,
julmuuteen ja ahneuteen; mutta kuitenkin sisälsi tämä kurja kivi
hänelle toden, henkisen, saavuttamattoman, ostamattoman aarteen,
johon verrattuina hänen kunnianhimoiset pyrintönsä ja kaikki hänen
aarteensa olivat yhtä arvottomia hänelle itselleen kuin ne olivat
Jumalan enkeleillekin.

Mutta vähät tiesi Mirjam, että samana hetkenä voimakas,
rotevavartaloinen munkki seisoi Kyrilloksen yksityishuoneessa.
Tultuaan osalliseksi siitä harvinaisesta kunniasta, että sai itsensä
patriarkan läsnäollessa nauttia maljan hyvää viiniä, antoi hän tälle
ja Arseniukselle seuraavan tilin matkastaan:

"Huomattuani juutalaisten osanneen hankkia itselleen tämän
merirosvolaivan, menin merirosvopäällikön puheille; sain armon
hänen silmissään ja palkkauduin soutajaksi alukseen. Siitä mitä
olin saanut tietää kuuntelemalla juutalaisen puhetta, päätin
varmuudella, että aluksen oli määrä niin pian kuin suinkin saattaa
uutiset Aleksandriaan. Suorittaakseni pyhän patriarkan minun heikolle
kyvylleni uskoman tehtävän menin sen vuoksi laivaan ja soudin
herkeämättä muiden soutajain parissa, mutta kun olin tottumaton tähän
työhön, sain kirkon asian tähden kärsiä paljon iskuja ja häväistyksiä
-- minkä toivon vastedes luettavan hyväkseni. Sitäpaitsi meni saatana
minuun ja tahtoi repiä minut, niin että annoin usein ylen ja inhosin
kaikkea ruokaa. Siitä huolimatta soudin tarmokkaasti ja herkeämättä
ylenantaessanikin, niin että pakanat tulivat täyteen ihmetystä
ja lakkasivat lyömästä minua, antaen sen sijaan säälistä minulle
väkevää juomaa. Sitte soudin sitä vahvemmin yötä päivää, toivoen
pyhänyhteisen kirkon minun arvottoman henkilöni kautta edes vähässä
määrin voittavan."

"Niin onkin tapahtunut", vastasi Kyrillos. "Miksi et istuudu,
ystäväni?"

"Suokaa anteeksi," sanoi munkki surkean näköisenä; "lopulta väsyy
istumiseenkin kuten kaikkiin muihin lihallisiin nautinnoihin."

"Millä voin palkita sinua tekemästäsi hyödystä?" virkkoi Kyrillos.

"Olen kyllin palkittu tietäissäni olleeni hyödyksi. Jos pyhä
patriarkka kumminkin ilman aihetta on minulle suosiollinen, niin on
muuan vanha kristitty vaimo, äitini lihassa -- -- --"

"Tule luokseni huomenna, niin saa hän kyllä apua. Ja -- saammepa
nähdä ettenkö tee sinusta kaupungin diakoonia ylentäessäni Pietarin."

Munkki suuteli esimiehensä kättä ja meni. Kyrillos kääntyi
Arseniuksen puoleen; ihastuksissaan hän käyttäytyi tällä kertaa
vallattomasti, löi polviinsa ja sanoi:

"Noo, tällä kertaa olemme totta vie voittaneet pakanat, vai mitä?"

Sitte hän lisäsi papin tavallisella, teeskennellyllä äänellä:

"Minkä neuvon isäni antaisi minulle osatakseni oikein käyttää
hyväkseni sitä etua, joka niin armollisesti on käsiimme annettu?"

Arsenius vaikeni.

"Tekisipä mieleni", jatkoi Kyrillos, "tämäniltaisessa saarnassani
mainita tuosta suuresta uutisesta."

Arsenius pudisti päätään.

"Miksikä ei, miksikä ei?" kysyi Kyrillos kärsimättömästi.

"On parempi säilyttää salaisuutta, kunnes muut puhuvat siitä.
Säästetty tieto on aina säästettyä tietoa. Jos miehellä on pahoja
aikeita kirkkoa vastaan, joita en toivo hänellä olevan, niin anna
hänen ensin rikkoa, ennenkuin käytät tietoasi häntä vastaan. On
totta, että omatunto voi epäillä, onko oikein sallia syntiä, jota voi
ennakolta estää. Minusta tuntuu kuin olisi synti vasta itse teossa,
ja että välistä -- sanon vain välistä -- voisi pelastaa syntisen,
antamalla hänen vääryytensä kantaa hedelmän ja antamalla hänen
täyttyä omista teoistaan."

"Vaarallinen oppi, arvoisa isä."

"Aivan kuin kaikki terveellinen oppi -- elämän tuoksu tai kalman
haju, aina sitä mukaa kuin sitä sovelletaan. En olekaan puhunut tätä
seurakunnalle, vaan valitulle veljelle. Ja jos asiaa valtioviisauden
kannalta katsellaan, niin anna hänen julkisesti osoittaa, onko
hänellä todellakin kapinallisia aikeita mielessä, ja puhu sitte ja
muserra maahan hänen Baabelin torninsa."

"Luuletteko sitte ettei hänellä jo ole tiedossa Heraklianuksen
tappio?"

"Jos hän siitä tietää, niin pitää hän kyllä sen salassa kansalta,
ja meidän toiveemme äkillisen keikauksen aikaansaamisesta
kansanjoukoissa ovat miltei yhtä suuret."

"Hyvä. Yhteisen kirkon olemassaolo Aleksandriassa riippuu juuri tästä
taistelusta, ja siksipä on parasta olla varovainen. Käyköön siis
kuten tahdot. Onnipa on minulle, että sinä olet neuvonantajani."

Kyrillos, joka muuten oli mitä hillittömin ja väkivaltaisin
juonienkutoja, mukautui siis sen miehen tahtoon, joka oli viisaampi
kuin hän itse -- niinkuin viisasten miesten aina pitäisi tehdä -- ja
päätti säilyttää salaisuuden omana tietonaan sekä käski munkinkin
tehdä samaten.

Filammon vietti unettoman yön ja virkisti sitte itseään mieluisella
käynnillä muutamassa niistä julkisista kylpylaitoksista, joita
roomalainen hirmuvalta -- viisaampi tavallaan kuin meidän aikamme
vapaa valtiomuoto -- niin anteliaasti tarjosi uhreilleen. Sitte
hän lähti prefektin palatsiin esittääkseen asiansa; mutta Orestes,
joka viime päivinä oli hämmästyttänyt Aleksandrian yleisöä vallan
tavattomalla työkyvyllä oli jo mennyt läheiseen basilikaan.
Sinne vei nuorukaisen muuan apparitori, joka johdatti hänet
koreilla seinämaalauksilla ja kirjavalla marmorimosaiikilla ynnä
pylväskäytävillä ja galerioilla koristetun suunnattoman salin
poikki, missä alemmat virkamiehet käsittelivät erilaisia juttuja ja
säätivät oikeutta roomalaisen lain monimutkaisten muodollisuuksien
mukaan. Levottomasti odottavan joukon halki nuorukainen astui salin
ylipäähän, missä prefektin valtaistuin oli tyhjänä, sekä sitte
erääseen sivuhuoneeseen, missä tapasi kirjurin, paksun kaldealaisen
eunukin, jolla oli kalpeat ilmeettömät kasvot, pienet porsaansilmät
ja päässä suunnaton turbaani. Kynän ritari vastaanotti kirjeen, avasi
sen juhlallisen näköisenä, mutta kavahti sitte pystyyn ja syöksähti
ulos huoneesta unhottaen kaiken arvokkaisuutensa. Filammon sai jäädä
seisomaan, täynnä odotusta ja ihmettelyä. Puolituntisen perästä
kaldealainen palasi; hänen pienet silmänsä näytti joku suuri ajatus
avanneen.

"Nuorukainen, sinun tähtesi on nousemassa. Olet kyllin onnellinen
tuodessasi meille hyviä sanomia. Jalo prefekti itse kutsuu sinut
puheilleen."

Sitte hän vei nuorukaisen mukaansa.

Huoneessa, jonka ovea aseelliset miehet vartioivat, kulki Orestes
kiihkeästi edestakaisin. Hänen kasvoissaan näki jälkiä viime
yön tapahtumista; silloin tällöin hän maistoi pöydällä olevasta
kultamaljasta.

"Katsos vain, ei kukaan muu kuin pelastajani itse! Nuorukainen,
minä tahdon luoda onnesi. Mirjam sanoo sinun tahtovan ruveta
palvelukseeni?"

Filammon, joka ei tiennyt mitä virkkaa, katsoi paraimmaksi vastata
syvimmällä kumarruksellaan.

"Ahaa, osaat kumartaa sulokkaasti, vaikket aivan tavan mukaan.
Mutta sen sinä pian hänelle opetat, kirjurini, vai miten? Nyt
asioihin! Anna tänne ne paperit, jotka minun on allekirjoitettava ja
varustettava sinetilläni. Asemien päällysmiesten johtajalle..."

"Tässä jalo herra!"

"Viljakaupan valvojalle... Kuinka monesta vehnälaivasta olet käskenyt
purkaa lastin?"

"Kahdesta, jalo herra."

"Hyvä. Se on tällä hetkellä tarpeeksi suuri almu. Rahvaan
asianajajalle -- hitto hänet periköön."

"Häneen voi luottaa, sillä hän on katkeran kateellinen Kyrilloksen
vaikutusvallasta. Sitäpaitsi hän on minun vähäpätöisyydelleni velkaa
paljon rahaa."

"Hyvä. Tänne vanginvartioille lähetettävät kirjeet, jotka koskevat
miekkailijoita!"

"Tässä jalo herra."

"Hypatialle... Ei, tahdonpa valittua morsiantani kunnioittaa omalla
korkealla läsnäolollani. Niin totta kuin elän, tämän aamupäivän työ
on kylliksi sille, jolla on polttava päänporotus."

"Jalo herra, sinulla on seitsemän miehen voima. Eläös
ijankaikkisesti!"

Oresteen työkyky oli tosiaankin, kun hän sille tuulelle sattui,
erinomaisen suuri. Kylmä veri ja vielä kylmempi sydän tekevät monen
asian helpoksi.

Mutta Filammonin koko sielu kiintyi sanoihin "valittu morsiameni".

Johtuiko tämä jostain itsekkäästä toiveesta, jonka Mirjamin eiliset
viittaukset olivat herättäneet, vai tunsiko hän vain sääliä ja kauhua
sen johdosta, että sellainen kohtalo oli määrätty Hypatialle -- hänen
epäjumalalleen? Joka tapauksessa seisoi hän siinä viisi minuuttia
aivan kuin unessa, mutta heräsi sitte kuullessaan toisen, vielä
rakkaamman nimen lausuttavan.

"Ja nyt Pelagiaan. Voimmehan ainakin koettaa."

"Ehkäpä se loukkaa goottia, jalo herra."

"Hitto hänet nielköön! Hän saa valita itselleen mielityn kaikista
Aleksandrian kaunokaisista ja tulla Pentapoliksen käskynhaltijaksi,
jos tahtoo. Mutta näytelmä minun pitää saada, eikä kukaan muu kuin
Pelagia voi esiintyä Venus Anadyomenena."

Filammonin veri virtasi ankarasti sydämeen ja siitä takaisin päähän.
Hän vapisi kauhusta ja häpeästä.

"Kansa käy hurjaksi ihastuksesta saadessaan vielä kerran nähdä hänet
näyttämöllä. Nuo elukat eivät aavistaneet minun alati ajattelevan
heidän huvejaan, vaikka olisin juopunut kuin Silenius."

"Sinä elät vain orjiesi hyväksi, jalo herra."

"Kuulehan, poika, niin sorea tyttö tarvitsee sorean sanansaattajan.
Minä otan sinut heti palvelukseeni; sinun pitää viedä tämä kirje
Pelagialle. Noo -- mikset tule ja ota sitä?"

"Pelagialle?" nuorukainen huudahti. "Teatterissako? Julkisesti? Venus
Anodyomenako?"

"Niin, sinä hupsu! Olitko ehkä päissäsi illalla?"

"Hän on minun sisareni."

"Entä sitte? Ei siltä että uskon sinua, sen hulttio! -- Ahaa!" sanoi
Orestes, joka heti älysi asianlaidan. "Apparitorit!"

Ovi avautui, ja vartio näyttäytyi.

"Tässä on muuan kiltti poika, jonka tekee mieli käyttäytyä hupsun
tavalla. Estäkää häntä muutaman päivän aikana aikaansaamasta mitään
rettelöitä! Mutta elkää tehkö pahaa hänelle; pelastihan hän eilen
henkeni, kun te, sen heittiöt, livistitte tiehenne!"

Pitemmittä mutkitta onneton nuorukainen siepattiin kiinni ja vietiin
holvikäytävää myöten vahtihuoneeseen. Apparitorit, jotka hänen
eilispäivänä osottamansa rohkeuden vuoksi näyttivät kantavan kaunaa
häntä vastaan, pilkkasivat häntä ja tuntuivat olevan ylen halukkaat
panemaan hänet raskaihin rautoihin. Sitte he tyrkkäsivät hänet
päätäpahkaa vankiluolaan, sulkien hänet sinne ja jättäen hänet omiin
mietteisiinsä.



5 Luku.

HÄN TAIPUU SAADAKSEEN HALLITA.


"Mutta ajattelehan, ihanin Hypatia, että olisit saanut ison
kiven vasten kasvojasi, että satamäärin roistoja olisi hypellyt
kuin villipedot ulvoen ympärilläsi -- vielä pari minuuttia, niin
olisit revitty kappaleiksi! Mitähän olisitkaan tehnyt sellaisessa
tapauksessa?"

"Olisin antanut heidän repiä itseni kappaleiksi ja kuollut kuten olin
elänytkin."

"Niin, mutta -- jos tosi todellakin olisi ollut kysymyksessä ja
kuolema sinua silmiin tirkistänyt?"

"Miksi ihmisen pitäisi pelätä kuolemaa?"

"Hm... Tietysti en pelkää kuolemaa itseään, vaan kuolemista. Se
olisi moisissa olosuhteissa lievimmin sanoen epämiellyttävää.
Jos esikuvamme, Julianus Suuri, huomasi lievän teeskentelyn
tarpeelliseksi ja siltä oli paljon parempi kristitty, kuin mitä
minä itsestäni koskaan voin väittää, niin miksipä en minäkin saisi
teeskennellä? Pidä minua alempana olentona, suureen joukkioon
kuuluvana, jos niin tahdot -- minä olen joka tapauksessa katuvainen
jäsen tuosta suuresta joukkiosta ja annan sinulle kaiken mahdollisen
korvauksen tekemällä mitä hullutuksia suinkin suvaitset minulle
määrätä. Jos vain kerran saan vallan käsiini, niin tahdonpa osoittaa
itseni yhtä kelvolliseksi ja taipuvaiseksi kuin itse Julianus."

Sellaista puhetta pitivät Hypatia ja Orestes keskenään puolituntisen
sen jälkeen kuin Filammon oli saatettu uuteen asuntoonsa.

Hypatia loi prefektiin tyynen, läpitunkevan katseen, joka ilmaisi
ylenkatsetta, vaan samalla hieman pelkoakin.

"Ja mikähän lienee vaikuttanut tämän äkillisen innon jalossa
prefektissä? Neljä kuukautta ovat lupauksesi olleet täyttämättä."

Hän ei maininnut miten iloiseksi hän sydämessään olisi tuntenut
itsensä, jos ne edelleenkin olisivat jääneet silleen.

"Olen tänä aamuna saanut sanomia, jotka kohteliaisuudesta ensin
mainitsen sinulle. Tahdomme pitää huolta, että koko Aleksandria ennen
päivän laskua tuntee ne. Heraklianus on voittanut."

"Voittanut?" Hypatia huudahti kavahtaen pystyyn.

"Hän on voittanut ja Ostian luona täydellisesti tuhonnut keisarin
sotajoukon. Niin kertoo sanansaattaja, johon täydellisesti saatan
luottaa. Ja vaikka sanoma osoittautuisikin vääräksi, niin voin estää
huhun siitä leviämästä -- miksi muuten olisinkaan prefekti? Sinä
epäilet? Etkö älyä että asiamme on voittanut, jos vain viikonkaan
verran voimme pitää tätä kuvittelua vireillä?"

"Miten niin?"

"Olen jo neuvotellut kaupungin kaikkien virkamiesten kanssa,
jok'ainoa heistä on ollut kyllin viisas luvatakseen minulle apuaan --
vaikka tietysti edellyttäen Heraklianuksen menestystä. Kaikki ovat
yhtä tyytymättömät kuin minäkin pappien hallitsemaan Bysantiumin
hoviin. Sitäpaitsi ovat asemien päällysmiehet jo puolellani, samaten
kaikki joukot pitkin Niilin vartta. Ah, olet kuvitellut minun olleen
toimettomana näinä neljänä kuukautena, mutta sinä unohdat olevasi
itse palkintoni kaikista vaivoistani! Voinko hidastella, kun minulla
on sellainen päämäärä silmieni edessä?"

Hypatiaa värisytti, mutta hän vaikeni. Orestes jatkoi:

"Olen purkanut lastin monesta vehnälaivasta jakaakseni suunnattomassa
määrässä viljaa kansalle. Nuo kirotut munkit Tabennessa olivat miltei
joutua edelleni, niin että olin pakotettu lahjomaan pari diakoonia,
ostamaan heidän tänne lähettämänsä varaston ja jakamaan sen muka
omanani. On todellakin liian hupsua heiltä, että itsepintaisesti
tahtovat pitää puolet kaupungin köyhistä ilmaiseksi leivässä! Mitä
ihmettä heillä on Aleksandrian kanssa tekemistä?"

"He tahtovat saavuttaa kansansuosiota, arvaan."

"Aivan niin. Mutta miten voi hallitus pitää kurissa joukkoa
heittiöitä, jotka tulevat ravituiksi ilman sen apua?"

"Julianus lausui ihanassa kirjeessään Galatian ylimmäiselle papille
saman valituksen."

"Pian olet sinä saattava kaiken tämän oikealle tolalle, ymmärräthän.
Muuten en juuri nyt erittäin pelkää Kyrilloksen valtaa. Tunnen huvia
voidessani sanoa, että hän kaikkien rikasten ja sivistyneitten
silmissä on suunnattomasti vahingoittanut asiaansa karkoittamalla
juutalaiset. Ja mitä hänelle uskolliseen rahvaaseen tulee, niin ovat
jumalat -- täällä ei toki ole ainoatakaan munkkia, jotta voin mainita
onneni oikeat luojat -- juuri otollisena hetkenä lähettäneet meille
lahjan, joka saattaa roisto joukon niin hyvälle tuulelle kuin ikänä
voimme toivoa."

"Mitä sitte?" Hypatia kysyi.

"Valkosen norsun."

"Valkosen norsun?"

"Niin", Orestes vastasi, huomaamatta tai tahtomatta huomata
värettä neidon kysymyksessä. "Todellisen, elävän Valkosen norsun,
jommoista sataan vuoteen ei ole Aleksandriassa nähty. Sen ynnä kesyn
tiikerin oli määrä mennä lahjaksi Bysantiumin poikaselle joltakin
satavaimoiselta pikkukuninkaalta etäisessä Taprobanessa tai jossain
muussa kaukaisen Idän nimettömässä maassa. Otin vapauden panna
elukat takavarikkoon kun niitä kuletettiin kaupungin läpi, ja hieman
puhuteltuani ja muistuteltuani vartioita kidutuspenkistä ovat norsu
ja tiikerit nyt käytettävänämme."

"Mitä hyötyä meillä niistä on?"

"Jalo Hypatia, ajattele miten voimmekaan voittaa alhaison ilman
näyttelemistä? Milloin on ollut useampia kuin kaksi keinoa valloittaa
koko Rooman valtakunta tai osa siitä? Toinen on asevoima, toinen
loistavat näytelmät. Voitko edes ajatellakaan jotain kolmatta?
Edellinen keino on vaivaloinen ja ikävä; tätä nykyä sitä tuskin
on mahdollinen käyttää. Jälellä on jälkimmäinen keino; ja juuri
tuo Valkonen norsu taanneekin meille loistavan menestyksen. Minun
on joka viikko annettava joku näytelmä. Kansa on väsynyt tuohon
pantomiiniin, ja sittekuin juutalaiset on karkotettu, on esiintyjä
käynyt veltoksi ja laiskaksi, koska on kadottanut innokkaimmat
ihailijansa. Kilpa-ajoihin he ovat ylen kyllästyneet. Ajatteles, jos
nyt niin pian kuin mahdollista lupaisimme esittää niille näytelmän --
näytelmän jonka veroista tämä sukukunta ei ikäni ole nähnyt! Sinä ja
minä istumme vieretysten, minä juhlan toimeenpanijana, sinä -- vain
tilapäisesti -- muinaisajan vestaalin edustajana. Joku kunniallinen
henkilö saa toimekseen, kansan ihastuksesta raivotessa, huutaa:
Kauvan eläköön Orestes Cæsar! Toinen muistuttaa Heraklianuksen
voitosta... kolmas yhdistää sinun nimesi minun nimeeni. Kansa puhkee
suosionilmauksiin. Joku Marcus Antonius astuu esiin, tervehtää
minua keisariksi, Augustukseksi, miksi vain tahdot -- kansa yhtyy
huutoon. Minä kieltäydyn yhtä vaatimattomasti kuin itse Julius
Cæsar, mutta minut pakotetaan punastuen ottamaan vastaan minulle
tarjottu arvo. Nousen ylös, pidän puheen etelämantereen vastaisesta
riippumattomuudesta, Epyptin yhdistämisestä Afrika-maakuntaan,
tulevaisuuden keisarikunnasta, joka ei enää ole jaettu Itäiseen ja
Läntiseen vaan Pohjoiseen ja Eteläiseen. Valtavat eläköön huudot
kahden drakman hintaan hengeltä kajahtavat pilviin. Kukin luulee
kaikkien muiden suostuvan tähän ja tekee kuten toisetkin. Ja peli on
voitettu."

"Mutta, sanohan minulle," virkkoi Hypatia, tyrehyttäen ylenkatsettaan
ja epätoivoaan, "millä tavalla tämä jumalien palvelusta edistäisi?"

"Kas näin... kas näin... jos luulet mielten olevan tarpeeksi
kypsytetyt, voit sinä vuorostasi nousta pystyyn ja pitää puheen...
sellaisen varmasti voit sepittää. Muistuta siitä miten nämä
näytelmät -- muinen Rooman valtakunnan ylpeys -- ovat joutuneet
rappiolle galilealaisen taikauskon vallalle päästyä; että kansan
hankkiakseen todellisia nautintoja silmilleen ja korvilleen on
julkisesti palattava niihin jumaliin, joiden palveluksesta nämä
leikit ovat saaneet alkunsa, sekä että näytelmät ainoastaan tämän
palveluksen yhteydessä voivat saavuttaa täydellisyytensä. Mutta minun
ei ole tarvis opettaa sinulle, mitä itse niin usein olet minulle
opettanut. Neuvotelkaamme sen sijaan näytelmästämme, joka lähinnä
viljanjakelua on tärkein tuumistamme. Minun olisi pitänyt antaa
esiytyä tuon munkin, joka eilen oli miltei iskeä minut kuoliaaksi.
Se olisi tosiaankin ollut lakien voitto kristillisyydestä! Hän ja
villipedot olisivat voineet huvittaa kansaa kymmenen minuuttia.
Mutta viha minussa voitti viisauden, ja mies on nyt kaksi tuntia
virunut ristillä. Mutta mitäs sanot, jos panisimme toimeen pienen
miekkailuleikin? Totta on, että sellaiset kamppailut ovat laissa
kielletyt."

"Taivaan kiitos, että niin on laita!"

"Mutta etkö älyä, että meidän juuri sen vuoksi on osotettava
itsenäisyyttämme käyttämällä miekkailijoita?"

"Ei, niiden aika on ohi. Elkööt ne enää koskaan häväiskö maan pintaa!"

"Sitä sinä, katsoen omaan henkilöösi, et saa sanoa julkisesti. Muuten
voisi Kyrillos olla kyllin julkea muistuttaakseen sinulle, että
kristityt keisarit ja piispat ovat poistaneet ne."

Hypatia puri huultansa ja vaikeni.

"En tahdo suinkaan vaatia mitään, joka olisi vastoin mieltäsi...
Jospa vain voisimme toimittaa pari marttyyrinäytelmää, -- mutta
pelkään että meidän pitää odottaa vuosi tai pari ennenkuin, nykyisin
vallalla olevien mielipiteiden takia, voimme rohjeta mihinkään
sellaiseen."

"Odottaa? Niin kyllä, me tahdomme odottaa iankaikkisesti! Eikö
Julianus -- ja onhan hän kai esikuvamme -- kieltänyt vainoamasta
galilealaisia? Hänen mielestään ne olivat kyllin rangaistut omalla
jumalattomuudellaan ja taikauskoisella itsekidutuksellaan."

"Sekin oli pieni erehdys tuolta suurelta mieheltä. Hänen olisi
pitänyt muistaa, ettei kolmena vuosisatana mikään -- eivät edes
miekkailijatkaan -- ole voineet saattaa roistoväkeä niin hyvälle
tuulelle kuin katseleminen, miten joitakuita kristittyjä, varsinkin
nuoria kauniita naisia, poltettiin tai viskattiin petoeläimille."

Hypatia purasi taas huultaan.

"En voi kuunnella sellaista puhetta. Unhotat puhuvasi naiselle."

"Oo ylevin Viisaus," sanoi Orestes mielittelevimmällä äänellään, "et
kai koskaan voi luulla minun tahtovan kiusata sinun korviasi? Mutta
salli minun vain huomauttaa siitä yleisestä totuudesta, että ken
tahtoo saavuttaa jonkin päämäärän, sen on myös pakko käyttää tarjona
olevia keinoja; ja ne keinot, joita neljän vuosisadan kokemus on
koetellut, lienevät ylipäätään parhaimmat. Puhun vain tavallisena
käytännöllisenä valtiomiehenä, mutta epäilemättä filosofi myöntää
minun olevan oikeassa."

Hypatia katseli maahan, ja hänen mielensä oli täynnä tuskaisia
ajatuksia. Mitähän hän vastaisikaan? Eikö tämä ollut liiaksikin
totta, eikö Oresteella ollut kokemus ja tosiasiat puolellaan?

"No niin, jos se on välttämätöntä... mutta minä en tahdo
mitään miekkailijoita. Miksei jotakin -- jotakin tuollaista
taistelua petojen kanssa? Nekin ovat sangen vastenmielisiä, mutta
ovat vähemmässä määrässä epäinhimillisiä, ja voithan ryhtyä
turvallisuustoimenpiteisiin, niin ettei yksikään ihminen kärsi
vahinkoa."

"Sepä olisi todellakin ruusu ilman tuoksua! Jollei mitään vaaraa
tai verenvuodatusta tule kysymykseen, menettää huvi viehätyksensä.
Petoeläimet ovat kuitenkin juuri tätä nykyä kallishintaisia, ja jos
annan surmata koko eläintarhani en voi sitte enää tehdä mitään.
Miksemme ottaisi jotakin, mikä ei maksa rahaa, esimerkiksi vankeja?"

"Mitä, asetatko sinä ihmisolennot petoeläimiä halvemmiksi?"

"Pois se, mutta ne maksavat todellakin vähemmän. Muista että ilman
rahaa olemme voimattomat; jumalten vuoksi meidän täytyy säästää
varojamme."

Hypatia vaikeni.

"Viisi- tai kuusikymmentä liibyalaista vankia on juuri tuotu tänne
korvesta. Miksemme antaisi niiden taistella yhtä monta sotilasta
vastaan? Nehän ovat kapinoitsijoita, sodassa vangittuja."

"Silloin", sanoi Hypatia, joka itsepuolustuksekseen tarttui jokaiseen
oljenkorteen, "silloinhan ne joka tapauksessa ovat menettäneet
oikeutensa elää."

"Tietysti. Kristityt eivät siis saa mitään aihetta meitä
syyttääkseen. Eikö kaikkein kristillisin keisari Konstantinus
käskenyt kolmesataa germanilaista vankia teurastamaan toisensa
Trierin amfiteatterissa?"

"Mutta ne kieltäytyivät, viskautuivat omiin miekkoihinsa ja kuolivat
sankareina."

"Niin, nuo germaanit ovat aina yhtä mahdottomia pidellä. Omat
henkivartijanikin ovat aivan yhtä kovapintaisia. Sanoakseni sinulle
totuuden olen jo pyytänyt heitä osoittamaan urhouttaan noita
liibyalaisia vastaan, mutta mitä luulet heidän vastanneen?"

"Toivoakseni he kieltäytyivät?"

"He sanoivat minulle mitä hävyttömimmällä naamalla olevansa
miehiä eikä näyttelijöitä, ja että he olivat palkatut sotimaan
eikä teurastamaan. Niin älykkään johdannon jälkeen minä odotin
sokrateslaista dialoogia ja poistuin."

"He olivat oikeassa."

"Epäilemättä he olivat oikeassa, filosofiselta kannalta katsoen;
käytännölliseltä kannalta katsoen he sitä vastoin olivat suuria
sanansaivartajoita ja minä huonosti palveltu isäntä. Voin
toki vankiloista sentään löytää tarpeeksi monta onnetonta ja,
väärinymmärrettyä sankaria, jotka vapauden toivossa tulevat
taistelemaan kelpo tavalla, ja tiedänpä muutamia vanhoja
miekkailijoita, joita vielä asuskelee kapakoissa ja jotka ilolla
antavat niille viikon päivät opetusta. Se siis menee mukiin. Mutta
nyt iloisempaan näytelmään, joka sitte seuraa -- sen pitää olla
jotakin enemmän tai vähemmän draamallista."

"Sinä unhotat puhuvasi naisen kanssa, joka toivoo niin pian kuin
mahdollista pääsevänsä Atheneen ylipapittareksi ja joka sitä
odotellessaan on velvollinen tekemään mitä hänen opettajansa
Julianus sääsi aikansa papeille. Minun on siis galilealaisten tavoin
kammottava teatteria, samaten kuin toivon vastedes voivani heidän
tavallaan pitää huolta leskistä ja muukalaisista."

"Olkoon minusta kaukana että tahtoisin halventaa tuon suuren miehen
viisautta. Salli minun vain huomauttaa, että arvostellen valtakunnan
nykyistä tilaa voi syyllä sanoa hänen epäonnistuneen."

"Auringonjumala, jota hän rakasti, otti hänet liian varhain tykönsä
kuoleman kautta."

"Ja samassa tuokiossa kuin hän oli poissa, virtasi kristillinen
raakalaisuus takaisin vanhaan uomaansa."

"Ah, jospa hän vain olisi elänyt kaksikymmentä vuotta kauvemmin!"

"Ehkäpä Auringonjumalalle ei ollut yhtä tärkeätä kuin meille
ylipappinsa aikeitten menestyminen."

Hypatia punastui. Nauroiko ehkä Orestes salaa hänelle ja hänen
toiveilleen?

"Elä pilkkaa!" hän sanoi juhlallisesti.

"Taivas sen estäköön! Koetan vain selittää selvää tosiseikkaa.
Toinen selitys on tämä: koska Julianus ei menetellyt aivan oikein
koettaessaan palauttaa Olympoon jumalain palvelusta, niin huomasi
Auringonjumala otolliseksi temmata hänet pois. Nyt hän lähettää
Julianuksen sijasta filosofi Hypatian, joka on kyllin viisas
huomatakseen Julianuksen erehdyksen ja joka ei liian tarkoin koeta
matkia galilealaisia siinä ankarassa siveellisyydessä, jonka ainoat
ja luonnolliset kannattajat nämä ovat."

"Siis Julianuksen erehdys oli se, että hän oli liian hyveellinen? Jos
niin on laita, niin tahdonpa olla hänen kaltaisensa ja epäonnistua
kuten hän. Syy ei silloin ole minussa, vaan kohtalossa."

"Hänen virheensä ei ollut se, että hän itse oli liiaksi hyveellinen,
sinä Atheneen puhdas kuva, vaan että hän koetti tehdä muutkin yhtä
hyveellisiksi. Hän unohti jälkipuoliskon Juveliuksen merkillisessä
lausunnossa, että '_panem et circenses_' ['Leipää ja huvituksia!'
-- Rooman alhaison tunnussanaksi tullut vaatimus hallitsijoiltaan
valtakunnan rappeutumisen aikana. Suom. muist.] ovat asia, jonka
hallitsijan ehdottomasti ja ennen muuta on vaarinotettava. Hän
yritti antaa kansalle leipää ilman näytelmiä. Minkä kiitoksen hän
suunnattomasta anteliaisuudestaan sai, siihen vastatkoot hän itse ja
Antiokian kelpo rahvas. Sinä esitit äsken hänen Misopogon'insa..."

"Ah, siinä valittaa mies, joka oli liian puhdas ajallensa!"

"Vallan oikein. Hänen olisi pitänyt tyytyä pitämään puhtautensa
vain omana hyvänään; hänen ei olisi pitänyt lähteä Antiokiaan vain
filosofisena ylipappina ja varustettuna epäilyttävän siistillä
parralla uhraamaan jumalalle, johon -- suo minulle anteeksi -- ei
kukaan antiokialainen ollut vuosikausiin uskonut. Jos hän olisi
kulkenut sisään meidän valkoisella norsullamme ja kymmenentuhatta
miekkailijaa seuranaan, jos hän olisi rakentanut Dafnen lehtoon
teatterin norsunluusta ja lasista sekä toimittanut juhlanäytännön
Auringonjumalan tai minkä muun Pantheonin jumaluuden kunniaksi..."

"Silloin hän olisi toiminut filosofille arvottomalla tavalla."

"Mutta tuon yksinäisen pappipirun sijasta, joka kahlasi märän
ruohikon halki hylätyn alttarin luo yksi ainoa hanhi kainalossaan,
olisi jok'ainoa hanhi Antiokiassa -- anteeksi että varastan
sanaleikin Aristofaneelta -- ammolla suin seurannut häntä ja
palvellut häntä kuin mitä jumalata hyvänsä -- tunnettua tai
tuntematonta -- ja kilistellyt koko komeutta."

"No niin," sanoi Hypatia, joka vastenmielisesti mukautui
Oresteen sattuvaan todisteluun, "palauttakaamme siis ihana
muinaiskreikkalainen draama. Esittäkäämme joku Aiskyloon tai
Sofokleen trilogioista."

"Liian mietoa, rakas ystäväiseni. Eumeniidit menisivät ehkä mukiin
tai Filoktetes, jos todellakin voisimme kiduttaa Filoktesta ja
saisimme yleisön vakuutetuksi, että hän vaikeroi täydellä todella."

"Miten mautonta."

"Niin kyllä, mutta se olisi välttämätöntä, kuten monet muutkin
mauttomat asiat."

"Miksemme koettaisi Prometeusta?"

"Se draama epäilemättä antaisi mainion tilaisuuden
teatterivaikutusten esittämiseen. Ajatteles vain noita vedenneitosia
siivitetyssä vaunussaan ja Okeanosta griipinsä selässä! Mutta minusta
tuskin olisi soveliasta näyttää Zeusta ja Hermestä kansalle siinä
jotenkin rumassa valossa, missä Aiskylos ne esittää."

"Sen unohdin", sanoi Hypatia. "Oresteen trilogia on kai lopulta
paras."

"Parasko? Se on jumalallinen, jumalallinen! Ah, että minun
osakseni tulisikin esiytyä jälkimaailmalle sinä miehenä, joka on
kreikkalaisella näyttämöllä herättänyt Aiskyloon mestariluomat
uudelleen eloon! Mutta -- pyydän suurelta runoilijalta tätä
huomautustani anteeksi -- eikö Agamemnon osoita liian suurta
pidättyväisyyttä, kun ajatellaan nykyajan makua? Jos vain voisimme
saada kylpykohtauksen esitetyksi oikein yleisön silmien edessä, ja
Agamemnonin, jonka oikein toden teolla saisi tappaa -- jälkimmäistä
en kuitenkaan vaadi, sillä hyvä näyttelijä saisi siitä aiheen
kieltäytyä tästä osasta... mutta murhan pitäisi kuitenkin joka
tapauksessa tapahtua yleisön nähden."

"Kauheata. Se olisi rikos kaikkia draamallisen taiteen lakeja
vastaan. Eikö yksin romalainen Horatiuskin lausunut seuraavan
säännön: _Nec pueros coram populo Medea trucidet_. [Eihän Medeakaan
silponut poikiaan yleisön nähden.]"

"Sinä kaunein ja viisain naisista, minä olen sen vanhan rakkaan
epikurealaisen kuuliaisin oppilas -- yksinpä huoneitteni
järjestelyynkin nähden, mistä Afrikan tuleva keisarinna jonain
päivänä hankkinee varmuutta. Mutta nyt emme puhele runoustaidosta,
vaan hallitustaidosta. Tapahtuipa kuitenkin että Horatiuksen istuessa
nojatuolissaan ja jakaessa kansalle hyviä neuvojaan, muuan yksityinen
henkilö, joka hiukan paremmin kuin runoilija ymmärsi mitä suuret
joukot ihailevat, antoi äitinsä hautajaisissa neljänkymmenen tuhannen
miekkailijan esiytyä."

"Mutta sääntö perustuu kauneuden ijäisiin lakeihin. Se on hyväksytty
ja sitä on seurattu."

"Mutta ei siitä kuitenkaan ole välittänyt se kansa, jota varten
se kirjoitettiin. Oppinut Hypatia ei varmaankaan ole unohtanut
että Annaeus Seneca -- tai ken se oli, joka kirjoitti hyvin huonon
murhenäytelmän Medeasta -- Horatiuksen säännöstä huolimatta huomasi
niin välttämättömäksi että Medea surmasi lapsensa kansan nähden, että
hän todellakin antoi hänen tehdä sen -- ei edes kuuttakaankymmentä
vuotta sen jälkeen kuin Horatius kirjoitti '_Ars poeticansa_'."

Hypatia vaikeni tuntien itsensä joka kohdassa voitetuksi, ja Orestes
jatkoi kiusoitta van puheliaasti:

"Muista myöskin, että vaikka uskaltaisimmekin hiukan muutella
Aiskylosta, emme löytäisi ketään, joka kykenisi näyttelemään häntä."

"Se on totta! Ah, mikä kurja aika!"

"Mutta vaikken ollenkaan mainitsisi sitä epäilyttävää kohteliaisuutta
minulle, joka pyrin erääseen huomattavaan arvoon, että kaimani murhaa
äitinsä ja joutuu sitte kostotarten takaa-ajettavaksi yli näyttämön
--"

"Mutta Apollohan pelastaa ja puhdistaa hänet lopulta. Minkä ihanan
tilaisuuden tämä viimeinen kohtaus tarjoisikaan vanhan jumalien
kunnioituksen juurruttamiseksi kansaan!"

"Totta, mutta nykyisin useimmat katsojista pikemminkin uskoisivat
äidinmurhan ja kostotarten kamalaan todellisuuteen kuin Apollon
valtaan pelastaa syyllinen koston jumalattarien käsistä. Pelkäänpä
että sinun lähimpiä tehtäviäsi tulee olemaan uskon elähyttäminen
tähän jumalaan."

"Ja sen tulen tekemään", sanoi Hypatia. Mutta hän ei enää puhunut
toivehikkaasti.

"Etkö myöskin luule," jatkoi kiusaaja, "että nämä vanhat näytelmät
voisivat antaa hiukan synkän käsityksen niistä jumalista, joita
haluamme jälleen palauttaa -- suo anteeksi -- tarkoitan jälleen
kunnioittaa? Kertomus Atreuksen suvusta on kaikesta kauneudestaan
huolimatta miltei yhtä iloton kuin Kyrilloksen saarna viimeisestä
tuomiosta ja siitä Tartaroosta, joka on valmistettu poloisille
äveriäille."

"No niin," virkkoi Hypatia, käyden yhä välinpitämättömämmäksi,
"lienee siis viisainta ensin näyttää vanhojen myyttien valoisampi
ja mielyttävämpi puoli. Muinaisateenalaisella murhenäytelmällä oli
suuruutensa aikana hilpeä vastakohta ikivanhassa huvinäytelmässä."

"Sekä eräissä dionysilaisissa leikeissä ja juhlakuluissa, jotka tässä
jätän mainitsematta, mutta joiden tarkoitus oli herättää oikeata
hartautta jumaliin sellaisissa, jotka eivät kyenneet käsittämään
Aiskylosta ja Sofoklesta."

"Ethän vain niitä tahdo elvyttää eloon?"

"Pallas siitä varjelkoon, mutta me tahdomme korvata niitä miten
parhaiten taidamme."

"Pitäisikö meidän halventaa itseämme, sen vuoksi että alhaiso on
halventunut?"

"Ei suinkaan. Minulle on vaivannäkö moisen asian hyväksi samatenkuin
joka viikkoisista pantomiineistämmekin yhtä vastenmielinen kuin ikinä
Julianukselle itselleenkin. Mutta muistahan, ystäväiseni -- '_panem
et circenses_' -- kansa on saatettava hyvälle tuulelle, ja siihen on
vain yksi keino tarjona, nimittäin, silmäin pyyntö, lihan himo ja
elämän koreus, kuten eräs tunnettu galilealainen aivan oikein kuvaa
ikivanhaa roomalaista menetelmää."

"Saattaa kansaa hyvälle tuulelle? Minä tahdon puhdistaa sen
kelvolliseksi jumalia palvelemaan. Jos meillä täytyy olla leikillisiä
näytelmiä, niin voi se tapahtua ainoastaan murhenäytelmän yhteydessä,
joka Aristoteleen määritelmän mukaan puhdistaa katsojain tunteita
säälin ja kauhun avulla."

Orestes hymyili.

"En mitenkään tahdo väittää niin hyvää tarkoitusta vastaan. Mutta
etkö luule, että miekkailijain ja liibyalaisten taistelu jo
edeltäkäsin voisi aikaansaada tätä? En voi ajatella muuta, joka
paremmin sopisi siihen tarkoitukseen, kuin ehkä Neron tapaa antaa
henkivartijainsa viskata katsojat alas areenalle petoeläinten eteen.
Miten perinpohjaisesti puhdistetuksi säälin ja kauhun avulla lienee
jokainen roomalainen poroporvari tullutkaan istuessaan teatterissa ja
ollessaan epätietoisena, joutuisiko hän ehkä lihavan eukkonsa kera
lähimmän jalopeuran raadeltavaksi."

"Sinua huvittaa olla sukkela", sanoi Hypatia, joka vaivoin voi
peitellä inhoaan.

"Ihana valittu morsiameni! Tohdin vain tehdä viattoman johtopäätöksen
naurettavaisuuteen eräästä Aristoteleen syväoppisesta säännöstä,
jota minä uusplatoonilaisena, kuten valtiattarenikin, sattumalta en
voi hyväksyä. Mutta rukoilen sinua, elä tottele minua, vaan omaa
viisauttasi! Sinä et saa kansaa heti älyämään että olet oikeassa.
Olet liian viisas, liian puhdas, liian kaukonäköinen rahvaalle,
ja siksipä on sinun hankittava itsellesi valtaa pakoittaaksesi se
mukaasi. Julianus huomasi pakoittamisen lopulta välttämättömäksi ja
jos hän olisi elänyt seitsemän vuotta kauvemmin, olisi hän huomannut
vainoamisenkin välttämättömäksi."

"Jumalat varjelkoot sellaista välttämättömyyttä koskaan syntymästä
täällä!"

"Usko minua, että ainoa keino sellaisen välttämiseksi on
liehakoiminen ja houkutteleminen. Se on sittekin vain heidän
parhaakseen."

"Oikeassa olet", Hypatia huokasi. "Tee kuin tahdot."

"Usko minua, tuleva on aika, jolloin sinä vuorostasi saat tehdä mitä
tahdot. Nyt pyydän sinua mukautumaan minun tahtooni, jotta sen kautta
voit päästä sellaiseen asemaan että tästälähin saat hallita sekä
minua että Afrikkaa."

"Mutta millaista Afrikkaa! Kuitenkin kun ne nyt kerran ovat syntyneet
alhaisiksi ja maallisiksi olennoiksi, niin lienee niitä sellaisina
kohdeltava, ja syy siihen on luonnon eikä suinkaan meidän. Joka
tapauksessa on se mitä suurimmassa määrässä alentavaa. Mutta jos
filosofinen vähemmistö voi astua oikeuksiinsa jumaluuden lähettäminä
hallitsijoina vain imartelemalla niitä alhaisempia olentoja, joita
he näiden omaksi onneksi johtavat -- niin tapahtukoon sitte niin.
Se ei ole pahempata kuin moni muukaan, mihin jumalten palvelijain
tällaisena aikana on alistuminen."

"Ah," Orestes lausui, tahtomatta kuulla Hypatian huokausta tai nähdä
hänen huultensa katkeraa värähdystä, "nyt on Hypatia taas sama kuin
ennen -- se joka antaa minulle neuvoja ja joka löytää syvällisiä ja
taivaallisia syitä kaikkeen mihin minä poloinen saan käyttää vain
kettumaisuuttani. Käykäämme siis käsiksi iloisempaan näytelmäämme. --
Minkähän aiheen siihen keksisimme?"

"Minkä vain tahdot, kunhan se ei -- kuten tavallisesti on laita --
ole sellainen, jota kainon naisen silmä ei voi katsella. Minä en
kykene järjestämään mitään, jonka tarkoitus on narrien huvittaminen."

"Siis pantomiini? Voimme tehdä siitä niin suuremmoisen ja ilmehikkään
kuin suinkin ja tuhlata siihen viljalta komeutta ja petoeläimiä."

"Kuten vain haluat."

"Ajatteles myöskin, minkä mainion tilaisuuden mytoloogisen oppimme
esittämiseen pantomiini tarjoo. Miks'emme esittäisi jonkun jumaluuden
riemuvoittoa? Voisinko sen kiinteämmin sitoutuakaan jumalien
palvelemiseen? No niin, minkä jumaluuden riemuvoittoa esitämme?"

"Atheenen, jollei hän vain -- kuten pahoin pelkään -- ole liian siveä
ja järkevä Aleksandrian kansalle."

"Niin -- minusta tuntuu kuin se ei oikein osaisi häntä arvostella
-- ainakaan tätä nykyä. Miksemme koettaisi Afroditeä? Niin hyvin
kristityt kuin pakanat ymmärtävät hänet täydellisesti. Enpä myöskään
tiedä ketään, joka ei viisauden neitseellistä jumalatarta esittämällä
halventaisi häntä, jollemme ota lukuun erästä jaloa neitoa, joka,
kuten toivon, on luvannut esittää tätä jumalatarta tästä kunniasta
ylpeän orjansa vierellä. Yksi Pallas on jo kylliksi teatterissa."

Hypatiaa puistatti. Orestes piti siis sitä selvänä seikkana ja vaati
häneltä mitä itsepäisimmin hänen ehdollisen lupauksensa täyttämistä.
Eikö mitään väitettä ollut? Häntä halutti kavahtaa istuimeltaan,
paeta pois, ulos kaduille, erämaahan -- hän olisi tehnyt mitä hyvänsä
voidaksensa repiä rikki tuon vihatun verkon, johon oli kietoutunut.
Ja kuitenkin -- eikö ollut kysymyksessä jumalten asia -- hänen
elämänsä ainoa päämäärä? Ja sitäpaitsi jos Orestes, tuo vihattu mies,
tulisi hänen keisarikseen, tulisi hänestä ainakin keisarinna; ja
mitä hän ikinä tekikin... Puolittain ivallisesti, mutta puolittain
pakoittaen itseään siihen minkä tiesi olevan edessään, sekä koettaen
jollakin teolla haihduttaa tuntemansa tuskaa, hän vastasi niin
iloisesti kuin voi:

"No niin, jumalattareni, sinun on siis mukauduttava noitten halpain
sielujen oikkuihin! Mutta nuorella Apollolla täytyy olla yksin
heihinkin jotain viehätysvoimaa?"

"Kyllä, mutta ken voi kyllin arvokkaasti häntä esittää? Tämä
pienikasvuinen sukukunta ei synnytä sellaisia sankarihaamuja kuin
Pylades ja Bathyllos; sellaisia tapaa vain goottien joukossa.
Sitäpaitsi Apollolla täytyy olla kultakiharat, mutta meidän
kreikkalainen rotumme on niin häpeällisesti sekoittunut egyptiläisiin
että näyttelijäjoukkueemme on tykkänään mustakutrista kuin Andromeda.
Meidän olisi siis tämänkin syyn vuoksi turvauduttava noihin
kirottuihin gootteihin, jotka ovat vallanneet itselleen" -- näin
sanoen hän kumarsihe -- "miltei kaiken kauneuden, miltei kaikki rahat
ja miltei kaiken vallan, ja jotka, ennenkuin eroon tästä pahasta
maailmasta, arvatenkin saavat mitä heiltä vielä puuttuu, sen vuoksi,
että he omistavat ei vain miltei kaiken, vaan kerrassaan kaiken
rohkeuden. Entä nyt, pyydämmekö jotakin goottia tanssimaan Apollona?
Ketään muuta emme voi saada."

Hypatia hymyili vasten tahtoaankin tälle ajatukselle.

"Se olisi liian häpeällistä!" hän sanoi. "Luovun mieluummin itse
valonjumalastakin, jos minun täytyy nähdä kömpelön barbaarin häntä
esittävän."

"Miksemme silloin koettaisi halveksittua ja hyljättyä Afroditeani?
Mitenkä olisi jos esittäisimme hänen riemuvoittonsa ja lopettaisimme
Venus Anadyomenen tanssilla? Sehän olisi varsin miellyttävä myytti."

"Niin kyllä myyttinä katsoen, mutta entä teatterissa,
todellisuudessa?"

"Se ei ole pahempaa kuin mitä tämä kristillinen kaupunki vuosikausina
on saanut katsella. Me emme tosiaan vähimmässäkään määrässä tule
turmelemaan hyviä tapoja."

Hypatia punastui.

"Silloin et saa pyytää minun myötävaikutustani."

"Enkö edes läsnäoloasi teatterissa? Se on epäilemättä aivan
välttämätöntä. Jalo Hypatia, sinä olet näitten kelpo ihmisten
silmissä aivan liian tärkeä henkilö, jotta voisimme sallia
sinun olevan poissa sellaisesta tilaisuudesta. Pienen kepposeni
onnistuminen riippuu suureksi osaksi siitä, että tiedän kruunaavani
Hypatian kruunatessani itseni. Kas niin, -- etkö huomaa että
koska sinun välttämättä täytyy olla mukana sitä viatonta
myytillistä kappaletta esitettäessä, johon olemme ottaneet aiheen
todenperäisistä ja aina uskotuista tarinoista niistä jumalista,
joiden palveluksen aiomme uudelleen elvyttää, niin sinulle on
mieluisinta suostua iloisesti tuumaan ja lainata minulle viisautesi
kaiken järjestämiseen. Ajattelehan vain Afroditen riemuvoittoa! Hän
saapuu sisään, edellään petoeläimiä -- valkoinen norsu ja kaikki
muut -- joita lemmenjumalat kahleissa kulettavat. Ajatteles mikä
kiitollinen ala plastilliselle taiteelle! Voi saada tuhansia ja
taas tuhansia ryhmittelyjä ja uudestisommitteluja niin täydelliseen
korkokuvatyyliin kuin ikinä missään Sofokleen draamassa. Sallihan
minun ottaa vain paperia ja kynä..." Hän rupesi rivakasti
piirtelemään ryhmiä ryhmien perästä.

"Eiväthän ne niin kovin rumat ole, vai mitä?"

"En voi kieltää niiden olevan sangen kauniit", Hypatia parka vastasi.

"Ah, suloisin keisarinna, unhotat välistä että minäkin, vaikka
maailman murheiden sortamana, olen kreikkalainen ja tunnen yhtä
palavaa rakkautta kauniiseen kuin konsanaan sinä. Elä luule että
puhtaan maun sääntöjen loukkaaminen minuun koskee vähemmän kuin
muunkaan. Toivon että kerran opit surkuttelemaan ja suomaan anteeksi
sitä ikävätä tinkimistä sen välillä minkä pitäisi tapahtua, ja sen
mikä todella voi tapahtua, johon meidän usein estettyjen ja aina
väärinkäsitettyjen valtiomiesparkain täytyy tyytyä. Ah, niin! Mutta
katuhan tässä näyttämön pensastoissa noita fauneja ja dryaadeja,
jotka ovat seisahtaneet ihmeissään sen soiton ensi sävelistä, millä
jumalattaren ilmoitetaan lähteneen temppelistään."

"Temppelistään? Missä näytelmä sitte oikeastaan tapahtuu?"

"Teatterissa tietysti. Missäs muualla pantomiineja esitetään?"

"Mutta voivatko katsojat ennättää käydä koko matkan amfiteatterista
tuonne... tuonne..."

"Amfiteatteristako? Esiytyväthän liibyalaisetkin teatterissa."

"Verisiä kamppauksia Dionysolle pyhitetyssä teatterissa?"

"Kallis ystäväni," sanoi Orestes katuvaisesti, "tiedän sen olevan
rikoksen kaikkia draamallisen taiteen lakeja vastaan."

"Niin, ja jotakin paljon pahempaa! Ajattele mikä pyhyydenhäväistys
onkaan verenvuodatuksella tahrata jumalan alttari!"

"Sinä kaikista hurskahin ja kaunein, muista että tässä äärimmäisessä
pulassani voin olla oikeutettu lainaamaan Dionyson alttaria, koska
minä pelastin sen hänelle estämällä kaupungin hallitusmiehiä
barbaariseen roomalaiseen tapaansa täyttämästä koko orkestraa
patriiseille aijotuilla penkeillä. Sitäpaitsi, mitä näytelmiä tai
hullutelemia onkaan viime neljänäsatana vuotena esitetty jok'ainoalla
keisarikunnan näyttämöllä? Emmekö ole nähneet temppuilijoita,
loitsijoita, vertauskuvallisia esityksiä, marttyyrinäytelmiä,
hääjuhlia, nuoralla tanssivia norsuja opetettuja hevosia ja --
jos saamme uskoa Apulejus Madauralaista -- opetettuja aasejakin,
puhumattakaan monista muista tilaisuuksista, joista ei sovi mainita
vestaalin korville. Tämä on mauton aika, ja meidän täytyy mukautua
sen oloihin."

"Ah," Hypatia vastasi, "ensimmäinen askel draaman turmeltumiseen
tapahtui, kun Aleksanterin seuraajat rohkenivat saastuttaa teatterit,
joissa Sofokleen ja Euripideen kuorot olivat kajahdelleet, ja alentaa
Dionyson alttari näyttämöksi pantomiineille!"

"Joita sinun puhdas mielesi epäilemättä tuskin pitänee suuremmassa
arvossa kuin pientä miekkailuleikkiä. Mutta Ptolemaioot eivät
kuitenkaan voineet menetellä toisin. Sofokleen draamoja voidaan
esittää vain sofoklemaisena aikakautena, ja Ptolemaiosten aikakausi
oli sitä yhtä vähän kuin meidänkään aikamme. Siten kuoli draama
luonnollisen kuoleman, ja jos tämä sattuu ihmiselle tai asialle,
niin voi sitä epäilemättä itkeä ken niin haluaa, mutta se on joka
tapauksessa haudattava ja jotakin muuta sijaan hankittava -- paitsi
jos nimittäin se ei koske jumalien palvelusta."

"Olen iloinen että teet edes sen poikkeuksen", Hypatia hieman
katkerasti virkkoi. "Mutta miksei amfiteatteria voi käyttää molempiin
näytännöihin?"

"Mitäpä voin tehdä? Olen jo velkaantunut korviani myöten ja
amfiteatteri on puoleksi rauniona edellisen keisarin sokean ediktin
takia miekkailijoita vastaan. Meillä ei ole aikaa eikä rahaa sitä
kuntoon pannaksemme -- ja sitä paitsi miten viheliäisiltä nuo
satakunta kamppailijaa näyttäisivätkään areenalla, joka oli aijottu
kahtatuhatta varten! Muista, kallis Hypatia, millaisena rappion
aikakautena elämmekään!"

"Sen kyllä muistan", Hypatia lausui. "Mutta en tahdo nähdä alttaria
tahrattavan verenvuodatuksella. Jo sen saastuttaminen on herättänyt
jumalan vihaa, niin että hän on riistänyt meiltä kaiken runollisen
innostuksen."

"Sitä en lainkaan epäile. Aivan varmaan on taivaan kirous iskenyt
runoilijoihimme, koska ne ovat niin surkean kituvia. Olen todella
myös taipuvainen uskomaan saman taivaallisen kirouksen hedelmiksi
noitten vettä juovain munkkien ja nunnien samatenkuin argiivilaisten
naistenkin hullutukset. Mutta tahdonpa rajoittaa miekkailun
näyttämölle ja siten suojella alttarin pyhyyttä. Mitä nyt sitä
seuraavaan pantomiiniin tulee -- jos sinä suostut ehdotukseeni
Afroditen riemuvoiton esittämisestä, niin ei Dionysoskaan kieltäydy
lainaamasta alttariaan oman mielijumalattarensa ylistämiseen."

"Mutta se myytti on nuorempaa ja minun mielestäni alhaisempaa
alkuperää."

"Olkoon niin, mutta muista että toinen myytti tekee, eikä syyttä,
Afroditestä kaiken elollisen äidin. Ole varma ettei Dionysolla eikä
millään muullakaan jumalalla voi olla mitään sitä vastaan, että
jumalatar näyttää hallitsijavaltaansa lastensa yli. Ne tietävät
kaikki, että jos vain voimme palauttaa Afroditen palveluksen tänne,
seuraa pian koko Olympos perästä."

"Tuo äskeinen on sanottu taivaallisesta Afroditeesta, jonka esikuvana
on kotoisata siveyttä ja puhtautta esittävä kilpikonna, mutta ei
alemmasta, pandeemisesta Afroditeesta."

"Silloin toimitamme kokonaisen legioonan kilpikonnia seuraamaan
riemusaatossa, niin että kansa huomaa ketä se ihailee, itse sinä
kirjoitat hymnin, ja minä pidän huolta että kuoro tulee sen arvoinen.
Ei vain pari kitisevää huilua ja pari pojanääntä, vaan kokonainen
armeija kyklooppeja ja sulottaria! Hankinpa sellaisia sopraaneja
ja bassoja, että itse Kyrilloksen korvat rupeavat soimaan hänen
palatsinsa sisimmässä!"

"Hymnin? Sepä kaunis tehtävä minulle! Se on osa tuosta hullutuksesta,
johon kansa sinun puheittesi mukaan ei kiinnitä vähintäkään huomiota.
Sinä näytät itse päättäneen kaikki tärkeimmät asiat, ennenkuin
alennuit kysymään minun neuvoani."

"Olenko sinulle sellaista sanonut? Siinä kokonaan erehdyt. Mutta
jollei palkatun runonruikuttajan värssyt herätäkään mitään huomiota,
niin onko samaten kaunopuheisen ja viisaan Hypatian sepittämä runon
laita -- hänen, johon yhdellä haavaa Atheene, Foibos ja Dionysos
puhaltavat runollisen hengen? Ja jos olen järjestänyt kaikki
edeltäkäsin -- niin voisinko sen hienompaa huomaavaisuutta osottaa
jumaloidulle hallitsijattarelleni?"

"Enpä voi juuri sanoa sitä miksikään suureksi huomaavaisuudeksi."

"Mitä? Enkö ole säästänyt sinulta kaikkea mahdollista vaivaa, enkö
ensin ole rasittanut muutenkin ylenmäärin vaivattuja aivojani
keksimällä teatterivaikutuksia ja tarvekaluja, ja sitte tuonut tänne
mielikuvitukseni rakkaat lapset ja armotta laskenut ne sinun korkean
ja säälimättömän tuomioistuimesi eteen, jotta voisit määrätä niiden
elämästä ja kuolemasta?"

Hypatia tunsi joutuneensa ansaan, mutta nyt ei ollut enää yhtään
väitettä.

"Sanohan kenen on määrä alentaa itseään ja minua esittämällä Venus
Anadyomenea?"

"Ah, se on hienoin herkku koko ruokalistassani! Ajatteles, jos
laupiaat jumalat olisivatkin auttaneet minua saamaan lupauksen --
arvaas keltä?"

"Mitäpä minä siitä välitän! Kuinka sen voisin tietää?" kysyi Hypatia,
epäillen ja peläten todella tietävänsä, kenestä kysymys oli.

"Pelagialta itseltään."

Hypatia nousi seisaalleen mieli harmia täynnä.

"Tämä on tosiaan liian paljon! Sinulle ei siis riitä että vetoat
ehdolliseen lupaukseen tai pikemminkin mitä käskevimmällä ja
armottomimmalla tavalla vaadit minua täyttämään lupausta, jonka
heikkoudessani annoin sinulle siinä turhassa toivossa, että sinä
avustaisit minua pyrinnöissäni, jotka kuukausmääriä olet jättänyt
huomioonottamatta ja joita nykyhetkenäkin tuskin ja'at kanssani! Ei
riitä että eilen julkisesti tunnustit itsesi kristityksi, ja että
tänään tulet tänne luulottelemaan minulle uskaltavasi viikon päästä
palauttaa jumalien palveluksen -- sinä, joka äsken kielsit jumalat!
Ei riitä että ilman minua olet laatinut kaikki nämä suunnitelmat,
joiden miettimiseen itse kutsuit minut neuvonantajaksesi! Ei riitä
että olet käskenyt minun istumaan vierellesi teatterissa syöttinäsi,
välikappaleenasi, uhrinasi -- että minun siellä pitää punastua
ja väristä katsellessani sellaista, mikä on arvotonta jumalien
ja ihmisten silmille! Mutta kaiken tämän päätteeksi minun pitää
myös osaltani avustaa sen naisen riemuvoittoon, joka on pilkannut
opetustani, houkutellut luotani oppilaani, uhmannut minua itse
luentosalissani -- naisen, joka neljänä vuotena on tehnyt enemmän
kuin itse Kyrillos hävittääkseen kaikki ne hyveen ja totuuden
siemenet, joita minä -- vaikkakin turhaan -- olen koettanut kylvää!
Oi, rakastetut jumalat, eikö löydy rajaa niille tuskille, joita
teidän marttyyrinne on kärsittävä todistaakseen langenneelle
sukukunnalle teistä?"

Kaikesta hänen ylpeydestään ja Oresteen läsnäolosta huolimatta hänen
silmänsä täyttyivät katkerilla kyynelillä.

Hänen oikeutetun vihansa kiivaus pakoitti Oresteen luomaan katseensa
maahan, mutta kun Hypatia lempeämmällä ja surullisemmalla äänellä
lausui viime sanat, kohotti hän jälleen silmänsä ja katseli häntä
rukoillen ja suruisesti, samalla kuin hänen sydämensä kuiskasi:
"Hupsu haaveilija! Mutta hän on kuitenkin niin kaunis! Minä tahdon ja
minun täytyy voittaa hänet!"

"Ah, kallehin ja ylevin Hypatia, mitä olenkaan tehnyt! Mikä
ajattelematon houkkio olen ollutkaan! Säästääkseni sinulta vaivaa --
siinä turhamaisessa toivossa, että hyvin mietityillä suunnitelmillani
osoittaisin sinulle, ettei valtiomiestaitoni ole vallan arvoton tuki
sinun korkeammalle viisaudellesi -- olen minä kurja loukannut sinua
ja peräti turmellut jumalien asian, jonka hyväksi vannon olevani yhtä
altis kuin sinäkin uhrautumaan!"

Viime lause teki toivotun vaikutuksen.

"Peräti turmellut jumalien asian?" toisti Hypatia hämmästyneenä.

"Eikö se ole menetetty ilman sinun apuasi? Ja mitä muuta voin
päättääkään sanoistasi kuin että tahdot jättää minut, onnettoman, ja
jumalat meidän omiin vähiin voimiimme?"

"Jumalten vähä voima on kaikkivalta."

"Olkoon niin. Mutta miksi on Kyrillos eikä Hypatia tänään
Aleksandrian asujanten herra? Miksi, jollei juuri siksi että hän ja
hänen kannattajansa ovat taistelleet ja kärsineet, jopa sadottain
heistä on kuollutkin jumalansa edestä -- jonka he kuitenkin uskovat
kaikkivaltiaaksi. Miksi vanhat jumalat ovat unhotetut, kaunis
ajattelijatar? Sillä unhotetut he ovat."

Hypatian koko vartalo vapisi, ja Orestes jatkoi vielä
mielittelevämmällä äänellä:

"En tahdo pyytää mitään vastausta tähän kysymykseeni. Pyydän vain
anteeksi -- en tiedä mistä. Olen kuitenkin rikkonut, ja se on
minulle tarpeeksi. Ehkäpä olen ollut liian rohkea, liian innokas.
Mutta etkö sinä ole se palkinto, jota koetan voittaa, ja eikö
voittajalle seppeleen kallisarvoisuuden takia voida antaa anteeksi
hänen kärsimättömyytensä siihen pyrkiessään? Hypatia on unhottanut
kenelle ja mihin jumalat ovat hänet luoneet -- hän ei ole edes
kysynyt kuvastimeltaan neuvoa moittiessaan erästä lukemattomista
ihailijoistaan rohkeudesta, joka pikemminkin on luettava hänelle
ansioksi."

Oresteen katse hiipi Hypatian silmiin niin nöyrän ihailevasti, että
tämä punastuen käänsi pois päänsä... Olihan hän sentään nainen...
olihan hän haaveksija... ja pitihän hänestä tulla keisarinna...
Ja Oresteen ääni oli niin sulosointuinen ja hänen olemuksensa niin
miellyttävä kuin ikinä minkään miehen, joka on lumonnut naissydämen.

"Mutta Pelagia?" virkkoi hän viimein tyynnyttyään.

"Ah, etten ikinä olisi nähnyt sitä olentoa! Mutta minä todella
kuvittelen että sinua miellyttäisi mitä olen tehnyt."

"Minua?"

"Jos kosto, kuten sanotaan, on suloinen, niin tuskinpa on toista niin
erinomaista tilaisuutta nöyryyttää erästä, joka..."

"Kostoko? Luuletko todellakin minun tuntevan niin lihaista intohimoa?"

"Minäkö? En kautta Pallaan", sanoi Orestes, joka taas huomasi
olevansa väärällä tolalla. "Mutta muistahan voivasi tulla
vapautetuksi ikävästä -- en tahdo sanoa kilpailijasta -- jos sallit
tämän näytelmän tapahtua."

"Miten niin?"

"Eikö hänen esiytymisensä uudelleen näyttämöllä, jota kohtaan
hän on ollut osoittavinaan niin ylhäistä ylenkatsetta, voisi
tämän parjaushaluisen pikkukaupungin silmissä asettaa hänet
takaisin alkuperäiseen ja oikeaan asemaansa? Tämän perästä hän
tuskin uskaltanee julkisesti esiytyä jumalista polveutuvan
sankarin puolisona tahi -- aivan kuin hän olisi konsulin tytär --
kutsumattomana tunkeutua Hypatian luo."

"Mutta minä en voi, en voi sallia sitä edes häntäkään kohtaan. Onhan
hän joka tapauksessa nainen. Ja voinko minä filosofi vaikuttaa siihen
että hänen alentumisensa tulee hiuskarvankaan vertaa suuremmaksi kuin
mitä se jo on?"

Hypatia oli miltei sanomaisillaan "nainen kuten minäkin", mutta
siitä hänet estivät uusplatonisen filosofian oppilauseet. Hän siis
pidättihe lausumasta sitä malttamatonta myöntämystä, että hänelle
niin perinpohjin vastakkainen olento voisi kuulua samaan ihmissukuun
kuin lian itse.

"Ah", jatkoi Orestes, "tuo onneton sana: alentua! Oli ajattelematonta
minulta käyttää sitä; unohdin ettei hän omissa ja kaikkien muidenkaan
silmissä voi sen enemmän alentua taas kuullessaan 'rakkaiden
makedonialaistensa' kättentaputuksia -- joista hän vuosikausia
on elänyt -- kuin riikinkukko pyrstöään levittäessään. Rajaton
turhamaisuus ja itserakkaus eivät todellakaan ole epämieluisia
intohimoja sille, joka niitä itsessään tuntee. Hän on joka
tapauksessa se mikä on, eikä se suinkaan ole sinun vikasi. Sen
täytyy, sen täytyy tapahtua!"

Hypatia parka! Syötti oli liian makea, kiusaaja liian kavala.
Mutta häntä hävetti ääneen lausua filosofillista oppilausetta,
joka hänen sydämeensä loi rahtusen levollisuutta ja lohtua. Eihän
siinä ollut mitään pahaa, hän sanoi itselleen, että annettiin
alhaisempien olentojen vapaasti kehittyä luonnon heille viittaamaan
suuntaan, ainoaan jolla he, välttämättöminä muunnoksina suuren
maailmankaikkeuden moninaisuudessa, voivat seurata olemuksensa
lakeja. Sen vuoksi hän lopetti keskustelun sanoen:

"Jos sen täytyy tapahtua, niin... Minä tahdon nyt vetäytyä erikseni
ja kirjoittaa laulun. Mutt'en millään muotoa tahdo olla missään
yhteydessä tuon -- minua hävettää yksin hänen nimensäkin lausuminen.
Tahdon lähettää hymnin sinulle, ja hän saa sovelluttaa tanssinsa sen
mukaan miten parhaiten taitaa. En tahdo alistua hänen makunsa tai
oikeammin sanoen oikkujensa mukaan."

"Ja minä", Orestes virkkoi, "menen ja käytän kaikki kykyni juhlan
järjestämiseen. Viikon päästä sen pidämme -- ja voitamme. Jää
hyvästi, sinä viisauden kuningatar! Filosofiasi ei milloinkaan loista
kirkkaammalla valolla, kuin milloin sinä viisaudessasi alttiisti
sallit itsessään kauniin väistyä, vain suhteellisesti kauniin mutta
käytännöllisesti toimeenpantavan tieltä."

Hän lähti, ja Hypatia, joka melkein pelkäsi omia ajatuksiaan,
istui heti sepittämään hymniä! Aihe oli epäilemättä komea. Mitä
sanaselityksiä, maailmansyntyoppeja, vertauskuvia, myyttejä ja
kaikkia taivaan ja maan välillä olevia suhteita hän olisi voinutkaan
sovittaa runoonsa, jos vain olisi voinut poistaa siitä kuvan
tanssivasta Pelagiasta; mutta tämä kuva ei antanut karkoittaa itseään
vaan leijaili aaveen tavoin kaikkien hänen runokuviensa taustalla.
Hän vallan suuttui ensin Pelagiaan ja sitte itseensä, kun oli kyllin
heikko tätä ajatellakseen. Eikö hänen sielunsa kerrassaan saastunut
noin kurjan olennon kuvasta? Hän tahtoi puhdistaa ajatuksiaan
rukouksella ja miettimisellä. Mutta keneen kaikista jumalista hän
turvautuisikaan? Mielijumalattareensa Atheeneenko? Mutta miten
hän sitä voisikaan, hän, joka oli luvannut olla läsnä moisessa
näytelmässä! Ah, kuinka heikko hän oli ollutkaan myöntyessään!
Mutta olihan hänet viekotellut juuri sama mies -- sitä ei ollut
epäilemistäkään -- jota hän oli luulotellut voivansa johtaa ja
ohjata omien tarkoitustensa mukaan. Tämä mies oli nyt johtanut
ja ohjannut häntä, huolimatta hänen itsenäisyyden tunteestaan,
hänen ihmisrakkaudestaan ja luonnollisesta oikeudentunnostaan. Hän
oli siis Oresteen välikappale. Tosin oli hän tullut siksi siten
saavuttaakseen suuren päämäärän. Mutta entä jos hänen vastakin piti
alistua tuon miehen tahtoon -- entä jos hänen täytyi tehdä niin! Ja
tämä ajatus kävi vielä kalvavammaksi hänen älytessään, että Orestes
sittekin oli oikeassa; tämä tiesi mitä piti tehdä ja miten se oli
tehtävä. Hän ei voinut olla ihailematta Oresteen kekseliäisyyttä,
neuvokkaisuutta ja selvää käytännöllistä älyä -- ja kuitenkin hän
halveksi, epäili, milteipä vihasi häntä. Mutta entä jos juuri nuo
ominaisuudet antoivatkin ihmiselle menestystä maailmassa! Entäpä
jos hänen itsensä oli pakko alinomaa rikkoa -- tuota jo rikottua --
periaatettaan vastaan, että aina toimisi syvällisinten ja pyhinten
periaatteiden mukaan sekä alati käyttäisi jaloimpia keinoja! Entäpä
jos hänen alinomaan olisi pakko turvautua moisiin kurjiin temppuihin
niillä edistääkseen korkeampia ja puhtaampia päämääriään! Jospa
valtiotaito, eikä filosofia ja uskonto, olikin määrätty hallitsemaan
ihmissukua! Mikä vihattava aatos! Ja kuitenkin -- mistä johtui että
hän, joka koko ikänsä oli koettanut olla itsenäinen, alkuperäinen,
joka aina oli pyrkinyt uhmaamaan ja musertamaan tavan ja olosuhteiden
vihamielisiä valtoja ja yksinään taistelemaan kristinoppia ja
turmeltunutta aikaa vastaan -- mistä johtui että hän ensimmäisessä
tärkeässä ja ratkaisevassa tilaisuudessa oli mykistynyt, käynyt
päättämättömäksi, vieläpä joutunut viimein sen pahan uhriksi, jota
hän oli tahtonut maailmasta juurittaa. Hän ei vielä tiennyt, että
kellä ei ole muita keinoja turmeltuneen ajan uudestaluomiseen kuin
kuolleelta muinaisajalta perittyjä koulumestarimaisia oppilauseita,
sen täytyy viimein salaa lainata itselleen aseita juuri siltä uudelta
ajalta, jota vastaan taistelee -- aseita, joita tuskin ymmärtää
käyttää -- ja paikata vanhaa vaatetta uuden vaatteen palasella,
kunnes vaurio käy ilmeiseksi ja parantumattomaksi. Tällaiset
ajatukset vähitellen karkoittivat siksi päiväksi Hypatian mielestä
Atheenet, hymnit, filosofiat ja kaiken muun -- paitsi Pelagiaa, tuota
narttua.

Sillä välin kulki Aleksandrian valtioelämä tavallista levollista
uraansa. Yleisiin rakennuksiin naulattiin julistuksia, jotka
tiesivät Heraklianuksen voitosta, ja tyhjäntoimittajain maleksivat
parvet lausuivat varsin julki täydellisen välinpitämättömyytensä
kuka Roomassa ja jopa itse Bysantiumissakin hallitsi. Pitihän
pääkaupungit varustaa elintarpeilla, olipa sitte Heraklianus tai
Honorius keisarina, ja mitäpä merkitsi ken veron sai, kunhan vain
Aleksandrian viljakauppa ei kärsinyt mitään vauriota. Eipä myöskään
-- kuten jotkut Oresteen ystävistä vihjailivat -- ollut hullumpaa
vaikka Egypti saisi pitää veronsa omassa aarrekammiossaan, sen sijaan
että se lähetettiin Roomaan ilman mitään muuta korvausta kuin kalliin
armeijan majoittaminen. Aleksandria oli ennen ollut riippumattoman
valtakunnan pääkaupunki, ja miksei se jälleen voisi siksi tulla?
Sitte seurasi suunnattomia viljanjakeluja, jotka pikemmin alhaisolle
kuin laivanvarustajille mieluisella tavalla todistivat, että Egyptin
vehnää voitiin kotona käyttää paremmin kuin vieraissa maissa. Kulkipa
huhu yleisen anteeksiannon julistamisesta kaikille vangeille, ja
koska jokaisella rikollisella tietysti oli jonkinlaisia ystäviä,
jotka pitivät häntä vääryyttä kärsineenä marttyyrina, oli jokainen
puolue tyytyväinen sellaiseen toimenpiteeseen, ainakin mitä sen omiin
etuihin tuli.

Siten paisui Oresteen saippuakupla; se kasvoi ja kimalteli joka
päivä uusilla värivivahduksilla, Hypatian istuessa kotona ja raskain
mielin kirjoittaessa hymniään Venus Uranian kunniaksi sekä suostuessa
Oresteen jokapäiväisiin vierailuihin.

Tuulispäitä ja sadetta tuova pilvi oli kuitenkin sumentanut sen
taivaan, jolle prefekti oli antanut sellaisen hohteen maalaamalla sen
kirkkaan siniseksi, koska se itse ei tahtonut ottaa tätä väriä --
minkä keinon herrat politikoitsijat niin hyvin tuntevat. Päivä tai
pari Aramoniuksen telotuksen jälkeen ilmoittivat nimittäin prefektin
henkivartijat, että ristiinnaulittu mies ristineen oli kadonnut.
Nitrian munkit olivat mieslukuisasti saapuneet paikalle ja vartijain
silmäin edessä ottaneet mukaansa ruumiin. Orestes älysi vallan hyvin,
että miehet olivat saaneet lahjuksia tämän varkauden sallimiseen,
mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa miehille, joiden mielialasta yksin
hänenkin henkensä riippui. Sen vuoksi hän sulatti häväistyksen miten
parhaiten taisi, vannoi uudelleen kostavansa Kyrillolle ja antoi
kaiken kulkea entistä uraansa. Mutta katsos, neljäkolmatta tuntia
varkauden tapahduttua näyttäytyi juhlakulkue, jossa oli Aleksandrian
kaikki roskaväki sekä kaikki sikäläiset hurskaat ihmiset, tuhatmäärin
Nitrian munkkeja, pappeja, diakoneja, arkkidiakoneja ja Kyrillos itse
täydessä arkkipiispan korussa. Keskellä kannettiin komealla paarilla
kadonnut ruumis, jonka naulojen lävistämät kädet ja jalat olivat
peittämättöminä, uskovaisten sääliväisten katseitten esineinä.

Tämä huomiota herättävä saatto kulki aivan Oresteen palatsin ikkunain
ohitse, joista tämä huomasi soveliaaksi vetäytyi taaemmaksi, edelleen
satamakujia pitkin ja ylös Cæsareumin rappusia. Puolen tunnin päästä
tuli muuan palvelija henki kurkussa ja ilmoitti kansan kaitsijalle,
että hänen uhrinsa oli sijoitettu kunniasijalle, kirkon keskilaivaan,
julistettuna asianomaisesti kanoniseeratuksi pyhimykseksi -- se ei
ollut enää Ammonius, vaan Thaumasios Ihmeellinen. Jo puhui Kyrillos
saarnatuolista marttyyrin suuremmoisista hyveistä ja hänen vielä
suuremmoisemmasta uskollisuudestaan hamaan kuolemaan saakka, ja
palkittiin jyrisevillä kättentaputuksilla viitatessaan Siseraan
Kison-puron varrella, Sanheribiin Nisrochin temppelissä ja kaikkiin
muihin maailman ruhtinaihin, jotka lopulta olivat joutuneet häpeään.

Tämähän oli selvä myrsky! Oli sangen helppoa komentaa sotilasosasto
kirkkoon ottamaan pois ruumiin, mutta vähemmän helppoa saada
sotilaita kuolema silmäinsä edessä tottelemaan tätä käskyä.
Sitäpaitsi oli nyt vielä liian aikaista uskaltaa ottaa niin
väkivaltaista askelta kuin kirkkorauhan häiritseminen oli...
Sen vuoksi Orestes merkitsi tämänkin tapauksen niiden asiain
pitkään luetteloon, joista hän jonain kauniina päivänä aikoi
vaatia patriarkkaa tilille, ja käytti puolituntisen manatakseen
kaikkien kristillisten ja pakanallisten jumaluuksien, pyhimysten ja
marttyyrien nimessä kirousta Kyrillon pään päälle. Sitte hän laati
valituskirjan kärsimistään vääryyksistä samalle Bysantiumin hoville,
jota vastaan varusteli kapinaa, sillä lohdullisella varmuudella,
että Kyrillos samassa postissa lähettäisi vastakertomuksen, joka
kohta kohdalta oli ristiriidassa hänen väitteittensä kanssa... No,
entä sitte! Jollei hänen kapinayrityksensä onnistuisi, niin olisihan
hyödyksi että hän viimeiseen saakka voi todistaa uskollisuuttaan.
Mitä ristiriitaisempia molemmat kertomukset olivat keskenään sitä
kauemmin kuluisi totuuden selville ottamiseen, siten voitettaisiin
aikaa ja yhä enemmän kasvaisi toivonaihe, että uusi lehti
valtioviisaitten sibyllamaisessa ennuskirjassa -- sattumoitten
luvussa -- ennättäisi kääntyä. Toistaiseksi hän vain liikuttavin
sanoin vetosi yleensä kaikkiin maltillisiin ja kunnianarvoisiin
henkilöihin, joita Aleksandriassa oli sangen paljon, siellä kun liki
sadallatuhannella ammattilaisella ja kauppiaalla oli omaisuutta
vaaranalaisena.

Kunnianarvoisat vastasivat heti tähän vetoamiseen. Kaikilta tahoilta
tuli alamaisuudenvakuutuksia ja surkuttelevia lähetystöjä tulkiten
sitä syvää surua, millä kansalaiset olivat nähneet viimeisiä yleisiä
järjestyksen häiritsemisiä ja sitä ylenkatsetta, jota sen pahempi
oli osoitettu laillisille viranomaisille. He kuitenkin uskalsivat
huomauttaa, että se omistusoikeutta uhkaava suuri vaara, joka
saattaisi johtua eräitten kansanluokkien jatketusta kiihoittamisesta,
esti heitä itseään ryhtymästä niihin toimenpiteisiin levollisuuden
palauttamiseksi, joihin heidän tunteensa heitä kehoittivat, sekä
että katsoen kovin arvoisan patriarkan tunnettuun hurskauteen ja
viisauteen olisi heiltä kovin julkeata käydä lausumaan mitään
arvostelua hänen puheena olevasta menettelytavastaan. Siitä
he kuitenkin olivat varmasti vakuutettuja, että patriarkka
onnettomasti kyllä oli vallan tietämätön niistä hartauden ja
kunnioituksen tunteista, jotka prefekti kuten tunnettu omisti
hänelle. Sen vuoksi he nöyränä toiveenaan rohkenivat lausua, että
jollakin yhteissopimuksella -- jonka lähempi määritteleminen olisi
anteeksiantamatonta epähienoutta heidän puoleltaan -- onnellinen
sovinto saataisiin aikaan, jonka kautta lain, omistusoikeuden ja
katolisen uskon pysyväisyys turvattaisiin... Orestes kuunteli kaikkea
tätä lempein hymynsä huulillaan, mutta hänen sydämensä oli täynnä
mustimpia kirouksia. Kyrillos sitävastoin vastasi hyvin ankaralla,
mutta hyvin todella ja sopivalla saarnalla tekstistä: "Miten vaikea
onkaan rikkaan tulla taivaan valtakuntaan!"

Kunnianarvoisat ja maltilliset tulivat siten tavallisen onnettoman
kohtalonsa alaisiksi: turhaan koettaessaan miellytellä kumpaakin
riitapuolta he joutuivat molempien hartaimman vihan esineeksi. Sitte
he järkevästi kyllä jättivät korkeimpain valtain omaksi tehtäväksi
ratkaista riita-asiansa, menivät kotiin myymä- ja kirjoituspöytiensä
ääreen sekä tekivät sillä viikolla lähestyvän juhlan johdosta sangen
hyviä kauppa-asioita. Ainoastaan muuan onneton ravintoloitsija koetti
käytännössä toteuttaa niitä periaatteita, joita hänen ammattikuntansa
lähetystö niin kaunopuheisesti oli puoltanut, mutta kun oli saatu
selville hänen aamulla jakaneen leipää Nitrian munkeille ja illalla
kutsuneen prefektin sotilaita viiniään maistelemaan, sai hän
krouvinsa ryöstetyksi ja itse pahoin selkäänsä molempien puolueitten
yhteisestä päätöksestä, joita hän oli koettanut sovittaa; nämä
joutuivat senjälkeen tukkanuottasille keskenään, mutta yleisen
turvallisuuden onneksi juoksivat pian kaikki tiehensä.

Samaan aikaan Kyrillon menettely oli kyllä mieletön, mutta hyvin
ovela. Orestes sai kirota ja kunnianarvoisat surkutella noita
yöllisiä saarnoja, jotka panivat Cæsareumin mahtavat holvit
vapisemaan, mutt'ei kukaan voinut kumota niiden sisältöä. Kyrillos
oli oikeassa, ja tiesi sen itse. Orestes oli konna, inhottava sekä
Jumalalle että Jumalan vihamiehille. Keskiluokkaan kuului yksinomaan
penseitä ja voitonhimoisia raukkoja; koko hallitusjärjestelmä oli
valheellinen ja väärä; kaikkien ihmisten sydämet huusivat tuskissaan:
"Herra, kuinka kauvan?" Kiivaan piispan tarvitsi vain jyristä ilmaan
teksti tekstin jälkeen vanhasta ja uudesta testamentista voittaakseen
puolelleen, ei vaan terveen järjen ja oikeudentunnon, vaan myöskin
suurten joukkojen uskonkiihkon ja väkivaltaisuuden.

Turhaan huomautti kelpo Arsenius hänelle miten loukkaava ja aiheeton
tuo uusi pyhimykseksi julistaminen oli. "Hyvä isäni," vastasi piispa,
"minä tarvitsen polttoainetta pitääkseni innon liekkiä vireillä.
Jos minun täytyy pitää Heraklianuksen tappio salassa, niin on minun
annettava joukoille jotakin muuta kiihoketta että ne ovat valmiit
toimimaan kun totuus heille ilmaistaan. Jos he vihaavat Orestesta,
niin eikö hän ehkä sitä ansaitse? Ja vaikkei hän tässä erityisessä
asiassa olisikaan niin vallan väärässä kuin ne luulottelevat, niin
eikö hän ole tehnyt tuhansia muita rikoksia, jotka vielä enemmän
ansaitsevat niiden inhoa? Joka tapauksessa täytyy hänen, kuten itse
sanot, antaa huudattaa itsensä keisariksi, muuten meillä ei ole
asetta häntä vastaan. Hän ei uskalla sitä tehdä, jos saa tietää
meidän tuntevan todellisen asianlaidan. Ja jos säästämme totuutta,
täytyy meidän sillä välin keksiä muuta sen sijaan."

Arsenius parka mukautui huoaten nähdessään Kyrilloksen astuvan uuden
askeleen tuolla houkuttelevalla tiellä, joka johdatti kylvämään
pahaa, jotta hyvää siitä syntyisi. Tämä tie johti patriarkan
sittemmin moneen hirveään syntiin, mitkä ovat peittäneet hänen
nimensä kenties ikuisella häpeällä niitten jälkeentulevaisten
muistossa, jotka eivät tunne sitä pandemoniumia, jota vastaan hän
sai taistella, eivätkä sitä väkevää uskoa, joka ylläpiti häntä
taistelussa; minkä vuoksi he eivät myöskään voi ymmärtää eikä
anteeksiantaa satunnaisia väkivaltaisuuksia ja erhetyksiä miehelle,
joka ei ollut heitä itseään huonompi, jollei pahempikaan.



6 Luku.

RITARILLINEN PIISPA.


Pienessä kehnosti kalustetussa huoneessa linnoitetun maakartanon
yläkerassa istui Synesius Kyrenen piispa.

Pöydällä hänen vierellään seisoi viinimalja, mutta se oli koskematta.
Pienen lampun valossa piispa kirjoitti hitaasti ja surumielisesti
pari värssyä; sitte hän kätki kasvonsa käsiinsä ja kuumia kyyneleitä
tippui hänen sormiensa lomitse paperille. Nyt tuli palvelija sisään
ja ilmoitti Rafael Aben-Ezran.

Synesius nousi hämmästyneen näköisenä seisaalleen ja kiiruhti ovea
kohti.

"Ei -- pyydä hänen tulemaan tänne sisään tyköni! En kestä kulkea
näiden autioiden huoneiden läpi öiseen aikaan."

Hän odotti ovella vierastaan, ja tämän astuttua sisään, puristi hänen
molemmat kätensä omiinsa ja koetti puhua, mutta ääni petti hänet.

"Elä sano mitään", Rafael virkkoi ystävällisesti, vieden Synesiuksen
takaisin istuimelleen. "Minä tiedän kaikki."

"Tiedätkö kaikki? Oletko sitte niin erilainen kuin kaikki muut, että
olet ainoa joka tulet tervehtimään hylättyä ja yksinäistä miestä
hänen kurjuudessaan?"

"Olenpa kaikesta päättäen samanlainen kuin kaikki muut, sillä tulin
luoksesi itsekkäässä tarkoituksessa saamaan sinulta lohdutusta. Ah,
jos sen sijaan voisin itse antaa sinulle jotakin sellaista! Mutta
palvelijat tuolla alhaalla kertoivat minulle kaikki."

"Ja kuitenkin itsepintaisesti tahdoit nähdä minua, niinkuin minä
muka voisin sinua auttaa! Ah, nyt en enää voi auttaa ketään! Täällä
olen nyt vihdoin viimein ypöyksinäni ja aivan avutonna! Kuten tulin
äitini kohdusta, sellaiseksi jälleen muutun. Viimeinen lapseni --
viimeinen ja kauneimpani -- on seurannut muita! -- Jumalalle olkoon
kiitos, että minulla oli edes yhden ainoan päivän rauha laskeakseni
hänet äitinsä ja veljiensä viereen; Herra yksin tietää, miten kauvan
nuo rakkaat haudatkaan saavat olla loukkaamattomina. Eikö ole kyllin
häpeällistä, että täältä yksinäisestä tornistani olen saanut nähdä
miten sparttalaisten esi-isieni tomun -- itse Herkuleen poikien,
kunniani ja ylpeyteni kuten synnillisessä hulluudessani kerskailin
-- nuo saaliinhimoiset barbaarit ovat hajoittaneet kaikkiin taivaan
tuuliin... Oi, Herra, milloin tahdot antaa minun loppuni tulla?"

"Mihin kuoli tuo poikaparka?" kysyi Rafael, tahtoen lieventää piispan
surua antamalla hänelle tilaisuuden pukea, se sanoiksi.

"Ruttoon. -- Mikä muu kohtalo odottaisikaan meitä, jotka hengitämme
raatojen myrkyttämää ilmaa ja istumme korppikotkain pimentämän
taivaan alla? Mutta senkin voisin kestää, jos vain voisin tehdä
työtä, jos vain voisin olla joksikin hyödyksi. Mutta istua
kuukausmääriä näitten vihattujen tornien keskelle teljettynä,
nähdä joka yö taivaan punertuvan palavista kodeista, kuulla päivä
päivältä vankien ja kuolevain paruntaa -- nyt ne näet ovat ruvenneet
murhaamaan kaikki miehenpuolet aina rintalapsiin saakka -- ja
tuntea itsensä täydellisesti kahlituksi ja voimattomaksi; istua
kuin mikäkin halvattu mielipuoli ja odotella loppuaan! Minä palan
halusta saada syöksyä ulos, taistella ja kaatua kalpa kädessä;
mutta minä olen heidän viimeinen ja ainoa toivonsa. Maakunnan
hallitusmiehet eivät välitä avunpyynnöistämme. Turhaan olen
kirjoittanut anomuskirjeitä Gennadiukselle ja Innocentiukselle,
käyttäen sitä vähää kaunopuheisuuttani, mitä onnettomuuteni
eivät vielä minulta ole riistäneet. Mutta maassamme ei ole enää
vähintäkään päättäväisyyttä eikä yksimielisyyttä. Sotilaat ovat
hajallaan pienissä varuskunnissa ja niiden tehtävänä on yksinomaan
päällikköjensä yksityisen omaisuuden suojeleminen. Ausurialaiset
voittavat noita pieniä sotilasosastoja yhden toisensa perään ja ovat
nyt sotilailta anastamiensa aseiden avulla käyneet piirittämään
linnoitettuja kaupunkejakin. Nyt ei meillä enää ole muuta edessä kuin
Odysseyn tavoin rukoilla, että meidät viimeiseksi nielastaisiin.
Mutta mitä minä nyt teenkään! Itsekkäisyydessäni puhelen sinulle
omista suruistani, sen sijaan että kuuntelisin sinun huoliasi."

"Ei, ystäväni, sinä puhut maasi suruista etkä omistasi. Mitä minuun
tulee, niin en kärsi suruista vaan epäilyksistä, ja koska sellainen
on parantumaton, voin kyllä odottaa ennenkuin siitä puhelen. Mutta
sinä -- sinä et saa jäädä tänne. Mikset pakene Aleksandriaan?"

"Minä tahdon, kuten olen elänyt, kuollakin paikallani, kansani isänä.
Kun viimeinen kauhistus tulee ja itse Kyrenekin piiritetään, silloin
palaan sinne tältä etuvartijakohdaltani, ja valloittajat saavat
nähdä piispan paikallaan alttarin ääressä. Siellä olen vuosikausia
kantanut verettömän uhrin Hänelle, joka kenties on minulta vielä
vaativa verisen uhrin. Papin verellä tahrattu alttari on silloin
kukkura kaikille Pentapoliksen onnettomuuksille ja kenties se on
herättävä Herran kostamaan teurastetun laumansa puolesta. Mutta siitä
ei sen enempää. Vallassani on ainakin lausua sinut tervetulleeksi.
Illallisen jälkeen sinä kerrot minulle mikä sinut tänne on tuonut."

Hyvä piispa kutsui sitte palvelijoitansa ja ryhtyi tarpeellisiin
toimiin vieraansa kestittämiseksi, mikäli viholliset sen olivat
tehneet hänelle mahdolliseksi.

Rafaelin tavallinen tarkkanäköisyys ei ollut jättänyt häntä tälläkään
kertaa, kun hän pulassaan milt'ei vaistomaisesti lähti suoraan
Synesiuksen luo. Kyrenen piispa oli, hänen jälkeen jättämistään
viehättävistä yksityiskirjeistä päättäen, noita monipuolisia,
vaihtelevaisia ja levottomia ihmisiä, jotka tuntevat surua ja iloa
usein ja intohimoisesti, vaikkeikaan syvästi ja pysyväisesti. Hänen
elämänsä oli kuten Rafael oli Oresteelle lausunut, pelkkää hyvien
töiden vilinää, hän työskenteli ja auttoi toisia pelkän toiminnan
huvin vuoksi, ja kun hänellä ei ollut mitään tekemistä, jota aina
viimeaikoihin asti ei ollut usein hänelle sattunut, maksoi hän
alakuloisuudenkohtauksilla tavallisen toimintaintonsa. Hän oli
suurisanainen ja käytti mielellään kukkaiskieltä, eikä hän ollut
vallan vapaa vähästä turhamaisuudestakaan; mutta samalla hänellä oli
suuri leiviskä hyväntahtoisuutta, voimakasta humoria, horjumatonta,
sekä ruumiillista että siveellistä rohkeutta, selvä käytännöllinen
lahjakkaisuus, mutta hyvin epäselvä ja himmeä mietintökyky.
Luonnollisesti -- hän kuitenkin kaikkien muiden ihmisten tavalla oli
erittäin ylpeä juuri heikosta puolestaan ja väitti itsellään olevan
mitä intohimoisimman taipumuksen filosofisiin mietiskelyihin, vaikka
hänen vastustajansa kielivät -- eikä ilman aihetta -- että hän oli
paljon paremmin omalla alallaan sotamiehiä värvätessään ja koiria
kesyttäessään kuin näkymättömän maailman salaisuuksia miettiessään.

Hänen luokseen lähti nyt Rafael, itsekään tuskin tietäen miksi;
aivan varmaan ei hänen tarkotuksensa ollut filosofisen lohdutuksen
saaminen. Ehkäpä oli syy se että Synesius, kuten Rafaelin oli
tapana sanoa, oli ainoa kristitty, jonka hän koskaan oli kuullut
sydämellisesti nauravan. Ehkäpä juutalaisella oli myöskin
epämääräinen toivo -- jota hän ei edes itselleenkään myöntänyt --
saada Synesiuksen talossa tavata se seurue, josta hän juuri oli
paennut. Viktorian loistavalla erikoisella kauneudella oli häneen
ihmeellinen viehätysvoima, niinkuin lampunliekillä koiperhoseen
-- kuten hän illallisen päätyttyä itse tunnusti isännälleen -- ja
nyt hän oli saapunut Synesiuksen luo toivoen vielä kerran saavansa
kärventää siipensä.

Tämän tunnustuksen tuo hyvä vanhus sai vain suurella vaivalla
houkutelluksi häneltä. Synesius huomasi heti, että Rafaelin
mieltä painoi jokin asia, josta tämä halusi puhua, vaikka oli
liian epäluuloinen tai liian ylpeä sitä kertoakseen; ja piispa
rupesi senvuoksi utelemaan salaisuutta ja unohti hetkeksi kaikki
omat surunsa niin pian kuin tapasi ihmisolennon, jolle hän voi
tehdä hyvää. Mutta Rafael oli käsittämättömän oikullinen ja
vallan toisellainen kuin tavallisesti. Koko hänen taipumuksensa
pintapuoliseen naljailuun, jopa koko hänen sukkela satiirinen
ivallisuutensa oli kuin pois puhallettu. Joku sisäinen kuume näytti
häntä kalvavan, hän oli levoton, alakuloinen, jyrkkä jopa äreäkin.
Synesiuksen uteliaisuus vain kasvoi siitä että Rafael kieltäytyi
itsepintaisesti kysymästä neuvoa juuri siltä lääkäriltä, jonka luo
hän potilaana oli tullut.

"Ja mitähän voisitkaan tehdä hyväkseni, jos puhuisinkin sinulle
kaikki?"

"Rakas hyvä ystäväni, salli minun sitte vain kysyä sinulta muuatta
seikkaa. Kun sanot ettet tullut tänne minun takiani, niin minkä
vuoksi sitte tulit?"

"Tarvitseeko sinun sitä kysyäkään? Tietysti saadakseni seurustella
koko Pentapoliksen sivistyneimmän miehen kanssa."

"Voiko se olla kokonaisen viikon matkan ja alituisen hengenvaaran
arvoista?"

"Hengenvaara ei paljoa merkitse miehelle, joka ei elämälle pane
mitään arvoa. Mitä matkaani tulee, niin näinpä tullessani unen,
joka sai minun arvelemaan oliko viisasta vaivata kristittyä
piispaa mietelmillä ja kysymyksillä, jotka koskevat vain semmoisia
ihmisparkoja kuin minä, jotka naivat ja naitetaan."

"Unhotat, ystäväni puhuvasi miehen kanssa, joka on nainut, rakastanut
-- ja kadottanut."

"Ei, sitä en todellakaan unohtanut. Mutta näet miten raakatapaiseksi
olen tullut. En sovi sinun enkä kenenkään muunkaan seuraan.
Luulen että minusta lopulta tulee ryöväripäällikkö ja että asetun
ausurialaisten etunenään."

"Kuitenkin", virkkoi kärsivällinen Synesius, "olet unhottanut kertoa
unennäöstäsi."

"Unhottanutko? Enhän kai koskaan luvannutkaan kertoa siitä sinulle,
vai miten?"

"Et, mutta koska se näyttää sisältäneen jonkinlaisen syytöksen minun
kykyäni vastaan, niin lienee kohtuullista että syytettykin saa tietoa
siitä."

Rafael hymyili.

"No olkoon menneeksi... Ajatteles että uneksin näin: Muuan filosoofi,
akateemikko, joka ei uskonut ketään eikä mitään, oli Berenikessä
tavannut muutamia juutalaisia rabbineja ja kuullut heidän lukevan ja
tulkitsevan erästä Salomon kirjaa, nimittäin hänen Korkeata Veisuaan.
Sinä, joka olet oppinut mies, tiedät minkä naurettavan vertauskuvan
rabbiinit tahtovat tehdä tästä kirjasta; he väittävät että morsiamen
silmät merkitsevät kirjanoppineita, jotka ovat niin täynnänsä
viisautta kuin Hesbonin lammikot vettä; että hänen vartalonsa, korkea
kuin palmupuu, merkitsee pappeja, jotka kohottavat kätensä kansaa
siunatakseen; että yljän vasen käsi, joka on morsiamen pään alla,
merkitsee sitä 'tephilimiä' jota nämät vanhat saivartelijat kantavat
vasemmassa kädessään, ja että morsianta syleilevä oikea käsi on se
'mezurah', jonka he kiinnittävät oviensa oikeaan kamanaan sillä
peloittaakseen pois perkeleitä; ja niin edespäin."

"Olen kyllä kuullut moisia hassuja kabbalistisia viisasteluja."

"Oletko tosiaan? Oletappas sitte että unessani edelleen näin,
miten samainen epäuskoinen filosofi -- itsekin hebrealainen --
tempasi kirjakääryn rabbinin kädestä ja sanoi että he kaikki
olivat houkkioita, kun koettivat todistaa mitä kirja mahdollisesti
voi merkitä ennenkun olivat älynneet, mitä se todella merkitsi,
sekä että he vasta sitte sen tietäisivät, jos rehellisesti
ottaisivat vaaria yksinkertaisesta sananmuodosta päästäkseen
tuntemaan Salomon todellisen ajatuksen. Kuvittele vielä, että
tämä samainen uskonluopio juutalainen, tämä saatanan synagoogan
jäsen, lihallisen ja jumalattoman mielikuvituksensa voimasta sai
pirullisen kaunopuheisuuden lahjan ja että hän sanoi tämän kirjan
esittävän jokaiselle, kellä silmät on nähdä, miten suuri kuningas
Salomo, jolla oli kuusikymmentä vaimoa ja kahdeksankymmentä
jalkavaimoa ja lukemattomia neitsyitä, unohtaa koko haareminsa
ja kaiken sen komeuden tunteakseen puhdasta ja ylevää rakkautta
yhteen ainoaan tahrattomaan neitseeseen; ja miten sitte kun hänen
silmänsä ovat avautuneet ja hän näkee miten Jumala on luonut
miehen vain yhtä naista varten ja naisen vain yhtä miestä varten
niinkuin oli laita Eedenin yrttitarhassa, miten kaikki hänen
ajatuksensa muuttuvat puhtaiksi, helliksi ja koruttomiksi; miten
lintujen laulut, rypäleitten lemu, tuoksuvat etelätuulet ja kaikki
nuo yksinkertaiset, maalaiset huvit Libanonin laaksoissa, joista
hän yhdessä viinitarhuriensa ja orjiensa kanssa nauttii, tulevat
hänelle rakkaammiksi kuin kaikki hänen palatsinsa ja kaikki hänen
keinotekoinen komeutensa. Silloin hän ensi kertaa tuntee elämänsä
olevan sopusoinnussa Jumalan suuren maailman ja vuodenaikain
salaperäisen merkityksen kanssa; hänessä, samatenkuin hänen
ulkopuolellaankin, on talven valta murtunut, sadeaika tauonnut,
kukat luovat umpunsa auki, ja metsäkyyhkysen ääni jälleen kuullaan
maassa... Ajatteles vielä, että unessani näin rabbiinien tätä
jumalatonta puhetta kuullessaan kaikkien yhdellä haavaa tukkivan
korvansa, syöksyvän tuon Belialin pojan päälle ja karkottavan hänet
ulos, koska hän lihallisella tulkitsemisellaan saastutti pyhät
kirjat. Ja ajatteles -- sanon vain ajatteles -- että unessani näin
tuon miespoloisen sanovan sydämessään: Tahdonpa mennä kristittyjen
tykö, sillä hekin tunnustavat saman kirjan pyhäksi ja he sanovat,
että heidän Jumalansa on heille opettanut nämä sanat: Alussa loi
Jumala ihmisen, mieheksi ja vaimoksi loi hän heidät. Ehkäpä he
voisivat sanoa minulle; eikö tämä Korkea Veisu, niinkuin minä
luulen huomanneeni, kuvaa siirtymistä raa'asta monivaimoisuudesta
yksivaimoisuuteen, jonka he niin jyrkästi määräävät; ehkäpä he
yhdessä minun kanssani tunnustavat, että Korkealla Veisulla on
oikeutettu asema Pyhien kirjain joukossa juuri sen vuoksi, että se
teroittaa tätä seikkaa... Sinä, joka olet kristitty piispa, tietänet
kai millaisen vastauksen sellainen mies saisikaan... Sinä vaikenet?
Silloin tahdon kertoa sinulle, minkä vastauksen hän unessani sai: Oi,
sinä jumalaton ja lihallismielinen ihminen, joka väärinkäytät Pyhää
kirjaa tekosyyksi omalle kevytmielisyydellesi, aivan kuten siinä
puhuttaisiin ihmisen alhaisista aistillisista taipumuksista -- tiedä
että tätä kirjaa on henkisesti selitettävä avioliitoksi sielun ja
sen Luojan välillä, sekä että juuri tästä kirjasta katolinen kirkko
saa tukevimmat todisteensa pyhän neitsytsäädyn ja naimattomuuden
ihanuudesta."

Synesius vaikeni edelleen.

"Ja mitä luuletkaan miehen unessani tehneen, huomattuaan että
kristityt välttämättömäksi tapalaiksi ja uskonkappaleeksi teroittivat
mieletöntä ja pöyhkeää vertauskuvaa, joka on lainattu juuri samasta
uusplatonisuudesta, mistä hän äsken kauhulla pakeni? Hän kirosi
päivää, jona oli syntynyt, ja hetkeä, jolloin hänen isälleen
sanottiin: 'Sinulle on syntynyt poika!' Hän sanoi: Jääkää hyvästi
ijäksi filosoofit, juutalaiset ja kristityt! Selvimmät sanat
pyhimmissä kirjoissanne merkitsevät kaikkea eikä mitäkään, aina sen
mukaan miten ne mukautuvat päähänpistoihinne; ei löydy totuutta eikä
järkeä auringon alta. Voiko mies silloin ryhtyä parempaan kuin ruveta
seuraamaan kansansa esimerkkiä: tulla koronkiskuriksi, kerustaa
kokoon rahoja ja vuorostaan imarrella narreja, kuten hänen isänsä
ennen häntä teki?"

Synesius istui hetken syvissä mietteissä; sitte hän sanoi:

"Ja kuitenkin tulit minun tyköni?"

"Niin, koska sinä olet rakastanut ja nainut; koska sinä olet
miehuullisesti taistellut tätä nykyajan merkillistä hulluutta vastaan
ja piispaksi tullessasi kieltäydyit hylkäämästä vaimoa, jonka Jumala
oli antanut sinulle. Ajattelin, että sinä jos kukaan voisit ratkaista
tämän arvoituksen minulle."

"Ah, ystäväiseni, minä olen viime aikoina ruvennut epäilemään
kykyäni arvoitusten ratkaisemisessa. Mutta miksi pitäisikään niitä
ratkaista? Mitä merkitsee joku salaisuus enemmän tai vähemmän tässä
salaisuuksien maailmassa? 'Jos nait, niin et syntiä tee,' ovat
Paavalin omat sanat, ja ne ovat meille kylliksi. Elä vaadikaan,
että rupean kanssasi väittelemään, vaan salli minun sen sijaan
auttaa sinua. Kerro nyt minulle historiasi, sen sijaan, että
koettaisit hämmentää aivojani syvämietteisillä kysymyksilläsi ja
houkutella minua asettamaan oma yksityinen mielipiteeni kirkon oppia
vastaan, niinkuin jo liiankin usein olen tehnyt. Aseta ennemminkin
osanottavaisuuteni kuin terävä-äläisyyteni koetukselle! Elä
epäile, että tunnen osanottoa sinua kohtaan ja tahdon työskennellä
parhaaksesi, vaikken voisikaan itselleni selittää miksi niin teen."

"Et siis voi ratkaista arvoitustani?"

"Salli minun auttaa sinua itse ratkaisemaan se", lausui Synesius
lempeästi hymyillen. "Sinun ei tarvitse johdattaa minua harhaan.
On vain yksi, jota rakastat, puhdas, saastaton neitsyt. Hänet
voitettuasi voit paremmin päättää, miten oikea selityksesi Korkeasta
Veisusta on; jos silloin vielä pidät siitä kiinni niin ei ainakaan
Synesius tahdo kiistellä kanssasi. Olen aina vaatinut itselleni
oikeutta itsenäiseen filosofeeraukseen, ja saman vapauden myönnän
sinullekin -- suuri joukkio tehköön sitte niin tai näin."

"Sinä siis myönnät minun olevan oikeassa? Tietysti sen teet?"

"Onko kohtuullista pyytää, että sanoisin hyväksyväni uuden
tulkitsemistavan, jonka vasta nyt kuulin esitettävän ja vielä
sellaisessa pikaisessa ja retoorisessa muodossa?"

"Sinä välttelet itse kysymystä", sanoi Rafael äreästi.

"Entä sitte? Sano minulle suoraan, sinä itsekiduttaja, enkö voi
auttaa sinua käytännössä, vaikka mietiskelyssä jätänkin sinut omiin
hoteihisi?"

"Kuule sitte historiani, jos niin haluat. Arvostele sen mukaan
kristittyjen tervettä järkeä!"

Kiireisesti ja aivankuin olisi hävennyt rippiään, mutta kuitenkin
vasten tahtoaan pakoitettuna ilmoittamaan sen, hän kertoi
Synesiukselle kaikki, alkaen ensi yhtymisestään Viktorian kanssa aina
pakoonsa asti hänen luotaan Berenikestä.

Hyvää piispaa tuntui Rafaelin hämmästykseksi koko asia suunnattomasti
huvittavan. Hän nauraa hohotti, löi polviinsa, ja joka kerta
puhujan pysähtyessä hän nyökkäsi kehoittavasti päätään ehkäpä siten
rohkaistaakseen häntä, vaan ehkäpä myöskin sen vuoksi että piti
Rafaelin toiveita paljon valoisampina kuin tämä itse.

"Jos naurat minulle, Synesius, niin pidän suuni kiinni. Onhan jo
tarpeeksi nöyryyttävää kun minun täytyy kertoa sinulle, että olen --
hitto vieköön -- kuin kuustoistavuotias pojan nulikka."

"Nauranko sinulle? Sinun kanssasi, tarkoittanet varmaan.
Luostariinko? Hoh -- hoh -- minä kyllä vastaan siitä, että vanhalla
prefektillä on tarpeeksi älyä, ettei hän kiellä niin edullista
naimiskauppaa lapseltaan."

"Unhotat, ettei minulla ole kunnia olla kristitty."

"Noo, sitte me teemme sinusta kristityn. Tiedän ettet tahdo antaa
minun käännyttää itseäsi. Olet aina tehnyt pilaa filosofiastani.
Mutta Augustinus tulee tänne huomenna."

"Augustinus?"

"Niin, hän tulee todellakin, ja meidän on huomenna varahin lähdettävä
niin monen aseellisen miehen kanssa, kuin vain saamme kokoon,
kohtaamaan ja saattamaan häntä. Tietysti täytyy meidän metsästää
sekä meno- että paluumatkalla; meillä ei ole kahteen viikkoon ollut
muuta ravintoa kuin mitä koirillamme ja jousillamme olemme hankkineet
itsellemme. Augustinus ottaa sinut käsiinsä ja parantaa sinut viikon
kuluessa juutalaisuudestasi; jätä sitte kaikki muu minun huolekseni,
minä kyllä sen jollain tavalla toimitan parain päin. Kaikki tulee
varmasti käymään hyvin. Elä nyt tule hämillesi, siitä tulee oikeaa
huvia äijäpahaselle, jolla ei ole muutakaan tekemistä. Hohhoo! Ja
mitä siihen tulee, että joudut minulle kiitollisuuden velkaan, niin
voimme sovittaa sen asian siten että lainaat minulle kolme tai neljä
tuhatta kultarahaa -- Herra tietää että niitä tarvitsen -- ja sitte
saat olla varma siitä ettet niitä enää koskaan saa nähdä."

Rafael ei vuorostaan voinut olla purskahtamatta nauruun.

"Näenpäs että Synesius vielä on kaltaisensa, kantaisänsä Herkuleen
arvollinen vesa. Vaikka hän kieltäytyykin puhdistamasta sieluni
Augiaan-tallia, kuopii hän riemusta kuin sotaorhi saadessaan tehdä
jotain vähempää hyväkseni. Mutta, rakas, jalomielinen piispani,
tämä asia on vakavampaa laatua kuin luuletkaan, ja minä, jota se
koskee, olen myöskin käynyt vakavammaksi kuin arvelet. Sparttalaisten
esi-isieni, Agiksen, Brasidaksen ja muitten tahrattoman kunnian
nimessä, malta mieltäsi! Etköhän vain ajattelemattomassa
hyväntahtoisuudessasi viettele minua käyttäytymään tavalla, jota he
pitäisivät roistomaisena?"

"Miten niin, rakas ystävä? Sinulla on hyvin luvallinen ja kiitettävä
aikomus, ja minä tahdon auttaa sinua sitä toteuttamaan."

"Etkö luule että itse olen jo mietiskellyt useampaa kuin yhtä tapaa
sitä toteuttaakseni? Kelpo ystäväni, useamman kuin kerran olen ollut
viettelyksessä kääntyä kristityksi, mutta minua on siitä estänyt uusi
ja ihmeellinen unelma kunniasta ja omastatunnosta... Jumala tietää
etten koskaan ennen ole ollut tunnollinen -- enkä nytkään sitä ole
liiaksi muussa kuin kaikessa mikä _häntä_ koskee. En voi teeskennellä
hänelle. En voisi katsella häntä kasvoihin, jos minulla olisi valhe
oikeassa kourassani... Hän näkee minun lävitseni -- minun sieluuni --
kuten kirkassilmäinen, kunnioitusta herättävä jumalatar... En ikinäni
ollut tuntenut minkäänlaista häpyä, ennenkuin silmäni kohtasivat
hänen silmänsä..."

"Mutta entä jos sinusta nyt todella tulisi kristitty?"

"Sitä en voi. Minä epäilisin omia vaikuttimiani. Se on taas noita
järjettömiä sielua saivartelevia epäilyksiä, joita minussa on
syntynyt. Minä epäilisin vaihtaneeni uskoa, koska sellaista vaihdosta
toivoin -- että petin itseni, jollen pettänytkään häntä. Jollen
rakastaisi häntä, voisi asian laita olla toisin, mutta nyt -- juuri
sen vuoksi että rakastan häntä, minä en tahdo, en uskalla kuunnella
Augustinuksen todisteluja enkä omia ajatuksiani asiasta."

"Sinä itsepintaisin kaikista ihmisistä", huudahti Synesius puolittain
närkästyneesti, "näytätpä tuntevan ilkeätä huvia syöksyessäsi jälleen
alas aaltoihin, juuri kun olet kiivennyt pelastavalle kalliolle."

"Huvia? Onko se huvia kun tuntee joutuneensa kuolettavaan kamppailuun
perkeleen kanssa? Olin monta vuotta sitte lakannut uskomasta hänen
olemassa oloonsa... Ja katso juuri kun saan silmäni avoimiksi jalolle
ja oikealle, huomaankin että tuo vanha käärme elää ja on iskenyt
lujin kourin kurkkuuni. Eipä ihmeellistä että epäilen häntä, sinua,
itseäni -- minä, joka jok'ainoa hetki viime viikolla tunsin halua
muuttua perkeleeksi! Niin," jatkoi hän korottaen ääntään, ja hänen
mustissa silmissään liekehti intohimoisen itämaisen luonteen tuli: --
"muuttua perkeleeksi! Hamasta lapsuudestani aina tähän asti minä en
koskaan ole tiennyt, miltä tuntuu kun himoitsee eikä saa. Ei minun
usein ole tarvinnut häiritä ketään köyhää Nabottia hänen viinamäkensä
takia, mutta kun kerran olen ruvennut viinamäkeä himoitsemaan, on
Nabot aina huomannut viisaimmaksi väistyä. Ja nyt, eivätkö tuhannet
pirulliset aikeet ole tämän viikon kuluessa syntyneet päässäni!
Katsos tätä! Tässä on panttikirja tytön isän koko omaisuuteen. Ostin
sen -- Jumalanko vai saatanan kehotuksesta -- eräältä pankkiirilta
Berenikessä samana päivänä, jona heistä erosin ja nyt ovat he ja
jokikinen olenkorsi, mitä heillä on, minun vallassani. Voin saattaa
heidät perikatoon -- myydä heidät orjiksi -- jättää pyövelille
kapinoitsijoina -- ja vihdoin voin -- eikä se olisikaan huonoin
keinoista -- palkata tusinan kelpo veikkoja ryöstämään tytön ja siten
hyvin yksinkertaisella tavalla iskeä poikki tämän Gordian solmun. Ja
kuitenkaan en uskalla. Minun täytyy olla puhdas voidakseni lähetä
puhdasta olentoa, ja vanhurskas suudellakseni vanhurskaan jalkoja.
En tiedä mistä tämä arka omatunto on minuun tullut, mutta tullut se
on, ja yhtä vähän voin ryhtyä mihinkään halpaan tekoon häntä vastaan
kuin Jumalaakaan vastaan -- jos sitte Jumalaa on olemassa. Ja tätä
panttikirjaa -- tätä viekottelevaa perkelettä -- minä vihaan ja
kiroon nyt kun se on käsissäni."

"Polta se", virkkoi Synesius tyynesti.

"Ehkäpä sen teenkin. Ainakaan en koskaan tule sitä käyttämään.
Pakoittaako häntä? Olen liiaksi ylpeä tai liiaksi jalomielinen
tai myöskin jotain muuta, edes pyytääkseni häntä. _Hänen_ täytyy
tulla minun tyköni, omalla suullaan tunnustaa rakastavansa minua,
tahtovansa ottaa minut puolisokseen ja tehdä minusta itsensä
arvoisen. Hänen täytyy omasta vapaasta tahdostaan armahtaa minua --
tai sitte kuihtukoon ja kuolkoon hän tuossa kirotussa vankilassa.
Ja sitte saa pisto vanhasta uskollisesta tikaristani vapahtaa hänen
isänsä ijäiseksi kaikesta uudesta taikauskosta ja minut itseni
kaikista filosofisista epäilyksistä, kunnes taas uudelleen synnymme
elämään -- hän arvatenkin aasina ja minä apinana. Välipä sillä! Mutta
jollen voi voittaa häntä luvallisilla keinoilla, niin langetkoon
Jumalan viha päälleni jos luvattomia käytän!"

"Herra olkoon kanssasi, poikaseni, tässä jalossa kamppauksessasi",
Synesius sanoi, ja hänen silmänsä täyttyivät osanottavaisilla
kyynelillä.

"Se ei ole lainkaan mikään jalo kamppaus. Se on alhaista, kehnoa
pelkoa miehessä, joka ennen ei pelännyt Jumalaa eikä perkelettä, ja
joka on langennut niin syvälle, että pelkää avutonta tyttöä."

"Ei, ei", huudahti Synesius vuorostaan, "se on jaloa ja pyhää pelkoa.
Sinä pelkäät hänessä asuvaa hyvyyttä. Voitko sitä edes nähdä, vielä
enemmän pelätä, jollei sinussa itsessäsi palaisi jumalallinen valo,
joka näyttää sinulle mitä hyvä on, ja miten kunnioitettavaa se
on. Elä sano enää minulle ettet pelkää Jumalaa, sillä ken pelkää
hyvettä, se pelkää _Häntä_, jonka kuva hyve on! Eteenpäin, eteenpäin
vain! Ole peloton, niin Hänen voimansa tulee täydelliseksi sinun
heikkoudessasi."

       *       *       *       *       *

Oli jo myöhä yö, kun Synesius pakoitti vieraansa levolle. Ensin hän
kuitenkin varoitti tätä säikähtymästä vaikka kuuli sikin hätäkellon
soivan, sillä talo oli hyvästi miehitetty. Hyvä piispa pani kuntoon
vesikellon, jonka mukaan hän ja hänen palvelijansa voivat mitata
vartioaikojaan, toimitti yövahdit paikoilleen ja asettui itse viimein
tornin ylimpään huippuun aivan hätäkellon viereen. Katsellessaan
ulos yli esi-isäinsä lavean maan ja rukoillessaan että siltä hävitys
poistettaisiin, ei hän myöskään unohtanut rukoilla pikaista loppua
sille hävitystyölle, mikä hänen vieraansa sielussa raivosi. Tämä
sillä välin nukkui alhaalla, nauttien suloisempaa ja levollisempaa
unta kuin moneen viikkoon. Sillä ennenkuin Rafael kävi levolle sinä
yönä, oli hän repinyt rikki Majorikuksen panttikirjan, ja hän tunsi
mielensä keventyvän ja olemuksensa puhdistuvan, sittekun oli nähnyt
lampunliekin hävittävän tuon luihun kiusaajan. Sen jälkeen hän
väsyneenä sielun ja ruumiin puolesta unohti Synesiuksen, Viktorian ja
kaiken muun, ja oli koko yön vaeltavinaan Libanonin viinitarhoisssa,
kukoistavien liljojen ja yrttilavojen keskellä, jossa paimenhuilut
häntä viekottelivat yhä kauemmaksi, ja tyttösten äänet, hänen
suuren kantaisänsä mystillistä paimenlaulua laulaen, pehmeinä ja
aaltoilevina hivelivät hänen väsyneitä aivojaan.

       *       *       *       *       *

Ennen päivännousua seuraavana aamuna ratsasti Rafael hyvin
varustettuna ja reippain mielin mainiolla hevosella Synesiuksen
vierellä. Heitä seurasi neljä tai viisi paria tuuheahäntäisiä
ajokoiria sekä uskollinen Bran, jonka typpökorvat ja leveät leuvat
-- ainoat laatuaan tässä maassa, missä koirilla oli suipot korvat ja
ketunkuono -- olivat pääasiallisena puheenaiheena parillekymmenelle
rivakalle palvelijalle, jotka hampaihin asti varustettuina niin hyvin
taistelua kuin metsästystäkin varten ratsastivat piispan takana
nälkiytyneillä, jykeväruumiisilla hevosilla, mitkä aavikkomatkoilla
sekä näiden huonojen aikojen johdosta olivat tottuneet mahdollisimman
suureen työhön ja mahdollisimman vähään ravintoon.

Ensi peninkulman kuluessa he ratsastivat äänettöminä eteenpäin.
He matkasivat hävitettyjen kylien ja raiskattujen maakartanoiden
kautta, joista silloin tällöin joku pelokas olento tirkisti esiin
välittääkseen hätäänsä onnettomalle piispalle, ei suinkaan tältä
almuja kerjätäkseen, vaan päinvastoin useinkin pyytääkseen häntä
vastaanottamaan jotakin vähäistä elon tai siipikarjan rikettä, mikä
oli välttynyt ryöstäjän kynsistä. Nämä olentoraukat tarttuivat
Synesiuksen käsiin ja siunasivat häntä ainoana toivonaan ja tukenaan;
ja piispa poloinen kuunteli yhä uudestaan kärsivällisesti samallaisia
hyödyttömiä valituksia ja sekoitti kyyneleensä onnettomien
kyyneleisiin. Sitte hän kärsimättömästi kannusti ratsuaan ikäänkuin
paetakseen näkemästä onnettomuuksia, joita ei voinut lievittää. Mutta
Rafaelin sydämessä kuiskasi ääni: Mihin tarkoitukseen olet saanutkaan
rikkautesi, jollet siksi että niillä -- vaikkapa vain päiväksikin --
kuivaisit sellaisia kyyneleitä kuin nämä?

Hän vajosi sitte syviin mietteisiin, jotka aikanaan kantoivat
hedelmän. Siten hän istui ratsunsa selässä kunnes he olivat jättäneet
viljellyt maat jälkeensä ja ratsastivat niiden matalain kunnaiden
ketjua pitkin, joita myöten kaukaisesta merenrannasta lähtevä maantie
eteni. Mutta heidän jätettyä jälkeensä sodan hävitysten jäljet, alkoi
hyvän piispan vaihteleva mieli taasen saavuttaa hiukan muinaista
hilpeyttään. Hän hyväili koiriaan, puhutteli miehiään, neuvotteli
heidän kanssaan mistä riistaa paraiten löydettäisiin ja kehoitti
iloisesti heitä koettamaan parastaan, aivan kun heidän toiveensa
illallisesta riippuisi tykkänään heidän päivän kuluessa osottamastaan
ripeydestä.

"Kas", virkkoi Rafael viimein, iloisena että keksi tekosyyn
päästäkseen irti tuskallisista ajatuksistaan, "tuolla on suolasuoni.
Luulenpa, että te kerran olette kaikki asuneet merenpohjalla, ja että
vanha maantärisyttäjä Neptunus, kyllästyneenä huonoon käytökseenne,
jonakin aamuna kohotti teidät ilmoille ja asetti kuivalle maalle,
siten päästäkseen teistä."

"Niin todella lieneekin. Sanotaan Argonauttojen palanneen tämän
maan kautta Eteläiseltä valtamereltä -- joka siis lienee silloin
ollut meitä melkoista lähempänä kuin nykyään -- ja että he kantoivat
mystillisen aluksensa näitten samojen kunnaitten poikki Syrttiin.
Mutta siitä on niin pitkä aika, että me olemme jo ennättäneet
merielämän kokonaan unohtaa. Muistan miten ihmeisiini jouduin kun
Aleksandriassa ensi kerran näin laivan ja minkä naurunhohotuksen
koulu-toverini päästivät, kun sangen nokkelasti huomautin, että
kaleeri paljon muistutti tuhatjalkaista."

"Ja muistatkos sitte, miten kerran riitelin hovimestarisi kanssa
siitä suolatusta kalasta, minkä olin tuonut mukanani Egyptistä,
sekä miten palvelijasi ruukkua avattaessa parkaisivat kauhusta ja
juoksivat joka taholle, kuvitellen kalanluiden olevan myrkyllisten
käärmeiden luurankoja?"

"Ukko on totisesti vieläkin yhtä itsepintainen epäillessään, tokko
suolaista vettä on olemassakaan. Hän kiusaa minua alituisesti
pyytämällä minua kertomaan haaksirikostani, mutta vaikka hän on
kuullut jutun ainakin tusinan kertaa, ei hän siltä usko sitä.
Sinun lähdettyäsi hän vallan vakavasti virkkoi minulle: 'Tuo rikas
muukalainen uskoo varmaan voivansa luulotella minulle, että jotain
syötävää saadaan hänen isosta lammikostaan Aleksandrian luona. Ken
hyvänsä voi nähdä, ettei paraassakaan lähteessä täällä sisämaassa
asusta muuta kuin sammakoita ja iiliäisiä'."

Nyt he jättivät taaksensa viimeisenkin viljapellon ja tulivat
aukealle, pensaita ja viidakkoa kasvavalle tuuliselle tasangolle,
jota paikka paikoin kallioiset notkot leikkasivat. Tasanko päättyi
hedelmällisiin laaksoihin, jotka muinen olivat täynnä hauskoja
maakartanoita.

"Täällä", huudahti Synesius, "ovat metsästysmaamme. Nyt kaikki asiat
tunniksi unhoon metsästyksen jalon huvituksen aikana! Mitähän vanha
Homeromme miettikään kun unohti lukea metsästyksen niiden urheilujen
joukkoon, joiden kautta mies voi kuuluksi tulla ja sankarmainehen
saada'? Ja kuitenkin hän ylistää forumia näillä sanoilla!"

"Forumia?" toisti Rafael. "Mikäli minä olen huomannut tekee se
kaikista ihmisistä konnia."

"Niin, ja vieläpä paatuneita konnia, ystäväiseni. Minä inhoon koko
lainoppineiden sukua ja kun jonkun heistä tapaan, en voi olla häntä
ivailematta. Jänishousuja he ovat, nurkkasihteerejä, jotka vapisevat
yksin paistettua metsänriistaa nähdessäänkin, kun ajattelevat mitä
vaaroja niiden hankkiminen maksaa. Mutta me elämme raihnaisena
aikana, ystäväni -- raihnaisena aikana. Unhottakaamme se ja omat
itsemmekin."

"Jopa filosofia ja Hypatiakin?" Rafael kysyi veitikkamaisesti.

"Minä olen filosofialle antanut palttua. Taistella Herakleidina ja
kuolla piispana, se on kaikki mitä minulla on jälellä -- paitsi
Hypatiaa, tuota viisasta ja täydellistä olentoa. Vakuutan sinulle,
ystäväni, että syvimmässä murheessanikin minua lohduttaa ajatus, että
sellainen jumalallinen olento vielä on maailmassa..."

Hän yritti juuri puhjeta tavalliseen korkealentoiseen
ylistyspuheeseensa epäjumalattarestaan, mutta Rafael keskeytti hänet.

"Pelkäänpä ettei tällä aineella enää ole samaa vetovoimaa meihin
molempiin. Minä olen viime aikoina ruvennut epäilemään häntä miltei
yhtä paljon kuin filosofiaakin."

"Ethän epäile hänen hyvettään?"

"En, ystäväni, yhtä vähän kuin hänen viisauttaankaan tai kauneuttaan,
ainoastaan hänen kykyään voida tehdä minusta parempi ihminen.
Jotenkin itsekäs tapa katsella asioita, sanonet. Olkoon niin... Miten
muhkea ratsu sinulla onkaan!"

"Se on ollut sitä -- se on ollut sitä, mutta nyt se vetelee viimeisiä
virsiään kuten herransakin ja hänen onnensa..."

"Sitä ei ainakaan voi sanoa siitä varsasta, jolla minulla on kunnia
ratsastaa."

"Ah, poikaparkani lemmikkihevonen!... Sinä olet ensimmäinen joka
sillä ratsastat, sittekun --"

"Onko se kotosiitostasi?" Rafael kysäsi vaihtaakseen puheenainetta.

"Sen valkean nisealaisen orhin, jonkas minulle lähetit, ja oman
tammani jälkeläinen."

"Rotu ei ole kehno, vaikka se onkin säilyttänyt jonkun verran teidän
afrikalaisten hevostenne häränotsaa ja vinttikoiran lanteita."

"Sen parempi ystäväni. Jalkoja -- jalkoja ja sitkeyttä tarvitaan
tässä maassa. Teidän pienet nisealaiset hevosenne sopivat hyvin
muutaman minuutin ratsastukseen Egyptin hietakentällä; mutta täällä
tarvitaan hevosia, jotka voivat juosta neljäkymmentä peninkulmaa
päivässä tasaisella ja epätasaisella maalla sekä illalla mielihyvin
täyttää vatsansa ohdakkeilla. -- Ahaa, sinä pikku raukka" --
keskeytti hän puheensa, kun juoksurotta hyppäsi esiin pensaikosta
hänen jalkojensa juurella -- "pelkäänpä että sinun näinä kovina
aikoina on pakko täyttää paistinpataamme!"

Sukkelasti sivahuttaen pitkällä piiskallansa arvon piispa
kietoi juoksurotan pitkät sääret yhteen, heilautti sen sitte
satulannupilleen ja jätti viimein erään palvelijansa metsästyslaukkuun
pantavaksi.

"Tapa se paikalla! Elä anna sen vikistä, poika! Se kirkuu kuin pieni
lapsi..."

"Elukka parka!" Rafael sanoi. "Miksi meillä on suurempi oikeus syödä
se suuhumme kuin sillä syödä meidät?"

"Häh? Koettakoonpas syödä meidät suuhunsa jos voi. Miten kauvan olet
kuulunut manikealaisiin?"

"Ole rauhallinen siinä suhteessa! Mutta sittekin koirani Branin
kautta tulin ihmeelliseen kääntymykseen, olen, kuten sinulle jo ennen
olen sanonut, alkanut saada kunnioitusta mykkiä eläimiä kohtaan,
jotka arvatenkin ovat aivan yhtä hyvät kuin minä itse."

"Sitte sinun on kääntyminen vielä yhden kerran, ystävä Rafael,
oppiaksesi älyämään ihmisen arvon. Vasta kun tämä on tapahtunut,
tulet sinä vakuutetuksi kuten minäkin, ettei halvintakaan ihmishenkeä
voi kyllin kalliisti maksaa koko maailman eläinten hengillä."

"Se on totta, jos niitä tarvitaan ravinnoksi, mutta ajatteles kun
niitä tapetaan huviksemme!"

"Ystäväni, muistan hyvin miten minua vielä ollessani pakana loukkasi
kertomus viikunapuun kiroamisesta; mutta kun opin ymmärtämään mikä
ihminen on, ja kun huomasin, että koko ikäni olin ollut väärässä
luullessani osaksi luonnosta tuota rotua, joka alussa oli tehty,
ja joka jälleen voidaan tehdä Jumalan kuvaksi, niin silloin minä
aloin älytä, että jok'ikisen viikunapuun maan päällä saa kirota, jos
vain yksikään ihmissielu sen kautta voi saada jonkin hyödyllisen
opetuksen. Tämän tahdon nyt sovelluttaa mielihuviini metsästykseen,
josta kuten tiedät en ole hävennyt kirjoittaa kirjaakin."

"Niin ja vieläpä sangen viehättävän kirjan; mutta muista että sitä
kirjoittaessasi vielä olit pakana."

"Se on totta; silloin harrastin metsästystä vain synnynnäisestä
taipumuksesta. Mutta nyt tiedän olevani oikeutettu metsästämään,
koska metsästys ei tuota minulle ainoastaan terveyttä ja
hilpeyttä, vaan myöskin kestävyyttä, ripeyttä, rohkeutta ja
itsehillitsemiskykyä, ja sen vuoksi. -- Ah, verekset kamelikurjen
jäljet!"

Synesius vaikeni ja ratsasti hitaasti mäkeä ylöspäin.

"Takaisin!" hän kuiskasi viimein. "Olkaa aivan hiljaa ja
ääneti! Laskeukaa hevostenne kauloille kuten minä, jotteivät
nuo pitkäkaulaiset veitikat saa nähdä teitä. Ne lienevät vallan
lähellämme kunnaan toisella puolen. Tiedän vanhastaan että tuo
ruohikkorinne on niiden mielipaikka. Nyt ratsastamme tuon töyrään
ympäri, muuten ne vainuavat meitä, ja silloin saamme sanoa niille
hyvästit!"

Synesius ja hänen tallirenkinsä ratsastivat eteenpäin, pysyttäytyen
toisen käsivartensa ja toisen säärensä varassa hevosen selässä
tavalla, jota Rafael turhaan koetti matkia.

Pari kolme minuuttia hengähtämättä ratsastettuaan he saapuivat kummun
huipulle missä Synesius pysähtyi katsellakseen tuokion alaspäin.
Sitte hän ihastuksesta vapisten kääntyi Rafaelin puoleen ja kohotti
kaksi sormea siten ilmaistakseen lintujen lukumäärän.

"Nuolenkantaman ulkopuolella! Päästä koirat irti, Syfax!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä Rafael nelisti huimaa vauhtia mäkeä
alaspäin, nähden miten kaksi komeaa kameelikurkea, siivet levällään
ja sulat tuulessa liehuen, kaulat painettuina milt'ei maahan asti
ja pitkät sääret salamannopeassa liikkeessä kiisivät koiria pakoon
niin kiivaasti, ettei paraskaan hevonen edes kymmenen minuutin aikana
olisi kyennyt niiden kanssa kilpailemaan.

"Mikä lapsi minä vielä olenkaan!" Synesius huudahti, ja innostuksen
kyyneleet loistivat hänen silmissään. Rafael puolestaan myöskin
antautui metsästyksen huviin unohtaen yksin Viktoriankin
nelistäessään pensaiden ja kivien, hietakumpujen ja kuivuneiden
joenuomain ylitse.

"Varo tuota kuivunutta virtaa! Kestähän toki, vanha pokuni! Tätä ei
kestä enää kahta minuuttiakaan. Ne eivät jaksa pitkittää tuolla tapaa
tuulta vasten. Kelpo yritys, koirani, vaikkei se onnistunutkaan!
Ah, jospa poikani olisi täällä! Kas niin, ne kääntyvät! Hajautukaa
oikeaan ja vasempaan, lapseni, ja ratsastakaa niitä vastaan kun ne
tulevat ohitse!"

Kameelikurjet, jotka aivan oikein Synesiuksen ennustuksen mukaan
eivät jaksaneet juosta tuulta vastaan, kääntyivät ympäri suoraan
vainoojiaan vastaan, ja levitettyjä siipiään räpyttäen ne juoksivat
myötätuuleen vielä ihmeellisemmällä nopeudella kuin ennen.

"Ratsasta sitä vastaan. Rafael, ratsasta sitä vastaan ja aja se
tuonne pensaikkoon!" huusi Synesius pannen nuolen jänteelle. Rafael
totteli, ja lintu syöksihe matalain pensasten väliin. Hyvin opetettu
hevonen juoksi sitä vastaan notkeana kuin kissa, ja Rafael, joka ei
uskaltanut luottaa ampumataitoonsa, sivautti piiskansa siiman linnun
pitkää kaulaa kohti juurikun se yritti pujahtaa hänen ohitsensa, ja
kaatoi jalon otuksen maahan. Hän yritti juuri hypätä hevoseltaan
ottaakseen saaliin haltuunsa, kun Synesius hänet hillitsi huutaen:

"Oletko hullu? Se potkasee sinut kuoliaaksi. Anna koirien pitää sitä
paikallaan!"

"Missä se toinen on?" Rafael huohottaen kysyi.

"Siellä missä sen pitääkin olla! En ole vuosikausiin ampunut
pakenevan otuksen ohi."

"Sinähän kilpailet itse keisari Kommoduksen kanssa!"

"Hoo! Koettelin kerran hänen keksintöään, noita puolikuun muotoisilla
kärjillä varustettuja nuolia, ja katkasinkin niillä parilta
kamelikurjelta kaulan. Mutta sellaiset kelpaavat vain amfiteatteriin;
olen huomannut että ne ratsastaessa tippuvat nuoliviinistä. --
Mutta mitä tuo on?" hän virkahti osoittaen valkoista tomupilveä,
joka nähtiin alhaalla laaksossa noin peninkulman päässä.
"Antilooppiparviko? Jumala on sitte kerrassaan armollinen meitä
kohtaan. Eteenpäin! Olipa se mitä hyvänsä niin ei meidän sovi hukata
aikaa."

Synesius kokosi hajautuneen joukkonsa ja ratsasti nopeaan sitä
ilmiötä kohti, joka oli herättänyt hänen huomiotaan.

"Antilooppeja!" huusi yksi.

"Villejä hevosia!" huusi toinen.

"Pikemmin kesyjä", virkkoi Synesius harmistuneena "Näin aseiden
kimaltelevan."

"Ausurialaiset!"

Koko joukko päästi raivoisan huudahduksen.

"Tahdotteko seurata minua, lapseni?"

"Kuolemaan saakka!" huusivat miehet.

"Tiesin sen. Ah, jospa minulla kuten Abrahamilla olisi seitsemänsataa
sellaista miestä! Saisimmepa nähdä silloin, eikö lurjuksia viikon
kuluessa perisi Kedor Laomerin kohtalo."

"Miekkoinen sinä, joka todellakin voit luottaa orjiisi!" Rafael sanoi.

Palvelijat nelistivät tällä välin täyttä vauhtia eteenpäin,
kiristivät vöitään ja panivat aseensa vireeseen.

"Orjiako? Jos laki antaa minulle oikeuden myydä pari niistä, jotka
eivät vielä ole niin viisaita että voisivat itse vastata teoistaan,
niin on se asia jonka sekä he että minä jo ammoin olemme unohtaneet.
Heidän isänsä ovat harmaantuneet isäni pöydässä; Jumala suokoon
että he saisivat haarmaantua minun pöydässäni! Me syömme yhdessä,
työskentelemme yhdessä, metsästämme yhdessä, taistelemme yhdessä,
laskemme leikkiä ja itkemme yhdessä. Herra meitä kaikkia auttakoon!
meillä on yhteiset surut ja ilot. Noh, pojat, tunnetteko vihollisen?"

"Ne ovat ausurialaisia, pyhä isä, sama joukko, joka viime viikolla
ahdisti Myrsinitistä. Tunnen heidät kypäreistään, jotka he ovat
ottaneet markomanneilta."

"Kenen kanssa ne ottelevat?"

Sitä ei kenkään voinut nähdä. He epäilemättä kamppailivat jonkun
vihollisparven kanssa, mutta tämä oli heidän toisella puolellaan.
Synesiuksen joukko ratsasti eteenpäin.

"Siellä Myrsinitiksessä vasta hauskasti kävi. Ausurialaiset tulivat
juuri kun kansa oli aamu jumalanpalveluksessa kirkossa. Sotilaat
tietysti juoksivat henkensä edestä pakoon ja piiloutuivat luoliin,
jättäen koko asian pappien huoleksi."

"Jos nämä kuuluivat sinun hiippakuntaasi, niin enpä epäile etteivät
he olisi osoittautuneet piispansa arvoisiksi."

"Ah, jospa kaikki pappini -- ja kansani myöskin -- olisivat heidän
kaltaisiaan!" sanoi Synesius, joka suuren osan ikäänsä satulassa
viettäneenä voi huoletta puhella täyttä karkua ratsastaessaankin. "He
rukoilivat Jumalalta voittoa, asettuivat talonpoikain etunenään ja
menivät maurilaisia vastaan erääseen kapeaan solaan. Siellä heidän
rohkeutensa hieman lannistui. Faustus, diakooni pitää silloin heille
puheen, satuttaa kuten nuori David rosvopäällikköä kivellä, joka
tunkee tämän aivoihin, ryöstää hänet aito homeerisella tavalla ja
ajaa ausurialaiset pakoon heidän oman päällikkönsä miekalla; hän
palaa kotiin ja pystyttää, sittekun siten on pelastanut koko laakson,
voittopatsaan oikeaan klassilliseen tyyliin."

"Sinun pitäisi tehdä hänestä arkkidiakooni."

"Jos voisin niin lähettäisin hänet ja hänen kaupunkilaisensa
laakerilla seppelöittynä maakuntaan ja huudattaisin joka torilla:
nämä ovat Jumalan miehiä! Mutta mitähän väkeä nuo lienevätkään, joita
vastaan ausurialaiset kamppailevat? Talonpojat olisivat jo ammoin
saaneet surmansa, ja sotilaat olisivat pötkineet pakoon. Onpa oikein
ihme tässä maassa taistelu, joka kestää koko kymmenen minuuttia.
Ketähän ne mahtavat olla? Nyt näen heidät, ja he tappelevat kuin
miehet. Kaikki ovat jalkasin paitsi kaksi, eikä jalkaväkiosastoa
pitäisi olla monen peninkulman laajuudella."

"Minäpä tiedän ketä ne ovat!" huudahti Rafael kannustaen äkisti
ratsuaan. "Tuntisin nuo varukset tuhanten joukosta. Ja kantotuolikin
on heidän keskessään! Eteenpäin miehet, ja iskekää kuin henkenne
edestä!"

"Hiljaa!" Synesius huusi. "Luota vanhaan soturiin, joka ehkä -- voi,
että hänen tarvitsee sanoa mitään sellaista! -- on paras mitä enää
elää tässä poloisessa maassa. Ratsastakaa tuota notkoa pitkin ja
käykää äkkiä barbaarien sivustan kimppuun! Silloin ne eivät voi nähdä
meitä ennenkun olemme kahdenkymmenen askeleen päässä niistä. Ahaa,
onpa vielä pari asiaa, jotka sinun tarvitsee oppia, Rafael."

Riemuissaan taistelun toivosta sankarillinen piispa antoi pienen
joukkonsa tehdä mainitun kiertoliikkeen. Viisi minuuttia myöhemmin
joukko syöksyi sotahuutonsa kajahuttaen ja ampuen kokonaisen
nuolisateen viidakosta tiheimpään taisteluntuoksinaan.

Ratsastajakahakka on aina melkein samanlainen. Sotahevosten
töminää, kalpojen välkettä, viisi minuuttia hurjaa hämminkiä,
ja sitte huomaavat ne ratsurit, joita naapuriensa polvet eivät
ole syösseet satulasta ja jotka eivät ole silponeet päitä omilta
hevosiltaan vihollisratsujen asemasta, ihmeekseen että joko he tai
viholliset kiitävät pakoon -- vaikkei kenties yksi isku kymmenestä
ole tehonnut kummallakaan puolella. Niinpä Rafaelkin huomasi useita
kertoja turhaan yritettyään iskeä maahan joitakuita maurilaisia,
äkkiä seisovansa päällään hyvin häpeällisessä asennossa keskellä
lukemattomia hurjasti liikehtiviä hevosjalkoja. Välttää yksiä
oli samaa kuin joutua toisten tielle; sen vuoksi hän filosofin
tyyneydellä pysyi paikoillaan ja mietiskeli miltä mahtaa tuntua jos
nyt nuo potkaisevat häneltä pääkopan rikki -- kunnes viimein kaikki
hevosjalat olivat poissa, ja hän älysi hyvin nöyränä lyyhöttävänsä
polvillaan erään muulin turvan edessä, jonka selässä kookas ja
arvokkaan näköinen, piispanpukuun puettu mies aivan tyynenä istui.
Sen sijaan että Rafaelin tavoin olisi purskahtanut nauruun, outo
ratsastaja juhlallisesti kohotti kätensä ja antoi juutalaiselle
siunauksensa. Mutta tämä hypähti pystyyn antamatta lainkaan arvoa
moiselle kohteliaisuudelle, katsahti ympärilleen ja huomasi
ausurialaisten hajanaisissa parvissa nelistävän mäenrinnettä ylöspäin
sekä Synesiuksen seisovan hänen vieressään ja pyyhkivän veristä
miekkaansa.

"Onko kantotuoli turvassa?" olivat Rafaelin ensimmäiset sanat.

"On ja samaten me kaikki. Luulin jo loppusi tulleen kun näin, miten
tuo lemmon keihäs lävisti sinut."

"Lävisti minut? Olen ehjänahkainen kuin krokotiili," sanoi Rafael
nauraen.

"Arvattavasti mies kiireissään käytti kahvaa kärjen asemasta.
Sellaista kyllä sattuu ratsastaistelussa. Näin sinun läimäyttävän
paria kolmea lurjusta miekkasi lappeella."

"Ahaa, se selittää asian!" Rafael sanoi. "Ja minä kun ennen
Armeniassa pidin itseäni erittäin taitavana kalvan käyttelijänä..."

"Minäpä arvaan että sinä ajattelit jotain muuta kuin maureja",
Synesius leikillisesti lausui kantotuoliin viitaten.

Ensi kertaa monista vuosista Rafael punastui kuin viisitoistavuotias
poika, mutta kääntyi sitte ylpeästi pois ja nousi jälleen ratsulleen
sanoen:

"Mikä kömpelys olinkaan!"

"Kiitä ennemmin Jumalaa, joka on varjellut sinua verta
vuodattamasta," sanoi vieras piispa lempeällä äänellä ja erittäin
puhtaalla ja miellyttävällä lausumatavalla. "Jos Herra on antanut
meille voiton, miksi silloin napisisimme sen johdosta että Hän on
säästänyt muitakin luomiaan olentoja kuin meitä?"

"Siksi että on vielä liian monta jälellä ryöstämään, polttamaan ja
murhaamaan", vastasi Synesius. "En kuitenkaan tahdo siitä kiistellä
Augustinuksen kanssa."

Augustinus? Rafael katseli tarkkaavaisesti tuota kookasta,
hienopiirteistä miestä, jonka korkea ja kapea otsa oli, samoin kuin
posketkin, monien epäilysten ja sieluntaistelujen uurtelema. Lempeä
mutta horjumaton päättäväisyys kuvastui hänen ohuilla kiinteästi
suletuilla huulillaan ja kirkkaissa silmissään, mutta levollisuus
hänen majesteetillisilla kasvoillaan oli sammuneen tulivuoren lepoa,
jonka maanjäristysten repelemille rinteille ja tuhkan peittämille
töyräille vasta vuosisatojen kuluttua hedelmällinen multakerros
kasautuu ja ruoho ja kukkaset vihanoiviksi juurtuvat. Juutalaisen
ajatukset kääntyivät kuitenkin pian toiselle taholle, kun Majorikus
poikansa kera tuli häntä hellästi syleilemään.

"Olemmepa jälleen saaneet sinut kiini, sinä karkulainen!" sanoi nuori
tribuuni. "Näethän ettet sittekään voi välttää meitä."

"Olemme pikemminkin", virkkoi isä, "tämän uuden vapautuksemme takia
joutuneet uuteen kiitollisuuden velkaan sinulle. Olimme sangen
ahtaalla, kun saavuit avuksemme."

"Ah, aina hän hyvää mukanaan tuo, tulipa hän milloin tahansa; ja
kuitenkin hän väittää olevansa kovanonnen korppi", sanoi hilpeä
tribuuni sopaansa suorien.

Rafael ei itse asiassa ollut ollenkaan tyytymätön huomatessaan,
etteivät hänen vanhat ystävänsä kantaneet kaunaa hänen oikkunsa
johdosta; mutta hän vastasi vain:

"Kiittäkää ketä muuta hyvänsä vaan ei minua; minä olen tavallisuuden
mukaan osoittautunut hupsuksi. Mutta mikä se teidät oikeastaan
johti tänne kuin mitkäkin _deux ex machina_? Tämähän sotii kaikkea
todennäköisyyttä vastaan. Eipä edes uudenaikaisessa draamassakaan
sallittaisi niin hämmästyttävää tapausta."

"Ei tämä sodi mitään sääntöjä vastaan. Tapasimme Berenikessä
Augustinuksen, joka oli juuri lähdössä Synesiuksen luo; me -- se on
eräs meistä -- olimme varmoja että löytäisimme sinut tämän luona.
Päätimme siis saattaa Augustinusta, sillä pelkurista varusväestä ei
kenkään uskaltanut lähteä kaupungista."

"Eräs meistä" -- Rafael ajatteli -- "kukahan sitte?" Hän tukahutti
ylpeytensä ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin Viktoriaa.

"Hän on kantotuolissa, lapsiparka!" vastasi hänen isänsä vakavalla
äänellä.

"Eihän hän toki ole sairas?"

"Joko hän viimeinkin turvaan tultuamme murtui kuukausmäärien
ponnistelujen vaatimasta ankarasta sielunjännityksestä, tai on Jumala
iskenyt häntä... - mitä voikaan sanoa minkä rangaistuksen olen
vetänyt päälleni? -- Niin on vain laita, että hän on ollut aivan
murtunut sielun ja ruumiin puolesta, siitä lähtien kuin Berenikessä
erosimme sinusta."

Suora soturi tuskin arvasi omain sanainsa merkitystä. Mutta Rafael
tunsi niitä kuullessaan sydämessään niin väkevän pistoksen, ettei hän
voinut eroittaa johtuiko se ilosta vaiko epätoivosta.

"Tulehan", huusi Synesius rohkaisevasti, "tule Aben-Ezra! Olet jo
polvillasi vastaanottanut Augustinuksen siunauksen, ja nyt saat
tuntea sen voimaa. Teidän täytyy oppia tuntemaan toisenne, te
molemmat filosofit. Pyydän sinua, pyhä veli, saarnaamaan tälle
ystävälleni, joka samalla kertaa on viisain ja hulluin ihmisistä."

"Vain jälkimäinen", Rafael virkkoi, "mutta aina valmis kuuntelemaan
Augustinuksen sanoja, ainakin sitte kun olemme onnellisesti saapuneet
kotiin ja tappaneet tarpeeksi metsänriistaa Synesiuksen uusille
vieraille."

Hän käänsi kasvonsa muuanne ja ratsasti synkkänä ja vaiteliaana
ystäviensä rinnalla. Nämä rupesivat heti neuvottelemaan, mihin
Majorikuksen ja hänen sotilaittensa piti ryhtyä.

Vastoin tahtoaan Rafaelin mieltä piankin kiinnittivät Augustinuksen
lausunnot. Tämä otti puheeksi Kyrenen huonon hallituksen ja
kauhean hävityksen, osoittaen niin suurta osanottavaisuutta ja
terävä-älyisyyttä kuin mikäkin maailmanmies; ja kaikkien muiden
ollessa neuvottomia aina hänen viisaat ja käytännölliset neuvonsa
poistivat vaikeudet. Hänen kehoituksestaan Majorikus sotilaineen oli
lähtenyt Synesiuksen luo; hän myöskin ehdotti, että heitä jonkun
aikaa käytettäisiin puolustamaan näitä maakunnan etäisiä eteläisiä
osia. Hän tyynnytti tulisen Synesiuksen, rohkaisi alakuloista
Majorikusta, vetosi sotamiesten kunniantuntoon ja kristilliseen
mieleen; sanalla sanoen hänellä näytti olevan sana -- ja juuri
oikea sana -- itsekutakin varten. Hetken kuluttua Aben-Ezra oli
vallan unhottanut hänen jäykän ja varovaisen olemuksensa sekä hänen
omituisen tapansa käyttää raamatun sanoja, joilla hän aina --
usein sangen etsitylläkin tavalla -- koetti valaista esittämiään
mielipiteitä. Tämä tuntui ensi katsannolla hyvin teeskennellyltä,
mutta ne syyt, joita hän sillä tapaa koetti tukea, olivat itsessään
niin maltillisia ja terveitä, että Rafael vähitellen rupesi älyämään
Augustinuksen näennäisen koulumestariviisauden johtuvan vain hänen
halustaan alistaa jokainen, kaikkein jokapäiväisinkin asia ijäisen
jumalallisen lain alaiseksi.

"Mutta hyvät ystäväni", Majorikus viimein sanoi, "unhotatte alinomaa
antautuvanne vaaroille alttiiksi, kun suojelette näin ilmeisiä
kapinoitsijoita."

"Kuningasten kuningas on antanut teille anteeksi tämän kapinanne.
Hän on jo rangaissut teitä riistämällä teiltä omaisuutenne ja
virkanne, hän on antanut teidän henkenne vaaranalaiseksi tässä teidän
turvapaikassanne! Teidän tehtävänne on kantaa parannuksen arvokkaita
hedelmiä; enkä tiedä mitään parempaa käskyä kuin Johannes Kastajan
sanat entisille sotamiehille: 'Elkää tehkö väkivaltaa kellekään ja
tyytykää palkkaanne'."

"Mitä kapinaan ja kapinallisiin tulee", virkkoi Synesius, "niin
ei niitä meillä tunneta; siellä missä mitään kuningasta ei ole,
siellä ei voi kapinaakaan syntyä. Ken hyvänsä, joka auttaa meitä
ausurialaisia vastaan, on meidän silmissämme lainkuuliainen
alamainen. Ja meidän valtiollinen uskontunnustuksemme on hyvin
yksinkertainen; se kuuluu näin: Keisari ei kuole koskaan, hänen
nimensä on Agamemnon, joka taisteli Troijan edustalla. Tämän voi
jok'ainoa palvelijoistani todistaa niin pätevästi että se tyydyttää
itse Augustinustakin. Me sanomme:

    "Agamemnon oli suurin ja paras kuninkaista.
    Keisari on suurin ja paras kuninkaista.
    Siis on Agamemnon keisari -- ja päinvastoin."

"Olisi ollut hyvä", Augustinus lausui vakavasti hymyillen, "jos
jotkut ystävistänne olisivat tunnustaneet samaa oppia, vaikka se
olisi tapahtunutkin heidän logiikkansa kustannuksella."

"Tai", Synesius vastasi, "jos he meidän tavallamme olisivat uskoneet,
että keisarin kamariherra on viekas ukko, kaljupää kuten minä, ja
nimeltään Odysseus, sekä että hän kaksi vuotta sitte sai kaikki
Välimeren pohjoispuolella olevat maat maaherrakunnakseen, palkinnoksi
siitä että puhkaisi kykloopilta silmän. Mutta tämä riittäköön!
Näethän siis ettei sinua juuri uhkaa mikään vaara joutua ilmiantajain
ja vehkeilijöiden käsiin. Vaikeinta teille on, kuten Augustinus
sanoo, tyytyä palkkaanne. Sillä", lisäsi hän ääntään alentaen, "te
ette tositeossa saa yhtään mitään."

"Se on juuri niin paljo kuin ansaitsemmekin", sanoi nuori tribuuni,
"mutta miehilläni on se paha tapa, että tahtovat syödä."

"Suomme heille kaikesta sydämestämme kaikki ne kauriit ja
kamelikurjet, jotka he vain saavat kiinni. Mutta minä en vain ole
rutiköyhä, vaan myöskin sillä surkeudenasteella että lestrogyynien
tavalla elän yksinomaan lihasta, sillä kaikki elo ja kaikki varastot
monen penikulman laajuudelta ovat joko poltetut tai poisviedyt."

"_E nihilo nihil_, tyhjästä ei lähde kuin tyhjää", sanoi Augustinus,
jolla ei ollut muutakaan sanomista.

Mutta nyt Rafael äkkiä havahtui mietteistään.

"Ovatko Pentapoliksen vehnälaivat jo lähteneet Roomaan?"

"Eivät. Orestes pidätti ne, samalla kertaa kuin hän pidätti
Aleksandrian vehnälaivaston."

"Olkaa sitte varmat että juutalaisilla on kaikki vehnä hallussaan,
ja mikä heidän on, se on minunkin. Minulla on merikaupungissa
melkoisia rahamääriä lainattuna korkoa vastaan ja niillä voin päästää
teidät pulasta kuukaudeksi tai pariksi. Hankkikaa minulle huomenna
saattojoukkue, niin minä hankin vehnää."

"Mutta sinä jalomielisin ystävistä, minä en voi sinulle maksaa korkoa
enkä pääomaa."

"Ole sitte maksamatta. Olen kolmenakymmenenä viime vuotena käyttänyt
niin paljon rahaa vain pahaa tehdäkseni, että olisi kohtuutonta
jollen viimein saisi käyttää rahtuista hyvääkin tehdäkseni -- jollei
vain hänen pyhyytensä Hippon piispa pidä vääränä, että otat vastaan
apua uskottomalta."

"Mikähän noista kolmesta oli sen miehen lähimmäinen, joka
joutui ryövärien käsiin, jollei juuri se, joka osoitti hänelle
armeliaisuutta? Totisesti, ystäväni Rafael Aben-Ezra, sinä et ole
kaukana Jumalan valtakunnasta."

"Minkä Jumalan valtakunnasta?" Rafael viekkaasti kysäsi.

"Isäsi Abrahamin Jumalan, jota tänä iltana, jos se on Hänen tahtonsa,
saat nähdä meidän palvelevan. Synesius, onko sinulla kirkkoa, missä
voin pitää iltajumalanpalveluksen ja lausua kehoituksen sanoja näille
lapsilleni?"

Synesius huokasi.

"On siellä raunio, joka kuukausi sitte oli kirkko."

"Ja on vieläkin. Ihmiset eivät ole asettaneet sinne Jumalan
läsnäoloa, eivätkä he sitä voi karkoittaakaan sieltä."

Sen jälkeen lähetettiin metsästysparvia eri tahoille kaatamaan
kaikenlaista riistaa, ja sittekun ennen illan tuloa oli hankittu
jotenkin runsas varasto saalista, lähtivät kaikki kotiinpäin.
Viktoria jätettiin Synesiuksen vanhan emännöitsijän huomaan, ja
sotilaat kulkivat kaikki kirkkoon. Synesiuksen palvelijat, jotka
eivät olisi ymmärtäneet latinankielisestä jumalanpalveluksesta
mitään, valmistivat sillä välin vielä lämpimästä riistasta illallista.

Rafaelista tuntui sangen omituiselta istua näiden savusta mustuneiden
pylväiden ja alaspudonneiden kattohirsien välissä, ja kuunnella,
miten hänen kansansa vanhat ylevät hebrealaiset psalmit kajahtelivat
juuri samoin sävelin, joita -- rabbiinien puheen mukaan -- oli
käytetty jumalanpalveluksessa Jerusalemin temppelissä... Nämä
psalmit, rukoukset, kiitokset, siunaukset, yksinpä ulkonaiset
menotkin olivat kauttaaltaan samanlaiset kuin Israelissa;
niistä henki esiin hänen omien esi-isiensä ajatuksia ja sanoja.
Rafaelin suonissa juoksi sen miehen verta, joka oli kirjoittanut
Sananlaskukirjan, josta Augustinuksen diakooni nyt latinankielellä
luki tekstin... Oliko se erehdystä, teeskentelyä, vai palvelivatko he
todella, kuten kuvittelivat, vanhaa Jumalaa, Häntä, joka oli puhunut
kasvoista kasvoihin hänen esi-isiensä kanssa, ihmisten alkukuvaa,
Abrahamin ja Israelin ystävää?

Nyt tuli saarna, ja Augustinuksen hetkeksi vaipuessa rukoukseen
kukistetun alttarin ääressä, ja särkyneen katon aukoista paistavan
kuun hohteen valaistessa jokaisen rypyn hänen kuihtuneilla
kasvoillaan, Rafael odotti kärsimättömästi että hän alottaisi.
Mitähän tuo hienostunut väittelijä, pakanallisen kaunopuheisuuden
entinen opettaja, tuo sivistynyt ja oppinut tutkija, tuo intopyhä
selibaatti ja teosofi sanoisikaan näille raaoille, sodassa
harmaantuneille sotilaille, traakilaisille, markomanneille ja
gallialaisille, jotka surumielisen totinen ilme kasvoillaan istuivat
odottaen hänen sanojaan? Mikähän ajatus tai tunne olikaan yhteistä
Augustinukselle ja hänen seurakunnalleen?

Vihdoin Augustinus alotti saarnansa, ensin tehtyään ristinmerkin.
Tekstinä oli eräs äsken luetuista psalmeista, sotahymni Moabista ja
Amalekista ja Palestinan vanhoista rajataisteluista. Mitähän hän
siitä saisikaan kokoon?

Hänen johdantonsa tuntui hyvin laimealta, huolimatta hänen äänensä,
olemuksensa ja kielensä erinomaisesta suloudesta ja huolimatta
jokaisen lauseen sorjasta täyteläisyydestä. Hän puhui ensin muutamia
minuutteja psalmin otsakkeesta, selitti sitä vertauksellisesti,
antoi sen merkitä jotakin muuta kuin mitä kirjoittaja sillä
oli tarkoittanut, jotakin, jota se ei voinut merkitä, sillä
-- kuten Rafael hyvin tiesi -- hänen tulkitsemisensa perustui
vallan yksinkertaisesti virheelliseen käännökseen. Hän leikitteli
latinalaisen käännöksen sanoilla ja tulkitsi hebrealaisia sanoja
johtamalla ne latinankielisistä juurista. Kun hän sitte kävi
selittämään itse psalmia, tuntuivat Davidin yksinkertaiset ajatukset
haihtuvan mystillisyydeksi. Mitä oudoimmat ja etsityimmät esimerkit,
otetut mitä jokapäiväisimmistä toimista, vaihtelivat salaperäisten
teosofisten opinkappaleiden kanssa. Missähän sitte piilikään se
oppi, josta Augustinusta oli niin ylistetty? Missä tavattiin sitä
kunnioitusta hebrealaisten vanhoja kirjoja kohtaan, jota hän oli
väittänyt tuntevansa? Hän käsitteli Davidia pahasti kuin Hypatia,
vielä pahemmin kuin vanha Filo Homerosta -- kun hän vanhojen
patriarkkain jokapäiväisessä elämässä, Moseksen ja Josuan valtavissa
teoissa löysi vain sukkelia vertauskuvia, omiaan antamaan kostuketta
kamariteosofin yksityiselle kokemukselle. Rafael tunsi halua nousta
pystyyn ja lähteä tiehensä, mutta vielä suurempaa halua sanoa:
"Kaikki ihmiset ovat valehtelijoita..."

Ja kuitenkin, miten mainio viimeinen esimerkki olikaan! Se ei
ollut mitään mielikuvituksen turhaa leikkiä, vaan todisti syvästä
aineellisen kaikkeuden tuntemuksesta, pitäen sitä esikuvana
henkisestä ja näkymättömästä kaikkeudesta. Hän ei lähtenyt Hypatian
tavoin mistään korkeasta tai ihmeellisestä ilmiöstä, vaan koirasta,
kattilasta, kalankaupustelijasta tai jostakin muusta semmoisesta,
osoittaen samalla luonnollista terävää älyä, joka olisi itse vanhalle
Sokrateellekin ollut kunniaksi. Ja miten persoonalliseksi hän
vähitellen muuttuikaan... Ei mitään kaunopuheisia tunteenpurkauksia,
vaan draamallisia kysymyksiä ja puheluja, tai ohimennen lausuttuja
viittauksia sekä toisinaan odottamattomia hyökkäyksiä sotilasten
helmasyntejä vastaan Kuitenkin kaikki hänen voimalliset kehoituksensa
lausuttiin niin yleisessä ja kaikkiin kohdistuvassa muodossa, että
Rafael itsekin hätkähti ja ajatteli että jokaisen miehen tai naisen
täytyi tuntea samalla tapaa. Tunsipa Augustinus sitte kaikkia
ihmisiä käsittäviä totuuksia taikka ei, niin ei kumminkaan käynyt
kieltäminen, että hän ainakin tunsi kaikkien ihmisten synnit, niin
hyvin omansa kuin kuulijainsa. Rehellinen mies hän oli, olipa hän
sitte oikeassa tai väärässä. Mistä hän muita moitti, sen hän oli
huomannut itsessään ja taistellut sitä vastaan aina veriin saakka,
sen näki noitten kuihtuneitten kasvojen ilmeestä. Mutta miksikä
merkitsisivät edomilaiset, heidän nimestään johdetun vallan väärän
sanaleikin perusteella jotain erityistä syntiä, ammonilaiset jotain
toista ja amalekilaiset jotakin kolmatta lajia? Mitä sillä oli
tekemistä tämän vanhan psalmin kanssa? Mitä tekemistä sillä oli
Augustinuksen tilapäisten kuulijain suhteen? Eikö tämä ollut mitä
raain ja alhaisin muoto tuosta teeskennellystä, saivartelevasta
mystillisyydestä, jota kohtaan Rafael jo kauvan sitte oli ruvennut
tuntemaan inhoa Hypatian luentosalissa ja joka oli saattanut hänet
Bran-koiraltaan etsimään oikeata ja tervettä todellisuutta?

Mutta vähitellen... sitä mukaa kuin Augustinuksen viittaukset
kävivät selvemmiksi ja paremmin todellisuuteen soveltuviksi, huomasi
Rafael hänen joko oikein tai väärin todella löytävän elimellistä
vastaavaisuutta siellä, missä hänen selityksensä ensi katsannolla
oli näyttänyt vain mielivaltaiselta vertauskuvalta. Amalekilaiset,
ausurialaiset roistot ja ryövärit olivat hänelle vain saman pahan
eri muotoja. Ken jotain niistä auttoi, se taisteli pyhää Jumalaa
vastaan, ken niitä vastaan taisteli, se soti saman Jumalan sivulla.
Mutta hänen täytyi kukistaa amalekilaiset omassa itsessään, ennenkuin
voi toivoa voittavansa ulkonaiset amalekilaiset. Voivatko sotilaat
menestyksellä kukistaa toisten himoja ja ahneutta, niin kauvan kuin
heidän omat sydämensä olivat himojen ja ahneuden orjia? Eivätkö
he tukeneet syntiä omalla esimerkillään, vaikka luulottelivat
voittavansa sen miekkansa iskulla? Eikö se ollut suoraa pilkantekoa,
ulkokultaisuutta? Voiko Jumalan siunaus langeta heidän työlleen?
Voisivatko he palauttaa yhtenäisyyttä ja rauhaa maahan, kun heidän
omissa sydämissään ei ollut yhtenäisyyttä eikä rauhaa? Mikähän
olikaan tehnyt kansan niin avuttomaksi, sotilaat niin pelkureiksi,
jollei juuri heidän oma sisäinen avuttomuutensa ja heikkoutensa? He
olivat heikkoja maurilaisia vastaan, koska olivat heikkoja paljo
vaarallisempia vihollisia vastaan kuin maurilaiset. Kuinka he
voisivat taistella Jumalan puolesta ulkonaisesti kun he sisäisesti
sotivat Häntä vastaan? Hän ei tue vihollisiaan; ja kuinka Hän sitä
voisikaan, kun Hän ei kerran ollut heidän keskuudessaan? Jos Hän,
joka on henki, saisi asua heidän hengissään, silloin taistelisi Herra
heidän puolestaan, ja jok'ainoa heistä karkoittaisi tuhansia... Ja
vaikkapa eivät siihen kykenisikään -- mitä se teki, kunhan vain
kansa ja sotilaat tulisivat kuritetuiksi ja nöyryytetyiksi -- kun he
todella tarvitsevat enemmän kuritusta ja nöyryytystä? Mitä merkitsi,
vaikka heidän kasvonsa punehtuisivatkin häpeästä, kun he vain sen
kautta pakoitettiin etsimään Hänen nimeään, joka yksin on Totuus,
Valo ja Elämä? Mitä merkitsi, vaikka heidät surmattaisiinkin? Jos
he vain kukistaisivat sisäiset vihollisensa, niin vähät merkitsi,
vaikka ulkonaiset viholliset hetkeksi saisivatkin ylivallan. He
saisivat palkkansa vanhurskasten ylösnousemisessa, kun kuoleman
korvaa voitto. Silloin tulisi ilmi, ken vanhurskaan Jumalan
silmissä todella oli voittanut hekö, Jumalan palvelijat, rauhan ja
vanhurskauden puolustajat, vaiko ausurialaiset, sen viholliset...
Sen jälkeen hän mitä taitavimmalla käänteellä johti kuulijainsa
huomion toisaalle ja lausui säälin ja toivon sanoja myöskin näistä
hurjista maurilaisista ryöväreistä. Voi ehkä olla hyödyksi heille,
että heillä oli ollut jonkun verran menestystä; he ehkä kristityiltä
vangeiltaan, jotka murhe oli puhdistanut, saisivat oppia totuuksia,
jotka kristityt hyvinvointinsa päivinä olivat unohtaneet. Ja kenties
voi olla hyödyksi pakanoille kuten kristityillekin, että he tulivat
hajoitetuiksi kuin akanat tuuleen; ehkäpä hekin sen kautta oppivat
tuntemaan Hänen nimensä...

Siten Augustinus, kaikista mielivaltaisuuksista ja hiuksenhienoista
tulkitsemisista huolimatta, kehitti edelleen Davidin psalmeista
ja nykyisistä ja tulevista asioista oppinsa elävästä ja läsnä
olevasta Jumalasta, joka on ikuinen vihollinen kaikelle epäsovulle,
jumalattomalle ja pahalle, mutta myöskin ikuinen vapahtaja ja
pelastaja niille, jotka ruumiin tai sielun puolesta kärsivät
jumalattomasta ja pahasta... Kaikki tämä tuntui niin ihmeelliseltä
Rafaelista... Ihmeelliseltä sen vuoksi, että se oli niin kerrassaan
toisenlaista kuin kaikki muut, niin hyvin hebrealaiset kuin
platoniset opit, joita hän siihen asti oli kuullut julistettavan;
ja vielä ihmeellisempää sen kautta että se sopi niin hyvin näiden
samojen oppien henkeen, joille se yhden ainoan aatteen taikavoiman
avulla yksinkertaisella tavalla antoi yhtenäisyyttä ja oikeutusta.
Hänen juutalaiset ennakkoluulonsa eivät voineet estää häntä
huomaamasta mikä tämä aate oli, ja kuitenkaan ne eivät sallineet
hänen avoimesti tätä tunnustaa. Mutta miten paljon hän punastuikin
juutalaisylpeydestä, miten paljon hän koettikin luulotella itselleen,
että Augustinus oli perustanut tukevan ja sangen tarkoituksenmukaisen
rakennuksen ilmeiselle valheelle, niin ei hän kuitenkaan voinut
olla ensin kateellisesti ja sitte todella huvitettuna tarkkaamatta
raakojen soturien kasvoja, joille vähitellen kohosi jännitetyn
tarkkaavaisuuden, alttiin ja juhlallisen päättäväisyyden ilme.

"Se ei ole ihmeellistä", puhui Rafael itsekseen, "ei lainkaan
ihmeellistä! Hän on puhunut näille hurjille veikoille kuten viisaille
ja pyhille miehille. Hän on sanonut heille, että Jumala on yhtä
paljon heidän luonaan kuin profeettain ja psalmistain luona...
Ihmettelenpä tokko koko Hypatian kauneus olisi voinut liikuttaa
heidän sydämiään kuten hän?"

Kun Rafael tämän merkillisen saarnan päätyttyä nousi paikaltaan,
tunsi hän itsensä enemmän muinaisajan israeliitan kaltaiseksi kuin
koskaan ennen sen jälkeen kuin oli istunut imettäjänsä polvella ja
kuunnellut tarinoita Salomosta ja Saban kuningattaresta. Entäpä jos
Augustinus sittekin oli oikeassa! Entä jos vanhain Pyhien kirjojen
Jehova oli -- ei vain Abrahamin lasten suojelusjumala kuten rabbiinit
otaksuivat, eikä myöskään se jumalallinen Viisaus, joka Filon mukaan
oli ilmoitettu vain muutamille harvoille valituille myöskin pakanain
seassa -- vaan koko maailman ja sen kaikkien kansojen Herra? -- Ja
äkkiä, ensi kerran hänen elämässään, juohtui hänen mieleensä kohtia
profeetoista ja psalmeista, jotka näyttivät lausuvan tämän saman
totuuden. Mikä merkitys muuten olisikaan koko Danielin kirjalla
ja Nebukadnezarin historialla -- jollei juuri tämä? Rafaelin
filosofinen vapaamielisyys oli jo kauvan sitte juurittanut hänestä
rabbiinien käsityksen, että babyloonilainen voittaja muka olisi
ollut ruumiillistunut perkele, joka oli, kuten Sanherib ennen häntä,
palvellut Tophetia. Hän oli jo kauvan hiljaisuudessa ihaillut tämän
miehen ylevätä inhimillistä luonnetta, joka hänen silmissään oli
puhtaampi kuin sekä Aleksanterin että Julius Cæsarin... Entäpä jos
Augustinus olisikin antanut hänelle viittauksia, jotka tukivat hänen
ihailuaan... Ja enemmänkin... Entäpä jos Augustinus oli oikeassa
mennessään vielä pitemmälle kuin sekä Filo että Hypatia? Entä jos
tämä sama Jehova, Logos, Viisaus -- miksi häntä ikinä kutsuttiinkin
-- todella olisikin kaikkien henkien Isä, yhtä hyvin kuin kaiken
lihan Luoja? Entä jos Hän, kuten Augustinus sanoi, oli yhtä lähellä
näitten hurjien markomannien, galilealaisten ja traakilaisten sydämiä
kuin Augustinuksen omaa sydäntä? Entäpä jos Hän, kuten Augustinus
opetti, rakasti kaikkien raaimpia ja syntisimpiä sielujakin,
entä jos Hän niitäkin valisti ja johdatti tykönsä? -- Entäpä jos
Hänen rakkautensa käsitti ihmisen ihmisenä eikä vain suosittuna
kansakuntana tai suosittuna luokkana sieluja?... Ja tämän otaksuman
valossa ei tuo merkillinen kertomus rististä Golgatalla tuntunut
hänestä vallan uskomattomalta. Mutta kuinka voi naimattomuutta
ja askeettisuutta, jotka olivat niin suuressa ristiriidassa
ihmisluonteen kanssa, sovittaa oppiin ihmiseksi tulleesta Jumalasta?

Näitten kaikkien ajatusten risteillessä hänen päässään Rafaelilla
ei ollut mitään vastaan, että asia tuli puheeksi samana iltana
Synesiuksen huoneessa. Suoralla sotilasmaisella tavallaan Majorikus
ilman monia mutkia pian johti Rafaelin sananvaihtoon Augustinuksen
kanssa. Rafael yritti ensin hymyillen selvitä siitä vähällä, tunsi
sitte halua ivata erästä Augustinuksen näennäisesti virheellistä
käsitystä, mutta huomasikin pian vaikeammaksi kuin oli luullutkaan
kietoa tuota vakavaa ja varovaista ajattelijaa solmuihinsa. Hän
kadotti silloin jonkun verran mielenmalttiaan -- mikä seikka
epäilijässä todistanee terveyden palaamista -- ja huomasi viimein
kietoutuneensa epätoivoiseen kiistaan, jossa häntä avusti Synesius,
silminnähtävästi vain huvitettuna todistajana tässä kamppauksessa.
Majorikus sen sijaan suututti Rafaelia yhä enemmän sokealla
dogmillisella uskollaan, jolla hän iski yhden Gordian-solmun toisensa
perästä poikki, kunnes Augustinus viimein vapautui ystävästään
sotkemalla kelpo prefektin pahanpäiväisesti ja jättämällä hänet
penikulmien päähän kiistelevistä. Nämä jatkoivat väittelyään aina
valoisaan päivään asti, jolloin ulkona olevan hävityksen näkö kutsui
kaikki riitapuolet maallisempain aseitten käyttelyyn ja tuimempaan
taisteluun.

Mutta eipä aavistanut Rafael, käyttäessään kaikkea älynsä ja oppinsa
apukeinoja puolittain ivallisessa, puolittain vakavassa yrityksessään
voittaa Hippon mestari ja unohtaessaan taivaan ja maan ilosta saada
otella vertaistensa kanssa -- ei hän aavistanut että Viktoria makasi
viereisessä huoneessa, hennot jäsenet ojennettuina lattialle ja
kasvot kätkettyinä hajalla oleviin kutreihin. Katkerin kyynelin
neito siellä kamppaili koko yön hänen puolestaan rukouksessa ja
koetti turhaan, kun äänien melu saapui hänen kuunteleviin korviinsa,
eroittaa niiden sanojen merkitystä, joista hänen onnensa ja toivonsa
nyt riippui -- miten täydellisesti ja kokonaan, sitä hän ei vielä
koskaan ollut tunnustanut itselleen, vaikka hän olikin uskaltanut
tunnustaa sen Ihmisen Pojalle, jonka puoleen hän nyt rukouksillaan
kääntyi ja joka enemmällä kuin veljen, isän, jopa äidinkin
hellyydellä näki ja ymmärsi hänen neitseellisen kainoutensa ja hänen
neitseellisen tuskansa.



7 Luku.

PANDEMONIUM.


Mutta missä Filammon oli koko tämän viikon?

Vankeutensa ensi päivinä hän oli raivonnut kuin häkkiin suljettu
petoeläin. Hänessä äskettäin herännyt into ja voima, jota äkilliset
esteet olivat kohdanneet, puhkesi ilmoille hurjana raivona. Hän
tempoi vankilansa telkeitä; hän vierittelihe kirkuen lattialla. Hän
huusi turhaan avukseen Hypatiaa, Pelagiaa, Arseniusta -- kaikkia,
paitsi Jumalaa. Rukoilla hän ei voinut eikä uskaltanut; sillä keneen
hän rukouksillaan turvautuisikaan? Tähtiinkö -- helvettiin, vaiko
taivaisiin?...

Ah! Hypatia oli, kuten Augustinus kerran katkerasti oli lausunut
omista manikelaisista opettajistaan, ottanut pois elävän Jumalan ja
antanut hänelle sijaan neljä alkuainetta... Äärimmäisessä hädässään
ja epätoivossaan hän rukoili henkivartijoita, joiden kuuli kulkevan
käytävässä, veljinä, isinä ja lähimmäisinä armahtamaan ja auttamaan
häntä. Hänen tuskansa ja suuren kauneutensa liikuttamina kuuntelivat
häntä nuo raa'at traakilaiset, jotka kyllin tunsivat herransa
luonteen voidakseen vaikeudetta uskoa hänen uhrinsa viattomuuden.
He tekivät hänelle muutamia kysymyksiä, mutta kun he tarjoutuivat
antamaan hänelle pyytämäänsä apua ja vaativat häntä kertomaan
historiansa, mykistyi polo nuorukainen. Miten hän voisikaan paljastaa
sisarensa häpeän? Mutta eikö tämä itse ollut aikeessa paljastaa
sen?... Sen sijaan että olisi vastannut sotilasten surkutteleviin
sanoihin, alkoi hän uudelleen riehua epätoivoisasti, niin että nämä
viimein luullen häntä hulluksi heittivät hänet omiin hoteihinsa ja
lyöden ja kiroillen pakoittivat hänet vaikenemaan. Niin kului viikko
häneltä tylsän ja kaamean epätoivon puuskissa, jotka jo lähenivät
mielipuolisuutta. Yö ja päivä oli hänelle samaa. Hänelle ristikon
lävitse työnnetty ruoka sai jäädä koskematta; tunti tunnilta, päivä
päivältä hän istui lattialla pää käsien varassa, puolihorroksissa
ruumiin ja sielun väsymyksestä. Miksikä hän liikkuisikaan, söisikään,
eläisikään? Hänellä oli vain yksi päämäärä taivaassa ja maan päällä,
ja tämä päämäärä oli saavuttamaton.

Vihdoin vankilan ovi kitisi saranoillaan. "Ylös, hullu nuorukainen!"
huusi raaka ääni. "Ylös kiittämään jumalien armoa ja jalon -- hm
-- prefektimme hyvyyttä! Tänään hän lahjoittaa vapauden kaikille
vangeille. Ja luulenpa sinun kaltaisesi kauniin pojan yhtä hyvin
tarvitsevan hoitaa asioitaan kuin rumempien roistojenkin!"

Filammon katsahti ylös vanginvartijan kasvoihin, mutta tajusi vain
hämärästi ja puolittain tämän tarkoituksen.

"Etkö kuule?" ärjäsi mies kiroten. "Puiki tiehesi nyt, tai suljen
oven uudelleen, ja sinun ainoa vapaudenhetkesi on ohi."

"Tanssiiko hän Venus Anadyomenena?"

"Hän! Kuka?"

"Sisareni! Pelagia!"

"Taivas tiesi ketä hän eläissään ei ole esittänyt! Mutta sanotaan
hänen taas tanssivan tänään. Pian ulos nyt, muuten et ennätä
valmiiksi leikkeihin. Ne alkavat tunnin päästä. Vapaa pääsy
teatteriin kaikille, konnille ja kunnon miehille, kristityille ja
pakanoille. -- Mutta totta vie, eikö tuo kirottu poika ole taas yhtä
hullu!"

Filammon näytti myös todistavan hänen sanansa tosiksi, sillä hän
kavahti sukkelaan pystyyn, ja syöksyi vanginvartijan ohitse, sysäten
tämän kumoon käytävässä, ja pakeni vankilasta huimaa kyytiä,
samalla kertaa kuin vapaaksi päästettyjen roistojen iso lauma. Hän
riensi vankilasta kotiinsa, kotoaan kylpyyn, kylvystä teatteriin ja
tunkihe siellä, säädetystä järjestyksestä välittämättä, alemmille
penkkiriveille, jotta -- itsekään tuskin tiesi miksi -- niin läheltä
kuin suinkin näkisi pelkäämänsä ja inhoomansa näytelmän.

Kohtalo tahtoi, että se sisäänkäytävä, josta hän oli tullut,
oli lähellä prefektille määrättyä sijaa, missä Orestes komeassa
virkapuvussaan istui, vierellään -- Filammonin ihmeeksi ja kauhuksi
-- ei kukaan muu kuin Hypatia itse.

Kauniimpana kuin koskaan ennen, otsallaan -- kuten Junon itsensä
otsalla -- välkkyvä jalokivi koriste ja valkea joonialainen puku
puoleksi loistavanpunaisen vaipan peitossa, istui siellä vestaali,
filosoofi. Miksi hän oli siellä? Mutta nuorukaisen terävä silmä,
joka oli enemmän kuin tarpeeksi tottunut huomaamaan jokaisen
valon ja varjon vilahduksen näillä kasvoilla, huomasi heti miten
surkastuneelta ja kärsivältä hän näytti. Hänen kasvoillaan oli
marttyyrin arkaileva ja pakoitettu päättäväisyys, mutta marttyyrin,
joka epäilee aiastaan. Kun Orestes kuultuaan melun, joka syntyi
Filammonin tunkiessa sisään, käänsi päätään ja vimmastuneena
viittoili häntä väistymään kauvemmaksi, kääntyi myöskin Hypatia ja
kohtasi oppilaansa katseet. Hän karahti veripunaiseksi, hätkähti
ja näytti myöskin tahtovan viitata Filammonille; mutta sitte hän
kokosi malttinsa, kuiskasi Oresteelle jotakin, mikä tämän lepytti, ja
istahti tai oikeammin vajosi takaisin paikalleen, kuten ihminen, joka
on valmis kestämään pahinta.

Joukko nuoria keikareita, Filammonin opintotovereita, tervehti häntä
nauraen ja veti hänet alas penkille istumaan. Ennenkuin hän vielä voi
koota ajatuksiaan, oli näyttämöä peittävä esirippu langennut maahan,
ja näytäntö alkoi.

Näyttämön taustalla nähtiin vuorijono. Itse näyttämöllä, muutamien
vähäisten mökkien edustalla, seisoivat mustat liibyalaiset sotavangit
tiheään sullottuina. Heitä oli noin viisikymmentä henkeä, miehiä,
naisia ja lapsia, koristetut kirjavilla höyhenillä ja tupsuniekoilla
nahkavöillä; he heiluttelivat kilpiään ja keihäitään ja katselivat
lapsellisella ihmetyksellä ja kummastuksella edessään olevaa outoa
näytelmää. Jotta annettaisiin luontehikas kuva Liibyan kunnasten
keskellä olevasta kylästä, oli koko näyttämön etualalle rakennettu
teline jolle oli sijoitettu maalattuja kallioita.

Hengettömän hiljaisuuden vallitessa muuan airut astui esiin
ja kuulutti, että nämä liibyalaiset olivat otetut vangeiksi
taistellessaan Rooman senaattia ja kansaa vastaan, sekä että
he siis olivat ansainneet tulla heti surmatuiksi. Prefekti oli
kuitenkin, tahtoen osoittaa erinomaista hyvyyttään rikoksellisia
kohtaan ja erityistä intoaan hankkia Aleksandrian uskollisille ja
lainkuuliaisille alamaisille huvia, päättänyt ettei vankeja heti
heitettäisi petoeläimille, vaan että ne saisivat taistella henkensä
puolesta. Hän oli myöskin luvannut täyden anteeksiannon niille, jotka
jäivät taistelussa henkiin, jos käyttäytyisivät urheasti.

Kun tämä kuulutus tulkittiin noille onnettomille olennoille
näyttämöllä, päästivät he hurjan ilonulvonnan ja heiluttelivat
vielä rajummin keihäitään ja kilpiään. Mutta heidän ilonsa loppui
lyhyeen. Pärisevät räikkätorvet antoivat merkin hyökkäykseen; parvi
miekkailijoita, yhtä monta kuin vankeja, marssi esiin toisesta
kahdesta sivukäytävästä, tervehti kunnioittavasti ihastuneita
katselijoita, asetti rynnäkköportaansa telineitä vastaan ja alotti
hyökkäyksensä.

Liibyalaiset taistelivat kuin tiikerit, mutta ensi hetkestä voi
Hypatia ja Filammonkin nähdä, että heille annettu pelastuksen toivo
oli vain julmaa ivaa. Heidän kevyet heittokeihäänsä ja paljaat
ruumiinsa eivät voineet vetää vertoja julmien vastustajien raskaille
miekoille ja varuksille; viimemainitut eivät myöskään vähääkään
välittäneet päihinsä ja kasvoihinsa tähdätyistä iskuista, sillä niitä
suojelivat silmäverhoilla varustetut kypärit. Mutta niin suuri oli
liibyalaisten urhoollisuus, että miekkailijat saivat kahdesti väistyä
takaisin; kahdesti viskattiin rynnäkköportaat alas, ja useampi kuin
yksi miekkailija virui maassa kuoleman kanssa kamppaillen.

Ja sitte heräsi se paholainen, joka oli uinaillut suuren raaistuneen
ihmisjoukon sydämissä. Jokaisesta iskusta ja vastaiskusta, jokaisesta
sisään- ja uloshyökkäyksestä kohosi ison teatterin kaikilta tahoilta
hurjia riemuhuutoja ja vielä hurjempaa mielipahan rääkynää. Filammon
näki ihmeekseen ja kauhukseen, ettei komeus, hienostuminen, eipä
edes filosofinen sivistyskään tarjonnut mitään turvaa sitä tartuntaa
vastaan, joka lähtee verenjanosta. Hienot naiset, joiden hän muutamia
päiviä aikaisemmin oli kuullut sopertelevan ihastustaan Hypatian
esityksen taivaallisesta lennosta, ja toisiakin, joita hän luuli
nähneensä kristityissä kirkoissa, hypähtivät pystyyn, viittoivat,
heiluttelivat nenäliinojaan, taputtivat käsiään miekkailijoille
ja huutelivat näille suosiotaan. Voi, oli vallan ilmeistä, kumpi
puoli oli voittanut katsojain myötätuntoisuuden. Ei ainoakaan
ääni kohonnut vankiparkojen puolesta, vain ylenkatsetta, vihaa ja
julmuutta hohti heitä kohtaan monista tuhansista säälimättömistä
silmistä; yksi toisensa jälkeen heistä kadottikin rohkeutensa ja
vetäysi alakuloisena ja epätoivoisena takaisin. Riemuhuuto tervehti
miekkailijoita, kun he kiipesivät vallin ylitse ja saivat vankan
jalansijan näyttämöllä. Mustat ihmisparat hajautuivat hurjaan pakoon,
etsien turhaan kaikista nurkista ulospääsyä...

Ja nyt alkoi teurastaminen... Noin viisikymmentä miestä, naista ja
lasta oli sullottu tähän ahtaaseen tilaan... Ja kuitenkin Hypatia
säilytti tyyneytensä. Miksikäs ei? Mitä merkitsikään tämä vähäinen
joukko niihin tuhansiin verraten, jotka vuosisatojen kuluessa olivat
kuolleet samallaisen tai vielä julmemman kuoleman keisarikunnan
amfiteattereissa sen uskonnon vallitessa, jota hän oli juhlallisesti
lupautunut jälleen valtaan saattamaan. Olihan se vain osa isosta
järjestelmästä ja hänen täytyi alistua sitä sietämään.

Hän ei suinkaan ollut tunteeton, sillä olihan hänkin nainen, ja
hänen sydämensä, joka ylevämmyydessään halveksi rahvaan raakaa
ihastusta, oli avoin sääliväisyyden tuimimmille pistoille. Monta
kertaa hän aikoi pyytää armoa jollekin parkuvalle naiselle tai
pienelle lapselle, joka koetti tehdä vastarintaa; mutta ennenkuin
hänen huuliltaan sana oli päässyt, oli isku tavottanut uhrinsa,
tai oli tämä temmattu hänen nähtävistään murhaajain ja murhattujen
läpinäkymättömään kihermään. Hän oli alottanut, ja hänen täytyi
kestää loppuun asti... Mitä merkitsikään maailman uudestasyntymiseen
verraten, että nuo puoleksi eläimelliset olennot joitakuita vuosia
aikaisemmin palasivat siihen tomuun, josta olivat tulleet?...
Muutamien minuuttien kuluttua kaikki olisi ohi; tuo musta ryhmä,
joka nyt vääntelihe kuolemankamppauksessa, vaikenisi ijäksi, ja
esirippu laskisi... Ja sitten tuli Venus Anadyomene, taide, ilo,
rauha ja antiikkisen Kreikan taiteen ylevä viisaus ja kauneus, joka
tyynnyttäisi ja jalostaisi kaikkien sydämet ja istuttaisi niihin
puhdasta kunnioitusta kuolemattomia myyttejä ja kuolemattomia
jumalia kohtaan, jotka ihanassa muinaisuudessa olivat täyttäneet
heidän esi-isäinsä sydämet hurmauksella... Mutta vielä liikehti
musta ihmisryhmä; hän katseli poispäin, ylös, alas ja ympärilleen
välttääkseen tuota vastenmielistä näkyä; silloin hänen katseensa
tapasi Filammonin silmät, jotka tuijottivat häneen inholla ja
kauhulla... Hän tunsi äkkiä häpyä, painoi punastuen päänsä alas ja
kuiskasi Oresteelle:

"Ole armias! Säästä nuo loput!"

"En ihanin vestaali! Roistoväki on päässyt veren makuun, ja sen
täytyy saada kyllänsä, muuten voi helposti sattua, että me itse
joudumme sen uhreiksi. Ei mikään ole niin vaarallista kuin hillitä
oikein ärsytettyä eläintä -- oli se sitte hevonen, koira tai ihminen.
Mutta katsoppas tuossa on meillä pakolainen! Miten sukkelaan tuo
pieni veitikka juokseekaan."

Hänen puhuessaan pieni poikanen, viimeinen eloonjäänyt, hyppäsi alas
näyttämöltä ja vilisti orkestran poikki sitä paikkaa kohti, missä he
istuivat; hänen kintereillään juoksi pieni ruma koira.

"Saatpa pojan itsellesi, jos se kerkiää tänne!"

Hypatia istui henkeään pidätellen. Poika oli ennättänyt orkestran
keskellä seisovan alttarin luo, kun hän aivan vierellään äkkäsi erään
miekkailijan. Konna kohotti juuri kätensä iskuun, kun poika ja koira
koko teatterin kummaksi rohkeasti asettuivat vastarintaan, syöksyivät
miekkailijan kimppuun ja yhdessä kaasivat hänet maahan. Mutta heidän
voittonsa ei ollut kuin hetkellinen. Liian myöhään kaikki nostivat
kätensä ilmaan, liian myöhään kaikui huuto: "Säästä häntä!" Mies
lävisti maassa viruessaan miekallaan lapsen hennon ruumiin, nousten
sitte pystyyn ja käyden tyynesti takaisin sivukäytävään; koirapahanen
jäi pienen ruumiin ääreen, nuoli sen käsiä ja kasvoja ja päästi
surkean ulvonnan, joka kajahti kautta koko teatterin. Orjat astuivat
nyt sisään, iskivät hakansa kuolleisiin ruumiisiin ja laahasivat ne
pois; niitten tietä merkitsivät pitkät punaiset juovat hiekassa.
Koira seurasi perässä, ja vihdoin häipyi sen kaamea ulvonta etäisiin
käytäviin.

Koko teatteri pyöri Filammonin silmissä; hän kohosi puolittain
seisaalleen paetakseen. Mutta Pelagia!... Ei -- hänen täytyi
jäädä paikoilleen ja nähdä kaikkein pahin, jos tätä vielä pahempaa
voi ajatella. Hän katseli ympärilleen. Katsojat istuivat vallan
levollisina juoden viiniä ja syöden leivoksia, taikka ihailivat
näyttämöä peittävää komeaa esirippua, jolle oli kuvattu Europan
ryöstö: härkä, joka neito selässä ui Bosporoon yli, merenneitojen ja
muun Ahdin-väen leikitellessä ympärillä.

Yksi ainoa huilu näyttämön takana vain kaiutteli suloisia, vaikka
vielä heikkoja ja etäisiä ääniä, jotka tuntuivat tulevan kaukaisista
laaksoista ja lehdoista. Toisesta sivukäytävästä astui esiin kolme
sulotarta, johtajanaan Peitho, suostuttamisen jumalatar, jolla oli
airueensauva kädessään. Tämä astui orkestran keskellä olevan alttarin
luo ja julisti katsojille, että Afrodite -- koska Ares oli lähtenyt
avustamaan muuatta sotahanketta, jonka ratkaisusta riippui ken tulisi
kantamaan Rooman purppuraa ja hallitsemaan Egyptiä ja Aleksandriaa
-- oli palannut laillisen puolisonsa Hefaistoksen tykö ja tätä nykyä
suvaitsi noudattaa tämän käskyjä. Hän ilmoitti vielä että Hefaistos,
uutteruuden jumala, erityisesti suosi taideteollisuuden kotipaikkaa
Aleksandriaa, ja sen vuoksi oli taivuttanut ihanan puolisonsa tämän
ainokaisen kerran näyttäytymään koko ihanuudessaan kokoontuneelle
kansalle sekä liikkeitten mykän runouden avulla tulkitsemaan niitä
tunteita, jotka hänen mielensä täyttivät hänen juuri merestä
synnyttyään ja ensi kerran katsellessaan taivaan ja maan kaunista
valtakuntaa, jonka kaikkivaltias kuningatar hän ehdottamasti oli.

Jyrisevät suosionhuudot tervehtivät tätä julistusta. Heti sen jälkeen
liikkasi mainittu rampa jumala esiin vastakkaiselta taholta, moukari
ja pihdit olallaan ja perässään rivi jättimäisiä kyklooppeja, jotka
kukin kantoivat kaikenlaisia kullattuja metalliesineitä olallaan.

Hefaistos, jonka oli määrä edustaa suuremmoisen pantomiinin
leikillistä puolta, kompuroi näyttämön poikki tarkoin harjoitetulla
kömpelyydellä, katsojain puhjetessa valtaviin naurunräjähdyksiin;
hän katseli alttaria naurettavan halveksivasti, kohotti sitte
mahtavan moukarinsa ja musersi sen yhdellä ainoalla iskulla. Sitte
hän viittasi palvelijoitaan kantamaan pois pirstaleet ja asettamaan
sijaan jotakin, joka paremmin sopi hänen korkealle puolisolleen.

Ihmeteltävän joutuisasti metalli esineet liitettiin alttarin sijalle
kokoon korallimetsän tapaiseksi telineeksi, jonka haarojen välissä
nähtiin delfiinejä, Vellamon neitoja ja muita vedenasujamia.
Sitte kantoi neljä jättimäistä kyklooppia, raskaan kuormansa alla
horjuen, pyöreän, vallan peilikirkkaan levyn vihreää marmoria, jonka
he asettivat metallitelineelle. Sulottaret seppelöivät marmorin
meriruohoilla, simpukoilla ja koralleilla, ja siten oli keinotekoinen
meri valmis.

Peitho ja sulottaret vetäytyivät nyt muutamia askeleita taaksepäin
ja liittyivät kyklooppien riviin, joiden jylhät, likaiset jäsenet
ja rumat yksisilmäiset naamiot olivat vaikuttavana vastakohtana
neitseellisten vartalojen vaalealle ja miellyttävälle suloudelle.
Hefaistos kääntyi esirippua kohden ja näytti kärsimättömänä vartoovan
jumalattaren tuloa.

Kaikki istuivat äänettömän ja jännitetyn odotuksen valtaamina, kun
huilujen sävelet kuuluivat yhä lähemmältä. Nyt yhtyivät torvet ja
symbaalit soittoon; riemuitsevan pärähdyksen kaikuessa esirippu
kohosi, ja kymmenentuhatta ääntä puhkesi ihastuksen huutoihin.

Näyttämön taustalla nähtiin upea temppeli, puoleksi piiloutuneena
keinotekoisen troopillisen metsän ja pensaston peittoon, joka
täytti koko näyttämön. Faunit ja dryaadit kurkistelivat nauraen
runkojen välistä, ja näkymättömiin lankoihin sidotut koreat linnut
lentää lehottelivat laulaen oksien lomitse. Korkea palmukuja johti
temppeliovilta etualalle, minne vallin sijaan oli muutamissa
minuuteissa luotu ruohotöyräs, jota reunustelivat myrtit, ruusut,
omenapuut, unikot ja Adoniksen sydänverellä sirotetut hehkuvan
punaiset hyasintit. Temppelin ovet avautuivat hitaasti, ja soittoa
kuultiin sisältä; ensin astuivat soittajat ulos, ja sitte seurasi
Afroditen riemusaatto, joka kulki kumpua alaspäin ja sitte kiersi
ympäri koko orkestran.

Valkeain härkäin vetämät komeat vaunut olivat täynnä mitä
harvinaisimpia ja uhkeimpia ulkomaisia kukkia, joita ajattariksi
puetut nuoret tytöt viskelivät saaton jalkoihin ja katsojien joukkoon.

Sitte seurasi parittain pitkä rivi kauniita poikia ja tyttöjä
seppeleet kiharoissaan ja vyötetyt purppuranvärisellä harsolla. Kukin
pari kantoi tai talutti kesyttömiä eläimiä, jotka kauneuden voittava
voima oli vanginnut.

Etummaiset kantoivat kädellään niitä lintuja, jotka erityisesti
olivat tälle jumalattarelle pyhitetyt: kyyhkysiä ja varpusia,
käenpiikoja ja pääskysiä. Parilla suunnattomalla Intian kilpikonnalla
ratsasti kaksi soreaa neitosta; siten oli Orestes muistanut
ainakin yhden kihlatun morsiamensa toivomuksista. Sitte tuli
Intian harvinaisia lintuja: papukaijoja, riikinkukkoja, kulta- ja
hopeafasaaneja, troppeja ja kamelikurkia; viimemainittuja, joilla
pienet lemmen jumalat ratsastivat, talutettiin kultasuitsista. Vielä
seurasi antilooppeja ja alkuhärkiä, hirviä Tonavan pohjoispuolella
olevista maista, nelisarvisia lampaita Hyperborealaisen meren
saarilta ja Liibyan kunnaitten kummallinen sekasikiö, jota kaikki
katsojat pitivät puoleksi hevosena puoleksi sonnina. Ihastuksen ja
hämmästyksen humina kuului sitte halki koko teatterin, kun karhuja
ja leopardeja, leijonia ja tiikerejä raskaissa kultakahleissa ja
tilapäisesti huumaavilla aineilla kesytettyinä, vallan hiljaa ja
kuuliaisesti seurasi kauniita taluttajattariaan kunnaan rinnettä
alas. Petoeläinten perässä nähtiin pari kömpelöruumiista sarvikuonoa
kaukaisesta Etelästä, joiden yli kohosi parin kirahvin pitkät kaulat
ja isot lempeät silmät; -- sellaisia eläimiä ei Aleksandriassa oltu
nähty viiteenkymmeneen vuoteen.

Kuului huuto:

"Orestes, Orestes! Eläköön jalo prefekti! Kiitos tästä auliudesta!"

Pari palkkattua ääntä huusi joukon keskeltä:

"Terve, Orestes! Terve Afrikan keisari!"

Muttei ainoakaan ääni yhtynyt siihen huutoon.

"Ruusu on vielä nupussaan", Orestes hymyillen kuiskasi Hypatian
korvaan.

Hän nousi pystyyn, kumarsihe ja viittasi joukkoa vaikenemaan.

Sitte hän, eleillä tulkittuaan iloista ja nöyrää kiitollisuuttaan,
osoitti voitonylpeydellä palmukujalle päin, jonka varjossa
ihmeellisin kaikista nähtävistä, valkea norsu, näyttäytyi mahtavine
kärsineen ja isoine torahampaineen.

Siellä se sittekin oli! Siitä ei ollut epäilemistäkään, se oli
todellakin norsu, vaikka se oli valkea kuin lumi. Sellaista ihmettä
Aleksandria ei ikinä ollut nähnyt eikä enää vastedeskään saisi nähdä.

"Oi kolmin kerroin onnelliset Makedonian miehet", puhui joku kunnon
mies ylemmiltä riveiltä; "jumalat ovat tänään suosiolliset teitä
kohtaan!" Ja tämän lauselman totuuden vahvistivat kaikkien suut ja
silmät, jotka avautuivat yhä enemmän nauttiakseen loppumattomasta
ilosta ja ihanuudesta.

Norsu asteli juhlallisesti eteenpäin, koko teatteri kajahteli sen
raskaista askelista, ja faunit ja dryaadit pakenivat säikähtyneinä.
Kuoro nymfejä ympäröi sen käsi kädessä tanssien ja laulaen kauneuden
voimasta, joka pakoittaa eläimet, ihmiset ja jumalat valtansa alle.
Pieniä siivellisiä lemmenjumalia terhenteli parvissa ympäri koko
näyttämön, viskellen hyvältä tuoksuavia sokerileivoksia katsojain
joukkoon, ampuen heitä santelipuisilla nuolilla ja heilutellen
suitsutusastioita, jotka täyttivät ilman huumaavilla lemuilla.

Saatto kulki rinnettä alaspäin, ja norsu läheni katsojia. Sen
torahampaiden ympäri oli kääritty ruusu- ja myrttiseppeleitä,
korvissa sillä oli muhkeita renkaita, ja jalokivillä koristettu
ohimokoriste riippui sen silmien välissä. Eros jumala itse, kaunis,
siivellinen poika, istui sen kaulalla ja ohjasi sitä kultaisen nuolen
kärjellä. Mutta minkä kalleuden sulkikaan sisäänsä sen selkään
sijoitettu simpukan muotoinen kantotuoli? Oliko se jumalatar,
Pelagia-Afrodite itse?

Niin, valkeampana kuin valkoinen norsu, ruusuisempana kuin se
vaaleanpunainen simpukankuori, jossa hän lepäsi helakan punaisilla
patjoilla ja hopeanhohtavalla harsolla, säteili jumalatar. Hän
valloitti heti kaikkien sydämet lumoavalla hymyllään, kainosti
leikitsevillä silmäyksillään ja pienillä kätösillään, jotka
viittasivat kiitoksensa yleisölle, tämän noustessa yhtenä miehenä
seisaalleen, ja kymmenentuhannen silmäparin hurmautuessa hänen
verrattomasta kauneudestaan.

Kahdesti kiersi saattue orkestran ympäri ja palasi sitte
ruohokunnaalta Hefaistoon ympäri kokoutuneen keskusryhmän luo.
Jalopeurat ja tiikerit vietiin pois sivukäytäviä pitkin; nuorukaiset
ja neitoset järjestyivät kesyjen eläinten kera ryhmiksi, jotka olivat
sitä pienempiä mitä kauvempana ne sijaitsivat näyttämön keskustasta,
ja seisoivat sitte jännitettyinä odottaen norsua, joka saapui esiin
ja polvistui sen kohokkeen taakse, joka oli määrätty jumalatarta
varten.

Simpukan kuoret vetäytyivät kiinni, ja sulottaret aukoivat ne vyöt,
joilla kantotuoli oli sidottu norsun selkään. Eläin kohotti kärsänsä,
tarttui sillä -- neitosten pehmeitten käsien ohjaamana -- sulettuun
simpukkaan, nosti sen ilmaan ja laski sen viimein kohokkeen taakse
rakennetuille portaille.

Hefaistos liikkasi esiin ja ilmaisi kaikkein kömpelöimmillä
eleillä ihastuksensa sen johdosta, että voi tarjota uskollisille
käsityöläisilleen Aleksandriassa moisen näytelmän sekä antoi heidän
ymmärtää, mitä sanomatonta nautintoa he voivat odottaa itselleen
jumalattaren mystillisestä tanssista. Sitte hän vetäytyi takaisin
antaen tilaa sulottarille, jotka nousivat kohokkeelle ja kietoen
käsivartensa toistensa ympäri alottivat Hypatian hymnin.

Sen ensi säkeen kaiuttua avautui simpukan kuori uudelleen, ja silloin
nähtiin Afrodite polvistuneena toiselle polvelleen simpukan sisässä.
Hän kohotti päätänsä ja antoi katseittensa solua ylt'ympäri koko
katsojapiirin. Hänen kasvonsa ilmaisivat suloista hämmästystä, joka
muuttui ihmetteleväksi ihastukseksi sekä kainoudeksi, jota vastaan
taisteli hänen tietoisuutensa uudesta autuudesta ja vasta voitetusta
vallasta. Hän katsahti alas itseensä ja hymyili ihmeissään omasta
kauneudestaan, sitte silmäili hän taivaalle ja näytti olevan valmis
värisevällä riemastuksella syöksymään ylös rajattomaan avaruuteen.
Koko hänen vartalonsa kasvoi; hän näytti saavan voimaa jokaisesta
uudesta esineestä maailmankaikkeudessa, minkä hänen silmänsä vain
kohtasi. Hitaasti hän oikaisihe täyteen pituuteensa näkinkenkien ja
meriruohojen keskellä; hänen vyötäisillään kimalteli tuo smaragdi- ja
helminauhoilla runsaasti koristettu salaperäinen vyöhyt. Viimein
hän astui marmorilevylle ja kiersi kosteuden tuoksuvista kutreistaan
kuten muinen Afrodite merestä kohotessaan.

Ensi silmänräpäyksenä yleisö oli liiaksi hurmautunut puhjetakseen
mihinkään suosionosotuksiin. Mutta jumalatar näytti vaativan hänelle
tulevaa kunnioitusta. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja
seisoi hetkisen liikkumatonna aivan kuin vaatien koko maailmaa
lankeemaan jalkojensa juureen. Silloin irtautuivat kaikki kielet
kantimestaan, ja pilviin kohoava jyrisevä huuto "Afrodite, terve!"
saattoi ihmeisiinsä Kyrilloksen Serapeiumissa, väsyneen muulinajajan
etäisten hietakumpujen keskellä ja uneliaan merimiehen kaukana
merellä.

Sitte alkoi taiteen mestarinäytös, joka vain oli mahdollista niin
pakotonta ja erinomaista ruumiillista kasvatusta nauttivan ja
niin hienolla kauneusaistilla varustetun kansan keskuudessa kuin
kreikkalaisten heidän syvimpänä rappeutumisaikanaankin. Tanssi, jossa
jokainen liike oli sana, ja lepo yhtä kaunopuheinen kuin liikkeetkin,
tanssi, jossa jokainen asento tarjosi uusia aiheita parhaimmalle
kuvanveistäjälle ja jossa mitä suurin notkeus ilmeni, -- ei kuten
karkeammissa leikillisissä pantomiineissä hullunkuristen hyppyjen ja
luonnottomien ruumiin vääntelyjen kautta, vaan jalon ja kohtuullisen
sulavien liikkeiden alituisen vaihtelun avulla. Taiteilijattaresta
oli hetkeksi tullut jumalatar. Teatteri, Aleksandria ja komea
saattokulku -- kaikki tämä haihtui hänen mielestään kun taiteellinen
innostus hänet nyt valtasi, ja sekä hän että katsojat näkivät vain
aution meren Cytheron ympärillä ja jumalattaren, joka liihotteli sen
smaragdikirkkaalla pinnalla levittäen kauneuden, ilon ja rakkauden
sädehtivää loistoa yli meren, ilman ja ihanien rantojen...

Filammon tirkisteli häneen, vallan suunniltaan häpeästä ja
kauhusta; mutta hän ei voinut vihata, ei edes halveksiakaan
sisartaan. Hän olisi niin tehnyt jos olisi havainnut tämän kasvoilla
haihtuvimmankaan ilmeen siveellistä tietoisuutta; muttei enää näkynyt
edes sitä heikkoa punerrustakaan, joka ensi hetkinä oli helottanut
hänen poskillaan. Hänen kasvoillaan ilmeni vain hilpeää iloa omasta
taiteellisesta kyvystään sekä hemmotellun lapsen tyydytettyä
turhamaisuutta... Tunsikohan hän edes vastuunalaisuutta teoistaan?
Oliko hänellä järjellinen sielu, joka voi eroittaa oikean ja väärän?
Filammon toivoi ettei niin olisi laita... Hän ei tahtonut mitään
sellaista... Mutta Pelagia jatkoi yhä tanssiaan; ja tuokion kuluessa,
joka Filammonista tuntui pitkältä kuin kokonainen vuosisata, hän
ei voinut taivaalla eikä maassa nähdä muuta kuin noitten valkeain
jalkain nopeat liikkeet, joiden valkeat kuvaimet näkyivät marmorin
pinnassa...

Vihdoin kaikki oli loppunut. Pelagian jokainen jäsen
kadotti joustavuutensa, ja vajoten suloiseen väsymykseen ja
itsetyytyväisyyteen hän vartoi suosionmyrskyä, joka nyt humisi
Filammonin korviin ja väkevän torventoitotuksen tavoin julisti
taivaalle ja maalle hänen sisarensa häpeän.

Norsu nousi ylös ja läheni marmorilevyä. Sillä oli selässään joukko
purppurapatjoja, joilla leväten Afrodite jättäisi näyttämön. Hän pani
käsivartensa ristiin rinnalleen ja hymyili, kun tuo suunnaton eläin
varovasti kietoi kärsän hänen vyötäisilleen ja hitaasti nosti hänet
ilmaan asettaakseen hänet selkäänsä...

Pienoiset jalat, jotka hän puoleksi pelästyneenä oli pusertanut
toisiaan vastaan, olivat juuri kohonneet marmoripinnasta, kun norsu
vavahti ja pudotti ihanan kuormansa, katsahti alas, nosti toista
etujalkaansa, kohotti kärsänsä ja päästi räikeän kauhistuksen ja
inhon huudon...

Eläimen jalka oli punaisena verestä -- tuon surmatun pienen pojan
verestä -- joka oli tunkeutunut äsken päälle sirotetun hiekan lävitse
ja sillä kohtaa mihin norsu oli polkenut, pursunut esiin pyöreäksi,
tummanpunaiseksi täpläksi.

Filammon ei voinut enempää kestää. Seuraavassa tuokiossa hän syöksyi
katsojain tiheän joukon halki, raivasi mielipuolen voimalla itselleen
tien penkkirivien yli, hyppäsi reunustan yli alas orkestralle ja
juoksi kohokkeen juurelle.

"Pelagia! Sisareni! Sääli minua ja itseäsi! Tahdon kätkeä sinut!
Paetkaamme yhdessä tästä helvetistä, tästä perkeleitten maailmasta!
Tule, minä olen veljesi!"

Pelagia katsoi hetkisen häneen hurjasti tuijottaen. Yht'äkkiä kaikki
selvisi hänelle.

"Veli!"

Hän kiiruhti alas marmorilevyltä ja syöksyi veljensä syliin. Hän
luuli näkevänsä korkean ikkunan Atheenassa, josta oli näköala yli
kaukaisten öljypuulehtojen ja puutarhain, yli Piraioon kiiltäväin
kattojen ja laivatelakkain, yli avaran sinisen ulapan ja Aiginan
purppurahohteisten vuorenhuippujen kauimpana taivaanrannalla... Ja
tummasilmäinen poikanen löi käsivartensa hänen kaulaansa ja osoitti
nauraen kiiltäviä mastoja etäisessä satamassa ja kutsui häntä
sisarekseen... Hänen sielunsa, joka tähän asti oli tiedottomuudessa
uinunut, heräsi yht'äkkiä eloon; ja parkaisten hurjasti häpeästä
hän tempautui irti veljestään, peitti kasvonsa käsiinsä ja vaipui
veriselle hiekalle.

Ylt'ympäri koko teatterin kuului karjuntaa, kuin olisi koko helvetti
päässyt valloilleen:

"Lyökää hänet maahan! Viekää pois hänet! Ristiinnaulitkaa se orja!
Petoeläinten eteen se barbaari, jalo prefekti!"

Joukko vartijoita syöksyi hänen kimppuunsa, ja monet katsojista
hypähtivät pystyyn ja aikoivat juosta alas orkestralle.

Filammon kääntyi heitä kohden kuin takaa-ajettu jalopeura; heleänä ja
selvänä kuului hänen äänensä yli joukon melun:

"Niin, murhatkaa minut, kuten roomalaiset murhasivat Pyhän
Telemakuksen, te orjat, jotka olette yhtä hulluja ja inhottavia
kuin hullut ja inhottavat hirmuvaltijanne ja alhaisempia kuin nuo
eläimet, joita käytätte pyöveleinänne. Verenjano ja irstaisuus käyvät
mielellään käsi kädessä, ja sisareni häpeällinen valtaistuin lepää
syystä viattomain olentojen veressä. Antakaa minun kuolemani tehdä
uhrinne perkeleille täydelliseksi ja täydentää jumalattomuutenne
mitan."

"Viekää hänet petojen eteen! Antakaa norsun tallata hänet tomuksi!"

Valtava eläin, jota vartijansa kiihottivat eteenpäin, syöksyi
nuorukaista vastaan; Eros hyppäsi alas sen kaulalta ja pakeni itkien
rinnettä ylös. Norsu tarttui Filammoniin kärsällään ja kohoitti hänet
korkealle ilmaan, tuokion aikaa nuorukaisesta tuntui, kuin koko
tuo kiljuva ihmisjoukko olisi pyörinyt ympäri. Hän koetti huoata
rukouksen ja ummisti silmänsä.

Silloin kuului Pelagian ääni suloisena ja kirkkaana, vaikka mitä
tuimimman tuskan jännittämänä:

"Säästäkää häntä! Hän on minun veljeni! Antakaa hänelle anteeksi,
Makedonian miehet, minun tähteni -- Pelagianne tähden! Tehkää minulle
mieliksi -- vain tämän ainoan kerran!"

Hän ojensi rukoilevasti kätensä katsojia kohden, syleili sitte norsun
mahtavaa jalkaa ja puhutteli sitä kiihkein ja mielittelevin sanoin.

Ihmiset epäröivät, mutta eläin ei. Tyynesti norsu laski kärsänsä ja
asetti Filammonin maahan. Munkki oli pelastettu. Läähättävänä ja
hämmentyneenä hänet vietiin pois, laahattiin pitkin pimeitä käytäviä
ja sysättiin viimein ulos kadulle evästyksenään kirouksia, varotuksia
ja onnentoivotuksia, jotka kaikuivat kuuroille korville.

Mutta Pelagia kätki edelleen kasvonsa käsiinsä; hän nousi
seisaalleen, astui syvän kauhun valtaamana hitaasti orkestan poikki
ja ylös vihreää rinnettä sekä katosi palmujen ja oleanderipuiden
sekaan välittämättä niistä suosionhuudoista ja pyynnöistä,
ivanhuudoista, uhkauksista ja kirouksista, joita kuului tuosta
halpamielisten orjain suuresta joukosta. Tämä odottamaton
tapaus näytti tehneen tyhjiksi kaikki Oresteen viekoitukset.
Vastenmielisyyden tai pettymyksen pilvi näytti sumentavan jokaisen
otsaa. Monet kristityt nousivat äkkiä pystyyn lähteäkseen pois,
täynnä kun olivat mielessään häpeää, ja tunnonvaivoja syystä että
-- liiankin mielellään -- olivat olleet näkemässä moisia hirveitä
asioita. Roistoväki, joka nyt oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi
ja nähnyt kaiken mitä nähtävänä oli, alkoi kuuluvasti nurista
pakanallisen näytelmän julmuutta vastaan.

Hypatia kätki vallan masentuneena kasvonsa käsiinsä. Orestes yksin
näyttäytyi mieheksi tässä pulassa. Hän astui esiin, tervehti mitä
miellyttävimmin yleisöä, viittasi hiljaisuutta ja alotti hyvin
sommitellun puheensa:

"Makedonian miehet! Elköön viisasten miesten mielenmalttia
hämmentäkö niin vähäpätöinen seikka kuin jonkun tassijattaren oikku!
Se näytelmä, joka minulla on ollut ilo ja kunnia teille antaa"
hyvä-huutoja ja kättentaputuksia vapautettujen vankien ja kaikkien
nuorten keikarien taholta "ja jota te, kuten minusta näytti, ette
katselleet vallan epäsuotuisin silmin" uusia hyvähuutoja, joihin
kristitty alhaisokin, jonka omattunnot olivat alkaneet rauhoittua,
vähitellen yhtyi "-- tämä näytelmä on vain mieluinen esinäytös
siihen vakavaan asiaan, jonka vuoksi teidät kaikki olen tänne
kutsunut. On muitakin todistuksia hyvistä aikomuksistani: olen
vapauttanut syyttömästi kärsivät, jakanut täällä elatusvaroja, jotka
oikeudella kuuluvat Egyptille, joka ne on kasvattanut, mutta joita
tyranninne tavallisesti ovat käyttäneet ylellisyyden lisäämiseksi
kaukaisessa hovissa... Mutta miksi kiittäisinkään itseäni, vaikka
pääni tällä hetkellä onkin raskas ja jäseneni vapisevat alituisesta
ponnisteluistani teidän hyväksenne sekä herkeämättömästä työstäni
mitä ankarimman oikeuden harjoittamisessa. Nyt on käsillä hetki,
jolloin Makedonian heimo, jonka ylevin ylpeys on Aleksanterin
komea kaupunki, ottaa jälleen entisen valtiollisen arvonsa ja
vielä kerran ryhtyy hallitsemaan kolmatta osaa maailmassa. Näitä
makedonialaisia täytyy heidän hallitusmiestensä kohdella vapaina
miehinä, kansalaisina, sankareina, joilla on oikeus itse valita ja
valtuuttaa hallitusmiehensä. Sanoinko: hallitusmiehensä? Unohtakaamme
tämä sana ja korvatkaamme se enemmän filosofisella käsitteellä:
neuvonantaja. Olla teidän neuvonantajanne -- teidän kaikkien
palvelija -- uhrata itseni, aikani, terveyteni, henkeni jos niin
tarvitaan, jotta Aleksandrian ihana vapaus turvattaisiin -- se on
minun kutsumukseni, toivoni, kunniani, on päämäärä johon vuosikausia
olen pyrkinyt, mutta joka nyt vasta on käynyt mahdolliseksi saavuttaa
viimeisen roomalaisen varjokeisarin kukistuttua. Makedonian miehet,
ajatelkaas että Honorius ei enää hallitse! Afrikalainen istuu
Cæsarien valtaistuimella! Heraklianus on ratkaisevalla voitolla ja
-- -- ja -- taivaan armosta valloittanut keisarin purppuran; ja
nyt alkaa maailmalle uusi aika. Selvitelköön Rooman valloittaja
välinsä Bysantiumin hovin kanssa, joka niin kauvan on painajaisena
tukehuttatanut Välimeren tämänpuolisten maiden hyvinvointia ja
sivistystä; yhtyköön vapaa, riippumaton ja yhtenäinen Afrika
Aleksandrian laivatelakoiden ja palatsien ympärille ja löytäköön
täällä luonnollisen keskuskohdan niin hyvin valtionhallinnolle kuin
elinkeinoilleenkin!"

Palkattu suosionmyrsky keskeytti hänet; siihen yhtyivät monet
muutkin, osaksi hänen kohteliaisuutensa ja kauniitten sanojensa
takia, osaksi, myöskin luonnollisesta halusta pysyä oikean puolueen
puolella, s.o. sen puolella, jolla valta kulloinkin sattui olemaan.
Kaupungin viranomaiset olivat huutamaisillaan: "Terve, imperaattori
Orestes!" mutta kun he olivat 'kunnianarvoista' väkeä malttoivat
he mielensä ja odottivat että joku toinen huutaisi ensin. Silloin
henkivartioväen päällikkö, jolla oli sangen paljon mielenmalttia
ja joka ei suinkaan kuulunut 'kunnianarvoisten' joukkoon, tarttui
tikariinsa, pisti sen kärjellä hiukan laivatelakkain päällysmiestä ja
varotti tätä kauheasti uhaten näyttelemästä petturin osaa. Arvoisa
kansalainen päästi kovan huudon -- joko kivusta tai isänmaalisuuden
kannustamana --, ja koko 'kunnianarvoisain' sarja, löydettyään
hänessä Curtiuksensa, joka tahtoi kaikkien muiden hyväksi syöstä
turmioon, tervehti nyt yhdestä suusta Orestesta keisariksi. Samassa
Hypatia nousi ylhäisten oppilastensa riemutessa sijaltaan, polvistui
Oresteen eteen ja rukoili -- vaikka häpeä ja epätoivo hänen
sielussaan riehuivatkin -- tätä taipumaan häntä jumaloivan kansan
yksimieliseen tahtoon ja rupeamaan Kreikan kaupan, itsenäisyyden ja
filosofian suojelijaksi...

"Se on valhe!" huusi ylemmiltä, etupäässä alhaison naisille
varatuilta penkkiriveiltä ääni, joka sai kaikkien päät kääntymään
sinnepäin.

"Valhetta! Valhetta! Te olette petetyt! Prefekti on petetty!
Heraklianus tuli Ostian luona perinpohjin lyödyksi ja pakeni
Karthagoon keisarin laivaston takaa-ajamana."

"Akka valehtelee! Ajakaa ulos se hurtta!" karjui Orestes, jonka tämä
äkillinen keskeytys saattoi vallan suunniltaan.

"Akkako? Se on mies! Minä, munkki, olen tuonut tänne tämän sanoman.
Kyrillos tuntee sen; jok'ainoa Deltan juutalainen on siitä tiennyt
jo viikon päivät! Niin kukistukoot kaikki Herran viholliset, omiin
pauloihinsa sotkeutuneina!"

Munkki raivasi väkisin itselleen tien naisparven halki ja katosi.

Kamala hiljaisuus seurasi. Muutamia silmänräpäyksiä katseli jokainen
naapuriaan aivan kuin olisi halunnut vääntää niskat nurin ainakin
yhdeltä todistajalta omaan pettymykseensä. Sitte syntyi meteli,
jota Orestes turhaan koki vaimentaa. Joko uskoi alhaiso munkin
sanat tai ei, mutta se joutui vallan ymmälle ajatellessaankin että
ne saattoivat olla tosia. Vihdoin keisariksi pyrkijän, huudettuaan
kurkkunsa käheäksi, täytyi koota henkivartijansa itsensä ja Hypatian
ympärille ja tunkeutua ulos teatterista miten taisi. Kansa katosi
kuin lumi sateen alla; sekavasti soristen hajautuivat katsojat joka
taholle ja näkivät kaikkien kirkkojen seinillä isoja kuulutuksia,
joissa Kyrillos lähemmin ilmoitti Heraklianuksen tappiosta.



8 Luku.

NEMESIS.


Tämä ilta oli Oresteen palatsissa kauhea. Prefektin raivo,
pelästys ja epätoivo purkautui yhdellä haavaa niin naurettavasti
ja pelottavasti, ettei yksikään hänen orjistaan rohjennut lähestyä
häntä. Vasta myöhään uskalsi hänen uskottunsa, kaldealainen eunukki,
joka pelkäsi pahinta kiihottuneiden katolilaisten puolelta, mennä
tiikerin luolaan ja huomauttaa hänelle, miten välttämätöntä oli
ryhtyä johonkin.

Mutta mitä sitte Orestes tekisi? Hän oli paljastanut aikeensa,
Kyrillos yksin tiesi missä määrässä. Kuinka paljon viekas arkkipiispa
lie tosiaan niistä keksinytkään? Kuinka paljon hän voi väittää
keksineensä? Mitähän syytöksiä hän heti voikaan lähettää Bysantiumin
hoviin?

"Anna vartioida kaupunginportteja eläkä salli kenenkään lähteä
kaupungista", ehdotti kaldealainen.

"Teljetäkö munkit sisään? Yhtä hyvin voin teljetä rottia sisään. Ei,
meidän on heti paikalla lähetettävä vastakertomuksemme."

"Mitä sitte sanoisin, jalo herra?" altis kirjuri kysyi, ottaen
vyöstään kynän ja musteastian.

"Mitä tahansa, saman tekevä. Mitä valeita ikinä keksit! Mitä varten
sinä, hitto vieköön, sitte oletkaan täällä, jollet keksimässä valeita
kun niitä tarvitsen."

"Totta, jalo herra", vastasi tuo kunnon mies ja istahti nöyrästi
kirjoittamaan... mutta hän ei päässyt kirjaintakaan kauvemmaksi.

"En voi keksiä mitään mikä sopisi tähän tilaisuuteen, jollen sinun
korkealla suostumuksellasi saa kertoa, että Kyrillos etkä sinä antoi
miekkailijanäytännön; se ilmoitus ei kuitenkaan tuntuisi oikein
uskottavalta."

Vasten tahtoaankin Orestes purskahti nauruun. Viekas kaldealainen
hymyili ja näytti vallan tyytyväiseltä. Voitto oli hänen, ja Orestes,
joka johonkin määrään jo kykeni hillitsemään itseään, alkoi käyttää
kettumaisuuttaan siihen ylen tärkeään tarkotukseen, että pelastaisi
arvottoman kaulansa.

"Ei, se olisi liian paksua. Kirjoita että olemme keksineet Kyrillon
salajuonen, jonka avulla hän Heraklianuksen mahdollisesti päästyä
voitolle yhdistäisi kaikki Afrikan kirkot tuomiovaltansa alle sekä
tekisi itsensä riippumattomaksi Konstantinopolin patriarkasta."

Ihastunut kirjuri mutisi mieltymystään ja kirjoitti minkä kynästä
kerkisi.

"... riippumattomaksi Konstantinopolin patriarkasta..."

"Me halusimme tietysti kaikilla mahdollisilla keinoilla tehdä
Aleksandrian asujanten mieliksi ja, noudattaen velvollisuuttamme,
näin tärkeänä ajankohtana lujentaa heidän uskollisuuttaan Cæsarien
istuinta kohtaan (välittämättä siitä ken sillä istuisi)."

"... uskollisuuttaan Cæsarien istuinta kohtaan..."

"Mutta uskollisina katolilaisina, jotka uhkaavan vaarankin hetkenä
kammovat Ussan syntiä, varoimme maallikon saastaisilla käsillä
koskettamasta pyhän kirkon arkkiin, silloinkin kun sen puolustaminen
oli kysymyksessä..."

"Tunsimme sen vuoksi itsemme valtion hallintomiehinä velvoitetuiksi
käyttämään vain niitä keinoja, jotka jo lain ja tavan kautta ovat
meille myönnettyjä; siis käytimme viljanjakeluja, näytelmiä ja
kapinallisten julkista telotusta. Viimemainittu on sen pahempi
tuntunut pyhästä patriarkasta -- joka kenties on liiaksi halukas
löytämään vikoja Bysantiumin istuimen uskollisissa alamaisissa --
olevan sukua miekkailijanäytännöille, jotka yhtä paljon sotivat
katolisen kirkon henkeä kuin niitten autuaasti kuolleiden keisarien
kristillistä rakkautta vastaan, joitten hurskaasta toimesta moiset
näytännöt jo ammoin ovat kielletyt."

"Jalo herra, sinä olet todella suuri... mutta minun vähäpätöinen
ajatukseni on, että voidaan kysyä, miksi et ole ilmoittanut
keisarinna Pulkerialle Kyrilloksen salaliitosta."

"Sano että lähetimme sanan viejän kolme kuukautta sitte, mutta
että... Anna hänen joutua jonkun onnettomuuden uhriksi, sen tyhmyrin,
ja säästä minulta vaiva sen suhteen."

"Annanko arabialaisten iskeä hänet kuoliaaksi Palmyran luona, jalo
herra."

"Odota vähän... Ei, silloin voitaisiin ruveta-asiaa tiedustelemaan.
Hukuta hänet mereen! Vainajia ei kukaan voi kutsua todistajiksi."

"Hän kärsi haaksirikon Tyroon ja Kretan välillä, jolloin vain yksi
ainoa mies pelastui lautalle, ja sittekun oli kolme viikkoa ollut
alttiina alkuaineiden raivolle, otettiin mies eräälle palaavalle
vehnälaivalle. Sivumennen sanoen, jalo herra, millä on minun
puolustettava sitä seikkaa, etteivät vehnälaivat ole vielä lähteneet
täältä?"

"Augustuksen pään nimessä, sen olen vallan unhottanut! Sano että
-- -- -- että rutto raivosi niin kauheasti satamakortteleissa, että
pelkäsimme laivojen vievän tartuntaa keisarikaupunkiin -- ja anna
sitten niiden lähteä huomenna matkaan."

Kirjurin naama venyi hyvin pitkäksi.

"Uskollisuuteni sinua kohtaan vaatii minua huomauttamaan, vaikka
sillä voisin herättää oikeutettua harmiasikin, että puolet laivoista
ovat ilman lastia, sinun suurten viljanjakelujesi takia kahtena viime
päivänä."

Orestes kirosi karkeasti.

"Ah, jospa tuolla roistojoukolla olisi vain yksi ainoa kurkku, jotta
voisin antaa sille oksennuspulverin. No, silloin täytyy meidän ostaa
enemmän viljaa, sillä hyvä."

Sihteerin naama kävi vielä pitemmäksi.

"Juutalaiset, korkea herra..."

"Mitä niistä?" karjasi onneton prefekti. "Ovatko ne ennättäneet ennen
meitä?"

"Uutteruuteni avulla keksin iltapäivällä, että he ovat ostaneet ja
lähettäneet pois kaiken viljan, minkä ovat saaneet käsiinsä."

"Sellaisia roistoja! Silloin on niiden täytynyt tietää Heraklianuksen
tappiosta!"

"Pelkäänpä että tarkkanäköisyydelläsi olet keksinyt asian todellisen
laidan. He ovat viime viikolla sekä Kanopoossa että Pelusiumissa
lyöneet suuria vetoja ettei hänellä olisi menestystä."

"Viime viikolla! Silloin on Mirjam pettänyt minut vallan tahallaan!"

Ja taasen puhkesi Oresteen raivo täyteen hehkuun.

"Kutsu tänne henkivartion päällikkö! Sata kultarahaa sille, ken tuo
tuon noitaämmän luokseni!"

"Hän ei anna ottaa itseään elävänä."

"Kuolleena sitte -- miten hyvänsä. Mene, sinä kaldealainen koira!
Mitä epäröit siinä?"

"Jalo herra", kirjuri sanoi heittäytyen pitkäkseen lattialle ja
pelosta suunniltaan suudellen herransa jalkoja... "Muista että jos
kosket ainoaankaan juutalaiseen, niin kosket heihin kaikkiin. Muista
velkasitoumuksiasi, muista -- muista -- lyhyesti sanoen, omaa korkeaa
mainettasi!"

"Nouse ylös, elukka, eläkä piehtaroi siinä, vaan sano minulle
järjellisenä ihmisenä mitä tarkoitat! Jos vanha Mirjam kerran on
kuollut, niin ovat hänelle annetut velkakirjat käyneet mitättömiksi,
vai miten?"

"Ah, herra, sinä et tunne tämän kirotun kansan tapoja. Niillä on
semmoinen roistomainen tapa että pitävät jokaista oman kansansa
jäsentä veljenään sekä auliisti ja uskollisesti auttavat toisiaan
palkatta. Sillä tavoin he kykenevät nylkemään koko muuta maailmaa,
samalla kuin itse rikastuvat jokainen sorkka. Elä luule että
velkakirjasi ovat Mirjamin käsissä. Ne ovat monta kuukautta sitte
siirretyt toisille. Todelliset saamamiehesi ovat kai Kartagossa,
Roomassa tai Bysantiumissa ja ahdistavat sinua sieltä käsin.
Ainoa saalis minkä saisit, jos panisit tuon vanhan noidan tavarat
takavarikkoon, olisi vain papereja, jotka eivät sinua lainkaan
hyödytä ja kuuluvat juutalaisille, jotka ovat hajallaan koko
valtakunnassa ja nousisivat yhtenä miehenä puolustamaan rahojaan.
Vakuutan sinulle että se on loppumaton nuotta. Jos yhteen kosket,
niin kosket kaikkiin. Sitäpaitsi olen alamaisessa uutteruudessani,
koska odotin sellaista käskyä sinulta, jo ennakolta koettanut ottaa
selvää Mirjamin asunnosta, mutta suureksi ikäväkseni minun täytyy
sanoa, ettei kenkään palvelijoistasi tiedä siitä rahtuakaan."

"Sinä valehtelet!" Orestes lausui. "Luulenpa pikemminkin että olet
varottanut ämmää, jotta tämä on puittanut tiehensä."

Orestes oli tämän ainoan kerran elämässään puhunut vallan totta.

Kirjuri, jolla oli yksityisiä asioita Mirjamin kanssa, tunsi nämä
sanat kuullessaan jokaisen hiukkasen ruumiissaan värisevän. Jos
hänellä olisi ollut hiuksia päässä, olisivat ne varmasti paljastaneet
hänen kepposensa nousemalla huomattavasti pystyyn. Mutta kun hän
onnekseen oli vallan kaljuksi ajettu, istui hänen turbaaninsa
liikahtamatta paikallaan, ja hän vastasi nöyrästi:

"Ah, uskollinen palvelija ei voi tuntea sen suurempaa tuskaa kuin
kärsiessään perättömistä epäluuloista sen auringon puolelta, jonka
säteissä hän joka päivä..."

"Vaikene jo kirottuine korulauseinesi! Tiedätkö missä hän on?"

"En", vastasi onneton kirjuri, jonka viimein oli vallan pakko
valhetella; ja hän vahvisti eittämistään niin monilla valoilla, että
Orestes potkulla lopetti hänen puhelutulvansa. Prefekti pakoitti nyt
hänet kiduttamisen uhalla lainaamaan hänelle tuhannen kultarahaa,
jotka hän aikoi jakaa sotamiehille. Hän päätti vielä kerran koota
kaartinsa palatsinsa ympärille turvatakseen itsensä mahdollisen
kapinan varalta ja osaksi myöskin helpottaakseen tämän kapinan
syntymistä poistamalla vartiojoukot kaupungin etäisemmistä osista.

"Jos vain tuo konna Kyrillos voitonylpeydessään tekisi itsensä
narriksi sen Ammoniuksen tai Hypatian tahi jonkun muun takia, niin
saisinpa oikean aseen häntä vastaan! Kun kaikki käy ympäri, niin on
totuus toisinaan tehokkaampi kuin valhe. Oh, jospa voisin myrkyttää
hänet, mutta nuo papit eivät anna lahjoa itseään! Salamurhaajaksi
ei myöskään saa ketään, sillä ihmiset eivät anna maksua vastaan
munkkien repiä heitä kappaleiksi. Ei, minun täytyy istua hiljaa
alallani ja pitää vaaria onnettaren arpanappuloista. Pedantit
sellaiset kuin Aristides ja Epaminondas -- taivaan kiitos että heidän
laisensa jo ammoin sitte ovat kuolleet sukupuuttoon -- pitäisivät
kai hallitustani vähemmän rehellisenä, mutta se on joka tapauksessa
melkein yhtä hyvä kuin kenen maaherran hyvänsä meidän päivinämme
tai tulevina aikoina aina maailman loppuun asti. Ei kukaan osanne
odottaa, että kohta astun uudelle uralle. Tahdonpa seurata viisaitten
edeltäjäini esimerkkiä ja -- oh, kuinka toivon että Kyrillos tänä
yönä tekisi jonkun tyhmyyden!"

Ja Kyrillos tekikin sinä yönä ensimmäisen ja viimeisen tyhmyyden
eläessään, ja hän kärsii siitä rangaistusta -- kuten viisaat miehet
tavallisesti saavat rikottuaan -- aina tänäkin päivänä ja hetkenä;
mutta miten paljon Orestes voitti vihollisensa erehdyksen kautta,
sitä ei voida päättää ennenkun tämän kertomuksen lopussa, jos sitte
silloinkaan.



9 Luku.

KADONNEITA LAMPAITA.


Entä Filammon?

Pitkän aikaa hän seisoi kadulla teatterin ulkopuolella. Hän oli aivan
liiaksi suunniltaan voidakseen tehdä mitään päätöstä. Ennenkun hän
oli oikein tullut tajuihinsa, alkoi yleisö kaikista porteista virrata
ulos kadulle, ja hänkin joutui virran mukaan. Mutta kuullessaan nyt
kaikkialla sisarensa nimeä lausuttavan milloin säälien, milloin
halveksien tai inhoten, havahtui hän unelmistaan, tunkeutui
väkijoukon läpi ja lähti suoraan Pelagian asunnolle.

Se oli hyvin teljetty, ja vasta kauvan odotettuaan hän sai
kolkutuksillaan happamennäköisen neekerin ilmestymään eräälle
sivuovelle.

Hän kysyi innokkaasti Pelagiaa, mutta tämä ei tietystikään ollut
vielä palannut. Hän kysyi Wulfia; tämäkään ei ollut vielä kotona.
Silloin hän asettui vahtimaan sisäportin läheisyyteen, ja hänen
sydämensä sykki kovasti toivosta ja pelosta.

Vihdoin tulivat gootit näkyviin; suljettuna joukkona ne raivasivat
itselleen tien väenpaljouden lävitse. Heidän keskellään ei ollut
ainoatakaan kantotuolia. Missä olivat sitte Pelagia ja hänen
neitosensa? Missä oli Amaalin vihattu haamu, missä Wulf ja Smid?
Goderikin ja Agilmundin johdolla miehet kulkivat eteenpäin käsivarret
ristissä rinnalla, rypistetyin otsin ja katseet maata kohden: synkkää
vastenmielisyyttä ynnä hiukan häpeääkin ilmeni kaikkien kasvoilla,
julistaen Filammonille uudestaan hänen sisarensa alennuksesta.

Goderik astui vallan hänen ohitsensa, jolloin Filammon kooten kaiken
rohkeutensa kysyi häneltä Wulfia; Pelagian nimeä hän ei vielä
rohjennut lausua.

"Ulos sinä kreikkalainen koira! Olemme tänään nähneet tarpeeksi
teidän kirottua sukuanne. Mitä, koetatko seurata meitä sisään?"

Nuoren miehen miekka välähti nopeasti huotrasta, ja Filammon ennätti
töin tuskin juosta takaisin kadulle, mistä surukseen ja epätoivokseen
näki portit jälleen sulettavan ja talon tulevan yhtä hiljaiseksi kuin
ennenkin.

Hän odotti siellä pitkän hetken. Kansanjoukko sillä välin
kasvamistaan kasvoi sen sijaan että olisi vähennyt, ja hajanaiset,
lörpöttelevät ryhmät alkoivat tihetä sankoiksi parviksi, jotka
kulkivat katuja pitkin huutaen:

"Alas kaikki pakanat, alas epäjumalanpalvelijat! Kostoa kaikille
pakanallisille portoille!"

Vihdoin kuultiin legionasoturien tahdikasta astuntaa, ja keskellä
aseellisten miesten loistavia rivejä nähtiin -- oi, mikä ilo -- rivi
kantotuoleja.

Filammon juoksi esiin ja huusi useita kertoja Pelagiaa nimeltä.
Kerran hän oli kuulevinaan vastauksen, mutta sotilaat työnsivät hänet
takaisin.

"Täällä hän on turvassa, sinä nuori narri. Hän on tänään jo nähnyt ja
tullut nähdyksi aivan tarpeeksi. Takaisin!"

"Antakaa minun puhua hänen kanssaan!"

"Se on hänen asiansa; meidän tehtävänämme on saattaa hänet turvassa
asuntoonsa."

"Pyydän teitä, antakaa minun käydä kanssanne sisään!"

"Jos tahdot sisään, niin kolkuta itse ovelle sitte kun me olemme
lähteneet pois. Jos sinulla on sisällä jotain tehtävää, niin arvaanpa
niiden kyllä avaavan sinulle. Ja nyt matkaasi, senkin tunkeileva
penikka!"

Hän sai heittokeihään varrella sellaisen sysäyksen rintaansa, että
vieri pitkin katua, jonka jälkeen sotilaat tehtävänsä suoritettuaan
poistuivat yhtä tylsän välinpitämättöminä. Turhaan odotti Filammon ja
kolkutteli portille; hän ei saanut muita vastauksia kuin kirouksia
ja uhkauksia neekeriltä. Vihdoin hän epätoivoisena lähti tiehensä
ja vaelteli auringonlaskuun saakka katuja pitkin, koettaen turhaan
mielessään tehdä jos jommoisiakin suunnitelmia.

Lopuksi hän alakuloisena lähti kotiin. Kerran välähti
hänen aivoissaan ajatus lähteä Mirjamin luo. Hänestä tuntui
vastenmieliseltä pyytää apua siltä, joka oli hänen sisarensa häpeän
varsinainen alku, mutta voisihan Mirjam ainakin järjestää niin,
että hän saisi nähdä Pelagian; olihan hän sen luvannut. Mutta --
minkä ehdon eukko oli liittänytkään avunlupaukseensa! Että hän saisi
nähdä sisarensa ja kuitenkin jättää tämän, sellaiseksi kuin hän oli
-- mikä hirvittävä ristiriita!... Mutta eikö hän voisi käyttää
Mirjamia omien tarkoitustensa hyväksi -- pettää hänet, voittaa hänet
kavaluudessa -- sillä sellaista tarvittiin. Kiusaus oli väkevä, mutta
sitä kesti vain silmänräpäyksen. Pitäisikö hänen valheella saastuttaa
niin puhdas asia? Hän kiiruhti juutalaiseukon oven ohi, johon tuskin
uskalsi vitkaistakaan pelosta että kiusaus palaisi, syöksyi portaita
ylös omaan pikku huoneeseensa, tempasi oven nopeaan auki, mutta
pysähtyi ihmeissään kynnykselle.

Keskellä huonetta seisoi nainen, tykkänään verhottuna pitkään mustaan
huntuun.

"Ken olet? Täällä ei sinulla ole paikkaa!" hän huudahti hetkisen
vaiti oltuaan.

Nainen vastasi vain puistatuksella ja nyyhkytyksellä. Filammon
huomasi hunnun poimuen alla hyvintunnetun sahraminvärisen vaipan,
syöksyi vieraan luo kuin jalopeura karitsan kimppuun -- ja sulki
syliinsä sisarensa.

Huntu putosi tämän kauniilta otsalta. Hän katsoi tuokion ajan
säikähtyneesti ja kysyvästi veljensä silmiin, mutta näki niissä
vain rakkautta. Ja puristaen sydämen sydäntä vastaan veli ja sisar
vaihtoivat pyhiä suudelmia ja painautuivat yhä lähemmä toisiaan,
aivankuin riistääkseen itseltään viimeiset epäilykset keskinäisestä
sukulaisuudestaan.

Useita minuutteja kului äänettömän riemun vallitessa. Filammon
ei rohjennut puhua, ei rohjennut kysyä mikä siskon tänne oli
tuonut, ei rohjennut muistuttaa häntä hirvittävästä nykyisyydestä
kyselemällä menneisyydestä, ammoin sitte unohdetuista vanhemmista,
heidän kohtalostaan. Eikö hänelle ollutkin kylliksi, että vihdoin
viimein oli saanut sisarensa takaisin, että tämä oli tullut vapaasta
tahdostaan, että kadonnut lammas oli palannut hänen luokseen?
Pelagia nojasi poskeaan hänen poskeaan vastaan ja heidän kyyneleensä
sekautuivat.

Vihdoin sisar sanoi:

"Minun olisi pitänyt tuntea sinut... luulenpa että tunsin sinut
ensi hetkestä alkaen. Kun ne puhuivat kuinka yhtänäköisiä me olimme,
sykki sydämeni rajusti ja muuan ääni kuiskasi... mutta minä en
tahtonut kuulla sitä. Häpesin tunnustaa veljeäni, jota vuosikausia
olin etsinyt ja ikävöinyt; häpesin ajatella että minulla oli veli. Oi
jumalani, eikö minulla ollut syytä hävetä!"

Hän kiskasihe irti veljestään ja viskautui lattialle.

"Polje minua, kiroa minut -- elä vain erota minua _hänestä_!"

Filammon ei hennonut vastata hänelle, mutta hän teki vasten
tahtoaankin surullisesti eittävän eleen.

"Niin, kutsu minua siksi mikä olenkin -- miksi hän äskettäin kutsui
minua -- mutta elä vie minua pois! Lyö minua, kuten hän teki... tee
mitä tahdot, mutta elä vain erota minua hänestä!"

"Löikö hän sinua? Jumalan kirous kohdatkoon hänet!"

"Ah -- ei, elä kiroa häntä... elä häntä! Ei se ollut mikään isku,
olihan vain sysäys, kosketus, ja se oli oma syyni tykkönään. Minä
kiihotin häntä, soimasin häntä... Olin vallan järjiltäni. Oh,
miksikäs hän pettikään minut? Miksi hän salli minun tanssia, miksi
hän käskikään minua tanssimaan?"

"Käskikö hän sinua?"

"Hän sanoi ettemme saa rikkoa lupauksiamme. Hän ei tahtonut kuunnella
minua, kun sanoin, että voisimme kieltää luvanneemme mitään. Sanoin
ettei viinimaljan ääressä annettuja lupauksia tarvitse pitää. Onko
koskaan kuultu sellaisia lupauksia pidettävän? Ja Oresteskin oli
silloin juovuksissa. Mutta hän sanoi että voin opettaa goottia
kaikeksi muuksi kuin valehtelijaksi. Eikö se ollut ihmeellistä
puhetta? Ja Wulf pyysi häntä olemaan sanassaan pysyväinen ja kehui
häntä siitä."

"Hän oli oikeassa," sanoi Filammon huoaten.

"Luulin hänen rakastavan minua sen vuoksi että tottelin häntä...
vaikka kaikki olikin minulle vastenmielistä. Oi, jumalani, miten
inhottavaa se olikaan, mutta miten voin luullakaan ettei hän pitänyt
siitä että niin tein? Onko koskaan kuultu että joku vapaaehtoisesti
tekee, mikä hänestä ei ole mieleen?"

Filammon huokasi uudelleen kun tyttöparka niin teeskentelemättä
paljasti hänelle koko siveellisen sokeutensa. Mitä hän sanoisi... Hän
tiesi mitä sanoa. Sairaus oli niin tavallinen, että jokainen Kyrillon
oppilas, olisi heti voinut sille lääkkeen määrätä. Mutta miten se
ilmaista? Miten sanoa hänelle ennen kaikkea tuo, jota hän halusi
sanoa: ettei hänellä ollut toivoakaan päästä Amaalin vaimoksi, ja
ettei hän rauhaa saavuttaisi ennenkuin Amaalista eroaisi.

"Sinä siis vihasit tuota -- tuota --" hän lopulta puhui.

"Vihasin? Enkö kuulu ruumiineni, sieluineni hänelle -- yksin hänelle?
Ja kuitenkin. -- Ah, minun täytyy kertoa sinulle kaikki! Kun minä
tyttöjen kera rupesin harjoittelemaan, valtasivat taas minut nuo
vanhat tunteet -- halu olla ihailun ja suosionosoitusten esineenä.
Ja tanssi on niin viehättävää -- on viehättävää tuntea tekevänsä
jotain kaunista täydellisesti, ja paremmin kuin kukaan muu!... Ja
hän huomasi minun pitävän siitä ja hylkäsi minut sen vuoksi... Ja
se kavala... ei hän aavistanut miten paljon tuskaa kärsin häntä
miellyttääkseni, niittääkseni kunniaa vain siksi että sen saisin
hänen rakastettujen jalkojensa juureen kantaa ja maailman vielä
kerran huudahtamaan: 'Koko Aleksandria häntä kunnioittaa, mutta
kumminkin hän tuosta gootista enemmän välittää kuin --.' Hän petti
minut, niin suora mies kuin onkin. Hän tahtoi nauttia hyväilyistäni
viimeiseen hetkeen asti ja heittää minut pois heti kuin siihen
tilaisuuden annoin... Se on liiaksi konnamaista suuttuakseni! Hän
antoi minun itse viedä itseni perikatoon, päästäkseen itse siitä
vaivasta. Oi te miehet, te miehet! Kaikki olette samanlaisia! Te
rakastatte meitä vain itsenne vuoksi, ja me rakastamme teitä teidän
vuoksi. Me elämme rakkaudesta, kuolemme rakkauden vuoksi emmekä
kuitenkaan löydä sitä, vaan ainoastaan itsekkyyttä rakkauden hahmoon
pukeutuneena... Ja me hellivät, sokaistuneet olentoparat takerrumme
siihen kiinni ja kuvittelemme että ainakin viimeisestä käärmeen
munasta on kyyhkynen esiintyvä, ja että vaikka kaikki miehet ovatkin
uskottomia, meidän oma tyrannimme ei ole pettävä; sillä hän on
enemmän kuin mies!"

"Mutta hän on pettänyt sinut! Sinä olet erehdyksesi huomannut. Jätä
hänet siis; sen hän ansaitseekin."

Pelagia kohotti katseensa, kasvoillaan jonkunlainen hellä hymy.

"Poikaparka! Sinä et vielä tiedä, mitä rakkaus on!"

Filammon, tästä uusimmasta ja kummallisimmasta inhimillisten
intohimojen ilmaisusta aivan hämmentyneenä, sai vain sanotuksi:

"Mutta etkö sinä minuakin rakasta, sisareni?"

"Enkö sinua rakastaisi? Mutta en niin kuin häntä! Voi sentään! -- et
sinä vielä ymmärrä!"

Ja Pelagia kätki kasvonsa käsiinsä väristen koko ruumiiltaan.

"Minun täytyy tehdä se, minun täytyy! Rakkauden tähden tahdon tehdä
kaikki, alentua kaikkeen. Mene hänen, tuon viisaan naisen luo --
Hypatian luo! Hän rakastaa sinua, tiedän hänen rakastavan sinua. Hän
täyttää sinun rukouksesi, vaikkei kuulisikaan minun pyyntöäni."

"Hypatianko? Etkö tiedä että hän istui siellä tunteettomana mukana...
teatterissa?"

"Hänen oli pakko! Orestes oli pakoittanut häntä! Mirjam sanoi sen
minulle ja näin sen hänen kasvoistaankin. Kun kävin hänen ohitsensa,
katsahdin ylös; hän oli vallan valkea kuin norsunluu ja vapisi
joka jäsenessään. Hänellä oli mustat renkaat silmien ympärillä --
näin että hän oli itkenyt. Hullussa itsetyytyväisyydessäni nauroin
ivallisesti ja sanoin: 'Hänhän näyttää aivan siltä kuin olisi menossa
ristinpuulle eikä vihkituoliin!' Mutta nyt -- nyt!... ah, mene
hänen luokseen ja sano hänelle, että tahdon antaa hänelle kaikki
mitä omistan -- jalokiveni, rahani, vaatteeni, taloni. Sano hänelle
että minä -- minä pyydän häneltä anteeksi, että minä, jos hän niin
tahtoo, ryömin itse hänen jalkoihinsa kerjäämään anteeksiantoa.
Opettakoon hän vain minua -- opettakoon minua tulemaan viisaaksi ja
hyväksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi kuten hän itse! Pyydä hänen
ilmaisemaan salaisuutensa muserretulle naisparalle! Hän osaa hankkia
itselleen kunnioitusta vanhalta Wulfilta -- häneltä -- ja itse
Oresteeltakin ja kaupunginhallitusmiehiltä. Pyydä häntä opettamaan
minua tulemaan hänen kaltaisekseen ja voittamaan takaisin Amaalin
kunnioituksen, niin tahdonpa antaa hänelle kaiken -- kaiken!"

Filammon epäröi. Hänen sydämessään oli jotakin, joka varoitti häntä,
kuten muinen daimooni Sokratesta, ja sanoi hänelle että yritys
olisi turha. Hän ajatteli teatteria ja Hypatian päättäväisesti
yhteenpuristettuja huulia; vihassaan äsken vielä jumaloimaansa naista
kohtaan hän unohti ne tuskat, jotka samalla kertaa olivat hohtaneet
tämän itkeytyneistä silmistä.

"Mene, oh mene! Sanon sinulle että se oli vasten hänen tahtoaan. Hän
tunsi sääliä minua kohtaan -- näinhän sen itse -- silloin kun minä
en tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Minä vihasin häntä, koska
hän näytti ylenkatsovan minun turhamaista voitonriemuani. Hän ei voi
ylenkatsoa minua nyt kurjuudessani. Mene, mene, muuten pakoitat minut
tuskissani itse sinne menemään."

Filammonilla ei ollut valitsemisen varaa.

"Odotathan sinä täällä? Ethän vain mene pois?"

"En, mutta sinun pitää kiirehtiä. Jos Amaali huomaa minun olevan
poissa, voi hän luulotella... Oi taivas, tappakoon hän minut, mutta
elköön koskaan tulko mustasukkaiseksi tähteni! Mene nyt heti. Ota
tämä käsirahaksi -- tämä vyö, jota kannan päälläni. Minua kammottaa
katsellakin tuota inhoittavaa esinettä. Mutta otin sen tahallani
mukaani; muuten olisin varmaan viskannut sen kanavaan. Katsos, sano
että se on käsiraha -- ainoastaan käsiraha -- siitä mitä tahdon antaa
hänelle!"

Kymmenen minuutin kuluttua Filammon oli Hypatian etehisessä. Koko
talo näytti olevan kauhistuksen ja hämmennyksen vallassa; etehinen
oli täynnä sotilaita. Vihdoin Hypatian mielipalvelijatar kävi
ohitse ja tunsi Filammonin. Hänen valtiattarensa ei voinut ottaa
ketään puheilleen. Missä sitte Theon oli? Hänkin oli sulkeutunut
huoneeseensa. Se oli samantekevää, Filammon tahtoi ja hänen täytyi
puhua hänen kanssaan. Hän pyyteli niin innokkaasti ja taivuttavasti,
ettei tuo helläsydäminen tyttö voinut vastustaa niin kauniin
nuorukaisen rukouksia, vaan suostuen hänen pyyntöönsä saatti
hänet kirjastoon, missä Theon kuolonkalpeana käveli edes takaisin
ilmeisesti vallan suunniltaan pelosta.

Filammonin hätäiset sanat kaikuivat aluksi kuuroille korville.

"Uusi oppilasko! Onko nyt aikaa ottaa uusia oppilaita, kun kotini,
tyttäreni henki on vaarassa? Minä onneton, minä hänet olen
houkutellut ansaan hullulla kunnianhimollani ja rahanahneudellani!
Oi lapseni, lapseni, minun ainoa aarteeni! Oi, mikä kaksinkertainen
kirous minua kohtaakaan, jos..."

"Hän pyytää vain saada keskustella hänen kanssaan."

"Pelagiako pyytää keskustella minun tyttäreni kanssa, sanot sinä?
Pelagia? Tahdotko loukata minua? Luuletko että minä sallisin Hypatian
siihen määrään saastuttaa puhtauttaan, vaikka hän omasta säälistään
tahtoisikin niin syvästi alentua?"

"Sinun pelkosi olkoon puolustuksena epäkohteliaisuudestasi."

"Epäkohteliaisuudestasi? Epäkohtelias olet sinä, joka tällaisena
hetkenä tunkeudut luoksemme."

"Silloin voi ehkä tämä, ainakin sinun silmissäsi, puolustaa minua",
sanoi Filammon ja otti esiin kauneuden vyön. "Sinä voit paremmin kuin
minä arvostella sen hinnan. Mutta minä olen myöskin saanut toimekseni
sanoa, että se on vain pantti siitä, että hän tahtoo uhrata vaikka
puolenkin omaisuudestaan siitä kunniasta että pääsee tyttäresi
oppilaaksi."

Hän laski jalokivistä säihkyvän vyön pöydälle.

Vanhus pysähtyi kulussaan. Smaragdit ja helmet kimaltelivat kuin
tähdet linnunradassa. Hän katseli niitä ja rupesi jälleen hitaasti
kävelemään. Minkähän arvoisia ne olivatkaan? Niillähän ainakin
voisi maksaa kaikki velkansa. Vielä hetken käveltyään edes takaisin
houkuttelevan syötin ohitse kääntyi hän Filammonin puoleen. "Jos
tahdot luvata, ettet puhu asiasta kenellekään..."

"Sen lupaan."

"Ja jos tyttäreni, kuten on syytä otaksua, kieltäytyisi..."

"Niin pitäköön hän jalokivet! Niiden omistaja on, Jumalan kiitos,
oppinut vihaamaan ja halveksimaan niitä. Pitäköön hän jalokivet ja
-- minun kiroukseni! Sillä Jumala rangaiskoon minua, jos sen perästä
tulen hänen näkyviinsä."

Vanhus ei ollut kuullut Filammonin viimeisiä sanoja. Hän oli
krokotiilin ahneudella siepannut syötin ja kiiruhtanut se mukanaan
Hypatian huoneeseen. Filammon seisoi ja odotti, ja hänet valtasi
uusi, hirvittävä epäilys. Alentua, saastuttaa puhtautensa! Entä
jos tämä teeskentely olikin hänen filosofiansa koko hedelmä!
Entäpä jos filosofia synnyttikin vain itsekkäisyyttä, ylpeyttä,
farisealaisuutta! Ja oliko se kantanutkaan muuta hedelmää? Milloin
hän oli nähnyt Hypatian avittavan tai edes säälivänkään köyhiä ja
hyljättyjä? Milloin hän oli häneltä kuullut ainoatakaan todellisen
myötätuntoisuuden sanaa surevia ja syntisiä kohtaan. Hän oli vielä
näihin ajatuksiin vaipuneena, kun Theon palasi tuoden kirjeen.

    'Hypatia hyvin rakastetulle oppilaalleen!

    Minä surkuttelen sinua -- mitäpä muuta voisinkaan? Vielä enemmän
    -- minä kiitän sinua tästä pyynnöstäsi, sillä se osottaa minulle,
    ettei vastentahtoinen läsnäoloni tämänpäiväisessä vihattavassa
    näytelmässä ole minusta irroittanut sielua, josta olen toivonut mitä
    jalointa ja jolle olen ajatellut mitä korkeimman tehtävän. Mutta --
    miten voisinkaan sen sanoa? Kysy itseltäsi eikö muutoksen -- joka
    ilmeisesti on mahdoton -- täydy tapahtua siinä olennossa, jonka
    puolesta pyydät, ennenkun hän ja minä voimme puhella keskenämme. Minä
    en ole niin epäinhimillinen, että moittisin sinua pyyntösi johdosta,
    en moiti edes häntäkään sen johdosta mitä hän on. Hän vain seuraa
    luontoaan; ken voi närkästyä hänelle, vaikka kohtalo onkin varustanut
    niin kauniin eläimen liian raa'alla ja maallisella sielulla? Miksi
    surra hänen tähtensä? Maata hän on, ja maaksi hän on jälleen tuleva,
    mutta sinä, joka syntyessäsi sait jumalallisemman kipinän, sinun
    täytyy kohota ylöspäin ja napisematta jättää jälellesi olento, joka
    on sidottu sinuun vain lihallisen sukulaisuuden epätodellisella ja
    satunnaisella siteellä.'

Filammon rypisti kirjeen käteensä ja lähti talosta sanaakaan
sanomatta.

Filosofilla ei siis ollut mitään evankeliumia portolle. Ei sanaakaan
syntiselle ja alentuneelle. Kohtalo totta totisesti! Tämä saisi
seurata kohtaloaan ja jäädä alhaiseksi, kurjaksi ja itseään
halveksivaksi. Hänen pitäisi tukahuttaa järjen ja omantunnon ääni,
heti kun se rupeaisi puhumaan hänen sydämessään, ja pahoittaa
itseään uskomaan, että hänen täytyi olla sitä, josta hän tiesi,
ettei hän ollut siksi aijottu. Hänen pitäisi sulkea silmänsä sille
ilmeiselle kurjuudelle, joka hänelle Jumalan omalla äänellä saarnasi,
että synnin palkka on kuolema. Maata oli hän, ja maaksi piti hänen
jälleen tulla. Mitä toivoa tämä antoikaan Pelagialle -- ja hänelle
itselleenkin, joka tunsi että iankaikkinen autuus ei olisi hänelle
minkään arvoinen, jos se eroitti hänet vastalöydetystä aarteestaan.
Maata hän oli, ja maaksi hänen jälleen piti tulla...

Hypatia parka! Jos hänen nyt välttämättömästi koulukuntansa
tavalliseen tapaan täytyi väärin käyttää kohtia hebrealaisten pyhistä
kirjoista, niin mikä hänelle itselleen onneton päähänpisto saikaan
hänen käyttämään juuri tätä raamatunlausetta? Sillä nyt esiytyi
Filammonin sielussa tulikirjaimin muutamat vanhat sanat jotka hän
kuukausi sitte oli unohtanut -- ja itsekään sitä ajattelematta hän
toisti ne ääneen ja innokkaasti:

"Minä uskon syntien anteeksiantamukseen, kuolleitten ylösnousemukseen
ja iankaikkiseen elämään."

Sitte näyttäytyi selvänä ja kirkkaana hänen sisäiselle silmälleen
Ihmisen Poika, joka aterioi pöydän ääressä fariseuksen huoneessa, ja
syntinen vaimo, joka pesi Hänen jalkojaan kyynelillään ja kuivasi
niitä hiuksillaan. -- Ja hänen tuskaisen sydämensä syvyydestä nousi
rukous:

"Pyhä Magdaleena, rukoile sisareni puolesta!"

Näin korkealle nousi hänen rukouksensa, muttei korkeammalle.
Sillä Ihmisen Pojan kuva häipyi yhä hirvittävämpään ja
luoksepääsemättömämpään korkeuteen tältä suvulta, joka unhoitti
Hänen rakkautensa Hänen voimansa rinnalla ja riidellessään Hänen
Jumaluudestaan kokonaan kadotti näkyvistään Hänen ihmisyytensä. Ja
Filammonin sydämessä kuvastui ajan henki kun hän tunsi, että hänen
laiselleen luopiolle olisi julkeata rukoilla valoa ja apua niiden
alkulähteeltä itseltään. Miten voisikaan hän, joka oli kieltänyt
Herransa ja joka vapaaehtoisesti oli eroittautunut yhteisen kirkon
yhteydestä, uudelleen korottaa itsensä? Miten hän voi muuten kuin
vuosikausien rukouksilla ja itsekidutuksilla sovittaa ristiinnaulitun
vihaa?...

"Houkkio! Mikä turhamainen ja kunnianhimoinen houkkio olen
ollutkaan! Tämän vuoksi hylkäsin lapsuuteni uskon. Tämän vuoksi
kuuntelin sanoja, joita kauhistuin; tukehutin omat epäilykseni ja
vastenmielisyyteni; koetin luulotella itselleni, että voisin sovittaa
näitä sanoja kristinuskon oppeihin -- että saisin valheen soveltumaan
yhteen totuuden kanssa! Tämän vuoksi antauduin tuohon turhaan
toivoon että voisin tulla erilaiseksi kuin muut -- että minä itse
mukamas tulisin sukukuntaani suuremmaksi! Minulla ei ollut kylliksi
olla ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, minä tahdoin ehdottomasti itse
tulla jumalaksi, tietää hyvän ja pahan! Ja tämä on loppu! Minä
pyydän kerran syvämielistä filosofiani auttamaan minua puhtaasti
inhimillisessä hädässä, ja filosofia panee käsivartensa ristiin ja
istuu siinä äänettömänä ja tyynenä ja nauraa tuskalleni. Ah, sinä
hullu, sinä hullu, nyt saat syödä tekojesi hedelmän! Takaisin vanhaan
uskoon! Takaisin kotiin, sinä harhaan joutunut! Mutta miten tulla
kotiin? Eivätkö portit ole suljetut minulta, ehkäpä häneltäkin? Entä
jos hän, kuten minäkin, on kastettu kristityksi!"

Tämä ajatus tuntui hänestä niin hirvittävältä, jopa melkein
toivottomalta nyt, kun ensimmäinen omantunnon rauhattomuus ajoi
hänet ehdottomasti takaisin sokeaan lapsuudenuskoonsa, ja ajan
synkeät ja julmat opit koko kammottavuudessaan astuivat hänen
eteensä. Viattomassa ja yksinkertaisessa luostarielämässään hän
ei koskaan ollut ymmärtänyt niiden merkitystä, mutta nyt hän
ymmärsi. Jos Pelagia oli kastettu, mikä oli hänen edessään muu kuin
herkeämätön katumuksen teko? Hänellä samaten kuin Filammonilla oli
jälellä elämä täynnä vilua ja nälkää, huokauksia ja kyyneleitä,
yksinäisyyttä ja julmaa, kiduttavaa epätietoisuutta. Elämä oli tästä
lähtien molemmille vain vankeutta. Olkoon niin, muttei heillä ollut
mitään muutakaan, johon uskoa; taivaassa ja maan päällä ei ollut
muuta, mihin hän toivonsa kiinnittäisi. Tällä tapaa sisar ainakin
voisi löytää mahdollisuuden saavuttaa syntein anteeksiantamusta,
armoituksen, hyveen ja palkinnon -- niin, jopa ikuisen autuuden ja
kunnian; ja vaikkapa hän ei niitä saavuttaisikaan, niin olisi korven
erakkomaja hänelle parempi kuin itsetyytyväinen, saastainen elämä.
Jos, kuten Hypatia sanoi, tämä viimemainittu oli hänen kohtalonsa,
saisi hän ainakin kuolla taistellen kohtaloaan vastaan, uhmatessaan
ja kirotessaan sitä. Parempi hyve ja helvetti kuin synti ja taivas!
Eikähän Hypatia edes ollut luvannut Pelagialle taivasta! Ruumiin
ylösnouseminen oli liian lihallinen käsite Hypatian hienostuneelle
ja kauvas kantavalle opille. Siten hävisi Filammonin nelikuukautinen
unelma jäljettömiin yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä, ja hän
kiiruhti kotiin kammioonsa mieli yhden ainoan ajatuksen täyttämänä:
korpi, erakkomaja Pelagialle, toinen hänelle itselleen! Siellä he
toistensa sivulla tulisivat katumaan, rukoilemaan ja suremaan koko
elämänsä, jotta Jumala mahdollisesti armahtaisi heidän sielujaan.
Mutta ehkäpä Pelagia ei ollutkaan kastettu, ja silloin oli hän
pelastettu. Hän saisi silloin muitten kääntyneiden pakanain tavoin
tulla katekumeeniksi ja sitte vastaanottaa kasteen, jonka mystillinen
vesi yhdessä tuokiossa huuhtoisi pois kaiken entisyyden; sitte hän
voisi viattomuuden tahrattomissa vaatteissa alkaa uutta elämää.
Kuitenkin oli Filammon Arseniukselta kuullut, että hän itse oli
kastettu Atheenassa, ja Pelagia oli vanhempi kuin hän. Oli siis
miltei mahdotonta, että sisko voisi olla kastamaton, ja kuitenkin
Filammon toivoi sitä. Miltei hengettömänä levottomuudesta ja innosta
hän juoksi ahtaita portaita ylös ja tapasi Mirjamin seisomassa oven
ulkopuolella käsi ovenkahvalla ja silminnähtävästi aikeessa estää
häntä käymästä sisään.

"Onko hän vielä sisällä?"

"On; ja entä sitte?"

"Päästä minut omaan huoneeseeni!"

"Omaanko? Kukahan on näinä neljänä kuukautena maksanut vuokran
puolestasi? Ja sinä, mitä sinulla sitte on sanottavaa hänelle? Miten
sinä voit häntä auttaa? Nuori rikkiviisas, sinun on ensin itse
rakastuttava, ennenkun voit auttaa poloisia rakastuneita olentoja?"

Mutta Filammon syöksyi niin kiihkeästi eukkoa vastaan, että tämän
täytyi väistyä. Synkästi hymyillen hän seurasi nuorukaista huoneeseen.

Pelagia hypähti veljeään vastaan.

"Tahtooko hän, oi, tahtooko hän ottaa minut vastaan?"

"Elkäämme enää puhuko hänestä, rakas sisar", sanoi Filammon, laskien
lempeästi kätensä hänen väriseville olkapäilleen ja katsoen häntä
vakavasti silmiin. "On parempi että me molemmat ilman vierasten apua
toimimme pelastukseksemme. Luotathan sinä minuun?"

"Sinuunko? Voinko luottaa sinuun? Tahdotko opettaa minua?"

"Kyllä, mutta en täällä. Meidän täytyy paeta. Kuule minua
silmänräpäys, armahin sisko, kuule minua! Oletko niin onnellinen
täällä, ettet voi ajatella mitään parempaa paikkaa? Ja -- oi
Jumalani, ettei se olisi totta! -- eikö tämän elämän jälkeen löydy
helvettiä?"

Pelagia kätki kasvot käsiinsä.

"Tuo vanha munkki varotti minua siitä?"

"Oi seuraa hänen varotustaan!" Ja Filammon alkoi puhua palavasta
tulikivijärvestä sellaisin sanoin, joita oli kuullut Pambolta ja
Arseniukselta, mutta Pelagia keskeytti hänet.

"Oi, Mirjam, onko se totta? Onko se mahdollista? Mihin minä
joudunkaan?" valitti lapsi parka.

"Ajatteles, jos se olisikin totta? Sanokoon hän sinulle, miten hän
voi pelastaa sinut siitä", vastasi Mirjam tyynesti.

"Eikö evankeliumi pelasta häntä siitä, sinä uskoton juutalainen? Elä
vastusta minua! Minä voin pelastaa hänet."

"Niin, mutta mitä vaadit häneltä?"

"Eikö hän voi katua? Eikö hän voi masentaa näitä alhaisia himoja?
Eikö hän voi saada anteeksiantamusta? Oi, Pelagiani, suo anteeksi
että hetken ajan uneksin tekeväni sinusta filosoofin, kun sinusta voi
tulla Jumalan pyhimys..."

Hän vaikeni äkkiä; hän muisti samalla omat epäilyksensä hänen
kasteestaan ja kysyi epävarmalla äänellä:

"Oletko kastettu?"

"Kastettu?" Pelagia toisti ymmärtämättä mitä hän tarkotti.

"Niin, onko sinut piispa kastanut, kirkossa?"

"Ah," hän vastasi, "nyt sen muistan. Se tapahtui ollessani neli- tai
viisivuotias. Muistan vesialtaan, ja vaimon, joka riisui minut. Ja
sitte minut kylvetettiin, ja eräs vanha mies pisti pääni kolme kertaa
veteen. Olen tykkänään unohtanut mitä kaikki tuo merkitsi, siitä on
nyt niin pitkä aika. Tiedän että jälkeenpäin kannoin valkeata pukua."

Filammon vetäytyi hämmästyksestä huudahtaen taapäin.

"Onneton lapsi! Jumala armahtakoon sinua!"

"Eikö Hän sitte tahdo antaa anteeksi minulle? Olethan sinä antanut
minulle anteeksi, ja Hän -- -- Hänen hyvyytensä täytyy olla suurempi
kuin sinun! Miksi ei Hän antaisi minulle anteeksi?"

"Hän on kerran armollisesti anteeksiantanut sinulle kun sinut
kastettiin, eikä ole sinulle uutta anteeksiantamusta, jollet sinä..."

"Jollen luovu rakkaudestani?" parahti Pelagia.

"Kun Herra oli niin armollisesti antanut Pyhälle Magdaleenalle
anteeksi ja sanonut hänelle, että hänen uskonsa oli pelastanut
hänet, elikö hän sitte edelleen synneissä tai edes maailmallisissa
huvituksissa? Ei, vaikka Jumala oli hänelle anteeksiantanut, ei
hän voinut itse itselleen anteeksiantaa. Hän pakeni ulos korpeen
ja oleskeli siellä, alastomana ja paljain jaloin, puettuna vain
hiuksiinsa ja elättäen itseään kedon ruohoilla; siellä hän
paastosi ja rukoili hamaan kuolemaansa saakka eikä koskaan nähnyt
ihmiskasvoja, mutta enkelit ja pääenkelit kävivät hänen luonaan
ja lohduttivat häntä. Ja jos hän, joka sitten ei koskaan enää
langennut syntiin, tarvitsi tätä pitkää katumusharjoitusta tullakseen
pelastetuksi, mitä silloin vaatikaan Jumala sinulta, oi Pelagia, sinä
joka olet rikkonut kasteesi liiton ja tahrannut ne valkeat vaatteet,
jotka vain katumuksen kyyneleet jälleen voivat pestä puhtaaksi?"

"Mutta minä en siitä tiennyt. Minä en pyytänyt tulla kastetuksi.
Ah, minun julmat, julmat vanhempani, jotka veivät minut kasteeseen.
Ja Jumala! Miksi antoi Hän minulle niin aikaisin anteeksi? Ja
lähteäkö korpeen. Sitä en uskalla, sitä en voi! Katso kuinka hento
ja arka olen! Voisin kuolla nälkään ja viluun. Tulisin hulluksi
pelosta ja yksinäisyydestä. Oi veli, veli, tämäkö on kristittyjen
evankeliumi? Tulin luoksesi oppiakseni miten tullaan viisaaksi ja
hyväksi ja kunnioitetuksi, ja sinä sanot minulle, etten voi tehdä
muuta kuin täällä maan päällä elää tätä tuskien elämää toivossa
että mahdollisesti voisin välttää ikuiset tuskat. Ja miten tiedän
voinko niitä välttää? Miten tiedän, olenko tehnyt itseni kyllin
onnettomaksi? Miten tiedän, tokko Hän viimein antaa minulle anteeksi?
Onko se totta, Mirjam? Vastaa! Muuten tulen hulluksi!"

"Kyllä", Mirjam kylmällä ivahymyllä vastasi. "Tämä on nazarealaisten
opin mukaan evankeliumi ja pelastuksen iloinen sanoma."

"Minä tahdon käydä kanssasi", huudahti Filammon, "tahdon seurata
enkä koskaan jättää sinua! Minulla on omat syntini poispestävinä.
Onnellinen olen, jos sen voin tehdä! Tahdon rakentaa sinulle
erakkomajan omani vierelle. Hurskaat miehet opettavat meitä, ja me
tahdomme illoin ja aamuin rukoilla itsemme ja toistemme puolesta;
me tahdomme itkeä yhdessä, kunnes surullinen elämämme on loppuun
kulunut."

"Parempi silloin tehdä siitä paikalla loppu", Pelagia sanoi tehden
epätoivon eleen ja viskautui pitkäkseen lattialle.

Filammon yritti nostaa hänet ylös, kun Mirjam tarttui hänen
käsivarteensa ja kuiskasi nopeasti:

"Oletko hullu? Tahdotko toimia omaa aikomustasi vastaan? Miksi
sanot hänelle tällaista? Miksi et voinut odottaa? Mikset anna
hänelle toivoa ja aikaa tyyntyäkseen, aikaa vähitellen unohtaakseen
rakastajansa sen sijaan että näin pelotat ja piinaat häntä jo heti
alussa? Onko sinulla inhimillistä sydäntä rinnassasi? Et lohdun sanaa
sano tuolle olentoparalle, pauhaat vain helvetistä, ja aina vain
helvetistä! Ajattele ensin omaa vaaraasi joutua helvettiin! Se on
suurempi kuin luuletkaan."

"Se ei voi olla suurempi kuin luulen."

"Ota silloin vaari itsestäsi! Mitä tähän poloiseen lapsikultaan
tulee -- yksin me juutalaisetkin, jotka tiedämme kaikkein pakanain
poikkeuksetta olevan tuomitut Gehennaan, oletamme löytyvän
jonkinlaista toivoa sellaisella tietämättömällä olentoraukalla."

"Ja miksi sitten, sinä viheliäinen nainen, miksi hän on niin
tietämätön? Sinä olet kasvattanut hänet, olet johdattanut hänet
syntiin ja häpeään! Sinä juuritit hänen mielestään sen uskon, johon
hän on kastettu!"

"Sen parempi hänelle, jollei tämä muisto vasta tee häntä
onnellisemmaksi kuin se tähän asti on tehnyt. On parempi kuoleman
jälkeen odottamattaan herätä Gehennassa kuin sen ohessa jo täällä
maan päällä kiusautua sen pelossa. Mitä nyt siihen tulee että olen
jättänyt hänet tietämättömyyteen, niin olethan itse osottanut
hänen jo saaneen oppia liian paljon. Olisi viisaampaa sinulta
kirota vanhempianne, jotka antoivat kastaa hänet, kuin minua, joka
olen hankkinut hänelle kymmenenä vuonna iloa, ennen kun hän astuu
alas Tophetin kuiluun. Kas niin, elä ole vihanen minuun. Vanha
juutalaiseukko on ystäväsi, solvasitpa häntä kuinka paljon tahansa.
Pelagia on menevä naimisiin tuon gootin kanssa."

"Arialaisen kerettiläisenkö?"

"No, jos niin tahdot, niin voihan tyttö käännyttää hänet ja tehdä
hänestä katolilaisen. Joka tapauksessa, jos tahdot voittaa sisaresi,
niin pitää sen tapahtua minun kauttani. Sinulla oli nyt tilaisuus,
mutta sinä hukkasit sen. Anna minun nyt koettaa onneani. Pelagia,
armaani! Nouse ylös ja ole nainen! Koetamme täällä alhaalla laittaa
tuolle kiittämättömälle miehelle juoman, joka jo ennen päivän loppua
saa hänet rakastamaan sinua kiihkeämmin kuin konsaan sinä olet häntä
rakastanut."

"Ei", Pelagia sanoi katsahtaen ylös, "ei mitään lemmenjuomia, ei
mitään myrkkyjä."

"Myrkkyjäkö, sinä houkkio! Epäiletkö eukon taitoa? Luuletko minun
riistävän häneltä ymmärryksen kuten Kallisfyra viime vuonna
rakastajaltaan, syystä että käytti vanhan Megairan juonia, sen sijaan
että olisi tullut minun tyköni?"

"Ei, ei mitään juomia, ei lainkaan taikakeinoja! Hänen täytyy joko
rakastaa minua todellisesti tai ei ollenkaan. Hänen täytyy rakastaa
minua itseni vuoksi, koska minä olen rakkauden arvoinen, koska hän
kunnioittaa ja pitää arvossa minua -- tai muuten tahdon kuolla.
Kerskasinhan syvimmässä alennukseni tilassa etten koskaan tarvinnut
sellaisia kurjia temppuja, vaan että minä Afroditen tavoin voitin
omalla voimallani. Itse olen ollut oma lemmenjuomani; kun lakkaan
sitä olemasta, tahdon kuolla."

"Toinen on yhtä mieletön kuin toinenkin!" huudahti Mirjam aivan
ällistyneenä. "Mutta hiljaa, mitä melua sieltä alhaalta kuuluu?"

Samassa tuokiossa kuultiin raskaita läheneviä askeleita portaissa.
Kaikki kolme seisoivat vallan hämmästyneinä, Filammon koska luuli
tulijain olevan munkkeja, jotka etsivät häntä, Mirjam luullen niiden
olevan Oresteen henkivartijoita, ja Pelagia, joka epämääräisesti
pelkäsi kaikkea.

"Onko tämän huoneen takana mitään toista?" kysyi juutalaiseukko.

"Ei."

Eukko pusersi huulensa yhteen ja paljasti tikarinsa.

Pelagia kätki kasvot vaippaansa ja seisoi vapisevana ja kumaraisena,
aivan kuin olisi odottanut uutta iskua. Ovi avautui ja sisään astui,
ei mitään munkkeja tai henkivartijoita, vaan Wulf ja Smid.

"Hei, nuori munkki!" huudahti viimemainittu kelpomies purskahtaen
äänekkääseen nauruun. "Huntujako täälläkin, vai hä? Vanhaa
ammattiasiko jatkamassa, sinä arvoisa hornan portinvartijatar! Mutta
puittakaa nyt tiehenne! Meillä on vähän puhuttavaa tämän nuoren
miehen kanssa."

Pelagia ja Mirjam kiiruhtivat portaita alas mitään aavistamattomien
goottien editse.

"Ainakin tuo nuori näytti hiukan häpeävän asiataan. Puhu nyt hiljaa,
Wulf, niin pidänpä silmällä, ettei kenkään kuuntele ovella."

Filammon kohtasi odottamattomia vieraitaan närkästyneen kysyvällä
katseella. Mitä oikeutta heillä tai kelläkään-oli tunkeutua hänen
luoksensa sellaisena onnettomuuden ja häpeän hetkenä? Mutta
seuraavana tuokiona häneltä riisti luonnon vanha Wulf, joka kävi
hänen luokseen, katsoi häntä silmiin kasvoissaan sellainen ilme,
josta oli mahdoton erehtyä, ja ojensi hänelle ison ruskean kätensä.

Filammon otti sen vastaan; sitte hän kätki kasvot käsiinsä ja
purskahti itkuun.

"Sinä teit oikein! Olet urhea poika! Jos olisit tullut tapetuksi,
niin olisit saanut kuoleman, jota ei kenenkään miehen olisi tarvinnut
hävetä."

"Siis olit siellä?" nyyhki Filammon.

"Niin, me olimme siellä."

"Ja mikä on vielä enemmän", sanoi Smid, kun poloinen nuorukainen
tämän vastauksen kuullessaan väänneksihe häpeästä, "eräillä meistä
oli suuri halu hypätä alas päästämään sinut pulasta. Ainakin muuan
mies, jonka minä tunnen, tunsi sinä hetkenä vanhan verensä kuohuvan
yhtä kuumana kuin nelivuotiaan. Ne koirat! Ja että ne lopuksi
vihelsivät tytön ulos! Ah, että ennenkun kuolen, saisin tunnin ajan
iskeä niiden joukkoon!"

"Senpä tilaisuuden saatkin", Wulf sanoi. "Poika, haluathan saada
sisaresi haltuusi?"

"Se on mahdotonta, vallan mahdotonta. Hän ei ikinä jätä -- Amaaliaan."

"Oletko varma siitä?"

"Sen hän sanoi minulle omalla suullaan kymmenen minuuttia sitte. Se
oli hän, joka lähti ulos, kun sinä tulit sisään."

Smid kirosi hämmästyksestä ja mieliharmista.

"Oh, jospa vain olisin tuntenut hänet! Hän olisi, isieni hengen
nimessä, huomannut helpommaksi tulla tänne sisään kuin lähteä täältä
takaisin kotiin!"

"Vaiti, Smid, parempi on kuten kävi. Rohkenetko viedä hänet pois
täältä, poikaseni, jos jätän hänet haltuusi?"

Filammon epäröi silmänräpäyksen.

"Mitä rohkenen, sen jo tiedät. Mutta epäilemättä on luvatonta käyttää
väkivaltaisia keinoja."

"Ratkaise itse filosofiset epäilyksesi! Minä olen tehnyt tarjoukseni.
Luulin ettei järkevä ihminen -- ja vielä enemmän hullu munkki --
vastaisi siihen useammalla kuin yhdellä tavalla."

"Unhotat raha-asiat", Smid virkkoi hymyillen.

"En tietenkään. Mutta enpä luule pojan olevan niin halpamielisen,
että sen takia epäröisi."

"Hän voi kuitenkin kernaasti saada tietää, että lupaamme lähettää
perään kaikki tytön rihkamat, yksinpä amaalin lahjatkin. Emme
myöskään pyydä häntä lainaamaan taloaan meille pitemmäksi aikaa kuin
tarpeellista on. Aijomme pian muuttaa suurenmoisempaan asuntoon ja
alkaa ajaa asioita suuremmassa mitassa, kuten noitten rihkamasaksojen
tapana on sanoa. Eikö totta, Wulf?"

"Hänen rahojaan?... Noita rahoja? Antakoon Jumala hänelle anteeksi!"
Filammon sanoi. "Luuletko minun olevan niin viheliäinen, että
tahtoisin koskea niihin sormellakaan. Olen nyt tehnyt päätökseni.
Sano minulle mitä on tehtävä; minä tahdon sen tehdä."

"Tiedäthän sen kujan, joka vie alas kanavalle pitkin talon läntistä
seinää?"

"Kyllä."

"Saavu sinne huomenna tunti auringonlaskun jälkeen, mukanasi tusina
tukevakätisiä munkkeja, ja ota vastaan mitä sinulle annamme. Sitte
asia koskee sinua eikä meitä."

"Munkkejako?" Filammon sanoi. "Olenhan julki riidassa kaikkien munkin
nimellisten kanssa."

"Sovi sitte heidän kanssaan", ehdotti Smid vallan lyhyeen.

Filammon tuskistui mielessään.

"Luulenpa teistä olevan samantekevää, ketä minulla on muassani?"

"Niin, ja se on meille myös samantekevää, vaikka tytön saatuasi
nakkaat hänet kanavaan ja panet korin hänen päähänsä. Niin gootti
tekisi sinun sijassasi."

"Elä kiusaa poikaparkaa, ystäväni! Jos hän luulee voivansa parantaa
hänet sen sijaan että rankaisisi, niin koettakoon hän sitä Freijan
nimessä. Siis sinä tulet? Huomaa että pidän sinusta. Pidin sinusta,
kun taistelit sen ison virtahevon kanssa, ja nyt pidän sinusta vielä
enemmän kuin ennen, sillä sinä olet tänään puhunut kuin viisas mies
ja taistellut kuin sankari. Kuule sen vuoksi mitä nyt sanon: jollet
huomenillalla saavu tarpeellisen vartiojoukon kanssa, niin on henkesi
vaarassa. Koko kaupunki on silloin liikkeellä, ja vain Odin tietää
mitä tulee tapahtumaan ja ken seuraavan kahdeksanviidettä tunnin
kuluttua on hengissä. Valmista itsesi siihen, että roskaväki tulee
suorittamaan merkillisiä asioita, mutta sepä saanee nähdä vieläkin
merkillisempiä tapahtuvan. Jos olet tullut tänne takaisin, niin
seisahdu sinne missä olet, jos oma tai sisaresi henki on sinulle
kallis. Ja jos tahdot menetellä viisaasti, niin laita että ne miehet,
jotka sinulla on tullessasi, ovat munkkeja, vaikka se maksaisikin
sinulle ylpeytesi."

"Se on väärin Wulf. Sinä puhut aivan liian paljon", keskeytti Smid.

Mutta Filammon kukisti ylpeytensä ja vastasi:

"Se tapahtuu."

"Olen voittanut vetoni", Smid, vanhus riemuitsevasti sanoi,
molempien ukkojen astuessa ulos kadulle kaikkien naapurien suureksi
hämmästykseksi ja kauhuksi. Lapset taputtivat heille käsiään,
ja koirat katsoivat velvollisuudekseen haukkua vahvasti noita
merkillisiä vieraita.

"Ei maksusta puhetta, ennenkuin peli on lopussa, Wulf. Saamme nähdä
huomenna."

"Tiesin että hän kestäisi koetuksen. Tiesin että hänellä oli sydän
oikealla paikallaan."

"Missään tapauksessa ei ole vaaraa, että hän pahoin pitelee tuota
tyttöletukkaa jos hän pitää hänestä siksi paljon että hänen tähtensä
nöyristyy pahinten vihollistensa edessä."

"Sitäpä en juuri tiedä", vastasi Wulf päätään pudistaen. "Nämä munkit
uskovat, mikäli olen kuullut että heidän Jumalansa pitää heistä sitä
enemmän mitä onnettomampia he ovat. Ehkäpä he myöskin uskovat, että
Hän pitää heistä sitä enemmän mitä onnettomammiksi he toiset tekevät.
Olipa miten oli, se ei liikuta meitä."

"Meillä on nyt aivan kylliksi hoitaessamme omaa osaamme. Mutta
muista, ei maksusta puhetta, ennenkuin peli on lopussa!"

"Se on selvää. Miten kadut ovat kansaa täynnä! Jos roistoväkeä
tuppautuu kokoon vielä vähän, niin emme pääse sotilaitten luo tänä
iltana."

"Saamme kenties tarpeeksi tekemistä puolustaessamme itseämme.
Kuuletko mitä ne huutavat. Alas kaikki pakanat! Alas barbaarit! Se
tarkoittaa meitä, ymmärrätkös?"

"Luuletko ettei kukaan muu kuin sinä ymmärrä kreikkaa? Anna niiden
tulla -- se saattaa antaa meille tekosyyn, ja me voimme kyllä
puolustaa taloa viikon verran."

"Mutta miten pääsemme puhumaan henkivartijain kanssa?"

"Hiivimme sinne kanavatietä. Sitäpaitsi käy paremmin päinsä taivuttaa
heidät teoilla kuin sanoilla. Heidän on pakko taistella samalla
puolella kuin me, ja he tulevat mitä todennäköisimmin iloisiksi
avustamme, sillä jos roskaväki ahdistaa jotakuta, niin alkaa se kai
prefektistä."

"Ja jos vain -- kuulehan miten se kirottu roistojoukko ulvoo! --
jos vain sotilaat kerran ovat saaneet amaalin johtajakseen, niin
seuraavat he kyllä häntä peninkulman, vaikka aikoivatkin vain
kyynärän verran seurata..."

"Niin, gootit, markomannit ja nuo dakialaiset ja trakialaiset -- vai
miksi nyt roomalaiset heitä sanovatkaan -- mutta minä tuskin luotan
hunneihin!"

"Horna periköön niiden leveät naamat ja porsaansilmät! Niiden ja
meidän välillä ei totisesti ole suurta ystävyyttä!"

"Mutta täällä ei ole pariakymmentäkään hunnia, ja ne ovat jakautuneet
eri joukkoihin; yksi meistä voi ruoskia kolme niistä, ja ne pitävät
varmasti voittajain puolta. Sitäpaitsi, toveri, ryöstämistä,
ryöstämistä! Milloin olet nähnyt hunnin kääntävän selkänsä, kun on
ollut puhetta ryöstämisestä, vaikkei hän olisi vainunnutkaan muuta
kuin palasen talia?"

"Mitä galleihin ja latinalaisiin tulee", Wulf miettiväisesti jatkoi,
"niin kuuluvat ne jokaiselle, ken voi maksaa niille."

"Jonka me kuten kaikki viisaat päälliköt voimme tehdä ottamalla
kolikon omasta ja yhdeksän vihollisen taskusta. Ja Amaaliin voi
luottaa?"

"Hän on luotettava kuten joku omista koiristaan nyt, kun jotain
äkkipikaista on tekeillä. Hänellä on aina sydän oikealla paikalla;
sen olen tiennyt koko ajan. Mutta hän ei ikinä ole voinut nähdä
neljääkolmatta tuntia eteensä. Nytkin voi tapahtua, että jos tuo
Pelagia saa hänet valtaansa, hän viskaa miekkansa nurkkaan ja
nukahtaa yhtä sikeästi kuin ennenkin."

"Siitä ei vaaraa! Mitä siihen asiaan tulee, niin olemmehan
ratkaisseet hänen kohtalonsa. -- Mutta katsos vain tuota väkijoukkoa
portin ulkopuolella! Meidän täytyy käydä sisään takaoven kautta."

"Mitä puhut? Mennäkö raosta, aivan kuin rotta! Ei toki! Vedä
miekkasi, vanha seppä-äijä, tai sitten juokse!"

"En tällä kertaa!"

Miekka kädessä molemmat ukot astuivat suoraan joukkoon, joka
lammaslauman tavoin väistyi syrjään.

"Ne tuntevat jo tulevat herransa", sanoi Smid.

Mutta siinä hetkessä kuin väkijoukko näki heidän aikovan astua sisään
taloon, kuului huutoja:

"Gootteja! Pakanoita! Barbaareja!" ja heidän kimppuunsa käytiin
takaapäin.

"Te tahdotte itse asian käyvän näin", virkkoi Wulf. Ja molempain
goottien päitten päällä välähti kaksi pitkää kirkasta miekkaa, jotka
kävivät yhä punaisemmiksi joka kerta kuin ne heilahtivat. Ukot
astuivat tyvenesti eteenpäin seisahtumatta kertaakaan; he kolkuttivat
portille ja menivät sisään jättäen useamman kuin yhden hengettömän
ruumiin ulkopuolelle.

"Nyt olemme me ainakin panneet hiiliä olkikatolle", Smid virkkoi kun
he sisässä kuivailivat miekkojaan.

"Totta tosiaan. Hankippas minulle vene ja puolitusinaa miehiä, niin
lähden Goderickin kera kanavaa myöten palatsille sopimaan sotilasten
kanssa eräistä asioista."

"Miks'ei amaali itse voi lähteä sinne ja tarjota prefektille apuamme?"

"Mitä, tahdotko että hän niin tekisi, sittekun asia on saanut tämän
käänteen? Oman kuntonsa ja kunniansa takia hänen nyt täytyy pysytellä
hiljaa."

"Voit olla varma, että hän siihen suostuukin. Mutta elä unohda
poppamies Rahapussia, parasta kaunopuhujaa!" huusi Smid nauraen hänen
peräänsä mennessään panemaan venettä kuntoon.



10 Luku.

HYPATIA ETSII ENNUSTA.


"Isä, mitä hän vastasi?" Hypatia kysyi, kun Theon jälleen astui hänen
huoneeseensa jätettyään tuon onnettoman kirjeen Filammonille.

"Se hävytön! Hän repi kirjeen kappaleiksi ja syöksyi pois sanaakaan
sanomatta."

"Menköön hän vain ja jättäköön kuten kaikki muutkin meidät
onnettomuuteemme!"

"Onpa meillä ainakin jalokivet jälellä."

"Jalokivet? Lähetä ne omistajalleen takaisin. Alentuisimmeko ottamaan
niitä vastaan palkkana jostakin jota emme ole tehneet?"

"Mutta, lapseni, ne annettiin meille vapaaehtoisesti. Hän pyysi minua
pitämään ne, ja totta puhuen minun täytyy pitää ne. Voit olla varma
siitä, että jok'ikinen velkojistamme tämän onnistumattoman yrityksen
jälkeen vaatii takaisin saatavansa."

"Ottakoot ne sitte talomme ja tavaramme ja myykööt meidät orjiksi.
Ottakoot ne meiltä kaikki, kunhan vain säilytämme sisällisen arvomme."

"Myydä meidät orjiksi? Oletko hullu?"

"En, isä, en vielä ole oikein hullu", Hypatia vastasi surumielisesti
hymyillen. "Mutta olisimmeko silloin onnettomampia kuin nyt olemme?
Rafael Aben-Ezra sanoi minulle silloin, kun hän lähti ulos maailmaan
kodittomana kerjäläisenä, että hän seurasi minun ohjeitani; eikö
minulla itselläni silloin olisi rohkeutta niitä noudattaa jos niin
tarvittaisiin? Ajatellessani hänen kieltäymystään olen monina
kuukausina hävennyt omaa ylellisyyttäni. Mitä filosoofi oikeastaan
tarvitsee muuta kuin vettä ja leipää sekä kirkkaan puron pestäkseen
ne tahrat, jotka hänen maalliseen vankilaansa päivittäin tarttuvat.
Tapahtukoon se, minkä kohtalo on päättänyt? Hypatia ei enää taistele
virtaa vastaan."

"Tyttäreni, oletko jo kadottanut kaiken toivon? Niinkö pian
rohkeutesi lannistui? Pitääkö tämän pikku onnettomuuden tuhota kaikki
suunnitelmat, joita vuosien kuluessa olet noudattanut? Orestes on
meille vielä uskollinen. Hän on käskenyt sotilaansa suojelemaan
taloamme niin kauvan kuin niitä tarvitsemme."

"Lähetä sitte pois ne! En ole tehnyt mitään pahaa enkä pelkää mitään
rangaistusta."

"Sinä et tiedä miten raivostunut roskaväki on; kadulla huudetaan jo
sinun nimeäsi Pelagian nimen yhteydessä."

Hypatiaa puistatti. Hänenkö nimeään Pelagian nimen yhteydessä! Ja
niin pitkälle oli hän itse saattanut asiat!

"Minä olen sen ansainnut. Möinhän itseni valheelle ja häpeälle.
Alennuin kuuntelemaan imarteluja ja juonia. Sidoin itseni kurjaan
petturiin. Isä, elä enää milloinkaan lausu minulle hänen nimeään!
Tein liiton nautinnonhimoisen tyrannin kanssa, ja olen saanut
siitä palkkani. Tästä hetkestä lähtien Hypatia ottaa jäähyväiset
valtiotaidosta, esitelmistään ja luennoistaan; hän ei milloinkaan
enää viskaa jumalallisen viisauden päärlyjä sioille. Tein syntiä
paljastaessani roskaväelle kuolemattomien salaisuuksia. Seuratkoon
roskaväki luontoaan! Minä houkkio, joka luulottelin sanoillani ja
teoillani voivani nostaa sen siitä loasta, johon jumalat olivat sen
vajottaneet!"

"Tahdotko siis lakata luennoimasta? Yhä pahempaa vain! Silloin olemme
vallan hukassa."

"Olemme jo nyt hukassa. Oresteelta emme saa mitään apua. Tunnen sen
miehen liiaksi hyvin, jotten epäilekään, etteikö hän huomenna anna
meitä alttiiksi kristittyjen raivolle, jos hänen oma kurja henkensä
-- vaikkapa vain hänen kurja virkansakin olisi vaaranalaisena."

"Se on liiankin totta -- vain liian totta!" ukkoparka huokasi,
väännellen epätoivoisasti käsiään. "Mitä meistä tulee, tai oikeammin
sanoen sinusta. Mitäpä merkitsee miten poloisen hyödyttömän vanhan
tähtientutkijan käy? Kuolkoon hän vain -- huomenna tai ensi vuonna,
se on hänelle vallan sama. Mutta sinä -- mutta sinä! Paetkaamme
kanavaa pitkin! Voimme hyvin raapustaa kokoon -- ilman noita
jalokiviäkin, joita hyljit -- tarpeeksi rahoja maksaaksemme matkan
meren poikki Ateenaan, ja siellä, Plutarkoon luona, olemme täysin
turvassa. Hän, jopa koko Ateena, lausuu sinut tervetulleeksi.
Me kokoamme ympärillemme uuden koulun, ja sinusta tulee Ateenan
kuningatar niinkuin olet ollut Aleksandrian."

"Ei, isäni! Mitä tiedän, sen tästä lähin pidän omana salaisuutenani.
Hypatia on tästä päivästä lähtien oleva yksinään kuolemattomien
jumalien seurassa."

"Ethän toki tahdo jättää minua?" huudahti ukkoparka säikähtyneenä.

"En ikinä!" Hypatia vastasi, ja purskahtaen oikeaan inhimilliseen
itkuun, hän heittäytyi isänsä rinnalle. "En ikinä, en ikinä,
sinä niin hyvin henkeni kuin ruumiillisen olentoni isä -- sinä,
joka olet kasvattanut ja opettanut minua -- sinä, joka hennosta
lapsuudestani lähtien olet kehittänyt sieluani, jotta se kykenisi
käyttämään siipiään, -- sinä ainoa ihminen, joka ei koskaan ole
väärinkäsittänyt, ei koskaan estänyt, ei koskaan pettänyt minua!"

"Lapseni, kalleimpani! Ja minä, joka olen sinun turmiosi syy!"

"Et, tuhat kertaa et! Vain minua on moittiminen. Minä rupesin
tekemisiin maailmallisen valtiotaidon kanssa."

"Minä houkuttelin sinut uskomaan, jotta kykenin suorittamaan sen
mihin niin ajattelemattomasti olin ryhtynyt. Elä syytä itseäsi,
jollet tahdo murtaa sydäntäni! Voimme jälleen tulla onnellisiksi
yhdessä. Munkki rohkenee olla ypöyksin ulkona korvessa, asuntonaan
palmunlehdistä kyhätty maja, lähteen vesi ja lehdon taatelit
ravintonaan -- emmekö me sitte rohkenisi sellaisessa asunnossa olla
onnellisia yhdessä?"

"Aijotko siis paeta?"

"En tänään. Olisi pelkurimaista paeta, ennenkun mikään vaara uhkaa.
Meidän täytyy pysyä paikallamme viime hetkeen saakka, vaikkei meillä
olisikaan rohkeutta kuolla sankareina paikallamme. Huomenna lähden
viimeisen kerran luentosaliin, rakkaaseen museooni, sanoakseni
oppilailleni jäähyväiset. Miten kehnoja he ovatkin, olen itselleni ja
filosofialle velkapää sanomaan, miksi heidät jätän."

"Se on liian vaarallista, totisesti se on liian vaarallista."

"Voinhan sitte ottaa henkivartijat mukaani. Mutta -- ei, elköön
kukaan saako aihetta syyttää filosofia pelkuruudesta. Nähkööt kaikki
minun lähtevän tavalliseen toimeeni, vahvana omasta viattomuudestani,
turvallisena jumalien suojeluksessa. Ehkäpä tuntevat jotkut sitte
vihdoin pyhää kunnioitusta, aavistusta filosofian jumalallisuudesta."

"Minun täytyy saattaa sinua."

"Ei, minä lähden yksin. Sinä voisit joutua vaaraan, vaikka minä
voin käydä turvallisena. Olenhan joka tapauksessa nainen, ja miten
hurjapäisiä ne ovatkin, eivät ne uskalla tehdä minulle mitään pahaa."

Vanhus pudisti päätään.

"Katselehan minua", sanoi tytär, laskien kätensä isän olkapäälle ja
silmäten häntä hymyillen kasvoihin. "Sinähän sanot että minä olen
kaunis, ja kauneus kesyttää leijonan. Etkö luule, että nämä kasvot
voivat riistää aseet, yksin munkinkin kädestä?"

Hän hymyili ja punastui niin suloisesti, että vanhus, kuten hän
oli tarkoittanutkin, kerrassaan unohti pelkonsa. Sitte isä suuteli
tytärtään ja poistui hetkeksi käskeäkseen palvelijoitaan osottamaan
kaikkea mahdollista kunnioitusta sotilaille, jotka hän varovaisesti
päätti pitää talossaan niin kauvan kuin voi. Tässä viisaassa
tarkotuksessa hän ummisti silmänsä kaikenlaiselle pikku kuhertelulle
urheain puolustajainsa ja Hypatian neitosten välillä, jotka
viimemainitut eivät suinkaan olleet niin ankaran säädyllisiä kuin
heidän emäntänsä, vaan pitivät harvinaisena taivaan laupeutena että
saivat kuluttaa aikaa rupattelemalla kahdenkymmenen komean soturin
kanssa.

Siten pilailtiin ja naureskeltiin alhaalla, ja vanha Theon toi esiin
parhaan vanhan viininsä ja esitti itse, mielialaa korottaakseen,
Afrikan keisarin maljan.

Sitte hän sulkeutui kirjastoon ja lohdutti levotonta sieluaan
aprikoimalla muuatta sitkeää tähtitieteellistä probleemia, joka oli
vaivannut hänen aivojaan koko päivän, yksinpä teatterissakin. Mutta
Hypatia istui edelleen huoneessaan, kasvot käsien varassa, sydän
täynnä monenlaisia ajatuksia ja silmät täynnä kyyneliä, joita hän
ennen oli koettanut salata hymyilyllä.

Hän tunsi -- miksi, sitä hän tuskin tiesi -- mutta hän tunsi niin
selvästi, kuin olisi joku jumala sen kuuluvasti hänelle sanonut,
että ratkaiseva ajankohta hänen elämässään oli tullut, että hänen
valtiollinen ja toimiva osansa oli päättynyt, ja että hänen nyt
täytyi tyytyä olemaan itselleen ja itsessään se, mikä hän oli tai
miksi hän voi tulla. Maailma ehkä syntyisi uudesta, mutta ei hänen
aikanaan -- jumalten palvelus tulisi ehkä uudelleen elähytetyksi,
mutta ei hänen kauttaan Se oli hirvittävä keksintö, mutta kuitenkaan
se tuskin oli keksintö. Hänen sydämensä oli jo monina vuosina sanonut
hänelle että hän toivoi, missä ei mitään toivoa ollut, että hän
taisteli virtaa vastaan, joka oli häntä väkevämpi. Ja nyt oli se
silmänräpäys käsissä, jolloin hän joko taistelutta joutuisi virran
vietäväksi, tai myöskin epätoivoisella ponnistuksella saavuttaisi
kiinteän maan, sitte antaakseen ajan virran kulkea omaa tietään
eteenpäin. Omaa tietään? Ainakaan ei se ollut jumalien tie, sillä
tämä virta pyyhkäsi niiden nimet maan päältä. Mutta entä jos ne
eivät välittäneetkään siitä että niitä tunnetaan? Entä jos ne olivat
väsyneitä kuolevaisten palveisiin, jos ne -- ollen itse itsellensä
kylliksi -- rajattomassa autuudessaan välinpitämättömästi katselivat
maan kohtaloita? Eikö niin täytynyt ollakin? Eikö tämä käynyt esiin
kaikesta mitä hän näki? Mitä Isis välitti Aleksandriastaan? Mitä
Athene Ateenastaan?... Mutta Homeros, Hesiodos ja vanhat orfeilaiset
laulajat olivat kuitenkin toista mieltä... Mistähän he lienevätkään
saaneet tuon merkillisen käsityksen jumalista, jotka pitivät neuvoa
keskenään, sotivat keskenään, naivat ihmisten lapsia, aivan kuin nämä
olisivat olleet heidän sukuaan?

"Zeus, jumalten ja ihmisten isä"... Olivathan nämä sanat täynnä
toivoa ja lohtua... Mutta olivatkohan ne tosiakin? Ihmisten isä?
Mahdotonta -- ainakaan ei hän ollut Pelagian isä. Ei hän ollut
itsensä halventaneiden, saastutettujen, tietämättömäin isä... Vain
ylevien sielujen isä olivat runoilijat kai tarkoittaneet.

Mutta missäpä nyt löysi yleviä sieluja? Oliko hänen sielunsa ylevä?
Ja jos niin oli, niin miksi nuo korkeammat voimat olivat hyljänneet
hänet äärimmäisessä hädässään? Oliko ylevien sielujen suku todellakin
kuollut? Ehkä hän vain itsekylläisyydessään omisti itselleen kunnian,
johon hänellä ei ollut mitään oikeutta? Vaan oliko tämä kaikki
vanhojen runoilijain haaveilua? Olivatko he -- kuten muutamat rohkeat
filosoofit väittivät -- luoneet jumalia oman mielensä mukaan ja
asettaneet omat ihanat haavekuvansa ihmisten ihailtaviksi?... Niin
sen täytyi olla. Vaan jos kerran jumalia löytyi niin täytyi niiden
tuntemisen olla ihmisten suurin autuus. Eivätkö he silloin ilmestyisi
ihmisille, paljastaisi kauneuttansa muutamille valituille, -- oman
kunniansa tähden, vaikkeivät -- kuten hän kerran oli uneksinut --
tekisikään sitä rakkaudesta niitä kohtaan, joiden sielut olivat
samaa jumalallista syntyperää kuin heidänkin?... Mutta mitähän,
jos jumalia ei olisikaan olemassa? Mitähän, jos tuo kohtalon virta,
joka nyt nieli jumalien nimet, olisi ainoa todellinen voima? Mitähän
jos tuo vanha pyrrhonilainen oppi sisältäisikin kaikkeuskysymyksen
oikean ratkaisun? Mitähän, jos keskipistettä, järjestystä, lepoa ja
päämäärää ei olisikaan olemassa, vaan ainoastaan ikuista juoksua,
alas-syöksevää vaihtelua? Ja hämmentyneet ajatukset loihtivat hänen
eteensä Lucretiuksen kamalan näyn: kodittoman kaikkeuden, joka aina
ja ikuisesti vajoamistaan vajosi tyhjyydestä tyhjyyteen aiheettoman
ja aina vaikuttavan painolain pakotuksesta, kaikkeuden, jossa
kuolevaisten muutokset ja pyrkimykset olivat vain tomuhiukkasten
pyörimistä ikiaikaisessa myrskyssä.

Mahdotonta! Oli olemassa totuus, hyve, kauneus, jalous, joka ei
koskaan voinut muuttua, vaan joka oli ikuisesti pysyvä, ijäti
sama. Hänen naissydämensä jumalallinen vaisto nousi järkeä vastaan
kieltäen Jumalan nimessä sen valheelliset johtopäätökset. Ei, --
hyve ja kauneus, ne olivat olemassa. Mutta sittekin -- eivätköhän
nekin voineet olla satunnaisia ilmiöitä, siinä lumotilassa, jota
nimitetään kuolevaiseksi elämäksi, tietoisuuden satunnaisia ja
muuttuvia vaikutelmia, loistavia kipunoita, jotka tomuhiukkasten
yhteentörmäyksessä olivat singahtaneet. Kenpä sen tiesi?

Oli kuitenkin kerran löytynyt ihmisiä, jotka sen tiesivät.
Eikö Plotinus puhunut, välittömästä, salaperäisestä jumaluuden
näkemisestä, sielun intohimottomasta innoituksesta ja hiljaisesta
hurmauksesta, jossa ollen tämä kohosi elämän, ajatuksen, järjen ja
oman olemuksensa yläpuolelle sen tykö jota katseli, absoluuttisen
Alkuykseyden tykö, ja yhdistyi tähän Ykseyteen, tai oikeammin
sanoen, oppi tuntemaan sen yhdistyksen, mikä oli vallinnut niiden
välillä aina siitä lähtien, jolloin sielu oli lähtenyt Ykseydestä?
Kuusi kertaa oli Plotinus kuusikymmentä vuotta kestäneen elämänsä
ajalla kohonnut tähän salaperäiseen yhtymykseen ja tuntenut olevansa
osa Jumalasta. Kerran oli Porfyriuskin nauttinut samasta ihanasta
onnesta. Miten usein Hypatia oli koettanutkin, ei hänen ollut koskaan
onnistunut näyssä selvään nähdä yhtään ainoata hänen ulkopuolellaan
olevaa oliota, vaikka harjotus, luja tahto ja voimakas mielikuvitus
olivatkin opettaneet häntä miltei mielensä mukaan synnyttämään
itsessään sitä salaperäistä innoitusta, joka oli valmistuksena
yliluonnolliseen näkyyn. Mutta hänen iloaan siitä hurmaavasta
ja hänen ajatuksensa mukaan jumalallisesta tilasta, josta hän
sellaisissa tilaisuuksissa nautti, oli aina vähentänyt ja kylmentänyt
tietoisuus siitä, että sadat ihmiset -- ja, mikä surullisinta,
niiden joukossa kristityt munkit ja nunnat, -- jotka olivat häntä
ala-arvoisempia sekä lahjojen että opin puolesta, kehuivat vallan
samoja keinoja käyttämällä päässeensä yhtä pitkälle, -- jopa, jos
voi uskoa heidän omaa kuvaustaan näyistään, vielä pitemmällekin kuin
hän. Sillä munkit ja nunnat väittivät myöskin, että he siveästi
eläen, ankarasti paastoten, ruumiin ollessa täydellisessä levossa ja
mielen herkeämättä miettiessä yhtä ainoata ajatusta, voivat kohota
ruumiillisen olemuksensa yläpuolelle taivaisiin, missä saivat nähdä
sanoin kertomattomia ihmeitä -- vaikka näitä kuten useimpia muitakin
sanoin kuvaamattomia asioita hyvin seikkaperäisesti kuvattiin
ja toitoteltiin. Ja hän tunsi melkein kuin häpeävänsä, kun hän
valmistelihe sinä iltana vielä kerran -- ehkäpä viimeisen -- taivaita
tavoittelemaan, ja kun hän tuli ajatelleeksi, että moni oppimaton
munkki ja nunna Konstantinopelista hamaan Thebaidiin saakka ehkä
samaan aikaan saattoi olla samanlaisissa hankkeissa. Mutta sittekin,
hänen täytyi yrittää. Tässä epäilyksen hirvittävässä kuilussa hänellä
täytyi olla jotakin käsin kosketeltavaa ja todellista, hänellä täytyi
olla jotakin muuta tukea heikolle uskolleen, väsyneelle sydämelleen,
kuin omat ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa... Ehkäpä ainakin
tällä kertaa hänen suurimmassa hädässään joku jumala suvaitsisi
näyttää hänelle vilahduksen kauneudestaan... Ehkäpä Athene vihdoinkin
armahtaisi... Tai jollei Athene, niin joku alkuolento, enkeli tai
demooni... Häntä kyllä puistatti ajatellessaan niitä pahoja ja
petollisia henkiä, joiden ilona oli valkeuden enkelien hahmossa
viekotella ja kietoa jumalien palvelijoita. Mutta tästä vaarasta
huolimatta hänen sittenkin täytyi vielä kerran yrittää. Eikö hän
ollut puhdas ja saastaton kuin Athene itse? Eikö hänen luontainen
puhtautensa auttaisi häntä vaistomaisen vastenmielisyyden avulla
tuntemaan nuo pahat olennot soreimmankin pinnan alta? Hänen täytyi
ainakin yrittää...

Ja niinpä hän, kasvoillaan mitä syvimmän nöyryyden ilme, rupesi
riisumaan jalokiviään ja ylempätä pukuaan. Sitte hän paljastaen
polvet ja jalat ja irroittaen kultakutrit valloilleen, laskeutui
lepovuoteelle, pani kädet ristiin rinnalleen ja suunnaten
kiihoituksesta jännittyneen katseensa ylöspäin odotti mitä tuleman
piti.

Siinä makasi hän tunnin toisensa perästä. Hänen silmänsä rupesivat
loistamaan, rinta kohoili ja hengitys kävi kiihkeäksi; mutta noissa
ojennetuissa jäsenissä, liikkumattomissa käsissä ja jaloissa ei ollut
enempää elonmerkkiä kuin Pygmalionin norsunluumorsiamessa, ennenkun
se oli muuttunut inhimilliseksi lihaksi ja vereksi. Aurinko vaipui
mailleen; suurkaupungin pauhu ulkona koveni kovenemistaan; sotilaat
alhaalla melusivat ja nauroivat; mutta kaikki nämä äänet menivät
huomaamatta, kuulumatta hänen korviensa ohi. Usko, toivo, jopa
järkikin riippui siitä onnistuiko tämä hänen uskalias yrityksensä
tavoitella korkeinta taivasta. Herkeämättä ponnistaen hyvin
harjotettua tahtoansa, joka mystikoiden mukaan itsensäkuolettamisella
osottaa suurimman voimansa, poisti hän aistimistaan jokaisen äänen ja
jokaisen kuvan sekä sielustaan jokaisen ajatuksen. Hän makasi vallan
tahdottomana ja oman itsensäkin unohtaen, kunnes kaikki tietoisuus
ajasta ja paikasta oli hälvennyt, ja hän luuli olevansa aivan yksin
äärettömyydessä.

Hän ei uskaltanut ajatella, hän ei uskaltanut toivoa, hän ei
uskaltanut iloita, peläten murtavansa lumouksen... Useammin kuin
kerran hän oli juuri tässä kohdassa murtanut sen antautumalla jonkun
äkillisen ja rajun ilon tai pelon valtaan; mutta nyt oli hänen
tahtonsa luja... Hän ei tuntenut omia jäseniään, hän ei kuullut
omaa hengitystään... Kepeä, kirkas sumu, ääretön kimaltelevista
suomuksista kudottu verkko, joka vuoroon läheni ja poistui
hänestä, esiytyi ja jälleen katosi, näkyi hänen yläpuolellaan ja
ympärillään... Oliko hän ruumiissaan vaiko sen ulkopuolella?...

       *       *       *       *       *

Verkko muuttui rajattomaksi avaruudeksi tyyntä, kirkasta valoa...
Levollinen, lämmin ilma ympäröi hänet... Hän hengitti tätä valoa ja
häilyi siinä kuni tomuhiukkanen päivänpaisteessa... Ja kuitenkin
kesti hänen tahtonsa lujana.

       *       *       *       *       *

Kaukana, äärettömän kaukana, häämötti tuon mittaamattoman kirkkauden
syvyyksissä tumma, varjomainen piste. Se läheni ja kasvoi... Musta
pallo, sateenkaarien ympäröimänä... Mikähän se mahtoi olla? Hän ei
tohtinut toivoakaan... Se läheni lähenemistään, vielä likemmäksi,
kosketti häntä... Sen keskus värähti, vapisi, muodostui viimein
ihmiskasvoiksi --... Jumalanko? Ei -- Pelagian!

Se oli Pelagia, kauniina, suruisena, nuhtelevana, närkästyneenä,
kauheana... Hypatia ei voinut kestää enää kauvempaa; hän hypähti
parahtaen pystyyn ja tunsi koko sen hirvittävän tointumisen
katkeruuden, jota mystikko tuntee, kun inhimillinen järki ja
inhimillinen tahto, joita hän on ylenkatsonut, jälleen saavuttavat
jumalalliset oikeutensa ja kuvausvoima hurjasta lennostaan hervahtaa
jokapäiväisyyteen.

Tämäkö siis oli jumalien vastaus. Sen olennon kuva, jonka hän oli
halveksien jättänyt kiusauksille alttiiksi, työntänyt luotaan!
"Ei, se ei ole jumalien vastaus -- se on oman sieluni vastaus!
Mikä houkkio olenkaan ollut! Olen jännittänyt tahtoni mitä
voimakkaimpaan toimintaan, vaikka luulin sen toimettomimmaksi
herpaisevani! Olen ollut kaikkien mielihalujeni orja, vaikka luulin
ne tykkänään tukahuttaneeni. Entäpä jos tämäkin valokudos, tämä
hohde, tämä pimeä pallo, samatenkuin Pelagian kasvotkin, olivat vain
kuvausvoimani ehkäpä aistienikin mielikuvia! Entä jos pidinkin omaa
minuuttani jumalana! Entäpä jos olinkin omassa valossani, omassa
äärettömyydessäni! Enkö olekin oma äärettömyyteni, oma valoni,
oma pimeyteni!" Näin sanoessaan hän hymähti katkerasti, viskautui
pitkäkseen lepovuoteeseen ja kätki kasvot käsiinsä, ruumiin ja sielun
puolesta kokonaan uupuneena.

Viimein hän kohottautui istualleen ja hajallaan olevia kiharoitaan
ajattelematta jäi tuijottamaan avaruuteen. "Voi, jospa saisin
yhdenkin ilmestyksen, yhdenkin ennuksen! Voi, jospa palaisivat nuo
runoilijoiden laulamat kultaiset ajat, jolloin jumalat vaelsivat
ihmisten parissa ja taistelivat ystävinä heidän rinnallaan. Ja
kuitenkin -- ovatko nämä vanhat tarut luotettavia, hurskaita tai
edes säädyllisiäkään? Eikö sydämeni nouse niitä vastaan? Ken on
enemmän kuin minä Platonin kera halveksinut niitä kehnoja tekoja,
riitä alentavia muodonvaihdoksia, joita Homeros kertoo Kreikan
jumalista? Täytyykö minun nyt niihin uskoa? Täytyykö minun alentua
ajattelemaan, että jumalat, jotka elävät aistimailmamme yläpuolella,
tahtoisivat tehdä itsensä havaittaviksi meidän aistimillemme, jotka
ovat äärettömän pitkiä kehitysjaksoja heitä alhaisemmat -- että he
tahtoisivat alistua aineen alhaisten sattumien alaisiksi? Täytyy.
Mieluummin sellainenkin usko, kuin ei mitään! Olkoon niin! Paljon,
paljon parempi on uskoa että Ares haavoitettuna ja huutaen pakeni
kuolevaista ihmistä -- parempi uskoa Zeuksen avioliittorikoksia ja
Hermeen varasteluita, kuin uskoa, etteivät jumalat milloinkaan ole
puhuneet kasvoista kasvoihin ihmisten kanssa. Minä tahdon ajatella
-- jotten tulisi hulluksi -- että olennot siitä näkymättömästä
maailmasta, jota isoan ja janoan, ovat ilmestyneet ja seurustelleet
ihmislasten kanssa tavalla, jota ei järki eikä aistit voi kieltää --
vaikkakin nämä olennot olisivat oikullisempia ja alhaisempia kuin
konsanaan me itse! Onko tosiaan sitte olemassa mitään näkymätöntä
maailmaa? Oh, jospa saisin ennuksen, saisin merkin!"

Uupuneena ja mieli hämmennyksissä hän meni "jumalten huoneeseen",
jossa oli kokoelma muinaisajan taideteoksia, joita hän säilytti
pikemmin taideaarteina kuin palveluksen esineinä. Ylt'ympäriinsä
seisoi näitä manalle menneiden sukupolvien kylmiä mielikuvituksen
tuotteita liikkumattomassa ja elottomassa kauneudessaan, tuijottaen
valkeilla, sieluttomilla silmillään avaruuteen. Voi jospa ne olisivat
kyenneet puhumaan ja rauhoittamaan hänen sydäntään! Huoneen perällä
seisoi Minerva, täydessä sota-asussa kypärineen, keihäineen ja
kilpineen; se oli ateenalaisen kuvanveistotaiteen helmi, jonka hän
oli ostanut muutamilta kaupustelijoilta, sittenkun gootit olivat
ryöstäneet ja hävittäneet Ateenan. Siinä seisoi jumalatar ankaran
kauniina; mutta voi, oikea käsi puuttui ja typistetty käsivarsi oli
yhä ojossa aivan kuin olisi se tahtonut ilkeästi ivata sitä uskoa,
josta muoto vielä oli jälellä, voima oli kuollut ja hävinnyt.

Hän katseli kauvan ja kiihkeästi lempijumalatartaan, sitä ihannetta,
jonka kaltaiseksi hän vuosikausien kuluessa oli ikävöinyt tulevansa;
hän katseli, kunnes -- oliko se vain unta, päivän viimeisten
säteitten leikkiä, vai vetäytyivätkö todellakin jumalattaren huulet
hymyyn?

Mahdotonta! Ei, se ei ollut mahdotonta. Eikö muutamia vuosia sitte
Hekateen kuva ollut hymyillyt eräälle filosoofille? Eikö kerrottu
liikkuvista kuvapatsaista, silmääiskevistä muotokuvista ja kaikista
niistä ilmeisistä ihmeistä, joiden avulla kuoleva usko epätoivoisesti
koettaa -- ei pettää toisia, vaan uskotella itselleen olevansa
järjellinen? Sellaista oli tapahtunut -- sellaista voi tapahtua --
sellainen oli todellista!

Ei! Nuo huulet olivat, kuten alkuaankin olivat olleet, suletut,
ja niillä lepäsi kylmä rauha, joka miltei läheni ivahymyä. Ihme
-- jos se sellainen oli ollut -- oli lakannut. Mutta oliko tuo
vain näköhäiriö? Eivätkö käärmeet kiemurrelleet kilvessä olevan
Medusanpään ympärillä? Eivätkö ne irvistelleet, eivätkö tirkistelleet
häneen kivisilmillään muuttaakseen hänetkin kauhun voimalla kiveksi?

Ei, sekin taukosi. Ah, jospa sitä vain olisi kestänyt, olisihan
sekin ollut elonmerkki! Vielä kerran hän katsahti ylös jumalattaren
kasvoihin, mutta turhaan; kivi pysyi kivenä. Tietämättä itsekään mitä
teki hän äkkiä kiihkeästi syleili marmoripatsaan polvia.

"Athene! Pallas! Ikuinen neitsyt! Sinä absoluuttinen järki, joka
syntymättä putkahdit nimettömästä Ykseydestä! Kuule minua, Athene!
Armahda minua! Puhu, vaikkapa vain kiroaisitkin minua! Sinä, joka
yksin vallitset isäsi ukontulia, kuoleta minut niillä jos tahdot;
tee vain jotakin! -- jotakin mikä todistaa olemassaolosi -- jotakin
mikä voi vakuuttaa minua siitä, että on olemassa jotakin muuta kuin
tämä kurja, karkea aine ja minun oma viheliäinen sieluni! Minä
seison yksinäni kaikkeuden keskipisteessä. Minä vajoan ja riudun
tietämättömyyden, epäilyksen, rajattoman tyhjyyden ja pimeyden
kuiluun. Oi, armahda minua! Tiedän ettei tämä patsas ole sinä. Sinä
olet kaikkialla ja joka paikassa. Mutta minä tiedän että tämä on
hahmo, joka sinua miellyttää, joka vertauskuvallisesti esittää sinun
suuruuttasi. Minä tiedän että olet suvainnut puhua niille, jotka --.
Oh, mitä minä tietäisinkään? En mitään, en yhtään mitään!"

Ja hän virui maassa ja kasteli polttavin kyynelin kuvan kylmiä
jalkoja, muttei mitään ääntä eikä vastausta kuulunut.

Yht'äkkiä hän säpsähti kuullessaan kahinaa likeltään; hän katsahti
taakseen ja näki vanhan juutalaiseukon seisovan vieressään.

"Huuda lujaa!" sähisi akka katkerasti ivaten. "Huuda lujaa, sillä
hän on jumalatar. Ehkäpä hän puhelee muiden kanssa tai on vajonnut
mietteisiinsä tai on matkalla; ehkäpä hän on tullut vanhaksi -- kuten
me kaikki kerran tulemme, sorea neito -- ja on liian laiska ja ynseä
liikahtaakseen. Ohoo, tuo ilkeä eukko ei tahdo puhua sinulle vai? --
eikä hän tahdo edes avata silmiään koska teräslangat ovat ruostuneet?
Noh, me hankimme sinulle uuden nuken, jos tahdot."

"Pois, noita! Mikä on mielessäsi, kun tänne tunkeudut?" Hypatia
huudahti kavahtaen pystyyn.

Mutta eukko jatkoi kylmästi:

"Mikset koetteeksi käänny tuon kauniin nuoren miehen puoleen tuolla
ylhäällä?" Hän osotti näin sanoen Apollon patsasta, jota nykyään
nimitämme belvedereläiseksi. -- "Mikä hänen nimensä on? Vanhat piiat
ovat, kuten tiedät, aina kalseita ja kateellisia. Mutta hän -- hän ei
ainakaan voi olla julma noin kauniita kasvoja kohtaan! Koetahan vain
tuota nuorta herraa! Taikka ehkä vanha juutalaiseukko tekee sen sinun
puolestasi, jos olet liian ujo?"

Viime sanat hän lausui niin merkitsevällä tavalla, että Hypatia,
kaikesta vastenmielisyydestään huolimatta, omaksi ihmeekseen kysyi
eukolta, mitä tämä tarkotti. Kotvaan Mirjam ei vastannut mitään,
tähysti vain hänen silmiinsä tavalla, joka nyt kuten kerta ennenkin
vallan masensi ylpeän Hypatiankin; niin läpitunkeva, niin sitkeän
päättäväinen, niin peloton oli se tulinen katse, joka loisti noista
sisäänpainuneista silmistä.

"Pitääkö vanhan noita-akan manata esiin korea nuori Apollo koko
hänen kukoistavassa kauneudessaan? Hän tulee, usko pois, hän tulee!
Lupaanpa että hän tuleekin vallan auliisti, jos vain vanha Mirjam
kohottaa sormensa."

"Tuleeko hän sinun tykösi? Tottelisiko Apollo, valon jumala,
juutalaiseukkoa?"

"Juutalaiseukkoko?" kirkui akka. "Ja mikä sinä sitte olet, joka
niin kysyt? Sinä kreikatarko? Mitä ovat teidän jumalanne, teidän
sankarinne, teidän perkeleenne, teidän, jotka meidän suhteemme olette
vain eilispäivän lapsia? Te olitte vain kourallinen puolialastornia
raakalaisia, jotka riitelivät Troijasta siihen aikaan jolloin
meidän Salomomme, sellaisen loiston ympäröimänä, jommoista Rooma
ja Konstantinopoli eivät koskaan ole nähneet, lausumattoman nimen
voimalla hallitsi demooneja ja henkiä, enkeleitä ja pääenkeleitä,
valtoja ja herruuksia. Mitä tietoja teillä on, joita ette olisi
varastaneet egyptiläisiltä ja kaldealaisilta? Ja mitä tiesivät
egyptiläiset, jota eivät olleet oppineet Moosekselta? Ja mitä
kaldealaiset, jota eivät olleet oppineet Danielilta? Mitä tietää
maailma, jota se ei ole oppinut meiltä, maagillisuuden isiltä ja
mestareilta-maailman sisimpien salaisuuksien herroilta? Tule,
kreikkalainen lapsi -- te kreikkalaiset olette, kuten Egyptin papit
muinoin sanoivat teidän isistänne, alati lapsia, jotka halajavat
uutta leikkikalua, heittääkseen seuraavana päivänä sen jälleen pois
-- tule koko teidän viheliäisen viisautenne lähteelle! Sano, mitä
tahdot nähdä, ja sen olet saava nähdä!"

Hypatia oli voitettu; ei ollut epäilemistäkään, etteikö eukko
itse täydellisesti uskonut omiin sanoihinsa, ja se oli sellainen
sieluntila, jota Hypatia oli nähnyt niin harvoin, ettei käynyt
ihmetteleminenkään jos se vaikutti häneen sillä salaperäisellä ja
valtaavalla voimalla, jolla se tavallisesti vaikuttaa -- ja jolla
sen ehkä pitäisikin vaikuttaa -- ihmissydämeen. Sitäpaitsi oli se
koulukunta, johon hän kuului, aina koettanut Itämaiden ikivanhojen
kansojen keskuudesta etsiä jumalallisen innoituksen alkulähteitä
ja niitä salaperäisiä oppeja, jotka periytyivät jo ammoin sitte
kuolleilta kansakunnilta. Olikohan hän ehkä nyt löytänyt kaiken tämän?

Juutalaiseukko huomasi heti olevansa voitolla ja jatkoi, antamatta
Hypatialle aikaa vastata:

"Millä tavalla tahdot sen sitte tapahtuvan? Peilin ja vedenkö
avulla, kuutamon loisteella seinälle, taikka seulanko vaiko aterian
avulla? Taikka ehkä symbaalien tai tähtien voimalla, vaiko niiden
neljänkolmatta alkuaineen avulla, joiden kautta valtakunta luvattiin
Teodosius Suurelle? -- tai assyrialaisten pyhillä numeroillako taikka
hekatisen taivaanpallon safiirin avulla? Pitääkö minun, kuten muinen
egyptiläisten pappien, uhata jälleen repiväni Osiris kappaleiksi
tai paljastavani Isiksen salaisuudet? Sen kyllä voisin tehdä jos
tahtoisin, sillä minä tiedän kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin.
Vai käyttäisinkö Salomon sinettiin kaiverrettua lausumatonta nimeä,
jonka kaikista maan kansoista me yksin tunnemme? Ei, se olisi
vahinko, sillä onhan kysymys vain pakanasta. Sen täytyy tapahtua
pyhän happamattoman leivän avulla. Katsos tänne, tässä ovat ihmeitä
tekevät jyväset! Syö tänään joka kolmas hetki yksi näistä eläkä
mitään muuta! Tule sitte tänä iltana tyköni kantaja Euclaimonin
asuntoon ja tuo se musta agaatti mukaasi; silloin saat nähdä mitä
haluat nähdäksesi."

Hypatia otti jyväset, mutta kysyi epäröiden:

"Mutta mitä nämä ovat?"

"Ja sinäkö väität osaavasi tulkita Homerosta? Kukahan se oli,
jonka tässä eräänä aamuna kuulin puhuvan niin kauniisti siitä
'nepenthestä', jonka Helena antoi sankareille, herättääkseen heissä
iloa ja rakkautta? Kukahan se oli joka väitti nepenthen olevan
tunnuskuvan siitä sielun huimauksesta, joka virtaa henkisestä
kauneudesta, ja niin edespäin? -- Se oli sangen kauniisti sanottu,
mutta kysymys, mitä nepenthe oikeastaan oli, jäi vastaamatta. Minä
sanon sinulle että tämä on nepenthe. Ota se ja koeta, ja myönnä sitte
että voit kyllä puhua Helenasta, mutta että minä voin näytellä hänen
osaansa ja että minä kumminkin tunnen hiukan enemmän Homerosta kuin
sinä."

"En voi uskoa sinua. Anna minulle joku merkki voimastasi; miten
muuten voisinkaan uskoa sinua?"

"Merkki -- merkki? Polvistu tuohon kasvot kohti pohjoista! Sinä olet
aivan liian pitkä sellaiselle kumaraiselle eukkorähjälle kuin minä
olen."

"En ole ikinä notkistanut polvea kenenkään ihmisen edessä."

"Kuvittele sitte polvistuvasi tuon kauniin epäjumalan edessä --
polvistu vain!"

Eukon kiiluvien silmien pakottamana Hypatia polvistui hänen eteensä.

"Uskotko sinä? Haluatko sinä? Tahdotko alistua? Tahdotko totella?
Itsepäisyys ja kopeus ei saa mitään nähdä eikä tietää mitään. Jollet
luovu omasta minuudestasi, ei Jumala eikä perkele lähesty sinua.
Tahdotko nöyrtyä?"

"Kyllä, kyllä!" Hypatia parka huudahti, kokonaan uteliaisuuden ja
itse-epäilyn valtaamana. Hänen silmissään hämärsi, hänen jäsenensä
raukesivat yhä enemmän juutalaiseukon katseille sietämättömän
taikavoiman vaikutuksesta.

Vanhus otti povestaan kristallin ja asetti sen kärjen Hypatian rintaa
vasten. Kylmä väristys kävi koko hänen ruumiinsa läpi... Noita teki
käsillään salaperäisiä, liikkeitä hänen päänsä ympärillä mutisten
tavan takaa: "Alas, alas, ylväs henki!" Sitte hän kuivettuneilla
sormenpäillään kosketti uhrinsa otsaa. Vähitellen kävivät Hypatian
silmäluomet raskaiksi; hän yritti moneen kertaan kohottaa niitä,
mutta painoi ne jälleen eukon tuijottavan katseen edessä... Ja sitte
hän kadotti tajuntansa...

Kun hän heräsi, makasi hän polvillaan toisessa huoneen kolkassa,
hiukset hajallaan ja vaatteet epäjärjestyksessä. Mitä kylmää hän
sulkikaan syliinsä? Apollon jalat? Mirjam seisoi hänen vieressään ja
taputti voitonriemuisena käsiään.

"Kuinka tulin tänne? Mitä olenkaan tehnyt?"

"Olet puhunut niin kauniisti! -- lausunut niin koreita
kohteliaisuuksia tälle kauniille nuorukaiselle, ettei hän suinkaan
voi olla niin paha ja unhottaa ne, tullessaan luoksesi tänä iltana.
Sepä vasta oli suloinen hurmaustila! Hoh hoo, sinä et ole ainoa
nainen, joka on viisaampi nukkuessaan kuin valveillaan. Sinusta tulee
hyvin kaunis Kassandra -- tai Klytia -- jos sinulla vain on tarpeeksi
ymmärrystä... Se riippuu sinusta itsestäsi, sorja neito. Oletko
tyytyväinen nyt, vai tahdotko vielä enemmän merkkejä? Pitääkö vanhan
juutalaisakan lyödä nuo kauniit sinisilmät sokeudella näyttääkseen
sinulle, että hän tietää enemmän kuin pakanat?"

"Minä uskon sinua -- minä uskon", huudahti väsynyt tyttöparka. "Minä
tahdon tulla, mutta..."

"Kas niin! Mitä vielä? Parasta on että ensin määräät, missä hahmossa
hänen on ilmestyttävä."

"Tapahtukoon kuten hän itse tahtoo. Kunhan hän vain tulee! Kunhan
vain saan tajuta, että hän on jumala! Abamnon sanoi, että jumalat
näyttäytyivät kirkkaassa, väkevässä, sietämättömässä hohteessa,
kaikkien niiden alempain jumaluuksien, pääenkelien, valtojen ja
sankarien ympäröimänä, jotka heistä polveutuvat."

"Abamnon puhui kuin vanha houkkio ainakin. Uskotko että nuori Foibos
ajoi Dafnea takaa sellainen liuta kintereillään, tai että Jupiteria
uidessaan Ledan luo seurasi kokonainen lauma sorsia, hyyppiä ja
kuovia? Ei, hän tulee yksinään -- ja yksin sinun luoksesi; sitte
voit itse valita tahdotko tulla Kassandraksi vaiko Klytiaksi... Jää
hyvästi! Elä unohda jyväsiä, eläkä mustaa agaattiakaan, eläkä puhele
kenenkään kanssa ennenkuin aurinko on laskenut! Ja sitte, kaunis
neito --"

Vanha noita hiipi, salavihkaa nauraen, hiljaa ulos huoneesta.

Hypatia istui paikallaan, vapisten pelosta ja häpeästä. Hän, joka
kuului Porfyrioksen puhtaampaan spiritualistiseen kouluun, oli
aina inhoten, milteipä halveksien silmäillyt niitä taikatemppuja,
joita niin suurella menestyksellä harjoittivat Iamblikus, Abamnon
ja muut, jotka erityisellä rakkaudella omistivat egyptiläisten ja
kaldealaisten pappien vanhat menot. Ne olivat tuntuneet hänestä
kömpelöltä pilanteolta, silmänkääntäjän tempuilta, jotka kykenivät
herättämään vain roskaväessä ihmetystä... Hän rupesi nyt suotuisammin
niitä ajattelemaan. Mistä hän tiesi, ettei rahvas tarvinnut merkkejä
ja ihmeitä uskonsa vahvistukseksi?... Mistäpä tosiaankin? Eikö
hänellä itsellään ollut samanlainen kaipuu? Hän avasi Abamnonin
kuuluisan kirjeen Porfyrolle, luki, ainakin kahdennenkymmenennen
kerran, hänen ylevät sanansa taikuuden puolustukseksi, ja tunsi,
että ne olivat kumoamattomat. Taikuus? Mikähän sitte ei ollut
taikuutta? Koko maailmankaikkeus, alkaen hänen päänsä päällä
liikkuvista kiertotähdistä aina pienimpään piikiveen hänen jalkainsa
juuressa, oli perin salaperäinen, käsittämätön, ja ihmeellinen, yhtä
odottamattoman ja selittämättömän pakoisuus- tai heimolaisuusvoiman
alainen kuin se voima, mikä Abamnonin väitteen mukaan veti jumalia
niiden äänien tai esineiden puoleen, jotka joko muotonsa, värinsä tai
kemiallisten ominaisuuksiensa kautta olivat heidän itsensä muotoisia
tai sukua heille. Mitä ihmeellistä siinä oikeastaan olikaan? Eikö
rakkaus ja viha, sympatia ja antipatia ollut maailmankaikkeuden laki?
Selittämällä luonnonilmiöitä mekaanisesti eivät filosoofit tulleet
sen lähemmäksi niiden todellista selitystä. Salaperäinen "miksi?"
oli aina jälellä... Kaikki heidän selvittelynsä oli vain omiaan
suurilla sanoilla sumentamaan sitä yksinkertaista totuutta, että
vesi vihaa öljyä, jonka kanssa se kieltäytyy sekaantumasta, tai että
kalkki rakastaa sitä happoa, jonka se himokkaasti imee itseensä,
ja rakastajan lailla kuumenee lempensä hurmauksessa. Miksikäs
ei? Mitä oikeutta meillä on kieltää näiltä olioilta enemmän kuin
itseltämmekään tunne ja mielenliikutus? Eikö niissä ja meissä liiku
sama kaikkeudenhenki? Emmekö me juuri tämän hengen voimasta ajattele,
tunne ja rakasta? Miksi ei siis niittenkin laita olisi sama? Jos
sama henki tunkee kaiken läpi, jos sen kaikki elähyttävä läsnäolo
yhdistää kukan kristalliin samoinkuin demooniin tai jumalaankin, niin
eikö sen silloin täydy myöskin yhdistää molemmat äärimmäiset renkaat
olevaisuuden ketjussa ja sitoa yksin nimettömän Ykseydenkin kaikkein
pienimpään olentoon, joka on sen käsialaa? Onko se, että maalliset
suitsutukset, vertauskuvat ja manaukset vetävät puoleensa jumalaa tai
enkeliä, suurempi kumma kuin se, että inhimillisen äänen maallinen
sointu vetää toista sielua toisen puoleen? Olisiko siinä piilevä
hengen ja aineen yhdistys ihmeellisempi kuin ruumiin ja sielun
välinen yhteys? Onko se ihmeellisempää, kuin että sielu pysytetään
ruumiissa hengittämällä maan ilmaa ja syömällä maan ruokaa? Ja
vaikkapa luonnontieteilijät olisivatkin oikeassa, sielu olisi vain
hermojen aineellinen tuote tai energia ja aineen lait olisivat ainoat
lait maailmankaikkisuudessa, niin eikö silloin taikuus olisi vielä
todenperäisempi ja järjenmukaisempi. Eikö kaiken verrannollisuuden
mukaan ole otaksuttavaa, että on toisia, meitä korkeampia olentoja,
jotka myöskin ovat aineen lakien alaisia ja sen vuoksi inhimillisten
olentojen tavalla alttiita maallisten näkyjen ja maallisten äänien
vaikutuksille?... Jos henki läpitunkee kaiken, silloin on taikuus
todennäköinen; jos ei ole olemassa mitään muuta kuin aine, niin
silloin on taikuus moraalinen varmuus. Ainoa, mikä kummassakin
tapauksessa puuttuu, on kokemuksen todistus... Ja eikö kaikkina
aikoina ole tätä todistusta koeteltu sekä väitetty sen menestyneen?
Mikäpä olisikaan sen järkiperäisempää ja filosoofillisempaa kuin
että hän itse koettaa noita menetelmiä ja menoja, jotka kaikkien
vakuutusten mukaan olivat pettäneet ainoastaan silloin kun kokelas
oli typerä ja sopimaton?... Abamnonin täytyi olla oikeassa...
Hypatia ei rohjennut uskoa että hän oli väärässä; sillä jos tämä
hänen viimeinenkin toiveensa petti, niin oliko hänellä silloin enää
muuta jälellä kuin: syökäämme ja juokaamme sillä huomenna kuolemme?



11 Luku.

MIRJAMIN JUONI.


Ken on jumaloinut naista vaikkapa vasten tahtoaan ja omaatuntoaankin,
tietää että myrskyn täytyy seurata myrskyä, maanjäristyksen
toista, ennenkuin hänen epäjumalansa on kokonaan kukistettu. Tämän
älysi Filammon sinä iltana istuessaan ja ajatellessaan päivän
merkillisiä tapahtumia, sillä hänen mietiskellessään rupesivat hänen
vanhat tunteensa Hypatiaa kohtaan, kaikista omantunnon ja järjen
vastaväitteistä huolimatta, jälleen heräämään. Ei se ollut tuo
erehtymätön vaisto, joka käskee meitä sekä miehessä että naisessa
ihailemaan ja kunnioittamaan kauneutta jonakin todella arvokkaana,
jonakin jumalallisena, taivaallisena, jopa eräässä syvällisessä,
jonakin meille käsittämättömässä merkityksessä, iankaikkisena
ominaisuutena -- tuo vaisto, joka saa meidän järkemme valheina
hylkimään siveysintoilijan kaikkia rikki viisaita ja tunteellisia
laverruksia "tämän maalatun tomumajamme katoavaisista väreistä",
ja joka vanhain hebrealaisten kirjain tavalla sanoo meille,
että ruumiillinen kauneus on täydellisin vertauskuva henkisestä
kauneudesta, sekä että vaikka kauneus ilman häveliäisyyttä onkin
kuin kultainen ketju sian kärsässä, se sittenkin on kultainen ketju,
pantti sisäisestä kauneudesta, jonka pitäisi esiytyä hengessä ja
totuudessa, ja joka ehkä jolloinkin niin tekeekin. Häntä ei kiehtonut
Hypatiaan vain tämä vaisto, joka kuiskasi hänelle -- ja kenpä
voi väittää että tämä kuiskaus oli peruisin maasta tai alemmasta
maailmasta? -- "Hän on liian kaunis ollakseen tykkänään paha"; vaan
juuri tuo aukko Hypatian uskossa, jonka hän äsken oli keksinyt
veti häntä jälleen neitoon. Tällä ei ollut mitään Magdaleenalle
julistettua evankeliumia, koska hän oli pakana. Se oli siis
pakanuuden vika eikä hänen. Hän oli tuntenut sääliä Pelagiaa kohtaan,
mutta vaikkei hän olisi sitä tuntenutkaan, niin eikö sekin johtunut
vain hänen pakanuudestaan. Ja kenen oli syy, että hän oli pakana?
Hänenkö?... Voikohan Filammon väittää sitä? Eikö hän itse ollut
nähnyt niin paljon pahuutta, niin paljon hulluutta ja raakuutta, että
se oli järkyttänyt hänenkin uskoansa, vaikka hän olikin kasvatettu
kristityksi? Miten paljon enemmän pitikään antaa Hypatialle anteeksi,
joka oli hienotunteisempi, terävä-älyisempi, ylevämielisempi kuin hän
ja sitäpaitsi pakanallisen isän lapsi? Eikö hänen täydellisyytensä
ollut hänen omaansa, mutta hänen virheensä olosuhteiden aiheuttamat?...
Ja eikö Hypatia ollut ottanut hänet, Filammonin vastaan,
suojellut häntä, opettanut ja kunnioittanut häntä?... Voiko hän nyt
yhtyä tuon saman neidon vihollisiin etenkin nyt kun neito oli hädässä
-- kun häntä vaarakin ehkä uhkaisi? Eikö hän ennen muita ollut
velvoitettu uskomaan, että Hypatian vain tarvitsi käännyttää oikeaan
uskoon jotta hän tulisi täydelliseksi?... Ja jälleen helotti melkein
yhtä valoisana kuin ennenkin hänen ensimäinen unelmansa Hypatian
käännyttämisestä... Mutta samassa hänen rohkeutensa lannistui kun
hän muisti, miten perin huonosti hän oli siinä onnistunut ensi
kerralla... Mutta jollei hän voinutkaan käännyttää filosofia, niin
voi hän ainakin rakastaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan...
Ei, ei edes sitäkään hän voinut tehdä, sillä kenen puoleen hän
rukouksellaan kääntyisi? Hänen täytyi katua, saada anteeksiantamus,
ehkäpä vuosikausia nöyryyttää itseään parannuksenteolla, ennenkun hän
voi toivoa, että hänen rukouksensa omasta puolestaankin kuultaisiin,
ja miten silloin hänen rukouksensa toisen olennon puolesta?...
Siten horjuivat hänen toiveensa ja suunnitelmansa edes ja takaisin,
kunnes hänet herätti ajatuksistaan pieni kantaja, joka kutsui hänet
illalliselle. Silloin vasta hän muisti, ettei hän koko päivänä ollut
maistanut ruokaa, ja hän meni puolittain vastenmielisesti alas
syömään.

Mutta kun nyt sekä Filammon, kantaja ja tämän musta vaimo istuivat
pöydässä, sangen alakuloisina ja äänettöminä, astui sisään Mirjam,
joka oli menossa omiin huoneisiinsa yläkerrassa, silminnähtävästi
varsin hyvätuulisena.

"Ohoo, vai illalliselleko? Eikä mitään muuta pöydässä kuin palkoja
ja vesimelooneja, vaikka Egyptin lihapadat olivat kuuluisat jo
kaksituhatta vuotta sitte! Ah, ajat ovat muuttuneet siitä lähtien!...
Te olette väärinkäyttäneet hebrealaisten vanhoja oppeja, te
surkuteltavat pakanat, ja hankkineet itsellenne Cesarin Joosefin
sijaan. Kuulkaas, te nassikat siellä ylhäällä!" hän huusi tytöille
yläkertaan ja taputti käsiään. "Tuokaa tänne yksi niistä paistetuista
kananpojista ja pullo viinien viiniä -- se vihreäsinettinen pullo,
te kevytmieliset Midianin tyttäret! Tietysti te olette vain miehiä
ajatelleet koko ajan kuin olen ollut ulkosalla! Saatte kyllä vielä
kärsiä siitä jonain kauniina päivänä -- varmasti saatte, te Aadamin
ensimäisen vaimon tyttäret!"

Muuan syyrialaisista orjattarista toi alas kananpojan ja viinin.

"Kas niin, nyt syömme illallista yhdessä. Viini, joka ilahuttaa
ihmisen sydämen -- nuorukainen, sinähän olit kerran munkki, ja olet
siis lukenut kaikesta tästä -- vai? -- ja siitä parhaasta viinistä,
joka menee suloisesti alas ja panee nukkuvan huulet puhumaan. Ja
mainiota viiniä se olikin, jota siunatulla Salomolla oli pienessä
kellarissaan Libanonin rinteellä, sen takaan. Mutta koetelkaamme
kuitenkin, eikö tämä voi varsin hyvin korvata sitä. Kas tässä, sinä
piskuinen apinaihmiseksi, juo ja unhota murheesi! Lupaanpa sinulle,
että sinusta kerran tulee Belsebubin temppelipalvelija. Katsohan
vain miten se helmeilee, miten se vaahtoo ja hyrrää kuin kissa,
ajatellessaankin vain saada koskettaa ihmishuulia! Se on makeaa kuin
hunaja, väkevää kuin tuli, kirkasta kuin merenkulta. Juokaa, te
Gehennan lapset, ja käyttäkää hyvin sitä lyhyttä aikaa, mikä vielä
erottaa teidät sammumattomasta tulesta!"

Hän tyhjensi maljallisen viiniä, kuin olisi se ollut silkkaa vettä,
ja katseli sitte merkitseväisesti pöytänaapureitaan näiden juodessa.

Pieni kantaja seurasi rohkeasti hänen esimerkkiään, Filammon katseli
viiniään, himo heräsi ja hän maisteli punastuen ja hämillään; sitte
hän koetti luulotella itselleen, ettei hän siitä välittänyt, mutta
maistoi uudelleen sillä hänkin oli sangen halukas hetkeksi unohtamaan
surunsa. Neekerivaimo taas kieltäysi peläten ja vapisten. -- "Hän oli
tehnyt lupauksen."

"Saatana periköön sinut lupauksinesi! Juo, sinä Tophetin kekäle!
Luuletko viinin olevan myrkytettyä? Sinä olet ainoa olento
maailmassa, jota minulla ei ole halua kiusata, koska kaikki muut
kiusaavat sinua ilman minuakin! Juo, sanon minä, tai muuten muutan
sinut herneen vihreäksi kiireestä kantapäähän!"

Neekerivaimo vei maljan huulilleen, mutta eräistä syistä tyhjensi
huomaamatta sen sisällön maahan.

"Pitipä Hypatia tässä eräänä päivänä kerrassaan mainion
luennon Helenan nepenthestä", sanoi pieni kantaja, joka tuli
filosoofilliseksi heti kun viinihöyryt alkoivat nousta hänelle
päähän. "En ole koskaan ennen kuullut mokomata kykyä ammentaa
filosofian raikasta vettä myyttien pohjattomasta syvyydestä. Vai mitä
sinä sanot, Filammon?"

"Ahaa, juuri siitä asiasta puhelimme Hypatia ja minä puolituntinen
sitte", Mirjam virkkoi.

"Oletko siis tavannut hänet?" kysyi Filammon sykkivin sydämin.

"Tarkotatko että puhuiko hän sinusta -- no niin, sitä hän kyllä teki."

"Mitä -- mitä hän sanoi?"

"Hän puheli eräästä nuoresta Foibos Apollosta, tosin mainitsematta
mitään nimeä, mutta mitä järkevimmällä, käytännöllisimmällä ja
toivehikkaimmalla tavalla. Se oli viisainta mitä olen kuullut hänen
suustaan koko tänä vuonna."

Filammon karahti vallan purppuranpunaiseksi.

"Ja tämä", hän ajatteli, "huolimatta kaikesta mitä tänä aamuna on
tapahtunut! -- Mutta mikä isäntäämme vaivaa?"

"Hän on seurannut Salomonin neuvoa ja unohtanut surunsa."

Sen hän todella oli tehnytkin, sillä hän veteli silmät auki makeata
unta kiilloton katse kattoon tähdättynä ja huulilla älytön hymy.
Neekeritär, jolta pää oli painunut rinnalle, näytti olevan yhtä
tiedoton toisten läsnäolosta.

"Koetetaanpa", Mirjam virkkoi, ja ottaen lampun käteensä hän muitta
mutkitta kuumensi sen liekillä kummankin nukkuvan käsivartta. Mutta
ei kumpikaan liikahtanut.

"Eihän viiniisi vain ole sekotettu mitään unijuomaa?" Filammon
hämmästyneenä kysyi.

"Miksikäs ei? Mikä heistä teki eläimiä, tehnee meistä enkeleitä. Sinä
et siltä näytä vähemmän valppaalta. Entä minä sitte?"

"Mutta unijuomaa viinissä?"

"Miksikä ei? Ken viinin on luonut, on myöskin luonut unikonmehun.
Molemmat tekevät, ihmisen onnelliseksi. Miksi ei silloin käytettäisi
molempia?"

"Mutta sehän on myrkkyä?"

"Se on, kuten tänään Hypatialle sanoin, nepenthe, josta hän tuonaan
laverteli mystillisiä asioita. Juo, lapsi, juo! Minua ei lainkaan
haluta nukuttaa sinua tänä iltana. Minä tahdon tehdä sinusta miehen,
tai oikeammin sanoen, tahdon koettaa onko sinussa miestä."

Hän tyhjensi vielä maljallisen ja jatkoi sitte, puolittain itsekseen
puhuen:

"Niin, se on myrkkyä, ja soitto on myrkkyä, ja nainen on myrkkyä
uuden uskon -- niin hyvin kristityn kuin pakanallisenkin -- mukaan;
jonakin päivänä tulee kai viinistä ja lihastakin myrkkyä, ja
maailma tulee täyteen Nebukadnesarin tapaisia hulluja, jotka syövät
ruohoa kuin härät. On myrkyllistä, raakaa ja pirullista olla mies
eikä munkki, tai eunukki, tai kuivettunut oksa. Te olette kaikki
joutuneet samaan hairaukseen, kristityt ja filosoofit, Kyrillos ja
Hypatia. Elä keskeytä minua, vaan juo sinä nuori houkkio! Ainoa mies,
joka säilyttää ihmisyytensä, ainoa, joka ei häpeä olla sitä miksi
Jumala on luonut hänet, on juutalainen. Jonakin kauniina päivänä
te, sokaistut pakanat, tarvitsette häntä johdattamaan teitä jälleen
terveeseen järkeen ja terveeseen miehuuteen. Te tarvitsette häntä
ja hänen suuremmoisia vanhoja kirjojaan, joita halveksitte vaikka
teette niistä itsellenne epäjumalia -- noita kirjoja Abrahamista,
Jaakobista, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta, joita te, kurjat
kerskailijat, sanotte pyhimyksiksi, vaikka he tekivät mitä te olette
liian hienot tekemään, ottivat itselleen vaimoja, saivat lapsia ja
kiittivät Jumalaa kauniista naisesta kuten Aadam teki ennen heitä
ja hänen poikansa tekevät heidän jälkeensä -- juo, sanon minä -- ja
uskoivat että Jumala eikä perkele on totisesti luonut maailman, ja
että Hän on lahjoittanut heille herruuden maailman yli kuten jonakin
päivänä vahingoksenne olette huomaava."

Filammon kuunteli kykenemättä vastaamaan; ja eukko jatkoi:

"Entä soitto sitte! Meidän pappimme eivät pelänneet Herran huoneessa
käyttää pasuunaa ja harppua, sillä he tiesivät ken heille oli antanut
niiden valmistamisen taidon. Meidän profeettamme eivät aristelleet
antaa soittaa edessään, kun tahtoivat ennustaa, he antoivat lepyttää
ja kohottaa sieluansa sävelten kautta, jotta saivat sisäiset silmänsä
avoimiksi ja voivat katsella asioitten ja ilmiöitten sopusointuun ja
nähdä nykyisyydestä tulevaisuuden. He tiesivät ken oli sävelen ja
sopusoinnun luonut ja tehnyt niistä sen sisäisen laulun ulkonaiset
vertauskuvat, joka auringossa ja tähdissä, pitkäisessä ja myrskyssä
Hänen sanaansa täyttäen kaikuu. Tässä kohdassa ovat pakanain
filosoofit kristittyjen munkkeja viisaammat. Koeta sitä -- koeta!
Tule mukaani. Jätä makaajat tänne ja tule minun huoneisiini! Sinä
haluat tulla viisaaksi kuin Salomo. Etsi silloin viisautta samalla
tapaa kuin hän ja käännä ensin sydämesi tuntemaan hulluutta...
Olethan lukenut hänen Saarnaajansa?"

Filammon parka! Hän ei enää ollut oman itsensä herra. Viini, eukon
houkuttelevat sanat, äänen ja katseen mahtava taikavoima, kaikki
pakottivat nuorukaisen vastoin tahtoaan tottelemaan. Aivan kuin
unessa hän seurasi Mirjamia portaita ylös.

"Kas niin, heitä nyt pois tuo tyhmä, ruma, muodoton filosofin
vaippasi! Kas niin! Sinulla on päälläsi se valkoinen tunikka,
jonka sinulle annoin, näen mä. Nyt näytät siltä kuin ihmisen
tulee näyttääkin. Olethan kylpenyt tänään? Silloin on sinulla ilo
tuntea itsesi vallan toiseksi ihmiseksi; olet jälleen saanut sen
alabasterin valkean ihon, joka sinulla oli syntyissäsi, etkä enää
ole ruskettunut kuin eläin. Juo, sanon minä! Miksikähän nuo kasvot,
tuo vartalo ovat luodutkaan? Tuo peili tänne, sen naasikka! Katso
nyt ja päätä itse! Ovatkohan uhkuvat huulesi tarkotuksetta saaneet
tuon pyöreän muotonsa? Miksi olet saanut nämä kauniit silmäsi, jotka
säihkyvät kuin jalokivet ja ovat suloiset kuin vuorten hunaja?
Miksi ovat kiharasi valmiit kiertymään pehmeitten sormien ympäri,
jotka hohtaisivat vielä valkeammilta niiden loistavan mustissa
kiehkuroissa? Arvostele itse!"

Voi Filammon poloista!

"Eikö tämä", mietiskeli hän, "ole sittekin sekä totta että
mielyttävää puhetta?"

"Laulakaa poikaparalle, tytöt, laulakaa hänelle ja opettakaa hänelle,
tietämättömälle, ensi kertaa hänen elämässään vanha tie autuuteen."

Eräs orjattarista istui matalalle sohvalle ja rupesi puhaltamaan
n.s. kaksoishuilua. Toinen nousi seisaalleen ja säesti alakuloisen
haaveellisia säveliä hitaalla tanssilla. Hän liihotteli
miellyttävästi ympäri huonetta, hopearenkaiden hiljaa kilahdellessa
hänen käsivarsiensa ja nilkkojensa ympärillä, ja lyöden tahtia
symbaalilla, jota piti kädessään, lauloi hän:

    "Hedelmät kypsyvät pu'otakseen
    Ihminen kypsyvi rakkauteen.
       Lemmen kun ääni soi,
       Usko ei auttaa voi.
    Päivä ja sade on kaikkia varten.

    Huulet ne suuteloon luotu on.
    Hyväilemään käsi vallaton.
       Silmäsi loistamaan,
       Lempeä nostamaan,
    Kiehtoen, viehtoen leikkiä lyömään."

Filammon, Filammon parka! Mutta ei! Myrkky itse toi mukanaan
vastamyrkyn. Hän vapautti voimakkaalla tahdonponnistuksella itsensä
soiton ja viinin vaikutuksesta ja kavahti pystyyn...

"En ikinä! Jos rakkaus ei ole muuta kuin tätä -- jos se on vain
hienostunutta nautinnonhimoa, alempaa kuin eläinten, koska se
vaatii jalompain ominaisuuksien halventamista -- jos se vain on
itsekkäisyyttä, sitä mukaa suurempaa kuin se sielu on suuri, joka
sen kautta menee turmioon niin totisesti minä en halua päästä siitä
osalliseksi. Minullakin oli unelmani, mutta se kohdistui erääseen,
joka yhdellä haavaa olisi opettajani ja oppilaani, velkamieheni ja.
kuningattareni -- erääseen, jolle minusta olisi tukea mutta jota
minä kuitenkin tukisin -- joka täydentäisi puutteeni, vaikkei niin
häikäisevästi kuin kuun valoisa osa täydentää sen pimeän pinnan
-- joka toimisi rinnallani jalossa työssä ja kohoisi ikuisesti
samassa määrässä kuin minäkin kohoisin. Ja tämänkö ottaisin vastaan
viheliäiseksi korvaukseksi? En ikinä?"

Joko muodostuivat nämä Filammonin ajatukset hänen tunteittensa
kiihkeyden johdosta sanoiksi, tahi vanha juutalaiseukko kuuli tai oli
kuulevinaan askeleita portailta -- oli miten oli, äkkiä hän kavahti
ylös.

"Hsst! Hiljaa, tytöt! Kuulen jonkun tulevan. Mikähän hupsu tyttö
tähän aikaan päivästä tulee pyytämään vanhalta noidalta lempijuomaa?
Tai ovatkohan nuo kristityt verikoirat vihdoinkin vainunneet vanhan
juutalaisen naarasleijonan pesän? Saammepa nähdä!"

Näin sanoen hän veti tikarin vyöstään ja meni rohkeasti ovelle.

Ulos mennessään hän vielä virkkoi:

"Vai niin, uljas nuori Apolloni! Sinä et ihaile tavallista naista?
Sinulle pitää olla jotakin enemmän oppinutta, nerokasta, ja
korkealentoista ja niin poispäin. Ihmettelenpä tokko Eevalla, kun
hän paratiisin yrttitarhassa astui Aadamin eteen, oli mukanaan
todistuksia taidostaan tieteissä. No, niin, vakka kantensa etsii.
Ehkäpä sittenkin saan sinut tyytyväiseksi. Kadotkaa, te Midianin
tyttäret."

Tytöt katosivat supisten ja naureskellen, ja Filammon jäi yksin.
Vaikka hän oli hiukan rauhoittunut eukon viime sanoista, sai
kuitenkin aavistus uhkaavasta vaarasta ja kiusauksesta hänet jäämään
seisaalleen. Hän katseli varovaisesti ympärilleen huoneessa, peljäten
uuden sireenin esiytyvän pimeästä jonkun verhon tai patjakummun takaa.

Huoneen toisella sivulla hän huomasi harsoesiripulla peitetyn
oviaukon, jonka takaa kuului kuiskaavia ääniä. Hänen pelkonsa, joka
kasvoi hänen kiihtyneen mielentilansa johdosta, muuttui vihaksi, kun
hän rupesi epäilemään jotakin salavehjettä. Hän kääntyi esirippuun
päin ja seisoi kuin ärsytetty villipeto, valmiina kohotetuin nyrkin
kohtamaan kaikkia pahoja henkiä, mies- tai naispuolisia.

"Näyttäytyykö hän? Miten pitää minun puhutella häntä?" kuiskasi tuttu
ääni -- voiko se olla Hypatian?

Siihen vastasi eukko juutalaisella kurkkuäänellään.

"Siten, kuin eilen häntä kuvasit --"

"Ah! Minä tahdon sanoa hänelle kaikki, ja hänen täytyy -- hänen
täytyy armahtaa minua! Mutta hän hän on niin kunnioitusta herättävä,
niin ihana!" --

Filammon ei voinut erottaa vastausta; mutta seuraavana
silmänräpäyksenä huone täyttyi väkevällä hyvän hajuisella ja
huumaavalla suitsutuksella -- hän kuuli manaussanoja mutistavan --
sitte hän näki kirkkaan valonhohteen; esirippu katosi, ja hänen
hämmästyneet silmänsä näkivät Mirjamin, joka seisoi kolmijalan
vieressä, vaalean savupilven ympäröimänä. Hänen vieressään polvistui
itse Hypatia, puettuna lumivalkoiseen kullalla ja timanteilla
koristettuun pukuun, huulet raollaan, pää taaksepäin taivutettuna ja
käsivarret kiihkeän odottavaisesti eteenpäin kurotettuina.

Samassa tuokiossa, ennenkun Filammon sai aikaa liikahtaakaan, syöksyi
Hypatia polvilleen hänen jalkoihinsa.

"Foibos, ihana, suuri, ijäti nuori! Kuule minua vain silmänräpäys,
vain tämä ainoa kerta!"

Hänen pukuunsa oli tarttunut tuli kolmijalasta, mutta sitä hän ei
huomannut. Filammon sulki hänet vaistomaisesti syliinsä ja sammutti
valkean, sill'aikaa kun Hypatia huusi:

"Sääli minua! Ilmaise minulle salaisuus! Minä tahdon totella sinua!
Minulla ei ole enää mitään omaa minuutta -- olen orjattaresi! Tapa
minut jos tahdot, mutta puhu!"

Liekki kolmijalalla pieneni ja levitti huoneeseen vain suloista,
lämmintä, hurmaavaa hohdetta -- mutta mikä se oli, joka ilmestyi
tämän hohteen taa?

Neekerivaimo seisoi siellä sormi huulilla ja kurotti rukoilevasti,
miltei epätoivoisasti pientä ristiinnaulitunkuvaa Filammonia kohden.

Tämä näki sen. En sano mitkä ajatukset nuolen nopeudella täyttivät
hänen sielunsa kun hän näki tämän äärettömän itseuhrautuvaisuuden
pyhän tunnuskuvan; ne jotka sellaista ovat kokeneet, päättäkööt
itse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän sysäsi luotaan petetyn
Hypatia paran, jonka epäjumaloiva hurmaus -- sen hän heti tajusi --
ei ollut aijottu hänelle. Sitte hän syöksihe kiivaasti huoneen poikki
etsien ulospääsyä.

Hän löysi pimeässä oven -- huoneen -- akkunan. Seuraavassa tuokiossa
hän hyppäsi ainakin kahdenkymmenen jalan korkeudelta alas kadulle,
kaatui ja makasi siellä verta vuotaen, mutta nousi sitte taas pystyyn
uusin voimin kuin uusi Antaios ja riensi vinhaa vauhtia arkkipiispan
asuntoa kohti.

Poloinen Hypatia jäi miltei tiedotonna makaamaan lattialle, ja
juutalaiseukko näki hänen vuodattavan katkeria kyyneliä ei vain
pelkästä pettymyksestä, vaan myöskin mitä syvimmästä häpeästä. Sillä
Filammonin paetessa oli hän tuntenut tämän tutut kasvonpiirteet.
Side putosi hänen silmiltään, ja Theonin tytär kadotti ijäksi kaiken
itsekunnioituksen ja kaiken toivon.

Hänen oikeutettu vihansa oli liian syvä jotta hän olisi voinut purkaa
sitä nuhteisiin. Hän kohosi hitaasti pystyyn, kääriytyi huolellisesti
vaippaansa ja lähti äänettömänä huoneesta, luotuaan Mirjamiin ylpeää
ja syvää ylenkatsetta ilmaisevan katseen.

"Tänään voin kyllä kestää joitakin happamia naamoja", puheli eukko
itsekseen, nostaen hymyillen lattialta aarteen, jota hän niin kauvan
viekkaudella oli kokenut anastaa itselleen -- Rafaelin puoliskon
mustasta agaatista.

"Tahtoisinpa tietää kaipaako hän tätä! Ehkäpä hän ei enää olekaan
niin halukas kantamaan agaattiani, keksittyään mitä perin visusti
havaittavia pääenkeleitä voidaan manata esiin sitä hieromalla. Mutta
jos hän koettaa saada sitä jälleen haltuunsa... niin -- koettakoon
mitellä voimiaan minun kanssani -- tai pikemmin kristityn roskaväen
kanssa!"

Hän otti povestaan esiin taikakalun toisen puoliskon, sovitteli
molempia paloja useampia kertoja toisiinsa, tunnusteli niitä
ja katseli niitä kyyneltynein silmin, kunnes oli varma että ne
täydellisesti sopivat yhteen. Koko ajan hän muisti itsekseen -- "Ah,
jospa hän olisi täällä! Ah, jospa hän palaisi juuri nyt! Huomenna se
voi olla liian myöhäistä. Odotas -- tahdonpa mennä kysymään neuvoa
teraafilta; ehkäpä se voi sanoa minulle, missä hän on."

Ja hän meni toimittamaan manauksiaan samaan aikaan kuin Hypatia
kotonaan viskautui vuoteelleen ja puhkesi, kuin tuskissaan itkevä
lapsi, hiljaiseen valitukseen, jota jatkui siksi kuin aamunkajastus
jo valoi ilotonta valoansa tuohon häpeän ja epätoivon asuntoon.

Silloin hän nousi ja voimakkaalla tahdonponnistuksella pakottautui
levollisesti valmistamaan viimeistä puhettaan, jossa hän aikoi lausua
jäähyväiset ijäiseksi Aleksandrialle ja oppilailleen.

Tällä välin Filammon hurjaa vauhtia kiiruhti pitkin sitä leveää
katua, joka vei Serapeioniin. Mutta hänen ei sallittu päästä sinne,
niin pian kuin hän oli toivonut. Sillä ennenkun hän oli puolta mailia
kulkenut, kohtasi hän kansanjoukon, joka sulki koko kadun.

Joukko näytti päättymättömältä. Tuhannet soihdut leimusivat eteenpäin
pyrkivien päitten päällä, ja juhlakulkueen keskeltä kuului harrasta
laulua, jonka Filammon pian tunsi erääksi katoliseksi hymniksi. Hän
aikoi väistyä jollekin sivukadulle, jottei hänen olisi tarvinnut
kohdata saattuetta. Mutta koettaessaan välttää sitä, hän huomasi että
jok'ikinen katu oli yhtä täynnä kansaa, ja ennenkuin hän tiesikään
oli hän keskellä valtavan ihmisparven etujoukkoa.

"Päästäkää minut ohitse", hän rukoilevasti huudahti.

"Vai ohitse, sinä pakana?"

Turhaan hän vakuutti olevansa kristitty.

"Sinä Origeneen oppilas, sinä donatolainen, sinä kerettiläinen!
Minnekähän hyvä katolilainen tänä yönä menisikään, jollei
Cæsareumiin?"

"Ystävät, hyvät ystävät, minulla ei ole mitään tekemistä
Cæsareumissa!" hän vallan epätoivoisena huudahti. "Aijon tärkeäin
asiain vuoksi pyytää patriarkkaa yksityiseen keskusteluun."

"Sen valehtelija, joka väität tuntevasi patriarkan etkä tiedä,
että hän tänä yönä kulkee marttyyri Ammoniusen pyhälle ruumiille
Cæsareumissa!"

"Mitä, onko Kyrillos mukana?"

"On kyllä, ja kaikki hänen pappinsa."

"Sen parempi -- parasta on että se tapahtuu julkisesti", sanoi
Filammon itsekseen, ja yhtyi joukkoon.

Eteenpäin he kulkivat hautausvirsiä veisaten auringonportin kautta
satamapuistikkoon ja sieltä oikealle satamaa pitkin. Soihtujen
punainen, leimuava loiste valaisi Cæsareumin komean päädyn, edessä
seisovat korkeat obeliskit ja vasemmalla satamassa seisovien
tuhansien laivojen mastot, ja viimein -- sen mahtavan, epäselvänä
häämöttävän palatsin edustalla, joka päätti puistikon -- pitkän rivin
kypärejä ja haarniskoita, jotka kimaltelivat rannalta museon nurkkaan
vedetyn köysiaidan takaa.

Kansanjoukko pysähtyi äkisti. Kuului pahaa ennustavaa murinaa ja
taaempana seisovat rupesivat painamaan eteenpäin, kunnes joukko
oli ahtautunut melkein aitaukseen asti. Soturit laskivat keihäänsä
tanaan, ja seisoivat järkähtämättöminä. Joukko perääntyi, mutta tunki
sitte taas eteenpäin. Kiukkuisia huutoja kajahteli, jotkut rohkeimmat
kumartuivat kiviä temmatakseen, mutta onneksi oli katu kivetty
liian lujaksi... Hetkinen vielä ja Aleksandrian koko varusväki oli
taistellut elämästä ja kuolemasta viidenkymmenen tuhannen kristityn
kanssa...

Mutta Kyrillos ei ollut unhottanut päällikkyyttään. Niin vähän
kuin hän kammoikin, kuten tämän yön tapaukset osottivat, herättää
alamaistensa intohimoja ilmi liekkiin, oli hän kuitenkin liian
viisas uskaltaakseen mitään harmia herättävää yöllistä hyökkäystä,
joka, vaikka se onnistuisikin, maksaisi satoja ihmishenkiä. Hän
tunsi sangen hyvin vihollisen lukumäärän ja niiden urhoollisuuden;
hän oli varma, ettei kamppauksen synnyttyä armoa annettaisi eikä
pyydettäisi kummallakaan taholla! Sitäpaitsi jos taistelu syntyisi --
ja niin täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua -- niin se ei saanut
syttyä hänen läsnäollessaan eikä hänen suostumuksestaan. Nyt oli hän
oikeassa ja Orestes väärässä, ja Kyrillos tahtoi edelleenkin olla
oikeuden puolella, ainakin kunnes hänen sanansaattajansa oli palannut
Bysantiumista ja Orestes oli joko karkotettu maanpakoon tai erotettu
virastaan. Sen vuoksipa tuo viisas ylipappi, joka oli ajatellut
moisen taistelun kaikkia mahdollisuuksia, oli antanut ohjeita
ajutanteilleen, kaupungin diakooneille, ja astui nyt itse Cæsareumin
portaita ylöspäin, ollen varma että hänen apulaisensa kykenivät
ylläpitämään järjestystä ulkona.

He tekivätkin varsin hyvin tehtävänsä. Ennenkun yhtään iskua oli
annettu tai loukkausta lausuttu kummallakaan puolella, olivat
diakoonit tunkeutuneet väkijoukon eturivien lävitse. Siellä he
rohkeasti uhaten pannaa pakottivat joukon pysymään rauhallisena,
vieläpä täysin vaikenemaankin, kunnes vietettävä pyhä juhla olisi
lopussa. Käskyilleen voimaa he hankkivat käyskentelemällä edes
takaisin vihollisrivien väliä kahden kokonaisen pitkän tunnin
ajan, kunnes sotilaatkin puhkesivat ihastuksen osotuksiin, ja
joukon päällikkö, joka ei erityisesti vältellyt mutta ei myöskään
sanottavasti toivonut tappelua, ylisteli imartelevin sanoin
diakooneja näiden kiitettävistä ponnistuksista yleisen järjestyken
ylläpitämiseksi. Vastaukseksi hän sai sangen epäselvät sanat: "Meidän
sota-aseemme eivät ole lihasta, emmekä me sodi lihaa ja verta
vastaan, vaan herruuksia ja valtoja vastaan..." Mutta kun päällikkö
oli hieman uninen, arveli hän olevan parasta jättää vastauksen
selvittämättä.

Sillä välin oli noussut ylös portaita temppeliin muhkea pappisaattue
ja muhkeimpana kaikista loisti patriarkan komea vartalo. Heitä
seurasi tuhansittain munkkeja ei ainoastaan Aleksandriasta
ja Nitriasta, vaan myös kaikista läheisistä kaupungeista ja
luostareista. -- Filammon, joka puoleen tuntiin ei saanut
raivanneeksi itselleen tietä kirkkoon, katseli loppumatonta virtaa ja
näki nyt todeksi Aleksandriassa niin usein kuulemansa ylväilyn, että
puolet Egyptin asujamistoa nyt kuului hengellisiin veljeskuntiin.

Munkkien jälestä alkoivat maallikot työntyä sisään. Mutta heidänkin
lukunsa oli niin suuri ja tungos portailla niin tavaton, että
Kyrillos jo oli alkanut saarnansa, ennenkuin Filammon oli päässyt
tunkeutumaan kirkkoon.

       *       *       *       *       *

-- "Mitä te tulette katsomaan? Pehmoisiin vaatteisiin puettua
miestäkö? Ei, sellaisia on kuninkaitten linnoissa ja senkaltaisten
prefektien, jotka pyrkivät pääsemään keisariksi ja heittämään
luotansa sen Herran siteen, josta on kirjoitettu, että Hän
istuu taivaassa ja nauraa heille heidän vihassaan ja vangitsee
jumalattomat omiin pauloihinsa ja tekee ruhtinasten neuvot tyhjiksi.
Niin, kuningasten linnoissa, ja myöskin teatterissa missä tämän
maailman rikkaat, uskosta köyhät, rikkovat liittonsa ja tahraavat
kastevaatteensa kunnioittaakseen tämän maailman hävittäjiä. Voi
niitä, jotka luulevat voivansa samalla nauttia Herran kalkista ja
paholaisen kalkista! Voi niitä, jotka samalla suulla tahtovat ylistää
Afroditea, vihollista, ja Häntä, josta kirjoitettu on että Hän syntyi
puhtaasta Neitsyestä! Sellaiset karkotettakoon pois Herran kalkin
äärestä ja Herran seurakunnasta, kunnes he ovat puhdistautuneet
synneistään parannuksella ja almuilla. Mutta te köyhät tässä
maailmassa, vaikka uskosta rikkaat, te, joita rikkaat katsovat ylön,
vetävät tuomioistuinten eteen, ja häpäisevät sen pyhän nimen tähden,
jonka mukaan teitä nimitetään -- mitä te tulitte erämaahan katsomaan?
Profeettaa? -- Niin, enempääkin kuin profeettaa, enempää kuin
kuningasta, enempää kuin prefektiä -- marttyyria! Hänen teatterinsa
oli erämaanhieta, hänen valtaistuimensa oli risti, kruunuansa hän ei
saanut pakanallisilta filosofeilta taikka saatanan tyttäriltä, jotka
pettävät ihmisiä isiensä töillä, vaan enkeleiltä ja pääenkeleiltä,
kunnian kruunun, voittajan seppeleen, joka iäti kukoistaa korkeimman
taivaan paratiisissa. Elköön hänen nimensä enää olko Ammonius vaan
Thumasius, ihmeteltävä. Ihmeteltävä köyhyydessään, ihmeteltävä
innossaan, ihmeteltävä uskossaan, ihmeteltävä uljuudessaan,
ihmeteltävä kuolossaan, ihmeteltävä kuolontavassaan! Oi, kolmasti
siunattu hän, joka on ansainnut itse ristin kunnian! Mitä muuta
siitä voi seurata kuin että se, jota niin on kunnioitettu lihassa,
myöskin kunnioitetaan siinä elämässä, jota hän nyt elää ja että
kolminkertaisesti pyhän ruumiin voiman vaikutuksesta spitaaliset
parannetaan, kuurot saavat kuulonsa ja kuolleet nousevat ylös?
Tosiaan olisi jumalatonta epäillä tätä. Ristin kautta pyhitettynä
ei tämä liha ole yksistään lepäävä toivossa, vaan vaikuttava
voimassa. Lähestykää ja saakaa parannus! Tulkaa katsomaan pyhien
kirkkautta, köyhän kunniaa! Tulkaa katsomaan, kuinka Jumala suuresti
on kunnioittanut sitä, jota ihmiset ylönkatsovat, kuinka Jumala on
sen nostanut ylös, jonka ihmiset olivat hyljänneet, kuinka Jumala
on palkinnut sitä, jota ihmiset ovat rangaisseet. Tulkaa katsomaan,
kuinka Jumala on valinnut tämän maailman tyhmiä eksyttääkseen
viisaita ja tämän maailman heikkoja, eksyttääkseen väkeviä. Ihminen
pakenee ristiä; Jumalan Poika nöyrtyi sitä kärsimään! Ihmiset
polkevat köyhää; Jumalan Pojalla ei ollut, mihin hän olisi päänsä
kallistanut! Ihmiset käyvät sairasten ohi sanoen niitä hyödyttömiksi;
Jumalan poika on valinnut heidät osallisiksi kärsimyksiinsä, niin
että Jumalan kirkkaus ilmestyisi heissä. Ihmiset tuomitsevat
publikaania, vaikka antavat hänen täyttää arkkunsa sillä, mikä on
ryöstetty köyhiltä; Jumalan Poika kutsuu hänet veronkantajasta
apostoliksi, korkeammaksi kuin maan kuninkaat. Ihmiset heittävät
pois porton kuin kuihtuneen kukan, kun he ovat vietelleet hänet
joksikin ajaksi synnin orjaksi; Jumalan Poika kutsuu luokseen hänet,
tahratun, hyljätyn, ylenannetun, ottaa vastaan hänen kyyneleensä,
siunaa hänen uhriansa ja vakuuttaa, että hänen syntinsä ovat anteeksi
annetut koska hän on paljon rakastanut; sillä se jolle vähän
anteeksiannetaan, on vähän rakastanut."

Filammon ei kuullut enempää. Kiihkeän, haaveksivan
kreikkalaisluonteensa pakottamana hän murtautui tungoksen
läpi portaille, jotka veivät kuoriin, missä alttarin edessä
Ammoniuksen ruumis makasi lasisessa arkussa loistavan katoksen
alla. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut aivan saarnatuolin
eteen, jossa Kyrillos seisoi. Siinä hän heittäytyi kasvoilleen
kivilaattialle, ojensi kätensä ristin muotoon ja makasi äänettömänä
ja liikkumattomana kuulijakunnan jalkojen edessä.

Seurakunnassa syntyi kuisketta ja kuhinaa, mutta Kyrillos jatkoi
silmänräpäyksen vaiettuaan:

"Ihminen, ylpeydessään ja omahyväisyydessään, halveksii nöyryytystä
ja katumuksen harjoitusta ja särkynyttä, murtunutta sydäntä; hän
sanoo, että niin kauan, kuin olet uskollinen itsellesi, hän puhuu
sinusta hyvää; mutta Jumalan Poika sanoo, että joka itsensä alentaa,
kuten tämä parannusta tekevä veljemmekin, niin hän on se, joka
ylennetään. Hän on se, josta kirjoitettu on, että hänen isänsä näki
hänet kaukaa ja kiiruhti häntä vastaan ja vaatetti hänet parhaisiin
vaatteisiin ja antoi sormuksen hänen sormeensa ja kengät hänen
jalkaansa ja iloitsi enkelein kanssa, jotka riemuitsevat, kun
syntinen kääntyy ja tekee parannuksen. Nouse ylös, poikani, ken
lienet, ja mene rauhaan tänä yönä ja muista, että hän joka sanoi:
'minun ruumiini on kiinni maassa' on myöskin sanonut: 'elä iloitse
saatana, minun viholliseni, sillä langetessani minä nousen'."

Jyrisevä suosionosotus, joka epäilemättä oli yhtä anteeksiannettava
kuin joku muukin Aleksandrian kirkoissa esiintynyt mielenliikutus,
seurasi tätä viekasta ja kuitenkin aivan oikeata käännettä patriarkan
saarnassa. Mutta Filammon kohousi hitaasti ja pelokkaana polvilleen
ja karahtaen tulipunaiseksi kesti kymmenentuhannen silmän tutkivat
katseet.

Äkkiä hyppäsi saarnatuolin sivulta esiin vanha mies ja syleili häntä
kiihkeästi. Se oli Arsenius.

"Minun poikani, minun poikani!" nyyhkytti hän miltei ääneen.

"Sinun orjasi yhtä hyvin kuin sinun poikasi!" kuiskasi Filammon.
"Suosionosotus patriarkalta ja sitte kotiin Lauraan iäksi."

"Oi, kaksin kerroin siunattu yö," kaikui ylhäältä Kyrilloksen
värikäs ja syvä ääni, "joka samalla kertaa näkee marttyyrin
kruunauksen ja syntisen kääntymyksen; joka lisää samalla kertaa
voittavan ja taistelevan kirkon rivejä ja valtaa taivaallisia
tuoksuja kaksinkertaisen kiitoksen riemuun, joka tervehtii voittajaa
korkeudessa ja maassa katuvaa veljeä!"

Kyrilloksen viittauksesta astui esiin Pietari esilukija ja hyvin
hellästi talutti pois molemmat itkevät, joille Nitriankin rajut
haaveksijat kyynelsilmin lausuivat kiitoksia ja rukouksia. Menipä
itse Pietarikin niin pitkälle, että kääntyessään pois sakaristosta,
jonne oli heidät saattanut, ojensi kätensä Filammonille.

"Minä pyydän sinulta anteeksi!" sanoi Filammon, joka kiihkeästi ja
ilomielin heittäysi jokaiseen nöyryytykseen.

"Minä annan anteeksi!" vastasi Pietari ja palasi kirkkoon näyttäen,
ja arvattavasti tuntienkin olevansa paljon paremmalla mielellä kuin
tavallisesti.



12 Luku.

TUHLAAJAPOIKA PALAA.


Kello kymmenen seuduilla seuraavana aamuna, kun Hypatia, huoliensa
vuoksi unettoman yön vietettyään, koetti perin väsyneenä selvitellä
ajatuksiaan jäähyväisluennon varalle, ilmoitti orjatar että
Synesiuksen lähetti odotti alhalla. Kirje Synesiukselta? Toivon
kipinä välähti hänen mielessään. Siltä mieheltä hän varmaankin saisi
jotain lohdutusta, jonkun neuvon. Jospa Synesius vain tietäisi miten
kipeästi hän apua kaipasi!

"Lähettäköön kirjeen tänne."

"Hän kieltäytyy antamasta sitä kenellekään muulle kuin teille
itsellenne. Ja minä luulin -- lisäsi tyttö, jonka kukkaro suoraan
sanoen sinä hetkenä antoi riittävän aiheen sellaiseen luuloon -- minä
luulen, että hänen vastaanottaminen maksaisi neidille vaivan."

Hypatia pudisti kärsimättömästi päätään.

"Hän kuulostaa hyvin tuntevan teidät neiti, vaikka kieltäytyy nimeään
ilmoittamasta. Mutta hän pyysi minua muistuttamaan teitä jostain
mustasta agaatista -- en tiedä mitä hän sillä tarkoitti -- mustasta
agaatista ja hengestä, joka sitä hieroessa muka ilmestyisi."

Hypatia valahti kalmankalpeaksi. Oliko Filammon siellä jälleen?
Hän tapasi talismania -- se oli poissa! Varmaankin hän kadotti sen
viime yönä Mirjamin luona. Nyt hän älysi, mikä sen vanhan noidan
juonen päätarkoituksena oli ollut. -- Hänet oli petetty, peijattu,
kaksinkertaisesti peijattu! Mikähän uusi juoni tässä piili?

"Käske häntä antamaan kirje ja menemään tiehensä... Isäni? Mitä? Ken
hän on? Kenen tuot luokseni tällaisena hetkenä?"

Vielä hänen puhuessa Theon tyrkki sisään vierasta, joka ei ollut
kukaan muu kuin Rafael Aben-Ezra.

Rafael läheni hitaasti Hypatiaa, taivutti toisen polvensa ja laski
Synesiuksen kirjeen hänen käteensä.

Hypatia hätkähti koko ruumiiltaan odottamattoman tulijan
tuntiessaan... No niin; ei hän ainakaan tienne viimeöisestä
häpeästäni. Hän ei kuitenkaan uskaltanut katsoa Rafaelia silmiin,
otti vain kirjeen ja avasi sen...

Jos hän oli toivonut saavansa siitä lohdutusta, niin se toivo petti
hänet.

    Synesius filosofittarelle:

    "Vaikka kohtalo ei voikaan viedä minulta kaikkea, niin vie se
    kuitenkin kaikki minkä voi. Mutta ainakaan kahta se ei voi
    minulta riistää -- vapautta valita mikä parasta on, ja auttaa
    sorrettuja. Taivas varjelkoon minua siitä, että se riistäisi
    minulta arvostelukykynikin, kuten kaiken muunkin! Senvuoksi
    minä vihaan vääryyttä: sillä vihata minä voin; ja minun haluni
    olisi vääryyttä estää; mutta voima sen estämiseen kuuluu niihin,
    jotka se on minulta ryöstänyt -- ryöstänyt jo ennenkuin ryösti
    lapseni...

    "'Kävivät arvosta sankarin, muinoin miehet Mileton.'

    "Ja oli aika, jolloin minäkin olin ystäväni lohdutus, ja jolloin
    sinulla oli tapana sanoa minua kaikkien muiden kuin itseni
    siunaukseksi, kun minä avoimin käsin jakelin toisten hyväksi sen
    suosion, jota mahtavat minulle osoittivat... He olivat minun
    välikappaleitani -- siihen aikaan... Mutta nyt ovat kaikki
    jättäneet minut: ellei sinulla ole vielä voimaa. Sillä sinut ja
    hyveen minä luen niihin, joita ei kukaan voi minulta riistää.
    Mutta voimaa sinulla aina on, ja on varmaankin nytkin -- kun sinä
    alati käytät sitä niin jalolla tavalla.

    "Mitä tulee noihin kahteen jaloon nuorukaiseen Nicaeukseen ja
    Filolaukseen, minun sukulaisiini, niin anna kaikkien niiden
    huoleksi, jotka sinua kunnioittavat, olivatpa he yksityisiä tai
    virkamiehiä, että nuorukaiset pääsevät takaisin entisiin heille
    kuuluviin oikeuksiinsa."

"Kaikkien, jotka minua kunnioittavat!" Hypatia katkeralla mielellä
huokasi. Sitte hän katsahti Rafaeliin aivan kuin olisi pelännyt
ilmaisseensa salaisuutensa. Hän valahti kuolonkalpeaksi. Rafaelin
silmissä oli vakava, säälivä katse, joka sanoi Hypatialle, että hän
tiesi -- eihän kaikkea? -- ei kai toki kaikkea?

"Oletko tavannut -- Mirjamia?" Hypatia hätäisesti kysäsi, käyden
epätoivossaan käsiksi juuri siihen asiaan, jota eniten pelkäsi.

"En vielä. Saavuin tänne vasta tunti sitte; ja Hypatian onni on
vieläkin minulle tärkeämpi kuin omani."

"Minun onneniko? Se on mennyttä!"

"Sen parempi. Minäkään en onneani löytänyt ennenkuin olin sen
kadottanut."

Rafael viivytteli vastausta mutta ei kuitenkaan kääntänyt pois
katsettaan Hypatiasta. Näytti siltä kuin olisi hänellä ollut
sanottavana jotain tärkeätä, jonka hän halusi mutta jota hän sittekin
samalla pelkäsi pukea sanoiksi. Viimein hän virkkoi:

"Myöntänet ainakin, että minä nyt olen paremmin puettu kuin viimein
tavatessamme. Minä olen palannut puettuna, näethän kuten sekin
pirunriivaama gadarolainen, josta tapamme ennen oli väitellä -- ja
ehkäpä mieleltänikin ojentuneena... Jumala tiesi!"

"Rafael! Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan? Sinä tiedät -- et ole
voinut oleskella täällä tuntikautta saamatta tietää -- että vielä
eilispäivänä minä uneksin pääseväni --" Hypatia painoi katseensa alas
-- "keisarinnaksi, että minä tänään olen kukistettu, huomenna ehkä
maanpakolainen. Eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavana
kuin vanhoja ivapuheita ja kaksimielisyyksiä?"

Rafael seisoi ääneti ja liikahtamatta.

"Miksi et puhu? Mitä tarkoittaa tuo surullinen, vakava katseesi, joka
niin suuresti eroaa sinun entisestä käytöksestäsi? Sinulla on jotain
tavatonta ilmaistavana!"

"Niin onkin", Rafael vastasi hyvin verkkaan. "Mitähän -- mitähän
vastaisi Hypatia jos Aben-Ezra kaikesta huolimatta Julianuksen lailla
sanoisi, että Galilealainen on voittanut?"

"Sitä ei ole Julianus koskaan sanonut. Se on vain munkkien juoruja!"

"Mutta minä sanon sen."

"Mahdotonta."

"Minä sanon sen!"

"Viimeisenä sananasiko? Oikea Rafael Aben-Ezra ei siis elä enää!"

"Mutta voi syntyä jälleen."

"Kuolla filosofialle, uudelleen syntyäkseen barbariseen taikauskoon!
Mikä ylentävä sielunvaellus! Hyvästi herrani!"

Ja Hypatia nousi poistuakseen.

"Kuule minua! -- kuule minua kärsivällisesti vielä tämä kerta, jalo,
rakastettu Hypatia! Vähänkin lisää pilkkaa sinulta, niin minusta
voi jälleen tulla sama paatunut piru, joka ennen olin -- ainakin
kaikkia muita kuin sinua kohtaan. Oi, elä pidä minua kiittämättömänä,
välinpitämättömänä! Miten suuressa velassa minä olenkaan sinulle,
sinulle, jonka puhtaat ja ylevät sanat yksistään pitivät minussa
vireillä hämärää muistoa siitä, että löytyi sittenkin joku Oikeus,
Totuus, joku näkymätön henkimaailma, jonka kaltaiseksi ihmisen
pitäisi pyrkiä elämässään kohoutumaan?"

Hypatia viivähti ja jäi kummastuneena kuuntelemaan. Oliko hänellä
itsellään mitään uskoa? Hän tahtoi ainakin kuulla mitä Rafael oli
löytänyt...

"Hypatia, minä olen sinua vanhempi... viisaampi, jos viisaus kerran
on tiedonpuun hedelmä. Sinä tunnet vain toisen puolen mitalista,
Hypatia, kauniimman puolen. Minä olen nähnyt sekä sen kauniin että
rumankin puolen. Vuosien kuluessa olen tutkistellut ihmisajatuksen
ja ihmistekojen kaikkia muotoja, kokenut kaikkia inehmojen syntyjä
ja hulluuksia, mutta rauhaa en ole löytänyt -- en viisaudessa
enkä hulluudessa, en spiritualistisissa unelmissa enkä raa'assa
aistillisuudessa. Minä en voinut tyytyä sinun platonilaisuuteesi --
syyn sanon piakkoin. Minä etenin stoalaisuuteen, epikurilaisuuteen,
kyyniläisyyteen, skeptiläisyyteen ja tässä syvimmässä kuilussa minä
löysin vielä syvemmän kuilun, skeptiläisyydenkin epäilemisen."

"On se vieläkin syvempi kuilu olemassa", Hypatia ajatteli
muistaessaan eiliset taikomiset. Mutta hän ei ilmaissut ajatustaan.

"Äärimmäisessä alennustilassani minä sitte tunnustin olevani
eläintäkin alempana, sillä olihan eläimellä laki, jota se totteli,
jotavastoin minä olin oma laiton Jumalani, piru, turilas,
tuulispää... Oman koirani täytyi minussa herättää eläimellinen
tietoisuus omasta olemassaolostani ja kaikesta muustakin mikä on
ulkopuolella minua. Minä otin sen, koirani, opettajakseni ja tottelin
sitä, sillä se oli minua viisaampi. Ja se johdatti minut -- se mykkä
eläinparka -- kuin Jumalan lähettämä ja Jumalaa totteleva enkeli
takaisin ihmisluonteeseen, armeliaisuuteen, uhrautuvaisuuteen,
uskoon, kunnioitukseen -- puhtaaseen ja aviolliseen rakkauteen."

Hypatia hätkähti... ja koettaessaan peittää hämmästystään hän
melkein tietämättään virkkoi:

"Aviolliseen rakkauteen?... Aviolliseen rakkauteen? Selvä sitte
oli se halpa syötti, joka vietteli Rafael Aben-Ezran hylkäämään
filosofian?"

"Luojan kiitos!" Rafael itsekseen virkkoi. "Hän ei siis välitä
minusta! Jos hänellä olisi ollut tunteita minua kohtaan niin olisi
ylpeys estänyt häntä ivaamasta!" "Niin rakas neitiseni", hän
vastasi sitte ääneen, "hylkäämään filosofian, etsimään viisautta;
sillä viisaus itse etsi minua ja löysi minut. Mutta toisekseen,
minä melkein toivoin, että sinä olisit hyväksynyt menettelyni, kun
kerrankin koetin seurata esimerkkiäsi ja päätin kuten sinäkin, astua
aviosäätyyn."

"Elä pilkkaa minua!" Hypatia vuorostaan huudahti silmissään niin syvä
kauhun ja häpeän ilme, että Rafael katui sanojaan. "Jos et vielä
tiedä -- niin pian, liiankin pian saat tietää! Elä koskaan enää
viittaa tuohon inhottavaan unelmaani, jos kauemmin haluat kanssani
puhella!"

Katumus kouristi Rafaelin sydäntä. Eikö hän itse ollut tämän
huonon naimistuuman alkuunpanija? Mutta Hypatia ei antanut hänelle
tilaisuutta vastaamiseen, vaan jatkoi hätäisesti --

"Kerro minulle mieluummin itsestäsi. Miten tuo kummallinen
ja äkkinäinen avioliitto on syntynyt? Mitä yhteyttä sillä on
kristillisyyden kanssa? Minä olen luullut, että galilealaiset
paremminkin houkuttelevat luokseen luopioita aviottomuutta
ylistämällä -- vaikka he kehuvatkin sitä sangen karkealla ja
taikauskoisella tavalla."

"Niin minäkin olin kuvitellut, neitiseni", vastasi Rafael, joka
puheenaineen vaihdoksesta ilostuneena ja ehkäpä myös Hypatian
halveksivasta äänensävystä närkästyneenä sai osittain takaisin
entisen terävän ja huolettoman puhetapansa. "Mutta -- turhaa on
aprikoida ihmisen mieluisia epäjohdonmukaisuuksia -- eräänä aamuna
huomasin olevan kahden piispan käsissä ja kihlattu, tahdoinpa tai en
muutamalle nuorelle neidolle, joka vielä muutamaa päivää aikaisemmin
oli määrätty luostariin."

"Kahden piispanko?"

"Puhun silkkaa totta. Toinen oli tietysti Synesius -- se
epäjohdonmukaisin ja hyväntahtoisin kiusanhenki suvaitsi kavaltaa
minut selkäni takana; -- mutta en tahdo sinua väsyttää juttuni tällä
osalla. Varsinainen ihme on, että toinen piispallinen naittaja oli --
itse Hippon Augustinus!"

"Mitäpä ei koetettaisikaan, kun on kysymyksessä luopioksi
viekotteleminen", Hypatia ylenkatseellisesti virkkoi.

"Minä vakuutan, ettei niin ollut asianlaita. Hän sanoi minulle
ja neidollekin, vieläpä sangen suoraan ja kaunistelematta, että
hänen mielestään meitä oli syvästi surkuteltava niin suuresta
lankeemuksesta... -- Mutta kun ei meillä kummallakaan tuntunut olevan
erikoista kutsumusta korkea-arvoisempaan aviottomuuteen, niin ei hän
tahtonut meitä siihen säätyyn pakoittaa..."

"Meillä tulisi olemaan murhetta lihassa. Mutta jos me menemme
naimisiin, niin emme tee syntiä. Johon minä vastasin, että minä
kainoudessani kylläkin tyydyn halvimpaan paikkaan Abrahamin, Isakin
ja Jakobin parissa... Hän vastasi neitseyttä ylistämällä, jolloin
minä olin jälleen kuulevinani itse Hypatian äänen."

"Ja sinä kuuntelit sitä ivahymy huulillasi kuten ennenkin."

"Sinä hetkenä minä, toden totta en ollut ivailutuulella; ja
olisivatpa vastaukseksi aikomani sanat olleet mitkä tahansa, niin
oli hän siksi ystävällinen, että vastasi seuraavassa tuokiossa sekä
minun, että omasta puolestaan."

"Mitä tarkoitat?"

"Hän näet sanomattomaksi hämmästyksekseni jatkoi pitämällä aviosäädyn
ylistykseksi puheen sellaisen, jota en vielä konsaan ole kuullut en
juutalaisen enkä pakanan huulilta. Ja lopuksi hän antoi nuorikoille
niin erinomaisia ja naulanpäähän osuvia neuvoja, että minä en puheen
loputtua voinut olla julkituomatta suruani siitä, ettei hän itse
ollut mennyt naimisiin ja tehnyt jotain hyvää naista onnelliseksi
sovelluttamalla ohjeensa käytäntöön... Ja silloin, Hypatia, minä
näin ilmeen hänen kasvoillaan, joka sai minut toivomaan, että
olisin puraissut poikki hävyttömän kieleni, ennenkuin menin niin
ajattelemattomasti koskettamaan vanhoihin haavoihin... Se mies on
aikansa itkenyt katkeria kyyneleitä... Mutta hienosti sivistyneenä
miehenä hän heti käänsi keskustelun toisaalle ja miellyttävimmin
hymyillen huomautti, ettei hän koskaan olisi sivullisena avioliittoja
rakennettaessa, niin oli tässä tapauksessa taivas niin selvästi
määrännyt meidät toisillemme j.n.e., j.n.e., ettei hän voinut kieltää
itseltään huvia... ja lopuksi hän antoi meille siunauksensa niin
lämpimin sanoin, että moista ihmishuulet tuskin ovat vielä lausuneet."

"Tuo hippolainen sofisti näyttää sinua vallan ihmeellisesti
kiehtovan", Hypatia kärsimättömästi virkkoi, "sinä ehkä unhotat,
että hänen mielipiteensä, etenkin kun ne ovat kuten myönnät varsin
ristiriitaiset, eivät ole aivan yhtä tärkeät minulle kuin miksi ne
näyttävät sinulle tulleen."

"En välitä siitä ovatko hänen mielipiteensä avioliitosta
ristiriitaiset vai eivätkö", Rafael vastasi vähän ylpeästi. "En
mennyt hänen luoksensa kuullakseni hänen puhuvan sukupuolisuhteista
sillä siinä asiassa minä ehkä olen aivan yhtä hyvä tuomari kuin
hänkin -- mutta kuullakseni Jumalasta. Ja siitä hän puhui minulle
tarpeeksi päättääkseni lähteä takaisin Aleksandriaan, jotta minä,
jos se on mahdollista, saisin vielä tekemättömäksi osan siitä
vääryydestä, jonka olen tehnyt Hypatialle?"

"Mitä vääryyttä sinä olet minulle tehnyt?... Sinä vaikenet? Ole
ainakin vakuutettu, että mitä ikinä se lieneekin, et sitä voi pyyhkiä
pois koettamalla tehdä minusta luopion."

"Elä ole liian varma siitä. Minä olen löytänyt liian suuren aarteen,
etten haluaisi jakaa sitä Theonin tyttären kanssa."

"Aarteenko?" Hypatia virkkoi puolittain ivallisesti.

"Niin, todellakin. Muistat kai viimeiset sanani, jotka lausuin
sinulle muutama kuukausi sitte erotessamme?"

Hypatia vaikeni. Eräs peloittava mahdollisuus, johon Rafael oli
viitannut, välähti nyt ensi kerran hänen muistissaan... Mutta
ylpeästi hän torjui luotansa taivaan lähettämän varoituksen.

"Minä sanoin sinulle lähteväni Diogeneen lailla etsimään ihmistä.
Enkö luvannut sinulle, että heti hänet löydettyäni minä ensiksi
sinulle hänestä ilmoittaisin? Ja minä olen ihmisen löytänyt?"

Hypatia heilautti kaunista kättään.

"Tiedän, kenen aijot ilmoittaa... sen ristiinnaulitun. Olkoon niin.
Minä en tarvitse ihmistä, vaan jumalaa."

"Minkälaista jumalaa, Hypatia? Sellaistako jumalaa, joka muodostuu
järkiperäisistä käsitteistämme, tai paremmin niiden kieltämisestä
-- rajoittamattomuudesta, ikiaikaisuudesta, näkymättömyydestä,
tunnottomuudesta ja miksei myöskin siveyskäsitteistä
riippumattomuudesta? Muistan näet meidän olleen yhtämieltä siitä,
että samalla kuin me omistaisimme tuolle Korkeimmalle Ykseydelle niin
perin inhimillisen ominaisuuden kuin hyve on, me alentaisimme sen
lihallisuuteen."

Hypatia ei vastannut.

"Nyt minä aina olen kuvitellut jotain siihen suuntaan, että me
tuolla Absoluuttisella Ykseydellämme halusimme ensi sijaan sellaista
ominaisuutta, ettei Se olisi ainoastaan ääretön Jumala -- pelkään,
ettemme aivan selvästi tajunneet tämän käsitteen täyttä merkitystä --
eikä vain iankaikkinen Jumala, taikka kaikkivaltias, taikka edes yksi
ainoa Jumala -- jotka ominaisuudet, pelkään mä, eivät olleet meille
sen selvemmät kuin ensinmainittukaan -- vaan että Se olisi vanhurskas
Jumala taikka paremmin -- koskapa meillä oli tapana selittää ettei
Sillä saanut olla mitään ominaisuuksia -- itse Vanhurskaus. Ja näitä
seikkoja mietiskellessäni minä en voinut olla muistamatta, että minun
pyhät heprealaiset kirjanihan puhuivat juuri sellaisesta Jumalasta;
ja tuntien, että niillä ehkä oli minulle jotain sanottavana, jota --"

"Jota minä en sanonut sinulle! Ja tästä siis johtui tuo
pidättyväisyytesi ja salavihkainen ylemmyytesi siihen naiseen nähden,
jota sinä pilkkasit oppilaaksesi nimittämällä! Enpä toden totta
epäillyt sinussa niin perin juutalaista kateutta piilevän! Miksi, oi
miksi et sanonut minulle tätä?"

"Siksi että minusta oli tullut älytön elukka; siksi että olin
täydellisesti unhoittanut mitä tuo vanhurskaus oikeastaan oli,
ja pelkäsin sen selville saamista, koska epäilin sen minut
tuomitsevan. Siksi että minusta oli tullut paholainen ja minä vihasin
vanhurskautta enkä suonut sinun olevan vanhurskaan, enkä Jumalankaan,
sillä muutoin ette te kumpikaan olisi olleet minun kaltaisiani.
Jumala armahtakoon minua syntistä!"

Hypatia katsahti hänen kasvoihinsa. Rafael oli muuttunut kuin
taikaiskusta -- eikä sittekään muuttunut. Jälellä oli tuo entinen
uljas tietoisuus omasta voimasta, sama älykäs ja ilkamoiva ilme
noissa voimakkaissa täyteläisissä juutalaiskasvoissa ja säkenöivissä
silmissä. Ja kuitenkin oli jokainen kasvonpiirre pehmeämpi,
lempeämpi, ja tyhjäntoimittajan virnistelevä naamari oli kadonnut ja
liikuttava hellyys ja vakavuus säteili koko hänen ulkomuodostaan.
Kotelon kuori oli varissut pois ja paljastanut sen peitosta perhosen.
Hypatia istui häntä tarkastellen ja peitti silmänsä hetkeksi
kädellään aivankuin koettaakseen eikö näky häviäisi. Hänkö, tuo
älyniekka, tuo ivailija, Aleksandrian Lucianus -- hänkö, jonka
syvämielisyys ja voimakkuus oli Hypatiaa peloittanut alennuksenkin
päivinä?... Ja tähän hän päättyi...

"Tämä on vain pelkurimaisesta taikauskosta johtuva oikku... Nuo
kristityt ovat peloitelleet häntä synneillä ja Tartaruksellaan."

Hypatia katsahti jälleen hänen kirkkaihin, vilpittömiin ja
pelottomiin kasvoihinsa ja häpesi omaa panetteluaan. Ja tähän siis
päätyi hän -- Synesius -- Augustinus -- oppineet ja oppimattomat,
gootit ja roomalaiset... Se väkevä virta vyöryi siis eteenpäin...
Voisiko hän yksin taistella sitä vastaan?

Hän tahtoi! Taipuisiko hän? -- Hän? Hänen tahtonsa pysyy kyllä
lujana, hänen järkensä vapaana, viimeiseen asti -- kuolemaankin asti,
jos niikseen tulisi... Ja sittenkin eilisiltana! -- eilisiltana!

Viimein hän puhui, katsettaan kohottamatta.

"Vaikkapa nyt olisitkin löytänyt ristiinnaulitussa ihmisen -- oletko
löytänyt hänessä Jumalankin?"

"Muistatko Hypatia miten Glaucon määrittelee täydellisesti
vanhurskaan ihmisen?... Miten tämän, vaikkei ole vikapää yhteen
ainoaankaan väärämieliseen tekoon, täytyy läpi elämänsä kantaa
aiheetonta väärämielisen nimeä, että hänen puolueettomuutensa tulisi
täydelleen todistetuksi, ja miten hänen sellaisissa olosuhteissa
täytyy ehdottomasti joutua, kuten Glaucon sanoo, ei vain vanhassa
Atheenassa taikka vanhassa Juutaanmaassa, vaan myös, kuten sinä
itsekin myöntänet, tänä hetkenä kristityssä Aleksandriassakin --
kai muistat, Hypatia? -- kahleisiin, ruoskittavaksi ja lopulta
ristille... Jos kerran Platonin mielestä vanhurskaan ihmisen perikuva
on ristiinnaulittu ihminen, niin miksi ei minunkin? Jos me molemmat
-- ja piispa Clemens vanhus myöskin -- joka, muistanet, on yhtä hyvä
platonilainen kuin mekin -- ja itse Augustinus myönnämme, että Platon
näitä omituisia sanoja lausuessaan ei puhunut omasta alotteestaan,
vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, niin miksi eivät muutkin, samat
sanat lausuessaan, olisi puhuneet saman Hengen vaikutuksesta?"

"Ristiinnaulittu ihminen... Kyllä. Mutta ristiinnaulittu Jumala,
Rafael! Minua puistattaa sellainen häväistys."

"Aivan kuin minun hyviä kansalaisianikin. Ovatko he jokapäiväisessä
elämässään sen vanhurskaampia, Hypatia, vaikka luulottelevatkin niin
visusti arvossapitävänsä tuon Ykseyden kunniata, joka arvatenkin
itse parhaiten tietää, miten Hänen kunniansa tulee suojelluksi ja
julistetuksi? Mutta myönnätkö sinä määritelmän päteväksi? Pidä
varasi!" puhui hän huulillaan entinen veitikkamainen hymynsä. "Minä
olen otellut Augustinuksen kanssa ja minusta on tullut peloittava
dialektikko. Myönnätkö sen päteväksi?"

"Tietysti -- nehän ovat Platonin sanoja."

"Mutta myönnätkö sen vain siksi että se on kirjoitettu tuossa
kirjassa, jota Platoniksi nimitetään, vai siksikö, että sinun järkesi
vakuuttaa sen todeksi?... Et vastaa. Vastaa sitte ainakin tähän
kysymykseen: Eikö täydellisesti vanhurskas ihminen ole ihmisistä
korkein?"

"Tietenkin", Hypatia vastasi vähän välinpitämättömästi. Sillä
hän, filosofi ja kreikkalainen kun oli, ei suinkaan ollut
haluton antautumaan kaikkeen, joka vähänkin sanasodalta maistui,
karkoittaakseen siten edes hetkeksi mielestään raskaat ajatukset.

"Eikö silloin Antanthropoon, tuon perikuvan, ihanneihmisen, joka on
täydellisempi kuin ainoakaan yksityinen yksilö, täydy myöskin olla
täysin vanhurskas?"

"Kyllä."

"Oletahan nyt, kuten ennen hupaisissa sanasodissamme teimme, että
hän tahtoo julkisesti todistaa maailmalle vanhurskautensa... Ainoana
keinona hänelle silloin kai olisi Platonin mukaan tuo Glauconin
esittämä muoto; panettelu, kidutus ja ristinkuolema?"

"Mitä puhetta tämä on, Rafael? Aineelliset ruoskat ja ristinpuut
ikuisen ja henkisen aatteen välikappaleina?"

"Oletkohan, Hypatia, vielä koskaan tarkemmin miettinyt, millainen tuo
ihmisen perikuva oikeastaan olisi?"

Hypatia säpsähti, aivan kuin olisi uusi ajatus mieleen iskenyt, ja
tunnusti -- kuten jokainen uusplatonilainen olisi tunnustanut --
ettei hän ollut koskaan sitä ajatellut.

"Ja kuitenkin meidän oppi-isämme Platon opetti, että jok'ainoalla
ilmiöllä, kukasta kansakuntaan asti, on taivaissa ikuinen,
täydellinen perikuva. Ehkäpä me emme tähän asti ole olleetkaan kyllin
tarkkoja platonilaisia, arvoisin opettajani. Ehkäpä me filosofeina,
ja vähän farisealaisina kaupan päälliseksi, olemmekin aloittaneet
kaikki tutkistelemisemme, samoin kuin rukouksemmekin, kiittäen
Jumalaa siitä, ettemme olleet muiden ihmisten kaltaisia, ja siten
väärinkäsittäneet toisenkin kohdan Platonin 'Tasavallassa', johon me
entisinä kultaisina aikoina niin mielellämme viittasimme."

"Mikä kohta se oli?" kysäsi Hypatia, joka yhä enemmän kiintyi
keskusteluun.

"Että filosofit olisivat ihmisiä."

"Teetkö pilkkaa minusta? Platonhan määrittelee filosofin ihmiseksi,
joka etsii tiedon kohteita, jotavastoin muut etsivät mielipiteen
kohteita."

"Aivan oikein. Mutta mitähän jos me, tahtoessamme välttämättä saada
selvitetyksi, missä filosofi eroaa muista ihmisistä olisimmekin
jättäneet huomioonottamatta missä hän on toisten ihmisten kaltainen
ja samalla sittenkin unhoittaneet että ihminen on suku, josta
filosofi on vain yksi laji?"

Hypatia huokasi.

"Etköhän siis ole kanssani yhtä mieltä siinä, että koska pienempi
sisältyy suurempaan ja lajin perikuva suvun perikuvaan, me olisimme
menetelleet viisaammin, jos olisimme vähän enemmän tutkistelleet
ihmisen perikuvaa ihmisenä, ennenkuin kävimme käsiksi tuon perikuvan
osaan -- filosofin perikuvaan?... Aivan varmaan se olisi ollut
helpompi tie, sillä ihmisiä on enemmän kuin filosofeja, Hypatia,
ja jokainen ihminen on todellinen ihminen ja sopiva tutkistelun
esine, jota vastoin jokainen filosofi ei ole todellinen filosofi
-- esimerkiksi ystävämme akademikot taikka yksi ja toinen
uusplatonilainenkin, jonka tunnemme? Sinä näytät kärsimättömältä.
Lopetanko?"

"Ymmärsit väärin kärsimättömyyteni aiheen", Hypatia vastasi
katsahtaen Rafaeliin suurilla, surullisilla silmillään. "Jatka."

"No niin -- minä aion ruveta kauhean skolastiseksi -- eikö se ole
aivan oikea määritelmä ihmisestä, että hän yksin kaikista tunnetuista
olioista on henki, joka on ajaksi yhdistetty eläimelliseen
ruumiiseen?"

"Sano ennemmin: siihen loihduttu kuin vankilaan", Hypatia huoaten
vastasi.

"Vaikkapa niinkin. Mutta eikö meidän täydy myöntää, että tuo perikuva
-- oikea ihminen -- että jos hän kerran on perikuva, niin hänenkin
täytyy tai on ainakin kerran täytynyt olla loihduttu eläimelliseen
ruumiiseen?... Sinä vaikenet. En tahdo pahoittaa sinua... Minä
vain pyydän sinua tarkoin miettimään, eikö Platon hiukan vähennä
galilealaisen kalastajan luonnottomuutta, kun tämä sanoo, että
Hän, jonka kuvaksi ihminen on luotu, tuli lihaksi ja seurusteli
ruumiillisessa muodossa ihmisten kanssa Tiberian meren rannalla, ja
että he näkivät Hänen kunniansa, Isän ainokaisen Pojan kunnian."

"Tuo viimeinen kysymys on kokonaan toista. Lihaksi tullut Jumala!
Järkeni nousee kapinaan sellaista ajatusta vastaan!"

"Homeros vanhuksen järki ei noussut."

Hypatia säpsähti, sillä hän muisti miten hän eilen oli kaivannut
noita vanhoja, käsin tunnettavia, inhimillisiä jumaluuksia. --
"Jatka!" huudahti hän malttamattomasti.

"Sano nyt minulle -- eikö tuon ihmisen perikuvan, jos sitä missään on
olemassa, täydy ikuisesti elää Jumalan hengessä? Eikö ainakin Platon
olisi sitä väittänyt?"

"Kyllä."

"Ja johtaa olemassaolonsa suorastaan Hänestä?"

"Kyllä."

"Mutta ihminenhän on yksi, tahdolla varustettu persoona, kaikista
muista eroava."

"On."

"Tuon perikuvankin täytyy siis olla sellainen."

"Arvatenkin."

"Mutta omata kaikkien ihmisten ominaisuudet ja avut täydellisimmässä
muodossa."

"Luonnollisesti."

"Miten suosiollisesti ja kuuliaisesti entinen opettajani muuttuukin
oppilaakseni!"

Hypatia katsahti häneen silmät kyynelissä.

"En koskaan sinulle mitään opettanut, Rafael."

"Sinä opetit minulle enimmän, armas neito, kun vähimmän sitä
aavistit. Mutta sano minulle vielä yksi asia. Eikö jokaisen ihmisen
ominaisuus ole olla poika. Sillä voithan ajatella ihmisen, joka ei
ole isä, mutta et ihmistä, joka ei ole poika."

"Myönnettäköön."

"Silloin tuon perikuvan täytyy olla poika."

"Kenen poika, Rafael?"

"Miksei Zeun, jumalien ja ihmisten isän? Mehän sovimme siitä, että
-- nimittäkäämme sitä nyt _häneksi_, koska olemme päässeet selville
siitä, että se on henkilö -- ei voi kiittää olemassa olostaan ketään
muuta kuin itse Jumalaa."

"Mitä siitä seuraa?" Hypatia kysäsi luoden ihanat silmänsä Rafaeliin.
Niissä kuvastui kiihkeä epäilys, mutta samalla, kuten Rafael
kuolinhetkeensä saakka väitti, myöskin toivo ja ilo.

"Eikö nyt, Hypatia, pojan täydy olla samaa lajia kuin isäkin? Kotkat
eivät synnytä kyyhkysiä, sanoo runoilija. Eikö pojan nimi ole vain
tyhjä ja petollinen vertaussana, ellei poika ole isänsä täydellinen
ja yhtäläinen kuva?"

"Uroot siittävät poikia pahempia kuin he itse ovat, sanoo runoilija."

"Me emme nyt puhu ihmisistä sellaisina kuin ne ovat, joita Homeron
Zeus sanoo kurjimmiksi kaikista kedon eläimistä. Mehän puhumme -- vai
kuinka? -- täydellisestä ja perikuvallisesta pojasta ja täydellisestä
ja perikuvallisesta isästä täydellisessä ja ikuisessa maailmassa,
jossa ei ole kehitystä, taantumusta eikä muutosta. Mehän puhumme
täydellisestä ja perikuvallisesta suvun jatkumisesta, jonka ainoana
määritelmänä voi olla, että yhtäläinen synnyttää itsensä kanssa
täydellisesti yhtäläisiä olioita... Sinä vaikenet. Vaikene vaan,
Hypatia... Me olemme joutuneet liian kauas äärettömyyteen..."

Ja sitte he molemmat olivat tuokion vaiti. Rafaelin mielessä
liikkuivat juhlalliset ajatukset Viktoriasta ja Esaijan vanhoista
ennusmerkeistä, joiden merkitystä hänelle ennustuksina löytämäänsä
Ihmiseen nähden ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän toivoi ja
uskoi, että samat ennusmerkit hänenkin osakseen suotaisiin ja hänkin
saisi lapsen merkiksi siitä että kaikesta hänen syntisyydestään
huolimatta "Jumala oli hänen kanssansa".

Mutta hän oli juutalainen ja mies; Hypatia oli kreikkalainen ja
nainen -- vaikka toisekseen eivät Hypatian koulun miehetkään olleet
toisella kannalla tässä asiassa. Hänelle ei yleisinhimillisillä
suhteilla ja velvollisuuksilla ollut niin korkeata ja jumalallista
merkitystä kuin tuolle käännytetylle juutalaiselle, joka vasta
nyt oli oppinut ymmärtämään omien pyhien kirjojensa sisällön ja
tullut oikeaksi israelilaiseksi. Eikä Rafaelin todistelukaan
voinut saada häntä vakuutetuksi, vaikka saikin hänet sanattomaksi.
Hypatian, kuten hänen hengenheimolaistensakin, usko perustui
enemmän mielikuvitukseen ja uskonnolliseen tunteeseen kuin järkeen
ja siveelliseen tietoisuuteen. Ja koko tuo loistava utumaailma,
jossa hän oli vuosikaudet juhlinut -- sen maailmansyntyopit,
virtaukset, sukulaisuudet, vertauskuvallisuudet, pappisvaltaisuudet,
äärettömyydet, ikuisuudet ja sen semmoiset -- kaikki tuo oli liian
kiehtovaa ainaiseksi hyljättäväksi, vaikka hän ei löytänytkään siinä
lepoa eikä edes voinut siihen empimättä uskoa, ja vaikka se olikin
hävinnyt näkymättömiin juuri kun hän sitä kipeimmin tarvitsi. Ja
taistellen järjen yhä enemmän varmentuvaa vakuutusta vastaan hän
viimein virkkoi:

"Sinä siis tahtoisit minun hylkäävän, kuten itse näyt tehneen, tuon
ihanan ja taivaallisen, noiden kuivien ja laihojen järkisyiden
hyväksi, joiden vastustamiseksi minä, mikäli minusta tuntuu, en --
kaikesta huolimatta -- voi ryhtyä sinun kanssasi sanasotaan, Rafael
-- sillä olenhan minä nainen -- heikko nainen!"

Hän kätki kasvonsa käsiinsä.

"Mikäli sinusta tuntuu, mikä?" Rafael kysyi lempeästi.

"Olethan voinut huonommalle asialle antaa järjellisemmän värityksen."

"Niin sanoi Aristofaneskin Sokrateesta. Mutta kuule minua vielä
hetkinen, rakastettu Hypatia. Sinä kieltäydyt hylkäämästä tuota
ihanaa, ylevää, taivaallista? Mitähän jos ei ainakaan Rafael
Aben-Ezra olisi löytänyt sitä ennenkuin nyt? Muista mitä äsken
sanoin -- mitähän jos tuo meidän entinen Ihana, Jalo ja Taivaallinen
olisikin ollut vain paljasta aineellisuutta, käsitteitä, jotka meidän
omat aivomme punoivat meidän ruumiillisten silmiemme näkemistä
mieluisista tai korkeista tai alhaisista tai ylevistä asioista?
Mitähän jos minä olisinkin huomannut, että henkinen ei olekaan
älyllistä, vaan siveellistä, ja että henkinen maailma ei olekaan,
kuten me tahdoimme, meidän omista älyllisistä erittelyistämme
taikka fyysillisistä, uskonnollisista tai muista mielentiloistamme
muodostuva maailma, vaan oikeamielisten tai väärämielisten
henkilöiden maailma. Mitähän jos olisin huomannut, että henkisen
maailman ainoa laki, johon kaikki muut lait sisältyvät, oli
oikeamielisyys, ja että tämän lain kanssa ristiriitaiset, joita
me nimitimme maailmallismielisiksi, eivät olleetkaan raakoja, tai
typeriä, tai oppimattomia, tai tomppeleja, vaan yksinkertaisesti
väärämielisiä? Mitähän jos olisin huomannut, että oikeamielisyys,
ja yksistään oikeamielisyys olikin ihanaa, ylevää, taivaallista,
jumalallista -- niin, itse Jumala? Ja mitähän jos minulle olisi
selvinnyt, aivan kuin kirkkaaseen päivänvaloon ilmestynyt, mitä
tuo oikeamielisyys oikeastaan oli? Mitähän jos minä olisin nähnyt
ihmisolennon, naisen, ja lisäksi nuoren, heikon naisen julistavan
Jumalan kunniaa ja ihanuutta, osoittavan minulle, että ihanaa
oli se kun pelkäämättä, vain velvollisuuden täyttääkseen, oli
avulias vastenmielisimmillekin olennoille, että jaloa oli se kun
alentui mitä halvimmat orjan toimet suorittamaan ja ulkonaisesti
mitä alentavimpaan alttiiksi-antavaisuuteen mukautumaan, että
taivaallista oli tietoisuus siitä, että halvimmat maalliset
suhteet ja velvollisuudet olivat Jumalan käskyjä, jotka voi
oikealla tavalla täyttää vain sen hengen avulla, jonka kautta Hän
Kaikkeutta hallitsee; että vanhurskasta oli rakastaa, auttaa niitä
ja kärsiä -- kuollakin, jos niin vaadittiin -- niiden puolesta,
jotka semmoisenaan eivät näyttäneet voivan herättää muita kuin
vastenmielisyyden ja inhon tunteita? Mitähän jos minä näin tämän
näyn ensi kerran eläissäni, ja jos minun silmäni silloin aukenivat
ja minä käsitin näyn Jumalan kunnian kuvaksi? Mitähän jos minä,
platonilainen, Johannes galilealaisen ja Paulus tarsolaisen lailla,
ja hebrealaisena, kuten hekin, olisin itsekseni tunnustanut: Jos
luotu voi noin rakastaa, niin miten mittaamaton onkaan sen perikuvan
rakkaus? Jos heikko nainen voi noin paljon kestää, niin mihin
kykeneekään Jumalan Poika? Jos ihmisellä on voimaa osaksi uhrautua
toisten hyväksi, niin on Jumalalla voimaa uhrautua kokonaan. Jollei
Hän ole sitä tehnyt, niin tekee Hän sen; sillä muutoin Hän olisi
vähemmän ihana, vähemmän jalo, vähemmän taivaallinen, vähemmän
vanhurskas kuin se puutteellinen kuva, joka minulla Hänestä on,
-- kuin tuo heikko, elämänhaluinen neito! Miksi en uskoisi niitä,
jotka kertovat minulle, että Hän on jo sen tehnyt? Mutta ehkä heidän
todistuksensa sittekin nojautuvat vain olettamuksiin? Minulle ei
tarvitse matemaatillisesti todistella sitä, että kun lapsi oli
vaarassa niin isä hänet pelasti -- eikä tätäkään. Järkeni, sydämeni,
kaikki hengenlahjani -- lukuunottamatta tuota typerää, aistillista
kokemustani, jonka huomaan alati minua pettävän ja jonka avulla
en edes olemassa-oloani kykene toteennäyttämään -- hyväksyvät
tuon Golgatan tarinan maallisista tapahtumista luonnollisimpana,
uskottavimpana ja välttämättömimpänä, edellyttäin ainoastaan, että
Jumala on vanhurskas Persoona eikä mikään kaikki läpitunkevan,
välttämättömän hengen unikuva, -- hölynpöly, joka jo oman
määrityksensä kautta osoittautuu aineelliseksi."

Hypatia vastasi väkinäisesti hymyillen:

"Rafael Aben-Ezra on vaihtanut terävän todistelun rakastuneen
kukkaiskieleen."

"En vallan kokonaan sentään", Rafael vastasi vuorostaan hymyillen.
"Oletahan, että minä sanoin itsekseni: me platonilaiset myönnämme,
että Jumalan näkeminen on korkeinta hyvää."

Hypatiaa värisytti vielä kerran viime yön muisto.

"Ja jos Hän on vanhurskas ja jos vanhurskaus on -- kuten tiedän
sen olevan -- samaa kuin rakkaus, niin silloin täytyy Hänen toivoa
tätä korkeinta hyvää ihmisille paljon enemmän kuin nämä itse voivat
sitä itselleen toivoa... Silloin haluaa Hän ilmaista ihmisille
Itsensä ja oman vanhurskautensa... Tahdotko vastata, Hypatia, vai
vastaanko minä?... tai onko vaiteliaisuutesi myönnytyksen merkki?
Salli ainakin minun vielä sanoa, että jos Jumala tahtoo ilmaista
vanhurskautensa ihmisille, niin voi Hän, Platonin mukaan, tehdä sen
täydellisesti ainoastaan suostuen pilkattavaksi, kidutettavaksi ja
ristiinnaulittavaksi, että Häntä ei voitaisi, kuten ei Glaucokaan
vanhurskasta ihmistä koskaan epäillä itsekkäistä pyyteistä tai
heikkoudesta kärsimyksissä... Olenko nyt vaihtanut todistelut,
Hypatia?... Sinä yhä vaikenet? Sinä et tahdo kuulla minua,
huomaan ma... Jolloinkin vastaisuudessa filosofi ehkä mieluummin
kuuntelee suurimman velallisensa sanoja... Taikka; paremmin sanoen,
hän ehkä suostuu mieluummin kuuntelemaan omassa sydämessään tuon
Perikuvallisen Ihmisen sanoja, joka on häntä rakastanut, ohjannut,
ammentanut hänen osakseen kaikki ruumiin ja sielun täydellisyydet,
herättänyt hänessä puhtaat ja jalot pyrkimykset, ja pyytää häntä vain
kuuntelemaan omaa järkeänsä, omaa filosofiaansa, kun ne julistavat
Hänet niiden antajaksi, ja jakamaan niitä vapaaehtoisesti ja nöyrällä
mielellä, kuten Hänkin ne filosofille antoi, köyhille ja typerille ja
syntisille, joita Hän rakastaa samoin kuin tuota filosofiakin... Jää
hyvästi!"

"Viivy!" Hypatia huudahti ponnahtaen seisaalleen. "Minne olet
menossa?"

"Tekemään rahtusen hyvää ennenkuin kuolen; sillä minä olen tehnyt
paljon pahaa. Menen viljelemään maata, istuttamaan ja rakentamaan,
pelastamaan pienen palan Ormuzdin maasta Ahrimanin vallasta, kuten
persialaiset sanoisivat. Menen taistelemaan ausurialaisia rosvoja
vastaan, ruokkimaan trakilaisia palkkasotureita, pelastamaan muutamia
orpoja orjuudesta... jättääkseni ehkä jälkeeni pojan Davidin
huoneesta, josta on tuleva parempi juutalainen kuin isästä, siksi
että hän on tätä parempi kristitty... Meillä on oleva murhetta
lihassa, sanoo Augustinus meille... Mutta minulla on ollut, kuten
jo Augustinukselle vastasin, sitä tähän asti niin vähän, että
runsas annos tuota murhetta onkin ehkä kasvatuksekseni parempi kuin
päinvastoin. Jää hyvästi!"

"Odota!" Hypatia virkkoi! "Tule takaisin -- tule jälleen! Ja hänet...
Tuo hänet kerallasi... Minun täytyy saada tavata häntä! Hän on
varmaan todella jalo, ollakseen kyllin arvokas sinulle!"

"Hän on täältä satojen peninkulmien päässä."

"Vai niin! Hän olisi ehkä voinut opettaa minulle jotakin -- minulle,
filosofille! Sinun ei olisi tarvinnut pelätä minua... Mieleni ei
nyt tee käännyttämään ihmisiä... Oi, Rafael Aben-Ezra, miksi taitat
runnellun ruo'on? Suunnitelmani ovat hajonneet kuin tuhka tuuleen,
oppilaani ovat arvottomia, puhdas maineeni on tahrattu, omaatuntoani
oma julmuuteni raskaana painaa... Jos sinä et vielä kaikkea tiedä,
niin saat sen liiankin pian tietää... Viimeinen toivoni, Synesius,
rukoilee itselleen samaa toivoa, jota minä häneltä tarvitsen... Ja
lisäksi ja kaiken lopuksi... Sinä!... Sinäkin Brutus! Miksi en nyt
entisen Juliuksen lailla kietoisi vaippaa ympärilleni ja kuolisi!"

Rafael seisoi hänen edessään ja näki surumielin miten hänen
kasvoilleen levisi täydellisen toivottomuuden ja alakuloisuuden ilme.

       *       *       *       *       *

"Niin, niin -- tule -- Galilealainen... Jos hän kerran voimakkaat
miehet kukistaa, niin voiko heikko neito häntä vastustaa? Tule
pian... Tänä iltana... Sydämeni murtuu."

"Kello kahdeksanko tänä iltana?"

"Niin... Puolipäivän aikaan minä luennoitsen... taikka paremmin,
sanon ikuisiksi ajoiksi hyvästit oppilailleni... Jumalat! Mitä
minä heille puhun?... Tule sitte kertomaan minulle siitä
Natsarealaisesta. Jää hyvästi!"

"Jää hyvästi, rakastettu neito! Yhdeksännellä tunnilla sinä olet
kuuleva Natsarealaisesta."

Miksihän nämä hänen omat sanansa kaikuivat Rafaelin korvissa niin
paljon merkitseviltä miltei pahaa ennustavilta? Hänestä melkein
tuntui siltä kuin ei hän itse olisi niitä lausunut, vaan joku kolmas
henkilö. Hän suuteli Hypatian kättä. Se oli jääkylmä; ja vaikka
Rafael tunsikin itsensä onnelliseksi, oli hänen sydämensä kylmä ja
raskas, kun hän huoneesta poistui.

Kun Rafael oli päässyt alas kadulle, hyökkäsi muuan nuorukainen esiin
erään pilarin varjosta ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Ahaa, sinä hurskasten ryövärien urhea johtaja. Mitä minulta nyt
tahdot?"

Filammon, sillä hän se oli, tuijotti hetkisen Rafaeliin ja tunsi
hänet.

"Pelasta hänet! Jumalan rakkauden nimessä pelasta hänet!"

"Ken?"

"Hypatia!"

"Kuinka kauan hänen pelastumisensa on sinun sydämelläsi ollut, nuori
ystäväni?"

"Jumalan nimessä", Filammon puhui, "mene takaisin ja varoita
häntä! Hän uskoo sinua -- sinä olet rikas -- sinä olit ennen hänen
ystävänsä -- minä tunnen sinut olen kuullut sinusta puhuttavan...
Oi, jos koskaan olet hänestä välittänyt -- jos konsaan olet tuntenut
tuhannetta osaa niistä tunteista, joita minä tunnen häntä kohtaan --
niin mene varoittamaan häntä lähtemästä kotoaan!"

"Minun täytyy saada tietää enemmän tästä", virkkoi Rafael, joka
huomasi, että nuorukaisella oli painavat syyt pyyntöihinsä. "Mennään
yhdessä, sisään, niin saat puhua hänen isälleen."

"En, en siihen taloon! En koskaan enää mene siihen taloon! Elä kysy
syytä kieltooni, vaan mene itse. Hän ei usko minua. Estitkö --
estitkö sinä jotenkin häntä uskomasta?"

"Mitä tarkoitat?"

"Minä olen ollut täällä -- ikuisuuden! Minä lähetin palvelijattaren
viemään hänelle kirjelmän, mutta hän ei vastannut mitään."

Vasta silloin Rafael muisti nähneensä, että heidän keskustellessaan
oli Hypatialle tuotu kirjelmä.

"Näin hänen saavan kirjelmän. Hän heitti sen pois. Kerro minulle
asiasi. Jos se ansaitsee huomiota, niin otan sen itse toimittaakseni.
Mistä häntä pitää varoittaa?"

"Salajuonesta -- minä tiedän että munkit ja parabolaanit ovat
virittäneet salajuonen häntä vastaan. Kun minä tänä aamuna makasin
vuoteellani Arseniuksen huoneessa -- ne luulivat minun nukkuvan --"

"Arseniuksenko? Onko siis tuo kunnianarvoisa kiihkoilija joutunut
samalle tolalle kuin muutkin munkinkaapua kantavat inehmot ja
ruvennut kiduttajaksi?"

"Jumala varjelkoon! Minä kuulin hänen koettavan saada Pietari
Esilukijaa luopumaan jostakin, en tiedä mistä; mutta minä kuulin
Hypatian nimen... minä kuulin Pietarin sanovan: 'Hän, joka on
esteenä, estää niin kauan kuin hänet lakaistaan tieltä pois.' Ja kun
hän poistui käytävään, niin kuulin hänen sanovan jollekin toiselle:
'Tee pian minkä teet!'"...

"Nämä ovat hyvin häilyviä perusteita, ystäväni."

"Oi, -- etkö tiedä mitä niiltä miehiltä voi odottaa?"

"Ettenkö tiedä? Missähän me viimeksi toisemme tapasimme?"

Filammon punastui ja jatkoi:

"Se riitti minulle. Minä tiedän, millä tavalla he häntä vihaavat,
tiedän ne rikokset, joista he häntä syyttävät. Viime yönä olisi
hyökätty hänen kotiinsa, jollei Kyrillos olisi estänyt...
Ja minä käsitin sävyn Pietarin äänessä. Pietari puheli niin
nöyrästi ja lempeästi, ettei voi epäilläkään hänellä olleen
mielessä jotain pirullista. Minä vaanin koko aamun tilaisuutta
päästäkseni pujahtamaan ulos, ja täällä nyt olen! -- Otatko asiani
toimittaaksesi, vai jätätkö hänet --"

"Mihin?"

"Jumala vain tiennee, ja perkele, jota he Jumalan asemesta
palvelevat."

Rafael kiiruhti takaisin sisään -- "Saisiko hän tavata Hypatiaa?"
Tämä oli sulkeutunut yksityiskammioonsa ja ankarasti kieltänyt
laskemasta ketään vierasta sisälle... "Missä sitte Theon oli?"
Tämä oli puolisen tuntia sitte mennyt ulos kanavaportista, pinkka
matemaatillisia papereja kainalossaan, eikä kukaan tiennyt minne hän
oli aikonut... "Kelvoton hölmö!" ja Rafael kirjoitti kiireisesti
seuraavan kirjelmän --

    "Elä ylenkatso nuoren munkin varoitusta. Minä uskon hänen puhuvan
    totta. Jos rakastat itseäsi ja isääsi, Hypatia, niin elä mene
    ulos tänään."

Rafael lahjoi orjattaren viemään sanoman perille, ja kulutti
odottaessaan aikansa eteisessä palvelijoita varoitellen. Mutta nämä
eivät ottaneet uskoakseen häntä. Oli kyllä totta, että myymälät
oli useissa kaupunginosissa sulettu ja museon puisto tyhjä;
ihmiset olivat peloissaan eilisen johdosta. Mutta Kyrillos oli,
sen he varmoista lähteistä tiesivät, vielä eilisiltana uhannut
kirkonkirouksilla jokaista kristittyä, joka rauhaa häiritsee,
eikä koko aamuna ollut ainoatakaan munkkia näkynyt kaduilla. Ja
heidän emännälleenkö sitte jotain pahaa tapahtuisi? -- "Mahdotonta!
Eivät edes villit pedotkaan häntä repisi", selitti jättimäinen
portinvartija neekeri, "vaikka hänet arenalle heitettäisiin".

Näistä sanoistaan neekeri sai eräältä orjattarelta korvapuustin,
jota anteeksi pyytääkseen tämä taas vakuutti varmaan tietävänsä,
että hänen hallitsijattarensa kykeni pään nyökäyksellä kääntämään
pitkäisen tulen muuanne ja kutsumaan legionittain henkiä taistelemaan
puolestaan... Mitä sellaisille epäjumalan palvelijoille mahtoi? Ja
sittekin, eivätkö sen vuoksi sitä enemmän miellyttäneet?

Vihoviimein tuli tutulla, miellyttävällä, harkitulla ja
itsetietoisella käsialalla kirjoitettu vastaus.

    "Kummallinen on keinosi minut uuteen uskoosi taivuttaaksesi,
    kun ensimäisenä saarnapäivänäsi pyydät minua varomaan niiden
    pahuutta, jotka tuota uskoa tunnustavat. Kiitän sinua; mutta
    huolenpitosi minusta tekee sinut kiusalliseksi. Minä en pelkää
    mitään. He eivät uskalla. Jos he nyt uskaltaisivat, niin olisivat
    he jo kauvan sitte uskaltaneet. Mitä tuohon nuorukaiseen tulee
    -- niin olisi minulle tästä puoleen häpeäksi, jos hänen sanojaan
    tottelisin tai uskoisin, taikka edes osoittaisin huomaavani hänen
    olemassaolonsa. Koska hän on niin häpeämätön, että varoittaa
    minua, niin juuri sen vuoksi minä menen. Elä pelkää minun
    vuokseni. Sinun ei pitäisi toivoa minun nytkään olevan peloissani
    itseni vuoksi. Minun täytyy täyttää tehtäväni. Minun täytyy puhua
    sanat, jotka minun on puhuttava. Ja ennen kaikkea, minä en saa
    antaa kellekään kristitylle aihetta sanoa, että filosofi uskalsi
    vähemmän kuin uskonkiihkoilija. Jos minun Jumalani ovat Jumalia,
    niin he suojelevat minua; ja jos ne eivät ole, niin täyttäköön
    sinun Jumalasi tahtonsa tavalla, jonka hän parhaaksi näkee."

Rafael repi kirjeen palasiksi... Henkivartijat eivät ainakaan olisi
muun maailman mukana hulluiksi herenneet.

Oli vielä aikaa puoli tuntia ennenkuin Hypatian luennon piti alkaa.
Sillä välin hän kyllä ennättäisi koota sotavoimia vaikka koko
Aleksandrian taltuttamiseksi. Ja Rafael pyörähti äkkiä ulos huoneesta
kadulle juostakseen.

"_Quem Deus vult perdere_!" hän huudahti Filammonille, tehden
kädellään epätoivoisen liikkeen. "Jää tänne pidättääksesi hänet! --
koeta vielä viimeisen kerran saada hänet taipumaan! Tartu hevosten
suitsiin, jos voit! Minä tulen takaisin kymmenessä minuutissa." Ja
hän läksi juoksemaan likimmälle puiston portille.

Museon puiston toisella puolen oli palatsin pihamaa. Niiden välillä
oli useita portteja. Jos hän saisi tavata Oresteen taikka edes
henkivartijat ajoissa hälyytetyiksi!...

Ja hän kiiruhti pitkin puistokäytäviä ja lehtokujia, jotka
pelästyneet kaupunkilaiset olivat nyt jättäneet, autioiksi,
lähimmälle portille. Se oli suljettu ja ulkoapäin vahvasti teljetty.

Kauhistuneena hän juoksi seuraavalle; sekin oli teljetty. Hän
käsitti syyn siihen silmänräpäyksessä ja mieletön pelko valtasi
hänet. Henkivartijat eivät nähtävästi välittäneet museosta, taikka
eivät pelänneet minkään vaaran uhkaavan tätä kaupungin kunniaa ja
ihmettä Aleksandrian asukkaitten puolelta, taikka ehkä tahtoivat,
älykkäästi kyllä, keskittää voimansa mahdollisimman pienelle
alalle. Siksipä he olivat tyytyneet sulkemaan kaikki puutarhaan
vievät tiet ja siten muodostamaan korkeasta rajamuurista marmorisen
linnoituksensa ulomman valliaidan. Mutta itse museosta ulos johtavat
ovet lienevät ainakin auki! Hän tunsi ne jok'ikisen, tunsi jokaisen
hallin, käytävän, patsaan, kuvataulun, melkeinpä jokaisen kirjankin
tuossa muinaisen sivistyksen suunnattomassa aarre-aitassa... Hän
pääsi sisään; kiiruhti tuttuja käytäviä pitkin eräälle taka-ovelle,
josta hän ja Orestes olivat sadat kerrat kulkeneet ladellen
huonoja sanoja ja hautoen vielä huonompia ajatuksia, jotka olivat
kirjoitetut hänen entisten pahojen töittensä luetteloon... Se oli
suljettu. Hän ryskytti sitä; mutta ei kukaan vastannut. Hän juoksi
edelleen ja koetti toista ovea. Ei sielläkään kukaan vastannut.
Vielä muuatta -- sama hiljaisuus ja epätoivo!... Hän juoksi ylös
rappusia toivoen yläkerran ikkunoista voivansa huutaa vartijoille.
Varovaiset soturit olivat lukinneet ja teljenneet kaikki aukot
koko oikeanpuolisen sivustan yläkertaan, ettei sieltä päästäisi
palatsin kimppuun. Minne nyt? Takaisin -- ja minne sitte? Takaisin,
pitkin loppumattomia käytäviä, kaarikattoisia halleja, portaita,
ovikäytäviä, joista toiset olivat avonaiset, toiset teljetyt, ylös ja
alas, tietä jos mitä, toisinaan eksyssissäkin tuossa äärettömässä,
äänettömässä labyrintissä! Ja henkeä ahdisti, kurkkua karvasteli,
polvet notkuivat ja poskia poltti kuin samum-tuulen tuivertaessa.
Hänen mielenmalttinsa, joka tavallisesti oli niin järkkymätön, jätti
nyt hänet armotta pulaan. Jok'ainoa yritys epäonnistui, hän oli
kuin vangittu, noiduttu. Oliko tämä unta? Oliko tämä painajainen,
tuollainen unikuva, jossa pilareja ilmestyy pilarien perästä,
portaita portaitten perästä, huoneita huoneitten perästä, jotka
uneksijan edessä muuttuvat, vaihtuvat, jatkuvat ikuisesti ja sitte
taas lyhenevät, lähestyvät, puristavat? Oliko tämä unta? Oliko
hänet tuomittu ikuisesti vaeltamaan jossain autiossa linnassa,
sovittaakseen syntinsä, jotka hän siellä oli oppinut, ja joita hän
siellä oli harjoittanut? Ensi kerran elämässään huimasi nyt hänen
päätänsä. Hän ei saanut selville muuta kuin että jotain kamalaa oli
tapahtumassa -- ja että hänen piti se estää, eikä voinut... Missä
hän nyt oli? Pienessä sivukammiossa... Lukemattomat kerrat hän oli
tässä puhellut Hypatian kanssa ja katsellut yli Faroksen kauas
siniselle Välimerelle... Mikä melu alhaalta kuului?... Kokonainen
meri huojuvia päitä, tuhansia ja taas tuhansia, aina meren rantaan
saakka; ja niiden lukemattomista kurkuista kohosi yksi ainoa valtava
sotahuuto -- "Jumala ja Jumalan äiti!" -- Kyrillon koirat olivat
irti... Hän horjahti ulommas ikkunasta ja läksi taas mielettömänä
juoksemaan... minne, sitä hän ei tiennyt eikä saanut koskaan tietää.

Ja Filammon?... Mutta riittäköön kullekin luvulle, kuten kullekin
päivälle oma vaivansa.



13 Luku.

NAISEN RAKKAUS.


Pelagia oli viettänyt yön yksinäisyydessä surren, eikä hänen mielensä
seuraavana aamuna suinkaan kevennyt, kun hän huomasi olevansa vanki
omassa talossaan. Orjattaret selittivät, että he olivat saaneet
määräyksen -- he eivät ilmaisseet ken määräyksen oli antanut -- estää
häntä poistumasta huoneistaan. Ja vaikka jotkut heistä ilmoittivat
tämän osanottavaisesti huokaillen ja itkua tuhertaen, niin huomasi
Pelagia, että sangen moni heistä mielellään antoi hänen tuntea, että
hänen valtansa oli mennyttä ja että oli toisia, jotka voivat toivoa
kohoavansa vallitsevan suosikin kunniaan.

Välipä sillä! Kuiskailut, pilkkanaurut ja kopeat vastaukset eivät
koskeneet Pelagiaan. Hänellä oli vain yksi epäjumala ja sen hän oli
kadottanut, vain yksi voima ja se oli hänet nyt pulaan jättänyt.
Ylhäällä taivaassa ja alhaalla maassa ei ollut rauhaa ei apua eikä
toivoa; ei mitään muuta kuin synkkää, ilotonta ja älytöntä pelkoa ja
epätoivoa. Pieni, heikko lapsensielu, joka juuri oli hänessä eloon
herätetty, oli heti syntymähetkenä masennettu ja muserrettu, ja
Pelagia vetäytyi vaistomaisesti sen tornin kattoparvekkeelle, jossa
hänen huoneustonsa oli, itkeäkseen siellä yksinäisyydessä.

Siellä hän tunnin toisensa jälkeen istui suuren kangaskatoksen
varjossa, jota kaikissa Aleksandrian taloissa käytettiin sekä suojana
auringolta että myöskin allaolevien huoneiden vilvoittajana. Hänen
katseensa harhaili yli lukemattomien kattojen ja tornien, mastojen ja
kimaltelevien kanavien ja keinuvien venheiden; mutta hän ei nähnyt
niitä -- hänen edessään päilyivät vain rakkaat kasvot, jotka hän
ainaiseksi oli kadottanut.

Viimein hiljainen vihellys herätti hänet unelmistaan. Hän kohotti
katseensa. Kapean kujan toiselta puolelta, vastapäisen katon
rintasuojuksen aukosta terävä silmäpari tarkasteli häntä. Pelagia
vetäytyi närkästyneenä syrjään.

Vihellys uusiutui ja pää kohosi varovaisesti rintasuojuksen takaa...
Se oli Mirjamin. Vilkaisten tarkkaavaisesti ympärilleen Pelagia astui
esiin. Mitähän asiaa tuolla vanhalla naisella hänelle oli?

Mirjam teki kysyviä merkkejä, joiden Pelagia ymmärsi tiedustelevan
oliko hän yksin. Heti kun myöntävä vastaus oli annettu, Mirjam
kohousi pystyyn, heitti Pelagialle kirjeen, johon piikivi oli
painoksi suljettu, ja hävisi jälleen.

"Minä olen vahtinut täällä koko päivän. He, eivät laskeneet
minua sisään. Varo Wulfia ja kaikkia muita. Elä lähde minnekään
huoneestasi. He ovat sommitelleet juonen viedäkseen sinut pois ja
luovuttaakseen sinut veljellesi, munkille; sinut on petetty; ole
rohkea!"

Pelagia luki nämä sanat ihmeissään ja kalpeana, ja otti huomioonsa
ainakin viimeisen Mirjamin neuvon. Hän näet laskeutui huoneisiinsa,
asteli ylpeästi niiden läpi ja käskien esteleviä orjattaria
väistymään niin mahtipontisesti, että nämä vallan hölmistyivät, hän
meni kirje kädessään suoraan huoneeseen, jossa Amaali tavallisesti
vietti keskipäivän hetket.

Ovea lähestyessään hän kuuli sisällä äänekästä puhelua... _Hänen_
äänensä!... mutta Wulfin myöskin. Pelagian rohkeus petti ja hän
pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan... Hän kuuli Hypatian nimen ja
mielettömän uteliaisuuden valtaamana hän kumartui avaimenreikään ja
kuunteli tarkkaavaisesti.

"Hän ei suostu kosintaani, Wulf."

"Jos hän ei suostu, niin saa hän kokea kovempaa. Sitäpaitsi,
hän on perin ahtaalla. Tämä on hänellä viimeisenä pelastumisen
mahdollisuutena ja hän turvautuu mielelläänkin siihen. Kristityt ovat
raivoissaan hänelle ja jos myrsky puhkeaa, niin ei hänen hengellään
ole arvoa tuon vertaa!"

"Vahinko, ettemme jo ole tuoneet häntä tänne."

"Niin onkin; mutta me emme ole voineet. Me emme saa rikkoa välejä
Oresteen kanssa ennenkuin palatsi on käsissämme."

"Mutta saammeko sitä koskaan käsiimme, toveri?"

"Aivan varmaan. Me puhuttelimme jokaista vartiojoukkoa viime yönä ja
kun huomautimme, että he saisivat Amaalin johtajakseen, niin he jo
siitä niin innostuivat, että meidän täytyi paremminkin lahjoa heidät
pysymään aloillaan kuin nousemaan kapinaan."

"Oi Odin! Kunpa olisinkin nyt heidän parissaan! Odota siksi kun
kaupunki on kapinassa. Jos päivä kuluu mellakoitta, niin olen minä
hölmö. Ovathan kaikki aarteet venheissä?"

"Ovat ja itse alukset ovat myös lähtövalmiit. Minä olen rehkinyt
kuin hevonen koko aamun niiden ääressä, kun et sallinut minun muuta
toimittaa. Ja Godericko ei palaa palatsista ennen yön tuloa?"

"Jos meidän kimppuumme ensiksi hyökätään, niin annamme me hänelle
merkin tulella ja hän tulee tänne tuoden kerallaan kaikki gootit,
jotka hän mukaansa saa. Jos taas palatsia ensiksi ahdistetaan, niin
on meidän soudettava sinne avuksi. Sillä välin hän juottaa sen
kreikkalaisen prefekti-koiran niin perinpohjaiseen humalaan kuin vain
voi."

"Kyllä se kreikkalainen juo hänet pöydän alle! Sillä on rohdoksia --
kuten kaikilla muillakin roomalaisilla roistoilla -- joiden avulla
hän selvittää päänsä milloin haluaa, ja sitte hän on taas valmis
jatkamaan juominkeja. Lähetä Smid ukko sinne ja anna hänen koettaa
kammeta se asekauppias."

"Erinomainen tuuma!" Wulf virkkoi ja läksi huoneesta pannakseen sen
täytäntöön.

Pelagia ehti parhaiksi vetäytyä viereisen oven suojaan. Mutta hän oli
kuullut kylliksi; ja kun Wulf kulki ohitse, niin juoksi hän tämän luo
ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Oi, tule tänne! Puhele kanssani hetkinen, armahda minua ja puhu
minulle!" Hän veti soturin puolittain vastoin tämän tahtoa kammioon
ja heittäytyen Wulfin jalkojen juureen ratkesi lapsen lailla
haikeihin valituksiin.

Wulf seisoi äänettömänä, tästä odottamattomasta nöyryydestä aivan
ällistyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt hävetä, kun hän
katseli noita kauniita, rukoilevia kasvoja, joita nyt vavahutteli
viaton suru aivan kuin lasta, jonka leikkikalu on särkynyt... Viimein
Pelagia puhui:

"Oi, mitä minä olen tehnyt -- mitä olen tehnyt? Miksi teidän täytyy
ottaa hänet minulta pois? Enkö ole vain rakastanut, kunnioittanut,
jumaloinut häntä? Minä tiedän, että sinä rakastat häntä; ja minä
rakastan sinua sen vuoksi -- minä rakastan sinua! Mutta sinä --
mitäpä onkaan sinun rakkautesi minun rakkauteni rinnalla? Oi, minä
kuolisin hänen vuoksensa -- minut saisi vaikka repiä kappaleiksi
hänen vuoksensa -- nyt, heti!..."

Wulf oli ääneti.

"Olenko muuta tehnyt kuin rakastanut häntä? Onko minulla muuta halua
kuin tehdä hänet onnelliseksi? Minä olin rikas, minua ylisteltiin,
hemmoiteltiin... ja sitte tuli hän... ihanana kuten aina, jumalana
ihmisten parissa -- taikka paremmin apinoiden parissa -- ja minä
jumaloin häntä: teinkö siinä väärin? Minä luovuin kaikesta hänen
vuoksensa: teinkö siinä väärin? Minä annoin itseni hänelle: voinko
muuta tehdä? Hän suostui pitämään minusta -- hän, sankari! Voinko
muuta tehdä kuin antautua? Minä rakastin häntä: mitä sille voin?
Teinkö siinä väärin? Julma, julma Wulf!"

Wulfin täytyi pakoittautua ankaraksi, sillä muutoin hän heti olisi
heltynyt.

"Mutta minkä arvoinen sinun rakkautesi oli hänelle? Mitä se
on hänessä vaikuttanut? Se on tehnyt hänestä juoppolallin,
tyhjäntoimittajan, noiden kreikkalaisten koirain pilan esineen,
joiden hallitsija, kukistaja hänen olisi pitänyt olla. Älytön nainen,
kun et huomaa, että sinun rakkautesi on ollut hänen kirouksensa,
hänen perikatonsa! Hänen, jonka nyt pitäisi istua Ptolemaiojen
valtaistuimella, koko Välimeren eteläpuolen herrana -- joka hänestä
vielä on tuleva!"

Pelagia tuijotti puhujaan silmät selällään, aivan kuin olisi hänen
aivoissaan vähitellen selvinnyt uusi ajatus, joka oli hänelle liian
valtava. Sitte hän hitaasti kohottausi lattialta.

"Hänestä siis voisi tulla Afrikan keisari?"

"Se hänestä pitää tuleman; mutta ei --"

"Ei minun rinnallani!" Pelagia melkein parahti. "Ei, ei minun kurjan,
älyttömän, tahraisen rinnalla! Minä käsitän -- voi, Jumala, minä
käsitän kaikki! Ja sen vuoksi te tahdotte hänen naivan tuon -- tuon
-- toisen!"

Hän ei rohjennut lausua tuota pelättyä nimeä.

Wulf ei luottanut itseensä niin paljon, että olisi uskaltanut
vastata. Hän vain nyökäytti myöntäen päätään.

       *       *       *       *       *

"Niin, niin -- minä lähden -- kauas erämaahan -- Filammonin kera --
ja sinun ei tarvitse enää kuulla minusta. Ja minä rupean nunnaksi ja
rukoilen hänen puolestaan, että hänestä tulisi suuri kuningas, koko
maailman valloittaja. Kerrothan sinä hänelle, miksi minä poistuin,
kerrothan? Niin, niin, minä lähden nyt, heti --" Hän pyörähti
kiireisesti pois aivankuin täyttääkseen heti lupauksensa, mutta sitte
hän, äkkiä hätkähtäen, juoksi takaisin Wulfin luo.

"Minä en voi, Wulf -- minä en voi jättää häntä! Järkeni menetän
jos sen teen! Elä vihastu; -- minä lupaan sinulle mitä tahansa --
vannota minua, jos tahdot, kun vain sallit minun jäädä tänne. Vain
orjana - minä tahansa -- kunhan vain saan joskus nähdä hänet. Ei --
en sitäkään -- kunhan vain saan olla saman katon alla kuin hänkin!
Oi, salli minun olla vaikka orjana keittiössä! Minä lahjoitan
kaiken omaisuuteni hänelle -- sinulle -- kelle tahansa! Ja sinä
sanot hänelle, että minä olen lähtenyt pois -- olen kuollut, jos
tahdot. Kunhan vain sallit minun jäädä! Minä pukeudun ryysyihin,
väännän myllyä... Olisihan sekin suloista, kun tietäisin, että hän
syö leipää, jota olen valmistanut! Ja jos minä kerrankaan rohkenen
puhutella häntä -- tai edes lähestyä häntä -- niin anna kokin
ripustaa minut nilkoistani riippumaan ja ruoskia minua kuten orjaa,
jota parempi en olekaan!... Ja sitte minusta suru pian tekee vanhan
ja ruman, ja sitte, rakas Wulf, ei tarvitse enää, eihän Wulf, pelätä
näitä minun kirottuja kasvojani? Lupaa se, vain sen verran, ja --
kas niin! Hän kutsuu sinua! Elä laske häntä tänne tapaamaan minua!
-- Minä en kestä sitä! Mene hänen luokseen, pian, ja sano hänelle
kaikki. -- Ei, elä vielä!..."

Ja hän vaipui takaisin lattialle, kun Wulf poistui mutisten
itseksensä. --

"Lapsi parka, lapsi parka! Parempi olisi sinulle, jos sinä olisit
kuollut ja Helan syvyyksissä!"

Ja Pelagia kuuli hänen sanansa.

Vähitellen, kesken huokauksia ja kyyneleitä ja mahdottomien
toiveitten ja suunnitelmien villiä sekasortoa, nuo sanat painuivat
hänen mieleensä, kasvoivat ja lopulta valtasivat hänen aivonsa ja
sydämensä.

"Parempi olisi minulle, jos olisin kuollut?"

Ja hän nousi hitaasti pystyyn.

"Parempiko minulle jos olisin kuollut? Miksikäs ei? Silloinhan kaikki
selviäisi. Silloin ei mikään vaara uhkaisi pikkuisen Pelagia-raukan
takia..."

Hän meni hitaasti, varmoin askelin, ylpeänä, tuohon tuttuun
huoneeseen... Hän heittäytyi vuoteelle ja peitti patjan suuteloilla.
Hänen katseensa sattui Amaalin miekkaan, jonka tämä goottilaisten
soturien tapaan oli ripustanut sängyn päädyn yläpuolelle. Hän tarttui
siihen ja väristen otti sen seinältä.

"Niin juuri!... Tapahtukoon se tällä, jos sen täytyy tapahtua.
Ja sen täytyy tapahtua. Minä en jaksa kestää sitä! Ennemmin mikä
muu tahansa kuin häpeä! Minä hullu, kun aina vain kuvittelin,
että kaikki rakastivat, ihailivat minua, ja nyt huomaankin, että
he kaikki halveksivat, vihasivat minua, jok'ikinen! Nuo oppilaat
siellä luentosalin ovella ilmaisivat, että minua halveksittiin. --
Se munkki vanhus puhui samaan suuntaan. -- Minua mieletöntä! Minä
unehutin sen seuraavana päivänä! -- Sillä hän -- hän rakasti minua
vielä! -- Ah -- enhän minä voinut heitä uskoa ennenkuin hänen omat
huulensa sen sanoivat!... Sietämätöntä!... Mutta sittekin, onhan
naisia, yhtä huonoja kuin minäkin, kunnioitettu -- heidän kuoltuaan!
Olihan tapanani laulaa jotain laulua, Epichariista, joka hirttäytyi
kantotuolissaan, ja Leainasta, joka puri kielensä poikki, ettei
kidutuspenkilläkään tulisi ilmaisseeksi rakastajaansa. Kerrotaanhan,
että Ateenassa oli Leainan kuvapatsas -- kieletön naarasleijona... Ja
joka kerta, kun sitä laulua lauloin, niin yleisö teatterissa nousi
seisaalleen ja huusi ja sanoi noita naisia jaloiksi ja siunatuiksi...
Silloin en ymmärtänyt syytä, mutta nyt ymmärrän! -- Nyt ymmärrän!
Ehkä he sittekin sanovat minua jaloksi. He sanovat ainakin että
'hän oli -- niitä -- mutta hän uskalsi kuolla sen tähden, jota hän
rakasti!...' Mutta Jumalahan myöskin hylkii minua, ja vihaa minua.
Hän lähettää minut ikuiseen tuleen. Filammon sen sanoi -- vaikka
onkin veljeni. Se vanha munkki sen sanoi -- vaikka sanoikin sen
itkien... Helvetin liekkeihin ikuisiksi ajoiksi! Oh, ei ikuisiksi!
Suuri, kauhea Jumala! Ei ikuisiksi! Minä en toden totta tiennyt mitä
tein! Ei kukaan opettanut minulle mikä on oikeaa ja mikä väärää,
enkä edes tiennyt että minut oli kastettu -- en tosiaankaan tiennyt!
Ja oli viehättävää -- niin viehättävää, kun sain olla onnellinen,
kun minua ylistettiin, rakastettiin, kun näin onnellisia kasvoja
ympärilläni. Minkä sille voin? Nuo linnut, jotka laulavat tuolla
rakkaassa pihatossa -- ne seuraavat mielihalujaan, etkä Sinä toki
liene niille vihainen sen vuoksi? Ethän toki tahtone olla minulle
ankarampi kuin niillekään, oi suuri Jumala -- sillä eihän minulla
ollut älyä enempää kuin niilläkään? Sinä, joka olet luonut ihanan
auringonvalon ja tämän viehättävän, kovin viehättävän maailman
ja kukat ja linnut -- ethän Sinä tahdo lähettää minua ikuisesti
palamaan? Eikö sata vuotta riittäisi rangaistuksekseni -- taikka
tuhat vuotta? Oi Jumala, eikö jo se riitä rangaistuksekseni, kun
minun täytyy erota hänestä, juuri kun alan haluta tulla hyväksi
-- hänen arvoisekseen?... Oi, ole armelias -- armahda -- armahda
-- ja päästä minut käsistäsi rangaistukseni kärsittyäni! Miksi en
saisi muuttua linnuksi, taikka vain madoksi, ja päästä pois siitä
kammottavasta paikasta jälleen nähdäkseni auringon paistavan ja
kukkien kukoistavan? Oi, enkö jo itse rankaise itseäni? Eikö se edes
hituista auta?... Niin, niin -- minä tahdon kuolla! -- Ehkä Jumala
silloin minua säälii!"

Vapisevin käsin veti hän miekan huotrasta ja peitti sen terän
suuteloilla.

"Niin juuri -- tähän miekkaan -- jolla hän voittonsa voitti. Näin
on oikein -- hänen viimeiseen asti! Miten terävältä ja kylmältä se
näyttääkään! Koskeekohan se kovasti?... Ei -- en koeta kärkeä,
ettei rohkeuteni pettäisi. Minä heittäydyn siihen heti, koskipa se
kuinka kovasti tahansa; myöhäistä on sitte peräytyminen. Ja onhan se
sittekin hänen miekkansa, -- ei se raski minua kovin paljon kiduttaa.
Mutta sittekin, hän itse löi minua tänä aamuna!"

Kun tämä muisto välähti hänen mieleensä, pusertui hänen huuliltaan
hurja tuskanhuuto, joka kaikui koko talon läpi. Kiireisesti hän
sitaisi miekan pystyyn sängyn jalkaan ja repäsi auki tunikkansa...
"Tänne -- tähän -- lesken rintaan, johon hänen päänsä ei enää koskaan
nojaa! Joku tulee käytävässä! Joudu, Pelagia! Nyt --"

Ja hän heitti mielettömänä ylös kätensä heittäytyäkseen...

"Hänen askeleensa ne ovat! Ja hän löytää minut, eikä saa koskaan
tietää, että minä kuolen hänen tähtensä!"

Amaali koetti ovea. Se oli lukittu. Yhdellä ainoalla iskulla mursi
hän sen auki ja kysyi käskevästi:

"Mikä huuto se oli? Mitä tämä tarkoittaa? Pelagia!"

Pelagia, aivan kuin lapsi, joka on tavattu leikkimässä kielletyllä
leikkikalulla, peitti kasvot käsiinsä ja tuupertui lattialle.

"Mitä tämä on?" Amaali huudahti nostaen hänet ylös.

Mutta Pelagia riistäytyi hänen sylistään. "Ei, ei! -- ei koskaan
enää! Minä en ole sinulle kelvollinen! Anna minun kuolla, kurjan!
Minä vain vedän sinua alas. Sinusta täytyy tulla kuningas. Sinun
täytyy naida hänet -- se viisas nainen!"

"Hypatiako? Hän on kuollut!"

"Kuollut!" parahti Pelagia.

"Murhattu; nuo kristityt pirut murhasivat hänet tunti sitte!"

Pelagia peitti silmänsä käsillään ja purskahti itkuun. Olivatko ne
surkuttelun vai ilon kyyneleitä?... Hän ei kysynyt sitä itseltään,
emmekä mekään tahdo sitä häneltä udella.

"Missä on miekkani? Kautta Odinin sielun, miksi se on tuohon sidottu?"

"Minä aijoin -- Elä suutu!... Ne sanoivat minulle että olisi parempi
jos kuolisin, ja --"

Amaali seisoi sanattomaksi hämmästyneenä. "Oi elä lyö minua
uudelleen. Lähetä minut myllyyn. Tapa minut tähän omalla kädelläsi.
Tee mitä tahansa kunhan vain et uudelleen lyö!"

"Lyö? -- Jalo nainen!" Amaali huudahti ja sulki hänet syliinsä.
Myrsky oli ohi; ja Pelagia oli painautunut rakastettua rintaa
vastaan, kuhertaen kuin kyyhkynen, kun Amaali muutaman minuutin
kuluttua kohousi pystyyn, nostaen hänet mukanaan...

"Pian nyt! Emme saa silmänräpäystäkään tuhlata. Ylös torniin, jossa
olet turvassa; ja sitte näyttämään noille rakkikoirille, mikä on
seurauksena, kun tulee ärhentelemään villien susien pesän ympärille."



14 Luku.

NEMESIS.


Ja oliko sitte Amaali oikeassa?

Filammon näki Rafaelin syöksyvän kadun poikki museon puistoon.
Viimeisiksi sanoikseen oli Rafael käskenyt häntä pysymään
paikoillansa; ja poika totteli. Musta ovenvartija, joka oli laskenut
Rafaelin ulos, oli sangen nenäkkäästi sanonut Filammonille, ettei
hänen emäntänsä ottanut ketään vastaan eikä suvainnut mitään sanomia
itselleen tuotavan. Mutta Filammon oli tehnyt lujan päätöksen pysyä
paikoillaan. Kun auringon paahde kävi kiusalliseksi, siirtäytyi hän
vain erään tukipatsaan varjoon ja kyyristäytyi istumaan kivitykselle
valmiina tekemään hurjan hyökkäyksen. Orja tuijotti ihmeissään
nuorukaiseen; mutta kun hän oli jo tottunut filosofien kummallisiin
päähänpistoihin, kiitti hän jumalia, ettei ollut sellaiseksi
syntynyt, vetäytyi vartiopaikallensa ja unhoitti koko asian.

Filammon odotti siinä ummelleen puolentuntia. Se tuntui hänestä
pitkältä kuin päivä, vuosikaudet. Eikä sittekään Rafaelia kuulunut
palaavaksi eikä henkivartijoitakaan saapunut. Oliko tuo omituinen
juutalainen petturi? Mahdotonta! Hänen kasvoillaan oli kuvastunut
yhtä epätoivoinen, peittelemätön pelko kuin Filammoninkin
kasvoilla... Mutta miksi hän ei palannut?

Ehkä hän oli huomannut kadut vapaaksi ja heidän yhteisen pelkonsa
aiheettomaksi... Mikä oli tarkoituksena tuolla mustalla miesjoukolla,
joka pälyili tuolla poikkikadun päässä suoraan vastapäätä
luentosalin ovea? Hän nousi mennäkseen tarkastelemaan niitä: ne
olivat hävinneet. Hän istuutui jälleen odottamaan... Siellähän
ne taaskin olivat. Se oli hyvin epäilyttävä vartiopaikka. Tuo
katu kulki Cæsareumin taitse munkkien varsinaisen tyyssijan läpi,
joka lukemattomien käytävien ja takalisto-rakennusten kautta oli
yhteydessä itse kirkon kanssa... Mutta miksipä siellä ei saisikaan
olla munkkijoukkuetta? Olihan se mitä tavallisin ilmiö jok'ainoalla
Aleksandrian kadulla. Hän koetti haihduttaa pelkonsa nauruun... Mutta
jännitetyt ajatukset muuttivat pelon varmuudeksi. Hän tiesi, että
jotain kauheata oli tapahtumaisillaan. Yhä uudelleen ja uudelleen
hän tähysteli piilopaikastaan -- miesjoukko oli yhä siellä;... se
näytti lisääntyneen, lähestyneen. Jos he huomaisivat hänet, niin mitä
kaikkea he epäilisivätkään? Välipä sillä. Hän vaikka kuolisi Hypatian
tähden jos niikseen tuli -- ei hän nyt juuri uskonut, että niikseen
tulisi; mutta sittekin hänen täytyi puhutella Hypatiaa -- varoittaa
häntä. Jalkamies toisensa perästä, vaunu vaunun perästä kulki katua
pitkin; oppilas toisensa perästä meni luentosaliin, mutta hän ei
huomannut heitä, vaikka he kulkivatkin aivan hänen ohitsensa. Aurinko
nousi yhä korkeammalle ja kohdisti kaiken hehkunsa nurkkaukseen,
jossa Filammon lymyili, kunnes kivitys poltti kuin kuuma rauta ja
häikäisevä valo sumensi hänen silmänsä. Mutta Filammon ei siitä
välittänyt. Koko hänen sydämensä, mielensä ja huomionsa oli kiintynyt
tuohon tuttuun oveen, jonka hän odotti aukenevan...

Vihoviimein hopeata hohtavat kaksipyöräiset rattaat kolisten
pyörähtivät nurkkauksen takaa ja pysähtyivät hänen eteensä. Nyt kai
Hypatiakin pian tuli. Väkijoukko oli hävinnyt. Ehkä se sittekin oli
ollut vain hänen mielikuvituksensa tuote. Ei; tuolla se oli, tuolla,
kulmauksen takana, aivan luentosalin vieressä -- ne hornan koirat!
Muuan orja toi talosta kirjaillun patjan -- ja sitte saapui Hypatia
itse entistään ihanampana, huulet surullisessa, vakavassa hymyssä,
katse kohoitettuna korkeuteen kysyvänä, jännitettynä ja kuitenkin
lempeänä, sisäisen liikutuksen himmentämänä, aivan kuin olisi hänen
sielunsa liidellyt kaukana avaruudessa, Jumalan kasvojen edessä.

Silmänräpäyksessä oli Filammon hänen vieressään, tarttui
epätoivoisesti hänen viittaansa ja lankesi polvilleen hänen eteensä --

"Pysähdy! Elä lähde! Sinä menet turmioon!"

Tyynesti Hypatia käänsi katseensa alas Filammoniin.

"Noitain apuri! Tahdotko Theonin tyttären kaltaiseksesi petturiksi?"

Filammon ponnahti pystyyn, peräytyi ja jäi häpeän ja epätoivon
tupertamana paikalleen seisomaan...

Hypatia luuli siis häntä syylliseksi!... Jumala sen niin tahtoi!

Hevosten harjat hulmusivat jo matkan päässä ennenkuin hän tointui ja
syöksihe Hypatian jälkeen huutaen jotakin -- tietämättä itsekään mitä
hän huusi.

Liian myöhään! Musta ihmislauma hyökkäsi esiin lymypaikastaan,
piiritti ajoneuvot... ryntäsi eteenpäin... Hypatia oli hävinnyt.
Ja kun Filammon hengästyneenä juoksi väkijoukon jälkeen, nelistivät
pillastuneet hevoset tyhjine vaunuineen hänen ohitsensa takaisin
kotiaan kohti.

Minne he raastoivat häntä? Cæsareumiin, itse kirkkoonko? Mahdotonta!
Miksi juuri sinne? Miksi tuo ihmislauma, johon joka hetki satoja
lisäksi yhtyi, juoksi rannalle ja palasi sieltä käsissään kiviä,
näkinkenkiä ja saviruukun palasia?

Hypatia oli jo kirkon rappusilla ennenkuin Filammon yllätti joukon.
Hän ei nähnyt neitoa, mutta tämän pukimien riekaleet osoittivat
hänelle tietä.

Missä hänen uljaat oppilaansa nyt olivat. Kas vain! He olivat
häpeällisesti telkeytyneet museoon, paeten heti ensimmäistä
rynnäkköä, joka vei Hypatian luentosalin rappusilta pyörteisiinsä.
Roistot! jänishousut! Hän tahtoi pelastaa neidon!

Ja Filammon koetti turhaan tunkeutua parabolaanien ja munkkien sankan
joukon läpi, joka kalamummojen ja rantajätkien avustamana hyppeli ja
kirkui uhrinsa ympärillä. Mutta sen mitä hän ei kyennyt suorittamaan,
suoritti toinen ja heikompi -- pieni kantaja. Hurjana hän ilmestyi
-- ei kukaan käsittänyt miten ja mistä hän tuli -- keskelle
tiheintä tungosta käyttäen puukkoa ja hampaitaan ja kynsiään, kuin
verenhimoinen villikissa, raivatakseen itselleen tien epäjumalansa
luo. Turhaan! Hänet raastettin kumoon ja heitettiin nurin niskoin
alas rappusista. Kun Filammon kirkkoon rynnistäessään sivuutti hänet,
makasi hän maassa puolikuolleena ja hillittömästi itkien.

Totta tosiaan! Itse kirkkoon! Tuonne viileään himmeään hämärään,
keskelle sen korkokuvilla kaunistettuja pilareja, juhlallisia
holveja, kohti loistavaa alttaria, jossa kynttilät tuikkivat ja
pyhä savu tuoksusi. Suuret kuvat tuijottivat ylhäältä seinältä alas
juhlalliseen komeuteen. Ja suoraan edessä, alttarin ympärillä,
tavattoman suuri Kristus katseli seinältään levollisena, oikea käsi
ojennettuna siunaukseen -- vaiko kiroukseen?

Yhä eteenpäin, pitkin pääkäytävää tunki joukko repien yhä uusia
siekaleita neidon pukimista pyhälle permannolle -- ylös kuorin
portaita -- aina alttarille asti -- aivan tuon suuren, liikkumattoman
Kristuksen jalkojen juureen. -- Mutta siihen toki nuokin helvetin
koirat pysähtyivät...

Hypatia riuhtasihe irti kiduttajistaan ja peräytyen askeleen,
kohottausi hetkeksi täyteen pituuteensa, alastomana, lumivalkoisena
hohtaen häntä ympäröivää mustaa joukkoa vasten. -- Häpeä ja suuttumus
paloi hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, mutta pelosta niissä ei
näkynyt merkkiäkään. Toinen käsi piteli kultaisia kutreja verhona,
toinen solakka, valkoinen käsivarsi ojentui ylöspäin kohti suurta
liikkumatonta Kristusta, anoen armoa ihmiselle Jumalalta -- ja kuka
uskaltaa sanoa, että hän anoi turhaan? Hänen huulensa avautuivat
puhumaan; mutta sanat, jotka ne olisivat lausuneet, kuuli yksin
Jumala, sillä samassa Pietari esilukija iski hänet alas, musta joukko
sulkeutui jälleen hänen ympärilleen... ja sitte pitkä, hurja,
vihlova huuto toisensa perästä kiiri halki holvien kuin kostonenkelin
tuomiosoitto.

Puristettuna muuatta pylvästä vasten ja kykenemättömänä tungoksessa
paikaltaan liikkumaan Filammon tukki käsillään korviansa. Huudot
kuuluivat sittenkin! Kauanko niitä kestääkään? Armiaan Jumalan
nimessä, mitä ne hänelle tekivät? Repivätkö elävänä kappaleiksi? --
Repivät, ja vielä kauheampia tekoja he tekivät. -- Yhä vain huudot
jatkuivat -- ja yhä vain suuri Kristus rauhallisine, sietämättömille
silmineen katseli alas Filammoniin eikä kääntänyt katsettaan pois
tästä näytelmästä. Hänen päänsä yläpuolelle oli sateenkaareen
kirjoitettuna: "Minä olen sama eilen, tänään ja ijankaikkisesti!"
Siis sama kuin Juudan maalla ennen muinoin, vai kuinka Filammon?
Keitä sitte nämä olivat ja kenen temppelissä? Filammon peitti kasvot
käsiinsä ja toivoi kuolevansa.

Loppu oli tullut. Huudot olivat hiljenneet valituksiksi, valitukset
äänettömyydeksi. Kauanko hän oli täällä ollut? Tunnin vaiko
ijäisyyden? Jumalan kiitos, loppu oli tullut! Onneksi Hypatialle
-- mutta miksi noille toisille --? Mutta ne eivät sellaisia
ajatelleetkaan, sillä samassa kajahti kirkossa uusi huuto.

"Cinaroniin! Polttakaa hänen luunsa tuhkaksi ja hajoittakaa tuhka
mereen!"...

Ja roistojoukko ryntäsi ulos kirkosta...

Filammon läksi pakoon, mutta ulos kirkosta päästyään hän vaipui
voimattomana rappusille ja tuijotti kauhusta tupertuneena
polttorovion liekkeihin ja väkijoukkoon, joka kirkui ja hyppeli
Molokkiuhrinsa ympärillä kuin pirun riivaamat.

Käsi tarttui hänen olkavarteensa; hän katsahti ylös ja näki kantajan.

"Ja tämä, nuori pyöveli, on nyt tuo yhteinen, apostoolinen
kirkkokunta!"

"Ei, Eudaimon; tämä on hornan henkien kirkkokunta!"

Ja kooten voimansa hän nousi istumaan ja kätki kasvot käsiinsä. Hän
olisi vaikka henkensä antanut, jos olisi nyt voinut itkeä, mutta
hänen silmänsä olivat kuivat ja päänsä polttava kuin aavikon hieta.

Eudaimon katseli häntä hetkisen. Tapaus oli saattanut tuon narri
paran äkkiä järkiinsä.

"Minä tein kaiken voitavani hänet pelastaakseni!" virkkoi hän.

"Minä tein kaiken voitavani hänet pelastaakseni!" vastasi Filammon.

"Tiedän sen. Anna anteeksi sanat, jotka äsken lausuin. Rakastimmehan
me molemmat häntä?"

Pieni mies raukka istuutui Filammonin viereen ja veren tippuessa
haavoista kivisille portaille ratkesi katkeraan, inhimilliseen itkuun.

On hetkiä, jolloin tuskamme tuimuus muuttuu lempeäksi auttajaksemme,
turruttaen meidät niin ettemme enää kykene ajatuksillamme kiusaamaan
itseämme. Näin kävi nyt Filammonille. Hän istui siinä ajan kulkua
tajuamatta.

"Hän on jumalien luona", Eudaimon viimein virkkoi. "Hän on jumalien
Jumalan luona", Filammon vastasi, ja sitte molemmat jälleen
vaikenivat.

Äkkiä käskevä ääni havahdutti heidät. He katsahtivat puhujaan ja
näkivät Rafael Aben-Ezran seisovan edessään.

Rafael oli kalman kalpea, mutta jäätävän tyyni.

Ensi silmäyksellä he huomasivat, että hän tiesi kaikki.

"Nuori munkki", hän virkkoi hampaittensa välistä, "sinä nähtävästi
rakastit häntä?"

Filammon kohotti katseensa, mutta ei kyennyt vastaamaan.

"Jos on niin, niin nouse ja pakene henkesi edestä erämaahan
äärimmäiseen sopukkaan ennenkuin Sodoman ja Gomorran kohtalo kohtaa
tätä kirottua kaupunkia. Onko sinulla sen muurien sisällä isää,
äitiä, veljeä tai sisarta -- taikka vaikka kissaa, koiraa tai lintua,
johon olet kiintynyt?"

Filammon säpsähti. Hän muisti Pelagian... Tänä iltana piti hänen
Kyrillon lupauksen mukaan saada parikymmentä luotettavaa munkkia
avukseen Pelagian vallatakseen.

"Onko? Ota heidät silloin mukaasi ja pakene, ja muista Lotin vaimoa.
Eudaimon, tule mukaani. Sinun täytyy ohjata minut talollesi, Mirjam
juutalaisen asuntoon. Elä kiellä! Minä tiedän, että hän asuu siellä.
Hänen tähtensä, joka muutti manan majoille, minä suojelen sinua,
palkitsen sinut runsain käsin jos olet uskollinen. Tule!"

Eudaimon, joka hyvin tunsi Rafaelin, läksi vavisten oppaaksi; ja
Filammon jäi yksikseen.

He eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. Mutta Filammon tunsi, että
hän oli ollut itseään voimakkaamman miehen seurassa, miehen, jota
vielä syvemmin kuin häntä kammotti tuo teko, jonka nähdessään tuntui
siltä, kuin auringonkin olisi pitänyt peittää kasvonsa. Ja nuo hänen
sanansa: "Nouse ja pakene henkesi edestä", jotka hän lausui hillityn
vakavasti ja aivan kuin rajun mielenliikutuksen pakoittamana,
kaikuivat Filammonin korvissa kuin tuomiopasuunan ääni. Niin, hän
tahtoi paeta. Hän oli lähtenyt maailmaa näkemään ja hän oli nähnyt
sen. Arsenius oli sittekin oikeassa. Kotia erämaahan! Mutta ensiksi
hän tahtoi yksin mennä Pelagian luo, vielä kerran koettaakseen
taivuttaa tätä pakenemaan kerallansa. Mikä sydämetön houkkio olikaan
hän ollut, kun aikoi voittaa Pelagian väkivallalla -- moisten apurien
avulla! Jumalan valtakunta ei ole sellaisten kiihkoilijoiden,
sanansaivartelijoiden, vaan auliitten, rakastavien ja kuuliaisten
sydämien valtakunta. Jos hän ei kykenisi voittamaan sisaren sydäntä,
niin lähtisi hän yksin ja kuolemaansa asti rukoilisi hänen puolestaan.

Filammon juoksi alas Cæsareumin rappusilta, ja kääntyi Museokadulle.
Kas niin! Se oli pauhaavana ihmismerenä! Ne ryöstivät Theonin
taloa -- muistoista rikasta taloa! Ehkä vanhuskin oli tuhon omaksi
joutunut! Mutta sittekin -- oma sisar! Hänen täytyi pelastaa Pelagia
ja paeta. Ja kääntyen sivukadulta koetti Filammon päästä sitä tietä
eteenpäin.

Sielläkin! Koko satamakortteli oli jalkeilla. Jokaiselta kadulta
tulvi raivoisia yltiöpäitä valtaväylälle; ja ennenkuin hän pääsi
Pelagian asunnolle, oli aurinko jo mennyt mailleen, ja hänen takanaan
jyrisi kymmenien tuhansien kurkusta huuto: "Alas kaikki pakanat!
Surmatkaa jok'ikinen aarialainen gootti! Alas epäjumaliset portot!
Alas Pelagia Afrodite!"

Filammon kiiruhti pitkin lehtokujaa torninportille, jossa Wulf oli
luvannut odottaa häntä. Portti oli raollaan ja hämärässä eroitti
hän jonkun seisovan aukossa. Hän juoksi portaille ja tapasi Wulfin
asemesta Mirjamin.

"Päästä minut sisään!"

"Miksi?"

Filammon ei vastannut, vaan yritti tunkeutua naisen ohi.

"Hullu, hullu, hullu!" akka sähisi ponnistaen kaikin voimin porttia
kiinni. "Missä ovat sinun ryöstötoverisi? Missä on sinun
munkkijoukkosi?"

Filammon peräytyi hämmästyneenä. Miten oli akka saanut hänen aikeensa
tietoonsa?

"Niin, niin -- missä ne ovat? Mieletön poika! Etkö tänä päivänä
tarpeeksi nähnyt munkkien töitä, vai vieläkö koetat tyttö rievusta
tehdä samanlaisen kuin itse olette? Repikää vain juurineen pois
oma inhimillinen luontonne, jos niin tahdotte, ja tehkää itsenne
paholaisiksi koettaessanne päästä enkeleiksi, mutta sinun sisaresi on
nainen, ja naisena hän on elävä tai kuoleva!"

"Päästä minut sisään!" Filammon hurjistuneena huudahti.

"Huudappa vain -- niin minä huudan myös ja silloin sinun henkesi
ei ole kuparikolikonkaan arvoinen. Hullu, luuletko minun puhuvan
juutalaisena? Minä puhun naisena -- nunnana! Minä olin kerran nunna,
mieletön -- ja silloin sieluni kovettui. Jumalan viha langetkoon
päälleni, jos toisen sielu siten kovettuu, niin kauan kuin minä voin
sen estää! Sinä et häntä saa! Minä ennemmin kuristan hänet omilla
käsilläni!" Ja hän pyörähti juoksemaan ylös kiemurtelevia portaita.

Filammon ehätti hänen jälkeensä. Mutta noita-akan hurja kiihko antoi
tälle voimia niin että hän juoksi kuin nuori menaadi. Kerran oli
Filammon vähällä sivuuttaa hänet. Mutta samalla hän muisti, ettei hän
tiennyt etsittävänsä olinpaikkaa ja päätti sen vuoksi pysytellä vain
akan kintereillä ja käyttää tätä oppaanaan.

He juoksivat yhä ylöspäin kunnes Mirjam äkkiä pyörähti muutamasta
ovesta sisään. Filammon pysähtyi. Muutamia jalkoja ylempänä portaat
loppuivat aukkoon, josta näkyi kappale taivasta. Hän oli siis lähellä
tornin kattoa! Silmänräpäys vielä ja akka ilmestyi takaisin ovesta
puhaltuen uudelleen pakenemaan ylöspäin. Filammon tarttui hänen
käsivarteensa ja survasi hänet takaisin tyhjään kammioon. Muutamalla
loikkauksella hän oli katolla ja seisoi Pelagian edessä.

"Tule!" hoki hän hengästyneenä. "Hetki on käsissä! Tule, kun kaikki
nyt ovat alhaalla!" Ja hän tarttui sisarensa käteen.

Mutta tämä väisti häntä.

"Ei, ei", kuiskasi hän vastaukseksi, "minä en voi, en voi, hän on
antanut minulle kaikki anteeksi, minä olen hänen ikuisesti! Ja nyt,
juuri kun hän on vaarassa, kun hän ehkä on haavoittunut -- oi taivas!
-- tahtoisitko sinä houkutella minut niin alhaiseen tekoon kuin
karkaamaan pois hänen luotaan?"

"Pelagia, Pelagia, rakas sisareni!" Filammon huudahti kiihkeästi,
"ajattele synnin palkkaa! Ajattele helvetin piinaa!"

"Minä olen ajatellut niitä tänä päivänä; ja minä en usko sinua! En
-- en usko! Jumala ei ole niin julma kuin sinä sanot! Ja vaikka hän
olisikin -- rakastettuni kadottaminen olisi minulle helvetti! Vaikka
palaisinkin, kunhan vain saan hänet pitää!"

Filammon seisoi hämmästyneenä ja vapisten hänen edessään. Kaikki
hänen entiset epäilyksensä välähtivät salamana hänen mieleensä ja
hän muisti miten hän oli temppeliluolassa nähnyt ne maalatut naiset
ja kemut, ja miten hän vapisten oli kysynyt itseltään paloivatko nuo
kaikki ikuisesti helvetin tulessa?

"Tule!" hän vielä kerran pyysi; ja heittäytyen polvilleen sisarensa
eteen peitti tämän kädet suudelmilla, kiihkeästi rukoillen häntä
lähtemään. Turhaan.

"Mitä tämä on?" jyrähti ääni -- ei Mirjamin, vaan Amaalin. Hän oli
aseeton, mutta hyökkäsi suoraa päätä Filammonin kimppuun.

"Elä tee hänelle pahaa", parkasi Pelagia; "hän on veljeni -- sama
veljeni, josta sinulle kerroin!"

"Mitä hän täällä tekee?" kysyi Amaali, joka heti ymmärsi Pelagian
sanat tosiksi. Pelagia vaikeni.

"Minä tahdon pelastaa kristityn sisareni aarialaisen harhaoppisen
synnillisistä syleilyistä; ja minä pelastan hänet, taikka kuolen!"

"Aarialaisenko?" Amaali nauroi. "Sano suoraan: pakanan, niin osaat
oikeaan sinä nuori houkkio! Tahdotko sinä mennä hänen kanssaan,
Pelagia ja ruveta nunnaksi, hiekkakasojen keskellä elämään?"

Pelagia juoksi rakastettunsa luo; Filammon tarttui hänen
käsivarteensa tehdäksensä vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen;
ja samassa, -- ei kukaan huomannut miten se tapahtui -- gootti ja
Filammon olivat iskeneet yhteen henkensä edestä. Pelagia seisoi
kauhusta mykkänä hyvin tietäen, että apua pyytäen hän syöksisi
veljensä varmaan turmioon.

Muutamassa sekunnissa oli kaikki ohi. Gootti nosti Filammonin
syliinsä kuin pikku lapsen ja kantaen hänet katoksen kaiteitten
ääreen, aikoi heittää nuorukaisen alas kanavaan. Mutta notkea
kreikkalainen oli käärmeenä kietoutunut hänen ympärilleen ja puristi
häntä kurkusta epätoivon voimalla. Kahteen kertaan he kaatuivat
kaiteita vasten, kahdesti jälleen nousivat jaloilleen. Kolmas hirveä
heitto -- kaide murtui; ja sinne huimaavaan syvyyteen putosivat
toisiinsa kietoutuneina gootti ja kreikkalainen.

Pelagia ryntäsi katon reunalle ja kauhusta mykkänä ja silmät kuivina
tuijotti alas hämärään syvyyteen. Kahdesti he välillä pyörähtivät
ympäri... Tornin juuri uloutui egyptiläiseen tapaan, loivasti veteen.
Heidän täytyi paiskautua seinämään -- ja sitte!... Tuntui kuluvan
kokonainen ikuisuus ennenkuin he koskettivat kiviseen muuriin...
Amaali oli alla... Pelagia näki hänen kauniiden kiharoittensa iskevän
julmaan kiveen. Hänen otteensa höltyi, hänen jäsenensä herpaantuivat;
kaksi eri loiskahdusta kuului tummasta kanavasta ja sitten oli kaikki
hiljaa. Pienet laineet lipattivat vain vihaisesti muuria vastaan.

Pelagia tuijotti alas vielä hetkisen ja sitte hän, päästäen hurjan
parahduksen, joka kaikui katoilla ja kanavassa, pyörähti lentäen
juoksemaan alas rappusia ja ulos yöhön.

Viisi minuuttia myöhemmin Filammon vettä ja verta valuen ja pahasti
runneltuna ryömi ylös kanavasta kujan alapäässä. Muuan nainen
syöksähti esiin takaportista ja seisahtui kanavan reunalle kädet
ristissä tuijottaen kanavaan. Kuu valaisi hänen kasvonsa. Se oli
Pelagia. Hän näki Filammonin, tunsi hänet, ja hätkähtäen peräytyi.

"Sisareni! -- sisareni! Anna minulle anteeksi!"

"Murhaaja!" parkasi hän ja tyrkäten syrjään veljensä ojennetut kädet
pakeni hurjana käytävään.

Käytävä oli täynnä kaikenlaista tavaraa, mutta tanssijatar hyppeli
niiden yli, kuin aron peura, jota vastoin Filammon, putouksesta
huumautuneena ja märkien kutriensa sokaisemana, kompastui, kaatui,
eikä kyennyt enää nousemaan. Pelagia juoksi alussa suoraan soihtujen
valaisemaa väkijoukkoa kohti, joka tunkeili ja räyhäsi ylempänä
pääkadulla, kääntyi sitte äkkiä muutamalle sivukujalle ja hävisi
sinne. Filammon makasi ähkyen maassa ilman minkäänlaista aikomusta
tai toivomusta koko tässä maailmassa.

Viisi minuuttia myöhemmin Wulf kumartui murtuneen kaiteen ylitse
seurassaan parikymmentä pelästynyttä miestä ja naista, jotka Pelagian
huuto oli katolle jouduttanut.

Hän yksin epäili Filammonin olleen siellä ja pelästyen omia
päätelmiään siitä mitä ehkä oli tapahtunut, hän säilytti
aavistuksensa omana salaisuutenaan.

Mutta kaikki tiesivät Pelagian olleen tornissa ja kaikki olivat
nähneet Amaalin sinne menevän. Missä he nyt olivat? Ja miksi oli
pieni takaportti tavattu avattuna ja saatu suljetuksi parhaiksi
ennenkuin väkijoukko kadulta ennätti tunkeutua sisään?

Wulf, joka oli liiankin kokenut sellaisissa asioissa, seisoi siinä
punniten kaikkia kauheaan kuolemaan viittaavia asianhaaroja. Viimein
hän melkein kuiskaten virkkoi:

"Köysi ja tulisoihtu, Smid!"

Nämä tuotiin hänelle ja Wulf hyljäten nuorempien miesten pyynnöt
päästä tuolle vaaralliselle tiedusteluretkelle, laskeutui alas
kaide-aukosta.

Päästyään vähän yli puolitien, nykäsi hän köyttä ja soinnuttomalla
äänellä huusi tovereilleen ylhäällä:

"Vetäkää ylös! Olen nähnyt tarpeeksi."

Uteliaisuuden ja levottomuuden jännittäminä he vetivät hänet ylös.
Wulf seisoi kotvan aikaa äänettömänä heidän keskellään, aivan kuin
järkyttävän onnettomuuden murtamana.

"Onko hän kuollut?"

"Odin on ottanut kotiin poikansa, goottilaiset sudet!" Hän ojensi
oikean kätensä kauhun valtaamaa seuruetta kohti ja purskahti
hillittömään itkuun... Veren tahraama tukko pitkiä, kauniita kutreja
oli hänen kädessään.

Kaikki tahtoivat sitä tunnustella ja se kulki nyt kädestä käteen...
Jokainen tunsi nuo rakkaat, kullankellertävät kiharat. Ja sitte nuo
koruttomat uroot, jotka olivat liian uljaat kyyneleitä hävetäkseen
purskahtivat tyttöjen hämmästykseksi katkeraan itkuun, valitellen
kuin pienet lapset... Heidän Amaalinsa! Heidän taivahinen johtajansa!
Odinin oma poika, heidän ilonsa, ylpeytensä, kunniansa! Heidän
"Taivaallinen kuningaskuntansa", kuten hänen nimensä jo ilmaisi, joka
oli ollut juuri sellainen, ja enemmänkin, kuin jokainen heistä toivoi
olevansa, mutta joka kuitenkin oli heidän heimoansa, luuta heidän
luustansa, lihaa heidän lihastansa! Raskaalta tuntuu jokaiselle
todelliselle ihmisolennolle, kun hänen ihanteensa riistetään pois,
vaikkapa tuo ihanne olisikin vain villin härän ja sieluttoman
miekkailijan perikuva...

Viimein Smid puhui:

"Uroot, Odin on näin tuominnut ja Ylijumala on vanhurskas. Jos me
olisimme neljä kuukautta sitte kuulleet Wulf prinssin neuvoa, niin
tätä ei olisi koskaan tapahtunut. Me olemme olleet pelkureita ja
laiskureita, ja Odin on lapsiinsa vihastunut. Vannoutukaamme Wulf
prinssin miehiksi ja seuratkaamme häntä minne hän meitä johtaneekin!"

Wulf tarttui hellästi hänen ojennettuun käteensä --

"Ei, Smid, Trollin poika! Sinun asiasi ei ole lausua sellaisia
sanoja. Agilmund Cnivan poika, Goderic Ermenricin poika, te olette
baltteja, te olette oikeudenmukaiset perijät. Arpa ratkaiskoon, kumpi
teistä on oleva päällikkömme."

"Ei, ei, Wulf!" molemmat nuorukaiset huudahtivat yhteen ääneen.
"Sinä olet sankari, sinä olet tietäjä! Me emme ole sen arvoiset; me
olemme olleet yhtäläisiä pelkureita ja laiskureita kuin muutkin.
Goottilaiset sudet, seuratkaa Sutta, vaikka hän johtaisikin teidät
jättien maahan!"

Mieltymyksen myrsky seurasi näitä sanoja.

"Nostakaa hänet kilvelle", Goderic huusi riuhtaisten kilven vyöltään.
"Nostakaa hänet kilvelle! Eläköön Wulf kuningas! Wulf Egyptin
kuningas!"

Ja muut gootit, jotka olivat kuulleet melun, juoksivat katolle
parhaiksi ennättäen yhtyä jymisevään huutoon: "Wulf, Egyptin
kuningas!" -- Ei kukaan heistä välittänyt talon edustalla kiljuvasta
väkilaumasta enempää kuin pojat ikkunoita rapisuttavasta lumisateesta.

"Ei!" Wulf juhlallisesti virkkoi kohotetulla kilvellä seisoessaan.
"Jos minä nyt olen teidän kuninkaanne ja te, goottilaiset sudet,
olette minun miehiäni, niin huomispäivänä me lähdemme tästä Odinin
vihaamasta paikasta, jota alruuna-neidon viaton veri saastuttaa.
Takaisin Ataulfin luo, takaisin omien heimolaistemme luo! Lähdettekö?"

"Takaisin Ataulfin luo!" miehet huusivat.

"Ettehän jätä meitä surman suuhun?" muuan tytöistä huudahti.
"Roskajoukko murtaa jo portteja!"

"Vaiti, hupakko! Miehet -- yksi työ meidän on suoritettava. Amaali ei
saa matkata Valhallaan ilman asianmukaista saattuetta."

"Ethän tyttö raukkoja tarkoita?" Agilmund virkkoi peljäten että
Wulf aikoi viettää Amaalin hautajaisia oikeaan goottilaiseen tapaan
surmaamalla orjat.

"En... Yhden heistä näin äsken käyttäytyvän Vaalan arvoisen tavalla.
Ja sitäpaitsi -- ehkä heistä sittekin on sankarien vaimoiksi...
Naiset ovat parempia kuin luulinkaan, huonoimmatkin heistä. Ei
niin. Menkää alas, uroot, ja lennättäkää portit auki ja kutsukaa ne
kreikkalaiskoirat Odinin pojan peijaisiin."

"Portitko auki?"

"Niin juuri, Goderic, ota kaksitoista miestä ja asetu itäiseen
pihattoon. Agilmund, mene yhtä suuren joukon kera pihan länsipuolelle
-- sinne keittiöön, ja odota siksi kun kuulet minun sotahuutoni. Smid
ja te muut tulkaa kanssani tallien kautta portin vierelle -- hiljaa
kuin Hela."

He menivät alas ja kohtasivat portaissa Mirjamin.

Ponnistuksesta hengästyneenä ja väsyneenä oli Mirjam kaatunut
Filammonin voimakkaasta sysäyksestä. Kotvan hän oli maannut melkein
tajuttomana lattialla ja vironnut parhaiksi tuomiotansa kuulemaan.

Hän tunsi että hetki oli tullut ja otti sen vastaan omalla tavallaan.

"Ottakaa noita kiinni!" Wulf verkkaan virkkoi. -- "Ottakaa kiinni
uroitten viettelijä -- kaikkien murheittemme alku ja juuri!"

Mirjam tuijotti häneen rauhallisesti myhäillen.

"Noita on jo tottunut siihen, että hullut lykkäävät hänen syykseen
omien himojensa ja laiskuutensa seuraukset!"

"Iske hänet kuoliaaksi, Smid, Trollin poika, että hän joutuisi
Amaalin sielun edelle ja ilahuttaisi sitä matkalla Niflheimiin."

Smid täytti käskyn, mutta niin kammottava oli noidan kuoppiinsa
vajonneiden, häneen suunnattujen silmien loimu, että Smidin näkö
petti. Isku meni harhaan ja sattui akan olkapäähän. Hän horjahti,
mutta ei kaatunut.

"Riittää", Mirjam tyynesti virkkoi.

"Kirottu Grendelin tytär lamautti käsivarteni!" Smid puhui. "Menköön!
Ei kukaan saa sanoa, että minä iskin naista kahdesti."

"Nidhogg nielee hänet enemmin tai myöhemmin", Wulf vastasi.

Ja Mirjam käärien rauhallisesti vaippansa ympärilleen, laskeutui
varmoin askelin alas portaita. Miehet hengähtivät vapaammin aivankuin
olisivat päässeet jostain ilkeästä, yliluonnollisesta lumouksesta.

"Ja nyt paikoillenne", Wulf käski. "Kostakaa!"

Roskajoukko oli puolisen tuntia herkeämättä elämöinyt talon
edustalla. Mutta korkeat muurit, joissa vain jotkut pienet ikkunat
ylemmissä kerroksissa olivat ainoina aukkoina kadulle päin,
muodostivat siitä valloittamattoman linnoituksen. Äkkiä rautaiset
portit avautuivat ja etumaiset rivit näkivät edessään tyhjän,
äänettömän, kuun valossa kaamealta näyttävän pihamaan. Vaistomaisesti
salajuonta peläten joukko hetkeksi peräytyi, mutta takimaiset
painoivat eteenpäin ja Hypatian teurastajat rynnistivät sisään
kunnes koko pihamaa oli täpösen täynnä kiljuvia hurjimuksia, jotka
mielettömässä raivossaan kävivät seinien ja pilarien kimppuun. Mutta
silloin hyökkäsi esiin käytävistä kummaltakin puolen parvi rotevia,
asestettuja miehiä tunkien loput ryntääjistä takaisin; portit
sulkeutuivat uudelleen ja Aleksandrian villipidot olivat viimeinkin
satimessa.

Ja sitte alkoi teurastus, suuri ja säälimätön. Kolmesta eri
ovesta astui esiin rivi goottilaisia, joita kypärit ja haarniskat
täydellisesti suojasivat roskajoukon kömpelöiltä aseilta. Miekkojaan
heilutellen he raivasivat itselleen tien suoraan halki ihmislauman,
joka tungoksen vuoksi ei kyennyt ollenkaan puolustautumaan. Tosin oli
heitä vain yksi kymmentä vastaan; mutta mitä on kymmenen rakkikoiraa
leijonan rinnalla?... Ja kuu nousi yhä korkeammalle, tuijottaen
valjuna ja kylmänä tuohon Raivottarille tuomittuun pihattoon. Yhä
heiluivat nuijat ja miekat, ja gootit laahasivat kaatuneet, tilan
väljettyä, keskellä pihaa näkyvälle tummalle kasalle, jossa Wulf
vanhus istui korkealla ruumispinolla laulaen Amaalin maineesta
ja Valhallan riemuista. Hänen luuttunsa ääni kaikui vihlovana
yli pakenevien ja haavoitettujen parunnan ja sitä myöten kuin
laulajavanhus hurjistui, hänen soittonsa keinui yhä kiivaammassa
valssintahdissa, kamalalla tavalla ilkamoiden ympärillä vallitsevalle
kauhistukselle ja kuolon tuskalle.

Ja siten osittain kostivat, kuten Kohtalo usein tahtoo, sinä yönä
Hypatian veren miehet ja mielipiteet, joilla ei ollut mitään yhteyttä
hänen kanssaan.

Osittain vain. Sillä Pietari esilukija ja hänen varsinaiset
kätyrinsä olivat turvassa Cæsareumissa alttarin eteen polvistuneina.
Nostamaansa myrskyä kauhistuen ja peläten palatsia vastaan suunnatun
rynnäkön seurauksia, he olivat jättäneet roskajoukon elämöimään
omin päin, ja pelastuivat siten goottien miekoista säästyäkseen
rankaisemattomuuden peloittavammalle rangaistukselle.



15 Luku.

KUKIN OMAAN PAIKKAANSA.


Puoliyö oli käsissä. Rafael oli kolmisen tuntia istunut Mirjamin
sisähuoneessa turhaan odottaen tämän palaavan kotia. Hänen
aikomuksensa oli nyt ensiksi koettaa saada käsiinsä, jos se oli
mahdollista, isiltä peritty omaisuutensa ja viipymättä kuljettaa se
Kyreneen. Sitte hän aikoi koettaa saada Mirjam vanhuksen mukaansa
ja lohduttaa ja ohjata häntä, ehkäpä käännyttääkin hänet. Joka
tapauksessa hän halusi paeta pois tuosta kirotusta kaupungista
saipa hän omaisuutensa takaisin taikka ei. Kärsimättömänä hän laski
hitaasti kuluvat tunnit, jotka hänen täytyi viipyä tässä ilmakehässä,
joka tuntui höyryävän viattoman verta ja jonka kostavan Jumalan
kirous tuntui raskaaksi painavan. Ajatustensa rasittamana hän
useaan kertaan jo nousi lähteäksensä ja jättääksensä rikkautensa;
mutta samalla hän muisti entisen elämänsä ja jäi odottamaan.
Missä määrässä hän olikaan synneillään lisännyt Aleksandrian
pahuuden paljoutta? Kuinka hän olikaan vietellyt toisia syntiin,
kasvattanut heitä synneissä? Hyvä Jumala! Hän ei ollut vain itse
tehnyt syntiä minkä ennätti, vaan olipa hän suorastaan nauttinut
siitä, että toiset elivät samalla tavalla! Ja nyt, nyt hän sai
koota oman kylvönsä hedelmät. Vuosien kuluessa hän oli, vain omaa
vallanhaluaan ja halveksivaa ihmisvihaansa tyydyttääkseen tehnyt
ilkeästä Oresteesta vielä ilkeämmän kuin mitä tämä jo alhaisilta
taipumuksiltaan ja luonteeltaan oli. Ja tämä hänen leikkikalunsa
oli nyt kostanut hänelle! Hän, hän oli kiihoittanut Orestesta
pyytämään Hypatian kättä... Hän oli suunnitellut, osaksi leikillä,
osaksi neidon ylevyyttä kadehtien tuon ruman juonen ainoata
rakastamaansa ihmisolentoa vastaan... ja hän oli syössyt neidon
turmioon. Hän, eikä Pietari, oli Hypatian pyöveli! Totta kyllä oli,
ettei hän ollut tarkoittanut murhaa... Ei kyllä, mutta eikö hän
ollut aikonut neidolle kuolemaa vielä kauheampaa kohtaloa! Ei hän
ollut vähääkään aavistanut... Ei kyllä, mutta vain siksi ettei hän
tahtonut aavistaa. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt leikkiä jumalaa,
surmata ja henkiin herättää oman mielensä mukaan. Ja katso, hän oli
samalla muuttunut saatanaksi! Ken saattaa -- ja uskaltaa, vaikka
saattaisikin -- vetää pois pyhän peitteen niiltä sisällisen häpeän ja
itsesoimauksen katkerilta tuskilta, jotka kiihtyivät yhä tuimemmiksi,
kun hän selvästi ja epäämättömästi tunsi saaneensa anteeksi? Mikäpä
rangaistuksen pelko, mikäpä synkkä epätoivo olisi voinut syvemmin
viiltää tuota jaloa sydäntä, kuin tieto siitä, että Jumala, jota
hän oli vihannut ja ylenkatsonut, oli palkinnut pahan hyvällä eikä
ollut katsonut hänen synteihinsä? Tämä tietoisuus oli täyttänyt hänen
itseänsä kohtaan tuntemansa inhon maljan, kuten Hesekiel profeetta
jo oli hänen esi-isillensä ennustanut... Hän oli viimeinkin löytänyt
tuon vihatun ja pelätyn Jumalan nimen ja huomannut, että se oli
Rakkaus!... Hän omisti Victorian, tuon Jumalan elävän, inhimillisen,
vaikkakin epätäydellisen kuvan, ja samalla hänellä oli Victorian
kautta koti, velvollisuus, tarkoitusperä, uusi elämä, jossa häntä
odotti rehellinen työ, ehkäpä lopullinen voittokin... Siinä oli hänen
rangaistuksensa; se oli Kainin merkkinä hänen otsallaan, ja se tuntui
hänestä raskaammalta kuin hän kantaa jaksoi.

Mutta oli hänellä ainakin yksi tehtävä jälellä. Missä hän oli syntiä
tehnyt, siinä hänen nyt täytyi koettaa hyvää tehdä -- ei suinkaan
lepyttääkseen tuota Jumaluutta, eikä edes vahinkoja korvatakseen,
vaan yksistään tunnustaakseen totuuden, jonka hän oli löytänyt. Ja
kun tämä ajatus selvisi päätökseksi, niin hän toivoi ja rukoili
entistään hartaammin, että Mirjam palaisi ja tekisi sen toteuttamisen
mahdolliseksi.

Ja Mirjam palasi viimeinkin? Rafael kuuli hänen hitaasti tulevan
etuhuoneen läpi, saavan tytöiltä tietää, ken sisällä oli, käskevän
tytöt poistumaan ja sulkevan ulko-oven heidän mentyään. Viimein hän
astui sisään ja virkkoi tyynesti:

"Terve tuloasi! Olen odottanut sinua. Sinä et hämmästyttänyt Mirjam
vanhusta. Terafi kertoi minulle viime yönä, että sinä tulet!..."

Joko hän huomasi epäluuloisen hymyn Rafaelin huulilla, taikka
pakoitti omantunnon ääni hänet samassa huudahtamaan --

"... Ei, ei! En tiennytkään! En ollenkaan odottanut sinua. Minä olen
valehtelija, vanha, kurja valehtelija, enkä voi puhua totta vaikka
koettaisinkin! Lempeätä silmäystä kuitenkin pyydän sinulta! Hymyile
minulle, Rafael! -- Rafael, tulitko viimeinkin vanhan, kurjan äiti
parkasi luokse! Hymyile minulle edes kerran, kaunis poikani, oma
poikani!"

Ja hypähtäen Rafaelin luo hän sulki tämän syliinsä.

"Sinun poikasiko?"

"Niin, minun poikani! Turvassa viimeinkin! Minun omani vihdoinkin!
Minä todistan sen nyt! Kohtuni poika olet, vaikket olekaan lupausteni
lapsi!" Ja hän nauroi hysteerisesti. "Lapseni, perilliseni, jonka
hyväksi olen ahertanut ja raatanut kolmekymmentä kolme vuotta.
Joutuin! Tässä ovat avaimeni. Tuossa salalaatikossa ovat kaikki
paperini -- kaikki mitä minulla on, on sinun. Sinun jalokivesi ovat
tallessa -- kätkettynä samaan paikkaan kuin minunkin. Neekeritär,
Eudaimonin vaimo, tietää paikan. Minä vannotin häntä vaikenemaan
puisen epäjumalankuvansa kautta, ja hän onkin, kristitty kun on,
säilyttänyt salaisuuden. Tee hänet rikkaaksi koko elämäkseen. Hän
piiloitti vanhan äiti parkasi ja suojeli häntä siksi että tämä
sai nähdä poikansa palaavan. Mutta elä anna mitään hänen pienelle
miehelleen; se on paha ihminen ja pieksää vaimoaan. -- Joudu nyt! Ota
omaisuutesi ja poistu!... Ei, viivy vielä hetkinen -- vain hetkinen
-- että vanha vaimo parka saisi ilahuttaa silmiään katselemalla
rakastettuaan vielä kerran ennen kuolemaansa!"

"Ennen kuolemaansa? Sinun poikasi? Isieni Jumala, mitä tämä kaikki
tarkoittaa, Mirjam? Vielä tänä aamuna minä olin Ezran, antiokialaisen
kauppamiehen poika!"

"Hänen poikansa ja perillisensä, hänen poikansa ja perillisensä!
Hän sai lopulta tietää kaikki! Me ilmaisimme hänelle kaikki hänen
kuolinvuoteensa ääressä! Minä vannon, että me ilmaisimme hänelle
kaikki, ja että hän omisti sinut pojakseen!"

"Me! Kutka?"

"Hänen vaimonsa ja minä? Hän ikävöi lasta, onneton, ja me annoimme
hänelle lapsen -- paremman kuin hänelle itselleen olisi voinut
syntyä. Mutta hän rakasti sinua, omaksui sinut, vaikkei tiennytkään
kaikkea. Hän pelkäsi, että hänelle naurettaisiin, jos hän kuolisi
lapsettomana -- pelkäsi tulevan tunnetuksi, että hän oli lapseton,
se lapsettunut ukko! Ei -- hän oli oikeassa -- oikea juutalainen
siinäkin!"

"Ken oli sitte isäni?" Rafael keskeytti hämmentyneenä.

Vaimo vanhus purskahti niin hurjaan nauruun, että Rafaelia puistatti.

"Istu äitisi jalkojen juureen. Istu nyt... vaikka vain tehdäksesi
mummon mieliksi! Vaikket häntä uskoisikaan, niin ole olevinasi hänen
lapsensa, hänen rakastettu lapsensa nämä muutamat minuutit ennenkuin
hän kuolee. Minä kerron sinulle kaikki... ehkä vielä on aikaa!"

Rafael istuutui... "Mitähän jos tämä lihallistunut paholainen sittekin
olisi sinun äitisi?... Mutta mikäpä oikeus minulla olisikaan
ylpeästi kieltää sellainen määritelmä. Olenko minä niin puhdas, että
ansaitsisin puhtaamman alkujuuren?"... Ja vanhus laski lempeästi
kätensä Rafaelin päälaelle ja hänen luisevat sormensa leikkivät tämän
pehmeillä kiharoilla kun hän hätäisesti ja samealla äänellä puhui:

"Jessen juurta, Salomon siemenestä, sitä ei yksikään rabbi
Babylonista Roomaan saakka uskalla kieltää! Kuninkaan tytär olen
minä ja kuninkaallinen sydän minulla oli ja on vieläkin, poikani,
yhtäläinen kuin Salomonilla itselläänkin! Kuninkaallinen sydän!...
Senvuoksi minä kammosin ja halveksin juutalaisnaisten tavallista
kohtaloa, joutua tyranniensa, miestensä, orjaksi, leikkikaluksi,
sieluttomaksi nukeksi! Minä himoitsin tietoja, mainetta, valtaa
-- valtaa -- valtaa; ja kansalaiseni epäsivät sen minulta, koska
minä tietenkin olin nainen! Silloin minä jätin heidät. Minä menin
kristittyjen pappien luo... He antoivat minulle sen mitä pyysin...
He antoivat minulle enemmänkin... He kiihoittivat naisellista
turhamaisuuttani, ylpeyttäni, omapäisyyttäni, aviollisten siteitten
halveksimista ja kehoittivat minua rupeamaan pyhimykseksi, enkelien
ja pääenkelien tuomariksi, Jumalan morsiameksi! Valehtelijat!
Valehtelijat! Ja siten -- jos naurat minulle, Rafael, niin surmaat
minut -- ja siten -- Mirjamista, Davidin huoneen jäsenestä --
Mirjamista Rutin, ja Rahabin, Rakelin ja Saran jälkeläisestä, tuli
kristitty nunna, joka sulkeutui näkemään näkyjä, uneksimaan unia,
ja joka paisutti mieletöntä omanhyväisyyttään sillä jumalattomalla
kuvitelmalla, että hän oli Natsarealaisen, tuon Josua Bar-Josefin,
jota hän Jehova-Isi'ksi nimitti, kihlattu morsian -- Vaiti! Jos
hetkeksikään minut keskeytät, niin voi armonaika kesken loppua. Minä
kuulen niiden jo kutsuvan minua, ja minä sain ne lupaamaan, etteivät
ota minua pois ennenkuin olen kertonut kaikki pojalleni -- häpeäni
pojalle!"

"Ken sinua kutsuu?" Rafael kysyi; mutta kestettyään ankaran
puistatuskohtauksen Mirjam jatkoi kysymyksestä välittämättä:

"Mutta he valehtelivat, valehtelivat! Sen minä älysin tuona
päivänä... Elä katso minuun, niin saat kuulla kaikki. Syntyi mellakka
-- taistelu kristitty-paholaisten ja pakana-paholaisten välillä --
ja luostari valloitettiin. -- Niin juuri, valloitettiin!... Silloin
minä älysin että he olivat pilkanneet Jumalaa!... Oi, Jumala! Minä
huusin Häntä avukseni, Rafael! Minä rukoilin Häntä avaamaan taivaansa
ja astumaan alas -- singahuttamaan heihin pitkäisen nuolet --
tuhoamaan heidät maan päällä, pelastaakseen avuttoman tyttö raukan,
joka jumaloi Häntä, joka Hänen tähtensä oli uhrannut isän, äidin,
sukulaiset, rikkaudet, taivaan valon, jopa naisellisuutensakin --
joka yöt päivät palveli Häntä, ajatteli Häntä, uneksi Hänestä...
Mutta Hän ei kuullut minua, Rafael... ei kuullut... ei kuullut! Ja
silloin minä tiesin, että kaikki oli valhetta, valhetta!"

"Jota se onkin", virkkoi Rafael nyyhkyttäen. Hän muisti Victorialle
aijottua kohtaloa ja tunsi katkeran vihan kiehuvan suonissaan.

"Todistus oli epäämätön, eikö ollutkin?... Yhdeksän kuukautta
minä olin mielipuoli. Ja sinun äänesi, lapseni, iloni, ylpeyteni
-- sinun äänesi palautti minut jälleen järkiini! Ja minä erkanin
siitä galilealaisesta pappisjoukosta ja palasin takaisin omien
kansalaisteni luo, joiden keskuuteen Jumala oli minut alunpitäen
asettanut. Minä pakoitin heidät -- rabbit, isäni, sukuni -- pakoitin
heidät kaikki ottamaan minut seuraansa. He eivät voineet vastustaa
katsettani. Minä voin saada ihmiset tekemään mitä tahdon, Rafael!
Minä voisin -- minä voisin tehdä sinusta nyt keisarin jos vain
aika riittäisi! Minä palasin heimoni keskuuteen. Minä toimitin
sinut Ezralle, tämän poikana, minä ja hänen vaimonsa, ja sain hänet
uskomaan että sinä olit syntynyt hänelle sillä aikaa kuin hän
oleskeli Bysantiumissa... Ja sitte -- sinun hyväksesi elämään! Ja
minä elin sinun hyväksesi. Sinun hyväksesi minä rikkauksia etsien
vaeltelin Intiasta Brittein saarille. Sinun hyväksesi minä ahersin,
säästelin, valehtelin, keinottelin, keräsin rahaa kehnoimpiakaan
keinoja kammoamatta -- sillä teinhän kaikki sinun hyväksesi! Ja minä
olen voittanut! Sinä olet rikkain juutalainen tällä puolen Välimeren,
poikani! Ja sinä olet rikkauksiesi arvoinen. Sinulla on äitisi
sielu, poikani. Minä olen pitänyt sinua silmällä, olen ylpeillyt
sinusta -- ylpeillyt oveluudestasi, rohkeudestasi, tiedoistasi,
ylenkatseestasi noita pakanakoiria kohtaan. Sinä tunsit Salomon
kuninkaallisen veren virtaavan suonissasi! Sinä tunsit että olit
nuori jalopeura Juudaasta, ja että he olivat sakaaleja, jotka söivät
sinun tähteitäsi! Ja nyt, nyt! Ainoa vaara, joka sinua uhkasi, on
vältetty! Se kavala nainen on poissa -- noita, joka koetti viekotella
nuoren jalopeurani virittämäänsä ansaan, on itse siihen langennut; ja
jalopeurani on turvassa, on palannut ottaakseen kansat saaliikseen
ja musertaakseen heidän luunsa tuhaksi, kuten kirjoitettu on: hän
laskeutui lepoon kuin jalopeura tahi emäjalopeura, kukapa hänet
tohtii herättää?"

"Malta vähän!" Rafael virkkoi. "Minun täytyy saada puhua! Äiti! Minun
täytyy! Jos minua rakastat ja tahdot minun sinua rakastavan, niin
vastaa! Olitko osallisena hänen kuolemaansa? Puhu!"

"Enkö jo sanonut sinulle, etten enää ole kristitty? Jos olisin
kristittynä pysynyt -- ken tietää, mitä olisinkaan tehnyt? Ainoa
minkä minä juutalainen uskalsin tehdä, oli -- Minua höperöä! Olenhan
kokonaan unhottanut todistukseni -- todistukseni --"

"Todistusta en tarvitse, äiti. Sanasi riittävät", virkkoi Rafael
molemmin käsin äitinsä käteen tarttuen ja painaen sen polttavaa
otsaansa vasten.

Mutta vaimo vanhus jatkoi hätäisesti:

"Katsos! Katsos tätä mustaa agaattia, jonka sinä hulluudessasi annoit
hänelle!"

"Miten sen sait käsiisi?"

"Varastin -- varastin, poikani, aivan samalla tavalla kuin varkaatkin
varastavat ja joutuvat ristiinnaulittaviksi rikoksestaan. Mitäpä
merkitsikään ristille joutumisen vaara äidille, joka työskenteli
lapsensa hyväksi -- äidille, joka kolme ja kolmekymmentä synkkää
vuotta sitte ripusti tuon agaatin puoliskon pienokaisensa kaulaan ja
kantoi itse yöt ja päivät toista puoliskoa sydämellään? Katso! Katsos
miten tarkalleen ne sopivat yhteen! Katso ja usko vanhaa, syntistä
äiti raukkaasi! Katsos, sanon minä!" käski hän työntäen talismanin
poikansa käteen.

"Nyt anna minun kuolla. Minä vannoin pyhän valan, etten kerro tätä
salaisuuttani kenellekään muulle kuin sinulle, enkä sinullekaan
ennenkuin kuolinhetkelläni. Jää hyvästi, poikani! Suutele minua
vielä kerran -- vielä kerran poikani, iloni! Oi, tämä korvaa kaikki!
Tämä korvaa senkin päivän, jona viimeisen kerran kuvittelin olevani
Natsarealaisen morsian!"

Rafael tunsi, että nyt jos koskaan hänen täytyi puhua. Vaikka hän
menettäisi kaikki rikkaudet ja vetäisi päälleen äitinsä kirouksen,
niin hänen täytyi sittenkin puhua. Ja uskaltamatta nostaa katsettaan
hän virkkoi lempeästi:

"Ihmiset ovat valehdelleet sinulle Hänestä, äiti; mutta onko Hän
koskaan valehdellut sinulle Itsestään? Hän ei valehdellut minulle
lähettäessään minut maailmalle etsimään ihmistä ja käskiessään minua
lähtemään takaisin sinun luoksesi tuodakseni sinulle sen ilosanoman,
että Ihminen on maailmaan syntynyt?"

Mutta Rafaelin hämmästykseksi Mirjam ei puhjennutkaan tekopyhiin
moitteihin, kuten hän oli odottanut, vaan vastasi hiljaisella,
samealla äänellä, aivan kuin toisesta maailmasta puhuen:

"Hänkö sinut tänne lähetti? Niin, niin... sellaiseksi minä Häntä
ennen kuvittelin... Suuri ajatus se sittekin on -- juutalainen
taivaan ja maan kuninkaana! No... niin -- pian saan tietää... Minä
rakastin Häntä kerran... ja ehkä... ehkä..."

Miksi painui Mirjamin pää raskaasti Rafaelin olkapäälle? Rafael
käänsihe -- tumma verijuova valui Mirjamin huulilta! Hän hypähti
pystyyn. Tytöt hyökkäsivät huoneeseen. He repivät auki Mirjamin
vaipan ja näkivät kauhean haavan, jonka hän järkähtämättä oli
salannut viimeiseen saakka. Liian myöhään Mirjam, Salomon tytär oli
mennyt omaan paikkaansa.

Varhain seuraavana aamuna Rafael seisoi Kyrillon esihuoneessa
odotellen puheille pääsyä. Sisähuoneesta kuului kovaäänistä puhelua
ja hetken perästä kiiruhti sieltä sadatellen ulos eräs tribuuni,
jonka hän ennestään tunsi --

"Mitä asiaa sinulla täällä on, ystäväni?" Rafael kysyi.

"Se roisto ei luovuta heitä", tribuuni vastasi matalalla äänellä.

"Ketä?"

"Murhaajia. He ovat nyt Cæsareumin pyhitetyssä pakopaikassa. Orestes
lähetti minut vaatimaan heidät oikeuden käsiin, ja tuo mies uhmaa
häntä julkisesti!"

Näin sanoen tribuuni kiiruhti ulos.

Rafaelissä heräsi niin voimakas inhon tunne, että hän oli vähällä
poistua tribuunin perästä. Mutta hänen parempi enkelinsä voitti, ja
seuraten kehoitusta hän astui sisään.

Kyrillos mitteli tapansa mukaan pitkin askelin lattiaa. Kun hän näki,
ken puhuttelija oli, pysähtyi hän äkkiä ja jäi kysyvästi tuijottamaan
Rafaeliin. Tämä kävi heti asiaan puhuen kylmästi ja tyynesti:

"Epäilemättä te tunnette minut ja tiedätte mikä minä olin. Minä olen
nyt kristitty katekumeeni. Minä tulen tänne hyvittääkseni kykyni
mukaan muutamia tässä kaupungissa aikaisemmin tehtyjä huonoja töitä.
Näistä papereista löydätte lahjakirjan niin suurelle rahasummalle,
että Te voitte vuokrata turvakodin sadalle langenneelle naiselle
ja varustaa heistä vuosittain kolmisenkymmentä myötäjäisillä,
jotka riittävät hankkimaan heille soveliaat aviomiehet. Minä olen
pannut paperille suunnitelmani pienimmänkin yksityisseikan. Tahtoni
täsmällisestä täyttämisestä riippuu lahjoitukseni jatkuvaisuus."

Kyrillos tarttui himokkaasti asiakirjoihin ja yritti laverrella
kuluneita korulauseita hurskaasta hyväntekeväisyydestä; mutta
juutalainen keskeytti hänet.

"Teidän Pyhyytenne kiitokset ovat tarpeettomat. Asiani koskee vain
virastoanne eikä teitä itseänne."

Kyrillos, jonka omatunto sinä aamuna jo oli hyvinkin rauhaton, joutui
hämilleen. Hän tunsi, että Rafaelin kuivassa, tyynessä puhetavassa
piili moite purevampi kuin selväsanaisessa soimauksessa. Siksipä hän
nyt vähän kuin punastuen loi katseensa alas ja silmäili kiireisesti
paperia. Sitte hän kaikkein suopeimmalla äänellä virkkoi:

"Veljeni suonee anteeksi vaikka huomautankin, että samalla kuin
myönnän hänellä olevan ehdottoman oikeuden jakaa lahjojansa miten hän
parhaaksi näkee, minua Egyptin arkkipiispana vähän hämmästyttää kun
näen, ettei vain Pelusiumin apotti Isidorus, vaan myöskin köyhäin
asianajaja, maallikko virkamies, joka sitä paitsi on sotkeutunut
äskeiseen salaliittoon, on määrätty uskotuksi mieheksi rinnalleni."

"Olen kuulustellut useamman kuin yhden kristityn piispan mielipidettä
asiassa. Läsnäoloni tässä on todistuksena siitä, että minä annan
tunnustukseni teidän arvostelukyvyllenne. Jos Pyhät Kirjat
puhuvat totta, ovat yhteiskunnan viranomaiset yhtä paljon Jumalan
palvelijoita kuin tekin, ja sen vuoksi minä olen velvollinen
tunnustamaan heidänkin arvostelukykynsä. Mieluimmin minä olisin
määrännyt prefektin uskotuksi mieheksi teidän rinnallenne, mutta
kun sen viran nykyisen haltijan ja Teidän välillä vallitseva
erimielisyys olisi voinut tehdä tyhjäksi hankkeeni, olen hänen
sijaansa nimittänyt köyhäinasianajajan ja jo jättänytkin hänelle
kappaleen tätä asiakirjaa. Toinen kappale on lähetetty Isidorukselle,
joka on valtuutettu nostamaan rahat juutalaisilta pankkiireiltani
Pelusiumissa."

"Te siis epäilette joko kykyäni taikka rehellisyyttäni --?" virkkoi
Kyrillos, joka alkoi jo vähän ärtyä.

"Jos tarjoukseni ei Teidän Pyhyyttänne miellytä, niin on varsin
helppoa pyyhkiä nimenne pois asiakirjoista. Vielä sana. Jos te
luovutatte ystäväni Hypatian murhaajat oikeuden käsiin, niin lisään
minä tässä silmänräpäyksessä lahjani kaksinkertaiseksi."

Kyrillos kiljaisi heti:

"Kultasi hukkukoon kanssasi! Rohkenetko koettaa lahjoa minut
luovuttamaan lapseni tyrannien käsiin?"

"Minä tarjoan teille tilaisuuden harjoittamaan suurempaa
armeliaisuutta ehdolla että te ensin harjoitatte suoraa oikeutta."

"Oikeutta?" Kyrillos huudahti. "Oikeutta? Jos oikeus vaatii, herrani,
että Pietarin pitää kuolla, niin tutkikaa kuitenkin ensin eikö oikeus
vaatinut, että Hypatian piti kuolla! Ei niin, että olisin sen aikaan
saanut. Niin kuin elän, olisin antanut oikean käteni jos sitä ei
olisi tapahtunut! Mutta kun se nyt on tapahtunut, niin ne, jotka
puhuvat oikeudesta, katselkoot ensin kenen vaakakupissa oikeus on.
Kuvitteletteko te, herrani, ettei kansa voisi eroittaa vihamiehiä
ystävistään? Kuvitteletteko te, että kansan pitäisi istua kädet
ristissä, kun oppinut ryhtyy yksissä tuumin irstaan heittiön kanssa
vetämään ihmisiä siihen äärimmäisen pimeyden, tietämättömyyden,
raa'an himon, ja alhaisen orjuuden synkkään kuiluun, josta heidät
pelastaakseen Jumalan Poika kuoli, ja josta he vaivaloisesti ja
hitaasti ponnistelevat päivän valoon. Jos te, herrani, olette
kristitty katekumeeni, niin ymmärtänette itse, minkälainen
Aleksandrian kohtalo olisi ollut, jos tuo pirullinen hanke pari
päivää sitte olisi onnistunut. Kansa ehkä iski liian ankarasti.
Mutta se iski oikeaan paikkaan. Ehkä se antoi vallan intohimoille,
jotka sopivat vain pakanoille. Mutta muistakaa sitä vuosisatoja
kestänyttä pakanuutta, joka nuo intohimot heissä kasvatti, elkääkä
syyttäkö minun, vaan heidän esi-isiensä opetuksia. Ajatelkaamme itse
Pietaria... Hän ehkä antoi vallan perkeleelle ja kosti, silloin
kun hänen olisi pitänyt anteeksi antaa. Mutta eiköhän hänellä ole
muistoja, joiden nojalla täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän
oikeutetun pelon puuskassa kuvitteli, että epäjumalainpalvelus ja
vääryys on muserrettava, maksoi mitä maksoi. Hän, jonka sukulaisia
kolmen vuosisadan aikana on lakkaamatta vainottu, ja joka suvustaan
voi siltä ajalta luetella marttyyrejä, marttyyrejä -- tietänettekö
mitä se sana merkitsee. Hän, joka seitsenvuotiaana näki, miten ne,
jotka kannattivat samaa filosofiaa, palvelivat samoja jumalia,
jotka Hypatia eilen koetti jälleen kunniaan kohottaa, puhkasivat
silmät hänen isältään ja avoimella kadulla sioilla syöttivät hänen
sisarensa, vihityn nunnan! Sellaisen miehen tuomitkoon Jumala, enkä
minä, ettekä te!"

"Anna sitte Jumalan tuomita hänet omien palvelijainsa kautta."

"Jumalan palvelija? Tuoko pakanallinen, uskosta luopunut prefekti?
Kun hän on luopumuksensa katumuksella sovittanut ja julkisesti
palannut kirkon helmaan, niin sitte ennätämme häntä totella. Siihen
asti hän ei ole kenenkään muun kuin perkeleen palvelija, eikä
yksikään kirkonmies saa joutua hänen tuomittavakseen. Pyhä Raamattu
kieltää meitä etsimästä oikeutta väärintekijöiltä. Sanokoon maailma
minusta mitä tahansa. Minä halveksin sitä ja sen mahtavia. Minun on
rakennettava Jumalan valtakunta tähän kaupunkiin, ja sen minä teen,
sillä minä tiedän, ettei kukaan voi laskea muuta perustusta kuin sen,
joka jo on laskettu, ja joka on Kristus!"

"Jonka vuoksi te aijotte laskea sen uudestaan. Omituinen tapa tuo on
todistaa, että se jo on laskettu."

"Mitä tarkoitatte?" Kyrillos vihaisesti tiuskaisi.

"Yksinkertaisesti sitä, että Jumalan valtakunnan, jos sitä ollenkaan
on olemassa, täytyy, kun ottaa huomioon ken sen Kuningas on, olla
sellainen kuningaskunta, joka on muodostunut ilman teidän apuanne jo
joku aika sitte, ja oikeastaan, jos juutalaisten, esi-isieni kirjoja
voi uskoa, jo ennen maailman luomista. Vielä sitäkin tarkoitan,
että teidän asianne pitäisi olla uskoa että Jumala on Aleksandrian
kuningas ja että Hän sääsi tänne roomalaisen lain tuomitsemaan
ristiinnaulittaviksi kaikki murhaajat, myöskin kirkonmiehet. Ja
ristiinnaulita heidät siis täytyy, ja yhtä korkealle kuin Haman
kerran."

"Tällaista puhetta en tahdo enempää kuulla, herrani! Minä olen
vastuunalainen yksistään Jumalalle enkä teille. Se riittäköön, että
minä sen vallan nojalla, joka minulle on annettu, ankaran pannan
kautta eroitan nuo miehet Jumalan kirkosta kolmeksi vuodeksi."

"Eivätkö he siis olekaan vielä eroitetut?"

"Minä sanon teille, herrani, että minä eroitan heidät! Tahdotteko
epäillä sanojani?"

"En suinkaan, mahtava herra! Mutta Jumalan valtakunnasta ja Kirkosta
muodostamani lihallisen käsityksen mukaan minusta tuntuu melkein
siltä kuin olisivat jo he itse mitä jyrkimmin eroittauneet Jumalan
kirkosta samalla kuin he hylkäsivät Jumalan Hengen ja antoivat
vallan murhan ja julmuuden hengelle. Niinpä minusta teidän hyvin
oikeudenmukainen ja kiitettävä pannajulistuksenne ainoastaan saattaa
tuon tosiseikan julkisuuteen. Mutta nyt jääkää hyvästi! Rahani ovat
aikanaan käytettävinänne, ja se on tällä hetkellä tärkein yhteinen
asiamme. Mitä tulee suojattiinne Pietariin ja hänen tovereihinsa,
niin on heille ehkä kauhein rangaistus se että he saavat jatkaa
aloittamaansa tapaan. Minä vain toivon, ettette te seuraisi samaa
tietä."

"Minä", karjasi Kyrillos kiukusta vavisten.

"Totisesti minä niillä sanoilla tarkoitan teidän Pyhyytenne parasta.
Jos minun huomautukseni näyttävät teistä vähän maallikkomaisilta,
niin tuntuvat teidän puheenne, minusta -- suokaa anteeksi -- vähän
ateistisilta, ja minä kehoitan teitä vakavasti varomaan, ettette te
puuhatessanne Jumalan valtakunnan rakentamista unhottaisi millainen
se oikeastaan on, kun suljette silmänne niiltä sen laeilta, jotka jo
ovat olemassa. Minä vain pelkään, että kun rakennuksenne on valmis,
te kauhuksenne huomaatte, että se onkin perkeleen eikä Jumalan
kuningaskunta."

Ja vastausta odottamatta Rafael kumarsihe ja poistui tuon mahtavan
miehen seurasta. Samana päivänä hän purjehti Bereniceen mukanaan
Eudaimon ja tämän neekeri-vaimo. Niin meni hän kotiinsa, jossa
hän vielä monet vuodet työskenteli ja toisia autteli suruisena ja
jäykkänä, mutta kuitenkin rakastavana ja suuresti rakastettuna
miehenä.

Ja nyt mekin jätämme Aleksandrian ja sivuutamme parikymmentä vuotta
saadaksemme tietää kuinka muut tässä kertomuksessa mainitut henkilöt
pääsivät kukin omaan paikkaansa.

       *       *       *       *       *

Vähän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin idän viisain ja pyhin mies
kirjoitti Kyrilloksesta, joka juuri oli kuollut, seuraavaa:

"Hänen kuolemansa herätti iloa jälkeenjääneissä mutta luultavasti
harmitti Manan asukkaita ja syytä on pelätä, että nämä ehkä huomaavat
hänen seuransa kovin kiusalliseksi ja lähettävät hänet takaisin
meidän pariimme... Tulkoot teidän rukouksenne kuulluiksi, niin että
hän saisi armon ja anteeksiannon ja että Jumalan mittaamaton laupeus
voittaisi hänen pahuutensa..."

Niin kirjoitti Theodoretus aikana, jolloin ihmiset eivät vielä olleet
lisänneet pyhään Raamattuun erästä säettä nykyaikaisesta epäselvästä
virrestä, joka julistaa ihmisille sen ilosanoman, että "haudassa ei
ole katumusta". Olipa sen miten oli; Kyrillos oli mennyt paikallensa.
Mikä hänen paikkansa historiassa on, sen tiedämme liiankin hyvin.
Mikä se taas on Hänen edessään, jossa kaikki elää ikuisesti, se ei
kuulu meihin. Olkoon Hän, jonka kaikki teot ovat laupeutta, armelias
kaikille sekä oikeauskoisille että kerettiläisille, paavilaisille ja
protestanteille, jotka Kyrillon lailla aluksi valehtelevat totuuden
vuoksi ja jatkaen alottamaansa pahaa tietä varmasti ennemmin tai
myöhemmin joutuvat, kuten entisajan kirjanoppineet ja farisealaiset,
oikealle paikallensa.

Kyrillos ja hänen munkkinsa tosin olivat voittaneet, mutta Hypatia
ei kuollut kostamatta. Tuo epähurskas voitto löi Aleksandrian
kirkkoon kuolettavan haavan. Hyvän tarkoituksen saavuttamiseksi
oli kirkko sallinut ja pyhittänyt pahan teon, hurskaan juonittelun
ja viimein julkisen vainon. Ne hiipivät aina sinne, missä ihmiset
vain koettavat rakentaa yksistään kirkollisen, ihmissuhteista ja
porvarillisista laeista riippumattoman vallan -- eli lyhyesti
sanoen "rakentaa teokratian, junialaisvallan" -- ja samalla
myöntävät salassa epäilevänsä väitettä, joka vakuuttaa, että
Jumala jo hallitsee. Egyptin kirkko kehittyi vuosi vuodelta yhä
laittomammaksi ja epäinhimillisemmäksi. Kun se pääsi vapaaksi
ulkonaisista vihollisista ja siitä hävisi yksimielisyys, jonka vaara
synnyttää, käänsi se hurjuutensa sisäänpäin ja rupesi raatelemaan
omia elinvoimiaan, repimään itseään kappaleiksi molemminpuolisilla
anateemoilla ja kirkon kirouksilla, kunnes siitä lopulta oli jälellä
vain lukematon joukko epäjumalisia lahkoja, jotka vainosivat toisiaan
metafyysillisten lauselmain vuoksi. Ja nämä lauselmat olivat heidän
suussaan yhtä kerettiläisiä olivatpa ne oikeita tai vääriä, koska he
käyttivät niitä riitakapuloina repimistyössään. Eivät oikeauskoiset
eivätkä kerettiläiset Jumalaa tunteneet, sillä he eivät tunteneet
vanhurskautta, ei rakkautta eikä rauhaa... He vihasivat veljiänsä ja
vaelsivat yhä kauemmaksi pimeydessä, tietämättä mihin menivät...
kunnes Amru ja hänen muhamettilaisensa ilmestyivät. Ja hekin menivät,
tietäen tai tietämättään, omaan paikkaansa...

    Hiljaa Herran myllyt jauhaa, mutta hienoksi viljan saa,
    Vaikka laupias on Herra, kaikki tahtoonsa hän taivuttaa.

Ja sen saivat sekä filosofit että kirkonmiehet Aleksandriassa
aikanaan kokea.

       *       *       *       *       *

Kaksikymmentä vuotta Hypatian kuoleman jälkeen filosofia veti
viimeisiä hengenvetojaan. Hypatian murha oli sen kuolinisku.
Kamalalla, epäämättömän selvällä kielellä oli filosofeille
ilmoitettu, että ihmiskunta oli tehnyt tilin heidän kanssaan,
että heidät oli punnittu ja köykäisiksi havaittu, ja että jollei
heillä ollut parempaa evankeliumia julistettavana, niin täytyi
heidän väistyä niiden tieltä, jotka vaatimuksen tyydyttivät.
Ja he väistyivät. Me emme tämän jälkeen kuule heistä emmekä
heidän viisaudestaan juuri mitään muuta kuin Atheenasta, jossa
Proculus, Marinus, Isidorus ja muut jatkoivat "Platonin seuraajien
kultaista ketjua", ja toinen toisensa perästä vajosivat yhä
syvemmälle hämmennyksen valtakuntiin. He sekoittivat aineellisen
henkiseen, subjektin objektiin, siveellisen älylliseen, ja pysyivät
johdonmukaisina vain yhdessä suhteessa -- nimittäin ahdasmielisessä
farisealaisuudessaan.

He eivät kyenneet julistamaan pienintäkään ilonsanomaa ihmiselle
ihmisenä, eivät edes pitäneet sellaista mahdollisena, ja vähitellen
he yhä enemmän mieltyivät kaikenmoisiin taikauskoihin, joihin ei vain
sisältynyt tuo ainoa heidän vihaamansa ajatus: Jumalan ihmiseksi
syntyminen. He vaativat merkkejä ja ihmeitä, sukelsivat taikuuteen,
tähdistä ennustamiseen ja barbaariseen fetis-palvelukseen,
valittelivat turmeltunutta aikakautta, sättivät kurjasti jokaista
inhimillisen ajatuksen ilmausta, joka ei ollut heistä lähtenyt, ja
kirjoittelivat huonolla kreikankielellä pöyhkeileviä elämäkertoja,
jotka ovat täynnä mauttomuuksia ja järjettömiä ihmetöitä...

       *       *       *       *       *

Myöskin Wulf oli mennyt omaan paikkaansa, missä se sitte lieneekin.
Hän kuoli vuosista ja kunniasta rikkaana Espanjassa Ataulfin ja
Placidian hovissa, luovutettuaan ensin vallan laillisen päällikkönsä
käsiin. Hän oli elänyt tarpeeksi kauvan nähdäkseen Goderickin ja
nuorimmat asekumppaninsa Aleksandriasta tuotuine vaimoineen asettuvan
asumaan vandaaleilta ja sveeveiltä anastamilleen aurinkoisille
rinteille, ja tulevan "siniveristen" Castilian aatelisten esi-isiksi;
Wulf kuoli, kuten oli elänytkin pakanana. Placidian, joka suuresti
rakasti häntä, kuten kaikkia muitakin suoramielisiä ja ylevähenkisiä
ihmisiä, oli kerran onnistunut saada hänet taivutetuksi menemään
kasteelle. Ataulf itse oli muiden mukana kummina ja soturi vanhus
oli juuri astumaisillaan kastealtaaseen, kun hän äkkiä kääntyi
piispan puoleen ja kysäsi missä hänen pakanalliset esi-isänsä olivat.
"Helvetissä", vastasi arvoisa prelaatti. Wulf peräytyi altaan äärestä
ja heitti karhunnahkanvaippansa hartioilleen... "Ellei Ataulfilla ole
mitään sitä vastaan, niin menen minä mieluimmin omien heimolaisteni
luo." Siten hän kuoli kastamattomana ja meni omaan paikkaansa.

       *       *       *       *       *

Viktoria oli vielä elossa ja täydessä toimessa; mutta Augustinuksen
ennustus oli toteutunut -- häntä oli kohdannut vaiva lihassa. Herran
päivä oli tullut ja vandaali-tyrannit vallitsivat nyt Afrikan ihania
viljamaita. Hänen isänsä ja veljensä makasivat rinnatusten Rafael
Aben-Ezran kanssa Hippon sortuneiden muurien peittäminä. Monta
vuotta sitte he olivat kaatuneet turhaan yrittäessään suojella
maatansa yhä etemmäksi tunkeutuvilta raakalaisparvilta. Mutta
he olivat kuolleet sankarikuoleman ja Viktoria oli tyytyväinen.
Sorretut katolilaiset jotka kunnioittivat häntä suojelusenkelinään,
kuiskailivat, että hänkin oli saanut kokea sanomatonta kurjuutta ja
häpeää... hennoissa jäsenissään oli merkkejä kauheista kidutuksista...
että hänen asunnossaan eräässä kammiossa, johon ei kukaan muu
kuin hän itse saanut koskaan astua, oli nuoren pojan hauta, ja että
hän siellä arialaisten vainolaisten kuoliaaksi kiduttaman ainoan
lapsensa lepopaikan ääressä vietti yökaudet rukouksissa. Muutamat,
jotka olivat uskaltautuneet siihen kamalaan myrskyyn ja kestäneet
sen kauhut, vakuuttivat lisäksi, että Viktoria itse, kesken omien
häpeällisten kärsimystensä, oli rohkaissut epäröivää poikaansa
tämän ylevään kuolemaan saakka. Mutta vaikka häntä olikin kohdannut
vaiva lihassa, niin pysyi hänen henkensä vapaana. Kirkassilmäisenä
ja iloisena, kuten ennen isänsä rinnalla Ostian kentillä, hän
käyskenteli vandaalien uhrien keskellä kuluttaen omaisuutensa
viimeiset rippeet rampojen, sairaitten ja köyhien auttamiseksi ja
voittaen puhtaudellaan ja hurskaudellaan raakojen voittajienkin
kunnioituksen ja suosion. Hänellä; oli oma työnsä suoritettavana
ja hän suoritti sen tyytyväisenä ja aikanaan hänkin meni omaan
paikkaansa.

       *       *       *       *       *

Apotti Pambo, samoinkuin Arseniuskin, oli kuollut jo useita vuosia
aikaisemmin. Apotin seuraajaksi oli hänen oman kuolinhetkellä
antamansa määräyksen mukaisesti tullut läheisestä erämaasta
eräs erakko, joka oli saavuttanut suuren maineen tavattoman
itsekidutuksensa, lakkaamattoman rukoilemisensa ja hellän viisautensa
vuoksi ja joka myöskin, kuten kerrottiin, oli suorittanut
parantamisia, jotka olivat mahdollisia vain ihmeitätekevän voiman
avulla. Hän oli vielä parhaissa miehuuden voimissa, kun hänet
vastaväitteistään välittämättä tuotiin kallioluolastaan sketiläisen
Lauran esimieheksi, ja hiippakunnan piispa, joka kolme vuotta
myöhemmin käski hänet astumaan pappissäätyyn nimitti hänet Pambon
ohjeitten mukaisesti diakoniksi. Vanhempien munkkien mielestä
oli alentavaa, että niin nuori mies oli heidän esimiehensä;
mutta luostari kasvoi ja vaurastui nopeasti hänen johdollaan.
Hänen lempeytensä, kärsivällisyytensä ja nöyryytensä ja etenkin
hänen vallan ihmeellinen kykynsä ymmärtää omien aikalaistensa
epäilyksiä ja kiusauksia kokosi pian hänen ympärilleen kaikki,
jotka herkkätuntoisuutensa ja oikullisuutensa vuoksi oli tuomittu
mahdottomiksi elämään naapuriluostareissa. Kuten Davidin luo ennen
korvessa, samoin nyt hänen luoksensa tulivat kaikki rauhattomat ja
rasitetut. Naapuriapotit alussa kaihtivat häntä, koska hän söi ja
joi publikaanien ja syntisten kanssa; mutta nurjamielisyys pian
haihtui, kun he näkivät, että miehet, jotka he olivat luostareistaan
kelvottomina karkoittaneet, työskentelivät rauhallisina ja iloisina
Filammonin johdossa. Myöskin Sketiksen vanhempi polvi vähän kauhistui
syntisten tulvaa; mutta heidän apottinsa antoi huomautuksiin aina
saman vastauksen: "eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat".

Ei koskaan kuultu nuoren apotin lausuvan kovaa sanaa kellekään
ihmisolennolle. "Kun olet seitsemän vuotta turhaan koettanut
käännyttää syntistä", oli hänen tapansa sanoa, "niin vasta sitte
sinulla on oikeus epäillä, että hän on sinua huonompi". Hänen
lempiväitteensä oli, että kaikissa ihmisissä on hyvän juuri,
jumalallinen Sana ja Henki, joka vaikuttaa heissä kaikissa, sekä
iloisen sanoman evankeliumi, joka käännyttäisi kaikkien sydämet, jos
vain apotit ja papit kykenisivät sitä oikein julistamaan. Etenkin
hän ankarasti nuhteli kerettiläisten ja pakanoiden soimaamisesta.
Katolisessa kirkossa yksinään on syy kaikkeen kerettiläisyyteen ja
uskottomuuteen, oli hänen tapana sanoa; sillä jos se yhden ainoankin
päivän olisi sitä, mitä sen pitäisi olla, niin olisi maailma ennen
iltaa käännytetty. Ainoastaan yhdenlaisten syntien suhteen hän oli
leppymätön, melkeinpä sydämmetön; ne olivat hengellisten miesten
synnit. Mitä puhdasoppisempana ja pyhempänä jotakuta henkilöä
pidettiin, sitä ankarammin ja armottomammin Filammon häntä arvosteli.
Useammin kuin kerran osoitti kokemus, että hän oli ollut väärässä;
kun hän tämän huomasi, ei kukaan saattanut suoremmin tunnustaa
erehtyneensä eikä vilpittömämmin erehdystään katua kuin hän. Mutta
periaatteestaan hän ei luopunut, ja Niilin farisealaiset pelkäsivät
ja karttoivat häntä yhtä paljon kuin syntiset ja publikaanit häntä
rakastivat ja hänen seuraansa etsivät.

Yksi seikka hänen menettelytavassaan herätti kuitenkin närkästystä
noissa oikeauskoisissa ihmisissä, jotka eivät katumusta kaivanneet.
Tunnettua oli, että hän vakavimpina hartaushetkinään antautuessaan
pitkiin yöllisiin kidutuksiin ja rukouksiin, joiden kautta hän
saavutti yli-inhimillisen pyhyyden maineen, lakkaamatta rukouksiinsa
liitti kahden naisen nimen. Kun sitte kerran eräs vanhuksista korkean
ikänsä oikeudella rohkeni hänelle ystävällisesti huomauttaa siitä,
että tämä seikka saattoi herättää pahennusta heikommissa veljissä,
vastasi Filammon: totta on kaikki. Sano veljilleni, että minä öisin
rukoilen kahden naisen puolesta, jotka molemmat olivat nuoret ja
kauniit ja joita rakastin enemmän kuin omaa sieluani, ja lisää vielä,
että toinen heistä oli portto ja toinen pakana. Munkki vanhus nosti
sormensa huulilleen ja poistui.

Tämän kertomuksen loppu lienee paras ottaa Graidiocolosyrtus
Tabenniticuksen teoksen Hagiologia Nilotican julkaisemattomasta
katkelmasta. Suurin osa tästä arvokkaasta teoksesta joutui häviöön
Aleksandrian valloituksessa v. 640 j.Kr.

Kun nyt puheena oleva apotti oli johtanut Scetiksen luostaria
seitsemän vuotta harvinaisella viisaudella ja osottautunut
hyveiden ja ihmetöiden tekijäksi, tapahtui eräänä aamuna, ettei
hän saapunutkaan jumalanpalvelukseen. Silloin lähetettiin muuan
vanhempi veli, joka myöskin oli diakoni, kuulustelemaan tämän
harvinaisen laiminlyömisen syytä ja hän löysi pyhän miehen makaamasta
koppinsa lattialla, ruumiinsa puolesta Bileamin kaltaisena mutta
henkisesti kokonaan toisenlaisena, horroksiin vaipuneena mutta
kuitenkin silmät avoinna. Diakoni, uskaltamatta herättää häntä,
istui hänen luonansa aina keskipäivään asti, päätellen aivan
oikein, että jotain taivaallista oli hänelle tapahtunut. Ja sinä
hetkenä pyhä mies hämmästymättä heräten sanoi: Veli, pane kuntoon
pyhät armonvälikappaleet, että siunaisin ne. Ja kun diakoni kysyi
syytä siihen niin apotti vastasi: jotta minä saisin nauttia niitä
kaikkien veljien parissa, ennenkuin täältä eroan, sillä tiedä, että
seitsemäntenä päivänä olen muuttava taivaallisiin asuinsijoihin.
Sillä viime yönä seisoivat minun vieressäni unessa nuo kaksi naista,
joita minä rakastan ja joiden puolesta rukoilen, toinen puettuna
valkoiseen, toinen rubiinin väriseen pukuun ja pitäen toisiaan
kädestä ja he sanoivat minulle: Elämä kuoleman jälkeen ei ole
sellainen miksi sinä sitä kuvittelet; tule sentähden meidän kanssamme
katsomaan minkälainen se on. Ja näiden sanojen johdosta murheellisena
diakoni poistui; eikä vain pyhästä kuuliaisuudesta vaan myöskin
apotin pyhyyttä kunniassa pitäen hän empimättä valmisti pyhän aterian
tämän käskyn mukaisesti. Ja kun apotti sen oli siunannut hän jakoi
sen veljille jättäen jälelle vain pienen osan pyhää leipää ja viiniä.
Sitte hän, annettuaan kaikille rauhan suudelman, otti ehtoollisleivän
ja kalkin käsiinsä ja läksi luostarista vaeltamaan erämaahan. Ja
häntä seurasi itkien koko veljeskunta, koska he tiesivät, että he
eivät enää saisi nähdä hänen kasvojaan. Mutta hän, saavuttuaan erään
vuoren juurelle pysähtyi ja siunaten heitä kielsi heitä seuraamasta
häntä kauemmaksi ja erosi heistä näin sanoen: Niinkuin teitä on
rakastettu, niin te rakastakaa. Niinkuin teille on anteeksi annettu,
niin te anteeksi antakaa. Niinkuin teitä on tuomittu, niin te
tuomitkaa. Ja nousten ylös vuorelle hän hävisi veljien näkyvistä.
Nämä palasivat hämmästyneinä takaisin ja odottivat rukoillen ja
paastoten kolme päivää; mutta viimein vanhin veli, koska hän häpesi
niinkuin Elisa Eliaan opetuslasten rukouksia, lähetti kaksi nuorta
miestä mestaria hakemaan.

Näille tapahtui jotakin merkillepantavaa ja ihmeellistä. Sillä kun he
nousivat samalle vuorelle, jonne olivat jättäneet apotin, tuli heitä
vastaan joukko mohrilaisia, jotka eivät olleet Kristuksen opille
vihamielisiä ja jotka kertoivat, että muutamia päiviä aikaisemmin
eräs pappi oli kulkenut heidän ohitsensa kantaen ehtoollislautasta
ja kalkkia; mitään virkkamatta hän siunattuaan heitä oli jatkanut
matkaansa erämaahan pyhän Amman luolalle päin.

Ja kun nuoret miehet kysyivät, kuka tuo pyhä Amma oli, vastasivat
mohrilaiset, että noin kaksikymmentä vuotta sitte oli tähän
vuoriseutuun saapunut nainen, kauniimpi kaikkia muita ennen täällä
nähtyjä naisia, puettuna kallisarvoisiin vaatteisiin. Tämä nainen,
elettyään lyhyen ajan heidän heimonsa keskuudessa ja jaettuaan heille
kaikki jalokivensä oli ruvennut erakoksi ja asettunut asumaan erään
lähellä olevan vuoren korkeimmalle huipulle. Kun sitte vaatteet
hajosivat hänen yltään, ei mikään ihmissilmä enää saanut häntä nähdä
lukuunottamatta kahta mohrilaisvaimoa, jotka silloin tällöin nousivat
hänen luokseen tuomaan hänelle hedelmiä ja ruokaa sekä pyytämään
hänen esirukouksiaan. Näille hän toisinaan näyttäytyi kiireestä
kantapäähän verhottuna mustiin, harvinaisen pitkiin ja ihanoihin
kiharoihinsa.

Kun veljet tämän kaiken kuulivat, epäröivät he hetkisen, mutta
päättivät sitte kulkea eteenpäin ja saapuivat auringon laskiessa
sanotulle vuorenhuipulle.

Ja katso, siellä he näkivät suuren ihmeen. Sillä avonaisen, vasta
hietaan kaivetun haudan yläpuolella leijaili lauma korppikotkia
ja muita petolintuja, joita kaksi jalopeuraa harjaansa alinomaa
huiskuttaen, piti loitommalla ikäänkuin olisi siinä jotakin pyhää
ollut kätkettynä. Näitä kohti veljet astuivat suojaten itseään
pyhällä ristinmerkillä, ja silloin jalopeurat aivan kuin olisivat
vartiopalveluksensa suorittaneet, poistuivat ja paljastivat veljille
näyn, jota he hämmästyivät ja murehtivat.

Sillä avonaisessa haudassa lepäsi Filammon apotin ruumis ja hänen
rinnallaan käärittynä apotin vaippaan ihmeellisen ihanan naisen
ruumis. Syleillen tätä hellästi kuten veli sisarta ja painaen
huulensa tämän huulille oli hän jättänyt sielunsa Jumalalle,
anettuaan kuitenkin ensin naiselle pyhän ehtoollisen, sillä haudan
partaalla oli ehtoollislautanen ja kalkki tyhjänä. Tätä näkyä hetken
äänettöminä katseltuaan he päättelivät, että tällaisten asiain oikea
arvosteleminen kuului yksin taivaalliselle tuomarille eikä Jumalalle
pyhitettyjen miesten tarvinnut niitä käsittää. Sitte he, kiireisesti
luotuaan haudan umpeen palasivat itkien Lauraan ja kertoivat niistä
ihmeellisistä asioista, jotka he olivat nähneet ja joista minä,
tämän kirjoittaja, koottuani nämä tosiseikat mitä pyhimpien ja
uskottavimpien miesten suusta, voin ainoastaan sanoa, että viisaus
toteutuu kaikkien lastensa kautta.

Kun molemmat veljet olivat haudanneet ruumiit, oli toinen heistä
tarkastanut luolan, jossa pyhä nainen oli asunut, eikä löytänyt
sieltä ruokatavaraa, vaatetta eikä muutakaan paitsi kultaisen ketjun,
kooltaan suuren ja tekotavaltaan oudon sekä täynnä muukalaisia
kirjaimia. Tämä ketju, kun se vietiin Scetiksen Lauraan ja siellä
pyhän Amman muistolle omistettuna asetettiin kappeliin, näytti
epäämättömästi toteen entisen omistajansa pyhyyden niiden ihmetöiden
kautta, jotka sen sisäinen voima aikaansai. Sen suuri maine levisi
laajalle yli koko Tebanmaan ja veti lukemattomia apua etsiväin
parvia tämän pyhän esineen luokse. Mutta sen vainon jälkeen,
jolla vandaalit Humerik ja kuningas Genserik hävittivät Afrikaa
rikastuttaen katolilaista kirkkoa lukemattomilla marttyyreillä,
tapahtui, että muutamat vaeltavat raakalaiset vandaalien heimosta,
ylpeinä kerettiläisyydessään ja yltäkylläisinä menestyksestään
tulvasivat Mauretaniasta Teban alueelle. Nämä sitte, ryöstäen ja
polttaen kaikki luostarit ja häväisten pyhiä neitseitä, vihdoin
saapuivat Scetiksen luostariinkin, jossa he jumalattoman tapansa
mukaan eivät ainoastaan häväisseet alttaria ja ryöstäneet pyhiä
astioita, vaan myöskin veivät pois kaikkein pyhimmän esineen, Lauran
parhaimman kuuluisuuden, nimittäin pyhän Amman ketjun, väittäen
jumalattomuudessaan, että se oli kuulunut eräälle heidän heimonsa
soturille ja tietämättömyydessään tulkiten siihen piirretyt kirjaimet
näin: "Amalrikille Amaalin pojalle, Smid, Trollin poika takoi minut."

Puhuivatko he totta, on hyvin epätietoista, mutta heidän
pyhänryöstönsä ei jäänyt rankaisematta; sillä kun he paluumatkalla
koettivat Niilinvirtaa pitkin päästä merelle, hyökkäsi maan kansa
heidän kimppuunsa, kun he viinin rasittamina nukkuivat, ja surmasi
heidät viimeiseen mieheen asti. Mutta hurskaat ihmiset, jotka toivat
pyhän ketjun takaisin entiselle paikalleen, eivät jääneet palkintoa
vaille, sillä sen päivän jälkeen se teki yhä uusia ihmetekoja; sokeat
saivat näkönsä jälleen, halvatut jäseniensä voiman ja riivatut
sielunrauhan -- kaikki katolisen kirkon ja sen ijäti siunattujen
pyhimysten kunniaksi.

       *       *       *       *       *

Niin olkoon. Pelagia ja Filammon menivät kuten kaikki muutkin
paikalleen ainoalle mahdolliselle, missä he sellaiseen aikaan
saattoivat löytää levon -- erämaahan ja erakon luolaan ja sieltä
legendain ja ihmetarinain satumaahan, joka vielä monta vuosisataa on
sulkeva helmaansa kaikki pyhät elämäntarinat.

Ja nyt, jääkää hyvästi, lukijat! Olen näyttänyt teille uusia
vihollisia vanhoissa haamuissa; omat kuvanne togan ja tunikan sijasta
puettuina takkiin ja hattuun. Vielä sananen, ennenkuin eroamme. Sama
perkele, joka kiusasi noita vanhoja egyptiläisiä, kiusaa teitäkin.
Sama Jumala, joka nämä vanhat egyptiläiset olisi pelastanut, jos
he olisivat tahtoneet, pelastaa teidätkin jos te tahdotte. Heidän
erehdyksensä ovat teidän erehdyksenne, heidän tuomionsa teidän
tuomionne, heidän pelastuksensa teidän pelastuksenne. Ei mitään uutta
ole auringon alla. Mikä on ollut on edelleenkin oleva. Heittäköön se
teistä, ken synnitön on, ensimmäisen kiven Hypatian tai Pelagian,
Mirjamin tai Rafaelin, Kyrilloksen tai Filammonin päälle!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hypatia - eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.