Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kertomuksia Suomen historiasta 1 - Pakanuuden aikakausi
Author: Krohn, Julius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta 1 - Pakanuuden aikakausi" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 1

Pakanuuden aikakausi


Kirj.

J. KROHN



Hämeenlinnassa, painanut G.E. Eurén,
v. 1869. Omalla kustannuksella.



      Näytetty: K.G. Renvall.



SISÄLLYS:

Pakanuuden aikakausi.

   I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.
  II. Karjalaiset Wienan vesillä.
        1. Otherin retki Wienan suulle.
        2. Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.
        3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat.
        4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit?
        5. Bjarmein häviö.
 III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.
  IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.
        1. Miesten työt ja toimet.
        2. Sota.
        3. Vaimoin elämä ja toimet.
        4. Hallitus ja lait.
        5. Huvitukset.
   V. Muinais-Suomalaisten uskonto.
        1. Uskonnon yleinen luonne.
        2. Ukko, ilman jumala.
        3. Maailman luominen.
        4. Taivaan haltijat.
        5. Veden jumalat ja haltijat.
        6. Metsän jumalat ja haltijat.
        7. Maa-emän haltijat.
        8. Tuonela ja Manala.
        9. Hiisi ja Lempo.
       10. Sukkamieli.
       11. Juhlat.
       12. Uhrit ja pyhät paikat.
       13. Tietäjät.



I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.


Pohjan perille, mihin suomalaiset heimot ovat asettaneet asuntonsa,
luopi aurinko koko pitkän talven aikana vaan harvat karsaat sätehet,
ikään kuin suoden näille raukoille rajoille ainoasti sen, mikä liikeni
onnellisemmilta etelä-mailta. Samaten on historiankin valo vasta
myöhään koittanut näille heimoille; kauan aikaa valaisivat heitä
ainoasti ne harvat, karsaat sätehet, jotka naapurein historiasta
ulottuivat tänne. Ei ole kumma siis jos Suomen kansan lapsuuden
historia on himmeämpi, vähemmin tietty kuin useimpain muiden. Selviä,
aivan varmaan eroitettavia kuvia, jommoisia ainoasti historian täysi
valo tuottaa silmien eteen, ei voi tämäkään kertomus esivanhempaimme
vanhimmista oloista luvata esittää lukijoillensa. Suomalaisen on jo
siihen tyytyminen, siitä iloitseminen, jos aikojen hämärästä siellä
täällä häämöittääpi joku haamu niin selvästi että hän sen taitaa
suvukseen tuntea.

Pohjois-Europa ja Aasia on ollut ja on osaksi vieläkin suomalaisten
kansain vanhana perintömaana. Heidän rajansa ulottuivat kuitenkin
muinais-aikoina paljokin etelämmälle kuin tätä nykyä. Etelämpänä ovat
nähtävästi meidänkin esivanhempamme asuneet. Mutta missä ja milloin he
ensiksi erosivat muista heimolaisistaan, se on ja pysynee ijät päivät
salaisuutena. Wolgan rannoille viittaavat vanhimmat meille tietyt
jäljet. Siellä elää näet nytkin vielä _Mordvan_ kansa, jonka kieli on
niin likeistä sukua meidän kielen kanssa, että molempain on
välttämättömästi pitänyt joskus elää vierekkäin, levätä metsässä
yksillä nuotiovalkeilla.

Aivan selviksi muuttuvat kuitenkin Suomalaisten jäljet vasta toisessa,
vähä pohjoisemmassa pesäpaikassa, missä he monta vuosisataa viettivät.
Tämä heidän kotinsa oli Äänisjärven sekä Laatokan ympäristö ynnä
Neva-joen varret ja sen suuta läheinen Suomenlahden eteläinen rantamaa.
Näillä seuduin ovat paikkain nimet (paitsi myöhemmin lisään tulleita
venäläisiä) kaikkityyni selvästi suomalaisia, todistaen että
Suomalaiset olivat ensimmäiset, jotka tämän maan omakseen ottivat.
Samoille seuduille, siitä järjestyksestä päättäin, mihin ne ovat
naapurikansain suhteen asetetut, näkyy myös historioitsija Jornandes
viittaavan, kun muiden Gotilais-kuninkaalle Hermanarikille alamaisten
kansain joukossa mainitsee _Thiudos_. Wenäläiset näet ovat kaikkina
aikoina nimittäneet suomalaisia heimokuntia _Tschudeiksi_. Jornandeksen
mainitseminen antaa meille myös ensimmäisen varmaan vuosiluvun kansamme
historiassa. Gotein valta hajosi näet vuonna 375 Kristuksen jälkeen.
Luultavasti ei ollut Gotein valta meidän esivanhempiemme yli mitään
suurempaa kuin että he ottivat näiltä veroa. Kuitenkin on meidän
kieleemme vielä jäänyt muutamia Gotilaisia sanoja muistiaisiksi siitä
ajasta. Semmoisia näkyvät esim. olevan _paita, koira, ainoa, airut_
(Kalevalassa sama kuin lähettiläs) y.m.

Wiidettä vuosisataa kului sitten ennen kun taas luotettavia tietoja
Suomalaisista tuli muille kansoille. Silloin, yhdeksännellä
vuosisadalla, he jo olivat levinneet useammalle haaralle
pesäpaikoiltansa. Liivinmaan Wäinäjoen suulle ynnä Kuurin niemimaalle
aina Preussin nykyiselle rajalle asti oli heidän läntisin haaransa,
myöhemmin _Liivin_ ja _Kuurin_ kansan nimellä tuttu, siirtynyt,
kukistaen allensa maan alkuperäiset lättiläiset asukkaat. Luoteessa jo
taisteli itäisin haara Karjalaiset Pohjanlahden perukalla siellä
silloin asuvaa, nyt kuulumattomiin hävinnyttä Kainun kansaa vastaan.
Sinne he olivat tulleet Kemin- ja Oulun-jokia myöten ja pitkin Jäämeren
etelä-rantaa hamasta Wienanjoen suusta. Siellä oli heillä tähän aikaan
jo suuri kukoistava valta, niinkuin myös varmoista sanomista tiedämme.



II.  Karjalaiset Wienan vesillä.


1. Otherin retki Wienan suulle.

Kahdeksannen vuosisadan loppupuolella oli Skandinavian s.o. Ruotsin,
Norjan ja Tanskan kansoissa syntynyt merkillinen liike. Pienillä
pursillansa olivat näiden maiden rohkeat urhot alkaneet käydä yhä
kaukaisemmille uskaljaammille retkille meren selkien taakse. Saaliin
himo ei ollut näihin retkiin ainoana yllyttimenä. Yhtä voimallisesti
vaikutti myös toinen jalompi tunne, maineen ja kunnian halu. Mitä
oudompi tie, mitä vaarallisempi matka, sitä halullisemmin sinne
_vikingit_ pyrkivät.

Haluttipa kerran muutamaa mahtavaa Norjalaista, nimeltä _Other_, lähteä
tiedustamaan kuinka pitkälle Pohjoseen päin maata ulottuisi ja olisiko
sillä maailman äärimmäisellä perukalla ihmisiä asumassa. Pohjois-Norja,
nykyiset Lappmarkit ja Finnmarkit, oli näet siihen aikaan vielä
yksistään Lappalaisten hallussa, ja Etelä-Norjan miehille tuiki
tuntematon.

"Kolme päivää", näin kertoi myöhemmin Other matkansa Englannin
mainiolle kuninkaalle Alfredille, "kolme päivää purjehdin rantaa myöten
Pohjoseen päin ja tulin silloin äärimmäiseen paikkaan, missä asti
meidän valaskalan-pyytäjät olivat käyneet. Wielä kolme päivää kuljin
tuosta yhä edelleen samaa suuntaa; vaan sitten näkyi ranta kääntyvän
itään päin, koska meidän siinä täytyi odottaa länsituulta. Neljä päivää
tätä suuntaa purjehdittuamme, tuli rannassa taas uusi mutka; meidän
täytyi nyt kääntyä etelään päin. Wielä viiden päivän perästä tulimme
suuren virran suuhun (nähtävästi Wienanjoki). Tähän asti olivat
rantamaat olleet aivan viljelemättömät, asumattomat, paitsi että joskus
näkyi muutama harva lappalainen kala- tai metsämies. Mutta tuon joen
varrella oli maa vahvasti asuttu, josta syystä emme uskaltaneetkaan
kulkea edemmäksi ylös virtaa, vaan käännyimme jälleen kotimaalle."

Ennen lähtöään oli Other käynyt maan asukasten puheilla, joille panee
nimen _Beormat_. He olivat hänelle antaneet kaikellaisia tietoja sekä
omasta maastaan että myös sen takana olevista. Pahaksi onneksi jätti
kuitenkin Other ne jutut kertomatta, arveli ei tietävänsä olivatko
totta vai valetta, kun ei hän omin silmin ollut voinut nähdä kaikki.
Tämän hänen liikanaisen arkatuntoisuutensa tähden olemme jääneet ilman
monta, epäilemättä tärkeää tietoa esivanhempaimme olosta. Sen vaan
Other vielä lisäsi Beormain kielen hänen mielestään olleen melkein
yhden kuin Lappalaisien, joita hän kotiseuduillansa tunsi.


2.  Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.

Nyt kun tie oli tietty, väylä viitattu, alkoi Norjalaisia
tihiästi käydä "Bjarmein" luona "Wienaan" eli _Winon_ suulle. Toisinaan
mentiin sinne rauhalliselle kaupanteolle, sillä Bjarmeilla oli paljo
haluttavia kauppatavaroita. Toisinaan käytiin sotimassa ja ryöstämässä,
ja välistäpä olivat molemmat tarkoitukset yhdistettynä; ensin
vaihdettiin kaluja, sen perästä miekan lyöntiä. Semmoisesta retkestä
juuri on meille säilynyt huvittavainen kertomus.

Talvella v. 1026 käski Norjan kuningas Olavi Pyhä yhden miehistään,
Karlen Halogalantilaisen, kaupparetkelle Bjarmein maalle. Tavarat
ja laivan antoi kuningas, josta hänen piti saada puolet voitosta;
toinen puoli oli jäävä Kartelle ja muulle laivaväelle osaksi.
Aikaiseen keväällä Karle jo purjehti kotiseudullensa, Halogalantiin
Pohjois-Norjassa. Siellä hän otti seuraansa veljensä Gunsteinin ynnä
muita miehiä, niin että heitä tuli 25 urosta aluksessa; omiakin
kauppatavaroitaan sälyttivät he siihen vielä kuninkaan laittamien
lisäksi. Wieläpä yhtyi samaan matkueesen toinenkin laiva; siinä
purjehti kuninkaan läänitysmies Ruijassa _Thorer Hund_, 80:n miehen
kanssa. Kauppaansa, niin sovittiin, piti kunkin laivaväen harjoittaa
erikseen; mutta tappelun vaarat piti olla yhteiset ja sotasaalis
jaettaman kahtia, osa kumpaisellekin laivalle.

Wienanjoelle jouduttuaan Norjalaiset laskivat aluksensa siihen rantaan,
missä tavallinen kauppapaikka oli, ja tavarain vaihteleminen alkoi.
Rahaa ei näet silloin vielä paljo yhtään käytetty kaupan välittimenä.
Thorer sai tavaroistaan runsaasti oravan, majavan sekä sopulin nahkoja;
samaten Karlekin vaihtoi itselleen suuret tukut turkiksia. Tällä tavoin
kauppansa tehtyä, Norjalaiset sanoivat jälleen irti rauhan, jonka
tullessaan olivat solmineet, ja purjehtivat ulos joen suusta. Nyt
kutsui Thorer molempain alusten miehet kokoon ja kysyi heiltä;
"haluttaisko ketään mennä maalle saaliin saantiin;" -- "Halua olis
kyllä," kuului siihen vastaus, "jos vaan ei ole kovin vaikea siihen
päästä käsiksi." -- "Saalista on runsaasti," vakuutti taas Thorer, "jos
hyvin käy. Mutta voipi myös sen sijaan tulla surma osaksi." --
Yhtähyvin lupasivat miehet kaikki tulla mihin hän tahtoi viedä heidät,
kun vaan saaliista olisi varmaa tieto. Ilmoittipa nyt Thorer tässä
maassa olevan tapana että jonkun kuoltua perintö jaettiin hänen ja
perillisten välille. Wainajan osa, välistä puolet, välistä kolmas osa
tai vielä vähempi kätkettiin kalmistoon. Siellä oli siis paljo
rikkautta saatavana.

Illan suussa läksivät Norjalaiset ryöstöretkelleen; ainoasti muutamat
jätettiin laivoihin vartijoiksi. Ensin kuljettiin lakeaa maata, vaan
sitten tultiin suureen metsään. Thorer astui siihen ensimmäiseksi
sisään ja käski muiden ääneti seurata. Myöskin käski hän heidän
mennessä kolota kuoret puista pitkin tietä, että sitten yön pimeällä
kiireesti osattaisiin takaisin. Wiimein aukesi retkeläisten eteen taas
aava, puuttomaksi raivattu paikka. Keskellä näkyi korkealla aituuksella
ympäröitty tarha, jonka portti oli lukittuna. Sen tarhan vartijoina oli
kuusi Bjarmia, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Tällä
kertaa oli kuitenkin niin onnellisesti sattunut, että edelliset
vartijat, mitään vaaraa aavistamatta, jo olivat levolle lähteneet ennen
kuin toiset sijaan tuli. Wastustamatta saivat siis ryöstäjät käydä
aiottuun työhönsä käsin.

Thorer hakkas kirveensä aituuksen ylireunaan kiini ja kiipesi sen
nojalla yli; samaten Karlekin. Yhdessä he sitten sysäsivät irti
telkimet ja avasivat kumppaneilleen portin. Wirkkoi nyt Thorer: "tässä
tarhassa on kumpu, missä on kultaa ja multaa sekaisin; se pitää löytää.
On tässä myös Bjarmein jumala, nimeltä _Jomale_, vaan siihen älköön
kukaan koskeko." Kummun löydettyänsä mättivät miehet siitä helmolhinsa
minkä kerkesivät, saivat paljo kultaa, saivatpa multaakin sekaan.
Sitten läksivät pois tarhasta. Jonkun matkan kuljettuansa huomasivat
kuitenkin Thorerin jääneen jäljelle. Karle kohta palasi katsomaan mikä
kumppanille oli tullut. Siinäpäs hän sai kumman nähdä. Se sama mies,
joka niin ankarasti oli kieltänyt jumalan kuvaan koskemasta, oli sen
kanssa par'aikaa itse täydessä puuhassa. Hän oli ryöstänyt kuvan
polvilla seisovan hopiamaljan täynnä hopiarahoja; niitä hän nyt kaateli
nuttunsa helmaan ja ripusti maljankin käsivarteensa hahloista. Tään
nähden ei Karlekaan tahtonut osattomaksi jäädä. Jumalan kaulassa oli
kalliit, paksut kultavitjat. Niitä haluten Karle löi kirveellä poikki
nuoran, jolla niiden päät olivat niskassa kokoon sidottuna; mutta isku
oli niin ankara että Jumalan koko pääkin samassa romahti maahan. Karle
otti vitjat ja kiireesti lähdettiin nyt pakoon.

Syytä olikin todella kiirehtiä; sillä kova romahdus oli viimeinkin
herättänyt kuvan uneliaat vartijat. He juoksivat tarhaan katsomaan, ja
nähtyänsä ryöstön torahuttivat torviaan. Siitä muutkin seudun asukkaat
heräsivät, eikä aikaakaan, niin alkoi joka haaralta kuulua torven
toitottamista sekä huutoja. Metsän reunalle tultuansa Norjalaiset jo
näkivät suuret Bjarmi-joukot edessään lakealla. Surma olisi nyt ollut
tarjona, jos ei Thorer olisi ollut yhtä taitava loihtija kuin
urhoollinen sotasankari. Hän piroitti näet jotakin tuhkan tapaista
pussistaan tielle sekä väkensä päälle. Siten hän taisi laittaa
kumppalinsa näkymättömiksi; sillä vaikka Bjarmit suurella pauhinalla
yhä juoksivat heidän sivuitsensa, eivät ne saaneet kuitenkaan mitään
vahinkoa tehdyksi. Aivan eheinä pääsivät ryöstäjät takaisin
laivoillensa.

Näin onnellisesti ei kuitenkaan aina käynyt tämmöisillä
Bjarma-retkillä. Tämän maan asukkaat olivat sangen urhoollista kansaa
ja kehuttiin paitsi sitä ylen mahdillisiksi loitsijoiksi. Usein siis
saivat ryöstäjät surman ainoaksi palkakseen. Mutta sitä suuremmassa
kunniassa pidettiin niitä, jotka sieltä onnellisesti palasivat.
Bjarman-kävijä tuli erittäin uskaliaan, pelottaman urhon nimitykseksi.

Wienalaisetkin puolestaan kävivät joskus kostamassa näitä ryöstöretkiä,
puolestansa hävitellen ja riistellen Norjan vallan alle nyt jo
joutunutta Ruijaa. Täynnä ovat Lappalaisten tarut muistoja tuimista
tappeluista Karjalaisten kanssa ja aikakirjoissakin on tuon tuosta
säilynyt tieto vuosiluvuista, joina tämmöisiä retkiä oli tapahtunut.


3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat.

Nämät matkakertomukset ovat meille jo antaneet jonkunlaisen kuvauksen
Bjarmein kansasta. Mutta me voimme saada sen vielä paljo selvemmäksi
kokoilemalla kaikki mitä muissa Skandinavilaisten tarinoissa on heistä
mainittu. Woimmepa siihen vielä lisätä Wienan rannoilla nyt asuvien
Wenäläisten jutut pakanallisesta _Tschud_-kansasta, jolta heidän
esi-isänsä ovat maan vallanneet. Kumpaisetkin sanovat näiden
Wienalaisten ahkerasti viljelleen maata. Myös pitivät suuret karjat.
Skandinavit kehuivat Bjarmeja mainioiksi sepiksi; niinikään
Wenäläisetkin muistelevat Tschudein olleen taitavia käsitöitten
mestareita.

Erittäin tärkeänä elatuskeinona, paitsi jo mainittuja, oli Wienan
rantalaisilla kaupankäynti. Niinkuin edellisestä tarusta näimme,
kaupittelivat Bjarmit paraastaan kaikellaisia turkiksia, jotka siihen
aikaan olivat yleisesti pukimina ja pidettiin kalliissa arvossa. Niitä
hakemassa kävivät Norjalaiset myöskennellen sitten muille läntisille
kansoille. Toiselta puolen vietiin Bjarmein tavaroita myös toista tietä
kaukaisille itämaille. Wilkas kauppaliike kulki silloin Wienan itäistä
lähdehaaraa ylös. Siitä vietiin veneet tavaroineen kapean taipalen yli
yhteen Kama-joen lisähaaraan, ja menivät sitten taas vesimatkaa Kamaa
sekä Wolgaa alaspäin. Wiimeinmainitun virran partaalla seisoi suuri ja
rikas _Bolgarin_ kaupunki, mihin Aasian karavaneja (kauppias-matkueita)
saapui Pohjan perän tuotteita vastaan ottamaan ja omia teoksiaan sijaan
tuomaan. Kamankin haarajoella kukoisti silloin mahtava kaupunki nimeltä
_Tscherdyn_. Kumpaisestakin on vielä rauniot jäljellä, joista niiden
muinaisen avaruuden voi arvata; myöskin on niiltä paikoilta löydetty
paljo kulta- ja hopeakaluja. Itse Bjarmein maassa, Wienan varrella, ei
näy olleen mitään varsinaista kaupunkia kaupan keskuksena. Ainakaan ei
ole semmoisesta mitään jälkiä löydetty. Olipa kuitenkin vähä ylempänä
joen suusta, kuin nykyinen Arkangeli, kauppapaikka, jota Wenäläiset
nimittävät _Kolmogory_ ja Skandinavit _Holmgård_ s.o. Saarela.

Siinä samassa paikassa nähdään nytkin vielä synkkä kuusikko, missä
kansa tarinoipi Tschudein temppelin muinoin seisoneen; sen jäänöksiäkin
sanovat entisinä aikoina vielä olleen nähtävänä. Tämä ynnä ennen
kerrottu taru kalliisti koristetusta Jumalan kuvasta on kaikki mitä
tiedämme Wienalaisten uskonnosta. Saman verran on myös säilynyt tietoja
heidän valtiolaitoksestaan. Skandinavian tarut mainitsevat usein
Bjarmein kuninkaita. Siitä kuitenkaan ei sopine päättää että koko maa
oli yhden hallitsijan valtikan alla; sillä kuninkaan nimi oli
Skandinaveilla tapana antaa myös omille pienille nurkka-ruhtinaille.
Luultavasti oli Bjarmeillakin sama patriarkallinen hallitusmuoto, jonka
myöhemmin saamme nähdä suomalaisille heimoille omituiseksi, että
nimittäin kukin kyläkunta oli erikseen _vanhimpansa_ hallittavana. Sen
todistaakin kauppakirja, jonka muutama Wenäläinen 14:n vuosisadan
alussa teki Wienalaisten kanssa. Kaupan vahvistajina on siinä
mainittuna neljä vanhinta, jotka heimonsa puolesta sovinnon solmivat.
Kolmella heistä on selvät suomalaiset nimet: Asikka, Harakkinetz (-nen)
ja Routa.


4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit?

Mihin suomalaisten heimokuntaan Bjarmit olisivat luettavat, siitä on
ollut erimieliä. Bjarman nimi, jolla Skandinavit Wienan rantamaata ynnä
sen asukkaita mainitsivat, on nähtävästi yksi kuin _Perm_ ja
_Permalaiset_, joita vieläkin meidän aikoinamme käytetään. Mutta
Permiksi sanotaan nyt paljo eteläisempi kuvernementti pääkaupunkineen,
ja Permalaisiksi (Wenäjäksi: Permjaki) nimitetään pientä heimokuntaa,
joka on hyvin likeistä sukua Syrjänein kanssa, jopa myös toisinaan
eteläisin osa itse varsinaista Syrjänin kansaa.

Toiselta puolen useammat seikat puhuvat sen arvelun puoleen, että
Wienan asukkaat olivat ei ainoasti meidän esivanhempiemme sukulaisia,
vaan varsinaiseen Suomen kansaan kuuluvia. Sen todistaa nimi Tschud,
jolla Wenäläiset aina vaan tarkoittavat varsinaisia Suomen heimokuntia;
sen todistavat myös paikkain nimet, jotka Wienan alajuoksussa enimmiten
ovat suomalaiset. Nykyisten venäläisten asukasten muodossa, sukunimissä
sekä murteessa on myös paljo jälkiä suuresta sekaannuksesta
Suomalaisten kanssa. Eikä ole Kolmogoryssa olleen epäjumalan nimi
_Jomale_ millään tavalla selitettävä Syrjänin kielestä, vaan
silminnähtävästi väännös suomen sanasta Jumala. -- Woimmepa vielä
tarkemmin saada määrätyksi mikä suomalainen heimokunta se oikeastaan
asui Wienan vesillä. Se oli nimittäin esivanhempiemme itäinen eli
_Karjalais_-haara. Kauvan aikaa nimittävät vielä venäläiset
valloittajat Wienan meren eteläisenkin samoin kuin läntisen rannikon
_Karjalais-rannaksi_. Ensimmäisiä näille seuduin rakennettuja
luostareita on _Korelsko-Nikolski_ niminen. Sama nimi _Korelskaja_ on
myös sangen monella kylällä siellä. Nykyisten Wienalaisten
sukunimissäkin on monta, jotka osoittavat niiden kantajain alkuperää;
semmoisia ovat esim. Korielin, Korelski, Korielkin y.m. Onpa
paikkanimissä koko joukko, jotka eivät voi tulla muusta kuin Karjalan
murteesta. Olkoot esimerkkeinä _Mutsch_-ostrov (mutscho Wenäjän
Karjalassa = nuorikko), _Kond_-ostrov (kondii Wenäjän Karjalassa =
karhu) y.m.s. Ja viimeinkin on Wiena, jolla nimellä Bjarmein suuri joki
oli tuttu Skandinaveille, vieläkin Wenäjän Karjalaisten puheessa
tavallisena nimityksenä noille samoille seuduille.

Kuinkapa me tämän ristinriitaisuuden ratkaisemme? Kenties ulottuivat
Syrjänein asunnot vielä Otherin aikoina Wienan suulle asti, missä
useammat paikkanimet todistavat heidän oleskelleen ennen Karjalaisten
tuloa. Huomattava on että Other ei vielä kerro Jomalen kuvasta ja että
Syrjäninkin kielen voi sanoa Lapin kielen heimolaiseksi. -- Sittemmin,
koska Karjalaiset olivat valloittaneet tuon takamaan eli Perämaan
Wienan suulla, taisi tämä Skandinaveille jo tuttu nimi siirtyä heihin.
Täydellistä selkoa ehkä saataneen joskus vasta tarkempain tutkintoin
perästä.


5. Bjarmein häviö.

Wenäläisten tarinain mukaan olivat Tschudit rauhallista kansaa, joka ei
syyttä noussut sotaan naapureitaan vastaan. Mutta jos vihollinen heidän
päälleen ryntäsi, niin he kuitenkin, sen skandinavilaiset ja venäläiset
tiedot yksimielisesti vakuuttavat, urhoollisesti pitivät puoltaan.
Heidän kylänsä olivat helpomman suojeluksen tähden rakennetut korkeille
vaaroille. Paitsi sitä oli heillä muutamilla jyrkillä paikoilla
erityiset linnat, joihin hädän tullessa pakenivat kaluineen. Missä ei
luonnon luomat esteet jo vaikeuttaneet rynnäkköä, siihen rakensivat
korkeat multavallit ja kaivoivat syvät haudat, niinkuin vieläkin on
monin paikoin nähtävänä niillä seuduin. Näiltä valleiltaan Tschudit
vierittävät puita sekä suuria kiviä vihollisten päälle. Myös ampuivat
joutsillaan nuolia, ja sanotaan tässä taidossa olleen aika mestarit.
Kun he joskus kävivät vihollisen maalla kostamassa, kulki osa heitä
virtaa pitkin venheillä, toinen osa ratsasteli rantoja myöten.

Kristin-uskoon eivät he tahtoneet taipua hyvällä, eikä väkisenkään.
Pietari nimisen papin, joka oli tullut heille saarnaamaan, he sitoivat
hevosen häntään kiinni ja antoivat hänen näin laahata perästä siksikun
loukkautui kuoliaksi. Ja kun venäläiset viimein alkoivat voitolle
päästä, enin osa Tschudeja ei kuitenkaan luopunut vanhasta uskostaan
eikä vapaudestaan. Harvat vaan taipuivat voittajille kuuliaisiksi ja
ottivat kasteen. Useimmat muuttivat pois maasta tai kaatuivat sitä
puolustaissa. Monasti, kun ei pelastuksesta enää ollut toivoa, nuot
jäykät Suomalaiset vetäytyivät maaluoliin, joita heillä niinkuin
Wirolaisillakin näkyy olleen turvapaikkoina. Siellä ne mursivat maahan
laen tukina olevat pönkät ja hautasivat itsensä sillä tavoin
tavaroinensa vihollisen näkyvistä.

Näin tarinoipi Wenäjän kansa muinaisista Wienan asujista, ja
venäläisistä aikakirjoista saamme myös jonkunlaisen selvän siitä
milloin valloitus tapahtui. Aikaisin, jo 12:n vuosisadan alussa, olivat
Wienan Karjalaisten itäiset naapurit, Syrjänit sekä Jugrit (sen
puoliset Ostjakit) joutuneet mainion venäläisen vapaakaupungin,
Novgorodin alamaisiksi. Mutta Wienan vesille pääsivät Wenäläiset vasta
paljo myöhemmin, vasta yllä mainitun vuosisadan lopulla tiedetään
ensimäisen luostarin perustetuksi siihen paikkaan, missä Wienan
latvahaarat yhtyvät. Seuraavan vuosisadan alussa perustivat Wenäläiset
samaan kohtaan _Ustjugin_ kaupungin. Näistä seikoista näemme että he
silloin jo olivat saaneet lujan jalansijan Wienalaisten rajan
veräjällä. Tällä tavoin oli myös Bjarmein vanha kauppatie katkaistu.
Siitä syystä luultavasti tulikin v. 1219 Bolgarilainen sotajoukko
Ustjugiin ja valloitti kaupungin; mutta vähän ajan päästä joutui se
jälleen Wenäläisten valtaan. Etuisa Itämaan kauppa nyt kääntyi toiseen
suuntaan ja alkoi käydä Novgorodin kautta. Sen todistaa tämän kaupungin
juuri samaan aikaan paisuva rikkaus. Bjarmein aarrelähde sitä vastaan
ehtyi kuivaksi. Sentähden lakkasivatkin juuri nyt Norjalaisten
Bjarma-retket. Wiimeinen, josta on tietoa, tapahtui v. 1222.

Yhtähyvin kesti vieläkin aikaa ennen kun Wienan rantamaat kokonaan
joutuivat Wenäläisten alle. Näillä seuduin näkyy Suomalaisten
itsenäisyydellä olleen viimeinen turvapaikkansa. Wahvistuneena
Wienan latvapuolelta pois tungetuilla heimolaisillaan ynnä myös
Hämäläis-joukoilla, jotka Äänisen ja Laatokan väliseltä maalta
pakenivat Wenäläisten laajenevaa valtaa, he pitivät lujasti puoltaan
siinä paikassa missä Wytschegda-joki Wienaan laskee vetensä. Näillä
tienoin erinomaisen tiheät Tschudi-linnat seisovat vieläkin todistajina
Tschudein jäykästä vastarinnasta. Novgorodilaiset silloin näkyvät
ryhtyneen toisiin keinoihin; he pitivät rauhaa Wienalaisten kanssa ja
kokivat valloittaa maata vähitellen rauhallisella ostamisella.
Neljännentoista vuosisadan alussa olivat sillä tavoin jo niin kauvas
pääsneet että yksi heidän pajarinsa (ylimys) itse Kolmogoryssa istui.
Mutta erään nuoren päällikön liika hätäisyys hävitti jälleen melkein
kaikki nämät voitot. Posadnik (maaherra) Bartolomein poika _Luka_ läksi
muiden nuorten soturein kanssa Wienanjoelle, aikoen loputkin
Karjalaisia kerrassaan kukistaa. Mutta heidän julmat hävityksensä
vaikuttivat juuri päinvastoin tarkoitusta. Karjalaiset nousivat
miehissä aseisin ei ainoasti vielä itsenäisellä meren rannikolla, vaan
niissäkin seuduin, jotka jo olivat aikaa sitten valloitetut. W. 1364
läksi Novgorodista kaksikin sotajoukkoa Wienalaisia vastaan, toinen
merenrantalaisia, toinen ylempänä joen rannalla asuvia kukistamaan.
Waan _Nukurjan_ luona teloitettiin Wenäläiset peräti. Wasta alussa
15:ttä vuosisataa saivat Novgorodilaiset viimein pysyvän jalansijan
Wienan mailla. Sen todistavat siihen aikaan Wienan suulle ynnä vähä
lännemmäksi meren rannalle rakennetut luostarit.



III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.


Nykyinen Suomenniemi, niinkuin olemme nähneet, ei ollut esivanhempiemme
alkukotina. Ennen heitä asui siellä jo Lappalaisia. Näiden oloa
maamme eteläisimmälläkin rannalla todistavat ne monet paikat, joihin
Lapin nimi on kiintynyt. Niinpä on esim. _Lapin_ pitäjä Rauman
kaupungin seudulla ja _Lappträskin_ pitäjä Uudenmaan Ruotsalaisten
alueella. _Lappivedeksi_ sanotaan Saimaan eteläisin selkä. Tällä
viimeksimainitulla tienoolla arvelevat muutamat tutkijat vielä voivansa
Ruokolahden pitäjäläisten lyhytläntäisessä vartalossa sekä muussa
muodossa eroittaa heidän lappalaisen alkuperänsä. Onpa Lappalaisten
jälkiä vieläkin etelämpänä suomalaisten heimoin asumassa maassa.
Inkerinmaalla sanottiin vielä 16:n vuosisadan alussa, venäläisten
maakirjain mukaan, Pähkinälinnan kaupungin osa, joka Nevajoen
etelärannalle oli rakettu, olevan Lapin puolella (na Lopskoi storoná).
Pohjais-ranta sitä vastaan nimitettiin Karjalan puoleksi. Samaten näkyy
myös Watjan kielessä, joka ennen muinoin oli yleisempi Inkerinmaalla,
selviä jälkiä sekaannuksesta Lappalaisten kanssa. Wielä suuremmassa
määrässä, Tarton kielen omituisuuksista päättäin, se näkyy tapahtuneen
muutamin seuduin Wironmaalla.

Lappalaisetkaan ei tainneet olla Suomen aivan ensimmäiset asukkaat.
Suomalaisten tullessa näkyy meidän maassa löytyneen toinenkin
kansakunta vielä. Wanhoissa tarinoissamme on paljo puhe _Jättiläisistä,
Jatulin eli Metelin_ kansasta, joka muka olisi synkeissä korvissa sekä
vuorilla pitänyt asuntoa. Tätä kansaa luultiin ennen paljaiksi tarinan
kuvituksiksi. Mutta nykyiset tutkimukset paikkanimistä Suomessa näkyvät
tekevän tarinat tosimuistoiksi. Näissä nimissä näet on hyvin suuri
joukko, joita ei luontevasti, jos ollenkaan, käy selittää meidän omasta
kielestämme. Sitä vastaan on useampi niistä saanut selvän selityksen
Ostjakin kansan kielestä, joka nyt ainoasti tavataan kaukana meistä
Uraali-vuorten takana, Siperiassa. Semmoisia nimiä on esim.
_Lentiera_-järvellä Lieksan pitäjässä; suomeksi se on selitetty olevan
sama kuin hanhijärvi. Niin myös on mainion _Imatran_ kosken laita,
jonka nimi, suomeksi Emäjärvi, alkuansa lienee kuulunut Saimaan
selkään, mistä Imatran vedet vyöryvät. Nämät tutkinnot ovat kuitenkin
vasta niin alullaan ja oppineitten mielet niistä niin erilaiset että
asiasta ei voi päättää täydellä varmuudella.

Laatokan ja Äänisjärven välillä asuessaan, jos ei jo ennen, olivat
Suomalaiset jakauneet kahteen suureen heimokuntaan, kukin eri
murteellaan, _hämäläiseen_ ja _karjalaiseen_. Edellisen asema oli
lännessä ja etelässä; jälkimäinen oli pohjoisemmille ja itäisemmille
seuduille asettunut. Tästä heidän keskinäisestä suhteestaan seurasi,
että Hämäläiset ensiksi saapuivat nykyisille asuntomailleen. Tämä heimo
oli jälleen hajonnut useammiksi pienemmiksi haaroiksi, jotka eri
nimillään ovat tutut historiassa.

Kaikkein ensimmäisiksi liikkeelle taisi lähteä se Hämäläis-haara, joka
sai nimeksensä _Liivin_  ja _Kuurin_ kansa. Näiden murteessa,
eroitettuna kuin ne ovat eläneet muista heimolaisistaan, näkyy paljo
vanhoja muualta pois kuluneita muotoja ja sanoja, osaksi samoja, jotka
vielä tapaamme samaten erinäisyydessä eläneellä _Wepsän_ heimokunnalla
Walgetjärven seuduilla Wenäjällä. Milloin Liiviläiset yhteisestä
alkukodista läksivät, on mahdoton päättää. Niinkuin mainittu, tavattiin
ne jo 9:llä vuosisadalla nykyisillä paikoillaan.

Samaten kuin Liiviläisten ja Wepsäläisten välillä, jotka nyt elävät
kaukana toisistaan, olemme havainneet yhtäläisyyttä murteessa, samaten
muutkin Hämäläis-heimon kaksi päähaaraa nähdään nyt hajallansa, kahteen
eri paikkaan erinneenä. Ihmeellinen yhtäläisyys kielen muodoissa
nähdään Räävelin murteen välillä, jota pitkin Wironmaan pohjoista
rannikkoa puhutaan, ja sen, joka Turun rantamaalla on tavallinen,
varsinkin missä tämä murre on pysynyt sekoittamattomampana esim.
Uudenkaupungin ja Rauman seuduilla. Näiden molempain murteitten yhteys
on kohta silmiin astuva ja monin verroin suurempi kuin ennen
mainittuin, todistaen sillä selvästi että Turkulaiset ja Rääveliläiset
ovat paljo myöhemmin eronneet toisistaan. Niin-ikään huomaitaan taas
monessa tärkeässä suhteessa yhteyttä _Tarton_ murteen, Wiron
sydänmaalaisten ynnä myös osaksi läntisen rannikon sekä saariston
asukasten puheen välillä, ja sen mitä _Warsinais Hämäläiset_ meidän
Hämeessä sekä Satakunnassa puhelevat. Nähtävästi ovat nämät molemmat
Hämäläis-heimokunnan haarat, painuessaan Suomenlahden pohjukasta
länteen päin, siinä kumpainenkin hajonneet kahdeksi parveksi. Toiset on
jatkaneet tietään etelä-, toiset pohjoispuolitse tätä lahtea. Tämän
asian voimme nykyisillä tietovaroilla jo päättää varmaksi. Warsin
vaikeaa sitä vastaan on vielä sanoa, milloin tämä siirto tapahtui ja
kumpainen näitä osakuntia ensiksi joutui perille. Wironpuoliset seikat
antavat syytä siihen luuloon että Warsinais-Hämäläinen haara kulki
ensinnä. Sillä Tarttolaisten kieli on monin suhtein sekä sanoissa että
muodoissa Liivin kielen kaltainen. Paitsi sitä on siinä useimmat
ainoasti Lapin vaikutuksesta selitettävät omituisuudet. Ja vihdoinkin
ovat Tarttolaiset Rääveliläisiä etelämpänä. Suomen puolella sitä
vastoin ovat päinvastoin Warsinais-Hämäläisten asuinsijat jäljempänä,
idempänä, ja osoittaisivat myöhempää tuloa. Ehkä onnistunee vastaisille
tutkijoille saada tämäkin sekava vyhti selvälle.

Muutamia seikkoja, jotka kukaties voisivat viitata milloin näiden
Hämäläis-haarain muutto tapahtui, näemme kuitenkin mainittuna Wenäjän
aikakirjoissa. Hämäläisiä parvikuntia ne mainitsevat vielä vuosien 1000
ja 1100:n välillä Laatokan itäpuolella asuvina. Wasta 12:n vuosisadan
keskipaikoilla näkyvät Wenäläiset saaneen ne seudut kokonaan haltuunsa.
Silloin kenties Warsinais-Hämäläiset ajettiin Suomeen. Sata vuotta
ennen olivat ehkä Turkulaiset ja Räävelin Wirolaiset tulleet
tungetuiksi asuinpaikoiltansa Neva- ja Kymi-joen sekä Laatokan välillä
ja siirtyneet nykyiselle maalleen.

Tähän viimeinmainittuun aikaan näet tiedetään Karjalaisten saapuneen
Laatokan läntisrannalle, jopa valloittaneen enimmän osan Inkerin
maatakin itselleen. Todennäköistä on että he silloin työnsivät
lännemmäksi näiden seutuin entiset asukkaat. Toinen osa jäi kuitenkin
jäljelle ja suli yhteen Karjalaisten kanssa, niinkuin vieläkin Wiipurin
rantalaisten sekakielestä on nähtävänä. Hämäläiset olivat kulullaan
tulleet Laatokan eteläpuolitse; Karjalaiset sitä vastaan kiersivät sen
pohjoispuolitse. Mutta mitä tietä he sinne olivat saapuneet, siitä ei
ole mitään tietoa. Olivatko ensin käyneet Wienan vesillä ja sitten
vasta painuneet länteen? Wai olivatko kohta alusta jakauneet, muutamat
pohjoiseenpäin, toiset taas länttä kohti kulkien?

Koko maamme ei kuitenkaan kerrassaan saanut asukkaita, Sydänmaille ei
vielä asettunut vakinaisia asukkaita eikä myös Pohjan rannikollekaan.
Turkulaiset valtasivat omakseen Kokemäen joelle asti sen rantamaan,
joka on eteläisen harjumme eteläpuolella; itäänpäin heidän murteensa
ulottuu vielä nytkin, vaikka suuresti sekautuneena, Helsingin seuduille
asti. Warsinaiset Hämäläiset poikkesivat rantaharjanteen yli ja ottivat
asunnoikseen Päijänteen etelä puolen ynnä Tamperen seudut. Karjalaiset,
Laatokan läntisrannalle jouduttuansa, levisivät lännessä hamaan
Päijänteelle saakka, sekautuen siellä Hämäläisten kanssa. Etelämpänä
tuli Kymijoki heidän rajakseen. Näkyy kuitenkin muutama
karjalainen parvikunta joutuneen vieläkin lännemmäksi. Murteen
omituisuuksista on tahdottu päättä että myös Loimaajoen notkelman ynnä
Kokemäen joen suupuolen asukkaat olisivat itäsuomalaista sukuperää.
_Karjalan_ kappeli ja Mynämäen pitäjä (ruotsiksi _Wirmo_ ehkä väännetty
muinaisesta _Wiromaa_) kukaties osoittavat nimillään näiden
Karjalaisten ja rantamaan Wirolaisen kansan rajaa.



IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.


1. Miesten työt ja toimet.

Hyvin vähäiset ovat ne kirjalliset tiedot, jotka ovat meille
säilyneet esivanhempiemme olosta ja elosta, semmoisina kuin
olivat pakanuuden aikoina. Heidän voittajansa ja käännyttäjänsä,
Ruotsalaiset, olivat itsekin silloin vielä liian sivistymättömät,
kirjallisiin toimiin taipumattomat, että olisivat muistoon panneet
havaintonsa näistä asioista. Mutta muutamat siellä täällä löytyvät
hajalliset tiedot lisäämällä siihen mitä Kalevala meille kertoelee
ynnä myös vertaamalla mitä saksalaiset aikakirjat sisältävät
Wirolaisten tavoista, voimme kuitenkin saada jonkunlaisen kuvan
Muinais-Suomalaisten elämästä.

Suomenlahden etelä-puolella asuvilla heimolaisillamme, Liivin ja
Wiron kansoilla, oli maanviljelys pakanuuden viime aikoina sangen
kukoistavana ja silminnähtävästi pää-elatuskeinona. Ehkäpä sopinee
siitä päättää että se myös lounaisrannikkomme asukkailla oli yhtä
edistynyt. Liiviläisten tiedetään myös pitäneen mehiläis-puita.
Suomessa niitä myös tavataan Turun puolella ynnä vähäisen
Satakunnassa. Kukaties oli se taito jo tuotu muassa, koska ainakin
edellisen seudun asukkaat muuttivat Suomeen.

Ylimalkaan oli kuitenkin silloin maanviljelys useimmille Suomen maan
asujamille vaan syrjätoimena. Wakinaista peltoa ei tainnut olla paljo
yhtään. Enimmiten harjoitettiin kaskenviljelystä, johon suurissa
harvalta asutuissa saloissa olikin hyvä tilaisuus. Myös oli siitä se
etu, ettei se estänyt, jos muiden silloin tärkeämpäin elatuskeinoin
tähden tahdottiin muuttaa toiseen niille sopivampaan paikkaan. _Ohra_
on ollut Suomalaisten aikaisin viljalaji, niinkuin sen omakeksimä
nimi todistaa. Hämäläis-haaralle oli samaten _nisukin_ vanhastaan
tuttu. Rukiit sitä vastaan Suomalaiset oppivat vasta naapureiltansa
tuntemaan. Kuitenkin tiedetään niitäkin edes etelä-puolella Suomen
lahtea jo silloin viljellyksi.

Karjanhoito taisi olla paljo edistyneempi kuin maanviljelys. Nimestä
päättäin olisivat Karjalaiset erittäin olleet ahkerat tähän toimeen.
Mutta aivan suuret karjat ei kuitenkaan Suomen asukkailla liene
ollut. Sen näyttää tapa, millä Ruotsin vallan ensiaikoina verot
maksettiin. Uudenmaan ruotsalaiset asukkaat antoivat enimmiten karjan
antimia. Muiden maakuntain suomalainen kansa puolestaan useimmin
paikoin maksoi veronsa metsän nahkasilla.

Kalastus ja metsänkäynti ne olivat pakanuuden aikana esivanhempiemme
paraina elatuskeinoina. Edellinen antoi ruokaa; toinen paitsi sitä
myös kauppatavaraa, jota voitiin vaihtaa ulkomaalaisille suolaan
sekä heidän teoskaluihinsa. Käytettiinpä muutamia tavallisempia
nahkasia myös tavarain arvon määränä, rahana. Suomen asukkailla
olivat varsinkin _oravat_ semmoisina kaupan välittäjinä. Siitä syystä
saikin sana _raha_, alkuansa oravannahkan nimi, vähitellen nykyisen
merkityksensä. Kalevalasta, jossa on kerrottu että Lemminkäisen
hiihtosauvan varsi maksoi saukon, sompa ruskean reposen, näemme
kuitenkin että myös muita nahkoja maksuna käytettiin. Eteläpuolella
Suomen lahtea olivat näädän nahkaset tavallisimpina rahoina.
_Nogatiksi_ (liivin sanasta _noog_ = nahka) sanottiin vielä kauan
valloituksen perästäkin muutamaa hopearahanlajia. Siitä on tainnut
sitten tulla näädän nimi: viroksi nugis, suomeksi muinoin nägätsi
s.o. nahka-elävä. Nogatista tuli myös lättiläinen sana _naud_ = raha,
joka viron kielellä merkitsee aarretta.

Kaikesta metsästämisestä vaarallisin ja siis myös kunniallisin
oli karhun pyynti. Tätä eläintä ovat kaikki suomensukuiset kansat
pitäneet erinomaisessa arvossa. Ei häntä koskaan mainittu oikealla
nimellä, aina vaan kaikellaisilla lempisanoilla. _Mesikämmen, Otso_
(leveä-otsainen), _Metsän omena, Metsän kuningas_, tällä lailla
häntä puhuteltiin. Kun karja laskettiin metsään, piti hartaasti
ja imartelemalla pyytää että karhu menisi omia korpipolkujansa,
kauvemmaksi karjamailta. Jospa kuitenkin sattui karjan likelle, piti
pyytää häntä painamaan päänsä mättääsen ja nurmelle nukahtamaan
ettei kellojen tärinä nostaisi paljoja haluja. Jospa himo tuli
kovin voimalliseksi, olihan puun pökkelöt ja muurahaiskeot, joita
hajoittamalla saisi vihaa tyydyttää. Ja nälän tuntuessa olihan sienet
metsässä, oli marjoja sekä myös simaa mättäitten alla.

Talvella kun tultiin häiritsemään kontion lepoa, piti metsästäjän
kauniisti pyytää anteeksi siitä. "Älä suutu", näin lauloi hän,
"en minä sinua kaatanut. Itse vierit havulta; syksyiset säät on
liukkaat, pilviset päivät pimeät. Risut ne rikkoivat rintasi, varvut
vatsas hajoittivat!" Sanoman tultua taloon että suuri urhotyö oli
hyvin menestynyt, lakaistiin kohta lattiat, siivottiin seinät,
pestiin pöydät. Myös varusteltiin kaikenlaista ruokaa ynnä oluttakin
pitoja varten. Koko kylän kansa keräytyi pitotaloon pyhävaatteissa,
paraat korut päällään. Jopa joutuivat viimein metsämiehetkin kotia
saaliinsa kanssa, kaikutellen saloa lauluillaan, soitannoillansa.
Ovet paiskattiin selälleen, kaikki naisväki työnnettiin syrjälle ja
korkia vieras kuljetettiin juhlallisesti tupaan, peräpenkille. Siellä
ratkaistiin hänen päältään rahainen turkki, jota tehdessä taas piti
pyytää anteeksi ja lohduttaa sillä ettei hänen taljansa joutuisikaan
herjain hetaleiksi, vaivasten vaatteiksi, vaan ainoasti kelpo urhoin
tarpeiksi käytettäisiin. Nyt lihat paistettiin ja syötiin, karhun
synty-runoa laulettaissa. Wiimein vietiin pääkallo mäelle, jossa se
ripustettiin pyhän puun oksalle, honkahan satahavuhun. Mutta kansa
vietti vielä myöhäiseen yöhön _Karhun peijaisia eli Kouvon päällisiä_
(yksi karhun nimi oli myös kouko, s.o. vanha äijä) oluen juomisella
sekä runoin laulamisella.

Niin tähdellisenä pidettiin metsänkäynti siihen aikaan, että se
mies vasta oli täysi mies, ken siihen tarpeelliset temput tiesi.
Erittäinkin oli tarkkuus ampumisessa suuressa arvossa. Wasta kun
poika sen taidon oli oppinut, oli "tullut joutselle", tuli hän oikein
mieslukuun otetuksi.

Käsitöistä näkyy sepän taito olleen vanhin ja suurimman arvoinen
esivanhemmillamme. Siitä tulikin että sanaa seppä myöhemmin ruvettiin
käyttämään kaikista käsitöitten mestareista; saatiin puuseppiä,
rättiseppiä (molemmat Wirossa vielä nytkin merkityksessä nikkari ja
kraatari), jopa myös runoseppiä. Lienevätkö Suomalaiset alkuansa
itse keksineet sepän taidon vai naapureiltaan oppineet, siitä ovat
tutkijat vielä erimielin. Mutta varmaa on että he jo ikivanhoina
aikoina osasivat saada rautaa heidän järvissään ja soissaan
makaavasta rautahölmästä, ja että naapureinsa tarinoissa aina ovat
matkitut sangen taitaviksi takojiksi. Erittäinkin halulliset olivat
Suomesta saadut sota-aseet. Suomen sepän takoma miekka tai nuoli,
jota tehtäessä muka oli monta voimallista loihtua luettu, pystyi
vaikka mihin. -- Paitsi metallikaluja osattiin tietysti Suomessa jo
silloin puu-astioitakin tehdä ja huoneita salvota.


2. Sota.

Wielä on yksi miesten toimi mainittava, mihin Suomalaiset
varsinkin pakanuuden viimeisinä aikoina näkyvät antauneen suurella
ahkeruudella, niin että se ikään kuin elinkeinoksi muuttui. Tämä
toimi oli sodankäynti. Samalla aikaa kuu Skandinavit, kristin-uskoon
kääntyen, lakkasivat hävitysretkistänsä Etelä-Eurooppaan, alkoivat
heidän slavinsukuiset naapuri-pakanansa Itämeren etelärannikolla ynnä
suomalaiset heimot kummin puolin Suomenlahtea vuorostaan käydä heillä
vieraina. Pienillä kannettomilla aluksillaan he purjehtivat rohkeasti
Itämeren selkien yli ja ryöstelivät sekä Ruotsin itäistä rantamaata
että myös Skoonea, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle. Jos
runoja on uskominen, käytiin kaksi kolme kertaa kesässä tämmöisillä
retkillä. Erittäinkin ahkeroita merirosvoja näkyvät Wirolaiset
olleen. Mannermaalla oli sotaretkien tavallinen aika Wiron puolella
ja epäilemättä myös Suomessa joulujuhlien perästä, jolloin pakkanen
oli tehnyt sillat joitten ja vesien yli ja lumella oli hyvä kulkea.
Silloin kävivät soturit ratsunsa selkään istumaan tai myös rekeensä
ja läksivät riemulauluilla verityöhönsä. Reet piti aina olla
muassa saaliin kuljetusta varten. Wihollisen maahan tultua talot
poltettiin, pellot hävitettiin, täys-ikäiset miehet tavallisesti
tapettiin kaikki tyyni. Waimojen ja lasten tappamista sitä vastaan
katsottiin luvattomaksi, häpeälliseksi. "Ei liene minua luotu naisia
menettämähän", arveli Ilmarisenkin miekka, kun hän sillä aikoi
vastahakoista morsianta hukata. Waimot ja lapset vietiin saaliiksi
kotiin, joissa edellisistä muutamat joskus naitiin, muut ynnä lapset
käytettiin orjina. Saaliiksi kelpasi muutenkin kaikki mitä vaan
irtonaista taloissa oli: vaatteet, työkalut, ruoakset ja karjat.

Tämmöisestä perin-juurisesta hävityksestä säilyäkseen, paettiin,
jos vaan ajallansa vielä saatiin sanoma vihollisen tulosta,
kaikellaisiin turvapaikkoihin. Wirolaisilla oli paikottain
maan-alaiset luolat, mihin perheineen, tavaroineen kätkeytyivät.
Missä ei semmoisia ollut, paettiin sekä Wirossa että myös Suomessa
jylhimpään korpeen. Siellä oli sitä varten rakennetut piilopirtit.
Näiden piilopaikkojen ympäri hakattiin metsä murroksiksi, joiden
takaa oli helpompi torjua pois vihollista, jos hän kuitenkin sinne
osasi. Lujempana turvana olivat kuitenkin linnat, joita Wirossa
oli joksensa tiheässä ynnä Suomessakin useammin paikoin. Semmoinen
on esim. se, jonka jälkeä näkyy likellä Porvoota. Meidän mäkisessä
maassamme ovat linnat vuorilla raketut; Wirossa sitä vastaan lakealla
kankaalla. Siellä täytyi sentähden mättää kokoon erinomaisen korkeat
multavallit suojaksi. Wallin ylireunalle tiedetään Wirolaisten,
samoin kuin Bjarmalaisistakin olemme nähneet, vielä panneen lujan ja
korkean sorto-aidan suurista puista. Wirolaisten linnain keskellä
on aina kaivo. Piirittäjät puolestaan kaasivat myös murroksia
ylt'ympäri linnan, ampuen niiden takaa jokaista kun linnan vallille
tuli näkyviin. Sitten mättivät kokoon korkeat risuläjät, joiden
polttamalla yrittivät sytyttää vallin päällistä sorto-aitaa.
Wäkirynnäkkö viimein lopetti piirityksen; vihollinen pääsi sillä
sisään taikka sai selkäänsä ja läksi pois.

Kalevalasta näemme Suomalaisilla olleen tapana että päälliköt
kaksimiekkasilla joskus koettivat voimiansa ennen yleistä tappelua.
Molemmat taistelijat silloin kävivät yhden härän vuodan päälle
seisomaan. Ensiksi mitattiin miekat; kenen oli miekka pitempi se
sai ensimmäiseksi sivaltaa. Toisen päällikön kaaduttua riensi
hänen vimmastunut väkensä kostamaan ja niin alkoi yleinen kahakka.
Wirolaisista ja Liiviläisistä on kerrottu että he taisteluun kävivät
huikealla huudolla ja kilpien kalisuttamisella. Kurjensaaren
sotaisat asukkaat aina huusivat "_Tour' abita_!" näin kutsuen
sotajumalaansa auttajaksi. -- Wälirauha sovittiin Wirossa sillä
tavoin että viholliset toisilleen lähettivät kumpikin yhden
keihään; kun välirauha oli lakkautettava, laitettiin keihäs jälleen
takaisin. Wakinaista rauhaa sovittaessa piti sovinto vahvistettaman
juhlallisilla uhreilla.

Suomenlahden eteläpuolisista heimolaisista on se varmaa tieto,
etteivät käyttäneet rautapaitoja. Tuskin niitä siis lienee ollut
meidänkään esivanhemmilla. Mitä Kalevalassa on rautapaidoista sekä
"luustoista" mainittu, lienee myöhempää lisäystä. Ainoana suojana
oli kilpi, joka ainakin Kuurilaisilla oli tehty kahdesta laudasta ja
viskattiin pois likelle tultua. Päässä ehkä jo kannettiin silloin
vahvempana turvana jonkunlaista kypärää. Aseina olivat miekka,
kalpa eli säilä; tappara eli sotakirves; tuura eli rautakanki;
keihäs; joutsi nuolineen, jonka käyttämisessä Suomalaiset kehuttiin
ylen tarkoiksi; nuija; linko _kivineen_; mainitaanpa Wirolaisilla
myös ahraimet sekä viikatteet sota-aseina. Kalevipoika-runoissa on
järjestetty virolainen sotarinta meille kuvattu. Keihäs-miesten piti
olla keskellä eturivissä; niiden takana seisoivat tapparan kantajat.
Nuijalla ja ahraimilla varustetut asetettiin niiden äärille, ja
linkojat kummallekin puolelle aivan äärimmäisiksi. Joutsimiesten piti
sotarinnan takaa mäen vietteeltä lennättää nuoliansa. Ratsumiesten,
joiden sijasta ei kuitenkaan ole puhetta, piti rae-sateen tavalla
tuiskahtaa päälle. Samain runoin mukaan oli Wirolaisilla myös
liput kunkin joukon merkkinä. Kukaties on kuitenkin tämä kuvaus
syntynyt myöhemmin, kun Wirolaiset olivat tottuneet edistyneempien
kansain sota-temppuja näkemään. Lippu on sentään suomenkin kielessä
alkuperäinen sana.


2. Waimoin elämä ja toimet.

Mitä sivistymättömämpi joku kansa on, sitä halvempana se pitää
vaimojansa, sitä raskaammat työt se sälyttää heidän niskoilleen.
Paras sivistyksen mitta on aina se, missä arvossa missäkin kansassa
vaimot ovat. Meidän esivanhemmillakin olivat vaimot alkuaikoina
epäilemättä paljaina työorjina. Kuitenkin näkyy heidän tilansa
pakanuuden viime aikoina jo suuresti parantuneen. Näin ainakin voimme
jollakin varmuudella päättää Kalevalan runoista, varsinkin koska myös
Wiron vanhat runot useammin suhtein todistavat samaa.

Naimiskauppa, sen tämä vanha nimi jo selvästi osoittaa, oli alkuansa
esivanhemmillamme työorjan myömistä, samaten kuin nytkin vielä on
Siperiassa asuvilla suomensukuisilla kansoilla. Isä on syöttänyt
tytön vahvaksi työntekiäksi; siitä vaivastaan hän tahtoo maksun;
muulla keinoin ei anna häntä. Monastipa, kun kosijalla ei ole ostoon
tarpeellisia varoja, hän tulee salaa ja ryöstää tytön väkisin. Nämät
ryöstöt ovat sitä tavallisemmat, koska vanha laki käskee ottaa nainen
vieraasta, usein vihollisesta suvusta.

Tämä raaka tapa, sen näemme sekä Suomen että Wiron runoista, oli
meidän esivanhemmillamme jo suuresti sivistynyt, vaikka kyllä
muutamia jälkiä muinaisista pitämyksistä vielä oli tallella.
Pakanuuden viimeisinä aikoina suomalaisella ja virolaisella tytöllä
jo oli valta valita kenelle tahtoi mennä. Usein tahtoi suku häntä
toiselle, itsepäs hän otti toisen. Taikka jos pelkäsi pakoitusta
sukulaistensa puolesta, niin hukutti itsensä pikemmin kuin että
olisi myöntynyt. Kosiomaksu oli kyllä vielä jäljillä, vaan useammin
muuttunut urhotöiksi, joilla morsian oli ansaittava. Kuitenkin olivat
tyttöin ryöstöt vielä aivan tavalliset; sen näemme runoistamme, sen
myös todistavat Saksalaisten aikakirjat Wirolaisista. Wanha vielä
voimassa oleva tapa, joka kielsi oman heimon eli kylän tyttöjä
naimasta, nähtävästi yllytti tämmöiseen väkivaltaan. Mutta runot
näyttävät myös, kuinka väkinäinen teko jo oli naisten kohonneelle
mielelle vastahakoinen. Näin ryöstetyt morsiamet usein hukuttivat
itsensä tai olivat uskottomat miehillensä. He olivat jo liian jalot
paljaaksi sotasaaliiksi.

Häät vietettiin suurilla juhlallisuuksilla, runsaalla syömisellä
sekä oluen juomisella, ja runoin laulamisella, joissa kumpaisellekin
puolisolle esitettiin mitkä velvollisuudet heille oli uudessa
säädyssä, ja annettiin heille hyviä neuvoja. Menot monellaiset olivat
myös noudatettavat, joista muutamat ovat niin vanhaa alkuperää,
että niitä nytkin vielä tapaamme Wirolaisilla samallaisina kuin
meillä, jopa myös kauas ja ikivanhoina aikoina meistä eronneilla
Madjarilaisilla. Wirolaisia tiedetään olleen tavallista pitää
useampia vaimoja. Ettei monivaimoisuus Suomessakaan ollut aivan
näkymätöntä, näyttää runo Lemminkäisestä, joka käskee mennä Pohjolan
neitoa kosimaan, vaikka hänellä jo on Kyllikki puolisona. Hänen
äitinsä epäys tässä tilaisuudessa: "kamala on naista kaksi yhdellä
miehellä!" todistaa kuitenkin, jos ei se ehkä myöhempi lisäys liene,
että jo semmoista tekoa luvattomana pidettiin.

Useammin paikoin Kalevalassa näemme että mies kosiessaan etupäässä
piti silmällä mesileivän leipojan, kenstin kehrääjän ja kutojan,
sanalla sanoen oivan työntekijän saamista taloonsa; täynnä ovat runot
myös kuvauksia siitä kuinka naisen sääty, tyttö-oloon verraten,
oli työläs ja huolettava. "Kuni huiskit hunnutoinna, sini huiskit
huoletoinna; huntu vasta huolta tuopi, palttina pahaa mieltä!"
näin laulettiin nuorikolle häissä. Naisilla olikin todella paljo
ja raskasta työtä toimitettavana. Heitä kyllä ei, niinkuin esim.
Pohjois-Amerikan indianilaisilla metsästäjä-heimoilla, käsketty
kauvas korpiin ammuttua saalista noutamaan, kun puoliso illalla
väsyneenä palasi eräretkeltään. Ei myös ollut maanviljelyksen
raskas vaiva yksistään hänen olkapäillensä sälytetty. Siksi olivat
Suomalaiset jo liian sivistyneet. Mutta sittekin tuli vaimoille
usein kovin rasittava työ osaksi. Heidän toimitettavat olivat ne
työt, joita naiset vieläkin yhä toimittavat suomalaisessa salossa.
He auttoivat miehiä heinän lyömisessä, kasken poltossa sekä riihen
puimisessa. Yksinänsä sen lisäksi hoitivat karjaa, kutoivat
vaatteet, laittoivat ruuvat, pitivät tuvat sekä vaatteet puhtaana
ja varustivat saunat. Mutta näiden töiden lisäksi, jotka enimmäksi
osaksi kuuluvatkin naisille, tuli vielä erinomaisen vaivaloinen ja
rasittava työ, josta nykyiset vaimot onnekseen jo ovat pääsneet. Tämä
työ oli viljan jauhaminen. Silloin ei vielä ollut Suomessa myllyjä
minkäänlaisia, ei tuulen eikä veden käyttämiä. Kaikki vilja oli
jauhattava tuvassa seisovan kahden kiven välillä, joita piti käsillä
vierittää. Monesti olivat raukat uupua ennen kun saivat talolle
tarpeellisen jauhon jauhatuksi.

Rakkaus yksin vaan voi huojentaa näin vaivaloista elämää. Runoissamme
onkin monta esimerkkiä että esivanhempamme, vaikka kyllä kosiessaan
työntekijää hakivat, samassa myös hakivat itselleen sydänten
kumppalia morsiamesta. Ilmarisen syvä suru, kuin hänen vaimonsa on
kuollut, todistaa sen selvästi, ettei tämä ollut hänellä ainoasti
työorjana. Olipa toinenkin rakkaus, joka epäilemättä suuresti
sulostutti Suomen naisen päiviä; se oli rakkaus hänen ja lastensa
välillä. Joka kerta kun siihen tilaisuutta on, kuvaavat runot tätä
rakkautta niin hellästi, liikuttavaisesti, että ne paikat ovat
kaikkein ihanimpia koko vanhassa runoudessamme. Paha rangaistus,
sanovat runot, on sille tarjona, ken oman äitinsä, kantajansa
mieltä pahoittaa. Emäntänäkin oli Suomen naisella suuri arvonsa ja
jokseenkin vapaa valta kotitöitten piirissä. Leskenä oli hän koko
talon hallitsijana. Alempaa arvoa miesten suhteen osoittavaa oli
sitä vasten taas että naisille ei annettu osaa isän perinnöstä ja
että he eivät saaneet istua pöydässä miesten kanssa, vaan piti näitä
palveltuaan syödä ovempana lieden ääressä, niinkuin nytkin vielä on
paikoin tapana. Samoin myös näkyy silloin olleen aivan tavallista
että mies vaimoansa kuritti lyömisellä.

Wiimeeksi sananen vielä Suomen naisten puvusta siihen aikaan.
Se taisi pää-asiallisesti olla semmoinen kuin nytkin vielä
nähdään Jääskeläisillä Wiipurin seuduilla. Sen todistavat
Kalevalan ja Wironkin runoin yhtä pitävät kuvaukset. Tytöt
kävivät peittämättömillä hiuksilla, jotka muutamin seuduin olivat
palmikoitut, toisin taas tasaisiksi leikatut. Kulmilla oli heillä
punainen tai sininen lanka, Wirossa tämmöisillä nauhoilla kääritty
sepel. Naidessaan saivat sitten hunnun päähän, erimuotoisen eri
seuduissa. Waatteitten liepeet olivat monivärisillä nauhoilla
päärmätyt tai langoilla kirjatut. Monastikin kudottiin myös hopea- ja
kultalankaa itse kankaisin, niinkuin Liivinmaalla haudoista löydetyt
vaatteet todistavat. Paitsi näitä koristuksia panivat suomalaiset
immet vielä mielellään päälleen kaikellaisia helineita, kalkkareita.
Kaulassa piti olla helmet, lasista, merikullasta tai hopeasta;
niiden sijasta käytettiin myös lävistettyjä rahoja sekä muita
metallinpalasia. Wyölläkin olivat tämmöisistä helisevistä koruista
tehdyt vitjat. Käsivarsissa on käsikääreet, sormissa sormukset.
Kaikkein kalleimpana kaunisteena oli ympyriäinen hopeasolki, joka
rinnassa kiinnitti vaatteet; mitä suurempi se oli, sitä suurempi sen
kantajan rikkaus. Näin koristettuna näyttivät naiset itseänsä pyhinä
_kisoissa_ (leikeissä) ja _karkeloissa_ (tanseissa).

Miestenkin puku näkyy olleen semmoinen kuin nykyajan Jääskeläisillä.
Se vaan eroitusta että silloin pidettiin _haventa_ (partaa) miehelle
välttämättömänä koristuksena. Myöskin taisi patalakki olla hatun
sijassa.


4. Hallitus ja lait.

Oikein vakinaista valtakuntaa ei Suomalaiset saaneetkaan rakennetuksi
ennen kun joutuivat vieraan vallan alle. Ei ole ollut koskaan
yhteistä kuningasta, joka olis yhdistänyt heidät kaikki mahtavalla
valtikallansa. Siksi he asuivat liian hajallaan, liian avaralla
alueella. Mahdollisempi ja luonnollisempi olisi ollut kuitenkin
kunkin suuren heimokunnan yhdistyminen eri hallitsijansa alla.
Mutta sitäkään eivät Suomalaiset tehneet. Ei ole milloinkaan ollut
Karjalaisten, tai Wirolaisten, tai Warsinais-Hämäläisten kuningasta.
Suomalaiset eivät rakastaneet yksinvaltaa. Heidän hallitustapansa oli
aivan toisellainen.

Katsokaamme kuinka laita oli Wirossa, jonka hallitus-oloista
meillä on jokseenkin laveat tiedot. Useammat (on 14:kin mainittu
paikoittain) naapurikylät aina olivat yhdistetyt yhdeksi
_kihlakunnaksi_. Jokaisella tämmöisellä kihlakunnalla oli ylinnä
päällikkönä sen _vanhin_. Mitä toimituksia ja kuinka avara valta
vanhimmalla oli, siitä ovat tiedot valitettavasti vaillinaiset.
Luultavasti olivat he tuomareina; ainakin on yksi tilaisuus mainittu,
jolloin Saksalaiset, yhden maakunnan kristin-uskoon käännettyään,
asettivat juuri nämät vanhimmat tuomareiksi, arvattavasti totuttua
tointa jatkamaan. Sodassa olivat vanhimmat päällikköinä. -- Useammat
likinäiset kihlakunnat taas olivat yhtenä maakuntana. Aika ajoin
pidettiin näissä aina _keräjät_, joihin maakunnan miehet tulivat
kokoon yhteisiä, tärkeitä asioita keskustelemaan ja päättämään. Tässä
päätettiin yhteiset sotaretket, otettiin vastaan muiden maakuntain
tai muukalais-kansain lähettiläät, ja sovittiin niiden kanssa
liitoista tai rauhasta. Ei näy mitään merkkiä siitä että vanhimmilla
olisi ollut suurempi sananvalta keräjissä kuin muillakaan. Mutta
arvata sopii että mainion arvoisan päällikön sana pidettiin
painavampana. Keräjissä aina juotiin vahvasti mettä, joka sitä
varten oli tehty. -- Olipa _Raigalan_ kylässä Harjun maakuntaa, noin
keskipaikoilla Wirolaisten aluetta, yhteinenkin keräjäpaikka, mihin
kaikkein ympäri asuvain kansain, se on nähtävästi kaikkein Wiron
maakuntain lähettiläisten sanotaan tulleen kokoon kerta vuoteensa.
Wäli-ajoillakin lähetti toisinaan joku maakunta sanansaattajia
muille heitä yhteisiin tuumiin yllyttämään. Mutta sangen heikko tämä
erimaakuntien keskinäinen side oli. Tärkeimmistäkin asioista kukin
maakunta tavallisesti päätti itsekseen. Toinen saattoi vihollisen
kanssa sovinnon solmia, toinen aivan likekkäin oleva jatkoi sotaa,
tästä huolimatta. Uuden uskon nostaman eripuraisuuden syyksi pitänee
kuitenkin arvata se seikka, että valloitus-sotien aikana kukistetut
maakunnat auttoivat Saksalaisia vielä pakanoina olevia veljiänsä
vastaan.

Suomen puolisista valtiollisista oloista ei meillä ole paljon mitään
tietoja. Se vaan on mainittu että Karjalaisillakin Suomenveden
pohjan ja Laatokan välillä oli maakunta- ja kihlakunta-jako. Wienan
Karjalaisien olemme nähneet olleen vanhimpiensa hallituksen alla.
Tästä voimme siis päättää hallitussuhteitten tällä itäisellä Suomen
kansan haaralla olleen yhdelläisinä kuin Wirolaisilla. Sitä suurempi
syy on vielä arvella samaa Länsi-Suomen asukkaista, jotka olivat
vielä paljo likempää sukua Wirolaisten kanssa. Kenties oli kuitenkin
Suomen puolella, missä asukkaita taisi olla harvemmassa ja enemmän
hajallansa, maakuntien keskinäinen side vielä heikompi.

Kirjoitettuja lakeja Suomalaisilla ei ollut, sillä kirjoitus
oli heille tuntentatoin taito. Mutta vanhat lakisäännöt, joita
niin yksinkertaisissa oloissa tietysti ei tarvittu vielä monta,
säilytettiin epäilemättä, samoin kuin Ruotsalaisilla samaan aikaan,
tuomarin virkaa toimittamien vanhimpien muistossa. Jotkut jäljet
näistä kansamme muinaisista omista oikeuskäsitteistä on vieläkin
säilynyt Karjalaisten kesken, etenkin Aunuksen ja Arkangelin
kuvernementeissä. Niihin kuului tuo jo mainittu, ettei naisilla ollut
osaa perinnöissä. Kun tytär kerta oli naitettu ja myötäjäisensä
saanut, hänellä ei enää ollut mitään oikeutta vanhempainsa pesään.
Samoin poikakin, joka perheestä muutti ulos, sai silloin osinkonsa
yhteisestä pesästä, mutta ei sen perästä enään ollut perinnössä
osallinen.

Wapailla miehillä ei tainnut olla mitään sääty-eroitusta keskenään.
Wanhimmat tietysti pidettiin virkansa tähden suuremmassa arvossa.
Mutta suuresti epäiltävä on, vaikkei vaillinaiset tietomme siitä anna
selitystä, että heidän virkansa olis ollut perinnöllisenä ja siis
jonakuna aatelis-säätynä. Paitsi vapaita löytyi Suomalaisten keskellä
myös orjiakin, sodasta oma-saamia vaimoja sekä lapsia taikka muilta
ostettuja sotavankeja. Heitä käytettiin raskaampiin töihin.

Wirolaisten tiedetään valloituksen aikoina asuneen suurissa
kansakkaissa kylissä. Sama tapa vallitsee yhä nytkin meillä Hämeen
maassa. Ja Karjalassa pysyivät vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin
useammat polvikunnat yhtä sukua hajoamatta yksillä tiloilla. Siitä
sopinee päättää suurissa ryhmissä asumisen olleen yleisenä tapana
muinaisilla Suomalaisilla. Noina alinomaisina sota-aikoina ei
sopinutkaan olla muuten. Jos olis silloin jo hajottu yksinäisiin,
toisistaan kauvas eroitettuihin taloihin, niin olisi vihollinen
helpommin voinut hävittää heitä yksitellen.


5. Huvitukset.

Useimmat leikit, joita kansa nykyänsä Suomessa harjoittelee, lienevät
nykyisempää syntyä ja suureksi osaksi naapurikansoilta lainatut.
Alkuperäisesti suomalainen sitä vastaan on epäilemättä _arvoituksilla
olo_. Pitkinä talvis-iltoina, kun päreen valossa koko perhekunta
istui koossa tuvassa ja kukaties kyläläisiäkin vielä oli käymään
tullut; silloin sopi niin hyvin huvitella arvoitusten esittämisellä
ja arvaamisella. Ken määrättyä arvoitusten lukua ei osannut selittää,
se tuomittiin pilkalla "Hymylään menemään". Hänelle laulettiin pitkä
runo kuinka Hymylässä eletään, ja tehtiin kaikellaisia kujeita.

Paras huvitus oli kuitenkin runoin laulaminen ja kanteleen soitto.
Niitä laulettiin taikka itsekseen tai myös kaksi yhdessä, jolloin
toinen, _säestäjä_, aina kertoi esilaulajan sanat. Sillä välin
tämä taas mietti jatkoa. Usein tehtiin runot juuri samassa kuin
laulettiin. Useimmiten kuitenkin olivat vanhoja, jotka polvesta
polveen menivät perintöön, Sisällykseltänsä nämät olivat monellaiset.
Niissä oli lempi-, ilo- ja huolilauluja, joita varsinkin naiset
laulelivat jauhinkiveä vierittäessään tai lasta liekuttaissa. Toiset
laulettiin häissä; ne kuvasivat avioparin elämää ja neuvoivat,
varoittelivat avioliittoon ruvenneita. Wielä toiset laulettiin
eri juhlissa. Olipa myös loihturunoja, joilla, niinkuin edempänä
saamme nähdä, luultiin voitavan saada luonnon voimat tottelemaan.
Sukulaisuudessa näiden kanssa olivat rukous-runot, joilla jumalien
apua anottiin.

Wiimein vielä oli runoja, joissa ylistettiin esivanhempain
urhotöitä. Mainioimmat näistä ovat nyt kerättynä ja kokoon pantuna
nimeltä _Kalevala_. Se kertoo meille kaikkein ensiksi, kuinka
maailma luotiin ja tehtiin semmoiseksi kuin se nyt on. Sitten
se kuvaelee esivanhempiemme taisteluita Suomen alkuperäisten
asukasten, Lappalaisten kanssa. _Joukahainen_, laiha Lapin poika,
joka on kuullut Suomen viisaan runoniekan _Wäinämöisen_ taidosta,
tulee kilpalaulantoon hänen kanssaan. Turhaan koettelee hän vanhaa
laulajaa voittaa; viimein hän epätoivoissaan tarttuu miekkaan, sillä
lopettaakseen taistelon. Mutta Wäinämöinen laulaa hänet suohon,
upottaen yhä syvemmälle. Päänsä päästimeksi lupaa silloin Joukahainen
sisarensa Wäinämöiselle puolisoksi. Mutta _Ainikki_, lupauksesta
kuultuansa, ei huolikaan mennä vanhan varaksi; kun ei hän muuta
pääsösehtoa näe, hukuttaa hän itsensä mereen. Wäinämöinenpä, kun
kerran kosiotuumille oli tullut, meni muualta onneansa hakemaan.
Hän tuli Pohjolaan, jonka tyttö oli maan mainio, veden valio
kauneudeltaan. Wastaukseksi kosintaan hänelle pannaan ansiotyö eteen,
takoa kummallinen taikakalu Sampo, kaiken maallisen onnen suoja.
Wäinämöinen, joka ei itse osannut takoa, läksi kotiin takaisin ja
lähetti sieltä _Ilmarisen_, sepistä kuuluisimman, aivottua työtä
tekemään. Pohjolaan tultuansa, Ilmarinen takoikin, kalkutti kokoon
semmoisen myllyn, joka yhdessä laidassa jauhoi jauhoja, toisessa
suoloja, kolmannessa rahoja. Tyttöä ei hän kuitenkaan tällä kertaa
saanut vielä; sillä tämä ei vielä tahtonut kodista luopua.

Pian sen perästä tulee kolmaskin Kalevalan urho, nuori lieto
_Lemminkäinen_ (myös _Kaukomieleksi ja Ahdiksi_ sanottu) Pohjolaan
kosimaan. Se oli suuri veitikka, aika naisten naurattaja, tyttöin
tanssittaja. Hänellä oli jo vaimo kotona, Kyllikki, jonka hän
Saaresta oli ryöstänyt. Mutta hän oli siihen suuttunut, kun
tämä aina kävi kylässä kisoissa ja leikeissä. Lemminkäisellekin
pantiin useaimmat ansiotyöt eteen, jotka hän kaikki sai toimeen,
paitsi viimeistä, nimittäin joutsenen ampumista Tuonelan joelta.
Siinä näet eräs Pohjolan paimen ampui hänet kuolijaksi. Äitinsä
kyllä haravoi Lemminkäisen jälleen ylös Tuonen joesta ja voiteli
terveeksi, eläväksi; mutta urhon ei tehnyt enää mieli mennä Pohjolaan
kosimistaan jatkamaan.

Wäinämöinen nyt taas vuorostaan suorihe kosioretkelle Pohjolaan.
laittoi itselleen loihtimisella venheen ja läksi purjehtimaan
Ilmarisen tietämättä. Tämän sisar kuitenkin havaitsi Wäinämöisen
purren ja ilmoitti asian veljelleen. Tämä kohta läksi rantaa
myöten ajamaan. Molemmat pääsivät yhtaikaa perille ja ilmoittivat
asiansa. Pohjolan emäntä, _Louhi_, olis tahtonut vävykseen mahtavaa
Wäinämöistä; mutta tyttö mielemmin valitsi nuoremman kosijan,
Ilmarisen, joka paitsi sitä olikin jo ennen ansainnut hänet Sammon
takomisella. Suuret, komeat häät juotiin nyt näille molemmille.
Kaikki kansa oli niihin kutsuttu, paitsi Lemminkäinen, sentähden
että hän oli niin hetas riitoja nostamaan. Hääjuhlan loputtua tuli
Lemminkäinen kutsumatta kuitenkin Pohjolaan ja tappoi isännän
kaksintappelussa. Pahaa tekoansa paeten piili hän sitten vuoden
Saaressa; mutta siellä nosti hän taas kaikkein miesten vihan, sillä
että itseensä heidän naisensa rakastutti. Töin tuskin pääsi hän
viimein sieltä hengissä kotiin.

Ilmarinen miekkoinen oli Pohjolan mainion immen saanut puolisoksensa.
Mutta kauan ei ollutkaan hänelle suotu pitää suloista toveriansa.
Hänellä oli orja, nimeltä _Kullervo_, ostettu _Untamolta_, joka
taas oli saanut sen sotavangiksi, koska poltti veljensä _Kalervon_
talon. Kullervo parka, jota kaikki ihmiset aina valjusti kohtelivat,
oli siitä saanut tuiman, kostonhimoisen luonteen. Ilmarin emäntä
oli kerran leiponut hänelle kiven eväskakkuun, jonka pani mukaan,
kun orjan laittoi paimeneksi. Siihen kiveen oli Kullervon veitsi,
ainoa perintönsä, särkynyt. Tuosta suuttuneena hän nyt ajoi lehmät
suohon, toi niiden sijasta susi- ja karhulaumat taloon, jotka emännän
repivät. Kullervo pakeni metsään ja löysi siellä vanhempansa, jotka
kuolleiksi luuli. Kauan ei hän kuitenkaan siellä pysynyt, vaikka
häntä ensisti hyvin vastaan otettiin. Hurja luonteensa teki että
hän kaikki työt pilasi. Tekipä hän viimein vielä väkivaltaa omalle
sisarellensa, joka metsään oli eksynyt ja jonka hän siellä tuntematta
tapasi. Tyttö epätoivoissaan viskausi koskeen. Kullervo puolestaan
koki masentaa omantunnon vaivansa kostoretkellä Untamoa vastaan,
jonka hän tappoi kansoineen. Mutta ei pahan teon muisti siitä
haihtunut; sentähden Kullervo viimein tappoi itsensä samaan paikkaan,
missä sisarensa oli kohdannut.

Ilmarinen nyt meni uudestaan Pohjolaan, toista tytärtä kosimaan.
Waan sitä eipä hänelle annettu, haukuttiin vaan häntä edellisen
vaimon murhaajaksi. Suuttuneena ryösti Ilmarinen tytön väkisen.
Waan kun tämä muista miehistä enemmän piti kuin hänestä, ei
auttanut muu kuin muuttaa se kajavaksi karille. Hyvä sopu Pohjolan
ja Kalevalan kansojen välillä nyt oli rikottu, ja Kalevalaiset
rupesivat miettimään ryöstöretkeä, viedäksensä Pohjolasta Sampoa,
onnen suojaa. Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kaikki kolme
läksivät väkineen sotaan. Pohjolaan tultuansa Wäinämöinen suloisella
kanteleen soitollansa nukutti viholliset uneen; heidän nukkuessaan
otettiin Sampo ulos vuoresta ja vietiin Kalevalaisten laivaan. Nyt
lähdettiin kiireesti purjehtimaan. Ei kestänyt kuitenkaan pitkää
aikaa, niin Louhi jo joutui jäljestä väkinensä isossa sotapurressa.
Tappelu syttyi, jossa Sampo meni palasiksi ja upposi mereen. Aallot
ajoivat kuitenkin koko joukon sen kalliita muruja Suomenmaalle. Louhi
puolestaan ei saanut muuta osaa itselleen, kuin Sammon kirjavan
kannen. Siitä ajoin alkoi Suomessa viljan menestys ynnä muu onni,
vaan Lappiin tuli elo leivätön. Turhaan koki Louhi kostoksi kaikin
tavoin tehdä vahinkoa Kalevalan kansalle. Turhaan nosti hän karhun
heitä vastaan, laittoi pahat taudit heidän päälleen, jopa viimein
ryösti auringon sekä kuun taivaalta ja sulki ne kivimäkeensä. Mutta
Kalevalan miehet kaatoivat karhun, Wäinämöinen paransi loihdullansa
taudit ja Ilmarisen takoessa kahletta Louhelle säikähtyi tämä niin
että päästi taivaan loistavat kappaleet jälleen ulos. Wäinämöinen
lauloi ja soitti iloissaan niin suloisia runoja että kaikki ihmiset
ynnä myös elävät ja jumalatkin heittivät toimensa ja tulivat
kuultelemaan.

Ijäti ei kuitenkaan hänen riemunsa kestänyt. Neitti Marjatalle syntyi
poika. Wäinämöinen sen tuomitsi tulella poltettavaksi, tai suohon
hukutettavaksi. Waan päinvastoin se ristittiin Karjalan kuninkaaksi.
Äissään läksi Wäinämöinen purjehtimaan ilmoja ja jätti vaan kanteleen
Suomen kansan iloksi.

Näin laulavat vanhat runomme.



V. Muinais-Suomalaisten uskonto.


[_Muistutus_: Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suomalaisia ja
virolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille mitä alkuansa oli
Suomalaisten jumaluus-oppi. Muutamain suhtein on siis täytynyt erota
Castrénista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Wirosta
tarjona. Syyt, miksi kussakin paikassa niin on tehty, jääkööt
tieteellisessä kirjoituksessa selitettäviksi. Tässä ei niille olisi
sopiva sija; Muutamat pykälät, esim. kuolleitten palveluksesta ja
juhlista, olen laittanut miten paraiten taisin panna kokoon tarjona
olevista ristinriitaisista ja vaillinaisista aineista. Waan luultavaa
kyllä on että niissä on paljokin väärin kerrottu. Eihän yrittänyttä
laiteta. _Toimittaja_.]


1. Uskonnon yleinen luonne.

Meidän esivanhempamme käsityksen mukaan ei ollut luonnossa
mitään aivan hengetöntä. He eivät puhutelleet ainoasti karhua
niinkuin järjellä varustettua personaa, vaan myös semmoisissakin
luontokappaleissa kuin esim. rauta olivat huomaavinansa inhimillisiä
tunteita ja ajatuksia. Rauta oli synnytettäessä saanut sekaansa
käärmeen myrkkyä; siitä oli muka koko sen luonne pahaksi turmeltunut.
Se nyt piti vihaa ja äkää sydämessään ja tahtoi purra kaikkea, jota
pääsi likelle. Mutta paitsi sitä että kaikki luodut näin olivat
personoittuna, löytyi vielä luonnossa ääretön joukko olentoja,
jotka _haltijoina_ pitävät huolta luontokappaleista. Jokaisella
kiven, puun ja elämän lajilla, niin myös joka eri paikalla, jopa
joka ihmiselläkin oli tämmöinen haltija, joka siitä piti huolta,
ja auttoi, varjeli sitä. Jos ihminen tarpeikseen tahtoi käyttää
jotakuta luotua kappaletta tai varjella itseänsä siitä, piti hänen
kääntyä rukouksilla ja uhreilla näiden haltijain puoleen. Kaikki
haltijat muuten ei olleet yhtä voimalliset. Nuot yllämainitut yhteen
lajiin tai erityiseen paikkaan sidotut olivat mahtavampain haltijain
palvelijoita, joilla kullakin oli suuret alueet, koko elementit
hallittavana. Näitä olenneita sopisi siis eroitukseksi edellisistä
nimittää _jumaliksi_. Mahtavin ja ylin kaikista jumalista oli taas
ilman jumala, _Ukko_. Hän oli ikäänkuin heidän vanhimpansa. Mutta
jumaluus-tarussakin osoittaikse taas sama yksinvallan pelko kuin
valtiollisissa oloissa. Yli-jumalalla ei ole mitään valtaa pakoittaa
muita jumalia tahtonsa mukaan. Nekin ovat kukin piirissänsä aivan
itsenäiset, niinkuin suomalainen isäntä oli talossaan. Ainoa eroitus
jumalilla on, että Ukon vaikutus on avarampi, voimallisempi.
Sentähden häntä ylinnä rukoeltiin ja palveltiin.


2. Ukko, ilman jumala.

Ilman hallitsija näkyy olleen ensimäinen ja aikanansa ainoa,
Suomalaisten palvelema jumala. Jumala olikin silloin hänen omituisena
nimenään. Sen alkuperäinen merkitys, näet, tarkoittaa jumun eli
jyrinän kotoa s.o. taivasta. Sillä nimellä oli vielä Bjarmein
palvelema olento mainittu. Koska sitten myöhempinä aikoina ruvettiin
ajattelemaan eri hallitsijoita olevan muillakin elementeillä, tuli
myös heille jumala nimeksi, joten se sana sai yleisemmän merkityksen.
Nyt pantiin ilman jumalalle nimi _Ukko_. Se oli kunnianimi, joka
osoitti että häntä pidettiin _Yli-jumalana_, kaikista jumalista
vanhimpana, etevimpänä. Samaa tarkoittivat myös "_Taatto_ taivahinen"
ja "ilman _Isä_," jolla tavoin häntä toisinaan mainittiin. Wielä
kuului hänestä joskus nimet _Pitkänen_, koska pitkänen eli salama oli
hänen aseenansa, ja _Pananne_, koska jyrinä eli paukkuminen oli hänen
äänenään. Wirolaisilla nimitettiin häntä useimmiten _Wanhaksi Isäksi
tai Taaraksi_.

Itse nimestä Ukko jo näkyy että ilman jumalaa arveltiin vanhaksi
mieheksi; muuta hänen ulkomuodostaan ei ole runoissa mainittu.
Pukunapa oli hänellä sinertävät sukat, kirjavat kengät sekä tulinen
paita. Wesikaarta eli ukonkaarta hän käytti joutsena, jolla
ampui vaskiset vasamat, teräsnenäiset nuolet, rautaiset rakehet.
Miekkansa, salama, oli tuliteräinen, säkeneväinen ja pidettiin
tulisessa tupessa. Jolloinkulloin Ukko kultaista kurikkaakin käytti.
Kauhistuttava oli hänen äänensä, koska hän jyrinässä puheli pilvien
läpi. Niin suuresti pelkäsivät sitä ihmiset, etteivät tohtineet
vihollistensa hirvitykseksikään pyytää Ukkoa jyrisemään.

Asuntonsa oli Ukolla yhdeksännen taivaan päällä, pilvien keskellä,
itse taivaan navan kohdalla. Tie sinne kävi tähtien välitse.
Mehiläinen, kerran sinne mennessään, lensi ensipäivän kuun kulmille,
toisena otavan olkapäille, kolmantena seitsentähtisen selille.
Sieltä sitten oli vaan palanen matkaa pyhän Jumalan perille. Siinä
seisoi Ukko, vahvoilla hartiollaan kannattaen ilman kantta. Ei hän
kuitenkaan siinä toimessa ollut yhä kiini; sillä taivaalle oli
muutenkin pantu lujat pielet tueksi. Nähtiin siis hänen toisinaan
käyskelevän pilven äärtä myöten, taivaan rajaa pitkin. Toisin kerroin
hän taas ajoi toimituksilleen kirjavassa korjassa (reessä).

Ilman jumalana Ukko hoiti ja hallitsi kaikkia ilmassa olevia
ilmiöitä. Hän synnytti voimallansa pilvet taivaalle ja johti niiden
kulkua. Niitä yhteen sysäämällä, lomituksin louksahuttamalla piroitti
hän niistä milloin sadetta, milloin lunta, milloin rakeitakin. Tällä
lailla hän voimallisesti vaikutti kaikkiin ihmisten ulkotöihin,
varsinkin maanviljelykseen, jonka menestyminen kokonaan on säiden
soveljaisuuden nojassa. Ukkoa rukoeltiin että antaisi oraille
nouseville, touvoille tohiseville menestykseksi vuotaa taivaasta
simaista eli metistä sadetta. Toisin kerroin taas pyydettiin häneltä
poutaa ja kuivattavaa tuulta, koska heinät oli niitettävät tai elo
leikattava. Niin-ikään oli metsämiehelle Ukon apu välttämätön, vaikka
kyllä löytyi erinäiset metsän haltijat. Ukkohan yksin voi antaa uutta
lunta, hienoista vitiä, jotta pyytäjän sukset pääsivät liukkaasti
kulkemaan maita ja soita myöten. Toisinaan myös pyydettiin häneltä
utua, ettei metsän elävät huomaisi lähelle hiipivää metsämiestä.
Kalastajakin, vesille lähtiessään, anoi Ukolta tuulta. Samoin myös
kaikki matkustajat rukoilivat häntä; sillä maata myöten kulkija
tarvitsi lunta ja aaltojen kyntäjä myötäistä tuulta. Wiimein oli Ukko
karjanhoidossakin tärkeänä auttajana. Talven yli, niinkauvan kun
karja navetoissa pidettiin, se oli yksistään Ukon suojan alla. Ja
myös kesällä, vaikka silloin metsän jumalat sillä olivat varsinaisina
hoitajina, otti Ukko siitä toimesta paljo osaa.

Wielä suojeli Ukko ihmisten sekä karjan terveyttä ja paranteli
kaikkinaisia tauteja. Erittäinkin oli hän lapsensynnyttäjäin apuna.
Yläällä Ukon luona seisoi amme täynnä tenhollisimpia lääkkeitä
ja voiteita. Niitä rukoeltiin häntä piroittamaan maahan metisenä
sateena. Taikka pyydettiin että hän muuttaisi medeksi löylyn
saunassa, johon aina vietiin sairaat parannettaviksi; sillä hänen
piti sammuttaa kivun polttava tuska. Haavat paranteli Ukko sillä
keinoin että painoi paksun peukalonsa reijän eteen ja esti veren
juoksun.

Tautien luultiin olevan pahoja olentoja, joita pahansuovat ihmiset
noitien avulla noitivat toisten ihmisten kiusaksi. Sentähden
anottiin myös, tauteja parannettaessa, että Ukko miekallaan ja
nuolillaan kurittaisi, rankaisisi näitä pahoja olentoja ynnä heidän
nostajiaan. "Tuo mulle tulinen miekka, säkeneväinen säilä, jolla
kaataisin maalliset kateet ja voittaisin vedelliset velhot!" näin
rukoili ahdistuksessa oleva. Samaten Ukko, kun häntä rukoeltiin,
ampui kuolijaksi muitakin pahantekijöitä, varkaita ja murhamiehiä,
taikka esti heidän pakoansa rajuilmoilla, vastaan tulevilla kovilla
myrskyillä. Joskus myös sadatettiin Ukon nimen kautta tauteja
vihollisen päälle.

Aivan luonnollista oli myös että sota-jumalana palveltiin tätä
samaa väkevää, tulilajeilla varustettua Ukkoa. Tappeluun lähtijä
anoi itselleen hänen säkenöivää miekkaansa, joka joukolle piti,
satalukujakin vastaan kesti. Niinikään hän myös pyysi turvakseen
Ukon tulista turkkia, ettei pää pahoin menisi raudan kirkkahan
kijassa. Sotajumalana oli Ukolla erinäinen nimi, _Turisas_, jota
ei Suomalaiset muissa tiloissa näy käyttäneen hänestä. Wirolaisilla
oli sotajumala myös nimeltä _Turis_ tuttu, mutta tavallisesti
käytettiinkin hänestä kuitenkin Ukko-jumalan yleinen nimi
_Taara_. Wiipurin seudulla, Äyräpään kihlakunnassa, kuuluu olevan
_Tyrjän-vuori_, joka oli Ukolle sotajumalana pyhitetty. Siellä
kuultiin hänen aina, kun sota läheni maata, lyövän päristelevän
suurta rumpuaan ja niin muodoin ennustelevan mitä tulossa oli.

Moninaiset olivat, niinkuin tästä näkyy, Ukon varsinaiset toimet;
mutta eipä hänen vaikutuksensa niissäkään rajoissa pysynyt.
Tottumus siihen että hän niin monessa tilassa auttoi, ja luottamus
Ylijumalan suurempaan voimaan tekivät että ihmiset usein kutsuivat
häntä avukseen semmoisiinkin töihin, jotka oikeastaan olivat hänen
toimi-alastansa ulkona. Hänen puoleensa käännyttiin missä tuskassa
hyvänsä, koska muiden jumalien apu oli riittämättömäksi nähty.
"Kuu ei tuosta kyllin liene," rukoeli hädän alainen, "niin huokaan
ylemmäksi itse taivahan Ukolle!"


3. Maailman luominen.

Waikka Ukko näin voimallinen ja monitoimellinen oli, eipä kuitenkaan
arveltu maailman luomista yksistään hänen työksensä. Meidän vanhat
runomme ovat tämän asian suhteen sekavat ja ristinriitaiset; mutta
Wiron luomistarut verrattavaksi otettua, voimme kuitenkin päästä
hyvin todenmukaiseen käsitykseen siitä mitä esivanhempamme maailman
synnystä arvelivat.

Itse kädellään näkyy Ukko luoneen ainoasti elementit; hän oli
eroittanut veden ilmasta, vedestä maatanut manteren. Mutta kaikki
oli häneltä vielä jäänyt muodottomaksi, järjestymättömäksi. Nykyisen
maailman muodon rakentamisen alku aineista antoi Ukko _Ilman impien
ja Kalevan poikien_ toimeksi, jotka hän oli ennen kaikkea luonut.

Ilmasta, missä elämä tuntui kovin yksinäiselle, laskeusi vanhin
Ilman immistä alas meren lainehille, muuttuen sillä tavoin _Weden
emoksi. Sotka_, suora lintu, tai Wiron tarujen mukaan _päivän
pääsky_, joka myös kuului Ukon luomien Ilman impien joukkoon, muni
veden emon polvelle munan. Tämä muna vierähti meren pohjaan ja
särkyi sipaleiksi. Mutta olipa ihmettä! näistä kappaleista syntyi
kaikellaista mitä maailman rakennukseen tarvittiin. Munasen alainen
puoli asettui alaiseksi maa-emäksi, meren ja maan yhteiseksi
perusteeksi. Munasen ylinen puoli kaariutui taivaan kanneksi, sulkien
maailman päältäkinpäin määrättyihin rajoihin, yläpuoli ruskeaista
tuli auringoksi paistavaksi, yläpuoli valkeaista kumoittavaksi
kuuksi; mitä munassa oli kirjavaa, siitä tähtöset syntyi, mitä
mustaa, se oli pilvien alku. Wirolaisen tarun mukaan Ilman immet
vielä kutoivat kaikellaiset kauniit kankaat, punaiset aamuin ja
illoin ripustettavaksi päivän veräjille, kirjavat vesikaaren vyöksi,
kuulle kultaiset vaatteet, päivälle paistavan puvun.

Nytpä taas tuli Kalevanpoikien vuoro aloitettua työtä jatkamaan.
Ilmarinen, sepistä suurin, jolla jo syntyissänsä oli vasara kädessä,
pihdit pivossa, nousi ylös ilmojen päälle. Siinä hän kalkutteli,
takoen ylen taitavasti. Hän teki taivaan kannen kaikin puolin niin
sileäksi ja tasaiseksi, ettei tunnukaan vasaran jälki eikä näy missä
paikoin pihdit ovat kiini pitäneet. Wirolaisten taruissa hän se
myös on, joka pistää ilman pielet maa-emähän, kuljettaa kuun kodan
paikalleen, panee tähdet kiinni taivaan kanteen, auttaa auringon
ylös sille tehtyyn pesään. Wäinämöinen, vanhin ja viisain Kalevan
pojista, näkyy saaneen veden ja manteren tarkemmin järjestääksensä.
Uidessaan molempien vielä määräämättömällä rajalla käänsi hän välistä
käden maata kohden, siihenpä kohta niemi sikesi. Missä hän kyljin
maahan kääntyi, siihen tuli sileät rannat; missä pään toukkasi
rantaan, siihen laittoi lahdelmat. Jalalla kun potkaisi pohjaan,
siihen synnytti kalahaudat; syvimmät paikat saatiin kyntämällä ja
kuokkimalla semmoisiksi. Keskiseljille hän kasvatti salakarit, loi
luotoset. Samoin myös se epäilemättä on hän, vaikkei runo sitä
nimenomaan virka, joka järvet ja lammitkin laski paikoilleen, oli
mylleröittänyt mäet ja luonut kokoon louhikot.

Wieläpä oli manner kolkkona, autiona. Ei heilunut sen päällä heinän
kortta eikä kuulunut puun latvan puhinaa. Senkin maan koristamisen
kaikellaisilla kasveilla toimitti Wäinämöinen apulaisensa
_Pellervoisen_ kanssa. Maat kylvettiin, suot kylvettiin, auhdot ahot
kylvettiin, paasikotkin panetettiin. Mäjille kylvettiin männiköt,
kummuille ihanat kuusikot, kanervat kankaille, nuoret vesat noroille.
Nousi näin jokainen puun laji sille soveliaimmalle paikalle, nousi
viimein myös tammi, jumalan pyhä puu. Kukatkin kasvoi nurmille,
marjanvarret maille, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset
sikisi. Kaatoipa nyt Wäinämöinen kaikkein viimeiseksi kasken ja kylvi
siihen ensimmäiset ohran siemenet.

Elävät eivät saaneet alkuansa yhdessä muun luomisen kanssa, eikä
kaikki yht'aikaa. Heidän syntynsä oli hyvin erilainen, sen verta kuin
runot siitä kertoilevat. Karhu esim. sikisi sillä tavoin, että Ilman
impi, pilven äärtä myöten astuessansa, pudotti kuontalostansa pienen
villatupsun mereen; siitä sen metsän emäntä korjasi ja tuuditti
kultalatvaisen kuusen oksassa, kunne mesikämmen valmiiksi joutui.
Pahat elävät, esim. käärme, sitä vastaan olivat Hiiden luomia.
Syöjätär oli vesille sylkenyt; sen syljen korjasi Hiisi ja muodosti
käärmeeksi, pistäen sille silmät, hampaat, y.m. kaikellaisista
pahoista aineista. -- Elottomista luontokappaleista oli taas rauta
taivaallista sukuperää. Kolme luonnotarta eli Ilman impeä oli suohon
lypsäneet maitoansa. Siitä tuli ruoste, raudan alku, ja sentähden on
rautaa kolme eri lajia, koska se kolmen neidon rinnoista on valunut.


4. Taivaan haltijat.

Nuot kolme Ilman impeä, jotka raudan ruosteen synnyttivät, oli
Ukko luonut käsiänsä yhteen hieromalla. Mikä lie muiden heidän
sisarustensa synty ollut, siitä ei runot mitään virka, mutta
luultavasti olivat hekin saaneet Ukon käden voimalla olennon
sekä hengen. Aina edelleenkin, kun luomistyö jo oli valmistettu,
pysyivät nämät immet taivahisen taaton palvelijoina toimitellen
hänen käskyjänsä. Yksi heistä, eroitukseksi muista, kunnioitettiin
nimellä _kave_ s.o. eukko. Niin-ikään mainittiin häntä usein vanhin
vaimoista, ensi-emä itselöistä. Tämä oli varsinkin avullinen tauteja
parantaessa. Ylä-ilmoista, missä hän soitteli vaskisella veneellä,
pyydettiin häntä alas haavoja lääkitsemään. Utuneulalla ompeli hän
rikkouneet suonet kokoon, sitoi vammat silkkinauhoilla ja melaeli
suonia myöten saattaakseen veren jälleen tavalliseen juoksuunsa.
Samaten tuli hän kutsuttaessa purkamaan kaikenlaiset muut ihmisiin
puuttuneet kivut, ja toi helpoittavaa voidetta lapsen tuskassa
oleville naisille.

Kaikilla muillakin _Ilman immillä eli Luonnon tytöillä,
Luonnottarilla_, oli asuntonsa ylä-ilmoissa. Mitkä istuivat
ruskoreunaisten pilvein päällä tai kiikkuivat vesikaaren notkelmalla.
Tavallinen toimensa oli kehrääminen ja kutominen. Wiron tarujen
mukaan he, niinkuin jo luomishistoriassa näimme, kutoivat päivän
paisteen kultaista, kuutamon hopeista kangasta, vesikaaren kirjavaa
vyötä, aamu- ja iltaruskon punaisia uutimia ynnä veden pitsi peittoa.
Suomen runo myös kertoelee _Utu-tytöstä eli Terhenettärestä_, joka
taivaasta seuloi hienoa sumua maahan, sillä estäen tai auttaen
ihmisten toimia. Likeistä sukua hänen kanssaan oli _Auteretar_
(toisinaan myös mieheksi arveltu _Auterisen_ nimellä), joka laittoi
löylyn saunoissa terveelliseksi, niin että paransi kaikkinaiset
taudit. Paljo on runoissa myös puhetta _Päivättärestä, Kuuttaresta,
Otavattaresta sekä Tähdettärestä_, jotka kaikki, varsinkin edelliset
kaksi, olivat taitavat kulta- ja hopeakankaita kutomaan. He istuivat
työtä tehdessään sinisen salon sivulla, lemmen lehden liepehellä
tai myös punaisen pilven äärellä, pitkän kaaren kannikalla. Heidän
kirjakyntiset hyppysensä helskyttivät kangaspuita levähtämättä
ajalla tulettomalla, tulen tietämättömällä. Näin syntyivät ihmeen
ihanat vaatteet, joiden vertaisia ei maalliset kutojat voikaan saada
toimeen. Kummako siis jos nuoret neidot halulla katselivat niitä ja
jolloinkulloin rohkenivat pyytää niitä itselleen. Eikä olleetkaan
taivaan kutojat yhtään itarat; anteliaasti jakelivat he anelijoille
lahjaksi kultiaan, hopeitaan.

Asuipa taivaskappaleissa miehisetkin haltijat. _Päivä-poika ja
Kuu-poika_ olivat komeita miehiä, kulkivat kullassa kuhisten,
hopeassa helkkäellen. Poika _Pohjantähti_ oli heitä nöyrempi, mutta
sitä armahampi ihmisille lempeän luonteensa tähden. Kaikkein kolmen
asunnot, _Päivälä, Kuutola sekä Tähtelä_, olivat erin-omaisen
koreita, täynnä hopeisia tupia, kultaisia kammioita. Terävillä
silmillään he näkivät kaikki mitä maan päällä tapahtui; he tiesivät
salaisimmatkin asiat, jotka ihmisiltä olivat peitossa. Siitä
syystä rukoeltiin heitä, samoin kuin myös yllämainittuja neitosia,
ilmoittamaan mistä kadonneet tavarat olisivat löydettävät, mistä
eksyneet ihmiset olisi tavattavat ja varkaat keksittävät. Myös
näyttivät he tietä oudoille matkustajille. --

Päivä-pojalla paitsi sitä oli suuri valta vuodentuloon; jos hän
suuttui, taisi hän heleällä heinä-ajalla antaa lakkaamattomat
satehet, kalliilla kaurankylvö-ajalla sitä vastaan ponnetonta poutaa.
Samoin oli ihmisten sekä karjain terveys ja menestys suuresti hänen
armonsa nojassa. Siksi pitikin häntä hartaasti rukoella, lauhkeasti
puhutella: "nouse aina aamusilla, tämänkin päivän perästä, tee
meille terveyttä, siirrä saalis saataviin, pyytö peukaloimme päähän,
onni onkemme nenähän!" Toisinaan myös pyydettiin häntä nukuttamaan
vihollista, että hänen tietämättänsä päästäisi täysin turvin saalista
ryöstämään.

Kuukin voimallisesti vaikutti ihmisten toimiin. Kaikki tärkeät
työt, erittäinkin kutominen, verkkojen laittaminen, lampaitten
keritseminen, olivat alulle pantavat enenevällä kuulla; sitten
menestyivät hyvin. Wirolaisillakin oli sama ajatus. Heidän runonsa ja
tarunsa mainitsevat kuun vaikutuksen tärkeäksi kaikissa yrityksissä.
Mutta varsinkin riippui terveys ynnä lempi- ja naima-onni kuusta.
Enenevällä kuulla kastelivat neitoset kasvojaan pyhissä lähteissä,
tervehtien kuuta loihtusanoilla. Tällä lailla pysyivät kauan aikaa
nuorina, ihanoina. Enenevällä myös piti kosia ja häät viettää; sitten
tuli kaikkinainen menestys taloon.

Sattuipa välistä että päivän tai kuun lempeät kasvot peitettiin
ihmisiltä ja pimenivät. Silloin, näin esivanhempamme luulivat,
taivaskappaleet olivat joutuneet pahojen, ihmisille vihollisten
henkien kynsiin. Nämät henget olivat ne muka vuoreen sulkeneet, tai
toisien tarujen mukaan yrittivät syödä ne suuhunsa. Kutka nuot häijyt
päivän ja kuun ryöstäjät olivat, siitä tarut ovat eri-mielin. Mikä
mainitsee _Louhen_, Pohjolan pahan emännän, mikä _Kuumeet_, mitkä
_Rahkon_.

Ilmassa _Tuulenkin_ haltija vielä asui. Häntä kutsuttiin avuksi
vesille lähdettäissä. Hänen piti paisuttaa purjeet ja tuuditellen
ajaa venettä eteenpäin, ettei olis tarvis väsyttää sormia
soutamisella. Tässä toimessa oli hän siis kaikille ihmisille
avullisna, hyödyllisnä. Mutta hänen luonteensa oli kovin
vaihtelevainen. Noidan tai muun pahansuovan mieliksi hän usein
myös yltyi hurjaksi, esti veneen kulkua, kaikin voimin vastaan
ponnistellen, jopa monasti sitä kaatamaankin yritti. Hänen näin
riehuessa istui tyttärensä _Tuuletar_ aaltojen harjalla, kutoa
helskytellen veden emännän vaahtoista vaippaa. Toinenkin paha tapa
oli Tuulella, että hän samaten noitien käskystä kuljetti tauteja
ihmisten asunnoille. Muuttumattomasti lempeä sitä vastoin oli
_Etelätär_, luonnon eukko, myös nimeltä _Suvetar_ tuttu, lämpimän
etelätuulen haltija. Se toi metistä sadetta kanssa pilvissä ja
piroitti sitä alas voiteeksi haavoille sekä muille kivuille. Samoin
myös peitti hän karjat laitumella hienoilla helmuksillaan, niin ettei
sateet eikä muut tuulet pääsneet vahinkoa tekemään.

Wirolaiset arvelivat tuulen olevan lempeän, helläsydämisen
_Tuulen-emän_ hallussa, joka toi hempeät henkäyksensä avuksi kohta
kun jossakin havaitsi tuskaa tai kipua. Siihen luottaen talonpojat
nytkin vielä hirttävät käärmeen tai hakkaavat kirveen puuhun sitä
suuntaa kohti, mistä tuulta olis tarvis. Tuulen-emä paikalla rientää
elävän tai puun kipua huojentamaan, ja taijan tekijä saapi suodun
tuulensa. Toiselta puolen tuntevat hekin noitien nostamia tuulia,
jotka tuottavat tauteja tai muuta pahaa.

Tuulen sikiöitä näkyy myös vielä olleen _Pakkanen_, joka sanottiin
_Puhurin tai Hyytämöisen_ pojaksi. Aivan varma ei hänen sukuperänsä
kuitenkaan ole. Paremmin tunnemme hänen syntymä-sijansa. Se oli
Pohjolan kodan perässä, Pimentolan pirtin päässä. Siellä kyy oli
hänellä imettäjänä, pohjatuuli tuudittajana. Ettei tällaisten
katsojain hoidossa lapsi voinut tulla hyväntapaiseksi, on helppo
arvata. Tulikin siis hänestä vallaton veitikka, joka kylmi kaikki,
mitä eteen sattui. Wirolaisen tarun mukaan oli Pakkasella kolme
poikaa. Ensiksi lähetti hän aina nuorimman, heikoimman pojan ulos,
sitten muut, kunkin järjestään. Wiimeinpä, kuin piti tulla oikein
aika kylmä, niin että linnut ilmasta putosi, silloin ukko Pakkanen
itse läksi työhön.


5. Weden jumalat ja haltijat.

Weden ylimpinä hallitsijoina olivat _Ahti eli Ahto_ ynnä hänen
puolisonsa _Wellamo_. Ahti oli vanha, kunniallinen ukko,
ruohoparta leuvassa, päällään vaahtinen vaippa. Wesien valtiaana
nimitettiin häntä veden isännäksi, aaltojen kuninkaaksi,
satahaudan hallitsijaksi. Wellamo niin-ikään oli rehevä, kaunis,
puhdas-muotoinen eukko, puettu sinilakkiin, rytiseen eli
kaislaiseen paitaan (josta syyksi usein ruokorinnaksi sanottiin) ja
hienohelmaiseen hameesen. Päällimmäisnö piti hän _Tuulettaren ja
Aallottaren_ tekemää vaahtivaippaa. Mielenlaadultaan veden emäntä
kuvattiin hyvin vakaiseksi, mutta kuitenkin ehtoisaksi, ihmisille
armolliseksi.

Ahti ja Wellamo asuivat _Ahtolassa_. Tämä heidän asuntonsa oli meren
pohjassa, utuisen niemen nenässä, terhenisen saaren päässä. Siellä
oli syvyydessä aaltojen alla, mustien mutien päällä pikku pirtti,
ahdas kammari kirjavan, paksun paaden kyljessä. Kaikkina aikoina
eivät he kuitenkaan tässä yhdessä paikassa asuneet, vaan kävivät
usein katsastamassa heidän valtansa alle myös kuuluvia maavesiä.

Tällä parikunnalla oli suuri joukko lapsia sekä palvelijoita,
melkein kaikki neitosia. Tavallisesti sanottiin he kaikki yhteisellä
nimellä _Wellamon neidot tai Wellamon väki_, niin ikään _Weden
väki_. Useammat asuivat meressä itse Ahtolan talossa. Mutta oli
kuitenkin muutamilla eri asuntopaikkansa heille uskottuja toimia
myöten. _Aallotar_, se liikutteli laineita, kulkien suurilla
seljillä. Sisarekset _Sotkottaret_ pulikoivat rantaruo'ikossa,
kaiten karjaansa, sorsapoikuuksia. Joutohetkinänsäpä he niinkuin
muutkin Wellamon neitoset mielellään silittelivät pitkiä hiuksiansa
kultaisilla sukimilla, harjoilla hopeapäillä. -- Koskessa asui
_Kosken tyttö, Kuohu-neiti_, halliten sen viljaisia pyörtehiä.
Hänen puoleensa kääntyi koskenlaskija rukouksillaan, anoen että hän
istuisi kihokivelle ja asettaisi aallot sylillä, kohentaisi kuohut
kourilla, niin ettei se pirskuisi veneen partaan yli. Myöskin piti
hänen kehrätä sininen lanka ja pauna se viitaksi siihen mistä paras
veneväylä kävi. Koskea laskettaessa pyydettiin avuksi toistakin
semmoisissa paikoissa asuvaa neitoa, nimittäin _Melatarta_, joka
taitavalla kädellään johti veneen kulun vaarallisten paikkojen
sivuitse. Kaikkein kovimmissa koskissa ei kuitenkaan näiden haltijain
apu ollut riittäväinen; piti kutsua avuksi itse Ahti, vuon valio, ynnä
akka kuohun korvallinen. Edellinen silloin teki kosken kivet sammalen
pehmoisiksi ja veneen kepeäksi kuin hauvin vuolu; jälkimäinen riensi
Kosken tytön avuksi aaltoja asettamaan. -- Muuten oli vielä joka
noron lähtehessä erinäinen haltija, puhdasmuotoinen, hienohelmainen,
lammin neito. Hän se juotteli, kasteli salossa käyvää karjaa,
niin että se tuli kauniiksi ja lihavaksi. Hän myös soi terveyden
sairaille, jotka lähteestä otetussa vedessä kylpi; etenkin paranteli
se silmän vikoja.

Ahtolan miespuolisista palvelijoista mainitaan ainoasti _Pikku mies_,
musta, raudankarvainen muodoltansa, joka oli ylen eriskummallinen
veitikka. Aalloista yletessään ei hän ollut pitempi vaimon vaaksaa,
korkeampi härän kynttä; mahtui makaamaan maljan alle, seisomaan
seulan alle. Mutta ennen kun kerkesitkään häntä oikein katsastaa,
olipa mies jo ihan toiseksi muuttunut. Jalan polkiessa maata, pää
ylettyi pilviin asti; partaa oli polviin, tukka takana kantapäihin
saakka. Syltä oli silmien väli, syltä housut lahkehesta, puoltatoista
polven päästä, kaksi syltä alireunasta. Pukunsa ja aseensa olivat
eritiloissa erilaiset, mutta ylen ihmeelliset. Toisinaan oli hänellä
päässä paadesta tehty kypäri, jaloissa kiviset kengät, kädessä
kultaveitsi. Wälistä taas oli kaikki asunsa vaskesta valettu.
Waskihattu riippui alas hartioille, vaskisaappaat oli jaloissa,
vaskikirjaiset vaskikintaat käsissä. Waskivyö oli vöillä, vyön takana
vaskikirves, yhtä suuri kuin mies itsekin. Tämmöinen rautakourainen,
väkevä uros saattoi olla monessa tilaisuudessa tarpeen; siis
kutsuttiinkin häntä usein avuksi. Hän se oli kaatanut Wäinämöisen
summattoman suuren tammen, joka esti päivän ja kuun kumottamasta.
Hän se myös oli tappanut äärettömän lihavan sonnin Pohjolan pitoja
varten, sonnin, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä.
Kalastajillekin hän joskus tuli avuksi, jolloin hotaisi koko hongan
rannalta, kiinnitti paaden sen nenähän ja ajoi tarpoellen suuret
kalalaumat nuottaan. Yhdessä paikassa Kalevalassa on tämä aaltojen
uros nimitetty _Tursaaksi_. Saman niminen olento toisen kerran
kohotti päänsä aalloista ja nosti Pohjolan emännän pyynnöstä ankaran
myrskyn Wäinämöistä vastaan. Tämä hänen silloin tempasi korvista
kiinni ja pakoitti vannomaan ettei enää koskaan nousisi veden
pinnalle pahaa tekemään. Luultavasti oli tässä mainittu _Iki-Turso_
sama kuin meidän tuttavamme meren pikku mies.

Weden väkeä ylimalkaankin pidettiin hyvin voimallisina. Heitä
kutsuttiin turvaksi moninaisissa tiloissa. Taisteluun mahtavia noitia
vastaan lähdettäissä pyydettiin auttajiksi paitsi muita haltijoita
myös kalpamiehet kaivoista, joutsimiehet joista, veden emäntä
väkinensä, veden vanhin valtoinensa. Niin-ikään arveltiin umpilammin
lapsinensa ja itse veden emännän olevan apuna noidan lähettämiä
tauteja parannettaissa.

Tavallisimmin tarvittiin ja pyydettiin kuitenkin veden jumalalain
apua koska vesillä oltiin. Merimatkalle lähtijä rukoili Ahtia että
antaisi apua airoille, jopa että antaisi omat aironsa, jos pyytäjän
airot olivat liian pikkaraiset, ja että itse istuisi soutamaan.
Myrskyn noustua kutsuttiin Ahti asettamaan lapsiansa, Wellamo
kieltämään väkeänsä, etteivät kovin vallattomina riehuisi. Kalastaja
niin-ikään kääntyi Ahdin puoleen, anellen että hän virvillä hosuen
ajaisi kalakarjansa nuottaan. Wellamolle tarjosi hän tätä nuottaansa
uudeksi pukimeksi, kehuen sitä aivinaiseksi liinapaidaksi, jonka
Päivätär oli kehrännyt, Kuutar kutonut. Se oli muka paljo ihanampi
Wellamon tavallista kaislapaitaa.

Waivaa maksoikin silloin vielä paljo paremmin kuin tätä nykyä
miellyttää veden väki itselleen suosiolliseksi.

Ahtolan aitat, sen kalaiset kaarteet ja lohiset lonkerot syvällä
vesien pohjassa, mihin ei päivän säteet ikinä paistaneet, olivat
silloin vielä täynnä äärettömiä aarteita. Siellä ei ollut ainoasti
kaikellaista kalaa mitä vaan ajatella taitaa; siellä oli paitsi
sitä myös kaikki tavarat, jotka aikain kuluessa olivat uppouneet
veteen haaksirikoissa tai muissa vahingoissa. Olipa Ahti Wäinämöisen
ensimmäisen, kala-luisen kanteleenkin korjannut omakseen, oli samaten
saanut enimmän osan _Sammon_, tuon ihmeellisen taikakalun muruja.
Silläpä ei siitä ikänä vesi puuttune varoja, veden Ahti aartehia.
Hukkuneet ihmisetkin lisäsivät hänen väkensä lukua.

Näitä saama-aarteitansa ei Ahti antanut yhtä kernaasti kuin perittyä
kalarikkauttaan. Harvoin vaan heltyi hänen mielensä kuulemaan sen
rukouksia, ken jotakin veteen pudonnutta takaisin pyysi. Säälipä
kuitenkin kerran köyhää paimenpoikaa, joka ainoata, upouutta
veistänsä itki. Koettaakseen pojan mieltä toi Ahti ensiksi yhden omia
veitsiään, kullasta tehdyn. Rehellinen poika ei tunnustanut sitä
omakseen. Samaten myös ei ottanut vastaan hopeista veistä, jota Ahti
hänelle näytti. Wiimein toi Ahti oilean veitsen paimenen käteen ja
lahjoitti molemmat muutkin vielä palkinnoksi lisään.


6. Metsän jumalat ja haltijat.

Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltijat olivat
esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen
syy. Kansa, joka pää-asiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa,
tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltijain apua.
Ukko, ylä-ilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle,
hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka
jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.

Salojen ylinnä hallitsijana oli _Tapio_, kummun ukko, metsäin l.
korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo
vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä, naavaturkki
yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen _Hippa.
Kuippana_ oli taas toinen nimi, joka osoitti että hän oli pitkä
varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän
kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille,
jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen
rinnallansa rehoitti puolisonsa _Mielikki_ (välistä myös _Mimerkki
ja Simanter_) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä.
Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa.
Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä
mainittiinkin armaaksi anti-muoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi
emännäksi. Samassa oli hänkin ylen tarkka ja taitava.

Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltijat paljo
apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä
oli _Nyyrikki_, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa,
punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli
_Hillervo eli Tellervo_, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen,
korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli _Tuulikki_,
mielineiti; kolmas pieni _Tuometar_. Paitsi sitä oli metsän emännän
palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita.
Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia _Metsän tytöiksi tai
Sinipiioiksi_; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden.
Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltijana. Siellä oli
_Hongatar_, hyvä emäntä, _Katajatar_, kaunis neiti, _Pihlajatar_,
piika pieni, _Lemmes_, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista
puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltijakseen yhden
Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävä-lajeillakin olleen
eri haltijansa. _Käreitär_ esim. oli kettujen emona. _Hongatar_
oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana.
Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika
Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista saukosta.
Paitsi yllä nimitettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetön. Mutta
vaikka nimetönnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa,
sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin mitään muuta
hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä _metsän piikaa
pikkaraista_, simasuuta, simapillin puhujaa.

Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä,
jylhimmän korven keskellä. Siellä kunnioitti _Tapio- eli Tuomi-vaaran
eli Lumimäen_ etelärinteellä, keskellä varvikkoa _Metsolan eli
Tapiolan_ talo, muilla nimillä myös _Havulinnaksi, Lumilinnaksi,
Sarvilinnaksi_ sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin:
yksi puinen, yksi luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli
Tapio väkenensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka
kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi
kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata
hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku
eli lipas täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeaa olutta. Siitäpä
olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kun hänellä oli siman
lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen
karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.

Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan.
Wälistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää eikä viitsinytkään nousta
aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui
hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvennneissä ryysyissä,
kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätön, koko katsanto
kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle ettei hän ollut heille suotu
vieras.

Toista aivan oli kun metsään astui tarkka joutsen jännittäjä,
rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän
emännän mieliksi. Wielä enemmän tervetullut oli hän, jos paitsi
sitä myös taisi laulaa mahtavat loihinlaulut ja hyvillä antimilla
taivuttaa puoleensa metsän haltijain mielet. Metsän piika pikkarainen
silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän
herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat
pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiin hän pani
kultakääreet, sormiin kultasormukset, päähän kultapätineet, korviin
kultarenkaat, kaulaan heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki
kullassa suhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisin
puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisin, hongat
hopeavöihin, koivut kultakukkasiin, kuiviin kantoihinkin ripustettiin
kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju.
Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen someimmassa
linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi
kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan
aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.

Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltijain apu siihenkään että
he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat
häntä sitä saavuttaissa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi
rastin vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille
paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär,
ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kun vilja oli laiska
juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Panipa hän
myös kämmenensä kummin puolin aidaksi, ettei elävät uralta poikkeisi.
Jospa ne kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista
tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois
tieltä, katsaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ettei mikään
olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat
vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakiin läpi. Tällä
tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin
taas, kun metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen
tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään sen
kiinni, ettei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.

Kesä-ajoin nähtiin saloissa paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten
kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään
Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla
piti huolta heistä. Mutta enimmitten oli tämä hoito kuitenkin metsän
varsinaisten haltijain, Tapion väen toimena. Mielikki, laveakämmen
karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa,
Hongattaren ja Kajattaren ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä
Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja
saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki
latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin
paikkoihin, ettei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään
kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katsoivat koivuvitsat ja
ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa
kun lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille)
sieramiin sienet ettei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi
hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, etteivät mitään näkisi eikä
kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat
karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin,
kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai
rautaisilla turpasuitsilla.

Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden
ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja
myös peltojen haltijaksi _Kekrin eli Köyrin_. Oliko tämä Kekri sama
kuin Tapio, vai lieneekö se niinkuin luultavammalle näyttää, itse
taivaan Ukon lisänimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.


7. Maa-emän haltijat.

Maasta eivät esivanhempamme pakanuuden aikakaudella paljo apua
toivoneet. Wähäiselle maanviljelykselleen menestystä rukoillessansa
kääntyivät he tavallisesti Ukon puoleen, jonka vallassa oli säidein
sääteleminen. Arvelivatpa he kuitenkin maallakin olevan erinäinen
haltija, jonka toimena oli edistää kasvavaisuutta. Tätä olentoa
kutsuttiin nimillä _Maan emäntä ja Mannun eukko_. Hänen luultiin
asuvan manteren alla. Hän pani turpeen tunkemaan, maan vääntämään,
nosti viljan korret tuhansin nenin, hajotti varret sadoiksi
haaroiksi. Myöskin kutsuttiin häntä avuksi noitain laittamia tauteja
poistettaessa. Muutamain taruin mukaan oli tämä maan-emäntä ilman
Ukon puolisona. Se olisikin aivan luonnollista, koska heillä oli
yhteinen huoli maan viljavuudesta. Runot eivät kuitenkaan siitä virka
mitään.

Noitia vastaan myös _pellon peri-isäntääkin_ kutsuttiin. Ehkä hän oli
se sama _Pellervoinen_, joka Wäinämöistä autti puita istuttaessa.
_Pellon Pekan_ nimellä oli hän toisten taruin mukaan ohrain hoitajana
sekä oluenpanon auttajana. Humalalla muuten oli oma haltijansa,
nimeltä _Remunen_. Paitsi näitä tietää piispa Agricola vielä mainita
_Egrestä_ herneitten, papujen, kaalien, nauristen, pellavien sekä
liinojen haltijana, ja _Köndöstä_ kaskien hoitajana. Edellinen näistä
taitaa olla sama kuin Kekri poisheitetyllä s:lla, niinkuin suomen
sanoissa toisinaan tapahtuu; jälkimäisestä ei ole mitään muuta tietoa.

Kivikuntaa hallitsi _Kimmo, Kammon_ poika. Häntä rukoeltiin
vääntämään reijät kosken kallioihin, ettei vene niihin puuttuisi
kiinni.


8. Tuonela eli Manala.

Muinais-Suomalaisten alkuperäinen käsitys kuolemasta oli semmoinen
että vainajat _kukin kalmassaan_ (haudassansa) makasi unen
horroksissa. Siitä unesta saattoi kuitenkin herättää häntä sillä,
että hänen hautansa päälle astui. Silloin hän vastasi puheisin ja
antoi neuvoja.

Myöhempinä aikoina muuttui Suomalaisten ajatus tästä asiasta,
luultavasti naapurikansain vaikutuksesta. Pakanuuden viimeisinä
aikoina oli heidän uskonsa semmoinen, että kuolleilla kaikilla
oli yhteinen asuntopaikka, nimeltä _Tuonela eli Manala_. Tämä
paikka kuvattiin olevan maan alla, pitkän matkan päässä, yhdeksän
ja puolen meren takana. Tuonelan alustan rajana oli Tuonen joki,
jonka mustat vedet vyöryivät vihaisena, kauheana koskena, palavina
pyörteinä. Tuonelan joki sanottiin myös Manalan alusvedeksi, ja
näkyy ympäröineen Tuonen vallan kaikin puolin, joka sentähden usein
nimitettiin Manalan saareksi. Tuonen jokea ei mainittu koskaan
ilman pelotta, niin hirmuinen oli sen luonne. Lujin, pyhin kaikista
valoista oli se, joka sen pyörteen kautta oli vannottu.

Yli joen saatteli lyhykäinen _Tuonen tyttö_, matala _Manalan neiti_,
kasvoiltansa musta, sydämeltään ilkeä niinkuin kaikki muukin Tuonelan
väki. Itse Manan asunto oli niinkuin maanpäällisetkin talot. Siellä
oli metsät ja kankaat, pellot sekä niityt; mutta kaikella Tuonen
omaisuudella oli kamala, hirvittävä luonne. Sen saloissa samoelevat
karhut ja sudet oli julmemmat maanpäällisiä. Tuonen joessa uivat
hauvit summattoman suuret ja sangen vaaralliset pyytää. Se vasta aika
uros oli, jota jonkun näitä otuksia sai saaliikseen. Manan pellon
oraista oli käärme, myös Tuonen toukaksi sanottu, saanut häijyt
hampaansa; ikenet oli sille pantu itse Kalman immen ikenistä. Olut,
jota Tuonen tuvissa tarjottiin vieraalle, oli täynnä häijyjä eläviä;
sammakot kuti sisassä, madot laidoilla mateli.

Kalman kartanon isäntänä oli _Tuonen ukko_ kolmisormi, toisin
_Manaksi eli Manalaiseksi_ nimitetty. Emäntänsä _Tuonetar eli
Manatar_, vanha koukkuleuka akka, yhä kehräeli rautarihmoja,
vaskilankoja. Niistä Tuonen ukko kutoi rautaverkot, vaskinuotat,
joita sitten _Tuonen poika_, koukkusormi, rautanäppi, lakkaamatta
veteli poikki ja pitkin Tuonelan jokea. Sillä keinoin he estivät
vainajia karkaamasta heidän vallastaan. Sentähden olikin, niinkuin
sananparsi kuului, paljo Tuonelaan mennehiä, mutta vähä palannehia.
Luonteeltaan oli Tuonen poika julma, verenhimoinen. Huvikseen ja
aivan tarpeettomasti silpoi hän esim. kuoliaksi ammutun ja Tuonen
jokeen pudonneen Lemminkäisen palasiksi. Lemminkäisen äiti haravoi
kuitenkin poikansa jäsenet jälleen kokoon ja saattoi hänet takaisin
henkiin. Siitä näkyy että Tuonelasta palaamista ei kuitenkaan pidetty
mahdottomana.

Ei Tuoni käynyt itse tappamassa; hän vaan vartioitsi ja hallitsi
kuolleita. Surmansa saivat ihmiset veden, tulen, raudan sekä
tautien kautta. Jälkimäiset olivat kuitenkin Tuonen likeistä
sukua. _Loviatar_, vanha vaimo, pahin Tuonen tyttäristä, ilkein
Manattarista, jolla oli musta muoto, sokeat silmät sekä inhoittava
iho, se se oli tautien emä. Pohjolan perillä, vesattomalla aholla
oli hän synnyttänyt yhdeksän häijyimpää sikiötä. Nimiksi oli hän
lapsilleen pannut: _pistos, ähky, luuvalo, riisi, rupi, syöjä,
paise ja rutto_. Yhdeksänneksi pojaksi syntyi hänestä vielä
_velho eli noita_, joka kateellisessa mielessään aina miettii
vahinkoa muille ihmisille. Näillä Loviattaren lapsilla luultavasti
oli joku ihmisentapainen näkö. Toiset taudit taas arveltiin
eläväin näköisiksi, esim. _koi_, joka sonnia syö; _läävämato eli
navettatoukka_, joka lampaitten villaa karisti; _vilutauti_, jota
ainakin Wirolaiset pitivät harmaana hevosena, millä sairas ratsastaa
hölkyttelee j.n.e.

Kaikkien tautien synnystä ei ole se varmaa tieto mikä yllämainitusta
yhdeksästä; mutta kaikkityyni olivat kuitenkin toisen Tuonen tyttären
_Kivutttaren, Kiputytön eli Wammattaren_ hallittavana. Tämä piti
heidät kiinni _Kipuvuoressa eli Kipumäessä_, ja masenteli heidän
liikaa vallattomuuttaan sillä että heitä kipukivellä jauhaeli.
Kipukivi ja siis luultavasti koko Kipuvuori seisoi kolmen joen
jakaimessa (ehkä Tuonen virrassa?). Kun taudit ja kivut ihmisiä
vaivasivat, rukoeltiin Kivutarta avuksi. Hänen piti korjata kivut
vaski vakkaseensa, viedä ne Kipuvuoren kukkulalle, masentaa niitä
pienessä padassa keittämällä ja viimein pienestä reijästä tunkea
vuoreen vankeuteen. Woimallisilla luvuilla saattoi siis taivuttaa
Tuonenkin nurjia haltijoita armollisiksi. Samoinpa tuli Tuonen
poikakin kutsuttaessa vuotavaa verta tukkimaan ja suonia sitomaan.
Oikeastaan kuului tämä toimi kuitenkin erinäiselle haltijalle,
nimeltä _Suonetar_, joka ei näy olleen Manan sukua. Hän kehräeli
suonia vaskisella värttinällä ja solmiskeli katkenneita päitä jälleen
yhteen.

Kuolleet ihmiset näkyvät Manalassa olleen palvelijoina ja
käskyläisinä. Jokainen jatkoi siellä elämäänsä saman-ikäisenä ja
saman puolisena kuin maan päällä. Niin myös jokaisella oli entiset
aseensa. Nuoret miehet nähtiin Manalassa miekkoineen, keski-ikäiset
keihäineen, vanhat sauvoinensa. Maan päällä pahuutta harjoittaneet
saivat Tuonelta sen rangaistuksen että heille pantiin vuoteet
kuumista paasista ja kyiset peitteet päälle.

Kuolleiden henkiä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti; sillä
heidän luultiin muuten voivan paljo vahinkoa tehdä. Toiselta
puolen oli heistä myös paljo apua, kun heitä osasi miellyttää;
sillä he olivat sangen voimalliset. Tästä syystä uhrattiin heille
kaikellaisissa tiloissa, jopa vietettiin erinäistä juhlaakin heille
kunniaksi. Wainajien henkiä mainittiin useammilla nimillä, milloin
_Manalaisiksi, milloin Männingäisiksi, Keijusiksi tai Peikoiksi_.

Yhtä näiden kanssa, varsinkin jos Wirolaisten taruista saa päättää,
olivat _Maahiset_, pientä, maan sisässä asuvaa haltijaväkeä. Heidän
kotinsa oli puiden, kivien ja välistä kynnystenkin alla. He olivat
erin-omaisen kerkeät suuttumaan; jos heitä jollakin tavalla häiritsi
tai pahoitti, he kohta lähettivät kaikellaisia tauteja, varsinkin
maahisiksi nimitettyä syhelmää. Sentähden piti heille kaikellaisissa
tiloissa uhrata että he suosiollisina pysyisivät. Wirolaiset
arvelivat heitä kodinhaltijoiksi, joiden nojassa peltojen sekä karjan
menestys ynnä muu talon onni oli. Heidän luultiin näyttävän itseään
käärmeitten muodossa, josta syystä pieniä tämmöisiä elämiä taloissa
syötettiin.

Wirolaiset ja Liiviläiset polttivat kuolleitansa. Saman näkyivät
Warsinais-Suomalaisetkin tehneen, niistä haudoista päättäen, jotka
on avattu. Kummallisesti kyllä puhuvat sekä meidän että Wiron runot
kuitenkin kuolleista aina sillä tavalla kuin jos heidät olisi
polttamatta haudattu. Wirossa ja Liivinmaalla oli tapana viettää
peijaiset suurella juhlallisuudella, syömisellä, juomisella sekä
myös valitushuudoilla. Aunuksen Karjalaisilla on nytkin vielä tapana
laulaa kuolleitten ruumiille pitkät itkuvirret, ennen kuu ne hautaan
viedään.


9. Hiisi ja Lempo.

Ilkeitä, niinkuin Tuonen väki, jonka kanssa ne ovatkin runoissa yhä
sekoitettuna, olivat _Hiisi_ kansoinensa. Häijyn luonteensa vuoksi
monasti nimitettiin _Paholaiseksi_; kolmas nimi vielä oli hänellä
_Lempo_. Hiidellä oli _emäntä_, oli myös _poika ja tytär_. Muutenkin
vielä kuului hänen taloonsa paljo kansaa, tavallisesti mainitut
nimellä _Hiidet, Hiiden väki, Wuoren väki. Wuoren ukoksi_ sanottiin
joskus Hiisi itsekin.

Wiimeinmainituin nimen olivat he siitä saaneet, kun heidän asuntonsa
_Hiitola_ arveltiin seisovan jylhimmässä vuoren kolossa, synkimmässä
hirsikorvessa, kaukaisella kankaalla. Nähdäänpä vieläkin tämmöisissä
paikoissa _Hiiden linnat sekä Hiiden kiukaat_. Hiiden omana olevat
elävät, samoin kuin Tuonenkin, olivat hyvin tuliset luonteeltansa, ja
vaikeat, vaaralliset pyytää.

Hiiden paras huvitus ja varsinainen toimi oli turmion aikaan
saaminen. Hän oli niinkuin jo kerrottiin, synnyttänyt käärmeen
_Syöjättären_, toisen pahan hengen, syljestä. Samoin lähetti hän
lintunsa, _Herhiläisen_ eli ampiaisen, Ilmarisen pojalle, kun tämä,
ruosteesta rautaa synnytellessään, pyysi mehiläistä mettä tuomaan.
Herhiläinen sen sijaan toi käärmeen kähyjä, Hiiden hirmuja, josta
syystä rauta niin usein tekeekin turmiota.

Liian pelätty oli Hiiden häijyys, että häneen usein olisi käännytty
rukouksilla. Silloin varsinkin pyydettiin häneltä apua, kun
tahdottiin viholliselle oikein tuntuvaa vahinkoa saattaa, tehdä hänet
kuuroksi, sokeaksi, vapisevaksi tai muuten vaivaiseksi. Niinikään
kutsuttiin häntä varkaita rankaisemaan. Kaikki hänen luonansa tehdyt
aseet pidettiin erinomaisen tehollisina pahaa tekemään, josta syystä
niitä usein pyydettiin itselleen. Oikein vahva ja terävä miekka
arveltiin olevan Hiidessä hiottu. Oikein tarkassa ja kuolettavaisessa
joutsessa piti jänne olla Hiiden hirven suonista.

Waikka Hiisi näin hirveänä ja ilkeänä oli, arveltiin kuitenkin
hänenkin voivan joskus tehdä hyvää. Ylimalkaan ei ollut
Muinais-Suomalaisten arvelua myöten mikään olento yksistään paha
tai yksistään hyvä. Me olemme nähneet että itse Ukkokin toisinaan
antautui kostonhimon välikappaleeksi ja nosti myrskyjä rukoilijan
vihollisia vastaan. Me olemme myös nähneet kuinka Tuonen nurja väki
tauteja sekä synnytteli että jälleen paranteli. Samoin rukoeltiin
Hiideltäkin hänen hevostansa tai hiihtoneuvojansa kivuille kyydiksi.
Taikka uhattiin lainata Hiiden pata ja siinä keittää verta, jos ei se
lakkaisi haavasta vuotamasta.

Koko Hiisi muuten ei ollutkaan alkuperäisesti suomalainen haltija.
Sen nimi on väännetty lappalaisesta sanasta _Seida_, joka tarkoitti
tämän kansan kodinhaltijoita. Nämät olivat oikeastaan samat kuin
_Saivot_ eli vainajien henget, jotka myös Suomalaisten taruin
mukaan olivat sangen voimalliset pahaa sekä hyvää tekemään.
Toisen pahain hengen nimityksen esivanhempamme taas lainasivat
slavilais-litvalaisilta kansoilta. _Piru eli Perkele_ oli näiden
ukkos-jumala _Perttu eli Perkunas_.


10. Sukkamieli.

Muinais-Suomalaisilla oli myös rakkauden haltija, nimeltä _Sukkamieli
eli Lempi_. Hänestä ei ole kuitenkaan paljo tietoja. Se oli "mielten
kääntäjä", joka osasi taivuttaa vastahakoiset sydämet rakkauteen.
Toiselta puolen se myös oli sama haltija, joka nosti epäluuloa ja
eripuraisuutta aviopuolisoin välillä, niin että toinen tai toinen
heistä alkoi mustin sukin käydä.

Neitoset varsinkin rukoilivat Sukkamielen apua. Jos ei nuoret
miehet heidän mielestään olleet kyllin nopsaat kosimaan, he ottivat
taikakeinot turvaksensa. He menivät salaa yöllä pyhälle lähteelle
ja pesivät siinä kasvonsa; siitä tulivat silmät sirkeiksi, posket
punaisiksi. Wielä parempi oli koko ruumis pyhällä vedellä kylvettää.
Sitä varten ammennettiin vesi lähteestä kullatulla vaskikauhalla,
ja kaadettiin kuumennetuille kiville. Tästä syntyi "lemmen löyly";
vasta piti olla korkean koivun lehdistä tehty. Näin tehtäessä
luettiin _Lemmen nosto-sanat_. Yhdessä tämmöisessä luvussa rukoillaan
Sukkamieltä näillä sanoilla: "mesilläs tuon mieli haudo, haudo mieli
mielettömän, armahani armottoman!" Ja Sukkamieli, jos luvut ja uhrit
(lähteesen vuollut hopeasipareet) olivat hänelle mieleen, teki neidon
muodon ja varren viehättävän näköiseksi. Kaikkein nuorten miesten
sydämet, taikka jos tyttö yhteen tyytyi, mielitetyn sydän syttyi
kohta ilmileimuhun palamaan, eikä kihlat enää viipyneet kauan.


11. Juhlat.

Wuotensa näkyvät esivanhempamme aloittaneen aikaisemmin kuin me
tätä nykyä. Kuu elo kaikki oli korjattu, karjat katoksen alle saatu
ja teurastukset talveksi tehty, silloin heillä vuosi oli loppunut,
toinen alkamassa. Silloin vietettiin _Wuoden-alkajaiset_, luultavasti
Marraskuussa. Tämä juhla oli omistettu Ukolle ylijumalalle ynnä myös
vainajain hengille, jotka, niinkuin olemme nähneet, taisivat olla
kodin varjelijoita. Sentähden sanottiin tämä juhla myös _Henkien
päiviksi_. Wuoden alkajais-ajalla oli näet hengillä lupa käydä maan
päältä entisiä elomajojansa katsomassa. Tärkeä oli silloin pitää
heitä hyvällä mielellä ja taivuttaa suosioon, sillä siitä riippui
tulevan vuoden onni. Heitä varten lämmitettiin sauna, vastat ja
löyly varustettiin valmiiksi niinkuin kylpijöille ainakin. Saunan
lattialle vielä asetettiin pöytä, kukkuroillaan kaikesta herkun
ruo'asta sekä juomasta. Talon-isäntä itse kävi näkymättömiä vieraita
vastaanottamassa pihalla, ja saattoi heidät saunaan. Wuorokauden
kuluttua meni hän uudestaan saunaan, josta saatteli heitä ulos,
kulkien hatuttomin päin edellä ja yhä välistä kaataen olutta
jäljilleen. Nyt tuli muukin talonväki sinne katsomaan; jos heidän
mielestään ruoka oli väljennyt ja vesiastioissa nähtiin vastoista
lähteneitä rikkoja, pidettiin se hyvänä merkkinä. Wainajat olivat
muka käyttäneet vieraspidon hyväkseen ja toivo oli että palkinnoksi
soisivat onnea taloon. Jos sitä vastaan veteen oli pudonnut päreen
palasia tai hiiliä, silloin se ennusti katovuotta.

Kuolleet myös erin-omaisesti rakastivat hiljaisuutta, jonkatähden
heidän juhlaansa vietettäissä piti välttää kaikkea jyskäämistä.
Aatto-iltana peitettiin jo lattia pehkuilla, ettei kuuluisi jalkojen
kopinaa, eikä mikään putoava römähtäisi. Niin-ikään käärittiin rievut
oviin, kynnyksiin sekä saranoihin. Ihmiset myös olivat kaikesta
kolistavasta puuhasta erillä. Hiljaisuuden rikkomista rankaisi Ukko
seuraavana kesänä turmiollisilla ukkos-ilmoilla. Wirolaiset viettivät
tätä juhlaa yhdeksän päivää perätysten. Luultavasti on kuolleitten
juhlasta _Marraskuu_ (marras = riutunut, kuollut), Wirolaisilla
_Koolja-kuu_ saanut nimensä.

Wiimeinmainitulla kansalla ovat useimmat tässä mainitut temput
vielä tavalliset, vaan siirtyneet jouluun. Meilläkin nähdään
vielä jouluna pehkut lattialla; vaan muut menot, missä vielä ovat
säilyneet, vaarin-otetaan _Pyhäin-miesten päivänä_. Tätä nimitetään
myös tavallisesti _Kekriksi eli Köyriksi_, joka, niinkuin ennen
mainittiin, luultavasti on Ukon liikanimi peltoin sekä karjan
hoitajana. Köyrin juhlamenoista voimme vielä lisätä muutamia
edelliseen; sillä luultavasti olivat molemmat alkuansa yhtä juhlaa.
Kekrin kunniaksi piti vahvasti juotaman. Olutta juhlaksi tehtäessä
ei saanut kukaan maistaa saunassa imeltyviä maltaita. Ken kieltoa
rikkoi, sen kaula rangaistukseksi turposi. Illalla söi talonväki
naapurein kanssa talkkunaa maito-lämmityksen kanssa. Syönti oli
toimitettava navetassa ja talkkuna niin puhtaaksi syötävä ettei
mitään jäljelle jäänyt. Lopuksi jokaisen vieraan suutakin katsottiin,
eikö hän posken sopessa vienyt jotakin kanssaan; sillä se olis vienyt
talon onnen. Jos ei jaksettu ruokaa aivan loppuun syödä, säästettiin
tähteet huomeiseksi ja syötiin silloin. Köyri-oluella kastettiin
siipi, jolla voideltiiin lehmäin selkiä, ettei talven kuluessa taudit
pystyisi heihin.

Toinen pää-juhla esivanhemmillamme oli _Wakkue eli Ukon vakat_
touvoin kylvön aikana. Silloin piti taivaan hallitsijalta rukoilla
sopivaa säätä alkavaksi kesäksi. Talon paras lammas tapettiin
uhriksi. Sen keitettyä lihaa ynnä myös antimia kaikista muistakin
talon tavaroista pantiin tuohesta tehtyyn vakkaan. Tämä vakka sitten
kannettiin uhria varten pyhitetylle vuorelle. Sinne jäivät ruo'at
ynnä myös lisäksi tuotu olut yötä olemaan. Mitä aamusella oli
uhrista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin joivat oluenkin,
kaadettuansa tilkan Ukolle, ettei kesä tulisi kovin poutainen ja
sateeton. Piispa Agricola kertoo että tässä juhlassa tytöt sekä akat
juopuivat. Samalla tavalla Wironkin naisten tiedetään kevätjuhlana
juoneen vahvasti; niillä näet, jotka sinä päivänä juomisesta
punastuivat, piti koko vuosi pysymän punaiset posket.

Luultavasti yhtä Wakkueen kanssa taikka pikemmin sen jatkoa oli
_Helaajuhlat_, joita ennen aikaan, varsinkin Hämeessä ja Turun
seuduilla, yleiseen vietettiin. Täydellisimmin ja myöhimmin se on
säilynyt Ritvalan kylässä Sääksmäen pitäjää. Siellä sitä sanottiin
_Helkajuhlaksi_. Sekin oli naisten ja erittäin neitosten juhla.
Illalla Helatuorstaina kokoontuivat kylän naiset keskelle kylää,
asettuivat riveihin, neljä kuhunkin, ja läksivät runoja laulellen
astumaan Helkavuorelle. Siellä olivat pojat sillä välin sytyttäneet
suuren kokon, jonka ympärillä nyt vielä laulettiin sekä tansittiin.
Myös oltiin hippasilla, leskisillä ynnä muilla senkaltaisilla
kisoilla. Juhlaa jatkettiin vielä kaikkina seuraavinakin
sunnuntaina hamaan Juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Kunakin
juhlapäivänä laulettiin eri osa näitä pitoja varten tehtyjä runoja,
järjestäen niin että viimeiset palat sattuivat viimeiseen juhlaan.
Kokko-valkeasta on vielä se tieto että se piti sytytettämän kaksi
kuivaa punta yhteen hieromalla. Tämmöinen _Kitkavalkea_ pidettiin
näet pyhänä -- Pihkovan Wirolaisilla on myös vielä samallaiset pyhät
samoilla ajoilla, ja arvelevat he voin siitä tulevan keltaiseksi
kuin tuli sekä maidon niin puhtaaksi kuin taivaan tähdet. Samaten
tanssivat neidot ynnä hedelmättömät vaimot tulen ympärillä toivoen
edelliset sillä saavansa naimaonnea, jälkimäiset lapsia.

Kolmas suuri pyhä, jos nimittäin _Helaa_ oli yhtä Waskueen kanssa,
vietettiin syksyn alussa kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Sen
nimi oli _Saukiäiset eli Willavuonan juhla_. Wiettoaika ei ollut
yksi kaikin paikoin. Toiset pitivät jo Ollin päivän pyhänä. Silloin
ei saanut kukaan niittää heiniä, muuten sudet ja karhut tekivät
karjalle vahinkoa. Uhriksi oli jo keväällä valittu karitsa, sitä oli
koko kesän keritty, joten se tuli paksuvillaiseksi. Siitä sen nimi
_Willavuona_. Myös oli se syötetty oikein lihavaksi. Juhlapäivänä
se tapettiin. Muutakin ruokaa ynnä olutta varustettiin lisäksi.
Niitä sisään tuotaessa pirskotettiin lepän tai kuusen oksilla vettä
kynnykselle, ja niin myös lattialle pöytään saakka. Sitten kaasi
emäntä vähäisen joka lajia pöydän takana olevaan tuvan nurkkaan ynnä
siihen kuoppaan pihalla, missä aattokoivu Juhannuksena oli seisonut.
Sen perästä vasta saatiin käydä ruokaan käsiksi.

Meidän aikoihimme asti on paitsi näitä pääjuhlia vielä paikoittain
säilynyt useampia viettopäiviä, joina kaikellaisia taikatemppuja
tehdään. Mutta koska ne ovat erinäisille katolisille pyhille
omistetut, niin lienevät luultavasti vasta myöhemmin alkunsa saaneet.
Epäilemättä pakanuuden aikuinen sitä vastoin oli _Tuorstai-illan_
pyhittäminen "kalliina iltana". Se tehtiin Taaran eli Thärin
kunniaksi. Sinä iltana ei saatu kaikkia töitä toimitella, erittäinkin
oli pellaviin ja villoihin koskeminen peräti kielletty. Ken sitä
vastaan rikkoi, siltä navettatoukka karisti pois lamnasten villan.
Tämä tapa oli sekä Suomessa että Wirossa yhteinen. Jälkimäisestä
maasta on myös se tieto että sairaat Tuorstaisin vietiin saunaan
parannettaviksi. Tavallinen kylpyaika terveillä sitä vastaan oli
Lauvantaina. Taara eli Ukko muka soi paremmin terveyttä omana
juhlapäivänään.


12. Uhrit ja pahat paikat.

Juhlia katsellessa olemme jo tulleet nähneeksi useampia uhrin lajeja.
Ukolle annettiin maistiaiset kaikellaisista talon varoista. Elävistä
olemme nähneet varsinkin lampaita uhrattavan hänelle. Wirolaisilla
oli vuohi erittäin pyhitetty Taaralle. Mutta teurastivat he myös
härkiä, kukkoja sekä koiria. Wenäläisten aikakirjain mukaan oli
niin-ikään Käkisalmen ja Inkerin läänien Karjalaisillakin vielä
16:lla vuosisadalla tapana uhrata härkiä ynnä muita eläviä la
lintuja. Kukkoja Suomalaiset erittäin uhrasivat Tapiolle. Samalle
haltijalle myös hopiaakin joskus annettiin. Wiimemainittu uhrilaji
joko rahoina tai soljista vuoltuina sipaleina oli myös tavallisin
veden haltijoille. Mutta kelpasipa näille myös vaski, jopa
nuppuneulatkin. Ken tämmöiset uhrit uskalsi ryöstää, sitä jumalat
rankaisivat halvauksella, sokeudella tai edes silmätaudilla.

Ankarina hätä-aikoina ei näitäkään uhreja pidetty riittäväisinä.
Silloin piti antaa vielä kalliimmat. Wirolaisista on se tieto, että
he pitkällisten ruttojen, katovuosien tai sotien lopettamiseksi
uhrasivat omia lapsiansa. Niin myös kertoo Wenäläinen aikakirja
Karjalaisista että he lapsiansa tappoivat. Ei kuitenkaan ole
nimenomaan sanottu että ne uhrattiin; kenties ne vaan viskattiin
korpeen, niinkuin monella muullakin pakanallisella kansalla on ollut
tapana hukuttaa liiat lapset. Sotavankeja uhrattiin varmain tietoin
mukaan kumpaisellakin Suomenlahden puolella. Hämäläiset, niin muutama
paavin kirje valittaa, repivät vangituista kristityistä sisukset
ulos ja uhraavat ne jumalilleen. Toisia vankeja taas ajavat pyhäin
puittensa ympäritse, siksi kun uupuvat kuolijaksi maahan.

Temppelirakennuksia ei ole milläkään suomensukuisella kansalla
ollut. Pyhinä paikkoina olivat korkeat vuoret, kirkkaat lähteet,
kovat kosket, lehdot eli metsistöt ja yksityiset puut. Monta on
semmoista paikkaa Suomessa, joiden nimeen pantu _Pyhä tai Ukon_ vielä
muistuttaa muinaista pakanallista kunnioitusta. Lähteitä tiedetään
useampia, mihin myöhempinäkin aikoma uhreja vietiin. Semmoinen
on esimerkiksi _Eräpyhä_ Orihvedellä. Se löytyy kallioisella
niemellä, jonka kukkulalla nähdään kivistä ladottu nelisoppi.
Toinen on Laurinlähde Janakkalassa. Joka kyläkunnalla näkyy olleen
yhteinen pyhä lehto, missä suurina juhlina uhrit toimitettiin ja
iloa lyötiin. Tämmöisiä tuultavasti olivat esim. _Killanketo ja
Kaunisnummi_ likellä Tursunperän kylää Mynämäellä. Sinne tuli vielä
viime vuosisadan loppupuolella Mynämäen ja Nousiaisten pitäjäin
nuoriso kokoon kilpaleikkejä pitämään. Luultavasti olivat nämät
lehdot kaikki, niinkuin muutamista varmaan tiedämme, ympäröidyt
tarhalla ettei pedot pääsisi uhreja korjaamaan. Lehdoissa seisoivat
myös jumalain tuvat. Tavallisesti olivat ne puun kantoja, joiden
huippu oli ihmisen pään muotoiseksi veistetty. Toisinaan taas olivat
kiviä, eriskummallisia muodoltansa. Näin oli laita Wirossa, missä
kivikuvat sanottiin nimellä _kivimal_. Kristin-uskon päästessä
voitolle ne upotettiin vesiin tai kaivettiin maahan. Kalliilla
valalla sitoutuivat niiden kätkijät piilopaikkaa salassa pitämään,
ettei kuvat joutuisi muukalaisten saastuttamiin käsiin. Kumpaakin
lajia on Suomessakin ollut. Sodankylässä näki Castrén niitä vielä;
puiset sanottiin _Hurikkaisiksi_. Sukulaisemme Ostjakit, joilla myös
on puunkannot jumaloina, pukevat ne koreiksi kalleilla turkiksilla
ynnä kultaisilla ja hopeisilla kalkkareilla. Sama tapa taisi myös
meidän esivanhemmilla olla, jos siitä saa päättää, mitä Bjarmeista on
kerrottu. Paitsi näitä yhteisiä uhripaikkoja oli myös joka talolla
oma yksityinen pyhä puunsa, jonka juuressa, Wirolaisilla ainakin,
seisoi kivinen alttari, Siihen vietiin maistiaiset kaikesta mitä
talossa keitettiin. Pyhinä puina, jotka Wirossa nimitettiin
_Warjo- eli Hiidenpuiksi_, Suomessa _Karsikoiksi eli Pitämyspuiksi_,
olivat edellisessä maassa tavallisesti tammet tai lehmukset; meillä
korkeat koivut, kuuset tai pihlajat. Runoista näkyy kuitenkin että
myös Suomalaiset, ennen kun pohjosemmalle siirtyivät, pitivät tammea
pyhänä puuna.

Kodin haltijoille tavallisesti kaadettiin uhrit tuvan nurkkiin tai
vielä paremmin lattian alle; sillä mitä likemmäksi rukoeltavaa
haltijaa uhrattaessa tultiin, sitä helpommin hän kuuli rukoukset.


13. Tietäjät.

Tavallisesti oli kukin perheen-isäntä pappina talossaan. Hän se
oli, niinkuin olemme nähneet, joka kotona tehtävät uhrit toimitti.
Mutta suuriin yhteisiin uhreihin tarvittiin erittäisesti jumalain
palvelukseen harjanneen miehen apua ja johtoa. Sen sanovat venäläiset
aikakirjat selvillä sanoilla. Henrik Lättiläisenkin saksalaisessa
aikakirjassa näemme kerran papin uhrauksessa neuvojana. Nämät
esivanhempamme papit nimitettiin _Tietäjiksi, Noidiksi ja Arpojiksi_
(myös _intomiehiksi, myrrysmiehiksi, loitsijoiksi_). He olivat
samassa myös lääkäreinä ja ennustajina.

Ei mihinkään sotaretkeen tai muuhun suurempaan yritykseen saatu
ryhtyä ennen kun oli jumalilta tiedusteltu kuinka se olisi onnistuva.
Siihenpä oli tietäjän neuvoa tarvis. Hän osasi arvat asettaa ja niitä
selittää. Wirolaisilla oli yksi arvan katsomisen meno semmoinen että
otettiin vaari mille puolelle uhri-eläin teurastettaessa kaatui. Jos
oikealle, se ennusti onnea; jos vasemmalle, turmiota. Suomessa ei
tiedetä tämmöistä temppua tehdyksi. Meillä katsottiin arpaa sillä
lailla että solki pantiin seulain päälle ja tätä hytkytettiin. Siitä
mihin ja kuinka arpa hyppi päätettiin vastaus tehtyyn kysymykseen.
Tätä samaa temppua Wirolaisetkin osasivat käyttää. Lappalaisilla oli
seulan asemesta _noita-rumpu_, jonka pinta oli piirustettu täyteen
kaikellaisia kuvia. Siinä oli päivä, siinä kuu, siinä peurat, karhut
ynnä kaikki muukin, mikä Lappalaisen elämässä eteen sattua voipi.
Sitä myöten, mihin kuviin arpa hyppiessään seisahtui, noita teki
ennustuksensa. Luultavasti oli Suomalaisillakin muinoin samallainen
rumpu tavallinen, vaikka myöhemmin, kristin-uskon tultua, seula
pantiin tuon liian pokanallisen kapineen sijaan. Arvan heitosta
saivatkin tietäjät nimen arpojat, jolla venäläiset aikakirjat aina
mainitsevat sekä Suomen että Wiron noitia.

Arvan katsominen ei kuitenkaan ollut ainoa keino, millä noita haki
tietoa salaisista asioista. Mahtavia loihturunoja lukien ja samassa
tanssien sekä hyppien kiihdytti hän itsensä yhä suurempaan intoon.
Silmänsä tuijottivat tuimasti, koko katsanto vääntyi kamalaksi,
vaahto valui suusta, ja viimein noita kaatui hermotonna maahan. Nyt
hän oli _haltijoissa_ eli haltijain luona. Ruumiin maatessa niinkuin
kuolleena, henkensä muka samosi kalana tai lintuna merten, manteretten
yli ja tiedusteli tiedusteltavia. Useinpa kävi hän myös tällä tavoin
Tuonelassa asti, jota juuri "haltijoissa olo" taitaa tarkoittaa.
Tuonelan retket olivat vaarallisimmat, mutta myös hyödyllisimmät;
sillä parhaat tiedot aina sieltä saatiin. Wirolaiset sentähden
kunnioittivat nimellä _Manatarkat_ ainoasti rohkeimmat, taitavimmat
noitansa, joilla arveltiin olevan tarpeeksi kykyä tämmöisiin retkiin.

Haltijoista palattuaan tietäjä ennusti tulevia asioita, kertoi mihin
kadonneet karjat tai muut tavarat olivat joutuneet, nimitti varkaat
ja virkkoi tautien synnyn ja syyt. Synnyn ja alun tietäminen näet oli
esivanhempiemme mielestä aivan välttämätön, jos tahtoi jotakin pahaa
poistaa tai pakoittaa jotakin luonnon voimaa itselleen kuuliaiseksi.
Tauteja parannettaessa tietäjä meni sairaan kanssa sydän-yöllä
saunaan, varustettuna noitapussilla, missä hänellä oli kaikellaisia
lääkkeitä ja eriskummallisia taikakaluja. Lattiaan hän pisti nuolen,
peloittaaksensa sillä muita noitia, jotka ehkä tahtoisivat tulla
parannusta estämään. Samaten pyyhki hän seinät, laen sekä lavan
vastalla, johon oli ottanut oksat nimettömästä lehdosta. Sitten,
saatuansa taudin alkuperästä selvän, luki noita _kiisto-sanat_,
manaten pahan takaisin syntymäpaikoilleen ja uhaten kovilla
rangaistuksilla, jos ei lähtisi. Jospa ei sekään vielä auttanut, piti
viimeiseksi keinoksi ottaa _hätäsanat_, pyhin, voimallisin kaikista
loihturunoista. "Liikkui linnat", lauloi noita, "järvet järisi,
vuoretkin vapisi, tullessa Jumalain tunnin, Herran hetken joutuessa.
Etkös siitä, liika, lähde, etkös, paha, pakene? Jos et liiku, et
pakene, otan kokolta kourat, verenjuojalta vekarat; niillä, sun
konna, kouristan, niillä, sun ilkeä, asetan, pään pärisemättömäksi,
hengen huokumattomaksi". Kaikki nämät loihtunsa luki tietäjä avopäin,
tavallisesti polvillansa.

Noita, kuu osasi kaikki sekä lumous- että myös rukous-runot,
taisi siis myös paremmin kuin tavalliset ihmiset taivuttaa
jumalat ja haltijat ihmisille avullisiksi. Sentähden pyydettiin
häntä usein rukoilemaan niitä tai näitä asioita muiden puolesta.
Erittäinkin osasivat tietäjät laittaa tuulta merelle lähtijöille.
He myöskentelivät heille tuulisolmut. Ensimmäisen solmun aukaistua
tuli tavallinen purjetuuli; toinen solmu jo toi ankaran puhurin. Ja
kolmannen solmun aukaiseminen teki että koko ilma hirmumyrskyksi
riehahti, jotta merellä, maalla kaikki kaatui nurin niskoin.

Wenäläisten aikakirjain mukaan olisi Karjalaisten sekä Watjalaisten
arpojat aina kutsuttu pienille lapsille nimiä panemaan, jonka he
"omalla tavallansa" toimittivat. Niinikään saatettiin kuolleet
kalmistoihin arpojan avulla ja johdolla. Ehkäpä nämät tavat kuitenkin
olivat myöhempiä, kristittyin menoja myöten mukailtuja.

Noitavirkaa toimittivat sekä miehet että naiset. Tavallisesti meni
loihturunoin sekä temppuin taito perintöön isästä poikaan, äitistä
tyttäreen. Mutta otti tietäjä myös jolloinkulloin jonkun muun
oppilaaksensa. Noidaksi opettelija piti kaikkein ensiksi uudesta
ristittämän. Se toimitettiin vesikivellä, kovan kosken keskellä.
Pyörteen kohina ja pauhu muka yksin voivat kiihdyttää oppilaan mielen
tarpeelliseen intoon.

Taitavia noitia tietysti pidettiin esivanhemmillamme suuressa
kunniassa. Wiisaus ja loihdun taito, näet, oli heistä urhouttakin
kalliimpi. Muutamat mainiot tietäjät palveltiin kuoltuansa jumalina.
Wäinämöinen ja Ilmarinen esim. tulivat ilman jumaliksi, heidän
luultiin iskevän salamoita. Wäinämöistä kutsuttiin myös niinkuin
Ukkoa tauteja parantamaan. Lemminkäinen tehtiin nimellä Ahti, vesien
haltijaksi. Louhikin, Pohjolan emäntä, sekoitettiin Tuonen tyttären
kanssa ja luultiin pahain tautien emäksi.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta 1 - Pakanuuden aikakausi" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home