Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kuolleet sielut
Author: Gogol, Nikolai Vasilevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuolleet sielut" ***


KUOLLEET SIELUT

Kirj.

Nikolai Gogol


Venäjän kielestä suomensi Samuli S.


Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkitsema käännös.


W. Churberg'in romani-kirjasto.

Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.
Toinen vuosikerta.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1882.



I LUKU.


Ravintolan porttiin N.N. nimisessä läänin pääkaupungissa ajoivat
koreanlaiset, pienenlännät vaunut, jommoisissa tavallisesti kulkevat
naimattomat miehet: virasta eronneet överstiluutnantit, alikaptenit,
tilan-omistajat, joilla on talonpoikia noin sata sielua, sanalla
sanoen, kaikki semmoiset, joita sanotaan keskinkertaiseksi
herrasväeksi. Vaunuissa istui herrasmies. Ei hän ollut kaunis mies,
vaan ei rumakaan; eikä hän ollut liian lihava eikä liian laiha; ei
häntä saattanut sanoa vanhaksi, eikä taas niinkään, että oli liian
nuori. Hänen tulonsa kaupunkiin ei nostanut mitään melua, eikä siitä
mitään erinomaista seurannutkaan. Olihan vaan kaksi venäläistä
talonpoikaa kapakan ovella vastapäätä ravintolaa, ja nämä siinä
virkkoivat toisilleen jotakin, joka koski enemmän itse ajopeliä kuin
ajopelissä istujata.

-- "Katsos tuota", sanoi toinen. "Onpas sitäkin pyörä! Mitäs luulet?
Kestääköhän tuommoinen pyörä, jos nyt niinkuin siksi tulisi, aina
Moskovaan, vai eikö kestä?"

-- "Kestää", vastasi toinen.

-- "Mutta ei maar Kasaniin kestäkään".

-- "Eikä kestäkään".

Siinä sen jutun loppu. Ja sitten vielä, -- rattaiden saavuttua
ravintolan kohdalle, tuli vastaan nuori mies, valkoisissa
kanevassi-housuissa, peräti kapeissa ja lyhyissä, yllään muotia
tapaileva frakki, jonka alta pilkisteli maniska, ja siinä Tulassa tehty
neula, koristettu pronssisella pistolilla.

Nuori mies kääntyi ympäri, katsahti ajopeliin, pidätti kädellään
lakkiansa, jonka tuuli oli vähällä viedä, ja meni menojansa.

Rattaiden ajettua pihaan, tuli herralle vastaan ravintolan palvelija,
niin vilkas ja vikkelä, ett'ei outo oikein voinut huomata mimmoiset
kasvotkaan hänellä olivat. Ulos pyyhe kädessä hyppäsi tämä pitkä mies,
yllään pitkä demikotonitakki, jonka selkätaive oli melkein niskassa
asti. Hän heilautti kerran päätänsä ja läksi saattamaan herraa ylös
puisia portaita myöten huoneesen, minkä Luoja oli hänelle suonut. Huone
oli tavallista laatua, sillä ravintola oli myöskin tavallista laatua,
toisin sanoen juuri semmoinen kuin lääninkaupunkien ravintolat ovat,
joissa matkustajat kahdesta ruplasta vuorokaudessa saavat rauhallisen
huoneen torakkain kanssa, jotka luumuina kurkistelevat kaikista
nurkista. Lisäksi on näissä huoneissa ovi läheiseen huoneesen ja oven
edessä aina piironki. Sinne toiseen huoneesen saa sijansa naapuri,
hiljainen ja rauhallinen mies, mutta sanomattoman utelias ja halullinen
saamaan tietoa matkustajan pienimmistäkin seikoista. Ulkoa oli
ravintola sisuksen mukainen; se oli hyvin pitkä, kahdenkertainen.
Alimmainen kerta ei ollut rapattu, vaan piti julki tummanpunaisia pikku
tiilejänsä, likaisen karvaisia jo itsessäänkin, vaan vielä enemmän
tummentuneita pahasta ilmasta. Yläkerta oli maalattu i'än-ikuisella
keltaisella värillä. Alakerrassa oli puoteja, joissa myötiin länkiä,
köysiä ja rinkuloita. Nurkimmaiseen puotiin tai oikeammin akkunaan oli
ottanut sijansa makuvarin myöjä, vieressään samovari (vedenkeittäjä)
punaisesta vaskesta ja naama yhtä punainen kuin samovarin vaskikin,
niin että kaukaa olisi luullut ikkunassa olevan kaksi samovaria, ell'ei
toisella samovarilla olisi ollut pikimustaa partaa.

Matkustajan katsellessa kammiotansa, tuotiin hänen kapineensa sisään;
ensinnäkin matkasäkki valkoisesta nahasta, vähän jo kulunut ja
ränsistynyt, josta näki, ettei se ollut ensi kertaa matkalla.
Matkasäkin kantoivat sisään kuski Selifan, pikkuinen mies, pikku turkki
päällä, ja Pekko niminen passari, noin kolmenkymmenen vanha poika,
päällään avara, kulunut takki, nähtävästi herralta peritty.
Katsannoltaan oli Pekko vähän tuimanläntä; nenä ja huulet olivat
miehellä erittäin paksut. Matkasäkin jälkeen tuotiin vähänlainen
punapuinen lipas, varustettu visakoristuksilla, saappaan lestit ja
siniseen paperiin kääritty kananpaisti. Kun kaikki nämä kapineet oli
tuotu sisään, läksi Selifan-kuski talliin, pitämään huolta hevosista.
Pekko sitä vastoin rupesi varustamaan itsellensä tilaa peräti pimeän
eteisen komeroon, jonne oli jo ennättänyt tuoda päällysnuttunsa ja sen
mukana omituisen hajun, joka asui sen jälkeen tuodussa säkissäkin,
missä oli kaikenlaisia passarin pukuun kuuluvia esineitä. Tähän
komeroon laittoi hän seinän viereen kapean vuoteen, pannen siihen
jonkun patjamaisen esineen, joka oli vanunut ja runneltu kuin
pannukakku. Tämä oli hänen onnistunut saada ravintolan isännältä.

Palvelijainsa laitellessa ja puuhaillessa, astui herra vierassaliin.
Millaisia nämä salit ovat, sen tietää jokainen matkustaja vallan hyvin:
aina samat öljymaalilla sivellyt seinät, ylhäältä mustuneet tupakan
savusta ja alhaalta tummehtuneet kaikenlaisten matkustajain seljistä,
semminkin sikäläisten kauppiasten, joitten oli tapana tulla toripäivinä
tänne kuusin seitsemin miehin juomaan omat määrätyt kupposensa teetä;
-- aina sama savuttunut laki; -- aina sama savuttunut kynttiläkruunu,
monine riippuvine lasikoristeineen, jotka heiluivat ja helisivät joka
kerta kuin passari juosta puikelsi kuluneita liimakankaisia mattoja
myöten, rohkeasti heilutellen tarjotinta, jossa oli teekuppeja yhtä
lukematon paljous kuin lintuja meren rannalla; -- aina samat, koko
seinän täyttävät, öljymaalaukset; sanalla sanoen, aivan samaa täällä
kuin muuallakin; se vaan eroituksena, että täällä oli yhdessä kuvassa
Vellamon neitoselle laitettu niin suunnattoman suuri rinta, ettei
lukija luullakseni ole mointa nähnytkään. Tuommoista luonnon leikkiä
muutoin huomaa kaikenlaisissa historiallisissa maalauksissa -- ties
kuka niitä mistäkin ja milloinkin on tuonut Venäjän maahan. Joskus ovat
niitä tuoneet meidän ylimyksetkin, taiteen suojelijat, osteltuaan niitä
Italiasta sikäläisten kuskiensa neuvosta.

Herra otti lakin päästänsä ja päästi kaulastansa vesikaaren värisen
villahuivin, jommoisia naineille miehille tekevät vaimot omin käsin,
liittäen lahjaansa soveliaita neuvoja siitä, millä muotoa huivi on
kaulaan käärittävä. Kuka semmoisia nuorille miehille tekee, sitä minä
en tiedä; kuka heidät ties; minulla ei ole milloinkaan ollut semmoisia
huiveja. Päästettyään huivin kaulastansa, tilasi herra päivällistä.
Sillä välin kuin hänelle tuotiin tavallisia ravintolan ruokia,
nimittäin: lientä piiraisen kanssa, jota varta vasten säilytetään
viikkokausia, aivot herneiden kanssa, paistettua makkaraa kaalin
kanssa, metsäkanan paisti, suollakurkki ja iankaikkinen makea piirakka,
aina altis palvelemaan; sillä välin kuin hänelle kaikkea tätä
tarjottiin, osa lämmitettynä, osa kylmänäkin, pani hän ravintolan
passarin puhumaan kaikkea joutavata: kuka muka tässä oli isäntänä ennen
ja kuka nyt ja paljonko ravintola antoi tuloja ja onko isäntä suuri
lurjus, johon passari tapansa mukaan vastasi:

-- "Suuri roisto se on, hyvä herra!"

Niinpä on sivistyneessä Venäjänkin maassa nykyjään paljon kunnon
ihmisiä, jotka ravintolassa syödessään eivät saata olla puhelematta
passarin kanssa, välistä tehden lystiä ivaakin hänestä. Yleensä tämä
matkustaja ei kysellytkään pelkkää jonkin joutavata; hän tiedusteli
erinomaisen tarkasti, kuka on kaupungin kuvernörinä, kuka
presidenttinä, kuka prokuratorina, sanalla sanoen, ei unohtanut
ainoatakaan virkamiestä. Vielä suuremmalla tarkkuudella, milt'ei oikein
osan-otolla tiedusteli hän kaikkia eteviä maanviljelijöitä; kuinka
monta sielua talonpoikia kelläkin on, kuinka kaukana kaupungista kukin
asuu, minkä luonteinen mikin on ja kuinka usein kaupungissa käypi;
oliko heidän läänissänsä ollut kipuja, kuolettavia lavantauteja, kovia
vilutauteja, rokkoa ynnä muuta sellaista, ja kaikkea tätä tiedusteli
hän sillä tapaa ja niin tarkasti, että tuo nähtävästikin oli enemmän
kuin pelkkää uteliaisuutta.

Matkustajan ryhdissä oli jotakin mahtavata, ja nenäänsä niisti hän
sangen suurella melulla. Ties miten hän siinä menetteli, mutta torvena
vaan hänen nenänsä pauhasi. Tämä, nähtävästi aivan viaton, ansio tuotti
hänelle kumminkin paljon kunnioitusta passarin puolelta, niin että tämä
joka kerta, kuin nenä soi, heilautti tukkaansa, asettui nöyrempään
asentoon ja koukistaen niskaansa kysäisi: mitä suvaitsette? Päivällisen
syötyänsä, herra joi kupin kahveeta ja istui sohvaan, pannen selkänsä
nojaksi tyynyn, joita venäläisissä ravintolissa kimmoavain villain
asemesta täytetään jollakin, joka on hyvin paljon tiilin ja katukiven
kaltaista. Siinä rupesi hän haukottelemaan ja käski saattaa itsensä
kamariinsa, jossa kävi pitkäkseen ja makasi kaksi tuntia. Levättyänsä
hän kirjoitti ravintolan palvelijan pyynnöstä paperilapulle arvonsa
sekä ristimä- ja sukunimensä, ilmoitettavaksi, niinkuin pitää,
polisille. Portaita alas kulkeissaan luki palvelija paperista
tavaamalla:

"Kollegian-neuvos Pavel Ivanovitsh Tshitshikow, tilanomistaja,
yksityisissä asioissa".

Ravintolan passarin yhä vielä tavaillessa paperilappua itse Pavel
Ivanovitsh Tshitshikow läksi kaupungille ja näkyi olevan siihen
tyytyväinen, sillä tämä ei ollut minkään puolesta huonompi muitakaan
läänin kaupunkeja. Räikeästi pisti silmään kivikartanojen keltainen
väri ja ujona asui puutalojen harmaa karva. Talot olivat yhden-,
kahden- ja puolentoista-kertaisia ja varustettuja alin-omaisella
ullakkokerroksella, joka läänin arkitehtien mielestä on varsin kaunis.
Paikoin nämä talot näkyivät joutuneen kadoksiin keskelle katua, leveätä
kuin hyväkin keto, ja keskelle loppumattomia puulaipioita; toisin
paikoin ne taas ryhmäytyivät yhteen, ja siellä oli enemmän liikettä ja
vilkkautta. Siellä täällä näki puotikilpiä, joista sade oli melkein
näkymättömiin kuluttanut rinkelit ja saappaat; toisissa näki siniset
housut ja niitten alla jonkun "_Enkelskalaisen_" räätälin nimen. Missä
oli hattu- ja lakkipuoti ja kirjoitus: "_Vasili Fedorow Saksanmaalta_";
missä taas oli kilvessä billiardi ja kaksi pelaajaa semmoisissa
frakeissa, jommoisissa meillä teatereissa vieraat astuvat viimeisessä
näytöksessä näkymölle. Pelaajat olivat juuri tähtäämässä kepeillänsä,
kädet vähän koukussa taaksepäin ja sääret vinossa, niinkuin niillä
vast'ikään olisi tehty keikaus ilmassa. Kaiken tämän alla oli
kirjoitus: "_Tässä kans yks ravintola_". Paikoin oli itse kadulla
pöytiä, joilla oli pähkinöitä, saippuata ja saippuan näköisiä
renikoita. Tuolla taas oli krouvi ja sen kilvessä paksu kala ja kalassa
kahveli. Mutta kaikista enimmän näkyi mustuneita kaksipäisiä valtion
vaakunoita, kotkia, joiden sijassa nykyjään jo on lyhyt ja selvä
kirjoitus: "_Viinaa_". Katu oli joka paikassa huononlainen. Katsahtipa
matkustaja kaupungin puistoonkin, jossa oli hoikkia puita, huonosti
juurtuneita ja alhaalta varustettuja kolmikulmaisilla, kauniisti
vehreiksi maalatuilla pönkillä. Vaikk'eivät nämä puut olleet kaisloja
pitemmät, niin oli niistä kumminkin sanomalehdissä, tulituksesta
puhuttaessa, sanottu näin: "Kaupungin hallituksen kiitettävän
huolenpidon kautta on kaupunkimme saanut koristuksen, nimittäin
puiston, jonka tuuheat, leveälatvaiset puut suovat siimestä
kesän heltehessä", ja edelleen: "oli liikuttavaista nähdä,
kuinka kaupunkilaisten sydämmet sykähtelivät kiitollisuutensa
ylenpalttisuudessa ja vuodattivat kyyneleitä kiitoksen osoitteeksi
herra pormestaria kohtaan". Tiedusteltuansa sitten polisipalvelijalta,
mikä on lyhin tie, jos tarpeeksi tulisi, kirkolle, virastoihin,
kuvernörin talolle, lähti hän vilkaisemaan jokeakin, joka juoksi
kaupungin halki. Tiellä repäisi hän pylväästä siihen naulatun
ilmoituslehden eli afiskan, lukeakseen sen huolellisesti kotonaan, loi
tarkan silmäyksen sievänlaiseen naiseen, joka kulki laudoista tehtyä
kadunviertä ja jonka takana kulki lakeija-poika livrea-puvussa, kantaen
myttyä. Vielä kerran katsahti matkustaja ympärillensä, ikäänkuin
painaakseen mieleensä paikat ja tienoot; sen jälkeen meni hän kotia
suoraan omaan kamariinsa, ravintolan passarin vähän kannatellessa häntä
portailla. Juotuansa teetä, istahti hän pöydän ääreen, käski tuoda
kynttilän, otti taskustaan afiskan, asetti sen lähelle kynttilää ja
rupesi lukemaan, hieman sirristäen oikeata silmäänsä. Afiskassa ei
ollut mitään erinomaista; olihan vaan ilmoitettu näytettäväksi
Kozebue'n draama, jossa Rollan osan näytti hra Poplevin, Koran osan
neiti Sjablow, muut jäsenet olivat sitäkin vähemmin huomion
ansaitsevia; mutta hän luki ne kumminkin kaikki, saapuipa
parterrin hintaankin asti ja sai tietää, että afiska oli painettu
lääninhallituksen kirjapainossa; käänsi sitten afiskan, nähdäkseen,
eikö toisellakin puolen olisi jotakin, mutta mitään löytämättä, hierasi
silmiään, taivutti afiskan sievästi kokoon jälleen ja pani sen
lippaasensa, johon hänellä oli tapana panna kaikki, mitä vaan sattui.
Päivänsä päättyi muistaakseni muutamaan palaseen kylmää vasikanlihaa,
pullolliseen kislatshi-sahtia ja sikeään uneen "kaiken nenämahdin
voimalla", niinkuin muutamissa paikoin laveata Venäjän valtakuntaa on
tapana sanoa.

Koko huomispäivä kului vieraissa-käymiseen. Matkustaja läksi
kunniaterveisille kaikkien virkamiesten luokse. Kävi kunnioituksella
kuvernörin luona, joka, niinkuin Tshitshikowkin, ei ollut lihava, eikä
laiha, kantoi Annan ristiä kaulassaan, ja huhuiltiinpa niinkin, että
oli hänet esitelty jo tähdenkin saantiin. Yleensä oli kuvernöri varsin
hyväntahtoinen mies, joka joskus omin käsin neuloi korko-ompelustakin.
Sieltä meni Tshitshikow varakuvernörin luokse, sitten prokuratorin,
presidentin, polisimestarin, viina-arendatorin, kruunun tehtaitten
päällikön luokse, sitten ... sääli sentään, että on niin vaikea muistaa
kaikkia tämän maailman mahtavia. Olkoon kylliksi sanottu, että
matkustaja osoitti tavatonta vireyttä vieraissa-käymisen asiassa:
kävipä hän kantamassa kunnioituksensa hospitalihallituksen
inspehtorille ja kaupungin arkitehtille ja senkin jälkeen vielä istui
vaunuissa kauan aikaa, mietiskellen, kelle muka vielä olisi visiti
tehtävä, mutta muita virkamiehiä ei enää kaupungissa ollut.
Keskusteluissaan näitten vallan päällä olijain kanssa, osasi hän oikein
taitavasti imarrella kutakin. Kuvernörille viittasi hän noin ikäänkuin
sivumennen, että niinhän tähän lääniin tulee kuin mihin paratiisiin
ikään, että tiet ovat kaikkialla kuin samettia ja että ne hallitukset,
jotka nimittävät viisaita virkamiehiä, ansaitsevat suurta kiitosta.
Polisimestarille virkkoi hän jotakin varsin mielistelevää kaupungin
polisipalvelijoista; mutta puhellessaan varakuvernörin ja presidentin
kanssa, jotka olivat vasta valtioneuvoksia, sanoi hän heille
vahingoissa "herra kenrali", mikä heitä erittäin miellytti. Tästä
kaikesta oli seurauksena se, että kuvernöri kutsui häntä samana päivänä
luokseen yksinkertaiseen illanviettoon, samoin muutkin virkamiehet,
kuka päivälliselle, kuka pikku korttiseuraan, ken teetä juomaan.

Itsestänsä matkustaja näkyi puhuvan vähän ja vältellen ja jos puhuikin,
niin teki sen vaan noin yleisissä lauseissa, huomattavalla kainoudella,
ja olivat hänen lauseensa silloin vähäsen niinkuin oppineita: hän muka
on vaan mitätön mato ja matkamies tässä maailmassa eikä ansaitse että
hänestä paljon lukua pidetään; hän on paljon saanut kokea aikoinaan,
kärsinyt palveluksessa vääryyttä totuuden tähden; hänellä on ollut
paljon vihamiehiä, jotka ovat uhanneet hänen henkeänsäkin; nyt hän
tahtoo asettua rauhaan ja hakee soveliasta olopaikkaa ja, tultuansa
tähän kaupunkiin, on pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenansa kantaa
kunnioituksensa sen ensimmäisille virkamiehille. Siinä kaikki, mitä
kaupungissa saatiin tietää tästä vieraasta, joka ei suinkaan ollut
tulematta kuvernörin luo illanviettoon.

Valmistuksiin tätä illanviettoa varten meni häneltä kolmatta tuntia, ja
tällöinpä hän osoitti semmoista huolellisuutta pukeutumisessa, ett'ei
mointa kaikin paikoin näekään. Nukahdettuansa hiukan päivällisen
jälkeen, käski hän tuoda pesuvettä ja hieroi sanomattoman kauan
saippualla poskiansa, pönkittäin niitä sisästä päin kielellä, otti
sitten ravintolan passarin olalta pyyhkeen ja kuivasi sillä pyöreät
kasvonsa, alkain korvain takaa ja pärskäytettyään pari kertaa passaria
suoraan kasvoihin. Sen jälkeen pani hän peilin edessä kaulaansa
maniskan, nykäsi kaksi nenästä ulos pistäynyttä karvan haituvaa, ja
heti sen jälkeen oli hänen päällään frakki puolukan karvaisesta,
valkosäkenisestä kankaasta.

Tällä tapaa puettuna läksi hän omissa vaunuissaan ajamaan sanomattoman
leveitä katuja myöten, joita niukasti valaisivat sieltä täältä
pilkoittelevat valot akkunoissa. Kuvernörin talo oli kumminkin valaistu
kuin varsinaista baalia varten; lyhdyillä varustetut kaleskat,
ulko-oven edessä kaksi santarmia, eturatsastajain huudot kaukaa;
sanalla sanoen kaikki niinkuin olla pitää. Saliin tultuansa täytyi
Tshitshikow'in sulkea silmänsä, sillä kynttiläin, lamppujen ja naisten
pukujen loisto oli kauhean häikäisevää. Kaikki oli valon vallassa.
Mustia frakkeja vilkahteli ja liikkueli yksitellen ja parittain siellä
täällä niinkuin liikkuelee kärpäsiä valkoisen kimaltelevan sokerin
pinnalla heinäkuun poutaisella säällä, koska vanha emäntäpiika hakkaa
ja pienentää sitä säihkyileviin palasiin laudalla avonaisen akkunan;
lapset kaikki ovat keräytyneet ympärille ja uteliaasti katsovat hänen
kankeitten käsiensä liikkeitä, kuinka ne vasarata kohottelevat, mutta
nopeat kärpäs-parvet, kantamina kepeän ilman, lentävät huoneesen
rohkeasti, kuni isäntäväki, ja hyväksensä käyttäen eukon heikkoa näköä
ja aurinkoa, joka hänen silmillensä haittaa tekee, laskeuvat makeille
palasille, missä yksitellen, missä sakein ryhmin. Kylläisiä he ovat
kesän anteliaan aikana, joka muutoinkin kaikkialle asettelee
herkullisia ruokia, eivätkä tulleetkaan he ensinkään syömään, heidän
teki vaan mieli näyttää itseänsä, juosta piipauttaa kerran edes ja
takaisin sokerilla, hieraista yhteen etu- tai takajalkoja tahi
syyhäistä niillä siipien juurta tahi ojentaa etujalat ja pyhkäistä
niillä pään päältä, kääntyä ympäri ja lentää jälleen pois ja taaskin
palata kera uusien luopumattomain parvien.

Eipä ennättänyt Tshitshikow oikein katsahtaa ympärinsä, niin jo kävi
hänen käsivarteensa kuvernöri ja esitteli hänet samassa rouvallensa.
Vieras ei käynyt tässäkään hämille: hän sanoi jonkunlaisen mielistelyn,
varsin soveliaan noin keski-ikäisen miehen sanoa, jonka virka-arvo ei
ole kovin suuri eikä kovin pienikään. Kun tanssihin asettuneet parit
olivat ahdistaneet muut vieraat seinän viereen, katseli Tshitshikow
heitä, kädet selän takana, hyvin tarkasti pari minutia. Useat naiset
olivat hyvin puettuja, muodin mukaan, toiset olivat panneet päällensä
mitä parasta kohtalo on läänin kaupunkiin ohjannut. Miehet olivat
täällä, kuten muuallakin kahta laatua: toiset laihoja, jotka aina
hääräilivät naisten ympärillä; ja niistä muutamat senlaatuisia, että
oli vaikea eroittaa niitä Pietarin herroista, sillä niilläkin oli
sangen huolellisesti ja hyvällä aistilla kammatut poskiparrat tahi
muutoin sievän näköiset, sipo-sileiksi ajetut soikeat kasvot, ja nämä
herrat ne istuivat naisten viereen yhtä huolettomasti, puhuivat
franskaa samalla muotoa ja naurattivat naisia yhdellä lailla kuin
Pietarissakin tehdään. Toisena laatuna olivat lihavat herrat s.o.
semmoiset kuin Tshitshikowkin, minä tarkoitan ei liian lihavat, vaan ei
laihatkaan. Nämä ne päin vastoin katsoivat naisväkeä karsaasti ja
peräytyivät heistä ta'ammas, silmäillen sivuille päin, eiköhän muka
missä kuvernörin palvelija asettele viheriöitä pöytiä whistiä varten.
Heidän kasvonsa olivat täyteläiset ja pyöreät, muutamissa oli
käsniäkin, joku oli rokon-arpinen. Hivuksiaan he eivät kammanneet
otsatupsulle eivätkä kiharoillekaan, eivätkä siihen malliin, jota
Franskalainen nimittää: "hitto vieköön!" Heidän tukkansa oli joko
lyhyeksi keritty tahi sileäksi kammattu ja kasvonpiirteet enimmäkseen
pyöreitä ja jänteviä. Nämä olivat kaupungin kunnian-arvoisia
virkamiehiä. Niin! lihavat ne osaavat paremmin asioitansa ajaa
maailmassa kuin laihat. Laihat palvelevat enimmäkseen erityisillä
toimilla tahi ylimääräisinä, heiluen sinne tänne; heidän toimeentulonsa
on ikään kuin köykäistä ilmassa keijumista ja peräti epävarmaa! Lihavat
sitä vastoin eivät ole koskaan ylimääräisissä viroissa, vaan aina
vakinaisissa, ja mihin virkaan kerran istuvat, niin lujasti ja varmasti
siihen istuvatkin, niin että saattaa virkakin heidän altansa risahtaa
ja hävitä, vaan he kas vaan eivät paikastaan erkane. Ulkonaista loistoa
he eivät rakasta: frakki heidän päällään ei ole niin somaa kuosia kuin
laihain päällä; mutta sen sijaan on heillä rahalippaissaan siunaus
suuri. Laihalla ei enää kolmen vuoden perästä ole ainoatakaan sielua,
joka ei olisi pantiksi pantu lombardiin, mutta lihavalla -- ei
aikaakaan, niin ilmaantui kuin ilmaantuikin kaupungin syrjään talo,
ostettu vaimon nimelle; sitten tulee toiseen syrjään toinen talo,
sitten lähelle kaupunkia pikkuinen kylä, sitten suuri kylä kaikkine
tiloineen taloineen. Niinpä lihava vihdoin, palveltuansa Jumalata ja
keisaria ja ansaittuansa yleisen kunnioituksen, eroaa virasta, siirtyy
maalle ja siellä hänestä tulee tilan-omistaja, kunnon Venäläinen herra,
vieraanvarainen isäntä; siellä hän elää ja hyvin elääkin. Mutta hänen
jälkeensä taas laihat perilliset päästävät, kuten Venäjällä on tapa,
isänsä rahat ja tavarat menemään oikein "hollikyydillä".

Täytyy tunnustaa, että melkein tällaista ajatteli Tshitshikow, seuraa
tarkastellessansa, ja seurauksena oli se, että hän liittyi vihdoin
lihaviin, jotka melkein kaikki olivat tuttavia. Siellä oli prokuratori,
jolla oli varsin mustat tuuheat kulmakarvat ja jolla oli tapana iskeä
aina väliin vasenta silmäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"käydään, veikkonen, tuonne toiseen huoneesen, niin minä virkan sinulle
jotakin". Yleensä oli hän totinen ja harvapuheinen mies. Siellä oli
postimestari, pienikasvuinen mies, mutta sukkela kieleltään ja
filosofi; -- siellä presidentti, varsin järkevä ja miellyttävä mies.
Kaikki nämä tervehtivät Tshitshikow'ia kuni vanhaa tuttavaa, ja siihen
vastasi tämä, kumartaen vähän sivuun, eikä ilman sievyyttä.

Täällä tutustui hän varsin sieväkäytöksisen ja kohteliaan
tilan-omistajan, Manilow'in, sekä ulkonäöltään jotenkin kömpelömäisen
Sobakevitsh'in kanssa, joka heti ensi kerralta tallasi hänen jalalleen
ja virkkoi: "anteeksi!" Samalla pistettiin hänelle käteen kortti
osallisuutta varten whistiin, ja sen hän otti vastaan alin-omaisella
kohteliaalla tavallaan. He kävivät nyt viheriään pöytään ja istuivat
siinä hamaan illalliseen asti. Kaikki keskustelu lakkasi nyt kokonaan,
niinkuin ainakin, milloin totisehen toimeen käsin käydään.
Postimestarikin, vaikka oli hyvin puhelias mies, ilmaisi, heti kuin oli
ottanut kortit käteensä, miettivän lauseen kasvoillensa, pisti
ylähuulensa alahuulen alle ja oli tässä asennossa pelin loppuun asti.
Lyöden värilehteä kolautti hän kättänsä pöytään, virkkaen, jos se oli
rouva: "Ämmä aisoihin!" Jos taas kuningas, niin näin: "Mitä sinä moukka
mokotat!" Presidentti se puheli näin: "Entäs kun minä sitä parrasta
kiinni. Entäs kun minä sitä viiksistä kiinni!" Väliin kuului, korttia
pöytään lyötäessä, tämmöinen lause: "Kävi miten kävi, paraallaan
pappikin ajaa; ruutua!" tahikka: "Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle
kuoli!" tahi "Ristiä ja rangaistusta!" Pelin loputtua väiteltiin,
niinkuin tavallista on, jotenkin kovalla äänellä. Vieras väitteli
hänkin, vaan menetteli siinä erinomaisen taitavasti, niin että kaikki
näkivät hänen väittelevän, vaan väittelevän niin sievällä tavalla. Ei
hän milloinkaan sanonut: "te löitte", vaan "te suvaitsitte lyödä" ja
"minulla oli kunnia kattaa teidän kakkosenne" ynnä muuta sellaista.
Saadakseen yhä paremmin riita-veljiänsä suostumaan jostakin asiasta,
ojensi hän heille kaikille joka kerran hopeisen emaljoidun
nuuskarasiansa, jonka pohjalle oli pantu kaksi ruusua, lemua varten.

Vieraan huomio kiinnittyi erittäinkin yllä mainittuihin
tilan-omistajiin Manilow'iin ja Sobakevitsh'iin. Hän hankki heistä heti
kohta tiedon, vedettyään samassa syrjemmälle presidentin ja
postimestarin. Moniahta hänen tekemänsä kysymys osoitti hänessä ei
ainoastaan tiedon halua, vaan perusteellisuuttakin, sillä kaikkein
ensimmäiseksi tiedusti hän, kuinka monta sielua talonpoikia kullakin on
ja missä tilassa heidän kartanonsa ovat, ja vasta sen jälkeen kysyi hän
heidän nimeänsä. Vähän ajan kuluttua sai hän lumonneeksi heidät kaikki.
Tilan-omistaja Manilow, nuorenläntä mies vielä, jolla oli silmät makeat
kuni sokeri ja joka aina nauraessaan sirristeli niitä, oli aivan
hurmaunut hänestä. Sangen kauan hän puristeli vieraan kättä ja
pyytämällä pyysi, että tämä tekisi hänelle kunnian ja tulisi hänen
kyläänsä, jonne hänen sanainsa mukaan ei ollut kuin viisitoista virstaa
tulliportilta. Tshitshikow puolestaan, varsin kohteliaasti taivuttaen
päätään ja sydämmellisesti puristaen toisen kättä, vastasi tähän,
ett'ei hän ainoastaan ole tekevä tätä suurimmalla mielihyvällä, vaan on
pitävä sen pyhimpänä velvollisuutenansa. Sobakevitsh sanoa tokaisi
hänkin: "Olkaa hyvä, tulkaa meillekin" ja raapasi lattiata jalallansa,
jota verhosi niin kamalan suuri saapas, että moiseen tuskin sopivata
jalkaa voi löytääkään, varsinkin nykyiseen aikaan, jolloin jättiläiset
ovat alkaneet Venäjälläkin joutua sukupuuttoon.

Seuraavana päivänä läksi Tshitshikow päivälliselle ja illanviettoon
polisimestarin luokse, jossa kello kolmelta jälkeen puolenpäivän
käytiin korttipöytään ja lyötiin whistiä kello kahteen saakka yöllä.
Siellä hän muun muassa tutustui tilan-omistajan Nosdrew'in kanssa. Tämä
oli noin kolmekymmentä vuotta vanha huima-poika, joka moniaan sanan
perästä jo alkoi häntä sinutella. Samoin sinutteli Nosdrew
polisimestariakin ja prokuratoria, kuni läheisiä sukulaisia
konsanaankin; mutta ison pelin aljettua, rupesivat polisimestari ja
prokuratori varsin huolellisesti tarkastamaan kaikkia hänen kaatojaan
ja pitämään silmällä jok'ainoata korttia, minkä hän löi.

Huomis-iltana oli Tshitshikow presidentin luona, joka vastaan-otti
vieraansa, niitten joukossa kaksi rouvas-ihmistäkin, jotenkin
rasvaisessa aamu-nutussa. Sitten oli hän varakuvernörin luona
illanvietossa; sitten viinavuokraajan luona suurilla päivällisillä;
sitten prokuratorin luona vähäisillä päivällisillä, jotka olivat yhtä
hyvät kuin suuretkin; sitten kaupungin kunnan-esimiehen luona
jumalanpalveluksen jälkeen suuruksella, joka oli päivällisten arvoinen
sekin. Sanalla sanoen, hän ei tullut olleeksi kotonansa hetkeäkään;
ravintolaansa tuli hän vaan makaamaan.

Vieras osasi joka hetki esiintyä kokeneena herrasmiehenä, joka ei jää
hämille eikä sanattomaksi milloinkaan. Oli keskustelu mistä hyvänsä,
aina hän osasi sitä kannattaa: kun puhuttiin hevoslaitoksista, haasteli
hän hevoslaitoksistakin; kun puhe oli hyvistä koirista, teki hän
tässäkin asiassa monta viisasta muistutusta; kun keskusteltiin
käräjäjutusta, osoitti hän tuntevansa tuomarienkin tepposia; kun
väitettiin billiardi-pelistä, ei hän ollut outo billiardi-pelissäkään;
kun haasteltiin hyvistä töistä, lausui hän hyvistä töistäkin
mielipiteitään, oikeinpa kyynelsilmin; kun juteltiin kuuman viinin
valmistamisesta, oli hänellä tietoja kuumasta viinistäkin; kun
pakinoitiin tulli-virkamiehistä ja tullitarkastajista, puheli hän
niistäkin niinkuin itse olisi ollut tullivirkamiehenä ja tarkastajana.
Merkillistä kumminkin kuinka hän kaiken tämän osasi verhota
jonkinlaiseen kainouteen, osasi taitavasti käyttää itseänsä. Ei hän
puhunut kovaa eikä hiljaa, vaan juuri niinkuin pitää. Sanalla sanoen,
katso miltä puolelta hyvänsä, hän oli kuin olikin varsin kunnollinen
mies. Kaikki kaupungin virkamiehet olivat mielissään tämän vieraan
tulosta. Kuvernöri sanoi häntä kelpo mieheksi; prokuratori
toimeliaaksi; santarmien överstin mielestä hän oli oppinut mies;
presidentistä nähden hän oli tiedokas ja kunnioitettava mies;
polisimestari sanoi häntä kunnioitettavaksi ja miellyttäväksi;
polisimestarin rouva miellyttävimmäksi ja kohteliaimmaksi ihmiseksi.
Jopa itse Sobakevitshkin, joka harvoin puhui kenenkään hyvistä
puolista, tultuansa nyt jotenkin myöhään kaupungista ja kokonaan
riisuttuansa ja käytyänsä vuoteelle laihan vaimonsa viereen, virkkoi
hänelle:

-- "Minä olin, kultaseni, iltaa viettämässä kuvernörin luona
ja päivällisillä polisimestarin luona ja tulin tuttavaksi
kollegian-neuvoksen Pavel Ivanovitsh Tshitshikow'in kanssa; --
erinomaisen hauska mies!"

Tähän vastasi puoliso vaan: "hm!" ja sysäsi häntä jalallaan.

Tämmöinen peräti edullinen mielipide syntyi vieraasta kaupungissa ja
tämmöisenään se pysyi hamaan siihen asti, kunnes muuan kummallinen
ominaisuus ja hanke elikkä kuten maaseuduilla sanotaan _merkillinen
seikka_, josta lukija pian saa tiedon, saattoi ymmälle melkein koko
kaupungin.



II LUKU.


Toista viikkoa oli jo vieras asunut kaupungissa, yhä käyden
iltahuveissa ja päivällisillä ja siten, kuten sanotaan hauskasti
viettäen aikaansa. Viimeinkin päätti hän siirtää vieraissa-käyntinsä
ulkopuolelle kaupunkia ja käydä tervehtimässä tilan-omistajia
Manilow'ia ja Sobakevitsh'iä, niinkuin oli luvannutkin. Kukaties oli
hänellä tähän toisia, syvempiäkin syitä; kukaties oli hänellä siellä
vakavampia sydämelle läheisempiäkin asioita ajettavana... Mutta
kaikesta tästä saa lukija tiedon vähitellen ja aikoinansa jos vaan
riittää malttia lukemaan tätä jutelmaa, pitkän pitkää, jonka on määrä
sittemmin levetä ja laveta aina sitä myöten mitä lähemmäksi tullaan
loppua, jossa kiitos seisoo. Selifan-kuskille annettiin käsky valjastaa
hevoset huomenna ani varahin tunnettujen vaunujen eteen. Pekko sai
käskyn jäädä kotiin ja vartioida huonetta ja matkasäkkiä.

Ei liene liikaa, jos lukija tutustuu näihin kahteen sankarimme
maa-orjaan. Tosin he eivät ole niin tärkeitä, he kun ovat vasta toisen,
vieläpä kolmannenkin, luokan henkiä. Tosin eivät kertomuksen
päävaikuttimet ja käänteen ala heissä, he kun vaan siellä täällä
pikimmältään tarttuvat näihin vaikuttimiin. Mutta tekijä rakastaa olla
peräti täsmällinen kaikessa ja, Venäläinen vaikka onkin, tahtoo hän
tässä suhteessa olla tarkka kuin Saksalainen. Tämä tutustuminen
ylipäänsä ei vie pitkää aikaa eikä tilaakaan, sillä pitkiä selityksiä
ei enää tarvitse lisäykseksi siihen, mitä lukija jo tietää, nimittäin,
että Pekon päällä oli jotenkin avara ruskeanvärinen takki, herralta
peritty, ja että hänellä oli säätyläistensä tapaan järeät huulet ja
järeä nenä. Luonteeltaan hän oli paremmin harvasanainen kuin puhelias.
Olipa hänellä jalo halu sivistykseenkin, se on kirjain lukemiseen,
vaikk'ei hän suurta lukua pitänyt kirjan sisällyksestä. Yhtä kaikki
olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut ja aapiskirjat ja
rukouskirjat, -- kaikkia hän luki yhtä tarkasti; jos olisi hänen
kouraansa pistetty kemia, niin ei hän olisi hyljännyt sitäkään. Ei
häntä miellyttänyt se, mitä hän luki, vaan itse lukeminen, elikkä,
paremmin sanoen, lukemisen toimi; siinä näet muka kirjaimista aina
syntyy jonkunlainen sana, joka toisinaan merkitsee hiis ties mitä. Tätä
lukemista enimmäkseen toimitettiin makaavassa asemassa, eteisessä,
vuoteella, jonka patja oli siitä syystä vanunut ja litistynyt
pannukakuksi. Paitsi lukemisen halua oli hänessä vielä kaksi omituista
puolta: ensiksi makasi hän riisumatta, aina sama päällysnuttu yllä;
toiseksi oli hänellä mukana aina joku omituiselta haiseva ilma, joka
muistutti asuttua huonetta, niin ett'ei hänen huolinut muuta kuin
asettaa vaan vuoteensa johonkin, vaikkapa semmoiseenkin huoneesen,
missä ei siihen asti ollut ihmisiä asunut, ja siirtää sinne sinellinsä
ja muut tavaransa, niin tuntui kuin olisi siinä huoneessa asunut
ihmisiä jo kymmenen vuotta. Tshitshikow, varsin hienotunteinen ja
muutamissa kohdin kiukkuinenkin mies, vedettyään nenäänsä ilmaa aamun
tuimaan, irvisteli vaan ja päätänsä puisteli, virkkaen:

-- "Hiis ties sinua; hikoiletko sinä, vai mitä: kävisit edes saunassa".

Siihen ei Pekko vastannut tavallisesti mitään, vaan koetti samalla
ryhtyä johonkin toimeen, mennen muka isäntänsä frakkia harjaamaan tahi
muuten vaan korjaamaan jotakin. Mitä lienee Pekko ajatellutkaan, vaiti
ollessansa? Kukaties hän arveli itsekseen: "Kyll' olet hyvä sinäkin";
sata kertaa puhut yhtä asiaa... Ja kukapas sen oikein tietää, mitä
herran maa-orja ajattelee. Ja niin pitkältä nyt täksi kertaa Pekosta.

Kuski Selifan oli kokonaan toisenlainen. Vaan tekijätä suuresti
kainostaa puhua lukijoille näin paljo alhaisista ihmisistä,
kokemuksestaankin tietäen, kuinka vastenmielisesti he tutustuvat
alhaisten säätyjen kanssa. Semmoinen se vaan on Venäjän mies: sanomaton
halu on hänellä tutustua jokaisen kanssa, joka on yhtäkin arvoa
ylempänä häntä, ja lakkituttavuus kreivin tai ruhtinaan kanssa on
hänelle parempi kaikkea ystävyyttä. Pelkääpä tekijä sankarinsakin
puolesta, joka on ainoastaan kollegian-neuvos. Hovineuvokset kukaties
tutustuvat hänen kanssaan, mutta ne, jotka jo ovat kiivenneet
kenralin-virkoihin, ne kenties heittävät tuommoisen halveksivan
katseen, jommoisen ihminen ylpeästi heittää kaikkeen, mikä on häntä
alempana, taikka -- mikä vielä pahempi on -- kokonaan osoittavat
välinpitämättömyyttä, tekijälle niin masentavaista. Vaan niin
surullista kuin kaikki tämä onkin, täytyy kumminkin palata sankariimme.

Ja niinpä, kuten jo sanottiin, hän antoi tarpeemnukaiset käskyt jo
illalla; heräsi aamulla hyvin varhain, pesihe, pyyhki ruumiinsa märällä
pesusienellä kantapäästä kiireesen asti -- tämä tapahtui ainoastaan
sunnuntaisin, ja silloin sattui olemaan sunnuntai -- ajoi partansa
sileäksi, että posket olivat sileät ja kiiltävät kuin atlasi, ja
puettuaan päälleen frakin puolukan karvaisesta valkosäkenisestä
kankaasta ja sen päälle suuret karhunnahkaiset turkit, läksi alas
portaita, ravintolan passarin kannatellessa häntä milloin puolelta
milloin toiselta, ja nousi viimein vaunuihinsa. Jyristen ajoivat vaunut
ravintolan portista kadulle. Ohi kulkeva pappi nosti hattunsa, joukko
poikia, likaiset paidat päällä, ojensivat hänelle käsiänsä, huutaen:
"pari penniä, hyvä herra, orpo raukalle!" Kuski, huomattuaan kuinka
yhdellä heistä oli erinomainen halu kiivetä vaunujen taakse, huiskasi
häntä ruoskalla, ja nytpä vaunut kolisemaan katujen kiviä myöten.
Hauskaa oli jo kaukaa nähdä kirjavata tullipuuta, joka ilmoitti, että
kadun kivistä niinkuin muustakin tuskasta pian tulee loppu.
Kolautettuaan vielä muutamia kertoja päätänsä vaunujen perään, läksi
Tshitshikow kiitämään pitkin pehmoista maantietä.

Tuskin oli kaupunki jäänyt jäljelle, niin jo ilmaantui, kuten meillä
laita on, jonkin joutavaa molemmille puolin tietä: mättäitä, kuusia,
pikku männyn tylleröitä, vanhain honkain kärvettyneitä runkoja,
kanervia ynnä muuta romua. Tulipa vastaan kylä ja tämän tuvat supi
suorassa linjassa, rakennukseltaan kuni vanhat puut pinossa, harmaat
katot päällä ja eturäystäät varustetut puisilla leikkauskoristeilla,
muistuttaen kirjotuilla päillä kaunistettuja pyyhkeitä. Porttien edessä
lavitsoilla istui, kuten konsanaankin, talonpoikia, lammasturkit
päällä. Pulleakasvoisia akkoja, rinnat sidottuina, kurkisteli
ylä-akkunoista; alaisista katsoa mullotteli vasikka tai ojenteli
sokeata kärsäänsä sika; sanalla sanoen -- tavallisia näkyjä.

Kuljettuaan viidennentoista virstan tolpan ohi, muisti hän, että
täällähän pitäisi olla Manilow'in kylä, tämän oman puheen mukaan, mutta
menipä kuudeskintoista virsta, eikä kylää vieläkään näkynyt, ja tokkopa
oikealle tolalle olisivat osanneetkaan, elleivät olisi kohdanneet kahta
talonpoikaa. Näiltä nyt kysäistiin, kaukanako muka on Samanilovkan
kylä. Talonpojat ottivat lakit päästään, ja toinen heistä, viisaampi
näöltään ja parta vaajana leuassa, vastasi:

-- "Manilovka kukaties, eikä Samanilovka".

-- "No niin Manilovka".

-- "Manilovkako? No se nyt on sillä viisiä, että kun vielä kulkee
virstan, niin siinä se sitten on, meinaten: siitä suoraan oikealle".

-- "Oikealle, niinkö?"

-- "Oikealle", vastasi talonpoika. "Siinä sitten on tie Manilovkaan,
mutta Samanilovkaa täällä ei ole. Semmoinen sillä on nimi, meinaten: se
on nimeltään Manilovka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään.
Suoraan siellä sitten mäellä on kivinen rakennus, kahdenkertainen, se
on herraskartano, meinaten: siinä justiin itse hovinherra asuu. Niin,
siinä se sitten onkin Manilowka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole
ensinkään minkään näköistä, eikä ole ollutkaan".

Lähdettiin tuosta etsimään Manilovkaa. Kahden virstan päässä
käännyttiin kyläraitille, mutta kulkivatpa sitä virstan, toisen ja
kolmannenkin, eikä vieläkään näkynyt kahdenkertaista kivirakennusta.
Tuossapa nyt Tshitshikow muistikin, että kun tuttava kutsuu toista
luokseen maalle viidentoista virstan päähän, niin on sinne varmaankin
kolmekymmentä. Manilovkan kylän asema ei ollut omiansa vetämään
huomiota puoleensa. Kartano seisoi ypö-yksinään ylängöllä, joka oli
avoin kaikille tuulille, mille vaan päähän pistää ruveta puhaltamaan.
Mäen rinnettä verhosi niitetty nurmikko. Siinä oli englantilaiseen
malliin parissa kolmessa ryhmässä syrenejä ja keltaisia akasioita;
viisi kuusi koivua koettivat siellä täällä kohotella pienilehtisiä,
laihoja latvojaan. Kahden koivun alla oli lehtimaja, varustettu
litteällä vehreällä kupolilla, puisilla sinertävillä pylväillä ja
tänkaltaisella kirjoituksella: "_yksinäisten mietetten temppeli_".
Alempana oli lampi, pinnaltaan täynnä vihreätä vesiruohoa, joka
ylimalkain ei ole outo asia venäläisten tilan-omistajain
englantilaisissa puistoissa.

Ylängön juurella ja osaksi rinteelläkin näkyi pitkin päin ja poikki
puolin harmaita, pyöreistä hirsistä tehtyjä tupia, joita sankarimme,
ties mistä syystä, heti rupesi lukemaan ja sai niitä luetuksi kolmatta
sataa. Ei ollut niitten välissä missään puuta eikä pensasta eikä muuta
ruohoa: pyöreä hirsi se vaan katseli kaikkialta. Näkyä oli
elähyttämässä kaksi akkaa, jotka kuvankauniista nostetuin liepein ja
varustettuina kaikilta haaroin, kaalasivat polvia myöten lammessa,
hinaten kahdesta kapulasta vähäistä rikkinäistä rantanuottaa, jossa
näkyi kaksi takertunutta äyriäistä ja välkähtelevä ahven. Akat olivat
nähtävästi riidassa ja toruilivat jostakin keskenään. Tuonnempana
siinsi jonkinmoisessa ikävän-sinervässä valossa honkametsä. Miten
lienee ilmakaan osannut tulla niin mukava ja sopiva: ei se ollut kirkas
eikä synkkä, vaan tuommoista vaalean harmaata väriä, jommoista näkee
ainoastaan linnue-väen vanhoissa univormuissa. Kuvan täydellisyydestä
ei puuttunut kukkoakaan, vaihtelevan ilman ennustajaa, joka siitä
huolimatta, että päänsä oli koverrettu melkein aivoihin asti muitten
kukkojen nokkain voimalla kaikenlaisten lemmenasiain tähden, piti
varsin suurta ääntä ja räpytteli siipiäänkin, revityitä ja repaleisia
kuin vanhat rievut.

Pihaa lähestyessään huomasi Tshitshikow kuistilla itse isännän, joka
seisoi viheriässä aamunutussa, varjostaen kädellään silmiään päivän
varjon tapaan, tarkemmin nähdäkseen läheneviä vaunuja. Mitä likemmäs
vaunut tulivat, sitä iloisemmaksi hänen silmänsä kävivät ja sitä
leveämmäksi hänen hymynsä.

-- "Pavel Ivanovitsh!" huusi hän, nähdessään Tshitshikow'in astuvan
alas vaunuista. "Viimeinkin olette muistaneet meitä".

Tuttavukset antoivat toistensa suuta erittäin palavasti, ja Manilow
saattoi vieraansa sisään. Vaikka se aika, joka heiltä menee astuessaan
porstuan, eteisen ja ruokasalin kautta, on jotenkin lyhyt, niin
koetammepa kumminkin, emmeköhän sillä välin ennättäisi sanoa jotakin
talon isännästä. Vaan tässä täytyy tekijän tunnustaa, että tämmöinen
yritys on sangen vaikea. Paljoa helpompi on kuvata suuria luonteita: ei
tarvitse muuta kuin käyttele vaan sivellintä kankaalla minkä jaksat,
laita mustat, säihkyvät silmät, tuuheat kulmakarvat, arpi keskelle
otsaa, heitä heilauta olan yli musta tahi tulipunainen vaippa, -- siinä
on muotokuva valmis. Mutta juuri kaikki nuo herrasmiehet, joita on
maailmassa paljon, jotka ulkonäöltään ovat niin paljo toistensa
näköiset ja kumminkin, kun heitä tarkemmin katselee, osoittavat niin
monta saavuttamatonta omituisuutta, -- nämä ne ovat kauhean vaikeita
kuvata. Tässä täytyy kovasti jännittää huomiota, ennenkuin saat eteesi
kaikki hienot, melkein näkymättömät piirteet, ja yleensä tulee hyvin
syvälle pakoittaa semmoistakin katsetta, joka jo on teroittunut
kokemuksessa.

Jumala yksin tietää, mitä luonnetta Manilow oikeastaan oli. Löytyy
muuan laji ihmisiä, joita tunnetaan nimellä: _semmoisia ja tämmöisiä,
ei tie ole sitä eikä tätä, ei niitä kysytä kylässä, eikä kaivata
kaupungissa_. Niihin kenties sopii lukea Manilow'iakin. Ulkonäöltään
oli hän pulska mies. Hänen kasvojensa piirteistä ei puuttunut
miellyttäväisyyttä, mutta tämä miellyttäväisyys oli ikäänkuin
sokeroittu liian makeaksi. Hänen liikkeissään ja ryhdissään oli
jotakin, joka haki suosiota ja tuttavuutta. Hän hymyili mehevästi; hän
oli valkoverinen, sinisilmäinen. Ensimmäisenä hetkenä, hänen kanssaan
puhellessasi, et malta olla sanomatta:

-- "Miellyttävä ja kelpo mies!"

Seuraavana hetkenä et sitten sano mitään, vaan kolmantena virkat:

-- "Hiis ties, mitä tuo on!"

Ja niinpä poistut kauemmas. Ellet poistu, niin tuntuu sinusta kauhean
ikävältä.

Et häneltä saa yhtään pontevaa, et edes närkästäkään sanaa, jommoisen
saat kuulla melkein jokaiselta, kun vaan kosket hänen arkaa kohtaansa.
Jokaisella on aina arka kohtansa: yhden arkana kohtana ovat
jäniskoirat; toinen luulee olevansa erinomainen soitannon rakastaja ja
ihmeellisesti tuntee kaikki syvät kohdat siinä; kolmas on mestari kelpo
aterioissa; neljäs on mestari olemaan edes tuumaakaan ylempänä sitä,
mitä hän oikeastaan on; viides on vähempi vaatimuksilleen, hän nukkuu
ja haaveksii, mitenkä muka hänen onnistuisi yleisessä kävelypaikassa
kulkea kerran ja toisen flygeli-adjutantin rinnalla, niin että sen
näkisivät ystävät ja tuttavat ja tuntemattomatkin; kuudes on
lahjoitettu semmoisella kädellä, joka tuntee ylenluonnollista halua
taivuttaa jonkun ruutu-ässän tai kakkosen kulmaa, sillä välin kuin
seitsemännen käsi pyrkien pyrkii järjestyksen tekoon, päästä nimittäin
lähemmäs kestikievarin isännän tahi kyytimiehen personaa, sanalla
sanoen, jokaisella on omat puolensa, mutta Manilow'illa ei ollut niin
mitään.

Kotonaan hän puhui varsin vähän, enimmäkseen hän vaan mietiskeli ja
tuumaili, mutta mitä hän mietiskeli -- ties taivas. Taloudesta hän ei
suuria välittänyt, ei hän edes milloinkaan käynyt peltojansa
katsomassa, talous meni menojansa niinkuin itsestään. Kun vouti sanoi:

-- "Herra, nyt pitäisi tehdä se ja se".

-- "Niin; ei olisi hullummaksi", vastasi isäntä, polttaen piippuansa.

Tähän piipun polttoon tottui hän jo armeijassa palvellessaan, jossa
häntä pidettiin siivoimpana, kohteliaimpana ja sivistyneimpänä
upserina.

-- "Niin, niin, ei olisi hullummaksi", toisteli hän. Kun hänen luokseen
tuli talonpoika ja, raavittuaan niskaansa, puhui:

-- "Herra, päästäs minua työn ansiolle, rahaa hankkimaan veroksi".

-- "Mene, mene", vastasi isäntä, eikä hänen mieleensäkään johtunut,
että talonpoika menee juomateille.

Toisinaan hän, katsellen kuistiltansa pihalle ja lammelle, puheli,
kuinka muka olisi hyvä, jos äkkiä tehtäisiin maan-alainen käytävä
kartanosta tahi jos lammen yli rakennettaisiin kivinen silta, jossa
olisi molemmin puolin kauppapuoteja, ja niissä istuisi kauppiaita,
myöden kaikenlaista talonpojalle tarpeellista rihkamakalua. Tällöin
hänen silmänsä kävivät sanomattoman makeiksi, ja kasvoilla asui suuri
tyytyväisyys. Nämä aikeet ne kumminkin olivat ja pysyivät pelkkinä
sanoina. Hänen omassa kamarissaan oli muuan kirja, jossa oli kulma
käännettynä 14:nellä sivulla, ja tätä kirjaa hän luki lakkaamatta jo
kolmatta vuotta. Aina hänen talossaan puuttui jotakin. Vierashuoneessa
oli erittäin kauniit huonekalut, päällystetyt komealla silkkikankaalla,
ja olivat varmaankin maksaneet melkoisen summan. Mutta kahteen
nojatuoliin tätä kangasta ei ollut riittänyt, ja nämä oli päällystetty
pelkällä niinimatolla. Isäntä se kumminkin jo useampain vuosien
kuluessa aina tapasi varoittaa vieraitansa:

-- "Älkää istuko noihin nojatuoleihin, ne eivät ole vielä valmiita".

Yhdessä huoneessa ei ollut huonekaluja ensinkään, vaikka jo
ensimmäisinä päivinä häitten jälkeen oli ollut heillä puhetta:

-- "Kultaseni, huomenna pitäisi toimittaa tähän huoneesen edes
väliaikaisesti huonekalut".

Illalla kannettiin pöytään erinomaisen uljas kynttiläjalka tummasta
pronssista ja siinä oli kolme sulotarta muinaiseen malliin ja upea
perlamuttinen kilpi, ja tämän pulskan kynttiläjalan viereen pantiin
tavallinen, vaskinen ja kampura, vino ja kokonaan talissa, vaikk'ei
tätä huomannut isäntä eikä emäntä eikä palvelijat.

Hänen vaimonsa ... vaan ylimalkain he olivat varsin tyytyväisiä
toisiinsa. He olivat tosin olleet jo yhdeksättä vuotta naimisissa, vaan
yhä vielä he toisillensa tarjosivat milloin omena-palasen, milloin
konfehtin, milloin pähkinän, virkkaen liikuttavan hellällä, rakkautta
osoittavalla äänellä:

-- "Avaa, kulta, suukkosi, niin minä pistän tämän palasen".

Sanomattakin on selvä, että suukkonen avattiin tässä tilaisuudessa
varsin viehättävästi. Syntymäpäiviksi valmisteltiin lahjoja,
esimerkiksi helmillä kirjattu koteloinen hammasharjaa varten. Ja varsin
usein, heidän sohvalla istuessaan, jätti toinen aivan äkkiä, ihan
tietämättömistä syistä piippunsa ja toinen työnsä, jos semmoinen sattui
silloin käsillä olemaan, ja niin suudeltiin semmoinen hiukeneva ja
pitkällinen suutelo, että sen aikana olisi vallan hyvin ennättänyt
polttaa pienen olki-sikarin. Lyhyesti, he olivat, kuten sanotaan,
onnellisia. Sopisi kyllä muistuttaa, että talossa on muitakin toimia
kuin pitkälliset suutelot ja syntymäpäivälahjat, ja saattaisi kyllä
tehdä montakin erillaista kysymystä. Minkätähden esimerkiksi ruo'at
valmistetaan typerästi ja tolkuttomasti? minkätähden on aitta joteinkin
tyhjä? minkätähden emäntäpiika varastelee? minkätähden rengit ovat
siivottomia ja juomareita? minkätähden koko palvelusväki makaa
armottoman paljon ja toimittaa tyhjää koko muun ajan? Kaikki nämät
asiat ovat kumminkin halpaa laatua, ja Manilow'in rouva oli saanut
hyvän kasvatuksen, mutta hyvä kasvatus saadaan tietysti pensioneissa,
mutta pensioneissa on kolme esinettä inhimillisten hyväin avujen
pohjana ja pontena, nimittäin franskan kieli, välttämätön
perhe-elämässä, piano, hauskain hetkien hankkimista varten
aviomiehille, ja vihdoin taloudellinen puoli: kukkaroiden ja salaisten
lahjain valmistaminen. On kyllä itse opetustavassa tehty kaikenlaisia
parannuksia ja muutoksia, semminkin näinä aikoina, ja tähän kaikkeen
vaikuttaa itse pensionin-pitäjäin ymmärrys ja kyky. Muutamissa
pensioneissa laita on semmoinen, että ensin on piano, sitten franskan
kieli ja sitten vasta taloudellinen puoli. Toisissa taas käy niinkin
päin, että ensin on taloudellinen puoli, s.o. salaisten lahjain
valmistaminen, sitten franskan kieli ja sitten vasta piano. Opetustavat
ovat monenlaiset. Ei liene liikaa mainita vielä, että Manilow'in
rouva ... mutta minuapa, toden totta, suuresti peloittaa puhua
rouvas-väestä, ja sitä paitsi on minun jo aika palata sankareihimme,
jotka jo ovat seisoneet muutaman minutin vieraskamarin oven suussa,
pyytäen toistaan astumaan edeltä.

-- "Olkaa hyvä, älkää minusta huoliko, kyllä minä astun perässä".

-- "Ei suinkaan, Pavel Ivanovitsh, te olette vieras", puheli Manilow,
osoittaen kädellään ovea.

-- "Älkää olko millännekään, minä pyydän, älkää olko millännekään,
tehkää hyvin, astukaa", pyyteli Tshitshikow.

-- "E-hei, en minä salli, että niin miellyttävä, sivistynyt vieras
kulkee minun perässäni".

-- "Miksikä sivistynyt?... Olkaa hyvä".

-- "Ei, suvaitkaa vaan astua".

-- "Vaan miksi niin?"

-- "No näettekös siksi niin", virkkoi Manilow, mehevästi myhähtäen.

Vihdoin ystävykset astuivat yht'aikaa kupeet edeltä ja vähän litistivät
toisiaan.

-- "Sallikaa esitelläni teille vaimoni!" sanoi Manilow. "Kultaseni!
Pavel Ivanovitsh!"

Tshitshikow huomasi tosiaankin rouvas-ihmisen, joka oli vähällä ollut
jäädä häneltä kokonaan huomaamatta, hänen kumarrellessaan oven suussa
Manilow'in kanssa. Rouva oli sangen sievä, puettu hyvällä aistilla.
Hyvästi istui hänen yllään silkkinen vaalea kapotti. Vähäinen hento
käsi viskasi jotakin kiireesti pöydälle ja puristi batistisen, kulmilta
korko-ompeluilla varustetun nenäliinan. Hän kohottihe sohvalta, jossa
oli istunut, ja Tshitshikow suuteli hänen kättänsä mielihyvällä. Rouva
virkkoi -- kielikin hänellä vähän sorahteli -- että heidän on erittäin
iloista nähdä häntä ja ettei ollut päivääkään, jolloin hänen miehensä
ei olisi muistellut häntä.

-- "Niin", liitti Manilow, "lakkaamattapa vaimoni aina kyseli ja
kyseli: 'missäs se sinun ystäväsi viipyy?' 'Malta, kultani, kyllä hän
tulee!' Ja nytpä viimein teittekin meille sen kunnian. Toitte meille
todellakin nautinnon, keväisen päivän toitte meille, sydämmen
nimipäivät toitte..."

Tshitshikow, kuultuaan, että jo hamaan sydämmen nimipäivään oli
saavuttu, kävi oikein hämille ja vastasi kainosti, ett'eihän hänellä
ole mahtavaa nimeä, ei edes arvoa korkeata.

-- "Teill' on kaikki tyyni", keskeytti Manilow yhä mehevästi myhäillen.
"Teill' on kaikki tyyni, teill' on enemmänkin".

-- "Miltä näyttää teistä meidän kaupunki?" kysäsi rouva. "Onko teidän
ollut hauska?"

-- "Erittäin hauska kaupunki, oikein miellyttävä kaupunki", vastasi
Tshitshikow. "Aika on kulunut peräti hupaisesti, seurahan siellä on
erinomaisen kohtelias".

-- "Mitäs sanotte meidän kuvernöristä?" kysyi rouva.

-- "Niin, eikös se ole kaikkein kunnioitettavin ja miellyttävin mies?"
kysäsi Manilow.

-- "On totisesti", sanoi Tshitshikow; "kaikkein kunnioitettavin mies.
Ja kuinka syvälle hän on tunkeutunut virkaansa; kuinka hän sen
käsittää! Enemmän pitäisi olla moisia miehiä".

-- "Ja kuinka hyvin hän osaa, katsokaas, ottaa vastaan jokaista ja
osoittaa kohteliaisuutta käytöksissään", liitti Manilow myhäillen ja
mielihyvissään sirristi silmänsäkin, niinkuin kissa, jota hiljalleen
kutkutetaan korvan takaa.

-- "Erittäin hauska ja kohtelias mies", jatkoi Tshitshikow, "ja
mimmoinen taituri! kukas olisi semmoista voinut uskoa: niin kauniisti
neuloskelee kaikenlaisia kotikoristeita! Hän näytti minulle oman
tekemänsä kukkaron, -- harva rouvas-ihminenkään osaa kirjailla niin
taitavasti".

-- "Entäs varakuvernöri, eikös se ole oikein suloinen mies?" sanoi
Manilow ja sirristi jälleen vähän silmiänsä.

-- "Kunnon mies, kunnon mies kauttaaltaan", vastasi Tshitshikow.

-- "Mutta sallikaas, mitäs sanotte polisimestarista. Eikös se ole
varsin miellyttävä mies?"

-- "Erinomaisen miellyttävä mies, ja niin viisas, niin paljon lukenut
mies! Me löimme hänen luonaan whistiä prokuratorin ja presidentin
kanssa hamaan päivänkoittoon asti. Peräti, peräti kelpo mies".

-- "Mutta mitäs sanotte polisimestarin rouvasta?" lisäsi emäntä. "Eikös
se ole oikein armas rouva?"

-- "Oi, hän on ylevimpiä naisia, mitä minä tunnen", vastasi
Tshitshikow.

Sen jälkeen ei unohdettu presidenttiä eikä postimestariakaan, ja sillä
tavoin otettiin esille melkein kaikki kaupungin virkamiehet, jotka
kaikki olivat kaikkein kunnollisimpia ihmisiä.

-- "Ainako te maalla aikaanne vietätte?" kysyi vihdoin Tshitshikowkin
vuoroansa.

-- "Enimmästä päästä maalla", vastasi Manilow. "Joskus kumminkin käymme
kaupungissa, saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa.
Ihminen metsistyy, katsokaas, jos aina korvessa asuu".

-- "Totta kyllä, totta kyllä", vastasi Tshitshikow.

-- "Aivan toista", vastasi Manilow, "aivan toista olisi, jos olisi
kunnon naapureita, jos vaikkapa esimerkiksi olisi semmoinen mies, jonka
kanssa, niinkuin nyt puhumisen katsannossa, saisi keskustella
ystävällisyydestä, hyvästä kohtelemisesta, seurata jotakin semmoista
tutkimista tieteellisyyden katsannossa, jotta tuntuisi sielussa ja
sydämmessä semmoinen niinkuin liikutus, jotta niin sanoakseni niinkuin
jonkunlainen lämmin höyryileminen..."

Tässä tahtoi Manilow lausua jotakin lisää, mutta, huomattuaan vähän
takertuneensa, tokaisi vaan kädellään ilmaan ja jatkoi: "silloin
tietysti maa-elämä ja yksinäisyys saattaisivat tarjota monta huvitusta.
Vaan eihän ole ketään, ei niin ketään. Joskus tuossa joutessaan vain
lukee 'Isänmaan Poikaa'." [Laajalti levinnyt kirjallinen lehti
Venäjällä. Suomentajan muistutus.]

Tshitshikow oli aivan yhtä mieltä, lisäten, ett'ei mitään sen
hauskempaa saata ollakaan kuin elää yksinäisyydessä, nauttia luonnon
ihanuutta ja lueskella joskus jotakin kirjaa.

-- "Niin, mutta", lisäsi Manilow, "kun ei kumminkaan ole ystävätä,
jonka kanssa voisi jakaa kaikki..."

-- "Niin, se on totta, totta se on totisesti!" keskeytti Tshitshikow.
"Mitä maksaisivatkaan silloin kaikki maailman aarteet! '_Älköön sulla
olko rahoja, vaan olkoon hyviä ihmisiä, joitten kanssa saatat
seurustella_', sanoi eräs muinas-ajan viisas".

-- "Ja tiedättenkös, Pavel Ivanovitsh!" sanoi Manilow, ja nyt hänen
kasvoillaan asui ei ainoastaan makeus, vaan äitelyys, aivan kuin
lääkkeessä, jonka sukkela lääkäri on tehnyt armottoman makeaksi,
potilastansa miellyttääkseen. "Silloin tuntuu jotakin niinkuin siinä
katsannossa että hengellistä nautintoa... Niinkuin esimerkiksi nyt, kun
minulle on suotu onni, niin sanoakseni harvinainen onni, puhua teidän
kanssanne ja nauttia teidän armaista puheistanne..."

-- "No mutta mitäs armautta?... Mitätön ihminenhän minä olen, en mitään
muuta", vastani Tshitshikow.

-- "Oi, Pavel Ivanovitsh! sallikaa minun olla vilpitön: mielelläni
antaisin puolet kaikkea omaisuuttani, jos minulla olisi edes osa teidän
ansioitanne!..."

-- "Päin vastoin, minäpä juuri pitäisin suurimpana..."

Ties mihinkä tämä molemmanpuolinen tunteitten vuodattelu olisi
päättynytkään, ell'ei palvelija olisi tullut ilmoittamaan, että pöytä
oli katettu.

-- "Pyydän nöyrimmästi!" sanoi Manilow. "Älkää panko pahaksenne,
joll'ei meillä ole senkaltaisia päivällisiä kuin parketeilla ja
pääkaupungissa; meillä on vaan, Venäjän tavan mukaan, kaalia, vaan
hetaasta sydämmestä. Pyydän nöyrimmästi!"

Nyt kesti vielä jonkun aikaa väittelyä siitä, kuka muka ensimmäisenä
menisi. Tshitshikow se vihdoin astui ruokasaliin kuve edellä.

Ruokasalissa oli jo odottamassa Manilow'in kaksi poikaa, kumpikin siinä
iässä, jossa lapsia jo pannaan pöytään istumaan, vaikka vielä korkeilla
tuoleilla. Heidän vieressään seisoi opettaja, joka kumarsi kohteliaasti
ja suu hymyssä. Emäntä kävi liemimaljan luokse; vieras asetettiin
isännän ja emännän väliin; palvelija sitoi lasten kaulaan salvetit.

-- "Suloisia lapsia!" virkkoi Tshitshikow katsahdettuansa heihin.
"Kuinka vanhoja he ovat?"

-- "Vanhempi on kahdeksannella, nuorempi täytti vasta eilen kuusi
vuotta", vastasi rouva.

-- "Themistoklus!" sanoi Manilow, kääntyen vanhempaan, joka koetti
pelastaa salvetin poimuihin joutunutta leukaansa. Tshitshikow kohautti
hieman silmäkulmaansa, kuultuaan tuommoisen osaksi kreikkalaisen nimen,
johon Manilow ties mistä syystä oli pannut päätteeksi _us_, vaan pian
hän jälleen kiiruhti asettamaan kasvonsa entiseen asentoon.

-- "Themistoklus! Sanopas, mikä on paras kaupunki Franskanmaalla?"

Nyt kiinnitti opettaja Themistoklukseen kaiken huomionsa ja näytti
aikovan hypätä pojan silmistä sisään, mutta rauhoittui kokonaan ja
nyykäytti päätään, kun Themistoklus vastasi: "Parisi".

-- "Entäs mikäs kaupunki meillä on paras?" kysyi taas Manilow.

Opettaja teroitti jälleen huomionsa.

-- "Pietari", vastasi Themistoklus.

-- "Entäs vielä toinen?"

-- "Moskova."

-- "Kas niin, kiltti poikahan sinä olet!" sanoi Tshitshikow. "Mutta
kuulkaapas", jatkoi hän, kääntyen vähän hämmästyneen näköisenä
Manilow'ien puoleen. "Minun täytyy sanoa: että tämä lapsi on vielä
osoittava suurta kykyä".

-- "Niin, te ette vielä tunne häntä!" vastasi Manilow. "Hän on
tavattoman teräväjärkinen. Tuo nuorempi tuossa Alkides ei ole niin
nopea älyltään, vaan tämä, jos mitä milloin huomaa, hyönteisen tai muun
kovakuoriaisen, niin silmät paikallaan vilkkumaan; perähän juoksee
paikalla ja kiinnittää heti huomionsa. Minä toivon hänestä
valtiomiestä. Themistoklus!" jatkoi hän uudestaan kääntyen poikaansa,
"tuleeko sinusta ulkomaan lähettiläs?"

-- "Tulee", vastasi Themistoklus jauhaen leipää ja käännellen päätä
oikealle ja vasemmalle.

Takana seisova palvelija pyyhkäsi samassa ulkomaan lähettilään nenää ja
hyvinpä siinä tekikin, sillä muuten olisi liemi saanut melkoisen,
asiaan kuulumattoman, tipan lisäksensä. Keskustelun aluksi puhuttiin
pöydässä rauhallisen elämän hauskuudesta; emäntä keskeytti välistä
muistutuksillansa kaupungin teaterista ja näyttelijöistä. Opettaja
katseli puhuvia suurella tarkkuudella ja heti kuin huomasi muitten
yrittävän hymyillä, aukasi suunsa ja nauroi sydämmensä pohjasta. Hän
oli nähtävästi kiitollinen mies ja tahtoi täten palkita isännän hyvää
kohtelua. Kerran kumminkin hänen näkönsä synkkeni ja hän kopautti
ankarasti pöytään, luoden silmänsä vastapäätä istuviin lapsiin. Tämä
olikin tarpeellista, sillä Themistoklus oli puraissut Alkidesta
korvaan, ja Alkides, pantuaan silmät kiinni ja suun auki, oli
parahtamaisillaan surkean surkeaan itkuun; mutta hoksattuaan, että
siitä kukaties menettäisi yhden ruokalajin, asetti suunsa entiselleen
ja alkoi kyynel-silmin kaluta lampaan luuta, niin että posket rasvasta
kiilsivät.

Emäntä se usein kääntyi Tshitshikow'in puoleen, sanoen:

-- "Ettehän te syö yhtään; te otitte liian vähän".

Siihen vastasi Tshitshikow joka kerran:

-- "Suuri kiitos, paljo kiitoksia; minä olen kylläinen. Miellyttävä
keskustelu on parempi parahinta ruokaa".

Noustiin sitten pöydästä. Manilow, sanomattoman tyytyväisenä, otti
vierasta toisella kädellään hartioista ja yritti saattaa hänet sillä
tapaa vierashuoneesen, mutta vieraspa yhtäkkiä, hyvin tärkeällä
äänellä, ilmoitti aikovansa puhua isännän kanssa hyvin tähdellisestä
asiasta.

-- "Sallikaa minun siinä tapauksessa pyytää teitä omaan kamariini",
sanoi Manilow ja johdatti vieraansa vähäiseen huoneesen, jonka ikkuna
antoi sinervää metsää kohti. "Tässä minun loukkoni", liitti hän.

-- "Hauska kamari", virkkoi Tshitshikow, katsahdettuaan ympärillensä.

Kamari ei ollutkaan hauskuuttansa vailla: seinät oli maalattu jollakin
sinervällä, harmaasen vivahtavalla maalilla; neljä tuolia, nojatuoli,
pöytä ja siinä kirja, varustettu merkillä, josta meidän oli jo
tilaisuus mainita; muutamia kirjoitettuja papereita; enimmän kaikesta
oli kumminkin tupakkaa. Sitä oli jos jossakin muodossa: kartusissa ja
tupakkarasiassa ja muutoin vaan kasoina pöydällä. Kumpaisellakin
akkunalaudalla oli piipusta kopistettuja tuhkaläjiä, huolellisesti
asetettuja varsin kauniisin riveihin. Huomattava on, että tämä
asetteleminen oli välistä isännän ajanviettona.

-- "Sallikaa minun tarjota teille tämä nojatuoli", sanoi Manilow.
"Tässä on mukavampi".

-- "Sallikaa minun istua tuolille".

-- "Sallikaa minun olla sallimatta sitä teille", sanoi Manilow
myhäillen. "Tämä nojatuoli on minulla nimen-omaan vieraita varten:
miellytti tai ei, mutta siihen vaan pitää istua".

Tshitshikow istui.

-- "Sallikaa minun tarjota teille piippua".

-- "En polta", virkkoi Tshitshikow kohteliaasti ja ikäänkuin
säälitellen.

-- "Miks' ette?" kysäsi Manilow kohteliaasti ja ikäänkuin säälitellen
hänkin.

-- "En ole tottunut; vähän peloittaa; sanovat, näette, että tupakka
kuivattaa".

-- "Sallikaa minun sanoa teille, että tämä on sulaa ennakkoluuloa.
Minäpä luulen päinvastoin, että piipun polttaminen on paljoa
terveellisempää kuin nuuskaaminen. Meillä oli rykmentissä luutnantti,
erinomaisen kunnollinen ja sivistynyt mies, ja hänellä oli piippu
lakkaamatta hampaissa, ei ainoastaan pöydässä, vaan, älkää pahaksi
panko, kaikissa muissakin paikoin. Ja nyt hän on jo viidennellä
kymmenellä, mutta kumminkin on, Jumalan kiitos, tähän asti ollut niin
terve, ettei sen paremmalla terveydellä mitään tee".

Tshitshikow virkkoi, että semmoisia tapauksia kyllä sattuu ja että
luonnossa on paljo asioita, joita ei suurinkaan nero voi käsittää.

-- "Vaan sallikaa ensin pieni pyyntö..." lausui hän sitten, ja hänen
äänessään kuului jotakin omituista, melkeinpä kummallista, ja samassa
hän, ties mistä syystä, katsahti taaksensa. Manilow katsahti taaksensa
hänkin, ties mistä syystä.

-- "Onko siitä jo kauankin, kuin suvaitsitte antaa henkiluettelonne?"
kysyi Tshitshikow. [Hengille-panoja on Venäjällä pidetty ylen harvaan,
niin että on saattanut kulua useampia kymmeniä vuosia kahden
hengille-panon välillä. Suoment. muist.]

-- "Onhan siitä jo; en muistakaan enää, kuinka kauan".

-- "Onkos teillä siitä saakka kuollut paljo talonpoikia?"

-- "Sitä minä en saata sanoa; siitä pitäisi ehkä kysyä voudilta. Hei,
sinä siellä! kutsu vouti! Hänen on määrä olla tänään täällä".

Vouti tuli. Tämä oli noin neljänkymmenen iässä, ajoi partaansa, kävi
sertukki-takissa ja vietti nähtävästikin hyvin rauhallista elämää,
sillä hänen kasvoillaan asui turpea täyteläisyys, sillä välin kuin
kellertävä iho ja pienet silmät osoittivat miehen hyvinkin tuntevan
höyhenpatjoja ja höyhenpieluksia. Ensi silmäykseltä jo näki, että hän
oli kulkenut ratansa niinkuin herras-kartanojen voudit konsanaankin:
oli ensinnä ollut vaan pelkkänä luvun- ja kirjoituksentaitavana
passaripoikana, nainut sitten jonkun Agatan, rouvan lemmikin
emäntä-piian, tullut sittemmin isäntä-rengiksi, ja vihdoin voudiksi. Ja
voudiksi tultuaan teki hän kuten muutkin voudit: piti seuraa ja
tuttavuutta niitten kanssa, ketkä kylässä rikkaimpia olivat, lisäsi
köyhemmille veronmaksua, heräsi kellon käydessä yhdeksättä, odotti
samovarin kiehumista ja joi teetä.

-- "Kuules, kuinka monta talonpoikaa meiltä on kuollut sitten viimeisen
henkiluettelon?"

-- "Niin, kuinkako monta? Kyllä niitä on kuollut monta", sanoi vouti ja
samassa miestä nikautti, jonka vuoksi hän nosti kätensä suun eteen
niinkuin kilven.

-- "Niin, suoraan sanoen, sitä juuri minäkin", toisti Manilow, "monta
niitä on kuollut!" Sitten kääntyi hän Tshitshikow'in puoleen ja lisäsi
vielä: "niin, monta kyllä".

-- "Mutta kuinka monta?" kysyi Tshitshikow.

-- "Niin, kuinka monta?" toisti Manilow.

-- "No, tuota ... kukas sen ties, kuinka monta: eihän niitä kukaan ole
lukenut".

-- "Tietysti", sanoi Manilow, kääntyen Tshitshikow'iin, "sitä minäkin
arvelen, että kuolevaisuus on ollut suuri; ei ole ensinkään tietoa,
kuinka monta on kuollut".

-- "Olepas hyvä ja laske ne", sanoi Tshitshikow, "ja tee tarkka
nimiluettelo jokaisesta".

-- "Niin, nimiluettelo jokaisesta", sanoi Manilow.

-- "Kyllä!" sanoi vouti ja läksi pois.

-- "Mitäs te sillä teette?" kysyi Manilow voudin mentyä.

Tämä kysymys näkyi saattaneen vieraan pulaan. Hänen kasvoillensa
ilmaantui jotakin ponnistelevaa, josta hän oikein punastui, --
ikäänkuin olisi ponnistellut sanoaksensa jotakin, mikä ei tahdo ottaa
sanoihin sukeutuaksensa. Ja kylläpä Manilow saikin kuulla niin
kummallisia ja tavattomia asioita, ett'ei ihmiskorva mokomia ollut
vielä koskaan kuullut.

-- "Te kysytte, mitä minä sillä teen? Näettekös, minä tahtoisin ostaa
talonpoikia..." vastasi Tshitshikow ja pysähtyi kesken puhettansa.

-- "Vaan sallikaa kysyäni", sanoi Manilow, "mitenkä te tahdotte ostaa
heitä: maan mukana vaiko muuanne siirrettäviksi, se on: ilman maata?"

-- "Niin, tuota, en minä juuri itse talonpoikia", puhui Tshitshikow,
"minä tahdon ostaa kuolleita..."

-- "Mitenkä te sanoitte? Minä, suokaa anteeksi, kuulen huononlaisesti,
olinpa kuulevinani kovin hassua..."

-- "Aikomukseni on ostaa kuolleita, jotka henkikirjoissa kumminkin
olisivat elävien luvussa", sanoi Tshitshikow.

Manilow'ilta putosi piippu lattialle; suu häneltä meni auki ja siinä
tilassa se pysyi useampia minuteja. Ystävykset, jotka olivat
keskustelleet ystävyyden tuottamasta hauskasta elämästä, olivat kauan
aikaa liikahtamatta, katsoa tuijottaen toisiansa silmiin, niinkuin ne
muotokuvat, joita ennen vanhaan oli tapana ripustaa vastatusten
kummallekin puolen isoa peiliä. Vihdoinkin nosti Manilow piipun
lattialta ja katsahti alhaalta päin hänen kasvoihinsa, eikö muka hänen
huulillaan näkyisi jotakin ivallista naurua, eikö hän muka laskenutkin
vaan leikkiä; mutta semmoista ei niissä näkynyt; hänen kasvonsa olivat
päin vastoin totisemmat entistänsä. Sitten iski hänen mieleensä, entäs
jos vieras äkkiä on tullut höperöksi, ja hirmustuen loi häneen tarkan
katseen; mutta vieraan silmät olivat aivan kirkkaat; ei ollut niissä
outoa, levotonta tulta, joka vilkkuu silmissä mielettömän; kaikki oli
oikealla ladulla ja järjestyksessä. Manilow se mietti ja aprikoi, miten
nyt olla, kuten eleä, mutta sen parempaa ei hän kumminkaan keksinyt
kuin päästi suuhun jääneen savun ulos peräti hienona virtana.

-- "No niin, mitä nyt tulee näihin todellisuudessa kuolleisin, vaan
laillisen muodon puolesta vielä hengissä oleviin, -- saatatteko te
siirtää ne minulle tai luovuttaa, mitenkä parhaaksi näette?"

Mutta Manilow se oli niin hämillänsä, ettei muuta osannut kuin katsoa
häneen.

-- "Asia näkyy olevan vastenmielinen teille, vai kuinka?..." virkkoi
Tshitshikow.

-- "Minulleko?... Ei, ei mitenkään", puheli Manilow, "vaan minä en voi
käsittää ... älkää pahaksi panko ... minä tietysti en ole voinut saada
senkaltaista loistavaa kasvatusta, joka, niin sanoakseni, näkyy teidän
jok'ainoassa liikkeessänne; minulla ei ole kaunopuheliaisuuden korkeata
lahjaa... Kukaties tässä ... teidän vast'ikään lausumassanne asian
esille tuomisessa ... on jotakin kätkettyä... Kukaties suvaitsitte
lausua sillä muotoa noin vaan puheen kaunistukseksi?"

-- "En", vastasi Tshitshikow, "en, kyllä minä tarkoitan niitä juuri
semmoisina kuin ovat, se on: niitä sieluja, jotka jo ovat kuolleet".

Manilow'in valtasi täydellinen ällistys. Hän tunsi, että nyt olisi
jotakin tehtävä, nyt pitäisi kysyä jotakin, mutta mitä kysyä -- piru
sen ties. Lopuksi hän jälleen päästi savun, tällä kertaa ei kumminkaan
suun, vaan nenän kautta.

-- "Kas niin, ellei mikään estä, niin saatamme Jumalan nimeen ryhtyä
tekemään kauppakirjaa", sanoi Tshitshikow.

-- "Kauppakirjaa kuolleista sieluista, niinkö?"

-- "Eihän toki!" vastasi Tshitshikow. "Kauppakirjan mukaan olkoot ne
hengissä, niinkuin ovat henkiluetteloissakin. Minulla on tapana tyyten
tarkoin noudattaa sivili-lakia; tosin olen siitä saanut kärsiä
palveluksessani, mutta, suokaa anteeksi, velvollisuus on minulle pyhä
asia, laki -- minä olen mykkä lain edessä".

Viimeiset sanat olivat Manilow'in mielestä varsin kauniit. Itse asian
perille ei hän päässyt sittenkään, vaan rupesi, vastauksen asemesta,
imemään piippuansa niin ankarasti, että tämä vihdoin rupesi fagottina
ulvomaan. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut imeä siitä mielipidettä
näin tavattoman asianhaaran johdosta; mutta piippu se vaan ulvoi
ulvomistaan.

-- "Kenties teillä on jonkinlaisia epäilyksiä?"

-- "Mitä joutavia, ei ensinkään. Minä en puhu siinä katsannossa, että
minulla olisi niinkuin, toisin sanoakseni, semmoinen kritillinen
arvostelu teistä. Vaan, sallikaa kysyäni, onko tämä yritys, elikkä,
sanoakseni niinkuin tarkemmin, komerssi, -- onkohan tämä komerssi
yhtäpitäväisessä katsannossa lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten
tuumain ja hanketten kanssa?"

Näin sanottuaan Manilow liikautti päätänsä ja iski sangen tärkeän
katseen Tshitshikow'iin, osoittaen kaikissa kasvojensa piirteissä ja
yhteen puristuneissa huulissa senkaltaista syvä-aatteisuutta, ett'ei
mointa kenties ole ihmiskasvoissa vielä nähtykään, elleihän jonkun
peräti viisaan ministerin kasvoissa ja niissäkin vaan kaikkein
pulmallisimpain kysymysten hetkenä.

Mutta Tshitshikow se vastasi vaan, että tällainen yritys elikkä
komerssi on oleva yhtäpitävä lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten
tuumain ja hanketten kanssa. Hän lisäsi vielä hetken perästä, että
kruunu tulee tästä voitollekin, koskapa saa lailliset henkirahat.

-- "Teidän mielestänne siis?..."

-- "Minun mielestäni kaikki käy hyvin".

-- "No sitten on toinen asia: minulla ei ole mitään sitä vastaan",
sanoi Manilow ja pääsi kokonansa rauhaan.

-- "Nyt on meidän vaan sopiminen hinnasta..."

-- "Mitenkä, hinnasta?" kysäsi taas Manilow ja pysähtyi. "Luulettekos
te, että minä rupean ottamaan maksua ihmisistä, jotka jossakin
katsannossa ovat lopettaneet olemisensa? Jos teihin on tullut
tuommoinen, niin sanoakseni, fantastillinen halu, niin minä puolestani
annan ne teille ilman mitään korvauksen katsantoa ja otan
kauppakirjankin päälleni".

Ankaran muistutuksen ansaitsisi näitten tapausten kirjoittaja, jos hän
jättäisi sanomatta, että mielihyvä kokonaan valtasi vieraan näitten
Manilow'in sanain perästä. Kaikesta järkevyydestään ja maltistaan
huolimatta hän oli vähällä hypähtää ylös niinkuin pukki, joka, kuten
tiettyä, tekee tämmöisiä hyppyjä ainoastaan kaikkein kuumimmissa ilon
puuskissa. Hän liikahti nojatuolissansa niin kiivaasti, että istuimen
villainen päällyskangas halkesi. Manilowkin katsahti häneen vähän
kummastuneena. Kiitollisuutensa ylenpalttisuudessa lausui nyt
Tshitshikow niin paljon kiitoksia, että toinen kävi aivan hämille,
punastui kokonaan, pyöritteli vaan kieltävästi päätänsä ja vihdoinkin
sai sanoneeksi, että tämähän ei ole mitäkään, että hän tahtoisi edes
jollakin todistaa sydämmessä asuvaa myötätuntoisuutta, sielujen
magnetismia; mutta kuolleet sieluthan ovat jossakin katsannossa pelkkää
roskaa.

-- "Eikä niinkään roskaa", lausui Tshitshikow, puristaen hänen
kättänsä. Tässä hän huokasi sangen syvään. Hän oli näköjänsä alttiina
vuodattelemaan sydämmen tunteita, ja lausui viimein seuraavat sanat
painavasti ja tunteliaasti.

-- "Jospa tietäisitte, kuinka suuren palveluksen olette tuolla päältä
nähden pelkällä roskalla tehneet miehelle kodittomalle, heimottomalle!
Niin, ja todellakin, mitä kaikkea olenkaan ma kärsinyt? kuin mikä
laivanhylky ikään keskellä raivoavia aaltoja!... Mitä ahdistusta, mitä
vainoa olen saanut kestää, mitä kurjuutta kokea, -- ja mistä syystä?
Siitä, että totuutta harrastin, että oli oma-tuntoni puhdas, että
ojensin auttavaa kättäni köyhälle leskelle, orvolle osattomalle!" Ja
Tshitshikow oikein pyyhkäsi nenäliinallaan silmästä kiertyneen
kyyneleen.

Manilow oli kokonaan liikutettu. Kauan aikaa puristelivat ystävykset
toistensa kättä ja kauan katsoivat toisiansa silmiin, joissa kyyneleet
kiilsivät. Manilow ei tahtonut millään muotoa päästää irti sankarimme
kättä, vaan puristelemistaan puristeli sitä niin innokkaasti, ett'ei
toinen enää tiennyt, miten saada sitä pois. Vihdoinkin hän hiljalleen
nykäisi kätensä irti ja sanoi, että olisi hyvä asia, jos saisi
kauppakirjan pikemmin valmiiksi ja jos hän itse pistäytyisi kaupunkiin.
Sen jälkeen otti hän hattunsa ja alkoi jättää hyvästi.

-- "Kuinka? Aiotteko lähteä jo?" kysyi Manilow, äkkiä toipuen ja
melkein säikähtäneenä.

Samassa astui huoneesen rouva Manilow.

-- "Lisinka", sanoi Manilow vähän surkean näköisenä, "Pavel Ivanovitsh
lähtee jo pois".

-- "Pavel Ivanovitsh on kyllästynyt meihin", vastasi rouva.

-- "Rouva hyvä, täällä", lausui Tshitshikow, "täällä näin", hän pani
käden sydämmelleen, "niin juuri, täällä on säilyvä tämä aika, nämät
suloiset hetket, jotka olen teidän luonanne viettänyt, ja, uskokaa
minua, ei olisi minulle maailmassa suurempaa autuutta kuin elää teidän
kanssanne, elleihän yhdessä talossa, niin kumminkin aivan likityksin".

-- "Mutta tiedättekös mitä, Pavel Ivanovitsh?" sanoi Manilow, joka
ihastui moiseen ajatukseen. "Eikös tosiaankin olisi hauska elää noin
yhdessä, yhden katon alla tahi jonkun jalavan siimeksessä keskustella
jotakin niinkuin filosofillisessa katsannossa, tunkeutua syvälle..."

-- "Oi, sehän olisi sulaa autuutta!" sanoi Tshitshikow huoaten. "Voikaa
hyvin, rouva!" jatkoi hän, suudellen emännän kättä. "Hyvästi, ystävä!
Älkää unohtako pyyntöäni!"

"Olkaa varma", vastasi Manilow. "Min' en ota teiltä jäähyväisiä kuin
kahdeksi päiväksi". Kaikki astuivat ruokasaliin.

-- "Hyvästi nyt, pienoset kultuset!" sanoi Tshitshikow, nähtyään
Alkideen ja Themistokluksen, jotka hääräsivät puisen, nenättömän ja
kädettömän husarin kimpussa. "Hyvästi, lapsukaiset. Älkää pahaksi
panko, ett'en tuonut teille tuomisia, sillä enhän, totta puhuen,
tiennyt, että teitä oli maailmassakaan, mutta ensi kerran tullessani
tuon varmaankin. Sinulle minä tuon miekan. Tahdotko miekkaa?" --

"Tahdon", vastasi Themistoklus.

-- "Ja sinulle tuodaan rumpu. Eikö niin, rumpuhan sinulle tuodaan?"
jatkoi Tshitshikow, kumartuen Alkideen puoleen.

-- "Jumpu!" vastasi Alkides kuiskaten ja luoden silmät maahan.

-- "Niin, rumpuhan pojalle tuodaan. Oikein hyvä rumpu, semmoinen, joka
panee noin trrr ... ram, tararam, tam ... tam ... trrr ... ram. Hyvästi
kultamuruseni, hyvästi!" Vieras suuteli sitten häntä otsalle ja kääntyi
Manilow'in ja hänen rouvansa puoleen hymyillen, niinkuin tavallisesti
hymyillään vanhemmille, kun tahdotaan ilmoittaa heille heidän lastensa
viattomuutta.

-- "Jääkääs tosiaankin, Pavel Ivanovitsh!" sanoi Manilow, kun kaikki jo
olivat astuneet kuistille. "Katsokaa noita pilviä".

-- "Pikkuisia hattaroita vaan", vastasi Tshitshikow.

-- "Mutta osaatteko te tietäkään Sobakevitsh'in luokse?"

-- "Sitäpä juuri tahtoisin tiedustaa teiltä".

-- "Sallikaa, niin selitän kuskillenne".

Manilow ilmoitti sitten asian kuskille samalla ystävällisyydellä ja
oikeinpa kerran teitittikin häntä.

Kuski, kuultuaan, että ensin on kulkeminen kahden tienhaaran ohi ja
vasta kolmannelle käännyttävä, virkkoi:

-- "Kyllä koetetaan treffata, hyvä herra".

Niin läksi Tshitshikow, ja kauan aikaa vielä isäntäväki, nousten
varpailleen, kumarteli ja viuhtoi hänelle nenäliinoillaan.

Manilow seisoi kauan aikaa kuistilla, silmillään saattaen yhä
kauemmaksi poistuvia vaunuja, ja vielä silloinkin, kuin ei vaunuja enää
näkynytkään, seisoi hän yhä paikallansa, piippua polttaen. Viimein
astui hän kamariinsa, istui tuolille ja rupesi miettimään, iloiten
itseksensä, että oli vieraallensa tehnyt vähäisen mielihyvän. Siitä
hänen ajatuksensa sitten vähitellen siirtyivät muihin esineihin ja
joutuivat vihdoin taivas ties minne. Hän ajatteli ystävysten suloista
elämätä, hän ajatteli, kuinka hauska olisi elellä aikojansa kera hyvän
ystävän jonkun virran rannalla; sitten kohosi hänelle silta tämän joen
yli ja sillalle suunnattoman suuri talo, jossa oli niin korkea torni,
että siitä näki itse Moskovankin; ja herttaistahan olisi siellä
ylhäällä juoda illalla teetä ulko-ilmassa ja keskustella kaikenlaisista
hupaisista asioista. Sitten tulevat he Tshitshikow'in kanssa suureen
seuraan, ajaen sinne pulskissa vaunuissa, ja seurassa ovat kaikki
lumotut erittäin miellyttävästä kohtelemisesta; ja sitten itse
esivalta, saatuansa kuulla senkaltaisesta ystävyydestä heidän
välillänsä, koroittaa heidät kenraleiksi, ja niin edespäin, ja viimein
tuli jo semmoista, ett'ei hän itsekään saanut enää selvää millään
muotoa. Tshitshikow'in kummallinen pyyntö se keskeytti äkkiä kaikki
hänen mietteensä. -- Miten lie ollutkaan, vaan tämä asia ei ottanut
kypsyäkseen hänen päässään: hän käänteli sitä ja väänteli, mutta selvää
ei vaan tullut, ja istumistaan hän istui piippua polttaen, jota kesti
hamaan illalliseen asti.



III LUKU.


Tshitshikow se sitä vastoin istui tyytyväisenä vaunuissansa ja oli jo
pitkälle kulkenut valtatietä myöten. Edellisestä luvusta jo tiedämme,
mikä hänen halunsa ja taipumustensa pää-esine oli, ja siksipä onkin
luonnollista, että hän pian vaipui siihen kaikesta sielustansa ja
mielestänsä. Hänen kasvoillaan vaihteli alinomaa ehdotuksia,
suunnitelmia, hankkeita, ja ne olivat nähtävästi varsin miellyttäviä,
sillä alinomaa seurasi niitä tyytyväinen myhäys.

Näihin ajatuksiin uupuneena ei hän huomannut ensinkään, mitenkä hänen
kuskinsa, jolla oli kyllä syytä olla tyytyväinen Manilow'in
palvelusväen kohteluun, puheli varsin viisaasti papurikolle,
oikeanpuoliselle sivuhevoselle. Tämä papurikko oli erinomaisen viekas
hevonen ja oli vaan vetävinään, sillä välin kuin keskimmäinen raudikko
ja vasemmanpuolinen punainen hevonen -- jota sanottiin assessoriksi,
koskapa oli ennen ollut jonkun assessorin oma -- ponnistelivat kaikesta
sydämmestänsä, niin että heidän silmistäänkin näki, kuinka hyvillään he
tuosta olivat.

-- "Kyll' olet viekas! mutta kyll' olen minäkin!" puheli Selifan,
kohoten ja heläyttäen laiskuria ruoskalla. "Tee tehtäväs, sinä senkin
sukkapekko Saksanmaalta! Katsos raudikkoa, se on kelpo hevonen se,
täyttää velvollisuutensa, siksipä annankin mä silloin tällöin sille
liian vakkasen, sillä se on kelpo hepo, ja assessori on kelpo hepo
kanssa... Niin, niin, mitä siinä korviasi lepsutat? Kuuntele sinä,
pässi, kun sinulle puhutaan! En minä sinua pahaan neuvo, moukka. Näes,
näes taas!" Ja hän löi papurikkoa ruoskalla. "Ähä, pakana!"

Sitten kiljasi hän kaikille: "Hei, veli kullat!" ja iski kaikkia
kolmea, ei kumminkaan rankaisemisen tarkoituksessa, vaan osoittaaksensa
ainoastaan tyytyväisyyttänsä heihin. Tämän tyytyväisyyden puuskan
perästä käänsi hän puheensa jälleen papurikkoon:

-- "Luuletko sinä, ett'en minä näe ja hoksaa, mitä sinä teet? Äläst'!
Ole sinä vaan rehellinen, jos tahdot olla kunniallisen ihmisen
kirjoissa. Tuolla hovissa, näetkös, missä nyt oltiin, siinä on kelpo
ihmisiä. Ja kun on kelpo ihminen, niin minä mielelläni puhelen ja
keskustelen sen kanssa; niin, kelpo ihmisen kanssa me aina rakennamme
tuttavuutta ja ystävyyttä; niinkuin esimerkiksi juoda kupponen teetä,
tai haukata, -- miks'ei, kernaasti, jos on kelpo ihminen. Kelpo
ihmiselle antaa jokainen kunnian ja arvon. Meidän herraa, näetkös,
kunnioittaa jokainen, sillä hän on, kuuletkos sinä, keisariakin
palvellut; hän on kollehtian neuvos..."

Tällä tapaa joutui Selifan puhellessaan vihdoin kaukaisille aloille.
Jos Tshitshikow olisi kuunnellut, niin olisi hän saanut tietää
kaikenlaisia pikku seikkoja omasta itsestäänkin; mutta hän oli niin
syvälle vaipunut omaan ajatukseensa, että heräsi vasta silloin kuin
kajahti ankara ukkosen jyräys. Hän katsahti ympärilleen: taivas oli
umpeensa pilvessä, ja pölyiselle maantielle alkoi pirskahdella sateen
pisaroita. Ukkonen jyrähti toisen kerran ankarammin ja lähempää, ja
äkkiä alkoi sataa kuin saavista valaen. Ensinnä, tullen vinoon, pieksi
se vaunujen pesää oikealta puolen, sitten toiselta, muutti sitten
suuntansa ja supi suorana rummutti vaunujen päällystää. Vihdoin rupesi
vettä pirskahtelemaan hänen kasvoillensa. Hän veti kiinni nahkaiset
uutimet, varustetut kahdella semmoisella pikkuisella pyöreällä
akkunalla, joista sopii katsella tien viereisiä näkyjä, ja käski
Selifan'in ajaa nopeammin.

Selifan, häirittynä hänkin kesken puhettansa, huomasi, ett'ei tässä
käynyt vitkaileminen, vetää laahasi istuin-penkin alta esiin
jonkunlaisen repalemekon harmaasta verasta, pisti sen hihoihin,
sieppasi ohjakset kouraansa ja kiljasi kolmi-valjakolleen, joka
paraillaan hiljaksensa veteli jalkojaan, tuntien suloista väsähtymistä
Selifan'in opettavaisesta puheesta. Mutta Selifan ei kuolemaksensakaan
voinut muistaa, kaksiko vai kolmeko tienhaaraa jo oli mennyt.
Ajateltuansa ja muisteltuansa vähäsen tietä, arvasi hän, että nyt oli
jo kuljettu monenkin tienhaaran ohi. Mutta koska Venäläinen
ratkaisevana hetkenä aina keksii keinoja, niinpä Selifankin, pitkittä
puheitta, käänsi ensimmäisestä tienristeyksestä oikeaan ja kiljaisten:
"Hei, kaikki mun hevoseni!" läksi ajamaan täyttä laukkaa, vähät siitä,
minne tie vie.

Mutta sade uhkasi olla pitkällinen. Teitten tomu muuttui ennen pitkää
loaksi, ja vetäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi hevosille.
Tshitshikow rupesi jo käymään levottomaksi, kun ei Sobakevitsh'in kylää
vielä näkynyt. Hänen laskunsa mukaan olisi heidän jo aikaa sitten
pitänyt saapua sinne. Hän tähysteli ympärilleen, vaan ulkona oli
pilkkosen pimeä.

-- "Selifan!" sanoi hän viimein, kurottautuen vaunuista.

-- "Mitä, herra?" vastasi Selifan.

-- "Katsopas, eikös kylää jo näy?"

-- "Ei näy, ei niin missään". Ja tämän sanottuaan rupesi Selifan,
ruoskaansa heilutellen, laulamaan, taikka ei oikeastaan laulamaankaan,
vaan jotakin pitkän pitkää se oli, ett'ei loppuakaan tahtonut tulla.
Siinä oli jos jotakin: kaikki käsky- ja kehoitus-huudot, joilla hevosia
kestitetään koko avarassa Venäjän maassa, äärestä niin toiseen; siinä
oli kaikenlaiset laatusanat ilman mitään valikoimista, minkä sylki
suuhun toi. Tätä tehden joutui hän niin pitkälle, että rupesi
nimittelemään hevosiansa hantelsmanneiksi.

Mutta yhä selvemmin ja selvemmin alkoi Tshitshikow huomata, että vaunut
heilahtelivat puolelta toiselle ja antoivat hänelle sangen kovia
kolauksia. Tästä hän ymmärsi, että nyt oli käännytty tien viereen ja
kuljettiin karhittua peltoa. Nähtävästi oli Selifankin huomannut sen,
mutt'ei ollut tietääkseenkään.

-- "Mitäs tietä sinä ajat, lurjus?" kysyi Tshitshikow.

-- "No mitäs tehdä, hyvä herra, kun ilma on semmoinen; niin pimeä,
ettei ruoskaa kädessään eroita!" Ja samalla kallistuivat vaunut niin,
että Tshitshikow'in täytyi pitää kiinni laidoista molemmin käsin. Nyt
vasta huomasi hän Selifan'in olevan toisella kymmenellä.

-- "Pidä kiinni, pidä kiinni, muutoin kaadat!" huusi hän kuskillensa.

-- "Ettäkö minä kaataisin? En suinkaan!" puheli Selifan. "Eihän se ole
hyvä, kun kaataa, sen minä kyllä tiedän; en minä kaada, en".

Hän rupesi nyt kääntämään vaunuja hiljalleen toisaalle, käänteli,
käänteli ja vihdoin käänsi ne kokonaan kyljelleen. Tshitshikow
luiskahti käsin ja jaloin saveen. Selifan pysäytti kumminkin hevoset,
vaikka kyllä ne olisivat pysähtyneet itsestänsäkin, peräti uuvuksissa
kun olivat. Tämmöinen arvaamaton tapaus saattoi miehen kokonaan
hämmästyksiin. Sillä välin kuin herra piehtaroi savessa, koettaen
päästä siitä ylös, astui Selifan alas kuskilaudalta, asettui vaunujen
eteen, pani molemmat kädet puuskaan ja sanoi, hetken aikaa
mietittyänsä:

-- "Kattos tuota, kuin keikahti!"

-- "Päissäsihän sinä olet kuin suutari!" sanoi Tshitshikow.

-- "Ettäkös olisin päissäni? En suinkaan, pois se! Kyllähän minä sen
ymmärrän, että päihtyminen on semmoinen paha asia. Tapasin vaan
tuttavan ja sitten me puheltiin, sillä kelpo ihmisen kanssa sopii
puhella, mitäs pahaa siinä? -- puheltiin ja haukattiin. Haukkaaminen ei
ole mikään paha asia; kelpo ihmisen kanssa sopii kyllä haukata".

-- "Mitäs minä sinulle viimeksi sanoin, kun olit juovuksissa? Etkö
muista, mitä?" sanoi Tshitshikow.

-- "Ettenkö muistaisi? Muistan, kuinkas minä en sitä muistaisi. Minä
tiedän, että päihtyminen on paha asia. Satuin pakinoille kelpo ihmisen
kanssa, sillä..."

-- "Minä annan sinua selkään aika lailla, sitten saat pakinoita ja
kelpo ihmisiä".

-- "Mitenkä vaan paraiten tykkäätte ja suvaitsette, armollinen herra",
vastasi Selifan, altiina mihin hyvänsä. "Jos niinkuin selkään, niin
sopii selkäänkin; en minä pane vastaan, en. Miks'eikäs selkäänkin, kun
asia vaatii? Sitähän varten on hovinherran tahto. Ja selkään pitää
antaa kanssa, ett'ei tule talonpoika vallattomaksi; järjestys ja hyvä
kunto kaikissa asioissa. Jos niinkuin syystä, niin sopii selkäänkin;
miks'eikäs selkäänkin?"

Tämmöiseen puheesen ei herra osannut vastata yhtään mitään. Vihdoin
näkyi itse kohtalo päättäneen armahtaa heitä. Kaukaa kajahti koiran
haukunta. Ihastuneena käski Tshitshikow kiiruhtaa hevosia. Venäläisellä
ajurilla on hyvä vainu pimeässäkin; siitäpä syystä sattuukin, että hän
välistä silmät ummessa laskee täyttä vauhtia ja johonkin paikkaan
päätyy kumminkin. Selifan, vaikka nyt oli pilkkosen pimeä, ohjasi
hevoset niin suorastaan kylää kohti, että vasta silloin pysähtyi kuin
vaunujen aisat kolahtivat laipioon, jolloin ei enää ollut mahdollista
päästä kauemmas. Tiheän sadeharson läpi eroitti Tshitshikow vaan
jotakin katon tapaista. Hän lähetti Selifan'in hakemaan porttia,
ja sitä olisi kyllä kestänyt hakea, ell'ei Venäjällä olisi
portinvartijoita, kelpo koiria, jotka ilmoittivat hänen tulonsa niin
heleästi, että hänen täytyi tukkia korvansa käsillään. Valo välähti
yhdessä huoneessa ja lähetti usmaisen juovan laipioon, osoittaen
matkamiehellemme, missä portti oli. Selifan rupesi kolkuttamaan, ja
pian aukeni sivu-portti. Siitä kurkisti joku olento, sarkatakki päällä,
ja vieraat kuulivat käheän ämmän-äänen kysyvän:

-- "Kuka siellä? Mitäs se semmoinen meno on?"

-- "Matkamiehiä ollaan, päästäkää sisään yöksi", virkkoi Tshitshikow.

-- "Eikös ja vaan?" puhui ämmä. "Onkos tämä laitaa, näin myöhään! Ei
tämä ole mikään kestikievari; rouva täällä asuu".

-- "No, mutta mitäs tehdä, muori kulta? Tieltä eksyttiin, näethän.
Eihän sitä keskelläkään aroa saata yötä olla tämmöiseen aikaan!"

-- "Totisesti nyt on sangen pimeä aika, ei ole yhtään kelpo aika",
lisäsi Selifan.

-- "Suu kiinni, pöllö!" sanoi Tshitshikow.

-- "Kukas te olette?" kysyi muija.

-- "Aatelismies olen, muori hyvä".

Sana _aatelismies_ saattoi muijan vähän arvelemaan.

-- "Malttakaas, niin sanon rouvalle", virkkoi hän ja palasi parin
minutin kuluttua lyhty kädessä. Portti avattiin. Tuli välähti
toisessakin akkunassa. Vaunut, ajettuaan pihaan, pysähtyivät vähäisen
talon eteen, jota pimeässä oli vaikea tarkkaan nähdä. Toinen puoli vaan
oli valaistu ikkunoista tulevalla valolla, joka suoraan lankesi myöskin
rakennuksen edessä olevaan vesiropakkoon. Rapisten pieksi sade puista
kattoa, ja lotisten juoksi vesi tynnyriin, joka oli pantu räystään
alle.

Koirat ne sillä välin pitivät ääntä kaikella mahdollisella tavalla.
Yksi oli nostanut kuononsa ylöspäin ja veteli virttään niin kestävästi
ja niin uutterasti, kuin olisi hänellä siitä ollut ties kuinkakin hyvä
palkka; toinen mätti tiheään, mutta heidän välillään porokellona soida
helisi arvatenkin pentukoiran kimeä diskantti-ääni, ja kaiken
täytteeksi kuului karkea baasi, kenties joku vanha vaari, aimo
luppakorva, sillä se pärisi, niinkuin pärisee lauluseurassa toinen
baasi, koska konsertti on parhaimmassa vauhdissa; tenorit ne kohoovat
varpaillensa, ponnistellen ja pohtaen saada ulos korkeata nuottia, ja
kaikki tyyni pyrkii ylös korkeuteen niskat kekassa, mutta toinen baasi,
kätkien partaisen leukansa kaulaliinaan, kyyristyneenä ja hyyristyneenä
melkein maahan saakka, päästelee pärinäänsä, niin että helisee ja
tärähtelee akkunain ruudut.

Jo koirien haukunnastakin, nimittäin noin monenlaisesta musikantista,
päättäen olisi sopinut arvata kylä melkoisen suureksi; mutta meidän
sankarimme, läpimärkä ja viluissaan kun oli, ei ajatellut muuta kuin
vuodetta. Tuskin olivat vaunut pysähtyneetkään, niin jo hyppäsi hän
kuistille, horjahti ja oli kaatua. Kuistille tuli nyt toinen
vaimo-ihminen, nuorempi äsköistä, vaan hyvin äsköisen näköinen. Hän
saattoi vieraan sisään. Tshitshikow heitti ympärillensä pikimmältään
pari silmäystä: kamarin seinät oli verhottu vanhoilla, juovikkailla
papereilla; sinne tänne oli ripustettu jonkunlaisia linnunkuvia;
akkunain välissä vanhan-aikuisia vähäisiä peilejä, tummissa puitteissa,
ja nämä varustetut koristeilla, kiertyneiden lehtien muotoon; jokaisen
peilin taakse oli pistetty joko kirje tai vanha korttipakka tahi sukka;
seinäkello ja sen numerotaululla kukkia maalattuina ... muuta oli
mahdoton nähdä. Hän tunsi, kuinka hänen silmäluomensa pyrkivät
tarttumaan toisiinsa, niinkuin joku olisi voidellut ne hunajalla.

Hetkisen kuluttua tuli huoneesen emäntä, vanhanpuoleinen eukko,
yömyssyn tapainen päässä, villahuivi kaulassa, yksi noita muori-kultia,
vähäisiä tilan-omistajia, jotka aina valittavat ja vaikeroivat
katovuosia ja tappioita ja käyvät pää kallellaan, mutta sillä välin
kokoilevat rahoja viirukkaihin pussosiin, joita sijoitetaan piironkien
laatikkoihin. Yhteen pussoseen kootaan hopearuplat, toiseen
puoliruplat, kolmanteen 25-kopekan rahat, vaikka päältä nähden luulisi,
ett'ei piirongeissa muuta olekaan kuin liinavaatteita ja yökohtuja ja
lankakeriä ja ratkottu saloppi, jonka määrä on muuttua leningiksi, jos
vanha sattuisi tavalla tai toisella kärvettymään, kun pyhiksi
paistetaan kakkuja ja muita piiraisia, tahi muutoin kulumaan. Mutta
eipäs vaan kärvety vanha leninki eikä muutoinkaan kulu: muori on
tarkka, ja saloppi saa ratkottuna olla pitkät ajat, ja tulee vihdoin,
testamentin mukaan, orpanan tyttärelle monen muun romun ja roskan
kanssa.

Tshitshikow pyysi anteeksi, että oli tällä äkkinäisellä tulollansa
tehnyt häiriötä.

-- "Ei tee mitään! Ei tee mitään!" puheli emäntä. "Mutta toipas vaan
teidät Jumala aika ilmalla tänne! Semmoinen myrsky ja rankka-ilma...
Pitäisihän teidän syödäkin näin matkasta tultua, mutta eihän tässä
öiseen aikaan saata mitään valmistaa".

Emännän sanat keskeytti kauhea sihistys, niin että vieras oli vähällä
säikähtää: sihistys oli semmoinen, niinkuin olisi koko huone tullut
täyteen käärmeitä. Katsahdettuansa ylös, hän kumminkin rauhoittui,
havaiten, että seinäkellolle oli tullut lyömisen halu. Sihistystä
seurasi pärinä ja sitten vasta, ponnistaen kaikki voimansa, sai kello
lyöneeksi kaksi semmoisella äänellä niinkuin joku olisi kepillä
kolhinut särkynyttä saviastiaa. Sen jälkeen rupesi lerkku taas
tyyneesti naksuttelemaan oikealle ja vasemmalle.

Tshitshikow kiitti emäntää, sanoen, ett'ei hän tarvitse mitään, ett'ei
emäntä puuhaisi yhtään mitään ja ett'ei hän pyydä mitään muuta kuin
vuodetta. Hän tahtoi vaan tietää, mihin tienoihin hän oli joutunut ja
pitkäkö matka täältä oli Sobakevitsh'in kartanoon. Muori vastasi,
ett'ei hän mointa nimeä ole kuullutkaan ja ett'ei semmoista
tilan-omistajaa ole olemassakaan.

-- "Tunnette te ainakin Manilow'in?" kysyi Tshitshikow.

-- "Kukas se Manilow sitten on?"

-- "TiIan-omistaja se on, rouva hyvä".

-- "En ole kuullut, ei täällä semmoista tilan-omistajaa ole".

-- "Mimmoisiakos täällä on?"

-- "Bobrow, Swinjin, Kanapatjew, Harpakin, Trepakin, Pleshakow".

-- "Rikkaitako ovat vai köyhiä?"

-- "Ei, hyvä ystävä, täällä kovin rikkaita ole. Kellä on kaksikymmentä,
kellä kolmekin kymmentä sielua; mutta niinkuin sata sielua ja niin,
niin semmoisia ei ole".

Tshitshikow huomasi tulleensa kauas sydänmaille.

-- "Kuinkas pitkältä täältä edes kaupunkiin on?"

-- "Mahtuneeko tää matka kuuteenkaan kymmeneen virstaan! Onhan tuo nyt
ikävä nähdä, ettei ole mitä panisi teille syödä! Tahtoisitte kenties
teetä, hyvä vieras?"

-- "Kiitoksia, hyvä rouva. En tahdo muuta kuin vuodetta".

-- "No niin, kyllä maar tuommoisen matkan perästä uni hyvää tekee.
Käyhän tuohon sohvalle, hyvä ystävä. Fetinja, kuule! Tuo tänne patja,
pieluksia ja peite. Sitä Herran ilmaa! Jyriseekin näet niin että ...
kyllä minulla paloi kynttilä pyhäin kuvain edessä koko pitkoisen yön.
Mutta, hyvät ihmiset! Niinhän sinulla on, kuin karjulla, selkä ja kylki
ihan liassa! Missäs sinä tuolla lailla olet rypenyt?"

-- "Jumalan kiitos, että siitä rypemällä pääsi! Kiitän vaan, että ovat
kylkiluuni eheät".

-- "Herrajesta, mitä puhutkaan! Kai sinun selkääsi pitäisi hieroa,
vai?"

-- "Suuri kiitos! Älkää huoliko mistään. Käskekää vaan piikanne kuivata
vaatteeni".

-- "Fetinja, kuule!" sanoi emäntä sille vaimoihmiselle, joka äsken oli
ollut kuistilla kynttilä kädessä ja nyt oli ennättänyt tuoda patjan ja
pöyhötellessään sitä päästänyt huoneesen oikean höyhenisen
vedenpaisumuksen. "Ota sinä herran takki ja alusvaatteet ja kuivaa ne
ensin valkean ääressä, niinkuin ennen tehtiin herra vainajan aikana,
hiero ne sitten ja piekse puhtaiksi".

-- "Kyllä, rouva", sanoi Fetinja, levittäen patjan päälle lakanata ja
pannen tyynyjä.

-- "No tuoss' on nyt sulle vuode", sanoi emäntä. "Hyvää yötä nyt vaan,
hyvä ystävä. Etköhän sinä vielä tarvitse jotakin? Kukaties sinä,
veikkonen, olet tottunut siihen, että joku ennen nukkumistasi syyhyttää
kantapäitäsi. Ukko vainaja ennen vanhaan ei saanut unta muutoin millään
muotoa".

Vaan vierasta ei haluttanut kantapäittenkään syyhyttäminen. Emäntä meni
pois, ja vieras riisuihe heti kohta, antaen Fetinjalle kaikki
riisumansa päällys- sekä alusvaatteet, jonka jälkeen Fetinja,
toivotettuansa hänkin puolestaan hyvää yötä, vei nämät märät ruumiin
varustukset pois. Tshitshikow, yksikseen jäätyänsä, katsahti
mielihyvällä vuoteesensa, joka ulottui melkein lakeen asti. Fetinja oli
nähtävästi aivan erinomainen patjain pöyhöttäjä. Hän asetti vuoteen
viereen tuolin ja kiipesi siitä tilallensa, joka vajosi hänen allansa
milt'ei hamaan lattiaan asti. Piiriänsä alemmaksi pullistuneet höyhenet
ne lehahtivat ympäri huonetta. Sammutettuansa kynttilän, hän veti
ylleen kattunaisen peitteen ja, käytyänsä rinkelin moiseen kippuraan,
nukkui samassa.

Aamulla hän heräsi myöhänlaiseen. Aurinko paistoi akkunasta häntä
suoraan silmiin, ja kärpäset, jotka eilen illalla olivat maanneet
rauhassa seinillä ja laessa, kääntyivät nyt joka mies häneen:
yksi istahti hänen huulellensa, toinen korvan lehdelle, kolmas
koetteli eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään; yksi oli
varomattomuudessaan istahtanut liian lähelle vieraan sierainta, ja sen
vetäisi hän unimielissään nenäänsä, josta seurasi ankara aivastus, ja
tämä se oli syynä hänen heräjämiseensäkin. Luotuaan silmäyksen
ympärillensä hän huomasi, ett'ei kaikissa kuvissa ollut pelkkiä
lintuja; oli siellä Kutusow'in muotokuva ja öljyväreillä maalattu ukko
univormussa, jossa olivat punaiset hihansuut, niinkuin tapana oli
Paavali keisarin aikana. Kellot päästivät jälleen sihinän ja löivät
kymmenen; ovesta pilkistivät naisen kasvot, mutta katosivat samassa,
sillä Tshitshikow oli, paremmin nukkuaksensa, riisunut päältään
kaikki tyyni.

Nuo kasvot näyttivät hänestä vähän tutuilta. Hän rupesi johdattelemaan
niitä mieleensä ja muisti ne viimein emännän kasvoiksi. Hän pani paidan
päälleen; muut vaatteet olivat jo, kuivattuina ja puhdistettuina,
vuoteen vieressä. Pukeuttuansa, hän astui peilin eteen ja aivasti
jälleen niin kovaa, että juuri siihen aikaan akkunan alle tullut
kalkkona -- akkuna näet oli matalalla maasta -- rupesi äkkiä
pälpättämään jotakin hyvin nopeasti omalla kummallisella kielellään. Se
tahtoi kai sanoa niin paljon kuin: "terveeksi!" johon Tshitshikow
vastasi: "mene hiiteen!"

Käytyänsä akkunaan, hän alkoi tarkastella näkö-aloja edessään. Akkuna
antoi melkein suoraa päätä kana-koppeliin; ainakin oli sen edessä oleva
piha täpötäynnä siipikarjaa ja muita elukoita. Kanoja ja kalkkonia oli
aivan lukemattomia laumoja; niitten välissä tepasteli kukko
määränperäisin askelin harjaansa puistellen ja pannen päänsä
kallelleen, ikäänkuin mitä kuunnellen. Sika perheineen ilmaantui sekin
sinne; siinä se, tonkien rikkatunkiota, pisti ohi mennen poskeensa
kananpojan ja olematta milläänkään yhä edelleen syödä ahmasi arbusin
kuoria. Tämän vähäisen pihan elikkä kanatarhan ympärille oli tehty
laipio, ja sen toisella puolen näkyi avarat kaalismaat, joissa kasvoi
kaalia, sipulia, perunoita, punajuuria ynnä muuta sellaista, taloudelle
tarpeellista. Kaalismaassa kasvoi siellä täällä omenapuita ja muita
hedelmäpuita, verkoilla verhottuja, suojaksi harakoilta ja varpusilta,
joita viimeksi mainittuja lenteli kuni pilviä paikasta toiseen. Samaa
tarkoitusta varten seisoi myös pitkäin seipäitten päässä muutamia
linnunpelotuksia, kädet levällään; yhdellä niistä oli päässä itse
emännän myssy. Kaalismaitten takana oli kylä, jonka talot tosin olivat
hajallaan, muodostamatta säännöllisiä katuja, vaan kumminkin
Tshitshikow'in mielestä osoittivat asujantensa varallisuutta, koskapa
olivat korjatuita niinkuin sopii: katoilla olivat joka paikassa uudet
malot; kallistuneita portteja ei näkynyt missään. Huomasipa hän
akkunaansa päin aukeavissa kattovajoissa missä uudet vararattaat, missä
kahdetkin.

-- "Onhan muorilla kylä jommoinenkin!" virkkoi hän ja päätti samassa
ruveta emännän kanssa pakinoille ja tutustua hänen kanssaan lähemmältä.
Hän katsahti oven raosta siihen huoneesen, josta emäntä äsken oli
pistänyt päätänsä sisään, ja näki hänen istuvan teepöydän ääressä.
Tshitshikow astui hänen luoksensa iloisen ja lempeän näköisenä.

-- "Hyvää huomenta, ystävä hyvä! Kuinka olette maanneet?" kysyi emäntä,
kohottautuen sijaltaan. Hänellä oli nyt yllään parempi puku kuin eilen:
tumma leninki eikä enää yömyssyä; kaulassa oli sentään nytkin jotakin
sidottuna.

-- "Hyvin, hyvin", puheli Tshitshikow, istuen nojatuoliin. "Entäs te,
rouva?"

-- "Huonosti, veikkonen, huonosti".

-- "Kuinka niin?"

-- "En saa unta. Ristiluuta mulla aina kivistelee ja jalkaa kanssa,
tästä luun päältä, niin näet särkeekin, että..."

-- "Kyllä se ohi menee, menee se; vähätelkää te semmoiselle!"

-- "Suokoon Jumala, että se menisi ohitse! Olen minä sitä voidellut
sian ihralla ja olen tärpätilläkin hautonut. Mitäs suvaitsette teen
kanssa? Pullossa on hedelmäviinaa".

-- "Ei ole hullummaksi! Ryypätään, rouva kulta, sitäkin".

Lukija on luullakseni jo huomannut, että Tshitshikow, lempeän näköinen
vaikka olikin, kumminkin puhui vapaammin nyt kuin Manilow'in kanssa
eikä kursaillut ensinkään. Täytyy sanoa, että jos meillä Venäjällä
ollaankin jossakin katsannossa vielä takapajulla ulkomaalaisten
rinnalla, niin olemme me sen sijaan jättäneet heidät kauaksi jälkeemme
käyttäytymisen taidossa. Mahdoton on luetella meidän käytöksemme
kaikkia vivahduksia ja hienouksia. Franskalainen tai Saksalainen ei
saata iki pitkinä päivinä hoksata ja käsittää kaikkia sen omituisuuksia
ja eroituksia. Hän puhuu melkein samalla äänellä ja samalla tavalla
sekä miljonain omistajan että vähäisen rihkamakauppiaan kanssa, vaikka
tietysti hänkin sydämmessään tarpeeksi liehakoitsee edellistä. Meillä
on toisin: meillä on semmoisia taitureita, jotka kahdensadan sielun
isännälle puhuvat aivan toisin kuin sille, jolla on kolmesataa sielua;
ja semmoisen kanssa, jolla niitä on kolmesataa, haastelevat taaskin
toisella tapaa kuin viidensadan sielun omistajan kanssa; ja tämän
kanssa yhä vieläkin toisella muotoa kuin sen kanssa, joka on
kahdeksansadan omistaja; sanalla sanoen, nouse vaikka miljonaan
astikka, niin ei tule värin vivahduksista puutetta. Otaksutaanpa
esimerkiksi kanslia -- ei täällä, vaan yhdeksän meren takana --; ja
kansliaan otaksutaan kanslian päällikkö. Olkaa hyvä ja katselkaa häntä,
koska istuu hän alamaistensa keskessä, -- totta tosiaan, ette uskalla
pelkästä pelosta sanaakaan hiiskahtaa! Ylpeys ja ylevyys ja ties mitä
vaan ei asukaan hänen kasvoillansa! Ota suoraa päätä sivellin ja
maalaa: Prometeo, ihan ilmeinen Prometeo! Katsanto on kotkan katsanto,
ja käynti niin tyyntä ja tasaista... Mutta tuskin on tämä kotka astunut
huoneestansa ja lähenee ylipäällikön kabinettia, niin peltopyynä hän
juosta piipottaa, paperi kainalossa, piipottaa minkä ennättää. Kun
seurassa ja iltahuveissa ovat kaikki vähävirkaisia, niin Prometeo on ja
pysyy Prometeona; mutta annas, että on joku edes hiukan ylempi häntä,
niin Prometeossa on tapahtunut semmoinen muodonmuutos, ett'ei
Ovidiokaan mointa olisi voinut keksiä: kärpänenhän se on, kärpästäkin
pienempi, hiekkajyväseksi supistunut! "Eihän tuo olekaan Ivan
Petrovitsh", arvelette te, katsellessanne häntä. "Ivan Petrovitsh on
isompi kasvultaan, mutta tämähän on pieni mies ja laiha mies; Ivan
Petrovitsh puhuu korkealla ja karkealla äänellä eikä naura milloinkaan;
mutta tämä, hiis sitä ties, piipittää kuin lintu ja yhä naureskelee".
Te astutte lähemmäksi ja kas -- Ivan Petrovitsh se on sittenkin! "Vai
niin vainen!" arvelette te itseksenne.

Vaan palatkaamme toimiviin henkiin.

Tshitshikow oli, niinkuin jo näimme, päättänyt olla yhtään
kursailematta, ja siksipä hän, otettuaan kupin teetä ja kaadettuaan
siihen hedelmäviinaa, rupesi puhelemaan tällä tapaa.

-- "Teillähän on soma kylä. Montako sielua?"

-- "Onhan niitä, hyvä ystävä, vähää vailla 80", sanoi emäntä, "mutta
mitäs siitä, kun on kovat ajat. Tuoss' oli menneenäkin vuonna semmoinen
kato, että älä Herra saata".

-- "Talonpojat näyttävät kumminkin niin tukevilta ja tuvat lujilta.
Sallikaas kysyäni teidän sukunimeänne. Olen niin hajamielinen ... tulin
öiseen aikaan..."

-- "Korobotshka, kollegisihteerskä".

-- "Suur' kiitos. Entä nimi ja isännimi?"

-- "Nastasja Petrovna".

-- "Vai Nastasja Petrovna? Se on hyvä nimi se, Nastasja Petrovna.
Minulla on täti, äitini sisar, myöskin Nastasja Petrovna".

-- "Entäs teidän nimenne?" kysyi rouva. "Te olette kai assessori?"

-- "En ole", vastasi Tshitshikow, naurahtaen. "En ole assessori;
muutoin vain matkustelen omissa asioissani".

-- "Vai niin, te ostelette siis! No voi sentään, kun tulin myöneeksi
meteni kauppamiehille niin helposta! Sinä, veikkonen, olisit kai
ostanut mettä?"

-- "Enkä olisikaan ostanut mettä".

-- "Mitäs sitten? Hamppujako? Mutta eihän minulla ole hamppujakaan enää
kuin pikkuruisen! Liekö puoltakaan puutaa".

-- "Ei, hyvä ystävä! Toisen sorttista tavaraa me tahdomme. Sanokaas,
onko teiltä kuollut talonpoikia?"

-- "Voi veikkonen, kahdeksantoistakymmentä henkeä!" huokasi eukko. "Ja
kaikki niin tukevaa kansaa, työväkeä. Kyllähän sen koommin on uutta
väkeä syntynyt, mutta mitäs niistä? Pientä ja mitätöntä. Mutta
assessori tuli kuin tulikin; maksa tänne, sanoi, joka sielusta. Niin
näes, maksa pois kuolleista, mikä elävistäkin. Viime viikolla paloi
minulta seppä, taitava semmoinen, lukkosepän työt osasi ja kaikki".

-- "Olikos teillä tulipalo?"

-- "Suojellut on sentään hyvä Jumala semmoiselta vaaralta; tulipalo
olisi ollut vielä pahempi. Ei, hyvä ystävä, itse hän paloi. Sisuksissa
näet hänellä syttyi palo; oli ryypännyt mies liiemmäksi. Sininen valkea
vaan kävi miehestä ja niin kärvettyi ja musteni kuin sysi. Semmoinen
mestari! Nyt en pääse minnekään, kun ei ole hevosen kengittäjää".

-- "Niin oli Jumalan tahto, hyvä ystävä", sanoi Tshitshikow ja huokasi.
"Mitä Jumala viisaudessansa tekee, sitä ei käy ihmisen vastustaminen...
Antakaas ne minulle, Nastasja Petrovna!"

-- "Mitkä niin?"

-- "Juuri nuo, jotka ovat kuolleet".

-- "Millä viisiä?"

-- "No muutoin vaan, taikka, sama se, myökää ne minulle. Minä annan
teille rahat niistä".

-- "Mutta mitenkäs tämä nyt on? Enhän minä oikein ymmärrä. Rupeatko
sinä kaivamaan niitä maasta, vai?"

Tshitshikow huomasi eukon harpanneen lopen kauas ja näki
välttämättömäksi selittää hänelle asian. Muutamilla sanoilla selvitti
hän, että sielujen siirros tai myönti tapahtuu vaan paperilla ja että
ne kirjoitetaan niinkuin olisivat hengissä.

-- "Mutta mitä sinä niillä teet?" kysyi eukko, katsoa tuijottaen
häneen.

-- "Se on minun asiani".

-- "Mutta kuolleitahan ne ovat".

-- "No kukas niitä eläviksi sanoo? Siitäpä teillä onkin tappiota, että
ne ovat kuolleet; teidänhän pitää maksaa niistä henkirahat, mutta minä
teidät päästän kaikista puuhista ja maksuista. Ymmärrättenkös? Enkä
ainoastaan päästä maksuista, vaan vieläpä annan teille viisitoista
ruplaa. No, onko selvä nyt?"

-- "Enpä tosiaankaan tiedä", lausui eukko verkalleen. "Enhän minä ole
milloinkaan myönyt kuolleita".

-- "Sitä minäkin. Ihmehän olisi ollutkin, jos olisitte niitä
myöskennelleet. Vai luuletteko, että niistä on todellakin jotakin
hyötyä?"

-- "No enhän minä sitä luule. Mitäs hyötyä niistä voisi olla? Ei niistä
ole hyötyä mitään. Se se vaan on vähän niinkuin vaikeata, että ne ovat
jo kuolleita".

-- "Tuollapa muijalla on kova pää, näen mä", arveli Tshitshikow
itsekseen. "Kuulkaapas nyt! Ajatelkaahan te toki: itseännehän te
köyhdytätte, kun maksatte henkirahoja kuolleittenkin edestä!..."

-- "Älä, hyvä ystävä, puhukaan!" keskeytti emäntä. "Tässä kaksi viikkoa
takaperin maksoin päälle puolentoista sadan ja piti vielä assessoriakin
voidella..."

-- "Sepä se! Mutta ottakaas nyt huomataksenne se, ett'ei enää ole
tarvis assessoriakaan voidella, sillä minä se nyt maksan heidän
edestänsä, minä ettekä te; minä otan kaikki verot päälleni; vieläpä
teen kauppakirjankin omalla kulungillani; ymmärrättenkös te sitä?"

Eukko ajattelemaan. Asia näytti hänestä kyllä vähän niinkuin
edulliselta, mutta kovin se nyt vaan oli outoa ja uutta, ja siksipä hän
rupesi pelkäilemään, kunhan vaan kauppias ei häntä jollakin tavoin
pettäisi: tulihan näet mies tiesi mistä ja vielä öiseen aikaan.

-- "No mitäs sanotte, rouva kulta? Tehty kuin tehty, vai?" kysäsi
Tshitshikow.

-- "Ei, hyvä ystävä, minulle vielä milloinkaan ole sattunut tämmöistä
vainajain kauppaa. Eläviä ihmisiä kyllä ovat multa saaneet. Tässä
toissakin vuonna sai Protopopow kaksi tyttöä, sadasta ruplasta
kumpaisenkin, ja oli hyvin kiitollinen: semmoisiksi näet varttuivat
työntekijöiksi, oikein salvettejakin kutovat itse".

-- "Ei nyt ole puhe elävistä, olkoot Herran huomassa! minä kysyin
kuolleista".

-- "Minua tosiaankin vähän peloittaa näin ensi alussa, ett'en miten
tulisi tappiolle. Sinä, hyvä ystävä, kuka ties petkutat minua ... ne
tuota noin ... ne kenties enemmänkin maksavat".

-- "Kuulkaapas, rouva hyvä ... no, mutta olettepas te! Mitäs niillä
voisi olla hintaa? Ajatelkaa toki: tomuahan se on. Ymmärrättekö te? Se
on sanalla sanoen tomua. Ottakaa te kaikkein joutavin, viho viimeinen
kappale, esimerkiksi vaikka repaleinen riepu, niin onhan silläkin joku
hinta: ostetaanhan se edes paperitehtaasen; mutta mihinkäs näistä
olisi? No sanokaas nyt itse, mihinkäs niistä olisi!"

-- "No niinpä kyllä. Eihän niistä ole niin mihinkään, ja sehän se minua
vaan arveluttaakin, että ne ovat jo kuolleet".

-- "Voi pölkkypäätä sentään!" arveli itsekseen Tshitshikow, jolta jo
maltti rupesi loppumaan. "Menepäs nyt tuommoisen kanssa kauppoja
tekemään! Ihan hien kierii otsalleni, pahuksen ämmä". Hän otti
nenäliinan taskustaan ja rupesi pyhkimään hikeä, jota todellakin
helmeili otsalla.

Turhaanpa Tshitshikow sentään kiivastui. Onhan niitä kunnioitettavia
miehiä ja valtiomiehiäkin, jotka kuitenkin kaikitenkin ovat täydellinen
Korobotshka. Kun mitä kerran on saanut päähänsä istutetuksi, niin ei
siinä auta keinot ei mitkään; tuo hänelle todistuksia vaikka kuinka
monta hyvänsä, ja päivänselkeitä jok'ainoa, niin takaisin hän poukahtaa
siitä, niinkuin pallo poukahtaa takaisin seinästä.

Tshitshikow päätti koettaa saada muijaa oikealle tolalle jotakin
sivutietä.

-- "Rouva hyvä", sanoi hän, "joko te ette tahdo ymmärtää minun sanojani
taikka muutoin vaan puhutte, jotakin puhuaksenne... Minä annan teille
rahaa: viisitoista ruplaa seteleissä, -- ymmärrättenkö? Rahaahan se on.
Niitä ette löydä kadulta. Sanokaas suoraan, mitä saitte medestänne".

-- "Kaksitoista ruplaa puudalta".

-- "Jo teitte syntiä pikkuruisen, hyvä ystävä. Kahtatoista ette
saaneet".

-- "Sain, niin totta kuin elän".

-- "No katsokaas! Jos saittenkin, niin mettähän se oli. Te kokoelette
sitä, kukaties, vuoden päivät, huolien ja ahkeroiden; siinä piti
puuhata, siinä käydä siellä täällä, siinä piti mehiläisiä hoitaa,
syöttää niitä kellarissa koko talvi, mutta kuolleet sielut eivät ole
tämän mailman asioita. Siinä ette te puolestanne puuhanneet ettekä
hommanneet ensinkään; Jumalan tahdostahan he jättivät tämän mailman,
tuottaen talollenne tappiota. Siellä te saitte vaivoistanne,
puuhistanne kaksitoista ruplaa, tässä saatte ihan ilmaiseksi, ettekä
kahtatoista, vaan viisitoista, ettekä hopeassa, vaan kaikki sinisissä
seteleissä".

Nyt oli Tshitshikow melkein varma, ett'ei ämmä enää voi vastustaa näin
vakuuttavia todistuksia.

-- "En minä tiedä", vastasi emäntä, "mitäs minä kokematon leski! Taitaa
olla paras, kun odottelen vielä kotvasen, kukaties tulee tässä
kauppiaita, ja ennätän tiedustella hintoja".

-- "Hyi häpeä, häpeä, rouva hyvä! niin vainenkin, hyi häpeä! Mitäs te
puhuttekaan? ajatelkaas nyt itse! Kukas niitä rupeaa ostelemaan? Mitäs
niillä kukaan tekee?"

-- "Entäs jos niitä joskus niinkuin tulisi talossa tarvis..." vastasi
eukko, mutta tähän keskeyttikin puheensa ja suu auki sekä kauhulla
katseli vierasta, mitä muka tämä siihen sanoo.

-- "Kuolleita tarvis, niinkö? kylläpä te nyt päläytitte! Varpusiako ne
öisin pelotteleisivat kaalimaistanne vai mitä?"

-- "Herrajesta! Mitä hirmuja sinä puhutkaan!" virkkoi eukko, silmiänsä
ristien.

-- "Mikäs toimi ja ammatti niille sitte annettaisiin? Ja sitä paitsi,
jääväthän luut ja haudat ja kaikki teidän omiksenne: kauppa tehdään
vaan paperilla. No mitäs sanotte? Mitäs arvelette? Vastatkaahan edes!"

Eukko jälleen miettimään.

-- "Mitäs te mietitte, Nastasja Petrovna?"

-- "Enhän minä vieläkään oikein tiedä, mitä tehdä. Eikös passaisi ostaa
hamppuja minulta?"

-- "No hamppuja! Herrainen aika, minä pyydän teiltä jotakin aivan
toista ja te työnnätte minulle hamppuja! Hampuille tulee aika
niillekin; toisten, kun tulen, niin ostan hamputkin. No kuinkas olisi,
Nastasja Petrovna?"

-- "Kovin se vaan on kummallista tavaraa, eihän semmoista tavaraa ole
milloinkaan ollut!"

Nyt loppui Tshitshikow'ilta viimeinenkin maltti. Hän vimmastui,
sieppasi tuolin, löi sen maahan ja käski muorin mennä hitoille.

Hittoa säikähti emäntä sanomattomasti.

-- "Älä, veikkonen, mainitsekaan sitä! Olkoon Herran rauhassa!"
huudahti hän, kalveten. "Toissakin yönä, niin koko yön näin unta siitä.
Pistihän näet päähän panna kortteja iltarukouksen jälkeen, mutta Jumala
kaiketikin rangaistukseksi lähetti hänet unissa luokseni. Kovin oli
raato ruma; sarvetkin pitemmät kuin härällä".

-- "Ihme sentään, ettei niitä kummittele teille oikein kymmenittäin.
Pelkästä kristillisestä rakkaudesta minä tahdon auttaa lähimmäistäni;
tuossa, arvelin, tuossahan on köyhä leski, puuhaa ja ponnistelee ja
kärsii puutetta ... juoskaa järveen kylinenne päivinenne!"

-- "Hyvät ihmiset, kuinka sinä riitelet!" virkkoi ämmä, pelolla
katsellen häntä.

-- "No loppuuhan tässä sanavaratkin! Totta toisen kerran niinkuin mikä,
en mä niin pahasti sano, niinkuin mikä kartanokoira, joka heinätukolla
makaa: ei syö itse eikä anna muille! Minulla oli jo aikomus ostaa
teiltä kaikenlaisia maan tuotteita, sillä minulla on kruunun
hankintoja..." Tässä hän pisti valheeksi, noin ohi mennen, tarkemmin
tuota punnitsematta, mutta seuraus oli odottamaton. Kruunun hankinnat
vaikuttivat valtavasti Nastasja Petrovnaan. Hänen äänensä se ainakin
muuttui melkein rukoilevaksi.

-- "No mitäs sinä niin kovasti suutuit? Jos minä sen olisin tietänyt,
että sinä olet niin äkäinen, niin enhän minä olisi vastaan pannutkaan".

-- "Vielä tässä suuttumaan rupeaisi! Asia ei maksa hölyn pölyäkään ja
minä mokoman tähden vielä äkään kävisin!"

-- "No niin, kyllä minä annan ne, jos tahdot, viidestätoista ruplasta!
Mutta sen minä sanon, että jos niinkuin mitä hankintoja, niinkuin
ruisjauhoja tahi tattarijauhoja tahi suurimoita tahi lihoja, niin älä
suinkaan unohda minua".

-- "En unohda, rouva hyvä, en unohda", puhui Tshitshikow, pyyhkien
kädellään hikeä, joka virtana valui pitkin hänen kasvojansa. Hän
tiedusteli eukolta, oliko hänellä kaupungissa asiamiestä tahi tuttavaa,
jonka hän valtuuttaisi tekemään kauppakirjan ynnä mitä muuta tarvitaan.

-- "Onhan toki! Onhan siellä provastin, Kyrillo isän, poika
virkamiehenä", vastasi Korobotshka.

Tshitshikow pyysi häntä kirjoittamaan tälle virkamiehelle valtuukirjan
ja otti itse sepittääksensä sen, jottei tulisi liikoja vaivoja
rouvalle.

-- "Kyllähän se olisi hyvä", ajatteli sillä välin itsekseen
Korobotshka, "jos hän rupeaisi ottamaan minulta kruunulle jauhoja ja
lihoja. Pitäisi vähän hyvitellä miestä: taikinaa jäi vielä eiliseltä;
annas kun käsken Fetinjan paistaa litteitä. Mitäs jos pyöräyttäisi
piirakankin munan kanssa: hyvin ne meillä semmoisia pyöräyttelevät eikä
niihin mene paljoa aikaakaan".

Emäntä meni ulos panemaan toimeen aikomustansa, joka tarkoitti piirakan
pyöräyttämistä, ja kaiketikin täydentämään sitä muilla kotoisen
keitto- ja paistotaidon tuotteilla. Tshitshikow puolestaan meni
vierashuoneesen, jossa oli maannut yön, ottamaan lippaastansa tarpeen
mukaisia papereita. Vierashuoneessa oli jo aikaa sitten kaikki
korjattu: upeat patjat oli viety pois, ja sohvan edessä oli liinalla
katettu pöytä. Pantuaan lippaansa pöydälle, täytyi Tshitshikow'in
levähtää vähäsen, sillä hän tunsi olevansa hiessä koko mies; kaikki
mikä hänellä oli päällään, paidasta aina sukkiin saakka, oli märkänä.

-- "Kylläpä koetteli miestä saakelin ämmä!" virkkoi hän, kotvan aikaa
levättyänsä, ja avasi lippaan.

Tekijä on vakuutettu siitä, että lukijoissa löytyy niinkin uteliaita,
jotka tahtovat saada tietää, millainen tämä lipas oli rakennukseltaan
ja sisukseltaan. No niin, sopiihan tyydyttää uteliaisuutta. Kas
tämmöinen se oli sisästä: aivan keskessä oli saippuakuppi, sen takana
kuusi tai seitsemän kapeata solaa partaveitsille, sitten neliömäiset
aukot hiekka- ja muste-astiaa varten ja niitten välissä koverrettu
syvennys kynille, lakalle ynnä muille semmoisille pitemmille esineille;
sitten kaikenlaisia sekä kannellisia että kannettomia karsinoita
lyhyemmille esineille, ja ne olivat täynnä käyntikortteja, hääkortteja,
hautajaiskortteja ynnä muuta, mitä oli pantu muistoksi. Koko
ylälaatikko solineen karsinoineen oli nostettava pois, ja sen alapuoli
oli täynnä papereita, koko-arkeissa; niitten alla oli pieni
rahalaatikko, joka salaisella tavalla aukeni lippaan syrjästä. Lippaan
isännällä oli tapana avata tätä laatikkoa niin nopeasti ja sulkea sitä
jälleen samassa silmänräpäyksessä, ett'ei saata varmaan sanoa, kuinka
paljo rahaa siellä oli. Tshitshikow ryhtyi heti kohta työhön. Hän
teroitti kynän ja alkoi kirjoittaa.

Emäntä tuli sisään.

-- "Sinullapa, veikkonen, korea lipas on", sanoi emäntä, istuen hänen
viereensä: "Moskovastako se on ostettu?"

-- "Moskovasta", vastasi Tshitshikow, jatkaen kirjoittamista.

-- "Sitä minäkin: sieltä saa aina niin hyvää työtä. Tässä toissa vuonna
toi sisareni sieltä lämpimät kengät lapsille: kelpo kengät olivatkin,
kestävät yhä vielä. Herrainen aika, kuinka sinulla on paljon
karttapaperia!" jatkoi hän, vilaisten vieraan lippaasen. "Saisit tuosta
antaa arkin minullekin! Minulla näet ei ole: sattuu yks kaks
pyyntökirja pantavaksi oikeuteen, niin mihinkäs sen kirjoittaa?"

Tshitshikow selitti hänelle, ett'ei nämä paperit ole sitä laatua:
näihin kirjoitetaan ainoastaan kauppakirjoja eikä pyyntöasioita.
Rauhoittaaksensa eukkoa, Tshitshikow antoi kumminkin hänelle
jonkunlaisen arkin, ruplan maksavan. Kirjoitettuaan kirjeen, antoi hän
sen emännälle allekirjoitettavaksi ja pyysi luettelon kuolleista
talonpojista. Emännälläpä ei ollutkaan minkäänlaisia luetteloja eikä
listoja; hän tiesi ulkoa melkein kaikki. Hän rupesi luettelemaan niitä
vieraallensa. Muutamilla oli Tshitshikow'in mielestä kovin kummalliset
nimet ja vielä oudommat liikanimet, niin että hän joka kerta kuin uusi
nimi lausuttiin, ensinnäkin pysähtyi ja sitten vasta rupesi
kirjoittamaan. Vallankin kuului hassulta nimi Pietari Savelinpoika
Kaukana-Kaukalo, niin ett'ei hän malttanut olla sanomatta: "onpas sillä
pituutta!" Toinen oli liikanimeltään Lehmän Tiili. Kolmas taas oli
pitkittä puheitta Pyörä-Iivana. Kirjoitustansa lopettaessaan
Tshitshikow veti pari kertaa ilmaa nenäänsä ja tunsi varsin viehättävän
hajun: jotakin voissa paistettua.

-- "Pyydän nöyrimmästi haukkaamaan", sanoi emäntä. Tshitshikow katsahti
taakseen ja näki, että pöydällä oli jo sieniä, piirakaisia, nopeaisia,
litteäisiä ja kakkuja jos jonkinlaisia: sipuli-kakkuja, unikko-kakkuja,
maito-kakkuja ja kuore-kakkuja ja ties mitä kakkuja.

-- "Munapiirakkaa!" virkkoi emäntä.

Tshitshikow siirtyi munapiirakan ääreen ja syötyään yhteen menoon vähän
enemmän kuin puolet siitä, kehaisi sitä. Ma'ukasta piirakka oli jo
itsestäänkin ja maistoi sitäkin ma'ukkaammalta kaiken puuhan ja vehkeen
perästä emännän kanssa.

-- "Entäs litteitä?" sanoi emäntä.

Vastaukseksi tähän kääräsi Tshitshikow kolme litteätä yhteen, kastoi
ne voinsulaan, pisti suuhunsa ja pyyhkäsi huulet ja kädet salvettiin.
Tehtyänsä samalla muotoa vielä pari kolme kertaa, pyysi hän emännän
käskemään, että hänen hevosensa valjastettaisiin. Nastasja Petrovna
lähetti samassa Fetinjan viemään tätä sanaa ja käski hänen samalla
tuoda vielä lämpöisiä litteitä.

-- "Teillä on varsin hyviä litteitä", sanoi Tshitshikow, käyden vasta
tuotujen lämpöisten kimppuun.

-- "Niin, kyllä minulla niitä hyvin paistetaan", virkkoi emäntä; "paha
vaan, ett'ei tullut vuodentulo hyvä, jauhot eivät ole oikein niinkuin
ekstafiiniä... Mihinkäs te, hyvä ystävä, nyt jo kiiruhdatte?" lisäsi
hän, nähtyään Tshitshikow'in ottaneen jo lakin kouraansa. "Eihän vielä
ole hevosetkaan valjaissa".

-- "Kyllä ne pian joutuvat. Kyllä ne minulla pian valjastetaan".

-- "Älkäähän nyt sitten vaan unohtako, kun hankintoja tulee".

-- "En minä unohda, en minä unohda", puhui Tshitshikow, astuen
eteiseen.

-- "Entäs sian-ihraa, ostatteko sitä?" kysyi emäntä, astuen hänen
jäljestänsä.

-- "Kuinkas sitten? Kyllä sitäkin ostetaan, mutta perästä päin".

-- "Pääsiäisen aikana saan minä sian-ihraakin".

-- "Ostetaan, rouva hyvä, ostetaan, kaikenlaista ostetaan, sian-ihraa
kanssa ostetaan".

-- "Ja kukaties, jos niinkuin linnun höyheniä tulisi tarvis. Vilpun
paaston aikana minä saan linnunkin höyheniä".

-- "Vai niin, vai niin", puheli Tshitshikow.

-- "No katsos nyt, veikkonen, eiväthän olekaan hevoset vielä
valjaissa", sanoi emäntä, kun oli tultu kuistille.

-- "Kyllä ne joutuvat, kyllä ne joutuvat. Selittäkää vaan, mitenkä
tästä pääsee valtatielle".

-- "Mitenkäkö pääsee?" vastasi emäntä. "Taitaa se selittäminen käydä
vaikeaksi, kun on niin monta tienristeystä. Mitäs, jos annan sulle
tytön mukaasi? On kai sulla kuskilaudalla tilaa tytön istua?"

-- "Kuinkas muutoin!"

-- "No ehkä mä annan sulle tytön. Kyllä se tiet tietää. Mutta katso
vaan, älä viekään tyttöä kokonaan! Kauppamiehet ne kerran veivät
minulta tytön".

Tshitshikow vakuutti, ett'ei hän vie tyttöä pois, ja Korobotshka
rauhoittui. Hän rupesi jo tarkastelemaan mitä pihalla oli: loi silmänsä
emäntäpiikaan, joka oli kantamassa kellarista vedellä täytettyä
puu-astiaa, katsahti tarkasti talonpoikaan, joka oli ilmaunut portille,
ja niin vähitellen vaipui kokonaan taloudelliseen elämään.

Mutta miksipäs niin kauan puhelemmekaan Korobotshkasta? Korobotshkat ja
Manilow'it ja taloudelliset elämät ja taloudettomat elämät --
jättäkäämme ne! Muutoin -- maailmahan on ihmeellisesti järjestetty --
se, mikä iloista oli, muuttuu äkkiä surulliseksi, jos vaan viivähdät
siinä kauan, ja silloin pistää päähän taivas ties mitä kaikkea.
Saattaapa tämmöinenkin ajatus tulla: Mitäs te nyt liioittelette?
Tokkohan Korobotshka tosiaankaan seisoo niin alhaisella asteella
ihmiskunnan edistymisen äärettömiä portaita? Tokkohan tuo juopa
tosiaankaan on niin suuri, jonka toisella puolen on hän ja toisella
hänen sisarensa saavuttamattomissa ylimystalon seinäin sisässä? Ja
valurautaiset portaat ne tuoksuavat hyvältä ja niissä kasarivasket
välkkyvät, niissä pöyhkeilee punapuu, ja muhkeat matot koreilevat. Ja
tuo sisar se haukottelee kesken jääneen kirjan ääressä, odotellen
ylhäistä terävä-älyistä seuraa, missä saapi hän tilaisuuden
loistahdella älyllänsä ja lausua ulkoaopituita ajatuksia, ajatuksia,
jotka muodin lakien mukaan kokonaisen viikon ovat kaupungissa
puheen-aineena, ajatuksia, ei siitä, mitä tapahtuu hänen talossaan ja
tiluksillaan, sekavilla ja rappioisilla -- sillä hän ei ymmärrä
talouden asioita -- vaan ajatuksia siitä, mikä valtiollinen muutos muka
on tekeillä Franskanmaalla ja mihinkä suuntaan kääntyy uuden-aikainen
katolisuus. Mutta jättäkäämme, jättäkäämme nuo! Miksi puhelisimme
siitä? Mutta miksikäs sitten kesken ajattelemattomia, iloisia,
huolettomia hetkiä äkkiä aivan itsestään sävähtää väre outo ja
ihmeellinen? Ei ole vielä nauru ennättänyt kokonaan poistua kasvoilta,
niin jo muuttuu ihminen toiseksi aivan samain ihmisten seurassa, ja
uusi valo kirkastaa hänen kasvonsa...

-- "Kas tuossahan ovat, tuossahan ovat jo vaunut!" huudahti
Tshitshikow, nähtyään viimeinkin vaunujensa ajavan kuistin eteen.
"Mitäs olet nahjustellut niin kauan, pöllö? Vai eikö ole vielä eiliset
humalat hellinneet päästäsi?"

Selifan ei vastannut tähän mitään.

-- "Hyvästi nyt, rouva hyvä! Entäs se tyttö? Missäs se on?"

-- "Palageja, kuule!" huusi emäntä lähellä kuistia seisovalle tytölle,
joka oli noin yksitoista vuotta vanha, yllään kotikutoinen hame ja
jalat paljaina, vaikka ensi alussa olisi luullut niitä saappaiksi, niin
sakeassa tuoreessa savessa ne olivat. "Mene näyttämään herralle tietä".

Selifan auttoi tyttöä kuskilaudalle. Tyttö pani toisen jalkansa
vaunujen pää-astuimelle ja tahrasi sen saveen, ja sitten vasta kiipesi
ylös ja asettui Selifan'in viereen. Hänen perästään pani Tshitshikowkin
jalkansa astuimelle, kallisti vaunut vähän oikealle -- hän näet oli
raskaanpuoleinen mies -- ja asettui viimein istumaan.

-- "Kas niin, nyt on hyvä! Voikaa hyvin, rouva!"

Hevoset läksivät liikkeelle.

Selifan oli koko matkan äreänä ja sen ohella erittäin huolellinen
ammatissaan, niinkuin hänen laitansa oli aina, kun oli jotakin pahaa
tehnyt tahi ollut humalassa. Hevoset olivat sanomattoman puhtaiksi
siivotut. Yhden hevosen länget, jotka siihen asti aina olivat olleet
rikkinäiset, niin että tappuroita oli pilkistellyt nahan alta, olivat
nyt taitavasti paikatut. Hän ei puhunut koko matkalla sanaakaan,
iskihän vaan silloin tällöin ruoskallaan eikä pitänyt yhtään
kehoitus- ja varoitus-puheita hevosille, vaikka papurikon tietysti teki
mieli saada kuulla jotakin opettavaista, sillä silloin asuivat ohjakset
tavallisesti hyvin höllällä puheliaan ajurin kourassa ja ruoska se vaan
muodon vuoksi pastieraili selkiä myöten. Vaan tällä kertaa ei kuulunut
äreiltä huulilta muuta kuin yksitoikkoisia, epäystävällisiä
huudahduksia: "Niin, niin, sinä sen lehmä, mitä sinä ällistelet!" eikä
muuta mitään. Raudikko ja assessorikin olivat tyytymättömiä, kun eivät
edes kertaakaan kuulleet "velikultia" eikä "veikkosia". Papurikko tunsi
varsin ilkeitä iskuja täyteläisiin ja leveihin osihinsa. "Kattos tuota,
kun nyt huitoo", arveli se itsekseen, korviansa hörkistellen. "Kyllä
maar sekin tietää, minne iskee! Eipäs lyökään suoraan selkään, vaan
niin valitseekin arjemman paikan, milloin korvaan naksauttaa, milloin
heläyttää mahan alle".

-- "Oikealleko, vai?" kysyä ärähti Selifan vieressään istuvalta
tytöltä, osoittaen ruoskanvarrella sateesta mustunutta tietä,
heleänvehreiden, virkistyneitten ketojen välissä.

-- "Ei, ei, kyllä minä sanon", vastasi tyttö.

-- "No minnes nyt?" kysyi taas Selifan, kun oli tultu lähemmäs.

-- "Tuonne noin", sanoi tyttö, viitaten kädellään.

-- "Olet sinäkin!" virkkoi Selifan. "Sehän se oikealle onkin. Ei tiedä
vielä mikä oikea on, mikä vasen!"

Ilma oli tosin varsin kaunis, mutta maa oli niin kovin lionnut, että
lika tarttui vaunujen pyöräin ympärille kuin mikä huopavanne, ja tämä
teki vaunut raskaiksi vetää; maan laatukin oli peräti savista ja
tahmeata. Nämä molemmat asianhaarat vaikuttivat sen, ett'eivät he
päässeet kyläraiteilta ennen puolta-päivää. Ilman tytön apua olisi
vaikeaksi käynyt tämäkin, sillä teitä oli hajaantunut joka haaralle,
niinkuin säkistä päästettyjä äyriäisiä, ja Selifan'in olisi siinä
tapauksessa täytynyt ajella pitkiä ajoja vasten tahtoansakin. Kotvasen
kuluttua osoitti tyttö kädellään kaukaa siintävää rakennusta.

-- "Tuoll' on maantie", sanoi hän.

-- "Entäs rakennus?" kysyi Selifan.

-- "Ravintola", vastasi tyttö.

-- "No nyt löydän tien itsekin", virkkoi Selifan. "Mene tippura-tiehes,
sinä!"

Hän pysäytti hevoset ja auttoi hänet alas, jupisten itsekseen: "Senkin
savisorkka!"

Tshitshikov antoi hänelle puolen-kopekan rahan, ja tyttö läksi kotia
päin, mielissään jo siitäkin, että oli saanut istua kuskilaudalla.



IV LUKU.


Vaunujen tultua ravintolan eteen, käski Tshitshikow pysähtyä, ja sen
hän teki kahdestakin syystä: antaakseen hevosten levähtää ja itsekin
vähän haukatakseen matkasta. Tekijän täytyy tunnustaa, että hän
kadehtii semmoisten ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Ei hän välitä
vähääkään ylhäisistä herroista Pietarissa ja Moskovassa, joitten aika
kuluu miettiessä, mitä muka syötäisi huomenna ja mitä keksittäisi
päivälliseksi ylihuomenna, -- jotka eivät ryhdy tämmöiseen
päivälliseen, ennenkuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, -- jotka
nielevät ostereita ja meri-hämähäkkejä ja muita menninkäisiä ja
lähtevät sitten kylvyille Karlsbad'iin tahi Kaukasiaan. Ei, nämä herrat
eivät herätä tekijässä kateutta rahtuakaan. Mutta kas keskinkertaiset
herrat, jotka tässä kestikievarissa käskevät eteensä sianlihaa,
seuraavassa porsaanpaistia, kolmannessa sampea tai jotakin palvattua
makkaraa sipulin kanssa ja sitten istuvat päivällispöytään, niinkuin ei
olisi mitään maistettukaan, ja sterletti-liemi mateiden ja mätien
kanssa kuohuu ja porisee heidän hampaittensa välissä, ja päälle syödään
kalapiirakaisia tahi oikeata kalakukkoa monnikastikkeen kanssa, niin
että syrjässäkin oleva saa ruokahalun -- kas näillä herroilla vasta on
kadehdittava taivaan lahja! Moni ylhäinen herra antaisi paikalla puolet
omistamistansa sieluista ja puolet tiluksistaan, pantatuista sekä
panttaamattomista, kaikkien sekä ulkomaiseen että venäläiseen malliin
tehtyjen koristusten kanssa, antaisi kyllä, saadakseen vaan semmoisen
vatsan kuin keskinkertaisella herralla on. Paha vaan, ett'ei semmoista
vatsaa kuin keskinkertaisilla herroilla on, voi hankkia mistään
rahoista eikä millään tiluksilla, ei parannusten kanssa eikä ilman
parannuksia.

Puusta rakettu, mustunut ravintola vastaan-otti Tshitshikow'in kapean,
vieraanvaraisen kuistikattonsa alle. Tämä nojasi kahteen vestettyyn
puupylvääsen, jotka olivat vanhan-aikuisten kirkon kynttiläjalkain
näköiset. Ravintola oli muodoltaan jotakin isonlaisen venäläisen tuvan
kaltaista. Leikkauskoristeiset, uudet liistat akkunain ympärillä ja
katon räystäillä tekivät järeän vastakohdan sen mustuneita seiniä
vasten. Akkunain luukuille oli kuvattu kukkia astioissa.

Kiivettyään ylös kapeita puuportaita myöten avaraan eteiseen,
Tshitshikov löysi oven, joka aukesi narahdellen, ja paksun ämmän, joka,
kirjavassa kattuna-leniugissä seisten ovella, virkkoi: "Tänne näin,
hyvä herra!" Huoneessa tapasi hän pelkkiä vanhoja tuttavia, joita
jokainen tapaa vähäisissä puuravintolissa, jommoisia on viljalti
teitten varsilla, nimittäin: mustuneen samovarin, sileiksi vestetyt
honkaiset seinät, nurkassa kolmikolkkaisen kaapin teekannuineen ja
kuppeineen, kullattuja poslinimunia pyhäinkuvain edessä rippumassa
sinisissä ja punaisissa nauhoissa, äskenpoikineen kissan, peilin, joka
näyttää kahden silmän asemesta neljä ja kasvojen sijasta jonkinlaisen
pannukakun, ja vihdoin pyhäin-kuvain taakse pistetyitä kimppuja
hyvänhajuisia yrttejä ja neilikoita, niin perinpohjin kuivaneita, että
se, joka yritti niitä haistaa, aivasteli vaan eikä mitään muuta.

-- "Onko porsasta?" Semmoisella kysymyksellä kääntyi Tshitshikow ovella
seisovan ämmän puoleen.

-- "On".

-- "Pippurijuuren ja kermanko kanssa?"

-- "Pippurijuuren ja kerman kanssa".

-- "Tuo tänne!"

Ämmä läksi puuhaamaan ja toi lautasen, salvetin, niin tärkätyn, että se
oli kankea kuin kuivanut puun kuori, sitten veitsen, jossa oli
kellastunut luinen pää ja niin hieno terä kuin kynäveitsessä, sitten
kaksihaaraisen kahvelin ja suolakupin, jota oli aivan mahdoton asettaa
pöydälle suoraan.

Sankarimme ryhtyi tapansa mukaan heti kohta pakinoille ämmän kanssa,
tiedustellen, itsekö hän ravintolaa pitää vai onko tässä isäntää, ja
kuinka paljon ravintola antaa tuloja, ja ovatko pojat kodissa, ja onko
vanhin poika nainut mies vai nuori mies, mimmoisen otti muijan, saiko
paljon myötäjäisiä vai eikö, ja oliko appi tyytyväinen, eikö ollut
pahoillansa, että sai liian vähän lahjoja häissä; -- sanalla sanoen, ei
jättänyt mitään tiedustelematta. Sen jälkeen teki hänen mielensä
arvattavasti tietää, mitä tilan-omistajia näillä tienoin on, ja sai
tietää, että on niitä paljokin: Blohin'it, Potshitaew'it, Milnoit,
Tsherpakow'it, översti nimittäin, Sobakevitsh'it.

-- "Vai niin! Tunnetko Sobakevitsh'inkin?" kysyi vieras ja sai kuulla
muijan tuntevan sekä Sobakevitsh'in että Manilow'in ja että Manilow on
"fiinimpää" sorttia kuin Sobakevitsh. Manilow, näethän, paikalla käskee
keittää kanan, kysyypä vasikankin paistia, ja jos on talossa lampaan
maksaa, niin pyytää lampaan maksaakin, ja kaikkea tätä hän vaan
maistaa. Sobakevitsh sen sijaan vaatii vaan yhtä ainoata lajia, mutta
syökin sitten kaikki tyyni, tinkiipä vielä lisääkin samaan hintaan.

Hänen tällä tavoin puhellessaan ja syödessään porsaan paistia, jota oli
enää viimeinen pala jäljellä, kuului ulkoa vaunujen kolinaa.
Katsahdettuaan ikkunasta, näki hän, että ravintolan edustalle olivat
pysähtyneet keveät vaunut, kolme kelpo hevosta edessä. Vaunuista astui
maahan kaksi herrasmiestä: toinen valkoverinen, kookas; toinen vähän
lyhyempi, mustaverinen. Valkoverisellä oli yllään tummansininen
attila-nuttu, toisella ainoastaan kirjava kesänuttu. Kaukaa lähenivät
vielä kaleskanpahaiset, tyhjinään, neljä takkukarvaista hevosta edessä,
länget rikkinäiset ja valjaat nuorista. Valkoverinen läksi suoraa päätä
ylös portaita myöten, sillä välin kuin mustaverinen vielä viipyi
pihalla ja kopeloi jotakin vaunuissa, puhellen palvelijan kanssa ja
samalla viittoen taampana tuleville kaleskoille. Hänen äänensä tuntui
Tshitshikow'ista tutunlaiselle. Sankarimme tarkastellessa mustaveristä
miestä, oli valkoverinen jo ennättänyt kopeloimalla löytää oven ja
avata sen. Tulokas oli kookas mies, laihanlainen tahikka, kuten
sanotaan, kuluneen näköinen, punaiset viiksen haituvat ylähuulessa.
Hänen päivettyneistä kasvoistaan sopi päättää, että hän tunsi mitä savu
on, elleihän kruudin savu, niin ainakin tupakan. Hän kumarsi
kohteliaasti Tshitshikow'ille, joka vastasi tervehdykseen samalla
muotoa. Muutaman minutin perästä olisivat he jo olleet vilkkaassa
keskustelussa ja hyviä tuttavia keskenään, sillä alku oli jo tehty ja
molemmat olivat melkein yht'aikaa lausuneet mielihyvänsä siitä, että
eilinen sade oli kokonaan poistanut pölyn maantieltä ja että nyt on
niin mieluista ja vilpoista matkustaa, mutta samassa tuli sisään
mustaverinen toveri, heitti lakkinsa pöydälle ja reippaasti pöyhötti
kädellään sakeat, mustat hivuksensa. Hän oli kooltaan keskinkertainen,
solakkaruumiinen mies, posket täydet ja punaiset, hampaat valkoiset
kuin lumi ja poskiparrat mustat kuin piki. Reima hän oli ja verevä;
terveys se oikein hehkui hänen kasvoillaan.

-- "Helei!" huudahti hän äkkiä, levittäen kätensä Tshitshikow'ia kohti.
"Sinäkö täällä?"

Tshitshikow tunsi Nosdrew'in, saman, jonka oli kohdannut päivällisillä
prokuratorin luona ja joka muutaman minutin perästä oli tekeytynyt niin
tuttavaksi, että rupesi häntä sinuttelemaan, vaikk'ei toinen ollut
antanut siihen mitään aihetta.

-- "Missä sinä olet käynyt?" kysyi Nosdrew ja odottamatta vastausta
jatkoi: "Minäpä tulen, veikkonen, markkinoilta. Saat onnitella minua:
kaikki meni minulta, meni kuin Mähösen viina! Uskotkos: ei ole
maailmassa vielä ollut tällä pojalla semmoista sutkausta. Aivanhan minä
olen tullut nahkahevosilla! Katsopas lystin vuoksi akkunasta!" Näin
sanottuaan taivutti hän omin käsin Tshitshikow'in pään, niin että
toinen oli vähällä lyödä otsansa akkunan pieleen. "Näetkös tuommoista
romua! Tuskin jaksoivat tuoda perille, peiakkaat! Tiellä täytyi minun
siirtyä tuon vaunuihin". Nosdrew osoitti sormellaan toveriinsa.
"Ettekös te vielä tunne toisianne? Se on lankoni, Mishujew! Koko aamun
puhelimme me hänen kanssaan sinusta. Emmeköhän vaan, sanoin minä,
kohtaa tänään Tshitshikow'ia, sanoin minä! No voi veikkonen, jos sä
tietäisit, mimmoinen sutkaus minulle tuli! Kuules nyt: ei ainoastaan
mennyt neljä juoksuria, vaan -- kaikki luiskahti ja liuskahti! Eihän
minulla ole enää kelloa eikä kellonperiä..." Tshitshikow katsahti ja
huomasi, ett'ei hänellä tosiaankaan ollut enää kelloja eikä periäkään.
Näyttipä hänestä niinkuin olisi Nosdrew'illa toinen poskipartakin ollut
harvempi toista. "Ja annas, että olisi minulla ollut vaan kaksikymmentä
ruplaa taskussani", jatkoi Nosdrew, "niin juuri, ei enempää kuin
kaksikymmentä, niin olisin voittanut takaisin kaikki tyyni; minä
tarkoitan: paitsi sitä, että olisin voittanut kaikki tyyni takaisin,
olisi, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, kolmekymmentä tuhatta
paraillaan miehen taskussa".

-- "Niinhän sinä silloinkin puhuit", sanoi valkoverinen, "mutta
saatuasi minulta viisikymmentä ruplaa, päästit nekin hyppysistäsi".

-- "Enkä olisikaan päästänyt, en Jumal'avita olisikaan! Jos en olisi
itse tehnyt tuhmasti, niin en totta toisen kerran olisikaan päästänyt.
Jos vaan en olisi parolin jälkeen taivuttanut perhanan seitikkaa, niin
olisinpa remauttanut koko pankin".

-- "Etpäs remauttanut", virkkoi valkoverinen.

-- "En remauttanut, sillä taivutin sopimattomaan aikaan seitikan.
Luuletko sinä sitten tuon majorin mokoman pelaavan hyvin?"

-- "Hyvinkö pelannee vai huonosti, mutta sinut hän vaan voitti".

-- "Kas sepä sitten!" sanoi Nosdrew. "Kyllä minäkin hänet sillä lailla
voitan. Ehei, mutta koetellaanpas pelata kaksosia, niin silloinpa minä
tahtoisin nähdä millainen pelaaja hän on, tahtoisin minä vaan nähdä!
Mutta sen sijaan, veikkoseni Tshitshikow, kylläpäs me siellä hurrattiin
ensimmäisinä päivinä! Markkinat olivat mitä oivallisimmat. Itse
kauppamiehetkin sanovat, ett'ei mointa ihmistulvaa vielä ole
milloinkaan ollut. Kaikki, mitä olin tuonut maalta, möin erittäin
edulliseen hintaan. Ja sitten, veli veikkonen, kuinka me hurrattiin!
Nytkin vielä, kun muistuu mieleen ... hitto vieköön! minä tarkoitan:
sääli, ett'et ollut sinäkin siellä. Aatteles, kolmen virstan päässä
kaupungista majaili rakuna-rykmentti. Uskotkos, että kaikki upserit,
jok'ikinen mies ... neljäkymmentä miestä oli pelkkiä upsereita
kaupungissa ... ja kun me, veikkonen, ruvettiin juomaan ...
ratsumestari Potselujew ... kelpo mies, tiedäs! viikset niin tuommoiset
noin! Bordeaux se on hänen kielellään vaan porkkelia. 'Tuopas
veikkonen', sanoi hän, 'porkkelia pullollinen!' Luutnantti
Kuvshinnikow... Voi veikkonen, mikä armas mies! se, se vasta on, sopii
sanoa, hurraaja se! Me olimme aina yhdessä. Ja mimmoisia viinejä antoi
meille Ponomarew! Hän on, tiedäs, suuri roisto, eikä hänen puodistaan
saa ottaa mitään: viiniin sekoittaa hän kaikenlaista roskaa --
santelia, poltettua korkkia, jopa seljallakin hämmentelee, lurjus;
mutta kun hän sitten joskus vetäiseekin takakamarista, jota hän sanoo
erityiseksi, vetäisee pullon ja toisen, niin se on sula paratiisi,
veikkonen. Sampanja oli meillä semmoista ... mitä on kuvernörin
sampanja sen rinnalla? Kaljaa vaan. Aatteles, se ei ollut Cliquot,
mutta Cliquot-Materadour, se on: kaksinkertainen Cliquot. Ja vielä
saatiin häneltä pullollinen Franskan viiniä, nimellä Bon-bon. Hajuko?
Ruususia ja kaikki mitä tahdot. Kylläpä hurrattiin!... Meidän jälkeemme
tuli joku ruhtinas, lähetti puotiin sampanjaa hakemaan -- ei niin
pulloa enää koko kaupungissa; upserit olivat juoneet kaikki tyyni.
Tiedätkös, päivällisillä join minä yksinäni seitsemäntoista pulloa
sampanjaa".

-- "Seitsemäätoista pulloa sinä et juo", huomautti vaaleaverinen.

-- "Juon, niin totta kuin olen rehellinen mies, juon", vastasi Nosdrew.

-- "Puhu mitäs puhut, sen minä vaan sanon, ett'es juo kymmentäkään".

-- "Lyödäänpäs veto!"

-- "Miksikä vetoa?"

-- "Pane nyt vetoon pyssy, jonka ostit kaupungista".

-- "Enkä pane".

-- "Pane nyt vaan, koetapas".

-- "Enkä koetakaan".

-- "Kyllä pian olisitkin pyssyäsi vailla. Voi Tshitshikow, velikulta!
minä tarkoitan: sääli, ett'ei ollut sinua siellä! Sinä et olisi
luopunut luutnantti Kuvshinnikow'ista, sen minä tiedän. Te olisitte
niin merkillisesti sopineet yhteen. Se on jotakin toista kuin
prokuratori ja kaikki lääninhallituksen saiturit meidän kaupungissa,
jotka vapisevat jok'ainoasta kopekasta. Tämä, tiedätkös, jos niinkuin
faraota tai nakkia tai mitä hyvänsä, niin aina valmis. Voi sinua,
Tshitshikow, miks'et sinä voinut tulla sinne? Sinä sen peto, suoraan
sanoen, kanalja semmoinen! No kas niin, anna suuta, armas ystävä,
rakastanpa sinua kuin omaa henkeäni! Mishujew, katsos tänne, katsos,
tässä kaksi miestä, jotka kohtalo on saattanut yhteen! No mitä hän
oikeastaan on minulle tai minä hänelle? Hän on tullut taivas ties
mistä, minä taas asun täällä... Entäs, veikkonen, niitä vaunuja, mikä
joukko, ja kaikki noin en gros! Kierautin minä siellä myös kerran onnen
pyörää ja voitin kaksi pomata-tölkkiä, ja poslinimaljan ja kitaran.
Panin sitten kaikki kerrassaan pyörälle ja sinne menivät pahukset
kaikki tyyni, vielä lisäksi menetin kuusi ruplaa. Ja tiedätkös,
millainen kurtisöri se on, tuo Kuvshinnikow? -- Me olimme hänen
kanssaan melkein kaikissa baaleissa. Yksi neitonen, tiedäs, oli
semmoisessa pöyhkeässä puvussa, pitsit ja pätsit ja hitto ties mitä
vaan ei ollutkaan hänen päällään! Jo minä ajattelin: 'Hitto vieköön!'
Mutta Kuvshinnikov, minä tarkoitan: se on semmoinen veitikka, istui
hänen viereensä ja ala sitten laskettelemaan hänelle franskaksi hienoa
semmoista... Tiedätkös, ei työmuijatkaan saaneet olla häneltä rauhassa.
Hän nimitti sitä: entäs jos niinkuin mansikoita! Kaloja ja kapasampia
oli tuotu aivan erinomaisia. Toin minä sentään mukanani yhden -- hyvä
oli, että huomasin ostaa, niin kauan kuin vielä oli rahoja. Minnes sinä
olet matkalla?"

-- "Olenhan vaan erään herrasmiehen luokse", vastasi Tshitshikow.

-- "No mitä joutavia! Heitä herrasmies hiiteen! Lähtään meille!"

-- "Ei sovi; minulla on asioita".

-- "Ja kaikkia vielä! Keksiipäs näet jos jotakin. Voi sinua, vekkuli
Ivanovitsh!"

-- "Niin, asioita on ja tärkeitäkin!"

-- "Pannaan vetoa: sinä valehtelet! Sano vaan, kenenkä luokse?"

-- "No Sobakevitsh'in luokse".

Nyt purskahti Nosdrew nauramaan ja nauroi sillä lavalla kuin ainoastaan
nauraa terve, verevä mies, jolta näkyy jok'ainoa hammas, kaikki
valkoisia kuin sokeri, ja posket tärisevät ja hypähtelevät, ja naapuri
kahden oven takana, kolmannessa huoneessa herää makeasta unestaan,
ällistyy ja virkkaa: "kylläpäs sitä nyt hirnuttaa!"

-- "No mitäs naurettavaa siinä on?" kysyi Tshitshikow, vähän
tyytymätönnä tuommoiseen nauruun.

Mutta Nosdrew se nauroi yhä edelleen kulkun täydeltä, väliin virkkaen:
"Armahda, veikkonen, armahda! Aivanhan minä halkean naurusta!"

-- "Ei ole yhtään mitään naurettavaa; minä annoin hänelle sanani",
virkkoi Tshitshikow.

-- "Mutta kaduthan sinä, poloinen, päiviäsi, jos menet hänen luokseen!
kitupiikki koko mies! Tunnenhan minä sinun luonteesi: surkeasti sinä
petyt, jos luulet löytäväsi siellä faraon ja kelpo pullollisen jotakin
bon-bon'ia. Kuules, veikkonen, heitä sinä Sobakevitsh'it Mikon mökkiin!
Mennään meille! Minä kestitsen sinua semmoisella kapasammella että...
Ponomarew'in lurjus kehuili ja kumarteli: 'Teille yksin vaan; hakekaa,
sanoi, koko markkinat pitkin ja poikki, mutta tämmöistä ette löydä.'
Viekas kettu koko mies. Minä sanoin sen hänelle vasten naamaa. 'Te',
sanoin minä, 'ja meidän viinan vouraaja, te olette suurimpia konnia!'
Nauroi vaan lurjus, ja silitteli partaansa. Me kävimme Kuvshinnikow'in
kanssa joka aamu suurustamassa hänen puodissaan. Maltas, veikkonen,
unohdin sanoa sulle jotakin: nyt tiedän, ett'es luovu minusta, vaan en
anna, en kymmenestäkään tuhannesta, sen minä sanon edeltä kättä.
Kuules, Polykarpus!" huusi Nosdrew, "tuopa tänne pentu! Semmoista
pentua!" jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen. "Varastettua
tavaraa se on: isäntä ei olisi antanut sitä omasta itsestäänkään. Minä
jo lupasin hänelle punaisen tamman, jonka minä, muistathan, vaihdoin
Hvostirew'ilta..."

Tshitshikow puolestaan ei ollut iki päivinä nähnyt hänen punaista
tammaansa enempää kuin Hvostirew'iakaan.

-- "Ettekö suvaitse haukata, herra, jotakin?" sanoi ämmä, tullen hänen
luokseen.

-- "En. Se oli hurraamista, veikkonen, se. Anna sentään ryyppy viinaa!
Millaista sinulla on?"

-- "Anisi-viinaa", vastasi ämmä.

-- "Anna sitten anisi-viinaa", sanoi Nosdrew.

-- "Anna sitten minulle kanssa", virkkoi vaaleaverinen.

-- "Teaterissa eräs aktrisi lauloi kanalja kuin leivonen! Kuvshinnikow
istui vieressäni; 'entäs', sanoi hän, 'jos niinkuin mansikoita!' Pikku
teatereitakin oli luullakseni viisikymmentä. Fenardi pyöri neljä tuntia
tuulimyllynä".

Hän otti nyt ryypyn ämmältä, joka kumarsi hänelle syvään.

-- "Ahaa, annas tänne!" huudahti hän, nähtyään Polykarpuksen tulevan
sisään ja tuovan pentua. Polykarpuksen, niinkuin hänen isäntänsäkin,
päällä oli jonkinlainen pumpulilla vuoritettu nuttu, vähän rasvaisempi
kumminkin. "Tuopas tänne, pane se tähän lattialle!"

Polykarpus laski lattialle pennun, joka, käyden mahalleen, alkoi
nuuskia maata.

-- "Kas tämä on pentu, tämä", sanoi Nosdrew, ottaen koiraa selästä ja
nostaen ylös. Pentu vingahti jotenkin surkeasti.

-- "Ethän sinä sittenkään ole tehnyt niinkuin minä käskin", sanoi
Nosdrew Polykarpukselle, katsellen tarkasti pennun mahapuolta; "et ole
edes yrittänytkään kammata sitä?"

-- "Kyllä minä sitä kampasin".

-- "Mistäs kirput sitten?"

-- "Enkä tiedä. Liekö heitä vaunuista miten tullut".

-- "Älä valehtele, älä valehtele! Ei se ole kamman piitäkään nähnyt;
olet kukaties laskenut siihen omiasikin, pässi. Katsopas nyt,
Tshitshikow, katsos näitä korvia, he, tunnustapas".

-- "No mitäs niistä tunnustelee? Näenhän minä muutoinkin, että se on
kelpo rotua", vastasi Tshitshikow.

-- "Ei, mutta otas nyt suotta ja tunnustelepas korvia!"

Tshitshikow tunnusti hänen mielikseen, virkkaen: "Jaa-a, kyllä siitä
tulee hyvä koira".

-- "Entäs kuono, tunnetkos, kuinka kylmä se on? Koetas, tunnustas!"

Tshitshikow kun ei tahtonut pahoittaa hänen mieltään, otti koiraa
kuonosta ja sanoi:

-- "Hyvä vainu!"

-- "Oikea doggi", jatkoi Nosdrew. "Minä, suoraan sanoen, olen jo aikaa
sitten hionut hampaita semmoista saadakseni. Tuoss' on, Polykarpus, vie
pois se!"

Polykarpus otti koiraa mahan alta ja vei sen vaunuihin.

-- "Kuules, Tshitshikow, nyt sinun täytyy välttämättömästi lähteä
meille, viisi virstaa tästä on, ei muuta; pianhan sen mennä
hurrautamme. Sitten saat, jos mieli tekee, lähteä vaikka Sobakevitsh'in
luokse".

-- "Mitäpäs", arveli Tshitshikovv itsekseen, "jos tosiaankin pistäyn
Nosdrew'in luokse? Mitäs hän on muita huonompi? Ihminen, mikä ihminen,
ja vieläpä kortinlyönnissä tappiollekin joutunut. Valmis hän näkyy
olevan vaikka mihin; häneltä kenties saa jotakin ilmaiseksikin. -- No
mennään sitten", sanoi hän, "mutta sillä ehdolla, ett'es rupea
pidättelemään, aikani on kallis".

-- "No kas se nyt oikein, kas nyt sinä olet kiltti! Maltas, niin
suutelen sinua siitä". Nosdrew ja Tshitshikow antoivat toistensa suuta.
"Hyvä juttu; kolmisin niin mennäänkin".

-- "Ei maar, ole hyvä ja päästä minut kotia", puheli vaaleaverinen;
"minun pitää lähteä kotia".

-- "Joutavia, joutavia; en päästä!"

-- "Ei, mutta toden totta, vaimoni suuttuu; nythän sinä saatat käydä
tämän herran vaunuihin".

-- "Ei sanaakaan! Älä ajattelekaan!"

Valkoverinen oli yksi niitä ihmisiä, joitten luonteessa ensi
silmäykseltä on jonkunlainen itsepintaisuus. Tuskin olet suusikaan
avannut, niin he jo ovat valmiit väittelemään, eikä luulisi heidän
kuuna kullan päivänä suostuvan siihen, mikä ilmeisesti sotii heidän
ajatustansa vastaan, ei luulisi heidän milloinkaan sanovan tuhmaa
viisaaksi ja kaikista vähemmin taipuvan tanssimaan toisten huilun
mukaan, mutta loppujen lopussa ilmautuukin heidän luonteensa pehmeys;
he suostuvat juuri siihen, mitä ovat vastustaneet, sanovat viisaaksi
sitä, mikä tuhmaa on, ja lähtevät kuin lähtevätkin solkenaan tanssimaan
toisten huilun mukaan, sanalla sanoen, kuuseen kurkottavat, katajahan
kapsahtavat.

-- "Joutavia!" virkkoi Nosdrew, kun valkoverinen yritti vielä sanoa
jotakin, pani hänelle lakin päähän ja -- valkoverinen läksi heidän
mukaansa.

-- "Entäs ryypystä; hyvä herra..." sanoi ämmä.

-- "Vai niin, kyllä, kyllä. Kuules, lanko kulta, maksapas sinä
ryypystä, ole niin hyvä. Minulla ei ole kopekkaakaan taskussa".

-- "Paljonko tulee?" kysyi lanko kulta.

-- "Paljonkopas siitä tulee! Kaksi riunaa kaikkiaan", vastasi ämmä.

-- "Älä valehtele, älä valehtele! Anna hälle puoli pankkoa; yltä
kyllin".

-- "Ei tämä oikein riittäisi", sanoi eukko, vaan otti kumminkin rahat
kiitollisuudella vastaan ja juosta laahusti vielä oveakin avaamaan.
Ämmä ei tullut tappiolle, hän kun oli määrännyt ryypystä nelinkertaisen
hinnan.

Matkustajat kävivät vaunuihin. Tshitshikow'in vaunut ajoivat niitten
vaunujen rinnalla, joissa Nosdrew istui lankoineen, ja sitenpä
saattoivat he kaikki kolme esteettömästi haastella keskenänsä matkalla.
Perässä kulkivat, yhä jäljille jääden, Nosdrew'in vähäiset kaleskat,
joita laihat vuokra-hevoset vetää kihnuttivat. Näissä istui Polykarpus
koiranpennun kanssa.

Koska matkustajien keskustelut eivät olleet sitä laatua, että ne
voisivat sanottavaksi huvittaa lukijata, niin käytämme tilaisuutta
parempaan ja sanomme sanasen ja toisen Nosdrew'ista, joka kukaties ei
ole oleva kaikkein vähäpätöisimpiä henkiä kertomuksessamme.

Nosdrew'in personan tuntee lukija jo kaiketikin osaksi. Semmoisia
ihmisiä on jokainen nähnyt yltä kyllä. Heitä sanotaan huimiksi pojiksi,
ja lapsena ja koulussa pidetään heitä kelpo tovereina, ja he saavat
kaiken tämän ohessa selkäänsäkin aika lailla. Heidän kasvoissansa on
aina jotakin avonaista, suoraa ja reipasta. He tutustuvat pian; ei
aikaakaan, niin jo he sinua sinuttelevat. Ystävyyden liiton he solmivat
-- luulisi iki-päiviksi, mutta niinpä melkein aina käy, että uusi
ystävä joutuu heidän kanssansa tappeluun jo samana iltana ystävysten
kemuissa. He ovat aina suulaita, mässääjiä, huimapäistä, esiin astuvaa
väkeä.

Kolmenkymmenen vuoden iässä oli Nosdrew aivan samallainen kuin oli
ollut kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vanhana: aina halukas kemuihin
ja juominkeihin. Avioliitto ei muuttanut häntä ensinkään, varsinkin kun
hänen vaimonsa muutti manalan maille, jätettyään hänelle kaksi lasta,
jotka olivat hänelle aivan liikaa. Lapsista piti kumminkin huolta
sievännäköinen lapsenpiika. Kotonaan hänen oli mahdoton kestää kauempaa
kuin päivä kerrassaan. Hänen tarkka nenänsä se vainusi penikulmain
päästä markkinoita ja kaikkia pitoja ja tanssiaisia niissä;
silmänräpäyksessä hän oli jo siellä, kiisteli ja nosti riitaa viheriän
pöydän ääressä, sillä hänellä, niinkuin kaikilla kaltaisillaan, oli
erinomainen halu kortinlyöntiin. Niinkuin jo ensimmäisestä luvusta
näimme, ei hän kortinlyonnissä ollut aivan vilpitön ja puhdaskätinen,
hän kun tunsi koko joukon kaikenlaisia metkuja ja hienoja temppuja, ja
siksipä usein kortinlyönti päättyi toisenlaiseen lyöntiin: joko sai hän
maistaa saappaitten kärkiä tahi tehtiin temppuja hänen sakealle ja
erinomaisen hyvälle poskiparralleen, niin että hän välistä toi kotiansa
ainoastaan toisen puolen, senkin hyvin harvana ja hatarana. Mutta
hänenpä terveet ja verevät poskensa olivat niin erinomaista laatua ja
niissä oli niin paljo kasvamisen voimaa, että entisen parran sijaan
kasvoi uusi ja parempi. Ja -- se se oli kummista kumminta ja saattaa
tapahtua ainoastaan Venäjänmaassa -- jonkun ajan kuluttua seurusteli
hän jälleen samain kumppanien kanssa, jotka olivat häntä löylyttäneet,
ja seurusteli, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan: hän ei ollut
millänsäkään, eivätkä hekään olleet millänsäkään.

Nosdrew oli tavallansa mainio mies. Mihin seuraan hän kerran tuli, niin
aina siellä jotakin mainittavaa tapahtui. Jotakin mainittavaa aina
ilmaantui: joko hänet taluttavat santarmit ulos tahi omain toverein
täytyy lykkiä hänet seurasta pois. Jos ei tätä tapahdu, niin tapahtuu
kumminkin jotakin, jota ei suinkaan tapahdu toiselle: joko juo hän
itsensä niin juovuksiin, ettei muuta osaa kuin nauraa hohotella vain,
taikka päästää hän semmoisia valheita, että viimein itseäänkin rupeaa
hävettämään. Ja valheetkin hän päästää ihan ilman vähintäkään tarvista;
niinpä kertoa päläyttää hän esimerkiksi, että hänellä oli sininen tahi
viheriä hevonen tai jotakin sellaista, niin että kuulijat menevät pois,
lausuen: "jo tulee, jo tulee!"

Muutamilla ihmisillä on erinomainen halu leikata toisen ihmisen
mainetta ja arvoa. Kohtaattepa usein korkeankin herran, ulkomuodoltaan
jalon ja ylhäisen, tähtirintaisen, ja hän se puristaa teidän kättänne
ja pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, mutta samassa,
aivan teidän nähdessänne, hän tekee teille tepposet, tekee kuin pelkkä
kollegian registratori eikä ollenkaan niinkuin mies, jolla on tähti
rinnassa ja joka pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja,
niin ett'ette muuta saata kuin kohauttaa olkapäitä ja panna
ihmeeksenne. Samallainen omituinen halu oli Nosdrew'illakin. Mitä
lähemmin hänen kanssaan tutustui, sitä tuntuvammat tepposet häneltä sai
kokea. Hän pani liikkeelle aivan perättömiä huhuja, niin ett'ei
sen typerämpiä enää voi keksiä, purki ihmisten kihlauksia,
kauppa-yrityksiä, eikä pitänyt itseänsä ollenkaan teidän
vihamiehenänne, päin vastoin, jos hän jälleen sattui kohtaamaan teitä,
oli hän ystävällinen jälleen, vieläpä virkkoi: "Kyll' olet vaan oikea
lurjus; jos edes kerrankin kävisit minua katsomassa!" Nosdrew oli
monessa katsannossa monipuolinen mies, aina altis mihin hyvänsä.
Yhdellä henkäyksellä ehdotti hän teille, että lähdettäisiin
matkustamaan, vaikka minne, vaikka maailman ääriin, ja että
ryhdyttäisiin mihin hankkeisin hyvänsä ja että vaihdettaisiin mitä
tahansa mihin tahansa. Pyssyt, koirat, hevoset, -- kaikki oli vaihdon
alaista; eikä ensinkään halunnut hän voittaa näillä vaihtokaupoilla;
siihen oli syynä vaan omituinen hillitsemätön huimuus ja rohkeus
luonteessa. Jos hänen markkinoilla onnistui kohdata joku herkkäuskoinen
ja voittaa siltä rahoja, niin osteli hän suunnattomat määrät kaikkea
semmoista, mitä hän ennen oli nähnyt puodissa: siinä oli länkiä,
suitsukynttilöitä, huiveja lapsenpiialle, orit, rusinoita, hopeinen
pesukannu, Hollannin palttinaa, hienoja nisujauhoja, tupakkia,
pistoleja, sillejä, kuvia, tahkokone, kivikuppeja, saappaita,
poslini-astioita, niin paljon kuin vaan rahoja riitti. Harvoin
kumminkaan sattui niin, että kaikki nämä tavarat saapuivat kotia asti:
usein menivät kaikki tyyni jo samana päivänä toiselle onnellisemmalle
kortinlyöjälle, välistä meni lisäksi vielä piippu kukkaroineen ja
hammasluineen, toisinaan koko nelivaljakkokin, kaleskoineen kuskineen
päivineen, niin että isäntä itse läksi lyhyessä nutun huippanassa
hakemaan tuttavata, jonka ajopelissä pääsisi kotiin.

Semmoinen oli Nosdrew!

Sanotaan kukaties, että tuommoiset luonteet ovat jo liiaksi
märehdittyjä, sanotaan, ett'ei enää ole Nosdrew'eja. Voi sentään!
Väärässä ovat ne, jotka niin puhuvat. Nosdrew'it eivät joudu maailmassa
niinkään pian sukupuuttoon. Kaikkialla on heitä meidän keskellämme.
Heillä kenties on vaan toinen nuttu päällä, mutta ihmiset ovat
kevytmielisiä ja lyhytnäköisiä: kun on nuttu toinen, niin eivät luule
ihmistäkään enää samaksi.

Sillä välin saapuivat äsken mainitut kolme ajopeliä Nosdrew'in talon
eteen. Talossa ei ollut mitään valmistuksia heidän tulonsa varalta.
Keskellä ruokasalia oli puiset pukit, joilla seisoi kaksi talonpoikaa
seiniä valkaisemassa, vetää loilotellen jotakin päätöntä laulua; lattia
oli kirjavana alasroiskuneesta kalkista. Nosdrew käski heti kohta
talonpojat sekä pukit pois ja riensi toiseen kamariin antamaan käskyjä.
Vieraat kuulivat hänen määräilevän kokille, mitä oli päivälliseksi
laitettava. Tshitshikow, joka jo oli ruvennut tuntemaan ruokahalua,
päätti tästä puheesta, ett'eivät he suinkaan käy pöytään ennen kello
viittä. Nosdrew, tultuansa takaisin, vei vieraansa katsomaan mitä
kaikkia hänellä oli, eikä kulunut kuin hiukka kolmatta tuntia, niin oli
hän näyttänyt heille kaikki tyyni, niin ett'ei enää ollut mitään
näytettävänä.

Ensinnäkin mentiin talliin, jossa oli kaksi tammaa, toinen harmaa
papurikko, toinen ruskea, ja raudikko ori, joka ei näyttänyt miltään
erinomaiselta, mutta josta Nosdrew vannoi maksaneensa kymmenen tuhatta
ruplaa.

-- "Kymmentä tuhatta sinä et ole siitä maksanut", virkkoi lanko. "Ei se
maksa yhtäkään tuhatta".

-- "Maksoin, jumal'avita, niinkin", sanoi Nosdrew.

-- "Vanno mitäs vannot", vastasi lanko.

-- "Lyödään veto!" sanoi Nosdrew.

Lanko ei tahtonut lyödä vetoa.

Senjälkeen näytti Nosdrew tyhjät seimet, missä myöskin oli ennen ollut
hyviä hevosia. Samassa tallissa näkivät myös pukin, jota vanhan luulon
mukaan pidettiin välttämättömänä hevosten luona ja joka nähtävästi
olikin hevosten kanssa hyvässä sovussa, astua pastieraillen heidän
mahainsa alitse, niinkuin kotonaan. Sitten mentiin katsomaan
sudenpoikaa kahleissa.

-- "Kas tässä sudenpoikanen", sanoi Nosdrew, "minä syötän sitä
tahallanikin pelkällä raa'alla lihalla, sillä minä tahdon, että siitä
tulee täydellinen peto".

Siitä mentiin katsomaan lampea, jossa Nosdrew'in puheen mukaan oli niin
suuria kaloja, että kaksi miestä töin tuskin jaksoivat vetää yhtä.
Sukulainen ei sentään malttanut olla tässäkään kohden lausumatta
epäilystänsä.

-- "Minä näytän sinulle, Tshitshikow", virkkoi Nosdrew, "parin aivan
erinomaisia koiria: varvaslihat niin lujia, että oikein hämmästyy, ja
kuono -- jotakin ihmeellistä!" Ja niin hän vei vieraansa varsin soman
pikku rakennuksen luo, jonka ympärillä oli kaikilta puolin aidattu
piha. Pihalle tultuansa, he näkivät kaikenlaisia koiria: puolirotuisia
ja täysirotuisia, sekä jos jonkin laatuisia ja karvaisia: ruskeita,
mustan ja vaalean kirjavia, täplikkäitä, ruskea-täpläisiä,
puna-täpläisiä, mustakorvaisia... Siinä oli kaikki mahdolliset nimet ja
käskentölaadut: ammu, hauku, juokse, kuuma, viikate, aja kiin', saa
kiin', pidä kiin', tyttö, palkka, emäntä. Nosdrew oli heidän
keskellänsä kuin isä keskellä perhettään: kaikki nostivat samassa
pystyyn häntänsä -- joita koiramiehet sanovat peräsimiksi, -- syöksivät
vieraita vastaan ja rupesivat tervehtimään heitä. Kymmenkunta pani
käpälänsä Nosdrew'in olalle. Aja kiin' osoitti samallaista ystävyyttä
Tshitshikow'ille: noustuaan takajaloilleen, se nuolasi kielellään
vierasta suoraan suuhun, jotta Tshitshikow samassa sylkäisi. Niin,
katseltiin tuosta sitten koirat, joitten varvaslihat olivat niin lujia,
että oikein hämmästytti, -- kelpo koiria. Sitten mentiin katsomaan
krimiläistä narttua, joka oli jo sokea ja, Nosdrew'in sanain mukaan,
pian oli kuoleva, mutta kaksi vuotta sitten se oli ollut varsin hyvä
narttu. Narttu nähtiin, ja sokea se oli totisesti.

Mentiin tuosta vielä katsomaan vesimyllyä, jossa puuttui
päällimmäiseltä kiveltä kiinnitin.

-- "Pian tullaan pajalle", sanoi Nosdrew.

Vähän matkaa kuljettuansa, he näkivätkin pajan. Käytiin katsomassa
pajaakin.

-- "Tällä pellolla", virkkoi Nosdrew, osoittaen sormellansa peltoa, "on
jäniksiä niin suunnattomasti, ett'ei maata näy; minä sain omilla
käsilläni jäniksen kiinni takajaloista".

-- "Jänistä sinä et kädellä saa kiinni", huomautti lanko.

-- "Sainpas vaan, näethän, sainpas suottenkin!" vastasi Nosdrew ja,
kääntyen sitten Tshitshikow'in puoleen, jatkoi, "nyt mennään katsomaan
minun maani rajaa".

Nosdrew vei vieraansa pellon poikki, joka monessa kohdin oli mättäissä.
Vierasten täytyi vähä väliä kulkea kesantojen ja karhittujen sarkain
välitse. Tshitshikow'ia alkoi väsyttää. Monissa paikoin pursui heidän
jalkainsa alta vettä: niin alhainen oli keto. Ensi alussa he kulkivat
varovasti, vältellen märjempiä paikkoja, mutta huomattuaan, ett'ei
siitä ole mitään hyötyä, läksivät astumaan suoraa päätä, katsomatta,
tarkastamatta missä oli likaa paksummalta, missä ohuemmalta.
Vaellettuansa melkoisen matkan, näkivät he todellakin raja-merkin,
nimittäin vähäisen pylvään ja kapeanlaisen ojan.

-- "Täss' on raja", sanoi Nosdrew. "Kaikki, minkäs näet tällä puolen,
se on minun omaani, ja tuollakin puolella koko tuo metsä, mikä tuolta
siintää, sekin on minun omaani, ja kaikki, mikä on metsän takana,
kaikki sekin on minun".

-- "Mistäs saakka tuo metsä on sinulla ollut?" kysyi lanko. "Oletkos
sen äsköttäin ostanut? Muittenhan se on ollut".

-- "Niin, minä ostin sen äsköttäin", vastasi Nosdrew.

-- "Milloinkas sinä ennätit sen ostaa niin pian?"

-- "No kuinkas sitten? Vastahan minä sen ostin toissa päivänä ja
kalliin hinnan siitä, pahuus vieköön, maksoinkin".

-- "No mutta, markkinoillahan sinä silloin olit!"

-- "Voi sinua pässinpäätä! Eikös sitä ihminen voi yht'aikaa olla
markkinoilla ja ostaa metsää? Minä olin markkinoilla, mutta vouti sillä
välin osti metsän".

-- "No niin, vouti", sanoi lanko, epäilevänä kumminkin pyörittäen
päätänsä.

Vieraat palasivat samaa kelvotonta tietä takaisin. Nosdrew vei heidät
omaan kirjoitushuoneesensa, jossa kumminkaan ei näkynyt sitä, mitä
tavallisesti näkee kirjoitushuoneissa, nimittäin kirjoja tai papereita.
Siellä riippui vaan seinällä miekkoja ja kaksi pyssyä, toinen
kolmensadan ja toinen yhdeksänsadan ruplan maksava. Lanko, tuon
kuultuansa, pyöritti vaan päätään. Sitten näytettiin vieraille
turkkilaisia tikareita, joista yhteen oli erehdyksestä lyöty "Mestari
Saneli Sibiriakow". Senjälkeen otettiin nähtäville kanto-urut. Nosdrew
se samassa veivautti vieraillensa yhtä ja toista. Kanto-uruissa oli
jotenkin hyvä ääni, mutta sisus-värkissä oli kaiketikin tapahtunut
jotakin, sillä masurkka päättyi lauluun: "Marlborough se sotaan läksi",
ja Marlborough'in sotaan-lähtö se taas päättyi erääsen vanhaan, tuttuun
valssiin. Nosdrew oli jo aikaa sitten lakannut veivittämästä, mutta
uruissa oli muuan kovin uhkea pilli, joka ei ottanut talttuakseen, vaan
kauan aikaa vielä ulisi ypö yksinään. Senjälkeen näytettiin piippuja,
puisia, savisia, merenvahaisia, poltettuja ja polttamattomia,
säämyskällä verhottuja ja säämyskällä verhoamattomia, sitten piipun
varsi ja siinä hammasluu merenkullasta, vastikään voitettu, ja sitten
tupakkakukkaro, ja sen oli ommellut eräs kreivinna, ja tämä kreivinna
oli eräässä kestikievarissa rakastunut häneen sanomattomasti, ja tämän
kreivinnan kätöset ne olivat "superfiinintä superflus" -- tämä sana se
hänellä kaiketikin merkitsi täydellisyyden ylintä määrää.

Haukattuansa ensin kapasampea, kävivät he pöytään kello viiden
tienoissa. Päivällinen ei näkynyt olevan pääasia Nosdrew'm elämässä;
ruoat eivät olleet niin varsin erinomaista laatua: muutamat olivat
pohjaankin palaneet, toiset taas keskenkeittoisiakin. Kokissa näkyi
vaikuttavan enimmäkseen jonkinlainen hetkellinen innostus; hän mätti,
mitä ensiksi käteen sattui: kun oli hänellä vieressään pippuria, niin
riputti hän pippuria, kun sattui kaalia, niin pantiin kaalia, sinne
ajettiin maidot ja sianlihat ja herneet, sanalla sanoen: -- anna
soittaa vaan, kunhan kuumaa saadaan, kyllähän siihen aina joku maku
tulee. Viinit ne sen sijaan olivat Nosdrew'illa suuressa arvossa. Ei
ollut vielä liemikään pöydässä, niin jo kaasi hän kummallekin vieraalle
ison lasin portviiniä ja toisen lasin haut-sauterne'ia, sillä läänin ja
kihlakunnan pääkaupungeissa näettehän ei olekaan tavallista
sauterne'ia. Sitten käski Nosdrew pöytään pullon madeiraa; "sen
parempaa ei juonut itse sotamarsalkkikaan". Madeira se oikein poltti
suuta, sillä kauppiaat, tietäen, millainen madeira se tilain-omistajain
mielestä hyvää madeiraa oli, sekoittivat siihen armottomasti rommia,
joskuspa kaasivat siihen kuninkaankin vettä, kyllä muka Venäläisen
vatsa kestää vaikka mitä. Edelleen tuotiin Nosdrew'in käskystä pöytään
vielä pullo viiniä, joka hänen puheensa mukaan oli sekä burgundilaista
että sampanjaa yht'aikaa. Hän kaateli varsin uutterasti kumpaankin
lasiin, oikealleen ja vasemmalleen, Tshitshikow'ille ja langolle.
Tshitshikow huomasi kumminkin noin ohi mennen, ett'ei Nosdrew lisäillyt
itselleen kuin hyvin vähän. Hän päätti olla varovainen ja milloin vaan
Nosdrew joutui puhumisen intoon tai täytti langon lasia, tyhjensi hän
samassa lasinsa lautaselle. Vähän ajan perästä tuotiin pöydälle
pihlajanmarja-viiniä, jolla Nosdrew'in vakuutuksen mukaan oli aivan
kerman maku, mutta jossa, kumma kyllä, tuntui sikuna täydessä
voimassaan. Sen jälkeen juotiin erästä palsamia, jolla oli semmoinen
konstikas nimi, että sitä oli vaikea muistaakin, ilmankos isäntäkin
nimitti sitä toisen kerran jo toisella nimellä.

Päivällinen oli aikaa sitten päättynyt ja kaikkia viinejä maisteltu,
mutta yhä vielä istuivat vieraat pöydässä. Tshitshikow ei tahtonut
millään muotoa ruveta puhelemaan pääasiasta Nosdrew'in kanssa langon
läsnä-ollessa. Lankokin oli kaikissa tapauksissa syrjäinen, ja asiahan
vaati ystävällistä keskustelua kahden kesken. Langosta ei kumminkaan
olisi saattanut olla mitään haittaa, sillä hän oli näköjään saanut jo
tarpeeksensa ja, tuolilla istuen, tuon tuostakin löi nenänsä lautaseen.
Huomattuansa itsekin, ett'ei hänen tilansa ollut ihan luotettava,
rupesi hän viimein pyrkimään kotia, mutta niin laiskasti ja veltosti,
niinkuin olisi, venäläisen sananlaskun mukaan, hohtimilla kiskonut
länkiä hevosen kaulaan.

-- "En laske, en laske!" sanoi Nosdrew.

-- "Ei mutta kuules, älä minun mieltäni pahoita, armas ystävä; kyllä
minä lähden", puheli lanko; "kovin sinä pahoitat mieleni".

-- "Joutavia! Me pistämme kohta pieneksi peliksi".

-- "Ei, veikkonen, pistä sinä itse, minä en saata: vaimoni panee
pahakseen, oikein totta, minun pitää kertoa hänelle markkinoista. Niin,
veikkonen, kyllä hänelle pitää tehdä se mielihyvä, pitää. Niin, älä
sinä minua estele!"

-- "Menköön vaimo...! Jopa jo teillä on hyvinkin tärkeitä asioita!"

-- "Älä, veikkonen! Hän on niin kelpo vaimo ja uskollinen! Hän on niin
hyvä, että ... uskotkos? Minulle kyynelet kiertyy silmiin. Niin, älä
sinä minua estele; minä lähden, niin totta kuin olen rehellinen mies,
ja sen minä sinulle myöskin vakuutan täydestä sydämmestäni, sielustani
ja mielestäni".

-- "Menköön! Vähänpä hänestä on tolkkua!" kuiskasi Tshitshikow
Nosdrew'ille.

-- "Niinpä niinkin!" sanoi Nosdrew. "En voi sietää tuommoisia ämmiä",
ja lisäsi ääneen: "No mene sitten hiiteen, mene vaan ämmäsi luokse,
ämmä!"

-- "Älähän, veikkonen, sinä hauku minua ämmäksi", vastasi lanko; "minä
panen vaikka henkeni hänen edestään. Hän on, oikein totta, niin hyvä ja
niin armas ja hyväilee minua ... että oikein itku pääsee minulta. Hän
kysyy, mitä uutta minä markkinoilla näin, -- no pitää kertoa ... niin,
oikein totta, hän on niin herttainen".

-- "No mene, mene ja valehtele hänelle miten paraiten taidat! Tuossa on
lakkisi".

-- "Älähän, veikkonen, sinun ei ensinkään sovi tuommoisia lauseita
hänestä lausua; sillä siten, niin sanoakseni, loukkaat sinä minua
itseäni ... niin, hän on niin herttainen".

-- "No korjaa sitten luusi pian hänen luokseen!"

-- "Niin, veikkonen, kyllä minä lähden. Älä pane pahaksi, etten saata
jäädä. Kaikesta sydämestäni sitä halajaisin, mutta en saata".

Lanko uudisteli vielä kauan aikaa anteeksi pyyntöjään, huomaamatta,
että oli jo aikaa sitten käynyt vaunuihinsa, aikaa sitten ajanut ulos
portista ja aikaa sitten jo kulki autioitten ketojen poikki. Vaimo se
ei varmaankaan mahtanut saada kovin tarkkoja tietoja markkinoista.

-- "Riepu koko mies!" puhui Nosdrew, seisoen akkunassaan ja katsoen
poistuvia vaunuja. "Kas niin sitä mentiin. Tuo sivullinen on jotenkin
oiva hepo, minun on jo kauan tehnyt mieli siepata se omakseni. Mutta
eihän semmoisen miehen kanssa miten kauppoihin voi käydä; ämmä mikä
ämmä".

He astuivat sisään. Polykarpus toi kynttilät ja Tshitshikow huomasi
isännän käsissä korttipakan -- ties mistä se oli ilmautunut.

-- "Kuules, veikkonen", sanoi Nosdrew, puristaen korttipakkaa syrjästä
ja taivuttaen sitä vähäsen, niin että käärepaperi paukahtaen lensi
auki. "Mitäs, jos tässä ajan kuluksi minä panisin pankin, kolmesataa
ruplaa".

Tshitshikow ei ollut tuota kuulevinansakaan, vaan sanoi, ikäänkuin
vastikään muistaen jonkun asian: -- "Niin, muistaissani! Onhan minulla
pyyntökin sinulle".

-- "Mikä niin?"

-- "Lupaa ensin täyttää se".

-- "Mutta mikä pyyntö se on?"

-- "No lupaahan!"

-- "Olkoon menneeksi!"

-- "Miehen sana?"

-- "Miehen sana".

-- "Pyyntö näet on tämä. Sinulta kai on hyvä joukko talonpoikia kuollut
sitten viime hengille-panon?"

-- "On niinkin. Mitäs siitä?"

-- "Siirrä ne minun niinelleni".

-- "Mitä sinä niillä teet?"

-- "Tarvitsen".

-- "Mihinkä?"

-- "Tarvitsenhan vaan ... se on minun asiani se ... sanalla sanoen,
minä tarvitsen niitä".

-- "Jo on kuin onkin sinulla jotakin hankkeissa. Sanopas suoraan,
mitä?"

-- "Hankkeissa muka. Mitäpä tuommoisesta romusta mitään hankkiikaan?"

-- "No mitäs sinä niillä teet?"

-- "Katsos uteliasta miestä! Kaikkia joutavia sinä tahtoisit koetella
koplotella ja vielä nenälläsikin haistaa".

-- "Mutta miks'etkäs sinä sano sitten? Ja koska niin on, niin en tee
sitä, ennenkuin sanot".

-- "No mitähän sinulle siitä olisi hyötyä? Muutoin vaan tahdon näet
niitä; oikku pisti päähäni semmoinen. Etkä menettelekään nyt enää
miehen tavoin: lupasit, mutta syötkin sanasi".

-- "Olkoon miten hyvänsä, mutta minä en anna niitä sinulle, ennenkuin
sanot, mihin sinä niitä tarvitset".

-- "Mitähän minä tuolle sanoisin?" arveli Tshitshikow ja hetkisen
mietittyänsä sanoi tarvitsevansa kuolleita sieluja saadakseen
yhteiskunnassa arvoa. Suuria tiluksia hänellä kun ei ole, niin tahtoisi
toistaiseksi edes muutamia sielun ramppia.

-- "Älä valehtele!" sanoi Nosdrew ennenkuin toinen ennätti puhua
loppuunkaan. "Älä valehtele!"

Tshitshikow huomasi itsekin keksineensä kovin kömpelösti ja kovin
huonon tekosyyn.

-- "No, sanon kuin sanonkin sinulle suoraan", virkkoi hän uudelleen,
"mutta älä, veikkonen, puhu muille. Minä näes olen päättänyt naida,
mutta morsiamen isä ja äiti ovat peräti turhamaisia ihmisiä. Niistä nyt
on semmoinen tekeminen! Kaduttaa jo, että ryhdyin kauppoihin ensinkään.
He näes tahtovat, että sulhasella olisi vähintäänkin kolme sataa
sielua, mutta minulta kun vielä puuttuu melkein puolitoista sataa,
niin..."

-- "Älä valehtele, älä valehtele", huudahti Nosdrew jälleen.

-- "No mutta nyt", sanoi Tshitshikov, "en valehdellut, en tuonkaan
vertaa", ja hän näytti peukalollaan hyvin pienen osan sakarisormeaan.

-- "Valehtelit vainenkin; vaikka pääni panen pölkylle".

-- "No mutta kuules, tämä on liikaa. Mikäs minä sinun mielestäsi
oikeastaan olenkaan? Miksikä minä juuri valehtelen?"

-- "No kyllähän minä sinut tiedän: sinä olet suuri lurjus -- salli
minun sanoa se sinulle sulasta ystävyydestä. Jos minä olisin sinun
päällikkösi, niin hirttäisin sinut ensimmäiseen puuhun".

Tämä puhe loukkasi Tshitshikow'ia. Jokainen, vähänkin karkea tahi
säädyllisyyttä loukkaava, lause oli hänelle vastenmielistä. Hän ei edes
suvainnut missään tapauksessa liian tuttavallista kohtelua, elleihän
juuri erittäin korkeasaätyisten ihmisten puolelta. Niinpä hän nytkin
oli kokonaan loukattu.

-- "Hirttäisin, Jumal'avita, niinkin!" vakuutteli Nosdrew, "sen minä
sanon sinulle suoraan; minä en tahdo sillä loukata sinua, minä sanon
sen muutoin vaan, sulasta ystävyydestä".

-- "Määränsä on kaikella", lausui Tshitshikow arvokkaisuudella, "jos
sinun tekee mielesi loistaa tuommoisilla puheilla, niin mene
hollitupaan", ja lisäsi sitten: "ellet tahdo antaa ilmaiseksi, niin
myö".

-- "Vai myö vainen? Tunnenhan minä sinut, roistohan sinä olet, ethän
sinä niistä kallista hintaa anna".

-- "Kyll' olet hyvä sinäkin! Mitähän ne sinulle ovatkaan laatuansa,
kultaa ja kalliita kiviä, vai?"

-- "No niin, tiesinhän minä, mikä sinä olet".

-- "No mutta kuules, veli hyvä, niinhän sinä olet kuin mikä
Juutalainen! Saisit antaa ne minulle ilman mitään".

-- "Kuules nyt, todistaakseni sinulle, ett'en minä ole mikään
visukinttu, niin minä en ota sinulta niistä yhtään mitään. Osta minulta
vaan ori, niin saat ne kaupanpäällisiksi".

-- "Hyväinen aika, mitäs minä oriilla teen?" sanoi Tshitshikow,
todellakin hämmästyen moisesta ehdotuksesta.

-- "Mitäkö teet? No mutta minähän maksoin siitä kymmenentuhatta ja sinä
saat sen neljästä".

-- "Mutta mitäs minä sillä teen? Eihän minulla ole hevoslaitosta".

-- "Kuulehan toki -- sinä et ymmärrä: -- minä en vaadi tällä haavaa
kuin kolmetuhatta ruplaa, loput maksat sittemmin".

-- "Enkä tarvitse minä oritta. Olkoon omissa lämpösissään".

-- "Osta sitten ruskea tamma".

-- "Ei ole tarvis tammaakaan".

-- "Tammasta ja harmaasta hevosesta, jonka sinä näit minulla, otan minä
sinulta kaksituhatta ruplaa".

-- "Enkä tarvitse minä hevosia".

-- "Saat myödä ne: ensimmäisillä markkinoilla saat niistä
kolminkertaisen hinnan".

-- "Myö sitten itse heposi, koska olet vakuutettu niin suuresta
voitosta".

-- "Tiedän kyllä voittavani, mutta minä tahtoisin, että sinäkin
voittaisit".

Tshitshikow kiitti suosiosta ja kieltäysi jyrkästi sekä harmaasta
hevosesta että ruskeasta tammasta.

-- "Osta sitten koiria. Minä myön sinulle parin -- ihan pintaa karmii.
Saat karhukoiran, viikset huulissa, karvat seisovat kuin harjakset;
kylkiluut tiedäs niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää;
käpälä noin yhtenä myttynä vaan; kun juoksee, niin ei maahankaan
kajoo".

-- "Ja mitäs minä tekisin koirilla? Enhän minä ole metsämies".

-- "Niin mutta minä tahtoisin, että sinullakin olisi koiria. Kuules,
jos et tahdo ostaa koiria, niin osta minulta kanto-urut. Urut ovat
aivan erinomaiset. Itse maksoin minä niistä -- niin totta kuin minä
olen rehellinen mies -- itse maksoin niistä puolitoista tuhatta ruplaa,
mutta sinä saat ne 900:lla".

-- "Ja mitä minä tekisin semmoisilla? Enhän minä ole mikään musikantti
Saksanmaalta, jotta lähtisin mieroa kiertämään urut niskassa".

-- "No eihän nämä ole semmoisia, joita Saksalaiset kantavat. Nämä ovat
oikeat urut. Tulehan katsomaan! Punapuusta kaikki tyyni. Tulepas
katsomaan vielä kerta!"

Ja Nosdrew tarttui Tshitshikow'in käteen, rupesi hinaamaan häntä
toiseen huoneesen, ja vaikka toinen ponnisti jalkansa lattiata vastaan
ja vakuutteli jo tietävänsä, minkälainen tämä kapine oli, niin täytyi
hänen vaan kuin täytyikin kuulla vielä kerran, millä muotoa Marlborough
sotaan läksi.

-- "Kosk'et osta rahalla, niin kuulepas: saat minulta urut ja kaikki
kuolleet sielut, mitä minulla on, kun annat minulle omat vaunusi ja
kolmesataa ruplaa väliä".

-- "No kas niin! Missäs minä itse sitten ajan?"

-- "Saat minulta toiset vaunut; tulepas vajaan, niin saat nähdä ne! Kun
maalautat ne uudestaan, niin niistä tulee aivan erinomaisen somat
vaunut".

-- "Tuotapas nyt hitto riivaa!" arveli Tshitshikow itsekseen ja päätti,
käyköön miten hyvänsä, luopua kaikista vaunuista ja kanto-uruista ja
kaikenlaatuisista koirista, vaikkapa olisivatkin olleet niillä
kylkiluut niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää, ja käpälät
vaikka kuinka mytyssä.

-- "No mutta kaikkihan minä annan, vaunut, urut ja kuolleet sielut".

-- "En huoli", sanoi Tshitshikow vielä kerran.

-- "Miks'et huoli?"

-- "Siksi vaan, ett'en huoli, siinä kaikki; en huoli".

-- "Tuommoista miestä! Ei maar, näen mä, sinun kanssasi saata puhella
niinkuin hyväin toverien ja ystävien kesken on tapana ... tuommoinen
tosiaankin... Heti kohta näkee, että sinä olet kavala mies".

-- "No mutta, pidätkö sinä minua hulluna, vai mitä? Ajattelehan itse:
mitäs minä teen semmoisilla esineillä, jotka ovat ihan tarpeettomia
minulle?"

-- "Älä tuossa lörpötä! Nyt tunnen sinut kokonaan. Semmoinen
himp-hamppu! Mutta kuules nyt, heilautetaanpa pikku pankki! Minä panen
kortille kaikki kuolleet sielut ja urut kanssa".

-- "Ruveta kortteja lyömään on samaa kuin antautua epätietoisuuden
vaaraan", puheli Tshitshikow, vilaisten sillä välin salavihkaa
kortteihin, joita Nosdrew piti käsissään. Molemmat ostopakat näyttivät
hänestä väärennetyiltä eikä ollut korttien selkäkään yhtään luotettavan
näköinen.

-- "Kuinka niin: epätietoisuuden vaaraan?" sanoi Nosdrew. "Ei ole
mitään epätietoisuutta! Jos vaan onni on sinun puolellasi, niin saatat
voittaa aivan piruja. Kas, kas vaan! Sepä onni totta maar!" puheli hän,
ruveten jauhamaan, yllyttääkseen toista. "Sepä onni! Sepä onni! Katsos,
noin potkiikin vaan! Kas tuossa se helkkunan yhdeksikkö, jolla menetin
kaikki! Kyllä minä tunsin, että se pettää, mutta silmät vaan ummistin:
petä nyt, arvelin, petä nyt, perhana!"

Nosdrew'in tätä puhuessa toi Polykarpus sisään pullon. Mutta
Tshitshikow kieltäytyi jyrkästi sekä juomasta että pelaamasta.

-- "Miks'etkäs sinä tahdo pelata?"

-- "Ei ole halua, siksi vaan. Enkä minä, suoraan sanoen, ole ensinkään
halukas kortin lyöntiin".

-- "Miks'et ole halukas?"

Tshitshikow kohotti olkapäitään ja virkkoi: "Siksi, ett'en ole".

-- "Räpäle sinä olet!"

-- "Mitäs tehdä? Semmoiseksi Jumala loi".

-- "Ämmä sinä olet, suoraan sanoen. Luulin minä sinua ensin jo
kunnonkin mieheksi, mutta sinä et ymmärrä hienoa kohtelua ensinkään.
Sinun kanssasi ei saata puhua niinkuin likeisen ystävän kanssa ... ei
sinussa ole suoruutta ei vilpittömyyttä! Sobakevitsh sinä olet, lurjus
sinä olet!"

-- "No mutta miksikäs sinä minua torut? Olenko minä syypää siihen,
ett'en ole kortin-lyöjä? Myö minulle pelkät sielut, koska kerran olet
semmoinen, ett'es henno mokomasta moskasta muutoin luopua".

-- "Hittoja sinä saat! Olin jo antaa ne sinulle ilmaiseksi, mutta nyt
et vaan saa niitä! En anna, en koko maailman aarteistakaan. Senkin
petturi! Nokinoukka! En tahdo tästä puolin tietää enkä tuntea sinua.
Polykarpus, mene sanomaan tallirengille, ett'ei saa antaa hänen
hevosilleen kauroja, syökööt pelkkiä heiniä".

Jälkimmäistä käskyä Tshitshikow ei ollut osannut odottaa millään
muotoa.

-- "Ettes olisi tullut näkyviinikään!" sanoi Nosdrew.

Tämmöisestä riitaantumisesta huolimatta söivät isäntä ja vieras
kumminkin illallista yhdessä, vaikkei tällä kertaa ollut pöydällä
mitään oudonnimisiä viinejä. Siinä seista törrötti yksi ainoa pullo
jotakin kyprolaista, joka oli, niinkuin sanotaan, hapanta kuin mäski.
Illallisen jälkeen saattoi Nosdrew vieraansa sivuhuoneesen, jonne
hänelle oli laitettu sija, ja sanoi:

-- "Tuoss' on sija sulle! En sano edes hyvää yötäkään".

Tshitshikow jäi yksikseen ja oli sangen pahalla tuulella. Hän oli
suutuksissaan omaan itseensä, torui itseänsä, miksi hän muka oli
tullutkaan tänne ja kuluttanut aikaansa turhaan. Vaan vielä enemmän
torui hän itseänsä siitä, että oli hänen kanssaan ensinkään ottanut
asian puheeksi, menetellyt varomattomasti, niinkuin lapsi, niinkuin
pöllö, sillä asia ei ollut ensinkään sitä laatua, että sen saattaisi
uskoa Nosdrew'in kaltaiselle miehelle... "Nosdrew on joutava mies,
Nosdrew saattaa päästää valheita, lisätä sitä ja tätä, panna liikkeelle
hiis ties mitä kaikkia; siitä nousee juoruja. Hullua se oli sentään!
Oli minua aika pöllö!" Niin hän puheli itselleen. Yön makasi hän varsin
huonosti. Oli näet pieniä semmoisia hassun rohkeita hyönteisiä, jotka
purivat häntä niin turkaisen kipeästi, että hän aina kouransa täydeltä
raapasi pistoksen saanutta paikkaa, tiuskaten: "Menkää hiiteen ja
viekää Nosdrew mukananne!"

Aamulla hän heräsi ani varahin. Ensi työkseen pani hän päälleen
aamunutun ja veti saappaat jalkaansa ja meni talliin, jossa käski
Selifan'in valjastaa heti kohta hevoset. Palatessaan pihan poikki
kohtasi hän Nosdrew'in, joka oli myöskin aamunutussa, piippu hampaissa.

Nosdrew tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi, kuinka toinen oli
maannut.

-- "Tuossahan meni", vastasi Tshitshikow kuivasti.

-- "Mutta minä", puhui Nosdrew, "näin, veikkonen, semmoista roskaa
unissani, ett'ei sitä kehtaa kertoakaan. Ajatteles, minä näin unta,
että minua piestiin, oikein totta! Ja arvaas, kuka mua pieksi? Et
arvaa, vaikka mikä olisi! Staabin ratsumestari Potselujew ja
Kuvshinnikow".

-- "Niin", arveli Tshitshikow itsekseen, "hyvä olisi, jos saisit
pieksijäiset valveillasi".

-- "Pieksivät, peiakkaat, ja niin kipeästi kuin pieksivätkin! Heräsin
ja syyhyttipä kuin syyhyttikin. Kirput häijyt kaiketikin. Mene sinä nyt
pukeumaan; minä tulen kohta luoksesi. Pitää ensin haukkua voudin
lurjusta".

Tshitshikow meni kamariinsa peseymään ja pukeutumaan. Ruokasaliin
tultuansa, hän näki jo pöydällä teeneuvot ja rommipullon. Huoneessa
näkyi eilisten päivällisten ja illallisen jälkiä. Lattiata ei oltu
nähtävästi yritettykään la'aista. Lattialla oli leivän kuoria; tupakan
poroa oli pöytäliinallakin. Pian tuli isäntäkin sinne. Aamunutun alla
ei hänellä ollut muuta kuin avonainen, pörhöinen rinta. Piippu kädessä
ja harppien teekupistansa -- semmoisena hän oli erittäin hyvä malli
maalaajalle, joka ei surmakseenkaan siedä sileiksi siveltyjä ja
käherrettyjä herrasmiehiä, jommoisia näkee parturien kilvillä.

-- "No mitäs arvelet?" kysäsi Nosdrew, oltuaan hetkisen ääneti. "Etkö
tahdo pelata sieluista?"

-- "Johan minä, veikkonen, olen sanonut, ett'en minä pelaa. Jos myöt,
niin ostan kernaasti".

-- "Enkä myö; se ei ole sopivata ystävysten kesken. En minä ole mikään
kitupiikki. Toista on, jos pistetään pikku pankiksi. Pistetään kertanen
vaan!"

-- "En; johan minä olen sanonut".

-- "Entäs vaihtokauppa?"

-- "Ei!"

-- "No kuulepas; pelataanpas lautaa. Jos voitat, niin sielut ovat sinun
kaikki tyyni. Minulla on paljo semmoisia, jotka pitää pyhkiä pois
henkiluetteloista. Polykarpus, tuopas tänne nappulalauta!"

-- "Turha vaiva, minä en rupea pelaamaan".

-- "No mutta eihän tämä ole kortin lyöntiä; ei tässä saata olla mitään
uhkaa eikä vääryyttä; taito tässä yksin tulee kysymykseen. Ja sanonpa
sulle ennaltakin, ett'en minä ensinkään osaa pelata; sinun pitää antaa
minulle jotakin etukäteen".

-- "Mitäpäs jos sentään", arveli Tshitshikow itseksensä, "mitäpäs jos
koettaisin? Ennen vanhaan olin minä jommoinenkin lautaa pelaamaan, ja
vaikeaksi käy hänen ruveta tässä konstejansa koettamaan".

-- "Olkoon menneeksi, pannaan lautaa".

-- "Ja sielut käyvät sadasta ruplasta, niinhän?"

-- "Miksikä niin? Onhan sitä viidessäkinkymmenessä".

-- "No ei tuota viitsi viittäkymmentä panna peliinkään. Olkoon sata,
niin minä liitän vielä jonkun keskinkertaisen pennun tahi kultaisen
sinetin kellonperiisi".

-- "Olkoon menneeksi", sanoi Tshitshikow.

-- "Kuinka paljon minä saan etukäteen?" kysyi Nosdrew.

-- "Mistä hyvästä? Et mit'ikään".

-- "Minun pitää kumminkin saada kaksi ensimmäistä siirtoa".

-- "Eikö mitä; huonosti minäkin pelaan".

-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", sanoi Nosdrew, siirtäen
nappulaa.

-- "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", virkkoi
Tshitshikow, siirtäen hänkin nappulata.

-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puhui Nosdrew, siirtäen
toista.

-- "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", haasteli
Tshitshikow, liikuttaen nappulata eteenpäin.

-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puheli Nosdrew, liikuttaen
hänkin nappulata, ja samalla siirtäen nuttunsa hihalla toisenkin
nappulan.

-- "Enpä ole minä pitkään... Ehei, veikkonen, mitäs tuo on? Lykkääpäs
se vaan takaisin!" sanoi Tshitshikow.

-- "Mikä niin?"

-- "Tuo nappula tuosta", sanoi Tshitshikow ja näki samassa melkein
nenänsä alla toisenkin nappulan, joka näkyi pyrkivän herraksi. Mistä se
oli ilmautunut, sen tietäkööt taivahiset.

-- "Ei", sanoi Tshitshikow, nousten pöydän äärestä, "sinun kanssasi on
mahdoton pelata! Ei tuolla tavoin käy liikutteleminen kolmea nappulaa
yht'aikaa".

-- "Miksipä kolme? Se oli erehdystä. Se siirtyi vahingoissa sijaltaan;
kyllä minä sen panen takaisin, panen".

-- "Mistäs tuo toinen on kotoisin?"

-- "Mikä toinen?"

-- "Tuo juuri tuossa, joka pyrkii herraksi".

-- "No johan sinä nyt! Etkös sinä muista!"

-- "Älä, veikkonen! Minä olen lukenut jok'ainoan siirron ja muistan
kaikki tyyni. Sinä olet vastikään asettanut sen tuohon. Tuossa sen sija
oikeastaan on!"

-- "Mitenkä, missä?" virkkoi Nosdrew punehtuen. "Vai sinä rupeat tässä
keksimään!"

-- "Sinäpä tässä juuri keksit, mutta keksit huonosti".

-- "Mikäs minä sitten olen sinun mielestäsi?" sanoi Nosdrew. "Olenko
minä tehnyt vääryyttä?"

-- "Et sinä ole mielestäni sitä etkä tätä, mutta se vaan on varma,
ett'en minä sinun kanssasi enää rupea pelaamaan milloinkaan".

-- "Sinä et saata kieltäytyä pelistä", puhui Nosdrew, kiivastuen, "peli
on alotettu".

-- "Saatan kyllä, sillä sinä et pelaa, niinkuin kunniallisen ihmisen
tulee".

-- "Sen sinä valehtelet".

-- "Itse sinä valehtelet".

-- "Minä en ole tehnyt vääryyttä; sinä et saata kieltäytyä; sinun pitää
lopettaa peli".

-- "Ei tule mitään", virkkoi Tshitshikow tyynesti ja astuttuaan laudan
ääreen sekoitti nappulat.

Nosdrew vimmastui ja astui Tshitshikow'ia niin lähelle, että toinen
peräytyi pari askelta.

-- "Minä pakoitan sinut pelaamaan! Sinä sekoitit nappulat, vaan ei se
mitään tee, minä muistan kaikki siirrot. Minä asetan ne jälleen
paikoilleen".

-- "Älä asettelekaan; min' en rupea pelaamaan sinun kanssasi".

-- "Vai et rupea vainen?"

-- "Näethän sen itse, että sinun kanssasi on aivan mahdoton pelata?"

-- "Ei, mutta sano suoraan, etkö tahdo pelata?" puhui Nosdrew, tullen
yhä lähemmäksi.

-- "En tahdo!" sanoi Tshitshikow, nostaen kumminkin varmemmaksi
vakuudeksi molemmat kädet kasvojensa suojaksi, sillä leikki alkoi kuin
alkoikin käydä tuimaksi. Tämä varovaisuus olikin aivan tarpeen, sillä
Nosdrew heilautti jo kätensä ja pianpa olisi toinen meidän sankarimme
pulleista ja verevistä poskista tahrautunut kulumattomalla
häväistyksellä, mutta hänpä, taitavasti välttäen iskun, tarttui
Nosdrew'in tappelunhimoisiin käsiin ja piti niitä lujasti kiinni.

-- "Polykarpus! Paavo!" huusi Nosdrew vimmoissaan, koetellen reuhdaista
itseänsä irti.

Nämä sanat kuultuansa Tshitshikow huomasi, ett'ei hänen sovi tehdä
palvelijoita tämmöisen kohtauksen todistajiksi, ja kun hän lisäksi
tunsi turhaksi pidellä Nosdrew'ia kauemmin, niin päästi hän hänet irti.

-- "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" huusi Nosdrew. "Vastaa suoraan".

-- "Se on aivan mahdotonta", sanoi Tshitshikow ja vilkaisi akkunasta
ulos; hänen hevosensa olivat valjaissa. Selifan näkyi vaan odottelevan
käskyä, milloin saisi ajaa vaunut kuistin eteen; mutta huoneesta oli
mahdoton päästä ulos, sillä oven suussa seisoi kaksi tukevaa tolvanaa.

-- "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" toisti Nosdrew, kasvot hehkuen
kuin tulessa.

-- "Jos sinä pelaisit kuin rehellinen mies; mutta nyt en voi".

-- "Vai niin, et sä voi, sen roisto? Vai et voi, kun näit rupeavasi
joutumaan tappiolle. Lyökää häntä!" huusi hän hurjana Polykarpukselle
ja Paavolle ja sieppasi itse tammisen piipunvarren. Tshitshikow kävi
kalmanvaaleaksi. Hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi huultensa
liikkuvan, ääntä saamatta.

-- "Lyökää häntä!" kiljui Nosdrew, työntäytyen eteenpäin, tamminen
piipunvarsi kädessä, kuumeissaan, hiessään, niinkuin olisi tehnyt
rynnäkköä valloittamatonta linnaa vastaan.

-- "Lyökää häntä!" huusi hän ankaralla äänellä, niinkuin huutaa
huimapäinen luutnantti komppanialleen aikana ankaran rynnäkön:
"Eteenpäin, pojat!" ja semmoisen on maineen saanut tämän luutnantin
hurja urhoollisuus, että on annettu nimenomainen käsky pidellä miestä
käsistä kiinni, kun on paikat kovin kuumat. Mutta sotainen vimma on
hänet jo valloittanut, kuohahti kerran vaan ja kiehahti kaikki hänen
päässään; Suvorow se hänen silmissään kuvautuu, suuri on nyt hänen
tehtävänsä urostyö. "Eteenpäin, pojat!" huutaa hän, rientäen eteenpäin;
eikä ajattele hän haittaavansa täten jo ennalta tehtyä rynnäkön
suunnitelmaa, eikä ajattele hän, että miljonia pyssyn piippuja on
pistelty ampumareikiin linnan seinissä, valloittamattomissa ja pilvihin
kohoavissa, eikä ajattele hän, että häviää hänen voimaton komppaniansa,
haihtuu kuni tuhka tuuleen, eikä ajattele hän, että jo vinkuu kovan
onnen luoti, valmiina sulkemaan hänen kiljuvan kulkkunsa.

Vaan jos Nosdrew oli kuin linnaa vastaan ryntäävä, huima, mieletön
luutnantti, niin linna, jota vastaan hän ryntäsi, ei ollut ensinkään
valloittamattoman näköinen. Päin vastoin, linna pelkäsi niin
armottomasti, että "sielu oli paennut kantapäihin saakka". Jo olivat
Nosdrew'in palvelijat temmanneet hänen käsistänsä tuolin, jonka
hän oli siepannut puolustus-aseeksensa, jo ummisti hän silmänsä,
puoli-kuolleena pelosta, valmiina maistamaan ystävänsä tsherkessiläistä
piipunvartta, ja ties miten hänen tässä olisi saattanut käydäkään,
mutta onnen kohtalot ne olivat päättäneet pelastaa sankarimme kyljet ja
hartiat ja kaikki hyvin hoidetut osat.

Äkkiä kilahti, niinkuin pilvistä tullen, tiukusten helinä, samassa
kuuluivat rattaat ajaa jyräyttävän kuistin eteen, kuuluipa hamaan
huoneesen asti hengästyneitten hevosten korske ja läähätys. Kaikki
katsahtivat ehdottomastikin akkunasta. Viiksikäs herra, puoleksi
sotilaan virkapuvussa, astui rattaalta alas.

Tiedusteltuansa eteisessä, astui hän sisään juuri sillä hetkellä,
jolloin Tshitshikow, ennättämättä vielä toipua pelostansa, seisoi
surkeimmassa asemassa, missä kuolevainen ikään on seisonut.

-- "Sallikaa kysyäni, kuka täällä on herra Nosdrew?" kysyi vieras,
katsahdettuansa kummastellen Nosdrew'iin, joka seisoi piipunvarsi
kädessä, ja Tshitshikow'iin, joka nyt juuri alkoi vähän selvitä
hankalasta asemastaan.

-- "Sallikaa ensin kysyäni, kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua?"
kysäsi Nosdrew, astuen häntä lähemmäksi.

-- "Kapteni ispravnikka". [Järjestystuomari maalla, nimismies. Suoment.
muist.]

-- "Mitä suvaitsette?"

-- "Tulin ilmoittamaan teille vast'ikään saamaani sanomaa, että te
olette oikeuden alainen, kunnes juttunne saa lopullisen päätöksen".

-- "Mitä turhia? Mikä juttu?"

-- "Te olette kiertyneet juttuun, joka koskee tilan-omistajalle
Maksimow'ille tehtyä personallista loukkausta vitsoilla, juopuneessa
tilassa".

-- "Te valehtelette! En minä ole tilan-omistajaa Maksimow'ia edes
nähnytkään!"

-- "Hyvä herra! Sallikaa minun huomauttaa teille, että minä olen
upseri! Te voitte sanoa tuommoista palvelijallenne, vaan ette minulle".

Nyt ei Tshitshikow enää ruvennut odottelemaan, mitä muka Nosdrew tähän
vastaa, vaan sieppasi lakkinsa ja luiskahti ispravnikan selän ta'atse
kuistille, istui vaunuihinsa ja käski Selifan'in ajaa minkä hevoset
kestävät.



V LUKU.


Kovinpa meidän sankarimme oli pelästynytkin. Vaunut kiitivät niinkuin
viimeistä päivää. Nosdrew'in kylä oli jo aikaa sitten kadonnut
näkyvistä, peittyen peltojen, mäkien ja mäenrinteiden taa, mutta yhä
hän vaan vilkuili taakseen: tuossahan muka ne nyt tulevatkin ajamaan
häntä takaa. Hän hengitti raskaasti ja pantuaan käden sydämmensä
kohdalle, tunsi hän sen hyppivän ja vapisevan kuin lintu häkissä.

-- "Sielläpäs oli lämmin! Semmoinen mies!"

Ja siinä nyt Nosdrew sai senkin seitsemän toivotusta, tuimaa ja
tuntuvaa; pujahti siihen joukkoon pahojakin sanoja. Mitäs tehdä?
Venäläinen mies, näet sen, ja vielä suutuksissaan! Eikä asia sitä
paitsi ollut leikkiä ensinkään.

-- "Se nyt on viljainen vissi", puheli Tshitshikow itsekseen, "että
jollei ispravnikka olisi osunut oikeaan aikaan, niin tuskinpa minä
Jumalan päivää enää olisin nähnytkään! Ja niin olisi mennyt mies,
mennyt kuin tina tuhkaan, järjettömästi, eikä olisi jäänyt edes
perillistäkään eikä perillisille omaisuutta eikä rehellistä nimeä!"

Sankarillamme oli suuri huoli perillisistä.

-- "Semmoinen häijy herra!" ajatteli itseksensä Selifan, "en minä
mokomaa ennen ole nähnyt; elikkä nyt niinkuin meinaten: minä olisin
sylkenyt koko miehelle. Pidä ennen ihmistä syömättä, vaan älä hevoselta
ruokaa kiellä, sillä hevonen se rakastaa kauroja. Siinähän hevosen
muona ja amissioni; mikä meille, esikuvan kautta puhuakseni, on ruoka
ja ruumiin ravinto, sitä on hevoselle kaurat: siinä hevosen muona ja
amissioni".

Hevosillakaan ei näkynyt olevan parempia ajatuksia Nosdrew'ista; ei
ainoastaan raudikko ja assessori, vaan papurikkokin oli pahalla
tuulella. Se on kyllä totta, että hänen osaksensa tuli aina huonompia
kauroja eikä Selifan niitä milloinkaan kaatanut hänen eteensä
sanomatta: "senkin roisto!" mutta ne olivat kumminkin kauroja eivätkä
pelkkiä heiniä. Se syödä rouskutteli niitä mielellään ja usein pisti
pitkää turpaansa tovereinsakin soimeen: mimmoiset muka heillä oli
muonat ja amissionit, varsinkin kun ei Selifan'ia ollut tallissa; mutta
nyt ei ollut kuin heiniä vaan -- paha asia! Kaikki olivat
tyytymättömiä.

Mutta pianpa kaikki tyytymättömät, kesken kaikkia sydämmen purkauksia,
käänsivät huomionsa toisaalle. Kaikki, yksin kuskikin, havahtivat ja
toipuivat vasta silloin kuin heidän päällensä syöksi kuusivaljakkoiset
kaleskat ja melkein heidän päänsä päällä kajahti kaleskoissa istuvain
naisten huudot sekä vieraan kuskin tora ja uhkaukset.

-- "Senkin vietävä! Enkös minä huutanut sulle täyttä kulkkua: käännä
oikealle, tarhapöllö! Humalassako sinä olet, vai?"

Selifan huomasi olleensa huolimaton, mutta milloinkas Venäläinen
toiselle vikansa tunnustaa? Niinpä Selifankin otti mahtavan ryhdin ja
vastasi:

-- "Mitäs sinä sitten päätäsi seinään ajat? Kapakkaanko sinä silmäsi
jätit oppiin, vai?"

Hän rupesi nyt peräyttämään hevosiansa, päästäksensä irti vieraitten
hevosten valjaista, mutta valjaat ne sekaantuivat vaan kahta pahemmin.

Papurikko se uteliaana nuuski uusia kumppaneita, joita oli tulla
tupsahtanut kummallekin puolen.

Naiset kaleskoissa katselivat sillä väliä tätä kaikkea, kauhistus
kasvoillansa. Toinen heistä oli vanha, toinen nuori, kuudentoista
iässä, kullan keltaiset hivukset varsin sievästi ja somasti kammattuina
hänen pienessä päässään. Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat
pyöreä-piirteisiä kuin tuore kananmuna ja niinpä niissä asui semmoinen
valkoinen kuultokin kuin munassa, koska sitä tuoreena, vasta saatuna
pitelee ruskeissa käsissänsä emäntäpiika, pitelee vasten valoa ja sen
hyvyyttä tutkii, ja se lävitsensä laskee sätehet päivän paistavaisen.
Hänen hienoiset korvansa ne kuulsivat nekin, punertaen, koska kävi
niitten lävitse lämpöinen valo. Lisäksi vielä säikähdys avonaisiksi
jääneillä huulilla, kyynelet silmissä -- kaikki tuo oli hänessä niin
armasta, että sankarimme katseli häntä kotvan aikaa, vähääkään
huolimatta hevosten ja kuskien välisestä sekaannuksesta.

-- "Pane takaisin, sinä Nishniläinen naakka!" huusi vieras kuski.

Selifan nykäsi ohjaksia taakse päin, vieras kuski teki samoin, hevoset
peräytyivät ensin vähäsen, vaan takertuivat sitten uudelleen, astuin
vetohihnain yli. Tässä tilaisuudessa mielistyi papurikko niin kokonaan
uuteen tuttavuuteen, ett'ei ensinkään tahtonut päästä pälkähästä, johon
käsittämättömät kohtalon vaiheet olivat sen panneet. Se nosti turpansa
uuden tuttavansa kaulalle ja näkyi jotakin kuiskuttavan sille korvaan,
-- kauheata lorua kaiketikin, sillä toinen ravisteli korviaan alinomaa.

Tähän kahakkaan ennätti jo keräytyä talonpoikiakin, sillä kylä oli
kaikeksi onneksi lähellä. Tämmöinen näky se on talonpojalle sulaa
autuutta, aivan kuin Saksalaiselle sanomalehdet tai klubi, ja siksipä
heitä olikin pian vaunujen ympärille kokoontunut suunnaton joukko;
kylään olivat jääneet ainoastaan akat ja pienet lapset. Vetohihnat
päästettiin auki; muutama turpatalkkuna papurikolle pakotti sen
peräytymään; sanalla sanoen, hevoset selvitettiin ja eroitettiin. Mutta
-- lienevätkö jo pahaksensa panneet hevoset siitä, että heidät oli
kumppaleista eroitettu, vai lienevätkö muuten hullulle tuulelle
tulleet, en tiedä, summa vaan se, etteivät he liikahtaneet
paikaltansakaan, vaikka kuinka läiskyi kuskin ruoska. He seisoivat kuin
naulatut. Talonpoikain osan-otto kasvoi nyt äärettömiin. Kilvassa nyt
sateli heiltä neuvoja:

-- "Menes sinä, Anttu poika, taluttamaan oikean puolista riiprässiä; ja
Simo setä nouskoon aisahevosen selkään! Nouse nyt, Simo setä!"

Pitkä ja laiha Simo setä, punapartainen, kiipesi keskimmäisen hevosen
selkään ja oli tässä asemassaan niinkuin mitkä kellonjalat maan
kirkossa tahi paremmin sanoen, semmoinen koukku, jolla vettä nostetaan
kaivoista. Kuski läiskäytti hevosiaan, vaan se oli turhaa: ei ollut
apua Simo sedästä vähääkään.

-- "Älkääs nyt, älkääs nyt!" huusivat talonpojat. "Käypäs sinä, Simo
setä, riiprässin selkään, niin Timo setä käy aisahevoselle!"

Timo setä, harteva mies, parta musta kuin sysi ja vatsa semmoisen
hirmuisen samovarin kaltainen, jossa makuvaria keitetään kohmettuneelle
markkinaväelle, kävi kernaasti aisahevosen selkään, joka hänen allaan
painui melkein maahan asti.

-- "Kyllä nyt menee", huusivat ukot. "Läimäytäpäs tätä tässä,
läimäytäpäs oikein miehen kädestä! Iskepäs tätä voikkoa; mitähän se
siinä nyt kiemuroi ja keppuroitsee kuin mikä vekara!"

Mutta kun ei tästäkään keinosta ollut mihinkään, kun ei apua lähtenyt
mistään läimäyksestä eikä iskusta, niin kiipesi sekä Simo setä että
Timo setä kumpikin aisahevosen selkään; riiprässille nostettiin Anttu
poika. Kuski menetti viimein malttinsa ja ajoi tipo tiehen Simot ja
Timot, ja hyvinpä hän siinä tekikin, sillä hevosista löylysi jo
semmoinen höyry, niinkuin olisivat yhtämittaa, henkeä vetämättä
nelistäneet koko kestikievarin välin. Hän antoi niiden levähtää
hetkisen, jonka perästä ne läksivät liikkeelle muitta mutkitta.

Kaiken tämän puuhan ja melun aikana oli Tshitshikow katsellut varsin
tarkasti nuorta naista kaleskoissa. Oli hän muutaman kerran yrittänyt
puhutellakin häntä, mutta sikseen se oli jäänyt, miten lie jäänytkään.
Naiset läksivät ajamaan edelleen. Tuo kaunis pääkkönen ja hienot
kasvojen piirteet ja hieno vartalo katosivat kuni näky, ja jäljellä oli
taaskin vain maantie, vaunut, kolme hevosta, jotka lukija jo tuntee,
Selifan, Tshitshikow sekä sileät ja autiot kedot.

Kaikkialla elämässä, kaikkialla -- olkoon sitten kesken sen koleita,
karkeita ja köyhiä tahikka epäsiivoja ja homeisia kerroksia tahi kesken
yksitoikkoisen kylmiä ja ikävän tesmällisiä ylhäisiä säätyjä, --
kaikkialla sattuu edes kerran ihmisen tielle ilmaus, joka on aivan
toisenlainen kuin kaikki, mitä hän on siihen asti nähnyt, ja tämä se
edes kerran herättää hänessä tunteen, joka on aivan toisenlainen kuin
kaikki ne, mitä hänen koko elämänsä ikänä on tähän asti sallittu
tuntea. Kaikkialla, poikki surujen suurimpainkin, joista elämämme on
kudottu, iloisesti lennähtää kerran välkkyvä ilo, niinkuin lennähtää
loistavat vaunut, kultaisine valjaineen, komeine hevosineen ja
säihkyvine kimalteluineen, äkkiä, odottamatta, ohitse köyhän, syrjäisen
kylän, joka ei siihen asti ole nähnyt mitään muuta kuin maalaisten
rattaita, ja kauan vielä ukot seisovat, haukotellen, suu auki, eivätkä
vieläkään pane lakkia päähänsä, vaikka jo aikaa sitten ovat ohitse
kiitäneet ja näkyvistä kadonneet ihmeelliset ajokalut. Niinpä
kaunotarkin, kultakutrinen, ilmestyi äkkiä, aivan odottamatta
kertomukseemme ja yhtä äkkiä katosikin. Annas, että olisi tuossa
Tshitshikow'in sijaan sattunut joku kaksikymmenvuotias nuorukainen, --
oli se sitten husari tai ylioppilas taikka muutoin joku, ken vast'ikään
on alkanut elämänsä, -- niin taivas! mitä kaikkea olisikaan herännyt,
liikahtanut, äänehen käynyt hänessä! Kauan aikaa olisi hän
järkähtämättä seisonut paikoillaan, mieletönnä katsoen kaukaisuuteen,
unohtaen tien ja kaikki vastaiset nuhteet ja torat vitkailemisesta,
unohtaen oman itsensä ja virkansa ja maailman ja kaikki mitä maailmassa
on.

Mutta meidänpä sankarimme olikin jo keski-ikäinen mies ja luonteensa
harkitsevaista, jäähtynyttä. Kyllä hänkin ajatuksiinsa vaipui, mutta
hän ajatteli perinpohjaisemmin; hänen ajatuksensa eivät olleet tuulen
tupia, olipa niissä paljon perustettuakin.

-- "Kelpo naikkonen!" virkkoi hän, avaten rasiansa ja nuuskaten.
"Mutta mitäs hänessä oli varsinaista hyvää? Se hänessä juuri on hyvää,
että hän on vast'ikään päästetty jostakin pensionista tahi
kasvatuslaitoksesta, että hänessä, niinkuin sanotaan, ei ole vielä
mitään ämmämäistä, toisin sanoen, juuri semmoista, mikä heissä on
kaikkein pahinta. Nyt hän on vielä kuin lapsi, kaikki on hänessä niin
vilpitöntä; hän sanoo, mikä mieleensä johtuu, purskahtaen nauruun, kun
naurattaa. Hänestä voi tehdä mitä vaan tahtoo, hänestä saattaa tulla
ihminen, mutta saattaa tulla roskaakin, -- ja roskaa hänestä tuleekin!
Annahan vaan, kun mamma kullat ja täti kullat hänen kimppuunsa käyvät!
Yhdessä ainoassa vuodessa mättävät he hänet niin täpösen täyteen
kaikkea ämmämäistä, ett'ei tunne häntä oma isäkään. Yks kaks, niin on
hänessä pöyhkeyttä ja teeskentelyä; hän alkaa liikkua ulkoa-opittujen
sääntöjen mukaan, hän alkaa päätänsä särkeä ja tuumia, kenenkä kanssa
ja mitenkä ja kuinka paljon hänen sopii puhua, kehen hänen sopii
katsoa; hän alkaa pelätä joka hetki, ett'ei sanoisi enempää kuin tarvis
on, hän sekaantuu viimein ja selkkaantuu, ja päätös on se, että hän
rupeaa valehtelemaan ikänsä kaiken, ja niinpä hänestä tulee semmoinen,
että hiis ties mikä se onkaan!"

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:

-- "Hauskaa olisi kumminkin tietää, kenenkä tytär hän on!
Mikä ja millainen on hänen isänsä? Onko hän rikas, hyvänsävyinen
tilan-omistaja, vaiko muutoin vaan kelpo mies, takanansa kunnon
pääomat, jotka on palveluksessa ollessa ansaittu? No niin, olkoonpa,
että tällä tytöllä olisi pari sataa tuhatta myötäjäisiä, niin tulisihan
hänestä varsin makea palanen, tulisi. Siinähän olisi, kuten sanotaan,
kunnon mies löytänyt onnensa".

Kaksisataa tuhatta ruplaa alkoi kuvitella niin kovin viehättävästi
hänen mielessänsä; jopa häntä oikein suututti, ett'ei hän sillä
välin, kuin puuhaa vaunujen ympärillä kesti, ollut tiedustanut
eturatsastajalta tahi kuskilta, ketä matkustajat olivat. Kohtapa
kumminkin tuli näkyviin Sobakevitsh'in kylä, ja tämä se haihdutti hänen
haaveilunsa ja käänsi ne jälleen niitten varsinaiseen esineesen.

Kylä näytti hänestä jotenkin isolta. Kaksi metsää, toinen koivu-,
toinen havumetsä, levitteliivät sen kummallakin puolen kuni kaksi
siipeä, toinen tummempana, toinen heleämpänä. Näitten keskessä näkyi
talo, katto punainen ja seinät tumman harmaat tahi, oikeammin sanoen,
aution harmaat; silminnähtävästi oli rakennusmestari koko rakentamisen
aikana taistellut isännän aistin kanssa. Rakennusmestari oli ollut
turhan tarkka yhdenmukaisuuden suosija, isäntä taas mukavuuden
rakastaja, ja siksipä oli isäntä lyöttänyt yhdellä seinällä kiinni
kaikki vastapäiset akkunat ja koverruttanut niitten sijaan yhden ainoan
pienen akkunan, joka varmaankin oli tullut tarpeeksi pimeätä
säilyhuonetta varten. Päätyseinä ei sekään tullut aivan keskikohdalle,
sillä arkitehtin ponnistuksista huolimatta oli isäntä hakkauttanut pois
sivulta yhden pylvään, niin että neljän, ensin määrätyn pylvään
asemesta oli ainoastaan kolme. Pihan ympärille oli tehty luja ja
tavattoman paksu puinen piste-aita. Tilan-omistaja oli nähtävästi
pitänyt suurta huolta rakennuksensa käytännöllisestä puolesta. Tallit,
vajat ja kodat oli rakennettu aimo hongista, joitten oli määrä kestää
iät kaiket. Talonpoikain tuvat olivat nekin ihmeen tukevia; ei siinä
ollut leikkauksia eikä muita koristeita ja konsteja vaan kaikki oli
lujaa ja kestävää. Kaivon salvoskin oli tehty niin kovasta tammesta,
ett'ei moisesta muuta takenneta kuin myllyjä ja laivoja. Sanalla
sanoen, mihin vaan Tshitshikow silmänsä käänsi, kaikkialla näki hän
jäykkää, järkähtämätöntä, jotakin raakaa, kömpelöä järjestystä.

Kuistin eteen ajaessaan huomasi hän akkunassa melkein yht'aikaa kahdet
kasvot: naisen kasvot, myssy päässä, kapeat ja pitkät kuin kurkku, sekä
miehen kasvot, pyöreät ja leveät niinkuin Moldavan kurpitsit, joista
Venäjällä tehdään balalaikoja [kitaran tapaisia soittimia. Suoment.
muist.], kaksikielisiä, koreita balalaikoja, joilla koreilee ja
huvitteleikse kaksikymmenen-vuotias poika, reipas ja pulska poika,
silmää iskien ja vihellellen tytöille valkorintaisille ja
valkokaulaisille, koska tulevat nämä kuuntelemaan helähtelyä hiljaisen
soittimen. Akkunaan ilmaantuneet kasvot katosivat samalla hetkellä.
Kuistille tuli lakeija, harmaassa, lyhyessä nutussa, jossa oli sininen
pystykaulus. Hän saatti Tshitshikow'in eteiseen, jonne jo tuli itse
isäntäkin. Nähtyään vieraansa, hän virkkoi jyrkästi: "Olkaa niin hyvä!"
ja saattoi vieraansa sisään.

Tshitshikow katsahti syrjästä Sobakevitsh'iin, ja tällä kertaa oli tämä
hyvin paljon keskinkertaisen karhun näköinen. Yhtäläisyyden näytteeksi
oli hänellä frakkikin aivan karhun karvainen, hihat pitkät, housut
pitkät; hän käydä käämyröitteli vinoon ja viistoon ja astui alinomaa
ihmisten jaloille. Hänen kasvojensa väri oli tulinen ja punerva,
niinkuin vaskisessa viiden kopekan rahassa. Maailmassa, niinkuin kukin
tietää, on viljalta semmoisia ihmisiä, joitten valmistelemisessa luonto
ei ole paljoa päätänsä särkenyt eikä käyttänyt hienoja työkaluja,
niinkuin viiloja, nävereitä y.m., vaan suorastaan vaan hakata kolhi
tarmonsa takaa; iski kirveellänsä kerran -- nenä tuli, iski toisen --
huulet tuli, väänsi puralla silmä-parin ja niinpä sitten raapimatta,
riipimättä, laski maailmaan, sanoen: "elä!" Semmoinen lujasti ja
merkillisen tukevasti tehty pää oli Sobakevitsh'illakin. Hän piti
päätänsä enemmän alaalla kuin koholla, kaulaansa hän ei kääntänyt
ensinkään ja tämmöisestä kääntymättömyydestä oli seurauksena se, ett'ei
hän koskaan katsonut siihen, jonka kanssa puheli, vaan aina joko uunin
kolkkaan tahi oveen. Tshitshikow katsahti häneen vielä kerran, heidän
kulkeissaan ruokasalin kautta. Karhu, mikä karhu! Hyvin tietäen hänen
tapansa astua muitten ihmisten jaloille, astui Tshitshikow hyvin
varovasti ja laski hänet aina edelleen. Isäntä näkyi itsekin tuntevan
tämän heikkoutensa ja kysäsi samassa:

-- "Häiritsinkö minä teitä miten?"

Tshitshikow kiitti vaan, sanoen, ett'ei vielä ole mitään häiritystä
tapahtunut. Heidän tultuansa vierashuoneesen, viittasi Sobakevitsh
nojatuoliin ja virkkoi taas: "Olkaa hyvä!". Tshitshikow istui ja
katsahti seiniin ja niillä riippuviin kuviin. Ne kuvasivat kaikki tyyni
uljasta väkeä, kreikkalaisia sotapäälliköitä täydessä ko'ossa. Siellä
oli Maurokordato, punaiset housut jalassa, univormu päällä ja
silmälasit nenällä. Siellä oli Miaulis, Kanaris. Kaikilla näillä
sankareilla oli niin paksut sääret ja niin kamalan tuuheat viikset,
että oikein pintaa karmi, Tukevain Kreikkalaisten joukkoon oli -- ties
mistä syystä ja mitä varten -- saanut sijansa Bagration, laiha ja
harmaapäinen, pikkusia lippuja ja tykkejä alapuolella, ja peräti
kapeissa puitteissa. Sitä seurasi jälleen kreikkalainen sankarinainen
Bobelina, jonka toinen jalka oli isompi niitä teikareita, joita
nykyiset salonit ovat täynnä. Isäntä kun itsekin oli terve ja roteva,
niin näkyi hän tahtovan, että hänen huoneensa koristeenakin olisi
terveitä ja rotevia ihmisiä. Bobelinan vieressä, aivan akkunan luona,
riippui häkki, josta kurkisteli tummankarvainen, valkopilkkuinen
rastas, sekin hyvin Sobakevitsh'in näköinen. Isäntä ja vieras olivat
tuskin ennättäneet olla ääneti kahta minuttia, niin ovi aukeni, ja
sisään astui emäntä, ko'okas rouva, päässä myssy, koristettu kotona
painetuilla nauhoilla. Hän tuli sisään arvokkaasti, suorana kuin palmu.

-- "Se on eukkoni, Feodulia Ivanovna!" sanoi Sobakevitsh.

Tshitshikow nousi suutelemaan rouvan kättä, jonka tämä melkein sysäsi
hänen huuliinsa, jolloin Tshitshikow'illa oli tilaisuus huomata, että
kädet oli pesty kurkkuvedellä.

-- "Kultaseni, salli minun esitellä", jatkoi Sobakevitsh, "Pavel
Ivanovitsh Tshitshikow! Kuvernörin ja postimestarin luona oli minulla
kunnia tutustua hänen kanssaan".

Feodulia Ivanovna pyysi istumaan, sanoen myöskin: "Olkaa hyvä!" ja
nyykäyttäen päätään, kuten näyttelijättäret, jotka esittävät
kuningattaria. Hän istui sitten sohvaan, kääräysi merinokankaiseen
huiviinsa eikä sitten räväyttänyt silmiänsäkään.

Tshitshikow nosti jälleen silmänsä ja näki jälleen Kanaris sankarin,
jolla oli niin paksut sääret ja loppumattomat viikset, näki Bobelinan
ja rastaan.

Kului melkein kokonaista viisi minuttia, eikä kukaan virkkanut
sanaakaan; kuului vaan, kuinka rastas nokallaan koputteli häkin pohjaa,
jossa sillä oli jyviä. Tshitshikow loi vielä kerran silmäyksen ympäri
huonetta: kaikki tyyni oli siinä tukevaa ja kömpelöä suurimmassa
määrässä, ja kaikilla oli niin omituinen yhtäläisyys isännän kanssa.
Vierashuoneen nurkassa seisoi paksu pähkinäpuinen piironki, neljällä
peräti tölppömäisellä jalalla, -- karhu, mikä karhu, pöytä, nojatuolit,
muut tuolit -- kaikki oli samaa raskasta, levotonta laatua. Sanalla
sanoen, jok'ainoa esine, jok'ainoa tuoli näkyi virkkavan: "minäkin olen
Sobakevitsh'in näköinen!"

-- "Me muistelimme teitä presidentin Ivan Grigorjevitsh'in luona",
virkkoi viimein Tshitshikow, nähtyään, ett'ei kukaan ota puhetta
alkaaksensa. "Viime torstaina olimme siellä. Erittäin hauska ilta".

-- "Niin, minä en ollut siellä silloin", vastasi Sobakevitsh.

-- "Kelpo mies!"

-- "Kuka niin?" kysyi Sobakevitsh, katsoen uunin nurkkaan.

-- "Presidentti".

-- "Teistä kai näytti vaan niin; hän on olevinaan vapaamuurari, mutta
on semmoinen pöllö, ett'ei maailmassa mointa".

Tshitshikow kävi vähän hämille tuommoisesta osittain jyrkästä
arvostelusta. Hän korjasihe kumminkin pian ja vastasi:

-- "Se on kyllä tietty, kelläkäs ei ole heikkoja puolia, mutta sen
sijaan on kuvemöri kunnon mies!"

-- "Kuvernörikö kunnon mies?"

-- "Niin, eikös se ole totta?"

-- "Maailman suurin rosvo".

-- "Kuvernörikö on rosvo!" lausui Tshitshikow eikä osannut ensinkään
ymmärtää, mitenkä kuvernöri oli päässyt rosvojen kirjoihin. "Minä
todellakaan en olisi semmoista voinut ajatella", jatkoi hän. "Sallikaas
minun kumminkin huomauttaa, ett'ei hänen käytöksensä ole ensinkään
senkaltaista; päin vastoin on hänessä paljon tuommoista hartautta".
Puheensa todisteeksi mainitsi Tshitshikow kukkaroistakin, joita
kuvernöri on ommellut omin käsin, ja ylistäen mainitsi hänen kasvojensa
lempeyttä.

-- "Naamakin on kuin rosvolla", sanoi Sobakevitsh. "Antakaa hänelle
vaan puukko ja päästäkää hänet maantielle, niin kuolijaksi hän teidät
pistää, pistää kuin pistääkin! Hän ja varakuvernöri, -- ne ovat Gog ja
Magog!"

-- "Hän näkyy olevan epäsovussa heidän kanssaan", arveli Tshitshikow
itseksensä. "Minäpä otan puheeksi polisimestarin, tämä on luullakseni
hänen ystäviänsä. Mitä yleensä minuun tulee", jatkoi hän ääneen, "niin
miellyttää minua kaikista enemmin polisimestari. Siinä on semmoinen
suora, rehellinen mies; hänen kasvoissansakin asuu jotakin vilpitöntä".

-- "Roisto!" virkkoi Sobakevitsh tyynesti; "hän myö teidät ja hän
pettää teidät ja syöpi vielä päivällistäkin teidän kanssanne! Minä
tunnen heidät jok'ainoan: roistoja joka mies; semmoisia ne ovat koko
kaupunki: roisto roistolla ratsastaa ja roistoa ruoskanaan käyttää.
Yksi ainoa hyvänpuoleinen mies siellä on koko joukossa, nimittäin
prokuratori, ja sekin on suoraan sanoen sika".

Tämmöisten ylistäväin, jospa lyhyenläntäinkin elämäkertojen jälkeen
huomasi Tshitshikow, ettei muita virkamiehiä maksa ottaa puheeksikaan.
Hän muisti myös, ett'ei Sobakevitsh'in ollut tapana puhua hyvää kestään
ihmisestä.

-- "Eikös mentäisi päivälliselle?" virkkoi rouva miehelleen.

-- "Olkaa hyvä!" sanoi Sobakevitsh. Isäntä astui nyt vieraansa kanssa
pöydän luo, jossa ryypättiin, niinkuin tapa on, ryyppy viinaa miestä
päälle ja haukattiin, niinkuin haukkaa koko avara Venäjänmaa, kylissä
sekä kaupungeissa, se on kaikenlaisia suolaisia ja muita ruokahalua
kiihoittavia kylmiä ruokia, ja läksivät sitten ruokasaliin. Emäntä se
hanhena ui heidän edellään. Vähäinen pöytä oli katettu neljälle
hengelle. Neljännelle sijalle ilmaantui heti -- vaikeata on sanoa, mikä
se oikeastaan ilmaantui, rouvako, neitoko, sukulainenko, emännöitsijäkö
vaiko muutoin vaan talossa asuvainen, -- jotakin se vaan oli, myssy
päässä ja kirjava huivi hartioilla. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät
ole siinä esineinä, vaan pilkkuina tai täplinä esineillä. Yhdellä
paikalla he aina istuvat, päätänsä pitävät aina yhdellä lailla, heitä
tekisi mieli lukea huonekalujen joukkoon, eikä luulisi, että näiltä
huulilta vielä milloinkaan on sana tullut; ja kumminkin, pistäypäs
heidän perässään piikain kamariin tahi kellariin, niin kylläpäs on
kellossa ääntä!

-- "Kaali on, kultaseni, tänään erinomaisen hyvää", sanoi Sobakevitsh,
maistaen lusikallisen kaalia ja ottaen lautaselleen aimo palasen njanja
nimistä tunnettua ruokalajia, jota tarjotaan kaaliliemen kanssa ja joka
on lampaan vatsa, täytettynä tattaripuurolla, aivoilla ja sorkilla.

-- "Tämmöistä njanjaa", jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen,
"tämmöistä njanjaa te ette saa kaupungissa; siellä teille tarjotaan
piru ties mitä kaikkea".

-- "Kuvernörin pöydässä ei ole sentään moitteen sijaa".

-- "Mutta tiedättenkös te, mistä ne ruokiansa laittavat? Jos
tietäisitte, niin ette maar söisikään".

-- "Sitä en minä tiedä, siitä en saata sanoa mitään; sen minä vaan
tiedän, että erinomaisia sian kotletteja ja erinomaista keittokalaa
siellä oli".

-- "Teistä vaan näytti niin. Tiedänhän minä, mitä heillä torilta
ostetaan. Kokki kanalja, joka oli Franskalaisella opissa, ostaa
tiedättekös kissan, nylkee sen ja kantaa jäniksen paistina pöytään".

-- "Hyi mitä sinä puhutkaan", virkkoi rouva.

-- "No mutta, kultaseni, niin heillä tehdään; enhän minä ole syypää,
että heillä tehdään niin. Kaikki vihon viimeiset roskat, mitä Akuljka
meillä, suoraan sanoen, heittää likasaaviin, panevat he soppaan, niin,
soppaan juuri! Sinne pistävätkin".

-- "Sinulla on aina tuommoisia puheita pöydässä", virkkoi jälleen
Sobakevitsh'in rouva.

-- "No mutta kultaseni", vastasi Sobakevitsh, "enhän minä semmoista
tee, ja minä sanon sinulle suoraan, ett'en minä rupea syömään moskaa.
Vaikka sä mulle sammakon sokerissa paistaisit, niin en pistä sitä
suuhunikaan, enkä pistä osteriakaan, kyllä minä tiedän, minkä näköistä
osterit on. Ottakaa lampaan paistia", sanoi hän, kääntyen
Tshitshikow'iin, "tämä on lampaan kylkeä puuron kanssa. Ei tämä ole
sellaista frikassee'ta, jota laitetaan suurten herrain kyökissä
lampaanlihasta, mikä on puolen viikkoa virunut torilla! Kaikki tuo on
saksalaisten ja franskalaisten tohtorien keksintöä; hirteen minä heidät
vetäisin joka miehen! Löysivätpäs näet ruokavalion, ihmisiä muka
pitäisi nälällä parantaa! Jos heidän saksalaiset suippoluiset nahkansa
semmoista sietävät, niin luulevatko he, että Venäläisenkin vatsan
kanssa on yhtä hyvä tulla toimeen? Ei maar, kaikki se on pelkkää
joutavaa, se on pelkkää..." Ja Sobakevitsh oikeen päätä puisteli
vihoissansa. "Puhutaan valistuksesta, mutta tämä valistus on hölyn
pölyä! Sanoisin ma vielä toisenkin sanan, mutta ei sovi näin
ruokapöydässä. Toisin on minulla. Minulla jos niinkuin sianpaistia,
niin kanna koko sika pöytään, jos lampaan paistia, niin tuo koko
lammas, jos hanhea, niin koko hanhi! Mieluummin minä syön ainoastaan
kaksi ruokalajia, mutta syön minkä vatsa vetää".

Sobakevitsh toteuttikin nämä sanat, sillä hän keikautti lautaselleen
puolet lampaan kylkeä, söi sen, kaluten ja imeskellen hamaan viimeiseen
luuhun.

-- "Sanasta miestä", arveli Tshitshikow.

-- "Toisin on minulla", puheli Sobakevitsh, pyhkien käsiänsä
salvettiin; "toisin on minulla kuin jollakin Pljushkin'illa: miehellä
on 800 sielua ja kumminkin elää hän ja syö huonommin kuin minulla
karjan paimen".

-- "Kuka se Pljushkin on?" kysyi Tshitshikow.

-- "Roisto!" vastasi Sobakevitsh. "Semmoinen saituri, ett'en niin osaa
sanoa. Vangeilla tyrmässä on parempi elämä kuin hänellä! Väkensä kaiken
on nälkään tappanut".

-- "Todellakin!" huudahti Tshitshikow osan-otolla; "kuoleeko häneltä
tosiaankin paljo väkeä, vai kuinka?"

-- "Niinkuin kärpäsiä".

-- "No mutta tosiaankin! Sallikaas, kuinka kaukana hän asuu täältä?"

-- "Viiden virstan päässä".

-- "Viiden virstan päässä!" huudahti Tshitshikow ja oikein tunsi
sydämmensä vähän sykähtävän. "Kun lähtee täältä, niin onko se oikealle,
vai vasemmalle?"

-- "En minä kehoittaisi teitä tietämään tietäkään semmoisen konnan
luo", sanoi Sobakevitsh. "Anteeksi annettavampaa on käydä jossakin
sopimattomassa paikassa kuin hänen luonaan".

-- "Niin, en minä sitä kysynyt, käydäkseni niinkuin ... minua vaan
huvittaa kaikenlaisten paikkain tunteminen", vastasi Tshitshikow.

Lampaan kylkeä seurasi avopiiraita, kukin paljoa isompi lautasta,
sitten kalkkona, vasikan kokoinen, täynnä jos mitäkin hyvää: munia,
riisisuurimoita, maksoja ynnä paljo muuta, mikä raskaana pallerona
asettui vatsaan. Siihen päivällinen päättyikin, mutta pöydästä noustua
tunsi Tshitshikow olevansa leiviskän verran raskaampi entistään.
Mentiin tuosta vierashuoneesen, jonne jo oli ilmaunut pienillä
lautasilla sylttyä -- ei se ollut puuperunoista eikä luumuista eikä
muistakaan marjoista. Siihen ei kumminkaan kajonnut kukaan, ei vieras
eikä isäntäkään. Emäntä meni ulos panemaan sitä muillekin lautasille.
Hänen poissa oloansa hyödykseen käyttäen, kääntyi Tshitshikow
Sobakevitsh'in puoleen, joka virui nojatuolissa ähkien ja öhkien kelpo
päivällisen jälkeen ja päästellen suustansa epäselviä ääniä, ristien
silmiänsä ja ehtimiseen nostaen kättä suullensa. Tshitshikow virkkoi
hänelle:

-- "Minun tekisi mieleni puhua teidän kanssanne pari sanaa".

-- "Täss' on vielä sylttyä!" sanoi emäntä, tullen takaisin pieni
lautanen kädessä; "medessä keitettyä rätikkää".

-- "Kyllä me maistamme sitä perästä päin!" sanoi Sobakevitsh. "Mene
sinä omaan kamariisi; me Pavel Ivanovitsh'in kanssa heitämme frakit
pois ja levähdämme hiukan".

Emäntä ilmoitti jo olevansa valmis tuottamaan patjoja ja tyynyjä, mutta
isäntä sanoi:

-- "Kyllä me lepäämme näin nojatuoleissakin".

Emäntä meni. Sobakevitsh laski päänsä hiukan kallelleen, valmiina
kuuntelemaan vieraansa paria sanaa.

Tshitshikow aloitti hyvin kaukaa, mainitsi yleensä koko Venäjän
valtakunnasta, ylistäen sen laajuutta, sanoipa, ett'ei itse muinainen
Romankaan valtakunta ollut niin avara ja että ulkomaalaiset täydellä
syyllä ihmettelevät ... (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää
kallellaan) ... ja että tässä valtakunnassa, jolle ei mainehessa ole
verran vetänyttä, on voimassa muuan sääntö, jonka mukaan henkipanossa
luetut ja kirjoihin merkityt sielut pysyvät kirjoissa hengissä-olevain
arvoisina kuolemansakin jälkeen, hamaan seuraavaan henkipanoon asti,
jota vastoin syntyneitä ei oteta mihinkään henkikirjoihin ennenkuin
tulevassa henkipanossa, jott'ei tulisi liikaa vaivaa virastoille
tuommoisista vähäpätöisistä ja hyödyttömistä tiedustuksista ja jott'ei
valtakunnan jo niinkin monimutkainen laitos rasittuisi uusilla
mutkilla ... (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää kallellaan) ja
että tämä kaikki, vaikka se on varsin oikeata, saattaa olla osittain
raskasta monellekin isännälle, joitten täytyy maksaa verot kuolleista
samalla tapaa kuin hengissäkin olevista, ja että hän, tuntien
personallista kunnioitusta Sobakevitsh'ia kohtaan, olisi valmis
vaikka ottamaan päällensä yhden osan tätä todellakin rasittavaa
velvollisuutta. Pää-esineistä puhui Tshitshikow varsin varovasti: hän
ei kertaakaan sanonut sieluja kuolleiksi, vaan ainoastaan
olemattomiksi.

Sobakevitsh kuunteli kuin ennenkin pää kallellaan, ja jospa olisivat
edes värähtäneetkään miehen kasvot. Tuossa ruumiissa ei näkynyt olevan
sielua ensinkään, taikka jos olikin, niin mahtoi olla jossakin aivan
toisaalla. Jos lienee pohjalla liikahtanutkin, -- ei ainakaan pinnalla
näkynyt värettäkään.

-- "No tuota...", virkkoi Tshitshikow, odottaen vastausta
jonkinlaisella levottomuudella.

-- "Te tarvitsette siis kuolleita sieluja?" kysäsi Sobakevitsh suoraan,
vähintäkään kummastelematta, aivan kuin puhe olisi ollutkin jyvistä.

-- "Niin", vastasi Tshitshikow, lieventäen taaskin tuota sanaa ja
lisäten: "olemattomia".

-- "Kyllähän niitä aina löytyy", sanoi Sobakevitsh.

-- "Ja koska löytyy, niin te kaiketikin ... mielellänne luovutte
niistä?"

-- "Olkoon menneeksi, kyllä minä myön ne teille", sanoi Sobakevitsh, ja
kohotti jo vähän päätään, hoksattuaan, että ostaja varmaankin toivoo
tästä jotakin hyötyä.

-- "Peiakas!" ajatteli Tshitshikow itsekseen, "tämähän tarjoo kaupaksi,
ennenkuin minä olen ennättänyt hiiskahtaakaan!" Hän lisäsi ääneen: "No
mikähän, esimerkiksi, olisi hintana? vaikka kaupan esine on niin
omituista laatua ... että hinnasta on todellakin niin outoa..."

-- "En minä rupea teiltä liikoja vaatimaan; -- sata ruplaa
kappaleelta", sanoi Sobakevitsh.

-- "Sata?!" huudahti Tshitshikow ja katsoa tuijotti suu auki toista
silmiin, tietämättä varmaan, oliko hän itse kuullut väärin, vai
Sobakevitsh'inko kieli se, kankea luonnoltaankin, oli liikahtanut
toisapäin, pöläyttäen sanan, vaikka toista oli tarkoittanut.

-- "Onko se sitten mielestänne liian paljo?" kysyi Sobakevitsh ja
jatkoi sitten: "Mitäs te maksaisitte?"

-- "Maksaisinko? Me olemme kaiketikin erehtyneet tahi emme ymmärrä
toisiamme; olemme unohtaneet, mistä nimittäin tässä on kysymys. Minä
arvelen, punniten oman tuntoni mukaan, että kahdeksankymmentä kopekkaa
on aivan yltäkyllin".

-- "Hei helkkunassa! Vai kahdeksankymmentä kopekkaa vainen!"

-- "Ei minusta nähden enempää kannata maksaa".

-- "Enhän minä teille vanhoja virsuja myö".

-- "Mutta eihän ne ihmisiäkään ole, sen myönnätte itsekin".

-- "Luuletteko te sitten löytyvän semmoisia hupsuja, jotka möisivät
teille hengille-pantuja sieluja kahdeksaankymmeneen kopekkaan?"

-- "Sallikaas toki: minkätähden te sanotte niitä hengille-pannuiksi?
Johan ne itse ovat aikaa sitten kuolleet: jäljellä on ainoastaan nimi,
utukuva vain. Mutta, välttääksemme nyt kaikki pitkälliset keskustelut
tästä asiasta, suostun minä maksamaan puolitoista ruplaa kappaleelta.
Enempää en voi maksaa".

-- "Häpeä sitä on tarjoillakin mokomaa summaa! Sanokaa nyt oikea
hinta".

-- "En voi muuta, Mihail Semenovitsh, sen vakuutan omantuntoni kautta,
en voi! Mikä on mahdotonta, se on mahdotonta", puheli Tshitshikow,
lisäten kumminkin vielä viisikymmentä kopekkaa.

-- "Mitä te visuilette?" sanoi Sobakevitsh, "enhän minä kallista pyydä!
Toinen roisto pettää teidät, myö teille jotakin romua eikä sieluja;
minulla sitä vastaan ovat maan kuuluja, veden valioita: ken kätevä
kovin, ken muutoin aimo mies. Niinkuin esimerkiksi Mihejew, ajokalujen
tekijä! Ei näet tehnytkään tavallisia, kaikki linjaleilla vaan. Eikä
ollutkaan hänen työnsä tuommoista Moskovan työtä, mikä kestää yhden
tunnin; vaan niin lujaa ja kestävää ... itse hän ne sisustaa, itse hän
ne kiillottaa!"

Tshitshikow avasi suunsa, huomauttaaksensa, ett'eihän Mihejew'ia enää
ole ollut pitkään aikaan; mutta Sobakevitsh oli käynyt, kuten sanotaan,
puhetuulelle; mistä lie mieheen saanutkaan tuommoinen puheen into ja
lahja.

-- "Entäs Korkki Tahvo, salvumies! Pääni saatte, jos mistään löydätte
mointa miestä. Kas se sitten oli väkevä! Jos hän olisi palvellut
kaartissa, niin olisi hänelle maksettu, taivas ties, mitä kaikkea:
seitsemän tuumaa neljättä kyynärää!"

Tshitshikow yritti jälleen muistuttamaan, ett'ei Korkkiakaan ole
olemassa; mutta Sobakevitsh oli tullut puheen vimmaan; häneltä virtasi
semmoinen puhetulva, ett'ei auttanut muuta kuin kuunnella.

-- "Milushkin, muuraaja! Pani näet uunin vaikka mihin taloon hyvänsä.
Maksim Teljatnikow, suutari: mihin pisti naskalilla, siihen syntyi
saapas; mihin saapas syntyi, siihen kiitos syntyi, ja jos edes olisi
viinaa huulilleenkaan pannut! Entäs Jeremei Sorokoplehin! Se mies
maksaa yksinään saman kuin kaikki muut: kävi kauppaa Moskovassa ja
maksoi pelkkää veroa viisisataa ruplaa. Semmoista väkeä se on! Vähän
toista sentään kuin se, mitä saisitte Pljushkin'ilta".

-- "Mutta malttakaahan toki", pääsi Tshitshikow viimein puhumaan,
hämmästyneenä tuommoisesta runsaasta sanatulvasta, josta loppua ei
näkynyt, ei kuulunut, "mitä te heidän hyvyyksiänsä luettelette? Eihän
niistä enää ole hyötyä eikä mitään, kuolleitahan ne ovat, ja eihän
kuolleesta kumppalia, sanoo sananlasku".

-- "No niin, kuolleitahan ne ovat", sanoi Sobakevitsh, ikäänkuin
itsekin huomaten niiden tosiaankin jo olevan kuolleita, mutta lisäsi
sitten: "mutta, sen minä sanon kanssa, mitähän on hyötyä nykyisestäkään
väestä, jota sanotaan elossa olevaksi? Mitä väkeä se on? Kärpäsiä ne
ovat eivätkä ihmisiä".

-- "Niin, niin, mutta ne ovat kumminkin olemassa; teidän väkenne sitä
vastoin -- sehän on mielikuva vaan".

-- "Mielikuvako? Ei maar olekaan! Sallikaa minun sanoani teille:
semmoista miestä kuin Mihejew, semmoista te ette löydä mistään;
semmoinen mahtava masina, ett'ei mahdu tähän huoneesen ... se ei ole
mikään mielikuva, e-hei! Ja hartioissa oli miehellä semmoinen voima,
ett'ei hevosella mointa! Hauska olisi tietää, mistä te muualta löydätte
tämmöisen mielikuvan!..." Nämä viimeiset sanat hän lausui, kääntyneenä
Bagrationin ja Kolokotronin muotokuviin, niinkuin usein tapahtuu
puhelevain kesken, kun toinen äkkiä, ties mistä syystä, kääntyy
kokonaan toisen ihmisen puoleen, ei sen, jolle sanat on lausuttu, vaan
kolmannen puoleen, joka vahingoissa on sattunut tulemaan sisään ja on
aivan vieraskin, jolta hän ei osaa odottaa vastausta eikä mielipidettä
eikä myöntymystä, vaan johon hän kumminkin kiinnittää katseensa, ikään
kuin pyytäen häntä välimieheksi, -- ja vasta tullut vieras on
ensimmältä hämillään eikä tiedä, pitääkö hänen vastata asiassa, josta
hän ei kuullut mitään, vai muutoinko vaan seista kohteliaasti kotvasen
ja mennä sitten pois.

-- "Kahta ruplaa enempää minä en voi antaa", sanoi Tshitshikow.

-- "Kuulkaas, teillä ei pidä oleman syytä panna mitään hampaan koloon,
että muka olen liikoja hintoja pyytänyt ja ett'en tahdo osoittaa teille
palvelusta: te saatte sielut seitsemästäkymmenestä viidestä ruplasta
kappaleelta, paperirahoissa tietysti, -- ja näin huotavaan myön sulasta
tuttavuudesta vain".

-- "No mutta", arveli Tshitshikow itsekseen, "hupsunakohan tuo minua
pitänee vai mitä?" Hän liitti sitten ääneen: "Tämä on vähän kummallista
todellakin! Näyttää siltä kuin me tässä näyttelisimme komediaa. En minä
muutoin saata ymmärtää... Olettehan te, niinkuin näyttää, jotenkin
älykäs mies. Mitäs nyt tämmöinen kaupanesine oikeastaan on? Tyhjää
kaikki, tyyni! Mitäs nyt semmoinen maksaa? Kukas semmoista tarvitsee?"

-- "Tehän sitä juuri ostelette, siis tarvitsette kanssa".

Tshitshikow puraisi huultaan eikä löytänyt sopivaa vastausta. Hän alkoi
puhua jonkunlaisista suku- ja perheseikoista, mutta Sobakevitsh
keskeytti suoraan:

-- "En minä tahdo tietää teidän seikoistanne; minä en sekaannu
perheellisiin asioihin, min' en semmoisiin puutu. Teillä on tarvis
sieluja, minä myön ja saattepa katua, että jätitte ostamatta".

-- "Kaksi ruplaa", sanoi Tshitshikow.

-- "Olkaa tuossa! Kun rupesi, niin repesi, niinkuin sanotaan
sananlaskussa. Kun kerran saitte kaksi ruplaa hampaisinne, niin siitä
ei sitten enää mihinkään, ei puuhun ei papuun. Sanokaa oikea hinta!"

-- "Menköön jo hitoille koko mies", ajatteli Tshitshikow itsekseen;
lisään minä tuolle koiran pojalle puolen ruplaa mielihyviksi. --
"Olkoon menneeksi, puoli ruplaa lisään".

-- "No olkoon menneeksi minunkin puoleltani, sanon minäkin viimeisen
hinnan: viisikymmentä ruplaa! Tappiota otan itselleni, oikein totta.
Huotavammalla ette saa mistään niin oivallista väkeä".

-- "Kyll' olet vekkuli!" arveli Tshitshikow itseksensä ja jatkoi sitten
vähän närkästyneenä: "Mutta mitäs tämä nyt tosiaankin on?... Luulisi
hyväksikin asiaksi mokomata! Saanhan minä niitä muualta ihan
ilmaiseksi. Jokainen on oleva vielä hyvillään, kun pääsee joutavista.
Hupsu niitä rupeaa kirjoissansa pitämään ja veroja niistä maksamaan!"

-- "Mutta tiedättenkös, ett'eivät tämän laatuiset ostokset -- näin
meidän, ystäväin, kesken puhuen -- ole aina luvallisia, ja annas, että
minä, tai toinen ken, kerron tämän asian, niin ei semmoinen ostaja enää
saa mitään luottamusta kontrahtien teoissa eikä muissakaan edullisissa
yrityksissä".

-- "Katsos roistoa; vai on nyt semmoinen ääni kellossa!" arveli
Tshitshikow ja lausui samassa suurimmalla välinpitämättömyydellä:
"kuinka vaan suvaitsette, en minä ostele missään erityisessä
tarkoituksessa, niinkuin luulette, vaan muutoin mieliteko on semmoinen
minulla. Jos ette huoli puolesta kolmatta ruplasta, niin voikaa hyvin!"

-- "Ei tuo niinkään helpolla heilahda", ajatteli Sobakevitsh itsekseen.
"No, eihän teille mitään mahda, maksakaa pois kolmekymmentä ruplaa
kappaleelta ja ottakaa ne omiksenne".

-- "Niin, kyllä minä näen, ett'ette te tahdo myödä. Hyvästi!"

-- "Malttakaa, malttakaa!" sanoi Sobakevitsh, päästämättä hänen kättään
ja astuen häntä jalalle, sillä sankarimme ei ollut muistanut olla
varovainen ja sai nyt rangaistukseksi sihaista ja hypätä muutaman
kerran yhdellä jalalla.

-- "Suokaa anteeksi, minä kukaties häiritsin teitä! Olkaa hyvä istukaa,
istukaa tuohon! Olkaa hyvä!"

Hän pani vieraansa istumaan nojatuoliin, vieläpä jonkinlaisella
notkeudellakin, niinkuin semmoinen karhu, joka jo on ollut tanssittajan
koulussa ja osaa keikahdella sekä näyttää mitenkä ämmät saunassa
kylpevät ja mitenkä pojat käyvät nauriita varkaissa.

-- "Todellakin minä kulutan täällä vaan suotta päivin aikaani; minulla
on kiire".

-- "Istukaahan hetkinen, niin sanon teille heti kohta jotakin hauskaa".
Sobakevitsh siirsi tuolinsa lähemmäksi ja kuiskasi hänelle korvaan
niinkuin minkä salaisuuden: "Tahdotteko -- harmaasta?"

-- "Se on: viidestä kolmatta ruplasta, niinkö? En millään muotoa! En
anna punaistakaan, en kopekkaakaan lisää".

Sobakevitsh vaikeni. Tshitshikow vaikeni myöskin. Vaiti-oloa kesti pari
minuttia. Kotkan-nenäinen Bagration katseli seinältä tuiki tarkasti
tätä kaupantekoa.

-- "Mikäs sitten on teidän viimeinen hintanne?" kysäsi viimein
Sobakevitsh.

-- "Kaksi ja puoli".

-- "No kylläpä teillä on hellä sydän, tosiaankin! Maksakaa edes kolme
ruplaa".

-- "Ei käy laatuun".

-- "No olkoon sitten menneeksi! Tappiota minä saan, mutta semmoinen on
minulla vaan hassu luonto: en saata olla tekemättä toisen mieliksi. Kai
tässä pitää tehdä kauppakirjat ja muut, jotta kaikki olisi niinkuin
olla pitää".

-- "Tietty se".

-- "No siinäpä se on: pitää lähteä kaupunkiin".

Näin päättyi asia. Päätettiin olla huomenna kaupungissa ja laittaa
kauppakirjat kuntoon. Tshitshikow pyysi saada luetteloa talonpojista.
Sobakevitsh suostui kernaasti, ja astui samassa kirjoituspöytänsä
ääreen ja rupesi omalla kädellään kirjoittamaan luetteloa, jossa
mainitsi ei ainoasti talonpoikain nimet, vaan myös kunkin hyvät
ominaisuudet. Tshitshikow, seisoen hänen takanaan, rupesi sillä välin
muun työn puutteessa katselemaan Sobakevitsh'in avarata ruumiin
rakennusta. Katseltuansa hänen selkäänsä, leveää kuin Vjatkalaisilla,
matalajalkaisilla hevosilla, ja katsahdettuaan noihin jalkoihin,
tukeviin ja paksuihin kuin valurautaiset pölkyt kadunvieruksilla, ei
hän voinut olla itseksensä huudahtamatta:

-- "Kylläpäs Jumala on sinua muistanut! Sinusta tosiaankin sopii sanoa:
rumaksi leikattu, lujaksi ommeltu!... Lienetköhän sinä jo näin karhuksi
syntynytkin, vai karhuksiko olet muuttunut täällä sydänmailla,
kylväissäsi, kyntäissäsi, puuhaillessasi talonpoikiesi kanssa, ja
sitenkö sinusta on tullut niinkuin sanotaan aika nyrkki! Vaan ei!
Luulen kuin luulenkin, että sinä aina olisit ollut sama, vaikkapa
olisivat sinua kasvattaneet uusimman kuosin mukaan ja sitten vasta
maailmaan laskeneet, ja sinä eläisit Pietarissa etkä sydänmailla.
Eroitus on vaan se, että sinä nyt pistät poskeesi puolet lampaan kylkeä
puuron kanssa ja haukkaat päälle avopiirakan, noin lautasen kokoisen,
mutta silloin sinä söisit jonkinlaisia kotletteja tryffelien kanssa.
Nyt sinulla on vallassasi talonpoikia, sinä olet sovussa heidän
kanssaan, sinä tietysti et tee pahaa heille, sillä omiasihan he ovat,
ja pahempaa siitä itsellesi tulisi, mutta silloin olisi valtasi alla
virkamiehiä, ja niitäkös sinä ripittelisit, kosk'eivät ole maa-orjiasi;
tai kruunun kassoja ryösteleisit! Niin, niin! Ken on nyrkki kerran,
niin ei se kämmeneksi aukene! Mutta aukaisepas nyrkistä sormi tai
kaksi, niin tulee kahta hullumpaa. Annapas hänen maistaa oppia hieman,
rahtusen vaan, niin kylläpä hän, päästyään korkeampaan asemaan, osaa
kyytiä antaa kaikille niille, jotka todellakin ovat päässeet jonkun
opin perille! Jospa toki kaikki nyrkit...!"

-- "Tässä on luettelo", sanoi Sobakevitsh, kääntyen vieraansa puoleen.

Tshitshikow luki sen hät'hätään ja ihmetteli sen tesmällisyyttä ja
tarkkuutta: siihen oli kirjoitettu ensinnäkin kunkin ammatti, nimi, ikä
ja asema perheessä ja sitä paitsi oli syrjään vielä merkitty kuinka
kukin oli käytökselleen, raittiudelleen, sanalla sanoen, hauska oli
nähdä tuommoista listaa.

-- "Suvaitkaapa nyt antaa käsiraha", sanoi Sobakevitsh.

-- "Mitä käsirahaa? Saattehan te huomenna kaupungissa kaikki yhtä
haavaa".

-- "Niin, mutta semmoinenhan on maailman tapa", vastasi Sobakevitsh.

-- "Enpä'oikeen tiedä, mitä mä tarjoisinkaan: ei tullut otetuksi rahoja
mukaan. Niin vainenkin, onhan tässä kymmenen ruplaa".

-- "Mitä me kymmenellä! Antakaa edes viisikymmentä".

Tshitshikow yritti jo vastustella, sanoen, ett'ei rahoja ole, mutta
Sobakevitsh se sanoi semmoisella vakuutuksella rahoja löytyvän, että
Tshitshikow otti esille vielä setelin, sanoen:

-- "Olkoon menneeksi! Tässä on vielä viisitoista, yhteensä siis
viisikolmatta. Antakaapa kuitti!"

-- "Mitä te kuitilla teette?"

-- "No niin, onhan se aina parempi. Tietämätöntähän se on
ihmis-elämä ... saattaa tapahtua jos jotakin".

-- "No niinpä niinkin, antakaa rahat tänne!"

-- "Kuinka niin? Tässähän ne ovat kädessäni; samalla hetkellä kuin te
kirjoitatte kuitin, annan minä rahat".

-- "Niin, mutta mitenkäs minä saatan kirjoittaa kuittia, ennenkuin olen
rahat nähnyt?"

Tshitshikow laski rahat pöydälle. Sobakevitsh astui pöydän ääreen,
laski vasemman kätensä sormet rahain päälle ja kirjoitti oikealla
kädellänsä kuitin, jossa ilmoitti saaneensa etukäteen viisikolmatta
ruplaa myömistänsä sieluista. Kirjoitettuansa kuitin hän tarkasti
setelit vielä kerran.

-- "Kovinpa tämä jo on vanha!", sanoi hän, katsoen yhtä seteliä valoa
vasten; "mutta vähät tuosta näin ystäväin kesken".

-- "Nyrkki, mikä nyrkki!" ajatteli itsekseen Tshitshikow. "Nyrkki ja
vekkuli!"

-- "Ettekös huoli naisväestä?"

-- "En, kiitoksia paljon!"

-- "Minäpä möisin helpolla. Näin tuttavan kauppaa tehden, niin rupla
kappaleelta".

-- "Ei, en tarvitse naisväkeä".

-- "No kun ette tarvitse, niin mitäs siitä puhuukaan? Mikä mistäkin
pitää, kuka kustakin. Yksi sitä, toinen tuota, monikahta muutamia,
sanoo sananlasku".

-- "Vielä pyytäisin teitä, että tämä asia pysyisi meidän kesken",
virkkoi Tshitshikow, jättäen hyvästi.

-- "Se on tietty se. Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Hyvät
ystävykset kun minkä kahden kesken tekevät, niin ei se kauemmas mene
heidän ystävyyttänsä. Jääkää hyvästi! Kiitoksia käymästänne! Muistakaa
meitä toistenkin. Jos milloin sattuu tunti ja toinen joutilasta aikaa,
niin poiketkaa tänne, syömme yhdessä päivällistä, haastelemme,
rupattelemme. Kukaties toisenkin kerran vielä saamme tilaisuutta
osoittaa jotakin palvelusta toisillemme".

-- "Älähän nuolaise, ennenkuin tipahtaa", ajatteli Tshitshikow, nousten
vaunuihinsa. "Puolen kolmatta ruplaa kiskaisit kuolleesta sielusta,
pahuksen nyrkki!"

Häntä harmitti Sobakevitsh'in käytös. Oli miten olikaan, mutta
tuttujahan he olivat, kuvernörin luona ja polisimestarin luona olivat
kohdanneet toisiansa, ja kumminkin teki hän kuin vento vieras, otti
rahan roskasta. Vaunujen ajettua ulos pihasta, katsahti Tshitshikow
taakseen ja näki Sobakevitsh'in yhä vielä seisovan kuistilla, ikäänkuin
odottamassa saadakseen nähdä, minnepäin vieras lähtee.

-- "Kas roistoa, kun yhä vielä seista jöröttää!" ärähti hän itsekseen,
ja käski Selifan'in kääntyä kylään päin sillä tapaa, ett'eivät vaunut
näkyisi hoviin. Hänen teki mielensä käydä Pljushkin'in luona, jolta
Sobakevitsh'in puheen mukaan ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, mutta hän ei
tahtonut ilmoittaa sitä Sobakevitsh'ille. Ajettuansa jo kylän toiseen
päähän, kutsui hän luokseen ensimmäisen kohtaamansa talonpojan, joka
oli jostakin tien varrelta nostanut paksun pölkyn ja oli sitä nyt
kantaa raahaamassa hartioillaan, lailla uutteran muurahaisen, omaan
tupaansa.

-- "Kuules sinä, partasuu! Mitenkä tästä pääsee Pljushkin'in luokse
muuta tietä kuin hovin sivutse?"

Talonpoika näkyi käyvän ymmälle.

-- "Etkö tiedä?"

-- "En tiedä, herra, en".

-- "Oletpa sinäkin! Pää jo miehellä harmaisin käy, etkä vielä tiedä
Pljushkin'ia, saituria, sitä, joka väkensä nälällä näännyttää!"

-- "Niin, tuotako reikänuttua, paikkapöksyä!" huudahti talonpoika.
Kyllä hän vielä lisäsi yhden sanan, sangen sattuvan sanan, mutta
kosk'ei sitä käytetä sivistyneessä puheessa, niin jätämme sen sikseen.
Hyvin se kumminkin mahtoi olla osattu, koskapa Tshitshikow aina väliin
naurahteli vielä silloinkin, kuin mies jo oli kadonnut näkyvistä ja
vaunut ajaneet hyvän matkaa eteenpäin.

Voimakas on Venäläisen sana, ja jos hän kerran kelle liian nimen
napsauttaa, niin heimoon se menee, koko sukuhun suureen, ja mukana se
menee palvelukseen ja virkaeroon ja Pietariin ja maailman ääriin, ja
vaikka sä sitten kuinka koettaisit pyhkiä ja koristella liikaa nimeäsi,
-- turha kaikki: rääkäyttää kuin rääkäyttääkin se oman itsensä, kuni
kaarne nimensä, ja selvään sanoo, mistä on kotoisin lintu. Tesmälleen
sanottu sana on niinkuin kirjoitettukin: sitä et saa kirveelläkään
irti. Ja kuinka tesmällistä onkin kaikki, mikä lähtee Venäjänmaan
sydänosista, missä ei ole saksalaisia eikä suomalaisia eikä muitakaan
heimoja, vaan missä kaikki on omaa omituista, vapaata ja uljasta
venäläistä älyä, joka ei käy kylästä sanaa, eikä haudo sitä kuin kana
muniansa, vaan kerrassaan paiskaa sen valmiina, kuin elin-aikaisen
passin, eikä siinä sitten enää tarvitse lisäillä, millainen on muka
nenä ja mimmoiset ovat huulet, -- yhdellä piirteellä se on kuvannut
sinut kantapäästä kiireesen asti.

Niin lukematon kuin on kirkkojen, luostarein paljous, kupoleineen ja
risteineen, pyhässä kunnioitettavassa Venäjän maassa, yhtä lukematon on
myös heimojen, sukujen ja kansain paljous, jotka hyörivät ja pyörivät,
puuhaavat ja pauhaavat maan päällä. Ja jokaisella kansalla, joka
itsessänsä kantaa tarmonsa todistuksen ja joka on täynnä sielun luovaa
kykyä, selvää omituisuutta ja muita Jumalan lahjoja, -- jokaisella
kansalla on oma omituinen sana, jolla se, lausukoon minkä esineen
hyvänsä, samassa myös lausuu osan omaa luonnettansa. Sydämmen
tuntemista ja syvää elämän viisautta tietää Englantilaisen sana;
keveänä keikarina välkähtää ja lennähtää Franskalaisen lyhyt-ikäinen
sana; näppärästi keksii Saksan mies viisaan, laihan sanansa, joka ei
ole jokaisen ymmärrettävissä; mutta eipä löydy sanaa, niin huimaa, niin
rohkeata, joka niin olisi syöksähtynyt sydämmen sopukasta, niin
kuohuilisi ja ilpo elävänä korskuilisi, kuin kohdalleen osattu
venäläinen sana.



VI LUKU.


Ennen muinoin, nuoruuteni päivinä, kerran vilahtaneina ja sitten iäksi
kadonneina lapsuuden päivinä, tuntui minusta aina hauskalta lähestyä
ensi kerta vierasta paikkaa, joko kylän pahaista tahi vähäistä
maaseudun kaupunkia tahi kirkonkylää tahi esikaupunkia, -- paljon
hupaista siinä aina keksivät lapsen uteliaat katseet. Jokainen
rakennus, kaikki, missä vähänkin oli jotakin huomattavaa omituisuutta,
kaikki se veti huomiotani puoleensa, vaikutti minuun. Milloin kivinen
kruunun kartano, tunnettua rakennustapaa, puolet akkunoista väärin
tehtyjä, ypöyksinään seista töröttäin, ympärillään kasa porvarien
yksinkertaisia, huononpäiväisiä, hirsistä veistettyjä taloja; milloin
pyöreä, säännöllinen kupoli, läkkilevyillä katettu, lumipuhtaaksi
valkaistun uuden kirkon päällä; milloin tori, milloin kaupunkiin
sattunut maalaisteikari, -- kaikkeen kiintyi raitis, tarkka huomio, ja
niinpä minä, kurottaen päätäni matkarattailta, katselin jotakin ennen
näkemätöntä nutun kuosia ja puulaatikolta, täynnä nauloja, ja kauas jo
kellertävää tulikiveä ja rusinoita ja saippuata, joita vilkkueli puodin
ovesta ja niitten vieressä lasipurkkeja, täynnä kuivaneita Moskovan
konfekteja; -- niinpä katselin minä sivulla kulkevata jalkaväen
upseria, Jumala ties mistä läänistä hän oli osunut tänne syrjäiseen
seutuun ikävöimään; katselin kauppiasta, joka vilahti ohitseni
sibirka-nutussa, istuen kilparattailla; heitä katselin minä ja
ajatuksissani siirryin heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Tuossa meni
ohitseni pikkukaupungin virkamies, -- minä heti mietiskelemään:
mihinkähän hän menee nyt, iltaako viettämään virkaveljensä luokse vai
suoraanko kotiansa, ja siellä hän ensin istuu puolen tunnin verran
kuistilla, kunnes jo kokonaan rupeaa hämärtämään, ja käy sitten
varhaiseen illallispöytään äitinsä kanssa ja vaimonsa kanssa ja kälynsä
kanssa ja kera koko perheensä; ja mitähän he siellä puhelevat sillä
aikaa kuin piikatyttö, helmikaula, taikka passaripoika paksussa
kurtikassa tuo pöydälle, vasta sopan jälkeen, talikynttilän
kototekoisessa pitkä-ikäisessä kynttiläjalassa. Lähestyessäni
hovinherran kylää, katselin minä uteliaasti korkeita, kapeita puisia
kellonjalkoja tai leveätä, tummaa vanhaa puukirkkoa. Kutsuvaisina
vilkkuivat kaukaa, puitten lehdistön välistä, hovin punainen katto ja
valkoiset savupiiput, ja kärsimätönnä odottelin minä, milloinka
puistot, jotka piirittivät sitä kummaltakin puolen, aukenevat, ja hovi
tulee näkyviin kokonaan, ja voi! ei ollut silloin sen ulkomuoto
ensinkään typerää mielestäni. Ja ulkomuodosta minä koettelin arvata:
kuka on hovinherra, onko hän paksu ja onko hänellä poikia vai
kokonaistako kuusi tytärtä, heleine nauruineen, kisoineen ja
karkeloineen, ja nuorin sisar välttämättömästi kaunotar, ja lienevätkö
he, arvelin edelleen, mustasilmäisiä ja onko hän itse hauska mies vai
jörömäinen kuni syyskuu viimeisinä päivinänsä, ja almanakkaako hän
tutkii, puhuen nuorisolle ikävistä asioista, rukiista ja ohrasta...

Nyt sitä vastaan lähestyn minä kylmäkiskoisena jokaista outoa kylää ja
kylmäkiskoisena katselen sen typerää ulkomuotoa; ei tunnu kodikkaalta
mun jäähtyneelle katseelleni, minua ei naurata, ja mikä ennen olisi
herättänyt vilkasta liikettä kasvoille, naurua ja haastelua
herkeämätöntä, se luisuu nyt ohitseni, ja kylmä äänettömyys asuu mun
liikkumattomilla huulillani. Voi nuoruuttani, voi! Tshitshikow aina
vaan väliin naurahteli, muistaessaan talonpojan antamaa Pljushkin'in
liikanimeä, eikä huomannutkaan hän, kun jo oltiin keskellä avarata
kylää, jossa oli koko joukko taloja ja katuja. Sen osoitti hänelle
kumminkin melkoinen täräys hirsillä lasketulla kylän kadulla, jonka
rinnalla kaupungin kivikatu on itse tasaisuus. Nämä hirret ne nousivat
ja vaipuivat aivan kuin klaverin soittimet, ja ken vaan ei ollut
varoillansa, se sai joko niskaansa kuhmun tahi otsaansa mustelman, ja
sattui niinkin, että hän omilla hampaillansa tuli kipeästi puraisneeksi
poikki oman kielensä pään. Kaikki puutalot huomasi hän olevan peräti
rappeutuneessa tilassa: hirret olivat vanhoja ja mustia; katot monissa
kohdin hataroita kuin seula; muutamissa oli jäljellä ainoastaan
kurkihirsi, jossa ruoteet törröttivät kuin mitkä kylkiluut. Näytti
siltä kuin olisivat tupain isännät itse kiskoneet irti paanut ja malot,
arvellen, niinkuin totta onkin, ett'ei sateella käy kattoa paneminen ja
poudallahan se ei vuodakaan, eikä mies viitsi tuvassa kuhnustella ja
kahnustella, kun on lääniä kapakassakin ja maantiellä ja, sanalla
sanoen, vaikka missä. Akkunoissa ei ollut laseja; muutamat olivat
tukitut rievuilla tahi mekolla; pienet ulko-kyljet piste-aitoineen,
joita ties mistä syystä tehdään muutamiin Venäjän tupiin, olivat
kallistuneet ja rumiksi mustuneet. Tupain takaa näkyi useissa paikoin
oikein rivittäisin suuria vilja-aumoja, nähtävästi hyvinkin vanhoja;
ulkoa ne näyttivät vanhoilta, huonosti poltetuilta tiileiltä; niitten
päässä kasvoi jos jonkinlaista ruohoa, mutta niitten kylkiä jo pensas
tapaili. Vilja oli nähtävästi hovin omaa. Aumain ja vuotavain kattojen
välitse kohoili ja välkkyi ilman kantta vasten, milloin oikealta
milloin vasemmalta, miten päin vaunut milloinkin kääntyivät, kaksi
maakirkkoa vieretysten, toinen autio puukirkko, toinen kivinen,
keltaseinäinen, pilkuissa ja halkeamissa. Rupesi jo osittain näkymään
itse hovikin, kunnes viimein kokonaan tuli näkyviin siitä kohden, mihin
tupain rivi päättyi ja mistä alkoi aukea kaalimaa, matalan, paikottain
särkyneen aitauksen sisässä.

Raihnaisena sotavanhuksena katseli tämä kummallinen linna, pitkä,
suunnattoman pitkä. Paikoin oli siinä yksi kerros, paikoin kaksi;
mustalla katolla, joka ei kaikista kohdin saattanut verhota talon
rappeutta, seista törrötti kaksi katselumajaa eli belveder'iä
vastatusten, kumpikin jo horjuvia ja kumpikin vailla sitä maalia, jolla
ne joskus maailmassa oli sivelty. Rakennuksen seinistä oli paikottain
rappaus pudonnut pois, jättäen näkyviin päre-risteikön. Seinät olivat
nähtävästi saaneet monta kovaa kokea sateista ja myrskyistä ja
syksyisistä rankkasäistä. Akkunoista ei ollut toimessa kuin kaksi,
sillä muut olivat luukuilla peitetyt, muutamatpa oikein laudoilla
kiinni lyödyt. Nämä kaksi akkunaa olivat nekin puoli-sokeita; toiseen
oli liimattu sininen sokeripaperi.

Vanha, avara puutarha alkoi talon takana, ulottui sieltä kylään ja
levisi kauas kedoille saakka. Tämä metsistynyt ja kuivanut puisto se
oli ainoa, joka toi raittiutta tälle avaralle kylälle ja yksin oli
kaunis viran-omaisessa rappiossaan. Vehreinä pilvinä ja säännöttöminä,
tuutivina kupoleina kuvautuivat taivaan kannella vapaasti kasvaneitten
puitten yhtyneet latvat. Jättiläiskoivun valkoinen, latvaton, tuulen
tai ukkosen katkaisema runko kohosi tästä vehreydestä, pyöreänä
piirteillensä kuni säännöllinen, välkähtelevä marmoripylväs; sen aimo
teräväpäinen murros, johon se päättyi ylöspäin kapitelin asemesta, oli
kuni lakki tai musta lintu sen lumivalkoisella vartalolla. Humala,
tukehduttaen alhaalla seljan ja pihlajan ja metsäpähkinän oksat ja
kietaisten sitten koko aidan harjan, kiipesi ylös ja kietoi taittuneen
koivun hamaan puoliväliin. Sieltä heittäytyi se alas ja alkoi jo
tavoitella muitten puitten latvoja tahi riippueli ilmassa, renkaiksi
kääntäen hienot, herkästi tarttuvaiset koukkunsa ja hiljalleen heiluen
tuulessa. Siellä täällä oli vehreitä tiheikköjä, auringon valaisemia,
ja niitten välillä valoton syvennys, synkkä kuni tumma kita; siimes
varjosi sen kokonaan ja hät'hätää pääsi sen mustalta pohjalta
vilahtelemaan kapea, koukeroinen polku, lahonneet käsipuut, kallistunut
lehtimaja, vanha onttorunkoinen paju, harmaja hiirenherne-puu, joka
paksuina harjaksina oli työntänyt pajun takaa esiin, sanomattomasta
hoidon puutteesta kuivaneet, toisiinsa sekaantuneet ja takertuneet
lehdet ja haarat ja vihdoin nuori vaahteran oksa, työntäen sivulta päin
vehreitä, kämmenisiä lehtiänsä, ja yhden alle niistä oli aurinko
hyyristynyt, -- taivas ties, mitenkä se oli sinne joutunut, ja sepä se
antoi vaahteran lehdelle niin ihmeellisen kimaltelun ja välkähtelyn
tässä synkässä pimeydessä. Sivulla, aivan puutarhan syrjässä,
kohottelivat muutamat, muita korkeammat, haavat suuria variksen pesiä
ylös vapiseviin latvoihinsa. Muutamista riippui puoleksi irti
temmattuja haaroja alas kuivaneine lehtinensä. Sanalla sanoen, kaikki
oli kaunista, jommoista ei keksi luonto eikä taidekaan, vaan jommoista
syntyy, kun luonto ja taide lyövät käden kätehen, jolloin ryhmitetylle,
usein tolkuttomasti ryhmitetylle ihmiskätten teokselle itse luonto
vielä lopullisesti talttansa laskee, keventäen raskaat ryhmät, särkee
järeän säännöllisyyden ja turhantarkat leikkaukset, jotka välitsensä
päästävät alastoman suunnitelman, ja lämmittää ihmeellisesti kaiken
sen, mikä oli syntynyt määränperäisen puhtauden ja järjestyksen
kylmässä ilmassa.

Tehtyänsä vielä pari, kolme käännöstä, saapui sankarimme vihdoin itse
talon eteen, joka nyt näytti vielä surullisemmalta. Vehreä home kattoi
jo laipion lautoja ja portin hirsiä. Piha oli täynnä vanhoja
rakennuksia, väentupia, aittoja, kellareita; näistä oikealle ja
vasemmalle näkyi muita pihoja. Kaikki tiesi täällä muinaista suurta
taloutta, mutta nyt näytti kaikki niin kolkolta. Ei ollut täällä
mitään, joka olisi murheellista kuvaa elähdyttänyt, ei auennut ovia, ei
kulkenut niissä ihmisiä, ei mitään talouden vilkasta hyörinää ja
pyörinää. Pääportti yksin oli auki ja sekin siitä syystä, että pihaan
oli paraillaan ajamassa mies, rattailla kuorma, niinimatoilla katettu.
Mies oli ikään kuin varta vasetin ilmaantunut tähän elähdyttämään tätä
kuollutta paikkaa: muussa tapauksessa olisi tämäkin portti ollut
lukossa ja telkeessä, sitä tiesi rautaisessa koukussa riippuva hirveän
suuri lukko.

Yhden rakennuksen luona huomasi Tshitshikow pian erään olennon, joka
rupesi kinaamaan pihalle ajaneen talonpojan kanssa. Pitkään aikaan ei
Tshitshikow osannut päättää, nainenko se oli vai mies. Hänen pukunsa
oli aivan epämääräinen, hyvin paljon naisväen kapotin näköinen; päässä
semmoinen päähine, jota ämmät maalla pitävät; ääni se vaan tuntui
hänestä käheämmältä tavallista naisen ääntä.

-- "Ämmä se on", arveli hän itseksensä, vaan samassa jo lisäsi: "Ei
maar sentään! -- Mutta onpas se vaan ämmä!" sanoi hän vihdoin,
katseltuaan sitä tarkemmin. Olento katseli sekin puolestaan häntä
tarkasti. Vieras oli hänelle jotakin hyvin harvinaista, sillä hän
tarkasti ei ainoastaan Tshitshikow'ia, vaan Selifan'in ja hevosetkin,
hännästä hamaan turpaan saakka. Olennon vyöllä riippuvasta
avainkimpusta ja siitä, että hän sätti talonpoikaa jotenkin karkeilla
sanoilla, päätti Tshitshikow hänen varmaankin olevan emäntäpiian.

-- "Kuulepas, muori", sanoi hän astuen alas vaunuistansa, "onkos
herra...?"

-- "Ei ole kotona", keskeytti emäntäpiika, odottamatta mitä vieras
kysyykään, ja lisäsi sitten hetkisen kuluttua: "Mitäs teillä olisi
tarvis?"

-- "Olisipahan asiaa".

-- "Menkää sisään!" sanoi emäntäpiika, kääntäen hänelle jauhoilla
ryvetetyn selkänsä. Alempana oli nutussa iso reikä.

Tshitshikow astui pimeään, avaraan eteiseen, josta löyhähti kylmää kuin
kellarista. Eteisestä hän joutui kamariin, myöskin pimeään, johon tuli
hiukkasen valoa leveästä raosta oven alapuolella. Avattuansa tämän
oven, tuli hän vihdoin valoisaan huoneesen, mutta hämmästyi siinä
vallitsevaa epäjärjestystä. Näytti siltä kuin olisi talossa par'aikaa
pesty lattioita ja tänne hetkeksi koota ryhmätty kaikki huonekalut.
Olipa yhdelle pöydälle pantu rikkinäinen tuolikin ja sen viereen kello,
jonka lerkku oli pysähtynyt ja johon jo hämähäkki oli ennättänyt kutoa
kinojansa. Täällä oli myös, syrjin seinää vasten, kaappi, täynnä vanhan
aikuisia hopea-astioita, karahveja ja Kiinan poslinia. Täällä seisoi
piironki, koristettu perlamuttisella mosaikilla, joka paikottain oli jo
pudonnut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan keltaiset, liimalla
täytetyt uurteet. Piirongin päällys oli ajettu täpö-täyteen jos
mitäkin: siinä oli tukku hienosti kirjoitettuja paperilappuja,
vehreytyneen, kivimunalla varustetun, painon alla, vanhan-aikuinen
kirja nahkakansissa ja punareunainen, kokonaan kuivanut sitrona,
metsäpähkinän kokoinen, palanen nojatuolin käsipuuta, ryyppylasi ja
siinä jotakin nestettä ynnä kolme kärpästä ja lasin päällä kirje,
murunen lakkaa, jostakin löydetty rieputilkku, kaksi kynää, tahratut
lakilla ja kuihtuneet kuin keuhkotautiset, hammasharja, kokonaan jo
kellastunut, -- isäntä oli kukaties raapustellut sillä hampaitansa jo
ennen kuin Franskalainen maahan tuli.

Seinillä oli ripustettu varsin ahtaalle ja tolkuttomasti muutamia
kuvia. Pitkä kellastunut kivipainos, joka kuvasi jotakin tappelua:
siinä oli suuret rummut, kirkuvat sotamiehet, kolmikolkkaiset hatut
päässä, ja hukkuvia hevosia. Kuva oli ilman lasia punapuisissa
puitteissa, hienot pronssijuovat reunoilla ja pronssipyörät kulmissa.
Tämän vieressä oli puolen seinää täyttävä öljymaalaus, joka kuvasi
kukkia, hedelmiä, leikattua arbusia, metsäsian päätä ja alassuin
riippuvaa sorsaa. Keskeltä lakea riippui kynttiläkruunu palttinaisessa
säkissä, joka oli pölystä muuttunut silkkiperhon pesäkkeen näköiseksi.
Huoneen nurkkaan oli ajettu kasa kaikenlaista karkeampaa tavaraa,
semmoista, mikä ei ansaitse asua pöydällä. Mitä siinä oikeastaan oli,
sitä oli vaikea sanoa, sillä pölyä oli siinä niin paksulta, että ken
siihen koski sai kuin sormikkaat käteensä. Muita selvemmin eroitti
siinä osan puulapiota ja vanhan saappaan pohjan. Ei olisi suinkaan
saattanut arvata kenenkään elävän olennon asuvan tässä huoneessa,
ell'ei sitä olisi ilmoittanut vanha, kulunut lakin lulli pöydällä.

Tshitshikow'in katsellessa tätä kummallista siivoa, avautui sivu-ovi,
ja sisään astui äsköinen emäntäpiika, jonka hän oli kohdannut pihalla.
Nytpä hän huomasikin tämän olevan enemmän isäntärengin kuin
emäntäpiian: emäntäpiika ei ainakaan ajele partaa, mutta tämä juuri
näkyi ajelevan, vieläpä harvanlaisestikin, sillä koko hänen leukansa
ja leuan-aluksensa muistutti rautalangasta tehtyä sukaa, jolla
tallissa hevosia su'itaan. Kysyvin kasvoin odotteli Tshitshikow
kärsimättömyydellä, mitä muka isäntärenki sanoo. Isäntärenkipä
puolestansa näkyi odottelevan, mitä muka Tshitshikow sanoo.
Kummastuneena vihdoin tämmöisestä oudosta odotuksesta, kysäsi
Tshitshikow:

-- "No onko herra kotona, vai?"

-- "Tässä on isäntä", sanoi isäntärenki.

-- "Missä niin?"

-- "Eikö teillä ole silmiä päässä, vai mitä?" sanoi isäntärenki. "Minä
olen isäntä".

Nyt astahti sankarimme ehdottomastikin takaperin ja loi häneen
tarkemman katseen. Kyllä hän oli aikanansa nähnyt ihmisiä jos
jonkinlaisia, semmoisiakin, joita lukija ja minä emme saa kukaties
nähdä milloinkaan, mutta mokomaa ei hän vielä ollut koskaan nähnyt.
Kasvoissa ei ollut mitään erinomaista: ne olivat melkein samallaiset
kuin muillakin vanhoilla ukoilla; leuka vaan pisti pitkälle ulospäin,
niin että hänen piti joka kerta peittää se nenäliinallansa, ett'ei
sylkisi siihen. Hänen pienet silmänsä eivät olleet sameita, ne
vilkkuivat tuuheain kulmakarvain alta, vilkkuivat kuni hiiret, koska
he, pistäen pimeästä loukosta terävät nokkansa, korvat hörkössä ja
viiksiänsä väräytellen, katselevat, kurkistelevat, eikö missä ole
piilossa kissaa tahi vallatonta poikaa, ja epäluuloisina haistelevat
itse ilmaakin. Paljoa merkillisempi oli miehen puku. Mistä hänen
aamunuttunsa oli pantu kokoon, sitä ei olisi voinut saada selville
keinoilla eikä millään; hihat ja ylä-osa olivat niin rasvaiset ja
kiposen kiiltävät, kuin juhti, josta saappaita tehdään; takapuolella
repatti kahden liepeen asemesta neljä ja niistä lähti pumpulia
tukuttain. Kaulaan oli hänellä myöskin sidottuna jotakin, josta oli
vaikea saada selkoa: sukkako se oli vai vyö vaiko vatsakapalo, --
kaulahuivi se ei vaan ollut. Sanalla sanoen, jos Tshitshikow olisi
kohdannut hänet tuollaisessa puvussa jossakin kirkon ovella, niin olisi
varmaankin antanut hänelle rossan, sillä sankarimme kunniaksi on
sanottava, että hänellä oli hellä sydän ja ett'ei hän millään muotoa
saattanut olla antamatta rossaa.

Mutta tässä ei ollutkaan hänen edessään kerjäläinen, vaan hovinherra.
Tällä hovinherralla oli talonpoikia toista tuhatta sielua, ja olisipa
ken yrittänyt löytää miestä, jolla olisi ollut niin paljo viljaa,
jyvissä ja jauhoissa ja muutoin vaan aumoissa, ja jonka aitat, varastot
ja kuivinhuoneet olisivat olleet niin täpösen täynnä palttinoita ja
verkoja ja lampaannahkoja, parkittuja ja raakoja, kapakaloja ja maan
hedelmiä. Ja olisipa ken pilkistänyt hänen työpihaansa, jossa oli
varastossa kaikenlaista puuainetta ja astioita, joita ei milloinkaan
käytetty, olisi varmaankin luullut joutuneensa Moskovan lautapihaan,
minne nopsat ja nokkelat miniät ja muorit kulkevat piika perässänsä
ostoksille ja missä valkoisina nuorina kohoilevat puutarpeet: siinä
tynnyriä ja saavia ja sankoa ja kaukaloa, laidallista ja laidatonta,
loukkua ja häkylätä, joita akat tarvitsevat pellaviansa varten, ja
muuta romua, kahoja hienosta, väännetystä haavasta, tuohilessoja ja
paljo kaikenlaista, mitä tarvitsee rikas väki sekä köyhä väki Venäjän
maassa. Mitä mahtoi tehdäkään Pljushkin niin suunnattomalla paljoudella
senkaltaista tavaraa? Eipä niitä olisi yhden ihmisen ikään tarvittu
kahdessakaan semmoisessa hovissa kuin hänen oli; mutta hänenpä
mielestään oli tämäkin vielä liian vähä. Tähänkään tyytymätönnä hän
käveli joka päivä kylänsä kaduilla, kurkisteli siltain alle, porrasten
alle, ja kaikki, mitä tielle sattui, -- vanha kengän pohja, ämmältä
pudonnut riepu, rautanaula, saviastian sirpale, -- kaikki vei hän
kotiansa ja pani siihen kasaan, minkä Tshitshikow näki hänen
huoneessansa. "Jo meni meidän kalamies pyydyksilleen!" puhuivat
talonpojat, nähdessään hänen menevän saalista saamaan. Eikä hänen
jälkeensä tosiaankaan ollut tarvis katua la'aista: jos ohitse ajava
upseri sattui pudottamaan kannuksensa, niin kannus joutui samassa
tunnettuun käteen, jos akka sattui liiaksi toilailemaan ja unohti
kaivolle sankonsa, niin sieppasi hän sangonkin. Jos talonpoika sattui
tuon näkemään ja paikalla vaati sankoa takaisin, niin hän ei pannut
vastaan, vaan antoi varastetun kappaleen takaisin; mutta jos se kerran
oli joutunut kasaan, niin ei mikään enää auttanut: hän vannoi sangon
olevan hänen omansa, hän oli ostanut sen silloin ja silloin ja siltä ja
siltä tahi oli se vaari vainajan peruja. Huoneessansa kokosi hän
lattialta mitä vaan näki: lakkapalasen, paperitilkkusen, kynän, ja pani
ne piirongille tahi akkunan laudalle.

Ja kumminkin oli aika, jolloin hän oli ollut ainoastaan säästäväinen
talon-omistaja, nainut mies ja perheekäs mies, jonka luokse naapuri
tuli silloin tällöin päivälliselle, tuli kuuntelemaan häntä ja oppimaan
häneltä talouden pitoa ja viisasta itaruutta. Kaikki kävi vilkkaasti ja
säännöllisesti: myllyt ja vanutuslaitokset käydä kolisivat, työssä ja
toimessa olivat verkatehtaat, höyläpenkit, kehruulaitokset; kaikkialla
vallitsi, kaikkialle tunkeutui isännän tarkka silmä, ja lailla uutteran
hämähäkin hän nopeasti hyöri ja pyöri taloudellisen verkkonsa päästä
niin toiseen. Kovin valtaavia tunteita eivät hänen kasvonsa piirteet
ilmaisseet, mutta silmissä asui äly; täynnä kokemusta ja maailman
tuntemista oli hänen puheensa, ja vieraan oli hupaista häntä kuunnella.
Ystävällinen ja puhelias emäntä oli maan kuulu vieraanvaraisuudestaan;
vierasta vastaan kävi kaksi suloista tytärtä, valkoverisiä kumpikin ja
tuoreita kuin ruusunkukat; vastaan juoksi vallaton poika veitikka ja
antoi suuta kaikille, vähät siitä, oliko se vieraalle mieleen vai ei.
Talossa olivat kaikki akkunat auki; yläkerrassa asui franskalainen
kotiopettaja, joka ajoi partaansa erittäin taitavasti ja oli kelpo
pyssymies: aina hän päivälliseksi toi leirin tai sorsan, toisinaan
pelkkiä varpusen munia, joista teetti itsellensä munakakkua, sillä ei
kukaan muu koko talossa syönyt semmoista. Yläkerrassa asui myös hänen
kansalaisensa, kahden tyttären opettajatar. Itse isäntä tuli
päivällispöytään sertukki päällä, vähän kulunut kyllä, mutta siisti;
paikkaa ei näkynyt missään. Mutta pian kuoli talon hyvä emäntä, osa
avaimia ja pieniä huoliakin siirtyi nyt isännälle. Pljushkin kävi
levottomaksi ja, kuten kaikkikin leskimiehet, epäileväisemmäksi ja
itarammaksi. Vanhempaan tyttäreensä, Aleksandra Stepanovnaan, hän ei
saattanut aivan täydellisesti luottaa, ja oikeassa hän olikin, sillä
Aleksandra Stepanovna karkasi pian staabin ratsumestarin kanssa, taivas
ties mistä hevosväen rykmentistä, vihitti itsensä hänen kanssaan
hätimmiten jossakin puukirkossa, tietäen, ett'ei isä rakasta upsereita,
hänellä kun oli semmoinen omituinen ennakkoluulo, että muka kaikki
sotaherrat ovat kortinlyöjiä ja tuhlareita. Isä lähetti tyttärensä
perään kirouksensa, mutta ei pitänyt huolta takaa-ajamisesta. Talossa
tuntui nyt entistä tyhjemmältä. Isännässä rupesi selvemmin ilmaantumaan
itaruus; hänen karkeihin hivuksiinsa hierautunut harmaa karva,
itaruuden uskollinen kumppani, edisti vielä sen kehkiämistä.
Franskalainen opettaja sai eron, sillä pojan tuli jo aika lähteä
palvelukseen; franskalainen madame ajettiin pois, sillä pian oli tullut
selville, ett'ei hän ollut aivan viaton Aleksandra Stepanovnan
ryöstämisjutussa. Poika lähetettiin läänin pääkaupunkiin, jossa hänen
oli määrä, isän mielestä, oppia tuntemaan oikeata palvelusta, mutta
poika sen sijaan rupesi sotapalvelukseen ja vasta siirtymisen jälkeen
kirjoitti isälle, pyytäen rahoja pukua varten. Hän sai tietysti,
niinkuin sanotaan jokapäiväisessä puheessa -- hittoja kans'. Vihdoinpa
viimein tytär, joka oli jäänyt isän kanssa kotiin, kuoli ja isä jäi
rikkauksiensa ainoaksi vartijaksi, suojelijaksi ja valtijaksi.

Yksinäinen elämä se oli hyödyllistä höystettä itaruudelle, joka,
niinkuin tietty, on nälkäinen kuin susi ja mitä enemmin ahmaa, sitä
nälkäisemmäksi käy. Inhimilliset tunteet, jotka eivät hänessä
muutoinkaan olleet syviä, kävivät hetki hetkeltä matalammiksi, ja joka
päivä katosi aina joku osa tästä kuluneesta rauniosta. Ja sattui näet
vielä juuri tähän aikaan, aivan kuin tuoden vahvistusta hänen
mielipiteillensä sotaherroista, semmoinen seikka, että poika menetti
korttipelissä suuren summan. Hän lähetti pojalleen sydämmensä pohjasta
isällisen kirouksensa eikä enää sen koommin välittänyt hänestä
vähääkään eikä tiedustellut, oliko poika vielä hengissä vai kuollutko.
Vuosi vuodelta sulkeutui talossa yhä useampi akkuna, vihdoin ei ollut
enää jäljellä kuin kaksi, joista toinen, niinkuin lukija jo on nähnyt,
oli liimattu kiinni paperilla. Vuosi vuodelta poistui näkyvistä yhä
useampia talouden haaroja, ja hänen halpa katseensa kiinnittyi
paperipalasiin ja höyheniin, joita hän kokoili kammiossaan. Yhä
kireämmäksi kävi hän ostajia kohtaan, joita tuli hänen luokseen
ostelemaan maan ja talouden tuotteita; ostajat tinkivät ja tinkivät ja
lopulta hylkäsivät hänet kokonaan, arvellen, että hittohan se on eikä
ihminen. Heinät ja elot märkänivät, aumoista ja pieleksistä tuli
lantaläjiä, niin että vaikka olisi kaalia niitten päällä kasvatellut;
jauhot kellareissa kovettuivat kiveksi, niin että piti hakkaamalla
hakata hienoiksi; verkoihin, palttinoihin ja kotokutoisiin kankaihin
oli kamala kajota, ne hajosivat tomuksi. Hän rupesi jo unohtamaan,
kuinka paljo hänellä mitäkin oli; hän muisti vaan, missä kohden kaappia
seisoi karahvi ja siinä lopuska jonkinlaista höysteviinaa. Hän oli itse
pannut karahviin merkin, ett'ei kukaan varkain joisi sitä loppuun. Sen
hän muisti ja myös missä paikassa oli huononpäiväinen kynä ja missä
lakkamurunen. Sillä välin koottiin talossa maksuja kuin ennenkin.
Talonpojan piti tuoda veroa yhtä paljo kuin ennenkin, entinen
pähkinävero oli pantu kunkin akan suoritettavaksi, yhtä paljo kangasta
oli kankurin määrä kutoa kuin ennenkin. Kaikki tämä sullottiin ja
ajettiin aittoihin, ja kaikki tämä lahosi ja kävi reikiin, ja vihdoin
tuli hänestä itsestäänkin jonkinlainen lahoreikä ihmiskunnassa.

Tulipa Aleksandra Stepanovnakin pari kertaa ukon luokse pienen pojan
kanssa, toivoen saavansa häneltä jotakin. Kuljeksiva elämä staabin
ratsumestarin kanssa ei mahtanut tuntua niin viehättävältä kuin ennen
häitä oli näyttänyt. Pljushkin antoi kuin antoikin tyttärelleen
anteeksi, antoipa lapselle leikitellä jonkun napin pöydältä, mutta
rahaa ei antanut. Toisella kertaa tuli Aleksandra Stepanovna kahden
lapsen kanssa ja toi hänelle kulitsh'in (vehnäleivän) ja uuden
aamunutun, sillä isän aamunuttu oli ollut semmoinen, ett'ei siihen
viitsinyt eikä kehdannut katsoa. Pljushkin hyväili lapsensa lapsia,
otti heidät polvilleen, toisen vasemmalle ja toisen oikealle, ja
hypitti heitä aivan kuin olisivat hevosilla ajaneet; otti myös
kulitsh'in ja aamunutun, mutta tyttärelleen ei antanut yhtään mitään.
Tyhjin toimin läksi Aleksandra Stepanovna pois.

Semmoinen hovinherra oli Tshitshikow'in edessä. Täytyy sanoa, että
moisia ilmiöitä näkee harvassa Venäjällä, jossa ihminen kernaammin
levitteleikse kuin kutisteleikse, ja sitä oudompaa tuo on, koska aivan
lähellä saattaa asua hovinherra, joka elää ja elamoi huimasti ja
reimasti kuin konsanaankin Venäjän herra ja joka, niinkuin sanotaan,
polttaa ja paahtaa elämätä pitkin ja poikin. Outo matkustaja pysähtyy,
hämmästyneenä katsellen hänen asuntoansa, kummastellen, mikähän
ruhtinas lienee äkkiä tullut tänne keskelle vähäisiä, vähäpätöisiä
maan-omistajia: palatseina välkkyvät hänen valkoiset kivikartanonsa
lukemattomine piippuineen, belvedereineen, lippuineen, ja joka haaralle
ulottuvine kylkirakennuksineen ja asuntoineen vieraitten varalta. Mitä
kaikkea onkaan hänellä! Teaterit ja baalit, koko yön loistaa ilotulien
valaisema puutarha, kai'utellen pauhaavaa soitantoa. Puolet lääniä
siellä juhlapuvuissaan iloisesti kävelee puitten suojassa, eikä
kenenkään silmä kohtaa mitään raakaa, uhkaavata tässä ylönpalttisessa
valossa, koska teaterin-omaisesti puitten lehdistöstä puikahtaa
taidevalon kirkastama, oman vehreän heleytensä menettänyt oksa, mutta
ylhäällä on yhä synkempää ja kolkompaa, ja sata kertaa ankarammalta
näyttää siitä syystä taivas, ja kaukana syvälle synkkään pimeyteen
nostavat puut tuimia latvojansa, ja siellä he lehtiänsä puistellen
pahoittelevat tätä turhamaista loistoa, joka on valaissut heidän
juurensa.

Pljushkin oli jo seisonut muutaman minutin, mutta Tshitshikow ei
saattanut vieläkään alkaa puhetta, hajamielisenä sekä itse isännän
näystä että kaikesta siitä, mitä hänen kammiossaan oli. Pitkään aikaan
ei hän voinut keksiä, millä sanoilla olisi paras ilmoittaa syyt
tuloonsa. Hän oli jo vähällä lausua sinnepäin, että hän, kuultuansa
toisen hyvistä avuista ja harvinaisista hengenlahjoista, on katsonut
velvollisuudekseen itse kantaa hänelle kunnioituksensa, mutta hän
huomasi sentään, että tuo olisi ollut liikaa. Salavihkaa silmäisten
vielä kaikkeen, mitä huoneessa oli, hän oivalsi, että "hyväin avuin"
ja "hengenlahjain" asemasta sopii varsin edullisesti puhua
"säästäväisyydestä" ja "järjestyksestä". Ja niinpä hän, muuttaen
puheensa sillä tapaa, lausui, että hän, kuultuansa hänen erinomaisesta
taidostansa maanviljelyksessä ja talouden hoidossa, on katsonut
velvollisuudekseen tutustua ja itse kantaa hänelle kunnioituksensa.
Olisi tietysti saattanut sanoa muita, parempiakin syitä, mutta muuta ei
sillä kertaa johtunut hänen mieleensä.

Vastaukseksi sanoa morautti Pljushkin jotakin huuliensa välitse, sillä
hampaita hänellä ei ollut. Mitä hän sanoi, sitä ei tiedä, mutta
tämmöistä hän varmaankin tarkoitti: "Mene hiiteen kunnioituksinesi
päivinesi!" Mutta koska vieraanvaraisuus meidän maassa on semmoisessa
voimassa, ett'ei saiturikaan saata sen lakia rikkoa, niin lisäsi hän
vähän selvemmin:

-- "Istukaa, olkaa hyvä! En ole nähnyt vieraita moneen aikaan, enkä
minä juuri tiedä, mitä niistä on hyötyäkään. Onpas näet keksitty
typeriä tapoja, käydä vieraissa toistensa luona, mutta taloudessa on
yhtä ja toista jäänyt leväperään ... syötä siinä vielä heidän
hevosiaan! Minä olen jo aikaa sitten syönyt päivällistä, ja kyökki on
meillä matala semmoinen, huonopäiväinen, ja piippukin näet on särkynyt,
-- rupea tässä lämmittämään, saat vielä tulipalon niskoillesi".

-- "Vai niin, vai niin", ajatteli Tshitshikow; "hyvä olikin, että
Sobakevitsh'in luona haukkasin avopiirakan ja palasen lampaan kylkeä".

-- "Ja semmoinen näet nyt on paha juttukin, ett'ei heiniä ole niin
kortta", jatkoi Pljushkin. "Ja mitenkäs niitä saisikaan? Tila on pieni
pahainen, talonpoika on laiska, ei tahdo tehdä työtä, sitä vaan
katsookin, mitenkä pääsisi kapakkaan ... pian tässä vielä vanhoilla
päivillä tulee ihan keppikerjäläiseksi".

-- "Minä olen päin vastoin kuullut", huomautti Tshitshikow ujosti,
"että teillä on toista tuhatta sielua".

-- "Kuka semmoista on puhunut? Olisitte sylkeneet silmiin sille, joka
semmoista on puhunut! Koiranleuka se oli; pilojansa pani teille. Tuhat
sielua, sanotaan, tuhat sielua, -- menepäs lukemaan niitä, et saa
yhtään ainoata. Kolmena viimeisenä vuonna lavantauti peiakas on vienyt
minulta hyvän joukon väkeä".

-- "Todellakin! Onko paljonkin vienyt?" huudahti Tshitshikow
osan-ottavasti.

-- "Paljon, paljon".

-- "Sallikaas kysyäni, kuinka monta sielua?"

-- "Noin kahdeksankymmentä".

-- "Eihän!"

-- "Ei ole tapani valehdella, hyvä herra".

-- "Sallikaas vielä: ovathan nämä teillä kirjoissa hamasta viime
hengille-panosta saakka?"

-- "Jospa vaan ne!" sanoi Pljushkin, "mutta keräytyyhän niitä siitä
saakka sataan kahteenkymmeneen".

-- "Todellakin? Kokonaistako sata ja kaksikymmentä?" huudahti
Tshitshikow ja oikein avasi vähän suunsa pelkästä kummastuksesta.

-- "Vanha minä olen valehtelijaksi, hyvä herra: kahdeksannella ollaan
jo kymmenellä!" sanoi Pljushkin. Hän näkyi panneen pahaksensa
tuommoisen, melkein iloisen huudahduksen. Tshitshikowkin huomasi,
ett'ei sellainen kylmäkiskoisuus toisen surua kohtaan ole oikein
sopivata, ja sen vuoksi hän heti huokasi ja sanoi surkuttelevansa.

-- "Ei surkuttelemisesta ole taskuun pantavaksi", vastasi Pjushkin.
"Tuoss' on naapurissa kapteni, -- mistä lie hitto lennättänytkään.
Sukulaiseksi näet hierautuu. 'Setä kulta, setä kulta!' ja kättänikin
suutelee. Entäs kun rupeaa surkuttelemaan, niin ulvoo ja voivottaa,
niin että älä Herra saata. Naama miehellä punottaa kuin mikä ikään:
viinaan menevä, viinaan menevä. Rahat kai on menettänyt sotaherrana
ollessaan tai teaterin aktrisi on viekotellut ne häneltä; niin nyt
näettekös surkutteleekin minun onnettomuuttani".

Tshitshikow koetti selittää surkuttelemisensa olevan toista laatua kuin
kaptenin surkutteleminen, ja tahtovansa osoittaa sen työssä ja toimessa
eikä pelkillä sanoilla vaan. Ja nytpä hän pitkittä puheitta,
vitkailematta, ilmoitti olevansa valmis maksamaan hänen puolestansa
verot kaikista talonpojista, jotka ovat semmoisten onnettomain
tapausten kautta kuolleet. Tämä ehdotus näkyi kokonaan hämmästyttäneen
Pljushkin'in. Hän katsoa tuijotti vieraasensa kauan aikaa ja kysäsi
viimein:

-- "Etteköhän vaan ole olleet sotapalveluksessa, hyvä herra?"

-- "En", vastasi Tshitshikow viekkaasti, "sivilivirassa minä olen
ollut".

-- "Vai niin?" sanoi Pljushkin ja rupesi huuliansa mommeltamaan,
niinkuin jotakin syöden. "Mutta untakos tämä nyt oikein on? Tappiotahan
siitä tulee teille itsellenne?"

-- "Teidän mieliksenne olen valmis tappiotakin saamaan".

-- "Voi kelpo miestä, voi hyväntekijätä!" huudahti Pljushkin, eikä ilon
innossa huomannutkaan, että nenästä pilkisti samassa varsin
epäkauniisti tupakkatippa, paksun kahvin haahmussa, ja että nutun
liepeet aukenivat ja näkyviin tuli vaatteet, joita ei ollut varsin
hupainen katsella. "Tepäs ukolle lohdutusta tuotte ja lievitystä! Voi
hyvä Jumala sentään, voi pyhimykset sentään!..." Enempää ei Pljushkin
voinut jatkaa. Vaan ei kulunut minutiakaan, niin jo tämä ilo, joka niin
äkkiä oli ilmaunut hänen puisille kasvoillensa, yhtä äkkiä katosikin,
niinkuin ei sitä olisi ollutkaan, ja hänen kasvoillaan asui jälleen
entinen syvä huoli. Hän pyhkäsi kasvojansa nenäliinallaan ja kääräisten
sen myttyyn rupesi sillä silittelemään ylähuultaan.

-- "Suokaapas kysyä, älkää pahaksi panko, ai'otteko joka vuosi
suorittaa verot heidän edestänsä? Ja maksatteko minulle rahat vai
kruunulle?"

-- "Tehdäänpäs niin: me laitamme kauppakirjan ikäänkuin olisivat vielä
hengissä ja minä olisin ostanut ne".

-- "Niin no kauppakirja..." sanoi Pljushkin ja rupesi miettimään,
jälleen märehtien, "kauppakirja, sanoitte, -- siinä on taas kuluja!
Virkamiehet ovat niin hävyttömiä! Ennen kun pistit heille puolen ruplaa
vaskessa ja annoit säkin jauhoja, niin oli asia suora, mutta nyt,
lähetäpäs herralle kokonainen suurima-kuorma ja pistä vielä
punapohjainenkin kouraan, -- semmoinen rahannälkä! Ihme ja kumma,
ett'ei muut kiinnitä tähän huomiota. Sopisihan esimerkiksi sanoa niille
pari kaunista sanaa sielun virvoitukseksi! Sanallahan taivuttaa vaikka
kenet. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kaunis sana sielun
virvoitukseksi, se vaan on semmoinen, ett'ei sitä vastaan kestä
kukaan".

-- "Kyllä sinussa on sen kestäjätä", arveli Tshitshikow itseksensä ja
lausui tahtovansa, kunnioituksesta häntä kohtaan, ottaa päällensä
kauppakirjankin kulungit.

Pljushkin, kuultuansa vieraan aikovan suorittaa kauppakirjankin
kulungit, päätti, että vieras on joko tuposen tuhma tahi sanoo vaan
palvelleensa siviliviroissa, vaikka oikeastaan onkin ollut upserina ja
hypellyt aktrisien perässä. Hän ei voinut kumminkaan salata iloansa,
vaan toivotti vieraallensa kaikenlaista onnea ja menestystä eikä
ainoastaan vieraalle itselleen, vaan hänen lapsillensakin, kysymättä
edes onko hänellä semmoisia olemassakaan. Hän astui sitten akkunan luo
ja lyöden ruutuun huusi: "Proshka, hoi!" Hetkisen kuluttua kuului joku
tulleen juoksujalassa eteiseen, ja hääräävän ja kolisevan siellä
saappailla. Ovi aukeni vihdoin ja huoneesen astui Proshka, noin
kolmentoista vuoden vanha poika, niin suurissa saappaissa, että jalat
hänen astuessaan melkein tulivat niistä ulos. Miksikä Proshkalla olivat
niin isot saappaat, se on pian sanottu: Pljushkin'illa oli koko
palvelusväkeä varten, niin monta kuin heitä olikaan, yksi ainoa pari
saappaita, joitten piti aina olla porstuassa. Jokainen, ketä herran
luokse kutsuttiin, juosta harppasi pihan poikki paljain jaloin, mutta
veti porstuassa saappaat jalkaansa ja sitten vasta ilmestyi hänen
kammioonsa. Pois mennessään riisui hän taas saappaat porstuaan ja
jatkoi matkaa omilla anturoillaan. Jos ken olisi katsahtanut akkunasta
syksyiseen aikaan, varsinkin kun aamusilla jo rupeaa pakastelemaan,
niin olisi nähnyt koko väen tekevän senkaltaisia harppauksia ja
hyppäyksiä, ett'ei rohkeinkaan tanssija teaterissa sen parempaa osanne.

-- "Katsokaas nyt, hyvä ystävä, tuota naamaa!" sanoi Pljushkin
Tshitshikow'ille, sormellansa osoittaen Proshkan kasvoihin. "Tuhma kuin
pölkky, mutta jätäpäs jotakin esille, -- paikalla varastaa! No mitä
sinä, pöllö, tänne lensit, hä?" Pljushkin oli hetkisen vaiti ja siihen
vastasi Proshkakin äänettömyydellä. "Pane samovari, -- kuuletkos? ja
ota tämä avain ja anna Mauralle, käske hänen mennä aittaan: siellä on
hyllyllä korppu Aleksandra Stepanovnan tuomasta vehnäsestä, tuokoon
sisään teen kanssa!... No, malta nyt, minne sinua viedään? Pöllö sinä
olet ja pässin pää! Tonttuko sun jalkojasi kutkuttaa vai mitä? Kuule
ensin, mitä sanotaan! Korppu on kai päältäpäin vähän homehtunut, niin
raaputtakoon veitsellä pois, älköönkä heittäkö muruja pellolle, vaan
vieköön ne kanoille. Mutta katso sinä vaan, ettes mene aittaan, muutoin
minä -- kylläs sen tiedät -- saat multa koivurieskaa, höysteeksi
näetkös! Kyllä sinulla on nyt hyvä ruokahalu, mutta yhä parempaa pitää
saamasi. Yritäpäs vaan pistäytyä aittaan! Minä täältä katselen
akkunasta. -- Ei noihin käy luottaminen, ei niin vähääkään", jatkoi
hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen, sittenkuin Proshka oli mennyt
tiehensä saappaineen päivineen. Sen perästä rupesi hän epäilevin silmin
katselemaan Tshitshikow'iakin. Tuommoinen tavaton jalomielisyys rupesi
tuntumaan hänestä uskottomalta; hän arveli itseksensä:

-- "Piru tieskään, mikä tuo oikeastaan on. Kukaties se vaan on
kerskailija, niinkuin muutkin tuhlarit. Valehtelee minulle ensin suut
silmät täyteen, saadakseen vaan rupatella ja teetä juodakseen, ja
sitten menee matkoihinsa!"

Senpä vuoksi hän, varovaisuudesta ja samalla koetellakseen vierasta,
virkkoi, ett'ei muka olisi hullummaksi, jos kauppakirja tehtäisiin
piammiten, sillä kukas sen tietää, ihmisen elämän: tänäpänä kulta,
huomenna multa.

Tshitshikow ilmoitti olevansa valmis tekemään kauppakirjaa vaikka heti
paikalla ja pyysi vaan luetteloa talonpojista.

Tästä rauhoittui Pljushkin. Hänellä näkyi olevan jotakin mielessä. Ja
tosiaankin, tarttuen avaimiinsa meni hän kaapin luo, avasi oven ja
hakea penkaili kauan aikaa lasien ja kuppien seasta.

-- "Eipäs vaan", virkkoi hän viimein, "eipäs vaan löydy; minulla oli
täällä hyvää liköriä, elleihän vaan ole juotu: minulla on väki
semmoista varkaan sorttista! Eiköhän sentään olekin tässä?"

Tshitshikow huomasi hänen käsissään karahvin, jota ylt'yleensä verhosi
pölykerros kuin mikä villapaita.

-- "Tämä on vielä eukko vainajan laittamaa", jatkoi Pljushkin;
"emäntäpiika sen vietävä oli sen jo vähällä hylätä kokonaan, ei edes
pannut korkkia pullon suulle, pahus! Sinnekös tuli kärpästä ja muuta
roskaa, mutta minä ongin kaikki romut pois ja nyt se on puhdasta ja
koreeta. Minä kaadan teille ryypyn".

Tshitshikow kieltäysi kumminkin kiiruimman kaupassa moisesta herkusta,
sanoen jo syöneensä sekä juoneensa.

-- "Vai olette jo syöneet ja juoneet!" sanoi Pljushkin. "No niin!
Siitäpä sen heti tuntee hienosti sivistyneen miehen, se näet on
syömättäkin kylläinen, mutta annas kun tulee esimerkiksi tuommoinen
hirtehinen, niin syötä sitä vaikka kuinka... Tulee esimerkiksi kapteni
tänne: 'setä kulta', sanoo hän, 'antakaa jotakin syödäkseni!' Minä olen
hänelle setä yhtä paljon kuin hän on minulle täti. Kotona miehellä ei
varmaankaan ole mitään syötävää, niin siksi kiertelee näet talosta
taloon. Niin! Tehän tarvitsette luettelon kaikista näistä
tyhjäntoimittajista? No niinpä niin, minä niinkuin olisin tiennyt
ennakolta olla varoillani, olen näet kirjoittanut ne eri lipulle, jotta
ensin pidettävässä hengille-panossa ilmoittaisin ne poispyhittäviksi".

Pljushkin pani silmälasit nenälleen ja rupesi penkaamaan papereissansa.
Päästellen auki kaikenlaisia paperikimppuja, laski hän huoneesen
semmoisen pölyn, että vieras aivasti. Vihdoin viimein veti hän esiin
paperilapun, joka oli ylt'yleensä täynnä kirjoitusta. Siinä oli nimeä
kuin kärpästä. Oli siellä nimiä jos jonkin laisia: siellä oli
Paramonow'it ja Pimenow'it ja Panteleimonow'it, kurkistelipa siellä
eräs Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi. Yhteensä oli niitä yli sadan
kahdenkymmenen. Tshitshikow myhähti, nähtyään tuommoisen runsauden. Hän
pisti lapun taskuunsa ja huomautti Pljushkin'ille, että hänen täytyy
kauppakirjan vahvistusta varten tulla kaupunkiin.

-- "Kaupunkiin? Mitenkä se olisi mahdollista? Ettäkö jättäisin talon?
Palvelijat ovat minulla joko varkaita tai rosvoja; yhdessä päivässä
panevat talon niin putipuhtaaksi, ett'ei edes jää naulaa, johon nutun
ripustaisi".

-- "No eikös teillä ole tuttuja siellä?"

-- "Ketäpä siellä olisi? Minun tuttavani ovat jo kuolleet tai
vieraantuneet. Mutta, malttakaas, hyvä ystävä! On kuin onkin, on
niinkin!" huudahti hän. "Itse presidenttihän on minun tuttuni; ennen
muinoin kävi meilläkin! Tunnenhan minä hänet! Yhden kaukalon porsaita
ollaan; yhdessä aitain yli kiipeiltiin! Miks'enkäs minä häntä tuntisi?
Hyvä onkin tuttava. Hänellekö nyt kirjoittaisin?"

-- "Tietysti".

-- "Niin, miks'enkäs minä häntä tuntisi! Koulussa olimme kumppanuksia".

Ja noilla puisilla kasvoilla värähti äkkiä muuan lämpöinen säde, siihen
ilmaantui -- ei tunne, vaan jonkunlainen tunteen utuinen kuva, siihen
se ilmaantui niinkuin veden pintaan odottamatta ilmaantuu hukkuvainen,
ja rannalle keräytynyt ihmisten paljous ilosta huudahtaa. Vaan
turhaanpa ihastuneet veljekset ja sisaret heittävät hänelle rannalta
köysiä, odotellen, että uudelleen kohoaisi pintaan selkä tahi
taistelusta nääntynyt käsi: ei ilmaannu enää mitään. Hiljaa on kaikki
ja entistä tyhjemmältä ja kolkommalta tuntuu äärettömän elementin
vaiennut pinta. Niinpä Pljushkin'inkin kasvot, silmänräpäykseksi niissä
värähtäneen tunteen jälkeen, kävivät entistä elottomammiksi ja
inhottavammiksi.

-- "Oli tässä pöydällä neljännes arkkia puhdasta paperia", puheli hän,
"mutt'en tiedä minne se on joutunut: minulla on palvelusväki semmoista
huonoa joukkiota!"

Hän rupesi nyt kurkistelemaan pöydän alle sekä pöydän päälle, hakea
hapueli joka paikasta ja huusi viimein: "Maura! Maura!"

Sisään tuli nais-ihminen, lautanen käsissä, jossa oli tuo ennen
mainittu korppu. Heidän välillänsä syntyi seuraava keskustelu.

-- "Minne sinä olet paperin pannut, vanha varis?"

-- "En ole nähnytkään, en totisesti, muuta kuin pienen palasen, jolla
peititte ryyppylasin".

-- "Näenhän minä silmistäsikin, että olet sen näpistänyt".

-- "Miksikä mä sitä olisin ottanut? Eihän minulle mukomasta ole hyötyä;
enhän minä osaa kirjoittaa".

-- "Älä valehtele! Sinä veit sen suntion pojalle, hän osaa raaputella;
sinne sinä sen veit".

-- "Kyllä suntion poika paperia saa, jos tarvis tulee. Ei hän tarvitse
meidän tilkkusia".

-- "Älähän huoli: kyllä sinut paholaiset viimeisenä päivänä kärventävät
rautahangoillaan! Älähän huoli, kärventävät ne!"

-- "Mistä syystä ne minua kärventelisi, kosk'en ole paperianne
käteenikään ottanut? Jos kenties mistä muusta akkaväen heikkoudesta,
mutta varkaudesta ei ole minua vielä kukaan syyttänyt".

-- "Kyllä, kyllä sinut pirut kärventävät: ähä, sanovat, sinä emävaris,
miksikä petit isäntääsi? ja niin kärventävätkin kuumilla koukuillaan".

-- "Mutta minäpä sanon: min' olen syytön, olen, jumal'avita, niinkin,
en ole minä ottanut... No tuossahan tuo on pöydällä! Aina te sätitte
syyttömästi".

Pljushkin näki tosiaankin pöydällä neljännes-arkin ja vaikeni
hetkiseksi, huuliansa pureskellen. Sitten hän virkkoi:

-- "No mitä sinä nyt semmoisen melun nostit? Katsos fröökynää vaan!
Sano sinulle sana, niin saat sata takaisin! Tuo valkeata mulle, niin
lakkaan kirjeen. Malta nyt! Sinä kai aiot tuoda talikynttilän; tali on
sulaavaa tavaraa, palaa yks kaks loppuun: tappiota vaan! Tuo päre!"

Maura meni. Pljushkin istahti nojatuoliin ja ottaen kynän käteensä
kauan vielä käänteli paperiliuskaa käsissään: eikö muka tuota sopisi
panna puoleksi, mutta huomasi vihdoin, ett'ei se käy laatuun millään
muotoa. Hän kastoi kynänsä tolppoon, jossa oli jonkinlaista
homehtunutta nestettä, täynnä kärpäsiä, ja rupesi kirjoittamaan,
piirtäen kirjaimia kuin hyviäkin nuotteja ja pidätellen alinomaa
kättänsä, joka hyppi ja tutisi pitkin koko paperia. Itarasti hän
liitteli rivin rivin päälle, pahoillaan siitä, että yhä sittenkin vielä
jää paljon tyhjää paikkaa.

Ja tuommoiseenko mitättömyyteen, halpuuteen, inhottavaisuuteen saattaa
ihminen vaipua? Saattaako niin muuttua? Onko tuo todenmukaista? Kaikki
on todenmukaista, kaikkea saattaa tapahtua ihmiselle. Innokas
nuorukainen astuisi kauhistuneena takaperin, jos hänelle näytettäisiin
hänen vanhuutensa muotokuva. Ottakaatte siis, lähitiessänne nuoruuden
lempeästä iästä kolkkoon, paaduttavaan miehuuteen, ottakaatte matkalle
mukahanne kaikki inhimilliset liikutukset, älkää jättäkö niitä tielle,
-- ne eivät ole enää sitten otettavissa! Tuima, kamala on edessä päin
koittava vanhuus eikä anna se mitään takaisin jälleen! Hauta on
armeliaampi sitä. Haudalle kirjoitetaan: "Tässä lepää ihminen", mutta
armottoman vanhuuden kylmissä, tunnottomissa piirteissä ei ole
luettavana mitäkään.

-- "Eikös teillä olisi tuttavaa", kyseli Pljushkin, pannen kirjettä
kiinni, "joka tarvitsisi karanneita sieluja?"

-- "Vai on teillä karanneitakin?" kyseli Tshitshikow kiivaasti,
ikäänkun unesta toipuen.

-- "Sepä se on, että semmoisiakin löytyy. Vävy kuulusteli ja tiedusteli
karkureita: niin, sanoi, ovat kadonneet, ett'ei jälkeäkään. Mutta hän
on sotaherra ja osaa näethän vaan mahtailla ja kannuksiaan kilistellä,
vaan jos niinkuin rupeisi oikein virastojen kautta..."

-- "Kuinka monta niitä on?"

-- "Taitaa keräytyä seitsemäänkymmeneen".

-- "Eihän!"

-- "Totisesti. Joka vuosihan niitä minulta karkaa. Talonpojat näet ovat
käyneet kovin ahneiksi, joutessaan ovat tottuneet ajamaan nahkahansa
aika lailla, mutta minulla tuskin on ruokaa itsellänikään... Minä
möisin ne jos kuinka vähään. Puhukaapas tuttavallenne, jos edes
kymmenkunnankin perille pääsee, niin onhan se kaunis summa.
Maaorjainhan hinta on viisisataa ruplaa sielulta".

-- "Ei maar tätä anneta tuttavan haistaakaan", virkkoi Tshitshikow
itseksensä ja ilmoitti sitten, ett'ei semmoista tuttavaa löydä mistään,
kulungitkin jo nousevat paljoa suuremmiksi; sillä kun virastojen
kynsiin joutuu, niin leikkaa vaikka liepeet nutustasi ja mene kauemmas;
vaan jos hän nyt todellakin on tuommoisessa ahdingossa, niin on hän,
Tshitshikow, sulasta osan-otosta valmis antamaan ... mutta sehän on
niin vähän, ett'ei tätä viitsi puhuakaan.

-- "Mitäs maksaisitte?" kysäsi Pljushkin elähtäen; hänen kätensä
alkoivat vavista.

-- "Minä maksaisin viisikolmatta kopekkaa sielulta".

-- "Ostatteko puhtaalla rahalla?"

-- "Rahat lautaan".

-- "No niin, mutta antakaa toki minulle köyhälle, vaivaiselle, edes
neljäkymmentä kopekkaa".

-- "Hyvä ystävä!" sanoi Tshitshikow. "Olisin valmis maksamaan en
ainoastaan neljäkymmentä kopekkaa, vaan viisi sataa ruplaakin, sillä
näenhän minä, että kunnon vanhus kärsii puutetta oman hyvän sydämmensä
tähden!"

-- "Niin juuri, juuri niin!" sanoi Pljushkin painaen päänsä alas ja
murheellisesti sitä pyörittäen. "Kaikki hyvän sydämmeni tähden".

-- "No näettehän! Heti kohta käsitin teidän luonteenne. Ja miksipä en
maksaisi minä viittä sataa ruplaa sielulta ... mutta ei ole. Viisi
kopekkaa lisään kuin lisäänkin, niin että kukin sielu nousee
kolmeenkymmeneen kopekkaan".

-- "No kaksi kopekkaa teidän pitää lisätä vielä vaikka mikä olisi".

-- "No lisätään kaksi kopekkaa, olkoon menneeksi. Kuinka monta teillä
on karkuria? Muistaakseni sanoitte äsken seitsemänkymmentä".

-- "Ei, kyllä niitä tulee kahdeksattakin kymmentä kahdeksan
kappaletta".

-- "Seitsemänkymmentä kahdeksan, seitsemänkymmentä kahdeksan sielua ja
kolmekymmentä kaksi kopekkaa sielulta..." sankarimme ajatteli sekunnin
aikaa, ei enempää, ja sanoi sitten: "yhteensä siis neljäkolmatta ruplaa
yhdeksänkymmentä kuusi kopekkaa". Hän oli taitava lasku-opissa.

Hän pani samassa Pljushkin'in kirjoittamaan kuitin ja maksoi hänelle
rahat, jotka tämä otti vastaan molempiin käsiinsä ja kantoi ne
piironkiin niin ylen varovasti, kuin olisivat ne olleet jotakin
nestettä, mitä hän joka silmänräpäys pelkäsi läikyttävänsä. Tultuansa
piirongin luokse, laski hän ne vielä kerran ja pani, varovasti kuin
ennenkin, yhteen laatikkoon, jossa ne varmaankin saavat olla siihen
asti kunnes isä Karpus ja isä Polykarpus, kaksi pappia hänen
kylässänsä, hautaavat hänet itsensä, jolloin sanomattomasti riemastuvat
vävy ja tytär ja kukaties sukulaiseksi hierautunut kaptenikin.
Pantuansa rahat piiloon, kävi Pljushkin nojatuoliin eikä sitten enää
näkynyt osaavan keksiä mitään puheen ainetta.

-- "No, jokos te aiotte lähteä?" kysäsi hän, huomattuaan vieraansa
liikahtavan hieman. (Tshitshikow'in liikahduksella oli vaan
tarkoituksena saada nenäliina taskusta.)

Tämä kysymys muistutti hänelle, ett'ei tässä todellakaan ole syytä
viipyä.

-- "Niin, kyllä minun täytyy lähteä", sanoi hän, ottaen hattunsa.

-- "Entäs teetä?"

-- "Juodaan sitä toisen kerran jolloin kulloin".

-- "No mutta käskinhän minä panna samovarin. Suoraan sanoen, en minä
ole juuri halukas teehen: kallista juomaa muutoinkin, ja sokerikin on
vielä käynyt armottoman kalliiksi. Proshka! Ei ole tarvis samovaria!
Vie korppu takaisin Mauralle, kuuletkos! Pankoon missä oli; taikka
maltas, annas tänne, vien mä sen perästä itsekin. Hyvästi, hyvästi
vaan, suokoon teille Jumala onnea ja lykkyä! Antakaahan sitten kirje
presidentille. Niin, lukekoon sen, me ollaan vanhoja tuttuja. Niin,
niin yhden kaukalon porsaita ollaan".

Sen jälkeen tämä kummallinen ilmiö, tämä koukistunut ukon rahjus
saattoi hänet tielle ja käski sitten panna portin heti lukkoon. Sitten
kävi hän aitoillansa, katsomassa olivatko vartijat paikoillaan, joita
seisoi joka nurkassa, lyödä kumautellen malmisen laudan asemasta
puulapioilla tyhjää tynnyriä. Sieltä meni hän kyökkiin, katsoakseen
muka mitä väki syö, mutta söi samassa ehdoltansa kaalia ja puuroa ja
haukuttuaan jok'ikisen ihmisen pahanpäiväiseksi varkaudesta ja huonosta
käytöksestä, palasi omaan kammioonsa.

Yksiksensä jäätyään rupesi hän ajattelemaan semmoistakin, millä muka
hän saattaisi osoittaa kiitollisuuttansa vieraalleen tuommoisesta,
todellakin tavattomasta jalomielisyydestä.

-- "Minäpä", arveli hän itsekseen, "lahjoitan hänelle taskukellon; se
on oikein hyvä kello, puhdasta hopeata eikä mitään tompakkia eikä
pronssia; vähän pilaantunut se on, mutta kyllä hän sen korjauttaa. Hän
on nuori mies, tarvitsee siis taskukelloa, jotta näethän olisi
morsiamelle mieleen. Taikka", lisäsi hän vähän ajan perästä, "ehkä minä
jätän sen hänelle kuolemani jälkeen testamentissa muistiksi".

Mutta sankarimme oli ilman taskukelloakin mitä paraimmalla tuulella.
Tämmöinen odottamaton saalis, -- sehän oli sula lahja. Ja tosiaankin,
kun ajattelee: siinä on, ei ainoastaan kuolleita sieluja, vaan
karkureitakin ja yhteensä kolmatta sataa! Jo lähestyessään Pljushkin'in
kylää oli hän tuntenut saavansa tehdä hyvät kaupat, mutta näin
loistavaa kauppaa hän ei ollut osannut odottaakaan. Koko tien oli hän
tavattoman iloinen, vihelteli ja soitteli suullaan, pannen nyrkin
huulillensa, niinkuin torvea puhaltelisi, ja alkoi viimein vetää
jotakin laulua, niin kovin kummallista, että itse Selifan'kin kuunteli
ensin hyvän aikaa ja pyöräytti sitten päätään.

-- "Kuulepas meidän herraa!" virkkoi hän.

Oli jo sakea hämärä heidän lähestyessään kaupunkia. Varjot ja valot
olivat kokonaan sekaantuneet toisiinsa, ja sekaantuneiltapa näyttivät
itse esineetkin. Kirjava tullipuu oli aivan epämääräinen karvalleen;
vahtimiehellä näkyivät viikset olevan otsalla, paljoa ylempänä silmiä,
nenää ei ollut olemassakaan. Jyrinä ja tärinä ilmoittivat vaunujen
tulleen kaupungin kadulle. Lyhtyjä ei ollut vielä sytytetty, siellä
täällä vaan alkoi valoja väikkyä akkunoissa, mutta poikkikaduilla ja
kadunkolkissa oli kohtauksia ja keskusteluja, joita ainakin on tähän
vuoden aikaan kaikissa kaupungeissa, missä on paljo sotamiehiä,
ajureita, työmiehiä ja omituisia olentoja naisten haahmossa -- -- --
Tshitshikow ei huomannut heitä eikä huomannut useita laihoja
virkamiehiäkään, jotka kaiketi olivat olleet kävelemässä ulkopuolella
kaupunkia ja nyt palasivat kotiansa, hienot kepit kädessä. Silloin
tällöin kuului hänen korvaansa puhetta, varmaankin naisten ääniä: "Älä
valehtele, senkin juomaratti, min' en ole milloinkaan sallinut hänelle
semmoista törkeyttä!" tahi: "Älä tappele, moukka, mennäänpäs polisiin,
kyllä minä näytän toteen!"... Lyhyesti: kuului semmoisia sanoja, joista
hämmästyy kuni äkkinäisestä korvapuustista houraileva kahdenkymmenen
vuoden vanha nuorukainen, koska hän, teaterista palatessaan, vielä
näkee ajatuksissansa espanjalaisen kadun ja yön ja ihanan naishaamun ja
kitaran ja suortuvat. Mitä kaikkea hän silloin haaveileekaan!
Taivahissa hän on ja Schiller'in luokse hän on pistäynyt, ja silloin
äkkiä kajahtaa hänen lähellänsä, ukkosena jyrähtää muutama kovan onnen
sana ja hän näkee tulleensa jälleen maahan, vieläpä Heinätorille,
vieläpä lähelle kapakkaa, ja niinpä jokapäiväinen elämä jälleen lähtee
käydä polkemaan hänen edessänsä.

Vaunut saivat pian jommoisenkin täräyksen ja laskivat sitten niinkuin
mihin kuoppaan, se on: ajoivat ravintolan portista sisään, ja
Tshitshikow'ia vastaan tuli Pekko, joka toisella kädellään piteli
nuttunsa lievettä, sillä hän ei suvainnut lievetten liehumista, ja
rupesi toisella kädellään auttamaan herraansa vaunuista. Ravintolan
passari hyppäsi myöskin alas, kynttilä kädessä ja pyyhe olalla.
Ihastuiko Pekko herransa tulosta, sitä en tiedä. Selifan ja hän iskivät
ainakin silmää toisillensa ja kuskin tavallisesti tuima ulkomuoto näkyi
vähän kirkastuneen.

-- "Kauanpa suvaitsitte kyläillä", virkkoi passari, valaisten portaita.

-- "Niin", sanoi Tshitshikow noustuaan portaita ylös. "No kuinka sinä
olet voinut?"

-- "Terve olen, Jumalan kiitos", vastasi passari, kumartaen. "Eilen
tuli meille luutnantti kuudenteentoista numeroon".

-- "Luutnantti?"

-- "En tiedä mikä luutnantti, Rjasan'ista, ruskeat hevoset".

-- "Hyvä se, käytä itseäsi vastakin hyvin!" sanoi Tshitshikow ja astui
numeroonsa. Etuhuoneen läpi kulkiessaan hän nosti nenäänsä ja sanoi
Pekolle:

-- "Olisit edes avannut akkunat".

-- "Kyllä niitä on avattu kans'", sanoi Pekko ja valehteli. Herrakin
tiesi kyllä Pekon valehdelleen, mutta ei tahtonut enää vastata mitään.
Hän tunsi olevansa kovin väsynyt matkastansa. Hän käski varsin keveätä
ruokaa illalliseksi, nimittäin ainoastaan porsaan paistia, riisui
sitten heti ja kiivettyään peitteen alle nukkui sikeästi, makeasti,
nukkui ihmeellisen hyvin, niinkuin nukkuvat ainoastaan ne onnen myyrät,
joita eivät vaivaa luuvalot eikä kirput eikä kovin kovat järjen
jännitykset.



VII LUKU.


Miekkoinen se matkustaja, joka pitkän, ikävän matkan perästä saa
unohtaa kaikki sen kylmät, loat, liat, uniset kestikievarien isännät,
kilisevät kulkuset, ajopelien korjaukset, kinat ja torat, kyytimiehet,
sepät ja kaikenlaiset maantien lurjukset ja vihdoin nähdä tuttavan
katon, josta valoja hänelle vastaan pilkottaa, ja pian on hänen
edessään tutut tuvat, vastaan rientää ihmisiä ilosta huudahdellen, ja
lapset meluten juoksevat, ja hiljaista rauhoittavaa puhetta pidetään;
sitä vaan keskeyttää rakkaat hyväilemiset, joilla on voima riistää
kaikki murhe ja apeus mielestä, Miekkoinen se perheen isäntä, jolla on
moinen nurkka, mutta voi miestä naimatonta!

Miekkoinen se kirjailija, joka, kajoomatta ikäviin, inhoittaviin,
surullisella todellisuudellansa oudostuttaviin luonteisin, lähtee
kuvaamaan suurta inhimillistä arvoa osoittavia luonteita, -- joka on
jokapäiväisten, kaikkialla temmeltäväin muotojen sameudesta valinnut
moniaita harvoja poikkeuksia, -- joka ei kertaakaan ole muuttanut
kanteleensa korkea-lentoista helyä, joka ei kertaakaan ole ylhäiseltä
asemaltaan alentunut köyhäin, mitättömäin lähimmäistensä luokse, vaan
kokonaan, maahan kajoomattakaan, vaipuu yleviin, kauaksi siitä
erotettuihin muotoihinsa! Kahdenkertaisesti on kadehdittava hänen ihana
kohtalonsa: hän on heidän keskellään kuni kera sukulaisten, mutta
kauaksi kulkee hänen maineensa ja laajalle kuuluu. Hän on juovuttavalla
suitsutuksella hurmannut ihmisten silmät; taitavasti osasi hän
imarrella heidän edessään, kätkien elämän surullisen puolen ja näyttäen
heille viehättävän ihmisen. Kaikki seuraavat häntä, käsiänsä
paukuttaen, ja rientävät hänen perässään, koska kulkee hän
juhlavaunuissansa. Suureksi, maailman mainioksi runoilijaksi häntä
sanovat, joka korkealle liihoittelee yli kaikkein muitten maailman
henkien, niinkuin kotka liihoittelee yli muitten korkealle lentäväin.
Yksin hänen nimensä jo saattaa sykähtelemään nuoret, tuliset rinnat;
kaikkein silmissä kimaltelee kyyneleitä hänelle vastaukseksi. Ei ole
hänelle verran vetänyttä!...

Vaan toisenlainen on kohtalo ja osa sen kirjailijan, joka on rohjennut
loitsia ilmi kaiken sen, mikä joka hetki on silmäin edessä ja mitä
eivät näe kylmäkiskoiset silmät, -- loitsia esiin kaiken tuon kamalan,
ruman ruopan vähäpätöisyyttä, joka on kietonut elämämme, koko tuon
kuilun kylmiä, halpoja, jokapäiväisiä luonteita, joista vilisee
maallisen vaelluksemme tie, väliin katkera ja ikävä, -- joka on,
armottoman piirtäjän ankaralla voimalla, juljennut asettaa ne koholle
ja räikeästi, nähdä kaiken kansan!

Eivät kajahtele hänelle kätten paukutukset, ei näe hän kiitollisia
kyynelkarpaloita eikä liikuttamiensa sielujen yksimielistä riemua. Ei
hänen luoksensa riennä tyttö kuusitoista vuotias, hurmauneena ja
pääkkönen täynnä sankarin innostusta. Eivät häntä tuudita suloiseen
unohdukseen hänen omat luomansa sävelet. Ja vihdoin -- ei saa hän
vältetyksi aikakautensa tuomiota, aikakautensa ulkokullattua,
tunnotonta tuomiota, joka nimittää halvoiksi ja mitättömiksi hänen
lempimiänsä olentoja ja antaa hänelle ylönkatsotun sijan semmoisten
kirjailijain joukossa, jotka loukkaavat ihmiskuntaa, omantaa hänelle
juuri hänen kuvaamainsa sankarien ominaisuudet, ryöstää häneltä
sydämmen ja sielun ja jumalallisen liekin. Aikakauden tuomio näet ei
myönnä, että yhtä ihmeellisiä ovat kumpaisetkin lasit, ne, jotka uusia
auringoita näyttävät, sekä ne, jotka näkymättömäin hyönteisten
liikkeitä ilmi tuovat. Ei myönnä aikakauden tuomio, että suurta sielun
syvyyttä tarvitaan kirkastamaan halveksitusta elämästä otettua
hengenkuvaa ja tekemään siitä hengentuotetta. Ei myönnä aikakauden
tuomio, että korkea innostuksen nauru on ansiollinen seisomaan korkean
runollisen liikutuksen rinnalla, ja että kokonainen pohjattomuus on sen
ja markkinanarrin vääntelyjen välillä! Ei häntä tunnusta aikakauden
tuomio, vaan kääntää kaikki hylkäämänsä kirjailijan moitteeksi ja
panetteluksi; ilman eroitusta, ilman vastausta, ilman osan-ottoa,
kuni kumppaliton kulkija, jää hän yksinänsä keskelle tietä. Synkkä
on hänen kutsumuksensa, ja katkerasti tuntee hän yksinäisyytensä.

Ja kauan on mun määrä vielä kummallisella voimalla kulkea käsi kädessä
kera omituisten sankarieni, katsella koko tuota suunnatonta, kiitävää
elämätä, katsella sitä naurun läpi, jonka maailma näkee, ja katsella
sitä kyynelten läpi, jota maailma ei näe, ei tiedä! Ja kaukana on vielä
se aika, jolloin toiset lähteet luopi innostuksen huima vihuri pyhän
kauhun ja loiston valtaamasta hengestä, ja hämillänsä ja väristen he
saavat kuulla, kuinka ukkosena jyrähtelevät sanat toisenlaiset...

Vaan matkaan! matkaan! Pois otsalle istahtanut ryppy ja kasvoilta tuima
synkkyys! Äkkiä ja kerrassaan sukeltakaamme elämään, keskelle kaikkea
sen soinnutonta pauhinata ja tiukusia, ja katsokaamme mitä tekee
Tshitshikow.

Tshitshikow heräsi, oikaisi jäsenensä ja tunsi maanneensa hyvin.
Venyiltyään pari minutia selällään, napsautti hän äkkiä sormiansa,
hänen kasvonsa loistahtivat, sillä hän muisti nyt olevansa vähän vailla
neljänsadan sielun omistaja. Samassa hyppäsi hän vuoteeltaan,
katsahtamatta edes peilistä kasvojansakaan, joita hän rakasti
vilpittömästi ja joissa hänen mielestänsä kaikista viehättävin osa oli
leuka. Usein hän kerskailikin sillä tuttavilleen, vallankin partaansa
ajaessaan.

-- "Katsopas", puheli hän silloin, silitellen leukaansa; "katsopas tätä
leukaa: se on aivan pyöreä!"

Vaan tällä kertaa ei hän katsahtanut leukaansa eikä kasvoihinsa, vaan
pisti jalkaansa sahvianinahkaiset, kaikenkarvaisilla reunuksilla
koristetut saappaat, joilla Torshok'in kaupunki, Venäläisen luonteessa
löytyväin tatarilaisten taipumusten mukaan, käy laveata kauppaa.
Semmoiset saappaat hän veti jalkaansa ja hyppäsi sitten pari hyppäystä
huoneessa, aivan Skottilaisen tapaan, pelkässä lyhyessä paidassa,
unohtaen ujoutensa ja hieno-tunteisen keski-ikänsä, hyppäsi, ja varsin
notkeasti lopsautti itseänsä kantapäillään. Samassa ryhtyi hän sitten
toimeen: hykersi lippaansa ääressä käsiänsä samalla tyytyväisyydellä
kuin hykertää tutkinnon pitoon tullut maaoikeus, astuessaan
aamiaispöytään. Hän otti paperit lippaasta. Hänen teki mieli saada asia
ajetuksi piammiten loppuun, jättämättä mitään tuonnemmaksi. Itse oli
hän päättänyt sepittää kauppakirjat, kirjoittaa ja kopioida, ett'ei
tarvitsisi mitään maksaa kirjureille. Kauppakirjain muodon hän kyllä
tiesi vallan hyvin. Suurilla, rohkeilla kirjaimilla aloittikin hän:
"Vuonna tuhat kahdeksansataa" j.n.e., sitten tuli pienemmillä: on
tilanomistaja se ja se ja niin edespäin, niinkuin olla pitää. Kahdessa
tunnissa oli kaikki valmiina.

Hän katsahti nyt näihin luetteloihin ja talonpoikiin siinä, jotka
todellakin olivat olleet joskus talonpoikia, tehneet työtä, kyntäneet,
juoda renttuilleet, petelleet herrojansa tai kukaties olleet hyviäkin
talonpoikia, ja omituinen, selittämätön tunne valtasi hänet silloin.
Jokaisessa listassa oli jotakin omituista, ja siitä syystä oli eri
listain talonpojissakin jotakin omituista. Korobotshkan talonpojilla
oli melkein jok'ainoalla lisä- ja liikanimiä. Pljushkin'in lapussa ei
suinkaan sanain paljous haitannut: useissa kohdin oli vaan nimen ja
isännimen alkukirjaimet ja niitten perässä kaksi pistettä.
Sobakevitsh'in luettelossa veti huomiota puoleensa tavaton täydellisyys
ja seikkaperäisyys. Ei ollut unohdettu ainoatakaan ominaisuutta.
Yhdestä oli sanottu: "hyvä puuseppä"; toisen nimeen oli liitetty:
"järkevä mies, eikä viinaa maistakaan". Tarkasti oli myös ilmoitettu,
mikä minkin oli isä ja äiti ja millainen mikin oli käytökselleen. Erään
Fedotow'in kohdalle oli vain merkitty: "Isästä ei ole tietoa; syntynyt
hovin piiasta Kapitolinasta, mutta hyväluontoinen eikä varasta". Kaikki
nämä seikkaperäiset ilmoitukset antoivat omituista tuoreutta
luettelolle; tuntui niinkuin ukot olisivat vielä eilen olleet elossa.

Kauan hän katseli nimiä ja tunsi vihdoin jotakin sääliä ja huokasi:

-- "Voi teitä", virkkoi hän, "ukko kullat! Onpas teitä tähän sullottu
koko kasa! Mitähän te, veikkoset, teitte ja toimititte eläissänne?
Miten puuhailitte, ponnistelitte?"

Ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen nimeen. Tämä oli ennestään
tunnettu Pietari Savelinpoika Kaukana-Kaukalo, joskus maailmassa
tilan-omistajattaren Korobotshkan talonpoikia. Tshitshikow ei malttanut
nytkään olla sanomatta:

-- "Siinäpäs on pituutta, koko rivin leveältä! Käsitöissäkö sinä lienet
ollut taitava, vai muutoinko vaan talonpoika, ja mimmoisen kuolit
kuoleman? Kapakassako sä henkesi heitit, vai maantielläkö ajoi ylitsesi
kömpelö kuorma? -- 'Korkki Tahvo, kirvesmies, raittius erinomainen'.
Niin vai, vai tässä se nyt on tuo Tahvo Korkki, jättiläinen, joka olisi
kelvannut kaartiin! Kävit kai kaikki läänit ristiin rastiin kirves
vyöllä ja saappaat selässä, söit rossalla leipää ja kahdella kuivattua
kalaa, mutta kukkarossasi kai joka kerran kannoit kotiin satasen
ruplia, neuloitpa kukaties vielä setelin ja toisen liinaisiin
housuihisikin tai pistit ne saapasvarteesi! Missähän sinusta sitten
aika jätti? Kiivennytkö lienet, suurempia tuloja hakien, kirkon torniin
ja liukastuit siellä poikkipuulta ja maahan loiskahdit? Joku Miikkula
setä sun vieressäsi seisoi, päätänsä raapasi, virkkaen: 'Voi, Junu
rukka, noinkos sinua nyt lennättikin!' ja itse kiipesi, nuora
vyötäisillään, sinun sijallesi. -- Maksim Teljatnikow, suutari.
Suutari! Vai suutari! Humalassa kuin suutari, sanoo sananlasku.
Tunnenpa minä sinut, veikkonen, tunnen. Tahdotkos, niin kerron koko sun
historiasi! Opissa olit ensin saksalaisella mestarilla, joka syötti
teitä kaikkia yhdessä ja veteli hihnalla selkään, kun ette olleet
tarkkoja, eikä päästänyt kadulle keikkumaan. Etkä ollutkaan sä suutari
vain, mutta oikea ihme saapasseppäin seassa, eikä lakannut sua
Saksalainen laittelemasta, haastellessaan eukkonsa kanssa tahi kera
kumppaninsa. Opista päästyäsi sä virkoit: 'nyt pannaan oma jalka pöydän
alle; enkä huolikaan minä Saksalaisen lailla kopekoita kihnutella; minä
rikastun tuota pikaa'. Ja sitten, suoritettuasi herrallesi melkoisen
veron, avasit sinä puodin ja otit työtä runsaasti, -- ja anna soittaa
sitten! Polkuhinnalla ostit jostakin märännyttä nahkaa ja voitit kuin
voititkin kaksin kerroin joka saappaalta; mutta kului viikko, toinen,
niin läksivät sinun saappaasi halkeilemaan, ja sinut haukuttiin suut
silmät täyteen. Puotisi tyhjeni tyhjenemistään, sinä rupesit juomaan ja
pitkin katuja vetelehtämään, puhellen: 'Kyll' on kovaa tämä elämä! Ei
tule toimeen Venäjän mies, kun Saksalainen on aina tiellä!' -- Mikäs
mies tämä on? Elsa Varpunen? Mitä hittoja: akkako! Mikäs sen tänne
survasi? Peiakkaan Sobakevitsh, petti näet tässäkin!"

Tshitshikow oli oikeassa; se oli kuin olikin akka. Miten se oli miesten
luetteloon päässyt, on vaikea sanoa; mutta niin taitavasti oli sen nimi
siihen kirjoitettu, että kaukaa luuli sitä mieheksi, nimeltä Eljas.
Tshitshikow ei huolinut Elsasta, vaan pyhkäsi hänet samassa pois.

-- "Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi!" jatkoi hän tarkasteluansa. "Mikäs sinä
olit miehiäsi? Ajurinako olit ja, hankittuasi itsellesi troikan ja
niinimattoisen kojureen, jätit ikipäiviksi kotisi ja läksit
kauppamiesten kanssa kuljeksimaan markkinoilta markkinoille?
Maantielläköhän sä henkesi Herralle annoit, vai surmasivatko sinut omat
kumppalisi jonkun paksun ja punaposkisen sotamiehen-muijan tähden, vai
rupesiko metsärosvo pitämään hyvää silmää sun nahkaisiin rukkasiisi ja
sun pieniin, mutta lujiin hevosiisi, vai lienetkö muutoin vaan pankolla
maatessasi miettinyt sinne tänne ja sitten yks kaks poikennut kapakkaan
ja sieltä suoraa päätä avantoon, ja sinne mies meni kuin Mähösen viina?
Voi veikkoset Venäläiset! Ei tee teillä mieli kuolla omaa kuolemata! --
Entäs te, kulta poikaseni!" jatkoi hän, silmäellen sitä listaa, johon
olivat kirjoitetut Pljushkin'in karkurit, "elossa te kyllä olette,
mutta mitäpäs hyötyä teistä siltä on? Yhtä olette kuin kuolleetkin! Ja
missähän teitä nyt kantelevat nopeat jalkanne? Huonoko teillä oli olo
Pljushkin'in luona, vai muutoin vaan omasta halustanne samoilette
metsissä, matkamiehiä ryöstellen? Vankihuoneissako istunette vai
lienette ruvenneet toiselle herralle ja nyt maata viljelette? Jeremias
Korpela, Nikita Kiertäväinen, hänen poikansa Anton Kiertäväinen... No
nämä ovat jo nimeltäänkin karkulaisia. -- Popow, hovin palvelija...
Kirjantaitava kaiketi. Puukko kädessä et mahtanut huiskia, vaan
varastit herras-tavalla. Vaan äläs, jopa sai sinut kiinni
ispravnikka-kapteni. Rohkeana sinä seisot tutkinnossa."

-- 'Kenen miehiä?' kysäisee ispravnikka ja liittää sinulle tässä
selvässä jutussa pari tuntuvaa sanaa.

-- 'Sen ja sen hovinherran miehiä', vastaat sä rohkeasti.

-- 'Mikä toimenasi täällä?' kysyy ispravnikka.

-- 'Raha-ansiolle olen päästetty', vastaat sinä, sanoja tapailematta.

-- 'Missä pässi?'

-- 'Isännällä, porvari Pimenow'illa'.

-- 'Pimenow tänne! Sinäkö olet Pimenow?'

-- 'Minä'.

-- 'Onko hän antanut sinulle passinsa?'

-- 'Ei hän ole minulle antanut mitään passia'.

-- 'Mitäs sinä valehtelet?' tiuskasee ispravnikka ja liittää jonkun
tuntuvan sanan.

-- 'Juuri niin', vastaat sinä rohkeasti, 'en ole antanut passiani
hänelle, sillä minä tulin myöhään kotia, vaan annoin sen talteen Antip
Prohorow'ille, suntiolle'.

-- 'Suntio tänne! Onko hän antanut sinulle passiansa?'

-- 'En ole saanut passia häneltä'.

-- 'Valehteletko sinä taas?' sanoo ispravnikka, vahvistaen puhettansa
jollakin tuntuvalla sanalla. 'Missä on sinun passisi?'

-- 'Kyllä se oli minulla', vastaat sinä nopeasti, 'mutta kai se on
meinaten niinkuin joutunut kateisin'.

-- 'Entäs sotamiehen nuttu?' kysyy ispravnikka ja paukauttaa jälleen
kaupanpäällisiksi jonkun tuntuvan sanan. 'Minkästähden sen olet
varastanut ja samoin papilta kirstun vaskirahoineen?'

-- 'En suinkaan', vastaat sinä, etkä värähdäkään, 'varkaan ammattia en
ole vielä milloinkaan harjoittanut'.

-- 'Kuinkas sitten nuttu löydettiin sinulta?'

-- 'Sit' en tiedä! Varmaankin sen joku lienee tuonut'.

-- 'No onpa sinua konna, onpa aika konna', puhuu ispravnikka,
pyöritellen päätään ja kädet puuskassa. 'Raudat jalkaan ja mies
tyrmään!'

-- 'Kuinka vaan tykkäätte', vastaat sinä. Ja sitten otat taskustasi
nuuskarasian ja tarjoot ystävällisesti nuuskaa kahdelle
sotavanhukselle, jotka panevat rautoja jalkoihisi. Sä kyselet heiltä
kauanko ovat jo olleet virkaerossa ja missä sodassa ovat olleet. Ja
niin sinä aikojasi elelet vankihuoneessa, sillä välin kuin asiatasi
tutkitaan Oikeudessa. Näin päättää vihdoin oikeus: Se ja se on
Tsarevo-Kokshaishka'sta lähetettävä sen ja sen kaupungin vankilaan.
Sikäläinen Oikeus taas päättää: Se ja se on lähetettävä Vesjegonsk'iin.
Ja niin sinä muuttelet majaa tyrmästä tyrmään ja uutta asuntoa
katsellessasi virkat: 'ei, kyllä Vesjegonsk'in tyrmä on vähän parempi:
siellä oli tilaa babkiakin heitellä [Venäläinen kisa sorkkaluilla.
Suoment, muist.] ja seurakin oli isompi'. -- "Abakum Firow! Mikäs sinä
olet? Missähän sinä, poikaseni, oleksit ja voleksit? Volgan varsilleko
tiesi on osannut ja oletko vapaasen elämään mieltyneenä yhtynyt
purlakoihin?..." [Purlakat ovat irtonaista työväkeä jyvälotjilla
sisä-Venäjässä. Suom. muist.]

Tshitshikow pysähtyi ja vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa. Rupesiko hän
miettimään Abakum Firow'in kohtaloa, vai muutoinko hän mietteisinsä
vaipui, niinkuin ainakin vaipuu Venäjän mies, olkoon missä iässä, missä
virassa ja varallisuuden tilassa tahansa, kun alkaa ajatella huimaa,
reipasta elämätä. Ja tosiaankin, missä on nyt Firow? Huimasti huijailee
ja hurrailee jyvälotjain laiturilla, saatuaan pestit kauppamiehiltä.
Kukkaset ja nauhat liehuvat hatussa, koko purlakkain lauma iloitsee,
jätellen hyvästi kultasiaan ja vaimojansa, soreita ja solakoita
helmikauloja, kassapäitä; siinä rinkitanssia ja lauluja; koko tori
kuohuu ja kiehuu. Kantajat sillä välin huutaen, toruen, kirkuen
nostavat koukullansa selkäänsä yhdeksän puutaa ja pauhulla kaatavat
hernettä ja nisua syväpohjaisiin lotjiin; sinne laskevat kaura- ja
suurima-mattoja ja kauas ympäri toria näkyy jauhosäkkejä, kuni tykin
luoteja suunnattomissa kasoissa, ja mahtavana katsoo koko jyvätykistö,
kunnes on siirtynyt syviin lotjiin, ja sitten lähtee loppumaton
laivasto perätysten, yhdessä jonossa kera keväisten jäitten. Kyllä
siellä saatte työtä tehdä tarpeeksenne, purlakat! ja niinkuin yksissä
ennen hurrasitte ja hulluilitte, niin nyt ryhdytte työhön ja hikeen,
hinaten lotjia ja laulaen yhtä laulua, loppumatonta kuin Venäjän
maakin.

-- "Kas, johan kello on kaksitoista!" sanoi viimein Tshitshikow,
katsahtaen kelloaan. "Mitäs minä tässä vitkailen? Aika menee niinkuin
hyväänkin asiaan; ensin puhun jonkin joutavata ja sitten vielä vaivun
ajatuksiin. Pöllö, mikä pöllö!"

Tämän sanottuaan muutti hän skottilaisen pukunsa
europalaiseksi, veti vyönsä kireemmälle, pirskautti päällensä
eau-de-cologne'ia, otti lämpöisen lakin käteensä ja paperit kainaloonsa
ja läksi sivilioikeuteen tekemään kauppakirjoja valmiiksi. Hänen
kiiruhtamiseensa ei ollut syynä myöhästymisen pelko, hän ei peljännyt
myöhästyvänsä, sillä presidentti oli hänen tuttavansa ja saattoi hänen
mielensä mukaan joko pitkittää Oikeuden istuntoa tahi keskeyttää sen,
aivan kuin ennen muinoin Homeron Zeus Jumala pitensi päiviä ja lähetti
pikaisesti öitä, kun piti keskeyttää lempimäinsä sankarien kina tai
antaa niille tilaisuutta tapella kylliksensä. Siksi hän ei kiirehtinyt,
vaan hänen itsensä teki mieli saada asia päätetyksi niin pian kuin
mahdollista. Siihen saakka tuntui hänestä kaikki vähän levottomalta ja
hankalalta, mieleen tuli näet aina se ajatus, ett'eivät hänen
talonpoikansa ole sittenkään aivan oikeita talonpoikia, ja semmoisissa
tapauksissahan pitää saada tuonlainen taakka pois hartioilta. Tuskin
hän oli ennättänyt kadulle, miettien näitä asioita ja kantaen
hartioillaan karhua, ruskean päällyksen alla, niin jo kohtasi juuri
poikkikadun kolkassa erään herran, jolla myös oli karhu ruskean
päällyksen alla ja lämmin lakki korvalippujen kanssa. Herra huudahti;
se oli Manilow. Ystävykset sulkivat toisensa sylihinsä ja seisoivat
viiden minutin verran tuossa asemassa. Kummaltakin puolen muiskattiin
suuta niin kovasti, että kumpaisellakin kivisti etuhampaita koko
päivän. Manilow oli niin täynnä ihastusta, ett'ei hänen kasvoilleen
jäänyt kuin nenä ja huulet: silmät olivat kokonaan kadonneet.
Neljänneksen tuntia puristeli hän molemmilla käsillään Tshitshikow'in
kättä ja lämmitti sen tulikuumaksi. Kaikkein hienoimmilla ja
suloisimmilla sanoilla kertoi hän lentäneensä sulkemaan Pavel
Ivanovitsh'ia syliinsä, ja puhe päättyi semmoiseen sievistelylauseesen,
että senlainen olisi ollut sopiva tytölle, jonka kanssa mennään
tanssimaan. Tshitshikow avasi suunsa, tietämättä vielä itsekään mitä
vastata, kun Manilow samassa otti turkkinsa alta ruusupunaisella
nauhalla sidotun paperikääryn.

-- "Mitä tässä on?"

-- "Talonpojat!"

-- "Vai niin!" Hän avasi kääryn, heitti siihen pikaisen silmäyksen,
ihaillen kaunista ja puhdasta kirjoitusta. "Hyvin on kirjoitettu",
sanoi hän, "ei ole tarvis kirjoittaa puhtaaksikaan. Vielä reunakin on
tehty ympärille. Kuka se tuon reunan näin taitavasti on tehnyt?"

-- "Älkää kyselkö", sanoi Manilow.

-- "Tekö?"

-- "Vaimoni".

-- "No mutta herrainen aika, oikeinhan hävettää, kun olen tehnyt niin
paljon vaivaa".

-- "Pavel Ivanovitsh'in tähden ei löydy mitään vaivaa".

Tshitshikow kumarsi kiitollisena. Manilow, kuultuansa hänen menevän
Oikeuteen kauppakirjoja vahvistamaan, lupasi tulla hänen mukaansa.
Tuttavukset läksivät käsityksin. Jos oli vähinkin ylennys tahi mäki
tahi porras, niin Manilow aina tuki ystäväänsä, melkeinpä kohotti häntä
kädellään, suloisella hymyllä sanoen tahtovansa kaikin mokomin pitää
huolta, ett'ei Pavel Ivanovitsh loukkaisi jalkojansa. Tshitshikow oli
hämillänsä eikä tiennyt mitenkä lausuisi kiitollisuutensa, sillä hän
tiesi olevansa raskaanlainen. Molemmanpuolisia palveluksia osoittaen
saapuivat he vihdoin torille, jonka varrella olivat virastot -- suuri
kolmikertainen kivikartano, kauttaaltansa valkoinen kuin liitu; tämä
osoitti kaiketikin kaikkien siinä olevien henkien sielunpuhtautta. Muut
rakennukset torin varrella eivät olleet tämän ison kartanon mukaisia.
Siellä oli vahtikoju, jonka edustalla seisoi sotamies pyssy olalla,
pari kolme ajurien asemata ja vihdoin pitkät laipiot ja niissä
tavallisia laipiokirjoituksia ja piirustuksia, hiilellä ja liidulla
raaputeltuja. Muuta ei ollut mitään tällä yksinäisellä taikka, kuten
meillä sanotaan, kauniilla torilla. Toisen ja kolmannen kerroksen
akkunoissa näkyi Oikeuden jumalattaren lahjomattomia pappeja, jotka
aina väliin jälleen katosivat, kaiketikin päällikön astuessa huoneesen.
Ystävykset nousivat portaita aivan juoksujalassa, sillä Tshitshikow,
koettaen karttaa kainalollista kannattelua Manilow'in puolelta,
joudutti askeleitaan, mutta Manilow puolestansa taas lensi edelle,
voidaksensa estää Tshitshikow'ia väsymästä. Siitäpä syystä olivat he
aivan hengästyksissään, päästyänsä ylös pimeään käytävään.

Ei huikaissut heidän silmiänsä puhtaus käytävissä eikä huoneissakaan.
Silloin ei vielä pidetty siitä huolta, ja mikä oli likaista, se jäikin
likaiseksi, saamatta kaunista kuorta päällensä. Themidi, Oikeuden
jumalatar, vastaan otti vieraitansa semmoisenaan kuin oli, aamunuttu
päällä ja yömyssy päässä. Nyt olisi kuvattava virkahuoneet, joitten
kautta sankarimme kulkivat, mutta kirjantekijä pelkää kovasti kaikkia
virkapaikkoja. Jos hänen joskus onkin ollut käyminen niitten läpi,
silloinkin kuin ovat olleet loistavia ja pulskia, lattiat ja pöydät
kiiltävinä, niin on hän koettanut rientää niitten läpi kiiruimman
kaupassa, ujosti luoden silmät maahan. Siksipä hän ei tiedäkään,
mitenkä siellä kaikki kukoistaa ja onnen päiviä viettää. Sankarimme
näkivät kaikenlaista paperia, ruskeata sekä valkoista, pöytään
painetuita päitä, leveitä niskoja, frakkeja, nuttuja, lääninkaupungin
kuosin mukaisia ja erään tuommoisen tavallisen vaaleanharmaan kurtikan,
joka teki räikeän vastakohdan muille. Kurtikan omistaja istui, pää
sivulla ja melkein paperissa kiinni ja kirjoitella pyöräytteli uljaasti
jotakin pöytäkirjaa maan luovutuksesta tahi takavarikkoon pantavasta
omaisuudesta, minkä oli omaksensa siepannut joku hiljainen hovinherra,
joka siitä pitäin rauhassa elelee aikojansa, sillä välin kuin hänen
asiatansa tutkitaan Oikeudessa, ja hänelle on ennättänyt syntyä lapsia
ja lapsenlapsiakin Oikeuden oivan suojan alla. Siellä täällä kuului
lyhyttä, katkonaista puhetta: "Lainatkaapas Fedosei Fedosejevitsh juttu
N:o 368!" -- "Aina teiltä hukkuu korkit kruunun tolpista!" Välistä
kuului kovempi ääni, varmaankin jonkun esimiehen, ja se käski näin:
"He, tuoss' on, kirjoita puhtaaksi, taikka kyllä minä sinulle näytän!
saat istua kuusi päivää syömättä". Kynistä läksi kova rapina,
samallainen kuin koska muutamia risukuormia kulkee metsässä, jossa on
puolen kyynärän paksuudelta kuivia lehtiä.

Tshitshikow ja Manilow astuivat ensimmäisen pöydän luo, jossa istui
kaksi nuorta virkamiestä, ja kysyivät:

-- "Sanokaas, olkaa hyvä, missä täällä on kauppakirjain osasto!"

-- "Mitäs teillä on asiata?" kysyivät molemmat virkamiehet, kääntyen
kysyjiin.

-- "Minulla olisi hakemuskirja annettavana".

-- "Mitäs olette ostaneet?"

-- "Tahtoisinpa ensin tietää, mihin osastoon kauppakirjat kuuluvat,
tähänkö vai muuanne".

-- "Sanokaa ensin, mitä olette ostaneet ja mistä hinnasta, niin sitten
saatte tietää, ei se muutoin käy laatuun".

Tshitshikow huomasi heti pelkän uteliaisuuden vaivaavan virkamiehiä,
niinkuin ainakin nuoria virkamiehiä. Sitä paitse tahtoivat he osoittaa,
kuinka painavia ja tärkeitä he ja heidän toimensa ovat.

-- "Kuulkaas, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä tiedän vallan hyvin,
että kaikki kauppakirjat, olkoon hinta mikä hyvänsä, tehdään yhdessä
paikassa, ja sen vuoksi pyydän teitä näyttämään minulle, missä tämä
paikka on; mutta jos ette tiedä, missä mitkin asiat virastossanne ovat,
niin sopii kysyä muilta".

Virkamiehet eivät vastanneet siihen mitään. Toinen heistä vaan tokaisi
sormellaan nurkkaan päin, jossa istui muuan ukko, merkiten papereita.
Tshitshikow ja Manilow astuivat pöytäin välitse suoraan hänen luokseen.
Ukko teki työtä hyvin uutterasti.

-- "Sallikaas kysyäni", virkkoi Tshitshikow kumartaen, "täälläkö
kauppakirjoja vahvistetaan?"

Ukko nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: "Ei täällä vahvisteta
kauppakirjoja".

-- "Missä sitten?"

-- "Kauppakirjain Toimistossa".

-- "Missäs on kauppakirjani Toimisto?"

-- "Ivan Antonovitsh'in luona".

-- "Missäs on Ivan Antonovitsh?"

Ukko tokaisi sormellaan toista nurkkaa kohti. Tshitshikow ja Manilow
läksivät Ivan Antonovitsh'in luokse. Ivan Antonovitsh oli jo ennättänyt
heittää heihin salavihkaisen silmäyksen, mutta vaipui samassa kokonaan
kirjoitustyöhönsä.

-- "Sallikaas kysyäni", sanoi Tshitshikow kumartaen, "tässäkö on
kauppakirjain Toimisto?"

Ivan Antonovitsh ei ollut kuulevinansakaan, vaan upposi kokonaan
papereihinsa eikä vastannut mitään. Sen nyt näki paikalla, että tämä
oli järkevä mies, eikä mikään nuori turhan puhuja ja tuulen pieksäjä.
Ivan Antonovitsh näkyi olevan jo hyvän matkaa viidennellä kymmenellä;
tukka oli musta ja sakea; keskiosa kasvoja antoi kokonaan eteenpäin,
yhtyen nenään. Sanalla sanoen, siinä olivat kasvot, joita tavallisesti
sanotaan turpanaamaksi.

-- "Sallikaas kysyäni, tässäkö on kauppakirjain Toimisto?" kysyi
Tshitshikow.

-- "Tässä", vastasi Ivan Antonovitsh, käänsi turpanaamansa ja rupesi
jälleen kirjoittamaan.

-- "Minulla olisi tämmöinen asia: minä olen ostanut useilta
tilan-omistajilta tässä kihlakunnassa talonpoikia, minulle
siirrettäviksi; kauppakirja on valmis, vahvistusta vailla vaan".

-- "Ovatko myöjät saapuvilla?"

-- "Muutamat ovat itse, toiset valtuukirjoilla".

-- "Toitteko hakemuskirjan?"

-- "Toin senkin. Minä tahtoisin, minun pitäisi kiirehtiä ... niin että,
eiköhän olisi mahdollista saada kaikki valmiiksi jo tänään?"

-- "Tänäänkö? ei sitä tänään saa", virkkoi Ivan Antonovitsh. "Täytyy
vielä tarkastaa, olisiko mitä estettä".

-- "Yleensä mitä asian jouduttamiseen tulee, niin Ivan Grigorjevitsh,
presidentti, on minun hyvä ystäväni..."

-- "Niin, Ivan Grigorjevitsh! eihän hän ole ainoa; on tässä muitakin",
sanoi Ivan Antonovitsh kuivasti.

Tshitshikow ymmärsi yskän ja sanoi:

-- "Ei toisetkaan saa syytä mielipahaan, minä olen itse palvellut ja
ymmärrän varsin hyvin..."

-- "Menkää vaan Ivan Grigorjevitsh'in luokse", virkkoi Ivan Antonovitsh
jo vähän lempeämmällä äänellä. "Antakoon hän asianomaiset käskyt; ei
meidän puoleltamme tule viivytystä".

Tshitshikow otti taskustaan setelin ja pani sen Ivan Antonovitsh'in
eteen. Tämä ei huomannut seteliä ollenkaan ja pani kirjan sen päälle.
Tshitshikow yritti osoittaa sitä hänelle, mutta Ivan Antonovitsh
ilmoitti hänelle pään liikahduksella, ett'ei ole tarvis osoittaa.

-- "Tuo saattaa teidät istuntohuoneesen", sanoi Ivan Antonovitsh,
viitaten päällään. Muuan, samassa huoneessa olevista -- hän oli niin
uutterasti palvellut Oikeuden jumalatarta, että kumpikin nutunhiha oli
haljennut kyynäspäiltä, päästäen vuorin kurkistelemaan ulos, ja tästä
palveluksestaan hän oli saanut kollegian registratorin nimen -- läksi
oppaaksi ystävillemme, niinkuin ennen muinoin Virgilio Dante'lle, ja
saattoi heidät istuntohuoneesen, jossa oli yksi ainoa iso nojatuoli ja
siinä, pöydän päässä, kuvastimen ja kahden paksun kirjan takana istui
presidentti yksinään, kuni aurinko. Tällä kohdalla valtasi uuden
Virgilion semmoinen pyhä kauhistus, ett'ei hän millään muotoa
uskaltanut panna jalkaansa sinne, vaan kääntyä pyörähti takaisin,
osoittaen selkänsä, kuluneen kuni matto, -- ties mistä siihen oli vielä
tarttunut kanan höyhen. Saliin tultuansa sankarimme huomasivat, ett'ei
presidentti ollutkaan yksinään. Hänen vieressään istui Sobakevitsh
aivan kuvastimen suojassa. Vieraitten tulo vaikutti iloisen
huudahduksen, presidentillinen nojatuoli siirtyi taammas pauhinalla.
Sobakevitsh kohosi hänkin tuoliltaan ja tuli näkyviin pitkine
hihoineen. Presidentti sulki Tshitshikow'in syliinsä, ja oikeuden sali
lähti kajahtelemaan suuteloista. Siinä sitten kyseltiin toinen toiselta
kuinka voidaan ja jaksetaan, ja siinä tuli selville, että
kumpaisellakin kivistelee ristiluita, ja tämä pantiin paljon istumisen
syyksi. Presidentti näkyi jo saaneen Sobakevitsh'ilta tiedon kaupasta,
sillä hän rupesi onnittelemaan, mikä ensi alussa saattoi sankarimme
vähän hämille, varsinkin kun hän näki Sobakevitsh'in ja Manilow'in,
kummankin myöjän, joitten kanssa kaupat oli tehty kahden kesken, nyt
seisovan vastatusten. Hän kiitti kumminkin presidenttiä ja kääntyen
samassa Sobakevitsh'in puoleen, kysyi:

-- "Kuinkas te jaksatte?"

-- "Jumalan kiitos, hyvin vaan", vastasi Sobakevitsh. Ja hyvinpä näkyi
laita todella olevankin. Pikemmin saattoi rauta vilustua ja ruveta
yskimään, ennenkuin tämä ihmeellisen tanakaksi luotu hovinherra.

-- "Niin, teillä on aina ollut hyvä terveys", sanoi presidentti; "ja
roteva mies oli teidän isä vainajannekin".

-- "Niin, yksinään hän kävi karhua vastaan", sanoi Sobakevitsh.

-- "Mutta luulenpa minä kuin luulenkin", virkkoi presidentti, "että
tekin kaataisitte karhun allenne, jos vaan menisitte mesikämmentä
vastaan".

-- "Enkä kaataisikaan", vastasi Sobakevitsh. "Isä vainaja oli väkevämpi
minua". Huoattuaan hän jatkoi: "Ei ole nykyinen polvi enää sama. Niinpä
esimerkiksi nyt tämä minunkin elämäni ... onkos se laitaa? Aina vaan
niinkuin..."

-- "No mikäs teidän elämässänne olisi hätänä?" kysyi presidentti.

-- "Ei ole laita oikein, ei ole!" sanoi Sobakevitsh päätänsä
pyörittäen. "Ajatelkaas vaan, Ivan Grigorjevitsh: viidennellä olen jo
kymmenellä, enkä kertaakaan vielä ole ollut sairas; jos edes kulkku
olisi tullut kipeäksi, tahi paise noussut tahi muu pahka, vaan ei
mitään... Ei se tiedä hyvää! Kyllä sen vielä joskus saa maksaa".
Alakuloisuus valtasi Sobakevitsh'in.

-- "Johan nyt!" ajattelivat Tshitshikow ja presidentti yhtä haavaa;
"onpas vaan kaikenlaisia syitä valituksiin".

-- "Minulla on kirje teille", sanoi Tshitshikow, ottaen taskustaan
Pljushkin'in kirjeen.

-- "Keltä?" sanoi presidentti ja avattuansa kirjeen huudahti: "Vai
Pljushkin'ilta vainen! Elää kihnuttelee se äijä vieläkin! Kummallinen
kohtalo siinäkin: ennen vanhaan ei toista niin viisasta, niin rikasta
miestä; entäs nyt!..."

-- "Konna", sanoi Sobakevitsh, "lurjus, koko väkensä on tappanut
nälällä".

-- "Kyllä minä", sanoi presidentti, luettuansa kirjeen loppuun; "kyllä
minä mielelläni rupean hänen asiamiehekseen. Milloinka tahdotte saada
kauppakirjat vahvistetuiksi, nytkö vai jälkeenkö päin?"

-- "Nyt", vastasi Tshitshikow; "pyytäisinpä vielä saada ne tänäänkin,
jos mahdollista, sillä huomenna tekisi mieleni lähteä kaupungista pois.
Minulla ovat valmiina sekä kauppakirjat että hakemus".

-- "No se on hyvä se, mutta kas täältä me vaan emme päästä teitä pois
näin pian. Kauppakirjat saadaan kuntoon tänään, mutta teidän pitää
kumminkin olla täällä meidän kanssamme. Jahkas minä annan käskyn".

Hän avasi oven kansliahuoneesen, joka oli täpö täynnä virkamiehiä.
Ahkerina mehiläisinä he olivat ryhmäyneet useampiin hunajakakkuihin,
jos vaan juttupapereita sopii verrata hunajakakkuihin. Hän kysyi:

-- "Onko Ivan Antonovitsh täällä?"

-- "On!" vastasi ääni huoneesta.

-- "Kutsukaa häntä tänne!"

Saliin astui ja nöyrästi kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, jonka
lukija jo tuntee.

-- "Ottakaas, Ivan Antonovitsh, kaikki nämä kauppakirjat..."

-- "Älkääkä unohtako, Ivan Grigorjevitsh", pisti Sobakevitsh väliin,
"vieraita miehiä tarvitaan kanssa, edes kaksi kummaltakin puolen.
Pankaa sana prokuratorille, hän on joutilas mies ja istuu varmaankin
kotona; kaikki tekee hänen edestänsä viskaali Solotuha, suurin hätikkö
maailmassa. Lääkintätoimen inspehtori -- joutilas mies sekin, kotona on
kai hänkin, ellei hän ole mennyt jonnekin kortinlyöntiin; ja onhan
tässä lähitteillä yksi ja toinen: Truhatshevski, Begushkin, -- tyhjän
toimittaja joka mies".

-- "Niinpä niinkin, niinpä niinkin!" sanoi presidentti ja pani samassa
kansliapalvelijan kaikkia näitä kutsumaan.

-- "Pyytäisin minä vieläkin", sanoi Tshitshikow, "kutsumaan tänne
kirkkoherra Kyrillon poikaa: hän on asiamiehenä eräälle rouvalle, jonka
kanssa minä myöskin olen tehnyt kauppoja. Hän palvelee luullakseni
teillä".

-- "Kutsutaan, kutsutaan sekin!" sanoi presidentti; "kaikki
toimitetaan. Mitä taas virkamiehiin tulee, niin älkää antako heille
mitään, minä pyytämällä pyydän sitä. Minun ystäväni ei tarvitse maksaa
mitään lahjoja".

Tämän sanottuaan, hän antoi jonkun käskyn Ivan Antonovitsh'ille, joka
ei näkynyt olevan siitä hyvillään. Kauppakirjoilla oli nähtävästi hyvä
vaikutus presidenttiin, varsinkin kun hän huomasi ostosten hinnan
olevan yhteensä lähes satatuhatta ruplaa. Kotvan aikaa katsoi hän
Tshitshikow'iin erinomaisella tyytyväisyydellä ja sanoi vihdoin:

-- "Vai niin vainen! Vai olette te siis, Pavel Ivanovitsh, ostaneet
väkeä".

-- "Olen", vastasi Tshitshikov.

-- "Kas se on oikein, sen minä vaan sanon".

-- "Niin kyllä minä huomaan itsekin, ett'en minä sen paremmin olisi
saattanut tehdäkään. Olkoon miten olleekaan, mutta ihmisen määrä ja
tarkoitus on yhä edelleen horjuva ja heiluva, niin kauan kuin hän ei
vielä ole asettunut tukevalle pohjalle, vaan seisoo jonkunlaisessa
nuoruuden vapaamielisessä haaveilujen maailmassa". Tässä tilaisuudessa
piti hän saarnan, ja syystäkin, kaikille nuorille ihmisille
liberalisuudesta. Hänen sanoissaan kuului, merkillistä kyllä, jotakin
epävarmaa, niinkuin olisi hän samassa sanonut itsellensä: "Älä,
veikkonen, valehtele noin armottomasti!" Sobakevitsh'iin ja Manilow'iin
hän ei edes katsahtanutkaan, peläten näkevänsä jotakin lausetta heidän
katseissansa. Mutta tämä pelko oli turha: Sobakevitsh'in kasvot eivät
värähtäneetkään; Manilow taasen -- hänet olivat kauniit sanat
hurmanneet, hän seisoi vaan ja päätänsä nyökäytteli tyytyväisenä.
Manilow oli samassa asennossa kuin laulannon rakastaja, jolloin
laulajatar on voittanut itse viulunkin ja vinkauttanut niin korkean
sävelen, ett'ei mointa lähde linnunkaan kulkusta.

-- "Miks'ettekäs te sano Ivan Grigorjevitsh'ille", virkkoi Sobakevitsh,
"mitä te juuri olette ostaneet? Ja miks'ettekäs te, Ivan Grigorjevitsh,
kysy, mitä hän on ostanut? Kas se vasta on väkeä, se, eikä väkeä, vaan
kultaa suorastaan! Tiedättekös, että minä möin hänelle Mihejew'inkin,
vaunusepän!"

-- "No, mutta möittekö Mihejew'inkin", lausui presidentti. "Kyllä minä
tunnen Mihejew'in, vaunusepän; aika mestari hän on, hän korjasi minulle
kärryt uuteen malliin. Vaan, älkää pahaksi panko, kuinkas tämä nyt
on?... Olettehan te sanoneet, että Mihejew on kuollut..."

-- "Mihejewko kuollut?" vastasi Sobakevitsh, vähääkään hämmästymättä.
"Hänen veljensä se on kuollut, mutta tämä on yhä vielä ilpoisen elävä
ja entistä vaan raittiimpi. Tässä äskönkin teki hän mulle vaunut,
ett'ei moisia Moskovassakaan tehdä. Hänen pitäisikin oikeastaan tehdä
vaan Keisarille työtä".

-- "Niin, niin, Mihejew on mestari; on se", sanoi presidentti; "mitenkä
te raskitsitte luopua hänestä?"

-- "Ja jospa olisi edes hän yksinään? Entäs Korkki Tahvo, kirvesmies,
Milushkin, tiilenlyöjä, Maksim Teljatnikow, suutari, -- kaikki menivät,
kaikki, joka mies".

Presidentin kysyttyä, minkätähden ne menivät, koska olivat niin kätevää
ja tarpeellista väkeä, vastasi Sobakevitsh, viitaten kädellään:

-- "No muutoin vaan möin; pölähti päähän hullu ajatus semmoinen: annas
kun myön, ja niin möinkin, hullu mies!" Hän pani päänsä kallelleen,
ikäänkuin olisi itsekin katunut kauppojansa, ja lisäsi sitten: "Ei näet
ole vielä mieltä päässä, vaikk' on jo hivuskin harmaa".

-- "Mutta, sallikaas, Pavel Ivanovitsh", kysyi presidentti, "kuinkas te
ostatte talonpoikia, ilman maata? siirrettäviksi kaiketi?"

-- "Niin, siirrettäviksi".

-- "Vai niin, se on ero asiassa; mihinkä siirrätte ne?"

-- "Mihinkä? ... Herson'in lääniin".

-- "Sielläpä on oivat maat!" virkkoi presidentti ja kävi ylistämään
sikäläistä heinäkasvun rehevyyttä.

-- "Onko maata runsaasti?"

-- "Onhan sitä tarpeeksi tälle väelle".

-- "Jokiko on vai lampi?"

-- "Joki. On siellä sentään lampikin".

Sen sanottuaan sattui Tshitshikow katsahtamaan Sobakevitsh'iin, ja
vaikka tämä oli liikkumaton kuin ennenkin, oli Tshitshikow kumminkin
lukevinaan hänen kasvoillansa:

-- "Jo tuli vale! Lieneekö siellä jokea ja lampea, lieneekö koko
maatilaakaan!"

Tuttavusten tällä tavoin puhellessa alkoi vähitellen kokoontua vieraita
miehiä: lukijan tuttava, silmää iskevä prokuratori, lääkintätoimen
inspehtori, Truhatshevski, Begushkin ynnä muut, niinkuin Sobakevitsh
sanoi: tyhjän toimittajat. Useat heistä olivat Tshitshikow'ille vento
vieraita; loput haalittiin paikalla viraston virkamiehistä. Saapuville
tuotiin sekä kirkkoherra Kyrillon poika että itse kirkkoherrakin.
Jokainen vieras mies kirjoitti nimensä kaikkine arvoineen ja
ansioineen, ken vasemmalle, ken oikealle kallistuvilla kirjaimilla, ken
milt'ei nurinniskoisilla, tekaisten kirjaimia, jommoisia ei Venäjän
kirjakielessä vielä oltu nähtykään. Tuttavamme Ivan Antonovitsh teki
tehtävänsä peräti nopeasti, kauppakirjat kirjoitettiin, merkittiin,
pantiin kirjaan ja joka paikkaan, niinkuin asia vaatii, ja otettiin
niistä puolen prosentin vero ja sinettivero, niin ett'ei Tshitshikow'in
tarvinnut maksaa kuin varsin vähäinen summa. Antoipa presidentti vielä
käskyn, jonka mukaan häneltä otettiin ainoastaan toinen puoli
kruununveroa; toinen pantiin, ties millä tavalla, erään toisen hakijan
suoritettavaksi.

-- "Kas niin", sanoi presidentti, kun kaikki oli saatu kuntoon, "nyt ei
ole muuta jäljellä kuin harjakannut".

-- "Kernaasti minun puolestani", sanoi Tshitshikow. "Määrätkää, olkaa
hyvä, vaan aika. Olisihan synti ja häpeä, ellen näin miellyttävälle
seuralle avata paukauttaisi moniaita pulloja kuohuvata".

-- "Ei, te ymmärsitte väärin. Kuohuvata panemme me pöytään itse", sanoi
presidentti, "sehän on meidän tehtävämme. Te olette vieraamme: meidän
tulee vierastamme kestitä. Tiedättekös mitä, hyvät herrat? Tehdäänpäs
näin: lähdetään nyt joka mies suoraa tietä polisimestarin luokse; hän
on ihmeellinen mies: ei hänen tarvitse muuta kuin viitata vaan,
kulkiessaan kalapuotien tahi viinakauppain ohitse, niin on meillä
valmiina aimo aamiainen. Siinäpä sitten sopii viskaista whistiäkin
vähän".

Tämmöistä ehdotusta ei saattanut vastustaa kukaan. Vieraat miehet kun
vaan kuulivat kalapuoteja mainittavan, tunsivat heti ruokahalua. Kaikki
sieppasivat lakkinsa ja hattunsa, ja Oikeuden istunto päättyi. Heidän
kulkiessaan kanslian läpi, kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, varsin
kohteliaasti Tshitshikow'ille ja sanoi hiljaa:

-- "Talonpoikia olette ostaneet sadalla tuhannella, ettekä vaivoistani
muuta antaneet kuin valkolaitaisen".

-- "Niin, mutta mitäs talonpoikia nämä sitten ovat?" vastasi
Tshitshikow hiljaa hänkin, "mitätöntä, joutavaa väkeä; eivät maksa
puoliakaan".

Ivan Antonovitsh ymmärsi, että ostaja on lujaluontoinen mies eikä
enempää anna.

-- "Mitä maksoitte kappaleesta Pljushkin'ille?" kuiskasi hänelle
toiseen korvaan Sobakevitsh.

-- "Mitäs varten Varpusen panitte joukkoon?" kysyi Tshitshikow
vuoroonsa.

-- "Minkä Varpusen?"

-- "Ämmän, Elsa Varpusen, niin konstikkaasti vielä, että olisi luullut
Eljas Varpuseksi".

-- "Mitä hulluja?" sanoi Sobakevitsh ja astui toisten vierasten luokse.

Vieraat saapuivat viimein joukolla polisimestarin taloon. Polisimestari
oli todellakin ihmeellinen mies. Saatuansa vaan kuulla, miten asiat
olivat, kutsui hän paikalla eteensä polisipalvelijan, sukkelan miehen,
kiiltonahkaiset saappaat jalassa, ja kuiskasi hänelle tuskin muuta kuin
kaksi sanaa, lisäten vielä: "ymmärräthän?" Seuraus tästä kumminkin oli
se, että sillä välin kuin vieraat lyödä läiskyttelivät kortteja,
ilmaantui toiseen huoneesen beluga kalaa, sampi kalaa, lohi kalaa,
tuoretta sammin mätiä, riimisuolaista samminmätiä, silliä, sevrjuga
kalaa, juustoja, palvattuja kieliä ja kuivattuja samminselkiä. --
Kaikki tämä oli tullut kalapuodeista. Sitten seurasi talon omasta
puolesta kyökin tuotteita: piiras, johon oli pantu 9 puudan painoisen
sammin rusto ja posket, toinen piiras, sienipiiras, pikkupiiraita,
voikakkuja, tapuntaisia.

Polisimestari oli tavallansa koko kaupungin isä ja hyväntekijä. Hän oli
kaupunkilaisten keskessä kuin omassa perheessänsä; mitä taas puoteihin
ja myömälöihin tulee, niin niihin hän poikkesi tuon tuostakin kuin
omaan aittaansa. Hän istui, kuten sanotaan, omalla sijallansa ja
käsitti virkansa vallan täydellisesti. Vaikeatapa olisi ollut sanoakin,
hänkö se oli luotu virkaansa varten vai virkako häntä varten. Hän osasi
menetellä niin viisaasti, että sai kahta vertaa suuremmat tulot kuin
yksikään entisistä polisimestareista, ja oli kumminkin saavuttanut koko
kaupungin suosion ja rakkauden. Kauppamiehet ne rakastivat häntä
etunenässä, juuri siitä syystä, ett'ei hän ollut ylpeä. Ja todellakin,
hän oli tuttu heidän kanssaan, oli kummina heidän lapsilleen, ja vaikka
toisinaan kiskoikin heiltä kelpo lailla, niin teki senkin niin erittäin
sukkelasti: siinä sitä olallekin taputeltiin, siinä naurahdeltiinkin ja
teetäkin juotettiin, siinä sitä lupailtiin tulla nappuloita pelaamaan,
siinä sitä kyseltiin ja tiedusteltiin, hyvinkö käyvät asiat, miten ja
kuin, ja saatuaan kuulla lasten jossakin sairastelevan, itse rohtojakin
neuvoi. Sanalla sanoen: hän oli kelpo mies! Tuolla hän ajaa
troskissansa ja valvoo järjestystä, mutta ohi mennen virkkaakin sanasen
ja toisen minulle ja sinulle:

-- "Mihejevitsh! kyllä meidän pitäisi vielä kerta pistää Myllymatiksi".

-- "Pitäisi niinkin, Aleksei Ivanovitsh", vastaa toinen, nostaen
lakkiaan.

-- "Ilja Paramonovitsh! Tulehan, veikkonen, katsomaan juoksuria, kyllä
se piisaa sinun hevosellesi. Pane omasikin valjaisin, niin mennään
koettamaan".

Kauppias, jolla oli juoksureista pää pyörällä, hymyili hyvillänsä ja,
partaansa silitellen, vastasi: "Sopisihan koettaa, Aleksei Ivanovitsh".

Kaikki kauppapalvelijatkin seisten tällöin tavallisesti lakki kourassa,
katselivat tyytyväisinä toisiinsa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa:
"niin, kyllä se on kunnon mies, tuo Aleksei Ivanovitsh!"

Sanalla sanoen, hän oli saavuttanut yleisen suosion, ja kauppiaat
arvelivat, että Aleksei Ivanovitsh "ottaa kyllä, kun on ottaakseen,
mutta eipä sitten pulaan jätäkään".

Nähtyään aamiaisen olevan valmiina, ehdotti polisimestari, että vieraat
jatkaisivat whistiänsä aamiaisen jälkeen. Kaikki läksivätkin siihen
huoneesen, josta jo kauan aikaa oli lähtenyt suloista lemua,
kutkutellen ihanasti vieraitten sieraimia, ja jonne Sobakevitsh jo
useita kertoja oli pilkistellyt, huomattuaan siellä taampana eräällä
vadilla sammen. Vieraat ryyppäsivät ryypyn viinaa, tummaa,
ruskeanvihreätä -- semmoinen karva on ainoastaan kuultavilla Siperian
kivillä, joista Venäjällä tehdään sinettejä -- ja piirittivät sitten
kahvelit kourassa kaikilta puolin pöydän. Siinä rupesi kukin, kuten
sanotaan, osoittamaan luonnettansa ja taipumuksiansa, kuka kävi mätiin
kiinni, ken iski loheen, ken juustoon puuttui. Mutta Sobakevitsh,
jättäen syrjään kaikki nämä vähäpätöiset seikat, ryhtyi sammen
kimppuun, ja sillä välin kuin muut joivat ja juttelivat ja söivät,
pisti hän neljänneksessä tunnissa poskeensa koko kalan, niin että kun
polisimestari sen muistettuaan virkkoi: "Mitäs arvelisitte, hyvät
herrat, tästä tämmöisestä luonnontuotteesta?" ja astui muitten kanssa
kahveli kädessä sen luokse, niin huomasikin, ett'ei tästä tämmöisestä
luonnontuotteesta ollut jäljellä muuta kuin pyrstö vaan. Sobakevitsh
puolestaan ei ollut niitä miehiäkään, hän kävi erään taampana olevan
lautasen luokse ja koetti keihästää kahvelillansa jotakin kuivattua
pikku kalaa. Kun sammesta olivat loppuneet lappamiset, istuutui
Sobakevitsh nojatuoliin eikä sitten enää syönyt eikä juonut mitään,
sirristelihän vaan ja raotteli silmiänsä.

Polisimestari ei säälinyt viinejä: maljoista ei tahtonut tulla loppua
ensinkään. Ensimmäinen malja juotiin, niinkuin lukija kaiketi itsekin
arvaa, uuden Hersonilaisen hovinherran onneksi, sitten tuli hänen
talonpoikiensa ja heidän onnellisen siirtymisensä malja, sitten hänen
tulevan vaimonsa, kaunottarensa, malja, joka tuotti sankarimme huulille
iloisen hymyn. Kaikilta haaroin käytiin nyt hänen kimppuunsa ja
ruvettiin pyytämällä pyytämään, että hän viipyisi vielä kaupungissa,
edes kaksikin viikkoa.

-- "E-hei Pavel Ivanovitsh! Ei tämä käy laatuun. Tuoda tupaan kylmää
vain: kynnykselle ja takaisin heti. Ei passaa! Eläkääpäs joku aika
täällä meidän kanssamme! Mitähän jos me naittaisimme teidät täällä?
Ivan Grigorjevitsh, naitetaanpas tämä herra!"

-- "Naitetaan, naitetaan!" yhtyi presidentti. "Vaikka te panisitte
kynsin, hampain vastaan, niin me naitetaan teidät. Niin, veikkonen, kun
kerran olette joutuneet tänne, niin ei auta enää valitella. Ei täällä
leikkiä lasketa".

-- "No niin, miksipäs minä vastustelisinkaan kynsin ja hampain?"
virkkoi Tshitshikow naurahtaen. "Eihän naiminen ole mikään semmoinen
asia, että... Kunhan vaan olisi morsian".

-- "Hankitaan morsiankin! Hankitaan! Kuinkas sitten? Kaikki hankitaan,
mitä vaan tahdotte".

-- "No koska niin on..."

-- "Jo lupaa jäädä", huudahtivat kaikki. "Eläköön Pavel Ivanovitsh,
eläköön!" Ja nyt kaikki kilistämään maljoja hänen kanssaan. Tshitshikow
joi jokaisen kanssa.

-- "Ei maar, ei maar, kerta toinen", puhuivat kiivaimmat ja
kilistelivät toisen kerran; sitten mennä väännettiin kilistämään
kolmattakin kertaa, ja kilautettiin kolmaskin kerta. Vähän ajan
kuluttua tulivat kaikki erinomaisen iloiselle tuulelle. Presidentti,
hepi herttainen mies iloisella päällä ollessaan, syleili Tshitshikow'ia
useampia kertoja, puhellen sydämmensä yltäkylläisyydestä: "Kultanen
sinä olet, kulta kupukka sinä olet!" Eikä aikaakaan niin jo napsautti
presidentti sormiansa ja läksi tanssimaan hänen ympärinsä, laulellen:
"kullalleni minä kahvia keitän, kellenkäs minä muillen!"

Sampanjata seurasivat unkarilaiset viinit, jotka panivat seuran yhä
vilkkaammalle ja iloisemmalle mielelle. Whisti jäi kokonaan
unohduksiin, nyt kiistettiin, huudettiin, puhuttiin jos jostakin,
politikista ja sodasta lausuttiin vapaamielisiä ajatuksia, joista he
toisessa tapauksessa olisivat itse antaneet vitsaa lapsillensa. Tässä
ratkaistiin yks kaks koko joukko kaikkein pulmallisimpia kysymyksiä.
Tshitshikow ei muistanut olleensa milloinkaan näin iloisena, hän
kuvaili mielessänsä olevansa jo Hersonilainen hovinherra, puheli
kaikenlaisista parannuksista maataloudessa, kolmivuoroisesta
viljelyksestä, kahden sielun onnesta ja autuudesta ja rupesi lausumaan
Sobakevitsh'ille Werther'in runoa Charlottalle, ja siihen ei
Sobakevitsh osannut muuta kuin mulkoilla silmiänsä, sillä pahoin häntä
nukutti sammen jälkeen. Tshitshikow huomasi pian itsekin käyvänsä liian
puheliaaksi, jonka vuoksi hän pyysi ajokaluja ja käytti hyväkseen
presidentin troskia. Tuomarin kuski näkyi olevan kokenut mies, sillä
hän ohjasi hevosta ainoastaan toisella kädellä, pidellen toisella
takaapäin herraa. Tällä tapaa tuli Tshitshikow presidentin ajopelissä
kotiinsa ravintolaan, jossa hän vielä kauan aikaa puhua pöpersi
kaikenlaista; siinä oli vaaleatukkainen, verevä morsian, kuoppanen
oikealla poskella, siinä oli Hersonilaiset kylät ja pääomat. Selifan
sai oikein talouteen kuuluvia käskyjä: hänen näet piti koota yhteen
kaikki uudet vasta siirtyneet talonpojat ja omassa personassaan huutaa
jokaisen nimi, olivatko muka kaikki saapuvilla. Selifan kuunteli ääneti
varsin kauan, läksi sitten pois huoneesta ja sanoi Pekolle: "Mene
riisumaan herraa".

Pekko rupesi vetämään saappaita hänen jaloistaan ja oli vähällä vetää
saapasten mukana itse herrankin sohvalta lattialle. Vihdoin saatiin
saappaat pois jalasta ja herra riisuttiin asianmukaisella tavalla.
Kääntyiltyään jonkun aikaa kupeelta toiselle vuoteellansa, joka narisi
armottomasti, nukkui hän viimein kuni Hersonilainen hovinherra
konsanaankin. Pekko vei sillä välin ulos housut sekä frakin, joka oli
puolukan karvaisesta valkosäkenisestä kankaasta, ja levitettyään sen
puiselle naulakolle, rupesi sitä hakkaamaan kepillä ja harjaamaan,
pölyttäen koko käytävän. Ollen jo ottamaisillaan vaatteet alas
naulakosta, sattui hän kurkistamaan alas ja näki Selifan'in palajavan
tallista. He katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät vaistomaisesti
toisensa: herra se vetää nyt unta, -- eikös meidän passaisi pistäytyä
johonkin? Pekko vei heti kohta frakin ja housut sisään ja tuli oitis
alas, ja nyt he läksivät yhdessä, puhumatta sanaakaan matkan
tarkoituksesta, jutellen aivan muista asioista. Kauaksi he eivät
menneet, kulkivathan vaan yli kadun vastapäätä olevaan taloon ja
astuivat sisään matalasta, mustuneesta lasiovesta melkein kellariin,
jossa jo oli istumassa puupöytäin ympärillä väkeä kaikenlaista. Siinä
oli semmoisia, jotka ajavat partaansa ja semmoisia, joilla ei ole
tapana parran-ajo, siinä oli miehiä lammasnahkaisissa turkeissa ja
miehiä ilman turkkeja, oli siinä jokunen herrasviitassakin. Mitä siellä
Pekolla ja Selifan'illa oli tekemistä, sitä en tiedä, mutta tunnin
kuluttua astuivat he sieltä ulos, käsityksin, sanaakaan sanomatta ja
osoittaen toisillensa erinomaista huolenpitoa ja varoitellen toisiansa
kaikista kolkista ja nurkista. Käsi kädessä, päästämättä irti toistaan,
kapuilla hapuilivat he neljänneksen tunnin verran portaita ylös.
Viimeinkin he voittivat portaat ja menivät sisään. Pekko seisoi
hetkisen matalan vuoteensa ääressä, miettien ja tuumien, mitenkä olisi
sievempi ja somempi asettua ja asettui poikkipuolin, tukien jalkaansa
lattiaan. Selifan kävi samaan sänkyyn, sijoitti päänsä Pekon vatsalle,
unohtaen, ett'ei hänen ollut makuusijansa täällä, vaan kukaties
renkituvassa, ell'eihän tallissa. Molemmat nukkuivat heti kohta,
nostaen laaduttoman kuorseen, johon herra toisesta kammarista vastasi
hienolla nenän vinkunalla. Heidän jälkeensä hiljeni pian kaikki, ja
sikeä uni valtasi koko ravintolan. Yhdestä ainoasta akkunasta näkyi
vielä valkea. Siellä asui tuo Rjasanista tullut luutnantti, nähtävästi
erinomainen jalkineiden rakastaja, hän kun jo oli teettänyt neljä paria
saappaita ja koettelemistaan koetteli jalkaansa viidettä. Monta kertaa
läheni hän jo vuodetta, riisuaksensa saappaat pois ja pannaksensa
maata, mutta ei voinut; saappaat olivat todellakin erinomaisen hyvin
tehdyt, ja kauan hän vielä nosteli jalkaansa, ihaillen uljaasti ja
kauniisti tehtyä kantaa.



VIII LUKU.


Tshitshikow'in kaupoista tuli pian puheen-aine kaupungissa. Ruvettiin
juttelemaan, keskustelemaan ja väittelemään, onko muka edullista ostaa
talonpoikia muuanne siirrettäviksi. Muutamissa keskusteluissa tuli ilmi
syvää asian tuntemista.

-- "Niin, niin", sanoivat yhdet, "kyllähän se on niin, kukas sitä
väittäisi vastaan, maanlaatu on eteläisissä lääneissä hyvää ja
hedelmällistä, mutta mitenkäs te luulette Tshitshikow'in talonpoikain
tulevan toimeen ilman jokea? Eihän siellä ole jokea minkäänlaista".

-- "Vähät siitä, ett'ei ole jokea, vähät siitä, Stepan Dimitrijevitsh;
mutta siirtäminen, se se on kovin epävarma seikka. Se on hyvin tunnettu
asia, millainen on talonpoika uusilla tiloilla, mutta annas kun vielä
pannaan maata möyrimään, eikä ole hänellä vielä niin mitään, ei tupaa,
ei tölliä, niin karkuun hän lähtee, se on viljainen vissi, niin
pötkäiseekin, ett'es löydä jälkiäkään".

-- "Malttakaas, malttakaas, Aleksei Ivanovitsh, tuota minä en myönnä,
että Tshitshikow'in talonpoika karkaisi. Venäläinen oppii ja tottuu
vaikka mihin. Lähetä hänet vaikka Kamtshatkaan ja anna hälle vaan
lämpöiset rukkaset, niin kyllä hän, ensin vähän käsiänsä
heiluteltuansa, sieppaa kirveen ja ryhtyy uutta tupaa rakentamaan".

-- "Mutta äläs nyt, Ivan Grigorjevitsh! Otapas lukuun muuan toinen
tuiki tärkeä seikka; ethän kysynytkään, millaisia Tshitshikow'in
talonpojat ovat. Muistapas se, ett'ei kukaan myö tilaltaan pois hyvää
väkeä; saatpa ottaa pääni, ell'ei Tshitshikow'in talonpojat ole
varkaita ja vihoviimeisiä juopporatteja, laiskureita ja räyhääjiä".

-- "No se on totta, sen minä myönnän, ett'ei hyvää väkeä myö kukaan, ja
että Tshitshikow'in talonpojat ovat juomareita, mutta kas tässäpä se
morali juuri asuukin, tässäpä se morali juuri piileekin; nyt he ovat
lurjuksia, mutta uudessa paikassa saattaa heistä tulla kunnon ihmisiä.
Kyllä siihen on ollut esimerkkejä sekä maailmassa yleensä että
historiassakin".

-- "Ei milloinkaan, ei milloinkaan", puhui kruunun tehtaitten hoitaja;
"ei siitä tule mitään, uskokaa pois, sillä Tshitshikow'in talonpojat
saavat nyt kaksi vaarallista vihollista. Toinen vihollinen on
ukrainalaisten läänien läheisyys, ja niissähän niinkuin tiedämme on
viinanmyönti aivan vapaa, -- kahden viikon perästä ei heillä ole
vaaterepalettakaan päällään, sen minä sanon. Toinen vihollinen on itse
tottumus kuljeksimiseen, jonka makuun talonpoika ehdottomastikin pääsee
muuton aikana. Siinä pitäisi Tshitshikow'in itsensä alinomaa pitää
heitä silmällä ja kovissa kourissa; ahdistaa ja kovistaa niitä pitäisi
vähimmästäkin rikoksesta eikä suinkaan luottaa muihin, vaan itse omin
käsin antaa, missä on tarvis, milloin niskaan, milloin hampaita
vasten".

-- "No mitäpäs Tshitshikow'in tarvitsisi itsensä ruveta huitomaan ja
hoitamaan ja niskaan antamaan? Saattaahan hän ottaa voudin".

-- "Mistä niitä kunnon vouteja saa? Roistoja ne ovat joka mies!"

-- "Roistoja siitä syystä, ett'eivät herrat itse pidä mitään huolta
taloudestaan".

-- "Se on totta se", puuttuivat toiset puheesen. "Jos hovinherra itse
edes vähänkin ymmärtää talouden pitoa ja tuntee ihmisiä, niin on
hänellä aina oleva hyvä voutikin".

Mutta tehtaitten hoitaja sanoi, ett'ei hyvää voutia saa vähemmällä kuin
5,000:lla ruplalla.

Mutta presidentti sanoi, että kyllä semmoisen saa kolmellakin
tuhannella.

Mutta tehtaitten hoitaja sanoi: "Mistä te semmoisen löydätte?
Nenästännekö vai?"

Mutta presidentti sanoi: "Enkä nenästänikään, vaan meidän
kihlakunnasta; meillä on Pietari Petrovitsh Samoilow, -- juuri
semmoista voutia tarvitsisivat Tshitshikow'in talonpojat".

Muutamat osoittivat erinomaisen suurta osan-ottoa Tshitshikow'ille.
Niin suuren väenpaljouden siirtäminen oli heidän mielestänsä kamalata.
Ruvettiin jo pahasti pelkäämään, että semmoinen väki kuin
Tshitshikow'illa on, pian nostaa ilmeisen kapinan. Tähän vastasi
polisimestari, ett'ei kapinata ole pelkääminen, sillä sen
estämiseksi löytyy ispravnikka-kaptenin valta ja voima, ja ett'ei
ispravnikka-kaptenin itsensä tarvitse lähteä liikkeellekään,
lähettäköön vaan lakkinsa paikalle, niin jo tämä pelkkä lakki ajaa
pöllyttää talonpojat aina perille astikka. Siinä sitten ruvettiin
useammalta haaroin ehdottelemaan keinoja sen kapinallisen hengen
tukahduttamiseksi, joka on vallannut Tshitshikow'in talonpojat.
Ehdotukset olivat erillaisia: muutamat olivat oikein sotaväen keinoja,
ankaran ankaria, melkeinpä liiaksikin; oli sentään lempeitäkin keinoja.
Postimestari huomautti, että Tshitshikow saa nyt pyhän velvollisuuden,
että hän saattaa tulla talonpoikainsa joukossa jonkunlaiseksi isäksi,
kuten sanat kuuluivat; hän saattaa levittää siellä siunauksilta rikasta
sivistystä, ja samassa kiitti postimestari suuresti Lancaster'in
vuoro-opetuskouluja.

Tätä tämmöistä puhuttiin ja keskusteltiin kaupungissa. Useat
ystävälliset ihmiset itse ilmoittivat neuvojansa Tshitshikow'ille,
tarjosivatpa oikein saattoväkeä, jonka avulla hän saisi talonpoikansa
turvallisesti perille. Tshitshikov kiitti neuvoista, sanoen käyttävänsä
niitä kyllä hyödyksensä, kun tarvis tulee, mutta saattojoukosta
kieltäytyi hän kokonaan, sanoen sen olevan tuiki tarpeettoman; hänen
talonpoikansa, sanoi hän, ovat erinomaisen hiljaista ja sävyisää väkeä,
he muuttavat vapaaehtoisesti ja ilomielellään, ja kapinan syttyminen
heissä on sula mahdottomuus.

Kaikista näistä keskusteluista ja puheista oli kumminkin kaikkein
parhaimpia seurauksia, mitä Tshitshikow ikinä olisi saattanut toivoa.
Hänestä nimittäin nousi se huhu, että hän on miljonain omistaja.
Kaupunkilaiset olivat muutoinkin, kuten olemme nähneet ensimmäisestä
luvusta, suuresti suostuneet ja mieltyneet häneen, mutta nyt,
tämmöisten huhujen perästä, he suostuivat ja mieltyivät häneen vielä
enemmän. Ja, totta puhuen, hyväntahtoista väkeä he olivatkin, sovussa
keskenänsä, kohtelivat toisiansa kuten ainakin vanhat tuttavat, ja
heidän keskusteluissansa oli jotakin erinomaista säveyttä ja suoruutta:
"Armas ystäväni, Ilja lijitsh! Kuules veikkonen, Antipater
Saharjevitsh! Ivan Grigorjevitsh, älä valehtele, älä, kultaseni,
valehtele!" Postimestarille, joka oli nimeltään Ivan Andrejevitsh,
virkettiin aina: "Sprechen sie deutsch [Venäläinen ääntää tämän sanan
_deitsh_, joten siinä on sointu sanalle _Andreitsh_, joka taas on
lyhennys sanasta Andrejevitsh. Suom. muist.], Ivan Andreitsh?" Sanalla
sanoen, kaikki oli niin perheen-omaista.

Useat heistä eivät olleet sivistystä vailla: oikeuden presidentti osasi
ulkoa Shukovskin runoelman "Ludmilla", joka silloin vielä oli
tuoreimmillaan, ja josta hän osasi mestarillisesti lukea useampia
paikkoja, erittäinkin: "Metsä uinuu, laakso nukkuu", ja lausui siinä
sanan "vait" niin sattuvasti, että oikein olit näkevinäsi kuinka se
laakso nukkuu; valtavammasti vaikuttaakseen, pani hän tässä vielä
silmänsäkin kiinni. -- Postimestari veti paremmin filosofiaan ja luki
varsin ahkerasti, jopa öilläkin, Young'in "Öitä" ja Eckartshausen'in
"Avainta Luonnon Salaisuuksiin", kirjoitellen näistä pitkiä
muistiinpanoja. Mimmoisia nämä muistiinpanot olivat, sitä ei tiennyt
kukaan. Hän oli lisäksi sukkela puheissaan, käytti kauniita sanoja ja
rakasti, niinkuin itse sanoi, pöyhötellä puhettansa. Ja puhettansa hän
pöyhötteli useilla pikku sanoilla, niinkuin: "tuota noin; jos nyt
niinkuin; ajatelkaapas; minä tarkoitan; että nyt niin sanoakseni;
joissakin määrin;" ynnä muilla, joita hän puisteli kuin turkin hihasta.
Puhettansa hän myöskin pöyhötteli hyvin sopivasti silmän iskulla ja
toisen silmän sirristämisellä, josta hänen monet ivalliset
muistutuksensa saivat varsin pistelevän muodon. -- Muutkin olivat
enemmän tahi vähemmin sivistyneitä: ken luki Karamsin'ia, kuka Moskovan
lehteä, ken taas ei lukenut mitään. Ken oli, niinkuin sanotaan,
lallukka, se on semmoinen, jota pitää sysätä kylkeen, ennenkuin
liikkeelle lähtee; ken taas oli suorastaan tallukka, joka, niinkuin
sanotaan, makasi uunin pankolla ikänsä kaiken, ja jota oli turha
sysäilläkään: ei häntä saatu liikkeelle toralla eikä millään. Mitä
pyöreyteen ja pulleuteen tulee, niin ei kenessäkään ollut mitään
moittimista, hiutuvia ja riutuvia heidän joukossaan ei ollut
ainoatakaan. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joita heidän vaimonsa
hellissä keskusteluissa kahden kesken nimittelivät: pyöreä pönttöseni;
pallea papuseni; pullea pupuseni, ynnä muuta. Yleensä he olivat
hyväntahtoista väkeä, täynnä vieraanvaraisuutta. Ken vaan kerrankin oli
käyttänyt hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttansa ja oli istunut
yhdenkin illan korttipöydässä heidän kanssaan, se tuli varsin
läheiseksi tuttavaksi, -- saatikka sitten Tshitshikow, jonka ryhti ja
käytös oli niin lumoava, ja joka todellakin tunsi miellyttämisen suuren
salaisuuden. He olivat niin ihastuneet häneen, ett'ei hän tiennyt enää
millä keinoin päästä kaupungista pois. Yhä vaan kuuli hän: "Olkaa nyt
vielä yksi viikko, yksi viikkonen vaan meidän kanssamme, Pavel
Ivanovitsh!" Sanalla sanoen, he kantelivat häntä käsillään.

Mutta yhä valtavammin hän oli vaikuttanut naisiin (ihme ja kumma!).
Selittääkseni tätä jollakin tavoin, pitäisi minun puhua hyvin paljon
itse naisista, heidän seurastaan, pitäisi, niinkuin sanotaan, elävästi
kuvata heidän sisälliset ominaisuutensa; mutta tämäpä on varsin
vaikeata. Toiselta puolen pidättää minua siitä ääretön kunnioitukseni
valtion virkamiesten puolisoita kohtaan; toiselta puolen taas ...
toiselta puolen, se on, sanalla sanoen, vaikeata. N. kaupungin rouvat
olivat ... ei, ei tule mitään: minua oikein niinkuin peloittaa. N.
kaupungin rouvissa oli kaikista merkillisintä... Kummallista, ei ota
kynäkään noustakseen, niinkuin olisi lyijyä täynnä. Ei auta, heidän
luonteistansa saa puhua joku toinen, jolla on useampia ja vilkkaampia
värejä paletillaan; meidän osaksemme tulee vaan sanoa pari sanaa
ulkomuodosta ja siitä mikä on pinnempaa.

N. kaupungin naiset olivat ulkonaisessa esiintymisessä aivan
mallikelvollisia. Hienossa käytöksessä, tuonin kannattamisessa, yleväin
tapain noudattamisessa ja varsinkin muodin seuraamisessa hamaan
pienimpään mutkaan asti voittivat he itse Pietarin ja Moskovankin
naiset. He pukivat itseänsä suurella aistilla, ajelivat kaupungilla
kaleskoissa, niinkuin sääsi viimeinen muoti, takana lakeija heilumassa,
kullalla kirjattu takki päällä. Käyntikortti, oli se sitten kirjoitettu
vaikka ristikakkoselle tai ruutu-ässälle, oli pyhä asia. Käyntikortinpa
tähden oli kaupungissa kaksi rouvaa, aivan hyvät ystävykset,
riitaantuneet perin pohjin, juuri siitä syystä, että toinen oli
jollakin tavoin loukannut toista vastakäynnissä. Miehet ja sukulaiset
koettivat kyllä sovittaa heitä perästä päin, mutta turhaan; tuli kuin
tulikin ilmi, että maailmassa saattaa tehdä mitä hyvänsä, vaan ei
sovittaa kahta rouvaa, jotka ovat riitaantuneet vastakäynnistä. Ja
niinpä nämä rouvat pysyivät molemmanpuolisessa vastenmielisyydessä,
kuten kaupunkilais-maailma sanoi. Ensimmäiselle sijalle pääsemisestä
oli myöskin paljo varsin ankaria kohtauksia, joista miehet saivat
aivan ritarillisia, ylevämielisiä käsityksiä puolustamisesta.
Kaksintaisteluja heidän keskensä tietysti ei ollut, sillä kaikki he
olivat sivilivirkamiehiä, mutta sen sijaan koettivat he tehdä
toisillensa tepposia, missä vaan sopi, ja tämä on välistä
kaksintaisteluja paljoa pahempi. Siveellisyydessä olivat kaupungin
rouvat ja neidet ankaria, täynnä jaloa närkästystä kaikkea pahetta ja
kaikkea viettelystä kohtaan; armottomasti rankaisivat he kaikenlaista
heikkoutta. Jospa heidän välillänsä tapahtuikin joskus jotakin,
niinkuin sanotaan, "semmoista ja tämmöistä", niin se tapahtui salassa,
niin ett'ei näyttänyt mitään tapahtuneenkaan; arvo oli säilytetty ja
itse aviomieskin oli niin valmistettu, että jos näkikin jotakin
"semmoista ja tämmöistä", tahi kuuli senkaltaista, niin vastasi
lyhyesti ja ymmärtäväisesti sananparrella: "kahden kauppa, kolmatta
korvalle". Vielä on sanottava, että N. kaupungin naiset, niinkuin monet
naiset Pietarissakin, olivat tavattoman huolellisia ja varovaisia
sanoissaan ja lauseissaan. Eivät he milloinkaan sanoneet: minä niistin
nenääni, minä hikosin, minä sylkäsin, vaan puhuivat näin: minä kevensin
itseni nenän suhteen, minä käytin nenäliinan välitystä. Ei ollut
luvallista sanoa: tämä lasi tahi tämä lautanen haisee. Eikä ollut
luvallista sanoa mitään sinnepäinkään, vaan sen sijaan sanottiin: tämän
lasin käytös ei ole hyvä, tai jotakin sellaista. Tehdäksensä
venäjänkieltä yhä hienommaksi, olivat he panneet melkein puolet
sanoja kokonaan pois, ja sen vuoksi täytyi varsin usein turvautua
franskankieleen, ja franskalaisten sanain laita oli; aivan toinen,
niitä sallittiin semmoisiakin, jotka olivat paljoa tuntuvammat
poispantuja.

Tätä nyt sopii sanoa N. kaupungin naisista, puhuen nimittäin päällisten
puolin. Silmäys syvemmälle toisi tietysti ilmi paljon muuta, mutta
varsinpa on vaarallista silmäillä syvemmälle naisten sydämmiin. Siksipä
pysymme pinnalla vaan ja jatkamme.

Tähän asti olivat naiset puhuneet Tshitshikow'ista verrattain vähän,
yleensä kaikin puolin myöntäen hänen käytöksensä miellyttäväksi; mutta
kun syntyi huhu hänen olevan miljonamiehen, niin löytyi hänessä
muutakin hyvää. Naiset yleensä eivät olleet itsekkäitä; kaikkeen oli
syynä sana "miljonamies", eikä itse miljonamies, vaan ainoastaan sana,
sillä jo pelkässä tässä sanassa on jotakin mahtavata vaikutusta
ihmisiin, sekä semmoisiin, jotka eivät ole sitä eivätkä tätä, että
hyviinkin ihmisiin, -- kaikkiin siinä on vaikutusta. Miljonamiehellä on
se etu, että hän saa nähdä halpamielisyyttä, joka ei ensinkään hae omaa
voittoansa, nähdä puhdasta halpamielisyyttä, joka ei perustu mihinkään
oman hyödyn hankintaan. Moni tietää varsin hyvin, ett'ei saa häneltä
niin mitään, ja ett'ei ole oikeuttakaan saada häneltä mitään, mutta
sittenkin kiirehtii edes hänen edellensä, naurahtaa edes, ottaa edes
lakin pois päästä, väen väkisin koettaa päästä niille päivällisille,
jonne tietää miljonaherran olevan kutsutun. Ei saata sanoa naistenkin
tuntevan tämmöistä hentoa taipumusta halpamielisyyteen; vaan
ruvettiinpa kuin ruvettiinkin monessa salonissa puhumaan, ett'ei
Tshitshikow tosin kyllä ole kaikkein kaunihin mies, vaan että hän
kumminkin on niinkuin miehen tulee olla, ja että jos hän olisi vähäisen
lihavampi ja pulleampi, niin se ei olisi hyvä. Tuossa myöskin sanottiin
vähän loukkaavastikin laihasta miehestä, että muka semmoisessa on
jotakin hammasharjan kaltaista eikä ihmismäistä. Naisten pukuihin tuli
koko joukko kaikenlaisia lisäyksiä. Kauppapuoteihin syntyi ahdinko,
milt'ei tungos; vaunuja ja kaleskoita ilmaantui puotien edustalle
semmoinen joukko kuin olisi yleiset huviretket olleet alulla. Kauppiaat
ne kummastellen huomasivat, että muutamat kangaspakat, jotka he olivat
tuoneet markkinoilta, ja joita ei kukaan ollut ostanut, koska olivat
niin kalliita, nyt äkkiä menivät kaupaksi, menivätpä kuin kuumille
kiville. Kirkossa nähtiin yhdellä rouvalla semmoinen lieve takana,
että se täytti melkein puolet kirkon lattiata, ja saapuvilla olevan
polisi-upserin täytyi käskeä muun väen siirtymään kauemmas alttariin
päin, ett'ei vaan millään muotoa runttautuisi ylhäisen rouvan
hameenlieve. Tshitshikowkaan ei saattanut olla huomaamatta senkaltaista
erinomaista liikettä hänen tähtensä.

Kerran, kotia tultuansa, näki hän pöydällänsä kirjeen. Mistä se oli
tullut, ja kuka sen oli tuonut, siitä hän ei saanut selkoa; ravintolan
passari sanoi vaan, että se oli tuotu, mutta kielletty sanomasta mistä
se on. Kirjeen alku oli hyvin jyrkkä, nimittäin tämä: "Ei, minä en voi
olla kirjoittamatta sinulle!" Sitten siinä puhuttiin, kuinka sielujen
välillä on salainen yhteys, ja tämä totuus oli kirjeessä vahvistettu
useammilla pisteillä, melkein puolen rivin pituudelta. Sitten tuli
muutamia ajatuksia, varsin merkillisesti todellisia, niin että pidämme
melkein välttämättömänä kopioida ne tähän: "Mitä on meidän elämämme?
Murheen laakso. Mitä on maailma? Joukko tunnottomia ihmisiä".
Kirjoittaja sanoo sitten kyynelsilmin muistavansa hellää äitiänsä, joka
ei enää ole viiteen kolmatta vuoteen ollut elossa. Sen jälkeen kutsuu
hän Tshitshikow'ia tulemaan hänen kanssaan erämaahan, ja jättämään
ainaiseksi kaupungin, jossa ihmiset ahtaissa rajoissa eivät saa nauttia
ilmaa. Kirjoittaja joutuu kirjeen lopulla aivan epätoivoon ja päättää
näillä säkeillä:

    Kaks' kyyhkyläist' kyll' sitten siell'
    Mun tomun' sull' osoittanee,
    Ja haikeall' surull' kertoo viel':
    Hän kyyneleihins kuollut lienee.

Viimeisessä säkeessä ei ollut runomittaa noudatettu, vaan vähät siitä.
Kirje oli sen-aikuisen hengen mukainen. Ristimä- ja sukunimeä ei ollut,
ei edes kuukautta eikä päivääkään. Jälkikirjoituksessa oli sanottu
lisäksi, että hänen oman sydämmensä pitää arvata, kuka kirjeen on
kirjoittanut, ja että huomenna tanssiaisissa kuvernörin luona on oleva
läsnä itse kirjeen kirjoittajakin.

Tämä teki hänet hyvin uteliaaksi. Tuntemattomassa kirjailijassa oli
niin paljo viehättävää, että hän luki kirjeen toisen ja kolmannen
kerran ja sanoi viimein: "Hauska olisi tietää, kuka tämän on
kirjoittanut!" Asia rupesi käymään sellaiseksi, että se kyllä pani
miehen miettimään. Toista tuntia hän sitä miettikin ja viimein
levittäin kätensä ja kumartaen päänsä, virkkoi: "Mutta kirje on sentään
sangen somasti, sangen somasti kirjoitettu!" Sen jälkeen kääräistiin
kirje tietysti kokoon ja pantiin lippaasen jonkun afiskan ja hääpiletin
viereen, joita oli kuusi seitsemän vuotta säilytetty samassa tilassa ja
samassa asemassa. Vähän ajan perästä tuotiin hänelle todellakin
kutsumus kuvernörin luokse baaliin, -- varsin tavallinen asia läänin
kaupungeissa: missä kuvernöri, siellä baalikin, sillä muutoin ei
kuvernöri saa tarpeenmukaista rakkautta ja kunnioitusta aateliston
puolelta.

Nyt jäi kerrassaan kaikki muu syrjään ja nyt ryhdyttiin kaikin voimin
valmisteleimaan baaliin, sillä siihen oli tosiaankin paljo kehoittavia
sekä kiihoittavia syitä. Vaan siksipä kulutettiinkin valmistuksiin niin
paljo aikaa, ett'ei mointa määrää liene käytetty hamasta maailman
alusta. Kokonainen tunti pyhitettiin pelkkään kasvojen katselemiseen
peilistä. Siinä koeteltiin saada kasvoille jos jonkinlaista lausetta:
milloin ylevää ja vakaista, milloin kohteliasta ilman hymyä; peiliin
päin tehtiin useampia kumarruksia ja niitten mukaan lausuttiin muutamia
epäselviä sanoja, jotka vivahtivat vähän franskaan, vaikk'ei
Tshitshikow osannut ensinkään puhua franskaa. Tekipä hän itselleen
siinä kaikenlaisia miellyttäviä temppusia, kohautti kulmakarvojansa,
vetäisi huultaan, maksauttipa kieltäänkin, niin, ja tekeehän sitä
ihminen jos jotakin yksinään ollessaan, tietäessään lisäksi olevansa
soma ja ollessaan vakuutettu, ett'ei kukaan pilkistele oven raosta!
Viimein hän lyödä taputti leukaansa, sanoen: "Voi sinua, vekkuli
Matti!" Kaikkein parhaimmalla tuulella oli hän koko pukeutumisensa
ajan. Vetäessään kiinni kannikkeita tahi sitoessaan kaulaliinaa,
kumarrella raaputteli hän erinomaisen notkeasti, ja vaikk'ei hänellä
ollut tapana tanssia, niin otti hän kuin ottikin pari hyppäystä. Näistä
hyppäyksistä oli vähäinen, viaton seuraus: piironki horjahti ja
pöydältä putosi harja lattialle.

Hänen tulonsa baaliin teki tavattoman vaikutuksen. Jok'ainoa riensi
häntä vastaan; ken kortit kädessä; ken kesken kiivainta keskusteluaan,
sanoessaan: "mutta alempi maaoikeus vastaa tähän..." Mutta mitä kaikkea
maaoikeus vastaa, sen hän heitti syrjään ja riensi tervehtimään
sankariamme.

-- "Pavel Ivanovitsh! Ah herrainen aika, Pavel Ivanovitsh! Armas
ystäväni! Pavel Ivanovitsh! Terve, Pavel Ivanovitsh! Pavel Ivanovitsh,
sydämmellinen kunnioitukseni! Aha, tapasinpa teidät, Pavel Ivanovitsh!
Kas tässä se on, meidän Pavel Ivanovitsh! Sallikaa syleillä teitä,
Pavel Ivanovitsh! Antakaapas tänne, mun paras ystäväni, Pavel
Ivanovitsh, antakaas kun suutelen häntä!"

Tshitshikow tunsi olevansa yht'aikaa useammassa sylissä. Tuskin oli hän
kunnolleen selvinnyt presidentin sylistä, niin jo joutui polisimestarin
halattavaksi, polisimestari siirsi hänet lääkintätoimen inspehtorille,
lääkintätoimen inspehtori viinavouraajalle, viinavouraaja
arkitehtille... Kuvernöri, joka par'aikaa seisoi naisten luona,
käsissään konfektipaperi ja sylikoira, heitti, hänet huomattuaan,
lattialle paperit ja sylikoiran, niin että vingahti vaan rakki paha.
Sanalla sanoen, ilon ja riemun raikkaan toi hän taloon. Ei ollut
kasvoja, joilla ei olisi asunut tyytyväisyyttä tai ainakin yleisen
tyytyväisyyden kajastusta. Tämmöinen tyytyväisyys loistaa virkamiesten
kasvoilla, ylipäällikön ollessa tarkastamassa heidän virastoansa,
sittenkuin ensimmäinen pelko on jo mennyt ohitse, ja he ovat huomanneet
hänen olevan hyvillään monesta asiasta, jopa suvaitsi hän laskea
leikkiäkin, se on, lausua miellyttävällä nyökäyksellä moniaan sanan.
Kahta iloisemmin nauravat tähän vastaukseksi lähinnä häntä olevat
virkamiehet, sydämmensä pohjasta nauravat ne, jotka, ohi mennen sanoen,
huononlaisesti kuulivat hänen sanansa; ja aivan ulko-ovella seisova
polisimies, joka ei ole elämän-iässään vielä suutansa nauruun vetänyt,
ja joka vast'ikään oli puinut nyrkkiä väkijoukolle, hänkin, noudattaen
kajastuksen muuttumattomia lakeja, osoittaa kasvoillansa jotakin hymyn
tapaista, vaikka tämä hymy näyttääkin enemmin siltä, kuin olisi
aivastus tulossa väkevän nuuskan vaikutuksesta.

Sankarimme vastasi kaikille yhteisesti ja kullekin erittäin ja tunsi
olevansa aivan tavattoman notkea. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle,
tapansa mukaan vähän viistoon, vaan varsin vapaasti, niin että lumosi
kaikki tyyni. Naiset tulivat samassa ja muodostivat loistavan
köynnöksen hänen ympärillensä, tuoden tullessaan kokonaiset pilvet
kaikenlaisia hyviä hajuja: kuka tuli ruusulta, kuka tuoksusi keväältä
ja violalta, kolmas oli kokonaan savutettu resedalla. Tshitshikow se
vaan kohotteli nenäänsä ja haisteli. Heidän puvuissansa oli äärettömän
paljon aistia: muslinit, atlasit, vapörit olivat niin vaaleata,
muodinmukaista väriä, ett'ei niille voinut keksiä asianmukaisia
nimityksiäkään, niin edistynyttä oli hieno-aistisuus. Nauharuusuja ja
kukkavihkoja vilkahteli siellä täällä vaatteilla kaikkein suloisimmassa
epäjärjestyksessä, vaikka tämä epäjärjestyksen keksiminen oli tuottanut
paljon miettimistä ja pään särkyä. Keveä päähine pysyttelihe ainoastaan
korvilla ja tuntui sanovan: "Minä lentää leyhäytän pois! Sääli, ett'en
jaksa viedä kaunotarta mukanani!" Vyötäiset oli vedetty kureliivillä,
osoittaen mitä lujimpia ja viehättävimpiä muotoja. (Huomattava on, että
N. kaupungin naiset olivat lihavanläntiä, mutta osasivat vetää
kureliivinsä niin taitavasti ja käyttää itseänsä niin miellyttävästi,
ett'ei lihavuutta saattanut huomata ensinkään.) Kaikki heillä oli
ennakolta tuumailtua ja harkittua erinomaisella huolenpidolla: kaula ja
hartiat olivat avoinna juuri sen verran kuin oli tarvis, eikä yhtään
enempää. Pitkät sormikkaat eivät olleet vedetyt hihoihin saakka, vaan
oli väliin jätetty varsin viehättävät osat kyynärvartta, jotka
muutamilla olivat kadehdittavan täyteläiset. Muutamilla olivat
sormikkaat oikein haljenneet pyrkiessään kauemmaksi. Sanalla sanoen,
näytti siltä, kuin olisi joka paikkaan ollut kirjoitettu: "Ei nyt olla
maaseuduilla, nyt ollaan pääkaupungissa, Parisissa!" Siellä täällä vaan
pisti näkyviin joku päähine, jommoista ei maa päällänsä ole ennen
kantanut, jopa jonkinlainen höyhen, milt'eihän riikinkukon, aivan
vastoin kaikkia muoteja, oman aistin mukaan. Vaan sehän on niin kuin
olla pitääkin; sellainen on jo laatujansa lääninkaupunki: reikä siinä
jossakin vaan on.

Tshitshikow, seisoen heidän edessään, ajatteli: "Mutta kukahan
noista nyt mahtaa olla kirjeen kirjoittaja?" ja pisti jo nenänsä
eteenpäin, mutta samassa läväytti häntä nenään koko rivi kyynärpäitä,
hihoja, hihansuita, nauhan päitä, hyvänhajusia semisettejä ja
vaatteita. Galoppadi oli täydessä vauhdissa: postimestarin rouva,
kapteni-ispravnikka, rouva sinisen höyhenen kanssa, rouva valkoisen
höyhenen kanssa, Grusialainen ruhtinas Tshiphaihilidsew, Pietarista
tullut virkamies, Moskovasta tullut virkamies, Franskalainen Coucou,
Perhunovski, Berebendovski -- kaikki siinä mennä liehtoi, huimasti
liehtoi.

-- "Sepä menoa, totta maar!" virkkoi Tshitshikow, peräytyen taemmaksi.
Heti kuin naiset jälleen olivat käyneet istumaan, hän rupesi taaskin
katselemaan, eiköhän kasvoista ja silmistä osaisi arvata kirjeen
kirjoittajata, mutta eipä hän vaan voinut kasvoista eikä silmistäkään
arvata kirjeen kirjoittajata. Kaikkialla näki hän jotakin semmoista
vilkahtelevaa, jotakin niin saavuttamattoman hienoa, -- niin, niin
hienoa!...

-- "Ei!" sanoi Tshitshikow itsekseen, "naiset ne ovat semmoisia
esineitä..." tässä heitti hän oikein kättään, "semmoisia, ett'ei sitä
niin osaa sanoa. Menepäs ja koetapas kertoa tai kuvata kaikki se, mikä
heidän kasvoillansa asuu, -- kaikki nuo käännäykset ja väännäykset ...
ei tule yhtään mitään! Yksin heidän silmänsäkin jo ovat semmoinen
valtakunta, että ken sinne kerran joutuu, niin sinne meni! Et sitä
sieltä vedä koukulla etkä millään. Yritäpäs nyt, esimerkiksi, kuvaamaan
pelkkää loistoa heissä: kimaltelevaa ja samettista ja sokerista, taivas
ties mimmoista siinä vaan ei olekaan! Siinä kovuutta ja siinä pehmeyttä
ja siinä aivan hiukenevaa tahi, kuin toiset sanovat, hekumallista ja
hekumatonta, vaikka vielä viehättävämpää kuin hekumallista, -- niin
tuossapa ottaakin sydämmestäsi ja lähtee sitten pitkin koko sielua,
niinkuin viulunkäyrällä vetelisi. Ei totta toisen kerran, ei tahdo
löytyä sopivata sanaakaan: galanteria-puoli ihmiskuntaa he ovat
sittenkin, eivätkä mitään muuta!"

Suokaa anteeksi! Sankarimme suusta pääsi kadulta saatu sananen. Minkäs
sille tekee? Semmoinenhan on Venäjänmaassa kirjailijan kohtalo! Vaan
todellakin, jos sana pääsi kadulta kirjaan, niin ei siihen ole
kirjailijan syytä, syypäät ovat lukijat: niiltäkin etupäässä et kuule
kunnollista venäjän sanaa; franskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia
sanoja sitä vastoin tulla tulvii heiltä niin läämältä, että pian saat
kylläsi, tuleepa vielä niinkin, että kaikenmoiset murteet ja
lausumistavat ovat säilytetyt. Franskalaisia sanoja he lausuvat
nenäänsä ja kielen sorauksella; englantilaisia sanoja taas aivan linnun
tavalla, kasvonsakin laittavat linnun-omaisiksi, vieläpä nauravatkin
sille, joka ei osaa muodostaa tuommoisia linnun-omaisia kasvoja. Mutta
kas venäläisiä sanoja vaan ei tulvikaan; heidän isänmaallisuutensa
ulottuu kukaties sentään niin kauas, että rakentavat itselleen
kesä-asunnon venäläiseen malliin. Tämmöisiä ovat ylhäiset lukijat
ja heidän perässään kaikki, jotka mielellään tahtovat olla
ylhäisten kirjoissa! Ja kumminkin mikä vaativaisuus! He tahtovat
välttämättömästi, että kaikki olisi kirjoitettu tarkalla, puhtaalla ja
ylevällä kielellä, sanalla sanoen, tahtovat, että venäjänkieli ipo
itsestään äkkiä putoaisi taivaasta, valmiiksi veistettynä niinkuin
pitää, ja asettuisi suoraa päätä heidän kielelleen, joten heidän ei
olisi muuta tehtäväkään kuin avata suu selko selälleen ja pistää kieli
ulos.

Monimutkainen kyllä on naispuoli ihmiskuntaa, mutta onpa
kunnioitettavia lukijoita, jotka ovat vielä useampimutkaisia.

Tshitshikow kävi sillä välin aivan ymmälle, kun ei voinut päättää, kuka
naisista oli kirjeen kirjoittaja. Hän yritti teroittaa katsettansa
tarkemmaksi, mutta näki naistenkin puolelta osoitettavan jotakin
tuommoista, joka synnytti toivoa sekä suloista tuskaa kuolevaisen
sydämmeen. "Ei, ei sitä voi arvata!" virkkoi hän. Tämä ei kumminkaan
synkistänyt hänen iloista mielialaansa. Vapaasti ja sukkelasti vaihtoi
hän muutamain naisten kanssa miellyttäviä sanoja, astua sipsutteli
milloin yhden milloin toisen luokse, niinkuin tavallisesti vanhat
keikarit, jotka käyttävät korkeita kantoja, käydä kiertelevät naisten
ympärillä. Sipsuteltuansa ja käännähdeltyänsä hyvin notkeasti oikealle
ja vasemmalle, hän samassa raapautti jalkaansa, siihen tapaan kuin
olisi tekaissut pienen saparon tahi pistänyt pilkun. Naiset olivat
hyvin tyytyväisiä; he eivät ainoastaan löytäneet hänessä paljoa
miellytystä ja viehätystä, vaan huomasivatpa vielä hänen kasvoissansa
jotakin ylevätä, jopa jotakin sotaista, urheatakin, mikä, niinkuin
tiedetään, on naisille mieluista. Rupesipa hänen tähtensä riitaakin
syttymään: muutamat naiset, nähtyänsä hänen pysähtyvän tavallisesti
oven kohdalle, koettivat kilvan saada tuolia lähellä ovea, ja kun tuo
onnistui yhdelle, niin olipa vähällä nousta ikäviä juttuja, ja monet,
joitten oli tehnyt mieli samaa, arvelivat nyt, että tuo oli jo liian
inhottavan julkeata.

Tshitshikow oli joutunut niin innokkaasen puheesen naisten kanssa
elikkä, oikeammin sanoen, naiset olivat kokonaan anastaneet hänen
huomionsa ja panneet puheillansa hänen päänsä pyörryksiin. Tulvana tuli
heiltä mutkallisimpia ja näppärimpiä vertauksia, joita hänen piti
selitellä, ja siitä oikein hiki nousi miehelle otsaan. Hän oli niin
kokonaan kiintynyt tähän keskusteluun, ett'ei muistanut edes täyttää
kohteliaisuuden vaatimuksia ja mennä ennen kaikkea emännän luokse. Hän
muisti sen vasta silloin kuin jo kuuli kuvernörin rouvan äänen
takanansa. Emäntä, joka oli seisonut siinä jo moniaan minutin, virkkoi
puoleksi lempeällä ja viekkaalla äänellä, sievästi nyykäytellen
päätään: "Vai niin, Pavel Ivanovitsh, vai tälläkö lailla te...!"
Oikeastaan minä en osaa sanoa, mitkä rouvan sanat nimen-omaan olivat,
vaan jotakin erinomaisen mielistävää hän sanoi, siihen tapaan, kuin
naisilla ja herroilla on tapana puhua nykyaikuisten kirjailijain
kertomuksissa, joissa kirjailijat kernaasti kuvailevat saloneja ja
kerskailevat sillä, että he muka tietävät ylhäisen maailman tavat ja
temput. Se oli jotakin semmoista kuin: "onko teidän sydämmenne jo niin
kokonaan valloitettu, ett'ei siinä enää ole sijaa, ei edes pienintä
sopukkaakaan niille, jotka te niin armottomasti olette unohtaneet?"
Sankarimme kääntyi kuvernörin rouvan puoleen ja oli jo vastata hänelle,
-- eikä olisikaan hänen vastauksensa ollut yhtään huonompi niitä, joita
nykyisissä kertomuksissa antavat Svonsk'it ja Linski't ja Lidin'it ja
Gremin'it ja muut sukkelat sotaherrat. Mutta katsahdettuansa ylös hän
pysähtyi äkkiä kuni huumauneena.

Hänen edessään ei ollut kuvernörin rouva yksinään. Hänen kanssaan
käsityksin seisoi nuori, kuusitoista-vuotias tyttö, raikas,
vaaleanverinen immyt, kasvon piirteet hienot ja säännölliset, leuka
terävä, soikeat kasvot viehättäväiset, joita taideniekka olisi
käyttänyt malliksi Madonnan kuvalle, ja jommoisia ani harvoin näkee
Venäjällä, jossa kaikki pyrkii ilmaantumaan laveana ja leveänä, kaikki
tyyni: vuoret sekä metsät ja arot ja kasvot ja huulet ja jalat. Hänen
edessään seisoi sama neitonen, jonka hän oli nähnyt tiellä, tullessaan
Nosdrew'in luota, jolloin heidän vaununsa, -- joko kuskien tahi
hevosten tuhmuuden tähden -- niin kummallisesti olivat törmänneet
yhteen, sekoittaen rahkeet ja valjaat, jolloin Simo setä sekä Timo setä
olivat ottaneet selvittääksensä pulan. Tshitshikow joutui niin hämille,
ett'ei osannut sanoa yhtä kunnon sanaa ja virkkoi hiis tiesi mitä.
Semmoista ei suinkaan olisi sanonut Gremin eikä Svonski eikä Lidin.

-- "Ettekö vielä tunne tytärtäni?" sanoi kuvernörin rouva. "Vasta
päässyt koulusta".

Tshitshikow vastasi, että hänellä on jo ollut onni tutustua; sitten hän
koetti vielä lisätä jotakin, mutta tämä jotakin ei ottanut syntyäkseen.
Kuvernörin rouva, virkettyään pari kolme sanaa, meni tyttärineen
toiseen päähän salia muitten vierasten luo, mutta yhä vaan seisoi
Tshitshikow liikahtamatta paikallansa, niinkuin se ihminen, joka
iloisena on lähtenyt kadulle, -- ja hänen on mieli kävellä, ja hänen
silmänsä tahtovat katsella kaikkea, mutta äkkiäpä hän seisahtuu,
muistaen unohtaneensa jotakin, eikä silloin tuhmemman näköistä ihmistä
toista ole: huolettomuus pakenee kasvoilta heti kohta; hän koettaa
mieleensä johdattaa, mikä se on unohtunut: nenäliinako? vaan nenäliina
on taskussa; rahatko? vaan rahat ovat taskussa nekin kaikki näkyy
olevan mukana, mutta yhä vaan joku salainen ääni kuiskaa hänelle, että
jotakin on unohtunut; ja hajamielin ja tummasti hän nyt katselee hänen
edessänsä liikkuvaa väkijoukkoa, kiitäviä vaunuja ja ohi marssivan
rykmentin kypäriä ja pyssyjä, puodin kilpeä; hän katselee, niin, mutta
ei näe mitään kunnollista. Niinpä Tshitshikowkin äkkiä vieraantui
kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Naisten
hyvänhajuisilta huulilta rupesi nyt linkoamaan hänelle joukottain
viittauksia ja kysymyksiä, täynnä armautta ja hienoutta:

-- "Sallittaisiinko meidän, maan multaisien asukasten, olla niin ylen
rohkeita, että kysyisimme, mitä te mietiskelette? -- Olisiko
mahdollista saada tietää sen nimi, joka on vaivuttanut teidät tähän
miettimisen suloiseen laaksoon?"

Mutta Tshitshikow ei huolinut mitään, ja kauniit sanat ne menivät kuin
tina tuhkaan. Olipa hän niinkin epäkohtelias, että meni heidän luotansa
toiselle puolelle, nähdäksensä minne kuvernörin rouva meni tyttärensä
kanssa. Vaan naiset eivät hellittäneet niin pian. Jokainen oli
sydämmessänsä päättänyt käyttää kaikki mahdolliset, meidän
sydämmillemme niin turmiolliset, aseet ja panna liikkeelle
parhaimpansa. Huomattava on, että muutamilla naisilla -- minä sanon
muutamilla, minä en sano kaikilla -- on pikkuruinen heikkous: jos he
näkevät itsessänsä jotakin erinomaisen kaunista, joko otsan tahi suun
tahi kädet, niin jo luulevatkin, että heidän kauniin osansa heti
ensiksi pistääkin jokaisen silmään, ja että kaikki virkkaavat:
"katsokaas, katsokaas, kuinka kaunis kreikkalainen nenä hänellä on!"
tahi: "mikä säännöllinen, viehättävä otsa!" Kellä taas on kauniit
olkapäät, se on ennalta vakuutettu, että kaikki nuoret miehet ihastuvat
paikalla ja hänen kulkiessaan heidän ohitsensa, toistamiseen toistavat:
"Voi ihania olkapäitä!"

Hänen kasvoihinsa, hivuksiinsa, nenäänsä ja otsaansa he eivät
katsahdakaan, taikka jos katsahtavatkin, niin noin vaan kuten
sivuasiata. Sillä tapaa ajattelevat muutamat naiset. Jokainen nainen
oli sydämmessänsä päättänyt olla tanssissa niin hurmaava kuin
mahdollista ja tuoda esiin loistavimmalla tavalla sen, mitä hänessä oli
loistavinta. Postimestarin rouva laski valssiessaan päänsä niin
hiukeilevin tuntein kallelleen, että todellakin kuului jotakin
pilventakaista. Eräs varsin miellyttävä rouva -- joka ei ensinkään
ollut tullut tanssin tähden, siitä syystä, kuten hän itse sanoi, että
hänellä oli tapahtunut pikkuinen incommodité pienen herneen muodossa
oikeaan jalkaan, jonka tähden hänen piti panna jalkaan plyyssikengät --
ei malttanut kumminkaan pysyä alallansa, vaan teki kuin tekikin
muutaman kierroksen plyyssikengissä juuri sentähden, ett'ei
postimestarin rouva tosiaankaan saisi päähänsä liian korkeita ajatuksia
itsestänsä.

Mutta tästä kaikesta ei ollut toivottua vaikutusta. Tshitshikow
ei edes katsonutkaan naisten muodostamiin piireihin ympärillänsä, vaan
kohoeli alinomaa varpailleen, kurkistaakseen muitten yli, minne muka
oli joutunut viehättävä immyt. Kyykistelihe hän alaskin päin,
pilkistelläkseen hartiain ja selkäin välitse, ja sai hänet vihdoin
viimeinkin nähdä. Immyt istui äitinsä vieressä, jonka päässä koreili
joku itämainen uhkea, sulalla varustettu tshalma. Hän näytti aikovan
valloittaa heidät väkirynnäköllä. Kevään-omainen mielenlaatuko se
lienee häneen vaikuttanut, vai lienee kuka häntä tyrkännyt, mutta
eteenpäin hän vaan läksi tunkeumaan, mistään muusta huolimatta.
Viinavouraaja sai häneltä semmoisen tuuppauksen, että horjahti ja töin
tuskin jaksoi pysyä pystyssä, heilueltuaan ensin yhdellä jalalla, ja
hyvä oli ett'ei kaatunut, muutoin olisi mukanansa kaatanut maahan koko
jonon miehiä. Postimestari peräytyi myöskin, katsahtaen häneen
kummastuksella, ja samassa myös hyvin hienolla ivalla, mutta hänpä ei
heihin katsonut, hän näki vaan kaukana vaaleaverisen neidon, joka oli
vetämässä käteensä pitkää sormikasta ja epäilemättä mitä palavimmasti
halusi päästä kieppumaan parketille. Mutta sielläpä toisella puolen jo
pyöri neljä paria masurkassa; saappaan korot särkivät lattiata, ja
muuan armeijan staabi-kapteeni teki työtä sieluin ja ruumiin, jaloin
sekä käsin, viskellen semmoisia vonkeroita, ett'ei mokomia kukaan ole
unissaankaan viskellyt. Tshitshikow pujahti masurkan ohitse, melkein
tanssijain kantapäitse, suoraa päätä siihen paikkaan, missä kuvernörin
rouva istui tyttärensä kanssa. Hän astui kumminkin heidän luokseen
peräti ujosti, eikä sipsuttanut niin rohkeasti ja teikarimaisesti,
olipa vähän hämilläänkin, osoittaen kaikissa liikkeissään jonkunlaista
neuvottomuutta.

Varmaa ei saata sanoa, oliko sankarissamme todellakin herännyt
rakkauden tunnetta; onpa aivan epäiltävääkin, tokkohan semmoiset herrat
-- se on: ei liian lihavat, vaan ei laihatkaan -- kykenevät rakkauteen
ensinkään; mutta sittenkin oli tässä jotakin kummallista, jotakin
senlaatuista, mitä hän ei osannut itsekään selittää: hänestä tuntui,
kuten hän itse sittemmin tunnusti, että koko baali touhuineen,
pauhuineen oli siirtynyt tuokioksi jonnekin kauas, viulut vinkuivat ja
torvet toitauttelivat tuolla kaukana vuorten takana, ja kaikki
kietoutui usmaan, niinkuin huolimattomasti maalattu pohja kuvassa, ja
tältä sumuiselta, leväperäisesti tekaistulta pohjalta esiintyi selvänä
ja tarkkatekoisena ainoastaan viehättävän tyttösen hienot piirteet:
hänen soikeat kasvonsa, hänen hienon hieno vartalonsa, niinkuin
konsanaankin koulutytöllä ensimmäisinä kuukausina koulusta päästyä;
hänen valkoiset, melkein yksinkertaiset vaatteensa syleilivät
joka paikassa keveästi ja kauniisti hänen nuoria, solakoita,
puhdaspiirteisiä jäseniänsä. Hän oli kuni norsun luusta huolellisesti
sorvattu lelunen; hän se yksinänsä erosi valkoisena ja läpikuultavana
ja kirkkaana sameasta, sekaisesta joukosta.

Semmoinen näkyy olevan laita maailmassa; Tshitshikow'itkin muuttuvat
nähtävästi tuokion ajaksi runoilijoiksi, -- vaan "runoilija", se on
liiaksi sanottu. Hän tunsi ainakin itsessään jotakin nuoren miehen
tapaista, melkeinpä hän luuli olevansa husari. Nähtyänsä heidän
vieressään tyhjän tuolin, anasti hän sen kiireimmiten. Keskustelu ei
ottanut ensi alussa sujuakseen, vaan sittemmin se kyllä läksi käymään,
jopa rupesi se saamaan vauhtiakin, mutta tässä täytyy valitettavasti
sanoa, että vakavain ja korkeissa viroissa olevain ihmisten on
vaikeanlaista tulla toimeen keskusteluissa naisten kanssa; siihen ovat
omiansa herrat luutnantit eikä suinkaan kaptenia korkeammat. Miten tämä
heiltä niin sujuvasti käy, ties taivas: eivät he niin kovin
syvällisistä asioista haastele, mutta neitonenpa kumminkin on aivan
nääntyä naurusta. Valtioneuvos sitä vastoin juttelee, taivas ties
mistä: joko ottaa hän puhuakseen siitä, että Venäjä on varsin avara
valtakunta, taikka sanoo hän sievistelyn, joka tosin ei ole
näppäryyttään vailla, vaan kovin kumminkin haisahtaa kirjalle;
sanottuaan taas jotakin naurettavaa, hän nauraa itse paljoa enemmän
kuin neitonen. Tämä olkoon sanottu sitä varten, että lukija huomaisi,
mistä syystä nuorta vaaleanveristä impeä alkoi haukottaa sankarimme
kertomusten aikana. Tuota ei sankarimme kumminkaan havainnut, vaan
kertoili paljon huvittavia asioita, joista hänen jo oli ollut
tilaisuutta kertoella samallaisissa kohdissa useammissa paikoin,
nimittäin: Simbirskin läänissä Sofron Ivanovitsh Bespetshni'in luona,
jossa silloin oli hänen tyttärensä Adelaida Sofronovna kolmen kälynsä
Maria Gavrilovnan, Aleksandra Gavrilovnan ja Adelheid Gavrilovnan
kanssa; Feodor Feodorovitsh'in luona Rjasan'in läänissä; Frol
Vasiljevitsh Pobedonosni'n luona Pensan läänissä ja hänen veljensä
Pietari Vasiljevitsh'in luona, jossa olivat hänen natonsa Katarina
Mihailovna sekä Rosa Feodorovna ja Emilia Feodorovna, serkusten lapsia
hänen kanssaan; Vjatkan läänissä Pietari Varsonofjevitsh'in luona,
jossa oli hänen miniänsä sisar Palageja Jegorovna veljensä tyttären
Sofia Rastislavnan ja kahden sisarpuolensa Sofia Aleksandrovnan ja
Maklatura Aleksandrovnan kanssa.

Tämmöinen Tshitshikow'in käytös närkästytti kaikki naiset. Yksi heistä
astui tahallansa heidän ohitsensa, huomauttaaksensa hänelle sitä,
koskettipa vielä jotenkin huolimattomasti vaaleanveristä neitosta
liepeellänsä ja asetti käyntinsä niin, että hänen hartioillensa
kiedotun vyön pää pyyhkäsi Tshitshikow'in kasvoja. Samaan aikaan kuului
takaa toisen naisen huulilta yhdessä violan tuoksun kanssa jotenkin
pistelevä ja myrkyllinen viittaus. Eikö hän liene sitä kuullut vai eikö
hän ollut kuulevinaan, kaikissa tapauksissa hän teki pahasti, sillä
naisten mielipiteestä ei saa olla välittämättä; sen hän saikin katua,
mutta sittemmin vasta ja siis liian myöhään.

Monessa katsannossa oikeutettu paheksiminen kuvautui useitten
kasvoilla. Niin suuri kuin hänen arvonsa olikaan seurassa, niin
miljona-miehenä kuin häntä pidettiinkään, niin ylevätä jopa sotaista ja
urheata kuin asuikaan hänen kasvoissansa, -- niin löytyi kumminkin
seikkoja, joita naiset eivät anna anteeksi kellenkään, olkoon se kuka
hyvänsä, ja silloin -- silloin on mies myöty! On tapauksia, jolloin
nainen, olkoon kuinka voimaton ja heikko luonteeltaan tahansa mieheen
verraten, yltyy äkkiä lujemmaksi ei ainoastaan miestä, vaan kaikkea,
mitä maan päällä on. Tshitshikow'in osoittama huolimattomuus, melkeinpä
tahaton huolimattomuus rakensi jälleen naisten välille sovun ja rauhan,
joka jo oli ollut perikadon partaalla tuon tuolin valloittamisen
johdosta. Hän oli sattunut sanomaan pari kuivaa ja tavallista sanaa, --
ne huomattiin nyt pahan-ilkisiksi pistopuheiksi. Päälle päätteeksi oli
muuan nuori mies sepittänyt pitojen aikana ivarunon tanssivain
seurasta, jota paitsi kuvernörin baalit eivät milloinkaan ole. Tämän
runon sepittäjäksi luultiin nyt Tshitshikow'ia. Närkästys kasvoi
kasvamistaan, ja eri ryhmissä alkoivat naiset puhella hänestä varsin
epäsuosiollisesti. Vaaleaverinen tyttö parka oli kokonaan kukistettu ja
hänen tuomionsakin jo allekirjoitettu.

Sillä välin läheni sankariamme peräti harmillinen, odottamaton tapaus.
Paraillaan kuin vaaleaverinen immyt haukotteli, ja kuin Tshitshikow
kertoi hänelle kaikenlaisia tapauksia eri ajoilta, kajoten oikein
Diogenestakin, kreikkalaista filosofia, -- ilmaantui perimmäisestä
huoneesta Nosdrew. Virvoitushuoneestako hän lie tullut, vai pienestä
viheriästä kamarista, jossa peli oli ankarampi tavallista whistiä, omin
ehdoinko hän lie tullut, vai lienevät muut hänet potkineet ulos, -- se
vaan on varma, että iloisena hän tuli ja hilpeänä, pitäen käsivarresta
kiinni prokuratoria, jota hän kaiketikin oli retuutellut jo kauan
aikaa, koska prokuratori parka käänteli ja väänteli joka haaralle
sakeita kulmakarvojansa, ikäänkuin miettien ja tuumaillen, millä
keinoin voisi päästä tästä ystävällisestä kainaloisesta kulusta. Tuo
oli tosiaankin tuskallinen tila. Nosdrew, otettuaan rohkeutta kahdesta
kupillisesta teetä, tietysti rommin kanssa, valehteli armottomasti.
Tshitshikow, huomattuaan hänet jo kaukaa, päätti tehdä uhrauksen, se on
jättää kadehdittavan asemansa ja lähteä pois niin pian kuin
mahdollista: tämä yhteentulo ei ennustanut hänelle mitään hyvää. Vaan
niinkuin kiusaksi pyörähti siihen samassa kuvernöri, joka lausui
olevansa äärettömän iloinen, löydettyään Pavel Ivanovitsh'in, ja
pysäytti hänet, pyytäen häntä ratkaisijaksi eräässä kiistassa
kuvernörin ja kahden naisen välillä siitä, onko muka naisten rakkaus
kestävää vai eikö. Nosdrew oli sillä välin jo nähnyt hänet ja astua
täytti suoraan häntä vastaan.

-- "Ahaa, kas hovinherraa Hersonista, kas Hersonin patronaa!" huusi
hän, nauraa hohottaen, niin että tärisivät vaan hänen verevät poskensa,
verevät kuin keväinen ruusu. "Noo-o, oletko paljonkin ostanut
kuolleita! Kuulkaas, kuvernöri", paasusi hän samassa, kääntyen
kuvernöriin; "tiedättenkös, hän käy kauppaa kuolleilla sieluilla! Niin
totta kuin minä olen rehellinen mies! Kuulepas Tshitshikov! Sinä olet,
minä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä, näes me olemme tässä
kaikki sinun ystäviäsi, näes herra kuvernöri on myöskin tässä, -- minä
vetäisin sinut hirteen, niin totta kuin minä olen rehellinen mies,
vetäisin!"

Tshitshikow ei tiennyt minne joutua.

-- "Tiedättenkös, herra kuvernöri", jatkoi Nosdrew, "kun tuo sanoi
minulle: myöpäs mulle kuolleet sielut! niin ihan minä siihen paikkaan
halkesin naurusta. Tänne tultuani kuulen kerrottavan, että hän on
ostanut kolmella miljonalla ruplalla talonpoikia muuanne vietäviksi!
Kuolleitahan hän minulta osteli! Kuules, Tshitshikow! Ryökäle sinä
olet, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! näes tässä on herra
kuvernörikin ... eikös ole totta, prokuratori?"

Mutta prokuratori ja Tshitshikov ja itse kuvernörikin olivat niin
hämillänsä, ett'eivät tienneet mitä vastata. Siitä vähääkään
välittämättä, jaaritteli Nosdrew edelleen:

-- "Niin, kuules sinä, veli kulta, sinä, sinä ... min'en luovu sinusta,
ennenkuin tiedän minkätähden sinä ostelit kuolleita sieluja. Kuules,
Tshitshikow, eikös tämä nyt ole synti ja häpeä: sinä kyllä tiedät,
ett'ei sinulla ole ketään parempaa ystävätä kuin minä. Näes, herra
kuvernörikin on tässä ... eikös se ole totta, prokuratori? Ette te
usko, herra kuvernöri, kuinka me olemme kiintyneet toisiimme, toisin
sanoen, jos te sanoisitte minulle näin, toisin sanoen, minä seison
tässä näin ja te sanoisitte: 'Nosdrew, virkapas oikeen omantuntosi
nimessä, kuka on sinulle rakkaampi, oma isäsikö vai Tshitshikow?' niin
minä sanoisin: Tshitshikow, sanoisin, niin totta kuin minä olen
rehellinen mies. Maltas, minä muiskaan sinulle suuta, oma ystävä! Herra
kuvernöri, sallittenhan minun suudella häntä! Niin, niin, Tshitshikow,
ei tässä auta vastusteleminen, yksi ainoa muntti muntukainen minun
pitää painaa sinun lumivalkoisille poskillesi!"

Nosdrew sai kumminkin muntukaisineen semmoisen tyrkkäyksen, että oli
vähällä kaatua lattialle. Kaikki erosivat hänestä eivätkä kuunnelleet
häntä enää. Hän oli kumminkin puhua paasunnut kuolleista sieluista niin
täyttä kulkkua ja nauranut sen perään niin kovasti, että oli vetänyt
puoleensa huomiota syrjäisimmistäkin osista salia. Tämä uutinen tuntui
niin oudolta, että kaikki jäivät jonkinlaiseen puisevaan, ällistävään
tilaan. Tshitshikow huomasi useiden naisten vaihtaneen silmäyksiä
keskenänsä pahan-ilkisellä, pisteliäällä naurahduksella, ja monen
ihmisen kasvoilla luki hän kummallista kaksimielisyyttä, mikä yhä
suurensi hänen hämmästystänsä. Nosdrew oli ilmeinen valehtelija, sen
tiesi jokainen, eikä ensinkään ollut harvinaista, että hän puhui aivan
puita heiniä; mutta ihmislapsi on tässä maailmassa ... niin, ei sitä
oikein voi ymmärtää, mitenkä sen ihmislapsen oikein onkaan laita tässä
maailmassa: olkoon uutinen kuinka kehno tahansa, kunhan se vaan on
uutinen, niin jopa kertoo hän sen toiselle ihmislapselle, ellei muuta,
niin sanoakseen vaan: "Katsokaas nyt, tuommoisen valheen ne nyt ovat
päästäneet". Toinen ihmislapsi kuuntelee tuota kernaasti, vaikka sitten
itsekin liittää loppuun: "Se nyt on semmoista valhetta, ett'ei viitsisi
kuullakaan!" ja lähtee samassa hakemaan kolmatta ihmislasta,
saadaksensa kertoa asian hänellekin ja sitten yhdessä hänen kanssaan
huudahtaa ylevällä närkästyksellä: "kunnotonta valhetta!" Ja näin se
välttämättömästi kiertää koko kaupungin, ja kaikki ihmislapset, niin
monta kuin heitä lieneekään, puhelevat siitä kylliksensä, tunnustaen
sitten, ett'ei semmoista viitsi kuulla eikä mokomasta puhua.

Tämä, näköjänsä joutavanpäiväinen tapaus saattoi sankarimme aivan
huonolle tuulelle. Typerää on kyllä hullun puhe, mutta välistä ne
panevat viisaankin pulaan. Hänen tuli niin hankala, niin outo olla,
aivan kuin joskus, kauniiksi kiillotettu saapas jalassa, satut astumaan
likaiseen, haisevaan ropakkoon, sanalla sanoen, tuntui pahalta, oikein
pahalta! Hän koetti olla tuota ajattelematta, koetti huvittaa itseänsä,
istui whistipöytään, mutta hullusti kävi kaikki: kahdesti löi hän
vierasta maata ja unohdettuansa, ett'ei kolmatta lehteä kateta, lyödä
pamautti -- omaansa sittenkin. Presidentti ei saattanut ensinkään
käsittää, kuinka Pavel Ivanovitsh, joka niin hyvästi, sanalla sanoen
niin hienosti ymmärsi pelin, kumminkin oli erehtynyt tuolla tapaa ja
pannut pulaan hänenkin patakuninkaansa, johon hän sanoi luottaneensa
kuin kiviseen linnaan. Postimestari, niinkuin presidentti ja
polisimestarikin, laskivat, kuten tavallista on, pilaa sankaristamme,
sanoen, että hän muka lienee varmaankin rakastunut ja että he muka
tietävät, mikä tauti Pavel Ivanovitsh'in sydämmessä asuu, ja senkin
tietävät, kuka sinne sopukkaan on kipuja pannut; mutta tästä ei ollut
hänelle lohdutusta, vaikka kuinka hän olisi koettanut naurahdella ja
vastata pilapuheilla hänkin. Ei hän päässyt oikein entiselleen
illallispöydässäkään, vaikka seura oli varsin miellyttävä ja vaikka
Nosdrew oli jo aikaa sitten talutettu ulos, sillä naisetkin olivat
viimein huomanneet hänen käytöksensä käyvän jo liian loukkaavaksi.
Keskellä kotiljonia oli hän istunut lattialle ja ruvennut
tavoittelemaan tanssivia nutun liepeistä, ja tämä oli, naisten sanain
mukaan, semmoista, ett'ei sitä niin osaa sanoa.

Illallisella oltiin hyvin vilkkaita; kaikilla kasvoilla, joita vilkkui
ja välkkyi kolmihaaraisten kynttiläjalkain, kukkaisten, konfehtien ja
pullojen takaa, asui mitä hilpein tyytyväisyys. Upserit, naiset,
frakkiherrat -- kaikki tulivat miellyttäviksi, aina äitelään asti.
Herrat hypähtelivät sijoiltaan ja riensivät ottamaan palvelijain
käsistä ruokia, tarjotaksensa niitä erinomaisella sukkeluudella
naisille. Muuan översti tarjosi naiselle lautasella kastiketta
miekkansa kärjellä. Kunnioitettavaan ikään tulleet herrat, joitten
joukossa Tshitshikow istui, väittelivät kovalla äänellä, nielaisten
tärkeän asian päälle kalaa tahi lihaa, armottomasti höystettynä
sinapilla; väittelivätpä semmoisista asioista, joihin hän tavallisesti
aina oli ottanut osaa, mutta nyt hän oli niinkuin pitkästä matkasta
väsynyt ja uupunut mies, jonka mieleen ei johdu mitäkään ja joka ei
jaksa käsittää mitään. Hän ei ollut illallista loppuunkaan, vaan läksi
kotiansa varemmin kuin hänellä ennen oli ollut tapana.

Hän saapui kamariinsa, jonka lukija jo tuntee, jossa oli toinenkin ovi
ja sen edessä piironki ja jossa torakat kurkistelivat nurkista. Siellä
hänen mielensä ja ajatuksensa olivat yhtä rauhattomat kuin se
nojatuolikin, johon hän kävi istumaan. Tuntui niin ilkeältä, niin
samealta; sydämmessä tuntui painava tyhjyys semmoinen.

-- "Menkööt hiiteen kaikki, jotka ovat keksineet tanssit ja kemut!"
ärähti hän. "Mitä tonttuja niissä oikeastaan on hyvää? Maaseuduilla on
katovuosi, kalliit ajat, niin nämä näethän kemuja pitävät! Onpas tuo
sitten jotakin: laittautuvat akkain riepuihin ja ryysyihin! Se se
sitten ihmettä muka, että yksi ja toinen kiertää ympärilleen tuhannen
ruplaa! Ja kaikki kumminkin on saatu talonpoikain veroista tahi, mikä
vielä pahempaa, meidän miehisten miesten omain-tuntojen uhalla.
Tietäähän sen jokainen, mitä varten virkamies lahjasen ottaa silloin
tällöin ja tekee petoksen: sitä varten, että rouvalle saisi saalin tahi
kaikenlaisia robron'eja ja hitto ties mitä ne kaikki ovatkaan
nimeltään! Ja minkä tähden? Sentähden vaan, että joku Lällä Sidorovna
saisi sanoa, että postimestarin rouvalla on kauniimpi leninki. Ei muuta
kuin pistä tuhat ruplaa likoon. 'Baalit, haalit, voi iloa sentään!'
niin sitä huudetaan, mutta minä sanon, että baali on pelkkää roskaa,
eikä se ole Venäläisen mukaista eikä se ole Venäläisen luonteen
mukaista, se on -- piru ties mitä lieneekään! Täysikasvuinen, aika
ihminen tuossa, sekin näethän mustissaan ja niin sipoisen sileänä, kuin
olisi vuoltu ja nuoltu, astuu sipauttaa lattialle, ja alapas siinä
sitten hienoa tehdä jaloilla, -- ett'es häpeä! Toinenpa vielä, seisoen
parinsa vieressä, puhelee toisen kanssa hyvinkin tärkeistä asioista,
mutta jalat -- noin vaan hetkauttelevatkin viipposia vaapposia oikealle
ja vasemmalle... Ihan ollaan kuin apinoita, kuin marakatteja. Jos
Franskalainen on neljänkymmenen iässä samallainen lapsi kuin oli
viidentoista iässä, niin mekös muka olisimme Mattia huonommat! Totta
toisen kerran ... aina haalin perästä tuntuu siltä kuin minkä pahan
olisi tehnyt; -- ei tee mieli edes muistellakaan mokomaa. Pää on
typösen tyhjä, aivan kuin puheltuasi keikarin kanssa: hänelläkös
puhetta piisaa, kaikista asioista hän sanasen virkkaa, kaikkeen hän
kajoo päällisten puolin, kaikki hän tuo esiin, mitä on kirjoista saanut
siepatuksi, ja kirjavata se on ja koreata, mutta mieleen ei tuosta jää
hölyn pölyäkään. Sittemminpä huomaat, että keskustelu tavallisen
rihkamakauppiaan kanssa, joka tietää asiansa ja tietää sen perin
pohjin, on paljoa parempi kaikkea tuommoista romua ja remputusta. Ja
mitä tuosta baalista voi saada hyvää? No annahan, että kirjailija
esimerkiksi ottaisi kuvatakseen koko tuon menon ja melun! Yhtä joutavaa
siitä tulee kirjaan kuin se itsessäänkin on. Mitä se on oikeastaan?
Siveellistäkö, epäsiveellistäkö? Perhana ties koko kalua! Lukija
sylkäisee ja paiskaa kirjan kiinni!"

Näin laittavasti puheli Tshitshikow haaleista ylipäänsä; mutta luulenpa
hänen närkästykseensä olleen toisenkin syyn. -- Hän ei oikeastaan ollut
harmissansa itse baalista, vaan siitä, että hän oli sattunut iskemään
siellä kirveensä kiveen, että hän oli esiintynyt siellä koko seuran
silmissä taivas ties minkälaisena, että hän oli tullut siellä
omituiseen, kahdapäiseen valoon. Totta kyllä, että kun asiata
järkevästi harkitsi, niin olihan tämä kaikki jonkin joutavata, eihän
typerällä puheella ole mitään painoa, varsinkaan nyt, kun itse pää-asia
on jo saatu täydellisesti toimitetuksi. Mutta ihminen on kummallinen:
häneen kävi kipeästi juuri niitten epäsuosio, joita hän ei
kunnioittanut ja joista hän oli puhunut niin jyrkästi, moittien heidän
turhamaisuuttansa ja koreilemistansa. Tämä harmitti häntä sitäkin
enemmän kuin hän, tarkasti asiata tutkittuansa, huomasi itsekin
olleensa osaksi syypää. Itsehensä hän ei kumminkaan suuttunut, ja siinä
hän tietysti oli oikeassa. Meillä on kaikilla se pikkuinen heikkous,
että kernaasti vähän säästämme itseämme ja sen sijaan koetamme purkaa
vihamme jonkun lähimmäisemme päälle, joko palvelijan tahi virkamiehen,
joka on meidän alamaisemme ja joka parahiksi sattui tulemaan
saapuville, tahikka saapi siitä kärsiä vaimomme tai, jos ei muu, niin
tuoli, joka keikahtaa piru ties minne astikka, hamaan oveen saakka,
niin että selkämys lohkeaa ja jalka taittuu: -- ähä, muka, huomaatkos,
että nyt ollaan äkäisiä! Niinpä Tshitshikowkin pian löysi lähimmäisen,
jonka selkään hän sälytti kaiken närkästyksensä. Tämä lähimmäinen oli
Nosdrew, ja kyllä hänet Tshitshikow siinä leipoi edestä ja takaa ja
joka puolelta niin täydellisesti kuin koskaan on leiponut lurjusmaista
kestikievarin-isäntää tahi kyytimiestä matkustavainen, kokenut kapteni
tai välistä kenralikin, joka ennen klassilliseen arvoon kohonneen sanan
lisäksi vielä mättää muuta aivan outoakin, ihan omaa keksimäänsä. Siinä
tarkastettiin koko Nosdrew'in sukuhistoria ja monet hänen sukunsa
jäsenet nousevassa linjassa saivat kuulla kunniansa. --

Sillä välin kuin hän istui kovassa nojatuolissaan, rauhatonna, unta
saamatta, kestiten sydämmensä pohjasta Nosdrew'ia ja koko hänen
heimoansa; sillä välin kuin hänen edessään himmeästi paloi
talikynttilä, johon jo aikaa sitten oli muodostunut pitkä musta karsi,
uhaten joka silmänräpäys sammua; sillä välin kuin akkunasta katseli
hänen huoneesensa synkkä yö, valmiina hämärtämään päivän koiton
lähestyessä; sillä välin kuin kaukana kukot virsiänsä vaihtelivat ja
koko kaupunki oli kokonaan unehen vaipunut, eikä ulkona liikkunut
ketään muita, kuin kukaties joku poloinen olento friisi-kaapu yllä,
ties missä arvoluokassa ja missä virassa, hyvin osaten tien sinne,
johon huimaeloinen Venäjän mies on liiankin tasaiseksi tien tallannut
-- kaiken tämän aikana tapahtui toisessa päässä kaupunkia jotakin, joka
oli vielä tukalammaksi tekevä sankarimme tukalan tilan.

Syrjäisiä katuja ja poikkikatuja pitkin kulkea ritisivät par'aikaa
peräti kummalliset ajopelit, niin kummalliset, ett'ei niille tiedä
nimeäkään. Ei ne olleet rattaat eikä kaleskat eikä vaunut, vaan
paremmin olivat paksun, pullean ja pyörille nostetun lantun näköiset.
Tämän lantun posket, se on ovet, jotka joskus maailmassa olivat olleet
keltaiset, olivat kaikkea muuta kuin tiviit, sillä lukot ja rivat
olivat kovin kurjat ja miten kuten nuorilla sidotut. Lanttu oli täynnä
kattunaisia tyynyjä, pyöreitä ja pitkulaisia ja tavallisia, täyteen se
oli sullottu leipiä, sämpylöitä, piiraita, rinkeleitä ja kalakukkoja.
Lantun takalistolla seisoi olento passarillista alkuperää, yllään
kirjava kurtikka kotikutoista kangasta, parta pitkä, vähän harmaasen
vivahtava. Rautaisten sinkiläin ja ruostuneiden ruuvien ritinä ja
vikinä herätti toisessa päässä kaupunkia yövartijan, joka heti sieppasi
pertuskansa ja huusi unen toureissa täyttä kulkkua: "Ken on?" mutta
nähtyään, ett'ei ketään ollut, ja kuultuaan vaan kaukaa tärinää, sai
hän kaulukseltaan kiinni jonkun elukan ja mentyään lyhdyn luokse
mestasi sen kyntensä niskalla. Sen jälkeen laski hän pertuskan
kädestään ja nukkui uudelleen, ritarikuntansa sääntöjen mukaan. --
Hevoset lankeilivat yhtä mittaa polvilleen, kengättä kun olivat, eikä
näkynyt kaupungin rauhallinen kivikatukaan olevan heille tuttua.
Käännyttyään muutamasta kolkasta, poikkesivat vankkurit viimein
pimeälle poikkikadulle vähäisen kirkon ohitse ja pysähtyivät
provastinlesken talon edustalle. Rattailta astui alas tyttö, huivi
päässä ja röijy päällä, ja lyödä kumautti nyrkillänsä porttiin niin
lujasti, ett'ei miehinenkään mies paremmin kumauttaisi (passari,
kirjava nuttu, vedettiin sittemmin alas vaunujen takaa, sillä mies
makasi kuin tallukka). Koirat kohta haukkumaan ja portti, avattuaan
kitaansa, nielaisi viimein, vaikka vaikeanlaisesti, tämän kömpelöisen
matkakoneen. Tämä ajoi ahtaalle pihalle, joka oli täynnään halkoja ja
kanakoppeleita, ja maahan astui rouva, nimittäin tilan-omistaja,
kolleginsihteerin leski Korobotshka.

Asia oli se, että eukko parka oli, piakkoin sankarimme lähdön jälkeen,
tullut niin rauhattomaksi, peläten joutuneensa jonkunlaisen petoksen
alaiseksi, ett'ei maannut enää kolmeakaan yötä perä perää, vaan päätti
lähteä kaupunkiin, huolimatta, että hevoset olivat kengättä. Siellä hän
tahtoi saada varman tiedon, missä hinnassa kuolleet sielut oikeastaan
ovat, ja eiköhän vaan hän, Herra varjelkoon, ollut tehnyt hulluja
kauppoja ja myönyt sielujansa ihan polkuhintaan. Mitä tästä rouvan
tulosta seurasi, sen osoittaa lukijalle muuan keskustelu kahden naisen
välillä. Tämä keskustelu ... mutta jääköön se seuraavaan lukuun.



IX LUKU.


Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä N. kaupungissa tavallinen
vieraissa-käynnin aika olikaan, astua sipsautti muuan pulskaan
ruudukkaiseen vaippaan puettu rouva ulos oransinvärisestä, sinisillä
pylväillä koristetusta puutalosta, perässään lakeija avarassa
manttelissa, jossa oli useampia kauluksia, ja päässä pyöreä
kultareunuksinen kiiltohattu. Rouva hyppäsi tavattoman kiireisesti
alaslasketuita astuimia myöten kaleskoihin, jotka seisoivat oven
edessä. Lakeija paiskasi samassa oven kiinni, heitti astuimet kokoon ja
tarttuen kiinni hihnoihin kaleskan takana kiljasi kuskille: "Anna
mennä!" Rouvalla oli vast'ikään kuultu uutinen tiedossansa, ja hän
tunsi vastustamattoman halun ilmoittaa sen toisillenkin. Vähä väliin
katsahti hän ulos akkunasta, mutta huomasi suureksi harmiksensa, että
yhä oli vielä puolet matkaa jäljellä. Jok'ainoa talo tuntui hänestä
tavallista pitemmältä; valkoista kivistä vaivaishuoneen taloa kapeine
akkunoineen kesti laaduttoman kauan, niin ett'ei rouva lopulta
malttanut olla virkkamatta: "Pahuksen linna, kun ei tule loppuakaan!"
Kuski sai kahdesti käskyn: "Aja paremmin, Antti! kovinhan sinä olet
hidas tänään!" Matka päättyi viimein. Talo, jonka edustalle vaunut
pysähtyivät, oli sekin yhdenkertainen tummanharmaa, valkoiset
korkokoristukset akkunain päällä, korkea puinen pisteaita aivan
ikkunain edessä ja sen sekä talon välillä kapea puisto, jonka pikkuiset
puut olivat aivan valkoiset alinomaisesta kaupungin pölystä. Akkunoissa
näkyi kukka-astioita, papukaija, nokallansa heiluen häkissä olevassa
renkaassa, sekä kaksi rakkikoiraa lekottelemassa päivänpaisteessa.

Tässä talossa asui vasta tulleen rouvan hyvä ystävä. Tekijä on kokonaan
ymmällä siitä, kuinka hän nimittäisi nämä kumpaisetkin rouvat sillä
tapaa, ett'ei häneen taaskin suututtaisi niinkuin ennen vanhaan
tehtiin. Käyttää keksittyä nimeä on vaarallista. Keksittäköön mimmoinen
nimi hyvänsä, niin löytyy kuin löytyykin jossakin nurkassa meidän
valtakuntaa -- suuruudellensa siunattua -- joku sen niminen henki, ja
hän suuttuu, eikä suutukaan hetkiseksi, vaan veriviholliseksi vihastuu,
ja hän rupeaa puhumaan, että kirjantekijä on varta vasten salaa käynyt
siellä nuuskimassa kaikki tyyni, mikä hän muka on itse ja millainen
hänellä on nuttu päällä ja minkä Agrafena Ivanovnan luokse hän
pistäytyy ja mikä hänen lempiruokansa on. Jos taas nimittäisi
heidät virka-arvon jälkeen, niin älä Herra saata! Se on sitäkin
vaarallisempaa. Nykyjään ovat meillä kaikki virat ja arvot niin
ärsyneitä, että kaikki, mikä kirjaan on painettu, näyttää heistä
personalliselta loukkaukselta: se näkyy jo olevan ilmassa. Ei huoli
muuta kuin sanoa, että eräässä kaupungissa on tuhma mies, niin se on jo
personallista loukkausta: ei aikaakaan, niin tulla tuhauttaa joku
arvokkaan näköinen herrasmies ja päättää: "olenhan minäkin mies, siis
minäkin olen tuhma mies"; sanalla sanoen, hän käsittää asian paikalla.
Senpä vuoksi me, kaiken tämän karttamiseksi, rupeamme nimittämään sitä
rouvaa, jonka luokse toinen nyt oli tullut, niinkuin häntä melkein
yksimielisesti nimitettiin N:n kaupungissa: kaikin puolin
miellyttäväksi rouvaksi. Tämän nimityksen hän oli ansainnut laillisella
tavalla, sillä todellakaan hän ei ollut säästänyt mitään, tullaksensa
aivan sanomattoman miellyttäväksi. Totta kyllä, että miellyttäväisyyden
läpi sähähteli silloin tällöin naisen luonteen oikkuja, ja kylläpä
sähähtelikin silloin; totta kyllä, että välistä jokaisessa
miellyttävässä sanassa riipaisi ja raapaisi pistävä neula, ja kylläpä
olikin pistävä; äläkä Herra saata sitä kuohuntaa ja kiehuntaa, mikä
sydämmessä oli sitä naista kohtaan, joka edes jollakin tavoin, tai
missä hyvänsä, oli saanut ensi sijan! Mutta kaikki tämä oli verhottu
kaikkein hienoimpaan käytökseen, mitä vaan maaseuduilla saattaa
ajatella. Jok'ainoan liikkeensä teki hän hyvällä aistilla, hän rakasti
runojakin, osasipa tuon tuostakin laskea päänsä miettivään asentoon, ja
niinpä olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli kaikin puolin
miellyttävä rouva. Toinen rouva, nimittäin kyläilemään tullut rouva, ei
ollut niin monipuolinen luonteeltaan, ja sentähden sanommekin häntä
ainoastaan miellyttäväksi rouvaksi.

Vieraan tulo herätti lekottelevat koiraset: pörröisen Adéle'n, joka
alinomaa takertui omiin villoihinsa, ja hoikkakoipisen Potpourri'n.
Kumpaisetkin kiersivät häntänsä kippuraan, ja niin mentiin haukku
suussa eteiseen, jossa vieras päästeli päältään vaippaansa, ja nyt
näkyi hänen päällään uudenkuosinen ja uudenvärinen leninki ja pitkät
rivat kaulassa. Jasminin haju löyhähti yli koko huoneen. Tuskin oli
kaikin puolin miellyttävä rouva kuullut ainoastaan miellyttävän rouvan
tulon, niin jo riensi eteiseen. Rouvat ottivat toisiansa kädestä
kiinni, muiskasivat suuta ja huudahtivat, niinkuin huudahtavat
koulutytöt, kohdattuaan toisensa vähää aikaa koulusta pääsön jälkeen,
ennenkuin mammaset ovat ennättäneet selittää heille, että toisen isä on
köyhempi ja virka-arvollensakin alhaisempi kuin toisen. Suuta annettiin
hyvin maiskahtavasti, sillä koiran pahaset rupesivat jälleen
haukkumaan, ja saivat siitä hyvästä huiskauksen nenäliinalla. Rouvat
läksivät sitten vierashuoneesen, tietysti siniseen, jossa oli sohva,
soikea pöytä, jopa muratilla kiedotut akkunain suojuksetkin. Heidän
peräänsä tulivat uristen pörröinen Adéle ja hoikkakoipinen Potpourri.

-- "Tähän näin, kultaseni, tähän näin", puheli emäntä, asettaen
vierasta istumaan sohvan nurkkaan. "Kas niin, kas niin! Antakaas, kun
panen tyynyn teille selän taakse".

Näin sanottuansa pisti hän vieraansa taakse tyynyn, johon oli
villalangalla kirjattu ritari samaan tapaan kuin kanava-kankaalle
konsanaankin: nenä oli kuin portaat ja huulet nelisnurkkaiset.

-- "On niin hauskaa, että te... Kyllä minä kuulin jonkun ajaneen
kuistin eteen. Kukahan se mahtaa olla näin varhain, ajattelin minä.
Parasha arveli, että se oli varakuvernörin rouva. Kas niin, sanoin
minä, nyt se hupakko taas tulee tänne vastuksiksi. Olin jo käskeä
sanomaan, ett'ei minua ole kotona".

Vieras yritti jo käydä suoraan asiaan ja ilmoittaa uutisensa, mutta
kaikin puolin miellyttävän rouvan huudahdus saattoi keskustelun äkkiä
toisaalle.

-- "Kas kuinka somaa kangasta!" huudahti kaikin puolin miellyttävä
rouva, katsoen ainoastaan miellyttävän rouvan leninkiä.

-- "Niin, kyllä se on hyvin somaa. Praskovja Feodorovnan mielestä olisi
kumminkin parempi, jos ruutuset olisivat tiheämmät ja täplät ruskeita
eikä sinerviä. Sisarelleni lähetin tässä tuonoin kangasta, niin sekös
vasta oli niin suloisen kaunista, ett'ei sitä sanoin osaa selittää.
Aatelkaas: juovaset niin hienot, niin hienot, kuin vaan ihmisen mieli
voi kuvailla, pohja sinervää ja juovasien välissä aina vuorotellen
silmät ja kännät, silmät ja kännät, silmät ja kännät... Sanalla sanoen
erinomaista! Todellakin saisi sanoa, ett'ei semmoista ole vielä nähty".

-- "Kultaseni, kirjavaahan se on".

-- "Eihän, eihän kuitenkaan".

-- "Kirjavaa se on, on se".

Kaikin puolin miellyttävä rouva veti -- se on huomattava -- vähän
materialistiin, hänellä kun oli taipumus kieltämään ja epäilemään.
Paljo oli maailmassa asioita, joita hän hylki ja vastusti.

Ainoastaan miellyttävä vastasi tähän, ett'ei se suinkaan ole kirjavata
ja huudahti sitten:

-- "Niin, ja minä saan onnitella teitä: poimureunuksia ei enää
käytetä".

-- "Miks'ei käytetä?"

-- "Nyt käytetään hesuja".

-- "No, mutta hesut, -- sehän ei ole kaunista".

-- "Hesuja, hesuja: harteisessa on hesuja, hihoissa hesuja, olkapäissä
hesuja, alhaalla hesuja, kaikkialla hesuja".

-- "No mutta, Sofia Ivanovna, ei se ole kaunista, jos kaikkialla on
hesuja".

-- "Herttaista se on, Anna Grigorjevna, sanomattoman herttaista; ne
ommellaan kahdella saumalla, levein pistein ja päällepäin. Mutta
malttakaas, nyt te saatte kuulla kummempiakin, nyt te vasta saatte
sanoa, että... Kuulkaa ja ihmetelkää: aatelkaas, liivit tehdään
nykyjään vielä pitemmät, edestä suipot ja ensimmäinen luu on aivan
suunnasta pois; hame kurtataan ylt'ympäri, aivan kuin pönkkähameet
ennen muinoin, takapuolella lisätään vielä pumpuliakin, että tulisi
oikein täydellinen belle-femme".

-- "Vaan tämähän jo on suoraan sanoen..." virkkoi kaikin puolin
miellyttävä rouva, tehden päällänsäkin tuommoisen loukattua arvontuntoa
osoittavan liikkeen.

-- "No niin, sanokaas muuta!" vastasi ainoastaan miellyttävä rouva.

-- "Olkoon nyt miten hyvänsä, mutta minä en aio semmoista muotia
seurata".

-- "Sitä minäkin... Tosiaankin, kun ajattelee, kuinka mielettömiin
saakka muoti saattaa mennä ... ei sitä oikein voi käsittää! Piloillani
pyysin sisareltani kaavat: Melanja meillä otti ommellakseen".

-- "Vai on teillä kaavat?" huudahti kaikin puolin miellyttävä rouva, ja
hänen sydämmensä jykähti aivan ilmeisesti.

-- "On niinkin, sisar toi tullessaan".

-- "Kuulkaas, kultaseni, antakaa ne minulle, antakaa Herran tähden!"

-- "Voi kuitenkin, minä lupasin ne jo Praskovja Feodorovnalle! Ehkä
sitten hänen jälkeensä".

-- "Kukas nyt viitsisi ottaa uutta leninkiä Praskovja Feodorovnan
jälkeen? Minun mielestäni se on hyvin omituista teidän puoleltanne,
että te muistatte vieraita enemmän kuin omaisianne".

-- "Mutta onhan hänkin minulle täti".

-- "Ties sitä, mimmoinen täti hän teille onkaan, miehenne puolelta. Ei,
en minä tahdo kuullakaan. Minä huomaan, että te tahdotte minua loukata,
te olette nähtävästi jo saaneet kyllänne minusta, ette kai enää tahdo
minua tuntea ettekä tietää".

Sofia Ivanovna parka ei tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi nyt itsekin,
millaiseen pulmaiseen välitilaan hän oli pannut itsensä. Semmoista se
kerskaileminen teki! Hänen teki mielensä neulasilla pistellä puhki
tuhma kielensä.

-- "Kuinka meidän sankarimme jaksaa?" kysyi taas kaikin puolin
miellyttävä rouva.

-- "No voi herrainen aika! Tässähän minä vaan näin istunkin! Sepä
kaunista! Tiedättekös, Anna Grigorjevna, mitä minä oikeastaan tulin
teille kertomaan?"

Tässä vieras oikein pidätti hengitystänsä, sanat olivat valmiina
pyrähtämään lentoon kuin haukat, toinen toistansa ajellen, ja pitihän
näet vaan olla semmoinen armoton ihminen, kuin hänen ystävänsä, että
raskitsi keskeyttää häntä.

-- "Kehukaa te vaan ja ylistelkää häntä niin paljon kuin jaksatte",
puhui kaikin puolin miellyttävä rouva ja puhui tavallista kerkeämmin,
"mutta minä sanon suoraan ja sanon sen hänelle suoraan silmiin, että
hän on kelvoton mies, kelvoton, kelvoton, kelvoton!"

-- "No kuulkaahan toki, mitä minä teille ilmoitan..."

-- "Pantiin liikkeelle huhu semmoinen, että hän muka on kaunis, mutta
hän ei ole yhtään kaunis, ei yhtään, ja nenäkin on hänellä ... niin
ruma ett' oikein".

-- "Sallikaahan, sallikaahan minun vaan kertoa teille ... Anna
Grigorjevna kulta, sallikaahan minun kertoa! Tämä on semmoinen
historia, ymmärrättenkös historia, ce qu'on appelle histoire", puhui
vieras melkein epätoivoissaan ja aivan rukoilevalla äänellä.

Ei liene liikaa muistuttaa, että rouvain puheesen oli sekoitettu sangen
paljo muukalaisia sanoja, jopa kokonaisia franskalaisia lauseitakin.
Mutta vaikka onkin kirjoittaja täynnä pyhää kunnioitusta sitä
autuuttavaista hyötyä kohtaan, minkä franskankieli tuopi Venäjälle,
vaikka onkin hän täynnä pyhää kunnioitusta sitä kiitettävää tapaa
kohtaan meidän ylhäisimmissä seuroissa, että sitä kieltä käytetään
aamuin ja illoin ja keskipäivälläkin, syvästä isänmaan rakkaudesta
tietysti, -- niin eipä hän millään muotoa henno panna yhtään
muukalaista lausetta, olkoon minkä kielistä hyvänsä, tähän venäläiseen
kertoelmaansa. Senpä vuoksi jatkammekin venäjäksi.

-- "Mikä historia?"

-- "Voi armas Anna Grigorjevna, jos te vaan voisitte käsittää,
mimmoiseen tilaan minä jouduin! Aatelkaas: tänään tulee luokseni
provastin rouva, niin, Kyrillo isän rouva juuri, ja mitäs te luulette?
Mitäs te luulette tuosta meidän tulokkaasta, tuosta hiljaisesta,
siveästä?"

-- "Kuinka? Onko hän tehnyt kurtisia provastinkin rouvalle?"

-- "Anna Grigorjevna, kultaseni, jospa se edes olisi kurtisia vaan,
vähät siitä, mutta kuulkaapas, mitä provastin rouva kertoi! Hänen
luokseen, sanoi hän, oli tullut tilan-omistajatar Korobotshka,
hirveässä säikäyksessä ja vaaleana kuin kuolema, ja kertonut ja
kertonut, tiedättekös, niin, niin! Kuulkaahan, se on koko romani:
sydänyön aikana, kaikkein jo maatessa, kuuluu äkisti kolkutus portilla,
kauhea kolkutus, niin kauhea, ett'ei sen kauheampaa enää voi olla;
kajahtaa huuto: 'portit auki, portit auki, taikka ne murretaan!' Mitäs
te nyt sanotte tästä? Mitäs te nyt sanotte meidän sankarista?"

-- "Onko Korobotshka sitten nuori ja kaunis?"

-- "Eikö mitä! Vanha ämmä!"

-- "Sepä somaa! Vai ämmän kimppuun vainen? Kylläpä sitten on meidän
naisilla oivallinen aisti! Kylläpä löysivät kehen rakastua!"

-- "No mutta, Anna Grigorjevna, eihän se ole sinnepäinkään, niinkuin te
luulette. Aatelkaas: äkkiä ilmaantuu hän, aseissa kantapäästä kiireesen
asti, aivan kuin mikä Rinaldo Rinaldini, ja vaatii: 'Myökää', sanoo
hän, 'kaikki sielut, jotka teiltä ovat kuolleet'. Korobotshka siihen
vastaa hyvin järkevästi näin: 'Enhän minä niitä miten saata myödä,
koska ovat kuolleet'. -- 'Ei', sanoo toinen, 'he eivät ole kuolleet! se
on', sanoo hän, 'minun asiani tietää, ovatko he kuolleet vaiko elävät;
ne eivät ole kuolleet', huutaa hän, 'eivät ole kuolleet, eivät ole
kuolleet!' Sanalla sanoen, hän teki hirmuisen skandalin: koko kylänväki
hyppäsi siihen, lapset itkevät, kaikki huutavat, toinen ei ymmärrä
toistaan, sanalla sanoen hirmuista, hirmuista, hirmuista!... Anna
Grigorjevna, teidän on mahdoton käsittää, kuinka kovin minä säikähdin,
tuon kuultuani. 'Rouva kulta, rouva kulta', huutaa mulle Maikko,
'katsokaahan peiliin, niinhän te olette kalpea, että oikein'. -- 'Ei
minulla nyt ole aikaa peilailemaan', vastasin minä, 'minun täytyy
lähteä kertomaan Anna Grigorjevnalle'. Samassa minä käsken panna
hevoset kaleskain eteen; Antti kuski kysyy minulta minne mennään, mutta
minä, tiedättekös, en saa sanaakaan suustani, katsoa tuijotan vaan
häneen kuin hupsu; hän luuli minua kaiketikin mielettömäksi. Voi, Anna
Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kauheasti minä säikähdin!"

-- "Mutta tämähän on kummallista", virkkoi kaikin puolin miellyttävä
rouva, "mitähän nuo kuolleet sielut oikeastaan ovat? Minä puolestani en
ymmärrä tästä yhtään enempää. Nyt kuulen jo toista kertaa näistä
kuolleista sieluista; mieheni arvelee kumminkin Nosdrew'in
valehtelevan, mutta kyllä maar siinä jotakin on".

-- "Mutta aatelkaas, Anna Grigorjevna, minun pelästystäni! 'Enkä minä',
sanoo Korobotshka, 'enkä minä nytkään tiedä mitä tehdä! Hän pakoitti',
sanoo hän, 'minut allekirjoittamaan jonkun väärän paperin ja viskasi
viisitoista ruplaa seteleissä pöydälle. Minä', niin sanoi Korobotshka,
'minä olen kokematon, turvaton leski, mitä tiedän minä'... Katsokaas,
semmoinen juttu se on! Mutta jospa te vaan tietäisitte, kuinka minä
säikähdin!"

-- "Kuulkaapas! Olkoon nyt miten hyvänsä, mutta kyllä tässä on jotakin
muuta kuin kuolleet sielut".

-- "Niin, kyllä minäkin", virkkoi ainoastaan miellyttävä rouva, vähän
ihmetellen, ja tunsi samassa erinomaisen halun saada tietää, mitähän
muuta siinä muka oli. Hän oikein lausui verkalleen:

-- "Mitäs te luulette siinä olevan?"

-- "Mitäs te arvelette?"

-- "Mitäkö minä arvelen?... Minä, suoraan sanoen, minä olen aivan
ymmällä".

-- "Niin mutta kumminkin tahtoisin minä tietää teidän ajatuksenne tässä
asiassa".

Mutta ainoastaan miellyttävällä rouvalla ei ollut mitään sanomista. Hän
osasi ainoastaan säikähdellä, mutta järkevän päätöksen tekijätä hänessä
ei ollut, ja siksipä hän, enemmän kuin kukaan muu, oli hellän
ystävyyden ja neuvojan tarpeessa.

-- "No kuulkaa sitten, mitä nuo kuolleet sielut ovat", sanoi kaikin
puolin miellyttävä rouva, ja vieras rouva muuttui nyt pelkäksi
kuuloksi: hänen pienet korvansa hörkistyivät, hän kohottautui ja tuskin
ensinkään enää kajosi sohvaan, ja vaikka hän olikin raskaanlainen, niin
kävi hän äkkiä laihemmaksi, hän oli nyt kuin köykäinen höyhen, katso
vaan, ett'ei lennä ilmaan, kun siihen hengittää.

Niinpä Venäläinen metsästäjäherrakin, lähetessään ratsun selässä
metsää, josta tuossa tuokiossa karkaa jänis, koirat kintereillään,
äkkiä muuttuu kaikkinensa, ratsuinensa ja nostettuine ajoruoskinensa,
yhdeksi ainoaksi hyytyneeksi silmänräpäykseksi, kruudiksi, johon nyt,
nyt juuri pistetään valkea. Ihan on imeytynyt hänen silmänsä usmaiseen
ilmaan, niin, kyllä hän otuksen omakseen saa, kyllä hän sen ajaa,
kiihkeä mies, vaikka kuinka nousisi häntä vastaan koko tuiskuileva
luminen aro, joka heittelee hopeisia tähtiä hänelle suuhun ja viiksiin
ja silmiin ja kulmakarvoihin ja miehen majavannahkaiseen lakkiin.

-- "Kuolleet sielut..." virkkoi kaikin puolin miellyttävä rouva.

-- "No niin?" kysäsi vieras kiihkeänä.

-- "Kuolleet sielut..."

-- "No mutta puhukaa, Herran tähden!"

-- "Kuolleet sielut ovat ainoastaan veruke ja tekosyy, mutta itse asia
on se, että hän tahtoo ryöstää kuvernörin tyttären".

Tämä nyt oli aivan odottamatonta ja kaikin puolin tavatonta. Ainoastaan
miellyttävä rouva, tämän kuultuaan, kivettyi siihen paikkaan, kalpeni,
kalpeni kalman karvaiseksi ja säikähti todellakin.

-- "Herrainen aika!" huudahti hän, lyöden kätensä yhteen, "sitä en minä
olisi milloinkaan voinut luulla".

-- "Mutta minä puolestani huomasin heti keko asian, kun te vaan suunne
aukaisitte", vastasi kaikin puolin miellyttävä rouva.

-- "No mutta, Anna Grigorjevna, millaistakos sitten on kasvatus meidän
tyttökouluissamme? Semmoistakos se viattomuus nyt onkin?"

-- "Mikä viattomuus! Olen minä kuullut hänen puhuvan semmoista, ett'en
minä julkeaisi senkaltaista päästää huuliltani".

-- "Kuulkaas, Anna Grigorjevna, mutta oikeinhan ihmisellä sydäntä
pakottaa, kun näkee, kuinka pitkälle epäsiveellisyys sentään on
mennyt!"

-- "Ja miehet ovat aivan hullusti rakastuneet häneen. Minä puolestani,
suoraan sanoen, en näe hänessä mitään..."

-- "Hän on hirveästi olevinaan".

-- "Voi Anna Grigorjevna kulta! Kuvapatsashan se on. Kasvoilla ei ole
elon kipinätäkään".

-- "Olevinaan hän on, voi, voi, kuinka hän on olevinaan! Ken hänet on
semmoiseksi opettanut, sitä en tiedä, mutta en minä vielä ole nähnyt
toista niin keikailevaa ja teikailevaa naista".

-- "Kultaseni, hän on kuvapatsas ja kalpea kuin kalma".

-- "Älkää nyt, Sofia Ivanovna: poskiansa hän punaa armottomasti".

-- "No johan te nyt, Anna Grigorjevna! Koko tyttö on liitua, liitua
eikä mitään muuta kuin liitua".

-- "Armas ystäväni, minähän istuin hänen vieressään: poskilla on
tekopunaa, sormen paksulta, ja niin näet lohkeileekin palasittain kuin
seinästä kalkki. Äiti on opettanut hänet semmoiseksi, itse on hyvä
virnakka, mutta kyllä koituu tyttärestä sitäkin parempi".

-- "No, mutta kuulkaas, vaatikaa minulta kuinka kallis vala hyvänne,
minä olen valmis paikalla antamaan lapseni ja mieheni ja omaisuuteni,
jos hänellä on vähääkään, hiukkastakaan punaa poskilla, jospa edes
punan tapaistakaan".

-- "No mutta mitäs te nyt puhuttekaan, Sofia Ivanovna!" sanoi kaikin
puolin miellyttävä rouva ja löi kätensä yhteen.

-- "No mutta tehän olette kummallinen, Anna Grigorjevna! Oikein minun
käy ihmeekseni!" sanoi ainoastaan miellyttävä rouva ja löi hänkin
kätensä yhteen.

Älköönhän lukija kummastelko, että rouvat olivat eri mieltä siitä, mitä
olivat nähneet melkein yht'aikaa. Maailmassa on todellakin paljo
semmoisia asioita: jos niihin katsahtaa yksi rouva, niin ne ovat aivan
valkoisia, vaan jos toinen katsahtaa, niin ne ovat puti punaisia kuin
puolukka.

-- "Katsokaas, tässä on vielä yksi todistus hänen kalpeudestaan",
jatkoi ainoastaan miellyttävä rouva. "Minä muistan, aivan kuin se olisi
tapahtunut nyt juuri: minä istuin vielä Manilow'in vieressä ja sanoin
hänelle: 'Katsokaas, kuinka hän on kalpea!' Tosiaankin, pitääpäs vaan
olla maailmassa niin typerää väkeä, kuin meidän herrat, että voivat
ihailla häntä. Entäs meidän sankari mokoma!... Voi, kuinka hän minua
inhoitti. Te ette usko, Anna Grigorjevna, kuinka sanomattomasti hän
minua inhoitti".

-- "Niin, mutta jotkut rouvat olivat häneen kumminkin mielistyneet".

-- "Minäkö, Anna Grigorjevna! Malttakaas, sitä te vaan ette saata
sanoa, ette milloinkaan, ette milloinkaan!"

-- "Enhän minä teistä puhu. Niinkuin ei teitä paitsi olisi ollut
ketään".

-- "Ette milloinkaan, Anna Grigorjevna, ette milloinkaan! Sallikaa
sanoani teille, että minä tunnen itseäni vallan hyvin; mutta kenties
sentään sopisi sitä sanoa eräistä muista rouvista, jotka ovat olevinaan
niin saavuttamattomissa".

-- "Älkää pahemmaksi panko, Sofia Ivanovna! Sallikaahan sentään minun
sanoa, ett'ei senkaltaista pahennusta ole minusta milloinkaan kuultu.
Kukaties muista, vaan ei minusta milloinkaan. Suvaitkaa minun
huomauttaa se".

-- "Minkästähden te panitte pahaksenne? Olihan siellä muitakin naisia.
Olihan semmoisiakin, jotka ensimmäiseksi sieppasivat tuolin oven
suussa, ollaksensa vaan häntä lähempänä".

No mutta tämmöisten sanain perästä, jotka ainoastaan miellyttävä rouva
oli lausunut, oli aivan välttämätöntä, että myrsky oli puhkeava ilmi;
mutta -- ihme ja kumma! -- kumpainenkin vaikeni ja hiljeni eikä yhtään
mitään puhjennutkaan ilmi. Kaikin puolin miellyttävä rouva muisti,
ett'ei uuden leningin kaavoja hänellä vielä ollutkaan, ja ainoastaan
miellyttävä rouva muisti, ett'ei hänellä vielä ollut mitään lähempiä
tietoja hänen rakkaan ystävänsä tekemästä keksinnöstä. Siksipä rauha
palautuikin hyvin pian.

Yleensä puhuen ei saata sanoa, että näillä rouvilla olisi ollut
luontoperäistä tarvetta loukata toisiansa, eikä ollut heidän
luonteessansakaan mitään häijyä, mutta muutoin vaan omasta itsestään
syntyi keskustelun aikana vähäinen halu antaa toiselle pikkuinen
pistos: muutoin vain, huviksensa ainoastaan, pyöräyttää toinen
toisellensa joku sarvipäinen sananen: "ähä, muka, miltäs tuntuu!"

Erillaisiahan ovat sydämmen tarpeet niin miehisillä miehillä kuin
naisillakin!

-- "Mutta minä vaan en saata ymmärtää", virkkoi ainoastaan miellyttävä
rouva, "mitenkä Tshitshikow, matkustavainen, rohkeni ryhtyä noin
uskaliaasen yritykseen. Mahdotonta, ett'ei hänellä olisi apulaisia".

-- "Ettekös luule olevan sitten?"

-- "Kenenkä te luulisitte ruvenneen hänelle apumieheksi".

-- "No vaikkapa Nosdrew'in?"

-- "Luuletteko tosiaankin?"

-- "Miksikä en? kyllähän Nosdrew'issa on vaikka mihin. Tiedättehän,
että hän oli vähällä myödä oman isänsäkin tahikka, paremmin sanoa,
panna hänet korttipeliin."

-- "Herrainen aika, mitä uutisia ma teiltä kuulenkaan! Enpä olisi
millään muotoa luullut Nosdrew'inkin olevan sekaantuneen tähän
juttuun".

-- "Minä puolestani olen aina luullut sitä."

-- "Kun sentään ajattelee, mitä kaikkea vaan tapahtuukaan mailmassa!
Olisiko kukaan voinut luulla, muistatteko silloin kuin Tshitshikow
ensin tuli kaupunkiin, että hän panee toimeen tämmöisen kauhean melun?
Voi, Anna Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kovasti minä
säikähdin! ja ellei vaan teidän rakkautenne ja ystävyytenne, niin
olisin ollut ihan huutavassa hukassa ... ihan! Maikko parka huomasi
minun olevan kalpean kuin kuolema. 'Rouva kulta', sanoi hän, 'rouva
kulta, niinhän te olette kalpea kuin kuolema'. -- 'Maikko', sanoin
minä, 'vähät minä siitä nyt'. Semmoinen juttu! Vai on Nosdrewkin
samassa nuotassa; sanokaas!"

Ainoastaan miellyttävän rouvan teki kovin mieli saada tietoja ryöstön
laadusta, se on: millä hetkellä se tapahtuu ynnä muuta, mutta liikojapa
hän jo vaatikin. Kaikin puolin miellyttävä rouva sanoi suorastaan,
ett'ei hän tiedä sitä. Hän ei osannut valehdella; otaksua yhtä ja
toista, -- sitä hän kyllä osasi, mutta sekin tapahtui ainoastaan
silloin, kuin otaksuminen perustui sisälliseen vakuutukseen, ja jos hän
kerran oli jostakin asiasta saanut sisällisen vakuutuksen, niin kyllä
hän silloin osasi seisoakin kannallansa; ei ollut hyvä silloin
parhaimmankaan lain-oppineen ja muitten ihmisten mielipiteiden
kumoojan, ei ollut hyvä hänen lähteä tässä tapauksessa voittosille:
kyllä hän siinä olisi saanut tuta ja tietää, mitä sisällinen vakuutus
on.

Jos rouvat vihdoin kokonaan olivat vakuutetut siitä, mitä ensin olivat
vain otaksuneet, niin sehän ei ole mitään tavatonta. Niinhän teemme
mekin, miehiset miehet, järkevä väki muka; senhän osoittavat meidän
oppineet tuumailut ja harkinnat. Ensi aluksi astuu oppinut mies esille
täydellisenä viekastelijana; hän alkaa hiljalleen, arasti, kysäisee
kaikkein kainoimmalla tavalla: "Eiköhän se liene sieltä? Eiköhän se ja
se maa liene saanut nimeänsä siitä nurkasta?" Taikka: "Eiköhän tämä
todistuskappale ole myöhemmiltä ajoilta?" Taikka: "Eiköhän sen ja sen
niminen kansa oikeastaan ollut se ja se?" Samassa lukee hän otteita
siitä ja siitä vanhan ajan kirjailijasta ja kun vaan on havainnut vähän
sinne päinkin, taikka vaan semmoista mikä hänen mielestään olisi sinne
päin, niin jo yltyy miehessä rohkeus ja uljuus, ja hän puhelee
ujostelematta vanhan ajan kirjailijain kanssa, kyselee heiltä ja itse
vastaileekin heidän puolestansa, kokonaan unohtaen sen, että oli
alkanut kainolla arvelulla. Hän on jo näkevinään kaikki tyyni, kaikki
on hänen mielestänsä jo selvää, ja keskustelu päättyy näillä sanoilla:
"Näin se juuri oli! Se ja se kansa se juuri on! Juuri tältä kannalta on
tätä asiata katsominen!" -- Ja sitten se julistetaan oppisalissa, ja
ala sitten vasta keksitty totuus samoilla maailmata pitkin ja poikin,
keräten itsellensä noudattajia ja kumartajia.

Rouvat olivat juuri saaneet tämän sekavan asian näin osaavasti ja
järkevästi ratkaistuksi, niin astui vierashuoneesen prokuratori, kuin
ennenkin muuttumattomine kasvoineen, tuuheine kulmakarvoineen ja
vilkkusilmineen. Rouvat samassa kilpaa kertomaan hänelle kaikkia
seikkoja; siinä oli kuolleitten sielujen ostot, siinä oli aikomus
ryöstää kuvernörin tytär, ja niin he saattoivat hänet täydelliseen
sekaannukseen. Hän seisoi tosin kauan aikaa yhdellä paikalla ja räpytti
vasenta silmäänsä ja huiskutti nenäliinalla partahansa, pyhkien pois
sinne karissutta nuuskaa, mutta ymmärtää hän ei voinut yhtään mitään.
Siihen hänet rouvat jättivätkin ja läksivät kukin haarallensa,
hätäkelloa soittamaan.

Ei kulunut tuntiakaan, niin olivat he jo toimensa täyttäneet. Kaupunki
oli ilmeisessä kapinassa; kaikki liikkui ja liekehti ja jospa edes
yksikään olisi ymmärtänyt vähääkään! Rouvat osasivat loitsia niin
sameiksi ihmisten silmät, että kaikki, vallankin virkamiehet, olivat
vähän aikaa aivan pyörällä päin. Heidän tilansa oli ensimmäisenä
hetkenä kuin uneliaan koulupojan, jolle aikaisemmin nousseet toverit
ovat pistäneet nenään hiiren, se on: nuuskalla täytetyn paperin.
Vetäistyään unimielissään koko tupakkasatsin nenäänsä kaikella makaavan
miehen hartaudella, hän heräjää, hyppää pystyyn, katselee kuin hupsu,
silmät pullollaan joka haaralle, eikä voi käsittää, missä ollaan ja
mitä hänelle on tapahtunut, ja vähitellen vasta eroittaa hän vinot
auringon säteet seinällä, piiloon menneitten toverien naurun
tyrskäykset, ja alkava aamu katselee akkunasta ja metsä on herännyt ja
tuhansia visertäviä ääniä kuuluu ja jokikin on kirkastunut, siellä
täällä kimallellen ja polveillen pillistöitse, ja rannalla elamoitsee
alaston lapsiliuta, hankitellen uimaan. Nyt vasta hän huomaa hiiren
nenässään.

Aivan samanlainen oli ensi hetkenä kaupunkilaisten ja virkamiestenkin
laita. Jokainen hätkähti ja pysähtyi kuin lammas, silmät pullollaan.
Kuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow sekaantuivat ja
sotkeutuivat heidän päässään aivan kummallisesti. Sitten vasta
ensimmäisen ällistyksen jälkeen rupesivat he ikäänkuin näkemään niitä
yksitellen ja eroittamaan niitä toisistansa. He rupesivat vaatimaan
selityksiä ja suuttumaan, nähdessään, ett'ei asia tahdo ottaa
selvitäksensä millään muotoa. Mitä ihmeitä ja kummia nuo kuolleet
sielut merkitsevät? Kuolleet sielut, ostella kuolleita sieluja, --
eihän tuossa ole järkeä rahtuakaan! Kuka hupsu niitä rupeaa ostelemaan?
Mitä varten hän niihin rahoja viskaisi? Ja mitä niillä kuolleilla
sieluilla tekee? Ja miksikä tähän on sekoitettu kuvernörin tytärtä? Jos
hän aikoi viedä tytön salaa, niin mitä varten hän osteli kuolleita
sieluja? Ja jos taas ostaa kuolleita sieluja, niin mitäs hän kuvernörin
tytärtä lähtee ryöstämään? Kullallensako hän kuolleita sieluja lahjaksi
aikoi, vai? Mieletöntä puhetta! Mitä se semmoista on, ett'ei ennätä
ihminen käännähtääkään, niin lasketaan hänestä liikkeelle juttu, ja
jospa edes olisi jotakin järkeä siinä?... Vaan ... syntyipäs näet huhu,
-- Olihan siihen siis joku syy. Mikähän syy siis on nuo kuolleet
sielut? Ei ole syytä vähääkään. Ihanhan tämä on juoruja, juoruja,
himphamppua, virsuista velliä. Tämä on todellakin, hitto ties mitä!...
Sanalla sanoen, nytkös puhetta läksi ja juttua! Koko kaupungin
puheen-aineena oli nyt kuolleet sielut ja kuvernörin tytär, Tshitshikow
ja kuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow, ja kaikki nyt
läksi liikkeelle, kaikki tyyni. Tuuliaispäänä tuiskahti tuo siihen asti
näköjänsä torkuksissa ollut kaupunki. Nytpä ilmaantuivat Jumalan ilmaan
kaikki jöröjukat ja laiskajaakot, jotka vuosikausia olivat kylkiänsä
kuumennelleet aamunutuissa, syyttäen kotona-istumisestansa milloin
suutaria, joka oli tehnyt kovin ahtaat saappaat, milloin räätäliä,
milloin viinaan menevätä kuskia; -- kaikki, jotka jo aikoja sitten
olivat lakanneet käymästä vieraisilla muitten kuin Makuliinien ja
Unteliinien luona; -- kaikki ne, joita ei olisi saanut kotoansa
lähtemään, ei vaikka olisi kutsunut niitä härppimään viidensadan ruplan
maksuista kalakeittoa kahden kyynärän pituisten sterlettien ja
kaikenmoisten suussa sulavain kalakukkojen kanssa. Sanalla sanoen, nyt
tuli ilmi, että kaupunki oli suuri ja väkirikas ja asianmukaisesti
asuttukin. Siellä tuli ilmi ihmisten joukkoon jonkunlainen Sisoi
Pafnutjevitsh ja Macdonald Karlovitsh, joista ei siihen saakka oltu
tietty mitään. Vieraspitoihin ilmaantui muuan pitkän, pitkän pitkä
sotavanhus, toiskätinen, niin pitkä, ett'ei semmoista ennen oltu
nähtykään. Kaduille ilmestyi umpinaisia ajopelejä ja avonaisia
ajopelejä, vankkureita ja muita -- ja puuro oli valmis.

Toiseen aikaan ja toisenlaisten olojen vallitessa nämä tämmöiset huhut
kukaties eivät olisikaan vetäneet puoleensa mitään huomiota, mutta
N. kaupunki ei ollut pitkään aikaan saanut minkäänlaisia uutisia.
Ei ollut kokonaiseen kolmeen kuukauteen tapahtunut kaupungissa edes
mitään sellaista, jota pääkaupungeissa sanotaan commerage'iksi
(juoruhistoriaksi), mikä on kaupungille yhtä tärkeätä kuin
ruokatavarain tuonti oikeaan aikaan. Kaupungissa ilmaantui äkkiä kaksi
aivan vastakkaista puoluetta, miesten ja naisten. Miesten puolue,
löyhämielisin kaikista, kiinnitti huomionsa kuolleisin sieluihin.
Naisten puolue otti yksinomaisesti tarkastellaksensa kuvernörin
tyttären ryöstämistä. Tässä puolueessa -- se on sanottava naisten
kunniaksi -- oli verrattomastakin paljoa enemmän järjestystä ja kuntoa.
Se tuli kaiketikin siitä, että naiset ovat niin omiansa emännyyteen ja
järjestyksen pitoon. Kaikki sai heillä vilkkaan, määrätyn asun, kaikki
kävi selviin, silmin nähtäviin muotoihin, selkeni ja selvesi, sanalla
sanoen, siitä tuli täydellinen kuva. Siinähän tuli ilmi, että
Tshitshikow on jo kauan aikaa ollut rakastunut ja että he olivat
kohdanneet toisiansa puutarhassa, kuutamolla; että kuvernöri olisi
antanutkin tyttärensä hänelle, Tshitshikow kun on rikas kuni
Juutalainen, ellei sitä olisi estänyt Tshitshikow'in vaimo (mistä he
sen tiedon saivat, että Tshitshikow oli nainut mies -- sitä ei osannut
sanoa kukaan); että vaimo, joka kuihtuu toivottomassa rakkaudessa, oli
kirjoittanut kuvernörille erittäin liikuttavan kirjeen, ja että
Tshitshikow, nähdessään mahdottomaksi saada tyttöä hyvällä, oli
päättänyt ryöstää hänet. Toisissa taloissa kerrottiin asiata vähän
toisella tapaa: Tshitshikow'illa ei ole vaimoa ensinkään, kertoivat
nämät, vaan hän oli, kuten konsanaankin hieno ja asiastaan vakuutettu
mies, saadaksensa tyttöä omakseen, alkanut ensin äidistä, jonka kanssa
hänellä oli ollut yhteyttä; vasta sitten oli hän selittänyt aikeensa
tyttären suhteen, mutta silloin oli äiti säikähtänyt ja, tuntien
omantunnon vaivoja, antanut jyrkän kiellon, ja kas siinä nyt syy, miksi
Tshitshikow oli päättänyt ryhtyä ryöstöön. Tähän tuli sitten vielä
monenlaisia selityksiä ja korjauksia sitä mukaa kuin huhut tunkeutuivat
syvimpiin sopukkoihin saakka. Ja Venäjällä on laita semmoinen, että
alhaiset seurat kernaasti haastelevat ylhäisten seurain juorujutuista,
ja niinpä ruvettiin tästä kaikesta puhelemaan semmoisissakin mökeissä,
joissa ei oltu ikipäivinä nähty eikä kuultu Tshitshikow'ia, ja niinpä
karttui lisäyksiä ja selityksiä yhä viljemmälti. Puheen-aine kävi
hetkestä hetkeen hupaisemmaksi, muodostui päivästä päivään
kokonaisemmaksi, ja vihdoin saatettiin se kaikessa täydellisyydessään
kuvernörin rouvan omiin korviin. Kuvernörin rouva, perheen äiti,
kaupungin etevin rouva, joka ei ollut osannut aavistaakaan mitään
senkaltaista, tunsi itsensä syvästi loukatuksi mokomilla juoruilla; hän
närkästyi ja syystä närkästyikin. Valkoverinen tyttö sai kestää
ripityksen, ankarimman, mitä milloinkaan on tullut kuusitoistavuotisen
tytön osaksi. Siinä tulla tuiskusi kysymyksiä, tiedustuksia, nuhteita,
uhkauksia, soimauksia, varoituksia, niin että tyttöparka purskahti
itkuun eikä saattanut ymmärtää yhtään sanaa. Ovenvartijalle annettiin
ankara käsky, ett'ei Tshitshikow'ia saa ottaa vastaan mihinkään aikaan
eikä millään syyllä.

Tehtyään tehtävänsä, mitä kuvernörin rouvaan tulee, kävivät rouvat
miesten puolueen kimppuun, koettaen saada heitä puolellensa ja
vakuuttaen, että kuolleet sielut ovat pelkkä veruke ja keksitty siinä
tarkoituksessa vaan, ett'ei syntyisi epäluuloa ja että siten saisi
ryöstö-yrityksen paremmin toimeen. Moni mies kääntyikin ja liittyi
heihin, vaikka saikin kuulla kovin pahoja sättimisiä tovereiltansa,
jotka toruivat heitä ämmiksi ja hameiksi, ja nämä tämmöiset nimethän
ovat, niinkuin tiedetään, kovin loukkaavia miehiselle miehelle.

Mutta vaikka miehet kuinka olisivat varustelleet ja vastustelleet, niin
ei heidän leirissänsä ollut sittenkään sitä järjestystä kuin naisten
puolueessa. Kaikki oli heissä kovaa, veistämätöntä, hankalata,
epäsointuista, rumaa; päässä oli kaikki sekaisin, mullin mallin,
ajatukset ylös alaisin -- sanalla sanoen, selvästi ilmaantui kaikessa
karkea, raskas luonto, josta ei ole toimellisuuteen eikä sydämmellisiin
vakuutuksiin, heikko-uskoinen, laiska, täynnä alituisia epäilyksiä ja
ainaista pelkoa. Heidän mielestään tämä oli joutavaa puhetta;
kuvernörin tyttären ryöstäminen on oikeastaan husarien asia eikä mikään
sivilitoimi. Semmoista tekoa Tshitshikow ei tee, arvelivat he, ämmät
valehtelevat, ja ämmä se on kuin säkki: sitä siinä on, mitä siihen
pannaan. Tähdellisin seikka oli tässä kohden heistä kuolleet sielut.
Hitto ties, mitä nämä kuolleet sielut oikeastaan olivat, mutta jotakin
ilkeätä ja rumaa niissä vaan on. Miksikä miesten mielestä niissä oli
ilkeätä ja rumaa, sen saamme tietää heti kohta.

Lääniin oli määrätty uusi kenralikuvernöri, ja tämmöinen tapaus
saattaa, niinkuin tietty on, virkamiehet levottomaan tilaan: siinä
tulee sanomiset ja moitteet ja nuhteet ja viralliset pöllytykset,
joilla uuden päällikön on tapana kestitä alamaisiansa virkamiehiä.
"Mitähän", ajattelevat virkamiehet, "jos hän saa kuulla muutoin vaan,
että heidän kaupungissaan käy tuommoisia joutavia huhuja, niin jo
siitäkin saattaa tulla semmoinen löylytys, että älä Herra saata."
Lääkintätoimen inspehtori kalpeni äkkiä; hänen päähänsä iski taivas
ties mitä: eiköhän vaan kuolleilla sieluilla tarkoiteta semmoisia
sairaita, joita oli joukottain kuollut lasareteissa ja muualla
lavantautiin, jonka poistamiseksi ja estämiseksi ei oltu ryhdytty
tarpeenmukaisiin keinoihin? Eiköhän Tshitshikow vaan olekin
kenralikuvernörin kanslian virkamies, joka on tullut tänne salaista
tutkintoa pitämään. Hän puhui tästä asiasta presidentille. Presidentti
vastasi: "mitä turhia!" mutta äkistipä hänkin kalpeni, kysäisten
itseltään: mitähän jos Tshitshikow'in ostamat talonpojat todellakin
ovat kuolleita? Ja hän on sallinut tehdä kauppakirjat semmoisista, onpa
vielä ollut Pljushkin'in asiamiehenä -- annas että tämä tulee
kenralikuvernörin kuuluviin, mitenkä silloin käy? Hän mainitsi tästä
yhdelle ja toiselle, ja pianpa kalpenivat yksi ja toinen: pelko tarttuu
pahemmin kuin rutto. Jokainen sai itsessään ilmi senkaltaisia syntejä,
joita ei edes ollutkaan. Kuolleet sielut -- tämä sana rupesi nyt
kajahtelemaan niin epämääräisesti, että ruvettiin epäilemään
tämmöisiäkin: eiköhän vaan sillä jollakin tavoin tarkoiteta eräitä
kiiruimmiten haudatuita ruumiita kahden äskettäin tapahtuneen seikan
jälkeen?

Ensimmäinen seikka oli sattunut eräille Solvitshegod'in kauppiaille,
jotka olivat tulleet kaupunkiin markkinoille ja markkinain jälkeen
pitäneet pidot tuttavillensa, Ustj-Sisolsk'in kauppamiehille. Pidot
olivat venäläiseen tapaan, saksalaisilla lisävehkeillä: limonadeilla ja
punsseilla ja balsameilla y.m. Pidot päättyivät, niinkuin tavallista
on, tappelulla. Solvitshegod'ilaiset löivät siinä kuolijaaksi muutaman
Ustj-Sisolsk'in miehen, vaikka olivat itsekin saaneet kylkeen ja
niskaan ja nivusiin tuimia iskuja, jotka todistivat tavatonta nyrkkien
suuruutta vainajilla. Yksi voittajista oli saanut semmoisen kolauksen,
ett'ei hänelle, tappelijain omain sanojen mukaan, jäänyt nenänpuolta
ensinkään naamaan. Tekonsa kauppiaat kyllä tunnustivat, selittäen
olleensa vähän vallattomia. Kerrottiin sitä semmoistakin, että he
tunnustukseensa olivat liittäneet neljäsataa ruplaa mieheen, mutta
kovinhan oli asia himmeä. Tiedustelut ja tutkimukset osoittivat, että
Ustj-Sisolsk'in miehet olivat kuolleet häkään, ja semmoisina heidät
haudattiinkin.

Toinen äskettäin tapahtunut seikka oli seuraava. Kruunun talonpojat
Kirppukin kylästä olivat yksissä neuvoin kruunun talonpoikain kanssa
Borovkin kylästä, jota myös Sadirailovaksi sanotaan, murhanneet muka
maapolisin, se on lautamiehen Drobjashkin'in, siitä syystä, että
maapolisi, se on lautamies Drobjashkin, oli jo ruvennut liian usein
käymään heidän kylässänsä, ja tämä on yhtä pahaa kuin rutto ja
lavantauti. Maapolisin kuljeksimisiin siellä oli muka ollut syynä
jonkunlaiset sydämmelliset heikkoudet, joilla hän vaivasi kylän
naisväkeä. Varmaa selkoa ei kumminkaan saatu, vaikka talonpojat
sanoivat suoraa päätä ajaneensa kerran maapolisin niskapäästä pellolle.
Kyllähän se on totta, että maapolisi oli rangaistuksen alainen
sydämmellisten heikkouksiensa tähden, mutta eipä talonpojillakaan
Kirppulan ja Sadirailovan kylästä ollut lupaa omankäden oikeuteen, jos
nimittäin he tosiaankin olivat olleet murhassa osallisia. Mutta asiahan
oli himmeä, maapolisi löydettiin maantieltä, maapolisin nuttu oli rikki
ja repaleissa, kasvoja taas ei voinut tunteakaan. Juttu kierteli
oikeudesta oikeuteen, kunnes viimein tuli ylioikeuteen, jossa ensin
hiljaisuudessa harkittiin asiata tällä tavoin: siihen nähden ja kosk'ei
tiettyä ole, kuka talonpojista nimenomaan oli murhaan osallinen ja
yhteensä on heitä iso joukko; ja koska Drobjashkin on jo kuollut eikä
hänelle niin muodoin saata mitään hyötyä olla, vaikka hän jutun
voittaisikin, vaan talonpojat sitä vastoin ovat hengissä, jotenka
heille on erinomaisen tärkeätä, jos asia päättyy heidän eduksensa, niin
tehtiin Oikeudessa vihdoin tänkaltainen päätös: lautamies Drobjashkin
on ollut itse syypää, koska hän on väärällä tavalla ahdistanut
talonpoikia ei ainoastaan Kirppulan vaan myöskin Sadirailovan kylässä;
mitä taasen hänen kuolemaansa tulee, niin kuoli hän rekeensä
paluumatkallansa halvauksesta.

Nämä asiat oli niin muodoin, kuten näkyy, sangen taitavasti ajettu,
mutta virkamiehet alkoivat sittenkin, ties mistä syystä, arvella, että
puhe nyt onkin juuri näistä kuolleista sieluista. Ja sattuipa näet
niinkuin synniksi vielä toinenkin asia. Juuri siihen aikaan, kuin
herrat virkamiehet olivat pulmallisessa tilassa, tuli kuvernörille
yht'aikaa kaksi paperia. Toisessa niistä oli sanottu, että sen mukaan
kuin asiasta on ilmoituksia tullut ja tietoja saatu, oleskelee heidän
läänissänsä väärän rahan tekijä, käyttäen milloin mitäkin nimeä, ja
että viipymättä ryhdyttäisiin ankarimpiin toimiin pahantekijän
ilmisaamiseksi. Toinen paperi oli tullut läheisen läänin kuvernöriltä,
joka siinä ilmoittaa, että hänen läänissänsä oli päässyt muuan rosvo
karkuun Oikeuden käsistä, ja että jos tässä toisessa läänissä
ilmaantuisi epäluulon alainen, kirjaton ja passiton mies, niin oli hän
viipymättä otettava kiinni. Nämät kaksi paperia tekivät nyt sen, että
ihmiset olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Entiset arvelut ja luulot
menivät nyt kaikki mullin mallin. Tässä tietysti ei saattanut millään
muotoa otaksua, että asia rahtuakaan koskisi Tshitshikow'ia; mutta
kumminkin, kun jokainen kohdastansa oikein arveli ja ajatteli, kun
heille johtui mieleen, ett'eiväthän he vielä tiedä, mikä mies
Tshitshikow oikeastaan onkaan, että hän oli aina jotenkin epäselvästi
puhunut omasta itsestään, sanoen kyllä kärsineensä palveluksessa
vääryyttä totuuden tähden, vaan tämähän kaikki oli ollut niin himmeätä;
ja kun he muistivat hänen lausuneen sinnekin päin, että hänellä oli
ollut vihamiehiä, jotka olivat uhanneet hänen henkeänsäkin, niin
vaipuivat he entistä syvemmälle ajatuksiinsa. Hänen henkensä oli niin
muodoin vaarassa, häntä niin muodoin vainottiin, hän oli niin muodoin
tehnyt jotakin; -- mikähän hän oikeastaan on miehiänsä? Väärän rahan
tekijä hän tietysti ei ole, rosvo sitäkin vähemmin, -- ulkomuotokin on
miehellä niin hyvänsävyinen, mutta kuitenkin kaikitenkin -- mikäs hän
oikeastaan on? Ja niinpä herrat virkamiehet panivat nyt vasta eteensä
kysymyksen, mikä heidän olisi pitänyt panna jo alusta pitäin, se on:
kertomuksemme ensimmäisessä luvussa. Päätettiin tiedustella vielä
niiltä, joilta talonpoikia oli ostettu, jotta saataisiin ainakin
selville, minkälaisia kauppoja hän oli tehnyt ja mitä nuo kuolleet
sielut oikeastaan tietävät, ja eikö hän ole kellenkään virkkanut,
vaikka vahingoissa, vaikka vaan osapuille, mikä hänen tarkoituksensa
on, ja eikö hän ole kellenkään ilmaissut, mikä hän on.

Ensinnäkin käännyttiin Korobotshkan puoleen, mutta siitä kaivosta ei
suuria ammennettu: Tshitshikow oli ostanut viidellätoista ruplalla, ja
linnun höyheniä hän ostelee myös, ja lupasi ostaa paljon kaikenlaista,
kruunulle hän ostelee talia, ja siitä syystä hän varmaankin on veijari,
sillä kerran ennenkin oli liikkunut semmoinen mies, joka oli ostellut
linnun höyheniä ja hankkinut kruunulle talia, mutta oli petkuttanut
kaikki tyyni ja veijannut provastin rouvalta toista sataa ruplaa. Muuta
Korobotshka ei osannut ilmoittaa, toistelihan vaan yhtä ja samaa.
Virkamiehet huomasivat vaan, että Korobotshka oli tyhmä ämmä. --
Manilow vastasi olevansa valmis milloin hyvänsä takaamaan Pavel
Ivanovitsh'in ja lausui hänestä kaikkein kauniimpia sanoja, liittäen
vielä, silmät ummessa, muutamia mietteitä ystävyydestä. Nämä mietteet
tietysti ilmaisivat tyydyttävällä tavalla hänen hellän sydämmensä
liikutukset, vaan asialle ei niistä lähtenyt selkoa ensinkään. --
Sobakevitsh vastasi, että Tshitshikow on hänen mielestänsä kelpo mies
ja sanoi myöneensä hänelle aivan valikoitua ja kaikin puolin elävätä
väkeä; vaan mitä vast'edes saattaa tapahtua, sitä hän ei mene
takaamaan; jos väki kuolee matkan vaivoihin siirtymisen aikana, niin
syy ei ole hänen, se on kaikki Jumalan kädessä; ja mitä taas
lavantauteihin ja ruttoihin tulee, niin niitähän on yltäkyllin, ja
onhan ollut esimerkkejä, että kokonaisia kyliä on kuollut sukupuuttoon.

Herrat virkamiehet päättivät vielä käyttää erästä keinoa, ei aivan
kaunistakaan, vaan jota kumminkin joskus noin syrjässä käytetään,
tiedustella nimittäin palvelijain kautta Tshitshikow'in palvelusväeltä,
tietäisivätkö he jotakin tarkempaa sanoa herransa entisestä elämästä,
vaan sanottavia uutisia ei saatu siltäkään puolen. Pekosta ei lähtenyt
muuta kuin tavallinen umpea haju; Selifan taas ilmoitti herransa
"palvelleen keisaria ja olleen ennen tullivirkamiehenä", eikä muuta
mitään. Näillä ihmisillä on hyvin omituinen tapa: jos häneltä suoraan
kysyt jotakin asiata, niin ei hän milloinkaan muista kaikkea, usein
vastaa niinkin, ett'ei tiedä mitään; mutta kysypäs häneltä jotakin
muuta, niin siihen hän sen sovittaakin, kertoopa vielä kaikki semmoiset
pikku seikat, joita et tahtoisi tietääkään. Kaikista virkamiesten
tiedustelemisista ei lähtenyt muuta selkoa kuin se, ett'eivät he
suinkaan tiedä varmaan, mikä Tshitshikow on, vaan että Tshitshikow'in
kumminkin pitää olla jotakin, ihan varmaan. He päättivät viimein
keskustella asiasta lopullisesti, sopiaksensa ainakin siitä, mitä
heidän on tekeminen ja mihin toimiin ryhtyminen ja mimmoinen mies hän
oikein on: sellainenko, joka olisi otettava epäluulon alaisena
kiinni vai sellainenko, joka saattaa ottaa kiinni heidät itsensä
epäluulon-alaisina. Tätä varten oli määrä kokoontua polisimestarin
luokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä.



X LUKU.


Kokoonnuttuansa polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää,
oli kaupungin isä ja hyväntekijä, saivat virkamiehet syytä huomauttaa
toisillensa, että he olivat oikein laihtuneet kaikista näistä huolista
ja puuhista. Ja tosiaankin, uusi kenralikuvernöri ja nämä vasta tulleet
tärkeät paperit ja nämä kummalliset huhut, -- kaikki tämä oli painanut
nähtävät jäljet heidän kasvoihinsa, ja monenkin frakki oli ilmeisesti
tullut väljemmäksi. Kaikki oli antanut perää: presidentti oli
laihtunut, lääkintätoimen inspehtori oli laihtunut, prokuratori oli
laihtunut, ja muuan Semen Ivanovitsh, jota ei milloinkaan sanottu
sukunimeltään ja jolla oli etusormessa kantasormus, jota hänen oli tapa
antaa katseltavaksi naisväelle, -- hänkin oli laihtunut. Tosin oli,
niinkuin ainakin, joukossa joitakuita rohkeitakin, jotka eivät heti
neuvottomiksi nuutuneet, vaan niitä oli hyvin vähän. Postimestari oli
ainoa, joka ei ollut muuttunut aina tasaisessa luonteessansa.
Tämmöisissä tapauksissa puheli hän tavallisesti näin:

-- "Kyllä minä teidät tunnen, herrat kenralikuvernörit! Teitä ennättää
muuttua kolmet ja neljät, mutta minäpä, niin sanoakseni, olen jo
kolmekymmentä vuotta istunut sijallani".

Tähän muut virkamiehet vastailivat näin:

-- "Hyvä sinun on puhua, sprechen sie deutsch, Ivan Andreitsh; sinulla
on suorat toimet: ota vastaan ja lähetä menemään. Korkeintansa teet
pienet tepposet siinä, että suljet postikonttorin tuntia aikaisemmin ja
otat lisämaksun myöhästyneeltä kauppiaalta tahi lähetät semmoista, mitä
ei sovi lähettää, -- tuommoisessa toimessa pysyy ken hyvänsä viatonna.
Mutta annas kun piru tottuu sun eteesi pyörähtelemään joka päivä, niin
että vaikk'et tahtoisikaan ottaa lahjoja, niin hän vaan työntämällä
työntää. Sinulla ei hätää hituakaan, sinulla on yksi ainoa poika, mutta
entäs kun Praskovja Feodorovnassa on semmoinen siunaus, ett'ei vuotta
kun ei uutta, milloin Prashkushka, milloin Petrushka, kyllä maar siinä
toista veisajaisit".

Niin puhuivat virkamiehet, ja voipiko ihminen vastustaa pirun
houkutuksia, se ei ole minun ratkaistavanani.

Tällä kertaa neuvotteluun kokouneilta puuttui ilmeisesti se välttämätön
asia, jota tavallisessa puheessa sanotaan tolkuksi. Me emme yleensäkään
ole luotu edustavia istuntoja varten. Kaikissa meidän kokouksissamme,
alkaen talonpoikaiskunnan kokouksista kaikenmoisiin oppineisin ynnä
muihin komiteoihin, vallitsee joltinenkin sekasotku, ellei niissä ole
"päätä", joka johtaa muita. Vaikea on oikeastaan sanoa, kuinka tämä
näin onkaan; kai me jo olemme semmoista väkeä. Ei meiltä onnistu muut
kuin semmoiset neuvottelut, joissa keskustellaan kemuista ja
päivällisistä, niinkuin klubeista ja huvilaitoksista saksalaiseen
malliin. Mutta valmiita, valmiita me olemme aina vaikka mihin. Äkkiä,
niinkuin tuulen tuiskauksessa, perustamme me armeliaisuuden seuroja ja
kehoittavia seuroja ja ties mitä seuroja vielä. Tarkoitus on hyvä,
mutta itse asiasta ei sittenkään tule mitään. Kukaties siihen on syynä
sekin, että me tyydymme ensi alkuun ja luulemme, että sillä kaikki on
tehtykin. Esimerkiksi: me päätämme perustaa hyväntekevän seuran köyhiä
varten ja lahjoitamme siihen melkoisia summia. Tämänkaltaisen
kiitettävän työn onneksi ja menestykseksi toimitamme me heti kohta
päivälliset kaupungin etevimmille virkamiehille, ja niihin tietysti
menee toinen puoli lahjoitettua summaa. Toisella puolella vuokrataan
Toimikunnalle pulska huoneus, ja siihen lämmitys ja vahtimestarit ja
kaikki. Köyhille ei sitten jää koko summasta muuta kuin puoli kuudetta
ruplaa, ja siitäkin ovat toimikunnan jäsenet erimielisiä, jokainen kun
tahtoisi tätä apurahaa jollekulle omalle sukulaiselleen.

Tämä nyt kokoontunut neuvottelu oli kumminkin toista laatua: tämän oli
kutsunut kokoon välttämätön tarvis. Tässä ei ollut kysymys köyhistä
eikä muista syrjäisistä; asia koski jokaista virkamiestä itseä, asia
koski vaaraa, joka uhkasi kaikkia yhdellä lailla; -- heidän täytyi
siis vasten tahtoansakin liittyä lähemmäksi toisiansa ja olla
yksimielisempiä. Mutta kuitenkin kaikitenkin ei siitä tullut sen
hurskaampaa. Puhumattakaan erillaisista ajatuksista, joita löytyy
kaikissa kokouksissa, ilmaantui tässä neuvottelevain mielipiteissä
jotakin aivan käsittämätöntä epäröimistä. Yksi sanoi Tshitshikow'in
olevan väärän rahan tekijän, mutta lisäsi sitten itse: "kukaties ei
olekaan". Toinen vakuutti hänen olevan salaisen virkamiehen
kenralikuvernörin kansliasta, mutta samassa jo liitti: "vaikka hittokos
hänestä oikein selvän otti". Sitä arvelua, että hän olisi rosvo
valevaatteissa, sitä pani vastaan joka mies; puhumattakaan hänen
säveästä ulkomuodostansa, niin arvelivat kaikki, ei hänen
puheessansakaan ole mitään sellaista, joka tietäisi rajuluontoista
miestä.

Tällä välin oli postimestari seisonut hetken aikaa syvissä mietteissä,
-- lieneekö siihen syynä ollut joku aate, joka äkkiä oli häneen iskenyt
vai mikä muu. Äkisti hän huudahti:

-- "Tiedättenkös, hyvät herrat, kuka se on?" Hänen äänessään oli
jotakin pintaa karmivaista, niin että kaikki kiljaisivat yht'aikaa:

-- "No kuka?"

-- "Se on, niin sanoakseni, se ei ole kukaan muu kuin kapteni
Kopeikin!" Ja kun kaikki taas yht'aikaa olivat kysyneet, kuka kapteni
Kopeikin on, vastasi postimestari: "Ettekös te sitten tiedä, kuka
kapteni Kopeikin on?"

Kaikki vastasivat, ett'eivät he suinkaan tiedä, kuka kapteni Kopeikin
on.

-- "Kapteni Kopeikin", sanoi postimestari, raottaen nuuskarasiaansa
ainoastaan puolilleen, pelosta, ett'ei joku naapureista pistäisi sinne
sormiansa, joitten puhtauteen hänellä ei ollut liikaa luottamusta.
"Kapteni Kopeikin", virkkoi hän sitten, nuuskattuansa, "mutta
tosiaankin, jos nyt niinkuin kertoisi koko jutun, niin siitä tulisi
jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma".

Kaikki läsnäolijat sanoivat haluavansa kuulla koko jutun, josta tulisi
jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma.

Hän alkoi näin:

_Kapteni Kopeikinin tarina_.

Vuonna 1802, niin sanoakseni sodan jälkeen, tuotiin muitten
haavoitettujen joukossa myöskin kapteni Kopeikin, huima poika, sukkela
kuin hitto; oli istunut päävahdeissa; ja arestissa ja kokenut jo sitä
sekä tätä. Krasnoinko tappelussa vai Leipzig'in, en tiedä, mutta niin
se vaan, näettenkös, oli käynyt, että mieheltä jäi sinne käsi ja jalka.
No niin, siihen aikaan ei vielä, minä tarkoitan, ett'ei siihen aikaan
vielä ollut mitään semmoisia niinkuin toimenpiteitä haavoitettujen
suhteen: tuommoinen invalidien pääoma näettenhän perustettiin niin
sanoakseni vasta myöhemmin. No niin, kapteni Kopeikin näkee tosin, että
pitäisihän sitä niinkuin työtäkin tehdä, mutta käsi näettehän oli
hänellä, minä tarkoitan, hänellä ei ollut kuin vasen käsi. Isän luokse
pistihe mies, mutta isä sanoi: 'millä minä sinua elättäisin,
minä, niin sanoakseni, tuskin jaksan itsellenikään saada leipää!'
Mitäpäs tuosta! Kapteni Kopeikin päätti, minä tarkoitan, hän päätti
lähteä Pietariin, puuhaillakseen siellä korkeilta asianomaisilta jonkun
semmoisen niinkuin apurahan suhteen... Miten hän lienee päässyt,
tavaran-vetäjäinkö kanssa vai kruunun kuormillako, summa vaan se, että
hän, tuota noin, pääsi miten kuten viimein Pietariin. No älähän huoli!
Tuommoinen, joissakin määrin, näettehän, kapteni Kopeikin oli nyt
Pietarissa, minä tarkoitan semmoisessa kaupungissa, ett'ei senkaltaista
ole muualla koko maailmassa! Ja siinäkös nyt valo huikaisi miehen
silmiä, ja siinäkös nyt oli semmoinen elämän huima heilunta,
ymmärrättehän, semmoinen sadun-omainen sekasotku. Aatelkaas: äkkiä
tuommoinen esimerkiksi Nevskin katu taikka tuommoinen esimerkiksi
Hernekatu, hitto vieköön, taikka tuommoinen esimerkiksi Liteinin katu;
aatelkaas tuommoinen esimerkiksi torni ilmassa; entäs sillat, hitto
vieköön, riippuvat noin vaan, minä tarkoitan, eivät riipu mistään,
mutta muutoin vaan riippuvat, sanalla sanoen Semiramis, Semiramis ihan
ilmeisesti! Pistihän jo nenänsä, niinkuin nyt kortteeria vuokratakseen,
mutta kovin kirpasivat kipeästi hinnat: kartinit, uutimet, pirunmoiset
laitokset, ymmärrättenhän, matot semmoiset, -- ilmeinen, niin
sanoakseni, Persia ... suuret pääomat, minä tarkoitan suuret pääomat
jalan tallattavina. Kadullekin näethän kun pistäiksen, niin jo
haisahtaa nenään tuhannet ruplat. Entäs Kopeikin'illa? koko hänen
pankkinsa oli kymmenkunta siniraitaista ja vähän pientä hopeata. No
semmoisella summalla tietysti ei hovia osteta, minä meinaan, että
kyllähän sillä hovinkin ostaa, kun panee lisäksi neljäkymmentä tuhatta,
mutta mistäs ne neljäkymmentä tuhatta otti? Franskan kuninkaaltako,
vai? Päätyi sitten meidän mies viimein asumisen suhteen Rääveli
nimiseen ravintolaan; rupla vuorokaudesta: päivälliseksi kaalia ja
palanen paistia. Niin ... eihän sitä millä pitkälle potki. Hän rupesi
sitten tiedustelemaan, minnekä päin täällä nyt kääntyä.

-- 'Minnekä kääntyä?' vastattiin, 'korkein esivalta on nyt poissa;
kaikki näettehän on Parisissa: sotaväki ei ole palannut vielä takaisin;
mutta kyllä sentään', sanoivat, 'löytyy väliaikainen komitea. Koetelkaa
onneanne, kukaties ne voivat jotakin'.

-- 'Jahkas minä', arveli Kopeikin, 'jahkas minä menen sinne, ja kerron
siellä, että niin ja niin se nyt on, olen joissakin määrin vuodattanut
vertani, olen niinkuin nyt esimerkiksi henkeäni pannut altiiksi'.

No älähän huoli! Hän nousee aamulla ani varahin, raaputtaa vasemmalla
kädellään parran sängen pois, sillä esimerkiksi niinkuin parturin
luokse menemisen suhteen, niin ei kannata miehen massi; vetää hinaa
sitten univormun päälleen ja ala käydä koputella puujalallaan,
ymmärrättenhän, komiteaan. Tiedustelee tuosta, missä näet päällikkö
asuu. 'Tuolla noin', vastataan, 'tuolla talossa Nevan rannalla'. No
niin, mökki mikä mökki, minä tarkoitan, torpan töllihän se vaan oli:
akkunoissa lasinsirpaleetkin näet ei muuta kuin puolentoista syltä
korkeat ja puhtainta peililasia, marmorit, kiiltolakat, sanalla sanoen,
päätä niinkuin huimaisee! Metallinen ovenripakin, ymmärrättenhän, on
semmoista loistoa ja mahtavuutta, että niinkuin esimerkiksi ei muuta
kuin mene puotiin, osta puolella kopekalla saippuata ja hiero, niin
sanoakseni, pari tuntia käsiäsi, ennenkuin rupeat moiseen kääkään.
Ovenvartija alhaalla, kädessä sauva sellainen kiiltomukulainen,
naamaltaan kreivi, mikä kreivi, batisti-kaulukset ja kaikki, aivan kuin
mikä syöttiläs mopsikoira... Kopeikin käydä kahnusteli puukoivellaan
vastaan-otto-huoneesen ja hyyristyi siellä nurkkaan, jott'ei näettehän
kyynäspäällään tekisi mitään loukkausta tuommoisen nyt niinkuin
Amerikan tahi Indian suhteen, -- minä tarkoitan tuommoisen kullatun
poslinivaasin suhteen. No älähän huoli! Seista hän siellä kyllä sai
ehdoltansa, hän kun näet oli tullut semmoiseen aikaan, jolloin
päällikkö, huomaattehan, minä tarkoitan, jolloin päällikkö vasta tuskin
oli vuoteeltansa noussut ja kamaripalvelija vasta vienyt hänen eteensä
hopeisen vadin kaikenlaisten semmoisten niinkuin pesemisten suhteen.

Siellä nyt Kopeikin istui ja istui lähes neljä tuntia, niin jo tulee
sisään vartija-upseeri: 'Hetikohta', sanoi, 'tulee päällikkö itse'. Ja
entäs sitä väen paljoutta! Siinäkös epolettia ja miekkaa, miestä kuin
salkoa. No älähän huoli! Jo tulee vihdoin kuin tuleekin itse päällikkö.
No arvaahan sen ... kasvoilla niin sanoakseni ... semmoinen ...
tietysti ylhäisen arvon mukaan ... korkeata virkaa myöten ...
ymmärrättenhän ... ryhti ja mahtavuus semmoinen ja kaikissa käytöskin
niinkuin pääkaupunkilaisella konsanaankin. Kulkee näethän vuorotellen
kunkin luokse: 'mitäs te tahdotte, mitä haluatte, mikäs on teidän
asianne?' Astuu tuosta sitten Kopeikin'inkin luokse. Kopeikin siinä
selittämään: 'Niin ja niin se nyt on', sanoo hän, 'olen joissakin
määrin vertani vuodattanut, olen niin sanoakseni menettänyt käteni ja
jalkani, en voi tehdä työtä, ja rohkeneisin sen vuoksi pyytää, eiköhän
olisi mahdollista, niinkuin nyt siihen katsoen, että jotakin semmoista
apurahaa tahi palkintoa', ymmärrättenhän? No päällikkö katsoo, näkee,
että tosiaankin on puujalka, ja toinen hiha tyhjänä roikkuu: 'No niin',
sanoi hän, 'tulkaahan tänne parin päivän perästä'. Tuostakos Kopeikin
ihastui iki hyväksi! 'Hyvä juttu', arveli hän. Astua kopsutteli mies
katua pitkin, mielessä ilo semmoinen ja hyvä olo; poikkesi Palkin'in
hotelliin, joi ryypyn viinaa, söi päivällistä Lontoossa, siellä
näettenhän käskettiin pöytään kotletti kaprisien kanssa ja peltopyy
kaikenlaisten ispinäin ja filunkien kanssa, siihen sitten pullollinen
viiniä; illalla mentiin teateriin, -- sanalla sanoen, hurrattiin, minä
tarkoitan, hurrattiin kelpo lailla. Kadulla sitten kulkee hänen
edessänsä solakka Englantilainen nainen, noin ymmärrättehän joutsenena
semmoisena uiskentelee. Kopeikin'issäpä veri paikalla kuohahtelemaan;
jo läksi kuin läksikin juoksemaan kaunottaren perään, koputin, kaputin,
kopsis, kapsis, vaan äläst'! Pysähtyi mies sentään, arvellen: 'Hiiteen
nyt kurtisit toistaiseksi! Perästä sitten sopii koettaa, kun saan
eläkkeen; nyt ei passaa, ei!' Mutta kumminkin, hyvät ystävät, kulutti
hän yhtenä päivänä melkein puolet rahoistansa.

Kului tuosta päiviä kolme neljä, niin menee hän jälleen, minä
tarkoitan, jälleen komiteaan, päällikön puheille.

-- 'Tulin', sanoo hän, 'kuulustelemaan. Niin ja niin se on', sanoo,
'siihen nähden, että sairasvuoteella olen maannut kuin myöskin niinkuin
haavoitettuna ... niin sanoakseni vertani olen vuodattanut...' ja niin
edespäin, ymmärrättenhän, sanat kaikki perättäin niinkuin pitää.

-- 'No niin', sanoi päällikkö, 'ensiksikin minun täytyy sanoa teille,
ett'ei teidän asiassanne saata tehdä mitään, ilman korkeimman esivallan
päätöstä. Sotatoimet, niin sanoakseni, eivät ole vielä kokonaan
päättyneet. Olkaa kärsivällinen ja odottakaa, kunnes herra ministeri
tulee kotia. Teitä ei unohdeta, olkaa vakuutettu siitä. Ja jos ei
teillä ole mitään niinkuin elämisen suhteen, niin tuoss' on', sanoo,
'annan niin paljon kuin mahdollista...' Siinä antoikin, ymmärrättenhän,
hänelle vähän rahaa, ei paljoa, mutta kumminkin sen verran, että sitä
olisi riittänyt, kunnes asia olisi ratkaistu. Mutta toisinpa Kopeikin
oli luullut. Hän oli jo uskonut, että huomenna suoraa päätä
pistetäänkin tuhatta ruplaa hänelle kouraan, niin että pamahtaa:
'tuoss' on muka, veli veikkonen, juo ja pidä lystiä päiviä!' Ja sen
sijaan tuli näethän odottamista vaan. Ja hänellä, ymmärrättenhän, pyöri
jo päässä Englantilainen impi ja kotletit ja supletit ja kaikki tyyni.
Nolona tuli ukko parka kadulle, niinkuin koira, joka on kokilta saanut
vettä niskaansa: häntä koipien välissä, ja korvat topallaan. Pietarin
elämä näet oli jo ennättänyt muuttaa hänet, hän oli jo ennättänyt
päästä makuun. Ja kaiken tämän sijaan pitäisi nyt elää kihnustella piru
ties miten, ilman mitään semmoista niinkuin esimerkiksi mannaa ja
makeutta, ja mieshän oli terve ja raitis ja ruokahalukin kuin sudella.
Aatelkaas: hän kulkee tuommoisen franskalaisen restaurantin ohitse,
siellä, niin sanoakseni, seisoo kokki semmoinen ulkomailta tuotu,
franskalainen, avonaamainen, ja nuttu ja kaikki Hollannin palttinasta,
esiliinakin aivan valkoinen, minä tarkoitan lumivalkoinen, ja hänkös,
ymmärrättenhän, laittaa siellä paraillaan esimerkiksi tuommoista
filivinkkeliä, esimerkiksi semmoisia kotletteja tryffelien ja
träffelien kanssa, sanalla sanoen deli-deli-delikatessia sellaista,
että itsesi oikein söisit, hitto vieköön. Taikka aatelkaas: hän kulkee
Miljutin'in puotin ohitse: siellä katselee akkunasta ulos, niin
sanoakseni, meren lohi semmoinen, siellä kirsikoita, joista ei makseta
kuin viisi kolikkoa kappaleesta, ja siellä arbusi semmoinen suuri ja
avara kuin mitkä vaunut, semmoinen sieltä kurkistelee ja hakee, kuka
hupsu siitä maksaisi sata ruplaa. Sanalla sanoen, siellä asuu joka
askeleella viettelys, niin että nyt esimerkiksi sanoen vesi kielelle
herahtaa, ja hänen, näettehän, täytyy odottaa. Aatelkaas nyt hänen
tilaansa: toiselta puolen, minä tarkoitan, toiselta puolen merilohet ja
arbusit, ja toiselta puolen tarjotaan hänelle kitkerätä ja katkerata
maljaa nimeltä 'huomenna'.

-- 'Äläs huoli', arveli hän, 'puhukaa mitä hyvänsä, mutta minäpäs
menen', sanoi hän, 'minäpä menen ja käännän mullin mallin koko komitean
ja sanon heille suoraan, ett'ei tämä passaa'.

Ja tosiaankin, mies näethän tuikea semmoinen, älyä ymmärrättenhän,
päässä vähän, mutta mahtavuutta sitä enemmin. Tulee komiteaan.

-- 'Mitäs nyt?' kysytään häneltä. 'Mitäs te vielä läksitte? Johan
teille on sanottu, miten asiat ovat!'

-- 'No niin', vastaa toinen, 'enhän minä', sanoo, 'saata tässä miten
kuten kuhnustella! Minulla', sanoo, 'pitää olla pullollinen Franskan
viiniä pöydässä; minun', sanoo, 'pitää saada huvitusta, niinkuin
teaterin suhteen ja niin, näettenhän'.

-- 'Älkäähän pahaksi panko', sanoo päällikkö. 'Mitä nyt siihen tulee,
että niinkuin semmoista, niin siihen tarvitaan kärsimystä. Teille on
toistaiseksi annettu elatusrahoja, kunnes päätös saadaan, ja
epäilemättä määrätään teille ansaittu palkinto: sillä eihän ole vielä
ollut semmoista tapausta meillä Venäjänmaassa, että mies, joka niin
sanoakseni on palvellut isänmaatansa, olisi jäänyt kurjuuteen. Mutta
jos te nyt paikalla tahdotte herkutella kotleteillä ja käydä
teaterissa, ymmärrättenhän, niin älkää pahaksi panko. Siinä tapauksessa
hankkikaa itse itsellenne varoja, koettakaa auttaa itseänne'.

Mutta Kopeikin, näettehän, ei ole tietävinänsäkään, ei ole niitä
miehiäkään. Hän nosti aika melun ja mylläkän, ja köpö-löylyä sai nyt
joka mies; -- hän alkoi soimata ja sättiä kaikkia niinkuin nyt
sihtereitä ja mitä siellä on, pani ja laittoi tuimasti: 'Mitäs te',
sanoi, 'kuinkas te', sanoi, 'ettehän te', sanoi, 'minähän', sanoi,
'tehän ette tiedä velvollisuuksianne', sanoi, 'te semmoiset', sanoi,
'lainväärentäjät!' Kylläpä saivat siinä kuulla kunniansa! Sattui siellä
vielä olemaan virkamies jostakin aivan toisesta virastosta, niin senkin
näet sätti pahanpäiväiseksi. Olipa siinä mökää! Mutta mitäs semmoiselle
hitolle mahtaa? Päällikön ei auttanut viimein muuta kuin ryhtyä, minä
tarkoitan, ryhtyä ankarampiin toimenpiteisin.

-- 'Vai niin vainen?' sanoi hän. 'Kosk'ette te tahdo tyytyä siihen,
mitä teille annetaan, ja odottaa rauhassa täällä niin sanoakseni
pääkaupungissa teidän kohtalonne ratkaisua, niin minä lähetän teidät
kotitienoille. Jääkäri tänne! Tämä mies on vietävä kruunun kyydillä
kotipaikoillensa!'

Jääkäripä jo seisookin siellä, huomaattehan, oven takana; aatelkaas:
hongan kolistaja semmoinen, seitsemän tuumaa toista syltä, ja käsi,
tiedättekös, semmoinen aimo kämmen, aivan luotu kyytimiehiä varten,
sanalla sanoen, hammaslääkäri... Niin sitten panivatkin hänet,
miekkosen miehen, rattaille, jääkärin viereen ja mars!

-- 'Eihän edes huoli kyytirahoja maksaa', arveli Kopeikin. 'Suur
kiitosta siitäkin!'

Ajetaan tuota sitten jytyytetään jääkärin kanssa, ja siinäpä juuri,
jääkärin kanssa ajaa jytyytellessä, arvelee ja ajattelee, minä
tarkoitan, Kopeikin arvelee ja ajattelee tällä lailla:

-- 'Vai niin vainen', sanoi hän, 'vai niin sinä arvelet, että minun
pitäisi itseni hankkia varoja ja auttaa itseäni? Kyllä', sanoi hän,
'kyllä minä hankin, hankin minä'.

"Kuinka hänet siellä sitten toimittivat perille ja minne nimen-omaan
toimittivat, siitä ei ole mitään selkoa. Ja niin näettehän tiedot
kapteni Kopeikin'ista hävisivät, minä tarkoitan, ne hukkuivat
unohduksen virtaan, tuommoiseen joissakin määrin niinkuin Leten
virtaan, niinkuin runoilijat sanovat. Mutta älkääpäs huoliko! Tässäpä
kohden, hyvät herrat, alkaakin juuri solmeutua niin sanoakseni koko
romanin juoni. Niin, näettehän, Kopeikin oli kadonnut, ei tiennyt
kukaan minne, mutta ei kulunut kahta viikkoakaan, niin aatelkaas:
Rjasanin metsiin ilmaantui rosvojoukko, ja tämän joukon päällikkönä
oli, minä tarkoitan: tämän joukon päällikkönä ei ollut kukaan muu..."

       *       *       *       *       *

-- "Mutta maltapas nyt, Ivan Andreitsh", keskeytti hänet äkkiä
polisimestari; "kapteni Kopeikinhan oli vailla toista kättä ja toista
jalkaa, niinhän sinä itse sanoit, mutta Tshitshikow'illahan..."

Postimestari parkasi nyt ja lyödä läimäytti itseään otsaan ja
julkisesti nimitti itseänsä pässin pääksi. Hän ei voinut ymmärtää,
mitenkä tuo seikka ei ollut johtunut hänen mieleensä jo kertomuksen
alussa, ja tunnusti todeksi sananlaskun, joka sanoo: "Venäläisellä on
takajärki vahva". Hetkisen kuluttua hän kumminkin rupesi vetelemään
verukkeita ja koetti kiertyä pulasta, sanoen, että onhan kumminkin
mekaniki päässyt Amerikassa ihmeteltävään täydellisyyteen.
Sanomalehdissäkin on kerrottu, kuinka siellä on keksitty semmoisia
puujalkoja, ett'ei huoli muuta kuin painaa erästä sala-jousta, niin
lähtevät jalat liikkeelle ja vievät ihmisen taivas ties minne astikka,
niin ett'ei sitä sen koommin mistään enää löydäkään.

Kukaan ei kumminkaan ottanut uskoaksensa Tshitshikow'ia kapteni
Kopeikin'iksi; postimestari oli heidän mielestään harpannut vähän
liiemmäksi arveluissaan. Mutta eivätpä hekään puolestansa olleet Mattia
huonommat, vaan menivät, postimestarin älykkäitä arveluita seuraten,
kenties vieläkin kauemmas. Useampain, tavallansa näppäräinkin luulojen
joukossa oli yksi -- outo sitä on sanoakin -- eiköhän muka Tshitshikow
vaan olekin valevaatteisin pukeunut Napoleon. Englanti muka on jo ammon
ajoista kadehtinut Venäjänmaan laveutta ja leveyttä, usein on nähty
pilkkakuviakin, joissa Venäläinen puhelee Englantilaisen kanssa.
Englantilainen pitelee takanansa koiraa kahleissa ja tämä koira
tarkoittaa Napoleonia. "Kavahda sinä"', sanoo Englantilainen, "jos
niinkuin mitä semmoista tapahtuu, niin päästän minä tämän koiran
kimppuusi!" Ja kukaties he ovatkin päästäneet hänet Helenan saarelta ja
niin hän nyt tunkeutuukin näetsen Venäjän maahan; on olevinaan
Tshitshikow, mutt' ei toden teolla olekaan Tshitshikow.

Tätä tämmöistä virkamiehet eivät uskoneet. He rupesivat kumminkin
asiata aprikoimaan ja harkitsemaan itsekukin kohdastansa, ja niinpä
vaan heidän mielestänsä oli että kun Tshitshikow kääntyy ja asettuu
seisomaan sivuun niin kyllä hänen kasvonsa hyvin paljon muistuttaa
Napoleonin muotokuvaa. Polisimestari, joka oli palvellut sotaväessä
1812 vuoden sodassa ja oli omin silmin nähnyt Napoleonin, ei saattanut
olla myöntämättä, ett'ei Napoleon kooltansakaan ollut isompi
Tshitshikow'ia, ja mitä taas ruumiin rakennukseen tulee, niin ei
Napoleonkaan ollut liian lihava eikä taas niinkään, että olisi ollut
liian laiha. Muutamat lukijat kukaties pitävät tätä perättömänä, ja
kirjantekijäkin olisi altis heidän mielihyviksensä sanomaan tätä
perättömäksi, mutta niinkuin kiusaksi on kaikki tämä tapahtunut juuri
niin kuin olen kertonut. Tässä on myöskin muistamista, että kaikki tämä
tapahtui siihen kuuluisaan aikaan, jolloin Franskalainen ajettiin
maasta pois. Siihen aikaan tuli kaikista tilan-omistajista,
kauppiaista, puotipalvelijoista, jokaisesta, ken osasi lukea, ja
jokaisesta, ken ei osannutkaan lukea, kaikista tuli nyt ainakin
kahdeksaksi vuodeksi kiivaita politikin miehiä. "Moskovan lehteä" ja
"Isänmaan Poikaa" luettiin armottomasti; viimeisen lukijan käsiin ne
joutuivat pelkkinä repaleina, joista ei enää ollut mihinkään. Kun ennen
vanhaan oli ollut tavallista kysyä: "Paljostako möitte kaurat?
Potkasiko eilinen lumisade kuinka hyvin?" niin kyseltiin nyt: "Mitäs
nykyjään sanomissa lukee? Eiköhän taas ole Napoleonia päästetty
saarelta irti?" Tätä kauppamiehet kovasti pelkäsivät, he kun
täydellisesti uskoivat erästä ennustusta, jonka ilmoittaja oli jo kolme
vuotta istunut linnassa. Tämä profeta oli ilmaunut ties mistä päin,
lammasnahkaisessa turkissa ja virsuissa, jotka kovasti tulivat
märänneeltä kalalta, ja saarnannut, että Napoleon on Antikristus, jota
pidetään kivisissä kahleissa kuuden seinän ja seitsemän merenselän
takana, mutta joka sittemmin katkaisee kahleensa ja valloittaa kaiken
maailman. Tämän ennustuksensa tähden pääsi profeta, niinkuin pitikin,
linnaan, mutta kumminkin oli hän ennättänyt tehdä tehtävänsä ja
säikäyttää kauppamiehet. Kauan aikaa vielä perästäkin päin oli
kauppiailla tapana, tehtyänsä edullisimpiakin kauppoja ja istuessaan
ravintolassa juomassa harjakaisia, jutella teekupin ääressä
Antikristuksesta. Useat virka- ja aatelismiehet ehdottomastikin
mietiskelivät tätä asiata, ja koska heissä oli paljo mystillisyyttä,
mikä siihen aikaan kuten tietty on, oli muodissa, niin olivat he
näkevinään jotakin erinomaista jok'ainoassa kirjaimessa, joista nimi
_Napoleon_ oli pantu kokoon; olivatpa löytävinään siinä salaperäisiä
merkkejäkin.

Eipä siis ihmekään, että tämä pykälä pani virkamiehet kovasti tuumimaan
ja aprikoimaan. Pian he kumminkin hoksasivat harpanneensa jo kovin
kauas, ja ett'ei tässä kaikessa ole pontta eikä perää. Siinä sitä
sitten ajateltiin, arveltiin, puheltiin ja pakinoitiin ja päätettiin
viimein, ett'ei olisi hullumpaa, jos vielä kerran oikein tarkasti
tiedustelisi Nosdrew'ilta. Hän kun ensimmäisenä oli pannut liikkeelle
tuon jutun kuolleista sieluista ja oli, niinkuin sanotaan, läheisessä
yhteydessä Tshitshikow'in kanssa, niin mahtaa hän kaiketi tietää yhtä
ja toista hänen elämästänsä. Koetetaanpas muka saada vielä sitä tietä
selvä asiasta.

Kummallista väkeä ovat nuo herrat virkamiehet ja samoin kaikki muutkin!
He tiesivät vallan hyvin, että Nosdrew on valehtelija, ett'ei häntä ole
uskominen ensinkään, ei vähemmässäkään asiassa, ja nyt he sittenkin
kääntyivät hänen puoleensa! Menepäs nyt ja ota selvä ihmislapsesta!
Monikaan ei usko Jumalata, mutta jos nenänpäätä syyhyttää, niin se
tietää kuolemaa, -- sen hän uskoo. Monikaan ei huoli ylevästä
runoilijan teoksesta, joka on kirkas kuin päivä ja täynnä sulosointua
ja puhtautta, vaan ahnaasti tarttuu juuri semmoiseen teokseen, jossa
joku sukkela mies on sotkenut ja seulonut, kääntänyt ja vääntänyt
luonnon; semmoinen hänelle kelpaa ja siitä hän vielä sanoo: "kas tämä
se on oikeata sydämmen salaisuuksien tuntemista!" Monikaan ei pidä
lääkäreitä arvossa eikä missään, mutta loppujen lopussa kääntyy viimein
johonkin ämmään, joka parantaa lukemalla ja syljeksimällä tai, vielä
paremmin, keksii itse jonkinlaisen hauteen jos jostakin roskasta, joka
hänen mielestänsä, ties minkä tähden, on juuri erittäin hyvää hänen
taudilleen. Herroja virkamiehiä sopii, totta kyllä, puolustaa osittain
sillä, että heidän tilansa oli todellakin sangen pulmallinen. Hukkuva
tarttuu oljenkin korteen, sanotaan; hän ei voi sinä hetkenä käsittää
sitä, että kärpänen se korkeintaan saattaa käydä ratsaille oljenkorren
niskaan, mutta hauessahan on painoa kahdeksan leiviskää, mitäpä
kymmenenkin; ei, se ei tule hänelle mieleen, ja niinpä hän tarttuukin
oljenkorteen. Samoin meidän herrat virkamiehetkin vihdoin tarttuivat
Nosdrew'iin.

Polisimestari kirjoitti hänelle siinä paikassa lapun, jossa pyytää
Nosdrew'ia illaksi luokseen, ja siinä paikassa läksi polisikonstapeli,
punaposkinen mies, suuret saappaat jalassa, mennä leyhyttämään,
miekkaansa pidellen, Nosdrew'in asuntoon. Nosdrew'illa oli paraillaan
tuiki tärkeä työ tekeillä; neljään päivään ei hän ollut liikahtanut
huoneestansa, ei ollut päästänyt luoksensa ketään, päivällisensäkin oli
ottanut vastaan akkunasta, oikein oli miesparka kellastunut ja
laihtunut. Hänen työnsä vaati suurinta tarkkuutta: hänellä näet oli
määränä saada useammasta kymmenestä korttitusinasta valituksi yksi
pakka, mutta kaikkein tarkin, johon voisi luottaa kuin uskollisimpaan
ystävään. Työtä oli vielä jäljellä ainakin kahdeksi viikoksi. Koko
tämän ajan piti Polykarpuksen puhdistaa karhukoiran pennun vatsaa
erityisellä harjalla ja pestä sitä kolmasti päivään saippualla.
Nosdrew kiivastui kovin siitä, että tultiin häiritsemään hänen
yksinäisyyttänsä. Ensi touhussa käski hän konstapelin juosta hiiden
kattilaan, mutta luettuansa polisimestarin kirjeessä, että tänä iltana
on toiveita voitosta korttipelissä, sinne kun tänä iltana myöskin
odotetaan erästä ensikertalaista, leppyi hän samassa, kiersi oven
kiireimmän kaupassa lukkoon, pukihe piammiten miten sattui ja läksi
polisimestarin luokse.

Nosdrew'in kertomukset, luulot ja todistukset olivat niin räikeästi
vastakohtaisia herrain virkamiesten kertomuksille, luuloille ja
todistuksille, että heidän viimeisetkin arvelunsa joutuivat nyt aivan
suunnasta pois. Nosdrew se oli mies, jolla ei ollut maailmassa mitään
epäilystä eikä epävarmaa, ja jos muitten arveluissa oli ollut
horjuvaisuutta ja epäröimistä, niin kyllä hänessä sen sijaan oli
varmuutta ja lujuutta. Hän vastasi rentonaan joka kysymykseen. Hän
kertoi Tshitshikow'in ostaneen kuolleita sieluja useammalla tuhannella
ruplalla; sanoipa itsekin myöneensä hänelle niitä; ja miksikäs niitä ei
sopisi myödäkin? -- Kysyttiin sitten: eiköhän Tshitshikow vaan olekin
salanuuskija, joka tahtoo saada yhtä ja toista urkituksi? Nuuskija se
on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sitten, kuinka vielä koulussa, jossa he
olivat käyneet yhdessä, pojilla oli ollut tapana nimittää
Tshitshikow'ia kielilakkariksi, ja kuinka pojat kerran, niitten
joukossa Nosdrew'kin, olivat antaneet häntä selkään niin kovin, että
yksistänsä hänen ohimoisilleen piti panna 240 verimatoa -- hän näet
yritti sanoa 40, mutta 200 tuli siihen lisään noin aivan itsestään. --
Kysyttiin sitten: eiköhän hän ole väärän rahan tekijä? Väärän rahan
tekijä se on, vastasi Nosdrew, ja kertoi sujautti yhteen menoon pienen
esimerkin Tshitshikow'in erinomaisesta näppäryydestä. Polisi, niin
kertoi hän, saatuaan tietää, että Tshitshikow'in talossa oli vääriä
rahoja 2 miljonaa ruplaa, pani sinetin alle kaikki hänen tavaransa ja
asetti vartijat, kaksi sotamiestä joka ovelle, mutta Tshitshikow kas
vaan osasi yhtenä yönä muuttaa kaikki rahat niin, että aamulla, kun
polisi tuli, ja avasi sinetit, niin rahat olivatkin oikeita kaikki
tyyni. -- Kysyttiin sitten: oliko Tshitshikow tosiaankin aikonut
ryöstää kuvernörin tyttären ja oliko Nosdrew todellakin luvannut olla
avullinen tässä asiassa? Autoin minä, vastasi Nosdrew, ja eihän ilman
minua olisi koko asiasta tullut mitään ensinkään. Hän huomasi jo tosin
itsekin valehdelleensa aivan suotta ja saattavansa panna oman
itsensäkin pulaan, mutta mahdoton oli hillitä kielen kerkeyttä.
Mahdotonta todellakin, sillä siinähän tarjoutui aivan itsestään niin
huvittavia pikku seikkoja, ett'eihän niistä raskinnut luopua mitenkään:
oikein hän kertoi, että vihkimisen oli määrä tapahtua sen- ja
sennimisessä maakirkossa, se nimittäin oli Truhmatshevkan kylä, ja
papin nimi oli Isidor isä, ja vihkiminen maksoi 75 ruplaa, eikä olisi
Isidor isä siihenkään suostunut, ell'ei Nosdrew olisi häntä
säikäyttänyt, uhaten kannustaa hänen päällensä siitä, että oli vihkinyt
yhteen jauhokauppiaan Mikkolaisen hänen kuomansa kanssa [Venäjän lain
mukaan ovat saman lapsen ristivanhemmat, kuomakset, niin läheistä
sukua, ett'ei heidän sallita mennä naimisiin keskenänsä. Suom. muist.],
ja vielä oli Nosdrew antanut heille omat kaleskansa, ja ennakolta
toimittanut valmiiksi hevoset joka kestikievariin. Kertomus alkoi jo
käydä niin ylen tarkaksi, että kyytimiesten nimetkin tulivat selville.
-- Virkamiehet yrittivät sitten vielä mainita puolen sanaa
Napoleonista, mutta saivatpa pian katua yritystänsä, sillä nyt alkoi
Nosdrew laskea semmoisia puita heiniä, ett'ei siinä ollut
todennäköisyyttä vähääkään eikä siinä suoraan sanoen ollut minkään
näköisyyttä. Virkamiehet huokasivat vaan ja läksivät hänen luotansa
pois. Polisimestari se yksinään vielä kauan aikaa kuunteli, toivoen
saavansa kuulla edes lopulta jotakin; mutta viimein viittasi hänkin
kädellään, virkkaen: "Johan nyt!" Kaikki olivat viimein yhtä mieltä
siinä, ett'ei "tuohesta tule takkia".

Ja entistänsä hullumpaan tilaan jäivät virkamiehet; kaiken homman ja
puuhan loppu ja päätös oli se, ett'eivät he saaneet mitään selkoa
siitä, mikä mies Tshitshikow oli. Siinä nyt selvään nähtiin,
minkälaatuinen olento ihminen on: viisas hän on ja taitava hän on ja
ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee muita, vaan ei häntä itseänsä.
Kuulkaapas vaan, kuinka älykkäitä, vakavia neuvoja hän antaa ihmiselle
elämän pulmallisissa tiloissa! "Kas sillä miehellä on mieltä päässä!"
huutaa maailma; "kas se mies ei horju eikä järkähtele!" Mutta annas
tämän mielevän miehen joutua hätään, annas hänen itsensä tulla elämän
pulmalliseen tilaan, -- missä on silloin horjumaton, missä
järkähtelemätön mies? Ihan neuvottomaksi hätääntyy luja mies, ja
hänestä on tullut viheliäinen pelkuri, heikko, mitätön lapsi, elikkä
ämmä, niinkuin Nosdrew sanoo.

Kaikki nämä puheet ja huudot ja huhut vaikuttivat, ties mistä syystä,
kaikkein valtavammin prokuratori parkaan. Ne vaikuttivat häneen niin
kovin, että hän, kotia tultuansa, rupesi ajattelemaan ja ajattelemaan
ja viimein, niinkuin sanotaan, otti ja kuoli. Halvauksenko hän lienee
saanut vai minkä muun, en tiedä, mutta tuoliltansa mies vaan romahti
lattialle. Siinä sitten lyötiin kädet yhteen, niinkuin tavallisesti
tehdään, ja kiljaistiin: "No herra Jumala!" tuotiin tohtori verta
iskemään, mutta huomattiin, että prokuratori oli jo sieluton ruumis.
Silloin vasta säälien havaittiin, että vainajalla todellakin oli ollut
sielu, vaikk'ei hän, kaino mies, ollut sitä milloinkaan näyttänyt.
Mutta kuolema se kumminkin oli kamala ilmaus pienessä, niinkuin
suuressakin ihmisessä: hän, joka vielä vast'ikään oli kävellyt,
liikkunut, istunut korttipöydässä, allekirjoitellut kaikenlaisia
papereita, niin usein seurustellut virkamiesten kanssa, tuo mies
sakeine kulmakarvoineen ja vilkuttavine silmineen, -- hän oli nyt
pöydällä, vasen silmä se ei vilkuttanut enää, mutta sen kulmakarvat
olivat kumminkin vetäyneet ylös niin kysyväiseen asentoon. Mitä siinä
vainaja nyt kyseli, sitäkö, miksi hän oli elänyt, vai sitäkö, miksi hän
kuoli, -- sen tietää yksin Jumala.

-- "Mutta tämä nyt ei ole mistään kotoisin; se ei ole mahdollista, että
virkamiehet olisivat saattaneet säikähtyä tuolla tavoin, keksiä moisia
arveluja, joutua niin kauas totuudesta! Olisihan lapsikin voinut nähdä
asian oikean laidan!" Niin sanonee moni lukija ja syyttää sitten
tekijää joutavista jutuista tahi sanoo virkamies-parkoja tyhmiksi,
sillä tyhmäksi on ihminen kovin herkkä sanomaan lähimmäistänsä ja
jakelee tätä kunnianimeä vaikka parikymmentä kertaa päiväänsä. Ei
tarvitse ihmisellä olla kuin yksi paha puoli yhdeksän hyvän puolen
rinnalla, niin jo saa hän kuin saakin tyhmän nimen. Lukijan on helppo
syytöksiänsä tehdä rauhallisesta nurkastansa ja korkealta paikalta,
jonne aukenee näköala ja jonne näkyy kaikki, mikä alhaalla tapahtuu,
alhaalla, jossa ei ihminen näe muuta kuin likimmäiset esineet. Ja
ihmiskunnan historiassa on paljo kokonaisia vuosisatoja, jotka luulisi
saattavan pyhkiä pois, kuluttaa pois tarpeettomina aivan. Paljo on
maailmassa tapahtunut erehdyksiä, joita ei enää luulisi lapsenkaan
tekevän. Voi kuitenkin, kuinka koukeroisia, etäisiä, kapeita, hankalia,
kauas syrjään vieviä polkuja on ihmiskunta valinnut, pyrkiessänsä
totuuden perille, vaikka sen edessä on ollut avonainen tie, suora kuin
käytävä, joka ruhtinaan kammioihin kulun johtaa! Leveämpi se on ja
upeampi kaikkia muita teitä, aurinko siihen paistaa ja kaiken yötä sitä
tulet valaisevat, mutta ohitsepa tämän suoran tien, synkässä pimeydessä
ihmiset kulkivat, ja vaikka monta kertaa oli heidät oikealle tolalle
tuonut taivahista tullut valaistus, niin sittenkin he saattoivat
hairahtua ja eksyä syrjään, saattoivat sydänpäivällä uudelleen joutua
tämmöisille takamaille, saattoivat uudelleen himmentää toistensa silmät
ja virvatulia tavoitellen joutua partaalle pohjattoman kuilun, siellä
sitten kauhistuksella kysäisten toinen toiseltaan: "Minne tästä pääsee?
Missä on tie?" Nykyinen polvi se näkee nyt kaikki selvästi ja
ihmettelee esi-isäinsä erehdyksiä, nauraa heidän typeryyttänsä eikä
huomaa taivaallisen tulen säihkyvän tässä historiassa, ei huomaa, että
jok'ainoa kirjain siinä huutaa, että joka paikasta on ojennettu
läpitunkeva sormi juuri hänen eteensä, juuri tähän nykyiseen polveen;
mutta yhä vaan nauraa nykyinen polvi ja ylpeänä, itseensä luottavana
aloittaa jakson uusia erehdyksiä, joita sitten taas jälkeiset vuoroansa
nauravat.

       *       *       *       *       *       *

Tshitshikow ei tiennyt tästä kaikesta yhtään mitään. Piti näet hänen
juuri tähän aikaan vilustua vähäisen ja siitä seurasi nuha ja
helponlainen tulehdus kulkkuun -- semmoisia lahjoja jakeleekin kovin
kernaasti ilman-ala meidän lääninkaupungeissa. Jott'ei tuosta, Herra
varjelkoon, suinkaan olisi vaaraa jälkeiselle, päätti hän pysyä pari
kolme päivää sisässä. Tämän ajan kuluessa huuhteli hän kulkkuansa
alinomaa viikunamaidolla, syöden aina viikunan suuhunsa ja piti
poskellansa kamilli-teellä ja kanvärtillä täytettyä pussosta. Aikansa
kuluksi kirjoitteli hän muutamia uusia ja tarkkoja luetteloja kaikista
ostamistansa talonpojista, luki sitten jonkun kapsäkistä löytyneen
teoksen herttuatar Lavallier'ilta, katsoi uudelleen kaikki esineet ja
laput lippaassansa, luki muutamia vieläkin kerran, ja kaikki tämä
tuntui hänestä sangen ikävältä.

Kovin selittämätöntä oli hänen mielestänsä se, ett'ei ainoatakaan
kaupungin virkamiehistä ollut käynyt hänen luonansa tiedustelemassa
hänen terveyttänsä, vaikka vasta moniahta päivä sitten oli ravintolan
portilla seisonut vähä väliä ajopelejä, milloin postimestarin, milloin
prokuratorin, milloin presidentin. Olkapäitänsä hän vaan kohotteli,
astuen huoneessansa edes takaisin.

Vihdoinkin tunsi hän olevansa parempi ja ihastui iki hyväksi,
huomattuaan saattavansa lähteä ulos. Vitkailematta rupesi hän
valmisteleimaan, avasi lippaansa, kaasi lasiin kuumaa vettä, otti
esille harjat ja saippuat ja asettautui partaansa ajamaan, ja siihenhän
olikin jo aika, sillä koeteltuaan poskeansa ja vilaistuansa peiliin,
hän virkkoi: "Kas tätä viidakkoa!" Ja tosiaankin, jos ei siinä juuri
viidakkoa ollut, niin oli kumminkin koko poski sekä leuka sakealla
sängellä. Ajeltuaan partansa, ryhtyi hän pukeutumaan kiiruusti ja
nopeasti, niin että oli vähällä hypätä ulos housuista. Viimeinkin hän
oli pukeissa ja odekolonia pirskautettu päälle. Kääräistyään itsensä
tavallista huolellisemmin turkkiinsa ja sidottuaan varmemmaksi
vakuudeksi huivin poskellensa, läksi hän ulos kadulle. Hänen
astumisensa ulko-ilmaan oli juhlallista, niinkuin ainakin ihmisen, joka
on taudistansa parantunut. Kaikki, mitä hän vaan kohtasi, otti niin
myhäilevän muodon, niin kartanot kuin ohi kulkevat talonpojat, jotka
kumminkin olivat hyvinkin totisia ja joista yksi ja toinen jo oli
ennättänyt vintata kumppaliansa korvalle.

Ensiksikin oli hänen aikomuksensa mennä kuvernörin luokse. Kaikenlaisia
ajatuksia iski matkalla hänen päähänsä: siinä pyöri valkoverinen immyt,
mielenkuvitus alkoi jo hieman keikkua ja elamoita, ja jo alkoi hän
itsekin laskea vähän leikkiä omasta itsestänsä. Tämmöisellä mielialalla
saapui hän kuvernörin portaitten eteen. Hän oli juuri heittämäisillään
turkkinsa yltään, kun palvelija aivan odottamattomasti äimästytti hänet
seuraavilla sanoilla:

-- "On kielletty vastaan ottamasta teitä".

-- "Mitä? Mitenkä? Et näy tuntevan minua. Katsohan tarkasti
kasvoihini", puhui Tshitshikow.

-- "Miks'enkäs minä teitä tuntisi? Enhän minä teitä ensikertaa tässä
näe", vastasi palvelija. "Teitä juuri onkin kielletty päästämästä
sisään, kaikkia muita saa ottaa vastaan".

-- "Ei nyt hullumpaa! Miksikä niin?"

-- "Semmoinen on vaan minulla käsky, ja syystä kai se on annettu",
sanoi palvelija ja liitti vielä sanat: "niin justiin!" Sen jälkeen
asettui hän sankarimme eteen varsin vapaasen asentoon, unohtaen
kokonaan sen lauhkean muodon, jolla hän ennen muinoin oli rientänyt
riisumaan häneltä turkkia. Näytti siltä kuin hän olisi arvellut: "vai
niin, soo! koskapa sua kerran herrasväki ajaa ulos, niin mikä
lienetkään lintu".

-- "Kummallista!" arveli Tshitshikow itsekseen ja läksi samassa
presidentin luokse, mutta presidenttipä hänet nähtyään kävi niin peräti
hämille, ett'ei osannut sanoa kahtakaan kunnon sanaa ja puhui semmoista
sekasotkua, että heitä rupesi hävettämään kumpaistakin. Hänen luotansa
lähdettyään koetti Tshitshikow saada jotakin selvää ja päästä sen
perille, mitä presidentti oli tarkoittanut ja mihinkä hänen sanansa
olivat viitanneet, mutta hän ei voinut ymmärtää yhtään mitään. Hän
poikkesi sitten muitten virkamiesten tykö: polisimestarin,
varakuvernörin, postimestarin, mutta muutamat heistä eivät ensinkään
ottaneet vastaan, toiset taas ottivat vastaan niin omituisella tavalla,
puhuivat niin väkinäisesti ja sekavasti, joutuivat niin hämille, joten
kaikesta tuosta syntyi semmoinen sekavuus, että hän jo rupesi
epäilemään heidän järkeänsä. Yritti hän sittenkin vielä pistäytyä
moniaan luokse, saadakseen edes tietää jotakin syytä, mutta ei hän vaan
saanut tietää mitään syytä. Huumauneen lailla kulki hän määrätönnä
kaduilla, kykenemättä päättämään, hänkö se on hulluksi tullut, vai
virkamiehetkö ne olivat järkensä menettäneet, vai untako tämä oli vai
valveillako tämä vielä sekavampi puuro oli keittynyt. Myöhään, melkein
hämärissä vasta, palasi hän kotiansa ravintolaan, josta oli lähtenyt
niin iloisella mielellä. Ikävissään käski hän tuoda itselleen teetä.
Mietteihinsä uupuneena, jonkunlaisessa mielettömässä tuumailussa
omituisesta asemastansa alkoi hän juoda teetä, kun samassa ovi aukeni
ja hänen eteensä ilmaantui aivan odottamattomasti Nosdrew.

-- "Oikeinpa se sananlasku sanoo: hyvän ystävän kautta tie suorin!"
puhui Nosdrew, ottaen lakin päästään, "kuljin tuossa ohitse, niin näin
valkeata akkunassasi. Annas, kun pistäyn sisälle, arvelin, varmaankaan
hän ei vielä makaa. Vai niin, sinulla on teetä, kernaasti juon minäkin
kupposen: tänään näet söin päivällisellä kaikenlaista roskaa, vatsa
rupeaa jo kapinoimaan, minä tunnen sen. Käskepäs panna minulle
piippunen! Missä sinun piippusi on?"

-- "Enhän minä polta piippua", vastasi Tshitshikow.

-- "Älä tuossa joutavia, niinkuin en minä tietäisi sinun olevan kovan
tupakkamiehen. Kuule sinä siellä! Mikäs sinun palvelijasi nimi onkaan?
Tertullianus, tules tänne!"

-- "Ei se ole Tertullianus; Pekko se on".

-- "Pekkoko? mutta ennen sinulla kumminkin oli Tertullianus?"

-- "Ei ole minulla milloinkaan ollut Tertullianusta".

-- "Niin vainenkin, Derebin'illähän se on Tertullianus. Aatteles, mikä
onnen potkaus Derebin'ille: hänen tätinsä riitautui poikansa kanssa
siitä, että poika oli nainut maaorjan, ja määräsi Derebin'ille koko
omaisuutensa! Peijakas, kun olisi ihmisellä semmoinen täti noin
varalta! Mutta kuules, minkäs tähden sinä olet vetäynyt seuroista pois,
etkä käy enää missään? Kyllä minä tiedän, sinä harrastat
tieteellisyyttä ja mielelläsi lueskelet (mistä Nosdrew oli tullut
siihen päätökseen, että sankarimme harrasti tieteellisyyttä ja
mielellänsä lueskeli, sitä me totta puhuen emme saata sanoa ja
Tshitshikow sitäkin vähemmin). Niin, kuules, Tshitshikow! sitä sinun
todellakin olisi sopinut nähdä ... siinäpä vasta olisi ollut ainetta
sinun ivalliselle luonteellesi (minkätähden Tshitshikow'illa oli
ivallinen luonne, sitä ei myöskään saata sanoa). Aatteles, tässä
tuonoin löimme kortteja kauppias Lihatshew'in luona, -- siinäkös oli
naurua! Perependew, joka oli siellä minun kanssani, sanoi: 'annas, että
Tshitshikow olisi täällä, niin hänellekös tämä vasta olisi tuota
noin ...' (Tshitshikow puolestaan ei ollut kuuna kullan päivänä
tuntenut ketään Perependew'ia). Niin, mutta sano mitäs sanot, väärin
sinä sittenkin menettelit minua vastaan, muistathan silloin kuin
pelasimme lautaa! Minähän se voitin. Niin, kyllä sinä oikein petkutit
minua silloin. Mutta minä, hitto ties, en osaa pitää vihaa. Tässä
tuonoinkin presidentin luona... Niin kuules! Minun täytyy sanoa
sinulle, että koko kaupunki on sinua vastaan. He luulevat sinua väärän
rahan tekijäksi, kävivät minun kimppuuni; no minä, sen tiedät,
puolustin sinua kiivaasti, sanoin käyneeni koulua yhdessä sinun
kanssasi ja tunteneeni isäsikin, sanalla sanoen, laskettelin heille
oikein kelpo lailla".

-- "Minäkö väärän rahan tekijä?" huudahti Tshitshikow, hypähtäen
tuoliltaan.

-- "Niin, no mitäs sinä heitä sitten säikäytit tuolla tavoin?" jatkoi
Nosdrew. "He ovat säikähtyneet aivan huposen hulluiksi: he ovat tehneet
sinusta rosvon ja salanuuskijan... Prokuratori se säikähti niin, että
kuoli; huomenna on maahanpaniaiset. Etkö tule? Suoraan sanoen, he
pelkäävät uutta kenralikuvernöriä... Kyllä se sentään on vähän
uskallettua tuo sinun yritykses".

-- "Mikä yritys?" kysyi Tshitshikow rauhattomana.

-- "No tuo kuvernörin tyttären ryöstö. Vaikka kyllähän minä semmoista
odotinkin, odotin, koira vie, niinkin! Heti ensi kerralla, kun näin
teidät baalissa yhdessä, arvelin paikalla: 'Ei maar se Tshitshikow ihan
turhanpäiten noin...' Mutta mitäs sinä oikeastaan juuri hänet valitsit?
minusta nähden ei hänessä ole hyvää yhtään mitään, Sen sijaan on
Bikusow'illa muuan sukulainen, sisaren tytär, niin se näetsen vasta
tyttönen on! Sanalla sanoen: hunaja ja mesileipä".

-- "Älä sinä sotke, älä sinä sotke! Mitä sinä puhuit kuvernörin
tyttären ryöstöstä, mitä puhetta se on?" kyseli Tshitshikow
hämmästyneenä.

-- "Älä sinä ole olevinas! Niinkuin en minä sitä tietäisi! Minä,
totta puhuen, tulin sinun luoksesi juuri tämän johdosta: olkoon
menneeksi, minä autan sinua. Minä pidän sinulle kruunua [Venäläisten
vihkimis-menoin aikana pitävät teltapojat sekä morsiamen että sulhasen
pään päällä kruunua. Suom. muist.], minä panen omat kaleskat ja
toimitan hevoset, mutta yhdellä ehdolla vain: sinun pitää antaa minulle
lainaksi kolme tuhatta ruplaa; minä tarvitsen ne, minun pitää saada ne
vaikka kiven kolosta".

Kaiken tämän jaarituksen aikana hieroi Tshitshikow useampia kertoja
silmiään, koettaen saada selville, eikö tämä sittenkin ole unta. Väärän
rahan tekijä, kuvernörin tyttären ryöstö, prokuratorin kuolema, johon
muka hän on ollut syynä, kenralikuvernörin tulo, -- kaikki tämä
säikäytti hänet kelpo lailla.

-- "Koska se kerran niin on", ajatteli hän itsekseen, "niin ei tässä
ruveta enää vitkailemaan, vaan paras laittautua pois piammiten".

Hän osasi laittaa niin, että Nosdrew kohta läksi tiehensä. Heti tämän
mentyä, kutsui hän luokseen Selifan'in ja käski hänen olla valmiina
huomis-aamuna jo hämärissä, jotta viimeistään kello 6 päästäisiin
lähtemään kaupungista. Siksi pitää siis kaikki olla valmiina, pyörät
voideltuina ynnä muuta ynnä muuta.

-- "Kyllä, Pavel Ivanovitsh!" virkkoi Selifan, mutta pysähtyi kumminkin
tuokion ajaksi ovelle.

Herra käski samassa Pekon vetää esiin vuoteen alta kapsäkin, jonka
päälle jo oli ennättänyt kokoontua melkoinen pölykerros, ja sitten hän
rupesi yhdessä Pekon kanssa panemaan pillejä pussiin. Ei siinä viikkoja
vitkailtu eikä valikoitu: sukat, paidat, pestyt sekä pesemättömät
vaatteet, saapaslestit, almanakka, -- kaikki mätettiin mullin mallin.
Hän tahtoi välttämättömästi laittautua valmiiksi jo illalla, ett'ei
aamulla enää olisi mitään viivytystä. Selifan, seistuaan pari minutia
oven suussa, astui viimein verkalleen ulos. Verkalleen, niin verkalleen
kuin suinkin saattaa ajatella, laskeusi hän portaita alas, painaen
märjillä saappaillaan näkyväisiä jälkiä kuluneisin portaisin ja kauan
aikaa raapien niskaansa. Mitä tämä raapiminen tiesi, ja mitä se tietää
yleensä? Harmiako se lienee siitä, ett'ei näet nyt onnistukaan,
niinkuin meininki ensin oli ollut, yhtyä huomenna hyvän ystävän kanssa
kapakassa, vai jokohan lienee jossakin solmittu uudet lemmen liitot,
niin että nyt täytyy jättää sikseen tuo iltainen seisoskelu portin
pielessä ja valkoisten kätösten valtioviisas puristelu semmoiseen
aikaan, jolloin jo laskeutuu hämärät kaupungin ylitse, jolloin poika
punapaita rämpyttelee balalaikkaansa keräytyneen palvelusväen huviksi
ja jolloin hiljaista puhetta pitää monenlainen, työstänsä palajava
väki; vai muutoinko vaan on sääli jättää lämmin sija kyökin uunin
vieressä turkin alla ja kaaliliemet ja kaupunkilaisen pehmoiset piiraat
ja sen sijaan lähteä taas maita mittelemään sateesen ja lokaan ja
kaikkiin matkan vaivoihin? Taivas ties, -- eihän sitä arvaa. Paljonhan
tietää Venäläisessä niskan raapiminen.



XI LUKU.


Kaikki kävi sittenkin toisin kuin Tshitshikow oli luullut. Ensinnäkin:
hän heräsi myöhemmin kuin oli aikonut, -- ja se oli ensimmäinen harmi.
Noustuaan lähetti hän heti tiedustamaan, ovatko hevoset valjaissa, ja
onko kaikki valmiina, mutta vastaus tulikin semmoinen, ett'eivät
hevoset ole valjaissa ja ett'ei mitään ole vielä valmiina, -- ja se oli
toinen harmi. Hän suuttui ja päätti antaa jotakin löylyn kaltaista
tuttavallemme Selifan'ille. Hän odotteli vaan kärsimätönnä, mitä muka
toinen osaa sanoa puolustukseksensa. Pian ilmaantui Selifan ovessa, ja
herra sai hauskuudekseen kuulla samat puheet, joita tavallisesti kuulee
palvelusväeltä, kun pitää pian lähteä matkaan.

-- "Tuota noin, Pavel Ivanovitsh, pitäisihän sitä hevosiakin
kengittää".

-- "Voi sinä sen pölkky! Miks'etkäs ole ennen puhunut siitä mitään?
Eikös ole ollut aikaa, vai?"

-- "Kyllähän sitä aikaa on ollut... Ja sitten vielä pyörä kanssa ...
tuota noin ... Pavel Ivanovitsh ... pitäisi uudestaan raudoittaa, sillä
keli näet on huono nyt, kuoppaista kovin ja kaateita paljon... Ja
sitten ... älkää pahaksi panko ... vaunujen etupuoli on kovin höpläksi
höltynyt, niin että näetsen hyvä on, jos kaksi holliväliä kestää".

-- "Konna!" kiljasi Tshitshikow ja lyöden kätensä yhteen astui niin
lähelle Selifan'ia, että tämä peräytyi ja väistyi, peläten saavansa
herraltaan lahjaksi jotakin. "Murhatakos sinä tahdot minut kokonaan?
Mitä? Ihan puukollako aiot pistää kuolijaksi? Vallan maantielläkö
tahdot pistää minut kuolijaksi, sen ryöväri, yölepakko sinä, hiton
kummitus? Mitä? Kolme viikkokautta istutaan yhdessä kohden, mitä? Eipäs
leukas liikahtaneetkaan silloin, heiskale, mutta nyt vasta, ihan
viimeisellä hetkellä, kun ei muuta enää ollut jäljelläkään, kuin istua
vaan ja antaa mennä, mitä? Ja juuri nyt sinun piti tekemään temput,
mitä? Mitä? Tiesithän sinä sen ennenkin? Tiesithän, vai? mitä? Vastaa!
Tiesitkö? Mitä?"

-- "Tiesin", vastasi Selifan, luoden silmänsä lattiaan.

-- "No miks'et silloin sanonut, mitä?"

Tähän kysymykseen ei Selifan vastannut mitään. Maahan hän tuijotti vaan
ja näkyi itsekseen arvelleen: "Kovinhan tuo kävikin kummasti:
tiesinhän, näet, enkä kumminkaan sanonut".

-- "Mene nyt ja hae heti seppä tänne; kahden tunnin perästä pitää
kaikki olla valmiina, Kuuletkos! Välttämättömästi kahden tunnin
perästä, ja jos ei silloin ole, niin minä sinut, minä sinut! ...
solmuun minä sinut vedän!"

Kovin oli sankarimme vimmoissaan. Selifan oli kääntyä ovelle päin,
lähteäksensä täyttämään käskyä, mutta pysähtyi kumminkin ja virkkoi:

-- "Ja sitten vielä se papurikko, -- oikein totta, kyllä se pitäisi
myödä pois, sillä se on konnuutta täynnä koko hepo, Pavel Ivanovitsh,
se on näetsen semmoinen risti, että älä Herra saata".

-- "Kas niin otankin ja juoksen torille sitä myömään".

-- "Oikein totta, Pavel Ivanovitsh, se on vaan ulkonäölleen vähän
niinkuin jotakin, mutta oikeastaan se on viekas pahus; ei semmoista
hevosta mistään..."

-- "Suus kiinni! Kun mieleni tekee, niin myön sen. Vai sinä tässä vielä
rupeat keskustelemaan! Kavahda nyt vaan: ell'et sinä tuossa paikassa
hanki seppiä tänne ja ell'ei kaikki ole kahden tunnin perästä valmiina,
niin könttiisi saat, saat kunnon lailla! Mene nyt!"

Selifan läksi.

Tshitshikow oli nyt pahalla tuulella ja heittää linkautti lattialle
miekan, jota hänellä oli tapana kuljetella matkoillaan kerallansa
tarpeenmukaisen pelon vaikuttamista varten asianomaisissa. Neljänneksen
tuntia sai hän sitten teutua seppien kanssa, ennenkuin kaupat heidän
kanssaan tulivat parailleen, sillä sepät, tavallisuutta myöten, olivat
suuria konnia: he näet, huomattuaan matkustajalla olevan kiireen,
pyytää pamauttivat kuudenkertaisen hinnan. Kyllähän Tshitshikow
pauhaili ja intoili, nimitellen heitä rosvoiksi ja ryöväreiksi ja
matkamiesten nylkijöiksi, viittasipa oikein viimeiseen tuomioonkin,
mutta seppiin vaan ei pystynyt mikään: he kestivät lujina loppuun asti,
hiukkaakaan huojentamatta hintaa, vieläpä kuhnailivat työssäänkin, niin
että kahden tunnin asemesta kului kokonaista puoli kuudetta. Koko tämän
ajan kuluessa hän sai viettää suloisia hetkiä, jotka jokainen matkamies
tuntee, kun matkalaukku on jo valmiina ja lattialla on vain nuoran
pätkiä, paperipalasia ja kaikenlaista rojua, kun ihminen ei vielä ole
matkalla eikä kotonakaan enää; hän näkee akkunastaan ulkona ihmisiä,
jotka kulkea laahustelevat ohitse ja puhelevat kopekoistaan ja jollakin
tuhmalla uteliaisuudella nostavat silmänsä, katsahtavat häneen ja
jälleen matkaansa jatkavat, mikä vielä pahemmaksi panee ikävöivän
matkustaja raukan pahan tuulen. Kaikki, minkä hän näkee -- niin puodin
pahainen vastapäässä kuin ämmäkin, joka asuu toisella puolen katua ja
usein ilmaantuu lyhyillä uutimilla varustettuun akkunaan, -- kaikki
häntä ilettää eikä hän kumminkaan mene akkunasta pois, siinä hän
seisoo, milloin kokonaan ajatuksissaan, milloin jällehen kiinnittäen
jotakin tylsää huomiota kaikkeen, mitä hänen edessään liikkuu tai on
liikkumatta, ja pyytää harmissaan kiinni kärpästä, joka siinä lentää
surisee ja räpyttelekse lasia vastaan.

Mutta loppunsahan on kaikella. Toivottu hetki löi vihdoinkin; kaikki
oli valmiina, vaunujen etupuoli oli korjattu, pyörä oli raudoitettu
uudelleen, hevoset oli juotettu ja sepän-konnat lähteneet pois,
laskettuansa saadut ruplat ja toivotettuansa onnea matkalle. Viimein
olivat hevosetkin valjaissa ja kaksi vasta ostettua kuumaa sämpylää
pistetty vaunuihin; samassa oli Selifankin, seisoen ajolaudan kohdalla,
pistänyt jotain taskuunsa. Vihdoin tuli itse sankarikin ja nousi
vaunuihin, ja siinä ravintolan passari entisessä demikotoni-takissaan
seisoi, lakkiansa heilutellen, ja siinä seisoi joukko muitakin,
ravintolan sekä yksityisten, palvelijoita ja kuskeja, jotka olivat
tulleet katsomaan, mitenkä vieras herra matkalle lähtee, ja siinä oli
monta muuta seikkaa, niinkuin matkaan lähdettäessä konsanaankin, ja
niinpä nyt nuo vaunut, sellaiset, joissa naimattomat herrat kulkevat ja
jotka niin kauan olivat olleet asemillaan kaupungissa ja joihin kenties
lukija on ennättänyt kyllästyä, -- nuo vaunut ne vihdoinkin läksivät
ulos ravintolan portista.

-- "Jumalan kiitos!" virkkoi Tshitshikow itsekseen ja risti silmänsä.

Selifan heläytti ruoskallaan, hänen viereensä nousta heilauttihe
Pekkokin, riiputtuansa ensin vähän aikaa astinlaudalla, ja sankarimme,
istuutuen mukavampaan asemaan grusialaisella matollansa, pani selkänsä
taakse tyynyn, litistäen siten lyttyyn kuumat sämpylät, ja niin
läksivät vaunut jälleen hyppimään ja keikkumaan katua pitkin, jolla,
niinkuin tiedämme, oli keikautteleva voima. Omituisin, epämääräisin
tuntein katseli hän taloja, seiniä, laipioita ja katuja, jotka nekin
puolestaan, ikäänkuin keikkuen, verkalleen peräytyivät, ja Jumala ties,
lieneekö hänen sallittu enää nähdä niitä toisten elämässään.

Eräässä kadun kolkassa täytyi vaunujen pysähtyä, sillä pitkin koko
katua kulki pitkä maahanpanijaisjoukko. Tshitshikow kurottihe ulos ja
käski Pekon kysyä, ketä haudataan. Hän sai kuulla, että nyt viedään
prokuratoria hautaan. Täynnä vastenmielisiä tunteita, lymysi hän
samassa vaunujen nurkkaan, veti nahan ylös ja uutimet eteen. Vaunujen
seisoessa hautajaissaaton tähden, Selifan ja Pekko, hurskaasti lakit
kourassa, katselivat saattoväkeä, keitä muka siinä oli ja millaisissa
ajopeleissä, ja laskivat kuinka paljo niitä oli, sekä astuvia että
ajavia. Herra antoi heille käskyn, ett'eivät olisi tuntevinaan ketään
eivätkä tervehtisi tuttavia palvelijoita, ja rupesi itsekin arasti
katselemaan ulos uutimissa olevain pienten lasien kautta. Kirstun
perässä astuivat kaikki virkamiehet paljain päin. Tshitshikow rupesi
pelkäämään, ett'ei vaan tunnettaisi hänen vaunujansa; mutta
virkamiehillä oli nyt muuta mielessä. Eivät he edes keskustelleet
kaikenlaisista maallisista asioista, niinkuin tavallisesti tehdään
vainajata saattaessa. Kaikki heidän ajatuksensa olivat kiintyneet
heidän omaan itseensä; he ajattelivat: millainenhan lienee uusi
kenralikuvernöri; millä tapaa hän ryhtyy toimeensa ja mitenkä hän
kohtelee heitä. Jalkaisin kulkevain virkamiesten perässä tuli vaunuja,
joitten akkunoissa näkyi rouvia, suruharsot päässä. Kätten ja huulten
liikunnot osoittivat heidän olevan vilkkaassa keskustelussa. Kukaties
hekin puhelivat uudesta kenralikuvernöristä, koetellen arvata,
millaisia pitoja hän on pitävä, ja pakinoiden alituisista pitseistään
ja reunuksistaan. Vaunuja seurasivat muutamat tyhjät rattaat
perätyksin, ja vihdoin ei enää ollut mitään, ja sankarimme pääsi
jatkamaan matkaansa. Hän veti syrjään nahkaiset uutimet, huokasi ja
lausui sydämmensä pohjasta:

-- "No niin! Esimerkiksi nyt prokuratori: eli, eli ja sitten kuoli. Ja
sanomalehtiin kirjoitetaan tällä tapaa: alamaistensa ja koko
ihmiskunnan kaipaukseksi nukkui kuoleman uneen kunnioitettava
kansalainen, erinomainen isä, puoliso, jommoisia on harvassa, ja paljon
he vielä kirjoittavat hänestä kaikenlaista; lisäävät kenties vielä
senkin, että häntä kyynelöiden kaipaavat lesket ja orvot; mutta kun
asiata tarkoin ajattelee, niin eihän sinussa muuta ollutkaan kuin
tuuheat kulmakarvat".

Hän käski Selifan'in ajaa paremmin ja arveli sitten: "Hyvä se sentään
oli, kun tuli hautajaiset vastaan; se tietää onnea, sanotaan".

Vaunut kääntyivät sillä välin autiommille kaduille; pian näkyi
ainoastaan puisten laipioiden pitkä jono, tietäen kaupungin loppupäätä.
Jopa loppui kivikatukin, tuossa oli tullipuu, ja nyt jäi kaupunki
taakse, eikä nyt ole enää mitään, nyt ollaan matkalla taas. Ja jälleen
alkaa molemmilla puolin maantietä tulla vastaan virstoja,
kestikievarien isäntiä, kaivoja, kuormia, harmaita kyliä samovareineen,
ämmineen ja uljaine, partasuine isäntineen, joka juoksee
kestikievarista mitallinen kauroja kädessä; ja siinä tulee jalkamies
rikkinäisissä virsuissa, ja matkaa on hän kulkenut 800 virstaa; ja
siinä tulee kaupungin pahaisia, hilpeitä rakennuksilleen, puisine
puoteineen, jauhotynnyreineen, virsuineen, sämpylöineen ja muine
romuineen; ja siinä kirjavia tullipuita, korjattavina olevia siltoja,
peltoja silmän kantamattomia niin toisella kuin toisellakin puolella;
tilanomistajain vankkureita; ja siinä tulee sotamies hevosen selässä,
vetäen viheriätä laatikkoa, jossa on lyijyherneitä ja kirjoitus: niin
ja niin mones tykistön prikati; ja siinä tulee viheriöitä, keltaisia ja
vasta kynnetyitä mustia sarkoja pitkin arojen lakeutta ja kaukainen
laulu ja honkain latvat sumussa ja kaukana kuolehtuva kellojen soitto
ja variksia ja kärpäsiä ja näköala ääretön... Venäjä! Venäjä!
Minä näen sinut näistä ihmeellisistä, ihanista vieraista maista, näen.
Köyhä on luontosi, ei siellä katsetta ilahduta eikä säikäytä sen
julkeat ihmeet, koristetut ihmeillä julkean taiteen, -- eikä kaupungit
moni-akkunaisine, korkeine, vuorten rinteillä riippuvine palatseineen,
upeat puut ja taloihin kasvaneet muratit, koskien pauhussa ja
alinomaisessa utuvihmassa; ei siellä pää taivu taaksepäin katselemaan
tuonne yhä ylemmäs ja ylemmäs ryhmäytyviä kiviloukkioita: ei siellä
siinnä päälletysten heittyneitten viiniköynnösten, muratin ja miljonain
ruusujen kietomien kaarelmain kautta kaukaa ikuiset vuoret, jotka
kohoavat ylös hopeisiin pilviin. Aution avarata ja tasaista on sinussa
kaikki; pilkkuina pikkusina seisovat lakeillasi sun matalat kaupunkisi;
-- ei mikään hyväile eikä lumoa katsetta. Mutta mikä kummallinen,
salainen voima se vetää luoksesi? Miksi kuuluu ja kajahtelee
lakkaamatta korvissa sun surumielinen laulusi, kiitäen pitkin koko sun
pituuttasi ja leveyttäsi, merestä niin toiseen? Mitä siinä on, tuossa
laulussa? Mikä se siinä kutsuu ja itkee ja sydäntä pakottaa? Mitkä
äänet ne niin kipeästi hyväilevät ja sieluhun rientävät ja mun
sydämmeni ympärillä liihoittelevat? Venäjä! Mitäs tahdot sä minusta?
Mikä käsittämätön voima piilee välillämme? Miksikä katsot sä niin,
ja miksikä kaikki, mitä sinussa on, on kääntänyt minuun silmänsä,
täynnä odotusta?... Ja vielä kokonaan neuvotonna, seison minä,
järkähtämätönnä, mutta pääni jo siimesti sakea pilvi, sadetta uhaten,
ja ajatus seisoo mykkänä sun avaruutesi edessä. Mitä tietää tämä
ääretön avaruus? Missäpä sitten syntyisikään ajatus ääretön, ell'ei
juuri täällä, ell'ei juuri sinussa, ääretön kun olet itsekin? Missäpä
sitten olisikaan sankareita, ell'ei täällä, koska täällä tilaa on
heidän liikkua ja temmeltää? Ankarasti valtaa minut mahtava avaruus,
kauhealla voimalla kajahtaen sisimmässäni; ylenluonnollinen voima on
kirkastanut mun silmäni ... voi mikä välkkyvä, ihana, kummallinen
kaukaisuus! Venäjänmaa!...

-- "Pidä kiinni, pidä kiinni, pöllö!" huusi Tshitshikow Selifan'ille.

-- "Pampustani saat, pakana!" huusi vastaan tullut kenttäjääkäri,
huulissa viikset kyynärän mittaiset. "Etkös sinä, peijakkaan
korvennettava, näe kruunun ajopeliä!"

Ja haahmuna haihtui troikka, kolisten ja pölyttäen.

Mikä kummallinen, houkutteleva, kiidättelevä, ihana kaiku sanassa
_matka!_ Ja kuinka ihana on se itse, tuo matka! Kirkas päivä, syksyiset
lehdet, kylmä ilma... Tiviimmästi takki päälle, lakki korville,
ahtaammin ja mukavammin hyyristymme vaunujen nurkkaan. Vielä kerran
kulki kylmän väre kautta jäsenten, mutta sitten tuli sen sijaan
suloinen lämmin. Hevot kiitävät ... viekottelevana hiipii torkku,
silmät painuvat kiinni ja niinpä kautta unen kuuluu reen ritinä ja
hevosten läähätys ja pyöräin kolina, tuossapa kuorsaat jo, sysättyäsi
naapurisi nurkkaan. Sä heräät -- viisi kestikievarin väliä on takanasi;
kuu kumottaa; outo kaupunki; kirkkoja vanhan-aikuisine, puisine
kupoleineen; tummia puurakennuksia ja valkoisia kivitaloja, kuun valoa
siellä täällä, niinkuin olisi valkoisia hursteja levitetty seinille ja
kaduille; sysimustina kulkee niitten poikki mustia varjoja; lailla
välähtelevän metallin kimaltelevat katot vinoisessa kuutamossa; eikä
näy elävää olentoa niin missään; kaikki nukkuu. Ypö yksinäsi sä kuljet;
yhdestä ikkunaisesta kenties näkyy valoa: käsityöläinenköhän siellä
saapasparia valmiiksi kalkuttelee, vai leipuriko siellä uuninsa ääressä
häärää, -- mitäpä niistä? Entäs yö! Hyvä Jumala, tuota yötä ylhäällä
avaruudessa! Entäs ilma, entäs taivas, kaukainen, korkea, tuolla
saavuttamattomissa, niin ääretönnä, niin sointuvana ja kirkkaana! Mutta
viileänä puhaltaa öinen tuuli sua suoraan silmiin ja tuudittelee sinua,
sua torkuttaa, sä unohdat, sä kuorsaat, ja naapuri parkasi se aivan
nurkimmaiseksi sysättynä ja puristettuna, äkäisenä vaan kääntelekse,
kohentelekse. Jo heräsit, ja jälleen ovat edessäsi pellot ja arot; ei
missään mitäkään: tyhjää, aukeata kaikkialla. Silmiisi kiitää virstan
tolppa numeroineen; aamu hämärtää; kylmässä, vaalenneessa
taivaanrannassa näkyy kultainen kalpea juova; kolakkaammaksi,
tuimemmaksi käy nyt tuuli. Tiviimmästi lämmin takki ympärille!...
Tuntuu niin hauskalta tuo kylmä! Uudestaan valtaa sinut suloinen uni!
Kolaus -- ja jälleen olet hereillä. Taivaan kannella kulkee päivän
pyörä. "Hiljaa, hiljaa!" kuuluvat sanelevan. Rattaat laskeuvat jyrkästä
mäestä; alhaalla on leveä lautta, leveä, kirkas lampi, kimalteleva kuni
vaskinen pohja päivän paisteessa; tuolla kylä, taloja huiskin haiskin
mäen rinteellä; tähtenä kiiltää sinulle kylän kirkon risti;
talonpoikain keskusteluja ja sanomaton ruokahalu vatsassa... Taivas!
kuinka ihana sä välistä oletkaan, sä kaukainen, kaukainen matka! Kuinka
monasti minä, lailla hukkuvaisen, tartuin sinuhun, ja joka kerran sä
jalosti minut pelastit ja päästit! Ja kuinka paljo syntyi sun aikanasi
hyviä aikeita, runollisia haaveiluja, kuinka paljon aavistelin kaunista
ja ihanata!...

Mutta eipä ystävällämme Tshitshikow'illakaan ollut pelkkiä
jokapäiväisiä haaveiluja. Katsotaanpas, mitä hän tunsi. Ensi alussa ei
hän tuntenut yhtään mitään; hän katseli vaan taaksensa, tahtoen saada
vakuutusta siitä, että hän todellakin oli lähtenyt kaupungista; mutta
nähtyään kaupungin jo aikaa sitten kadonneen näkyvistä, kun ei enää
näkynyt sepän pajoja eikä myllyjä eikä mitään sellaista, mitä
kaupunkien ympäristöillä on, kun kivikirkkojen valkoiset huiputkin
olivat jo kauan sitten vaipuneet maan sisään, niin käänsi hän mielensä
yksinomaisesti matkahansa, katsellen vaan oikealleen ja vasemmalleen.
Äsköistä N. kaupunkia ikäänkuin ei olisi ollutkaan hänen muistossaan,
ikäänkuin hän olisi kulkenut sen kautta aikoja sitten, lapsuudessa
joskus. Lopulta ei matkakaan enää vetänyt puoleensa hänen huomiotansa,
silmät rupesivat menemään kiinni ja pää alkoi painua pielukselle.
Suoraan sanoen, kirjantekijä on tästä oikein hyvillään, saaden täten
tilaisuutta jutella sankaristansa, sillä tähän asti, niinkuin lukija on
nähnyt, ovat häntä alinomaa estäneet milloin Nosdrew'it, milloin pidot,
milloin naiset, milloin kaupungin jaaritukset, ja milloin vihdoin nuo
tuhannet turhanpäiväiset asiat, jotka silloin vasta turhanpäiväiseltä
näyttävät, kun ovat tulleet kirjaan, mutta maailmassa liikkuessaan ovat
hyvinkin suurenarvoisia olevinaan. Mutta pannaanpas nyt syrjään kaikki
tyyni ja käykäämme kiinni asiaan.

Kovin on epäiltävää, tokko meidän valitsemamme sankari on lukijalle
mieliin. Naisia hän ei miellytä, sen tietää varmaan, sillä naiset
vaativat sankarilta täydellisyyttä, jos hänessä on yksikin ainoa täplä,
ruumiissa tai sielussa, niin hän on mennyttä miestä! Tungetkoon tekijä
hänehen kuinka syvälle tahansa, osoittakoon hänet vaikka peiliä
selvemmin, niin ei hänelle arvoa myönnetä vähääkään. Tshitshikow'in
täyteläisyys ja ikä, jopa niistäkin on hänelle haittaa: täyteläisyyttä
he eivät missään tapauksessa anna anteeksi sankarille, ja monet rouvat
ja neidot varmaankin kääntyvät pois, virkkaen: "Hyi, kuinka ruma!"
Tekijä valitettavasti tietää tämän kyllä, mutta ei hän saata sittenkään
ottaa sankarikseen hyvä-avuista ihmistä. Mutta ... kenties helähtää
juuri tässä samaisessa kertomuksessa kieli, jota ei tähän saakka ole
kosketettukaan, kenties siinä nousee ilmi venäläisen hengen pohjaton
rikkaus, astuu esiin mies, mies täynnä jumalallisia lahjoja, tahi ihana
venäläinen tyttö, jolle ei ole verran vetänyttä maailmassa missään,
astuu esiin ja ilmituo koko naisen sielun ihmeteltävän ihanuuden,
astuu esiin täynnä ylevätä harrastusta ja altiiksi antaumista, ja
kuolleilta näyttävät hänen rinnallaan kaikki muitten kansain
hyvä-avuiset ihmiset, kuin kuollut kirja rinnalla elävän sanan! Nousee
venäläisiä liikkeitä ... ja silloin nähdään, kuinka syvälle on
juurtunut venäläiseen luonteesen se, mikä vaan pintahan on kajonnut
muitten kansain luonteita... Mutta miksikä puhuisimme siitä, mikä vasta
on edessä? Ei sovi tekijän, joka jo aikaa sitten on ollut miehen iässä
ja jonka ovat kasvattaneet kolea sisäinen elämä sekä yksinäisyyden
virvoittava tuoreus, -- ei sovi hänen haaveilla lailla nuorukaisen;
kaikella on vuoronsa ja aikansa ja paikkansa. Niin, hyvä-avuista ei ole
tässä kumminkaan otettu sankariksi. Saattaapa sen sanoakin, miks'ei ole
otettu. Siksi, että jo on aika päästää hyvä-avuinen ihminen lepoon;
siksi että kovin on jo jokapäiväiseksi tullut tuo sana hyvä-avuinen
ihminen; siksi, että juhdan he jo ovat tehneet hyvä-avuisesta
ihmisestä, eikä ole yhtään kirjailijaa, joka ei sillä ratsastaisi,
ajaen sitä ruoskalla ja millä vaan osuu; siksi, että he ovat kokonaan
näännyttäneet hyvä-avuisen ihmisen, niin ett'ei hänessä ole hituakaan
hyvää avua jäljellä, hänessä ei ole enää kuin luu ja nahka; siksi, että
he ulkokullatusti tuovat hyvä-avuista ihmistä esiin; siksi, ett'eivät
he pidä kunniassa hyvä-avuista ihmistä. Aika on jo panna valjaisin
vilpillinenkin mies.

Valjaisin siis mies vilpillinen!

Synkkä ja hiljainen on sankarimme alkuperä. Hänen vanhempansa olivat
aatelissäätyä, vastako aateloittuja vaiko synnynnältään aatelisia, ties
taivas. Vanhempainsa näköinen hän ei ollut; niin ainakin oli arvellut
muuan pojan syntymisessä läsnä ollut sukulaismuori, lyhyt tylleröinen.
Hän näet oli sanonut, otettuaan lapsen käsiinsä: "Toisenlainenhan
sinusta tulikin kuin olis luullut! Sinun olisi pitänyt tulla mummoosi,
äitisi äitiin näethän, mutta sinäpäs synnyitkin ties kenenkä
näköiseksi". Elämä loi häneen ensi alussa tuommoisen nurean ja happamen
katseen, tuommoisen tumman, lumen ryöpyttämän akkunan kautta: ei ollut
hänellä ystävätä, ei toveria lapsuudessa! Pikkuruinen huone pienine
akkunoineen, joita ei avattu talvella eikä kesällä; isä kivulloinen
mies, pitkä lammasnahalla vuorattu nuttu päällä, kudotut tohvelitossut
paljaissa jaloissa; ja tämä isä se alinomaa huokaili, astuen huoneessa,
ja sylkien tuon tuostakin nurkassa seisovaan sylkikuppiin; alinomainen
istuminen penkillä, kynä kädessä, mustetta sormissa sekä huulillakin;
alinomainen kirjoituskaava silmien edessä: "Puhu totta, ole kuuliainen
vanhemmille ja säilytä hyvät avut sydämmessäsi"; alinomainen tohvelien
laahustus kamarin lattialla, tuttu, mutta aina tuima ääni: "jokos
taas!" ja näin kuului joka kerta kuin lapsi kyllästyneenä
yksitoikkoiseen työhön, liitteli kirjaimiin koukerolta tai häntiä, ja
alinomainen tuttu, vastenmielinen tunne, kuin näitten sanain jälkeen
hänen korvanlehtiänsä kipeästi nipistivät takaapäin ojennettujen
sormien kynnet, -- siinä köyhä kuva hänen aikaisimmasta lapsuudestansa,
josta hänellä oli enää himmeä muisto jäljellä. Mutta elämässä muuttuu
kaikki nopeasti. Niinpä kerran, ensimmäisten kevät-aurinkojen ja
kesäisten tulvain aikana, isä otti poikansa kerallaan ja läksi ajamaan
rattailla, joitten edessä oli punainen täplikäs hevosen pahainen
(hevoshuijarit sanovat semmoista hevosta harakaksi). Hevosta ajoi
kuski, pieni kyttyräselkäinen mies, maaorja-perheen isäntä, ainoan,
mitä Tshitshikow'in isällä oli. Tämä kuski se toimitti herransa talossa
melkein kaikki virat ja ammatit. Harakalla sitä sitten kuljettiin lähes
kaksi päivää; oltiin yötä, kuljettiin joen yli, haukattiin kylmää
piirasta ja lampaan paistia, ja vasta kolmantena päivänä aamulla
saavuttiin kaupunkiin. Pojan edessä välähtivät nyt odottamattomalla
loistolla kaupungin kadut, niin että oli kauan aikaa suu auki. Sen
jälkeen mennä pulahti harakka rattaineen päivineen kuoppaan, josta
alkoi kapea poikkikatu, yhä alemmas kaltava ja täynnä likaa. Kauan se
siellä työtä sai tehdä ja ponnistella, sekä kuskin että herran
yllyttelemänä, ja sai heidät viimein kiskotuiksi vähäiseen pihaan mäen
rinteellä. Vanhan talon pahaisen edustalla kasvoi kaksi kukkivaa
omenapuuta; sen takana oli pieni puisto, jossa ei kasvanut muuta kuin
pihlajia ja seljapuita ja jonka perällä oli pieni puinen huvimaja,
paanukattoinen ja varustettu kapealla himmeälasisella akkunalla.

Tässä asui heidän sukulaisensa, vanha eukko, joka kumminkin aina vielä
kävi joka aamu torilla ja kuivasi sitten sukkiaan samovarin ääressä ja
joka nyt taputti poikasta poskelle, kehuen hänen pulleuttansa. Tänne
oli hänen nyt määrä jäädä ja ruveta käymään kaupungin koulua. Isä läksi
jo seuraavana päivänä pois. Jäähyväishetkellä ei vanhemman silmät
vuotaneet kyyneleitä. Pojalle jätettiin puoli ruplaa rahaa pikku
tarpeita ja makeisia varten ja, mikä oli paljon tärkeämpää, viisaita
neuvoja.

-- "Pidä nyt vaaria, Paavo: lue, älä vietä aikaa joutaviin, mutta ennen
kaikkia: ole mieliksi opettajallesi. Kun teet vaan opettajallesi
mieleksi, niin vaikk'et opissa ja tiedoissa edistyisikään ja vaikk'ei
Jumala olisi sulle luonnon lahjojakaan antanut, -- hyvin sinun käy ja
muita edelle menet. Älä seurustele kumppaliesi kanssa, eivät he sinua
mihinkään hyvään opeta, mutta jos seurusteletkin, niin seurustele
senlaisten kanssa, jotka ovat rikkaampia, niin että niistä voisi
sinulle olla tarpeen tullessa hyötyä. Älä tarjoile mitään, älä kestitse
ketään, vaan käytä itseäsi niin, että muut sinua kestitsevät. Ja ennen
kaikkia: säästä rahaa; se on luotettavin asia maailmassa. Kumppalisi ja
tuttavasi pettää sinut ensi hädässä, mutta raha ei sinua petä hädässä
missään. Kaikki saat toimeen, kaikki voitat ja valloitat rahalla".

Tämmöiset neuvot annettuaan, isä sanoi pojallensa hyvästi ja läksi
jälleen kotiansa päin harakallaan. Sen koommin ei poika häntä enää
nähnyt; mutta hänen sanansa ja opetuksensa ne laskeutuivat syvälle
hänen sydämmeensä.

Huomispäivästä asti alkoi Paavo poika käydä koulua.

Hänessä ei ilmaunut erinomaista taipumusta mihinkään opin haaraan;
enemmän hän veti huomiota puoleensa ahkeruudella ja tarkkuudella. Sen
sijaan osoitti hän älykkäisyyttä toiselta puolen, nimittäin
käytännölliseltä. Hän käsitti ja älysi asian perin pohjin, ja menetteli
toveriensa keskuudessa tosiaankin sillä tapaa, että he tarjoilivat
makeisia hänelle eikä hän heille; sattuipa vielä niinkin, että hän
kätki saamansa makeisen ja sittemmin möi sen heille itselleen. Jo
lapsesta pitäin osasi hän kieltää itseltään vaikka mitä. Isän antamasta
puolesta ruplasta ei hän kuluttanut kopekkaakaan; osasipa päin vastoin
kasvattaakin sen vielä samana vuonna, osoittaen tavatonta
asioimiskykyä. Hän teki vahasta punatulkun, maalasi sen ja möi varsin
edullisesti. Sitten ryhtyi hän toisenlaisiin yrityksiin. Hän osti
torilta kaikenlaista syötävätä ja asettui luokalla rikkaampain
kumppanien viereen. Huomattuansa toveria rupeavan hiukasemaan, siis
nälän oireita, veti hän ikäänkuin sattumalta esiin osan piirasta tai
sämpylän ja kiihoitettuaan toisen ruokahalun, otti sitten maksua aina
sitä mukaa, kuinka suuri ruokahalu oli. Kaksi kuukautta puuhaili ja
ponnisteli hän kotonansa lakkaamatta hiiren kimpussa, jonka hän oli
pannut pieneen häkkiin, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että hiiri kävi
käskyn mukaan takajaloilleen ja pitkälleen ja nousi ylös. Tämän hiiren
hän sitten möi suurella voitolla. Saatuansa viisi ruplaa kokoon, hän
neuloi rahapussosen kiinni ja alkoi säästää toiseen.

Opettajia kohtaan oli hänen käytöksensä vieläkin viisaampaa. Penkillä
ei osannut kukaan istua niin hiljaa. Huomattava on, että opettaja suosi
suuresti hiljaisuutta ja hyvää käytöstä; hän ei voinut sietää viisaita
ja älykkäitä poikia: hänen mielestään he aivan varmaan irvistelivät
hänelle. Sen, joka oli tullut älykkään pojan kirjoihin, maksoi vaan
liikahtaa, maksoi vaan silmäänsä räpäyttää, niin jo joutui hän kuin
joutuikin epäsuosioon. Opettaja ahdisti ja rankaisi häntä armottomasti.

-- "Kyllä minä sinusta poistan korskeuden ja uppiniskaisuuden!" puhui
hän; "minä tunnen sinut pitkin ja poikki, tunnen paremmin kuin sinä
itse. Älähän huoli! Polvillasi saat olla! Ilman ruokaa saat olla!"

Ja poika parka, itsekään tietämättä miksi, seisoi kuhmuihin polvensa ja
näki nälkää päiväkausia. --

-- "Luonnonlahjat ja äly ja kyky! Minä annan kaikelle tuolle palttua!"
puhui opettaja. "Minä katson ainoastaan hyvään käytökseen. Minä annan
täyden arvosanan kaikissa aineissa sille, joka käyttää itseänsä hyvin,
vaikk'ei hän tietäisi i:tä eikä a:ta; mutta jos minä huomaan huonon
hengen ja irvistyksen halua, niin nollan minä hänelle panen, vaikk'
olisi Salomoniakin viisaampi".

Niin puheli opettaja, joka sydämmensä pohjasta vihasi Krylow'ia
[Venäläinen mainio satujen seppä. Suom. muist.] siitä syystä, että tämä
oli sanonut: "Parempi on ryypynkin ottava taitava mies, kuin
ryyppäämätön poropeukalo". Hän kertoi loistavin silmin ja kasvoin,
kuinka siinä koulussa, missä hän ennen oli ollut opettajana, oli
vallinnut semmoinen hiljaisuus, että kuuli kärpäsenkin lennon, ja
kuinka ei ainoakaan oppilas koko vuoden pitkään kertaakaan ry'äissyt
eikä niistänyt nenäänsä, niin ett'ei hamaan kellon soittoon saakka
voinut tietää, oliko luokassa yhtään ristisielua.

Tshitshikow käsitti kerrassaan opettajansa; hän ymmärsi, millaista hyvä
käytös oikeastaan on. Ei räväyttänyt hän silmäänsä eikä kulmakarvojansa
koko tunnissa, vaikka muut kuinkakin häntä nipistelivät takaapäin. Kun
vaan kello oli kilahtanut, riensi hän suin päin ennen muita tarjoomaan
opettajalle korvallisilla varustettua lakkia (opettaja piti näet
korvallisilla varustettua lakkia); annettuansa lakin, hän astui
ensimmäisenä ulos ja koetti tulla pari kolme kertaa opettajan vastaan
ja nosti joka kerta lakkiansa. Asiat onnistuivat täydellisesti. Koko
koulussa-käynnin aikana hän oli mitä parhaimmissa kirjoissa ja koulusta
päästessään sai täydet arvosanat kaikissa aineissa, todistuksen ja
palkinnoksi kirjan, johon oli kultakirjaimilla painettu: "Erinomaisesta
ahkeruudesta ja mallikelvollisesta käytöksestä". Koulusta päästyään hän
oli jo nuorukainen, jotenkin soma ulkomuodoltaan, leuka jo partaveitsen
tarpeessa. Tähän aikaan kuoli hänen isänsä. Perinnöksi jäi pojalle
neljä pahanpäiväiseksi kulunutta villapaitaa, kaksi vanhaa
lammasnahalla vuorattua nuttua ja mitätön summa rahaa. Isä oli
nähtävästi ollut taitava ainoastaan kehoittamaan säästäväisyyteen, vaan
ei ollut osannut säästää itse. Tshitshikow möi heti kohta talon rähjän
ja sen vähäiset maatilkat tuhanteen ruplaan ja siirsi väkensä
kaupunkiin, päättäen ruveta siellä palvelemaan virkamiehenä. Samaan
aikaan myös tapahtui sekin seikka, että tuo hiljaisuutta ja hyvää
käytöstä rakastava opettaja ajettiin koulusta pois, -- tuhmuudestako
lienee mies parka eroitettu vai mistä muusta syystä, ei ole tietoa.
Opettaja rupesi surusta juomaan; lopulta ei ollut enää varojakaan
juomiseen; sairaana, leivätönnä, avutonna ja unhotettuna eleli hän
päiviänsä viheliäisessä, kylmässä mökin nurkassa. Hänen entiset
oppilaansa, nuo älykkäät ja sukkelat pojat, joissa hän aina oli ollut
näkevinään uppiniskaisuutta ja röyhkeyttä, saatuansa tietää hänen
tilansa, kokosivat hänelle rahoja, moni möi sitä varten paljon
tarpeellistakin. Paavo Tshitshikow se yksinään sanoi, ett'ei hänellä
ole varoja, ja antoi vanhan viiden kopekan rahan, jonka kumppalit
samassa viskasivat hänelle takaisin, sanoen: "tuoss' on, kitupiikki!"
Käsiin kätki kasvonsa opettaja parka, kuultuaan tästä entisten
oppilastensa työstä; itku purskahti tummehtuneista silmistä, niinkuin
vähäiseltä lapselta.

-- "Kuolinvuoteellani näet pani Jumala silmäni vettä vuotamaan",
virkkoi hän heikolla äänellä ja huokasi raskaasti, kuultuaan, kuinka
Tshitshikow oli tehnyt. "Voi sua, Paavo!" liitti hän. "Vai niin se
ihminen muuttuu! Semmoinen näethän oli hiljainen ja kiltti poika! Kuori
petti, kovin petti kuori"...

Sankarimme luonnetta ei kumminkaan saata sanoa niin kovaksi ja
kalseaksi eikä hänen tunteitansa niin perin tylsyneiksi, ett'ei hänessä
olisi ollut ensinkään sääliväisyyttä ja toisen onnettomuuden
surkuttelemista. Kyllä hänessä oli toista sekä toistakin, olisipa hän
tahtonut auttaakin, kunhan vaan ei olisi vaadittu suurta summaa ja kun
ei vaan olisi sitä varten pitänyt kajota niihin rahoihin, jotka jo oli
pantu kajoomattomiin; sanalla sanoen, isä vainajan neuvo: "säästä
rahaa" tuli noudatetuksi. Hän ei ollut kumminkaan kiintynyt rahoihin
juuri rahain tähden; hänessä ei asunut itaruutta ja saituutta. Ei, raha
itsessään ei ollut vaikuttimena hänessä; hänen edessänsä haamoitti
elämä puutteeton, täynnä nautinnoita, vaunut, komea kartano,
herkulliset ateriat -- tämä se yhtä mittaa hänen mielessään asui.
Päästäksensä aikaa voittain juuri kaikkea tätä nauttimaan, -- sitä
varten hän rahaa säästi, käyttämättä sitä sinnes omiin tarpeisinsa,
auttamatta muita milloinkaan. Kun hänen ohitsensa ajaa karautti rikas
mies keveissä kauniissa rattaissa, edessä pulskat juoksijat kalliissa
valjaissa, niin hän seisahtui, kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen, ja
vasta sitten, kuni unesta herättyään, hän virkkoi: -- "Niin, ja tuokin
oli ensi alussa pelkkä konttoripalvelija ja piti suoraksi leikattua
tukkaa!"

Ja kaikki, mikä vaan tuoksahti rikkaudelta ja runsaudelta, teki häneen
oudon vaikutuksen, jota hän ei itsekään voinut käsittää.

Päätettyään koulunkäyntinsä, hän ei tahtonut levähtääkään, -- niin
palava oli hänessä halu ryhtyä mitä pikemmin toimeen ja palvelukseen.
Mutta vaikka hänellä olikin kauniita todistuksia, niin sai hän vasta
monen puuhan ja vaivan perästä viran oikeustossa. Kaukaisissakin
sopukoissa näet on mahtavain suosio tarpeen. Kovin oli hänen virkansa
vähäinen: palkkaa ainoastaan 30-40 ruplaa vuodessa. Mutta hän oli
päättänyt käydä huimasti työhön käsiksi, voittaa ja valloittaa kaikki.
Ja todellakin, hän osoitti aivan tavatonta kieltäymystä ja tarpeittensa
rajoittamista. Varhaisesta aamusta aina myöhäiseen yöhön asti,
uupumatta sielun enempää kuin ruumiinkaan voimilta, kirjoitteli hän,
kokonaan vajouneena oikeuston papereihin. Ei hän mennyt kotiansakaan,
vaan makasi virastossa pöydillä, aterioitsi väliin ovenvartijain
kanssa, mutta osasi kaiken tämän ohella pysyä siistinä, käydä jotenkin
hyvissä vaatteissa, antaa kasvoillensa miellyttävän näyn ja panna
liikkeihinsä oikein jotakin ylevätä. Tunnustaminen on, että viraston
muut virkamiehet olivat peräti vähäarvoista ja typeränpuoleista väkeä.
Muutamilla olivat kasvotkin kuin huonosti paistunut leipä: poski oli
pöhössä yhtäänne, leuka lerpallaan, toisaanne päin, ylähuuli oli
kuplistunut rakoksi ja päälle päätteeksi vielä haljeksissakin. He
puhuivat joka mies hyvin kolealla äänellä, niinkuin olisivat olleet
ketä lyömäisillään. He kantoivat myös useasti uhreja Bakko jumalalle,
osoittaen siten, että slavilaisessa luonteessa on vielä paljon
pakanallisuutta jäljellä. Väliin he tulivat virastoonkin, kuten
sanotaan, sätkässä, ja siitä tuli virastossa paha olla, ja ilma oli
kahta umpeampi entistä.

Tällaisten virkamiesten joukossa täytyi Tshitshikow'in ehdottomastikin
vetää puoleensa huomiota, hän kun oli kaikin puolin heidän
vastakohtansa: hänen kasvonsakin näet olivat arvokkaat ja äänikin
miellyttävä, ja mitä taas väkeviin juomiin tulee, niin niitä hän ei
pannut huulillensakaan.

Vaikeatapa oli sittenkin hänen tiensä. Hänen esimiehekseen tuli
muuan vanha ylikanslisti, joka oli oikea tunteettomuuden ja
järkähtämättömyyden juurikuva. Aina hän oli sama saavuttamaton mies,
jonka kasvoille ei vielä kertaakaan hymy ollut löytänyt tietä, joka ei
vielä milloinkaan ollut sanonut edes hyvää päivää kellenkään. Ei kukaan
ollut nähnyt, että hän edes kerrankaan olisi ollut jotakin muuta kuin
mitä hän aina oli, vaikkapa edes ulkona kadulla, vaikkapa edes
kotonansa. Jospa hän edes kertaakaan olisi osoittanut osan-ottoa ketään
kohtaan; jospa hän olisi edes juopunut ja sitten humalapäissään
naurahtanut; jospa edes olisi antaunut hurjan ilon valtaan, jommoiseen
yltyy rosvo juopumuksen hetkinä, -- vaan ei, ei mitään sinne päinkään!
ei ilkeyttä, ei hyvyyttä. Olipa jotakin kauheata tuossa kaiken
puutteessa. Hänen hengettömiä, kivisiä kasvojansa, joissa ei ollut
mitään räikeätä säännöttömyyttä, ei saattanut verrata mihinkään;
piirteet sulivat keskenänsä kolkkoon yhdenmukaisuuteen. Tiheät
rokon-arvet vaan ja kuopat panivat hänen kasvonsa niitten kasvojen
lukuun, joitten päällä, kansan tarun mukaan, lempo vissin ajoin käy
herneitä puimassa. Sula mahdottomuus oli nähtävästi lähestyä tämmöistä
ihmistä ja hierautua hänen suosioonsa, mutta Tshitshikow se koetti.
Ensinnäkin rupesi hän osoittamaan hänelle vähäpätöisiä palveluksia: hän
otti selvän, millä tapaa ukko sulkaansa teroitteli, ja teroitettuansa
näitä useampia kappaleita, asetti niitä ukon saataville; hän pyyhki ja
puhalteli pölyä ja nuuskaa hänen pöydältään; hän hankki uuden pyyhkimen
hänen tolpollensa; hän löysi ukon lakin, ilkeimmän mitä maailmassa
milloinkaan on ollut, ja asetti sen aivan hänen viereensä pikkuista
ennen kuin ukko lähti kotiansa; hän pyyhkiä hivutti ukon selkää,
milloin tämä oli seinästä ryvettynyt. Vaan kaikesta tästä ei lähtenyt
hyötyä vähääkään, niinkuin ei olisi mitään tehtykään. Saipa Tshitshikow
viimein urkituksi hänen kotoisen elämänsä; sai tietää, että ukolla oli
täysikasvuinen tytär ja tällä kasvot myöskin sen näköiset, kuin
puitaisi niitten päällä öiseen aikaan herneitä. Tältä puolen päätti hän
nyt tehdä rynnäkkönsä. Saatuansa tietää, missä kirkossa tyttärellä oli
tapana sunnuntaisin käydä, asettihe Tshitshikow joka kerta hänen
vastapäähänsä, siistissä puvussa ja kaulus ankarasti tärkättynä. Yritys
onnistui kuin onnistuikin. Vanha kanslisti järähti viimeinkin ja kutsui
häntä luokseen teetä juomaan. Eikä enää aikaakaan, niin kääntyivät
asiat niin päin, että Tshitshikow muutti ukon taloon, jossa hänestä
tuli tuiki tarpeellinen apulainen; hän osteli taloon jauhoja ja
sokeria, hän kohteli tytärtä kuin morsianta konsanaankin, sanoi
kanslistia papakseen ja suuteli hänen kättänsä. Virastossa olivat
kaikki vakuutettuja, että helmikuun lopulla, suuren paaston edellä,
pidetään häät. Rupesipa tuima kanslisti puhumaan esimiesten luona hänen
eduksensa, ja muutaman ajan perästä pääsi Tshitshikow'kin kanslistiksi,
uuden paikan tultua avonaiseksi. Tämäpä nyt näkyi olleenkin pääasia,
mitä hän oli tarkoittanut, hierautuessaan vanhan kanslistin
tuttavuuteen, sillä samassa lähetti hän arkkunsa salaa kotia ja
huomenna muutti sinne itsekin. Vanhaa kanslistia hän ei enää sanonut
papaksi eikä enää suudellut hänen kättänsä; häistä taas ei enää puhuttu
yhtään mitään, -- niin ne katosivat kuin tina tuhkaan. Kohdatessaan
ukkoa, hän kumminkin aina ystävällisesti puristi hänen kättään ja
kutsui luoksensa teetä juomaan, niin että vanha kanslisti, niin
järkähtämätön ja kylmäkiskoinen kuin olikaan, joka kerran puisteli
päätään, jupisten:

-- "Petti kuin pettikin, lemmon poika!"

Tämä oli vaikein kynnys. Tästä eteenpäin alkoi luistaa liukkaammin ja
nopeammin. Hänestä tuli huomattu mies. Ja kaikkeahan hänessä näkyi
olevankin, kaikkea, mitä tässä maailmassa tarvitaan: miellyttävä käytös
liikkeissä ja kaupoissa sekä rohkeutta toimissa ja töissä.

295

Näillä keinoin saavutti hän vähän ajan perästä niin sanotun leipäisän
viran ja osasi hyvin käyttää sitä hyödykseen. Huomattava on, että juuri
näinä aikoina ruvettiin ankarasti vainoamaan lahjan ottamista
virastoissa. Näitä ahdisteluja ei Tshitshikow ensinkään säikähtänyt,
vaan käänsi ne omaksi parhaaksensa, osoittaen sitä venäläistä
kekseliäisyyttä, joka ilmaantuu ainoastaan ahdistuksen aikoina. Asia
järjestettiin tällä lailla. Kun asianomainen hakija, tultuansa
virastoon papereitansa antamaan, jo oli pistämäisillään kättä
taskuunsa, ottaaksensa sieltä tunnetuita, joka paikkaan kelpaavia
suosituskirjeitä, niin Tshitshikow kohta estelemään:

-- "Ei, ei", puheli hän hymysuin, pidätellen hakijan kättä, "te
luulette, että minä ... en, en millään muotoa! Sehän on meidän
toimemme, meidän velvollisuutemme; meidän tulee tehdä se ilman
vähintäkään palkintoa. Siltä puolen saatte olla aivan huoletta:
huomenna on asianne toimitettu. Sallikaa kysyäni vaan, missä te asutte;
teidän ei tarvitse itsenne pitää mitään murhetta; me lähetämme ne
teidän luoksenne".

Ihastuksissaan riensi aivan lumottu hakija kotiansa.

-- "Kas se vasta mies on, jommoisia pitäisi olla joka paikassa, sanalla
sanoen, se on kultaa ja kallista kiveä tämä mies!"

Mutta kuluu päivä, kuluu toinen, ei vaan kuulu papereita kotia, ei
kolmantenakaan. Hakija kansliaan; siellä tulee tieto, ett'ei asiata ole
pantu alkuunkaan; hakija kullan ja kalliin kiven luokse.

-- "Voi kuitenkin, antakaahan anteeksi", puheli Tshitshikow erinomaisen
kohteliaasti, ottaen hakijaa kumpaisestakin kädestä. "Meillä on ollut
niin paljo työtä! Mutta huomiseksi se valmistuu, huomiseksi aivan
varmaan. Minua todellakin oikein hävettää!"

Ja puhetta seurasivat aivan viehättävät liikkeet. Jos tuossa sattui
aamunutun lieve menemään auki, niin käsi samassa riensi asiata
korjaamaan ja pidättämään lievettä. Mutta papereita vaan ei kuulu kotia
huomenna eikä ylihuomenna eikä kolmantenakaan päivänä. Hakija alkaa
arvella, ajatella: eiköhän vaan mitä ole merrassa. Hän kuulustelee ja
tiedustelee.

-- "Kirjureille pitää antaa", sanotaan.

-- "Miksi ei? Minä olen aina valmis antamaan viisikolmatta kopekkaa
kirjureille!" huudahtaa hakija.

-- "Mitäs te tuossa intoilette?" vastataan hänelle. "Niin se asianlaita
onkin: kirjurit saavatkin viisikolmatta kopekkaa, loput menee
esimiehelle".

Otsahansa silloin lyödä läimäyttää hoksaamaton hakija ja toruu ja
sättii pahanpäiväiseksi uudet tavat ja virkamiesten hienostuneet
kohteliaat käytökset.

-- "Ennen muinoin edes tiesi selvästi mitä tehdä: kun annoit kanslian
päämiehelle punareunaisen, niin oli kaikki selvillä; mutta nyt menee
valkoinen miestä päälle, ja viikon saat vielä puuhata ja hommata,
ennenkuin asiat hoksaatkaan ... menkööt hiiden kattilaan virkamiesten
vilpittömyys ja rehellisyys!"

Hakija on kyllä oikeassa; mutta siksipä meillä ei nyt enää olekaan
lahjakoiria: kaikki kansliain esimiehet ovat kaikkein rehellisimpiä ja
jaloimpia ihmisiä; sihteerit vaan ja kirjurit ovat lurjuksia.

Pian aukenivat Tshitshikow'ille avarammat alat. Asetettiin näet komitea
jotakin kruunun rakennusta varten, johon oli määrätty suuret summat
rahoja. Tähän komiteaan osasi hän päästä jäseneksi ja osoitti siinä
pian erinomaista toimeliaisuutta. Komitea ryhtyi asiaan heti kohta.
Kuusi ajastaikaa puuhasi se tämän rakennuksen kimpussa, mutta
ilman-alako se lienee ollut haitallinen vai tarve-aineetko
sopimattomia, -- se vaan on varma, ett'ei kruunun rakennus noussut
perustustaan ylemmäs. Sen sijaan ilmestyi kullekin komitean jäsenelle
muilla haaroin kaupunkia kaunis uudenmallinen talo, -- siellä mahtoi
maanlaatu olla parempi. Komitean jäsenet rupesivat jo tulemaan hyviin
varoihin; yhdestä ja toisesta tuli jo perheekäs mies.

Nyt vasta, ja vasta nyt, alkoi Tshitshikow vähitellen vapautua
kieltäymyksen ja armottoman uhrautumisen tuimista lainsäännöistä. Nyt
vasta lievensi hän pitkän pitkän paastonsa ja nyt nähtiin, ett'ei hän
aina hyljännyt nautinnoita, joista oli osannut kieltäytyä tulisen
nuoruuden päivinä, jolloin ei kukaan saata kokonaan hillitä itseänsä.
Tulipa yhtä ja toista ylellistäkin: hän hankki jotenkin hyvän kokin,
hienoja paitoja Hollannin palttinasta. Jo osti hän verkaakin itselleen
sellaista, ett'ei mointa ollut kellään koko läänissä; tästä puolin
rupesi hän pysytteleimään enimmästä päästä ruskeissa ja punertavissa,
valkosäkenisissä kankaissa. Jo oli hänellä hevosparikin, ja itse hän
piteli sivullisen ohjasta, pakottaen sitä juoksemaan kiekkuroiden. Jo
tuli hänelle tavaksi pestä ruumista pesusienellä ja odekolonin
sekaisella vedellä; jo tuli hänelle tavaksi ostaa jotenkin kallista
saippuata, joka tekee ihon sileäksi; jo...

Mutta tuossapa määrättiinkin äkkiä entisen lallukan sijaan uusi
esimies, sotaherra, ankara herra, lahjan-oton ja kaiken vääryyden
vihaaja. Heti seuraavana päivänä pani hän jo kaikki virkamiehet
pahempaan kuin pulaan, vaati tilit, näki laskut vaillinaisiksi, näki
vailinkeja joka haaralla, huomasi samassa kauniit uudenmalliset talot,
ja nytkös alkoi tutkinnot ja hutkinnot. Virkamiehet pantiin viralta
pois; uudenmalliset talot joutuivat kruunulle ja muutettiin mikä
armeliaisuuslaitokseksi, mikä kouluksi sotamiesten lapsille. Niin meni
herroilta kaikki varat ja mahti kuin tuhka tuuleen ja Tshitshikow'ilta
pahemmin kuin muilta. Hänen kasvonsa, niin miellyttävät kuin
olivatkaan, eivät miellyttäneet uutta päällikköä, -- mistä syystä, ties
taivas, välistä ei semmoiseen tarvitse olla syytä ensinkään -- ja niin
rupesi päällikkö vihaamaan Tshitshikow'ia kuin kuolemata. Mutta hän kun
sittenkin oli sotaherra eikä siis tuntenut perinpohjin kaikkia
siviliherrain vehkeitä ja koukkuja, niin pääsivät jonkun ajan perästä,
rehellisen ulkomuodon ja teeskentelytaidon avulla, hänen suosioonsa ja
armoonsa toiset virkamiehet, eikä aikaakaan, niin oli uusi esimies
vielä pahempain lurjusten käsissä, vaikk'ei hän ollut osannut
aavistaakaan heitä semmoisiksi. Hän oli päin vastoin tyytyväinen, että
oli viimeinkin saanut oikeita virkamiehiä, ja kehui ja kerskaili
taidostansa, kun hän muka osasi erottaa ihmisiä. Virkamiehet pääsivät
kokonaan hänen luonteensa ja tapainsa perille. Kaikista hänen
alamaisistaan tuli kauheita vääryyden vainoojia; kaikkialla, kaikissa
asioissa he vainosivat sitä, niin kuin vainoaa kalamies ahraimella
lihavata sampea, ja vainosivatpa niin toimellisesti, että vähän ajan
perästä oli joka miehellä moniahta tuhat kolikkoa taskussaan. Tähän
aikaan palasivat totuuden tielle monet entisistä virkamiehistä ja
pääsivät jälleen virkaan. Tshitshikow se yksinään vaan ei voinut
hieroutua enää takaisin, vaikka kovinkin puuhasi hänen puolestaan,
kaikkialla käypäin suosituskirjeiden yllyttämänä, ensimmäinen sihteeri.
Tämä oli täydellisesti oppinut vetämään kenralia nenästä, mutta tässä
asiassa hän ei voinut saada toimeen yhtään mitään. Esimies näet oli
senlaatuinen mies, jota kyllä vedettiin (hänen tietämättänsä kumminkin)
nenästä, mutta kun hänen päähänsä kerran oli joku ajatus iskenyt, niin
siellä se sitten istui kiinni kuin rautanaula, ei sitä sieltä saanut
irti keinoilla eikä millään. Viisas sihteeri ei voinut saada aikoin
muuta kuin että Tshitshikow'in virkatodistus kumminkin jäi puhtaaksi,
ja siihenkään hän ei saanut esimiestä muutoin taipumaan kuin
armahtavaisuudesta, kuvaten hänelle liikuttavalla tavalla, kuinka
surkeaan tilaan muka Tshitshikow'in perhe oli joutunut, jommoista
hänellä kaikeksi onneksi ei ollutkaan.

-- "No mitäpäs tästä!" virkkoi Tshitshikow. "Koukkuun kävi, koukusta
kirposi -- sinne meni! Ei auta itku hädästä; toimeen tässä pitää
käydä".

Ja niin hän päätti alkaa asiat uudelleen päästä asti, uudelleen
varustautua kärsivällisyydellä, uudelleen kieltäytyä kaikesta, vaikka
olikin jo alkanut niin hauskan ja hupaisen elämän. Täytyi muuttaa
toiseen kaupunkiin, tehdä itsensä siellä ensin tunnetuksi. Ei ottanut
asia oikein menestyäkseen. Varsin lyhyen ajan kuluessa täytyi hänen
vaihtaa pari kolme tointa: ne olivat näet kovin halpoja, likaisia.
Huomattava on, että Tshitshikow oli siivoin ja siistin mies mitä
maailmassa milloinkaan on ollut. Vaikka hänen ensi alussa oli
täytynytkin oleskella epäsiivoissa seuroissa, niin sydämmessänsä hän
kumminkin aina säilytti puhtauden; hän tahtoi, että virkahuoneissa
pöydät olisivat petsatuita ja kaikki muukin sievää ja somaa. Ei hän
puheessa milloinkaan käyttänyt rumaa sanaa; hän tunsi loukkausta
silloin kuin muittenkin puheesta puuttui tarpeenmukainen kunnioitus
säätyä ja arvoa kohtaan. Lukijan on luullakseni mieluista tietää, että
hän muutti alusvaatteitakin joka kolmas päivä; kesällä, kuumana aikana,
muutettiin niitä joka ainoakin päivä. Vähinkin paha lemu loukkasi
häntä. Senpä vuoksi, kun Pekko illoin tuli häntä riisumaan ja vetämään
saappaita jalasta, hän aina pisti neilikan nenäänsä. Ja monessakin
tapauksessa olivat hänen hermonsa herkkiä kuin nuorella tytöllä.
Siksipä tuntuikin hänestä raskaalta joutua jälleen niihin piireihin,
joissa kaikki tuli paloviinalta ja kaikki käytös oli kömpelöä. Hän
koetti kyllä rohkaista mieltänsä, mutta laihaksi meni mies kuin
menikin, oikein vehreäksi kävi hän kasvoiltaan kovina aikoina. Hän oli
jo ruvennut lihoamaan ja käymään niihin arvokkaisiin, pulleihin
muotoihin, jommoisessa lukija näki hänet tutustuessaan hänen kanssansa,
ja jo oli hän, peiliin vilahdellen, alkanut haaveilla kaikenlaisia
kauniita asioita, muijaa ja lasten kamaria, ja aina oli hymy seurannut
näitä ajatuksia; mutta nyt, katsahdettuansa sattumalta peiliin, ei hän
saattanut olla huudahtamatta: "Hyväinen aika, kuinka minusta on tullut
pahannäköinen!" Sen koommin ei hänen mielensä pitkään aikaan tehnyt
kurkistella peiliin. Mutta kaikki kärsi vaan meidän sankarimme, kärsi
lujana, maltilisena, ja pääsi viimein tullivirkamieheksi. Huomattava
on, että tämmöinen virka oli jo kauan aikaa ollut hänen salaisten
toiveittensa määränä. Hän näki, kuinka kalliita ulkomaisia kapineita
oli tullin virkamiehillä, mimmoisia poslini-astioita ja pitsejä he
lähettelivät tädeilleen ja sisarilleen ja serkuilleen. Monasti oli hän
jo huo'ahtanut:

-- "Annas jos pääsisi tulliin! Siellä on rajakin lähellä ja ihmisetkin
sivistyneitä. Entäs niitä paitoja hienosta Hollannin palttinasta,
jommoisia siellä saa!"

Tällöin hän vielä, se on lisättävä, mietiskeli erästä erinomaisen
laatuista Franskan saippuata, joka tekee ihon aivan tavattoman
valkoiseksi ja posket vereviksi. Mikä sen saippuan nimi oli, ties
taivas, mutta semmoista vaan piti hänen arvelunsa mukaan löytymän
rajalla. Kauan aikaa oli jo hänen mielensä tehnyt päästä tulliin, mutta
häntä olivat aina pidättäneet kaikenlaiset edut rakennuskomiteassa ja
hän oli tuumaillut varsin järkevästi näin: tulli on kyllä hyvä asia,
mutta eihän se sittenkään ole vielä muuta kuin kaksi pyytä katolla,
mutta komitea se on sittenkin pyy pivossa. Mutta nyt päätti hän päästä
tavalla tai toisella tulliin, ja sinne hän pääsikin.

Uuteen toimeensa ryhtyi hän tavattomalla innolla. Luonto itse näkyi
määränneen hänet tullivirkamieheksi. Mointa sukkeluutta, tarkkuutta ja
huomaavaisuutta ei oltu siihen saakka vielä nähty eikä edes kuultukaan.
Kolmen, neljän viikon perästä oli hän jo niin täydellisesti päässyt
tulli-asiain perille, että tiesi kaikki tyyni: ei hänen tarvinnut
mitata eikä punnita, tavaralistasta hän jo osasi sanoa, kuinka monta
kyynärää verkaa tai muuta kangasta missäkin mytyssä oli. Hänen maksoi
ottaa vaan käsiinsä tavarakääre, niin jo osasi sanoa, mitä se painoi.
Mitä taasen etsiskelyihin tulee, niin oli hänellä siinä, omain
toveriensakin puheen mukaan, oikea koiran vainu. Ihmetellä täytyikin,
nähdessään, kuinka hänellä riitti malttia tutkimaan ja kopeloimaan
jok'ainoata nappiakin, ja kaiken tämän teki hän kuolettavalla
kylmäkiskoisuudella, mutta samassa tavattomalla kohteliaisuudella. Ja
sillä välin kuin matkustelevaiset intoilivat ja kuohuivat vihan
vimmassa ja tunsivat oudon halun lyödä rikki ja musertaa hänen
miellyttävän ulkomuotonsa, hän ei muuttunut vähääkään kasvoissaan
enempää kuin kohteliaassa käytöksessään, vaan puheli näin: "Sallikaa
minun pikkuruisen häiritä teitä ja pyytää nousemaan ylös!" Tahi: "Olkaa
hyvä, rouva, käykää tänne toiseen kamariin, siellä on erään meidän
virkamiehemme rouva, jolla olisi teille jotakin sanomista". Tahi:
"Suvaitkaapas, minä vaan vähäisen ratkoa rapsautan turkkinne vuoria",
ja niin sanoessaan hän veti vuorin ja päällisen välistä saaleja ja
huiveja, kylmäverisenä kuni omasta arkustaan. Esimiestenkin täytyi
tunnustaa, että tämä oli piru eikä ihminen: hän haeskeli ja nuuski
pyörissä, aisoissa, hevosen korvissa ja ties missä kaikissa paikoissa,
jonne ei kertomuksen kirjoittajan mieleen ikänä johtuisi mennä
kurkistamaan ja jonne ainoastaan tullivirkamiesten on lupa kurkistella.
Siksipä matkustaja raukka, päästyään viimein rajan yli, ei vielä moneen
minutiin päässyt toipumaan hämmästyksestänsä. Hän ristieli silmiään
vaan, virkkaen: "No älähän muuta!" Niin oli hänen tilansa, tuon
matkustajan, kuin koulupojan, joka on päässyt rehtorin huoneesta, jonne
rehtori oli kutsunut hänet saamaan varoitusta, vaan olikin sen sijaan
antanut hänelle aivan odottamattomasi selkäsaunan.

Vähän ajan perästä pani hän salakauppiaat kovin ahtaalle. Tämä mies
oli kaikkein Puolan Juutalaisten epätoivo ja hämmästys. Hänen
rehellisyytensä ja lahjomattomuutensa oli järkähtämätön, melkeinpä
luonnoton. Hän ei edes käyttänyt omaksi hyödykseen kaikenlaisia
takavarikkoon pantuja tavaroita ja monenlaisia pikku esineitä, joita ei
kirjoiteta kruunun omiksi, liiallisten luettelojen karttamiseksi.
Tämmöinen vilpitön palvelus, vailla kaikkea oman voiton pyyntöä, ei
voinut olla herättämättä yleistä ihmettelyä eikä tulematta esivallan
tiettäviin. Hän sai virkaylennyksen ja teki kohta sen jälkeen
ehdotuksen kaikkein salakauppiasten kiinni-ottamisesta, pyytäen vaan
apua, saadakseen itse panna ehdotuksensa toimeen. Hänelle annettiinkin
heti joukko sotamiehiä ja rajaton haeskelemisen valta. Tätä hän juuri
oli tahtonutkin.

Siihen aikaan oli perustunut suuri salakauppiasten yhteys, visusti ja
tarkasti harkittu. Miljonia lupasi voittoa tämä julkea hanke.
Tshitshikow oli kauan aikaa tiennyt tästä liitosta, mutta oli antanut
jyrkästi kieltävän vastauksen liiton asiamiehille, jotka olivat tulleet
häntä lahjomaan.

-- "Ei vielä", oli hän sanonut kuivakiskoisesti. Mutta nyt, saatuaan
haltuunsa kaikki tyyni, antoi hän heti tiedon liitolle.

-- "Nyt sopii!" oli hän sanonut.

Laskut oli tehty tesmälleen. Tässä oli hänellä mahdollisuus voittaa
yhdessä vuodessa sen verran, mitä muutoin ei olisi voittanut
kahdessakymmenessäkään. Ennen hän ei ollut tahtonut ruveta heidän
kanssansa mihinkään liittoon, niin kauan kuin vielä oli pelkkä alhainen
käskyläinen, jolloin hän ei saattanut ansaita suuria summia; mutta nyt
-- nyt oli laita aivan toinen, nyt sopi hänen määrätä, mitkä ehdot vaan
itse tahtoi. Saadaksensa asiata käymään luontevammin, taivutti hän
puolelleen erään virkakumppaninsa, joka ei voinut kestää kiusausta,
vaikka olikin jo harmaapää. Kaupat tehtiin, ja yhteys ryhtyi toimeen.
Alku oli loistava. Lukija on kaiketikin monta kertaa kuullut vanhan
kertomuksen espanjalaisista lampaista, jotka astua kopsuttivat rajan
yli kaksinkertaisissa turkeissa ja toivat valeturkin alla miljonan
arvoisen määrän Brabantin pitsejä. Tämä tapahtui juuri silloin kuin
Tshitshikow palveli tullissa. Ell'ei hän olisi ollut mukana liitossa,
niin ei olisi Juutalaisten kuuna kullan päivänä onnistunut saada tätä
hanketta perille. Kolmen neljän tämmöisen lammasmatkueen kuljettua
rajan yli, ilmaantui kummallekin virkamiehelle neljäsataa tuhatta
ruplaa pääomaa. Tshitshikow kuului saaneen kuudettakin sataa tuhatta,
hän kun oli rohkeampi. Taivas ties kuinka suunnattomiin nämä summat
olisivat kasvaneetkaan, ell'ei lempo olisi lehahtanut ystävysten
väliin. Hitto riivasi heidät, niin että he suoraan sanoen kiukustuivat
ja riitautuivat toisiinsa ihan ilman syytä. Puheen kiihkossa tai
kukaties vähän humalapäissäänkin sanoa tokaisi Tshitshikow kumppaliansa
kieroksi mieheksi. Toinen, vaikka todella olikin kierosilmäinen, otti
tuosta kumminkin pahoin suuttuaksensa, ties mistä syystä, ja vastasi
kiivaasti ja tavattoman röyhkeästi juuri näillä sanoilla:

-- "Sen sinä valehtelet! Minä olen valtioneuvos, enkä kiero mies; mutta
sinä, sinä juuri olet kiero!"

Ja sitten hän vielä liitti noin pikkuisen pistopuheen harmissaan:

-- "Niin justiin!"

Vaikka hän siis tällä tapaa kokonaan kumosi kumppalinsa, antaen hänelle
sanat takaisin, ja vaikka nuo sanat: "Niin justiin!" olivat kyllä
mahtavat, niin ei hän kumminkaan tyytynyt tähän, vaan lähetti salaisen
kanteen Tshitshikow'ista. Kerrotaan sitä niinkin päin, että heillä oli
muutoinkin ollut keskenänsä riitaa ja rettelöä, ja että riidan kapulana
oli ollut muuan naikkonen, tuore ja terve kuin mehevä nauris.
Tulliherrain puheen mukaan oli jo miehiäkin palkattu, joitten piti
illan pimeässä kaukaisella poikkkikadulla antaa sankarillemme
selkäsauna. Riitaveljekset saivat kumminkin pyyhkiä partaansa
kumpainenkin, sillä naikkonen suostui erääsen staabi-kapteni
Shamsharew'iin. Niin sitä kerrottiin, mutta kukapa sen ties, mitenkä
asian laita oikein olikaan; arvatkoon lukija itse loput, jos haluttaa.
Pääasia vaan on se, että virkamiesten liitot salakauppiaitten kanssa
tulivat tiedoksi. Valtioneuvos joutui tosin itsekin perikatoon, mutta
pihtiinpä saattoi hän kumppalinsakin. Tulliherrat vedettiin oikeuteen,
kaikki heidän omaisuutensa pantiin takavarikkoon, ja kaikki tämä tulla
pyrähti äkisti kuin ukkonen heidän ylitsensä. Nyt vasta he toipuivat
kuin häkä-unesta heräten ja näkivät kauhistuksella, mitä olivat
tehneet. Valtioneuvos ei kestänyt kohtalon kovaa iskua, hän hukkui
jonnekin syrjäisiin seutuihin, mutta kollegianneuvos se kesti. Hän
osasi kätkeä osan rahoja, huolimatta tutkintoon tulleitten virkaherrain
tarkasta vainusta. Hän pani liikkeelle älynsä hienoimmatkin mutkat ja
metkut; siksi oli hänellä kyllin kokemusta, siksi tunsi hän kyllin
hyvästi ihmiset: missä vaikutti hän miellyttävällä käytöksellään, missä
liikuttavalla puheella, missä suitsutti hän liehakoimisen suloista
savua, joka ei milloinkaan asiata tärvele, missä pistää sujautti rahoja
kouraan, sanalla sanoen laittoi asiat sille tolalle, ett'ei häntä
eroitettu niin häpeällisellä tavalla kuin kumppalia, vaan pääsi kuin
pääsikin Rikos-oikeuden käsistä. Mutta pääomaa hänelle ei enää jäänyt
eikä noita kaikenlaisia ulkomaisia kapineitakaan: ne joutuivat nyt
muitten halullisten haltuun. Hänelle jäi kymmenkunta tuhatta ruplaa
rahoja, jotka oli kätketty kovan ajan varalta, pari tusinaa paitoja
Hollantilaisesta palttinasta ja vähäiset vaunut, jommoisissa
naimattomat herrat tavallisesti kulkevat, sekä kaksi maaorjaa: kuski
Selifan ja lakeija Pekko. Sitä paitsi antoivat hänelle sääliväiset
tullivirkamiehet vielä viisi kuusi palasta sellaista saippuata, joka
pitää ihon verevänä. Siinä kaikki.

Ja tuommoisessa tilassa oli nyt meidän sankarimme taas! Tuommoinen
kova onni se nyt jälleen raukesi hänen ylitsensä. Tämä oli hänen
mielestänsä: kärsiä totuuden tähden. Nyt luulisi, että hän tällaisten
myrskyjen, koetusten, kohtalon iskujen ja elämän surujen jälkeen
poistuu jäljelle jääneitten kymmenen tuhannen ruplan kanssa johonkin
syrjäiseen kaupungin hiljaisuuteen, ja siellä sitten elää nuhjustaa
ikänsä kaiken karttunaisessa aamunutussa, istuen matalan kartanon
akkunassa ja katsellen sunnuntaisin talonpoikain tappelua kadulla tahi,
raitista ilmaa hakeaksensa, lähtien kanakoppeliin omin käsin
tunnustelemaan keitettäväksi määrättyä kanaa; niin, siellä hän viettää
hiljaisen, vaan tavallansa myöskin jotakin hyötyä tuottavan elämänsä
loppupäivät. Mutta niinpä ei käynyt. Hänen tahtonsa lujuus oli
lannistumaton, se täytyy tunnustaa. Senkaltaisten kohtausten jälkeen,
joissa oli kyllältä, ell'eihän juuri ihmisen kuolettamiseen, niin
ainakin hänen taltuttamiseensa ja masentamiseensa, senkään kaltaisten
kohtausten jälkeen hänen käsittämätön intohimonsa ei sammunut. Hän
murehti, hän oli suuttunut, hän nureksi koko maailmata vastaan, hän
moitti kohtaloa vääryyden tekijäksi, hän valitti ihmisten vääryyttä,
eikä sittenkään saattanut olla ryhtymättä uusiin ponnistuksiin. Sanalla
sanoen, hän osoitti semmoista malttia, että sen rinnalla kutistuu
mitättömäksi Saksalaisen puiseva maltti, joka jo itsestäänkin asuu
hänen hitaisessa, laiskassa verenkulussaan. Tshitshikow'issa sen sijaan
veri keikkui ja kuohahteli, ja paljo siinä kysyttiin järjen hallitsemaa
tahtoa, kun piti suistaa ja hillitä kaikki se, mikä pyrki ilmoille
elamoimaan. Hän harkitsi, eikä ollutkaan hänen harkintansa kaikkea
totuutta vailla.

-- "Miksikä juuri minä? miksikä juuri minun piti kärsiä? Kukas nykyjään
palveluksessaan torkkuu? Kaikkihan ottavat. En minä ole saattanut
ketään onnettomuuteen: en ole leskiä ryöstänyt, en ole ketään ajanut
mieron tielle; minä hyödytin itseäni siellä, missä rikkautta oli ja
runsautta; minä otin siellä, missä otti toinenkin mies; ell'en minä
olisi huolinut, niin olisivat huolineet muut. Minkästähden muitten käy
hyvin, ja miksikä juuri minun pitää hävitä ja maan matona kadota? Ja
mikäs minä nyt olen? Mihinkä minusta nyt on? Millä silmillä minä nyt
rohkenen katsoa kunnioitettavaa perheen isää silmiin? Kuinkas minä en
tuntisi omantunnon vaivoja, tietäessäni eläväni maailmassa työtönnä,
toimetonna? Ja mitä sanovat sitten lapseni? 'Niin', sanovat he,
'semmoinen peijakas se meidän isä oli: ei jättänyt lapsillensa mitään
perintöä!'"

Tshitshikow, kuten jo tiedämme, piti hellää huolta jälkeisistänsä.
Kovin se on hellä asia! Moni kukaties ei pistäisikään kättään niin
kovin syvälle, ell'ei nousisi tuommoinen kysymys -- ja ties miten se
nousee -- mitä muka lapset sanovat! Ja siksipä nyt tämä esi-isän alku,
varovaisena kuin kissa, katsahtaa toisella silmällä sivuun, eikö muka
isäntä ole näkemässä, ja ala sitten sieppaella mitä lähinnä on, oli se
sitten saippuata tai kynttilöitä tahi talia, vaikkapa kanarian lintukin
-- ei hän mitään hylkää. Niin valitti ja vaikeroitsi meidän sankarimme,
vaan toimeliaisuus se ei sittenkään kuolehtunut hänen mielessänsä;
kaikki oli siellä valmiina rakennukseen, odotellen vaan suunnitelmaa.
Ja vielä kerran hän kutistui, vielä kerran hän alkoi työlään elämän,
vielä kerran hän kieltäytyi kaikesta, vielä kerran hän laskeusi
puhtaudesta ja somuudesta alas likaan ja halpuuteen. Paremman toimen
puutteessa rupesi hän asian-ajajaksi. Tämä ammatti ei ollut vielä
siihen aikaan saanut kansalais-oikeutta; sitä lykittiin joka haaralta,
huonossa arvossa piti sitä Oikeuksissa alhaisten virkamiesten mitätön
joukko, itse asioittajatkaan eivät sille suurta kunniata omantaneet.
Asian-ajajat olivat tuomitut tuntikautisiin odotuksiin ylhäisten
eteisissä, kärsimään tylyyttä ynnä muuta sellaista. Hätä se kumminkin
saattoi hänet tähän.

Muun muassa sai hän ajaakseen tämmöisen asian: saada pantatuiksi
muutama sata talonpoikaa Orpojen kassaan. Itse hovintila oli kokonaan
rappiolla. Sen olivat rappiolle saattaneet eläintaudit, petolliset
voudit, katovuodet, ruttotaudit, joihin paraat työmiehet olivat
kuolleet, ja vihdoin myös löyhämielinen hovinherra itsekin, joka
koristeli taloansa Moskovassa aivan uusimman mallin mukaan ja oli
siihen menettänyt koko omaisuutensa viimeiseen ropoon saakka, niin
ett'ei enää ollut mitä syödä. Siksipä piti vielä viimeiset jäljellä
olevat talonpojat panna panttiin. Tämmöiset panttiinpanot kruunulle
olivat siihen aikaan vielä jotakin uutta, johon ei ryhdytty niin aivan
pelottomasti. Tshitshikov asian-ajajana taivutti ensin kaikki
virkamiehet puolelleen (niinkuin tiettyä on, ei ilman tämmöistä
edelläkäypää taivuttamista saa toimeen vähintäkään asiata; pitää edes
pullollinen madeiraa ajaa jokaisen kulkkuun). Niin, taivutettuansa nyt
kaikki asianomaiset puolelleen, ilmoitti hän, että semmoinen ja
semmoinen nyt on asia: toinen puoli talonpojista on kuollut ja senpä
vuoksi, jott'ei sittemmin tulisi enää rettelöitä, niin...

-- "No ovathan ne henkikirjoissa?" sanoi sihteeri. "Yksi kuolee pois ja
sijaan syntyy toinen; maailmassa on tapa semmoinen".

Sihteeri osasi puhua soinnuissa, kuten näkyy. Mutta sankarissammepa
välähti samassa ajatus, valoisin mitä ihmisessä milloinkaan on
välähtänyt.

-- "Onpas minua pölkkypää!" virkkoi hän itsekseen. "Rukkasia haen ja
rukkaset ovat vyöllä. Minä otan ja ostan kaikki nuo kuolleet
talonpojat, ennenkuin uudet henkikirjat laitetaan, ostan niitä
esimerkiksi tuhannen sielua, ja Orpoin kassa antaa niistä esimerkiksi
kaksi sataa ruplaa kappaleesta, -- siinähän on jo kahden sadan tuhannen
pääoma! Ja aikakin on nyt sopiva! Äsköttäin liikkui ruttotauteja, väkeä
on kuollut, Jumalan kiitos, enemmänkin; hovinherrat ovat eläneet
huimasti ja menettäneet korttipöydässä kelpo lailla; kaikki on samonnut
Pietariin virkoja hakemaan, maatilat on jätetty leväperään, niitä
hoidetaan huonosti, verojen maksu käy vuodesta vuoteen vaikeammaksi, --
ilomielellä he luovuttavat ne minulle joka mies jo siitäkin syystä,
että pääsevät maksamasta henkirahaa heidän edestänsä; saattaa vielä
niinkin käydä, että yksi ja toinen maksaa minulle selvät rahat, kun
vaan otan. Kyllähän siinä on vaikeutta ja paljo puuhaa, ja vähän
peloittaa kanssa, ett'ei kävisi hullusti ja nousisi vielä juttuja. No
niin, mutta turhanpäitenkös se järki kulta sitten on ihmiselle annettu!
Pää-asia on kumminkin siinä, että asia näyttää kaikille kovin
kummalliselta, ei kukaan ota sitä uskoaksensa. Totta kyllä, ett'ei
talonpoikia saa ostaa eikä pantatakaan ilman maata. Mutta minäpä
ostankin ne siirrettäviksi, niin juuri siirrettäviksi. Nykyjään saa
Taurian ja Hersonin lääneissä maata ihan ilmaiseksi: ota vaan ja asu.
Sinne minä heidät siirränkin! Hersonin lääniin minä heidät siirrän!
Eläkööt siellä ja olkoot! Ja mitä taas siirtämiseen tulee, niin sen
saattaa tehdä lain ja asetusten mukaan. Jos vaaditaan todistusta
talonpojista, niin miks'ei? Kyllä minä hankin todistuksen, jonka
kapteni-ispravnikka on allekirjoittanut omalla kädellään. Tilan nimeksi
sopii panna Tshitshikow'in kylä taikka ristimänimeni mukaan Pavlowskin
kylä."

Tällä tapaa syntyi sankarimme päässä tämä kummallinen ai'e.
Kiittänevätkö häntä siitä lukijat, sitä en tiedä, mutta tekijän
kiitollisuutta on vaikea lausuakaan, sillä oli miten olikaan, ell'ei
Tshitshikow'in päähän olisi tämmöistä ajatusta tullut, niin ei olisi
tämäkään kertomus ilmaantunut maailmaan.

Ristittyään silmänsä, kuten Venäläinen konsanaankin, ryhtyi hän
toimeenpanemaan aikeitansa. Ollen muuttavinaan asuinpaikkaa ja muilla
tekosyillä läksi hän liikkeelle, pistäytyen yhteen ja toiseen nurkkaan
meidän valtakuntaa, liiatenkin niihin, jotka olivat muita enemmän
kärsineet tapaturmia, katovuosia, ruttotauteja ynnä muuta sellaista,
sanalla sanoen sinne, jossa hänellä oli toivo saada mukavammin ja
huotavimmalla hinnalla ostaa tarvitsemaansa väkeä. Hän ei kääntynyt
umpimähkään minkä tilan-omistajan puoleen hyvänsä, vaan huolellisesti
valikoksi mieluisiansa ihmisiä taikka semmoisia, joissa tänkaltaiset
kaupat kohtasivat vähimmän vastusta. Hän koetti ensin aina tutustua
ihmisten kanssa, miellyttää heitä, saadaksensa sitten talonpoikia
enemmän ystävyyden kaupalla kuin suoranaisella ostolla. Älköötpä siis
lukijat moittikokaan tekijätä, jos tähän asti esiin tulleet henget
eivät ole heitä miellyttäneet, -- syy on Tshitshikow'in -- tässä on
hänellä täysi valta, meidän on seuraaminen, menköön hän minne hyvänsä.

       *       *       *       *       *

Mutta kenties vaaditaan lopullista, tesmällistä piirrettä: mimmoinen
mies hän oikeastaan on siveellisessä katsannossa? Hän ei ole sankari
täynnä täydellisyyttä ja hyviä avuja, sen näkee selvään. Mikäs hän on
sitten? Konnako siis, vai? Miksikä konna? Miksikä ollaan niin ankaria
lähimmäistä kohtaan? Nykyaikoina ei meillä ole konnia: meillä on vaan
hyväaikeisia ja miellyttäviä ihmisiä, mutta sellaisia, jotka yhteiseksi
häpeäksi tarjoaisivat kasvonsa yleisön korvapuustille, semmoisia
lieneekö kaikkiansa pari kolme miestä, ja nekin puhuvat jo nykyjään
hyvistä avuista. Oikeampi on sanoa häntä _isännäksi, hankkimisen
taitavaksi mieheksi_. Hankkiminen -- siinä se kaiken syy on; juuri
hankkimisen tähden on syntynyt juttuja, joille maailma on antanut nimen
"likaisen puoleiset". Semmoisessa luonteessa on kyllä jotakin
kammottavaa, ja se sama lukija, joka elämänsä tiellä on ruvennut
semmoisen miehen ystäväksi, hänen kanssansa olemaan ja hauskasti
viettämään elämätä, -- tämä sama lukija se on katsova häneen karsaasti,
jos hän ilmaantuu draaman tai kertoelman sankarina. Mutta viisas on se,
joka ei hylkää minkäänlaista luonnetta, vaan luoden siihen tarkastavan
katseen, tutkii sitä syvimpiä syitä myöten. Pian ihmisessä muuttuu
kaikki: ei aikaakaan, niin jo on hänen sisässään kasvanut mato, joka
imemällä on itseensä imenyt kaikki elämän nesteet. Ja kuinka usein on
sattunut, ett'ei ainoastaan suuri intohimo, vaan mitätön himo johonkin
vähäpätöiseen on kasvanut siinä ihmisessä, joka oli syntynyt
suurempainkin töitten tekijäksi, on kasvanut ja pakoittanut hänet
unhoittamaan ylevät ja pyhät velvollisuudet ja pitämään mitätöntä
rihkamata ylevänä ja pyhänä. Lukemattomia kuin meren hieta ovat
inhimilliset intohimot, ja kaikki he alussa ovat vähäisiä ja kauniita
ja tottelevat ihmistä; sittemmin vasta yltyvät ne hänen julmiksi
tyranneikseen. Miekkoinen se, joka on valinnut itselleen kauniimman
intohimon; hänen onnensa se kasvaa ja kymmenkertaiseksi lisääntyy
hetkestä hetkeen ja yhä syvemmälle ja syvemmälle hän tunkeutuu sielunsa
loppumattomaan paratisiin.

       *       *       *       *       *

Vaan ei se ole raskasta, ett'ei sankari tyydytä; raskasta on sydämmessä
se poistumaton vakuutus, että lukijat olisivat saattaneet olla
tyytyväisiä tähän samaan sankariin, juuri samaan Tshitshikow'iin.
Ell'ei tekijä olisi katsahtanut syvemmälle hänen sydämmeensä, ell'ei
olisi liikauttanut sen pohjalla sellaista, mikä pujahtaa ja lymyy pois
maailman silmistä, ell'ei hän olisi ilmituonut salaisimpia ajatuksia,
joita ei ihminen usko kellenkään toiselle, vaan olisi näyttänyt hänet
semmoisena, jommoisena hän näkyi koko kaupungille, Manilow'ille ja
muille -- silloin olisivat kaikki olleet hyvillään ja pitäneet häntä
huvittavana henkenä. Vähät siitä, ett'eivät olisi hänen kasvonsa eikä
hänen muotonsa liikkuneet ja liehuneet ilpoisen elävänä silmien edessä
-- sen sijaan, kun kirja olisi päästy loppuun, ei olisi sielussa
tuntunut mitään häiritystä, olisi sopinut vallan hyvin jälleen istua
korttipöytään, joka huvittaa koko Venäjänmaata. Niin, hyvät lukijat, te
ette soisi näkevänne paljastettua inhimillistä vajavaisuutta. Mitäs
siitä on hyötyä? sanotte te. Emmekös me tiedä itsekin, että maailmassa
on paljon halpaa ja typerätä? Useinhan me niinkin näemme sellaista,
mikä ei ole ensinkään lohduttavaista. Esittäkää sen sijaan meille
jotakin kaunista, hupaista: antakaa meidän unohtaa.

-- "Mitäs sinä, veikkonen, semmoista mulle aina puhut, että
talous-asiat käyvät huonosti?" puheli tilan-omistaja voudillensa;
"kyllä minä sen tiedän sanomattasikin. Eikös sinulla muuta puhetta
olekaan, vai? Anna minun unohtaa tämä kaikki, olla tietämättä sitä, --
sitten olen onnellinen".

Ja niinpä ne rahat, joilla olisi asiat saatu vähän parannetuiksi,
käytetään kaikenlaiseen semmoiseen, jonka avulla päästään unhotukseen.
Niin nukkuu järki, joka kukaties olisi keksinyt äkkinäisen
lähteen oivallisia keinoja; mutta nyt menee tila kuin meneekin
vasaramarkkinoille ja tilan-omistaja lähtee pitkin maita maailmoita
unohdusta hakemaan, valmiina hädän pakoituksesta halpuuteen, jommoista
ennen vanhaan olisi itsekin kauhistunut.

Vielä tulee tekijän osaksi syytöksiä niin sanottujen patriotien eli
isänmaan ystäväin puolelta, jotka tyyneesti istuvat nurkissansa ja
toimivat aivan toisenlaisissa asioissa, kokoavat rahaa ja hankkivat
hyviä päiviä muitten kulungilla. Mutta jos vaan jotakin semmoista
tapahtuu, mikä heidän mielestänsä loukkaa isänmaata, jos vaan ilmaantuu
semmoinen kirja, jossa väliin sanotaan katkeraa totuutta, niin heti
juoksee heitä joka nurkasta esiin kuin hämähäkkejä, jotka ovat nähneet
kärpäsen takertuneen heidän verkkoonsa. Ja niin nostetaan huuto ja
melu: "Onkos nyt sopivata tuoda semmoista julkisuuteen, saattaa se
kaikkien kuuluviin? Kaikki, mitä siinä on kerrottu -- meidän omaammehan
se on -- onkos tämä laitaa? Entäs mitä sanovat ulkomaalaiset? Onko
hauska kuulla muilta pahoja puheita omasta itsestä? Ettekös te luule
sen tekevän kipeätä? Ettekös te luule, että me olemme patrioteja?"

Tuommoisiin viisaisin muistutuksiin, varsinkin mitä ulkomaalaisista
sanottiin, en tosiaankaan osaa keksiä mitään vastaukseksi.

Vai kelpaisko tämä?

Oli kerran syrjäisessä seudussa Venäjänmaata kaksi miestä. Toinen oli
perheen isä nimeltä Kifa Mokievitsh, säveä mies, joka vietti päivänsä
aamunuttuisessa asussa. Perheestänsä hän ei suuria huolinut; hänen
elämänsä oli enemmän syvä-aatteista laatua; hänen tutkimuksensa
esineenä oli näet tänlaatuinen, hänen puheensa mukaan filosofillinen,
kysymys:

-- "Nyt niinkuin esimerkiksi eläin", puheli hän, kävellen huoneensa
lattialla, "eläin syntyy alastonna. Miksikä juuri alastonna? Miks'ei se
synny linnun lailla? Miks'ei se puhkea munasta? On tuo luonto sentään
vähän kummallista ... tuota noin ... mitä syvemmälle siihen tunkeutuu,
sitä vähemmin sitä ymmärtää".

Niin ajatteli mies Kifa Mokievitsh. Mutta se ei ole pää-asia. Toinen
mies oli Moki Kifovitsh, hänen poikansa. Tämä oli, niinkuin sanotaan,
raavas mies. Sillä välin kun isä tutki ja ajatteli eläimen syntymistä,
pojan harteva 20-vuotias luonne pyrkimällä pyrki keikkumaan. Ei hän
osannut keveällä kädellä käydä mihinkään: toiselta ihmiseltä joko käsi
rusahtaa tai paise nenälle nousee. Omassa talossa sekä naapurissa
juoksi häntä pakoon jokainen, hänet huomattuaan, talon piiasta talon
koiraan asti; oman sänkynsäkin näet oli särkenyt palasiksi. Semmoinen
oli Moki Kifovitsh, ollen yleensä kumminkin hyväsydämminen mies. Mutta
se ei ole pää-asia. Pää-asia on tämä.

-- "Kuulehan toki, hyvä herra, Kifa Mokievitsh", puheli isälle oma sekä
vieras väki; "kovinhan sinulla on kova tuo Moki Kifovitsh! Ei näet anna
rauhaa kellenkään, semmoinen velikulta se on!"

-- "Niin, kyllähän se on vähän vallaton, onhan se sitä", vastasi isä,
"mutta mitäs mä teen? En minä nyt enää rupea tappelemaan hänen
kanssaan, ja minähän siitä syyhyn tulisin, ankara muka olen isä. Hän
on, ymmärrättehän, kunnianhimoinen mies. Jos häntä nuhtelisi tuon ja
toisen kuullen, niin kyllä hän talttuisi, mutta julkisuus näet, --
sehän se on paha asia. Kaupunki saa kuulla, ja koiraksi hänet
nimittävät. Mitä? Luulettekos te, ett'ei tämä ole minun haikea kuulla?
Vai en minä ole isä? Jos minä tutkin filosofiaa ja minulta jonkun
kerran puuttuu aikaa, niin enkö mä sitten olekaan isä? Olenpas,
näettenkös, olenpas vaan; isä minä olen, hitto vieköön, olen minä!
Tässä istuu minulla Moki Kifovitsh, tässä, sydämmessäni!"

Ja Kifa Mokievitsh rupesi nyrkillä lyömään kovasti rintaansa ja tuli
aivan vimmaan.

-- "Ja vaikk'ei hänestä muuta tulekaan kuin koira, niin älkööthän saako
minulta sitä tietää. Älköönhän isä olko poikansa pettäjä!"

Osoitettuaan tänkaltaiset isäntunteet, hän jätti Moki Kifovitsh'in
jatkamaan sankaritöitä ja, palaten itse jälleen lempiaineesensa, tehdä
tokaisi äkkiä esimerkiksi tänkaltaisen kysymyksen:

-- "Mutta jos nyt norsu syntyisi munasta, niin kyllä kai siinä pitäisi
olla kovin paksu kuori, -- ei sitä saa tykinkään luodilla puhki; niin,
pitää keksiä joku uusi ampumakone".

Niin elelivät aikojansa rauhallisessa nurkassaan nämä miehet, jotka
aivan odottamatta, kuni ikkunasta, pilkistivät ulos kertomuksemme
lopulla, kainosti vastataksensa muutamain innokasten patriotien
syytökseen, patriotien, jotka siihen saakka rauhassa olivat
harrastaneet jotakin filosofiaa tai varojansa kasvattaneet hellästi
rakastamansa isänmaan kulungilla, ja jotka eivät ajattele sitä, kuinka
ihminen välttäisi pahan työn, vaan ainoastaan sitä, kuinka hän
välttäisi sen, ett'eivät ihmiset puhuisi hänen pahasta työstään. Vaan
ei, ei ole patriotismi eikä ensimmäinen tunne moitetten syynä; siinä
piilee jotakin muuta. Miksipä sitä salajaisin? Kukapas virkkaisikaan.
pyhän totuuden, ellei juuri tekijä? Te pelkäätte syvälle luotua
katsetta, te pelkäätte itsekin heittää johonkin katsetta syvälle, te
rakastatte vain heittää ajattelemattomia vilkauksia kaikkeen. Te
naurattekin sydämmen pohjasta Tshitshikow'ille; jopa kenties
kiitättekin tekijätä arvellen: "Ei se ja se seikka ollut niinkään
hullusti huomattu! Mahtaa se tekijä sentään olla iloinen mies!" Ja näin
sanottuanne, te käännytte omaan itseenne toista vertaa suuremmalla
ylpeydellä ja itseenne tyytyväisinä myhähdellen te liitätte: "Täytyy
todellakin tunnustaa: kummallista, lystikästä väkeä sitä sentään on
monessa paikassa maaseuduilla, ja kyllä ne ovat koko konniakin!" Mutta
kuka olisi teistä, joka kristillisessä nöyryydessä, ei julkisesti, vaan
hiljaisuudessa, yksinäisyyden hetkinä, jolloin keskustelette oman
itsenne kanssa, laskisi oman sielunsa syvyyteen tämän raskaan
kysymyksen: "Eiköhän minussakin ole joku osa Tshitshikow'ia?" Ei maar!
Mutta annas, että hänen ohitsensa samassa sattuu menemään tuttava,
jolla ei ole arvo kovin korkea eikä lopen matalakaan, -- niin jo
nykäisee hän heti naapuriansa ja sanoo, ollen vähällä nauruun
purskahtamaisillaan: "Katsos, tuolla menee Tshitshikow, tuolla menee
Tshitshikow!" Ja sitten hän, lapsen lailla unohtaen kunnioituksen, mikä
on tuleva arvolle ja iälle, lähtee juoksemaan hänen perässään, matkien
ja härnäten takaa päin: "Tshitshikow, Tshitshikow, Tshitshikow!"

Vaan johan olemme ruvenneet puhumaan kovin kovaa, muistamatta, että
sankarimme, joka on maannut koko sen ajan, mikä hänen kertomustansa on
kestänyt, nyt on jo herännyt ja saattaa helposti kuulla usein mainitun
sankarinimensä. Ja hän on kovin herkkä ottamaan onkeensa, eikä ole
mielissään, ellei hänestä puhuta kunnioittavasti.

-- "No mitäs sinä nyt?" sanoi Tshitshikov Selifan'ille; "kuuletkos
sinä!"

-- "Mitä niin?" kysyi Selifan verkalleen.

-- "Mitäkö niin? Sinä mokoma! Kuinka sinä ajat? Anna mennä!"

Selifan oli todellakin jo kauan aikaa ajanut silmät siirallaan, joskus
vaan puoli torkuksissa huiskaisten hevosia, jotka torkkuivat nekin.
Pekon päästä oli jo aikaa sitten, ties missä kohden, lakki lentänyt
tielle, ja hän itse, heittäytyen selälleen, oli tukkinut päänsä aivan
Tshitshikow'in polveen, niin että isännän piti antaa pieni sysäys Pekon
kallolle. Selifan karisti torkut silmistään, iskien papurikkoa muutaman
kerran ruoskalla, joka pani sen juoksemaan ja huimaisten sitten
ruoskalla kaikkia kolmea, virkkoi hienolla laulu-äänellä: "Soita pois
vaan!" Hevoset kävivät intoonsa ja läksivät kiidättämään keveitä
vaunuja keveästi kuin höyhentä. Selifan se vaan huiskieli, huudellen
"Hei, helei!" ja notkeasti hypähdellen istuimellaan sitä myöten kuin
vaunut toisin vuoroin lennähtelivät mäen päälle, toisin taas kiitivät
huimasti mäkeä alas, joita oli tiheässä verkalleen alaspäin viettävällä
maantiellä. Tshitshikow se vaan myhähteli, keveästi keikahdellen
nahkaisella pieluksellansa, sillä hän rakasti nopeata ajamista.

Ja kukapa Venäläinen ei rakastaisi nopeata ajamista? Hänenkö henkensä,
tuo huimaan temmellykseen ja elohon pyrkivä henki ei sanoisi joskus:
"Hiiteen kaikki tyyni!" Hänenkö henkensä ei rakastaisi sitä? Sitäkö ei
maksaisi rakastaa, siinä kun kuuluu jotakin juhlallista ja ihmeellistä?
Tuntuu kuin olisi salainen voima siepannut sinut siivillensä, sä lennät
ja kaikki lentää: lentää virstat, lentää vastahasi kauppiaat
kuormarekiensä ajo-istuimella, lentää molemmilla puolin metsä tummine
honka- ja kuusi-rinteineen, ja siinä kirveen kilahdukset, ja siinä
variksen vaa'unnat; koko tie lentää ties minne päättyvään
kaukaisuuteen; ja jotakin kauheata asuu tuossa nopeassa välkynnässä,
missä ei ennätä muotohonsa selvitä poistuva esine; yksin taivas vaan
pääsi päällä ja keveät hattarat ja pilvien lomitse kulkeva kuu
näyttävät pysyvän asemillaan. Voi sua, troikka, voi lintuani sua! Kuka
on sinut keksinyt! Uljaassa kansassa lienet sa varmaan syntynyt, maassa
siinä, mikä ei leikkiä laske, vaan tasaisena tanterena on levällensä
heittäynyt, täyttäen puolen maailmaa, ja menepäs lukemaan siinä
virstoja, kunnes rupeaa silmiäsi huikaisemaan. Eikä ole kovin
konstikkaat nuo ajopelit, ei niitä ole kiinnitetty rautaisilla
kierteillä, vaan yks kaks kirveellä ja puukolla sinut tekasi ja
kokoonpani Jaroslavin mies. Eikä istu kyytimies saksan saappaat
jalassa: parta ja rukkaset ja istuukin näet piru ties minkä päällä;
mutta kun nousee hän ja huiskaisee ja laulun alkaa, niin hevoset
vihurina kiitämään, pyöräin puolat ovat enää yhtenä ympyränä, järähti
maa ja huudahti säikäyksissään pysähtynyt matkamies, -- ja tuolla se
nyt kiitää ja kiitää ja kiitää!... Ja nyt näkyy jo tuolla kaukana,
kuinka se lyö pölypilviä ilmaan.

Niinhän sinäkin, Venäjänmaa, kiidät kuni saavuttamaton troikka? Sakeana
savuna pöllyää allasi tie, sillat kumisevat, kaikki jääpi jäljelle.
Katsoja pysähtyy, jumalallista ihmettä hämmästyen. Ukonnuoliko se on,
taivaasta singahtanut? Mitä tietää tämä kauhua nostava liike? ja mikä
outo voima se piilee näissä maailmalle oudoissa hevosissa? Voi hevot,
hevot! Tuuliaispäätkö teidän harjoissanne asuvat? Herkkä korvako se
puhuu jok'ainoassa suonessanne? Kajahti ylhäältä tuttu laulu, --
yht'aikaa he ponnistivat vaskiset rintansa ja, maahan tuskin
kajotenkaan, he jo ovat juoleina juovina vaan ilmassa, ja niin se
kiitää Jumalan innostamana!... Oi Venäjä! minne kiidät sä? Vastaa! Ei
vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrskyksi
yltyy; ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen
syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuolleet sielut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home