Lauluja Anakreonilta - ynnä myös Laulu Sapfolta

By Author	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Title	[ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z \| Other Symbols ]
By Language

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon

We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lauluja Anakreonilta - ynnä myös Laulu Sapfolta
Author: Anacreon
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lauluja Anakreonilta - ynnä myös Laulu Sapfolta" ***

LAULUJA ANAKREONILTA

ynnä myös Laulu Sapfolta

Greekan kielestä suomentanut ja lyhykäisesti selittänyt

ER. ALEKSANDER INGMAN

HELSINGISSÄ, 1834.
Pränttäytetty J. C. FRENCKELLIN LUONA
POHJALAISILTA.

Imprimatur. _C. E. Ekelund_.

LUKIALLE.

Anakreon, jonka tekemiä nämät tässä Suomeksi käätyt Laulut ovat,
oli mainio Greekalaisten Runoja. Hänen elämäkerrastansa ei ole
meillä enään varsin täyttä tietoa. Greekalaisten kirjamiehet
vaan mainihtevat, hänen syntyneen _Teos_ nimisessä kaupungissa
_Jònian_[1] maalla vähässä Aasiassa, josta hän, koska Persalaiset,
joita nyt Kyyros hallihti, alkovat hänen syntymämaatansa rasittaa,
lähti pakoon Abdeeran kaupunkiin, Thraakian maalla. Sanotaan hänen
sitten kappaleen aikaa eläneen Samon saarella, johonka Polykrates,
saaren hallihteva kuningas, häntä kuhtui. Täällä, tämän kuuluisan
kuninkaan rikkaassa hovissa, oli Anakreonilla varsin hupanen ja
huoleton elämä; ja kehutaan hänen sulosilla lauluillansa pian niin
miellyttäneen tämän kolkkoluontosen kuninkaan, että se rupesi hänen
paraaksi ystäväksensä. Mutta Polykrates ei elänytkään enää kauan;
hän kuoli pois, ja Anakreon lähti Atheenaan. Tässä mailman muinen
kuuluisimmassa kaupungissa eli hän nyt Hipparchon turvissa, ja oli
kaikkien mainittavana. Vaan eipä hänen olonsa täälläkään ollut
pitkällinen. Sillä kuin Hipparchos murhattiin v. 513. e.Kr.s., muutti
Anakreon, joka soi rauhassa elää, takasi syntymäkaupunkiinsa; josta
hänen kuitenki vielä, koska Histiaios nosti Jòniassa kapinat Persian
valtaa vastoin, täyty uuestansa paeta Abdeeraan. Täällä hän myös
viimen kuoli 85. vuoen ijässä siitä, että joku Viinapuun marja, jos
muuten tarina totta puhuu, oli tarttunut häntä kurkkuun ja hänen
tukeuttanut.

Lauluissansa on hän somaasti ja sorialla kielellä rakkauen ihanuutta
runoillut ja myös viinan ilahuttavaa voimaa. Aika ei ole kaikkia
hänen laulujansa meille säilyttänyt; ainuastaan vähänen osa näitä
on enään jälellä, joista vielä vähempi tässä Lukialle suomennettuna
annetaan.

* * * * *

Sapfo, jonka lauluista ainuastaan yksi tässä nyt suomennettuna
myös seuraa, oli varsin erinomasen laululahjansa vuoksi ehkä vielä
Anakreoniaki mainiompi, ja eli nuin 660 vuotta e.Kr.s. Tämä vaimo
syntyi _Mityleenen_ kaupungissa Lesbon saarella, ja on molemmissa
vielä tallella olevissa lauluissansa varsin kauniisti runoillut omaa
hellää ja palavaa rakkauttansa, joka hänelle viimen surmanki tuotti.
Hän oli muka rakastunut yhteen _Faon_ nimiseen nuorukaiseen; mutta
hyljättynä tältä suuttu hän elämähänsä, ja, nostua merenrannalla
olevan korkian vuoren kukkulalle, heittiiksen sieltä päätään myöten
alas aaltojen pauhinaan, lopettain niin sekä surunsa että päivänsä.

Näitä lauluja kääntäissä on Suomentaja aina kokenut nouattaa
alkukielen omaa värsylaatua. _Anakreonin_ lauluissa on mitta enimmiten
seuraavainen:

--_ | --´ v --´ v | --' _--

eli

v v | --´ v --´ v | --' _--

elikkä:

v v | --´ --´ v v | --' _--

Ja Sapfon värsy soipi näin:

--´ v -- -- --´ v v --´ v --´ --_

--´ v v --´ --_

Näihin mittoihin ja myös muihinki on Suomentaja luullut kielemme
paraite sopivan, jos me lauluissamme samati kuin Greekan ja Latinan
kielissä tavallinen on, ainuastaan sanapolvien eli tavausten
omaa arvoa (quantitet), se on _pituutta ja lyhyyttä_,[2] tarkoin
noutelemme, ja tehen sitä myös sallimme että sanojen _aksenttoa_
välistä turmellaan. Tämä aksenton turmeleminen lienee monenki
mielestä kummallainen ja sopimaton. Mutta tätä havaitaan myös
paraissaki Runoissamme, kuin niitä vaan lauletaan taikka niin
luetaan kuin laulannon laatu vaatii. Se lienee siis Lauluissammeki
sallittava; vaan ainuastaan sillä eholla, että polvien arvoa myös
nouatetaan samalla. Suomen Runojat eivät ole tätä asiaa aina
ahkeroineet; sillä Runoissa usein tavataan semmosiaki värsyjä,
joissa, kuin lauletaan, sekä polvien arvo että sanojen aksentoki
surmataan e.m. näissä värsyissä:

"Minä mies vähäväkinen
en ole iso iältä"

Jotka laulettaissa näin kuuluvat:

Vaan tämänkaltaset värsyt, joissa lyhyet polvet näin venytetään ja
sanat siis melkein ouoilta kuuluvat, ovat Suomentajan mielestä aivan
sopimattomat, ja näyttänevät toeksi, etteivät Suomalaisten Runojat
vielä ole Runoteoissaan aina kahtoneet värsyin ulkonaista kauneutta,
jota kuitenki valaistuneempi kansa on Runojoiltaan vaativa. --
Selvemmältä tosiaan ja varsin komialta soivat Runoissamme semmoset
värsyt, joissa tätä venyttämistä ei kuulla, vaikka niissä aksenttoaki
turmellaan e.m. tämä värsy:

"Kante-|leen kä-|tensä | alle"

elikkä tämä:

"Niin sa-|noopi | Lemmin-|käinen"

Ja vielä selvemmältä, jos sanojen sekä aksento että arvoki samalla
sopivat yhteen, niinkuin näissä värsyissä:

Sen tähen pitäisi myös Suomentajan mielestä sekä Runomme että muutki
Laulumme, olkoot minkä luontoset tahansa, polvien _pituuen ja
lyhyyen_ mukaan aina rakennettaman, erinomattain siitä syystä, että
sanat näin tavoin ovat laulannolle mukavammat, ja lauluki selvemmältä
kuuluu, koska pitkihin ja lyhyihin soitto-äänihin (_toner_)
sovitellaan pitkä- ja lyhyt-polvisia (_lång- och kortstafviga_)
sanoja, niin että sekä mainittu lyhyien polvien venyttäminen että
myös pitkien lyhentäminen elikkä muuten murtaminen vältetään.

Tätäpä kuitenkin ovat pian kaikki nykyset Suomalaisten Laulujen
tekiät peräti laimin lyöneet, luullen Suomalaisen värsyn pitävän
samati rakettaman, kuin Ruotin ja muissa Göthiläisissä kielissä
(joista kuitenki Suomen kieli kokonaan erottaiksen) on tavallinen.
Muuan Laulu, pantu menneenvuotisen Wiipurin Sanan Saattajan 10:nteen
Numeroon, ja laulettava kuin: _Skön som Cyperns Herrskarinna_ lienee
sopiva näyttämään, ettei Suomalainen värsy saa Ruotin eikä Saksan
kielen jälkeen rakettaa, vaan että se on sovitettava laulannon
mukaan. Mainitun Laulun nuotti on mitaltansa seuraavainen:

v v | --´ v --´ v | --´ --_

v v | --´ v --´ v | --´

Jonka tähen myös se tähän mittaan sovitettu Suomalainen Laulu kuuluu
laulettaissa näin:

Kúnní-|à òn | kasva-|vainen

Miéhuú-|dèstá | mènòs-|sà (!!) j.n.e.

Mut eiköhän värsy näin tehtynä liene tosiaan hankalallainen ja
laulullensa kankia, ja eikö vielä päällisiksiki useimmmiten siitä
laausta, että kuin sitä lauletaan, toinen siit' ei ymmärrä pian
mitään?

Olisi nyt Suomalaisen värsyn rakennuksesta vielä paljokin sanottavaa;
vaan tässä ei ole tila tästä aineesta enään laviammin puhua. Lopuksi
vaan mainittakoon, että ne, jotk' eivät suostu näitä lauluja
mittojensa jälkeen lukemaan, siitä syystä, että aksentto heiän
mielestä silloin usein surmattaisiin, taitavat heitä lukiissansa,
niinkuin tottuneet ovat ja niinkuin Runojamme myös luetaan, seurata
vaan sanojen omaa aksenttoa. Ehkä lieneeki se paras; niinpä moniaat
oppineet arvelevat Greekalaistenki ja Latinalaisten tehneen, koska
he aksenttoa turmellen värsynsä rakensivat polvien pituuen ja
lyhyyen mukaan, kukatiesi vaan saahaksensa näin värsyn laulannolle
soveliaammaksi.

Mitä nyt näien Laulujen Suomennukseen tulee, niin taitaneepi tarkka
tutkia havaita siinä paljon vikoja ja puutteita. Vaan hän muistakoon
myös, että kielemmeki vielä tahtoopi olla kankianlainen, koska sitä
vasta nykyjään on enämmin ruvettu harjoittamaan, ja että tämä työ
siis on ollut Suomentajalle usein vaikiata. Oppineille hän myös soisi
vielä saaha mainita, että hän suomennuksessaan on seurannut enimmiten
_Gumaeliuksen_ Greekalaista Tekstiä, josta hän kuitenki paikoin on
erkaunut, nouattaaksensa toista hänen mielestänsä parempaa lukulaatua
(läsart).

Helsingissä 24:nes päivä Toukokuussa 1834.

LAULUJA ANAKREONILTA,

KANTELE.

Laulaa Atreidiloita,
Laulaa Kadmookin aivon;
Mut kielin kanteloinen
Raikkuupi _rakkautta_.
Mä kielet vasta vaihoin,
Mä vaihoin kanteleenki,
Ja soitin työt Heerakleen;
Mut tuopa kanteloinen
Vaan, raikku _rakkautta_.
Jääkää uroot hyvästi!
Mun kanteleeni kaunis
Vaan _rakkautta_ raikkuu.

II.

VAIMOT.

Härälle Luoja sarvet,
Hevolle potkat anto,
Jäneksillenpä juoksun,
Hampaatpa leionaille,
Ja uimukset kaloille,
Ja siivet lintusille,
Ja miehillenpä mielen.
Mut jäikö vaimot ilman?
Mit' anto? _kauneuuen_;
Kilpein siaan sen saivat,
Siaanki laapuritten.
Voittaapa myös teräksen,
Tulenki vaimo kaunis.

III.

EROS.

Syän-yöllä, koska Arktos
Aleneepi, kääntyen jo
Käsivarrellen Boòteen,
Ja imehnosetki kaikki
Väsyneinä nukkuvatten;
Tuli tuo _Eròs_ ovelle
Koputellen salpoaini.
"Kuka" -- karjasin -- "koputtaa?
Kuka karkottaa unoisen?"
Ja _Eròs_ sanoo: "avaappas!
Mitä peljännet sä pientä?
Satehesta kastununna
Kulen yössä kuuttomassa."
Suretuinpa tuota kuullen,
Heti valkian varustin,
Oven aukasin, ja lapsen
Näjin siipiset selässä,
Oli käissä jous' ja viini.
Asetin nyt tuon takalle,
Käsiänsä kourissaini
Hivutin, ja hiuksistansa
Ve'en vuotavan pusersin.
Sepä päästyään vilusta
Sano: "koitetaanpa suotta
Tätä jousta, liekkö jännet
Pilauntunut sateessa."
Virittää ja lailla paarman
Mua maksahan paneepi.
Hypätenpä nyt hahottaa:
"Mua onnistak, isäntä,
Viaton tok' ompi jousi,
Kipu rintahas tuleepi."

IV.

EROS.

(7:mäs Laulu.)

Hyakintho-vihtasella
Mua löi _Eròs_ ja vaati
Peto juoksemaan keralla.
Läpi koskienpa tuimain
Sekä mehtien ja vuorten
Samosin mä nyt hikoillen;
Syän nousi sieramiini,
Ja tukahtuak jo tahdoin.
Tämäp' ohtahan sivauttain
Mua silkki-siivillänsä
Sano; "et sä voi rakastaa."

UNONEN

(8.)

Minä maatessaini yöllä
Punasella vuotehella.
Ihanasti päihtynynnä,
Näjin unta juoksevaini
Viriästi varvaspäillä,
Remuten keralla naisten.
Pilojaanpa pisti poijat,
Ihanammat kuin _Lyaios_,
Sekä haukkuivatki hurjat
Tähen tyttöjen soreitten.
Ja ku suuellak jo mielin,
Pakenit unesta kaikki.
Minä jäätyäini yksin
Polo uotin unta taasen.

VI.

KYYHKYNEN,

(9.)

"Hei, kyyhky kaunukainen,
Sanoppa, mistä lennät,
Ja mistä voitehetki,
Lentäissä alla taivaan,
Sä liehoat ja seulot?
Mik' oot? mik' ompi työsi?"

"_Anakreon_ lähetti
Mun tuonne luoks' Bathyllon,
Tuon haltian nykyisen
Ja valtiaanki kaikkein.
Mun möi _Kytheere_ kaunis,
Ja laulun sai minusta.
Mä nyt _Anakreonilla_
Oon työssä tämmösessä;
Ja kirjojansa, näät sen,
Nyt toimitan nopeesti.
Hän irrallen lupaapi
Mun kohta päästävänsä;
Mut vaikka pääsisinki,
Mä orjanansa viivyn.
Miks' täytynee mun lentää
Kankailla, kallioilla,
Ja puissa istuskellen
Helpeitä syöskennellä?
Leip' on nyt ruoka mulla,
Mä saan sen hankkimatta
_Anakreonin_ käsistä.
Hän juuakseinki antaa
Minulle viinojansa;
Mut juotuain mä tanssaan,
Ja varjon haltiaani
Siipeini sulkasilla.
Uneenpa viimen uuvun,
Ja nuokun kanteleella.
Nyt tiiät; -- mee' jo tiehes!
Mun teit loruisemmaksi,
Kuin on harakka häiy."

VII.

VANHUUS.

(11.)

Sanoovat mulle naiset:
"Vanh' oot jo, ukko rukka.
He peili tässä, kahto,
Mitenk' on pääsi paljas,
Ja ohta hiuksetonna."

Lieneekö pääni paljas,
Ja ohta hiusta vailla,
En tiiä; tuonpa tiiän,
Mitenkä miesi vanha,
Vaikk' on jo hauta lässä,
Lyö leikit tuot' enämmin.

VIII.

PÄÄSKYNEN.

Mitään mä, pääsky, tehnen
Sinulle, huutokurkku?
Puutunko kimppuhuisi,
Ja leikkelen kynäisi?
Vai viilasenko kohta
Sinulta kielen suusta?
Sen Teereuski tehnyt.
Unesta miksi, lempo,
Varaalla huuollaisi
Bathyllon pois eroitit?

IX.

TAPPIO.

(16.)

Yks' tappeluita Theeben,
Frygein hokeepi toinen,
Mä vaan mun tappioita.
Ei ratsus voittanut mun,
Ei jalkaväk', ei laivat;
Muu joukko, uusi vallan,
Mun voitti -- silmäparvi.

JUUA PITÄÄ.

(19.)

Maa multanen se juopi,
Ja puut ne juovat maata.
Ilmaa meretki juovat,
Ja merta päivän tähti,
Ja kuu se juopi päivää.
Miks' siis kinaatte, miehet,
Jos juua myös mä tahdon.

XI.

TYTÖLLE.

(20.)

Frygeinpä kallioille
Niobee kiveksi muuttui,
Ja pääskyläisnä lensi
Pandiionin tytärki.
Mä olla peili soisin,
Jott' aina kahtoisit mun,
Mä vaatteheisi oisin,
Jott' aina kantaisit mun.
Tahtoisin ves'kin olla,
Sun poskes' pestäkseni;
Myös voiet vielä oisin,
Sun, tyttö, voiellakses'.
Sidetpä myös nisilläs',
Ja koorlu kaulallaisi,
Ja kenkäses' mä oisin,
Polettaaksein sinulta.

XII.

PALAVUUS.

(21.)

Tuokaappa, tyttö kullat,
Heti täysi malja mullen.
Minä juomatak jätetty
Palavuueltain jo raukeen.
Tuokaa myös seppeleitä.
Kukat, joilla pääni käärin,
Heti kuivivat otalla.
Kovan polttehenp' _Eròtein_
Miten, raukka, suistanen nyt?

XIII.

BATHYLLOLLE.

(22.)

Tähän varjohon, Bathyllos,
Paneumme; puu on pulska.
Norian nenässä latvan
Vapajaapi lehti kaunis.
Sulo-lähdetkin lähellä
Lirisee, manaava luokse.
Kuka paikan nähtyänsä
Ohi käyä hentoneepi.

XIV.

RIKKAUS.

(23.)

Jos rikkaus rahalla
Estäisi kuolemasta,
Kokoilisinpa tuota,
Ja _Tuonen_ pois keraltain
Markoilla makseleisin.
Mut jos eloo imehnon
Ei ostoak olekkaan;
Miks' hukkahan mä huokaan,
Ja paapotan pahasti?
Jos viepi kuollo kuiten,
Mitään se kulta auttaa?
Mun suokohot siis juua,
Ja juuen jaaritella
Juur' veikkojen keralla,
Myös vuotehilla vielä
Hyväillä tyttölöitä.

XV.

NEUVO SURUA VASTAAN.

(25.)

Kuin viinat juon ja ryypin,
Makaavat mielalaini.
Mitään mureet, mitäänpä muut
Kujerruksetki voivat?
Mä kuolen, ehk' en soisikkaan.
Turhaanko siis harhailen?
Juokaamme vaan vireesti
Viljaa koreen _Lyaion!_
Viinaapa ryypätessä
Makaavat mielalamme.

XVI.

VIINA.

(26.)

Kuin päässä viina hyökyy,
Makaavat mielalaini.
Silloin rikas kuin Kroisos
Koreesti laulut lasken;
Ja maaten kiehkuroittu,
Mä nauran maailmalle.
Tapelkohot! -- mä ryypin.
Tuos pullo mulle, poika;
Toki viinapäin parempi
Kun on kuoliaana maata.

XVII.

RAKKAUS.

(30.)

_Rakkauen_ sitehillään
Rihmoovat Runoneiot,
_Kauneuellepa_ tuovat.
Pyytää nyt _Kythereia_
Poikaansak vapauttaa,
Lunnaatkin lateleepi.
Mut jos tuon vapauttaa,
Tuop' ei nyt pakenekkaan;
Orjuus on tätä mieliks'.

XVIII.

MORSIANTEN HENKILUKU.

(32.)

Jos lehdet puissa kaikki
Luettelet minulle,
Jos lasket aaltosetki
Meren lähellä laajan,
Kirjoittamaan sun säädän
Mun morsiammiaini.
Atheenast' paa aluksi
Ees kymmenkunta kaksi,
Viistoista muuta vielä.
Paneppa laumat sitte
Korinthon kaupungista;
Sep' ainian Achaia
Koto ollut kaunukaisten.
Lesbosta sitte vielä
Ja Jòniasta saakka,
Rodosta, Kaariasta
Paa naista kakstuhatta.
Noh? -- kirjotappa kaikki!
En Syyriasta saanut,
Kanòbost' en mä liion,
En tyttölöitä Kreetan,
Joss' on _Eròs_ kylissä
Ain' ollut kunnioittu.
Ja maininnenko vielä
Gadeiraa loitommalta,
Ja lndiaa ja Baktraa
Mun mielihauteheini?

XIX.

PÄÄSKYNEN.

(33.)

Sä pieni pääskyläinen
Kesäksi tänne ehdit,
Ja teet pesäisi täällä;
Menetpä talveks' taasen
Niilin ja Memfin maille.
Mut tuop' Eròs yhekseen
Pesii syämmessäini.
Himoista yks' jo lentää,
Yks' juur' munaksi joutuu,
Yks' käy jo kuorestansa,
Ja auki suinpa alti
Nuo pienet piiskuttaavat;
Mut vanhemmat _Eròtit_
Nyt ruokkivatten näitä;
Ja äsken ruokitut he
Jo muita taas muniivat.
Mik' on nyt neuvo mulla?
Näin monta pois keraltain
En suita karkotella.

XX.

NUORELLE TYTÖLLE.

(34.)

--' v v | --' v | --' --
--' v v | --' v | --' v
--' v v | --' v | --' v
v | --' v --' -- | --' v
--' v | --' v v | --' --

v v | --' v v | --' v
v | --' v --' v | --' v
v | --' v --' v | --' v

Tyttö äläppä pelkää
Ukkoa valkopäistä.
Voi älä, vaikka nuori
Kukoistelet kuin kukka,
Viero' muiskuja vanhan.
Näet seppelilöissä
Mitenkä kukka valkee
Sopii keralle ruusun.

XXI.

EURÒPEN KUVA.

(35.)

Tuo härkä, poikaseini,
Zeus totta on minusta.
Se viepi nyt selässä
Tytön Sidònalaisen;
Se ui merenki laajan,
Ja veet jakaapi sorkin.
Ei totta härkä toinen,
Pois mailta mentyänsä,
Ois merta tuota uinut,
Ellei se ainukainen.

XXII.

VIINALAU LU.

(39.)

Sulo-viinojen keralla
Heti rinta riemullisna
Mua laulamaan paneepi.
Sulo-viinojen keralla
Sysäyntyvät mureeni,
Kamalatki mielalaini
Raju-ilmojen rajoille.
Sulo-viinojen keralla
Ilon tuottaja _Lyaios_
Ihanan kevään kukille
Mua tanssimaan taluupi.
Sulo-viinojen keralla
Kukat kiekkuroiks' punoilen;
Sovitan ne pääni päälle,
Elämää hiljaista kiittäin.
Sulo-viinojen keralla,
Sivelöitty voitelulla,
Minä tyttöäin halailen,
Ja runoilen rakkautta.
Sulo-viinojen keralla,
Avaranki luona maljan
Minä mielellä hyvällä
Elelen poikiin parissa.
Sulo-viinojen keralla
Mun on hyöty ainukainen;
_Manalaan_ sen vien muassa.
_Manalaanp'_ on meno kaikkein.

XXIII.

ERÒS.

(40.)

_Eròs_ ei mettiäistä
Ruusuissa nukkuvaista,
Havannut; sormehenpa
Se pisti. -- Piiparoien
Ja huiskutellen kättä,
Hän juosta lennättääpi
Emonsa luoksi, huutain:
"Nyt oon hukassa, äiti,
Hukassa oon, ja kuolen.
Sormeeni siipikäärme
Pienoinen pisti; -- tuota
Sanoovat mettiseksi."
Mut äiti näin: "jos pisto
Vaivaapi mettiäisen;
Kuink' eivät jäytänekki
Ne nuolet, joita ammut?"

XXIV.

TETTIKS.

(43.)

Sua, _Tettiks_, autuaaksi
Kehun, kuin sä puun nenässä,
Ravinnoittu kastehelta,
Kuninkaan tavalla laulat.
Omas' ompi kaikki tyyni,
Mitä maassa kasvoaapi,
Mitä mehtäkin tarjoopi.
Rakastettu maaväeltä
Sinä oot, et heitä haittaa;
Ja imeeksi ihmisille
Suven ennustat suloisen.
Rakas oot Runottarille,
Rakas _Foibollenki_ varsin,
Joka soiton anto sullen.
Sua ei vanhuus vioita,
Maanlapsi laulavainen,
Veretön ja vaivatonki;
Jumaloinpa verta lienet.

XXV.

UNONEN.

Näjin unta juoksevaini;
Oli hartioilla siivet.
Ja _Eròspa_, jolla suuri
Oli paino pohkioilla.
Ajo jälkehen, ja sautto.
Mitä tuo nyt merkinneepi?
Tosin, että ahdistettu
Usioilt' _Eròtiloilta_,
Minä muista irti pääsen,
Tähän ainuaanpa puutun.

XXVI.

EROKSEN NUOLET.

(45.)

Tuo ukko _Afrodiiten_
Leemnolla ahjossansa
Vasamat _Eròtiloitten_
Teräksestä telkyttääpi.
Väkäset _Kytheere_ sitten
Metosessa karkaseepi,
Sivelee _Eròs_ sapelia.
Tähän tappelusta Aares
Tuli kalpo käissä kerran;
Sepä moitti nuolt' Eròksen.
Ja _Eròs_ sanoo: "Täm' ompi
Kova kyllä. Koitteleppas."
Vasaman nyt Aares otti;
Ja hymyili tuo Kytheere.
Sep' on urho uikertaapi:
"Kova on, he, vie se poies."
Ja _Eròs_ "sen saat" sanoopi.

XXVII.

LEMPI.

(46.)

Paha on rakastamatta;
Paha myös rakasna olla;
Pahin kaikist' ompi saaha
Häjyt rukkaset tytöltä.
Sukuhun ei suostu Lempi.
Äly tallataan ja taito.
Hopioo nyt vaan haluuvat.
Periköönpä hukka hurjan,
Jok' esin rakastu tuohon.
Se jo vanhimmat vihoitti,
Veliet se vierastutti,
Teki tappelutki tuimat.
Ja me rakkahat nyt oomme
Paki turmion alaiset.

XXVIII.

VANHASTA UKOSTA.

(47.)

Iloisna äiä kaunis!
Ja poika tanssiessa.
Se ukko, kuin hän tanssii,
On vanha hiuksiltansa,
Mut mieleltäänpä nuori.

XXIX.

AFRODIITEN KUVA, PIIRRETTY DISKOS NIMISEHEN KIEKKAAN.

(49.)

Kuka tuon meren kuvaili?
Mikä taito taivahainen
Lato lainehenki vielä
Meren aukian selälle?
Kuka myös meren ylitte
Pani kaunihin _Kytheeren_,
-- Oli järki sillä oiva --
Jumaloin emon ikuisen?
Sepä näytti tuon alasti;
Mitä silmillem' ei suonut,
Peto lainehilla peitti.
Yli aaltojen ajellen,
Jäkälänpä myös tavalla
Tyvenällä tuuvitellen
Vetosen se niinkuin laiva
Sysäjääpi vieriltänsä. --
Punaviin nisäin ylitte,
Korian alaite kaulan
Jakauupi aalto aina;
Ja _Kytheere_ vein urassa
Vilajaapi kuin kupukka
Sinikukkien keralla. --
Ilopiossa heiskaroivat
Merihyljetten selässä
_Himo, Lempi_ myös, hymyillen
Kokehille kuolevaisten. --
Kalojenki käyrä karja,
Värehillä kieriskellen,
Remuaa keralla _Kyyprin_;
Sepä uipi, suu hymyssä.

XXX.

RAKKAAT.

(53.)

Kupeissa poltinmerkki
Hevoilla ompi varma;
Ja miesi Partholainen
Jo arvataan lakista.
Myös rakkahatki kohta
Mä nähtyäin eroitan.
Niill' on syämmissänsä
Yks' poltinmerkki pieni.

XXXI.

VANHUUS.

(54.)

Hapeneet jo harmaantuuvat
Lumivalkonen on pääni.
Ilon aika armahainen
Ohi myös; hampaat hajoovat
Ja enään ei päivää monta
Ole riemullista mulla.
Usiasti tuota itken,
Manalaista muistellessa.
Kita Tuonen ompi julma;
Meno sinne kauhistaapi.
Yletäk ei saata sieltä,
Joka sinne joutu kerran.

XXXII.

THRAAKIAN TYTÖLLE.

(58.)

Miksi, varsa Thraakiasta,
Silmin karsahin katellen,
Vierot vimmapäin, ja luulet
Etten tietänek mitään?
Tiiä' se, koreesti sullen
Suitet suuhun solmiaisin;
Ohjatenpa myös osaisin
Kiistamäärät kiiättää.
Nyt sä liehut laitumilla
Kirmaellen kiirahasti.
Etpä vielä oo tavannut
Ratsumiestä oikiaa.

XXXIII.

(60.)

Jopa kuollo joutukoon!
Toisin ei tulle
Ero näistä mielaloista;
Ei ikinänsä.

XXXIV.

(67.)

Ei mullen rakas oo, joka kolpakon ääressä juuen
Riitoja virkkailee, itkuja tappelujen;
Mut joka _Laulannon_ sekä _Kyyprin_ lahjoja muistain,
Kertoilee ihanaa riemua rakkauen.

LAULU SAPFOLTA.

RAKASTETULLE TYTÖLLE.

Miesi miekkoinen, jumaloinki verta
On se mielestäin, joka vastapäätäs
Istuen viipyy, ja puheesi kauniin
Kuiskehen kuulee;

Tai näkee sun suus' hyminän suloisen.
Tuo jo rinnassain syämen sytyttää.
Mutta kuin silmäs' minä nään, katoopi
Ääniki kohta.

Kieli kangistuupi, ja jäytäväinen,
Poltto suonissain mua runteleepi;
Silmäin peittää pimeys, ja korvatkin kohiseevat.
Myöspä kasvoiltain hiki kylmä käypi,
Vielä ruumiskin vapisee, ja ruohoo
Kalviamp', kuolleen näköseksi muutun,
Henkiä vailla.

SELITYKSIÄ.

V. 1, 2. _Laulaa Atreidiloita, Laulaa Kadmookin aivon_. Sanalla
_Atreidiloita_ ymmärretään tässä (niinkuin Ramler, mainio Saksalainen
arveleepi) ei ainoastaan Atreuksen poikia, Agamemnoa ja Menelaaoa,
vaan hänen koko sukukuntaansa. Tämän suvun urhoollisten sekä miesten
että vaimoin kovat onnen kohtaukset tarjosivat Greekalaisten
Runojoille yltäkyllin aineita _Tragòdioita_ eli surukuvauksia
kirjottaissa; samati myös _Kadmon_ onnettomat lapset ja jälkeiset.
Anakreon ilmoittaa siis yrittäneensä Tragòdioita kirjottamaan, mutta
että luonto veti häntä runoilemaan rakkautta. -- Ramler sanoo: muuta
ei näy näissä värsyissä ymmärrettävän.

V. 5-7. _Mä kielet vasta vaihoin, Mä vaihoin kanteleenki, Ja
soitin työt Heerakleen_. Näillä vaihetuilla kielillä ja kanteleella
Anakreon kaiketi osottaa toista Runolaatua, nimittäin _urolaulua_;
ja ilmoittaa nyt koettaneensa runoilla vielä Heerakleenki mainioita
urotöitä; mutta sanoo, ettei tämäkään ainet ollut sopiva hänen
luonnollensa, joka vaan mieli rakkautta laulaa.

II.

V. 11. _Laapuri_ -- merkihtee samaa kuin _keihäs_,

III.

Eròs (Suomeksi _rakkaus_) oli Greekalaisilla taivaallinen
olento, rakkauen nostaja ja haltia. Tämä pienonen, ihana ja siivillä
varustettu poika liikku ympäri mailmaa, tulisoitto käessä ja olalla
viini (_pilkoger_) ja jousi, jolla hän ampu ihmisiä syämmeen ja
sytytti heissä rakkauen. -- Pian samankaltasta ylenlonnollista olentoa
myös meiänki esivanhimpamme muinen kunnioittivat, ja vanhoissa
Runoissa sitä _Lemmeksi_ mainitaan; jonka sanan luulisin myös
rakkautta merkihtevän. Senpä tähen olenki paikottain, koska Laulun
luonnet sitä salli, Eròsta tällä Suomalaisella nimellä nimittänyt.

V. 1-3. _Syän-yöllä, koska Arktos Aleneepi, kääntyen jo Käsivarrellen
Boòteen_. _Arktos_ on sama tähteikkö, jota Suomalaiset _Otavaksi_
nimittävät, ja joka puoli-yön aikana on alimmallaan. Lähellä tätä on
toinen tähteikkö, _Boòtes_ nimeltä, jota Greekalaiset, niinkuin myös
usein muitaki tähtiä, kuvailivat ihmisen haamulla. Tästä ymmärrämme,
miksi Anakreon sanoo, että Arktos puoli-yön aikana kääntyy Boòteen
käsivarrelle.

V. 8. _Lyaios_ eli Bakhos oli viinojen jumala. Nimi Lyaios (Suomeksi
_Kirvottaja_) lienee siitä alkunsa saanut, että viina kirvottaapi
kielet.

VI.

V. 8. _Bathyllos_ oli nuori, kaunis poika, jota Anakreon erinomattain
rakasti ja hyväili.

V. 11. _Kytheere_, jota myös nimitettiin _Kythereia, Kyypris,
Afrodiite, Kallos_, on Kauneus, oli Zeus nimisen Greekalaisten
pää-jumalan tytär, kauneuen esikuva ja rakkauen (Eròksen) äiti.

VIII.

V. 7. _Sen Teereuski tehnyt_. Teereus, kuningas Thraakiassa, oli
nainut Proknen, Atheenan kuninkaan Pandiionin tyttären. Tällä
Proknella oli sisar nimeltä Filomeela, jonka Teereus väkisin makasi.
Tehtyä sen leikkasi hän Filomeelalta kielen suusta, jottei tämä muka
taitaisi ilmi antaa tätä häpiätyötä. Sitten salpasi hän Filomeelan
yksinäisehen mehtämökkiin. Mutta Prokne, saatua tieon tästä, pelasti
sisaren, piilotti sen huoneessa, ja kostaaksensa Teereuksen julmaa
kataluutta, hakkasi _Itys_ nimiseltä pieneltä pojaltansa, jonka hän
Teereukselle oli synnyttänyt, pään poikki, keitti ruumiista ruan
ja syötti sen isälle. Teereuksen rualla ollessa ilmestyi Filomeela
ja viskasi hänen eteensä pojan verisen pään. Teereus tarttu nyt
miekkaansa, ja ajo sisaria takaa. Mutta samalla Jumalat -- niinkuin
satu kertoo -- muuttivat Teereuksen tarhapöllöksi. Filomeela, joka
metässä oli onnettomuuttansa päivittänyt, muuttui yörastaaksi, ja
Prokne pääskyseksi, jolla vielä merkiksi tapetun Ityksen verestä on
punanen pilkku leuan alla.

IX.

V. 1, 2. _Yks' tappeluita Theeben, Frygein hokeepi toinen_. Frygein
tappeluilla ymmärretään _Troian_ sotaa. _Tròas_, jossa tämä sota
tapahtui, oli Vähän Frygian aluetta.

XI.

V. 2. _Niobee_ oli Tantalon tytär. Satu kertoo, että Apollo ja
Diaana (molemmat jumalalliset olennot) nuolilla olivat ampuneet
Niobeen kaikki lapset kuoliaksi, ja että se surusta oli muuttunut
kiveksi. Luultavasti on tämä satu saanut alkunsa siitä, että Frygian
kallioilla seisoi kivi, joka kaukaa kahtovalle näytti itkeväisen
vaimon.

V. 4. _Pandiionin tytär_ on sama Prokne, josta jo ennen mainittiin.
Lue VIII. v. 7.

XII.

V. 5. _seppeleitä eli kiehkuroita_. Ruot. _blomsterkransar_.

XVI.

V. 3. _Kroisos_ oli Lyydian rikkaueltansa mainio kuningas.

XX.

V. 5. _Muisku_ merkihtee samaa kuin _Suutelus_.

XXI.

_Euròpe_, jonka kuvaa Anakreon jollenkullen pojalle on tässä
selittävinään, oli Sidonin se on Foinikian kuninkaan Ageenorin
tytär. Tämän oli Zeus -- niinkuin satu kertoo -- miellyttänyt sillä
keinoin, että hän muutti ihtensä härän haamuun. Euròpe, joka paimensi
lehmiä Foinikian rannoilla, rupesi nyt tämän kanssa leikittelemään,
ja nousi viimen sitä selkään. Mutta härkäpä lähti mereen uimaan, ja
vei neion myötänsä aina Kreetan saarelle. Sinne tultua Zeus taas otti
miehen muotonsa ja makasi Euròpen. Tämä synnytti lapsia, jotka sitte
sanotaan kansoittaneen meiän hänen nimellänsä Euròpaksi mainitun
mailman osan.

XXIV.

_Tettiks_ on lentävä sirkka, joka oleskelee puissa Aasian maalla.
Tämän laulu oli vanhoin mielestä erinomattain kaunis.

V. 13. _Foibos eli Apollo_ oli soiton ja ampukeinon jumala.

XXVI.

V. 1. -- _ukko Afrodiiten_ se on _Heefaistos_, joka oli Kytheeren eli
Afrodiiten aviomies ja taitava Seppä. Leemnon saarella oli hänen
pajansa, jossa hän tako muien jumaloin tarpehia.

V. 8. _Aares_ oli sotien jumala.

XXVII.

_Lempi_ on tässä laulussa sama olento kuin _Eròs eli rakkaus_.

V, 3, 4. _saaha rukkaset_ on Ruot. _få korgen_.

XXX.

V. 1, 2. _kupeissa poltinmerkki Hevoilla ompi varma_. Greekalaisilla
oli tapana polttaa merkit hevosihinsa. Muutamilla oli _koppa_ niminen
merkki kupeessa, ja näitä nimittivät _koppatias_ eli _koppaforos_.
Toisia nimitettiin _samforos_, ja niillä oli merkkinä C. Mitä
näillä merkeillä osottivat ei tarkoin tietä; kukatiesi hyvää taikka
huonompaa hevoslaatua.

Viiteselitykset:

[1] Suomen kielessä ei ole yhtään kirjainta eli puustavia,
jolla olisi aivan sama ääni, kuin Greekalaisten _o_:lla, ellei
_uo_ arveltaisi tätä ääntä paraite vastaavan. Mutta koska _uo_,
kirjotettuna vieraassa sanassa, tekisi sen usein tuntemattomaksi,
olen sen tähen tämmösiä muukalaisia nimiä koetteeksi kirjottanut
näin: _Jònia, Eròs, Euròpe_; jotka nimet kuiten ovat aivan niin
luettavat kuin; _Juonia, Eruos, Euruope_, Tätä olen tehnyt mainion
vasta kuollehen Prof. Raskin mukaan, joka kirjotaissa Lapin ja
Suomen kieltä seuraa aivan eri tapaansa. Pitkiä ääniä aa, ee, ii,
oo, uu, yy, ää, öö kirjottaa hän á, é, í, ó, ú, ý, æ', ö', e.m. ottá
(ottaa); ja äänet oa (ua), ie, uo, eä, (iä), yö, joita hän nimittää
_Forslagsselvlyde_, merkitään häneltä näin: à, è, ò, æ`, ö`, (huom:
ei grave-merkkiä) niinkuin tòli (tuoli). Lue Lappisk Sproglære af
_R. Rask_. Köph. 1832. Tämä keino olisi minusta varsin sopiva, ja
kirjottajoille paljo huokiampi.

[2] Polvi on _pitkä_ kahesta syystä: _luonnostaan ja positionin_
kautta.

a. _Luonnostaan_ pitkä on se polvi, jonka äänike (vokal) taikka on
pitkä, se on, niinkuin tätä Suomen kielessä nykyjään merkitään,
kaksinkertasena kirjotettu e.m. sanassa _paatuu_; taikka
kaksääntäväinen (tveljudande), niinkuin sanoissa: _pouta, lyön, suora_.

b. _Positionin kautta_ pitkä polvi on se, jossa kaksi taikka kolme
konsonanttia suorastaan seuraavat äänikettä, niinkuin sanoissa
_putki, karttu_.

_Muistutetaan_: että Positio sanojen ensimmäisessä, kolmannessa,
viiennessä, seihtemännessä j.n.e. polvessa, se on, niisä polvissa,
joita _aksentolla_ puhutaan, aina tekee polven pitkäksi, niink.
sanassa lóppumáttomámpiénki; vaan ei samati toisessa, neljännessä,
kuuennessa, kaheksannessa j.n.e., jotka polvet ovat, miten sattuu,
milloin pitkät milloin lyhyet (_ancipites_), niink. ónnéttomílle
elikkä ón-|néttomílle.

Polvi on _lyhyt_, jossa äänike on lyhyt, se on, ykskertasena
kirjotettu, ja jossa ei liion ole positionia e.m. sanoissa _tapa,
puheli_. Muist: Tällainen polvi ei saa koskaan pitkänä piettää,
muuten siitä usein, varsinki laulaissa, syntyypi erehys, niink.
sanoissa _tuli ja tuuli_, _puhun ja puuhun_, _suren ja suuren_, ja
muissa.

*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lauluja Anakreonilta - ynnä myös Laulu Sapfolta" ***

Home