Title: Hanuumanin tytär - 3-näytöksinen apinakomedia
Author: Haarla, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hanuumanin tytär - 3-näytöksinen apinakomedia" ***


HANUUMANIN TYTÄR

3-näytöksinen apinakomedia


Kirj.

LAURI HAARLA



Oy Daimon Ab, Helsinki, 1922.



HENKILÖT:

 HANUUMAN, apinakuningas
 NAAKKA, Hanuumanin lempivaimo
 HYYPPÄ, Hanuumanin poika
 INRA
 KIRRA, hänen seuralaisensa
 UHU, sielunpaimen
 MARAKATTI, käräjämestari
 OINAS, kapinallinen
 YÖKKÖ, apinauros
 NARKAS, haaksirikkoinen
 KAIJA, eräs apinaimpi
 Pari apinaurosta ja viisasta.

Tapahtuu Hanuumanin valtakunnassa apinaparatiisin viimeisinä päivinä
auringon kerran laskiessa ja kaksi kertaa noustessa Leijonan ja Koiran
merkeissä.



1 NÄYTÖS


Oikealla etu-alalla on vanhan vanha pähkinäpuu, joka konkeloisine,
punertavine juurineen sekä kamartuvine ja kumartuneine runkoineen on
kuin alkuaikojen hämähäkki. Sen viheriää lehvistöä tulee vain
oikmlta näkyviin ja alimmalla oksalla riippuu karkeatekoinen rumpu.
Pähkinäpuusta vasemmalle kasvaa suora ja puhdasrunkoinen seesam-puu.
Taka-alalla lempeänheleä lehdikkö. Taustalla tummansininen tulivuori,
jonka muoto on kuin olisi gorilla laajoine harteineen kohonnut
ryntäilleen, tuuhea pää kyhärässä. Vasemmalla pähkinäpuumetsä.

Hehkuva-aurinkoinen ilta. Kuu nousee hallavana taivaalle.

Henkilöiden naamioitukseen nähden on yleensä huomattava, että
"hännäkkäissäkin". apinamaisuudestaan huolimatta on kussakin vain pari
piirrettä, jotka synnyttävät katsojaan lievän vaikutelman apinasta,
mutta jotka eivät missään tapauksessa saa peittää sitä tosiasiaa, että
juuri ihmisolennot ovat kysymyksessä. "Hännäkkäitten" huulettomuudella
tarkoitetaan heidäo huuliensa kapeutta ja suhteelista värittömyyttä.
"Hännättömäin" huulista ei puutu muuta kuin huulien voimakas punerrus,
joka täydessä loistossaan hehkuu vain Inran huulilla.

_Oinas_ on sorja nuorukainen, jolla on vyötäisillä lyhyet
lehtiaineksista tehdyt housuntapaiset. Hänen tummat ja tuuheat
hiuksensa ovat luonnostaan siistit ja sileähköt. Rintaan on maalattu
koristuksia. Tulee juosten oikalta, poimii näyttämöltä Inran heittämiä
pähkinöitä, syöksähtää pahkinäpuun luo ja silmää ylös, rientää
vasemmalle, kurkkaa pähkinämetsään ja palaa keskinäyttämölle.

OINAS pähkinä hyppysissä:
Se juupelin tyttö ei juoksusta lakkaa,
vaikk' aviopähkinän otsaan nakkaa.
Saan kiiivetä, viidakot hiipiä,
puut viimmassa riipiä.
Kun kurkkaan, juoksen ja häärin,
kas, silloin paistavin säärin
ja joustavin nilkoin
hän latvahan kiipee
ja urosta pilkoin
sielt' ihitellen ilkkuu ja nauraa.

    Kurkkaa jälleen pähkinäpuuhun.

-- Ylös oksia ravaan
ja kuherrussanoja tavaan -- --
Hui-ui, huk-huk, u-iiii!
Käki kaunis se kukkuu,
alas puusta ja silmistä hukkuu
ja ketoo pitkin taas
kuin kauris se kirmaa.

    Etualalle, kuin vieläkin hänen juoksunsa nähden.

Miten vinhaa ja virmaa,
miten solevansorjaa
oli juoksu sen kellerväjalan.
Kun muistan, ma karreksi palan -- --
Ei piiperrä tyttö se väärin
ja matalin ruipelosäärin
kuin muut nämä apinaimmet -- --

    Katselee pähkinää.

ja kolibrinsulka on laitaan lyöty.
Kuin hiirenhampain sit' on purtu ja syöty.
Kolo somasti laitettu,
ja höyhen korea pyrstöksi taitettu -- --

INRA pensaikon takaa, näkymätönmissä:
Hui-ui, huk-huk, u-iiii!

OINAS
Se impeni kuherrussana!

INRA jo kauvempana:
Hui-ui, huk-huk, u-iiii!

OINAS harmista kiehuen:
Ja taaskin se kaikkosi kana!
Mut totta jos oon minä Oinas nuori,
sun sulkeva on tämä pähkinäkuori.

    Juoksee vasemmalle taka-alalle, mutta töytää Yökköä vastaan,
    joka kierii keskinäyttämölle. Yökkö on vanhahko apina-uros,
    jolla on punertava pörröpää ja partaa leuan alla. Vyötäisillä
    polviin saakka ulottuva kasvikuiduista punottu vaate. Sen alla
    ytä pitkä häntä täysin näkymättömissä.

YÖKKÖ kömpien ylös, ärisevästi:
Ja koira vieköön tätäkin kuherrusjuhlaa,
kaveruippanat nuorille pähkinät tuhlaa
ja vanhat tässä saa jaloissa pyöriä.
Pää pyörällä hyöriä
koht' alkaa kiima ja paritus.
Mut yhtään mulle ei heittoja helliä.
Mist' ottaa särvintä lemmen
kun popsittu kylliks on juhlavelliä.

INRA heittäen oikealta pähkinän, näkymättömissä:
Hui-ui!
    Heittää toisen pähkinän.
Huk-huk -- --
    Heittää kolmannen pähkinän.
u-iiii!

YÖKKÖ koottuaan kolme pähkinää:
Hö-höh -- ihan kolme aviolupaa.

    Huippelehtii puun juurelle ja katsoo ylös latvaan.

Tää liiaks on hupaa -- --
Ja liiaks vastuunalaista
toki ukkelin vanhan
on kolmea pähkinää purra ja halaista.
-- Mut ootapas, kauan et lymyä,
maa puuttuman ei pidä lemmenrymyä,
kun luuvalokoivilta joudan,
ja puusta sun nurmelle noudan.

    Yrittää kavuta, silmää ylös ja huomaa
    latvan tyhjäksi, kiukustuneena:

Mitå häh! Ei latvassa ketään.

    Vimmastuneena Oinaalle, joka tulee
    vasemmalta lujaa vauhtia:

Tämä enää ei apinatapaa,
Täm' on synninliejusta pohjarapaa
-- kuten sielunpaimenen kuuluu sana.
Noin ensin pähkinät heittää ja kiinni tarrata
ja sitten taattua urosta narrata -- --

OINAS nauraen:
Miks sappes täynnä on vihaa?

YÖKKÖ
Katalasti noin koetella apinalihaa
ja käräjäin viisaiuta miestä.
tapa meillä on ollut suvusta sukuun
Ken laumasta tytärten sorjain
Hanuumanin lasten kuuluu lukuun,
lie sukua suurta tai luokkaa orjain,
hän juhlayönä vasta yhtä saa heittää.
Mut tehtyä kuherrustempun
hänen tulee itsensä oksiin peittää,
ja kukertaa samassa pähkinäpuussa
uros kunnes kiipien noutaa heittäjähempun.
Näin vanhastaan tapa tyttöjen naittamiskuussa:
Vain leikillä pakoon on mentävä.
Mut tämäpä loikkii kuin orava lentävä.
Ja pyhästä puusta hän pahkinät haki,
min vaimonpuolelta kieltää laki.

OINAS
Älä muistele menneitä vuosia,
nyt leikitään lemmessä uutta jo kuosia.

YÖKKÖ
Ja onkos tämäkin kukerrusta?
Hui-ui, huk-huk ja muuta luritusta
tuo ruippana huutaa ja huijaa.

    Näyttäen sulkapähkinätään:

Ja katsopas -- sietäisi kuritusta --
Lisäsynniksi kolibrinsulilla puijaa.

OINAS tuimasti:
Äläs, ukkeli, liikaa leukoja loukuta,
Tätä tyttöä et sinä houkuta,
Sua ennen hän mulle jo pähkinän nakkas.
Hän nimelt' on Inra, ja sorjaa
kuin hän uros toinen ei korjaa.

YÖKKÖ arvokkaasti:
Mitä kuippana kuikutat?
Olet hännätön vain ja turhia ruikutat.

    Vetää lantiovaatteen alta esiin häntänsä:

Näät, häntäni kahden vaaksan ja tuuman
on pituinen, vanha -- Hanuuman
mun on ristinyt kaikkkein viisaimmaksi
ja mukaan häntäni mitan
olen tunnettu kaikista rikkaimmaksi.

OINAS koirankurisesti:
Olet juupelin arvokas, kyllä sen moukkakin näkee:
Mut yhtä mun mieleni käkee
-- jos herra ei nöyrää pyyntöä hyli --
soma oisihan oikein mitata,
ihan tuumanko riittää se vaaksain yli.

YÖKKÖ arvokkaan alentuvasti:
Laki kieltää orjan ja moukan
tätä arvonmerkkiä mittaamasta.

OINAS imartelevasti:
Mut oiskohan liiaksi armeliasta,
jos kerran orjan ja apinahoukan
tuot' ihmettä suotaisees sivellä,
kas voisihan herraus hivellä
myös lurjusta saparatonta.

YÖKKÖ
Hö-höh, no-jaa, jos varovasti --
Vain nipukasta -- --

OINAS
Ihan hipukasta.

    Tarttuu samassa molemmin käsin Yökön
    häntään ja pyörittää ympäri.

YÖKKÖ karjuu:
Sinä, heittiö, hellitä, heitä!

OINAS
Nyt hännällä hallitse orjia.

    Samassa katkee häntä ja jää Oinaan käteen.
    Yökkö tuupertuu rähmälleen.

Mitä! häntäkö katkes!

YÖKKÖ kömpien nolona ylös:
Se saumasta ratkes -- --

OlNAS etualalla. Yökkö taempana:
Hoh-hoo, tekohäntäkö vallassa onkin?
Nyt tiedän ma uutisen jonkin:
-- Ketunhäntä lie ollut tää alunperin.

YÖKKÖ siirtyy repliikin aikana oikealle etualalle:
Tuo tänne, ett' tynkään sen rihmalla kerin.
Hanuumanin käräjät kohta on lässä,
pyhä tuossa on käräjäpuu
ja paikka mukulakivellä tässä
on viisasten neuvosta mulla.
Ei istuntoon voi hännättä tulla,
Kas äänestyksessä ainoa keino ja taika
on hännän huippu, -- nyt tärkki on aika.
Tuo oitis le tänne.

OINAS
Jos selvität tarkemmin säätyänne:
Miks teillä on häntä ja arvokkuus?

YÖKKÖ istuutuu kivelleen:
Pidä pienemmällä sa kutale, suus!
On meille taattojen perintö pyhä!
Siks saimme me mannut ja maat,
niin pähkinämetsät kuin neilikkahaat,
ja siksi ei sovi meille saparo lyhä.

KIRRA Siro tyttö, jolla on hempeä, lehtiaineksista tehty puku yllä ja
yksinkertainen, soma koristus kaulalla, heittää vasemmalta,
näkymättönistä, Oinaaseen pähkinän ja kuhertaa laulavasti:
Tule tuu, tu-tu-tui, tule tuu -- --

OINAS nostaa pähkinän maasta, pettyneenä:
Ei kolibrinsulkaa tässä.

KIRRA
Tule tuu, tu-tu-tui, tutu -- tuu --

OINAS kuunneltuaan heitfåä pois päI inän
Ei hän, joku joikuu muu -- --

KIRRA astuu näkyviin, luontevan herttaisesti:
Sun polkujas seurannut olen,
olen kulkenut ikävässä ja kaihossa.

OINAS
Olet laulava Kirra, sun tunnen.
Mut aika nyt ei leikkiä lemmenlaihossa.
Nenän tässä ma ukolta niistin.
Ketunhännät ja arvot riistin --

YÖKKÖ nousee neuvottomana, lähestgy Oinasta keskinäyttämölle päin.
Palaa sitten taas Hyypän tullessa oikealle:

Uros oot ihan oiva ja mielevä,
saat kaupata ruukkuja, maalaritöitä
satatolkulla palkaksi pähkinöitä,
jos annat sen mulle kuin lupasit.

OINAS nauraen:
Lupasinko ma? Muista en lainkaan.
Kas, mitäpä muuta ma sainkaan
kuin ketulta hännän ja mielen
ja mukaan hännän myös sovitan kielen -- --
Siis valhe pieni suurta valhetta vastaan.

    Heiluttaen häntää.

Tää hännäkkäiltä on lainaa ainoastaan.

    Kirralle:

Tule, Kirra, nyt Oinaan myötä.
Tätä paratiisia aika on tutkia
ja -- ma luulen -- apinaherroja hännällä hutkia.

    Kirra ja Oinas vasemmalle.

    Hyyppä tulee vasemmalta taka-alalta hölkkäjuoksua.
    Tämä Hanuumanin poika on likainen naamallaan ja
    ruippana kintuiltaan. Sylissä on hänellä ankaran
    suuri ruukku ja hampaitteu välissä pitkä tikku.

HYYPPÄ Yökölle, vetäen tikun suustaan:
Isä ukko on tulossa!
-- Nyt kiire kuin liekillä kulossa
on virrata seesamin mahlan ja mehun
sen tullessa juomarijehun.
Nyt reilaan hännät ja maljat!

    Yökkö hamuilee häntäänsä ja painuu lopulta nolona
    mukulakivelleen istumaan. Samalla aikaa asettaa
    Hyyppä ruukun seesampuun juurelle ja tuikkaa tikun
    puun kylkeen. Asettuu kyykylleen, lystikkäästi
    virnistäen Yökölle:

Noin alkaa tikusta tippua kaljat.

YÖKKÖ hajamielisenä:
Ka -- tippuu tikkua pitkin -- --

HYYPPÄ
Ja ensi pisarat kielellä Iitkin.

    Lipoo tikkua kieIellään.

MARAKATTI lattearinta ja koukkuselkä käräjämestari. Tulee oikealta
taka-alalta kiireisesti kierreraitainen, pensaspuusta tehty keppi
arvonmerkkinä kädessä:

Napa maaemon hyllyy ja tärskyy,
Hanuuman kun talsii ja naamalla pärskyy.
Hän saäpuu, apinakaani,
ja harmaja patriarkka.
Hän naamalt' on ilmetty paviaani
ja valtikkana on seesam-sarkka. --
Kenen kulmilIa härmää on pyhässä puussa,
kenen leuka on louhittu sankariluusta,
ja Koirankuonolaisten
ken kuuluu valtiassukuun,
hän, kuningas kaikkien apinaisten,
nyt saapuu tuomion lukuun.

    Asettuu vasemmalle, sauva keikarimaisesti oikassa kädessä.
    Oikealta saapuvat: _Hanuuman_, paksu, ähkivä ja rallatteleva
    herra, jonka leuan alla on tukku harmaata partaa, kaulassa
    mahtava ketju pähkinöitä ja kädessä valtikkana katajakippo.
    Hänen jäljessään astuu sielunpaimen _Uhu_, jolla on pukuna
    sammaleenvärinen laaja loikko. Kädessä on hänellä pitkä
    pahkurainen sauva, jonka päässä on naurava kuutamonaama.
    Mutta kuutamoympyrän toisella puolella on pähkinäisillä
    pallisilmillä varustettu paholaisen kuva.

    Kaksi muuta apinaurosta seuraa jonossa perässä. Nämä kaksi
    ja Uhu asettuvat mukulakiville Yökön lisäksi istumaan.
    Marakatti jää seisomaan. Sielunpaimenella on muita korkeampi
    kivi.

HANUUMAN äkkää Hyypän lipovan kielellään mahlatikkua,
koko jono pgsähtyy.

Äläs, poika, liikoja kielellä lipaise!

    Hyyppä livahtaa piiloon puun taakse,
    josta taaton näkemättä virnistelee.

Varo, ettei tää kämmen sun pakaroitas hipaise!

    Marakatille:

No mestari, rumpua lyöpäs.

    Marakatti rummuttaa hetken ankarasti, joll'aikaa
    Hanuuman istuutuu juuren konkelolle, palavissaan
    ähkää ja puhkaa ja pyyhkielee hikeä kasvoilfaan.
    Rummutuksen päätyttyä:

Hoh-hoh -- miten astunta hikeä naamaan ryopäs.
-- Niin -- -- koska ja siis tämän rummuttamisen takia
ei kenkään hännätön myöten lakia
saa tuomatta pyhälle paikalie tulla,
on rauha ja laillinen oikeus mulla -- --

    Nyppää kirpun rintapuuleltaan ja napsauttaa sen
    taitavasti sormellaan menemään.

kevätkäräjät täyskun noustessa alkaa.
Kas silmistä autuasten
myös paratiisilasten
on haettava raiskaa ja malkaa,
nää ettei kasvoille jumala kuun,
yli armosta paistavan naaman
vedä kaihea turman ja vihan,
mikä tuhoon veis tämän onnelan taattojen saaman
ja hukuttais hurskaan apinalihan.
tään laiskan ja itsekuliekin rakkaan -- --

HYYPPÄ joka on kurkistelIut isäänsä puun takaa, irvistellen
Marakatille:

Ukon silmät käy kaljamalle ja sakkaan,
hän heltyy kohta ja itkua tuhraa.

    Marakatti heristää kepillään poikaa valkenemaan.
    Hyyppä kyykistyy ruukun viereen.

HANUUMAN selviten liikutuksestaan, juhlallisesti:
Alamäkeä pyöri ja merehen lähti
jo aurinko toljottavainen,
nous taivaalle Koira- ja Leijona-tähti
ja jumala Kuu ikinaurelevainen.

    Pyyhkii liikutuksen kyyneleen silmästään ja
    muuttautuu rehevään leikillisyyteen:

-- Akat latteat, haituvahapset
ovat vellinlaitossa hyörineet,
sopuseurassa syöneet sen apinalapset
on nokkelin sormin ja kyntensä nuolleet,
kuperkeikkoja nurmella pyörineet,
ja niks ja naks ovat kirput hampaissa kuolieet.

HYYPPÄ
Isä, täynnä on ruukku, vain tuumaa vailla.

HANUUMAN
Pisipirtailleen se tippukoon samalla lailla.

    Jatkaa mielihyvästä röhisten:

Tytärlapset jo nakkasi aviopaukut
ja urusten kalloon sai kuhmut ja laukut.
Mut alla tummavan myrtin,
kuun virrassa, vierellä kukkivan yrtin
nyt tuoksuvat immet kuin peltopyyt.
He nukkuissa peipon, ja ruskean rastaan
kuht' ottavat ylkänsä kujertaen vastaan,
ja kuhmut ja sarvet he lemmellä voitaa.

HYYPPÄ
Kukas ryyppykuntoon hunajat hoitaa?

HANUUMAN rehevästi:
Kukas muu kuin mestari Marakatti,
jok' on paratiisin nokkelin maailmanmatti.
Hän suolaheinin ja pärskäjuurin,
ngt tehköön oikean paratiisikuurin.

MARAKATTI kumartaen:
Myös tippa muutama hunajaa
ja näpsän verran kai neilikkaa
viel' armossa antanet sekaan heittää?

HANUUMAN
Ei neilikkaa, se karvast' on aivan
ja siittää kellerimahaan vaivan,
ei myöskään pippuria,
jota lempivaimoni Naakka,
tuo eloni murhe ja taakka,
mua mahlassa juomaan puijaa.
-- Sydän muskotin parast' on ryytiä,
sitä sekaan survo ja aika kyytiä.

MARAKATTI
Heti maistiaista tuon tuohislipolla.

HANUUMAN ojentaen valtikkakipponsa:
Tuo suoraan katajakipolla.

    Marakatti kumartuu seesampuun luo.

No niin -- -- näin laitossa humalamäihän
mun käräjävirteni solmuun jäihän --
ja lieköpä kesken näin kurkkuni janoa
mun tehtävä muuta kuin riemulla sanoa:
Meill' autuain elo maan on päällä!
Lie montakin laatua asujanta
maan pinnalla täällä
moni uskoton, hännätön pakana
tuoll' lienee tulisten vuorien takana,
mut meillä vain autuas asumaranta.
Meill' oppaana askelen heikon
ain' ollut on taattojen jälki ja kanta.
He onnen löysivät varjosta metsien peikon,
he kullekin mittasi onnen määrän.
Ja jälkeen heidän sen mittaa häntä:
Niin suuri kuin hännällä pituus lie,
niin lavea kullakin onnen on tie.
-- Näin yksinkertaisella ja hurskaalla lailla
on riita ja napina pannaan pantuna täällä.
Ja vihoviimeksi päätös ja perustuslaki:
Elo torkkuva tää ett' on parasta onnenunta
ja että on parhaista parhain tää yhteiskunta,
se totuus vanha neuvossa tässä
tapa ollut on ainoaks oikeaks vahvistaa.

    Marakatti tuo kipolla juhlajuomaa. Palaa
    Hyypön luo ja siirtyy sitten vasemmalle.

Siis yhdessä rytäkässä
nyt hännät pystyyn! Nostakaa-aa!

    Hanuuman ryyppää. Kaikki nostavat kainalon alta
    hännännipukan näkyviin paitsi Yökkö, joka
    ääntelehtii levottomana.

HYYPPÄ nauraa räkättäen:
Kä-kä-kä-kää -- --

HANUUMAN päristää suutansa ja pyyhkii kädellään. Tekee yleissilmäyksen:
Kai vanhaa latua aatos käy??

HYYPPÄ yhä nauraen:
Ei Yököllä häntää näy!

YÖKKÖ nousten pystyyn, säikähtyneenä:
Toki häntä on mulla kuin muilla.

HANUUMAN nostaen kippoa, jo kokonaan juhlatunnelmassa:
Miks viivytät temppuiluilla
sa ryyppäysjuhlaa -- --
vai uudetko sulla jo aatteet -- --

    Juo kiposta kulauksen.

UHU nousee ylös ja koputtaa sauvallaan:
Moni pähkinä kuorelt' on hyvä,
mut alla on saastainen heelmä ja jyvä.
Myös paratiisista apinalasten
tään näin minä raskaalla mielellä.
Nyt tapoja taattojen autuasten
moni rankaisematta loukkaa.
Koht' erota silmä ei herrasta moukkaa,
niin päässyt on vallalle turmelus, saasta.
Loka syntinen tullut on orjain maasta,
tulivuorien juurelta tuolta,
miss' asuu hännätön suku.
Ketvätjuhlan he saavat kanssamme viettää
Mut armosta tästä on saatu vain saastaa!
He rienauzkielellä haastaa
he uusia tapoja tuovat,
kinamieltä ja riitaa luovat.
Ja riettain heistä on Inra,
koko apinakunnan riena ja villitys.
Hän on kalvetustautinen, kurja,
ja kuitenkin kaikille syntiin viettelys.
Tavat pyhimmät rikkoo tuo hurja --

    Ylhäälle, puun puun konkelolle ilmestyy samassa _Inra_,
    siro ja ihana impi, jolla on hohtavan kellervä hipiä
    ja jonka huulilla on purppurainen hohde. Hänen vartensa
    on soleva ja norja. Leikkivä riemu ja uhmaava kauneus
    säteilevät hänen olemuksestaan.

INRA
Hui-ui, huk-huk, hu-huu!

    Heittää kolibrinsulkaisen pähkinän.

Tämän Inralta saa --
ruma pappi Uhu-u!

    Heittää toisen pähkinän alas suoraan
    Hanuumanin päälakeen.

Tämän Inralta saa
rymyukko Hanuuman!

    Heittää koko kourallisen ukkoihin pähkinöitä.

All' auringon kuuman
on kaunehin Inra!

    Katoo nopeasti, ilman että muut ennättävät
    nousta ylös ja häntä nähdä kuin Uhu.

UHU
Hän kosketti pyhää puuta!
Sen näittekö rietasta naamaa ja suuta?
Hän hellimistä ei enää siedä.
Sana anna siis nopsaan viedä
ja riiviö tuoda neuvoston eteen.

    Istuutuu.

YÖKKÖ
Ma mielt' olen samaa.

HANUUMAN
Tämä häiriö hellän mieleni lamaa.
Mut hyyppää Hyyppä ja piikanen tuo.

    Hyygppä vikkelästi oikealle. Uhulle:

Voit eelleen synninliejua kaivaa;
mut meit' älä saarnalla vaivaa.

    Uhun seuraavan repliikin aikana käväisee Yökkö ja toinen
    apinauroista hakemassa itselleen kipollisen mahlaa.

UHU
Sen näin minä rumiluksen!
oli silmissä lieska ja palo,
paholaiselta varmasti laina,
ja kavala niin oli suunsa valo
kuin viettelys, synti on aina -- --
Ja tuohon ilveimpeen
uroskansa on hulluna aivan?

MARAKATTI
Hänen vuoksensa uroilla tappelunnuhina
ja tytärten pensaissa kiukku ja kuhina.

UHU
Sekasortoa näin, kademieltä ja riitaa
nyt ryöhää keskeltä onnelan viitaa.

YÖKKÖ koettelee häntäpunltaan:
Jaa, jaa, sen tunnen ja nään,
paratiisi on keskellä häviötään.

UHU
Tää ilmestys paholaispeikon,
mi ensiksi kuurnii uekossa heikon,
eritoten on rienannut vaimonpuolet.
Nekin, jotk' ovat synnyltä vallasluokkaa,
Tätä matkivat orjaa ja kurjimuskuokkaa.
He simpukankuorilla ruumista raapii
ja pois palapalalta untuvat kaapii.

    Nousee ylös.

Ja sitten, aatelkaas -- sen nähnyt oon omin silmin --
he tonkii beetelinväriä, punamultaa,
punalaikkoja
he maalaa pitkin pakarapaikkoja --
Katinkultaa!
-- Ja muotia! Uusinta tapaa!
Paratiisi on vapaa!
soi loppujen lopuksi rienaussana.

    Istuutuu.

YÖKKÖ joka on litkinyt liposta mahlaa:
Minä kaikista viisaimpana
olen hengessä sielunpaimenen myötä.
Kuka tietää, jos rienaus yltyy,
he kantoon hännänkin kyltyy,
sen irti saumasta ratkoo --
-- Kukaties ihan juuresta juurtaen katkooo
Tätä aatetta ajaa Oinas-vintiö,
jok' on synnyltä samaa sukua,
eik' armosta hännän pidä paljonkaan lukua.

HANUUMAN nauraa röhisten:
Tää aatozkin ennen on kuulumatonta.
Älä ylä turhia höpise!

YÖKKÖ ponnahtaen pystyyn:
Jukoliste, en liikoja löpise!
Tään lurjuksen valtaani vaadin,
ett' omalla kouralla tuomion laadin.

HANUUMAN
Sana viisasten, nään minä, tyhjää leikkaa,
aju ymmällä mun, se heittää kuperkeikkaa,
Ei muuta neuvoa neuvossa tässä
kuin hetkeksi nukkua -- siispä on lässä
nyt torkkumishetki.

Hanuuman nojaa puun runkoon ja kuorsaa, ja muutkin kyykähtävät
paikoilleen ja torkahtavat.

HYYPPA tulee oikealta kollottaen ja surkean näköisenä:
Minä selkääni sain -- --
Se Oinas koikale niskaan koikki,
veti hännästä, viurus ja manas,
ja taapäin tanas
ja selkään loikki.

    Itkeä tuhertaa.

MARAKATTI
Mut apinantytär -- sen toitko?

HYYPPÄ kirkastuen jälleen, lapsellisessa ihastuksessa:
Sinä tähtisen ihmeen tuoda voitko,
hämäryössä mi läikyyy ja väikkyy
kuin mainingin parmailla paistava kuu.
Ja ihmeitten ihme -- hänell' on -- kirsikkasuu,
min nähdessä päätä vain huimaa.

    Hyppää etualalle.

MARAKATTI
Ka -- onpas tuimaa --
tää poika on päästänsä vialla.

HANUUMAN
Jo äsken ol' ymmällä aju,
nyt järjestä viiminen hiven ja haju
on haihtunut multa -- --
On ennen pulmissa auttanut torkkumishetki
nyt, luulen, on ruukulle retki.
Mikä kuutamossa on hämärää,
sen aamulla aurinko selvittää.

    Jönkii ruukulle ja hänen jäijessään kaksi muuta
    apinaurosta, Mararatti mgns seesampuun luo.

HYYPPÄ
Sitä tyttöä naimaan lähden!

UHU
Torahampailla lait sekä uskot raastoi!
-- Naa -- napinallista, mitäpä muuta
tuo ollut ois peli.

HYYPPÄ koirankurisesti:
Enimmäkseen he pappia hammasteli.

    Uhu kääntyy raivootuneena poispäin.
    Muut ovat palanneet paikoiileen.

UHU
Sai prinssi selkäänsä kaikkien nähden.
Täm' on valtoja vastaan napinaa!

HYYPPÄ puoliksi itsekseen:
Kuin virpi ja köynnös
hän hyväili santelipuuta
ja välkkyvin hampain joukolle haastoi.

HANUUMAN istuutuessaan:
He-hee, näin tilkka tilkalta, vähin erin
Taas päästään ärjymielestä järkeen. --
Pojat! Nyt on kirppujen tappamishetki!

    Nyppivät rintakarvojaan.

    Samassa itmestyy taas Inra pähkinäpuuhun ja istuu sen
    rungolle, tullen nyt täysin näkyville ja leikitellen
    Yökön hännällä. Hänen takanaan on Oinas ja Kirra sekä
    näkymättömissä muutakin kapinoivaa apinakansaa.

UHU pyhässä vihassa:
Alas pyhästä puusta,
jos uskot sa kuutamon voimaan.

    Ukot pöliähtävät pystyyn, siirtyvät vasemmalle
    ryhmäksi. Uhu jää oikealla.

INRA
Tulin haastelomaan, ihan asioimaan.
Ja myötä on heimoa hilpeätä.

UHU kääntää toisen puolen kuutamoympyrästä:
Vai pelkäätkö naamaa tätä,
mi paholaisen on oma.

INRA
Hui-ui, sun peikkos ei soma.
Sen silmänä pähkinäpalli
ja suulta kuin räyskivä halli.
Ja maalattu kurjasti perin!
Se tehtävä ois ihan uuteen ralliin,
nenä värjättävä ois krokodiiliverin
ja muutenkin -- naamasi malliin.

HANUUMAN jälleen lähestyen:
Kaut' isien leukaluun!
Tuo tytär on prinsessa kuun!

INRA hypähtää alas, jääden seisomaan Hanuumanin istuimelle:

Ei kuutamo kalvakas,
ei elämä uneljas
ole jumala meille.
Tulivuoria kuljemme,
joka auringon uuden
me sylihin suljemme.
ja syöksymme jyrkänteille.

UHU
Puhe tuo on jumalanpilkkaa!

INRA nauravasti:
Täm' on riemua silkkaa.
Ja minä olen prinsessa nainen!

HANUUMAN
He -- -- nainen --

UHU kuin mainitsisi paholaisen nimeä:
Vai nainen!

HANUUMAN
Jopa somasti liekutat, apinainen.

HYYPPÄ joka uteliaana on vääntäytynyt aivan Inran viereen,
osoittaa uteliaana tämän huulia:

Miks on sinun suullasi kirsikkamarjoja kaksi?

INRA
Punahuulet ne on, ihan purppuraiset!
Ne marjaksi maistavaksi
-- kuin kirsikkaiset --
näin yhtehen nipristän
ja hymyän -- --.

UHU
Hän irtikö luonnonlaista!

YÖKKÖ
Tämä enää ei apinamaista!

HANUUMAN
Ei laatua koirankuonolaista.

OINAS
Hän ihana on, ihan jumalainen!

ÄÄNET kuuluvat vaimeana kuorona puiden ja pensaiden takaa:
Hän on jumalainen!

UHU
Ja vaikene, napinakansa!
Koko herjalla muodollansa
hän on jumalan pilkka ja sikiö pahan.
Tämän todeksi todistaa mahdan.
Siis kuulkaa, mitä nyt kalloonne ahdan:
On meidät jumala Kuu
ihan kaltaiseksensa luonut.
Hänen armostansa on meillä myös suu,
min' Luoja huulettomaks on suonut.
Ylös silmänne luokaa kuutamon puoleen:
Hän nauraahan huulia vailla
ihan apinan oikean lailla.
Mut immellä tällä on lisä,
jot' ylpeillen huuliksi mainii.
Vain paholainen niiden on isä.

YÖKKÖ
Voin taata kaikista viisaimpana,
ett' totta on paimenen sana.

INRA heiluttaa Yökön häntää, hänelle tarkoittaen, somasti uhitellen:
Kenen on tämä saparoparka?

    YÖkkö vetäytyy peläztyneenä oikealle.

UHU siirtyy keskemmälle:
Ja paholaistakin hirveämpää
on laadulta rienaus tää.
Täm' on _inhimillistä!_
Tämä muistuttaa mua suvusta villistä,
suvust' ihmisen kurjan ja kalvaan, --
min osa on taistella, kurjana kuolla,
elo taakkana kantaa, rehkiä turhaan
ja sortua väkivaltahan, murhaan.
-- Heit' onhan nähtykin rannoilla näillä,
kun kuuttomin öin sekä myrskysäillä
lyö heidät meurova meri
näit' armaita rauhan rantoja vasten.
-- He ovatko näköä autuasten?
He viruvat jäsenin nääntynein
ja kaihisin, polttavin silmin.

    Siirtyy takaisin oikealle, Inran huulia osoittaen.

Ja huulet -- niin, on heilläkin huulet,
Mut irvistäväiset ja mustat --

INRA väristen uuden ajatuksen alla:
Min' oisinko ihminen myös -- -- mitä luulet?

UHU
Tämän Iaatuiseksi tahdotte muuttaa
paratiisin ja onnelan tään?

INRA
Nyt maailman hurmana, turmana nään -- --

UHU
Pyhä tehtävä mun on varjella maa
tämä suvulta turman, kuin turvaa
sen ennestään laki vanha, mi kuuluu:
Jos ihmisen muotoisen rannalta tapaat,
krokodiilien kitaan se survaa.
Vain tällä tavalla saastasta vapaat
me saamme olla ja murheetta elää.

INRA kuin katsoen kaukaisuuteen:
Mik' ääni kaukahinen nyt ilmassa helää,
Mikä sankari astuu nyt yllä pään,
sädesäihkyä ympärillään --

UHU
Ja tulta, tulta he palvovat,
tulen ääressä nukkuvat valvovat,
mut tulehen, tuskaan he saavat myös hukkua.

INRA aavistavaisten aatosten tulvassa:
Taru hirveät -- ihmehet aatokset antaa --
Se on kurja, mut ihana suku!
He orjia suurten on varmaan
He elää liejussa rannan harmaan,
mut tuskasta riemuhun kurkoittavat.
He itkevät, tappavat -- -- armahtavat
ja nauravat taas ikiauringon alla -- --
Jos pieninkin heistä ma olla saisin,
läpi tulisen maan, yli sinisen meren
minä uzkaltaisin,
minä repisin rintani auki
ja huuruvan, tuoksuvan veren
minä riemulla vuodattaisin.
-- Sen ahnas aurinko joisi!

UHU
Pedon kielellä herjaa hän näin
tavat, lait sekä taattojen uskon!
Puun pyhäisen runkoon nyt hänet sidottakoon,
koko yöksi hän jääköön kuutamon alle,
jott' armosta Kuu hänet pahasta vääntää
tai häpeään sekä nälkään nääntää.
-- Näin tehlää Kuutamon nimeen!

    Yökkö ja kaksi muuta apinaviisasta
    aikovat ryhtyä tuomion täyttöön.

OlNAS astuen vastaan:
He, takaisin, kellerimahat,
tai lonkista kiskon ma hännät ja nahat.

lNRA
Hui-ui, ho-hoi, minun heimoni heljä!

ÄÄNET vastaavat voimakkaasti:
Hu-hui, ho-hoi!

    Hyökkääjät pelästyvät ja vetäytyvät takaisin.

OINAS
Te kuulkaa, kuulkaa ja peljätkää!
Te ootte heikkoja,
Vain laiskoja komeropeikkoja -- --

lNRA
Rutarannat ja liejumaat
te annoitte orjille meille.
Mut taiten ja ahkerin sormin
somat, kaunihit, taidokkaat
me liejusta laitoimme maljat teille.
Ne kirjoin kaunehin, eläinkuvin
me piirsimme vielä ja avuoksi huvin
viel' laitoimme juoksevat hirvet ja tarvaat
me luolamme seiniin.
Nälän päivät ja suupalat karvaat,
ne kaunihin luonnissa armahiks saivat.

OINAS
Te soitte orjille meille
vain ohdakemaat sekä autiot vuoret,
okapiikkiset pensaat
löi veriin jalkamme nuoret,
kun herkkuruo'aksi teille
me pitkin ketoja heinäsirkkoja haimme
ja palkaksi koivet saimme.

INRA
Mut tuskankin toimme me tuoksuvaksi!
Jos janoon uuvutti kedoilla juoksut,
me joimme ohdakeruusuista tuoksut.
Ja uhalla tulisen turman,
tulivuorilta löysimme kukkaissarjat
ja paisuvat rypälemarjat,
jois' ihme on hulluus ja hurma.

OINAS
Me yksin olemme kaunista luoneet,
meill' yksin ollut on voima ja kunto,
mut nääntävä kurjuuden tunto
meilt' ytimen riemust' on syönyt.
-- Nyt tiedämme: valhe meidät on maahan lyönyt.

INRA hurjana ilakoiden:
Tää Yökön on häntä ja ketulta saatu,
ja sama kaikilla teillä on arvon laatu!

    Kaikki katsovat YÖkköön.

YÖKKÖ perin pöllämystyneenä:
Ka, eikäpä kieltää tainna, et irtosi sauma.

INRA nauraa hurjasti ja mukanaan orjain heimo taustalla.
Kääntgy taka-alalle päin:

Hei, naura, naura, orjan lauma!

MARAKATTI Hanuumanilie, joka on sangen ilmeisesti ihaillut Inraa:
Soputielle jo astu ja myöntele taiten.

HANUUMAN
Ah, apinalapset! -- paratiisia kaiten
ja torkkumisrauhaa sen tätä sanaharkkaa
käyn koivesta kiinni, jos patriarkkaa
nutipäiset nää oinahat joutais kuulla
ja haastaa kaposemmalla suulla
Te tietkää, minäkin täynnä oon napinamieltä:
Mun lempivaimoni Naakka
hääpäivästä saakka
on ollut äksy ja äkää äimivä.
Saa kaikota kääkkänäpuuhun,
nyt muija tää lempona läimivä.
Ja lemmikkivaimoksi tulkoon inra.

INRA alkaa raikuvasti nauraa ja mukana entistä raikuvammin koko
hännätön heimo.

HANUUMAN rehevästi:
Rymyhäihinpä hauskasti päättgy napina.

INRA naurunsa huikeaksi päätteeksi:
Hui-ui, hohoi!

    Nauru lakkaa, Inra juoksee taka-alalle.

ÄÄNET
Ho-hoi!

INRA
Ho-hoi, -- mun heimon neuvonpito-on!

    Inra, Oinas ja Kirra katoavat taustalle.

HYYPPÄ siirtyy oikealle, Hanuumanin perässä, hurjana:
Isä ukko! nyt vasta on eessäsi kapina!
Jos tyttöä tätä sun mielesi halas,
päistikkaa kuningaspuusta sun syöksen alas.

HANUUMAN pienellä isän ylpeydellä:
So-soh! -- jokos kukkoilee tämä kuippana --

UHU kauhistµneena:
Isä poikaa vastaan ja poika isää!
niin -- maailmanloppuun mit' tarvis on ennusta lisää?

HANUUMAN sopumielellä:
Mut nuor' olet liiaksi ruippana,
sun turha noin kaunista hanhea halata.
Nääs nuoresta, kokemattomasta
käy rumakin impi ihanasta,
kun ei voi mielessä verraten taapäin palata.
Voit orpanas Kaisankin naida noin lemmensokkona,
minä kaunista kaipaan näin vanhana pokkona.

    Istuu, samoin Uhu ja muut apinauroot oikealle.

HYYPPÄ
Hä-hää-ä, äläs huiputa miestä!
Kyll' on mulla silmät päässä ja selko tiestä.

    Riemastuneena ovelasta keksinnöstään.

Emo Naakalle vien minä sanan,
se muija kun hynttää tänne,
niin toisinpa pärrää sun kielesi jänne.

    Juoksee vasemmalle taka-alalle.

INRA tulee taustalta mukanaan Oinas:
Nyt on pidoista lähtemishetki,
ja arvatkaas, mikä alkoi huikea retki.
Jos ette Oinaan ehtoa täytä,
typötyhjiksi riivimme pähkinäpuut
menomatkalla kaikki. Emmekä käytä
niit' armasteluihin, ne viemme myötä,
kotorannalle yhtehen kekoon -- --

OINAS
Ja sitten nuolien tekoon!

INRA
Oka piikkinen pähkinän laitaan
silosulkapa hännäksi toiseen!

OlNAS
Joka, herraan pähkinäsaitaan
ja häntyriloiseen
väkä kärjekäs lentää ja juuttuu.

lNRA
Täst' alkaen maailma muuttuu,
nyt vapaita oomme, ei orjia enää!
Paratiisin valhetapoja noudata emme,
ketunhäntiä, käskpjä vastaan teemme tenää.
Oman itsemme vuoksi me taistelemme!
-- Tää päätös on apinailveen.

OINAS
Joka hännäkäs hukkuu nuolien piiveen,
te jollette nyt sopumielellä myönny.

MARAKATTI kuiskaa Hanuumanille:
Soputielle jo työnny.

HANUUMAN
Se peevelin poika kun Naakan haki --
Pelas poika se peliä kieroa,
tuot' oiskohan toista nyt naimiskauppaa hieroa.

MARAKATTI
Uus anna nyt apinakunnalle laki.

HANUUMAN
Sen pappi tehköön ja sarnatkoon,
minä Hyypälle tyttöä kosin.

UHU nousee:
On napinaa tämä rietasta tosin,
mut armosta patriarkan
sovun yhteisen takia
teen uutta nyt peruslakia,
jok' oikeuteen sekä arvoon samaan
niin nostaa hännäkkään kuin hännättömänkin.
Se seisoo ajast' aikojen loppuun hamaan
ja kuuluu muodolta seuraavazti:
Tähän saakkä on määrätty hännän mukaan,
ken pähkinäpuita on saanut, ken ei.
Täst' alkaen hännän vuoksi ei kukaan
saa pähkinäpuita, ei omaisuutta,
vaan rikkauteen sekä häntään nähden
nyt seurattakoon tätä tapaa uutta:
Ken taatolt' on perinyt seesam- ja pähkinäpuita,
hän perinnön merkiks saa liittää hännän,
joko villavan, pitkän tai lyhyenlännän,
ain' isien antaman hyvyyden mukaan.
Täm' on yhteiskunnassa uudistus suuri:
nyt on seuraus vain, mik' ennen ol' alku ja juuri.
Täm' on annettu Kuutamon nähden
ja noustessa Koira- ja Leijona-tähden,
Täm' on annettu kuningaspuussa,
paratiisissa, naittamiskuussa.

INRA nauravalla pilkalla:
Ketunhännällä ympärikäännös!

OINAS
Sanasaivarrus, väännös!

    Naakka tulee tuohottaen oikealta taka-alalta jäljessään
    Kaija ja Hyyppä. Naakka Hanuumanin luo. Kaija jää Hyypän
    kanssa seesampuun luo. Naakka on pippurisilmäinen ja
    kiinteälihainen muija, puettu mustiin rimpsuihin. Kaija
    on ruma ja ruipelosäärinen apinatytär, kirjavankoreasti
    puettu. Kaija lähentelee Hyyppää, joka puolestaan kiertelee
    Inraa. Kaija katseltuaan Inraa vetää puvustaan punamultaa,
    maalaa tällä itselleen mahtavat huulet ja näyttää niitä
    mielistellen Hyypälle.

NAAKKA
Vai niin! Ken taas,
sun kurkkkuus liiikoja kaas!
Ja ettäs kehtaat!
Ikäloppuna tyttöjä vehtaat -- --

HANUUMAN nousee ylös:
Jaa, jaa, muija, tärkkiä valtaseikkaa -- --
Täss' aateltu, punnittu on.
Nääs poikamme Hyyppä -- --

NAAKKA
Ja siinä viel' lynkkää ja keikkaa!

HANUUMAN
Vaan Hyyppä kun on ihan naimaton,
niin aattelin -- -- Inralle naittaa -- --

NAAKKA uhkaatasti:
Risatautisen prinsille laittaa,
ja kaunotar Kaija on tässä!

INRA ilakoi ja nauraa:
Hanuuman on ukkeli oiva,
mut tuima ois liiaksi anopin hoiva -- --

OINAS
Täst' ei tule hullua hurskaampaa,
koko apinalaumast' ei selvää saa,
-- Kotomatkalie lähde mun suojassani,
kotorannalla kannan sun majahani!

INRA kohoten korkeaksi:
Ken noutaa vuorilta tulen,
hänet syliini sulen!
Ken on huulilta samanlainen
kuin prinsessa nainen,
hän on valtias mun!
-- Hui-ui, ho-hoi!

ÄÄNET
Ho-hoi! ho-hoi!

INRA
Kotomatkalle heitmoni mun!

OINAS poistuessaan taustalle:
Nyt alkaa pähkinäsota!

NAAKKA Uhulle:
Mitä on tämä villitys täällä,
ei kenkään tääll' ole selvällä päällä?

HANUUMAN
Älä lähde mun luotani, kaunis.
Sinä lupaa mun tyttärekseni tulla.
Syli vanha ja raihnas on mulla -- --

NAAKKA kääntyy uhkavasti Hanuumaniin päin:
Ja vieläkös kierrät
sa loilotuskaulaa.

UHU ankarasti:
Mitä papanapataa sa kielellä hierrät.
Hän itsensä selväksi laulaa,
ja tulevaisia aattelen minä.
Jo vaikene vaimo!

HANUUMAN
Olen hämäkkiseittien peittämä,
ja sammale silmäni varjoo,
laho oon minä hylky, myrskyjen heittämä,
mut Lempeää lauhaa sylini tarjoo.
Olen hallava kuutamon naama,
mut nauraa taidan ja ruskottaa
jos hivellä käteni vanha sun kutrias saa --

INRA vakavoituen:
Tytär kuutamon synnyltä lienen,
mut päivästä säkenen pienen
sain silmäni terään ja huulteni maloon
en tyydy, en tyynny ma kuutamon valoon!
Hanuumanin tytärten lien minä lukua,
mut tunnen kuin oisitte vierasta sukua.
Te ootte kuin nukkuvat mättäät ja kannot
on kuutamon kumossa,
mut mulla on sydämessä kellervä aamu,
elän saapuvan sankarin lumossa.

    Iloisesti.

Hyvästi naurava kuu!
Hyvästi haurava haamu!

HANUUMAN
Hyvästi, kirsikkasuu,
sinä nouseva aamu!

    Inra katoaa nopeasti oikealle. Hetken vaitiolo.

NAAKKA leppyneesti:
He ukkoraasu, pois käsikynkkää
nyt muijasi rinnalla lynykää -- --
johan aika on juomasta laata,
kototurpeelle -- -- puun alle maata,
Minä oksalla valvon ja kykkään --

    Hanuuman työntää hänet pois.

INRA näkymättömistä huikeasti:
Hui-ui, huk-huk --, ho-hoi!

ÄÄNET
Hoi, ho-hoi -- ho-hoi!

UHU
Nyt alkaa sankariaika!
nyt on ruttona sotaan käytävä,
on juurritettava maasta pois
suku paratiisin onnea jäytävä.
Se on ajettava vuorien tuolle puolen,
niin -- ihmisten luo sekä vaivan ja huolen.

HYYPPÄ
Minä ryöstää tahdon sen tyttären!

YÖKKÖ
Ja häntäni ainoalaatuisen
ma tahdon takaisin riistää --

MARAKATTI
Minä sankariarvosta kiistää.

YÖKKÖ
Ja koira vieköön, ma vannon:
niin kauan mies tämä päälle rynkää,
niin kauan kannan vain häntäni tynkää
kuin häntäni entisen takaisin perin
ja paikallensa sen jälleen kerin.
Tätä ennen en kättäni lepuuta,
en valaani syö, en epuuta!

HANUUMAN puoleksi itsekseen:
On tottakin valtikaskipossa monta
perin karvasta marjaa, ja siivotonta
monen narrin kokomaa sakkaa
saa siitä kuningas kaalia.
He -- -- kaikilla onnet ja riemut haalia
ja itse peljätä akkaa,
joka kuningaspuussa istua kykkää
ja sieltä jos jotakin niskaan lykkää.
-- Ka -- -- niinhän se on -- ja on ollut aina.

INRA yhä kauvempaa:
Hui-ui, huk-huk, ho-hoi!

ÄÄNET
Ho-hoi, ho-hoi -- ho-hoi!

HANUUMAN ankarasti kaikille:
Mut tietäkää: tätä impeä tuhotakseni
en kättäni nosta; kuin tgttäreni
hän mulle on kallis. Kotiin menkää,
ei nyt mua vastustaa, ei mairia renkää.

    Hanuuman vasemmalle taka-alalle Naakka jäljessä.

UHU
Ei ukosta estettä, hän kyllä malttuu.

HYYPPÄ
Kun seesami suonissa talttuu.

YÖKKÖ
Tähän saakka on riittänyt nyrkkien nujakka.

UHU
Nyt ei, ase tarpeen käypä ja sujakka.

    Marakatilie:

Ota oksalta jumalan rumpu.
Ylös, miehet! Auki nht taattojen hautakumpu
ja kouraan taattojen leukaluut.
Sota taattnjen puolest' on vnitosta varmaa,
kun myötä manalan lauma on harmaa,
homeparrat ja mahtavat tietäjäsuut.

    Lähtevät, marakatti edellä rumpua lyöden ja
    viimeisenä Kaija ja Hyyppä.

VÄLIVERHO



II NÄYTÖS


Heleä biekkaranta hännättömien asuinsijoilla. Oikealla runsaasti
ohdakeruusuja ja kallioseinämä, jossa on puoleksi kasviston peitossa
oleva luolan suu. Oikealta etualalta alkaa poiku nousta vuorilie päin.
Vasemmaila pähkinämetsä, metsäparatiisin viimeisenä rajana. Taustaila
meri. Erikokoisia saviastioita pensaston reunassa, osaksi maalattuja,
osaksi maalaamattomia. Lyhyt etelämainen aamuhämärä katuo nopeasti
auringon noustessa säihkyvänä ja paahtavana.

Hyypppä ja Marakatti konttaavat vasemmalta aivan etualalle.

MARAKATTI pelokkaalla äänellä:
Äläs eemmäksi konttaa, veli.

    Molemmat pyörähtävät istumaan rinnattain ihan etualalle.

HYYPPÄ näsäkkäästi:
Mikäs kielelläs sammalteli?
-- Jokos sankaruus sua arveluttaa?

MARAKATTI hampaat loukkua lyöden:
Meren kylmävä henki mua vavistuttaa --

    Ratselee gmpärilleen.

Nyt tultu on vihollismaahan.

    Viittaa vasemmalle.

Tuoss' apinametsäin on viimeinen raja.

HYYPPÄ osoittaa oikealle:
Tuoss' orjain lie joku luola tai maja.
-- Äläs, kun kurkkaan ja kuulostelen.

    Juoksee ketterästi luolan luo.

MARAKATTI
Älä hiivatissa -- ma taapäin hiiviskelen.

    Konttaa vasemmalie.

HYYPPÄ juoksee takaisin etualalle:
Ma luulen, siell' impien hengitys hyrrää --

MARAKATTI
Tule pois, sotajoukolle viedään sana.

HYYPPÄ ilkkuvasti:
Mitä mestari kyrrää?

    Ojentaiksen rehentelevästi.

Jos oiniitais vähän selkää.

    Heittää kuperkeikan,

Tämä poika ei pelkää.

    Marakatti kaapaisee pähkinämetsään, aurinko nousee
    ja voimakas valo valahtaa päin Hyypän naamaa.

HYYPPÄ säikähtää, katsoo vasemmalle:
Se juupeli lipettiin lippas.

    Kuulostelee luolalle päin, josta kuuluu oksien risahdus.

Ja tää uros karkuun kippas!

    Katoo vasemmalle.

KIRRA Tulee luolasta:
Ah, Oinasko täällä? Ei ketään näy:
Yhä vieläkö vuoria käy?
Tähän viivyntään mikä lienee syy?
-- Kuin risahtanut ois taittuva oksa -- --
sisilisko lie ollut tai keltakyy.

    Luolaan päin Inralle:

Oi, Innra, jo aurinko nousi!

INRA ilmestytj luolan aukolle:
Kiven kautta ja kallion tunsin sen!
Sisar armas, nyt nauramme leikkien,
kotorannalle taas kun tultiin.

    Rientää hietikolle, esinäyttämölle, vetäen Kirran mukauaan.

Olat tyttöjen aurinkokultiin,
jalat hiekkahan polttelevaan.

    Istuu hiekalle.

KIRRA levottomana:
Minä Oinasta kaipaan palajamaan -- --

    Siirtyy taka-alalle, katselee merelle.

INRA sieppaa hietikolta sisiliskon:
Sisiliskoni kelleväkuono,
näölt' ootko sa vieläkin huono,
vaikk' aurinko nuolin sun silmiäs avaa.

    Nostaa sisiliskon päivää kohti.

Sa, kömpelö, päivään katso ja nopsasti havaa
tai hämähäkki sun poikasi vie -- --
Vai mehiläistenkö noutoon herralla tie?
He, juokse, juokse -- no nopsempaan
tai kiinni sun nahjuksen saan!

    Kaappaa sen jälleen käsiinsä.

Tai tanssilla kierrän ja kaarran,
sun, etanan, hölmöksi saarran!

    Heittää sisiliskon hiekalle ja tekee muutamia verkkaisia
    tanssiliikkeitä sisiliskon ympäri. Sieppaa sen sitten
    maasta ja pistää seuraavan repliikin aikana vierellä
    olevaan ruukkuun.

Mitä, etkö sa auki saa silmäsi terää,
ett', tunnoton, auringon voimasta herää!
Savivankilaan sinut heitän
ja hiekalla silmäsi peitän.

    Ponnahtaa pystyyn, ilakoimalla.

Nyt tiedänkin, mitä teen!

    Kirralle, joka yhä eloisammin on tarkkaillut merelle.

Hae, Kirra, nyt immet ja pojat,
kaikk' etsi louhikkopaikat ja ojat,
sisiliskoja kerkeitä poimi,
saviastiat täyteen nopsasti toimi,
niit' aimo röykkiö vuorelle kerää -- --

KIRRA sivumennen, yhä tarkkaillen merelle
Mit aijot niillä?

INRA liikehtii nauraen vasemmalla ja etualalla:
Niiss' oiva temppu voi piillä.
Me nauraa saamme viel' apinoita,
kun kukistamaan he saapuvat napinoita,
ne, nääs, sisiliskoja, jokaista matelevaista
niin hullusti pelkää kuin paholaista.

KIRRA
Mut tuolla mi merell' on mustukainen?

INRA ponnahtaa kiihkeänä Kirran luo:
Mitä näät? Oi näytä ja sano!

KIRRA osoittaa sormellaan:
Kas tuolla! Mi liekin laineilla keikkuvainen.

INRA tarkattuaan, pettyneesti:
Merikarjun lie pyöreä pää -- --
jok' aamu se siellä leikkiä vääntää,
mut mitään muuta en koskaan nää.

    Keskemmälle siirtyen.

Surumielelle ulappa tyhjä mun kääntää.

KIRRA
Mit' oottelet sieltä, sa sano?

INRA
Meri laiskana makaa
jok' ainoa aamu ma turhaan
sinitanteren takaa
oon kuunnellut ääntä ja sanaa,
jok' arvaisi ken minä olen,
miks' suvustanikin erilaisena aivan
näit' armaita rantoja polen.
Mut turhaan, tuo autius antaa vain vaivan.

KlRRA ihmetellen:
Suru sulla on kummacta ikävästä.

INRA käyden kärsimättömäksi:
Ei mitään ymmärrä vaivasta tästä!

KIRRA
Mure mulla on muusta -- --
Minä lemmin häntä, hän sinua,
ja kylmänä vieroo hän minua,
sano, kuinka ma lempensä nostan.

INRA halveksuvalla ivalla:
Sinä palvele, vaivainen
yhä kurjemmin nöyrry,
joka askele vaivu ja köyrry,
niin omanas lempi lie taivainen -- --

KIRRA
Tuhat kertaa mun murheeni ihanampi
kuin hurmaa on auririgon alla.

INRA
Älä häiritse sopertamalla -- --

KIRRA
Viel' et sinä lemmestä tiedä.

INRA yhä kärsimättömämpänä:
En nuivaa muotoas siedä!
Mene pois! Minä yksin tahdon olla
ja polttaa rintani auringolla!

    Kirra oikealle.

INRA yksinn, auringolle, nopein tempoin:
Mun ainoa tuttavani,
mun ainoa hallitsijani,
olen kapinamielellä,
tän' aamuna uhmalla tanssin,
en raivolta riemua kiellä.

    Tanssii aurinkotanssin, joka verkaisista ylpeistä
    liikahteluista alkaen kulkee lapsellisen uhman ja yhä
    painavamman väsähtämyksen vuorotellessa horjohtelevaan
    nääntymykseen saakka. Tanssija väsähtää polvilleen ja
    painuu puoleksi istuvaan asentoon. Lausuu tanssin aikana.

Ah, huimemmin kiillä,
nää huulet tuhkaksi hiillä!
-- Tuliteränä kiillä
ja pois nämä viillä!

    Tanssin päätyttyä:

Ah, yksinäni
oon kurja ja jälleen heikko --
Et ystäväni
sa ilmojen peikko:
-- Tulenpolttaviksi sa loit
verihedelmät huulten,
mut tyhjien tuulten
mun marjani nääntää soit.
Ne myrkkymarjaksi muuta,
niin annan ma Kalmalle suuta!
-- Sekasiittiö lienkö ma rujon ja vamman,
vai juurtako korkeamman
kuin heimoni muu.
Ihanaiseksi sanovat toiset
ja toiset kurjaksi, vaivaiseksi.
Ken oikein arvas, en keksi -- --

OINAS tulee oikealta nääntyneenä sammunut, vielä savuava
soihtu kädessä:

Tulen sain minä soihtuun,
mut tuuli sen tullessa löi.
Sitä hurjasti hulmutin, juoksin tänne,
käsivarressa huusi jok'ainoa jänne,
mut äkkiä tyhjä sen söi -- --

    Väsähtää maahan.

INRA kylmästi, käskeväati:
Savun kitkerän sait, tuli polttava tuo!

OINAS
Sen houkutin vaivojen yöstä,
jo suutelo suo!

INRA pilkalla:
Mies mieletön olet!
-- Ei palkkaa puolesta työstä.

KIRRA tulee hengästyneenä oikealta:
Me olimme kedolla liskojen haussa.
sun juoksevan näin --

OlNAS aikoo nousta:
Taas lähden ma vuoria päin!

KIRRA vasemmalle:
Oi, jää, Olet nääntynyt ihan.

    Lähestyy Oinasta huolestuvasti.

Tulenvioissa olkas on pahoin,
tuon sulle viiniä juoda.

OlNAS nousee ylös:
Tuli polttava täytyy mun tuoda!

    Syöksyy oikealle.

INRA
Tulisoihtua tahdon ma hulmutella,
tuliliekit ja purppuralinnut
joka maljahan kuvaella.
Nyt rannalta nopsasti nouda
merivettä -- ja myötä tuo beetelipunaa -- --

    Ottaa maasta värisekoitusastian.

Täss' ennalta kylliks on krokodiiliverta --

    Kirra on haluttoman näköinen.

No, nopsempaan, nyt ei tuumia juuda.

    Kirra ottaa ruukun ja katoo oikealle taustalle.

Sideaineeksi joutsenen, munaa -- --

    Ottaa eräästä maljakosta muuan, jonka rikkoo
    ja vuodattaa värimaljakkoon.

KIRRA kirkaisee näkymättömissä ja syöksähtää taka-alalle:

Siell' lepää vainaja kalvas!
-- Alus kumma sen on tuonut rantaan.

INRA kuin kaikki riippuisi yhdestä vastauksesta:
Näölt' onko se ihminen?

KIRRA
Sitä tiedä en -- --

INRA
Kyy purkoon sun, tomppelin, kantaan!

    Inra syöksyy näkymättömiin oikealle taustalle.

KIRRA ykin:
Miks' yltyi raivoon hän -- -- minä pelkään -- --

INRA tulee näkyviin taka-alalle:
Sisar armas, mua auta!
Hän hengittää!

    Kantavat keskinäyttämölle Narkaan, haaksirikkoisen,
    joka on repaleisiin puettu kalpea nuorukainen ja jolla
    on pronssinen lyhyt miekka vyöllä. Inra lyyhistyy
    Markaan Iuo kiihkolla ja kiireellä, tarkastelee kasvoja
    ja rintaa, nousee polvilleen ja puhuu luonnonlapsen
    välittömyydellä.

Oi, nää, toki silmillä nää,
ihan huulet on hällä!

    Katsahtaa uudestaan, pettyneesti.

Mut tummanpuhuvaiset,
ei kirsikkaiset,
kuin mulla -- --
-- Mut ootas, kun huulilla koskea koen
ja kuherrussanoja hoen.

    Suutelee varovasti ja arkana, ponnahtaa takaisin.

Ne maistui kuin kylmä ja kuuma!

    Suutelee uudelleen, suutelee pitempään ja raskaammin,
    äkkiä vaihtuen hurmasta kauhistukseen.

Mik' yltää mun vaiva ja huuma!

    Suuressa hädässä:

Maa ilmoja nousee ja nostaa
ja aurinko maahan putoo,
tulisilmin se saapuu, ja kostaa --
tulikärjillä silmäni kiinni kutoo,
pään ympäri ilmoja lyö,
pään puhki jo ampuu ja vereni syö.
-- Tulen silmiltä sokeaksi,
täm' on kuolemaksi -- --

    Vaikenee hetkeksi ja jää liikkumattomaksi,
    kunnes havahtuu kuin unesta.

Maan alla vai auringossa
mun ahdisti rintaa --

KIRRA joka on lähestynyt haaksirikkoista:
Oi, katsopas huulien pintaa,
kuin beetelinpunainen maljakossa
se puuntaa ja hehkuu -- --

INRA yhä poissaolevana, polvillaan:
Kuin myrkkyä, Kalmaa,
kuin tahmaista talmaa
ma suudellut oisin,
ja kuitenkin lämpimät veret,
mua huuhtovaiset ja puhtaat meret
ois alta ja syvältä nousseet -- --

KIRRA
Ne suutelit punertaviksi -- --

INRA katsoo, riemastuu, barbarisesti:
Verenkarvaisiksi!

    Noulee ylös ylenpalttisessa riemussa.

Hän on ihmisen poika,
tytär ihmisen minä!

KIRRA
Hän huulia avaa!

INRA painuu jälleen Narkan puoleen. Kirralle:
Hae viiniä, Kirra.

    Kirra poistuu oikealle. Narkaalle:

Unest' irti jo nouse ja havaa -- --

    Suutelee.

Jumaljuurtako olet?
Meren vaahtisen harjoja kuljetko,
vai auringon maitako polet?
-- Sinä rintaan salaman suljetko,
tulen tuintuvan silmies teriin,
vai mist' olet polton näin valanut veriin?

    Kirra tuo ruukulla viiniä, jota Inra
    juottaa Narkaalle. Tämä alkaa herätä.

Oi, näytä, mit' on sinun luomies alla.

    Kirralle asiallisen nopeasti.

Mene, astele hiljaa,
Pane öljyyn martagon-liljaa
ja tuoksuva kuminayrtti -- --
tee parannusvoide sa lempeä, lauha,
myös hedelmät mukana tuo --

    Kirra oikealle, Narkas liikahtaa.

Sun luomesi auki ma poltan!

    Suutelee Narkaan silmäluomia, tämä avaa silmänsä.

Sana, katse ja suutelo suo!

NARKAS
Mihin tullut ma lienkin,
en viel' ole krokodiilien muona.

INRA
Olet paratiisissa -- -- Inran luona.

NARKAS
Äläs mitä, paratiisissa minä?
Se päällä maan oli valhe suuri,
mut enkös paratiisissa juuri
sitä valhetta valheeksi luule -- -- Ja enkeli sinä?

INRA
Olen ihminen ihana,
palan lempenä, vihana!
Sua lemmin ja huollan,
sua surmalta puollan
ja muut minä murhaan.

NARKAS
Ihan lienet sa prinsessainen?

INRA ujostelevasti:
Olen prinsessa nainen -- --
Ken itse olet ja mistä sa tulet?

NARKAS
Tulen kaukaa saarilta terhetärten,
minä lauluja lauloin ja polkuja erhetärten
minä maleksin lemmenpauloin.
Päätoimelta lien ollut kerjäläinen,
kuten meidän maassa laulajan vapaan
on oltava vanhaan ja käypään tapaan.

INRA
Suur sankari varmaan on kerjäläinen?

NARKAS nauraen:
He, sankari suuri ja viheljäinen.

INRA
Ja salaman paistavan kupehelles
sait voimasi merkiksi, laulajaniekka.

NARKAS
Täm' on taitava tappelumiekka.
Sen tappava kärki
hyve suurin on meillä ja korkein järki.
Kenen ryntäitä säilä tää syö,
sen eessä on manalan yö.
Sen varkain lähteissä vyölleni pistin,
hätä ei lue, katsohan, lakia.

INRA
Olet hurja ja rohkea mies!
Mut tännekö ohjasit ties
sinä Inran ihanan takia?

NARKAS
Vähän pilkkasin narrien äiyä,
mi meidän puolella ohjaili maailmaa.
Se hallitsi luomalla riitaa ja hätää,
ja luottaen hengen ja sanan voimaan
ketunhännällä koetti se ratsastaa.

INRA nousten, iloisesti pyrähtäen:
Ketunhännät! Kuin meidänkin maassa
on tapana säädyssä arvokkaassa.

NARKAS
Mut niin oli voimalta heikko se aju,
ett' toinen jos voitti kielellä piesten,
niin oitispa tappelu raju
oli käynnissä roikassa miesten.
Ken näät oli hävinnyt hammasteluissa
se sisua näytteli tappeluissa.
-- Myös naisista irvileukana lauloin,
en sietänyt heitä, he täynn' oli juorua, lorua,
jos jotakin uikutusta ja porua.
He tästäkös suuttui ja kaakatuskauloin
mua kapina-aikeista syytti.
Mitäs muuta kuin sitoa eväsnyytti
ja ruuhella pakoon. -- Yltiöpäiseen
näin retkeen ryhdyin, saarehen yksinäiseen
oon etsinyt tietä.

    Väsähtää maahan Inran viereen.

INRA riemuissaan:
Olet sankari kapinaurosten sorjain.
Ja vainottu lailla oot orjain.
Tuli rintahas lyötty,
tuli välkkävä vyöllesi vyötty --
Ja huulilta samallainen
kuin prinsessa nainen!
Olet sankari unieni!

NARKAS vähän kohottautuen:
Tuo viiniä huulilleni -- --

INRA
Olen kaltaisesi,
tulen immeksesi.

    Aikoo painua Narkaan puoleen, mutta havaitseee tämän
    menneen tainnoksiin ja peljästyy. Yökkö, MaraMatti,
    Hyyppä ja pari muuta apinaurosta hiiviskelee pitkät
    köynnösköydet ja isien leukaluut kädessään esiin
    vasemmalta ja lähestyvät Inraa takaapäin tämän näkemättä.

Hän riutuu jälleen, hän kalvistuu -- --
-- Taas auttaisko suutelosuu.

    Aikoo suudella, silloin kietoo Yökkö hänet takaapäin
    köynnöksiin, vie vasemmalle ja sitoo nopeasti ulommaisen
    puun kylkeen. Narkas jää makaamaan tainnoksissa. Hyyppä
    menee myös Inran luo. Marakatti ja kaksi muuta lähestyvät
    Narkasta, varovasti ja kurkkien.

YÖKKÖ
Häh-häh, jokos selvän teit,
mihin häntäni veit!

INRA ylpeässä uhmassa, jossa soinnahtaa myös lapsellista uhittelua:

Olen ihmisen morsian!
Sain sankarilta ma salamaa.

HYYPPÄ
Olet kauniimpi entistäkin -- --

YÖKKÖ
Sun opetan kyllä sun, västäräkin!

    Heristelee uhkaavasti leukaluulla.

INRA voitonvarmasti uhitellen:
Lyö, kääpiöpeikko,
sun iskus on heikko.
Nyt syntyy sankarin ihme!

HYYPPÄ
Äläs immelle mun sinä mekastele!

YÖKKÖ
Älä siin' ihan nokalla kekastele!

MARAKATTI
Pojat, täällä lie ihmisen kakara!

    Yökkö siirtyy Narkaan luo. Hyyppä jää
    ihmettelemään Inran ihanuutta.

Niin kalvas, ett' aurinko luun läpi paistaa.

YÖKKÖ
Mitä muotoa peukalosakara?

    Kumartuu tutkimaan.

Jos mallia käyräkyntistä, kaistaa -- --
no, enkös sanonut -- -- katsohan petoa,
sama ruoja, mielt' ihan alkaa etoa --
-- Hanuuman ja sielunpaimen miss' aikaillevat?
Heit tarvis ois tuomion tekoon -- --

HYYPPÄ
Isä viholaiskekoon
jäi seesamin alle,
emo vieressä tärrää ja hyppii,
ukon turkieta otuksia nyppii.

MARAKATTI
Ja paimen, hän liian suuren sai leukaluun,
tähän lähelle väsähti alle pähkinäpuun.

HYYPPÄ
Minä lennätän sanan!

    Yrittää kurkottaa sormellaan Inran huuliin,
    Inra uhoaa puraista.

Isält' omaksi pyydän sun, kaunihin kanan!

    Juoksee vasemmalle.

YÖKKÖ
Pojat, ihmisen peijjaisjuhla nyt alkaa!
Paratiisissa, onnelan puolla
otus tuollainen harvoin saa kuolla.

    Kääntyy nauraa hohottaen mennäkseen Inran luo.

MARAKATTI
Mit' oisi, jos nipästäis ihmisen jalkaa?

YÖKKÖ kääntyy takaisin vihaisena:
Jätä nipistämättä se sorkka
tai vilutauti ja horkka
sun selkäsi köyryyn lyö
ja Iisäksi untuvat nahasta syö.

    Menee Inran luo, mielistelevästi houkutellen.

Naa -- jokos sirkutat, sirppana sorja,
miss' on minun häntäni norja -- --
-- Mikä hyöty on kiukusta mykästä?
Ei mykkää neitoa missään lykästä,
sano päätä ja pahkaa,
niin paimenen eessä sun suojelen selkänahkaa.

    Jatkaa hiljaisella äänellä houkutteluaan.

MARAKATTI
Mut oikein kun nuuskin ja tarkkaan,
tuot' otusta vertaan patriarkkaan
ja pappiin ja muihinkin apinoihin,
on niinkuin ois jotain apinamaista
-- tosin nurjalta puolelta käännettynä
miten sanoisin -- kieroksi väännettynä --
ois jotain tuttua, ssukulaista
etonaamassa tuossa -- --

YÖKKÖ suuttuneena:
Mut ootas, kun pappi suo saarnansa antimet
niin tottapa heltii kielesi kantimet!

MARAKATTI
Kuka ties ovat olleet hekin
paratiisissa kerran kuin mekin,
mut sitten houkiksi, narreiksi käyneet
ja pöyhkeinä ylpistäyneet.
On miekkonen täytynyt portista ajaa,
ja ulkopuolella onnelan rajaa
on suurtunut hullujen luku,
on siittynyt sairasten suku.

UHU tulee vasemmalta suoraan Narkaan luo:
Mitä kuulin, sen todeksi nään.
-- Laki paratiisin on pyhä
ja tuomio sen on selvä ja lyhä:
Krokodiilien suuhun,
ken apinaurosten kuulu ei sukupuuhun.

YÖKKÖ osoittaa Inraa:
Ja tää, tämä raatoa nuoli!
Se seikassa raskas ja painava puoli.

    Hanuuman, Naakka ja Hyyppä tulevat vasemmalta.
    Hanuuman menee suoraan ruukkujen luo ja kurkistaa
    pariin niistä, mutta ei huomaa syrjemmäliä olevaa
    viiniruukkua. Huokaa pettyneesti ja kääntyy ärtyisen
    näköisenä toisten puoleen.

UHU
Olet rikkonut korkeinta, ankarinta
paratiisimme lakia -- --
Olet koskenut ruttoisinta
olet säästänyt ihmistä lemmen takia.
Täst' alkaen kiinni sulle on Onnelan syli,
paratiisista pois sinut ruoskitaan,
päin vuoria, vuorten yli,
päin alhoja vaivojen maan.

HYYPPÄ
Se tyttö on mun! Älä kajoo,
tai naamataulusi kahtia hajoo!

UHU
Mikä riivattu poika.

HANUUMAN keskinäyttämnllä:
Nyt kerraksi riittää sankaritekoja!
On aika jo viettää peijaisia,
nyt esille maljat ja maistimia,
tuo juhlan sankari mereen heittäkää.

    Siirtyy lähelle Inraa.

YÖKKÖ
Mut kourin kosketa ei! Pojat, riukuja tänne!

    Pari apinaurosta ottaa luolan edestä riu'ut käteensä.

INRA hädissään Hanuumanille:
Jos irti mun päästät, tuon ihmettä juomaa --
tuon tulista, punaista, auringon luomaa --

HANUUMAN,
Se vaikk' olis peevelin suomaa,
tuo tänne tai kurkkuni kuivaa.

    Hyyppä päästää Inran nopeasti.

INRA rientää sukkelasti Narkaan luo, vetää tämän
huotrasta säilän, jota väläyttää auringossa.

Hei, ilmoja häilä,
sa ihmisen säilä,
nyt rintoja lyö,
liha luista jo syÖ.

    Kaikki muut pakenevat heti vasemmalle, paitsi Hanuuman,
    jona jää vasemmalie taka-alalle. Naakka palaa samassa
    ja alkaa vetää ukkoansa pakotielle. Tämä hidastelee ja
    vetäytyy vaasemmalle arvokkaasti.

Täm' on salaman kärki,
sen luonut on ihmisen järki!

    Hanuuman ja Naakka katoavat kokonaan. Inra
    koskettaa kädellään miekan terää.

Kova, tuima kuin turma -- --
ihan toista kuin huultensa hurma.

    Heittää miekan maahan, syöksyy Narkaan luo
    ja juottaa tälle kiireesti viiniä.

KIRRA oikealta, pelästyneenä pieni ruukku ja hedelmiä käsissä,

Taa louhikon lyyhistyimme
ei rohjettu tulla -- --
Mut öljyt ja heelmät on mulla.

INRA voitelee nopeasti Narkaan kasvoja. Tämä herää.
Hän herää, hän herää!
Oi nouse, jo voimasi kerää --

    Auttaa Kirran avulla Narkaan jaloilleen ja vievät
    häntä kainalosta tukien aikealle,

Sun vien minä turvaan -- --
He tulevat taas, sen arvaan.

    Palaa takaisin, ottaa säilän maasta.

Täss' ootan ja voimalla verisen tarvaan
terin tuimin ma rintoja survaan.

    Kääntyy oikealle päin.

Ylös vuorelle, urhot, nuolien heittoon,
ja myrkkykyitä te tuokaa myötä
Hui-ui, ho-hoi! Joko ryömitte taas
peripelkurit louhikon peittoon?
Hui-ui, ho-hoi!

ÄÄNET
Ho-hoi, ho-hoi!

KIRRA kurkoittautuu näkyviin oikealta:
Sun äänesi kuullen he saapuu!

INRA
Älä hoivatta heitä sa muukalaista.

KIRRA
Ei tarvis miehestä surra,
hän viinistä tointuu ja virkoo -- --

INRA
Mene luoksensa jälleen, eiköpä maista
jo heelmäkin purra.

    Kirra katoo.

Hui-ui, ho-hoi!

ÄÄNET läheltä voimakkaasti:
Ho-hoi, ho-hoi!

INRA yksin, hurjassa riemussa:
Mik' yltyvä voima, julma ja hyvä
mun työntää ja kaartaa rintani luita?
Ja otsa on kylmä ja kirkas kuin kulta.
tämä otsa on aurinko itse! -- --
Oi täälläkö, mullakin ihmisen järki?
Oi, täällä mun voimani syy!
-- Nyt vast' olen ihminen,
nyt tunnen selvästi sen,
Oman olentoni kautta ma nään -- --
Nyt taidan julmana nauraa
päin peikkoja onnelan tään,
nyt taidan kylmänä tuntea vihaa,
nyt taidan julmana piinata lihaa
jok' apinahoukan ja moukan -- --
-- Ja vieläkin enemmän tiedän:
Minä tiedän, ett' tultakin ihmeellisempi
on rinnassa henkivä lempi.
Minä tunnen, julmasta julmempaa
minä tehdä voin, kun saalista saan,
saan lempeni saalista puolustaa.
Hui-ui, huk-huk, ho-hoi!

ÄÄNET valtavalla voimalla karjuen:
Ho-hoi, ho-hoi!

INRA oikealle, maata polkien:
Jo raivosta raikuu kallioseinä!
Okapiikkinen ohdake, myrkkyheinä
jo nöyrtyy, murtuu mun jalkani alle -- --

APINAT kohottavat vasemmalla sotahuutonsa:
Ho-oh, ho-hoo, hö-öh, hö-höö!

INRA ilkkuen:
Sotahuutoja röhkii jo apinakansa!

APINAT
Ho-oh, ho-hoo, hö-höö!

INRA
Hui-ui, ho-hoi, jo vastaa kapinakansa!

ÄÄNET
Ho-hoi, ho-hoi!

    Uhu, Hgyppä ja sitten Hanuuman, kantapäillä
    Naakka ja Marakatti tulevat näkyviin.

INRA
Hu-hui, ho-hoi!
Hei, heimoni, nuolin pilveen
ne nahkurit peittäkää!

    Nuolia sataa vasemmalta näyttämön yli oikealle.

Sisiliskoja tänne ja myrkkymatoja!

    Kuuluu pari jymähdystä, kun vuorelta
    heitetään oikealle ruukkuja.

NAAKKA kirkuen:
Hyi, kyitä ja liskoja satoja!

    Apinat katoavat.

INRA
Ja naurulla ilkamailveen
ne takaisin heittää.

    Kuuluu vasemmalta rehevää naurua.

YÖKKÖ
Pojat, rantaman kautta se kierretään!

    Apinat Yökkö etunenässä kiertävät taka-alaa luolaa kohti.

HANUUMAN
Sotahierimin hierretään!

NAAKKA
Mene kyykyssä päin, on varoa paras.

HANUUMAN astuen rehevästi luolaan päin:
Pidä itse sa varas!
Toki päällysmies
esimerkkiä näyttää ties.

INRA
Käsivarteni käärme on luikertavainen.

Ja tää, tämä säiläni suikertavainen,
se lyö joka ruipeloruojaan -- --
Minä ihmisen poikaa suojaan!

UHU
Kautt' autuaan tämän hammassarjan
tuon riepotan pois tuon huulien marjan.

    Yrittää lähestyä lyödäkseen Inraa.

INRA väläyttäen säiläänsä lyö Uhun takaisln, voitonriemuisena:

Teit' uhmaan otsani auringolla,
oi, suurta on ilminen olla!

NARKAS rintää nauraen oikealta Inran luo:
Käy tiukalle liiaksi leikki tää!
Suo sällä, se merehen pyyhältää
nää leikkisät riitaveikot -- --

    Ottaa miekan Inralta ja asettuu Inran eteen suojaksi.

No, rynnätkää toki, pörröpeikot!

    _Oinas_ juoksee oikealta paava soihtu kädessä aina
    keskinäyttämölle asti. Apinat painuvat pelästyneinä
    yhtenä kasana yhä lähemmäs luolan suuta. Kirra oikealta
    jäätien syrjään seisomaan. Inra ja Narkas vasemmalle.

Minä uskalsin liekkien loihtuun,
Tulen vuorilta vangitsin soihtuun.

    Nostaa soihdun korkealle, siihen katsoen:

Sen tein minä armasta muistain,
san tein minä kuoleman suistain.

    Huomaa apinat.

Kas, armasta apinasäätyä,
sun vuoros loukkoon on häätyä -- --

    Menee soihtua heiluttaen apinoita päin, jolloin nämä
    vähitellen katoavat luolaan, Oinas voitonriemuisena
    niitä hitaasti seuratessaan:

Mit' uutta ja armasta auringon alla,
sen väistätte pakenemalla.
-- Nyt taapäin matka on teillä!

    Kaikki apinat katoavat luolaan. Oinas työntää pari
    riukua telkeeksi luolan suulle; joten apinat voivat
    vain raoista kurkistella.

Mitä tahtdon, sen taialla tällä mahdan.
Joka luojan ja loukon ma täyteen ahdan
poroporhoja teitä, ja pähkinämaat
minä poroksi polton. He saparokkaat,
joko häntanne käpristyy -- --

    Huomaa Inran ja Narkaan.

Mikä kalvakas otus -- Ken olet?
Jo selvä tee tai naamasi kärventyy!

    Lähestyg uhkaavasti soihtuineen.

INRA
Älä kosketa ihmisen poikaa!
Hän saapui pelastajaksi;
Tuli lempeni saajaksi ainoaksi!

OINAS raivostuneena:
Sen surmaan, poltan ja revin!

    Syöksyy Narkasta kohti, mutta tämä lyö miekalla
    häneltä soihdun maahan, jossa polkee sen sammuksiin.

NARKAS nauraen:
Mut ei käy päinsä se hevin.

    Uhkaa säilällään.

INRA Oinaalle:
Mene pois! Sun tuomitsen pois,
ikiajoiki kauvaksi täältä!

OlNAS murtuneena:
Jos rintani auki revitty ois,
mut liekkini vieläkin hulmuaisi,
en synkkään, näin minä huokajaisi.

KIRRA tulee Oinaan luo:
Tulen vuorilta toit, ihan taivaasta asti,
olet sankari suurin ja parhain!
He palkitkoonkin sun katalasti,
sun kanssasi lähden ja jälkeen vaivojen, harhain
tulen löydamme taas, yli aution maan
sen nostamme paistelemaan -- --

lNRA
Jo vaikene. Tuomion alle.
nyt saatan kaikki. Ja kuolemalle
jok' ainoan apinahoukan ma heitän.

KIRRA
Se laajalti, kuumasti paistain
povet kenttäin kylmien avaa,
elo viljava marroota sylistä havaa.
Oi, onni on muualla, täällä ei,
sydän julman Inran sen tuhoon vei -- --

INRA
Kuin nauranneet ois rujoa rampaa,
he ihmismuotoa mun,
heit' itseä korkeampaa,
ovat herjanneet, ovat vainonneet -- --
Nyt meidän on vuoro, nyt meidän on vaino,
nyt toisille harteille tämän paino.

HANUUMAN kurkoittaa yläruumiinsa riukujen lomitse:
He, kuulepas kuitenkin tätäkin kuomaa,
toki arvossa huomaa,
ett' aatokset meillä kay myötämäkeä samaa.
Tasan on toki pantava pähkinäpuut,
tasan kaikki, ja kaikkea maallista hyvää
saa sovuzsa jauhaa kaikkien leukaluut.
Ja paljonko kullekin kuuluu eloa, jyvää,
siit' olkoon mittana maha ja napa! --
-- Tää sopuisa perin on mittaustapa,
ja samoin seikan sen Oinaskin laati,
paratiisin kun uudeksi vaati.

INRA
Tasan! Tasan saatte hyppyset nuolla,
matoliemet ja kaljat manalan puolla!

HANUUMAN
Nää entiset herrat tietenkin häntänsä ratkoo,
ja oikea mies ihan juuresta katkoo --

INRA
Äl' enää turhia lallata!
Ei enää lapsekas leikki, ei naurava raiku
voi mieltäni lientää ja vallata.
On lempi ja viha mun rintani kaiku!

HANUUMAN
Papin hampaat loukkua lyö,
jo Hyyppä kauhusta kynsiä syö
ja kieltä vailla on Naakka,
mit ihmettä häistäni saakka
en nähngt ole -- --

INRA julmasti:
Paras sulloa pappi se niinisäkkiin
ja mereen, krokodiilien kitaan!
Ja toiset, sinne nääntyä häkkiin
te saatte vaivassa kuolaman hitaan.
Näin lempeni saalista puolustan,
olen ihmisen morian!

    Narkaalle:

Sun kauttasi, mies, unileikiksi vain
oman entisen eloni kokea sain:
Sydän lapsekas mun eli auringon säteilyllä,
ja otsani selkeä silmä sen yllä
kuin kuudan pieni tyynenä valvoi
ja varjeli sydämeni tulta.
Mut kerran se silmä nukkunut lie
ja leikkivän sydämen multa
sa veit, oi, sankari ihme ja ihana.
Siit' alkaen sulle lempenä palanut oon,
vihamiehille vihana
Sult' opin, ett' otsani alla
ei kuudan pienoinen valvo,
vaan salama järjen,
mi voittaa raatelemalla
kuin isku sun säiläsi kärjen.

    Hän lakkaa äkkiä puheestaan ja katsoo pelokkaana
    ja odottavna, Narkaasta etääntyen:

Oi, ryöstäjä armas, jo jotain sano.
On vaiva mun olla näin sydäntä vailla --
Koko olentoni itselles ryöstä!
-- Jo valtakunta on valmis vihani työstä.
Oi, astu ja hallitse meidän mailla.
-- Tytär ihmisen olen, se sano!

NARKAS
Perin inhimillinen apina olet!
Sinä tottakin ihmistä apinoit:
Olet sorja kun hurjana kapinoit
ja pörröpeikkoja hännille polet,
mut rumenet taas ja julmaksi tulet,
kun entiset herrasi häkkiin sulet.

INRA
Ah, Inrako ruma! Kuin ohdakeruoskalla raastat,
kuin muutkin sa soimaten haastat.

NARKAS
-- Minä läksin maastani pois periaatteen tähden
ja samasta syystä nyt täältäkin lähden.
Paratiisi tää täynnä on hälyä,
ihan samaa kuin meilläkin lännen puolla.
Joka puolelle täälläkin täytyy pälyä,
joka haaralle houkkana häilää,
ettei sais kylkeen kuoleman säilää
ja manalan maljoja nuolla.
-- Toki myönnän, ett' tappelu teillä hauskemmin käy
kuin meillä, mut eroa muuta ei näy -- --
Siis, luonnonlapset, vintiöt, viirupäät,
niin hännättömät kuin hännäkkäät,
hyvästi jääkää: Seutuhun yksinäiseen,
miss' ei ole tarvis säiliä käytiää,
eik' irvihammasta toiselle näyttää,
mun täytyy jälleen etsiä tietä.

    Oinaalle:

Mut, Oinas nuori, sankaritöin
tulen vuorilta toit, sun palkita tahdon.

    Sytyttää soihdun.

Taas soihtusi taulasta liekkiin löin
ja sulle sen suon -- --

OINAS syvän ihmettelyn ja oudon riemun vallassa:
Maan valloitan rajasta rajaan
ja antimet kaikki sun etehes tuon!
Ken lienetkin, sua soihtuni palvoo.

NARKAS
Ei kerjäläisestä hallitsemaan!
Mut yIpein on Inra, hän valtikan saakoon.
-- Hei, hyvästi sisaret, veikot,
he, hyvästi apinapeikot!

    Katoo nopeasti oikeealle.

OINAS
Nyt on aika on mun, nyt on retkeni aika.

    Nostaa soihtunsa.

Ja tässä mun voittoni ainoa taika!
-- Mut tukkoon loukku ja tuimemmat teljet
ett' estyy herrojen napinaeljet.

    Kirralle.

Saat tultani valvoa hetken.

    Antaa soihdun Kirralle, joka huoltaa sitä arasti pidellen
    ja ihmetellen, ja työntyy luolalle, jossa Inran ja Kirran
    dialoogin aikana lisää luolan aukolle pari paksua puuta ja
    kääntää sen eteen valtavan kiven.

INRA joka koko ajan on seisonut hämmästyneestä murheesta sanattomana
katsoo oikealle, Narkaan jälkeen:

Sydänparkani kauas hän vie -- --
veri suonista vuotaa ja valuu pois,
kuin reväisty auki mun rintani oi, -- --
Mihin käykin sankarin tie --
laill' uhrin ja teuraan,
ma polkua ihmisen seuraan.

KIRRA
Oi, hullu, pyydä ja rukoile -- --

INRA äkkiä ylpigtyen:
Ja kumarra, nöyrry ja rukoile!
Mua rumaksi moitti, se valhetta on!
Vai tottako on, sa sano?

KIRRA
Olet kaunis, kauniimpi muita --
Oi, riennä, ma turvaksi läbden.

INRA puoleksi kiukussa, puoleksi itku kurkussa:
Ah, Inrako ruma! Auringon nähden
käyn kiinni sen tuhmurin sanaan,
sen loikurinlaskijan kehnoksi, kurjaksi manaan.

    Katoo oikealle.

OINAS on saanut kuntoon luolan telkeet ja ottaa nyt soihdun Kirralta.
Tule, Kirra, nyt tehdään jälkeä oivaa.

KIRRA
Ois Inralle suotava hoivaa --

OINAS
Hän tointuu kyllä ja palajaa
ja meiltä valtakunnat ja valtikat saa.

    Lähtee vasemmalle.

HANUUMAN Kirralle, joka seisoo epäröiden:
He, Kirra, mun lemmikkityttöni soma,
oon tuossa paikassa kuoleman oma,
jos et tuo suuhuni tilkaista juomaa,
sit' ihmettä viiniä, auringon luomaa.

    Kirra sieppaa ruukun maasta ja vie Hanuumanille.

Viel' etköhän aukoisi veräjäpuita.

KIRRA
En uskalia -- -- kiire on mulla.

    Juoksee vasemmalle.

HANUUMAN ruukku käsissä, kurkoittaen päänsä näkyviin:
Nyt tainnut on sittenkin mullistus tulla
Tok' ennen jahtasi uros neitsyttä virmaa,
oli lemmenkuherrus kainoa nakkailua,
nyt urhojen jälkiä immet kirmaa,
koko touhu on hammastelua, hakkailua.

    Ryyppää ahneesti.

Ka, mikäs siinä -- -- valinta vapaa -- --
tosin nurinpäin -- -- kai liekin se ihmistapaa.

VÄLIVERHO.



KOLMAS NÄYTÖS.


    Näyttämö sama kuin edellisessä näytöksessä.
    Syvä aamuhämärä.

HANUUMAN takoen nyrkillään telkeitä ja rytistellen näitä ankarasti:

Koko yön olen takonut hirteen nyrkkiä,
mut turhaa tässä on yksin tyrkkiä -- --
pojat, tänne! Jos ois sitä joukolla työntää.

APINAT yrittäessään yhteisvoimin rynnistää telkeitä vastaan
Ho-oh-ho-hoo! Hö-öh-hö-höö -- --

HANUUMAN rymyäänellä:
Ho-hoo jopas laukes!
Mut kylläpä tenäs -- --

HYYPPÄ
Isä! Laukku jo aukes -- --

HANUUMAN
No sopiiko laukusta nenäs?

HYYPPÄ
Se sopii kyllä, jo häntäkin sujuu!

    Ryömii nopeasti aukosta ja keikahtaa seisomaan näyttämölle.

Isä, täällä jo kukkuu poikas.

HANUUMAN
Nyt urho jok' ainoa karkuun oikas!

MARAKATTI ryömii samoin laukusta ulos:
Ja Marakatti on tässä kuin kerä.

HANUUMAN
No, samalla tavalla loppuerä!

HYYPPÄ juoksee luolalle ja vetää Naakan aukosta ulos:
Emo Naakka, no, nopsempaan. Mikäs tiukkaa!

NAAKKA
Takapuolelt' ol' liiaksi piukkaa -- --

UHU tulee aukosta heti Naakan jälkeen:
Sielt' ojenna, Yökkö, viel' leukaluu
ja paimensauvani, jumala Kuu,
mi meidät pelasti hirviön kidasta.

HANUUMAN Yökölle, joka parhaillaan ryömii:
Älä, Yökkö, sa ähri ja hidasta!

YÖKKÖ
He, tässä on ukkeli ehjänä nenä -- --

HANUUMAN
Ja kuningas viimeisenä!

YÖKKÖ
Tosin häntäni puuttuu -- --

HANUUMAN yrittää turhaan aukosta:
Mitäs tämä? Mun mahani juuttuu!

HYYPPÄ
On liian pieni so lovi.

HANUUMAN
Jaa, jaa, ei kuningas raoista sovi.
-- He, työhön nyt koko miesten rivi,
pois eestä tuo sammalekivi.

    Apinauroot ryhtyvät työhön ja saavat kiven vieritetyksi
    alas ja aukon huomattavasti suurennetuksi.

NARKAS tulee väsyneenä ja ärtyisenä oikealta taka-alalta.
Apinat kyyristyvät oikealie.

Taas samako paikka on eessä!

    Palaa taka-alalle, jolloin apinat pakenevat
    kyyrysillään vasemmalle.

Täm' on noitien peliä:
koko päivän ja yön panen parasta neliä,
kuin konkari riivatun vempeleessä.
Käyn polkua pitkin, se katkee alta
kuin sauva ainoa sokealta.
Haen tietä, mut eessä on vuorenseinä
ja kolkkoja kumpuja, ketoja;
joill' ainoa peite on palanut heinä
ja viidakko kauhun, kahisten petoja.

    Hanuuman rymäyttää telkeitä maahan ja astuu esille.
    Säikähtyneenä karjaisten:

He-häh, ketä siellä?

    Vetää säilänsä.

HANUUMAN hirmuisena vihassaan:
Älä karju, mies, mua työläst' on niellä!
olen hännältä pisin
ja muutenkin karvallisin.
Sitäpaitsi, mun sappeni kiehuu,
se ryöhää ja riehuu -- --

NARKAS
Älä riehu mies, tahi säilästä saat!

HANUUMAN yhä hirmuisempana:
Ne lierohännät, ne koijarit peijakkaat!
Noin taattonsa jättää
ja lammaslauma pakoon mättää.

    Aikoo rientää vasemmalle.

NARKAS työntää miekkansa eteen:
Jukoliste, sun säilällä survaan!

HANUUMAN
Hyvä ihminen, miest' älä säilällä lyö,
Minä kuulin kyllä, sen kärki
niin kamala on kuin ihmisen järki
ja rumasti ryntäitä syö.
Käyn loukkoon kyllä ma takaisin.

    Hanuuman menee riukujen taakse.

INRA kaukaa:
Hui-ui, ho-hoi!

NARKAS
Koko yön läpi pääni
on soinut tuo valitusääni.
Kuin noidan laulu se kiehtoo
ja kauhua rinnassa liehtoo -- --
Kuin kaikua Kalman, kuin hautojen tulta
sitä pakenin yöllä, se seuras yhä
ja mielen vei multa -- --
Kun aamun hengessä vihdoin merisen tuoksun
ma tunsin, jo heitin hulluna juoksun,
-- oli toivoa mulla sinapinsiemen --
joka poukaman kiersin ja niemen
ja ruuhtani rannalta hain:
vain haavoihin jalkani sain.

    Väsähtää vasemmalle, kivelle istumaan.

Kuin nälkäinen koira nyt tänne osuin
ja apinapeikkoa viimeksi hosuin.
Jos lie tämä paratiisissa-oloa,
on autuus -- lievästi sanoen -- noloa.

HANUUMAN
Noin pelkää vavisten ihminenkin!
Nyt nään minä todeksi senkin,
ett' olennot kaikki on laatua samaa:
jok'ainoa pelkää, jokaista kauhu lamaa.
Nun apinalapseni pelkää tulta ja päivää
tuo kammoo kuuta ja pimeänhäivää.

    Aurinko nousee.

NARKAS
Valo auringon valahti tänne -- --

    Nousee seisaalleen ojentaen vartalonsa
    ja rintansa kohti aurinkoa.

-- Oi loimota päin, tuli hurja,
niin poissa on pelko ja miel'ala kurja!
Taas rantoja pitkin ruuhtani etsiskellen
ja sitten pois meren selkiä keinuellen!

    Aikoo lähteä.

INRA aivan läheltä
Hui-ui, ho-hoi!

NARKAS seisahtuen:
Taaa ääni se soi!
Mut suloisempi se nyt on kuullakseni -- --

HANUUMAN
Se Inran on ääni, mun tyttäreni.

NARKAS nauraen
Sun kanssas ukkeli vetoa lyön,
ett' olin hulluna viime yön.
-- Avull' Inran nyt ruuheni löydän.

INRA tulee vaataan oikealta taustalta, hyökkäävästi, kuin taisteluun
vaatien:

Ruma onnko ma vielä, se sano!

NARKAS
Miks yöllä sä vuorilla huhuit?

INRA itkeväistä ivaa täynnä:
Kuin sielunpaimen ja apina puhuit
Mun rumaksi manasit,
ja houkkona ketojen heinää lanasit -- --

NARKAS
Sano mistä mä ruuhtani hakisin.

INRA itsepintaisesti:
Ruma oonko ma? Oitis se sano!

NARKAS
Alä muistele niitä, ma leikillä pakisin.

INRA
Ma näytän sun ruuhesi vanan,
jos saan sulta vastaussanan.

NARKAS
Sinä itsepintainen kakara,
olet kirkas kuin kuutamon sakara.

lNRA
Sano, kaunis mulla on kirsikkasuu
ja varsi kuin kukkiva santeiipuu?

NARKAS
Kuin autuus hullu sun huultesi malo
kuin päivä on silmies valo,
sen vannon ja kunniasanalla takaan -- --

INRA osoittaa voitollisesti nauraen merelle:
He, katsopas, palkaksi valasi vakaan
saat ruuhesi nähdä, jos silmäs on tarkka.
Tuoll' ulapan sinervän puolla
kuin vanhan Hanuumanin valtikkasarkka
se pikkuruisena keinuu ja kelluu.
Sen rannalta työnsin ma kiukuissani -- --
Mult' enää et pääse, mun armahani!

NARKAS raivostuen:
Tytärt' ihmisen ei ole katalampaa!

INRA yhä vvoitonriemuisena:
Eik' älyltä toista sen taitavampaa.

NARKAS tolkuttomana raivosta:
Voi, ilkkuja kehno, sa kurjasti teit.

    Vetää säilänsä puoleksi näkyviin huotrasta.

Läpi sydämesi säilällä lyön!

INRA viattomasti:
Ei sydäntä mulla, sen itse sa veit -- --
ja salaa teit sen veijarityön!

NARKAS neuvottomana:
Mitä tehdä? Kuin lapsi hän vastaa,
mun aasiksi naurulla lastaa -- --

INRA vetää kummallakin kädellään hiussuortuvan esille ja kurkoittaa
näitä kuin ohjaksia Narkasta kohti hullunkurisesti ilakoiden;
Ja hapsilla somilla aasia ajaa.

NARKAS taas suuttuen:
Sun orjaksi teen ja heimosi myötä
ja sitten aamusta iltaan pitkin yötä
te raataa saatte mun ruoskani alla -- --

INRA innosta hehkuen:
Ah, ilolla ihanalla
sun orjasi olen --
-- Koko olentoni itselles ryöstä.

NARKAS hullunkurisesti toivottomana:
Tulen hulluksi aivan! Kallion kylkeen
mun täytyy kalloni syöstä,
en ymmärrä muuta -- --

    Syöksyy oikealle etualalle.

INRA
Ja antaa Znralle suuta -- --

    Oinas ja Kirra kantaen soihtua tulevat mukanaan
    Naakka, Hyyppä, Uhu, Marakatti ja Yökkö, jotka
    kaikki muut paitsi Yökkö on sidottu hännistä yhtoen
    rykelmään. Yököllä on köynnösköysi oikean nilkan
    ympäri. Vangituita ohjaa köydestä Oinas.

KIRRA Inralle:
Tätä soihtua peljäten apinat taipui
sun valtahas, Inra.

OINAS
Hanuumanin valta jo vaipui,
hän vankina on ja joukkonsa myntä!
Puun alla jok' ainoan, huusin ne sanat,
he häntänsä riisui ja maahan heitti,
kuin kynityt hanhet ja kanat
sun nimehes vannoi ja soihtuni kautta.

KIRRA
Niin kuljimme, kunnes aurinko heräsi.

OINAS
Ja ahkera Kirra ne hännät kekoon keräsi.

INRA
Mit' aattelen kuomista näistä? -- --

OINAS.
Nää karkurit sitelin hännänpäistä
ja matkansa käänsin myötäsukaan.
Ne tuomitse tahtosi mukaan.

INRA viitaten Narkaaseen, jonka Oinas ja Kirra nyt vasta huomaavat,
iloisesti:

En tuomita voi, olen orja,
ja herrani ihmisenpoika on sorja.

OINAS Narkaalle:
Sinä valtiaanako luoksemme palasit?

KIRRA
Ah, Inran vuoksiko tulla halasit?

OINAS
Nää tuomitse kaikki, sa valtias olet.

NARKAS
Äläs, hetkinen malta.
Kuin paistettu varpunen täällä on valta,
se suoraan suuhuni lentää,
mut ei syötäväks kelpaa,
ja vimmattu nälkä on mulla.

KIRRA
Ei herkkuruoasta puutetta sulla.

    Rientää oikealle.

NARKAS
Ja valtaistuin? Se valmis on ihan!

    Kumoo suurimman ruukuista ja istuu sillle,
    vetäen miekan huotrastaan.

Ma luulen, turha tässä on panna vastaan.

    Kirra tuo reksun banaaneja, joista Narkas
    ottaa yhden haukaten aimo suupalan.

Siis valta on mun ja tuomion käyttö,
mut Oinaalle kuuluu käskyni täyttö.

    Haukattuaan jälleen banaania kääntyy apinoitten puoleen:

Nyt kuulkaa, kuinka ma käskevä oon:
Joka häntä laumasta ratkottakoon!

    Apinat päästävät nopeasti häntänsä, joten ne jäävät
    yhteen kimppuun Oinaan nuoran päähän, siirtyvät
    taka-alalle.

YÖKKÖ päästettyään nuoran nilkastaan, itsetyytyväisesti:

Nään itseni kaikista viisaimmaksi,
nääs, viisaus ennen muita mun häntäni raksi.

NARKAS
Mut hännät tarkasti talteen.

    Oinas heittää rykelmän olalleen.

Niin kauan kun valtani kestää,
tosin tahdon hännänkäytön ma estää,
mut ei tulevaisia ennalta tiedä,
ei joka aika hännättömiä siedä.
Mitä tulee muuten mun tuomiooni,
en aijo olla ma ruoskiva skorpiooni.
Mut huomatkaa: sen vuoksi ja siksi
teit' etten apinakuomia
voi ilman rikosta ruoskalla suomia,
mun tulee konniksi, lurjuksiksi
nyt teidät alkajaisiksi julistaa.

HANUUMAN astuu esille luolasta, häntä kädessä:
Toki kuningas ensimmäisenä tuomittakoon!
Hanuuman, patriarkka ja valtias oon.
Tulen tuomiolle ma selvin kielin:
Minä luovutan vallan, mut häntää en,
jota käyttää eukkoni parhaaksi mielin.
Jos Naakka ei salli mun maistella,
täll' arvon hännällä aijon ma vastaan taistella.

NARKAS hohottaen:
Jos hillitset eukkosi napisemasta,
kas, silloin oot sinä valtias vasta,
ja eläkkeen jalo mielesi ansaitsee.
Siis: hännällä Naakka nöyräksi tee.

    Osoittaa Hyyppää.

Mut tuossa ken killisilmä ja viurunaama?

OINAS
Hän Naakan on saama
ja kantaa nimenä Hyyppää.

NARKAS
Kai isältä eläkkeen ryyppää?

OINAS
Jos ei kylliksi kuria saa.

INRA
Hän Kaijalle naitettakoon!
Se tyttö on tuima ja kiukkuinen.

NARKAS
Tää selvä on: avioon hänet laitettakoon.

OINAS
Ja tästä on Marakatti,
mies nokkela aivoilta oivilta,
ja ryypyssä kestävin teikari koivilta.

NARKAS
M luulen, hän tartvis on urkkijakuntaan
ett' alamaiset rauhassa untaan
saa levätä hurskasta, uskollista.

    Osoittaa Uhua.

Ja tuossa on pappi, sen naamasta näkee
Mun lempeä mieleni käkee
sinut tuomita armahtamatta.
-- Mut turha lie rangaista parantumatonta.
Siis lievä on tuomios tällä erää:
Vain tuliset hiilet päällesi kerää
ja vuorilla erakon teitä sa kulje.

    Uhu lähtee oikealle.

Mut oppisi aarteet visusti kaikilta sulje!

    Osoittaa Yökköä.

Ja tää, joka arveli itsensä viisaimmaksi,
täst' alkaen mainittakoun hänet tuhmimmaksi.

    Uhu kuutamosauvoineen synkkänä oikealle. Narkas
    pistää säilän huotraan ja alkaa järsiä banaaniansa.

No, jaa -- minä myönnän ett' uutuus viehättää,
Kuten valta ja valtiasherkut nää --

    Ponnahtaa roimasti pystyyn.

Pojat, tyttäret, riemuitkaa!
Nyt jokainen laulaa, tanssia, kirmata saa.

    Vilkasta liikehtimistä.

OINAS astuu Narkaan eteen:
Anon sulta ma palkaksi vaivojeni
hänet ainoan, joka haasteli lohdukseni,
kun lyötynä maassa ma makasin.
Ma kerran Inraa lemmin kuin jumalatarta:
Hän kiihti mun mieleni sankaritöihin,
hän syöksi mun mieleni murheenöihin.
Kun saavutin tulisen soihdun,
hän kylmänä sammutti rintani loihdun.
Mtit' ollut ol' lempeni, selkeni selväks:
Kun tähtensä lemmentuskassa valvoin,
vain sankarihaavetta kauttansa palvoin.
Mut syttyipä silloin lienteä tuli,
tuli Kirran sydämen lempeän,
johon tuskani tyyntyi, uupui ja suli.
Hänet tahdon ma riemukseni.

NARKAS
Kuin sininen lotus on rannalle paistelevalle,
niin kallis on Kirra miehelle taistelevalle.
Niin olkoon lempenne luonnonraitis
kuin kauneus Kirran -- --

    Lähestyy apinoita, jotka ovat siirtyneet
    yhdeksi ryhmäksi taka-alalle.

Pois murjaammuoto.
Nyt alaa riemu ja rymy,
nyt aklaa tanssi ja jymy.

    Järjestelee apinoita piiritanssia varten.

Hanuumanin siipaksi Naakka.

    Liittää näiden kädet yhteen.

Marakatista Hyyppään saakka
jok'ainoa apinapiiriin.

    Edellisen repliikin aikana on Kirra tarttunut Oinaan
    käteen ja vetänyt onnensa ilossa luoksensa myös Inran.

INRA onnesta osattoman murtuneeila mielellä:
Ei sanaa mulle, ei katsettakaan
minä riutua toivotta saan.

KIRRA
Ei ei, sit' en uskoa voi!

INRA yltyvällä tuskalla:
Minä lähden pois, ikiajoiksi pois!

    Kääntyy hoiperrellen kobti oikeanpuoleista polkua.

KIRRA hädissään Narkaalie:
Oi, valtias, saavu, hän pakenee!

NARKAS Inralle, jota turtuu paikoilleen:
Ei lemmessä murhe haihtuva pahaa tee!
Tule tänne, ma voitetuks tunnuztaun.
Nyt pksinäiseen saarehen haun
mina sikseen heitän ja myönmän:
Periaate ja yksinäisyys,
se sama lie kuin narrius, yltiöpäisyys.

INRA jo vaisusti pyytäen, riemuiten:
Tytär ihmisen olen, se sano!

NARKAS iloisesti:
Sull' onhan ainakin ihmisentyttären jano.
Olet paratiisin kaunehin kana,
ja kaunein sulla on kuherrussana.

    Avaa sylinsä.

INRA
Hui-ui, huk-huk, U-iiii!

    Syöksyy Narkaan syliin.

NARKAS
Lie turha mun lempeä vastaan panna,
kun aallot ei mua ruuhetta kanna.
Olet lyönyt mun, olet voittanut ihanasti.

HANUUMAN rehevästi:
Hanuumanin pojat ja tyttäret,
nyt vuotaa seesami päivästä päivään asti.

VÄLIVERHO





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hanuumanin tytär - 3-näytöksinen apinakomedia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.