Title: Erämiehet - Historiallinen kertomus Pirkkalanpohjasta
Author: Voionmaa, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erämiehet - Historiallinen kertomus Pirkkalanpohjasta" ***


ERÄMIEHET

Historiallinen kertomus Pirkkalanpohjasta


Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA


Kansanvalistusseuran nuorisonkirjoja N:o 5.

Ennen painettu "Kyläkirjaston Kuvalehden" B-sarjassa 1898 ja 1899.


Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö,
Helsingissä 1909.



SISÄLLYS:

I.

 Kevätjuhla.
 Majalahti.
 Outoja savuja.
 Urtin muikut.
 Kotkottava koppelo.
 Tario ja Päivä.
 Uusi asutus.
 Autio.
 Karhutalvi.

II.

 Leppärukki.
 Veroherrat.
 Tapanin ajoilla Majalahdessa.
 Kirkkomessun aatto.



I



Kevätjuhla


Yläsatakunnan vainioilla ja lehdoissa oli kevät herännyt. Tuores nurmi
harsoi kedot, maa tihkui ylenpalttisesta nesteestä, valkovartisten
koivujen punaisissa virvissä piirotti uusi lehti. Vesituuli leuhutti
kevään väkevää tuoksua kylästä kylään. Kaikki olivat rientäneet
käyttämään hyväkseen otollista hetkeä. Peltokalut oli viety ulos,
pellot oli kynnetty ja kylvetty ja uudet humalaseipäät seisoivat jo
kuin metsät pitkien pirttien seinustoilla.

Nyt oli kaikki valmiina, kylvöt jätetty luonnon haltuun. Jos ei oltu
saatu pappia vainioita vihkimään, oli itse vihitty ja viety pyhiin
paikkoihin uhrit ja Ukon vakat maan kasvun ja karjan onnen puolesta.
Joka paikassa vietettiin suurta kevätjuhlaa ja toivomielin kutsui kansa
luojan siunausta ja santtain suojelusta rakkaitten peltojen yli.

Sinisiä ilmoja vastaan tunsi jo kaukaa vainioilta Pyhällön kyläahteen
suuresta kyläpuusta, joka kasvoi kylän etelärinteellä. Puunsa
monihaaraisen latvan suojaan näytti koko vanha maatunut kylä
rymäytyneen yhdeksi harmaaksi seinäksi.

Kylä tämäkin lepäili valmiin työn keskessä. Ruohonpäiset rukiin sarat
kauniisti vuorottelivat puhtaitten toukopeltojen kanssa, joita uudet
aidat ympäröivät. Ulkona ei enään näkynyt työssä ketään, kylän paimen
yksin tuohiluikkuunsa luurutellen ja kädessä vihantia oksia ajoi
hiljoilleen kylän karjaa ensi laitumelta kotia pitkin kivikkoista
tanhuaa, johon sorkat takertuivat. Mutta unistuneen ilta-auringon
valossa näkyi kyläpihlajan ympärillä tavatonta väkiliikettä, josta
saattoi päättää, että siellä vietettiin yhteistä kevätjuhlaa.

Kylän koko väki oli ulkona ja pirtit oli jätetty tyhjilleen. Mutta
sillat ja penkit oli pesty ja kuurattu ja akkunaluukut ja ovet heitetty
auki, ja näkymätön juhlahenki tuoksusi joka sopessakin. Emännät olivat
yhdessä lähteneet paimenta vastaan karjan tulotaikoja tekemään, vaan
koko muu kirjava kylä oli kyläpihlajalla. Siellä koturit joukkoineen ja
vaivaisetkin keppineen.

Melkein kaikilla kylänmiehillä oli yllään juhlapuku -- pieksun näköiset
jalkineet, harmaasta sarasta polvihousut ja lyhyt körttiröijyn tapainen
takki ja päässä korkea musta huopahattu. Punaisilla nauhoituksilla ja
päärmeillä oli takit ja lakit kaunistettu. Naisilla oli sinisiä ja
punaisia villahameita ja suuret valkeat olka- ja pääliinat, jotka oli
kauniisti sidottu ja aseteltu hopea- ja vaskisoljilla. Kaikkien
köyhimmät pitivät kuluneita vaatteita, nähtävästi armovaatteita, ja
kulkivat osalta jo hurstissakin. Mutta siitä huolimatta olivat he yhtä
iloisia kuin muutkin ja seurasivat käskyä maistamaan juhlaolutta
pöydältä, tai katselivat ryhmissä nuorten tanssia, johon kulkeva
leikari-ukko huilutorvella soitti yleisesti suosittua laulunsäveltä.

Kun oli päästy pitkän tanssin loppuun, lopetti leikari soittonsa ja
poikain ja tyttöjen rivit hajosivat ja kaikki kokoontuivat lähemmäksi
pihlajaa, jossa vanhempi väki oli joutunut äänekkääseen keskusteluun.

-- Sen minä sanon -- kuului joukosta kova ja kimakka ääni --, että jos
olisin nuorempi, niin mukaan lähtisin minäkin Heikan kanssa erämaahan.
Metsässä on herran elämä, joka sen elää taitaa, ja minä totta Maarian
kyllä tietäisin. Se hiisi vie on toista kuin tässä kylässä leivän
palasta tapella ja olla toisien renki, vaikka on talon poika. --
Huutaja oli muudan koturi, joka oli kevätoluesta osansa saanut ja jota
muuten kutsuttiin "Luukulkuksi".

-- Oohoo sentään sitä rohkeutta -- lausui toinen sorakielinen mies,
joka oli mielestään tietävämpi. -- Toista on tehdä talo kylmään korpeen
kuin toiselle puolelle kyläkujaa. Moni on korpeen mennyt ja sinne
hävinnyt. Ei sinne mene muut kuin koturit, joilla on saunassa ahdasta.

Koturiparan innolle naurettiin nyt. Mutta nuorten miesten joukosta
kuului halveksimisen nurahduksia viimeistä puhujaa vastaan. Asia oli
se, että erämaahan lähdön halu oli levinnyt äkkiä niinkuin rutto ja
temmannut väkevästi nuorten miesten mieliä. Tauti oli tullut
Pyhällöllekin ja vaikka ei vielä tällä kertaa tosilähtöä ollut mielessä
muilla kuin Heikalla, niin olivat kylän pojat lähdöstä haltioissaan,
sillä Heikka oli kylän reippain nuori mies, muitten esikuva jousipyssyn
ja kirveen pitelyssä.

-- Ei Heikka metsää pelkää. Lähtee se sinne vaikka eväittäkin. Tästä
lähdemme vielä joukossa hänen perässään ja jätämme tämän kylän -- sanoi
katse rohkeana eräs nuorukainen.

-- Yksinkö se Heikka sinne lähtee? -- kysyttiin jo osaaottavasti
tyttöjen puolelta.

-- Yksin lähtee -- vakuutti äskeinen nuorukainen --, ellei teistä
tytöistä joku lähtene mukaan -- lisäsi hän veitikkamaisesti.

Punaposkinen Maisa lensi äkkiä vielä punaisemmaksi. Hän vetäytyi
toisten tyttöjen taakse, mutta monet silmät seurasivat häntä sinnekin,
sillä hänellä oli aina silmiä seuraamassa.

-- Pannahinen lähteköön korpeen karhun pirtissä asumaan. Ei sinne lähde
tytöt rahalla eikä saralla -- tokasi Kerttu pojille vastaan ja pelasti
Maisan pulasta.

Pojat vetivät suuta korviin. Kerttu oli kiertävä keikaileva nainen,
tuskin enään neitoikäinen, jonka kyllä tiedettiin olleen luvattomilla
matkoilla seuramiestensä kanssa korvessa jos kylässäkin.

-- Ei siellä tyttöjä tarvitakaan, -- jatkoivat pojat kisapuhettaan --
siellä on paremmat tytöt metsässä. Jokaisella erämiehellä on kauniimpi
morsian kuin tämän kylän tytöt, vaikka niitä silkillä sitelisi. Ettekö
ole kuulleet vanhain erämiesten puheita, miten metsän tytöt ovat
tulleet pimeässä ihan kalamajoihin erämiehiä hyväilemään.

-- Miesparat luulevat risuja, kantoja tytöiksi, kun ei ole erämaassa
oikeita tyttöjä, -- pilkkaili Kerttu. -- Edestä käsin kuulemma ovat
metsän tytöt niin koreita että, mutta takaa lahoja ahopökkelöjä.

Vastausta vaille ei tietysti tyttöjä olisi jätetty, ellei leikarivanhus
olisi keskeyttänyt nuorten väittelyä.

-- Kukin omilla silmillään näkee, -- sanoi hän -- nuoret rakkautta,
köyhät rikkautta. Minä olen vanha mies, kulkenut Suomet ja Savot ja
penkonut erämaankin pohjat. On minullakin maanselän laidalla oma
kalajärvi ja metsäkunta. Sinne menen ikävästäkin, kun kyllästyn täällä
kulkemaan. Nousen maan syrjälle ja katselen avaraa maailmaa ja
soittelen metsälle ja itselleni. Pieni äidistään orpo tyttäreni
syöttelee joutsenta, joka asuu mustalla metsäjärvellä ja on melkein
alju. Se on niin kaunis maa, ettei ole toista, ja järvet ja metsät
täynnä antimia. Jo siellä on väkeäkin, joka kesä näen korkealta
syrjältä kaskien palavan taivaitten rannoilla, ja lumilla hiihtelevät
Savon suksimiehet uusia maita vakoilemassa. Siellä on elämä ihanainen,
kellä vain on siihen luonto. Parhaitten sopii sinne lähteä, mutta
huonot jääkööt ja herjat pysykööt peräti pois!

Yleinen liike oli seurauksena leikari-ukon sanoista. Erämaan
asuttamisesta ja sinne lähteneistä ja kuninkaan vapaudesta oli jotain
Pyhällöllekin kuultu, vaan ei taasen silminnäkijän suusta. Leikari toi
tulen tappuroihin. Väkijoukossa syntyi kiivasta väittelyä erämaan
puolesta ja vastaan. Muutamat nuoret miehet löivät kerskaten kättä
keskenään ja lupasivat jo huomenissa lähteä erämaalle. Mutta siihen
unehtui erämaa, sillä samassa kuului huutoa ja tappelua vierestä.

-- Pitkä Vilmu siellä röyhentelee -- kuului joukosta. -- Ei sille
miehelle kunnian kukko laula.

Sitä arvelivat pitkästä Vilmusta monet muutkin. Vilmu oli hillitön
yltiöpää ja turhanpäiväinen kerskuri ja vihaksi pistävä keikari päälle
päätteeksi. Hän oli kylän rikkaimman miehen poika, laiskuuteen tottunut
ja nykyään aikeissa ruveta knihdiksi linnaan. Yllään oli hänellä
jo sitä varten huoveilta ostetut tai vaihdetut ihonmukaiset
kirjavakappaleiset housut ja säkkihihainen röijy punaista enkelskan
verkaa ja töyhdöllä varustettua nahkalakkiaan piti hän toisella
korvallisella. Huoveilta, joita melkein joka aika kulki kylän kautta,
oli hän myöskin oppinut rivot puheensa ja ylenmääräisen oluen juomisen
taidon. Nyt oli hän olutpäissään ruvennut erämiehiä herjaamaan ja
sotamiehiä kehumaan, kunnes pojat suuttuneina käänsivät maahan koko
miehen koreine vaatteineen.

-- Kuka rohkeaa käydä parempansa päälle! -- kiljui hän maassa kierien,
mutta sai naurun rähäkän vastaukseksi.

-- Se on oikein sinulle, kun tulet tuhmasti puheille. Töyhtö on
lakissa, mokomallakin herralla, vaikket ole vielä linnan renkikään --
uhoteltiin hänelle.

Vilmu karkasi ylös ja hyökkäsi lähinnä olevan ilkkuvan kyläpojan
kimppuun. Pojalle olisi saattanut käydä huonostikin, elleivät
välimiehet olisi päässeet hätään.

-- Kaksinkertainen sakko ja häpeä sille, joka rikkoo rauhan kylän
killassa -- lausui leikari vakaasti. -- Lopetetaan tämä Jumalan juhla
sovinnossa eikä tappelulla ja sinimarjoilla.

-- Hei leikari soittakaa! Hei pojat nuoret, hei tytöt kauniit,
tanssimaan! -- huusivat pojat.

Vaan leikari ei soittanut, sillä kyläpihlajalle saapui nyt itse
kylänvanhin Tapavaino ja kylän isännät, kädessä oluthaarikat, jotka
laskivat pöydälle. He olivat olleet koolla Salakan pirtissä juhlaa
juomassa yhteisesti kootuilla varoilla, niinkuin tapa oli suurempina
juhlina. Kylän isännillä oli ollut pirtissä keskustelu ja nyt he
tulivat rauhallista päätöstä tekemään. Mitä asia koski, sen arvasi
helposti siitä, että nuori Heikka oli isäntien seurassa.

-- Tässä on kysymyksessä kylän kappale erämaassa, -- puheli vanha
Tapavaino. -- Esi-isämme ovat sen hankkineet ja vielä mekin olemme
siellä kesäisin kalastamassa kulkeneet. Vaan tukalaksi tulee joka kesä
tehdä äärettömän pitkä matka vähäisen hyödyn takia. Nyt on ruvettu
korpia asumaan ja aika on sellainen, että omansa katsokoon, jolla on
omaa erämaassa. Kuuluu jo liikkuvan vieraita katsojia meidänkin erämaan
puolella. Meillä on kylässä ahtaus maissa ja väkeä liiaksi, ei haittaa
jos jotkut heittävät auran ja tarttuvat kirveeseen. Minä katson, että
saisi sinne täältä mennä uutisasukas tai vaikka useampiakin.

-- Minä katson, että annetaan Heikalle kylän vesi erämaassa -- sanoi
Matti Salakka, jonka sanalle pantiin paljon arvoa. -- Asukoon hän sinne
talon, kun mieli tekee, ja maksakoon veron tänne. Aika on sellainen,
että jos emme aikanamme eteemme katso, ei meillä pian ole vettä eikä
veroa.

-- Oikein niin, -- vakuuttivat isännät.

-- No, me annamme eräkappaleen Heikalle, -- lausui kylänvanhin hyvin
vakavasti. Sinä olet pystyvä mies, Heikka, menestys olkoon kanssasi.
Saat mennä, mutta emäkylälle maksa vero, kaksi leiviskää vuodessa, --
että edes tiedämme elätkö sinä. Tuossa on käsi, pysyykö puheesi.

-- Niinkuin kirveen silmässä -- vakuutti Heikka lyöden kättä
kylänvanhimmalle.

Nyt kun asia oli suora, meni Heikkakin nuorten pariin. Hän kertoi
ihmetteleville, että hänellä oli kaikki valmiina ja että hän jo
alkukesästä aikoi lähteä. Mutta sitä ennen tahtoi hän vielä tanssia
kylän tanssissa.

-- Tanssi käymään, leikari soittamaan! -- huusivat hätäisemmät pojat ja
alkoivat kävellä velkutella tyttöihin päin kumarrellen ja silmää
heittäen niinkuin hyvätkin ritarit.

Tanssijat järjestyivät kahteen riviin vastakkain, pojat toiseen ja
tytöt toiseen. Leikari alkoi soittaa kaunista tanssilaulua hitaassa
tahdissa ja nuoret tanssivat keveästi astuen toisiansa vastaan. Maisa
oli Heikkaa vastassa.

Kun oli tanssista päästy, keräydyttiin taas Heikan ympärille. Maisa ei
kuitenkaan tullut. Hänet oli Salakan isäntä ottanut erikseen.

-- Niin sinä olet kaunis kuin mansikka, kyllä se nyt on sinun
naintavuotesi, -- puheli isäntä tytölle.

Maisa kuunteli punoisissaan. Hän tiesi, mihin isäntä tahtoi tulla ja
pian tulikin.

Puhemies oli hymysuin tuskin kätellyt Maisaa, kun taas kuultiin
kylänvanhimman ääni.

-- Hoi isännät ja emännät ja kaikki hyvät kylänmiehet! Juodaan tuopit
tyhjiksi kiitokseksi Kaikkivallan, itse ylimmän, pyhäin miesten ja
hyväin haltijain. Sitten menkää kaikki rauhassa kotianne.

Kaikki paljastivat päänsä ja joivat. Isännät polvistuivat juodessaan
päin pihlajaa ja ukko Tapavaino kaatoi tuopistaan esikoisen pihlajan
juurelle.

Vielä saman illan hämärissä otti Maisa vastaan puhemieheltä Heikan
kosiolahjat, kaksi suurta hopearahaa ja hopeisen kantasormuksen, jossa
oli pieniä heliseviä renkaita.

Heikan matkalta oli siten viimeinenkin este poistunut.

Illalla myöhään istui hän iloissaan ja ikävissään Maisan luona
luhtikamarissa. Maisalta sai hän vakkaansa pantavaksi sen ajan
säännölliset sulhaslahjat, paidan, sukat ja kauniisti ommellun
mekonrinnustan.

Kauvan istuivat he ja puhelivat tulevasta talostaan erämaalla. Tarkoin
siinä puhuttiin talon asiat, pöydät ja penkit, aitat ja saunat.
Kultalinnaksi he kuvailivat pientä erämaan taloansa, jossa eivät
karsaat silmät heitä katsoneet, ilkeät kielet nuorten rakkautta
turmelleet eivätkä kateelliset naapurit viljaa ja karjaa noituneet.
Muutaman viikon aikoi Heikka vielä viipyä kotikylässä, mutta sitten
hänen täytyi lähteä. Syksystä vuoden tai kahden päästä lupasi hän tulla
Maisaa noutamaan valmiiseen taloon ja Maisa lupasi tuoda oman lehmän
uudelle pirtille.

Kuinka pettäviä ovat nuoruuden toiveet! Vaan mitä olisi nuoruus ilman
toivoja!



Majalahti


Tammerkoskelta alkoi varsinainen pitkä matka erämaalle eli
"Pirkkalanpohjaan", niinkuin tätä suurta läntisen vesistön erämaata
siihen aikaan kutsuttiin. Vanhat erämaan kävijät, jotka suvisin
Pietarin päivän aikaan olivat soutaneet erämaahan kalastelemaan
kesäviikoiksi, laskivat perimmäiselle erämaalle kolmen päivän ahkeran
soudun.

Aavalla tyynellä Näsiselällä kulki alkukesän päivänä Heikan vene
pohjoista kohti. Rannat tuskin siintivätkään ja yllä oli vielä
äärettömämpi sininen avaruus.

Heikka ei ollut yksin. Hänellä oli toverina kaunis ruskeakutrinen
poika, kapea ja nerkonen vielä. Inki oli Salakan pirtissä kasvanut ja
sanottiin häntä isännän sukulaiseksi. Pienenä pahaisena oli hän
joutunut Salakan Matin hoitoon. Ihmiset sanoivat hänen isältään
perineen halun metsään ja hän oli kasvavasta poikasesta ollut Heikan
alinomainen toveri hiihdoissa ja metsänajoissa. Ei kukaan ihmetellyt,
että hän läksi Heikan mukaan. Hyvä Salakan isäntä oli pannut lähtemistä
vastaan, sillä hän oli nuorukaiseen mieltynyt ja kiintynyt, mutta oli
viimein päästänyt pojan matkaan ja pitkällä katseella hänestä luopunut.

-- Joko alat väsyä -- kysyi Heikka usein nuorelta toveriltaan, joka
souti ylisillä airoilla, ja hänen äänensä kaikui hiljaisessa
avaruudessa niinkuin kanteleen kieli.

-- Vastahan olemme alkumatkassa -- vastasi nuori Inki, vaikka kuumuus
jo häntä kovin rasitti.

Ja niin he jatkoivat äänetönnä soutuaan. Loppumatta juoksi hopeinen
hius veneen punaisesta laidasta ja yhä surullisemmin havisivat airot.
Veneen verkkaiseen matkaan yhtyi yksinäinen aurinko, ja kun se ehti
majoilleen kuulivat soutajatkin kuohuvan kosken kohinan ja poikkesivat
yöksi leporannalle.

Koskella puuhasi jo Liuksialan vanha kalarenki lohipadollaan. Kun
vieraat pääsivät maihin, tuli vanha Kala-Sipri kantaen suurta lohta.
Hänen pirttinsä oli siinä lähellä.

-- Ehtoota ja rauhaa -- sanoi hän nuorille miehille.

Erämiehet vastasivat ystävällisesti.

-- Ensimmäisiä erämiehiä olette tänä suurena suvena ja hyvän onnen
tuotte -- puheli vanha kalarenki. -- Tuossa on ensimmäinen lohipoika
tästä koskesta tänä suvena. Aijotte näämmä kalastaa erämaassa
kauvankin.

Hän katseli heidän vasta tervattua ja vitsastettua venettään ja
kaunislyötteisiä vakkoja, kirveitä, keihäitä, jousia ja nuottaa ja
verkkokasaa, jotka oli veneeseen mätetty. Kaikki oli selvästi pitempää
jäämistä varten.

Kala-Sipriltä saivat soutajat tietää paljon erämaan seikkoja. He
kuulivat keitä sinne oli edellisvuosina mennyt ja keitä jäänyt, sillä
Sipri asui erämaan portilla, josta kaikkein oli kuljettava. Vaan ei
kaikki ollut ilahduttavaa, mitä he kuulivat. Tappeluja ja murhia oli
erämaassa taaskin tapahtunut ja suuret palot olivat tänä kesänä jo
kulkeneet pahemmin kuin ennen. Varsinkaan ei ennustanut Kala-Sipri
mitään hyvää vieraista Savon miehistä, joita nyt joukoittain oli
saapunut näillekin perille.

Toisena päivänä kulki erämiesten vene kapeampia vesiä. Tummat ja
korkeat piirirannat olivat vieläkin kaukana, mutta niistä lähti
matalampia saaria ja niemiä, jotka joka paikassa näyttivät yhtyvän,
mutta joka paikassa kuitenkin tekivät tilaa venetielle. Kesätuuli
koristi tänään sinisen taivaan pitkin vesistöä tuhansilla valkeilla
hahtuvilla.

Nämä seudut olivat jo puolittain erämaata. Matkamiehet olivat pois
asutuilta mailta, mutta eivät vielä itse erämaassa. Yhtämittainen metsä
seurasi rantoja, mutta luonto oli paikoin ihmisistä saanut
iloisemmankin värin. Siellä täällä nousi heleän vihriä laiho tummaa
rinnettä vastaan tai kasvoi huojuva koivikko vanhan halmeen paikalla.
Salmien varsilla näkyi muutamia aidattuja halme- ja heinämaita, --
veräjä veteen päin -- osotus puoliasutuksesta, joka vielä on veden
turvin. Virtaisissa vuolteissa, joita oli paljon, tapasivat Heikka ja
Inki seudun asukkaita työssä lumiauran näköisillä kalatokeilla.
Soutajia katseltiin epäluuloisesti, -- täällä olivat kulkevat ihmiset
aina epäiltäviä.

Sitten rupesi erämaa tulemaan yhä tuntuvammaksi. He soutivat halki
suuren lainehtivan selän, jonka ympärillä oli kyrmyisiä vuoria ja
kivikoluisia rantoja, kaikki sammalien ja rajupetäjäin vallassa.
Huomaamatta tuli jylhä rauhallinen erämaa. Väylä mutkitteli saarien ja
niemien välistä, joiden varsilta kaikki viljelyksen merkit olivat
poissa. Salmissa oli kaatuneita rytöjä, ikäänkuin erämaan salaisten
vartijain asettamia esteitä. Vesitie luikerteli yhä eteenpäin, yhä
mykemmäksi, koskemattomammaksi ja salaisemmaksi tuli erämaa.

Tähystellen seutuja tunsi Heikka viimein Rajasaaren, josta tie taittoi
Pyhällön vanhalle erämajalle. Varmuudeksi nousivat he saarelle ja
näkivät vanhassa hongassa kolmella puolella vanhat syvälle vaipuneet
pilkat, jotka merkitsivät kolmen kylän eräkappaleitten rajaa.
Yksinäinen valkea-aluinen kotka lähti hongan latvasta vaakailemaan
erämaan ilmoihin.

Helppo oli nyt löytää perille. Kaisla pisti vaaleaa teräänsä vasta
esille veden pinnasta eikä ollut ehtinyt salmea salaamaan. Salmen
takana oli pieni ympyräinen lahti eli sisäjärvi, kokonaan pitkän
aarniometsän keskellä. Ihmeekseen näkivät soutajat salmen ja lahden
pohjan olevan täynnä omituisten yksinkertaisten pesien eli katiskain
jäännöksiä. Mahtoi silloin olla kaloja, kun sellaisiinkin kaloja tuli,
arvelivat he muistellen kuulemaansa tarinaa, miten kalansaalis
erämaalla oli muinoin ollut sellainen, että ruotoja koottiin säkittäin
ja myllyissä jauhettiin ruokaa kalanluista.

Tämäkö nyt oli heidän lahtensa? He katselivat rantoja ja näkivät salmen
suussa suurien puitten varjossa melkein vesirajassa pienen lystikkään
majan, josta katto oli pudonnut ja seinät sammaltuneet. Sekö oli
Pyhällön ikivanha erämaja, jossa isät muistamattoman monessa polvessa
olivat käyneet majailemassa!

Heille tuli mieli hyväksi tuosta majasta ja iloisina vetivät he
veneensä maalle vanhan kalamajan viereen.

Siihen he jäivät rannalle. Joka puolella saartoi heitä suuri
salaperäinen metsä. Sylin seisoivat pitkät hirmuiset petäjät, suuret
rungot suomuksissa, rinta lämpimään suveen päin. Metsältä oli ikä jo
loppunut, kasvamasta olivat lakanneet harmaat ikihongat, kaarnansa
karisseet ja kuivuneet kieroiksi. Monella oli vielä vanha sydän
tuoreena, mutta moni oli sortunut sarvin kourin maahan tuulimurroksi
tai suolle siniseksi sillaksi. Mutta kirjavalla kankaalla, kirjavan
kiven korvalla seisoivat puut punaiset, kauneimmat vaskiset petäjät. Ja
uudet metsän sukupolvet nousivat lahohonkain ja jättiläispetäjäin
juurelta niinkuin lapsilaumat isäin ympärillä. Mustan veden takaa
paistoi kellan karvallinen ranta ja veden kalvoon kajotti synkän jyleä
korpi. Latvat olivat jo tuutimasta lakanneet ja länteen lähteväinen
päivä kulotti niitä viimeisellä kullallaan.

Salaiset luonnon voimat kahlehtivat Heikan ja Ingin tässä suuressa
salossa. Ne masensivat ja julistivat heidän mielensä. He muistelivat
sanomattomalla kaiholla kotikylän keltaisia kukkaketoja ja valkamaa, ja
aittoja ja asuntoja.

He huomasivat nyt vasta erämajan vieressä nuoren kukkivan pihlajan. Se
oli tuore tervehdys kotikylästä -- varmaan vanhan kyläpihlajan vesa
erämaassa, pyhä ja kallis muisto täällä kaukaisessa yksinäisyydessä.

Muualta he eivät olisi voineet mennä uutistalonsa paikkaa etsimään.
Talo päätettiin tehdä esi-isäin vanhalle paikalle. He kattoivat hätä
hätää vanhan kalamajan suojaksi tavaroille. Itselleen tekivät he
ensimmäisen nuotionsa rannalle majan lähelle. Se oli heistä muistettava
tapaus ja tämän ensimmäisen nuotion paikka pidettiin sitten aina
koskemattomana ja pyhänä, niinkuin uutisasukkaitten kaunis tapa oli. Ja
pihlajan jättivät he myös kaikeksi ajakseen kasvamaan ja sanoivat sitä
"kyläpihlajaksi". Ja esi-isien vanhasta kalamajasta sai tämä
uutisasutus nimekseen "Majalahti".



Outoja savuja


Kesän ollessa kirkkaimmillaan katselivat metsät ja rannat ujuvia
kuviansa vetten kalvoilla, joita ei yökään pimentänyt, mutta sydänkesän
vietettyä vyöryi esille paksu savu, joka hämmensi vetten kuvat ja
viimein peitti koko erämaan siniseen silmiliinaansa.

Savussa oli kasken imelä katku, ja se tuli kaikkialta eikä kukaan
tiennyt mistä. Se oli ikäänkuin salaisesta sopimuksesta tehty yhteinen
savu, johon kukin ilmitulematta kaskestansa yhtyi.

Mutta korkealle Lapinmäelle, missä pieni eräsauna oli kohisevan haavan
juurella, eivät savut ylettyneet. Vanha erämies istui siellä virsuissa
ja valkoisessa mekossa itsekseen majansa ovella lujittamassa
nilatuohella käsijousensa kaaria. Hän oli kumarruksissa työnsä yli niin
ettei hänen päästään näkynyt muuta kuin säitten ja vuosien vaalistama
niskatukka ja parta ja riippuvat viikset. Kun hän vihdoin oikaisi
selkänsä näki, että ukon kasvot olivat vaaleat ja että otsassa ja
molemmin puolin nenää oli syviä uurteita, paljon kokeneen uurteita.
Suurilla vesiharmailla silmillään katseli hän ajatellen taivaanrantoja.
Savun karvaus ei pilannut hänen silmiään eikä metsän puhdasta ilmaa,
vaan hän saattoi katsettaan pingottamatta hallita mäeltään koko
savumerta ja nähdä sen nousupaikat.

Vuosikymmeniä jo oli hän eräsaunaltaan katsellut laajaa näköalaa yli
erämaan. Hän oli katsellut saloja ja metsänselkiä, joita oli toinen
toistensa takana joka puolella niin pitkälle kuin silmä kantoi. Hän oli
katsellut kaakossa hohtavaa selkävettä, josta pitkä kapea lahti tuli
aina hänen mäkensä juurelle saakka. Hän oli ennen nähnyt kaskiakin ja
suuriakin metsänpaloja. Mutta nyt hän katseli näköalaansa niinkuin
aivan uutta.

Hän näki yhä uusia savuja ilmestyvän taivaille. Savupatsaita seisoi ja
suitsusi varsinkin itäisellä maanpuolella, suuren selkäveden takana. Ne
olivat varmaan uusien savolaisten kaskia, arveli hän itsekseen, niiden,
joita talvella oli parvi hiihdellyt Tapinmäenkin ympärillä. Tai olivat
ne muitten erämaan kulkijain ja kiertäjäin kaskia. Tiesi heitä kaikkia!
Ja vanha erämies myhäili itsekseen muistellessaan tarinaa Tohnin
äijästä. Korkealta asuinmäeltään, jonne koko maailma näkyi, oli Tohni
nähnyt ensimmäisen vieraan kaskisauhun, josta julmasti suuttui ja
tempasi kirveensä ja läksi vuoreltaan etsimään uutta naapuriaan. Hyvä
oli vuorella pauhata, mutta kun laaksoon tuli eikä savua enään
näkynytkään, eksyikin äijä ja siihen piti sammuttaa suuri vihansa. --
No, omia naapureitaan oli Tapinmäen erämies kuitenkin toisia tavannut,
toisia ei. Niitä oli ollut hyviä, huonoja, kaiken karvaisia, niitä
jotka kasket omalla työllään kylvivät, ja niitä jotka toisten kasket
korjasivat. Kaikkien jaloissa oli erämaa ollut, täältä olivat onneansa
hakeneet, täällä lyöneet toisiansa kuoliaaksi. Majoja oli poltettu,
pyhiä puita kaadettu eikä metsää lepytetty. Vanhat oikeat erämiehet
olivat hävinneet, olisivatko ne, jotka nyt olivat tulleet tänne pysyviä
kaskia raivioimaan ja erämaata kansoittamaan, parempia? Alkaisiko nyt
uudet ajat -- --?

Juuri siinä sattui vanhuksen ajattelevaan silmään ilmanrannalla uusi
sankka savu, joka oli muitten savuun yhtynyt. Vanhus taisi äkkiä
liikahtaa, sillä päivässä torkkuva punainen koira hänen vieressään
havahti jaloilleen ja rupesi isäntänsä mukana tähystämään.

-- Ihmeellistä -- puhui vanhus, -- tuo savu tulee Pyhällön piiriltä.
Olisivatko kulkijat osanneet sinnekin? Vai olisiko Pyhällön miehiä
tullut vanhalle haapionalalleen, jossa miespolveen ei kukaan ole käynyt
kalastamassakaan. Joko hekin muuttavat erämaahan!

Merkillisesti vaikutti tuo savu vanhaan erämieheen. Hän meni majaan,
mutta palasi heti takaisin savua katsomaan.

Savun täytyi nousta Pyhällön haapionalalta.

       *       *       *       *       *

Uusi oras näkyi jo hienolla karvalla mustassa kaskessa, jonka kantojen
takana Majalahden valkea pirtti hohti silein hirsin. Inki oli
katiskalla ottamassa ehtooksi kalaa ja Heikka seisoi jouten rannalla
tyytymätön alakuloisuus puhtaissa päättävissä kasvoissaan. Pitkiin
viikkoihin eivät he olleet tavanneet elävää olentoa. Yksinäisyydessä
olivat he kalastaneet, raataneet ja rakentaneet uudessa kotipaikassaan.
Kun kaskisavut toivat heille tuntemattomista naapureista sanoman,
riemastuivat he ja iskivät iloisen tulen omaan kaskeensa. Mutta kun
kasket sammuivat, palasi entinen salaperäisyys erämaahan raskaana ja
alakuloisena. Heikka tuli levottomaksi naapureistaan.

-- Kyllä meidän huomenna on lähteminen, -- sanoi Heikka kun Inki palasi
kaloineen rantaan, -- täällä täytyy katsoa maitaan ja rajojaan. Sitä
varoittivat kotikylän isännät. Oletko varma siitä, että näit sen paksun
savun meidän maan periltä?

-- Lähdetään vaan, sieltä savu oli, -- myönsi Inki ilostuen Heikan
ilmoituksesta. -- Eihän tässä vielä ole nähty koko erämaata. Saatpa
nähdä, että siellä loppuu ikävyys. Käydään niin kaukana kuin erämaata
riittää ja jousi otetaan mukaan. Ajetaan pois ne, jotka ovat
uskaltaneet meidän maalle tulla!

Päätetty ja tehty.

He soutivat Rajasaarelle, jonka petäjässä oli kolmen kylän rajapaikat.
Pyhällön haapionalaan kuului määrätyt kalavedet ja kalaveden rannalta
oli heillä oikeus ottaa maata eli "oravimetsää" niin pitkälle kuin
arvasivat, kunhan eivät poikenneet muitten kyläin vesille ja niiden
oravimetsiin. He läksivät Rajasaaren hongalta matkalle myötäpäivään
lyöden pilkat saarien ja niemien puihin ja joutuivat sitten suureen
metsään, missä he ottivat suunnakseen Majalahteen putoavan ojan noron,
aikoen omistaa maata sen molemmin puolin. Puusta puuhun veistivät he
pilkkojansa tavallisesti kuusi pilkkaa paikkaansa. Heikka tiesi sanoa,
että se oli isien pyhä rajamerkki, jota vieraan ei sopinut rikkoa.
Tällä tavoin aikoivat he pyhittää itselleen niin suuren pilkanmaan kuin
päivässä ehti mennä perille ja toisessa palata. Ellei kukaan muu ollut
ennen heitä salossa otuksia ampunut ja merkkiänsä puihin pannut, oli
metsä heidän.

Niin tulivat he itse maanselälle, jonka ylimmällä harjulla seisoi
rivissä rajuja honkia, niinkuin jättiläisten tekemä valtakuntain raja.
Toisella puolella näkyi outoja lakeita metsämaita ja keltaisia nevoja,
joiden rannat siintivät niinkuin matalat pilvet, ja toisella puolella,
josta he olivat tulleet, painuivat rinteet ja kukkulat yhä alemmaksi.
Aivan allansa näkivät he metsän keskellä mätäsrantaisen salojärven,
josta he arvasivat Majalahden ojan alkavan. Mutta mitään epäiltävää
eivät he vieläkään löytäneet. Ei missään savua, ei ihmisasuntoa.

Täältä oli heidän palattava takaisin ja he alkoivat laskeutua alas
järvelle. Heikka valitsi metsästä pilkkapuita. Silloin kuuli hän äkkiä
Ingin luikkaavan metsästä, että hän oli löytänyt halmeen.

Siellä oli suuri, vasta poltettu ja kylvetty halme keskellä heidän
metsäänsä. Heikka ja Inki olivat kuin puulla lyötyjä. Myöhään iltaan
kulkivat he kasken ympäristöillä, mutta missään ei näkynyt majaa eikä
pilkkoja eikä muita tuntomerkkiä, joten kaski nähtävästi oli
tahallisesti tehty tähän piiloiseen paikkaan. Sen omistaja oli kadonnut
-- hänestä ei näkynyt enään vähintäkään jälkeä.

Kapea metsäsarka erotti halmeen mustasta salojärvestä. Järven rannalla
kuivemmalla kelhäpaikalla oli kaskenpolttajan nuotiopaikka, johon
väsyneet rajankävijät jäivät yöksi. Tähdet jo näkyivät viileällä
taivaalla ja nuotiotuli loi pitkän loistavan kuvan metsäjärven pinnalle
hämärässä syyskesän yössä.

Inki nukkui uupuneen syvää unta, mutta päivän ensimäinen valo herätti
Heikan, joka ei kasken tähden saanut unta. Istuessaan kuuli hän selvää
ääntä metsästä. Sieltä kuului omituinen tahdikas luskaava ääni, ensin
hiljaisesti ja sitten kovemmin ja sitten taas hiljemmin. Heikka nyhtäsi
nyt Inginkin hereille. Luskaava hipsutus kuului toisen kerran ja sitten
vielä kolmannen. Ihmetellen katselivat nuoret miehet ympärilleen ja
vähän matkan päähän järven rannalle ilmestyi metsästä pitkät jalat ja
niiden päässä turpea pää ja haarottavat sarvet ja perässä koko ruumis.
Kolme komeata harmaata hirveä kahlasi rannalle juomaan.

Pian pääsivät miehet liikkeelle. Heikka konttasi jänterän selkäjousensa
kanssa metsään päin, aikoen kiertää vuoren ympäri ja Ingin piti ryömiä
lähemmäksi hirviä ja ajaa niitä Heikkaa vastaan. He tiesivät, että
järven perässä oli vetelä neva, joten hirvien kiireessään täytyisi
kiertää pitkin kangasta vuoren toiselle puolelle.

Poukuttavin rinnoin lähestyi Inki hirviä. Mutta kaikkein tärkeimmällä
hetkellä kuului risahdus takaa ja pieni punainen koira lensi nuolena
hirvien jälkeen, jotka jo olivat aamuleponsa jättäneet ja hipaisseet
metsään.

Henki kurkussa juoksi Inkikin hirvien perään. Selvä oli, että kasken
salaperäinen isäntä oli koirineen seudulla ja ajoi samoja hirviä kuin
hekin.

Mutta mäen takana makasi jo vanhin hirvi polvillaan suuri turpa
kankaalla. Heikan onnikas vasama oli sen langettanut ja kirves tehnyt
lopun. Inki joutui valmiita ihmeitä näkemään. Mutta pian näki hän vielä
suuremman ihmeen.

Nuoria miehiä kohden tuli kankaalla vanha pitkä mies punaisen koiransa
kanssa. Kontti oli hänellä selässä ja kirves vasemmassa kädessä ja
kankea käsijousi sauvana oikeassa kädessä. Vanhus oli polkujensa
tottunut kävijä ja kulki joustavin askelin, ja pitkä vartalo ja loivat
hartiat olivat suorassa ryhdissä, vaikka niskan oli ikä jo painanut
eteenpäin.

Hän astui suoraan oudoksuvain metsämiesten eteen ja katseli heitä
vakavilla suurilla silmillään. Hänkö olisi takamailla hiipivä
salakaskien polttaja ja halmevaras! Ei hän siltä näyttänyt.
Metsämiehen, vanhan erämiehen olivat tavat ja varustukset. Vanhus
kuluneessa nahkapaidassaan ja vuotaisissa säärikengissään oli Heikasta
ja Ingistä kuninkaallinen.

-- Hyvin ammuit, nuori mies, -- lausui hän hetken heitä katseltuaan. --
Terve teille! Mistä olette erämaahan tulleet?

He ilmaisivat keitä olivat ja Heikka kysyi samalla, mistä vieras oli.

-- Olenpahan vanha erämies metsästä -- vastasi ukko --, sanotaan minua
Hartikaksi. Minä olen vähän joka paikassa eikä minulla ole vakinaista
olinpaikkaa. Tuolla kankaitten takana Keihäslahden perässä on minulla
kuitenkin Lapinmäellä eräsauna, jossa parhaiten asun. Teitä olenkin
etsimässä -- sanoi hän sitten iloiseksi muuttuen. -- Aijoin tulla
Pyhällön eräkappaleelle, mutta matkalla joutui Kirmu koirani hirvien
jäljille. Pyhällöstä on ollut vanhoja metsämiehiä, jotka ovat minut
tunteneet. Ja kun olette tekin samaa Pyhällön sukua ja nyt olette
täällä erämaalla, niin sopiipa meidän tehdä naapuruutta. Hyvä naapuri
täällä vastaa viittä muualla.

Kättä lyötiin ja hyvä naapuruus oli pian valmis. Yhdessä lihasivat he
hirven ja palasivat sitten rajaa tehden Majalahdelle.



Urtin muikut.


Syksymuikku nousi tänä vuonna tavallista aikaisemmin ja suuremmissa
joukoissa kuin miesmuistiin. Kun kalaparvi tuli, näkyi se jo kaukana
seljällä niinkuin musta vihuri tai sadetorjo. Kohdalle tullessa kiehui
ja sihisi vesi niinkuin olisi hiekkaa siihen satanut ja hyppäävät kalat
välkehtivät silmissä niinkuin tuhannet hopearahat.

Silloin eivät erämaan asukkaat malttaneet pysyä metsien piilossa.

Ruohoisesta kotisalmestaan lähti Savon Matti poikineen soutamaan Urtin
karille, jossa olivat koko eräkunnan kuuluisimmat muikkuapajat. Heidän
tullessaan ei siellä vielä ollut muita, vaan savolaiset vetivät yksin
hyvät saaliit ja pitivät sitten kylmää yösydäntä alastomalla karilla
risuvalkean ääressä.

Aamulla tuli karille lisää väkeä, vanha likasilmäinen mies, soudella
letustellen vettyneellä veneellä. Savolaiset huusivat hänelle hyvää
huomenta, mutta äijä ei vastannut mitään, alkoihan vain lappaa
nuottaansa järveen. Se oli Tuliparta, savolaisten naapuri ja ainanen
harmi. Hän oli musta ja nokinen paljosta polttamisesta, sillä hän
poltti aina, poltti kaskea, poltti peltoa ja niittyä. Sanottiin hänen
polttaneen entisillä asuinpaikoillaan maat ja metsät niin kolkoiksi,
että hänen täytyi lähteä hakemaan uutta asuntoa muualta. Niin oli hän
tullut rantakunnalle edellisenä suvena niinkuin Savon Mattikin. Hän oli
rakentanut pirttinsä ja hakannut ympäriltä suuren kotikasken, jonka oli
pannut tuleen sillä arvalla, että jos pirtti jäisi palamatta olisi
paikka myötäinen. Pirtti olikin pysynyt, mutta parta oli mieheltä
palanut ja siitä pitäin sai hän nimen Tuliparta.

Savon Matin poikia halutti kiusalla kysyä Tuliparralta, oliko hän nyt
ollut missään kaskia polttamassa, mutta isä varoitti. Tuliparta oli
uudessa asuinpaikassaan päästänyt jo monet kulot naapurien metsiin ja
savolaiset epäilivät, etteivät ne kaikki olleet vahingonvalkeita. Viime
vuonna oli Tuliparran kulo mennyt yli salojen niin kauvaksi, että
tuntemattomat ihmiset Metsätaipaleen takaa tulivat kulon virittäjää
etsimään ja rankaisemaan. Sellaisen kanssa ei pitänyt leikkiä laskea.
Muistakaa pojat Haukan kaskea, ettei käy meille samalla tavalla, --
puheli isä. -- Haukka, Mononen ja Melanen olivat naapureita, vaikka
kukin oli kolmen peninkulman päässä toisistaan. Haukan kaskesta vei
tuuli kerran tulen metsään, niin Haukka siitä riemastui ja rukoili:
"Vie hyvä Jumala Monosta ja Melasta myöten." Ja sitä myöten se vei.

Tuliparta silmäsi Savon Matin poikia niin julmalla syrjäsilmällä, että
poikia pelotti. Ukko nähtävästi epäili heitä, kun oli keväällä löytänyt
kalanpyydyksensä metsän puista. Jokohan tuo tiesi -- -- --

Puhua pukahtamatta vetivät pojat tuohiköyttänsä ja koettivat varkain
nähdä mitä taikoja Tuliparta nuotallaan teki.

Päivälepoa pidettäessä syksyauringon lämmittämillä paasilla rupesivat
uudet airot paistamaan kaukana salmessa.

Se oli Majalahtelaisten vene, joka oli myöhästynyt.

Kun muikut tulivat lauvantai-ehtoona, ei Heikka tahtonut lähteä pyhäksi
kalaan. Mutta Hartikka vaati lähtemään ja kysyi, oliko pyhäpäivä
pahempi kuin muut?

-- Pyhäkala on sapatin synti ja sen on kirkon pappi kieltänyt, --
selitti Heikka.

-- Et tiedä sapatista. On ne ostettu anteeksi suuremmatkin synnit.
Esi-isäsi ovat jo ammoin maksaneet papille ja piispalle sovintokalat
sapatista ja pyhäkala on erämaassa vapaa. Täällä on otettu kala silloin
kuin on luoja antanut. Ensimmäiset muikut on viety Jumalan puille ja
kalassapa on pysytty.

Hartikka ja Inki saivat Heikan viimein uskomaan ja pyhänä he lähtivät.

He olivat jo karvapuuhkissa ja harmaassa sarassa ja ukko Hartikka istui
veneen perässä selkä suorana. Siinä oli koko käräjät, kun he pääsivät
karin äärelle.

-- Sinut olen kai nähnyt, Kyrön mies, -- sanoi Hartikka Tuliparralle,
-- mutta tätä toista hyvää miestä ja näitä poikia en tunne. Ette ole
tämän puolen miehiä.

Savon Matti kertoi avomielisesti, mikä hän oli miehiään. Tiainen oli
hänen perintönimensä. Hän oli tullut kaukaa päivän alta. Sanoi voudin
kirjalla asettuneensa autiolle erämiehen tilalle, mutta kun hämäläinen
omistaja tuli takaisin eikä huolinut voudin kirjasta, oli hän taipunut
ilman riitaa maksamaan veron hämäläiselle ja hämäläinen läksi pois.
Nämä kaksi jouselle joutunutta poikaa olivat Nikki ja Mikki, kolmas
poika, vanhin, oli tänne tullessa jäänyt vävyksi hämäläiseen
uutistaloon Metsätaipaleella.

-- Kelpaavatpa vävyiksi nämäkin pojat, pitkiä ja koreita ovat, -- laski
Hartikka leikkiä. -- Eivät Hämeen tytöt pelkää tällaisia Savon poikia
ja hyvä olisi, kun vanhat riidat sovittaisiin hämäläisten ja
savolaisten välillä.

Savon pojat viskelivät rannalla kiviä Ingin kanssa kilpaa. Reippaita
poikia ne olivat kaikki kolme. Inki oli Savon poikia pitempi, mutta
hoikempi. Nikki ja Mikki olivat hyvin toistensa näköisiä eikä
iloisempia vävypoikia olisi mistään saanut kuin nämä kaksi, joiden
savunsiniset silmät, leveät suut ja kuoppaset leuvat aina olivat
naurussa.

Sovinnossa ryhtyi kukin joukko nuotanvetoon ja täydet nuotanperät
kiiltävää vedentavaraa nostettiin rannalle, kunnes yö alkoi joutua.
Heikka ja Inki vetivät keitto-apajan, jota vanhat miehet uteliaina
odottivat rannalla, ja Savon Matin pojat puuhasivat valkeaa. Mutta
leikistä tuli toinen loppu.

Tuliparta lienee erehdyksessä noitunut kaikki kalat naapurien apajiin,
sillä hänen oma retuinen nuottansa nousi kerta kerralta tyhjänä
vesiperänä. Hän siitä sisustui ja rupesi toisilta vaatimaan kolmatta
osaa muikuista, koska muka kullakin talolla oli yhtä suuri oikeus
kaloihin. Kun muut tuomitsivat hänet osattomaksi, läksi hän
suutuksissaan pois koko apajalta. Toiset antoivat hänen mennä.

-- Pahoin taisimme tehdä, kun jätimme Kyröläisen osattomaksi -- sanoi
Hartikka kalakeittoa syödessä. -- Viha viepi viljan maasta, kateus
kalan vedestä. Monesta järvestä ovat kalat arkaantuneet pyytömiesten
riitain vuoksi.

-- Ei sovi monen yhtä katsoa, -- vastasi Savon Matti puolittain
suuttuneena. -- Se toisten metsät polttaa, toisten kasket korjaa ja nyt
kalatkin veisi. Kun ei tule omallaan aikaan, niin pyytäköön apua
hiisiltään, niille se uhraakin.

-- Vai ei ole Kyröläinen päässyt tavoistaan, -- haasteli Hartikka. --
Ennen sillä oli puu, johon riepuja ripusti ja verellä tahrasi.
Silloinkin se kiersi toisten halmeilla ja piti pirtissään kaikki
erämaan kulkijat ja rosvot. Kyllä tunnen Kyröläisen. Katso eteesi
Matti.

Savon Matin pojat kertoivat, että Tuliparran pirtillä oli taaskin
kulkenut ihmisiä, joita ei kukaan tuntenut. Kerran olivat pojat
uskaltaneet käydä Matin pirtillä, vaan silloin ei ollut ketään kotona,
vaikka he tiesivät, että metsässä oli silmiä. Metsätaipaleella oli
kesällä karhu lyönyt ainoat kaksi lehmää, ja erään miehen, joka oli
tavannut Tuliparran halmeeltaan, oli lapinnuoli äkkiä ampunut
kuoliaaksi. Kaikki tiesivät, että se oli Tuliparran tekoja. -- --

Enempää ei siitä huolittu, vaan miehet kävivät huokuulle ja pojat
jäivät keskenään kertomaan metsän satuja.

Aamuyöstä tuli selälle niin paksu sumu, että tuskin veneen mittaa näki
eteensä. Sumusta kuului selvästi veneen tulo. "Jokohan Tulipartaa
kaduttaa", arvelivat karilla makaajat. Mutta se ei ollut Tuliparta,
sumusta kuului useampia ääniä.

-- Täällä päin niitä kuuluu jo olevan pitkin rantoja. Tämä on se mainio
muikkuvesi. Kyllä Kyröläiselläkin jo on muikkuja pöydällään. Täällä
tulee hovin ilo ja elämä! Hih, santta ja saakeli!

Toisia miehen ääniä ja joku naisenkin ääni yhtyi huutoon ja nauruun.
Karilta kuuntelivat miehet tarkasti noita kummallisia ääniä, mutta
vaikka ne kulkivat kiroten ja meluten karin ohi jotenkin läheltä, ei
heidän puheistaan saatu muuta selvää.

Kalamiehet olivat tuumissaan. Pohjoiseen päin menijöitä tähän aikaan
vuotta. Ja niin huusivat kulkeissaan. Oikeita ihmisiä ne eivät voineet
olla.

-- Soutakaapas pojat hiljaa perässä, katsokaa minne ne menevät, --
käski viimein Hartikka.

Kahdesti ei sitä tarvinnut sanoa. Pojat soutivat vieraan veneen perään
kiihkoillen hiljaa keskenään, että "tuli mitä tuli, niin kumma tulee".

Kun pojat palasivat, kertoivat he, että vene oli poikennut Tuliparran
talolle päin. Inki väitti kuulleensa sieltä tutun äänen, jota hän luuli
Pyhällön pitkän Vilmun ääneksi. Mutta mitä hän erämaassa teki ja miksi
hän Tuliparran luokse meni, sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Siinä oli
selvästi jotakin merrassa. Se oli taas uusi kumma erämaassa. Huolissaan
soutivat miehet Urtinapajalta kotia.



Kotkottava koppelo


Samana syksynä läksi Heikka erämaalta kotikylässä käymään. Hän oli
korjannut ensimmäisen viljasatonsa, koonnut suuren auman kotihalmeelle
ja jättänyt toisen Hirvikankaan halmeelle Jumalan lukon taakse. Tulevaa
karjaa varten oli hän raivannut luhtia lahden perään ja puron varrelle.
Tyytyväisenä ja ylpeänä hän lähti uudelta piiriltään, veneessään
kalakimput ja uhallinen turkiskuorma.

Inki jäi yksin uutistalolle metsästelemään ja odottelemaan tulevaa
kevättä.

Hartikkakin jätti hänet yksin varotellen huolekkaasti katsomaan taloa.
Erämaa ei enään ollut autio eikä voinut tietää, keitä metsissä eli ja
kulki.

Levottomuus ja alakuloisuus painoivat koko pitkän syksyn yksinäisen
kotimiehen mieltä. Rankkasateet ja myrskyt pauhasivat erämaan
äärettömässä latvameressä. Joskus oli päivisin raikas selvyys ilmassa,
joka elosti ja rohkaisi hänen mieltänsä. Mutta illalla jo punasi
alakuloinen rusko lahden ja koko selän melkein veripunaiseksi tai
levisi metsän rannalle koko taivaan pituudelta kalpea viheriä hohde.
Vihdoin toki rupesi talvi tulemaan. Järvet suuttuivat vielä mustiksi
ensimmäiselle lumirännälle, mutta alistuivat. Siniset usvat saarien
ympäriltä katosivat. Syvä hiljaisuus, ikäänkuin suuren juhlan edellä,
levisi koko luontoon. Lahtiperät seisoivat rasvatyyneinä ja odottavina,
kunnes muuttuivat kirkkaaksi metalliksi, ja kellastuneet kaislat ja
paljaat varvut olivat hiljaa kunnes kokonaan kohmettuivat. Punaisissa
kuolemankukkaisissa ja valkoisessa juhlapaidassaan otti kyläpihlaja
kalamajan luona vastaan luonnon uuden isännän.

Ingiltä nyt kokonaan unohtui syksyllinen levottomuus ja talvi toi hänen
mieleensä jälleen nuoren erämiehen rohkeuden ja ilon.

Sydänkuiden pakkaset olivat jo käsissä ja Inki läksi eräänä aamuna
hiihtelemään teerien urpakoivuille. Talvipäivä kului pian ja ilta
hämärtyi huomaamatta. Vanha koukkunokkainen koppelo vielä kotkotti
kuivan hongan oksalla ja vietteli pyytömiestä kauvemmaksi. Tuuli alkoi
tuiskutella, mutta vanha saivarpää vielä kotkotti. Vasta kun vinheä
tuulenpuuska toi kovan ilman ja tuisku helisti jääkilseitä hangella,
havahti Inki. Hän heitti varsijousen selkäänsä ja käänsi suksensa
kotiapäin jättäen koppelon kotkottamaan. Silloin jo pauhasi kamala
rajuilma ja Ingin mieleen juolahti ilkeä tarina, että vanhat koppelot
oikeastaan ovat noitia, jotka eksyttävät yksinäisiä metsämiehiä
oikeilta teiltä pois. Hän hiihteli kotia kohti minkä ehti ja alkoi jo
päästä välkymmälle. Mutta hän oli tuiskussa näkevinään mustia lentäviä
poukkia lumen joukossa ja puiden latvat tuntuivat hänestä hetkittäin
vaapattavan valoisilta. Kamala aavistus lensi kuin nuoli hänen
mieleensä ja hän otti hurjan vauhdin. Ennenkuin hän aavistikaan oli hän
aukealla. Keltaisena ja mustana puurona nousi sieltä suuri savu ylös ja
tuuli löi sakean katkun vasten hänen kasvojaan ja savusta välähti suuri
kirkas liekki rätisten taivaalle niin että musta metsä valkeni.

-- Mitä? -- Kotiauma tulessa!

Ingin ensi ajatus oli suin päin rientää palopaikalle, mutta
vaistomaisesti pysyi hän alallaan ja näki silloin, ettei ainoastaan
kotiauma, vaan tasaiselle kallionkielelle rakennettu riihikin paloi
ilmitulessa. Ja tulen punaisessa hohteessa latoi kolme mustaa miestä
pirtin edustalla suksikelkkoihinsa talon tavaroita, Heikan omaisuutta
-- rautalyötteiset vakat, kirveet ja aseet, kuivatut kalat ja
savustetut lihat -- kaikki mitä vain oli arvokasta heitettiin kelkoille
ja arvottomampi syydettiin lumeen. Tyrmistyneenä ja pullistunein silmin
tuijotti Inki kauheaa näytelmää, miten hänen ja Heikan koti, pian
kahden vuoden ponnistukset ja hedelmät paloivat poroksi ja miten
murhapolttajat ja rosvot raastoivat heidän omaisuuttansa. Nyt alkoi
pirttirakennuskin höyrytä ja savuta, vihanmiehet olivat viimeiseksi
sytyttäneet senkin ja kaiun ilkkuen juostessa metsän honkien välissä
kuuli Inki rosvojen huutavan ja kiljuvan niinkuin humalapäissään.

Nuorukaisen kaikki jäsenet herposivat ja vapisivat. Hän koetti
liikuttaa suksiaan, mutta jalka oli voimaton. Viimein, kun mustat
miehet tulen veristävässä hohteessa alkoivat viittoa häneen päin,
ymmärsi hän vaaran ja viimeisillä voimillaan sai sukset juoksemaan.

Metsään hän pakeni, syvään korpeen tuiskun ja tuon kamalan kaiun
ryskiessä. Minne hän hiihti, sitä ei hän tiennyt itsekään, hiihti vain,
hiihti minkä jaksoi. Vaikka hän tiesi olevansa aivan voimaton,
luistivat sukset nopeasti, niinkuin ihmeellä. Yhä kauvemmas hän hiihti
pois hirmuiselta palopaikalta, jonka näky häntä vaivasi lakkaamatta.
Koko metsä oli hänestä punaisessa hohteessa ja täynnä mustia miehiä.

Kun hän tyyntyi, oli hän rauhallisessa kuusikossa laakson pohjassa.
Lumiset puut eivät liikkuneet vähääkään ja painuneitten havujen välissä
tuikkivat ystävälliset tähdet. Inki aikoi pysähtyä, mutta tunsi että
hän silloin olisi vaipunut nietokseen suksiensa viereen. Hän sen vuoksi
koetti laahautua eteenpäin ja katsella suurien kuusien juurelta pälveä
maatakseen.

Kuinka ollakkaan niin kuuli hän pienen puron solinan ja näki suuren
kuusen peitossa pienoisen majasen, joka oli pienistä puista kyhätty ja
nostettu pylväille kuusen pitkäin oksain suojaan, mistä sitä oli
vaikea huomata. Se oli metsä-aitta, jollaisia erämiehet käyttivät
kaukaisemmilla saloilla ja joihin he talvella kokosivat riistansa ja
turkiksensa. Inki löysi kuusen juurelta porraspuun, jonka sai
asetetuksi tilalleen ja jaksoi vielä vaivoin kavuta pienestä
salvattomasta ovesta sisälle aittaseen.

Siellä odotti häntä pehmeä turkisvuode. Se oli niinkuin sadun
armahtavaiset metsolaiset olisivat laittaneet häntä varten vuoteen.

Siihen ajatukseen hän nytkähti uneen ja nukkui, poika riepu.

Inki nukkui kauvan.

Hän näki unta tulipalosta. Metsä paloi ja valkea läheni häntä yhä
lähemmäksi. Hän nukkui korkealla metsä-aitassa eikä voinut paeta. Hän
tunsi jo tulen likellään, se vaaputti hänen silmissään ja hän kuuli
korvillaan poukkien ryskeen. Hän havahti istualleen ja säikähti.
Tottako vai unta! Ovi oli raollaan ja siitä hän selvästi näki ilmitulen
loisteen metsässä.

Se oli vain nuotiotuli, joka paloi lähellä suurta kuusta ja vanha ukko
istui nuotion ääressä paistaen lintua vartaassa. Kun ukko kuuli kolinan
aitasta, jätti hän vartaan ja nousi aitan ovelle.

-- Hyvää ehtoota Inki poika -- huusi hän iloisella äänellä -- kuinka
olet maannut? Luulenpa kuin luulenkin, että sinun on käynyt niinkuin
entisen erämiehen, joka tuli kaukaa veneellä ja rantaan päästyään
keitti puuron, mutta nukahti niitylle, ja kun heräsi oli puuro homeessa
eikä äijä tiennyt päivistänsä mitään. Tiedätkö sinäkään kuinka kauvan
olet maannut?

-- Kas Hartikkako se onkin! -- Inki riemastui kuullessaan tutun äänen.
Hän tuli alas ja istuutui viluissaan ja haukotellen lämpöisen nuotion
ääreen. Hartikka laittoi hänelle mukavat havusijat ja jatkoi
hullunkurista juttuaan homehtuneesta puurosta, niin että poika pian oli
virkku ja iloinen niinkuin ei maailmassa olisi surua hiventäkään.

Inki söi puuron sijasta rasvoilla höystetyn makean linnunpaistin ja
kuuli Hartikalta, että hän oli maannut kaksi vuorokautta yhtä menoa. Jo
samana yönä kuin tuo kauhea palo oli, oli Hartikka saavuttanut Ingin.
Miten hän oli vaarasta saanut tiedon, ei hän kertonut, mutta varmasti
oli hän sen tiennyt. Vihamiehiä ei hän ollut tavannut, mutta Ingin
jäljet hän oli löytänyt ja seurannut niitä tänne Kuusipurolle, jossa
oli hänen oma metsäaittansa.

-- Teidän talonne on kaikkine hyvineen jo kylmänä hiilenä -- sanoi
Hartikka sitten nuorukaiselle. -- Sinä tulet nyt minun kanssani. Kun
Heikka tulee keväällä, kerromme hänelle kaikki. Jääthän sinä minun
luokseni!

-- Jään halustakin.



Tario ja Päivä


Vanha erämies ja hänen nuori ystävänsä viettivät pimeää iltaa pienessä
Lapinmäen eräsaunassa lepäillen ilvesajojen ponnistuksista, leiskuva
tulenkieli nousi mustan kiukaan suusta valaisten kiiltäviä nahkoja,
jotka levällään kuivuivat kynnet iskettyinä seinän puuhun.

Inki istui taljavuoteellaan mielessä monenlaisia ajatuksia. Tänä
talvena hän oli koettelemuksesta ja kokemuksesta paljon varttunut.
Vanha Hartikka piti häntä niinkuin omaa poikaansa ja oli hänelle
paljastanut metsän syvät salaisuudet ja kertonut hänelle ihmeelliset
tietonsa. Mutta enemmän halusi Inki tietää. Hän oli kuullut, että
erämaassa oli ennen asunut suuria lappalaisia noitia ja että Hartikka
oli näiden lappalaisten sukua ja samallainen noita kuin nekin. Se tieto
ei antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän sai siitä selvän.

-- Onko tässä Lapinmäessä kätkössä lappalaisten aarteita? -- rohkeni
hän kysyä Hartikalta, joka makasi kyynärpäällään katsellen
ajattelevasti tulen leiskumista.

Hartikka kuunteli välinpitämättömästi.

-- Olen kuullut puhuttavan suuresta Lapin noidasta Tariosta, joka on
kätkenyt aarteita tähän mäkeen ja tehnyt monta ihmettä, -- jatkoi Inki.

-- Mitä olet kuullut? -- kysyi Hartikka puolittain uteliaalla ja
puolittain pilkallisella äänellä ja kääntämättä päätään tulesta.

-- Että se oli saanut kiven kuplaamaan veden päällä ja sillä tavoin
purjehtinut järven yli ja oli lapinnuolella ampunut kuoliaaksi kenen
hyvänsä. Kerrotaan Tarion upottaneen lähteeseen kattilan täyttä
hohtavia hopeita ja kultia, vaan sen tulevan sokeaksi, joka kattilan
näkee. Puntasen mies oli ampunut vanhan teeren puun latvasta ja meni
saalistaan noutamaan, niin istuikin pieni Lapin ukko puun juurella.
Sano onko se totta?

Hartikka nousi istumaan juhlallisen näköisenä.

-- Totta on. Täällä on ollut Tario ja lappalaiset ja he ovat vieläkin
täällä. Mutta huonot ovat nykyisten erämiesten tiedot Tariosta. Kun jo
olet mieheksi tullut, kerron sinulle Tariosta ja Päivästä ja tästä
Lapinmäestä; kauvan olenkin sitä aikonut.

Siinä tulen valossa eräsaunassa kertoi Hartikka Ingille kumman tarinan:

Pian täältä Lapinmäeltä näkyy ahoja joka puolella minne silmäsi
käännät. Ennen et täällä nähnyt mitään, et muuta kuin metsää ja
taivasta. Mutta silloinkin oli täällä elämää ja eläjöitä, vaikka ne
ovat olleet ja menneet eikä nykypolvi tiedä heidän tekojaan ja
toimiaan.

Täällä Lapinmäen takana asui silloin lappalaisia, jotka kuuluivat
Tarion sukuun. Vanha Tario oli pieni harmaahaiveninen ja viirunaamainen
ukko. Suvun kesken nautti häh kuninkaan arvoa ja esi-isiltään, joilta
oli arvonsa perinyt, oli hän myöskin saanut perinnöksi salaisen
ennustuskyvyn ja taikataidon.

Suku muisteli parempia aikoja. He olivat asuneet suurien lietteiden
rannoilla, -- yltäkylläisessä veden ja metsäin rikkaudessa. Ne olivat
niitä kala-aikoja, jolloin hirmuisen suuria mateita makaili karien
ympäri pyrstö suussa. Mutta ne olivat jo ammoin menneet ne ajat. Teisko
sukuineen oli ajettu pois etelän vesiltä ja Tariolaiset olivat
lähteneet Tarjanteelta. Hämäläiset erämiehet tulivat kuin kalasääsket
Pohjan vesille, eivät kysyneet, vaan veivät, ampuivat peurat, ryöstivät
aitat ja ottivat lappalaisia kiini kiduttaakseen heiltä pois
viimeisetkin nahkat ja hopeat. Turmio tuli ja uhkasi hävittää koko
Lapin suvun.

Näillä Lapinmäen takaisilla mailla löysivät Tariolaiset viimein
turvapaikan. He asuivat täällä soitten saarilla ja niemillä eivätkä
uskaltaneet kulkea avovesillä. Kaikkia etelästä tulevaa he pelkäsivät
kuin ruttoa. Kun oli myrsky ja pimeä riemuitsivat he, mutta kun vain
tuuli oli etelässä ja lämpimässä, olivat he alakuloisia ja surullisia.
Suon luikes ja valkokukka oli heidän ketojensa koreus ja kiero honka
heidän pihapuunsa. Korpinärhi oli heillä kotilintuna ja kortteinen
liekolampi kotijärvenä, jonka rannoilla he elivät vaivaloista elämäänsä
kalastamisella ja tietämisellä.

Surussa ja huolissa oli Tario vanhentunut. Pyynti oli yhä huonontunut
ja onni tullut muuttelevammaksi. Tarion piirissä oli ennen ollut
mainioita nuolenampujia ja keihäsmiehiä, mutta parhaat miehet olivat
kuolleet ja monta oli lähtenyt Pohjan pitkään perään. Vieraat tavat
alkoivat päästä lappalaisten sekaan, heidän joukkonsa oli yhä sulanut
ja välimatkat kotakuntain välillä tulleet yhä pitemmiksi. Koko
sukuyhteisyys olisi ilman Tariota jo hajonnut.

Yöt päivät mietti Tario sukunsa kohtaloa eikä vaara antanut hänelle
rauhaa. Mutta vielä suurempikin surun kuorma painoi vanhan kuninkaan
sydäntä.

Loppu uhkasi itse kuningaspolvea. Aina oli Tarion suvun kuninkaalla
ollut poika, mutta Tarion ainoa lapsi oli tyttö. Tario oli uhrannut
esi-isille ja rukoillut jumalia, mutta se ei siitä parantunut; hänen
vaimonsa Riekko oli kuollut ja jättänyt hänelle ainoan tyttären Päivän.
Raskaalla mielellä täytyi Tarion tyytyä kohtaloonsa. Varmaan oli
Sarakka jumala niin määrännyt. Siitäkin tiesi Tario vanhan Lapin olevan
lopussa.

Kuusitoista vuotias oli erämaan kuninkaan tytär, pieni ja
hoikkakaulainen mutta rusoposkinen ja kirkassilmäinen, kaikkein
mielestä kauniimpi kuin kirjavin tikka. Sanomaton ilo oli vanhalla
Tariolla Päivästään, mutta sitä syvemmin kouri joskus kaipio vanhaa
sydäntä, kun hän ajatteli Tarion polven loppua sen kukoistuksessa. Vai
oliko uusi polvi ja uusi Lappi nouseva Päivästä? Unessa oli Tariolle
ilmoitettu merkillisiä tapauksia.

Saapuipa Tariolle kauvan odotettu tieto etelästä. Kuningas ja ritari
Kaarle oli ollut pitämässä käräjiä Satakunnassa ja Tario oli sinne
lähettänyt liukkaan miehensä Vakaran pyytämään rauhaa ja lakia
hämäläisiä vastaan. Nyt palasi lähettiläs hyvillä sanomilla. Tarion
piti kuitenkin itse tulla kuninkaan puheille, kun hän ratsasti erämaan
ohi Korsholman linnaan.

Ennenkuin Tario läksi matkaan kokosi hän sukunsa salaa uhraamaan
Pyhälle vuorelle, joka oli jäänyt Tarjanteen rannalle, kun lappalaiset
sieltä ahdistettiin pois. Eräänä yönä kokoontuivat he sinne yksitellen,
mikä tuli metsiä pitkin, mikä pitkin järviä varovasti ruuhellaan.
Silloin oli oikea lapin ilma, rajupää raivosi metsässä ja myrsky
pauhasi mustalla Tarjanteella niin että vesi kiehui kivisillä
rannoilla. Tätä pitivät lappalaiset hyvänä enteenä ja iskivät iloisina
valkean ukkosen kaatamien puiden lastuihin. Juhlan pidettyä hävisivät
he sieltä yhtä salaa kuin olivat tulleetkin.

Pian Pyhänvuoren kokouksen jälkeen otti Tario kirveensä ja keihäänsä ja
läksi matkalle Kaarle kuningasta tapaamaan. Mukaan tuli ruma
kolmisorminen Vakara ja Päivä. Isän oli täytynyt luvata ottaa tyttö
katsomaan rautaritareja ja hevosia. Päivä siitä hihkasi, että räme
raikui, ja hyppeli sarkahameessaan, että hopeiset koristukset
helskyivät.

Kankaita pitkin kulkivat he länteen päin. Päivän päästä laskeutuivat he
jäkälämaalta tuulisille nevoille.

Hetteissä kasvoi pursuja ja joku huonoruokainen heinänkorsi ja siellä
täällä kummitteli parrakas vaivaismänty -- pieni ja niukka niinkuin
itse lappalainen. Nevaa kierteli hitaasti vehkapuro, jonka varsilla
kurjet kaahlailivat. Kuivilla paikoilla oli vanhoja raunioita
kitiseväin kelohonkain juurella. Sellaisilla paikoilla matkalaiset
lepäsivät, sillä Tario tiesi rauniot oman heimonsa omiksi. Mutta kaikki
olivat jo hävinneet ja ainoatakaan elävää ihmistä tapaamatta tulivat he
määräpaikkaansa Kyrön kankaalla, jossa odottivat Kaarle kuninkaan
tuloa.

Vihdoin tuli kuninkaan pitkä ratsasjuoni pitkin harjua ja Päivä näki
hyppivät hevoset.

Leirivalkeat viritettiin. Kaarle kuningas istui puun juurella,
palvelija kaatoi hänelle viiniä juomasarveen ja huovit syöttivät
ratsujaan ja laulella hoilasivat. Lappalaisukko käskettiin kuninkaan
eteen ja hän kertoi silloin nöyrästi valituksensa ja pyysi päästä
heimoineen kuninkaan suojaan ja veronalaisuuteen. Kaarle kuningas
nauroi pienelle Lapin ukolle ja lupasi ottaa heidät kaikki kruunun
kotalukuun ja kuninkaan lappalaisiksi, jos he maksaisivat kaloja ja
nahkoja kuninkaan voudille.

Ratsumiesten keskellä katseltiin ja ihmeteltiin lappalaisia. Miehiä
tuli nauraen Päivää nytistelemään ja taputtelemaan ja muudan rohkea
tempasi hänet syliinsä. Mutta Päivä juoksi kirkaisten isänsä turviin.

Vakara sitävastoin oli ratsumiesten joukossa kuin kotonaan. Häntä
puhuteltiin ja häntä juotettiin kunnes hän tuli humalapäihinsä. Silloin
tuli Tario ja käski omalla kielellään häntä pois ratsumiesten joukosta,
sillä hän pelkäsi että Vakara ilmaisisi vieraille lappalaisten
salaisuudet ja tiedot.

Mutta Vakara oli nyt niinkuin hullu ja huusi Tariolle vastaan ettei hän
ollut nevakuninkaan orja. Ratsumiehet nauroivat katketakseen hänen
rumuuttaan ja hulluuttaan ja juottivat hänelle yhä enemmän olutta.

Illan pimetessä loistivat valkeat kirkkaammin ja hurjemmin punottivat
miesten kasvot. Rohkea huovi ajoi kiroillen ja manaten Päivää niinkuin
arkaa sorsaa.

Tariota rupesi pelottamaan tämä kuninkaan leiri ja hän päätti lähteä
vielä yön selkään.

Kun yö tuli, olivat Tario ja Päivä kaukana Kyrön kankaalta. Mutta
Vakara nukkui raskasta unta toisten humalaisten keskessä kiiluvain
nuotioitten ääressä.

       *       *       *       *       *

Oli keväällä sitä aikaa, jolloin kurjet tulevat ja huutavat: "tasan yö,
tasan päivä, tasan mun kaksi jalkaani." Suoja tuuli pudotteli lumen
lupsia hongista, joiden juurilla lappalaisten maakodat olivat. Itse
lappalaiset kutoivat umpijärvensä rannalla yksinkertaisia katiskojaan
kesäksi. Päivä paistoi järven lumen aivan rasvaiseksi, niin että se
huikasi lappalaisten haukansilmiä, ja vastarannalla istui mustia
teeriparvia alastomissa koivuissa. Kauniimpaa kevättä ei olisi voinut
toivoa.

Kun päivä oli laskenut ja hanki kohmettui, kävivät lappalaiset
lammaskuopillaan harjun rinteessä ja menivät sitten levolle
turvepesiinsä suurten kivien kylkeen. Monta vuotta olivat he saaneet
elää hämäläisten erämiesten tietämättä tässä viimeisessä pakopaikassaan
Tapinmäen takana. He nukkuivat senvuoksi rauhallisesti ja huoletonna
uneksuen tulevasta hauenkudusta.

Mutta yhdestä kodasta nousi vielä savu, vaikka kuu jo oli hiihtänyt
puolet yön taipaleesta. Vanha Tario valvoi levottomana kodassaan
tarkaten huomiolla palavaa kotavalkeaa.

-- Hm -- hän hymisi -- honkatuuli ja lieska lekahtelee. On paha
tulossa. Hiihtää miehiä kierällä hangella.

-- Mikset nuku, isä? -- kysyi Päivä. Hän oli jo nukkunut, vaan nyt
herätti hänetkin jokin aavistus.

-- Ei pysy uni vanhassa silmässä. Pitkä uni on edessäni, silloin saan
minä nukkua. Vaan nuku sinä, lapsi. Sinulla on elämä edessäsi ja pian
saadaan rauha ja laki näillekin perille, sen on Ruotsin kuningas
luvannut.

Kotvan kuluttua puhui Tario jälleen:

-- Sinä, lapseni, olet perinyt minun henkeni. Sano, mitä Sarakka ja
kuolleet sinulle ilmoittavat?

-- He käskevät minua pois luotaan, mutta sinua luoksensa. Mutta äiti
lupaa minulle onnea ja käskee tulemaan takaisin.

-- Minä tiedän sen. Meidän täytyy lähteä täältä. Kalma odottaa minua,
mutta onni sinua.

Silloin valkea taas pihahti ja vanhan Tarion viiruinen naama sävähti.

-- On paha tulossa. Hiihtää miehiä kierällä hangella. Vakara on meidät
pettänyt ja opastaa vihollisia tänne.

Kierällä hangella hiihti joukko suksimiehiä lappalaisten pientä kylää
kohti. Varovasti ja äänetönnä hiihtivät he repaleisen lappalaisen
perässä. Nyt he tulivat honkain pimentoon ja opas pysähtyi ja alkoi
viittoa. Suksimiehet käänsivät palavia silmiään joka puolelle,
ennenkuin keksivät honkain pälvissä matalain turvemajain mustat hahmot.
Pisin suksimies jakoi joukon ja käski toisen osan hyökätä muihin
majoihin, mutta riensi itse parin miehen ja oppaan kanssa sille
majalle, josta lämmin savu vielä hengähteli.

Lappalaiskylässä nousi huuto ja meteli keskellä yötä. Höperöinä ja
yrittämättäkään vastarintaa karkasivat lappalaiset yösijoiltaan ja
juoksivat parkuvine vaimoineen, lapsineen ja lampaineen kylmään
korpeen, ja pari heistä vaipui veriinsä kotinsa ovelle.

Ensimmäiseen risahdukseen riensivät Tario ja Päivä ulos, mutta heidät
huomasi oppaan väijyvä silmä.

-- Tänne hoi! Pyhä Heikki, täällä on aarteet ja tyttö!

Se oli viimeinen sana, minkä Vakara sanoi. Vanha Tario pystyi vielä
tekemään viimeisen tuomion ja antamaan petturille kirveestä
kuolemaniskun. Mutta muita rosvoja vastaan eivät hänen voimansa
riittäneet. Ammottava haava niskassaan hän töin tuskin pelastui ja
jaksoi paeta väkensä jälkeen korpeen. "Kuninkaan lappalaiset", --
höpisi hän mennessään -- "ei oma eikä vieras kuningas voi teitä
suojelia. Jumalatkin meidät pettävät."

Päivällä oli tuura, jolla hän itseään puolusteli. Sillä hän antoi
pitkälle suksimiehelle, joka yritti häntä vallata, sellaisen iskun
päähän, että mies pyllähti maahan. Mutta toiset miehet riensivät apuun,
väänsivät tytöltä aseen pois ja pitelivät häntä lujasti kiini.

-- Saitkos hiippaasi! -- ilkkuivat he kaatuneelle päämiehelleen --
mitäs menit lumottua Lapin noitaa vastaan. Tule pitelemään saalistasi
ja näytä meille Lapin aarteet!

Kauhukseen huomasi Päivä, että hänen ryöstäjänsä oli sama hurjapää
huovi, joka Kyröskankaalla oli häntä syliinsä tavoitellut. Mutta nyt ei
huovilla ollut aikaa hyväilyyn, sillä antoipa Päivä hänelle
kiinipitämisessä työtä.

Ryöstäjät repivät lappalaisten majat hajalle, heittivät kaikki tavarat
ulos, mitä käsiinsä saivat, etsivät tuohivalkeillakin varsinkin Tarion
majasta, mutta eivät löytäneet muuta kuin kuluneita nahkoja, kontin
rääsyjä ja muuta köyhän kansan kalua. Vanhasta kattilasta jo luulivat
jotain löytävänsä; löysivät haisevia kalan totkuja. Aarteenetsijät
alkoivat suuttua.

-- Ne ovat noituneet aarteensa pois ja kätkeneet vuoreen tai
lähteeseen!

-- Tuo Vakarakin manattu on surmattu!

-- Sinä Juuttaan Kaltti, millä maksat meidän jalkavaivat?

Kaltin ei auttanut muu kuin jakaa miehilleen Päivän hopeahelyt ja
korut.

Niin loppui Lappi erämaalta ja hämäläiset jäivät Lapin aarteista
riitelemään. Ja tällä kertaa he veivät lappalaisten viimeisen ja
kauneimman aarteen.

Päivä vietiin orjaksi kauas erämaalta. Mutta hän tuli takaisin ja hänen
kanssaan tuli nuori hämäläinen, joka oli hänet vapauttanut Kaltin
vallasta. Päivä ja hänen miehensä asuivat yksinään sillä mäellä, jonka
alla viimeinen lappalaiskylä oli hävitetty. He kävivät usein Hämeessä,
mutta palasivat aina takaisin erämaahan. Muutaman vuoden päästä tappoi
kaatuva puu Päivän miehen. Se oli merkki siitä, että vanha Tario vielä
eli, väikkeinhän koskaan palannut Lapinmäelle.

Päivällä oli yksi ainoa lapsi, tytär, nimeltään Kaija, joka joutui
hämäläisen erämiehen vaimoksi, niinkuin äitinsäkin. -- --

       *       *       *       *       *

-- Kaija oli minun äitini -- sanoi Hartikka kertomuksensa lopuksi -- ja
vanha Tario oli äijä äitini äidistä ja sinun isäsi oli minun veljeni.
Nyt tiedät Inki sukusi.

Inki kuuli tätä kuin ilmeistä ihmettä. Hänen päätään kuumetti, kun hän
ajatteli näitä esivanhempia. Mutta hän ei niitä pelännyt eikä
kammonnut. Se oli hänestä vaan niin kummaa, että Hartikka ja hän olivat
Lapin sukua.

Hartikka kysyi, joko Inkiä nukutti, ja kun ei nukuttanut, kertoi hän
vielä.

Minun vanhempani ja me lapset elimme kauan Hämeessä, mutta varmaan
Lapin luonto veti meitä tänne, sillä tänne äitini perintömaalle me
kuljimme usein kalastelemaan ja oravia ampumaan. Kun minä kasvoin, oli
minulla aina onni erämaassa, mutta onnettomuus muualla. Senvuoksi olen
minä jäänyt tänne ijäkseni. Metsän onni on aina ollut tällä paikalla,
jossa tämä eräsaunamme nyt on. -- Tuossa kohisee tuo suuri haapa. Se ei
ole luonnon puu, ja muista, ettet sitä koskaan hakkaa maahan. Äitini
kertoi äitinsä ennustaneen, että tässä kerran seisoo suuri ja rikas
talo. Sillä tavalla tulisi tosi Tarion unista.

-- Miksi et ole rakentanut taloa tähän? -- kysyi Inki.

-- Minä olen metsämies, niinkuin isänikin oli, eikä metsän miehen sovi
olla talon mies eikä akan mies. Nuorena Hämeessä ajattelin kerran
minäkin emäntää itselleni, mutta ajateltuni meni kulkevan miehen
mukaan, eikä metsä ole toista kertaa miestään päästänyt. Mutta sinä
Inki saat tehdä tähän talosi, koska olet Lapin perijä. Elleivät
metsänkäynnit parane, ei muuta neuvoa ole. Kun vartut, saat itse
päättää.



Uusi asutus


        -- -- "Ja koska me olemme kuulleet, että se
        erämaa on mahtava ja suuri metsä ja että siellä
        kyllä on varaa tehdä hyviä tiloja, joissa
        ihmiset voivat asua; -- sentähden on meidän
        tahtomme ja käskymme, että te pidätte neuvoa,
        että joku osa rahvasta ryhtyisi raatamaan ja
        rakentamaan mainitulla erämaalla -- --"

       (_Kuningas Kustaa Vaasan käskykirjeestä_.)

Heikka palasi nuoren vaimonsa Maisan ja lehmän kanssa erämaahan
keväällä tuon onnettoman palon jälkeen.

Koivas oli kytketty puuhun ja Maisa istui puolipalaneella hirrellä
kasvot käsissään ja itki ääneensä. Heikka seisoi vieressä synkkänä ja
kalpeana tuijottaen mustiin kekäleihin, joiden välistä uusi nurmi jo
pisti esille päätänsä.

Äkkiä oli ilo muuttunut suruksi, toivo rauennut epätoivoksi. He olivat
kiiruhtaneet matkaansa joutuakseen luonnon kukoistuksen ajaksi
valmiiseen uuteen taloonsa. Mutta talosta ei ollut mitään jäljellä.
Ei ollut pirttiä, ei riihtä, ei eloa, kaikki oli armoton tuli syönnyt,
kaikki. Hirvikankaan aumakin oli tyysten ryöstetty.

-- Tänne tultiin korpeen kuolemaan, -- nyyhkytti vaimo itkunsa välissä.

Ne sanat leikkasivat Heikan sydäntä. Hän ei voinut mitään vastata. Hän
näki, että hänen talossaan oli ollut pahempi kuin tuli, oli ollut
vihamies. Vihan kekäleihin oli hän tuonut rakkautensa.

Pitkän aikaa istui siinä vielä nuori vaimo puolipalaneella hirrellä
taistellen mieltään vastaan. Viimein hän nousi altistuneella mielellä.
Hän taipui nöyrästi alkamaan elämäänsä uudestaan raunioiden alimmasta
pohjasta asti.

-- Lähden lehmälle katsomaan syöttämistä, -- sanoi hän hiljaa. -- Eihän
tässä auta muu. Aljetaan alusta.

Heikka oli kiitollinen näistä sanoista. Hän sai niistä uutta voimaa,
uutta tahtoa. Hän teki uuden valkean ensimmäiselle nuotiopaikalleen ja
korjasi uudelleen pienen kalamajan katon.

Vaikeaa oli uuden elämisen alku. Erämaahan sai nuori vaimo tuosta ensi
tapauksesta voittamattoman kammon, vaikka hän sen kesti, ja
kaksinkerroin raskaammalta kuin ennen tuntui Heikastakin työ.

Mutta tapahtui kerran, että Koivas eräänä iltana ennen Juhannusta tuli
kotia suussa ja sarvissa kourain rukiin olkia, joissa oli sekä tähkät
että jyvät.

Tämä oli suuri ihme ja hyvin ällistyi Majalahden isäntä ja emäntä
siitä. Lehmä tuo metsästä tuleentunutta ja leikattua viljaa
Juhannusviikolla! Mutta läksivät Heikka ja Maisa viisaan lehmän perässä
katsomaan sen halmeita. Koivas johti heidät metsään, tiheimpään
näreikköön puron varrella, ja siellä seisoi ihmeellinen sammaltunut,
harmaa rakennus tai kivi. Lahonneilla pökkelöillä se oli tuettu ja
aivan viereen olivat suuret puut kasvaneet.

Heikka veti rakennuksen kyljestä ulos sammaltyvisen lyhteen ja lyhteen
terästä karisivat kuivat, raskaat jyvät. Se oli ikivanha, sammaltunut
auma, jonka monta kymmentä vuotta sitten joku erämaan kulkija oli
unohtanut tai muuten jättänyt halmeellensa, minne sen metsä vähitellen
oli peittänyt, kunnes puutteenalaisen talon lehmä sattumalta tuli sitä
sarvimaan.

Määrätön oli Heikan ihastus. Jos jyvät osaksikaan olivat aumassa
säilyneet, oli siinä kolmekymmentä pannia viljaa ja Majalahti oli
varakas talo, vaikkei siinä vielä pirttiäkään ollut.

Vielä vaivasi Heikan päätä se mahdollisuus, että jyvät olisivat
lumottuja, mutta kun hän oli saanut pienen myllyn käyntiin Majalahden
puron syöksyyn ja oma emäntä Tapion jauhoista leiponut tuoksuvan
lämpimäisen, hävisi kaikki epäilys Heikan mielestä ja hän söi.

       *       *       *       *       *

Se vuosi, jolloin Heikka uudelleen alotti elämänsä Majalahdella, oli
suuri asutusvuosi koko erämaalla.

Nyt oli viimeinkin hämäläisille tullut aika lähteä omistamaan
haapiokappaleitansa erämaassa. Yksi ja toinen kulkemaan kyllästynyt
kalamies palasi nyt pysyvästi eräpirtilleen kalaisen lahden kainaloon,
antoi kirveen kaikata hirsikössä ja korjasi syksyllä halmeensa. Näin
valmistettuna kävi hän pelotta ensimmäistä talveansa vastaan erämaassa.
Seuraava kevät toi hänelle uutta saalista, uutta rohkeutta. Jokainen
kuluva vuosi kiinnitti hänet yhä lujemmin siihen ahonvieremään, johon
hän oli viljelyksensä raivannut ja peltoraunionsa koonnut.

Toisen tulokkaan lumosi metsä. Hän syksymmällä ja talvella ahkerasti
metsästeli ja asetteli ansoja ja hiihti petojen jälkiä ja teki huhtia
sinne tänne vuorien rintoihin. Turkiskuormalla palasi hän sitten
etelään, mistä kuljetti korpeen lehmän ja lampaan, ja alotti sillä
tavoin yksinäisen uutisasukkaan toivovaa elämää.

Mutta hämäläisten voima ei riittänyt koko suunnattoman erämaan
kansoittamiseen. Enemmän väkeä tarvittiin halmeita ravitsemaan,
useampia kirveitä rakennuksille, yritteliämpää, halukkaampaa rotua
uutismaille. Vielä oli erämaa valloittamatta.

Silloin tulivat savolaiset idästä. Ketkäpä olisivatkaan paremmin
sopineet erämaan valloittajiksi kuin savolaiset, jotka jo miespolvien
aikoja olivat siirtolaisina etsineet asuinsijoja Savon kauneilla
vesillä ja kukkuloilla ja jo sata vuosia taistelleet vihollisia ja
rajakorpien kaikkia kauhuja vastaan?

Kirveellä ja tulella olivat he muinoin retkeilleet tervehtimässä
hämäläisveljiä heimorajalla. Nyt tulivat he rauhan aseilla, suurena
rauhallisena sotajoukkona. Ja nyt saatiin nähdä omituisin
valloitusretki, mitä Suomessa on milloinkaan nähty. Lakikirja ja
käskykirjeet kädessä kulkivat päälliköt, kirves olalla, siemenpussi ja
tulukset kontissa marssivat perässä soturit. Se oli tuomarien ja
uutisasukkaitten sotaretki, asutuksen ja viljelyksen rynnäkkö korpeen,
rauhan retki rauhattomuutta vastaan. Muissa sodissa hävitetään
viljamaat, tässä kansoitetaan korpi. Suomalaiset eivät ole koskaan
tehneet loistavampaa urotyötä kuin sen, jolla he valloittivat
isänmaalle sen suurimman voittomaan.

Reippaasti edistyi savolainen asutus erämaalla. Savolaisille
sovitettiin tilaa, missä vain sopi. Missä eivät hämäläiset valvoneet
oikeuksiansa, siihen istutettiin savolainen uutisasukas niinkuin
pensaita istutetaan. Ehtimiseen saivat savolaiset lisäväkeä. Kymmenessä
vuodessa oli valloitus pääasiassa ratkaistu. Jos ei hämäläinen
väistynyt pahalla, väistyi hyvällä. Savolaisilla oli hopeariksit kontin
pohjalla ja he osasivat tyttärienkin kautta tien hämäläisten talojen
isännyyteen.

Hämäläiset ja savolaiset siten kansoittivat erämaan. Kumpikin rotu oli
eriluontoinen ja sen mukaan tuli asutuskin. Savolaisen on helppo lähteä
kodistaan, hän oli syntyänsä lähteväinen; suksimiehenä vain kauniina
kevätaamuna lähti hiihtämään erämaahan ja teki tupansa siihen, missä
sulan tapasi tai mihin kolmantena matkapäivänä pääsi. Hän alotti oman
viljelyksensä aivan uudesta ja antoi talolleen oman sukunimensä.

Hämäläiselle taas oli koti rakas ja hänen oli vaikea luopua isiensä
maalta. Hän sen vuoksi vain levitti isiensä viljelystä ja tuli siten
askel askeleelta erämaahan. Vaan erämaahankin toi hän aina kotitalonsa
nimen ja käytti sitä itsekin kaiken ikänsä. Hänen asutuksensa kulki
hitaasti eikä ehtinyt kauas. Mutta mihin hän juurrutti työnsä, siitä ei
häntä mikään voima maailmassa voinut irroittaa. Savolaisten
siirtolaisten tulvassa pitivät hämäläiset pohjansa, niinkuin kivet
koskessa.

Itäiselle suurelle erämaalle eivät hämäläiset olleet ehtineet
lukuisasti asettua. Se siis kokonaan joutui savolaisten haltuun.
Naapurit rupesivat muinaista Hämeen erämaata sanomaan Savoksi. Mutta
sinne jäi Hämeen sakea veri ja sitkeä luonto. Tämän vereen ja luontoon
yhtyi Savon kieli ja viljelyshalu, ja siten syntyi sinne oma erämaan
rotu, kahden rodun voimainen.

Kauas retkeilivät rohkeat savolaiset. He tulivat maanselälle, ja
näkivät uusia kauniita erämaita, aavoja tasaisia metsänselkiä,
ruohoisia kalajärviä ja vuolaita virtoja, jotka keväisin tulvivat
mahtavina kyminä. Siellä kalastelivat savolaiset ja kaatoivat hirviä,
maksaen kustakin reiden veroksi. Pian oli sielläkin suuria
savolaiskyliä. Pohjanlahden rannoilta läheni sillä aikaa vanhempi
asutus ja niin asutettiin jokivarret molemmista päistä ja Pohjanmaan
erämaat kansoittuivat.

Kun savolaiset ehtivät lännessä Satakunnan hämäläisten erämaalle eli
Pirkkalanpohjaan, savusivat siellä jo hämäläisten sakeat savut.
Savolaisten valloitus loppui siihen. Pirkkalanpohja jäi edelleenkin
hämäläiseksi, mutta sielläkin saivat monet savolaiset uutisasukkaat
sijan vakaitten hämäläisveljiensä joukossa.

       *       *       *       *       *

Se kesä, jolloin Majalahden Heikka palasi erämaahan, oli ensimmäinen
oikea asutuskesä sillä kulmalla. Taloja syntyi siellä yhden suvikauden
kuluessa useampia kuin ennen kokonaisina sukupolvina. Lähimmiksi
naapureikseen saivat Majalahtelaiset rakkaita sukulaisia. Maisan veli
Sipi oli nainut Heikan sisaren Ursun ja tuli syksymmällä Heikan
perässä. Heille luovutti Heikka maan omasta maastaan, kun he ottivat
vastatakseen emäkylälle maksettavan kalaveron. Vanhan naapurinsa Savon
Matin kanssa eli Majalahden Heikka parhaassa sovussa. Naapuruuteen
yhtyi uusia naapureita ja kun sama selkävesi yhdisti kaikkia, rupesivat
etäisemmät naapurit Metsätaipaleella sanomaan näitä Rantakunnaksi.

Uudet alottelevat etsivät usein apua ja neuvoa vanhemmilta erämaan
olijoilta. Yksinään oli pari uutisasukasta ennen koettanut ponnistaa.
Heidän asutuksensa hävisi ja ryöstetyt ja poltetut aumat ja asunnot
olivat sen hedelmät. Nyt asutus syntyi uudestaan ja yhteisin voimin
saavuttivat ihmiset ensimmäisen pysyvän voittonsa luonnon yli.

Uutisasukkaitten työ edistyi ihmeteltävästi. Suvisin nousi yhä
useammalta mäeltä sakea savu kajaalle poutataivaalle. Joka talvi
ilmestyi mäen seljille uusia raivioita ja uusia asuinpirttejä.
Uutisasukkaitten elämä oli omituista ja alkuperäistä, sillä erämaassa
täytyi olla erämaan tavalla. Naapurit hakkasivat yhdessä suunnattoman
suuria kaskia. Kirveillä ei niitä jaksettu raivata, mutta annettiin
luonnon myrskyjen sortaa pyälletyt hirsikot maahan ja puhurituulien
polttaa kauheat kaskitulet. Sitten heitettiin kallis siemen mustaan
paloon karren peittoon. Luoja antoi vuoden tulon ja syksyllä seisoi
kymmenien sylien aumat halmeella. Siihen aikaan oli erämaalla omat
viljalajinsa. Tuottoisin niistä oli "korpiruis", jota myös sanottiin
"juurehiseksi" ja metsäläisrukiiksi. Se oli siitä merkillinen, että se
kaskeen viskattuna kasvoi koko pensaan olkia yhdestä siemenestä ja
tuotti summattomat määrät jyviä, vaikka tähkät olivat pieniä. Se oli
oikea erämaan siunaus, vaikka se peltojen suuretessa ja kaskien
vähetessä yhä hävisi eikä sen kirpelä olki lopuksi kelvannut edes
lehmillekään.

Paljon pienemmästi alotettiin karjanhoito. Ensin oli lahdenperät
hakattavat vesipajuista ja raivattava luhdiksi ja sinne saatava
haasiapuut. Toisia niittyjä käytiin aitaamassa etäällä vanhoilla
halmeilla. Siten aidattu niitty oli aitaajan oma ja siitä syntyivät
pitkät niittymatkat, joita nuoremmat sukupolvet ovat valittaneet. Vasta
kun näin oli varustauduttu, tuotiin lehmä tai pari autioille
karjanmaille.

Jo eksyi niinkin merkillinen eläin kuin hevonen Rantakunnalle. Se oli
Savon Matilla, joka sen oli tuottanut Savosta. Hevonen eli talvisin
Matin pirtissä niinkuin rakas perheen jäsen ja haukkasi ateriakseen
havuneulasilppua. Lähellä ja kaukana puhuttiin Savon Matin hevosesta.

Niin karttui ja varttui ensi aikoina erämaan viljelys. Mutta sitten
tulivat vitsaukset. Tulivat hallat, kylmivät kauniit kylvöt; suuret
kulot, polttivat maat ja metsät; korven karhut, löivät karjan; peljätyt
vesikesät, peittivät mustaan mutaan niityt ja laihot ja toivat nälkää
elukoille ja ihmisille.

Mutta siitäkin huolimatta elettiin erämaalla.



Autio


Sinne tänne hajaantuvat vesijaksot olivat ensi aikoina ainoita erämaan
kulkuteitä. Ajan pitkään ne kuitenkaan eivät yksin riittäneet kaikkea
väliliikettä ylläpitämään, vaan kun asutus levisi, ruvettiin kulkemaan
poikkimaisin yhdeltä selkävesistöltä toiselle. Toisia kulkuteitä
syntyi, joiden uraa erämaan perimmäisillä pohjilla asuvat kulkivat
rasittavilla vaelluksilla etelämpiin seutuihin, minne heillä oli
kirkonkäynnit ja monet muut asiat. Nämä ensimmäiset valtatiet olivat
vain pahaisia jalkapolkuja, jotka, missä suinkin mahdollista,
seurasivat kuivaa kangasta ja harjua, niinkuin sian selkää, ja väliin
veivät hetteisten nevain yli porrasta pitkin, jolla kulkija saattoi
pysytellä ainoastaan haaraisen sauvan nojassa.

Yksi sellainen tie kulki Pirkkalanpohjan itäisiä metsäseutuja
pohjoiseen päin. Sitä sanottiin Aution tieksi, sillä se kulki
yksinäisiä autioita tienoita eikä sen varrella ollut ainoatakaan
ihmis-asuntoa.

Olipa sentään. Sen varrella oli vanha, autioksi jätetty talo, jonka oli
muudan uutisasukas aikoinaan raivannut pienen erämaan luoman varrelle;
vaan asukas oli uupunut ja jättänyt työnsä kesken. Entiset halmeet
talon ympärillä kasvoivat jo pitkää metsää. Rakennukset olivat jo
puoleksi lahonneet ja sammaltuneet ja pelottivat tyhjyydellään ja
autiudellaan.

Tähän autioon taloon poikkesi kuitenkin erämaan pitkämatkaisia
kulkijoita, sillä se sopi hyvin matkan varteen Hämeestä ja Satakunnasta
pyrittäessä pohjoisille suurille järville ja Kainuunlääniin, joksi
tällä puolella sanottiin Pohjanmaata. Joskus näinä vuosina sattui
Autioluomalle kirjava joukko kiertäjöitä, pakolaisia idästä,
vihavenäläisten alta, kerjäläisiä, räämäkauppeja, kattilanpaikkaajia ja
muita ammattimiehiä, kulkuakkoja ryysyineen ja lapsineen, muuttavia
uutisasukkaita tavaroineen ja kantimineen. Mutta kukaan ei jäänyt
autiota taloa asumaan, kukaan ei tehnyt heinää luomalta eikä korjannut
lahoovia rakennuksia, vaan jokainen hävitti ja poltti, mitä vielä
polttaa sopi. Levähdettyään kiiruhti matkamies pois tästä paikasta,
joka oli kamalassa maineessa uutisasukkaitten kesken.

Harvoin näet puuttui Autiolla majailevasta seurasta pahantekijöitä ja
rosvoja. Erämaahan, jonka eksyttäviin metsiin ei lain käsivarsi
ulettunut, riensi kaikkialta niitä, jotka lakia pelkäsivät. Sinne
kokoontui rikoksentekijöitä, murhamiehiä, varkaita, karkureita,
irstaita seikkailijoita ja muuta samanlaista väkeä. He kulkivat ja
samosivat yksin ja joukoin ristiin ja rastiin ryöstäen ja saastuttaen
erämaata ja sen luontoa teoillansa ja rikoksillaan. Rauhaa oli
rakennettu ja naapurisopua oli rakennettu erämaalla talojen ja heimojen
välillä, mutta entiset levottomuudet olivat taasen puhjenneet eloon.
Erotuksena oli vain, että murhaavain ja tappelevain rajanaapurien ja
kalamiesten sijaan oli tullut kiertäviä rosvoja.

On kulunut jo kolmisen vuotta Majalahden pirtin poltosta, kun eräänä
alkukesän iltana tapaamme vanhan Hartikan ja Ingin Aution tiellä. He
ovat menossa katsomaan onko perää huhussa, että Autioon on tullut
rosvojoukko pysyviksi asukkaiksi.

Siitä keskustelivat kulkijat hiljaisella metsätiellä. Kentiesi eivät ne
olleetkaan niin pahoja ihmisiä kuin uutisasukkaat kertoivat, kentiesi
olivat muitten tekemiä kaikki pahat, joista näitä suotta syytettiin.
Joskus tuli erämaassa pahoistakin ihmisistä hyviä, muuttuivat karkurit
ja pahantekijät rauhallisiksi uutisasukkaiksi. Suuri luonto taltutti,
nöyryytti ja kesytti ihmismieltä. Salon ääretön hiljaisuus tauotti
huutajat, hurjistelija tottui käyttämään voimaansa taistelussa luontoa
vastaan ja yltiöpää tuli tuntemaan voimainsa pienuuden luonnon suuria
voimia vastaan.

Hartikka kertoi, miten Puntanen lounaisella erämaalla joku aika sitten
oli tullut asutetuksi.

Hämeessä oli kaksi veljestä, hurjia rosvoja ja murhamiehiä kumpikin. He
pakenivat erämaahan, kun kuulivat, että se, joka seitsemän vuotta voi
pysyä korvessa piilossa, saa rikoksensa anteeksi. He kulkivat etäälle,
niin kauas ettei heistä kukaan muu ihminen tietänyt mitään. Huutava
kuuksa opasti heidät kahden salojärven kannakselle ja siihen he tekivät
talonsa. He elivät siellä vuotensa uhraten suurelle kuuselle ja kivelle
ja, kun seitsemän vuotta oli kulunut, tulivat he ihmisten ilmoille ja
heistä tuli parhaita erämaan asukkaita ja heidän talostaan niin
mahtava, että sillä oli oma penkki Pirkkalan kirkossa ja oma
rautarengas kirkon seinässä.

-- Täksi yöksi emme pääse Autioluomalle, -- sanoi hetken kuluttua Inki.

-- Emme. Sinne on vielä hyvät matkoja. Vaan ei ole väliäkään. Teemme
tulen tuonne ahteen alle lehto-onneen, jonne polku vie. Onhan lämmin ja
kaunis ilta.

-- Vaan jopa siellä on kulkijoita ennen meitä. Näetkö savua? -- Kuule
-- sieltä kuuluu sopivaa ääntäkin, ihan niinkuin soittaisi.

He pysähtyivät. Todellakin. He kuulivat puutorven tai huilun soittoa
alhaalta ja näkivät heikon savun nousevan puiden latvain yli. Ingistä
tuntui niin tutulta ja viettelevältä tuo soitto ja hänessä heräsi
uneksiva kaipaus päästä soittoa likemmäksi. Siinä oli jotain
ihmeellistä ja rakasta. Ne eivät olleet rosvoja ja pahantekijöitä,
jotka niin kauniisti soittelivat yksinäisessä metsälaaksossa.

Vähän erillään tiestä näkivät he norossa vanhan harmaan miehen, joka
istui koivujen alla ja puhalsi torvihuilua. Vieressä maassa oli
kaikenlaista kannettavaa ja nuori tyttö puuhasi polvillaan pienen tulen
kanssa. Tytöllä oli yllään tavallista paremmasta sinivaatteesta tehty
pujotettava takki, joka oli punertavasti paarrettu ja sopi kauniisti
nuoreen vartaloon. Kultasuortuvainen tukka oli silitetty otsaseppeleen
alle, jollaisia pantoja naimattomat tytöt pitivät päässään. Kun vieraat
saapuivat paikalle, nosti hän kauniit sileät kasvonsa tulen paahteesta.
Vanhuskin lakkasi soittamasta. Ystävällisesti vastasi hän vieraitten
tervehdykseen ja nousi seisaalleen heitä tarkemmin katsellakseen.

Hartikkakin jäi soittajaa tarkasti katselemaan. Äkkiä sanoi hän:

-- Leikari-Martti!

-- Niin. Onko se Hartikka! -- huudahti leikari vastaan.

-- Siksi minua on sanottu.

Nyt he löivät kättä toisilleen. He olivat vanhat nuoruudenpäiväin
ystävät. Yhdessä olivat he ennen kisailleet kyläjuhlissa ja yhdessä
samoilleet erämaita ja iloinneet toisistaan kuin rakkaat veljekset --
viimeksi leikarin häitä juotaessa. Mutta siitä oli jo aikaa kulunut ja
kaikki oli aika muuttanut, paitse vanhan ystävyyden.

He istuivat maahan vastatusten rauhassa katsellakseen ja kuullakseen
toisiaan. Pirja lähti lähteelle varustamaan ilta-ateriaa miehille.

Inki oli yksinänsä katsellut ystäväin kaunista kohtausta. Nyt teki hän
lipin ja suuren tuohisen vesiastiaksi ja meni myöskin lähteelle.

Sadat kevään kukat vartioivat lähteen kaunista silmää. Niitä varoi Inki
jaloin polkemasta. Hän ammensi lipillänsä vettä Pirjalle ja kun hän
rikkoi lähteen tyynen kalvon, rikkui riite heidän nuorista mielistään
ja Pirja rohkeni alottaa puhelun.

-- Minä näin heti, ettette sinä ja sinun isäsi ole sellaisia pahoja
ihmisiä, joita kulkee Autiolla.

-- Mehän olemme teidän vanhoja ystäviänne. Minä muistan sinut ja isäsi
Pyhällön kevätjuhlasta, vaikka sinä olit silloin pieni tyttönen.

-- Mitä varten te kuljette, eikö teillä ole kotia? -- jatkoi tyttö.

Kummasti soi tytön ääni ja kysymys nuoressa Ingissä. Hän tunsi tällä
hetkellä selvästi, kuinka sanomattoman suloinen olisi koti ja oma
toveri siellä. Leikarin soitto ja ihanan tytön kysymys oli avannut
hänelle tuntemattomia maailmoita. Tässä lähteen ja Pirjan lähellä asui
hänestä ihmeellinen lempi ja uusia unelmia ilmeni hänen mieleensä. Hän
sanoi, ettei hänellä vielä ollut kotia, mutta kertoi kaunein ja
viettelevin sanoin, että hän aikoi rakentaa korkealle mäelle
uutistalon, muita kauniimman ja näköisemmän, ja että sille paikalle oli
vanha ennustus luvannut suurta onnea ja rikkautta.

-- Se on suuri aikomus ja sopiva sinunlaisellesi miehelle -- sanoi
vihdoin Pirja. -- Vaan minusta on meidän salojärvemme ja metsämajamme
vielä kauniimpi. Meidän talossa ei halla vie halmetta eikä karhu
karjaa. Järvellä iloiten soutelemme kesän, ja talveksi palaamme taas
etelään. Kun isä kerran kuolee, jään minä yksin salojärvelle. Siellä on
joutsen ja hanhi seuranani ja kaloja vaikka kuinka paljon.

Niin he haaveilivat kumpikin omiaan ja kuitenkin toisiaan. Inki kyseli,
missä se salojärvi oli ja miten sinne osaisi, ja Pirja tahtoi tietää
tulevasta talosta ja ennustuksesta. He lupasivat leikillä käydä
toistensa taloja katsomassa, niin nähtäisiin kumman oli parempi.
Ingistä tuntui siltä, että kun Pirja hänen taloonsa tulisi, Pirja myös
sinne jäisi -- ainaiseksi.

Siinä lähteen luona alkoi lemmen ensi voima epätasaisesti liikuttaa
Ingin rintaa, niinkuin kevätaurinko sulattelee ja paisuttaa talven
hortunutta maata. Ja lemmen ensi henkäykset tunsi Pirjakin sydämessään,
tunsi ja tuskin tunsi.

Kun nuoret palasivat lähteeltä ja sen pinta taas tyyntyi, istuivat
vanhat ukot vielä paikoillaan. Siinä olivat he rinnan erämaan kuningas
ja erämaan soittaja. Hartikka, vaikka vanhempi, näytti paljon
voimakkaammalta ja ryhdikkäämmältä kuin leikari, jonka kasvojen
piirteet Hartikan uurteisiin kasvoihin verrattuna näyttivät pieniltä ja
pehmeiltä.

-- Nyt on kaunis aika -- sanoi leikari. -- Koivut saavat taas uudet
lehdet, mutta sinä ja minä varisemme ajastaika ajastajalta.

-- Niinpä niin -- vastasi Hartikka --, mutta uudistuuhan sinun
nuoruutesi lapsessasi, niinkuin koivun lehti uudistuu. Sinun tyttäresi
on niinkuin äitinsä parhaassa kukoistuksessaan.

-- Ja Inki on niinkuin sinä itse olit. Niinkuin oma poikasi ja
perillisesi, niinhän sanoit itse. Hän on yhtä reipas kuin sinä, vaikka
sinua mustaverisempi ja hartevampi.

-- Me metsämiehet häviämme pois ja uusi polvi alkaa maita raivata
hartiaväellä.

-- Kauniin on kuitenkin oma nuoruutemme -- sanoi leikari taas. -- Jos
tahdot, soitan sinulle laulun, jonka muistat nuoruudestasi.

Lehtonorossa kuuntelivat vanhat ja uudet ystävät leikarin huilun
säveliä. Hartikka seurasi muistossaan laulun sanoja nuoresta immestä ja
hänen surullisesta lemmestään. Se oli hänenkin menneen rakkautensa
laulu.

Hän ajatteli Pirjan äitivainajaa, muisteli nuorta armastaan, joka oli
mennyt kulkevan leikarin mukaan. Leikari oli palannut ja istui nyt
hänen rinnallaan, mutta hänen armaansa ei palannut. Hänen sydäntänsä
ahdisti suru. Mutta sitten hän uneksi, että kadonnut ystävä palasi
hänen luokseen yhtä nuorena ja kauniina ja eli hänen kanssaan ikuisessa
onnessa.

Erottuaan ystävistään jatkoivat Hartikka ja Inki matkaansa ja päätyivät
Autiolle. Hyvin he viimein hämmästyivät, kun näkivät pirtin katon
korjatuksi ja savun lakeisesta vilppaasti nousevan kirkkaaseen ilmaan.
Pirtistä huomattiin heti vieraitten tulo. Repaleinen vaimoihminen
perässään pari melkein alastonta lasta ilmestyi pirtin ovelle
tähystämään. Nainen palasi kiireesti takaisin häätäen lapsia jaloista
pois ja kun ihmettelevät vieraat astuivat pirttiin, oli vaimo siellä
verkahameessa ja helmissä heitä vastaanottamassa ja istumaan
vaatimassa.

Miehet katselivat syrjäsilmin suulasta vaimoa, joka kiemuili heidän
edessään niinkuin käärme uudessa kedessään. He olivat kuulleet, että
irstas vaimo kuljeksi Kurosen joukon kanssa, joka oli pahin rosvojoukko
koko erämaalla, ja he epäilivät ensi hetkestä, että tämä oli se vaimo.
Heidän epäluuloansa kartutti se, että he tullessaan olivat nähneet,
miehen piiloutuvan pieneen saunaan pihamaan toisella puolella.

Hartikka alkoi ankarasti kuulustaa vaimoa ja kysellä häneltä talon
isäntiä, joiden vaimo väitti olevan metsässä. Hartikkaa ihmetytti
pirttikin, jossa he olivat. Se oli puoleksi aitta ja puoleksi asunto.
Perällä oli puimatonta viljaa riitassa ja useampia pyöreitä jyväsäkkejä
kasassa, pitkin seiniä ja penkkejä oli huiskin haiskin kaikenlaista
muuta tavaraa, astioita ja aseita, kaikki selvästi vierasta tavaraa,
sillä yksi kapine oli yhdenlainen, toinen toisenlainen, yksi idästä,
toinen lännestä.

-- Mistä -- mistä olet tuon vakan saanut? -- kysyi äkkiä Inki
hämmästyen. Hän oli tuntenut joukosta Heikan kaunislyötteisen vakan,
joka oli Majalahden palossa hävinnyt.

-- Helkkaristako minä tiedän, mistä miehet vakkansa ovat saaneet. Se on
Vilmun vakka ja Hämeestä tuotu, jos pitää se tietääksesi.

-- Pitkän Vilmun Pyhällöltä! Hänen kanssaan olenkin sinut ennen nähnyt.
Taitanet olla Kerttu koturi, ellen väärin muista.

-- No kiesusta pilttiä, joko teitä taas on tullut Pyhällöltä
Majalahteen! Ja olette saaneet tuollaisen vanhan naavaparrankin
joukkoonne!

-- Saatte sen täälläkin vielä joukkoonne! -- hymähti Hartikka ja nousi.
-- Hyvästi näkemiin saakka!

Pihalla seisoi synkän näköinen mies tahraisessa mekossa, lepuuttaen
kirvestä kädessään. Mitään sanomatta katseli hän poislähteviä vieraita.

-- Jos lienet Kuronen -- huusi hänelle Hartikka -- niin tiedä, että
täällä pääsevät rosvot pian päätä kantamasta! Täällä tuomitaan vanhan
säädyn jälkeen.

-- Mene menemäs, lahopää; tuossa on tuomiosi! -- vastasi synkkä mies
nostaen kirveensä ylös ja hahattaen, että autio seutu pelästyi.

-- Vielä minä tulenkin!

Kuun kierron päästä olivat Hartikalla juonet valmiit. Koston ja tuomion
päivä oli tullut. Koko Rantakunta lähti miehissä matkalle Autiolle,
jossa tiettiin rosvojen olevan koossa.

Paikka saarrettiin joka puolelta ja astuttiin rohkeasti talon
tanhuille. Rosvot aavistivat pahaa ja sulkeutuivat pirttiinsä.

Sen ääressä syntyi nyt huutoa ja melua. Seinään lyötiin kirvespohjalla,
niin että hirret tärisivät. Sisältä kuului kirouksia ja uhkauksia ja
ulkoa huudettiin rosvoille kuolemaa. Täytyi panna pirtti palamaan
ennenkuin rosvot yksitellen antautuivat. Ensinnä ilmestyi Kerttu
lapsineen, sitten hyppäsi ulos Pitkä Vilmu, sitten vielä yksi mies ja
viimein itse Kuronen. Kirveet väännettiin rosvoilta pois, ja heidät
sidottiin lujasti kiini ja vietiin metsään.

Mitä sitten tapahtui, ei tiedä kukaan. Kerrottiin, ettei Kurosta
myöhemmin nähty erämaassa eikä muualla pahoissa töissä -- eikä hyvissä.
Kellään ei ollut armoa rosvoa kohtaan, joka pitkän aikaa oli rikkonut
erämaan rauhan.

Pitkä Vilmu, entinen kylän keikari, pääsi vähemmällä. Hänelle
sanottiin, että katsokoon itseään, jos vielä tulee erämaahan. Jotta
hänet silloin helpommin tunnettaisiin, pantiin lampaan merkki hänen
korviinsa. Autio hävitettiin maan tasalle.



Karhutalvi


Hartikka ja Inki olivat palanneet jouluilta Majalahdesta, kun
Lapinmäelle eräänä päivänä hiihti Sinervän Olli Metsätaipaleelta tuoden
karhun arpaa. Koko puolikunnan puolesta hän pyysi Rantakunnan miehiä
yhteiseen karhunajoon. Karhut olivat Metsätaipaleella viime sulan
aikana hulluuntuneet ja tehneet vahinkoja kaikille uutisasukkaille.
Kahden talon emännälle ei ollut jäänyt ainoatakaan sarvipäätä. Nyt oli
yhteinen aije nousta karhuja vastaan ja Paukanmajan metsässä oli saatu
kolme pesuuskuntaa kontioita kierretyksi.

-- Ei ole minusta enää karhuntappajaksi -- vastasi Hartikka
sanantuojalle. -- Minkä vanha vanheneepi, mieli myötähän menevi. Vaan
kun siellä miehissä ollaan, niin ehkä vielä tämän kerran jaksaisin
nuorempain joukossa. Hetikohta ei kuitenkaan ole hyvä lähteä karhun
jäljille. Siinä pitää olla uusi keihäsvarsi. Viikon päästä olemme
Paukanmajalla.

Hartikka ja Inki varustautuivat retkelle niinkuin juhlaan. Paistavissa
näädännahkalakeissa, puhtaat hurstimekot vaatteitten yllä ja tiukat
koipikengät jalassa he pakkas-aamuna nousivat suksille. Matkalla yhtyi
heihin Savon Nikki ja Mikki. He olivat ensimmäisiä sovitulla
yhtymäpaikalla.

Hartikka jätti nuoret miehet varustamaan tulta kylmään majaan ja hiihti
itse sivulle päin iltasärvintä katsellakseen. Hän arveli valkoisessa
koivikossa tapaavansa yöpyneen teeriparven tai pehkuille asettuneen
jäniksen. Niissä mietteissään hän liikkui, kun vanha Kirmu äkkiä rupesi
vihaisesti haukkumaan. Ukko kuunteli, olisiko se herättänyt ilveksen,
vaan kun ei ollut, lähti lähemmäksi kieltämään koiraansa. Hän joutui
parhaaseen hätään näkemään, miten suuri karhu yristen nousi avonaisesta
pesästä. Arvelemiseen ei ollut aikaa, hätinä ehti hän pistää suksensa
hankeen ja saada kirveensä maalle, niin jo karhu tuli yhtenä lumipyrynä
häntä kohti. Tyyneesti väisti Hartikka pedon ja ennenkuin se ehti
päätänsä kääntää, sai se vakavan kirvesiskun niskaansa. Vähän ajan
kuluttua oli kontio temmellyspaikalla kylki maata vasten. Metsämiesten
vanhalla omistustavalla laski Hartikka keihäänsä saaliin päälle, palasi
sitten erämajalle ja leikkisästi lausui nuorille miehille:

-- Käykääpä nuoremmaksenne noutamaan keihääni metsästä, se sinne
unohtui. On sieltä iltakeittokin tuotavana.

-- No minkä nyt on Hartikka saanut -- ihmettelivät pojat ja joutuivat
suin päin metsään, eivätkä olleet silmiänsä uskoa, kun näkivät
tapauksen.

-- Se on sama paha, joka meiltä hevosen vei. Pahoinpa on risu
kylkesi kuluttanut ja ovatpa kyntesikin känsittyneet! Nouse nyt
peijaispaarillesi -- ilakoivat Savon Matin pojat ja asettelivat
ahorassua koivutangoille.

Kun muita karhunajajia alkoi saapua salomajalle, oli heitä kynnyksellä
vastassa suuri ukkokarhu. Se oli kaikille iloinen ällistys. Jokainen
pisti sille kättä ja Metsätaipaleen miehet sanoivat sille terveisiä
emänniltään.

-- Sinä pannattava, hyvä oli ettes Patalan emäntää tavannut, jolta
lehmät söit, olisit sinä toisenkin kierun saanut. Parasta onkin, ettäs
pysyt miesten joukossa! -- sellaista kuuli miesten laskettelevan.

Siitä tuli hupainen iltakunta. Sillä aikaa kuin pari miestä nylki
karhua lepäilivät toiset majassa kotavalkean ympärillä. Pehmeällä
havusijalla majan perällä istui Hartikka hopeankarvainen pää
ryhdikkäästi pystyssä ja kaikki kuuntelivat häntä niinkuin kuningasta.

Kummia puhuttiin siellä karhujen toimista erämailla. Pedot olivat niin
lisääntyneet, että niitä loiski soissa ja rapisi puissa. Ne tallasivat
viljamaita ja olivat varsinkin pahoja kuoppimaan naurishalmeita,
saadakseen jotain maistuvaa kielelleen. Pahemmasta ei niitä kuitenkaan
voitu syyttää ennenkuin uutisasukkaat toivat erämaalle karjaa. Silloin
tuli huolien ja murheitten aika. Kun karhu kerran oli saanut maistaa
karjallista, muuttui se hirmuiseksi pedoksi. Se tappoi ja repi armotta
joka elikon, minkä sai käpäliensä väliin, ja kaivoi säästöön, mitä ei
kerralla jaksanut syödä suuhunsa. Metsän kuningas aikoi tehdä tyhjäksi
uutisasukkaiden koko karjatalouden ja pitää salon yliherruuden
edelleenkin omassa käpälässään.

Muut pedot olivat karhun rinnalla vähäpätöjä. Susi ei vielä ollut
yleinen, eikä sen muutenkaan luultu tekevän suurta vahinkoa, koska sen
hammaslihat Juhannuksen aikaan, s.o. parhaana karjankäynnin aikana,
olivat kipeät, eikä se siis voinut purra. Sitä pahempi oli kamppi, joka
erityisesti vainosi lampaita. Näitä petoja vastaan laitettiin
menestyksellä hirsiloukkaita ja muita pyydyksiä ja varsinkin tapettiin
paljon ilveksiä, joiden kauniita nahkoja kaikki metsämiehet
himoitsivat.

-- Kuka saa karhun sapen? -- tulivat karhunkeittäjät kysymään.

Sillä oli monta ottajaa. Jos näet antoi koiran syödä karhun sappea
nyljetyltä karhuntaljalta, nosti se koirassa verisen vihan karhua
vastaan. Tällä kertaa määräsi Hartikka sapen annettavaksi Sinervän
Ollin mustalle koiralle. Toiset koirat nostivat siitä rähäkän, mutta
tyytyivät, kun saivat muita makupaloja. Ne olivat erämaan pieniä
pystykorvaisia koiria, terhakoita ja teräväsilmäisiä ja kaikilla niillä
oli kolme virkakarvaa leuvan alla, josta oikeat metsä- ja karhukoirat
tunnettiin.

Pian pääsivät miehetkin lämpimälle karhunkeitolle.

Syödessä kysyi Hartikka Metsätaipaleisilta, oliko heillä
karhunpyhitystä. Miehet vastasivat, että kulmalla oli vanha karhun
honka pyhitetty, vaan ettei siihen oltu vielä uhrattu muuta kuin yksi
ainoa kallo.

-- No, minä lupaan tämän kallon ja vielä toisenkin -- sanoi Hartikka.

-- Ja minä yhden -- ja minä kaksi -- --

-- Sopii luvata, kyllä niitä metsässä on, -- nauroi Hartikka. -- Mutta
minä lupaan vain sillä ehdolla, että saan toisen karhun.

Miehet huomasivat pitäneensä liian suurta suuta.

Kaikki panivat keiton syötyään maata eräsaunan mustalle permannolle
lämpöisten kiuvaskivien viereen.

Kun aamulla noustiin päivän puuhaan, kertoi Hartikka, että hänelle oli
unessa itse metsän kultainen Tapio tarjonnut kultatuopista olutta
ja se oli aina ollut hänelle varma merkki, että hän pian joisi
karhunpeijaisia.

Siitä alkoivat Paukanmajalla myötäiset metsipäivät.

Oli salon ihanimpia talvi-aikoja. Koko metsä oli syvässä nietoksessa ja
paksu lumitykkä katti puut ja mättäät. Aamut olivat tyyneitä ja
hurttain haukunta karhunpesillä kaikui hiljaisuudessa kuin sotatorven
ääni. Talviset sumupilvet makasivat liikkumattomina laaksoissa ja päivä
vain sen verran punersi, että metsä unestaan juuri valveutui. Mutta
samassa jo tuli ilta ja ehtoorusko hohti hetken niinkuin kuuma kupari,
kuvaten verestä punottavat nietokset vielä punaisemmaksi, kunnes
taivaanranta kylmeni hiilenmustaksi ja tähti tähden viereen ilmaantui
tuikkimaan nukkuvan salon tummalle taivaalle.

Kaikki kolme pesuuskuntaa tapettiin näinä päivinä Paukanmajan erämaalla
ja niiden lisäksi vielä pari muuta. Näinä päivinä tapahtui myöskin
Ingin kummallinen karhunratsastus.

Inki oli joutunut koirien kanssa eri suunnalle muiden miesten
katsellessa eväskonttejaan. Koirat ajoivat karhun pesästään ja karhu
löi Ingin alleen ennenkuin poika sai otakeihästään suoraksi. Sulin
käsin täytyi Ingin käydä vihollisensa takkuun ja muutaman pyörähdyksen
jälkeen joutui hän karhun selkään. Karhu siitä juoksemaan niinkuin
olisi tuli ollut karvoissa, riensi möristen metsään kuin tuisku niin
ettei Inki nähnyt maata eikä taivasta. Tässä hiiden ajossa löysi hän
kuitenkin neuvon: hän piteli toisella kädellään itseänsä kiini ja
päästi toisella kirveen, jota hän aina piti vyöllään. Silloin kyyti
loppui ja karhu sortui kuoliaaksi lumeen. Mutta Inkiinkin otti ajo
niin, että hän vaipui tainnoksiin karhun viereen, josta toverit hänet
vihdoin löysivät.

Ingin ruumiiseen jäi ikuisia muistoja karhutalvesta. Majalahden
lapsille tuotiin muistoksi kaksi aljua karhunpoikasta, joista tuli
heidän lystimmät leikkitoverinsa. Savon Matin pojat koristivat uuden
hevosensa suitset ja valjaat karhunhampailla, merkiksi siitä, että
karhujen ylivalta oli erämaalla voitettu.



II



Leppärukki


Muutamana keväänä olivat molemmat karhunpyytäjät Lapinmäen niskalla
uusissa toimissa. Kohisevan haavan ja pienen eräsaunan lähellä seisoi
jo uusi laaja pirtti malkokatossa ja nyt nostelivat miehet valkoisia
hirsiä korkealle luhtirakennukselle. Siihen syntyi alle kammiot ja
päälle tilava luhti ja hirrenpäät leikattiin puun ja silmän
kauniimmalle luonnolle. Pian he katselivat tyytyväisinä töitänsä ja
korkean luhtinsa seinää, jossa ei häränsilmää löytynyt.

Yhteisen rakennustyön päätyttyä alkoi kumpikin omia töitänsä näillä
uusilla asunnoilla. Talonmiehenä käyskenteli Inki kotiaitain varsia
katsellen tulevia karjanmaita ja kaskiansa. Ruskea parta alkoi jo
tuuhistua hänen miehistyneillä leuvoillaan, ja kun hän näki uuden
talonsa ja raivatut aukeat sen ympärillä, liikkuivat hänessä
toisenlaiset tunteet kuin muinoin metsämiehen nuotioilla eläessään. Jo
vihoitti oma vilja uusissa kotikaskissa. Hyvä olisi hänen tässä elää
yhdellä paikalla maan ja veden yltäkylläisyyden keskessä. Olisi
varsinkin hyvä, jos olisi vaimo talossa. Mitä muuta varten olisi hän
taloa rakentanutkaan?

Niine mietteilleen astui hän kotipihalle ja nousi uuteen ylisluhtiin,
jonne vanha Hartikka oli laatinut asuntonsa. Vanhus aikoi uskollisesti
pysyä metsän miehenä ikänsä loppuun saakka. Uudessa pirtissä ei hän
tahtonut asua, vaan jäi elämään luhdissa ja vanhassa eräsaunassa. Vasta
kun voimat loppuisivat, ottaisi hänkin sijan Ingin pirtissä.

Hartikka arvasi Ingin ajatukset ja alkoi hänelle taasen kisailla uuden
talon emännästä. "Kielsi vanha Väinämöinen kirveetöntä kylää ja
emännätöntä taloa." Joutuisasti olisi nyt vaimo hankittava, ennenkuin
metsän morsiamet veisivät isännän havulaan.

Inki istahti hänen viereensä luhdin kynnykselle. Hartikka kertoi
hänelle tarinan leppärukista:

Kauniissa Hämeessä oli ennen talo, jossa asui alinomainen onni. Talon
asukkaat tiesivät, että onni tuli heille suuresta lepästä, joka kasvoi
talon vieressä, ja että onnea kestäisi niin kauan kuin leppä kasvaisi
paikoillaan. Mutta kerran tuli ukkonen ja kaatoi suuren lepän.
"Leppäniemen onni on loppunut" -- sanoivat ihmiset. Vaan pyhästä
lepästä teki isäntä nuorimmalle tyttärelleen rukin kehrän; leppä oli
niin suuri, että kehrä tuli yhdestä kappaleesta. Lepän onni pysyi tässä
rukissa ja kulki äidistä tyttäreen rukin mukana. Kun äiti on nauttinut
onnea aikansa, antaa hän sen nuorimmalle tyttärelleen, joka tuo sen
siihen taloon, mihin tulee emännäksi. Ja kaikki ne tyttäret, jotka
saavat leppärukin, ovat kauniita ja onnekkaita.

-- Sellaisen emännän soisin minä sinulle, -- päätti ukko tarinansa. --
Sinulla on talot valmiina ja jos olisi sinulla sellainen emäntä, niin
loppumaton leipä kasvaisi huhdissa väellesi ja karjasi suojaantuisi
pedoilta ja lisääntyisi monin verroin. Lähde etsimään itsellesi vaimoa.

Inki katseli tuulille taivaille eikä puhunut mitään.

Pian lämpesivät päivät ja pihka kiehui uusissa seinissä. Erämaalla
alkoi liike ja elämä, kalanpyytäjät tulivat etelästä tuoden terveisiä
vanhoilta kotimailta ja vereksiä voimia uutisasutuksille. Yli
lehtimaitten ja metsänselkäin paistoi sinisille vesille Lapinmäen uusi
talo. Soutajat kysyivät, kuka mahtava mies sinne oli linnansa
rakentanut.

Lapinmäen talosta tähysteli nuori mies vesillä soutajia. Nyt oli
jälleen luonto levitellyt kauniit kukkansa niityille ja lähteitten
ympärille. Nyt kulki varmaan vanha leikari tyttönsä kanssa
salojärvelle.

Hän ei voinut jäädä alalleen, hänen täytyi nyt lähteä.

Hän kulki ja kulki, muisteli leppärukkia ja Pirjaa. Aution tieltä
poikkesi hän viimein itäänpäin. Lahden päästä jyrkän kallion alta löysi
hän tänä keväänä korjatun veneen, niinkuin häntä varten kätkettynä.
Veneellä souti hän puolen päivää mustia vesiä, tyhjiä pursurantoja.
Hietavalkamaan syvän lahden perään veti hän vihdoin veneensä ja
taivalsi taas järvettömiä asumattomia selkämaita, joihin ei jalka vielä
ollut polkuja kuluttanut. Suuret kulot olivat kulkeneet omia teitään
poikki hänen tiensä. Mistä olivat nekin tulleet ja minne menneet?
Kulojen palaneet kivet, jotka paistoivat kuin valkoiset luut, olivat
ihmisten ainoita merkkejä tässä erämaassa. Tyhjyydenkö hän tapaisi
erämaan toisella puolella, vaiko asunnon ja sen rakkaan asujan? Jo tuli
aho, jossa muinoin oli erämies oleskellut, ja alangossa heinivä ojan
varsi, josta Pirja oli puhunut. Nyt joutui matka ja ennen tämän toisen
päivän iltaa näki hän kaipionsa ja toivonsa järven.

Hänen tottunut silmänsä löysi pian järven rannalta erämajan, joka oli
vanhain honkain juurella pienellä niemellä ruovistojen keskellä. Majan
edustalla istui yksin vanha lempeä leikari nuottaansa paikaten. Kuumana
poskiltaan astui Inki hänen eteensä.

-- Terve sinulle leikari, terve majallesi. Tuon sinulle terveiset myös
vanhalta Hartikalta.

-- Jumal' antakoon. Kiitos terveisten tuojalle. Olet Inki, Hartikan
toveri. Mikä on sinut tuonut pitkille matkoille tänne Kalajärvelle?
Käyn huutamassa tänne Pirjaa, hän sinulle laittaa keiton.

-- Pirjaa? Pirjaapa minä tulinkin tapaamaan.

Ukko luikkasi etäälle ja sieltä vastasi ääni. Vähän ajan perästä kahisi
ruuhi ruovikossa.

Iloisesti tervehti Pirja Inkiä ja Inki sanoi nyt tulleensa katsomaan
Kalajärven taloa lähteellä tehdyn sopimuksen mukaan ja vaatimaan
vuoroonsa Pirjaa hänen uutta taloansa katsomaan.

Illan tullessa kysyi Inki Pirjalta, mistä hän saisi puhemiehen
itselleen.

-- Mistäs pitäisi naida?

-- Kalajärveltä.

-- Silloin on vaikeampi saada puhemies kuin itse morsian.

Päätökseksi tuli, että Pirja lähtisi viipymättä Ingin kanssa
Lapinmäelle, missä juotaisiin häät. Talvikelillä sopisi heidän sitten
yhdessä lähteä Pirkkalan papin luo, ellei jo kesällä sattuisi pappia
erämaassa käymään, niinkuin oli kuultu kalamiesten kertovan.

-- Pirjako hylkäisi tämän paikan niinkuin orava kuivan kuusen -- puheli
leikari, kuultuaan nuorten sopimuksen. Hataraksi ja harvaksi käy tämä
minullekin, en minä jää tänne kylmään saunaan surujani soittelemaan,
vaan lähden maailman kierrokselle soittoni kanssa, niinkuin ennenkin.
Kun kyllästyn, tulen ehkä teitäkin katsomaan. Tuokoon Pirja onnea
taloosi.

-- En minä tuo, ellei leppärukki tuo, -- sanoi Pirja.

-- Mikä leppärukki? Onko Pirjalla leppärukki? -- kysyi Inki ihmeissään.

-- Oletko sinäkin kuullut siitä? Se on vanha perintökalu, jonka Pirja
sai muoriltaan. Sen sanotaan tuovan onnea. Muori ei antanut sitä Pirjan
äidille, jolle sen olisi pitänyt tulla, vaan piti sitä itse vanhuuteen
saakka. Siksi ehkä Pirjan äiti kuolikin niin nuorena. Silloin vasta
tuli muorille hätä ja hän antoi leppärukin Pirjalle. Vaan itse kuoli
hän heti sen jälkeen ja nyt on rukki Pirjalla. -- Muuta perintöä ei
Pirjalla olekkaan -- lisäsi leikari. -- Kulkevaisen tavarat ovat kaikki
kantimissa. Mutta pitäkää leppärukkia niin kauan kuin tahdotte elää.

Iltasavun ääressä he näin istuivat kolmisin ja leikari otti puuhuilunsa
ja soitteli sillä suruisia ja iloisia säveliä. Kun hän soitteli
surullisia, itketti Pirjaa, mutta kun huilu iloisesti hyppeli, muuttui
itku nauruksi ja kisaksi. Ja kaakot soutelivat sammalrantaisella
järvellä ja kuuntelivat onnellisten ihmisten soittoja kesäyönä.

Niin sai Inki emännän Lapinmäelle ja hänen talostaan paisui erämaan
mahtavin talo.



Veroherrat


Yksin elivät erämaan asukkaat uusissa taloissaan täydellisessä
vapaudessa. Heidän halmeistaan ja pyydysmaistaan ei riidellyt kukaan
vieras ja kun he suurina juhlina syksyisin ja talvisin kokoontuivat
vanhimpain pirtteihin, sovittiin naapurusriidat leppyrahoilla.

Mutta pian sekaantui vieras käsi näihin syrjäisiin oloihin. Kun erämaan
miehet kävivät etelässä, vaadittiin heiltä sovintohaukia voudille. Nyt
oli metsästyksetkin pilattu, kun oli ruvettu metsänajoa kieltämään --
niinkuin ei metsämies aikojansa tietäisi. Erämiesten vapauteen oli
tehty muitakin aitoja. Kun he joskus hyvällä hangella turkiskuormat
kelkassaan hiihtivät etelään, saattoi tapahtua, että he palasivat
sieltä tyhjinä ja köyhinä. Korkeimmilla hengen sakoilla oli heitä
kielletty taritsemasta turkiksia ja nahkoja muille kuin kuninkaan
miehille, jotka niistä maksoivat polkuhinnan. Mutta kauppiaat ja
porvarit odottivat yhtä suurella himolla erämaan kaunista saalista kuin
kuninkaan miehet, ja kirkkaat Räävelin rahat ja Unkarin kultaiset
viettelivät usein erämiehiä kiertämään voutitaloja. Omilla maillaan
vielä saivat erämiehet olla rauhassa, mutta he alkoivat kiusallisesti
tuntea, että näkymättömät silmät vartioivat heitä ja että kruunun käsi
puristui yhä tiukemmalle heidän ympärilleen.

Heidän kävi niinkuin lapsen, joka kotonansa kasvaa ja varttuu oman
silmän näkemättä, mutta kun vieras tulee, hän ihmeeksi huomataankin jo
täysikasvaneeksi.

Tuskin oli Inki saanut talonsa ja suuren luhtinsa valmiiksi ja vuoden
siinä solakan emäntänsä kanssa asutuksi, kun jo tulivat vieraat
veroherrat erämaahan.

Heistä oli jo huuto kulkenut edeltäpäin. Kruunu oli auttanut ja
suojellut uutisasukkaita, nyt se tuli palkkaansa vaatimaan.
Korkeasukuinen herra Hannus, jolla oli korppi vaakunassa, ja
Ylisatakunnan vouti, hyväsukuinen Niilo Inginpoika, olivat määrätyt
erämaata verottamaan. Kruunu oli ankara isäntä eikä se aikonut päästää
paljailla sovintohauilla, vaan talojen ja kotaluvun mukaan vietäisiin
rahaa, voita, kaloja, nahkoja ja muuta. -- Koko erämaalla oli suuri
liike ja maine veroherroista. Muutamat napisivat, mutta viisaammat
kehottivat kauniisti sopimaan veroherrain kanssa, ettei kuningas
alamaisiaan liiaksi rasittaisi.

Kirkkaana talvipäivänä ajoivat veroherrat Ingin päivärintaiseen taloon.
Heitä oli mahtava matkue. Ensinnä ajoi takkuisen hevosen reessä se
isäntä, jonka herrat olivat määränneet verojen kokoojaksi ja
tienneuvojaksi. Hänen jälkeensä ajoi helisevällä hevosella itse
korkeasukuinen herra Hannus. Hän istui leveästi ja mukavasti reen
perässä, komeat turkit yllään ja töyhtöinen samettilakki ylpeästi
päässä. Muutoin hän oli iloisen näköinen, pitkäpartainen, punottava
mies. Ajajana hänellä oli kruunun huovi, jolla oli miekka kupeella ja
pertuska vieressä. Korpin kuva oli neulottu rekiryijyyn. Perässä ajoi
vielä kolmas reki, jossa hyväsukuinen vouti Niilo ja toinen knihti
matkustivat. Vouti oli pieni talonpoikaisen näköinen mies, ja helposti
huomasi, että hän arvoltaan ja asemaltaan oli Hannus herraa paljoa
vähäpätöisempi.

Ingin talossa oli vieraita varten varustettu. Miehet riensivät täysien
viljavakkain kanssa hevosia vastaan keskipihalle ja itse isäntä
saatteli vieraita herroja uuteen eteistupaan ja aukaisi heille oven.
Herrat tulivat heti hyvälle tuulelle, kun heitä näin otettiin vastaan.
Hannus herra seisahti ennen sisälle käymistään oven eteen, sillä häntä
viehätti laaja näköala tältä korkealta talonpaikalta. Puut kimmelsivät
auringon valossa valkoisissa, toinen toistaan koreammissa härmäkukissa,
ja kaukana piirittivät metsät sinisinä juovina tätä avaraa valkoista
maisemaa. Mutta kauan ei Hannus herra malttanut kylmässä seistä, vaan
astui sisään. Pirtti oli valmiiksi lämmitetty ja savu karkoitettu,
olkia levitetty permannolle; ryijyjä ja taljoja asetettu penkeille ja
lavitsoille ja paraaksi päätökseksi peräpöydälle laitettu uhkea ateria
metsän ruokia ja oluthaarikoita.

-- Sinullapa on kaunis talo erämaassa -- sanoi korkeasukuinen Hannus
herra Ingille -- niin näköisä ja suuri ja oikein katetut penkit ja
ruuat pöydällä. Onpa vahinko kruunulle ja hänen armollensa, jos pääset
verotta, -- lisäsi hän nauraen seuratessaan isäntää pöydän ääreen.
Siinä herrat söivät ja joivat. Hannus herra istui pönkämahaisena
penkillä selkä seinää vastaan. Vouti joi maljoja korkeasukuisen Hannus
herran terveydeksi, josta Hannus herra hyvin ilostui ja joi maljoja
voudin terveydeksi ja käski kehuen tuoda uutta olutta. Sitten
korjattiin ruuat pois, mutta oluthaarikat jätettiin pöydälle.
Huomattuaan isännän seisovan muun väen kanssa ovisopessa, kutsui Hannus
herra häntä puheilleen.

-- Olen kuullut, että täällä päin on suuria metsämiehiä ja metsätalo
tämä totisesti onkin, sen olen minä itse nähnyt. Lienee teillä suuressa
luhdissa jotain viime talvellista, jota olisi hauska nähdä.

-- Ne ovat hengen sakon uhalla korkealle kruunulle tarjottavat eikä
salattavat -- ehätti vouti virka-intoisesti sanomaan.

-- Ei nämä hyvät miehet sakkoja -- kyllä heillä aina lienee varalla
kruunulle kruunun nahat, -- korjasi Hannus herra voudin lausetta.

Sillä välin tuotiin nahat esille. Kelpasi nähdä veroherrain ihastusta,
kun Inki ne levitti heidän silmäinsä eteen. Siinä oli karhunnahkoja,
ristikettuja, saukkoja ja ahmoja, pienemmästä turkistavarasta
puhumattakaan. Herrat katselivat niitä hymysuin ja pää kallellaan,
vaikka olivatkin tavaran tuntijoita.

Turkiksista erotettiin aika kimppu halvempia yhteen paikkaan.

-- Nämä ovat talon verosta, -- sanoi Hannus herra ja löi kädellään
erotettua kimppua.

-- Onko se kuninkaan tahto, että me rupeamme veroa maksamaan, --
rohkeni Inki kysyä.

-- Se on meidän mieli -- selitteli Hannus herra. Nämä erämaat olemme me
asuttaneet. Ennen kuin te tänne tulittekaan, oli kruunun silmä jo
nähnyt nämä maat. Korpi ei ole kenenkään, mutta se on valtakuntaa ja
sen vuoksi on korpi asutettu, että se toisi veron valtakunnalle. Nyt on
erämaa täynnä ryssän rajaa myöten. Siellä on sota, mutta siellä on nyt
miehet ja murrokset ja täällä kokoomme me hauskasti veroja kruunun
parannukseksi ja avuksi.

Se oli uutta puhetta ja erämiehet kuuntelivat sitä kummissaan, mutta
nyökkäsivät päätä, että hekin sen ymmärtävät.

Hannus herra oli jo toisissa toimissa.

-- Tällaisia kauniita turkiksia saapi vain Suomen erämaassa nähdä, --
lausui hän myhäillen.

Hän veti joukosta hyvin kauniin tummanruskean ja kiiltävän karhunnahkan
polvelleen ja silitteli sitä siinä.

-- Tämä kultakarva nahka sopisi ihan hänen armonsa omaan turkkiin, --
puheli hän. -- Se olisi vielä kauniimpi kuin se, jonka hän minulta sai.
-- Tai vielä paremmin itse Eerikka kuninkaan naimaturkkiin! -- ja
Hannus herra nauraa hohotti niin, että vatsa hytki ja nauru tarttui
ovipuoleisiinkin. -- -- Eerikka parka ei varmaan olisi saanut
niin monia rukkasia, jos olisi tullut kosimaan Suomen erämaan
karhunturkissa! -- Tiedättekö, nyt kootaan veroa kuninkaan naimaretkeä
varten! -- Hah-haa! -- No, no -- onhan hän kuninkaallinen majesteetti.
-- Vouti lakkasi nauramasta. -- Mutta piru vieköön, minä olenkin hänen
armonsa Juhana herttuan virkamies ja ystävä. Hänen armonsa terveydeksi,
hyväsukuinen vouti!

Kultanenäinen karhunturkis oli yhä iloisen Hannus herran polvella ja
Inki näki hänen lempeästä katseestaan, kenen turkkiin nahka paraiten
sopi.

-- Suvaitseeko korkeasukuinen herra ottaa karhunnahan lahjaksi halvalta
talonpojalta -- lausui hän kumartaen.

No, ottihan Hannus herra lahjan ja mieltyi siitä perinpohjin. Saatuaan
uutta olutta joi hän hyvän talon kiitokseksi ja onneksi.

Pian sai voutikin turkkinsa ja joi hyvän talon onneksi. Kun nyt kaikki
oli säännön ja tavan mukaisesti tapahtunut, antoi Hannus herra voudille
kruunun kukkaron ja käski häntä ostamaan kruunulle, mitä sopi jäljellä
olevista turkiksista, sillä välin kuin hän itse maistelisi talon olutta
ja puhelisi väen kanssa.

Kaupat tehtyään kutsui Hannus herra isännän taas puheilleen.

-- Tämä erämaan talo on kuin itse karhujen hovi -- sanoi hän. -- Se on
kunniaksi talolle. Minä arvelen, että sinä saisit tehdä turkiksia ja
nahkoja kaikesta vuosiverostasi kruunulle. Sinusta pitää tulla hänen
armonsa ja kruunun eläinampuja erämaahan ja talvella pitää sinun viedä
turkiksia Turun linnaan hänen armonsa omaan vaatekammioon. Talostasi
tulee kuin rälssi, josta tehdään uskottua palvelusta kruunulle. -- Mitä
sanot? -- tehdäänkö heti sinettikirjat, niin saat itse lähteä viemään
turkiksia Turkuun ja saat sieltä armollisen lupakirjan. Minulla on
hänen armonsa käsky katsoa hänelle ja kruunulle kuninkaallisia
metsämiehiä erämaassa. Kuninkaallinen metsämies -- se kelpaa! --
Kuninkaallisen eläinampujan malja!

Inkiä huvitti korkeasyntyisen Hannus herran imarteleva puhe. Hän
suostui mielellään kunniakkaaseen virkaan ja lupasi parhaansa mukaan
tappaa metsänpetoja veronsa edestä. Hän lupasi myös vielä tänä talvena
itse lähteä Turun kaupunkiin viemään ensimmäistä veroa ja saamaan hänen
armonsa herttuan lupakirjat ja sinetit.

Hannus herra löi kättä asian päälle ja käski voudin kirjoittamaan
korean kirjeen Juhana herttualle ja painamaan hänen korppisinettinsä
kirjan alle.



Tapanin ajoilla Majalahdessa


Lapinmäen Ingistä tuli "kuninkaan eläinampuja" ja hänen esimerkkinsä
yllytti toisia, niin että siellä pian oli kokonainen joukko kuninkaan
kirjeillä vahvistettuja ampujia. He olivat erämaan reippaimpia miehiä,
ja olivat kunniakkaasta verovapaudestaan ylpeitä niinkuin ylimykset
ainakin.

Monet matkat teki Inki milloin yksin milloin toverien kanssa Turun
linnaan, jopa joskus itse Tukholmaankin, kuninkaan omaan vaatekammioon
saakka. Hiihdellessään taipaleitaan takaisin erämaalle vertaili hän
toisinaan mielessään omia maitaan niihin maihin, joita oli nähnyt.
Miten oli Pyhällön kyläkin, hänen muinainen kotikylänsä, puolessa
polvikaudessa muuttunut! Kaikki oli siellä ratiolla ja entiset kylän
tytöt pitivät olutkapakoita huoveille ja muille maankulkijoille.
Isännät syyttivät köyhyydestään nälkävuosia, raskaita veroja ja sotia,
jotka veivät kylät tyhjiksi miehistä. Halullapa muisteli Inki
kukoistavaa vaimoaan ja kasvavia lapsiaan tukevassa erämaan talossa, ja
otti uutta vauhtia yksijonoisilla järviselillä.

Mutta toipa hän matkoiltansa erämaahan muitakin mietteitä. Hän oli
matkallaan kuullut kellojen soiton kirkoista ja oli poikennut
temppeleihin kuulemaan Jumalan sanan saarnaa. Miltähän kuuluisi kellon
kaiku erämaan hiljaisilla vesillä... Nyt vasta tuli hän pohjemmalta
ajatelleeksi sitä asiaa; olihan uutisasukkaitten elämä tähän saakka
ollut vaellusta pimeydessä. Maakunta oli vielä pakanamaata, ilman
yhteistä Jumalan huonetta, yhteistä kirkkomaata, yhteistä järjestystä.
Asukkaat siellä elivät sielunkin erämaassa, kun ei heillä ollut mitään
siunausta tuovaa yhdyssidettä keskenään eikä Jumalan kanssa...

Varmaan ajattelivat monet muutkin samaa, sillä kun Inki ja Majalahden
Heikka viimein eräänä syksynä olivat yhteisestä neuvosta panneet sanan
kulkemaan, että kaikki isännät, jotka kirkon tekoa ajattelivat,
tulisivat Tapanin ajolle Majalahteen, kuului jo viikkoja ennen, että
isännillä oli vahva aikomus tulla.

Kun tuli Tapani, ajoi reki reen perästä Majalahden pihaan, hevoset
kauniisti leikatuissa längissä ja useimmassa reessä katteena komeat
karhunnahat. Hiihtäjiäkin tuli joukottain, vanhaa ja nuorta kansaa,
läheltä ja kaukaa. Heikan umpeen rakennettu piha oli pian kuin paras
kirkkomessu. Ihmiset olivat juhlapuvuissa, useimmat miehet pitkissä
sarkamekoissa ja näädännahkalakeissa ja suurissa kintaissa, ja
kaikkialta kuului puhetta ja touhua.

Nuoret miehet päästivät hevoset valjaista, nousivat hevosten selkään ja
läksivät Tapanin ajolle. He ajoivat naapurien tanhuoille ja tupiin ja
juottivat hevosiaan oluella -- sillä nyt oli hevosten juhlapäivä.
Heikan pirtin kynnyksellä tervehtivät vanhemmat miehet toisiaan. Heitä
oli tuttuja ja tuntemattomia. Mutta kaikki tunsivat kuuluvansa yhteen
yhteisen asian vuoksi. Naapurit, jotka olivat ennen vihanneet
toisiansa, puhuivat nyt leikkisästi toisilleen ja unohtivat pienet
asiat.

-- No onhan täällä Metsäläntaivalkin -- sanoi Savon Matti
peränaapurilleen. Mutta mihinkä on Sinervän Olli jäänyt, onko karhu sen
syönyt?

-- Itse se on tarvinnut karhun syödä -- vastasi naapuri. -- Ei sille
saanut tästä kokouksesta puhuakkaan. "Minä en häntä tarvinne", sanoi
hän kirkosta ja uhkasi elää itsekseen.

Muutkin kirkonvastustajat olivat jääneet kokouksesta pois. Sitä
yksimielisemmin saattoivat kokoukseen tulleet neuvotella yhteisestä
asiasta.

Talon isäntä Heikka tuli kutsumaan vieraitaan pirttiin. Isännät
astuivat juhlallisesti tupaan tehden syvän kumarruksen juhlahuoneelle
sisäänastuessaan. Kun kaikki olivat kokoontuneet, alkoi Heikka puhua
kauniisti tulevasta kirkonteosta.

-- Itse isän Jumalan ja pojan ja pyhän hengen ja taivaan ruhtinattaren
neitsyt Maarian ja kaikkein apostolein ja santtain nimessä olemme tänne
kokoontuneet yhteisessä kirkon asiassa. Olisi se juhla täälläkin, jos
veisaisimme jouluvirttä satain kynttiläin valossa kirkossa ja oma pappi
messuaisi puolestamme taivaan isälle. Silloin pääsisimme mekin
himmerikin joulujuhlaan ja lapsemme oppisivat uskon täällä maan päällä
eikä heille kiirastulessa saarnattaisi.

-- Niin oikein, -- hymisivät kokoontuneet -- onhan meitä jo miehiä
kirkontekoon tälläkin perällä.

-- Niin, niin.

-- Mihinkäs se kirkko tehtäisiin?

Siihen kysymykseen ei enään sanottu "niin, niin". Moni näytti olevan
omaa mieltä ja aikovan siitä puhua. Mutta ennen heitä ehti muuan
hiljainen mies torjua vaaran.

-- Ruoveden saareenhan se kirkko tulee. Ettekö muista ennustusta, että
sillä paikalla vielä rautahärkä mylvii. Se tarkoittaa kirkonkelloa. Se
on kaikkien vesijuottien ristissä ja kyläisellä paikalla. Johan sinne
on siunattu ihmisiäkin. Jos kirkko viedään perikunnille, eivät toiset
tule sinne.

Siihen kaikki suostuivatkin. Silloisilta erämaan ukoilta puuttui
kokemusta kirkonpaikan riitelemisessä.

-- Mitenkäs kirkko saadaan valmiiksi?

Se oli pahempi pulma. Totuuden nimessä täytyy tässä tunnustaa, että
joukossa oli sellaisiakin, jotka eivät kuuna päivänä olleet kirkkoa
nähneet, tai jos olivat lapsuudessaan nähneet, olivat sen jo kauvan
erämaassa oltuaan unohtaneet. He odottivat jännityksellä viisaampien
selitystä, sillä heidän käsityksensä kirkosta oli varsin hämärä, kirkko
oli heistä jonkunmoinen suuren suuri ja korkea luhti, joissa oli monet
mutkat ja monet kerrokset tikapuita noustava, tai muuta sellaista.

-- Minä arvelen, että Tapinmäen Inki sopisi kirkon rakentajaksi --
rupesi vanha savolainen puhumaan.

Hän on rakentanut kauniin luhdinkin ja hyvin ymmärtää kirkon työn.
Lähteköön hän vielä tänä talvena hiihtämään etelään ja katsokoon kirkon
laitoksen suunnat ja nurkat oikeista kivikirkoista. Hän käyköön
Turussakin viemässä sanan ja tuokoon tullessaan esivallan ja piispan
kirjat. Kaunis turkki talosta on annettava Ingille matkan
kustannuksiksi ja viemisiksi. Me sillä aikaa vedämme hirret saarelle.

Savolaisen puheesta syntyi vilkasta porinaa. Inki ei puhunut mitään.
Vasta kun kaikki rupesivat yhdestä suusta sanomaan, että Ingin on
mentävä, otti hänkin suunvuoroa.

-- Saattaisinhan matkan tehdä. On minulla muitakin asioita
Turkukaupunkiin ja etelään. Nahkoja en heti tarvitse mukaani, voin
panna omistani kirkon kalkkiin ja messuvaatteisiin.

-- Kuulkaa, kuulkaa! -- se panee omistaan kirkon kalkkiin ja
messuvaatteisiin! -- Suuresti ihmeteltiin Ingin rikkautta ja uhria.

Nyt laskettiin läsnäolevat isännät. Heitä oli lähes kolmekymmentä ja
kun muutamia poissa olevia välttämättömästi oli tahtonut olla mukana,
oli heitä täyteenkin kolmekymmentä. Keskuudestaan valitsivat he neljä
kirkon "seksmannia", kullekin erämaan päähaaralle yhden, ja kukin
seksmanni ynnä sen kulman isännät panivat puumerkkinsä kapulaan, jonka
sitten antoivat kirkon rakentajalle. Hän lähettäisi kapulan, kun kunkin
kulmakunnan olisi tultava kirkon rakennukseen.

Vielä pyysi Inki puhua kokoontuneille sanasen.

-- Nyt kun kirkon päätös on valmis -- sanoi hän -- olisi myös papista
puhuttava. Satakunnassa on Särkin talossa kasvanut poika, joka on
joutunut opin teille ja nyt on täysi mies ja teini piispan koulussa
Turussa. Olenpa kerran kulkenut hänen kanssaan Turun matkalla ja
tiedän, että hän on hyvinymmärtävä herra. Viime talvena vein hänelle
uudet ilvesturkikset siinä toivossa, että hänestä vielä kerran tulisi
erämaan pappi. Hän siitä kiitteli kovin ja juotatti minulle iloiset
viinat Turun kellarissa ja lupasi suven tullen käydä täällä meitä
katsomassa ...

-- Tunnen kyllä Särkin Ollin minäkin -- sanoi muuan toinen
kuninkaanampuja. -- Se on jo suuri mies, pää pyöreä ja koukkunenäinen
niinkuin isänsäkin. Hyvä luonnoltaan ja opiltaan kuuluu olevan. Vieköön
Inki hiihtomatkallaan sanan Särkin Ollille, että otamme hänet
papiksemme.

Särkin Ollille eli herra Olaville päätettiin kaikkein puolesta lähettää
se sanoma.

Sillä aikaa kuin isännät eteispirtissä istuivat tärkeässä kokouksessaan
olivat vaimot ja nuori väki kokoontuneet Majalahden asuinpirttiin.
Siellä oli ilo ylimmillään. Äsken juuri oli kaksi rekikuntaa ajanut
pihaan kelloilla ja väsyneillä hevosilla ja reistä oli noussut nuori
erämaan mies ja nuori kukoistava neito -- tai nyt vaimo. Maisa emäntä
oli liikutettuna rientänyt tulijoita vastaan -- sillä se oli hänen
oma tyttärensä, nuori Maisa, joka palasi Pirkkalan kirkolta
vihkimämatkaltaan Savon Matin nuorimman pojan kanssa. Äidin perässä
riensi koko hääkansa asuintuvasta kartanolle.

-- Lasketaanko häät pirttiin? -- kysyi Heikka isäntä eteistuvassa
olevilta isänniltä, kun kirkon päätös oli tehty. -- Jääkää kaikki tänne
tyttäreni häitä juomaan, olemmehan jo niinkuin yhtä seurakuntaa.

Kartanolta alkoi kuulua huilutorven soittoa ja saattokansa rupesi
monilla hauskoilla menoilla tulemaan juhlapirttiin.

Inki heristi korviaan. Hän tunsi soiton. Sen tunsi myöskin Ingin nuori
emäntä Pirja, vaimojen joukossa, ja molemmat riensivät soittajaa
vastaan.

-- Isä, rakas isä!

Se oli vanha leikari, Pirjan isä. Hän oli kirkkoväen mukana tullut
erämaalle tällä tavattomalla ajalla.

Vaan erämaa ei ollutkaan erämaa. Satoja taloja oli muinaisessa
korvessa, väkeä ja viljelystä entisessä erämaassa. Vähemmässä kuin
miespolvessa oli asumattomasta maasta tullut asuttu, erämajoista
taloja, taloista kyliä. Erämaassa oli uusi polvi, joka piti erämaata
syntymäseutunaan ja isiensä maana. Kasket olivat muuttuneet vainioiksi
ja pellot olivat hyvässä matkassa menossa korpeen päin. Entisillä
karhun vihellysmailla soitteli kulkeva leikari ihmisten iloissa.

Majalahdessa juotiin iloisia häitä ja riemuittiin uudesta kirkosta ja
uusista ajoista.

Vanhat kirkottomat ajat jäivät entiselle erämaalle ainaisiksi
tarina-aiheiksi, joilla jälkipolvet ovat itseänsä huvitelleet.

Kerran oli Pirkkalasta tullut pappi erämaahan ja sattui silloin taloon,
jossa hänellä oli enemmänkin työtä yhdellä haavaa -- kastettava,
vihittävä, haudattava. Kun pappi kysyi kastettavaa, vastasi isäntä:
"Tuolla se on härkämulleroita pitämässä." Vihittävä oli sama isäntä ja
vanha vaimo, josta isäntä sanoi: "Vihitä tuo rymä minuun." Haudattavana
oli isännän entinen vaimo, joka juuri silloin oli kuollut.

Harvoin tuli erämaan periltä käydyksi kirkossa ja tapa oli maksaa
tynnöri viljaa talolta sille, joka otti vaivakseen käydä kaukaisessa
kirkossa kuulutuksia tietämässä. Kirkkoretkeltä palaajat tiesivät
kertoa kummia asioita. Kirkon seinissä oli läpikuultavat ikkunalaudat,
penkin kaiteilla törrötti palavat päreet pystyssä ja seinälle
naulatussa pöntössä saarnasi pappikulta "kauniin lapsen syntymisestä,
joka oli lähetetty taivaasta meitä lunastamaan Jumalalle." Vanha seppä,
joka jo kolmekin kertaa oli käynyt kirkossa, virkkoi siihen: "Vai on
tuo vanha asia yhä vaan vieläkin jutussa: Justiin samaa saarnasivat
papit siellä kolmattakymmentä vuotta sitte, kun liehtasin ristittäviä
kirkolle."



Kirkkomessun aatto


-- Katsooko Teidän kunnia-arvoisuutenne, että nyt olisi aika astua ulos
Herran sapattia vastaanottamaan? -- kysyi herra Olavi juhlallisesti
piispalta, joka istui kunniaistuimella Särkin Ollin uudessa pappilassa
erämaassa.

-- Saatamme lähteä.

Kohta astui piispa kuistista uuden pappilan pihalle. Hän kantoi mustan
kappansa helmoja kainalossaan ja suuri valkea rimsukaulus oli hänen
niskansa ympäri. Provasti Olavi seisoi hänen rinnallaan, pyöreäpäisenä,
koukkunenäisenä, tyytyvä hymy mehevillä huulillaan. Heidän takanaan
seisoivat pappilan naiset ja muu väki ja erämaan seksmannit, jotka
provasti oli kutsuttanut piispaa vastaanottamaan.

Lauvantai-ilta oli hiljainen ja tyyni. Luonto odotti suurta
kukoistuksensa juhlaa. Oli juhla-aatto erämaan ihmisillekin, jotka
odottivat ensimmäistä kirkkomessuansa, uuden kirkkonsa vihkimisjuhlaa.

Sileän salmen takana viheriäisellä saarella vesijaksojen haarapaikassa
seisoi valmiina kirkko, erämaan lasten ensimmäinen yhteinen rakennus.

Se seisoi siinä niin pienenä ja niin vanhan mallikkaana, mutta
kuitenkin uutena ja omituisena. Kivikirkon kaavan mukaan oli se
rakennettu salon puista. Seinissä oli oikeat ikkunat ja sisällä penkki
kullekin talolle, joka oli kirkkoa rakentanut. Parastaan olivat kaikki
tehneet, kirvesmiehet, naulain ja rautain takojat, yksin
tervankeittäjätkin. Nyt se seisoi valmiina ja tuotti kiitosta ja
kunniaa tekijöilleen. Mainittiin Inginkin nimi, joka oli kaiken
katsellut ja johtanut.

Mikä merkillinen laitos kuitenkin oli tuo paanukattoinen rakennus
saarellansa? Kuuluihan sen piiriin koko suuri erämaa, hallitsihan se
yhdestä keskustasta koko suunnatonta "Pirkkalanpohjaa". Pian oli se
avaava ovensa kaikelle kansalle. Siunattu malmikello tornissa odotti
lyödäksen ensimmäisen pyhän kumahduksen uusilla rauhan voittomailla.

-- Sinulla on ollut paljon vaivaa, poikani, tästä työstä -- sanoi
piispa mietteissään provastille.

Olihan sitä ollut. Lähetyssaarnaajan tavoin oli hän soudellut erämaan
vedet ristiin rastiin, puhutellut pakanoita ja hakannut maahan heidän
uhripuitaan. Tuliparran puusta kertoi hän piispalle pitkät jutut. Vanha
pakana oli ollut ynseä, mutta Jumalan tahdosta viimein voitettu. Mutta
monet olivat ystävyydellä ottaneet vastaan papin ja nöyräselkäiset
miehet olivat soutaneet hänen venettänsä.

Kesken piispan ja provastin puhetta kuului Maariankellojen kumahdus
kirkolta ja sen pyhä ääni aaltoili joka taholle erämaahan ilmoille.

Papit panivat kätensä ristiin ja käänsivät kasvonsa taivaaseen päin.
Kaikki laskeutuivat polvilleen paitse piispa, joka verkalleen kääntyi
läsnäolijoihin päin ja lausui pyhät siunaussanat.

Vaiti kuuntelivat kaikki Maariankellojen kaikua. Ihanalta se kuului
erämaalaisten korvissa. Uutta pyhää ne kellot soittivat näille
kaukaisille maille.

Keihäslahdelle saakka ei kellojen soittoa kuultu. Mutta sielläkin
valmistauduttiin juhlaan ja Lapinmäen alla reilattiin pitkää
kirkkovenettä ensi matkalleen. Hälinää ja huutoja kuului valkamasta,
jonne joka taholta oli rientänyt väkeä. Nelinrinnoin ahtautui kirjavaa
kansaa punaiseksi tervatun satakaaren tuhdoille.

Varovasti ja kalisevin airoin teki vene alkuliikkeitään ahtailla
kotisalmilla. Mutta pian aukeni vesi ja airot saivat täyden voimansa.
Nokkakäkönen lensi veden yli nousten ja vaipuen. Kauniisti kaareutuvain
asuntalaitain sivuilla kiehui vesi jauhopöllynä ja perässä aaltoili ja
pyöri kuin koskessa. Soutu kuului ihmetteleviin salmiin ja lahtiin
niinkuin jättiläisen huokaus.

Yksin katseli Hartikka vanhus kirkkoväen lähtöä. Hän seisoi Lapinmäen
pihanurmella puhtaassa juhlamekossa hänkin. Toisin oli hän ennen,
toisin nyt. Entinen salon patsas oli tutiseva vanhus, hyljätty kuin
kuiva kuusi. Luhistunut oli muinainen pitkä vartalo ja kumaraksi oli
käynyt entinen suora ryhti. Kelmeät ja jäytyneet olivat kasvot,
hervottomana riippui leuka ja harhailevat olivat suuret ajattelevat
silmät, jotka nyt koettivat seurata pilkuksi pienenevää kirkkovenettä
kaukana hohtavalla selkävedellä. Väri oli ukon hapsista haihtunut,
mutta parta peitti vielä hopealla rinnan ja pitkän kaulan ryhdistä näki
vielä, ettei hengen voima ollut vanhukselta katkennut.

Kun pilkku oli kadonnut vanhuksen silmästä, havahti hän kuin unesta ja
nousi vaivoin portaita ylhäälle suureen luhtirakennukseen, missä
hänellä oli kammionsa. Kun hän pääsi ylös luhtikäytävälle ja sen
kauniisti leikatulle aukolle, sitoi mahtava näköala vielä kerran hänet.
Hän jäi ryntäilleen nojaamaan rintahirteen ja sieltä harhaili hänen
katseensa aatto-illan valaistuksessa yli alla olevan maiseman.

Kuinka kaunis oli järven pintaan kuvastava vaalea kaislaranta tumman
metsän ja kiiltävän kalvon välissä. Kuinka kauniit nämä rinteet ja
norot, karjan lehdot ja viheriöivät vainiot, koko seutu -- vasta
korvesta avattu. Ja etäämpänä pilkottivat toiset viljelykset.
Uutisasutuksen koko syntymäkausi tuli yhdessä ajatuksessa hänen
mieleensä ja hän katsoi seutua niinkuin vanha kuningas katselee
valtakuntaansa linnastansa. Vaan tämä valtakunta oli nyt menetetty. --
He ovat lähteneet, -- sanoi hän itsekseen. -- Hyvin muistan, kun he
tulivat. Niin on aika kulunut. Heillä on nyt toinen, joka heidät kokoo
ja yhdistää, eikä minua enään tarvita. Viljelys kasvaa ja voimistuu,
minä heikonnun ja olen raunion oma. Jo aika minusta jättää.

Hänen silmänsä kulkivat yli kaukana hohtavan selän etelän taivaalle.
Valkeat ja kullanpunaiset pilvet uivat taivaan sinimeressä. Ihanat
saaret ja niemet muuttuivat alituisesti ja hänestä näytti, että yksi
niistä muuttui suunnattomaksi jättiläisolennoksi, jonka pilviparta
peitti puolen ilman rantaa.

Se oli vanhuksesta niinkuin se uusi Jumala ja hänen valtansa, joka nyt
oli saapunut erämaille. Hän ajatteli kirkkojuhlaa ja käänsi kasvonsa
kuullakseen Maariankellon ääntä avaruudesta.

Aurinko valaisi viimeiseksi sinistä saloa. Sinne kääntyi vanhuksenkin
katse. Saloseljän takana näkyi toinen haaleampi ja sitten vielä kolmas
niinkuin pilvi. Vanhus ikäänkuin elostui ja nuortui nähdessään tutut
salot, oudot ajatukset pakenivat ja sijaan tulivat omat. Hän kohotti
hitaasti pitkää valjennutta partaansa ikäänkuin saadakseen sieramiinsa
syvän henkäyksen simaista tuoksua...

Sinne halusi hän. Sinne ikävöi hän pois näiltä mailta ja ajoilta.
Siellä elivät kaikki vanhat erämiehet, jotka jo aikoja olivat menneet
nurmen alle. Siellä kasvoivat suuret puut heidän haudoillaan luonnon
ihanassa huoneessa, jotka joka kevät lehtivät uudelleen ja kukoistivat
yli tämän sukupolven ja tulevain -- ijäti. Pyhällä metsän rinteellä
kasvoivat ne puut ja Tapio itse niitä hoiteli.

       *       *       *       *       *

Vanhus makasi luhdissaan liikkumatta. Kaunis parta, tuuhea ja kiiltävä
kuin majavan nahka, oli koholla ja henkimättömät sieramet olivat
levällään ikäänkuin henkiäkseen etäisten salojen simaista tuoksua.

Kun kirkkoväki palasi kirkkomessulta kuulivat he vanhan Hartikan
kuolleeksi. Kaikki surivat jaloa vanhusta, mutta eniten Inki isäntä.
Erämaassa oli siunattu kirkkomaa, mutta Hartikka haudattiin
siunaamattomaan saloon vanhain erämiesten tapaan kirves vierellään.
Jotkut pitivät sitä suurena syntinä, mutta ei ollut ketään, joka olisi
ilmaissut asiaa herra Olaville.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erämiehet - Historiallinen kertomus Pirkkalanpohjasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.