Title: Kulkuri - Kertomuksia
Author: Gorki, Maksim
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kulkuri - Kertomuksia" ***


KULKURI

Kertomuksia


Kirj.

MAKSIM GORKI


Suomentanut K. Suomalainen



Otava, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

 Tekijästä.
 Tshelkash.
 Radda.
 Arhippa vaari ja Lenjka.
 Sinihaukan laulu.



TEKIJÄSTÄ.


Maksim Gorjkij, oikealta nimeltään _Aleksei Maksimovitsh
Peshkov_, venäläinen kirjailija, syntyi maalisk. 27 p:nä 1869
Nishni-Novgorodissa, joutui seitsenvuotiaana orvoksi ja hankki
elatuksensa mitä erilaisimmilla toimilla kuljeskellen paikasta toiseen
ja kärsien usein äärimmäistä kurjuutta. Minkäänlaista kouluopetusta hän
ei ole milloinkaan saanut. Lukuhalun hänessä herätti eräs entinen
aliupseeri, joka oli kokkina Volgalla kulkevassa laivassa Gorjkijn
ollessa hänen apunaan kokkipoikana. Vihdoin hän joutui erään
asianajajan kirjuriksi ja sivistyneitten seuraan. Mutta kulkurielämä
veti häntä puoleensa ja hän vaelsi läpi koko Etelä-Venäjän.
Rautatietyömiehenä Tiflisissä ollessaan hän julkaisi v. 1892 eräässä
sanomalehdessä tarumaisen kertomuksensa "Makar Tshudra", joka heti
herätti huomiota. Tuttavuus kirjailija Korolenkon kanssa vaikutti
kehittävästi ja rohkaisevasti itseoppineeseen kirjailijanalkuun.
Voimakas novelli "Tshelkash", julkaistu v. 1895, teki Gorjkijn
kuuluisaksi. (Molemmat mainitut kertomukset esiintyvät suomennettuina
tässä kokoelmassamme.) Sarjaa kertomuksia ja novelleja seurasivat
romaanit "Foma Gordejev" (1901) ja "Kolme" (1902) sekä näytelmät
"Pikkuporvarit" (1901), "Pohjalla" (1902) y.m., jotka saavuttivat
tavatonta suosiota ei ainoastaan Venäjän, vaan myöskin Länsi-Euroopan
näyttämöillä. V. 1902 Venäjän tiedeakatemian vastaperustettu
kaunokirjallinen osasto valitsi hänet kunniajäsenekseen, mutta ylempää
tulleen määräyksen johdosta häneltä otettiin takaisin jo annettu
kunniadiplomi, jolloin myöskin tunnetut kirjailijat Tshehov ja
Korolenko mielenosoituksellisesti lähettivät takaisin heille annetut
kunniakirjat. Vallankumouksellisten mielipiteittensä vuoksi täytyi
Gorjkijn, oltuaan useamman kerran vangittuna ja poliisin ahdistamana,
v. 1906 lähteä Suomen kautta ulkomaille. Käytyään ensin Länsi-Euroopan
maissa ja Pohjois-Amerikassa, jossa hänen persoonansa joutui kiihkeän
huomion esineeksi, hän asettui asumaan Italiaan Caprin saarelle, mistä
nyt hiljattain on taas palannut Venäjälle. Hänen myöhemmistä
kaunokirjallisista teoksistaan mainittakoon "Äiti" (1907), "Tunnustus"
ja "Tarpeettoman ihmisen elämä" (1908). Parhaiten hän kuvaa
yhteiskunnan alimmalla asteella olevia, enemmän tai vähemmän rappiolle
joutuneita, mutta lahjakkaita ja intohimoisia olentoja, "kulkureita".

("Tietosanakirjan" mukaan.)



TSHELKASH.


Satamasta nouseva tomu samentaa etelän sinistä taivasta. Helteinen
aurinko himmeänä katselee vihertävää maata, katselee kuni kautta
hienon, harmaan harson. Ei se nyt kuvaansa meressä näe, vedenpintaa kun
alinomaa halkovat iskuillaan airot, höyrylaivain potkurit, turkkilaiset
felukat ja muut purjealukset, joita ristiin rastiin liikkuu tuossa
ahtaassa satamassa. Meren vapaat aallot värjöttelevät siinä,
graniittisiin kahleisiin lyötyinä: niitä painaa suunnattomat taakat,
joita niiden harjoilla liikkuu, ja silloin ne pieksävät laivain kylkiä
ja rantoja, pieksävät ja nurkuvat, iskuista vaahtoisina ja kaikenlaisen
ruuhkan rumentamina.

Ankkurikettinkien kolina, kytkyjen ryske tavaravaunuissa, laiturin
kivitykselle putoavain rautalevyjen räikeä räminä, puutavarain kumea
kohahtelu, kuormarattaitten tärinä, höyrylaivain vihellykset, vuoroin
kimeän kirkuvina, vuoroin pahasti parkuvina, lastaajain, matruusien,
tullimiesten huudot -- kaikesta tuosta melusta muodostuu työpäivän
huumaava symfonia. Kaikki nuo äänet leijuvat sataman päällä, ikäänkuin
eivät rohkenisi nousta ylemmäs taivaalle ja kadota sinne. Ja maasta
kohoten niihin yhtyy yhä uusia ja taas uusia ääniaaltoja, ja milloin ne
kumeana pauhuna tuimasti tärisyttävät ympäristöänsä, milloin
repäisevänä remuna viiltävät tomuista, helteistä ilmaa.

Graniitti, rauta, puu, sataman kivitys, laivat, ihmiset -- kaikki tuo
laulaa mahtavissa sävelissä hymniä Merkuriukselle, kaupan jumalalle.
Mutta ihmis-ääniä, noita naurettavan heikkoja, tuossa tuskin kuulee.
Itse ihmisetkin, he, jotka alun pitäin ovat saaneet nämä äänet
kuuluville, ovat naurettavia, viheliäisiä: nuo hieveröiset olennot,
tomuiset, repaleiset, kiireissään, kumarassa raskaitten taakkainsa
alla, he hääräilevät ja puikahtelevat milloin puoleen, milloin toiseen,
tomujen pilvissä, helteen ja pauhun valtavassa meressä -- ja ovat niin
mitättömän pieniä, verrattuina heitä ympäröiviin rautaisiin
jättiläisiin, tavararöykkiöihin, ryskiviin vaunuihin ja kaikkeen, minkä
he itse ovat luoneet. Heidän luomansa on lyönyt heidät orjiksensa ja
poistanut heidän persoonallisuutensa olemattomiin.

Raskaat jättiläis-höyrylaivat, höyryt valmiina kattiloissa, milloin
viheltelivät, milloin kihisivät, milloin puhkien huokailivat, ja
jok'ainoassa niiden synnyttämässä äänessä asui pilkallinen sävel
ironillista ylenkatsetta noita harmaita, tomuisia ihmis-olentoja
kohtaan, jotka laahustelivat niitten kansilla ja täyttivät niitten
syviä ruumia oman orjantyönsä hedelmillä. Ihan itkettävän
hassunnäköisiä olivat nuo pitkät jonot kantajia, jotka harteillaan
retuuttivat tuhansin puudin leipää laivain rautaisiin vatsoihin,
ansaitakseen siten moniaan naulan tuota samaista leipää oman vatsansa
täytteeksi. Toisella puolen nuo repaleiset, hikiset, väsymyksestä,
pauhinasta ja päivänhelteestä tympeytyneet ihmiset ja toisella puolen
noitten ihmisten luomat mahtavat koneet, jotka tuossa hyvinvoipina ja
rauhallisina välkähtelivät päivänpaisteessa, nuo koneet, joita ei
sittenkään liikkeelle pane höyry, vaan omain luojainsa lihakset ja veri
-- siinä vastakohdassa oli kokonainen runoelma katkeraa ja kylmää ivaa.

Pauhina oli huumaava, tomu ärsytti sieraimia ja pyrki sokaisemaan
silmiä, helle poltti ruumista näännyttäen sitä. Kaikki ylt'ympärillä
näytti jännitetyltä, tarpeekseen saaneelta, malttinsa menettäneeltä,
valmiilta laukeamaan suurenmoiseen katastrofiin, räjäykseen. Se on
puhdistava ilman, ja siinä saa sitten vapaasti ja helposti hengittää.
Hiljaista on silloin maassa, ja tuo korvia särkevä, ärsyttävä,
tuskalliseen raivotilaan raastava tomu ja ryske se hälvenee, ja
kaupungissa, merellä, taivaalla on jälleen rauhallista, kirkasta,
suloista... Mutta se näytti vain siltä, näytti siitä syystä, ettei
ihminen vielä ole väsynyt toivomasta parempaa ja ettei hänessä
vieläkään ole kuollut halu saada tuntea olevansa vapaa.

Kirkonkello kajautti kaksitoista määränperäistä, kumeata kalahdusta.
Viimeisen lyönnin jälkeen kävi työn hurja musiikki melkein puolta
hiljemmäksi. Minuutin perästä se oli enää tympeää, tyytymätöntä
nurkumista. Selvemmin nyt kuuluivat ihmisten äänet ja aaltojen
loiskina. Oli tullut päivällisen aika.


I.

Kantajat hajosivat, lakattuansa työstä, eri haaroille satamaa,
meluaviin ryhmiin. He ostivat torimuijilta kaikenlaista syötävää ja
laskeutuivat aterioimaan kadun kivitykselle, siimeisiin kolkkauksiin.
Heidän joukkoonsa ilmestyi Grishka Tshelkash, vanha, kaikki kuopat
käynyt susi, satamaväelle varsin hyvin tunnettu patajuoppona ja
ovelana, rohkeana varkaana. Hän oli paljain jaloin, kuluneissa
plyysihousuissa, lakitta päin, yllään likainen karttuunipaita, jonka
rikkinäinen kaulus paljasti näkyviin miehen liikahtelevia, kuivia,
kulmikkaita ja ruskean nahan peittämiä luita. Takkuinen, musta ja
osaksi jo harmahtava tukka ja nuiva katse noissa väijyvissä kasvoissa
osoittivat hänen vast'ikään heränneen. Viiksien toisesta puoliskosta
törrötti oljenkorsi, toinen samanlainen oli takertunut parransänkeen
vasemmassa leuassa; toisen korvan taakse oli mies pistänyt
vastanykäistyn lehmuksenoksan. Tuo pitkä, konkkaluinen, vähän
kyyssyniskainen mies, nenä koukkuinen, saaliinhimoinen, astui
verkalleen kadun kiviä myöten ja heitteli ympärilleen teräviä katseita,
vilkuttaen kylmiä, harmaita silmiänsä ja haeskellen väen joukosta
jotakin. Hänen tummanruskeat, sakeat ja pitkät viiksensä elehtivät
tuontuostakin, niinkuin kissalla, kädet selän takana hieroivat
toisiansa, pitkäin, koukkuisten sormien kierrellessä ja kiemurrellessa
niitten ympäri. Täälläkin, missä sadoittain oli hänen kaltaisiansa,
repaleisia, karkeita ja paljasjalkaisia olentoja, täälläkin hän
kerrassaan veti puoleensa huomiota: miehen nälkiintynyt laihuus
muistutti arojen haukkaa, ja tuo väijyilevä liikehtiminen, päältä
nähden tyyni ja tasainen, mutta sisimmissään kiihkeä ja valpas, oli
kuin sen petolinnun lentoa, jota hänen ulkomuotonsa muistutti.

Muuan ryhmä paljasjalkaisia kantajia oli asettunut kasattujen
sysikorien siimekseen. Grishka Tshelkashin tultua heidän kohdalleen
erkani joukosta muuan typerännäköinen mies, naama punaisia pilkkuja
täynnä ja niska naarmuissa: nähtävästi oli miestä äskettäin aikalailla
kolhittu. Hän kulki jonkun matkaa Tshelkashin rinnalla, puhellen
puoliääneen:

-- Vapaaehtoisen laivaston miehet kaipaavat kahta tavarapakkaa... Nyt
niitä etsitään... Kuuletko sinä, Grishka?

-- Entäs sitten? -- kysyi Tshelkash vilkaisten häneen tyynesti.

-- Entäskö sitten? Etsitään, sanon minä. Ei muuta sitten.

-- Minuako mukaan tahtovat etsimään, vai?

Terävästi myhähtäen katsahti Tshelkash sinne, missä Vapaaehtoisen
laivaston pakkahuone kohoili.

-- Mene hiiteen!

Kumppali kääntyi takaisin.

-- Vuota vähän! Kuka se sinut tuohon viisiin on koristanut? Kylläpäs
tärvelivät pojalta niskakilven!... Oletkos Mishkaa nähnyt?

-- En ole nähnyt kaualle aikaa! -- huudahti toinen palaten toveriensa
luokse.

Tshelkash astui eteenpäin. Kaikki kohtelivat häntä kuin vanhaa tuttua
konsanaankin. Mutta tuo tavallisesti iloinen ja leikkisä mies oli
tänään nähtävästikin pahalla tuulella. Katkonaisesti ja äreästi hän
vastaili kysymyksiin.

Tavararöykkiön takaa ilmestyi äkkiä tullivartija, tummanvihreässä,
tomuisessa puvussa, sotilaallisesti suorana ryhdiltään. Hän salpasi
Tshelkashilta tien, asettuen hänen eteensä uhittelevaan asentoon,
tarttui vasemmalla kädellään pistomiekkaansa ja koetteli oikealla ottaa
Tshelkashia niskasta.

-- Seis! Minne sinä menet?

Tshelkash astui askeleen taaksepäin, nosti silmänsä vartijaan ja
myhähti kylmäkiskoisesti.

Vartijan punaiset, suopeanviekkaat kasvot koettivat asettua ankaraan
asuun: posket paisuivat pullolleen, punaisiksi, kulmakarvat
rypistyivät, silmät mulkoilivat. Hän näytti koomilliselta.

-- Johan min' olen sinulle sanonut, että jos kerrankaan satamaan tulet,
niin minä sinulta kylkiluut ruhjon. Ja sinä olet taas täällä! -- huusi
vartija ankarana.

-- Terve, Semjonitsh! Ei ole tavattu pitkään aikaan! -- tervehti
Tshelkash tyynesti, ojentaen toiselle kättä.

-- Vaikk'ei ois tavattu ikipitkinä päivinä! Mene tiehesi!

Semjonitsh löi kumminkin kättä hänelle.

-- Sanopas, -- jatkoi Tshelkash, päästämättä lujista käsistään
Semjonitshin kättä ja tuttavallisesti sitä pudistellen. -- Sanopas,
oletko missä Mishkaa nähnyt.

-- Ketä Mishkaa? En minä sun Mishkojasi tunne! Mene matkaas, veikkonen!
Sattuu vielä inspehtori näkemään, niin hän se sulle...

-- Sitä punapartaa, jonka kanssa viimeksi olin työssä "Kostromalla", --
jatkoi Tshelkash itsepintaisesti.

-- Jonka kanssa sa varkaissa käyt, san' niin! Sairastaloon on viety se
sinun Mishkasi; jalka taittui vaunun alle. Lähde nyt hyvällä
laputtamaan, lähde, muutoin minä sinut niskapäästä...

-- Vai niin! Et muka tunne Mishkaa... tunsitpas. Mitäs sinä olet niin
äkäinen, Semjonitsh?

-- Kuules, Grishka! Älä sinä siinä lavertele, vaan laita luusi!

Vartija rupesi suuttumaan. Hän vilhui ympärilleen ja koetti irroittaa
kättänsä Tshelkashin lujista kourista. Tämä katseli häntä tyynesti
tiheäin kulmain alta, naurahteli partaansa ja haasteli edelleen,
päästämättä toisen kättä:

-- Älä sinä minulle hökkää pane. Tarinoidaan tarpeeksi ensin,
kylläpähän lähden sitten. No mitenkäs nyt oikein hurisee? Ja kuinkas
emäntä jaksaa ja lapset? -- Pahaenteisesti säväytellen silmiänsä ja
vetäen suunsa pilkalliseen irveen hän lisäsi: -- Olen käkeillyt
ativoimaan teille, mutta eihän tässä jouda... olen yhtämittaa
juopotellut...

-- Heitä sinä valtaan se semmoinen!... Äläkä laske leikkiä, senkin
hitto lujaluinen! Minä kun tässä toden perästä... Vai joko ruvennet
ryöstämään taloloissa ja kaduilla?

-- Mitä varten? Riittää sitä meidän iäksi tavaraa täälläkin. Riittää,
jumaliste, niinkin. Sinähän, kuulen ma, olet taaskin puhaltanut kaksi
tavarapakkaa. Varo sinä itseäsi, Semjonitsh! Joudut vielä ansaan!...

Tshelkashin hävyttömyydestä vartija joutui suunniltaan... Vavisten koko
ruumiissaan hän ei saanut sanaakaan virketyksi, pursuttihan vain sylkeä
suustaan. Tshelkash päästi hänen kätensä irti ja alkoi astua pitkin
askelin takaisin, sataman porttia kohti. Huimasti sadatellen läksi
vartija hänen peräänsä.

Tshelkash tuli iloiselle mielelle. Hän vihelteli hiljakseen
hampaittensa välistä, pisti kädet housuntaskuihin ja astuskeli
verkalleen, kuni vapaa mies konsanaankin, heitellen puoleen ja toiseen
räikeitä pilkkasanoja ja kompia. Hänelle maksettiin samalla mitalla.

-- Kylläpäs meidän Grishkasta esivalta hellää huolta pitää! -- huudahti
joku kantajain parvesta, joka jo oli syönyt ja nyt leväten venyttelihe
maassa.

-- Minä olen paljain jaloin, -- vastasi Tshelkash, -- siksipä
Semjonitshilla huoli ja hoppu, ettei vaan minulta jalka kiveen kävis.

Tultiin portille. Kaksi sotamiestä tarkasti kopeloimalla Tshelkashin ja
sysäsivät hänet hiljaa kadulle.

-- Älkää päästäkö häntä sisään! -- kiljaisi Semjonitsh jääden
sisäpuolelle.

Tshelkash astui tien poikki ja istahti katukäytävän laitapylväälle
vastapäätä kapakan ovea. Sataman portista tulla jyrisi loppumaton jono
täysinäisiä tavarakuormia. Niitä vastaan kiiti tyhjiä rattaita; ajurit
seisoivat niissä hytkähdellen. Satama purki jälleen ilmi maata
tärisyttävää, meluisata pauhinaa ja kirvelevää tomua.

Tshelkash oli tottunut tähän vimmattuun hälinään, ja äskeinen kiihkeä
kohtaus Semjonitshin kanssa oli saattanut hänet hyvälle mielelle.
Hänellä oli tarjona runsaspalkkainen ansio, joka vain kysyy hiukan
vaivannäköä ja paljon oveluutta. Sitä häneltä ei suinkaan puutu, sillä
hän oli vakuutettu, ja niinpä hän, silmäänsä siristellen mietiskeli,
mitenkä hän huomisaamuna, kun kaikki on toimitettu, ja kun taskussa
setelit kahisee, pääsee ehdoltansa hummailemaan... Sitten muistui
mieleen hänen kumppalinsa Mishka, joka olisi ensi yönä ollut hyvään
tarpeeseen, ellei olisi taittanut jalkaansa. Tshelkash noitua paukautti
itsekseen ajatellessaan, ettei hän yksinään, ilman Mishkan apua,
kenties tule toimeenkaan tuossa tehtävässä. Millainenhan mahtaa tulla
ilma yöksi?... Hän katsahti taivaalle ja pitkin katua.

Viiden, kuuden askeleen päässä hänestä istui kadun puolella muuan
nuori, talonpoikainen mies, nojaten selkäänsä laitapylvääseen. Miehellä
oli yllään siniraitainen paita, jalassa samanlaiset housut ja
niinivirsut, päässä rikkinäinen, ruskea lakki. Hänen vieressään oli
pieni nahkalaukku ja varreton viikate, jonka ympärille oli
huolellisesti sidottu nuoralla heiniä suojaksi. Mies oli harteva,
vanttera, vaaleaverinen, kasvot päivän ja ahavan polttamat. Luottavasti
ja hyväntahtoisesti hän katseli Tshelkashia suurilla, sinisillä
silmillään.

Tshelkash veti suunsa irveen, pisti kielen ulos, asetti naamansa
hirveään virnistykseen ja katseli semmoisena häntä silmät pullollaan.

Toinen joutui ensi alussa ymmälle ja räpäytti silmiänsä, mutta sitten
hän äkkiä purskahti nauramaan.

-- Onpas sinua koko velikulta! -- huudahti hän ja maasta tuskin kohoten
vierähti kömpelösti Tshelkashin luokse, laahaten perässään laukkuansa
ja kolisuttaen viikatteen kantaa kiviä vasten. Hän nykäisi sitten
Tshelkashia housunlahkeesta ja virkkoi:

-- On tainnut mies hummata aika lailla!

-- On semmoistakin ollut, nalli, on niinkin! -- tunnusti Tshelkash
vilpittömästi. Häntä miellytti jo ensi näkemältä tämä roteva,
hyväntahtoinen maalainen, jolla oli niin lapselliset, kirkkaat silmät.
-- Heinänkö teossa olet ollut?

-- Kuinkas muuten? Virsta heinää niitettiin, tyhjällä siitä kiitettiin.
Huono on tienesti nyt. Väkeä kuin seinää! Justiin tuota nälkäistä väkeä
on tupannut joka paikkaan, ja sehän se ne palkat polki niin, ettei
maksa yrittääkään. Kubanjilla kuusi riunaa päivässä. On sekin! Mutta
ennen vanhaan, kuulehan, kolmin ruplin maksettiin, nelin, viisinkin!...

-- Niin, ennen vanhaan!... Ennen vanhaanhan ne löivät kolme ruplaa
pöytään, kun vaan saivat nähdä Venäjän miehen. Tässä kymmenisen vuotta
sitten minä niinikään pidin sitä samaa ammattia. Tulet stanitsaan...
Mistä mies?... Venäjältä!... Siinä ne sua sitten heti silittelemään ja
tunnustelemaan ja ihmettelemään... tuoss' on kolme ruplaa, ota! Ja
juottavatkin vielä miehen ja syöttävät. Elä ja pidä lystiä niin kauan
kuin tykkäät!

Maalainen kuunteli häntä ensin suu auki, kummasteleva ihailu pyöreillä
kasvoillaan, mutta huomattuaan tuon retvanan valehtelevan hän
maiskautti huuliaan ja rähähti nauramaan. Tshelkash pysyi totisena,
salaa myhäillen viiksiinsä.

-- Minä tässä kuuntelen ja luulin sinun jo tosiakin puhuvan. Ei, mutta
kyllä ennen vanhaan...

-- Niin, niin, no, sitähän minäkin justiin, että ennen vanhaan...

-- Ole tuossa! -- virkkoi toinen kättään huiskauttaen. -- Suutariko
sinä olet?... tuota noin... vai räätäli!

-- Jaa minäkö? -- kysäisi Tshelkash vuoroonsa. Hetken mietittyään hän
sanoi: -- Kalastaja minä olen.

-- Vai kalastaja! Ähä! Lähteekö kaloja?

-- Mitäs niillä kaloilla? Tämän puolen kalamiehet pyytävät muutakin
kuin kalaa. Enemmän vaan noin niin kuin hukkuneita, vanhoja ankkureita,
pohjaan painuneita laivoja ja sen semmoista. Meill' on oikein ongetkin
sitä mukaa.

-- Pötyä... Lienet niitä sellaisia, joista laulussa sanotaan:

    Miehet verkkoja viskelee
    veettömillen rannoillen,
    aittojen apajoille.

-- Oletkos sinä sellaisia miehiä nähnyt? -- kysäisi Tshelkash,
naurusuin katsellen häntä ja arvellen, että tuo maalainen on koko
lailla typerä.

-- Missäpäs minä oisin niitä nähnyt? Kuullut olen vain.

-- Mitäs sanot semmoisista?

-- Jaa semmoisistako? Mitäpäs niistä osaisi sanoa! Reippaita poikia,
vapaata väkeä.

-- Vapaata... Tykkäätkö sinäkin vapaudesta?

-- Kuinkas muuten? Oma olisit isäntäsi: meni minne miellyttää, teki
minkä tahtoi... Sepä se! Kun vaan pysyy hollilla eikä kiveä kaulaansa
ripusta, niin hätäkös silloin! Elelee lystikseen, kunhan vaan ei Jumala
unohdu.

Tshelkash sylkäisi halveksivasti, keskeytti kyselynsä ja kääntyi häneen
selin.

--- Niinkuin nyt tämä minunkin laitani esimerkiksi! -- innostui
maalainen äkkiä puhumaan. -- Isä kuoli, jäi pieni talon räpiskä, äiti
on vanha, maasta kaikki mehu imetty... minkäs siinä eteensä ottaa? Elää
pitää kumminkin. Mutta miten elää? Sepä se. Annas, kun lähden vävyksi
rikkaaseen taloon. No niin... Jos antaisivat tytölle talosta oman
osuuden! Mutta eihän se appi saakeli anna. Vielä vai minä hänelle
rupean raatamaan selkä vääränä vuodet umpeen! Ja! Semmoinen on se
juttu, näetkös! Ollapa minulla sata ruplaa rahaa tai vaikka puolikin
toista, heti olisi selvillä mies... ja ähäpäs silloin, Antippa, älähän
nuolaise! Tahdotkos antaa Marfalles osan? Etkö? Ole antamatta! On
niitä, Jumalan kiitos tyttöjä kylässä muitakin kuin sinun Marfasi. Ja
sitten sitä olisi mies ihan itse, yks pää kuin lanttu. Niin, niin. --
Hän huokasi. -- Mutta eihän tässä muu auta kuin ruveta kotivävyksi.
Tuli sitten semmoiset meiningit: otan ja lähden tästä Kubanjille,
sieppaan siellä parisen sataa kokoon ja heiskis! Jo veteli herran
reteli!... Mutta äläs! Hukkaan meni hyvät humalat... Mikäs tässä muu
neuvoksi kuin ruveta kotivävyksi lopultakin? Rengiksi appelaan...
Omalle konnulle ei kannata mennä, ei sitä vastenkaan. Hohhoi-jaa!

Kovin teki miehen mieli vävyksi. Oikein kävi kasvoiltaankin synkäksi ja
murheelliseksi. Raskaasti hän alkoi puhkia ja liikuskella maassa, niin
että Tshelkashkin heräsi ajatuksistaan, joihin oli hänen puheensa
aikana vaipunut.

Tshelkashin ei olisi enää oikein tehnyt mieli jatkaa haastelua hänen
kanssaan, mutta kysäisi kumminkin:

-- Minnekäs sinä nyt?

-- Minne? Kotipuoleen tietysti.

-- No mistäs minä sen tiedän... vaikka käkeilisit Turkinmaalle...

-- Turr-rkin maalle! -- venäytti maalainen. -- Kukas ristitty ihminen
sinne lähtisi? Kylläpäs sanoa pöläytit!

-- Hölmö sinä olet! -- huokasi Tshelkash ja kääntyi jälleen hänestä
pois, ja niin hänestä nyt tuntui, ettei hän mokoman miehen kanssa
viitsi enää sanaakaan vaihtaa. Siinä oli jotain ärsyttävää, tuossa
rotevassa maalaisessa.

Hämärästi, hiljalleen kypsyvä, harmillinen tunne alkoi pulpahdella
hänen sisimmissään, estäen häntä kiintymästä ajatuksiinsa ja
harkitsemasta ensi yön tehtäviä.

Hölmön nimen saanut talonpoika jupisi jotain itseksensä, salavihkaa
heittäen karsaita silmäyksiä paljasjalkaiseen retvanaan. Lystikkäästi
paisuivat hänellä posket, suu meni töröön ja siristelevät silmät
alkoivat jo melkein liian usein ja hullunkurisesti räpytellä. Hän ei
nähtävästi ollut odottanutkaan, että hänen puhelunsa tuon repaleisen
viiksiniekan kanssa päättyy niin äkkiä ja niin mieltä pahoittavalla
tavalla.

Repaleinen mies ei ollut hänestä enää tietääksensä. Hän istui
aatoksissaan, vihellellen ja lyöden laitapylvääsen tahtia paljaalla,
likaisella kantapäällään.

Maalaisen teki mieli maksaa hänelle samalla mitalla.

-- Kuules sinä, kalamies! Juopotteletkos sinä useinkin? -- yritti hän
puhua, mutta samassa kääntyi kalamies äkkiä hänen puoleensa ja kysäisi:

-- Kuules, lällä! Lähdetkö työhön minun kanssani tänä yönä, vai? Sano
joutuun!

-- Mihin työhön? -- kysäisi toinen epäluuloisesti.

-- Mihinkö? Mihin vaan pannaan. Lähtään kalalle. Saat soutaa...

-- Jaha. Niin no... Mitäs, tuota... Sopiihan sitä soutaa. Mutta...
kunhan ei vaan sinun kanssasi soutaisi narua kaulaansa. Kovin olet
näköjäsi niitä maailman lopun miehiä... pimeä semmoinen.

Tshelkashista tuntui, kuin olisi mikä tulisella raudalla rintaan
polttanut. Hillityllä vimmalla hän virkkoi puoliääneen:

-- Älä leksottele, kun et ymmärrä. Otan ja kumautan sua kallon kamarata
vasten... ehkä selvenee.

Hän kavahti pystyyn, nykäisi vasemmalla kädellä viiksiänsä, puristaen
samalla oikean kätensä rautaiseen, paksujänteiseen nyrkkiin, ja
säväytti silmiänsä.

Toinen säikähti. Hän vilkaisi ympärilleen ja arasti silmiään räpytellen
kavahti pystyyn hänkin. Siinä he mittailivat toisiaan katseillansa ja
olivat ääneti hetken aikaa.

-- No? -- kysäisi Tshelkash tylysti. Hän kiehui ja vavahteli
loukkauksesta, joka oli hänen osakseen tullut tuolta yötiseltä
vasikalta, jota hän koko keskustelun aikana oli halveksinut ja nyt
kerrassaan inhosi siitä syystä, että hänellä oli niin puhtaat, siniset
silmät, terveet, päivettyneet kasvot, lyhyet ja lujat kädet, siitä
syystä, että hänellä on jossain siellä maalla oma talo, siitä syystä,
että varakas talonpoika ottaisi hänet vävykseen, inhosi häntä koko
hänen entisen ja tulevan elämänsä tähden, mutta enimmän kaikesta siitä
syystä, että hän, nulikka hänen rinnallaan, uskaltaa rakastaa vapautta,
jonka arvoa ei tunne ja jota ei tarvitse. Vastenmielistä aina on nähdä,
että toinen, jota pidät itseäsi huonompana ja alempiarvoisena, rakastaa
tai vihaa samaa kuin sinäkin ja siten käy sinun kaltaiseksesi.

Talonpoika katseli Tshelkashia ja tunsi hänessä käskijänsä.

-- Enhän minä... -- ryhtyi hän puhumaan, -- enhän minä pane vastaan...
Miks'ei? Työtähän minä justiinsa haenkin. Sitä minä vaan meinasin,
että... ethän sinä ole työmiehen näköinenkään... kovin näet olet...
tuota noin .. repaleissa. No niin no, sattuuhan sitä semmoista kelle
hyvänsä... Herrainen aika! Vähänkös minä olen juoppolalleja nähnyt! Vai
vähän? Olen maar pahempiakin nähnyt kuin sinä.

-- No niin, niin! Sinä suostut siis? -- sanoi Tshelkash jo hiukan
lempeämmin.

-- Jaa minäkö? Oli menneeks! Mielellä hyvällä! Sano hinta!

-- Hinta on mulla työtä myöten. Millainen milloinkin työ. Sitä mukaa
palkka kuin saaliskin. Voit saada viitosenkin, ymmärräthän.

Nyt oli kajottu asian rahalliseen puoleen. Talonpoika tahtoi siinä
kohden olla säntillinen ja vaati pestaajaltakin samaa säntillisyyttä.
Hänessä heräsi jälleen arveluja ja epäluuloja.

-- Eihän se semmoinen pohja mitä pidä! Sinilaita kouraan, se olisi
toista.

Tshelkash ryhtyi toimeen.

-- Älä lorise turhia. Lähtään rahteeriin.

Ja he läksivät rinnan astumaan katua myöten. Tshelkash arvokkaana kuin
konsanaankin isäntä, viiksiänsä kierrellen, talonpoika nähtävästi aivan
alttiina tottelemaan, mutta sittenkin täynnä epäluuloa ja pelkoa.

-- Mikä sun nimes? -- kysäisi Tshelkash.

-- Kaapro.

He tulivat likaiseen ja savustuneeseen ravintolaan. Tshelkash astui
bufetin luo ja tilasi, ainaisen kävijän tuttavallisella äänellä, pullon
viinaa, kaalikeittoa, varistettua lihaa ja teetä. Lueteltuaan kaiken
tuon hän virkkoi lyhyesti isännälle: "velaksi kaikki", johon toinen
vain ääneti nyökäytti päätään. Kaapro tunsi kerrassaan kunnioitusta
Tshelkashia kohtaan nähdessään, kuinka suurta arvoa ja luottamusta
tuollainen roiston näköinen mies nautti.

-- Nyt haukataan ja jutellaan juurtajaksain. Istuhan sinä tässä; minä
sillä välin käväisen vähän muualla.

Hän läksi. Kaapro katseli ympärilleen. Ravintola sijaitsi
kellarikerroksessa. Kosteata siellä oli ja pimeää. Ilma oli
tukahduttavan kitkerä ja raskas, täynnä viinan, tupakan ja tervan
hajua. Vastapäätä Kaaproa, toisen pöydän ääressä, istui päihtynyt,
punapartainen mies, merimiehen puku päällä, yltäänsä hiilen pölyssä ja
tervassa. Yhtämittaa nikotellen hän ulisi jotain laulua, joka oli
täynnään katkaistuja sanan mongerruksia, milloin kummallisesti
sihiseviä, milloin karahtelevia. Hän ei arvatenkaan ollut venäläinen.

Hänen taakseen oli asettunut kaksi Moldavan tyttöä, repaleisia,
mustatukkaisia, jotka hekin vetelivät rämeallä äänellä jotain laulun
tapaista, niinkuin päihtyneet konsanaankin.

Kaaprosta alkoi tuntua täällä varsin kamalalta. Hän toivoi isäntänsä jo
piankin palajavan. Melu ravintolassa oli sill'aikaa sulanut yhdeksi
ainoaksi älinäksi. Tuntui kuin siinä mylvisi joku suunnattoman suuri
eläin, jolla on tuhansia erilaisia ääniä. Huimasti, vimmoissaan se
rynnähtelee ulos tästä kivisestä kuopasta, mutta ei ole aukkoa sen
päästä ulos... Kaapro tunsi, kuinka hänen ruumiiseensa imeytyy jotain
huumaavaa, painostavaa. Se pyrkii pyörryttämään, se samentaa silmiä,
jotka uteliaasti ja arkaillen katselevat elämää ravintolassa.

Tshelkash tuli, ja nyt he rupesivat syömään, juomaan ja haastelemaan.
Kolmannen ryypyn jälkeen alkoi Kaapro päihtyä. Hänen tuli hauska olla,
ja mieli teki sanoa jotain hyvää isännälleen, joka -- on se sentään
kelpo poika! -- noin vaan umpimähkään kestitsee häntä, uppo outoa
miestä. Sanoja tulvi tulvimalla kurkkuun, mutta eipäs niitä vaan sieltä
solahtanut kielelle, joka äkkiä oli käynyt kankeaksi.

Tshelkash katseli häntä pilkallisesti naurahdellen ja puheli:

-- Joko on suunniltaan mies!... Voi sua, senkin ämmä!... Viidestä
ryypystä!... Liekö sinussa työn tekijää?

-- Ystäväiseni! -- lallatteli Kaapro. -- Äl' ole huolissasi! Vielä minä
sulle mielihyvät teen ja suuret suosiot!... se tahtoo sanoa justiin
näin!... Annas kun suutelen sinua... suutelenko ma?

-- No, olehan nyt asemillasi!... Tuoss' on vielä, vedä nahkaas!

Kaapro ryyppäsi ryyppäämistään ja joutui jo siihen tilaan, että kaikki
alkoi hänen silmissänsä huojua määränperäisesti, aaltomaisesti. Se
tuntui ilkeältä ja rupesi kääntämään mieltä... Hänen kasvoilleen
ilmaantui typeränintoisa ilme. Hän yritti sanoa jotain, mutta ei siitä
vaan muuta tullut kuin hassunkurista huulten maiskutusta ja ulinaa.
Tshelkash katseli häntä tarkkaavasti, ikäänkuin jotain muistellen. Hän
kierteli viiksiänsä ja naurahteli nyt jo synkästi ja häijysti.

Mutta humalainen parku pauhasi edelleen kapakassa. Punapartainen mies
nukkui, kyynäspäät pöydällä.

-- Lähtäänpäs nyt! -- virkkoi Tshelkash nousten pöydästä.

Kaapro yritti nousta, mutta ei jaksanut. Hän päästi pari kolme karkeata
sanaa ja rähähti humalaisen mielettömään nauruun.

-- Jo pehmeni! -- virkkoi Tshelkash istahtaen jälleen tuolille,
vastapäätä häntä.

Kaapro nauraa hohotti yhä edelleen, tylsillä silmillään katsellen
isäntäänsä. Tämäkin katseli häntä, terävästi ja miettivästi. Hän näki
edessään miehen, jonka elämä oli joutunut hänen sudenkäpäliinsä. Hän,
Tshelkash, tunsi olevansa kyllin voimakas kääntämään tuon elämän sekä
puoleen että toiseen. Hän voi sen taittaa kuin kortin ja voi auttaa
sitä asettumaan sen vankkaan, talonpoikaiseen kehykseen. Hänelle tuotti
nautintoa se tieto, että hän on toisen herrana, ja hän mietiskeli,
ettei tämä maalainen milloinkaan tule tyhjentäneeksi sellaista kalkkia,
minkä kohtalo oli hänen, Tshelkashin, tyhjennettäväksi määrännyt...
Hänen kävi sekä kateeksi että sääliksi tuo nuori elämä. Hän naurahteli
sille, jopa harmistuikin sen puolesta, ajatellessaan, että se vielä
kerran saattaa joutua sellaisiin kouriin kuin hänen... Ja lopulta
kaikista noista tunteista sulautui yksi ainoa, jossa oli palanen
isällistä, holhoavaista. Hänen oli sääli miestä, ja tuo mies oli
hänelle tarpeen. Silloin otti Tshelkash häntä kainaloista ja vei hänet,
hiljaa lykkien häntä takaapäin polvellaan, ravintolan pihalle, jossa
laski hänet maahan, halkopinon siimekseen. Itse hän istahti viereen ja
sytytti piippunsa. Kaapro piehtaroi hetken aikaa mörähdellen ja nukkui.


II.

-- Oletko valmis? -- kysyi Tshelkash puoliääneen Kaaprolta, joka
puuhaili airojen kanssa.

-- Tuossa paikassa! Tämä hankahan se tässä huojuu. Löiskö sitä
lapauttaisi airolla kerran?

-- Ei millään muotoa! Ei saa kuulua melua vähintäkään! Paina vaan
lujasti käsilläsi, kyllä se koloonsa menee.

Hiljaa he siinä sitten laittelivat kuntoon venettä, joka oli kiinni
erään tammikimmeillä lastatun purjelotjan perässä. Ylt'ympärillä oli
kokonainen laivasto samanlaisia lotjia sekä turkkilaisia felukoita, osa
jo tyhjinään, toiset vielä lastattuina palmu- ja sandelipuilla sekä
paksuilla kypressipölkyillä.

Yö oli pimeä. Taivaalla kulki paksuin kerroksin siekalereunaisia
pilviä. Meri oli tyyni, tumma ja sakea kuin öljy. Se tuoksui kosteata,
suolaista, raikasta hajua, ja se äänteli lempeästi, loiskuen laivan
kylkiä ja rantoja vasten ja hiljalleen heilutellen Tshelkashin venettä.
Laajalti ulos rannasta kohottelivat meren pinnalla alukset mustia
kylkiänsä, sysäten taivaanlakeen teräviä mastojaan, joitten huipuissa
välkkyi erivärisiä lyhtyjä. Meri heijasteli lyhtyjen valoja ja
välkähteli keltaisin täplin. Ne kimaltelivat kauniisti sen samettisessa
rinnassa, joka pehmoisena, himmeän mustana kohoili ja laski niin
tasaisesti. Meri nukkui kovasti uupuneen työmiehen tervettä, sikeätä
unta.

-- Nyt lähtään! -- virkkoi Kaapro laskien airot veteen.

-- Nyt lähtään! -- toisti Tshelkash ja lykkäsi veneen kovalla
sysäyksellä lotjain väliseen väylään. Vene kiivaasti kiitämään liukasta
pintaa myöten, ja airojen vedoista vesi välkähteli vaaleansinisin
fosforisin virein. Pitkänä nauhana kulki tuo vire veneen vanavedessä
pehmoisesti kimallellen.

-- Pakottaako päätä? -- kysäisi Tshelkash lempeästi.

-- Ettäs sanot!.... Niin kumisee kuin malmipata... Anna kun valelen
sitä vedellä.

-- Turhia! Tuoss' on; valelepas sisäpuolta; pian ehkä piristyt. -- Hän
ojensi Kaaprolle pullon.

-- Jokohan olis koettaa! Siunaa, laupias isä!

Kuului hiljaista pulinaa.

-- Hei, maistuipas! Riittää jo! -- pysäytti Tshelkash.

Vene kiitämään edelleen ääneti ja puikahdellen laivojen välitse...
Ei aikaakaan niin se pääsi irti niiden joukosta, ja nyt aukeni
veneessä-olijain eteen meren ulappa, ääretön, valtava, kirkas. Se
ulottui siniseen kaukaisuuteen, missä sen sylistä taivasta kohti
kohoili pilvivuoria punervansinisiä, keltaisine untuvareunoineen,
vihertäviä, samankarvaisia kuin meri ja nuo tukalat, lyijynharmaat
pilvet, jotka heittelivät niin tuskallisen raskaita, mieltä ja sydäntä
painostavia varjoja. Ne kulkivat verkalleen, perätysten, milloin
yhtyen, milloin toistensa edelle ennättäen, sekoittivat värinsä ja
muotonsa, nielivät toisiansa ja ilmenivät jälleen uudennäköisinä,
mahtavina ja synkkinä. Jotain aavemaista oli tuossa hengettömäin
parvien verkkaisessa vaelluksessa. Näytti kuin olisi niitä tuolla
meren äärillä loppumattomat laumat, näytti kuin niitä yhä nousisi
taivaalle, yhtä kylmäkiskoisesti, jurossa mielessään häijy aikomus:
eivät ne enää milloinkaan salli taivaan kimallella unisen meren päällä
miljoonilla kultasilmillään, monivärisillä tähdillä, vilkahtelevilla ja
surumielisesti paistavilla, eivät enää koskaan herätä yleviä pyyteitä
ihmisissä, joille kallista on niitten pyhä ja puhdas loiste.

-- Eikös meri ole kaunis? -- kysäisi Tshelkash.

-- Onhan se! Hirvittää sentään, -- vastasi Kaapro vedellen tasaisesti
ja lujasti airoilla. Hiljalleen, tuskin kuuluvasti loiskahteli vesi
pitkäin airojen vedoista ja kimalteli tuossa mieluisassa sinervässä
fosforivalossa.

-- Hirvittää! Ämmä, sinä!... -- murahti Tshelkash pilkallisesti.

Hän, mies kyynillinen ja varas, hän rakasti merta. Hänen kiihkoisa,
ärtynyt, mielenliikutuksia himoitseva luontonsa ei koskaan kyllästynyt
katselemaan tuota tummaa laajuutta, mahtavaa, vapaata alaa, jolla ei
ääriä ole. Ja mielipahalla hän kuuli moisen vastauksen, kysyttyään sen
kauneudesta, joka hänelle oli niin rakas. Hän istui viillellen vettä
melallaan ja levollisena katsellen eteenpäin... ja yhä tuonne kauas hän
olisi tahtonut kulkea tuota sametinpehmoista pintaa myöten, kulkea
kauan aikaa...

Merellä täytti hänet joka kerta laaja, lämmin tunne. Se valtasi koko
hänen sielunsa ja hiukan puhdisti sitä jokapäiväisen elämän saastoista.
Hän osasi antaa arvon sille, ja hänen teki hyvää huomata olevansa
parempi täällä, vetten päällä, vapaassa ilmassa, täällä, missä joka
kerta elämän mietelmät menettivät katkeruutensa ja elämä itse arvonsa,
öisin käy meren yli hiljainen humina, koska tasaisesti hengittää sen
uninen povi... tuo salainen ääni vuodattaa ihmisen sieluun
levollisuutta, lempeästi hillitsee siinä pahoja pyyteitä ja herättää
siinä suuria mietteitä...

-- Entäs missäs ne kompeet on, häh? -- kysäisi Kaapro, levottomasti
katsellen ympärilleen veneessä.

Tshelkash hätkähti.

-- Kompeetko? Täällä ne on perässä.

-- Mitäs kompeita ne oikeastaan ovat? -- tiedusteli jälleen Kaapro,
palanen epäluuloa taaskin äänessään.

-- Mitäkö? Köydenpätkä ja... -- Mutta Tshelkashia hävetti ruveta
valehtelemaan tuon poikanulikan edessä salatakseen varsinaisia
aikeitaan. Samalla hänen kävi sääliksi niitä mietteitä ja tunteita,
jotka toinen oli hajoittanut maahan kysymyksellään. Tshelkash suuttui.
Entinen kirpeä poltto vihlaisi jälleen rintaa ja kurkkua.
Mieleenpainavasti ja tylysti hän virkkoi Kaaprolle:

-- Kuulehan! Kun kerran istut siinä, niin istu, äläkä pistä nokkaasi
muuanne. Soutamaan sinut otin; souda päälle. Mutta jos rupeet suutasi
soittamaan, niin kavahda itseäsi! Ymmärrätkös?

Vene nytkähti ja pysähtyi. Airot jäivät veteen vaahdotellen sitä.
Kaapro alkoi levotonna liikuskella teljollaan.

-- Souda!

Räikeä sadatus kajahti ilmassa. Kaapro nykäisi airoilla. Vene se
ikäänkuin säikähti ja läksi nopein, tempovin nytkäyksin kulkemaan,
vettä kokallaan kohisuttaen.

-- Tasaisemmin!

Tshelkash kohosi perälaudalta ja, päästämättä melaa käsistään,
kiinnitti kylmän katseensa Kaaproon, joka istui siinä kalpeana,
vapisevin huulin. Eteenpäin kumartuneessa asennossaan muistutti
Tshelkash kissaa, joka on valmiina hyökkäämään saaliinsa kimppuun.
Kuului ilkeätä hampaan kiristystä ja hiljaista luitten naksahtelua.

-- Kuka huutaa? -- kajahti tyly ääni mereltä.

-- Souda nyt, saatana... Älä molskuttele!... Minä tapan sinut, senkin
koira!... Souda nyt!... Yks, kaks! Joudu! Ja ynähdäppäs vaan, niin
rrrikki sinut revin! -- niin sähisi Tshelkash.

-- Pyhä neitsyt... Jumalan emo! -- sopotti Kaapro vavisten ja
menehtymäisillään säikäyksestä ja ponnistuksista.

Vene kääntyi notkeasti ja kulki nyt takaisin satamaan päin, missä
lyhtyjen valot välkähtelivät yhtenä ainoana erivärisenä ryhmänä,
mastojen nenissä kajastellen.

-- Kuka siellä ärjyy? -- kuului uudestaan.

Ääni tuli nyt kauempaa kuin ensi kerralla. Tshelkash rauhoittui.

-- Itse sinä, veikkonen, siellä mökää pidät! -- virkkoi hän ääntä kohti
ja kääntyi sitten Kaapron puoleen, joka yhä vieläkin sopotti rukouksia.
-- No vetelipäs vaan onni sinua! Jos nuo perkeleet olisi lähteneet
meitä takaa ajamaan, niin viimeinen ois ollut sulla hetki. Ymmärrätkös?
Tuonne olisin paiskannut sinut... kaloille kumppaliksi!

Nyt, kun Tshelkash puheli levollisesti, jopa hyvänsävyisestikin, alkoi
Kaapro, yhä vielä vavisten, pyytää:

-- Kuule, päästä sinä minut pois! Päästä, Jumalan nimeen! Laske maihin!
Voi kuitenkin! Mennyttä olen minä miestä kerrassaan... Päästä, Herran
tähden! Mitäpäs hyötyä sinulla minusta? Enhän minä näihin
tällaisiin!... En ole milloinkaan moisissa toimissa ollut... Ihan ensi
kertaa... Hyvä Isä! Hukkaanhan minä poloinen joudun! Mitenkä sinä
lienet saanutkaan minut maanitelluksi! Jo teit syntiä kun teitkin...
Toisen työnnät kadotuksen pätsiin... No on se ammattia tääkin!

-- Ammattiako? -- kysyi Tshelkash tylysti. -- Vai ammattia! No sanohan
millaista!

Tshelkashia huvitti toisen säikäys. Hänelle tuotti nautintoa ei
ainoastaan Kaapron pelko, vaan sekin ajatus, että hän, Tshelkash, on
tuommoinen ankara mies.

-- Pimeätä on tämä ammatti... Päästä pois minut!... Eihän minusta mitä!
Eikö niin! Päästä, armas ystävä!

-- Ole nyt vait! Ellei sinusta olisi, niin enhän minä olisi sua
ottanutkaan. Ymmärrätkö? -- No pidä sitten suus kiinni!

-- Hyvä Isä kuitenkin! -- huokasi Kaapro itkien.

-- Kas niin! Pirahdapas vaan! -- keskeytti Tshelkash.

Mutta nyt ei Kaapro enää jaksanut hillitä itseänsä. Hän itki, hiljaa
nyyhkytellen, niisti nenänsä ja keikkui teljollaan, mutta souti samalla
kaikin voimin, huimasti. Nuolena kiiti vene. Jälleen tuli vastaan
tummia laivain runkoja, ja väkkäränä pyörähteli vene niitten välisiä
kapeita väyliä myöten.

-- Kuule nyt! Jos ken mitä kysyy, niin ole vait, jos henkes on sulle
kallis! Ymmärrätkös?

-- Voi poloisen päiviäni! -- huokasi Kaapro toivottomana, vastaukseksi
tylyyn käskyyn, ja lisäsi katkerasti: -- Mennyttä on mies, mennyttä!

-- Älä ulvo! -- kuiskasi Tshelkash varoittamalla.

Tämä kuiskaus vei Kaaprolta viimeisenkin harkintakyvyn. Hän tympeytyi,
sydämessä jäätävä aavistus uhkaavasta vaarasta. Konemaisesti hän painoi
airoja veteen, heittäytyi takanojalleen, nosti ne jälleen ja laski
uudestaan veteen, yhtämittaa vain tuijottaen niinisiin virsuihinsa.

Aaltojen uninen loiske kuului niin vihaiselta ja kamalalta. Tuossa jo
satama... Sen graniittimuurin takaa kuului ihmisten ääniä, veden
loiskinaa, lauluja, kimeitä vihellyksiä.

-- Seis! -- kuiskasi Tshelkash. -- Heitä airot valtaan! Pane kädet
muuria vasten! Hiljemmin, hiton korvennettava!

Kaapro kuljetti venettä, haraillen käsillään muurinseinän liukkaita
kiviä. Vene liukui ääneti, pyyhkien laidallaan kivelle kasvettunutta
limaa.

-- Seis! Anna airot! Anna airot tänne! Missä sun passisi on?
Laukussako? Anna laukkukin tänne! Anna joutuun! Katsos, armas ystävä,
tämä siksi, ettes laputtaisi tiehesi... Nyt et mene mihinkään. Airoitta
sinä vielä miten kuten livistäisit pakoon, mutta ilman passia ei tee
mieli. Vuota tässä! Ja muista: jos hiiskahdatkaan, niin minä sinut
merenpohjaltakin löydän!

Äkkiä tarttui Tshelkash käsillään johonkin, kohosi ilmaan ja katosi.

Kaapro säpsähti... Se oli käynyt niin nopeaan. Hän tunsi, mitenkä
hänen harteiltansa erkanee, liukuu pois tuo kovan onnen painostus ja
pelko, jota hän oli tuntenut tämän kehnon, viiksiniekan varkaan
läsnäollessa... Nyt karkuun!... Hengähtäen helpommin hän vilkaisi
ympärilleen. Vasemmalla hänestä kohoili joku suuri runko ilman mastoja.
Se oli kuin suunnaton ruumisarkku, ontto ja tyhjä... Jokainen aallon
vyöräys sen kuvetta vasten herätti siinä henkiin kumean kajauksen; se
oli kuin raskas huokaus. Oikealla, vedenpinnan yläpuolella, kulki
kylmän, kankean käärmeen kaltaisena aallonmurtajan kostea kiviseinä.
Takaa näkyi omituisia mustia runkoja, mutta edestäpäin, seinän ja tuon
ruumisarkun kupeen välitse, näkyi ääretön, autio meri ja sen päällä
mustat pilvet. Ja ne liikkuivat niin verkalleen, suunnattoman suurina,
raskaina, pimeydestä syytäen kauhujansa ja valmiina musertamaan ihmisen
painonsa alle. Kaikki oli niin kylmää, synkkää, paha-enteistä. Kaaproa
alkoi hirvittää. Tämä kammo oli vielä suurempi äskeistä, Tshelkashin
herättämää. Se puristi Kaapron rintaa lujalla syleilyllä, kouristi
hänet pieneksi palleroksi ja naulasi kiinni teljoon...

Mutta ylt'ympärillä oli kaikki hiljaa. Ei äännähdystä muuta kuin meren
huokaukset, ja tuntui siltä, että nyt, juuri nyt tuo äänettömyys
ratkeaa kauheaan, hurjaan pauhinaan, ja se järkäyttää meren ihan pohjia
myöten, repelee rikki pilvien paksut parvet taivaalla ja hajalle
heittää pitkin meren aavaa pintaa kaikki nuo mustat alukset. Pilvet
kulkivat taivaalla yhtä verkkaan ja ikävästi kuin ennenkin, mutta yhä
enemmän niitä nousi merestä, ja olisipa saattanut taivaankantta
katsellessa luulla, että sekin on meri, mutta ylösalaisin käännetty,
aaltoileva, jonka alapuolella asuu toinen meri, uninen, levollinen,
sileäpintainen. Pilvet näyttivät aalloilta, jotka ovat hyökänneet alas
maan päälle kiharaisine, harmaine harjoineen, pohjattomuuksien päälle,
joista tuuli on nämä aallot temmaissut, nousevien lakkapäitten päälle,
joissa ei vielä kiehu vihan ja vimman vihreä vaahto.

Tuo syvä hiljaisuus ja jylhä kauneus masensi Kaaproa. Hänen teki mieli
nähdä niin pian kuin mahdollista isäntäänsä. Mutta entäs, jos hän
jääkin sille tielle... Verkkaan vieri aika, verkempään kuin pilvet
tuolla taivaalla... Ja yhä pahempi-enteiseksi kävi välistä hiljaisuus.
Mutta äkkiä kuului seinän takaa loisketta, kohinaa ja jotain kuiskeen
tapaista. Kaaprosta tuntui, että nyt hän kuolee siihen paikkaan...

-- Hei! Nukutko sinä? Ota vastaan!... Varovasti! -- kuului Tshelkashin
käheä ääni.

Seinää myöten laskeutui alas kuutiomainen, raskas esine. Kaapro otti
sen vastaan veneeseen. Laskeutui toinenkin, samanlainen. Sitten
kuvastui seinällä Tshelkashin kookas olento; ilmaantuivat airotkin,
ties mistä. Kaapron jalkain juureen putosi hänen laukkunsa, ja
Tshelkash istahti perään, raskaasti huohottaen.

Hyvillään ja arasti naurahdellen Kaapro katseli häntä.

-- Väsyttääkö? -- kysyi hän.

-- Aina vähän, poikaseni! Annapas nyt mennä! Ponnista kuin henkes
edestä!... Hyvän olet ansainnut palkan! Puolet työtä on toimitettu.
Pääsis nyt vaan puikahtamaan noitten pirujen silmäin alta. Sitten ei
muuta kuin rahat kouraan ja mars Maijan luo. Onhan sulla Maija? Vai
mitä, poika riepu?

-- Eikä ole!

Kaapro pani parastansa. Rinta läähätti kuin palkeet, ja kädet
kouristivat airoja kuni teräsjouset. Vesi kohisi kokassa, ja sininen
viiru vanavedessä oli nyt entistä leveämpi. Jo ensi alussa löi Kaapron
yltäänsä hikeen, mutta hän souti soutamistaan kaiken hartian väellä.
Kahdesti hän oli tänä yönä kestänyt kovan säikäyksen, ja häntä pelotti
ajatellessaan, että vielä kolmaskin pitäisi kestää. Yksi oli hänellä
enää toivomus: saada loppuun tämä kovan onnen työ, nousta maihin ja
paeta sitten tuota miestä, ennenkuin hän tappaa minut tai saattaa
tyrmään. Nyt en enää puhu hänelle mitään, mietti Kaapro, en väittele
mistään, teen kaikki mitä käsketään, ja jos sitten pääsen hänestä ehjin
nahoin irti, niin huomenna heti rukoukset toimitutan Miikkulalle,
ihmeittentekijälle... Kaapron rinnasta oli puhkeamaisillaan harras
rukous... Mutta hän hillitsi itsensä, puhisi kuin höyrykone, kulmainsa
alta silloin tällöin vilkaisten Tshelkashiin.

Toinen istui kuivankalseana, kookkaana, eteenpäin kumarassa,
muistuttaen lintua, joka on valmiina pyrähtämään lentoon. Hän katseli
haukansilmillään kokan yli ulos pimeyteen, liikutellen petomaisen
konkonenänsä sieraimia. Toisella kädellään hän piti lujasti kiinni
melasta ja toisella sormieli viiksiänsä, jotka tuontuostakin vavahtivat
joka kerta kun myhäys niillä elehti ja vinoon väänsi miehen ohuet
huulet. Tshelkash oli tyytyväinen onnistuneeseen tehtäväänsä,
tyytyväinen itseensä ja tuohon talonpoikaan, jonka hän oli säikäyttänyt
niin pahanpäiväiseksi ja josta nyt oli tullut hänen orjansa. Hän tunsi
huomisen huiman hummauksen esimakua. Nyt hän nautti voimistansa ja
siitä, että oli saanut tämän nuoren, vereksen maalaisen kokonaan
valtaansa. Hän katseli toisen ponnistuksia, ja hänen kävi sääliksi
miestä. Hänen teki mielensä rohkaista häntä.

-- No! -- naurahti hän puhellen hiljaa. -- Taisit säikähtää tarpeekses,
vai?

-- Ei hätää! -- huokasi Kaapro ja rykäisi.

-- Älähän nyt enää kovin paljoa punkaile. Kun nyt tässä vaan vielä
yhdestä paikasta selvittäis... Punallahan nyt...

Kaapro totteli ja lakkasi soutamasta, pyyhki paidanhihalla hikeä
kasvoiltaan ja laski airot jälleen veteen.

-- Souda hiljaa, ettei vesi pakinaa pitäisi. Yks olis vielä veräjä
käytävänä... Hiljaa, hiljaa... Täälläpäin on, veikkonen, pahaa väkeä;
ei ne leikkiä ymmärrä, pian aikaa kolauttavat semmoisen kuhmun otsaan,
ettes pirahdakaan.

Vene liukui nyt vettä myöten melkein aivan ääneti. Airoista vain
tipahteli sinerviä pisaroita, ja joka kerta kun ne meren pintaan
putosivat, syntyi siihenkin hetkeksi samanlainen sinervä täplä. Yö kävi
yhä pimeämmäksi ja hiljaisemmaksi. Taivas ei enää ollut aaltoilevan
meren näköinen. Pilvet olivat parvistansa hajonneet eri haaroille ja
vetäneet sen tasaiseen, raskaaseen verhoon, joka oli laskeutunut
lähemmäs veden pintaa eikä liikahtanutkaan. Meri oli entistänsä
tyynempi ja mustempi, eikä se enää näyttänyt niin avaraltakaan kuin
äsken, mutta yhä väkevämmältä tuoksui sen lämmin, suolainen haju.

-- Jospa tulis sade! -- kuiskasi Tshelkash. -- Niin mentäis
luijuteltais kuin esiripun takana.

Kummallakin puolen venettä kohoili mustasta veden sylistä rakennuksen
tapaisia, liikkumattomia, synkännäköisiä, mustia nekin. Ne olivat
vartijalaivoja. Yhdessä niistä liikkui tulta: joku siellä kulki lyhdyn
kanssa. Meri silitteli niitten laitoja, kyselevästi humahdellen, mutta
ne vastasivat kylmällä, kumealla kajauksella, ikäänkuin olisivat
kiistelleet sen kanssa jostain asiasta eivätkä olisi mielineet antaa
perää.

-- Vahtialuksia! -- kuiskasi Tshelkash tuskin kuuluvasti.

Siitä hetkestä, jolloin Kaapro oli saanut käskyn hiljentää soutuansa,
oli hän jälleen joutunut jännitettyyn odotuksen tilaan. Hän oli
kumartunut eteenpäin, ja hänestä tuntui, kuin hän alkaisi kasvaa. Luita
ja suonia venytti ja kolotti. Päätä pakotti; yksi ainoa ajatus oli sen
täyttänyt. Hipiä selässä hytkähteli, ja jalkoja pisteli pienillä,
terävillä ja kylmillä neuloilla. Yhtämittainen jännitetty pimeyteen
tirkisteleminen kirveli silmiä. Hän odotteli vain, että nyt, juuri nyt
tuosta pimeästä kavahtaa jokin pystyyn ja kiljaisee: "Seis!
Varkaita!"...

Tshelkashin kuiskaus: "vahtialuksia!" sai Kaapron vavahtamaan: kirpeä,
polttava ajatus sävähti hänen läpitsensä, sävähti ja kosketti
mennessään hänen kovin kireälle jännitettyjä hermojansa. Hänen teki
mieli huudahtaa, kutsua ihmisiä avuksensa... Hän avasi jo suunsa,
kohosi teljoltaan, paisutti rintansa, veti ilmaa siihen, ja jo oli suu
hänellä ammollaan, mutta silloin valtasi hänet äkkiä uusi kauhistus...
Se löi häneen kuin ruoskalla... Hän sulki silmänsä ja kaatui veneen
pohjalle.

... Kaukana tuolla taivaan rannassa nousi meren mustista vesistä
suunnaton, sinertävä, tulinen miekka, nousi, leikkasi halki yön
pimeyden, sivalsi terällään taivaan pilviä ja laskeusi meren rannalle
leveänä, sinervänä raitana. Siihen se laskeusi, ja sen välkkyvään
syliin sukelsi ylös laivoja, joita ei silmä tähän saakka ollut
nähnytkään, mustia, äänettömiä, ympärillään yön uhkea utuvaippa. Näytti
kuin ne olisivat jo kauan aikaa olleet meren pohjassa; myrskyn valtava
voima oli ne sinne vetänyt, ja nyt ne sieltä jälleen nousivat käskystä
tulisen miekan, meren luoman, nousivat katselemaan taivasta ja kaikkea,
mitä vesi pinnallaan pitelee... Taklaus kietoi syliinsä mastot,
näyttäen meriruoholta, joka oli noussut pohjasta noitten mustain
jättiläisten kanssa, verkkona kietoutuen nyt niitten ympärille. Ja
jälleen se kohosi meren pinnalta, tuo kummallinen, sinervä miekka,
kohosi säihkyen, halkaisi jälleen yön ja laskeusi taasen meren
pinnalle, mutta tällä erää toisaalla. Ja sielläkin nousi pintaan
laivojen runkoja, tähän saakka silmältä salatuita.

Tshelkashin vene oli pysähtynyt ja keinui veden pinnalla, niinkuin
olisi joutunut ymmälle. Kaapro oli veneen pohjalla suojaten kasvoja
käsillään. Tshelkash tyrkki häntä melallaan, vimmoissansa kähisten
hiljaisella äänellä:

-- Hölmö! Sehän on tullikryssäri... Sähkölyhty se on... Nouse, senkin
pölkky! Pian tässä meihinkin valon viskaavat! Hukassa ollaan, piru
vieköön, kumpikin. Kuuletkos sinä!

Vihdoin iski melan terävä syrjä entistä kipeämmin Kaapron selkään. Hän
kavahti pystyyn, uskaltamatta vieläkään avata silmiänsä, hyppäsi
teljolleen ja tarttui kopeloimalla airoihin. Vene liukumaan jälleen.

-- Hiljaa! Muutoin lyön sinut kuoliaaksi. Hiljaa, kuulethan! No kyll'
olet pöllö, saakeli soikoon!... Sitäkö sinä säikähdit? Voi sua,
koirankuono!... Lyhty ja peili -- siinä se. Souda hiljaa, hitto!...
Peiliä kääntelevät puoleen ja toiseen ja merta valaisevat nähdäkseen,
eikö olisi missä meidänmoisia miehiä. Salakuljettajia vaanivat. Meihin
ne eivät enää osu: kovin ovat jo kaukana. Älä pelkää, poika! Eivät osu.
Ja nyt... -- Riemuissaan katsahti Tshelkash ympärilleen. -- Nyt on
selvä... Huhhuh!... No onnenmyyrä se olet vaan sinäkin, senkin kelopuu!

Kaapro souti sanaakaan sanomatta. Hän hengitti raskaasti, tuontuostakin
vilkaisten sinnepäin, missä tuo tulinen miekka nousi ja laski. Hänen
oli mahdoton uskoa, ettei siinä muuta ole pelissä kuin lyhty ja
heijastin. Tuo sinertävä valo, joka halkaisee pimeyttä ja panee meren
välkehtimään hopeahohteessa, -- siinä oli jotain selittämätöntä, ja
niinpä Kaapro jälleen joutui tuskallisen kauhun valtaan. Aavistukset
alkoivat uudestaan ahdistaa hänen intoansa. Hän souti konemaisesti, yhä
lyyhistellen kokoon, ikäänkuin joka hetki odotellen iskua ylhäältä.
Eikä hänessä ollut enää mitään, ei pienintäkään toivomusta. Tyhjä hän
oli ja sielua vailla. Tämän yön kamalat tunnelmat olivat juurtajaksain
jäytäneet hänestä pois kaiken sen, mikä on inhimillistä.

Tshelkash se jälleen riemuitsi: kaikki on onnistunut!... Ankariin
mielenliikutuksiin tottuneet hermot olivat rauhoittuneet. Hekumoiden
elehtivät miehen viikset, ja silmissä alkoi viritä ahnas tuli. Mainion
hyvällä tuulella hän oli, vihelteli hampaittensa välistä ja veti
syvälle henkeensä meren kosteata ilmaa, silloin tällöin vilkaisten
ympärilleen ja suopeasti myhähtäen, kun katseensa sattui pysähtymään
Kaaproon.

Tuuli huhahti ja herätti meren. Hieno väre kulki sen pinnalla. Pilvet
näyttivät ohenevan ja käyvän läpikuultavammiksi, mutta yhä vieläkin ne
verhosivat taivaan kannen. Vapaasti, vaikka heikkonakin liiteli kyllä
tuuli pitkin meren pintaa, mutta pilvet eivät liikahtaneetkaan. Niitten
mieltä näkyi painavan joku harmaa, ikävä ajatus.

-- Heräjäpäs henkiin taas, veikkonen! Jo on aika! Kylläpä olet
näköinen: niinkuin olisi nahastasi jo ken kaiken hengen pusertanut:
säkillinen luita vaan jäljellä! Jo loppui lappamiset! Mies hoi!

Kaapron teki hyvää kuulla ihmis-ääntä, vaikka vain Tshelkashinkin.

-- Kuulenhan minä, -- virkkoi hän hiljaa.

-- Sepä se! Mokomakin mötys... Mene perään nyt, minä soudan. Väsyttää
kai sinua!

Konemaisesti muutti Kaapro sijaa. Siirtyessään kokkapuolelle sattui
Tshelkash katsahtamaan häntä kasvoihin ja huomasi hänen horjahtelevan
ja hänen jalkainsa tutisevan. Hänen kävi yhä enemmän sääliksi miestä.
Hän löi Kaaproa olkapäälle.

-- No älä ole peloissasi! Kelpo palkan olet ansainnut, ja koreat
kaupanpäälliset saat multa. Kelpaisiko viidenkolmatta seteli, häh?

-- Minä... en tahdo mitään. Pääsis tästä vaan maihin.

Tshelkash huitaisi kädellään, sylkäisi ja rupesi soutamaan, viskoen
airoja kauaksi taakseen lujilla käsillään.

Meri oli herännyt. Se leikitteli pienten laineitten kera, loi niitä
näkyviin, koristeli niitä vaahtoisilla heloilla, paiskeli niitä yhteen
ja särki ne jälleen hienoksi usvaksi. Vaahto kihahteli sulaessaan ja
huokaili -- ja kaikki ylt'ympärillä oli täynnä soitannollista huminaa
ja loisketta. Tuntui kuin pimeyskin olisi elpynyt.

-- No sanopas nyt... -- alkoi Tshelkash tarinoida, -- nyt kun tulet
kotipuoleesi, otat akan, alat maassa möyriä, siementä kylvät, akka
sulle synnyttää lapsia kasallisen, leivästä alkaa tulla tiukka, ja niin
saat ikäsi kaiken vääntää selkä vääränä... ja lopuksi?... Mitäs siitä
oikeastaan lähtee?

-- Mitäpäs siitä lähtee! -- vastasi toinen ujosti ja vavahdellen, --
eihän sitä...

Siellä täällä tempasi tuuli pilviä hajalle, ja silloin niitten lomista
siinti palanen sinistä taivasta, pieni tähtönen keskellä, mitäpä
kaksikin. Kuviansa nuo tähtöset sitten kurkistelivat leikkivän meren
pinnassa, laineilla hyppelehtien... vuoroin katosivat, vuoroin
välähtivät jälleen.

-- Pidä enemmän oikealle! -- virkkoi Tshelkash. -- Pian ollaan perillä.
Päähän sitä vain päästiin kuin päästiinkin. Se se sitten oli urakka!
Katsopas: yksi yö vain ja puolituhatta tipahti taskuun! Jaa-a! Mitäs
sanot?

-- Ettäkö puolituhatta?! -- venäytti Kaapro epäillen, mutta säikähti
samassa ja kysyi kiireimmän kaupalla, sysien jalallaan veneessä olevia
tavarapakkoja: -- mutta mitäs sorttia noissa?

-- Silkkiä niiss' on. Kallista tavaraa. Kun oikean hinnan ottais, niin
tuskin mahtuis tuhanteenkaan. Mutta enhän minä liikoja... Niin, eikös
tämä ole mukavaa?

-- Jaa-a! -- äännähti Kaapro verkkaan ja kysyvästi. -- Annapahan, että
olisi mulla! -- huokasi hän, ja samassa muistui hänen mieleensä
kotipuoli, viheliäinen talo siellä, puutteet, äiti ja kaikki, mitä
tuolla kaukana omaa on, kaikki se, jonka tähden hän oli lähtenyt
työnhakuun ja jonka tähden nyt viime yönä oli raatanut itsensä
väsyksiin. Muistojen tulva hulvahti hänen päälleen: kotikylä, jyrkän
mäen rinteellä, koivujen, pajujen, pihlajain ja tuomien suojassa, ja
mäen alla puro... Näistä muistoista leyhähti häneen jotain lämmintä, ne
rohkaisivat hänen mieltänsä. -- Olispa se mainiota! -- huokasi hän
haikeasti.

-- Niin, niin! Sinä kai suoraa päätä soittaisit junalla kotia... ja
sielläkös tytöt sinusta tykkäämään, jaa-a! Katso paras joukosta! Uuden
talonkin rakentaisit, säväyttäisit... no niin... kenties ei taloksi
sentään ihan riittäisikään...

-- Eihän se... Meillä on puuvärkki kallista.

-- Entäs sitten? Entisesi korjaisit. Onhan teillä hevonen, vai?

-- Jaa niin, hevonenko! Onhan se, mutta kovin on kaakki vanha jo.

-- No sitten hevosen ostaisit, ja hyvän... Sitten lehmän... lampaita...
siipikarjaa sitten... Mitä?

-- Älä, veikkonen, puhukaan... Olis sillä viisiä, niin kyll' olisi
lysti elää, hyvä Isä kuitenkin...

-- Eipä hullumpaa oliskaan... Ymmärrän minäkin näitä asioita. Olihan se
oma pesä ennen vanhaan minullakin... Isä oli niitä varakkaimpia meidän
kylässä.

Tshelkash souti verkalleen. Vene keikkui aalloilla, jotka vallattomasti
loiskivat sen laitoja vasten; hiljalleen se liukui meren tummalla
pinnalla, mutta meri itse kävi hetkestä hetkeen yhä vilkkaammaksi.
Kaksi miestä keinui veneessä, mietiskellen, aatoksissaan katsellen
ympärilleen. Tshelkash oli ottanut Kaapron kanssa puheeksi
maalaiselämän, rohkaistakseen ja rauhoittaakseen häntä. Ensi alussa hän
oli itsekin epäröiden naurahdellut viiksiinsä, mutta sittemmin,
antaakseen puheen-ainetta kumppalilleen, oli hän alkanut puhella
maaelämän suloista... Hän oli itse niihin jo aikaa sitten kyllästynyt,
hän oli unohtanut ne, ja nyt vasta ne johtuivat hänen mieleensä. Ja
niinpä hän vähitellen viehättyi niistä... Hän ei enää kysellyt
Kaaprolta, miten siellä maalla eletään ja ollaan, vaan huomaamattansa
rupesi itse kertomaan.

-- Pääasia talonpojan elämässä, se on, veikkonen, vapaus. Itse olet oma
isäntäsi. Oma on sulla talo; viheliäinen se on, röpiskä, mutta omas se
on. Oma on sulla maa; ei sitä ole kuin pivollinen vaan, mutta omaas se
on. Oma sull' on kana, omat on omenatkin! Olet kuin kuningas
valtakunnassas!... Ja kaikki, niinkuin nakutettu: aamulla, kun sait
silmäs auki, lähde työhön, ja eri on työ keväällä, eri kesällä, ja
sitten syksyllä taas eri. Jos menit tuonne tai tänne, niin omaanpa
tulet tupaasi takaisin. Siell' on lämmin, ja rauhassa saat olla. Ihan
kuin kuningas, vai mitä? -- Niin päätti innoissaan Tshelkash,
lopetettuaan pitkän luettelonsa talonpoikain eduista ja oikeuksista ja
mainittuaan, ties miksi, myös hänen velvollisuuksistaan.

Kaapro katseli häntä uteliaana ja innostui hänkin. Ei hän enää
muistanutkaan, mikä mies tuo hänen kumppalinsa on. Hän näki edessään
vain samanlaisen talonpojan kuin hän itsekin oli: monen miespolven hiki
oli hänet ainaiseksi kiinnittänyt maankamaraan, lapsuuden muistot
sitoivat häntä siihen, mutta hän oli omin päin luopunut siitä,
laiminlyönyt sen hoitamisen ja vaalinnan ja siitä syystä saanut
ansaitun rangaistuksenkin.

-- Oikein sinä puhut, ystäväiseni! Kohdalleen sanoit justiin. Katsopas
nyt esimerkiksi itseäsi: minkä oletkaan lainen, kun ei ole sulla maata.
Minun päiviäni!... Maankamara, se on kuin emo: et sitä kauaksi
mielestäsi saa.

Tshelkashin ajatukset saivat toisen suunnan... Hän tunsi jälleen
ärsyttävän polton rinnassaan, niinkuin ainakin, jos ken ja varsinkin
joku hänen silmissään arvoton mies sattui kajoamaan hänen
itserakkauteensa -- huimapäisen kulkurin itserakkauteen.

-- Jo lähtee pötyä taas! -- tiuskaisi hän vimmoissaan. -- Luulit kai
minun jo todenkin perästä... Äläs!

-- Kyll' on kumma mies, -- säikähti Kaapro jälleen. Sinustakos minä
sitten puhuin? On niitä paljo muitakin sinun laisiasi! Kyll' on
vainenkin viljalti tuota kovan onnen väkeä maailmassa!...
Maankulkijoita semmoisia...

-- Käy airoihin, pässi! -- komensi Tshelkash jyrkästi. Hänellä oli jo
kurkun täydeltä kokonainen raesade täriseviä haukkumasanoja, mutta
miten ollakaan, hän hillitsi itsensä.

He vaihtoivat paikkoja toistamiseen, ja siinä kun Tshelkash kulkea
kiipesi tavarapakkain ylitse perälaudalle, teki hänen kiihkeästi mieli
sysäistä Kaapro suin päin veteen, mutta samalla hän ei kyennyt
katsahtamaan häntä silmiinkään.

Lyhyt keskustelu oli tauonnut. Mutta nytpä yksin Kaapron vaitiolostakin
tuulahti Tshelkashiin maalais-elämän sulot... Hän ajatteli entisiä
aikoja eikä muistanut venettänsäkään ohjata. Aalto käänsi sen
toisaalle, ja niinpä se alkoikin painua merelle päin. Aallot näkyivät
huomanneen, että vene oli joutunut suunniltaan. Ne viskelivät sitä yhä
korkeammalle, ne leikkivät sillä, välkähdellen sen airojen viskomassa
vedessä lempeällä, sinervällä valollaan. Mutta Tshelkashin silmäin
edessä kulki kuva toisensa perästä kauan, kauan sitten menneiltä
päiviltä, joita nykyajasta erotti kokonainen seinä yksitoista
ajast'aikaa kestänyttä kulkurielämää. Hän ennätti nähdä itsensä
lapsena, ennätti nähdä kotikylänsä, äitinsä, tuon punaposkisen, lihavan
vaimon, jolla oli niin suopeat, harmaat silmät, -- isänsä,
punapartaisen jättiläisen, jurokasvoisen. Hän näki itsensä sulhasena,
näki vaimonsa, mustasilmäisen Anfisan, pitkä palmikko niskassa,
täyteläisen, pehmeän pullean, iloisen... näki itsensä sitten pulskana
kaartilaisena... näki uudestaan isänsä, nyt jo harmaan ja työstä
kumaraisen, ja äitinsä, ryppyisen ja kutistuneen. Esiintyi siinä sekin
kuva, jossa hän palajaa sotapalveluksesta ja kylä käy häntä vastaan...
isä on koko kylän nähden niin ylpeä Yrjöstänsä, tuuheaviiksisestä,
uljaasta sotamiehestä, sukkelasta, pulskasta pojasta... Muisto, tuo
kovaonnisten vitsaus, herättää henkiin kivetkin menneisyydessä ja
vuodattaa hunajapisaroita joskus juotuun myrkkyynkin... siksi vain,
että viimeisetkin iskunsa saisi lyöneeksi, pannakseen ihmisen
tunnustamaan erehdyksensä ja siten pakottaaksensa häntä rakastamaan
sitä, joka mennyt on, ja riistääkseen häneltä tulevaisuuden toiveet.

Tshelkash tunsi joutuneensa kotoisen ilman sovittavaisen, lempeän
tuulahduksen helmaan. Se oli saattanut hänen kuuluviinsa sekä äidin
helliä sanoja että isän, uljaan talonpojan vakavia puheita... sieltä
kuului monta unohtunutta säveltä, mehuisasti siellä maaemonen
tuoksui... routa oli vast'ikään lähtenyt, aura oli vast'ikään mullan
muokannut, tuolla smaragdinen silkkioras peitti peltoa... Ja hän tunsi
olevansa suunnaltaan suistunut, langennut, viheliäinen ja yksinäinen
olento... hänet oli temmaistu ja ainaiseksi heitetty siitä elämän
kehyksestä, missä tämä samainen, hänen suonissaan nyt virtaileva veri
oli muodostunut.

-- Hei, minnekäs sitä nyt mennään! --- kysyi Kaapro äkkiä.

Tshelkash murahti ja loi ympärilleen saaliinhimoisen, väijyvän katseen.

-- Piruko sitä nyt lennättelee!... Ei hätää sentään... Panepas höyryä
lisää! Pian ollaan perillä.

-- Aatoksissaan oli mies, vai? -- kysäisi Kaapro myhäillen.

Tshelkash iski häneen terävän silmäyksen. Kaapro oli jälleen aivan
entisellään, levollinen, iloinen, melkeinpä näytti voitonriemuiselta.
Hyvin hän oli nuori; koko elämänsä oli hänellä vallassaan. Eikä hän
mitään tiedä. Se on paha se! Kenties sentään maa voi hänet pidättää...
Entistä haikeammalta tuntui Tshelkashista, heti kun nämä ajatukset
olivat vilahtaneet hänen mieleensä... Siksipä hän Kaapron kysymykseen
jurosti mörähti:

-- Väsyttää... Vene keikkuu kanssa...

-- Keikkuu, se on vissi se... Tuota noin... eihän sitä enää kiinni
jouduttane noitten kanssa? -- Kaapro sysäsi jalallaan tavarapakkoja.

-- Ei jouduta. Ole rauhassa. Tuossa paikassa annan tavarat pois ja
sitten rahat kouraan... Ni-in!

-- Ettäkö viis sataa?

-- Ei kai vähempääkään.

-- Onpas se... tuota noin... koko summa! Annas, että olis se semmoinen
minulla, poloisella pojalla!... Se olis yhtä huilutusta vaan.

-- Jaa, maalla?

-- Kuinkas muuten? Heti minä...

Jo pyrähti Kaapro lentämään mielikuvituksen siivillä. Tshelkash näytti
murtuneelta. Viikset olivat riipuksissa, toinen kylki oli märkänä
aaltojen roiskeista, silmät olivat kuopallaan, väikettä vailla. Hän oli
kurjan, voipuneen näköinen. Mietiskelevä masennus, joka ilmeni yksin
hänen likaisen paitansa poimuissakin, näytti silittäneen tuntumattomiin
kaiken saaliinhimoisuuden hänessä.

-- Väsyttää minuakin... Eipä juuri jaksais...

-- Kohta tullaan... Tuolla noin.

Tshelkash käänsi jyrkästi veneen ja suuntasi sen jotain mustaa, vedestä
nousevaa esinettä kohti.

Taivas peittyi pilviin jälleen. Alkoi sataa. Se oli hienoa, lämmintä
vihmaa, ja hilpeästi se rapsahteli aaltojen harjoille.

-- Seis! Hiljempaa! -- komensi Tshelkash.

Veneen kokka kolahti lotjan kylkeä vasten.

-- Nukkuuko ne pirut? -- murisi Tshelkash iskien keksin
köydentapaisiin, joita riippui lotjan kyljessä. -- Ei ole laskettu
portaita... rupesi vielä satamaankin. Olisi tuota jo ennättänyt.. Hoi,
etanat! Ho-hoi!

-- Selkashko siellä? -- kuului ylhäältä ystävällinen ynähdys.

-- Portaat alas!

-- Kalimera, Selkash!

-- Portaat alas, senkin korvennettava saakeli! -- kiljaisi Tshelkash.

-- Kas kun on äkäinen tänään... Hioei!

-- Ala kiivetä, Kaapro! -- virkkoi Tshelkash kumppalilleen.

Seuraavassa tuokiossa he olivat kannella. Kolme mustaa olentoa,
partasuuta, puheli siellä keskenään kummallista terävä-äänteistä
kieltä, katsellen alas Tshelkashin veneeseen. Neljäs, pitkässä
viitassa, astui hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta antoi hänelle
kättä. Sitten hän vilkaisi epäluuloisin silmin Kaaproon.

-- Laita huomiseksi rahat, -- virkkoi Tshelkash hänelle. -- Nyt minä
menen maata. Tule pois, Kaapro! Tahdotkos syödä?

-- Kun pääsis maata! -- vastasi Kaapro. Viiden minutin perästä hän jo
kuorsasi lotjan likaisessa ruumassa. Tshelkash istui hänen vieressään,
koetellen jonkun saapasta jalkaansa. Äreänä ja alakuloisena hän
vihelteli hampaittensa välistä, ajatuksissaan syljeskellen sivuillensa.
Sitten hän oikaisihe Kaapron viereen, riisumatta saapasta jalastaan,
heitti kädet niskan taakse ja katseli kauan aikaa kattoon, viiksiänsä
liikutellen.

Hiljalleen lotja huojui leikkivän aallon pinnalla; jossakin narahti puu
valittaen, sade rapisi pehmoisesti kannella, laine loiskui lotjan
kuvetta vasten... Kaikki tuo oli niin alakuloista. Oli kuin olisi
tuutulaulua hyräillyt äiti, jolla ei ole toivoa poikansa onnesta...

Irvistäen kohotti Tshelkash päätänsä, katsahti ympärilleen, virkkoi
jotain itsekseen ja oikaisihe jälleen, heittäen jalat hajalleen.
Sellaisena hän muistutti suuria saksia.


III.

Hän heräsi ensimmäisenä, vilkaisi levottomasti ympärilleen, mutta
rauhoittui heti kohta ja katsahti Kaaproon, joka vielä nukkui. Tämä
kuorsahteli makeassa unessa. Mitä lienee nähnytkään unissaan, mutta
hymy elehti koko hänen lapsellisilla, terveillä, päivettyneillä
kasvoillansa. Tshelkash huokasi ja kiipesi nuoraportaita myöten
kannelle. Ruuman aukosta pilkisti sisään lyijynkarvaista taivasta.
Päivä oli valjennut, ikävä, harmaa, syksyinen päivä.

Parin tunnin perästä Tshelkash palasi. Hänen kasvonsa punoittivat,
viikset oli uljaasti keikautettu ylöspäin, huulilla leijaili
suopean-iloinen hymy. Jalassa oli hänellä pitkävartiset lujat saappaat
ja nahkahousut, yllään kurtikka. Hän oli metsämiehen näköinen. Koko
hänen pukunsa oli kulunut, mutta lujaa ainetta ja sopi hänelle hyvin.
Se teki hänet hartevammaksi, kätkien hänen laihuutensa ja luoden häneen
sotilasmaisen ryhdin.

-- Nouse pois, vetelys! -- virkkoi hän sysäten jalallaan Kaaproa.

Toinen kavahti pystyyn ja, tuntematta unenpöpperössä kumppaliansa,
katsoa tuijotti häneen sameilla silmillään. Tshelkash purskahti
nauramaan.

-- Kappas tuota! -- naurahti viimein Kaapro suun täydeltä. -- Herra
mikä herra!

-- Näin se meillä vain käy, kättä kääntäin. Mutta onpas sinua vaan arka
mies! Voi sentään! Kuinkas monta kertaa sinä viime yönä yrititkään
kuoloa tehdä? Häh! Sanopas!

-- Niin no, mutta aatteles itsekin: ensihän kertaa minä sellaisissa!
Vähällä oli, ettei tässä sielu parkaansa paholaiselle pantannut.

-- Vieläkö lähtisit uuden kerran, lähtisitkö?

-- Jaa ettäkö lähtisin?... Tuota noin... mitenkäs minä sanoisin?...
Mikä siitä lähtis?... Sepä se!

-- Entäs kun lähti kaksi vesikaarenkarvaista?

-- Kaksiko sataa ruplaa! Ka... Sopishan koettaa...

-- Hei! Entäs kun sielu paholaiselle panttiin!

-- No tuota... ehkei se sentään niinkään mene! -- myhähti Kaapro. --
Eikä menekään, mutta sitten sitä eläis ihmisiksi koko ikänsä.

Tshelkash nauraa hohotti iloisesti.

-- No niin, leikit syrjään. Nyt lähtään maihin... Tule!

-- Ka, ei minusta estettä. Lähtään vaan!

Ja jälleen he istuvat veneessä, Tshelkash pitää perää, Kaapro soutaa.
Heidän yllään kohoilee harmaa taivas, tasaisesti pilven peittämä.
Sakeanvihreä meri leikittelee heidän veneellänsä, kohinalla viskellen
sitä laineilla. Nämä eivät ole vielä ennättäneet suuriksi paisua.
Iloisesti ne heittelevät kirkkaita, suolaisia pärskeitä heidän
päällensä. Tuolla kaukana, kokan puolella, kuultaa keltaisena
kaistaleena hiekkainen ranta, perällä taas pakenee silmänkantamattomiin
vapaa, kisaileva meri liikehtiväin lainelaumojen uurtamana. Siellä
täällä alkaa aallonharja jo koristautua uhkealla, valkoisella
vaahtoreunuksella. Kaukana siellä huojuu meren rinnoilla joukko
aluksia, vasemmalla näkyy kokonainen mastometsä ja kaupungin talojen
valkoiset ryhmät. Sieltä vyöryy merenpintaa myöten kumea humu
helähdellen ja aallon loiskeen kera luontuen kovaääniseksi, soreaksi
soitoksi... Ja kaiken tämän yli on heitetty ohut, usmainen, harmaa
harso, joka yhä kauemmas siirtää esineitä toisistaan.

-- Illaksi tuosta vielä aika leikki nousee, -- virkkoi Tshelkash
nyökäyttäen päätään ulappaa kohti.

-- Myrskykö? -- kysyi Kaapro, voimakkaasti vedellen vakoja laineisiin.
Hän oli yltäänsä märkä tuulen viskomista pärskeistä.

-- Niinpä niinkin! -- vakuutti Tshelkash.

Kaapro loi häneen tutkistelevan katseen.

-- Paljonko sulle annettiin? -- kysyi hän huomattuaan, ettei Tshelkash
aio alottaa puhetta.

-- Täss' on! -- sanoi Tshelkash ojentaen Kaaproa kohti jotain, minkä
oli vetänyt taskustansa.

Kaapro näki vesikaarenkarvaisia seteleitä, ja kaikki hänen silmissään
pukeutui vesikaarenväriseksi.

-- Kappas! -- Ja minä kun ajattelin, että valehteleehan se mies!...
Mitenkäs paljon siinä on?

-- Viisisataaneljäkymmentä! Aika sieppaus!

-- Jaa-a! -- kuiskasi Kaapro, ahnaasti seuraten silmillään
viittäsataaneljääkymmentä, niitten taas pujahtaessa taskuun. -- Hohhoo!
Olispa minulla semmoinen kasa! -- Hän huokasi raskain mielin.

-- Nyt pidetään lystiä, poika ressu! -- huudahti Tshelkash
ihastuksella. -- Huimat pidetään pidot!... Ole huoleti, osas saat
sinäkin... Neljäkymmentä saat! Kuulethan! Piisaako? Tahdotko, niin heti
rahat lautaan!

-- No, jos tuota... sinun passaa, niin miks'ei! Otannan minä.

Kaapro vapisi odotuksesta ja samalla jostain muustakin rinnassaan
pistävästä ja ahdistavasta tunteesta.

-- Ha-ha-haa! Voi sua, penteleen pentu itseäsikin! Vai "otanhan minä"!
No ota, veikkonen, ole niin hyvä! Pyydän nöyrimmästi, ota! En näet
tiedä, minne panen tällaisen raharöykkiön. Kevennä, veikkonen, kuormaa,
ota, he!

Tshelkash ojensi Kaaprolle muutamia punalaitaisia seteleitä. Toinen
otti ne vapisevin käsin vastaan, heitti soutamisen sikseen ja rupesi
kätkemään seteleitä syvälle poveensa, ahnaasti siristellen silmiänsä ja
haukkoen, puhallellen ilmaa, niinkuin olisi niitä varia juonut.
Tshelkash seurasi hänen liikkeitään naurusuin. Mutta Kaapro oli jälleen
tarttunut airoihin ja souti nyt hätäisesti, tempomalla, ikäänkuin mitä
säikähdellen ja luoden silmänsä alas. Miehellä hytkähtelivät sekä
hartiat että korvat.

-- Kyll' olet ahne!... Ei se tiedä hyvää... Vaikka mitäpä minä
tuosta!... Talonpoika... -- virkkoi Tshelkash mietteissään.

-- Niin, aatteles, mitä kaikkea rahalla saa! -- huudahti Kaapro, äkkiä
lehahtaen kiihkoihinsa. Ja sitten hän alkoi puhua elämästä maalla
rahallisna ja rahatonna. Hän puheli katkonaisesti, hätäillen, ikäänkuin
tavoitellen ajatuksiansa ja lennosta sieppaillen sanoja... Kun on
rahaa, niin on arvoa, kaikkea yltäkyllin, elämä vapaata, iloista!...

Tshelkash kuunteli häntä tarkasti, kasvot ankarina ja siristetyissä
silmissä joku aie. Tuontuostakin hän myhähti tyytyväisenä.

-- Perillä ollaan! -- keskeytti Tshelkash äkkiä Kaapron puheet.

Aalto kohotti samassa venettä ja työnsi sen somasti hiekkaan.

-- No nyt on asia lukossa, veikkonen. Vedetään vaan vene rannemmas,
jottei aallot sitä vie. Kylläpähän tulevat perimään. Ja nyt on meillä
ero edessä. Kaupunkiin on tästä kahdeksan virstan verta. Sinne kai sinä
taaskin, vai mitä?

Tshelkashin kasvoilla leijui vielä hyväntahtoinen, salaperäinen hymy.
Päältäpäin näki, että hän mietti mielessään jotain hauskaa hänelle
itselleen ja odottamatonta Kaaprolle. Hän pisti käden taskuunsa ja
kahisteli siellä seteleitä.

-- En, en minä kaupunkiin mene... Minä... -- Kaapron oli vaikea puhua,
niinkuin olisi mikä salvannut henkeä häneltä. Hänessä kihisi kokonainen
parvi toivomuksia, sanoja, tunteita, mutta ne nielivät toisiansa ja
polttivat häntä kuin tulella.

Tshelkash katseli häntä kummastellen.

-- Mikäs sinua repelee? -- kysyi hän.

-- Muuten minä vaan... -- Kaapron kasvot ne vuoroin punastuivat,
vuoroin lensivät harmaiksi. Hän tarpoi maata jaloillaan... Väliin
näytti siltä, kuin hän tahtoisi hyökätä Tshelkashin kimppuun, väliin
taas niinkuin raastelisi häntä joku muu aikomus, jota hänen on vaikea
panna täytäntöön.

Tshelkashista tuntui oudolta nähdessään tuon maalaisen sellaisessa
kiihkotilassa. Hän odotteli vain, mikä tästä lopuksi tulee.

Kaapro rupesi nauramaan, mutta hänen naurunsa oli omituista, itkun
tapaista. Hänellä oli pää alaspäin, kasvojen ilmettä ei Tshelkash
voinut nähdä. Epäselvästi erotti vain korvat, jotka väliin punastuivat,
vuoroin kalpenivat.

-- Mene hiiteen! -- virkkoi Tshelkash viitaten kädellään. --
Rakastunutko sinä olet minuun, vai? Virnailee siinä kuin mikä tyttö!
Vai mieltäsikö kääntää, kun pitää erota minusta? Kuuletko sinä, räpäle?
Puhu, mikä sinun on, tahikka ma lähden tieheni...

-- Lähdetkö? -- huudahti Kaapro kimakalla äänellä.

Hiekkainen, autio ranta vavahti hänen huudostaan, ja meren aaltojen
kastelemat hiekka-aallot ne ikäänkuin huljahtivat. Hätkähti
Tshelkashkin. Yht'äkkiä hyppäsi Kaapro sijaltaan ja heittäysi
Tshelkashin jalkoihin, otti ne syliinsä ja riuhtaisi puoleensa.
Tshelkash horjahti ja putosi raskaasti istuvilleen hiekalle. Hammasta
puraisten hän huimasti huitaisi ilmaa nyrkkiin puristetulla kädellään.
Mutta hän ei ennättänyt vielä lyödä, kun hänet jo pysäytti Kaapron
kaino, rukoileva sopotus:

-- Kultaseni! Anna minulle... nuo rahat! Anna Jumalan tähden! Mitä
niistä sinulle?... Saathan sinä yhdessä ainoassa yössä... yhdessä
ainoassa, kuulethan!... Mutta minä tarvitsen vuosikausia... Anna...
minä rukoilen sitten sun edestäsi... ikipitkät päiväni... kolmessa
kirkossa rukoilen .. sun sielusi pelastusta... Sinähän ne viskot virran
viedä... mutta minä ne maahan panen... Anna minulle nuo rahat! Mitäs
niillä onkaan arvoa sinulle?... Vai kovinko ovat kalliita? Yksi ainoa
yö vaan, niin olet rikas mies! Tee sinä laupeudentyö! Mennyttähän sinä
olet miestä... Eihän päivä sulle enää valkene... Mutta minä... Anna
vainenkin minulle.

Säikähtäneenä, kummastellen, vimmoissaan istui Tshelkash hiekalla,
taaksepäin heittäyneenä ja käsien nojassa. Ääneti hän istui, kamalasti
tuijottaen talonpoikaan, joka oli painanut päänsä hänen polviinsa ja
siinä läähättäen sopotteli pyyntöjänsä. Hän sysäsi Kaapron vihdoin
syrjään ja kavahti seisaalleen. Pistettyään kätensä taskuun hän viskasi
vesikaarenväriset setelit hänelle.

-- Tuoss' on, koira! Syö ja ahmi! -- kiljaisi hän kiihkeästi, säälien
ja halveksien tuota ahnasta orjaa. Viskattuansa rahat hän tunsi jotain
sankarimaista itsessään. Uhkeus loisti hänen silmissänsä, koko hänen
olennossaan.

-- Itsellänikin oli aikomus antaa sinulle enemmän. Kävi säälikseni sua
eilen... johtui maalla-olo mieleeni... Annas, arvelin, kun autan tuota
poikaa. En olisi uskonut sinusta tätä. En. Mutta sinä!... Voi sua,
riepu! Senkin kerjäläinen!... Sopiiko nyt tuolla tavalla rahain tähden
raadella itseänsä? Hölmö! Ahnaat perkeleet!... Eivät tiedä mistä mies
käy... Viidestä kopeekasta olette valmiit myömään itsenne!...

-- Kultaseni!... Jumala sinua siunatkoon! Mitäs luulet tämän tällaisen
kasan minulle merkitsevän?... Tuhansien arvoinen se on minulle!... Nyt
minä olen rikas mies, -- vikisi Kaapro riemuissansa, hytkähdellen ja
kätkien rahoja poveensa. -- Voi sua, armas mies sentään!... En unohda
sua ikipäivinä! En milloinkaan! Ja niin sanon vaimolleni ja
lapsillenikin, että rukoilkaat sen miehen puolesta.

Tshelkash kuunteli hänen iloista parkumistaan, katseli hänen loistavia,
riemusta vääntyneitä kasvojansa ja tunsi, ettei hänestä, varkaasta,
juomarista, joka on riuhtaistu pois kaikesta siitä, mikä omaa on ja
kotoista, -- ettei hänestä konsanaan saata tulla noin halpaa, mitätöntä
olentoa, joka oman itsensä unohtaisi. Sellaista ei hänestä koskaan
tule! Ja tämä ajatus ja vakaumus täyttivät hänet itsetietoisuudella
omasta vapaudesta ja omasta uljuudesta, ja ne ne pidättivät häntä
Kaapron luona täällä, meren autioisella rannalla.

-- Teitpä minusta kuin teitkin onnellisen miehen! -- huusi Kaapro,
tarttui Tshelkashin käteen ja tuikki sitä kasvoihinsa.

Tshelkash oli vaiti ja naurahteli suu irvessä kuin sudella. Mutta
Kaapro se laverteli lavertelemistaan:

-- Ja tiedäs, mitä minä ajattelin, kun tuossa äsken soudettiin
tänne?... Minä näin rahat, ja silloin iski mieleeni: annas kun lyön sua
airolla päähän... nnoin! Sitten rahat taskuun, hänet mereen... sinut
justiin, ymmärräthän! Kuka häntä sitten lähtee hakemaan? Ja jos
löytävätkin, niin kukapa se kysyy kuka hänet tappoi ja miten ja kuin!
Eihän se, sanovat, ole semmoinen mieskään, että hänen tähtensä maksaisi
hälyä nostaa... Tarpeeton tavara maan päällä koko mies! Kuka hänen
henkensä perään kysyy? Niin minä ajattelin! Jaa-a.

-- Rahat tänne! -- kiljaisi Tshelkash tarttuen häntä kurkusta.

Kaapro riuhtaisihe kerran ja toisen... Tshelkashin toinen käsi
kietoutui käärmeenä hänen ympärilleen... Kuului rikki repeävän paidan
räsäys -- ja Kaapro virui hiekalla. Silmät pyörivät mielettöminä hänen
päässään. Koukkuiset sormet tavoittelivat jotain ilmassa, ja jalat
rimpuilivat. Tshelkash seisoi siinä suorana, laihana, saaliinhimoisena,
suu häijyssä irvessä. Hän nauraa hihitteli myrkyllistä nauruansa, ja
viikset ne tempoellen elehtivät hänen kulmikkailla, terävillä
kasvoillaan. Ei häntä ikipäivinä kukaan ollut niin kipeästi leikannut;
ei hän milloinkaan ollut niin loukkaantunut.

-- Onko mies onnellinen nyt? -- Niin hän kysyi kesken nauruansa
Kaaprolta, käänsi hänelle sitten selkänsä ja läksi astumaan kaupunkia
kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut kahtakaan askelta, niin kissana jo
kyyristihe Kaapro, nousi toiselle polvellensa ja huimasti heilauttaen
kättään heitti häneen mukulaisen kiven, häijysti kiljaisten:

-- Nnoin!...

Tshelkash parkaisi, tarttui käsin niskaansa, kallistui eteenpäin,
kääntyi sitten Kaaproon ja kaatui suin päin hiekalle. Kaapro kauhistui
häntä katsellessaan. Tuossa tuo liikautti jalkaansa, yritti nostaa
päätänsä, oikaisihe ja vavahti kuin soittimen kieli. Silloin Kaapro
juoksemaan pois, sinne, missä usmaisen aron yli riippui repaleinen
pilvi ja oli pimeä. Aallot pitivät ääntä; ne vyörähtelivät hiekalle,
sulautuen yhteen sen kanssa ja jälleen eriten. Vaahto kuohui ja
räiskeitä pursuili ilmaan.

Alkoi sataa. Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta pian se muuttui
tiheäksi, isopisaraiseksi, pudoten taivaasta hienoina suihkuina. Ne
kutoivat vesirihmoista kokonaisen verkon, joka kerrassaan kätki
näkyvistä aron ja meren ääret. Kaapro katosi sen taakse. Pitkään aikaan
ei näkynyt mitään muuta kuin sade ja kookas mies meren rannan hiekalla.
Mutta äkkiä ilmaantui sadeverkosta juoksujalassa jälleen Kaapro.
Lintuna hän lensi kiirehtien Tsbelkashin luokse, lankesi maahan hänen
eteensä ja alkoi vieritellä häntä. Hänen kätensä kävi lämpöiseen,
punaiseen nesteeseen... Hän säpsähti ja ponnahti syrjään mieletönnä,
kalpein kasvoin.

-- Nousehan, veli! -- kuiskasi hän Tshelkashin korvaan kesken sateen
rapinaa.

Tshelkash aukaisi silmänsä ja tyrkkäsi Kaapron luotaan, käheästi
sanoen:

-- Mene pois!...

-- Veli! Anna anteeksi!... Paholainen vietteli... -- puheli Kaapro
vapisevalla äänellä, suudellen Tshelkashin kättä.

-- Mene... mene tiehesi!... -- kähisi toinen.

-- Nosta pois sielultani synnintaakka, armas veli! Anna anteeksi!

-- Ann... mene pois!... Mene helvettiin! -- kiljaisi Tshelkash äkkiä ja
nousi istuvilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vimmaiset, ja sameat
silmät ne myötäänsä painuivat kiinni, niinkuin häntä olisi kovasti
nukuttanut. -- Mitä sinä vielä tahdot? Tehtäväsi teit; mene! Pois! --
ja hän yritti potkaista tuskan murtamaa Kaaproa, mutta ei jaksanut,
vaan olisi jälleen vaipunut maahan, ellei Kaapro olisi häntä
käsivarsillaan tukenut hartioista. Tshelkashin kasvot olivat nyt
Kaapron kasvojen tasalla. Kumpaisetkin olivat kalpeat, kurjat, kamalat.

-- Hyi! -- ja Tshelkash sylkäisi kätyrinsä ammottaviin silmiin.

Toinen pyyhkäisi kasvonsa nöyrästi hihallaan, supattaen:

-- Tee vaikka mitä! En sano sanaakaan. Anna Jumalan tähden minulle
anteeksi.

-- Katala raukka! Et osaa kunnon lailla konnakaan olla!... -- huusi
Tshelkash halveksien, repäisi nuttunsa alta kaistaleen paitaansa ja
alkoi sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain hammasta kiristäen,
sitoa sillä päätänsä. -- Otitko rahat? -- sähähti hän hampaittensa
välistä.

-- En ole ottanut, veli hyvä! En huoli niistä! Ei niistä ole kuin
turmioksi.

Tshelkash pisti kätensä nuttunsa taskuun, veti sieltä ulos setelitukun,
pisti yhden vesikaarenkarvaisen takaisin taskuun ja viskasi muut
Kaaprolle.

-- Tuoss' on, ja mene matkaas!

-- Enkä ota, veli. Mahdotonta! Anna anteeksi!

-- Ota nyt! kiljaisi Tshelkash, kauheasti väännellen silmiänsä.

-- Anna anteeksi ensin! Sitten otan... -- sanoi arasti Kaapro ja
heittäysi Tshelkashin jalkain juureen kostealle hiekalle, johon sade
rankkana rapisi.

-- Älä valehtele, roisto! Otat kyllä! -- virkkoi Tshelkash lujasti.
Ponnistellen hän tarttui toisen tukkaan, kohotti hänen päätänsä ja
työnsi hänelle rahat vasten kasvoja.

-- Ota, ota pois! Teithän työtäkin. Ota, äläkä pelkää. Älä häpeä, ettäs
olit vähällä tappaa miehen. Ei minunmoisestani kukaan ketäkään
edesvastuuseen vaadi. Kiittävät vielä, kun tietää saavat. Ota! Ei
kukaan saa tietää mitä tehnyt olet, mutta palkinnon se on arvoinen.
Tuoss' on!

Kaapro näki Tshelkashin nauravan, ja hänen tuli helpompi olla. Hän
puristi lujasti rahat käteensä.

-- Veli! Annathan anteeksi minulle. Etkö anna, etkö? -- puheli hän
ruikuttamalla.

-- Ystävä! -- vastasi Tshelkash samaan tapaan, nousten seisomaan ja
horjuen. -- Mitä anteeksi annettavaa minulla olisi! Tänään sinä minut,
huomenna minä sinut.

-- Voi veli hyvä! -- huokasi Kaapro, murheellisesti päätään
pyöritellen.

Tshelkash seisoi hänen edessään omituisesti hymähdellen, mutta riepu
hänen päässään punertui punertumistaan, muuttuen turkkilaisen fetsin
näköiseksi.

Satoi kuin saavista. Meri pauhasi yrmeästi, ja aallot pieksivät rantaa.
Nyt ne olivat jo vihoissaan ja raivoisat.

Nuo kaksi olivat hetken aikaa ääneti.

-- Hyvästi nyt! -- virkkoi Tshelkash kylmästi ja pilkallisesti ja läksi
astumaan.

Hän horjui käydessään. Jalat vapisivat, ja päätään hän kannatteli niin
omituisessa asennossa, ikäänkuin olisi peljännyt pudottavansa sen.

-- Anna anteeksi, veli! -- pyysi Kaapro vielä kerran.

-- Joutavia! -- vastasi Tshelkash kylmästi, astuen edelleen.

Hän kulki horjahdellen ja yhä kannatellen päätään vasemman käden
kämmenellä. Oikealla kädellään hän hiljaa hypisteli ruskeita
viiksiänsä.

Kaapro katseli kauan aikaa hänen jälkeensä, kunnes toinen oli kokonaan
kadonnut sateeseen, jota yhä rankempana valui ohuissa suihkuissa,
kietoen aron tiheään, teräksenkarvaiseen usvaan.

Sitten Kaapro otti päästään märän lakkinsa, teki ristinmerkin ja
katsahti kouraansa puristettuihin rahoihin. Vapaasti ja syvästi hän
sitten henkäisi, pisti setelit poveensa ja läksi vihdoin pitkin, lujin
askelin astumaan meren rantaa, painaen päinvastaiseen suuntaan kuin
Tshelkash.

Meri raivosi viskellen suuria, raskaita aaltoja rannan hiekalle ja
särkien niitä pärskeiksi ja vaahdoksi. Kiivaana pieksi sade vettä sekä
maata... tuuli ulvoi... Kaikki ympärillä oli täynnä ulvontaa, pauhua,
humua. Sateelta ei näkynyt maata eikä taivasta.

Pian olivat sade ja aallonpärskeet pesseet pois punaisen täplän siltä
kohdalta, missä Tshelkash oli maannut. Pian ne olivat rannan hiekasta
huuhtoneet Tshelkashin ja nuoren talonpojan jäljet näkymättömiin. Eikä
meren autiolla rannalla enää mikään muistuttanut kahden ihmisen
keskeistä lyhyttä murhenäytelmää.



Radda.

(Makár Tshudrá.)


Mereltä puhalsi kostea, kylmä tuuli. Aalto loiskui rantaa vasten,
merenpuoleiset pensaat suhisivat, ja näitten kumpaisenkin umpimielistä
säveltä tuuli kantoi kauas arolle. Välistä toivat puuskat tullessaan
kohmettuneita, näivettyneitä ja keltaisia lehtiä ja heittivät ne
nuotioon. Silloin liekki leimahti, meitä ympäröivän yön pimeys vavahti
ja siirtyi arasti syrjemmälle. Hetkeksi silloin ilmeni näkyviin
vasemmalla ääretön aro, oikealla silmänkantamaton meri ja suoraan
edessäni Makár Tshudrá, vanha, kookasvartaloinen mustalainen, joka
täällä oli leirinsä hevosia paimenessa. Leiri oli puolensadan askeleen
päässä meistä.

Hän ei välittänyt siitä, että kylmä tuuli oli lyönyt auki hänen
tshekmeninsä, paljastaen hänen karvaisen, ruskean rintansa, ja pieksi
nyt armotta sitä. Puoleksi makaavassa, kauniissa, vapaassa ja
mahtavassa asennossa hän siinä loikoi, määränperäisesti imeskellen
suurta piippuansa, päästellen suusta sekä sieraimista paksuja
savupilviä ja kiinteästi tuijottaen minun pääni ylitse jonnekin arojen
kuolonhiljaiseen pimeyteen. Siinä hän puheli minun kanssani yhtämittaa,
yrittämättäkään suojella itseänsä tuulen tuimilta puuskilta.

-- Vai vaellat vainen? Siinä teet oikein. Hyvän oletkin valinnut osan,
kotkaseni. Niin sen ollakin pitää: vaella vain ja katsele, ja kun olet
kylliksesi katsellut, niin oikaise itses sitten ja kuole. Sen pituinen
se.

Elämääkö? Muita ihmisiä, niinkö? -- jatkoi hän epäuskoisesti kuultuaan
minun vastaukseni tuohon hänen "niin sen ollakin pitää". -- Hohhoo!
Mitäs sinä niillä näkemilläsi teet? Etkös sinä ole elämää, sinä itse?
Muut ne elävät sinuttakin ja elävät ikänsä loppuun. Luuletko sinä, että
sinua kukaan tarvitsee? Et sinä ole leipä etkä sauva; sinua ei siis
kukaan tarvitse.

Oppia ja opettaa, muka, niinkö sanot? Voitkos sinä oppia tekemään
ihmisiä onnellisiksi? Etpä vainkaan. Vuota vielä, kunnes pääsi on
harmaa, ja puhu sitten, että pitää opettaa. Mitä pitää opettaa muka?
Kukin tietää mikä hänelle on tarpeen. Viisas ottaa kaikki, tyhmä ei saa
mitään. Oma on opettajansa kukin.

Hassua väkeä, nuo sinun ihmisesi! Yhteen läjään lyyhistyvät ja siinä
toisiansa henkitoreille likistävät, ja tilaa maailmassa olisi, näethän
sinä. -- Hän viittasi arolle. -- Ja yhä ne työtä tekevät. Miksi, ketä
varten? Ei tiedä yksikään. Mies tuossa kyntää peltoa. Hikihelmin
hänestä voimat maahan vuotaa, ja samaan maahan hän sitten itsensä
oikaisee ja siihen mätänee. Eikä jää hänestä jäljelle yhtään mitään,
eikä hän pelloltansa sieltä mitään näe. Pöllönä eli ja pöllönä kuolee.

Maatako kaivelemaan hän tänne syntyikin, kuollakseen sitten, ennenkuin
ennättää edes oman hautansakaan kaivaa? Tietääkö hän mitä vapaus on?
Käsittääkö hän aron avaruutta? Kun meren aalto haastaa, tunteeko hän
iloa sydämessään? Ja! Orja hän on syntymähetkestä saakka, ja orjana hän
pysyy ikänsä kaiken. Sen pituinen se! Mitä hän kykenee itselleen
tekemään? Panemaan narun kaulaansa, jahka hiukan viisastuu.

Mutta minä, kuulehan, olen 58 ajast'ajan kuluessa nähnyt niin paljon,
että jos olis panna kaikki tämä paperille, niin ei mahtuis
tuhanteenkaan sellaiseen konttiin kuin sinulla on. Sanopas, missä
maissa minä en ole ollut! Etpä kykenekään sanomaan. Sin'et edes tunne
nimelleenkään niitä seutuja, missä minä olen ollut. Niin sitä pitää
elää: vaella vaan ja vaella. Sen pituinen se. Älä kauan seiso yhdessä
kohdin -- mitä siitä lähtee? Yö ja päivä ne iät kaiket maan ympäri
juoksevat, toisiansa tavoittelevat; juokse sinäkin äläkä mietiskele
elämää, muutoin kyllästyt siihen. Miettimään kun rupeat, samassa et
enää elämääkään rakasta. Niin se aina käy. Sellaista on sattunut
minullekin. Hohhoh! On niinkin.

Istuin kerran tyrmässä, Galitshinassa. Mitäs varten minä maailmassa
elän? -- Näin iski kerran mieleeni, kun oli ikävä, -- ja tyrmässä on
ikävä, voi kuinka onkaan ikävä siellä, kotkaseni! -- Ikkunasta minä
katsahdin ulos kedolle, ja silloin kouristi sydäntä, kouristi kuin
pihdeillä. Kuka osaa sanoa, miksikä ihminen elää? Ei sitä osaa kukaan
sanoa, kotkaseni. Ja mitäpäs sitä sellaista itseltään kyseleekään! Elä,
ja siinä se. Ja vaella ja katsele ympärilles; ei silloin ikävä koskaan
valtaa saa. Vähällä olin silloin hirttää itseni omaan vyöhöni.
Sellaista se on.

Hm! Haastelin minä kerran erään miehen kanssa. Ankara oli mies, niitä
teikäläisiä, venäläisiä. Ei sitä niin saa elää, sanoi hän, kuin itse
tahtoo, vaan niinkuin Jumalan sana neuvoo. Ole Jumalalle kuuliainen,
sanoi, niin Hän antaa sinulle, mitä ikinä Häneltä pyytänet. Mies itse
ihan ryysyissä ja repaleissa. Minä sanoa pöläytin, että miks'et sinä
pyydä Jumalalta uusia vaatteita! Mutta silloin mies suuttui ja ajoi
minut tieheni, toruen ja haukkuen. Ja sitä ennen hän oli puhunut siitä,
kuinka muka pitää rakastaa ihmisiä ja antaa heille anteeksi. Olis
antanut minulle anteeksi, jos olin loukannut armollista herraa!
Opettaja sekin! Syödä vähemmin, niin he opettavat, mutta itse he syövät
kymmenen kertaa päivässä. --

Makár sylkäisi nuotioon ja vaieten pani uudelleen piippuunsa. Tuuli
ulvoi jotakin, hiljaa ja vaikeroiden. Illan pimeässä hevoset
hirnahtelivat, ja leiristä päin helähteli huuto ja intohimoinen
tarulaulu. Siellä lauloi Makár Tshudrán tytär, kaunis Nonka. Minä
tunsin hänen täyteläinen, heleän rintaäänensä, jossa aina värähteli
niin omituinen tyytymättömyys ja vaativaisuus, niin hänen laulaessaan
kuin hyvää päivääkin sanoessaan. Hänen ruskeilla, himmeillä kasvoillaan
asui kylmä kuningattarenomainen korskeus, mutta tummanruskeitten
silmäin varjossa välähteli tieto hänen kauneutensa lumoavasta ja
vastustamattomasta voimasta ja kaiken sen halveksimisesta, mikä oli
muuta kuin hän itse. --

Tshudrá ojensi piipun minulle.

-- Polta! Hyvinkö laulaa tyttö tuolla? Sepä se! Soisitko, että
sellainen sua rakastaisi? Et vainen? Se on hyvä se! Niin sen ollakin
pitää: älä usko tyttöväkeä, pysy erilläsi heistä. Tytön on hauskempi ja
mieluisampi antaa suuta kuin minun poltella piippua, mutta kun
kerrankin olet häntä suudellut, niin tiessään on silloin vapaus sinun
sydämestäs. Hän kietoo sinut itseensä jollakin sellaisella, jota et
näet etkä saa katki, ja niin annat hänelle koko sielus; sun omakses jää
vaan se, mikä jäljellä on. Se on varma. Varo tyttöväkeä! Valehtelevat,
senkin käärmeet. Ei ole minulla maailmassa mitään sen rakkaampaa kuin
sinä, niin hän haastelee, mutta pistäpäs häntä nuppineulallakaan edes,
niin sydämes hän repii palasiksi. Kyllä minä sen asian tunnen, voi
kuinka hyvin tunnenkin! Tahdotkos nyt, kotkaseni, niin kerron sulle
tarun, tositarun. Paina mielees se, ja kun olet painanut, niin vapaana
pysyt kuin lintu ikäsi kaiken.

Oli ennen vanhaan Zobár, nuori mustalainen, Loiko Zobár. Koko
Unkarinmaa ja Tshekkien maa ja Slavonia ja kaikki, mikä meren ympärillä
on, kaikki hänet tunsivat. Uljas oli mies! Ei ollut niissä maanäärissä
sitä kylää, jossa ei viis tai kymmenen miestä olis Jumalan edessä
vannonut tappavansa Loikon, mutta hengissä hän vaan oli. Ja jos hän
mihin hevoseen kerran oli mieltynyt, niin pane vaikka rykmentti
sotamiehiä sitä vartioimaan, -- ei aikaakaan, niin jo keikkuu Loiko sen
selässä. Huihai! Vai olisiko se mies ketään peljännyt? Vaikka itse
pääpiru olis tullut hänen luokseen kaikkien pikku pirujen kanssa, niin
ellei Loiko olis häneen puukkoansa iskenyt, niin olis hän ainakin
haukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja pikku piruille antanut vasten
kuonoa jok'ikiselle, ihan vissiin!

Ei ollut sitä mustalaisleiriä, joka ei olis häntä tuntenut tai hänestä
kuullut. Hän ei rakastanut muuta kuin hevosia, eikä niitäkään kovin
kauan yhtämittaa: ratsasteli jonkun aikaa ja möi sitten, mutta rahat --
ota ken hyvänsä. Ei ollut hänellä mitään, mistä hän ei olis raatsinut
luopua. Jos olisit tarvinnut hänen sydäntään, niin itse hän sen olisi
rinnastaan reväissyt ja antanut sulle, jos vaan sulle siitä mitä
hyötyä. Semmoinen mies oli Loiko, kotkaseni!

Meidän leiri oli siihen aikaan Bukovinassa. Siitä on nyt kymmenkunta
vuotta. Kerran yöllä -- se oli tuossa kevätpuoleen, minä muistan sen,
-- istuttiin me yhdessä: minä ja Taneli, se, joka oli käynyt sotaa
yhdessä Kossuthin kanssa, vanha Nur ja kaikki muut ja Radda, Tanelin
tytär.

Tunnethan sinä minun Nonkani? Prinsessa kerrassaan! Mutta Raddaa ei
sovi häneen verratakaan, -- liian suuri kunnia Nonkalle. Hänestä, siitä
Raddasta, on mahdoton sanoin mitään sanoakaan. Viululla kukaties voisi
soittaa, kuinka kaunis hän oli, mutta ei siihenkään pystyisi muu kuin
se, jolle viulu on yhtä tuttu kuin oma sydän.

Monen pojan sydämen se tyttö oli piloille polttanut, voi sentään,
kuinka monen! Moravan rannalla kerran muuan magnaatti, vanha juureva
herra, sattui hänet näkemään, näki ja hämmästyi kovin. Istuu ratsunsa
selässä mies ja vapisee kuin horkassa. Kaunis oli tuo vanha herra,
kaunis kuin piru pyhäpäivänä: takki kullan kirjoissa, vyöllä miekka...
hevonen kun vaan maahan polkaisee... niin jo kiiltokivissä säilä
säihkyy kuin salama... lakki vaaleansinistä samettia, kuin taivasta
palanen, -- ylen oli uljas vanha hospodaari! Hän katseli Raddaa
katselemistaan, eikä aikaakaan, niin jo virkkaa: "Hei! Anna suuta,
tyttö! Saat rahaa kukkaron täyden." -- Tyttö se vaan selkänsä käänsi.
-- "Anna anteeksi, jos mieles pahoitin; katsahda edes leppeämmin", --
näin se kerrassaan tarttui mahtava magnaatti ja heitti kukkaron hänen
jalkoihinsa, ja suuri olikin kukkaro, veli hyvä! Tyttö se vaan noin
niinkuin ohimennen potkaisi kukkaron rapakkoon. Sen pituinen se.

"Senkin tyttö!" huokasi hospodaari, iski ruoskalla ratsua, ja
pölypilvenä mies katosi.

Huomenissa tuli uudestaan. -- "Kuka tytön isä?" pauhaa hän kuin mikä
ukkonen pitkin leiriä. Taneli astui esiin. -- "Myö mulle tyttösi,
maksoi mitä maksoi!" -- Mutta Taneli se sanoa paukautti: "Herrat ne
vaan kaikkea kaupittelevat, sioista ruveten hamaan omaantuntoon, mutta
minä olen ollut sodassa Kossuthin kanssa enkä pidä kaupan yhtään
mitään!" -- Pahasti parkaisi silloin vanha herra ja oli vetää
miekkansa, mutta samassa pisti joku meidän miehistä palavan taulan
palan ratsun korvaan, ja niin hänet hepo kiidätti pois. Me pantiin
teltat kokoon ja siirryttiin muuanne. Kuljetaan tuosta päivä, mitäpä
toinenkin -- jo saavutti! -- "Kuulkaa", -- huutaa hän, -- "kautta
Jumalan ja teidän itsenne minä vannon, että omatunto on minulla puhdas.
Tytön kun vaimoksi mulle antanette, niin puolekkain panen teidän
kanssanne kaikki, mitä minulla on. Ylen on äijä mulla rikkautta!" --
Tulena hehkuu mies ja satulassa heiluu kuin merenruoko. Meidän miehet
miettimään.

"Mitäs sanot, tytär?" virkkoi viiksihinsä Taneli.

"Jos naaraskotka korpin pesään pyrähtäisi, mikä hänestä tulisi?" Näin
kysäisi Radda meiltä.

Nauramaan ratkes Taneli ja me muut kanssa.

"Hyvin lausuit, tyttäreni! Kuulithan, hospodaari! Hukkaan sulta meni
hyvät humalat. Kysy kyyhkysiä; ne ovat taipuvaisempia."

Ja niin lähdettiin edelleen.

Mutta hospodaari sieppasi lakkinsa ja paiskasi sen maahan ja ratsasti
pois, ratsasti niin että maa tömisi. Sellainen oli Radda, kotkaseni.

Niin. Istutaan sitä sitten kerran yöllä nuotiolla, niin -- äkkiä alkaa
soittoa kuulua arolta. Sitä soittoa! Veri siitä suonissa kiehahti, ja
ihan se niinkuin olis minne maanitellut. Kaikista meistä tuntui, kuin
tuota soittoa kuullessa tekisi mieli jotain sellaista, jonka jälkeen ei
enää maksa elääkään tai jos eläisi, niin kaiken maailman keisarina
eläisi, -- sellaista oli se soitto, kotkaseni!

Se läheni lähenemistään. Ei aikaakaan, niin jo ajaikse pimeästä
näkyviin ratsu. Selässä istuu mies, viulua soitellen, ja tulee meitä
kohti. Nuotion ääreen hän pysähtyi, lakkasi soittamasta ja katseli
meitä myhäillen.

"Kas, Zobár, sinäkö!" huusi Taneli iloissansa. Niin, se oli justiin se
Loiko Zobár.

Miehellä viikset ihan olkapäillä, ja siinä ne yhtyvät hiuskutreihin,
mustiin ja kiiltäviin kuin damaskiteräs; silmät välkkyvät kuin
taivaalla tähdet, mutta kun myhäilee mies, niin ihan aurinko paistaa,
jumaliste! Siltä näytti, kuin olis hän ja ratsu taottu yhdestä ainoasta
raudankappaleesta. Siinä hän seisoo veripunaisena nuotion valossa,
naurahtelee ja hampaat välkkyy. Vie minut viho viimeinen tuho ja
turmio, ellen minä rakastanut häntä kuin omaa itseäni, ennenkuin mies
oli minulle sanaakaan sanonut tai edes huomannut, että minunkin moiseni
on olemassa tässä matoisessa maailmassa.

Sellainen oli se mies, kotkaseni! Hän kun silmiisi katsahtaa, niin
samassa sydämesi vangiksi ottaa, etkä sitä yhtään häpeä, vieläpä
ylpeilet siitä. Semmoisen miehen kanssa tulee itsekin paremmaksi
kerrassaan. Harvassa on moisia miehiä. Ja hyvä niin. Kovin jos olis
paljo hyvää maailmassa, niin eihän sitä hyvää hyväksi huomaiskaan.
Niinpä niin! Mutta kuulehan vielä, kun juttelen.

Radda sanoo: "Hyvin soittelet, Loiko! Ken sulle viulun teki, niin
heleän ja herkän?" -- Zobár naurahtaa: "Itse minä sen tein, enkä sitä
puusta tehnytkään, vaan nuoren tytön rinnasta rakensin, tytön, jota
kovasti rakastin, ja kieletkin mä hänen sydämestään punoin. Vielä
hiukan valehtelee viulu, mutta kyllä mulla käyrä kädessä on kohdallaan.
Näethän!"

Miehinen mies, tietty se, koettaa kerrassaan häikäistä tytöltä silmät,
jottei niistä sydän syttyisi, vaan että tyttö itse sua ikävöisi. Niin
se Loikokin. Mutta erehtyipäs tällä erää. Radda kääntyi pois ja virkkoi
haukotellen: "Kuulin Zobária kehuttavan viisaaksi ja sukkelaksi. Turhia
puhuvat ihmiset." Ja niin hän läksi loitommas.

"Vai on sulla, ylpeä impynen, niin terävät hampaat!" lausui Loiko.
Silmä iski tulta, ja hän astui alas ratsultansa. "Terve, veljet! Tulin
vieraisiin teille."

"Terve tultua, kotka!" vastasi Taneli. Suuta siinä suihkattiin,
haasteltiin ja käytiin maata... Sikeästi nukuttiinkin. Aamu kun tuli,
niin kas! Siteessähän on Zobárilla pää. Mistä se? Hevonen potkaisi
miehen maatessa.

Vai niin vainen! Ymmärrettiinhän me mikä se semmoinen hepo oli.
Viiksiin myhähdeltiin vaan, ja myhähti se Tanelikin. Eikö sitten Loiko
ollut Raddan veroinen? Huihai! Oli tyttö miten kaunis hyvänsä, mutta
ahdas on hänellä mieli ja kapea kanssa. Ripusta hänelle vaikka leiviskä
kultaa kaulaan, ei hän tuostaan parane. No niin.

Elettiin sitten kotvanen niissä seuduin, ja hyvin meillä siihen aikaan
asiat kävivätkin. Zobár oli mukana. Siinä sitä sitten toveri! Viisas
oli kuin vanha mies ja tiesi vaikka mitä. Kirjaakin osasi lukea, pani
venäät sekä unkarit. Ja kun se mies alkaa tarinoida, niin vaikk'ei unta
oliskaan; yhä vaan kuuntelis häntä. Mutta kun soittamaan rupeaa, niin
lyököön minut ukkonen ihan tähän paikkaan, jos maailmassa kukaan muu
osaa soittaa sillä lailla kun Zobár! Kun pyyhkäisi käyrällään kieliä
kerran, niin sydän sykähtää; pyyhkäisi toisen, niin jo hiukenee sydän,
mutta hän soittelee vaan ja myhäilee. Teki mieli sekä nauraa että itkeä
kuunnellessa hänen laulujansa. Tuossa juuri joku käyrän alla vaikeroi
ja apua pyytää, ja silloin viiltää sydäntä, viiltää kuin puukolla.
Äkkiä taas aro lähtee taivaalle tarinoita kertomaan, hiljaisia
tarinoita, surumielisiä. Tuossa taas tyttönen itkee, soreata poikaa
saatellen, ja sorea poika kutsuu tyttöä arolle: siellä kohdataan. -- Ja
äkkiä -- hei! Ukkosena pauhaa uljas, vapaa laulu, ja luulis, että nyt,
ihan nyt, itse aurinkokin lähtee taivaalla tanssimaan moisen laulun
tahdissa. Semmoista se oli, kotkaseni.

Ihan jok'ikinen suoni ruumiissa ymmärsi tuon laulun, ja orjakseen se
miehen pani, ken vaan sattui sitä kuuntelemaan. Ja jos olisi Zobár
silloin huutanut: "puukot käteen, pojat!" niin jokainen olis lähtenyt
puukkosille kenen kera hyvänsä, jonka vaan hän olis osoittanut. Hän
osasi hallita ihmisiä mielensä mukaan, ja kaikki häntä rakastivat,
lujasti rakastivatkin. Radda se yksin vaan ei hänestä välittänyt, ja
jospa vaan siinä kaikki, mutta väliin ivailikin häntä. Kipeän oli tyttö
iskun lyönyt Zobárin sydämeen, ylen kipeän! Hammastaan puree Loiko,
viiksiänsä nykien, katse kolkompi kuilua pohjatonta, ja välistä niissä
sävähtää niin tuimasti, että hirvittää. Väliin läksi uljas Loiko yöllä
ulos arolle, ja siellä hänen viulunsa itki aamuun asti, itki: siellä
mies vapauttaan hautaan vaivutteli. Me siinä vaan nurmella virumme.
Kuuntelen ja mietiskelen: mitä tehdä, miten olla? Mutta tietäähän sen:
kun kaksi kiveä vastakkain vierii, silloin ei ole hyvä käydä väliin,
rammaksi musertuu. -- Kului tuosta sitten aikaa vähäisen.

Kerran istuttiin koolla taas ja haasteltiin asioista. Ikäväksi löi.
Taneli pyytämään Loikoa: "Laulahan, Zobár, ilahduta sydäntä hiukan!"
Tämä vilkaisi Raddaan, joka vähän matkan päässä loikoi selällään,
taivasta katsellen. Zobár iski kieliä käyrällänsä, ja viulu samassa
haastelemaan, niinkuin olisi vainenkin ollut immen sydäntä palanen.
Näin hän lauloi, Loiko:

    Hei! Suur' on aro, suunnaton.
    Jo rintain liekehtää!
    Kuin tuul', niin raju ratsuin on,
    ja käs' on vahva tää!

Silloin käänsi päätänsä Radda, kohottautui istumaan ja naurahti
laulajaa vasten silmiä. Punaiseksi hän lensi, Zobár, kuin aamurusko.

    Hei! Orhi, taistoon tottunut,
    lähtäänkö liikkeellen?
    Viel' usmissaan on aro,
    mut pian päivä kultaa sen.

    Hei! Valoa käy kohti vaan,
    kohoile korkeemmas!
    Mut Kuutart' ällös koskekaan
    tuuheella harjallas!

Niin hän lauloi. Eikä kukaan enää sillä lailla laula! Mutta Raddapa ei
tuosta tuon enempää; virkkaahan vaan:

"Älähän toki niin korkealle lennä, Loiko! Sattuisit putoamaan alas:
nenäs löisit rapakkoon, viikses tahraisit. Varo vaan!" Vimmastuneen
katseen viskasi silloin Loiko tyttöön, mutta ei sanonut mitään.
Hillitsi itsensä mies ja lauloi edelleen:

    Hei! Jos sais päivä silloin kuin
    me vielä nukuttais,
    niin häpeäänhän, harmistuin,
    me silloin suistuttais!

"Se oli laulu se!" virkkoi Taneli. "En ole mointa ennen kuullut;
tehköön minut piru piipuksensa, jos valehtelen!" -- Vanha Nur väliin
viiksiänsä väänteli, väliin olkapäitään kohautteli, ja kovin meitä
miellytti joka miestä Zobárin uljas laulu. Raddaa se vaan ei
huvittanut.

"Tuolla lailla se itikkakin kerran inui, kun koetteli matkia kotkan
huutoa." -- Niin hän sanoi, ja tuntui silloin kuin olis tyttö lunta
heittänyt meidän päälle.

"Nyt taidat tahtoa ruoskaa, Radda!" virkkoi Taneli ja ojensihe tyttöä
kohti, mutta Zobár viskasi lakkinsa tanterelle, kasvot mustina kuin
maan multa.

"Seis, Taneli! Teräksestä suitset -- suuhun tulisen ratsun! Anna
tyttösi emännäksi mulle!"

"Kuules poikaa!" naurahti Taneli. "Ota vaan, jos tahdot ja saat!"

"No, impi, kuulehan minua hiukkanen äläkä röyhentele! Olen minä
maailmassa tyttöjä nähnyt, ylen olen paljon nähnytkin, mutta ei ole
kenkään vielä sisimpäni satuttanut niinkuin sinä. Voi sua, Radda! Jo
veit kuin veitkin vangiksi miehen sydämen! No niin! Kukapa se
kohtalonsa karttanee. Ei ole ratsua niin rajua, jolla omalta itseltä
karkuun pääsisi! Emännäkseni sinut otan Jumalan edessä, omantuntoni ja
isäsi edessä, ja kaiken tämän väen edessä. Mutta varo, älä minun
tahtoani vastusta; vapaa mies olen yhä edelleen ja teen niinkuin
tahdon!" -- Zobár astui hänen luokseen, hammasta purren ja silmät
säihkyen. Jo ojensi kätensä hänelle. Kas niin, arvelimme me, jo suisti
tyttö kuin suistikin rajun aroratsun! Mutta annahan, kun äkkiä mies
levittää kätensä ja kaatuu takaraivolleen maahan!...

Mitä ihmeitä? Niinkuin olisi luoti käynyt sydämeen. Radda, katsos, oli
heittänyt hihnaisen paimenruoskan hänen jalkainsa ympäri ja nykäissyt
siitä. Se se Zobárin kaasi.

Mutta tyttö, se jälleen on maassa selällään; ei liiku eikä puhu,
naurahteleehan vain. Mitähän tuosta tuleekaan? arveltiin me, mutta
Loiko se istuu maassa ja päätään pitelee niinkuin pelkäisi sen siihen
paikkaan halkeavan. Sitten hän nousi hiljalleen ja läksi ulos arolle,
katsahtamatta kehenkään.

"Käypäs peräämään miestä!" kuiskasi minulle Nur. -- Ja niin minä läksin
hiipimään Zobárin jälkeen yön pimeässä. Sellainen oli asia,
kotkaseni! --

Makár kopisti porot piipustansa ja alkoi panna pesään uutta tupakkaa.
Minä kiersin nutun tiiviimmästi ympärilleni ja siinä pitkälläni
katselin hänen vanhoja kasvojansa, helteen ja ahavan paahtamia.
Synkkänä ja ankarana hän pudisteli päätänsä, jotain jupisten
itseksensä, tuuheat, harmaat viikset elehtivät, ja tuuli tuiverteli
hivuksia hänen päälaellansa. Hän muistutti vanhaa tammea, ukonnuolen
kärventämää, mutta yhä vieläkin vankkaa, juurevaa ja voimistaan
ylpeätä. Meri piti edelleen kuiskettansa rannan kanssa, ja tuuli se yhä
kanteli tätä kuisketta ulos avaralle arolle. Nonka ei laulanut enää,
mutta taivaalle kasaantuneet pilvet tekivät yön entistänsä synkemmäksi
ja kamalammaksi.

-- Loiko kulki verkalleen, laahustellen, pää painuksissa ja kädet
riipuksissa kuin kaksi velttoa ruoskansiimaa. Päästyään notkoon puron
reunalle hän istahti kivelle ja huokasi, ja niin huokasi mies, että
ihan minua sydämestä otti, -- niin kävi sääliksi häntä. En kumminkaan
astunut hänen näkyviinsä. Eihän sitä sanalla toisen surua hälvennä, vai
mitä? Sepä se! Istuu sitten tunnin, istuu toisen, jopa kolmannenkin,
eikä liikahdakaan, yhä vaan istuu.

Minä piilin heinikossa, vähän matkan päässä. Yö oli valoisa, kuu
heitteli hopeitansa yli avaran aron. Kauaksi näki nyt joka haaralle.

Äläs huoli: äkkiä astuu Radda kiirein askelin leiristä päin.

Silloin mulle hyvä mieli. Sehän mainiota, arvelin itsekseni; uljas
tyttö, tuo Radda. Impi astui hänen luokseen, mutta Zobár ei huomaa.
Vihdoin laski tyttö kätensä hänen olalleen. Silloin säpsähti Loiko,
päästi kätensä irti ja kohotti päätään. Heti sen tehtyään hän kavahti
pystyyn ja tarttui puukkoonsa. Nyt hän pistää tytön kuoliaaksi,
säikähdin minä, ja olin juuri kiljaisemassa leiriin päin ja lähtemässä
heidän luokseen, mutta äkkiä kuulen, kuinka Radda virkkaa:

"Heitä pois puukko! Pään sulta muserran muutoin!" -- Ja kun tarkemmin
katselen, niin Raddalla on pistoli kädessä, ja sillä tähtää Zobária
otsaan. Sen hornan tyttö! No niin, arvelin minä, tasaväkisiä ovat nyt
kumpikin. Mitähän tuosta tulla mahtaa?

"Kuule!" puhelee Radda ja pistää pistolin vyöhönsä. "En minä sinua
surmaamaan tullut, sanoo, vaan sopimaan tulin. Heitä pois puukko!" --
toinen heitti ja kulmat rypyssä katselee tyttöä. Ihme oli kerrassaan
katsella heitä, veikkonen! Siinä on heitä kaksi, petoina he silmäilee
toisiansa, ja kumpikin niin kaunis ja uljas, ja kirkas kuu heitä
katselee ja minä, ei muut.

"Kuule nyt, Loiko! Minä rakastan sinua", puhelee Radda. -- Toinen vaan
olkapäitään kohautti; niinkuin olisi kammitsassa kädet sekä jalat.

"Kyll' olen nähnyt nuoria miehiä minä, mutta uljaampi sinä olet heitä
ja kauniimpi sekä sielultasi että kasvoiltasi. Jok'ikinen heistä olisi
viiksensä ajanut yhdestä ainoasta silmäniskustanikin; jalkojeni juureen
he olisivat langenneet jok'ainoa, jos vaan olisin tahtonut. Mutta
mitäpä heistä? Ei ne ylen uljaita muutoinkaan olleet, ja minä olisin
heidät kerrassaan akankirjoihin pannut. Kovin vähän on enää maailmassa
jäljellä uljaita mustalaisia, Loiko. En ole ketään konsanani
rakastanut, Loiko, mutta sinua minä rakastan. Vielä minä sentään
vapauttanikin rakastan, rakastan enemmän kuin sinua, Loiko! Mutta
sinutta en voi elää, niinkuin et sinäkään minutta voi elää. Niinpä
tahdonkin, ettäs omani olisit niin sieluinesi kuin ruumiinesikin,
kuuletko?" -- Toinen naurahti vain.

"Kuulen kyllä. Ja mieluisia ovat minulle sun sanasi. Puhuhan vielä!"

"Puhun niinkin. Kiertele sinä, Loiko, minkäs kiertelet, minä sinut
sittenkin valtaan, omakseni tulet kuin tuletkin. Älä siis turhaan aikaa
kuluta. Sinua odottavat minun suuteluni ja hyväilyni... tulisesti minä
suutelen sua, Loiko! Ja minun suudelmiini sä unohdat uljaan elämäsi...
unohdat huimat laulusi, joita niin kernaasti kuuntelevat reippaat
mustalaiset. Ei ne enää aroilla kajahtele. Pian laulelet vain
lemmenlauluja, hempeitä lauluja minulle, Raddallesi... Älä vainenkaan
turhaan aikaa kuluta... Kun minä kerran näin olen sanonut, niin
huomenna jo taivut mun alleni, niinkuin vanhemman toverisi junákin
alle. Huomenna kumarrat minua jalkoihin koko leirin nähden ja suutelet
minun oikeata kättäni, -- kohta olen vaimosi."

Kas sellaista se vaatii, perhanan tyttö. Mointa ei ollut kukaan koskaan
kuullutkaan. Ennen vanhaan, niin sanotaan, oli montenegrolaisilla ollut
sellainen tapa, mutta mustalaisilla -- ei milloinkaan! Veljeysliitto
tytön kanssa! Voitko sinä, kotkaseni, keksiä mitään sen hassumpaa!
Pääsi saat palasiksi mietiskellä, etkä keksi sittenkään.

Syrjään ponnahti Loiko ja parkaisi ulos avaralle arolle, parkaisi kuin
olisi haavan rintaansa saanut. Radda vavahti, mutta jaksoi hillitä
itsensä.

"Hyvästi sitten huomiseksi, mutta huomenna sä teet niinkuin olen
käskenyt. Kuuletko, Loiko?"

"Kuulen ja niin teen!" vaikeroi Zobár ja ojensi kätensä häntä kohti.
Tyttö ei häneen katsahtanutkaan. Silloin horjahti Zobár, kuni tuulen
taittama puu, ja kaatui maahan, nyyhkien ja nauraen.

Noin masensi riivattu tyttö uljaan pojan. Tuskin sain hänet tuntoihinsa
enää.

Merkillistä! Ketä hittoa se hyödyttää, että ihminen suruihinsa sortuu?
Kuka kuuntelee kernaasti, kuinka ihmissydän vaikeroi ja surusta
pakahtuu? Sanopas se!

Minä palasin leiriin ja kerroin näkemäni vanhuksille. Ukot tuumivat ja
päättivät vuottaa ja katsoa, mitä tästä kaikesta tulee. Mutta
tällaistapa siitä tuli. Huomis-iltana kun taas istuttiin nuotion
ääressä, saapui Loikokin. Hämillään oli mies, silmät kuopallaan, ja
kauheasti hän oli kuihtunut yön tietämissä. Silmiään nostamatta hän
virkkoi meille:

"Sellaista se nyt on laitaa, toverit: minä tutkistelin sydäntäni viime
yönä, mutt'en löytänyt siinä enää sijaa entiselle vapaalle elämälle.
Radda se siinä yksin vallitsee eikä kukaan muu. Tuossa tuo Radda, ihana
impi, myhäilee kuin kuningatar! Hän rakastaa vapauttansa enemmän kuin
minua, mutta minä rakastan häntä enemmän kuin omaa vapauttani, ja
niinpä olen päättänyt kumartaa häntä jalkoihin, sillä niin hän on
käskenyt, jotta näkisi kaikki kansa, kuinka hänen kauneutensa on
voittanut uljaan Loiko Zobárin, joka tähän asti on leikkinyt tyttöjen
kera, niinkuin leikkiänsä lyö tunturihaukka sorsaparven kanssa. Ja
sitten hän tulee vaimokseni ja rupeaa minua hyväilemään ja suutelemaan,
niin ettei minun enää mieli tee laulujakaan teille laulella enkä enää
vapauttanikaan surkeile. Eikö niin, Radda?" -- Hän nosti silmänsä ja
katsahti epäillen Raddaan. Ääneti ja tuimasti nyökäytti tyttö päätä
hänelle ja osoitti kädellään jalkoihinsa. Me katseltiin, tuijoteltiin,
ymmärtämättä yhtään mitään. Oikein teki mieli paeta jonnekin pois,
jottei vaan tarvitsisi nähdä, kuinka Loiko Zobár lankeaa tytön jalkain
juureen, vaikkapa itse Raddankin. Jo siinä hävetti ja säälitti ja oli
niin ilkeä olla.

"No niin!" huudahti Radda Zobárille. "Hohhoo! Älähän hätäile; ennättää
sinuun vielä kyllastyäkin!" -- Zobár naurahti, ja teräkseltä kilahti
miehen nauru.

"Onhan asia siis päätetty, toverit! Mitäs muuta olisi jäljellä? Onpa
jäljellä vielä tutkaista, onko Raddalla sydän niin luja kuin näyttää
olevan. Tutkaistaanpas! Antakaa anteeksi, veljet!"

Voi sentään! Ei osannut kukaan arvatakaan hänen aikeitaan, niin jo
makasi Radda maassa, rinnassaan Zobárin käyrä puukko kahvaa myöten.
Kauhu valtasi meidät.

Mutta Radda tempasi puukon ulos, viskasi sen syrjään ja tukki haavansa
suortuvillaan pikimustilla. Hän naurahti ja sanoi lujaa ja selvästi:

"Hyvästi, Loiko! Noin sun tiesin tekevänkin ja kuolin."

Ymmärrätkö sinä tuota tyttöä, kotkaseni? Sellainen oli se pirun tyttö,
vaikka minut tähän paikkaan kärvennettäisiin. Hohhoi-jaa!

"Ja nyt kumarran sinua jalkoihin, korskea kuningatar!" -- Niin huudahti
Loiko, ja kajahti siitä huudosta koko avara aro. Hän heittäysi maahan
ja painoi huulensa kuolleen Raddan jalkoihin ja meni tainnoksiin. Me
otettiin lakit päästä ja seistiin ääneti.

Mitäs nyt sanot, kotkaseni? Sepä se! Ukko Nur murahti: "Nuoriin mies!"
Mutta ei olis yhdenkään käsi kohonnut sitomaan Loiko Zobária, ei yhden
ainoankaan, ja tiesihän sen Nur itsekin. Kädellään viittasi vain vanhus
ja läksi loitommas. Taneli nosti maasta puukon, jonka Radda oli
viskannut syrjään. Kauan hän katseli sitä, viiksiänsä liikutellen. Ei
ollut vielä puukon terällä hyytynyt Raddan veri, ja terävä se oli
semmoinen ja käyrä. Sitten astui Taneli Zobárin luokse ja iski puukon
hänen selkäänsä ihan sydämen kohdalle. Olihan hän Raddan isä, tuo
Taneli, vanha sotamies.

"Juuri niin!" virkkoi Loiko kääntyen Taneliin. Niin hän virkkoi ja
läksi Raddan jälkeen.

Me katseltiin heitä. Siinä makasi Radda, painaen rintaansa vasten
suortuviansa, silmät auki katsellen sinistä taivasta, mutta hänen
jalkainsa juureen oli oikaissut itsensä uljas Loiko Zobár. Tytön
suortuvat olivat valahtaneet hänen ylitsensä. Hänen kasvojansa ei
näkynyt.

Siinä me seistiin, mietiskellen. Vanhan Tanelin viikset vavahtelivat,
ja rypyssä olivat tuuheat kulmakarvat. Taivaalle hän katseli, sanaakaan
sanomatta, mutta Nur, harmaahapsi, heittäysi kasvoilleen maahan ja
purskahti itkemään, ja niin itki siinä ukko, että hytkähtelivät vanhat
hartiat.

Olipa siinä itkemistäkin, kotkaseni! Oli niinkin!

Vaeltavasi sanoit. Niinpä vaellakin sitten teitäsi äläkä poikkea
syrjään. Astu suoraan! Turhaan kukaties sittenkin kuihdut. Sen pituinen
se, kotkaseni.

       *       *       *       *       *

Makár vaikeni, pisti piipun kukkaroon ja pani nuttunsa kiinni. Alkoi
sataa. Tuuli yltyi, meri kohisi kumeasti ja tuimana. Hevoset tulivat
sammuvan nuotion ääreen yksitellen. Ne katselivat meitä suurilla,
viisailla silmillään ja asettuivat meidän ympärillemme taajana,
liikkumattomana piirinä.

-- Hei hevot, hei! -- huudahti heille lempeästi Makár ja taputti
kämmenellään mustaa lempihevostansa. Sitten hän kääntyi minuun sanoen:
-- Jo on aika käydä maata. -- Hän pujotti nutun päänsä yli, oikaisihe
nurmelle uljaaseen asentoon ja vaikeni.

Minua ei nukuttanut. Minä katselin kautta yön merta kohti, ja tuolla
ilmassa leijaili ohitseni ruhtinaallisen kauniina ja mahtavana Raddan
haamu. Kädellään hän painoi suortuviansa pikimustia rintansa haavaa
vasten, ja hänen ruskeitten, hienojen sormiensa lävitse tihkui verta,
ja pisara pisaralta sitä putoeli maahan tulipunaisina tähtösinä.

Mutta hänen jäljissään leijaili uljas Loiko Zobár. Hänen kasvonsa
olivat tuuheitten mustain suortuvain peitossa, ja niitten alta
tipahteli tiheitä, kylmiä, suuria kyynelkarpaloita...

Sade yltyi rankaksi, ja meri lauloi synkkää, juhlallista hymniä
kauniille, ylpeälle mustalaisparille, Loiko Zobárille ja Raddalle,
vanhan Taneli sotilaan tyttärelle.

Mutta yhä he kumpikin kiirivät yön pimeässä hiljalleen ja ääneti, eikä
voinutkaan sorea laulaja Loiko Zobár saavuttaa ylpeätä Raddaa...



Arhippa vaari ja Lenjka.


Lauttaa odotellessaan he olivat käyneet pitkäkseen rantatöyrään
siimekseen. Siinä he kauan aikaa ääneti katselivat Kubanj-virran
nopeita, sameita aaltoja, jotka loisketta pitivät heidän jalkainsa
juuressa. Lenjka poika oli torkahtanut. Arhippa vaari tunsi kalvavaa,
ahdistavaa tuskaa rinnassaan eikä saanut unta. Tummanruskeata pohjaa
vasten tuskin erottikaan näitä kahta repaleista ja kutistunutta
olentoa: kaksi viheliäistä kasaa siinä vain oli, toinen isompi, toinen
pienempi. Nuo väsymyksestä ja helteestä riutuneet, päivänpaahtamat ja
pölyiset kasvot olivat kerrassaan värisoinnussa ruskeain vaateryysyjen
kanssa.

Arhippa vaarin laiha ja kookas vartalo oli asettunut poikkipuolin
kapeata hietakaistaletta, joka keltaisena nauhana kulki pitkin rantaa,
töyrään ja virran välitse. Torkkuva Lenjka, pienikasvuinen,
hieveröinen, makasi kiemurassa hänen sivullansa. Tuo ryysyinen poika
näytti kiverältä oksalta: se oli katkennut vaaristansa, vanhasta
kelopuusta, jonka nyt virran kylmät ja väkevät aallot olivat tuoneet
mukanaan ja heittäneet rannan hiekalle. Kyynäspäähänsä nojaten vaari
katseli toiselle rannalle, johon päivä paistoi täydeltä terältä ja jota
niukasti reunaili moniahta harva pajupensas. Muutamassa kohti pisti
näkyville lautan tumma laita. Siellä näytti niin alakuloiselta ja
autiolta. Harmaa maantie eteni joen rannasta kauas aron sisimpiin; se
oli niin säälimättömän suora ja kuiva, tuo tie, ja teki vaarin mielen
alakuloiseksi. Hänen tummat, tulehtuneet silmänsä, luomet punaisina ja
pöhössä, rävähtelivät levottomasti ja sairaalloisesti, ja ryppyjen
uurtamilla kasvoilla asui rasittavan kivun ja tuskan ilme.
Tuontuostakin tuli yskänpuuska, jota hän koetteli pidätellä, suojellen
suuta kädellään ja levottomasti vilkaisten pojanpoikaansa. Yskä oli
käheätä ja henkeäsalpaavaa. Se pani ukon joka kerta kohottautumaan
maasta ja pusersi hänen silmistään suuria kyynelkarpaloita.

Ukon yskä ja laineitten hiljainen loiskahtelu rannan hietaa vasten ne
yksin häiritsivät aron äänettömyyttä... Siinä se levittelihe
kummallakin puolen jokea, suunnattomana, ruskeana, päivänpaahtamana, ja
vasta tuolla etäällä taivaanrannassa, mitä vanhuksen silmä tuskin
erottikaan, lainehti rehevänä kultainen vehnävainio, johon häikäisevän
kirkas taivaankansi jyrkästi laski. Taivasta vasten kuvastui kaukana
kolme solakkaa poppelipuuta. Vuoroin ne näyttivät pienenevän, vuoroin
taas korkeammiksi kohoavan, nousten ja laskien... tahi äkkiä peittyi
kaikki aron auteren kimmeltävään hopeaharsoon.

Tämä heitteleivä, heleä ja petollinen harso läheni välistä etäältä
melkein virran rannalle saakka, ja silloin näytti se itsekin virralta,
joka äkkiä oli lähtenyt juoksemaan taivaasta, yhtä kirkkaana ja tyynenä
kuin sekin, lähtenyt tuomaan virvoitusta helteen uuvuttamalle arolle.
Mutta pian se katosi jälleen.

Arhippa vaarille, Ison-Venäjän miehelle, oli outoa tämä ilmiö, hän kun
ei milloinkaan ollut asunut aroilla, -- hänet oli nälkä pakottanut
lähtemään sinne. -- Hän hieroskeli nyt silmiänsä ja mietiskeli
murhemielin, että tämä helle ja aro ne vievät häneltä näön, niinkuin
olivat vieneet viimeiset voimat jaloistakin: niillä ei enää jaksa astua
kolmeakymmentä virstaa päivässä; tuskin niillä enää puoltakaan sen
vertaa kykenee käymään.

Tänään oli hänen tukalampi olla ja mieltä käänsi enemmän kuin koskaan
viime aikoina. Hän tunsi kuolevansa pian, ja vaikk'ei hän siitä niin
paljon välittänyt eikä sitä mietiskellyt, se kun oli hänen mielestään
välttämätön vero, niin olisi hän sentään tahtonut kuolla kaukana
täältä, kotipuolessaan, Orlovan läänissä. Ja sitäpaitsi hän oli kovasti
huolissaan pojanpojastansa... Minne joutuneekaan Lenjka?...

Tuota hän oli kysellyt itseltänsä monta kertaa päivässä, ja joka kerta
hänestä silloin tuntui, kuin kouristaisi häntä ja viluttaisi, ja
silloin rupesi aina niin pahasti panemaan ja oli niin tukala olla, että
hänen teki mieli heti kohta kääntyä kotia, Venäjälle...

Mutta sitten johtui mieleen Krim, autiot arot, tylyt ja kovat
tshabanit, heidän suuret, äkäiset koiransa, roistomaiset ja ahneet
tataarit... johtui myös mieleen muuan Tamanassa sattunut tapaus, joka
oli ollut vähällä saattaa hänet ja Lenjkan tyrmään...

Ja sitten... ylen on matka pitkä Venäjälle... Ei sinne ennätä
kumminkaan; matkan varrella jonnekin kuolla käpertyy. Täällä Kubanjilla
ovat alttiit almuja antamaan. Kansa on kaikkialla varakasta, vaikka
juroa ja pilkallista. He eivät rakasta kerjäläisiä, itse kun ovat
rikkaita.

Lenjkalle kukaties keksisi jotain muuta. Mitäpäs sillä väliä: orpohan
hän on täällä niinkuin kotipuolessakin Venäjällä.

Hän katsahti poikaan kyyneleistä kosteilla silmillään ja silitti
varovasti hänen päätänsä karkealla kädellään.

Poika liikahti ja loi suuret siniset silmänsä häneen. Jotain
epälapsellisen vakavata ja miettiväistä oli noissa silmissä, jotka
näyttivät tavallista suuremmilta hänen laihoissa, rokonarpisissa
kasvoissaan. Nenä oli terävä, ja hienot, verettömät huulet olivat
helteestä ja aron ahavasta halkeamissa.

-- Joko tulee? -- kysäisi hän ja suojellen kädellään silmiänsä vilkaisi
virtaan, joka tuossa niin välinpitämättömästi kimalteli auringon
säteissä.

-- Ei tule vielä. Tuolla se vaan seisoo. Mitäpäs se tänne lähtisi? Kun
ei kukaan kutsu, niin paikoillaanhan se pysyy, -- vastasi Arhippa
verkalleen yhä edelleen, silitellen pojan päätä.

Lenjka keikautti päätään, ties miksi, ja oikaisihe hiekalle. Kumpikin
oli kotvan aikaa ääneti.

-- Jos osais uida, niin lähtis uimaan, -- virkkoi Lenjka tähystellen
joelle. Hänen äänensä oli omituisen kumea ja sointua vailla.

-- Kovin on vuolas tämä virta. Ei meidän puolessa sellaisia ole.
Miksikä se tuolla lailla väreilee? Juoksee niinkuin pelkäisi
myöhästyvänsä.

Nureilla mielin käänsi Lenjka päänsä toisaanne.

-- Mutta tiedätkös mitä? -- sanoi vaari, hetkisen mietittyänsä. --
Päästetäänpäs vyöt auki ja sidotaan ne yhteen. Minä kiinnitän toisen
pään jalkaasi, mene sitten uimaan...

-- Vielä vai! -- venäytti Lenjka ymmärtäväisesti. -- Kylläpäs keksit!
Luuletko sinä, ettei virta vie sinuakin? Hukutaan vielä kumpikin.

-- Minä meinasin, että noin rannemmalla vain... Mutta kyllä se virta
sittenkin vie! Katsos, mitenkä puskeekaan kovasti... Entäs keväällä
sitten, kun se alkaa tulvia! Sitten se vasta... Niityillekin se tuhot
tekee. Ja niittyjä, näethän, -- ei ääriä näy!

Lenjkan ei tehnyt mieli puhua, eikä hän vaarille vastannutkaan. Hän
otti maasta kuivan savikokkareen ja jauhoi sen hyppysissään tomuksi,
vakavan ja miettiväisen näköisenä. Vaari katseli häntä ajatuksissaan,
silmiään siristellen.

-- Katsos tuota! -- puheli Lenjka hiljaa ja yksitoikkoisesti,
puistellen tomua sormistansa. -- Niinkuin nyt esimerkiksi tämä
savikokkare... hyppysissä kun hieraisi sitä, niin tomu vaan pöllähti...
niin hieno tomu, että tuskin silmällä erottaa...

-- Niin mitä sitten? -- kysäisi Arhippa, saaden uuden yskänpuuskan,
joka taas kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän katseli pojan
kuivakiiltoisia silmiä ja laihoja, kulmikkaita kasvoja. -- Mitäs sinä
sillä meinaat? -- lisäsi hän, yskittyänsä loppuun.

-- Sitä vaan, -- sanoi Lenjka päätään heilauttaen. -- Sitä minä
meinaan, että tuommoinen se justiin on!... -- Hän viittasi virtaan
päin. -- Ja mitä kaikkea siihen on rakennettukaan!... On sitä jo
yhdessäkin kaupungissa käyty sinun kanssasi! On niinkin! Ja sitä
ihmisten paljoutta!

Kesken jäi ajatus Lenjka pojalta. Hän vaikeni jälleen ja alkoi katsoa
ympärilleen.

Vaari oli ääneti hänkin hetken aikaa. Sitten hän siirtyi aivan lähelle
poikaa ja haasteli lempeästi:

-- Voi sua, kilttiä poikaa! Kohdalleen sinä sanoit: tomua on kaikki
tyynni, kaupungit ja ihmiset, sinä ja minä, pelkkää tomua vain. Voi sua
Lenjka poika, voi!... Annas, että olisit oppinut lukemaan!... Mikä
olisi tullutkaan sinusta! Niinhän sinä olet nytkin kuin mikä aikamies
ja haasteletkin niin ymmärtäväisesti... Peippostani, pientä
tuiretuistani!.... Mitenkähän sinun vaan käynee?

Vaari painoi pojan pään syliinsä ja suuteli sitä.

-- Maltahan nyt! -- huudahti poika, irroittaen pellavaisen tukkansa
vaarin koukeroisista, vapisevista sormista ja hieman vilkastuen. --
Mitenkä sinä sanoitkaan: tomua kaupungit ja kaikki, niinkö?

-- Niinhän sen kerran sääsi Herra Jumala, poikaseni. Kaikki on maasta,
mutta maa ei ole muuta kuin tomua. Ja kaikki kuolee, mitä siinä on.
Nii-in! Ja siksi pitää ihmisen tehdä työtä ja olla nöyrä. Pian tässä
minustakin aika jättää... --- Niin heilahti äijä omaan itseensä ja
lisäsi: -- minnehän sinä sitten joudutkaan ilman minua?

Lenjka oli kuullut tuon kysymyksen jo useampia kertoja, ja kovin oli jo
poika kyllästynyt tuohon alituiseen kuolemasta puhelemiseen. Siksipä
hän kääntyi ääneti syrjään, nykäisi maasta heinänkorren, pisti sen
suuhunsa ja alkoi verkalleen pureksia sitä.

Mutta vaarille tämä oli arka kohta.

-- Miks'etkäs sinä mitään puhu? Mitenkä sinun vainenkaan käy, kun minä
olen poissa? -- kysäisi hän hiljaa, kumartuen pojan puoleen ja yskien
jälleen.

-- Johan siitä on ollut puhetta... -- vastasi Lenjka hajamielisesti ja
nyrpeästi, viiramalta vilaisten vaariinsa.

Senkin tähden olivat nuo keskustelut pojasta vastenmielisiä, että ne
useimmiten päättyivät kinastukseen. Vaarin oli tapana puhua hyvin
lavealti lähenevästä kuolemastaan. Ensi alussa oli Lenjka kuunnellut
häntä tarkasti, kammolla ajatellen pulmallista tilaansa vast'edes, oli
itkenytkin, mutta sitten oli tullut muutos: hän ei enää kuunnellut
vaarin puheita, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Vaari tuon huomattuansa
tavallisesti suuttui ja alkoi puhua, kuinka muka Lenjka on typerä
poika, joka ei rakasta vaariansa eikä käsitä, mitä kaikkea tämä
puuhillansa tarkoittaa. Ja vihdoin hän jo rupesi moittimaan Lenjkaa
siitä, että tämä muka toivoo vain vaarin kuolevan niin pian kuin
mahdollista.

-- On muka ollut puhetta!... -- haasteli taas vaari. Tyhmä olet vielä,
poika riepu; et ymmärrä omaa elämääsi. Kuinkas vanha sinä olet?
Yhdennellätoista vasta. Ja heikko sinä olet ja heiveröinen; eihän
sinusta työntekijäksi. Minne sinä menet? Hyvät ihmiset auttavat, niinkö
luulet? Jos sinulla olisi rahoja, niin nuo hyvät ihmiset auttaisivat
sinua menettämään ne, se on vissi se. Mutta kerjuulla käynti ei ole
hauskaa minunkaan, vanhan äijän: kumarra jokaista ja pyydä jokaiselta.
Yksi haukkuu, toinen lyökin kolauttaa ja ajaa pois... Luuletko sinä,
että mierolaista kukaan ihmisenä pitää? Ei yhden yksikään! Kymmenen
ajast'aikaa olen minä jo kerjäläisenä kierrellyt, -- kyllä minä sen
asian tiedän. Leipäpalasen he näet tuhannen ruplan hintaiseksi
arvaavat. Ja kun sen kerjäläiselle antaa, niin jo hänelle heti taivaan
portit aukenikin. Sitä varten ne enimmäkseen antavat, jotta omatunto
olisi rauhassa; sitä varten vain, eikä säälistä suinkaan. Ottaa ja
viskaa sulle palasen, sittenpähän itsekin ilkeää syödä. Kylläinen
ihminen on peto. Ei hän konsanaan nälkäistä sääli, sillä hän ei tunne
häntä. Vihollisia he ovat keskenään, kylläinen ihminen ja nälkäinen
iät; kaiket he pysyvät toistensa silmätikkuna. Siitäpä syystä he eivät
koskaan osaa toisiansa sääliä eikä ymmärtää... Rapaa on kylläiselle
kerjäläinen.

Vaari joutui haltioihinsa suuttumuksesta ja mielipahasta. Hänen
huulensa vavahtelivat, vanhat, himmeät silmät ne vilhuivat
punastuneissa kehyksissään, ja kasvojen pergamentilla uurtuivat rypyt
entistä tiheämmiksi ja räikeämmiksi.

Silloin hän oli Lenjkalle oikein vastenmielinen. Jopa pelkäilikin poika
jotain.

-- Niin, mitenkä sinä aiot maailmassa menetellä? Sanopas se! Sinä olet
heiveröinen lapsi, mutta maailma on peto. Kitaansa se nielaisee sinut
kerrassaan. Mutta sitä minä en salli... Minä rakastan sinua, näetkös,
lapsi parka! Eikä minulla maailmassa muita olekaan kuin sinä, eikä
sinullakaan muita ole kuin minä... Mitenkäs minä sitten kuolisin
kupsahtaisin? Mahdotonta on minun kuolla ja sinun jäädä yksiksesi...
Kukas sinusta murheen pitää?... Hyvä Isä! Miksi onkaan piikasi poika
Sinulta niin hyljätyksi tullut?... En minä jaksa elää, enkä minä
kuollakaan saata, sillä lapsi on tuossa... minun on velvollisuus pitää
huolta hänestä. Seitsemän vuotta olen häntä vaalinut... käsivarsillani
kantanut tutisevilla... Auta, laupias Jumala!

Vaari istahti ja purskahti itkemään painaen päänsä vapiseviin
polviinsa. Käheitä, epätasaisia nyyhkytyksiä nousi kipeästä rinnasta,
ja hartiat hytkähtelivät.

Virta kiidätteli kiireesti vesiänsä, loiskien rantaa vasten, ikäänkuin
olisi tahtonut kuulumattomiin tukahuttaa vanhuksen nyyhkytykset.
Heleästi hymyili pilvetön taivas, valaen alas polttavaa hellettä, ja
hymyillessään se tyynesti kuunteli sameain laineitten pauhaavaa
kohinaa.

-- No, älähän itke, vaari! -- virkkoi äkkiä Lenjka yrmeällä äänellä,
käänsi sitten kasvonsa ukon puoleen ja lisäsi, silmät rypyssä ja juron
näköisenä: -- onhan siitä jo kyllin ollut puhetta. En minä hukkaan
joudu. Menen tästä vaikka passaripojaksi ravintolaan...

-- Pieksävät sinut siellä raajarikoksi... -- sanoi vaari itkusilmin.

-- Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, -- huudahti poika
jonkinlaisella uhmalla, -- entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin
selville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.

Mutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken
aikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:

-- Tahikka menen luostariin...

-- Jospa vainenkin luostariin! -- huokasi vaari vilkastuen, mutta uusi
yskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.

Heidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.

-- Lautta hoi!... Lautta ho-hoi! -- tärisytti ilmaa joku mahtavan
äänekäs kurkku.

Vaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten
reppunsa ja sauvansa.

Ratisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset
rattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa.
Hän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu
ammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa,
näytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja,
alkaen silmäin alta, jotka olivat selkoselällään ja ponnistuksesta
vertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen
valkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin
alta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas
olentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret,
paksuanturaiset rattaanpyörät, -- kaikki osoitti itsetietoista
kylläisyyttä, voimaa, terveyttä.

-- Hoi, ho-hoi!

Vaari ja Lenjka kaappasivat lakit päästään ja kumarsivat syvään.

-- Päivää! -- mörähti vastatullut tylysti. Katsahdettuansa vastaiselle
rannalle, jossa mustalaitainen lautta verkalleen ja kömpelösti läksi
liikkumaan ulos pensaikosta, alkoi mies tarkasti tähystellä
kerjäläisiä.

-- Venäjänkö maasta?

-- Sieltä juuri, ystäväiseni, -- vastasi Arhippa kumartaen.

-- Nälkäkö on siellä, vai?

Kasakka hyppäsi maahan ja rupesi jotain korjailemaan valjaissa.

-- Torakatkin nälkään kuolevat!

-- Hei! Vai torakatkin? Ei maar teiltä sitten murenat maahan jouda!
Kylläpäs syötte tarkkaan. Ei nälkä tule, jos kelpo lailla työtä tekee.

-- Maassa on vika, terttuseni, maassa. Vastaan panee, ei anna. Tyhjäksi
mehusta on maa meillä imetty.

-- Tyhjäksikö? -- virkkoi kasakka päätään heilauttaen. -- Maa antaa
aina; sitä varten se on ihmisille suotukin. Älä maata syytä, syytä maan
muokkaajaa. Raatajat on teillä huonot. Niin juuri. Hyvän raatajan
kourissa kivikin tottelee ja leivän antaa. Olekos käynyt Mustanmeren
maissa? Siellä, äijä parka, kivikotkin kynnetään.

Lautta saapui. Kaksi rotevaa, punanaamaista lautturikasakkaa seisoi
siinä, välinpitämättömästi ponnistaen paksuilla jaloillaan lautan
kanteen. Lautta tärähti rantaa vasten. Miehet horjahtivat ja päästivät
köyden käsistään, katsahtivat toisiinsa ja alkoivat löyhytellä.

-- Kuumako on? -- irvisti matkamies taluttaen hevostansa lautalle ja
kädellään kajoten lakkinsa laitaan.

-- Huhhuh! -- äänsi toinen lautturi, pisti kädet syvälle
roimahousujensa taskuihin ja astui rattaiden ääreen. Hän vilkaisi
niihin ja veti kovasti ilmaa nenäänsä, niinkuin mitä vainuten.

Toinen istahti kannelle ja alkoi ähkien vetää saapasta jalastaan.

Vaari ja Lenjka astuivat lautalle ja lyyhistyivät laitaa vasten,
katsellen kasakoita.

-- No, lähtäänpäs nyt! -- komensi rattaiden isäntä.

-- Etkös tuonut mitään juotavaa tullessasi? -- kysäisi rattaita
nuuskinut.

Toinen oli saanut saappaan jalastaan. Ties mistä syystä hän nyt,
silmäänsä siristäen, katseli varren sisään.

-- En. Kuinka niin? Vähenikö virrasta vesi, vai!

-- Vesi!... Onhan minä vettä...

-- Viinaako? En tuonut viinaa.

-- Mitenkäs sinä ilman viinaa? -- kysäisi toinen, miettiväisenä
tuijottaen lautan kanteen.

-- Lähtään pois nyt vaan!

Kasakka vetämään saapasta jalkaan. Toinen sylkäisi kouriinsa ja tarttui
köyteen. Matkamies rupesi auttamaan häntä, jotta hytkähtäisi lautta ja
lähtisi liikkeelle.

-- Äijä hoi! Miks'et tule auttamaan sinäkin? -- virkkoi saappaan vetäjä
Arhipalle.

--- Eihän minusta mihin, poikaseni! -- vastasi vaari valittavalla,
puoleksi laulavalla äänellä.

-- Ei niitä huoli auttaa. Tulee ne toimeen yksinkin, -- arveli Lenjka
ja, ikäänkuin vakuuttaakseen vaarille sanojensa todenperäisyyttä,
laskeusi raskaasti polvilleen lautan kannelle.

Vaari virkkoi hänelle eten kehdaten jonkun nuhtelevan sanan, ja,
saamatta siihen vastausta, alkoi kovasti tömisyttää jalkojansa, nojaten
niillä lautan kanteen.

-- Katsopas, Lenjka, noita miehiä tuossa! Kookasta ja kylläistä väkeä.
Hätäkös täällä on talonpojan elää! -- Niin kuiskaili Arhippa kumartuen
Lenjkan puoleen, joka katseli laidan yli veteen.

Vuolas vesi koetteli painaa lauttaa alas virtaa, kumeasti loiskahdellen
sen kupeita vasten. Lautta hätkähteli ja horjahteli, verkalleen
liikkuen eteenpäin.

-- Senkin karju! Raatajat muka huonoja! Ei ole mies ikinä sellaista
työtä unissaankaan nähnyt! -- kuiskasi vaari. -- Miksikähän se Jumala
antaakaan muutamille niin runsaasti ja jättää toiset ilman? -- Hän oli
vaiti hetken aikaa, ikäänkuin odotellen vastausta pojalta, mutta
vastasikin itse: -- sillä tapaa Hän vain koettelee ihmistä. Ken
napisemaan rupeaa ja nurisemaan, se joutuu hukkaan, eikä pidä hänellä
oleman iloa eikä rauhaa elämässään.

Veteen katsellessaan Lenjka tunsi suloista huumausta. Kova virta oli
väsyttänyt hänen silmänsä, ja nyt ne pyrkivät painumaan kiinni. Vaarin
käheä kuiske, köyden natina ja laineitten mehevä loiskina tuudittelivat
häntä tuudittelemistaan. Häntä raukaisi ja torkutti, ja hänen teki
mieli laskeutua lautan kannelle pitkäkseen. Mutta äkkiä tuli sysäys ja
hän kaatui.

Hän avasi silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakat nauroivat
hänelle kiinnittäen lauttaa kulon polttamaan kantoon rannalla.

-- Uniko voitti, poika ressu? Nouse rattaille, niin pääset stanitsaan
[kasakkakylä] asti. Nouse sinäkin, vaari!

Vaari kiitti kasakkaa yksitoikkoisella, painuneella äänellä ja kiipesi
ähkien rattaille. Lenjka hyppäsi hänkin sinne, ja niin he läksivät
ajamaan, hienon tomun pöllytessä, joka vaikutti sen, että vaari
tuontuostakin oli tukehtua yskästä.

Kasakka alkoi laulaa. Omituista oli tuo laulu: äkkiä sävel keskeytyi ja
päättyi vihellykseen. Vuoroin alkoi lause aivan puhetapaan, mutta yks
kaks se katkesi, ja sitten seurasi jotain korkealla kurkkuäänellä. Hän
tuntui soluttelevan säveliä niinkuin olisi rihmaa purkanut kerältä:
missä solmu, siitä rihma poikki.

Laulu oli luonteelleen aivan samanlainen kuin tuo ääretön arokin:
siinäkin vallitsi yksitoikkoisuus, jota siellä täällä keskeytti
autereinen, ilmassa leijaileva ilmiö.

Rattaan pyörät vingahtelivat vaikeroiden, pöly kiiti pilvinä, vaari
yski yhtämittaa, nytkähdellen, mutta Lenjka ajatteli, kuinka sitä pian
tullaan stanitsaan ja siellä sitä taas pitää ruikutella honottavalla
äänellä: Jeesuksen Kristuksen nimeen... Stanitsan pojat siellä taas
rupeavat härnäämään häntä, ja ämmät pistävät vihaksi alituisilla
kysymyksillään Venäjästä ja sen semmoisesta... Ei ole silloin hauska
katsella vaaria, joka yskii entistä enemmän ja kyykisteleikse entistä
syvemmälle, niin että hänen itsensäkin on hankala ja paha olla, ja
haastelee niin liikuttavasti, nyyhkien aina väliin ja kertoen
sellaista, missä ei ole perää eikä pontta... Kertoo, esimerkiksi, että
Venäjällä kansaa ihan kujille kuolee, ja sinne ne ruumiit jää, eikä
niitä kukaan kykene korjaamaan, sillä nälkä on pannut kaikki ihan
pyörälle päin. Eiväthän he vaarin kanssa olleet sellaista missään
nähneet. Sellaista se vaari laskettelee siksi vain, että ihmiset
olisivat auliimpia. Mutta mihinkäs ne almut täällä panee? Kotipuolessa
maksetaan niistä neljäkymmentä kopeekkaa puudalta, mitäpä
viisikinkymmentä, mutta täällä ei niitä kukaan osta. Täytyy näitä
antipaloja, usein makuisiakin, viskata repusta arolle. Ja miksikä se
vaari oikein vetelehtiikään turhanpäiten stanitsasta toiseen? Pysyisi
edes viikon päivät yhdessä kohden, mutta eipäs: tulee, kiertelee,
kerjää ja sitten kiiruimman kaupassa pois, niinkuin varas vainoojia
pakoon... Kerran oli Lenjka ottanut puheeksi tuon asian vaarinsa
kanssa, mutta ukko oli harmissaan ja tuskallisesti vastannut:

-- Pidä suus kiinni, tuhma poika! Sin'et ymmärrä mitenkä paljon huolta
minä sinusta pidän. Etkä sinä sitäkään tiedä, mikä minun meininkini on.
Mutta kukaties vaari vanha tavoittelee onnea sulle, tahtoo sinua
säästää raskaalta maantyöltä... Niin justiin! Pidä sinä vaan suus
kiinni!

-- Kerjuulleko sitä lähdettiin? -- kysäisi kasakka, vilkaisten olkansa
yli takana kyyröttäviin olentoihin.

-- Minnekäpäs sitä muuanne, isäntä hyvä! -- huokasi Arhippa vaari.

-- Nousehan seisaalles, vaari, niin näytän missä minun kotini on;
saatte tulla yöksi meille.

Vaari yritti kohottautua, mutta vaipui jälleen alas lyöden kylkensä
rattaiden laitaan ja parkaisten surkeasti.

-- Voi sua, ukon rähjä! -- murahti kasakka sääliväisesti. -- No yks
kaikki, vaikk'et näekään. Kun tulee maatapanon aika, niin kysy, missä
Musta Antti asuu. Min' olen Musta Antti, minä. Ja nouskaa pois nyt!
Hyvästi jääkää!

Siinä kohden, missä vaari ja Lenjka olivat astuneet rattailta, kasvoi
tiheässä poppeleita. Niitten välitse näkyi kattoja ja aitoja, ja
kaikkialla, niin oikealla kuin vasemmallakin, kohoili taivasta kohti
samanlaisia puuryhmiä. Lehdille oli yltäänsä laskeunut harmaata pölyä,
ja paksujen, solakkain runkojen kuori oli monessa kohdin helteestä
halkeillut.

Heistä suoraan eteenpäin kulki kuja kahden lautalaipion välitse. Sitä
myöten oli mennyt äskeinen kasakka rattaineen. Tätä kujaa hekin, vaari
ja Lenjka, läksivät astumaan verkalleen ja huojumalla, niinkuin
konsanaankin sellaiset, jotka ovat paljon kulkeneet jalkaisin.

-- Mitenkäs tästä nyt lähdetään? Yhdessäkö vai kukin haaralleen? --
kysäisi vaari ja vastausta odottamatta lisäsi: -- Paras olisi kulkea
yhdessä; kovin vähän ne sinulle antavat. Et osaa pyytää, poika.

-- Mitäs sitä paljolla tekee? Eihän sitä kaikkea kumminkaan jaksa
syödä... -- vastasi Lenjka jurosti, katsellen ympärilleen.

-- Mitäkö tekee? Voi hassua, sua!... Entäs kun sattuu sellainen, joka
ostaa? Sepä se! Rahan maksaa. Eikä se raha mikään mitätön asia ole.
Rahaa kun on, niin et maar joudukaan hukkaan, kun minä kuolen.

Lempeästi myhähti vaari ja silitti pojanpoikansa päätä.

-- Arvaas, miten paljon minä olen säästänyt! Arvaas nyt!

-- No minkä verran? -- kysäisi Lenjka huolettomasti.

-- Yksitoista ja puoli ruplaa!... Jaa-a!

Mutta Lenjkaan ei vaikuttanut tuo rahasumma eikä vaarin riemuitseva
äänikään.

-- Laps mikä laps! -- kuiskasi vaari. -- Eri haaroilleko mennään, vai?

-- Niin mennään.

-- No mennään. Tule sitten kirkolle myöhemmin.

-- Tulen.

Vaari kääntyi kujalle vasempaan. Lenjka läksi edelleen. Kuljettuaan
kymmenisen askelta hän kuuli vapisevan äänen: "Rakkaat ristityt ja
laupiaat lähimmäiset!" Tuo uikutus oli samanlaista kuin jos kämmenellä
olis pyyhkäissyt guslaa [eräänlainen kielisoitin] paksuimmasta kielestä
ylös hienoimpaan saakka. Lenjka hätkähti ja joudutti askeleitaan. Joka
kerta kun hän kuuli vaarin mankumisen, tuli hänen niin tuskallisen
ilkeä olla, mutta kun vaarilta kiellettiin, silloin hän oikein
säikähti: nyt muka vaari tuossa paikassa tillahtaa itkemään ja alkaa
parkua.

Kotvan aikaa vielä kuului pojan korviin vaarin väräjäviä, vaikeroivia
uikutuksia. Uninen, helteinen ilma kanteli niitä yli stanitsan.
Ylt'ympärillä oli hiljaa kuni yöllä. Lenjka astui säleaidan viereen,
minkä yli kirsikkapuu ojenteli oksiansa kadulle. Hän istahti oksain
siimekseen. Jonkun matkan päässä pörisi mehiläinen.

Lenjka otti repun hartioiltaan ja pani sen päänsä alle. Katseltuaan
hetken aikaa oksain lävitse taivasta vaipui hän sikeään uneen. Tiheä
aroruoho ja säleaidan ristikkoinen siimes kätkivät hänet ohikulkijain
silmiltä.

Hän heräsi omituisiin ääniin, joita värisi lähenevän illan jo
viivästämässä ilmassa. Joku itki lähellä häntä. Se oli lapsen itkua,
ärtynyttä, yhtämittaista. Itkun nyyhkytykset kuoleutuivat hienoon
molli-äänteeseen ja elpyivät jälleen uudella voimalla. Parku ja
nyyhkytys tulivat yhä lähemmäs. Poika kohotti päätään ja katsahti
aroruohon lävitse maantielle.

Siellä kulki noin seitsenvuotias kaunis tyttönen, siistissä puvussa,
kasvot itkusta punaisina ja pöhössä. Hän astui verkalleen, vedellen
paljaita jalkojaan ja niillä pölyä pöyhötellen. Nähtävästi ei hän
itsekään tiennyt, minne ja miksi hän menee. Suuret, mustat silmät
olivat kosteat ja murheelliset; niissä asui mielipaha. Tummanruskean
tukan pörröiset suortuvat leikkivät tytön otsalla, poskilla ja
hartioilla, ja noitten suortuvain välitse pilkisteli niin vallattomasti
kaksi hienopiirteistä, punertavaa korvaa. Ylimalkaan hän näytti Lenjkan
mielestä varsin koomilliselta, kyynelöivänäkin koomilliselta ja
hilpeältä... Mahtaa olla aika veitikka!

-- Mitä sinä itket? -- kysäisi Lenjka nousten seisomaan, kun tyttö oli
tullut hänen kohdalleen.

Tyttö säpsähti ja pysähtyi. Hän herkesi heti kohta itkemästä,
nyyhkyttihän vain vielä. Muutaman silmänräpäyksen hän katseli poikaa,
sitten hänen huulensa jälleen värähtivät, kasvot vääntyivät
koomilliseen asuun, rinta hytkähti. Hän purskahti uudestaan itkemään ja
läksi edelleen.

Lenjka tunsi rinnassaan jotain puristusta, ja äkkiä hän läksi astumaan
tytön jälkeen.

-- Mitäs siinä kallottelet! Suuri tyttö semmoinen... häpeähän on tuolla
lailla! -- rupsi hän haastamaan ollessaan vielä taampana hänestä.
Saavutettuaan hänet katseli poika häntä kasvoihin ja kysäisi uudestaan,
kohauttaen ties mistä syystä olkapäitään:

-- Mitä sinä parut?

-- Nii-in! -- sanoa venäytti tyttö. -- Jospa sinulta... -- ja äkkiä hän
laskeusi maahan tomuiselle tielle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi
huutaa uudelleen.

-- Johan nyt! -- virkkoi Lenjka ylenkatseellisesti viitaten kädellään.
-- Ämmä! Ämmä kerrassaan... Hyh semmoista!

Mutta siitä ei apua tytölle eikä hänellekään. Lenjka näki, kuinka tytön
punertavain, hienojen sormien välitse pursahtaa kyynel toisensa
perästä, ja silloin tuli hänen niin tukala olla; hänenkin teki mieli
itkeä. Hän kumartui hänen puoleensa, kohotti varovasti kätensä ja
yritti koskettamaan tytön tukkaa, mutta säikähti äkkiä rohkeuttaan ja
veti kätensä takaisin. Tyttö se vain itki itkemistään sanaakaan
sanomatta.

-- Kuules! -- virkkoi Lenjka oltuaan hetken aikaa ääneti ja tuntiessaan
nimenomaisen halun auttaa häntä. -- Kuules! Mitäs sinä nyt tuolla
tavalla! Löikö ne sua?... No meneehän se ohi! Vai muutako vielä?
Sanohan nyt! Tyttö, kuule! Virka mulle, niin sitten on helpompi olla.
Vai onko sinulta mitä kadonnut? Käytäisi yhdessä etsimään...

Ottamatta käsiä kasvoiltansa tyttö puisteli murheellisena päätään ja
virkkoi vihdoin verkalleen, kesken nyyhkytyksiänsä ja olkapäitään
nostaen:

-- Huivi katosi!... Taatto toi markkinoilta... Sininen oli semmoinen,
kukikas... Minä panin sen päähäni ja nyt se katosi! -- Ja taas hän
alkoi itkeä, entistä kovemmin ja katkerammin, nyyhkien ja voivottaen ja
tuontuostakin päästäen omituisen huudon: ui-ui-ui!

Lenjka tunsi olevansa voimaton häntä auttamaan. Pelonalaisena hän
vetäytyi syrjään ja katsahti aatoksissaan, alakuloisena taivaalle, joka
jo oli ruvennut pimenemään. Hänen oli raskas olla ja kovin sääli
tyttöä.

-- Älä itke! Eiköhän se vielä löytyne... -- kuiskasi hän hiljaa. Mutta
huomattuansa, ettei tyttö kuulekaan hänen lohdutustansa, hän vetäysi
vielä kauemmas hänestä ja rupesi ajattelemaan, että kyllä kai hänet isä
varmaankin kotona tuosta löylyttää. Ja samassa hän kuvaili mielessään,
kuinka isä, kookas ja musta kasakka, lyöpi häntä, ja tyttö, itkusta
läkähtymäisillään ja pelosta ja kivusta väristen, vieritteleikse hänen
jalkainsa juuressa. Lenjka nousi ja läksi pois masentunein ja loukatuin
mielin ajatellen, ettei hän kykene ensinkään auttamaan tuota tyttöä.
Mutta astuttuaan moniaan askeleen hän äkkiä kääntyi ympäri, pysähtyi
tytön kohdalle ja nojautuen säleaitaan koetti johdattaa mieleensä
jonkun lempeän ja hyvän sanan. Mutta ei vaan sattunut sellaista
muistamaan.

-- Nouse jo pois siitä tieltä, tyttö! Ja heitä valtaan tuo itku! Mene
kotias ja kerro kaikki, miten sinun on käynyt. Sano niin vaan, että
katosi... Mitäs tuota niin kovin!...

Hän oli alkanut puhua hiljaisella, sääliväisellä äänellä, mutta päätti
puheensa kovaan huudahdukseen, iloksensa nähdessään tytön kohoavan
seisovilleen.

-- Kas niin! -- jatkoi poika hymyillen ja vilkastuen. -- Lähde nyt
kotia. Tahdotkos, niin minä tulen mukaan ja kerron kaikki? Älä pelkää,
kyllä minä pidän sinun puoltasi.

Ja ylpeästi kohautti Lenjka olkapäitään katsahtaen ympärilleen.

-- Ei tarvitse tulla... -- kuiskasi tyttö verkalleen puistellen pölyä
hameestaan ja yhä nyyhkytellen.

-- Lälhdenpä vainenkin, vai?... -- julisti Lenjka ihan valmiina
toimimaan, ja painoi lakkinsa toiselle korvalle.

Nyt hän seisoi tytön edessä, jalat haarallaan, ja siitä hänen ryysynsä
saivat jonkunlaisen urhean asun. Hän kolautteli sauvaansa lujasti
maahan ja katsoi tyttöön hellittämättä. Pojan suurissa ja surullisissa
silmissä loisti tuommoinen ylpeä ja rohkea ilme.

Tyttö vilkaisi häneen syrjästä, tahrien kyyneleitä pitkin poskiansa,
huokasi uudestaan ja virkkoi:

-- Ei tarvitse.... älä tule... Maammo ei suvaitse kerjäläisiä.

Hän läksi pois pari kertaa vilkaisten vielä taaksensa.

Lenjkan tuli niin apea olla. Hänen varma, uhmaileva asentonsa muuttui
verkalleen, hänen huomaamattansa; hän koukistui jälleen ja hiljeni.
Sitten hän heitti olalleen reppunsa, jota tähän asti oli pidellyt
käsissään. Kun tyttö oli jo kadota kujan kulmauksen taakse, huusi
Lenjka hänen jälkeensä:

-- Hyvästi!

Tyttö kääntyi hänen puoleensa, astui edelleen ja katosi.

Ympärillä tuntui entistä apeammalta ja pimeämmältä. Ilta läheni, ja
ilmassa asui tuo omituinen, raskas painostus, joka tietää ukkosta.
Aurinko oli alhaalla, ja poppelien latvat alkoivat punertaa. Mutta
illan varjot olivat kietoneet niitten oksat verhoonsa, ja siitä nuo
pitkät, liikkumattomat puut kävivät entistä tuuheammiksi ja pitemmiksi.
Lenjkan mielestä ne näyttivät mietiskelevän ja odottelevan jotain
kauheata... Taivaskin niitten yläpuolella pimeni pimenemistään, kävi
samettimaiseksi ja ikäänkuin laskeusi lähemmäs maata. Jostain tuolta
kaukaa kuului puhetta ja tuolta kauempaa niinikään, toisaalla kajahteli
laulu. Nuo äänet, hiljaiset, mutta kalseat, leijailivat ilmassa
keskeymättä ja tuntuivat olevan täynnä painostusta nekin.

Yhä murheellisemmaksi kävi Lenjkan mieli, jopa rupesi häntä
hirvittämäänkin. Hänen teki mielensä mennä vaarin luo. Hän katsahti
nopeasti ympärilleen ja läksi kulkemaan kujaa pitkin. Kerjätä ei häntä
lainkaan haluttanut. Astuessansa hän tunsi rinnassaan sydämen
tykyttävän niin kovin tiheään; merkillistä, kuinka häntä nyt ei olisi
ensinkään haluttanut astua eikä ajatella... Mutta tyttö ei mennyt hänen
mielestään. Mitenkähän hänen nyt on käynyt? mietiskeli hän. Jokohan hän
nyt on tullut kotiinsa? Lieneekö se rikas? Jos hänellä on rikas koti,
niin selkäänsä hän saa: kaikki rikkaat ovat saitureita. Jos hän on
köyhä, niin kenties ei saakaan. Köyhissä taloissa rakastetaan lapsia
enemmän, niistä kun toivotaan työntekijöitä. Ajatus ajeli toistaan,
hellittämättä, ja hetki hetkeltä tuo raukaiseva, ahdistava apea tunne,
joka varjon lailla liittyi hänen mietiskelyynsä, kävi yhä raskaammaksi
ja sai hänet yhä enemmän valtoihinsa.

Ja illan varjot ne samenivat yhä sakeammiksi ja tukahuttavammiksi.
Lenjkaa vastaan tuli kasakoita ja kasakattaria. He kulkivat ohitse,
kääntämättä häneen mitään huomiota: he olivat jo tottuneet nälkäisten
tulvaan Venäjältä. Poikakin puolestansa, väliä pitämättä, silloin
tällöin vain vilkaisi himmenneillä silmillään heidän kylläisiin,
kookkaisiin olentoihinsa ja kulki kirkkoa kohti, jonka risti välkkyi
tuolla suoraan edessäpäin vihreitten latvain ylitse.

Tuolta kuului laitumelta palajavan karjan iloinen melu. Tuossapa jo
kirkkokin, matala ja leveä viisitorninen, kupukatot vaaleanvihreiksi
maalatut. Ylt'ympäri kirkon kasvoi poppeleita, kohotellen latvojansa jo
yläpuolelle ristien, joihin illan rusko valoi valoansa ja jotka
vihreäin latvain läpi kimaltelivat punervassa kullassa.

Tuollapa jo vaarikin astua vääntää kirkolle päin, selkä kyyryssä
raskaan repun painosta, ja katselee ympärilleen, varjostaen silmiä
kädellään.

Vaarin perässä astuu raskain, huojuvin askelin kasakka, lakki syvään
painettuna otsalle ja kädessä keppi.

-- Tyhjäkö on pojalla reppu? -- kysäisi vaari astuen Lenjkan luo, joka
oli jäänyt häntä odottelemaan kirkon aitauksen luokse. -- Mutta katsos,
mitenkä paljon minä olen saanut! -- Ähkien hän laski maahan liinaisen,
täyteen sullotun reppunsa. -- Kovin ovat täällä anteliaita, ylen ovat
anteliaita... Mutta mitäs sinulla on suu törössä?

-- Päätä pakottaa, -- virkkoi poika hiljaa, laskeutuen maahan vaarin
viereen, joka oli nojautunut selin tiilikasaan ja nyt kädellään
silitteli keräämiänsä antimia, silmissä ahneus ja samalla mielihyvä.

-- Mutta kylläpäs väsyttää minua kanssa!... Ei tahdo enää jalka
kannattaa!... Pian tästä käydään yöpuulle. Mikä sen kasakan nimi
olikaan? sen...?

-- Musta Antti.

-- Musta justiin! Lähtään tästä ja kysytään tiellä, että missäkäs se
Musta Antti asuu. Kas tuoltapa tuleekin tännepäin mies. Häneltä sopii
tiedustaa. Jaa-a! Uhkeata on kansa täällä ja hyvin syötettyä. Eihän ne
täällä muuta syökään kuin nisua. Terve, kunnon mies!

Kasakka astui aivan heidän luokseen ja verkalleen vastasi vaarin
tervehdykseen:

-- Terve teillekin!

Sitten hän levitti jalkansa, kiinnitti heihin suuret, ilmeettömät
silmänsä ja raapaisi sanaakaan sanomatta niskaansa.

Lenjka katseli häntä tutkistellen, vaari räpytteli sameita silmiänsä
kysyväisesti, mutta yhä vaikeni kasakka. Viimein hän pisti kielensä
ulos ja rupesi sillä tavoittelemaan viiksiensä latvaa. Onnellisesti
suoritettuansa tämän tempun vetäisi hän viiksen pään suuhunsa,
pureskeli sitä hetken aikaa, lykkäsi sen kielellään jälleen suusta ja
katkaisi viimeinkin äänettömyyden, joka oli jo alkanut käydä
väsyttäväksi.

-- Tuota... käydäänpäs tästä kunnantuvalle! -- virkkoi hän vetelästi.

-- Mitä varten? -- säpsähti vaari.

Lenjka tunsi hytkäyksen rinnassaan.

-- Pitää tulla... Niin käskettiin. Kas niin!

Hän kääntyi heihin selin ja oli lähteä astumaan, mutta vilkaistuaan
taakseen ja nähdessään, etteivät toiset liikahda paikaltaankaan,
kiljaisi uudestaan, tällä kertaa vihaisesti:

-- Joutuun nyt!

Vaari ja Lenjka nousivat seisaalleen ja läksivät astumaan hänen
perässään.

Lenjka tarkasteli kiinteästi vaariansa. Ukon huulet ja pää vapisivat.
Hän vilkui arasti ympärilleen ja kopeloi jotain povessaan. Silloin
poika aavisti ukon tehneen jotain kepposia, niinkuin kerran ennenkin,
Tamanassa. Häntä alkoi pelottaa, ja tuntui niin ilkeältä, kun mieleen
johtui silloinen tapaus. Vaari oli varastanut siellä pesuvaatteita ja
joutunut kiinni. Nauroivathan ne sitten ukolle ja haukkuivat häntä,
jopa löivätkin ja ajoivat yöllä ulos stanitsasta. Oli niin synkkä yö
silloin... He olivat olleet yötä jossain lahden rannalla, hiekalla, ja
meri oli koko yön ärjynyt niin äkäisenä... Hiekka oli sohissut laineen
siirrellessä sitä... Vaari oli kaiken yötä voivotellut ja sopottaen
rukoillut Jumalaa, syytellen itseään varkaaksi ja anteeksiantamusta
anoen.

-- Lenjka!

Lenjka säpsähti, tuntiessaan sysäyksen kyljessään, ja katsahti
vaariinsa. Ukon kasvot olivat jänteissä, entistä näivempinä ja
harmaampina. Ne vavahtelivat yltäänsä. Kasakka kulki noin viiden
askeleen päässä heistä edellä, piippuansa poltellen ja mennessään
katkoen kepillänsä takkiaisia, heihin kääntymättä. -- Otas tämä...
heitä heinikkoon... mutta pane paikka merkille... jotta löydetään
perästäpäin, -- kuiski vaari tuskin kuuluvalla äänellä. Hän läheni
aivan lähelle poikaa ja pisti hänen kouraansa jonkun riepukäärön.

Lenjka ponnahti hänestä erilleen. Kylmä kauhistus täytti koko hänen
olentonsa. Hän astui lähemmäksi aitaa, missä kasvoi tiheästi aron
ruohoa. Jännityksellä kiinnittäen katseensa kasakan leveään selkään hän
ojensi kätensä, vilkaisi siihen ja heitti rievun heinikkoon. Heitti ja
-- pysähtyi hämmästyneenä.

Riepu aukeni pudotessaan maahan, ja näkyviin tuli vaaleansininen huivi,
kukikas, ja samassa silmänräpäyksessä astui sen eteen äskeisen pienen,
itkevän tytön hahmo. Hän nousi ilpoisen elävänä Lenjkan eteen ja peitti
taaksensa kasakan ja vaarin ja kaikki, mitä ympärillä oli... Hänen
itkunsa alkoi jälleen selvästi kuulua hänen korvissansa, ja niin näytti
pojasta, kuin putoilisi maahan kirkkaita kyynelpisaroita, kätkien
häneltä koko maailman ja täyttäen hänen rintansa haikealla
kylmyydellä...

Tässä melkein tajuttomassa tilassa hän tuli vaarinsa perästä
kunnantuvalle, kuuli siellä kumeata pauhua, josta hän ei osannut eikä
tahtonutkaan ottaa selvää. Hän näki, kuinka vaarin repusta kaadettiin
leipäpalaset isolle pöydälle, ja kuuli niitten pehmoisesti putoilevan
pöydälle... Niitten yli kumartui sitten monta korkealakkista päätä.
Päät ja lakit olivat pörhöisiä ja synkännäköisiä. Siinä ne heiluivat
hämyssä ja näyttivät kamalan uhkaavilta... Sitten kuului vaari käheästi
jupisevan jotain, ja äkkiä hän alkoi pyörähdellä parinkymmenen rotevan
miehen käsissä.

-- Syyttä, suotta, rakkaat ristityt!... Viaton olen minä, sen näkee
Jumala, -- huusi vaari räikeästi.

Lenjka purskahti itkemään ja vaipui lattialle.

Sitten he tulivat hänenkin luokseen, nostivat hänet, panivat lavitsalle
istumaan ja kopeloivat kaikki ryysyt, joilla hänen heiveröinen
ruumiinsa oli verhottu. Sitten he kaikki yht'äkkiä pysähtyivät.

Lenjkalta takertui itku kurkkuun, niinkuin se olisi käynyt siellä
suurelle kerälle, joka pyrki salpaamaan henkeä. Vaiennut oli vaarin
epäselvä jupina, tauonnut oli kovaääninen humu, niinkuin olisi ken sen
ulos viskannut.

-- Houriihan se Danilovna, perhanan ämmä! -- paukautti joku, niinkuin
olisi paiskannut Lenjkaa korvalle syvällä, äreällä äänellään.

-- Entäs kun ovat kätkeneet? -- huudettiin vastaan vielä äänekkäämmin.

Ja jälleen pauhaamaan nuo syvät äänet.

Lenjkasta tuntui, kuin kaikki nuo äänet hakkaisivat häntä päähän, ja se
teki niin kipeätä, että hän meni tainnoksiin, ikäänkuin äkkiä
syöstyänsä johonkin mustaan kuoppaan, jonka pohjaton kuilu oli auennut
hänen eteensä.

Toinnuttuansa hän tunsi päänsä lepäävän vaarin polvella. Vaari oli
kumartunut hänen ylitsensä, ja nuo vanhat kasvot näyttivät kurjemmilta
ja ryppyisemmiltä kuin milloinkaan ennen. Hänen säikähtyneistä,
räpyttävistä silmistään tipahteli Lenjkan otsalle pieniä, sameita
kyyneleitä, jotka niin ilkeästi kutkuttivat valuessaan poskia myöten
kaulalle.

-- Joko tulit tuntoihisi, armas? Lähtään pois täältä, lähtään
vainenkin. Päästivätpäs näet, peijakkaat.

Lenjka nosti päänsä vaarin polvelta ja kävi istumaan hänen viereensä.
Hänestä tuntui, kuin olisi päässä jotain raskasta ja niinkuin pää nyt
juuri putoaisi hartioilta maahan. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja
alkoi vaikeroiden huojua puoleen ja toiseen.

-- Päätäkö pakottaa? Voi sua, kullanmurustani! Johan ne meidät
näännyttivät pahanpäiväisiksi, senkin pedot! Tikari katosi, ja
tyttönenkin eilen huivin pudotti. No siitä heti meidän kimppuun.
Kerjäläisiä muka kun olette, niin varkaita olette kanssa! Voi hyvä Isä
kuitenkin! Miksis vainenkin rankaiset ihmislasta!

Vaarin rämeä ääni se raasteli Lenjkaa. Poika tunsi, kuinka hänen
rinnassaan on viriämäisillään polttava kipinä, joka pakottaa hänet
siirtymään loitommas vaarista. Hän siirtyikin ja katsahti häneen
tuimasti. Lenjkasta näytti silloin, kuin joukko pieniä, ilkeitä,
valheellisia käärmeitä katselisi häntä vaarin rypyistä... Hän säpsähti
ja silmäsi ympärilleen...

He istuivat vaarin kanssa stanitsan laidassa, tien varrella,
käiväräisen poppelin sakeassa siimeksessä. YÖ oli jo. Kuu oli noussut
ja valoi himmeähopeaista valoansa tasaiselle, avaralle arolle, joka nyt
näytti vielä autiommalta ja surumielisemmältä kuin päivällä. Tuolta
kaukaa, aina sieltä, missä aro yhtyy taivaanrantaan, kohoili sinervän
punaisia hattaroita, jotka hiljalleen leijuivat aron yli, peittivät
kuun ja heittivät maahan tummia varjoja. Taajoina laskeusivat varjot
maahan: verkalleen, mietteissään ne siinä siirtelivät ja äkkiä
katosivat, niinkuin olisivat vajonneet auringon helteen luomiin
halkeamiin maassa... Stanitsasta päin kuului ääniä; siellä täällä
tuikahteli valoja: näytti kuin ne olisivat silmäyksiä vaihdelleet
taivaalla välkkyvien kullanheleäin tähtien kanssa.

-- Lähtään, poikaseni! Jo on aika mennä, -- sanoi vaari.

-- Istutaanhan vielä! -- vastasi Lenjka hiljaa.

Aro oli pojalle rakas. Päivällä, sitä kulkiessaan, häntä miellytti
katsella eteenpäin, sinne, missä taivaankupu ikäänkuin nojautuu sen
leveätä rintaa vasten... Siellä, niin hän kuvaili mielessään, on
suuria, ihmeellisiä kaupunkeja, ja niissä asuu hyviä ihmisiä,
sellaisia, joita hän ei ollut vielä nähnytkään... ei heiltä tarvitse
leipää pyytää, itsestäänkin antavat... Ja kun aro yhä laajenemistaan
laajeni hänen edessään ja äkkiä loi näkyviin stanitsan, samanlaisen
kuin muut, missä rakennukset ja ihmiset olivat kaikki sellaisia, joita
hän ennenkin oli nähnyt, silloin tuli hänen niin haikea olla; hän oli
pettynyt, ja se koski häneen kipeästi. Mutta seuraavana päivänä aro
taaskin levitteleimään hänen edessänsä, ja vapaasti silloin pojan mieli
taas rakenteli kaupunkeja tuolla kaukana, aron äärten toisella
puolella, kaupunkeja, joita hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

Nytkin hän istui ajatuksissaan, katsellen kauas sinne, mistä verkalleen
kohoili pilviä. Ne olivat hänen mielestään tuhansia savuja
uuninpiipuista siinä kaupungissa, jota hänen niin kovin teki mielensä
nähdä... Vaarin käheä yskä keskeytti hänen haaveilunsa.

Lenjka katsahti tutkistellen vaarin kasvoja. Ne olivat kosteat
kyyneleistä, ja ahnaasti haukkoi vanhus ilmaa.

Kuu valaisi vaarin kasvoja, joihin samalla lankesi kummallisia varjoja
repaleisesta lakista, silmäkulmista, parrasta; suu liikahteli
suonenvetoisesti; silmät olivat selkoselällään, ja niissä paloi joku
pidätetty riemastus, -- tuo hirvitti sekä säälitti Lenjkaa, ja yhä
vireämmäksi heräsi hänessä se uusi tunne, että hänen täytyy siirtyä
kauemmas vaarista.

-- No istutaan, istutaan... -- jupisi vaari ja kopeloi povessansa,
typerästi myhäillen.

Lenjka kääntyi hänestä pois ja alkoi jälleen katsella kaukaisuuteen.

-- Lenjka, Lenjka poikaseni! Katsos tätä! -- huudahti vaari äkkiä
riemuissaan ja, pahasti kiemurrellen tukahduttavan yskän pakosta,
ojensi pojalle jonkun pitkän, välkkyvän esineen. -- Hopeata! Aatteles:
hopeata!... Puolensadan ruplan veroinen! -- kuiski ukko.

Hänen kätensä ja huulensa vapisivat ahneudesta ja tuskasta, ja koko
kasvot liikahtelivat suonenvetoisesti. Lenjka säpsähti ja sysäsi hänen
kätensä pois.

-- Pane piiloon! Voi sua, vaari! Pane piiloon! -- rukoili poika
kuiskaamalla, pikaisesti vilkaisten ympärilleen.

-- Mitäs sinä nyt, hupsu poika? Pelkäätkö, kultaseni!... Minä kurkistin
sisään akkunasta... siinä se riippui, tikari... sieppis vaan, niin jo
se oli minulla povessa... Sinne minä sen sitten kätkin ruohikkoon.
Takaisin tullessa minulta muka lakki lensi maahan, minä kyykistyin ja
otin tämän ylös... Pöllöjä!... Otin minä huivinkin... kas tässä se
on!...

Vaari otti vapisevin käsin ryysyjensä välistä huivin ja huiskutti nyt
sitä Lenjkan edessä.

Oli kuin joku usmainen verho olisi temmaistu pojan silmäin edestä, ja
tällainen ilmeni nyt hänelle kuva: He rientävät vaarin kanssa, minkä
suinkin ennättävät, stanitsan kujaa myöten, arkaillen, vastaantulijain
katseita kartellen, ja Lenjkasta tuntuu, ikäänkuin jokainen, ken vain
tahtoo, olisi oikeutettu heitä lyömään, sylkemään heidän päällensä,
haukkumaan heitä... Kaikki, mikä ympärillä on, aidat, talot, puut,
kaikki on kiedottuna kummalliseen usmaan, ja kaikki ne huojuvat,
niinkuin tuuli niitä heilutteleisi... kuuluu tuimain, äkäisten äänten
humua... Tätä tuskallista kulkua kestää loppumattoman kauan, eikä näy
sitä kohtaa, missä tie stanitsasta ulos kedolle vie. Sen peittävät
taajana joukkona huojuvat talot, jotka vuoroin lähenevät heitä,
ikäänkuin mielisivät heidät allensa musertaa, vuoroin siirtyvät heistä
loitommas, nauraen heitä vasten silmiä akkunainsa mustilla aukoilla...
Ja äkkiä kajahtaa eräästä akkunasta huuto: "Varkaita, varkaita, ukko
varasti, poika varasti!"... Lenjka vilkaisee salavihkaa sinnepäin ja
huomaa tytön, jonka hän äsken oli nähnyt itkevän ja jota oli tahtonut
puolustaa... Tyttö kohtaa hänen katseensa ja näyttää hänelle kieltään,
mutta hänen siniset silmänsä katselevat poikaa häijysti ja terävästi,
ja neuloina ne pistelevät häntä.

Tämä kuva se oli herännyt pojan muistossa. Se katosi silmänräpäyksessä
eikä jättänyt jälkeensä kuin kiukkuisen myhäyksen, jonka hän oli
heittänyt tytölle.

Vaari se haasteli haastelemistaan, väliin yskien, viittoili käsillään,
myhäili hyvillänsä, ties mistä syystä, ja puisteli päätään, pyyhkien
hikeä, jota suurin helmin kihosi hänen kasvojensa rypyistä.

Raskas, repaleinen ja pörröinen pilvenlonka peitti kuun, niin että
Lenjka töin tuskin erotti vaarin kasvoja... Mutta poika loi mielessään
esiin itkevän tyttösen kuvan, asetti sen vaarin rinnalle ja vertaili
nyt heitä toisiinsa... Raihnainen, ähkivä, ahnas ja repaleinen vaari
tuon terveen, punaposkisen, kauniin tyttösen rinnalla, jolle hän oli
tehnyt vääryyttä ja jonka oli saattanut itkemään, näytti hänestä
tarpeettomalta ja melkein yhtä häijyltä ja kelvottomalta kuin sadun
kulkeva luuranko. Kuinka se on mahdollista? Miksikä hän oli pahoittanut
tytön mielen? Eihän tyttö ole hänen tyttärensä... Mutta vaari se vain
ähkien puheli:

-- Annas kun saisi sata ruplaa säästetyksi!.... Sitten minä rauhassa
kuolisin...

-- Vai niin! -- huudahti Lenjka, tuntien, että jotain hänessä sävähti.
-- Ole vaiti! "Kuolisin" ja "kuolisin!"... Etpäs vain kuole...
Varkaissa käyt! -- kiljaisi poika ja kavahti äkkiä pystyyn, koko ruumis
vavisten. -- Sinä vanha varas! -- Haa! -- ja poikanen puristi pienen
kätensä nyrkkiin ja alkoi puida sitä äkkiä äänettömäksi käyneen
vaarinsa kasvojen edessä. Raskaasti vaipui hän jälleen maahan ja
jatkoi, hammastansa purren:

-- Lapselta varastit... Kyll' on kaunista!... Niin vanha ja
sittenkin... Et maar saakaan sitä anteeksi tulevassa elämässä.

Äkkiä kajahti koko aro. Häikäisevä, sinervä valo välähti siinä; aro
laajeni... Pimeys, joka oli sitä kätkössänsä pitänyt, vavahti ja katosi
silmänräpäykseksi... Ukkonen räjähti ja läksi pauhaten vyörymään yli
aron, pannen tärisemään sekä sen että taivaan, jonka pinnalla nyt
kiiteli mustain pilvien sankka parvi, helmaansa kietoen kuun.

Ilma pimeni. Kaukana jossain iski vielä salama, iski ääneti, mutta
vihaisena. Tuokion perästä kumahti ukkonen... sitten seurasi
hiljaisuus... tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.

Lenjka risti silmänsä. Vaari istui liikahtamatta ja ääneti, ikäänkuin
olisi kasvettunut kiinni puuhun, johon selkäänsä nojasi.

-- Vaari! -- kuiskasi Lenjka, tuskallisessa pelossa odotellen uutta
jyräystä. -- Lähtään stanitsaan!

Taivas vavahti jälleen, ja jälleen sävähti sinertävä, tulinen kieli ja
sinkautti alas mahtavan metallisen iskun, niinkuin olisi tuhansia
rautalevyjä tullut maahan ja putoillut toistensa päälle.

-- Vaari! -- parkaisi Lenjka.

Hänen huutonsa, joka hukkui ukkosen kajauksiin, helähti niinkuin olisi
lyönyt pieneen, särkyneeseen kirkonkelloon.

-- Mitä, poikaseni!... Hirvittääkö, vai? -- virkkoi vaari käheästi,
liikahtamatta.

Hänen äänessään kuului katkeruutta ja kipua ja ivaa. Lenjkasta tuntui,
kuin hän olisi lausunut sanansa jollekin muulle.

Alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Niiden rapina oli niin
salaperäistä, ikäänkuin se olisi mistä varoitellut. Mutta kauempana se
oli yhtynyt yhdeksi ainoaksi, laajaksi kohinaksi: kuului kuin olisi
kuka suunnattomalla harjalla hangannut kuivaa maan kamaraa, mutta
tässä, vaarin ja pojan lähellä, jokainen pisara rapsahti maahan
katkonaisesti, kajahtamatta. Jyrinä läheni lähenemistään ja yhä
tiheämmin leimahteli taivas.

-- En lähde stanitsaan minä! Täällä minut, vanhan koiran ja varkaan,
sade hukuttakoon ja salama kuoliaaksi lyököön, -- puheli ukko
läähättäen. -- En lähde! Mene yksin!... Tuossahan se stanitsa on...
Mene!... Minä en tahdo, ettäs istut tässä... Lähde tiehesi!... Mene,
mene!... Mene!

Vaarin puhe oli käynyt käheäksi, äriseväksi huudoksi.

-- Anna anteeksi, vaari! --- rukoili Lenjka lähennellen ukkoa.

-- Vai niini... en lähde... enkä anteeksikaan anna... Seitsemän
ajast'aikaa olen minä sinua vaalinut... Kaikki yksin sinua varten...
sinua varten olen elänytkin. Enhän minä itse mitään tarvitse... minä
kuolen... kuolen tuossa paikassa... mutta sinä sanot: vaari on varas...
Kelle hän varastaa? Sinulle... sinulle vaan. Tuoss' on, ota... ota...
Sinun elämäsi varalta... koko elämäsi varalta minä kokosin... ja
varastelin kuin varastelinkin. Jumala näkee kaikki... Hän tietää minun
varastelleen... tietää niinkin... Hän rankaisee minua. Hän ei armahda
minua, vanhaa koiraa... pahantekijää. Ja johan Sinä, Herra Jumala, olet
rangaissutkin minua... olethan Sinä rangaissut minua?... olethan?...
Lapsen käden kautta sinä minut kuoliaaksi löit!... Oikein se on,
Herra!... Syystä sen teit... Sinä olet vanhurskas, Herra Jumala!...
Minä käyn nyt tuomiolle Sinun eteesi. Lähetä noutamaan minun
sieluani... Voi... siinä se...

Vaarin ääni oli yltynyt läpitunkevaksi vikinäksi, joka lietsoi Lenjkan
rintaan kylmää kauhistusta.

Jyräykset, joista vavahteli aro ja taivaan laki, pauhasivat nyt niin
ankarasti ja kiireisesti, kuin jokainen niistä olisi tahtonut virkkaa
maalle jotain, mikä on välttämättömän tarpeellista sille, ja kaikki ne,
toisiansa ajellen, karjuivat melkein taukoamatta. Salamain raastama
taivas tärisi, tärisi arokin, milloin välkähtäen sinisessä valossa,
milloin vajoten kylmään, raskaaseen ja synkkään pimeyteen, joka
kummallisesti kutisteli sitä kokoon. Joskus valaisi salama kaukaiset
tienoot. Ne näyttivät kiireisesti pakenevan pauhua ja karjuntaa.

Tuli rankkasade, jonka pisarat, teräksenä kimallellen salaman valossa,
kätkivät taaksensa stanitsan ystävällisesti tuikkivat valkeat.

Lenjka oli menehtymäisillään kauhusta, vilusta ja jostain jäytävästä
syyllisyydentunnosta, jonka hänessä oli herättänyt vaarin huuto. Hän
piti silmiänsä ihan auki, uskaltamatta räpäyttää niitä silloinkaan kun
vesipisarat valuen hänen märistä hiuksistaan tipahtelivat niihin. Yhä
hän kuunteli vaarin ääntä, joka hukkui valtavain pauhujen paljouteen.

Lenjka tunsi vaarin istuvan liikahtamatta, mutta samalla hän tunsi
olevansa pakotettu kohoamaan, lähtemään jonnekin ja jättämään hänet
yksiksensä. Tietämättänsäkin hän siirtyi yhä lähemmäksi vaaria, mutta
joka kerta kun hänen kyynäspäänsä kajosi ukkoon, hän säpsähti,
odotellen jotain kamalaa.

Salama repäisi taas taivaan ja valaisi heidät kumpaisenkin: siinä he
istuivat rinnakkain, nuo kaksi pientä, kokoonkyyristynyttä olentoa,
joitten päälle vesi virtana valui puun lehviltä...

Vaari huitoi ilmaa kädellään, yhä jupisten jotain, nyt jo väsähtyen ja
hengästyen.

Lenjka katsahti häntä kasvoihin ja parkaisi säikäyksestä... Salaman
sinisessä valossa ukko näytti kuolleelta; sameat silmät ne kumminkin
pyörivät vielä, mutta järjen valoa vailla.

-- Vaari!... Lähtään pois! -- kiljaisi poika painaen päänsä vaarin
polviin.

Vaari kumartui hänen puoleensa, kietoi laihat, luisevat kätensä hänen
ympärillensä ja likisti häntä lujasti rintaansa vasten, mutta äkkiä hän
päästi huikean, kimeän huudon, niinkuin päästää rautoihin sattunut
susi.

Melkein mieletönnä tästä parahduksesta riuhtaisihe Lenjka hänestä
erilleen, kavahti seisomaan ja läksi sitten nuolena kiitämään jonnekin
eteenpäin, salaman sokaisemat silmät selkoselällään, lankeillen,
nousten ja yhä kauemmas rientäen pimeyteen, joka vuoroin hälveni
salaman sinisessä valossa, vuoroin lujasti kietoi helmaansa kauhusta
huumautuneen pojan.

Yhä tiheämmin ja ankarampana pauhasi ukkonen ja leimahtelivat salamat.
Sade kohisi kylmästi, yksitoikkoisesti ja murheellisesti... Vihdoin
tuntui siltä, kuin ei arolla milloinkaan olisi muuta ollutkaan kuin
sateen kohinaa, salamain säihkyä ja ukkosen ärtyisätä jyryä.

       *       *       *       *       *

Huomenissa sattui joukko stanitsan poikia juoksennellessaan joutumaan
kylän päähän, mutta äkkiä he palasivat ja nostivat stanitsassa melun:
he ilmoittivat nähneensä poppelien alla eilisen kerjäläisen. Hän mahtaa
olla murhattu, koskapa tikari on nurmikolla hänen vieressään, niin
kertoivat pojat.

Vanhemmat kasakat läksivät peräämään, niinkö on asianlaita, mutta eipä
niin ollutkaan. Ukko oli hengissä vielä. Kun ihmisiä tuli hänen
luokseen, yritti hän nousta maasta, mutta ei jaksanut. Häneltä näytti
olevan puheenlahja poissa, mutta kyynelöivillä silmillään hän
tiedusteli joka mieheltä jotakin, ja hakemistaan haeskeli jotain
väkijoukosta, mitään kumminkaan löytämättä ja mitään vastausta
saamatta.

Illemmalla hän kuoli, ja sinne he hänet kuoppasivat, mistä olivat
löytäneetkin, poppelin juurelle, arvellen, ettei häntä sovi
kirkkomaahan haudata siitä syystä, että mies ensinnäkin oli outo,
toiseksi varas ja kolmanneksi kuollut ilman katumusta. Loasta hänen
luotaan löydettiin tikari ja huivi.

Parin, kolmen päivän perästä löydettiin Lenjkakin.

Erään notkon kohdalla arolla, vähän matkan päässä stanitsasta, oli
alkanut leijua variksia parvittain. Mentiin katsomaan, ja sieltä
löydettiin poikanen. Kädet levällään hän makasi alassuin vetelässä
loassa, jota oli sateen jäljiltä notkon pohjalla.

Aikoivat ensin haudata hänet kirkkotarhaan, sillä lapsihan se oli,
mutta mietittyään jonkun verran laskivat hänet vaarin viereen saman
poppelin juurelle. Kummun laittoivat sitten ja karkeatekoisen kivisen
ristin siihen pystyttivät.



Sinihaukan laulu.


Meri uinuu.

Avarana, veltosti se hengittää täällä rannalla, uneen jo uupuneena.
Etäällä tuolla se liikkumatta lepäjää, hohtaen kuun sinervässä valossa.
Siellä se, pehmeänä kuin sametti ja mustana, on sulanut yhteen
eteläisen sinisen taivaan kanssa ja nukkuu sikeästi, pinnallaan
heijastellen untuvaisten hattarain läpikuultavaa kudelmaa, hattarain,
jotka liikkumatta riippuvat eivätkä piiloon peitä kultaisia
tähtikoristeita. Näyttää kuin laskeutuisi se yhä alemmas meren puoleen,
kuin mielisi se saada selvää siitä, mitä nuo väsymättömät aallot
keskenänsä kuiskailevat unisina vyöryellen rantaa kohti.

Vuoret, kantaen harteillaan puita, jotka koillisen kourissa ovat
koukistuneet kummallisiin muotoihin, ovat huimalla heilauksella
nostaneet huippunsa autioon sinimaailmaan yläpuolellensa, ja niiden
yksitoikkoiset, jylhät rajapiirteet ovat pyöristyneet, niitä kun
verhoaa eteläisen yön lämmin ja lempeä viitta.

Arvokkaan miettiväisinä seisovat vuoret. Niitten mustat varjot ovat
laskeuneet aaltojen muhkeille, vihertäville harjoille ja käärivät näitä
vaippaansa, ikäänkuin pysäyttääkseen tämän ainoan liikunnon ja
saadakseen vaikenemaan veden lakkaamattomat loiskeet ja vaahtojen
huokaukset, kaiken tuon, mikä häiritsee salaperäistä äänettömyyttä:
muuallahan vallitsee syvä hiljaisuus kuutamon hopeaisessa hohteessa.
Kuu itse viipyy vielä vuorten huippujen takana.

-- Allah akbar! -- huokailee hiljaa Nadyr Rahim Ogli, vanha krimiläinen
tshabani, alati surunvoittoisessa mielialassa, kookaskasvuinen,
harmaapäinen, etelän auringon paahtama, laiha ja viisas ukko.

Me loiomme hänen kanssaan hiekalla suunnattoman, hänen kotivuorensa
kyljestä lohjenneen kiven juurella. Se on varjon verhossa, sammaltunut
ja niin surullisen, yrmeän näköinen. Kiven merenpuoleinen kylki on
peittynyt limalla ja meriruohoilla, aaltojen viskomilla; ne
näyttävät sitovan sitä kiinni meren ja vuorten väliseen kapeaan
hiekkakaistaleeseen. Nuotio valaisee kiven kylkeä vuoren puolelta.
Vanha kivi elehtii: varjot hyppelevät sen monia syviä halkeamia myöten.
Se näyttää miettivän, tuntevan...

Me keitämme Rahimin kanssa lientä vastasaaduista simpuista, ja kumpikin
me olemme siinä erikoisessa mielentilassa, jolloin kaikki näyttää
aavemaiselta, hengen saaneelta, mikä sallii silmän nähdä sisimpiinsä,
jolloin mieli on niin puhdas ja keveä eikä halaja muuta kuin
mietiskellä.

Mutta mielistellen meri lähenteleikse rantaa, ja aallot ääntelevät niin
surunvoittoisen lempeästi, niinkuin pyrkisivät lämmittelemään nuotion
ääreen. Väliin tuossa loiskeen harmoniassa helähtää korkeampi,
tuommoinen veitikkamaisen viekas ääni: joku muita rohkeampi aalto
vyörähti lähemmäs meitä. Rahim ennätti jo verrata aaltoja naisiin: kun
ei vaan tekisi niillä mieli syleillä meitä ja suudella ja suudella
taas.

Hän loikoo hiekalla alassuin, pää merta kohti, ja miettiväisenä
katselee himmeään kaukaisuuteen, nojaten kyynäspäihinsä, kämmenet
poskilla. Pörröinen, lammasnahkainen lakki on siirtynyt niskaan, ja
ulapalta puhaltelee raikas tuuli hänen korkeaan otsaansa,
hienoryppyiseen. Hän puhelee itsekseen, kyselemättä, kuuntelenko minä
häntä, ja vähääkään välittämättä minusta, niinkuin haastelisi meren
kanssa.

-- Ken uskollisna pysyy Jumalalle, hän pääsee paratiisiin. Entäs se,
joka hylkää Jumalan ja hänen profeettansa? Kenties se on juuri
vaahdossa tuossa... Nuo hopeiset täplät tuolla veden pinnassa...
Kenties se on hän... Kukapa sen tietää?

Tumma, laajalle levittäytynyt meri kirkastuu. Paikoittain ilmaantuu
siinä huolimattomasti heiteltyjä valonväreitä. Kuu on puikahtanut
esille vuorten pörröisten huippujen takaa, ja nyt se miettiväisnä
valelee valoansa mereen, ja meri vastaa sille, hiljaa huokaellen.

-- Rahim! Kerro satu! -- pyydän minä ukkoa.

-- Miks niin? -- kysäisee hän, kääntymättä minuun.

-- Muutoin vaan. Hauska on kuulla sun satujasi.

-- Jo minä ne olen kaikki kertonut sulle...

Ei ole enää. Ukko tahtoo, että minä vielä kerran pyytäisin. Minä
pyydän.

-- Tahdotkos, niin kerron sulle laulun? -- suostuu Rahim.

Minä mielin kuulla vanhan laulun, ja hän alkaa kertoa alakuloisella
resitatiivilla, koettaen säilyttää laulussa aron omituista melodiaa ja
kauheasti murtaen venäläisiä sanoja. Näin hän kertoo.


I.

-- Vuorelle kerran kapusi Käärme ja kosteahan kävi siellä rotkoon,
kerälle kiertyi ja katsoi merta.

Taivaalla kirkas paistoi päivä, hellettä hehkui vuorten huiput, ja
aallot alhaalla kiviä pieksi.

Ja vuorivirta pimeessä pauhas ja, rotkon kautta kivillä keikkuin, merta
vastaan kulki.

Jo kiehui vaahto ja voimakkaana se, vuorta viiltäin ja ärjyin, ulvoin
meren helmaan heittyi.

Mut rotkoon, missä keränä Käärme, putosi äkkiä Sinihaukka revityin
rinnoin, veressä sulat.

Vain kerran kiljas se puotessansa ja vihassaan väettömässä rintaansa
pieksi kiven kylmään kylkeen.

Säikähti Käärme, pujahti syrjään, mut näki kohta, ett' on jo linnulle
hetki lyönyt.

Se ryömi runnellun linnun luoksi ja suoraan silmihin sille virkkoi:

"Joko kuolet, lintu?"

"Ma kuolen kyllä", Sinihaukka vastas ja huokas syvään. "Oli armast'
elo! Ma tiedän, tunnen, mik' ompi onni... Urheesti taistelin... Olen
nähnyt taivaan... Sin'et koskaan, raukka, saa nähdä sitä."

"Mitäpäs taivas?... Tyhjässä siellä ei kestäis käärme. Mun tääll' on
hyvä, niin lämmin, kostee."

Näin Käärme lintua vapaata vastas, ja sydämessä se hiljaa nauroi hänen
houreitansa.

Ja mietti sitten: "Jos lens tai matas, yks silti loppu: kaikk' kaatuu
maahan ja tomuks saapi."

Mut uljas Haukka pyrähti vielä, kohosi hieman ja ympär' rotkoa
katseensa heitti.

Kiven harmaan kylki se vettä tihkui, ja henkeä salpas pimeän rotkon
umpea löyhkä.

Viimeiset voimat hän kokosi silloin ja tuskissansa näin parkas, lintu:

"Oi jos vain kerran taivaalle vielä kohota saisin! Ma rintani haavaa
vasten silloin mun vihamieheni rutistaisin... Mun hurmeihini hän
pakahtuisi!... Oi riemua taiston!"

Mut Käärme mietti: "Lie taivahalla hyv' olla sentään, kun noin hän
parkuu!"

Vapaalle linnulle nyt virkkoi Käärme: "Käy rotkon reunaan ja heittäy
siitä alas alhoon, lintu! Kenties sua siipes vois vielä kantaa. Edes
yhden kerran viel' olla saisit sa ilmain maassa."

Vavahti lintu, huus heikon huudon ja rotkon reunaan jo kynsin liukui
kiven niljaa myöten.

Levitti siivet ja täysin rinnoin vetäisi ilmaa, väläytti silmää ja alas
vieri.

Kivenä silloin louhesta louheen hän kuiluun syöksyi, ja siivet taittui,
ja särkyi sulat.

Ja vuorivirta nyt hänet sieppas, pois huuhtoi veret ja vaahtoon verhos,
meren helmaan heitti.

Ja meren aallot, surusta parkuin, kiviä pieksi... mut Sinihaukka ei
enää koskaan meren pintaan noussut.


II.

-- Rotkossa Käärme se kauan mietti: miks Sinihaukan ol' armast' olla
ylhäällä tuolla?

Ja kaukaisuuteen hän katsoi, sinne, miss' silmää aina hyväilee onnen ja
auvon aatos.

"Mit' oli vainen Sinihaukka siellä eläissään nähnyt, tuoss' erämaassa,
jok' äärtään etsii? Miks' sellaiset kuoltuansa luo muissa toiveet
taivaalle päästä? Mit' on he siellä selville saaneet? Mut kenties minä
sen selväks saisin, jos hetkeks aikaa ois lentää sinne!"

Sanasta työhön! Renkaaksi kiertyi, ponnahti ilmaan, välähtäin siellä
paisteessa päivän.

Maan madoks pantu ei lentää voikaan. -- Sen unhottain hän kivihin
kirpos. Mut ehjäks jäi hän ja nauruun ratkes:

"Vai sellaist' on se taivaalle lennon tenhoisa taika! Se on --
putoamista! Voi houkat linnut! He ei tunne maata, ei maassa viihdy,
vaan ylös pyrkii, taivaalle tähtää, eloa etsein sieltä, missä vain
helteist' on ja tyhjää tyyten... Niin, pelkkää tyhjää! Valoa siell' on,
mut ei ole ruokaa, ei tukipaikkaa nojata ruumiin! Mitä ylpeys on? Mit'
ovat moitteet? He niillä vainen toiveensa hurjat salata koittaa; he
niillä huitoo, kun elon toimiin ei kelpaa itse. Voi houkat linnut! Mut
eipä enää mua puheillansa he petä koskaan. Nyt tiedän itse! Olen nähnyt
taivaan... Ma lensin sinne, sen mittasin ma, putosin alas, mut' ehjän'
aivan, ja entist' enemmän nyt itseeni uskon. Ken maass' ei viihdy, se
syököön pelkkää vain pettymystä!... Ma tiedän nyt, mik' ompi totta. En
usko heidän ma kutsujansa. Ma maasta olen ja elän maasta."

Ja ihastellen nyt itseänsä kivelle kävi, kerälle kiertyi.

Ja meri väikkyi niin välkähdellen. Kiviä rannan löi ärjyaallot.

Kuin jalopeurat ne aallot kiljui, ja ääneen tuohon nyt laulu liittyi,
satua soittain uljaan linnun. Jo järkkyi paadet, tärisi taivas nyt
laulust' tästä:

"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa.

"Niin, urhoin hurjuus -- siin' elon taika! Oi, uljas haukka! Sult'
taisteluissa vuos veret kuiviin... Mut joutuu aika... sun kuuman veres
pisarat iskee säkenten lailla elon synkkään yöhön, ja moni urhea sydän
silloin valoa janoo ja vapautta.

"Sa kuolit pois! Mut uljasten urhoin laulelmassa sun kuvas säilyy ja
uhkeasti valohon kutsuu ja vapauteen.

"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa!..."

       *       *       *       *       *

Ääneti on meren kuultava kaukaisuus. Surumielisinä vyörähtelee aallot
rannan hiekalle. Ääneti olen minäkin, katsellen Rahimia, joka merelle
kertoi Sinihaukan laulun. Kuun säteet kimaltelevat yhä useammissa
hopeisissa heitteissä.

Pata alkaa kiehahdella.

Aalloista muuan leikitellen vyöryy rannalle ja kiusoitellen ja kohisten
lähenee Rahimia.

-- Minnes sinä? Mene tiehes! -- huitaisee Rahim kädellään, ja nöyrästi
valahtaa aalto mereen jälleen.

Ei minua lainkaan naurata eikä hirvitä Rahimin menettely, kun hän
tuossa meren aaltoonkin hengen panee. Kaikki ympärillä on niin
omituisen henkevää, lauhaa, lempeätä. Meri on niin ylevän levollinen.
Tuntuu kuin sen raikkaissa henkäyksissä vuoriin, jotka eivät vielä ole
ennättäneet jäähtyä päivän helteestä, olisi paljo pidätettyä, mahtavaa
voimaa. Tummansiniselle taivaalle on kultaisilla tähtikoristeilla
kirjoitettu jotain juhlallista, mikä mielen tenhoaa. Päätä huumaa
suloinen odotus: nyt tapahtuu joku ilmestys.

Kaikki uinahtelee, mutta se uinahtelu on tuollaista herkkää jännitystä,
ja tuntuu kuin nyt, ihan tuossa tuokiossa, kaikki havahtuisi ja
purkautuisi sanomattoman suloisten sävelten luontevaan sopusointuun. Ja
nämä sävelet ne kertovat sitten maailman salaisuuksista, selittävät ne
järjelle, mutta sammuttavat sen jälleen, virvatulina tuikahdellen, ja
vievät mielen mukanansa ylös tummansiniseen äärettömyyteen, jossa
tähtien värähtelevät koristeet nekin alkavat heläytellä ilmestyksen
ihmeellistä soittoa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kulkuri - Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.