Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Henkisotilaan kertomuksia - Kustaa Adolfin historian tapauksista
Author: Carl Georg Starbäck
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Henkisotilaan kertomuksia - Kustaa Adolfin historian tapauksista" ***


HENKISOTILAAN KERTOMUKSIA

Kustaa Adolfin historian tapauksista


Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK


Suomentanut

JUHO AHAVA



Otava, Helsinki, 1909.



SISÄLLYS:

 Johdanto. Henkisotilaasta sananen.
  1. Juhana herttuan airut.
  2. Ebba neiti.
  3. Kuninkaan kosintamatka.
  4. Riian ketjukuula.
  5. Viimeinen herttua.
  6. Voittoratsastus Preussin halki 1626.
  7. Kuninkaallinen lahja.
  8. Puolalainen ruhtinatar.
  9. Salaliitto Braunsbergissä.
 10. Jesuiitan miina.
 11. Tanskan prinssin nauharuusu.
 12. Neuenburgin kummitus.
 13. Wollinin leopardit.
 14. Quint von der Bruce.
 15. Morsiamen sormus.
 16. Kustaa Hornin hairahdus.
 Viiteselitykset.



JOHDANTO.

Henkisotilaasta sananen.


Mälarin muutaman läntisimmän lahden rannalla sijaitsee vanha, nyttemmin
puoleksi unhotettu linna, -- Akseli Oxenstjernan rakennuttama _Tidö_.
Äskettäin, ennenkuin tila oli viimeisen kerran myyty, oli se runsaine
erilaatuisine kokoelmineen muinaisten päivien muistomerkkien kätketty
museo, erittäinkin sen ajan, jota me pidämme Ruotsin kunniakkaimpana --
Kustaa II Adolfin. Silloinen omistaja oli linnan laitattanut
alkuperäiseen kuntoonsa, ja huoneet olivat suurimmaksi osaksi
kalustetut samoilla huonekaluilla kuin suuren valtiokanslerin aikaan.
Tässä linnassa saattoi myös unelmiensa siivin kiitää pois hetken
hyörinästä ja kotiutua mainittuun aikaan, joka, vaikka se monessa
suhteessa olikin raaka ja sievistymätön, kuitenkin yhdessä suhteessa
saavuttaa kaikkien aikojen ihailun, siinä nimittäin, että silloin
voitiin uhrata henki aatteen puolesta.

Ja astuessaan sisään kaunisrakenteisesta portista ja nähdessään
edessään linnanpihan, takalistolla korkeat linnanportaat, jotka
seitsemännentoista vuosisadan tapaan olivat koristetut suurilla kiveen
hakatuilla kiemuroilla ja irrallisilla kartiopatsailla -- joutui
tunnelman valtaan, joka teki mielen herkäksi niille kuville, joita
suuri rakennus herätti jokaisella askeleella. Tunsi nykyisestä elämästä
siirtyvänsä siihen, jota elettiin parisen vuosisataa takaperin, muistot
hahmottuivat ja elpyivät eloon, luuli näkevänsä varjojen vaeltavan edes
ja takaisin, luuli kuulevansa ääniä ja puhetta, vaikka asumattomassa
linnassa oli niin hiljaista kuin haudassa.

Kunnioituksen tunteella astui vastaanottosaliin ja näki valtaistuimen
koristellun kunniataivaan ja mustalla samettipeitteellä verhotun
pöydän. Oli kuin valtiokanslerin juuri pitäisi tulla tai olisi hän
äsken lähtenyt paikoiltaan ja poistunut sisempiin huoneihin. Vieressä
oli "katajahuone", jonka lattia, seinät, katto olivat laudotetut
katajalla, ja "kuningatar Kirstin sänkykamari" -- viheriällä sisustettu
huone, joka oli säilytetty aivan sellaisena kuin se oli Kustaa Adolfin
tyttären vieraillessa isänsä ystävän luona, jonka elämän illan hän niin
syvästi katkeroitti. Kuningattaren muotokuva oli seinällä. Hän oli
näköjään hymyilevä ja leppeä, mutta kuinka tympäisevä olikaan tämä
hymy, kun ajatuksissaan asetti iäkkään Akseli Oxenstjernan hänen
rinnalleen! Ehdottomasti muistui mieleen, mitä hänen sydänsurussaan
täytyi kirjottaa pojalleen Osnabrückin rauhankokoukseen: "Saan
kärsiä nyt paljo juuri siltä, jonka parhaaksi olen heittäytynyt
kaikenlaatuisiin vaivoihin ja puuhiin, mutta joka ei ole näiden
uhrausten arvoinen... Tämä on minun osani, se on myös sinun; kenties
tulee meille molemmille vieläkin pahempaa. Mutta luota Jumalan apuun ja
neuvoon ja tee mikä oikein on. Kun voi vaieta, niin vaikene; mitä
täytyy halveksia, halveksi sitä; mitä täytyy kohdella naurulla, naura
sille! Mutta mitä ei kunnialla voi kärsiä, älä sitä kärsi! En voi uskoa
paperille enempää, koska en tiedä, kenen käsiin kirje voi joutua."

Akseli Oxenstjernan kirjotuspulpetti, jonka ääressä tämäkin kirje
kirjotettiin, oli vielä paikoillaan hänen työhuoneessaan, samoin kuin
se lipas, jossa hän säilytti suuren kuninkaansa kirjevaihtoa. Mutta
samoin kuin kuningattaren kuvan näkeminen herätti ajatuksia, jotka
olivat omansa korottamaan tätä suurta miestä, niin vaikuttivat myös ne
vielä vanhemman ajan muistomerkit, joita näyteltiin varushuoneessa.
Siellä nähtiin monia eri esineitä, jotka havainnollisesti valaisivat
hänen aikaansa, -- kuten hänen ratsastussatulansa, pistoolinsa
miekkansa ja kannuksensa, hänen rekensä, lippuja ja ristikeihäitä,
jollaisia hänen henkivartiansa olivat käyttäneet, -- mutta siellä
nähtiin myöskin varustus, johon hänen sukulaisensa, arkkipiispa Jöns
Pentinpoika (Oxenstjerna), pukeutui, kun hän Upsalan kirkon pääalttarin
edessä riisui piispankaapunsa ja vannoi karkottavansa Ruotsin
kuninkaan. Ja ikäänkuin tämän pappisvaltiaan historian täydennykseksi
ja hänen ja hänen puolueensa toiminnan hedelmien valaisemiseksi nähtiin
täällä myös miekka, jollaista käytettiin verilöylyssä vuonna 1520.

Merkillistä kyllä vaeltaa ajatus helpommin menneisyyden maaperällä
ja näkee ja ymmärtää elävämmin kuin muuten kertomukset siitä
suuresta, jalosta ja valtavasta, mitä silloin ajateltiin ja
tehtiin, kun ruumiillinen silmä näkee edessään esineitä, vaikkapa
vähäpätöisimpiäkin, siltä ajalta, jolloin suuret miehet elivät. Se on
tosin yhä päättynyt kokonaisuus, mutta se siirtyy katselijan silmien
eteen. Seisoo ikäänkuin virran partaalla, jonka kuohuvat aallot ovat
äsken hämmästyttäneet maailmaa, vaikka ne nyt ovat asettuneet lepoon.
Se havainnollinen katsaus Akseli Oxenstjernan elämään, jonka kaikista
näistä esineistä sai, pani ehdottomasti huudahtamaan kuningas Kaarle
X:n sanat hänen kuolinvuoteellaan: "Onnellinen, joka on niin elänyt;
onnellinen, joka niin kuolee!"

Vanha mies ja hänen molemmat poikansa menivät aivan perätysten hautaan.
Isä kuoli 1654, vanhempi poika Johan 1657 ja nuorempi Erik 1656. Tämä
poika peri Tidön isältään, ja hänen kuolemansa jälkeen eli hänen
puolisonsa, kreivitär Elsa Elisabeth Brahe -- Lützenissä kaatuneen
Niilo Brahen tytär -- täällä lapsineen muutamia vuosia edelleen. Mutta
sitten kosi Kaarle X:n veli, herttua Juhana Adolf, kreivitär Elsaa, ja
niin vietettiin Tidössä häät.

Tarvitsee vain muistaa sitä ruhtinaallista rikkautta ja arvoa, joka
tähän aikaan oli Ruotsin ylhäisaatelille ominainen, sekä että sulhanen
oli kuninkaiden tyttärenpoika ja veli, että hänen sisarensa oli
naimisissa Magnus Gabriel De la Gardien kanssa ja että morsiamen setä
oli Pietari Brahe, jotka kaksi miestä silloin joksikin aikaa
merkitsivät enimmän Ruotsin maassa, -- tarvitsee vain muistaa nämä
seikat käsittääkseen, millä loistolla ja komeudella nämä häät
vietettiin. Tämän yhtä epäillyn kuin epäluuloisen ruhtinaan tarkotus
olikin tämän avioliiton kautta voittaa ylhäisaateli puolelleen, joka ei
kuitenkaan onnistunut.

Muuan, johon kaikki se hälinä ja kaikki se rikkaus, joka täällä
rehotti, ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, oli eräs vanha mies
vanhanaikaisessa puvussa, jollaisia Kustaa Adolfin henkisotilaat
käyttivät. Hän oli pitkäkasvuinen, kookas ukko, jonka hopeanharmaat
hapset näyttivät olevan ainoastaan koristeena hänen korkean otsansa
ympärillä, sillä voimien riutumista eivät ne ilmaisseet. Jaloilla
kasvojen piirteillä, jotka ensi näkemältä näyttivät ankaroilta ja
vakavilta, lepäsi tyyneys, jota saattoi sanoa juhlalliseksi, samalla
kuin lapsellisen harras hymy huulilla ilmaisi sisällistä voimaa, joka
vasten luontoaankin kärsi sen mitä ei voinut estää tai muuttaa. Koko
mies teki katsojaan saman vaikutuksen kuin hyvin päätetty työpäivä,
kuin kaunis kesäilta, jolloin kellastuvat viljapellot kypsyvät
korjattaviksi ja soitetaan hartaushetkeen pitäjänkirkkoon.

Mies oli ollut sankarikuninkaan mukana alusta loppuun, ja sitten oli
hän ollut valtiokanslerin mukana. Nyt seisoi hän yksikseen jälellä
aikana, jota hän ei itse alkanut ymmärtää ja joka ei ymmärtänyt häntä,
seisoi jälellä vanhassa puvussaan, vuottaen aikaansa, kuten muinen oli
tehnyt taistelun tuoksinassa Puolan ja Saksan sotakentillä. Mutta rakas
oli hän kuitenkin kaikille, jotka tulivat kosketukseen hänen kanssansa,
ja hän säilytti heidän mielessään tuoreena muiston siitä ajasta, joka
oli ollut hänen aikansa. Moni nuori herra tai neiti saattoi tosin
hymähtää hänen haalistuneelle puvulleen ja hänen vakavalle naamalleen,
joka niin vähän sopi siihen juhlahumun ja omavaltaisten tapojen aikaan,
joka oli alkanut Kirsti kuningattaren mukana ja joka vielä jatkui,
vaikkakin Kaarle X:n sota sitä hieman keskeytti -- mutta he eivät häntä
tunteneet.

Lapset tunsivat hänet, ja he eivät hymyilleet. Heille oli hän rakkain
ja paras ystävä, joka ikäänkuin eli ainoastaan levittääkseen heille
kuvia isoisän ajoilta ja kertoakseen heille hänen sanansa. Nyt olivat
he tosin alaikäisiä, vanhin tytär oli ainoastaan yhdentoista vuoden
vanha ja nuorin poika, Kaarle Kustaa, viisivuotias: mutta vielä
myöhemminkin, kun tämä Kaarle Kustaa oli everstinä ja vanhempi veli
Aksel, joka kaatui Lundin taistelussa, ratsumestarina henkirykmentissä;
kuuntelivat he mielellään vanhuksen tarinoita Kustaa Adolfin urotöistä
ja isoisän suurteoista.

Kuka oli sitten tämä mies, johon kaikki ylen ylhäiset häävieraat
katsoivat ihmetellen, monet kunnioituksella, eikä kukaan
välinpitämättömästi? "Hän oli henkisotilas!"

Enempää nyt ei tarvittu tietää tästä alhaisesta miehestä, vaikkakin
häntä pidettiin arvossa. Hänen ominaisuutensa henkisotilaana ja vanhana
huonekaluna valtiokanslerin talossa oli hänen ainoa arvonsa, hänen
nimensä ja kaikkensa niiden mielestä, jotka pyörittivät Ruotsin ja
Europan kohtaloita päissään, -- se oli kylliksi myös niille, joita
kiinnittivät häneen muut siteet kuin lyhyen yhdessäolon pintapuolinen
tuttavuus.

Oxenstjernan talossa ei kukaan ajatellut vanhaa miestä koskaan muuten
kuin "henkisotilaana". Hän ei tarvinnut mitään nimeä erotukseksi
muista. Kaikki tiesivät, ketä tarkotettiin, kun puhuttiin
henkisotilaasta. Ja sentähden olisi kenelle tahansa talonväestä tehtyyn
kysymykseen, kuka vanha mies oli, saanut aivan kuin luonnostaan
lankeavana täysin tyydyttävän vastauksen:

"Hän on henkisotilas!"

Hänen laitansa oli kuten vanhojen kansanlaulujemme tekijäin. Lauluja
lauloi koko maa, mutta tekijöitä ei kukaan tuntenut. Eikä hän itsekään
puhunut itsestään, ei edes kertomuksissaan luottanut ainoastaan siihen,
mitä oli itse nähnyt ja kokenut, vaan myöskin siihen, mistä muiden
luotettavain todisteiden kautta oli saanut varmuuden, eikä se ollut
arvotonta, mitä hän tiesi henkilöistä ja tapahtumista, jotka kuuluvat
Ruotsin suuruuden aikaan. Hän näki itsekin heidät kirkkaammassa ja
heleämmässä valossa, mitä loitommalle aika siirsi taulun hänestä, jotta
hän, kuten maalari, saattoi paremmin luoda yleiskatsauksen ja liittää
eri osat kokonaisuudeksi. Väliin nähtiin korkeasti oppineiden miesten
puhuttelevan häntä, kuten oli laita nyt häissäkin, kun pieni,
likinäköinen ja koukkunenäinen Upsalan professori Johannes Schefferus,
joka, kuinka kumartelevainen hän lyhyessä silkkiviitassaan olikin
ylhäisiä kohtaan ja kuinka kohteliaasti hänen suunsa hienoine
pikkuviiksineen hymyilikin hänen korkeakreivilliselle ylhäisyydelleen
Magnus Gabriel De la Gardielle, kuitenkin niin kiintyi henkisotilaan
kuvauksiin tapauksista "autuaan kuninkaan" aikana -- niin nimitti aina
henkisotilas Kustaa Adolfia, vaikka nyt Kaarle X:kin oli kuollut ja
hänestäkin olisi voinut sanoa niin -- ettei hän huomannut korkean
kreivin viittausta, kun tämä kerran kulki sen verrattain syrjäisen
huoneen lävitse, johon professori ja henkisotilas olivat vetäytyneet
vierasten hälinästä.

"Hän oli henkisotilas!" -- sanoi kreivi sitten ja hymyili alentuvasti
professorille, kun tälle huomautettiin hänen pahasta virheestään ja hän
riensi nöyrimmästi pyytämään anteeksi.

Toinen vaatimattomampi mies, joka tilaisuuden tarjoutuessa mielellään
puhutteli henkisotilasta ja lausui kummastuksensa hänen monipuolisista
tiedoistaan sellaisissakin asioissa, jotka olivat tai joiden olisi
pitänyt olla hänen käsityksensä yläpuolella, oli kreivi Gabriel
Gabrielinpoika Oxenstjernan kotisaarnaaja. Hänen nimensä oli Elof
Skragge, ja kreivi Gabriel ylensi hänet leskikuningatar Hedvig
Eleonoran hovisaarnaajaksi samana vuonna, jona nämä häät pidettiin, ja
kolme vuotta myöhemmin Moran kirkkoherraksi Taalainmaahan.

Häiden jälkeen menivät ylhäiset vieraat pois, ja myöskin morsian ja
sulhanen menivät pois; heidän piti asua herttuan linnassa,
Stegeborgissa, joka sijaitsi Itä-Göötinmaalla. Mutta henkisotilas jäi
edelleen Tidöhön, jossa nyt tuli sangen autiota ja hiljaista. Vanha
mies kulki täällä yksin muistoineen, kunnes vuoden kuluttua nuori
kreivi Kaarle Kustaa toi kotiin morsiamensa Hedvig Ebba De la Gardien,
valtiokanslerin, kreivi Magnus Gabrielin tyttären. Kreivi Kaarle Kustaa
matkusti kuitenkin samana vuonna Wieniin ja kuoli siellä kolme vuotta
myöhemmin. Kahdesta pojasta kuoli vanhempi vuotta ennen isäänsä, ja
nuorempaa, Akseli Oxenstjernan sukuhaaran viimeistä jälkeläistä,
kasvatti hänen äitinsä täällä kotona, kunnes onneton putoaminen eräältä
Kägleholman parvekkeelta lyhensi rouvan päivät. Silloin oli Kaarle
Kustaa neljäntoista vuotias. Hän oli vanhan henkisotilaan silmäterä, ja
kaiken sen hyvän, jalon ja ylistettävän, mitä hänen vanha herransa
valtiokansleri oli ajatellut ja toiminut, koko hänen parhaan työnsä
siunauksen oli runsaimmassa määrin langettava tämän viimeisen
jälkeläisen osaksi. Se oli henkisotilaan toivo, ja hän hymyili
ihastuksissaan tulevaisuudenunelmilleen. Mutta nuori kreivi lähti
sotaan, ja sitten saapui kotiin viesti, että hän oli kuollut.

Satavuotiaan ryppyiset kasvot värähtivät, kun kuolonsanoma saapui, ja
hän sanoi: "Silloinpa olenkin palveltavani palvellut ja voin mennä
kotiin, minäkin, Herrani ja autuaan kuninkaani luo!" Ja siitä päivästä
lähtien ei kukaan kuullut sanaakaan henkisotilaan huulilta. Nuori
kreivi kuoli keväällä, huhtikuussa, ja kesä kului ja pellot
keinuttelivat kultiaan tuulessa.

Silloin eräänä iltana nähtiin henkisotilaan lähtevän Tidön linnasta.
Kaikki ihmettelivät, mihin hän aikoi, mutta kukaan ei häneltä kysynyt
eikä kukaan häntä seurannut. Jokaisella oli kyllin ajateltavaa omissa
asioissaan, kunnes uusi omistaja tulisi. Ja ukko taivalsi tietä myöten
meren rannalle. Siellä viittasi hän luoksensa muutaman nuorukaisen,
joka ymmärsi hänen tarkotuksensa, kun hän osotti venhettä ja ojensi
kätensä järvelle, ja souti hänet niin ylitse Sundbyholmaan
Södermanlannin rannalle. Täällä nyökkäsi vanhus ystävällisesti pojalle
ja katosi maihin. Poika seurasi perästä hieman loitommalla ja näki
hänen menevän Jäderin pappilaan. Siellä viipyi hän kauvan, ja poika
lähti kotimatkalle. Mutta illalla, auringon parhaallaan laskiessa,
nähtiin henkisotilaan kävelevän mäkeä ylöspäin valtiokansleri Akseli
Oxenstjernan rakennuttamalle Jäderin kirkolle, joka kukkulallaan kohoaa
koko ympäröivän Rekarnen seudun ylitse; ja seuraavana aamuna, kun
lukkari kulki kirkkomaan kautta, löysi hän ukon istumasta kuolleena
Oxenstjernan hautaholvin luota. Silloin oli elokuun 28 päivä 1706,
tasan kaksikuudetta vuotta valtiokanslerin kuoleman jälkeen.



1.

Juhana herttuan airut.


Ei ollut vielä mennyt täyttä vuottakaan siitä, kun tulin autuaan
kuninkaan palvelukseen -- olin silloin vain poikanen, tuskin
viidentoista vanha, mutta isokasvuinen ja vahva, jotta olin saavuttanut
hänen suosionsa -- niin, vuottakaan ei ollut vielä täyteen kulunut, kun
jo seisoin vahdissa Nyköpingin linnan yläsalin ovella, jossa hänen
isänsä, vanha Kaarle kuningas makasi ruumiina. Minä en seissut
pääovella, vaan eräällä pienemmällä ovella huoneessa, jonka läpi
kulettiin ja jossa oli useampia ovia.

Oli perjantai ja varhainen aamu. Autuas kuningas oli muutamia päiviä
aikaisemmin lähettänyt säädyt kotiin ja piti hänen tänään lähteä sotaan
etelään päin. Seisoin parhaallaan miettien yksikseni, että ne olivat
onnellisia, jotka saivat mennä hänen mukanaan, sillä minun piti vasta
maanantaina mennä perästä. Silloin avautui ovi aivan edessäni, ja
kuningas astui sisään. Hän kulki raskain ja vitkallisin askelin suoraan
huoneen poikki, ja minä olin kuulevinani hänen huokaavan. Hän näki
tuskin minua, mutta minä näin hänet enkä unhota ikänäni sitä syvää
surua, joka lepäsi hänen kasvoillaan, kun hän avasi ruumishuoneen oven
ja meni sisään. Mitä hän siellä teki, en tiedä, mutta olen varma siitä,
että hän rukoili Jumalaa itsensä ja Ruotsin valtakunnan puolesta, ja
minä köyhä poika, seistessäni siinä ristikeihäs kädessäni, panin myös
käteni ristiin ja luin rukouksen kuninkaan ja valtakunnan puolesta.

Parhaallaan niin seistessäni avautui toinen ovi, ja Ebba neiti riensi
minun luokseni. Hän näytti kiihtyneeltä ja oli kalpea, mutta kaunis
kuin päivä oli hän katsella. Minusta näytti hän itkeneeltä. Sillä vanha
leskikuningatar oli näet ankara, ja niin neiti kuin Ebba olikin, ei
häntä pidetty parempana kuin muitakaan hovineitsyeitä, jotka eivät
saaneet ruotia heidän eteensä pantuja silakoita. Mitä hän minusta
tahtoi, en sillä kertaa saanut tietää, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt
puolilattiaan, kun hän kuuli huudettavan nimeänsä ja pysähtyi äkkiä
vavahtaen.

Hänen takanaan seisoi vanha leskikuningatar, eikä hän näyttänyt
leppyisältä seistessään siinä kuin ukkospilvi, josta joka hetki odotti
salaman leimahtavan ja musertavan hennon kukkasen. Neiti kääntyi
nöyrästi takaisin.

"Kun kukin pysyy askareensa ääressä, niin onni kotiutuu taloon!" sanoi
leskikuningatar ja viittasi sisälle vievään avonaiseen oveen. Neiti
näytti tahtovan puhua, mutta kuningatar viittasi kädellään, ja silloin
neiti meni.

Samassa tuli kuningas ruumishuoneesta. Hän oli itkenyt, näin sen, mutta
hänen katseensa oli kirkas ja luja, siinä asui luottamus, rohkeus ja
toivo. Hän riensi äitinsä luo, joka seisoi kyynelsilmin hänet
nähdessään ja sulki hänet syliinsä.

"Jumala siunatkoon sinua, poikani!" sanoi leskikuningatar. "Jumala
siunatkoon sinua! Tehtävä on vaikea, mutta sanon kuten autuas herrani,
sinun isäsi: sinun on se suoritettava!"

"Kiitos, rakas äiti!" lausui kuningas ja lisäsi äänensävyllä, jota en
voi kuvailla: "Jumala auttaa minua, olen siitä varma!"

Silloin tarttui hän äitinsä käteen ja talutti hänet pois. Seisoin,
häpeä sanoa, kyynelet silmissä ajatellessani tulevia aikoja ja sitä
kuormaa, jonka Herra oli laskenut nuoren kuninkaan hartioille. Olin
iältäni nuori, mutta minulla oli korvat kuullakseni ja ymmärrys
ajatellakseni, ja sen sanon, ettei kukaan niistä, jotka nyt elävät ja
jotka ovat huvitelleet ja mässänneet Kirsti kuningattaren hovissa, voi
ajatellakaan, kuinka silloin oli Ruotsin valtakunnan laita. Mutta minä
sen tiedän, minä, sillä minä olin mukana alusta alkaen ja seisoin
autuaan kuninkaan lähellä. Hän saapui valtakuntaan sananmukaisesti
tyhjin käsin, ja ympäri maata oli autiotalo autiotalon vieressä, jottei
paljoa pirahdellut aarrekamariin, ja aatelisherrat... niin, ne olivat
kuin puhalletut pois, jos en ota lukuun autuasta herraani,
valtiokansleria ja muutamia muita, -- ja keskellä tätä kurjuutta seisoi
kolme naapuria miekat maalla ja uhkasivat joka puolelta tuhota köyhän
isänmaamme. Juutit olivat vaarallisimmat, heillä oli Kalmari
hallussaan, ja nyt tänä talvena, kun autuas kuningas seisoi niin
typötyhjänä, piti heidän ottaa Elfsborg ja Gullberg ja sitten marssia
Jönköpingiin, jonka olisi voinut murskata muutamilla tykinlaukauksilla,
niin huonosti siellä oli laita, ja sitten... sitten piti vanhan
Ruotsimme nöyrästi alistua ja meitä kohdata kohtalon, joka muinaisina
päivinä oli meille aiottu, meidän piti orjina suudella Tanskan
kuninkaan kättä.

Ja kaikkien näiden vaarojen vastassa seisoi kuningas yksin, Jumala ja
hyvä miekkansa turvanaan... yksin, sanoinko niin... ei, ruotsalainen
talonpoika oli mukana, kuten hän oli isoisänkin mukana. Mutta mihin
pystyivätkään nämä harjaantumattomat joukot ylivoimaista tanskalaista
sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoonpantu parhaista sotureista, mitä
rahalla saattoi pestata? Ja paitsi talonpoikia oli kuninkaalla tuskin
kourantäysi väkeä, joka oli harjotettua ja tottunutta sotaan, mutta
hänelle miltei vaarallisempaa kuin vihollinen; sillä se teki mitä
tahtoi, meni mihin tahtoi, ryösti ja teki tuhojaan kuten vihollismaassa
ja meni vihollisen puolelle, jos sitä uhattiin rangaista. Uskokaa pois,
tarvittiin rohkeutta rinnassa ja lujaa luottamusta Jumalan apuun ja
oikeaan asiaansa, kun moisissa olosuhteissa lähti vihollista vastaan,
ja kai hänellä oli oikeus joskus näyttää huolestuneeltakin, kuningas
raukalla, vaikkakin hän seisoi suorana kaikkien edessä ja sisimmässään
uskoi, kuten sanoikin, että Jumala oli häntä auttava.

Minun pääni pyöriessä täytenään näitä ajatuksia syöksi huoneeseen
Juhana herttuan airut. Tunsin hänet hyvin ja tiesin, että hän oli
miehekäs nuorimies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Hän voi tuskin
puhua tultuaan sisälle, niin nopeasti oli hän juossut linnanportaita
ylös. Näin sentään, että suuttumuskin paisutti hänen poveaan. Hän oli
kalmankalpea ja silmät paloivat, ja ikäänkuin itseään hillitäkseen löi
hän rintaansa, mutta silloin tarttui muuan nappi kiinni ja katkaisi
parisen hopeanauhaa hänen mustasta takistaan.

"Missä on herttua?" kysäisi hän. "Minun täytyy tavata hänet... hänen
sanottiin menneen ruumishuoneeseen!"

Sanoin hänelle, ettei niin ollut laita, mutta en voinut hänelle
ilmottaa, missä herttua oli, kun tämä samassa tuokiossa tuli sisään.
Hän tuli tuskin näkyviin, ennenkuin airut heittäytyi hänen eteensä
lattialle ja ojensi kätensä häntä kohden, vetreiden vesien vieriessä
kalpeita poskia pitkin ja sanojen tuskin päästessä vapisevilta huulilta
kuuluviin.

"Auttakaa minua, auttakaa minua!" huudahti hän. "Mitä on minun tehtävä,
köyhän miehen, jolla ei ole maailmassa ketään, jonka puoleen kääntyä,
muita kuin te..."

Herttua pysähtyi ja ojensi torjuen kätensä, samalla kuin korkea otsa
vetääntyi ryppyyn ja ylen sävyisät silmät näyttivät levottomilta.

"Tyynny, Sven Bårdinpoika!" sanoi hän lempeästi. "Nouse ja sano minulle
mitä on tapahtunut; kuinka minun on sinua autettava?"

Ja nyt kertoi Sven, kuinka hän eräältä valtiopäivämieheltä
Länsi-Göötinmaalta oli saanut tietää, että kreivi Sten oli uhannut
häätää hänen vanhan isänsä, joka Kaarle kuninkaalta oli saanut pienen,
Gräfsnäsin linnan alusmaihin kuuluvan talon. Gräfsnäs oli, kun hurja
kreivi Akseli Lejonhufvud rikkoi Kaarle kuningasta vastaan ja pakeni
valtakunnasta, palautettu kruunulle ja lahjotettu Akselin veljelle
Maurille, joka oli aina ollut Kaarle kuninkaalle uskollinen. Kreivi
Akselin poika Sten sai kuitenkin tilukset takaisin Kaarle kuninkaalta,
luvattuaan antaa sedälleen hyvityksen. Kreivi Sten veti kuitenkin
hurjuudessa ja julmuudessa vertoja isälleen eikä hän tahtonut tietää
mistään tilusten vähennyksestä, vaan uhkasi ajaa pois Svenin isän,
vanhan miehen, jolla oli monta lasta, niistä Sven vanhin.

"Ja nyt on hän ajanut isäsi talosta?" kysyi herttua, joka ilmeisesti
tahtoi saada pitkän selonteon välemmin päättymään.

"Ei, hän on tosin vielä paikallaan, mutta kreivin armosta ja niiden
palvelusten tähden, joita veljeni tekee hänelle... Ja tässä asiassa
pyydän teitä auttamaan, herttua... en voi kärsiä, että veljeni on
hurjan kreivin palveluksessa ja että hänet pakotetaan vahingoittamaan
kuningasta ja isiensä maata..."

"Mitä sanot, Sven... vahingoittamaan valtakuntaa, mitä sillä tarkotat?"

"Ajatelkaas vain, teidän jaloutenne", vastasi airut, "että kreivi
Akseli oleskelee Tanskassa ja voidaan häntä minä hetkenä tahansa
odottaa Gräfsnäsiin, ja panen henkeni pantiksi siitä, että jollei hän
saa tahtoaan lävitse, niin nostaa hän melun siellä alamaassa ja voi nyt
alkavassa sodassa tuottaa isänmaalleen suurempaa onnettomuutta kuin
kukaan osaa uneksiakaan."

Herttua kääntyi syrjittäin ja katsoi ylöspäin ikkunaan, niin että
terävän leuvan piikkiparta sojotti aivan vaakasuorasti esiin.

"Te autatte minua, eikö totta, herttua, te autatte minua", jatkoi Sven.
"Isäni, joka on miehuullisesti taistellut valtakunnan puolesta, saa
olla rauhassa, ja veljeni saa palvella teitä... hän on nuori, mutta hän
voi tapella kahden edestä... sanokaa, sanokaa, herttua... autattehan
minua?"

Herttua hymyili leppeästi kiihkeälle airuelleen ja taputti häntä olalle
sanoen:

"Toivon voivani auttaa sinua, mutta meidän on ensin tutkittava asiaa,
voihan näyttäytyä, ettei se olekaan niin vaarallinen kuin miksi huhu on
sen tehnyt täällä... Joudumme pian, jos Jumala suo, sinne alamaahan
päin."

Näin sanoen herttua lähti. Airut seisoi hetkisen paikallaan, mutta hän
ei sanonut minulle mitään enkä minä hänelle. Kohta vaihdettiin uusi
vahti sijaani, ja kun minä menin alas linnanpihaan, ajoi kuningas ulos
linnanportista. Näin vain vilahduksen hänen kauniista kasvoistaan
mustalla vaatteella peitetyn reen yltä, jossa hän ajoi, ja sen näin
sitten joka yö unissani kuin minkäkin tähden mustan pilven yltä.
Minulla ei kuitenkaan ollut pitkiä aikoja unelmoimiseen. Minun oli
käsketty mennä valtiokanslerin luo tehtävän tähden, joka minulle oli
uskottu, ja minä menin takaisin linnaan häntä tapaamaan. Kulkiessani
pitkän käytävän kautta, joka vei kuningattaren huoneeseen, kuulin
kahden henkilön kuiskivan keskenään. He seisoivat pilkkosen pimeässä,
mutta onnettomuudeksi juuri pysähdyttyäni avaamaan ovea valtiokanslerin
huoneeseen avattiin muuan ovi molempain kuiskuttelijain takana,
ja silloin tulvahti vahva valo heihin. Kummastuin suuresti
tuntiessani heidät airueksi ja neitsyt Sidonia Gripiksi, joka oli
leskikuningattaren hovineitsyt. Ajattelin heti, että herttua
mahdollisesti oli lähettänyt jonkun salaviestin vietäväksi neiti Maria
Elisabethille, hänen kihlatulleen, mutta näin ei kuitenkaan ollut
laita.

Saatuani valtiokanslerin määräyksen -- minun oli ratsain vietävä
autuaalta kuninkaalta kirje hänen sotapäällikölleen Jämtlantiin -- ja
varustauduttuani matkalle, jolle oli lähdettävä seuraavana aamuna,
johtui airut jälleen mieleeni, ja minä mietiskelin, enkö jollakin
keinoin voisi auttaa häntä. Menin sentähden herttuan majataloon. Kaksi
miestä kulki edelläni ja he näyttivät aikovan samaan suuntaan, mutta
oli jo pimeä, etten voinut nähdä ketä he olivat. He menivät tosiaankin
herttuan majataloon, ja kun olin aivan heidän perässään, niin näin
heidän menevän airuen huoneeseen, ja vasta täällä näin, että toinen
heistä tosiaankin oli airut. Menin heti jälestä ovelle, mutta se oli
suljettu eikä kukaan tahtonut avata, vaikka huusin airuen nimeä kerta
toisensa jälkeen.

Tämä tuntui minusta omituiselta, ja minä päätin pysähtyä portin
edustalle nähdäkseni, eikö vieras pian menisi, jolloin voisin suorittaa
asiani. Svenin kasvot näyttivät huolestuneilta, vaikkakin ilmeisesti se
myrsky, joka aamulla oli raivonnut hänen sisällään, oli nyt
huomattavasti asettunut. En ollut seissut kauvan, kun kuulin askeleet,
ja kohta sen jälkeen näin airuen tulevan käyden. Hän oli painanut
hattunsa syvään kasvoilleen ja kulki nopeasti, mutta minä löin häntä
olalle ja mainitsin hänen nimensä. Se ainoastaan joudutti hänen
askeleitaan, edes saamatta häntä kääntymään, jonkatähden tartuin hänen
käsivarteensa. Hän aikoi väkivoimin tempautua irti, -- mutta se ei
auttanut mitään. Olimme aivan lyhdynvalaiseman portin edustalla, ja
minä näin selvään hänen kasvonsa.

Hän ei ollut airut, vaikka hänellä oli airuen puku.

Päästin hänet heti irti ja tunsin kuinka kalpenin kauhusta. Kasvot,
jotka näin edessäni, eivät minulle olleet tuntemattomat, vaikken
voinutkaan sanoa kenen ne olivat. Päästäkseni varmuuteen riensin
portista pihaan ja Sven Bårdinpojan luo, mutta hänen ovensa pysyi yhtä
suljettuna kuin tämä salaisuus. Tämän jälkeen kesti kauan, ennenkuin
näin jälleen niin todellisen kuin vääränkin Sven Bårdinpojan. Olin
kuitenkin näkevä heidät molemmat.

Sota meni menoaan, niin talvi- kuin kesäsotaretkikin 1612, ja
yleensä katsoen suuremmalla menestyksellä maallemme kuin kukaan oli
voinut odottaa, kiitos siitä autuaan kuninkaan väsymättömälle
toimeliaisuudelle ja sille rohkeudelle, jota hän osasi luoda rahvaan
rintaan. Tosin oli kuningas Kristian voittanut Elfsborgin ja
Gullbergin, ja tosin olivat suuret alat Smålantia ja Länsi-Göötinmaata
hävitettyinä, mutta hänen pääsuunnitelmansa oli ehkäisty. Rantzau oli
taivaltaessaan Kalmarista Jönköpingiin ehtinyt Wimmerbyhyn ja odotti
määräyksiä kuninkaaltaan, jonka samaan aikaan piti rynnätä eteenpäin
länsipuolelta, kun autuas kuningas saapui Länsi-Göötinmaalta ja ajoi
hänet kiireimmän kaupalla takaisin. Vihollinen ei tohtinut vitkastella
enempää kuin jänis rummun pärinän kuullessaan. Vihollissotilaiden
ruumiita, joita metsiin ympärinsä kokoontuneet talonpojat olivat
kaataneet, makasi siroteltuna pitkin tietä Högsbyn ja Ålemin välillä,
ja sairaat ja haavotetut täytyi heidän jättää oman onnensa nojaan.
Tanskan kuningas oli sillä välin tosiaankin marssinut joukkoineen
Jönköpingiin, mutta marssi oli ollut äärimäisen rasittava, ja hän oli
ilman tykkejä, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään ennen Rantzaun
saapumista. Mutta hän sai tietää, että tulossa olikin vihollinen, ja
silloin luikki hänkin tiehensä.

Kun me marssimme kaupunkiin, näytti pahin vaara siten voitetulta. Mutta
silloin sairastui kuningas. Ajaessaan Rantzauta takaa Högsbyn metsässä
oli hän juonut kylmää vettä eräästä lähteestä, ja kun hän oli
palavissaan ja hiessään, kylmetti hän siten itsensä. Hän oli koko
taipaleella tuntenut voivansa pahoin, mutta nyt täytyi hänen laskeutua
vuoteelle, ja jos toivo ajaa vihollinen maasta oli ollut suuri, niin
kasvoi levottomuus nyt suuremmaksi. Leskikuningattarelta tuli kirje
kirjeen jälkeen. Hän tahtoi, että hänen poikansa jättäisi sotajoukon
Juhana herttuan huostaan ja itse tulisi hänen luoksensa Wadstenaan.
Mutta kenen Herra on valinnut johonkin suurtyöhön, sitä ei hän kaada
ensi askeleella. Elokuun ajaksi jäi kuningas Jönköpingiin ja palasi
tällaikaa täyteen terveyteensä. Juhana herttua ja muutamat neuvosherrat
saapuivat Jönköpingiin kuninkaan oleskellessa siellä.

Minä kaipasin herttuan seurueessa Sven Bårdinpoikaa, mutta saattoihan
hän olla poissa herttuan asioilla, joten se ei herättänyt minun
kummastustani. Kuitenkin sain pian kuulla, että hänellä oli
poissaoloonsa pätevät syynsä. Hän nimittäin istui vankina, sillä kreivi
Sten syytti hänen käyneen kimppuunsa sopimattomin sanoin ja ottaneen
osan hänen omaisuuttaan, kun hän kreivittärensä ja parhaiden
kalleuksiensa kera pakeni Gräfsnäsin linnasta, vihollisten ryöstellessä
talvisotaretken aikaan. Kreivi oli valittanut leskikuningattarelle, ja
tämä oli itse kirjottanut kuninkaalle, joka puolestaan oli käskenyt
Juhana herttuan toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen ja rankaisemaan
rikollisen. Nämä tiedot sain, kun ratsastin kuninkaan seurueessa
syvemmälle Länsi-Göötinmaahan, Bogesundiin, jossa kuningas tahtoi
katsastaa sinne kokoontunutta sotaväkeä; olimme siellä syyskuun
ensimäisinä päivinä. Sanoma teki minut surulliseksi, ja minä aavistin
heti, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan, vaikkakin herttuan
mielestäni täytyi pian saada valoa asiaan. Unhotin, että hyvä herttua
voitiin niin helposti puijata, erittäinkin nyt, kun koko hänen
huomionsa oli kiintynyt sotaan ja kaikkeen, mikä oli sen yhteydessä.
Kuitenkin päätin minä ensi tilaisuudessa, kun kuningas puhutteli minua,
joka jo silloin tuontuostakin tapahtui, ilmaista hänelle Nyköpingin
linnassa tapahtuneen keskustelun.

Silloin saapui yhtäkkiä sanomia, jotka antoivat joka miehelle muuta
ajateltavaa. Kuningas oli tuskin palannut Jönköpingiin, ennenkuin muuan
pikalähetti toi leskikuningattarelta kirjeen, jossa ilmotettiin
kuningas Kristianin koko laivastoineen purjehtineen Tukholman
saaristoon ja uhkaavan Tukholmaa. Kuningas sai kirjeen juuri
kulkiessaan henkivartiasalin lävitse, jossa minä muutamain muiden
kanssa seisoin oven suussa, ja hän kävi hirveän kalpeaksi luettuaan
jobinpostin ja sanoi ojentaen kirjeen valtiokanslerille, joka oli
mukana:

"Jumala paratkoon, valtiokansleri, nyt vasta alkaa olla tosi edessä!"

Vaara olikin suurempi kuin koskaan. Jos Tukholma joutui vihollisten
käsiin, olisi kai kaikki mennyttä, niin ajatteli kukin kohdaltaan.
Valtiokanslerikin kalpeni. Mutta he olivat, nähkääs, molemmat
miehiä, jotka eivät vaaraa väistäneet! Kuningas ei epäröinyt
silmänräpäystäkään. Hän nousi heti ratsaille ja ratsasti ainoastaan
pari miestä kerallaan yötä ja päivää myöten Tukholmaan. Tällä kertaa
olin minä mukana enkä unhota koskaan, kuinka jääkylmältä minusta
tuntui, kun kolmen aikaan yöllä ratsastimme läpi vallituksen, jota he
parhaallaan rakensivat eteläportin edustalle, ja saavuimme kaupunkiin.
Yöllä oli kirkas kuutamo, ja minusta aivan kuoleman kylmyys levisi
vanhaan isänmaahani. Mutta kuningas ei menettänyt hetkiseksikään
rohkeuttaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin raudasta. Hän ratsasti täyttä
laukkaa linnaan. Kaksi tuntia saapumisensa jälkeen nousi hän taasen
ratsaille ja ratsasti eversti Mönnichhofenin joukon etunenässä
Waxholmaan.

Mutta silloin oli vaara ohitse. Kuningas Kristian oli samana aamuna
purjehtinut pois. Hän oli turhaan koettanut houkutella ruotsalaisia
laivoja meritaisteluun, ja Waxholmaa vastaan ei hän voinut mitään niin
kauvan kuin ruotsalaiset laivat olivat siellä. Kaikki tyyni tuntui
aamulla, kun palasimme kaupunkiin, siltä kuin tuntuu herätessä pahasta
unesta tai vetäessä syvään henkeään tehtyään hengenvaarallisen
hyppäyksen, joka on onnistunut. Minulla oli hyvää aikaa mietiskellä
sekä vaaraa että pelastusta, kun saman päivän illalla sain kuninkaan
käskyn ratsastaa viemään häneltä kirjeitä Länsi-Göötinmaan puoleen.

Palatessani jouduin taivaltamaan läpi avaran laakson, jossa Gräfsnäsin
linna sijaitsee Antenin järven rannalla. Oli jokseenkin kaunis syysaamu,
ja korkeat lehtipuut, jotka ympäröivät linnaa, punersivat ja
kellersivät mitä koreimmissa värivivahduksissa ja loistivat kuin kulta
siintäväin vuorien tummanvihreää vasten; mutta Anten lepäsi tyynenä ja
kirkkaana kuin kuvastin ja kuvasteli kuusitornista linnaa niin
uskollisesti kuin vedessä olisi uiskennellut maalattu taulu. Linnan
nähdessäni johtui mieleeni kuningatar Margareta Lejonhufvudin
veljenpoika, hurja kreivi Akseli, ja hänen yhtä hurja poikansa, kreivi
Sten, ja -- heistä johduin pian herttuan airueen, onnettomaan Sven
Bårdinpoikaan. Nyt päätin paikalla ottaa selvän, kuinka hänen oli
laitansa. Täällä linnassa ei asia voinut olla tuntematon.

Niinpä ratsastin linnaa kohden. Siinä oli näkyviä merkkejä vihollisen
tervehdyksistä, ja siellä näytti niin tyhjältä ja autiolta. Olin nyt
ehtinyt niin lähelle, että olin juuri jättämäisilläni korkeat puut,
jotka minua suojelivat uteliailta silmiltä, ja aioin ratsastaa
nostosillalle. Silloin näin miehen, joka tuli juosten sillan ylitse ja
epätoivo kasvoillaan riensi lehtoa kohden, missä minä olin. Tuokion
kuluttua oli hän luonani ja pyysi minua Jumalan nimessä antamaan
hevoseni hänelle. Minä ällistyin, ja kun hän huomasi, etten niin
päätäpahkaa suostuisi hänen vaatimukseensa, ojensi hän minulle pienen
lippaan ja pyysi, että ottaisin hänet takapuolelle hevosen selkään,
siten tekisin hyvän työn, jonka Jumala minulle kyllä palkitsisi. Hän
sanoi minulle nimensä, enkä minä enää epäröinyt. Hän oli Niilo
Bårdinpoika, airueen veli. Olikin jo hyvä aika, sillä kun käännyin,
näin joukon asestettuja miehiä tulevan linnasta, ja muuan heistä
viittasi sinne päin, missä me olimme. Kannustin hevostani ja me
ratsastimme pois.

Nyt sain tietää millä kannalla asiat olivat. Oli ainoastaan osaksi
totta mitä Svenistä sanottiin. Hän ei ollut ottanut kreivi Steniltä
tämän omaa, vaan riistettyä omaisuutta, ja oli silloin päästänyt
suustaan sanoja, joita hänen asemassaan olevan miehen ei pitänyt sanoa
synnynnäiselle kreiville. Lipas sisälsi hänen vanhan isänsä rehellistä
omaisuutta, ja se oli jätetty linnaan säilytettäväksi, kun tanskalaiset
saapuivat tulen ja miekan väellä. Koko seutu oli vienyt kalleutensa
lujaan linnaan, uskoen niiden siellä olevan parhaassa tallessa. Mutta
tämän lippaan otti kreivi paetessaan mukaansa; silloin sattui hänet
kohtaamaan Sven, joka heti tunsi isänsä lippaan ja otti sen pois. --
Kreivi joutui vihasta pois suunniltaan, mutta se ei auttanut mitään.
Sven antoi sanan sanasta, ja ratsasti matkoihinsa isänsä lipas
mukanaan. Kun kreivi Sten oli sitten päässyt Suomen puolelle ja
valittanut leskikuningattarelle, eikä rangaistus hänen mielestään
joutunut kyllin nopeasti, sanoi hän Niilolle, että tämän oli hänelle
hankittava takaisin lipas sisältöineen, muuten käskisi hän voutinsa
ajaa pois pojan isän, vanhan Bårdin. Niilo, joka oli aivan
toisenluontoinen kuin veli, lähti silloin Ruotsin puolelle -- hänellä
ei ollut muuta keinoa -- ja meni vanhan isänsä luo. Tämä oli saanut
lippaan Sveniltä eikä arvellut jättäessään sen lunnaaksi itsensä ja
poikansa puolesta, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta surullisin
sydämin erosi Niilo vanhempainsa kodista ja taivalsi Gräfsnäsiin, josta
hänen tänään oli lähdettävä edelleen palausmatkalle Suomeen.

Mutta viimeöynä oli vanha kreivi Akseli saapunut linnaan mukanaan
joukko miehiä ja elämöinyt tavalliseen tapaansa. Kaiken, mikä oli
jonkin arvoista, otatti hän kasaan viedäkseen mukanaan. Hän näyttäisi
Ruotsin kuninkaalle, kiljui hän, ettei hän pelännyt häntä enempää kuin
hänen isäänsä ja setäänsäkään. Hän oli iskenyt silmänsä myös Niiloon ja
lippaaseen, jota tämä kantoi kainalossaan, ja ottanut sen väkivallalla.
Kaikki selitykset, kaikki rukoukset olivat turhia. Mitä häntä
liikuttikaan vanha Bård, muuan tyrannin elukoista, ja hänen sikiönsä?

"Luulin nyt", niin päätti poika parka, "että ehtisin pakoon tänne
puiden juurelle ja voisin hiipiä pois, kreivin touhutessa linnan
toisella reunalla, ja sentähden sieppasin lippaan ja läksin
juoksemaan."

Hän pettyi, raukka. Emme olleet ratsastaneet pitkältä, kun jo ajajat
olivat kintereillämme. Heillä oli levänneet hevoset, minun hevoseni oli
väsynyt ja kantoi kaksinkertaista kuormaa. He tulivat yhä lähemmäksi,
oli mahdoton päästä pakoon. Niilo näki sen yhtä hyvin kuin minäkin.

"Luvatkaa antaa lipas kuninkaalle ja sanoa hänelle kaikki", sanoi hän;
ja ennenkuin ehdin vastata, oli hän hypännyt maahan ja meni varmoin
askelin ajajiaan vastaan. Niiden etunenässä oli kreivi Akseli itse ja
muita asestettuja miehiä kuusi. Vaihdettiin muutamia sanoja; näin
kreivin kohottavan miekkansa ja Niilon kaatuvan lävistettynä maahan, ja
minun täytyi tulisesti rientää, jos tahdoin täyttää onnettoman pojan
rukouksen. Valitettavasti olivat he jo alusta alkaen minua liian
lähellä. Kuulin heidän hevosensa korskuvan takanani ja olin joka hetki
tuntevinani hurjan kreivin miekankären selässäni.

Tietämättäni olin poikennut tielle, joka vei ukko Bårdin pieneen
taloon, ja siinä oli pelastukseni. Äkkiä, laskettaessani tulisesti
eteenpäin, pilkistivät muutaman puun takaa metsästä esiin kalpeat ja
surullisen näköiset kasvot. Hän oli sama mies, jonka taanoisena iltana
näin Sven Bårdinpojan airutpuvussa Nyköpingissä. Mies hätkähti
nähdessään niin monta ratsumiestä, astui sitten parisen askelta
eteenpäin, ja kun minä luulin hänen aikovan tarttua hevoseni turpaan,
niin tempasin miekkani aikoen iskeä hänet maahan. Hän näki sen ja
hymyili, mutta viittasi kädellään. En voinut selittää sitä merkillistä
vaikutusta, joka tällä miehellä oli minuun; ja vielä suurempi vaikutus
oli hänellä ajajiini. Vilkaisin taakseni, mihin hän ryhtyisi; hän meni
pelottomasti suoraan kreivi Akselia vastaan, joka pysähdytti hevosensa
ja hetkisen jälkeen kääntyi takaisin kaikkine miehineen ja katosi.

Surumielisesti hymyillen lähestyi sen jälkeen omituinen mies minua ja
kysyi mitä oli tapahtunut ja mikä oli aiheuttanut kreivi Akselin
laukkaratsastuksen. Sanoin hänelle kaiken, sillä ajattelin itsekseni,
että hän jouti kuulla sen, koskei hän, vaikka hänellä näytti olevan
suuri vaikutusvalta, käyttänyt sitä pikemmin auttaakseen reipasta Sven
Bårdinpoikaa oikeuteensa. Mies vuodatti kyyneliä, kun olin lopettanut
kertomukseni, ja sanoi:

"Ratsasta pian kuninkaan luo, sotamies... mutta minä tahdon lähettää
kirjeen mukanasi hänelle; kenties sanani saa jotakin aikaan sielläkin.
Odota minua täällä!" Hän meni pois hetkisen ajaksi ja sitten palasi hän
kirjeen kera, ja minä jatkoin taivaltani suruissani ja ihmeissäni. Kun
jonkun aikaa tämän jälkeen palasin kuninkaan luo, jätin kirjeen ja
kerroin kaiken mikä oli sen yhteydessä, luki kuningas sen
tarkkaavaisuudella; ja vihastus, joka paloi hänen silmissään kaiken sen
ilkivaltaisuuden ja kaikkien niiden valitusten johdosta, joita
Gräfsnäsin kreivistä hänelle tehtiin, näytti silloin hieman asettuvan.

"Olisiko siis siinä suvussa joku, joka voisi voittaa sydämeni!"
huudahti hän ja lisäsi mietteihinsä vaipuen: "Johan Kasimir
Lejonhufvud!" Mutta sen jälkeen kääntyi hän nopeasti minuun ja sanoi:
"Ole huoletta, poika, selvitämme kyllä lopulta tämän vyyhden, niin
sotkuinen kuin se onkin!"

Nyt olin tyyni Sven Bårdinpoikaan nähden, sillä autuas kuningas ei
koskaan unhottanut lupaustaan. Ja kun parisen päivää myöhemmin
ratsastin Juhana herttuan luo, olin kirjeen sisällyksestä niin varma
kuin olisin sen lukenut; enkä pettynytkään. Vähitellen ja ikäänkuin
itsestään selvisi solmu solmulta se katala pirunverkko, joka täällä oli
punottu. Kaikki kävi toivomusten mukaan, -- lukuunottamatta vanhaa
kreivi Akselia. Hän ei saanut enää koskaan palata valtakuntaan, ja
kuningas käski, että maasta karkotettuja herroja koskeva säädös oli
sovitettava häneen kaikessa ankaruudessaan, jos hän uskalsi astua
jalallaan Ruotsin maaperälle.

Surullisennäköinen, kalpeakasvoinen mies, joka ei ollut kukaan muu kuin
kreivin vanhin poika, Johan Kasimir, sai vihdoin jäädä valtakuntaan; ja
minä yksinkertaisuudessani uskon lujasti, että se kirje, jonka hän
antoi minun viedäkseni kuninkaalle, ja jossa hän -- sillä sain
sittemmin tiedon sen sisällyksestä -- pyysi saada (vaikkakin hän
oleskeli isänmaassansa vastoin kuninkaansa tahtoa, mutta kerjäten hänen
armoaan) vahvistaa kuolleen Niilo Bårdinpojan kertomuksen totuuden, --
uskon, että tämä kirje vaikutti enemmän kuninkaan mielenmuutokseen kuin
kaikki leskikuningattaren ja Juhana herttuan esirukoukset.

Minulle itselleni suotiin ilo avata airuen vankilan portit. Herttua oli
Wadstenan linnassa, kun jätin hänelle kirjeen. Hänen kasvonsa
kirkastuivat silloin, ja hän löi useampia kertoja kädellään rintaansa.
Hän käski minun kertoa seikkaperäisesti kaiken, ja sitten istuutui hän
kirjottamaan ja ojensi minulle kirjeen, jota viemään minun oli
ratsastettava Orreholmaan Länsi-Göötinmaassa, jossa Sven istui
tornissa.

Tämän ilon kuvailkoon joku muu, samoin kuin hänen surunsakin, kun hän
sai tietää veljensä kohtalon. Menimme yhtä matkaa hänen isänsä taloon,
ja siellä tapasimme kreivi Johan Kasimirin. Tämä heltyi kyyneliin hänet
nähdessään, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä ystäväkseen.

"Jos Herra on minulle armollinen ja suo minulle isänperintöni, ei sinun
koskaan tarvitse kärsiä puutetta tässä maailmassa", sanoi hän.

Ja näin olikin hänellä täysi syy sanoa. Sillä niin paljo kuin Sven ja
hänen isänsä olivat kärsineetkin kreivi Stenin tähden, oli kuitenkin
kreivi Johan Kasimir saanut tukea ja turvaa heidän luonaan koko sen
ajan, minkä hän henkipattona vietti Ruotsin rajojen sisällä, samoin
kuin hän sai kiittää ainoastaan Svenin uskaliasta mieltä siitä onnesta,
että sillaikaa jonkun kerran sai tavata kihlattuaan Sidonia Gripiä,
jonka kera hän parisen vuotta myöhemmin vietti häänsä.



2.

Ebba neiti.


Kieltäytyminen on taito, jonka harvat osaavat. Kuitenkin tiedän yhden,
joka sen osasi, hän oli autuas kuningas, ja vielä yhden, joka oli Ebba
neiti. Ken hänet näki kuningatar Kristinan hovissa Nyköpingissä niinä
huolestuttavina vuosina, jolloin Kaarle kuningas sulki silmänsä ja
Ruotsin maassa oli kaikkialla sekasortoa, surua ja köyhyyttä, ken hänet
näki silloin ja sitten kreivi Jakobin, sotamarskin, kreivittärenä
kävelevän kautta Leckön ja Vengarnin suurten salien, näki kuinka
lempeästi, kuin rakastavasti hän täytti velvollisuuksiaan puolisona ja
äitinä, -- hän ei koskaan voi lukea rivejä, jotka hän kerran piirsi
timanttisormuksellaan muutamaan Tukholman linnan ikkunaruutuun,
ajattelematta, että hän oli nainen, joka osasi kieltäytyä ja tuntea
itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi kieltäytymisessään.

    "Osaani tyydyn, minkä saan,
    ja kiitän Herraa armostaan" --

kirjotti hän,-- Jumala suokoon, että jokainen nainen ja joka mies voisi
sydämensä nöyryydessä ajatella niin ja toimia sen mukaan, kuinka paljo
onnettomuutta silloin pysyisikään loitolla!

Näin hänet, kun hän oli vielä lapsi, valkokutrinen ja kirkkaan
sinisilmäinen pienokainen, niin hyvä ja lempeä kuin suloinen
kevättuuli, joka ikäänkuin tuo päivän valoa ja lämpöä mukanaan itse
siitä tietämättä, sulattaa talven lumen ja loihtii ensi kukat ilmoille.
Silloin leikki hän kuninkaan kera tallipihalla, sillä tämäkin oli
lapsi, vaikka väkevämpi, rohkeampi ja lisäksi viisaampi kuin muut
lapset samassa iässä. Ebba neidin äiti oli kuningatar Kristinan paras
ystävätär, ja sentähden olivat lapset usein yksissä. Sitten kuoli
Birgitta rouva, ja leskikuningatar lupasi hänelle hänen
kuolinvuoteellaan olla äidin sijaisena hänen ainoalle lapselleen.
Wisingborgin kreivillä, Magnuksella, ja Birgitta rouvalla, ei ollut
muita lapsia kuin tämä tytär. Silloin en suinkaan luullut, että tulisin
seisomaan niin lähellä näitä leikkiviä lapsia! Birgitta rouvan kuoltua
tuli Ebba neiti hoviin, ja siitä pitäen näkivät kuningas ja hän
toisensa useammin.

Mutta aika kului. Kun kuningas Kaarle kuoli, oli neiti kukoistava
neitsyt, soreampi kuin kukaan muu Ruotsin maassa, sillä hänessä ei
nähty vain kukannupun kauneutta, vaan jotakin muuta, korkeampaa, joka
kuvastui silmistä ja valaisi koko olennon kauttaaltaan. Sellaisen
täytyikin olla neitsyen, joka voittaisi kuninkaan rakkauden; ja pian
alettiin kuulla, että he rakastivat toisiaan, vaikkeivät he siitä
sanoin puhuneet. Mutta katseet puhuivat... ja leskikuningattaren
hovissa oli teräviä silmiä ja tahto, joka voi paljon.

Kuinka rakkaus syttyi nuorten rinnassa, saattaa helposti ymmärtää, kun
lapsuuden muistot yhtyivät tietoisuuteen, ettei kauniimpaa ja
mainiompaa neitsyttä tai nuorukaista ollut koko Ruotsissa, eipä koko
maailmassakaan, sillä niin ajattelivat he kumpikin toisistaan. He
ihailivat toisiaan ja heillä oli syytä siihen, ja tästä ihailusta
versoi pian hellyys ja rakkaus. Leskikuningatar näki hyvissä ajoin
tämän orastavan rakkauden ja valvoi haukansilmin jokaista askelta,
jonka nuori neiti otti, ja jokaista sanaa, jonka hän rohkeni sanoa. En
unhota koskaan, kun seisoin vahdissa suuressa salissa Nyköpingissä,
jossa kuningas Kaarle makasi ruumiina, kuinka neiti tuli juosten ja
kysyi kuningasta ja kuinka leskikuningatar tuli kohta perästä ja käski
häntä menemään työhönsä. Silloin ensin aavistin, että kuningas ja neiti
olivat puhuneet keskenään, kuten varmaan aavisti leskikuningatarkin.
Mutta kuitenkaan ei ollut niin, sen huomasin sittemmin; sillä
sotaretken aikana tanskalaisia vastaan 1612 eivät kuninkaan ajatukset
olleet sielläpäin, ja jos olisivat olleet, olisin varmaan saanut sen
tietää, kuten myöhemmin tein.

Oli joulunaika 1612. Kuningas majaili Wernamossa rauhanneuvottelujen
tähden, jotka Tanskan kanssa jatkuivat Ulfsbäckissä, ja eräänä iltana,
kun olin lopettanut tehtäväni hänen huoneessaan ja olin lähtemäisilläni
pois, kutsui hän minua. Hänen äänensä kuulosti samalla kertaa
kiihkeältä ja surumieliseltä, ja jälkeenpäin, kun voin tarkemmin
miettiä kaikkea ja yhdistellä seikkoja toisiinsa, olen huomannut mitä
silloin kuninkaan rinnassa oikeastaan liikkui.

"Olet reipas poika... tarkotan, että voin luottaa sinuun!" -- Niin voi
hän tehdä, sen hän näki minusta, ja hän hymyili ja nyökäytti minulle
päätään.

"Voitko myös olla vaiti?" kysyi hän sen jälkeen.

"Koetelkaa minua, teidän majesteettinne!" vastasin minä.

Että hän havaitsi minut luottamuksensa arvoiseksi, se on minun paras
muistoni menneiltä päiviltä. En voinut silloin käsittää, mitä hän
tarkotti, ja makasin puolen yötä sitä aprikoiden; mutta sitten kului
pitkä aika eikä kuningas näyttänyt ajattelevankaan mitä sanoi minulle
tuona iltana. Niin solmittiin vihdoin rauha Knärödissä, kaikessa
sietämättömyydessäänkin siedettävämpi kuin kuningas oli rohennut toivoa
ja odottaa, ja kuningas lähti Wernamosta ja matkusti sisämaahan.
Wadstenassa kohtasi hän äitinsä, leskikuningattaren, ja Juhana
herttuan, ja siellä allekirjottivat nämä rauhansopimuksen.
Leskikuningatar oli iloinen nähdessään jälleen rakasta poikaansa --
sillä hän rakasti tätä hartaasti, vaikka hän rakasti nuorempaa
poikaansa herttua Kaarle Filipiä vieläkin enemmän, -- mutta saatoin
kyllä nähdä kuninkaasta, kun hän lähti äitinsä luota viimeisenä iltana,
että oli vaihdettu sanoja, jotka surettivat hänen sydäntään.

Minulle hän ei luonnollisesti sanonut mitään, mutta enpä luule
hänen siitä paljoja puhuneen kenellekään. Kun saavuimme Väsbyn
kuninkaankartanoon Uplantiin, kutsuttiin minut äkkiä eräänä aamuna
kuninkaan huoneeseen. Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja hänellä
oli kiire, sillä hän aikoi muutamain vuorimiesten kera lähteä Salan
kaivoksille, samana päivänä, mutta kumminkin seisoi hän siellä kauvan
mietteihinsä vaipuneena ennenkuin hän puhutteli minua. Vihdoin ojensi
hän minulle kaksi kirjettä ja sanoi:

"Sinun on ratsastettava Tukholmaan ja Nyköpingiin näiden kirjeiden
kera ja jätettävä ne kreivi Magnuksen ja hänen majesteettinsa
leskikuningattaren käteen!" Sitten hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi
minua terävästi ja tutkivasti silmiin.

"Muistatko, mitä kysyin sinulta Wernamossa ja mitä sinä vastasit?"
kysyi hän sitten.

"Kyllä, muistan hyvin."

"Hyvä!" sanoi silloin kuningas. "Uskon, että voit vaieta, ja sentähden,
kas tässä", hän otti kolmannen kirjeen ja ojensi minulle, "tämä on
sinun jätettävä Ebba neidille, hänelle itselleen, ymmärrätkös, hänen
omiin käsiinsä!"

Punastuin ilosta sen luottamuksen johdosta, jota kuningas osotti
minulle, ja minä onnistuinkin suorittamaan tehtäväni hänen täydeksi
tyytyväisyydekseen; sillä onni suosi minua, niin että voin jättää
kirjeen kenenkään näkemättä Ebba neidin käsiin. Kuitenkin ihmettelin
sitä, että kuningas käytti henkisotilastaan sellaisilla asioilla, kun
moni aatelinenkin olisi tuntenut itsensä siitä imarrelluksi; mutta
asianlaita oli niin, että suurin varovaisuus oli välttämätön, ja kaikki
tiet, jotka veivät kuninkaan valitun luo, olivat niin hyvin vartioidut,
että tuskin kukaan muu kuin minunlaiseni, jota kukaan ei osannut
epäillä, olisi voinut kulkea vartioketjun lävitse.

Neiti antoi minulle puolestaan kirjeen kuninkaalle, enkä voi sanoa,
kummanko silmät loistivat kirkkaammin ja onnellisemmin, kuninkaan vai
neidin, kun vein nämä kirjeet perille. Sitten ratsastin monet kerrat
kirjeiden kera kahtaanne käsin, ja kaikki kävi onnellisesti ja hyvin,
eikä kukaan ollut niin varma kuin minä, että ennen pitkää Ruotsin
valtakunta saisi kuningattaren, joka kauneuteensa ja hyveihinsä nähden
saattoi olla kuningas Kustaa Adolfin arvoinen. Sain kuitenkin nähdä ja
kuulla asioita, joita en ollut voinut aavistaakaan. Varmaa on, että
kuinka suloinen rakkaus lieneekin, ei se aina karkeloi ruusuilla, ja
täällä kasvoi pelkkiä ohdakkeita ja orjantappuroita. Näytti siltä, kuin
kaikki olisivat liittoutuneet autuaan kuninkaan nuoruuden rakkautta
vastaan, etupäässä leskikuningatar ja koko hänen hovinsa, mutta myöskin
kuninkaan hartain ystävä valtiokansleri oli tässä asiassa hänen
vastustajansa, ja kaikkia keinoja, vieläpä sellaisiakin, joita en
mielelläni tahdo uskoa, käytettiin jäähdyttämään ja sammuttamaan
kuninkaan liekkiä. Ei saatu pahaakaan rauhaa, ennenkuin saatiin tämä
rakkaus kuopatuksi maan multaan... voin kai sanoa, kun ajattelen,
millaisena toisinaan tapasin tämän jalon neidin. Sillä hän oli väliin
niin kalpea kuin kuolema ja saattoi tuskin puhua kyyneliltään.

Pahempaa tuli kuitenkin, kun kuningas lähti Venäjälle sotaan. Hän
kirjotti kirjeen toisensa jälkeen, mutta ei saanut koskaan vastausta --
neiti kirjotti myös, mutta ei saanut vastausta hänkään.

Kerran Narvassa -- kun olimme palanneet Augdowista, jonka oli täytynyt
antautua kuninkaalle, eikä hän tahtonut matkustaa talveksi meren yli
Ruotsin puolelle, vaikkakin hän myönsi sotapäällikölleen Jaakko De la
Gardielle luvan viettää talvensa kotimaassa, -- silloin kutsui hän
minut taasen, ja hänellä oli kasvoillaan sama ilme kuin hänen
puhutellessaan minua Wernamossa.

"Saat mennä kotiin", sanoi hän, "ja tämän kirjeen saat viedä mennessäsi
ja tuoda minulle vastauksen Tukholmaan. Jumala kanssasi!"

Minä lähdin, ja jos kuningas olisi puoleksikaan ollut niin onnellinen
kuin minä olin täyttäessäni hänen käskyjään, niin olisi hänellä ollut
onnea kylliksi. Tuuli tuli kuin tilattuna ja vei minut meren ylitse, ja
yhtä nopea oli matkani Mälarin ylitse Gripsholmaan. Sillä
leskikuningatar asui silloin siellä ja hänen luonaan se, jolle
kuninkaan kirje oli vietävä.

Oli tavattoman kaunis syyspäivä, kun saavuin linnaan, ja kuningatar
koko seurueineen istui puistossa. Aurinko säteili lännessä, ja ilma oli
niin lauha kuin olisi ollut kesäpäivä. Sentähden viipyi kuningatarkin
ulkosalla kauvemmin kuin tavallisesti, ja illan suussa sytytettiin
soihtuja ja lamppuja sinne ja tänne puiden väliin. Oli saapunut sanoma
Augdowin vallotuksesta, ja kuningatar tahtoi pienellä juhlalla viettää
tätä menestystä. Tämäkin oli tavallaan minulle onneksi, sillä siten oli
minun helpompi päästä neidin lähelle, enkä minä tahtonut millään
ehdolla tulla näkyviin, jotta minut tunnettaisiin kuninkaan
henkisotilaaksi ennenkuin neidillä oli kirje käsissään.

Näin silloin tällöin loitompaa hänestä vilahduksen, enkä voi sanoa,
kuinka sydämelleni teki kipeää nähdessäni näitä kalpeita kasvoja,
joiden jokaisesta piirteestä kuvastui suru, vaikka niiden täytyi
pakottautua hymyilemään. Kun ilta alkoi pimetä, voin minä
esteettömämmin lähestyä, ja silloin jouduin todistajaksi kohtaukselle,
joka ei sitten ole koskaan muistostani hälvennyt. Kulin hiljaa
eteenpäin tiheän pensasaidan vartta, jonka lehdistön lävitse siellä ja
täällä tunkeutui palavain soihtujen loimo toiselta puolen. Äkkiä kuulin
mahdikkaan äänen puhuvan aivan lähelläni. Kuningattaren hovimarsalkka
se puhui Itä-Göötinmaan herttuattaren pikalähetin kanssa, ja niistä
sanoista, jotka kuulin, saatoin ymmärtää, että hovimarsalkka koetti
saada lähettilästä odottamaan seuraavaan aamuun viesteineen, jottei
häiritsisi juhlailoa. Juhana herttua ja hänen puolisonsa eivät eläneet
mitään onnellista elämää yhdessä, alinomaa tuli herttuattarelta
valituksia äidilleen milloin mistäkin, mutta aina hänen lapsistaan ja
miehestään, ja alituiseen oli hän sairaana, poloinen herttuatar.

Ei kumpikaan keskustelijoista huomannut minua, joka olin pensasaidan
tummimmassa varjossa, mutta tuskin oli hovimarsalkka hieman loitonnut,
kun pensasaita raottui ja kirkas valonhohde lankesi edessäni olevalle
tielle.

Tämä oli etäinen osa puistosta, mutta kaunis paikka näköaloineen
järvelle, todellinen ruusulehto, ja kukkien keskellä näin kuninkaan
kihlatun. Hän seisoi liikkumatonna, vaiti, ristissä käsin ja katse
suunnattuna taivasta kohden. Luultavasti hän ajatteli sydämensä
rakastettua, joka oli kaukana hänestä sodassa, ja rukoili tämän
puolesta Häntä, joka yksin voi tehdä kaiken mitä ihminen voi toivoa ja
ajatella. Se oli yksinäinen hetki, ja sellaisia ei neiti rukalla ollut
monia. Sentähden tahtoi hän nyt vapaasti hengähtää ja unelmoida
rauhassa kaunista kesäunelmaansa siitä, kuinka hän tekisi Kustaa
Adolfin onnelliseksi ja tulisi itsekin onnelliseksi hänen rinnallaan.
-- Ja silloin, juuri silloin oli kuninkaan kirje häntä niin lähellä!
Minä paloin kärsimättömyydestä saada jättää sen hänen käsiinsä, mutta
en hennonut häiritä häntä rukouksissaan, luullen, että tämä suotuisa
hetki tulisi kai aina kestämään niin kauvan, että ehtisin suorittaa
tehtäväni. Mutta seisoin kirje kädessä pensaan suojassa, valmiina
ojentamaan sen esiin silmänräpäyksessä.

Silloin kuuluivat keveät askelet lähenevän, ja minä näin kuinka Ebba
neiti vavahti, aivan kuin kukka, kun kylmä tuuli puhaltaa. Ojensin jo
kirjeen esiin, mutta hän ei sitä nähnyt, enkä minä uskaltanut lausua
hänen nimeään; mutta samassa näyttäytyi muutamia nuoria neitosia,
kuningattaren hovineitsyitä, kuten Ebba neitikin. Heillä oli kiire
löytää mitä etsivät, ja kun he saivat hänet näkyviinsä, riensivät he
esiin kuin haukkapari, joka keskenään kilpailee kunniasta ehtiä ensiksi
uhrinsa kimppuun.

"Täältähän löydämme sinut vihdoinkin", huudahti toinen heistä, ja ääni
oli niin pisteliäs, että aivan värisin sitä kuullessani. "Mutta niinhän
se on, kun on jotakin sydämellään, niin silloin mielellään pakenee
ystäviä ja sukulaisiakin..."

"Oh, rakas ystävä", puuttui toinen naureskellen puheeseen, "Ebba neidin
tarvitsee harjotella, kunnes hän kerran astuu meidän kaikkien etupäähän
ja itse leskikuningatarkin saa taivuttaa päänsä hänen edessään... älkää
panko pahaksenne, Ebba neiti, minä tekisin kuten tekin, ja onneton se,
joka ei minua pitäisi kunniassa."

Oli jotakin avomielistä ja suoraa tämän neitsyen puheessa, ja pistävyys
johtui ilmeisesti enemmän vallitsevasta äänilajista leskikuningattaren
hovissa kuin mistään halusta todella pahottaa neiti rukan mieltä.
Tarvittiinkin vain katse, josta kuvastui kokonainen hartaan sävyisyyden
ja lapsenuskon taivas, saattamaan tämän neitsyen toiselle tuulelle.
Mutta silloin alkoi toinen, ja sitten tuli vielä lisäksi pari
neitsyttä, jotka samoin olivat etsineet Ebba neitsyttä ja nyt löysivät
hänet suureksi ilokseen, kuten sanoivat. He puhuivat aivan toisella
nuotilla, ja niin mies kuin olinkin, vapisin vihasta, harmista ja
surusta sen pahan panettelun tähden, jota täällä harjotettiin.

"Kas, se on aivan varmaa, Gertrud, se on aivan varmaa!... Ja hän on
niin kaunis, oi niin kaunis; en elinpäivinäni ole koskaan nähnyt
sellaista ihoa ja sellaisia silmiä. Itse leskikuningatarkin on katsonut
häneen, katsonut silmänsä puhki... ja kuningas sitten..."

"Ja kuningas?"... kysäisi neitsyt Gertrud hyvin näytellyllä
kummastuksella.

"Kuningas ei voi muuta kuin ihailla sellaista kauneutta, hän samoin
kuin jokainen mies, joka tajuaa sellaista..."

"Onhan sentään eroa ihailulla ja rakkaudella!"

"Niin, sama ero kuin auringolla ja päivällä; kun aurinko paistaa, on
päivä, mutta kun aurinko on mennyt mailleen, on päiväkin päättynyt,
päivä on auringon tytär, ja ihailusta voi syntyä rakkaus. On sääli
teitä, neiti Ebba, mutta teidän olisi seurattava ystävienne neuvoa eikä
annettava ajatustenne lentää kovin korkealle; sillä täytyy olla vahvat
siivet, joka tahtoo lentää kotkan kera tämän pesään."

Ebba neiti katsoi milloin yhteen, milloin toiseen, ja saattoi selvästi
nähdä, että hän tahtoi kernaasti loitota hyvistä ystävistään, kun vain
löytäisi pätevän syyn poistumiseensa. Sellaista ei kuitenkaan ollut
helppo löytää, ja ystävien neuvot ja surkuttelut kävivät yhä
terävämmiksi ja kärkevämmiksi. Silloin katsoi hän heihin, ja
surullisissa silmissä paloi sellainen neitseellinen puhtauden liekki ja
hänen otsallaan vallitsi sellainen majesteetillisuus, että pistosanojen
virta ikäänkuin hetkeksi pysähtyi, haihtui pois ystävätärten huulilta.

"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa tästä asiasta", kysyi hän, mutta
ääni oli niin lempeä ja suloinen, että kivikin olisi voinut heltyä
kyyneliin. Ympärillä seisovat vaikenivat, kysymys tuli heille liian
odottamatta, ja se kohdistui liian suoraan asiaan, niin ettei heillä
heti ollut sopivaa vastausta käsillä. Neiti lisäsi sentähden: "Jollette
tahdo minusta mitään enempää, niin sallikaa minun mennä matkaani."

"Varjelkoon, kuulostaa kuin jo luulisit istuvasi kuningattaren
istuimella!" huomautti muuan neitosista nenäkkäästi.

"Jos niin olisi", vastasi Ebba neiti hymyillen, "jos niin olisi,
pitäisi kai minun luullakseni käskeä teidät menemään, kun nyt sen
sijaan pyydän samaa oikeutta itselleni."

"Kuten teidän majesteettinne siis käskee!" vastasi hovineitonen ja
poistui niskaansa keikauttaen.

Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kulkea monta askelta, ennenkuin hän
kohtasi leskikuningattaren itsensä, joka tuli kävellen parin
valtaneuvoksen kera ja sattumalta keskusteli heidän kanssaan samasta
asiasta. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että hänen poikansa
nostaisi muutaman alamaisensa tyttären valtaistuimelle, jossa hän olisi
itsensä leskikuningattarenkin yläpuolella; ja tässä hänen
pyrkimyksessään yhtyi häneen monta apulaista, joiden joukossa ei kateus
ollut vähäisin; sillä yksikään muista korkeista suvuista ei tahtonut
sitä kunniaa suoda tapahtuvaksi Brahe-suvulle.

Mutta nuorten rakkaus näytti olevan lujempi kuin vanhan
leskikuningattaren tahto, vieläpä kaikkien sukulaisten ja ystäväinkin
tahto lisäksi. Ja mitä selvemmin saattoi nähdä, ettei kuninkaan mieltä
saatu muuttumaan, sitä kiihkeämmäksi ja innokkaammaksi kävi vastustus,
sitä kovemmaksi ja katkerammaksi leskikuningatar, joka ei ainoastaan
sallinut hoviväkensä vainota kuninkaan morsianparkaa pistosanoilla ja
pilkalla, vaan itsekin väliin näytti esimerkkiä. Hän suuntasi nyt
kulkunsa lehtoon, jossa Ebba neiti ja hovineitsyet olivat, ylväänä ja
synkkänä kuten pilven varjo, kun se lähestyy niityn kukkia.

Hänen terävä silmänsä näki kohta, kuinka täällä olivat asiat, näki
myöskin, kuinka Ebba neidin silmät suuntautuivat häneen rukoillen
hartaasti apua; mutta hänen kasvojensa piirteet kovenivat vain yhä
enemmän, vaikka suu hymyili.

"Teillähän on oikein kuutamokasvot tänään, neitsyt Ebba... se sopii
kuitenkin huonosti siihen iloon, jota tahdon nähdä ympärilläni
kuninkaan Augdowissa saavuttaman voiton johdosta... ja kuningattaren
ilme luullakseni myös! Mutta jättäkää ne ajatukset mielestänne, ylevä
neitsyt, sillä eihän teistä ole nuoren kuninkaan pauloihin kiertäjää...
jättäkää ne sentähden mielestänne, muuten tulee suru lopuksi
raskaammaksi, niin, paljon raskaammaksi, Ebba, kuin pilkka nyt."

Hän viittasi kädellään ja teki päällään liikkeen merkiksi, että toisten
hovineitsyiden oli poistuttava. Kenties hän näki sen hirveän taistelun,
jota Ebban povessa taisteltiin, kun hän aivan kuin metsänotus ajeltuna
kedolta kedolle turhaan etsi paikkaa, ystävää, jonka sydäntä vasten
saattoi itkeä kyllikseen ja ilmaista surunsa, -- kenties hän näki tämän
ja tahtoi sanoa lohdutuksen sanan sydän rukalle.

Jäätyään kahden kesken neidin kanssa meni hän tämän luo ja sanoi:
"Tyttö, kuningas rakastaa toista!" Ebba neiti seisoi aivan kuin
yhtäkkiä muuttuneena kiveksi. Vanha leskikuningatar näytti olevan niin
varma asiastaan, ettei se sietänyt mitään vastaväitettä. Mutta aivan
kuin antaakseen kovan totuuden oikein tunkeutua tytön sieluun jätti hän
tämän ja katosi, ennenkuin neiti oli ehtinyt tointua siitä
hervahduksesta, johon kuningattaren sanat olivat hänet saattaneet.

Koskaan en ole nähnyt ihmissilmien kuvastavan niin syvää surua kuin
silloin, mutta en myös koskaan, kuinka se vaihtui valoon, jota olisi
voinut sanoa sydämen voitoksi omasta itsestänsä. Hän lankesi polvilleen
lehdon varjoon, en kuullut sanoja, joita hänen huulensa lausuivat,
mutta kuulin raskaita huokauksia ja nyyhkytyksiä. Sitä kesti hetken
aikaa, sitten hän nousi ja tahtoi rientää pois. Silloin astuin esiin ja
jätin hänelle kirjeen kuninkaalta. Hän katsoi siihen hämmentyneenä.

"Kuninkaalta!" sanoin minä ja lisäsin: "Tunnette minut kyllä, ylevä
neiti... muutaman päivän kuluttua on kuningas täällä!"

Sen jälkeen jätin hänet ja menin syvemmälle puistoon, jossa minut pian
tunnettiin kuninkaan henkisotilaaksi ja vietiin kuningattaren luo,
jolle minun oli kerrottava kaikki mitä tiesin kuninkaasta ja sodasta.

Joidenkuiden päivien perästä saapui kuningaskin ja näki jälleen
sydämensä rakastetun, eikä kukaan uskaltanut hänen läsnäollessaan
nousta panemaan kahta oljenkorttakaan ristiin hänen ja neidin välille.
Ainoastaan leskikuningatar lauloi vanhaa lauluaan ja katsoi epäsuopein
silmin nuorten rakkautta, sanoipa pojalleen suoraan, että tämän oli
kuningaskruunun tähden uhrattava rakkautensa. Mutta salaisuudessa
kaivettiin maata heidän jalkojensa alta. He luulivat näkevänsä ruusuja
ympärillään, mutta yhtenä ainoana yönä saattoivat ne kaikki lakastua ja
raueta tyhjiin. Itse asiassa oli kuningatar tavallaan antanut myöten ja
ainoastaan vaatinut muutamien vuosien koetusaikaa; "sillä -- sanoi hän
-- jos hänen poikansa välttämättä tahtoi naida jonkun alamaisensa
tyttären, niin ei hän tiennyt ketään arvokkaampaa kuin Ebba neidin", --
mutta tämän koetusajan kuluessa viritettiin satoja pauloja molemmille
niille, joita oli koeteltava. Ja kun he kestivät koetuksen, lisättiin
ainoastaan kiusauksia ja pimeä kudos tehtiin lujemmaksi.

Kuningas vietti joulun kotona, ja uunna vuonna 1615 ratsastin minä taas
kirjeitä viemään kuningattarelle ja Ebba neidille Nyköpingin linnaan.
Kuningas kysyi tässä kirjeessä äidiltään, eikö koetusaika nyt jo saisi
päättyä. Vastaus ei täyttänyt kuninkaan toiveita, mutta yhä hän sentään
toivoi ja uskoi parempain aikojen koittavan. Kuitenkin saivat asiat
tänä vuonna käänteen, jota ei kukaan voinut aavistaa, kun kuningas
lähetti Ebba neidille uudenvuodenlahjansa ja kohta tämän jälkeen pyysi
äidiltään saada toteuttaa naimatuumansa.

Olen monta kertaa ajatellut, mitä kuninkaan ylihovisaarnaajan, tohtori
Jonas Palman oli tapana sanoa, kun hän puhui hovista ja hovielämästä,
jota hän ei voinut sietää ja josta hän kirjotti kirjankin latinaksi.
"Hovin", sanoo hän siinä,

    "sana on aikeeton, lupaus kestämätön,
    päivä on valoton sen, levoton uinaus yön,
    leivätön pöytänsä täys, vettä ei maljassaan."

Ja autuas kuningas sai sen kokea hänkin, vaikka hänelle oma äitinsä
sanoi aikeettomia sanoja ja antoi pettäviä lupauksia. Valtaa ja loistoa
sai hän nauttia yllinkyllin elinaikanaan: mutta se onni, joka oli
tarjolla jokaiselle alamaiselle hänen valtakunnassaan, ei ollut häntä
varten. Hän piteli kädessään kultaista maljaa, mutta lähteen kirkasta
vettä ei hän saanut juoda, täytyi olla viiniä. Jaa, niin oli laita, ja
kentiesi viisas leskikuningatar ja korkeat herrat olivat oikeassa; minä
en vain voi käsittää, miksi kuninkaan on luovuttava ihmisen
yksinkertaisimmista oikeuksista, luovuttava, kieltäydyttävä koko
elämänsä onnesta, tai kuinka kansa sillä tavoin on tuleva
onnellisemmaksi. Mutta varmaa on, ettei mikään Ruotsin kansan hyväksi
tehtävä uhri ollut liian suuri autuaalle kuninkaalle.

Paljo näin ja kuulin tänä vuonna ennenkuin taasen kuninkaan mukana
lähdin sotaan, mutta vasta jälkeenpäin aloin sitä käsittää. Ratsastin
vielä parisen kertaa kulettaen kirjeitä kuninkaan ja neidin välillä.
Kun viimeisen kirjeen kera saavuin Wäsbyhyn, jossa kuningas silloin
oleskeli, oli valtiokansleri hänen luonaan. He keskustelivat kauan, ja
mitä kaikkea jalo Akseli kreivi silloin sanoi, tietänee Jumala yksin,
mutta koskaan en kuningasta nähnyt niin perin surullisena kuin silloin,
ja kun hän otti vastaan kirjeen minun kädestäni, putosi sille pari
kyyneltä. Sitten en enää koskaan kulettanut häneltä kirjeitä Ebba
neidille.

Sen jälkeen valmistettiin keväällä 1615 neiti Katarinan ja pfalzkreivi
Juhana Kasimirin häitä, ja kuningas piti hyvin tärkeänä, että kaiken
piti käydä tavalla, joka vastasi Ruotsin kuninkaan ja hänen
rakastetuimman sisarensa arvoa. Siihen aikaan näin kerran hänet ja Ebba
neidin yhdessä, mutta toivoin, etten olisi sitä koskaan nähnyt.
Kuningas seisoi eräässä linnan huoneessa, jossa hänen äitinsä ja
muutamat tämän hovinaisista olivat, kun sain kutsun tulla hänen
luoksensa. Hän lähti silloin toiseen ulompaan huoneeseen antaakseen
minulle käskynsä, ja silloin tuli neiti. Tämä punastui nähdessään
kuninkaan, ja miltei huomaamaton hymy väreili hänen huulillaan. Mutta
kuningas tervehti häntä niin vieraasti ja kylmästi, ikäänkuin ei
koskaan olisi häntä ajatellutkaan, ja kalman kalpeus peitti silloin
neidin äsken niin punastuvat ja hymyilevät kasvot. Ah, hän ei kuullut
sitä syvää huokausta, joka kuninkaalta pääsi tytön kadotessa viereiseen
huoneeseen.

Minusta oli kaikki tyyni käsittämätöntä. Minusta tuntui ikäänkuin
kulkisin unissani. Kuningas lähti sisarensa häistä, mutta hyvästi
jättäessään kuulin hänen sanovan neiti Katarinalle: "Toivon, että tulet
synnyttämään pojan, joka nousee seuraajakseni Ruotsin valtaistuimelle!"
-- ja silloin oli lähellä, etteivät kyynelet tulvahtaneet hänen
silmistään. Sotapäällikön, Jaakko kreivin, joka oli viettänyt joulua
kotona, piti seurata kuningasta takaisin; ja päivää ennenkuin kuningas
astui laivaan, sain erään käskyn vietäväksi hänelle. Tapasin hänet
leskikuningattaren luona ja odottaessani otti tohtori Niilo
Chesnecopherus minut käsilleen ja alkoi puhella kaikenlaisista
asioista, aivan varovasti ja viisaasti, kuten hänen tapansa oli, ja
veti minut silloin erääseen huoneeseen, joka oli aivan sen vieressä,
jossa leskikuningatar oli. Hänen tarkotuksensa oli urkkia minulta
kuningasta koskevia tietoja; ja rakkausjuttu eräästä toisesta kuin Ebba
neidistä oli se lanka, jonka ympäri hänen puheensa punoutui. Minä
vapauduin tykkönään vastaamasta, kun sisään astui rikas ja mahdikas
hollantilainen herra Abraham Cabeljou.

Tohtori Niilo otti hänet vastaan kuin hän olisi ollut joku valtakunnan
neuvoksista, niin notkeana ja hymyilevänä. Hänen majesteettinsa oli
sillä hetkellä kiinnitetty -- sanoi hän -- mutta herra Cabeljou pääsisi
pian hänen puheilleen -- ja sitten puuttuivat he keskusteluun
keskenään. En sitä paljoakaan kuunnellut, ennenkuin tohtori Niilo alkoi
puhua kauppamiehen tyttärestä, kauniista Margaretasta.

"Otittehan sorean tyttärenne mukaanne?" sanoi tohtori Niilo.

Hollantilainen nyökkäsi myöntävästi, ikäänkuin sanoakseen, että sehän
oli aivan luonnollista, ja tohtori Niilo lisäsi hymyillen: "Kunhan vain
ei tykkituli pelottaisi hentoa impeä kuoliaaksi... mitä kuninkaan
miehiin tulee, on tarjolla vaara, että tuli hänen silmistään on
vaarallisempi kuin vihollisen tykeistä tuleva."

Kauppamies hymyili tälle imartelulle ja näytti sangen tyytyväiseltä.
Hän oli muuan niistä hollantilaisista, jotka olivat muuttaneet kuningas
Kaarle IX:n äskettäin perustamaan Göteborgiin, ja hän oli tämän
kuninkaan samoin kuin hänen leskikuningattarensakin suuressa suosiossa.
Nyt hänen oli purjehdittava ruotsalaisen sotajoukon luo Venäjälle, ja
hänen tyttärensä piti tuleman mukaan. Neitsyt Margareta oli ihana impi,
täytyypä sanoa, etten ole koskaan nähnyt sorjempaa, sillä hänen
kauneutensa voitti Ebba neidinkin; mutta hänen kauneutensa oli toista
lajia, kauneutta, joka niin sanoakseni veti alaspäin maahan, kun Ebba
neidin kauneus taas kohotti ylöspäin taivasta kohden.

Vihdoin saapui Jaakko kreivi, ja minä sain toimittaa asiani.

Muutamia päiviä myöhemmin purjehti hän kuninkaan kera meren yli
itäänpäin. Matkalla ajattelin kaikkea mitä olin kuullut ja nähnyt enkä
voinut koskaan saada lähtemään mielestäni kuninkaani ja Ebba neidin
surullisia kasvoja; mutta kuinka ajattelinkin ja kuinka koetinkin
selittää niitä jos näitäkin seikkoja, niin ne olivat kuten olivat.
Rakkaus tavallisesti punasteleikse onnesta ja ilosta ja saa uutta
viritystä itse vastuksistakin, joita kohtaa; mutta täällä oli sillä
pelkkiä kyyneliä seuralaisinaan. Kuningas oli koko matkan hiljainen ja
umpimielinen. Ei sanaakaan, ei ilon pilkahdustakaan, ei hymyäkään...
hän suri nuoruutensa rakkautta enemmän kuin kukaan saattoi luulla;
sillä sen voin kuitenkin ymmärtää, että se oli nyt lopussa, vaikken
käsittänytkään miksi. Mutta paljo muutakin, jota en voinut käsittää,
oli tapahtuva tällä sotaretkellä. Sain taasen nähdä hymyn kuninkaan
huulilla, vaikkei mitään muutosta ollut tapahtunut hänen
sydämenasiassaan.

Olimme leiriytyneet Pleskowin edustalle. Suuri kaupunki linnoineen,
kirkkoineen ja lukemattomine luostareineen ynnä 3,000 puolustajineen
lepäsi tulvivain virtojen peittämällä seudulla kuin koirien ympäröimä
metsäsika, alituiseen kiihottaen hyökkäykseen, mutta kuitenkin
mahdotonna siepata. Heinäkuun 30 päivästä syyskuun loppuun majaili
kuningas tämän kaupungin edustalla, ympäröiden sen sotaväkineen
kolmelta puolelta, ja tähän aikaan näin kuninkaan hymyilevän naiselle,
joka ei ollut Ebba neiti. Hän oli neitsyt Margareta Cabeljou. Kukaan ei
saata ihmetellä sitä, että kuningas, samoin kuin joka mies, pysähtyi
katselemaan hänen kauneuttaan; mutta näkö herätti ihailua, ja niin kävi
kuin leskikuningattaren hovineiti sanoi, että hän ihaili niin kauan,
kunnes joutui ihastuksen valtoihin. Rakkautta ei se kuitenkaan ollut,
vaan pikemmin epätoivoa, sillä hän kantoi sydämessään sen kuihduttavan
varmuuden, ettei hänelle kuninkaana ollut suotu onnea kotilieden
ääressä.

Rikas herra Abraham oli tullut, ja hänen tyttärensä oli mukana, aivan
kuin kuulin tohtori Niilon puhuvan Tukholman linnassa; ja yhtä varmaa
kuin on, että kuningas täällä Pleskowin edustalla teki tuttavuutta
hänen kanssansa, yhtä varmaa on myös, ettei suinkaan hän itse etsinyt
Margaretaa. Eikä tämä neitsyt tuonut hänelle onnea -- ah, minä sen
parhaiten tiedän, sillä minä näin hänet yksinäisinä hetkinään! Hän
lähti leiristä Pleskowin luota lokakuun 17 p:nä ja matkusti Narvan ja
Inkerinmaan kautta Suomeen; ja jos Kyminkartanon muurit voisivat puhua,
olisi niillä paljo kertomista Kustaa Adolfin nuoruudenrakkaudesta,
hänen surustaan ja kärsimyksistään. Kun oikein tuntee kuninkaan
mielenlaadun, kuinka harras ja syvä hänen rakkautensa Ebbaan oli, niin
ei voi liikutuksetta lukea, kuinka hän ilmaisi surunsa laulussa:

    Fahr hin Hoffnungh, was wilt du nuhn,
    Mich lenger izt aufthalten,
    Und wilt mich thun die Zeit so schön,
    Vergeblich hier vorwallten,
    Ihn liebe um ein medlein hardt,
    Welche ebn mein Schmertz gefallen hat --
    Nein ich will lieber scheiden. --[1]

Minut lähetettiin kuninkaan asioille takaisin Liivinmaahan, kun hän
purjehti Ruotsiin, ja minä oleskelin siellä, kunnes Venäjän kanssa
solmittiin rauha. Mutta en vielä silloinkaan saanut palata kotiin ja
herrani luo, vaan sain uusia käskyjä täytettäväkseni, niin että vasta
syysmyöhällä, marraskuussa 1617, saavuin jälleen Tukholmaan. Sillä
välin oli kuninkaan suru ja Ebba neidin muisto ehtinyt vaaleta, kunnes
se taas yhtäkkiä elpyi tavalla, jota olin vähimmin kaikista odottanut.

Ensimäisenä iltana, päästyäni vapaaksi palvelustehtävistäni, vei tieni
minut leskikuningattaren Katarina Stenbockin ikkunan alitse, jonka
edustalle oli kokoontunut melkoinen ihmisjoukko, seisten ja katsellen
ylös ikkunoihin.

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyin eräältä vanhalta porvarilta, joka
seisoi ahtaalle sulloutuneen joukon reunalla.

Hän katsoi minuun kummissaan, kun en tiennyt sitä, minkä koko kaupunki
tiesi, ja minun täytyi uudistaa kysymykseni ennenkuin sain vastauksen:
"Hm, siellä ovat Ebba neidin kihlajaiset, joita leskikuningatar
viettää..." -- "Ebba neidin kihlajaiset?" kertasin minä enkä ollut
uskoa korviani.

"Niin, niin", jatkoi mies innokkaasti -- "Ebba neidin ja sotaherra
Jaakko De la Gardien kihlajaiset... odotamme vain, milloin aselupaus
tapahtuu ja peitsi heitetään ulos... sinä näytät minusta vahvalta
mieheltä, voisit heittäytyä joukkoon ja hankkia minulle palasen
hopeakangasta!"

Kuulin tuskin mitä mies sanoi, niin kiintynyt olin siihen uskomattomaan
ajatukseen, että Ebba neiti kihlautuisi Jaakko De la Gardielle, ja
suuntasin silmäni ylöspäin ikkunaan mahdollisesti nähdäkseni
sotapäällikön tutut kasvot. Vasta silloin tahdoin uskoa, mitä nämä
ihmiset pitivät itsestään varmana. Mutta mies jatkoi: "Hopeaiseen
taftisilkkiin kääritty peitsi kuuluu olevan otettu Suuresta
Novgorodista, sillä ainoastaan sellaisen voitonmerkin päällä tahtoo
urhoollinen sotaherra tehdä lupauksensa, kuten kerrotaan."

Vieläkin kärsimättömämpänä katselin ympäriltäni paikkaa, josta voisin
nähdä suureen saliin, missä kihlajaisjuhlaa vietettiin, mutta sellaista
paikkaa ei missään näkynyt. Silloin pisti äkkiä päähäni koettaa päästä
taloon ja jos mahdollista nähdä läheltä mitä halusin. Ja se onnistui
minulle. Kohdaten vain pikku esteitä tunkeuduin joukon lävitse eräälle
takaportille. Vahti, joka siellä seisoi, tunsi minut ja päästi minut
sisään, ja pian seisoin toisten palvelijain joukossa muutamassa
sivuhuoneessa, jota käytettiin tarjoiluhuoneena.

Aselupaus tapahtui juuri, kun olin päässyt paikalleni. Sulhanen seisoi
niin ylevänä ja onnellisena kauniin morsiamensa rinnalla. Mutta
morsian... sydämeni oli särkymäisillään, kun näin sen surumielisen
hymyn, jolla hän kohtasi rakastajansa säteilevän katseen. Peitsi
kannettiin esiin, ja ympärille käärityllä hopealiinalla loistivat De la
Gardien värit. Mutta korkealla ja lujalla äänellä lausui Jaakko herra
lupauksen huomenlahjastaan. Morsian vavahti silloin hiukan, tai kenties
olivat silmäni vain sen näkevinään, vaikkei todellisuudessa niin
tapahtunutkaan. Kun peitsi senjälkeen, kuten tapa vaati, laskettiin
morsiamen jalkojen juureen, kumartui hän eteenpäin, ja silloin olin
näkevinäni parin kyynelen kimaltelevan hopeakankaalla. Oliko se
kentiesi viimeinen ilmaus toivosta, joka täytyi tukehduttaa? Oliko hän
viekkaiden juonien johdosta, oliko hän pakosta vai vapaaehtoisesti
pettänyt sen uskollisuuden, jota ennen oli luvannut toiselle? Nämä ja
senlaatuiset kysymykset tulvivat ylitseni, ja minä heräsin niistä
vasta, kun ulkona seisovan väkijoukon ilohuuto täytti ilman ja
tunkeutui suureen saliin. Peitsi kannettiin pois ja heitettiin
väkijoukolle. Minä välitin vähät siitä, kuka tai ketkä pääsivät Jaakko
De la Gardien lupausaseen käärerepaleiden onnelliseksi omistajaksi.
Minusta tällä hetkellä revittiin repaleiksi aivan toinen vaate,
nimittäin se, jolla alinomaa olin nähnyt kirjaimet G.A. ja E.B.
yhdistettyinä kuninkaallisen kruunun alla. Ah, kuinka maailma pitääkään
ihmistä ja hänen hymyilevimpiä toiveitaan leikkikalunaan!

Kuinka on tämä kaikki tapahtunut? -- kyselin yhä uudelleen itsekseni
poistuessani raskain askelin leskikuningattaren talosta. Kuinka onkaan
se suu puhunut, joka on saanut Ebba neidin ottamaan tämän askeleen?...
Kuka johdattikaan Jaakko De la Gardien tämän neitsyen luo, kun hän
kuitenkin tiesi, mitä kaikki tiesivät, että hänen kuninkaansa oli tämän
katsonut morsiamekseen? Niin kyselin itsekseni ja tulin yhä varmemmaksi
jokaisesta kysymyksestä, jonka tein. Ainoastaan yksi saattoi siihen
pystyä, ja tämä ainoa oli kuninkaani oma äiti. Se oli minusta selvää,
ja sittemmin sain sille vahvistuksen.

Kuningatar Kristina ei saanut rauhaa, ennenkuin oli avioliiton siteillä
saanut sidotuksi joko poikansa tai neidin, ja viimeksi mainittuun
nähden se hänelle onnistuikin, kun ensin kertomus siitä, mitä oli
tapahtunut leirissä Pleskowin luona, oli tehnyt tarpeellisen
vaikutuksensa. Ebba neiti ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan
mistään avioliitosta. Hän oli tahtonut pysyä ensi lemmelleen
uskollisena, mutta sitten voitiin kertoa kuninkaan mieltymyksestä
Margareta Cabeljouhon, ja nyt alkoi hän kuunnella ankaran kuningattaren
puhetta ja uskotteluja, kuinka vähän oli luottamista niin nuoren ja
huikentelevaisen kuninkaan uskollisuuteen. Ja kuta kauemmin hän niitä
kuunteli, sitä uskottavammilta tällaiset puheet näyttivät, varsinkin
kun niitä toisteli hänen koko ympäristönsä, Kustaa Vaasan vanha
leskikuningatarkin, jonka luona hän silloin oleskeli Strömsholmassa.
Kiihkeimmin puhui hänelle kuitenkin hänen loukattu ylpeytensä. Kuinka
saattoikaan hän kilpailla sellaisen kuin Margareta Cabeljounin kanssa?

    "Kivenkin kaikkein kovimman
    saa rauta kulumahan,
    ja eessä veden vuolahan
    se joutuu liikuntahan..."

lauloi kuningas muutamassa sepittämässään laulussa, ja niin kävi myös
heille molemmille.

Kuningas kieltäytyi rakkaudestaan valtakunnan tähden, kun tämän
välttämättömyys oli hänelle todistettu hänen isoisänsä ja setänsä
esimerkillä. Ebba neiti kieltäytyi myös, koskei hän tahtonut tulla
eripuraisuuden aiheeksi maassa, jota hänen Kustaa Adolfinsa hallitsi.
Että hän silloin antoi enemmänkin perään ja meni askelta pitemmälle,
antoi kätensä miehelle, jonka nimeä tosin kaikki ylistellen
mainitsivat, se johtui loukatusta ylpeydestä.

Mutta kuningas käveli raskain askelin Tukholman linnassa eikä tiennyt
mitä hänen oli ajateltava ja sanottava. Koskaan ei hän unhottanut
nuoruutensa morsianta, sen verran on varmaa; mutta taistelu oman
itsensä kanssa ja voitto antoi voimaa hänen sielulleen, että hän voi
kantaa kahta suuremman kuorman kuin muut miehet. Sillä kotoista onnea,
josta hän oli unelmoinut Ebba Brahen rinnalla, ei hän koskaan
saavuttanut; mutta hän kesti kohtalonsa miehekkäin mielin ja asetti
määränsä korkeammalle, kun pienempi temmattiin häneltä pois. Ruotsi oli
hänen kotinsa, hänen morsiamensa, -- Ruotsin maa ja kansa ja se usko,
jonka puolesta hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja toimineet,
-- kas siinä oli nyt hänen elämänsä päämaali, jolle hän antoi sydämensä
lämpimimmän rakkauden ja uhrasi lopuksi henkensä. Se olikin ainoa
morsian, joka voi täyttää Ebba Brahen paikan, sittenkin, kun oli tuonut
kotiin Saksasta ruhtinaan tyttären, joka maailman silmissä oli kyllin
arvokas kantamaan kruunua Ruotsin kuningattarena.

Seuraavana vuonna, itse juhannuspäivänä, vietettiin Jaakko De la
Gardien ja Ebba neidin häät. Vihkiminen toimitettiin Suurkirkossa, joka
sai lahjaksi 78 naulan painoisen hopeisen kynttiläkruunun.

Mutta kuinka onnellinen heidän avioliittonsa olikin ja kuinka
uskollisesti Ebba täytti velvollisuutensa puolisona ja äitinä, ei hän
kuitenkaan voinut niin kokonaan vapautua menneisyydestä, ettei joskus
yksinäisinä hetkinä muistot nuoruuden unelmista ja toiveista olisi
heränneet hänen sielussaan. Eräänä sellaisena hetkenä kirjotti hän
tunnetut säkeensä ikkunaruutuun. Ja samoin kuin ne ovat siellä
muistomerkkinä hänen sävyisästä, alistuvasta mielenlaadustaan, samoin
ovat myös ne, jotka leskikuningatar on piirtänyt alle, muistona hänen
lujasta, järkähtämättömästä ja ankarasta luonteestaan. Oli näkevinään
hänen korkean vartalonsa ja suuret ankarat silmänsä lukiessaan:

    "Sä toisin tahdot, toisin täytyykin,
    niin moiset seikat sattuu useimmin."

Nyttemmin ei ruutu enää ole jälellä, se hävisi suuressa linnanpalossa
1697; mutta siihen asti saattoi kuka tahansa lukea molemmat värssyt,
hurskaan sielun hiljaisen huokauksen ja mahtavan tahdon ankaran
muistutuksen.

Näin kerran kuninkaan itsensä seisovan tämän ruudun ääressä
ajatuksiinsa vaipuneena ja käsi koholla, ikäänkuin hänkin tahtoisi
piirtää jonkun rivin ennestään olevien lisäksi. Mutta käsi sai sitten
vitkalleen laskeutua, ja hän meni pois tyynin ja lujin askelin, vaikka
surumielinen hymy leikki hänen huulillaan.

Kuukausi Ebba neidin häiden jälkeen lähti kuningas Tukholmasta,
purjehti meritse Kalmariin ja sieltä Itämeren ulapoille. Hänen
sanottiin koettavan muutamia vasta rakennettuja laivoja, mutta itse
asiassa oli hänen matkallaan aivan toinen päämaali.

Hän purjehti Saksaan ja viipyi poissa neljätoista päivää. Mutta sitä
eivät tienneet muut kuin hänen kaikkein lähimpänsä, hänen äitinsä
leskikuningatar, valtiokansleri ja aniharvat muut. Mitä hän teki siellä
ulkomailla, en tiedä; mutta kerran kuulin valtiokanslerin virkkavan
pari sanaa, jotka saivat minut uskomaan, että hän oli ollut
Berliinissä, vaikkei kukaan siellä tiennyt, kuka hän oli ja mitä hän
tahtoi.

Kun hän teki toisen matkansa meren taakse ja kosi ja sai suostumuksen,
silloin olin minä mukana.



3.

Kuninkaan kosintamatka.


Kuninkaan lähettiläänä ratsastin kerran muutamain herrojen luo
Uplantiin ja saavuin eräänä perjantaina iltapäivällä kreivi Abraham
Brahen luo Rydboholmaan. Olin paluumatkalla Tukholmaan, jonne minun
olisi välttämättä pitänyt saapua vielä samana päivänä, koska minun
parin päivän perästä piti lähteä kuninkaan kera etelään. Nyt sattui
kuitenkin niin, ettei kreivi Abraham ollut kotona, mutta häntä
odotettiin myöhempään illalla, ja siitä oli seurauksena, että vasta
seuraavana päivänä saatoin ajatella matkani päättämistä. Minun haluni
paloi päästä taipaleelle, sillä oli kehno sää, tuulla huitoi, satoi
vettä ja rakeita sekaan, niin että ratsastus yötä myöten oli kaikkea
muuta kuin hauskaa.

Mutta kreivi Abraham ei palannutkaan illalla kotiin. Luultavasti oli
paha sää viivyttänyt häntä matkallaan. Vasta lauantai-aamuna neljän
ajoissa hän saapui kartanoon.

Aamun koittaessa oli taivas kirkas ja kevätilma mitä leppoisin, vaikka
tuuli vielä. Erään purjealuksen piti lähteä kaupunkiin, ja kun tuuli
oli myötäinen ja matka meritse kävisi joutuisammin, päätin minä seurata
venheessä mukana. Heti kun sain kohdata kreivin, menin laivurin luo, ja
alus lähti kohta vesille.

Olin kuitenkin suuresti pettynyt laskuissani. Tuuli, joka aamulla oli
puhaltanut hyvällä puhdilla ja pullistanut purjeita tasaisella
voimalla, alkoi päivemmällä tyyntyä, niin että meidän täytyi tarttua
airoihin. Se kävi ajan oloon jokseenkin vaivaloiseksi, mutta vielä
pahempaa tuli, kun tuuli äkkipäätä pyörähti ympäri ja alkoi puhaltaa
aivan vastastamme. Suurimmilla ponnistuksilla onnistuimme kuitenkin
neuvottelemaan salmesta Lindingin saaren vieritse, mutta sitten näytti
myrsky uhittelevan kaikkia ponnistelujamme. Kulimme aivan läheltä
rantaa ja minä mietiskelin parhaillani itsekseni, eikö minun ollut
mentävä maihin ja Valdemarin saaren[2] poikki kulettava jalkaisin
kaupunkiin, kun joku huusi minulle rannalta:

"Hei, toveri, mistä tulet ja mihin aiot mennä?"

Silmäsin rantapengermälle ja näin muutaman tammen juurella vanhan
Pietari Kauppasaksan, kunniallisen kauppamiehen, jolle kerran olin
onnistunut tekemään palveluksen, mitä hän ei koskaan unhottanut.
Jollemme olisi olleet niin lähellä maan katveessa, en olisi voinut
kuulla miehen sanoja, ja nytkin täytyi minun heristää korviani
voidakseni ne käsittää. Viittasin kädelläni merkiksi, että tunsin
hänet, mutta hän tuli kallion reunalle niin lähelle kuin pääsi ja
huusi:

"Laske maihin, hyvä mies, laske maihin! Älä luulekaan venheellä
pääseväsi kaupunkiin näin navakassa vastatuulessa... Tule juomaan
kipponen olutta kerallamme!"

Minä noudatin neuvoa, ja saaristolainenkin piti parhaana laskea
aluksensa rantatyyneen ja odottaa parempaa tuulta.

Kunniallinen porvari iloitsi sydämestään, kun oli kohdannut minut, ja
me menimme yhtä matkaa keskemmälle metsäistä saarta. Tällä saarella,
joka nykyisin on jokseenkin hyljättynä, liikuskeli siihen aikaan
sunnuntaisin iltapuoleen joukottain Tukholman asukkaita, jonka tähden
kuningas Kaarle X määräsikin laittamaan sinne puiston lammikoineen ja
luolineen ja suihkulähteineen ja hakkauttamaan metsän ja istuttamaan
puita, jotta siitä tulisi oikea huvitarha. Miksi tämä työ on
keskeytynyt, en tiedä, enkä sitäkään, miksei samoin kuin ennen käytetä
tätä luonnonkaunista saarta huvitteluun kesäkuukausina. Toisin oli
laita, kuten sanottu, nuoruudessani. Silloin olivat sangen tavallisia
huvimatkat Waldemarin saareen, ja useimmin paikoin kuului iloa ja
riemua puiden siimeksestä, vanhemman väen istuessa yhdessä pakinoiden.

Seura, johon Pietari Kauppasaksa nyt vei minut, oli sekin käyttänyt
kaunista kevätpäivää huvimatkaan, ja siinä laakson loivanteessa, johon
oli asetuttu, oltiin myöskin turvassa myrskyltä ja nautittiin
ainoastaan kevätpäivän lämpimästä. Aivan yksistään huvin vuoksi ei
sentään oltu lähdetty liikkeelle, kuten sitten saatoin huomata, sillä
Pietari Kauppasaksan sukulainen, mahdikas Abraham Cabeljou, oli mukana,
ja hän oli aikeissa vuokrata molemmat kuninkaan latokartanot, joihin
Waldemarin saarikin kuului, ja sittemmin saikin hän ne vuokralle.

Paitsi herra Abrahamia kiinnitti seurueessa kaksi henkilöä suuressa
määrin huomiotani. Toinen heistä oli hänen tyttärensä, ihmeen kaunis
Margareta, joka nyt oli naimisissa kuninkaan petardimestarin Drillon
kanssa ja oli saanut läänityksekseen Iso-Benhamran kartanon Uplannissa.
Hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme, jonka tähden saatoin hänet
nähdä vähemmällä vastenmielisyydellä kuin muuten olisi ollut laita.
Toinen oli muuan pfalzkreivi Johan Kasimirin asepalvelijoista, muhkea
ja säkenöiväsilmäinen mies, joka näytti syntyneen noustakseen
ylöspäin. Tunsin häntä hieman ennestään, mutta tulin nyt hänen kanssaan
enemmän tuttavaksi, varsinkin kun hän antoi minun ymmärtää, että hän
seuraisi herraansa ja että tämä seuraisi kuningasta matkalle etelään.
Hänen herransa näytti luottavan häneen suuressa määrin, ja epäilemättä
hän sen ansaitsikin.

Hänen huomionsa oli kuitenkin enimmän kiintynyt erääseen nuoreen
tyttöön, Pietari Kauppasaksan tyttäreen, vilkkaaseen ja kauniiseen
neitsyeen, jonka silmät saattoivat kilpailla rouva Margaretan silmien
kanssa. Hän näytti niin iloiselta ja raittiilta ja lämminsydämiseltä,
että teki aivan hyvää mielelle, kun häntä katseli. Oliko hän yhtään
mieltynyt pfalzkreivin asepalvelijaan, sitä en voinut nähdä, mutta sitä
selvemmin näin, että tämä oli syvästi kiintynyt häneen. Hänellä oli
kaulassaan ruusunpunainen silkkihuivi, joka oli edestäpäin kiinnitetty
kallisarvoisella neulalla, osottaen isän rikkautta.

Monica, niin oli neitsyt nimeltään, oli isänsä silmäterä, ja vaikkakin
ukko ilmeisesti suosi kauniin nuorukaisen kosintaa, -- hän epäilemättä
toivoi suuria tämän tulevaisuudesta, ja siihen saattoi hänellä olla
syytäkin, -- niin ei hän kuitenkaan tahtonut pakottaa tytärtään. Hän
oli hyvin puhelias ja tänään mieleltään iloisempi kuin tavallisesti,
niin että hän uskoi minulle koko joukon asioita, muiden muassa
pfalzkreivin palvelijan kosinnan ja mitä oli sen yhteydessä.

Vaikkakaan en kauan viipynyt heidän seurassaan, muistan kuitenkin
kaiken niin hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen, sen johdosta, mitä
sitten tapahtui ja mistä heti kerron.

Kaupungista saapui pikalähetti, joka kutsui kosijan pikimmittäin
herransa luo, ja tämä ratkaisi asian. Vanha Pietari Kauppasaksa löi
käsiään yhteen kutsuakseen kaikki läsnäolijat koolle ympärilleen, ja
heidän asetuttuaan piiriin hänen ympärilleen kohotti hän vaahtoavan
olutkipponsa ja sanoi, heittäen salavihkaan katseen tyttäreensä, jonka
posket yhtäkkiä kävivät valkoisiksi kuin lumi:

"Sukulaiset ja ystävät, minulla on teille jotakin sanottavaa!
Pfalzkreivin asepalvelija, Melcher, kosii tytärtäni Monicaa. Nyt on
hänen lähdettävä pitkälle matkalle herransa mukana, ja sitä ennen
tahtoisi hän kai mielellään saada tämän asian selville. Niin tahdon
minäkin, ja Jumala tietää, että tämä kelpo poika on minulle rakas kuin
poikani; hänen isänsä ja minä olimmekin parhaat ystävät, ja kun hän
kuoli, pyysi hän minua olemaan isän sijaisena pojalleen... No niin,
kuinka olen täyttänyt lupaukseni, sen Herra tuomitkoon"; tuon jalon
miehen näin sanoessa vierähti hänen silmästään pari kyyneltä, jotka hän
kuitenkin nopeasti kuivasi ja lisäsi sitten: "Kernaasti näkisin nyt,
että saisin laskea sinun kätesi, Monica, Melcherin käteen... niin,
niin, en pakota sinua, lapseni, saat noudattaa omaa mieltäsi, sillä
ajatukseni on, ettei sydäntä voi pakottaa, mutta jos sydämesi vastaa
myöntävästi Melcherin kysymykseen, niin tiedä, että vanha isäsi
iloitsee sydämestään, lapseni... sano nyt, mitä mieltä olet asiasta!"

Monican posket olivat vuoroon punaiset, vuoroon valkoiset, ja povi
kohoili kiihkeästi kiinninapitetun liiviröijyn alla. Hetkisen ajan näin
kyynelten kimaltelevan hänen pitkissä silmäripsissään, mutta pian
leikki hymy hänen huulillaan. Minusta hän oli vielä lapsi eikä
näyttänyt voivan käsittää eliniän kestävän rakkauden vakavuutta.
Viivyteltyään hetken aikaa vastaustaan kohotti hän silmänsä ja
kiinnitti ne ensin isäänsä ja sitten Melcheriin.

"Koska annatte minun valita, rakas isä", sanoi hän, "niin en tahdo
vastata myöntävästi enkä kieltävästi..."

"Monica!" huudahti isä. "Jompikumpi täytyy sinun tehdä!"

"En voi, isä", jatkoi tyttö. "Jos sanoisin ei, niin sanoisin valheen,
samoin jos sanoisin jaa... tahdon saada ajatusaikaa!"

"Ajatusaikaa?" kysyi isä näyttäen huolestuneelta, mutta Melcher astui
esiin ja tarttui neitsyen käteen, jonka tämä salli hänen pitää.

"Niin, isä Pietari!" sanoi hän. "Monicalle on annettava
ajatusaikaa!... Hän on minulle liian rakas voidakseni hänet tahtoa
ilman hänen vapaaehtoista suostumustaan... Sano siis, Monica, milloin
tahdot antaa minulle vastauksesi, minä odotan kärsivällisesti!"

Se oli miehekästä puhetta, ja minä näin kuinka tuntuvan vaikutuksen se
teki nuoreen tyttöön. Jos tämä pulska mies oli jo hänelle rakas
ennaltaan, täytyi rakkauden nyt oikein lehahtaa lentimilleen. Hän
punastui ja painoi silmänsä maahan. Sen jälkeen kohotti hän katseensa
ja kiinnitti sen Melcheriin.

"Kun kuninkaan häät pidetään, tahdon minä antaa vastaukseni!" sanoi
hän, ja silmät näyttivät sanovan: ole huoletta, minä sanon jaa, minä
sanon jaa!

Oikukas tyttö hämmästytti kaikkia, mutta hän piti kiinni sanastaan, ja
Melcher hymyili surumielistä hymyä, sillä hän luuli kuten kaikki
muutkin siihen aikaan, ettei kuningas koskaan menisi naimisiin.

"Olkoon niin kuin olet sanonut, Monica", sanoi hän. "Kuninkaan
hääpäivänä tulen luoksesi, jos silloin elän... sitä ennen et näe
minua!"

Näin sanottuaan otti hän jäähyväiset ja lähti, ja minä lähdin hänen
mukaansa. Kun tulimme kappaleen matkaa pois, seisoivat siellä vaunut,
joissa Abraham Cabeljoun ja hänen tyttärensä piti ajaa kaupunkiin.
Siellä pysähtyi Melcher ja tarttui minun käteeni katsoen silmiini aivan
kuin tahtoisi nähdä lävitseni. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan me
jatkoimme äänettöminä taivallustamme.

Laskeutuessamme Brunkebergin rinnettä alaspäin ja nähdessämme linnan ja
kaupungin edessämme pysähtyi hän taas ja tarttui käteeni. Nytkin katsoi
hän minuun pitkään. Vihdoin hän sanoi:

"Sinulla on kuninkaan luottamus, tiedän sen!"

"Niin", vastasin minä, "kuningas on osottanut minulle luottamustaan!"

Sitten vaikeni hän hetken, jonka jälkeen hän virkkoi:

"Aikooko kuningas naida?"

Mitä tiesin asiasta, sitä ei minulla ollut oikeutta ilmaista, enkä minä
tiennytkään muuta kuin minkä olin voinut päättää joistakuista
yksinäisistä lauseista kuninkaan keskustellessa lankonsa pfalzkreivin
tai valtiokanslerin kanssa. Mutta toiselta puolen ei minulla ollut
sydäntä riistää mieheltä kaikkea toivoa, vaan sanoin:

"Kuningas on nuori... ja hänellä on sydän hänelläkin!"

Vastaus näytti tekevän tarkotetun vaikutuksen, mutta sanaakaan enempää
emme puhuneet keskenämme ja kohta erosimme kaupungin portilla.

Melcherin täytyi samana päivänä ratsastaa kaupungista muutamille
tärkeille herransa asioille, kuten sitten sain tietää.

Minun aikani meni linnassa koko aamupäivän, ja vasta myöhään illalla
pääsin vapaaksi. Aamupäivän tapahtumat Waldemarin saarella, kaunis
Monica ja hänen uljas kosijansa, kaikki oli niin elävänä silmieni
edessä, että minä enempiä ajattelematta suuntasin askeleeni Pietari
Kauppasaksan taloon. Mutta he eivät olleet vielä palanneet kotiin
retkeltään. Menin silloin alaspäin laivasillalle. Ilta alkoi jo pimetä.
Myrsky oli hieman asettunut, mutta meri lainehti kuitenkin vielä
kovasti, ja navakat tuulenpuuskat kulkivat suurella kohinalla, niin
että palausmatka Waldemarin saarelta näytti suuressa määrin
vaaralliselta. Pidinkin aivan itsestään selvänä, että he olivat
mieluummin palanneet maitse kaupunkiin, ja sehän selitti heidän
viipymisensäkin. Näin ei kuitenkaan ollut laita. Seisoin hetken
katsellen aaltojen leikkiä ja ajattelin kuinka pehmeitä, taipuvia ja
kauniita ne olivat ja kuinka ne sentään saattoivat tuhota suurimmatkin
laivat. Taivas oli sillävälin peittynyt pilviin, joten ilta tuli yhä
pimeämmäksi, niin että lopulta saatoin erottaa ainoastaan lähimpäin
aaltojen vaahtoharjat. Ja ne tulivat ulvoen ja kähisten, ikäänkuin
tahtoen minut ajaa pois rannalta. Silloin kuulin läpitunkevan huudon.

Se oli jonkun onnettoman hätähuuto, jonkun, joka oli pimeässä merellä.

En aprikoinut kauan, vaan riensin lähimpään purjelaivaan, jossa tapasin
pari merimiestä kuuntelemassa huutoa mereltä samoin kuin minäkin.

"Venhe, pian!" huusin minä, ja ennenkuin molemmat miehet olivat
ehtineet kääntyäkään, olin minä hypännyt muutamaan venheeseen ja
työntänyt sen vesille. Sousin vimmatulla vauhdilla sille suunnalle,
josta kuulin huudon. Aallot, jotka kähisivät niin inhakasti minulle
seistessäni rannalla, näyttivät nyt aivan kuohuvan raivosta, himoten
sitä saalista, joka ikäänkuin tuli heille tarjolle. Olin tosin ollut
hengenvaarassa monet kerrat, mutta koskaan en ole niin ajatellut
kuolemaa kuin tein silloin.

Jokin musta esine ui aalloissa kappaleen matkan päässä minusta. Se oli
kumolleen kaatunut venhe. Apuni näytti siis tulleen liian myöhään.
Aivan venheen takana ui toinen esine, joka milloin nousi, milloin
laskeutui.

Se oli miehen ruumis, ja minä onnistuin vetämään sen venheeseeni.
Katselin ympärilleni enkö enää näkisi ketään; mutta se oli turhaa. Hän,
jonka olin löytänyt, oli kietoutunut purjeliinaan, muuten en olisi
tavannut häntäkään. Sillä välin oli myrsky raivonnut raivottavansa ja
palausmatkalla oli tyynempää. Mutta pimeys esti minua näkemästä, kuka
oli se onneton, joka makasi edessäni.

Vasta kun merimiehet, jotka seisoivat yhä rannalla, toivat lyhdyn,
näin, kenen olin tuonut rannalle, ja kotvan aikaan en voinut puuttua
mihinkään. Niin ällistyin. Hän ei näet ollut kukaan muu kuin Pietari
Kauppasaksa.

Hänen rinnalleen oli tarttunut pieni ruusunpunainen silkkiliina.
Luultavasti hän oli koettanut pelastaa tytärtään, vaikkei hän sitä
voinut, ja silloin oli neula, joka piti kaulaliinaa yhdessä, tarttunut
hänen nuttuunsa ja vetänyt liinan mukanaan.

Niinpä voi olla samantekevää, naiko kuningas vai ei, ajattelin minä
molempien merimiesten kera viedessäni hukkuneen Pietari Kauppasaksan
kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Sattuneiden esteiden tähden lykkäytyi kuninkaan matka parisen päivää,
niin että hän astui laivaan vasta torstaina huhtikuun 27 päivänä.
Kalmarin salmella tuli pfalzkreivin asepalvelija laivaan. Sydämeeni
pisti hänet nähdessäni. Hän ei tiennyt mitään. Pieni punainen
kaulaliina oli minulla huostassani, ja jossakin tilaisuudessa aioin
antaa sen hänelle ja kertoa kuinka meidän herramme oli äkkiä vetäissyt
viivan heidän laskujensa ylitse, mutta sopivaa tilaisuutta siihen ei
ottanut tarjoutuakseen. Herrani, kuningas, piti muuten aikaani niin
täpärällä, etten oikein voinut puuttua Melcher paran asiaan.

Kuningas itse oli kosintamatkalla, mutta suurimmassa salaisuudessa.
Matkasta tiesivät ainoastaan aniharvat neuvokset ja luonnollisesti
pfalzkreivi, joka oli mukana. Mutta hän erosi kuninkaasta samana
päivänä, jona hänen piti ratsastaa Berliiniin, missä kuninkaalla oli
valittunsa ja jonne hän ratsasti pikimmittäin samana vuonna kuin Ebba
neidin häät vietettiin.

Kun pfalzkreivi meni kuninkaan luo -- olimme Sällendorpissa --
ottaakseen jäähyväiset, tuli Melcher juosten luokseni. Ilo loisti hänen
silmistään, ja hän saattoi tuskin puhua, niin kuumasti kuohui veri
hänen suonissaan.

"Kuningas on kosintamatkalla!" sanoi hän.

Minä nyökäytin päätäni ja näytin kaiketikin alakuloiselta, luullakseni,
sillä hän tarttui kiihkeästi käteeni ja sanoi:

"Tiedätkö jotakin, joka koskee minua?"

"Jätä asiasi Jumalan haltuun, Melcher", sanoin minä perin liikutettuna
ja lisäsin kiireesti: "Älä luota ihmisiin."

"Mitä tarkotat moisella puheella?" kysyi hän, ja hänen silmänsä
paloivat, mutta samassa tulivat kuningas ja pfalzkreivi, ja me erosimme
ja ratsastimme kukin tahollemme.

Kuningas matkusti yksinkertaisena kapteenina, ja kun me saavuimme
Berliiniin, ratsasti hän ensimäiseen majataloon, jonka löysimme. Mutta
sinne emme saaneet millään ehdolla asettua, Majatalon isäntä piti meitä
englantilaisina sotilaina eikä tahtonut tietääkään sellaisista
vieraista. Kuningas hymyili ystävällisesti kiivaalle isännälle ja
taputti häntä olalle, mutta se ei auttanut. Hänen ravintolansa ei ollut
laitettu englantilaista roistoväkeä varten, sanoi isäntä, eikä edes
tahtonut uskoa, että kuningas oli upseeri, joka tahtoi tehdä selvän
omasta ja väkensä puolesta.

Siten ei ollut mitään muuta keinoa kuin ratsastaa edelleen, ja niin
saavuimme toiseen majataloon. Mutta siellä kävi samalla tavoin. Meitä
pidettiin englantilaisina sotilaina, ja majatalon isäntä ei tahtonut
millään ehdoilla antaa meille huoneita. Onnettomuudeksi oli juuri
samana päivänä englantilaista sotaväkeä marssinut kaupungin lävitse, ja
heidän keskuudessaan ei ollut samanlainen kuri kuin autuaan kuninkaan
sotajoukossa. Jokainen kunniallinen mies ja nainen rukoili Jumalaa
varjelemaan itseään kaikilta sotilailta.

Vihdoin kolmannessa paikassa sai kuningas asunnon. Kaikessa
salaisuudessa ilmotti hän vaaliruhtinattarelle saapumisensa, ja illalla
sovittiin, että hän seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, saapuisi
linnaan.

Sunnuntaiaamuna yhdeksän aikaan meni kuningas sentähden linnaan. Minä
seurasin mukana ja kannoin hänen vaippaansa, niin että saatoin nähdä ja
kuulla minkä mitäkin siitä mitä tapahtui. Kuninkaan saapuessa piti
saarnan juuri alkaa. Minä pysähdyin oven suuhun, mutta kuningas meni
eteenpäin, ja minä voin tuskin kuvailla, kuinka suurta huomiota vieras
sotilas herätti. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta samalla kertaa
yksinkertainen ja kallisarvoinen puku, kauniit ja ja jalot kasvot,
ylevä ja majesteetillinen ryhti vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja
saatoin kuulla kuiskailtavan: "Kuka on vieras, kuka on tämä
salaperäinen muukalainen, tämä muhkea mies?"

Yhä innokkaammiksi kävivät kuiskutukset ja kummastus kohosi
kukkuroilleen, kun vaaliruhtinatar jumalanpalveluksen päätyttyä kutsui
kuninkaan sisempiin huoneihinsa ja vain hänet yksin. Tänä hetkenä
näkivät kuningas ja hänen kuningattarensa ensi kerran toisensa. Minä en
luonnollisesti voi tietää, mitä tapahtui vaaliruhtinattaren huoneessa,
mutta sen tiedän, että sinä hetkenä ratkaistiin autuaan kuninkaan ja
Ruotsin kohtalo pitkiksi ajoiksi. Sillä silloin kihlattiin kuningas ja
Maria Eleonora. Te tiedätte kaikki, kuinka kaunis hän oli, mutta tuskin
on hän minusta milloinkaan näyttänyt kauniimmalta kuin hän silloin oli
Berliinin linnankirkossa. Kuitenkaan ei hän kaikessa ihanuudessaan
ollut sellainen kuin Ebba neiti, ja luullakseni kuningaskin oli sitä
mieltä, vaikkei kukaan kuullut hänen koskaan sitä sanovan.

Parin päivän perästä lähti kuningas Berliinistä ja matkusti Reiniä
alaspäin käydäkseen korkeain sukulaistensa luona Pfalzissa. Tälläkin
matkalla noudatti hän samaa salaperäisyyttä ja käytti koko ajan nimeä
kapteeni Gars. Minulle on sanottu, että tämä nimi on syntynyt sanojen
"Kustaa Adolf, Ruotsin kuningas"[3] alkukirjaimista. Kun me saavuimme
Heidelbergin vaaliruhtinaan hoviin, ei kukaan paitsi ruhtinashuoneen
vanhimpia jäseniä tiennyt kuka hän oli ja nämä säilyttivät myös
salaisuuden niin hyvin ja osottivat näennäisesti esiintymisessään
niin suurta välinpitämättömyyttä, että jokainen piti häntä vain
yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin, hänen lankonsa,
seurueessa. Sillä täällä yhtyi kuningas tämän lankonsa kanssa, ja
täällä näin minä jälleen Melcherin. Mutta olisin toivonut, ettei hän
sillä kertaa olisi ollut herransa seurueessa, niin pelästytti hän minua
ja sellaisen hämmennyksen hän sai aikaan. Hän ei kuitenkaan voinut
sille mitään, Melcher parka. Minä olisin kenties tehnyt kuten hän, jos
olisin ollut hänen asemassaan.

Jo ensimäisenä päivänä saavuttuamme näin eräässä linnan käytävässä
näyn, joka sai minut äkkiä pysähtymään. Se oli eräs nainen... se oli
Monica! Tunsin kylmän hien virtaavan pitkin selkääni, ajatukseni
seisahtuivat, en tiennyt uneksinko vai olinko valveilla. Mutta ilmestys
näyttäysi ja katosi ennenkuin ehdin saada suustani sanaakaan. Ja
entistä enemmän pelkäsin nyt kohdata Melcheriä enkä uskaltanut
ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos hän saisi nähdä saman näyn. Kun
sentähden tapasimme toisemme illalla, koetin kaikin tavoin suunnata
hänen ajatuksiaan toisaalle.

Hovi oli illalla ulkona huvikävelyllä. Melcher ja minä seisoimme hieman
syrjässä tieltä, kun he kulkivat ohitse, ja näimme kuninkaan muiden
saattueeseen kuuluvain aatelismiesten joukossa kappaleen matkaa
jälempänä ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän kulkiessaan ohitsemme astui
kuningas muutamia askelia edelle, ikäänkuin olisi aikonut liittyä
edeltä kulkeviin, ja ruhtinatar Katarina kääntyi samassa ja sanoi
jotakin ranskaksi sisarelleen, siksi ääneen, että kuningaskin kuuli
sen. Sain sittemmin kuulla, että hän sanoi: "Nuo ruotsalaiset taitavat
olla nenäkästä ja sietämätöntä väkeä!" -- Hän sai pian syytä katua tätä
ajattelematonta arvosteluaan, hyvä ruhtinatar!

Seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin eikä hullummin kuin että
muuan hoviherroista tahtoi tehdä tämän ruhtinattaren Ruotsin
kuningattareksi, vieläpä kuninkaan itsensä välityksellä. Tämä hommamies
oli kansleri Rusdorf. Kuninkaan ja niiden ruotsalaisten herrojen, jotka
olivat hänen mukanaan, piti käydä katsomassa muuatta leiripaikkaa, ja
kansleri oli valittu heidän saattajakseen. Retkellä hän aivan ihastui
kuninkaaseen ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssaan, aluksi
kaikenlaisista asioista, mutta kuta enemmän hän huomasi kuninkaan
läheisesti tuntevan Ruotsin kuningasta, sitä lähemmin puuttui hän
tuumaansa hänen kauttaan valmistaa avioliittoa Ruotsin kuninkaan ja
pfalzkreivillisen ruhtinattaren kesken. En voinut selvään kuulla
kaikkea mitä puhuttiin, mutta kerran, kun pysähdyimme tielle
katsellaksemme muuatta kaunista näköalaa, kuulin kanslerin sanovan:

"Kuninkaanne puhunee saksaa ja ranskaa aivan täydellisesti?"

"Kyllä", vastasi kuningas, ja silloin oli minun vaikea salata hymyäni.
"Hän puhuu suunnilleen yhtä hyvin kuin minäkin!"

"Onhan sentään kummaa", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat
kuninkaansa niin kauan olla naimatonna. Valtakunnan tyyneys kuitenkin
riippuu vallanperijästä!"

"Sallivat?" keskeytti kuningas hieman kiihtyneenä. "Ruotsin kuningas
aikoo naida oman eikä heidän tahtonsa mukaan."

Tällöin lähtivät he jälleen liikkeelle, ja keskustelu jatkui samaan
suuntaan, ja kansleri jutteli pitkältä ja leveältä avioliiton
edullisuudesta kuninkaan ja vaaliruhtinatar Katarinan kesken. Kun
saavuimme illalla kotiin, sanoi kansleri ystävällisesti kumartaen
kuninkaalle, -- minä seisoin aivan vieressä, sillä kuningas oli juuri
laskeutunut hevosen selästä ja heittänyt ohjakset minulle sekä käskenyt
minun irrottaa hänen levättinsä, -- että hän halusi saada tietää
ruotsalaisen kapteenin nimen.

"Olisi hyvä, jos minulla olisi Ruotsissa teidänlaisenne ystävä, siinä
tapauksessa, että herrani jostakin syystä lähettäisi minut siihen
maahan!"

"Nimeni on Gars", vastasi kuningas, "kuninkaan henkikaartin kapteeni,
ja lupaan teille, en ainoastaan ystävyyteni, vaan myöskin kuninkaani
erityisen suosion, jos tienne joskus toisivat teidät isänmaahani."

Sitten he menivät linnaan sisälle.

Myöhempään illalla lähti hovi taasen huvikävelylle, ja silloin tapahtui
se, minkä olisin toivonut mitä kauimmin tayahtumattomaksi.

Seisoimme, minä ja Melcher, jokseenkin samalla paikalla kuin edellisenä
iltana, mutta kaunis ilma oli houkutellut liikkeelle joukon väkeä, joka
käveli edestakaisin, nöyrästi tervehtien verkalleen eteenpäin
taivaltavia ruhtinaallisia henkilöitä. Hyvän matkaa jälempänä heitä ja
heidän palveluskuntaansa, jonka joukossa tänäkin iltana oli myös
kuningas, tuli yksinäinen pari. Aluksi ei Melcher enkä minä katsonut
sinnepäin, vaan suuntasimme katseemme ohikulkijoihin, mutta kun nämä
olivat ehtineet loitommalle ja me käännyimme, silloin sattuivat
katseemme yksinäiseen pariin.

Toinen oli kansleri Rusdorf, ja hänen rinnallaan kulki -- Monica.

Melcher tarttui kiihkeästi käsivarteeni, ja hänen silmänsä näyttivät
tahtovan tunkeutua ulos kuopistaan.

"Elävän Jumalan nimessä... hän on Monica!" sanoi hän tahtoen syöstä
esiin.

Malttamatta lainkaan harkita, ajattelematta sitä mahdottomuutta, että
tyttö olisi täällä ja niin lyhyessä ajassa, tuskin kuukaudessa, olisi
saavuttanut aseman, joka oikeutti hänet kävelemään hoviseurueessa
kanslerin rinnalla, -- tahtoi Melcher syöstä esiin. Minä koetin häntä
pidättää.

"Hän ei ole Monica!" sanoin hänelle aivan korvaan. Mutta Jumala
tietäköön, että olin yhtä elävästi vakuutettu kuin hänkin, että näin
Monican edessäni. Ne olivat hänen kasvonsa, hänen silmänsä, hänen
mustat kutrinsa, hänen veitikkamainen hymynsä, koko hänen olentonsa. Ei
sentähden ihme, että Melcher antoi itsensä eksyttää tunteidensa, jotka
nyt kuohuivat kuin myrskyinen meri ja hukuttivat hänen järkensä
kerrassaan. Hänen silmänsä suitsuttivat tulta, hänen ruumiinsa vapisi,
ja joka lihas jännittyi. Minä tartuin lujasti hänen käteensä ja
kertasin sanani, ettei se ollut Monica, sillä mitäpä muutakaan voin
tällä hetkellä sanoa. Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki voimani eivät
riittäneet pidättämään häntä rinnallani.

"Ah, nyt ymmärrän", huudahti hän. "Olet oikeassa, ei pidä luottaa
ihmisiin."

Ja näin sanoen riistäytyi hän minun käsistäni ja oli yhdellä
hyppäyksellä tiellä, jota kansleri kulki Monican rinnalla. He
pysähtyivät ja katsoivat hämmästyneinä hurjaan mieheen, joka tarttui
Monican käteen ja tuimasti tempasi hänet tiepuoleen.

"Monica!" huudahti hän. "Silläkö tavoin pidät lupauksesi minulle?...
Voi sinua, petturi, joka niin saatat leikkiä sydämillä!"

Kauhusta huudahtaen tarrautui Monica kanslerin käsivarteen, ja
ympärille kerääntyi väkeä, jonka hätähuuto oli houkutellut paikalle.
Kansleri näytti synkältä ja vihaiselta. Kehässä oli muutamia
vaaliruhtinaan henkivartioitakin. Hän viittasi heille, ja he lopettivat
jutun lyhyeen.

He riensivät esiin ja saarsivat nuorukaisen. Hän teki vastarintaa ja
heitteli heitä luotaan kuin he olisivat olleet pahaisia poikasia. Mutta
lisäksi tuli useampia, niin että hänen suuretkin ruumiinvoimansa
lopulta kävivät riittämättömiksi, ja hänet vietiin pois vangittuna.

Kaikki kävi hyvin nopeaan. Se oli vain silmänräpäyksen työ. Minä en
tiennyt mitä minun oli tehtävä, kun asia oli saanut tämän käänteen.
Mutta jos nainen, joka piteli vaaliruhtinaan kanslerin käsivarresta,
oli Pietari Kauppasaksan tytär, niin oli epäilemättä parempi niinkuin
oli. Sillä mitään onnea ei Melcherille voinut konsanaan koittaa hänen
rinnallaan. Raskain askelin menin linnaan ja pyysin saada puhutella
vankia.

Hänet oli sulettu kuolemaantuomittujen torniin. Hänen rikoksensa oli
sellainen, ettei sitä voinut sovittaa muuten kuin kuolemalla. Koko
illan tuntui kaikki olevan aivan päin mäntyä. Minä koetin päästä
kuninkaan puheille hovin palattua huvikävelyltään, mutta hän oli yhden
hetken yksissä pfalzkreivin kanssa, toisen kanslerin kanssa, ja minun,
alhaisen henkisotilaan, oli mahdoton saada häntä kallistamaan minulle
korvaansa. Ainoa ajateltava pelastus oli kuitenkin siinä, että
kuninkaan tietoon olisi saatu koko juttu alusta loppuun.

Vihdoin, kun jo olin menettämäisilläni kaiken toivoni, kutsuttiin minut
kuninkaan luo. Näin jo ensi silmäyksellä, että hän oli kiihtyneessä
mielentilassa. Hän antoi minulle aivan lyhyeen käskyn ratsastaa hänen
asioilleen Schonauhin ja toimitettuani siellä tehtäväni ratsastaa
suorinta tietä Lodenbergiin, jossa minun oli odotettava häntä, sillä
hän aikoi viipymättä lähteä Heidelbergista ja matkustaa kotiin. Sen
jälkeen viittasi hän kädellään merkiksi, että minä sain mennä. Mutta
minä pyysin häntä hetkiseksi minua kuuntelemaan, ja hän katsoi
kysyvästi minuun.

"Minä tunnen asian perin pohjin, teidän majesteettinne!" sanoin minä.
"Ja tahtoisin, että teidän majestettinnekin sen tuntisi, sillä onhan
elämässä hetkiä, jolloin ei kykene hillitsemään itseään."

Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän antoi minun puhua, ja minä kerroin
Melcherin tarinan. Kuninkaan kasvojen ankara vakavuus lieveni hieman,
mutta hän ei virkkanut sanaakaan, ja kun olin lopettanut, viittasi hän
taasen kädellään, että minun oli mentävä.

Hetkistä myöhemmin ratsastin pois Heidelbergista, mutta Jumala tietää,
että tein sen raskain mielin. Tieni kulki pitkin Neckarin pohjoista
rantaa, ja toisella puolen nosti majesteetillinen Königstuhl päälakensa
taivasta kohden kuten synkkä jättiläinen, joka uhkasi ainaiseksi
peittää varjollaan elämän hymyilevän kevään ja tehdä viheriöivästä
kukkasniitystä kuivan ja aution erämaan.

Kuinka oli käyvä Melcherille, sitä en tiennyt enkä voinut aavistaakaan.
Minä panin toivoni kuninkaaseen, mutta tiesin myös, kuinka ankara hän
oli kaikessa, mikä koski kuria ja järjestystä.

       *       *       *       *       *

Marraskuussa vietti kuningas häänsä Tukholmassa. Kun näin kaiken sen
komeuden, jonka kuningas suurella huolella oli onnistunut saamaan
aikaan morsiamensa vastaanottajaisiin, ja vertasin siihen vakavaa
leskikuningatarta ja hänen mielipiteitään moisesta rihkamasta, johtui
mieleeni laulu kuningatar Rikissan saapumisesta, kuinka hän sanoi
Ruotsin rouville, jotka olivat tulleet rajalle häntä vastaan:

    "Ja isäni maassa ollessain
    mä kultavaunuissa ajella sain",

sekä kuinka Ruotsin rouvat vastasivat hänelle "kaikella
kunnioituksella": --

    "Juuttien tapoja älä tuo meille.
    Hopeasatuloin, kultasuitsin
    ratsain kulkevat Ruotsin rouvat.
    Niin ollut on tapana vanhastaan,
    ja pysyä saakin se ennallaan." --

Paitsi ruhtinaallisia henkilöitä, jotka olivat kuningattaren mukana,
nimittäin hänen äitiään, tätiään ja sisartaan, oli hänellä kolme
hovimestaritarta, kahdeksan hovineitsyttä, hovimestari ja seitsemän
hovijunkkaria. Kuningatar itse oli niin korea, ettei koskaan olisi
luullut näkevänsä niin paljo koruja ja rikkautta yhtyneenä niin suureen
kauneuteen. Sillä sorea hän oli, sitä ei voi kukaan kieltää, ja
kuningas näytti ylen onnelliselta. Hänen veljensä, herttua Kaarle
Filip, ja herra Holger Rosencrantz, Tanskan kuninkaan lähettiläs,
saattoivat kuningatarta hääsaatossa.

Tukholmassa vilisi niinä päivinä väkeä koko Ruotsin valtakunnasta.
Liivinmaaltakin saapui viisikymmentä aatelismiestä lisäämään
hääloistoa. Vanha leskikuningatar Katarina Stenbock oli myös mukana,
hän, joka omista häistään lähtien vanhan Kustaa kuninkaan kanssa muisti
niin paljo kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut kuningashuoneessa.
Kuninkaan äiti, jonka nyt olisi pitänyt olla sydämestään iloinen
nähdessään suunnitelmansa täydelleen toteutuneena, kun Ebba neiti oli
jo naitu ja hänen kuninkaallinen kosijansa nyt meni vihkituoliin, --
kuninkaan äiti ei tahtonut olla mukana autuaan kuninkaan häissä.
Ainoastaan kuninkaan hartaimmat rukoukset saivat hänet vihdoin
taipumaan. Minulla oli osani hoidettavana ja yllinkyllin tehtävää.
Linna oli vieraita aivan täytenään, ja yksi juoksi sinne ja toinen
tänne, kaikki toimittaen askareitaan. Vasta hääpäivän iltana sain
hetkisen, jolloin voin sanoa olevani omilla hoteillani. Kulin
verkalleen linnasta alas kaupunkiin, jossa oli vaikea päästä tungoksen
tähden eteenpäin; luulen, että koko Tukholma oli sinä päivänä
jalkeilla, puhumattakaan kaikista aatelisrouvista ja -palvelijoista.
Kulkiessani Länsi-Pitkäkatua eteenpäin tulin sen talon luo, joka kerran
oli kuulunut Pietari Kauppasaksalle.

Nähdessäni portin ja portaat, joita myöten kerran kannoin ylös kuolleen
miehen, heräsi yhtäkkiä mielessäni elävästi muisto tuosta huhtikuun
päivästä ja Monicasta. Surullisen päivän jälkeen Heidelbergissa on
ollut voinut vapautua tästä rakkausjutusta, en myöskään saada selville,
oliko se Monica, jonka siellä näin, todellakin hän vai ei. Enimmäkseen
olinkin oleskellut kaukana Tukholmasta, niin etten todenteolla voinut
ryhtyä asiaa tiedustelemaan. Niiden kertomusten mukaan, joita olin
kuullut Melcheristä, en tiennyt muuta kuin että hänet todellakin oli
rangaistu kuolemalla. Nimeä ei minulle oltu sanottu, mutta mies, jolta
asiata kysyin, tiesi, että sellaisen rangaistuksen oli eräs mies
kärsinyt siihen aikaan, ja kukapa muu se olisi voinut olla? Kuninkaalta
en voinut kysyä, pfalzkreiviä en ollut nähnyt koko kesänä. Nyt johtui
kaikki, mikä oli tämän asian yhteydessä, mieleeni uudella voimalla, ja
ajattelin itsekseni, että ensi tilassa etsin käsiini herra Abraham
Cabeljoun ja rouva Margaretan, jotka ainakin voivat antaa minulle
varmuuden, oliko Monica kuollut vai elikö hän vielä.

Minä seisoin kauan katsellen vanhaa taloa, jonka ikkunaluukut olivat
ruuvatut kiinni, ja sain silloin monta sysäystä ohikulkijoilta, jotka
eivät voineet käsittää, mitä arvoa pimeällä rakennuksella saattoi olla
minulle. Kun vihdoin käännyin lähteäkseni, näin vähän matkan päässä
kookkaan miehen, kalpean kuin kuolema, seisovan käsivarret ristissä ja
katselevan erääseen talon ikkunaan, jonka nyt vasta huomasin olevan
auki ja siten ilmaisevan, että huone sen sisäpuolella oli asuttu. Minun
mielessäni heräsi heti ajatus rientää taloon ja alkaa Monicaa koskeva
kyselyni, kun kalpea mies pidätti minut lyömällä olalleni.

Hän ei ollut kukaan muu kuin Melcher, vaikkakin niin muuttuneena, että
minun tarvitsi katsella häntä kauan, ennenkuin hänet oikein tunsin.
Syvälle vajonneet silmät paloivat kuin tuliset hiilet mustien
kulmakarvojen alla, ja puolet kasvoista peitti paksu parta. Tuska, viha
ja epätoivo kuvastui hänen kalpealla, ryppyisellä otsallaan, ja samaa
ilmaisivat hänen sisäänpainuneet poskensa ja yhteenpuristuneet
hampaansa.

"Se on hän!" sanoi hän viitaten ikkunaan, samalla kuin hänen kasvonsa
vetääntyivät katkeraan hymyyn.

"Hän?" kysäisin minä voimatta käsittää mitä tai ketä hän tarkotti.
"Kuka hän?"

Mutta ylhäällä ikkunassa näin vilahduksen mustapukuisesta olennosta,
joka nopeasti vetääntyi sisemmälle huoneeseen, ikäänkuin tahtoen
välttää katseitamme.

"Se on Monica!" kuiskasi Melcher aivan korvaani ja veti minua samassa
eteenpäin kadulla.

Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän vältti sen kohtalon, joka oli häntä
uhannut Heidelbergissa. Se, jonka siellä näimme, ei ollut Monica, vaan
eräs ylhäinen saksalainen nainen, vaaliruhtinaan kanslerin kihlattu.
Että saattoi olla kaksi niin samannäköistä ihmistä kuin tämä Fräulein
ja Monica, sitä olen aina ihmetellyt, mutta eihän se ole aivan niinkään
harvinaista. Autuas kuningas ja sotamarsalkka, herra Johan Banér olivat
myös jokseenkin yhdennäköiset, ja taistelun tuoksinassa saattoi heihin
nähden usein erehtyä. Kuningas oli tosiaankin kertomalla Melcherin
tarinan, joka sitten kierteli kaikkien huulilla Heidelbergin hovissa ja
herätti kaikkien mielissä sääliä onnetonta rakastajaa kohtaan,
pelastanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Mutta hänen tekonsa oli
kuitenkin niin uhkarohkea, ettei häntä voitu jättää aivan
rankaisematta, ja sentähden oli hänet pidetty vankeudessa koko kesän.
Hänellä oli sitten ollut toimitettavana erinäisiä herransa,
pfalzkreivin, asioita, ja vasta kuninkaan morsiamen Kalmariin
saapumisen jälkeisenä päivänä oli hän tullut sinne.

"Ja Monica?" kysyin minä, uteliaana tietämään, kuinka hän niin varmasti
saattoi sanoa, että mustapukuinen olento ikkunassa oli todellakin hän.

Hän katsoi minuun hymyillen synkkää epätoivon hymyä ja veti minut
mukanaan kapealle kadulle, joka vei Pyhän Gertrudin kappeliin.[4] Hän
kulki kiirehtien edelläni ikäänkuin hänellä olisi ollut mielessään
päätös, jonka toteuttaminen nyt oli tapahtuva. Kun saavuimme kappelin
luo, oli siellä verrattain äänetöntä ja hiljaista. Melcher meni suoraa
tietä lukkarin asuntoon, josta hän sai avaimet hautaholviin kirkon
alla. Sitten tarttui hän käteeni ja vei minut alas. Vaelluksemme oli
kammottava täällä kuolleiden joukossa. Askeleet kaikuivat niin kumeina
kiviholveissa, ja oli aivan pimeää muualla paitsi perimäisessä
pohjukassa, jossa paloi pari kynttilää erään kirstun vieressä. Melcher
oli viettänyt hyvän osan aamupäivästä tämän kirstun ääressä, joka
sisälsi Pietari Kauppasaksan tomun, ja hän oli sytyttänyt kynttilätkin.

Kun me lähestyimme kirstua, juoksi hän luo ja suuteli sitä kiihkeästi
kerran toisensa jälkeen. Sen jälkeen hän nousi ja kääntyi minuun, ja
hänen kasvonsa olivat silloin niin juhlalliset ja hänen silmänsä
paloivat niin tavattomalla loisteella, että minä tunsin kylmän
väristyksen, aivan kuin mikäkin haamu olisi seissut edessäni.

"Tässä lepää ainoa, joka tahtoi minulle hyvää tässä elämässä!" sanoi
hän laskien kätensä kirstulle.

"Ja nyt menen hänen luoksensa... Älä kuitenkaan luule, että olen sinut
ottanut mukaan ainoastaan todistamaan täältä lähtöäni... ei, tahtoisin
pyytää sinulta jotakin... Kas tässä, tämän sormuksen antoi minulle
Monica, lapsena... anna nyt se hänelle takaisin... olisin tehnyt sen
itse, jos olisin saanut häntä tavata... Sano hänelle myös, että eräänä
synkkänä hetkenä elämässäni ei ollut hänen sulhasensa ja kuoleman väliä
pitemmältä kuin miekkani pituus... sano hänelle myös, että annan
hänelle anteeksi ja toivotan hänelle onnea, jota hän ei minulle
suonut!"

Käsitin nyt selvään, mitä intohimoinen mies aikoi kiihtyneessä
tilassaan, ja tartuin hämmästyneenä hänen käteensä.

"Melcher!" sanoin minä. "Onko varmaa, että Monica elää?"

Minun kysymykseni aiheutti vastakysymyksen, ja minä kerroin nyt
tapauksen taannoisena myrskyisenä yönä kohtauksemme jälkeen Waldemarin
saarella huhtikuussa, ja minä kerroin myös, kuinka olin löytänyt pienen
ruusunpunaisen kaulaliinan, joka minulla vielä oli tallessa ja jonka
aioin jättää Melcherille.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja lopetettuani seisoi hän nyt vaiti
hetken, mutta sitten syttyi taasen vanha liekki hänen silmiinsä.

"Kenties olisi ollut parempi", sanoi hän, "jos hän sinä yönä olisi
mennyt isänsä mukana, parempi hänelle ja minulle... Mutta koska hän nyt
elää, niin on hän tavalla tai toisella pelastunut... sillä hän elää, ja
ennen vuoden loppua on hän morsian."

"Ja kuinka sen tiedät?"

"Kysyin siitä hänen sukulaiseltaan, rouva Margaretalta... ja hän sanoi
sen tietävänsä varmasti... Monicaa itseään en ole saanut puhutella, en
Benhamrassa, jossa hän on oleskellut isänsä kuoleman jälkeen, enkä
täällä hänen isänsä talossa."

"Mutta täytyyhän sinun toki tavata hänet ja kuulla asia hänen omasta
suustaan... en päästä sinua ennen kuin olet luvannut minulle sen."

"Liian myöhään!" huudahti Melcher ja tempasi lyhyen tikarin
uumavyöstään.

Huomasin että täytyi käyttää väkivaltaa. Niin hurja oli katse, niin
kiihkeä pieninkin liike, etteivät pelkät sanat ilmeisesti pystyneet
saamaan mitään aikaan.

Mutta silloin lausuttiin yksi ainoa pieni sana, jolla oli voimaa
muuttamaan kokonaan epätoivoisen miehen: -- se oli hänen nimensä. Ja
äänessä, joka tämän nimen lausui, oli sellaista musiikkia, että voin
hyvin ymmärtää puheen nuorukaisista, jotka linnanneitsyitten laulu
lumoaa. Siinä oli surua, siinä oli iloa, toivoa, luottamusta, ja kaikki
sulautui puhtaaseen, sydämelliseen rakkauteen.

Samassa astui Pietari Kauppasaksan talon musta hahmo pimeydestä esiin.
Hän heitti taakse mustan hunnun, ja Monican kasvot, tosin kalpeampina
kuin viimeksi nähdessäni, mutta äärettömän paljo kauniimpina,
hymyilivät Melcheriä vastaan, jonka kädestä putosi tikari, ja hänen
selälleen auenneet silmänsä ilmaisivat, että hän tuskin tunsi, kuka
hänen edessään seisoi.

Mutta Monica meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.

"Kuninkaan hääpäivä on tänään!" sanoi tyttö. "Ja minä odotan sinulta
lupauksesi täyttämistä, Melcher!"

"Kuninkaan hääpäivä!" änkytti Melcher. "Mitä tahdot, Monica?... Tämä on
isäsi hauta, mitä täältä etsit?"

"Etsin sinua, Melcher... sinähän paikan olet valinnut, mutta minulle se
on toki yhtä pyhä kuin sinullekin, ja kuulkoon isäni henki, jos se on
täällä läsnä, ikuisen lupaukseni!"

Nyt heltisi side onnettoman Melcherin sydämen ympäriltä, ja vuodattaen
kyyneliä virtanaan sulki hän kauniin tytön syliinsä.

Se oli omituinen kihlaus keskellä kolkkoa hautaholvia, mutta sillä oli
Jumalan siunaus mukanaan, ja sehän sentään on paras asia tässä
maailmassa. Me nousimme sanan varsinaisessa merkityksessä kuolleista
elämään.

"Mutta kuka oli sitten mies, jonka sukulaisesi sanoi niin varmasti
olevan kihlattusi?" kysyi Melcher, kun ensimäinen ihastus oli ehtinyt
asettua ja me lähestyimme Pietari Kauppasaksan taloa.

"Se olit sinä itse", sanoi Monica. "Kun sinä olit palannut ja kun
sinussa on miestä pitämään sanasi, ei hän toki voinut kuunaan uskoa
muuta kuin että sinä kyllä saavut kuninkaan hääpäivänä... Ettet minua
tavannut, johtui siitä, että olin kaupungissa, kun sinä menit
Benhamraan, ja kun tulit tänne, olin minä siellä. Mutta niinpä olet
täyttänyt lupauksesi siinäkin, ettet ole minua nähnyt ennen kuin
kuninkaan hääpäivänä."

Ummelleen vuosi tämän jälkeen vietettiin Melcherin ja Monican häät,
ja sen voin sanoa, että onni hymyili heille leppeämmin kuin
kuninkaalliselle morsiusparille, jonka häät vietettiin samana päivänä,
jolloin Melcher luuli Jumalan ja koko maailman hänet hyljänneen.



4.

Riian ketjukuula.


Venäläinen sota oli päättynyt Stolbowan rauhaan, ja koko Ruotsi odotti
nyt ikävöiden saavansa nauttia rauhan siunauksia, kuten saattoi olla
syytäkin puolen vuosisadan alituisten sotien jälkeen. Mutta niin hyvin
ei käynyt. Kuningas Sigismund Puolassa antoi meille muuta ajateltavaa.

Hän ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa autuasta kuningasta Ruotsin
oikeaksi kuninkaaksi, vaan arveli, että hän oli kapinoitsijan poika, ja
armosta ja suosiosta tahtoi hän tunnustaa hänet Södermanlannin, Neriken
ja Värmlannin herttuaksi, eli sen herttuakunnan, joka hänen isällään
oli ollut hallussaan. Kun autuas kuningas kirjotti hänelle ja tahtoi
alkaa rauhanneuvottelut, vastasi Sigismund loukkaavaan sävyyn; mutta
kuitenkin meni kuninkaamme niin pitkälle, että tahtoi suoda
viholliselleen Ruotsin kuninkaan arvonimen, jos hän muuten luopuisi
kaikista vaatimuksistaan valtakuntaan nähden. Mutta tämä puhe meni
kuuroille korville, ja asia täytyi ratkaista miekalla.

Sentähden koottiin sotajoukko ja laivasto varustettiin kuntoon.
Elfsnabbin satamassa kuningas antoi sotasäädöksensä, jotka tekivät
Ruotsin sotajoukon sotakuriin nähden malliksi koko Europalle.
Valtiokansleri luki ne koko sotajoukon edessä, joka oli asetettu
taistelujärjestykseen Årstan niitylle. Kuningatar ja hänen äitinsä
samoin kuin leskikuningatar olivat saapuvilla; niin myös kuninkaan
veli, herttua Kaarle Filip, jonka nyt piti antaa ensimäinen
opinnäytteensä sodassa. Kuningas ei ollut iloinen sinä päivänä. Häntä
huolestutti niin hyvin kuningattarensa kuin rauhanhieronta Venäjän
kanssa. Asianlaita oli näet niin, että venäläiset itse asiassa
tahtoivat vain viivyttää asiaa, kunnes he voisivat päättää, kumpaako,
Puolaa vai Ruotsia, vastaan he alottaisivat sodan uudelleen. Molemmille
he olivat menettäneet paljon ja tahtoivat ottaa takaisin tappionsa.
Alituinen vastatuuli, joka oli kestänyt lähes kolme viikkoa ja estänyt
laivaston pääsemästä Elfsnabbiin, masensi puolestaan sekin kuninkaan
mieltä.

Vasta heinäkuun 20 päivänä astui kuningas laivaan, ja sanottuaan
jäähyväiset kuningattarelleen, joka oli kyyneliin sulamaisillaan ja
erosta aivan epätoivoissaan, lähti hän purjehtimaan. Tämä tapahtui
heinäkuun 24 pnä. Mutta tuskin olimme saaristosta päässeet ulapalle,
kun jo nousi kova myrsky, joka hajotti laivaston. Kuningas ja herttua
olivat "Scepter" nimisessä laivassa, ja heidän täytyi laskettaa
Pernonlinnaan, jonne he ankkuroivat neljän päivän purjehduksen jälkeen.
Sinne saapui muukin laivasto, joka oli vähitellen kokoontunut
Ruhnunsaaren luo keskelle Riianlahtea. Pernosta lähti se kuninkaan
käskyn mukaan Riikaan, jonne saapui elokuun 1 p:nä, ja joidenkuiden
vastoinkäymisten jälkeen alkoi miehistö nousta maihin. Elokuun 9 p:nä
saapui kuningas veljensä ja valtakunnan marskin Jaakko De la Gardien
kera maitse Pernosta.

Mutta samat vastukset, joita tämä sotaretki säihin ja tuuliin nähden
oli kohdannut alusta alkaen, näyttivät jatkuvan sen päästyä alkuun.
Suuri kaupunki osotti päättäneensä pontevasti puolustautua, ja se
voima, jonka kuningas levitti moniin leireihin muurien ympärille, ei
tehnyt vähintäkään vaikutusta asukkaihin. Kohta kuninkaan saavuttua,
kun hän parhaallaan merkitsi leiripaikkaa eräälle leirilleen kaupungin
koillispuoliselle hietamäelle, putosi tykinkuula sille paikalle, josta
hän juuri oli lähtenyt.

Kolmipäiväisen vallitustyön ja kanuunain sijotuksen jälkeen alkoi Riian
pommitus. Kävi sellainen jyrinä kuin itse ukkonen olisi laskeutunut
maahan ja ajaa jyristellyt ympäri kaupungin muureja. Yli tuhannen
kuulaa päivässä singotettiin kaupunkia kohden. Jo oli Santaportti
ammuttu maahan, ja kolme tornia oli pahoin vahingoittunut, kun kuningas
uskalsi ryhtyä hyökkäykseen.

Se ei onnistunut, ja samassa mylläkässä näimme Väinäjoen toisella
puolen ruhtinas Radziwillin tulevan puolalaisen ratsuväen kera
kaupungille avuksi. -- Kaikella on kuitenkin aikansa, niin pahalla kuin
hyvälläkin, sen olen huomannut.

Juuri se päivä, joka alkoi huonosti onnistuneella hyökkäyksellä, oli
Jobinpäivä autuaalle kuninkaalle.

Vasta päivän koittaessa, kun ne komppaniat, jotka olivat olleet mukana
yöllisessä hyökkäyksessä, palasivat leiriin, sai kuningas varmempia
tietoja ruhtinas Radziwillista. Tämä odotti vain enemmän väkeä,
jota oli tulossa, mennäkseen virran ylitse ja hyökätäkseen
kasakkajoukkoineen piirittäjäin kimppuun, samalla kuin riikalaisetkin
tekisivät hyökkäyksen. Kuninkaan vielä puhuessa tästä marskin kanssa,
joka silloin oli hänen luonaan teltassa, saapui kirjeitä Tukholmasta.
Kuningas avasi ja silmäili ne lävitse, ja hänen kasvonsa synkistyivät
yhä enemmän. Muuan kirjeistä oli kuningattarelta. Hän oli samana
päivänä, kuin laivasto lähti Elfsnabbista, synnyttänyt kuolleen tytön
ja oli kuolemansairaana surusta kuninkaan poissaolon tähden.

Hetkistä myöhemmin lähti kuningas teltastaan. Hänen seurueessaan olin
minäkin mukana, ja aivan minun edelläni kulki nuori mies nimeltään
Stackelberg. Kuningas itse hoiti päällikkyyttä siinä leirissä, joka oli
mäellä kaupungin koillispuolella. Hän lähti hietaharjua alaspäin
mennäkseen virralle katsomaan, minkä vaikutuksen tekivät kanuunat,
jotka olivat asetetut kolmelle saarelle, mitkä vasta suuren mieshukan
jälkeen oli onnistuttu valtaamaan.

Hän oli ehtinyt jokseenkin samalle paikalle, missä ensimäinen
kanuunankuula, joka näytti olevan aiottu hänelle, iski maahan, kun hän
pysähtyi ja katseli kenttää pitkin, pitäen kättään silmillään
suojellakseen niitä polttavalta auringolta.

Tuskin oli kuningas pysähtynyt, ennenkuin kaupungista sinkosi taas
kuula ja heti perästä vielä yksi. Hiekka ja multa pelmusi ympärillämme.
Aluksi en nähnyt mitään, mutta tyynnyin nähdessäni kuninkaan seisovan
pystyssä. Ympärinsä makasi kuitenkin haavotettuja ja kuolleita,
viimemainittujen joukossa nuori Stackelberg. Kuningas oli seissut aivan
hänen vieressään, niin että hänen vaatteensa olivat kauttaaltaan
veressä.

Näin syvästi surumielisen katseen kuninkaan silmissä, kun ne sattuivat
hävitykseen hänen ympärillään. Sen jälkeen kulki hän rivakoin askelin
eteenpäin...

Kun hän taasen palasi telttiinsä, kulki hän synkkiin ajatuksiin
vaipuneena kiihkeästi edestakaisin. Hän huusi minua ja käski minun
kutsua marskin, mutta samassa astui telttaan herttua, ja kuningas
peruutti käskynsä. Herttua oli aina hiljainen ja umpimielinen ja näytti
ylpeältä, vaikkakin lämmin ja miehuullinen sydän sykki hänen
rinnassaan. Kuningas riensi häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä.
Lempeä hymy levisi silloin herttuan kasvoille, ja hän kysyi: "Mitä
ajattelee veljeni tänään? Ei kaikitenkaan epäonnistunutta hyökkäystä,
sillä tämä morsian ei näytä aikovan antautua ensi kutsulla... Se on
siis jotakin muuta, tahdotko sanoa minulle sen...?"

"Puuttuu vain, että saapuu viesti rauhanhieronnassa olevilta herroilta,
että venäläinen ei välitä hyvästä puheesta... mitä meidän silloin on
tehtävä, veli Kaarle?"

Mutta kuten sanoin, kaikella on aikansa, ja vilpitön, joka uskollisesti
pyrkii täyttämään velvollisuuksiaan, huomaa usein, että alkaa juuri
silloin valeta, kun on pimeimmillään. Minä olin vetäytynyt takaisin,
mutta seisoin teltanaukossa, niin että kuulin mitä korkeat veljekset
puhuivat keskenään, ja Jumala tietää kuinka mielessäni paloi halu
löytää jokin aine, joka saattoi keventää kuninkaan mieltä.

Silloin tuli Henrik Fleming käyden, ja sydämeni sävähti hänet
nähdessäni. Hän oli yksi niistä, jotka olivat rajalla neuvottelemassa
venäläisten kanssa. Epäilemättä toi hän mukanaan vastauksen kuninkaan
kysymykseen, mutta oliko se ilahduttava vai ei, sitä en voinut lukea
hänen kasvoistaan.

Hän oli pitkäkasvuinen ja kookas herra. Hänen kasvonsa olivat ankarat,
melkeinpä tuimat. Hän oli urhoollinen soturi ja hän kunnostautui niin
hyvin juuttilaisia kuin nyt viimeksi venäläisiä vastaan taisteltaessa,
mutta hän oli lisäksi kitsas ja ahnas rahoihin ja näyttäytyi siinä
suhteessa väliin sellaiseksi, että olisi saattanut kysyä, oliko hänellä
sydäntä.

Hän tuli nyt suoraa päätä kuninkaan teltan luo, jossa seisoin, ja käski
minun ilmottaa kuninkaalle saapumisensa. Se ei tosin kuulunut
oikeastaan minulle, mutta kun ketään muuta ei ollut saapuvilla, salli
kuningas sen tapahtua. Kun eversti astui sisään, jäi kuningas
istualleen ja kysäisi kiihkeästi, millaisia sanomia hän toi mukanaan.
Eversti ojensi kuninkaalle kirjeen rauhanhierojilta ja sanoi kumartaen:

"Teidän majesteettinne! Olen teidän käskynne mukaan luovuttanut
Augdowin venäläisille, mutta siten onkin rauhanneuvottelut ja
rajanmäärääminen saatu onnelliseen tulokseen!"

Nyt hypähti kuningas pystyyn, ja ilon välähdys loisti hänen silmistään.
Hän tarttui kiihkeästi everstin käteen ja sanoi:

"Tuotte mukananne sanomia, Henrik Fleming, kuten kunnian mies ainakin!"

Sen jälkeen luki hän kirjeen ja hänen katseensa kirkastui yhä enemmän.
Kun hän oli lopettanut, tarttui hän taasen everstin käteen. "Olette
tuonut minulle tietoja", sanoi hän, "jotka ansaitsevat kiitoksen.
Sentähden tahdon teille lahjottaa muutamia taloja, sanokaa vain, mistä
ne haluatte!"

Sellaista kehotusta ei Henrik Flemingille tarvinnut lausua kahteen
kertaan. Hän mainitsi heti ne talot, mitkä halusi, ja saikin ne. Minun
käskettiin nyt uudelleen kutsua valtakunnan marski ja riensin matkaani,
iloiten mielessäni kuninkaan ilosta. Valtakunnan marski saapui kohta,
ja minä asetuin jälleen paikalleni teltan aukkoon. Olin seissut siinä
hetkisen, kun hieman loitommalla näin kasvot, jotka muistelin nähneeni
ennenkin, eikä minun tarvinnutkaan kauan haparoida muistossani.

Hän oli muuan Henrik Flemingin palvelijoista, lyhyehkö ja tanakka mies,
ja hänelle oli suotu kasvot, jotka olisivat voineet pelotella
kasakankin pakosalle. Mutta näillä kasvoilla lepäsi sellainen vakavuus,
kuin kaikki elämän ilo olisi ainaiseksi paennut niiden omistajalta. Hän
teki minuun tuskallisen vaikutuksen, kun näin hänet ensi kerran, ja
kenties juuri sentähden, nähdessäni nyt hänet loitompaa, tuntui
onnettomuus ikäänkuin kasvavan hänen ympärillään ja levittävän mustat
siipensä peittääkseen itse auringonkin pimeyteen. Hän olikin kärsinyt
paljon, sen tiesin, mutta en tiennyt kaikkea ennenkuin sinä hetkenä,
jolloin hän ainaiseksi lakkasi kärsimästä. Eikä sitä tiennyt kukaan
muukaan. Hän kulki kuin arvotus läpi elämän. Kukaan ei hänestä paljoa
välittänytkään, ja ken osotti siihen taipumusta, hänkin kadotti pian
halunsa. Niin äreä ja epäystävällinen hän oli.

Ensi kerran näin hänet viisi vuotta aikaisemmin. Sinä päivänä oli
pelottava rajuilma; oli lokakuu, pimeä ja kylmä, ja kohisevia
myrskynpuuskia kulki vähänväliin ikäänkuin ajaakseen pois raskaat
pilvet, vaikkei se onnistunut. Sade alkoi jokaisen puuskan jälkeen
yltyneellä vauhdilla.

Olin matkalla Lehtisten kartanoon, mutta en ehtinyt illalla perille,
vaan täytyi minun mennä yöksi erääseen pieneen mökkiin hieman syrjässä
tieltä. Mökin tuvassa makasi sairas ukko, vanhempi nainen seisoi
askaroiden lieden ääressä, ja pienen huoneen etäisimmässä nurkassa,
aivan mummon varjon pimittämänä, istui nuori tyttö kokoon
kyyristyneenä. Aluksi en häntä paljoa tarkannut, mutta sitten huomasin,
että hänelle oli suotu yhtä paljon kauneutta kuin veli oli ruma, sillä
hän oli sen synkän miehen sisar, miehen, jonka näin jälleen leirissä
Riian edustalla, ja vanhukset olivat näiden lasten vanhemmat. Pojan
nimi oli Pertti, tyttären Marjatta. Väki oli ystävällistä ja soi
minulle kernaasti tilaa takan ääressä ja hevoselleni suojaa katoksen
alla.

Painostava alakuloisuus vallitsi tuvassa, enkä minä voinut saada
keskustelua käyntiin kaikista yrityksistäni huolimatta. Ainoastaan sen
verran sain tietää, että vanha herra Klaus Fleming[5] oli kuollut ja
että hänen poikansa Henrik astuisi Lehtisten tilan hallintoon, vaikka
vanhempi veli Herman olikin siihen asti asunut siellä isänsä luona,
Henrikin asuessa Hannulassa. Mutta lisäksi sain aavistuksen jostakin
suuresta onnettomuudesta, joka uhkasi torpanväkeä ja jonka otaksuttiin
olevan yhteydessä kartanon herran vaihdoksen kanssa. Minun
uteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt enkä minä tahtonut niin helposti
päästää käsistäni tilaisuutta oppia hieman lähemmin tuntemaan miestä,
jonka urhoollisuutta ja karskiutta olin niin monessa tilaisuudessa
ihaillut.

"Henrik herra on kuitenkin urhea herra!" -- sanoin minä, ja ukon
vastaus antoi aineen uuteen kysymykseen, ja niin neuvoin jouduimme
alalle, jolla ukko tuli vähemmän umpimieliseksi. Ainoastaan mummo
heitti silloin tällöin terävän ja ikäänkuin varottavan katseen häneen.
Kaikesta, mitä hän sanoi, saatoin ymmärtää, että torpanväen kohtalo
riippui eräästä henkilöstä, jonka nimeä ei mainittu ja jota en silloin
enkä myöhemminkään saanut kuulla. Tämä nimetön oli ollut erään Akseli
Wachtmeisterin palveluksessa ja sitten tullut Henrik Flemingin
palvelukseen.

"Se tapahtui kummallisesti", sanoi ukko, "mutta molemmat herrat olivat
joutuneet riitaan keskenään ja kävivät kaksintaisteluun Haapsalossa.
Akseli herra kaatui ja Henrik herran täytyi paeta, mutta hän putosi
neljän sylen syvyiseen kaivoon ja olisi hukkunut, jollei..."

"Hänet pelasti Pertti?" -- keskeytin minä.

"Niin!" vastasi ukko. "Hänet pelasti Pertti, ja" -- lisäsi hän --
"kohta sen jälkeen tuli _hän_ Henrik herran palvelukseen!"

Sana _hän_ lausuttiin omituisella äänensävyllä. Se oli ainoa tapa,
jolla nimetöntä miestä merkittiin koko keskustelun aikana.

"Siitä on nyt kymmenen vuotta", jatkoi ukko. "Se tapahtui kaksi vuotta
ennen Henrik herran häitä... asia peitettiin hiljaisuuteen; niin,
sanottiin, että Akseli herra oli kompastunut miekkaansa muutamassa
kuopassa ja silloin saanut surmansa. Niin, Henrik herra oli siihen
aikaan raisu ja huimapää herra eikä pitänyt suurta lukua itsestään.
Kova ja ankara oli vanha Klaus herrakin häntä kohtaan..." Mummon
pikainen katse sai hänet vaikenemaan, mutta minä onnistuin muutamilla
ristikysymyksillä saamaan hänet jatkamaan.

"Hänellä ja hänen nuorella rouvallaan ei kahdeksan päivää häiden
jälkeen ollut enempää kuin vaatteet yllään. Hän kutsui silloin luokseen
muutamia ystäviä, ja heidän ja Ebba rouvan läsnäollessa vetäisi hän
esiin rahakukkaronsa ja otti sieltä ainoan roposen. 'Siinä on kaikki,
mitä minulla on enää jälellä', sanoi hän tarttuen vasaraan ja lyöden
sen kiinni seinään. Sen jälkeen latasi hän pistoolinsa, sitoi tyhjän
kukkaron latasimeen ja ampui sen ilmaan. 'Nyt, Ebba', sanoi hän
tarttuen vaimonsa käteen, 'nyt saat pyytää Jumalalta hänen siunaustaan,
sillä Henrik Flemingillä ei ole mitään'."

"Ja kuinka he sitten tulivat toimeen?"

"No ka, appiukko, herra Erland Bååt, auttoi häntä hieman leiville, ja
sitten tuli hän tänne Suomen puolelle isänsä luo, joka antoi hänelle
Hannulan tilan asuttavaksi, korjattuaan ensin kaiken viljan. Niin että
Henrik herra on kyllä saanut kokea, miltä köyhän miehen elämä
maistuu... Nyt hän on lopulta muuttunut; hänestä kyllä tulee varakas
herra, se on varma se, ja kun vanha Klaus herra ummisti silmänsä, antoi
hän hänelle Lehtisten kartanon. Mutta _hän_ on hänen luonansa."

Ukko huokasi, ja hänen vaimonsa pani kätensä ristiin ja tuijotti
tuleen. Samassa aukeni ovi.

Sisään astuivat poika Pertti ja _hän_. Viimeksi mainittu oli kaunis
mies. Hän katsoi ivallisen ja halveksivan näköisenä vanhuksiin ja meni
sen jälkeen tyttären luo, joka kalman kalpeana painautui nurkkaan niin
pitkälle kuin voi. Nimettömän kasvot kalpenivat myös silloin, ja ilkeä
hymy väreili hänen huulillaan. Pertti seisoi äänetönnä ja synkkänä,
kuten pimeä yö karkeloivan virvatulen takana. Hän näytti odottavan,
että nimetön sanoisi jotakin, jopa hänen silmänsä näyttivät hiljaisesti
rukoilevankin, että niin tapahtuisi: mutta nimetön ei käsittänyt mitään
tai ei tahtonut mitään käsittää. Vihdoin sai Pertti sanoiksi: "Henrik
herran tahto on, että te, isä, äiti ja sisko, muutatte täältä!"

Hän puhui nopeasti ja lausui sanat kuin hänen olisi ollut vaikea saada
niitä suustaan ja olisi sentähden tahtonut kiiruhtaa. Nimetön katsoi
Marjattaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Sinä voit vielä kaiken
muuttaa, se riippuu sinusta, sano sananen minun mieleni mukaan, ja
sairas isäsi ja äitisi saavat asua edelleen tuvassaan." Ukko nousi
vuoteelta ja katsoi poikaansa, äiti peitti kasvonsa käsiinsä, Marjatta
istui kuin kivikuva. Kului katkerimman tuskan hetki, mutta kuka enimmän
kärsi, sitä en voinut silloin aavistaa.

"Armollinen herra antanee sentään meille hieman aikaa?" änkytti vihdoin
ukko. -- Poika pudisti päätänsä, mutta sanaakaan ei tullut hänen
huuliltaan.

"Tänäkö iltana?" kysyi isä jälleen.

"Tänä iltana", mutisi Pertti ja lähti näin sanoen tuvasta. Minä paloin
harmista ja riensin julmurin jälkeen lujissa aikeissa ottaa selko
olosuhteista ja vaatia hänet vastuuseen siitä sydämettömyydestä, jolla
hän antautui välikappaleeksi niin kammottavassa asiassa. Mutta tultuani
pihalle mykistyin. Pertti seisoi nojaten päänsä seinää vasten, ja minä
kuulin hänen nyyhkyttävän kuten lapsen. Kun olin selvinnyt
kummastuksistani ja tahdoin häneltä kysellä, oli hän kadonnut.

Tuvasta kuului äänekästä ja kiihkeää puhetta. Kuulin, että puhuja oli
Marjatta, mutta sanoja en voinut erottaa, ja kun astuin jälleen sisään,
seisoi nimetön valmiina lähtemään. Kaunis tyttö seisoi keskellä lattiaa
pystypäin ja käskevänä, ikäänkuin kuningasverta olisi virtaillut hänen
suonissaan.

Ja ankara käsky kävi täytäntöön. Samana iltana täytyi näiden raukkojen
lähteä majastaan sateeseen ja pimeään eivätkä he tienneet mihin
astuisivat jalkansa tai päänsä kallistaisivat. Ah, ei siihen aikaan
korkeat herrat köyhää väkeä säälineet. Herra Joachim Berndes Porvoon
kuninkaankartanossa on koonnut raskaan kirousten kuorman päänsä päälle.

Herra Henrik Fleming Lehtisissä ei ollut paljoakaan parempi. Koetin
auttaa onnettomia niin hyvin kuin voin ja annoin ukon istua hevoseni
selkään ja vein heidät lähimpään taloon, jossa he saivat ainakin levätä
yli yön. Mutta puhuimme tuskin sanaakaan.

Toimitettuani asiani Lehtisten kartanossa poistuin näiltä tienoin, ja
vasta nyt, kuten sanottu, Riiassa näin Pertin uudestaan.

Illalla, kun Henrik herra lähti kuninkaan luota ja meni telttiinsä,
seurasin häntä loitompaa. Hän ja Pertti kulkivat hietaharjun rinnettä
ylöspäin, ja minä poikkesin eräälle polulle, joka kiemurteli vesakon
välitse hieman alempaa. Herra oli iloisella mielellä, kuten saattoi
ollakin kuninkaansa kohtaamisen jälkeen. Hän hyräili kävellessään koko
matkan. Niin saapuivat he erääseen paikkaan, jossa olivat aivan kahden
kesken. Silloin pysähtyi Pertti äkkiä ja huusi herraansa nimeltä. Tämä
kääntyi ja katsoi kummissaan palvelijaansa. Näin Pertin silmissä saman
hartaan rukoilevan katseen kuin hänen katsoessaan nimettömään isänsä
tuvassa. Mutta äkkiä kääntyi taasen Henrik herra ja jatkoi kulkuaan.

Pertti huusi uudestaan, ja uudestaan kääntyi Henrik herra. Mutta tällä
kertaa Pertti puhui.

"Herra!" sanoi hän ojentaen kätensä. "Herra, anna heille torppa
takaisin!"

Henrik herra rypisti silmäkulmiaan ja singahutti vihaisen katseen
Perttiin, joka seisoi yhä rukoilevassa asennossaan.

"Tiedättehän itsekin", jatkoi hän, "millainen _hän_  oli!"

Hän lausui sanan _hän_ samalla äänensävyllä kuin olin sen kuullut
isänkin lausuvan.

Mutta Henrik herra ei näyttänyt ottavan heltyäkseen. Hän pyörähti
kiihkeästi ympäri ja kulki nopein askelin lopun matkaa, eikä Pertti
häntä enää pysähdyttänyt.

"Tunnetko enää minua, Pertti?" kysyin hänet hetken jälkeen tavattuani.

Hän nyökäytti päätään eikä näyttänyt olevan halukas antautumaan
keskusteluun. Mutta minä en päästänyt häntä niin helpolla. "Kuinka
voivat vanhukset ja Marjatta?" jatkoin kyselyäni. -- "Huonosti!" sanoi
hän pudistaen päätään.

"Onko _hän_ vielä Lehtisissä?"

"Ei!" vastasi hän kärtyisästi ja tahtoi poistua luotani. Mutta minä
tartuin hänen käteensä ja sanoin:

"Minä suon sinulle ja heille hyvää, Pertti... kenties voin enemmän kuin
luuletkaan."

Hänen silmistään näin, että hän tuli hieman leppyisämmälle tuulelle,
mutta siltä ei hän ollut avomielisempi. Enemmän arvaamalla kuin suoraan
hänen puheestaan sain selville, että nimetön oli jonkin vilpin tähden
ajettu pois Lehtisten kartanosta ja että Pertti pelkäsi tai oikeammin
sanoen oli varma siitä, että mies sentähden vaani tilaisuutta kostoon
ja ettei Henrik Flemingin henki ollut turvattu niin kauan kuin nimetön
oli elossa. Saatoin myös ymmärtää, että Pertti oli nähnyt hänet pari
kertaa Augdowissa ja että hän oli varma miehen oleskelusta nyt Riiassa
tai uskoi tämän hiipivän ruotsalaisten leirin ympärillä.

"Hän ei siis ole ruotsalainen eikä suomalainen?" kysyin.

"Hän on puolalainen", kuului vastaus, mutta kun edelleen kysyin, kuinka
Henrik herra saattoi hänet ottaa palvelukseensa, oli Pertti kauan
vaiti. "Pakosta!" sanoi hän vihdoin.

Erosin sillä kertaa Pertistä keskustelematta hänen kanssaan sen
enempää. Vasta sittemmin sain varmuuden, että nimetön oli ollut Akseli
Wachtmeisterin palvelija, ja saatoin silloin ymmärtää, että
kaksintaistelun salaamiseksi Henrik herran oli siis täytynyt ottaa mies
palvelukseensa.

Sitten en nähnyt Perttiä pitkiin aikoihin. Piiritystöitä joudutettiin
lisätyllä vauhdilla, ja meillä oli kullakin tehtävää tahollamme. Tosin
teki kaupunki yhä itsepäisesti vastarintaa, mutta kuningas oli itse
iloisempi ja tyytyväisempi mieleltään, ja se vaikutti kaikkiin, jotka
häntä ympäröivät. Hän sai viestin Tukholmasta, että hänen
anoppimuorinsa, leskivaaliruhtinatar, oli suostunut hänen
toivomukseensa viipyä jonkun aikaa, että kuningatar voisi jossain
määrin rauhottua puolisonsa ollessa poissa. Sotamiehetkin rohkaistuivat
suurimpiin ponnistuksiin. Ei ollut kyllin suurta vaaraa heitä
pidättämään, kun he näkivät kuninkaan ja hänen veljensä tarttuvan
lapioon ja ottavan osaa työhön.

Mutta syyskuun alussa, kun nurkkavarustus, luja linnotus
Jaakobinportin, Santaportin ja Uuden portin luona oli ammuttu
murskaksi, kävivät hyökkäykset tulisemmiksi ja taajemmiksi. Maan
allakin, jonne kaivettiin miinoja muurien ja tornien räjäyttämiseksi,
saatettiin käydä verisiä taisteluja. Niin tapahtui silloin, kun joku
kaupunkilaisten miina osui vastakkain jonkun meidän miinamme kanssa,
kuten joskus sattui. Kaupungissa oli keksitty myös eräs uudenlaatuinen
heittoammus, joka teki meille suurta vahinkoa. -- Mutta vihdoin oli
kaupungin muurin alle asetettu miinat kolmeen eri kohtaan,
kolminurkkaiset miinat, joihin oli pantu neljäkolmatta tynnyriä ruutia
kulkivat pitkin vallien alusta. Alkoi käydä selväksi, ettei kaupunki
kauemmin voinut puolustautua, erittäinkin kun muurinaukot olivat niin
suuret, ettei vihollinen ehtinyt laittaa särkymiä kuntoon. He olivat
kyllä eräänä päivänä niissä hommissa, kun pitkällinen sade teki kaikki
liikkeet mahdottomiksi meidän puoleltamme, mutta seuraavana hävittivät
meidän kanuunamme korjaukset ja enemmänkin. Sinä päivänä, syyskuun 12
p:nä, salamoi ja jyrisi aamusta iltaan sekä maan että meren puolelta.
Kuningas tahtoi saada taistelun loppuun, sillä häntä olivat ärsyttäneet
riikalaisten vastaukset kehotuksiin, että kaupunki antautuisi. Yöllä
oli tehtävä yleinen hyökkäys.

Kuningas oli iltapäivällä teltissään, ympärillään upseerinsa, joille
hän jakoi määräyksiään sen hyökkäyssuunnitelman mukaan, jonka hän oli
laatinut, suunnitelman, jota sitten olen kuullut suurimpien
sotaherrojemme ihailevan sen viisauden ja kaikkien mahdollisuuksien
laskemisen tähden, joka siitä kävi esiin. Minä seisoin teltanaukossa.
Herttua Kaarle Filip tuli ratsastaen ohjakset höllällä ja meni
kuninkaan luo. Kohta hänen jälkeensä tuli herra Henrik Fleming ja hänen
mukanaan Pertti, joka pysähtyi teltin eteen luokseni.

Teltti sijaitsi ylhäällä hietaharjulla ja näkyi toisten telttien
ylitse, ja tuuli, joka kävi pohjoisesta, vei ruudinsavun eteläänpäin,
niin että kaupunginmuurilta saattoi sangen hyvin nähdä mitä tapahtui
kuninkaallisen teltan edustalla ja ketkä menivät sinne. Sen tähden
suuntasi vihollinen mielellään tulensa tähän suuntaan, ja niin
tänäänkin.

Henrik herra oli tuskin astunut jalkansa telttiin, kun kuulimme tutun
kuulanvinkunan, joka tuntui suhahtavan aivan korviemme ohitse. Teltistä
kuului hämmästyksen huudahdus, ja useat herroista juoksivat ulos.

Se oli ketjukuula, ja oli kulkenut suoraan teltin poikki ja aivan
kuninkaan pään vieritse. Minä vapisin kauttaaltani kauhusta ja saatoin
kotvan aikaan tuskin selvästi ajatella. Silloin tuli Pertti teltin
takaa esiin. Hänen silmänsä tähystivät pitkään ja terävästi minuun.

"Sen laukauksen ampui _hän_!" sanoi hän ja lisäsi: "Se ei ollut aiottu
kuninkaalle, vaan Henrik herralle!"

"Kuinka sen tiedät?" kysyin.

"_Hän_ on kaupungissa, ja kaksi kuulaa on tavottanut Henrik herraa jo
hänen tänne tullessaan. Toinen kulki aivan hänen editseen, toinen hänen
ja minun välitseni. Ja varmempaa ampujaa kuin _hän_ ei ole
ruotsalaisessa eikä vihollisten leirissä!"

Pertti puhui enemmän kuin tavallisesti, mutta hetken tärkeyden tähden
en ollut halukas käyttämään hänen puheliaisuuttaan hyväkseni. Tapaukset
seurasivatkin nopeasti toisiaan tänä iltapäivänä. Herttuan ja
korkeimpain upseerien onnistui taivuttaa kuningas tarjoomaan vielä
viimeisen kerran kaupungille tilaisuuden pakkosopimuksen hierontaan.
Muuan torvenpuhaltaja lähetettiin viemään kirjettä pormestarille ja
raadille. He saivat kuuden tunnin mietintäajan. Sen jälkeen saapui
kaupungista torvenpuhaltaja ehdottamaan kahden päivän aselepoa, ja
tähän suostuttiin. Sillaikaa päästiin niin pitkälle, että kaupunki
tahtoi lähettää valtuutetut neuvotteluun, kun ensin panttivangit oli
jätetty molemmin puolin. Herra Svante Banér, herra Henrik Fleming ja
muuan kuninkaan kirjuri lähetettiin panttivangeiksi.

Näin Pertin kohta herrojen lähdettyä, ja hänen mustissa silmissään
paloi synkkä tuli. En voinut uskoa muuta kuin että hän aikoi ryhtyä
johonkin uhkarohkeaan yritykseen pujahtaakseen kaupunkiin. Sillä
hänestä oli tietysti varmaa, että hänen herransa meni varmaan
kuolemaan.

Mutta porvarit esittivät kuninkaalle asiansa niin liikuttavasti kuin
voivat ja tahtoivat vedota hänen jalomielisyyteensä. He olivat
vannoneet Sigismundille uskollisuutta, he eivät olleet koskaan tehneet
Ruotsin valtakunnalle mitään pahaa, ja ennen kaikkea tahtoivat he
muistuttaa kuninkaan mieleen, että Puola oli nyt joutunut sotaan
Turkkia vastaan. Kuningas vastasi itse. Hän mainitsi, kuinka hän
turhaan oli koettanut saada rauhaa Puolan kanssa, vieläpä suurilla
uhrauksilla puolestaan. Sentähden oli hän pakotettu tähän sotaan.

"On kyllä totta", lausui hän, "ettei teidän kaupunkinne itse kohdaltaan
ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, mutta se on minun ja Ruotsin
vihollisille pääpesänä, joka on edistänyt kaikkia hyökkäyksiä Ruotsia
vastaan, jollei muuten, niin samoin kuin troijalainen hevonen.
Sentähden on Riiasta tehtävä ruotsalainen tai se on hävitettävä.
Ylpeästi olette hylänneet ensimäisen tarjoukseni, että teidän
kaupunkinne jätetään rauhaan, jos itse tahdotte välttää kaikkea
osanottoa sotaan. Nyt on piiritys vaatinut niin monien urhoollisten
miesten hengen, ettette voi enää antaa mitään muuta vastausta kuin sen,
tahdotteko luovuttaa kaupunkinne minulle vai ette."

Porvarit kääntelehtivät ja vääntelehtivät. Oikeastaan eivät he voineet
väittää mitään kuninkaan puhetta vastaan, ja heidän ahdinkonsa suureni,
kun kuningas kehotti heitä kiiruhtamaan ja sanomaan kumminko tahtoivat
tehdä. Silloin pyysivät he kuukauden välirauhaa voidakseen saada
lisäväkeä Puolasta.

"Teidän majesteettinne älköön panko pahakseen tätä pyyntöä", sanoivat
he, "koska teidän majesteettinne on selvästi sanonut teidän
majesteettinne olevan kylliksi vahvasti varustetun vallatakseen
kaupungin, vaikkapa se saisikin lisävoimaa. Jos teidän majesteettinne
sallii meidän saada apuväkeä, niin olemme syyttömät, jollei sellaista
saada, ja päinvastaisessa tapauksessa on teidän majesteettinne voitto
sitä suurempi."

Mutta silloin kuningas huiskautti kättään ja sanoi:

"Niin kalliilla en tahdo ostaa kunniaa enkä viivyttää voittoa, joka
minulla on Jumalan avulla käsissäni."

Kun porvarit sittenkin tekivät edelleen esityksiään, loppui kuninkaan
kärsivällisyys.

"Tahdon antaa teidän omin silmin nähdä miinat ja millaiset
mahdollisuudet teillä on puolustaa kaupunkianne. Älkää liian kauan
koetelko kärsivällisyyttäni älkääkä saattako kaupunkianne äärimäiseen
perikatoon. Olen ainoastaan teidän naistenne ja lastenne tähden
koettanut käyttää lievempiä keinoja, mutta jos pakotatte minut
käyttämään väkivaltaa, niin langetkoon teidän päällenne kaikki se
viaton veri, joka silloin tulee vuotamaan. Käyttäkää sentähden ajoissa
hyväksenne sitä lempeyttä, jota teille tarjoan. Sitten tulee
katumuksenne liian myöhään!"

Tämä vaikutti. Illalla palasivat lähettiläät kaupunkiin, ja seuraavana
päivänä, joka oli lauantai, tulivat valtuutetut ja luovuttivat
kaupungin avaimet.

Sunnuntaina marssi kuningas juhlallisesti kaupunkiin ja kuunteli
kiitossaarnaa, joka pidettiin Pyhän Pietarin kirkossa.

Sitten päivällä olivat suuret vieraspidot, ja kuningas ja herttua ja
kaikki korkeammat upseerit olivat läsnä. Myöskin herra Svante Banér ja
herra Henrik Fleming. Heillä oli ollut oikeita pitopäiviä heidän
ollessaan kaupungissa panttivankeina, niin että Pertin levottomuus
näytti olleen aivan aiheeton.

Sanoinkin sen hänelle, kun tapasin hänet aamupäivällä, kuninkaan ja
herrojen istuessa pöydässä.

"Päivä ei ole vielä lopussa!" vastasi hän katsoen minuun syvällä,
ihmeellisen läpitunkevalla katseellaan.

Hämärissä seisoin muutamain kuninkaan henkivartiain kera portailla,
jotka veivät taloon, mihin herrojen päivälliset oli järjestetty. Väkeä
tuli ja meni, ja oli verraton hälinä ja surina. Alhaalla kadulla seisoi
joukko porvareita, jotka keskustelivat keskenään katsellen ylöspäin
ikkunoihin. Pienehkö ryhmä seisoi aivan lähellä minua. Heillä oli
joukossaan mies, joka näytti tuntevan tarkoin ruotsalaiset herrat,
sillä joka kerta kun jokin heistä näyttäytyi ikkunasta, tiesi hän
sanoa, kuka se oli. Hän oli kaunis mies, ja muistelin nähneeni hänen
kasvonsa jossakin ennen. Hänen musta tukkansa ja partansa oli hyvin
hoidettu.

"Kas, tuolla on kuningas!" huudahti äkkiä muuan porvareista.

"Ei!" selitti kaunisnäköinen mies. "Ei, hän on herra Johan Banér!"

"Herra Johan Banér?... Silloin ovat he hyvin yhdennäköiset!"

"Niin, heistä voi helposti erehtyä... Mutta tämä on Johan Banér, ja
hän, joka nyt tuli puhuttelemaan Johania, on Kustaa Horn..."

"Niin, niin... nyt tunnen heidät, nämä herrathan ne hyökkäsivät
puolikuun kimppuun; ne taistelivat kuin leijonat, sen mainesanan tahdon
heille antaa. Mutta kuka on sitten herra, joka nyt tulee heidän
luoksensa? Hän näyttää komealta."

Kysytty ei vastannut, mutta näin kuinka hän yhtäkkiä kävi aivan
kalpeaksi, ja hänen silmänsä paloivat omituisella loisteella.
Epäilemättä teki tuon urhoollisia kenttäeverstejä lähestyvän miehen
näkeminen häneen niin syvän vaikutuksen, että hän unhotti tykkänään
vastata tehtyyn kysymykseen.

"Hänet toki tunnemme", puuttui puheeseen joku seurasta, joka tähän asti
oli ollut vaiti. "Hän oli täällä panttivankina, hän on, jollen pety,
herra Henrik Fleming. Mutta kas... mitä se merkitsee, näyttää kuin hän
olisi jo saanut kestityksestä kyllikseen. Hän pitää hattuaan kädessään
ja kumarteleiksen kuin olisi aikeissa lähteä."

Nyt valkeni minulle asia yhtäkkiä. Kauniskasvoinen mies ei ollut kukaan
muu kuin _hän_, jonka näin torpantuvassa Lehtisissä. Ja nämä tuikkivat,
kammottavat silmät, -- niin, Pertti oli epäilemättä oikeassa
sanoessaan, ettei päivä vielä ollut lopussa.

Mies vetääntyi syrjään, toiselle puolen katua, missä talot heittivät
vahvan varjon, mutta minä olin vielä näkevinäni väijyvät silmät, jotka
hehkuivat murhanhalusta. Ylhäällä salissa olivat jo kynttilät
sytytetyt, mutta eteisessä ja portaissa oli pimeää, sillä ilta alkoi
hämärtyä. Silloin kuulin askelia takanani, ja porraskäytävä ja eteinen
valaistiin yhtäkkiä soihduilla. Kuningas seurueineen tuli lähteäkseen
pois vieraspidoista. Pimeys tuli yhtä synkemmäksi, kun valonkajastus
poistui.

Henrik Fleming ei kuitenkaan ollut kuninkaan saattueessa. Mutta äkkiä
kuului taasen askeleita portaissa, ja nyt tuli Henrik herra. Tein
kuitenkin itsekseni sen huomion, että hänen oli täytynyt juoda pikari
enemmän kuin tavallisesti, sillä hän kulki hieman etukumarassa. Ainakin
näytti hän lyhemmältä kuin muulloin. Sillä välin asteli hän ohitseni,
ja minä katsoin käsi silmillä ja aloin luulla, että olin itse saanut
liiaksi miestä väkevämpää, sillä olin tuntevinani Pertin, vaikkakin
vaatteet ja kaikki pukineet olivat Henrik Flemingin. Minä paloin
kärsimättömyydestä saada tavata Perttiä ja kuulla, kuinka sen laita
oli, ja päätin seuraavana aamuna etsiä hänet käsiin. Nyt täytyi minun
huolehtia tehtävistäni kuninkaan palveluksessa.

Hetkistä myöhemmin olin sen talon portilla, missä kuningas asui, kun
muuan porvari juoksi hädissään viereisestä talosta ja huusi henki
kurkussa: "Murha, murha!" Hän juoksi katua eteenpäin yhä edelleen
huutaen, mutta kun hän joutui minun kohdalleni, tartuin hänen
käsivarteensa ja kysyin mitä hän tarkotti, kuka oli murhattu ja kuka
oli murhaaja. Mieleeni ei johtunut uskoa muuta kuin että joku sotamies
oli äkkipikaisuudessa käynyt käsiksi porvariin itseensä ja hän nyt
tahtoi nostaa hälytyksen. Mutta porvari huusi kohti kurkkua, että eräs
kuninkaan herroista oli murhannut kaksi miestä hänen omassa talossaan.

Kuningas oli äärimäisen ankara sotakuriin nähden yleensä, ja nyt sitä
enemmän, kun hänen sotasääntönsä olivat niin äskettäin määrätyt
noudatettaviksi. Hänen huoneensa ikkuna oli auki, ja hän oli kuullut
niin porvarin huudon kuin minun kysymykseni ja porvarin vastauksen
siihen. Ja nyt tuli hän kadulle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn ja
hänen kamaripalvelijansa Lennart Torstinpoika.

"Viekää minut paikalle!" sanoi kuningas porvarille. Näin, että hän oli
vihastunut. Hän puhui lyhyeen ja kiukkuisesti. Porvari vapisi
kauttaaltaan, mutta noudatti heti kuninkaan käskyä ja vei hänet
taloonsa. Minä seurasin mukana noudattaen nuoren Lennart herran
viittausta. Juuri kulkiessamme portista pihaan kuului laukaus, mutta
pamaus tuntui hiljaiselta.

Meitä kohtasi kauhun näky, kun saavuimme huoneeseen, jossa tapaus oli
sattunut, ja saatoin tuskin pidättää kyyneliäni nähdessäni Pertin tutut
piirteet.

Hän makasi kalpeana ja kuolevana lattialla, mutta hänen herransa oli
polvillaan hänen vieressään ja oli nostanut ylös hänen päänsä. Pertti
oli pukeutunut herransa pukuun.

Minä näin kyyneleitä Henrik Flemingin poskilla, ja hän oli niin
vajonnut katselemaan kuolevaa palvelijaansa, ettei huomannut kuninkaan
saapumista huoneeseen. Kuningaskin tuli liikutetuksi nähdessään, kuinka
herra suri murhattua palvelijaansa.

"Pertti, Pertti!" sanoi Henrik herra, ja hänen äänensä oli murtunut ja
lauhkea. "Saisipa Jumala tehdyn tekemättömäksi! En voi tätä sinulle
koskaan korvata!"

Pertti katsoi herraansa syvällä katseellaan, ja koko hänen kasvoillaan
lepäsi sellainen surumielisyys, että niiden tuimat piirteet näyttivät
ikäänkuin siliävän puhtaimpaan kauneuteen.

"Antakaa torppa heille takaisin!" kuiskasi hän.

"Annan, annan!" huudahti Henrik herra. "Lupaan sen sinulle äitini
hengen edessä yhtä varmasti kuin sinä pysyit äidilleni tekemällesi
lupaukselle uskollisena kuolemaan saakka."

Pertin huulille levisi hymy. Hän sulki silmänsä. Kuului hiljainen
huokaus, ja niin oli kaikki lopussa.

Silloin laski kuningas kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Olen kuullut
uskollisen palvelijan rukouksen ja teidän lupauksenne... Mutta mitä
tämä merkitsee?"

Ilmeisesti hämmästyksissään hypähti Henrik pystyyn. Tarvittiin
hetkinen, ennenkuin hän oikein voi tyyntyä. Vihdoin viittasi hän
kädellään huoneen toiseen päähän. Siellä makasi hän, kauniskasvoinen
muukalainen. Hänellä oli syvä haava rinnassaan ja hän näytti vielä
elävän. Lattialle ojentuneessa oikeassa kädessään piteli hän laukaistua
pistoolia. Kasvot vääristyivät kuolintuskissa.

"Teidän majesteettinne", sanoi Henrik herra, "kaikki tämä on surullinen
juttu alusta alkaen, ja että se päättyi uskollisen palvelijani
kuolemalla eikä minun, kuten oli tarkotettu, se on Jumalan työ eikä
ihmisten."

Hän kertoi nyt kuinka hän ja Akseli Wachtmeister viisitoista vuotta
takaperin olivat eräässä juomaseurassa joutuneet vaihtamaan kiivaita
sanoja keskenään ja se oli päättynyt siten, että herra Akseli oli
haastanut hänet kaksintaisteluun. Haastaja sai surmansa, mutta herra
Henrikin täytyi paeta. Silloin putosi hän syvään kaivoon, josta Pertti
hänet pelasti. Hän luuli kauan, ettei kaksintaistelusta tiennyt kukaan,
ja kaatuneen sukulaisetkin koettivat antaa tapahtumalle toisen värin,
peläten kuninkaan rangaistusta. Mutta sitten saapui eräänä päivänä
_hän_, joka oli ollut herra Akselin palveluksessa, ja antoi ymmärtää,
että hän tiesi salaisuuden ja itse silminnäkijänä saattoi todistaa mitä
oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin taipuvainen vaikenemaan asiasta, jos
Henrik herra tahtoi suostua hänen toivomukseensa ja ottaa hänet
palvelukseensa. Henrik herra teki niin, ja kaikki kävi hyvin jonkun
aikaa eteenpäin ja uusi palvelija saavutti vähitellen siinä määrin
herransa luottamuksen, että hän lopuksi pääsi voudiksi Lehtisten
kartanoon.

Syynä kaikkiin näihin hänen hommiinsa oli hänen rakkautensa Pertin
siskoon, kauniiseen Marjattaan. Mutta tällä oli toinen rakastettu eikä
hän tahtonut tietää voudista mitään. Silloin vimmastui hän ja vannoi
kostavansa, ja hän piti sanansa. Hän osasi mainiosti tehdä mustan
valkoiseksi, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai Henrikin
häädättämään Marjatan isän mökistään, ja hän oli lisäksi niin julma,
että pakotti häätäjäksi Marjatan oman veljen.

"Poika parka", sanoi Henrik herra, "toimi syistä, jotka sain
tietää vasta hänen kuolinhetkenään. Hän ja minä olemme miltei
kasvaneet yhdessä, ja äitini rakasti reipasta poikaa sydämestään.
Kuolinvuoteellaan hän otti häneltä lupauksen, että hän pysyisi
uskollisesti palveluksessani, mitä sitten mahtoi tapahtuakin. Ja tämän
lupauksensa hän pitikin, niin raskasta kuin hänestä mahtoi ollakin
toteuttaa sellaisia käskyjä kuin ajaa oma isänsä ja äitinsä pois heidän
kodistaan. Hän toivoi kuitenkin aina voivansa saada mieleni heltymään.
Mutta tuo samainen ilkiö oli minut sokaissut. Luulin Pertin olevan
varkaan, ja olisin hänet ajanut pois, mutta äitini tähden annoin hänen
jäädä palvelukseeni."

Hän tarttui, voimatta hillitä liikutustaan, kuolleen palvelijan käteen
ja katseli kauan äänetönnä hänen kalpeita kasvojaan.

"Vihdoin sain selville", jatkoi hän sitten, "että oma voutini oli
varas, ja ajoin hänet armotta pois. Hän uhkaili ilmaista salaisuuteni,
mutta minä välitin siitä vähät, ja hän käsitti itsekin, ettei kukaan
uskoisi poisajettua palvelijaa, vaan uskoisi hänen puhuvan kostaakseen.
Mutta kostaa hän tahtoikin, ja sentähden on hän alinomaa väijynyt
henkeäni, vaikkakin Perttini, kuten nyt ymmärrän, on uskollisena
äidilleni antamalle lupaukselleen minua vartioinut. Nyt tulevat
vanhukset saamaan torppansa, uudistan lupaukseni teidän edessänne,
herra kuningas, ja kaunis Marjatta on saava sen, jota hän rakastaa ja
joka voi turvata vanhuksia Pertin sijasta."

Lopuksi kertoi Henrik, kuinka Pertti, jolla oli ihmeellinen kyky väijyä
herransa vihollisia, tänään oli koettanut houkutella miehen jälkeensä,
kerrankin voidakseen tehdä lopun hänen vainoomisestaan ja omastakin
puolestaan kostaakseen hänelle. Hän oli pukeutunut herransa pukuun ja
niin täydellisesti osannut matkia hänen käytöstään ja ryhtiään, että
murhaaja tosiaankin oli pitänyt häntä etsimänään ja hiipinyt hänen
jälestään Henrik herran majataloon. Siellä antoi Pertti hänen hiipiä
jälestään huoneeseen, jossa he nyt olivat, mutta samassa kuin hänen
miekkansa kalahti, pyörähti Pertti ympäri, ja syntyi hirveä taistelu,
joka kuitenkin päättyi siten, että murhaaja kaatui lattialle, saatuaan
iskun rintaansa.

"Juuri kun palasin kotiin", sanoi Henrik herra, "seisoi Pertti keskellä
huonetta miekka maalla ja pukeutuneena minun vaatteihini, minä olin
viinistä kiihottunut, ja päähäni välähti onneton ajatus, että hän
tahtoi pettää minua. Löin hänet lattiaan... niin, tahdon sen häpeäkseni
tunnustaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan viittasi syrjään.
Silloin, kun näin tuon kurjan petturin, ymmärsin kaiken ja ojensin
Pertille käteni. Samassa kääntyi näköjään kuollut mies ja ampui
laukauksen, joka tosin oli aiottu minulle, mutta sattui parhaaseen
sydämeen, mikä koskaan on sykkinyt tässä maailmassa."

Henrik herra kumartui ja laski kätensä Pertin otsalle. Kuningas ja
kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut.

Porvari meni luo ja kiinnitti tutkivan katseen murhaajaan. Sen jälkeen
kääntyi hän ja sanoi:

"Niin, palvelijanne on oikeassa, herra. Tämä mies on tosiaankin
tavotellut henkeänne. Siitä ei ole monta päivää, kun itse näin hänen
suuntaavan muurilla kanuunan toisensa jälkeen teitä kohden, kun näimme
teidän kävelevän hietaharjua pitkin. Kolmannen panoksen latasi hän
ketjukuulalla, ja näimme, kuinka hän sai sattumaan kuninkaan telttiin."



5.

Viimeinen herttua.


Sanon autuaan kuninkaan veljeä, Kaarle Filipiä, viimeiseksi herttuaksi,
koska hän oli viimeinen Ruotsin valtakunnassa, jolla oli oma maa
hallittavanaan ja vallittavanaan. Mitä aion kertoa, oli herttuan
elinaikana salaisuus; ainakin siitä tiesivät vain muutamat harvat.
Nyttemmin ei enää ole laita niin, ja sitä paitsi ovat kuolleet kaikki
ne, jotka silloin paloivat toivosta ja pelosta, rakkaudesta ja vihasta.
Sillä hetkisen aikaa oli vihakin mukana leikissä.

Suunnilleen noin kuukautta ennen kuin oli lähdettävä Liivinmaalle, olin
taipaleella Arbogasta Tukholmaan ja ratsastin Mälarin eteläpuolitse.
Päivä oli tavattoman lämmin, ja illemmalla kävi kuumuus aivan
tukehduttavaksi. Olin ratsastanut Thorshällan kautta ja ehtinyt Vallbyn
kirkon ohitse, kun nousi niin raju myrsky ja ukkossade, että olen
harvoin nähnyt sen vertaista. Kiirehdin matkaani niin paljon kuin
pelästynyt hevoseni salli, sillä hevosparka vapisi koko ruumiiltaan ja
jokaisen salaman välähtäessä se lyyhistyi maahan. Lopulta päätin etsiä
suojaa eräästä talosta tien varrelta; olen muistavinani, että talon
nimi oli Ingeby.

Siellä seisoi jo kolme satuloitua hevosta katoksen alla, joten sinne
oli jo tullut ihmisiä ennen minua ja epäilemättä samalle asialle, kuten
pian sainkin tietää. He olivat nimittäin kaksi Lilljehöök veljestä,
Knut ja Johan; viimeksi mainittu oli parisen vuosikymmentä myöhemmin
urhoollisuudestaan niin tunnettu valtakunnan asemestari, joka kaatui
sotamarski Torstinpojan aikaan Leipzigin luona. Veli kuoli maaherrana
Turussa 1660-luvulla. Nyt olivat he vielä aivan nuoria, Johan
kolmenkolmatta, Knut kahdeksantoista vuotias, mutta näköjään vahvoja ja
kelpo poikia. Johanin piti tulla mukaan retkelle Liivinmaahan, ja
veljen oli seurattava häntä Tukholmaan, lähteäkseen sitten ulkomaan
matkalle. Palattuaan hän tuli Vaksalan kihlakunnan tuomariksi
Uplantiin.

Kun astuin tupaan, istuivat molemmat veljekset kiintyneinä vilkkaaseen
keskusteluun. Palveluspoika, joka seurasi heidän mukanaan, seisoi oven
luona levitellen heidän viittojaan. Minä painauduin penkille ja
ajattelin vain kuinka pian pääsisin uudestaan taipaleelle.

Mitä veljekset puhuivat keskenään, sen kanssa minulla luonnollisesti ei
ollut mitään tekemistä, vaikkei heidän puhettaan pienimmälläkään
tavalla häirinnyt minun saapumiseni eivätkä salamat, jotka korvia
lumpaisevan jyrinän seuraamina tuon tuostakin valaisivat matalan
huoneen. Mitä siis kuulin, olisin tykkänään unhottanut, jolleivät
sittemmin tapahtumat olisi niin luontuneet, että jouduin mukaan
ratkaistaessa sitä arvotusta, joka minulle silloin asetettiin.

"Kylliksi puhuttu tästä asiasta, veli Knut", sanoi herra Johan lyöden
kädellään veljensä polveen. "Kaikki tyyni ovat pelkkiä houreita, ja
sitä paitsi sanoo eräs vanha sananlasku: älä puhu nahkasta, ennenkuin
olet kaatanut karhun, -- ha-ha-ha. Älä suutu, veli, ei se minustakaan
oikein sovellu, kun on puhe kauniista neitosesta, mutta ymmärräthän
kyllä, mitä tarkotan..."

"Karhun... karhun!" matki Knut, ja ääni kuulosti sekä kiihtyneeltä että
suuttuneelta. "Olitko unhottanut, mitä kerroin sinulle veljemme Anteron
luona, kun olimme Fånössä yhdessä, ja neitsytkin oli siellä. Minä
sanoin hänelle kaiken, ja hän hymyili ja puristi kättäni."

"Loruja, veli Knut", jatkoi Johan, "neitsyt Elisabeth on kahdeksan
vuotta vanhempi kuin sinä, ja hänen huolenpitoansa naissukulaisensa,
meidän kälymme, pikku langoista pidit sinä todistuksena siitä, että...
rakas veli, sanon sulle, jätä houreet sikseen. Hänellä on toinen
rakastettu, ja vähimmän kaikesta ajattelee hän nuorukaista, jonka
korvantaukset ovat vielä tuskin kuivat!" Ja sitten nauroi hän makeasti
sutkaukselleen.

Nuorempi veli kertoi edelleen pitkän jutun jostakin, mikä oli
tapahtunut Fånössä herra Anteron luona, mutta sen hän jutteli koko
joukon hiljaisemmin, ja herra Johan hymyili, eikä se kai sisältänyt
muuta, kuin nuoruuden unelmia sekään. Mitään nimiä ei kuitenkaan
mainittu, niin etten päässyt keskustelusta tietämään, kuka neitsyt
Elisabeth oli, enkä myöskään, mikä hänen sukulaisensa oli naimisissa
herra Anteron kanssa.

Kuten sanottu, välitin vähät tästä kaikesta, kun siitä puhuttiin, ja
olisin sen unhottanut ainaiseksi, jollei samana iltana tai yönä olisi
sattunut tapahtumia, jotka kiinnittivät sanat mieleeni.

Kun rajuilma oli mennyt ohitse, nousin lähteäkseni taipaleelle. Tippui
vielä suuria, raskaita sadepisaroita, mutta ilma oli käynyt
viileämmäksi, ja metsä ja niitty kimalteli kauneimmissa väreissä
laskevan auringon säteilyssä. Hevoseni hirnui iloisesti minua vastaan,
ja hetkisen kuluttua istuin taasen satulassa ja ratsastin Ingebystä
tieheni. Juuri päästessäni talosta maantielle näin palveluspojan
tulevan ulos tuvanovesta ja menevän katokseen, josta saatoin ymmärtää,
että molemmat nuoret herrat pian seuraisivat esimerkkiäni. En
kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan ratsastin iloisin mielin
eteenpäin.

Niin aloin lähetä Sundbyn kirkkoa, jonka torni kuvastui vaaleaa
yötaivasta vasten. Vähän ennen kirkkoa eroaa tie Sundbyholmaan, jonka
omisti valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelm, joka oli nainut
Kristina Sevedintytär Ribbingin. Minulla oli hieman tietoa suvusta,
sillä vanha herra Seved oli valtiovarain hoitajana Kaarle kuninkaan
kuollessa ja yksi autuaan kuninkaan holhoojista, ennen kuin tämä itse
julistettiin täysivaltaiseksi Nyköpingin valtiopäivillä. Herra Seved
oli nyt kuollut monta vuotta sitten, samoin kuin hänen rouvansakin.
Pojat olivat maailmalla, vanhempi Suomessa, nuoremman piti muutaman
suomalaisen rykmentin everstiluutnanttina lähteä mukaan sotaan. Kaksi
tyttäristä oli naimisissa. Nuorin, neitsyt Elisabeth, oleskeli
sisarensa luona Sundbyholmassa.

Kaikkea tätä en luonnollisesti ajatellut ratsastaessani Sundbyholman
tiehaaran ohitse, mutta juuri siihen täytyi minun pysähtyä ja sain
hyvää aikaa ajatella pitkin jos poikinkin.

Muuan ratsumies lasketti täyttä laukkaa minua vastaan. Ratsastin
tiepuoleen, ja niin huimaa vauhtia hän meni ohitseni, etten voinut
nähdä kuka ratsumies oli. Mutta hän oli tuntenut minut, ja tuskin oli
hän päässyt parin hevosenpituuden päähän, kun hän pysähdytti yhtäkkiä
ja huusi minulle. Äänen tunsin ja hätkähdin. Se oli herttuan ääni.
Pyöräytin heti hevoseni ympäri ja menin hänen luoksensa. Hän oli
tosiaankin herttua Kaarle Filip; hän hyppäsi satulasta ja heitti
ohjakset minulle sanoen:

"Tiedän, että voin luottaa sinuun; ota hevoseni ja ratsasta kappaleen
matkan päähän metsään ja pysy paikoillasi kunnes palaan. Mutta älä sano
kenellekään, kenen hevonen on ja ketä odotat... Ymmärrätkö?"

Tietysti ymmärsin. Herttua nyökäytti päätään ja katosi puiden väliin
tien toiselle puolen Sundbyholmaa kohden. Jos amiraali olisi ollut
siellä kotosalla, ei tässä olisi ollut mitään ihmetyttävää, paitsi
herttuan esiintymisen salaperäisyys, hän kun oli halvasti puettu, niin
ettei kukaan, joka ei häntä enempää tuntenut, olisi voinut hämärässä
nähdä, kuka hän oli. Mutta nyt tuli salaperäisyyden lisäksi se seikka,
että amiraali oli kaukana kartanostaan laivastossa, jota varustettiin
viemään sotajoukkoa Riikaan.

No, ei maksanut vaivata päätään asialla, jota ei kuitenkaan voinut
saada selville, ja niin vetäysin minä herttuan hevosen kera metsään.

"Hehei!" kuului samassa huuto maantieltä.

Katsoin ympärilleni. Ilmeisesti molemmat veljekset nyt tulivat
ratsastaen tietä pitkin. Metsä oli tällä puolen reunaltaan sangen
harvaa, niin että he noustessaan mäkeä ylöspäin olivat ilmeisesti
nähneet minun poikkeavan tieltä metsään.

Kun minä en vastannut mitään, vaan aivan tyynesti jatkoin matkaani
puiden välitse, kannusti herra Knut hevostaan ja oli tuokiossa
rinnallani. Hän oli sangen vihainen. Kenties oli veli häntä
suututtanut.

"Kuka olet, mies, ja mitä ratsastat täällä metsässä?" kysyi hän.

Minä en vastannut mitään, katsoin vain häneen ja tahdoin jatkaa
matkaani. Sitä tulisemmin kiehahti hänen verensä.

"Vastaa, mies, tai pidän sinut rosvona!" jatkoi herra Knut. "Kenen
hevosta talutat ohjaksista?"

"Olen kuninkaan henkisotilas", vastasin minä, "ja olen rehellisillä
retkillä. Enempää en voi teille sanoa, herra!"

Hän näytti epäilevän, mutta minä lisäsin, että jos hän tahtoi saada
lähempiä tietoja, niin olin menossa Tukholmaan kuninkaan luo, ja
kuninkaan edessä kyllä antaisin täydellisen vastauksen jokaiseen hänen
kysymykseensä. Kenties ei hän kuitenkaan olisi rauhottunut, jollei
hänen veljensä herra Johan olisi tullut ja saanut häntä jättämään
minut, jotta sain ratsastaa tietäni, kuten hekin ratsastivat omaansa.

Poistuvain hevosten kavionkapse kuului kauan, sillä tuuli puhalsi
sieltä päin, mutta kun se hälveni kuulumattomiin, oli ympärilläni aivan
hiljaista. Ainoastaan rastas liversi, ja jokunen yöperhonen liihotteli
keveästi kuin henkäys puiden oksien välissä.

Mitä herttualla mahtoi olla tekeillä Sundbyholmassa, sitä oli minun
mahdoton käsittää; mutta mitä kauemmin hän viipyi, sitä useammin
ajatukseni palasivat sille taholle ja yhä mukaansa tempaavampina
tuntien pituuden mukaan. Sillä tunnit kuluivat niin vitkaan, niin
vitkaan, ettei minusta valoisa kesäyökään voinut niitä lyhentää.

Niin alkoi vihdoin valeta idässä ja aamu koitti, mutta herttuaa ei vain
kuulunut.

Laitoin hevosia hieman kuntoon ja talutin niitä perästäni hieman
lähemmäksi maantietä.

"Hyvää huomenta, nuori mies, ja kiitos hyvästä vartiosta!" kuului
silloin huudahdus takaani.

Hän oli herttua, ja siinä seisoin minä kummissani ja voin vielä
vähemmän kuin ennen käsittää, mistä hän tuli ja missä hän oli ollut.
Hän näytti onnelliselta, vaikkakin eräänlainen surumielisyys oli
levinnyt hänen ylpeille kasvoilleen. Hänen ulkonäössään oli nimittäin
yleensä ylpeyden tai ylevyyden piirre, kummaksi sen nyt tahtoikaan
nimittää; mutta se ei ollut samanlainen kuin veljessä, autuaassa
kuninkaassa, tässä majesteetissa, joka seisoo niin korkealla, ettei
kenenkään mieleen johdu ajatella hänestä muuta kuin korkeaa. Herttuan
ylhäisyys oli pikemmin sellaista, jota hän tarvitsi pysyäkseen yllä.
Kuitenkin oli hän ruhtinas, jolla oli runsaita lahjoja ja josta
oli hyviä toiveita, sen kuulin usein autuaalta herraltani,
valtiokanslerilta. Hän olikin muuten hiljainen ja harvasanainen, ja
hänen huulillaan näki harvoin saman lempeän, armiaan hymyn, joka
lämmittää ja vetää puoleensa ja joka oli niin suuressa määrin
kuninkaalle ominainen. Kuitenkin saattoi herttuakin, kun hän oli
omaistensa piirissä, laskea leikkiä aika lailla, erittäinkin ollessaan
sisarensa, neiti Katarinan parissa, sillä häntä rakastivat suuresti
molemmat veljekset.

"Ratsasta nyt Sundbyholmaan", lisäsi hän ja taputti minua olalle,
samassa tarttuen ohjaksiin ja laittautuen nousemaan satulaan. "Ratsasta
Sundbyholmaan... sieltä löydät Tidölandista saapuneen purteni; sano,
että tapasit minut tiellä Vallbyn ja Sundbyn välillä ja että ratsastan
Edsbyhyn, josta aion lähteä vesille... ymmärrätkö?"

Nyt käsitin kyllin selvään, että hyvän herttuan oli toki täytynyt olla
Sundbyholmassa, vaikkakin hän oli tehnyt kierroksen metsässä
eksyttääkseen minut jäliltä. Minä en kuitenkaan ollut tietävinäni siitä
mitään. Herttua istui pian ratsailla ja ratsasti pois Jäderiä kohden,
josta tie eroaa pohjoiseen Fiholmaan ja Björnsundiin, ja sieltä hieman
itäänpäin sijaitsee Edsby. Hän ratsasti aivan verkkaan, ja
todennäköisesti oleskelivat hänen ajatuksensa enemmän niillä seuduin,
jotka jäivät hänen taakseen, kuin niillä, mihin hän aikoi mennä.
Katsoipa hän parisen kertaa taakseenkin, ja hänen katseensa oli
unelmoiva, vaikkakin onnen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Minä täytin hänen käskynsä ja ratsastin Sundbyholmaan. Halki puiston
liihotteli naisolento, kookas, solakka ja suloinen. Kun ratsastin hänen
ohitsensa, tunsin hänet neiti Elisabethiksi. Hänkin näytti unelmoivalta
ja onnelliselta samalla. Hän ei toisin voinut kauneudessa vetää vertoja
Ebba neidille, mutta sorja hän oli, ja hänen suurissa, tummansinisissä
silmissään oli jotakin erittäin kiehtovaa. Kun ensin hänet huomasin,
näin hänen suutelevan jotakin, jota hän piti kädessään, ja hän suuteli
sitä yhä uudelleen. Se oli medaljonki, joka riippui kultaketjusta hänen
kaulallaan, -- kuten voin nähdä tultuani lähemmäksi.

Hän näki puvustani, että olin kuninkaan palveluksessa, ja huusi
sentähden minulle, kysyen mitä tahdoin ja ketä etsin. Ilmotin hänelle
kohdanneeni hänen jaloutensa herttuan tiellä Vallbyn ja Stenbyn
välillä, ja että hän oli aikonut lähteä vesille purrellaan täältä
Sundbyholmasta, mutta oli muuttanut mielensä ja lähettänyt minut
kutsumaan purttaan Edsbyhyn häntä vastaan. Neitsyt hymyili silloin
vienosti, ja minä olin huomaavinani hennon punan lehahtavan hänen
kasvoilleen.

Minä jatkoin matkaani rannalle, jossa pian näin herttuan aluksen
purjehtivan navakassa länsituulessa ja laskettavan Sundbyholman rantaa
kohden. Pursi oli runsaasti koristeltu maalauksilla ja kultauksilla  ja
lippuun oli ommeltu herttuan nimikirjaimet. Kun se tuli pitemmälle
lahteen eikä tuuli enää ylttänyt purjeihin, tarttuivat miehet airoihin
ja pursi läheni laituria. Huusin silloin perämiehelle herttuan
määräyksen, jonka jälkeen pursi taasen käänsi kokkansa ulapalle.

Kun käännyin, seisoi neitsyt Elisabeth aivan takanani. Mikä hänet oli
houkutellut rannalle, en silloin voinut aavistaa, mutta mikään
onnellinen retki ei se hänelle ollut. Hän katsoi niin ikävöiden korean
purren perään, kun se pistäysi lahdesta ulapalle ja purjeet taasen
tuulessa pullistuivat, ja olin näkevinäni kyynelten kimaltavan hänen
kauniissa silmissään. Mutta äkkiä hän vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.

Hänen nimensä lausui joku, joka oli lehdistössä vierellämme, ja tuokion
jälkeen seisoi nuori herra Knut Lilljehöök hänen edessään. Tämäkin oli
kalpea, mutta hänen silmänsä paloivat ja hänen huulensa vavahtelivat.
Hän ei näyttänyt voivan hillitä itseään. Ei edes minun läsnäolonikaan
voinut häntä saada malttamaan mieltänsä.

"Elisabeth, Elisabeth", huusi hän, "oletko siis unhottanut minut?"

Elisabeth riensi häntä vastaan ja ojensi kätensä, kuten ojennetaan
rakkaalle ystävälle ja lisäksi läheiselle sukulaiselle; toinen ei
liikahtanut, mutta veti henkeään saadakseen jonkun sanan suustaan.

"Leikitkö kanssani, vai luuletko, että minä leikin sinun kanssasi?"
puuskahti hän vihdoin. "Ei, Elisabeth, niin poikanen kuin olinkin, niin
oli täyttä totta, mitä sanoin sinulle Fånössä sukulaisesi, rouva Annan,
ja veljesi luona."

"Kuinka voit puhua noin?" sammalsi neitsyt Elisabeth parka eikä tiennyt
kuinka hänen olisi käsitettävä nämä kiihkeät sanat tai kuinka
vastattava niihin. "Kuinka voit luulla, että olen tahtonut leikkiä
kanssasi, mutta, vielä enemmän, kuinka voit luulla, että minä olisin
voinut sitoa itseni leikkipuheeseen Fånössä?"

Siihen tapaan puhui neitsyt hetken, ja hänen sanansa näyttivät tekevän
ihmeen tyynnyttävän vaikutuksen nuoreen herraan. Hänen silmänsä
katselivat lopulta aivan tyynesti koreaan neitoseen, kun hän sanoi:

"Jos silloin pidit puheeni veljeni luona leikkinä, mikä voi olla sekä
luvallista että luonnollista, niin tahdon kuitenkin nyt sanoa täydellä
todella, että sinun täytyy tulla omakseni, ja minä olen jo..."

"Ei, ei, Knut", keskeytti neitsyt Elisabeth sangen vakavasti, melkein
käskevästi. "Ota takaisin ne sanat, se ei koskaan tule tapahtumaan!"

"Ei koskaan tapahtumaan? -- Olen kuitenkin saanut vanhimman veljesi
lupauksen, ja hän on kuitenkin tietääkseni naittajasi."

"Knut, onko totta mitä sanot?"

"Niin totta kuin olen Niilo Antinpojan poika ja herra Antero Fånössä on
veljeni!"

Hän oli tuskin lausunut sanat, kun neitsyt parka vaipui kalveten
maahan, kuten lilja, jonka juurelta on puutarhurin lapio poistanut
viimeisen turvesikkareen. Ja saman vaikutuksen, joka nuoren miehen
sanoilla oli neitsyeen, näyttivät ne tämän johdosta olevan
tekemäisillään häneen itseensäkin. Hän seisoi eteenpäin kumartuneena ja
tuijottavan kalpeana; hänen kätensä olivat ojennetut eteenpäin, mutta
ne vapisivat, ja hän näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan maahan.

Minä hyppäsin hevoseni selästä, nostin hellävaroen pyörtyneen tytön
maasta ja kannoin hänet ylös taloon, jossa hänen pikku piikasensa
tulivat vastaani ja ottivat hänet hoiviinsa. Minun oli vaikea selviytyä
kaikista kysymyksistä, jotka sinkoilivat ylitseni ristiin ja rastiin;
mutta minä vastasin vain, että olin löytänyt neitsyt Elisabethin
pyörtyneenä rannalta, jättäen tulisen Knut herran asiaksi selviytyä
muusta miten parhaiten voi.

Hän kai oli ajatellut tarkemmin asiaa, sillä kun minä tulin alas
rannalle, oli hän kadonnut, ja niin sai juttu jäädä minun lausuntoni
varaan, sillä muut eivät olleet nähneet, mitä oli tapahtunut.

Leirissä Riian luona oli herttua Kaarle Filip mukana ja näyttäytyi
ruhtinaaksi, jolla oli aito ruotsalaista verta suonissaan. Hänen oli
ollut vaikea päästä mukaan. Leskikuningatar rakasti häntä kuten
silmäteräänsä, ja vaikka hän sanoi, että "hänelle teki yhtä kipeää,
kumpaako sormeaan hän leikkasi", niin tietää kuitenkin joka mies, että
nuorempi poika oli paljo lähempänä hänen sydäntään kuin vanhempi,
autuas kuningas. Mutta ei hän eikä kuningas, joka rakasti veljeään
sydämestään, ollut kuitenkaan voinut vastustaa herttuan rukouksia
päästä mukaan tälle sotaretkelle. Ylhäisimmät neuvosherratkin, sekä
valtakunnan kansleri että amiraali, olivat herttuan pyynnöstä puhuneet
siitä kuninkaalle. Herttua itse lausui, että hänen oli sopimatonta
istua paikoillaan, eikä hän tahtonut lukeutua isänmaan hyödyttömäin ja
kelvottomain asukasten joukkoon, vaan olla mukana tulessa ja saavuttaa
hieman kokemusta sodassa.

Sotajoukossa olikin kaikkien ilo nähdä nuorta ruhtinasta, kuinka
arastelematta hän keskellä kuulasadetta tarjosi rintansa alttiiksi
kuninkaansa ja maansa puolesta. Hänen nähtiin usein kuninkaallisen
veljensä rinnalla lapio kädessä ottavan osaa vallinluontiin ja muuhun
kovaan työhön, niin että sotamiehet hurmaantuivat ihastuksesta ja
voivat mennä vaikka tuleen osottaakseen rakkauttaan kuninkaaseen ja
hänen veljeensä. Siellä sodassa näki jokainen selvään, mikä reipas ja
miehekäs sydän sykki vakavan ja hiljaisen ruhtinaan rinnassa.

Mutta hän ei ollut ruumiiltaan yhtä vahva kuin autuas kuningas. Hän ei
jaksanut kärsiä niitä rasituksia ja puutteita, joita leirielämä toi
mukanaan. Kun olimme saaneet Riian haltuumme ja marssineet kaupunkiin,
sairastui herttua. Kuningas oli usein hänen luonansa ja lyhensi hänen
aikaansa rattoisalla keskustelulla. Sillä sairaus oli käynyt silmien
kimppuun ja pimittänyt ne niin, ettei herttua voinut lukea kirjaakaan.

Kerran, kun herttua oli parantumaisillaan ja iloitsi siitä, että sai
lähteä kuninkaan kera kotiin, seisoin käytävässä hänen kamarinsa
edessä, kun kuningas tuli hänen luoksensa. Kuningas viittasi minulle ja
käski minun odottaa herttuan etuhuoneessa. Minä tein niin. Kuningas
tapasi herttuan istumassa pöydän ääressä ja kirjottamassa kirjeitä. Hän
nuhteli hellästi veljeään tämän varomattomuuden tähden. Herttua nauroi
sanoen:

"Minä kirjotan Kaisalle ja lähetän terveisiä sinulta, veli! Hän
kirjottaa minulle ja pyytää minulta lainaksi rahoja, mutta minä sanon
hänelle, että tämä sota on tehnyt kukkaroni niin tyhjäksi, että
tosiaankin luulen sen voipumuksensa tähden aivan menevän pyörryksiin."

Herttua nauroi makeasti leikilleen, ja kuningas otti siihen osaa. He
nimittivät sisartaan, Katarina neitiä, joka oli naimisissa pfalzkreivi
Johan Kasimirin kanssa, Kaisaksi ollessaan oikein hyvällä tuulella.

"Soveliaammassa tilaisuudessa tahdon kuitenkin hänelle osottaa
palvelevaisuuttani, josta pyydän häntä olemaan vakuutettu", lisäsi
herttua.

Iloissaan siitä, että oli tavannut veljensä niin hyvissä voimissa,
mistä hänen leikkisä tuulensa oli riittävänä todistuksena, erosi
kuningas hänestä, kun he ensin olivat keskustelleet lähdöstä, joka oli
tapahtuva muutamia päiviä myöhemmin.

Mutta vaikka herttua näyttikin joka päivä palaavan entiseen
terveyteensä, ei toivo kuitenkaan ollut varma. Kuningas lähti Riiasta
marraskuun loppupuoliskolla ja retkeili ympärinsä Liivinmaalla, missä
joukko pikku linnotuksia -- kuningas sanoi niitä "pikku hökkeleiksi" --
joutui hänen käsiinsä. Herttua seurasi mukana, mutta ei ottanut osaa
mihinkään sotatoimiin, vaan ajoi linnotuksesta toiseen pohjoiseen päin.
Joulun aikaan oli kuningas Wolmarissa, jossa puheltiin paljo Jaakko De
la Gardien ja valtakunnan amiraalin nuoruuden urotöistä, kun he
kourantäydellä väkeä puolustivat pientä linnotusta koko puolalaista
sotajoukkoa vastaan. Uunna vuonnakin 1622 retkeili kuningas ympärinsä
linnotuksesta toiseen, mutta herttua ajoi Narvaan, johon kuningaskin
sitten saapui.

Kukaan ei juuri enää ajatellut herttuan sairautta. Mutta kun luultiin,
että hän oli päässyt pitkiksi ajoiksi kaikista kuoleman tuskista,
silloin kävi kuten psalmissa sanotaan: "Silloin tulee kolkuttamaan
vieras, jota meillä on tapana kuolemaksi kutsua." Hän kolkutti
herttuankin ovelle ja painoi hänet sairasvuoteeseen tammikuun
12 p:nä. Herttua ei ollut valittanut mitään kipuja matkalla, mutta
nähtävästi oli hän luullut itseään liian terveeksi ja tehnyt jonkun
varomattomuuden. Narvassa täytyi hänen laskeutua vuoteelle. Kuitenkin
uskoivat kaikki, jotka tulivat hänen kanssaan kosketukseen, että hänen
pahoinvointinsa oli ohimenevää, ja sitä uskoa vahvisti lääkärikin, joka
katsoi herttuan ensi sijassa tarvitsevan lepoa.

Tästä tyyntyi kuningas, joka, kun hän ensin tuli kotiin ja tapasi
herttuan vuoteen omana, oli sangen suruissaan. Mutta herttua itse oli
todennäköisesti jo alusta toista mieltä, vaikkakin tekeytyi
huolettomaksi eikä tahtonut tehdä veljeään levottomaksi.

Nousin eräänä päivänä ylöspäin vanhan linnan portaita, linnan, joka
seisoi niin synkkänä ja mustana, silmäillen lumen peittämän seudun ja
meren ylitse. Olin vienyt viestejä kuninkaalta eversti Taubelle
Wittensteiniin ja luulin, että tapaisin kuninkaan herttuan luota, kuten
hänen kamaripalvelijansa, herra Lennart Torstinpoika, oli minulle
sanonut. Vahti herttuan etuhuoneessa sanoi minulle samaa, ja kuningas
oli tosiaankin ollut siellä sisällä, mutta mennyt pois toista tietä
kuin oli tullut. Kaikki tunsivat minut ja kun sanoin, että minulla oli
kuninkaalle sanomia, jotka eivät sietäneet viivyttelyä, niin neuvottiin
minut huoneeseen, joka oli aivan sen huoneen vieressä, missä herttua
makasi.

Sattumalta ei sisällä ollut ketään, mutta herttua kuuli, että joku
kulki ovesta, ja huusi hiljaa, jonka tähden astuin sisään. Hän makasi
niin kalpeana ja kuihtuneena tummanpunaisen vuodeuutimen takana, jota
hän veti hieman syrjään paremmin nähdäkseen. Hän oli kai minut
tuntenut, sillä hänen huulillaan häivähti hymy, ja hän viittasi minua
tulemaan lähemmäksi.

"Teit minulle kerran palveluksen, ennenkuin lähdimme tähän sotaan",
sanoi hän muistuttaen minua metsästä Sundbyholman luona.

Hänen sormessaan välkkyi kallisarvoinen sormus, ja hän tarttui siihen
ja piti sitä silmiensä edessä, jotka katselivat sitä sellaisella
ihastuksella kuin kokonainen onnen ja ilon maailma olisi vierittänyt
kuviaan sormuksen ahtaan ympyrän lävitse. Kului pitkä hetki herttuan
virkkamatta mitään, mutta sitten kohotti hän katseensa minuun.

"Olet vaitelias ja luotettava, tiedän sen", sanoi hän, "tee minulle
vielä muuan palvelus..."

Kova tuska teki hänelle mahdottomaksi jatkamisen. Hän puristi huulensa
yhteen, ja hiki helmeili hänen otsallaan. Minä tahdoin rientää
kutsumaan hänen lääkäriään, mutta hän ymmärsi tarkotukseni ja viittasi
minulle innokkaasti kädellään.

"Anna tämä", sanoi hän ojentaen minulle sormuksen, "anna tämä
hänelle... Hän pyysi minulta sitä, kun viime kerran olimme yhdessä, ja
minä sanoin hänelle silloin, että kerran antaisin sen hänelle, mutta
silloin... silloin olisin minä mennyttä."

Hän pyyhkäisi pois pari silmistään kihonnutta kyyneltä. Minä odotin
hänen jatkavan ja sanovan minulle, kenelle minun oli kallisarvoinen
lahja jätettävä. Mutta hän sanoi vain:

"Näetkös, en luullut, kun kirjotin viimeisen kirjeeni... en luullut,
että minut niin pian kutsuttaisiin... jaa, jaa, näyttää kuin päiväni
olisivat lopussa... Älä sano sitä kenellekään, älä kenellekään,
muistatko, mutta jos pääsen tästä eläville jaloille, niin voit antaa
sen minulle takaisin, muussa tapauksessa anna se hänelle." -- --

Viereisestä huoneesta kuuluivat tarmokkaat askeleet. Tunsin aivan liian
hyvin, kuka tulija oli, ja paloin kärsimättömyydestä, että herttua
sanoisi sen nimen, jolle sormus oli vietävä. Mutta hänellä oli niin
kiire puristaessaan kättäni kiinni kalleuden ympärille, jottei sitä
nähtäisi, ja samassa astui kuningas huoneeseen.

Hän katsoi kummastuneena minuun ja herttuaan, mutta tämä hymyili niin
lempeästi veljelleen, että kuningaskin hymyili vastaan ja viittasi
minulle, että sain poistua.

"Ei, ei", sanoi silloin herttua, "minä jaksan kyllä kuulla, mitä
sanomia hän tuo. Ovatko puolalaiset saaneet kelpolailla selkäänsä?"

"Ole huoletta, veli, me selviämme hyvin!" vakuutti kuningas, lisäten,
että hän toivoi asiain paranevan päivä päivältä.

Mutta silloin nousi herttua vuoteessaan istualleen kyynäsvarteensa
nojaten ja sanoi suurella innolla:

"En kuitenkaan luule veljeni aikovan tehdä totta puheestaan, että hän
viipyy täällä ja odottaa minua?"

"Luuletko sitten, että on viipyvä niin kovin kauan, ennenkuin voit
nousta jaloillesi ja seurata minua?" kysyi kuningas vastaan sekä
lisäsi: "Kuinka veljeni voikaan toivoa, että minä saattaisin lähteä
tieheni ennenkuin tiedän millaisen käänteen tämä tauti tulee saamaan?"

"Ruotsin valtakunta merkitsee sentään jonkun verran enemmän
kuninkaalleni kuin herttua Kaarle Filip", vastasi herttua ja oli oikein
kaunis istuessaan siellä tumman purppurataivaansa alla. "Sitäpaitsi
tunnen voivani paremmin, paljon paremmin. Epäilemättä on hän oikeassa,
oppinut tohtori, kun hän sanoo, että minä pääasiallisesti tarvitsen
lepoa. Tee siis minulle mieliksi äläkä lisää levottomuuttani viipymällä
minun tähteni täällä, kun tärkeät valtiohallinnolliset asiat kutsuvat
sinua kotiin Ruotsiin... Ah, pelkkä ajatus, että sinä kuitenkin olet
tahtonut olla luonani, antaa minulle voimaa kestämään kaipauksen."

Kuningas pudisti lempeästi päätänsä ja kääntyi minuun. Minä esitin
asiani ja sain käskyn heti samana iltana ratsastaa takaisin, jonka
jälkeen poistuin. Kun seisoin ovessa, nyökkäsi herttua minulle.

Sitten en nähnyt häntä enää koskaan tässä elämässä.

Tammikuun 16 p:nä otti kuningas veljeltään jäähyväiset palatakseen
maitse Suomen kautta ja Pohjanlahden ympäri kotiin. Matka kävi
onnellisesti. Geflessä oli kuningatar Maria Eleonora hänen vastassaan,
ja hänen seurassaan jatkoi hän matkaa Tukholmaan, jonne hän saapui
helmikuun 9 p:nä.

Tänne saapui pian surullinen sanoma, että herttua Kaarle Filip oli
vaipunut kuolon uneen kello 2 ja 3 välillä yöllä tammikuun 25 päivää
vasten. Itä-Göötinmaan herttua Juhana oli kuollut jo 1618, ja niin oli
valtakunnassa kuningas yksin jälellä kuningashuoneesta. Monta kertaa,
kun olen ajatellut sitä rakkautta, joka vallitsi korkeain veljesten
välillä, on johtunut mieleeni mitä herrani valtakunnan kansleri sanoi
monta vuotta myöhemmin, kun oli kysymyksessä päättää aivan uudesta
kuningassuvusta valtakuntaan, että täällä olisi tullut oikea verisauna,
jollei Jumala olisi niin pian kutsunut sekä herttua Juhanaa että
herttua Kaarle Filipiä. Kuinka olisi voinut käydä, tietänee Jumala
yksin ja ne, jotka paremmin ymmärtävät arvostella niin korkeita
asioita, mutta varmaa on, että näiden veljesten välillä vallitsi aivan
toinen suhde kuin vanhan Kustaa kuninkaan poikien välillä.

"Minun onneni yhtyi hänen onneensa, ja minun elämääni sulostutti hänen
elämänsä!" kuulin kuninkaan sanoneen manalle muuttaneesta veljestään,
kun hän oli Upsalassa vanhan leskikuningatar Katarina Stenbockin
hautajaisissa keväällä 1622. Ja useammissakin tilaisuuksissa kuulin
hänen lausuvan sanoja, jotka ilmaisivat vilpitöntä ja sydämellistä
surua.

Mutta herttuan sormus piti minua aivan kuin tulisilla hiilillä. Kuka
tuo "hän" oli, sitä minun oli vaikea saada selville. Puhuttiin kyllä
sinne ja tänne herttuan mieltymyksistä, mutta sitä en paljo
kuulostellut eikä se antanut minulle mitään ohjausta hänen luoksensa,
joka oli väikkynyt herttuan ajatuksissa hänen viime hetkinään. Monta
kertaa olin kysymäisilläni kuninkaalta, mutta tahdoin kuitenkin sitä
ennen päästä puheihin neitsyt Elisabeth Ribbingin kanssa, sillä kuinka
kääntelinkin asiaa ja kuinka uskomattomalta se minusta tuntuikin, niin
en voinut olla yhdistämättä herttuan yöllistä vierailua Sundbyholmassa
neitsyt Elisabethin pelkoon ja pyörtymykseen, kun hän sai kuulla, että
hänen veljensä oli kihlannut hänet herra Knut Lilljehöökille.

Kuitenkin oli minun meneteltävä mitä varovaisimmin. Sillä en tahtonut
pienimmälläkään tavalla vahingoittaa nuoren neidon mainetta, enkä
myöskään saattaa pienintäkään tahraa jalon herttuan muistolle.
Viimeinen kysymys oli, kuinka voisin päästä Sundbyholmaan. Ja sen piti
tapahtua nyt keväällä, sillä kohta kesän tultua lähtisi kuningas taasen
sotaan.

Silloin sain eräänä päivänä kuninkaalta käskyn ratsastaa viemään
kirjettä valtakunnan amiraalille Sundbyholmaan. Hän oli yksi niistä,
jotka olivat määrätyt hoitamaan hallitusta kuninkaan ollessa poissa, ja
hän oli nyt mennyt pariksi päivää maatilalleen.

Oli iltapäivä, kun ratsastin tietä Sundbyn kirkolle. Oli tuskin vuotta
siitä, kun viimeksi ratsastin samaa tietä, ja kuinka paljo olikaan
muuttunut! Mitä taannoisena yönä tapahtui, näin niin selvästi edessäni.
Katsoin useaan kertaan ympärilleni, ikäänkuin olisin odottanut, että
herttua saapuisi tulisella juoksijallaan. Puut näyttivät minusta
tutuilta, ja minusta tuntuivat ne viittovan minulle pitkillä
käsivarsillaan, ja tuulen humina niiden latvoissa, tämä yksisävyinen ja
kuitenkin niin ihmeen ihana soitto, tuntui laulavan minulle kuolleesta
herttuasta ja hänen rakkaudestaan. Tosin tiesin vaiteliaan herttuan
mielitietystä yhtä vähän kuin ennenkin. Mutta jokin sisälläni sanoi,
ettei minun tarvitsisi turhaan ratsastaa tietä amiraalin maatilalle.

Kun saavuin Sundbyholman tiehaaraan, pidätin hevostani ja katselin
ympärilleni. Pälkähti päähäni lähteä metsään, tien toiselle puolelle,
jotta mahdollisesti löytäisin polun, jota herttua oli yöllä kulkenut.
Kenties, ajattelin, löydän lopulta juuri tässä hiljaisessa metsässä
arvotuksen ratkaisun.

Kun minulla oli hyvää aikaa, panin päätökseni toimeen ja ratsastin
metsään, sidoin hevoseni puuhun ja koetin löytää sen paikan, jossa olin
seissut hevosten kanssa yöllä ja johon herra Knut tuli luokseni. Puun
löysinkin pian. Siellä oli suuria kiviä ympärinsä, niin että paikan
tunsi helposti, ja ilokseni näin kapean uran aukenevan kivien takaa
metsään. Epäilemättä oli herttua tullut tätä polkua myöten.

Kulin eteenpäin. Polku teki pitkän kaarroksen länttä kohden. Hetkisen
taivallettuani pilkkui puiden välitse pieni tupanen, jonne päätin mennä
sisälle kysymään, mihin polku vei, mutta saavuttuani perille huomasin,
ettei tuvassa ollut ketään kotona. Erinäisistä esillä olevista töistä
voin kuitenkin päättää, ettei minun tarvitsisi odottaa kauan ennenkuin
sen asukkaat saapuisivat, ja sentähden istuuduin ikkunan ääreen, joka
oli avoinna. Lähellä ikkunaa kuulin erään tiheän leppäpensaan takana
kahden äänen puhuvan puoliääneen, ja pistin juuri pääni ulos
puhutellakseni heitä, kun yhtäkkiä kuulin mainittavan neitsyt
Elisabethin nimen ja samalla että hänestä oli tullut pienen tytön äiti.

"Hanki minulle selko lapsen isästä, ja minä tahdon antaa sulle kultaa
kouran täydeltä!" kuulin miehisen äänen sanovan, ja ääni kuului
katkeralta.

"Se ei ole helppoa, mutta tahdon koettaa parastani!" vastasi vanha
nainen, jonka pään saatoin erottaa leppäpensaan lehdistön lävitse.

"Vannon sen kautta kaiken, mikä pyhää on", jatkoi vihastunut mies,
"että laki on tässä pantava voimaan kaikessa verisessä ankaruudessaan!
Ei ollut siis ihme, että hän sanoi ei ja yhä ei ja itki ja rukoili, kun
tahdoin, että hänestä tulisi kunniallisen miehen vaimo. Mutta, niin
totta kuin elän... leikki ei ole vielä lopussa!"

Hän nousi ja poistui kiireisin askelin. Vanha nainen astui kohta sen
jälkeen tupaan. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään minut, mutta minä
sanoin hänelle asiani ja sain sen selityksen, että polku vei ainoastaan
muutamiin loitompiin mökkeihin metsässä. Kun sanoin hänelle, että olin
kuulevinani jonkun puhuvan astuessani tupaan, sanoi hän minulle, että
se oli herra Sven Ribbing, valtiokanslerin lanko Sundbyholmasta.

"Ja siellä vallitsee niin kova suru", lisäsi hän, "vaikkakin tänään on
kartanossa vieraita läheltä ja kaukaa, sillä amiraali lähtee Tukholmaan
näinä päivinä. Neitsyt Elisabeth parka", lisäsi hän, ikäänkuin hänellä
olisi tarve ilmaista ajatuksensa jollekin tästä asiasta.

Vaikkakin jo pääkaupungissa tiesin kaiken, mitä häneltä voin saada
tietooni, annoin hänen jatkaa, koska hän näytti olevan hyvin selvillä
suvun oloista ja suhteista ja oli seurannut rouva Kristinan, amiraalin
rouvan, mukana kotoa, kun tämä meni naimisiin. Herra Sven oli kovasti
vihastuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut Sundbyholmassa. Hän oli
saapunut samana päivänä, mutta oli ensin tahtonut kuulustella vanhaa
uskottua palvelijaa, ennenkuin ratsasti kartanoon. Hän oli tahtonut,
että neitsyt Elisabethin piti menemän herra Knut Lilljehöökin
puolisoksi, mutta nyt ei ollut ainoastaan tämä tuuma hyljättävä, vaan
lisäksi sai koko suku häpeän kannettavakseen.

"Saadaanpas nähdä, että ankara herra oikeutetussa vihassaan, sillä
kukaan ei voi sanoa muuta kuin että hänen asiansa on oikeutettu...
saadaanpas nähdä, että hän ryhtyy joihinkin hullutuksiin. Minä tunnen
hänet minä, kuinka tulinen ja kiihkeä hän on; hän voi Sundbyholmassa
ryhtyä leikkiin, jota tuskin konsanaan unhotetaan."

Synkin mielin jätin vanhuksen ja lähdin kartanoon. Alinomaa näin
edessäni sorean neitsyt Elisabethin, kuinka hän kalpeni ja kaatui
maahan herra Knut Lilljehöökin puhuessa, ja nyt aavistin olevan samat
kovat edessä, jollei vielä pahempaakin.

Sundbyholmassa oli paljo vieraita. Minä jätin hevoseni tallin luo ja
menin ylös kartanoon tavatakseni valtakunnan amiraalin. Minulle
sanottiin, että hän oli puistossa, ja minä menin sentähden erääseen
upeaan lehmuskäytävään. Samassa tuli muuan mies lujin askelin
jälestäni. Hän oli herra Sven Ribbing, kuten pian sain tietää. Hänen
perässään tuli kohta vielä pari herraa ja hänen sisarensa, amiraalin
rouva.

Minä astuin syrjään ylhäisen herrasväen tieltä ja seurasin perästä
hieman loitompaa, sillä kuulin heidän juttelustaan, kun he kulkivat
ohitseni, että heidänkin kävelyretkensä tarkotus oli löytää amiraali.

Tämä oli eräässä kukkaslehdossa, ympärillään muutamia naishenkilöitä,
niiden joukossa myös hänen natonsa, neitsyt Elisabeth. Hän oli
kummakseni surupuvussa, ja oli vielä kauniimpi kuin nähdessäni hänet
aamulla vuosi takaperin hylkäävän herra Knut Lilljehöökin
naimatarjouksen.

Kohta nähtyään lankonsa riensi valtakunnan amiraali häntä vastaan,
mutta herra Sven seisoi jäykkänä ja kankeana ja tahtoi tuskin ojentaa
kättänsä.

Amiraali heitti häneen kummastuneen katseen, mutta herra Sven ei
pitänyt häntä kauan tietämätönnä siitä, mikä hänen huonon tuulensa
aiheutti.

"Minua kummastuttaa", sanoi hän, "niin, minua kummastuttaa enemmän kuin
voin sanoa se, että löydän teidät täältä..."

"Aionkin, jos Jumala suo, huomenna tai ylihuomenna lähteä Tukholmaan",
keskeytti valtiokansleri. Mutta herra Sven huiskautti kättään,
ikäänkuin tahtoisi sanoa, ettei tuo kuulunut asiaan. Hän kääntyi
kuitenkin amiraalista sisareensa, joka vapisi kuin haavanlehti veljensä
vihaisten katseiden ja hänen äänensä terävän sävyn tähden. Hän tunsi
kyllin veljeään hänkin, neitsyt Elisabeth parka.

"Ja sinä, Elisabeth", tiuskaisi mies sisarelleen, "ilkeätkö
läsnäolollasi saastuttaa kunniallisten miesten ja naisten seuraa?"

"Veli Sven", änkytti Elisabeth ja pani kätensä ristiin veljeä kohden,
"veli Sven, sinulla ei ole syytä..."

"Minullako ei ole syytä!" huudahti tämä. "Niin, totta kuin nimeni on
Sven Ribbing, ja niin totta kuin sinä olet äiti, niin minulla on
syytä... Isämme nimen kautta, kuinka olet voinut tahrata kunniallisen
nimesi, kuinka olet voinut unhottaa itsesi, sukusi... etkö sitten
tiedä, millainen rangaistus seuraa sellaisesta teosta kuin sinun? Ei
ainoastaan häpeä ja kunniattomuus, -- menetät kaiken, mitä olet perinyt
isältä ja äidiltä, ja sinun täytyy kuolla nälkään tai kerjätä leipääsi
joka miehen ovella..."

Suuttunut mies oli poissa suunniltaan. Turhaan koetti milloin amiraali,
milloin rouva Kristina hillitä sanatulvaa, joka pursui hänen
huuliltaan, ja hänen katkeruutensa oli paljo suurempi kuin minä nyt
voin kuvailla.

Mutta neitsyt Elisabethissa tapahtui muutos, joka kykeni saamaan aikaan
enemmän kuin kukaan läsnäolijoista kykeni.

Hän kohotti ylpeänä kauniin päänsä ja katsoi veljeensä niin puhtaalla,
niin viattomalla ja majesteetillisella katseella, että tätä miellytti
se vastoin hänen tahtoaankin. Oli kuin hänen edessään olisi seissut
kuningatar, syyttäjä syytetyn sijaan, tuomari tuomitun sijaan. Hänen
viime sanansa tulivat vain puoliksi kuuluviin. Toinen puoli niistä
ikäänkuin hälveni pois ja katosi kuulumatonna avaruuteen. Ympärillä
tuli aivan hiljaista. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen milloin
veljeen, tehdyn rikoksen säälimättömään kostajaan, milloin häneen,
rikolliseen, joka niin mahtavasti sai veljensä katseellaan vaikenemaan.

"Veli", sanoi Elisabeth, ja hänen äänensä helähti niin puhtaasti ja
lempeästi ja surullisesti samalla kertaa, "veli, puhut herttua Kaarle
Filipin leskelle!"

En voi kuvata vaikutusta, jonka nämä muutamat sanat tekivät veljeen ja
kaikkiin niihin, jotka eivät tunteneet asiaa.

Herra Sven seisoi kauan aivan hiljaa, ikäänkuin kivettyneenä. Hänen
silmänsä tuijottivat ylevän majesteetilliseen naiseen eteensä, hänen
huulensa liikkuivat, mutta kukaan ei voinut sanoa, liikkuivatko ne
puhuakseen vai sen liikutuksen johdosta, joka valtasi koko hänen
olemuksensa ja pani jokaisen lihaksen vapisemaan.

"Herttua Kaarle Filipin leski!" änkytti hän vihdoin.

"Niin!" jatkoi loukattu. "Sisaresi oli jalon ruhtinaan laillisesti
vihitty vaimo!... Voitko nyt ymmärtää, miksi minun täytyi vastustaa
tahtoasi ja jalon Knut herran pyyntöä. Lapsi, jonka äiti olen, on
herttuan tytär, ja aviosopimuksemme on sukulaisemme valtakunnan
amiraalin huostassa. Mutta kun minä olin liian alhainen neitonen
korkealle ruhtinaalle, niin täytyi meidän avioliittomme pysyä
salaisuutena koko maailmalle. Hänen muistonsa ja minun oma kunniani
vaatii nyt, että ilmaisen asian todellisen laidan."

Amiraali vahvisti sen, mitä herttuan leski oli sanonut, ja nyt oli Sven
herran vuoro nolostua. Se kävi kuitenkin helpommin, sillä sisar oli
hyvyys itse, ja pian lepäsivät he toistensa sylissä.

Illalla, saatuani kirjeen jätetyksi amiraalille, pyysin saada puhutella
rouva Elisabethia, ja silloin annoin hänelle herttuan sormuksen. Hän
vuodatti ilon ja surun kyyneleitä samalla kertaa, ilon, koska hän näki
olleensa ruhtinaalle niin rakas, surun, koska tämä niin pian temmattiin
pois, hänen saamatta olla puolisonsa rinnalla ottamassa vastaan hänen
viimeisen huokauksensa.

       *       *       *       *       *

Rouva Elisabeth meni sitten kuitenkin herra Knut Lilljehöökin kanssa
naimisiin. Hänen ja herttuan poika kasvatettiin leskikuningattaren
luona, ja tämä poika oli hänen ilonsa niin kauan kuin hän eli.
Sittemmin oli hän hovimestarittarena ensin kuningatar Kirstillä ja sen
jälkeen kuningatar Hedvig Eleonoralla.



6.

Voittoratsastus Preussin halki 1626.


Joulukuussa 1625 kuoli leskikuningatar, urhakka Kristina rouva, Kaarle
kuninkaan leski.

Kuningas oleskeli silloin Liivinmaalla, ja sanoma kuolemantapauksesta
saapui hänelle juuri kun hän aikoi käydä taisteluun. Hänet valtasi
suru, mutta hän kantoi menetyksensä miehuudella, kuten hän aina teki,
ja minä kuulin hänen sanovan: "Korkeimman tahtoa ei voi vastustaa.
Meillä on kuitenkin vain lyhyt aika oleskeltavana täällä surun ja
rasitusten maassa, ja kaikkein parasta on, jos päätteeksi saamme hyvän
lopun."

Muutamia päiviä sen jälkeen sai hän voiton Wallhofin luona, jonka
jälkeen hän, sotamarskin saavuttua Riiasta sotajoukkoon, jätti
päällikkyyden hänelle ja lähti Rääveliin, jossa kuningatar odotti
häntä. Kun hän saapui kotiin valtakuntaansa jälleen, vietettiin hänen
äitinsä hautajaiset.

Ne olivat Strängnäsissä. Aatelisto oli kuninkaan käskystä saapunut
Nyköpingiin, missä ruumis oli liinoihin käärittynä samassa salissa,
jota käytettiin Kaarle kuninkaan maatessa ruumiina. Kuninkaan
henkikaarti oli myös saapunut Liivinmaalta. Strengnäsin tuomiokirkossa
piti piispa, tohtori Lauri, ruumissaarnan; ja valtiokansleri piti
puheen, kun kuninkaalliset arvomerkit laskettiin ruumiille. Neljätoista
vuotta oli mennyt siitä kuin samassa paikassa vietettiin sama
juhlallisuus Kaarle kuninkaan kuoltua -- neljätoista vuotta, ja
kuitenkin olivat ne kuin kaksi iltaa, joiden välillä on yö ja päivä,
vaikkakin päivä oli ollut täynnä työtä, täynnä suruja ja taisteluja,
mutta myöskin kunniaa. Aika laskee niin hiljaa laskujaan ja saa
taulunsa täyteen, ihminen huomaa tuskin kuinka tunti lisätään tuntiin,
kuukausi kuukauteen ja vuosi vuoteen, ennenkuin joku erikoinen tapaus,
kauan kaivatun ystävän jälleennäkeminen tai kuten täällä autuaan
kuninkaan suru äitinsä hautajaisissa, samalla paikalla kuin puolitoista
vuosikymmentä aikaisemmin isän hautajaisissa, pakottaa hänet näkemään
ja ajattelemaan pyyhkimätöntä numeroa ajan numerotaululla. Silloin
kohottaa ihminen pelästyneenä katseensa ja huudahtaa: Niin pitkä aika
on siis kulunut! Niin, nyt olivat menneet kaikki tästä suuresta
suvusta! Kuningas yksin oli jälellä ja pfalzkreivitär Katarina; sillä
luopiota Puolassa ja hänen jälkeläisiään ei ollut otettava lukuun.
Kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, kun näin tämän kookkaan olennon
astuvan eteenpäin tuomiokirkon holvien lävitse ja kun näin surun
majesteetillisilla kasvoilla, -- kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa,
että hän laupiaalla kädellään suojelisi Ruotsin kuningasta. Mutta
Herran ajatukset ja tiet eivät ole meidän ajatuksemme ja tiemme. Vielä
puoli vuosikymmentä ja vuosi lisäksi, ja suuri kuningas oli päättänyt
vaelluksensa ja mennyt sitä tietä, jota meidän kaikkien täytyy kerran
kulkea, astuaksemme tuomiolle Herran eteen!

Suuri ihmisjoukko oli virrannut katsomaan suurta hautajaisloistoa.
Siitä nyt ei ole paljo puhumista, sillä samoinhan on kaikissa
sellaisissa tilaisuuksissa, joissa on jotakin nähtävää. Mutta eräät
kasvot joukosta herättivät minussa vilkasta huomiota.

Ne olivat vanhemmat naiskasvot, piirteiltään puhtaat ja kauniit. Tuumin
itsekseni, kun näin niiden lempeän, rauhaisan ilmeen, että sellaiselta
mahtoi näyttää ihminen, jonka menneen elämän ylitse ei minkään pahojen
pimeydentöiden nuhteleva muisto heitä varjoaan. Sille, joka oli
kovettunut sodan verisessä leikissä, teki hyvää näiden sisäistä
hurskautta, omantunnon rauhaa ja tyytyväisyyttä todistavain kasvojen
näkeminen. Minusta tuntui samalta kuin auringon säteen sattuessa
jäätyneeseen maahan ja kohottaessa kukkia itse vuorenseinästäkin.

Näin vanhuksen silmien seuraavan kuningasta. Kerran seisoi kuningas
aivan hänen lähellään, hän olisi hyvin voinut puhutella häntä, ja hyvä
kuningas olisi hänelle vastannut. Mutta minä näin kuinka jalot kasvot
kalpenivat pelosta ja kyynelet täyttivät silmät. Hän päästi suotuisan
tilaisuuden käsistään, ja hetkistä myöhemmin ei hänen ollut mahdollista
enää päästä nähtäviin eikä kuultaviin.

"Mitä tahdotte, vanha muori?" kysyin häneltä koettaen näyttää niin
lempeältä kuin voin.

Hän katsoi minuun pitkään, ikäänkuin tahtoisi tutkia, saattoiko hän
luottaa ystävällisiin sanoihini.

"Tahtoisin mielelläni puhutella kuningasta!" sanoi hän vihdoin, mutta
kääntyi samassa pois. Hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon.

"Nykyään ei ole helppo asia saada puhutella kuningasta", sanoin
tarttuen hänen käteensä, "hänellä on nyt pää täynnä sotaisia
ajatuksia..."

"Sodasta juuri tahtoisin puhuakin!" keskeytti mummo ja lisäsi, kun minä
hymyilin sille varmuudelle, jolla hän puhui: "Niin, niin, tahtoisin
puhua sodasta; nähkääs, minulla on poika siellä, ja minä seison haudan
partaalla, voin lukea jo päiväni."

Keskustellessamme olimme hieman loitonneet ihmisjoukosta, ja
luultavasti oli vanhus nähnyt silmistäni, että tarkotin hänelle hyvää,
sillä ei kestänyt kauan, ennenkuin olin alusta loppuun selvillä siitä,
mitä hänellä oli sydämellään.

"Minulla oli tytär", kertoi hän. "Sanottiin hänen olevan kauniin, mutta
paavilaiset saivat hänet pauloihinsa. Silloin, kuningas Juhanan aikaan,
monet sellaisetkin, jotka tiesivät enemmän kuin me pikku eläjät,
eksyivät kuulemaan paavilaisia saarnoja. No hyvä, ja kuningas
Sigismundin aikaan sai muuan hänen herroistaan tyttöni, lupasi hänelle
tavaraa ja kultaa ja mitä ihanimman elämän monissa linnoissaan, ja hän
kuunteli herran lupauksia ja meni sen mukana meren yli kaukaiseen
maahan. En kuullut hänestä enää sen koommin, ja mieheni kuoltua muutin
tänne Strengnäsiin, josta olen syntyisin."

"Ja poikanne?" kysäisin, koska hän minusta loittoni aivan liian kauas
asiastaan.

"Poikani kasvoi luonani ja oli ilonani ja riemunani. Hän kävi täällä
koulua, ja minä toivoin hänen kerran voimallisesti saarnaavan oikeaa
oppia paavia ja koko hänen joukkuettaan vastaan. Itse tohtori Laurikin
-- piispa", lisäsi hän selvyyden vuoksi -- "taputti minua monta kertaa
olalle ja sanoi, että minulla oli oleva kunniaa hänestä, Pietarista,
sillä se oli hänen nimensä."

"Niin minäkin luulen, niin vähän kuin niitä asioita käsitänkin",
lisäsin minä, kun vanhus hetkiseksi pysähtyi.

"Niin", huokasi hän, "mutta nyt on hän siellä maailmalla, uskottomain
ihmisten joukossa, jotka ostavat ja myyvät Jumalan pyhiä armolahjoja
kuten muitakin markkinatavaroita. Onneton oli se hetki, jona annoin
suostumukseni hänen matkaansa, ja siitä on jo parisen vuotta..."

"Eihän hän kuitenkaan ole enää lapsi", lohdutin häntä. "Tietäähän hän,
mitä sanoo ja tekee."

 Hän pudisti epäilevästi päätänsä ja kuivasi pois kumpuavat kyynelet.

"Hän ei ole lapsi, ei... sitä hän ei ole; mutta hän ei saa koskaan
tehdyksi sitä, mitä aikoi siellä maailmalla. Koko retki on hyödytön
retki, ja varmaan ympäröivät häntä suuremmat vaarat kuin kukaan luulee.
Sillä nuo mustat jesuiitat, he eivät häikäile Jumalan enkelinkään
edessä, jos tämä asettuisi heidän tielleen, mitä he sitten
välittäisivät pojastani; ja jesuiitta se täällä kävikin, aivan varmaan,
vaikka hän oli puettu merisotilaan pukuun."

Nyt minäkin pelästyin ja olin utelias kuulemaan, kuinka kaiken laita
oli; sillä puolalaiset urkkijat eli "koiransilmät", kuten autuas
kuningas niitä nimitti, eivät olleet niinkään harvinaisia Ruotsin
rajojen sisällä, ja erittäin täällä Strengnäsissä oli piispa
salaperäisellä tavalla saanut kuningas Sigismundilta kirjeen, joka oli
osotettu Ruotsin säädyille. Mistään sellaisesta ei tässä kuitenkaan
ollut kysymys, kuten pian sain kuulla.

"Tänne saapui eräänä päivänä muuan merisotilas, jolla oli mukanaan
kirje tyttäreltäni. Hän oli nyt korkean puolalaisen herran leski, ja
hänellä oli suunnattomat rikkaudet hallussaan. Hän oli kirjottanut
monta kirjettä, mutta ainoakaan ei ollut saapunut perille, ja sentähden
lähetti hän nyt luotettavan kirjeentuojan. Hän tahtoi nähdä veljensä ja
tehdä hänelle niin suuria lahjotuksia, että veli muistaisi häntä niin
kauan kuin elää, vaikkakin surkutteli sokaistua poloista, joka samoin
kuin minä, hänen äitinsä, oli tuomittu ikuiseen piinaan lutherilaisen
kerettiläisyytensä tähden... niin, semmoista oli kirjeessä, jonka
poikani luki minulle!"

"Ja niin lähti hän sisarensa luo?" kysyin.

"Niin hän lähti hänen luoksensa, ei kurjan mammonan tähden, vaan, kuten
hän sanoi, koettaakseen onneaan, eikö hän voisi palauttaa sisartaan
hänen harhateiltään ja tuoda hänet mukanaan kotiin, vaikka kaikki kulta
ja hopea jäisi sinne merien taakse."

"Ja tästäkö aiotte puhua kuninkaalle?"

"Niin", vastasi hän, "jos on totta, kuten sanovat, että kuningas nyt
kesäksi menee Preussiin, niin tahtoisin pyytää häntä käyttämään
valtaansa pojalleni avuksi... Olen varma, että koko jutussa piilee
ilkeä juoni, niin, niin olen!"

Oli totta, mitä vanhus oli kuullut sanottavan, että tänä vuonna oli
kysymys Preussista, mutta ulottuiko kuninkaan valta pelastamaan hänen
poikaansa vaarasta, sen jätin ratkaisematta. Kuitenkin lupasin hänelle
mielessäni, että jos joutuisin hänen poikansa jälille, niin veisin
hänen terveisensä pojalle ja koettaisin saada tämän luopumaan
vaarallisesta hommasta, johon oli ryhtynyt, että keskellä umpikatolista
Puolaa muka käännyttäisi rikkaan lesken. Lopuksi tarvitsin jotakin,
johon voisin vedota pojan edessä, jotta hän luottaisi minuun, ja sen
sainkin.

Vanhuksen asunto oli jokseenkin lähellä parin riippakoivun juurella,
rauhan koti, kuten tuli ollakin sen, missä hurskas ja jumalinen henki
asui. Kun astuimme kynnyksen ylitse, meni hän hyllyn ääreen takan luo
ja otti sieltä raamatun, jonka kuluneet kannet osottivat kuinka paljon
sitä oli käytetty.

"Tässä on nimeni, jonka on mestari Olavi kirjottanut omalla kädellään",
sanoi hän, ja häneltä vierähti kyynel irtonaiselle lehdelle, jota hän
piteli kädessään. "Jos tapaatte poikani, niin näyttäkää hänelle vain
tämä lehti, niin hän kyllä luottaa teihin!"

Siinä oli kaikki, mitä hän voi antaa minulle ohjeeksi. Tyttärensä
miehen nimeä ei hän voinut minulle sanoa. Kaikki riippui siis
sattumasta. Kuitenkin lupasin hänelle, että jos löytäisin hänen
poikansa, niin veisin hänelle äitinsä terveiset ja pyytäisin häntä
palaamaan takaisin kotiin. Kuitenkin aiheutti tämä kohtaukseni vanhan
mummon kanssa Strengnäsissä sarjan tapauksia, muutamat niin
ihmeellisiä, etten voinut oikein ymmärtää niiden yhteyttä, ja olen
väliin luullut, että olin noitaämmien leikkikaluna.

Juhannuksen aikaan lähdimme Ruotsin saaristosta ja purjehdimme Itämeren
ulapoille. Harvat aavistivat, että oli kysymys Preussista,
hedelmällisestä ja rikkaasta maasta monine kaupunkeineen alisen
Veikselin ja kaikkien niiden pienten virtojen varsilla, jotka laskevat
vetensä Itämeren lahtiin tällä rannikolla, niin sanotuilla Haffeilla.
Siirtää sota tänne oli samaa kuin tarttua Puolan valtakunnan kurkkuun,
ja kun ajattelee niitä pitkiä sotia, joita meidän maamme oli käynyt
melkeinpä lakkaamatta, siitä pitäen kun vanha Kustaa kuningas sulki
silmänsä, niin on jotakin suurenmoista tällaisessa astumisessa
vihollisen nenän eteen, kuten autuas kuningas nyt teki. Mutta
puolalaiset maat olivatkin ylen kurjassa tilassa. Jokainen tahtoi olla
herrana eikä kukaan totella, ja sellainen ei käy laatuun ajanoloon.

Mutta vaikka maailma hämmästyi nähdessään Ruotsin kuninkaan nousevan
Preussia vastaan, niin vielä suurempaa ihmettelyä herätti, kun nähtiin,
miten ripeästi hän pani tämän maan valtansa alle. Kesäkuun 26 p:nä
saavuimme Pillauhin, aivan Königsbergin edustalle, ja heinäkuun 12 p:nä
olimme voittajaherroina kulkeneet kautta maan aina Saksan valtakunnan
ja Pommerin rajoille, niin että kuningas silloin saattoi kirjottaa
valtakunnan marskille, "että hänellä paitsi niin monia kauniita
maa-alueita oli kuusi- tai seitsemäntoista kaupunkia maassa". Hyvällä
syyllä saattoi autuaan kuninkaan rippi-isä, tohtori Johannes Botvidi,
sanoa ruumissaarnassaan, että hän vallotti kaupunkeja sellaisella
nopeudella kuin olisi vain ratsastanut maan lävitse.

Pillau vallattiin kohta saavuttuamme, jonka jälkeen kuningas purjehti
Braunsbergiin, joka sekin vallattiin. Sen jälkeen hyökkäsi hän
Frauenburgia vastaan, edelleen Tolksmitiin ja muutamiin muihin
pikkukaupunkeihin ja sitten Elbingiin ja Marienburgiin. Heinäkuun 12
p:nä täytyi Dirschaun antautua, ja silloin tehtiin silta Weikselin
ylitse. Mewe, Stargard, Putzig ja Zarnowitzin luostari pitkin Pommerin
luoteisrajaa joutuivat kuninkaan käsiin.

Kun jouduimme Elbingin edustalle, tahtoi kaupunki aluksi tehdä
vastarintaa, vaikkei sillä ollut enempää kuin 600 asekelpoista miestä
ja puolitoista sataa palkkasoturia. Kuningas asettui leiriin eräälle
kunnaalle, jota nimitettiin Emaukseksi. Etupuolelta suojeli sitä
tammimetsä, ja kuningas laitatti lisäksi vallituksen ja suletutti
kaupungin maan ja veden puolelta. Hän oli pian etukaupungeissa. Nämä
olivat avoimet ja sijaitsivat länteen, etelään ja itään vanhasta
kaupungista, joka yksin oli varustettu muureilla ja torneilla,
vesihaudoilla ja leveällä vallilla. Se oli erittäin kaunis kaupunki,
kadut leveät ja suorat.

Heinäkuun 5 p:nä lähetti kuningas ensin torvensoittajan ja sitten
hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin ja muutaman everstin vaatimaan
kaupunkia antautumaan. Porvarien oli annettava vastauksensa ennen
yhdeksää seuraavana aamuna. Kaupunki vaati pitempää ajatusaikaa, mutta
ei saanut. He tekivät monia eri ehdotuksia voittaakseen aikaa ja
saadakseen lisäväkeä, mutta kuningas vaati järkähtämättömästi, että
kaupungin oli määrätyn ajan sisällä annettava lopullinen vastauksensa.
Niin koitti heinäkuun 6 p:n aamu.

Kuningas ja osa hänen sotajoukkoaan oli läntisessä etukaupungissa.
Kaupungin koillisosassa Schmiedtthorin edustalla oli avoin paikka,
josta vei silta kaivannon ylitse etukaupunkiin. Aivan kellon lähetessä
yhdeksää tulivat kaupungin lähettiläät sillan ylitse. He eivät olleet
vielä ehtineet tehdä päätöstään.

"Mikä vahinko", huudahti kuningas, "jos minut pakotetaan tulella ja
miekalla hävittämään niin hyvin rakennettu paikka! Voisin vaatia teiltä
muutamia tynnyreitä kultaa pakkoverona, mutta en tavottele teidän
rahojanne enkä tuhoanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon
suojella teidän laillista järjestystänne ja erikoisoikeuksianne, mutta
kaupungin portit täytyy teidän avata minulle!"

Ympärillä seisoi joukko esikaupungin väkeä, joka oli kokoontunut
kuulemaan kuinka tulisi käymään, hävitetäänkö heidän talonsa ja kotinsa
linnotetun kaupungin itsepintaisuuden johdosta vai saisivatko he
levossa ja rauhassa hoitaa askareitaan ja nähdä ystävällisen kuninkaan
marssivan pois sotajoukkoineen.

Loitommalla oikealla syntyi hieman hälinää. Sen sai aikaan pari miestä,
jotka tulivat juosten raastuvalle johtavalta kadulta. He pysähtyivät
kuitenkin kohta, niin ettei kukaan kiinnittänyt heihin erikoisempaa
huomiota. Mutta minä huomasin pian, kuinka he hiipivät eteenpäin,
ikäänkuin peläten tulevansa huomatuiksi, kunnes he saapuivat erääseen
paikkaan parin kunnianarvoisan etukaupungin porvarin taakse, jossa he
saattoivat päästä kaupungin lähettiläiden huomioon. Toinen heistä oli
inhottavan näköinen vanhempi mies. Mutta hän oli kuin pölkystä ja
kivestä tehty. Sitä vilkkaampi oli toinen. Hän oli aivan nuori ja
kasvoiltaan tavattoman kaunis. Näin kuinka hän viittoi lähettiläille,
milloin vain joku heistä käänsi kasvonsa sinne päin. Hän näytti
onnistuneen kiinnittämään heidän huomiotaan, sillä näin kuinka
takimaiset alkoivat kuiskia keskenään ja lopuksi salavihkaa nykiä
pormestaria takista. Pormestari puhutteli parhaallaan kuningasta. Hän
ja herrat, jotka olivat hänen ympärillään, eivät huomanneet mitään, ja
minä tuskin tiesin näinkö oikein vai oliko se vain kuvittelua. Samassa
lausui kuningas katsoen terävästi kalpenevaan pormestariin: "Teillä on
valittavana kaksi asiaa, joko olette ystäviäni tai vihollisiani. Jos
valitsette jälkimäisen, niin saatte vastata seurauksista! Mutta jos
ainoakaan laukaus ammutaan minua vastaan, olen teitä rankaiseva siten,
että lastenlapsennekin sitä surevat!"

Silloin juoksi nuori mies esiin. Hän oli aivan kuin joutunut epätoivon
valtaan tai toimi ikäänkuin tietämättä mitä teki, jonkun salaisen
mahdin vaikutuksen alaisena, ja kun näki vanhemman miehen kasvojen
ilmeen, täytyi epäröimättä etsiä niistä selitys tähän odottamattomaan
käytökseen. Hän juoksi pormestarin ja lähettilästen luo ja huusi
sellaisella äänellä kuin olisi hukkumaisillaan:

"Apuväkeä tulee, apuväkeä tulee!"

Samassa olin hänen rinnallaan ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän
lyyhistyi kokoon ja vaipui maahan. Minä heitin katseen sinne, missä
vanhus oli seissut, mutta hän oli kadonnut. Nuoren puolalaisen, sillä
hän oli puettu kuten sellainen, raahasin mukanani ratsumiesten luo
kuninkaan taakse. Pidimme häntä kaikki puolalaisena urkkijana, kuten
hän kai olikin. Olin nähnyt hänet ennen Braunsbergissa, kun
keskusteltiin sikäläisen tuomiokirkon luovuttamisesta, ja oli jo
silloin kiinnittänyt mieltäni se into, jota hän osotti, kun jesuiitat
ajettiin sieltä. Epäilemättä oli hän muuan niistä puolalaisista
aatelisnuorukaisista, jotka saivat kasvatuksensa kuuluisassa
jesuiittilaiskaupungissa. Kun kuningas valtasi tämän kaupungin, ei
siellä ollut koulussa vähempää kuin 250 oppilasta.

Hänen huudahduksensa ja hänen kiinniottamisensa täällä kaupunginportin
edustalla oli silmänräpäyksen asia. Kaupungista saapuneet
luottamusmiehet tuskin kuulivat, mitä hän oli heille huutanut, ainakaan
ei se tehnyt heihin mitään vaikutusta. Sillä Elbingin kaupunki antautui
samana päivänä ja avasi porttinsa kuninkaalle, joka marssi kaupunkiin.

Nytkös alkoi riemu, erittäinkin etukaupungissa.

Kaikki tahtoivat nähdä ja tervehtiä kansanmielistä Ruotsin kuningasta,
jota he pitivät vapauttajanaan paavilaisten sorrosta, seikka, jonka
kuningas itse katsoi selittävän kuulumattoman menestyksensä tänä
kesänä.

Kun kuningas ratsasti ohi kansanjoukon, joka oli kokoontunut Burgthorin
edustalle, tuli hän pysähtyneeksi puhuttelemaan lähinnä seisovia
porvareita ja kysäisi lopuksi leikillään, tahtoivatko he hänet
kuninkaakseen.

"Kyllä!" huudahtivat silloin kaikki yhdestä suusta, ja sitten, kun
kuningas ratsasti eteenpäin, kuului katkeamaton huuto: "Tuolla tulee
kuninkaamme!" --

"Sinä vangitsit jonkun?" sanoi kuningas minulle illalla ja kysyi, kuka
hän oli.

En tiennyt sitä, eikä hänen suustaan päässyt sanaakaan hänen
jouduttuaan minun käsiini. Se herätti kuninkaan huomiota; hän käski
minun tuoda miehen hänen eteensä, ja sen tein. Mutta kuninkaan onnistui
saada häntä puhumaan yhtä vähän kuin muidenkaan.

"Se maksaa henkesi", sanoi vihdoin kuningas, "jollet voi tehdä selvää
puolestasi!"

Mutta sekään ei tepsinyt. Minua aivan säälitti nähdessäni, kuinka
miesparka taisteli itsekseen. Hetkisen näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut langeta kuninkaan jalkoihin, mutta seuraavana hetkenä olivat
hänen silmänsä kiillottomat. Hänen kauneutensa vaikutti kuninkaaseen.
Hänen oli täytynyt hautoa mielessään syvää surua, joka oli hänet tehnyt
melkein tunnottomaksi ulkonaiselle maailmalle. Kun ajattelin vanhan
miehen tylyä katsetta, hänen, joka aamulla oli vangin rinnalla, en
voinut ihmetellä, että hän oli tahdoton ase sellaisen miehen kädessä.
-- "Saat ajatella asiaa huomiseen!" sanoi kuningas ja antoi minulle
merkin, että veisin vangin pois.

Myöhään yöhön kesti hälinä kaupungissa, ja joka mies sai nähdä
vilahduksen kuninkaasta, eikä ihastuksen huudoista tahtonut koskaan
tulla loppua. Kun lopulta pääsin levolle ja kulin ohi linnankirkon,
jonka solakka torni kohosi niin korkealle, että se näytti vetävän
vertoja aivan vieressä sijaitsevalle munkkikirkon tornille, niin soivat
urut siellä sisällä. Pysähdyin hetkeksi ja kuuntelin, ja yhä
kuvastuivat kauniin nuorukaisen kasvot silmiini.

Pää täynnä vankia koskevia ajatuksia heittäysin vuoteelleni ja näin
merkillistä unta. Olin olevinani suuressa kirkossa, jonka holvit olivat
niin korkeat, että ne ylettivät taivaaseen, ja niissä humisi
ihmeellisen ihana soitto. Joukko ihmisiä käveli edestakaisin, muutamat
lauloivat, toiset polvistuivat, ja alttarin edessä oli kova tungos.
Herran ehtoollista jaettiin, olin näkevinäni, ja minäkin lähestyin
päästäkseni osalliseksi taivaallisista armolahjoista. Juuri astuessani
alimmalle portaalle tulivat vastaani ne, jotka äsken olivat olleet
pöydässä, ja heidän joukossaan näin Strengnäsin vanhan mummon
hurskaat, sydämelliset, vaikkakin surulliset kasvot. Hän tuli suoraan
minua kohden; minä menin syrjään päästäkseni hänen ohitseen, mutta hän
tuli nytkin minua kohden. Minä pysähdyin päästääkseni hänet ohitseni
kummalta puolen hän tahtoi, mutta nyt pysähtyi hänkin ja sulki
tahallaan minulta tien. Minä pyysin häntä menemään syrjään, mutta hän
vain hymyili hurskaan sielun hymyään ja seisoi liikahtamatta pidellen
toisella kädellään raamattua ja toista kättään lepuuttaen sen päällä.
Silloin tartuin häneen vetääkseni hänet syrjään, mutta hän seisoi kuten
liikkumaton kuvapatsas samalla paikalla. Ikäänkuin hourailun puuskassa,
niin etten voinut olla oman itseni herra, olin sieppaavinani puukkoni
ja iskin sen vanhukseen. Sydäntä viiltävästi huudahtaen kaatui hän
lattiaan, -- ja minä heräsin.

Minä heräsin ja niin elävästi näin uneni edessäni, että kesti kotvan
ennenkuin voin vapautua siitä kauhusta, joka minut oli vallannut sen
kauhean teon johdosta, että saatoin nostaa käteni hurskasta ja
turvatonta naista vastaan, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa
minuun. Mutta samalla kertaa kuin uni väistyi syrjään, juolahti toinen
ajatus mieleeni, muistin kauniin nuorukaisen, ja nyt näin edessäni sekä
hänet että vanhuksen, enkä voinut olla asettamatta heitä yhteyteen
keskenään.

Levottomuudella, jota en voi kuvailla, nousin vuoteestani.
"Ajatteles, jos hän olisi", sanoin itsekseni, "jos hän olisi vanhuksen
poika, ja juuri minä olen ottanut kiinni poloisen nuorukaisen ja siten
tullut hänen kuolemansa välikappaleeksi, minä, joka lupasin niin
lujasti mennä hänen avukseen ja pelastaa hänet vaarasta! Mutta hän
esiintyi vihollisena, eikä hän tahtonut sanoa kuka oli", lisäsin
minä puolustautuakseni omantuntoni edessä. "Olen tehnyt vain
velvollisuuteni! Jollei hän ole Ruotsin vihollinen, miksi tämä
vaikeneminen?... Mutta vaikeneminen voi toki olla hyvänkin verhona,
samoin kuin maa kätkee sekä hyviä että pahoja juuria helmaansa. Vasta
kun ne versovat esiin, tuntee ne ja saattaa ne erottaa toisistaan."

Siihen suuntaan kulkivat ajatukseni. Näköjään tämä nuori mies oli
syypää, siinä kaikki mitä voin huomata, ja ajatus, että tämä
näennäisyys saattoi pettää, erittäinkin, kun näin edessäni niin jalot
kasvot suurine puhuvine silmineen, -- tämä ajatus vei minut epätoivoon.
Minä päätin lähteä vangin luo ja nousin pukeutuakseni.

Oli aivan hiljaista. Ulkona kauniissa kaupungissa oli hälinä lakannut;
kuulin ainoastaan marssivan patrullin väsyneet askelet, kun se kulki
sen talon ikkunain editse, mihin minut ja muutamat muut kuninkaan
henkisotilaat oli majotettu.

Tämä talo sijaitsi kaupungin kaakkoisosassa aivan lähellä
hospitaalikirkkoa. Burg-thorilta kulki katu tämän kirkon luo, ja
lähellä oikealla kohosi korkea torni, jonka takana oli oivallinen
puutarha, mikä kuului kouluun eli kollegioon. Tämän tornin ja
hospitaalikirkon välillä sijaitsi talo, jossa majailin. Se oli vanha,
harmaa rakennus, muurit tavattoman paksut, joka osotti, että talo oli
varmaankin rakennettu ristiritarien aikaan. Pohjakerroksessa oli minun
huoneeni.

Olin pian pukeutunut. Ohitse marssiva patrulli oli aikoja sitten mennyt
menojaan, mutta siitä huolimatta kuulin askeleita ja tunsin ilmanvetoa
aivan kuin ikkuna olisi ollut auki. Aluksi en siihen paljon
kiinnittänyt huomiotani, mutta kun avasin oven, kävi veto niin kovaksi,
että päätin tutkia sen syytä ennen lähtöäni. Yö oli valoisa, mutta
pienessä huoneessa mataloine ikkunoineen oli siitä huolimatta
jokseenkin pimeänhämärää.

Sulettuani oven ja varmistuttuani, että ilmanveto jatkui, aloin etsiä
sen syytä, mutta en voinut löytää sitä. Ikkuna oli sulettu eikä sitä
näyttänyt avatun moneen pitkään päivään. Ylipäätään oli huone
sellainen, ettei siinä nähtävästi oltu asuttu pitkiin aikoihin, ja
sänky oli kiireen kaupalla siirretty hetken tarvetta varten seinään
kiinni, jossa se nyt seisoi. Ei ollut edes mitään tulisijaakaan.

Monta kertaa käännyin ympäri ja aloin jo pitää etsintääni toivottomana,
kun huomasin esiinpistävän pienan vuoteeni takana seinällä. Menin sinne
ja ojensin käteni, en juuri siksi, että olisin sieltä uskonut löytäväni
mitä etsin, mutta sentään halusin tarkastaa tätä esiinpistävää kapeaa
seinäpilaria. Ja sieltä ilmanveto tuli kun tulikin.

Vedin nopeasti pois raskaan sängyn. Pilari oli ovi, joka oli
ponnahtanut auki. Silloin en voinut nähdä, mutta huomasin myöhemmin,
että se oli salaovi, jonka salasalvan olin jollakin levottomalla
liikkeellä unissani saanut aukeamaan. Sitä en nyt ajatellut, kun
vihdoinkin sain selville, mistä ilmanveto tuli, mutta päässäni välähti
ajatus, että minun täytyi tutkia, mihin ovi vei, ja vielä enemmän veti
mieleni siihen, kun aukon lävitse kuulin ikäänkuin kaukana puhelevia
ääniä.

Pelottomasti ja hiljaisin askelin menin pimeään holviin, johon ovi vei.
Pian löysin portaat, jotka veivät ylöspäin, sitten seurasi pitkä
käytävä, joka näytti ulottuvan pitkin koko taloa ja nähtävästi oli
laitettu itse muuriin. Se päättyi kiertoportaihin. Kun olin päässyt
niistä ylös, jakaantui käytävä kahtaanne. Olisi ollut parempi minulle,
jos olisin valinnut sen, jota en valinnut. Se, jota läksin kulkemaan,
vei minut erääseen avoimeen eteiseen, josta talon pääportaat veivät
talon muihin osiin. Suuri ja korkea, taidehikkaasti kiveen hakattu
ikkuna ulkoseinällä päästi sisään riittävästi valoa, jotta saatoin
erottaa niin hyvin portaat kuin niiden molemmin puolin juoksevan
ristikkoaidan, joka sekin oli hakattu kivestä. Leveät upeat portaat
veivät kaikkien kerrosten kautta ulos suureen sisäänkäytävään, jota
ympäröivät ja koristivat kiviveistokset. Tämä sisäänkäytävä oli ollut
sulettu, eikä suuria tammiporttejakaan näkynyt pitkiin aikoihin
liikutetun saranoiltaan. Me, jotka olimme majotetut taloon, olimme
käyttäneet toista syrjäisempää sisäänkäytävää.

Vasemmalla porrasten edessä oli ovi huoneustoon. Minä onnistuin ilman
melua työntämään tämän oven auki ja tulin aivan pimeään huoneeseen.
Mutta katseeni ehdittyä hieman tottua mustaan yöhön siellä, näin toki
etäisimmällä seinällä valojuovan, ja taasen kuulin puhuvia ääniä, mutta
paljon lähempää.

Menin aivan hiljaa eteenpäin valojuovaa kohden. Tämä tuli parin tumman
ja raskaan uutimen välitse, jotka olivat erottuneet hieman raolle
ikkunan edessä tämän ja sisemmän, paljo suuremman huoneen välillä. Tämä
sisempi huone oli kokonaan valaistu useilla vahakynttilöillä, jotka
paloivat suuressa, monihaaraisessa kynttiläjalassa, joka oli puhtaasta
hopeasta ja seisoi pöydällä huoneen etäisimmässä nurkassa. En ollut
koskaan nähnyt mitään niin säteilevän koreaa ja ihanaa kuin tämä huone.
Luulin kyllä, että autuas kuningas, kun hän jolloinkin otti vastaan
vieraiden valtojen lähettiläitä, esiintyi saavuttamattomalla loistolla,
kuten kuninkaallinen majesteettius vaati, mutta se ei ollut mitään sen
rinnalla mitä näin täällä. Seinät olivat lattiasta kattoon peitetyt
kallisarvoisilla maalauksilla, ja niiden välissä oli kiviveistoksia ja
muita koristuksia, jotka säkenöivät kullasta ja hopeasta. Penkeillä
virui oivallisimpia kultareunuksisia päänalusia, ja lattiata peitti
kallisarvoinen, pehmeä matto.

Kaikkea tätä en kuitenkaan nähnyt heti, tai vaikka näin sen, en
ajatellut sitä. Vasta sittemmin on se vähitellen selvinnyt muistossani,
vaikka aluksi vähemmän tärkeät seikat eivät olleet tai olivat vain
osittain olemassa ja vasta sitten sukeltavat esiin, seikka toisensa
jälkeen, kunnes koko kuva on täydellinen, sekä itse keskus että sen
kehys.

Puhuvat äänet ne ensiksi kiinnittivät huomioni. Ne kuuluivat
viereisestä huoneesta, mutta puhujat tulivat pian sieltä. Ensin tuli
kiihkein askelin ja elein nuori mies, ja sydän seisoi liikkumatonna
rinnassani, kun sain hänet oikein näkyviini.

Hän oli nuori, kaunis puolalainen, jonka itse olin vienyt vankeuteen ja
jonka luo olin juuri lähtemäisilläni, kun olosuhteet toivat minut tähän
huoneeseen. Kohta hänen jälestään syöksi sisään ristissäkäsin ja
rukoilevin elein nuori tyttö, jos mahdollista vielä kauniimpi kuin
nuorukainen. Hän oli kalpea, ja mustat kutrit, jotka valuivat alas
jalokiviä salamoivan pääkoristeen alta, saivat vaaleuden vielä enemmän
pistämään silmiin. Käsivarsissaan oli hänellä kultaiset rannerenkaat,
jotka välkkyivät joka liikkeellä, ja solakalla vyötäröllä oli
helmitetty uumavyö, josta riippui pari pitkää kultanauhaa alas
valkoiselle silkkihameelle.

"Ei, ei ikinä... en voi sitä tehdä enkä tee!" huudahti nuori mies.

Hän puhui saksaa, jota ymmärsin hyvin, ja nuori neitikin käytti tätä
kieltä, vaikkakin hän silloin tällöin sekotti mukaan italialaisen
sanan.

"Mutta sano sitten, mio caro, sano sitten", pyysi nainen kyyneleet
kauniissa silmissään, "mitä sinut tahdotaan tekemään?"

Nuorukainen pysähtyi äkkiä, tarttui neidin käsiin ja katsoi pitkään
tämän silmiin, ja hänen kasvojensa kovuus näytti silloin lievenevän,
tai oikeammin näytti kuin hänen sielunsa jännitys olisi hieman
höltynyt.

"Mitäkö minut tahdotaan tekemään?" kertasi hän harvakseen, ja sitten
pudisti hän päätänsä. "Niin, niin, voithan sinä sitä kysyäkin, sillä
sinä olet puhdas ja hyvä; mutta sentähden älkööt korvasi koskaan kuulko
sitä hirveää ehtoa, joka minulle on asetettu sinun kätesi
voittamiseksi."

"Ehtoa?" huudahti neiti, ja hänen silmistään heijasti onni, jota hän
tunsi, sillä hän näytti olevan nuoren miehen voittamaisillaan.
"Tarvitaanko muita ehtoja kuin minun tahtoni...? Kuka täällä asettaa
ehtoja, kuka ottaa itselleen sellaisen oikeuden?... Tule, lähtekäämme
tästä julmasta maasta, jossa niin monet asiat nousevat onnemme tielle,
ja lähtekäämme Italiaan! Siellä onni kukoistaa, eikä siellä mikään
häiritse rakkauttamme. Mitä merkitseekään minulle mitä uskot, kunhan et
vain unhota uskollisuuttasi Marialle?"

"Ah, Maria", huokasi nuorukainen, "onni täytyy tuntea eheänä, tai
muuten se pakenee; ja usko minua -- omatunto, omatunto, se painaa
raskaasti ihmisen onnen vaa'assa. Tai sano minulle, kuinka voisi sinun
henkesi tuntea autuutta, kun tietäisit minun kärsivän hornan tuskia,
kuten uskot kerettiläisen tulevan kärsimään? Se onni, jonka luulet
silloin omaavani, on vain aistien hurmausta, joka katoaa, kun viini on
juotu loppuun ja sinulla on tyhjä pikari kädessäsi..."

"Et rakasta siis minua? Olet kuin tähdet ylhäällä taivaalla; nekin
näyttävät tuikkivan kirkkaimmin ja palavan lämpimimmin, kun täällä
alhaalla on kylmintä ja pimeintä!"

"Rakastan sinua liian paljon, Maria", vastasi nuori mies, "ja teen niin
siksi, että sydämesi on lämmin ja puhdas, kuten kukka, jonka terään
eivät vielä maailman tuulet ole puhaltaneet myrkyllistä pölyään.
Rakastan sinua myös sentähden, että olen toivonut ja toivon yhä, että
kerran kohtaamme toisemme totuuden Herran edessä samassa
hääpuvussa..."

"Ei, ei... pois tämä raskas vakavuus! Se on kuin kylmä merituuli, se
kietoo pelkkää sumua sydämeni ympärille. Olen tyytyväinen, kun tiedän,
että rakastat minua, enkä tahdo mitään ehtoja, vaan tahdon antaa
kaiken, jopa henkenikin, jos vaadit sen, kiinnittääkseni sinun
rakkautesi minuun."

"Ja jos ottaisin sinun sanastasi kiinni, jos sanoisin sinulle: jos
tahdot tulla omakseni, niin täytyy sinun jättää kaikki tämä loisto ja
kaikki tämä rikkaus ja lähteä pois maahan, jossa vuodessa on pitempi
talvi kuin kesä ja vuorokaudessa pitempi yö kuin päivä, -- maahan,
jossa myös osataan rakastaa ja antaa henki rakkauden tähden, mutta
jossa rakkautta ei pidetä niin erillisenä, että se voi elää ja
kukoistaa, vaikka kaikki muu kuolee... Tule mukanani siihen maahan ja
sinä olet tuleva onnelliseksi minun onneni kautta!"

Nyt oli kauniin tytön vuoro vaipua ajatuksiin. Hän loi silmänsä maahan
ja seisoi kauan vaiti.

"Ja kaikki tämä on siis tullut", sanoi hän sitten, "kaikki tämä on
kohonnut päähäsi erottuamme Braunsbergissä, ja sinun piti ratsastaa
tänne Elbingiin lupaamaan kaupungille avunlähetystä... kuinka on tämä
muutos tapahtunut?"

"Avunlähetystä... ha, ha, miltä se sana kuuluu sellaisilla huulilla
kuin sinun, Maria!... Ah, minä kurja, minä tahdoin itkeä verta ja
kuolla tuhansia kertoja ainoastaan voidakseni hetkiseksi... ei, Maria,
älä kysy minulta... älä puhu mitään!... Toivoisin olevani kuollut!"

Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän väänteli käsiään, löi vasten
rintaansa, ja kului hyvän aikaa ennenkuin hän voi kuulla mitä neiti
sanoi. Tämä puolestaan näytti olevan yhtä suurten tuskien vallassa kuin
nuori mieskin.

"Minä en päästä sinua", sanoi tyttö vakavuudella, joka teki hänet monin
verroin kauniimmaksi, "en päästä sinua ennen kuin olet sanonut minulle
kaiken! Aavistan, että rakkauttamme tahdotaan käyttää muiden
tarkotusten välikappaleena... minä kyllä kestän, sano minulle, sano,
oi, pyydän sinua... mitä on pantu sinulle ehdoksi saadaksesi käteni?...
Minä alistun kaikkeen, paitsi siihen, että menetän sinut... Sano
minulle tämä ehto!"

Mies kalpeni, ja hänen silmänsä loistivat tuskan loisteella. Hän
tarttui neidin käteen ja sanoi vapisevin huulin: "_Ruotsin kuninkaan
kuolema_!"

Nämä sanat saattoivat tuskin vaikuttaa syvemmin minuun kuin tyttö
parkaan. Hän astui kauhuissaan pari askelta takaperin ja peitti
kasvonsa käsillään.

Nyt oli minulle kohtaus aamulla kaupunginportin edustalla aivan selvä.
Nuorukaisen taistelu vapautuakseen siitä mahdista, joka vaati häntä
murhantöihin, se hänet sai esiintymisessään epäröimään ja lopuksi
pysähtymään puolitiehen, kun hän juoksi esiin pormestarin luo. Lisäksi
alkoi minulle käydä selväksi, että minulla oli täällä edessäni se, jota
etsin, ja jonakin hetkenä olin ikäänkuin näkevinäni vilahduksen
yhtäläisyyttä puolalaispukuisen upean miehen ja Strengnäsin mummon
hurskaiden kasvojen välillä. Tämä oli jesuiittain pirunpeliä, kuten
heti aavistin. He eivät voineet mielisuosiolla sulattaa sitä häpeää,
jonka olivat kärsineet Braunsbergissä, kun heidät ajettiin sieltä pois,
ja lisäksi suuren ja kallisarvoisen kirjakokoelmansa menetystä.
Jo Riiassa oli kuninkaalla ollut kohtaus heidän ja vanhan
"Luostari-Lassin" kanssa, joka silloin oli päässyt ehein nahoin,
vaikkakin maailmaan levitettiin toinen toistaan pahempia huhuja
kerettiläiskuninkaan raa'asta menettelystä häntä ja hänen
veljeskuntaansa kohtaan. Keitto oli siis ollut kauan tulella ja nyt se
oli valmiiksi kiehunut; puuttui vain poikanen, joka sen tarjoaisi
kuninkaalle, ja siihen oli tätä nuorukaista käytettävä.

Veri kiehui suonissani, ja minä tempasin jo uutimen syrjään ja kohotin
käteni lyödäkseni ikkunan sisään, mutta silloin näin aamullisen
inhottavan näköisen miehen astuvan huoneeseen, ja se pidätti minut.
Kahdestakin syystä en tahtonut menetellä liian äkkipikaisesti.
Ensiksikin tahdoin nähdä asian kehittyvän alkamaansa suuntaan, niin
että saatoin käydä avuksi nuorelle miehelle, jonka nyt otaksuin olevan
Strengnäsin mummon pojan; -- toisekseen olivat he nyt kaikessa
tapauksessa käsissäni niin yksi kuin toinenkin. He eivät voineet
minulta paeta.

Ruma mies seisottui nuoren parin eteen ja suuntasi hyväksi aikaa
katseensa nuorukaiseen. Sen jälkeen kohotti hän hitaasti kätensä ja
sanoi:

"Henki hengestä! -- Mitään vaalia ei ole!"

"Enkä minä tarvitsekaan valita! Ah, kuinka voinkaan olla enää kahden
vaiheella, kun olen nähnyt hänen jalot, majesteetilliset kasvonsa ja
kuullut hänen puhuvan, -- puhuvan minullekin, murhaajalle, lempeyden ja
jalomielisyyden kieltä.... Ei, tuhat kertaa ei! -- Annan ilolla henkeni
kuninkaani puolesta!"

Kamala, hirvittävä hymy väreili kivikovilla huulilla. "Poikani, puhut
ajattelemattomia sanoja", sanoi hän, "ja lupaat jotakin, jonka kauhuja
et tunne... Älä anna hetken ihastuksen itseäsi hurmata... meillä on
vielä yllin kyllin aikaakin, jotta ehdit tyyntyä ja ottaa järkesi
vangiksi."

Nuori mies oli ihastuttavan kaunis, kun hän vastasi, ja hänen katseensa
leimusi.

"Aika ei voi muuttaa päätöstäni", sanoi hän. "Minä menen kuninkaan luo
ja sanon hänelle koko totuuden... hän on liian suuri ja jalo
langetakseen sellaisiin verkkoihin kuin ne, jotka teidän luihu
kavaluutenne on punonut synkimmän pimeyden langoista. Sellainen oli
tarkotukseni, ennenkuin veit minut pois vankeudesta ja toit tänne..."

"Poloinen nuorukainen, et tiedä, mitä sanot", keskeytti hänet
kivikasvoinen. "Katsos häntä, joka koko viattomalla sydämellään on
kiintynyt sinuun, ajattele siskoasi, joka heittää koko toivonsa sinuun,
ajattele kunniaa, joka sinua odottaa, muistoa, joka tulee osaksesi
tässä maailmassa, kun olet ainoan autuaaksitekevän kirkon vapauttanut
suurimmasta ja vaarallisimmasta vihollisestaan! Ajattele kaikkea tätä,
ja sano sitten ajatuksesi!"

"Vade retro satanas -- mene pois, saatana!" oli nuorukaisen ainoa
vastaus.

Hän kääntyi ja kulki huoneen lattiaa sitä ikkunaa kohden, jonka ääressä
seisoin. Ja sydämeni paisui ylpeydestä nuorukaisen tähden, joka tosin
oli ollut lankeamaisillaan, mutta jonka voitto nyt juuri sen johdosta
tuli sitä ihanammaksi. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli täysin
tietoinen siitä uhrista, jonka hän oli kantamaisillaan sovitukseksi
siitä, että oli hetkiseksi unhottanut velvollisuutensa ja omantuntonsa
äänen.

Nuori neiti oli kaiken tämän aikana ollut vaiti, mutta hartain ihailu
kuvasteli hänen katseissaan, joilla hän seurasi niin nuorukaisen sanoja
kuin vaihtelevia kasvojen ilmeitäkin. Nyt astui hän esiin, ja hänen
ryhtinsä ja liikkeensä olivat ruhtinaalliset. Hänen suuret silmänsä
sätelivät, ja jalolla otsalla loisti neitseellisen viattomuuden
majesteetillisuus.

"Minunkin henkeni on otettava", sanoi hän, "sillä minä en voi sallia,
että hiuskarvaakaan taivutetaan Pohjolan kuninkaan päästä!"

Nuorukainen kääntyi näiden sanojen kauniin helähdyksen satuttamana, ja
neiti heittäytyi hänen syliinsä. Vanha kivinaama seisoi siinä kuin
lahonnut pajunkanto parin solkevan ritvakoivun edessä. Saattoi nähdä
kuinka tyynen pinnan alla joku päätös ponnisteli kypsyäkseen. Silmän
hirveä tuimuus ja lujasti yhteen puristetut huulet osottivat, että se
mikä liikkui hänen sielussaan tarvitsi aikaa päästäkseen täyteen
selvyyteen. Epäilemättä oli viimeksi tapahtunut juonittelijalle jotakin
aivan odottamatonta, joka tekisi tuhoja, jollei sitä tuhottaisi. Ja
tämä viimeinen tehtävä oli paljo vaikeampi asia, kun se koski tätä
naista, kuin silloin, kun se koski nuorta miestä.

"Tarvitaan vain", jatkoi neiti, "tarvitaan vain sananen minulta jalolle
sukulaiselleni, hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin ylimmälle
sotapäällikölle, ja kauniit tuumanne ovat tehdyt tyhjiksi... Oi, kuinka
julmaa, että Herran palvelijat kulkevat veripolkuja!"

"Koniecpolskylle!" jupisi kivikasvoinen, ja ilkeä hymy avasi taasen
hänen huulensa.

"Mutta minä voin nopeammin viedä viestin perille!" huusin minä lyöden
ikkunaan.

Tahdoin syöksyä esiin ja ottaa kiinni katalan konnan. Tässä oli
pelastettava kolmen ihmisen henki, ei ainoastaan kuninkaani, vaan myös
niiden kahden, joiden jalon päätöksen täällä olin kuullut.

Mutta samassa sammutettiin kynttilät, ja seinä -- en tiedä mistä se
tuli, mutta se työnnettiin eteen tai putosi alas tai nousi ylös
lattiasta -- aivan läpitunkematon seinä teki tyhjäksi kaikki koetukseni
päästä huoneeseen.

Kuulin kähisevän äänen siellä lausuvan muutamia sanoja, joiden
sisältöä en kuitenkaan voinut saada selville. Luonnollisesti oli se
kivikasvoisen käsky molemmille rakastaville, vaikkakin seinä tukehdutti
äänen, jotta se kuului vain kahinalta.

Nopeasti kuin ajatus juoksin takaisin salakäytävään. Olin täysin
vakuutettu, että tätä tietä kivikasvoinen tulisi kulkemaan, ja siunasin
unta, joka välillisesti oli johtanut minut löytämään oven. Mutta
sielläkin oli ovi työnnettynä eteen. Käytävä ei haaraanturiut, kuten
mennessäni ylempään kerrokseen, oli jälellä vain se käytävä, joka vei
alas huoneeseeni. Purin hampaani yhteen vihasta. Mutta jostakin kautta
täytyi heidän kai tulla ulos talosta, ja minä riensin vartioimaan
kaikkia uloskäytäviä.

Mutta kaikki vaivani olivat turhat. Kukaan ei poistunut vanhasta
talosta, eikä minkäänlaiset äänet ilmaisseet, että siellä oli ketään
elävää olentoa, lukuunottamatta niitä harvoja huoneita, jotka oli
luovutettu kuninkaan henkisotilaille.

Kävelin edestakaisin oikein tietämättä mihin minun olisi ryhdyttävä.
Mutta tuntien kuluessa alkoi asia näyttää minusta mitä ihmeellisimmältä
ja niin mahdottomalta, että minä aloin aivan etsiä todisteita
vakuuttaakseni itseäni, ettei kaikki tyyni ollut vain unen jatkoa. Että
itse omassa persoonassani olin paras todistus, en tullut ajatelleeksi.
Riensin vankilaan ja kysyin vankia.

Kyllä, hän oli siellä, sanoi vartia, -- mutta kun minä vaadin häntä
hankkimaan siitä varmuuden, olikin vankila tyhjä. Minua kalvoivat
tunteet, jotka melkein olivat minulle vieraat. Minua suututti perin
katkerasti, että kivikasvoinen roisto oli päässyt minulta pakoon, ja
ajatellessani sitä vaaraa, joka uhkasi kuningasta, jouduin rajattoman
levottomuuden valtaan.

Kesti kauan, ennenkuin löysin jälkeäkään vangista, kauniista neidistä
tai vanhasta jesuiitasta; mutta vihdoin olin kuitenkin heidät tapaava
jälleen niin merkillisissä olosuhteissa, että olen harvoin sellaisissa
ollut.



7.

Kuninkaallinen lahja.


Puhutaan ylistellen autuaan kuninkaan anteliaisuudesta, ja siihen onkin
syytä. Sille, joka oli mukana ja näki omin silmin, millainen oli laita
ja millaista sitten tuli, sille, joka lisäksi tiesi kuinka vähät varat
hänellä oli liikutettavana, sille näyttäytyy hänen suuruutensa
saavuttamattomana juuri hänen anteliaisuudessaan. Minä miespahanen
ymmärrän tosin vain vähän siitä, että kirjataito on niin suureksi
hyödyksi, mutta kuulin usein autuaan kuninkaan puhuvan siitä, ja kuulin
myös autuaan herrani, valtakunnan marskin, puhuvan siitä ja minä uskon
heitä. Sen verran käsitän myös, että minulla on kuolematon sielu ja
että sen on saatava hoitonsa ja ravintonsa yhtä hyvin kuin ruumiinkin,
että ihmisen täytyy saada muutakin ravintoa kuin lihaa ja leipää.
Sentähden tarvitaan kouluja, ja koska on ero pienten ja suurten
välillä, tarvitaan alempia ja ylempiä kouluja.

Mutta kaikilla, ylhäisillä kuten alhaisillakin, on kuitenkin sama määrä
ja tarkotus: Jumalalle ainoalle kunnia! Siinä yhtyvät korkein oppi ja
suurin yksinkertaisuus yhtä varmasti kuin kaikkien meidän vaelluksemme
täällä maan päällä päättyy hautaan. Siellä ei kysytä, mitä tietä olemme
kulkeneet hankkiessamme tietomme ja taitomme, vaan ainoastaan ovatko ne
oikeata laatua, ja talonpoika auransa äärestä voi siellä käydä
kenraalin edellä, joka sotatantereen tykin jyrinässä on niittänyt
voittoja.

Kukin tarvitsee mestarinsa, ja autuaalla kuninkaalla oli mestarinsa
myös opin alalla. Hänestä oli mieluinen ja suloinen lohdutus istua
kirja kädessä ja harkita mitä oppineet miehet olivat ajatelleet. Siinä
hän oli isäänsä ja isoisäänsä. Monta monituista kertaa, kun palasimme
kotiin sotakentältä, oli minun kutsuttava hänen nuoruudenopettajansa,
herra Juhana Skytte hänen luoksensa, eikä silloin ollut puhetta muusta
kuin pelkistä oppineista aineista. Kuningas kyseli, herra Juhana
vastaili. Latinaa ja kreikkaa, ja mitä ne oppineet asiat nyt ovatkaan
nimeltään, autuas kuningas sekä luki että puhui. Tulisimman sodankin
aikaan, kun olimme parhaallaan retkellä, näin kuninkaan, milloin oli
joutohetki, tarttuvan kirjaan. Kerran istui hän teltissään ja luki
kirjaa, jonka joku Hugo Grotius oli kyhännyt kansainvälisestä
oikeudesta. Valtakunnan kansleri tuli silloin kuninkaan luo, joka pani
kirjan pois ja sanoi hymysuin katsellen herra Akseliin:

"Toivoisin, että Hugo Grotius olisi luonani; osottaisin hänelle, mikä
erotus on teorian ja käytännön välillä."

Ja totta kai onkin, että toisinaan on helpompi kirjottaa jostakin
asiasta kuin toteuttaa se käytännössä.

Autuas kuningas rakasti oppia ja tahtoi, että hänen valtakunnassaan
jokainen joka tahtoi kunnostautua opinuralla, saisi siihen tilaisuuden;
ja häntä ympäröiviä eturivin miehiä elähdytti sama henki. Ah, monet
monituiset saavat kiittää tämän kuninkaan ja hänen lähimpiensä
opinrakkautta siitä, että ovat päässeet tiedon tarhaan noutamaan
viisautta isänmaan hyödyksi ja kunniaksi. Sillä kansalliseksi tahtoi
kuningas tehdä opinkin, vaikka useimmat oppineet puhuivat ja opettivat
latinaksi.

Mutta paljo huolta ja monia suruja oli autuaalla kuninkaalla tällä
alalla, ennenkuin hän saavutti mitä tahtoi, ja valtakunnan ensimäisen
oppilaitoksen laita oli hänen ensimäisinä hallitusvuosinaan niin
huonosti, että sitä nyttemmin tuskin uskotaan, kun siitä kuullaan
puhuttavan.

Uplantilaisessa ratsuväessä oli muuan ratsumies, joka ensin oli aikonut
tulla papiksi, ja monet kai sieltä lähtivätkin sotaan, vaihtaen kirjan
miekkaan, -- tämä ratsumies oli nimeltään Jaakko, ja hän oli
urhoollisimpia ja huimapäisimpiä miehiä joukossaan. Mutta kuten sanottu
on, hän aikoi ensin papiksi. Näin hänet ensi kerran puettuna naiseksi,
tietysti se oli hirvittävän suuri ja väkevä nainen, ja kuitenkin oli
hänen näyteltävä hovineitoa, oikeastaan vanhaa sotaurhoa, joka
neitoseksi pukeutuneena tahtoi päästä rakastettunsa neitsytkammioon.

Olivat näet tulossa Juhana herttuan ja Kaarle kuninkaan tyttären, neiti
Maria Elisabethin häät, ja Upsalan oppinut professori Johannes
Messenius oli juhlallisuuden lisäämiseksi kyhännyt kometian, jolla oli
nimenä "Signill", mikä oli kuninkaan tyttären nimi. Kaikkiaan oli
valittu neljäkymmentä ylioppilasta esiintymään leikissä, ja niistä
neljän nuoren aatelisherran oli näyteltävä naisväkeä. Aatelittomaan
joukossa oli ratsumies Jaakko, ja hän oli olevinaan Habor. He
harjottelivat Upsalassa professorin luona, ennenkuin lähtisivät
Tukholmaan, ja eräässä sellaisessa harjotuksessa minä sain nähdä Jaakko
Haborin puettuna hovineidoksi.

Hauskasti se alkoi ja loppui vielä hauskemmin, vaikkakin tuli surua ja
vaikerrusta jälkeenpäin. Minä olin monien muiden mukana saanut luvan
katsella tätä ihanutta, ja minä muistan usein istuneeni sydän kurkussa,
kun näin ja kuulin, kuinka muinaisinakin aikoina kavaluus ja vilppi
kutoivat verkkojaan.

Habor oli norjalainen kuninkaanpoika, joka lähti Hotunaan kosimaan
sveakuninkaan tytärtä Signilliä, ja sen hän tekikin, jonka jälkeen hän
taasen lähti matkaansa, luvattuaan Signillille palata pian jälleen.
Sillä välin tuli toinen kosija Saksanmaasta. Signill, jota hänen isänsä
piti ankarasti vartioituna, kysyi muutamalta neitosistaan, minkä
näköinen saksalainen kosija oli, ja me nauroimme kaikki, kun neitonen
sanoi, että sulhasella tosin oli kauniit kasvot, mutta

    "hän on kuin vuohi puheeltaan,
    ja jalat on kuin olki vaan,
    ei muuten suuri kunnossaan.
    Pahoja paljo tapoja
    on hällä, kirosanoja,
    'Potz-donnereita' täynnä suu,
    hattuineen pöytään istuutuu."

Mutta muuan paha ja häijynilkinen neuvonantaja kylvi vihaa Signillin
veljien ja Haborin veljien välillä, jotka silloin oleskelivat immen
isän luona, niin että jälkimäiset kaatuivat taistelussa edellisiä
vastaan, ja edellisetkin löi Haborin miekka, kun hän saapui jälleen.
Habor ajoi pois myös saksalaisen kosijan, mutta hänen täytyi itsensäkin
lähteä Ruotsista. Signillin kutsumana tuli hän kuitenkin takaisin,
puettuna samettiseen neitsytpukuunsa.

Hän ilmotti olevansa vieraan kuninkaan tytär, joka tahtoi oppia naisten
käsitöitä Signilliltä, ja Signill otti hänet vastaan ja kehotti häntä
liittymään muiden neitostensa joukkoon. Mutta siihen sanoi valepukuinen
Jaakko-Habor olevansa liian ylhäissyntyinen.

Nyt oli hyvä Jaakko poikani luonnoltaan hieman kömpelö, eivätkä hänen
suuret kouransa oikein sopineet ompeluneulaa käsittelemään, joten hän
näytti aika hassunkuriselta; mutta ei siinä kyllin, ylhäiset herrat,
jotka näyttelivät muita naisosia, ilvehtivät ilmeisesti hänen kanssaan.
Itse Signillkään ei voinut olla salamyhkään sanomatta pistosanoja hänen
korvaansa, ja innoissaan sanoivat he pistosanansa niin ääneen, että me
kaikki kuulimme ne ja purskahdimme nauruun. Tätä ei Jaakko voinut
sietää, ja hän mietti, kuinka rankaisisi pilkkaajiaan.

Kun hän sentähden tuli kometian siihen kohtaan, jossa Signill tuntee
Haborin, ja valepukuinen rakastaja kysyi lemmityltään, rakastiko tämä
jotakin, koska niin huokasi, ja kun Signill silloin vastasi
rakastavansa Haboria, sanoi Haborin näyttelijä, kuten hänen piti
sanoakin:

    "Unohda huoles, armahani,
    nyt Habor seisoo rinnallasi, --"

mutta lisäsi vihasta salamoivin silmin: "ja minä näytän sinulle, kuka
olen!" -- antaen Signillille samassa korvapuustin, jotta tämä kaatui
nurinniskoin.

Syntyi hirvittävä metakka: professori itse, oppinut herra Johannes
Messenius, syöksi keppi sojossa Jaakko parkaa kohden. Mutta tämä väänsi
kepin pois suuttuneen herran kädestä, -- se oli hänelle lapsen leikkiä,
niin väkevä hän oli, ja joutumatta ymmälle kaikesta hälinästä ja
huudoista ympärillään meni hän niin lähelle katsojia kuin mahdollista
ja sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: "Tietäköön jokainen, etten
kauemmin aio olla näiden valepukuisten marakattien ilveilyn esineenä...
Minut piti hirttää, sillä sellainen on Haborin loppu tässä leikissä, ja
jollei kukaan muu sitä tee, teen sen itse, sillä kirjan lyön seinään
tästä hetkestä lähtien; luulen, että armollinen kuninkaamme tarvitsee
paria vahvaa käsivartta, ja sellaiset voin minä tarjota. Sentähden
sanon kuten Habor, kun hänet on vietävä hirsipuuhun meren taa:

    "Hyvästi, Signill kaunoinen,
    suo jäädä kuivaks poskuen.
    Hyv'yötä koko katsomoon,
    mi ystäväänsä muistakoon,
    ei ihmetellen kaaduntain,
    ei panetellen muistoain."

Hänen voimakas äänensä kuului kaiken ylitse, ja lopuksi oli hänen
puhuessaan aivan hiljaista. Kun hän oli lopettanut, huusi professori,
että hän oli "kunniansa unhottanut lurjus, kun niin saattoi vääntää
kauniin kometian mullin mallin", mutta Jaakko hymyili niin tyynesti, ja
heittäen neitsytpukunsa luotaan sanot hän:

"Tuossa on nunnankaapunne, minulle se ei sovi, -- kenties tavataan
toiste, kenties ei, mutta kummin hyvänsä, kauemmin ette ainakaan näe
minun kävelevän Upsalan katuja."

Näin sanoen lähti hän tiehensä, ja lattia keinui hänen lujien ja
raskaiden askeleidensa alla.

"Käärme oman lieteni ääressä, salainen rudbeckkiaani!" huusi
professori, ja siten oli annettu tunnussana taisteluun melkeinpä
elämästä ja kuolemasta.

"Rudbeckiaani, rudbeckiaani!" huusivat kaikki ja syöksyivät nyrkit
sojossa ja siepaten kukin mikä parhaiten sopi lyömäaseeksi ulos ovesta
jättiläismäisen Jaakon jälkeen. Signill, joka ei ollut kukaan muu; kuin
herra Johan Lilljehöök, oli innokkain kaikista ja syöksyi ensimäisenä
ulos niin äkkiä paenneen Haborinsa jälkeen.

Johannes Messenius oli kaikessa suuressa oppineisuudessaan luonnoltaan
hillitön mies. Hän oli äreä, turhamainen ja vallanhimoinen ja tahtoi
olla ensimäinen mies Upsalassa. Mutta professori Johannes Rudbeckius ei
hänkään antanut perään, ja ensi hetkestä, jolloin viimeksi mainittu
saapui Upsalaan, vallitsi heidän molempien välillä eripuraisuus, joka
pian puhkesi todelliseen vainoon ja taisteluihin, joita heidän
molempain kannattajat kävivät Upsalan kaduilla. Professori Rudbeckin
ihailijoita nimitettiin rudbeckiaaneiksi ja professori Messeniuksen
kannattajia messeniaaneiksi. Edellinen näyttelytti myös ylioppilaillaan
kometioja, mutta kreikaksi ja latinaksi, niin että ainoastaan oppineet
niitä ymmärsivät ja olivat niistä huvitetut, mutta Messenius puolestaan
näyttelytti oppilaillaan ruotsalaisia kometioja ja mieluimmin
markkinoilla, jolloin paljo kansaa oli koolla. Kaikki virtasivatkin,
kuten luonnollista, ruotsalaisia kometioja katsomaan, ja tämä suututti
mitä suurimmassa määrin Rudbeckiusta ja antoi osaltaan syytä epäsopuun.

Messeniaaneihin kuului joukko ylhäisiä nuorukaisia, ja sanottiin, että
oppinut professori koetti ilveillään ja kujeillaan vetää heitä luokseen
istuttaakseen heihin mieltymystä paavinoppiin, sillä hän kuului itse
olleen salainen jesuiitta, ja jesuiitat hänet olivat kasvattaneetkin
Braunsbergissä. Kuinka sen laita oli, tietää Jumala yksin, mutta mitään
todistuksia ei koskaan voitu tuoda esiin. Varmaa vain on, että metelit
ja taistelut Upsalassa antoivat autuaalle kuninkaalle paljo huolta, ja
vaikea oli keksiä kuinka ne saattoi saada asettumaan.

Huuto: "salainen rudbeckiaani!" -- tuli nyt, kuten mainitsin, hirveän
taistelun tunnussanaksi. Me riensimme kaikki ulos, ja siellä näimme
Jaakon ei ainoastaan niiden yhdeksänneljättä ympäröimänä, jotka olivat
olleet hänen mukanaan näyttelemässä, vaan muiden vielä useampien, jotka
olivat rientäneet paikalle osaksi katselijain joukosta, osaksi muualta
kaupungista. Sillä oli kuin petolintujen käydessä haaskan kimppuun,
kukaan ei tiedä mistä ne tulevat, mutta ne tulevat ja parvittain
tulevatkin. Niin vahva kuin Jaakko olikin ja niin kunnon sivalluksia
kuin hän jakelikin, ei hän olisi kyennyt pitämään puoliaan tätä
laumaa vastaan, jollei hän odottamatta olisi saanut apua juuri
rudbeckiaaneilta.

Nämä riensivätkin paikalle kaikilta tahoilta ja kulmilta heti kun
kuulivat huudot ja taistelun melskeen. Jaettiin murhaavia sivalluksia,
en tahdo sitä salata, ja herra Johan Lilljehöök ei suinkaan ollut
kehnoin. Hän tahtoi puolestaan antaa Jaakolle muistomarjan korvapuustin
edestä, mutta ennen häntä ehti Åke Tott, joka tukevalla ryhmysauvalla
iski Jaakkoa ohimoon. Hän vaipui maahan, ja kaikuva huuto ilmotti hänen
kaatumisensa. Tämä tappelu jatkui kuitenkin myöhään yöhön, ja
seuraavana päivänä ei ainoastaan saattanut poimia taistelupaikalta
katkenneiden keppien, pöydänjalkojen ja tuolinselustain palasia, vaan
voi myös ylioppilaiden laastaroiduissa poskissa ja sinikeltaisissa
kasvoissa nähdä taistelun kieltämättömiä muistomerkkejä.

Mutta tuli vieläkin pahempaa. Tuollaiset ylioppilaiden väliset
taistelut eivät olleet lainkaan harvinaisia. Ne kuuluivat niin
sanoakseni päiväjärjestykseen siitä lähtien, kun professorit itse
syytivät toisilleen haukkumasanoja konsistorin istunnoissa. Nyt
syksyllä saapui kuninkaalta kirje Upsalaan, että yliopiston rehtori oli
vaihdettava vuosittain, joten hän erotti siihen asti olleen, jonka pari
vuotta aikaisemmin hänen isänsä oli asettanut akatemian vakinaiseksi
rehtoriksi, mutta jonka katsottiin virassaan osottavan puolueellisuutta
messeniaaneja kohtaan.

Kuninkaan kirjeen johdosta valittiin Rudbeckius rehtoriksi, ja nyt
puhkesi vihollisuus hänen ja hänen vastustajainsa välillä täyteen
liekkiin. Messenius vaati Rudbeckiusta nimenomaan kaksintaisteluun ja
suorastaan yllytti puoluelaisiaan ilmeisiin väkivaltaisuuksiin.
Sellaisia syntyikin, ja aateliset nuorukaiset kävivät etunenässä kuin
mitkäkin raiviot.

Erittäin kunnosti näissä tappeluissa itseään Åke Henrikinpoika Tott,
kuningas Erikin tyttären poika, sama joka vaivutti Jaakko ratsumiehen
maahan. Konsistori kokoontui erään hurjan tappelun jälkeen, jolloin
rudbeckiaanit olivat lyöneet pirstaksi joukon ikkunaruutuja, ja
keskusteltiin parhaallaan rangaistuksesta, johon pahimmat
tappelupukarit ja niiden joukossa Åke olisi tuomittava, kun konsistorin
ovi aukeni ja rouva Lucia Grothusen -- hän oli Messeniuksen vaimo
ja kuningas Sigismundin opettajan, Arnold Grothusenin tytär --
syöksyi sisään oppineiden herrojen eteen, jotka istuivat mykkinä
kummastuksesta.

Lucia rouvasta on liikkunut paljonkin pahoja puheita, mutta minä pidän
kiinni siitä, mitä valtakunnan kansleri sanoi, että siitä tuskin oli
uskottava puoltakaan, samoin kuin muutamia vuosia myöhemmin kuulin
hänen lausuvan koko tästä taistelusta näiden molempien professorien
välillä, että myöskin tohtori Johannes Rudbeckius oli syypää tähän
sekamelskaan. Mutta tuima rouvashenkilö, eikä erittäin kaino, lie Lucia
rouva sentään ollut, sillä hän luki lakia korkeille konsistorin
herroille, niin etteivät nämä tienneet mitä hänelle vastaisivat.
Meheviä sanoja ei hän suinkaan säästänyt; ei edes hurskas arkkipiispa
Keniciuskaan jäänyt osattomaksi hänen terävän kielensä pistoksista.

Hänen esiintymisensä oli kuitenkin enemmän vahingoksi kuin hyödyksi
hänen kodilleen ja miehelleen. Konsistori, joka jatkoi neuvottelujaan
tuohtuneen Lucia rouvan poistuttua, päätti lähettilään kautta kieltää
hänen miestään pitämästä yksityisluentoja, koskei Rudbeckiuskaan
sellaisia pitänyt, ja tiedettiin tai luultiin, että juuri
yksityislennoillaan Messenius yllytti kuulijoitaan näihin häpeällisiin
mellakoihin. Konsistorin lähettiläs saapuikin aivan oikein Messeniuksen
luo viesteineen arkkipiispalta ja konsistorilta.

Messenius antoi lähettilään puhua pisteeseen, mutta silloin löi hän
nyrkkinsä pöytään ja huudahti vihasta säkenöivin silmin ja vapisevin
huulin:

"Minä välitän viisi arkkipiispasta ja muista papillisista herroista!
Tervehtikää heitä ja sanokaa heille se! Ja mitä tulee minun
kannattajiini, joita nyt vainotaan kaikin neuvoin, niin sanokaa
konsistorin herroille, jotka sanovat minun ruotsalaisia kometiojani
narrinkujeiksi, samalla kuin viholliseni saa syyttämättä näytellä
omiaan kreikaksi ja latinaksi, vieläpä saa niistä ylistystäkin,
tervehtikää heitä ja sanokaa, että vanha Cicero on lausunut kauniin
opetuksen sanoessaan, että ihminen ei ole syntynyt maailmaan ainoastaan
oman hyötynsä tähden, vaan myös isänmaansa parhaaksi, ja että minun
menettelyni maalina tässä asiassa on ollut ainoastaan isänmaan
jalostaminen, -- jos heillä muuten on päätä käsittää, että nuorisolle
voi olla mitään hyvää siitä, että he oppivat tuntemaan, mitä hyvää ja
mitä pahaa muinen oli isiemme keskuudessa. Muuten tahdon lopuksi sanoa
Åke Henrikinpojan asiasta, joka heillä nyt on käsissään, että niin
hänen kuin muidenkin ylhäisten nuorukaisten vanhemmat ovat asettaneet
hänet ja heidät minun yksityisen hoitoni ja rangaistusteni alaiseksi!
-- Siinä terveiset, jotka lähetän arkkipiispalle ja konsistorille, ja
ajatelkoot he nyt kaksi kolme kertaa päänsä ympäri, ennenkuin
satuttavat kättään herra Äkeen."

Sellaista oli elämä siihen aikaan Upsalassa, ja joka päivä tuli yhä
pahempaa eikä parempaa.

Sillävälin onnistuttiin kuitenkin löytämään uusi Habor, joka hyvissä
ajoin ehti oppia mitä oli tarpeen, ja "comoedian" esitys tapahtui
onnellisesti joulukuussa 1612, Juhana herttuan ja ruhtinatar Maria
Elisabethin kunniaksi. Se tapahtui Tukholman linnassa; autuas kuningas
ja hänen äitinsä, leskikuningatar, vastanaineet ja koko hovi katselivat
historiallisia kuvia ja ilmaisivat suuren tyytyväisyytensä niihin.

Mutta vaikka kuningas olikin tyytyväinen kirjailijaan, niin ei hän
ollut tyytyväinen professoriin. Häiden aikaan oli Tukholmassa
useampiakin professoreja, ja kuningas puhutteli heitä ankarimmittain.
Oppineiden herrojen täytyikin myöntää, että hän oli oikeassa, vaikkakin
moniaat miettivät mielessään, että kuninkaan nuhteet olisivat sopineet
paremmin Messeniukselle yksin.

"Jollen itse olisi kokenut ja jollen tietäisi, mitä hyötyä ja etua
kirjallisista tiedoista on, niin olisi minulla varsin vähän syytä pitää
huolta Upsalan akatemiasta tai olla erityisen suosiollinen niitä
kohtaan, jotka olen sinne ottanut opettajiksi, mutta jotka eivät välitä
virkansa ja arvokkaisuuden vaatimuksista niin paljon kuin omasta
kunnianhimostaan, yksityisestä vihastaan ja synnynnäisestä
kateudestaan. Mutta sanon teille, että jollei tämä teidän melunne ota
loppuakseen, niin osaan minä käyttää kuninkaallista valtaani ja laittaa
niin, että vastaisuudessa säästyn sellaisilta kevytmielisiltä jutuilta,
ja ettei häpeä kovin pääse päällekynsin."

Oppineet vaikenivat, ja kuningas jatkoi hetken jälkeen, annettuaan
heille tilaisuuden oikein miettiä hänen sanojaan:

"Luotan teihin, että kukin kohdaltanne koetatte hillitä moista
vallattomuutta ylioppilaiden keskuudessa ja näyttää heille hyvää
esimerkkiä, jotteivät he herjaisi eivätkä häpäisisi toisiaan, eivät
juopottelisi eivätkä reuhaisi ja muuten eläisi kelvottomasti. Tahdon
myös pian lähettää akatemialle avoimen kirjeeni, jossa ankarimmin ja
vakavimmin olen käskevä, että nyt valitsette uuden rehtorin, niin ettei
vanha, joka tätä ennen on ollut, eikä viimeksi valitsemanne tule
toimimaan akatemian johdossa, kunnes saan tilaisuuden lähettää muutamia
uskottuja miehiä, jotka asiaa voivat tutkia!"

Näin sanoen kuningas päästi heidät menemään, ja tällä kertaa otti hän
heiltä tylysti jäähyväiset. Mutta se olikin välttämätöntä, jos mieli
tehdä loppu häpeästä; ja häpeä se oli, yhtä suuri häpeä oppineille
itselleen kuin vahinko heidän tieteilleen. Autuas kuningas oli syvästi
huolissaan ja neuvotteli kanslerin kera siitä, mitä parhaiten voisi
määrätä vamman parannukseksi.

Kuninkaan rangaistuskirje tulikin. Sain itse ratsastaa Upsalaan sitä
viemään; tein sen maaliskuussa 1613. Mutta lopullista tutkimusta ei
kuitenkaan pidetty siellä, vaan Tukholmassa sikäläisen tuomiokapitulin
ynnä valtakunnan piispojen sekä kanslerin, valtaneuvos kreivi Abraham
Brahen ja kuninkaan entisen opettajan herra Juhana Skytten edessä.

Niin valtiokansleri kuin Abraham kreivikin olivat olleet määrätyt
yliopiston hallintomiehiksi tai kanslereiksi, kuten sanotaan, niin että
heidän täytyi olla lähemmin selvillä sikäläisistä olosuhteista. Herra
Juhana Skytte nimitettiin sitten tähän virkaan. Piispat olivat
pääkaupungissa neuvottelemassa Elfsborgin lunnaista.

Tämän tuomioistuimen eteen haastettiin nyt Upsalan professorit ja ensi
sijassa luonnollisesti Messenius ja Rudbeckius. He näyttivät sangen
tuikeilta astuessaan sisään, kuten valtiokanslerin kuulin sittemmin
useinkin kertovan, eivätkä he kenestäkään näyttäneet olevan halukkaita
sovintoon. Oikeuden edessä lueteltiin kaikki ne säännöttömyydet, joita
oli ilmaantunut Upsalassa ja joihin he olivat olleet syypäät, ja
mainittiin herjaussana toisensa jälkeen, joita he olivat käyttäneet
toisiaan vastaan. Molemmat oppineet eivät kuitenkaan näyttäneet
tahtovan niitä peruuttaa millään ehdolla, vaan ulkonäöstään päättäen
tehdä ne puolta pahemmiksi. Erittäinkin oli Rudbeckius kiihkeä.

Valtiokansleri ei voinut muuta kuin hymyillä, kun hän vanhoilla
päivillään muisteli tätä kuulustelua ja kertoi, kuinka Rudbeckius astui
esiin sellaisella vauhdilla kuin hänen olisi ollut taitettava peitsensä
kilpakentällä, kun määrätty rehtori, herra Johan Lenaeus oli maininnut
Messeniuksen nimittäneen häntä "aasiksi". Hän sieppasi kiihkeästi
taskustaan kirjan, joka oli heprealainen raamattu, paljo vaikeampi
lukea kuin tavallinen, koska se oli painettu ilman pisteitä.

Tämä kirja kädessään astui hän pöydän luo kaikkien piispojen ja
neuvosherrojen eteen, avasi sen, pani sen pöydälle ja sanoi kääntyen
vastustajaansa ja viitaten avattuun raamattuun:

"Lue, jos sinussa on miestä, mutta jollet voi, niin olet itse aasi!"

Herrat pöydän ympärillä voivat tuskin pidättää nauruaan professorin
kuumaverisyyden tähden, mutta tämä ei nähnyt enempää kuin Messeniuksen
eikä kuullut muuta kuin suututtavan sanan "aasi" korvissaan. Hän
kopaisi käsillään taskujaan ja näytti vielä tahtovan ottaa esiin jonkun
kirjan, jota hän ei kuitenkaan löytänyt, ja silloin kävi hän vielä
kiihkeämmäksi, sanoi että hän etsi muuatta matemaattista kirjaa, ja jos
hänellä olisi se ollut mukanaan, olisi hän osottanut, että Messenius
oli siinäkin tieteessä taitamaton.

Kuitenkin onnistuttiin paljon puheen ja monien esitysten jälkeen saada
molemmat katkeroituneet miehet malttamaan mielensä, niin että he
lopuksi sopivat ja pyysivät toisiltaan anteeksi. Mutta sittenkin
saattoi olla eri mieliä siitä asiasta, eikö kurjuus olisi alkanut
uudelleen, jollei kuningas olisi erottanut heitä akatemiasta, vaikkakin
siten, että he sieltä muuttivat korkeammille kunniasijoille. Rudbeckius
tuli kuninkaan hovisaarnaajaksi ja Messenius asessoriksi äsken
perustettuun Tukholman hovioikeuteen.

Niin tuli vihdoinkin loppu levottomuuksista ja oppineiden
nyrkkitaisteluista Upsalassa. Rudbeckius meni yhä eteenpäin ja pääsi
vihdoin piispaksi Vesteroosiin, mutta Messeniuksen asiat menivät
taapäin. Kaksi vuotta Tukholmassa tapahtuneen oikeudenkäynnin jälkeen
vietiin hänet vankina Kajaanin linnaan Suomeen. Sanottiin, että hän oli
ollut salaisessa kirjevaihdossa kuningas Sigismundin ja Puolan
jesuiittain kanssa.

Kuinka sen laita oli, en tiedä; mutta varmaa on, että kauneimmankin
kukan, ja sellainen oli autuas kuningas, ympärillä voi kasvaa
rikkaruohoa, ja siihen lajiin luen minä herra Erik Yrjänänpoika
Tegelin, niin oppinut kuin hän olikin ja niin hyviä historiakirjoja
kuin hän onkin kirjottanut. Hän oli saita mies, ja onneton oli se, joka
osui heittämään katseensa maatilaan, johon hänkin oli iskenyt silmänsä.
Silloin ei hän jättänyt käyttämättä mitään keinoa saavuttaakseen
tarkotuksensa. Koettipa hän mustata itse Jaakko de la Gardietakin
Kaarle kuninkaan aikaan, vaikka se epäonnistui, ja sen hän teki
ainoastaan päästäkseen hänen tiluksiinsa käsiksi.

Samantapaiset olivat nyt myös hänen ja Messeniuksen välit.
Herra Erik Yrjänänpoika oli nimittäin saanut valtaansa ne maatilat,
jotka Arnold Grothusen oli omistanut Ruotsissa, ja Messenius,
koska hän oli nainut Grothusenin tyttären, vaati myöskin niitä,
joten siitä syntyi oikeudenkäynti, joka suoritettiin suurimmalla
katkeruudella ja joka oli Messeniukselle vielä vaarallisempi
sentähden, että hän sai vaikutusvaltaisen herra Erik Yrjänänpojan
leppymättömäksi vihollisekseen. Vuonna 1616 syytettiin häntä salaisesta
yksituumaisuudesta valtakunnan vihollisten kanssa ja tuomittiin
elinkautiseen vankeuteen. Tämä tapahtui samana vuonna kuin autuas
kuningas istui niin suruissaan Kyminkartanossa ja sepitteli säkeitään
onnettomasta rakkaudestaan.

Jaakko ratsumies oli silloin sattumalta Tukholmassa ja kuuli puhuttavan
kohtalosta, joka odotti hänen entistä opettajaansa. Se kävi hänen
sydämelleen, ja hän päätti tehdä jotakin vainotun puolesta. Eikä ollut
hänen tapojaan ajatella, kuinka se tapahtuisi tai voiko hän edes tehdä
jotakin. Jotakin oli tehtävä, se oli selvää, ja se oli hänen itsensä
tehtävä, sillä ketään muuta ei hänellä ollut käskettävänään.

Muuanna hyvänä päivänä, vähän ennen tuomion langettamista, meni hän
Messeniuksen luo ratsusaappaissaan ja miekka sivulla. Hänet tunnettiin
heti. Sellaista jättiläistä ei helposti unhota.

"Jumalan rauhaa, herra professori tai asessori, vai mikä nyt
lienettekään!" sanoi hän.

Messenius katsoi häneen uudelleen. Mitä hän tahtoi, tuliko hän häntä
pilkkaamaan vai tuomaan joitakin tietoja? Mutta Jaakko hymyili, ja tämä
hymyileminen loukkasi miestä, jonka kimppuun käytiin kaikilta puolilta.

"Messeniaanit olisivat nyt hyvät olemassa", jatkoi Jaakko, "mutta
heitäpä ei nyt näykään mailla eikä halmeilla, ei Signilliä eikä
muita,... mutta sittenkin minä seison nyt edessänne..."

Messenius ei tiennyt mitä hänen oli ajateltava entisestä oppilaastaan,
joka kerran petti hänet. Tämä johtui hänen mieleensä; se kenties oli
ainoa, mikä entisyydestä oli hänen mielessään. Hyvää sydäntä, joka
sykki jättiläisen rinnassa, ei hän nähnyt eikä sitä ajatellutkaan.
Jaakko olikin niitä miehiä, että hän näytti mitä julmimmalta juuri
silloin, kun hän oli tekemäisillään jotakin hyvää. Otsa oli rypyssä,
pensasmaiset kulmakarvat puristuivat yhteen, puoleksi peittäen silmät.
Samat eleet olen nähnyt sangen lempeissäkin kasvoissa, kun ajatukset
ovat kiintyneet johonkin erittäin tärkeään.

Messeniuksesta, joka ei tuntenut häntä lähemmin, kuuluivat sen tähden
hänen sanansa enemmän ivalta kuin osanotolta, ja yleensä hillitöntä
luonnettaan hän kykeni nyt vaaran hetkenä hallitsemaan vähemmän kuin
konsanaan. Kuitenkin ajatteli hän jossain määrin vastustajansa valtaa
ja urkintaa, ja sentähden vetääntyi hän askel askeleelta huoneen
vastakkaiseen päähän, silmiensä liekin yhä yltyessä.

Jaakko seurasi jälestä, sillä hänen päähänsä eivät mahtuneet muut
ajatukset kuin ne, jotka täyttivät hänen sielunsa.

"En tietysti ollut mukana", sanoi hän, "kun 'Blancka Martha' esitettiin
jäähyväisiksi, mutta kometianne ovat hyvässä muistossani... kuinka
Blancka Martha nyt taas lauloikaan?... Hän laulaa herralleen, kuningas
Birgerille:

    "Schöns Lieb gedenck der Treue,
    Die du mir hast verpflicht,
    Und lass dich nicht gereuen,
        Gereuen,
    Von Hertzen meine ich dich!"

"Kas, nyt laulan teille minä, ja minä laulan, kuten kuningatar lauloi:

    "Daran solst du gedencken,
    Hertz allerliebste mein,
    Mein Hertz thu ich dir schenken,
        Schenken,
    Es soll dein eigen sein."

Ja tämän saneltuaan irvisteli Jaakko julmain kulmakarvojensa alta.

Tosiaan täytyy tämän tunteenpurkauksen esineelle antaa anteeksi, jos
hän erehtyi koko kohtauksen oikeaan tarkotukseen nähden. Hän tekikin
torjuvia liikkeitä kädellään, samalla kuin hänen silmänsä riittävästi
ilmaisivat sitä harmia, joka kiehui hänen sisällään, hänen yhä
mennessään askel askeleelta takaperin.

Jaakko puolestaan joutui tunteellisuutensa uhriksi, kuten hän aina
teki, milloin oli oikein innoissaan. Hän tarttui arvokkuudella
asessorin käteen toisella kädellään ja toisella tarttui häntä
kaulukseen, sanoen:

"Niin, silloin olivat he mukana, Hornit, Soopit, Lilljehöökit, Posset,
Bjelket ja mitä he nyt kaikki ovat nimeltään, nämä ylhäiset nuoret
herrat, -- silloin olivat he mukana huvinsa tähden, mutta nyt, kun huvi
on tiposen tiessään ja onnettomuus on ovella, missä ovat he nyt, en näe
heitä..."

Tällaikaa olivat he joutuneet vastakkaisen seinän ovelle, ja nyt
läjähti korvapuusti Jaakon poskelle. Asessori tempautui rivakalla
liikkeellä vapaaksi, hypähti ovesta toiseen huoneeseen ja löi sen
jälestään kiinni.

Jaakko seisoi silmäillen sulettuun oveen, sivellen kädellään
poskipäätään, jota poltti sen jokseenkin tuiman vastauksen jäleltä,
jonka hän oli saanut parhaassa tarkotuksessa tekemäänsä kysymykseen.
Hän seisoi hetken aikaa katsellen sulettuun oveen. Hyvää hän oli
tarkottanut tuolle miehelle, jonka koko käytös oli hänelle yhtä
käsittämätön kuin ovi oli sulettu. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta
eikä liikahdusta. Jokseenkin nolona lähti hän lopulta tiehensä.

Hän suuntasi matkansa ratsumestarinsa luo, kunnian miehen, joka
kuitenkin pian kaatui taistelussa. Tämä, samoin kuin toveritkin, piti
paljo Jaakosta, ei ainoastaan hänen tavattoman väkevyytensä, vaan
miltei enemmän hänen iloisen mielensä tähden, joka niin räikeästi pisti
esiin kuivan ja karkean pinnan alta. "Antakaa minulle neuvo,
ratsumestari!" sanoi hän tälle, tämän nyökätessä hymyillen hieman
vapaapuheiselle Jaakolle. "Jos minulla on vihainen koira, josta
kuitenkin pidän ja jonka tahtoisin pelastaa, ja jos näen suden käyvän
sen kimppuun verisine kitoineen... kuinka on minun parhaiten
meneteltävä pelastaakseni koiran, tempaanko sen pois vai lyönkö suden
kuoliaaksi?"

"Sinä haudot päässäsi vakavia asioita", vastasi ratsumestari, "mutta
arvotuksiin en ole halukas vastaamaan. Sano suoraan, Jaakko, ketä
tarkotat koiralla ja ketä tarkotat sudella?"

"Vihainen koira on asessori, herra Johannes Messenius, ja susi on herra
Erik Yrjänänpoika Tott!"

Ratsumestari ällistyi kuullessaan nämä nimet, mutta Jaakko jatkoi aivan
tyynesti:

"En jaksa nähdä, että Yrjänä Pietarinpojan poika vainoaa entistä
opettajaani... Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan, ja se pitää
paikkansa Erik herraankin nähden; sillä jos Yrjänä Pietarinpoika oli
huono neuvonantaja kuningas Erikille, niin koettaa hänen poikansa tehdä
kaiken pahan minkä voi, vaikkakin, Jumalan kiitos, kuningas Kustaa
Adolf on toinen kuningas kuin kuningas Erik."

"Täytyy sentään nähdä ja sietää paljo tässä maailmassa", keskeytti
ratsumestari.

"Ei, seis!" tarttui Jaakko juttuun. "Voi nähdä ja sietää mitä tahtoo,
mutta minä en tahdo, en, en tahdo. Kuten sanoin, en jaksa nähdä tämän
tapahtuvan, tahdon pelastaa entisen opettajani, niin tahdon,
ratsumestari, ja nyt on teidän annettava minulle neuvo! Onko minun
temmattava asessori pois Erik herran käsistä vai onko minun lyötävä
tämä juonittelija kuoliaaksi, kuten hän on rehellisesti ansainnut?"

"Sinun ei ole tehtävä kumpaakaan", sanoi ratsumestari ja katsoi Jaakkoa
kasvoihin etevämmän hengen koko voimalla.

Jaakko katsoi kummissaan esimieheensä, jonka sanoja hän ilmeisesti ei
voinut käsittää, niin vakuutettu hän oli siitä, että jotakin täytyi
tehdä.

"Ei kumpaakaan!" toisti hän, silminnähtävästi ajatellen jompaakumpaa
vaihtopuolistaan.

Mutta ratsumestari uudisti vielä suuremmalla vakavuudella neuvonsa ja
osotti Jaakolle, mitä vaarallisia seurauksia saattoi koitua hänen
puuttumisestaan tähän asiaan, vaikkei hän siltä pienimmässäkään määrin
voisi muuttaa sitä kohtaloa, joka uhkasi Messeniusta ja jonka täytyi
mennä omaa menoaan, mitä Jaakko mahtoikin tuumia tai tehdä. Seuraus,
arveli ratsumestari, ei olisi mikään muu kuin että Jaakko saattaisi
itsensä onnettomuuteen.

Parisen päivää myöhemmin langetettiin tuomio, ja tuomittu oli
vangittava ja vietävä Suomeen.

Kun Jaakko oli jäänyt yksin omin päin arvostelemaan ja ratkaisemaan,
kummanko keinon valitsisi, menisikö suoraan herra Erik Yrjänänpojan luo
ja pelottaisi hänet kääntymään toiselle tolalle vai koettaisiko temmata
Messeniuksen pois Erik herran käsistä, päätti hän ryhtyä jälkimäiseen,
ja seuraavina päivinä hän kulki vaipuneena syviin ajatuksiin, alinomaa
hyräillen Blancka Marthan laulua:

    Mein Hertz thu ich dir schenken,
        Schenken,
    Es soll dein eigen sein.

Sinä päivänä, jona Messenius oli määrätty vangittavaksi, näytti Jaakko
tuimemmalta kuin konsanaan ja pyörittelihe sen talon porraskäytävässä,
missä Messenius asui, turhaan koettaen päästä sisään. Vähän väliin näki
hän rouva Lucian jossakin ikkunoista, ja hän viittasi rouvalle ja
koetti kaikkein kaunopuheisimmilla eleillä tehdä itsensä ymmärretyksi,
mutta se ei onnistunut. Siinä seisoi hän paikoillaan tai käveli
edestakaisin, mutta hän ei poistunut porrasten luota. Hänen
tarkotuksensa oli puolustaa sisäänkäytävää ketä vastaan tahansa; ja
epävarmaa on, kuinka olisi käynyt, jolleivät muut olisi pitäneet häntä
silmällä, -- hän olisi kai tehnyt itsensä onnettomaksi ainaiseksi.
Mutta hänen ratsumestarinsa, joka tunsi hänet ja tiesi, mikä uskollinen
sydän hänellä sykki karkean ulkokuoren alla, piti huolen siitä, että
hän vältti vaaran. Taloon oli kaksi sisäänkäytävää, ja toisesta vietiin
pois vangittu Messenius rouva Lucian ja heidän poikansa kera, Jaakon
kävellessä vartioiden toisen edustalla.

Ja siellä käveli hän vielä illan tullen, vähänväliä silmäillen
ikkunoihin, nähdäkseen jossakin niistä rouva Lucian tai Messeniuksen
itsensä. Se ei luonnollisesti hänelle onnistunut, kun heidät kerran oli
viety pois. Vihdoin saapui ratsumestari.

"Mitä täällä teet, Jaakko?" kysyi hän.

Jaakko ei aluksi vastannut. Vasta kun kysymys uudistettiin, sanoi hän
lyhyeen ja ynseästi:

"Minä vaanin sutta!"

Ratsumestari ilmotti hänelle silloin, että susi oli jo saanut saaliinsa
ja että hänen odotuksensa oli turha, mutta Jaakko ei häntä uskonut.
Ratsumestari käski hänen silloin poistua portin luota ja mennä
majapaikkaansa, mutta Jaakko seisoi paikallaan ja suuntasi vain pitkän
ja vitkastelevan katseen esimieheensä. Tämä käsitti, että jos hän
tahtoi pelastaa urhokkaan ratsumiehen, täytyi hänen ryhtyä muihin
keinoihin; sillä siinä mielentilassa, missä Jaakko nyt oli, saattoi hän
ryhtyä mihin hommiin tahansa, ja ennenkuin Messenius oli viety
kaupungista, ei kukaan voinut vastata, mitä kaikkea väkevä Jaakko
uskaltaisi hänen pelastuksekseen.

Hän lähti sentähden, ja hetkeä myöhemmin tuli muutamia Jaakon tovereita
tuoden sen käskyn, että hänen oli seurattava heitä. Hän sanoi ei,
syntyi vaarallinen tappelu, ja täytyi tulla lisäväkeä, ennenkuin Jaakko
saatiin alistumaan. Hänet pantiin vankeuteen rangaistukseksi
käytöksestään; mutta kun laiva oli lähtenyt Tukholman satamasta vieden
Messeniuksen mukanaan, pääsi Jaakko vapaaksi.

Onneton Messenius istui sitten pitkät vuodet synkimmässä vankeudessa
Kajaanin linnassa, syvällä Suomen metsissä, kokonaisen 16 peninkulman
päässä lähimmästä kaupungista. Kului yhdeksäntoista vuotta, ennenkuin
hän sai lempeämpää kohtelua osakseen, ja kohta sen jälkeen hän kuoli,
nimittäin 1637.

Yhdeksän vuotta häntä pitempään eli hänen vastustajansa Johannes
Rudbeckius, joka kuoli Vesteroosin piispana 1646, jättäen jälkeensä
yksitoista lasta, jotka korotettiin arvoon ja kunniaan ja voittivat
aatelisvaakunan ja kypärän.

Mutta autuas kuningas, hän ajatteli alituiseen Upsalan akatemiaa ja
kuinka hän voisi sitä suojella, jotta se kestäisi ajan myrskyt. Monta
ylevämielistä sanaa kuulin hänen puhuvan valtiokanslerille siitä
asiasta, kuinka tärkeää oli, että valistus leviäisi kaikille. Hän suri
sitä, että alituiset sotaretket jättivät hänelle niin vähän aikaa
rauhallisia toimia varten, ja oppi ja tiedot ovat sellaisia hedelmiä,
jotka eivät kypsy sodan jaloissa.

Köyhä kansa ei myös voi tarjota tieteille ja niiden harjottajille sitä
kehotusta, joka niille on välttämätön. Jos jotakin saattoi tehdä, oli
se kuninkaan itsensä tehtävä, ja hän tekikin sen tavalla, jota ei kai
kukaan saattanut odottaa.

Molempien herttuain, hänen veljensä ja sisarenlapsensa, kuoltua olivat
ne monet maatilat, jotka ikimuistoisista ajoista olivat kuuluneet hänen
suvulleen ja tuntuvasti lisääntyneet kirkon hallusta otetuilla tiloilla
vanhan Kustaa kuninkaan aikaan, joutuneet hänelle. Näistä
perintötiluksistaan lahjotti hän kokonaista kolmesataakolmetoista
maatilaa ja neljä vesimyllyä, paitsi muutamia pienempiä tiluksia
Upsalan akatemialle, niin että ne olivat ainaiseksi jäävät tämän
omaisuudeksi.

Mainitkaa minulle kuninkaista se, joka tekee samoin! Se oli tosiaankin
kuninkaallinen lahja!

Herrani, valtiokansleri, lausui kerran pojalleen, Kustaa kreiville,
sanat, joita en käsittänyt silloin enkäpä nytkään, mutta jotka ovat
kiintyneet mieleeni.

"Jokaisella valtakunnalla", sanoi hän, "on jossakin määrin
yhtäläisyyttä vanhan Rooman kanssa. Kenties on vielä tuleva aika,
jolloin meidän maamme suuruuksien, samoin kuin Rooman patriisien,
täytyy koota ympärilleen kansan miehiä, nerokkaita ja oppineita miehiä,
joiden kunnolle ja kyvyille heidän täytyy tehdä tilaa. Jos niin käy
ajan täytyttyä, niin sen saavat aikaan ne sivistyslaitokset, jotka ovat
voineet vaikuttaa ja elää itsenäistä elämää juuri sentähden, että suuri
kuningas on laskenut niiden alle maaperän, joka ei ole ollut
riippuvainen päivän valtiollisista tuulenpyörteistä."

"Muistakoot he silloin", lisäsi hän sitten, kuten hänellä oli useinkin
tapana sanoa, "että Kustaa Adolfin rakkautta maahansa heidän on
pohjaltaan kiittäminen yhdenvertaisuudestaan etumaisten miesten kanssa.
Varmaa on, että tässä kuninkaallisessa lahjassa on suurella Kustaa
Adolfilla muistomerkki, joka kestää kautta aikojen, sittenkin, kun
voittomerkit ovat ammoin aikoja maatuneet hänen ja hänen miestensä
tomun ympärillä!"



8.

Puolalainen ruhtinatar.


Muistettavan yön jälkeen Elbingissä en sitten pitkiin aikoihin voinut
löytää jälkeäkään Pietarista enkä kauniista neidistä enkä vanhasta
poppamiehestä -- jesuiitta vai mikä hän nyt oli. Ja oli tulossa päivä,
jolloin kuningas purjehtisi kotiin. Olin kovasti harmissani, kun
ajattelin, että olin ollut maaliani niin lähellä, mutta ikäänkuin vain
nähdäkseni, kuinka se livahti käsistäni, ja lisäksi olin aivan
neuvoton, mihin minun oli ryhdyttävä. Olin oikein suruissani, kun
ajattelin vanhaa muoria, joka kärsimättömästi odotti palaamistani, enkä
minä voinut viedä hänelle ainoaakaan lohdutuksen sanaa.

Silloin kohtasin eräänä päivänä, parhaallaan kulkiessani noissa
ajatuksissani, Jaakko jättiläisen, ratsumiehen, jonka opin tuntemaan
taanoin ollessani Upsalassa katselemassa näytelmää Haborista ja
Signestä. Hän näytti yhtä hyväntahtoiselta, perin rehelliseltä ja
kunnon mieheltä kuin silloin, kun hän nousi oppinutta professoria ja
kaikkia hänen ylhäisiä oppilaitaan vastaan, jotka nyt suurimmaksi
osaksi olivat samoin kuin Jaakkokin täällä sodassa. Tosin oikeastaan
asettamatta kunnon Jaakkoa mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä pyöri
päässäni, lähestyin häntä ja aloin sukeutua keskusteluun hänen
kanssaan. "Nyt me pian lähdemme kotiin", sanoin. "Kotiin?" kysyi hän
vastaan ja katsoi hymyillen ja kummissaan minuun.

Hänen kummastuksensa kysymykseni johdosta olikin aivan luonnollinen,
sillä mietteissäni unhotin tykkänään, että sotajoukko tuli pysymään
paikoillaan ja että ainoastaan kuningas itse matkustaisi kotiin. Mutta
samassa juolahti mieleeni tehdä uskalias mies uskotukseni, ja annoin
hänelle kaikki ne tiedot mitkä voin, jotta hän osaisi pitää asioita
silmällä minun itseni ollessa poissa.

Hän kuunteli tarkkaavaisena mitä sanoin ja lupasi lujasti kättä lyöden,
että hän tekisi parastaan. Onni suosikin häntä enemmän kuin minua,
kuten nyt tahdon kertoa. Mutta kun ajattelen, kuinka me seurasimme tätä
asiaa, ensin kukin erikseen, ja sitten yhdessä, niin en voi muuta kuin
ajatella vanhaa satua paimenpojasta, joka taivaltaessaan etsimään
kadonnutta prinsessaa sai apua pikku keijukaisilta. On kyllä totta,
että Jaakko jättiläisruumiineen ja tavattomine voimineen kaikista
vähimmän muistutti pientä keijukaista, mutta hän samoin kuin minäkin
teki keijukaisille palvelusta. Meidän oli pelastettava sekä paimenpoika
että prinsessa ilkeän noidan käsistä, ja noita, se ei ollut kukaan muu
kuin jesuiitta, tuo musta, ruma kivinaama. Neuvokkuudessa ja
väkevyydessä saattoi Jaakko kuitenkin hyvin vetää vertoja niille pikku
olennoille, jotka satu panee esiintymään paimenpojan pelastajina.

Niin saatoin jotensakin tyynenä seurata autuasta kuningasta kotiin ja
ajatella astumista muorin lempeäin silmien näkyviin. Ah, suuri oli
riemu, kun kuningas tällä kertaa saapui Tukholmaan ja ratsasti
kaupunkiin, jossa kaikki vallatut liput ja standaarit olivat ripustetut
näkyviin. Tykit "Kolmessa kruunussa" paukkuivat yhtä mittaa, kaikki
kellot soivat, ja kansa riensi kirkkoihin kiittämään Jumalaa, joka niin
armollisesti oli suojellut kuningasta ja Ruotsin aseita.

Olikin kuin uusi henki olisi virrannut kautta kansan. Ei puhuttu enää
kuten ennen puoleksi kuiskaillen siitä vitsauksesta, jonka Herra oli
monien sotien muodossa laskenut kannettavaksemme, vaan puhuttiin
rohkeudella ja luottamuksella. Voimaa oli kyllä ollut koko ajan, kuinka
olisikaan muuten voitu saada aikaan se, mitä oli tapahtunut, mutta
voima saattoi nyt ikäänkuin vaikuttaa suuremmalla vapaudella.
Itsenäisyyden tunto ikäänkuin teki voimat kaksinkertaisiksi. Seisoimme
samalla kalliopohjalla kuin ennenkin, mutta aurinko valaisi sen
painiskelun hyökkäävien aaltojen kanssa, ja tässä auringon valossa
säteilivät kaikki silmät, hymyilivät kaikki huulet.

Mutta tässä yleisessä riemussa kiitivät minun ajatukseni pois
lempeäsilmäisen vanhuksen luo, ja missä vain näin hopeahapsiset,
ryppyiset kasvot, olin näkevinäni hänet edessäni. Oli kuitenkin varmaa,
etten saattanut tavata häntä Tukholmassa. Jos kuninkaan asioilla
retkeillessäni joutuisin Strengnäsiin ja tapaisin hänet, voisin ainakin
lohduttaa häntä sillä tiedolla, että asia oli hyvissä käsissä.

Niin olikin laita, ja, kuten mainitsin, onnikin oli suotuisa. Mutta
tahdonpa kertoa järjestään, kuten asia tapahtui.

Sotamarski Herman Wrangelin pääkortteeri oli kuninkaan poissaollessa
Marienburgissa ja asui hän vanhassa linnassa, jossa kerran muinaisina
aikoina ritarikunnan suurmestarilla oli istuimensa. Se oli suuri, komea
rakennus, jossa hän näytti viihtyvän hyvin keskellä monia muistoja,
jotka muistuttivat häntä myös hänen omasta nuoruudestaan, sillä hän
kuului vanhaan liivinmaalaiseen ritarisukuun. Jaakko oli myös
Marienburgissa.

Syksy oli mennyt hänen saamatta tietoonsa kerrassaan mitään, mikä olisi
ollut etäisimmässäkään yhteydessä kadonneiden kanssa. Mutta sitten tuli
joulu.

Silloin hän eräänä päivänä käveli muuatta syrjäkatua, joka oli
kauttaaltaan jäätikön peittämä, niin että sitä oli sangen vaikea
kulkea. Jonkun matkan päässä hänen edellään kulki muuan mies, jolla
näytti olevan kiire, vaikka hän liikkuikin suurella vaikeudella
iljanteella. Vaateparrestaan päättäen oli hän Puolan juutalainen, ja se
osuikin paikalleen. Eräässä paikassa, jossa katu oli hyvin viettävä ja
katukivitys oli niin sanoakseni hajaantumistilassa, ei mies parka
voinut enää säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ja taittoi jalkansa.
Jollei Jaakko olisi ollut niin lähellä kuin hän oli, olisi onnettomuus
kenties tullut suuremmaksikin.

Kesti kotvan, ennenkuin juutalainen ehti tointua ja antaa selvän
vastauksen; mutta kohta, kun oli saanut tietää mihin mies toivoi
tulevansa viedyksi, otti Jaakko hänet vahvoille käsivarsilleen ja vei
hänet paikalle, erääseen pieneen taloon lähellä kaupungin porttia.
Mutta kuta tyynempiin olosuhteihin pikku juutalainen pääsi, missä hänen
olisi pitänyt voittaa tuskansa, sitä levottomammaksi hän kävi. Tämä
kummastutti Jaakkoa, ja hän kysyi syytä siihen, saamatta kuitenkaan
mitään vastausta; hänestä näytti vain voivotus ja valitus tulevan siitä
yhä suuremmaksi.

"Sinulla on jotakin omallatunnollasi, pikku mies, mutta tuo se esiin!"
kehotti Jaakko.

"Voi, voi", huokasi juutalainen kääntelehtäen ja vääntelehtäen, mutta
ei kuitenkaan tahtonut sanoa mitään.

"Oletko kotoisin täältä Marienburgista?" kysyi Jaakko.

"En, en, asun kaukana täältä!" oli vastaus.

"Mitä täällä sitten asioit?"

"Voi, voi", ulvoi juutalainen, "minä tulen onnettomaksi, onnettomaksi,
voi, voi."

"Eikö sitä sitten voi auttaa?" jatkoi Jaakko, joka alkoi käydä
kärsimättömäksi ja puoleksi suuttua, vaikkei hänen ystävällinen
sydämensä vielä sallinutkaan hänen päästää suuttumustaan ilmoille. "Jos
tulet onnettomaksi, niin täytyy sinussa olla miestä tekemään jotakin
onnettomuuden pienentämiseksi, jollet voi sitä kokonaan välttää."

Juutalainen jatkoi valitustaan, mutta kuinka Jaakko puhuikaan, saavutti
hän lopulta miekkosen luottamuksen, ja tämä ilmaisi, että hänellä oli
kirje vietävänä tuomiokirkon suntiolle ja että hän oli ottanut
viedäkseen vastauksen tähän kirjeeseen pater Josephukselle, joka tällä
haavaa oleskeli eräässä linnassa läheisyydessä.

"Olet siis, kun kaikki käy ympäri, urkkija!" huudahti Jaakko,
oikeastaan vain pelottaakseen juutalaisen antamaan täydellisen
vastauksen.

"Urkkija!" änkytti juutalainen. "Jumalan äiti antakoon teille anteeksi
sen, että sälytätte moista niskoilleni!... Kuinka voisin minä, mies
parka, puuttua niin korkeihin asioihin... Voi, voi, hyvä mies ja jalo
pelastajani, siinä erehdytte kerrassaan... Minulla ei ole tämän sodan
kanssa mitään tekemistä... voi, minä, minä haluan ainoastaan rauhaa,
ainoastaan rauhaa."

"Se on kyllä hyvä, mutta jollet voi näyttää toteen mitä sanot, niin ei
asiasi toimittamisesta tule mitään, siitä saat olla varma. Puhu siis ja
puhukin selvään! Meidän kanssamme on täällä leikkimistä yhtä vähän kuin
niiden, jotka sinut ovat lähettäneet tälle asialle."

"Se on minun surmani, se on minun surmani!" vaikeroi juutalainen itkien
ja lyöden rintoihinsa.

Jaakko koetti häntä tyynnyttää, ja kun hän vihdoin alkoi tajuta
puhetta, sanoi Jaakko hänelle:

"Tässä ei ole sinulla mitään valinnan varaa, sinun on puhuttava suusi
puhtaaksi, sillä sen sanon sinulle, että muussa tapauksessa joudut
vähemmän kuin tunnin kuluessa riippumaan lähimpään hirsipuuhun, ja koko
asia riippuu siis siitä, katsotko mukavammaksi heittää henkesi nyt vai
säästää sen lähimpään kertaan, jolloin joudut ahdinkoon. Jos tahdot
seurata neuvoani, niin älä koskaan ota enää viestejä viedäksesi
puolalaisten ja ruotsalaisten leirin välillä."

"Puolalaisen leirin?" sammalsi juutalainen. "Kuka on sanonut, että
tulen puolalaisten leiristä... tulen Habersdorffin linnasta, joka
sijaitsee herttuakunnassa lähellä Rosenbergiä, ja Jumala on
todistajani, ettei minulla ole aavistustakaan kirjeen sisällöstä. Mutta
minkä tiedän, sen tahdon sanoa sinulle, jos lupaat minulle uskosi ja
kunniasi kautta, ettet tahdo minun häviötäni, vaan tahdot auttaa minut
tästä kurjuudesta, mikäli se on sinun vallassasi."

Preussin herttuakunta kuului autuaan kuninkaan langon, Brandenburgin
vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin vallan alle.

No, sen lupasi Jaakko, ja niin kertoi juutalainen, ensin siveltyään
kädellään särkevää jalkaansa, samalla vuodattaen monta kyyneltä ja
päästäen monta huokausta. Minun täytyy kuitenkin mainita, että Jaakko
teki parhaansa luunmurtuman hoitoon nähden ja että hän lähetti sanan
lähimmälle haavurille, jota kuitenkin saatiin odottaa.

"Näetkös, siellä linnassa laitetaan häitä", sanoi juutalainen. "Mutta
puuttui jotakin, josta puhutaan tässä kirjeessä ja joka minun piti
tuoda mukanani palatessani."

"Anna minulle kirje", käski Jaakko, ja juutalaisen täytyi pitkien
tinkimisten jälkeen antaa se hänelle.

"Tämä kirje täytyy avata ja lukea ruotsalaisin silmin!" sanoi Jaakko
sitten, pistäen kirjeen taskuunsa. "Ne voivat olla vaarallisetkin häät
nuo, joita laitetaan Habersdorffin linnassa. Voi tapahtua myös, että
sinne tulee odottamattomia vieraita, vaikkapa häiden laittaja olisi
itse ylisotapäällikkö..."

"Voi, voi, hyvä mies, uskokaa minua!... Ei häiden laittaja ole mikään
ylisotapäällikkö, vaan muuan hänen rikas sukulaisensa, eräs
leskikreivitär..."

"Ja kuka on morsian?" keskeytti Jaakko, jolle äkkiä juolahti mieleen,
että sattuma kenties tässä antoi hänelle johtolangan sen arvotuksen
ratkaisemiseen, jota hän nyt koetti selvittää yhdessä minun kanssani.

"En tiedä enempää kuin että hän on nuori, rikas ja kaunis kuin päivä."

"Hänen nimensä... mikä on hänen nimensä?" kysyi Jaakko innoissaan.

"En ole koskaan kuullut häntä nimitettävän muuksi kuin ruhtinatar
Mariaksi, mutta niin paljon olen voinut nähdä, että hänen on täytynyt
kärsiä paljon, ja nyt muistuttaa hän enemmän vankia kuin vapaata
ihmistä, vielä vähemmän ruhtinatarta. Kuitenkin kumarretaan syvään
hänen edessään joka kerta kun häntä puhutellaan... Niin, niin, hänellä
on paljo valittamista, ja varmaan ei tahtoisi kukaan kaikista
ruhtinattaren rikkauksista ottaa hänen osaansa kannettavakseen, siitä
olen varma."

Nimi samoin kuin muukin kuvaus kävi täydellisesti yhteen sen kanssa
mitä olin kertonut, ja sentähden koetti Jaakko sitä innokkaammin saada
juutalaiselta ne tiedot ruhtinattaresta, jotka tämä voi antaa. Ja
juutalainen tiesi aika paljon.

Hän oli itse asiassa linnan palvelija, mutta oli pukeutunut
juutalaiseksi, koska siten luuli voivansa vähemmällä vaaralla suorittaa
kaikkea muuta kuin helpon tehtävän, nimittäin viedä kirjeen keskelle
vihollisen pääkortteeria, jossa pienimmänkin harha-askeleen johdosta
saatettiin häntä pitää ja kohdella urkkijana. Tässä olikin oikeastaan
Jaakon voima hänen ylitsensä, ainakin aluksi, sillä näyttäytyi pian,
että Jaakko ja juutalainen yhtyivät yhdessä asiassa, nimittäin siinä,
että he tunsivat sääliä ruhtinatarta kohtaan ja halusivat pelastaa
hänet.

"Kenen kanssa hän menee naimisiin?" kysyi Jaakko. "Sinusta näyttävät
häät olevan suurin onnettomuus?"

"Niin, niin, se onkin niin", vastasi juutalainen. "Juuri häät...
Katsos, minä luulen ja monet muut minun mukanani, että ruhtinattarella
on toinen rakastettu, ja nyt pakotetaan hänet morsiustuoliin...
Sentähden suree hän, ja hän suree itsensä kuoliaaksi, voi, voi... sen
saavat kaikki nähdä."

"Kuka on sitten sulhanen?"

"Muuan vanha herra, raihnas ja ilkeä. Jos ruhtinatar parka riutuu nyt
siinä vankilailmassa, joka häntä ympäröi, niin hän varmaankin kuolee
tykkänään, kun hän saa sellaisen vanginvartian kuin vanhan kreivin."

Haavuri, joka saapui, keskeytti keskustelun; mutta Jaakko oli saanut
tietää siksi paljon, ettei hän katsonut voivansa päästää käsistään sitä
lankaa, jonka palvelija oli hänelle antanut. Tämä oli hyvä sielu, joka
oli valmis tekemään kaikkensa onnettoman ruhtinattaren puolesta, ja kun
haavuri oli hoitanut hänen luumurtumansa ja jälleen poistunut, ei
kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ja hän pääsivät yksimielisyyteen
keskenään, vaikkakin palvelija epäilevästi pudisti päätänsä
Jaakon rohkealle, hänen mielestään mielettömän rohkealle
pelastussuunnitelmalle.

"Mutta mistä tiedät", kysyi Jaakko, kun haavuri oli poistunut
huoneesta, "mistä tiedät, että ruhtinattarella on toinen rakastettu?"

"Sen toki näkee joka mies, jolla on silmät nähdäkseen ja vähän
ymmärrystä ajatellakseen", vastasi palvelija. "Oli muuan nuori herra,
häntä sanottiin ruhtinattaren sukulaisen veljeksi, sukulaisen, joka oli
sangen vanhan herran nuori leski, ja tämä vanha herra taasen oli
ruhtinattaren tulevan herran ja miehen kaukainen sukulainen... Nuori
mies oli muhkea herra... hän oli muuten samasta maasta kuin kuninkaamme
Sigismund ja siis sinun maanmiehesi..."

"Hänen sisarensa, rikas leski, oli siis hänkin Ruotsista kotoisin...?"

"Niin, vanha herra oli nähnyt hänet ollessaan kuningas Sigismundin
mukana hänen perintömaassaan taistellakseen kuninkaan setää vastaan...
silloin näki hän tytön ja ihastui niin tähän, että otti hänet
vaimokseen ja kuollessaan jätti hänelle kaikki rikkautensa. Sisarkin on
vielä huomattava kauneudestaan, vaikka hän on koko joukon vanhempi
veljeään."

"Ja tämä hänen veljensä se on voittanut ruhtinattaren rakkauden?"

"Niin, siltä meistä kaikista näyttää linnassa... he olivat aina
yksissä, ja nuori herra olisi varmaankin syöksynyt Weikseliin, jos
ruhtinatar olisi sitä toivonut, kun tämä puolestaan oli epätoivoissaan
joka kerta, kun nuoren herran joidenkin asiain tähden täytyi erota
hänestä... Niin, he rakastivat toisiaan, siitä ei epäilystäkään!"

"Mutta mitä on sitten tullut väliin... missä on nuori herra, miksi
ruhtinatarta pakotetaan?"

"Niin, näetkös, kuka voi tietää kaiken mikä elää ja liikkuu ylhäisten
sydämissä? Näemme heidän liikkuvan sinne ja tänne kuten pilvien
taivaalla; mutta tuulta, joka panee pilvet liikkeeseen, emme näe,
ymmärrämme ainoastaan, että tuuli käy etelästä, kun pilvet menevät
pohjoiseen päin, ja pohjoisesta, kun ne menevät etelään päin."

"Mutta tässä on minusta tuuli puhaltanut suoraan paholaisen palkeesta
helvetistä!" puuttui Jaakko puheeseen, antaen harminsa vapaasti
purkautua valloilleen.

"Se on puhaltanut pyhästä roomalaisesta kirkosta!" sanoi palvelija
hiljaa, ikäänkuin peläten omia sanojaan.

"Pyhästä roomalaisesta kirkosta! No, kyllähän se on täynnä kuolleiden
luita ja perkeleen kavaluutta ja vilppiä, sen tietää Herra Jumala, ja
onnellisia olemme me, jotka olemme siitä päässeet,... mutta mitä
pyhällä kirkolla onkaan hyötyä siitä, että erottaa nämä nuoret ihmiset
toisistaan?"

"Siitä en minä ymmärrä mitään", virkkoi palvelija tehden ristinmerkin.
"Mutta vanha linnanvartia sanoo, eikä se tunnukaan uskomattomalta,
vaikken minä siitä ymmärrä mitään..."

"No, mitä hän sanoo?... Luulen että vapiset puhuessasi pyhän
roomalaisen kirkon tähden?"

"Pyhällä kirkolla on pitkät käsivarret, ja se on mahtava", selitti
palvelija tehden uudestaan ristinmerkin. "Kun on kysymys siitä, ei pidä
uskoa isää eikä äitiä, ei siskoa eikä veljeä. Huomaa onnettomuuden
versovan ikäänkuin omista sanoistaan, voimatta edes aavistaakaan..."

"Kas niin", keskeytti Jaakko, "jättäkäämme se juttu. Sano minulle
lyhyesti ja selvään, mitä vanha linnanvartia sanoo; hän näyttää olevan
ainoa, joka selvään uskaltaa nähdä, mitä hänellä on silmiensä edessä,
pelkäämättä valkeaksi sivuttuja muureja enempää kuin kuolleiden
luitakaan niiden sisällä... Hän sanoo siis...?"

"Hän sanoo, että kirkko tahtoo saada rikkaudet, hurskaan lesken
rikkaudet."

"Sitä luulinkin... no hyvä, siitä kenkä siis puristaa. No, ja hurskas
leski, hän ei tahdo antaa kirkolle rikkauksiaan?"

"Ei, hän tahtoo ne antaa veljelleen, eikä kirkolla olekaan mitään sitä
vastaan, se vain tahtoo palauttaa tämän veljen ainoaan autuaaksi
tekevään uskoon,... hän on tuhlaajapoika, ja jos hän kääntyy ja palaa
takaisin, niin kirkko antaa hänelle anteeksi ja häät laitetaan."

"Niinkö", puuttui Jaakko puheeseen. "Ja nuori herra, mitä sanoo hän
kaikkeen tähän?"

"Sitä en tiedä... epäilemättä vastauksena saa pitää niitä häitä, joita
varustetaan toiselle!"

Jaakko vaipui mietteihinsä. Oli ilmeistä, että Pietari oli vastannut
"ei" siihen esitykseen, joka hänelle oli tehty pyhän kirkon taholta, ja
että hän sen johdosta oli tullut kirkon vainon esineeksi. Että samainen
kirkko oli tahtonut käyttää häntä välikappaleena saadakseen Ruotsin
kuninkaan pois päiviltä, ja että hän oli pontevasti torjunut tämän
yrityksen, sitä ei palvelija voinut tietää. Samalla kohosi Pietari yhä
korkeammalle Jaakon ajatuksissa. Se oli nuorukainen, joka ansaitsi
saada auttavan käden rehelliseltä ruotsalaiselta, ja Jaakko päätti
mielessään tehdä kaikkensa hänen ja nuoren ruhtinattaren pelastukseksi.

"Nuori herra on kadonnut", jatkoi palvelija. "Hän ratsasti pois
linnasta pater Josefin kera vähän ennen teidän kuninkaanne saapumista
tähän maahan. Ruhtinatar lähti myös linnasta kohta sen jälkeen, ja
jonkun ajan kuluttua palasi hän yksinään takaisin, ja silloin alkoi
hänen kurjuutensa aika. Sen verran tiedän, sillä olen sen kuullut
näillä omilla korvillani, että pater Josef on hänen pyövelinsä ja että
sillä miehellä on käsissään keinoja pakottaakseen hänet mihin ikinä
tahtoo."

"Ja nämä keinot?"

"Merkitsevät samaa kuin hänen rakastettunsa henki!"

"Oletko kuullut sen?"

"Niin, olen kuullut sen!"

Jaakko pudotti jättiläisnyrkkinsä kumealla jymähdyksellä vasten
polveaan, ja hänen rypistyneet kulmansa, joiden alta salamoivat harmaat
silmät, olivat melkein saattaneet kauhuihinsa palvelija paran, joka
hetkiseksi luuli, että häntä kohtaisi purkautuvan vihan ensi sivallus.
Palvelijat siellä muilla mailla ovat pelkkiä orjia, ilman mitään
oikeuksia, arkoja kuin järjettömät eläimet. Ne uskaltavat tuskin katsoa
kunniallista miestä silmiin. Torjuakseen uhkaavan vaaran riensi
palvelija lisäämään:

"Seisoin kerran suuressa salissa, kun kuulin puvunkahinan viereisestä
huoneesta. Siellä oli ruhtinatar, ja kohta hänen jälestään tuli pater
Josef. Minä hiivin erään varjostimen taa, joka oli vuoteen edessä,
juuri heidän astuessaan saliin. 'Onko se viimeinen sananne?' kysyi
pater, ja hänen kivikovat kasvonsa näyttivät niin hirveän tuimilta,
että tunsin kalmankylmyyden värähtävän kaikkien jäsenieni lävitse.
Ruhtinatar ei vastannut mitään, ja pater lisäsi: 'Saatte vielä
ajatusaikaa muutamia tunteja, tulen huomenna tähän aikaan jälleen; jos
lähetätte minut silloin pois ilman teidän suostumustanne, niin olette
samassa omin huulin lausunut hänen kuolintuomionsa'..."

"Ja hän tuli jälleen?"

"Hän tuli jälleen, ja mitä silloin sanottiin, en tiedä, mutta
ruhtinatar aivan suli kyyneliin, ja sitten tuli vanha sairas kreivi, ja
niin alettiin laittaa häitä... Siinä on nyt kaikki mitä tiedän, ja jos
voit tehdä jotakin ruhtinattaren pelastukseksi, niin Jumalan äiti..."

"Jumalan äitiä en tunne", sanoi Jaakko synkkänä ja laski raskaan
kätensä palvelijan käsivarrelle, "mutta Jumalan Pojan tähden tahdon
henkeäni säästämättä tehdä kaikkeni ruhtinattaren ja nuoren maanmieheni
puolesta. Mutta nyt on ryhdyttävä viisaasti asiaan... jos minulla olisi
se katala pater näiden käsieni välissä", lisäsi hän hammasta purren,
"rutistelisin hänet niin, että hänen olisi vaikea löytää entistä
piilopaikkaansa tässä maailmassa."

Tämä lisäys ei juuri osottanut suurta kykyä itsehillitsemiseen, mutta
sen hän sanoikin vain ensi tulisuudessaan. Kun hän sai aikaa, niin
ymmärsi hän kyllä toimia sekä tyyneydellä että maltilla. Hän kysyi
edelleen, tiesikö palvelija mitään sen kirjeen sisällöstä, joka hänellä
oli mukanaan. Se mahtoi olla sangen tärkeä, koska se oli menevä niin
vaaralliseen paikkaan kuin Marienburg oli kaikille, jotka kävivät
puolalaisten nimellä. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, mutta hän
mainitsi erään linnanvartian otaksumisen, josta Jaakko saattoi aavistaa
todellisen asianlaidan.

Viekas pater nähtävästi luuli, ettei ruhtinatar ollut vilpittömästi
suostunut avioliittoon, ja sentähden olivat hänen häijynelkiset aivonsa
miettineet jonkun keinon siltä varalta, että viime hetkessä tulisi
odottamaton "ei", sillä sellaista oli kuultu ennenkin, tuumi
linnanvartia. Mutta mikä se keino mahtoi olla, sitä ei vanha kunnon
mies voinut saada selville, mutta hän oli kehottanut pikku palvelijaa,
jonka viisauteen hän suuresti luotti, pitämään tarkoin silmällä kaikkea
ja painamaan kaiken muistoonsa, niin että he sitten hänen palattuaan
voisivat nähdä juonien lävitse ja, jos se oli heidän vallassaan, auttaa
kaikkien rakastamaa ruhtinatarta.

Jaakko, joka huomasi voivansa luottaa puolalaiseen, neuvotteli nyt
hänen kanssaan, kuinka heidän parhaiten olisi meneteltävä, ja kun he
olivat päässeet yksimielisyyteen, meni hän suntion luo ja antoi tälle
kirjeen, mainiten, kuinka viestintuojalle oli käynyt. Suntio oli luihu
näöltään. Hän katsoi epäluuloisesti sekä kirjeeseen että sen tuojaan,
mutta avattuaan kirjeen ja luettuaan sen lävitse pyysi Jaakkoa viemään
hänet loukkaantuneen luo. Niin tapahtui, ja kun suntio huomasi, kuinka
mahdoton palvelijan oli palata linnaan, sanoi hän pitävänsä itse huolen
vastauksen viennistä pater Josefille. Hän sanoi sen tyynellä, melkein
salaperäisellä äänellä, joka ärsytti Jaakkoa ja sai hänet
varomattomasti virkkamaan:

"Varo vain, ukko, ettet hairahdu, sillä minä tiedän kyllä, kuka voi
pitää sinut kurissa!"

Suntio käänsi äkkiä terävät silmänsä Jaakkoon, ja hänen katseensa
kiilui kiukusta. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan.

Hiivanuuttina olivat häät pidettävät, eikä siihen ollut monta päivää,
mutta tuskin silmänräpäyksen ajaksikaan päästi Jaakko suntiota
näkyvistään näinä seuraavina päivinä. Hän piti ukkoa silmällä aivan
liiankin tarkoin. Se oli häneltä varomatonta, sillä suntio huomasi sen
ja kävi sen johdosta kahta varovammaksi ja menetteli sen jälkeen
tavalla, jota Jaakko kaikista vähimmän saattoi aavistaa.

Jaakko luuli, ja tätä hänen luuloaan vahvisti palvelija, joka antoi
hänelle kaikki ne tiedot, mitkä hän voi, niin hyvin henkilöistä kuin
asioistakin, linnan ympäristöstä ja tärkeimpäin huoneiden asemasta,
mistä linnanvartian saattoi löytää ja missä ruhtinattaren huone oli, --
Jaakko luuli, että suntio lähtisi itse Habersdorffiin, ja hän oli
päättänyt lähteä jälkeen. Mutta joko se tehtävä, jonka suntio oli
saanut pater Josefilta, vaati aikaa, tai sattui joitakin muita esteitä,
kaikessa tapauksessa kului päivä päivän jälkeen, ja lopulta oli itse
hääpäivä käsissä. Jaakko oli epätoivoissaan ja luuli puolittain, että
kaikki oli hukassa. Silloin hän varhain tänä aamuna näki varjomaisen
olennon hiipivän ulos suntion asunnosta. Mutta hänen suurimmaksi
kummastuksekseen lähestyi varjo häntä itseään, ja ennenkuin hän ehti
ajatella puoleen tai toiseen, olivat suntion palavat silmät jo aivan
hänen edessään. Hänen kummastuksensa muuttui ällistykseksi, kun
ilkeännäköinen mies avasi suunsa ja sanoi äänellä, joka kuului
taisteluun vaativalta ja melkein ivalliselta: "Tänään minä lähden
Habersdorffiin ja pater Josefin luo!... Kiitos hyvästä vartiosta,
kiitos, kiitos!"

Samassa varjo katosi. Kaikki kävi kuin vilahdukselta. Rehellinen
Jaakkokin tunsi aluksi olevansa tykkänään paiskattu satulasta maahan;
mutta heti toinnuttuaan riensi hän panemaan moneen kertaan miettimäänsä
tuumaa toimeen.

Hän riensi ratsumestarinsa luo ja anoi päivän lomaa. Ratsumestari
näytti epäröivältä ja epäluuloiselta, mutta antoi sentään hänelle
vapaan päivän. Ratsumestarin ulkonäkö herätti Jaakon ihmettelyn, mutta
hän ei aavistanut mitään, hänen päässään pyöri vain se onnettomuus,
jota hän toivoi joutuvansa estämään. Nopeasti riensi hän talliin, missä
puolalaisen palvelijan hevonen seisoi valmiiksi satuloituna, nouti
vaatemytyn, joka sisälsi muutaman vankeudessa kuolleen puolalaisen
rakuunan puvun, ja riensi Rosenburgiin vievää tietä myöten ulos
kaupungista.

Tuntia myöhemmin ratsasti vahva ratsumiesosasto ulos samasta
kaupunginportista. Ratsumiesten etunenässä ratsasti hänen oma
ratsumestarinsa. Hän poikkesi kuitenkin pian toiselle tielle, joka vei
etelämpään, ja lähetti ainoastaan pienemmän kymmenmiehisen osaston
hiljakseen ratsastamaan Jaakon jälkeen, jonka kookas vartalo pian
kuvastui valkenevan päivän sarastusta vasten itäisellä taivaanrannalla.

Jaakko ei voinut hetkistäkään ajatella mitään sellaista kuin että häntä
ajettaisiin takaa. Hänen koko mielensä oli suuntaantunut suntioon ja
sitä kalvoi kovasti levottomuus, että tämä pääsisi häneltä pakoon.
Hänen terävät katseensa lennähtelivät kenttää kaikkiin suuntiin, mutta
hän ei nähnyt mitään. Ainoastaan aamutuuli puhalteli ja tuprautti
siellä täällä ilmaan kourantäyden lunta, joka pyrysi ympärinsä.
Kaupunki oli jäänyt hänen taakseen, ja hän lasketti suurelle, aukealle
tasangolle, joka täältä ulottuu itään päin, kaikilta puoliltaan
vuorenkukkulain ympäröimänä, paitsi kaakkoisesta, josta se rajottuu
mereen.

Täällä vihdoin sai Jaakko näkyviinsä ratsastajan, joka näköpiirin
etäisimmällä äärellä ratsasti hevosella, jota hänen näytti olevan
vaikea hoitaa. Hevonen, jolla Jaakko ratsasti, oli oivallinen eläin ja
vei hänet salaman nopeudella kentän ylitse. Hän näki, kuinka etäinen
ratsastaja, huomattuaan, että häntä ajettiin takaa, teki kaikkensa
päästäkseen pakoon, mutta se ei onnistunut. Jaakko pääsi joka hetki
häntä lähemmäksi ja huomasi pian sanomattomaksi ilokseen, että se oli
suntio.

"Hehei, ukkoseni", huusi hän tavotettuaan suntion, "nyt voimme
kappaleen matkaa ratsastaa yhtä matkaa... älkää pelästykö, en tahdo
teille mitään pahaa, mutta huomaan kyllä, että voin olla teille
avuksi... onpas se äksy eläin, jolla ratsastatte."

Suntio ei vastannut mitään, mutta hän sivalsi sauvallaan ratsuaan
lautasille, niin että elukka nousi pystyyn ja olisi kenties kaatunut
selälleen, jollei Jaakko olisi lujalla kädellä tarttunut ohjaksiin.
Sähisevä puoleksi nielty ääni pääsi suntion huulilta.

"Onko tämä tavallinen tie Habersdorffiin?" kysyi Jaakko olematta
huomaavinaan suntion kiukkua.

"Ei!" kuului lyhyt ja kuiva vastaus.

"Mutta aiottehan sentään sinne?"

"En!"

"Ette? -- Mutta sanoittehan minulle niin!"

"Olen muuttanut mieleni... häät kai voidaan viettää ilman minuakin, ja
minä joudun huomennakin kylliksi aikaisin Habersdorffiin."

Hänen tarkotuksensa oli voittaa aikaa.. Ei erittäin kaukana paikasta,
missä Jaakko oli hänet saavuttanut, oli pieni mökki, ja sinne hän
suuntasi matkansa. Jaakko seurasi.

Tuvassa asui vanhanpuoleinen mies, joka istui kohennellen hiilosta, kun
molemmat ratsastajat astuivat sisään. Vaikkei kumpikaan heistä ollut
säästänyt hevostaan, sillä suntio näytti omasta puolestaan tahtovan
tehdä lopun pikaratsastuksesta ja päästä lepoon, oli sentään päivä
kulunut, niin että se oli jo hyvän matkaa iltapuolillaan ja alkoi jo
hämärtyä. Muutamiin puolalaisiin sanoihin, jotka suntio lausui,
vastattiin samalla kielellä, mutta sitten istui hengenmies tyynesti
tulen ääreen eikä näyttänyt olevan lainkaan kiireissään.

Jaakko mietiskeli vain, millä tavoin hän parhaiten saavuttaisi
tarkotuksensa.

Vihdoin nousi tuvan asukas ja meni verkkaisin askelin ulos. Suntio
istui liikkumatonna, mutta lausui sitten aivan luonnollisesti ja ilman
mitään levottomuuden merkkiäkään, että heillä täytyi olla polttopuita
tuleen, sekä nousi mennäkseen ulos ja sanoakseen siitä. Mutta silloin
laski Jaakko kätensä hänen olalleen.

"Ei!" sanoi hän. "Nyt tahdon minä toimittaa asianne... olkaa aivan
kiltisti, en tahdo teille mitään pahaa, mutta tahdon antaa teidän
rauhassa lämmitteleidä tulen ääressä sillaikaa kuin minä ratsastan
linnaan..."

"Ystäväni", sanoi suntio sangen viattomasti, "ystäväni, minusta nähden
saatte kernaasti ratsastaa linnaan, en tahdo estää teitä."

"Sen kyllä uskon", vastasi Jaakko. "Mutta tahdon samalla auttaa teitä
ja suorittaa teidän asianne!"

"Minunko asiani?" virkkoi suntio, viekkaasti hymyillen, mutta ei
ehtinyt enempää, ennenkuin Jaakko sieppasi lujan nuoranpätkän, tarttui
salakavalan miehen vyötäisiin ja sitoi hänen kätensä selän taakse.

Kaikki tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei suntio ehtinyt
ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän päästi kiukkuisen
huudon, ja ukko joka oli mennyt ulos, palasi tupaan kirves kädessään.
Hän syöksähti Jaakkoa kohden, mutta tälle oli pikku asia riisua
vihollisensa aseet ja sitoa taakse hänenkin kätensä. Kun hän sitten oli
lujalla nuoralla sitonut heidän jalkansa yhteen, niin että he olivat
istuvassa asennossa vastatusten, pani hän käsivartensa ristiin
rinnalleen ja katseli työtään. Hän teki kädellään merkkejä, että hän
tahtoi puhua; mutta kumpikaan ei pitänyt siitä lukua, vaan molemmat
huusivat yhä pahemmin.

Silloin otti hän olkia eräästä tuvan nurkasta, jossa ukolla näytti
olevan makuuksensa, ja tukki niillä ensin suntion ja sitten ukon suun.

Nyt tuli hiljaista, ja Jaakko saattoi saada äänensä kuuluviin.

"Valitettavasti en nyt voi saada vastausta", sanoi hän kääntyen
suntioon, "mutta minun täytyy tutkia teidän vaatteenne, ettenkö sentään
niistä löytäisi, mitä tarvitsen."

Ja hän alkoi heti etsintänsä, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun suntio ei
ollut koskaan voinut kuvitella joutuvansa näin tungettelevan ja tylyn
pitelyn alaiseksi. Alimaisen liivinutun alla oli pieni tasku, ja siinä
oli jokseenkin paksu kirje, kääritty nyörillä ja osotettu pater
Josefille. Siitä huolimatta jatkoi Jaakko etsintäänsä, mutta ei
löytänyt mitään enempää.

"Älkää peljätkö", sanoi hän pidellen kirjettä koholla, "tämä kyllä
menee osotteen omistajalle, ja kun olen sitten toimittanut tuumani,
niin, jos muuten pääsen sieltä hengissä, palaan tänne, vapautan teidät
ja tulen mukananne takaisin Marienburgiin."

Näin sanottuaan riensi hän pihalle, mutta palasi jälleen mukanaan
vaatemytty, jonka hän avasi, ja puki ylleen vaatekappaleen toisensa
jälkeen, niin että hän loppuun päästyään oli hiuskarvalleen puolalaisen
rakuunan näköinen. Hänen harjotuksensa Upsalassa oppineen professorin
johdolla tuli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hän osasi täydellisesti
ulkonäöllään ja elkeillään matkia niitä palkkasotureita, joita silloin
palveli kaikissa Europan sotajoukoissa. Hänellä oli sama, yhtaikaa
uhmaava ja omavaltainen ryhti, sama terhakka ja kevytmielinen muoto.

Hän pisti kirjeen vyöhystäänsä ja riensi matkoihinsa. Hetken jälkeen
kuulivat vangitut, istuessaan katsellen toisiaan, kuinka hän loittoni
täyttä laukkaa tuvalta. Voi kuvitella, että heidän oli hirveän
piinaavaa sitä kuulla, mutta vehkeilijät olivat sen hyvin ansainneet.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ratsasti perille linnaan, joka
sijaitsee erään virran varrella. Virta ei talvipakkasista huolimatta
ollut jäätynyt, vaan pienissä aaltosissaan kuvasteli monia valoja,
jotka säteilivät linnan ikkunoista. Kirkas taivas säkenöi ylhäällä
tuhansine tähtineen.

Kun Jaakko saapui linnan portille, seisoi siellä vanhempi mies, jonka
hän kuvauksista päättäen otaksui linnanvartiaksi.

"Tuletko Marienburgista?" kysyi tämä tuikeasti, ja kun Jaakko vastasi
myöntävästi, sanoi hän yrmeällä äänellä: "Silloin et pääse tänne, me
emme ota vastaan lähettiläitä vihollisten kaupungista!"

Mutta hän oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, ennenkuin muuan
heitukka tulla heipotteli esiin ja toisti kysymyksen, ja kun Jaakko oli
uudistanut vastauksensa, kysyi heitukka: "Onko sinulla kirjeitä pater
Josefille?"

Kun Jaakko oli vastannut myöntävästi, kuvastui miehen kasvoilla
pettämätön ilo, ja hän sanoi portinvartialle, että viestintuoja oli
päästettävä sisälle ja hänelle annettava osansa hääiloista, sillä sen
hän oli rehellisesti ansainnut.

Muristen antoi rehellinen portinvartia perään, ja Jaakko piti varansa,
että sai hevosensa selästä hypättyään kuiskatuksi hänen korvaansa:

"Minä tulen ruhtinattaren avuksi... olkaa varuillanne ja pitäkää
minulle portti avoinna."

Linnanvartian silmät suurenivat, mutta hän ei ehtinyt kysellä, sillä
heitukka tuli samassa ja käski Jaakkoa antamaan kirjeen hänelle, niin
hän veisi sen pater Josefille. Mutta siihen sanoi Jaakko ei. Hän oli
saanut ankaran käskyn jättää se ainoastaan pater Josefin omiin käsiin,
ja siinä ei voinut mikään auttaa. Heitukka katosi, mutta tuli hetkisen
jälkeen takaisin ja viittasi Jaakkoa seuraamaan itseään.

Kulku kävi useampain käytäväin ja huoneiden kautta, kunnes he vihdoin
pysähtyivät huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu. Heitukka meni
viereiseen huoneeseen, josta ovea avatessa tulvahti häikäisevä
valovirta ja jossa kuului puhuvan pidätetty, mutta terävä ja luja ääni.

Kului hetki, mutta sitten saapui vanhempi herra, puettuna
leveäliepeiseen, mustaan silkkipukuun, jollaisia jesuiitat tavallisesti
käyttävät. Se oli pater Josef, rumanaamainen mies, joka teki minulle
unhottumattoman kepposen Elbingissä. Hän tähysteli vaieten Jaakkoa
päästä jalkoihin, Jaakon ottaessa verkalleen kirjeen esiin ja antaessa
sen hänelle. Nyt seurasi joukko kysymyksiä, kuka kirjeen oli antanut
hänelle ja missä oli palvelija, joka oli ratsastanut Marienburgiin.
Jaakko teki selkoa kaikesta, lyhyeen ja varmasti, ja sitä myöten oli
kaikki hyvin. Mutta siitä ei Jaakko puolestaan ollut oikein selvillä,
oliko hänen seurattava pateria vai antaisiko hän tämän poistua kirjeen
kera. Jälkimäinen ei saanut tapahtua, edellinenkin saattoi olla
vaarallista. Mutta vierasten täyttämässä linnassa ei hänen tarvinnut
pelätä, että pater tarpeettomasti menisi liian kauas pois.

Tämä repikin heti nyörin kirjeen ympäriltä, avasi kuoren ja asettui
kattolampun alle saadakseen selvän sisällöstä. Kuoressa oli rypistynyt
kirje, ja sen olisi kai pitänyt sisältää jotakin enemmän, sillä pater
kohotti häneen terävän, läpitunkevan katseen ja kysyi:

"Onko tässä kaikki?"

"On!" vastasi Jaakko.

Pater luki rypistyneen kirjeen ja oheenliitetyn kirjotuksen, jonka alla
riippui sinetti, ja lukeminen näytti saattavan hänet parhaimmalle
tuulelle. Hän viittasi Jaakolle hyvin tyytyväisenä ja katosi viereiseen
huoneeseen. Jaakko astui hiljaa askeleen seuratakseen häntä, mutta
pysähtyi kuultuaan, että pater pysähtyi sinne. Hän meni vain oven luo,
niin että hän selvästi voi kuulla, mitä siellä tapahtui.

"Ruhtinatar!" virkkoi pater lyhyesti ja painokkaasti. "Olen saanut
sanomia, jotka sallivat minun luopua kaikesta puhevallastani tässä
asiassa. Voitte noudattaa vapaata tahtoanne!"

Kuului ilon huudahdus ja samalla silkkipuvun kahahdus, ja vanhemman
naishenkilön ääni kysyi:

"Kuinka, isä Josef... sananne tulivat niin äkkiä, etten ihmettele, että
sukulaiseni on vaikea uskoa teitä."

"Oi, hän on siis kuollut?" huudahti ruhtinatar.

"Ei, hän elää, mutta hän on kuollut teille!" vastasi pater, ja hän
jatkoi hetkisen varrottuaan: "Nuoruuden kevytmielisyydessään on hän
joutunut toisen rakkauden valtoihin, ja muutamia päiviä sitten
vietettiin hänen häänsä. Tässä on vihkitodistus, ja tässä on vihinnän
toimittajalta saamani kirje, joka poistaa kaiken epäilyksen, mikä
saattaisi herätä mielessänne. Sen on hän itse kirjottanut nykyiselle
vaimolleen, rahvaan naiselle, joka on seurannut sotajoukon kuormastossa
aina Pillausta saakka ja jonka kanssa hän epäilemättä on ollut
tuttavuudessa, ennenkuin hän saapui tänne Ruotsista."

Jaakko seisoi valmiina sysäämään oven auki ja astumaan sisään, mutta
nähtyään kuvan, joka oven avautuessa ilmaantui hänelle, viivyttelihe
hän vielä. Nuori ruhtinatar seisoi kokoon luhistuneena ja kädet
suonenvedontapaisesti ristissä ja rajusti kohoilevin povin sen hirveän
tuskan kourissa, jonka paterin kylmä viesti oli hänelle tuottanut.
Hänen rinnallaan seisoi vanhempi nainen ja koetti lempeällä
väkivallalla sulkea hänet syliinsä, vaikka hänen kalpeat ja suruiset
kasvonsa riittävästi todistivat, että hänkin oli kiihkeästi liikutettu.
Pater seisoi selin Jaakkoon.

Sellaisena näyttäytyi kuva Jaakolle ensi silmäyksellä, mutta juuri
kohottaessaan jalkansa astuakseen yli kynnyksen näki hän ruhtinattaren
jalolla pontevuudella kohottavan ihmeen ihanan päänsä. Hän oli
kasvoiltaan niin kalpea kuin vastasatanut lumi, ja hän silmäili eteensä
niin ylpeästi ja kylmästi kuin tähdet ylhäällä silmäilivät vanhan
linnan katonharjaa. Salaman nopeudella oli hän tehnyt päätöksensä. Hän
oli rakastettunsa henkeä pelastaakseen tahtonut uhrata oman onnensa, ja
tämä sillaikaa, unhottaen valansa ja lupauksensa, matkusti kotimaahansa
toisen naisen keralla. Häntä oli loukattu sydämensä sisimpään. Tieto
hänen rakastettunsa kuolemasta olisi ollut suloinen verrattuna siihen
julmaan petokseen, jonka esineenä hän oli ollut. Mutta kaikki tämä oli
laskettua, ja sellainen ihmistuntija oli pater Josef, että hän ymmärsi
oikein pohjiaan myöten, mitä voimia oli käytettävä vietäessä hänen
tuumiaan lävitse. Hänen kasvonsa näyttivät tällä hetkellä melkein
leppeiltä, ja hän aivan kuin hekumoi niistä sanoista, jotka hän jo
edeltäpäin oli kuulevinaan ruhtinattaren huulilta.

"Niinpä on minun siis kerran herättävä kauniista unelmastani!" sanoi
hän. Nämä sanat olivat kuin välttämätön jäähyväiskatse menneisyyteen,
porras astuessa ulos siitä paratiisista, jossa hän oli toivonut
saavansa elää elämänsä, porras astuessa ulos talvenkylmälle nummelle,
jossa hänen jalkansa polkisi pelkkiä okaita.

Hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, mutta siinä olikin kaikki.
Sitten oli hän yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut uudeksi ihmiseksi.

"Olen valmis, pater Josef, antakaa häämessun alkaa!" Hän sanoi nämä
harvat sanat, kuten kuningatar sanoo hovimarsalkalleen: "Hyvä, käskekää
vaunujen ajaa esiin, tahdon lähteä täältä."

Mutta nyt astui Jaakko esiin. "Anteeksi", sanoi hän, "mutta minullakin
on täällä muuan sana sanottavana!"

Jos kivilattia olisi auennut läsnäolijain jalkojen alla, olisivat he
tuskin hämmästyneet yhtä suuresti kuin nähdessään yksinkertaisen
rakuunan astuvan sisään, ja alkavan puhua. Mutta Jaakko ei antanut
heille aikaa tointua.

Hän kääntyi ensin kalmankalpeaan morsiameen. "Teidän oikea sulhasenne",
sanoi hän, "ei ole Habersdorffin linnassa tänä iltana, vaan kuihtuu
jossakin niistä maanalaisista vankiloista, joita tässä maassa on niin
viljalta, ja josta te, herra pater, olette kai parhaiten selvillä..."

Näin sanoen kääntyi hän pateriin, mutta tämä, joka heti aavisti, että
hänen hyvin suunnitellut tuumansa olivat menemäisillään myttyyn, ja
joka ei ollut niitä miehiä, joilta puuttui mielenmalttia, oli rientänyt
huoneen toiseen päähän ja sysännyt auki oven suureen saliin, missä
ritarit ja neidit vaelsivat ympärinsä, odottaen sulhasta ja morsianta.
Enempää ei tarvittu kokoamaan kaikkia häävieraita sen huoneen ovelle,
jossa Jaakko oli, ja paterin tarkotus oli tietysti ylen ylhäisen
todistajajoukon avulla päästä herraksi taistelukentällä ja nopealla
käänteellä heitättää ulos halvan rakuunan.

Aavistiko Jaakko hänen tarkotuksensa, sitä en tiedä, mutta hän pelasti
itsensä hyvin. Hän oli Upsalassa tunnettu siitä, että osasi vapaasti
puhua latinaa, ja nyt tuli se hänelle hyvään tarpeeseen, sillä siten
saattoi hän sanoa sanottavansa kaikkien ymmärrettävästi.

"Minä syytän tätä miestä", sanoi hän viitaten pateriin, "minä syytän
häntä kamalimmasta rikoksesta... hän vaanii kuin salamurhaaja
kuninkaani, suuren Kustaa Adolfin henkeä, ja nyt on hän valmis
katalimmalla petoksella syöksemään nuoren ruhtinattaren onnettomuuteen.
Kaikki, mitä hän on sanonut teille, ruhtinatar, on valetta, kirje on
valetta, vihkitodistus on valetta... voin todistaa sen. Marienburgin
suntio, joka on keittänyt sopan pater Josefin määräysten mukaan, istuu
vangittuna jonkun matkaa täältä... hän voi vahvistaa sanani."

Kokoontuneiden vieraiden keskeltä kuului yksi ainoa surina, josta
saattoi erottaa huutoja: "Kuka on mies?" -- "Kuinka hän on tullut
tänne?" -- "Onko hän juopunut?" -- "Viekää hänet pellolle!"

Kunnon Jaakkoni ei ollut kaikkea laskenut niin hyvin kuin hänen olisi
pitänyt. Hän saattoi rehelliseen ruotsalaiseen tapaan rynnätä eteenpäin
ja iskeä, mutta hän ei ollut ottanut lukuun vihollistensa paljoutta, ei
ajatellut, että he mahdollisesti olivat vahvemmat kuin hän.

Pater Josef viittasi kädellään, ja surina hiljeni. Muutamia heitukoita
saapui nyt kauhua kuvastavin kasvoin, mutta he pysähtyivät nähtyään
rakuunan ja pater Josefin, joka aivan tyynesti kääntyi heihin.

"Heittäkää ulos tuo juopunut mies!" sanoi hän tehden välinpitämättömän
viittauksen kädellään ikäänkuin tahtoen sanoa, että kaikki oli
jonkinjoutavaa eikä ansainnut niin suurta hälinää.

Ja pari heitukkaa tarttui Jaakkoon, joka kuitenkin heitti heidät
loitommalle kuten koiranpennut, jollaikaa joku kolmas heistä virkkoi
paterille, joka oikeastaan näytti olevan linnan herra:

"Linna on vihollisten saartamana!"

Nytkös tuoksina syntyi, ja samassa astui Jaakon ratsumestari sisään.
Hän oli saanut käskyn samana päivänä ratsastaa Rosenburgiin, ja kun
suntio viekkaasti tuli hänen luoksensa ja syytti Jaakkoa vehkeilystä
vihollisen kanssa, esittäen todistuksina siitä niin hyvin hänen
tiheät käyntinsä puolalaisen palvelijan luona kuin juuri tämän
ratsastusretken, jolle hän tänään lähtisi, niin oli ratsumestari
päättänyt seurata hänen jälkiään. Suntio oli toivonut, että hän juuri
tällä tavoin parhaiten voisi vapautua epäluulon alaiseksi saattamastaan
ratsumiehestä, mutta hän ei aavistanut, että ruotsalainen ratsumestari
tarvitsisi niin selviä todistuksia heittääkseen halvan ratsumiehen
vankeuteen.

Ratsumestari, joka linnanvartialta oli saanut tiedon niin hyvin Jaakon
saapumisesta kuin siitäkin, mitä ylhäällä linnassa parhaallaan
tapahtui, kumarsi kunnioittavasti linnan omistajattarelle ja sanoi
sitten: "Olen pahoillani, että häiritsen iloista juhlaa, mutta kenties
saapumisestani on jollekin iloakin... Suokaa minulle anteeksi, mutta
teidän on otettava minut ja väkeni yöksi vieraiksenne!"



9.

Salaliitto Braunsbergissä.


"Sinulla on rehellinen sydän, Jaakko, ja sinä olet rivakka toimimaan",
sanoi ratsumestari, kun hän hieman myöhemmin kutsui Jaakon luoksensa
saadakseen selon koko jutun juoksusta. "Mutta näetkös, tahdon opettaa
sinulle asian, joka on kahden veroinen: ei pidä antaa sydämensä juosta
matkoihinsa vieden pään mukanaan, silloin voi enemmän vahingoittaa kuin
hyödyttää."

Olikin ilmeistä, että jos Jaakko olisi jäänyt oman onnensa nojaan, niin
olisi hän epäilemättä tällä erää joutunut päätään lyhemmäksi. Mutta,
kuten autuaan kuninkaan oli tapana sanoa, onni suosii rohkeita, jollei
itse asiassa ole niin, että hänellä, joka näkee sydämeen, on valta ja
voima auttaa ja lähettää apunsa juuri vastoin rikkiviisaan pään laskuja
ja niiden ylitse.

Mutta ratsumestari, joka oli oikea mies miehiään, tarttui nyt asiaan
siinä, mihin Jaakon täytyi lopettaa, ja teki parasta mitä hän voi ja
ymmärsi. Sillä koska hän oli saapunut paikalle ja hänellä oli valta
auttaa onnetonta ruhtinatarta, niin tahtoi hän käyttää tätä valtaansa.

Hänellä oli pitkä keskustelu linnan omistajattaren kanssa, joka ei
ollut kukaan muu kuin Pietarin sisar, ja niin päätettiin, että
ruhtinatar seuraisi ruotsalaiseen pääkortteeriin, sieltä varman
suojeluksen alaisena matkustaakseen erään sukulaisensa luo, joka
oleskeli Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin hovissa.

Pater Josef käveli ympärinsä ja koetti näyttää niin tyytyväiseltä kuin
voi, vaikka se, joka oli lähemmin perehtynyt olosuhteihin, saattoi
tosin nähdä harmin ja kiukun kiehuvan hänen sisällään; niin, luultavaa
on, että hän itse asiassa kärsi paljo enemmän kuin hänen
liittolaisensa, suntio, joka istui köysittynä köyhän ukon kera tämän
tuvassa, voimatta liikkua tai sanoa sanaakaan. Pater oli sanonut
sanansa, että ruhtinatar oli vapaa ja sai seurata omaa tahtoaan, ja
tämä sana muodosti hänen ympärilleen ikäänkuin verhon, jonka suojassa
hän ainakin ulkonaisesti saattoi olla olevinaan tyytyväinen kaikkeen
mitä oli tapahtunut ja tapahtui. Jaakko, joka ei paljoa arvellut ja
arastellut, oli aikonut viedä mustan jesuiitan vangittuna
Marienburgiin, ja epäilemättä olisi se ollut onni monelle, jos se olisi
voinut tapahtua; mutta ratsumestari, joka harkitsi asiaa ja näki sen
kaikilta puolilta, piti mahdottomana käydä häneen käsiksi, ja itse
Ruotsin kuninkaallakaan, jos hän olisi ollut saapuvilla, ei olisi ollut
valtaa sillä tavoin sekaantua vihollistensa yksityiseen elämään.

"Niin on se hornan koirapari irti ja alottaa jälleen ajonsa yhtä
reippaana kuin ennenkin!" väitti Jaakko vastaan.

Mutta ratsumestari pysyi mielipiteessään, ja puheille kutsuttu
linnanvartia, joka mielellään olisi tahtonut mennä Ruotsin kuninkaan
palvelukseen, jos hänellä olisi ollut kaksikymmentä vuotta vähemmän
niskoillaan, oli aivan samaa mieltä kuin ratsumestarikin, vaikka hän
samalla myönsi Jaakon olevan oikeassa. Sillä pater Josef, tuumi hän,
kulkisi tietään, vaikka se veisikin perikatoon. Hänen kostonhalunsa ei
koskaan asettuisi eikä kuolisi ennenkuin hänen mukanaan, mutta tällä
hetkellä ei sitä vastaan voinut ryhtyä mihinkään varovaisuuskeinoihin.
Oli kuitenkin hyvä, että nuori ruhtinatar asetettiin hänen
valtapiirinsä ulkopuolelle, vaikka oli kyllä totta, että hänellä oli
pitkät käsivarret.

"Mutta suntio?" kysyi Jaakko, joka ainakin tahtoi katkaista lähimmät
johtolangat luihun paterin käsistä.

"Suntio?" kertasi ratsumestari ja vaikeni hetkisen, jonka jälkeen hän
lisäsi: "Suntio ei saa palata Marienburgiin niin kauan kuin
ruotsalainen pääkortteeri on siellä. Hän on vehkeillyt vihollisten
kanssa saattaakseen Ruotsin alamaisen perikatoon."

"Hänet voidaan toki asettaa oikeuden eteen ja tuomita kuolemaan?"
täydensi Jaakko puoleksi kysyen.

Mutta sitä ei ratsumestari kuitenkaan tahtonut. Se olisikin ylenmäärin
ärsyttänyt pater Josefia ja hänen mukanaan koko hänen veljeskuntansa
joukkuetta, joka jo ennaltaan hautoi kostontuumia kaikkien niiden
peräytymisaskelten johdosta, joita he olivat pakotetut astumaan aina
Riian vallotuksesta alkaen, jossa vanhan Luostari-Lassin oli pakko
panna kampsunsa kokoon ja muuttaa Braunsbergiin, ja niiden häviöiden
tähden, joita Ruotsin aseiden voitto oli heille tuottanut.

Lähetettiin siis muutamia ratsumiehiä noutamaan suntiota, joka
jätettiin linnaan yhdessä pater Josefin kanssa valittamaan osakseen
saamaansa kohtelua ja kutomaan niitä verkkoja, joista aikanaan kosto
oli koituva. Ruhtinatar vietiin, kuten päätetty oli, Marienburgiin ja
oleskeli hän siellä jonkun aikaa rouva Kaarina Gyllenstjernan,
sotamarskin puolison luona, joka seurasi herraansa ja miestänsä
sotaretkellä. Mutta kun vaaliruhtinas Yrjö Wilhelm tuli Berliinistä
matkustaen Königsbergiin, niin ilmotutti sotamarski hänelle
ruhtinattaren toivomuksen päästä sukulaisensa luo, joka oli
vaaliruhtinaan seurueessa. Sen jälkeen lähti ruhtinatar ruotsalaisten
pääkortteerista ja saapui onnellisesti sukulaisensa luo, niin että kun
minä keväällä saavuin Pillauhin ja kerran ratsastin vieden kirjeitä
Königsbergiin, näin hänen ajelevan vaaliruhtinaan vaunuissa
vaaliruhtinattaren rinnalla ja uskoin tuskin silmiäni. Silloin en vielä
ollut tavannut Jaakkoa.

Muutamana toukokuun ensimäisistä päivistä 1629 ankkuroi kuningas
laivastoineen Pillaun edustalle. Hän aikoi mennä suorinta tietä
Danzigiin, jonka tähden sotajoukko nousi maihin kapealle
maakannakselle, joka on kuin mikäkin suuri luonnon muodostama salpapuu
sen merenlahden suulla, minkä rannoilla Königsberg, Braunsberg,
Frauenburg ja Elbing sijaitsevat. Silloin saapui vaaliruhtinaan
lähettiläs, joka pyysi saada takaisin Pillaun. Kuningas vastasi ei,
mutta samassa saapui sanoma, että vaaliruhtinas sotajoukkoineen marssi
Pillauta kohden, ja tämä sai kuninkaan heti viemään sotajoukkonsa
Pillauhin ja niille vallituksille, jotka sinne olivat rakennetut, mistä
heti hyökkäsi lankoaan vastaan ja niin lähelle, että etuvartiot
seisoivat aivan toistensa nenän edessä.

Nyt petti yhtä ylpeän kuin aran ja horjuvaisen vaaliruhtinaan rohkeus.
Lähettiläät alkoivat liikkua edestakaisin hänen ja kuninkaan välillä,
ja oli jo kysymys siitä, että he persoonallisesti kohtaisivat toisensa
Königsbergissä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään monien puolalaisten
herrojen tähden, jotka oleskelivat vaaliruhtinaan luona ja osasivat
tehdä tyhjäksi sen, mikä epäilemättä olisi koitunut hänen todelliseksi
hyväkseen. Kuitenkin tekivät korkeat langokset keskenään aselevon, ja
kaikki oli ymmärrettävästi hyvin vaaliruhtinaan puolella. Tällöin,
viedessäni eräänä päivänä kuninkaalta kirjettä ruotsalaiselle
everstille, joka oli kuninkaan lähettiläänä Königsbergissä, minä eräänä
päivänä näin kauniin ruhtinattaren vaaliruhtinattaren vaunuissa.

Hän oli kasvoiltaan kalpea ja näytti kantavan syvää surua sydämessään.
No, sen asian saatoin minä käsittää, niin tavallinen sotamies kuin
olinkin, ja minut valtasi levottomuus ja kova halu pian kohdata
Jaakkoa. Tätä kohtaamista sain kuitenkin odottaa. Se tapahtui vasta
onnettomuuden jälkeen Danzigerhauptin luona, jossa koetettaessa öiseen
aikaan vallata vihollisten vallitusta luoti sattui kuninkaan vatsaan,
niin että hän kaatui venheeseen, ja kreivi Pietari Brahe uskoi täyttä
totta, että kuningas oli kuollut. Minä olin soutajain joukossa, enkä
minä voi kuvailla niitä tunteita, jotka minua värisyttivät nähdessäni
hänen kaatuvan. Tiesin tuskin enkö itsekin ollut kuollut ja soutanut
kuningastani Jumalan istuimen eteen. Vasta, kun kreivi hypähti esiin,
tarttui peräsimeen ja käski meidän kääntää veneen, tulin jälleen jonkun
verran tolkulleni. Mutta nyt putoilivat vihollisten luodit niin tiheään
kuin olisimme soutaneet keskellä luotisadetta. Ei ehtinyt silmäänsäkään
räpäyttää ennenkuin kuului uusi vingahdus, ja niin pureutui muuan kuula
venheeseen. Venhe alkoi täyttyä vedellä ja olisi uponnut, jollei kreivi
olisi reväissyt hihaansa ja sillä tukkinut reikää. Merkillistä kyllä
emme me toiset saaneet pienintäkään naarmua.

Kun vihdoin olimme saapuneet rantaan ja kuningas tullut tunnoilleen,
luuli hän itsekin, että se olisi hänen kuolemakseen, mutta niin se ei
ollut. Luoti, joka hänet oli kaatava, ei ollut vielä valettu. Mutta
päivä, joka nyt valkeni -- se oli toukokuun 25 päivä -- oli surun ja
levottomuuden päivä jokaiselle ruotsalaiselle sydämelle. Kun kuningas
kannettiin leiriin, keskusteli hän kreivi Pietarin kanssa niistä
toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä hänen kuoltuaan. Parisen kertaa
sattui hänen silmänsä minuun, ja minä näytin niin miehekkäältä kuin
voin, mutta kun kuningas hymyillen viittasi minulle, en minä voinut
kauemmin pidättää kyyneleitäni.

Kuningas vietiin leiristä eräälle läheisyydessä sijaitsevalle Berwald
nimiselle maatilalle, joka kuului sotamarskille, ja sieltä saimme
muutamia päiviä myöhemmin ilosanoman, että kuningas oli toipumaan päin,
vaikkei luotia oltu voitu ottaa pois, vaan oli se jälellä ruumiissa ja
jäikin sinne useiksi viikoiksi.

Tällöin minä jälleen tapasin Jaakon ja sain häneltä tietää, mitä oli
tapahtunut meidän erityisessä asiassamme talven aikaan, ja siis
selityksen, kuinka ruhtinatar saattoi olla vaaliruhtinaan hovissa
Königsbergissä. Ne olivat kyllä tärkeitä tietoja, mutta paljoa ei siltä
oltu voitettu. Me tiesimme, missä prinsessa oli; mutta paimenpoika oli
ja pysyi kateissa. Siinä seisoimme tyhjin käsin, vaikkakin olimme
ottaneet näytelläksemme keijukaisia ja tarttuaksemme mukaan näytelmään
voimalla, joka oli suurempi kuin ilkeän noidan. Lupasimme kuitenkin
toisillemme pitää silmämme ja korvamme auki, ja asia oli nyt joutunut
sille kannalle, että se itsessäänkin veti meitä eteenpäin yhtä suuressa
määrin kuin minun haluni valmistaa hyvälle Strengnäsin mummolle se
ainoa ilo, jonka hän enää saattoi saavuttaa tässä maailmassa.

Sillävälin lähti kuningas -- toukokuun viimeisinä päivinä --
Dirschauhin, jossa hän tahtoi kohdata Koniecpolskin ja uskaltaa käydä
taisteluun hänen kanssaan; mutta silloin sai hän yhtäkkiä sanoman, että
eräs toinen puolalainen sotaherra Potocki uhkasi Braunsbergiä, joka oli
suurimmassa vaarassa joutua vihollisten käsiin. Antero Erikinpoika oli
nimeltään ruotsalainen käskynhaltia Braunsbergissä. Hän oli urhoollinen
ja päättäväinen mies, niin että kun hän katsoi vaaran uhkaavan, saattoi
olla varma siitä, että tosiaankin oli niin laita. Sentähden ei kuningas
viivytellyt rientää kaupungille avuksi. Hän otti suurimman osan
ratsuväestä ja muutamia jalkaväkirykmenttejä mukaansa ja lähti
pikamarssissa itäänpäin. Minä sain häneltä käskyn rientää edeltä ja
koettaa päästä kaupunkiin ilmottamaan Antero Erikinpojalle avun
lähestymisestä.

Minun ei tarvitse sanoa, kuinka kiidin tieheni.

Keskellä yötä saavuin kaupungin edustalle, onnistuin aivan koskematonna
pääsemään puolalaisen sotajoukon ohitse ja pääsin kaupunginportin
lävitse. Riensin heti tapaamaan käskynhaltiaa, joka kuitenkin nyt
näytti alakuloisemmalta kuin olin odottanut. En kuitenkaan voinut
alhaisen asemani tähden kysyä häneltä syytä siihen; mutta myöhemmin
käsitin selvästi, mikä hänen huolensa aiheutti ja vähensi ilon tuomani
viestin johdosta.

Sen aiheutti asujanten mieliala siinä kaupungissa, jonka puolustus
hänelle oli uskottu.

Kohtasin pelkkiä synkkiä kasvoja, kun lähdin käskynhaltian luota ja
kulin kautta katujen asuntooni erääseen taloon jokseenkin lähellä
kaupungin muuria. Näin selvään, että ruotsalaista lippua, joka hulmusi
tornissa kaupunginportilla, ei katsottu lempein silmin. Tämän kaupungin
laita oli perin omituinen, aivan erilainen kuin muiden, joiden oli
täytynyt avata porttinsa kuninkaalle. Täällä oli nimittäin väestö
katolinen, jollainen ei ollut laita muissa kaupungeissa. Niissä oli
meitä tervehditty vapauttajina, vieläpä Elbingissä huudettiin
ihastuksella, kun kuningas saapui ratsain: "Kas, tuolla tulee
kuninkaamme!" Mutta Braunsbergissä ei meitä pidetty vapauttajina, vaan
päinvastoin sortajina.

Tässä kaupungissa sijaitseva jesuiittakolleegio oli täällä estänyt
evankelisen opin levenemisen. Mutta nyt oli lisäksi tullut toinen
seikka, joka kiihotti mieliä ja nostatti katkeruuden huippuunsa,
nimittäin porvarien vähentyneet tulot.

Nämä riippuivat näet suuressa määrin mainitusta jesuiittakolleegiosta
ja sen monista, usein sangen rikkaistakin oppilaista. Kolleegiolla oli
itselläänkin suuret tulot, eivätkä katoliset tuomioherrat säästäneet
kirkon varoja, kun oli kysymyksessä heidän hyvinvointinsa, heidän
hevosensa, heidän äveriäät asuntonsa ja ennen kaikkea heidän
herkullinen kitansa. Heihin voi täydelleen sovelluttaa kertomuksen,
jolle sekä kuningas että hänen ystävänsä valtiokansleri monta kertaa
makeasti nauroi, katolisesta piispasta, joka, kun hänen, lihavuudestaan
kiiltävänä, oli hiessä otsin leikattava pala herkullisesta paistista,
mutta silloin poltti sormensa, huudahti huoaten: "Quid non patimus
propter regnum Christi?" (Mitä emme kärsisikään Kristuksen valtakunnan
tähden?)

Kas, sitä he pitivät totisena jumalanpalveluksena ja sen puolesta he
taistelivat kaikilla aseilla, rikoksellisillakin, -- että he saisivat
ylellisimmässä hekumallisuudessa nauttia kaikkea sitä hyvää, mitä
maailma ja satumaiset rikkaudet saattoivat antaa, samalla kuin
inhimillinen kurjuus päästi kuuluviin valitushuutonsa heidän ikkunainsa
alla ja usein heidän jaloissaan, heidän lihavanturpeain sormiensa alla
vetäisi viimeisen huokauksensa. Ja kansa, petetty kansa raukka katsoi
hartaasti ylös pyhiin lippuihin ja vihittyihin kirkkoastioihin, kun
niitä juhlakulkueissa kuletettiin kautta katujen; ja porvarit,
käsityöläiset ja kauppiaat, jotka katolisissa herroissa näkivät parhaat
liiketuttavansa, auttoivat minkä voivat lujittamaan heidän arvoaan ja
levittämään uskoa heidän messujensa ja rukoustensa voimaan ja tehoon.

Nyt olivat käsityöläiset ilman tilaajia ja kauppiaat ilman ostajia.
Mitä tarvitsikaan totinen ja vähiin tottunut ruotsalainen soturi!
Kaikissa olosuhteissa oli tapahtunut mullistus, jonka ehdottomasti
täytyi synnyttää ja pitää vireillä syvää tyytymättömyyttä. Tämä ei
ollut mikään salaisuus ruotsalaiselle käskynhaltialle. Hän tunsi sen ja
oli esittänyt asian kirjeellisesti kuninkaallekin. Jokainen saattoi
myös nähdä, että kuinka he koettivatkin teeskennellä ja puhua
kaunistelluin sanoin, kun heitä puhuteltiin, niin ei heistä kuitenkaan
koskaan voinut tulla hyviä ruotsalaisia.

Erittäin pari henkilöä herätti minun tarkkaavaisuuttani kulkiessani
katua eteenpäin. He olivat puetut kuten kauppamiehet ja olivat
kiintyneet hiljaiseen keskusteluun, kun kulin heidän ohitsensa. Juuri
silloin kohotti toinen heistä päänsä ja teristi silmänsä
leveähartiaiseen mieheen, joka oli käsityöläisen puvussa ja kulki
poispäin toisessa päässä katua.

"Eikö se ole hän?" lausui hän samalla naapurilleen.

"On, hän se on!" vastasi tämä ja katsoi samaan suuntaan, poistuvan
käsityöläisen jälkeen.

Kuka tämä mahtoi olla, olisin mielelläni halunnut tietää, sillä päähäni
pälkähti, että heillä oli tekeillä jotakin salaperäistä tähän mieheen
nähden. Sillä hetkellä olisin seissut vastauksetonna, jos joku olisi
kysynyt minulta miksi, mutta katse terottuu, mitä enemmän tottuu
katselemaan pimeässä, ja olen usein huomannut, että tämä ensimäinen
vaikutelma, jonka olen saanut henkilöstä, on johtanut arvosteluni
hänestä oikeille jälille.

Epäluuloni vahvistuivat edelleen, kun näin molempien kauppamiesten
merkitsevällä ilmeellä nyökkäävän toisilleen, jonka jälkeen he erosivat
nopeasti ja menivät kumpikin taholleen, toinen käsityöläisen jälkeen,
jonka vielä saattoi nähdä kadun päässä.

Nämä kolme miestä ja molempien kauppiaiden omituinen salaperäinen
ulkonäkö kuvastui silmieni eteen verkalleen jatkaessani kulkuani
majapaikkaani. Päivä kului kuitenkin tapahtumatta mitään
merkillisempää, joka olisi vähimmässäkään määrin vahvistanut
epäluulojani. Kulin ympäri kaupunginmuuria ja katselin lakeudelle,
josta loitompaa näkyivät puolalaiset liput, ja minä laskin itsekseni,
kuinka nopeasti kuningas voisi tuoda apujoukkonsa Dirschausta tänne.
Koetin myös vielä kerran saada näkyviini käsityöläisen, mutta siinä en
onnistunut, kuinka moneen kertaan kulinkin ristiin rastiin kaupungin
lävitse.

Kerran olin näkevinäni vilahduksen hänestä jesuiittakolleegion muutaman
suuren portin luona, mutta silloin olin niin loitolla, että saatoin
sangen hyvin erehtyäkin, ja kun saavuin luo, ei siellä ollut ketään,
joka edes kaukaisimmallakaan tavalla olisi muistuttanut hänestä. Koko
päivänä en nähnyt kumpaakaan kauppamiehistäkään.

Niin joutui ilta, liikunta kaupungin kaduilla lakkasi, tuli tyyntä ja
hiljaista. Ainoastaan virta lorusi äyrästensä välissä asioita, joita ei
kukaan ymmärtänyt, vaikkakin minun korvissani, jotka nyt kerran
luulivat kuulevansa kuiskutuksia kaikkialla, kuului, kuin se pikku
aaltosillaan toisi tervehdyksiä salaisilta ystäviltä, että pian oli
saapuva hetki, jolloin huokaileva kaupunki vapautettaisiin
kerettiläisen sorron alta. Sumukin seurasi mukana tasangolta ja kääri
kaupungin keveään huntuunsa, niin että mielikuvituksella oli vapaa
leikkikenttä ja runsaasti tilaisuutta nähdä varjojen liikkuvan, missä
itse asiassa ei ollut mitään, joka saattoi antaa aihetta pelkoon.

Vielä kerran menin kaupunginmuurille ja terotin korviani, kuulostellen
eivätkö ne voisi erottaa rummunpärrytystä tai torventoitotusta lännestä
päin. Kuinka sydämeni olisikaan täyttänyt ilo, jos pienikään värähdys
ilmassa olisi ilmaissut minulle ruotsalaisten joukkojen lähestymisen.

Mutta se oli turhaa. Kaikki oli hiljaista sillä taholla. Mutta lähempää
kuulin kyllä, kuinka vihollisleirissä oltiin liikkeessä, ja minä
jouduin sielunjännitykseen, jota en voinut hillitä. Seisoin kauan
siellä, mutta oli miten oli, kaikki pysyi hiljaisena siellä, mistä minä
tahdoin kuulla miesten ja hevosten töminää. Vartio portilla oli
paikallaan. Antero Erikinpoika oli kelpo mies, ja kuningas saattoi
hyvällä syyllä luottaa häneen. Hän piti väkensä kurissa, ja hänen
silmänsä oli mukana kaikkialla.

Hän tuli juuri kaupungin portille minun kulkiessani ohitse. Hän tunsi
minut niiden soihtujen valossa, jotka paloivat porttiholvissa.

"Kunhan vain tämä yö päättyisi hyvin", sanoi hän nyökäten minulle,
"niin sitten toivoisin Jumalan avulla vaaran olevan ohitse. Huomenna
saamme varmasti odottaa hänen majesteettinsa saapuvan, mikäli kaikki
käy onnellisesti ja hyvin."

Siihen ei ollut mitään vastattavaa, mutta hänen sanojensa johdosta
pelkäsin minä lähestyvää yötä enemmän kuin kenties olisin muuten
pelännyt.

Vihdoin menin hitain askelin majapaikkaani katsomaan hevostani ja
lepäämään pariksi tunniksi, voidakseni sitten sitä paremmin valvoa.

Kun tulin talon portille, jonne minun oli mentävä, seisoi siellä lyhty
kädessä toinen kauppamiehistä. Hän viittasi minulle varsin
ystävällisesti. Se oli hänen talonsa, kuten sittemmin sain tietää, ja
tämä veitikka toivotti minulle vielä makeaa untakin. Kun minä palasin
tallista, seisoi hän vielä paikoillaan.

Tavallisissa olosuhteissa ei tämä olisi sisältänyt mitään, joka olisi
virittänyt epäluulojani, mutta nyt päätin, etten päästä häntä
näkyvistäni.

Ja vielä enemmän vakaantui tämä päätökseni niiden kysymysten johdosta,
joita mies teki minulle, kun lähestyin alakerrassa sijaitsevan huoneeni
ovea.

"Hyvä ystävä", sanoi hän, "korviini on saapunut huhu, että kuningas on
matkalla tänne, mutta se kai on vain pelkkää puhetta, joka on syntynyt
hyvän oluemme vaikutuksesta, vai mitä arvelet, ystäväni?"

"Siitä en voi sanoa mitään!" vastasin.

"Olet kuitenkin puvustasi päättäen kuninkaan henkipalvelija..."

"Mutta meidän kuninkaallamme", keskeytin hänet, "ei ole tapana uskoa
ajatuksiaan yksinkertaiselle sotamiehelle."

"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi hän viitaten minulle ystävällisesti,
"nuku hyvin, nuku hyvin, toivon, ettei mikään tule sinua häiritsemään!"

Menin huoneeseeni ja liikuskelin siellä ikäänkuin menisin makuulle;
mutta itse asiassa hiivin sen jälkeen ovelle, ja olin kuulevinani
ovenraosta, joka ei ollut erittäin tiivis, että joku hengitti
ulkopuolella. Otaksuin sen olevan kauppamiehen, joka kuulosteli,
menisinkö todellakin vuoteeseen, enkä siinä pettynytkään.

Hetken jälkeen kuulin myös askeleita, jotka hiljaa loittonivat ja
joiden selvään kuulin menevän portaita ylöspäin. Seisoin hetken
neuvotonna, tietämättä mitä minun oli tehtävä, mutta yksi seikka oli
selvä: jos mielin saada jotakin toimeen, oli minun päästävä toiselle
puolelle ovea.

Nopeasti heitin sentähden olkanauhani olalleni, pistin pistoolin
vyöhöni ja koetin avata oven niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta
hämmästyksekseni huomasin, että tämä oli sulettu. Siinä oli kerta
kaikkiaan todistus, että tekeillä oli jotakin, johon minua ei tahdottu
todistajaksi. Mutta toiselta puolen osotti se minulle välttämättömäksi
toteuttaa aikeeni ja pitää tarkkaa vartiota. Käskynhaltian lausunto:
"Kunhan vain tämä yö menisi hyvin!" -- kaikui alituiseen korvissani, ja
joka hetki kohosi huoleni ja levottomuuteni. Mutta ei ollut helppo asia
sanoa, kuinka minun oli meneteltävä päästäkseni ulos ilman mitään
melua, -- ja oli aivan välttämätöntä, että he luulisivat minun makaavan
syvässä unessa, jos mielin seurata heitä ja keksiä jotakin niistä
juonista, joita tänä yönä punottiin tai vietiin perille, kun niiden
aika oli tullut.

Katselin ympärilleni, kuinka pääsisin ulos. Mitään muuta ovea kuin se,
jonka kautta olin tullut sisälle, ei ollut. Ikkuna oli minun ainoa
pelastukseni, ikkuna ja pimeä, sumuinen yö.

Ajatus oli tuskin välähtänyt päässäni, ennenkuin riensin ikkunan luo ja
koetin avata sen. Suureksi ilokseni huomasin, että sen saattoi avata,
ja todellisella nautinnolla hengitin minä kylmää yöilmaa.

Hyvä kauppamies oli ryhtynyt ainoastaan puolinaisiin
varovaisuustoimiin, jotka kai olisivat olleetkin riittävät, jos hän
olisi ollut tekemisissä niiden palkkasotilaiden kanssa, joille olut ja
uni maistui varsin hyvälle ja jotka eivät huolehtineet muusta kuin
ettähän täyttivät annetut käskyt. Kenties olisin minäkin heittäytynyt
unen hoiviin enkä koskaan huomannut olevani suljettu lukon taa, ellei
epäluuloni olisi herännyt.

Nyt oli minulle helppo asia kavuta avoimesta ikkunasta pihalle, jonka
jälkeen suljin ikkunan niin hyvin kuin sen voi tehdä.

Hetken aikaa oli kuitenkin kaikki hiljaista, ja kello läheisessä
Katariinan luostarissa ilmotti, että oli vain yksi tunti jälellä
puoliyöhön. Hiivin niin hiljaa kuin suinkin pitkin kivijalan vartta
suurelle ovelle, joka oli suljettu, ja sen ohitse toiselle, joka pienen
ulkonevan rakennuksen edustalta ilmeisesti vei alas kellariin.
Askeleet, jotka talon sisällä lähestyivät eteisen ovea, saivat minut
pysähtymään.

Ovi avattiin varovasti, ja kaksi varjoa lähestyi. Minä kyyristyin
maahan nurkkaan, jonka kellarinporstua muodosti talon seinävarteen.

Molemmat varjot lähestyivät hiipivin askelin tätä kellarinporstuaa. He
pysähtyivät aivan eteeni.

"Mutta eiköhän siten sentään viedä varovaisuutta liian pitkälle?" kysyi
toinen heistä kuiskaten.

"Ei!" vastasi toinen. "Minun täytyy ensin puhutella ratsumestaria, joka
myös tahtoo nähdä, onko kaikki kunnossa."

Minä vapisin kuin olisin tuntenut kylmän käärmeen kosketuksen. Minä
tunsin tämän äänen enkä olisi siitä erehtynyt, vaikka olisin sen
kuullut tuhansien joukosta. Hän oli sama mies, joka oli puhunut
salaperäisessä huoneessa Elbingissä, hän oli pater Josef!

"Mutta tunnit kuluvat!" uskalsi toinen huomauttaa, ja hän ei ollut
kukaan muu kuin kauppamies, isäntäni.

"Entä sitten?" Kysymys ei näyttänyt tarvitsevan mitään vastausta.

"Koko tuuma voi mennä myttyyn", jatkoi kauppamies.

En voinut käsittää mistä oli kysymys, mutta koko uteliaisuuteni oli
herännyt, ja ainoastaan ponnistaen kaikki voimani maltoin olla
hyppäämättä esiin ja heti tarttumatta molempiin roistoihin. Mutta
mielessäni oli elävänä ajatus, että minun velvollisuuteni oli koettaa
tutkia mitä täällä tapahtui, ja se auttoi minua pysymään hiljaa.

"Ystäväni", vastasi pater, "pidän kiinni jo parisen kertaa lausumastani
mielipiteestä; haluaisin, että tämä uhkarohkea yritys lykättäisiin...
Varma uskoni on, että saaliimme sillä tavoin tulisi paljon
suuremmaksi..."

"Jousi voidaan virittää niin tiukalle, että se katkeaa", väitti
kauppamies.

"Silloin on kaari huono, siinä kaikki... ja tässä on huono vertauskin.
Meidän apajamme on oivallinen, nuotan perä on niin hyvin punottu, ettei
se repeä, vaikka vetäisimme koko Braunsbergin puoleemme. Ja mitäs
sitten, kauppamies Cleve, jos vedämme sillä vielä..."

"Niin, niin", puuttui kauppamies puheeseen, "sitä olen kyllä miettinyt
juurtajaksaen, mutta luulen, ja siihen uskoon jään, että silloin
silmukat pettävät."

"Ei, ei, sanon minä, ne eivät petä..."

Hänellä ei ollut aikaa sanoa enempää, sillä kellarin ovelle kuului joku
jyskyttävän sisältäpäin.

Kauppamies riensi avaamaan, ja muuan mies, asestettuna hampaitaan
myöten, tuli näkyviin.

Vaihdettiin muutamia sanoja, jotka epäilemättä olivat tunnussanat,
jonka jälkeen viimeksi saapunut puuttui puheeseen.

"Kaikki on valmiina, onko tie vapaa?"

"On!" vastasi kauppamies.

"Silloin on tunnin kuluessa Braunsberg käsissämme!" lausui soturi
iloisen luottamuksen ilmeellä.

Hän laittautui rientääkseen jälleen pois kellarin ovesta, kun pater
kysyi tyynellä ja kylmällä äänellään:

"Onko kenraali leirissä?"

"Ei", vastasi soturi, lisäten: "mutta hän saapuu yön kuluessa."

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jollaikaa soturi odotti, mitä paterilla
olisi vielä sanottavaa. Tälle osotettiin jotensakin suurta arvonantoa
kaikkialla, missä hän näyttäytyi.

Päässäni välähti yhtäkkiä valoisa ajatus, kun kuulin paterin kysyvän,
oliko kenraali leirissään. Soturilla oli siis tuoreita uutisia sieltä,
jopa niin tuoreita, että kuulosti kuin hän itse olisi juuri sieltä
saapunut, sillä ei kai alhaalla kellarissa voinut kaikki olla valmiina,
eikä hän kai voinut siellä tietää kenraalista mitään, mitä eivät
liittolaisetkin jo olisi tunteneet, jos soturi olisi tullut tavallisia
teitä ja ollut ainoastaan piilossa kellarissa. Oli ilmeistä, että hän
tosiaankin nyt saapui vihollisten leiristä ja ainoastaan ennen
tuumattua hanketta viimeistelläkseen. Täytyi siis olla salainen yhteys
maan alitse tämän talon ja vihollisten välillä.

Tämä selkeni minulle kuin salaman valossa, ja samalla tein itselleni
kysymyksen, mihin minun nyt oli ryhdyttävä. Ensi kuohahduksessani aioin
hypähtää esiin ja yhdellä iskulla kukistaa nämä kaikki kolme, joka kai
olisi minulle onnistunutkin, kun he eivät voineet lainkaan aavistaa
läsnäoloani. Mutta yhtä nopeasti syntyi päässäni kysymys, mitä sillä
voittaisin. Jos vihollisen tarkotus oli tämän salaisen käytävän kautta
äkkiarvaamatta hyökätä kaupunkiin, niin en suinkaan estäisi heidän
hankettaan raivaamalla nämä kolme pois tieltä.

Tässä täytyi panna suuremmat voimat liikkeeseen. Mutta jos se tapahtui
liian myöhään? Tämä ei kuitenkaan ollut otaksuttavaa, kun vihollisten
sotavoimat saattoivat vasta olla lähdössä. Nämä ajatukset välähtelivät
nopeammin kuin niistä voi kertoa. Mutta minä paloin kärsimättömyydestä,
kuinka pääsisin pois pihasta ja ruotsalaisen käskynhaltian luo
kertoakseni hänelle, miten asiat olivat.

Pater oli kuitenkin katsonut hyväksi avata jälleen suunsa. Hän tosin
sanoi sanansa kuiskaamalla, mutta sentään olivat ne yhtä teräviä ja
kovia kuin kuullessani hänen puhuvan Elbingissä.

"Olisi hyvä, ratsumestari", sanoi hän, "jos tämä asia voitaisiin
lykätä."

"Mahdotonta", vastasi ratsumestari, "mahdotonta! Se tärvelisi koko
suunnitelman."

"Sanotaan, enkä minä pidä sitä uskomatonna, että kuningas itse saapuu
tänne, ja silloin..."

"Silloin olisi kai kaikki hukassa", keskeytti ratsumestari vilkkaasti,
ja olin kuulevinani, kuinka hänen huulensa vetääntyivät hymyyn.

"Sinä olet lapsi, poikani", jatkoi pater, "ja tyydyt yhteen osteriin
haavissasi, vaikka voisit saada helmisimpukankin."

"Mutta minulla on kenraalin käsky", sanoi ratsumestari kiirehtien.
Epäilemättä piti hän arvoisan paterin himmeää viittausta jonakin
mahdottomana päähänpistona, josta hän tahtoi päästä niin pian kuin
mahdollista, jottei suotta haaskaisi aikaa.

"Kenraalin, ystäväni, -- toivoisin vain, että saisin tavata hänet, hän
ymmärtäisi paremmin mitä täällä on vaarassa ja mitä voitettavissa...
Otan kuitenkin sen vastuulleni, antakaa tämän yön mennä, antakaa
kuninkaan saapua, ja ensi yönä voitamme me voiton, joka lopettaa sodan
yhdellä iskulla ja torjuu monta vaaraa ainoalta autuaaksi tekevältä
kirkolta."

"Mutta jos kuningas ei tulekaan..."

"Jos hän ei tule!"

"Niin, ja jos, mistä pyhä neitsyt varjelkoon, sillä välin tulisi
tunnetuksi, minkä nyt tietävät ainoastaan muutamat harvat..."

"Ei, ei," huudahti kauppamies innokkaasti, "antaa asian mennä menoaan.
Siinä on kylliksi voittoa, kun Braunsberg pelastetaan kuningas
Sigismundille."

Pater ei virkkanut mitään, joko siksi ettei hän tahtonut enempää
tuhlata sanoja näille miehille tai siksi ettei hänellä ollut mitään
väittäneistä ratsumestarin viimeistä lausuntoa vastaan. Tämä kysyi
vielä kerran, joko nyt miina laukaistaisiin, ja kun mitään vastausta ei
kuulunut, avasi hän kellarin oven ja katosi.

Minä seisoin kuin neulojen nenillä, mutta tuskin olivat pater ja
kauppamies taasen jääneet kahden kesken, kun edellinen lausui:

"Seuraa minua, kauppamies Cleve... meidän täytyy myös mennä leiriin.
Tahdon sentään nähdä, eikö kenraali ole tavattavissa."

Kauppamies teki muutamia vastaväitteitä, mutta hänen täytyi vihdoin
vaieta järkähtämättömän paterin edessä, ja niin katosivat hekin
kellarin ovesta. Kuulin kuinka avainta väännettiin ympäri sisäpuolelta
ja kuinka heidän askeleensa loittonivat kiviportaita alaspäin.

Nyt olin minä vapaa toimimaan.

Ensimäinen tehtäväni oli tunnustella eikö täällä ollut, kuten olin
nähnyt muissa paikoin, salpapuomia pantavaksi ulkoapäin kellarin oven
eteen siihen kuuluvine salpoineen. Aivan oikein, sellainen löytyi, ja
minä en hidastellut pannessani sitä hakaansa.

Sen jälkeen riensin avaamaan porttia ja riensin lyhimpiä katuja vanhaan
linnaan, missä käskynhaltia asui.

Minä mahdoin näyttää ylen kummalliselta, sillä vartia epäröi
päästäessään minua sisään, ja minä kävin yhä kiivaammaksi, mitä
useampia esteitä kohtasin. Lopulta pääsin läpi, ja muuan ratsumies meni
sisään minua ilmottamaan.

Nyt ei viipynyt kauan, ennenkuin seisoin sen ainoan edessä, jolla oli
voimaa pelastaa Braunsberg kuningas Kustaa Adolfille. Oli vain kysymys
siitä, voinko saada hänet uskomaan minua, ennenkuin oli liian
myöhäistä. Alku ei luvannut suuria. Sillä väsyneenä uutterasta
toiminnasta ja monien öiden valvonnasta otti hän minut vastaan kuin
kiljuva jalopeura. Mutta minun tyyneyteni riisui hänen aseensa. Heti
kun hän oli ehtinyt murista muristavansa, sanoin:

"Tunnin kuluessa on Braunsberg vihollisen käsissä, jollette usko
sanojani ja pikimmittäin käy toimintaan."

"Vihollisten käsissä!" sanoi hän, heittäen minun kiukkuisen katseen.
"Tuletko sinä pilkkaamaan minua, mies, vai nukkuuko minun väkeni
kuolinuntaan -- luuletko sinä että olen jättänyt kaiken niin
tuuliajolle, etten oikeissa ajoin saisi tietoa, jos vihollinen olisi
liikkeellä; mitäs sanot siihen?"

"Niin, niin, en epäile sitä, mutta siellä, missä vahtinne seisovat, ei
vihollinen lainkaan näyttäydy... Ainoastaan Jumalan sallimuksesta olen
saanut vihiä heidän teistään..."

"Mitä tarkotat, mies, mitä teitä vihollinen sitten..."

Hän nousi kiihkeästi pystyyn sängyssään ja terotti silmänsä minuun;
valmiina silmänräpäyksessä hypähtämään jalkeille.

"Vihollinen ryömii maan alitse!" vastasin minä.

"Maan alitse!" puuskahti hän.

Mutta samassa oli hän jaloillaan ja heitti vaatteet ylleen sellaisella
nopeudella, että se selvästi osotti, kuinka kykenevä mies hän oli, tämä
Antero Erikinpoika. Ja sellaiselle miehelle antaa mielellään anteeksi
muutamat hänen pikapäissään sanomansa sanat.

"Voitko näyttää minulle tien?" kysyi hän napittaessaan kiinni
hirventaljatakkiaan.

"Kyllä!" vastasin minä.

"Hyvä!" sanoi hän ja kutsui sisään miehen, joka seisoi etuhuoneessa.

"Pankaa rumpu soimaan!" sanoi hän hänelle.

Hetkisen jälkeen oli hän valmis ja astui suureen saliin. Täällä tuli
häntä vastaan muutamia upseereja, jotka oli kutsunut rummun ensi
pärrytys.

"Muureille!" huudahti hän heille. "Luulen, että tänä yönä on paholainen
itse liikkeellä pitämässä lemmonleikkiään!"

Hänen uskonsa nimittäin oli, että vihollinen uskaltaisi tehdä yleisen
hyökkäyksen heti kohta, ja jotakin sinnepäin olin minäkin itsekseni
ajatellut, vaikken vielä ollut saanut tilaisuutta kiinnittää hänen
huomiotaan siihen. Nyt huomasin ilokseni, että tämä mies oli kaikin
puolin täysikelpoinen paikalleen, ja on uskomatonta, kuinka sellainen
tietoisuus vahvistaa voimia ja lisää rohkeutta ja toivoa. Näyttäytyi
myös, kuinka täydellisesti miehistö oli hänen vallassaan.

Alhaalla linnanpihassa seisoi jo muuan osasto järjestyksessä, ja
kaikkialta kuulin, kuinka muu joukko parhaallaan järjestyi. Hän uudisti
käskyjään ja valitsi osaston parasta väkeä seuraamaan itseään. Hänen
käskystään olin minä alituiseen hänen sivullaan.

"Nyt pojat", sanoi hän, kun osasto oli valmis marssimaan, "nyt, pojat,
on tosi edessä, ja minä vien teidät vihollista vastaan paikkaan, josta
sieppaamme sen kuin rotanloukusta, mutta kenellä ei ole rohkeutta tulla
mukaan, hän saa mennä muiden mukana kaupungin muureille."

Raikuva hurraa kuului vastaukseksi hänen puheeseensa. Kukaan ei astunut
rivistä pois, kaikki tahtoivat seurata häntä kuin yksi mies. Ja niin
käski hän eteenpäin.

Tulimme hyvissä ajoin. Sumu lepäsi paksumpana kuin konsanaan kaupungin
yllä, mutta minä osasin kyllä eteenpäin. Puomi oli liikuttamatonna
kellarin oven edessä eikä sisäpuolelta kuulunut mitään ääntä. Aluksi
välähti päässäni ajatus, että pater Josef oli onnistunut tapaamaan
kenraali Potockin ja tekemään tyhjäksi yrityksen sinä yönä, mutta pian
saimme kokea, ettei yöllinen marssimme ollut turha.

Sytytimme mukana tuomamme soihdut, ja niiden valossa alkoi marssi
kellariin.

Täällä oli eräässä nurkassa kapea aukko, josta mies tuskin voi kulkea
lävitse, mutta se vei tielle, joka yhdisti kauppamiehen talon ja
vihollisten leirin. Työ näytti äskettäin tehdyltä. Sen saattoi nähdä
äskenhakatuista nyteistä, joita sinne ja tänne oli laitettu tukemaan
seiniä ja kattoa ja estämään löyhää maata luhistumasta kasaan.

Mutta vielä ei kuulunut mitään. Näytti melkein siltä, kuin vihollinen
olisi kaivanut sudenkuopan, jonne oli houkutellut kuninkaani väen. Me
kulimme yksitellen, ja etumainen kantoi tuohusta. Minä kulin lähinnä
käskynhaltiaa. Olimme kai jo ehtineet kaupungin muurin kohdalle, kun
käytävä laajeni jokseenkin suureksi holviksi. Epäilemättä oli tässä
aiottu ruveta kaivamaan ylöspäin, mutta jostakin syystä muutettu
mieltä. Tässä muutti myös Antero Erikinpoika ensimäisen päätöksensä
jatkaa kulkua, kunnes vihollinen kohdattaisiin tai aina vihollisen
leiriin. Olikin ilmeistä, että jos vihollinen täällä kohdattaisiin,
niin oli tämä avara holvi paras vastaanottopaikka. Mutta jottei
soihtujen valo säikäyttäisi vihollista kääntymään takaisin, peitettiin
eteenpäin vievän käytävän aukko kahdella paksulla vaipalla.

Tämä oli tuskin tehty, kun me kuulimme askelten kaiun, kumean, raskaan
kaiun, kuten jättiläiskäärmeen uupuneen läähätyksen, kun se vierii maan
alitse eteenpäin.

Tulija oli vihollinen, ja pian sen korvat alkoivat kuumeta. Syntyi
murhaava taistelu, jota käytiin äärimäisellä katkeruudella molemmilta
puolin. Jos minä voisin oikein kuvailla tämän taistelun kamalan kuvan,
jota valaisivat savuavat soihdut, mitkä tuskin kykenivät näyttämään
muuta kuin sen, että me olimme pimeimmässä yössä, niin luulen, että
moni sydän pamppailisi ja moni poski kalpenisi kauhusta. Lopuksi
pääsimme me voitolle ja laahasimme pois joukon vankeja ruumiskasoista
jalkojemme ympäriltä. Mutta nyt saimme tiedon, joka pani jalat allemme
ja sai meidät päätä pahkaa rientämään yläilmoihin.

Kohta kun Antero Erikinpoika näki taistelun kallistuvan meille
voitolliseksi, lähetti hän muutaman sotilaan ottamaan selkoa,
lähestyikö vihollinen muureja. Tämä palasi takaisin ja kertoi, että
kuului vihollisen rummutusta ja soittoa ja että joka hetki odotettiin
hyökkäystä.

Nopeammin kuin voi kuvailla tehtiin sen johdosta palausmatka. Antero
Erikinpoika oli ensimäisenä kaupungin muurilla, ja minä saavuin lähinnä
hänen jälestään. Aamu alkoi sarastaa, ja kuului selvään melkoisen
sotavoiman lähestyminen. Minulle pälkähti kuitenkin heti päähän,
etteivät nämä voineet olla hyökkäyskolonnan ääniä. Sumun vuoksi, joka
vielä lepäsi tienoilla, ei voinut nähdä mitään.

"Ei", sanoin minä, "tämä ei ole vihollinen, vaan se on kuningas!"

Ja yhtäkkiä kuului raikuva hurraa pitkin muureja.

Me näimme ruotsalaisten lippujen pistävän näkyviin sumusta, ja pian
tunsimme marssin sävelet, joita soitettiin.

Kuningas teki kuitenkin käännöksen poispäin, ja me näimme muutaman
kukkulajonon ylitse, josta sumu oli jo hävinnyt, koko ratsuväen
kiitävän huimaa vauhtia puolalaista leiriä kohden. Siitä saivat
puolalaiset toisenlaista aamumusiikkia kuin olivat odottaneet.
Heidän täytyi suinpäin lähteä leiristään käpälämäkeen pahimmassa
sekamelskassa. He eivät pysähtyneet ennenkuin viiden peninkulman päässä
Braunsbergistä, missä he asettuivat taistelujärjestykseen muutaman
salmen taa. Kuningas tavotti heidät illalla, mutta ei voinut niin
nopeasti päästä pienen virran ylitse, joka siellä Wormdittin luona
virtaa Passargaan, ja aamulla oli vihollinen kadonnut.

Nyt vasta saapui kuningas Braunsbergiin. Hänen tulopäivänsä oli
ilopäivä. Hän pysähtyi hetkeksi Antero Erikinpojan eteen, ojensi sitten
hänelle kätensä ja sanoi:

"Nyt on maksettu Wormdittin velka!"

Mitä hän sillä tarkotti, sen ymmärsi joka mies, ja kun hän sitten kulki
rivien editse ja verrattomalla tavallaan kiitti heitä, nyökäten
yhdelle, toiselle sanoen ystävällisen sanan, niin silloin ei riemusta
tahtonut tulla loppuakaan.

Mutta vielä vallitsi kuitenkin tyytymättömyys kaupungissa. Porvarien
synkät, tuikeat kasvot, kun he seisoivat katsellen, olivat kuin pimeä
pilviseinä, jonka takaa aurinko paistaa. Se saa vain pimeyden
näyttämään sitä pimeämmältä. Kun kuningas sitten ratsasti ohitse
linnaan ja tervehti ihmisjoukkoja oikealle ja vasemmalle, niin
vastasivat he tosin, mutta yhtään eläköönhuutoa ei kuulunut. Huomasi
selvästi, että tämän kaupungin asujamet eivät olleet samoja kuin
Elbingissä.

Kuningas saapui puolenpäivän rinnassa ja vasta illan suussa hän
ratsasti linnaan.

Täällä linnanportin läheisyydessä näin minä jälleen käsityöläiseni eli
pater Josefin. Hänen väijyvä, läpitunkeva katseensa tähysteli terävästi
kuninkaaseen. Selkäpiitäni karmi nähdessäni tämän katseen. Miehen
ulkonäkö muistutti linnunpyydystäjää sillä hetkellä, jolloin hän näkee
mitään pahaa aavistamattoman linnun hypähtävän vankeuteensa.

Minä, joka en kuulunut riveihin ja sain siis toistaiseksi olla omassa
vapaudessani, olin seurannut virtailevan kansanjoukon mukana ja saanut
paikan aivan paterin vierellä. Onneksi ei hän ollut minua koskaan
nähnyt eikä sentähden minua tuntenut eikä voinut olla varuillaan minuun
nähden. Vähän matkan päässä hänestä seisoi toinen synkkä olento, jota
en ennen ollut nähnyt, vaan jonka sitten sain tietää olevan
Marienburgin suntion. Juuri kuninkaan ratsastaessa linnanportin lävitse
näin paterin salavihkaa lähestyvän suntiota, ja minäkin tein saman
liikkeen. He seisoivat muutamassa kaupungin muurin ulkonevassa
nurkkauksessa ja olivat melkein kuin ilman todistajia, sillä kenenkään
päähän ei pistänyt kiinnittää mitään huomiota siihen, mitä heillä
mahtoi olla toisilleen sanottavaa. He puhuivat myös kieltä, jota harvat
kaupungin asukkaista ymmärsivät, mutta josta minä satuin olemaan
jokseenkin hyvin selvillä. Mutta jotten tarpeettomasti herättäisi
epäluuloa, nojauduin minä huolettomasti linnankaivannon ylitse vievän
sillan kaiteeseen.

"Älä kysele", virkkoi pater, "vaan tee kuten sanon!"

Suntio teki tuskin huomattavan liikkeen päällään merkiksi, että hän
ymmärsi tarkotuksen.

"Vie ruhtinatar hänen luokseen", jatkoi pater. "Tahdon itse pitää
lopusta huolen. Ole varma, ettei meidän käsistämme kukaan livahda, ja
rikkaudet joutuvat ennenkuin toivommekaan veljeskuntamme omiksi..."

"Aika?" kysyi suntio, kun pater ei virkkanut siitä mitään.

"Kun ensimäinen talo alkaa palaa!" oli paterin vastaus.

Suntio nyökkäsi taasen, että hän ymmärsi hyvin, ja pirullisesti
hymyillen lisäsi pater:

"Minun miinani on niin kaivettu ja laitettu, ettei enkelikään voisi
sitä tehdä paremmin, ja yleisessä sekamelskassa ei kukaan voi syyttää
ketään tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta me tulemme voittamaan
kunniaa ja mainetta suurtyöstä, jolla ei ole vertaistaan."



10.

Jesuiitan miina.


Olin vakuutettu, että se pirullinen suunnitelma, josta ensin sain vihiä
Elbingissä, nyt tulisi toteutettavaksi. Ja tämä suunnitelma ei
tarkottanut ketään muuta kuin autuasta kuningasta, sillä
saaliinhimoiset jesuiitat tahtoivat siten saavuttaa veljeskunnalleen
jonkun suuren edun, jota he muuten olisivat saaneet kauan odottaa. Mikä
tämä oli, sitä oli minun vaikea saada selville, mutta minä aavistin,
että se oli yhteydessä suojattini ja ruhtinattareni kanssa, jonka nyt
pitäisi oleskella kaupungissa.

Jokainen voi käsittää levottomuuteni, ja se kiihtyi samassa määrin kuin
tietoisuus niistä harvoista keinoista, jotka minulla oli tarjolla pahan
vastustamiseksi, ehti päästä tajunnassani selvyyteen. Ensi tehtäväni
oli, etten päästäisi jesuiittoja, varsinkaan pater Josefia,
näkyvistäni. Mitä hän oli puhunut miinasta, jonka hän oli kaivanut ja
laittanut niin taitavasti, ettei kukaan voisi sitä löytää -- mitä tuli
siihen puheeseen, niin olin vakuutettu, että se oli vain vertaus siitä
pimeyden työstä, joka yön kuluessa tulisi suoritettavaksi. Mutta että
se suunnitelma, jonka hän oli miettinyt, tulisi vaikuttamaan varmasti
ja varmemmin kuin se vihollisten miina, joka oli kaivettu kaupungin
muurin alle, ellei sitä jollakin tavoin voitu tehdä tyhjäksi, siitä
olin aivan varma. Nyt käsitin myös, miksi hän tahtoi saada lykätyksi
tuuman, että äkkiarvaamatta tultaisiin kaupunki kaappaamaan kellarin
kautta.

Hän tiesi, että Braunsbergin ollessa vaarassa saapuisi kuningas sinne,
ja kun hän kerran olisi kaupungissa, niin ei tämä olisi verrattava
tavalliseen simpukkaan, vaan simpukkaan, jonka sisällä on jalo helmi,
ja sitä saalista ei hän tahtonut päästää käsistään. Nyt oli
liittolaisten tuuma kaupungin kaappaamisesta mennyt myttyyn, mutta nyt
tahtoi hän itse siepata sekä sen että kuninkaan ja lisäksi korjata
veljeskunnalleen ne rikkaudet, jotka hän hämärässä puheessaan suntiolle
asetti yhteyteen ruhtinattaren ja hänen sydämensä rakastetun kanssa.

Hädissäni tahdoin rientää kuninkaan luo ja kertoa kaiken hänelle. Mutta
ensin täytyi minun sentään saada pater Josef valtaani, ja niin täytyi
minun kulkea hänen jälkiään. Minne hän meni, sinne täytyi mennä
minunkin. Onneksi minulle vilisivät kadut väkeä täytenään, niin että
minun oli helppo häntä seurata. Lisäksi on pahojen hankkeiden laita
usein niin, että juuri kun ne ovat mitä parhaimmin ja oivallisimmin
suunnitellut ja niiden mestari luulee olevansa aivan varma
menestyksestä, juuri silloin ja ikäänkuin tämän varmuuden seurauksena
lankeavat he itse kuoppaan, jonka ovat kaivaneet muille. Jumalan sormi
se täten viittaa ja ilmottaa kerta kerran jälkeen varotuksensa, vaikka
ihminen on aivan kuin sokea, katsoo avoimin silmin eikä kuitenkaan näe
mitään.

No niin -- valepuvussaan, ympärillään liittolaiset, jotka katsoivat
häneen ylöspäin kuten päämieheensä ainakin, kulki pater Josef katua
eteenpäin eikä voinut aavistaa, että hänen kintereillään seurasi joku,
joka Jumalan ihmeellisestä sallimuksesta oli saanut vihiä hänen
sisimmistä ajatuksistaan. Totta on, ettei hän voinut mitään sellaista
ottaa laskuihinsa; se oli sattuma, jota hänen oli aivan mahdoton
asettaa muiden hänen suunnitelmansa toteuttamista kohtaavain esteiden
joukkoon, -- mutta juuri tässä sattumassa näin minä Jumalan mahtavan
käden, ja sellaiset sattumat kohtaavat ja ovat kohdanneet kaikkia
pimeyden töitä, jotka eivät ole toteutuneet.

Näissä mietteissä kulkiessani näin minä paterin pysähtyvän ja
puhuttelevan muuatta porvaria. Tämä ei ollut kukaan muu kuin isäntäni,
kauppamies Cleve. Luonnollisesti minä pysähdyin ja katselin muuatta
oluenpanijan kilpeä, sillä täytyihän minun tehdä jotakin, jotten
vetäisi huomiota puoleeni. Sattumalta oli edessäni kaupungin etevin
oluenpanimo, josta kaikkiin ympäristön kaupunkeihin vietiin kuuluisaa
Braunsbergin olutta, joka tunnettiin nimellä "Füllwurst", ja sentähden
ei voinut pälkähtää kenenkään päähän muuta kuin että minä, muukalainen,
seisoin ihaillen koreaa kilpeä, jonka kirjotusta minä tavailin.

Aloin juuri pelätä, että seisoin ja tavailin liian kauan, kun
kauppamies ja pater-käsityöläinen vihdoinkin erosivat, ja jälkimäinen
poikkesi lähimpään kujaan. Nyt sain minäkin jalat alleni ja kaikeksi
onneksi jouduin kujan suulle siksi kreivin aikaan, että näin miekkoseni
menevän sisään erään talon portista. Talon etupuolen saatoin nähdä
kujan suulta. Nyt saattoi kaikki olla hukassa, ajattelin itsekseni, ja
epätoivoissani välitin viisi mistään varovaisuudesta, vaan kulin
juoksujalkaa kujan lävitse.

Siitä oli kuitenkin se odottamaton seuraus, että minä törmäsin
Jaakkoon, joka oli hänkin vapaaksi päästyään lähtenyt katselemaan
kaupunkia. Viittasin hänelle että hän seuraisi minua, panematta
merkille hänen hyväntahtoista hymyään.

"Tänä yönä tai paremmin sanoen nyt heti", sanoin ruotsiksi, jota
kaupungissa ei kukaan voinut ymmärtää, "täytyy sinun tehdä minulle
palvelus."

"Luulenpa, että olet itsensä paholaisen kinterillä", sanoi Jaakko, ja
hänellä oli siihen hyvä aihe niin minun ulkonäössäni kuin hätiköivissä
liikkeissänikin.

"Niin", vastasin minä, "olen paholaisen kinterillä... se on pater
Josef."

Enempää ei minun tarvinnut sanoa, kun Jaakko oli valmis uhraamaan
vapaa-aikansa palvellakseen minua tai kenties oikeammin kuningasta,
koska se koski myös häntä.

"Näetkö tuon talon?" kysyin minä, eikä se ollut vaikeaa siitä paikasta,
jossa seisoimme kujalla.

Talo seisoi aivan yksikseen virran partaalla. Minä olin pitänyt porttia
silmällä koko ajan ja nähnyt, ettei ketään ollut kulkenut ulos eikä
sisälle. Että pater Josef oli valinnut tämän talon pääkortteerikseen,
ei voinut olla suuressa määrin herättämättä ihmettelyäni; mutta se
tapahtui kai siksi, että hän juuri siten voi säilyttää salaisuutensa
viattoman ja yksinkertaisen käsityöläisen hahmon alla. Sillä talo oli
erään nahkurin oma.

"Siellä hän on!" sanoin nyt Jaakolle. "Älä kysele, sillä minä en jouda
vastaamaan, minun täytyy tavata kuningas... Mutta pidä silmällä tätä
taloa, ja jos hän lähtee ulos, täytyy sinun seurata häntä ja lähettää
minulle siitä sana. Sano vain: minä menen, niin minä ymmärrän
tarkotuksen, mutta toivon pian olevani täällä jälleen!"

Jaakko ymmärsi hyvin, kuinka hänen oli meneteltävä, ja minä tiesin
voivani luottaa häneen.

Riensin siis linnaan saadakseni jos mahdollista tavata kuningasta.
Sillä käsitin kyllä, että niin hämärä kuin vaara olikin, niin en voinut
häntä pelastaa muuten kuin koettamalla saada hänet lähtemään pois
linnasta. Että juuri siellä onnettomuuden oli iskettävä häneen tai,
käyttääkseni paterin sanoja, miinan räjähdettävä -- sen sanoi minulle
kamala ilme paterin kasvoilla, kun hän näki kuninkaan menevän linnaan.

Kuningas oli suuressa salissa upseeriensa ympäröimänä. Minä pysähdyin
ovelle, joka vei erääseen holvikäytävään. Kuningas oli mahtanut melkein
samalla hetkellä astua saliin, sillä hän kulki lattian ylitse
vastapäiseltä ovelta. Hänen otsansa säteili tyytyväisyydestä, ja hänen
huulillaan oli vanha hyväntahtoinen hymynsä, joka antoi niin
viehättävän ilmeen hänen kasvoilleen.

Hän meni suoraa päätä linnanpäällikkö Antero Erikinpojan luo, joka
seisoi keskustellen Johan Rosenin kanssa.

"Olette kuten kunnian mies hyvittäneet hairahduksenne, jonka teitte
luovuttaessanne Wormdittin!" sanoi kuningas ojentaen kätensä
linnanpäällikölle, jonka posket punastuivat ilosta tämän kuninkaan
tunnustuksen johdosta kaikkein näiden urhoollisten everstien ja
upseerien läsnäollessa.

Tämä kaupunki oli tehnyt pakkosopimuksen vuosi takaperin, neljä viikkoa
kuninkaan lähdön jälkeen kotimatkalle, ja antautunut viholliselle.
Wormdittin raati ja porvaristo vakuuttivat tosin, että ruotsalainen
puolustusväki oli puolustautunut miehuullisesti ja ainoastaan heidän
vaatimuksestaan suostunut pakkosopimukseen, jotta siten vältettäisiin
ne julmuudet naisia ja lapsia kohtaan, jotka olivat seurauksena
kaupungin vallotuksesta väkirynnäköllä. Oli myös todistettu, että pikku
kaupungin alempi väestö oli ollut nousemaisillaan kapinaan. Mutta tuima
Herman Wrangel ei ottanut lukuun näitä lieventäviä asianhaaroja,
vaikkakin lisäksi tuli, että vihollinen itsekin tunnusti urhoollisen
puolustuksen sallimalla sadanneljänkymmenen miehen suuruisen
puolustusjoukon marssia matkoihinsa miekkoineen ja ampuma-aseineen,
lippuineen, kiluineen ja kaluineen -- "mit Säck und Pack", kuten
saksalainen sanoo. Sotamarski asetti käskynhaltian sotaoikeuden eteen
Marienburgissa, jossa hänet tuomittiin kuolemaan, ja upseerit pantiin
vankeuteen. Näiden upseerien joukossa oli Antero Erikinpoika.

Hän oli silloin myös menettänyt muutamia läänityksiä Ulfvesundin ja
Skaraborgin läänissä. Mutta kun hän oli tunnettu urhoolliseksi ja
pelkäämättömäksi mieheksi, niin oli hänet asetettu linnanpäälliköksi
Braunsbergiin. Täällä oli hän osottanutkin riittävästi ansaitsevansa
sen luottamuksen, jonka kuningas oli häneen pannut.

"Saatte läänityksenne takaisin", sanoi kuningas "ja lisäksi annan
teille Östran kihlakunnan tuomarinverot!"

Tämä lausuttiin tarkotuksella niin kovalla äänellä, että se kuului yli
koko salin. Sitten puhutteli kuningas hyvän hetken onnellista Antero
Erikinpoikaa, jonka jälkeen hän kääntyi Johan Banérin ja muiden
everstien puoleen, sillaikaa kuin virvokkeita tarjottiin ympärinsä.

Sillä väliin katettiin pöytä salin alipäähän. Minä seisoin kuin
neulojen nenillä enkä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä
päästäkseni kuninkaan puheille. Oli onni, että ovi lämpimän vuoksi oli
auki, niin että minä ainakin voin käyttää ensi tilaisuutta hyväkseni.
Yhtäkkiä tuli liikettä salissa. Linnanpäällikön näin lähestyvän
kuningasta. Hän pyysi häntä illaksi vieraakseen, ja kuningas nyökkäsi
ystävällisesti suostumukseksi.

Niin menivät he pöytään.

Samassa kuulin kumean läppäyksen. Luulin, että sydämeni pakahtuu.

Mutta silloin sattui kuninkaan silmä minuun, ja hän viittasi minut
luokseen sinne, missä hän istui yksin pöydän yläpäässä. Se ei
herättänyt erikoisempaa huomiota. Kaikki läsnäolijat tiesivät kuka minä
olin ja olivat tottuneet näkemään kuninkaan minua puhuttelevan.

Kun menin luo, hymyili kuningas minulle ja sanoi nostaen viinilasin
huulilleen:

"Tässä pyykissä on sinullakin osasi!"

Minä en vastannut mitään, mutta kuningas näki, että minä olin
kiusaantunut joutuessani kaikkien näiden ylhäisten herrojen
kummastelevain katseiden esineeksi, ja hän lisäsi:

"Kas niin, valpassilmäinen kelpo mies ansaitsee kiitoksen
kuninkaaltaan!"

"Teidän majesteettinne!" änkytin minä, mutta en voinut saada sanaakaan
enempää suustani, sellaiseen pulaan jouduin kuninkaani kiittelyn ja sen
tietoisuuden välillä, että salainen vaara uhkasi hänen päätänsä tai
että kenties tällä hetkellä pantiin tuli sytyttimeen hänen jalkojensa
alla.

Kuningas oli useammissakin tilaisuuksissa tahtonut palkita sitä vähää,
jonka olin voinut toimittaa hänen palveluksessaan, ja kun ajattelen
kuinka moni mahtava ja arvossa pidetty mies niistä, jotka nyt elävät,
on alottanut henkisotilaana, niin olisin kai minäkin voinut nousta
kunnian portaita ylöspäin. Mutta sitä en ole tahtonut: minulle on ollut
kunniaa kylliksi siinä, että olen saanut palvella suurta kuningasta
tietäen saavuttaneeni hänen suopeutensa. Olen ollut Kustaa Adolfin
henkisotilaana ja sitten olen palvellut hänen ystäväänsä, suurta
valtiokansleria, -- mitä muuta kaipaisinkaan?

Olin sentähden aina pyytänyt päästä siitä ylennyksestä, jota kuningas
oli minulle tarjonnut, ja epäilemättä odotti kuningas nytkin saavansa
kuulla vanhan virren, vaikka minä vain ajattelin, kuinka voisin saada
ilmoille sen varotuksen, joka minulla oli sydämelläni. Mutta kuningas
ei antanut minulle lainkaan aikaa siihen.

"Mitä tällä kertaa olet tehnyt", sanoi hän, "sen tietävät kaikki, jotka
istuvat tässä pöydässä."

Olikin aivan luonnollista, että avomielinen ja rehellinen Antero
Erikinpoika oli kertonut koko tapauksen, kuinka olin pelastanut
Braunsbergin. Sentähden hymyilivät kaikki nämä tuimat soturikasvot
suopeina minua kohden kuninkaan sanojen johdosta, ja Antero Erikinpoika
itse, joka ei tuntenut eikä voinut tietää niitä vaikuttimia, joita olin
seurannut, seisoi valmiina kertoakseen uudestaan kaikkien kuullen minun
osani Braunsbergin onnellisessa puolustuksessa. Hän nousi puoleksi
tuoliltaan ja ojensi kätensä minua kohden. Ja kaikkea tätä vastaan en
voinut tehdä mitään, en kerrassaan mitään. Olin aivan turvatonna
toisaalle ja avutonna toisaalle.

Se oli epätoivon hetki. En voi kuvailla kuinka kärsin. Oli kuin minut
olisi revitty kappaleiksi pala palalta, ajan yhä kuluessa ja vaaran
lähetessä lähenemistään. Läppäyksen jonka olin kuullut, olin
kuulevinani uudestaan, ja minua ihmetytti, ettei kukaan muu sitä
kuullut. Mutta tuolla he istuivat, kuningas ja hänen upseerinsa,
tyytyväisyydestä ja mielihyvästä säteilevin silmin, ja minä yksin, minä
seisoin kuin kärsimätön arvotus heidän edessään.

Muutamat kuninkaan lausumat sanat vapauttivat minut lumouksestani, ja
kuninkaan oli täytynyt huomata, kuinka kasvoni silloin kirkastuivat.

"Tule huomenna luokseni", sanoi hän, "saat viedä minulta viestejä
valtiokanslerille... silloin tahdon myös katsoa, emmekö voi puhua
asioita selville, sinä ja minä! -- Aamulla varhain jesuiittain
kollegioon!"

"Jesuiittain kollegioon?" kysyin minä.

"Niin, niin", hymyili kuningas, "sinne aion yöpyä!"

Pelkoni kuninkaan henkeen nähden oli siis turha, sillä kukaan
kaupungissa ei voinut tietää, että hän aikoi asua tässä talossa, ja
aamuun mennessä, jolloin se voisi tulla tunnetuksi, toivoin ehtiväni
tehdä paljon, mikä nyt vielä oli tekemättä.

Ja tapansa mukaan kuningas jättäisi sangen pian iloisen pitopöydän ja
vetääntyisi pois. Tuskin kukaan muu kuin vahtiupseeri tulisi silloin
häntä seuraamaan, niin ettei minun tarvinnut pelätä hänen suurella
seurueella vetävän huomiota puoleensa.

Nyt riensin minä ulos. Nyt tunsin voimieni ja rohkeuteni kasvavan,
sillä nyt saatoin toimia suuremmalla vapaudella.

Kohta päästyäni ulos pimeään holvikäytävään, jonka synkät varjot tuskin
väistyivät parin kattolampun valon tieltä, pysähdyin minä kuuntelemaan,
kuulisinko vielä läppäyksen. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä olin
kuullut, sen täytyi olla merkki salaliittolaisille johonkin kokoukseen
tai toimenpiteeseen, mutta ei sitä, minä olin sen pitänyt. Olikin
luonnollista, että jos paterin sanat: "kun ensimäinen talo palaa",
tosiaankin merkitsivät jotakin aiottua murhapolttoa, niin eivät he kai
torninkellon läppäämisellä vetäisi kaikkien huomiota siihen, mitä
heillä oli tekeillä.

Tässä suhteessa tyyntyneenä riensin sentähden portaita alas.

Silloin kuulin alemmassa eteisholvissa, josta ojentautui vasempaan
samanlainen holvikäytävä kuin yläkerroksessakin, -- silloin kuulin
tässä holvikäytävässä hiljaisia, hillittyjä askeleita. Minä pysähdyin,
mutta silloin pysähtyivät myös askeleet. Heti kohta suuntasin kulkuni
tähän holvikäytävään, ja pian kuulin nöyrän äänen kysyvän:

"Voitteko neuvoa minulle tien kuninkaan luo?"

"Kyllä, mutta kuningasta ei etsitä linnan kellarikerroksesta!" vastasin
minä.

"Ah, minä mies parka", jatkoi nöyrä ääni, "miten minä tietäisin, mistä
suurta kuningasta etsitään... Eksynhän itsekin tässä suuressa
linnassa."

"Olipa silloin onni, mies poloinen, että tapasit minut... mitä sinä
tahdot kuninkaasta?"

Hän kertoi pitkän jutun parista ruotsalaisesta ratsumiehestä, jotka
olivat ryöstäneet hänen talonsa ja pakottaneet hänet siten turvautumaan
kerjuusauvaan, ja siitä tahtoi hän nyt valittaa kuninkaalle. Ei hän
kuitenkaan nyt tahtonut tai ei uskaltanut astua suuren kuninkaan eteen,
sanoi hän, vaan oli tyytyväinen, jos sai tietää, missä kuningas oli,
niin voisi hän varhain seuraavana aamuna langeta hänen jalkojensa
juureen ja rukoilla apua.

Sillä puhein seurasi hän mukanani linnasta, ja tuskin olin heittänyt
häneen ainoan katseen, ennenkuin tunsin hänet samaksi mieheksi, jota
pater Josef oli puhutellut ja joka oli saanut hänen käskynsä "viedä
ruhtinattaren hänen luoksensa", kun ensimäinen talo alkaisi palaa.
Harkitsin itsekseni, oliko minun heti tartuttava hänen niskaansa ja
vietävä hänet syytettynä kuninkaan luo. Mutta olin nyt liian varma
siitä, että se mitä nämä pirulliset miehet aikoivat tehdä, tulisi
tapahtumaan linnassa, niin että annoin hänen mennä vapaana tiehensä.

Kun hän oli päässyt linnansillan ylitse, näin hänen pysähtyvän ja
kääntyvän ympäri, ikäänkuin olisi tähystellyt, pysähdyinkö vai tulinko
hänen jälestään. Vähän loitompana näin hänen vielä kerran tekevän
samoin ja sitten rientävän pois nopeammin kuin olisin hänestä uskonut.
Nyt läksin minäkin kulkemaan samaa tietä rientääkseni paterin ja Jaakon
luo.

Mutta samassa paikassa, jossa olin nähnyt hiipivän miehen pysähtyvän ja
katsovan taakseen, pysähdyin minäkin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään
muuta kuin linnan korkean ja raskaan kiviröykkiön ja valaistut ikkunat
siinä huoneessa, jossa kuningas istui pöydässä ylempine upseereineen.
Linnankaivannossa näyttivät ikkunoiden valonsäteet heijastavan himmeänä
kimmellyksenä. Mutta johtuikohan tämä linnankaivannon kimmellys
sittenkään salin ikkunoista, kysyin itsekseni juuri aikeessa jatkaa
kulkuani; ja minä käännyin uudestaan katsomaan taakseni jokseenkin
samassa paikassa, jossa hiipivä mieskin oli kääntynyt.

Nyt huomasin selvään, että valon täytyi tulla toiselta suunnalta, ja
minä seurasin silmilläni linnanmuuria. Silloin erotin pian kapean
valojuovan, joka tunkeutui esiin pienestä ikkunasta aivan lähellä veden
pintaa. Tämä herätti suurimmassa määrin kummastustani, ja minä päätin,
maksoi mitä maksoi, tutkia syytä siihen.

Riensin sentähden takaisin ottaakseni selvän, kuinka voisin päästä
tämän ikkunan luo. Minulle selvisi heti, että minun täytyisi mennä
sinne pitkin muurin ulkosivua, sillä olisi kuluttanut liian paljon
aikaa etsiä sitä käytävää, joka vei sinne linnan sisäpuolelta. Mutta
nyt oli kysymys siitä, kuinka ilman venhettä voisin toteuttaa tämän
päätökseni. Se kävi kuitenkin helpommin kuin ensimältä olin voinut
kuvitellakaan.

Sillan kaiteesta lähti leveä perusmuurin kivireunusta vinoon alaspäin,
kuten näytti, alas vesikaivantoon. Minä kapusin hiljaa sitä pitkin ja
huomasin, että aivan vesirajassa, parahiksi sen alapuolella, kulki
jokseenkin leveä alemman kivimuurin reunus eteenpäin, ja minä otaksuin
sen jatkuvan pitkin linnan koko tätä sivustaa. En pettynytkään siinä,
ja pian olin pienen ikkunan edessä.

Joku lauloi ikkunan sisäpuolella, ja lähemmin kuunnellessani kuulin
selvään ruotsalaisen virren sanat. Se oli sama virsi, jota Niilo Sturen
kerrotaan veisanneen, kun onneton kuningas Erik tikari ojossa
mieletönnä syöksi hänen vankihuoneeseensa.

    "Jos kova onni kohtaakin,
        ja vihoihin
    saan suurten maailmassa; --
    niin tiedän lohdun vakavan:
        käyn turvahan
    luo Herran taivahassa."

Mielessäni välähti aavistus, että veisaaja oli Pietari, ja sykkivin
sydämin jyskytin ikkunaan heti kun sisällä tuli hiljaista. Veisaaja ei
kuullut minua, ja minun täytyi uudistaa kolkutukseni pariin kertaan.
Silloin kuulin askelten lähestyvän ikkunaa, ja ääni, joka oli
veisannut, kysyi, oliko joku ikkunan takana.

"On", vastasin. "Oletko vankina siellä?"

"Olen!" kuului vastaus.

"Iloitse sitten, sillä Jumalan avulla tahdon tulla avuksesi."

Kummastuksen ja ilon huudahdus kuului sisältä korviini.

"Siirrä vain kynttilä syrjään", sanoin minä, "jottei se kieli
kenellekään, mitä meillä on tekeillä, ja sitten murramme pois
puuluukut!"

Valonsäteet olivat tunkeutuneet parin paksun puuluukun raoista ja
taittuneet linnankaivannon mustaan veteen. Nämä luukut olivat lujasti
suljetut, mutta meidän onnistui kuitenkin yhteisin ponnistuksin saada
ne auki, niin että minä voin päästä sisään.

Heti päästyäni sisälle suljin jälleen luukut ja pyysin vankia nostamaan
kynttilän esiin, niin että voimme nähdä toisemme, enkä minä ollut
pettynyt, näin edessäni Strengnäsin hurskaan lesken pojan, nuorukaisen,
joka oli voittanut puolalaisen ruhtinattaren rakkauden.

Sydämeni oli vähällä pyörähtää ympäri rinnassani, kun näin miten
Pietari oli muuttunut sitten viime näkemän. Ei ollut paljon jälellä
siitä reippaasta nuorukaisesta, joka salaperäisessä talossa Elbingissä
niin ylpeästi torjui luotaan salakavalan juonittelijan ja juuri siten
syöksyi onnettomuuteen. Hänet oli siitä pitäen pidetty kovimmassa
vankeudessa, ainoastaan jonkun kerran oli hänen luonansa käynyt hänen
pyövelinsä. Tämä oli jättänyt vankilan vartioimisen eräälle
uskotulleen, joka oli kuuromykkä, mutta hänelle tietysti sokeasti
uskollinen.

Kummastuksekseni tunsi onneton minut. Tapaukset tuona päivänä, jona
minä otin hänet kiinni ja pater Josef hänet sitten vapautti ainoastaan
heittääkseen vielä kovempaan ja lisäksi julmempaan vankeuteen, olivat
elävästi painuneet hänen mieleensä, ja hänellä oli ollut niin hyvää
aikaa muistella niitä samoin kuin niiden henkilöiden piirteitäkin,
joiden kanssa hän oli silloin tullut johonkin kosketukseen, että hän
tunsi minut heti nähtyään.

Hän tarvitsi hetken aikaa tyyntyäkseen. Ruumiin voimat olivat
suurimmassa määrin riutuneet, ja hän muistutti enemmän kuollutta kuin
elävää. Suuret silmät tähystelivät aivan kamalina kuopistaan, ja
kalpeat kuihtuneet kasvot kuvastivat sellaista katkeruutta, joka tuskin
voisi hälvetä.

"Sanot tulevasi minua vapauttamaan", olivat hänen ensimäiset sanansa.
"Silloin täytyy tämän päivän olla merkillinen päivä, sillä sinä et ole
ensimäinen, joka tuot minulle sen ilosanoman, että saisin vapauteni
takaisin..."

"Kuka muu kuin minä sinulle on sitten puhunut sellaisia sanoja?" kysyin
tarttuen hänen käteensä.

"Synkkä pater ensin, ja äsken oli hänen lähettiläänsä täällä
ilmottamassa, että minulla oli odotettavissa suuri ilo, jota en voinut
aavistaakaan..."

Minua kummastutti se mitä kuulin, enkä minä tiennyt mitä ajattelisin.
Olisinko siis tehnyt väärin pateria kohtaan? Ei, se ei ollut
mahdollista; tässä täytyy piillä jonkun pirullisen juonen. Sen laita
sai kuitenkin olla kuinka tahansa, nyt en aikonut päästää tilaisuutta
käsistäni, varsinkin kun minulle kävi selväksi, että juuri täällä,
tässä huoneessa, pater Josef aikoi päättää työnsä.

"Hänen lähettiläänsä oli täällä?" kysyin. "Tunnetteko miehen?"

"Hän on Marienburgin suntio, ja minä tiedän, että hän on pater Josefin
kätyri."

"Ja uskotteko itse vapauteen, jonka nämä miehet ovat teille luvanneet?"

"En usko mihinkään tässä maailmassa! Oi, jospa vapaana ollessani olisin
ollut luja ja olisin voinut pontevasti torjua ensimäiset viettelevät
kuiskutukset, jotka veivät minut yhä kauemmaksi ja kauemmaksi pois
ainoasta oikeasta. Mutta minä olin heikko, ja viettelys saapui
kauneimmasti hymyillen, saapui rikkautensa koko loisteessa, ja tämän
ihanuuden ja rikkauden saavuttamiseen tarvittiin niin vähän, oi, niin
vähän, ainoastaan sana, yksi ainoa sananen..."

"Ja te sanoitte tämän sanasen..."

"En, sitä en sanonut, mutta..."

"Mutta...?"

"Tunnustan ikuiseksi häpeäkseni, että olin sen sanomaisillani...!"

"Teitä tahdottiin luopumaan uskostanne?" kysyin. -- Hän katsoi minuun
vastaamatta.

"Teitä tahdottiin murhaamaan kuningas?" jatkoin, ja nuori mies seisoi
kuin kivettyneenä, kykenemättä käsittämään kuinka saatoin tietää tämän
kaiken.

Mutta vankeutensa pitkän yön aikana näytti hän joutuneen siihen tilaan,
ettei häntä enää mikään kummastuttanut.

"Tiedän kaiken tämän", jatkoin minä, "mutta tiedän myös, että teillä on
jalo ja miehekäs mieli, ja minä kuulin itse, kuinka te sanoitte tälle
pater Josefille, ja minun piti jo silloin rientää teille avuksi, kun
sekä te että kaunis ruhtinatar, jonka rakkauden te olette voittanut,
katositte ja haihduitte pois ikäänkuin varjot, kun valoa tuodaan
huoneeseen."

Kerta kaikkiaan selittääkseni hänelle, kuinka tiesin kaiken
tämän, kerroin tapauksen Elbingissä, ja minä puolestani sain
selityksen siihen, joka minusta oli silloin tuntunut hämärältä
ja käsittämättömältä.

Jesuiitta oli tiennyt olevan olemassa muutaman maanalaisen käytävän,
joka vei siihen taloon, mihin Pietari oli sijotettu vankina yöksi, ja
oli vienyt hänet sieltä pois vanhaan ritaritaloon, jossa ruhtinatar
häntä odotti. Sieltä oli hänet, kun hän niin varmasti torjui jesuiitan
jokaisen jatkuvan yrityksen käyttää häntä välikappaleena kuninkaan
toimittamisessa pois päiviltä, viety tähän vankilaan Braunsbergiin.
Mutta itse hän ei tiennyt, missä oli, ennenkuin minä ilmotin sen
hänelle. Hän tiesi vain, että kuolema odotti häntä ennemmin tai
myöhemmin.

"Ja vielä tänä hetkenä, kun sinä tulit luokseni", sanoi hän, "en odota
mitään muuta vapautusta kuin kuolemaa... pyövelini tulevat pian,
saatpas nähdä, etten ole erehtynyt!"

Minä aavistin tosin kavalia juonia piilevän sen vapauden alla, jonka
mustat miehet olivat luvanneet, mutta minua kummastutti se, että heidän
uhrinsa niin varmasti saattoi puhua kuolemasta, ja hän selitti sen
minulle muutamin sanoin.

"Sisareni rikkaudet he tahtovat saada käsiinsä", sanoi hän, "ja sen
tähden täytyy minun kuolla, käsitän sen nyt tai aina siitä lähtien, kun
annoin heille valallisen testamenttini, että kaikki, mitä siskoni oli
omistanut ja mikä hänen kuoltuaan jäisi minulle perinnöksi, olisi
lankeava heidän veljeskunnalleen."

"Mutta jos niin on, mikseivät he ole jo aikoja sitten toteuttaneet
tarkotustaan?" kysyin.

"Minun sisareni tahtoa ei tässä asiassa voida vastustaa," selitti hän;
"kuinka harras hän lieneekin katolisessa uskossaan, niin on hän
päättänyt tehdä minut perijäkseen, ja hänen miehensä sukulainen, jalo
ja ritarillinen Koniecpolsky, ei salli, että sisareni tahtoa tässä
suhteessa horjutetaan tai rikotaan. Juonittelijain täytyy sentähden,
jos tahtovat saavuttaa tarkotuksensa, tehdä hänen tahtonsa mukaan.
Sentähden eivät he olekaan tähän asti uskaltaneet riistää henkeäni;
mutta nyt, kun minulla ei kuitenkaan, kuten he ovat osottaneet, ole
mitään toivottavaa rakkaussuhteestani, jota voineekin pitää mieletönnä,
ja sentähden olen heidän toivomuksestaan kirjottanut testamenttini, nyt
odotan minä kuolemaa, ja epäilemättä onkin tarkotuksena, että se tänään
tulee tapahtumaan."

"Olisi tullut tapahtumaan", lisäsin minä, "sillä minun luullakseni
tulee nyt jotakin muuta tapahtumaan."

Hän katsoi minuun, ja epäilys kuvastui hänen silmistään, vaikkakin
surumielinen hymy leikki hänen huulillaan. Hän sanoi:

"Sitä mahtia, joka yli vuoden on pitänyt minua kahlittuna tuonne
kivimuuriin ja vasta nyt, kun olen kirjottanut testamenttini,
irrottanut minun kahleeni ja päästänyt minut liikkumaan, -- sitä
mahtia vastaan te ette voine mitään; kiitos kuitenkin hyvästä
tarkotuksestanne!"

En tahtonut tuhlata sanoja siihen, mitä tahdoin ja voin tehdä, saisihan
hän sen kuitenkin pian nähdä, mutta sen sijaan halusin saada selville,
mitä hän ajatteli äitiinsä nähden ja siihen suruun, jonka hän oli
valmistanut hänelle. Käänsin sentähden puheen tähän asiaan, sanoin
hänelle terveisiä hänen äidiltään ja kerroin tämän surusta ja ikävästä
kadonneen poikansa tähden, joka alinomaa oli hänen ajatuksissaan ja
jonka puolesta hän hartaasti rukoili häntä, jolla yksin on voima
auttaa. Mutta minun ei tarvinnut käyttää monia sanoja päästäkseni
selville tästä asiasta.

Nuori mies avasi minulle koko sielunsa, ja hän itki hiljaisia kyyneliä
puhuessani hänen äitinsä surusta.

"Hän on ollut ikävöimiseni esineenä tämän pitkän vankeusvuoteni
aikana", sanoi hän. "Olen nähnyt hänet sieluni silmien edessä sekä
valveilla että unissani, ja kun palaat kotiin, niin sano hänelle, että
olen kuollut nuoruuteni lupauksille uskollisena."

Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun vankihuoneen oven ulkopuolelta kuului
askeleita ja käsi tarttui lukkoon. Minä ymmärsin, ketä tulijat olivat,
ja varmuuden vuoksi vilaistuani, että luukku oli hyvästi kiinni, jottei
kukaan voinut aavistaa kenenkään asiaankuulumattoman läsnäoloa,
kuiskasin nopeasti vangin korvaan:

"Neuvo minulle, mihin voin piilottua!"

Käsitän tuskin, kuinka minulla saattoi olla niin paljon mielenmalttia,
kun nyt jälkeenpäin ajattelen kuinka paljosta tällä hetkellä oli
kysymys. Vähänväliä lennähti ajatukseni myös kuninkaan luo, ja minä
kysyin vavisten itsekseni, oliko hän nyt lähtenyt linnasta ja päässyt
turvaan vai hiipivätkö kenties tällä hetkellä murhaajat salapolkujaan
löytääkseen hänet. Mutta tapaukset silmieni edessä vetivät nyt koko
huomioni puoleensa ja syrjäyttivät aavistukset kuninkaan vaarasta.

Vanki katsoi minuun, ja hänen katseessaan oli tyyneys, jonka jalot
luonteet tavallisesti saavat vaaran hetkellä. Mutta siitä kuvastui
lisäksi kysymys, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "Mitä hyödyttääkään se,
että piiloudut, mikä on tapahtuva, sen täytyy kuitenkin mennä menoaan."
Mutta minulla oli omat aikeeni. Olin vakuutettu, että Jaakko seurasi
pater Josefia ja että, jollei hän astuisi heti hänen mukanaan
vankilaan, olisi hän niin lähellä, että hän voisi kuulla minua, jos
tarvitsisin kutsua häntä avuksi. Ja tällainen oli tarkotukseni. Sillä
minä tahdoin ensin kuulla, eivätkö rikolliset nyt lausuisi sellaisia
sanoja, että voisin saada heidät kiinni itse teosta. Jos taasen Jaakko
astuisi sisään liian aikaisin, ei sillä olisi mitään menetetty, sillä
tunsimme siksi molemmat miehet, että muitta mutkitta saatoimme syyttää
heitä kuninkaan edessä. Pidin sentähden kiinni tuumastani ja kehotin
jokseenkin innokkaasti vankia täyttämään tahtoni.

Hän viittasi sisempään vankihuoneeseen, jossa oli aivan pilkkosen pimeä
ja johon ovi oli auki. Minä riensin sinne, ja samassa aukeni toisen
huoneen ovi. Paikaltani voin mainiosti nähdä ja kuulla kaiken tulematta
itse nähdyksi.

Tulijat olivat molemmat jesuiitat, ja välissään toivat he hunnutetun
naishenkilön. Edelliset olivat varmaankin vankilan etuhuoneessa
riisuneet valepukunsa, sillä sisään astuessaan olivat he veljeskuntansa
puvussa.

Hunnutettu oli kallisarvoisessa, mutta tummassa puvussa. Tunsin hänet
heti kauniiksi tytöksi Elbingistä, ja kun hän kohotti huntuaan ja minä
näin hänen kasvonsa, näytti hän minusta kauniimmalta kuin koskaan.
Kauniilla kasvoilla lepäsi niin jalo majesteetillisuus, ja suuret,
säkenöivät silmät puhuivat voimasta ja päättäväisyydestä, joka
ihastutti minua. Tämän naisen täytyi olla kykenevä suuriin tekoihin --
ja hän, niin nuori, niin kaunis ja niin ihana, hänkö olisi lankeava
näiden miesten laskujen uhriksi! Minä paloin kärsimättömyydestä, jotta
saisin kuulla, mitä arvon pater oli aikeissa tehdä, kun hän, sen mukaan
mitä hän sanoi suntiolle, itse aikoi päättää työn.

Hetki oli jännittävä, ja epäilemättä myös paterille ja hänen
apulaiselleen, sillä heidän kasvojensa ilme todisti sielunjännitystä,
jota he eivät kyenneet salaamaan.

Eräänlainen hätiköiminen heidän eleissään herätti ensi hetkestä alkaen
minun mielenkiintoani. Heidän katseensa olivat terävät, mutta samalla
kertaa, tahtoisin sanoa, arat, vaikkakin he itse asiassa juuri tällä
hetkellä osottivat verratonta rohkeutta. Mutta arkuus kuvastui
sittenkin heidän silmistään, ja heidän jalkansa polkivat vankilan
lattiaa niin kiirehtien, kuin se olisi polttanut niitä. Jos tässä
saattoi puhua tulisista hiilistä, joita joku kokoaa vihollistensa
päälle, niin olivat ne kootut näiden miesten jalkojen alle eivätkä
heidän päänsä päälle. He näkivät ilmeisellä vastenmielisyydellä kuinka
hetket kuluivat hukkaan, kun molemmat nuoret riensivät toisiaan vastaan
ja vaihtoivat muutamia sanoja, jotka jälleennäkemisen ilo toi heidän
huulilleen, vaikka he olivatkin synkässä vankilassa.

"Maria!" huudahti nuori mies levittäen sylinsä häntä kohden, ja neito
sulaen kyyneliin painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

"Maria!" jatkoi nuori mies. "Sinä, sinä tulet luokseni päästämään minua
kahleistani... vai onko se edelleen uusi julmuus, jonka sinun pimeät
aivosi ovat keksineet, viedäksesi minulta järjen, sinä katala
tekopyhä?"

Viimeiset sanat lausui hän paterille, ja hänen rypistyneet kulmansa
antoivat hänen kasvoilleen ilmeen, jollaisen olen nähnyt niissä
kuuluisissa maalauksissa, joissa Jumalan enkelit lähtevät taisteluun
pimeyden ruhtinaita vastaan.

Pater viittasi kädellään ja tekeytyi niin hunajanimelän näköiseksi kuin
hän voi, mutta vanki jatkoi:

"Mitä te tahdotte?... Aiotteko ottaa henkeni hänen läsnäollessaan,
jotta hänellekin jäisi ikuinen muisto, joka vie häneltä kaiken ilon ja
jättää hänet elämään yön pimeydessä, kunnes iäisyyden aamu koittaa?"

Mutta ruhtinatar painoi kätensä nuoren miehen suulle, ja hänen
katseensa manasivat pois hänen sisäisen myrskynsä. Hän tyyntyi jälleen.

Silloin puuttui pater Josef puhumaan. "Poikani", sanoi hän.

"Jos puhut minulle", keskeytti hänet Pietari, "niin älä tahraa huuliasi
lausumalla sanoja, joiden pyhästä tarkotuksesta sinulla ei ole
aavistustakaan! -- Kuuntelen ilman niitäkin kaikkea mitä sinulla on
minulle sanottavaa."

"Sanasi, jotka pitkät kärsimyksen yöt ovat synnyttäneet sielussasi,
saat kernaasti tuoda ilmoille", vastasi pater myönteliäästi. "Tulen
luoksesi ystävänäsi ja tuon mukanani syliisi sen, jota sydämesi
halajaa... Kuinka vähän välitän kiukkuisista sanoistasi, voit itse
huomata, kun ilmotan sinulle, että nyt tahdon toimittaa ne pyhät menot,
jotka kirkon lait määräävät, kun mies ja nainen on vihkimyksen kautta
yhdistettävä aviopariksi Jumalan ja maailman edessä... Mutta
kiiruhtakaamme", lisäsi hän.

Suntio hipsutteli edes ja takaisin mahdikkaan esimiehensä takana, mutta
hänen askeleensa olivat hiljaiset, melkeinpä kuulumattomat, sillä pitkä
harjotus antaa tietysti taitavuutta.

"Niin, niin!" huudahti ruhtinatar vilkkaasti. "Kiiruhtakaamme, ja
sitten... sitten tahdomme jättää tämän maan ja matkustaa kauas pois,
maahan, missä aurinko säteilee lämpimämmin ja jossa tiet ovat
viheriämmät ja kukkivammat kuin täällä..."

Vanki seisoi äänetönnä tuijottaen eteensä. Tämä oli ilmeisesti jotakin,
mihin hän ei ollut valmistunut ja jota hän ei ollut voinut
ajatellakaan. Mitään petostakaan ei tässä voinut olla hankkeissa, ja
vakuutus siitä muutti kokonaan vangin käsityksen heidän asiastaan. Hän
meni pater Josefin luo ja ojensi hänelle kätensä sanoen:

"Jos olen siis ajatuksissani tehnyt väärin teitä kohtaan, niin antakaa
minulle anteeksi, samoin kuin minäkin annan anteeksi kaiken, mitä te
olette tehnyt minulle, sen onnen tähden, jota tunnen!"

"Poikani", vastasi pater, "silmäsi näkevät vain sen, joka on sinua
lähinnä, ja näkevät sentähden usein väärin ja saattavat sinut pitämään
näennäisyyksiä todellisuutena... Mutta aika kiiruhtaa... Kas tässä,
poikani, tämä paperi on sinun allekirjotettava samoin kuin oma
testamenttisikin ja sitten..."

Vanki otti paperin. Se oli hänen ja hänen tulevan vaimonsa testamentti,
jonka mukaan kaikki heidän omaisuutensa oli heidän kuolemansa jälkeen
joutuva jesuiittain veljeskunnalle.

Epäluulon ja harmin katse suuntautui pateriin, joka nyt turhaan koetti
sitä viihdyttää. Mutta ruhtinatar laski taasen kätensä vangin olalle ja
sai hänet, kuten itsekin oli suostunut tekemään, uhraamaan kurjan
kullan sen onnen tähden, joka heitä odotti. Ja hän kuunteli suloisia
sanoja, kaksin kerroin hyväileviä nyt, kun ne lausuttiin hänen
seistessään toisella puolen vankila ja kuolema, toisella vapaus,
rakkaus ja toivo.

Heti sen jälkeen toimitettiin vihkimys.

Minulle oli tällä hetkellä kaikki tyyni käsittämätöntä, vaikkakin
olisin uskaltanut luvata henkeni siitä, että morsiusparin kanssa
pelattiin jotakin katalaa peliä. Kuitenkin olin kokonaan pettynyt
siihen nähden, mitä oikeastaan olin tarkottanut, kun olin jäänyt pater
Josefin näkymättömäksi todistajaksi. Siinä, mitä täällä tapahtui, ei
ollut mitään muuta moitittavaa kuin heidän suuri ahneutensa, joka
kuitenkaan heidän kirkkonsa käsitystavan mukaan ei ainoastaan ollut
anteeksiannettavaa, vaan jota pidettiin Jumalalle mieluisenakin.

Paterin katseesta välähti huonosti salatun ilon ilme, kun hän kääntyi
suntioon ja lausui latinaksi:

"Ad finem, frater! Loppuun, veli!"

Suntio sytytti silloin pienen vahakynttilän ja meni huoneen etäisimpään
nurkkaan, jossa hän askarteli jotakin, mitä kuitenkaan en enempää
pannut merkille. Pater tekeytyi juhlallisen näköiseksi ja sanoi
morsiusparille:

"Rauha olkoon teille! Hetkinen vielä, ja teidän rauhanne on oleva
täydellinen. Me lähdemme nyt luotanne, mutta palaamme pian ja
valmistamme teille tilaisuuden pakoon."

"Pakoon?" kysyi Pietari kummissaan, mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää,
ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan.

"Pako ei täällä tarvitse tulla näille kysymykseen", sanoin minä
viitaten morsiuspariin. "Mutta pakokin voisi kyllä olla hyvä teille ja
teidän kätyrillenne, pater Josef, mikäli sitä olisi mahdollinen
toteuttaa... Hiljaa, hiljaa, kaikki vastarinta on turhaa! Jos teillä
sitäpaitsi on hyvä omatunto, ei teidän tarvitse mitään pelätä, mutta
tässä on teidän syyttäjänne, ja minulla on todistajia, niin että teidän
lienee vaikea välttää rangaistusta."

On mahdoton kuvailla sitä ilmettä, joka nyt vääristi paterin kasvot.
Hän tahtoi puhua, mutta hämmästys ja kiukku tukehdutti äänen, ja
lisäksi pelkäsi hän jotakin, jota en sillä hetkellä voinut
aavistaakaan.

"Pudistakaamme tomu jaloistamme ja paetkaamme tästä luolasta", virkkoi
suntio kalpeansinisin huulin ja silmät selällään, "Tuo kurja on
ilmeisesti petturi, joka on osannut pettää teidät eikä sentähden
ansaitse sitä suurta onnea, jonka te olette hänelle valmistanut."

Hän tarttui paterin takkiin ja veti hänet ovea kohden, ja yhä
kamalammin paloivat silmät, yhä hirveämpänä kuvastui kauhu hänen
kasvoillaan.

Samassa aukeni ovi, ja Jaakon jättiläisvartalo näyttäytyi. Olin siis
täysin varma, että voisin hyvin lannistaa molemmat mustat, jollei
mitään aivan odottamatonta tapahtuisi. Sentähden olin aivan tyyni ja
enempää kuulostelematta, mitä pettureilla oli sanottavaa, käännyin minä
Jaakkoon.

"Lopettakaamme kiusa lyhyeen", sanoin. "Tunnemme kyllin hyvin nämä
miehet, sinä ja minä, sulkekaamme heidät tänne aamuun asti... Silloin
viemme heidät kuninkaan tuomittaviksi!"

He koettivat heittäytyä ovelle, temmaten kumpikin tikarinsa, joilla
luulivat voivansa valmistaa tietä. Mutta Jaakko tarttui suntioon,
väänsi tikarin hänen kädestään ja kantoi hänet kuten syyhyisen koiran
sisempään vankihuoneeseen. Samoin tein minä pater Josefille. Kuului
kamala, metsänpedontapainen kiljahdus, kun me suljimme oven, ja ulvonta
jatkui yhä, niin kauan kuin viivyimme siellä alhaalla.

Mutta kauan emme viipyneetkään.

"Nyt on tie auki, ei ainoastaan vapauteen, vaan elämään", sanoin minä
mykkinä katseleville vastavihityille.

Eikä kestänyt kauan, ennenkuin me kaikki neljä seisoimme
linnansillalla.

Mutta mikä näky kohtasikaan meitä siellä!

Kaupunki oli ilmitulessa, ja liekit leimusivat taivasta kohden. Hälinä
ja huudot ja sekamelska lisääntyi, kun samassa kuului pöyristyttävä
pamahdus siitä osasta, josta me olimme äsken lähteneet. Nousi paksu
savupatsas, ja kivensiruja satoi satamalla ympärillämme.

Pater Josefin miina se näin räjähti, mutta se räjähdytti hänet itsensä
ja hänen apulaisensa sen jalokiven sijaan, josta hän oli puhunut
kauppamies Josefille ja puolalaiselle ratsumestarille.

Tarkotetut uhrit, niin hyvin kuningas kuin rikas perijä ja hänen rikas
morsiamensa, olivat pelastetut.

       *       *       *       *       *

Pietari matkusti sitten morsiamensa kera Ruotsiin, jossa hänestä tuli
sangen arvossapidetty mies; hän saavutti aatelisarvon ja muita
kunnianosotuksia.

Hänen äitinsä, vanha lempeäsilmäinen leski, sai kaipauksensa ja
toivonsa täytetyksi, ja siitä pitäen olin minä aina tervetullut vieras
hänen luoksensa samoin kuin vieläkin olen hänen poikansa luo.

Tämä sai todellakin nostaa enimmän osan sisarensa suuresta perinnöstä.
Sisar eli ja kuoli Puolassa, erillään maailmasta, melkein nunnaelämää.
Kuitenkin kirjotti hän silloin tällöin kotiin veljelleen, ja viime
hetkinään pyysi hän äitiään antamaan hänelle anteeksi kaiken surun ja
huolet, joita tällä oli ollut hänen tähtensä. Sentähden verhoutui hänen
muistonsa lieventävään sovituksen huntuun.

Urhoollisen Koniecpolskyn ritarillisuus se oikeastaan toimitti köyhälle
ruotsalaiselle hänen sisarensa suuren perinnön.



11.

Tanskan prinssin nauharuusu.


Olimme leirissä Dirschaun luona kesällä 1628, niin, olimme siellä kohta
juhannuksen jälkeen. Kuningas meni ensin Mendeä vastaan, mutta kääntyi
sieltä Danzigiin, josta hän vetäytyi Dirschauhin, ensin hävitettyään
useampia vihollisen sotalaivoja Weikselmündessä.

Danzig sai sillä kertaa aivan odottamattoman liittolaisen säistä ja
tuulista. Tuskin muistan toista sellaista sadekesää kuin oli sinä
kesänä. Koko kesä- ja heinäkuun satoi lakkaamatta, ja ukkonen kävi
vähän väliä. Danzigin edustalla jyrisi se kilvan kenttätykistön kanssa,
ikäänkuin siellä ylhäällä käytäisiin yhtä tulista taistelua kuin täällä
alhaallakin. Tuskin oli ehtinyt nähdä savupilven lomasta välähdyksen,
kun toinen jo leimahti ylhäältä, ja kun hehkuva kuula sattui
amiraalilaivaan ja tunkeutui alas ruutikammioon, niin että kaikki tyyni
kamalasti pamahtaen räjähti ilmaan, oli kuin syvyyden lähteet olisivat
puhjenneet ja taivaan ikkunat auenneet valaakseen uuden
vedenpaisumuksen syntistä maailmaa hukuttamaan.

Tämä lakkaamaton sadesää, joka velloi kaikki tiet ja polut
pohjattomiksi ja valeli vesiperäiset alamaat niin tulvilleen, että näki
vain pelkkiä laajoja järviä siellä, missä oli tottunut näkemään
kukkivia ja viheriöiviä niittyjä ja aaltoilevia viljapeltoja, sekä
pakotti maalaisväestön hakemaan turvaansa lähimmiltä kukkuloilta ja
kaupungeista -- tämä pakotti kuninkaan pysymään paikoillaan Dirschaussa
ja toistaiseksi jättämään mielestään kaikki sotaliikkeet. Oli
huolestuttavaa muonavaroihinkin nähden. Ja tuli yhä pahempaa eikä
parempaa. Upseerit, jotka kolmekymmentä vuotta olivat palvelleet
sotajoukossa, eivät sanoneet muistavansa mitään sellaista. Tähän
vaikutti suurelta osalta se, että vihollinen hävitti peninkulmia
laajalta omaa maatansa. Kun me sitten aloimme mennä eteenpäin, kulimme
kuin erämaata myöten. Joukko-osastot, joita lähetettiin ympärinsä
etsimään ja hankkimaan muonatarpeita, menivät kolmentoista peninkulman
päähän Puolan pääkaupungista, Warsovasta, mutta löysivät ainoastaan
tyhjiä asuntoja.

Kuninkaan omassa pöydässäkin juotiin ainoastaan vettä. Silloin osattiin
antaa vedelle arvonsa, ja samoin oli leivän laita. Sitä täytyi kulettaa
pitkät taipaleet, ja se vähä mikä tuli perille, ei riittänyt pitkälle,
vaan ainoastaan nälän kiihdyttämiseen. Se oli vaikea aika, mutta
voitettuja vaikeuksia on suloista muistella. Ollessamme leirissä
Dirschaun luona saapui Tanskan kuninkaan tallimestari leiriin kahden
satuloidun hevosen kanssa, jotka kuningas Kristian lahjotti autuaalle
kuninkaalle. Ne olivat kaksi pulskaa elukkaa, ja loistavat suitset ja
satulat osottivat, että Tanskassa oli päästy kappaletta pitemmälle kuin
meillä kuninkaan kapineiden koristelussa. Tallimestari otettiin
ystävällisesti vastaan ja sai sitten kuninkaalta hänen muotokuvansa
ynnä noin 500 dukaatin arvoiset kultavitjat. Hän oli ollut kuningas
Kristianin mukana Saksassa sodan aikana ja siellä saavuttanut kunniaa
urhoollisuudellaan ja kylmäverisyydellään. Kun kuninkaan hevonen kaatui
hänen altaan onnettomassa taistelussa Lütterin luona, antoi
tallimestari hänelle omansa sijaan ja pelasti sillä tavoin kuninkaansa
hengen.

Kuulin autuaan kuninkaan tavallisella hyväntahtoisella ja
ystävällisellä tavallaan puhuvan tallimestarille tästä tapauksesta ja
ylistävän häntä.

Kuitenkin oli tämä vain alku eräälle toiselle kohteliaisuudelle
kuningas Kristianin puolelta. Ah, kun silmäilen takaisin niihin päiviin
ja mietin, kuinka pieni ja vähäpätöinen kuninkaamme oli, kun hän ensin
pääsi valtaan, ja kuinka korkealle tanskalaiset silloin kohottivat
päänsä eivätkä tahtoneet sallia pienintäkään tinkimistä Elfsborgin
lunnaista, joiden tähden koko Ruotsi huokaili -- kun ajattelen sitä ja
vertaan, millaista sitten tuli ja kuinka asiat vähitellen muuttuivat,
niin että onni ja menestys seurasi autuasta kuningasta ja Ruotsin
aseita ja kohotti hänet korkeimpaan kunniaan kaikkien kuninkaiden ja
ruhtinasten joukossa maailmassa, silloin saa sydämeni siivet, ja minä
toivoisin kuten tämä suuri kuningas voivani oiken nöyrryttää mieleni
Herran edessä ja antaa hänelle ylistyksen ja kunnian. -- Niin, ne
olivat vain alkua nuo mainiot hevoset, jotka tallimestari Wenzel
Rotkirch toi.

Heinäkuun lopulla lähti kuningas liikkeelle Dirschausta. Kuningas itse
lähti Marienburgiin, mutta sotajoukko sijotettiin ympäri erästä kylää
Danzigerwerderille ja jäi sinne noin viikon ajaksi. Juuri silloin
vietettiin toinen suuri rukouspäivä, ja kohta sen jälkeen antoi
kuningas lähtökäskyn.

Mutta tällä viikolla, jonka kuningas oleskeli Marienburgissa,
tapahtui se merkillinen tapaus, että Tanskan kuninkaan poika tuli
hänen luoksensa oppimaan sotataitoa hänen johdollaan. Hän oli
järjestykseltään kuningas Kristianin toinen poika, prinssi Ulrik. Hän
oli kukoistavan nuoruutensa keväässä, mutta rivakka ja reipas, ja olisi
hänestä kenties ajanoloon tullut jotakin, jos olisi saanut elää. Mutta
hänet kaatoi salamurhaajan käsi vuoden perästä kuninkaan kuoltua. No
niin, siitä ei minun nyt pitänyt puhua.

Prinssi Ulrik tuli lukuisan seurueen kera, kuten kuninkaanpojan
sopiikin. Hänelle osotettiin huoneet Marienburgin linnassa. Vanha
kreivi Thurn -- jonka poika, kreivi Frans Bernhard, palveli autuasta
kuningasta ja oli muuan hänen oivallisimmista sotapäälliköistään, mutta
kuoli pilkkukuumeeseen Strassburgissa saman vuoden lopulla, suureksi
suruksi kuninkaalle samoinkuin isälleen ja kaikille, jotka hänet
tunsivat -- vanha kreivi Thurn ja kreivi Solms olivat prinssin mukana.
Epäilemättä piili jotakin tämän ylhäisen vierailun takana, vaikken minä
saanut selville, mitä se oli.

Kohta prinssin tultua saapui myös muuan osasto eversti Baudissinin
rykmentistä Elbingistä. Se oli suurikasvuista, upeaa väkeä; teki oikein
hyvää katsella heitä, vaikkakin he olivat omavaltaisia, hurjia
veitikoita. Mutta jos miehistö olikin yleensä kaunista, niin oli heidän
kapteeninsa kaikkea muuta. Hän oli pieni pallopyöreä ukko, jonka
punaisenruskeat, rokonarpiset kasvot muistuttivat hehkuvaa
kuparikattilaa sepän vasaran alla. Ei voinut olla vetämättä suutaan
hymyyn, kun ensin hänet näki, ja onneton kohtalokin näytti häntä
pitävän leikkipallonaan. Hänen sanottiin olevan hillittömän hurja ja
kiihkeä mies luonnoltaan.

Eräänä aamuna kulin avoimen paikan poikki linnan edustalla odotellen
linnansotilaita, joiden oli satuloitava kuninkaan ja prinssin hevoset.
Sillä kuningas aikoi tehdä huviratsastuksen ympäri kaupunkia. Silloin
kuulin nopeita juoksuaskelia takanani, ja kun käännyin, näin muutaman
prinssin palvelijoista juoksevan jälestäni, ikäänkuin hänkin olisi
aikonut linnaan.

"Mihin niin kiire, hyvä mies?" kysyin minä, ja palvelija pysähtyi.

"Etsin herrani nauharuusua, joka on kadonnut, ja me olemme kaikki
onnettomia, jollei prinssi saa sitä takaisin."

"Ja sen pitäisi olla linnassa?" kysyin hieman kummissani.

Mies ei ehtinyt vastata, niin kiire hänellä oli joutua linnaan; mutta
kun minulla oli sama tie, niin saavuin linnaan kohta hänen jälestään ja
jouduin näkemään mies poloisen epätoivon, sillä mitään nauharuusua ei
hän ollut löytänyt eikä mitään sellaista ollut löydettävissä.

"Nähkääs, minä luulin", änkytti palvelija, "että kun prinssi on
heittänyt pois hattunsa, nauharuusu mahdollisesti on tarttunut
satulavaljaihin..."

"Hattunsa?" kysyin kummissani. "Silloin ei vahinko liene ylen suuri,
vaan voi sen helposti korvata?"

"Ei, ei", sanoi palvelija hyvin innoissaan ja huitoen käsillään, "ei,
ei, nähkääs, hän on saanut pienen nauharuusun sydämensä rakastetulta
eikä tahdo sitä hukata mistään hinnasta maailmassa. Hän kantoi
nauharuusua yhtä uskollisesti kuin Braunschweigin herttua Kristian
kantaa kuningatar Elisabetin hansikasta."

Puhelias mies kietoutui niin kertomukseen tästä ruhtinaasta ja hänen
ritarillisesta rakkaudestaan maanpaossa olevaan Böhmin kuningattareen,
että hän hetkeksi aivan unhotti herransa nauharuusun. Mutta meidän
molempien huomio kääntyi pian toiselle suunnalle.

Talli, jossa prinssin hevoset seisoivat, sijaitsi aivan lähellä sitä,
jonka kuningas oli ottanut omille hoteilleen. Ja tästä tallista tulivat
nyt sotamiehet kauhua kuvastavin kasvoin ja huusivat toistensa
kilvalla, että muuan kuninkaan hevosista oli kadonnut, ja juuri se,
jolla hänen nyt aamulla piti lähteä ratsastamaan, nimittäin toinen
tanskalaisista hevosista. Kukaan ei voinut käsittää, mihin hevonen oli
joutunut, ja vahti ei ollut mitään huomannut. Arvailtiin jos jonnekin
päin, toinen toistaan hullunkurisempaa, mutta lopuksi oltiin sitä
mieltä, että tässä oli jotakin yliluonnollista tapahtunut. Pulska
tanskalainen hevonen oli lumottu, siitä ei ollut epäilemistäkään, ja
sentähden oli hyvä, että se oli lähtenyt matkoihinsa tekemättä mitään
vahinkoa. Ajatelkaas vain, että kuningas olisi istunut sen selässä ja
se olisi yhtäkkiä tehnyt lopun sankarin elämästä. Kulki väristys
kaikkien läpi ajatellessa, kuinka helposti olisi voitu menettää
rakastettu kuningas.

Mutta parhaallaan seisoessamme syventyneinä selittämättömän
selittämiseen -- rangaistusta, joka odotti huolimatonta, ei kukaan
ajatellut, ja olen varma siitä, että rikollinen olisi ilolla heittänyt
henkensä tietäessään, että hän kuitenkin oli syyllisyydellään
pelastanut kuninkaan paljoa pahemmasta pahasta -- seisoessamme puhellen
tästä, kuulimme loitolta nelistäväin hevosten kavionkopinan.

Hetken jälkeen nähtiin kaksi hevosta lähenevän talleja, ja toisen
selässä ei istunut kukaan sen pienempi eikä suurempi kuin pallomainen
kapteeni Rutger von Schwitz, tällä hetkellä läpeensä yhtä
tulipunaisena. Hänen viiksensä törröttivät kuin harjat ympäri paksuja
huulia, ikäänkuin hänen sisältään olisi leiskunut tulenliekki ja
pakottanut ne muodostamaan jonkunlaisen auringon hänen suunsa
ympärille.

Hän talutti toisella kädellään kuninkaan kadonnutta hevosta, joka oli
hiestä aivan vaahdossaan.

Kapteenille sateli kysymyksiä satamalla, mutta hänen huuliltaan ei
tullut sanaakaan vastaukseksi.

"Te vartioitte kuin kurjat elukat!" kiljui hän ja lisäsi itsekseen
mutisten: "Mutta kyllä minä..."

Pitemmälle ei hän ehtinyt, ennenkuin autuaan kuninkaan tallimestari
tuli ja aivan yksinkertaisesti piti kapteenia rikollisena.

"Minä syytän teitä", sanoi hän, "ja jollette voi tehdä selkoa, kuinka
hevonen on joutunut käsiinne, niin täytyy teidän vastata teosta."

Luulin aivan, että pyöreä kapteeni pakahtuisi vihasta, niin leimusivat
hänen verestävät silmänsä ja niin värähtelivät punaiset posket, samalla
kuin harja suun ympärillä aivan nousi pystyyn eteenpäin.

"Minä olen Rutger von Schwitz", sanoi hän, vaikkakin sanat tuskin
tulivat kuuluviin, niin kiihtynyt hän oli, "olen Rutger von Schwitz,
kapteeni eversti Baudissinin rykmentistä... syyttää minua!... Oletteko
järjiltänne, ihmiset?... Se on kuninkaan hevonen!"

Näin sanoen heitti hän kuninkaan hevosen ohjakset kädestään, pyöräytti
hevosensa ympäri niin helposti ja mukavasti kuin olisi hevonen
seurannut hänen ruumiinsa käännähdystä eikä päinvastoin, ja tuokion
jälkeen livahti hän tiehensä kuten pyryilma tai hyvin ammuttu nuoli.
Hän ratsasti suurella ja vahvalla hevosella, ja epäiltiin oliko pikku
miehen mahdollista pysyä suuren hevosen selässä, mutta juuri tämän
epäilyksen tähden oli kummastus sitä suurempi, kun sitten nähtiin,
millä täydellisellä taitavuudella ratsastaja hoiti hevostaan.

Tallimestari hymyili, sillä hän kuten me muutkin käsitti hyvin, että
tuittupäinen kapteeni se oli saanut hevosen kiinni ja paljastanut
rikollisen. Ihmettelimme vain sitä, että hän antoi kaiken mennä niin
vähällä, sillä kukin osaltamme luulimme, että hän heittäisi
hansikkaansa rohkealle syyttäjälle vasten kasvoja, jolloin viimeinen
villitys olisi tullut pahemmaksi kuin ensimäinen. Ettei niin
tapahtunut, johtui ilmeisesti siitä, että kapteeni Rutgerin pää oli
täpötäytenään aivan toisia asioita ja niin tärkeitä asioita, etteivät
ne jättäneet tilaa muille ajatuksille ennenkuin olivat suoritetut.

Seurasin hänen jälestään niin pian kuin voin. Hän meni teltille, jossa
hänen ratsumiehensä makasivat, ja tuskin oli hän ehtinyt perille
ennenkuin hän soitatti hälytyksen. Kädenkäänteessä oli koko komppania
ratsailla suorassa rivissä. Miehet tunsivat johtajansa ja tiesivät,
ettei hänen kanssaan ollut leikkimistä, ja nyt oli täytynyt tapahtua
jotakin tavatonta, joka oli tehnyt hänet pahemmaksi kuin he olivat
hänet koskaan nähneet. Muuten kapteeni Rutgerista piti hänen väkensä.
Sillä ensiksikin huimi hän taistelussa kahden edestä ja toiseksi
ummisti hän toisen silmänsä ryöstöihin nähden ja piti aina miestensä
puolta, kun oli kysymys rangaistuksesta.

Äärimäisellä sivustalla ja aivan lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin,
istui ratsailla hyvin nuori mies, nähtävästi joku nahkapoika. Hän oli
kalpea ja oli hänellä kärsivä ilme kasvoillaan. Näytti kuin hänen
ajatuksensa olisivat olleet kaukana poissa ja hänen ruumiinsa
tajuttoman työkalun tavoin tehnyt ne liikkeet, jotka hänen esimiehensä
käski.

Tuimana kuin talvinen pakkaspäivä istui kapteeni väkensä edessä,
pyöräytti muutamia kertoja hevosensa ympäri ja löi nyrkillään pyöreää
vartaloaan. Se oli hullunkurinen näytelmä kaikille paitsi niille, joita
se tarkotti.

Yltympärinsä kokoontui suuri lauma väkeä, osaksi kaupungista, osaksi
kenttäkaupustelijoita ja muuta irtainta väkeä, joka nyt alituiseen
seurasi sotajoukkoa. Erittäinkin oli saksalaisten rykmenttien jälkeen
kasaantunut tällaista saattojoukkoa, ja jokainen sotilaanvaimo tahtoi
siellä käydä kenttäkauppaa. Mutta surina vaikeni ja hymy hälveni
kasvoilta, kun kapteeni Rutger avasi suunsa ja hänen viiltävä, vihasta
vapiseva äänensä halkaisi ilmaa hänen edessään.

"Pojat", sanoi hän, "pojat, katsokaa minua, katsokaa minua syvälle
silmiin; hakkaan teidät kaikki mäsäksi, joka kynnen... silmät ja korvat
auki ja avatkaa sanoilleni tie ahtaihin aivoihinne..."

Sen jälkeen pyöräytti hän taasen hevostaan ja löi nyrkillään pyöreää
rintaansa vasten.

"Tules tänne, sinä viheliäinen matonen, sinä keltanokka, jonka kynnet
eivät vielä ole kasvaneet, jotta voisivat käpristyä... tule tänne,
sanon minä, tahdon terottaa ne niin, jotta kalpenet... Kas niin, Max,
tänne, sanon minä!"

Ja kalpea nuorukainen sivustasta ratsasti eteenpäin hevosensa pituuden.
Hän oli kalpea kuin kuolema, ja hänen silmänsä kääntyivät maahan.

"Missä olet ollut?" kysyi kapteeni Rutger ja antoi hevosensa mennä
askel askeleelta lähemmäksi.

Rekryytti ei vastannut mitään.

"Kuinka sait kuninkaan hevosen?... Oletko varastanut sen vahtien nenän
edestä? Se olisi jotakin, mutta siihen et sinä kelpaa... Sano heti
paikalla, poika, mistä sait kuninkaan hevosen?"

Mutta kalpea nuorukainen seisoi äänetönnä ja jäykkänä. Ainoastaan
silloin, kun kapteenin sanat kävivät liian loukkaaviksi, nosti hän
silmänsä ja kiinnitti ne tuokioksi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut
tutkia, olivatko kiihkeät sanat tosiaankin täyttä totta.

"Vastaa, sanon minä", kiljui lopuksi kapteeni. "Tässä katkeaa minun tai
sinun elämäsi! -- Vastaa, tai hakkaan sinut maahan heti paikalla!"

Synkkä murina kuului näiden sanojen johdosta kautta ratsumiesten
rivien. Nähtävästi oli poloinen nuorukainen heille rakas, vaikkakin hän
oli vain nahkapoika ja sentähden saattoivat hänet tuntea ainoastaan
muutamat harvat. Katsojain joukko tunkeutui aivan luo. Tämä oli
ratkaiseva hetki.

Silloin ratsasti vanha harmaahapsinen ratsumies rivistä esiin.

"Minä menen takaukseen Maxin puolesta!" sanoi hän. "Ja luulenpa, että
sen tekevät useammatkin kuin minä."

Kapteeni Rutger hypähti hevosensa selässä, pyöräytti silmänräpäyksessä
hevosensa ympäri ja kääntyi harmaapartaan.

Hän oli tuokion kokonaan poissa suunniltaan, mutta vain tuokion. Sillä
kiinnittämättä enempää huomiota harmaaparran sanoihin tai kenties juuri
osottaakseen, kuinka sydämestään halveksi tarjottua takausta, tempasi
hän salaman nopeudella miekkansa, pyöräytti hevosensa ympäri ja oli
taasen aivan kalpean Maxin vieressä. Tämä istui yhtä järkähtämätönnä.
Oli kuin hän odottaisi vain surmaniskua ollakseen oikein tyytyväinen.

Kukaan ei voi tietää, kuinka olisi käynyt, jollei pelastus olisi tullut
taholta, jota ei kukaan aavistanutkaan.

Syntyi hälinä, kuului miesten ja naisten huutoa, kuului vinkunaa, kuten
"Odinin hurjan metsästyksen" käydessä syksyisin yli niittyjen, ja
yhtäkkiä ilmaantui kapteenin taakse olento, omituisin laatuaan.

Se oli pieni kuvatus, kokonaan pitkän mustan tukan peittämä, ja tukan
alta pilkisti esiin pari pieniä säkenöiviä silmiä. Jos hän olisi
ilmestynyt ainoastaan vilahdukselta ja jälleen kadonnut, luulen, ettei
kukaan läsnäolijoista olisi epäröinyt ottaessaan valalleen, että olento
oli paholainen itse tai joku hänen palvelevista hengistään.

Kun minä nyt olen jokseenkin pitkäkasvuinen, niin saatoin nähdä
ihmisjoukon ylitse, ja sillä taholla, jolta vinkuna kuului, oli maa
hieman viettävää, niin että aivan hyvin näin, kuinka muuan ratsastaja,
tai oikeammin sanoen pikku kummitus lähestyi, sillä minä näin tuskin
muuta kuin suuren liehuvan harjan hevosen selässä. Näin tämän
pysähtyvän loitompana ja sitten ratsastajan nuolen nopeudella juoksevan
kentän poikki, kunnes hän vihdoin katosi näkyvistäni katselijajoukon
taakse.

Kaikki tyyni tapahtui nopeammin kuin minä voin sitä kuvailla. Kapteeni
Rutger ei huomannut mitään, ja niin ratsumiehet kuin katselijatkin
odottivat henkeään pidätellen sekä rekryytin kohtaloa, sillä jokainen
katsoi hänen viimeisen hetkensä tulleen, että sitä, mikä oli
tarkotuksena kummituksella, hiustukolla tai kuinka häntä kuvaavimmin
nimittäisin.

Mutta, kuinka ihmeellisesti vaihtuvatkaan liikutukset ihmissielussa!
Olen nähnyt sen ylhäisten ja alhaisten piireissä, tulisten ja
pikavihaisten samoin kuin niidenkin, jotka ovat pelkkää kylmyyttä ja
varovaisuutta. Kapteeni Rutger von Schwitz oli oikein tuohduttuaan kuin
tuli ruutisäiliössä, hän ei kuullut eikä nähnyt. Mutta hän ei ollut
pitkävihainen; viha ei voinut juurtua hänen mieleensä. Hän oli raaka,
hän oli korskea, mutta hän ei ollut julma. Ja tästä huolimatta lausui
hän tällä hetkellä sanoja, ikäänkuin hän olisi ollut todellakin julma,
ikäänkuin hän olisi tahtonut tyydyttää kostonhimoaan, jota hänellä ei
itse asiassa ollut.

"Ei!" huusi hän. "Se olisi liian hyvin tehty sinulle, piimäsuu, jos
hyvä säiläni halkaisisi pääsi, -- ei, sinä saat paremman rangaistuksen,
sinut ajetaan pilkalla ja häpeällä komppaniastani, ja sitten saat
kiekkua ja kaakottaa parhaasi mukaan niille, jotka viitsivät sinua
kuulla... Silloin luullakseni saat kielesi kantimet liikkeelle
jälleen... Viekää hänet pois, hän on oikea varas, joka tuskin voi
punastua kurjan ammattinsa tähden."

Jalon suuttumuksen liekki leimahti rekryytin silmissä ja hänen
punastuvilla poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat. Kenties olisivat
nämä loukkaavat sanat saaneet hänet puhumaan; mutta samassa tukittiin
kapteeni Rutgerin suu ja hänet tehtiin mahdottomaksi sekä näkemään että
kuulemaan.

Pitkätukkainen kuvatus otti vauhtia ja oli pontevalla hyppäyksellä
tuossa tuokiossa kapteenin takana hevosen lautasilla. Ennenkuin tämä
tiesi mitään, sai hän lyönnin päähänsä, niin että hatunkoppa painui
luttuun, ja heti sen jälkeen vedettiin tumma ja suurehko hilkka,
jollaisia naiset pitävät, hänen päänsä ylitse ja solmittiin hänen
kaulansa ympäri.

Kaikki seisoivat kuin lumottuina, ja ensi tuokiossa ei kukaan nähnyt
näytelmässä mitään hullunkurista. En edes minäkään voinut vetää hetken
vakavuudessa suutani hymyyn täydelliseen toimettomuuteen saatettua
kapteenia nähdessäni. Vasta jälkeenpäin, kun voi tyynesti muistella
kaikkea järjestään ja olin nähnyt koko seikkailun lopun, saatoin nähdä
tapahtuman hassuuden ja sille makeasti nauraa.

Kapteeni Rutger ei itsekään voinut aluksi käsittää mitä hänelle
tapahtui. Hän pyyhkäisi molemmin käsin silmiensä editse, ikäänkuin nämä
olisivat äkkiä kadottaneet valonsa, hän pyöräytti hevosensa ympäri,
hänen kuultiin päästävän kovan huudon, mutta mikään ei auttanut.

Entä kummitus sitten?... Niin, kummitus oli kadonnut.

Kimakasti ulvahtaen, joka muistutti mieletöntä naurua, hypähti
pienokainen hevosen lautasilta maahan. Kaikki väistyivät syrjään, ja
nopeammin kuin kukaan voi ajatellakaan oli hän ehtinyt hevosensa luo ja
kiiti pois, niin että näkyi vain liehuva musta tukka, joka suli yhteen
hevosen harjan kanssa.

"Mitä tämä merkitsee?" kuului samassa väkijoukon takaa kuninkaan ääni.

Hän oli aamuratsastuksellaan nähnyt ratsukomppanian rivissä ja
ihmisjoukon ympärillä sekä suunnannut matkansa sinne. Häntä seurasivat
herra Johan Banér ja sotamarsalkka Herman Wrangel ynnä tanskalainen
prinssi ja vieraat kreivit.

Ihmiset syöksyivät syrjään, ja kuningas ratsasti esiin kapteeni
Rutgeria kohden, joka joutui yhä enemmän ymmälle kuullessaan kuninkaan
äänen.

Kuningas, joka heti näki, ettei tässä voinut olla kysymys mistään
sotakurin rikkomisesta miehistön puolelta, purskahti nauruun nähdessään
pyöreän kapteenin, joka teki epätoivoisimpia ponnistuksia vapautuakseen
vieraasta päähineestä.

"Mikä teitä vaivaakaan, urhea kapteenini?" sanoi hän. "Luulenpa, että
olette tänä yönä käyttänyt ylen suurta yömyssyä."

Ei kuultu muuta kapteeni Rutgerilta kuin mahtava mutta katkonainen
murina, ikäänkuin karhu olisi saanut mehiläispesän päähänsä. Ja kuta
pahemmassa pulassa kapteeni oli, sitä enemmän hymyili kuningas. Prinssi
nauroi ääneensä ja samoin muutkin herrat. Vihdoin älysivät ratsumiehet
ja katselijatkin kohtauksen naurettavuuden, eikä ollut ainoatakaan
suuta, joka ei olisi ollut naurussa, jos erotan pois rekryytin. Hän
istui ratsunsa selässä silmät maahan luotuina, ja minä olin
huomaavinani, että huokauskin pujahti esiin hänen yhteenpuristuneiden
huultensa välitse.

Kukaan ei tullut kapteeni Rutgerin avuksikaan. Suuttumus ensin, kun
kapteeni ei tahtonut ottaa vanhan ratsumiehen sanoja korviinsa,
kummituksen äkillinen ilmestyminen ja katoaminen ja lopuksi kuninkaan
yhtä äkillinen saapuminen, -- kaikki tämä antoi jokaiselle kylliksi
ajateltavaa ja saattoi unhottamaan kapteenin, joka kuitenkin oli itse
joutunut pahimpaan pulaan. Eikä muuten ollutkaan helppo asia
häntä auttaa. Hän tuijakehti kuin paarma tulessa. Hän ammahdutti
hevosensa milloin mihinkin suuntaan, pysähdytti, päästi kuuluviin
puolitukehtuneen mörähdyksen ja nyhtäisi auttamatonta hilkkaa, sitten
pyörähdytti hän taasen toiseen suuntaan, mutta ainoastaan parisen
askelta. Näytti ikäänkuin suuri hevonen säikähtäisi ja hypähtäisi
jokaisesta herransa mörähdyksestä.

Vihdoin ratsasti vanha kreivi Thurn esiin ja tarttui hevosen ohjaksiin,
ja harmaaparta, joka oli avannut suunsa rekryyttiä puolustaakseen,
rohkaisi mielensä ja kreivin viittauksesta auttoi herraansa pääsemään
vapaaksi kahlehtivasta hilkasta.

Vapautettu näytti kuitenkin aluksi yhtä naurettavalta kuin hän oli
näyttänyt peitettynäkin.

Kapteeni parka näytti kuin unesta heränneeltä. Silmät tirrottivät
hämmentyneinä suoraan eteen, ja tukka ja parta olivat pystyssä ja
pörröllään kaikkiin suuntiin. Lytistynyt hattukin näytti aivan kohoavan
hiussuortuvain varassa. Hänen ensi tehtävänsä oli vetää syvään henkeään
ja puhkaa, jonka jälkeen hän tervehti kuningasta niin hyvin kuin se
kävi päinsä.

Tuskin oli kuitenkaan vieras päähine poissa ja tuskin oli kovin nauru
ehtinyt asettua, ennenkuin prinssi Ulrikin kasvot punehtuivat ja
kävivät sangen vakaviksi. Hän katsoi terävästi ja uhkaavasti mitään
aavistamattomaan kapteeniin.

"Mitä tämä on?" puuskahti hän kumartautuen kreivi Solmsin puoleen.
"Mitä miehellä on hattukopassaan?"

Kapteeni Rutgerin harmaassa ja hieman nukkavierussa hatussa oli
nimittäin keltainen nauharuusu. Kukaan ei ollut sitä ennen huomannut
eikä kukaan tiennyt myöskään sanoa, että kapteeni olisi koskaan
rakastunut johonkin naiseen.

Kuinka nauharuusu oli joutunut hänen hattuunsa, sitä ei kai tällä
hetkellä olisi voinut kukaan sanoa; mutta se oli siellä ja pysyi yhä
siellä kuten pieni omenankukka harmaan kallion huipulla. Tämä oli oikea
onnettomuuden päivä kovasti koetellulle miehelle.

Kreivi katsoi sinne, mutta kapteeni käänsi samassa päätänsä, niin ettei
hän voinut nähdä mitään, vaan nojautui eteenpäin hevosensa selässä.

"Luulen, että se on nauharuusu!" vastasi hän sitten.

"Ja jos minä näen oikein, niin on se keltainen väriltään?" jatkoi
prinssi.

"Niin!" vastasi kreivi, joka ilmeisesti koetti antaa niin nauharuusulle
kuin koko asiallekin toisen värin kuin todellisen. "Sitä voin tuskin
sanoa, sillä päivä häikäisee niin silmiäni, mutta luulen, että se on
valkoinen, niin... se on valkoinen, kenties on se muuttanut väriään,
sillä se ei näytä olevan eilispäivältä; se kuuluu epäilemättä johonkin
aikoja sitten vaalenneeseen lehteen urhoollisen kapteenin
nuoruudenhistoriassa."

Prinssi kääntyi nyt kreivi Thurniin ja teki hänelle saman kysymyksen.
Tämä, joka ei sitä lähemmin ajatellut, kenties ei tuntenutkaan asiaa
niin hyvin kuin kreivi Solms, vastasi nopeasti ja varmasti, että
nauharuusu oli keltainen väriltään ja näytti tosiaankin olevan joku
vaalistunut muisto.

"Silloin täytyy sen olla minun!" sanoi prinssi ja näytti sangen
apealta.

Kuningas, joka sillä välin oli puhutellut sotamarskia antaakseen
kapteenille aikaa jotenkuten tointua, kääntyi nyt tämän puoleen ja
viittasi hänelle ystävällisesti, virkkaen äänensävyllä, jossa kuitenkin
oli yhtä paljo vakavuutta kuin leikkiäkin:

"Antakaas nyt kuulla, kapteeni Rutger, kuinka tämän kaiken laita on...
toivon sentään, ettette tahdo tuoda tänne leiriin mitään vieraita ja
uusia tapoja?"

"Teidän majesteettinne!" änkytti kapteeni, joka tuskin tiesi, kuinka
kauan kuningas oli ollut tapausta näkemässä, eikä siis sitäkään, mitä
hän tarkotti. "Teidän majesteettinne... en tiedä sitä itsekään!...
Käskekää minun yksin ratsastaa koko puolalaista sotajoukkoa vastaan, ja
minä teen sen ilolla... mutta tähän teidän majesteettinne kysymykseen
en voi vastata mitään... tämä päivä näyttää minulle olevan oikea
onnettomuuden päivä, kavaluus on kietonut minut pauloihinsa!"

Äänensävy, jolla hän puhui, ja sula rehellisyys hänen suurissa,
harmaissa silmissään todisti riittävästi, että hänen sanansa olivat
totta.

"Mitä se merkitsee, kapteeni?" kysyi kuningas vielä vakavammin kuin
ennen. "Ettekö tiedä, kuinka se on tapahtunut?"

Jos joku on milloinkaan nähnyt kapteeni Rutger von Schwitzin
kalpenevan, niin tapahtui se tällä hetkellä, mikäli tätä sanaa voi
käyttää niin kuparinpunaisista kasvoista kuin hänen.

"En, teidän majesteettinne", alkoi hän, "tahdon palvella halvimpana
kuormastopoikana everstini rykmentissä, jos tiedän sen... Istuin tässä
hevoseni selässä, istuin tässä, ja istuin oikeutta... oikeutta
vakavassa asiassa..."

"Oikeutta!" keskeytti kuningas kummastuneena. "Mitä sillä tarkotatte?
Oletteko unhottanut tai ettekö tunne sotasääntöjäni? Tarkotan, ettei
ratsumiesoikeutta saa istua rykmentin everstin olematta läsnä."

Kapteeni Rutger paran osaksi tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Kuninkaan
sotasääntöjen mukaan, jotka ensi kerran luettiin Årstan niityllä vähän
ennen sotajoukon nousemista laivaan purjehtiakseen meren yli Riikaan,
olivat kaikki rikokset, jos ne olivat raskauttavampaa laatua,
tutkittavat ja tuomittavat ylioikeudessa, jossa valtiomarski tai
sotamarski oli puheenjohtajana, ja jos ne olivat helpompaa laatua,
alioikeudessa, jossa sen rykmentin eversti, mihin rikollinen kuului,
oli puheenjohtajana. Tätä alioikeutta sanottiin rykmentinoikeudeksi
jalkaväessä ja ratsumiesoikeudeksi hevosväessä.

Majesteetinrikokset, valtiopetokselliset salaliitot, rikokset
korkeampaa päällystöä vastaan, rikosjutut, joissa syyllinen tuomittiin
menettämään henkensä, jäseniään tai kunniansa, kuuluivat ylioikeudelle,
ja kun sen oli kokoonnuttava, lähetettiin torvensoittaja toitottamaan
kaikkialle leiriin. Kun oli kysymys hengestä ja kunniasta, kokoontui
tämä tuomioistuin paljaan taivaan alla ympärillään piiri jalkaväkeä, --
muuten teltassa.

Mitä nyt tässä tapauksessa lienee ollutkaan rikottu, niin oli
kuumaverinen kapteeni kokonaan unhottanut kaikki lailliset muodot.
Hänelle mahtoi nyt yhtäkkiä se selvitä, sillä hän istui aivan kuin
ukkosen iskemänä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

"No, kapteeni", kehotti kuningas, "haluan pian tietää, mitä teillä on
sanottavaa puolustukseksenne! Varmaankin käytätte väärää sanaa
merkitsemään asiaa, joka itsessään ei ole niin vaarallinen."

Kapteeni Rutger hengitti keveämmin kuninkaan ystävällisen puheen
johdosta. Kenties oli kuninkaastakin kylliksi rangaistusta siinä
häväistyksessä, jonka kapteeni oli kärsinyt oman komppaniansa edessä,
ja syytä antaa hänen paremmin valita sanansa.

"Niin, nähkääs, teidän majesteettinne", virkkoi kapteeni, "nähkääs, oli
tehty varkaus, varkaus raskauttavinta laatua, ja minä tapasin varkaan
itse teosta, ja minun sisälläni aivan kiehui vihasta, hän oli muuan
omasta väestäni, teidän majesteettinne... muuan omasta väestäni."

Viha näytti uudelleen olevan kiehumaisillaan kapteenin sisällä. Sillä
ääni kohosi hänen puhuessaan, ja viimeiset sanat hän aivan kiljui. Se
soi kuin särkyneiden urkujen valittava ääni.

"Varas?" huudahti kuningas. "Varmaankin hairahdutte taasen liiotteluun,
kapteeni!"

"Ah, en, teidän majesteettinne... otin hänet kiinni omin käsin... Hän
ratsasti teidän omalla hevosellanne, oivallisella ratsulla, jonka
Tanskan kuningas..."

"Minun hevosellani!" tarttui kuningas sangen tulisesti puheeseen.
"Minun hevosellani!... Hyvä, kapteeni, silloin voimme saada valoa
asiaan... Missä rohkea varas on?"

Kapteeni viittasi rekryyttiin, joka istui ratsullaan silmät maassa ja
punastunein poskin. Mutta hienoissa kasvojen piirteissä oli jotakin
niin ylevää ja jaloa, että kuningas vaipui hyväksi hetkeksi katselemaan
hänen kasvojaan. Tämä nuorukainen ei varmaankaan ollut halpa varas.
Näki selvään, kuinka hänen sisällään kuohui ja kuinka hän ponnisteli
hillitäkseen itseään.

"Oletko sinä ottanut minun hevoseni?" kysyi kuningas, mutta jo hänen
äänensäkin ilmaisi, että hän oli vakuutettu vastakohdasta.

Tuskin kuultava "olen" hiipi rekryytin vapisevilta huulilta.

"Kuulenko oikein, poika?" uudisti kuningas kysymyksensä. "Oletko
uskaltanut ottaa kuninkaasi hevosen?"

Nuorukainen viivyttelihe hieman ennenkuin vastasi. Hänen rintansa
kohoili rajusti, ja hänen näytti olevan vaikea saada sanaakaan
huuliltaan, mutta lopulta pusersi hän esiin selvän ja varman: "olen".
Kuitenkin näytti hän mieluummin olevan valmis kuolemaan kuin sanomaan
tämän sanan.

Häntä ei voinut olla säälimättä. Ilmeisesti oli se tapahtunut nuoruuden
huimuudessa. Hän oli halunnut nousta komean hevosen selkään, halu oli
kasvanut voittamattomaksi, ja sitten oli hän jollakin käsittämättömällä
tavalla saanut hevosen tallista ja täyttänyt aikeensa. Niin käsitin
hänen menettelynsä, niin oli kuningaskin mahtanut käsittää asian. Sillä
niin lempeällä äänellä ei hän olisi puhunut, jos olisi luullut
tavallisen varkaan olevan edessään.

"Sinä tahdoit raisulla elukalla vain koettaa taitavuuttasi
ratsumiehenä?" kysyi kuningas.

"En, teidän majesteettinne, en!" oli nuorukaisen vastaus.

Kuningas katsoi kummastuneena ympärilleen, ja lempeät kasvot muuttuivat
ankaroiksi ja vakaviksi. Kuitenkin saattoi nähdä, että hän epäröi, mitä
hänen oikeastaan oli tehtävä. Varmaan oli hän itse, samoin kuin kaikki
tai useimmat läsnäolijat, vakuutettu nuorukaisen syyttömyydestä. Hänen
tunnustuksensa ilmaisi enemmän kuin hän tahtoi ilmaista. Olisin
uskaltanut taata hengelläni, että hän tunnusti olevansa syyllinen tähän
tekoon ainoastaan päästäkseen ilmaisemasta jotakin muuta. Mutta mikä
tämä muu oli, josta hän tahtoi vaieta... vaieta henkensä uhallakin, --
sitä oli vaikea saada selville.

"Silloin täytyy asia tutkia laillisen tuomioistuimen edessä!" sanoi
kuningas lopulta.

Ja hänen viittauksestaan vietiin rekryytti pois. Kuningas käänsi
hevosensa jatkaakseen ratsastusretkeään, mutta sanoi ensin kapteeni
Rutgerille:

"Kiitos vain teille, kapteeni, kun saatoitte kauniin hevoseni oikealle
tolalle!"

Röhkinä, jonka piti ilmaista suurinta ihastusta ja jota kapteeni
Rutgerissa ei ollut miestä pidättämään, kuului hänen paksuilta
huuliltaan, ja hän siveli itseensä tyytyväisenä kädellään partaansa,
joka kuitenkin kaikista ponnistuksista huolimatta kieltäytyi taipumasta
järjestykseen.

Mutta silloin lähestyi prinssi Ulrik kuningasta ja sanoi:

"Luvallanne, teidän majesteettinne, tahtoisin tehdä muutaman kysymyksen
kapteeni Rutgerille!"

Kuningas nyökkäsi sangen ystävällisesti, ja kapteeni näytti julman
tyytyväiseltä, odottaen parasta siitä, että tanskalainen ruhtinas
osotti hänelle niin suurta huomiota. On mahdoton kuvailla, kuinka
hullunkurinen hänen ilmeensä oli, kun hän, puoleksi hämillään niin
suuresta suosiosta, nakkasi päätänsä taaksepäin ja koetti näyttää
nöyrältä, samalla kuin tuuli liehutti onnetonta nauharuusua hänen
hatussaan.

Prinssi Ulrikin kasvot ilmaisivat sitä vastoin kaikkea muuta kuin
ystävällisyyttä. Hänen vilkkaat silmänsä katsoivat terävästi
kapteeniin, samalla kuin hän kädellään kovasti tempoi kultaketjua, joka
koristi hänen rintaansa.

"Sanokaa minulle, kapteeni Rutger von Schwitz", sanoi hän, "kuinka
kauan olette kantanut nauharuusua, joka koristaa hattuanne?"

Vaikka Weikselin virta olisi heittänyt muutaman vesiaaltonsa kapteenin
ylitse, ei hän olisi enemmän ällistynyt kuin nyt prinssin sanoista.

"Nauharuusua, teidän korkeutenne, nauharuusua", änkytti hän, "kuinkako
kauan olen kantanut...?"

"Niin, niin, kapteeni", toisti prinssi innokkaasti, "nauharuusua, joka
koristaa hattuanne, kuinka kauan olette sitä kantanut?"

Kapteeni heitti prinssiin sellaisen katseen kuin olisi luullut tämän
yhtäkkiä menettäneen järkensä. Sen jälkeen pudisti hän suurta päätään
ja vaikeni.

Kuningas, joka ei tiennyt, kuinka asianlaita oli, piti prinssin
kysymystä sangen tungettelevana ja koetti sentähden auttaa ahdistettua
kapteeniaan, niin suuresti kuin tämän ulkomuoto vastustikin sitä
otaksumista, että hän kantaisi nauharuusua merkkinä uskollisuudestaan
jollekin sydämensä valtiattarelle.

"Tämä on sentään kunnianasia, rakas prinssi", sanoi hän ystävällisesti
hymyillen.

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi prinssi. "Se on kunnianasia, ja
juuri sentähden täytyy minun arvon kapteenilta pyytää suoraa vastausta
kysymykseeni... Tunnen hänet sitä paitsi yhtä hyvin kuin hänkin tuntee
minut, siitä pitäen kun Baudissinin rykmentti oli kuninkaallisen isäni
sotajoukossa."

Kapteeni vain pudisti päätänsä kerta kerran jälkeen. Hän oli edelleen
sitä mieltä, että kuninkaallinen korkeus oli joutunut hieman pyörälle
päästään. Hänen ei edes pälkähtänyt päähänsäkään ottaa hattu päästänsä
ja katsoa sitä.

"Nauharuusu, jota kannatte, on minun!" virkkoi prinssi. "Suvaitsetteko
selittää, kuinka se on joutunut käsiinne?"

Kapteeni Rutgerin suusta kuului kummallinen ääni. Se oli itse asiassa
ainoa tapa, jolla hän katsoi soveliaaksi ilmaista hämmästyksensä ja
epäilyksensä prinssin järkeen nähden; mutta sitä saatettiin myös pitää
petturin yrityksenä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pelastautua
vastaamasta.

Lopulta menetti kuningaskin kärsivällisyytensä, ja hän sanoi, vaikkakin
vielä hymyhuulin:

"Jollei nauharuusu ole teidän, kapteeni Rutger, niin voittehan helposti
tehdä selon, mistä ja kuinka sen olette saanut."

Nyt vihdoinkin pälkähti kapteenin päähän ottaa hattu päästään
katsoakseen itse, mitä perää puheessa saattoi olla, tai oikeammin --
sillä hänen naamansa osotti täydellisintä vakuutusta, että hänen
hattunsa oli yhtä viaton kuin hän itsekin -- osottaakseen kaikille,
että mitä kaikkea tässä hatussa mahtoi ollakin nähtävänä, niin ei siinä
ollut mitään nauharuusua ja kaikkein vähimmän prinssin.

Tuskin oli hän kuitenkaan saanut hatun käteensä, kun hänen silmänsä
sattuivat nauharuusuun.

Ja hän pudotti kädestään hatun, ikäänkuin sen kopassa olisi piillyt
käärme. Kuningas ei voinut olla hymyilemättä, mutta merkillistä kyllä
ei prinssi muuttunut lainkaan leppeämmäksi eikä tullut näistä muiden
mielestä pettämättömistä merkeistä lainkaan vakuutetuksi, ettei
kapteeni tiennyt tällaista koristusta olevan hatussaan. Mutta prinssiä
suututti jo se, että hänelle niin kallisarvoinen nauharuusu oli voinut
joutua sellaisiin käsiin kuin kapteeni Rutgerin, ja tämän tähden ei hän
ollut lainkaan taipuvainen katsomaan asiaa paremmassa ja kapteenille
edullisemmassa valossa.

Kuningas, joka nyt sai minut näkyviinsä, viittasi minulle, että
ottaisin ylös hatun, jonka minä annoin hänelle, ja hän otti omin käsin
nauharuusun, joka oli kiinnitetty neulalla, sekä ojensi sen
kohteliaasti hymyillen prinssi Ulrikille, ikäänkuin olisi toivonut
täten saavansa hänet leppeämmälle tuulelle. Mutta jos tämä oli
kuninkaan tarkotus, niin epäonnistui se täydellisesti.

"Teidän majesteettinne", sanoi prinssi, "kunniani ei salli minun jättää
tätä asiaa sikseen, ennenkuin kapteeni Rutger on antanut minulle
täydellisen selityksen, kuinka hän on saanut nauharuusuni. Jollei hän
sitä voi, ratkaiskoon teidän majesteettinne itse, ansaitseeko hän, että
häntä siedetään kunniallisten miesten joukossa."

Kuninkaan kasvoilla vilahti mielipahan ilme, vaikkakin hän säilytti
koko ystävällisyytensä pelätyn naapurikuntakaan poikaa kohtaan.

"Luulen", sanoi kuningas, "että kapteeni on yhtä vähän selvillä siitä,
kuinka nauharuusu on tullut hänen hattuunsa, kuin sen kovan onnen
syystä, minkä uhriksi hän joutui meidän tänne saapuessamme. Kenties,
kun kaikki ehtii selvitä, huomaamme molempien seikkojen olevan
yhteydessä keskenään."

Kuningas viittasi siihen tapaukseen, kun kapteeni ratsasti sokkona,
jolle hän ei vielä ollut saanut selitystä. Hän kääntyi miehistöön ja
kehotti sitä, joka parhaiten oli nähnyt kuinka kaikki oli tapahtunut,
kertomaan siitä. Harmaaparta kertoi silloin lyhyesti tapahtuman, kuinka
joku kuvatus oli tullut ikäänkuin tuulen mukana ja takaapäin hypännyt
kapteenin hevosen selkään, käärinyt hänen päänsä ja kadonnut, ennenkuin
kukaan ehti siepata sitä kiinni.

Tapaus tuskin selvisi lainkaan tästä selityksestä, mutta kuitenkaan ei
se näyttänyt tekevän mahdottomaksi kuninkaan otaksumista nauharuusuun
nähden. Prinssi pysyi kuitenkin mielipiteessään ja vaati ankaraa
tutkintoa.

Hänen tahtonsa täytyi täyttääkin. Mitä siitä olisikaan seurannut, jos
tanskalainen prinssi olisi saanut syytä valittaa, että hänen kunniaansa
oli loukattu?

Ja niin päättyi tämä seikkailu siihen, että prinssi Ulrik tosin sai
takaisin nauharuusunsa, mutta kapteeni Rutger paran täytyi suureksi
ihmeekseen nähdä menettäneensä vapautensa, kunnes hän voi tehdä
tyydyttävästi selkoa, kuinka oli saanut tuon kirotun hatunkoristeen.



12.

Neuenburgin kummitus.


Kuningas oli huolestuneempi kuin hän tahtoi näyttää kapteeni Rutger von
Schwitziä kohdanneen tapauksen johdosta. Baudissinin väki oli tunnettu
uhkamielisyydestään yhtä paljon kuin urhoollisuudestaankin, eikä
kuningas mielellään tahtonut loukata heitä ensi kertaa heitä
kohdatessaan. Hän teki sentähden parastaan tyynnyttääkseen prinssi
Ulrikia, mikä lopulta onnistuikin, niin että rukouspäivän jälkeen
lähtiessämme Marienburgista ratsasti paksu kapteeni komppaniansa
etunenässä yhtä huoletonna ja kuparinpunaisena kuin tavallisesti.

Mutta pahempi oli Max rekryytin laita. Hän oli lähtenyt leiristä
luvatta, hänet oli tavattu pahoista töistä, vieläpä ratsastamasta
kuninkaan omalla hevosella. Tämän alla täytyi piillä joitakin salaisia
ja vaarallisia vehkeitä. Kapteeni Rutger murisi kuin karhu, milloin
vain poika parka tuli puheeksi. Olisi kenties ollut paljo parempi, jos
Max olisi voinut tyydyttää kapteeninsa, mutta sitä hän joko ei voinut
tai ei tahtonut. Nyt tahtoi kapteeni päättää jutun lyhyeen, hänestä
olivat mutkatiet kaikkine koukeroineen jotakin aivan tarpeetonta, joka
ainoastaan sotkisi asian vielä enemmän.

Pääasiassa oli kapteeni yhtä mieltä kuninkaan kanssa, nimittäin siinä,
että rangaistuksen oli seurattava rikosta, vaikkei hän aivan
yhtynytkään kuninkaan käsitykseen, jonka mukaan ensin oli tutkittava,
oliko tosiaankin tehty jokin rikos.

Kuningas oli tässä suhteessa pikemmin taipuvainen uskomaan vastakohtaa,
niin monet asianhaarat kuin syytettyä vastaan olivatkin.

"Pidä silmäsi auki", sanoi hän minulle illalla ennen Marienburgista
lähtöämme, "pidä silmäsi auki, voit nähdä paremmin kuin minä, ja
miehestä mieheen voidaan puhua paljon, josta saattaa olla hyötyä
totuuden saamiseksi selville, mutta mikä ei koskaan tule kuninkaan
korviin."

Niin, siinä hän oli oikeassa, ja minä, joka olin kuninkaan kanssa samaa
mieltä, tein kaiken voitavani tutkiakseni kuinka oli laita rikoksen,
minkä Max oli ottanut niskoilleen, tai piilikö sen alla jotakin
pahempaa.

Minä epäilin jo silloin, että kuvatus, joka oli tehnyt kapteeni
Rutgerin sokoksi, oli jossakin suhteessa rekryyttiin. Kansan kesken
juteltiin, että öisin nähtiin hurjan hevosen huimaa vauhtia otaltavan
kentän poikki lähellä Marienburgia. Mutta se oli niin vauhko ja
nopsajalkainen, ettei kukaan ehtinyt sitä oikein nähdä. Muuan
kenttävahti oli eräänä yönä ampunut sitä ilman mitään vaikutusta.
Elukka joko oli "varattu" luotia vastaan tai ei se kuulunut tähän
maailmaan, vaan ratsasti sillä paha henki. Tämä tuli pian
uskonkappaleeksi ensin Baudissinin ratsumiesten ja sitten koko
sotajoukon keskuudessa.

"Paha henki" oli nähty lähempääkin, ja aina vankilan tienoilla, mihin
rekryytti oli suljettu. Mutta että se oli henki, kävi selville siitä,
ettei sillä ollut mitään varjoa, kuten muilla ihmisillä, ja että se
näyttäytyi ja katosi, kenenkään näkemättä ja käsittämättä kuinka se
tapahtui. Kukaan ei ajatellut, ettei pimeässä voinut nähdä mitään
varjoa ja että äkillinen ilmestyminen ja katoaminen riippui voimasta ja
vikkelyydestä, jota tällä olennolla, kuka se mahtoi ollakin, oli
suuremmassa määrin kuin ihmisillä yleensä. Että hevonen ja henki
kuuluivat yhteen, oli selvää, koska kerran henki nähtiin vankilan
läheisyydessä kohta kun hevonenkin oli näyttäytynyt.

"Teidän täytyy päästä selville numeroista!" sanoi kuningas hymyillen
sotamarski Herman Wrangelille, joka oli valittanut kuninkaallisten
kirjelmäin salakirjainten johdosta ja anonut, että Adler Salviuksen
täytyisi niiden sijaan käyttää ruotsin tai saksan kieltä.

Mutta vaikka sotamarskin oli ollut vaikea selviytyä salakirjaimista
kuninkaallisissa kirjelmissä, niin oli minulla kuninkaan antamassa
rekryyttiä koskevassa tehtävässä selvitettävänä salakirjain, joka oli
paljo pahempi, koskei minulla ollut mitään avainta apunani, vaan
ainoastaan hämäriä kummituksellisia viitteitä, jotka aivan voivat
saattaa epätoivoon.

Kun Baudissin saapui, istuttiin ratsumiesoikeutta, mutta Max piti
lujasti kiinni siitä, mitä hän oli sanonut, ja mitään muuta valoa ei
voitu saada asiaan. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lykkäsi
tuomion täytäntöön panemisen, jolla toimenpiteellä hän saavutti
suuressa määrin suosiota uhkamieliseltä Baudissinin väeltä. Tämä
tapahtui samaan aikaan, kun muutamat komppaniat näitä ratsumiehiä,
jotka vielä olivat jälellä Elbingissä, kieltäytyivät tottelemasta
kuninkaallista käskyä liittyä sotamarskin joukkoon, ennenkuin olivat
saaneet palkkansa kovissa riikintaalareissa. Kuninkaan ei ollut
oteltava ainoastaan _yhtä_, vaan kahta vastaan, kuten on tapana sanoa.

"Milloin Max tuli teidän rykmenttiinne?" kysyin kerran vanhalta,
harmaapartaiselta ratsumieheltä, joka oli nuorukaista puolustanut
kapteeni Rutgerin edessä.

"Elbingissä!" vastasi harmaaparta.

"Ettekö tuntenut häntä ennen?" "En... en ollut nähnyt häntä koskaan!"
"Ja kuinka hän tuli teille niin äkkiä rakkaaksi?"

"No, sen voin sanoa teille... hän tuli täysi kukkaro mukanaan, otti
siitä vain vähän itselleen ja antoi enimmän osan tovereille. Lisäksi
kykeni hän antamaan mestarinäytteen taidossaan ratsastaa hevosella...
Niin, kapteeni Rutger itse taputti käsiään, kun näki hänen
pyörähtelevän tasangolla Elbingin edustalla. Mihin hän kelpaa
taistelussa, sitä emme ole nähneet ja tuskin tulemme näkemäänkään,
koska hänen päivänsä pian ovat lopussa. Sillä hän ei sano 'jaa'; kun
kerran on sanonut ,ei'..."

"Niinkö?"

"Niin, sen verran olen oppinut häntä tuntemaan."

"Elbingissä senkin?"

"Niin, Elbingissä!"

Ja hän kertoi nyt, kuinka muutamia ratsumiehiä oli istunut ravintolassa
ja juonut maailmankuulua braunsbergiläistä olutta, jolla ei ollut
vertaistaan koko Saksassa, kuten väitettiin -- ja silloin oli
komppanian kovin tappelija, jätinväkevä holsteinilainen, tullut
puhuneeksi nauharuususta, jota prinssi Ulrik kantoi hatussaan, samasta
nauharuususta, joka kapteeni Rutgerille tuotti niin paljon häpeää.
Holsteinilainen tunsi koko tuon jutun, mutta selitti, ettei nainen,
jota prinssi niin jumaloi, ollut sen arvoinen. Sillä hän,
holsteinilainen, oli omin silmin nähnyt, kuinka sama naikkonen oli
syleillyt toista kuin prinssiä ja vastaanottanut häneltä kaikki ne
lemmenvalat, joita mies voi antaa sydämensä rakastetulle.

Max oli istunut korvat hörössä holsteinilaisen kertoessa, mutta sitten
hän oli hypähtänyt pystyyn ja antanut tälle iskun vasten kasvoja
huudahtaen: "Sen valehtelet kuin katala koira!" Holsteinilainen oli
tarttunut rohkean nuorukaisen kurkkuun, heittänyt hänet maahan ja
temmannut veitsensä pitäen sitä hänen kurkkunsa kohdalla. "Peruuta
sanasi tai ajan puukon lävitsesi!" huusi suuttunut mies, mutta Max ei
virkkanut sanaakaan. Hän koetti vaan päästä vapaaksi, mikä hänelle
lopulta onnistuikin. Silloin vetäisi hän nopeasti miekkansa ja piti
hyvän hetken puoliaan vaarallista vihollistaan vastaan. Lopulta ehti
tämän veri hieman jäähtyä, ja hän oli aivan hyvillään siitä, että
toiset astuivat väliin ja välittivät sovinnon, ennenkuin saapui ketään
kutsumatonta vierasta, joka mahdollisesti olisi ilmottanut tappelun ja
tehnyt pikaisen lopun sekä holsteinilaisesta että reippaasta
nahkapojasta. Mitään kaunaa ei holsteinilainen enää tuntenut, pikemmin
osotti hän sen jälkeen Maxille suurempaa ystävällisyyttä kuin kenties
muuten olisi osottanut. Mutta Max sitä vastoin ei näyttänyt yhtä hyvin
voivan sietää riitaveljeään. Hänen kova onnensa täällä Marienburgin
luona koski kovasti kaikkien mieliin.

"Mutta eikö sitten kukaan tiedä, mistä hän tuli?" kysyin minä.

"Ei, ei kukaan."

"Ei kapteeninnekaan?"

"Ei, varmaan ei... kun mies on vain terve ja ravakka, mitä
tarvitseekaan tietää enempää?"

"Miksi hän sitten pestautui juuri teidän joukkoonne", kysyin hieman
loukkaavasti, mutta tahdoin käyttää tilaisuutta saadakseni asiasta niin
tarkat tiedot kuin mahdollista.

"Meidän joukkoomme!" huudahti harmaaparta suurin silmin, mutta tyyntyi,
kun minä parhaani mukaan koetin selittää kysymystäni ja osottaa, etten
suinkaan sillä tarkottanut alentaa Baudissinin ratsumiesten arvoa,
sillä heidän urhoollisuudestaan ja pelottomuudestaan olin kuullut niin
paljon ylistellen kerrottavan.

"Niin", tuumi ratsumies, "tuskin uskon, että hän tuli luoksemme muusta
syystä kuin että me tulimme Elbingiin jokseenkin samaan aikaan kuin
hänkin ja olimme menossa kuninkaan leiriin. Sillä sinne tahtoi hän
ennen kaikkea tulla niin pian kuin mahdollista."

Siinä oli kaikki, mitä sain tietää kuolemaan tuomitun tovereilta. Se
oli kuitenkin enemmän kuin tuomioistuin oli saanut tietoonsa, sillä
minulle ilmaisivat miehet tietonsa vapaammin ja avomielisemmin kuin
puhuessaan everstien ja kaikkien upseerien edessä.

Sillä välin marssitti kuningas sotajoukkojaan etelää kohden. Ensin
saavuimme Marienwerderin edustalle, ja se avasi heti porttinsa,
kun meidän tykkimme alkoivat paukkua yli muurin. Siellä oli
brandenburgilaista väkeä, ja vaaliruhtinas tuli jälleen valituksineen
ja tahtoi saada kaupungin takaisin, mutta kuningas sanoi jyrkästi ei,
ja vaaliruhtinaan täytyi tälläkin kertaa nöyrtyä ja antaa asian olla
kuten se oli.

Marienburgista kävi kulku edelleen etelään päin muutaman
vuorenselänteen rinnettä, joka täällä Weikselin eteläpuolella ulottuu
Marienburgista aina pieneen Drewenin virtaan Thornin luona. Tämän
virran toisella puolen ulottuvat Puolan tasangot silmänkantamattomiin.
Siellä ja täällä piirtäytyi vuoren poikki pieni joki. Muuan suuremmista
oli Ossavirta, joka purkautuu Weikseliin hieman pohjoiseen päin
Graudentzista.

Täällä asettui kuningas leiriin virran pohjoisrannalle, ja kohta sen
jälkeen saapui Koniecpolsky leiriytyen virran eteläpuolelle. Meitä oli
kaikkiaan 16,000 miestä, puolalaisia ei enempää kuin 10,000. Vihollinen
pysyi hiljaa vuoren rinteellä melkein saavuttamattomassa asemassa, ja
kaikki kuninkaan yritykset houkutella häntä taisteluun olivat turhat.
Tavallisesti eivät he olleet hitaita rynnätessään taisteluun. He
lennähtelivät sinne tänne ja parveilivat kuin kärpäset, mutta nyt he
pysyivät hissukseen. Eivät edes kasakatkaan olleet niinä miehinäänkään
että hyökkäisivät kimppuumme.

Kuningas alkoi silloin lähettää pienempiä osastoja tienoille ympärinsä,
siten saadakseen Koniecpolskyn ainakin hajottamaan voimansa, mutta se
onnistui ainoastaan puolittain. Sitten lähetti hän sotamarskin Mewaa
vastaan; ei, Koniecpolsky pysyi paikoillaan ja lähetti vain muutamia
komppanioja sinne lisävahvistukseksi.

Silloin päätti kuningas yrittää Neuenburgin kaupunkia vastaan. Tämä
kaupunki sijaitsee samoin kuin Mewakin Weikselin länsirannalla,
suunnilleen puolitiessä tämän kaupungin ja Graudentzin välillä. Tämä
tehtävä uskottiin nuorelle kreivi Thurnille. Minä olin ollut viemässä
viestejä kuninkaalta sotamarskille, niin etten tiennyt mitään,
ennenkuin ratsastin leirin lävitse palatessani sotamarskin luota ja
sain nähdä tapahtumat.

Retkelle oli lähdettävä öiseen aikaan. Sitä varten oli valittu 1,000
muskettisoturia.

Heti kun sain tietää, mistä oli kysymys, menin minä kuninkaan luo ja
pyysin lupaa lähteä mukaan. Luvan sain tehtyäni selon, miksi sitä
tahdoin. Toivoin nimittäin sieltä löytäväni ainakin jonkun johtolangan
sen arvotuksen ratkaisuun, mistä rekryytin asia riippui.

"Ja mistä tiedät, että tämän vyyhden pää olisi Neuenburgissa?" kysyi
kuningas.

Minun oli vaikea kuninkaalle selittää, kuinka olin saanut päähäni tämän
ajatuksen. Hän ei tiennyt tarinoita pahasta hengestä, joka ratsasteli
Marienburgin ympärillä, ja kukaan ei ollut uskaltanut sanoa hänelle
niistä sanaakaan, sillä joka mies tiesi, kuinka vihainen kuningas oli
moiselle. Minulla oli ollut muita syitä; pelkäsin nimittäin, että
kuningas, jos olisin maininnut hänelle pahan hengen tai oikeammin
kummituksen käynnit rekryytin vankilan lähistössä, olisi epäilemättä
ryhtynyt toimenpiteihin vangitakseen tämän olennon, jolloin olisi ollut
lopussa kaikki toivo tämän kysymyksen selvittämisestä. Sillä tämä
samalla kertaa sekä rohkea että arka, eriskummainen tai suorastaan
mielipuoli olento ei epäilemättä ilmaissut tai voinut ilmaista
sanaakaan siitä, mitä kuningas oikeastaan tahtoi tietää. Jos tosiaankin
oli jotakin yhteyttä tämän kuvatuksen ja Maxin ynnä hänen
esiintymisensä oikean syyn välillä, niin täytyi huomaamatta seurata sen
jälkiä ja sillä tavoin, sitä pelottelematta, päästä sen lähtökohtaan.

Nyt raukesivat kuitenkin tyhjiin nämä epäilysteni syyt, sillä nyt ei
kuningas voinut tehdä mitään, joka panisi esteitä tielle, ja jos
kuvatus löytyisi Neuenburgista, niin olisihan sekin jotakin sen suuren
ohella, mikä kuninkaalla oli silmämääränään. Jollen taasen löytänyt
mitä toivoin Neuenburgista löytäväni, niin täytyi minunkin hyljätä
kaikki toivo, että voisin saada valoa tähän hämärään ja kaikkia
ratkaisuyrityksiä uhittelevaan arvotukseen.

"Kummitus", vastasin minä sentähden ja lisäsin, kun kuningas näytti sen
unhottaneen, "kummitus, joka pani prinssin nauharuusun kapteeni von
Schwitzin hattuun, oleskelee Neuenburgissa!"

"Ja mitä tällä asialla onkaan tekemistä poika paran kanssa?" kysäisi
kuningas.

Minä kerroin, mihin perustin otaksumiseni, ja kuningas kuunteli
tarkkaavaisesti sanojani. Asia näytti edelleen olevan lähellä
hänen sydäntään, ja hän tahtoi saada tarkimman selon kaikista
erikoisseikoista. Sen jälkeen viittasi hän ystävällisesti minulle,
ikäänkuin merkiksi, että hän oli samaa mieltä kuin minäkin. Mutta
sitten kysyi hän aivan äkkiä ja katsoi epäillen minuun:

"Kuinkas sitten tiedät, että kummitus, joksi nimität rohkeaa
ratsastajaa, oleskelee Neuenburgissa?"

Tein siitä selon.

"Sain sen tietää viime kerran palatessani sotamarskin luota, jonne vein
teidän majesteettinne käskyjä... oli jo pimeä, ennenkuin ehdin
Marienwerderiin, ja kun olin ehtinyt kappaleen matkaa tänne päin, oli
yö käsissä. Minä ratsastin aivan metsänreunaa pitkin, mistä tasanko
alkaa, jonka rajalla kuulin joen virtaavan. Silloin kuulin yhtäkkiä
nelistävän hevosen kavioiden kapsetta takanani. Minä pysähdyin ja
käännyin, mutta en voinut nähdä mitään, ennenkuin hevonen äkkiä oli
aivan luonani."

"Ja se oli?" keskeytti kuningas vilkkaasti.

"Se oli kummitus... näin sen aivan selvästi. Mutta samassa poikkesi
hevonen kentälle vauhdilla, joka oli yliluonnollinen. Minä koetin
seurata perästä, ja voi minunkin hevoseni laukata, kun niin tarvitaan,
mutta minun täytyi joutua ajossa tappiolle. Kuitenkin olin siksi
kintereillä, että näin, kuinka elukka syöksyi virtaan ja ui yli
toiselle rannalle."

"Ja sinä tiedät, että se oli Neuenburgin luona?"

Kyllä, sen tiesin, sillä näin tornin ylinnä vuorenreunalla toisella
puolen.

"Hyvä", vastasi kuningas hieman aprikoituaan, "saat mennä mukaan; minua
ilahduttaisi, jos menestyisit hankkeessasi."

Niin oli asia ratkaistu, ja minä ilmottauduin kreivi Thurnille. Kun
saavuin, keskusteli hän parhaallaan tanskalaisen prinssin kanssa, joka
kantoi keltaista nauharuusua hatussaan. Prinssi nyökkäsi ystävällisesti
minulle, kun kuuli, mikä asiani oli, ja sanoi leikkisästi:

"Sanotaan kyllä, että Puolan kuningattaren aarre on säilyssä tuossa
kaupungissa, mutta jos tahdot saada jotakin siitä mukaasi, niin voi
siinä kyllä olla vaikeutensa."

Hän kai otaksui minun haluavan mukaan seikkailuun runsaan saaliin
tähden, ja siihen luuloon sai hän jäädäkin. Kaikistellen ei voi olla
varma vastatessaan niin korkeain herrojen puheihin.

Tunnit kuluivat nopeasti, ja puoliyön aikaan lähdimme leiristä. Oli
totta, että Neuenburgiin oli koottu paljo rikkautta, summattoman paljon
kultaa ja hopeaa oli ympäristön aateli vienyt sinne ympäristöstä, jotta
ne siellä olisivat varmassa turvassa, ja se puhe oli yleinen, että
Puolan kuningattaren aarteetkin säilytettäisiin siellä. Tiedettiin
myös, että kaupungissa edellisenä päivänä oli ollut markkinat, jolloin
siellä oli vietetty myös pyhän Dominicuksen juhlaa suurella loistolla
ja upeudella.

Meille, jotka emme olleet tottuneet katoliseen jumalanpalvelukseen, oli
jotakin satumaista kaikki se komeus, joka oli katolisissa kirkoissa ja
mitä käytettiin katolisissa kirkkojuhlissa. Lippuja kultaisine ja
hopeaisine ripsuineen, helmine ja jalokivineen, häilyviä
suitsutusmaljoja ja ihmeen ihana laulu, -- kaikesta tästä voin tuskin
puhuakaan, mutta se tuntui minusta aina tavattoman korealta.

Kaupungin rikkaudet ja markkinat, jotka tietysti toivat sinne rikkautta
vielä enemmän, -- nämä tekivät kaiken voitavansa elähdyttääkseen
kansaa. Ajateltiin tuskin mitään vaaraa, ainoastaan helposti
saavutettujen voittojen hedelmiä. Yö oli sysimusta. Se oli muuan
syyskuun ensimäisiä öitä, ja päivä oli ollut sateinen, vaikkakin
elokuun mukana olivat ylimalkaan alkaneet paremmat säät. Virta vyöryi
raskaasti ohitsemme äyräidensä välissä, ja toisella puolen kohosivat
sen vuoren jyrkät huiput, millä Neuenburg sijaitsi.

Kaikki kävi mainiosti. Kohtaamatta vähintäkään vastarintaa pääsimme
virran ylitse ja hyvällä vauhdilla kohosimme sitten ylöspäin jyrkkää
rannikkoa, kuinka suuresti pimeys vaikeuttikin kiipeämistä.
Muskettisoturit, jotka tavallisesti olivat puetut rautavarustukseen,
olivat tälle retkelle lähtiessään riisuneet pois ne, ja oli heillä
raudasta ainoastaan hatut. Minulla oli ainoastaan miekkani ja pari
pistoolia vyössäni.

Äkkiä kuului aivan läheltä vasempaa sivustaa, jossa minä olin, käheä
nauru, joka kamalan pöyristävänä kajahti pimeässä yössä.

"Paha henki!" kuului samassa kuiskaus kulkevan vasemmalla sivustalla
miehestä mieheen.

Minua värisytti, en voinut sille mitään, mutta kohta heräsi mielessäni
aivan päinvastainen tunne, nimittäin ilon tunne sen johdosta, etten
ollut erehtynyt, vaan kummitus oli tosiaankin näillä main. Kenties
olisi tämän noitamaisen olennon esiintyminen tehnyt miehistöön
epäsuotuisan vaikutuksen, jollei samassa olisi huomio kääntynyt toiseen
suuntaan.

Kohtasimme vihollisten asettamat vahdit. Heidät siepattiin tuokiossa,
heidän ehtimättä antaa kaupungin puolustajille mitään varotusta. Se
kannusti yhä enemmän kaikkien voimia, ja samalla unhotettiin käheä
nauru, joka muistutti pahasta hengestä.

Nyt meni kaikki tavallista menoaan. Kaupunki makasi vaipuneena uneen.
Kukaan ei ollut ajatellut, että vihollinen oli läheisyydessä, vielä
vähemmän mitään hyökkäystä. Oli edellisenä iltana juotu täysin
siemauksin huvitusten maljasta, ja päällikkö oli pikemmin totutun tavan
mukaan asettanut vartiat pitkin rantaa kuin siksi, että hän olisi
pitänyt mitään sellaista tarpeellisena.

Meidän porttimiinamme, jotka räjähdyttivät kolme kaupunginporttia,
herättivät nuo onnettomat unelmistaan. Me virtailimme kaupunkiin,
vastarintaa tosin hieman tehtiin, mutta se ei auttanut, kaupunki oli
tunnin kuluttua käsissämme, ja onnettomat asukkaat saivat verisen aamun
remuavan ilopäivänsä jälkeen. Ja pyhä Dominicus pysyi kaukana poissa
eikä voinut auttaa. Hänen juhlastaan oli tullut surmajuhla.

Sellainen oli se ainakin monille. Sillä nyt seurasi hirveitä asioita.
Minä värisen vielä, kun ajattelen kaikkia niitä kauhuja, joita
muskettisoturit voitonhuumassaan harjottivat, ja mitä voinkaan minä
mies parka tehdä. Ei edes kreivi Thurnkaan ja muut upseerit voineet
hillitä raivoavia miehiä, jotka luulivat vaivaloisella kiipeämisellä
saaneensa jonkunlaisen oikeuden puolelleen.

Mutta merkillinen mahti on ihmisen kuvitelmilla! -- Yksi ainoa talo
säästettiin. Se sijaitsi lähellä kirkkoa, suuri porraspääty kadulla
päin, ja ensi kerroksen keskimäisen ikkunan edessä oli suuri ulkoneva
parveke hakatusta kivestä. Tällä parvekkeella ei ollut ketään suurempaa
eikä pienempää kuin itse Neuenburgin paha henki!

Siellä hän seisoi, pitkä tukka hulmusi tuulessa ja mustat silmät
salamoivat soihtujen loimossa, ja melskeen ja ryskeen ja onnettomain
asukasten hätähuutojen lomitse viilteli hänen vikisevä, käheä ja kamala
naurunsa. Minuakin pöyristytti.

Tällä kummallisella olennolla oli vierellään höyhenpatja, josta hän
otti kourauksen toisensa jälkeen ja sirotteli ilmaan, samalla puhuen
joitakin nopeita, käsittämättömiä sanoja, ja sitten taasen nauraen
kamalaa nauruaan. Ei ollut ainoaakaan miestä tuhannen muskettisoturin
joukossa, joka ei olisi juossut tai ainakin kiiruhtanut askeleitaan
mennessään tämän talon ohitse. En tiedä, mikä minut vei sille
suunnalle, sillä aluksi olin toisella reunalla kaupunkia.

Mutta minä tulin, ja minä kuulin ja näin, ja minä pysähdyin tuokioksi,
sillä vastoin tahtoanikin valtasi minut juurtuneiden kuvittelujen
voima. Se kesti kuitenkin vain tuokion; hetkisen jälkeen olin vanhalla,
kömpelöin leikkauksin koristellulla tammiportilla, joka hitaasti
kääntyi saranoillaan ja päästi minut erääseen eteiseen, josta nousivat
portaat ylempään kerrokseen. Nousin portaita enemmän juosten kuin
käyden.

Kuulin mielettömän naurun vielä portaissa, mutta sitten se lakkasi, ja
tuli niin hiljaista kuin haudassa. Kun saavuin ylempään eteiseen,
pysähdyin ja käännyin ympäri keksiäkseni jotakin vihjettä kululleni
edelleen, mutta oli selvää, että minun oli täällä heittäydyttävä
sattuman varaan... niin, sattuman, jos sellaista on olemassakaan. Mutta
koskaan en ole nähnyt selvemmin kuin silloin, että on olemassa
korkeampi voima, joka johtaa ihmisten kohtaloita.

Tämä ajatus välähti silloinkin mielessäni, mutta minä olin tuskin
kääntynyt, ennenkuin joku tarttui lujasti, aivan kuin kuolintuskissaan
kaulaani, ja kirkas rauta välähti silmieni edessä. Se olisi epäilemättä
ollut viimeinen hetkeni, sillä kaikki tapahtui niin äkkiä ja
odottamatta, että minun oli mahdoton tehdä liikettäkään
puolustuksekseni, -- jollei hyvä rautakaulukseni olisi ollut kaulani
ympärillä.

Viholliseni oli hyökännyt kimppuuni takaa päin, tunsin hänen
polvilumpionsa kupeessani, ja toisella käsivarrellaan piteli hän kiinni
kaulastani. Pisto tuli siten ylhäältä viistoon alaspäin. Se oli
tähdätty tavattomalla voimalla ja varmuudella, mutta kärki sattui minun
rautakaulukseeni, ja terä katkesi.

Ulvahduksella, jota ei voi kuvailla, päästi vihollinen irti kaulastani.
Tuntui siltä, kuin olisi käärme kietonut renkaansa uhrinsa ympärille
ja äkkiä jostakin syystä muuttanut aikeensa, juuri ollessaan
antamaisillaan kuolettavan piston, ja irrottautunut irrottautumistaan
rengas renkaalta ja madellut pois.

Jalkojeni juuressa makasi jokin hiustukko. Se oli Neuenburgin "paha
henki".

Minä tartuin häneen ja nostin hänet ylös. Hän oli kevyt kuin lapsi,
huolimatta siitä voimasta ja notkeudesta, johon hän oli kehittynyt.
Mutta kun näin hänet nyt läheltä, huomasin heti, ettei hän ollut mies,
vaan -- nainen!

Muuan ovi oli raollaan, nähtävästi sama, jonka kautta mielipuoli oli
tullut, kun hän oli lähtenyt parvekkeelta syöksyäkseen minun kimppuuni.
Minä menin tästä ovesta ja tulin huoneeseen, johon viereisestä
huoneesta, mikä oli kadulle päin, kuulin syviä ähkyviä huokauksia.

Hidastelematta astuin tähän huoneeseen. Se oli suuri sali, kolme
ikkunaa kadulle päin, ja keskimäisen ikkunan edessä oli parveke, jolle
vei kaksi ovea. Ne olivat auki, niin että tänne kuului ryösteleväin
sotamiesten ja onnettomain asujanten hälinä ja huudot.

Korkeassa nojatuolissa salissa istui vanha ukko, ja hänen pitkä harmaa
partansa riippui alas rinnalle. Hänen yllänsä oli musta samettipuku,
joka laskeutui avaroille poimuille hänen jalkojensa ympärille. Hän
istui aivan liikkumatonna, ikäänkuin sen kamalan soiton lumoamana, mikä
tunkeutui sisään avoimista parvekkeen ovista.

Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja siinä himmeässä valaistuksessa, jota
punertava aamunkajastus levitti, muistuttivat ne hiuskarvalleen
vangitun rekryytin kasvoja. Mutta ne näyttivät tuimemmilta. Tuska
näytti pisara pisaralta syöpyneen tämän miehen sieluun ja antaneen
hänen kasvoilleen tämän omituisen mieliharmin, katkeruuden ja vihan
leiman.

Kun astuin sisään, kohotti hän huomaamatta katseensa ja kiinnitti sen
tuokioksi minuun. Minä laskin taakkani matolle, joka peitti koko
lattian, ja lähestyin vanhusta.

Hän repäisi nopeasti auki väljän samettitakkinsa ja osotti vapisevalla
kädellä sydämeensä.

"Tuossa!" sanoi hän. "Tuossa, mutta joutuin!"

Minä hymyilin hänen innolleen ja sanoin saksaksi, jota mukiinmenevästi
osasin puhua, etten tahtonut hänelle mitään pahaa.

Silloin huokasi hän, ja hänen päänsä painui rintaa vasten.

"Vielä enemmän siis!" kuiskasi hän ikäänkuin itsekseen.

"Voinko olla teille joksikin avuksi?" kysyin minä, mutta en saanut
mitään vastausta.

Muutaman sivuhuoneen ovi avautui hiljaa, ja sieltä näyttäytyivät
kalpeat, mutta tavattoman kauniit naiskasvot. Nainen näytti viittaavan
minulle, ja pikemmin himmeästi aavistaen, että saisin häneltä jotakin
valaistusta, kuin varmasti tietäen mitä tein, menin minä ovelle.
Nopealla silmäyksellä taakseni näin vanhuksen istuvan samassa
asennossa, liikkumatonna ja ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin lumouksen
valtaamana, ja hänen jaloissaan makasi mielipuoli pitkän, mustan
tukkansa peitossa. Minä astuin yli kynnyksen sisempään huoneeseen,
tuntien mielessäni selittämätöntä ahdistusta.

"Oletko Ruotsin kuninkaan väkeä?" kysyi tanskaksi kaunis nainen, mutta
hän puhui kuiskaten, ja sanat lausuttiin niin nopeasti, että niistä
selvään huomasi hänen pelkäävän vanhuksen herättämistä kuin sitäkin,
että tilaisuus menisi käyttämättä ohitse.

"Sano minulle sitten", jatkoi hän, kun olin vastannut hänen ensimäiseen
kysymykseensä, "jos tiedät, niin sano minulle, onko muuan nuori
herra... muuan nuori mies", oikaisi hän, "äskettäin tullut kuninkaan
leiriin ja ruvennut hänen palvelukseensa. Hänen nimensä on Gaston de
Montagne... ei, ei, hänen nimensä on Max."

"Kyllä", vastasin minä, "hän palvelee eversti Baudissinin rykmentissä".

"Baudissinin!" huudahti hän kummissaan ja kaikki sielunjännityksen
merkit kasvoillaan. "Baudissinin?... Onko eversti Baudissin sitten
jättänyt Tanskan kuninkaan ja mennyt Kustaa Adolfin palvelukseen?"

"Kyllä, niin hän on, ja Rehn kreivi samoin!" vastasin minä.

Hän vaipui hetkeksi äänettömyyteen. Mutta kun minä nyt luulin olevani
tämän sekavan vyyhden oikeassa lähtöpäässä, niin lisäsin minä: "Tanskan
prinssi Ulrik on myös nyt kuninkaan leirissä!"

"Prinssi Ulrik!" huudahti hän lehahtaen helakan punaiseksi, jonka
jälkeen hän nopeasti kääntyi pois.

Kun hän taasen kääntyi minuun, oli hänen katseensa tyyni ja
sanomattoman onnen ilme lepäsi hänen hienoilla kasvoillaan, vaikkakin
siihen sekottui jotakin synkkää ja surumielistä, joka teki hänet minun
mielestäni kahta vertaa kauniimmaksi. Hän katsoi minuun kauan. Kenties
tahtoi hän tutkia, voiko hän uskoa minun rehellisiä silmiäni, ja
tutkimuksen tulos mahtoi olla minulle edullinen, sillä hän otti
askeleen eteenpäin ja pani kätensä käsivarrelleni sekä katsoi minua
silmiin.

"Max poistui jonkun aikaa sitten kuninkaan leiristä... sano minulle,
palasiko hän onnellisesti takaisin?"

Minä pudistin päätäni, ja yhtäkkiä sumentui hänen kirkas katseensa ja
hän kysyi levotonna, kuinka Maxille sitten oli käynyt. Hetkisen
epäilin, oliko minun sanottava totuus kokonaan, sillä niin paljon
käsitin, että tällä tytöllä oli kova kohtalo kannettavanaan, ja että
hänelle pilkkui tuskin ainoakaan päivänsäde varjojen välitse, jollei
tällainen säde ollut hänen rakkautensa. Mutta sitten mietin, ettei
minulla ollut muuta valittavana, ja minä kerroin hänelle niin
hellävaroen kuin voin jutun kuninkaan hevosesta ja prinssin
nauharuususta ja näin kuinka hänen kasvonsa silloin vuoroon kalpenivat,
vuoroon lehahtivat tulipunaisiksi. Kun puhuin hevosesta, hymyili hän,
vaikkakin kyynelet helmeilivät hänen silmissään.

"Hevonen tunsi hyvin ratsastajan, joka sillä silloin ratsasti", sanoi
hän, "se on monet kerrat syönyt kauroja hänen kädestään. He ovat
melkein kasvaneet yhdessä, ja meidän isämme, kreivi, on suuresti
kaivannut näitä molempia hevosia. Ne on nimittäin isäni antanut
lahjaksi Baierin herttualle, Maxille, ja häneltä ovat ne sodan aikaan
joutuneet Mansfeldin ja lopuksi kuningas Kristianin omiksi... Ah, minä
voin ymmärtää, kuinka kaikki on käynyt! Sisar parkani se on ottanut
hevosen kuninkaan tallista... Hän rakastaa, näetkös, veljeään..."

"Max, rekryytti", keskeytin vilpittömästi kummissani, "hän on siis
teidän veljenne?"

"Niin!" hymyili hän. "Gaston on meidän veljemme, ja sisar parkani,
jolla on monet valoisatkin hetket elämässään, näyttää tähän tunteeseen
ikäänkuin valaneen koko sielunsa... Ja uskomattomine voimineen ja
tavattomassa notkeudessaan on hän vaarallinen jokaiselle, jonka hän
luulee jollakin tavoin olevan veljellemme vahingoksi..."

Hän katkaisi äkkiä. Epäilemättä katsoi hän puhuneensa kylliksi
tehdäkseen minulle selväksi kohtauksen kuninkaan edessä, jolloin
kapteeni Rutgerille ja nuorelle rekryytille kävi niin huonosti. Hän
vaikeni ja antoi päänsä vaipua käteensä.

Mutta sitten välähtivät hänen kauniit silmänsä ja hän katsoi ylös
sellaisella lujuudella ja päättäväisyydellä, että se kummastutti minua.
"Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", sanoi hän, "voitko viedä
minut hänen luoksensa?"

Oli mahdoton asia viedä hänet kaupungista, jossa voitosta huumaantuneet
ja ryöstön ja julmuuksien vimmaamat muskettisoturit nyt olivat
herroina. Minä mietin sentähden vastaustani, sillä tahdoin toki tehdä
hänelle mieliksi, sitä enemmän, kun käsitin siten voitavan vierittää
julman vääryyden niiden hartioilta, jotka kuitenkin olivat parhaan
ymmärryksensä mukaan tuominneet tämän naisen veljen kuolemaan. Niin
pitkälle en ollut ehtinyt kertomuksessani, ja minua vavistutti
ajatellessani, että minun tarvitsisi sanoa hirveä sana.

Mieluimmin olisin tahtonut etsiä käsiini kreivi Thurnin ja jättää hänen
haltuunsa koko tämän asian; mutta minä en uskaltanut jättää taloa, ja
niin ei minulla ollut muuta keinoa kuin vastata kieltävästi hänen
kysymykseensä, voinko viedä hänet kuninkaan luo.

"Mutta", lisäsin minä, "voitte luottaa minuun... vien uskollisesti ja
tunnollisesti viestinne kuninkaalle..."

"Ei, ei", sanoi hän, "minun täytyy itseni häntä puhutella... en henkeni
uhallakaan tahdo, että epäluulon varjo lankeaa veljeni maineelle".

Jalo ja uljas neitsyt kävi minulle sääliksi. Koetin vielä kerran
esittää hänelle, että hänen oli välttämätöntä luottaa minuun, koska
hänen ainoastaan siten oli mahdollinen tehdä jotakin veljensä hyväksi.
Minä katsoin kerta toisensa jälkeen ikkunasta kadulle, enkö näkisi
vilahdustakaan everstistä, kreivi Thurnista; mutta ketä kaikkia
näinkin, niin häntä en nähnyt. Silloin ei lopulta auttanut muu kuin
pakottaa esiin molemmat sanat.

"On kysymys veljenne hengestä", sanoin minä, ja hän teristi silmänsä
selälleen, ja hänen poskensa olivat niin valkoiset, niin valkoiset,
mutta katse näytti epäilevältä. Näytti kuin ei hän olisi uskonut tai
tahtonut uskoa minun sanojani.

"Veljeni hengestä?" kysyi hän. "Kuinka voi olla kysymys hänen
hengestään?"

"Hänet on tuomittu kuolemaan!" sanoin minä ja kerroin koko tapahtuman
ja että tuomion täytäntöönpano oli lykätty ainoastaan kuninkaan
armosta.

Tieto teki häneen hirveän vaikutuksen. Luulin hänen kuolevan siihen
paikkaan. Hänen silmänsä kävivät kiillottomiksi, ja hänen huulensa
vapisivat. Mutta ainoastaan tuokioksi sortui hän sen tuskan alle, joka
tahtoi hänet saada valtaansa. Sen jälkeen nosti hän maltilla, jollaista
en ollut hänestä uskonut, kauniin päänsä ja kiinnitti silmänsä minuun,
ja näissä silmissä piili käsittämätön voima. Minusta tuntui, ikäänkuin
hän olisi katsonut suoraan lävitseni.

"No hyvä", sanoi hän, "otat kai sitten viedäksesi sanani
kuninkaallesi?"

Minä en vastannut, vaan syöksyin ikkunan luo, jonka olin jättänyt
raolleen. Olin kuulevinani kreivi Thurnin käskevän äänen alhaalta
kadulta.

Hän olikin siellä, mutta hän katosi samassa kuin hänet näin. Pari
muskettisoturia seisoi talon nurkalla ja katseli ylös parvekkeelle.
Kenties tahtoivat he koettaa onneaan, kun "paha henki" ei enää
heitellyt suojelevia untuviaan heitä vastaan. Minä tunsin toisen heistä
ja huusin häntä nimeltä. Hän kohotti kummissaan katseensa, mutta
lähestyi minut tunnettuaan. Minä pyysin häntä kiireimmittäin etsimään
kreiviä ja pyytämään häntä tulemaan ylös niin pian kuin voi.
Muskettisoturilla oli satoja kysymyksiä tehtävänä, mutta minä vain
viittasin kädelläni ja ilokseni näin hänen rientävän pois.

"Suokaa minulle anteeksi", sanoin sen jälkeen neidille, "voin hyvin
ymmärtää, että teidän on vaikea kääntyä luottamuksella minuun, halvan
sotamiehen puoleen, ja sentähden olen tahtonut, jos se on mahdollista,
kutsua tänne kreivi Frans Henrik von Thurnin, joka johtaa tätä väkeä,
joka on vallannut kaupungin."

Näin tyytyväisyyden vilahduksen hienoilla ja ilmeikkäillä kasvoilla,
mutta myöskin kuinka luottamus minuun kasvoi.

"Tässä on kysymys veljeni elämästä, ja, mikä on enemmän,
hänen kunniastaan", sanoi hän. "Sentähden älkäämme hukatko
silmänräpäystäkään... Tule!"

Hän teki käskevän eleen päällään ja meni ulompaan huoneeseen, ja minä
seurasin häntä. Vanhus istui siellä yhtä jäykkänä ja liikkumattomana
kuin hänet jättäessäni; mutta mielipuoli nousi, ja hurjat katseet
seurasivat niin terävästi sisaren liikkeitä, että tahtoisin sanoa
niiden imeytyneen häneen. Äänettömästi hän kohottautui ja lepäsi
kyynäskolkkansa varassa. Liike oli niin pehmeä kuin olisi käärme
maannut lattialla ja pistänyt päänsä ylöspäin.

Mielipuoli oli saanut päähänsä, että sisar oli syypää veljen
kärsimyksiin.

Kyynelet täyttivät kauniin neidin silmät, kun hänen katseensa sattui
isään, ja ilmoille pujahti huokaus, niin syvä ja raskas, että minä
aivan hätkähdin. Hän lankesi polvilleen vanhuksen luo ja tarttui hänen
käteensä ja katseli niin rukoilevasti ja suloisesti ylös vanhuksen
kasvoihin kuin enkeli lähestyessään syntistä ihmistä ja koettaessaan
kuiskata hyviä ajatuksia hänen sieluunsa.

"Isä, isä!" sanoi hän. "Etkö kuule minua?"

Mutta vanhus ei kuullut mitään.

"Gaston elää", sanoi neiti silloin, ja tuskin oli tämä nimi päässyt
hänen huuliltaan, ennenkuin ukon silmistä ja koko olennosta välähti
eloa.

Hän heittäytyi takanojaan tuolillaan, tarttui molemmin käsin tyttärensä
päähän ja kiinnitti häneen lujan ja läpitunkevan katseen.

"Gaston elää?" sanoi hän. "Gaston elää... ja hän tulee takaisin
luokseni?"

"Ei, ei, isä hyvä", sanoi tytär hyväillen. "Sitä hän ei voi, mutta sinä
saat varman viestinviejän hänen luoksensa, niin että hän saa tietää
sinun antaneen hänelle anteeksi."

Äkkiä vaipui vanhus jälleen kasaan, kuten se, joka äkkijyrkännettä
ylöspäin kavutessaan saa käsin kiinni kallion reunasta ja pääsee siksi
koholle, että voi nähdä sen ylitse, mutta näkeekin vain uuden kuilun
toisella puolen ja silloin epätoivosta huudahtaen päästää kätensä irti
ja vaipuu voimatonna takaisin syvyyteen. Sitä, mikä asui hänen sielunsa
syvyydessä, mitä hän toivoi, sitä ei tytär hänelle tarjonnut, ja sitä
mitä tämä tarjosi, sitä epäröi hän ottaa vastaan. Kului hyvä hetki,
ennenkuin hän ehti voittaa sisäisen myrskynsä. Se onnistui kuitenkin.

Hän kiinnitti jälleen katseensa tyttäreensä ja tarttui tämän käteen.
Hänen otsallaan oli surumielinen piirre, ja kyynelet näyttivät
täyttävän hänen silmänsä.

Nyt kuuluivat lähestyvät askelet, ja ovesta astui sisään kreivi Frans
Henrik. Hän katsoi kysyvästi minuun ja vanhukseen ynnä ihmeen
kauniiseen tyttäreen. Hän ymmärsi, etten minä voinut vastata, ja hän
pysyi tämän liikuttavan jutun lopun hiljaisena katsojana. Vanhus ja
tytär huomasivat tuskin hänen saapumistaan, ja jos he sen
huomasivatkin, merkitsi tämä seikka heille niin vähän, etteivät he
siihen kiintyneet.

"Se kirous, jonka huulesi lausuivat, kun hän viimeksi oli täällä, on
kohdannut häntä hirveällä tavalla... on kysymys hänen kunniastaan..."

"Hänen kunniastaan!" sammalsi ukko vavisten kuin lapsi. Liikutus
valtasi hänet niin, että kasvojenpiirteet höltyivät ja vääristyivät.

"Niin, niin", täydensi tytär. "Hän on syytettynä varkaudesta ja
yhteydestä Ruotsin kuninkaan vihollisten kanssa... Hän voisi puolustaa
itseään, mutta hän ei tahdo... hän ei tahdo maailman edessä sanoa,
että häntä painaa isänsä kirous sentähden että hän on ihastunut
pohjoismaalaiseen kuninkaaseen ja tahtoo tämän johdolla taistella
uskonsa puolesta, uskon, jonka hän jo kehdossa on imenyt sieluunsa
äidiltään... Ota takaisin, isä, ota takaisin tämä kirous, joka on
vienyt sinut itsesi haudan partaalle ja heittänyt surun niin katkerana
ja vuorenpainoisena isänsydämeesi."

"Varas... petturi?" änkytti vanhus ja vaipui takaisin suruiseen
maailmaansa, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää sitä hirveää
onnettomuutta, joka levitti siipensä hänen päänsä ylitse ja uhkasi joka
hetki käyränokallaan katkaista sen heikon säikeen, josta sovituksen
mahdollisuus riippui. Mutta tytär jatkoi rukouksiaan ja hyväilyjään.

"Ajatteles vain", sanoi hän, "hän saapui tänne sinun käskystäsi,
saadakseen sovituksen, koska sinun sanasi saattoi selittää niin, ja kun
hän palasi takaisin, sinun kirouksesi taakan painamana, tapasi hän
kuninkaan hevosen, jonka meidän Diana parkamme, olen varma siitä, oli
osannut houkutella kuninkaan tallista, ja silloin putoavat kohtalon
iskut hänen päähänsä, yksi toistaan raskaampina... Oi, ota takaisin
julma sanasi, isä, ota se takaisin!... Olethan kuitenkin sanonut,
kun itkit poikaasi ja yön hiljaisuudessa vääntelit käsiäsi
epätoivoissasi,... olet sanonut, että jos hän vain tulee taasen
luoksesi, tahdot unhottaa kaiken ja antaa hänelle siunauksesi... Sano
se nyt tälle miehelle, hän vie sanasi perille pojallesi, ja suuri
kuningas antaa hänelle takaisin hänen kunniansa ja elämänsä, ja hänen
eteensä avautuu rata suuriin urotekoihin."

Niin puhui hän kyynelsilmin ja suuteli ja hyväili isänsä kättä, johon
hän lopuksi painoi päänsä odottaen minkä vaikutuksen hänen sanansa
olivat kyenneet saamaan aikaan. Ja ne tekivätkin vaikutuksen.

Vanhus kohotti katseensa, hänen silmänsä suuntautuivat tyttären päähän,
ja leppeä sovituksen hymy lepäsi hänen huulillaan. Mutta aivan kuin
kirous olisi levännyt koko tämän suvun yllä, vilahtivat aivan hänen
takaansa "pahan hengen", tai Dianan, kuten hänen oikea nimensä oli,
vastenmieliset kasvot. En minä eikä kreivi ollut kiinnittänyt häneen
huomiota, ja niin hiipivät ja hiljaiset olivat hänen askeleensa, että
olisimme tuskin voineet seurata niitä, jos olisimme aikoneetkin. Minä
en nähnyt mitään, ennenkuin pieni käsi tarttui kallisarvoisen tikarin
kahvaan, mikä riippui vanhuksen vyöllä.

"Kiitos, tyttäreni, kiitos", sanoi vanhus hiljaa. "Sinun sanasi on kuin
hyväätekevä tuli, joka sulattaa sydämeni jääkuoren... olet oikeassa,
Gastonin täytyy elää ja saada kunniansa takaisin..."

Ja sitten kohotti hän katseensa minuun ja näytti tahtovan kysyä, kuka
minä olin.

"Olen kuninkaan henkisotilas", sanoi minä. "Mutta tässä seisoo kreivi
Frans Henrik ja hän voi paremmin suorittaa tehtävänne."

Nyt astui kreivi esiin ja meni liikutetun ukon luo, jonka silmistä
kuvastui ilmeinen ilo, kun sai asiasta puhua vertaisensa kanssa.

"Jos tahdotte käyttää minua sanansaattajananne", sanoi hän, "niin
tahdon viedä sen niin pojallenne kuin hänen majesteetillensa
kuninkaalle, ja molemmat tulevat siitä iloitsemaan... sillä teidän
poikanne tosiaan ansaitsee paremman kohtalon kuin sellaisen kuoleman,
mikä häntä uhkaa."

"Niin, sanokaa hänelle... sanokaa hänelle, että siunaan häntä, sanokaa
hänelle se, herra kreivi, älkääkä salatko kuninkaalta mitään!... Ah,
nämä päivät ovat opettaneet minulle paljon, ja epäilemättä oli hän
oikeassa, vanha hugenotti, joka sanoi minulle kerran, että ken voi
antaa sydämestään anteeksi, hän on parempi kristitty, vaikkei hän
kuuntelekaan messua latinaksi, vaan äidinkielellään ja itse lukee
raamattuaan."

Kaunis neiti aivan suli kyyneliin kuullessaan nämä isänsä sanat, ja hän
kohotti päätänsä katsellakseen ukon kasvoja. Silloin, äkkiä kuin
ajatus, kuului korahdus ukon viereltä, ja mielipuolen Dianan kädessä
välähti tikari. Käsi kohosi ja vaipui niin huimalla nopeudella, etten
minä eikä kreivi voineet tehdä pienintäkään liikettä, ennenkuin
rukoileva tytär kaatui syrjälleen ja tikari oli pistetty hänen
rintaansa.

Koskaan ei mene mielestäni se kamala nauru, jonka Diana päästi
murhatyönsä tehtyään. Kreivi Frans Henrik tarttui hänen käsivarteensa,
mutta hän tempautui irti ja syöksyi ikkunasta parvekkeelle. Kreivi
seurasi jälestä, mielipuoli teki epätoivon hyppäyksen kadulle, jossa
hän murskautui katukiviin. -- --

Paljoa enempää ei ole sanottavaa tästä hirveästä tapauksesta.

Seuraavana päivänä tuli poika, Gaston, kaupunkiin, ja isä sulki hänet
syliinsä molempien sisartensa ruumiiden välillä. Prinssi Ulrik saapui
myös ja itki vilpittömän surun kyyneliä sydämensä rakastetun ruumiin
ääressä, kiinnittäen keltaisen nauharuusun tämän tummiin kutreihin. Hän
sai myös pian tietää, että ainoastaan veli se oli painanut sisarensa
sydämelleen, vaikka se oli tapahtunut paikalla, missä sen oli voinut
nähdä ohiratsastava osasto Baudissinin ratsumiehiä, ja niihin kuului
myös jättiläinen, joka Braunsbergissä oli tahtonut päättää Gastonin
päivät.

Vanha Montagne, joka oli elänyt levotonta elämää ja tuhlannut suuren
rikkautensa ja ainoastaan siinä osottanut jotakin vakavuutta, ettei
koskaan vetänyt miekkaansa esiin muuten kuin katolisen lipun alla, eli
ainoastaan muutamia päiviä kovan koettelemuksensa jälkeen.

Hänen veljensä oli komentajana Strassburgissa, joka hänen oli pakko
luovuttaa meidän kuninkaallemme, vaikkakin Koniecpolsky hänet sentähden
asetti sotaoikeuden eteen ja hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.
Siitä surusta toki säästyi vanhus Neuenburgissa. Mutta poikaan,
Gastoniin, koski se niin kovasti, että hän päätti seurata prinssi
Ulrikia, kun tämä kohta sen jälkeen lähti ruotsalaisesta leiristä ja
meni kotiin isänsä luokse.

He eivät sitten eronneet, ennenkuin prinssi kaatui salamurhaajan uhrina
vuonna 1633.



13.

Wollinin leopardit.


Sota meni menoaan, ja suuret tapaukset vaativat kaikkien huomion ja
valtasivat mielet sisällyksellään, niin että tuskin joudettiin
ajattelemaan yksityisiä tapahtumia ja niitä miehiä, jotka auttoivat
kuningasta hänen suurtyössään. Jo nyt on sen johdosta paljon hälvennyt,
ja se aika on tuleva, jolloin yksityiset piirteet kokonaan unhottuvat
ja ikäänkuin vaipuvat sen mahtavan aallon alle, joka vierii eteenpäin
Kustaa Adolfin nimen yhteydessä ja kuvastaa välkkyvällä pinnallaan
kaikkein jalointa ja kauneinta, mitä isänmaamme on saanut aikaan.

Voikin tapahtua, ettei sata vuotta tämän jälkeen ole juuri ketään, joka
tahtoo luoda katseensa menneihin aikoihin siten, että hän ottaa
vaivakseen katsella myöskin pienoisseikkoja, vaikka kuitenkin on
varmaa, että joka rakennuksessa peruskivet, joita ei kukaan näe, ovat
yhtä välttämättömät kuin ne, jotka kannattavat korkeita holveja. Tosin
kyllä aina tullaan tuntemaan ne suuret miehet, jotka elivät autuaan
kuninkaan lähimmässä ympäristössä, mutta niiden miesten rivit, jotka
seisoivat näiden alapuolella, ja sen jälkeen kaikki ne, jotka
talonpoikais- ja porvaristuvista lähtivät miehuullisella rohkeudella
seuraamaan suuren kuninkaan jälkiä, -- kaikkia näitä ei voida nähdä
kuninkaan nimeä ympäröivän loiston tähden. Mutta minä luulen, että
ainoastaan se, joka voi jossakin määrin nähdä kokonaisuuden, latvasta
juureen, voi käsittää autuaan kuninkaan ajan koko kauneuden.

Sen laita on aivan kuin tammen: se on kaunis katsella, vaikkapa vain
näkeekin sen alastoman ja vahvan rungon ja suuret solmuiset haarat,
mitkä puhuvat jättiläisvoimista ja lukemattomista voitoista. Mutta
runko ja haarat, ne ovat kuningas ja suuret; -- pienet, he vastaavat
kaikkia niitä tuhansia lehtiä, jotka peittävät haarat ja oksat
kesäiseen aikaan. Ja ainoastaan puettuina kesäpukuunsa näyttäytyy tammi
täydessä ihanuudessaan. Minä näin tämän tammen tuoreimmassa kasvussaan
enkä voi unhottaa sitä näköä. Mutta minunkin muistossani alkaa viheriä
verho varista pois, ja minä näen ainoastaan rungon ja haarat; kuinka
paljo suuremmassa määrin onkaan näin laita silloin, kun koko
kellastunut lehdistö on varissut tomuun tammen rungon ympärille.
Silloin ei parhaallakaan tahdolla maailmassa voi erottaa enempää kuin
tämän ja kenties sellaiset haarat kuin Akseli Oxenstjerna, Johan Banér
ja Lennart Torstensson.

Vertaus ei ole minun. Olen saanut sen mieheltä, joka jo aikoja sitten
on seurannut autuasta kuningasta toiseen elämään, mutta joka täällä
maan päällä vaeltaessaan oli kuningasta sangen lähellä ja jota kuningas
käytti paljon; tarkotan sihteeri Lauri Grubbea -- "kirjuriksi"
sellaista sanottiin Kaarle IX:n päivinä, mutta sittemmin
oleskellessamme Preussissa ja Saksassa tuli siitä "sihteeri". Kuninkaan
kansliassa oli monia sellaisia; myös Adler Salvius alotti siellä
uransa, ja Lauri Grubbe olisi kai hänkin voinut nousta neuvostuoliin,
jos Herra olisi hänelle suonut pitemmän ijän.

Minulle oli Lauri herra sangen rakas, ja minä luulen että hänkin piti
minua arvossa, tietystikin yhteisen herramme, autuaan kuninkaan tähden;
ja väliin saattoi tapahtua, että me istuimme pitkät hetket jutellen
keskenämme. Silloin hän kerran puhui muun ohella siitäkin, kuinka vähän
me oikeastaan tiesimme siitä, mitä muinoin oli, "ja niin voi kenties
käydä meillekin ja sille ajalle, jossa elämme", sanoi hän. "Kuningasta
tullaan muistamaan, mutta sinua ja minua ja kaikkia niitä tuhansia,
jotka nyt elävät ja liikkuvat kirjavassa sekamelskassa täällä
ympärillämme, kaikkia näitä muistetaan sadan vuoden kuluttua yhtä vähän
kuin tammen lehtiä, joita, kun ne kerran ovat varisseet ja maatuneet
rungon juurelle, ei koskaan enää mainita." Niinpä niin, epäilemättä hän
oli oikeassa.

Matkalla Saksaan me, sihteeri Grubbe ja minä, jouduimme lähemmin
puheisiin. Me olimme molemmat samassa laivassa kuin autuas kuningaskin.
Ah, mikä aika se olikaan, ja kuinka toisenlaiseksi nyt alkoi kaikki
käydä! Laivalla ei ollut ainoaakaan miestä, joka ei tuntenut matkan
tarkotusta, jokainen tunsi sen sisimmässä sydämessään, ja jos se joskus
alkoi peittyä hämärään, niin kirkastui se jälleen nähdessä itsensä
kuninkaan. En ihmettele sitä, että saksalaiset hänen kuolemansa jälkeen
tahtoivat tehdä hänestä pyhimyksen; he olisivat tahtoneet sitä vielä
enemmän, jos he olisivat tunteneet hänet lähemmin ja voineet katsoa
hänen lävitsensä, kuten minä, köyhä mies, häpeä sanoa, luulen voineeni.
Hänen ajatuksensa ja tekonsa kävivät yhteen, hän ei sanonut yhtä ja
tehnyt toista; hän oli kunniaa ja kuninkuutta kauttaaltaan, ja
sentähden oli Jumalan henki hänen kanssansa, ja tekee aivan hyvää
sydämelle lukea niitä lehtiä, jotka ovat merkityt hänen nimellään.

Olen kuullut puhuttavan ristiritareista, millä innostuksella he
ratsastivat pyhään maahan taistellakseen ja voittaakseen tai
kuollakseen Kristuksen nimen tähden; ja totisesti oli Ruotsin kuningas
Kustaa Adolf ristiritari jalointa lajia. Hänestä saattoi sen nähdä yhtä
hyvin kuin sen saattoi kuulla hänen puheestaan; ja sanat, jotka hän
lausui jäähyväisiksi säädyille Tukholman linnassa: "kenties emme näe
toisiamme enää koskaan" -- ne tunkeutuivat rakkauden vakavuudella
jokaisen mieleen ja vihkivät edessä olevan taistelun pyhäksi
taisteluksi. Hän ja me kävimme Jumalan taistelua, me tunsimme sen
rinnassamme, ja sen tähden kiinnyimme me niin läheisesti toisiimme,
vaikkei meidän kovan onnen päivänä Lützenin luona oltu sallittu seurata
sankaria oikeaan kotiin. Sentähden saattoi valtiokanslerikin, kun hän
puhui autuaasta kuninkaasta, sanoa, että jumalallinen sallimus ja neron
mielijohde se sai kuninkaan lähtemään sorretun Saksanmaan avuksi ja
taisteluun ihmishengen vapauden puolesta. Kuninkaan polvistuminen ja
rukous, kun hän astui venheestä, joka oli hänet vienyt maihin
Usedomiin, on ikäänkuin päällekirjotus hänen elämänkirjansa seuraavaan
lukuun, joka lisäksi on kaunein ja on kantava hänen nimensä Ruotsin
rajojen ylitse kautta koko Europan myöhäisimmillekin jälkiajoille.

Sitä suurta, mitä tämä luku sisältää, en minä voi kertoa, siihen
vaaditaan toisia voimia; itse valtiokanslerikin, joka kuitenkin saneli
oppineelle tohtori Chemnitiukselle, mitä tämän tuli kirjottaa,
tunnusti, ettei hän voinut niinkuin tahtoi kirjotuksessa säilyttää tätä
kallisarvoista satua. Minä pysyttäydyn pienten parissa ja pienissä
tapauksissa, toisin sanoen juuri siinä, jota suuressa kirjassa pidetään
sivuseikkana.

Ensimäinen tapaus, jonka nyt aion kertoa, ja joka on saanut nimekseen
Wollinin leopardit, koska -- niin, sehän näkyy itse kertomuksesta! --
tämä tapaus on läheisimmässä yhteydessä kuninkaan persoonan kanssa.

Astuttuamme maihin Usedomissa -- se tapahtui kesäkuun 26 p:nä, mitä
pitkällisimmän matkan jälkeen, sillä me astuimme laivaan toukokuun
viimeisenä päivänä ja olimme silloin valmiit purjehtimaan, mutta meitä
viivytti vastatuuli, niin että me vasta kolmen viikon perästä pääsimme
oikein merille -- astuttuamme maihin pääsimme kyllä pian Oderin
suistomaiden herraksi. Se oli tehty ennen kesäkuun loppua, jonka
jälkeen kuningas marsitti jalkaväkensä Haffin ylitse ja voitti
Stettinin. Minä olin mukana, mutta kulin jälleen pää täynnä synkkiä
ajatuksia ja levottomuus sydämessä; sillä jälleen oli kysymys jostakin
ilkeästä kepposesta, joka olisi tehtävä autuasta kuningasta vastaan.

Ensi kerran aavistutti minua, että jotakin sellaista oli tekeillä,
ratsastaessamme Peenemündestä saaren ylitse Swinemündeen Usedomin
etelärannalle. Matkalla sinne levähti kuningas eräässä luostarissa,
jonka nimi oli Burglowa. Se oli yöllä heinäkuun 2 päivää vasten.
Varhain aamulla seisoin pidellen kuninkaan hevosta, ja ratsumiehet,
joiden oli seurattava häntä, seisoivat keskustellen ympärillä, jotkut
istuivat jo ratsaillakin.

Silloin näin minä puiden takaa vilahduksen miehestä, jonka tunsin
hyvin, kun hän tuli lähemmäksi. Hän oli muuan italialainen
ratsumestari, joka jo talvella oli tarjonnut kuninkaalle palvelustaan;
häntä ei kuitenkaan oltu hyväksytty, vaan hän oli seurannut mukana
omalla kustannuksellaan. Hänen kasvonsa ja koko ihminen olivat muuten
ensi hetkestä, jona hänet näin, tehneet minuun vastenmielisen
vaikutuksen, ja itse tämä hiipiminenkin puiden välissä näytti minusta
kummalliselta. Hän ei voinut aavistaa, että minun silmäni seurasivat
häntä niin tarkoin seistessäni hevosen takana nojaten päälläni tämän
kaulaan, niin että hädin tuskin saatoin nähdä lähitienoille. Kukaan muu
ei häntä huomannut, sillä hoviherrat ja upseerit, jotka kuuluivat
kuninkaan seurueeseen, seisoivat kauempana luostarinpihassa, ja heillä
oli sitä paitsi niin paljon puhumista äkillisestä menestyksestä
Peenemünden luona ja siitä selittämättömästä seikasta, että
keisarilliset sallivat meidän tällä tavoin ilman mitään vastarintaa
saavuttaa pohjan ja lujan lähtökohdan, niin ettei heille johtunut
mieleenkään katsella ympärilleen sellaisilla silmillä kuin minun, jotka
nyt kerran olivat sellaiset, että näkivät tai olivat näkevinään vilppiä
ja juonia ikäänkuin ilmassa heti kun oli kysymys kuninkaasta.

Kun hän nyt seisoi muutaman vaahteran varjossa, väijyvä katse
kiinnitettynä muutamaan luostarin ikkunaan, jossa hän epäilemättä näki
kuninkaan (sillä hänen huoneensa oli sillä puolella), oli mahdoton
erehtyä siitä, mitä hänen mielessään liikkui. Niin synkät ja niin vihaa
ja uhkaa täynnä olivat nämä kasvot, ja silmistä loisti kamala kiilto,
kuten metsänpedon ollessa valmiina hyppäykseen.

Vihdoin saapui kuningas. Hän nyökkäsi minulle samassa hypähtäen
satulaan, ja sitten lasketti hän väljään luostarin portista.

Minä vitkastelin tahallani hieman, nähdäkseni, kuinka ratsumestari
käyttäytyisi, ja minä näin, mitä muut, kaikkein vähimmän kuningas,
eivät huomanneet, -- näin kuinka synkkä mies nousi hevosen selkään ja
lasketti eteenpäin aivan kuin olisi ollut siepattava vihollisen lippu
keskellä tulista taistelua. Silloin en ollut minäkään hidas
heittäytymään hevosen selkään ja laskettamaan portista ulos muun
seurueen ohitse.

Mutta silloin ratsumestari pysähdytti. Hevonen vapisi hänen allansa
kovan rynnäkön jälkeen, mutta itse hän istui hattu kädessä ja
alasluoduin katsein sekä kuninkaan että herrojen kummastelun esineenä.

"Mitä tämä merkitsee, ratsumestari?" kysyi kuningas, ja hänen katseensa
mittaili italialaista päästä jalkoihin.

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne!" vastasi italialainen. "En
luullut, että näin varhain saisin kohdata teidän majesteettinne. Olin
matkalla hankkiakseni teidän majesteetillenne, kuten toivon, iloisen
aamutervehdyksen..."

Saattoi tosiaankin olla sangen totta mitä hän sanoi. Aamu oli niin
varhainen, ettei kuningasta voinut odottaa ulkosalla, ja hän ratsasti
aina niin yksinkertaisessa harmahtavassa takissa, että häneen nähden
helposti saattoi erehtyä. Siitä, joka ei ollut nähnyt miehen
hiiviskelyä puiden välitse ja niitä väjyviä katseita, joita hän
suuntasi luostariin päin, tuntui hänen vastauksensa aivan
luonnolliselta.

Minusta taasen tuntui, kuin joku väliintullut este olisi keskeyttänyt
hänen todelliset hankkeensa, ja tämä este piili luonnollisesti siinä,
että kuningasta seurasi niin suuri seurue, ettei suinkaan siten aina
ollut laita.

"Minkä aamutervehdyksen sitten olitte minulle aikonut?" kysyi kuningas,
katse yhä terävästi tähdättynä mieheen.

"Että Swinemünde joutuu teidän käsiinne yhtä helposti kuin
Peenemündekin!" vastasi ratsumestari.

"Niinkö, ratsumestari!" virkkoi kuningas. "Ne terveiset lienette tuonut
vain minun mielikseni..."

"Luulen kuitenkin kaikessa tapauksessa voivani sanoa, että on sangen
vähän vastarintaa odotettavissa", keskeytti ratsumestari, yhä
varmempana sekä käytökseltään että katseeltaan, kuten minusta tuntui,
vaikkakin se luonnollisista syistä jäi huomaamatta kuninkaalta ja
muilta.

Kuitenkin kysyi kuningas minun suureksi ilokseni;

"Ja mihin nojaudutte sellaisessa otaksumisessanne?"

"Minulla on vanhastaan", kuului vastaus, "tuttua väkeä Wollinissa, ja
he ovat antaneet minulle tietoja keisarillisista, olin juuri
taipaleella hankkiakseni varmuuden kaikesta".

"Hyvä!" huudahti kuningas. "Seuratkaa silloin minua, ratsumestari;
tahdomme itse katsoa, kuinka asianlaita on."

Kuningas jatkoi sen jälkeen ratsastustaan, ja ratsumestari liittyi
toisiin herroihin. Minä ratsastin, kuten minun tulikin, viimeisenä, en
kuitenkaan niin kaukana, etten olisi voinut täydellisesti pitää
miestäni silmällä, vaikken voinutkaan kuulla kaikkea mitä hänellä oli
sanottavaa.

Lisäksi olivat ajatukseni kiintyneet selvittelemään, mikä mahtoi olla
oikea sisältö hänen lausunnossaan kuninkaalle. Jotakin siinä täytyi
olla totta, se oli selvää, sillä muussa tapauksessa pelasi hän aivan
liian vaarallista uhkapeliä omasta päästään. Mutta sittenkin piili
tämän kaiken alla jotakin, josta minun täytyi päästä selville, ja minä
päätin, etten päästä miestä näkyvistäni, en tällä ratsastusmatkalla
(vaikkeikään lukuisan saattueen keskellä oikeastaan mitään vaaraa
uhannut) enkä myöhemminkään. Sillä kukaan ei voinut tietää, mitä sanoja
saattoi päästä pujahtamaan tai mitä saattoi tapahtua. Minä voin saada
vahvistuksen aavistuksilleni ennenkuin luulinkaan.

Kuitenkin näyttäytyi pian, että miehen otaksuminen oli kaikin puolin
perusteltu.

Kun pääsimme niin pitkälle, että voimme järjestäytyä hyökkäykseen
vallituksia vastaan -- kuninkaalla oli 3,000 muskettisoturia ja koko
ratsuväki mukanaan -- näimme suureksi kummaksemme, kuinka vihollinen
sytytti nämä tuleen ja sitten venheissä ja proomuissa riensi salmen yli
Wollinin saarelle, mistä samoin pian nousi savu ja liekit taivasta
kohden. Siten menivät he yhtä karkua tämän saaren poikki Wollinin
kaupunkiin. Wollinin linna, joka kuului Pommerin herttuan sisarelle,
kohosi yli kaupungin, jonka vihollinen kohta sytytti. Kaupungin
toisella puolen Diewanowin ylitse vievä silta paloi sekin kohta
ilmitulessa ja ilmotti meille, että vihollinen oli pelastunut
mannermaalle. Mikään ei puhunut italialaisen eduksi paremmin kuin nämä
liekit.

Kuningas viittasikin hänet luokseen ja sanoi:

"Kiitän teitä, ratsumestari, hyvästä tarkotuksestanne, en tule teitä
unhottamaan! Kunpa vain ei mahtava nuotio, jonka kroatit ovat
laittaneet, polttaisi liiaksi onnettomia asukkaita!"

Kun sitten saavuimme Wolliniin, tapasimme sekä kaupungin että linnan
ryöstettynä typityhjiksi, mutta koska me olimme käyneet niin äkkiä
heidän kimppuunsa, oli heidän täytynyt jättää niille hyvilleen niin
tykit ja hevoset kuin kuormastonsakin. Mutta ikäänkuin tehdäkseen
meidän menestyksemme täydelliseksi joutui samassa menossa myös tyhjäksi
ryöstetty Cammin meidän käsiimme. Olimme kuulleet paljon puhuttavan
keisarillisten tavasta käydä sotaa, kuinka he marssivat eteenpäin
tulessa ja liekeissä samoin kuin veressä ja kaikenlaatuisia rikoksia
tehden, ja mitä tässä tilaisuudessa näimme, vahvistikin todeksi
kuulemamme. Tähän viittasivat myös kuninkaan italialaiselle lausumat
sanat.

Tämä hymyili ilkeää hymyä, mutta kuninkaan suosion oli hän ilmeisesti
voittanut. Minä puolestani sain ennen pitkää nähdä jälleen saman hymyn.

Wollinin linnassa oli kaksi leopardia. Niitä säilytettiin suuressa
häkissä, ja niillä Wallenstein aikoi kunnioittaa keisaria. Wallenstein
oli ne tuottanut laivalla Wolliniin, jotta ne sieltä lähetettäisiin
edelleen määräpaikkaansa.

Näistä leopardeista levisi pian juttuja koko sotajoukkoon, ja jokainen
tahtoi nähdä ne. Minä olin lapsuudessani kuullut paljon puhuttavan
niistä vieraista eläimistä, joita kuningas Erik tuotatti
kruunajaisiinsa, ja halusin samoin kuin toisetkin päästä täällä olevia
samoja otuksia tarkastelemaan.

Vasta illalla sain aikaa mennä linnaan. Silloin tällöin kohtasin jonkun
skotlantilaisen, joka oli viipynyt muita myöhempään; mutta muuten alkoi
nyt olla hiljaista suuressa rakennuksessa, jossa hämärä levitti
harsonsa esineiden ylitse.

Linnanpihan perällä oli suuri häkki, jonka ristikoiden välitse näin jo
kaukaa neljän tulipallon loistavan. Ne olivat villipetojen silmät,
jotka olivat suunnatut minuun. Elukat olivat mahtavia nähdä, enkä minä
tiedä mitään mihin voisin verrata niiden notkeita liikkeitä, jotka
samalla kertaa olivat niin sulavat ja todistivat niin suurta voimaa. Ne
juoksentelivat edestakaisin häkissään hipoen toistensa kylkiä ja
heiluttaen pitkiä häntiään.

Kun seisoin niiden edessä, pysähtyivät ne hetkeksi, mutta alkoivat
taasen pian levottoman juoksentelunsa. Ilmeisesti oli lähellä hetki,
jolloin niiden piti saada ravintonsa, ja minä olin siis saapunut
onnelliseen aikaan, jotta saisin nähdä niiden syövän. Sillä välin kulin
ympäri häkin, joka seisoi linnanseinän vieressä, nähdäkseni ne itse
samoin kuin niiden vankilankin kaikilta puolilta. Muutamassa nurkassa
oli hieman olkia jokseenkin suuren mukulakiven ympärillä.

Seistessäni juuri häkin ja linnanseinän nurkkauksessa tuli elukkain
hoitaja kaksi suurta lihakappaletta mukanaan. Minä aioin juuri astua
esiin, kun näin linnanpuistossa italialaisen viheriän hattusulan, ja
nyt oli minun tarkkaavaisuuteni kiintynyt vähintään yhtä paljon häneen
kuin elukoihinkin, ikäänkuin hänkin olisi ollut villipeto, joka vaani
saalistaan. Eläinten hoitaja, kalpea nuorukainen, jolla oli hyvä ilme
kasvoillaan, vaikkakin niitä painoi suru, tahtoisinpa sanoa epätoivo,
oli sillä välin lähestynyt häkkiä ja muutamasta luukusta pistänyt sinne
lihakappaleet, joiden kimppuun pedot hyökkäsivät verrattomalla
ahneudella, ja samassa lähestyi italialainen samanlaisin hiipivin
askelin ja väjyvin katsein kuin olin pannut merkille puiden juurella
Burglowan edustalla. Minä pysyttäydyin niin jäykkänä ja liikkumatonna
kuin kivikuva, ja sieltä, missä seisoin, ei minua voinut nähdä
ratsumestari, joka lähestyi toiselta puolen.

"Anselmo!" kuiskasi tämä ja nuorukainen kohotti pelästyneen katseen.

"Onko siellä mitään?" kysyi ratsumestari, mutta Anselmo pudisti
päätään.

"Tahdon itse katsoa!" virkkoi silloin ratsumestari, ja nuorukainen meni
nurkan ympäri häkin toiselle puolen, jossa hän muutaman kangen avulla
kohotti kiven.

Siellä ei tosiaankaan ollut mitään, mutta ratsumestari ei näyttänyt
olevan siihen tyytyväinen.

"Kun mustamekko on ollut täällä, niin tuo minulle heti sana, mutta ei
vain kenellekään... kuuletko, ei vain kenellekään..."

Samassa älysi hän minut, ja yhtäkkiä näin entisen hymyn koristavan
hänen huuliaan, ja hän lisäsi ikäänkuin ei olisi minua nähnytkään:

"Näetkös, yllätys on silloin tuleva sitä suuremmaksi... ole huoletta,
ystäväni, onnen päivät ovat kyllä palaavat!"

"Ja minun sisareni?" kysyi nuorukainen vapisevin äänin ja katse
kiihkoisasti tähdättynä ratsumestariin.

"Sisaresi on myös tuleva onnelliseksi... Voit kyllä siitä, millä
ikävällä odotan tietoja hänestä, nähdä kuinka rakas hän on minulle...
Usko minua, päivä on kyllä palaava meille, ja silloin, Anselmo,
haihtuvat muistosta kaikki nämä katkerat hetket tai ovat ne olemassa
ainoastaan johtaakseen ajatuksen ja tunteen pelkkään valoon ja iloon...
Mutta kuka sinä olet?"

Hän katkaisi äkkiä puheensa ja tuli häkin ympäri luokseni.

Sanoin hänelle kuka olin, ja hän lausui kummastuksensa siitä, että
minulla, kuninkaan henkisotilaalla, saattoi olla aikaa viivytellä niin
kauan hirvittäväin petoeläinten luona, jonka jälkeen hän loittoni
linnanporttia kohden. Minä seisoin hetken paikoillani sanomatta
sanaakaan, silmilläni tähystellen eläimiä, vakuutettuna siitä, ettei
ratsumestari niin jättäisi minua näkyvistään. Minun tarkotukseni oli
tutkistella eläinten hoitajaa saadakseni selville, mitä kiven alla
saattoi olla etsittävää; mutta kohta ajattelin, että saatoinhan toki
etsiä keskustelua varten paremmankin paikan, jonka tähden minäkin
läksin linnasta tieheni ja huomasin silloin, kuinka hyvin ajateltua
tämä oli minulta. Sillä ratsumestari oli aivan edustalla. Jos hänen
tarkotuksensa oli mennä takaisin eläintenhoitajan luo, niin esti hänet
siitä muuan toinen italialainen, joka oli kuninkaan palveluksessa.

Tämä toinen oli nimeltään Qvinti ja hänellä oli seurassaan pari
skotlantilaista upseeria. Vaikka ratsumestari ilmeisesti ei halunnut
tehdä heille seuraa, täytyi hänen kuitenkin taipua siihen, ja kaikki
katosivat yhdessä kaupunkiin päin. Ratsumestari kääntyi parisen kertaa
katsomaan taaksensa, mutta minä kävelin niin tyynesti linnasta
poispäin, ettei hän liene voinut epäillä mitään. Vasta kun he olivat
kääntyneet kadunkulmassa näkymättömiin, pysähdyin minä ja palasin
rivakoin askelin samaa tietä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kohtasin nuoren eläinten vartian, ja minä
menin häntä vastaan.

"Ystäväni", sanoin minä, "elukkasi ovat tehneet minuun sellaisen
vaikutuksen, että tahdoin nähdä ne vielä kerran."

Hän hymyili, mutta pudisti päätänsä merkiksi, ettei se käynyt laatuun
tai ettei hänellä ollut siihen asiaan nähden mitään sanomista. En
kuitenkaan päästänyt häntä niin helpolla, vaan kiedoin hänet
keskusteluun, jonka kuluessa hän itse siitä aavistamatta antoi minulle
tärkeitä tietoja. Ensiksikin sain tietää, että hänen sisarensa oli
ratsumestarin kihlattu. Sisar oli kenttäkaupustelijattarena
keisarillisessa sotajoukossa ja salaisessa kirjevaihdossa rakastettunsa
kanssa. Mieleeni juolahti heti, että tämän kirjevaihdon, joka oli niin
salainen, täytyi koskea jotakin muuta kuin ajatusten vaihtoa kahden
rakastavan välillä, mutta sitä ei yksinkertainen eläinten vartia
näyttänyt lainkaan huomaavan.

Hänen puheensa oli sangen hämärää, ja hänen oli sangen vaikea lausua
ajatuksensa saksaksi, mutta hän näytti tahtovan tehdä uskottavaksi,
että hänen sisarelleen oli pyhä neitsyt jollakin tavoin ilmestynyt ja
tämän johdosta oli hän jättänyt isänsä linnan Italiassa ja lähtenyt
rakastettunsa kera maailmaan taistelemaan pahaa vastaan. Avioliitto
hänen ja tavallisen ratsumestarin välillä oli sula mahdottomuus, ja
molemmat olisivat hukassa, jos tytön ruhtinaalliset sukulaiset heidät
keksisivät. Kysyttyäni, oliko sellaista vaaraa todella tarjona niin
kaukana Italiasta, pani Anselmo sormen suulleen, vilkaisi nopeasti
ympärilleen ja kuiskasi:

"Jesuiitat!"

Täällä oli siis riittävästi syytä epäluuloihin. Salainen kirjevaihto,
niin salainen, että sitä varten etsittiin piilopaikka, jossa ei kukaan
voinut sellaista aavistaa, ja toiseksi jesuiittain juonet, jotka eivät
tietysti olleet punotut heikommista langoista täällä kuin
eteläisemmässä Preussissakaan.

"Mutta kuinka kauan kirjevaihto on käynyt leopardien kynsien suojassa?"

"Oh!" vastasi Anselmo katsellen arasti ympärilleen, mutta tahtomatta
antaa minulle mitään lähempiä tietoja. Ja kun minä nyt yleensä tiesin,
mitä häneltä saatoin saada tietooni, niin en tahtonut olla
itsepintainen.

Luonnollisesti muuteltiin piilopaikkaa tarpeen mukaan, ja niin lähellä
kuninkaan persoonaa, mihin juonittelu nyt oli joutunut, ei parempaa
sellaista voinut ajatellakaan.

Pää täynnä keskenään risteileviä ajatuksia, kuinka voisin päästä näiden
juonien perille, erosin eläinten vartiasta ja läksin jälleen
vartiopaikalleni kuninkaan läheisyyteen. Olin aivan epätoivoissani, kun
minut samana iltana lähetettiin viemään viestejä ja kirjeitä takaisin
Usedomiin ja Peenemündeen. Se oli surullinen ratsastusmatka, vaikka
suviyö hymyili niin lempeästi ympärilläni ja merituuli henkäili
viileyttä pääni ylitse.

Suoritettuani kuninkaalta saamani tehtävän kävelin minä kaupunkia
kohden ja pysähdyin eräälle paikalle, josta oli vapaa näköala Wolgastin
kaupunkiin, joka yön pimeydessä kohotti muurinsa ja torninsa toiselle
puolen. Silloin katkaisi ajatusjuoksuni tuttu ääni, joka huudahti
minulle.

Huutaja oli kuninkaan sihteeri, Lauri Grubbe. Hän oli iloinen, kun
tapasi juuri minut, ja pyysi minua mukaansa kotiin, jonka minä teinkin.

Sulettuaan oven hyvin ja päästyään varmuuteen, ettei ketään kuulijoita
ollut saapuvilla, kääntyi hän minuun salaperäisen näköisenä ja sanoi
pannen kätensä olalleni ja katsoen minua silmiin:

"Voinko luottaa sinuun?... Kyllä, tiedän, että voin", lisäsi hän, kun
minä en vastannut, "ja sen tähden oli onni, että tapasin juuri sinut.
Näetkös, ilma on yhä sama kuin noustessamme yöllä maihin, se on täynnä
ukkosta."

"Puhukaa vain suoraan, Lauri herra", sanoin minä. "Voitte luottaa
minuun aivan kuin itseennekin!"

"On aivan kuten sanon", jatkoi hän. "Ilma on täynnä ukkosta, ja salama
on valmiiksi taottu; on vain kysymyksessä ottaa selko, missä ja kuinka
sen on iskettävä, tahtoisin lisätä: milloin -- mutta se voi tapahtua
milloin tahansa."

"Luulen voivani arvata, mihin suuntaan tähtäätte", sanoin minä, ja
kirjuri katsoi kummastuneena minuun.

"Salamaa taotaan ahjon ääressä, minkä tulta hoitavat samat miehet,
joiden kanssa olimme tekemisissä Braunsburgissa, ja maali, johon on
iskettävä, on sama kuin silloinkin."

Hän taivutti päänsä eteenpäin merkiksi, että olin arvannut oikein ja
käveli muutamaan kertaan yli lattian.

"Niin", sanoi hän, "jesuiitat ne taasen ovat liikkeellä ja he tähtäävät
kuningasta."

Hän oli yksinkertainen ja suora, tämä Lauri herra, näin arkioloissaan,
ja sentähden minä pidin hänestä. Joku toinen, kuten herra Antero Gylle,
joka sittemmin aateloitiin, tai Adler Salvius, olisi sanonut: meidän
kaikkein armollisinta herraamme, hänen majesteettiaan. Hän ei
kuitenkaan ollut vähemmässä määrin kuninkaan suosiossa kuin joku
heistä, ja lujuudessa ja kunnossa saattoi hän täydellisesti vetää
vertoja kenelle tahansa, olisi kai noussutkin yhtä korkealle kuin joku
muukin, jollei tuoni olisi tullut väliin ja katkaissut hänen uraansa
hänen parhaissa vuosissaan. Samoin kuin kuningas piti valtiokanslerikin
Lauri Grubbea suuressa arvossa.

Hän ilmaisi nyt minulle, että hän oli saanut kirjeen valtiokanslerin
sihteeriltä, joka hämärin sanoin kertoi, että oli petos tekeillä ja
tarkoin määrättynä tarkotuksena kuninkaan murhaaminen. Kirjeen
kirjottaja oli kuullut sen eräältä toiselta preussilaisessa kansliassa,
ja tämä toinen oli saanut tiedon Regensburgista muutamalta hyvältä
ystävältään, joka oli kehottanut häntä tekemään kaikkensa hyvissä ajoin
estääkseen niin hirveän tapahtuman.

"Mutta mitä on tehtävä?" huudahti hän. "Kenen puoleen on minun
käännyttävä, ja ken voi täällä tehdä jotakin?... Kuningas itsekö?...
Ei, hän halveksii moista puhetta lujassa luottamuksessaan Jumalaan...
Valtiokansleriko?... Hän on kaukana poissa, samoin sotamarskikin, herra
Kustaa Horn, ja herra Johan Banér tulisuudellaan turmelisi kaiken.
Sillä tarvitaan suurinta varovaisuutta, jottei hätiköivillä
toimenpiteillä kiirehdittäisi ilkitekoa sen sijaan, että sitä pitäisi
viivyttää ja ehkäistä. Anna minulle joku neuvo, jos voit,... emmehän
toki voi panna käsiämme ristiin sellaisissa oloissa... mitä mieltä sinä
olet?"

"Olen samaa mieltä kuin tekin", vastasin minä, "enkä luulekaan, että
meidän tarvitsee haparoida aivan niin pimeässä kuin te luulette, vaikka
asia tuskin tulee sillä autetuksi."

Lauri herra pysähtyi käynnistään ja tuli aivan luokseni.

Minä kerroin, mitä olin nähnyt aamulla Burglowassa ja mitä oli
tapahtunut Wollinissa ja keskusteluni eläinten vartian kanssa.

"Pettyisin suuresti", lisäsin minä, "jollen olisi miehen jäljillä, ja
olen iloinen siitä, että olen saanut ilmottaa teille tämän, sillä nyt
voimme me molemmat valvoa kukin tahollamme, ja olisipa merkillistä,
jollemme oikeissa ajoin voisi lyödä tulppaa tämän mustan käytepullon
suulle."

Herra Lauri Grubbe vaipui mietteihinsä, pani käsivarret ristiin
rinnallensa ja kulki muutamia kertoja edestakaisin.

"On kyllä luultavaa", sanoi hän vihdoin, "että meillä on italialaisessa
ratsumestarissa mies tähtäimessämme, kenties kuuluu samaan liittoon
myös hänen maanmiehensä, Qvinti. Kumpikaan näistä herroista ei ole
koskaan minua miellyttänyt, heidän pehmeät eleensä ja liukkaat kielensä
sopivat huonosti meille pohjoismaalaisille."

Kuinka sitten juttelimmekaan asiasta puoleen jos toiseenkin, niin
pysähdyimme kuitenkin siihen, että tässä saattoi Herra yksin auttaa,
jollei tapahtuisi mitään odottamatonta tapausta, joka toisi valoa
asiaan ja paljastaisi petturin.

Levottomuuttani seuraavina päivinä ei voi kuvailla, ja sitä eivät
hälventäneet jatkuvat tiedonannot minun ja Lauri herran välillä.

Peenemündeen tuli paljon touhua kuninkaan palattua sinne. Ensin saapui
kuninkaan sukulaisten, Mecklenburgin herttuain lähettiläs, ja sitten
kokoontuivat sotapäälliköt neuvotteluun. Siinä päätettiin, että
kuninkaan olisi yritettävä vallottaa Stettin. Keisarillisten päällikkö
Pommerissa, Torquato Conti, joka oli jättänyt meidät rauhaan, kunnes
olimme ehtineet saada oikein tukevan jalansijan Oderin suistomaalla,
alkoi viimeinkin liikkua. Hän oli turhaan koettanut vallata muuatta
tornia Stettinin ja Demmin välillä, ja nyt oli saapunut tieto, että hän
haali väkeään kokoon yllättääkseen Stettinin. Tämä kaupunki oli sangen
tärkeä, sillä sen omistamisesta riippui herruus Pommerissa. Sentähden
tahtoi kuningas ehättää ennen Contia, ja päätökseksi tulikin, että hän
menisi suoraan Haffin ylitse Stettiniin. Kniphausen jäisi Usedomin
päälliköksi ja vanha Lesslie Wollinin.

Heinäkuun 5 päivänä meni kuningas sentähden takaisin Svinemündeen,
johon seuraavina päivinä koko jalkaväki vähitellen kokoontui. Kaikkiaan
lienee meillä ollut kymmenisen tuhatta miestä. Ne majailivat eräällä
niemellä, joka on nimeltään Kaseborg, Usedomin kaupungista etelään
päin. Heinäkuun 8 p:nä oltiin valmiit astumaan laivaan, jonka piti
tapahtua illalla. Italialaisista en ollut näinä päivinä nähnyt mitään,
joka olisi voinut antaa ravintoa epäluuloilleni. He olivat paljon
yhdessä, mutta kenenkään päähän ei pälkähtänyt nähdä siinä mitään
eriskummaista, he kun maanmiehinä tietenkin parhaiten ymmärsivät
toisiaan ja viihtyivät toistensa seurassa. Vasta samana päivänä, jona
meidän oli astuttava laivaan, tapahtui jotakin, joka vei epäluuloni ja
levottomuuteni huippuunsa.

Pommerin vanhalta herttualta oli saapunut lähetystö kuninkaan luo.
Lähettiläät olivat herttuan kansleri ja muuan hänen neuvoksistaan, ja
he pyysivät herransa puolesta, että kuningas sallisi hänen pysyä
puolueettomana, tai toisin sanoen, että kuningas tahtoisi osottaa
hänelle sen ystävyyden, että säästäisi hänet vierailultaan; hän kai
piti enemmän siitä, että näki kansansa ja maansa ryöstettynä ja
poltettuna ja kaikin puolin tuhottuna kuin että olisi vihottanut herra
keisariaan puolustautumalla, mutta eihän toisekseen silloin kukaan
voinut tietää, että Ruotsin kuninkaalla olisi se mahti, minkä hän
sitten osotti omistavansa.

Kuten luonnollista oli, saivat pelästyneet herrat kieltävän vastauksen
pyyntöönsä: "Tahdon seurata heti jälestänne", sanoi kuningas, "ja siten
saada varman selon, tahtooko teidän herranne olla ystäväni vai
viholliseni." Mutta pommerilaisten herrojen ollessa kuninkaan luona
puuhailin minä kuninkaan hevosen kanssa enkä ajatellut mitään muuta
kuin mitä minulla oli käsilläni. Silloin seisoi äkkiä leopardien vartia
edessäni.

"Mitä tahdot?" kysäisin jotensakin tuikeasti, sillä koko salainen
juonenpunonta muistui mieleeni nähdessäni nuorukaisen, joka välitti
kirjevaihtoa petturien välillä.

"Ei pahaa, ei pahaa", sammalsi Anselmo murretulla saksankielellään. "Ei
voi auttaa... sano vain minulle, missä voin tavata mieheni!"

"Ja miksi tahdot tavata hänet juuri nyt?"

"Koska... koska..." hän ei saanut sanoja suustaan, jonka tähden minun
täytyi häntä auttaa vielä parilla kysymyksellä.

"Onko ratsumestari ollut linnassa?" oli ensimäinen kysymykseni, ja hän
vastasi siihen myöntävästi.

"Leopardien luona?"

Anselmo nyökkäsi.

"Ja eikö hän ole löytänyt mitä etsii?"

Ei, sitä ei hän ollut.

"On vihasta suunniltaan", lisäsi Anselmo, "ja sanoo, että... mutta, mio
caro, sano minulle, mistä hänet tapaan!"

Mielessäni välähti, että leopardien vartialla täytyi olla kirje
mukanaan. Ratsumestarin suuttumus ei voinut johtua muusta kuin että
kirje, jota hän odotti, oli jäänyt tulematta, ja epäilemättä oli hän,
kun hän kai piti mahdottomana saapua tänään Wolliniin, käskenyt
nuorukaista, jos kirje saapuisi, tuomaan sen hänelle. Mutta jos
aavistukseni oli oikea, niin täytyi juuri tämän kirjeen olla paras
keino petturien paljastamiseen.

"Sinulla on kirje mukanasi!" sanoin naulaten silmäni nuorukaiseen ja
osottaen hänen taskuaan.

Hän hätkähti, karahti kalmankalpeaksi ja katsoi ympärilleen kaikille
puolin. Minä koetin tyynnyttää häntä ja sanoin:

"Älä pelkää, minä en tahdo sinulle mitään pahaa eikä kukaan muukaan,
mutta ole vilpitön, muuten sinut pidetään urkkijana ja hirtetään
ensimäiseen puuhun."

"Armoa, armoa," sanoi hän, "teen sen sisareni tähden, hänen tähtensä."

"Anna minulle kirje!" sanoin minä.

Hänet valtasi vavistus, joka pusersi tuskanhien hänen otsalleen; minä
näin kuinka hän taisteli itsensä kanssa, tottelisiko minua vai ei. Oli
merkillinen sallimus, että hän leiriin saavuttuaan tapasi juuri minut,
mutta minä olen nähnyt monet kerrat, kuinka ihmeellisesti ihmisten
laskut menevät myttyyn jostakin aivan aavistamattomasta syystä.
Paremmin ei tosin voi joku suunnitelma olla tehty kuin se, joka tässä
oli kysymyksessä, ja jos leopardien vartia olisi tavannut jonkun muun
kuin minun, niin epäilemättä olisi hän ilman vaikeuksia päässyt sen
luo, jonka luo pyrki. Mikä hänen askeleensa johti juuri minun luokseni,
sitä on yhtä vaikea sanoa kuin on helppo ymmärtää, kuka hänen silmiensä
antoi ensin sattua minuun, kun hän lähestyi leiriä. Minä näin siinä
merkin, että kaikkivaltias valvoi Ruotsin kuninkaan yllä ja silmäili
siunaten Ruotsin maata ja minua, köyhää miestä, joka tahdoin tehdä niin
paljon, mutta itse asiassa voin niin vähän.

Kuinka hän nyt itsekseen lienee miettinytkään, niin oli hän lopulta
antamaisillaan minulle kirjeen, kun Lauri herra tuli käyden ja suuntasi
askeleensa minun luokseni.

"Kirje ratsumestarille", sanoin minä, kun hän oli ehtinyt aivan luo, ja
hän ymmärsi täydellisesti tarkotuksen.

"Leopardien välityksellä?" kysyi hän ja käänsi katseensa minusta
nuorukaiseen.

Kun hänen terävä katseensa oli ikäänkuin lukenut ajatukset leopardien
vartian sielun syvyydestä, kääntyi hän minuun ja kysyi ruotsiksi:

"Minusta näyttää paremmalta antaa nuorukaisen itsensä jättää kirje
omistajalleen. Laitamme niin, että se tapahtuu todistajain ollessa
läsnä. Tiedän kyllä, missä hän nyt on; herra Johan Banér ei ole
kaukana, ja herra Lennart Torstensson oli kiintynyt keskusteluun hänen
kanssansa. Seuratkoon poika siis meitä."

Ja silleen se sai jäädä; kulimme eri rykmenttien ohitse muutamain
pöytäin luo, jotka seisoivat parin tuuhean vaahteran juurella. Täällä
istui ratsumestari ja muutamia upseereja. Hieman loitommalla seisoivat
Johan Banér ja Lennart Torstensson.

Me suuntasimme kulkumme viimeksi mainitun luo, mutta kulimme
italialaisen ohitse, niin että hän voi nähdä kirjeentuojan, jonka
käteen minä tartuin. Minä tunsin, kuinka hän vapisi, ja kun me kulimme
ratsumestarin ohitse, ei hän rohennut nostaa maasta katsettaan.

Tämä oli, kuten olimme laskeneetkin, tuskin saanut Anselmon näkyviinsä,
ennenkuin hän seurasi tätä tarkkaavaisuudella, jota hän ei voinut
salata, ja kun hän näki meidän kulkevan ohitse nousi hän, sanoi parisen
sanaa tovereilleen ja seurasi hiljakseen perästämme.

Lauri herra ei ollut huomaavinaan mitään, vaan näytti kulkevan omissa
ajatuksissaan; mutta saavuttuamme aivan herra Johan Banérin kohdalle,
pysähtyi hän ja katsoi ylös, sanoen ikäänkuin ohimennen:

"Huomisaamuna lähtee pikalähetti neuvoston luo."

Herra Johan, joka ei oikein kuullut, mitä lausuttiin, astui askeleen
eteenpäin, ja herra Lennart seurasi. Samassa kääntyi Lauri herra ympäri
ja näki ikäänkuin sattumalta ratsumestarin, joka oli pysähtynyt hieman
loitommaksi ja katsoi alaspäin rannalle, missä pommerilaiset herrat
juuri menivät pois kuninkaan luota palatakseen Stettiniin saamansa
vastauksen kera.

"Kas tuolla seisoo itse ratsumestari, jota etsimme", huudahti Lauri
herra ja mainitsi hänen nimensä viitaten häntä luoksensa. Ja
ratsumestari lähestyi, ei kuitenkaan läheskään niin luontevan
liukkaasti kuin hänen oli tapana.

"Herra ratsumestari", sanoi Lauri herra, "täällä on kirje teille."

Anselmo vapisi kuin haavanlehti ja ratsumestari oli kalmankalpea; mutta
katseessa, jonka hän suuntasi poloiseen leopardien vartiaan, loisti
kuluttava tuli, oikea hornan liekki. Herra Johan ja herra Lennart
katsoivat kysyvästi ja kummissaan sihteeriin, joka näytti tekevän
yksinkertaisimman asian maailmassa valtiovaaralliseksi.

Kun keskustelu kävi saksaksi, ymmärsi Anselmo kaiken mitä puhuttiin, ja
minun viittauksestani ojensi hän kirjeen, ja ratsumestari otti sen ja
aikoi pistää taskuunsa, ensin tarkastettuaan päällekirjotusta.

"Aivan oikein", sanoi hän suurella maltilla, "se on tosiaankin minulle.
Mistä olet saanut sen, ystäväni?"

"Wollinissa!" vastasi Anselmo sellaisella äänellä kuin kieli olisi
tarttunut hänen kurkkulakeensa.

"Hyvä, hyvä!" jatkoi ratsumestari. "Jos tahdot seurata minua, niin
lähetän kirjeen vastaan."

Jos asia olisi nyt ollut muissa käsissä, ja jollen olisi nähnyt näiden
kirjeiden salaista piilopaikkaa, niin olisin itsekin antanut asian
mennä menoaan, ja ratsumestari olisi mennyt kirjeineen ja lähettänyt
vastauksensa leopardien vartian mukana. Mutta nyt puutuin minä tai
oikeammin Lauri herra, joka minulta oli saanut tietää asianlaidan,
väliin parilla sanalla, jotka tuokioksi saivat italialaisen pois
suunniltaan.

"Sananen ensin", sanoi hän. "Kaikki olisi nyt hyvin, mutta teidän
täytyy ensin selittää kirjeenvaihtonne salaperäisyys."

"Salaperäisyys?" puuskahti italialainen loukatun viattomuuden
äänensävyllä.

"Niin", jatkoi Lauri herra, "teidän täytyy myöntää, että näyttää hieman
kummalliselta, kun joku valitsee kaksi leopardia kirjeiden vartiaksi ja
suojelijaksi, niin meneväin kuin tulevainkin... Pyydän sentähden teitä
näiden herrojen kuullen selittämään, kuinka tämän laita on, muussa
tapauksessa täytyy minun kuninkaan nimessä pyytää teitä jättämään kirje
minulle."

Italialainen seisoi kuin ukkosen lyömänä, mutta hän suoriutui tavalla,
jota ei Lauri herra enkä minä voinut aavistaakaan. Hän olisi voinut
kysyä, kuinka Lauri herra oli saanut tietoonsa hänen salaisuutensa,
mutta sitä ei hän tehnyt, vaan hän menetteli toisin, ja juuri siten,
että sen ennen kaikkea täytyi miellyttää jaloja mieliä, sellaisia kuin
herra Johan Banérin ja herra Lennartin.

"Tahdon avomielisesti vastata kysymykseenne", sanoi hän. "Minulla on
suojeltavana salaisuus, jonka säilyttämisestä riippuu koko elämäni
onni. Tämä kirje", ja hän vei sen huulilleen ja suuteli sitä, "tämä
kirje on kihlatultani, mutta jos joku saisi tietää, että hän kirjottaa
minulle tai minä hänelle, niin olisi hän hukassa, ja te ette tiedä, te,
jotka tulette kylmästä pohjolasta, mitä merkitsee olla jesuiittain
urkinnan esineenä. En luule koskaan voivani kyllin varmasti piilottaa
niitä kirjeitä, jotka tulevat häneltä minulle ja menevät minulta
hänelle. Sanon tämän teille, koska näen teissä aatelismiehiä, jotka
eivät tahtone loukata minua syvemmin kuin jo lausutut epäilykset ovat
loukanneet..."

Hän katkaisi puheensa, jolloin kyyneleet, loukatun kunnian kyyneleet,
kihosivat hänen silmiinsä. Sen jälkeen jatkoi hän kääntyen Johan
Banériin ja ojentaen kirjeen häntä kohden:

"Jos haluatte sitä", sanoi hän, "niin olen valmis teidän
läsnäollessanne avaamaan ja lukemaan tämän kirjeen."

Koko hänen olennossaan oli niin jalon avomielisyyden leima, että itse
Lauri herra ja minäkin luulimme hetkiseksi, että olimme pettyneet.

Ja kun näin oli meidänkin laitamme, kuinka ei silloin olisi näitä
ylhäisiä herroja, jotka kumpikin olivat itse ritarillinen avomielisyys
ilmielävänä, kuinka ei silloin olisi heitä miellyttänyt tämä kieli,
nämä katseet ja syvintä tuskaa ilmaisevat kasvojen ilmeet, varsinkin
kun heihin syvästi vaikutti se into, jolla he olivat miehen nähneet
huolehtivan kuninkaan menestyksestä ja jolla hän oli voittanut itse
kuninkaankin suosion?

He ojensivat molemmat kätensä ratsumestarille, joka sai poistua
kirjeineen.

Minä sanoin Lauri herralle, kun erosimme ja minä olin saanut aikaa
oikein miettiä kaikkea:

"Vielä kerran tahdon käydä leopardien luona!"

Tapahtumain myöhemmän kehittymisen tahdon kertoa seuraavassa.



14.

Quint von der Bruce.


Miehistön nousu laivaan kävi illalla hyvin. Kuningas oli innoissaan ja
oli mukana kaikkialla, sillä se nyt kerran oli ominaista hänen
luonteelleen, että kuinka suuresti hän luottikin miehiinsä, niin luotti
hän kuitenkin enimmän itseensä. Verrattomalla tarkkuudella piti hän
silmällä kaikkea ollakseen varma, että kaikki oli kuten sen piti olla,
kun jotakin tärkeää oli suoritettava. Se näyttäytyi jo noustessa yöllä
maihin Usedomissa, jolloin hän hyppeli teljolta teljolle purressa,
jonka oli hänet vietävä laivasta maihin. Muutamassa toisessa venheessä
oli jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja kun hän silloin juoksi
keulavantaalle paremmin nähdäkseen, astui hän harhaan ja kolautti
sääriluutaan niin pahasti, että ihoon tuli naarmu. Oli suuri onni,
ettei hän loukkautunut pahemmin keskellä kesähellettä ja ankarimman
työn aikana. Kuningasta ympäröivät herrat pelkäsivät pahinta.[6]

Monet kerrat onnettomuus oli kuningasta yhtä lähellä; mutta kun joku
uskalsi muistuttaa kuningasta, että hänen olisi pidettävä varansa ja
muistettava, kuinka paljo riippui hänen elämästään, oli hänellä tapana
sanoa: "En voi sitä auttaa, sillä luonteeni on sellainen; en voi uskoa
hyvin tehdyksi mitään, mitä en ole itse nähnyt!" -- Kaikki kävi
kuitenkin tällä kertaa onnellisesti ja hyvin.

Suotuisalla tuulella purjehdimme suuren Haffin ylitse ja nousimme
maihin Oderburgin luona, muutaman vanhan linnan, joka sijaitsi
tykinkantaman päässä Stettinistä. En tahdo viivytellä kertomalla,
kuinka vanha herttua Bogislaus, jonka lopulta täytyi itsensä ajaa
vaunuillaan kuningasta vastaan, pakotettiin avaamaan porttinsa ja
kuinka hänen urhoollinen everstinsä, joka ensin suututti kuningasta
lähettämällä rummuttajan neuvotteluun, itse meni kuninkaan
palvelukseen. Merkillistä on sentään, kuinka ihminen väliin toimii omaa
hyväänsä vastaan.

Kun katsoin vanhaa herttuaa, kuinka hän puhkui ja huokaili ja rimpuili
vastaan, kun kuningas tahtoi hänen omaksi parhaakseen miehittää hänen
pääkaupunkinsa, niin oli se minusta kuin koettaisi auttaa lintua, joka
on eksynyt johonkin huoneeseen ja levottomasti räpyttelee siipiään
vasten seiniä ja kattoa, jopa ikkunaakin, mutta ei millään neuvoin osaa
mennä ulos ja käy vain levottomammaksi jos sitä koettaa auttaa.
"Tunteeko teidän majesteettinne myös keisarin vastustamattoman voiman?"
kysyi herttua lopuksi.

"Kyllä", vastasi autuas kuningas, "minä tunnen sen, mutta myöskin sen,
että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hylkää oikeaa
asiaa!"

"Nun, in Gottes Namen!" sanoi silloin vanha mies syvästi huoaten, joka
minun korvissani muistutti linnun siipien räpytystä, kun sen on
onnistunut saamaan kiinni ja päästää ulos avoimesta ikkunasta.

Mutta kaikki tuo, kuinka marssimme kaupunkiin -- se miehitettiin
uplantilaisilla, länsigööteillä ja kuninkaan henkivartiaväellä --
kuinka leirin suojaksi luotiin valleja ja hautoja kaupungin ja
Oderburgin välille ja kuinka linnassa juhlittiin -- kaikki tuo on nyt
joka miehelle tuttua. Mutta niin ei ole se, kuinka kävi italialaiselle
ratsumestarille.

Kului viikkokausi huomaamattani hänestä mitään epäiltävää, vaikkakin
seurasin häntä sellaisella tarkkaavaisuudella, että minun olisi pitänyt
kyllä keksiä, jos olisi ollut mitään keksittävää. Hän oli iloinen,
laski leikkiä ja joi vertaistensa kanssa ja näytti ottavan maailman
keveältä kannalta. Mitään sellaista tavatonta ja silmiin pistävää intoa
kuninkaan palveluksessa, että itse kuningaskin saattoi hairahtua, sitä
en enää nähnyt.

Wolliniin en onnistunut pääsemään, ja kuta enemmän päiviä kului, sitä
hyödyttömämpänä aloin sitä pitääkin, kun tunnettu piilopaikka ei
tietysti ole enää mikään piilopaikka, niin että olisin turhaan sieltä
etsinyt kirjeitä. Mutta levottomuuteni ei siltä hälvennyt, vaan
lisääntyi lisääntymistään, erittäinkin kun ymmärsin, että jos petos oli
todellakin tekeillä, niin toimivat petturit nyt vielä paljon
salaperäisemmin.

Heittelehtäessäni näiden molempien äärimäisyyksien välillä -- toisella
puolen ilkeä viekkaus, joka kulki niin syviä ja salaisia teitä, että se
uhmaili paljastuksen mahdollisuuttakin vastaan, toisella puolen
mahdollisuus, että italialainen ratsumestari tosiaankin oli puhunut
totta herroille Usedomissa -- oli minulle vihdoin jonkunlainen valon
vilahdus pimeydessä se ajatus, että mies saattoi olla pelkästään
välikappale. Häntä vastaan puhui enää ainoastaan hänen hiivintänsä
puiden välissä Burglowan luona ja hänen huima ratsastuksensa ja
äkillinen pysähdyksensä, kun hän näki suuren seurueen; kaiken muun
saattoi selittää sillä tavoin kuin hän itse ja leopardien vartia olivat
yhtäpitävästi selittäneet. Siinä oli kaikessa tapauksessa jotakin alla,
joka ei sietänyt päivän valoa ja joka piti minua edelleen siinä
uskossa, että jotakin kuitenkin oli tekeillä, vaikkakin minä, kun
ajattelin kaikkia seikkoja toistensa yhteydessä, jäin siihen
vakuutukseen, että minulla tässä oli ainoastaan alempi välikappale eikä
se, jolla oli petoksen johtolangat käsissään.

Tätä käsitystäni vahvisti Lauri herra, joka oli samoin kuin minäkin
vakuutettu, että jotakin oli tekeillä, kun vain löytäisi langat
käsiinsä.

"Varmaa on", sanoi hän, "ettei se kala, joka pyristeleksen pinnalla,
ole yhtä vaarallinen kuin se, joka ui pohjalla."

Hän odotti joka päivä kirjettä ystävältään valtiokanslerin luona, ja
epäilemättä sisältäisi se valaistusta asiaan. Mutta hän kehotti minua,
vaikkei sitä tosin tarvittu, etten väsyisi etsinnässäni, samoin kuin
hänkin puolestaan tahtoi pitää silmänsä ja korvansa auki.

"Everstiluutnantti Quint?" kysyin minä.

"Quint!" vastasi Lauri herra ja nyökkäsi vakuuttavasti päätään.

Niin, hän oli ainoa, kehen epäluulot saattoivat kohdistua. Hän oli
ulkonaisesti yhtä pehmeä ja notkea kuin ratsumestarikin, mutta hänen
katseensa oli tyynempi ja syvempi. Häntä ei voinut koskaan nähdä
ajattelematta, että hänen mielessään liikkui jotakin suurisuuntaista,
vaikkei voinut sanoa, oliko tarkotus paha vai hyvä. Hän oli
everstiluutnanttina hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin rykmentissä,
ja tämä osotti hänelle suurta suosiota. Hänen rouvansa, joka oli hänen
mukanaan, oli kerrassaan mainio nainen ja asui eräässä talossa, joka
sijaitsi kaupungin eteläosassa lähellä muuria ja samoin Oderia, jonka
muuan haara juoksee tämän kaupungin lävitse.

Tähän mieheen ja tähän taloon, joka näytti olevan niin hyvin valittu
salaisen yhteyden pitämiseen vihollisen kanssa, suuntasin minä nyt koko
tarkkaavaisuuteni, milloin vain sain siihen aikaa palveluksestani, ja
voin hyvin sanoa, että vietin joka yön pimeimmät hetket tämän talon
läheisyydessä, niin että everstiluutnantti, jos hän olisi huomannut
minut, olisi voinut saada minusta omituisia ajatuksia, aivan kuin minä
olisin kulkenut kosiskelijan polkuja.

Eräänä yönä, kun oli mitä pimein, seisoin muutaman talon nurkalla,
josta minulla oli esteetön näköala niin hyvin taloon, jossa
everstiluutnantti asui, kuin myös virralle, kun äkkiä kuulin ikäänkuin
aironvetäisyn, mutta en mitään enempää. Virta solisi rantojensa
välissä, ja ympärillä oli kaikki hiljaista. Äänen oli kenties
aikaansaanut joku virrassa uiskenteleva pölkky, jota vasten aalto oli
loiskahtanut.

Menin kuitenkin hiljaa aivan virran partaalle, mutta en voinut pimeässä
nähdä mitään. Tosin olin kuulevinani, ikäänkuin minusta jonkun matkaa
vasemmalle työntyisi vene aivan hiljaa rantaa vasten. Tuumin itsekseni,
että luulottelu voi saada aikaan kummallisia asioita, ja olin
vetäytymäisilläni takaisin tähystyspaikkaani. Jos olin kuullut oikein,
olisi veneen täytynyt tulla etelästä päin, siis vihollisten taholta, ja
sehän oli sula mahdottomuus.

Mutta juuri silloin näin kahden varjon tulevan rannalta ylöspäin, ja
minä heittäysin salaman nopeudella maahan, mikäli mahdollista
välttääkseni joutumista ilmi, kuten ilmeisesti olisi tapahtunut, kun
olin aivan avoimella paikalla.

Molemmat varjot kulkivat muutamia askelia eteenpäin, mutta sitten
pysähtyivät ne yhtäkkiä. Ryhdistä ja käynnistä päättäen olin toisen
heistä tuntevinani italialaiseksi ratsumestariksi, ja silloin oli
minusta itsestään selvää, että toinen oli leopardien vartia.

Minusta näytti, ikäänkuin ratsumestari tai se varjo, jota pidin hänenä,
olisi äkkiä huomannut seuralaisensa joksikin toiseksi kuin hän tämän
oli odottanut olevan. Hän pysähtyi ja tarttui toisen käteen, vetäisi
tämän lähemmäksi ja kumartui eteenpäin ikäänkuin paremmin nähdäkseen,
ja sitten levitti hän käsivartensa ja sulki toisen varjon syliinsä.

Nyt valkeni asia minulle.

Jos toinen varjoista oli italialainen ratsumestari, niin täytyi toisen
olla hänen italialainen kihlattunsa. Mutta tämän oli täytynyt
käsittämättömällä tavalla pujahtaa venheessä kaupunkiin aivan vahtiemme
välitse, ja kun tämä oli verraton uhkateko, niin täytyi syyn siihen
olla paljo tärkeämmän kuin pelkän lemmenkohtauksen.

Minä seisoin kuin lumottuna, silmät naulittuina näihin kahteen, jotka
pysähtyivät hetkeksi ja keskustelivat keskenään moneen kertaan
syleillen ja tehden kaikkea sellaista kuin rakastavaisten kesken
ymmärtääkseni on tapana.

Vihdoin lähtivät he kulkemaan rantaa ylöspäin ja suuntasivat kulkunsa,
kuten minusta näytti, siihen taloon, jossa everstiluutnantti Quint
asui.

Oli onni, että heillä oli toistensa kanssa niin kylliksi tekemistä kuin
heillä oli, sillä muuten heiltä olisi tuskin voinut jäädä huomaamatta,
että minä seurasin heitä, ja minun täytyy tunnustaa olleeni niin
kiintynyt tähän varjoleikkiin, etten oikein noudattanut sitä
varovaisuutta kuin minun olisi pitänyt. Minä tulin heitä niin lähelle,
että voin aivan kuulla, mitä he sanoivat, mutta onnettomuudeksi
puhuivat he italiankieltä, jota minä en ymmärtänyt.

Aivan oikein, he menivät everstiluutnantin taloon, ja ratsumestari --
nyt lähempää näin selvään, että hän se oli -- otti taskustaan avaimen,
avasi pienen takaportin, ja niin katosivat molemmat.

Siinä kaikki, mitä olin saanut tietooni. Siinä seisoin minä niin
lähellä, ja kuitenkin oli minun aivan mahdoton saada tietoa siitä
salaisuudesta, joka vähitellen kypsyi tai kenties juuri tänä yönä oli
puhkeava hedelmään.

Ensi aikomukseni oli rientää leiriin kuninkaan luo, mutta kun ajattelin
lähemmin, että mitä tulisikin tapahtumaan, niin ei kuitenkaan voinut
olla kysymystä mistään yllätyksestä samoin kuin oli laita
Braunsbergissä, sillä täällä oli toki väestö protestanttinen eikä
suinkaan rakastanut keisarillisia -- kun ajattelin tätä, niin olin sitä
mieltä, että minun piti jäädä, sillä voinhan aina nostaa hälytyksen
heti, kun petturit kävisivät toimintaan.

Mutta minä sain kauan odottaa. Minä valitsin paikan, mistä saatoin
nähdä niin talon pääportin kuin mainitun takaportinkin, ja siellä
seisoin varmaankin tunnin, ennenkuin kuului vähintäkään ääntä tai näkyi
pienintäkään liikahdusta, yhtä vähän pihalta kuin ikkunoistakaan.

Vihdoin kuuluivat askeleet, jotka lähestyivät takaporttia. Tämä aukeni
aivan hiljaa, ja kaksi miestä astui ulos.

Toinen oli jälleen ratsumestari, toinen oli muuan porvari. He
keskustelivat keskenään, ja kun he huomasivat kadun olevan aivan
tyhjän, eivät he kai katsoneet tarvitsevansa välittää siitä
varovaisuudesta mikä kuului asiaan. Vaikkakaan he eivät puhuneet
kovalla äänellä, kuulin minä kuitenkin selvään, mitä he sanoivat, ja
rakastunut ratsumestari, joka nyt uiskenteli sulassa ihastuksen
meressä, näki kevytmielisyydessään pelkkää kultaa ja kukkaskumpuja eikä
lainkaan ajatellut mitään onnettomuutta tai tielle sattuvia esteitä.

Luonnollisesti se, minkä kuulin, oli vain ennen alkaneen keskustelun
jatkoa.

"Mutta ruotsalaisella kuninkaalla on pitkät käsivarret", sanoi porvari.
"Vaikka hän nyt onkin kaupungin ulkopuolella leirissään, niin ulottaa
hän kyllä koko kaupunkiin, niin, jokaiseen pisteeseen, missä ikänä tuli
syttyisikin. Hän ja hänen sotajoukkonsa on kuin yksi ruumis, ja jos
kärpänen ryömii varpaan ylitse, niin saa hän heti tiedon pikku
oliosta."

"Sen täytyy käydä sittenkin", puuttui ratsumestari puheeseen. "Niin,
sen täytyy käydä; se voitto tuntuu laajalle, ja kaikkien meidän onnemme
on varma."

"En minä ainakaan ole puuttunut leikkiin vain onnen tähden", virkkoi
porvari jälleen vakavasti. "Minä tottelen vain pyhää neitsyttä, häntä
enkä ketään muuta!"

"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi ratsumestari. "Ken ei tottele häntä
mielellään ja koko sydämestään, niin hänet jättää onnikin."

"Niin, niin... minusta ei se ainakaan tule riippumaan, jollei asia
saavuta menestystä, mutta minä toistan, että täytyy toki katsoa, ettei
satimeen tartu kissa hiiren sijaan, jolle se on viritetty... täytyy
tarkoin harkita kaikkea, ja minä sanon mitä olen sanonut, ruotsalaisten
ratsumiesten kanssa ei ole leikkimistä, ja Maximilian Teufel on soturi,
jolle vain harvat vertoja vetävät. Pitäkää varanne, herra ratsumestari,
etteivät he ole täällä ennenkuin aavistammekaan, ja silloin taitaa olla
liian myöhäistä."

Ratsumestari nauroi epäröivälle porvarille ja taputti häntä olalle
sanoen:

"Meillä on tänään heinäkuun 19:s tai oikeammin, sillä nyt on jo puoliyö
ohi, meillä on heinäkuun 20:s päivä. Teufel on parhaallaan tulossa
Wollinin kautta ja marssii viivyttelemättä tänne päin, ja jos tämäkin
epäonnistuu, niin ainakin..."

Ratsumestari pysähtyi ja kuunteli. Minä luulin tuokion, että minut oli
keksitty, mutta niin ei sentään ollut. Muurilla tapahtui vahdin muutto,
ja tämä kuului hiljaisessa yössä hyvin sinne, missä olimme. Päästyään
vakuutetuksi, ettei ollut ketään asiaan kuulumatonta kuuntelijaa,
jatkoi ratsumestari, kuitenkin matalammalla, puoleksi kuiskaavalla
äänellä, samalla kuin hän pysähtyi ja painautui kiinni porvariin:

"Niin ainakin onnistuu toinen... Stettin on tuleva meidän käsiimme,
siitä voitte olla varma."

Siinä minä nyt kuulin salaisuuden ja aioin hypätä esiin ja tarttua
petturiin, kun porvari virkkoi huoaten:

"Jospa niin tapahtuisi, toivon sitä hartaasti, sillä en mielelläni
tahtoisi, että tuohon toiseen ryhdytään, niin, en tahtoisi sitä
mielelläni."

"Se on kuitenkin rauhan ehto!" sanoi ratsumestari sangen varmasti.
"Ilman sitä saavutetaan vähän, vaikka Stettin onkin keisarin kädessä."

Molemmat miehet kääntyivät nyt toiselle kadulle, ja minä annoin heidän
mennä muutamia askelia, sillä tahdoin ensin hieman harkita, mitä olin
kuullut, ennenkuin kävin toimintaan. Ne muutamat sanat, jotka olin
kuullut, olivatkin senlaatuisia, että ne saattoivat vallata
minunlaiseni köyhän miehen.

Asianlaita oli tosiaankin niin, että kuningas oli jättänyt suurimman
osan ratsuväestä Usedomiin, kun hän jalkaväen kera meni Stettiniä
vastaan, ja eversti Lesslie oli näinä päivinä saanut käskyn tehdä
sillan Wollinin salmen yli ja lähettää ratsuväen Stettiniin. Vihollisen
tarkotus oli siis estää tämä, mutta toiseksi myös päästä Stettinin
herraksi ja kolmanneksi vielä jotakin, jonka rehellinen porvari ei
mielellään olisi suonut tapahtuvan, mutta joka oli rauhan pääehto, ja
se ei ilmeisesti voinut olla muuta kuin mistä kirje herra Lauri
Grubbelle puhui.

Päätin ennen kaikkea kääntyä tämän puoleen, sillä ratsumestarin saattoi
aina tavata millä hetkellä tahansa.

Viivyttelemättä lähdin sentähden siihen taloon, missä kuninkaalla oli
kansliansa ja Lauri herralla myös muuan huone.

Kello kävi kolmatta, kun seisoin hänen ovensa edessä. Hän oli jo
noussut ja istui työnsä ääressä sekä selitti, etten olisi voinut tulla
sopivammin, koska hän oli aikonut lähettää sanan minulle. Kerroin
hänelle, mitä olin saanut tietää, ja minä näin kuinka hänen kasvonsa
selkenivät hänen puhuessaan, sillä voihan tavallaan sanoa
selkenemiseksi sitäkin, kun näkee asian oikean laidan ja huomaa
olevansa pilkkosen pimeässä.

"Sinulla on vyyhti käsissäsi", sanoi hän hetken jälkeen. "Sinulla on se
kokonaan. Mutta", lisäsi hän, "nyt on meidän katsottava, kuinka saamme
sen kerityksi. Siitä, mitä porvari niin vastahakoisesti tahtoo, on
minulla tässä mustaa valkoisella; on tosiaankin kysymys kuinkaan
hengestä."

Hän läppäsi kädellään äsken avattua kirjettä. Sen oli tuonut posti
kuninkaan kansliaan Preussista. Kirje oli kirjotettu latinaksi, ja hän
luki sen minulle. Hiukset nousivat päästäni, kun kuulin sen hirveän
sisällön.

Ei ollut kysymys mistään enemmästä eikä vähemmästä kuin kuninkaan
murhaamisesta. Muuan munkki Omburgista oli ostettu lähtemään
ruotsalaiseen leiriin toteuttaakseen tihutyön. Hän tulisi papillisessa
puvussa ja uskottelisi olevansa karkotettu maastaan uskonnollisista
syistä. Hän jättäisi kuninkaalle anomuskirjeen, joka kuivikehiedan
sijasta on siroteltu nopeasti vaikuttavalla myrkyllä, jonka
valmistuksen ainoastaan iljettävät jesuiitat tunsivat ja olivat nyt
käyttäneet taitoaan tähän tarkotukseen. Myrkky oli niin väkevää, että
se surmasi, kun sitä vain hengitti. Jollei tämä kuitenkaan syystä tai
toisesta onnistuisi, niin ettei kuningasta kohtaisi kuolema hänen
luettuaan tämän kirjeen, niin oli mies varustettu myös tikarilla tai
puukolla, joka oli kastettu yhtä väkevään myrkkyyn, ja sillä hän
silloin tekisi murhan.

"Jesuiitat ovat vakuuttaneet hänelle", luki kirjeessä, "että jos hän
onnistui surmaamaan kuninkaan ja saataisiin kiinni teosta, niin ei
hänen pitänyt joutua toivottomuuteen, vaikka häntä kohtaisikin julmin
rangaistus; sillä hän saisi sitä suuremman ilon taivaassa, hänen
sieluaan ei vietäisi kiirastuleen, vaan enkelit kantaisivat sen suoraa
tietä Abrahamin helmaan, koska hän oli surmannut suurimman
kerettiläisen."

Sitten seurasi täydellinen kuvaus kerettiläisestä.

Lauri herra katsoi minuun ja pani kirjeen pöydälle.

"Niin on asia", sanoi hän; "on kuin paholainen kiertelisi maailmaa.
Tuon nyt voi sentään varoa, mutta tässä lukee vielä jotain muutakin,
joka lienee yhtä vaarallista, jollei vaarallisempaa."

Hän otti jälleen kirjeen ja jatkoi lukemista:

"Vielä on jälellä yksi salaisuus, jonka tahdon sinulle ilmottaa.
Keisarillisen sotajoukon muutamat upseerit" -- kirjeessä oli _capitanei
Ducesque_ -- "ovat muka totuuden ja omantunnonvaivojen tähden jättäneet
paikkansa ja tarjoutuneet kuninkaan palvelukseen. On välttämätöntä,
ettei heihin panna luottamusta. Voit itse arvata syyn."

"Luullakseni", virkkoi Lauri herra lopetettuaan lukemisen ja uudelleen
pantuaan pois kirjeen, "luullakseni on meillä tässä suurin vaara, koska
siitä yleensä olemme saaneet ainoastaan viittauksen."

"Eikö kirjeessä sitten ole näistä mitään enempää?" kysyin minä; mutta
Lauri herra pudisti päätään ja jätti minulle kirjeen.[7]

Ei, siinä ei ollut mitään enempää.

"Parisen heistä", sai herra Lauri Grubbe taasen sanoiksi, "parisen
heistä olemme luullakseni keksineet molemmissa italialaisissa, ja se
pitää varmaan paikkansa, että Quinti, everstiluutnantti, on pää ja
ratsumestari ainoastaan käsivarsi."

"Ja mitä teidän mielestänne on meidän nyt tehtävä", kysyin minä
innokkaasti, Lauri herran vielä kerran silmäillessä kirjettä.

Hän hypähti nopeasti pystyyn ja vastasi sellaisella äänensävyllä, että
siitä huomasi hänen varmasti pitävän parhaana juuri sitä mitä hän
sanoi.

"Meidän on mentävä hänen majesteettinsa luo, sinun ja minun, ja vieläpä
heti paikalla."

"Ja vietävä kirje?" kysyin minä.

"Ei, mutta sinun ilmotuksesi!" vastasi hän. "Everstiluutnanttiin ei
voida vielä käydä käsiksi, mutta ratsumestari täytyy heti kohta asettaa
oikeuden eteen. On tärkeää, ettei hukata hetkeäkään."

Lauri herra lausui minun omat ajatukseni, ja hetken kuluttua olimme
tiellä kuninkaan luo.

Hänkin oli jo ylhäällä, ja ilman vaikeuksia pääsimme hänen luoksensa.

Lauri herra johti puhetta ja kertoi alusta alkaen, mitä havaintoja
olimme tehneet ja kuinka italialaisen hommat olivat tulleet ilmi.

Kuningas kuunteli häntä tyynesti, ja hänen kasvoillaan kuvastuivat ne
tunteet, jotka kirjurin sanat olivat hänen mielessään herättäneet.
Minulla ei ole sanoja niitä kuvaillakseni. Hänen kasvonsa ilmaisivat
suuttumusta, mutta myös halveksimista ja suruakin; mutta hän oli niin
tyyni, hänen ympärillään vallitsi sama juhlallinen tunnelma kuin
temppelikuorissa. Minut valtasivat samat tunteet kuin Upsalan
tuomiokirkossa seistessäni hänen isoisänsä, vanhan Kustaa kuninkaan
haudalla.

"Eihän kuitenkaan käy pahemmin kuin Herra tahtoo!" sanoi hän lopulta
kääntäen katseensa Lauri herraan.

Sen jälkeen vaipui hän hetkeksi ajatuksiinsa ja kääntyi sitten minuun
käskien viemään määräyksen ratsumestarin vangitsemisesta, jonka jälkeen
hän lisäsi, ennenkuin olin ehtinyt mennä, niin että minä kuulin sanat:

"Tiedonannot ovat toki sellaisia, että voimme niitä käyttää... lopun
saamme jättää kaikkivaltiaan haltuun. Hän tietää kyllä, mitä hän
tahtoo, ja siihen saamme olla tyytyväiset."

Minä lähdin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin ratsumestari istui lukkojen
ja telkien takana. Tapasin ensiksi hovimarsalkan itsensä, jolle ilmotin
kuninkaan käskyn. Hän seurasi sitten minua takaisin kuninkaan luo.

Lauri herra oli vielä kuninkaan luona, ja minä sain nyt itse kertoa
hovimarsalkan läsnäollessa, mitä yöllä olin saanut tietooni.

Kuningas neuvotteli sen jälkeen hovimarsalkan kanssa siitä, mitä nyt
oli tehtävä. Hän oli sangen levoton ratsuväen tähden, jota hän odotti
saapuvaksi.

"Luulen kyllä heidän pääsevän läpi", sanoi hän, "mutta minulla ei ole
varaa mieshukkaan. Meidän täytyy pitää tarkasti silmällä teitä
vihollisten taholla. Jos he tahtovat leikkiä, täytyy meidän olla
valmiit heitä kohtaamaan... Sano ratsumestari Platowille, että hän
saapuu luokseni!"

Viimeiset sanat suunnattiin minulle, ja minä riensin heti kutsumaan
mainittua ratsumestaria. Ratsumestari tuli. Minä pysähdyin oven suuhun,
koska minulla kuninkaan suopeuden tähden oli omat vapauteni ja
oikeuteni. Sillä minä aloin olla vanha uskottu palvelija, joka kuuluin
enemmän kuninkaalle persoonallisesti kuin mihinkään sotajoukkoon.

Ratsumestari Platow oli urhoollinen ja luotettava upseeri, ja kuningas
käytti häntä sentähden paljon.

"Teidän on heti noustava ratsaille, ratsumestari von Platow ja
lähdettävä neljänkymmenen ratsumiehen kera tiedustelemaan."

Ratsumestari kumarsi ja kuningas lisäsi:

"On mitä tärkeintä, että pidätte silmänne ja korvanne auki, sillä on
pidettävä tie auki ratsuväelle, jonka vihollinen aikoo yllättää. Teidän
on pidettävä silmällä tietä Stargardiin ja Gartziin. Luotan siihen,
että jos vaara uhkaa, annatte minulle siitä joutuin vastauksen, jotta
joudun avuksi".[8]

Ratsumestari oli ylpeä siitä tärkeästä tehtävästä, joka hänelle oli
uskottu, ja poistui, jonka jälkeen kuningas taasen alkoi keskustella
hovimarsalkan ja Lauri herran kanssa. Stargard, joka sijaitsi itään
päin Stettinistä, oli vallattu kohta tämän kaupungin jälkeen ja oli
siis meidän käsissämme, mutta Gartzissa oli vihollisen päävoima
Torquato Contin johdolla. Oli aivan selvää, että suurempi sotavoima
tulisi tältä taholta, jos vihollinen tosiaankin aikoi yllättää
ruotsalaisen ratsuväen, ja ratsumestari Platow saattoi syyllä katsoa
tehtäväänsä luottamustehtäväksi.

Asia oli siis hyvissä käsissä. Mutta minä näin vaaran toisellakin
taholla, jossa sitä ei voinut kohdata muuten kuin niin sanoakseni
salakähmään -- toisin sanoen samalla tavoin kuin se itsekin mielellään
esiintyi, ja kun oli kysymys kuninkaan hengestä, en minä epäröinyt
keinoilla millä tahansa pyrkiä pahan perille. Tässä oli pidettävä
silmällä italialaista everstiluutnanttia. Anomuskirjettä kyllä varoisi
kuningas itsekin, kun hän nyt tiesi, että sellainen mahdollisesti
hänelle esitettäisiin.

Heti kun olin varmistunut, ettei kuninkaalla ollut minulle enää antaa
muita käskyjä, läksin sentähden everstiluutnantin taloon.

Tahdoin välttämättä päästä sisälle näkemään lähemmin niin sitä kuin sen
asukkaitakin, mutta se ei ollut mikään helppo asia. Onni kuitenkin
suosi minua. Kaksi sotamiestä hovimarsalkan rykmentistä, jossa
italialainen palveli everstiluutnanttina, seisoi portilla, ja minä
tunsin heidät kelpo miehiksi, kuten kaikkikin hänen miehensä olivat.
Didrik von Falkenberg oli ollut autuaan leskikuningattaren
hovimarsalkkana, ennenkuin hän seurasi mukana Preussin sotaan. Häntä
sanottiin tuskin koskaan muuksi kuin "hovimarsalkaksi". Hän oli oikea
miesten mies.

"Onko everstiluutnantti tässä talossa?" kysyin sotamiehiltä.

"On, mutta hän aikoo nyt lähteä kuninkaan luo", vastasi toinen heistä,
harmaaparta ukko, jonka silmät kuvastivat pelkkää rehellisyyttä.

"Kuninkaan luo?" kysyin minä enkä katsonut tarvitsevani salata
kummastustani.

"Hänellä on luullakseni jotakin tärkeää ilmotettavaa kuninkaalle",
jatkoi harmaaparta, "sillä hän on käskenyt, että hänen hevosensa on
satuloitava, ja luullakseni on ratsastus jotakin vakavampaa kuin pelkkä
huviratsastus, mutta..."

"Mutta", kysäisin minä, "mitä vielä?"

"Nähkääs, asianlaita on niin", sanoi harmaaparta tarttuen olkahihnaani
ja vetäen minua hieman syrjään, "asianlaita on niin, että
everstiluutnantin rouva on antanut minulle erään tehtävän aivan
toiselle taholle ja odotin juuri, että tapaisin miehen, joka voisi
suorittaa sen minun sijastani; sillä minulle kävisi huonosti, jollen
hoitaisi everstiluutnantin hevosta käskyn mukaan. Nyt, nyt..."

"Nyt tahtoisit antaa minulle asian?" täydensin minä, ja soturi nyökkäsi
myöntävästi.

"Tavallaan", lisäsi hän, "olet sinä paras mies antamaan ne tiedot,
jotka hän haluaa; hän nimittäin tahtoo tietää, onko mahdollista päästä
vankilaan sen ratsumestarin luo, joka otettiin kiinni vähän aikaa
sitten."

Minun ei tarvitse sanoa, että ilomielin lupasin toimittaa tämän asian
parhaimmittain. Erosimme tämän jälkeen, ja minä menin näön vuoksi
vankilaan päin, mutta käännyin pian takaisin ja menin suoraa päätä
taloon, jossa pyysin saada puhutella everstiluutnantin rouvaa.

Hän oli kaunis nainen, jonka kasvot kuvastivat sanomatonta lempeyttä.
Hän oli nähtävästi hyvin huolissaan, ja hän saattoi tuskin pidättää
kyyneliään, jotka uhkasivat joka hetki puhjeta esiin. Hänen rinnallaan
seisoi toinen nainen, joka oli aivan toisennäköinen ja ryhdiltään niin
majesteetillinen, niin varma ja käskevä, kuin hän olisi pidellyt
maailman kohtaloita käsissään. Hänenkin kasvojensa piirteet olivat
kauniit, ja hänen mustat silmänsä salamoiva minua kohden, ikäänkuin hän
olisi odottanut minun tuovan jonkin voitonsanoman hänen valtaistuimensa
juurelle.

"Se ei käy laatuun!" sanoin aivan lyhyeen ja selitin kuinka olin
joutunut suorittamaan toisen tehtävää.

"Kaikki on hukassa, kuuletko, Rosaura!" huokasi lempeä rouva ja peitti
kasvonsa hienolla valkoisella liinalla, jota hän piti kädessään.

Rosaura lehahti tuokioksi hehkuvan punaiseksi, mutta ei ainoaakaan
sanaa päässyt hänen huuliltaan, eikä ainoakaan piirre hänen kasvoissaan
ilmaissut muuten, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen suuret silmänsä
tähystivät niin läpitunkevina minuun, kuin olisi hän tahtonut nähdä
jokaisen kätkön omassatunnossani. Hän teki minulle myös muutamia
kysymyksiä, jotka todistivat sekä viisautta että terävänäköisyyttä. Hän
näytti tahtovan tutkia minua. Epäilemättä tapahtui se siinä
tarkotuksessa, että jos kestäisin koetuksen, hän käyttäisi minua
edelleen johonkin lähettilästehtävään. Luultavasti en vastannut hänen
odotuksiaan, sillä hän pysyi sitten vaiti.

Everstiluutnantin rouva, joka näytti enemmän mieleiseltäni naiselta,
teki minulle muutamia kysymyksiä, ja minä en voinut olla ajattelematta
itsekseni, kuinka ihmeellisesti Herra yhdistää hyvän ja pahan
rinnatusten, ja surkuttelematta hyvän naisen osaa, kun hän oli sidottu
petturiin.

Mitään sellaista en sitä vastoin tuntenut nähdessäni toista, jonka nimi
oli Rosaura ja joka oli ratsumestarin kihlattu, sama, joka souti pitkin
Oderia keskellä yötä ja minun nähteni kohtasi rakastettunsa. Hän oli
nainen, joka näytti painiskelevan kohtalon kanssa, taistelevan elämästä
ja kuolemasta ja ennemmin ihastuksella vuodattavan viimeisen
veripisaransakin kuin joutuvan häviölle.

Minä en päästänyt häntä näkyvistäni, vaikkakin puhelin toisen kanssa,
jonka nimi oli Isabella.

Vihdoin kuului askeleita viereisestä huoneesta. Molemmat näyttivät jo
askelten kaiusta tuntevan kuka tulija oli. Rouva Isabella istui
liikahtamatta. Rosaura lähestyi ovea, ja minä näin, kuinka hän pani
sormen huulilleen everstiluutnantin astuessa sisään.

Tämän silmät suurenivat, kun hän näki minut, ja hän heitti terävän
katseen vaimoonsa. Mutta ikäänkuin hän ei olisi ollut tietävinään minun
läsnäolostani, sanoi hän viimeksi mainitulle:

"Olen kiinnittänyt hänen majesteettinsa huomiota siihen, että on
välttämätöntä lähettää tiedustelemaan etelään päin. Olen saanut ottaa
vastaan hänen majesteettinsa kiitokset innostani, ja hän on suostunut
siihen, että saan itse ottaa osaa tähän retkeen."

"Jätät siis meidät?" kysyi rouva Isabella ja katsoi levottomasti
mieheensä.

"Niin, jätän teidät, mutta toivon pian olevani luonanne jälleen."

"Voittajana!" lisäsi Rosaura, ja hänen silmänsä loistivat.

"Voittajana!" lisäsi everstiluutnantti ja poistui.

Minäkin riensin matkoihini. Olin varma siitä, että halpamainen
suunnitelma tulisi nyt tavalla tai toisella toteutettavaksi, ja paloin
halusta ja levottomuudesta, kuinka voisin tehdä laskut tyhjäksi.

Kulkiessani eteenpäin katua, joka vei leiriin, kohtasin ratsumestari
Platowin, joka neljänkymmenen valitun ratsumiehen kera lasketti
kaupungin eteläistä reunaa kohden. Epäilemättä tulisi everstiluutnantti
siellä yhtymään tähän joukkoon. Hän oli muka paremmin kotiutunut maahan
ja tunsi tiet.

Hänen menettelytapansa on muuten helppo käsittää. Hän aavisti pahaa
ratsumestarin vangitsemisen johdosta eikä nähnyt mitään parempaa tapaa
suojella itseään ja esiintyä velvollisuuksilleen uskollisena kuin
ilmaista itse kuninkaalle vähän siitä vaarasta, joka uhkasi.

Itse asiassa oli hänellä kuitenkin toinen syy, jota kaikista vähimmän
saatoin aavistaa. Hän ei nimittäin tullut koskaan takaisin.

Kun von Platow ja hänen ratsumiehensä olivat ratsastaneet
puolentoista peninkulman paikoille, tuli vihollinen heidän näkyviinsä.
Everstiluutnantti käski silloin ratsumiehiään vetääntymään takaisin, ja
ratsumestari, joka ei katsonut uskaltavansa käydä taisteluun ylivoimaa
vastaan, noudatti everstiluutnantin esimerkkiä. Mutta tämä ratsasti
itse kappaleen pitemmälle eteenpäin ja katosi muutaman mäen taakse.
Kuitenkin pysähtyi ratsumestari ainoastaan tuokion, jonka jälkeen hän
ratsasti eteenpäin ratsumiehineen. Muutamia laukauksia vaihdettiin,
kuitenkaan ei ollut puhumista mistään oikeasta taistelusta. Mutta
everstiluutnantti joutui vihollisten käsiin. Niin sanottiin, kun Platow
palasi, ja jokainen uskoi ratsumiesten lausuntoja ja säälitteli
onnetonta, jota viholliset epäilemättä kohtelisivat karkurina, koska
hän oli ennen palvellut keisarillisten joukossa hänkin.

Ne, jotka tiesivät hieman enemmän ja näkivät hieman pitemmälle kuin
aivan jalkojensa eteen, he ymmärsivät kyllä, kuinka asian oikea laita
oli ja ettei everstiluutnantilla itse asiassa ollut mitään pelättävää.
Pelko, että joutuisi ilmi, hänet ajoi antautumaan vihollisen käsiin.
Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut lähteä kaupungista käyttämättä
tätä tilaisuutta hyväkseen, mutta hänelle oli tärkeää, ettei häntä
pidettäisi petturina. Se selvisi siitä, mitä tapahtui toisena yönä
tämän jälkeen.

Erään käynnin johdosta, jonka seuraavana päivänä tein everstiluutnantin
asuintaloon, seurasin kaksinkertaisella valppaudella kaikkea, mitä
tapahtui tässä talossa tai sen naapuristossa tätä käyntiä seuraavan yön
kuluessa.

Tapasin molemmat naiset jokseenkin samanlaisina kuin edellisenä aamuna.
Rouva Isabella oli vaipunut suruun ja kyyneliin, Rosaura seisoi suorana
ja jäykkänä ja näytti ikäänkuin vaativan vaaraa kaksintaisteluun.
Toimitin asiani sanomalla, että kuningas koettaisi kyllä pian lunastaa
everstiluutnantin vapaaksi.

"Kiitos, kiitos", sanoi rouva Isabella. "Hänen majesteettinsa on sulaa
hyvyyttä ja armoa ja", sitten huokasi hän taas ja lisäsi matalammalla
äänellä, ikäänkuin olisi oikeastaan tahtonut sanoa tämän itsekseen,
"voittajana ei hän tullut takaisin, vaikka hän uskoi niin lujasti."

Silloin leimahtivat Rosauran silmät ja hän heitti taaksepäin ylpeän
päänsä ja sanoi italiaksi jotakin, mistä minä en ymmärtänyt muuta kuin
sanan "vittoria" -- voitto. Mutta hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä puhui
enemmän kuin hänen sanansa. Näytti siltä, kuin hän olisi sanonut: "Hän
tulee kyllä voittajana!" Ainakin valtasi minun mieleni yhtäkkiä ajatus,
että everstiluutnantin pako oli yhteydessä Stettinin äkkiyllätyksen
kanssa.

Minä säilytin kuitenkin koko tyyneyteni ja sanoin ainoastaan:

"Voitto on samoin kuin kaikki muukin Jumalan kädessä!"

Tuo pieni sana "vittoria" kaikui sitten koko päivän korvissani eikä
antanut minulle mitään rauhaa. Mietiskeltyäni moneen kertaan sen kaikki
mahdolliset ja mahdottomat merkitykset päätin lopulta, etten jättäisi
everstiluutnantin asuntoa sinä yönä näkyvistäni, olinpa vielä
järjestänyt niinkin, että sain silmänräpäyksessä lähetetyksi sanan
leiriin ja kuninkaalle sekä kreivi Niilo Brahelle, joka rykmenttinsä
kera majaili kaupungissa.

Tähystyspaikaksi olin valinnut saman kulman kuin ennenkin, koska sieltä
voin nähdä niin talon etupuolen kuin senkin puolen, missä takaportti
oli, ja tarkimmankaan etsinnän jälkeen en ollut voinut löytää mitään
muuta uloskäytävää kuin nämä kaksi.

Mutta yön tunnit kuluivat yksi toisensa jälkeen, enkä minä huomannut
vähintäkään, joka olisi tuntunut epäilyttävältä. Kaikki oli hiljaista
suuressa kaupungissa, ja minä kuulin Oderin solisevan rantojensa
välissä samoin kuin sinä yönä, jona Rosaura nousi maihin ja seurasi
ratsumestaria everstiluutnantin asuintaloon.

Vihdoin löi kello kaksitoista, ja minä aloin uskoa, ettei sinä yönä
tulisi mitään tapahtumaan siitä, mitä odotin, kun äkkiä sain kuulla
kitisevän äänen, kuten avainta pistettäessä lukkoon. Kohta tämän
jälkeen näin pienen takaportin aukeavan ja naisolennon hiipivän
kadulle.

Se oli Rosaura. Yö ei ollut niin pimeä, etten aivan hyvin olisi voinut
häntä tuntea. Hän katseli varovasti ympärilleen ja lähti sen jälkeen
katua alaspäin kulkien aivan talorivin seinänviertä myöten. Minä
seurasin häntä varovasti seinänvierustaa myöten toisella puolen katua,
silmät terävästi tähdättyinä häneen.

Hän kääntyi kulkemaan kaupungin muurin vartta pitkin, yhä edelleen
hiipien yhtä varovasti. Eräällä paikalla, missä tällä kertaa ei ollut
vahteja, nousi hän muurille.

Kaikessa tässä, joka tuntui minusta kummalliselta, en oikeastaan nähnyt
mitään vaaraa, mutta se vahvisti minun luuloani, että vihollisten
taholta olisi jokin hyökkäys odotettavissa.

Hän pysähtyi ja katseli edessään aukenevalle tienoolle, pani kätensä
kulmilleen paremmin nähdäkseen, taivutti päänsä eteenpäin ja kuunteli,
ja tämän uudisti hän vähänväliä. Vihdoin kyyristyi hän ja puuhaili
jotakin, mitä en voinut nähdä sinne, missä seisoin.

Ei kuitenkaan kestänyt monta silmänräpäystä, ennenkuin minä seisoin
hänen rinnallaan, ja nyt näin että hän oli sitonut suuren veripunaisen
liinan suulleen. Se oli ilmeisesti merkki viholliselle, missä sopivin
hyökkäyskohta oli, ja tässä olikin paras sellainen. Nyt en pitkään
vitkastellut ennenkuin tartuin hänen käteensä ja repäisin pois liinan.

Hän koetti tempautua vapaaksi, mutta minä pitelin häntä kiinni. Silloin
sieppasi hän käsiinsä tikarin ja tavotti minua lyödäkseen. Hän oli
nainen, jolle harvat pystyivät pontevuudessa ja notkeudessa vertoja
vetämään. En kai ole eläessäni ottanut naista syliini muulloin kuin
tämän kerran, ja käsivarressani on vielä hänen tikarinsa kären jälki.

Alkoi jo valeta, niin että saattoi nähdä jokaisen esineen. Silloin
päästi Rosaura huudon, kimakan ja vihlaisevan, niin että sen täytyi
kuulua sangen kauas, ja hän kävi yhtäkkiä aivan säveäksi, joten
tempasin helposti häneltä aseen ja heitin sen muurille.

Mutta samassa näin mäen rinteeltä jokseenkin läheltä rivin loistavia
kypäriä. Sieltä oli vihollinen tulossa. Siinä oli selitys hänen
"vittoriaansa". Ja jolleivät kuninkaan vahdit olisi olleet niin
valppaita kuin ne olivat, olisi siitä helposti saattanut koitua
vittoria.

Tällä hetkellä näytti asema synkältä, ja minä olin vähällä paiskata
kauniin petturinaisen mäsäksi voidakseni nostaa hälytyksen. Vihollinen
läheni huimaa vauhtia, minä en tahtonut jättää vaarallista ja
päättäväistä vankia, eikä häntä ollut niin helppo saada alas muurilta.

Hänen kimakka huutonsa, jolla hän oli tahtonut viholliselle opastaa
tietä, kun minä repäisin pois liinan, sai kuitenkin aikaan myös sen,
että muurin puolustajatkin riensivät paikoilleen.

Hovimarsalkka oli ensimäisten joukossa, jotka tulivat paikalle. Hän
huomasi ja tunsi minut ja käski muutaman soturinsa rientää paikalle ja
ottaa vankini huostaansa. Sen jälkeen käski hän avata kaupungin
portit ja syöksyä vihollista vastaan. Käskettyäni viedä Rosauran
everstiluutnantti Quintin asuntoon pääsin minä vapaammin hengittämään
ja olin aikeissa lähettää yksityiset viestinviejäni liikkeeseen. Mutta
sitä ei tarvittu, sillä vihollinen ei ollut sen vahvempi kuin että
saapuvilla olevat puolustajat saattoivat siitä selvitä. Minä paloin
halusta syöksyä taistelun temmellykseen, mutta kun minulla ei ollut
kuninkaan lupaa, täytyi minun pysyä toimetonna katselijana.

Tämän laita oli kuitenkin samoin kuin monen muunkin, mikä kiihdyttää
ihmissydäntä; kun se on ohitse, on kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Taistelu oli tulinen, mutta lyhyt. Meidän mieshukkamme oli vähäinen.
Vihollinen lyötiin tykkänään takaisin, ja aivan toiset kuin ne,
joita se alkuaan koski, saivat kärsiä seuraukset italialaisen
everstiluutnantin ylpeästä suunnitelmasta vallata Stettin autuaalta
kuninkaalta. Sen saivat tehdä poloiset asukkaat ympäröivissä kylissä.
Sillä tuskin oli vihollinen lyöty pakosalle, ennenkuin saatiin nähdä
savupatsasten nousevan ylös taivasta kohden. Se oli muka kosto
pettymyksen johdosta. Niin tekee koirakin saatuaan selkäänsä. Se puree
keppiä eikä kättä, joka lyö.

Tämä koskee jotakin muutakin. Näin oli myös sen kauniin naisen laita,
joka innoissaan sen puolesta, mitä piti oikeana ja hyvänä, painiskeli
minun kanssani ja teki minuun haavan, joka pakotti minut jonkun aikaa
kulkemaan käsivarsi siteessä.

Rosaura oli, siitä ei ole epäilystäkään, paras, jaloin ja ritarillisin
kaikista niistä, jotka täällä olivat liittyneet yhteen vääntääkseen
autuaan kuninkaan voittovaunujen pyörän taaksepäin. Mutta hän meni
kuolemaan, kun sen sijaan toiset, huonommat, ne, jotka olivat tahtoneet
käyttää hänen innostustaan keinona toteuttaakseen suunnitelmiaan,
kävivät vapaina ja elivät vapaina... niin, vapaina, jollei ota lukuun
sitä häpeää, joka seurasi heitä läpi elämän.

En tiedä, kuinka se kävi, mutta hänen onnistui riistäytyä vapaaksi, kun
häntä vietiin pois muurilta, ja ennenkuin kukaan aavistikaan tai osasi
ajatella mitään sellaista, nähtiin hänen syöksyvän ulos kaupungin
portista ja eteenpäin taistelun temmellykseen.

Taistelevat eivät häntä huomanneet. Hovimarsalkka huusi karanneelle
everstiluutnantilleen, että hän käyttäytyi kuten kurja raukka, kun hän
tällä tavoin nousi niitä vastaan, joille hän oli vannonut
uskollisuutta. He seisoivat vastatusten taistelussa.

Silloin, juuri silloin, näin Rosauran aivan kuin lentävän eteenpäin
miesten välitse, ja hän oli aivan hovimarsalkan takana.

Näin tämän taivuttautuvan syrjään. Laukaistun pistoolin savu kiemurteli
hevosen pään edessä.

Italialainen oli tähdännyt pistoolinsa hovimarsalkkaa kohden, mutta
luoti sattui Rosauraan.

Ja hän vaipui maahan, viruen verissään, yhtenä sen taistelun uhreista,
jota käytiin ihmishengen vapauden puolustajain ja sen sortajain
välillä. En voi sitä auttaa, mutta tästä tapauksesta näin selvemmin
kuin koskaan, kuinka nurja ja luonnoton tämä taistelu ihmisten ja
ihmisten välillä oli, ja puhe rauhasta maassa kaikui niin ihmeelliseltä
korvissani.

Mutta kylliksi siitä asiasta. Voitto oli meidän, ja ennen kaikkea --
kuningas oli pelastettu.

Myrkytetty anomuskirje ei tullut koskaan perille, eikä valepukuinen
munkki myrkytettyine tikareineen näyttäytynyt.

Kului vuosi ja tapahtui mitä kummallisimpia tapauksia, ennenkuin
jälleen puhuttiin, että petos kohotti päätänsä Ruotsin kuningasta
vastaan.



13.

Morsiamen sormus.


Stettinissä sattui eräs tapaus, joka on elävästi painunut mieleeni.
Mutta tahdon kertoa järjestään.

Vuonna 1628 laitettiin häitä Tidössä. Valtiokanslerin tytär neiti
Kristina -- sanon neiti, koska korkeain herrain tyttäriä tähän aikaan
sanotaan neideiksi, mutta silloin ei puhuteltu neideiksi ketään muita
kuin kuninkaan ja Sture-suvun tyttäriä ja mahdollisesti niitä, jotka
olivat lähemmissä sukulaisuussuhteissa kuninkaallisen huoneen kanssa,
-- neiti Kristina siis, valtiokanslerin vanhin tytär, oli vietävä
vihille, ja sulhanen oli sotamarski, herra Kustaa Horn.

Hän oli jo korkealla kuninkaan suosiossa ja oli vakaannuttanut
maineensa voittamalla puolalaisen sotapäällikkö Gonsefskin, jonka hän
voitti sinä vuonna, jolloin olimme Wolmarin luona, ja teki siten
kuninkaalle mahdolliseksi mennä suoraa tietä Preussiin eikä
Liivinmaalle, kuten hän ensin aikoi keväällä lähtiessään retkelle.
Lokakuun lopulla päätetyn kesäsotaretken jälkeen nousi kuningas laivaan
Pillaussa ja lähti kotiin, ja silloin olin minäkin mukana.

Jouduin silloin olemaan läsnä neiti Kristinan häissä, vaikkakin saavuin
kartanoon tuoden viestejä kuninkaalta ja kirjeitä valtiokanslerilta
enkä siis kuulunut talonväkeen.

Myöhään illalla poikkesin suurelta maantieltä Tidöhön vievälle tielle.
Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja kultasi puiden latvat, jotka
upeilivat kirjavassa väriloisteessaan. Metsien ylle oli ikäänkuin
kudottu yhteen kaikenkarvaisia värejä ja varjoja, jotka odottivat
ainoastaan myrskyä, joka repisi kaiken rikki ja sirottelisi kuin tomun
ympäri maata. Lukemattomat olivat lehdet, eikä kuitenkaan yksi ollut
samanlainen kuin toinen, aivan kuten on laita ihmistenkin, joille
mikään ei käy samalla tavoin, paitsi alkua ja loppua, kuinka suuria he
kilvotellevatkin ja kuinka upeillevat ja loistellevat hetkisen,
ennenkuin kellastuneiden lehtien tavoin vaipuvat hiljaisuuteen.

En tiedä mistä se johtui, mutta mieleni kävi alakuloiseksi nähdessäni
tätä syyskuvaa, vaikkapa parhaallaan ratsastinkin häihin. Lopulta
pudistauduin irti unelmistani ja sanoin itsekseni: pitäisipä sinulla
toki olla parempi ymmärrys, sinulla, joka olet ollut mukana niin
monessa verileikissä ja itse katkaissut niin monta elonsäiettä
tuollaisesta ihmislehdestä; sinulla täytyisi olla parempi ymmärrys kuin
että annat ajatustesi haihatella päin kuloa ja metsää! Ja niin tulin
ajatelleeksi kuningasta, jonka puolesta olin ollut ja tulisin vieläkin
olemaan niin monessa verileikissä, mutta silloin tuli miltei vielä
pahempaa. Sillä nyt aloin ajatella sitä päivää, jolloin hänetkin
temmattaisiin kuten niin monet muut kansaltaan, voitoistaan ja
kunniastaan.

Sellaisissa ajatuksissa -- en voinut auttaa sitä, ne olivat nyt kerran
saaneet minut valtaansa -- saavuin kartanoon.

Muuan tallipoika, joka näki, että kuuluin kuninkaan väkeen, tuli
ottamaan hevosen, jonka jälkeen minä menin ylös linnaan.

Juuri silloin näin nuorten neitseellisten kasvojen pilkistävän esiin
parisen kukan välistä muutamain korkeain puiden takaa. Näin ne vain
tuokion ajan, ne pilkistivät näkyviin ja katosivat yhtä nopeasti, mutta
kauniit kasvot näin sitten koko yön edessäni. Silmissä oli syvimmän
epätoivon ilme. Voin tuskin sanoa koskaan muulloin nähneeni niin
surullisia kasvoja.

Ja kuitenkin olivat nämä morsiamen kasvot, jotka minä tunsin aivan
hyvin.

Hän ei olisi voinut näyttää surullisemmalta, vaikka hän yhtäkkiä
keskellä onnensa lämpimintä päiväpaistetta olisi tuntenut kuoleman
pistoksen sydämessään. Ja niin kulkivat taasen ajatukseni edelleen
samaa latuaan, nähden kuolemaa ja häviötä ympärinsä.

Silloin kohtasin itsensä sotamarskin, joka tuli toiselta taholta juuri
lähetessäni linnanporttia.

"Sinäkö täällä?" kysyi hän ja pysähtyi kiinnittäen minuun tyynen,
läpitunkevan katseensa.

Minä tervehdin ja mainitsin asiani. Silloin viittasi hän kädellään,
että seuraisin häntä. Joukko häävieraita, sukulaisia ja ystäviä läheltä
ja kaukaa, oli kokoontunut kartanoon, ja jokaista polkua suuressa
puistossa ja metsässä ympärinsä polkivat silloin ylhäiset herrat ja
rouvashenkilöt. Ne, jotka nyt tulivat sulhasen ympärille, seurasivat
häntä linnaan, ja minä liityin heihin, vaikkakin tarpeeksi loitolla.

Morsianta en kuitenkaan nähnyt. Hän oli ilmeisesti mennyt toisaalle
päin. Kaikki tyyni näytti minusta niin käsittämättömältä, että olin
puolittain huolissani. Joko oli tapahtunut jokin onnettomuus tai tulisi
tapahtumaan, se oli minusta aivan selvää, ja näkemäni surulliset kasvot
olivat minusta kuin joku monista lehdistä, ja niiden piirteihin näytti
olevan kirjotettu samaa kuin lehtienkin: sinä olet kedon kukkanen, joka
varisee ja lakastuu.

Kulkiessani herrojen jälestä luin hiljaa rukouksen valtiokanslerin ja
koko hänen huoneensa puolesta, sillä he olivat minulle rakkaita jo
silloin, vaikkakin he sitten tulivat vielä rakkaammiksi. Ja niinpä
olimmekin ylhäällä linnassa.

Täällä tuli hurskas rouva Åkentytär Bååt, valtiokanslerin emäntä ja
morsiamen äiti, vävyään vastaan, sillä tämä oli lähettänyt muutaman
palvelijan viemään hänelle sanan, että oli tullut kirjeitä ja viestejä
hänen herraltaan ja mieheltään.

Hän oli vanhankansan rouva, esiintymiseltään ankara, mutta uskollinen
ja harras sydämestään. Nyt oli hän oikein kaunis, kun sydämen lämpö
sateli koko hänen kasvoistaan ja lisäsi hänen silmiensä loistetta. Hän
teki minulle monia kysymyksiä miehestään, kuninkaasta ja muutamista
tapauksista sotapaikoilla. Morsiamellekin oli kirjeitä, ja Anna rouva
lähetti häntä hakemaan.

Me olimme eri huoneessa, jossa ei ollut saapuvilla ketään muita kuin
Kustaa herra ja Anna rouva. Sitten sain jälleen nähdä nuo kasvot, jotka
tekivät minuun niin syvän vaikutuksen.

Hän tuli. Hän oli iloinen ja nyökkäsi niin rakastavaisesti Kustaa
herralle. Minä seisoin aivan ovensuussa, mutta olin kuitenkin
näkevinäni, kuinka hymyn alle oli kyynel kätkettynä ja kuinka käsi,
joka otti kirjeen vastaan, vapisi. Olisin sanonut, että tämän sai
aikaan ilo, jollen olisi nähnyt näiden kasvojen äsken kukkien välissä
puistossa suuntaavan taivasta kohden katseen, niin täynnään surua ja
täynnään rukousta, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

Kun hän luki kirjettä, valuivat kyynelet kirkkaina hänen poskiaan
pitkin, ja nyt olivat ne aivan luonnolliset. Luoden Kustaa herraan niin
puhtaan ja viattoman katseen kuin enkeli ikään ojensi hän tälle kirjeen
ja painautui luottavasti häntä vasten. Kirjeen, jonka hän sai, olen
sitten lukenut moneen kertaan ja muistan sen sanasta sanaan. Se kuului
näin:

"Rakkahan tyttäreni! Korkein Jumala sinua ja rakasta miestäsi
siunatkoon, armahtakoon ja varjelkoon! Minun ei tarvitse kirjottaa,
kuinka mielelläni olisin halunnut olla viettämässä juhlapäiväänne,
mutta isänmaan asiat eivät ole sitä sallineet. Tiedätte kuitenkin
hyvin, että kannan isällistä sydäntä teitä kohtaan ja että joka päivä
rukoilen, että siunaus täyttäisi kotinne, enkä epäile rukouksen
kuulemista. -- Rakas tyttäreni, astu rakkaudella ja nöyryydellä miehesi
silmien eteen! Hänen sukunsa olkoon sinun! Älä käytä väärin sitä, että
miehesi on sinulle hyvä, ja vältä kaikkea, jonka huomaat olevan hänelle
epämieluista, tietäen että hänen suosiostaan lähinnä Jumalaa riippuu
koko sinun menestyksesi. Jos täytät tämän, niin tiedän varmaan, että
hänkin puolestaan osottaa sinulle sen rakkauden ja kunnian, joka
sinulle tulee, ja että korkein Jumala teidän avioliittonne ilolla ja
onnella siunaava on, kuten minä joka päivä ja uskollisesti rukoilen."

Kustaa herra ojensi kirjeen, luettuaan sen, Anna rouvalle, ja katsoi
lämpimästi morsiameensa.

"Oletko aina hyvä minua kohtaan?" kysyi tämä, mutta silmät olivat
kyyneliä täynnä.

Kustaa herra hymyili ja näytti niin läpeensä hyvältä ja rehelliseltä,
vaikka hän oli kauniimpi silloin kuin myöhemmin pitkän vankeutensa
jälkeen Saksassa. Mutta morsian jatkoi kyselyään:

"Annatko minulle anteeksi ja oletko hyvä minua kohtaan, vaikkapa
tuottaisin sinulle suruakin, kun se vain tapahtuu vastoin tahtoani?"

Nyt tarttui sulhanen morsiamensa molempiin käsiin ja katsoi häntä
silmiin.

"Sellaisen surun voimme kyllä kantaa, Kristina", sanoi hän, "sillä sen
surun panee kannettavaksemme Herra etkä sinä!"

Ilon pilkahdus näyttäytyi neiti Kristinan silmissä, ja hän tahtoi
ilmeisesti sanoa enemmän, kun Anna rouva lähestyi heitä, sulki heidät
syliinsä ja sanoi lempeällä vakavuudella:

"Jumala siunatkoon teitä, lapset!"

Sitten ei morsiuspari sinä iltana enää puhunut enempää keskenään, sillä
nyt seurasivat he Anna rouvaa vierassaliin.

Lähdettyäni huoneesta jouduin minä pitkään pylväskäytävään, jossa oli
hyvin himmeä valaistus. Siellä oli tosin ikkuna ikkunan vieressä, ja
pari lamppuakin riippui katossa, mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei
sieltä tullut mitään valoa, eivätkä lamputkaan kyenneet hälventämään
pimeyttä käytävästä.

En tiennyt silloin, että neideillä oli huoneensa linnan tällä puolella,
mutta kulkiessani pylväskäytävää eteenpäin tuli muuan Anna rouvan
palvelijattarista ja tervehti minua kuten vanha tuttu, jollainen hän
olikin, sillä me tunsimme toisemme nuoruutemme päivistä lähtien, vaikka
hän oli kymmenkunnan vuotta nuorempi kuin minä, -- niin, nyt tuli hän
ja puhutteli minua. Hänellä oli niin paljon kyseltävää herrastaan,
valtiokanslerista, ja miehestään, joka oli mukana kaukana sodassa
j.n.e. Seisoimme siinä kauan pakinoiden, kunnes hän nopeasti tarttui
käteeni, samalla tehden toisella kädellään liikkeen, kuten tehdään
jotakin odottamatonta tapahtuessa.

"Tuolla on neitien huone!" sanoi hän hyvin hiljaa ja puristi lujasti
kättäni. "Pysy hiljaa, hiljaa, minä olen onneton, jos joku näkee, että
minä vanha ihminen seison juttusilla jonkun miehen kanssa!"

Ja tämä ihmisrukka näytti tosiaankin kovin hätääntyneeltä. En voinut
olla hymyilemättä hänelle.

Olimme melkein käytävän päässä lähellä ovea, joka vei portaille. Mutta
takanamme toisessa päässä oli muuan ovi auennut; se oli neitien huoneen
ovi, ja tämä seikka se oli häntä niin säikähdyttänyt. Minä tein
kuitenkin hänelle mieliksi ja me seisoimme aivan hiljaa.

Avatun oven takaa pilkistivät muutamat kasvot näkyviin. En tuntenut
niitä, ne olivat nuoret ja kauniit, mutta minä en pitänyt katseesta.
No, se tekeekin yleensä vastenmielisen vaikutuksen minuun, kun näen
jonkun noinikään heittävän väijyvän ja vakoilevan katseen ympärilleen.
Ajattelen silloin aina, että on tekeillä jotakin, joka ei siedä
päivänvaloa, mutta minä olenkin luonnostani epäluuloinen.

Kauniit kasvot tähystelivät nyt oikeaan ja vasempaan käytävässä, mutta
kun tähystelijä ei huomannut mitään, katsoi hän sisälle huoneeseen,
johon avattu ovi vei.

"Se on Märta, neiti Kristinan kamarineitsyt!" kuiskasi vanha
ystävättäreni, joka nyt jälleen rohkaisi mielensä. "Mitä hän tahtonee,
kun niin salavihkaan tähystelee kaikkiin nurkkiin?"

Hänen kuiskaustaan ei kuullut kukaan muu kuin minä.

Kauempaa käytävästä, avatun oven takaa, kuului kahden äänen
keskustelua, mutta ne puhuivat hyvin hiljaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" kuulin toisen sanovan. Se oli neiti Kristinan
ääni.

"Olkaa huoletta, hyvä neiti!" vastasi Märta. "Tunnen jotakin sisälläni,
joka sanoo, että kaikki on käyvä hyvin."

"Etpä vain pettyisi!" vastasi neiti Kristina. "Ah, en ikinäni luullut,
että surren ja kyynelöiden valvoisin hääyöni... Jumala suokoon sinulle
onnea, rakas Märta, enkä ole elämässäni unhottava, mitä nyt teet
puolestani!"

"Älkää sanoko niin, rakas armollinen neiti, älkää sanoko niin", virkkoi
kamarineitsyt. "Mikään ei ole suurempi kuin iloni, jos onnistun; siinä
on palkkaa kylliksi, jos voin tehdä rakkaan neitini tyyneksi ja
onnelliseksi jälleen... kuivatkaa nyt kyyneleenne, minä kyllä..."

Muuan ovi, joka äkkiä avattiin vielä etempänä käytävässä, katkaisi
keskustelun. Ovi sulkeutui, ja Märta riensi käytävää ulospäin. Kun hän
tuli meidän luoksemme, pysähtyi hän ja katsoi terävästi meihin, mutta
ei virkkanut mitään. Ei hänellä ollut siihen aikaakaan, jollei
tahtonut, että hänet tavottavat ne kilisevät kannukset, jotka tulivat
yhä lähemmäksi.

Ne kuuluivat eräälle talon palvelijalle, jonka häthätää oli
ratsastettava Vesteråsiin jollekin asialle. Hän heitti tuskin
katsettakaan meihin molempiin, ja kun hän oli mennyt ohitse, tarttui
vanha ystävättäreni minun käteeni ja sanoi tuiki tärkeällä äänellä:

"Täällä on jotakin hullusti, niin varmaan on; jokin on mennyt pois
paikoiltaan, mikä se nyt sitten lieneekin..."

Ja sitten vaikeni hän hetkisen. Minä tahdoin mennä tieheni ja seurata
Märtaa. Olin aivan samaa mieltä kuin ystävänikin. Se oli syynä
surullisiin kasvoihin ja kyyneleisiin silmiin, jotka näin saapuessani
linnaan; tätä syytä Märta tahtoi nyt mennä tavalla tai toisella
poistamaan, ja minua veti vastoin tahtoanikin hänen jälkeensä. Minä
mietin mielessäni, että mahdollisesti voisin olla urhoolliselle tytölle
avuksi, ja sydän pamppaili rinnassani ilosta, ajatellessani, että
hiljaisuudessa voisin tasottaa tien kuninkaan ystävän tyttärelle.

Mutta vanha ystävättäreni ei päästänyt minua niin helpolla. Mitä hän
sanoi, miellytti minua tavallaan, mutta toiseltapuolen tympäisi sikäli
kuin en sitä ymmärtänyt, koska en tuntenut asiaa, mutta jälkeenpäin
huomasin sen olevan aivan oikein.

"Sen saat tietää", sanoi hän, "että neidin kamarineitsyt on sellainen,
jota hänen olisi pitänyt kaikista vähimmän valita uskotukseen, mitä se
nyt lieneekin, joka hänen tänä yönä on toimitettava. Mutta jos tahdot
hyödyttää tätä taloa, niin seuraa tytön jälestä, jos voit, sillä sen
sanon vielä kerran, etten luota häneen enempää kuin..."

Hän hipaisi lihavia käsiään vastakkain, mutta kohotti kohta sen jälkeen
kaulaliinansa kulman silmilleen ja sanoi itkien:

"Jumala armossaan olkoon läsnä ja valvokoon meidän kaikkien ylitsemme
ja erittäin rakkaan herrasväen ja neitsyt Kristinan ylitse, amen!"

Minä puristin hänen kättään ja lähdin, innokkaampana kuin koskaan, jos
se oli mahdollista, auttamaan surullista neitiä. Mutta sentähden
tarvitsin ensiksikin tietää, mihin asiaan täällä tarvittiin apua, ja
tämän tiedon saamiseen ei ollut muuta keinoa kuin seurata
kamarineitsyttä. Ensin juolahti mieleeni kysyä häneltä suoraan, mutta
kohta hylkäsin tämän ajatuksen, koska oli selvää, että hän joko
jättäisi sellaisen kysymyksen vastaamatta tai antaisi eksyttävän
vastauksen, ja silloin ei ollut muuta keinoa kuin hiljaisuudessa
seurata mitä hän hommaili.

Mutta ennen kaikkea ei ollut mikään helppo asia löytää häntä suuresta
puistosta, jossa varjot olivat niin tummat ja jossa humiseva tuuli
hämmensi hänen askeleensa kuuluvista. Kuu oli tosin ylhäällä, mutta se
auttoi vähän, sillä käytävät risteilivät niin eksyttävästi, että mitä
näki tai luuli näkevänsä yhtenä silmänräpäyksenä, se oli kadonnut
toisena.

Niin olin kulkenut pitkin ja poikin ja ehtinyt alas rantaan, pääsemättä
yökulkijattaren jälille.

Täällä oli muuan lehmusten ympäröimä aukeama, josta oli ihanin näköala
Mälarille, ja tiesin armollisen herrasväen usein olevan tapana istua
täällä, kun aurinko kallistui länsivinoon ja Mälarin aallot leikkivät
vasten rantoja. Täällä olin kerran tavannut valtiokanslerinkin, kun
toin hänelle kirjeitä kuninkaalta. Pysähdyin nyt itsekin aivan
ihastuneena siihen kuvaan, joka levisi edessäni.

Oli kuin tuulikin kunnioittavasti kaartaisi tätä rauhan tyyssijaa.
Täällä oli niin hiljaista, niin hiljaista, että olisin aivan kuullut
lehden putoavan.

Silloin kuulin askeleita. Mutta hetkisen jälkeen olivat ne häipyneet.

Sen sijaan kuulin lapsen laulelevan rannalla alapuolellani. Hän lauloi
virttä, mutta väliin olin kuulevinani nyyhkytyksiä, varovasti
lähetessäni hiekotetun kentän reunaa.

Silloin kuulin taasen jalan lipeämisen kiveltä ja kuinka joku oksa
samalla katkesi. Tämä ääni kuului ylempää ja syrjään päin siitä, missä
lapsi lauloi.

Katsoin sinne päin ja olin selvään näkevinäni vaalean puvun vilahduksen
pensasten varjosta. Itse seisoin muutaman lehmuksen juurella niin,
ettei minua voinut lainkaan nähdä alhaalta päin. Kun olin astunut
puunrungon ympäri parisen askelta syrjään päin, saatoin nähdä aina alas
rannalle.

Siellä istui pikku tyttönen kivellä, käsi poskella veisaten virttä.

Olin näkevinäni hänen edessään jotakin kimaltelevaa muutaman kiven
vieressä aivan vesirajassa. Lapsi huiskutti jalkaansa sinne ja tänne
kiven ylitse, ja sentähden luulin ensin, että kuu se loisti aaltoihin
ja vuoroon tyttö sen varjosti jalallaan. Mutta nyt veti hän jalkansa
tykkänään pois ja istui aivan hiljaa pannen pienet kätösensä ristiin.

"Niin, jos voisin rukoilla kuten sinä tahdot rukoiltavan", virkkoi hän
katsoen taivasta kohden, jossa tähti syttyi tähden viereen, "silloin
kyllä kuulisit minua... mutta on sentään parasta, kun tapahtuu sinun
tahtosi!" Ja sitten painoi hän päänsä käsiinsä ja istui aivan hiljaa.

Silloin kuulin taasen valkean hahmon askeleet, mutta nyt en nähnyt
häntä, sillä muuan kallionkieleke pistäytyi niin pitkälle, että se
peitti kummun tämän puolen. Mutta minun silmäni olivat kiinnitetyt
lapseen, jolla, hänelläkin, näytti olevan sydänsuru, minkä ainoastaan
Jumala saattoi auttaa.

Nyt taivutti pienokainen päätänsä alaspäin ja katsoi vedenpintaan, hän
taivutti sitä yhä enemmän ja katsoi suuria kiviä rantaäyrään vieressä,
joiden ympärille kuu sirotteli loistavimpia hopeahilujaan, -- ja sitten
kurottautui hän tähystämään pieniä välkkyviä aaltosia, jotka aivan
kilvalla kiitivät hänen jalkojensa luo.

Silloin hypähti hän pystyyn ja kurotti kätensä eteenpäin, aivan kuin
olisi yhtäkkiä nähnyt aarteen jaloissaan. Hän seisoi hetken aivan
hiljaa ja katse naulattuna johonkin loistavaan esineeseen, jota hän
tuskin uskalsi koskettaa. Näin selvään, että se oli sama esine, joka
äsken oli vetänyt minunkin katseeni puoleensa.

Vihdoin kumartui lapsi alas ja otti aalloista pienen esineen, joka
kimalteli kuin tähti hänen kädessään.

"Ah!" huudahti silloin joku ja löi kätensä yhteen aivan lapsen takana.

Se oli valkoinen hahmo, ja kuutamossa näin selvään, että se oli neiti
Kristinan kamarineitsyt.

"Mitä pidät kädessäsi, lapsi?" kysyi hän ja ojensi kätensä ottaakseen
säteilevän esineen.

Tyttö katsoi ylös, ja hänen silmissään välkkyivät kyynelet, jotka
helmeilivät laihoja poskia pitkin.

"Se on sormus!" sanoi hän.

"Ja mistä olet sen löytänyt?" kysyi Märta taasen.

"Tästä, juuri tästä!" vastasi lapsi ja osotti jalkansa viereen kivelle,
jonka ylitse aallot loiskuivat, mutta sieltä ei näkynyt enää mitään
loistavaa.

"Anna minulle sormus!" virkkoi Märta innokkaasti ja kumartui käsi
ojolla, mutta pienokainen hypähti syrjään ja katsoi jokseenkin
epäluuloisesti häneen.

"En anna", vastasi hän. "Pidän sormuksen ja annan sen omistajalleen..."

"Ja kuka sitten on omistaja?"

"Se on neiti Kristinan sormus", vastasi lapsi niin varmasti kuin olisi
ollut itsestään selvä asia, että kaikkien täytyi tietää, että sormus
oli neiti Kristinan.

Märta kysyi, kuinka hän sen voi tietää, ja tyttö vastasi:

"Istuin tässä rannalla, sillä olin aamupäivällä puhutellut neitiä, joka
on käynyt meitä aina katsomassa äidin sairauden aikana, ja kaikki
sanovat, että jollei hyvää neitiä olisi ollut, niin olisi äiti kuollut
pois; niin sanovat, ja uskon kyllä että he ovat oikeassa, sillä koskaan
en ole nähnyt äitiä niin huonona... niin, istuin täällä ja ajattelin,
kuinka hyvä Jumala on ollut meitä kohtaan ja että kyllä kai minäkin
maailmasta löydän leivänpalani, vaikka se nyt näyttää, kuten sanotaan,
pimeältä ja mahdottomalta, meitä kun on niin monta lasta, kokonaista
kahdeksan kappaletta, joka ei ole vähän se..."

"Kuinka vanha olet?" keskeytti kamarineitsyt.

"Niin, olin viime kesänä yksitoista talvinen, niin että nyt olen
kaksitoista."

"Et ole siis täysikasvuinen", virkkoi Märta huonosti salatulla
harmilla, "paitsi kieltäsi, joka ei kangertele."

"Niin, samoin sanoo hyvä neitikin", jatkoi lapsi, joka ilostui yhä
enemmän, mitä enemmän ajatteli löytämäänsä aarretta, ja sentähden
lörpötteli vapaasti kaikkea, mikä oli yhteydessä neidin ja sormuksen
kanssa, välittämättä kamarineitsyen lisääntyvästä nyreydestä. "Niin,
samoin sanoo hänkin, mutta nyt istuin täällä, kuten sanoin, ja
ajattelin häntä, päivä oli laskemaisillaan, ja herrasväet, jotka
istuivat tuolla ylhäällä lehmusten alla, poistuivat, niin että siellä
tuli hiljaista. Silloin kuulin jotakin kilahtavan kiveä vasten aivan
lähellä minua ja kohta sen jälkeen hätiköivän huudahduksen, ja katsoin
ylös. Neiti seisoi kallion reunalla, kurotti käsivarsiaan ja kurkisti
alaspäin. Mutta hän näytti niin onnettomalta, että minä aivan
kangistuin pelästyksestä."

"No, hyvä", kiirehti Märta, "näkikö neiti sinut?"

"Ei, kuulin hänen vain huudahtavan: 'sormukseni!' ja sitten näin hänen
koettavan päästä alas jyrkännettä; mutta kun se ei onnistunut, nousi hän
takaisin jyrkänteen reunalle. Samassa mainitsi joku hänen takanaan
hänen nimensä, luulen että se oli ankara Kustaa herra, ja niin katosi
hän... Muuten olisin juossut ylös hänen luoksensa ja tuonut hänet hyvää
tietä tänne alas, ja me olisimme yhdessä etsineet hänen kadotetun
sormuksensa."

"Hyvä, että löysit sen!" keskeytti Märta ja ojensi kätensä ottaaksensa
sormuksen.

Mutta tyttö oli varuillaan, ja taivuttautuen syrjään päin jatkoi hän
kertomustaan -- ilmeisesti enemmän siksi, että hän tunsi tarvetta itse
muistella koko juttua sormuksen katoamisesta ja löytämisestä, kuin
selittääkseen sitä kamarineitsyelle.

"Niin, kuinka olisimmekaan saaneet etsiä", sanoi hän. "Tässä paikassa
ei varmaan ole ainoaakaan kiveä, jota en olisi kääntänyt ylösalaisin,
ja kuitenkin oli se kuin lumottu, en nähnyt mitään sormusta. Minä etsin
aivan mahdottomista paikoista, mutta sitä ei löytynyt mistään. Aloin
lopuksi itkeä, sillä tiesin hyvin, miltä neiti rukan sydämessä tuntui;
tietysti se oli sama sormus, jonka hän oli saanut sulhaseltaan -- hän
puhui siitä äidille, kun oli tuvassamme tässä taanoin, -- ja minusta se
oli niin perin surullista... Niin meni päivä mailleen, ja silloin
istahdin minä tuolle kivelle; ja taasen ajattelin neitiä ja kaikkea
mitä hän oli tehnyt äidin hyväksi, ja silloin aloin veisata virttä,
jota äidin on tapana veisata, ja aina väliin itkin. Ja minä rukoilin
Jumalaa, että hän katsoisi alas minun puoleeni ja soisi minun tehdä
rakkaalle neidille sen ainoan ilon, jonka saatoin hänelle tehdä; mutta
tuli yhä pimeämpää, ja tuuli alkoi henkäillä niin kylmänä vesiltä...
Minulta oli kaikki toivo mennyt, ja minä luulin, etten rukoillut oikein
Jumalan mielen mukaan, koskei hän tahtonut kuulla rukoustani. Silloin
nousi kuu ja paistoi yli järven minua vastaan, ja minä rukoilin Jumalaa
ja sanoin, että oli kyllä parasta, kun kävi, kuten hän tahtoi; ja
sitten käänsin katseeni taivaalta järven pinnalle ja järven pinnalla
seurasin silmilläni kimmeltelevää tietä, jonka kuu oli heittänyt
suoraan minua kohden, ja siinä, aivan jalkojeni edessä oli sormus...
jollei se ole Jumalan ihme, niin sanokaa?... Kyllä, se se oli varmaan.
Ajatelkaas, kuinka neiti tuleekaan iloiseksi!"

"On kyllä aivan oikein, että hän tulee iloiseksi", virkkoi Märta.
"Mutta sitä iloisempi hän on, kuta vähemmän hänen tarvitsee odottaa."

"Hänen ei tarvitse odottaa laisinkaan", puuttui tyttö puheeseen.

"Kuinka sitten aiot menetellä, kun et tahdo antaa minulle sormusta?"

"Minä vien sen itse hänelle!"

"Oletko mieletön, lapsi, viet muka itse... kuinka pääsisit neidin luo
keskellä yötä? En edes minäkään saa tavata häntä ennenkuin aamulla
varhain; mutta silloin saa hän sen, jos tahdot jättää sen minulle."

Tyttö katsoi häneen hetkisen. Mutta Märtan silmissä mahtoi olla
jotakin, joka pelästytti häntä; sillä hän puristi kätensä kiinni
sormuksen ympäri ja huudahti:

"Ei, ei... en anna sormusta kenellekään muulle kuin neidille
itselleen..."

Ja niine hyvineen juoksi hän tiehensä rantakivien ylitse ja oli
tuokiossa kadonnut leppäpensasten taakse.

Märta seisoi hetken paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä, jonka jälkeen
hän alkoi suurella vaivalla neuvotella jyrkännettä ylöspäin.

En voi kieltää, että minua ilahdutti nähdä arvotus ratkaistuksi ja että
pienokainen oli kylliksi rohkea ja päättäväinen säilyttääkseen
itselleen ilon tehdä neiti Kristina iloiseksi.

Kauempaa en kuitenkaan saanut olla omilla hoteillani, sillä minun
täytyi varhain aamulla lähteä Tidöstä. Ja minä ratsastin sieltä iloisin
mielin, sillä olin varma siitä, että neiti Kristina saisi takaisin
sormuksensa. Niin hän saikin, mutta juttu ei ollut siltä vielä lopussa.

Sittemmin sain kuulla, kuinka kaikki kävi, niin että voin kertoa sen,
vaikken itse ollutkaan mukana.

Lähdettyäni lehmusten juurelta rannalta, missä olin kuullut keskustelun
neidin kamarineitsyen ja pikku tytön välillä, jonka nimi oli Kaarina,
kulki edellinen synkissä mietteissään polkua puiden välitse. Hän oli
saavuttanut suuressa määrin emäntänsä luottamuksen -- kuinka helppo
onkaan voittaa sydän, joka uskoo kaikista hyvää! -- mutta, kuten vanha
ystävättäreni, Anna rouvan uskottu palvelija, sanoi: hän ei suinkaan
ansainnut tätä luottamusta, ja vilppi piili kauniin pinnan alla.

Hän tunsi aivan hyvin tien siihen tupaan, jossa Kaarinan äiti asui.
Äidin nimi oli Inga, hän oli syntyisin Tidöstä ja oli nuoruudessaan
nähnyt Anna rouvan nuorena, sillä valtiokansleri sai Tidön rouvansa
mukana, ja sentähden olivat kaikki täällä hänelle niin rakkaat, ja joka
ilta rukoili hän Anna rouvan, hänen herransa ja miehensä ynnä hänen
lastensa puolesta. Näistä oli neiti Kristina hänelle rakkain. Hän oli
"ilmetty" äitinsä kuva, tuumi muori Inga; ja se hyvyys, joka loisti
hänen silmistään ja ilmeni jokaisesta hänen sanastaan ja teostaan,
kiinnitti vielä lujemmaksi sen rakkauden herrasväkeen, joka oli
juurtunut lapsuusvuosina tai pikemmin peritty äidinmaidosta.

Märta lähti nyt Inga muorin tupaan. Ei tosin ollut niin helppoa
keskellä yötä välttää eksymistä metsässä, jossa monet polut risteilivät
keskenään; mutta hän osasi kuitenkin perille, eikä ollut vielä
puoliyökään käsissä, kun hän koputti ovelle ja astui sisään.

"Inga muori", sanoi hän hiljaisella äänellä.

Mutta Inga muori oli valveilla. Kaarina oli äsken tullut kotiin, ja
äiti mietiskeli yhä valveillaan, mitä lapsi oli hänelle sanonut.

Se on kyllä omituista, mutta totta, että lapsi, joka ilonsa ensi
puuskassa kertoi kaiken eikä näyttänyt saavan sittenkään puhumisesta
kyllikseen, ei sanonut sanaakaan, kun oli ehtinyt hieman tyyntyä.
Paljon vaikutti siihen sekin seikka, että hän pelkäsi menettävänsä
aarteensa ja jäävänsä ilman sitä iloa, että saisi sen itse viedä
neidille.

Äiti oli kysynyt häneltä, missä hän oli ollut, ja tyttö oli vastannut,
kuten lasten on tapana, kun niiden on pakko sanoa jotakin päästäkseen
sanomasta kaikkea, "että hän oli ollut ulkona, linnan luona ja
puistossa", ja hän oli venytellyt sanojaan, niin että äiti oli
huomaavinaan niiden sisältävän paljon enemmän kuin ne suoraan sanoivat.
Tällä hetkellä ei hän välittänyt kysellä enempää; olipahan siihen
kyllin aikaa aamulla; mutta kuitenkin makasi hän mietiskellen näitä
sanoja, kunnes ovi avautui ja vieras ääni mainitsi hänen nimensä.

Hän asetti heti kohta käynnin tyttärensä yhteyteen ja hätkähti niin,
että kesti kotvan ennenkuin hän ehti tointua.

Kaarina makasi puolivalveillaan, kiitti Jumalaa hänen hyvyydestään ja
uinaili niin suloisesti siitä ilosta, että voi poistaa neidin
kyyneleet, että hän nukahdettuaan näki olevansa pelkän valon
ympäröimänä. Mutta valo katosi ja tuli pimein yö, kun hän kuuli
kamarineitsyen äänen.

"Onko tyttö tullut kotiin?" oli tämän toinen kysymys, ja kun äiti
vastasi myöntävästi, alkoi hän kertoa koko tapausta sormuksesta,
armollisen neidin surusta ja hänen omasta vaatimuksestaan, että tyttö
antaisi hänelle sormuksen, jotta hän voisi viedä sen omistajalleen.

Tyttö ymmärsi, että kysymyksessä oli sama kuin rannallakin, että hänen
nimittäin oli luovuttava sormuksesta, ja sydän jyskytti niin kovasti
hänen rinnassaan, ettei hän ensi tuokiossa voinut paikaltaan liikahtaa.
Mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että hänen oli koetettava päästä
ulos tuvasta ja piiloutua johonkin syvälle metsään, kunnes aurinko
nousi ja hän saattoi mennä linnaan.

Ja hän nousi istualleen vuoteessaan. Tuvassa oli pilkkosen pimeää, niin
ettei kukaan voinut nähdä mitä hän puuhaili. Hänen onnistui sentähden
aivan huomaamatta hiipiä penkin ja seinän viertä ovelle. Mutta kun
hänen piti se avata, huomasi hän pelästyksekseen, että ovela
kamarineitsyt oli sinne asettunut vahtiin, aivan kuin aavistaen, että
lapsi aikoi hiipiä ulos.

Samassa huusi äiti hänen nimensä ja kamarineitsyt tarttui hänen
käteensä, joka hapuili ovenripaa.

Kaarina päästi pelästyksen huudon, mutta kamarineitsyt sanoi
riemuitsevalla äänellä:

"Enkös sitä jo arvannut... hän aikoi hiipiä pois sormuksen kera! Sinä
paha lapsi, joka tahdot tuottaa äidillesi niin suuren surun!"

"Kaarina, Kaarina!" kuului äidin ääni. "Mitä on pistänyt päähäsi, mitä
tahdotkaan, lapsi, armollisen neidin sormuksesta?"

Kaarina vaikeni. Suru, harmi ja epätoivo kuristivat hänen sydäntään
niin, ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Mutta niin hyvin hänen
vaikenemisensa kuin sekin seikka, että hän oli aikonut hiipiä pois
sormuksen kera, vahvisti äitiä siinä luulossa, että saatana oli hänet
kietonut juonillaan.

"Tule tänne, lapsi", sanoi hän, ja kamarineitsyt veti perälle turhaan
vastustelevan lapsukaisen.

"Anna minulle sormus!" kuului äidin ääni, joka vapisi surusta.

Käsky täytettiin. Kaarina ojensi hänelle sormuksen, mutta samalla oli
hänen sydämensä pakahtumaisillaan. Epätoivoissaan -- hurjassa
ilkeydessään, sanoi kamarineitsyt -- heittäytyi hän äidin sänkyyn ja
nyyhkytti ja itki.

Mutta äiti antoi sormuksen Märtalle ja sanoi itku kurkussa:

"Kas tuossa, ota... ja anna se rakkaalle, hyvälle neidille ja pyydä
häntä antamaan anteeksi, jos hän voi, lapsi paralleni. Tyttö saa kyllä
rangaistuksensa, ja tahdon hänet itse, niin viheliäinen kuin olenkin,
viedä armollisen neidin luo pyytämään anteeksi."

Se oli kuitenkin enemmän kuin mitä Märta halusi ja tahtoi, ja kuinka
kiire hänellä olikin joutumaan pois saaliineen, niin koetti hän sentään
muutamin sanoin torjua tämän päätöksen toteuttamisen.

"Nythän on sentään kaikki paha voitettu", sanoi hän, "lapsi ei suinkaan
ole niin pahaa tarkottanut; en luule, että armollinen neiti on teille
nyreissään... Ehtii hyvin sittenkin, kun hän tulee teidän luoksenne,
minkä hän varmaankin tekee ennenkuin lähtee pois kartanosta herransa ja
miehensä kera."

Näin sanottuaan lähti hän ja taivalsi voitonriemuissaan metsän ja
puiston lävitse takaisin linnaan, miettien vielä kerran kauttaaltaan
sen suunnitelman, jonka hän oli laatinut häijynilkisessä päässään,
tarkastaen jokaisen silmukan mustassa kudelmassaan ja luoden katsauksen
seurauksiin, jotka näyttivät hänelle kirkasta kultaa ja muita
ihanuuksia.

Aamulla varhain seisoi hän neiti Kristinan edessä, jonka ensimäinen
kysymys hälveni pois nähdessä Märtan kyyneliä ja surullista muotoa.

Sormusta ei hän ollut voinut löytää, mutta neiti voi uskoa, että hän
oli etsinyt jokaisen kiven vierestä, kaikkein pienimmänkin, ympäri
kallion juurta lehmusten alta, aivan kuin neiti oli sanonut. Neiti
uskoi häntä, ja kuinka hän muuta voikaan, ja niin alkoi hän
kyynelissään hääpäivänsä.

Kohta tilaisuuden saatuaan kertoi hän Kustaa herralle kaiken mitä oli
tapahtunut, mutta viekas neitonen hymyili mielessään, samalla kuin hän
puhui sokerinimeliä sanoja surustaan rakkaan emäntänsä tähden, joka
moneen kertaan koetti lempein sanoin häntä lohduttaa.

Itse hääpäivän kuluessa oli hänellä kuitenkin suurten huoltenkin
hetkiä. Sillä vähänväliä johtui hänen mieleensä, että Kaarina saattoi
tulla ja hänen valppaudestaan huolimatta hiipiä morsiamen luo, ja
silloin olisi kaikki ollut hukassa. Hän oli siinä määrin syventynyt
salaiseen vartioimiseensa, ettei hän kerran kuullut, kun itse Anna
rouva huusi häntä, ja sai nuhteet, kun vihdoinkin saapui.

Morsian taputti häntä silloin ystävällisesti olalle ja sanoi:

"Sinä olet väsynyt, Märta, sinä tarvitset kyllä levätä!"

"Ei", vastasi Märta, "sitä en tarvitse, mutta en voi saada sormusta
ajatuksistani."

Ja neiti Kristina hymyili niin lempeästi hänelle ja sanoi, ettei hän
unhottaisi mitä Märta oli tehnyt ja kestänyt hänen tähtensä.

Mutta Kaarinaa ei näkynyt eikä kuulunut, eivätkä vastanaineet joutaneet
enää käymään Inga muorin luona, sillä he lähtivät kohta häiden jälkeen
kartanosta. Lähdön edellisenä iltana tuli Märta itse tupaan tuoden
terveiset emännältään ja kysellen, kuinka siellä voitiin. Sormusta ei
Inga muorin tarvinnut enempää ajatella. Kaikki oli annettu anteeksi, ja
olipa Märtalla mukanaan pieni lahjakin Kaarinalle todistukseksi, että
neiti tahtoi unhottaa koko tämän asian. Kaarina itki yöllä katkeria
kyyneliä, mutta uni tuli lopulta, ja unissaan oli hän näkevinään
rakkaan neidin, joka lempein silmin viittasi häntä luoksensa, ja hän
viittasi vastaan ja sanoi, että hän kyllä tulisi, sillä se nyt oli niin
helppoa unissa.

Kustaa Hornin puoliso ei kuitenkaan palannut enää koskaan isänkotiinsa.
Hän seurasi miestänsä sotaan, ja kun Puolan sota oli päättynyt, oli hän
hänen mukanaan Suomessa, ja seurasi sen jälkeen mukana Saksaan, kun
siellä sota alkoi, ja hänellä oli mukanaan uskottu Märtansa, joka kai
olisi vähät välittänyt lähdöstä sotatielle, jollei hän olisi ollut
kiintynyt erääseen Kustaa herran ratsumieheen, muutamaan
liivinmaalaiseen, joka oli yhtä viekas ja saaliinhimoinen kuin hän
itsekin, mutta muuten urhokas mies.

Silloin eräänä päivänä, se tapahtui meidän saavuttuamme Stettiniin,
astui Märta emäntänsä eteen ja näytti niin säteilevän iloiselta.

"Voitteko ajatella sitä, rouva Kristina", sanoi hän, "olen nähnyt
jotakin, niin, se tuntuu minusta aivan ihmeeltä!"

"Mitä sitten olet nähnyt?" sanoi rouva Kristina kohottaen katseensa
käsityöstään, joka hänellä oli käsissään.

"Niin, sormuksen!" sanoi Märta.

"Sormuksen?" toisti rouva Kristina, joka nyt pian kahden vuoden
kuluttua ja saatuaan sotamarskilta lohdutusta surussaan, ei ensi
tuokiossa voinut ajatellakaan, että Märta puhui hänen kadotetusta
sormuksestaan.

"Teidän oman sormuksenne, rouva Kristina!" uudisti silloin Märta,
"teidän sormuksenne, joka hävisi teiltä häidenne edellisenä päivänä."

Nyt löi rouva Kristina kätensä yhteen ja hypähti pystyyn. Ensi hetkessä
tuntui, kuin joku vainaja olisi noussut kuolleista. Hän oli tosin
rauhottunut häviön jälkeen, mutta kadotettuun sormukseen liittyi niin
monia luottamuksen ja toivon muistoja, jotka sen mukana ikäänkuin
vietiin pois häneltä, että hänen nyt, kun hän yhtäkkiä kuuli, että se
oli löydetty jälleen, oli vaikea yhtäkkiä tyyntyä ja päästä omaksi
herrakseen.

Senjälkeen seurasi kysymys toisensa jälkeen, kenen huostassa sormus
oli, kuinka Märta oli sen löytänyt ja kuinka tämä oli voinut saada sen,
voiko se tosiaankin olla sama j.n.e. Suureen osaan tästä ei Märta
tietysti voinut tai ei tahtonut antaa mitään vastausta.

Hän oli eräällä kauppiaalla katsellut muutamia tavaroita, joista
epäilemättä suurin osa oli ryövättyjä sodan aikaan, ja hän oli ne
saanut käsiinsä sotilailta. Märta oli puotien ikkunoita katsellessaan
tullut pysähtyneeksi hänenkin ikkunansa eteen, ja hän oli ollut vähällä
lysähtää istualleen, niin hämmästynyt hän oli, kun sormus oli sattunut
hänen silmiinsä. Hän oli kysynyt kauppiaalta, mitä se maksoi, ja tämä
ei tosin ollut niin mielellään puuttunut vastaamaan hänen
kysymyksiinsä; mutta kun hän silloin oli sanonut palvelevansa
sotamarskin perheessä, niin oli kauppias sanonut hinnan.

Se oli kuulumaton summa, mutta rouva Kristina tunsi kuumeista ikävää
nähdä jälleen sormuksen, ja uskottu palvelijatar osasi hyvin
sovitetuilla sanoilla lisätä tätä hänen ikäväänsä, niin että hän
lähetti asiamiehen kauppiaan luo, laski hänelle rahat ja sai
sormuksensa.

Sinä iltana oli hän kenties iloisempi kuin itse hääpäivänään, kun hän
sai näyttää kadonneen sormuksen sotamarskille.

Tämäkin oli iloinen ja sanoi tyystin tarkasteltuaan sormusta,
saadakseen vakuutuksen, ettei asiassa vain ollut mitään petosta:

"Sittenhän voin sanoa sinulle, Kristina, koska sormus on nyt jälleen
löydetty, että vanhan tarun mukaan on sen onni, joka tämän sormuksen
omistaa, sidottu siihen. Sentähden minä pyysin sinua niin tarkoin sitä
säilyttämään, kun ensin annoin sinulle sen. En lainkaan tiennyt, että
se oli niin kallisarvoinen kauppatavarana."

Kuinka sormus oli joutunut kauppiaan käsiin, pysyi toistaiseksi
arvotuksena, sillä kun sotamarski lähetti hakemaan tätä, oli hän
kadonnut.



16.

Rustaa Hornin Hairahdus.


Enemmän kuin vuosi oli kulunut saapumisemme jälkeen Saksaan. Taisteluja
oli voitettu, kaupunkeja vallattu ja posket olivat kalvenneet monilta
niistä, jotka rohkeina ja toivehikkaina olivat lähteneet taistelemaan
ja kuolemaan totisen uskon puolesta. Ah, sellaista ei ollut lopulta;
mutta niin kauan kuin autuas kuningas oli mukana, oli ikäänkuin
raittiimman ilman hengähdykset olisivat liidelleet ruotsalaisten
lippujemme ylitse! No hyvä, olimme saaneet Preussin valtaamme, olimme
vallanneet Frankfurtin Oderin varrella ja Landsburgin, ja Magdeburg oli
kukistettu, ja kuningas oli pakottanut lankonsa luovuttamaan Spandaun
ja Küstrinin ja mennyt Werbeniin, päästäkseen lähemmäksi "vanhaa
korpraalia", kuten hän nimitti Tillyä, jota vastaan hän nyt oli
suutuksissaan enemmän kuin koskaan, samoin kuin kaikki koko
sotajoukossa. Sillä hänen kuvaansa ei nyt nähty muuten kuin palavan
Magdeburgin liekkien ja savun lävitse, ja ilkityöt onnettomassa
kaupungissa, verivirrat, kuolevain ja pakenevain huudot, -- kaikki tämä
häilyi kuin mikäkin hornan huntu vanhan soturin nimen ympärillä.

Heinäkuussa tuli kuningas Werbeniin, jonka lammikkojen takana
sotajoukolla oli ikäänkuin luonnollinen linnotus. Tätä vieläkin
lujitettiin, ja kaupunki muureineen oli ikäänkuin luja lukko keskellä
linnotusketjua. Kuningas sai hyvää aikaa varustautua. Vasta neljätoista
päivää hänen saapumisensa jälkeen marssitti Tilly väkensä Werbeniä
vastaan, ensin kuitenkin Burgslottissa saatuaan tervetuliaiset, jotka
maistuivat kylläkin katkerilta; sillä kaksi ratsurykmenttiä, jotka
olivat siellä, tulivat suurimmaksi osaksi hävitetyiksi. Siellä olin
itsekin mukana ja ratsastin aivan kuninkaan jälestä, joka tapansa
mukaan syöksyi keskelle tulisinta taistelua. Hetkiseksi kadotin silloin
kuninkaan näkyvistäni, sillä minutkin saarsivat viholliset tykkänään.
Samoin kävi kuninkaallekin, mutta Jumalan käsi lepäsi hänen päällänsä.
Kun pääsin vapaaksi omista saartajistani, niin näin kuninkaan
pelastetuksi ja Harald Staken parasta vauhtia ajavan vihollisparven
pakosalle.

Tämä taistelu tapahtui keskellä yötä. Vihollinen menetti yhden
everstin, useampia upseereja ja varmaankin 2,000 hevosta. Yksi
rykmentti hakattiin kokonaan maahan.

"Meillä oli hieman kuuma yösija!" sanoi kuningas hymyillen minulle, kun
aamulla astuin hänen eteensä. "Mutta me varustamme viholliselle
paremman, kun se saapuu luoksemme Werbeniin!" lisäsi hän, ja minä
nyökkäsin myöntävästi.

Mutta kuninkaan iloinen mieliala muuttui pian. Syynä siihen oli niukka
rahansaalis, joka häntä muuten vaivasi alituiseen näihin aikoihin.
Kuulin hänen valittavan Berlinissä, kun hän oli siellä toukokuun
alkupäivinä ja pakotti lankonsa, vaaliruhtinaan, luovuttamaan mainitut
kaksi linnotusta, -- "emme ole vielä saaneet penniäkään Ruotsista...
totta puhuen on laitamme sellainen, ettei meillä ole edes ainoata
taalaria köyhille!" -- Ja rahanpuutteen johdosta syntyi epäjärjestyksiä
miehistön kesken, ja väkivaltaisuuksia tehtiin. Ratsumiehet elivät
melkeinpä yksinomaan ryöstöstä.

Kuningas ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vasten tahtoaankin katsoa
sormien lävitse. Mutta jalo, ihmisiä rakastava mieli kärsi kaksin
verroin kaikesta siitä pahuudesta, josta kerrottiin. Ainoa, johon
kuningas saattoi luottaa pulan auttamiseen nähden, oli valtiokansleri.
Mutta häneltä ei kuulunut rahoja eikä kirjeitä. Kuningas joutui pois
suunniltaan. Eräänä aamuna, kun tulin hänen luoksensa, oli Lauri Grubbe
siellä ja piti äsken kirjotettua kirjettä kädessään. Kuningas oli
sangen kiihtynyt ja sanoi painaen nyrkkiään pöytään:

"Jumala paratkoon, tämä kurjuus vie kapinaan, ja siitä seuraa meidän
perikatomme itsestään. Sotajoukko ei ole kuuteentoista viikkoon saanut
penniäkään ja on elänyt ainoastaan siitä sotamiehen leivästä, jonka
olemme saaneet kiskotuksi kaupungeilta, ja nyt on tämäkin lopussa...
Ei, lehtori Lauri, teidän on kirjotettava ankarasti, että tässä on
tapahtuva muutos ensi tilassa..."

Ja sitten kulki hän muutamia kertoja edestakaisin, jollaikaa suuttumus
nousi yhä korkeammalle.

"Jollei muutosta tapahdu, täytyy meidän lähteä palausmatkalle, ja sen
voi käsittää kuka tahansa, mitä siitä on seuraava. Siitä ei koidu
ainoastaan meidän ikuinen häpeämme, vaan myös isänmaalle suurinta
vahinkoa!"

Mutta se olikin, sen voin varmasti sanoa, autuaan kuninkaan vaikein
aika Saksassa, aina Magdeburgin kukistuksesta Leipzigin taisteluun
saakka, ja hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan -- sillä kirje,
joka Grubben oli kirjotettava, oli menevä hänelle... kuninkaan ankarat
sanat ovat siinä pilkulleen; olen sen sitten moneen kertaan lukenut
valtiokanslerin luona täällä Tidössä -- hänen suuttumuksensa
valtiokansleria kohtaan on pidettävä sen hädän ilmauksena, missä hän
oli.

Kuitenkaan eivät olleet kylliksi sotajoukon keskuudessa tapahtuneet
epäjärjestykset ja yleinen tyytymättömyys, joita autuas kuningas
voittamattoman levottomuuden hetkinä saattoi liiotellakin, oli vielä
toinenkin asia, joka puolestaan lisäsi hänen vihastustaan ja
kärsimättömyyttään.

Hän oli nimittäin käskenyt sotamarskia, herra Kustaa Hornia
kiiruhtamaan Werbeniin sen sotajoukon kera, joka oli jäänyt jälelle
Oderin varrelle hänen johtoonsa; mutta sotamarski ei tullut. Oli
lähetetty toinen toistaan ankarampia käskykirjeitä, että hänen täytyi
tulla kiireimmittäin, mutta hän ei tullut. Kun sen tähden nyt Grubbe
oli mennyt ulos, kääntyi kuningas minuun, ja hänen silmänsä leimusivat,
ja puna hehkui hänen poskillaan.

"Mitä sanot?" kysäsi hän lyhyesti ja kiihkeästi. "Kuuluuko mitään
idästä päin?"

En voinut tyynnyttää häntä niin kiihkeästi odotetulla tiedolla, ja hän
näki sen kasvoistani, jonka tähden hän tuli luokseni ja pani kätensä
hartioilleni sanoen:

"Sinä sentään ymmärrät minut!"

"Sen tekevät kaikki, teidän majesteettinne!" uskalsin minä sanoa, mutta
kuningas keskeytti minut, ja katse synkkeni heti jälleen ja säihkyi
salamoita.

"Niinkö?" huudahti hän. "Eikö sotamarskin pitänyt lähettää tuhat
vanhaa, hyvin harjotettua sotamiestä Alt-Brandenburgiin, ja mitä
lähettää hän...? Niin, kaikki äsken pestattua väkeä ja muutamia satoja,
jotka äsken ovat tulleet kotoa Ruotsista, kaikki harjaantumattomia
miehiä... Ymmärtävätkö he minut...? Ei, sitä he eivät tee! Tilly on
täällä minä hetkenä tahansa, meidän olisi oltava valmiit leikkimään
uudestaan sama leikki kuin Burgslottin luona, mutta päivä menee päivän
jälkeen enkä minä näe tomuhiukkastakaan siitä väestä, joka sotamarskin
olisi tuotava minulle... Ei, niin totta kuin olen Ruotsin kuningas,
täytyy tässä joku muutos tapahtua."

Hän istuutui kiihkoissaan pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa. Se kävi
niin nopeasti kuin salaman välähdys olisi valahtanut paperille, ja
sisällys oli kai jotakin samaan lajiin. Heti kun muutamat rivit olivat
kirjotetut, sulki kuningas kirjeen ja ojensi sen minulle.

"Kas tässä", sanoi hän, "nouse ratsaille ja ratsasta yötä ja päivää ja
anna tämä hänelle!"

En tiedä koskaan nähneeni autuasta kuningasta sellaisena kuin tällä
hetkellä. Mutta minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin totella.

Se, mitä minun nyt on kerrottava, on sangen sotkuista, enkä minä oikein
tiedä, mistä minun on alettava. Sillä tapaukset pyörivät ja tunkeilevat
keskenään muistossani samoin kuin ne tekivät todellisuudessakin, ja
kaiken yllä, mitä tapahtui, kaikkien ajatusteni yllä väikkyivät synkän
pilven tavoin kuninkaan sanat siitä vaarasta, joka uhkasi häntä ja koko
meidän maatamme, jos täytyi lähteä palausmatkalle sen johdosta, mitä
niin valtiokanslerin ja sotamarskinkin taholta oli lyöty laimin.

Minä tein kuten kuningas käski. Ratsastin levähtämättä yötä ja päivää.
Kaikilla postiasemilla, joita kuninkaan käskyn mukaan oli perustettu
pitkin tietä, jotta viestit kulkisivat nopeasti pääjoukon ja
sotamarskin välillä, kysyin tietoja, mutta kukaan ei tiennyt sanoa
mitään. Minun epätoivoni kiihtyi, ja minä olin mielessäni sotamarskille
kenties vihaisempi kuin kuningas itse.

Vihdoin eräänä iltana -- minä olin silloin lähellä Pommerin rajaa --
sain vihdoin kuulla, että sotajoukko oli koottu ja valmiina lähtemään.
Minä vedin helpotuksen huokauksen, mutta kun kysyin miksi hän
viivytteli, vastattiin minulle, että sotamarski ei ollut sotajoukossa
saapuvilla. Tämä tuntui minusta arvotukselta. Hänen luultiin olevan
Stettinissä, mutta kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Minä tuumin hetken
itsekseni, mihin minun oli matkani suunnattava, mutta päätin ratsastaa
perille Stettiniin. En ollut kuitenkaan ratsastanut pitkältä, kun
huomasin äärimäiseksi epätoivokseni, että hevoseni väsymyksestä tuskin
pysyi jaloillaan. Oli aivan mahdoton saada toista hevosta. Minun täytyi
pakostakin levähtää yöllä muutamia tunteja.

Lopulta poikkesin lähimpään talonpoikaistaloon, jossa kuitenkin
töintuskin sain hieman purtavaa hevoselle ja itselleni. Talo oli muuten
väkeä täynnä. Minun täytyi tyytyä istumaan penkillä siinä missä istuin
ja lepäämään niinkuin voin nojaten päälläni lautaseinää vasten.
Vähitellen nukkuivat tuvassa muut yksi toisensa jälkeen, ja minä
itsekin olin päästämäisilläni silmäni vaipumaan umpeen, kun kuulin
askeleita aivan läheltäni toiselta puolen seinää. Raotin hieman
silmäluomiani, kuten on tapana tehdä, kun jokin häiritsee ollessa juuri
nukkumaisillaan, ja silloin huomasin, että istuin nojaten pieneen
työntöikkunaan lautaseinässä, ja raosta näkyi valkopukuinen hahmo.

Oli kirkas kuutamo, ja se valaisi viereisen huoneen, niin että saatoin
vähällä vaivalla, ainoastaan kääntämällä päätäni, nähdä mitä siellä
tapahtui. Valkea hahmo, jonka olin nähnyt, oli nuori nainen. Hän seisoi
hajalla hapsin keskellä huonetta kuuntelevassa asennossa, mutta niin
hätääntyneenä, etten tiennyt, kulkiko hän unissaan vai kuuliko hän
todella jotakin viereisestä huoneesta.

Hänellä oli kauniit kasvot, jotka luulin nähneeni ennen, vaikken tällä
haavaa voinut muistaa missä. Hänen kasvoillaan oli surullinen ilme, ja
hänen silmissään näytti kiiluvan kyyneliä kuun hohteessa. Olin
kuitenkin itse aivan liian paljon huolen ja levottomuuden vallassa
kiintyäkseni enemmän kuin tarpeellista oli surulliseen tyttöön
lähelläni. Käänsin jälleen päätäni nukkuakseni, hymyillen
levottomuudelle, joka vainosi pikku ihmisiä ja joka oli niin
sanomattoman vähäpätöinen sen levottomuuden rinnalla, joka kenties
tällä hetkellä karkotti unen suuren kuninkaan silmistä. Mutta kuitenkin
on siten, että olkoonpa suuri tai pieni, niin suru koskee sydämeen, ja
Jumala valitsee voimien mukaan kuorman ihmisen kannettavaksi.

Mutta silloin liikkui jälleen tyttö eteenpäin. Hän juoksi joustavin
askelin vastakkaiselle seinälle, jossa pari porrasta vei ovelle.

Ilmeisesti kuuli hän siellä sisällä jonkun tai joidenkuiden puhuvan.
Hän seisoi kädet ristissä ja allapäin, syvimmässä surussa, ja kuitenkin
näytti hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuuntelevan keskustelua oven
toisella puolen.

En voinut enää kääntää silmiäni pois hänestä, ja kuta enemmän häntä
katsoin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että olin nähnyt hänet ennen.
Ja äkkiä, en voi sanoa, kuinka se kävi, juolahti mieleeni kuva Tidöstä,
jossa yöllä näin neitsyt Märtan ja pikku tytön heidän keskustellessaan
rannalla. Tämä täällä oli tyttö, joka oli löytänyt morsiamen sormuksen,
mutta niin sydämettömällä tavalla menettänyt ilon viedä sen rakkaalle
neidilleen, hän minulla oli täällä edessäni, vaikkakin hänestä neljässä
vuodessa oli tullut täysikasvuinen neitsyt. Hän mahtoi nyt olla
seitsemännellä- tai kahdeksannellatoista vuodellaan.

Heti tämän ajatuksen välähdettyä päässäni seurasi sitä sarja
sukulaisajatuksia, kuinka torpantyttö oli voinut joutua niin kauaksi
kotoaan, kuinka hän oli joutunut juuri tähän taloon ja mihin hän
tästedes suuntaisi tiensä. Kenties, ajattelin, on petos vihdoin
paljastettu, petollinen kamarineiti saanut ansaitun palkkansa ja
syyttömästi epäilty päässyt hänen paikalleen. Ja minä hätkähdin,
istuessani siinä penkillä, sillä jos todellakin oli siten, niin
häneltähän saisin selon, missä sotamarski oleskeli. Hetken innossani
ajattelin tämän olevan aivan lähellä, kenties Penkunin linnassa, joka
sijaitsi aivan lähellä.

Tämä ajatus sai minut aivan hereille, ja minä ihastuin siitä niin,
etten ajatellut kuinka mahdotonta oli, että kamarineiti oli täällä, jos
hänen emäntänsä, rouva Kristina, oli linnassa. En myöskään ottanut
huomioon, kuinka mahdotonta sotamarskin oli matkustaa emäntänsä kanssa,
kun oli kysymys sellaisesta nopeudesta kuin kuningas oli käskenyt. No
niin, paloin kärsimättömyydestä saada puhutella tyttöä ja päätin lähteä
ulos koettaakseni päästä hänen kanssaan puheikkain.

Olin jo noussut puoliksi, kun taasen äkillinen liikahdus viereisessä
huoneessa pani minut pysymään hiljaa ja katsomaan sinne sisälle.

Näin silloin torpantytön seisovan keskellä huonetta toinen käsi lujasti
painettuna sydäntä vasten ja toinen suonenvedon tapaisesti ojennettuna
ovea kohden, jota kohden hänen kasvonsa olivat odottavassa, puoleksi
taisteluun vaativassa asennossa. Koko hänen olentonsa näytti puhuvan
samalla kertaa kiihkeästä surusta, mutta lisäksi masentumattomasta
rohkeudesta luottamuksella kaikkivaltiaaseen kohdata sitä hirveää
vaaraa, joka uhkasi.

Silloin aukeni pieni ovi porrasten yläpäässä ja muuan suurikasvuinen
mies astui alas huoneeseen. Tyttö antoi käsiensä vaipua kupeilleen, ja
hänen silmänsä suuntautuivat ylpeinä tulijaan, joka lähestyi häntä
nopein askelin ja tahtoi tarttua hänen käteensä.

"Tänne täytyy minun jättää sinut", sanoi hän, "on ratsastettava pitkä
matka tänä yönä, ja minun on oltava rykmentissä aamulla... Mutta voit
luottaa siihen mieheen, joka tulee tänne sinua noutamaan..."

"Luottaa!" huudahti tyttö. "Sinä herjaat Jumalaa, sillä sinä petät
minut!"

Mies, jonka puku, lähemmin häntä nähtyäni, ilmaisi, että hän oli
ruotsalainen rakuuna, samalla kuin hänen puheensa ilmaisi hänen olevan
suomalaisen, peräytyi muutaman askeleen ja katsoi ihmeissään tyttöön,
jonka jälkeen hän virkkoi:

"Etkö ole vapaasta tahdostasi seurannut minua, etkö itse pyytänyt minua
tuomaan sinut tänne Penkuniin... enkä minä ole sinulta sanallakaan
kysynyt päähänpistosi syytä. Millä tavoin muka petän sinut?"

"Ja kuitenkin petät minut... mutta usko minua, on olemassa yksi, joka
näkee sinut eikä jätä sinulle rankaisematta."

Rakuuna huitaisi kärsimättömästi kättään kalpeaa tyttöä kohden, jonka
silmät puhuivat huolesta, ja hän sanoi:

"Petoksesta voit puhua vasta kun sinut on petetty..."

Näin sanoen käänsi hän tytölle selkänsä ja aikoi poistua. Mutta tyttö
tarttui hänen käteensä ja virkkoi pelosta ja levottomuudesta
vapisevalla äänellä:

"Jos on kuten sanot, että voin luottaa sinuun, ja minun pitäisi voida
sitä, koska palvelemme samaa herraa, niin satuloi hevoseni ja päästä
minut ratsastamaan takaisin Stettiniin. Täytyyhän minun toki puhutella
rouva Kristinaa vielä kerran, kun hän on vielä elossa."

Mutta rakuuna ei tahtonut kuulla. Hän tempasi miltei tuimasti kätensä
irti ja meni lujin askelin pois huoneesta. Onneton riensi jälkeen,
tarttui molemmin käsin oveen temmatakseen sen auki, mutta se ei
hievahtanutkaan. Mieltäni vihlaisi nähdessäni sitä epätoivoa, jolla hän
huomasi olevansa suljettu huoneeseen. Hän hypähti ylös, ojensi
epätoivoisena kätensä korkeutta kohden ja vaipui sen jälkeen alas
lattiaan, paeten hädissään sen ainoan luo, joka täällä voi auttaa, kun
kaikki ihmisapu petti.

Olin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt saanut
vahvistuksen otaksumiselleni, että edessäni oli lapsi Tidöstä ja ettei
rakuuna ollut kukaan muu kuin neitsyt Märtan mies. Sentähden lujittui
yhä enemmän päätökseni päästä tytön kanssa puheikkain, maksoi mitä
maksoi. Voin siten en ainoastaan saada selon sotamarskista, vaan
myöskin mahdollisesti tulla välikappaleeksi lapsi parkaa kohtaan tehdyn
petoksen saattamiseksi päivän valoon ja kenties paljastaa petturin.

Kuitenkin puhe rouva Kristinasta lisäsi levottomuutta povessani.
Korvistani kuulosti, kuin hän olisi häilynyt elämän ja kuoleman
vaiheilla, ja tiesin hyvin, miltä jalosta sotamarskista tuntuisi, jos
jotakin sellaista olisi kysymyksessä.

No hyvä, nousin hiljaa penkiltä pystyyn -- oli tarpeetonta täällä
herättää suurempaa huomiota ja kerätä todistajia -- työnsin hiljaa
ikkunanluukun kiinni, menin hiljaa ovelle ja astuin ulos tuvasta.
Onneksi paistoi kuu tuvan toiselta puolen, niin että siellä, missä
seisoin, oli tumma varjo. Oli melkein mahdoton nähdä minua, kun kukaan
ei epäillyt, että täällä keskellä yötä olisi urkkijoita, ja kuulla oli
minua yhtä mahdoton, niin hiljaa kiltti ovi kääntyi saranoillaan.
Kuitenkaan ei tämä varovaisuus olisi minulle ollut tarpeellista.

Kaksi varjoa loittoni tuvasta. Toisen heistä tunsin suomalaiseksi
rakuunaksi. Toinen oli lyhyenläntä, lihavahko mies. Ensimäinen oli
kiintynyt innokkaaseen keskusteluun, josta en kuitenkaan voinut kuulla
muuta kuin pari katkonaista lausetta.

"On tärkeää, ettei hän tule liian pian", virkkoi rakuuna, ja toinen
vastasi:

"Hyvä, hyvä, kyllä viipyy... kukaan ei häntä laahaa mukanaan."

Rakuuna virkkoi jotakin, jota en voinut kuulla, mutta ajatuksen voin
ymmärtää siitä, mitä toinen vastasi:

"Kelpo ratsumestari ei kyllä häntä päästä, kun hän vain on saanut hänet
valtaansa!"

He katosivat puiden varjoihin ulkohuoneiden luona. Rakuuna aikoi
luonnollisesti kiiruhtaa ratsastustaan ehtiäkseen rykmenttiinsä, ja
toisella oli ennen eroa yhtä ja toista puhuttavaa hänen kanssansa. Oli
tosin minun puoleltani hieman varomatonta, kun en ollut varmasti
selvillä tästä viimeksi mainitusta seikasta, mutta toiselta puolen oli
minusta aivan samantekevää, vaikka hän tulisikin ja yllättäisi minut.
Sillä minä olin täysin selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä.

Kulin nopeasti talon päätypuolelle, jossa täytyi olla oven, minkä
kautta molemmat miehet olivat tulleet. Se löytyikin sieltä, ja aivan
lukitsematonna, joko sitten olivat miehet pelänneet liian suurella
varovaisuudella herättävänsä epäluuloja tai eivät lainkaan tunteneet
pelkoa, joka ei tavallisissa olosuhteissa olisi ollutkaan tarpeellista.

Sisällä oli verrattain pimeää, sillä pieni ikkuna oli pihan puolella.
Näin kuitenkin esineet siksi hyvin, että löysin viivyttelemättä oven
siihen huoneeseen, jossa tyttö parka oli. Mutta tämä ovi oli pantu
säppiin ulkoa päin. Tyttö oli siis todellakin vankina, ja ikkuna, josta
kuu loisti hänen huoneeseensa, oli kovin korkealla, niin että hänen oli
mahdoton pelastua senkään kautta.

Kun astuin huoneeseen hänen luoksensa, oli hän vielä polvillaan
vaipuneena rukoukseen. Minä astuin esiin ja panin hiljaa käteni hänen
päänsä päälle ja sanoin, jotta hän kerta kaikkiaan tietäisi minun
tulleen hänen ystävänään eikä vihollisenaan:

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!"

Hän hypähti pystyyn, höyhenkeveänä ja notkeana, mutta suurissa silmissä
ei ollut mitään pelästyksen ilmettä, vaan ne kuvastivat tyyneyttä ja
lujuutta, joka minua samalla sekä kummastutti että ilahdutti. Kuitenkin
olen usein havainnut, mikä sielua tyynnyttävä ja vahvistava voima
lämmin rukous on, sanat voivat muuten olla kuinka yksinkertaisia
tahansa. Ja köyhä tyttö näkyi hyvin tuntevan sen taidon.

Aluksi piti hän minua rakuunan ystävänä, johon hänen olisi pitänyt
luottaa, mutta ei tarvittu monta sanaa, ennenkuin hän ilokseen huomasi,
että olin joku toinen, johon hän todellakin saattoi luottaa. Muistutin
häntä illasta, jolloin hän oli löytänyt kallisarvoisen sormuksen ja
sanoin hänelle saaneeni sittemmin tietää, ettei sormus joutunut
omistajalleen.

"Ja nyt on sormus täällä", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät
harmista, "täällä tällä miehellä..."

"Rakuunalla?" kysyin minä kummastuneena. Sillä en olisi suonut
sellaisen häpeätahran liittyvän kuninkaani soturiin.

"Ei, vaan toisella", vastasi hän. "Mutta he ovat molemmat samassa
vyyhdessä, ja se, joka pitelee kaikkea käsissään, ei ole kukaan muu
kuin Märta, hän, kamarineitsyt, joka yhä vielä on rouva Kristinan
palveluksessa... Ah, armollinen rouva parka, kyllä hän olisi ansainnut
olla toisenlaistenkin käsien vaalittavana, sillä Märtan sydämen on
kullanhimo kivettänyt!"

"Kuka sitten on tuo toinen?" kysyin minä, keskeyttäen hänet, sillä
rouva Kristinan ajatteleminen saattoi viedä hänet liian kauas asiasta.

"Toinen on roisto", vastasi hän. "Hän on olevinaan kauppamies, mutta
hän kaupittelee ainoastaan varastettua tavaraa."

"Ja sormus..."

"Sormus on hänen käsissään!"

"Ja kuitenkin sen otti Märta sinulta..."

"Niin", keskeytti hän minut. "Hän sen otti minulta, mutta hän ei vienyt
sitä perille ennenkuin saattoi tehdä sen täysin varmana siitä, ettei
joudu ilmi."

Sitten kertoi hän, mitä olen jo kertonut vehkeistä Stettinissä, jolloin
rouva Kristinan täytyi melkoisella rahasummalla lunastaa kallisarvoinen
sormus. Mutta hän kertoi jotakin enemmänkin, joka saattoi minut
suuressa määrin levottomaksi.

"Rouva Kristinan onni riippuu sormuksesta", sanoi hän, "ja sen saatuaan
onkin hänellä ollut alituinen onni. Vanhin lapsi, pikku Agneta neiti,
sairasti henkihieverissä, kun sormus joutui oikealle tolalle, mutta
taudin selkä taittui samana päivänä, ja siitä pitäen on hän ollut
terve. Nyt sairastaa toinen lapsi, pikku Kustaa, kuolemaisillaan, ja
hän sairastui, kun sormus joutui uudestaan hukkaan."

Nyt ei ollut aikaa selittelyihin ja taikauskon poistamiseen tyttö paran
päästä. Se nyt istuu rahvaan mielessä yhtä lujasti kuin jo lahonneen
puun juuret lujassa maassa. Mutta minuunkin, joka kuitenkin olen
oleskellut tässä suhteessa kaiken taikauskon yläpuolella olevan
kuninkaan läheisyydessä, teki syvän vaikutuksen sormuksen asettaminen
yhteen rouva Kristinan kodissa sattuneiden onnettomuuksien kanssa.
Kuitenkin pisti heti päähäni, että tämänkin alla piili jokin paljo
pahempi juoni, ja minä sainkin sille vahvistuksen.

"Onko rouva Kristinakin samaa mieltä asiasta?" kysyin minä.

"Kyllä", vastasi hän, "Siitä on Märta kyllä pitänyt huolen, ja rakas
rouva parka sairastui ruttoon samana päivänä, jona sormus toisen kerran
katosi, keskusteltuaan juuri pitemmän aikaa Märtan kanssa."

Asia oli siis aivan selvä. Märta oli varastanut sormuksen, ja
korottaakseen sen uuden ostohinnan niin kalliiksi kuin mahdollista oli
hän räikein värein elvyttänyt vanhan sormukseen liittyvän tarun. Pojan
hengen pelastamiseen ei tietysti mikään hinta ollut liian suuri. Ja nyt
sormus annettaisiin kyllä takaisin, kun hätä oli suurimmallaan ja käsi
avoin maksamaan minkä summan hyvänsä. Kuului asiaan, että sormus nyt
osuisi oikeihin käsiin toisella tavoin kuin edellisellä kerralla. Sitä
vaati varovaisuus.

"Mutta, rakas lapsi", sanoin niinä, "kuinka olet sitten tullut tänne ja
mistä tiedät, että sormus on miehellä?"

"Kysytte jotakin, jossa on pitkältä kertomista", vastasi tyttö. "Aina
siitä lähtien, kun tulin Saksaan, ja siitä, kun tulin rouva Kristinan
luo... sillä minut on otettu hänen palvelijainsa joukkoon, ja Märta on
ollut itse ystävällisyys minua kohtaan, vaikken minä ole koskaan saanut
puhutella rouva Kristinaa... Se on ollut sula arvotus minulle, kunnes
se tänä yönä on minulle hieman selvennyt... Niin, minä olen pitänyt
silmäni auki, sillä minulla ei ole siitä pitäen, kun Märta äitini
tuvassa pakotti minut antamaan sormuksen, ollut pahaakaan rauhaa,
ennenkuin saisin puhutella armollista rouvaa itseään; olen pitänyt
silmäni ja korvani auki ja saanut tietää, kuinka kummallisesti sormus
joutui ensi kerralla oikeihin käsiin. Kun kysyin Märtalta siitä, kävi
hän vaaleaksi ja punaiseksi, mutta sitten kertoi hän pitkän sadun,
kuinka hänet itsensä petettiin, sillä sormus oli varastettu häneltä
silloin yöllä Tidön linnassa, sanoi hän... Nyt, kun sormus joutui pois
toisen kerran, kertoi hän siitä minulle ja itki niin katkeria kyyneliä,
että minun olisi käynyt häntä sääliksi, jollei minulla olisi ollut
asiasta omat ajatukseni..."

"Mutta, rakas lapsi", kysyin häneltä, "miksi et mennyt rouva Kristinan
puheille?"

"Itse asiassa sentähden, että hyvää tarkottava ja kelpo Märta piti
minua vangittuna itseni siitä tietämättä. Kaikki tiet rouva Kristinan
luo olivat suletut, ja palvelijoilla yleensä oli minusta omituinen
käsitys, että minä olin jonkunlainen eksynyt lammas, jota Märta rouva
Kristinan luvalla koetti johtaa oikealle tielle. Kuulin sen heidän
puolinaisista viittauksistaan, ja näin sen heidän olkapäiden
kohotuksistaan ja karsaista katseistaan, joka kerta milloin näyttäysin.
Kun koetin lähestyä armollista rouvaa, sulettiin kaikki ovet, joiden
luo tulin, ja sanottiin pelästyneellä äänellä ja ilmeellä, että
sotamarski itse oli kieltänyt minut astumasta hänen vaimonsa näkösälle."

"Lapsi parka!" sanoin hänelle. "Et ole silloin astellut kukitettuja
polkuja sotamarskin talossa."

"Kukitettuja, en", vastasi hän. "Mutta koskaan en ole kadottanut
toivoa, että Jumala saattaisi totuuden päivänvaloon."

"Sen hän tekeekin", arvelin minä, ja hän punastui aivan kuin ilosta sen
varmuuden tähden, jonka minun sanani hänen mielessään vaikuttivat. Hän
teki päällänsäkin vakuuttavan eleen, ikäänkuin olisi ajatuksissaan
toistanut sanani. Sen jälkeen jatkoi hän:

"En sentähden jättänyt, kun Märta oli minulle kertonut varkaudesta,
häntä sen jälkeen hetkeksikään näkyvistäni. Kuului nimittäin asiaan,
että minun oli mentävä hänen mukanaan, mihin hän menikin, paitsi rouva
Kristinan luo. Kuten sanottu, seurasin häntä nyt kaikkialle, kunnes hän
eräänä iltana, jolloin hänellä oli kiireempi kuin tavallisesti, epäsi
senkin. Tämä herätti epäluulojani vielä suuremmassa määrin, ja minä
päätin seurata häntä salaa. Luultavasti ei hän ehtinyt antaa määräyksiä
toisille palvelijoille, sillä kun minä lähdin talosta, en kohdannut
mitään esteitä, vaan onnistuin täyttämään aikeeni seurata hänen
kinterillään. Kaukana kaupungin ulkolaidalla pysähtyi hän erään talon
eteen, jossa hänet päästettiin sisälle. Kaikki oli omiaan vahvistamaan
epäluulojani, ja minä tahdoin kaikesta välittämättä kerrankin saada
oikein selvän hänen juonistaan. Minä onnistuinkin kiipeämään portin
ylitse ja hiipimään sisälle taloon. Täällä kuuntelin jokaisella ovella,
kunnes lopulta kuulin hänen äänensä ja että hän puhui sormuksesta. Nyt
unhotin minä kaiken ja tempasin ovea jos mahdollista saadakseni
sormuksen ja paljastaakseni petturin."

Hän pysähtyi ja kuunteli. Mutta mitään ei kuulunut ulommasta huoneesta.
Kauppamies näytti olevan aivan liian varma saalistaan ja käytti
sentähden epäilemättä yön hiljaisuutta hyväkseen harjottaakseen
tuotteliasta liikettään toisella taholla.

"Mutta sen sijaan paiskattiin ovi auki", jatkoi kertojatar, "ja minä
seisoin Märtan edessä silmä silmää vasten. En voi elinpäivinäni
unhottaa hänen muotoaan minut nähdessään. Katseltuaan minua hetken
aikaa sanoi hän nyt olevansa sormuksen jälillä ja että puuttui vain
henkilöä, joka tahtoisi uhrata jotakin rouva Kristinan tähden. Tätä
henkilöä ei kai ollut vaikea löytää, tuumin minä, ja tarjouduin
uskaltamaan mitä tahansa, jotta sormus löytyisi jälleen. Tämä
ilmeisesti ilahdutti Märtaa, ja hän puhui niin kauniisti, että
puolittain aloin katua epäluulojani häntä kohtaan. Hän kuvaili minulle
myös niitä vaaroja, joita tulisin kohtaamaan ja varotti minua
puolittain puuttumasta asiaan, vaikkakin, sanoi hän, olin ainoa, joka
tässä asiassa voi jotakin toimittaa. Sillä muuan pommerilainen
herrasmies oli nähnyt minut ja tahtoi antaa minulle sormuksen, jos
lahjottaisin hänelle rakkauteni. Hän oli jo kauan tiennyt tämän, mutta
minun parastani valvoen ei hän ollut tahtonut minulle sitä sanoa, jota
paitsi hän oli toivonut, että pommerilainen linnanherra, joka tietysti
oli ostanut sormuksen varkaalta, taipuisi neuvottelemaan muillakin
ehdoin. Nytkään ei hän olisi maininnut asiasta minulle, jollen olisi
saapunut paikalle."

Minä pudistin päätäni tälle täysin perehtyneelle ja taitavalle
viekkaudelle, alkaen yhä enemmän aavistaa kuinka asianlaita oli. Märta
ei luonnollisesti tahtonut millään ehdolla päästää rikoksensa
paljastajaa emäntänsä silmien eteen, mutta toiselta puolen ei hän
tahtonut eikä uskaltanut päästää häntä omankaan katsantonsa alta,
ennenkuin nyt tarjoutui suotuisa tilaisuus, vaikkakin hänen sydämensä
kovuus valitussa keinossa näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan.

"Mielelläni tahdoin uskaltaa kaikkeen rouva Kristinan tähden", jatkoi
tyttö, "mutta pyysin kuitenkin hieman ajatusaikaa, jonka sainkin. Jokin
sisälläni sanoi, että kaiken tämän alla piili uusia juonia; mutta olin
lujasti päättänyt uhrata vaikka henkeni jalon rouvan ja totuuden
puolesta, ajattelin myös, että se korkea herra, joka oli saanut
sormuksen haltuunsa, taipuisi kuultuaan todellisen kertomukseni ja
samaan hintaan, jonka hän oli maksanut sormuksesta, palauttamaan sen
oikealle omistajalleen. Nyt..."

Hän pysähtyi jälleen ja kuunteli, mutta minä kehotin häntä
kiiruhtamaan.

"Linnanherra... mitä sanoi hän?" kysyin minä.

"Olen matkalla hänen luoksensa", jatkoi hän, "mutta häntä ei ole
olemassakaan. Ah, ette voi ajatellakaan miten syvään kurjuuteen minut
tahdotaan syöstä... Sormus on kauppamiehen huostassa..."

"Ja sinä itse, tyttö... mitä sinulle aiotaan tehdä?"

"Minut on myyty eräälle keisarilliselle everstille!" änkytti hän,
veripunaisena häpeästä ja tuskin voiden pidättää pursuvia kyyneliään.

Nyt vasta käsitin täydellisesti koko pirullisen suunnitelman. On
mahdoton selittää, mitä hirveää elämää keisarilliset viettivät. He
elivät himoissaan kuin metsän elukat, heillä ei ollut ihmisyyden tuntoa
eikä käsitystä ihmisarvosta. Täytettyään taskunsa ryöstösaaliilla ja
tahrattuaan kätensä murhissa heittäytyivät he irstailuihin, joista ei
voi kertoa. Ja keisarillinen eversti jättäisi tyttö paran sotilaille
leirissä. Sellainen oli kohtalo, joka häntä odotti. Hengissä ei hän
sieltä palaisi.

Tällä tavoin olisivat rikolliset ainaiseksi päässeet vaarallisesta
todistajasta, ja melkeinpä tapausten kulku oli vienyt tähän itsestään,
heidän tekemättä muuta kuin että olivat ne panneet liikkeeseen, ja
tämänkin viattomimmalla tavalla maailmassa, sillä olihan hän itse,
kuten rakuuna sanoi, vapaasta tahdostaan halunnut tulla viedyksi
aatelismiehen luo. Kun ihminen on kerran tullut rikosten tielle,
saavuttaa hän ihmeteltävällä tavalla taitavuuden nukuttaa omantuntonsa,
ja usein on pimeys hänen sisällään sitä mustempi, mitä nöyremmin ja
hurskaammin hän onnistuu esiintymään ulkonaisesti. Ulkokullattu on
paholaisen vaarallisin lähettiläs täällä maan päällä.

"Mutta mistä tiedät tämän kaiken?" kysyin minä voitettuani ensi
hämmästykseni.

"Kuulin heidän puhuvan tuolla sisällä", sanoi hän viitaten huoneeseen,
jonka ovella hän oli seissut kuuntelevassa asennossa. "He puhuivat
saksaa", jatkoi hän, "he luulivat, etten sitä ymmärtäisi, mutta minä
olen kaksi vuotta palvellut Tukholmassa saksalaisella kauppiaalla ja
sillaikaa oppinut sen verran, että voin hyvin selvitä, sillä koko
mieleni paloi tänne siitä pitäen kuin rouva Kristina lähti Tidöstä."

Hän kertoi minulle juurtajaksain, mihin kertomuksessani olen ainoastaan
viitannut, että hän oli tehnyt päämääräkseen päästä Saksaan rouva
Kristinan luo, ja hänen luja tahtonsa voitti kaikki esteet, kunnes hän
vihdoin noin kuukautta ennen kuin minä hänet tapasin saksalaisen
kauppiaan mukana oli tosiaankin saapunut Stettiniin ja siellä heti
mennyt sotamarskin taloon, jossa hänet jo mainituista syistä otti Märta
hoiviinsa ja vartioitavakseen, sillä tämä oli tosiaankin tullut korkean
emäntänsä oikeaksi kädeksi.

"Silloin kiitän Jumalaa, joka toi minut tiellesi", sanoin minä. "Nyt
teemme Jumalan avulla kaikki juonet tyhjiksi!"

"Mutta sormus!" huudahti hän.

Sormuksen, tuumin minä, ottaisin väkisin, ja kurjalla konnalle osaisin
kyllä toimittaa hyvin ansaitun rangaistuksen. Mutta hän kiinnitti
huomiotani johonkin, jota en ollut ajatellut. Hän oli rohkea tyttö,
juuri sellainen, joita maassamme on syntynyt moniakin. Hän oli lämmin
innostuksessaan siihen asiaan, jonka oli ottanut päämääräkseen, ja
kuitenkin kylmäverinen, ettei hän suurimmassakaan vaarassa hätiköinyt.

Sovimme pian siitä, että tässä aluksi oli käytettävä viekkautta
viekkautta vastaan, jos tahdoimme saada sormuksen takaisin ja voittaa
aikaa, joka oli kahdessakin merkityksessä tarpeellista, osaksi minun
asiani tähden sotamarskille, joka oli Stettinissä, osaksi rouva
Kristinan tähden, joka makasi kuolemaisillaan. Minulla ei ollut paljo
lisättävää tai muutettavaa hänen ehdotuksessaan. Se koski ainoastaan
sormuksen saamista takaisin. Muu sai jäädä minun asiakseni.

Kuu oli vaipunut mailleen meidän keskustelumme aikana, niin että
huoneessa oli aivan pimeä. Me otaksuimme, että kauppamies saapuisi
päivän koitteessa, ja sen hän tekikin. Minä olin kyyristynyt huoneen
pimeimpään nurkkaan, jottei hän aavistanut läsnäoloani, vaikkakin hän
katseli epäluuloisesti ympärilleen heti saavuttuaan ja kysyi oliko
ketään käynyt huoneessa. Tyttö mainitsi silloin, että isännän vaimo oli
käynyt noutamassa joitakin vaatteita, ja tämä tyynnytti häntä, sillä
tällä tavoin sai yksinkertaisen selityksensä se seikka, että ovi ei
enää ollut ulkoapäin säpissä.

Mies alkoi puhutella sangen lempeästi ja ystävällisesti tyttöä ja
kiitteli häntä, kuultuaan, ettei hän ollut ollenkaan peloissaan. Sillä
eihän hänellä ollut mitään pelättävää, ei kerrassaan mitään, tuumi
mies.

"Ei mitään", vastasi tyttö, "ainoastaan aika kuluu liian hitaasti."

"Ho, ho", nauroi kauppamies, "joudumme kyllin ajoissa, kyllin
ajoissa... armollinen herra tulee varmaan hyvin iloiseksi."

"Mutta saanhan minä vain sormuksen?" keskeytti tyttö. "Olemmehan siitä
yksimieliset?"

"Tietysti", riensi kauppamies vakuuttamaan, "tietysti, sormus tulee
omaksenne, tai oikeammin se on teidän, niin se on."

"Niin", vastasi tyttö, ja hänen äänensä vapisi, "sen täytyy olla minun,
muuten... muuten en koskaan astu jalallanikaan linnaan."

"Herra varjelkoon, kuinka se kuuluu vakavalta", nauraa hykersi
kauppamies, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa enempää, riensi tyttö
ulompaan huoneeseen, johon hän seurasi jälestä.

Siellä seisoi tyttö, kun minä tulin ovelle voidakseni nähdä mitä
tapahtui, siellä seisoi hän paljas veitsi kädessään ja sanoi niin
varmalla äänellä, ettei se jättänyt tilaa epäilyksille, että hän
tappaisi itsensä, jos huomaisi tulleensa petetyksi. Kauppamies koetti
hyvin sanoin häntä tyynnyttää, ja hän oli niistä mielistyvinään, mutta
lisäsi että hän tahtoi kantaa sormuksen sormessaan todistukseksi siitä,
ettei häntä aiottu pettää. Eihän se kuitenkaan paljoa merkinnyt, saiko
hän sen muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin. Kauppamies tinki
vastaan, mutta lopulta taipui hän ja hieman epäröityään otti esiin
sormuksen, jonka hän pani hänen käteensä.

"Mutta nyt lähdemmekin heti taipaleelle!" sanoi hän sen jälkeen ja
tarttui tytön käteen viedäkseen hänet ulos.

Minä olin rientämäisilläni esiin, mutta huomasin, kuinka tyttö
pimeänhämärässä tutki sormusta.

"Epäiletkö vielä petosta?" kysyi kauppamies, ja tyttö vastasi:

"Kyllä, niin teen, mutta sormus on oikea!" ja sitten lankesi hän
polvilleen suudellen sitä.

"Pian, pian!" kehotti kauppamies.

Mutta nyt astuin minä esiin ja tartuin häntä kaulukseen. Kauppamies
huusi, että hänet oli petetty, väki heräsi kaikkialla ja saapui
paikalle. Minä tyynnytin heidät sillä selityksellä, että kuninkaan
nimessä vangitsin petturin ja varkaan, ja hieman rimpuiltuaan istui hän
sidottuna hevosen selässä, jonka jälkeen me kaikki kolme ripeällä
ravilla lähdimme talosta Penkunin linnan läheltä, minä taluttaen vangin
hevosta suitsista.

Ratsastimme Stettiniin jo aamupäivällä. Jätin vangin vartioille
portilla, jonka jälkeen minä ja sormuksen omistamisesta iloinen
suojattini jatkoimme taivaltamme suoraa päätä sotamarskin asuntoon.

Täällä seisoi muutamia hevosia satuloituina talon edustalla. Muutaman
niistä tunsin samaksi, jolla sotamarskin oli tapana ratsastaa. Osasto
suomalaisia ratsumiehiä oli aivan sisäänkäytävällä. Oli ilmeistä, että
sotamarskia odotettiin joka hetki, samoin että sen täytyi olla mitä
tärkeimmän syyn, joka viivytti häntä siellä sisällä.

Me laskeuduimme ratsailta ja minä menin sisään käytävään suojattini
seuraamana. Ovessa kohtasin erään palvelijan, jonka pyysin opastamaan
minut sotamarskin luo. Hän teki vastaväitteitä, mutta minä sanoin
hänelle, että toin kirjeitä kuninkaalta, ja silloin riensi hän
neuvomaan minulle tietä, portaita ylöspäin, kasvoillaan kuitenkin surun
ilme, joka koski sydämeen.

Päästyämme portaiden yläpäähän kohtasimme parisen muita palvelijoita.
Toinen heistä kävi suoraapäätä seuraajattareni kimppuun ja koetti
sulkea hänen tiensä. Minä tartuin silloin hänen käteensä, mutta se ei
auttanut. Palvelija sanoi: ei, tyttö ei saanut tulla sotamarskin ja
rouva Kristinan silmien eteen, juuri nyt, ei millään ehdolla. Minä
välitin vähät siitä, mitä hän sanoi, työnsin hänet vain syrjään,
tempasin oven auki ja astuin sisään, yhä pidellen levottomuudesta ja
pelosta vapisevaa tyttöä kädestä.

Mutta tuskin olimme astuneet sisään, ennenkuin Märta tuli meitä
vastaan, niin, olisi parempi sanoa, hyökkäsi meitä vastaan, sillä hän
oli aivan kuin hurjistunut naarastiikeri. Hänen silmänsä syöksivät
tulta, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja jäykät kuin niiden
hakattujen kuvienkin uunin reunustalla, joiden läheisyydessä seisoimme.

"Sinä täällä!" huudahti hän. "Mikä on aikeesi... sinä saastutat ilman
kuolevan läheisyydessä... sinä ilkeä tyttö, eikö sinulla sitten ole
sydäntä rinnassasi."

Suunnilleen näin kuuluivat hänen sanansa, ja hän oli niin poissa
suunniltaan, että hän ilmeisesti oli valmis mihin tahansa estääkseen
syytöksen ja tuomion astumasta kynnyksen ylitse emäntänsä huoneeseen.

Mutta minulla ei ollut halua tarpeettomasti hukata aikaa. Työnsin hänet
syrjään, tartuin lukkoon ja menin huoneeseen, jossa rouva Kristina
makasi kuolinvuoteellaan ja sotamarski seisoi vuoteen vieressä. Ah, se
oli surun päivä siinä talossa, ja minä näin kuinka kyynel toisensa
jälkeen vieri sotamarskin poskia pitkin. Hän katsoi ylös, kun me
astuimme sisään ja kiinnitti surullisen katseensa minuun. Sieluani
viilsi, kun minun täytyi tunkeutua tuomaan kuninkaan vihansanaa jalon
miehen kotiin ja singahduttaa se salaman välähdyksenä taivaalta
hiljaisuuteen kuolevan puolison kuolinvuoteen ympärillä. Kaikki
kysymykset, joita hänen huulensa näyttivät tahtovan lausua,
mykistyivät, kun hän sai minut nähdä lähempää. Hän tunsi minut liiankin
hyvin tietääkseen, mille asialle tulin ja ojensi kätensä ottaakseen
vastaan kuninkaan kirjeen, jonka minä hänelle jätinkin.

"Kuninkaalta?" kuiskasi sairas, ja Kustaa herra nyökkäsi hymyillen,
samalla kääntyen pois avatakseen kuninkaan kirjeen.

Minä seisoin yhä oven suussa, ja suojatti parkani aivan suli kyyneliin.
Kuitenkin onnistui hän hieman malttamaan mieltänsä, kun ovi avautui ja
Märta pisti päänsä sisälle. Muuan palvelija näyttäytyi aivan hänen
takanaan. Luonnollisesti oli tarkotus vetää tyttö ulos, toivossa, ettei
täällä tehtäisi mitään vastarintaa. Mutta minä vedin itkevän
keskemmälle lattiaa niin että rouva Kristina voi hänet nähdä, ja nostin
hänen kättään, niin että hän näkisi sormuksen.

"Kaikkivaltias Jumala!... Sormus!" huudahti Märta aivan takanani, ja
niin sotamarski kuin rouva Kristinakin suuntasivat katseensa tytön
käteen.

Sotamarski hypähti luo ja vetäisi sormuksen hänen sormestaan ja kysäsi
helposti käsitettävällä innolla, kuinka hän oli saanut sen. Tyttö paran
oli kuitenkin niin vallannut ilo sen johdosta, että hän vihdoinkin oli
onnistunut tuomaan tämän sormuksen perille, ja toiselta puolen suru
nähdessään rakkaan rouva Kristinan kalpeat, riutuneet kasvot, ettei hän
voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta minä puhuin hänen sijastaan,
jotta niin Kustaa herra kuin rouva Kristinakin tiesivät koko jutun, ja
kuolemankalpeilla kasvoillaan hymy, jota voi kuvailla, ojensi rouva
Kristina kätensä uskolliselle, mutta syyttömästi epäillylle tytölle,
joka hänelle oli kerran ollut niin rakas. Tyttö ei saanut sitten
poistua hänen luotaan niinä hetkinä, jotka rouva Kristinalla olivat
vielä jälellä tässä elämässä, ja sitten pysyi hän hänen tyttärensä
rinnalla niin kauan kuin tämä eli. Rouva Kristina kuoli puolipäivän
aikaan. Pieni poika kuoli jo ennen.

Mutta Märta ja hänen miehensä saivat hyvin ansaitun rangaistuksensa.

Kun palasin kuninkaan luo, oli hänen vihansa jo asettunut, ja kun
kerroin hänelle kaiken, sanoi hän:

"Herran tiet eivät ole niinkuin meidän tiemme... luullakseni tapaan
pian Kustaa herran ja saan auttaa häntä unhottamaan sen ainoan
hairahduksen, josta minulla on ollut aihetta häntä nuhdella."

Se tapahtuikin, kun he kohtasivat toisensa Alt-Brandenburgissa. Tillyn
hyökkäys Saksin vaaliruhtinaan kimppuun, jonka johdosta vaaliruhtinaan
oli pakko heittäytyä autuaan kuninkaan syliin, hälvensi myös
painostavaa epävarmuutta kuninkaan ympärillä ja sai hänet ryntäämään
eteenpäin peräytymisen sijaan.



Viiteselitykset:


[1] Suomennettuna kuuluisi laulu suunnilleen näin:

    Pois toivo, miksi tahdotkaan
    mua enää houkutella,
    tuon ajan mulle kaunistaa
    turhalla loistehella,
    on tyly tyttö armahain,
    hän nautti juuri tuskastain --
    ei, eron teen mä ennen. --

                      _Suoment. muist_.

[2] Nykyinen Eläintarha.

[3] Gustavus Adolphus Rex Sveciae.

[4] Saksalaiseen kirkkoon.

[5] Tätä Klausta ei ole sekotettava Sigismundin uskolliseen
puoluelaiseen, valtakunnan marskiin, joka kuoli Suitian kartanossa
1597.

[6] Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin kirje neuvostolle heinäkuun 7
p:ltä 1631: Ark. t. 30-åriga krigets hist. II. 20. _Julkaisijan
muistutus_.

[7] Kaksi samansisältöistä kirjettä löydettiin Oxenstjernan
kirjevaihdosta Tidöstä. Ne on kirjottanut muuan Kristoffer Sternkoppf
Regensburgissa, mutta ne ovat päivätyt 10 ja 20 p:nä elokuuta 1630,
siis kuukautta myöhemmin kuin ne, joista henkisotilas tässä kertoo. Me
mainitsemme ne tässä todisteina, että sellaisia kirjeitä tosiaankin
kirjotettiin, vaikkeivät ne saattaneet olla samoja kuin ne, mitkä Lauri
Grubbe sai Preussista. _Julkaisijan muistutus_.

[8] Sananmukaisesti sihteeri Lauri Grubben kirjeestä neuvostolle
heinäkuun 24 p:ltä 1641.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Henkisotilaan kertomuksia - Kustaa Adolfin historian tapauksista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home