Title: Kertomuksia kirkkohistorian alalta I - Vanha aika
Author: Rosendal, Mauno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia kirkkohistorian alalta I - Vanha aika" ***


KERTOMUKSIA KIRKKKOHISTORIAN ALALTA I

Vanha aika


Kirj.

M. ROSENDAL



K. F. Kivekäs, Oulu, 1887.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 Alkulause.
   I. Johdatus.
  II. Pakanamaailma.
 III. Israelin kansa.
  IV. Johannes Kastaja.
   V. Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.

ENSIMMÄINEN OSA. Vanhan ajan kirkon vaiheita (vuoteen 600).

I. Apostolien aikakausi (vuoteen 100).

    I. Kirkon perustaminen ja sen aikaisimmat vaiheet.
   II. Stefanus.
  III. Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan.
       Jaakop vanhempi kärsii marttyyrikuoleman.
   IV. Apostoli Paavali.
    V. Neron vaino.
   VI. Jerusalemin hävitys.
  VII. Katsahdus apostoliseen aikakauteen. Johannes.

 II. Marttyyrikirkon aikakausi (100-323).

    I. Kristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.
   II. Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.
  III. Katsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.
   IV. Septimius Severus vainoo kristityltä.
    V. Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.
   VI. Monarkkilaiset.
  VII. Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.
 VIII. Aleksandrian katekeetikoulu.
   IX. Kirkkoisä Origines.
    X. Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden
       loppupuolella.
   XI. Diokletianuksen vaino.
  XII. Donatuksen lahko.
 XIII. Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa
       vastaan.

III. Oppiriitojen aikakausi (323-600).

     I. Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.
    II. Erakot.
   III. Nicaean kirkolliskokous (32l).
    IV. Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle;
        hänen kuolemansa.
     V. Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren
        kuoleman jälkeen.
    VI. Basilius Suuri.
   VII. Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous
        (381); Gregorius Nyssalainen.
  VIII. Milanon piispa Ambrosius.
    IX. Kirkon ensimmäinen verituomio.
     X. Johannes Krysostomus.
    XI. Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.
   XII. Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen
        harhaoppi; Kolmas yleinen kirkolliskokous (431).
  XIII. Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.
   XIV. Kirkkoisä Augustinus.
    XV. Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.
   XVI. Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous
        Kalcedonissa (451).
  XVII. Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.
 XVIII. Länsimaiden munkkilaitoksen alku.
   XIX. Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).
    XX. Jumalanpalvelus ja juhlat.
   XXI. Papisto; Gregorius Suuri.
  XXII. Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.
 XXIII. Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.



Alkulause.


Joka vähänkään on tarkastellut meidän aikamme pyrintöjä ja rientoja
ei ole voinut olla huomaamatta, miten uskottomuus kaikkialla
anastaa yhä suurempaa alaa ja miten se päivä päivältä asettuu
yhä jyrkempään vastarintaan Jesuksen Kristuksen seurakuntaa ja
kirkon vanhaa tunnustusta vastaan. Meidänkin syrjäiseen maahamme
on tuo muka "vapaamielinen", "valistunut" ajanhenki ehtinyt kylvää
myrkyllisiä siemeniään, siten houkutellen, kehottaen Suomenkin
kansaa luopumaan siitä uskosta, joka on ollut meidän esi-isiemme
ainoana horjumattomana turvana vastoinkäymisten ja koetusten,
samoinkuin menestyksen ja onnen päivinä. Jota enemmän aika edistyy,
sitä kiivaammaksi on taistelu maailman ja Jumalan valtakunnan
välillä yltyvä, samoinkuin nimikristillisyyden välinpitämättömyys
ja hengellinen velttous päivä päivältä käy yhä mahdottomammaksi.
Kaikki enteet viittaavat siihen, että kovat päivät ennen pitkää
joutuvat kristilliselle kirkolle, -- päivät, jolloin jokaisen täytyy
varmaan päättää tahtooko hän asettua Jumalan sanan vastustajain ja
kirkon sortajain puolelle tahi uhrata kaikki totuuden ja Herran
seurakunnan puolustuksessa. Herran sanan ennustukset ovat tässä
kohden niin selvät, ettei niitä käy epäileminen, ja kaikki ajan
merkit todistavat samaa. Sentähden vallitseekin uskonnollisella
alalla mitä suurin levottomuus, ikäänkuin kiiruhtaisivat ihmiset
kilvan etsimään taatun aseman, josta he parhaiten voivat ottaa osaa
tuohon suureen, ratkaisevaan taisteluun. Kammoksuen kirkon monessa
paikoin miltei kokonaan kuollutta, ulkomuotoihin jähmettynyttä
hengellisyyttä, on moni Jesuksen tunnustaja eronnut sen yhteydestä,
etsien turvansa lahkolaisuuden ja erikoisseurojen perustamissa
yhtiöissä, siten unohtaen velvollisuutensa sitä kirkkoa kohtaan,
jonka useampien jäsenten kuollut nimikristillisyys ja maallinen mieli
nyt, jos milloinkaan, kehottaa kaikkia, jotka sydämmestään rakastavat
Jesuksen evankeliumia ja Hänen tuloansa odottavat, sen yhteydessä
uskollisesti taistelemaan syntiä ja maailmaa vastaan, jotta sen
paheet poistuisivat ja tosi kristillisyyden henki yhä enemmän pääsisi
sen jäseniä elähyttämään.

Vanhemmista ajoista asti on löytynyt lahkoja ja erikoisseuroja,
jotka, erottuaan yleisen seurakunnan yhteydestä, pyrkivät edustaa
oikeata kristillisyyttä, ja semminkin syntyi niitä niinä aikoina,
jolloin kirkon hengellinen elämä alkoi kuihtua ja lakastua. Joka
vähänkään on tutustunut kirkkohistoriaan, hän tietää, ettei meidän
aikamme uskonnolliset lahkot ja yhtiöt edusta uusia mielipiteitä,
vaan että samoja väitöksiä ja usein ihan samankaltaisia ilmiöitä tuon
tuostakin ennen on ilmaantunut. Mutta mihin ne kaikki ovat joutuneet?
Lyhyt oli heidän elinaikansa, ne hävisivät ennen pitkää näyttämöltä,
jota vastoin kirkko, jota he soimaten moittivat, kaikkien
erehdyksiensä uhallakin jäi eloon. Turvaten sen Herran sanaan,
joka lupasi olla läsnä seurakuntaansa maailman loppuun asti, ovat
kristikunnan jaloimmat sankarit, taistellen maailmaa, harhaoppisten
hyökkäyksiä, lahkolaisten väitöksiä ja kirkon paheita vastaan,
pysyneet kirkolle uskollisina, uhraten kaikki voimansa, usein
henkensäkin sen palveluksessa. Mutta kuinka vähän muistetaan nyt
enää näitä sankareita ja heidän opetuksiaan, kuinka vähän tunnetaan
Herran seurakunnan menneitä vaiheita! Ja kuitenkin on meidän vaikea
oikein käsittää ja arvostella oman aikamme uskonnollisia ilmiöitä,
tietämättä, miten kristillinen tunnustus ja elämä aikojen kuluessa on
kehittynyt ja muodostunut siksi, jommoisena se nyt esiintyy.

Ei löydy mitään laveampaa kansantajuisesti kirjoitettua
suomenkielistä kirkkohistoriaa, jotta suuren yleisön on ollut
mahdoton hankkia itselleen tietoja Jesuksen seurakunnan menneistä
vaiheista. Vaikka hyvin tiedän kuinka vaikeaa on kansantajuisesti
esitellä kirkkohistorian vaihtelevia tapahtumia, olen kuitenkin
uskaltanut ryhtyä tämmöiseen työhön, jotta tämä kirjallisuutemme
puute edes jossakin määrin tulisi poistetuksi. Rukoillen Herraa, joka
heikoimmille ja puuttuvaisimmillekin sanoille voi siunauksensa antaa,
että nämäkin kertomukset kirkkohistorian alalta kehottaisivat ainakin
muutamia tarkastelemaan kristillisen kirkon vaiheita ja niistäkin
oppimaan etsimään sitä Herraa, joka kaikkien inhimillisten paheiden
uhallakin suojelee, auttaa seurakuntaansa, rohkenen nyt julkaista
ensimmäisen osan eli Vanhan ajan. Jos Jumala suopi minun jatkaa
tätä työtä, aion yleisen kirkkohistorian rinnalla koettaa esittää
Suomenkin kirkon ja hengellisten liikkeiden tärkeimmät vaiheet ja
pääpiirteet.

Muukalaisia sanoja ja vieraita nimiä olen kirjoittanut niiden kielten
kirjoitustavan mukaan, joista ne ovat lainatut. Kuitenkin olen
miten mahdollista karttanut niiden kirjainten käyttämistä, joita
ei löydy Suomen kielessä. Semmoisten muista kielistä lainattujen
nimien ja sanojen suhteen, jotka tavallisuutensa vuoksi ovat
ikäänkuin kodistuneet meidän kielessämme, olen käyttänyt tämän kielen
kirjoitustapaa. Raamatunlauseita käyttäessäni olen noudattanut
käytännössä olevan kirkkoraamattumme kirjoitustapaa.

Yhtä yleinen, kuin pettävä ja vaarallinen on se uskonnollinen
käsitystapa, joka, suosien tämän maailman pyrintöjä, sen nautintoja
ja huveja, pyrkii sovittaa kristinuskoa maailmaan, jonka vuoksi olen
kaikkialla koettanut saada rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman
välillä miten mahdollisesti tarkasti terotetuksi. Jesuksen Kristuksen
valtakunta "ei ole tästä maailmasta". Mihin määrään tässä samoinkuin
muissa suhteissa olen kyennyt oikein arvostella kristikunnan
menneitä vaiheita sen erehtymättömän sanan mukaan, joka on pysyvä
vielä silloinkin, kun taivas ja maa hukkuvat, siitä ei tule minun
lausuntoa antaa. Sen vain tiedän, että paljo puuttuu. Suokoon armon
Herra kuitenkin siunauksensa tällekin vähäpätöiselle työlle, jonka
silmämääränä on ollut Hänen nimensä kunnia!

Oulussa, Lokakuussa 1887.

_M. Rosendal._



I.

Johdatus.


    Herra meidän Herramme, kuinka ihmeellinen on sinun nimes kaikessa
    maassa! Ps. 8: 10.

Ei mikään käänne ihmiskunnan kehittymisessä tapahdu yhtäkkiä;
sitä edeltämässä on aina valmistusaika, lyhempi tahi pitempi aina
sen mukaan, miten suuret ja perinpohjaiset sen seuraukset tulevat
olemaan. Ennenkuin historian ylevin ja tärkein tapahtuma, se, joka
suuremmassa määrässä kuin mikään muu on muuttanut maailman oloja,
tapahtui, valmisti Herra kautta vuosisatojen ihmiskuntaa tätä
tapahtumaa vastaanottamaan. Pitkä ja vaivaloinen on kansojen retki
synnin ja erehdyksien pimeillä ja eksyttävillä teillä; vuosituhannet
kuluvat umpeen, ennenkuin "tietäjät idästä" näkevät tähden, jonka
valossa he löytävät Betlehemin seimelle. Yhden ainoan kansan
keskuudessa säilyy totuuden tieto, mutta tämäkin kansa, Israelin
kansa, on tuon tuostakin nääntyä jumalallisen lain ikeen alle,
jota se ei jaksa kantaa, taikkapa kokonaan eksyä pois oikealta,
Jumalan osottamalta tieltä, ennenkuin tuon pitkän odotuksen "aika on
täytetty". Kun tarkastelemme ihmiskunnan vaiheita ennen Vapahtajan
syntymistä, esiintyy eteemme äärettömän laaja ja vaihtelevainen
näköala, missä toiset ilmiöt näkyvät ainoastaan himmeästi, toiset
taas selvästi, niinkuin tulisoitot yön pimeässä. Toiset kansat
kukistuvat, sortuvat, toiset vetävät huomiomme puoleensa suurilla
urotöillänsä ja jaloilla voitoillansa; tuolla kuihtuva elämä ja
henkinen kurjuus, tuolla taas edistyminen ja kukoistus, kunnes koko
maailma vihdoin joutuu Rooman valtakunnan alaiseksi. Mutta kuinka
vaihtelevaiset, erilaatuiset ja keskenään ristiriitaiset tämän
suuren näytelmän eri kohdat ovatkin, tähtäävät ne kuitenkin samaan
päämaaliin ja ennustavat kaikki, tavalla tahi toisella, sitä aikaa,
jolloin "vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeen pään." Ken oikein
tutkii vanhan maailman historiaa oppii siinä kaikkialla käsittämään
Herran tarkoituksen, sen Herran, joka äärettömässä rakkaudessaan
ei tahtonut hyljätä ihmisiä, vaikka he olivat Hänen hyljänneet,
ja joka kaikkivaltiaalla kädellänsä, kaiken inhimillisen pahuuden
uhallakin, johdattaa kansat pimeydestä totuuden valoon. -- Kahdella
eri tiellä valmisti Jumala ihmiskuntaa Vapahtajaa vastaanottamaan.
Toisen tapaamme _pakanamaailmassa_, toisesta kertoo _Israelin kansan
historia_. Silmäilkäämme likemmin näitä teitä.



II.

Pakanamaailma.


    Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi
    tulleet. Rom. 1: 22.

Ihmiskunnan historian ensimmäinen lehti kertoo meille tuosta
onnellisesta, ihanassa Eedenissä vietetystä ajasta. Varustettuna
hyvällä luonteella ja turmeltumattomalla voimalla olisi ihminen,
noudattaen Luojansa tahtoa, voinut säilyttää onnellisen asemansa
ja yhä suurempaan täydellisyyteen kehittää sitä Jumalan kuvaa,
miksi hän oli luotu; mutta ihmiset luopuivat Herran tahdosta, synti
tuli maailmaan siittäen kuoleman ja levittäen kaikenkaltaisen
onnettomuuden kauhua ympäri maanpiirin. Aadamin ja Eevan jälkeisistä
katosi katoamistaan ainoan Jumalan tunteminen, kunnes he sokeudessaan
alkoivat jumaloida heidän ympäröivän jättiläisluonnon voimia ja
ilmiöitä. Vaikka vanhurskaan Jumalan tuomio vihdoin vedenpaisumisella
hävittää ihmiset maan päältä, ei pelastuneen Noakin sukukaan
herkeä pahuutta harjoittamasta, sillä syvään on synti juurtunut
ihmisten sydämmiin. Saavuttaaksensa suurta nimiä ja pysyäksensä
koossa rupeavat ihmiset rakentamaan _Baabelin tornia_, mutta Herra
tekee tämän yrityksen mitättömäksi, sekoittaa kielet ja hajoittaa
heidät siten kaikkiin maihin. Näin syntyivät vähitellen eri kansat.
Yhteisestä kodista ovat he alkuansa kaikki lähteneet, säilyttäen
vielä turmeltuneessakin luonnossaan jonkunmoisen Jumalan kaipuun
ja koettaen, vaikka kohtakin monella eri tavalla ja eri tiellä,
rauhoittaa tyytymätöntä omaatuntoansa. Jumala jätti pakanat omia
teitänsä vaeltamaan, mutta vaikka he näillä teillä yhä enemmän
poistuivat Hänestä, pyrkivät he kuitenkin Hänen yhteyteensä, he kun
tunsivat sydämmissään, etteivät muulla tavoin voineet tulla toimeen.
Ei ole löytynyt sitä kansaa, jolla ei olisi ollut jonkunmoista
uskontoa, mutta toiselta puolen todistaa koko pakanamaailman
historia, miten turhat kaikki inhimilliset yritykset ovat päästä
pimeydestä totuuden valoon. Me emme puhukkaan noista raaoista,
historian ulkopuolella olevista kansoista, joiden henkinen kurjuus
tekee kaiken kehkeymisen mahdottomaksi; niissäkin kansoissa, joiden
keskuudessa henkinen elämä vanhan ajan kuluessa vietti suurimmat ja
loistavimmat voittonsa, täytyi ihmisvoiman ja neron lopullisesti
tunnustaa, että totuuden ja onnellisuuden tie ei ollut heidän
löydettävissään. Erittäin _Kreikkalaisten_ ja _Roomalaisten_ historia
on tässäkin kohden hyvin merkillinen ja opettavainen.

Ken ei ole ihaillut muinaisia Kreikkalaisia, ken ei ihmetellen
muistele heidän urotöitänsä, heidän taistellessansa sekä isänmaan
vihollisia vastaan että aatteellisen elämän alalla? Minkä kansan
isänmaanrakkaus on paremmin jalostuttanut sen poikia vaaran hetkenä
uhraamaan kaikki isänmaan alttarilla, missä on löytynyt suurempia
tiedemiehiä, missä ovat runoilijain säveleet kauniimmasti kaikuneet,
missä ihannetaide niin kukoistanut kuin _Hellaan_ kuuluisassa
maassa? Ja kuitenkin leviää turmeluksen rutto aikojen kuluessa yhä
laajemmalle tässäkin kansassa, ja historia, joka vasta kertoi sen
voitoista, lausuu sille ennen pitkää kuolemantuomion. Mikä syynä?
Kreikkalaisilta puuttui Jumalan ylönluonnollinen ilmoitus, he
vaelsivat omia teitänsä, tietämättä että taivaassa asuu pyhä Jumala
ja ymmärtämättä omaa itseänsä. He kyllä pyrkivät totuuden tuntoon ja
pysyväiseen onnellisuuteen, mutta turhaan jännittivät he kaikki jalot
voimansa päästäksensä pyrintönsä perille. Tosin oli viisas _Sokrates_
kehottanut ihmisiä tuntemaan oman itsensä, joka on pelastuksemme
ensimmäinen ehto, mutta hän ei käsittänyt, ettei ihminen omin voimin
voi päästä siihenkään tajuntaan, että inhimillinen luonto on perin
pohjin turmeltunut, ja vielä vähemmin voi hän johdattaa ihmisiä
Jumalalta apua etsimään. Sokrateksen suuri oppilas _Platon_ kyllä
teki jumalalliset asiat mietiskelemisensä esineeksi, mutta hänenkään
viisautensa ei päässyt pitemmälle kuin hämäriin aavistuksiin kaiken
totuuden elävästä lähteestä. Ja jospa kohta muutamat oppineet ja
viisaat hetkeksi olisivatkin voineet tyytyä Platonin jättiläisneron
synnyttämiin ja muodostamiin aatteisin, niin ei hänen oppinsa
kuitenkaan millään lailla kelvannut johdattamaan pimeyden vallassa
huokaavaa kansaa totuuteen, sillä hän tunnustaa itsekkin: "korkein
olento on vaikea löytää, ja varsin mahdotonta on tehdä se tutuksi
suurelle yleisölle." Tässä on nimittäin kysymyksessä koko ihmiskunnan
pelastus synnin orjuudesta, kysymys siitä, mistä koittaa valo koko
maailman kansoille. Jota enemmän aika edistyi, sitä selvemmäksi kävi
kaikille ajatteleville sen kurjuus ja viheliäisyys. Kreikkalaisten
kauneimmatkin unelmat kadottivat lumousvoimansa, usko pakanallisiin
jumaliin alkoi horjua, kreikkalaisen sivistyksen suurella taidolla ja
huolella kasvatettu puu lakastui ja kuivui, ääretön siveettömyys ja
tapainturmio valtasi kansan, epätoivon ja onnettomuuden synkät pilvet
nousivat ihanan maan ennen niin kirkkaalle taivaalle, _Epikurolaiset_
filosofit levittivät sitä hurjaa oppia, että siveyden ydin on siinä,
että käytämme tätä lyhyttä elämänaikaa iloisiin nautintoihin, joita
ei muka mikään huoli eikä murhe saa häiritä. Ne, jotka eivät ottaneet
noudattaaksensa tätä neuvoa, kokivat tyydyttää itseänsä _Stoalaisten_
viisaudella, joka kehotti ihmistä maltillisella ja tyynellä mielellä
kärsimään tämän maailman kovimmatkin kohtalot ja siten muka sitä
vallitsemaan siveellisen tahdon voimalla.

Kun roomalaiset kotkat valloittivat Kreikanmaan ja koko tunnettu
maailma vihdoin joutui Rooman alaiseksi, ei roomalainen
valtioviisauskaan voinut rakentaa salpoja tuolle päivä päivältä
kasvavalle turmeluksen ja onnettomuuden tulvalle, joka uhkasi
niellä kaikki pyörteeseensä. Kreikkalais-roomalainen sivistys
paljastaa päinvastoin voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä
mitä selvimmällä tavalla, kun se lopuksi pukeutuu _skeptiläisen_
filosofian muotoon, väittäen viisainta olevan epäillä kaikkea, koskei
ihminen kuitenkaan voi mitään varmuudella tietää. Pilatuksen kysymys
"mikä on totuus?" ilmaisee koko pakanamaailman kurjan tilan, se
on koko hänen aikansa hätähuuto. _Neron_ mainio opettaja _Seneca_
lausuu aikansa siveellisestä kannasta: "Kaikki on täynnä rikoksia
ja paheita. Joka päivä kasvaa himo synniksi, päivä päivältä vähenee
häpy. Hillitsemätönnä paisuu pahuus, kunnioittamatta enää mitään
hyvää ja pyhää. Pahe ei enää piilehdi, se on niin julkinen, on niin
vallannut kaikkein sydämmet, ettei viattomuus enää ole harvinainen
-- sitä ei ensinkään löydy." -- Pakanamaailma "istui pimeydessä ja
kuoleman varjossa." Se oli joutunut sille kannalle, jolla sen olisi
ollut viheliäisyyteen ja epätoivoon hukkuminen, ellei ylhäältä olisi
apua tullut. Haihtuneet olivat sen nuoruudentoiveet, uupuneet sen
voimat, loppuneet sen neuvot; tuosta ennen niin voimakkaasta ja
jalomielisestä nuorukaisesta oli tullut elämään kyllästynyt, haudan
partaalla horjuva vanhus! Mutta juuri tämä sen oma, jospa kohta
myöhään ja monessa kohden aivan vaillinaisesti käsitetty kelvottomuus
tarjosi alaa jumalallisen rakkauden pelastustyölle.

Mutta pakanamaailmalla on ollut toinenkin varsin tärkeä merkitys
kristinuskon suhteen. Mitä pakanallinen sivistystyö vuosisatojen
kuluessa oli saanut toimeen, se ei suinkaan ollut vähäarvoista,
kun se joutui kristinuskon palvelukseen. _Aleksanteri Suuren_
valloitusretket olivat levittäneet kreikkalaista sivistystä ja
kreikkalaista kieltä itämaiden etäisimpiin osiin. Tämä sivistys,
jota itämaiden ikivanha viisaus näin pääsi rikastuttamaan, levisi
länsimaihinkin, rikkoen rajamuurit eri kansakuntien välillä ja siten
vahvistaen sitä aikaa, jolloin kaikki kansat luovuttivat valtansa
Rooman keisarikunnalle, jonka lopullinen ja tärkein tehtävä oli
levittää kristinuskoa kaikkiin maihin. Maailman sivistysmuodot
sulivat yhteen, tarjoen kristinuskolle tarpeellisia, varsin tärkeitä
aineksia. Kreikan kieltä puhuttiin kaikkialla, ja tämä kieli,
joka kauan oli ollut aatteiden palveluksessa ja jota runoilijat,
tieteiden harjoittajat, puhujat ja filosofit olivat kehittäneet,
taipui paremmin kuin mikään muu jumalallista totuuttakin ilmaisemaan.
Suuren keisarikunnan eri osia yhdistämässä löytyi hyviä teitä, joita
roomalainen valtioviisaus ja toimeliaisuus oli rakentanut legionein
voittoretkiä varten, mutta suurempaa voittoa tarkoitti Hän, jolle on
annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä, saavutettavaksi näillä
teillä, sanoessaan opetuslapsillensa: "Menkäät ja opettakaat kaikkea
kansaa ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ja
opettakaat heitä pitämään kaikki kuin minä olen teille käskenyt."

Näin oli siis pakanoillekin pelastuksen hetki saapunut. Vanhat
jumalat ovat kuolleet, elävän Jumalan "kasvoin valkeudessa pitää
heidän vaeltaman." Raunioina ovat pakanamaailman suuret valtakunnat,
itse Rooman keisarikunnassakin ilmaantuu kuoleman enteitä; vanhan
maailman valtakunnat ovat tehneet tehtävänsä "taivaan valtakunta on
lähestynyt."



III.

Israelin kansa.


    Autuas olet sinä, Israel; kuka on sinun kaltaises? -- 5 Moos.
    kirj. 33: 29.

Pienestä ja maailman silmissä vähäarvoisesta alusta valmistaa
Herra usein kunniansa "avarat portit." Vähäisestä paimenperheestä
kasvatti Hän pelastuksensa esikoiset, sen kansan, jonka keskuudessa
maailman Vapahtaja syntyi. Israelin kansa on Jumalan oma kansa,
liiton ja lain, ihmeitten ja lupausten pyhä kansa. Erotettuna muiden
kansojen epäjumalanpalveluksesta ja saastaisesta elämästä, säilytti
Israel ainoan Jumalan tuntemisen ja kehittyi ylönluonnollisen
ilmoituksen valossa täyttämään suurta tarkoitustansa jumalallisen
pelastuksen palveluksessa. Itsensä- ja maailmankieltämiseen, uskoon
ja jumalanpelkoon kasvattaa Herra alusta alkaen tämän "kalliin
omaisuutensa kaikista kansoista". Muut kansat saavat vaeltaa omia
teitänsä; Israelin tien määrää Herra.

Jo _Abrahamille_ ilmoitti Jumala, mitä Hän tällä kansalla tarkoitti,
antaen hänelle tuon suuren lupauksen: "sinun siemenessäs pitää
kaikki kansat siunatuiksi tuleman." _Egyptissä_ kasvoi perhe
kansaksi. Se kesti täällä rasitusta ja sortoa, jota ei mikään muu
kansa olisi kestänyt, kesti masentumatta 400 vuoden mitä kovimman
orjuuden, sillä sen kanssa oli "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin
Jumala." Kun tämän kovan koetuksen aika vihdoin oli päättynyt,
pelasti Herra palvelijansa _Mooseksen_ kautta Israelin lapset
orjuuden maasta ja johdatti heidän matkansa _Sinain_ korpeen.
Täällä erämaan hiljaisuudessa, minne eivät maailman viettelevät
äänet kuulu, ilmoittihe Herra kansallensa. Hän astui alas Sinain
vuorelle, joka vapisi Hänen kunniastansa, antoi Israelin lapsille
pyhän lakinsa ja vihki heidät pyhäksi kansaksensa. On kyllä totta,
että kansa juuri täällä lankesi suureen syntiin, totta sekin,
että Israelin lapset korvessa vaeltamisen aikana, vaikka Herra
suurilla ihmeillä ja armonosotteilla johdatti heidän matkaansa,
tuon tuostakin nurkuivat Häntä vastaan, olivat kiittämättömät ja
tekivät syntiä, mutta kuinka syvään ja usein he lankesivatkin, kuinka
vähän viehättävä tämä heidän retkensä monessa suhteessa onkin, niin
varma on kumminkin ettei mikään kansa koko maan päällä ole niin
merkillistä retkeä historiansa lehdille kirjoittanut. Se on, tämä
retki, suuri ennustus, joka sisältää mitä tärkeimpiä opetuksia
kaikille ajoille ja kaikille kansoille. Kaikkialla ilmaantuu
Jumalan väkevyys, pyhyys ja armo sekä ihmissydämmen turmelus ja
inhimillisen voiman mitättömyys. Pääsiäislampaan veri pelastaa
Israelin lapset kuolemasta Egyptin maassa, sillä se ennustaa Jesusta
Kristusta, joka on vapauttanut meidät ijankaikkisen kuoleman maasta.
Israelin vaellus korvessa _Kaananin_ maata kohden kuvaa kristityn
vaellusta itsensäkieltämisessä taivasta kohti. Samoinkuin Israelin
kansa oli velvoitettu noudattamaan Jumalan lakia, samoinkuin sen
korvessa tuli oppia yhä paremmin täyttämään tämän lain vaatimuksia,
tulee lunastetun ihmisen alati pysyä ja edistyä Jumalan liitossa.
Täällä korvessa antoi Herra Israelin lapsille myös käskyt
jumalanpalveluksesta, jonka menot, niinkuin tiedämme, olivat täynnä
tulevan pelastuksen ennustuksia. Jota enemmän me pyhän raamatun
valossa tarkastelemme Israelin vaellusta korvessa, sitä paremmin
käsitämme, kuinka kaikki viittaa siihen hengelliseen valtakuntaan
ja sen salaisuuksiin, jonka Kristus tuli perustamaan maailmaan.
Suuret ja varsin merkilliset ovat tosiaan ne opetukset, joiden kautta
Jumala jo tämän kansan lapsuudenaikana sen keskuudessa valmistaa
pelastustansa langenneelle ihmissuvulle! Tuota ääretöntä juopaa
pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä täyttämässä ovat uhrit,
joista suuren sovintopäivän uhri on painavin, vaikka kohta niiden
merkitys täydellisesti ilmaistaan kansalle vasta suuren ylimmäispapin
uhratessa sen ja koko maailman syntien sovinnoksi Golgatan ristillä.
Vaan toivossa voi Israelin kansa jo muinaisuuden hämärässä omistaa
uuden testamentin armolahjoja.

Kun vanha, Egyptissä kasvanut orjamielinen sukupolvi oli korvessa
kuollut, johdatti Herra kansan Kaananin maahan, siihen maahan,
jonka Hän jo Abrahamille antanut oli ja joka paremmin kuin mikään
muu soveltui Israelin suureen tarkoitukseen. Tähän maahan sai
kansa nyt asettua, täällä kehittääkseen niitä opetuksia, joita se
Herralta oli saanut, siunaukseksi tuleville ajoille. Mutta _tuomarein
aika_ osottaa selvästi, kuinka taipuvainen Israelkin oli lisäämään
ihmiskunnan ääretöntä syntivelkaa, eikä _kuninkaiden aikakaan_,
kuinka ulkonaisesti loistava ja mahtava sekä kuvaavista ennustuksista
tulevasta taivaallisesta valtakunnasta rikas se alussa olikin,
voinut kuin hetkeksi estää turmeluksen pahennusta. Kansa paadutti
sydämmensä, luopui tuon tuostakin Herrasta ja palveli epäjumalia,
saattaen siten vanhurskaan Jumalan vihan päivän yhä lähestymään.
Turhaan kehottivat Herran vitsaukset ja kuritukset Israelia
parannusta tekemään, turhaan kaikui Hänen lähettämänsä profeetain
varoittava uhkaava ääni pimeyden ruhtinas, joka pauloihinsa oli
kietonut koko maanpinnan, levittää valtaansa _Jordanin_ rannoillakin.
Pyhä maa joutui toistamiseen pakanain haltuun, lupauksen kansa sortui
toistamiseen pakanallisen ikeen alle vieraassa maassa. Mutta tämän
pimeän ajan myrskyissä loistaa kuitenkin, jota suurempi onnettomuus
on, sitä kirkkaammalla valolla, toivon tähti pilvien lomasta. Yhä
selvemmiksi, yhä tarkemmiksi käyvät profeetain ennustukset luvatusta
_Messiaksesta_, taivuttaen Israelin lasten sydämmiä odottamaan Häntä
pelastajana synnin vallasta, jonka onnettomuutta he niin katkerasti
olivat saaneet kokea. 70 vuoden kuluttua päättyi _Baabelin vankeuden
aika_, ja Juutalaiset saivat palata kotimaahansa hävitettyä temppeliä
rakentamaan. "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala" ei vieläkään
ollut valaansa unhottanut, vaikka kohta Hänen vihansa oli julmistunut
heidän langenneita lapsiansa kohtaan. Päinvastoin oli Hän juuri tämän
kovan koetuksen aikana selvemmin kuin milloinkaan ennen julistanut
heille yhä lähestyvän pelastuksen iloista sanomaa, ja ennenkuin
vanhan testamentin profeetain ääni vaikenee, ilmoitetaan heille:
-- "kohta tulee temppeliinsä se Herra, jota te etsitte, ja liiton
enkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaot."

Vaan minlainen oli tämän lupauksen kansan tila kun lupaus täytettiin?
400 vuoden kuluessa sai se vielä hyväksensä käyttää menneiden
aikojen suuria opetuksia, ennenkuin Jumalan tuomio ja kirous kohtasi
sitä pitemmäksi ajaksi, kuin milloinkaan ennen. Se on totta,
että Juutalaisten esi-isien kunnia leimahtaa kirkkaaseen valoon
_Makkabealaisten_ jalossa taistelussa _Syrialaisten_ pakanallista
julmuutta ja sortoa vastaan, totta sekin, että he tässä taistelussa
vapauttivat maansa, mutta tätä kunniaa himmentämässä on vähän
myöhemmin tapahtuva Roomalaisten ikeen alainen orjuus. Sitä ja koko
tämän kansan muinaisuuden kunniaa himmentämässä on lopullisesti
se seikka, että heidän ajatuksensa, heidän toivonsa olivat niin
vieraantuneet Jumalan sanan ja lupausten oikealle käsitykselle,
etteivät he tunteneet Herraa, kun Hän tuli kansaansa pelastamaan.
Kirjanoppineiden käsitys Jumalan valtakunnan salaisuuksista oli
aivan pintapuolinen ja väärä, _farisealainen_ omavanhurskaus esti
jumalallisen armon säteitä paistamasta Israelin lasten kylmiin
sydämmiin, _sadusealaisen_ epäuskon myrkylliset siemenet itivät
pettyneessä kansassa. Inhimilliset lisäykset esi-isien lakiin olivat
siittäneet järjenmukaisen, orjamielisen käsityksen sen noudattamisen
suhteen, siten estäen kansaa ymmärtämästä sen oikeata ydintä ja
hengellistä sisällystä. Kadonnut oli profeetain ja jumalallisen
innostuksen aika, hengellisen kuoleman kolkot tuulet puhalsivat
lupauksen maassa. Ajan viheliäisyys sai kyllä "profeetain ja
liiton lapsia" ikävällä odottamaan Messiasta, mutta he odottivat
Häntä maallisena ruhtinaana, odottivat Häntä ilmestyväksi suurella
ulkonaisella loistolla ja kunnialla sekä pelastajana maallisesta
orjuudesta ja onnettomuudesta. Profeetain ennustukset taivaallisen
valtakunnan laveasta ja hengellisestä merkityksestä olivat Jumalan
tarkoituksille vieraantuneen kansan käsityksessä muodostuneet
itsepintaisen ja ahtaan kansallistunteen vaatimusten mukaan. Israelin
kansa tarvitsi tällä aikaa, jos milloin, apua ylhäältä, tarvitsi
pelastajan synnin ja kuoleman vallasta.

Turmeltuneen, kaikenkaltaisen onnettomuuden rasittaman maailman
keskuudessa elää ylönkatsottuna ja kurjana Israelin kansa,
kelvottomana sekin hankkimaan apua nääntyvälle ihmiskunnalle,
kykenemättömänä virittämään valoa tälle pimeälle ajalle. Ja kuitenkin
ovat juuri tämän kansan lapset, joita tähän aikaan tapaamme siellä
täällä koko sivistyneessä maailmassa, kaikkialla levittäneet sitä
luuloa, että _Judeasta_ on pelastaja tuleva, siellä onnellisemman
ajan aamurusko koittava. Niin todistaa Israel vielä nytkin, kaiken
oman turmeluksensa uhallakin, olevansa Jumalan valittu kansa. Ja
Hän, joka niin ihmeellisellä tavalla vuosisatojen kuluessa oli
johdattanut kansansa vaiheet ja varjellut sitä, on sen keskuudessa
säilyttänyt itselleen pyhän, jospa kohta pienen alan, missä Hän voi
ilmaantua Israelin ja koko maailman pelastajana. Se on Israelin
suuri, Jumalan sille suoma armo ja voitto, että sen keskuudessa on
löytynyt se puhdas neitsy, jossa "Sana on tullut lihaksi," sekä että
se ensimmäisenä kaikista kansoista on saanut kokea Jumalan armoa
Jesuksessa Kristuksessa ja sitten julistaa evankeliumin sanomaa
pelastetulle ihmissuvulle; mutta "kunnia on Jumalan korkeudessa."



IV.

Johannes Kastaja.


    Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni pitää tien
    valmistaman. Mal. 3: 1.

Vanhan liiton aika oli päättynyt, uuden testamentin aamu koitti.
Judean korvessa kuuluu ääni, joka huutaa: "tehkäät parannus, sillä
taivaan valtakunta on lähestynyt." Ääni on _Johannes Kastajan_,
hänen, joka valmistaa tietä Herralle. Hän kutsuu kansan pois synnin
tieltä, kehottaa sitä syntiänsä tunnustamaan ja sanoo varoittaen:
"älkäät ajatelko itsellenne sanoa: Abraham on meidän isämme
-- -- -- kirves on pantu puiden juurelle: sentähden jokainen puu,
joka ei tee hyvää hedelmätä, hakataan pois ja tuleen heitetään."
Niinkuin moni muu Herran valittu ase, on Johanneskin kehittynyt
korven yksinäisyydessä, kaukana riehuvan elämän jokapäiväisistä
ja saastaisista toimista. Pyhän Hengen voimalla hän iskee syvään
kansan sydämmiin, niin että "hänen tykönsä meni Jerusalem ja koko
Judea, ja kaikki maakunta Jordanin ympäriltä, ja he kastettiin
häneltä ja tunnustivat syntinsä." Johannes Kastaja on vanhan
testamentin viimmeinen ja suurin profeeta. Hänen edeltäjänsä
ovat kyllä Pyhän Hengen valaisemina, sanan voimalla osottaneet
kansalle elämän tien ja mitä selvimmillä ja ylevimmillä väreillä
kuvanneet luvattua Vapahtajaa, mutta Johannes on ainoa heistä, jonka
herätyshuutoa kannattaa tuo elävä totuus, että Messias jo seisoo
kansan keskuudessa. _Esaias_ oli puhunut "karitsasta, joka teuraaksi
viedään," innostuksen kirkkaimpina hetkinä olivat hän ja muut
profeetat vuosisatojen etäisyydestä nähneet Herran, mutta Johannes
voi itse edessänsä nähdä ja sormellansa kansalle osottaa "Jumalan
karitsaa joka pois ottaa maailman synnit". Jesus itse todistaa
hänestä: "Totisesti sanon minä teille: kaikkein niiden seassa, jotka
vaimoista syntyneet ovat, ei ole yhtäkään suurempata kuin Johannes
Kastaja tullut". Ja niin korkea on hän kansankin silmissä, niin
voimallinen hänen saarnansa, että se luulo syntyy kansassa, että
hän on Messias. Mutta ylpeys on kaukana hänestä, hän pysyy nöyränä,
ja juuri tämä nöyryys on hänen jaloutensa kauniin ominaisuus.
Sentähden sanoo hän kaikille: "minä tosin kastan teitä vedellä; vaan
minua väkevämpi tulee, jonka kengän nauhoja en minä ole kelvollinen
päästämään: hän kastaa teitä Pyhällä Hengellä ja tulella." Kun
Johanneksen opetuslapset näkivät, että hänen kuuliakuntansa väheni,
koska kansa meni Jesuksen tykö, ja huomauttivat häntä tästä, ei
hänen sydämmessään synny kateuden tunteita, vaan iloa ja riemua. Hän
tietää asemansa, tietää kenen kunnia on, hän muistaa kenelle "taivaat
aukenivat." "Yljän", eikä hänen, "morsian" on, hän on vain "yljän
ystävä," jonka "ilo on täytetty," kun hän saa "kuulla hänen äänensä?"
Mikä kaunis miehuuden ja nöyryyden, innostuksen ja tyyneyden
sopusointo tässä merkillisessä miehessä!

Mutta ikäänkuin muistuttaaksensa meitä siitä, että Johannes
Kastajakin oli syntinen ja erehtyväinen ihminen, kertoo evankeliumi
hänen kerran lähettäneen opetuslapsensa Jesukselta kysymään, oliko
Hän se, joka tuleva oli, vai pitikö heidän toista odottaman.
Kolkossa vankilassa, missä profeeta silloin oli, oli jonkunlainen
epäilys Jesuksen suhteen herännyt hänen sydämmessään. Hän arvosteli
taivaan valtakuntaa vielä vanhan testamentin kaunalta eikä voinut
täydellisesti tutustua siihen järjestykseen, missä uuden testamentin
salaisuudet ilmaantuvat. _Herodeksen_ irstaisesta hovista kuului
tämän maailman synnillinen ilo Johanneksen vankihuoneesen, pimeys
ympäröi häntä, ja synkät ajatukset syntyivät hänen mielessänsä. Näin
asiain ollen emme liioin saa oudoksua kiusauksen hetkellistä voittoa
hänen kirkkaassa Pyhän Hengen valaisemassa sielussansa. Totuutta oli
hän aina rakastanut, totuutta etsi hän nytkin ja sempätähden kysyi
hän silloisessakin mielialassaan neuvoa Jesukselta, eikä etsinyt sitä
muualta. Ja kun Johanneksen suotiin päättää rikkaan elämänsä Herran
veri todistajana ja totuuden marttyyrinä, korottaa hänen kuolemansa
silmämme lopuksi vankilan tuskista sitä sinertävää majaa kohti missä
ei taistelua eikä kiusausta enää ole.



V.

Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.


    -- niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan
    Poikansa, että jokainen, kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä
    hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman. Joh. 3: 16.

"Sana tuli lihaksi, ja asui meidän seassamme, ja me näimme hänen
kunniansa niinkuin ainoan Pojan kunnian isästä, täynnä armoa ja
totuutta." Näin todistaa apostoli, ja "me tiedämme hänen todistuksen
todeksi." Jumalan ainoa Poika luopui taivaallisesta kunniastansa,
tuli ihmisenä kirouksen maalle, pelastaaksensa meitä synnin, kuoleman
ja perkeleen vallasta. Hänessä kirkastetaan syntiselle maailmalle
taivasten suurin salaisuus, se salaisuus, että "Jumala on rakkaus",
Hänestä loistaa muuttumattomalla kirkkaudella ijankaikkisen elämän
valo maailman pimeydessä, taaksepäin luomispäivään asti ja eteenpäin
tuolle puolen ajan rajan. Hän on "maailman valkeus", Hän yksin on
"tie, totuus ja elämä".

Koko Jesuksen elämä maan päällä, Betlehemistä Golgatan ristiin
saakka, ilmaisee meille jumalallisen rakkauden käsittämätöntä
syvyyttä. Kuuliaisena Isänsä tahdolle asettui Hän, jolla "on
kaikki voima taivaassa ja maan päällä", syntisten palvelijaksi,
otti päällensä ihmiselämän kaikki puutteet ja tarpeet, "nöyryytti
itsensä, oli kuolemaan saakka kuuliainen, ristin kuolemaan asti".
"Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään kehdannut katsoa hänen
päällensä", kantoi orjantappurakruunua pyhän päänsä päällä, että
me kunnian kruunun saisimme. Mutta niin kirkas on kuitenkin se
valo ja sanomaton se suuruus, joka syvimmänkin alentamisen hetkinä
loistaa Hänen kasvoistansa, niin verraton se pyhyys ja ylevyys,
joka ilmaantuu kaikissa Hänen sanoissansa ja töissään, ettei
mikään inhimillinen mitta riitä sitä määräämään. Meidän ihmisten
on tapana ihaella n.s. suuria henkilöitä ja heidän tekojansa,
mutta jota likemmältä tarkastelemme heidän elämänsä uraa, jota
oikeammin heitä arvostelemme, sitä enemmän huomaamme heissä
virheitä ja puuttuvaisuutta. Puhtaimmatkin heistä ovat yhtyneet
apostolin tunnustukseen: "sitä hyvää, jota minä tahdon, en minä
tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä;" paraimmatkin
heistä ovat vuodattaneet katumuksen kyyneleitä ja tunteneet
voimansa riittämättömyyden. Ainoana koko ihmiskunnassa voi _Jesus
Natsarealainen_ kaikkina aikoina vihollisiltansakin kysyä: "kuka
teistä nuhtelee minua synnistä?" sillä ei silmänräpäyksen syntinen
ajatuskaan ole saastuttanut Hänen sieluansa. Hänen persoonansa
säilyttää aina Häntä ympäröivän syntisen elämän kovimpienkin
vastakohtien hetkinä siveellisen täydellisyytensä. Ei mikään tunne
vaikka kuinkakin syvä, milloinkaan pääse häiritsemään Hänen sielunsa
sopusointoa. Jesuksen rinnalla paljastaa paraskin inhimillinen
viisaus, oppi ja tieto tyhjyytensä, mitättömyytensä. Kuinka
yksinkertaiseen muotoon Herra ihmisten käsityksen riittämättömyyden
vuoksi pukeekin puheensa, ilmaantuu niissä aina taivaallisen
viisauden ihmeellinen rikkaus; kuinka lyhyet Hänen sanansa ja
vastauksensa usein ovatkin, on niiden totuus aina täydellinen. Mitä
ihmisvoima ja kyky aikojen kuluessa on toimittanut, se on kaikki
katoavaista, olkoon sillä mikä nimi ja loisto hyvänsä eikä se
voi ketään lopullisesti auttaa. Herran työ, Hänen lunastustyönsä
maan päällä, on niin suuri, ettei yksikään kuolevainen voi sen
suuruutta täydellisesti arvostella, ei yksikään kieli täällä sitä
oikein kiittää. Sen vaikutukset ulottuvat ijankaikkisuuteen, missä
lukemattomat lunastetut enkelein kielillä sitä loppumatta ylistävät.

Semmoinen oli pyhän raamatun todistuksen mukaan se Herra, joka
köyhän ihmisen muodossa kerran vaelsi täällä maan päällä auttaen,
neuvoen, opettaen ja lohduttaen syntisiä ihmisraukkoja. Maailma
ei tuntenut Häntä, vaan kokosi Häntä vastaan kaiken vihansa ja
tuomitsi Hänen pahantekijänä kuolemaan ristin puulla. Hirveässä
sokeudessaan se ei tietänyt, että se tappoi elämän Herran, ei
sittenkään, kun Hän, voittaen kuolemankin, nousi haudastansa ja
kirkastettuna astui ylös taivaasen. Vähäinen joukko vain seurasi
Häntä ja uskoi Häneen, itki Hänen ristinsä juurella ja iloitsi Hänen
tyhjän hautansa äärellä; vähäinen on vielä tänäkin päivänä Jesuksen
ystäväin luku, vaikka Hänen valtakuntansa leviää kaukaisimpiinkin
maihin, ja lähenemistään lähenee se hetki, jona "Hän on tuleva
suurella kunnialla tuomitsemaan eläviä ja kuolleita". Mutta jospa
kohta evankeliumi ristiinnaulitusta Vapahtajasta onkin maailmalle
aina ollut hullutus ja semmoisena sille pysyy, niin on kuitenkin se
valtakunta, jonka Jesus Kristus on perustanut, lopullisesti voittava
ja ijankaikkisesti pysyvä, sillä niin on Hän itse luvannut, ja Hänen
"sanansa pysyvät" vielä silloinkin, kun "taivas ja maa hukkuvat".
Kristillisen kirkon historia todistaa kaikkina aikoina samaa, sillä
vaikka sen jäsenet usein ovat kieltäneet Herransa ja kauas eksyneet
Hänestä sekä opissa että elämässä, ei Hän kuitenkaan milloinkaan
ole hyljännyt sitä seurakuntaa, jonka Hän verellänsä osti, vaan on
ollut ja on oleva sitä "läsnä joka päivä maailman loppuun asti".
Hänessä on kristikunnan horjuva toivo aina löytänyt turvansa, eksyvä
elämä ohjeensa, Hänestä on sammuva usko syttynyt uudelleen. Kun
elämän ja kuoleman tärkeä kysymys heräsi ihmisten sydämmissä ja
maalliset tukeet alkoivat horjua, oli Jesuksen evankeliumi ainoa
turva ja apu, joka ei pettänyt, eikä tämä vuosisatojen kokemus
milloinkaan ole muuttuva. Usko on aina tajunnut ja on aina tajuava
pyhän raamatun Kristuksen ei ainoastaan kirkon perustajaksi, vaan
myöskin siksi "eläväksi kulmakiveksi", jonka perustukselle kirkko
yhä edelleenkin on itsensä rakentava. Hän on ruumiin "pää", Hän on
"totinen viinapuu", josta oksat saavat elonsa, "hyvä paimen", joka
vartioitsee lampaitansa, "ylkä", jonka häitä seurakunta morsiamena
odottaa, "kuningas", jonka valtakunnalla ei loppua ole. Ijankaikkisen
rauhan ja autuuden sanoma on Hänen oppinsa, sillä Hän itse, rauhan
ruhtinas ja elämän Herra, on sen sisällys, ja Hän kutsuu kaikkia
murheellisia ja sorretuita luoksensa lohdutusta saamaan. Sanansa
voimalla aukasee Hän vielä sokeiden silmät, saa kuurot kuulemaan,
mykät puhumaan, kuolleet heräämään. Mutta kaikkien aikojen
kristillinen kokemus todistaa myöskin, että me pääsemme tätä Herraa
tuntemaan ja Hänen kanssansa voittamaan ainoastaan siinä määrässä,
kuin me, itseämme kieltäen, otamme ristimme päällemme ja seuraamme
Häntä. Kirkkohistorian sankareihin ja Herran tunnustajiin soveltuvat
sentähden kaikkina aikoina Herran sanat: "maailmassa on teillä
tuskaa", mutta he ovat "hyvässä turvassa", sillä he tietävät, että
Hän "voitti maailman".

Kirkon tehtävänä on siis olla perustajansa ja Herransa kuvastimena,
Hänen todistajanansa maan päällä. Miten se eri aikoina on täyttänyt
tätä korkeata tarkoitustansa, kertoo meille kirkkohistoria. Maan
päällä on Herran seurakunta vielä taisteleva seurakunta, mutta vaikka
sen vaiheet aikojen kuluessa paljon vaihtelevat, vaikka sen perikato
maailman silmissä monta kertaa on näyttänyt varmalta, ilmaantuu siinä
kuitenkin, kun sitä Jumalan sanan valossa arvostelemme, pimeimpinäkin
aikoina lopullisen ja täydellisen voiton enteitä.

                  Jesus sanoi:
          minä olen maailman valkeus:
    joka minua seuraa ei hän pimeydessä vaella,
          mutta saa elämän valkeuden.

                  Joh. 8: 12.



ENSIMÄINEN OSA.

Vanhan ajan kirkon vaiheita (vuoteen 600).



I.

Apostolien aikakausi (vuoteen 100).



I.

Kirkon, perustaminen ja sen aikuisimmat vaiheet.


    -- sinä olet Pietari ja tämän kallion päälle tahdon minä rakentaa
    minun seurakuntani, ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman.
    Math. 16: 18.

Ilolla ja riemulla olivat Jesuksen opetuslapset Hänen tyhjän hautansa
äärellä saaneet kokea, että heidän Herransa, jonka kirjanoppineet
ja ylimmäiset papit olivat tappaneet, oli voittanut kuoleman ja
eli. 40 päivän kuluessa saivat he vielä monta kertaa nähdä Hänen ja
kuulla Hänen puhuvan taivaan valtakunnasta, kunnes Hän vei heidät
_Öljymäen_ vuorelle, josta Hän kirkastettuna astui ylös taivaasen.
Noudattaen Hänen käskyänsä, palasivat he Jerusalemiin odottamaan
"Isän lupausta", josta Hän oli heille puhunut. Poissa oli nyt heidän
rakas Mestarinsa, taivaan korkeuteen oli "pilvi Hänen vienyt heidän
silmänsä edestä." Hän oli jättänyt heidät tänne ja uskonut heille
suuren tehtävän maan päällä. Niin hämärää, niin kummallista oli
heistä vielä kaikki, mutta he olivat "yksimieliset rukouksissa ja
anomisessa."

Läheltä ja kaukaa kokoontui kansaa Jerusalemiin Helluntaijuhlaa
viettämään, ja juhlapäivän tultua vaelsivat ihmiset temppeliin
rukoilemaan. Mutta eräällä kadulla seisahtuivat väkijoukot, sillä
ihmeellinen tapaus veti heidän huomionsa puoleensa. "Humaus tapahtui
äkisti taivaasta," täyttäen sen huoneen, missä apostolit olivat.
Ihmiset menivät tiedustelemaan, mitä tässä huoneessa, tapahtui.
He näkivät siellä kummia, selittämättömiä. Huoneessa oli muutamia
galilealaisia miehiä, jotka puhuivat "muilla kielillä," niin
että tänne kaukaisista maisia saapuneet muukalaisetkin omalla
murteellansa saivat kuulla "Jumalan suuria tekoja." Turhaan kysyivät
hämmästyneet ihmiset toisiltansa tämän selitystä. Jumalallinen ihme
oli tapahtunut: Pyhä Henki oli vuodatettu apostolein päälle, ja
ainoastaan Hän voi tämän ihmeen selittää. Silloin korotti _Pietari_
äänensä ja puhui kokoontuneelle kansalle. Se oli sama Pietari, josta
evankeliumissa niin monta kertaa puhutaan, sama mies, josta Herra oli
niin suuria ennustanut, mutta jota Hän myös niin monta kertaa oli
ankarasti nuhdellut, -- sama ja kuitenkin toinen. Tullut on "totuuden
Henki" johdattamaan häntä totuudessa, valaisemaan hänen sieluansa
taivaallisella kirkkaudella, tukemaan häntä ylönluonnollisella
voimalla. Ohitse ovat epäilyksen, epätoivon ja hengellisen pimeyden
synkät hetket, jotka niin monesti ennen olivat eksyttäneet häntä,
poissa pelko, joka kerran vaaran hetkenä oli saanut hänen Jesuksen
kieltämäänkin. Innostuneena mutta vakaana astuu hän esiin, alttiina
alottamaan sitä suurta työtä, jonka Herra oli hänelle uskonut.
Hän on "kastettu Pyhällä Hengellä ja tulella" "kallioksi," jonka
päälle Herra rakentaa seurakuntansa. "Apost. Tekojen" 2:ssa luvussa
kerrotaan meille tämä Pietarin uuden testamentin ensimmäisenä
Helluntaipäivänä pitämä puhe. Se on lyhyt, mutta täynnä Pyhän Hengen
voimaa ja ylönluonnollista valoa. Perustuen profeetain ennustuksiin,
selittää apostoli sanankuulijoilleen sen ihmeen, jonka todistajina he
itse nyt olivat, todistaen, että Jesus Natsarenus, jonka he "vääräin
miesten kätten kautta olivat ristiinnaulinneet ja surmanneet,
on Kristus ja Herra". Pietarin sanat "kävivät läpitse heidän
sydämmensä"; he näkivät minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet
ja kysyivät omantunnon tuskassa apostoleilta: "te miehet, rakkaat
veljet, mitä meidän pitää tekemän". Taas korotti Pietari äänensä,
lausuen sen kalliin nimen, jossa kaikki synnit annetaan anteeksi,
kehoittaen heitä antaman kastaa itsensä Jesuksen Kristuksen nimeen.
Vielä samana päivänä otettiin kasteen kautta lähes 3,000 henkeä
kristillisen seurakunnan yhteyteen.

Tämä Helluntaipäivä on kristillisen kirkon syntymäpäivä. Pieni ja
vähäpätöinen oli se joukko, joka silloin vihittiin taistelemaan
totuuden ja valon taistelua synnin ja pimeyden valtaa vastaan --
pieni ja vähäpätöinen tosiaan, jos sen voimia arvostellaan tavallisen
laskun mukaan! Mutta se ei turvaakaan maallisiin apukeinoihin, vaan
Herran väkevyyteen ja totuuden omaan vastustamattomaan voimaan, ja
sentähden on sen voitto varma.

Nuori seurakunta herätti pian suurta huomiota Jerusalemissa.
Ylimmäiset papit ja kirjanoppineet, jotka niin suurella huolella
olivat koettaneet saada huhua Jesuksen ylösnousemisesta vaikenemaan,
saivat taasenkin kuulla ihmeellisiä sanomia. Temppelissä olivat
Pietari ja _Johannes_ Kristuksen nimen voimalla parantaneet ramman,
ja kansa oli sykkivin sydämmin kuullut heidän julistavan pelastuksen
sanomaa tästä "Jumalan Pojasta", joka kuolleista herätetty oli.
Levottomuudella näkivät Jesuksen katkerimmat veriviholliset, että
kristittyjen luku päivä päivältä kasvoi. Mikä neuvoksi? Pietari ja
Johannes pantiin kiinni, vietiin vankilaan ja tuotiin ylimmäisten
pappein raadin eteen. Vaan turhaan koettivat Juutalaisten ylimykset
rakentaa salpoja totuuden mahtavalle virralle, turhaan koettivat he
uhkauksilla ja väkivallalla saada Jesuksen tunnustajia vaikenemaan.
Pyhää Henkeä ei voi kenkään kahleilla sitoa, Hän murtaa ne! Tässä ei
riittänyt ihmisneuvo eikä ihmisvoima. Voittosasti levisi Herran sana,
yhä suuremmalla riemulla kaikui ristiinnaulitun Vapahtajan kiitos
ja kunnia kristittyjen huulilta. Raadissa ruvettiin neuvottelemaan
apostolein surmaamista, mutta farisealainen _Gamaliel_ sai raadin
jäsenet luopumaan tästä yrityksestä kun hän varoittaen lausui:
"jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukee;
vaan jos se on Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä."
Kuinka voittamattomat ja kurjat olivat tämän omissa silmissään niin
mahtavan raadin tuumat, kun se vielä kerran uhaten kielsi apostoleita
puhumasta Jesuksen nimessä ja pieksettyään heitä, laski heidät
menemään. Ilolla kärsivät nämä tämänkin, sillä he tiesivät, kenen
tähden he kärsivät, ja kiittäen ja ylistäen Herraa palasivat he Hänen
viljavainiollensa elämän sanaa kylvämään.

Elleivät apostolit ja Jesuksen ensimmäiset tunnustajat olisi muuta
maan päällä toimittaneet, kuin osottaneet, että he, totuutta
puolustaen, uskalsivat alottaa taistelun koko maailmaa vastaan,
olisivat he jo tälläkin ansainneet ikuisen kiitoksen. Ja kuitenkin
on heidän kunniansa paljoa suurempi! Niin ihmeellisen kaunis on
kristillisen kirkon aamukoitto, ettei sen vertaista historian
lehdiltä löydy. Näiden kristittyjen elämästä säteilee meitä kohtaan
rakkaus, joka "ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei
vihaan syty eikä pahaa ajattele". Kaikki omaisuus on yhteinen, ei
mikään eripuraisuus, ei mikään itsekkäisyys vielä pääse häiritsemään
rauhan ruhtinaan valtakuntaa maan päällä. Kaikki ovat "yksi sydän
ja yksi sielu". Ei milloinkaan ole toivon tähti niin kirkkaasti
valaissut Herran tunnustajain tietä taivaallista kotia kohti, ei
milloinkaan usko niin voimallisesti voittanut maailmaa kuin silloin.
Herran kunniasta ja Hänen kättensä töistä kerskaa tämä seurakunta,
"auringon koitosta hänen laskemiseensa asti" kiittää se Hänen
nimeänsä. Ylönluonnollisilla armolahjoilla asuu Herra seurakuntansa
keskuudessa, vahvistaen sitä suurilla ihmetöillä, sillä pian on
veristen vainojen päivä koittava, jolloin sen uskoa kysytään. Vähän
aikaa saa se nauttia rauhaa maailmaltakin, ennenkuin Juutalaisten
kostonhimo hylkää viisaan Gamalielin neuvon, ja verisen taistelun
kauhut häiritsevät sen rauhaa Pyhässä Hengessä. Me seisahdumme
kernaasti ihmettelemään tätä ylönluonnollista rauhaa keskellä
riehuvan elämän häiriötä, ennenkuin käymme eteenpäin tulevien aikojen
vaiheita katselemaan, samoinkuin matkamies viipyy ihailemassa
kirkkaan lähteen pintaa, missä sinertävä taivas kangastaa, ennenkuin
hän jatkaa matkaansa taistelevan virran rannalla.



II.

Stefanus.


    -- joka henkensä kadottaa minun tähteni, hän pitää sen tallella.
    Luuk. 9: 24.

Jo varhain saivat Jesuksen tunnustajat kokea että maailma vihasi
heitä kuolemaan asti, niinkuin se Herraakin oli vihannut.
Veritodistajan nimi on ensimmäisiä kirkkohistorian lehdillä, ja
lukemattomat ovat ne, jotka ovat antaneet henkensä Jesuksen nimen
tähden. Monta kertaa ovat pimeyden voimat kokoontuneet Herran
seurakuntaa vastaan, koettaen vereen tukehuttaa sen tulevaisuuden,
monta kertaa ovat Jesuksen vihollisten riemuhuudot kaikuneet
surmattujen kristittyjen haudoilla, mutta totuus on aina lopullisen
voiton saanut. Juuri kuolemallaan ovat Herran tunnustajat voittaneet;
historia todistaa, että "martyyrein veri on ollut kirkon siemen."

Jokapäiväisen elämän huolista kutsuu maailmakin usein ihmisiä
ihailemaan suuria tekoja ja loistavia töitä, se seppelöitsee
sankareitaan ja pystyttää muistopatsaita heidän haudoillensa;
mutta katoavaiset ovat kumminkin lopullisesti sen suurimmatkin
voitot, sen seppeleet lakastuvat, sen muistopatsaat murtuvat.
Mutta kirkon historia tietää kertoa voitosta, joka ei milloinkaan
katoa,'kunniasta, joka ei vähene. Jumalan valtakunnan vaiheet maan
päällä viittaavat ijankaikkisuuteen, sen sankarein "kruunu" ei
koskaan kadota kirkkauttaan. Todistajina ovat etupäässä Jesuksen
veritodistajat ja ensimmäisenä heistä _Stefanus_.

Lyhyt on tämän miehen elämäkerta -- lyhyt, ja kuitenkin sisältää se
niin paljon. -- Jo varhain -- niin kertoo meille "Apost. Tekojen"
kirjoittaja _Luukas_ -- täytyi apostolein luopua seurakunnan
vaivaishoidosta, koska kristittyjen päivä päivältä karttuva luku ei
myöntänyt heille aikaa tätä tointa jatkamaan. Silloin valittiin
seitsemän miestä sanottua virkaa hoitamaan. Yksi näitä n.s.
_diakoneja_ oli Stefanus. "Täynnä uskoa ja väkevyyttä teki hän
ihmeitä ja tunnustähtiä kansan seassa," vaan sai siten paljon
vihamiehiäkin. Jerusalemissa löytyväin synagogain edustajat rupesivat
vastustamaan häntä, ja kun hän Pyhän Hengen voimalla kumosi heidän
väitöksensä ja heidän häveten täytyi myöntää, etteivät voineet
vetää vertoja sille viisaudelle, joka hänen puheessaan ilmaantui,
ottivat he hänen kiinni ja veivät hänen raadin eteen. Luukas ei
täydellisesti kerro, minkä kysymyksen johdosta riita oli syntynyt,
mutta sen verran käy selville, että keskustelu pääasiallisesti oli
koskenut Mooseksen lain käsitystä ja profeetain ennustuksia, sanalla
sanoen Juutalaisten uskonnon pääkohtia, joita Stefanus oli selittänyt
uuden testamentin kannalta. Neljä vuotta aikuisemmin oli sama raati
kokoontunut tutkimaan samankaltaista kysymystä. Silloin seisoi
sen edessä Jesus Kristus, tällä kertaa se mies, joka ensimmäisenä
Hänen tunnustajistaan oli kuolemallaan todistava uskonsa. Tutkinto
alkoi. Väärät todistajat astuivat esille väittäen, että Stefanus oli
"puhunut pilkkasanoja temppeliä ja lakia vastaan." Muistiko tämä
Stefanus jo heti oikeudenkäynnin alussa, miten hänen Herransa vääräin
todistajain todistusten nojalla oli kuolemaan tuomittu, poistiko
taivaallisen ilon tunne siitä, että hän pian oli seuraava Herraansa
ijankaikkisen autuuden majoihin, kaikki maalliset ajatukset, itse
kuoleman kauhutkin hänen sielustansa -- sitä ei mainita, mutta kun
"Apost. Teoissa" kerrotaan, että "kaikki ne, jotka raadissa istuivat,
katsoivat hänen päällensä ja näkivät hänen kasvonsa niinkuin enkelin
kasvot", säteilee tämän vangin silmistä meitä kohti kirkkaus, joka
ennustaa suurta voittoa. Ja kun hän sitten vastaa ylimmäispapin
kysymykseen, ovatko syytökset oikeat, ja pitää tuon Luukaksen "Apost.
Tekojen" 7:ssä luvussa kertoman puollustuspuheen, tunnemme hänessä
Herran valitun välikappaleen, uskonsankarin, jota kunnian Jumala
tukee. -- Stefanuksen tarkoitus oli osottaa tuomareilleen ja muille
sanankuulijoilleen, kuinka pimitetty Juutalaisten, tämän Jumalan
oman kansan käsitys uskonnollisissa asioissa oli, ja johdattaa heitä
käsittämään lain ja liiton hengellistä merkitystä. Ihmeellisellä
taidolla kertoi hän Israelin kansan historian pääpiirteet, näyttäen,
miten tämä kansa tuon tuostakin oli vastustanut Herraa ja eksynyt
Hänen osottamalta tieltään. Liitonmaja korvessa vaeltamisen aikana
ja Salomonin temppeli ilmaisivat, kun niitä oikein käsitettiin,
muun muassa senkin suuren totuuden, että "taivas on Herran istuin
ja maa hänen jalkainsa astinlauta", vaan ulkonaisiin menoihin
jähmettynyt juutalaisuus ei uuden testamentin valossakaan päässyt
tähän käsitykseen, ja sentähden puhui Stefanus turhaan, hän kun tältä
kannalta asiaa käsittäen puolustihe sitä syytöstä vastaan, että hän
olisi pilkannut temppeliä, Varmaankin huomasi hän kuulijakuntansa
katsannosta, etteivät hänen sanansa olleet vaikuttaneet mitä hän
oli tarkoittanut, varmaankin pakotti läsnäolijain yhä karttuva
kylmäkiskoisuus ja paatumus hänen lopettamaan, koska hän yhtäkkiä
keskeytti puheensa ja hänen ajatusjuoksunsa johtui muualle. Pyhä
viha valtaa hänen sielunsa ja leimahtaa salamanliekkinä hänen
sanankuulijoihinsa. "Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämmestä
ja korvista! te olette aina Pyhää Henkeä vastaan" huudahtaa hän
lausuen, että he, esi-isiensä tapaa noudattaen, ovat "pettäneet
ja murhanneet vanhurskaan," jonka profeetalta heidän esi-isänsä
olivat vainonneet. Vaikutus oli yhtä luonnollinen, kuin kamala.
Juutalaisten ylpeät ylimykset, vihaan yllytetty kansa, joka
kerskasi sukulaisuudestansa Abrahamin kanssa, sai kuulla näin
ankaran tuomion suuresta rikoksesta syytetyn vangin huulilta! Tuo
juhlallisen näkönen oikeudenistunto muuttui silmänräpäyksessä
kauheasti meluavaksi kokoukseksi, nuo vakaat tuomarit, jotka tähän
saakka olivat säilyttäneet jonkunmoisen tasapuolisuuden varjon,
huusivat raivossa kostoa. Kun he "kiristelivät hampaitansa hänen
päällensä," ei kukaan enää ajatellut oikeuden laillista jatkamista,
ja Stefanus näki selvästi, mikä kohtalo häntä odotti. Hän ei aio
mitään enää puolustukseksensa puhua, sillä hän tietää sen turhaksi,
tahi oikeammin, hänen ajatuksensa ovat jo muualla. Tyyneenä seisoi
hän tämän verihimoisen joukon keskellä, ikäänkuin tuo hirveä viha,
jonka esineenä hän oli, ei ensinkään olisi tarkoittanut häntä.
Taivasta kohti loi hän silmänsä ja siellä näki hän kirkkaudessa sen
Herran, jota hän rakasti ja jonka kunniaksi hän oli valmis uhraamaan
kaikki. [Ainoastaan kolmelle ihmiselle on kirkastettu Vapahtaja
taivaasen astumisensa jälkeen ilmaantunut. Paitsi Stefanus saivat
Paavali ja Johannnes nähdä Hänen.] Kuinka hurjasti kostonhuudot
kaikuvatkin, kuulemme kuitenkin hänen äänensä, kun hän vielä kerran
puhuu kokoussalissa ja sanomattomalla ilolla lausuu: "katso minä
näen taivaan avoinna, ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikialla
kädellä." Mutta taistelu ei vielä ollut loppuun taisteltu, voitto
ei vielä voitettu! Taivaallinen näky katosi jälleen, kuoleman
kauhut lähestyivät. Hillitsemättömän vihan vimmassa karkasivat
kaikki yksimielisesti Stefanuksen päälle ja ajoivat hänen ulos
kaupungista. Me tiedämme ettei Juutalaisilla ollut oikeutta tuomita
ketään hengiltä, mutta heidän kostonhimonsa oli nyt niin kiihtynyt,
ettei tämäkään seikka voinut sitä hillitä. Hyvin luultava on, että
Stefanuksen viimmeinen matka kulki samaa tietä, jota Jesus oli
vaeltanut, kun Hän vietiin ristiinnaulittavaksi, vaan jollei niin
ollutkaan laita, voimme erittäin hänen viimeisistä hetkistänsä
päättää, ketä hän muisti ja ajatteli loppuun asti. Hänen seisoessaan
raadin edessä oli pyhä viha hetkeksi syttynyt hänen sydämmessään,
mutta hetkeksi vain. Vapahtajan esimerkkiä noudattaen, kärsi hän
sitten valittamatta sen äärettömän vääryyden ja vihan, jonka
alaiseksi hän joutui. Kun murhaajain kivet alkoivat särkeä hänen
jäseniään, rukoili hän: "Herra Jesus ota minun henkeni," ja
laskettuaan polvilleen huusi hän suurella äänellä: "Herra älä lue
heille tätä syntiä." Vielä hetkisen jatkavat murhaajat veristä
työtänsä, kunnes heidän uhrinsa kuolema vihdoin saa heidän vihansa
asettumaan ja he palajavat kaupunkiin. Ajatteliko kukaan heistä
silloin, minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet? Suliko yksikään
sydän tässä joukossa, nähdessään sitä rakkautta verivihollisiin,
joka kuoleman katkerimpana hetkenä ei ajatellut muuta kostoa heille,
kuin että Jumala antaisi heidän syntinsä anteeksi? Aavistiko kukaan,
minkä suuren voiton Stefanus kuolemallaan oli voittanut Jumalan
valtakunnalle, minkä kunnian hän itse oli saavuttanut? Luukas ei
mainitse mitään tästä; hän päättää Stefanuksen elämäkerran vain
näillä sanoilla: "hän nukkui," siten ikäänkuin kehottaen meitä kirkon
ensimmäisen marttyyrin kuolemaa muistaessamme ajattelemaan sitä
rauhaa, joka on tallella kaikille niille, jotka loppuun asti pysyvät
uskollisina.

Vanhoista ajoista asti on kirkossa säilynyt se luulo, että Stefanus
oli nuori ja ulkomuodoltaan kaunis, mutta jos niin olikin, ilmaantuu
hänen elämässään taivaallinen kauneus, joka ei tarvitse edellistä
avuksensa, asettaaksensa silmiemme eteen henkilön, jonka ylevyyttä
ja jaloutta eivät vuosituhannet voi himmentää. Hänen nimensä on
kirkkohistorian kalliimpia, ja senpätähden viettää kristillinen
kirkko vielä tänä päivänä erityistä juhlapäivää tämän suuren
uskonsankarin muistoksi, siten kunnioittaen sitä Herraa, joka
heikoissa ihmisissä voi väkevä olla.



III.

Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan. Jaakop vanhempi
kärsii marttyyrikuoleman.


    -- teidän pitää minun todistajani oleman, sekä Jerusalemissa,
    että koko Judeassa, ja Samariassa, ja sitte maailman ääreen.
    Apost. Teot 1: 8.

Stefanuksen rohkea tunnustus ja sankarikuolema kiihotti hänen
vihollisiaan mitä katkerimmasti vihaamaan kristityitä. Mutta kun
ruvettiin vainoomaan kristillistä seurakuntaa ja siten koetettiin
kokonaan se masentaa, lisäsi tämä vaino päinvastoin Jesuksen
tunnustajain lukua. Kristityt pakenivat nimittäin Jerusalemista,
levittäen evankeliumin sanomaa Palestinassa, vieläpä sen rajojen
ulkopuolellekin. Näin pakottaa kaikkivaltias Jumala pimeyden
valtaakin tarkoituksiansa palvelemaan ja perille saattamaan.
Diakoni _Filippus_ saarnasi kristinuskoa _Samariassa_. Myöskin
Pietari ja Johannes, jotka muiden apostolein kanssa olivat, vainoa
pelkäämättä, jääneet Jerusalemiin, saapuivat tänne, saatuaan kuulla
Herran sanan tässäkin maakunnassa päässeen vaikuttamaan ihmisten
sydämmissä. Pyhän Hengen saivat Samarialaisetkin, ja Jumalan sana
levisi heidän ennen niin pimitetyssä maakunnassaan. Pietari ja
Johannes palasivat Jerusalemiin, Filippus vaelsi _Gatsaan_ päin
ja tapasi matkallansa Etiopian kuningattaren kamaripalvelian,
tämän palatessa Jerusalemista, missä oli käynyt rukoilemassa. Tämä
mies oli -- me voimme melkein varmuudella sen olettaa -- n.s.
proselyyti, s.o. juutalaisuuteen otettu ja Mooseksen lakia noudattava
muukalainen. Hän istui vaunuissansa ja luki Esaias-profeetaa, kun
Filippus, tuntien sydämmessään Pyhän Hengen vaatimuksen, meni hänen
luoksensa. Selitettyään hänelle profeetan sanat "karitsasta, joka
ei avannut suutansa" kastoi hän hänen Jesuksen opetuslapseksi. --
Lähestymäisillään on se aika, jolloin kristinusko murtaa rajat
kansojen väliltä ja kutsuu kaikkia ilman erotuksetta Jumalan armon
osallisuuteen. Tähän saakka oli kirkon yhteyteen otettu ainoastaan
Juutalaisia; nyt oli pakanoillekin pelastuksen hetki tullut.

Kovaa vainoa kestettyänsä jonkun aikaa, saivat kristityt nauttia
verrattain pitkää rauhaa. Luukas mainitsee, että "seurakunnilla oli
rauha kaikessa Judeassa, ja Galileassa ja Samariassa, ja enenivät
vaeltain Herran pelvossa ja täytettiin Pyhän Hengen lohdutuksella".
Saarnaten evankeliumia ja tehden ihmetöitä vaelsi Pietari seudusta
toiseen. Matkoillansa tuli hän kerran Joppeen, missä hän viipyi
kauan aikaa. Hän asui meren rannalla Siimon nimisen miehen talossa,
joka ajan rakennustavan mukaan oli varustettu lakealla katolla.
Eräänä päivänä -- niin kerrotaan "Apost. Teoissa" meni apostoli
katolle rukoilemaan, kunnes ruoka, jota hänelle paraikaa laitettiin,
valmistuisi. Kello oli 12 päivällä. Aava meri välkkyi auringon
loistossa hänen silmiensä edessä, tarjoten mitä kauniinta näköalaa
ja kehottaen häntä kiittämään ja ylistämään koko maailman Herraa.
Ihmeelliset tunteet valtasivat hänen sielunsa, "hän tuli horroksiin."
Silloin näki hän taivaan aukenevan, huomasi "astian, niinkuin suuren
liinaisen, neljältä kulmalta sidotun, joka laskettiin alas taivaasta
maan päälle." Siinä oli "kaikenlaisia nelijalkaisia maaneläimiä ja
metsillisiä, ja matelevaisia ja taivaan lintuja." Mitä tämä merkitsi?
Pietari kuuli kummaksensa äänen, joka kehotti häntä tappamaan
ja syömään. Hän vastasi: "en suinkaan, Herra; sillä en ole minä
ikänä syönyt mitään yhteistä eli saastaista," mutta ääni sanoi:
"mitä Jumala on puhdistanut, älä sinä sano sitä yhteiseksi." Näky
katosi jälleen, kaikki oli entisellään. Ihmetellen katseli apostoli
avaruuteen, epäillen, mitä hänen tulisi tästä ajatella. Kangastusko
oli heijastanut hänen silmissään, untako oli hän nähnyt? Ei, se ei
ollut mikään kangastus, ei mikään turha tavallinen uni! Jumala oli
tällä näyllä tahtonut ilmaista apostolillensa, että pakanoillekin nyt
elämän sana oli julistettava, ettei heidän saastaisuutensa estänyt
heitä kuulemasta evankeliumia Hänestä, joka oli tullut syntisiä
pelastamaan. Samassa ilmoitti Henki Pietarille, että kolme miestä
etsi häntä. Hän astui alas katolta, näki miehet ja kysyi heiltä,
mitä varten he olivat tulleet häntä tapaamaan. Miehet kertoivat,
että roomalainen; sadanpäämies _Cornelius Caesareasta_ oli, "pyhän
enkelin" käskyä noudattaen, lähettänyt heidät häntä luoksensa
pyytämään. He sanoivat tämän Corneliuksen olevan Jumalaa pelkääväisen
miehen, joka halusi kuulla "sanoja" Pietarilta. Seuraavana päivänä
lähti apostoli miesten kanssa Caesareaan; heitä seurasi muutamat
"veljet" Jopesta. Vasten Mooseksen lakia oli hän ottanut vastaan
pakanoita, vasten saman lain selvää sääntöä matkusti hän nyt pakanain
luo! Pyhän Hengen valaisemana, käsittää hän nyt mitä Jumala tuolla
merkillisellä näyllä Simonin talossa Jopessa tarkoitti eikä epäile
enää.

Cornelius oli kutsunut luoksensa sukulaisensa ja ystävänsä kuulemaan
tuota odotettua vierasta miestä. Jo saapui Pietari hänen taloonsa;
Cornelius meni häntä vastaan, lankesi maahan hänen eteensä ja rukoili
häntä. Roomalainen sotapäällikkö ylenkatsotun, köyhän juutalaisen
jalkain juuressa, -- Jumalan valitun, muista kansoista erotetun
pyhän kansan jäsen saastaisen pakanan katon alla! Mitä jyrkimmät
vastakohdat tapaavat tässä toisensa; vaan uusi aika on jo koittanut,
vastakohdat poistetaan, sydämmet sykkivät rakkautta, saman Isän
lapset tuntevat vihdoin toinen toisensa ainoan Pojan nimessä!
Sanottuaan Corneliukselle, että hän (Pietari) oli vain ihminen,
jota ei saa Jumalana kunnioittaa, astui Pietari hänen huoneesensa.
Kuultuansa vielä kerran, että Cornelius ylönluonnollisen ilmoituksen
johdosta oli käskenyt hänen luoksensa, ja kerrottuaan, miten Jumala
hänellekin oli osottanut tahtonsa olevan, että hän, poiketen
juutalaisen lain säännöstä, kävisi pakanoitten luona, alkoi apostoli
tänne kokoontuneille julistaa pelastuksen sanomaa. Hän julisti
rauhaa Jesuksen Kristuksen kautta, puhuen siitä Herrasta, joka oli
ristiinnaulittu ja kuolleista ylösnoussut, elävitten ja kuolleitten
tuomarista, jonka nimen kautta kaikki synnit annetaan anteeksi.
Pyhä Henki tuli kaikkein päälle, vastustamattomaksi todistukseksi,
että Jumala nyt tahtoi kutsua pakanatkin valtakuntansa alamaisiksi.
Kasteen kautta otettiin tässä tilaisuudessa ensimmäiset pakanat
kristillisen seurakunnan yhteyteen.

Jerusalemissa moittivat kristityt Pietaria siitä, että hän oli käynyt
pakanain luona ja syönyt heidän kanssansa. Vaan kun hän heille kertoi
kaikki, vieläpä senkin että Pyhä Henki oli tullut pakanainkin päälle,
vaikenivat he, kunnioittivat Jumalaa ja lausuivat: "Jumala on antanut
pakanoillekin kääntymyksen elämään."

Mutta näiden vuosien kirkkohistoria kertoo meille muutakin, ei
ainoastaan kirkon rauhallista edistymistä. Se mainitsee nimen, joka
herättää meissä kauhua ja inhoa, ja luo veriset näytelmät silmiemme
eteen. Tämä nimi on _Herodes_. Se on Juutalaisten historiasta
jo ennenkin tunnettu. _Herodes_ oli sen kuninkaan nimi, joka,
koettaessaan tappaa Jesus-lapsen, tahrasi muistonsa Betlehemin
lastenmurhalla. Hänen poikansa _Herodes Antipas_ surmasi Johannes
Kastajan. Viimemainitun veljenpoika _Herodes Agrippa_ istui nyt
valtaistuimella ja oli tullut Jerusalemiin. Sukunsa verenhimo ja
hengellinen sokeus ilmaantuu hänessäkin mitä hirmuisimmalla tavalla.
Luukas mainitsee että "hän otti muutamia seurakunnasta kiinni,
vaivataksensa, ja mestasi Jaakopin, Johanneksen veljen, miekalla".
Tämä Jaakop, tunnettu liikanimellä "vanhempi," oli ensimmäinen Herran
12 opetuslapsesta, joka kastettiin Mestarin kasteella kuolemaan.
Kirkastuksen vuorella oli hän Pietarin ja veljensä Johanneksen kanssa
nähnyt Jesuksen taivaallisessa kunniassa, Getsemanessa oli hän näiden
molempain opetuslasten kera läheltä katsellut Herran kovaa taistelua
vähää ennen Hänen kuolemaansa, ja muissakin tilaisuuksissa olivat
nämä kolme opetuslasta olleet vapahtajan erinomaisen armon ja suosion
esineinä. Muuten puhutaan Jaakop vanhemmasta uudessa testamentissa
hyvin vähän eikä hänen kuolemastaankaan muuta mainita, kuin mitä
vasta kerroimme. Mutta kun hänen päänsä putosi mestauslavalle,
silloin sammui Herran uskollisen palvelian elämä, miehen, joka paljon
oli kokenut ja suuria ihmeitä nähnyt. Autuas se, joka, seuraten
Herraa, uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti! -- Kun Herodes
huomasi että Jaakopin kuolema miellytti Juutalaisia, antoi hän
ottaa Pietarinkin kiinni ja sulkea hänen vankihuoneesen. Ahdistettu
seurakunta rukoili Jumalaa, joka oli sen turva koetuksen ja murheen,
niinkuin ilon ja riemunkin hetkinä. Eräänä yönä oli paljo kristityltä
Jerusalemissa kokoontunut Marian, Johannes Markuksen äidin,
huoneesen. Vaikka päivä oli loppunut, pysyivät he vielä valveilla
ja rukoilivat. Joku kolkutti ovelle. Mentiin katsomaan, kuka siellä
oli. Ken voi kuvata heidän iloansa, kun Pietari astui sisälle?
Hän kertoi heille, että Herran enkeli oli tullut vankihuoneesen,
kirkkaudellaan valaissut sen, puhutellut häntä sillä seurauksella,
että kahleet olivat pudonneet pois hänestä, sekä että enkeli oli
vienyt hänen ulos, hiljaa vaan voimallisesti poistaen kaikki esteet.
-- Aamulla lähetti Herodes Pietaria noutamaan vankihuoneesta, mutta
turhat olivat hänen yrityksensä, sillä tällä kertaa oli Herra
päättänyt toisin. -- Vähän tämän jälkeen istui Herodes eräänä
päivänä valtaistuimellaan Caesareassa, esiintyen kansalle mahtavassa
kuninkaallisessa loistossa. Vietettiin juhlaa Rooman keisarin
kunniaksi. Kansan huviksi oli toimitettu näytelmiä ja muita huveja,
ja mieltymyksellä katseli kuningas juhlan iloa ja loistoa. Hän
korotti äänensä ja puhui muutaman sanan. "Jumalan ääni eikä ihmisen,
se on" huusi ihastunut kansa. Näin kauan, vaan ei kauemmin, sai tämä
jumalaton kuningas nauttia maailman saastaista iloa ja lumoutua sen
katoavaisesta loistosta. Paikalla saavutti hänen inhottava tauti,
joka pian teki lopun hänen elämästänsä ja vaati hänet tilille
vanhurskaan Jumalan eteen. -- Kuinka surkea, kuinka synkän pimeä
ja toivoton on tämän Herodeksen kuolema, jos sitä vertaamme esim.
sen Herran palvelian loppuun, jonka hän muutamia päiviä ennen oli
surmannut!



IV.

Apostoli Paavali.


    -- Jumalan armosta minä olen se, kuin minä olen, ja hänen armonsa
    minua kohtaan ei ole tyhjä ollut, vaan minä olen enemmän työtä
    tehnyt kuin muut kaikki; mutta en kuitenkaan minä, vaan Jumalan
    armo, joka minussa on. 1 Kor. 15: 10.

Kertoessaan Stefanuksen kuolemasta mainitsee Luukas, että "todistajat
panivat vaatteensa yhden nuorukaisen jalkain juureen, joka kutsuttiin
Saulus." Suostuen marttyyrin kuolemaan tahtoi tämä mies vartioimalla
murhaajain vaatteita, jotka nämä, voidaksensa vapaammin toimittaa
veristä työtänsä, olivat riisuneet yltänsä, olla avullisena heidän
kauheassa toimessaan. Kotosin _Tarsus_ nimisestä kaupungista
_Kilikian_ maakunnasta, oli _Saulus_ jo nuorena tullut Jerusalemiin
mainion Gamalielin koulussa oppiaksensa juutalaisen uskonnon syviä
salaisuuksia käsittämään. Kuuliaasti oli hän antautunut farisealaisen
opinjärjestelmän mitä ankarimpaan noudattamiseen, nuorukaisen
innolla oli hän asettaunut sen palvelukseen. Natsarealaisten,
ylönkatsottu, vaan kasvava joukko herätti hänessä kiihkoa ja katkeraa
vihaa heitä vastaan. Me näemme hänen Stefanuksen kuoleman jälkeen
"raatelevan seurakuntaa" Jerusalemissa, hänen kerrotaan käyneen
huone huoneelta, ottaneen miehet ja vaimot ja panettaneen heidät
vankeuteen. Ylimmäisten pappein ja kirjanoppineiden luona oli hän
saavuttanut suuren maineen ja suosion, niin että hän, vaikka hän
tähän aikaan luultavasti ei ollut kuin noin 30 vuoden ikäinen,
ylimmäiseltä papilta sai valtakirjan _Damaskuksessakin_ vangita
ja kahleissa Jerusalemiin tuoda kaikki, jotka siellä tunnustivat
Jesuksen nimeä. Muutamine apulaisineen lähti Saulus matkalle,
täynnä rohkeutta ja intoa. -- Jo välkkyivät kuuluisan Damaskuksen
kauniit rakennukset auringon valossa Sauluksen silmien edessä,
kehottaen häntä toimintaan ja työhön. Muutama hetki vain, ja hän oli
väsyttävän, ykstoikkoisen matkansa perillä! Mutta Jumala taivaassa
oli toisin päättänyt. _Sauluksen_, fariseuksen, kuolemanhetki oli
tullut, _Paavalin_, Jesuksen Kristuksen apostolin, elämä oli täällä
alkava. Äkkiä leimahti häntä vastaan valkeus, kirkkaampi taivaalla
loistavan auringon valoa, se häikäsi hänen silmiänsä ja löi hänen
pelosta vapisevana maahan. Sanomattoman hämmästyksen valtaamana kuuli
hän äänen, joka sanoi: "Saul, Saul miksis minua vainoot?" Kaikki
tämä tapahtui silmänräpäyksessä, mutta se oli tarpeeksi vakuuttamaan
häntä siitä, että hän täällä oli tavannut jonkun, jota vastaan hän
ei ensinkään mitään voinut. "Kuka sinä olet, Herra" kysyi hän, ja
Herra sanoi: "minä olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun
potkia tutkainta vastaan." Saatuansa käskyn mennä kaupunkiin, missä
hänelle oli sanottava, mitä hänen piti tekemän, nousi Saulus ylös
jatkaaksensa matkaansa. Kuinka kaikki oli muuttunut! Hän, tuo äsken
vielä niin ylpeä mies, joka aikoi komeasti ratsastaa Damaskukseen
ja siellä Juutalaisten synagogassa esiintyä mahtavana ylimmäisen
papin lähettiläänä kauhuksi kaikille kristityille, tulee nyt
kaupunkiin itse pelosta vapisevana. Hänen matkakumppaninsa taluttavat
häntä kädestä, sillä hän on sokea, etsii turvaa ja tarvitsee apua
paremmin kuin kukaan muu. Kolme päivää oli hän tässä tilassa, ei
syönyt eikä juonut, Pimeys peitti hänen silmänsä, onnettomuutta
ja tuskaa täynnä oli hänen sydämmensä. Oli siis totta, että Jesus
Natsarealainen, jota hän oli ylönkatsonut, pilkannut, vihannut,
oli Herra ja asui kunniassa korkeudessa. Yhtenä ainoana kauheana
rikoksena esiintyi koko hänen mennyt elämänsä hänen muistissansa,
täyttäen kuoleman kauhuilla hänen sielunsa. Oliko hänen epätoivoon
nääntyminen vai voiko vielä lohdutusta ja pelastusta löytyä? Saulus
rupesi rukoilemaan, vaan kova oli taistelu hänen sydämmessään,
ennenkuin hän oli valmis vastaanottamaan Jumalan armoa Jesuksessa
Kristuksessa. Vihdoin saapui hänen luoksensa eräs kristitty nimeltä
_Ananias_, "pani kätensä hänen päällensä ja sanoi: rakas veljeni
Saul! se Herra lähetti minun, Jesus joka sinulle ilmestyi tiellä,
jotas vaelsit, että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä
täytettäisiin." Nyt aukenivat hänen silmänsä, hän kastettiin Jesuksen
opetuslapseksi; ylönluonnollinen rauha ja kirkkaus poisti pimeyden
varjot hänen sydämmestään. Herra oli kyllä sanonut Ananiakselle, että
Saulus vielä oli paljon kärsivä Hänen nimensä tähden ja epäilemättä
näki tämä nyt jo aavistuksessa lukemattomia vaaroja ja kovia
koetuksia sillä uudella tiellä, jota hänen vastedes tuli vaeltaa,
mutta hän tiesi myöskin olevansa Herran "valittu ase, kantamaan Hänen
nimeänsä pakanain, ja kuningasten, ja Israelin lasten eteen," ja tämä
tieto täytti hänen sielunsa ennen aavistamattomalla ilolla. Kaikki
rikkaat luonnonlahjansa, syvän järkensä, hehkuvan mielikuvituksensa,
väsymättömän voimansa, järkähtämättömän tahtonsa -- koko elämänsä
tahtoo hän tästä aikain uhrata sen Herran palvelukseen, jota hän
tähän asti niin katkerasti oli vihannut, sillä Pyhä Henki on
vihkinyt hänen totuuden palvelukseen. Niin valitsee ihmeitten
Jumala välikappaleensa, niin paimentaa "sielujen piispa" "eksyneitä
lampaita" maailman korvessa!

Damaskuksen kristityt, jotka hämmästyksellä olivat odottaneet
Sauluksen tuloa sinne, saivat pian kummaksensa ja suureksi iloksensa
kuulla hänen synagogassa saarnaavan Kristuksesta. Vaan jonkun ajan
kuluttua, ja saatuansa jo täällä Damaskuksessa kokea uskottomain
Juutalaisten väijyvää vihaa, lähti hän. Pyhän Hengen johdattamana,
_Arabiaan_, siellä yksinäisyydessä kehittyäksensä suurta apostolista
työtänsä varten. Meillä ei olisi minkäänlaisia tietoja tästä ajasta
(sitä on arvosteltu noin 2-3 vuodeksi), ellei hän itse _kirjeessään
Galatilaisille_ sivumennen siitä mainitsisi. Palattuaan Arabiasta,
kävi hän Jerusalemissa, missä sama _Barnabas_, jonka kanssa hän
sittemmin monessa paikassa teki työtä Herran viinamäessä, vei hänen
apostolein tykö, kertoen heille että tämä Saulus, jonka paljas nimi
vielä herätti kauhua Jesuksen tunnustajissa, oli tullut saman Herran
uskolliseksi palvelijaksi. Pelkäämättä hän nyt Jerusalemissakin
saarnasi Jesuksesta, kunnes Juutalaiset rupesivat ajattelemaan hänen
surmaamistansa ja hän taas vetäytyi pois näyttämöltä. Hän meni
syntymäkaupunkiinsa Tarsukseen, odottaen siellä sitä päivää, joka
oli kutsuva hänen esille julkisuuteen. Vielä kerran, yhden ainoan
kerran vain, sai hän nauttia lepoa ja rauhaa. Siitä hetkestä aikain,
jolloin Barnabas sitten tuli pyytämään häntä ryhtymään evankeliumin
julistamisen suureen työhön, oli hänen elämänsä loppuun asti
alituista työtä ja taistelua.

Lähellä _Orontes_-virran suuta oli Syyrian suuri pääkaupunki
_Antiokia_. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa sekä tärkeänä
yhdyssiteenä Itämaiden ja Länsimaiden välillä oli tämä kaupunki
varsin tärkeä kristinuskolle ja sen levittämiselle. Jo varhain oli
täällä syntynyt kristillinen seurakunta, ja Barnabas oli tullut
sen oloja järjestämään ja kristinuskoa täällä levittämään. Vaan
nähdessään, kuinka suuri työala Antiokiassa oli, kävi hän Tarsuksessa
Saulusta avuksensa käskemässä. Vuoden ajan he sitten tekivät työtä
Antiokiassa, joka tuli kristinuskon toiseksi pääkaupungiksi. --
Täällä ruvettiin Jesuksen tunnustajia ensiksi _kristityiksi_
kutsumaan.

Mutta jo oli hetki tullut, jolloin Paavalin (tämä on tästälähin
hänen nimensä) tuli matkustaa kaukaisiin maihin pakanoille
saarnaamaan pelastuksen sanomaa. V. 45 lähti hän _Barnabaksen_
kanssa _ensimäiselle suurelle lähetysmatkallensa_. Käytyään _Kypron_
saarella, purjehtivat he _Vähään Aasiaan_, missä he saarnasivat
evankeliumia _Pisidian Antiokiassa, Ikoniumissa, Lystrassa_ ja
_Derbessä_. Paljon täytyi heidän tällä matkalla kärsiä sillä
Juutalaiset, joiden synagogissa he ensin saarnasivat, olivat
näilläkin seuduin yhtä kiivaita kuin kotimaassaan vastustamaan
Kristuksen evankeliumia. He yllyttivät pakanoita "apostoleita"
vainoomaan ja saivat Lystran kaupungin pakanalliset asukkaat, jotka
vähän sitä ennen olivat tahtoneet Paavalia ja Barnabasta jumalina
kunnioittaa, semmoiseen raivoon että nämä rupesivat Paavalia
kivittämään. Kun luulivat hänen kuolleeksi, veivät he hänen ulos
kaupungista. Surren seisoivat kristityt hänen ympärillänsä -- mutta
hän nousikin ylös! Herran käsi oli varjellut apostolia, joka heti
jälleen oli valmis lähetystointansa jatkamaan. Opettaen, neuvoen ja
lohduttaen seurakuntia sekä muistuttaen heitä siitä, että "meidän
pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tuleman," palasi
Paavali merenrannalle ja purjehti takasin Antiokiaan. Jos kohta hän
katkeraksi suruksensa oli tullut yhä enemmän vakuutetuksi siitä,
että hänen "veljensä lihan jälkeen" ylpeydessä ja sokeudessa eivät
tahtoneet nöyryyttää sydämmiänsä vastaanottamaan evankeliumia Jumalan
armosta Jesuksessa Kristuksessa, tiesi hän toiselta puolen että
Jumala oli hänen kauttansa "pakanoille avannut uskon oven", tiesi
Herran kutsuneen juuri hänen kaukaisissa maissa heille levittämään
evankeliumin sanomaa. Kuuliaisena sen Herran kutsumukselle,
jonka armo hänessä oli niin suuri ollut, tahtoi hän ilolla ja
luottamuksella antautua tähän toimeen ja pelkäämättä mennä tulevien
päivien vaaroja ja kärsimisiä vastaan.

Jonkun ajan kuluttua tuli Judeasta muutamia kristityitä
Antiokiaan väittäen, ettei kukaan voi autuaaksi tulla, ellei hän
sitoudu Mooseksen lakia noudattamaan. Jo ennenkuin pakanoita
otettiin seurakunnan yhteyteen, huomaamme kristityissä kaksi
toisistansa jossain määrin eroavaa katsantotapaa Mooseksen lain
käsityksen suhteen. Toiset, niinkuin Stefanus ja Filippus --
sittemmin Barnabas ja erittäin Paavali, edistivät vapaampaa
mielipidettä, toiset taas riippuivat vielä orjallisesti kiinni
vanhan testamentin vaatimuksissa. Kuten muistamme, oli Pietarikin
ainoastaan jumalallisen ihmeen kautta tullut vakuutetuksi siitä,
"ettei Jumala katso ihmisen muotoa, vaan että, joka häntä pelkää
ja tekee vanhurskauden, hän on Hänelle otollinen". Selville
saattamaan tätä tärkeätä kysymystä, joka oli kokonaan häiritä
kirkon rauhan, lähtivät Paavali ja Barnabas Jerusalemiin. Täällä
oli paljo farisealaisuudesta kääntyneitä, jotka ankarasti
puolustivat pakanakristittyjen ympärileikkaamista ja Mooseksen lain
noudattamista, ja kun apostolit ja seurakunnan vanhimmat kokoontuivat
asiasta keskustelemaan, syntyi pitkä riita. Silloin nousi Pietari
puhumaan. Hän muistutti kokoukselle, miten Herra hänen kauttansa
oli kääntänyt ensimmäiset pakanat sekä että nämäkin olivat saaneet
Pyhän Hengen lahjan todistukseksi, että Jumala oli "uskolla heidän
sydämmensä puhdistanut." "Miksi te nyt kiusaatte Jumalaa", sanoi
hän, "ja tahdotte opetuslasten kaulalle panna sen ikeen, jota ei
meidän isämme emmekä me voineet kantaa? Waan me uskomme Herran
Jesuksen Kristuksen armon kautta autuaaksi tulevamme niinkuin hekin."
Kaikki vaikenivat. Ja kun Paavali ja Barnabas sitten kertoivat,
mitä ihmeitä Jumala heidän kauttansa oli pakanoitten luona tehnyt,
kun Jerusalemin seurakunnan silloinen johtaja _Jaakop nuorempi_,
"Herran veli," tuo tunnokas lainnoudattaja, perustuen profeetan
ennustuksiin, asettui samalle kannalle, päätettiin yksimielisesti
kirjoittaa pakanakristityille, että kokous oli tahtonut vapauttaa
heitä Mooseksen lain noudattamisesta ja ainoastaan velvoittaa
heitä välttämään epäjumalain saastaisuutta ja salavuoteutta, ja
läkähtynyttä ja verta. Molempia edellisiä käskyjä teroitettiin
siitä syystä, että pakanamaailma oli vaipunut suuriin synteihin
erittäin l:tä ja 6:ta käskyä vastaan, kahta jälkimmäistä määräystä
taas tahdottiin säilyttää, koska melkein kaikissa seurakunnissa
oli paljo juutalaiskristittyjä, ja koska kristillinen rauha sekä
veljellinen rakkaus vaati, ettei heidän tarvitsisi nähdä pakanuudesta
kääntyneiden veljiensä syövän ruokaa, jota he lapsuudesta asti
olivat tottuneet pitämään saastaisena ja inhottavana.

Vielä samana vuonna (50) lähti Paavali _toiselle lähetysretkellensä_.
Häntä seurasivat Luukas ja _Siilas_, eräs kristitty Antiokiasta.
Vahvistettuaan Syyrian ja Kilikian seurakuntia uskossa, saapui hän
Derbeen ja sieltä Lystraan. Viimmemainitussa kaupungissa tapasi hän
nuorukaisen _Timoteuksen_, joka tästä aikain tuli hänen uskolliseksi
seuraajaksensa ja avuksensa evankeliumin levittämisessä. Mitä
hellimmällä rakkaudella sitoutui apostolin sydän aikojen kuluessa
yhä lujemmin tähän mieheen. Paavali on kirjoittanut _2 kirjettä
Timoteukselle_, joissa kaikkialla ilmaantuu se tosi ystävyys, millä
hän aina muisteli tätä "rakasta ja vakaata poikaansa uskossa." --
Lystrasta matkusti apostoli seuralaisineen _Frygiaan_ ja _Galatiaan_,
mutta kun "Henki kielsi heitä puhumasta Jumalan sanaa Aasiassa" eikä
sallinut heidän vaeltaa _Bityniaankaan_, saapuivat he _Troaksen_
kaupunkiin, epätietosina mitä heidän piti tekemän. Vaan yöllä sai
Paavali näyssä tietää, minne Jumala nyt tahtoi heidät lähettää.
_Makedonialainen_ mies seisoi hänen edessänsä rukoillen: "tule
Makedoniaan ja auta meitä." Aasia oli kyllä tyttärellensä Euroopalle
antanut sivistyksensä aarteet, sille luovuttanut rikkautensa,
vieläpä nöyrtynyt olemaan sen alamaisenakin, mutta tämä ei ollut
tarpeeksi sille. Syvä jonkin paremman kaipuu vallitsi täälläkin,
sillä kaikki nuo suuret maalliset edut olivat jo aikoja takaperin
kaikkien ajattelevani silmissä paljastaneet mitättömyytensä
tyydyttämään ihmishengen tarvetta. Nyt tuli Aasiasta pelastuksen
sanoma; Jesuksen Kristuksen lähettiläät astuivat ensi kerran maalle
Euroopan rannalle. Heidän matkansa kulki _Filippiin_, Makedonian
kuuluisaan ja muistorikkaasen pääkaupunkiin. Täällä perusti apostoli
kristillisen seurakunnan, jonka ensimmäisinä jäseninä mainitaan vaimo
nimeltä _Lydia_ ja hänen huonekuntansa. Erinomaisella rakkaudella
näkyy Paavali sittemmin muistaneen tätä seurakuntaa. _Kirjeessänsä
Filippiläisille_ kutsuu hän heitä "iloksensa ja kruunuksensa," ja
heidän seurakuntansa oli ainoa, jolta hän otti vastaan lahjoja. Ja
kuitenkin oli hän juuri täällä Filipissä saanut kokea mitä raainta
vääryyttä ja väkivaltaa. Hän oli nimittäin Jesuksen nimen voimalla
ajanut ulos pahanhengen eräästä vaimosta, joka noitumisillaan tuotti
paljon tuloja isännilleen. Pettyneinä kurjan voittonsa suhteen,
ottivat nämä Paavalin ja Siilaksen kiinni, veivät heidät esivallan
eteen, syyttäen heitä siitä, että he muka olivat häirinneet kaupungin
rauhaa ja opettaneet sen asukkaille uusia tapoja, joita "Roomalaisten
ei sovi noudattaa." Suuressa kaupungissa löytyy aina niitä, jotka
ovat halukkaat panemaan toimeen katumeteliä, ja semmoinen syntyi
nytkin. Kokoontui paljo ihmisiä, he hyökkäsivät Paavalin ja Siilaksen
päälle, repivät heidän vaatteensa ja pieksivät heitä kovasti. Ja
tämä tapahtui oikeuden valvojain silmien edessä, vieläpä heidän
käskystänsäkin. Ilman mitään tutkintoa ja vasten kaikkea lakia
heitettiin Paavali ja Siilas vankihuoneesen. Näin huonolla kannalla
olivat asiat suuressa kaupungissa sivistyneen maailman keskuudessa!
Rooman keisarikunnan kurja tila ilmaantuu tässäkin mitä selvimmällä
tavalla, selittäen meille tuon äsken mainitun makedonialaisen
miehen rukousta Troaksessa. Niin, kristinusko oli ainoa, joka
tässä voi auttaa, vaan paljo vaadittiin tosiaan sen saarnaajilta,
tämmöisen turmeluksen ympäröiminä kun olivat. Mutta Herra oli heissä
väkevä, ja maailman täytyi tunnustaa, ettei se milloinkaan ollut
heidän vertaisiansa nähnyt. -- Filipin kolkosta vankilasta kuului
outoja ääniä. Nuo vieraat juutalaiset miehet eivät valittaneet ja
vaikeroinneet eivätkä muutenkaan käyttäneet itseänsä, kuin muut
vangit; iloisina he kiittävät ja ylistävät Jumalaansa, vaikka veri
juoksee heidän haavoistansa ja epätietosta on, minkä kohtalon
alaisiksi he lopullisesti joutuvat. Vangin vartia ihmetteli, mutta
vielä kummempia oli hän pian näkevä. Yön pimeydessä kuuli hän
maanjäristyksen, vankilan seinät tärisivät, ovet aukenivat, ja kun
hän, peläten, että vangit olivat karanneet, aikoi tappaa itsensä,
kuuli hän Paavalin huutavan: "älä sinulles mitään pahaa tee, sillä
me olemme kaikki täällä." Ennenkuin aamu koitti, olivat hän ja koko
hänen perheensä kasteen kautta tulleet Jesuksen opetuslapsiksi.
-- Saatuansa tietää, että Paavali oli roomalainen kansalainen,
hämmästyi kaupungin esivalta, sillä Rooman lait suosivat erittäin
jokaista semmoista. Peläten seurauksia, rukoilivat ylimykset näitä
merkillisiä vankeja menemään ulos vankihuoneesta sekä matkustamaan
pois koko kaupungista, jotta asia niin pian kuin mahdollista joutuisi
unohduksiin. Paavali vaelsi nyt eteläänpäin ja tuli _Tessalonikaan_.
Täälläkin perustettiin kristillinen seurakunta, josta apostolin _2
kirjettä Tessalonikalaisille_ vielä tänäkin päivänä muistuttavat,
-- Siilas ja Timoteus jäivät tänne Tessalonikaan, mutta Paavali
meni _Ateenaan_. Tuntematonna, yksin ja ilman yhtäkään ystävää,
jolle hän olisi voinut tunteitansa ja ajatuksiansa ilmaista, käveli
apostoli tämän maailman mainion kaupungin kaduilla. Hän katseli
noita ihania rakennuksia, muistopatsaita, veistokuvia ja temppeliä,
jotka vielä nytkin, vaikka kuuluisan kaupungin mahtavuuden aika
jo aikoja sitten oli mennyt, puhuivat kaunista kieltä korkeasta
sivistyksestä, ihmisvoimasta ja nerosta. Mutta tämä ei miellyttänyt
häntä, sillä kaikkialla näki hän todistuksia siitä, kuinka syvään
Kreikkalaisetkin olivat vaipuneet pakanuuden erehdyksiin. Hän näki
alttarin päällekirjoituksella: "tuntemattomalle jumalalle," hän
kuuli Stoalaisten ja Epikurolaisten selittävän huonoa viisauttansa,
ja hän halusi puhua elävästä Jumalasta, joka "maailman teki ja
kaikki mitä siinä on." Ateenan kansa "ei ollut mihinkään muuhun
sovelias, kuin jotakin uutta kuulemaan" ja se vaatikin häntä
julkisesti puhumaan, koska moni, jonka kanssa hän oli keskustellut,
jo oli kertonut hänen kummallisesta opistansa. "He ottivat hänen
ja veivät oikeuden paikkaan", tuohon kuuluisaan paikkaan, mistä
pakanamaailman suurimmat puhujat taiteellisesti nerokkailla ja
kauniilla sanoillansa niin monta kertaa olivat ihastuttaneet
kansaa. Demostheneksen kansalaisille mieliksi puhuminen ei ollut
mikään helppo tehtävä, mutta Paavalin sanat ilmaisivat niin ihmeen
syvää totuutta, hänen silmänsä säteilivät niin ylönluonnollista
kirkkautta, hänen pitäessään tuon merkillisen puheensa, jonka Luukas
on meille säilyttänyt "Apost, Tekojen" 17 luvussa, että muutamat
näistä ylpeistä Ateenalaisistakin nöyrtyivät kuninkaaksensa ja
vapahtajaksensa tunnustamaan ristiinnaulitun Jesuksen. -- Ateenasta
matkusti apostoli _Korintoon_, minne myös Siilas ja Timoteus
Makedoniasta pian saapuivat. Tässä kaupungissa hän viipyi 1 1/2
vuotta suureksi siunaukseksi siellä perustamalle seurakunnalleen.

Neljä vuotta oli apostoli ollut tällä lähetysmatkalla, kun hän
jälleen palasi Antiokiaan. Paljon oli hän tämän ajan kuluessa
vaikuttanut. Evankeliumin valo koitti jo niissäkin maissa, jotka
moneksi vuosisadaksi olivat määrätyt kristinuskon emämaiksi.
Turmeltuneen pakanamaailman keskellä kuului jo monessa paikoin Herran
ylistys ja kiitos niiden huulilta, jotka, taistellen syntiä vastaan,
vaelsivat elämän kapealla tiellä. Ylpeilikö Paavali työstänsä,
kerskailiko hän noista niin suurilla kärsimisillä voitetuista
voitoistansa? Ei, vaan päinvastoin. Hän oli kutsuttu julistamaan
Jumalan armoa syntisiä kohtaan, heikkoudestansa, eikä mistään muusta
hän kerskasi, ja jota enemmän hän edistyi Pyhän Hengen koulussa, jota
rikkaampina hänen suuren työnsä hedelmät esiintyivät, sitä selvempänä
ja varmempana asui hänen sydämmessään se tieto, että kaikki, mitä
hän oli voinut, sen hän oli voinut saman jumalallisen armon kautta.
Herran ylitykseksi, eikä omaa kunniaa etsien, oli hän työtä tehnyt,
ja ettei hän pyytänyt kiitosta ihmisiltä eikä pitänyt itseänsä muita
parempana, sitä todistavat kaikki hänen sanansa ja työnsä -- koko
hänen elämänsä.

Käytyänsä tervehtimässsä Jerusalemin seurakuntaa, lähti Paavali
v. 54 Luukaksen, _Tiituksen_ ja Timoteuksen seurassa _kolmannelle
lähetysmatkallensa_. Lähetystoimen keskuudeksi tuli _Efesuksen_
kaupunki, missä hän viipyi 2 vuotta. Täkäläinen kristillinen
seurakunta voitti niin paljon alaa, että pakanuuden valta Vähässä
Aasiassa näytti kokonaan joutuvan perikatoon. Vainon tähden täytyi
apostolin kuitenkin vihdoin täältä paeta. Hän meni nyt Makedoniaan
ja Kreikkaan vielä kerran tervehtimään näissä maissa löytyviä
seurakuntia. Palatessaan tältä matkalta, tiesi hän jo ettei hän
tästä lähin enää saisi, niinkuin ennen, vapaasti kulkea paikasta
paikkaan evankeliumia saarnaamassa, sillä jokaisessa kaupungissa,
minne hän tuli, "todisti Pyhä Henki hänelle, että siteet ja
murheet olivat hänen edessänsä," Ylentävää on seurata suuren
uskonsankarin ja apostolin viimmeistä matkaa Jerusalemiin. Kun hän
saapui _Miletukseen_, kutsui hän sinne Efesuksen seurakunnan papit
sanoaksensa heille jäähyväisensä ja vielä kerran neuvoaksensa heitä.
Muistuttaen heille, kuinka hän "kaikella sydämmen nöyryydellä ja
monilla kyyneleillä ja kiusauksilla" oli palvellut Herraa, ei hän
epäillyt mennä Jerusalemiin, vaikka arvaamattoman suuret vaarat ja
koetukset häntä siellä varmaankin odottivat; hän "tahtoi ilolla
päättää juoksunsa ja sen viran, jonka hän Herralta Jesukselta saanut
oli." Ennustaen kovia aikoja Efesuksen seurakunnalle, kehottaa hän
sen opettajia holhoomaan Jumalan kalliisti lunastettua seurakuntaa,
lohduttaen heitä lupauksella pyhitettyjen perinnöstä, Syvä kaipuu
ja suru sai kyyneleet kaikkien silmiin, mutta apostoli lankesi
polvillensa ja rukoili heidän kanssansa, siten kehottaen heitä nytkin
turvaamaan siihen Herraan, joka on murheellisten lohduttaja. Sitten
nousi hän ylös matkaansa jatkamaan. Hänen ystävänsä saattoivat
häntä satamaan saadaksensa vielä hetken olla suuren ja rakastetun
opettajansa kanssa. Ankkuri nostettiin, laiva lähti liikkeelle,
ja sen purjeet katosivat pian näkymättömiin. -- Caesareassa
viipyi Paavali muutamia päiviä almujenvartijan Filippuksen luona.
Täkäläisten kristittyjen ajatukset johtuivat apostolia uhkaaviin
vaaroihin. Eräs profeeta _Agabus_ tuli Filippuksen taloon, sitoi
jalkansa ja kätensä Paavalin vyöllä ja sanoi: "niin sanoo Pyhä Henki,
sen miehen, jonka tämä vyö on, pitää Juutalaiset niin Jerusalemissa
sitoman ja antaman ylön pakanain käsiin." Opetuslapset, niiden
joukossa Luukaskin, rupesivat rukoilemaan Paavalia luopumaan
aiotusta Jerusalemin-matkasta, mutta hän ei horju, eivät rukoukset
eivätkä kyyneleet voi hänen päätöstänsä muuttaa, sillä hän tietää
Herran tahdon, ja sentähden vastaa hän tuolla sankarin ylevällä
luottamuksella, jonka kirkkaana kuvastimena hänen sielunsa on:
"mitä te teette, että te itkette ja raskautatte minun sydäntäni?
Sillä minä olen valmis en ainoastaan sidottaa, mutta myös kuolemaan
Jerusalemissa Herran Jesuksen nimen tähden." Eteenpäin hän rientää,
sillä noudattaen Herransa tahtoa ja esimerkkiä tahtoo hänkin "monen
vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tulla."

Jo kauan oli Juutalaisten viha Paavalia väijynyt. Kun hän saapui
Jerusalemiin, leimahti se ilmi tuleen. He näkivät apostolin
temppelissä, nostivat hirmuisen melun ja huusivat: "Israelin miehet,
auttakaat! Tämä on se mies, joka kaikkia kaikissa paikoissa opettaa
vastoin tätä kansaa ja lakia ja tätä sijaa." Paljo väkeä kokoontui,
apostoli otettiin kiinni ja vietiin ulos temppelistä. Jo olivat
Juutalaiset vihan raivossa hänen tappaa, kun roomalaisen sotajoukon
päällikkö sotamiehineen saapui paikalle, antoi sitoa Paavalin ja
vei hänen leiriinsä tutkittavaksi, koska hän ei täällä voinut saada
selville, mitä pahaa hän oli tehnyt. Saatuansa luvan puhua leirin
edustalle kokoontuneelle kansalle, korotti apostoli äänensä ja piti
puheen. Hän puhui omille kansalaisilleen heidän omalla kielellänsä.
Kaikki oli hänelle nuoruuden päivistä asti niin tuttua ja rakasta,
ja kuitenkin aivan outoa, vento vierasta! "Lain ja liiton lapset"
eivät usko eivätkä ymmärrä häntä, hänen kertoessaan heille tuosta
ihmeellisestä kääntymisestänsä, he vihaavat häntä kuolemaan asti,
kun hän sanoo Herran lähettäneen hänen pakanoille elämän tietä
opettamaan, ja kovasti huutaen vaativat he hänen henkeänsä.
Seuraavanakin päivänä sai Paavali raadin edessä, minne roomalainen
sotapäällikkö, saatuansa kuulla hänellä olevan roomalainen
kansallisoikeus, sotamiesten suojelemana lähetti hänen tutkittavaksi,
yhä edelleen kokea Juutalaisten sammumatonta vihaa ja kostonhimoa.
Kuinka katkeralla surulla hän elämänsä loppuun asti ajatteli oman
rakkaan kansansa surkeata paatumisen tilaa, huomaamme monessa kohden
hänen kirjeissänsäkin. Huomautamme tässä ainoastaan kirjeestä
Roomalaisille, missä hänen ajatuksensa muun muassa pukeutuvat
seuraavaan valitukseen: "Minä sanon totuuden Kristuksessa, ja en
valehtele, että minulla on suuri murhe ja alituinen kipu sydämessäni.
Minä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun veljeni tähden,
jotka lihan puolesta minun lankoni ovat."

Päästäksensä tästä vaikeasta oikeusjutusta, jota hän tietysti ei
ensinkään käsittänyt, lähetti sotapäällikkö Paavalin roomalaisen
maaherran _Feliksin_ luo Caesareaan. Tänne saapui muutaman päivän
perästä ylimmäinen pappi _Ananiaskin_. Tämä mies, joka on tahrannut
nimensä peräti huonolla käytöksellään, oli suostunut siihenkin
muutamain Juutalaisten esitykseen, että Paavali salamurhalla
Jerusalemissa surmattaisiin, mutta kun yritys ei onnistunut, koetti
hän nyt ystävineen kaikin keinoin saada maaherraa tuomitsemaan
apostolin hengiltä. Mutta vaikka Feliks ei ollut mikään kiitettävä
mies ja sitäpaitsi koetti pysyä juutalaisten suosiossa, ei hän
kuitenkaan suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan kohteli Paavalia
hyvinkin ystävällisesti. -- Kaksi vuotta täytyi apostolin olla
vankina Caesareassa. Kuinka pitkäksi mahtoi tämä aika käydä
hänelle, joka oli tottunut väsymättömään työhön ja siinä löytänyt
virvoitusta, kun kiusaukset vaivasivat häntä tahi ilo päästä tämän
elämän tuskista Herran tykö taivaasen kokonaan valtasi hänen
sydämensä. Paitsi sitä oli Herra hänelle sanonut, että hänen piti
_Roomassakin_ todistaman Hänestä, ja Paavali halusi ja toivoi niin
pian kuin suinkin päästä tähän maailman pääkaupunkiin evankeliumia
saarnaamaan. Kun _Festus_ tuli maaherraksi Feliksin sijaan ja uusia
oikeudenistuntoja taas seurasi, kävi odotuksen aika apostolille liian
pitkäksi, niin että hän, perustuen roomalaiseen kansallisoikeuteensa,
vetosi keisariin. Rooman lakien mukaan oli tämmöinen vaatimus
välttämättömästi noudatettava, ja Festus lähetti siis Paavalin
sidottuna matkalle. Luukas, joka itse oli muassa, on meille kertonut
tästä merkillisestä matkasta. Alussa oli ilma suotuisa, mutta muuttui
sittemmin myrskyisäksi. Tavallista korkeammalle kohosivat Välimeren
aallot, ikäänkuin olisi se seikka, että tämän ajan jaloin ja suurin
henkilö kahleissa vietiin julman Neron tuomittavaksi, saanut
heidät vihasta kuohumaan; mutta taivaan Jumala salli matkan tulla
niin vaivaloiseksi, salli laivan joutua haaksirikkoonkin, tietäen
uskonsankarin Paavalin nämäkin koetukset voitollisesti kestävän. Kun
perikato jo näytti varmalta ja kaikki laivaväki pelosta vapisevana
antautui epätoivoon, kuului laivan kannelta apostolin ääni kehottavan
rohkeuteen ja toivoon. Niinkuin Paavali oli vakuuttanut, pelastuivat
kaikki erään saaren (_Maltan_) rannalle, mistä he sitten talven
täällä viivyttyänsä, jatkoivat matkaansa Roomaan (v. 61).

Mitä Paavali ajatteli, kun "ikuisen kaupungin" komeat rakennukset
alkoivat näkyä, mitä hän mietti kävellessään sen kuuluisilla
kaduilla? Muutamat kristityt olivat tulleet häntä vastaanottamaan,
mutta kuka muuten huoli hänestä, tuosta juutalaisesta vangista, joka,
tavallisuuden mukaan sidottuna kahleilla roomalaiseen sotamieheen,
vietiin vankilaan. Luukaksen kertomus on tässä hyvin lyhyt ja hän
päättääkin sen jo pian, mainiten ainoastaan lopuksi, että "Paavali
saarnasi Jumalan valtakunnasta ja opetti Kristuksesta kaikella
uskalluksella". On meistä kuin tahtoisi hänkin luopua koettamastakaan
likemmin kuvata tämän merkillisen miehen elämää, joka niin syvään oli
"salattu Kristuksen kanssa Jumalassa."

Pian on kaksi vuosituhatta kulunut umpeen tästä ajasta, vaan vielä
elää muuttumattoman valtavana ja jalona apostoli Paavalin nimi
ja muisto. Monta johdatti hän elämänsä aikana totuuden tielle,
mutta verrattoman suurempi on niiden luku, jotka sittemmin hänen
kirjoituksissaan ovat löytäneet sen aarteen, jonka rinnalla kaikki
maailman tavarat ovat viheliäisyyttä ja kurjuutta vain. Paavali on
kirjoittanut 13 uuden testamentin kirjoista. Paitsi ennen mainittuja
ovat seuraavat hänen tekemiänsä: _2 kirjettä Korinttilaisille_, kirje
_Efesiläisille, Kolossilaisille, Tiitukselle_ ja _Filemonille_.
Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ja ihmisen vanhurskauttaminen
uskon kautta on hänen oppinsa pääkohta. Siihen viittaavat, tavalla
tahi toisella, kaikki hänen kalliit opetuksensa elämän tiestä. Joka
sana näissä kirjeissä vakuuttaa meitä siitä, ettei hän vaivaloisella
ja järjenmukaisella työllä, vielä vähemmin toisten ihmisten neuvon ja
opetuksen kautta ole kantaansa saavuttanut, vaan että hän ammentaa
välittömän ilmoituksen kirkkaasta lähteestä. Vaikka hän on niin
nöyrä, että hän sanoo itseänsä "suurimmaksi kaikista syntisistä,"
ilmaisee hän kuitenkin joka kirjeessä sen totuuden, että Jesus
Kristus itse on kutsunut hänen siihen apostoliseen virkaan, jolle
hän on elämänsä pyhittänyt. Jos kukaan, niin esiintyy hän Jumalan
valittuna, Pyhän Hengen valaisemana välikappaleena. Mikä vakuutuksen
elävä voima, mikä rikkaus ja syvyys kaikissa hänen puheissaan
ja kirjoituksissaan! Jos nuo ijankaikkiset totuudet, joita hän
totuuden elävällä voimalla julistaa maailmalle, jo semmoisina
puhuvat kieltä, jonka ylevyyttä eivät mitkään inhimilliset lauseet
riitä tarpeeksi ylistämään, yhtyy niihin sitä paitsi hänen oma
verrattoman rikas elämänkokemuksensa. Rauhattoman ajan jyrkimmät
vastakohdat taistelivat siinä taistelussa, jota hän oli kutsuttu
johtamaan, mutta kuinka sanomattoman vaikea hänen asemansa olikin,
kuinka kova taistelu, eivät hänen voimansa kuitenkaan uupuneet ennen
aikoja, sillä "Jumalan armo oli hänessä suuri." Jos tahdomme tietää,
kummoinen sen mieliala on, joka elämän kovimmissakin myrskyissä
säilyttää _uskonsa_, ei koetuksen synkimpinäkään hetkinä kadota
_toivoansa_ eikä milloinkaan karkoita sydämmestään _rakkautta_
vihollisiakaan kohtaan, niin katselkaamme apostoli Paavalin elämää ja
oppikaamme siitä, kummoisen Kristuksen seuraajan tulee olla. Herransa
voimalla hän kaikki voittaa, ja kun hänen elämänsä lähestyy loppua
ja marttyyrin kuoleman katkerat hetket odottavat häntä, kirjoittaa
hän Timoteukselle kolkosta vankilastansa Roomasta: "minä jo uhrataan
ja minun pääsemiseni aika lähestyy. Minä olen hyvän kilvoituksen
kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt. Tästedes on minulle
tallelle pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari,
sinä päivänä minulle antaa." Kuka uskaltaa, tämmöisiä sanoja
lukiessaan, kieltää, että löytyy usko, joka voittaa maailman, kuinka
harvat sen sitten omistavatkin!



VII.

Neron vaino.


    Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän
    on taivaan valtakunta. Matt. 5: 10.

Roomalaiset olivat hyvin vapaamieliset voitettujen kansojen
uskontojen suhteen. Niinpä palveltiin tähän aikaan keisarillisessa
Roomassa kaikenkaltaisia pakanallisia jumaluuksia, ja vapaasti
harjoitettiin mitä erinkaltaisimpia pyhiä tapoja ja menoja. Kun
Juutalaiset joutuivat roomalaisen ikeen alaisiksi, pysyivät heidänkin
uskonnolliset olonsa entisellään. Alussa pitivät pakanat kristityitä
juutalaisena lahkona eivätkä huolineet häiriten puuttua heidän
uskonnollisiin asioihinsa, niinkuin esim. Feliksin ja Festuksen
käytös Paavalia kohtaan selvästi osottaa. Mutta jota enemmän
kristinusko aikojen kuluessa levisi, sitä suuremman epäluulon
alaisiksi joutuivat sen tunnustajat pakanainkin silmissä. Kristityt
eivät nimittäin, kuten kaikki muut, taipuneet kunnioittamaan ja
palvelemaan keisaria valtakunnan suojelushenkenä, he eivät suostuneet
ottamaan osaa pakanallisiin juhliin ja toimituksiin, eivät ottaneet
vastaan valtiovirkoja eivätkä tahtoneet mennä sotapalvelukseen, --
sanalla sanoen pyrkivät kaikessa kokonaan erilleen muista. Näin
asiain ollessa muuttui luonnollisesti heidän asemansa piankin.
Pakanain viha puhkesi ensi kerran julkiseen vainoon _Neron_
hallitessa (v. 64).

Tämä keisari, jonka riettaus ja julmuus on tullut sananlaskuksi, oli
v. 54 astunut valtaistuimelle. Hän on turmeltuneen pakanamaailman
miltei julmin ja inhottavin ilmiö; murhatöitä, rajatonta
epäsiveellisyyttä, kaikenkaltaisia rikoksia ja hulluuksia on koko
hänen elämänsä täynnä. Kuinka Rooman kristillinen seurakunta, jonka
vaiheet verellä ovat piirtäneet Neron nimen kirkkohistoriankin
lehdille, oli syntynyt, sitä emme varmuudella tiedä. Muutamain
vanhojen tarujen mukaan olisi Paavali perustanut tämän seurakunnan,
mutta näissä taruissa ei voi olla mitään perää, koska kristityitä
jo silloin löytyi Roomassa, kun apostoli ensikerran tuli sinne.
Hyvin epäluotettava on sekin kertomus, että Pietari ensiksi olisi
julistanut kristinuskoa täällä, eikä katolisen kirkon väitöstä, jonka
mukaan tämä apostoli olisi ollut Rooman seurakunnan ensimmäisenä
piispanakin, millään lailla voida historiallisesti todistaa.
Maailman pääkaupunkina oli Rooma vilkkaan liikkeen kautta yhteydessä
valtakunnan eri osien kanssa, ja luonnollisinta on olettaa, että
kristinusko tällä lailla tuli tännekin. Kuinka tukala tämän
seurakunnan asema oli keskellä tuota ääretöntä tapainturmelusta,
jonka pohjatonta lokaa Paavalikin etenki Roomalaiskirjeen 1:ssä
luvussa niin hirveillä väreillä kuvaa, voimme helposti arvata,
ja nyt joutui se vielä lisäiisi mitä kovimman vainon alaiseksi.
-- Nero oli huvitettu näytelmistä ja kaikenkaltaisista hurjista
leikeistä. Voidaksensa palatsistansa ihailla "Troijan paloa" sytytti
hän Rooman kaupungin tuleen. Toiset kertoivat tämän vallattomuuden
syyksi, että keisari päätti hävittää Rooman rakentaaksensa sen
entistä komeammaksi. Oli miten olikin, syntyi hirveä tulipalo, joka
tuhaksi poltti suurimman osan kaupunkia. Kodittomain onnettomuus
ei koskenut tirannin luonnottomaan sydämeen, mutta kuin kansassa
alkoi levetä se huhu, että hän itse oli valkean sytyttänyt, tuli hän
levottomaksi. Hän oli kyllä maailman itsevaltias, mutta semmoisenakin
täytyi hänen pelätä noiden lukemattomain, kaiken omaisuutensa
menettäneiden raunioilla vaikeroitsevain ihmisten kostoa. Mutta Neron
kavaluus keksi pian hyvänkin neuvon. Hän alkoi syyttää kristittyjä
tulipalon toimeenpanosta ja sai helposti epäluulon kääntymään tuota
"taikauskoista ja turmiollista lahkoa" vastaan. Eikä hänen tarvinnut
kehottaa kansaa vihaan kristityitä vastaan voidakseen uusilla
hirmutöillä tyydyttää hurjaa mieltänsä. Keksittiin mitä julmimpia
kidutuskeinoja heidän surmaksensa. Kansan huviksi heitettiin heitä
petojen raadeltaviksi noissa suurissa julkisissa näytelmissä,
joita ajan turmelus tahtoi niin verisiksi kuin suinkin, taikka
verhottiin heitä villieläinten nahkoilla ja härsytettiin koiria heitä
kuoliaaksi repimään. Toisia ristiinnaulittiin, toisia kuljetettiin
keisarillisiin puistoihin, missä he pihkaisiin vaatteisin puettuina
sytytettiin valaisemaan keisarin toimittamia kansanhuvitteluja,
joita hän tapansa mukaan hoviherrojensa ja irstasten naisten
seurassa tuli katsomaan. Silloin merkitsi nimi "kristitty" samaa
kuin "kuolemaan-tuomittu", mutta turvaten Herraan ja halaten päästä
Hänen kunniaansa kestivät Jesuksen tunnustajat urhoollisesti kaikki
tuskat. Luultavasti ei tämä Neron vaino ulottunut ulkopuolelle
Roomaa, vaan surmattujen luku oli kaikessa tapauksessa hyvin suuri,
ja kristittyjen kovat ja syyttömät kärsimykset herättivät joskus
mielipahaa ja sääliväisyyttä pakanoissakin. Niinpä sanoo roomalainen
historioitsija _Tacitus_, kertoessaan tästä kristittyjen vainosta:
"heitä ei uhrattu yleisen hyödyn vuoksi, vaan yhden ihmisen julmuuden
tyydyttämiseksi".

Luultavaa on, että Paavali ja Pietarikin kärsivät marttyyrikuoleman
Roomassa saman Neron hallitessa, vaikka myöhemmin, eli noin v. 67.
Tätä näyttävät ainakin muutamat hyvinki vanhat kertomukset näiden
apostolein viimmeisistä vaiheista todistavan. Mutta kun Luukas
päättää Apost. Teot kertomalla, että Paavali Roomassa kaksi vuotta
saarnasi evankeliumia, vaan ei mainitse mitään hänen kuolemastaan,
niin emme saata olettaa apostolin kärsineen marttyyrikuolemaa
heti vainon alussa. Muutamat kohdat Paavalin omissa kirjeissä
todistavat samaa, josta syystä on tultu siihen päätökseen, että
hän, päästyään ajaksi vapaaksi, toistamiseen joutui vankeuteen
Roomaan. Sillä se että hän täällä vihdoin kärsi marttyyrikuoleman
käy melkein varmuudella selväksi hänen toisesta lähetyskirjeestänsä
Timoteukselle. Kertomuksen mukaan hän mestattiin miekalla, ja tämä on
hyvin luultavaa, koska hän oli Rooman kansalainen.

Evankeliuminsa viimmeisessä luvussa kertoo Johannes Vapahtajan ennen
taivaasenastumistansa kerta sanoneen Pietarille: "koska sinä olit
nuori, niin sinä vyötit itses ja menit, kuhunkas tahdoit; mutta
koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja toinen vyöttää sinun,
ja vie, kuhunka et sinä tahdo", täten ilmoittaen hänelle, "millä
kuolemalla hänen piti kunnioittaman Jumalaa". Että Pietari elämänsä
loppuun asti muisti nämä sanat, sen tiedämme, sillä vielä vanhoilla
päivillään hän kirjoittaa seurakunnille: "minä tiedän, että minun
pitää pian tämän minun majani paneman pois, niinkuin meidän Herra
Jesus Kristus minulle ilmoitti". Melkein epäilemätöntä on, että
tässä on ristin kuolema kysymyksessä, sillä Herran vasta kerrotut
sanat viittaavat selvästikin siihen, mutta missä ja milloin Pietari
kärsi tämmöisen marttyyrikuoleman, sitä ei varmuudella tiedetä.
Yleensä puhutaan uudessa testamentissa hyvin vähän tämän merkillisen
apostolin myöhemmästä elämästä. Hän on kyllä itse kirjoittanut _kaksi
lähetyskirjettä_, mutta niistä emme hänen ulkonaisten vaiheiden
suhteen saa muuta tietää kuin että hän mahdollisesti saarnasi
evankeliumia kaukaisessa _Babylonissakin_. Mutta kuinka hämärät
hänen elämänsä viimmeiset vuodet tässä kohden meistä ovatkin, sitä
kirkkaammalla valolla loistaa meille vuosisatojen etäisyydestä tämän
niin rikkaassa määrässä armoitetun miehen hengellinen tila. Sen
kuvastimena ovat hänen äsken mainitut kirjeensä, joissa ijankaikkisen
elämän toivo niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, kehottaen
meitä "ahkeroimaan, että me puhtaiksi ja nuhteettomiksi rauhassa
löydettäisiin" sen Herran edessä, joka "ei viivytä lupaustansa."
-- Vanhojen kertomusten mukaan ristiinnaulittiin Pietari Roomassa
samaan aikaan, kuin Paavali siellä kärsi marttyyrikuoleman. _Clemens
Roomalainen_, eräs _"apostolinen isä"_ (tällä nimellä nimitetään
niitä, jotka olivat olleet apostolein opetuslapsia) kertoo hänen
kuolemastaan seuraavaan tapaan: Peläten kuolemaa oli Pietari paennut
vankilastansa Roomasta, kun Vapahtaja kaupungin ulkopuolella
tuli häntä vastaan. "Minne sinä menet, Herra?" kysyi apostoli,
ja Vapahtaja vastasi: "Roomaan vieläkin ristiinnaulittavaksi".
Katkerasti itkien palasi Pietari kaupunkiin ja lohdutettuaan
vaimoansa, joka ensiksi surmattiin, kärsi hän nyt marttyyrikuoleman.
Nöyryydestä tahtoi hän tulla ristiinnaulituksi pää alaspäin. --
Valitettavasti ovat kirkon säilyttämät kertomukset apostolein ja
muiden merkillisten kristittyjen elämästä jo vanhimmista ajoista asti
niin taruntapaisia, vieläpä selvästi totuudesta poikkeavia, ettei
niihin ole paljon luottamista.

V. 68 päättyi Neron kurja elämä. Saatuansa kuulla Gallian ja
Hispanian legionein nostaneen kapinan häntä vastaan ja lähestyvän
Roomaa, pakeni hän eräälle maatilalle, missä vapautettu orja teki
lopun hänen elämästään. Neron nimi herätti vielä tämän jälkeen kauhua
kristityissä, sillä he odottivat häntä "antikristuksena" palajavaksi
ennustamaan maailman loppua, jonka he luulivat olevan hyvin lähellä.



VIII.

Jerusalemin hävitys (v. 70).


    -- ne päivät pitää tuleman sinun ylitses, että sinun vihollises
    ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun jolta kulmalta.

    Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses jotka sinussa ovat,
    ja ei jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes sinun etsikkos aikaa
    tuntenut. Luuk. 19: 43-44.

Jo kauan olivat roomalaiset maaherrat saaliinhimollaan ja sorrollaan
rasittaneet Juutalaisia, jotka sentähden monta kertaa olivat
ryhtyneet aseisin sortajiansa vastaan. Mutta turhat olivat heidän
kapinansa aina olleet, sillä Rooman sotajoukot pakottivat heidät
joka kerta jälleen kuuliaisuuteen. Kovin oli sorto Neron asettaman
maaherran _Gessius Floruksen_ aikana, ja onneton kansa kokosi vielä
kerran (v. 66), muinaisuutensa muistojen innostuttamana, kaikki
voimansa särkeäksensä Rooman ikeen, joka niin raskaasti painoi
sen niskoilla. Samaan aikaan olivat he lisänneet syntivelkaansa
Jaakop nuoremman surmalla, siten lähestyttäen vanhurskaan Jumalan
tuomion päivää. Heidän onnistui kuitenkin ensin pakottaa Roomalaiset
poistumaan Jerusalemista, mistä myös siellä olevat kristityt,
aavistaen kaupungin kovaa kohtaloa, pakenivat, vetäytyen syrjäiseen
Jordanin toisella puolella olevaan _Pellaan_. Neron käskystä kokosi
sotapäällikkö _Vespasianus_ 60,000 miestä, marssitti ne Galileaan ja
valloitti siellä monta kaupunkia. Uhkaavina lähestyivät roomalaiset
kotkat vihdoin pyhää kaupunkiakin ja rupesivat sitä piirittämään.
_Selotein_ hurja ja vimmastunut joukko, joka oli yllyttänyt
kansan kapinaan ja Jerusalemissa perustanut hirmuvallan, lisäsi
onnettomuutta, ja kun sitten 20,000 miehen suuruinen _Idumealainen_
ryövärijoukko väkivallalla tunkeusi kaupunkiin, nousi hätä äärettömän
suureksi. Vasituinen piiritys alkoi huhtikuussa v. 70. Sitä johdatti
Vespasianuksen poika _Titus_, sillä edellinen oli vähää ennen
julistettu keisariksi ja palannut Roomaan. Pääsiäisjuhlan vuoksi oli
kaupunkiin kokoontunut summattoman paljo väkeä ja jo heti piirityksen
alussa tuli kova ruokatavarain puute. Päivä päivältä hetki hetkeltä
kasvoi onnettomuus entistä kauheammaksi. Luonnottominkin ruoka oli
herkkua, ja jos joku yön pimeässä oli uskaltanut hengen vaarassa
mennä kaupungin ulkopuolelle kokoamaan vähän kasveja ravinnokseen,
täytyi hänen, jos hän pelastui roomalaisilta etuvartiajoukoilta,
ensimmäiselle häntä väkevämmälle luovuttaa kaikki. Eräs juutalainen
_Josefus_, joka omin silmin näki nämä kauhistukset, on sittemmin
jouduttuaan roomalaiseen vankeuteen, kirjoittanut kansansa
historian ja siinä kuvannut myöskin kysymyksessä olevia tapahtumia.
Lainaamme tähän muutamia otteita hänen kertomuksestansa Jerusalemin
viimmeisistä vaiheista:

"Varallisuus ei auttanut ketään, sillä nälän suuretessa kiihtyi
kapinoitsijain ja ryövärein raivo ja vallattomuus. Jotka vielä olivat
voimissa saivat kärsiä kovia kidutuksia, sillä heiltä vaadittiin
väkisellä ruoka-aineita, koska heidän ulkonäkönsä muka ilmaisi, että
heillä semmoisia oli; nälkään nääntyvät saivat olla rauhassa, heillä
kun selvästikään ei ollut mitään. Kurjaa oli ruoka, ja kyynelet
kiertyivät silmiin, kun näki väkevämmän käyttävän voimaansa ja heikon
vaikeroivan vain. Vaimot veivät ruuan miehiltänsä, pojat isiltänsä,
ja -- mikä oli kaikista surkeinta! -- äiditkin ottivat leipäpalasen
lastensa suusta eivätkä enää armahtaneet rakkaita, kuihtuvia
pienokaisiansa. Kun he tällä lailla ylläpitivät kurjaa elämäänsä,
tulivat kapinan alottajat ryöstämään heiltä viimmeisetkin murut.
Katot olivat täynnä nälkään nääntyviä naisia ja lapsia, kaduilla
makasi joukottain kuolleita vanhuksia. Hahmujen näkösinä vaelsivat
pojat ja nuorukaiset kaupungissa, kunnes kuolleina kaatuivat
maahan. Nuo kurjat ihmiset eivät jaksaneet kuolleita sukulaisiansa
haudata, ja joka vielä olisi kyennyt sitä tekemään, kammoksui
kuolleitten ääretöntä lukua sekä omaa epätietosta kohtaloansa. Ei
itkuakaan eikä vaikeroimista enää kuulunut: nälkä tukehutti kaikki
sydämmenliikutukset. Kuivin silmin katselivat kuolemaan vihityt uhrit
niitä, jotka ennen heitä olivat päässeet lepoon. Äänetön hiljaisuus
-- kamalan kuoleman yö -- vallitsi kaupungissa. Mutta kaikista
hirmuisimmat olivat ryövärit, jotka puutteesta horjuvina juoksivat
talosta toiseen, kuten hullut koirat, syöden lopuksi vanhoja heiniä
ja kenkiäkin". Muiden hirveiden yksityis-seikkojen ohessa kertoo
Josefus seuraavankin kauhean tapauksen. Eräs korkeasukuinen ja rikas
vaimo, kotosin _Pereasta_, oli sodan syttyessä paennut Jerusalemiin.
Sotamiehet ryöstivät häneltä vähitellen kaikki, kunnes onnettomalla,
joka turhaan oli koettanut saada heiltä surmansa, ei ollut muuta
omaisuutta jälellä, kuin pieni rintalapsi. Puoleksi mieletönnä
onnettomuudesta ja tuskasta puhui vaimo lapsellensa: "onneton lapsi,
miksi sinun säästäisin sodan, nälän ja kapinan päivinä? Ole minulle
ruuaksi, kapinoitsijoille kostonhaltiaksi, maailmalle saduksi, joka
ainoana vielä puuttui Juutalaisten onnettomuuksissa". Näin sanoen
tappoi hän lapsensa ja rupesi sen lihaa ruuaksi keittämään. Nälän
raivossa tulivat sotilaat jälleen, tunsivat hajun keitoksesta ja
vaativat sen esille. Kauhuksensa näkivät nyt näyn, joka oli heillekin
liian hirvittävä, ja kun lisäksi kuulivat kärsimisistä jähmettyneen
äidin kylmästi lausuvan: "minun on lapsi, minun tekokin. Syökäät,
älkäätkä olko naista heikommat, äitiä tunnokkaammat", kiiruhtivat
he vapisevina pois, "vaikkeivät suinkaan", niin sanoo Josefus,
"kernaasti suoneet vaimolle tätäkään ruokaa". Ken ei tätä lukiessaan
muista Vapahtajan sanoja: "voi raskaita ja imettäväisiä niinä
päivinä"!

Tämmöisiä näytelmiä, joiden kauhut saavat veren suonissamme
hyytymään, nähtiin tähän aikaan pyhässä kaupungissa. Sen kostonpäivät
olivat nyt täytetyt, vanhurskaan Jumalan tuomio tullut. Moni pitänee
kertomustamme kaikkia inhimillisiä tunteita liiaksi loukkaavana,
mutta miksi koettaisimme unhottaa synnin seurauksia, miksi salata
sen kauhuja? Ennustaahan Jumalan sana maailmalle vieläkin kamalampia
tapahtumia, emmekä tiedä milloin koko tämän maailman syntimitta on
täytetty ja sen viimmeinen hetki tullut. Kristityn velvollisuus on
niin tarkastella menneiden aikojen vaiheita, että ne todella tulevat
olemaan hänelle opiksi ja varoitukseksi tässä pintapuolisessa ja
kevytmielisesti iloisessa maailmassa. Ajatellessaan Jerusalemin
onnettomuutta, muistaa hän lohdutukseksensa myös, etteivät kristityt
olleet siinä osallisina, ja luoden silmänsä tulevaisuutta kohti,
toivoo hän luottamuksella, että kun Jumalan viimmeinen suuri tuomio
hävittää maailman eikä jätä kiveä kiven päälle, Jesuksen tunnustajat
silloinkin pelastuvat hävityksen kauhistuksesta.

Säälien Jerusalemin onnettomia asukkaita, koetti jalomielinen
Titus monta kertaa saada kaupunkia antautumaan. Mutta kun tämä ei
onnistunut, vaan Juutalaiset yhä vieläkin puolustivat itseänsä
tuolla toivottomuuden hurjalla urhoollisuudella, kaivatutti hän
uudet vallitukset, joiden avulla hänen onnistui valloittaa tärkeä
_Antonia_ niminen linna. Lopuksi tekivät Roomalaiset suuren rynnäkön,
jonka kautta melkein koko kaupunki joutui heidän haltuunsa.
Ainoastaan _Siionin_ linnassa ja temppelissä puolustivat juutalaiset
vielä itseänsä. Kun eivät Roomalaisten piirityskoneet pystyneet
särkemään temppelin vankkoja muureja, sytytettiin sen etupihat
tuleen. Juutalaiset sotilaat vetäytyivät sisälle temppeliin, minne
Roomalaiset heitä miekka kädessä seurasivat. Täällä syntyi kova
taistelu. Vihdoin heitti roomalainen sotilas palavan kekäleen
kaikkein pyhimpään: tuhaksi paloi komea rakennus ja koko kaupunki
tasoitettiin maahan. "Minä luulen sanoo Josefus, puhuessaan
Jerusalemin hurjista puolustajista, että, jos Roomalaiset kauemmin
olisivat viipyneet kostamasta näille vallattomille, kaupunki joko
olisi vaipunut maan alle, taikka olisi vedenpaisumus tahi Sodoman
salamat sen hävittäneet, sillä siinä löytyi paljoa jumalattomampi
suku, kuin se jota nämä onnettomuudet kohtasivat". Eikä hän
kuitenkaan ajatellutkaan tämän sukupolven verrattomasti suurinta
rikosta! Hän ei tietänyt, kenen veri näin kovalla kostolla tuli
heidän päänsä päälle, vaikka sanasta sanaan nyt toteutui mitä Herra
itse oli Jerusalemista ennustanut.

Kuusi kuukautta oli piiritystä kestänyt, Josefus arvaa taistelussa
kaatuneiden, nälkään ja ruttoon kuolleiden luvun 1/2 miljoonaksi,
vaan jos tässä onkin liikaa, oli heidän lukunsa kaikessa tapauksessa
tavattoman suuri. Ne, jotka jäivät eloon, myytiin orjiksi taikka
vietiin vieraisin maihin. Mitä Jumala jo Mooseksen ajoista asti oli
ennustanut Israelin lapsille, jolleivät kuulisi "suuren profeetan"
ääntä, oli nyt tapahtunut, Halveksittuina ja vainottuina, ilman
kotoa ja isänmaata ovat he tästä ajasta saakka eläneet muukalaisina
kaikissa maissa. Ei milloinkaan ennen ole Jumalan tuomio niin kauan
ja raskaasti kohdannut tätä kansaa. Waan tätä ajatellessamme on
meidän myöskin muistaminen, että Juutalaiset vielä nytkin, vaikka
he eivät ole tunnustaneet Jesusta Kristukseksi, vaan jääneet Hänen
seurakuntansa ulkopuolelle, kuitenkin yhä edelleenkin ovat Jumalan
kansa. Jo se seikka, että he, vaikka hajoitettuina kaikkiin maihin
ja vuosisatojen kuluessa mitä kovimman sorron alaisina, kuitenkin
ovat olemassa kansana, vetää huomiomme puoleensa, sillä toista sen
vertaista ilmiötä ei tiedä historia kertoa. Kovimpienkin kohtaloiden
uhalla ovat he säilyttäneet kansallisuutensa, muinaiset muistonsa ja
tulevaisuuden toivon, vieläpä tuon omituisen ulkonäkönsäkin, joka
niin helposti erottaa heidät kaikista muista ihmisistä. Etsiessämme
Jumalan sanasta selitystä tähän historialle selittämättömään
arvoitukseen, löydämme monen muun ennustuksen ohessa myös seuraavat
Paavali apostolin sanat Rooman kristityille: "en minä tahdo salata
teiltä, rakkaat veljet, tätä salaisuutta, (ettette itsellenne
ylpeilisi), että paatumus on puolittain Israelille tullut, siihen
asti kuin pakanain täydellisyys tulis, ja niin pitää kaikki Israel
autuaaksi tuleman". Ihmeen selvällä tavalla yhtyvät raamatun muut
ennustukset Juutalaisten tulevaisuudesta näihin merkillisiin
sanoihin, julistaen tälle kansalle vielä arvaamattoman jalon ja
suuren aseman Jumalan valtakunnan lopullisissa vaiheissa maan päällä.
Tässä tulevaisuuden valossa tahtoo kirkkohistoria sentähden heidän
pitkää alentumisen tilaansakin arvostella, kun se, Jerusalemin
hävityksestä kerrottuaan, on pakotettu pitämään Jumalan omaa kansaa
totuuden tieltä kauas eksyneenä muukalaisena, jonka vaiheet ovat
sille vieraat. Kun kristityt kansat kerran veljenänsä uskossa
Vapahtajaan tervehtivät tätä muukalaista, on kirkkohistoria jälleen
antava Juutalaisille ensimmäisen sijan lehdollansa, niinkuin ennen
kirkon varhaisimpina aikoina Abrahamin lapset olivat sen jaloimmat
sankarit ja ylevimmät edustajat.



IX.

Katsahdus apostoliseen aikakauteen. Johannes.


    -- tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen
    Kristuksen nimen päälle uskoisimme, ja rakastaisimme toinen
    toistamme, niinkuin hän käskyn meille antoi. 1 Joh. 3: 23.

Voittosasti oli Jesuksen evankeliumi levinnyt maailmassa;
pienestä sinapinsiemenestä oli tullut "suuri puu", joka levitti
oksiansa kauas sen maan rajojen ulkopuolelle, missä sen juuret
olivat. Rooman keisarikunnan suurimmissa kaupungeissa, niinkuin
Antiokiassa, _Aleksandriassa_, Roomassa, Efesuksessa, Korintuksessa
y.m. löytyi kristityltä seurakuntia, ja uusia syntyi aika
ajalta. Lähetyssaarnaajina vaikuttivat etupäässä apostolit itse,
vaikka varmoja tietoja useammista heistä meiltä puuttuu. Heidän
merkillisimmistä apumiehistänsä tässä suuressa työssä olemme jo
muutamia maininneet. Muistettavat ovat sitäpaitsi juutalainen
_Apollos_, kotosin Aleksandriasta, joka saarnasi kristinuskoa
Efesuksessa, ennenkuin Paavali sinne saapui ja jota arvellaan
_Heprealaiskirjeen_ tekijäksi, sekä _toisen evankeliumin_ kirjoittaja
_Johannes Markus_, jonka lähetystoimista, ensiksi Paavalin
ensimmäisellä lähetysmatkalla ja sittemmin Barnabaksen seurassa
Kypron saarella, Apost. Teoissa puhutaan. Pyhän Hengen valaisemina
saarnasivat tämän aikakauden lähetyssaarnaajat erinomaisella voimalla
Jumalan sanaa, todistaen sanoilla ja töillä, kenen sanansaattajia he
olivat. He puhuivat muilla kielillä, tekivät ihmetöitä ja paransivat
sairaita, eikä mikään inhimillinen viisaus ja tieto riittänyt heitä
vastustamaan. Ijankaikkisen totuuden välikappaleina, ylönluonnollisen
valon lähettiläinä kylvivät he elämän sanaa ihmisten sydämmiin
eksyneessä ja pimeässä maailmassa. Täynnä koetuksia ja kärsimisiä oli
heidän tiensä, marttyyrin kuolema usein heidän lopullinen palkkansa
täällä, mutta voittosa oli heidän matkansa kuitenkin, sillä Herran
väkevyys oli heissä suuri, eikä totuuden oma sisällinen voima, jonka
edustajia he olivat, lannistunut, vaikka he heittivät henkensä
taistelussa. Vastustamattomasti jatkoi se voittoretkeänsä maasta
maahan, kansasta kansaan. Paitsi ylevää muistoansa jätti apostolein
aikakausi ikuiseksi perinnöksi vastasyntyville sukupolville uuden
testamentin kirjat muuttumattomaksi ohjeeksi kirkolle kaikiksi
ajoiksi. Nämä Pyhän Hengen välittömän valistuksen kautta syntyneet
kirjat kuvaavat meille täydellisesti tätä merkillistä, kaikkia muita
aikoja verrattomasti henkirikkaampaa ja jalompaa aikaa. Senvertaista
kirjallisuutta ei kirkko sittemmin ole voinut synnyttää, sillä
se ei milloinkaan myöhemmin samassa määrin ylönluonnollisella
tavalla ole saanut kokea Pyhän Hengen välitöntä vaikutusta
seurakunnassa. Kun muut aikojen kuluessa syntyneet uskonnolliset
kirjat ja oppijärjestelmät tuon tuostakin ovat pettäneet ja vieneet
kristikuntaa harhateille, ovat kristityt aina uudessa testamentissa
löytäneet sen sanan, joka on "jalkaimme kynttilä ja valo meidän
tiellämme". Itse vanhan testamentin jumalallinen sanakin saa vasta
näissä uuden testamentin kirjoissa täydellisen selityksensä ja
kaikiksi ajoiksi riittävän täytteensä. Joka kerta kun kristillinen
kirkko rupesi muita ohjeita seuraamaan, poistui se oikealta tieltä
ja joutui vaarallisille, onnettomuutta tuottaville poluille, ja
ainoastaan raamatun sana voi sille jälleen rauhan ja onnellisuuden
tuottaa. Kuinka sanomattoman rikas se aika, joka tämmöisen sanan
voi luoda! -- Vaan toiselta puolen on meidän myös muistaminen,
etteivät kaikki apostolisen aikakauden tuottamat kirjoitukset ole
yhtä suuriarvoisia. Ainoastaan harvat henkilöt olivat kutsutut Pyhän
Hengen välittömän valistuksen johtamina erehtymättä ilmaisemaan
hengellisen elämän syvimpiäkin salaisuuksia. Kaikki muut voivat
erehtyä, kuinka rikkaat heidän lahjansa, kuinka suuri heidän
kokemuksensa hengellisissä asioissa olikin: heidän sanansa ei ollut
Jumalan ehdotonta sanaa. Todistuksena ovat apostoliset isät, joihin
luetaan, paitsi jo ennen mainittu Clemens Roomalainen, _Barnabas
Ignatius, Polycarpus, Hermas_ ja _Papias_. Heidän kirjoituksistansa
on monta säilynyt, vaan kuinka suuri juopa näiden ja uuden
testamentin kirjojen välillä on, huomaa heti jokainen, joka vähänkään
niitä silmäilee.

Alussa johtivat apostolit itse seurakuntia, mutta näiden yhä kasvava
luku pakotti heitä monessa paikassa jo varhain muille uskomaan tämän
tehtävän. Näitä heidän sijaisiaan kutsuttiin joko _presbytereiksi_
(s.o. vanhemmiksi) tahi _piispoiksi_ (s.o. kaitsioiksi). Vaikka
jokainen seurakunnanjäsen, paitsi naiset, oli oikeutettu Jumalan
sanaa julistamaan, huomaamme jo varhain että apostolit tahtoivat
uskoa vakituisen saarnaviran muutamille henkilöille, joiden lahjat
siihen paraiten soveltuivat. Niinpä sanoo Paavalikin "Jumalan
kutsuneen muutamia apostoleiksi, muutamia opettajiksi" j.n.e. --
Jumalanpalvelus oli yksinkertainen ja järjestetty vanhan testamentin
tavan mukaan. Kristityt kokoontuivat joka päivä (tavallisesti
jonkun yksityisen huoneesen) hartaudenhetkeä viettämään. Luettiin
kappale vanhasta testamentista, myöhemmin evankeliumista tahi
apostolein lähetyskirjeistä, jonka jälkeen seurasi lyhyt kehotus- ja
varoituspuhe, yhteinen rukous sekä veisuu. Jumalanpalvelus päätettiin
Herran ehtoollisella. _Sunnuntaita_ vietettiin jo nyt pyhäpäivänä,
koska Herra sinä päivänä oli noussut ylös haudasta ja kristillinen
vapaus oikeutti Hänen tunnustajiansa luopumaan vanhan testamentin
orjallisesta käsityksestä sabatin suhteen. Juutalaiskristityt
tahtoivat kuitenkin yhä edelleen säilyttää lauvantain sabattipäivänä.
Muita juhlia ja juhlapäiviä ei apostolisella aikakaudella luultavasti
vielä vietetty. --

"Missä paljo valoa on, siellä varjojakin" -- tämä sananparsi soveltuu
apostoliseen aikakauteenkin. Apostolein kirjeistä tiedämme, kuinka
vaikea kristittyjen asema keskellä maailman syntistä elämää oli.
Turmeltuneen pakanamaailman paheet väijyivät seurakuntia kaikkialla,
vietellen ja houkutellen kristityltä ottamaan osaa kevytmielisen,
riettaan ja suruttoman elämän iloisiin huvituksiin. Moni vaipui
törkeihinkin synteihin, jonka vuoksi kristillistä kuria usein
täytyi ankaruudella käyttää. Langenneet suljettiin apostolein
neuvon mukaan pois seurakunnasta, ja vasta todellista katumusta ja
parannusta osotettuaan voivat jälleen päästä sen yhteyteen. Tämän
ohessa ilmaantui siellä täällä tuon tuostakin vääriä käsityksiä
opin suhteen, ja näistä erehdyksistä muodostui pian harhaoppisia
mielipiteitä. Apostolisissa kirjeissä tapaamme sentähden usein
varoituksia ja nuhteita tämän yhä karttuvan vääräoppisuuden johdosta,
ja moni kristitty näki siinä antikristuksen vallan ja viimeisen
tuomion enteitä. Mutta vaikka meidän täytyykin paljastaa tämmöisiä
varjopuolia apostolisen aikakauden kirkossa, voi kirkkohistoria
kuitenkin todistaa, ett'ei inhimillinen elämä Eedenin onnellisen
ajan jälkeen milloinkaan ole ollut niin tarkoituksensa mukainen,
kuin silloin. Kristinuskon kautta oli uusi valoisa aika koittanut
ihmissuvulle. _Usko, toivo_ ja _rakkaus_ sai sydämmet sykkimään ennen
tuntemattomasta ilosta, luoden ihmisten silmät tästä katoavaisesta
maasta taivaallista isänmaata kohti ja kehottaen heitä rukoilemaan
sekä taistelemaan kaikkea pahaa vastaan jotta he pysyisivät
valveilla, kunnes Herra tulisi suurella kunnialla taivaan pilvessä.
Tämän ajan kristityt palvelivat Herraa "hengessä ja totuudessa", ja
turhaan yhtyivät pimeyden myrskyt sitä kirkasta valoa sammuttamaan,
joka heissä ilmestyi. Apostolinen aikakausi on kirkon perustamisen
ja alun aikakausi, vaan samalla kertaa myös sen täydellisyyden aika,
"Kun vanha maailma kuolee" lausuu kirkkoisä Augustinus, "ja kaikki
lakastuu, asuu Kristus seurakunnassa, todistaen, että ihmiset Hänen
kauttansa voivat saada uuden elämän".

Kauemmin kuin kukaan muu Herran 12 opetuslapsesta eli Johannes. Hän,
tuo Jesuksen rakkain opetuslapsi, joka ehtoollisessa makasi Mestarin
rinnalla ja jonka hoidettavaksi Herra ristissä riippuessaan uskoi
äitinsä, jäi viimmeisenä heistä todistamaan Hänestä. Kun toiset jo
olivat muuttaneet Herran iloon, täytyi hänen vielä kauvan viipyä
mailman taisteluissa; vasta noin 100 vuoden vanhana pääsi hän lepoon.

Jerusalemista tuli Johannes Efesukseen, mistä hän johti seurakuntia.
Kysyttänee: kuinka sopi juuri helläsydäminen, hiljainen Johannes,
jonka miltei neitsyeellinen luonto näyttää niin vähän soveltuneen
toimintaan elämän myrskyisällä merellä, johtamaan kirkkoa yhä
karttuvan taistelun ja sisällisen eripuraisuuden päivinä? Miksi
viipyi niin kauan juuri sen opetuslapsen pelastuksen hetki, "jota
Herra rakasti"? On kyllä totta, että "Jumalan ajatukset ei ole meidän
ajatuksemme", vaan kuitenkin saatamme tässäkin, jos kohta ainoastaan
"puolittain," käsittää Hänen tarkoituksensa, Mitä muut apostolit
innostuksella ja voimalla olivat rakentaneet se tuli Johanneksen
rakkaudella järjestää. Häntä kutsutaan "rakkauden apostoliksi" ja jos
joku, niin on tämä nimitys oikeutettu. Pyhän Hengen koulussa ovat
luonnollisen elämän itsekkäiset ja ahtaat ajatukset päivä päivältä
aina enemmän poistuneet hänen sielustansa ja yhä kirkkaammaksi on
hänessä kirkastunut se totuus, että "Jumala on rakkaus". Tästä
rakkaudesta kirjoittaa ja puhuu hän elämänsä loppuun asti, kehottaen
kristityitä "rakastamaan häntä, joka ensin on meitä rakastanut", sekä
teroittaen heihin sitä veljellistä rakkautta, joka on edellisestä
eriämätön. Johannes on kirjoittanut _kolme lähetyskirjettä_, eikä
meidän tarvitse lukea monta sanaa niistä, tietääksemme että ne ovat
saman miehen kirjoittamia, jonka ihmeen syvää ja omituisen rikasta
kirjoitustapaa me ihmettelemme _neljännessä evankeliumissa_. --
Vielä elämänsä vanhoina päivinä sai Johannes kokea vainoa. Keisari
_Domitianuksen_ aikana ajettiin hän nimittäin maanpakolaisuuteen
ja oleskeli jonkun aikaa _Patmoksen_ saarella. Täällä sai hän sen
ilmestyksen, jonka hän Herran käskystä _ilmestyskirjassa_ kertoo.
Taivaan kirkkaudessa näki hän rakkaan herransa, kuuli ihmeellisiä
sanoja siitä, mitä maailman viimmeisinä aikoina tapahtuva on, ja sai
luoda silmäyksen tulevaisen elämän syvimpiin salaisuuksiin. Patmoksen
saarelta palasi hän jälleen Efesukseen, ja kristityt saivat vielä
kuulla tuon tutun kehotuksen, jonka he niin monta kertaa olivat
kuulleet hänen huuliltaan: "rakkaat lapsukaiseni, rakastakaat toinen
toistanne".

Monta kaunista kertomusta on tästä apostolista kirkko säilyttänyt,
vaan valitettavasti on niiden todenperäisyys usein hyvinkin
epäluotettava. Kerromme kuitenkin yhden semmoisen. -- Matkoillansa
oli Johannes kerran tavannut erään nuorukaisen, jonka jalo ulkonäkö
veti hänen huomionsa puoleensa. Hän jätti nuorukaisen Smyrnan piispan
opetettavaksi ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua kävi hän
taas Smyrnassa ja kysyi heti piispalta, missä nuorukainen oli.
Suureksi suruksensa sai hän nyt kuulla tämän ruvenneen lähellä olevan
ryövärijoukon johtajaksi. Heti nousi apostoli ratsun selkään ja lähti
yksin nuorukaista hakemaan. Tavattuaan muutamia ryöväreitä, pyysi
hän heti päästä heidän päällikkönsä puheille. Kun tämä sai nähdä
Johanneksen, lähti hän pakoon, vaan vanhus kiirehti hänen jälkeensä
huutaen: "miksi lapseni pakenet minua, vanhaa isääsi? Armahda minua,
lapseni, vielä on toivoa sinun pelastuksestasi ja Kristukselle
pitää minun sinusta tili tekemän. Seisahdu ja usko, että Kristus on
lähettänyt minun tänne"! Nuorukainen pysähtyi, loi silmänsä maahan ja
rupesi katkerasti itkemään. Hän seurasi apostolia, joka antoi hänen
takasin seurakunnalle.

Johanneksen kuolinvuodeksi arvellaan v. 100, ja luultavinta on, että
hän päätti päivänsä Efesuksessa, missä hän niin kauan oli vaikuttanut
sen Herran työssä, jonka iloon hän pitkän ja rikkaan elämänsä
jälkeen nyt hiljaa siirtyi. Hänen kanssansa päättyi apostolinen
aikakausi, jonka vaiheita edellisissä kertomuksissa olemme koettaneet
kuvata. Käsittäen väärin Herran Pietarille lausumat sanat: "jos
minä tahtoisin hänen (Johanneksen) siihen asti olevan kuin minä
tulen, mitä sinun siihen tulee?" olivat kristityt tulleet siihen
luuloon, että Herra oli tuleva Johanneksen vielä eläessä. Mutta kun
apostolin elämä sammuikin ja hän laskettiin hautaan, eikä Herra
ollutkaan tullut, ilmaisi syvä huokaus kristittyjen surua siitä,
että Herran tulemisen päivä kentiesi vielä oli hyvinkin kaukana.
Niin hartaasti toivoivat tämän ajan kristityt taivaan valtakunnan
täydellistä lähestymistä! Kuinka kaunis itse tämä erehdyskin! --
Apostolisen aikakauden loppua on verrattu sabatti-illan rauhaan. Se
kehottaa meitä vielä kerran luomaan silmämme tähän aikaan, jolle
kirkkohistoria ei mielellään tahdo hyvästiänsä sanoa. Johanneksen
kuolema on kuin kaunis iltarusko, joka viipyy taivaalla, vaikka
aurinko jo on mennyt majoillensa, Siinä loistaa vielä meitä kohtaan
tämän aikakauden kirkas valo, ja tämän valon kirkastamana esiintyy
hetken vielä kristillinen kirkkokin. Kun seuraava päivä koittaa, ei
kirkko enää ole sama kuin ennen.

_Sentähden ovat he Jumalan istuimen edessä ja palvelevat häntä
päivällä ja yöllä hänen templissänsä. Ja se joka istuimella istuu
asuu heidän päällänsä._ Ilm. k. 7: 15,



II.

Marttyyrikirkon aikakansi (100-323).



I.

Kristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.


    Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat tätä ja
    puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun
    tähteni. Matt. 5: 11.

V. 98 astui _Trajanus_ Rooman valtaistuimelle. Kuin tunnettu, on
hänen hallituksensa keisarein aikakauden paraimpia ja jaloimpia
aikoja. Hän on saanut liikanimen "isänmaan isä" ja sen hän monesta
syystä ansaitseekin. Trajanuksen oli tapa sanoa, että hän tahtoi
hallita niin, kuin hän itse tahtoi tulla hallituksi, ja valalla
oli hän senaatille vakuuttanut, ettei hän milloinkaan tahtoisi
vahingoittaa rehellisten ihmisten henkeä tahi kunniaa. Ja kuitenkin
on tämäkin keisari yksi niitä, jotka kovilla vainoilla ovat
koettaneet masentaa kristinuskoa ja sen tunnustajia. Tämä on meistä
ensin outoa, kummallista, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme, käy
syy meille piankin selväksi. Kristinuskon kautta oli kokonaan uusi
aate esiintynyt maailmassa ja tämä aate oli vanhan pakanallisen
katsantotavan mitä jyrkin vastakohta. Roomalainen valtioviisaus
tajusi helposti, kuinka mahdotonta oli sovittaa kristittyjen kaikista
muista oloista eroavia tapoja ja mielipiteitä pakanallisten ohjeitten
mukaan järjestetyn yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän kanssa
yhteen, ja erittäinkin käsittivät Rooman paraat hallitsijat tämän
selvästi. Kristinuskon suurta tarkoitusta korottaa koko maailma
Jumalan valtakunnaksi he eivät ymmärtäneet, vaan, arvostellessaan
asiaa ainoastaan valtiolliselta kaunalta, pitivät he kristityitä
valtiolle vaarallisina. Trajanus kammosi sitäpaitsi erittäin
kaikkia seuroja ja yhdistyksiä, sillä hän arveli niiden jäsenten
pyrkivän erilleen valtiosta, ja kielsi erityisellä lainsäädännöllä
kaikki yksityiset kokoukset. Asiain näin ollessa oli luonnollista,
että kristityitä ruvettiin tarkasti silmällä pitämään ja oikeuden
edessä syyttämään lakien rikkomisesta. Usein olivat asianomaiset
kuitenkin epävarmat, mikä menetystapa heidän suhteensa olisi
käytännöllisin ja oikein. Ajan luonnetta ja kristittyjen asemaa
Trajanuksen aikana hyvin kuvaava on eräs meille säilynyt kirje,
jonka Bitynian silloinen maaherra _Plinius nuorempi_ kirjoitti
keisarille. Sen sisällys on seuraava: -- "En ole milloinkaan ollut
läsnä kristityitä tutkittaissa enkä tiedä, mistä ja mihin määrin
on tapana heitä rangaista. Olen myöskin hyvin epävarma siitä, eikö
heidän ikänsä olisi lukuun otettava, vai rangaistaanko nuoret
samalla lailla, kuin täysi-ikäiset. Yhtä epätietonen olen senkin
suhteen, annetaanko heille anteeksi, jos luopuvat uskostansa,
vai onko itse nimi 'kristitty' rangaistava, jos kohta siihen ei
liittyisikään mitään rikosta. Niiden suhteen, joita minun edessäni
on kristityiksi syytetty, olen menetellyt seuraavaan tapaan.
Olen kysynyt, ovatko kristityitä. Jos he sen myönsivät, uudistin
kysymykseni toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuoleman
rangaistuksella. Ne, jotka pysyivät tunnustuksessaan, vietiin
minun käskystäni mestauspaikalle, sillä en epäillyt että heidän
taipumaton uppiniskaisuutensa kaikessa tapauksessa oli rangaistava,
mikä heidän tunnustuksensa sisällys olisiki ollut. Toiset käyttivät
itsensä kuin mielipuolet; niistä tein luettelon ja lähetin heidät
Roomaan, koska olivat roomalaisia kansalaisia, -- Pian ilmaantui
rikos monessa muodossa. Minulle annettiin itsensä ilmoittamattoman
tekemä kirjoitus, joka sisälsi semmoistenkin nimiä, jotka kielsivät
koskaan kristityitä olleensa. Kun he, noudattaen minun esimerkkiäni,
rukoilivat jumalia sekä viinillä ja suitsutuksella, polvillaan
palvelivat sinun kuvaasi, jonka minä tätä tarkoitusta varten olin
asettanut muiden jumalankuvain joukkoon, ja sitäpaitsi kirosivat
Kristusta, johon tosi kristittyjä ei milloinkaan voi pakottaa, pidin
velvollisuutenani päästää heidät irti. Toiset, joita kristityiksi
syytettiin, tunnustivat olevansa semmoisia, vaan kielsivät sen heti
jälestäpäin. Kaikki palvelivat sinun ja jumalain kuvia ja kirosivat
Kristusta." Kerrottuaan, kuinka hän kiduttamalla kahdelta nuorelta
naiselta oli koettanut saada selkoa kristittyjen "rikoksista",
jatkaa Plinius: "En ole heissä löytänyt muuta kuin rajatonta
taikauskoa. Sentähden jätin tutkinnon toistaseksi ja päätin kysyä
neuvoa sinulta. Asia näyttää sitä vaativan, koska tähän vaaraan
joutuneiden luku on niin suuri. Sillä monta kaikista ikäluokista,
säädyistä ja kummastakin sukupuolesta on tuotu ja tuodaan yhä
edelleen tutkittavaksi. Rutto on tarttunut ihmisiin kaupungeissa,
kylissä ja maaseudulla, vaan näyttääpä kuitenkin siltä, kuin jos
voisi sen leviämistä estää. Pitkän ajan perästä alkavat ihmiset
nimittäin ottaa osaa jumalanpalveluksiin temppeleissä; uhrieläimiä
ruvetaan jälleen ostamaan. Tästä voi päättää että useat vielä
saattavat luopua erehdyksestänsä, jos heille suodaan parannusaikaa."
-- Trajanus hyväksyi kaikin puolin maaherran esityksen ja määräsi,
ettei kristittyjä saisi hakemalla hakea; ainoastaan niitä piti
tuomita, joita oikeuden edessä syytettiin. Mutta heidän asemansa oli
kuitenkin hyvin tukala, koska tietysti semmoisia aina löytyi, jotka
olivat varsin halukkaat vetämään heitä oikeuteen, ja valitettavasti
täytyy meidän myöntää, että moni kristitty pelosta luopui uskostansa.
Jo ylläkerrottu Pliniuksen kirjekin todistaa, etteivät kaikki Herran
tunnustajat olleet loppuun asti uskolliset. Veriseen taisteluun
olivat tämän ajan kristityt vihityt, ja joka tahtoi pitää kristityn
jaloa nimeä, hän ei saanut horjua tässä taistelussa, kuinka suuret
sen koetukset ja vaarat sitten olivatkin. Nimikristityt eivät
kelvanneet taistelemaan marttyyrein urhoollisissa riveissä, heidän
täytyi luopua uskon sankarein kirkosta; eikä niiden luku, jotka
olivat valmiit uhraamaan kaikki Herran tähden, sittenkään ollut pieni
-- se kasvoi päinvastoin päivä päivältä.

Toisen vuosisadan veritodistajista vetää Jerusalemin seurakunnan
vanha paimen _Simeon_ ensimmäisenä erityisen huomiomme puoleensa.
Tämä mies, jota arvellaan Herran sukulaiseksi, oli Jaakop nuoremman
marttyyrikuoleman jälkeen saanut hänen virkansa, ja kun osa Pellaan
paenneita kristittyjä Jerusalemin hävityksen jälkeen palasi
tähän esi-isien vanhaan, rakkaasen kaupunkiin, oli hän niiden
joukossa. Ollen yli sadan vuoden vanha, hän ei helposti viihtynyt
muualla, vaikka rauniot vain nyt osottivat sitä paikkaa, missä
pyhä kaupunki, tuo hänelle kaikista paikoista maan päällä rakkain,
oli ollut. Trajanuksen vaino levitti kauhujaan Palestiinaankin,
ja kun Juutalaiset, joiden vihaa kristittyjä vastaan ei heidän
oma onnettomuutensakaan ollut lieventänyt, täkäläisen roomalaisen
maaherran edessä syyttivät Simeonia valtiolle vaarallisena Davidin
huoneen perillisenä, otettiin vanhus kiinni ja ristiinnaulittiin.
Näin muutti (v. 107) tämä paljon kokenut Herran palvelija 120 vuoden
vanhana maallisen elämän taisteluista ja tuskista ijankaikkisen ilon
majoihin. Kauan oli hän todistanut Herrasta, kovimpienkin kohtaloiden
uhalla pysyi hän uskollisena loppuun asti, kunnes hän, kaunistaen
marttyyrikuolemalla Jesukselle pyhitetyn elämänsä, nyt lähti
palkkansa perimään pitkästä ja hyvästä työstänsä. Kirkkohistoria ei
kerro meille muuta tämän miehen elämän vaiheista, vaan eihän meidän
tarvitsekaan tietää enempää asettaaksemme hänen marttyyrikirkon
jaloimpain uskonsankarein rinnalle.

Veristen vainojen uhkaamana taisteli tämän aikakauden kirkko kovaa,
vaan voitollista taistelua sortajiansa vastaan, ja lukemattomat
kristityt uhrasivat siinä henkensä Herran kunniaksi ja siunaukseksi
tuleville sukupolville. Trajanuksen ajoilta on vielä erittäin yksi
näistä sankareista muistettava, nimittäin apostolinen isä _Ignatius_,
jonka nimi jo ennen on mainittu. Hän oli ollut Johanneksen
opetuslapsi ja johti nyt piispana Antiokian seurakuntaa. Kun keisari
v. 115 retkellään Parttilaisia vastaan kävi Antiokiassa, tuotiin
Ignatius kristityksi syytettynä hänen eteensä, "Sinäkö olet se
mies", kysyi Trajanus, "joka pahana henkenä uskallat vastustaa minun
käskyjäni, houkutellen muitakin samaan onnettomuuteen?" Piispa
vastasi: "pahat henget katoavat kauas Jumalan palvelioista. Minua
vihataan, sillä minä tunnustan Kristuksen kuninkaakseni ja kannan
häntä sydämmessäni." "Tarkoitatko häntä, joka ristiinnaulittiin
Pontius Pilatuksen aikana?" kysyi keisari. "Niin, juuri häntä, joka
on ristiinnaulinnut synnin ja laskenut kaiken pahuuden vallan niiden
jalkain alle, jotka kantavat häntä sydämmessään", sanoi Ignatius,
joka nyt tämän todistuksensa tähden tuomittiin Roomaan lähetettäväksi
ja siellä kansan huviksi petojen eteen heitettäväksi. Ylistäen
Jumalaa, Joka hänelle oli suonut kunnian kantaa kahleita, niinkuin
apostoli Paavali, jätti jalo piispa hyvästi seurakunnallensa,
sulkien sen rukouksissa Herran armoon, ja antoi vastustuksetta
sitoa itsensä. Raakojen sotamiesten vartioimana vietiin hän nyt
Seleusian satamaan, mistä matkaa jatkettiin meritse. Smyrnassa
tapasi Ignatius lähettiläitä Vähän Asian seurakunnista, jotka olivat
tulleet häntä tervehtimään, sekä sanotun seurakunnan piispan,
ystävänsä _Polycarpuksen_. Mikä lohdutus hänelle voida näin matkan
kovat kärsimiset unohtaa, saada puhua Herrasta ja uskonveljeinsä
kanssa kiittää ja ylistää Hänen nimeänsä! Vaan enemmän kuin ystäväin
rakkaus ja hellä osanotto tuotti iloa hänen sydämmelleen kuitenkin se
ajatus, että hän pian oli uhraava henkensä Herran kunniaksi. Meille
on säilynyt _seitsemän_ Ignatiuksen tällä matkalla kirjoittamaa
_kirjettä_, jotka muun ohessa kuvaavat, kuinka hartaalla ikävällä
hän odotti marttyyrikuoleman hetkeä ja lopullista pelastustansa.
Niinpä kirjoittaa hän Rooman kristityille: "minä melkein pelkään
teidän rakkauttanne, koska toivomalla toivon verelläni saavani
todistaa uskoani. Tämmöistä tilaisuutta päästä Jumalan tykö ei
minulle toisti olisi tarjona. Jos olette tyyneinä, saatte ylistää
Herraa, kun annatte minun tulla Hänen omaisuudeksensa. Rukoilen
teitä jättämään minut pedoille hyvällä luottamuksella; olen Jumalan
nisunsiemen, jonka niiden hampaat jauhavat pieneksi. Puhutelkaat
niitä lempeästi, että he tulevat minun haudakseni, jotta ei minusta
mitään jäisi kenellekään vaivaksi." Pitkän ja vaivaloisen matkan
jälkeen, jota osittain kuljettiin maitse, osittain laivalla ja
jonka kestäessä Ignatius oli tilaisuudessa tervehtiä seurakuntia
Troaksessa, Filippissä y.m., saapui hän vihdoin rasituksista
nääntymäisillään Roomaan (116). Tänne olivat muutamat Antiokian
kristityistä kiirehtineet hänen edellänsä, ja heihin yhtyi muitakin
Jesuksen tunnustajia, jotka halusivat puhutella tuota jaloa opettajaa
ja rukoilla hänen puolestansa. -- Joukottain kiirehtivät Rooman
asukkaat teaatteriin, mistä nälkäisten petojen ulvonta kuului.
Sinne vaelsi nyt Ignatiuskin. Säälikö kukaan niistä, jotka tässä
suuressa väentungoksessa riensivät huvitusta etsimään teaatterin
verisistä näytelmistä, tuota vanhaa, petojen ruuaksi tuomittua
miestä? Tuskinpa! Kristityitä hän ei saanut kauan puhutella; vartijat
kiiruhtivat hänen kulkuansa, jotta hän aikanaan olisi saapuvilla.
Jo istuvat katsojat odottaen paikoillansa, ja hetkisen kuluttua
työnnetään Ignatius näyttämölle. Kun pedot hyökkäävät häntä vastaan
ja verinäytelmiin ihastunut yleisö uteliaasti odottaa ratkaisevaa
hetkeä, seisoo hän tyynenä paikallansa näkemättä, kuulematta, mitä
täällä tapahtuu. Hänen taivasta kohti luodut silmänsä, tuo suloinen
hymyily hänen huulillansa todistavat, että hänen ajatuksensa ovat
muualla. Pian ilmoittavat yleisön hurjat mieltymyksen osoitukset
hänen saaneen surmansa. Näytelmä loppui, ja toiset samankaltaiset
saivat Rooman kansan piankin tämän tapauksen unhottamaan, vaan
kirkkohistoria ei sitä milloinkaan unhota, sillä se on lehdillensä
ainaiseksi piirtänyt Ignatiuksen sankarikuoleman ja kalliina muistona
säilyttänyt kertomuksen tämän jalon miehen elämänvaiheista, etenkin
tästä hänen viimmeisestä taistelustansa Jumalan kunniaksi.

_Hadrianuksen_ hallitessa (117-138) rupesi kansa vaatimaan
kristittyin surmaamista pakanallisissa juhlissa. Vähän-Aasian
maaherran _Serenius Grannianuksen_ ehdotuksesta kielsi tämäkin
keisari kaikki väkivaltaiset yritykset kristityitä vastaan, vaan
laillisen vainon tie oli kuitenkin jokaiselle heidän vihollisellensa
yhä edelleenkin avoinna, niin että Jesuksen tunnustajat nytkin saivat
paljon kärsiä. Mutta paljoa vaikeammaksi tuli heidän asemansa,
kun _Markus Aurelius_ v. 161 astui valtaistuimelle. Tämä keisari,
jonka stoalaista ylpeyttä kristittyjen innostus ja nöyryys inhotti,
ei ensinkään koettanut hillitä kansan vihaa heitä vastaan, vaan
antoi vielä lisäksi käskyn hakea heitä ja kiduttamalla pakottaa
heitä luopumaan Kristuksesta. Jota enemmän aika edistyi, sitä
vaarallisemmaksi tuli näiden vaiheiden ohessa suuren keisarikunnan
tila. Idässä uhkasivat Parttilaiset, pohjoisessa Germanialaiset;
alituiset sisälliset kapinat, tuon tuostakin sattuneet nälkä- ja
ruttovuodet, maanjäristykset sekä muut onnettomuudet lisäsivät kansan
levottomuutta ja pelkoa. Viha kristityitä vastaan tuli entistä
yleisemmäksi ja raivokkaammaksi. Mitä hirmuisimpia huhuja pantiin
heistä liikkeelle; niimpä kerrottiin heidän seuroissansa tappavan
pieniä lapsia ja juovan heidän vertansa, harjoittavan tavatonta
epäsiveellisyyttä y.m. senkaltaista. Taikauskoisessa kansassa varttui
ja vakaantui se luulo, että tuo yleiseksi tullut luopuminen esi-isien
uskonnosta oli jumalien vihan syynä sekä niiden onnettomuuksien,
joiden alaisena kansa näinä aikoina huokaili. Ei kristittyjen
siveellinen elämä, ei heidän rauhallisuutensa ja ahkeruutensa, ei
heidän auttavaisuutensa kaikkia kohtaan -- ei mikään voinut suojella
heitä kansan raivolta. Turhaan koetti _Justinus Marttyyrikin_
kristinuskoa kirjallisesti puolustaa -- keisari vastasi vainoomalla,
ja v. 166 mestattiin tämä jalo mies Roomassa, missä niin moni muu
samaan aikaan, uhraten kaikki kalliin uskonsa tähden, kuoli hyvä
tunnustus huulillansa.

Kovimmin kohtasi vaino Vähän-Aasian kristityitä, joista erittäin
Smyrnan seurakunnan jäsenet tässä suhteessa vetävät huomiomme
puoleensa. Jääkööt tässä luettelematta nuo julmat rääkkäykset ja
hirveät kidutuskoneet, joilla Jesuksen tunnustajia täällä koetettiin
pakottaa uskosta luopumaan; muistelkaamme sen sijaan kristittyjen
urhoollisuutta tässäkin kovassa koetuksessa. Kirkkohistoria kertoo
suuria näiden sankarein haudoilla. Todistakoot vanhan piispan
Polycarpuksen, tuon ennen mainitun Ignatiuksen ystävän, viimmeiset
elämänvaiheet, miten täällä taisteltiin. Kun vimmastuneet pakanat
olivat kyllästyneet tavallisten kristittyjen kuolemantuskia
katselemaan, alkoivat he vaatia Polycarpuksen henkeä. Piispa oli
vetäynyt eräälle maatilalle, mistä vainoojat hänen pian löysivät.
Hän ei pelästynyt, kun he astuivat sisälle, eikä moittinut heitä,
tarjosi päinvastoin heille ruokaa ja pyysi ainoastaan saada rukoilla
pari tuntia. Polycarpus tuotiin kaupunkiin ja vietiin maaherran
eteen. Tämä lausui: "ajattele toki korkeata ikääsi; vanno että luovut
uskostasi ja huuda toisten kanssa: kuolkoot Jumalan kieltäjät."
Vanhus loi silmänsä taivasta kohti ja huokasi, vaikka aivan toista
tarkoittaen: "niin, kuolkoot jumalankieltäjät," ja kun maaherra
sitten kehotti häntä Kristusta kiroomaan, vastasi hän: "kuusi ja
kahdeksankymmentä vuotta olen Häntä palvellut, eikä hän koskaan ole
minulle mitään pahaa tehnyt; kuinka voisin minä kirota kuningastani
ja Herraani?" "Minulla on petoja" sanoi maaherra. "Anna niiden tulla"
kuului vastaus. "Tulella voin sinua rangaista" huusi maaherra, vaan
Polycarpus vastasi tyynesti: "sinä uhkaat tulella, joka hetken
vain palaa ja sitten sammuu, sillä et tiedä mitään tulevan tuomion
ijankaikkisesta tulesta, joka jumalattomille tallella on. Mutta
miksis viivyt? Tee, mitä tahdot." Tunnin aikaa oli tutkintoa jo
kestänyt; kansa tuli levottomaksi ja alkoi huutaa: "heittäkäät hän
pedoille, viekäät roviolle! Hän on Aasian opettaja, kristittyjen isä
ja meidän jumalien hävittäjä." Maaherra, jonka sydämmeen piispan
jalo käytös oli syvään iskenyt, tuomitsi hänen kuitenkin vihdoin
poltettavaksi. Roviolle astuessaan rukoili Polycarpus: "Herra Jumala,
Jesuksen Kristuksen Isä, minä kiitän sinua, että tällä hetkellä
tahdot tehdä minunkin osalliseksi Jesuksen Kristuksen kärsimisissä.
Sinulle olkoon kunnia Jesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen kanssa
ijankaikkisesti!" Tuli syttyi hitaasti, ja kun rovio vihdoin rupesi
palamaan, eivät liekit koskeneetkaan Polycarpukseen, ikäänkuin jos
olisivat tahtoneet karttaa tätä viatonta, ylevää uhria. Keihäällä
pistettiin hän nyt kuoliaaksi (167). -- Näin taistelee, näin voittaa
ainoastaan se, joka on löytänyt elämän tien Kristuksen seuraamisessa.

Kymmenen vuotta myöhemmin (177) syttyi Galliassa uusi vaino
kristityitä vastaan, jonka kestäessä etenkin _Lyonin_ ja _Viennen_
seurakuntia kovasti ahdistettiin. Tämän vainon lukemattomista
uhreista mainittakoot erittäin: eräs nainen _Blandina_, joka,
valittamatta kärsien kovimmatkin kidutukset ja todistaen: "minä olen
kristitty, eikä meidän keskuudessamme mitään pahaa harjoiteta,"
sankarin urhoollisuudella uhrasi henkensä; 15 vuotias nuorukainen
_Ponticus_ sekä Lyonin vanha piispa _Potinus_.

Toisen vuosisadan viimmeiset vuodet eivät kirkolle olleet
niin myrskyisät kuin edelliset, vaan vaikea oli silloinkin
kristittyjen asema monessa paikassa. Mutta kaikkien vaiheiden
uhalla levisi kristinusko voitollisesti keisarikunnan eri osissa.
Veritodistajain jalo esimerkki puhui voimakasta, jaloa kieltä;
kaikista kansanluokista sai kirkko joka päivä uusia tunnustajia:
vanhuksia, naisia, nuorukaisia, lapsia kokoontui joukottain totuuden
veristä lippua seuraamaan. Mikä kaunis todistus kristinuskon omasta
sisällisestä voimasta!



II.

Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.


    -- -- -- teidän sekaanne tulee vääriä opettajia, jotka
    vahingolliset eriseurat tuovat, ja kieltävät sen Herran, joka
    heidän ostanut on, saattaen heillensä nopian kadotuksen. 2 Piet.
    2: 1.

Kirkon taistellessa vihollisiansa vastaan, syntyi sen omassa
keskuudessa vielä suurempia vaaroja, kuin vainojen tuottamat
onnettomuudet olivatkaan. Tarkoitamme harhaoppeja, jotka jo varhain
kylvivät valheen ja eripuraisuuden myrkyllisiä siemeniä Herran
seurakuntaan. Jo apostolein aikana tapaamme siellä täällä tämän
harhaoppisuuden enteitä, mutta vasta toisella vuosisadalla alkaa
se selvästi esiintyä, muodostaen erityisiä, kirkon ja raamatun
opista enemmän tahi vähemmän poikkeavia lahkoja. Sen ilmiöt
jakaantuvat alussa kahteen pääryhmään: toinen tähtää ykspuolisesti
juutalaisuuteen, toinen taas perustuu pakanalliseen filosofiaan,
johon se lainaa aineksia raamatusta, siten koettaen sulattaa
kristinuskoa pakanallisen tieteen kanssa yhteen. Edellistä edustavat
_Ebionit_ ja _Natsarealaiset_, jälkimmäistä _Gnostikot_.

Kuten ennen on kerrottu, löytyi Jerusalemin seurakunnassa
vanhimmista ajoista asti niitä, jotka puolustivat Mooseksen lain
orjallista noudattamista juutalaisen tavan mukaan. Jerusalemin
hävityksen jälkeen heräsi tämä käsitystapa, jonka yksipuolisuuden
ja kiihkon apostolein oppi ja esimerkki oli saanut asettumaan,
uuteen voimaan. Hadrianus oli nimittäin Jerusalemin raunioille
rakennuttanut _Aelia Capitolina_ nimisen kaupungin sekä kieltänyt
Juutalaisia, joiden kapinoitsemisenhalua hänkin oli saanut
kokea, siihen asettumasta ja erittäin uskonnollisia menoja siinä
harjoittamasta, siten masentaaksensa heidän kansallistunnettansa.
Tämä herätti juutalaiskristityissä innostusta sorrettua Mooseksen
lakia puolustamaan ja muodosti _Ebionien_ ja _Natsarealaisten_
yhdistykset. Edelliset puolustivat ankarasti ympärileikkausta
ja Mooseksen lakia, väittäen sen noudattamista välttämättömäksi
autuuden ehdoksi kaikille kristityille, eivätkä tunnustaneet Paavalia
apostoliksi, selvästikin siitä syystä, että hän niin jyrkästi
poikkesi tästä katsantotavasta. Mutta vieläkin arveluttavampi oli
se heidän väitöksensä, että Kristus oli vain ihminen, joka vasta
kasteessa varastettiin jumalallisilla voimilla. Heidän käyttämässään
n.k. Matteuksen evankeliumissa ei ensinkään löytynyt kertomusta
Vapahtajan syntymisestä ja ylönluonnollisesta sikiämisestä, vaan
se alkoi Johannes Kastajan historialla. Vähemmän ankarat olivat
Natsarealaiset, jotka vaativat Mooseksen lain noudattamista
ainoastaan juutalaisuudesta kääntyneiltä, puolustivat Paavalin
apostolista arvoa eivätkä kieltäneet Kristuksen jumaluutta, vaan he
takertuivat jo varhain Gnostikkojen pauloihin ja joutuivat siten
vieläkin vaarallisemmille harhateille. Vielä neljännellä vuosisadalla
tapaamme heitä Palestiinassa, Jordanin itäpuolella; Ebionien jäljet
katoavat jo varemmin.

Siihen aikaan, jolloin kristinusko alkoi levitä maailmassa,
olivat kreikkalais-roomalaisen sivistyksen kukat jo alkaneet
lakastua. Vanhat uskonnot olivat jo aikoja sitten paljastaneet
kelvottomuutensa eivätkä filosofein oppijärjestelmätkään enää
voineet ihmisiä tyydyttää. Kaikille ajatteleville kävi vanhan
maailman kykenemättömyys synnyttää jotain uutta päivä päivältä
selvemmäksi, mutta ennenkuin pakanallinen tiede ja viisaus
luopuivat herruudestansa, yhtyivät aikakauden nerokkaimmat ja
voimakkaimmat henkilöt suureen työhön, jonka tarkoituksena oli luoda
elähyttävää henkeä ja uutta voimaa vanhentuneisin oppikaavoihin
ja sivistysmuotoihin. Kooten kaikkialta aineksia tähän suureksi
aiottuun rakennukseen, koettivat he sulattaa yhteen kaikki tunnetut
sivistysaineet, kuinka erinkaltaiset nämä sitten olivatkin. Näin
syntyi _uusplatonilainen filosofia_ ja sille uskottiin pakanamaailman
tieteellinen taistelu kristillistä tunnustusta ja oppia vastaan.
Ajan hengen tahraamana kietoutui moni kristittykin tämän uuden
viisaustieteen pauloihin, ja täten syntyi itämaalaisten unelmain,
kreikkalaisen filosofian ja kristillisten aatteiden sekoituksesta
tuo eriskummallinen, eri tahoille kauas haaraantuva uskonnollinen
oppijärjestelmä, jonka vaihtelevat ilmiöt tunnetaan _gnostisismin_
yhteisellä nimellä.

Mahdotonta olisi yhdessä jaksossa täydellisesti esitellä Gnostikkojen
oppia. Siitä löytyy nim. niin monta toisistansa eroavaa järjestelmää,
jotka eivät sovi yhteiseen kaavaan, jommoista senvuoksi ei olekaan.
Gnostikot jakaantuvat kahteen pääluokkaan: _aleksandrialaiset_ ja
_syyrialaiset Gnostikot_. Edellisten mietteiden pääkohdat, mikäli
niitä voi yhteensovittaa, ovat seuraavat: Jumala on määräämätön,
käsittämätön henkisyys; hän on tosin kaiken henkisen elämän
alkulähde, vaan toiselta puolen persoonaton aate vain, joka
ijankaikkisuudesta lepää tunnottomana, toimetonna. Itsetajuntaan
pääsee tämä Gnostikkojen jumala vasta _aioonein_ kautta, jotka,
lähtien hänestä ijankaikkisen luonnonlain pakosta, hänen kera
muodostavat _valkeuden, puhtaan henkisyyden valtakunnan_. Tämän
jyrkkänä vastakohtana on _aineen_ eli _pimeyden_ niinikään
ijankaikkisuudesta olemassa oleva _valtakunta_. Muutamat aioonit
vaipuivat heikkoudesta aineesen, ja täten syntyneestä valon ja
pimeyden aineksien sekoituksesta muodosti _demiurgi_, eräs alhainen
aiooni, näkyväisen maailman. Ihmishenki semmoisenaan on puhdas
ja valoisa, sen nykyinen saastaisuus riippuu siitä, että se on
yhtynyt aineesen, joka on syntinen ja paha. Vapahtaaksensa aiooneja
pimeyden vallasta tuli korkein aiooni, Kristus, maailmaan, opettaen
esimerkillään ihmisiä ruumiinkidutuksilla voittamaan aineen, jotta
heidän henkensä, kuoleman kautta vihdoin kokonaan vapautettuna
ruumiin kahleista, pääsisi palajamaan valkeuden valtakuntaan. Vaan
pysyäksensä itse vapaana synnistä, ilmaantui Kristus valeruumiissa,
jonka vuoksi hänen kuolemansakin oli ainoastaan valekuolema.
Syyrialaiset Gnostikot, jotka perustuivat _Soroasterin oppiin_,
käsittivät valkeuden ja aineellisuuden valtakuntain keskinäisen
suhteen vieläkin jyrkempänä, ijankaikkisesti sovittamattomana
taisteluna, jota paitsi he muissakin kohden poikkesivat
aleksandrialaisten veljiensä katsantotavasta. Jälkimmäisten etevin
edustaja on _Valentinus_, eräs juutalaiskristitty, joka toisen
vuosisadan keskipaikoilla vaikutti opettajana Aleksandriassa ja
Roomassa; edellisistä mainittakoon _Saturninus_, jonka Hadrianuksen
aikana tapaamme Antiokiassa.

Eräs kirkkohistorioitsija vertaa Gnostikkojen oppia kiehuvaan
noitakattilaan, jonka savuisassa höyryssä esiintyy hurjasti
muodostuneita kuvaelmia, ja tämä vertaus onkin hyvin sattuva,
Heidän rohkeat, hehkuvan ja hillitsemättömän mielikuvituksen
kannattamat ajatuksensa luovat mitä kummallisimpia näköaloja, joiden
synkät, unelmankaltaiset haaveet vaihtelevissa muodoissa kiitävät
silmiemme ohitse. P. raamatun ylevä oppi elävästä, persoonallisesta
Jumalasta, joka vapaasta rakkaudesta loi maailman, sen kertomus
syntiinlankeemisesta ja ihmiskunnan turmeltuneesta tilasta,
evankeliumi ihmisten pelastuksesta Jesuksessa Kristuksessa -- kaikki
muuttuu Gnostikkojen oppijärjestelmissä totuuden irvikuvaksi, joka
ei voi tyydyttää omaatuntoa eikä järkeä, Ja tätä uutta, ihmishengen
omatekoista viisautta kokivat muutamat n.s. oppineet nyt levittää
kristikunnassa, koska heistä oli muka alentavaista uskolla omistaa
raamatun yksinkertaista oppia. Mutta heidän viisautensa levitti
pimeyttä vain pettyneiden ihmisten sydämmiin, ryöstäen kaikilta,
jotka siihen takertuivat, kristinuskon tarjoomat rikkaat aarteet sekä
asettaen heidät turvattomina, toivottomina jatkamaan matkaansa elämän
aavalla eksyttävällä merellä. Pian näkyivät seuraukset, Gnostikkojen
alussa ankara elämä ruumiinkidutuksiesa ja kaikenlaisissa
itsensäkieltämisissä synnytti vähitellen vastakohtansa, Monissa
paikoin antautuivat he hurjaan epäsiveellisyyteen, väittäen lihan
vallan siten helpoimmin masentuvan. Tälle kannalle asettuivat esim.
_Kainiitat_ ja _Nikolaiitat_, joiden hirvittävä epäsiveellisyys
herätti inhoa pakanoissakin. Asiain näin ollen täytyi kirkon koota
kaikki voimansa estääksensä tätä turmeluksen tulvaa hävittämästä
viheriöitseviä niittyjänsä. Mutta vaikka gnostisismi ei kestänyt
taistelua totuuden puolustajia vastaan, vaan vähitellen katosi
näyttämöltä, jätti se kuitenkin tuntuvia jälkiä Herran seurakuntaan,
sillä vielä kauan tämän jälkeen tapaamme kirkossa poikkeuksia
raamatun osottamalta tieltä, jotka muistuttavat Gnostikoista,
todistaen kuinka vaikea kristikunnan oli päästä vapaaksi heidän
vaarallisista verkoistansa.

Mitä likeisimmin sukua Gnostikkojen mietteiden kanssa ovat ne
haaveet, joita tapaamme persialaisen _Manin_ eli _Manichaeuksen_
perustamassa harhaopissa. Matkoillansa oli hän länsimailla
pintapuolisesti tutustunut kristinuskoon ja kotia palattuansa
koetti hän esi-isiensä pakanalliseen uskontoon sovitella muutamia
sen totuuksista. Persialaiset papit surmauttivat hänen inhottavalla
tavalla (277), mutta hänen perustamaa lahkoansa he eivät saaneet
masennetuksi. Manilaisia tapaamme myöhempinä aikoina monissa paikoin
kristikunnassa.



III.

Katsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.


    -- Olkaat aina valmiit vastaamaan jokaista, kuin teidän toivonne
    perustusta tutkistelee, joka teissä on, hiljaisuudella ja
    pelvolla. 1 Piet. 3: 15.

Täynnä vaaroja ja vaikeuksia oli tämä aika. Nuo veriset vainot,
joista olemme kertoneet, vaativat joka päivä uusia uhreja, ja lisäksi
rupesi pakanallinen tiedekin nyt kaikin keinoin koettamaan kumota
kristinuskoa, jota paitsi yhä karttuva harhaoppisuus häiritsi kirkon
rauhaa, tuottaen eripuraisuutta ja riitaa veljellisen rakkauden
ja sopusoinnun sijaan. Jos milloinkaan niin vaadittiin tämän ajan
kristityiltä totuuden jaloa, urhoollista tunnustamista sanoilla
ja töillä ja sitä rakkautta, joka "kaikki kärsii, kaikki uskoo."
Vaan kirkko ei kuitenkaan sortunut tässäkään taistelussa, sillä
Herra taisteli sen puolesta. Marttyyrein jalo joukko ei ole ainoa
todistamassa, että Hän nytkin oli läsnä seurakuntaansa: monet muut
ilmiöt osottavat samaa. Niinpä viittaa esim. ajan kristillinen
kirjallisuus kaikkien erehdyksien uhallakin tähän lohdulliseen
totuuteen.

Jo ennen on puhuttu n.s. apostolisista isistä, jotka melkein
kaikki elivät tänä aikakautena. Noudattaen suurten opettajainsa
esimerkkiä, kirjoittivat he kirjeitä seurakunnille, opettaen ja
neuvoen kristityitä oikein vaeltamaan elämän kaitasella tiellä sekä
lohduttaen heitä koetuksen ja vainon hetkinä. On kyllä totta, että
eivät heidän kirjeensä mitenkään voi vetää vertoja uuden testamentin
kirjoille, totta sekin, että apostoliset isät monesti erehtyvät
opissansa, mutta emme silti saa halveksia heidän merkitystänsä kirkon
historiassa. Päinvastoin löydämme heidän kirjoituksissaan monesti
kalliita aarteita, joiden vertaisia ei joka aika synnytä.

Kuten jo mainitsimme, ei pakanamaailma enää tyytynyt ainoastaan
niihin väkivaltaisiin keinoihin, joilla se alussa muihin ryhtymättä
oli koettanut Jesuksen tunnustajia sortaa. Sen pajassa valmistui
nyt toisiakin aseita, joiden avulla ruvettiin kristinuskoa
kirjallisuudenkin alalla hätyyttämään. Kaikenkaltaisia valheellisia
juttuja, joita niin halukkaasti kerrottiin kristityistä ja heidän
elämästään, koettivat toiset kirjallisesti levittää. Sitäpaitsi
tekivät filosofit parastansa tieteellisesti todistaaksensa
kristinuskon muka kelpaamattomuutta ja kykenemättömyyttä tyydyttämään
ihmisjärjen vaatimuksia. Tämän ohessa ilmaantui semmoisiakin
kirjailijoita, jotka ivaten ja pilkaten kilvan pyrkivät samaa
tarkoitusta saavuttamaan. Viimemainituista ovat etenkin tunnetut
_Celsus_ ja _Lucianus_. Edellinen pilkkaa kristittyjen uskoa,
joka edellyttää Jumalan alentuvan ihmisiä vihaamaan, vieläpä
rakastamaankin. Jumala -- niin hän arvelee -- ei huoli ihmisistä
enemmän kuin apinoista ja kärpäsistä. Verraten kristityitä
muurahaisiin ja matoihin, puhuu hän halveksimalla etenkin heidän
uskostansa syntisiä armahtavaan vapahtajaan, väittäen koko tämän
opin perustuvan valheelliseen satuun. Hänen sanansa ilmaisevat
katkeraa vihaa kristityitä vastaan, joiden lukuisuus näyttää häntä
arveluttavan. Lucianuksen iva on toista laatua. Häntä on kutsuttu
tämän aikakauden Voltaireksi, sillä hän pilkkaa kaikkia uskontoja,
säästämättä yhtä vähän vanhoja filosofeja kuin kristityltä.
Viimemainituista kertoessa kirjoittaa hän muun muassa: "Näiden
ihmisraukkojen päähän on pöllähtänyt se luulo, että heidän
ruumiinsa ja sielunsa ovat katoamattomat ja että he saavat elää
ijankaikkisesti; sentähden ylönkatsovat he kuolemaa, vieläpä sitä
etsivätkin. Heidän ensimmäinen lainsäätäjänsä on luulotellut heille
että he kaikki ovat veljiä, kun vain ovat eronneet meistä ja
kieltäneet kreikkalaiset jumalat, sekä kehottanut heitä palvelemaan
ristiinnaulittua sofistaa ja elämään hänen sääntöjensä mukaan. Jos
joku kavala viekoittelija tulee heidän luoksensa ja tietää oikeat
keinot, niin hän piankin voi rikastua ja sitten nauraa hän tyhmää
kansaa."

Maailman hyökkäyksiä vastustamaan esiintyvät nyt _apologeetat_
(puolustajat), näyttäen _puolustuskirjoissaan_ toteen, kuinka
syyttömät Jesuksen tunnustajat olivat kaikkiin niihin rikoksiin,
joista heitä soimattiin, sekä todistaen tieteellisesti kristinuskon
verratonta ylevyyttä kaikkien muiden uskontojen ja oppijärjestelmäin
rinnalla. Toisen vuosisadan apologeetoista vetävät huomiomme
puoleensa: _Tatianus, Atenagoras Teofilus Antiokiasta_ sekä
etenkin jo ennen mainittu Justinus Marttyyri, joka on heistä
kaikista etevin. Tämä Justinus oli syntyperältään kreikkalainen,
vaikka hän oli elänyt ensimmäiset vuotensa Samariassa, minne hänen
vanhempansa olivat muuttaneet. Kauan oli hän, niinkuin hän itse
kertoo, turhaan hakenut totuutta eri filosofein kouluissa, kunnes
hän vihdoin antautui uusplatonilaisuuteen. Jo luuli hän tässä opissa
löytäneensä, mitä etsi, kun hän kerta tapasi erään vanhan miehen,
joka alkoi hänelle puhua kristinuskon syvistä totuuksista. Vanhuksen
sanat iskivät syvään hänen sydämmeensä ja herättivät hänessä
vastustamatonta halua tutkimaan raamattua, Tästä kirjasta Justinus
löysi, mitä hän niin kauan turhaan oli hakenut, ja tästä lähtien
uhrasi hän koko elämänsä totuuden palvelukseen ja puolustukseen.
Me tiedämme hänen pysyneen tälle totuudelle uskollisena loppuun
asti, tiedämme hänen ansainneen Marttyyrin kunnianimen, jolla
kirkko on tahtonut hänen muistoansa kunnioittaa, -- Ensimmäisen
puolustuskirjansa kirjoitti Justinus luultavasti jo v. 139 ja jätti
sen silloiselle keisarille _Antoninus Piukselle_. Vaan turha oli
hänen yrityksensä johdattaa Rooman hallitusta ja sen pakanallisia
alamaisia käsittämään kristinuskon jaloutta ja sen tunnustajain
siveellistä puhtautta. Vielä toisenkin puolustuskirjan ehti hän
kirjoittaa ennenkuin hän verellänsä kirkkohistorian lehdille
piirsi vieläkin paremman todistuksen kristinuskon ylevyydestä.
Lainaamme tähän muutamia otteita Justinuksen puolustuskirjoista.
"Me (kristityt) emme uhraa epäjumalan kuville, joita käsin tehdään,
vaan me palvelemme totista Jumalaa, jonka Kristus on meille
ilmoittanut. Meitä kyllä pidetään mielettöminä, koska omistamme
tälle Kristukselle, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen
aikana, jumalallisen kunnioituksen, vaan he (vihollisemme) eivät
voisi niin soimata jos tietäisivät ristin salaisuuden. Me, jotka
ennen elimme siveettömyydessä, harrastamme nyt puhtautta; me,
jotka muinoin turvasimme noitakeinoihin, olemme nyt pyhittäneet
elämämme hyvälle, luomattomalle Jumalalle; me, jotka ennen pidimme
tavaroita ja rikkautta kaikkea muuta kalliimpana, annamme nyt
vapaaehtoisesti omastamme tarvitseville; me, jotka kävimme sotaa
toisiamme vastaan emmekä tahtoneet tietääkään niistä, jotka eivät
kuuluneet meidän kansaamme, istumme nyt samassa pöydässä heidän
kanssansa ja rukoilemme vihollistemme puolesta. Mitä, jotka vihan
vimmassa meitä vainoovat, koetamme hyvyydellä lepyttää, ja me
toivomme luottamuksella, että hekin voivat päästä saman onnen
osallisuuteen, josta me nyt iloitsemme." Nämä sanat ovat rauhan
sanoja keskellä taistelun kiihkoa, kristillisen rakkauden vakaata ja
ylevää kieltä meluavan maailman myrskyissä. Ja jos kohtakin meidän
täytyy myöntää että Justinus monesti erehtyy, vieläpä joskus esittää
väärin kristinuskon päätotuuksiakin, sekä että hän liian rohkeilla
vertauksillaan ja mielivaltaisilla olettamisillaan useinkin eksyy
pois oikealta tieltä, on kirkkohistoria kuitenkin aina kalliissa
muistossa säilyttävä hänen jalon taistelunsa totuuden puolesta
aikana, jolloin Herran tunnustajilta vaadittiin niin paljon.

Mistä kirjailijoista, jotka toisella vuosisadalla puolustivat
kirkon oppia lahkolaisia vastaan, on Polycarpuksen oppilas
_Irenaeus_ epäilemättä etevin. Jo varhain lähti hän Galliaan
luultavasti vastustamaan tässäkin maassa löytyviä Gnostikkoja
ja oli presbyterinä täällä, kun Lyonin ja Viennen seurakunnat
joutuivat tuon kauhean vainon alaisiksi v. 177. Potinuksen jälkeen
tuli hän Lyonin piispaksi ja kärsi marttyyrikuoleman v. 202. Vielä
vanhoilla päivillään muistelee Irenaeus hellällä rakkaudella ja
suurella kunnioituksella suurta opettajaansa. Niin kirjoittaa hän
eräälle nuoruudenystävälleen, jota hän koettaa saada luopumaan
Gnostikkojen petollisista paaveista: "Mitä elämämme aikuisimpina
vuosina olemme kuulleet ja havainneet, se kasvaa yhteen sielumme
kanssa, niin että vieläkin päivän selvästi muistan paikan, missä
autuas Polycarpus istui, hänen tapansa ja ulkomuotonsa sekä puheensa,
jotka hän seurakunnalle piti kertoessaan meille kanssakäymisestänsä
Johanneksen ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet Herran; -- muistan
selvästi kuinka hän kertoi heidän puheistansa, Herran sanoista ja
ihmetöistä. Hänen puheensa olivat aina raamatun mukaisia. Tämmöisiä
minä kuulin sen armon kautta, jonka Jumala on minulle antanut;
paperille en niitä kirjoittanut, vaan sydämmeeni, ja siinä minä
niitä Jumalan avulla aina säilytän." Asettuen kokonaan kirkon
säilyttämän suullisen kertomuksen ja p. raamatun perustukselle ei
Irenaeus antau tieteellisiin tutkimuksiin ja väittelyihin uskonnon
alalla, vaan puhuu uskon ja vakuutuksen yksinkertaista kieltä. Tuon
tuostakin teroittaen lukijoillensa sitä totuutta, että me pääsemme
oikeaan käsitykseen Jumalasta ainoastaan Häntä rakastamalla sekä
jokapäiväisen pyhityksen kautta, kammoo hän kaikkia filosofillisia
tutkimuksia, "sillä" -- niin hän sanoo Paavalin kanssa -- "tieto
paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa." Ainoastaan tältä kannalta tahtoo
hän uskonnon syvimmätkin salaisuudet käsittää, ja sentähden säilyttää
hän taistelussaan Gnostikkojakin vastaan tuon sydämmen lempeyden,
joka on kristillisen kirjailijan kauniin ominaisuus Lukiessamme
hänen kirjaansa "harhaoppisia vastaan" tiedämme hänen rukoilleen
niiden puolesta, joita vastaan hän taisteli. Irenaeuksen lempeä
ja rauhallinen mieliala ilmaantui kauniilla tavalla myöskin itä- ja
länsimaiden kristittyjen välillä pääsiäisjuhlan viettämisestä
syntyneessä riidassa. Asian laita oli seuraava. Vähän-Aasian
seurakunnat, joissa löytyi paljo juutalaiskristittyjä, olivat
säilyttäneet vanhan testamentin tavan syödä pääsiäislammasta Misan
kuun 14 p:nä. Seuraavan päivän viettivät he sitten Herran kärsimisen
muistoksi sekä 17 päivänä ylösnousemisen juhlaa Länsimaiden kristityt
eivät hyväksyneet tätä tapaa, koska pääsiäisjuhla siten saattoi
sattua vietettäväksi minä viikonpäivänä hyvänsä Asia tuli puheeksi,
kun Polycarpus Smyrnasta v. 160 kävi Roomassa Täkäläinen piispa
_Annicetus_ puolusti länsimaalaista katsantotapaa jota vastaan
Polycarpus väitti itse viettäneensä pääsiäisjuhlaa Johanneksen kanssa
vanhan tavan mukaan. He erosivat kuitenkin sovussa toisistansa, ja
kysymys jäi tällä kerralla sikseen Mutta v 196 syntyi sama riita
jälleen ja tiili silloin hyvinki kiivaaksi Rooman silloinen piispa
_Viktor_, joka saman kysymyksen johdosta oli riitaantunut Efesoksen
piispan _Polycarpuksen_ kanssa, kiihtyi kiivaudessaan niin että hän
rikkoi kaiken yhteyden Vähän-Aasian seurakuntien kanssa. Silloin
kirjoitti Irenaeus Viktorille kirjeen jossa muun muassa tapaamme
seuraavat kauniit sanat: "Apostolit ovat säätäneet, ettei kenenkään
omatunto saa loukkaantua ruo'asta tahi juomasta eikä määrätyistä
sabatti- tahi juhlapäivistä Mistä siis kaikki nämä riidat ja
häiriöt? Me vietämme juhlia, vaan vihan ja kiukun hapatuksessa,
kun rikkirevimme Jumalan kirkkoa pitäen silmällä ainoastaan, mitä
ulkonaista on, unhottaen uskon ja rakkauden." Riitaa Irenaeus ei
saanut asettumaan, sitä kesti aina vuoteen 325, jolloin _Nicaean
kirkolliskokous_ sen vihdoin ratkaisi, mutta kirkkohistoria on aina
muistava hänen ylevämielinen käytöksensä tässäkin tilaisuudessa,
samoin kuin se suurella kiitollisuudella ja kunnioituksella yleensä
muistaa hänen hyvää työtänsä kirkon palveluksessa ja siitä syystä
omistaa hänelle etevän sijan _kirkko-isien_ jalossa joukossa.

Jumalan palveluksessa seurattiin vielä apostolisen aikakauden
yksinkertaista tapaa. Vaikka se mielipide oli yleinen, että kristityn
sabatti on joka päivä eikä riipu säädetyistä ajoista eikä määrätyistä
paikoista, tahdottiin kuitenkin erittäin muistaa muutamia päiviä
viikossa. Min vietettiin _keskiviikkoa_ muistamalla Kristuksen
kärsimisen alkua, _perjantaita_ Hänen kuolemansa ja _sunnuntaita_
Hänen ylösnousemisensa muistoksi. Molemmat edelliset päivät
olivat _surupäiviä_, joina paastottiin ja polvistuen rukoiltiin,
viimemainittu sitä vastoin vietettiin _ilopäivänä_; silloin
toimitettiin rukoukset seisaalta eikä paastottu. Kuten ennen on
mainittu säilyttivät juutalaiskristityt lauantain (sabattipäivänä).
He viettivät sitä ilopäivänä, jota vastoin länsimaiden seurakunnat,
vastustaen tätä katsantotapaa, alkoivat sitä surupäivänä pitämään ja
semmoisena viettämään. Muuten määrättiin jumalanpalveluksen menot ja
kirkon juhlaryhmä tarkemmin vasta myöhempinä aikoina, jonka vuoksi
täydellisempi kertomus tähän kuuluvista asioista paraiten sopii
esiteltäväksi toisessa paikassa.

Tähän aikaan, jolloin harhaoppisuuden synnyttämä eripuraisuus
uhkasi erikoisseuroihin jakaa Herran seurakunnan, esiintyi myös yhä
selvemmin _yhden katolisen_ (yleisen) _kirkon_ aate vastustamaan
lahkolaisuuden harjoittavaa vaikutusta. Vaan tällä aatteella oli
vieläkin tärkeämpi ja syvempi merkitys: se ilmaisi nimittäin samalla
tuota kristinuskon ylevää tarkoitusta yhdistää koko ihmiskunnan
yhdeksi ainoaksi lammashuoneeksi, jonka paimen on Kristus. Jo tämän
aikakauden etevimmät henkilöt, niinkuin Polycarpus, Irenaeus y.m.
puolustavat jäykästi kirkon katolisuutta. Hengen sisällinen yhteys
vaati kyllä yhteyttä ulkonaisissa oloissakin, mutta ajan pyrinnöt
tässä suhteessa tulivat toiselta puolen vaarallisiksi kirkolle, kun
näet ruvettiin pitämään ei ainoastaan harhaoppeja, epäsiveellisyyttä
ja luopumista seurakunnasta, vaan myös jokaista poikkeusta yleisestä
tavasta ulkonaisissa muodoissa, hallitustavassa ja jumalanpalveluksen
menoissa irroittumisena kirkon ja samalla Kristuksen yhteydestä.
Kirkon yksyyden aate esiintyi elävänä piispan persoonassa, jonka
virkaa ruvettiin pitämään entistä suuremmassa kunniassa. Poiketen
apostolisen aikakauden tavasta, antoi tämä aika sanotun nimen
ainoastaan yhdelle joka seurakunnassa ja häntä pidettiin muita
seurakunnan palvelijoita etevämpänä ja arvokkaampana. Tämä on sen
katsantotavan ensimmäisiä enteitä, joka sittemmin saa kristikunnan
vuosisatojen kuluessa polvistumaan paavin valtaistuimen edessä.



IV.

Septimius Severus vainoo kristityitä.


    Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enämpi kuin minua, ei
    se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka
    tytärtänsä enämpi kuin minua ei se ole minulle sovelias. Math.
    10: 37.

Toinen vuosisata oli kulunut umpeen; verisenä nousi kolmannen
vuosisadan aurinko taivaalle, ennustaen kristityille uusia
taisteluja ja kärsimisiä. _Septimius Severus_, joka v. 193 oli
tullut keisariksi, oli alussa hyvinkin ystävällinen kristityille,
kunnes hänen mielensä yhtäkkiä muuttui aivan vastaiseksi. Syyksi
väittävät muutamat seuraavan tapauksen. Eräs afrikalainen legioni
saapui kerta keisarin luokse vastaan ottamaan hänen sille lupaaman
palkinnon. Kaikki sotilaat esiintyivät seppelöittyinä, paitsi yksi,
joka kantoi seppelettänsä kädessä. Hän oli, näet, kristitty eikä
tahtonut noudattaa toveriensa pakanallisia tapoja. Miehen käytös
herätti Septimius Severuksessa epäluuloa kristittyihin ja heti kielsi
tämä erityisellä lainsäädännöllä jokaista kristinuskoon kääntymästä.
(202). Olipa syy mikä tahansa, kova vaino syntyi, jonka ääretöntä
julmuutta Jesuksen tunnustajat etenkin Pohjois-Afrikassa saivat
kokea. [Ruotsalainen runoilija Stagnelius on murhenäytelmässään
"Marttyyrit", joka löytyy suomeksikin käännettynä, runollisesti
kuvannut tämän vainon vaiheita.]

Luultavasti jo ennen v. 202 olivat Syyrian seurakunnat taasenkin
joutuneet pakanain vainoovan vihan alaisiksi. Täältä levisi vaino
ensiksi Aleksandriaan, missä lukematon joukko Jesuksen tunnustajia
rovioilla, mestauslavalla, ristin päällä sekä muilla kidutuksilla
surmattiin. He kärsivät urhoollisesti kaikki tuskat, ja heidän
jaloutensa saavutti monesti pakanainkin kunnioitusta. Tämän vainon
uhreista on etenkin eräs nuori nainen nimeltä _Potaminaea_ tullut
kuuluisaksi, ja moni kaunis kertomus hänestä säilyi vielä kauan
tämän jälkeen kansassa, joka muisti häntä melkein ylönluonnollisena
olentona. Herättäen huomiota yhtä paljon ihanalla ulkonäöllään kuin
neitsyeellisellä puhtaudellaan, tuotiin Potaminaea tutkittavaksi
heti vainon alussa. Raaka tuomari koitti ensiksi uhkauksilla ja
kovilla kidutuksilla pakottaa häntä uskosta luopumaan, vaan kun
tämä ei onnistunut, antoi hän käskyn polttaa hänet. Pilkaten
seurasi Aleksandrian raaka yleisö jalon neitosen viimmeistä matkaa,
saadaksensa nähdä hänen kuolemantuskiansa, ja töin tuskin saattoi
sotamies -- hänen nimensä oli _Basilides_, -- jonka vartioittavaksi
Potaminaea oli uskottu, suojella häntä kansan raa'alta väkivallalta.
Kiitollisuutta säteilivät kauniin uhrin silmät tälle miehelle,
joka ainoana kaikista osotti hänelle sääliväisyyttä tämän kovan
koetuksen hetkinä, ja Basilides kuuli hänen lausuvan: "kun minä
pääsen pois, rukoilen Herraa että Hän palkitsee sinua siitä hyvästä,
jota olet minulle osottanut." Kun ehdittiin määrätylle paikalle,
laskettiin Potaminaea verkalleen jäsen jäseneltä, jotta hänen
tuskansa kauemmin kestäisivät, kiehuvaan pikeen. Täten loppuivat
vihdoin hänen kärsimisensä. -- Muutaman päivän päästä mestattiin
Basilideskin, jonka sydämmessä Potaminaean jalo esimerkki oli
virittänyt ijankaikkisen elämän valon. Hänkin kuoli uskonsa tähden
ristiinnaulittuun Vapahtajaan.

Länteenpäin kääntyivät nyt vainon myrskyt levittäen kauhujaan
_Kartagonkin_ nuoressa seurakunnassa. Tämän kaupungin vankilassa
tapaamme tähän aikaan muiden muassa kaksi nuorta naista, _Vivia
Perpetuan_ ja _Felicitaan_, jotka uskoivat Vapahtajaan. Vastikään
olivat he päättäneet sen opetus- ja koetusajan, jonka kirkko vaati
pakanuudesta kääntyneiltä, ennenkuin nämä kasteen kautta otettiin
kristillisen seurakunnan jäseniksi. Perpetua oli korkeasukuinen
ainoastaan 21 vuoden ikäinen vaimo, jolle tämä maailma tarjosi
mitä sillä on viehättävintä ja parasta. Muun muassa kutsui pieni
rintalapsi, jonka hän sai ottaa mukaansa vankilaan, hänen ajatuksiaan
takasin maailmaan, ja kun lisäksi hänen vanha, harmaapäinen isänsä,
joka oli pakana, surusta masentuneena tuli vankilaan, rukoillen
häntä luopumaan Kristuksesta, syntyi nuoren vaimon sydämmessä kova
taistelu. Voittaen kiusaukset, vastasi hän kuitenkin vanhuksen
helliin rukouksiin: "en voi sanoa itseäni muuksi, kuin olen ja
olen oleva: olen kristitty." Muutaman päivän perästä siirrettiin
kristityt vangit siitä verraten hyvästä vankilasta, jossa heitä
tähän asti oli säilytetty, pimeään luolaan. Täällä oli suuri joukko
kaikenkaltaisia pahantekijöitä, joiden paatumus ja hurja raakuus
teki kristittyjen tilan vielä surkeammaksi. Vanginvartijain iva ja
säälimättömyys lisäsi heidän kärsimisiänsä. Tämmöisten vaiheiden
ohessa koitti näille Jesuksen tunnustajille se päivä, jona he kasteen
kautta olivat otettavat seurakunnan yhteyteen -- sen seurakunnan,
jonka paljas nimi silloin herätti ylönkatsetta ja vihaa kaikkialla
eikä tuottanut sen jäsenille muuta kuin tuskaa ja onnettomuutta
maailmassa. Ja kuitenkin odottivat he ikävällä tätä hetkeä! Semmoinen
oli marttyyrien usko ja rakkaus Vapahtajaan! Muutamat diakonit,
jotka olivat päässeet sisälle vankilaan, kastoivat nämä kuolemaan
vihityt uhrit kolmiyhteisen Jumalan nimeen sen taivaallisen
valtakunnan alamaisiksi, jonka kirkkautta ja kunniaa kaikki ne saavat
nähdä, jotka loppuun asti uskollisina pysyvät. Sanottuin diakonein
onnistui toimittaa vangeille vähän parempi paikka eräässä toisessa
vankihuoneessa, vaan täällä odotti Perpetuaa vielä tuskallinen
taistelu. Sinne saapui nimittäin hänen isänsä, koettaen vielä kerta
kyyneleillä ja rukouksilla muuttaa tyttärensä päätöstä. "Lapseni"
huokasi vanhus "sääli toki isäsi harmaita hiuksia! Sääli isääsi, jos
vielä ansaitsen kantaa tätä nimeä. Minä olen kasvattanut sinua, sinä
olet ollut minulle veljiäsi rakkaampi, voi, älä tuota minulle tätä
häpeää. Muista äitiäsi, sukulaisiasi, poikaasi, joka ei jää eloon,
jos sinä kuolet. Karkota nuo korkeat ajatukset pois mielestäsi äläkä
syökse meitä kaikkia onnettomuuteen." Perpetua vastasi: "kun seison
tuomioistuimen edessä, on kaikki päättyvä niin, kuin Jumala tahtoo;
tiedäthän, ettemme ole omassa vallassamme, vaan Jumalan vallassa."
Sortunein mielin lähti isä pois. Kun Perpetua sitten tuotiin
tutkittavaksi, koetti maaherrakin hänen mieltänsä muuttaa, sanoen:
"sääli isäsi harmaita hiuksia, sääli lastasi, uhraa keisarille!"
Mutta vakavasti vastasi jalo vaimo: "isäni onnettomuutta kyllä suren
yhtä paljon, kuin jos itse kärsisin hänen tuskansa, mutta omatuntoni
ei salli minun muuta tunnustaa, kuin mitä sydämmeni uskoo." Lopuksi
antoi maaherra vitsoilla piestä Perpetuan isää, jotta tytär
sääliväisyydestä vihdoinkin taipuisi, mutta vaikka taistelu oli kova,
ei Perpetua nytkään horjunut. Kristityt tuomittiin petojen eteen
heitettäviksi, ja Perpetua vietiin takasin vankilaan. Vahvistaen
uskoansa viimmeiseen taisteluun, nautti hän Herran ehtoollisen
muiden kuolemaan vihittyjen kanssa. Näiden joukossa oli, kuten yllä
mainitsimme, Felicitaskin, joka vankilassa oli synnyttänyt lapsen.
Kooten viimmeiset voimansa erosivat nämä molemmat hengiltä tuomitut
äidit pienokaisistansa, jotka he uskoivat ystävilleen hoidettaviksi,
ja seurasivat muita marttyyrejä näytelmäpaikalle. Kansan huviksi
olivat miehet puettavat Saturnuksen pappien, naiset Ceres jumalatarta
palvelevain naispappein pukuun, mutta kristityt sanoivat: "annammehan
vapaaehtoisesti elämämme, koska emme tahdo uhrata epäjumalille;
miksi meitä siis tähän pakotetaan?" Asianomaiset pitivät anomusta
kohtuullisena ja Jesuksen tunnustajat saivat esiintyä näyttämöllä
omissa vaatteissaan. Jo kuului petojen kiljunta, marttyyrit
suutelivat toisiansa ja veisaten ylistysvirttä sen Herran kunniaksi,
jolle he olivat elämänsä pyhittäneet, odottivat he levollisina
kuolemaa. Hetkinen vain -- ja heidän tuskansa olivat loppuneet ja
katoomattoman ilon päivä heille koittanut.

Septimius Severuksen vaino kesti monta vuotta, vaikkei se kuitenkaan
ollut yleinen koko valtakunnassa. Niiden maakuntien joukossa, joissa
kristityltä vainottiin, mainitaan Galliakin, missä, kuten jo on
kerrottu, kirkkoisä Irenaeuskin silloin sai surmansa. -- Tällä tavoin
surmasi onneton keisarikunta, jonka perikatoa barbarein uhkaavat
joukot, sisälliset eripuraisuudet ja yhä karttuva tapainturmelus
valmistivat, vielä kauan jaloimpia naisiansa ja paraita miehiänsä
sokeutensa uhriksi, ennenkuin se vihdoin käsitti, että kristinusko
oli ainoa, joka voi sen perikatoa viivyttää.



V.

Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.


    Sentähden vyöttäkäät teidän mielenne kupeet, olkaat raittiit,
    pankaat teidän täydellinen toivonne siihen armoon, kuin teille
    Jesuksen Kristuksen ilmestyksen kautta taritaan. 1 Piet. 1: 13.

Jos se kokemus, ettei mitään suurta ilman innostuksetta ole saatu
toimeen, jo maallisissakin oloissa toteutuu, niin on tämä totuus
vieläkin silminnähtävämpi hengellisellä alalla. Uskonnollista
innostusta tapaamme aina Herran seurakunnassa kaikkialla, missä
vain on ryhdytty työhön Jumalan kunniaksi. Kirkkaasti loistaa se
meille apostolein elämästä ja heidän kirjoituksistansa, se säteilee
meitä vastaan Jesuksen veritodistajain urhoollisesta kilvoituksesta
ja uskonsankarein ylevästä työstä Herran viinamäessä, levittäen
kaunista valoansa maan synkissä laaksoissa ja jalostuttaen ihmisten
sydämmiä uhraamaan kaikki taistelussa epäuskoa ja syntiä vastaan.
Mutta kirkkohistoria todistaa myös, että uskonnollisen innostuksen
valo ihmisten sydämmissä on arka lahja, jota sen omistajain
varovaisuudella tulee hoitaa ja ainoastaan Jumalan muuttumattomasti
puhtaasen sanaan perustuvan uskon öljyllä ylläpitää, sillä jos sitä
virittämään käytetään muita aineksia, menettää se kirkkautensa ja
johdattaa harhateille. "Meillä on vahva profeetallinen sana", sanoo
apostoli, "ja te teette hyvin, että te siitä vaarin otatte niinkuin
kynttilästä, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa
teidän sydämmissänne." Joka kerta kuin kristityt unohtaen tämän
varoituksen poikkesivat Jumalan sanan opista ja mielikuvituksensa
ohjaamina rupesivat Jumalan lupauksia ja ennustuksia selittämään,
joutuivat he eksyttäville poluille, kuinka harras heidän
innostuksensa edistää taivaan valtakunnan lähestymistä sitten olikin.
Tämä on kokemus, jonka totuutta kirkkohistoria lukemattomilla
todistuksilla todistaa. Jo varhaan tapaamme kirkossa tämänkaltaisia
poikkeuksia Jumalan sanan osottamalta tieltä, vaikka täten syntyneet
erikoisseurat vasta myöhemmin ilmaantuvat. Ensimmäinen suurempaa
huomiota herättävä tämänlaatuinen lahko on se, jonka keskuudessa
_Montanuksen harhaoppi_ kehittyi.

_Montanus_ oli kotosin Fryygiasta, missä ikivanhoista ajoista
asti oli harrastettu mielikuvitusta liikuttavia uskonnollisia
menoja. Tämä taipumus ilmaantui, vaikka tietysti varsin toisessa,
ijankaikkisen totuuden puhdistamassa muodossa täällä syntyneissä
kristillisissä seurakunnissakin, jota paitsi se luulo, että Herran
tuhatvuotinen valtakunta oli hyvin lähellä lisäsi täkäläisten
kristittyjen uskonnollista intoa, kehottaen heitä vainojen kovina
päivinä innostuksen hetkinä unohtamaan nykyisyyden tuskat. Toisen
vuosisadan keskipalkoilla esiintyi heidän keskuudessaan Montanus.
Kerskaten erinomaisista ylönluonnollisista lahjoista, vieläpä
väittäen olevansa Kristuksen lupaama parakleeta (lohduttaja), ennusti
hän entisistä vainoista pelästyneille seurakuntalaisilleen uusia
semmoisia, viehättäen sanankuulioitansa rohkeista vertauksista
uhkuvalla saarnallaan. Montanus ennusti vanhurskaan Jumalan tuomion
pian kohtaavan kirkon sortajia, kuvasi hehkuvilla sanoilla pian
lähestyvän tuhatvuotisen valtakunnan kunniaa ja kirkkautta sekä
kehotti kristityltä urhoolliseen uskontunnustukseen ja kilvoitukseen.
Montanuksen kautta -- niin hän opetti -- oli kirkko saavuttava
suuremman täydellisyyden kuin milloinkaan ennen, sillä nyt oli se
aika tullut, jolloin Henki Kristuksen lupauksen mukaan oli ilmoittava
ihmisille niitäkin salaisuuksia, joita ei Vapahtaja vielä saattanut
opetuslapsilleen julistaa. Ollen kovin ankara itseänsä kohtaan,
vaati Montanus kaikilta kristityiltä puhtautta ja nuhteetonta
siveellisyyttä lausuen mitä kovimman tuomion niille, jotka eivät
paastoomalla, marttyyrikuolemaa etsimällä sekä kaikenkaltaisella
itsensäkieltämisellä harrastaneet ainoastaan hengellisen valtakunnan
voittoa maan päällä. Kaikki maallinen ilo, oli se mitä laatua
tahansa, oli hänen oppinsa mukaan syntistä; tosikristityn tulee sitä
tarkasti karttaa samoinkuin kaikkien maallisten pyrintöjen pitää
oleman hänestä kaukana.

Tämmöiset mielipiteet, joiden viehättäväisyyden Montanus sitä paitsi
lumoavalla esitystavallaan sai vielä suuremmaksi, kokosivat hänelle
tämän myrskyisän, uusia oloja valmistavan ajan vaiheissa paljon
ystäviä, ensiksikin Fryygiassa, etenkin _Pepuzan_ kaupungissa, ja
sitten kaukana Wähän-Aasian rajojen ulkopuolellakin. Näistä ystävistä
mainitaan jo alussa kaksi naistakin, _Maximilla_ ja _Priskilla_,
jotka, kerskaten hekin ylönluonnollisista lahjoistaan, ennustivat
Jumalan valtakunnan lopullisista vaiheista maan päällä. Niin väitti
esim. Priskilla, että Herra oli ilmestynyt hänelle vaimon muodossa
sekä sanonut, että taivaallinen Jerusalemi oli ilmaantuva Pepuzan
kaupungissa, joka paikka siis oli pyhänä pidettävä. Montanukselaiset
hylkäsivät kaiken erityisen pappissäädyn, puolustivat jyrkän
yksipuolisesti aatetta jokaisen kristityn pappeudesta sekä väittivät
tosi kirkon löytyvän ainoastaan siinä, missä Hengen ylönluonnolliset
lahjat, joista etenkin ennustuksen lahja on tärkeä, ilmaantuvat ja
ovat vaikuttamassa. Katolisen kirkon oppia, mikäli se tähän aikaan
oli järjestetty ja määrätty, he eivät tahtoneet vastustaa, vaikka
heidän yksipuolinen katsantotapansa monessa kohden siitä erosi.
Etenkin tulee meidän muistaa, että he väärin käsittäen Pyhän Hengen
virkaa seurakunnassa mielikuvituksensa pettäminä perustivat kaikki
väitöksensä tuohon välittömään valistukseen, jonka taivaallista
syntyperää he eivät milloinkaan epäilleet. Täten himmentyi heidän
käsityksensä ja armovälikappalten, erittäin sakramenttein,
merkityksestä kalliista arvosta. Mutta jos meidän täytyykin
myöntää, että tämmöisiä erehdyksiä ja niistä riippuvia varjopuolia
löytyi Montanuksen perustamassa lahkossa, emme suinkaan silti saa
halveksia sen suurta merkitystä kirkon historiassa. Montanukselaisten
uskonnollinen innostus, joka ei epäillyt uhrata kaikkea Herran
tähden, jalostutti Jesuksen tunnustajani urhoollisuutta, kehottaen
kristityitä noudattamaan näiden uusien veritodistajain esimerkkiä,
joiden oli tapana sanoa: "älä milloinkaan toivo saavasi kuolla
vuoteellasi, vaan kuole marttyyrinä, sillä siten Hän kirkastetaan,
joka kuoli meidän tähtemme," Kernaasti myönnettäköön että
Montanukselaisten maltiton pyrkiminen saada verellänsä tunnustaa
uskonsa ei ole Hänen käskynsä mukainen, joka on elämän ja kuoleman
Herra ja jonka tahtoon meidän tulee tyytyä silloinkin, kun
innokkaimmatkin toiveemme pettyvät; vaan ken ei toiselta puolen ole
altis antamaan heille tätä erehdystä anteeksi? Ja arvostellessamme
heidän orjamielisen ankaraa kirkkokuriansa, joka piti vapaaehtoisia
ruumiinkidutuksia kristillisen elämän nimenomaisena tuntomerkkinä
eikä epäillyt ehdottomasti sulkea jokaista törkeään syntiin
langennutta ainaiseksi seurakunnan yhteydestä, on meidän tässäkin
muistaminen, että he täten pyrkivät säilyttämään kristikuntaa
puhtaana siitä yleisestä epäsiveellisyydestä, joka kaikkialta uhkasi
sitä turmella. "Maailman suolana" vaikutti Montanuksen lahko kaikkien
erehdyksiensä uhallakin paljon hyvää kirkossa, ja moni jalo henkilö
löysi siinä ijankaikkisen elämän valon. Perpetua ja Felicitas, joiden
urhoollisesta marttyyrikuolemasta edellisessä luvussa kerroimme,
olivat montanukselaisia, ja tähän lahkoon kuului myös suuri kirkkoisä
Tertullianus, joka tieteellisesti on esittänyt ja jäljestänyt
Montanuksen omituiset mielipiteet. -- Tämän miehen merkitystä kirkon
historiassa sopii meidän siis tässä silmäillä.

_Septimius Florens Tertullianus_ syntyi Kartagossa toisen vuosisadan
keskipaikoilla. Hänen vanhempansa, jotka olivat pakanoita,
kasvattivat hänen asianajajaksi ja puhujaksi, jommoisen viran
Tertullianus mieheksi tultuaan saikin. Surutonna eli hän maailman
synneissä, kunnes hän keski-ikäisenä kääntyi kristinuskoon. Toiset
arvelevat marttyyrein jalon urhoollisuuden vaikuttaneen tämän
muutoksen. Kääntymisensä jälkeen tuli Tertullianus syntymäkaupunkinsa
seurakunnan presbyteriksi. Siellä hän kuoli v. 220. Hänen
ulkonaisista elämänvaiheistaan on meillä varsin vähän tietoja. Sitä
täydellisemmin kuvaavat tämän merkillisen miehen monet kirjoitukset
hänen luonnettansa ja hänen rikkaan henkensä tilaa. Tertullianus oli
voimakas henkilö, joka, ankara kun oli itseänsäkin kohtaan, jäykästi
vaati siveellistä puhtautta kaikilta kristityiltä urhoollisesti
taistellen Herran tunnustajissakin yhä karttuvaa tapainturmelusta
vastaan. Kaikki voimansa ja rikkaat lahjansa pani hän alttiiksi
säilyttääksensä kirkkoa puhtaana tämän epäsiveellisen ajan myrskyissä
ja estääksensä sitä hajoomasta erikoisseuroihin, joiden turmellusta
tuottavia seurauksia ilmaantui kaikkialla. Montanukselaisten oppi,
heidän siveellinen puhtautensa, heidän kehoituksensa kristityille
kaikissa pysymään erillään maailman saastaisista oloista tarjosi
Tertullianuksen ankaralle, synkkämieliselle luonteelle niin paljon
viehättävää, että hän takertui heidän lahkoonsa. Tätä askelta
arvostellessamme on meidän muistaminen, etteivät Montanukselaiset
vastustaneet kirkon oppia sekä ettei Tertullianuskaan huomannut että
heidän väitöksensä ainakin muutamissa kohden paljon poikkesivat
siitä. -- Tertullianus vastusti kaikin voimin maailmallista tiedettä,
väittäen sitä harhaoppien ja kaiken eksytyksen siittäjäksi. Jokaisen
ihmisen hengessä asuu -- niin hän opetti -- Jumalan tunto, vaikka
tämä tunto tulee täydelliseksi vasta Kristuksen kautta. Ainoastaan
kirkolla uskovaisten yhteydellä on totuus, eikä yksikään pääse
totuuden valoon kristillisen seurakunnan ulkopuolella. Ilman kirkkoa
ei ole mitään autuutta. Hän on _katolisen kirkon_ rajattoman vallan
jyrkimpiä puolustajia. Tertullianus oli erinomaisen tuottelijas
kirjailija, on muodostanut latinalaisen kirkkokielen ja on tämänkin
kautta saavuttanut varsin tärkeän aseman kirkon historiassa.
Hänen kirjoitustapansa on nerokasta ja voimakasta, täynnä syvää
tunteellisuutta ja aaterikasta. Nuo tuon tuostaki esiintyvät jyrkät
käänteet, miehen synkkämielinen luonne, jonka ankaruutta hän ei
koeta hillitä, vaikuttavat, että hänen kirjoituksiltaan puuttuu tuo
kirjoitustavan sulous ja lauseiden sopusointu, jotka viehättävät
meitä monen muun tämän aikakauden kirjailijain teoksissa. Puolueton
arvostelija on kuitenkin pitävä näitä varjopuolia syrjäseikkana ja
Tertullianuksen kirjoituksia lukiessaan aina myöntävä hänen olleen
tiiman ajan aaterikkaimpia ja jaloimpia henkilöitä, jolle ainoastaan
ani harva voi vertoja vetää.

Tertullianus oli ikäänkuin luotu apologeetaksi. Omasta kokemuksestaan
hän tiesi, kuinka kykenemätön pakanallinen viisaus oli antamaan
sielulle rauhaa. Sitä enemmän oli hän kääntymisensä jälkeen tullut
vakuutetuksi kristinuskon pyhittämästä voimasta. Senpätähden
puolustaa hän täydestä sydämmestään tätä uskoa, ylistäen sen
jaloja vaikutuksia ihmiskunnassa. Lainaamme tähän otteen hänen
"Apologeticus" nimisestä pakanoita vastaan kirjoitetusta teoksestaan
kuvaamaan Tertullianuksen kirjoitustapaa sekä niitä oloja, joissa hän
eli:

"Nyt tahdon teille kuvata kristittyjen kaunista vaellusta. Me
kristityt olemme yksi ruumis yhteisen uskonnon, jumalallisen oppimme
sekä toivomme liiton kautta. Me kokoonnumme yhteisesti ikäänkuin
suljetuissa riveissä Jumalaa ylistämään. Tämmöinen väkivalta
on Jumalalle otollinen. Me rukoilemme myös keisarein, heidän
virkamiestensä, maailman mahtavain sekä yleisen rauhan puolesta. Me
kokoonnumme p. raamattua tutkimaan, me ravitsemme uskoamme pyhillä
veisuilla, me tuemme toivoamme ja noudatamme vainonkin aikoina
jumalallisten ohjeiden kuria. Kokouksissamme annetaan neuvoja, niissä
vallitsee jumalallinen tarkastus, sillä olemme vakuutetut Jumalan
läsnäolosta. Meitä johdattavat kokeneimmat vanhat miehet, jotka
ovat saaneet tämän kunnian hyvän maineensa vuoksi eikä rahalla;
sillä rahalla ei osteta mitään jumalallista. On kyllä totta, että
meillä on jonkunlainen yhteinen rahasto, mutta me emme kokoa mitään
rahalle alttiille uskonnolle. Kerta kuukaudessa antaa jokainen
kohtuullisen rahasumman, jos tahtoo ja voi, sillä ei ketään pakoteta
sitä tekemään. Näitä varoja ei käytetä huveihin eikä juominkeihin,
vaan lahjoiksi köyhille sekä avuksi isättömille ja vanhoille. Ja
siitä te meitä moititte, että me rakastamme toinen toistamme teidän
meitä vihatessanne. Me olemme valmiit uhraamaan henkemme toistemme
puolesta, kun te sitä vastoin murhaatte toisianne. Te syytätte
kristityltä kaikista sattuneista onnettomuuksista. Jos Tiber-joen
vesi nousee liian korkealle, jos Niilivirta ei kostuta peltoja,
jos nälkä taikka rutto sattuu, niin te heti huudatte: kristityt
petojen eteen! Eiköhän semmoisia onnettomuuksia tapahtunut ennen
kristittyjen esiintymistä? Warmaankin tapahtuu niitä nyt vähemmässä
määrässä kuin ennen, sillä kristittyjen rukousten tähden on Jumala
armahtavampi. Onnettomuudet tulevat teidän synteinne vuoksi. Mutta --
niin väittänette -- sehän todistaa meidän Jumalaamme vastaan, että
mekin, jotka Häntä palvelemme, joudumme niiden alaisiksi. Tietäkäät,
että vasta ajan lopussa on palkinto ja rangaistus tuleva. Meille
ovat nämä koetukset varoitukseksi, eikä meidän ole niin vaikea kuin
teidän niitä kärsiä, kun eivät sydämmemme ole kiinnitetyt maallisiin.
Jos luulottelette itseänne, että nämä onnettomuudet tulevat meidän
tähtemme, miksikä sitten teidän jumalanne eivät varjele teitä niiltä?
Te syytätte meitä kelvottomiksi yhteiskunnan jäseniksi. Mutta mehän
teemme kauppaa, harjoitamme maanviljelystä ja laivaliikettä sekä
suoritamme veromme tunnon mukaan. Hullutuksissa vain emme tahdo
olla osallisina; ainoastaan ravintolanisännillä, myrkkyjuomain
valmistajilla y.m. senkaltaisilla on syytä moittia meitä siitä,
ettemme tuota heille mitään tuloja. Pahantekijöitten joukossa ei
löydy kristityitä. Ainoastaan me olemme viattomia, sillä Jumala
ja täydellinen mestari on meille viattomuutta opettanut. Meidän
siveysoppimme on puhtaampi ja täydellisempi kuin teidän; meidän
keskuudessamme ovat saastaiset ajatuksetkin eivätkä ainoastaan pahat
teot kielletyt. Jumalan, emmekä maaherran tuomiota me pelkäämme.
Useat teistä pitävät meitä filosofi-yhdistyksenä. Miksikä ette
siis suo meille samaa vapautta, kuin filosofit nauttivat, etenkin
koska olemme näitä siveellisemmät? Meitä verrataan filosofeihin
siitä syystä, että nämä ovat lainanneet paljon meidän pyhästä
kirjastamme. Heidän esimerkkiänsä noudattaen ovat muutamat,
harhaoppiset ja gnostikot, sekoittaneet meidän uutta oppiamme
filosofillisiin väitöksiinsä. Tämmöistä oppia emme hyväksy, vaan
asetamme sitä vastaan uskontunnustuksemme. Mutta te pilkkaatte
meitä, kun esittelemme puhdasta oppia, ja kuuntelette sitä vastoin
mieltymyksellä filosofein väärentämää oppia. Ja vaikka tämä meidän
oppimme olisi vääräkin, niin on se hyödyllinen ja parantaa meitä.
Mitä syytä teillä siis on rangaista meitä siitä? Korkeintain sopisi
teidän meitä siitä pilkata. Mutta -- niin sanotte -- miksi sitä
valitatte, että me teitä vainoomme? Itsehän etsitte kärsimisiä,
rakastatte kai siis niitä, jotka semmoisia teille tuottavat. Me
vastaamme: kärsimiset semmoisinaan eivät tuota meille iloa, vaan
voitto riemun tuottaa, samoinkuin sota sotamiehelle on vaivaloista,
mutta voitto riemuisa. Mutta me voitamme, kun me surmataan.
Teidän on tapana kunnioittaa urhojen niinkuin esim. Reguluksen
kärsivällisyyttä, vaan meitä pidätte mielipuolina. Tehkäät loppu
meistä, hyvät maaherrat; pääsettehän kansan suosioon, jota enemmän
kristityitä tuomitsette, ristiinnaulitsette, kidutatte! Veremme
on kristinuskon siemen. Me kiitämme teitä, kun meitä tuomitsette,
sillä olemme vakuutetut, että Jumala silloin julistaa meidät
rangaistuksesta vapaiksi."



VI.

Monarkkilaiset.


    -- Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. 1 Kor. 8: 1.

Ensimmäiset kristityt omistivat itselleen uskon nöyryydellä ja
kuuliaisuudella kristinopin syvät totuudet. Heidän ei ollut tarve
ruveta näitä totuuksia tieteellisesti tutkimaan ja järjestettyyn
oppikaavaan sovittamaan. Mutta jota enemmän aika edistyi, jota
selvemmin raamatusta poikkeavia mielipiteitä alkoi ilmaantua Herran
seurakunnassa, sitä tarpeellisemmaksi tuli myös puhtaan opin
rajoittaminen kaikista erehdyttävistä mielipiteistä ja väitöksistä.
Erittäin kehotti tuo pitkä taistelu Gnostikoita vastaan kirkon
opettajia tähän työhön. Täten valmistui vähitellen se aika, jonka
päätettävänä oli järjestää ja tarkemmin määrätä kirkon oppia. Vaan jo
tämän tehtävän enteetkin, joista nyt on kysymys, ennustavat selvästi,
kuinka vaarallinen ja vaikea tämä työ oli oleva. Moni koetti likemmin
selittää ja kehittää kirkon oppia, vaan takertui itse arveluttaviin
erehdyksiin. Kuta vaikeampi kysymys, sitä lähempänä tietysti
erehdyskin, etenkin jos, niinkuin usein tapahtui, p. raamatun syviä
totuuksia ruvettiin ihmisjärjen ahtaalla mitalla arvostelemaan.
Niinpä ilmaantui esim. monta eksyttävää väitöstä Jumalan
kolminaisuudesta, ja nämä väitökset synnyttivät pian järjestettyjä
harhaoppeja, joita vastaan puhtaan opin puolustajat kauan saivat
taistella, ennenkuin kirkon oppi tämän järjelle käsittämättömän
kysymyksen suhteen vähitellen vakaantui.

Kirkon vanhemmat, opettajat olettivat kyllä, että Logos (Sana)
ijankaikkisuudesta on ollut Isässä, vaan kun he kallistuivat siihen
väärään katsantotapaan, että tämä Sana vasta luomisessa oli olemassa
Hänestä persoonallisesti eroitettuna olentona, tuli se käsitystapa
yhä yleisemmäksi, että jumaluuden toinen persoona on Isää alhaisempi.
Tältä kannalta käsitettiin luonnollisesti myös Pyhän Hengen suhde
Isään. Tämä katsantotapa, jonka mukaan Pojan ja Pyhän Hengen
jumaluus tulee hyvin epäiltäväksi, synnytti pian vastakohtansa.
Säilyttääksensä jumalallisen olennon yksyyttä, hylkäsivät, näet,
toiset persoonallisen eroituksen jumaluuden eri persoonain välillä,
kun eivät muulla tavoin voineet sanottua totuutta puolustaa. Vaan
itse teossa joutuivat he täten vieläkin arveluttavamman erehdyksen
puolustajiksi ja muodostivat harhaoppisia lahkoja, joiden edustajia
yhteisellä nimellä nimitetään _Monarkkeiksi._

Noin v. 200 ilmaantui Roomassa eräs _Teodotus_, kotosin
_Bysantiumista_. Hän väitti että ei ole kuin yksi persoona
jumaluudessa, nim. Isä, ja että Poika ja P. Henki, ovat vain
jumalallisia _voimia_. Asettuen Ebionein kannalle piti hän Kristusta
ainoastaan jumalallisilla voimilla varustettuna ihmisenä. Teodotuksen
perustamaa harhaoppia, jonka puolustajia kutsutaan _Dynamikoiksi_,
kehitettiin menestyksellä heidän Roomassa perustamassaan koulussa
sekä muualla, ja moni jalo kristitty pettyi heidän oppinsa kautta.
Näiden joukossa mainitaan _Natalis_ niminen mies, joka esiintyi sillä
väitöksellä, ettei kukaan "ennen näitä aikoja" ole kutsunut Kristusta
Jumalaksi. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi erehdyksensä ja
luopui siitä. Enemmän kuin kukaan muu on _Paavali Samosatalainen_,
joka v. 260 pääsi Antiokian piispaksi, kehittänyt Dynamikkojen
oppia. Miehen röyhkeä käytös, hänen ylpeytensä ja itsekkäisyytensä
herätti kuitenkin niin paljon mielipahaa häntä vastaan, että hän v.
272 pantiin pois viralta. Tästä alkaen lannistui vähitellen hänen
lahkonsakin, mutta sen kylvämät harhaoppisuuden siemenet itivät ja
tuottivat kirkolle myöhemmin suuria häiriöitä.

Toiseen suuntaan erehtyivät n.s. _Patripassianit_, joista _Praxeas_
ja _Noétus_, molemmat kotosin Vähästä-Aasiasta, ovat etevimmät.
Viimemainittu esiintyi Roomassa 3:nen vuosisadan alkupuolella ja
sai täällä paljon ystäviä; itse Rooman silloinen piispakin asettui
hänen puolellensa. Patripassianit opettivat, että Isä itse oli tullut
ihmiseksi, kärsinyt ja kuollut maailman syntein sovittamiseksi.
Heidän päätarkoituksensa, joka kyllä itsellään oli aivan oikeutettu,
oli säilyttää Jumalan ilmestyminen Kristuksessa täydellisenä, mutta
heidän yksipuoliselta kannaltansa oli varsin mahdotonta puolustaa
puhdasta oppia. Tertullianus sanoi heistä: "he ovat ristiinnaulinneet
Isan ja ulosajaneet Pyhän Hengen."

Vielä kolmannen Monarkilais-lahkon tuntee kirkkohistoria. Sen etevin
edustaja on Ptolemaisin presbyteri _Sabellius_, joka eli kolmannen
vuosisadan keskipaikoilla. Hänen oppinsa mukaan (sitä kutsutaan
_modalilaisuudeksi_) on Jumala alkuansa persoonaton yksyys, joka
sittemmin kolmella eri tavalla on ilmestynyt maailmassa. Isä, Poika
ja P. Henki ovat vain jumaluuden toinen toisensa perästä ilmaantuvia
ilmestysmuotoja eivätkä suinkaan persoonallisia olentoja.

Alkamaisillaan oli nyt tuo pitkä riita Jumalan kolminaisuudesta
-- se riita, jonka vaihtelevat ilmiöt täyttävät niin monta lehteä
seuraavien vuosisatojen kirkkohistoriassa. Monarkilaiset lahkot
kyllä voitettiin ja katosivat vähitellen näyttämöltä, kun eivät
niiden edustajat pystyneet puolustamaan mielipiteitänsä niitä kirkon
suuria opettajia vastaan, jotka rupesivat heitä vastustamaan,
mutta kun nämäkin takertuivat yksipuolisuuksiin ja erehdyksiin,
jäi tämän tärkeän opin määrääminen myöhempien aikojen tehtäväksi.
Valitettavasti teki kirkon opettajain katkeruus ja heidän sydäntensä
kovuus tämän vaikean kysymyksen kehittämisen jo alussa vielä
vaikeammaksi. Järjenmukainen arvostelu pääsi vallitsemaan ollen
monessa paikoin tukehuttaa elävän uskon Herran seurakunnassa,
eripuraisuus ja viha poisti rakkauden monen kristityn sydämmestä.
Synkät pilvet nousevat kirkon tulevaisuuden taivaalle, mutta pilvien
takana asuu Hän, jonka kaikkivaltias käsi nytkin on korotettu
totuuden puolustukseksi.



VII.

Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.


    Älkäät luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan
    päälle: en ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään.
    Math. 10: 34.

Septimius Severuksen kuoltua seurasi rauhallisenpi aika. Muutamat
tämän aikakauden keisareista koettivat valtakunnan eri uskonnoista
luoda jonkummoisen yleisuskonnon, joka yhdistäisi kaikki
uskonnolliset järjestelmät ja tyydyttäisi kaikkia ihmisiä. Kuinka
turhat ja mahdottomat nämä yritykset itsessään olivatkin, tuottivat
ne kuitenkin kristityille entistä levollisempia päiviä, tarjoten
heille tilaisuutta järjestämään kirkon sisällisiä oloja sekä
levittämään evankeliumin sanomaa maailmassa. Mutta tämä rauha oli
yhtä vaarallinen kuin lyhyt. Se kokosi nimikristityitä kirkkoon,
veltostutti kristittyjen kilvoitusta elämän kaitasella tiellä ja
sai monen suruttomaksi petollisen maailman suhteen. Ja kuitenkin
väijyi heitä nytkin pakanain viha, odottaen ainoastaan tilaisuutta
leimahtaaksensa ilmituleen.

V. 249 korottivat legionit _Deciuksen_ valtaistuimelle. Hän oli
jäykkäluontonen, muinaisroomalaisia tapoja harrastava henkilö
ja hänen hartain toivonsa oli uudistaa Rooman entinen loisto ja
mahtavuus. Pitäen esi-isien uskontoa valtakunnan paraana tukeena,
päätti hän hävittää kristinuskon ihan juurinensa. Heti keisariksi
päästyänsä sääti hän, että kaikkien kristittyjen tuli ottaa osaa
valtion uskonnollisiin menoihin. Käskyn noudattamista piti ankaran
tarkasti valvottaman valtakunnan kaikissa osissa. Kristittyjen
hämmästys ja pelko oli yleinen. Keisarin käskyläiset koettivat
uhkauksilla ja väkivallalla pakottaa heitä kuuliaisuuteen, ja
suruksensa täytyi Jesuksen tunnustajain monesti kokea, miten suuri
nimikristittyjen luku tähän, aikaan oli. Joukottain kiiruhtivat
toiset uskoansa kieltämään jo ennenkuin he olivat vangitutkaan, täten
säilyttääksensä niitä maallisia etuja, joihin heidän sydämmensä oli
kiinnitetty. Toiset hankkivat itselleen virkamiehiltä todistuksen
että olivat noudattaneet keisarin käskyä, vaikkeivat olleetkaan
sitä tehneet, täten koettaen tyydyttää omaatuntoansa hätävalheella
ja petoksella. "Heissä toteutuivat," sanoo kirkkohistorioitsija
Eusebius, "Vapahtajan sanat: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän
läpitse kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan." Mutta tapaammepa
tänäkin aikana monta jaloa esimerkkiä Jesuksen tunnustajain
taistelusta totuuden puolesta; monessa paikoin säteilee vielä
nytkin muuttumattoman kirkkaasti meitä kohtaan marttyyriajan kirkas
valo. -- Deciuksen vaino ei rajoittunut, kuten edelliset, muutamiin
paikkakuntiin ja kaupunkeihin -- se raivosi koko valtakunnassa ja
on siis pidettävä ensimmäisenä _yleisenä vainona_. Keisarin kuoltua
(251) odotti moni rauhallisempia aikoja, vaan turhaan, Deciuksen
seuraaja valtaistuimella _Gallus_ jatkoi vainoa. _Valerianus_,
joka v. 253 tuli keisariksi, kohteli alussa kristityltä lempeästi,
mutta erään hänen suositun neuvonantajansa onnistui pian kokonaan
muuttaa keisarin mielen. Jo v. 256 kiellettiin kristityitä ankarasti
rukouksia pitämästä ja piispoja uhattiin maanpaolla, elleivät
taipuisi palvelemaan epäjumalia. Seuraavana vuonna kiihtyi vaino
kiihtymistään. Julkaistiin näin kuuluva keisarillinen käsky:
"Kristittyjen piispat, presbyterit ja diakonit ovat heti miekalla
surmattavat, senaatorit ja ritarit menettäkööt arvonimensä ja
omaisuutensa, ja jos tämänkin jälkeen pysyvät kristittyinä, ovat
hekin kuolemalla rangaistavat, Säätynaiset ajettakoot maanpakoon;
keisarillisen hovin kristityitä kohdeltakoon orjina, he pantakoot
kiinni ja lähetettäkööt keisarillisille maatiloille työtä tekemään."
-- Tämän vainon uhreista mainitaan muiden muassa Rooman piispa
_Sixtus II_ ja neljä hänen diakoniansa. He ristiinnaulittiin
kristittyjen hautausmaalla. Urhoollisesti he tunnustivat uskonsa,
voitollisesti he kuolivat.

Rauhaton oli aika, täynnä vaaroja ja vaikeuksia. Pakanamaailma
valmistautui viimmeiseen suureen taisteluun kristinuskoa vastaan,
kooten kaikki voimansa, kaiken vihansa vihdoinkin masentaaksensa
Jesuksen tunnustajat, ja tämän ohessa ilmaantui kirkossa yhä
suuremmassa määrässä erimielisyyttä, eripuraisuutta ja riitaa. Jos
mikään oli tämä aika tuskallinen kirkon opettajille, sillä heitä
vastaan kokosi riehuvan taistelun myrskyisä meri kovimmat aaltonsa.
Todistuksena on esim. kirkkoisä Cyprianuksen elämäkerta, jota nyt
lähdemme silmäilemään.

_Tascius Caecilianus Cyprianus_ syntyi luultavasti Kartagossa
kolmannen vuosisadan alussa. Ollen arvokasta sukua kasvatettiin
hän pakanalliseksi viisaaksi ja rupesi asianajajaksi. Opillaan ja
taidollaan saavutti hän maailman kunnioitusta runsaassa määrässä
ja hänen rikkaan pöytänsä ympärille kokoontui paljo ystäviä. Mutta
kaikki tämä kunnia ja loisto ei voinut tyydyttää, häntä eikä tuottaa
hänen sydämmelleen sitä rauhaa, jota hän kaipasi. Päivä päivältä kävi
hän yhä synkkämielisemmäksi, turhat, tyhjät olivat hänestä maallisen
elämän pyrinnöt ja toimet, köyhä maailman kunnia, petolliset sen
lupaukset, "Olin nääntyä elämän myrskyisällä, pimeällä merellä,
minä horjuin sinne tänne enkä tietänyt minne kääntyä, kaukana kun
harhaelin totuudesta ja valosta," kirjoittaa hän itse tätä aikaa
muistellessaan. Uskollinen Vapahtaja, hengellisesti köyhäin ja
murheellisten auttaja, loi valoa ja rauhaa hänen kolkkoon sydämmeensä
ja kutsui hänet työhön viinimäkeensä. V. 246 otettiin Cyprianus p.
kasteen kautta kristillisen seurakunnan yhteyteen ja kaksi vuotta
myöhemmin valittiin hän Kartagon piispaksi. Pitäen itseään varsin
kelvottomana näin painavaa virkaa hoitamaan, koetti hän kaikin
voimin estää vaalia, mutta kun kansa rukoillen, vaatien pyysi häntä
piispaksensa, suostui hän vihdoin, vaikka vastahakoisesti, sen
pyyntöön.

Cyprianus oli syvänluontonen henkilö, hän vihasi kaikkea
pintapuolisuutta, kaikkea teeskentelemistä. Mitä enemmän hän
Pyhän Hengen kurittamana ja opettamana tutustui kristinuskoon,
sitä selvemmäksi kävi hänelle se totuus, että Jumala vaati meiltä
koko meidän sydämmemme. Seuraten tätä vaatimusta ja noudattaen
Tertullianuksen esimerkkiä, jonka kirjoituksia hän ahkeraan
luki, alkoi Cyprianus ankarasti vastustaa nimikristillisyyttä ja
kaikkea sitä epäsiveellisyyttä, johon Kartagon seurakunta tuon
verrattain pitkän ulkonaisen rauhan aikana oli sortunut. Opillaan
ja esimerkillään herätti hän tosikristillisyyden uuteen eloon
seurakuntalaistensa sydämmissä, teroittaen heille kristityn kalliita
velvollisuuksia sekä vaatien heitä taisteluun syntiä vastaan. Eikä
Cyprianus suotta varoittanut seurakuntalaisiaan, ei hän joutavia
puhunut muistuttaessaan heille sitä totuutta, että kristityn elämä on
taistelua, tie Kristuksen seuraamisessa ristin tie!

Armossaan oli Herra muutaman vuoden kuluessa suonut tunnustajilleen
ulkonaista rauhaa ja lepoa, mutta moni heistä oli, kuten mainitsimme,
suruttomuuteen uupuneena alkanut solmia liittoa maailman kanssa,
siten unohtaen Hänen, jonka sana varoittaen, uhaten kieltää
meitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita, Kaikkina aikoina
on kristittyjen kokemus todistava rauhan ja menestyksen päivien
olevan taistelun ja koetuksen aikoja vaarallisempia, ja marttyyrien
aikakausikin, jonka veriset näytelmät usein täyttävät mielemme
kauhistuksella, opettaa meille samaa. Kun Herran vanhurskaat
tuomiot synnin tähden kohtaavat ihmisiä, kun Hänen valittuinsa
usein täytyy ulkonaisestikin kärsiä enemmän kuin maailman lasten,
oppikaamme pitämään tätäkin armona, sillä Herra kääntää kurituksensa
siunaukseksi kaikille niille jotka Häntä pelkäävät. Tätä totuutta
sai Kartagon seurakuntakin taas kokea Deciuksen verisen vainon sitä
kohdatessa. -- Cyprianuksen seurakuntalaisia vietiin joukottain
vankilaan, toisia kidutettiin, toisia surmattiin missä oli hän itse,
tuo jalomielinen, rohkea paimen, joka saarnoillaan oli kehottanut
seurakuntaansa urhoollisesti taistelemaan maailmaa vastaan? Uhkasihan
Deciuksen vaino juuri piispoja, juuri he olivat ennen muita
surmattavat -- eikö historia tiedä kertoa mitään mainion Cyprianuksen
käytöksestä näinä aikoina? Me oudoksumme hänen vetäytymistään pois
tuon verisen taistelun näyttämöltä ja pakenemistaan syrjäiseen
paikkaan, minne vainon myrskyt eivät ulottuneet, emmekä saa
kummastella, että häntä tästä kovasti moitittiinkin. Turhaan koetti
piispa puolustaa itseään, sillä vaikka hän väitti noudattaneensa
Herran tahtoa ja omantuntonsa ääntä, ei häntä uskottu. Kristityt
sanoivat häntä pelkuriksi, petturiksi, pakanat pilkkasivat häntä
ylönkatseellisesti. Vielä vaikeammaksi kävi Cyprianuksen asema vainon
päätyttyä hänen ryhtyessään järjestämään seurakuntansa häirityitä
oloja. Kaikkialla keisarikunnassa oli suuri joukko kristittyjä
vainon uhatessa heikkoudesta ja pelosta luopunut Kristuksesta ja
katuvaisina pyrkivät he nyt kirkon yhteyteen jälleen. Noudattaen
entistä ankaraa mielipidettänsä vastusti Cyprianus niitä, jotka
laiminlyöden kirkkokurin vaatimuksia olivat valmiit heti suostumaan
luopuneiden ottamiseen seurakuntaan. Oli näet niitä, jotka
osotettuaan rohkeutta vainon aikana ylpeytensä vietteleminä kokivat
kartuttaa hyvää mainettansa osottamalla lempeyttä luopuneita kohtaan.
Häiriötä lisäämään ilmaantui Roomassa presbyteri _Novatianuksen_
perustama erikoisseurakunta, joka tunnustaen ainoastaan "puhtaita"
seurakunnan jäseniksi ehdottomasti sulki kaikki luopuneet ainaiseksi
kirkon yhteydestä. _Novatianukselaiset_ sanoivat: eihän kirkko
voi säilyä "puhtaitten yhtiönä," jommoisen sen tulee olla, jos
luopuneitakin suvaitaan sen keskuudessa. Rooman piispa _Cornelius_
oli toista mielipidettä luopuneiden suhteen, samoinkuin Cyprianus,
jonka seurakunnassa Novatianukselaiset saivat monta ystävää. Kuinka
vaikea oli Cyprianuksen asema, kun hän, noudattaen omantuntonsa ääntä
ja perustuen Jumalan sanaan, vastaanotti luopuneita kirkkoon, ja
lahkolaiset tuomiten lausuivat: sille miehelle ei kirkon puhtaus ja
pyhyys maksa paljo! Kuinka vaikeat ja katkerat olivat hänen toimensa
ja huolensa kirkkokurin suhteen, vihamiesten soimaten huutaessa:
kyllä hän nyt on ankara ja vaativa, kun on vaara ohitse!

Näiden vaiheiden ohessa syntyi Kartagossa kova rutto, joka tempasi
pakanoita ja kristittyjä joukottain tuonelaan. Kuolla tautiin
ajalla, jolloin marttyyrikuolema oli tarjona milloin hyvänsä, ei
tuottanut ihmisten kunnioitusta eikä loistavaa nimeä historian
lehdillä -- tätä vaaraa sopi siis kristityn häpeämättä paeta. Näin
arvelivat useimmat, kiiruhtaen pois kaupungista. Kaduilla oli
joukottain kuolleita, huoneista kuului kuoleman kanssa taistelevasta
vaikeroimiset! Kristillisen rakkauden pakottamana jäi Cyprianus
taistelutantereelle. Nöyränä, kunniaa etsimättä, hoiti hän
väsymättömällä alttiiksiantavaisuudella yhtä hellästi vihollisia kuin
ystäviä, yhtä huolellisesti pakanoita kuin kristittyjä. Niidenkin,
jotka olivat väittäneet hänen pelosta paenneen Deciuksen vainoa,
täytyi nyt yksimielisesti hänestä todistaa: hän ei pelkää kuolemaa,
Ikäänkuin ihmeen kautta jäi hän eloon.

Joku kysynee: kentiesi oli Cyprianuksen mieli niin masentunut
noista alituisista riidoista ja taisteluista, kentiesi tunsi
hän elämänsä kuorman niin raskaaksi, että hän tahallaan viipyi
Kartagossa siten lyhyen taudin kautta päästäksensä tämän elämän
tuskista. Vastaamme: Cyprianus oli mies, jota ei sovi arvostella
tavallisella mitalla, ja jota etemmäs pääsemme hänen elämäkerrassaan,
sitä paremmin käsitämme hänen oppineen tyytymään Herran tahtoon,
tuottipa se hänelle sitten maailman kunniaa tahi pilkkaa. Lainaamme
tähän otteen hänen juuri ruton aikana kirjoittamasta kirjastaan
"kuolevaisuudesta". "Ainoastaan tuolla ylhäällä on tosi rauha,
pysyväinen lepo, alituinen ijankaikkinen turva. Siellä on asuntomme,
kotimme: ken ei kernaasti kiiruhtaisi sinne päästäksensä. Siellä
odottaa meitä suuri joukko rakkaitamme, lukuisa paljous isiä,
veljiä, lapsia. Siellä ovat apostolit kirkkaudessa, siellä profeetat
ilossa; siellä on marttyyrein lukematon joukko, seppelöittynä voiton
seppeleillä taistelun ja kärsimisen jälkeen; siellä ovat riemuitsevat
neitsyet, siellä palkitut armeliaat. Halatkaamme päästä sinne,
toivokaamme että pian ehtisimme heidän tykönsä, että saapuisimme
Kristuksen luo. -- Tätä maallista elämää seuraa taivaallinen,
kurjuutta kunnia, katoavaisuutta ijankaikkisuus." -- Näin ei pelkuri
ja velvollisuuksiinsa kyllästynyt ajattele. Sanat ovat Herran
kilvoittelijan, joka on löytänyt "ahtaan portin" ja Kristuksen
seuraamisessa tahtoo uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti.

Näinä aikoina, jolloin uusia harhaoppisia seurakuntia tuon
tuostakin ilmaantui, vaati kirkon yksyyden aate vakaita, nerokkaita
puolustajia. Cyprianus on näistä etevimpiä. Suurimmassa teoksessaan
"kirkon yksyydestä" väittää hän jyrkästi, ettei kirkon ulkopuolella
löydy pelastusta eikä autuutta. "Irroitettuna auringosta sammuu
säde, eroitettuna puusta kuivuu oksa" lausuu hän muun muassa tästä
puhuessaan. Hän tuomitsee kaikkia lahkolaisia paljon ankarammin kuin
luopuneita, jotka katuvaisina syntisinä pyrkivät päästä takasin
kirkon yhteyteen. Kernaasti myönnämme Cyprianuksen usein innostuksen
kiihkossa liika jyrkästi puolustaneen mielipidettään tässä kohden,
mutta itse kirkon yksyyden aate, joka ajan eripuraisuuksien
ja ristiriitaisuuksien uhalla kangastaa hänen toivossaan, on
korkeammassa merkityksessä oikeutettu, jos kohtakin sen toteuttaminen
ulkonaisten muotojen ja sääntöjen kautta on mahdoton.

Cyprianuksen elämänvaiheista mainittakoon vielä hänen riitansa
Roomaa piispan _Stefanuksen_ kanssa lahkolaisten kasteesta.
Edellinen ei myöntänyt harhaoppisten lahkossa toimitetulle kasteelle
minkäänlaista merkitystä, vaati vain lahkolaista, joka pyrki
kirkon yhteyteen, uudestaan kastettavaksi. Viimmemainittu sitä
vastoin puolusti harhaoppisen toimittamaa kastetta oikeaksi, kun
se vain oli toimitettu Herran asetussanojen mukaan. Stefanus oli
ylpeä ja vallanhimoinen mies, joka koki pakottaa kaikkia tahtoansa
noudattamaan, ja kun Pohjois-Afrikan piispat, seuraten Cyprianuksen
esimerkkiä, eivät taipuneet noudattamaan hänen vaatimuksiaan, rikkoi
hän kaiken yhteyden heidän kanssansa. Uudet vainot keskeyttivät
riidan, kunnes Nicaean kirkolliskokous (325) lopullisesti ratkasi
kysymyksen kasteesta Stefanuksen puolustaman mielipiteen mukaan.

Cyprianus oli mies sanan syvemmässä merkityksessä. Hänen ei ollut
tapana vaikeroida, kuinka kipeästi riehuvan taistelun iskut
kohtasivatkin häntä, eikä hän vaipunut epätoivoon, vaikka hänen
kauniimmat toiveensa usein pettyivät. Urhoollisesti säilytti hän
asemansa ja piispallisen arvonsa loppuun asti. Elämän myrskyissä tuki
häntä ijankaikkisen ilon toivo, joka ei anna häpeään tulla, ja tällä
toivolla, jonka hänen rikas mielikuvituksensa puki mitä kauniimpiin
sanoihin, lohdutti hän murheellisia ystäviäänkin.

Valerianuksen vaino raivosi. Kristityltä vaadittiin luopumaan
jumalanpalvelusta pitämästä, heitä kiellettiin käymästä
marttyyrein haudoilla y.m. Cyprianus, joka ei totellut näitä
keisarillisia käskyjä, kutsuttiin maaherran tutkittavaksi. Pienestä
maaseutukaupungista, minne hän ensin (257) vietiin, kirjoitti hän
viimmeiset kirjeensä seurakuntalaisilleen. Ne puhuvat urhoollisen
kristityn, kokeneen paimenen, nöyrän marttyyrin ylevää kieltä.
Seuraavana vuonna tuotiin Cyprianus Kartagoon. Kiitollisuutta,
kunnioitusta säteili häntä kohtaan seurakuntalaistensa kasvoista,
hänen heitä viimme kerran tervehtiessään, ja monen pakanankin
silmässä välkkyi kyynel, nämä kun säilyttivät rakkaassa muistissa,
miten tuo jalomielinen, nyt kuolemaan vihitty mies oli heitä ruton
aikana samoinkuin monesti sittemmin auttanut. "Pyhä keisari käskee
sinun uhraamaan" lausui maaherra. "Sitä en tee" kuului piispan
vastaus. "Tyydy siis seurauksiin" jatkoi edellinen. "Tee mitä
lakisi käskee! näin selvässä asiassa ei tarvita selityksiä" vastasi
Cyprianus, joka kuultuaan tuomionsa: "miekalla mestattava" lausui:
"Jumala olkoon kiitetty!" Rukoillen valmistihe hän tuohon viimmeiseen
kovaan taisteluun, sitoi itse peitteen silmillensä ja laskeutui
polvilleen. Kun mestaajan miekka välkkyi syysauringon valossa ja
Cyprianuksen pää putosi mestauslavalle, silloin ei enää kukaan
rohjennut epäillä hänen urhoollisuuttansa, kaikki hänen vihamiehensä
vaikenivat -- yksimielinen oli kunnioitus. Mutta ihmisten kiitosta
hän nyt kaipaisi vielä vähemmän kuin milloinkaan ennen -- hän oli
saanut paremman palkan!



VIII.

Aleksandrian katekeetikoulu.


    -- viisaus on parempi kuin päärlyt, ja kaikki mitä ihminen
    hänellensä toivottaa, ei ole hänen vertaisensa. San. 8: 11.

Muistuttaen muinaisuuden urotöistä ja viitaten tulevaisuutta kohden
kukoisti Niili-virran suulla Aleksanteri suuren perustama kuuluisa
Aleksandrian kaupunki. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa,
itä- ja länsi-maiden rajalla, soveltui tämä kaupunki täydellisemmin
kuin mikään muu edustamaan aikakauden eri pyrintöjä, kuvastamaan
sen varjopuolia samoinkuin ilmaisemaan sen syvintä, kristinuskon
herättämää tarvetta. Täällä löytyi juutalaisia rabbineja, itämaiden
haaveksiviin unelmiin mieltyneitä viisaita kaukaisilta mailta,
kreikkalaisia filosofeja, roomalaisia valtioviisaita ja lakimiehiä,
ja jo varhain oli, kuten olemme nähneet, Jesuksen evankeliumi
täälläkin virittänyt valoa moneen sydämmeen? Kokien säilyttää
Aleksandrian mainetta piti moni Rooman keisari kunnianansa suosia
sen tieteellistä harrastusta, jolle ei mikään muu kaupunki
koko valtakunnassa näyttänyt voivan vetää vertoja, Näin kaikin
puolin suosittuina pukivat Aleksandrialaiset ajatuksensa mitä
vaihtelevaisimpiin, monipuolisimpiin muotoihin, ja useat näistä
tuottivat kristinuskolle suuria vaaroja. Täkäläiset kristityt
tutustuivat pian uusplatonilaisten filosofein väitöksiin, ja moni
heistä takertui gnostisismin petollisiin verkkoihin, kuten ennen
olemme kertoneet. Tuliko Jesuksen tunnustajain asiain näin ollen
paeta pois täältä Egyptin maalta jumalanpalvelukselle sopivampaan
paikkaan, niinkuin Jumalan kansa muinoin murrettuaan orjuutensa
kahleet vaelsi erämaahan Herralle juhlaa pitämään, vai oliko tämän
uuden sukupolven velvollisuus toinen? Sen tehtävä oli sama, vaan
kuitenkin aivan toisen laatuinen. Suuri profeeta, josta Mooses
oli ennustanut Israelin lasten lähestyessä Kananin rajoja, oli
tullut johdattamaan Jumalan valittuja Egyptin orjuudesta lupauksen
maahan, mutta tämä Egypti, synnin orjuuden maa, on kaikkialla
maan päällä -- uuden liiton Israel ei saavuta kotimaataan
vaeltamalla paikasta paikkaan. Sen retki on toisenkaltainen kuin
vanhan testamentin kansan, sen johtaja Moosesta suurempi. "Hyvä
paimen", joka sanansa valossa paljastaa ihmissydämmelle tämän
maailman kurjuuden, tekee suurempia ihmetöitä kuin Mooses, Hän
luopi omaisillensa korven etäisyyden ja hiljaisuuden meluavan
Egyptin keskelle, opettaen heitä palvelemaan Jumalaa "hengessä ja
totuudessa" itse pakanuudenkin keskuudessa. Jalosti taisteli moni
Herran tunnustaja Aleksandriassa vainojen kovina aikoina totuuden
puolesta, todistaen rohkealla tunnustuksellaan tahi verisellä
marttyyrikuolemallaan Herran voimallista läsnäoloa täälläkin,
ja sitäpaitsi ryhtyivät toiset noudattaen ajan vaatimuksia
tieteellisesti järjestämään ja esittelemään kristinuskon totuuksia.
Jo toisen vuosisadan keskipalkoilla tapaamme täällä Aleksandriassa
ensimmäisen kristillisen oppilaitoksen, tuon sittemmin kuuluisan
_"katekeetikoulun"_, joka kauan levitti valoaan kaukaisiin
maihin. -- Vaikka useimmat kirkon opettajat perustuen sakramentin
jumalalliseen voimaan puolustivat lasten kastetta oikeutetuksi ja
tarpeelliseksi, vaativat he täysikasvaneilta, jotka halusivat tulla
Jesuksen tunnustajiksi, huolellista valmistusta ja pitemmän ajan
kuluessa osotettua vakaata tarkoitusta kuolla maailmasta ja elää
Kristukselle, ennenkuin nämä p. kasteen kautta otettiin kirkon
yhteyteen. Näiden n.s. _katekumenein_ opettaminen ja siveellinen
kasvattaminen uskottiin seurakunnan kokeneimmille ja luotettavimmille
jäsenille, joiden tuli tarkasti valvoa oppilaittensa siveellistä
elämää ja heidän kehittymistään kristinuskon oikeassa käsittämisessä.
Jos katekumeni käyttäytyi epäsiveellisesti, oli huolimaton ja
kevytmielinen, jos hänen mielensä ja halunsa oli maailmaan ja sen
menoihin, ei hän saanut koulunkäyntiään jatkaa. Näin huolellisesti ja
ankarasti valvottiin ja tutkittiin marttyyrien aikakaudella kaikkia
niitä, jotka tahtoivat vannoa uskollisuuden valan kirkon Herralle!
-- Alussa vaadittiin katekumenein opettajilta ainoastaan tuota
yksinkertaista kristillistä viisautta, joka ei tarvitse tieteellistä
oppia, inhimillistä viisautta avuksensa voidakseen neuvoa ihmisiä
elämän tietä vaeltamaan, mutta aikojen kuluessa, kun pakanallisia
viisaita yhä useimmin nähtiin kirkkoon pyrkivien joukossa, vaadittiin
opettajilta (näitä sanottiin _katekeetoiksi_) oppia ja tieteellistä
sivistystä, jotta voisivat kumota oppilaittensa vastaväitöksiä
sekä, sovittaen opetuksensa heidän kantansa mukaan, johdattaa
heitä pimeydestä totuuden valoon. Tämän tarpeen synnyttämänä alkoi
Aleksandrian katekeetikoulu kasvattaa katekumenein opettajia ja
on semmoisena vaikuttanut arvaamattoman paljon tämän aikakauden
kirkon hyväksi. Mutta vielä suuremman maineen on se saavuttanut
herättämällä tieteellistä harrastusta jumaluustieteen alalla,
sillä se on siten valmistanut sitä aikaa kirkon historiassa, jonka
päätehtävänä oli tieteellisesti järjestää sekä tarkasti rajoittaa
kirkon tunnustusta kaikista noista eksyttävistä harhaopeista, joiden
rehottava rikkaruoho seuraavina vuosisatoina oli kokonaan tukehuttaa
puhtaan opin. Vaan älkäämme kuitenkaan silti olettako näiden
aleksandrialaisten oppineiden aina oikein esittäneen kristinuskon
salaisuuksia. Päinvastoin tapaamme heidän kirjoituksissaan monasti
suuria virheitäkin. Todistuksena on koulun ensimmäinen kuuluisa
opettaja _Clemens aleksandrialainen_ (k. 217), jonka syvät mietteet
filosofian suhteesta kristinuskoon tosin osottavat suurta oppia ja
nöyrää, kristinuskon valaisemaa mieltä, mutta samalla ilmaisevat
eksyttäviäkin ajatuksia. Pitäen p. raamattuun perustuvaa uskoa
ainoana totuuden tuntoon johdattavana tienä sekä puolustaen
kristinuskon verratonta ylevyyttä kaikkien inhimillisten ja
omatekoisten oppijärjestelmäin rinnalla on hän opillaan ja nerollaan
kuitenkin saavuttanut etevän sijan tämän aikakauden kirkkoisien
jalossa rivissä.



X.

Kirkkoisä Origines.


    Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin
    kahdeksankymmentä vuotta, ja kuin se paras on ollut, niin se on
    tuska ja työ ollut. Ps. 90: 10.

Monella eri tavalla on kirkon suuria henkilöitä ja heidän työtänsä
Jumalan valtakunnan palveluksessa usein arvosteltu, ja jos kukaan
niin on se mies, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään, antanut
aihetta mitä ristiriitaisimpiin keskusteluihin ja lausuntoihin. Niin
katoamattoman selvästi on hän piirtänyt nimensä kirkkohistorian
lehdille, niin tuntuva, merkillinen on hänen vaikutuksensa ollut,
että tulevien vuosisatain monet oppiriidat ja taistelut uskonopin
alalla suureksi osaksi riippuvat siitä, miten hänen oppiansa
selitettiin ja arvosteltiin. Tämä mies on _Origines_. Älköön
kuitenkaan kukaan tästä päättäkö hänen uskonoppinsa olleen kirkon
edellisten opettajain mielipiteitä selvemmän, oikeamman; päinvastoin
tapaamme juuri hänen kirjoituksissaan usein raamatusta poikkeavia,
varsin eksyttäviä ajatuksia. Origineksen merkitys on hänen
jättiläisneronsa ja tavattoman tietonsa synnyttämä, ja jos häntä
ainoastaan tältä kannalta arvostellaan, ei kukaan kiellä hänen olleen
marttyyriaikakauden suurimman kirkkoisän, olkootpa mielipiteet hänen
kristillisestä kannastaan kuinka erinkaltaiset tahansa.

Origineksen rikkaat luonnonlahjat kehittyivät ja kypsyivät alituisten
koetusten ja vaarojen ohessa. Jo nuorena harjaantui hän käsittämään
kristittyjen elämää ristin tieksi, jo pienenä poikana tutustui hän
noihin hirmuisiin verinäytelmiin, jotka tuon tuostakin kohtasivat
Jesuksen tunnustajia. Hänen isänsä _Leonidas_, joka oli oppinut mies
ja uskollinen kristitty, opetti poikaansa inhimillisen tiedon ja
viisauden aarteita kokoamaan, vaan hänen hartain toivonsa, hellin
huolensa oli kuitenkin saada jumalallisen totuuden siemeniä itämään
lapsen sydämmessä. Leonidaan työ ei ollut turhaa, hänen toivonsa
ei pettynyt. Verrattoman nopeasti edistyi Origines tieteissä ja
ylönluonnollisen valon valaisemina välkkyivät hänen kirkkaat
silmänsä ijankaikkisten totuuksien voittaessa yhä suurempaa alaa
hänen sielussaan. Hän ei viihtynyt ikäistensä leikkipaikoilla, hän
oleskeli aatteiden yli-ilmoissa, tyydyttäen mielikuvitustansa ja
harjoittaen voimiaan kaukana tämän maallisen elämän lapsellisista
ja turhista oloista. Usein nuhteli Leonidas poikaansa tämän
osottaessa mitä vastustamattominta halua päästä syvimpiäkin
hengellisiä salaisuuksia käsittämään sekä kehotti häntä tyytymään
raamatun yksinkertaiseen tajuntaan, vaan salaa kiitti hän Jumalaa
Origineksensä hämmästyttävästä edistymisestä. Huolellisesti koettaen
poistaa kaikki ylpeät ajatukset nuorukaisen sydämmestä, salasi hän
häneltä ilonsa; -- vasta päivän työn loputtua, kun Origines enkelein
vartioimana nukkui viattomuuden unta, kuulematta, näkemättä maailman
viettelyksiä, uskalsi isä suudellen poikansa rintaa, tuota "P.
Hengen temppeliä" ilmaista miten suuret hänen toiveensa lemmittynsä
tulevaisuudesta olivat.

Vanhemmaksi tultuaan pääsi Origines kotikaupunkinsa Aleksandrian
mainioon katekeetikouluun, jonka opettajana kuuluisa Clemens silloin
oli. Täällä hän päivä päivältä saavutti yhä suurempaa mainetta,
vaikka hän tähän aikaan vielä oli varsin nuori. Mutta rauhaton
oli aika, ja niiden jotka silloin uhrasivat elämänsä kristillisen
tieteen edistämiselle täytyi usein keskeyttää lukunsa lohduttaaksensa
vankilaan vietyjä tahi kuolemaan tuomituita sukulaisiaan ja
ystäviään, tietämättä, milloinka heidän oma elämänsä oli vereen
sammutettava. V. 202 kohtasi Septimius Severuksen vaino, josta
ennen on kerrottu, Aleksandrian kristityltä. Origines oli siihen
aikaan 17 vuoden ikäinen. Saatuansa tietää, että hänen isänsäkin oli
heitetty vankilaan, tahtoi hän heti rientää hänen luoksensa, vaan kun
hänen äitinsä piilotti häneltä vaatteet, täytyi Origineksen tyytyä
kirjoittamaan isällensä. Kehottaen häntä urhoollisuuteen lausui hän
hartaamman toivonsa olevan saada marttyyrinä uhrata nuoren elämänsä
Kristuksen kunniaksi. Kiittäen Herraa sai Leonidas marttyyrikruunun,
jota hänen mainio poikansa ei milloinkaan voittanut, vaikka hän
toivoen, hakien sitä etsi! -- Hellällä rakkaudella piti Origines
huolta turvattomasta äidistänsä ja kuudesta orvoksi jääneestä
sisarestansa hankkien heille elatusta opettamalla nuorukaisia.
Lujalla tahdollaan kesti hän nämäkin vastukset, kunnes hänelle
koitti parempi aika aineellisen toimeentulon suhteen. Peläten vainoa
oli näet katekeetikoulun johtaja Clemens paennut kaupungista,
ja Aleksandrian piispa _Demetrius_, joka tajusi Origineksen
loistavan neron ja suuret tiedot, nimitti hänen tähän virkaan
(203). Nuorukainen rupesi nyt innokkaasti lukemaan ja opettamaan ja
hänen maineensa levisi kaukaisiin maihin. Häntä ei suotta sanottu
"timanttimieheksi", sillä ääretön oli hänen työkykynsä eikä mikään
kysymys, kuinka vaikeata laatua se sitten olikin, voinut lannistuttaa
hänen voimiansa taikka rakentaa salpoja hänen väsymättömälle
tietohalullensa. Ainoastaan ruumiillisissa nautinnoissa noudatti
hän kohtuutta ollen tässä suhteessa kovin ankara itseänsä kohtaan.
Tällä tavoin kului muutamia vuosia, joiden vieriessä Origineksen
nero kypsyi yhä aaterikkaammaksi ja valtavammaksi. Tuon tuostakin
sattuneiden vainojen raivotessa hän kyllä etsi marttyyrikuolemaa,
jonka ylevyyttä ei suurinkaan tieteellinen maine ja kunnia voinut
häneltä himmentää; -- vaan turhaan hän pelkäämättä kävi kristityitä
vankiloissa tervehtimässä ja lohduttamassa, turhaan puhui hän
mestauspaikoilla rohkeita kehotussanoja kuolemaan tuomituille
uskonveljilleen: ristiinnaulittu kuningas ei asettanut häntä
veritodistajain valittuun joukkoon!

Keisari _Caracallan_ vainotessa Aleksandrian koulua meni
Origines Palestinan Caesareaan, missä hän perusti samankaltaisen
oppilaitoksen, joka veti vertoja itse tuolle mainiolle Niilin
rannalla olevalle mallikoululle. Paitsi tiedemiehenä ja opettajana
vaikutti Origines uudessa isänmaassaan paljon saarnaajana: läheltä ja
kaukaa tulvasi ihmisiä ihailemaan ja ihmettelemään hänen loistavaa
ja syvää esitelmäänsä.

Origineksen jumaluusoppi on siksi monipuolinen ja eri tahoille
haaraantuva, ettei hänen uskonnollista kantaansa käy yhdessä jaksossa
täydellisesti esittäminen. Mainitsemme tässä ainoastaan muutamia
hänen uskonoppinsa pääkohtia:

P. raamatussa, jonka jumalista alkuperää Origines innostuksella
puolustaa, sanoo hän löytyvän kolmenkaltaisen merkityksen:
kirjaimellisen merkityksen, jota hän nimittää raamatun ruumiiksi,
siveellisen totuuden eli sen sielun sekä raamatun hengen eli sen
mystilliset, salaiset totuudet. Raamatun selittäjän velvollisuus
on ruumiista tunkeutua sieluun ja siitä pyrkiä itse ytimeen
s.o. henkeen. Ei kukaan kieltäne tätä ajatusta pääasiallisesti
yhtä oikeaksi kuin se on syvä ja (ainakin tässä muodossa)
ajan kehkeymiskantaa korkeampi, mutta valitettavasti johdatti
se ajattelijan arveluttaville poluille. Origines vieraantui
yksinkertaisesta kansasta, arvellen ainoastaan oppineita kykeneviksi
Jumalan sanaa käsittämään, hän unohti että taivaan valtakunta on
hengellisesti köyhäin ja mieltyi liiallisesti raamatun tieteelliseen
selittämiseen. On kyllä totta, että hän juuri raamatun tutkimisen
alalla on suuria toimittanut kokoamalla aineksia tulevien aikojen
tutkijoille ja rakentamalla heille monessa kohden hyvän perustuksen,
mutta tästä hänen työstänsä ovat myös hänen monet erehdyksensä juuret
etsittävät. Mielikuvituksensa pettämänä selittää Origines usein
Jumalan sanaa mielivaltaisesti ja aivan väärin ja näihin vääriin
selityksiin perustuvat hänen jumaluusoppinsa virheet. Mitä vaikeampi
kysymys, sitä rohkeammin pyrkii hän päästä sen perille, silloinkin
kun Jumalan sana selvästi vaatii häntä luopumaan yrityksestä.

Jumalasta puhuessaan koettaa Origines tarkasti poistaa kaikki, joka
voisi alentaa ja supistaa korkeimman olennon äärellisyyden ahtaiden
näköpiirien mukaiseksi. "Yhtä vähän kuin ihmissilmä, joka sietää
ainoastaan lampun himmeätä valoa, saattaa katseellansa käsittää
auringon kirkkauden, yhtä vähän voi ihmisjärki muodostaa Jumalan
olentoa ilmaisevan käsitteen" lausuu Origines, väittäen niitä
raamatunpaikkoja, jotka puhuvat Jumalasta rajoitetun inhimillisen
käsitysky'yn mukaan, vertauksen tapaisiksi lauseparsiksi, joiden
kirjaimellisesta käsityksestä meidän tulee koettaa mielemme
vapauttaa. Ajatus on syvä ja itsessään varsin oikea, mutta
kun Origines ryhtyy Jumalan ilmoituksia p. raamatussa tältä
kannalta selittämään, viepi hän meidät usein aavalle, sumujen
peittämälle merelle, missä yksinkertainen lapsellinen usko kadottaa
ankkurinsa. Vaan vieläkin arveluttavampi on se väite, johon hän
johtuu, koettaessaan selittää kolminaisuuden, tuon ihmisjärjelle
selittämättömän salaisuuden syvyyttä, kun hän opettaa jumaluuden
toisen persoonan, Sanan, olevan Isää alhaisemman. Miten suuri
hänen ansionsa tämän vaikean kysymyksen suhteen ylimalkaan onkin,
missä määrässä hän nerokkailla ajatuksillaan johdattikin myöhempiä
opettajia tuota kirkon tunnustuksessa välttämättömän tarpeellista
oppikaavaa Jumalan kolminaisuudesta valmistamaan, varmaa on toiselta
puolen, että juuri hänen eksyttävä käsityksensä Pojan suhteesta Isään
on ihmisten sydämmiin kylvänyt niitä harhaoppisuuden siemeniä, joiden
myrkyllisiä vaikutuksia me sittemmin vuosisatojen kuluessa tapaamme
kristikunnassa.

Ajatellessaan Jumalan luomistyötä johtuu Origines käsittämään sitä
ijankaikkisuudesta tapahtuvaksi, sillä "Jumala ei ole milloinkaan
saattanut olla vaikuttamatta". Perustuen tähän väitökseen
edellyttää hän jokaisen ihmissielun olleen olemassa yli-ilmoissa
ennenkuin ruumis, jonka vankilaan se langettuaan sortui, luotiin.
[Origineksen vastakohtana tämän lopullisesti ratkaisemattoman
kysymyksen suhteen on Tertullianus, jonka opin mukaan ihminen
siitessänsä perii vanhemmiltaan sekä ruumiin että sielun.] Ken ei
tässä huomaa gnostisismin vaikutusta Origineksen ajatusjuoksuun,
jospa kohta hän onkin vapaa sen liiallisuuksista. Kirkon oppia
ruumiin ylösnousemisesta hän ei vastusta, vaikkei hän toiselta
puolen tämänkään kysymyksen suhteen kiellä aatteellisen kantansa
johdonmukaisuutta, jyrkästi kun vastustaa toisten kirkonopettajain
käsitystä kirkastetun ruumiin sukulaisuudesta aineellisuuden kanssa.
Yhtä vähän kuin Origines pelkää luoda silmänsä ijankaikkisuuden
syvyyteen jommoisena se oli ennen kaikkea aikaa, yhtä vähän hänen
sielunsa kammoksuu lähteä järjen mitalla arvostelemaan niitäkin
salaisuuksia, jotka ovat tuolla puolen viimmeisen päivän rajaa.
Vaan kun hänen rohkea mielikuvituksensa häneltä sammuttaa Jumalan
sanan kynttilän, eksyvät hänen jalkansa outoja teitä vaeltamaan.
Ja kun hän palajaa tältä matkaltansa, luulee hän äärettömästä
etäisyydestä nähneensä, miten Jumalasta luopuneet, ijankaikkiseen
kadotukseen tuomitut ihmissielut, vieläpä perkelekin ja hänen
enkelinsä lopullisesti palajavat Jumalan luokse, niin että Hän
sanan täydellisimmässä merkityksessä on "kaikki kaikissa." Tämä
Origineksen opin kohta soveltuu hyvin hänen käsitykseensä synnistä,
joka käsitys, sanottakoon hänen syvälle pyrkivästä nerostaan mitä
tahansa, on arveluttavan pintapuolinen. Saatamme sanoa koko tämän
tärkeän kysymyksen, jonka oikeasta käsityksestä jokaisen ihmisen
uskonnollinen kanta lopullisesti riippuu, kokonaan jääneen syrjälle
mainion kirkkoisän oppineesta järjestelmästä.

Kyllä niitä aina löytyy, jotka rohkeasti arvostelevat suurempienkin
henkilöiden elämän-työtä, ylpeästi tuomiten heitä silläkin tuomiolla,
jota Jumala ei luovuta muille, ja Origineksen suhteen on tämä tuomio
usein mitä ankarimmassa muodossa lausuttu. Mutta ajatellessamme
miten uskollisesti hän kantoi ristiänsä aikana, jolloin Herran
tunnustamiseen vaadittiin sydämmen koko rakkaus, kääntyvät
ajatuksemme toisaalle, kuinka sydäntä masentavaisilta Origineksen
erehdykset sitten kuuluvatkin. Kirkkohistorian todistaessa hänen
oppinsa olleen himmentämättä hänen kristillisen elämänsä kaunista
todistusta, käännymme lohdutettuina silmäilemään hänen vanhuutensa
päiviä. Ja nämä muistuttavat meitä taas tuosta innostuneesta
aleksandrialaisesta nuorukaisesta, joka Septimius Severuksen vainon
aikana toivoi saavansa kuolla Kristuksen kunniaksi, muistuttavat
meitä siitä Origineksesta, jonka hartain halu sittemmin aina oli
marttyyrikuoleman kautta päästä Herran iloon. Deciuksen vainon aikana
-- niin kertoo meille kirkkohistoria -- pantiin Origines muiden
kristittyjen kera Caesarean vankilaan, niissä häntä kovien kidutusten
kautta koetettiin saada kristinuskosta luopumaan. Miehuullisesti hän
kesti kaikki tuskat ja ainoastaan Deciuksen kuolema pelasti hänen
marttyyrikuolemasta. Muutamia vuosia myöhemmin (254) kuoli hän 70
vuoden vanhana Tyroksessa niiden kovien kidutusten seurauksista,
joita hän vainon aikana oli kärsinyt, -- Origineksen oli tapana
sanoa: "kärsiä on rakastaa," ja arvostellessamme hänen pitkää
väsymätöntä työtänsä Jumalan seurakunnan palveluksessa, jätämme
lopullisen tuomion sille Herralle, joka lausui: "sentähden että
hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti."



X.

Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden loppupuolella.


    -- te olette valittu suku, kuninkaallinen pappeus, pyhä kansa,
    omaisuuden kansa, ilmoittamaan sen voimaa joka teitä pimeydestä
    hänen ihmeelliseen valkeuteensa kutsunut on. 1 Piet. 2; 9.

Valerianuksen kuoleman jälkeen saivat kristityt nauttia pitempää
ulkonaista rauhaa kuin milloinkaan marttyyriaikakauden kestäessä.
Hänen poikansa _Gallienus_ myönsi heille _täydellisen uskonvapauden_
lainsäädännöllä, jonka mukaan valtio otti suojellaksensa
kristinuskoa (260). Tämän rauhallisen ajan koittaessa sopii meidän
silmäillä kristittyjen elämää ja kirkon tilaa marttyyriaikakauden
loppupuolella, ennenkuin ryhdymme kertomaan pakanuuden viimmeisestä
ponnistuksesta kristinuskoa vastaan, jolloin kaikkia entisiä vainoja
kovemmat päivät kohtasivat Herran tunnustajia ja mitä kauheimmat
verinäytelmät kaikkialla kristikunnassa vetävät kaiken huomion
puoleensa.

Jumalallisine totuuksineen ja ylevine aatteineen oli kristinusko
luonut uuden, pakanallisista mielipiteistä kokonaan poikkeavan
katsantotavan maailmaan. Sen ytimenä oli itse tuo jumalallinen
totuus, joka ei saata solmia liittoa pimeyden ruhtinaan kanssa, jonka
ikeen alle ihmiskunta syntiinlankeemuksen kautta oli sortunut; --
sen tehtävä oli päinvastoin herkeämättä taistella maailmaa vastaan
ja Pyhän Hengen voimalla rakentaa sitä hengellistä rakennusta, jonka
kulmakivenä Jesus Kristus on. Senpätähden muodostui kristittyjen
elämä pakanallisten olojen mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi.

Jos luomme silmämme kristittyjen perhe-elämään, jommoisena
se ilmaantuu marttyyrikirkon aikakaudella, esiintyy eteemme
aivan toinen näköala kuin pakanoiden kodeissa, Jos mahdollista
toimitettiin avioliiton vihkiminen kirkossa, missä aviopari sitä
ennen nautti Herran ehtoollisen. Se solmittiin kuvaamaan tuota
"suurta salaisuutta," josta apostoli puhuu, sillä marttyyriaikakauden
kristityt eivät perustaneet maallisen onnensa vaiheita tämän maailman
pettäviin lupauksiin, heitä kun joka päivä muistutti siitä, ettei
heidän kotinsa ollut täällä. Moni jalo kristitty piti oikeampana
elää naimatonna kuin mennä avioliittoon siten välttääksensä monta
kärsimistä, joita alituiset vainot tuottivat perheellisille, ja
löytyipä niitäkin, jotka väärin selittäen apostoli Paavalin neuvoja
avioliiton suhteen pitivät sitä syntinäkin, mutta kristillinen
perhe-elämä jäi kaikkien vastaväitösten uhallakin todistamaan Hänestä,
joka tahtoo pyhittää mitä Hän on perustanut. Itse Tertullianuskin,
joka, kuten olemme nähneet, edustaa mitä ankarinta mielipidettä
kristityn velvollisuudesta itsensäkieltämisessä seurata Kristusta,
puhkeaa lausumaan: "onnellinen, kirkon vihkimä, p. ehtoollisen
vahvistama avioliitto! Enkelit vartioitsevat sinua ja taivaallinen
Isä tuntee sinun omaksensa!" -- Kristittyin kodeissa ei näy noita
kalliissa vaatteissa ja koristuksissa kopeilevia vieraita, joiden
lukuisat parvet täyttävät rikkaiden pakanoiden huoneet syntisen
ilon kevytmielisellä melulla. Jos talo on varakas, tapaamme siinä
kyllä vieraita, mutta aivan toisenkaltaisia. Sinne saapuu joka
päivä suuri joukko orpoja, köyhiä, sairaita, sillä kaikki semmoiset
ovat tervetulleet, täällä kuin vallitsee kristillinen "rakkaus
joka ei omaansa etsi." Päivä aljetaan ja päätetään rukouksella,
kaikki askareet ja työt toimitetaan Herran nimeen. Äiti puhuu
pienokaisillensa lasten ystävästä Jesuksesta, isä kasvattaa heitä,
"kurituksessa ja Herran nuhteessa." Veljinä ja sisarina kohdellaan
palkollisia, ja nämä tekevät tehtävänsä ilolla, eivätkä ostetun
palvelijan orjamielisellä pelolla, niinkuin pakanain luona laita on.
Kristinusko on rikkonut rajamuurit eri säätyluokkain väliltä: rikkaat
ja köyhät, isäntäväki ja palvelijat, vapaat ja orjat, missä näitä
vielä löytyy muistona pakanuuden oloista, kaikki tuntevat toisensa
veljiksi ja sisariksi sen Herran palveluksessa, joka "ei katso
ihmisen muotoa." Hävitetyt ovat nuo siveyttä loukkaavat koristukset
ja epäjumalain kuvat, joita perheen pakanallisten esi-isien aikana
tavattiin huoneissa; uudet kristinuskon tuomat suojelushenget
vartioivat nyt taloa: uskon, toivon ja rakkauden näkymättömät
haltijattaret. On kyllä totta, että kauheat sanomat kristittyjen
kärsimisistä vankiloissa ja mestauspaikoilla usein häiritsevät
perheen rauhaa, totta sekin, että keisarin virkamiehet milloin
tahansa saattavat astua sisälle tuomaan kenen hyvänsä tutkittavaksi
tahi surmattavaksi, vaan täällä ei pelätä kuolemaa, tuli se sitten
hirvittävässäkin muodossa, toinen kehottaa toista urhoollisuuteen,
isäntä palvelijaansa, poika isäänsä, vanhemmat lapsiansa!
Marttyyrikruunua pidetään tämän elämän kauniimpana voittona, ja
haudan toisella puolella koittaa muuttumattoman ilon kirkas päivä!
Näin ajattelivat, elivät ja kuolivat marttyyriaikakauden kristityt.
Alituisten vaarojen ja kärsimisten uhalla "löydettiin heidän uskonsa
paljoa kalliimmaksi kuin katoava kulta, joka tulessa koetellaan."

Hengellisessä säädyssä oli vähitellen suuria muutoksia tapahtunut.
Yhä yleisemmäksi pääsi kirkossa se katsantotapa, jonka mukaan
_pappissäätyä_ pidettiin _maallikoista_ tarkasti erotettuna
luokkana, jos kohta se väitös että papiksi-vihkiminen tuottaa
vihitylle ylönluonnollisia hengellisiä lahjoja vasta seuraavina
vuosisatoina selvästi esiintyy. Tämän ohessa syntyi papistossakin
eri arvoluokkia ennustamaan tuota surkeata vallanhimoa ja maallista
mieltä, joka myöhempinä aikoina on pappissäädyn miltei nimenomaisena
tuntomerkkinä. Ei siinä kylliksi että piispoja ruvettiin pitämään
presbytereitä ja diakoneja etevämpinä, edellistenkin, suhteessa
toisiinsa tapaamme jo marttyyrikirkon aikana samankaltaisen
kunnianhimon merkkejä. Kaupunkein piispat kohosivat maaseutujen
piispoja mahtavammiksi, riistäen näiltä pian itse piispan nimenkin,
ja jota kuuluisampi kaupunki oli, sitä suurempaan arvoon pääsivät he
kansankin silmissä, jos vain muuten jalosti edustivat kirkkoa. Niinpä
saavutti pääkaupungin piispa maakunnan muita piispoja suuremman
arvon; hänen tuli vihkiä heidät virkaan ja siten vahvistaa kansan
vaalin, johon hän muuten vaikutti hyvinkin paljon, sekä kutsua
kokoon maakunnan kirkolliskokoukset, joiden puheenjohtajana hän
oli. Marttyyriaikakauden loppupuolella omistivat nämä pääkaupunkien
piispat itselleen erityisen arvonimenkin: heitä kutsuttiin nim.
_metropoliitoiksi_. -- Tämä on ajan varjopuolia, vihollisen nisuin
sekaan kylvämiä ohdakkeita, jotka ainoastaan odottavat sopivampaa
aikaa kasvaaksensa vaarallisia hedelmiä Herran seurakunnalle.
Marttyyrikirkon verisessä vainiossa ne työläästi itivät.

Veritodistajain jalo tunnustus ei saattanut olla pakanoihin
vaikuttamatta: yhä lukuisammin he pyrkivät sorretun kirkon yhteyteen.
Tiedämme että näitä kääntyneitä huolellisesti valvottiin, ennenkuin
p. kasteen kautta pääsivät täydellisesti nauttimaan kristinuskon
siunauksia. Koetusajan loputtua katekumenit julkisesti lupasivat
luopuvansa perkeleestä ja maailmasta, vahvistaen lupaustaan piispalle
kättä antamalla. Sitten lausuivat he tunnustuksensa, jonka jälkeen
he kasteen peson kautta otettiin seurakunnan yhteyteen. Tavallisesti
toimitti piispa kasteen, vaan jollei hän ollut saapuvilla, saattoi
presbyteri tahi diakonikin sen tehdä. Viimmemainitussa tapauksessa
ei kastetta kuitenkaan pidetty täydellisenä, ennenkuin siihen oli
liitetty jo tähän aikaan tavallinen piispallinen _vahvistus_, johon
kuului kätten laskeminen kastetun pään päälle [osottaa P. Hengen
antamista.] sekä öljyllä voiteleminen [kuvaa kastetun hengellistä
pappeutta.].

Mitä jumalanpalveluksen ulkonaisiin menoihin tulee, tyytyi tämä
aikakausi vielä apostolisen ajan yksinkertaisiin tapoihin. Usein
kokoontuivat kristityt marttyyrein haudoille hartaudenhetkiä
viettämään, siten ikäänkuin paremmin muistaaksensa taistelevan
ja riemuitsevan seurakunnan yhteyttä. Kuuluisat ovat Rooman
katakombit, pitkät holvintapaiset maanalaiset käytävät, joihin
täkäläiset kristityt hautasivat kuolleensa ja usein kokoontuivat
jumalanpalvelusta pitämään. Vähitellen ruvettiin kirkkoja
rakentamaan, vaan nämä olivat vielä kaikkea komeutta ja ulkonaista
loistoa vailla. -- Jumalanpalveluksen alkaessa nähtiin diakonein
osottavan kullekin kirkkoon saapuneelle hänen määrätyn paikkansa. Ne
jotka epäsiveellisyytensä tahi vainojen aikana osotetun heikkoutensa
vuoksi olivat seurakunnasta erotetut ja nyt pyysivät päästä sen
yhteyteen jälleen, jäivät ovelle seisomaan; puettuina suruvaatteisin
rukoilivat he seurakunnalta syntinsä anteeksi. Jumalanpalveluksen
alkaessa täytyi heidän lähteä pois kirkosta. Muista erotettuina
seisoivat määrätyllä paikallaan tämän ensimmäisen asteen läpikäyneet,
toiseen katumusluokkaan kuuluivat langenneet, samoinkuin
katekumenitkin. Kuorissa istui piispa korkeammalla paikalla ja
lähellä häntä presbyterit. -- Jumalanpalvelus alkaa. Keskellä
kirkkoa lukee "lectori", seisoen korotetulla paikalla, kappaleen
vanhasta testamentista, jonka jälkeen joku diakoni veisuntapaiseen
nuottiin esittää luvun psalttarista, seurakunnan hiljaa veisatessa
jokaisen värsyn alkua. Toisen diakonin luettua kappaleen Ap.
Teoista, Paavalin lähetyskirjeistä sekä evankeliumeista, nousee
koko seurakunta seisaalta kuulemaan presbyterein varoitus- ja
kehotuspuheita, joita nämä kukin vuorossaan pitävät luettujen
raamatunpaikkojen johdosta. Lopuksi puhuu piispa seurakunnalle.
Tämä on jumalanpalveluksen ensimmäinen osa. Sen päätyttyä poistuvat
katumuksen alaiset langenneet sekä katekumenit kirkosta. Nyt seuraa
joku diakonin toimittama rukous, jota seurakunta seisaalta kuuntelee;
ainoastaan viimmeiseen katumusluokkaan kuuluvat langenneet, jotka
saavat olla kirkossa kunnes Herran ehtoollista aljetaan jakamaan,
ottavat polvistuen osaa siihen. Pyhä rauha, äänetön hiljaisuus
vallitsee kaikkialla diakonin rukoillessa kirkon, koko maailman,
papiston, piispojen ja maallisen esivallan puolesta. Marttyyrit
eivät muistaneet ainoastaan ystäviään rukouksissaan, he ajattelivat
rakkaudella verivihollisiaankin, noudattaen Hänen esimerkkiänsä,
joka rukoili: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä
tekevät." Tämän rukouksen päätyttyä jaetaan vihitty leipä ja viini
(varat koottiin vapaaehtoisilla lahjoilla) seurakunnan jäsenille.
Joko piispa, presbyteri tahi diakoni antaa leivän ehtoollisvieraan
käteen sanoen: "Kristuksen ruumis," diakoni taritsee viinin lausuen:
"Kristuksen veri, elämän juoma;" ehtoollisvieraat vastaavat: "amen,"
polvistuvat ja vastaanottavat piispan siunauksen. Diakonin tervehdys
"menkäät rauhaan" päättää toimituksen, ja seurakunta lähtee hiljaa
pois kirkosta. Jumalanpalveluksen jälkeen vievät diakonit Herran
ehtoollisen sairaille ja vangeille.

Marttyyrein jumalanpalvelus muodostui siis pääpiirteissään meidän
jumalanpalveluksemme kaltaiseksi, etenkin jos otamme huomioon siellä
täällä jo esiintyneen muitakin pyhiä tapoja, jotka yhä selvemmin
viittaavat meidän kirkoissamme käytännössä oleviin juhlamenoihin.
Vaikka meidän täytyykin myöntää heidän aikakautensa opettajain,
vieläpä etevimpien kirkkoisienkin monesti erehtyneen opin suhteen,
vaikka esim. käsitys p. ehtoollisesta usein esiintyy hyvinkin
eksyttävässä muodossa, ken ei ole altis olettamaan marttyyrien
jumalanpalveluksen olleen todellisemman ja syvemmän kuin meidän
aikamme nimikristittyjen hartauden harrastukset ovat. Kuinka moni,
joka meidän aikoinamme silloin tällöin uhraa Herralle joutilaan
hetken, joskus käy kirkossa ja noudattaen vanhaa tapaa määrätyllä
päivällä polvistuu alttarin eteen, soisi omalletunnolleen tätäkään
kurjaa lohdutusta, jos Herran seurakunnalle jälleen koittaisi
vainojen aika? Varmaankin olisi kristittyjen luku silloin monessa
paikoin hyvinkin pieni! Marttyyrit kävivät kirkossa kestääksensä
elämän kovissa taisteluissa, he pyrkivät kuolla synnistä ja elää
Kristukselle, jossa olivat löytäneet kaiken ilonsa. Kidutukset,
veriset vainot odottivat heitä maailmassa, mutta vakaina,
ylönluonnollisen voiman tukemina astuivat he ulos kirkosta,
ollen valmiina milloin hyvänsä nöyrästi, vieläpä kiitoksellakin
uhraamaan henkensä Herran kunniaksi. Hyvin tavallista on arvostella
näitä kristittyjä meidän aikamme pintapuolisen ja kevytmielisen
katsantotavan mukaan. Niinpä on esim. usein arveltu heidän
karttaneen ja kammoksuneen näytelmiä, soittajaisia y.m. maallisia
huvituksia, joihin moni nykyisin kiiruhtaa melkein suorastaan
kirkosta, ainoastaan siitä syystä, että tämmöisissä tilaisuuksissa
silloin ei ollut tarjona kuin törkeän pakanallisen epäsiveellisyyden
turmelevia nautintoja. Vaan tämmöinen arvostelu on kristillisyyden
kannalta yhtä väärä, kuin se osottaa peräti pintapuolista käsitystä
marttyyriajan luonteesta. Mielellään myönnämme kristinuskon aikojen
kuluessa vaikuttaneen paljon Jumalasta irroitetun elämänkin ilmiöihin
pakottamalla näitä pukeutumaan ulkonaisesti siveellisempiin
muotoihin, vaan tämä ei suinkaan myönnä kristityille suurempaa
oikeutta ottamaan osaa maailman huveihin. Missä Jesus ei ole,
siellä ei saata Hänen tunnustajansakaan viihtyä, ja vasta silloin
kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, tiedämme mistä syystä
marttyyriaikakauden kristityt vaativat toinen toistansa kokonaan
luopumaan maailmasta. Jos he olisivat etsineet noita "sivistyttäviä
nautinnoita", joita meidän aikamme nimikristityt pakanain kera
ihailevat, niin varmaankin turhaan etsisimme noita tuhansia jaloja
esimerkkiä itsensä kieltämisestä ja urhoollisuudesta Kristuksen
tunnustamisessa, joita marttyyrit verellänsä ovat piirtäneet
kirkkohistorian lehdille. Heidän muistonsa on oikeutettu vaatimaan
että heitä arvostellaan sen kristillisyyden kannalta, joka ei suostu
palvelemaan kahta herraa. Nimikristillisyyden tyhjää sääliväisyyttä
he tosiaan eivät kaipaa!



XI.

Diokletianuksen vaino.


    Minun rakkahani! älkäät oudoksuko sitä hellettä, kuin teille
    tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin outoa
    tapahtuisi;

    Vaan iloitkaat että Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin
    ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja
    riemuitsisitte. 1 Piet. 4: 12-13.

40 vuotta olivat Jesuksen tunnustajat Valerianuksen kuoltua
saaneet nauttia rauhaa. Jo alkoivat kertomukset veritodistajain
kärsimisistä vähitellen haihtua tämän ulkonaisesti onnellisemman
sukupolven muistista, pilvetön oli taivas ja vaaroja aavistamatta
saapuivat pakanat joukoittain kuolleitten epäjumalainsa rappiotilaan
joutuneista temppeleistä kristittyjen elävää Jumalaa palvelemaan.
Mutta samoinkuin tyynein kesäpäivä, jolloin auringon helle on
kuumimmallaan, usein ennustaa kovinta rajuilmaa, niin nytkin. Alkoi
kuulua outoja, pelottavia huhuja -- ne toteentuivat: julmemmin
kuin milloinkaan ennen raivosi pakanamaailman viha äkkiarvaamatta
kristittyjen riveissä.

Voidaksensa paremmin hallita suurta valtakuntaa, jonka perikatoa
kaikki ilmiöt ennustivat, jakoi _Diokletianus_ keisariksi tultuaan
(284) hallitsiavaivat kahtia. Itse hän otti itämaat hallitaksensa
ja valitsi apulaiseksensa valtiotoimissa _Galeriuksen_; länsimaat
uskoi hän _Maximianukselle_, joka avuksensa sai _Constantius
Oloruksen_. Voimakkaasti ryhtyi Diokletianus hallitukseen
pakottaen etevämmällä nerollaan ja miehekkäällä luonteellaan
hallituskumppaninsa sovinnolliseen yhdysvaikutukseen kuuluisan
roomalaisvallan suojelukseksi ja sen edistämiseksi loistossa ja
mahtavuudessa. Dalmatialaisesta orjasta oli hän kelvollaan päässyt
korkeimpiin sotavirkoihin, kunnes hän vihdoin oli kohonnut koko
roomalaismaailman herraksi. Näiden vaiheiden ohessa oli hänen
jäykkä luontonsa kehittynyt tuoksi ylpeän hallitsijan rajattomaksi
mielivaltaisuudeksi, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta
käskyillensä. Hän rakasti loistoa ja komeutta ja koki ylentää
keisarillisen arvon Jumalalliseksi majesteetiksi, jota kaikkien tuli
lähestyä suurimmalla kunnioituksella.

Saattaaksensa paremmin kuin Roomassa, missä senaatin ja väestön
muinaisista ajoista peritty mahtavuus häntä loukkasi, järjestää
hovinsa itämaan mallin mukaan, oli Diokletianus valinnut
_Nikomedian_ pääkaupungikseen. Täällä löytyi paljo kristittyjä.
Näitä vallanhimoinen keisari monesta syystä vihasi ja karsain silmin
katseli hän heidän täällä rakentamaa uutta komeata kirkkoansa,
joka vastikään oli saatu valmiiksi. Kernaasti olisi hän jo heti
keisariksi tultuansa ryhtynyt hävittämään tuota valtiolle,
Rooman vanhalle uskonnolle ja kaikille sen yhteiskunnallisille
oloille vaarallista lahkoa, joka päivä päivältä saavutti yhä
suurempaa alaa keisarikunnassa, voittaen puolellensa lukemattomia
ei ainoastaan alhaisista luokista, vaan kansan ylimmistäkin
kerroksista, mutta valtiollisista syistä hän ei uskaltanut ruveta
kristittyjä vainoomaan, Vaikka useat näiden vihollisista häntä
siihen kiihottivat. Vasta luotetun neuvonantajansa julman ja raa'an
Galeriuksen kehotuksesta antautui Diokletianus, valtioviisauden
vaatimuksista enää huolimatta, vähitellen kokonaan kiivautensa ja
katkeran vihansa valtaan. Helmikuun 23 p. 303 ryntäsi sotaväki
Nikomedian kirkkoon, ryöstivät sen ja hävittivät maan tasalle.
Seuraavana aamuna julkaistiin keisarillinen käsky, jonka mukaan
valtakunnan kaikki kirkot olivat hävitettävät sekä p. raamatut
poltettavat. Nyt seurasi verinäytelmä, jonka julmuudelle ja
säälimättömyydelle eivät marttyyriaikakauden entiset vainotkaan voi
vetää vertoja. Tämä vaino on pakanamaailman viimmeinen ponnistus,
sen kuolemantaistelu: helpolla se ei aio luovuttaa vanhaa valtaa
voittajalle, jota se tähän asti on halveksinut. Vainon kauhuista
lausuu kristillinen kirjailija _Lactantius_ (k. 380), jota kauniin
kirjoitustapansa vuoksi nimitetään kristityksi Ciceroksi: "Jos
minulla olisi sata kieltä ja sata suuta, jos ääneni olisi luja kuin
vaski, en sittenkään voisi luetella kaikkia julmuuksia, kaikkia niitä
kidutuksia ja rääkkäyksiä, joilla koetettiin näitä vanhurskaita ja
viattomia uhreja kiusata."

Pitkän rauhan siittämä velttous ja lihallinen suruttomuus oli
kyllä synnyttänyt epäsiveellisyyttä ja maallista mieltä Jesuksen
tunnustajissa, mutta sama Herra, joka taas tahtoi heidän uskoansa
koetella, oli nytkin läsnä seurakuntaansa, tukien sitä voimallaan
kuten menneinä aikoina. Kaikki todistaa marttyyriaikakauden ylevän
hengen vielä tämänkin vainon verisissä vaiheissa jalostuttavan
kristittyjen taistelua totuuden puolesta. Etenkin valtakunnan
itäisessä osassa raivosivat keisarin käskyläiset mitä julmimmalla
tavalla. Yhdessä päivässä surmattiin monessa paikoin sadottain
kristittyjä. Toisia kidutettiin kauheasti ja kun jo olivat
puolikuolleina, koetettiin heitä taasen saada virkistymään, jotta
heidän tuskansa kestäisivät hyvin kauan. Mahdotonta on luetella
kaikkia niitä kidutuskoneita, joilla pakanallinen julmuus ja hurja
irstaisuus nyt kilvan toimittivat hirmuista työtään. Lukiessamme
kristittyjen sanomattomista kärsimisistä tämän vainon aikana valtaa
kauhistus sydämmemme, ja miltei epäillen Herran armoa on moni
kysynyt: miksi täytyi näiden kristittyjen kärsiä näin äärettömän
paljon? Vaan taistelun kauhuista viittaa kirkkohistoria niihin
siunauksiin, joita näidenkin veritodistajain urhoollinen tunnustus
on tuottanut kirkolle, ja kysymykseen: minkä vuoksi laupias Jumala
on sallinut näin kovien vainojen kohdata ihmiskunnan jaloimpia
henkilöitä, vastaa Hänen sanansa osottamalla kristittyjen yhteyttä
sen Herran kanssa, jonka elämä maan päällä Betlehemin seimestä
Golgatan ristiin saakka oli täynnä verrattominta tuskaa ja katkerinta
kärsimistä. Syynä on maailman ääretön turmelus, missä ei kukaan
pääse voittamaan paitsi saman Herran seuraamisessa, jos kohta tämä
seuraaminen, kaikkiviisaan Jumalan ohjaamana kuin se on, eri aikoina
ja eri oloissa ulkonaisessa suhteessa esiintyy monella eri lailla
niidenkin elämänvaiheissa, jotka Herra tuntee omiksensa. Juuri tästä
ristin suuresta salaisuudesta on marttyyrein aikakausi sanoilla ja
töillä niin voimakkaasti saarnannut maailmalle, että se vielä tänä
päivänä kehottaen kysyy jokaiselta kristityltä: tahdotko kärsiä
Herrasi tähden?

Diokletianuksen vainon uhreista keisarikunnan itäisessä osassa ovat
etenki seuraavat henkilöt tunnetut: Nikomedian piispa _Antimus_ sekä
Kartagon seurakunnasta _Viktoria_ ja _Hilarius_. Viimmemainittu, joka
vielä oli varsin nuori, vastasi pelkäämättä maaherran uhkauksiin:
"tee mitä tahdot, minä olen kristitty" ja meni iloisena kuolemaan.
Viktorian vanhemmat olivat pakanoita ja kokivat kaikin tavoin saada
tytärtänsä uskosta luopumaan. Kun tämä ei onnistunut, koetti hänen
veljensä pelastaa häntä väittämällä hänen olevan mielenviassa,
vaan Viktoria lausui: "juuri minulla on oikea mieli enkä aio siitä
luopua," Maaherran kysymykseen; "tahdotko seurata veljeäsi?"
vastasi hän: "en, sillä minä olen kristitty ja ainoastaan ne jotka
noudattavat Jumalan käskyjä ovat minun veljiäni." Katkeran mutta
voitollisen kuoleman kautta pääsi hänkin tämän elämän tuskista
kirkastetun Vapahtajansa iloon. -- Roomassa mestattiin muiden kera
13 vuoden ikäinen tyttö nimeltä _Agnes_, jonka jalosta käytöksestä
kirkon säilyttämissä tämän aikuisissa kirjoituksissa usein puhutaan.
[Näistä kertomuksista ovat keskiajan legendat sepittäneet mitä
kummallisimpia taruja. -- Agneksen kunniaksi rakennettiin Roomassa jo
neljännellä vuosisadalla kirkko, joka uudestaan rakennettuna v. 626
P. Agneksen kirkon nimellä on säilynyt meidän aikoihimme saakka.] --
Muuten ei vaino ollut niin kova valtakunnan läntisessä osassa, sillä
jalomielisen Konstantius Cloruksen onnistui sen vainoa täällä paljon
hillitä.

Näiden vaiheiden ohessa oli Diokletianus valtiotoimiin ja
verenvuodatuksiin kyllästyneenä luopunut hallituksesta (305) ja hänen
esimerkkiänsä seurasi pian Maximianuskin, mutta kristittyjen asema
tämän kautta ei muuttunut. Päinvastoin yltyi vaino jos mahdollista
entistä kovemmaksi julman Galeriuksen sitä johtaessa. Näiden vuosien
kirkkohistoria ei tiedä muuta kertoa kuin uusista kidutuksista ja
verenvuodatuksista, kunnes mestaajain miekat sanan alkuperäisimmässä
merkityksessä lopuksi tylstyvät ja koko pakanamaailma väsyneenä
ikäänkuin huokailee: tämä taistelu on turha! Itse hirmuinen
Galeriuskin, joka elämänsä loppupuolella sortui inhottavaan tautiin,
näkyy jo ajatelleen samaan suuntaan, sillä vähää ennen kuolemaansa
lakkautti hän vainon (311) lainsäädännöllä, jossa hän muun ohessa
lausuu: "Tarkoitukseni on ollut koettaa pakottaa kristittyjä
esi-isien uskontoon, vaan koska useimmat heistä eivät luovu
mielipiteistään, oikeutan heitä rukoilemaan valtion puolesta mitenkä
itse tahtovat."

Verisempi, pilkallisempi ja yleisempi kuin milloinkaan ennen oli
vaino tällä kertaa ollut, mutta sitä lähempänä oli lopullinen
voittokin. Muutama vuosi vain, ja koko pakanamaailma luovuttaa
valtakunnan ja kunnian sille sankarille, jolle on annettu "kaikki
voima taivaassa ja maan päällä."



XII.

Donatuksen lahko.


    Katso minä tahdon oikeudelle käydä sinun kanssas, että sinä
    sanoit: en minä ole syntiä tehnyt. Jer. 5: 33.

Voittosasti olivat kristityt taistelleet; Diokletianuksen vainon
kauhut olivat asettumaisillaan ja lopullisen rauhan enteet kaikkialla
havaittavissa, jos kohta pakanain hurja verenhimo vielä siellä täällä
raivosi. Vaan harventuneet olivat Jesuksen tunnustajani rivit,
lukemattomia uhreja oli vaino vaatinut. Ylistäen Jumalaa, joka oli
heitä koetuksen päivinä tukenut, kertoivat kristityt toisillensa
veritodistajain urhoollisuudesta, kunnioittaen heidän muistoansa.
Mutta löytyipä niitäkin, jotka haikein sydämmin vetäytyivät syrjälle
uskaltamatta ottaa osaa tuohon yleiseen kiitos- ja ylistysveisuun,
jonka säveleet nyt kaikuivat kaikkialla kristikunnassa. Omantuntonsa
soimaamana huokasi moni Jesuksen tunnustaja, joka vaaran hetkenä
oli luopunut uskostansa, epätoivoon sortuneena: minä olen pettänyt
veljeni, rikkonut valani, kieltänyt Kristuksen. He kyllä tiesivät
marttyyrikirkon, jonka katsantotapaa lukemattomani veritodistajain
veres muisto jalostutti, nyt vielä vähemmin kuin ennen laskevan
leikkiä synnin kanssa! Etenkin pidettiin suurena, miltei anteeksi
antamattomana rikoksena, jos joku oli suostunut jättämään raamatuita
pakanoille poltettaviksi, ja Diokletianuksen vainon lakattua
tuli ilmi että hyvinkin moni oli langennut juuri tähän syntiin.
Viimmemainittuja luopuneita, joita kutsuttiin _"traditores"_, kohteli
kirkko hyvin ankarasti samoinkuin se yleensä tarkasti valvoi kaikkein
langenneiden parannusta ja katumusta, ennenkuin se antoi heidän
rikoksensa anteeksi ja jälleen laski heidät Herran armovälikappaleita
täydellisesti nauttimaan. Sitä ohjasi sen Herran sana, jonka edessä
ei yksikään ihminen ole vanhurskas, miten jalosti tämä sitten
onkaan taistellut Jumalan valtakunnan puolesta, sen Herran, jonka
armo ja lohdutus on tarjona kaikille katuvaisille syntisille. Mutta
kun uskosta luopuneiden luku oli kovin suuri ja monen katumus ja
parannus näytti hyvinkin epäiltävältä, heräsi uuteen eloon tuo
Novatianukselaisten ennen muinoin edustama, sittemmin unohduksiin
jäänyt katsantotapa, jonka mukaan luopuneita ei millään ehdolla
saisi ottaa seurakunnan yhteyteen. Etenkin Pohjois-Afrikassa, missä
Novatianukselaisten ja Montanukselaisten ankarat mielipiteet olivat
paljon vaikuttaneet, ruvettiin kovasti valittamaan kirkkokurin
lannistumista, ja täällä syntyi erikoislahko, joka pian herätti yhä
suurempaa huomiota. Sen jäsenet ovat kirkkohistoriassa tunnetut
_Donatukselaisten_ nimellä.

V. 311 valittiin eräs _Caecilianus_ Kartagon piispaksi. Häntä
syytettiin traditoriksi samoinkuin sitä piispaa, joka oli hänen
virkaan vihkinyt. Kansan viha kiihtyi kiihtymistään etenkin
koska eräs kristitty rouva, jota uusi piispa oli moittinut hänen
marttyyrein vaatteille y.m. senkaltaisille omaisuuksille osottamasta
liiallisesta kunnioituksesta, veritodistajain jalojen muistojen
innostuttamana, alkoi häntä soimata pelkuriksi, joka kyllä rauhan
aikana saattaa esiintyä hyvinkin muka uutterana Herran palvelijana,
mutta vaaran hetkenä osottaa aivan toista mieltä. Syntyi kiihkosa
riita. Ankaran kirkkokurin puolustajat alkoivat jyrkästi vaatia
Caecilianuksen erottamista virasta, vaan kun heidän ei onnistunut
saada seurakunnan enemmistöä puolelleen, kokoontuivat kaikki
tyytymättömät kirkolliskokoukseen, joka sulki piispan kirkon
yhteydestä ja valitsi _Majorinuksen_ hänen sijaansa. Tämä kuoli
muutaman viikon kuluttua, ja nyt ryhtyi _Donatus_, jonka mukaan lahko
on saanut nimensä, sitä johdattamaan.

Asettuen Novatianukselaisten kannalle vaativat Donatukselaiset
ehdotonta puhtautta näkyväiseltäkin kirkolta, väittäen että kaikki
kuolleet jäsenet ja kaikki luopuneet ainaiseksi ovat suljettavat
sen yhteydestä. Tämän ohessa oli heidän moitteensa Caecilianuksen
piispaksi vihkimisen suhteen johdattanut heidät siihenkin
yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, että armovälikappalten voima
riippuu toimittajan mielentilasta. Kaste, Herran ehtoollinen,
samoinkuin muutkin pyhät toimitukset -- niin he opettivat -- eivät
vaikuta mitään, jollei toimittaja kuulu "pyhäin yhteyteen." Tämä
katsantotapa, joka, kuten tiedämme, ei suinkaan ole uusi ja joka
sittemmin monessa eri muodossa tuon tuostakin on esiintynyt kirkossa,
luovuttaa Jumalan kaikkivaltiaan sanan voiman ihmisille eikä suinkaan
ole omiansa tuottamaan siunausta puolustajilleen. Unohtaen että "ei
yksikään voi muuta perustusta panna, vaan se kuin pantu on, joka
on Jesus Kristus," eksyivät Donatukselaiset perustamaan autuutensa
toivon omaan pyhitykseensä sekä seurakuntansa luultuun puhtauteen,
siten sortuen hengelliseen ylpeyteen, jonka surkeat seuraukset kaiken
heidän ankaran kirkkokurinsa ja uskonnollisen innostuksensa uhallakin
päivä päivältä esiintyivät yhä selvemmin. Turhaan saarnasi Donatus
mitä ankarinta itsensäkieltämistä, vaatien lahkolaisiansa luopumaan
kaikista toimista, jotka jollain lailla saattoivat vietellä heitä
maailmaan, turhaan koki hän mitä korkeimmaksi rakentaa rajamuurin
valtion ja kirkon välillä siten säilyttääksensä seurakuntansa
puhtaana ja pyhänä. Montanukselaiset sortuivat epäsiveellisyyteen
ja heidän hurja raakuutensa, heidän julmat veriset tekonsa
turmelivat ennen pitkää kokonaan sen monessa kohden hyvän työn,
johon he alkuansa tähtäsivät. Kuten vasta saamme nähdä, tuotti
heidän lahkonsa, joka saavutti paljon jäseniä Pohjois-Afrikassa,
täkäläiselle katoliselle kirkolle myöhempinä aikoina suuria vaaroja
ja onnettomuuksia. Varoittavana opetuksena miten "Herra seisoo
ylpeitä vastaan" on heidän nimensä säilynyt kirkkohistoriassa, joka
heistä on lausunut paljon kovemman tuomion kuin se, millä he itse
muinoin kirkkoa tuomitsivat.



XIII.

Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa vastaan.


    Jos he sotisivat sinua vastaan, ei kuitenkaan heidän pidä
    sinua voittaman: sillä minä olen sinun tykönäs, sanoo Herra,
    vapahtamassa sinua. Jer. 1: 19.

Galeriuksen kuoltua pääsi hänen apuhallitsijansa, verihimoinen
_Maximinus_, joka säälimättä oli ottanut osaa kristittyjen
vainoomiseen, valtaistuimelle. Kernaasti olisi hän yhä edelleenkin
jatkanut verenvuodatuksia, ellei Galeriuksen kristittyjen
suojelukseksi antama lainsäädäntö, jonka länsimaiden silloiset
keisaritkin olivat allekirjoittaneet, olisi häntä siitä estänyt. Sen
sijaan koetti hän salaisilla ja kavalilla keinoilla muulla tavoin
masentaa kristinuskoa. Niinpä määräsi hän kouluissa luettavaksi
erään mitä törkeintä herjausta Kristusta vastaan sisältävän "acta
Pilati" nimisen kirjan, jota aivan perättömästä väitettiin Pilatuksen
tekemäksi. Samassa tarkoituksessa koetti hän minkä voi enentää
pakanallisen jumalanpalveluksen loistoa, auttaen sen jo aikoja sitten
kadonnutta lumousvoimaa lainaamalla sen avuksi kaikenkaltaisia
itämaalaisia uskonnollisia menoja. Hulluutensa ja vihansa ohjaamana
ryhtyi hän vähitellen kristityltä julkisestikin hätyyttämään,
kieltäen heitä käymästä marttyyrien haudoilla sekä vaatien heitä
uhraamaan epäjumalille. Monen Jesuksen tunnustajan täytyi jälleen
kärsiä kovia kidutuksia uskonsa tähden; muutamia surmattiinkin.

Kauan olivat Aasian asukkaat huokaelleet julmien, tuhlaavaisten
ja vallanhimoisten keisarein ikeen alla. Tuon tuostakin sattuneet
rutto- ja katovuodet lisäsivät onnettomuutta. Ennen hedelmälliset
ja kukoistavat maakunnat olivat suureksi osaksi autioina, lukuisat
mierolaisparvet kulkivat paikasta toiseen kerjäten leipää ja
harjoittaen väkivaltaisuutta. Ainoat, jotka auttoivat onnettomia,
noudattivat siveellisyyttä ja tukivat horjuvaa valtakuntaa, olivat
kristityt -- ja heitä sorrettiin, vainottiin! Näin oli synti
paaduttanut pakanamaailman, ja kuitenkin tarjottiin sille vielä
nytkin pelastusta! -- -- Vähän paremmalla kannalla olivat länsimaan
olot, ja täältä tuli kristityille vihdoin apu noiden alituisten
vainojen sorrosta. Konstantius Cloruksen kuoltua olivat legionit
korottaneet hänen poikansa _Konstantinuksen_ valtaistuimelle.
Hurskaan äitinsä Helenan kasvattamana oli tämä keisari jo lapsena
tutustunut kristinuskoon, jonka maalliseksi tukeeksi Herra oli hänen
valinnut. V. 312 marssitti Konstantinus sotajoukkonsa Italiaan,
missä Maximianuksen poika _Maxentius_ oli anastanut hallituksen.
Tämä sotaretki oli oleva ratkaiseva kristinuskon tulevaisuudelle
Rooman keisarikunnassa. Lähestyessään vastustajansa sotajoukkoa näki
Konstantinus taivaalla ristin välkkyvän, johon kirkkailla kirjaimilla
oli piirretty: "tässä merkissä olet sinä voittava." Monesta syystä
täytyy meidän epäillä kertomuksen todenperäisyyttä, jos kohta
kirkkohistorioitsija Eusebius vakuuttaa keisarin itse vielä vähää
ennen kuolemaansa siitä hänelle puhuneen. Vaan oli miten olikin,
se ainakin oli Jumalan sallimus, että julma Maxentius voitettiin
tappelussa ja että Konstantinuksen pääseminen yksinvaltiaaksi nyt
oli miltei taattu. Miten tärkeä tämä voitto oli kristityille tuli jo
samana vuonna ilmi. Yhteisesti Illyrian hallitsijan _Liciniuksen_
kanssa julkasi Konstantinus näet säädännön, jonka mukaan kaikki
uskonnot olivat suvaittavat Rooman keisarikunnassa. Seuraavana
vuonna kävivät voittajan aikeet kristinuskon suhteen vieläkin
selvemmiksi Milanossa annetun uuden suvaitsemispäätöksen kautta, joka
myönsi jokaiselle vapauden milloin hyvänsä kääntyä kristinuskoon.
Valtakunnan itäisessä osassa täytyi Jesuksen tunnustajain kuitenkin
vielä muutamia vuosia kärsiä vainoa. Voitettuansa Maximinuksen oli
Licinius päässyt Nikomedian herraksi, vaan hänen mielensä alkoi
pian yhä enemmän kääntyä kristittyjä vastaan samoinkuin hänen ja
Konstantinuksen välinen ystävyys kävi yhä kylmemmäksi, kunnes
se vihdoin muuttui katkeraksi vihaksi. Turvaten pakanalliseen
puolueesen rupesi Licinius sortamaan ja vainoomaan kristittyjä, joita
Konstantinus kaikin tavoin koetti suosia. Sota oli välttämätön.
Viholliset sotajoukot, jotka nyt lähestyvät toinen toistansa valmiina
taistelemaan viimmeiseen asti, eivät siis edusta ainoastaan kahta
valtiollista puoluetta: taistelu on ratkaiseva paljoa tärkeämmän
kysymyksen kuin se onko Licinius vai Konstantinus pääsevä valtakunnan
yksivaltiaaksi, se on määräävä onko pakanuus vai kristinusko
lopullisesti voittava Rooman keisarikunnassa. Ristinmerkki lipussaan
marssi Konstantinus Liciniusta vastaan, joka kysyttyään neuvoja
ennustajilta ja egyptiläisiltä uhripapeilta kehotti sotajoukkoaan
urhoollisesti taistelemaan "uutta Jumalaa" vastaan. Viimmeisen
kerran kangasti pakanuuden vanha unelma "voittamattomista jumalista"
kristinuskon vihollisten silmissä. Se haihtui vereen _Adrianopolin_
(Heinäk. 3 p.) ja _Kalcedonin_ (Syysk. 18 p. 323) tappeluissa,
missä Liciniuksen sotajoukot kokonaan voitettiin. -- Konstantinus
"suuri" oli yksinvaltias Rooman keisarikunnassa, kristinuskon voitto
ratkaistu.

       *       *       *       *       *

Tähän päättyy marttyyrikirkon aikakausi, jonka jaloudelle me monessa
suhteessa turhaan saamme etsiä vastakohtaa tulevien ajanjaksojen
kirkkohistoriasta. Kaikkien erehdyksien uhallakin, joita siinä
ihmisten synnin vuoksi ilmaantuu, sisältää tämä aika niin paljon
todellista ylevää ja suurta, etteivät Jesuksen katkerimmat
vihollisetkaan pysty sen kunniaa himmentämään. Vastustamattoman
selvästi todistaa se meille kristinuskon verrattomasta voimasta,
ollen vielä meidän aikoinammekin historian jaloimpia todistuksia p.
raamatun, jumalallisesta totuudesta. Se kirkko, joka voitollisesti
kesti taistelussa vanhaa pakanamaailmaa vastaan, on yhä edelleenkin
voittava, näyttäkööt uudemman ajan pakanuus ja epäusko miten
vastustamattomilta tahansa. Marttyyrein aikakausi kehottaa Jesuksen
tunnustajia urhoollisesti taistelemaan totuuden puolesta, koetuksen
synkimpinäkin hetkinä luottamaan Häneen, jonka lupaukset ovat varmat
ja totiset. Tämä opetus on Ignatiuksen, Polycarpuksen, Irenaeuksen,
Cyprianuksen y.m. veritodistajain jälkeisille sukupolville antama
suuri perintö, heidän kunniansa kautta vuosisatojen. Vaan älkäämme
milloinkaan unohtako, ettei näiden jalojen sankarien kunnia
ole heidän oma kunniansa, vaan sen Herran, jonka palveluksessa
he taistelivat ja vuodattivat verensä, sillä ainoastaan näin
ajatellessamme voimme oikein kiittää Häntä, joka on heidät ottanut
tämän elämän taisteluista ja tuskista ikuiseen iloonsa.

    Ole uskollinen kuolemaan asti,
       niin minä annan sinulle
          elämän kruunun.

          Ilm. k. 2: 10.



III.

Oppiriitojen aikakausi 323-600.



I.

Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.


    Älkäät maailmaa rakastako eli mitään kuin maailmassa on. Jos joku
    maailmaa rakastaa, ei hänessä ole Isän rakkaus. 1 Joh. 2: 15.

"Läntisen valtameren rannoilta niihin välkkyviin vesiin saakka, mistä
aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden
vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät osanneet muuta kuin
lyödä ja haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä, Hän
opetti kansat nöyrtymään yhteistä lakia noudattamaan, muuttumaan
kaikki Roomalaisiksi -- Reinin ja Tonavan seuduilla, kultaisen
Tajon rannoilla, Pon rikkaissa kaupungeissa ja Niilin höysteisillä
aloilla. Yhteinen laki ja arvo yhdistää heidät kaikkialla: orjain
kahleet ovat muuttuneet veljeyden siteeksi. Jokaisessa maailman
paikassa elämme kansalaisten tavalla, niinkuin olisimme samassa
kyläkunnassa, saman kotipesän ääressä kasvaneet." Näin arvostelee
tämänaikuinen kristitty runoilija _Prudentius_ (k. 405) Rooman
valtakunnan merkitystä inhimillisen kehkeytymisen historiassa,
nähdessään kristinuskon leviämistä ja vakaantumista tuossa suuressa
keisarikunnassa, jonka alaisena koko sivistynyt maailma on. Valtio
ja kirkko eivät enää taistele toinen toistansa vastaan, ne ovat
tehneet liiton yhdessä edistääksensä ihmiskuntaa, ja tämän uuden,
rauhallisen ajan tultua esiintyy kristinuskon asema maailmassa aivan
toisena kuin menneinä päivinä. Kaikki on muuttunut. Väijytyn lahkon
sorretuista syrjäkaupungeista ja kylistä ovat kristityt astuneet
valtaistuimen juurelle yksissä Rooman keisarin kanssa maailmalle
lakeja laatimaan. Nuo ennen ylönkatsotut ja köyhät Jesuksen
tunnustajat saavuttavat päivä päivältä yhä suurempia maallisia
etuja; ei vaaraa eikä pelkoa missään, kaikkialla ystävyyttä vain ja
menestystä tarjona. Kummastelisimmeko sitä, että kristityt ylistäen
kiittivät Jumalaa suuresta voitostansa? Oudoksuisimmeko että he
suuremmalla luottamuksella kuin ennen loivat silmänsä maallistakin
tulevaisuuttansa kohtaan? Emme suinkaan. Sotilas, joka voitollisesti
on taistellut isänmaansa puolesta, on oikeutettu iloitsemaan
sen pelastuksesta, ja hänen velvollisuutensa on luottamuksella
ruveta valmistamaan sen sarkoja rauhan kylvöjä kasvamaan. Jalossa
taistelussa olivat Jesuksen tunnustajat puolustaneet kirkkoa Herran
vihollisia vastaan ja voittaneet sille ulkonaisestikin taatun
aseman maailmassa -- ken kieltää heidän ilonsa olleen oikeutetun?
Vaan toiselta puolen on meidän muistaminen että monet suuret
vaarat, joita marttyyriaikakauden verinäytelmät olivat omiansa
poistamaan kirkosta, juuri nyt uhkasivat Herran seurakuntaa.
Ennen merkitsi nimi "kristitty" samaa kuin "kuolemaan tuomittu",
eikä maallisia etuja ollut tarjona niille, jotka silloin pyrkivät
kirkon yhteyteen. Senpätähden oli nimikristittyjen luku marttyyrein
aikakaudella aina pieni ja jos se joskus noina silloin tällöin
sattuvina rauhallisina väliaikoina oli karttamaisillaan, pakotti uusi
vaino kaikki teeskenteleväiset piankin vetäytymään pois Jesuksen
tunnustajani taistelevasta joukosta. Nyt oli aivan toisin. Valtio
suosi kristittyjä kaikin tavoin, heillä oli tarjona paljoa suurempia
etuja kuin pakanoilla, joita hallitus kyllä suvaitsi, vaan kaikkialla
kuitenkin lapsipuolina kohteli. Näin asiain ollen tulvasi kirkkoon
joukottain pakanoita maallista kunniaa ja onnea saavuttamaan,
ja täten lisääntyi nimikristittyjen luku vuosi vuodelta yhä
arveluttavammassa määrässä. Tämän ohessa tuotti valtion sekaantuminen
kirkon oloihin suuria haittoja ja häiriöitä kristinuskolle.
Kirkon virkamiehet, joiden valitseminen ja virkaan asettaminen
suureksi osaksi riippui keisarista, pitivät usein päätehtävänänsä
olla hänelle mieliksi, laiminlyöden velvollisuutensa sitä Herraa
kohtaan, jonka laumaa he olivat asetetut kaitsemaan. Kunnianhimo,
maailmanrakkaus, ihmispelko, petollisuus turmeli monesti heidän
vaikutuksensa seurakunnan palveluksessa, vietellen kristikuntaa
antautumaan omatekoisille teille, joilla ristin salaisuus unohtui
ja kristillinen elämä oli kokonaan kuihtua, kuinka innokkaasti
ja ahkerasti kirkon oppia koetettiinkin tarkkaan määrätä ja p.
raamatun mukaan kehittää. Ja juuri tässä viimmemainitussa työssä,
jonka ihmeteltävän suuret ja nerokkaat tulokset muodostavat tämän
aikakauden kauniimman muistopatsaan, ilmaantuvat nuo valtion puolelta
kirkkoa uhkaavat vaarat mitä selvimmällä tavalla, kun näet keisarit,
joiden tarkoitusten puhtaus ja kristillinen kanta yleensä usein oli
hyvin epäiltävä, anastivat itselleen yhä suuremman vallan oppiriitoja
ratkaistaessa.

Oppiriitojen aikakausi on taistelun aika sekin, vaikka toisessa
merkityksessä kuin edelliset vuosisadat. Taistellen ulkonaista
väkivaltaa ja sortoa vastaan todisti marttyyrikirkko verellä uskonsa,
sen sankarit voittivat panemalla henkensä alttiiksi Herran kunniaksi.
Oppiriitojen kirkonhistoria kuvaa meille toisia näytelmiä taisteluja,
joita ratkaistaan kynällä. Edellinen aikakausi innostuttaa meitä
verisillä urotöillään, jälkimmäinen vetää huomiomme puoleensa
nerokkailla väittelyillään ja oppineilla keskusteluillaan. Jos
toisiinsa vertaamme näitä molempia ajanjaksoja, kallistuu voitto
epäilemättä edellisen puolelle, vaan älkäämme silti toistakaan
halveksiko, sillä sen merkitys kirkon kehkeytymisen historiassa on
määräämättömän tärkeä ja suuri. Kuinka pintapuolinen kristittyjen
usko silloin usein olikin, miten himmentynyt heidän toivonsa miten
jäätynyt heidän rakkautensa, ilmaantuu siinä kaikkien paheiden
uhallakin sen Herran kunnia, "jonka valtakunnalla ei loppua ole."
Kirkon tehtävä ei ole sama eri aikoina, vaikka kyllä kaikki
tosikristillinen työ aina tähtää samaan päämaaliin, ja tämä tulee
meidän muistaa, jos mielimme oikein arvostella kirkkohistorian
vaihtelevia ilmiöitä, Tältä kannalta tahdomme siis tarkastella
oppiriitojen kirkkoakin ja niitä henkilöitä, jotka tämän aikakauden
kuluessa tekivät työtä Herran viinamäessä. -- Marttyyrejä vainosi
maailman viha, näitä todistajia väijyy sen ystävyys. Voitto on nyt
yhtä vaikea ja yhtä tärkeä kuin ennenkin, vaikka taistelutanner on
muuttunut.



II.

Erakot.


    Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani;
    sillä sinua minä rukoilen. Ps. 5: 3.

Ken on tuo harmaapäinen vanhus, joka kaukana toimivan elämän
vaiheista yksinänsä oleskelee korvessa, valittaen tuskaansa,
huoaten huoliansa erämaan autioille rotkoille? Pahantekijäkö, joka
täällä on etsinyt piilopaikan, vai mielipuoliko, joka kammoksuu
ihmisten seuraa? Matkustajat, jotka joskus kulkevat hänen kolkon
asuinpaikkansa ohitse, kertovat hänestä kummia. Hän on ruokottoman
näkönen, eläimen vuota vain peittää hänen kuihtuneet jäsenensä,
eikä hänellä ole muuta omaisuutta kuin pääkallo, jota hän synkästi
katselee, ja tiimalasi, jonka juokseva santa kertoo sekin maallisen
elämän katoavaisuudesta. Kaikki muistuttaa kuolemasta paitsi Jesuksen
nimi vanhuksen huulilla. Vaan ei mikään rikos eikä tavallinen
ihmiskammo ole johdattanut miehen askeleita erämaan etäisyyteen,
vapaaehtoisesti on hän tullut tänne välttääksensä maailman
viettelyksiä sekä uhrataksensa koko elämänsä Jumalalle. Liikkuvan
elämän kirjavat näytelmät, nuo tuhannet viettelevät äänet maailman
suurella torilla eivät suoneet lepoa hänen levottomalle, väsyneelle
sielulleen, ja sentähden on hän paennut erämaahan, koettaaksensa
ruumiinkidutuksilla ja alituisilla rukouksilla saavuttaa rauhaa
omalletunnollensa. Hän on yksi noita kummallisia ilmiöitä, joita
nimitetään _erakoiksi_.

Surulla oli Jesuksen ystäväin jo marttyyriaikakaudella monesti
täytynyt kokea, miten siveellinen velttous ja maallinen mieli
usein oli kokonaan päästä vallalle kirkossa, ja vainojen loputtua
ilmaantui epäsiveellisyys yhä selvemmin Herran seurakunnassa.
Tämän ohessa eli siellä täällä kristikunnassa yhä edelleen tuo
vanhoista ajoista peritty katsantotapa, jonka mukaan ihmisen ruumis
semmoisena on saastainen ja paha. Näin asiain ollen vetäytyi moni
kristitty erämaahan, saadaksensa täällä palvella Jumalaa hengessä ja
totuudessa. Kuuluisin kaikista erakoista on "pyhä" _Antonius_. Hän
oli kotosin Egyptistä, missä hän vanhempainsa luona oli viettänyt
onnellista nuoruudenaikaa, perehtyen jo lapsena kristinuskon
totuuksiin. 18 vuoden ikäisenä jäi hän isättömäksi ja vähän sen
jälkeen kuoli hänen äitinsäkin. Antonius peri vanhempansa suuren
omaisuuden, vaan hänen halunsa ei ollut maailman katoaviin aarteisin.
Kirkossa kuuli hän kerta saarnattavan rikkaasta nuorukaisesta; sanat
iskivät syvään hänen sydämmeensä, hän jakoi kaiken omaisuutensa
köyhille, erosi maailman iloisista seuroista, jotka eivät milloinkaan
olleet häntä miellyttäneet, ja lähti puhuttelemaan erämaan erakoita,
joiden tuttavuuteen hän jo kauvan salaa oli pyrkinyt. Karkottaen
sielustansa nuoruutensa iloiset muistot sekä riistäen rikki kaikki
ystävyyden ja rakkauden siteet, jotka vielä kiinnittivät hänen
sydämmensä maailmaan, asettui Antonius asumaan erääsen hänen
kotikylänsä läheisyydessä olevaan syrjäiseen vanhaan hautakammioon
täällä taistellaksensa lihan himoja vastaan. Mutta jota ahkerammin
hän koetti mielestänsä poistaa kaikki syntiset ajatukset sitä
voimattomammaksi tunsi hän itsensä. Alituisista rukouksista,
paastoomisista ja kidutuksista joutui hän pian kokonaan kiihkosan
mielikuvituksensa valtaan, niin että hän luuli silmillänsä näkevänsä
vihollisen milloin missäkin muodossa koettavan saada hänen omaksensa.
Kerta kun ystävänsä tulivat häntä katsomaan oli hän tainnuksissa.
He kantoivat hänen kylään, vaan Antonius ei enää viihtynyt ihmisten
parissa. Kovasti oli hän yksinäisyydessä taistellut, katkerat olivat
hänen päivänsä erämaassa olleet, mutta sinne hän kuitenkin jälleen
palasi. 20 vuotta eli hän tämän jälkeen erään vanhan vuorilinnan
raunioissa, kehittäen kristillistä kokemusta sisällisen taistelun
kuumassa liekissä. Läheltä ja kaukaa saapui ihmisiä hänen luoksensa
ihmettelemään tuota pyhää miestä sekä kysymään häneltä neuvoja
hengellisissä asioissa, Diokletianuksen vainon raivotessa nähtiin
tämä merkillinen mies Aleksandriassa missä hän kehotti marttyyrejä
urhoollisuuteen, lohdutti murheellisia ja auttoi sairaita.
Pakanatkin pitivät häntä jonkunmoisena ylönluonnollisena olentona,
eikä kukaan uskaltanut häntä vahingoittaa. Palattuaan takasin
erämaan hiljaisuuteen, kehotti hän kaikkia, jotka tulivat häntä
puhuttelemaan, uhraamaan "kaikki Jumalalle, joka ihmisten tähden ei
ole ainoata Poikaansa säästänyt". Noudattaen Antoniuksen esimerkkiä
kiiruhtivat lukuisat kristityt erämaahan täten pyhittääksensä
elämänsä Herralle, vaan ei kukaan heistä saavuttanut hänen
mainettansa. Ja kuitenkin oli Antonius aivan oppimaton mies, hän ei
osannut kirjoittaa eikä lukea!

Karttaaksensa ihmisten uteliaisuutta ja kiitoslauseita vetäytyi
Antonius jonkun ajan kuluttua kauemmas erämaahan, missä harvat
ystävät vain joskus kävivät häntä tervehtimässä. Kauan täytyi
hänen vielä odottaa, ennenkuin Herra vihdoin vapautti hänen elämän
harhauksista, taisteluista ja tuskista. Vasta 105 vuoden vanhana
pääsi hän lepoon (356).

Monessa paikoin lähestyivät erakot toisiansa, muodostaen
jonkinmoisia pieniä yhteiskuntia erämaan yksinäisyyteen. Kuuluisin
näistä on se yhdistys, jonka _Pakonius_ (k. 348) perusti Tabennae
nimisellä Niili-virrassa olevalla saarella. Niiden sääntöjen
kautta, joita hän määräsi seuralaistensa noudatettaviksi, muuttui
erakkoelämä vähitellen järjestetyksi _munkkilaitokseksi_. Asuen
yhteisesti _luostarissa_, jonka johtajaa nimitettiin _abbotiksi_,
tuli täkäläisten _munkkien_ viettää aikaansa rukoilemalla sekä
työtä tekemällä (maanviljelystä ja käsitöitä). Tämän luostarin
läheisyydessä syntyi pian pienempiä, emäluostariin kuuluvia
munkki-yhdistyksiä, joiden asujanten luku nousi tavattoman korkeaksi
(50,000). -- Palestinassa perusti _Hilarion_ (k. 378) Gazan luona
luostarin. Siihen kuului luostareita Syyriassakin. Äärettömän
nopeasti levisi munkkilaitos itämaissa, vaan täkäläiset luostarit
eivät likimäärinkään saavuttaneet sitä historiallista merkitystä
kuin länsimaiden munkkiyhdistykset, sillä epäsiveellisyys turmeli
niissä ennen pitkää kokonaan kaiken hengellisen harrastuksen. Ollen
tähän aikaan kirkossa yhä karttuvan ylöllisen ja kevytmielisen
elämän vastakohtana ehtivät itämaidenkin erakot ja munkit kuitenkin
vaikuttaa paljon hyvää kristikunnassa, ennenkuin heidän oma,
kaikkialla havaittava turmeluksensa selvästi osottaa heidän alusta
alkaen rakentaneen väärälle perustukselle.

Meidän selväjärkisen ja käytännöllisen aikamme ihmisten on vaikea
käsittää erakkojen työtöntä, tavallisen laskun mukaan kokonaan
hyödytöntä elämää kaukana toimivan kristikunnan viljavainiosta, missä
Jesuksen tunnustajat väsymättömällä työllä kokevat edistyttää Jumalan
valtakuntaa, noudattaen hänen käskyänsä, joka sanoi: "eloa on tosin
paljo, mutta työväkeä on vähä. Rukoilkaat sentähden elon Herraa, että
hän työväkeä lähettäis hänen eloon". Kernaasti myönnämme p. raamatun
selvästi osottavan kristityn velvollisuuden olevan uskollisesti
vaikuttaa siinä asemassa, johon Jumala on hänen asettanut keskellä
maailman turmelusta todistamaan siitä Herrasta, joka ei ole
käskenyt ketään pakenemaan pois maailmasta, vaan päinvastoin
taistelemaan sitä vastaan, sekä että erakkojen katsantotapa jo
tästäkin syystä on varsin väärä. Ja vielä arveluttavammaksi käy
heidän erehdyksensä, kun tiedämme heidän pitäneen vapaaehtoisia
ruumiinkidutuksia, paastoomista y.m. senkaltaisia pyhityksen miltei
nimenomaisena tuntomerkkinä sekä täten ainakin osaksi eksyneen
perustamaan autuutensa toivon omiin hyviin töihinsä eikä yksinään
Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa. Mutta esiintykööt nämä ja
muut erakkoelämän varjopuolet miten selvästi hyvänsä, ne eivät
kuitenkaan voi meiltä salata niitä tosikristillisyyden säteitä,
jotka tähän aikaan välkkyvät erämaassa, monen kirkkaan kynttilän
sammuessa synnin uneen kirkon taistelutantereella tuolla riehuvassa
maailmassa. Suurta on _tahtoa_ kokonaan kuolla maailmasta ja elää
Jumalalle, jaloa _voida_ uhrata kaikki, johon sydän on mieltynyt,
saavuttaaksensa ijankaikkisen elämän. Erakot ovat osottaneet
tahtovansa ja voivansa kokonaan luopua maailmasta, emmekä saata
kuulla heidän valituksiansa, nähdä heidän kovaa taisteluansa syntiä
vastaan, joka heitä täälläkin väijyy, ajattelematta: täältä erämaan
hiljaisuudesta on moni huokaus löytänyt tien sen Jumalan taivaasen,
joka tutkii ja näkee ihmissydämmen aivoitukset ja armahtaa kaikkia,
jotka häntä avuksensa huutavat taistelussa hengellisiä vihollisia
vastaan. Montako eksynyttä lammasta hyvä paimen on löytänyt erakkojen
autiosta erämaasta sen tietää yksin Hän, "jonka tuomioistuimen eteen
meidän kaikkien pitää ilmestymän, että jokainen sais sen jälkeen kuin
hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä eli paha".



III.

Nicaean kirkolliskokous (325).


    Alussa oli Sana, ja se Sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se
    Sana. Joh. 1: 1.

Taisteluun on Herran seurakunta maan päällä vihitty; myrskyisällä
merellä, jolla alituiset vaarat sitä uhkaavat, on sen kulkeminen
kotimaatansa kohtaan, kunnes se vihdoin saapuu ijankaikkisen rauhan
satamaan tuolla uuden Jerusalemin rannalla. Vasta siellä saa
laivaväki virittää lopullisen voiton riemusäveleitä -- matka on pitkä
ja vaarallinen, alati tulee heidän taistella jotta nuo kuohuvat
aallot eivät turmelisi laivaa ja estäisi sen kulkua. Ja kun myrsky
on asettunut, kun merenpinta on tyyni ja laivanväki levollisena
levähtää taistelun vaivoista, peittävät sumut usein heiltä näköalan;
muutamat kehottavat muuttamaan matkan suuntaa, eripuraisuus, riita
häiritsee matkustajain sopua, toiset vaativat sitä, toiset tätä. Jo
on laiva kokonaan eksyä ja joutua haaksirikkoon, mutta näkymätön käsi
taittuu peräsimeen, ohjaten eksyneet oikealle tielle. -- Marttyyrein
aikakausi oli myrskysä aika, jonka kestäessä vihan ja vainon aallot
raivoten uhkasivat kirkkoa; -- kun nämä vaarat olivat ohitse,
salaavat oppiriitojen sumut kristikunnalta tuon tuostakin totuuden
tien, mutta Jumalan Henki liikkuu nytkin vetten päällä poistaen
sumut, ja Sana luo valoa inhimillisten eksytysten pimeässä.

Jo varhain oli, kuten tiedämme, kirkossa ilmaantunut vääriä väitöksiä
kolminaisuusopin suhteen. Niitä edustivat paitsi Monarkkilaiset
kirkkoisä Origineskin, joka opetti että Poika on Isää alhaisempi. V.
318 syntyi Aleksandriassa samaa kysymystä koskeva harhaoppi, joka,
ollen vaarallisempi kuin mikään edellinen, kauan häiritsi kirkon
rauhaa. Asettuen Origineksen yllämainitun erehdyksen perustukselle
sekä vastustaen Sabelliuksen oppia, joka taasen ei myöntänyt olevan
ensinkään mitään persoonallista eroitusta Isän ja Pojan välillä,
esiintyi täkäläinen presbyteri _Arius_ saarnaamaan uutta oppia,
jonka mukaan Sana ei olekaan samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä,
vaan on Hänen luomansa, samoin kuin kaikki muutkin olennot, vaikka
kohta näistä ensimmäinen sekä se, jonka kautta Isä on luonut koko
näkyväisen maailman, Monesti on ihmisjärki sittemmin samaan tapaan
koettanut selittää raamatun oppia Kristuksesta, ja etenkin meidän
aikamme epäusko on juuri tältä kannalta kokenut kumota kirkon
oppia, eksyttäen tuhansia sieluja tyytymään Vapahtajaan, jolta
on riistetty jumaluus. Kernaasti myönnämme Jumalasta langenneen
ihmisen helpommin voivan käsittää Pojan suhdetta Isään tällä tavoin
kuin nöyrtyä uskomaan tuota raamatun suurta salaisuutta, että
Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä ja kuitenkin eri
persoona jumaluudessa, vaan tämä ei todista muuta kuin inhimillisen
järjen kykenemättömyyttä luoda selitystä ijankaikkisuuden syville
kysymyksille. Kiitettäköön tuota ihmisten keksimää oppia, jonka
mukaan Kristus ei olekaan Jumalan vertainen, vaan ainoastaan muita
luotuja täydellisempi olento, miten nerokkaaksi hyvänsä ja yhtykööt
kaikki tämän maailman viisaat vastustamaan kirkon ikivanhaa uskoa
jumalalliseen Vapahtajaan: kehnoja, kurjia ovat tämmöiset väitteet
kaikille niille, jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään
kadotetun tilansa ja etsivät pelastusta synnin, perkeleen ja kuoleman
vallasta. He tietävät syntinsä niin suuriksi, ettei mikään voima
taivaassa eikä maan päällä voi heitä niistä puhdistaa paitsi Hän,
joka, "vaikka hän oli Jumalan muodossa, ei lukenut saaliiksi Jumalan
kaltainen olla, vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja
tuli muiden ihmisten vertaiseksi."

Tästä tärkeästä kysymyksestä, joka mitä likeisimmästi koskee
kristinuskon sisimpään ytimeen, syntyi nyt ankara taistelu. Arius
sai paljon ystäviä, vaikka Aleksandrian piispa _Aleksanteri_ erotti
hänen virasta ja sulki hänen kirkon yhteydestä (321). Saatuansa
tietää, minkä suuren häiriön Ariukselaisten päivä päivältä kasvava
lahko oli tuottanut itämaiden kristityille, sekä turhaan koetettuaan
kehottaa taistelevia puolueita rauhalliseen sopimukseen, päätti
Konstantinus Suuri kutsua kokoon yleisen kirkolliskokouksen, missä
riita oli ratkaistava. Kokouspaikaksi määräsi hän Nicaean kaupungin
Vähässä-Aasiassa. Tänne saapui etenkin valtakunnan itäisestä osasta
lukusa joukko piispoja, yhteensä noin 300, sekä lukemattomia
presbyterejä, diakoneja ja kirkonpalvelijoita. Nähtiinpä täällä
vielä sankareita veritodistajain riveistä, joiden kuihtuneet jäsenet
"kantoivat Jesuksen Kristuksen merkkejä" sekä erakoita erämaan
etäisyydestä. Avauspäivä oli Heinäkuun 6 p. Äänetöinnä odottivat
kristikunnan edustajat keisarillisessa palatsissa, missä keskustelut
olivat pidettävät, keisarin tuloa. Ensin saapuivat valtakunnan
korkeimmat virkamiehet ja hetkisen kuluttua astui Konstantinus
Suuri kokoussaliin. Kaikki nousivat sijoiltaan ja Caesarean piispa
Eusebius, sama mies, jonka kirjoittamasta kirkkohistoriasta ennen
olemme puhuneet, tervehti keisaria ylistyspuheella, jonka liialliset
kiitoslauseet selvästi ilmaisevat, kuinka suuressa määrässä
ihmispelko ja maallinen mieli jo tähän aikaan olivat tahranneet
kirkon menneistä päivistä perityt yksinkertaiset, jumalanpelon ja
sydämmenhartauden synnyttämät tavat. Konstantinus vastasi: "Toivoni
on täytetty nähdessäni teidät, ystäväni, täällä kokoontuneina;
siitä kiitän maailman kuningasta, joka paitsi paljon muuta hyvää
on minulle tämänkin armon suonut. Me olemme täällä yksimielisesti
koossa eikä mikään vihollinen ole onneamme häiritsevä. Tyhjäksi
on jumalankieltäjäin väkivalta tehty, eikä perkele ole onnistuva
muulla tavoin häväistä Jumalan lakia. Kirkon sisällinen eripuraisuus
on sotaa ja verenvuodatuksia vaarallisempi. Korkeimman avulla
voitettuani viholliset, en luullut minulla muuta tehtävää olevan kuin
kiittää Jumalaa niiden kera, jotka minun kanssani olivat päässeet
vapaiksi. Mutta kuultuani teidän eripuraisuudestanne, älysin asian
varsin tärkeäksi ja sentähden päätin kutsua teidät kokoon, jotta
pahe minun kauttani poistettaisiin. Minä iloitsen nähdessäni teidät
täällä, mutta vasta silloin tiedän yritykseni onnistuneen, kun
olen tullut vakuutetuksi hyvästä sovustanne, jota teidän Jumalan
pyhinä tulee muillekin opettaa. Älkäät siis kauan miettikö, te
Jumalan ystävät ja huonekuntalaiset, te meidän yhteisen Herramme
ja Vapahtajamme hyvät palvelijat; kiiruhtakaat poistamaan tämän
eripuraisuuden syyt ja avaamaan kaikki epäilyksen solmut rauhassa
sepitetyillä uskonlauseisilla. Siten tekisitte mitä Jumalalle
otollista on ja tuottaisitte minulle, teidän kanssapalvelijallenne,
mahdottoman suuren ilon."

Pidettyään tämän puheen sekä määrättyään Corduban piispan _Hosiuksen_
puheenjohtajaksi, ryhtyi Konstantinus nyt johtamaan tätä _ensimmäistä
yleistä kirkolliskokousta_, jonka suurta merkitystä kristillisen
kirkon historiassa hän ei aavistanutkaan. Sievä, majesteetillinen
käytöksensä, sointuva äänensä, purppurainen, kalliilla koristeilla
varustettu pukunsa, loisto ja komeus, jonka vertaista kristityt eivät
milloinkaan ennen olleet nähneet -- kaikki teki suuren vaikutuksen
läsnäolijoihin. Miten surkeata, vaarallista! Konstantinus suuri oli
tähän aikaan vielä pakanuuden ylimmäispappina ja hänen käsityksensä
täällä ratkaistavista kysymyksistä oli silminnähtävästi arveluttavan
pintapuolinen, ja kuitenkin pidettiin häntä miltei puolijumalana,
jonka neuvoja ja vaatimuksia kaikkien tulisi nöyrästi noudattaa.

Keskustelu alkoi. Ariukselaiset olivat enemmistössä, ja kun
keskipuolue, jota Eusebius Caesareasta ja Nikomedian samanniminen
piispa johtivat, kallistui heidän puolellensa, näytti heidän
voittonsa varmalta. Vasta-väitteet olivat laimeita, kehnoja; on
meistä kuin olisi totuuden Henki jättänyt harhailevan kristikunnan
oman onnensa nojaan. Ja kuitenkin on Herran asia täällä ajettava,
kristinopin ydin säilytettävä puhtaana siunaukseksi tuleville
sukupolville! Niin, asia on Herran, ja sentähden on Hän nytkin
läsnä seurakuntaansa! Eräs nuori diakoni -- _Atanasius_ on hänen
nimensä -- pyytää sananvuoroa. Hän on oleskellut Antoniuksen luona
erämaassa, kuullut erakkojen huokauksia, nähnyt heidän taistelevan
syntiä vastaan. Nämä muistot yhtyvät hänen omaan kokemukseensa -- hän
tietää, ettei Ariuksen Kristus kelpaa tyydyttämään särjettyä sydäntä,
rauhatonta omaatuntoa, eikä kaikki maailman mahti eikä vastustajainsa
lukuisuus saa tätä hänen uskoansa horjumaan. Turhaan ponnistivat
Ariukselaiset kaikki voimansa säilyttääksensä äsken vielä taatun
asemansa: Atanasiuksen jalot puheet, hänen selvät, raamatusta otetut
todistuksensa sekä loistava puhelahjansa kumosi heidän väitöksensä.
Keisarinkin suostuttua Atanasiuksen puolustamaan oppiin, päätti
kokous lopullisesti että kirkon tunnustukseen oli otettava oppikaava,
jonka mukaan _Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä sekä
Hänestä ijankaikkisesti syntynyt_. Keisarin uhkauksien pakottamina
allekirjoittivat ariukselaiset piispat muiden kera tunnustuksen
paitsi kaksi, jotka samoin kuin Ariuskin ajettiin maanpakoon.

Kuten ennen on mainittu, ratkaistiin täällä Nicaeassa myöskin riita
pääsiäisjuhlan viettämisestä sekä Stefanuksen ja Cyprianuksen välillä
syntynyt, kiistan alaiseksi jäänyt kysymys harhaoppisten kasteesta.
Pappien oikeudesta elää avioliitossa syntyi vilkas ja kiivas
keskustelu. Vihdoin onnistui egyptiläisen piispan _Pafnutiuksen_,
joka vainojen aikana oli kärsinyt kovia kidutuksia ja jota kaikki
kunnioittivat ankaran kirkkokurin puolustajana, kumota niiden
vastaväitökset, jotka, väärin käsittäen papin asemaa maallisten
olojen suhteen, sanoivat, hänen avioliittonsa olevan Jumalan
sanan vaatimuksia vastaan. Noudattaen vanhaa tapaa sitoutuivat
korkea-arvoisemmat papit kuitenkin naimattomuuteen.

Muiden kysymysten ohessa keskusteltiin papiston eri arvoluokistakin.
Rooman, Aleksandrian, Antiokian sekä Jerusalemin piispat ovat --
niin päätti kokous -- pidettävät muita piispoja arvokkaampina. Heitä
kutsuttiin _patriarkoiksi_.

Kaksi kuukautta kesti tämä merkillinen kokous. Sen keskustelut
ja päätökset paljastivat usein kristikunnan monessa suhteessa
turmeltuneen tilan sekä tuota maailman kunniaan ja valeloisteesen
mieltynyttä katsantotapaa, joka tämän aikakauden kuluessa sittemmin
yhä suuremmassa määrässä ilmaantuu Jesuksen tunnustajissa. "Saattoi
uskoa näkevänsä Kristuksen valtakunnan kuvan" huudahtaa Eusebius
kertoessaan siitä juhlasta, jonka Konstantinus vietti kokouksen
aikana sattuneen valtaistuimelle-astumisensa päivän johdosta, sekä
muistaessaan sitä suosiollista lempeyttä millä papistoa tässä
tilaisuudessa kohdeltiin. Ihastuksensa saa hänen kysymään: "onko
tuhatvuotinen valtakunta nyt tullut?" ja moni muu Herran seurakunnan
paimen ajatteli samaan tapaan! Haikeat tunteet valtaavat sydämmemme
näitä lukiessamme, ja moni kysynee epäillen: miten kelpaavat
tämän aikakauden kristityt puolustamaan totuutta ja vastustamaan
maailmaa, kun maallinen mieli ja maailmanrakkaus näin on päässyt
heissä valloille? Vastaus kuuluu: jos mikään, niin todistaa juuri
Nicaean kokous, missä miltei pakanallinen keisari ja kunnianhimoiset
hovipapit edustivat kirkkoa ja vastustaen Ariusta puolustivat oikeata
oppia, sen Herran voimasta, joka synnin ja kaiken inhimillisen
heikkouden uhallakin voittosasti johdattaa seurakuntaansa ja on
taisteleva sen puolesta päivien loppuun asti.



IV.

Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle; hänen kuolemansa.


    Parempi on uskaltaa Herran päälle Imin luottaa päämiehiin. Ps.
    118: 9.

Niistä henkilöistä, jotka ottivat osaa Nicaean kokoukseen, on
Atanasius epäilemättä etevin. Tämän mainion miehen aikuisemmat
elämänvaiheet ovat hyvin vähän tunnetut. Tiedämme vain hänen
jonkun aikaa oleskelleen Antoniuksen luona erämaassa sekä siellä
harjaantuneen erakkojen ankaraan elämään. V. 319 ryhtyi hän diakonina
Aleksandrian seurakuntaa palvelemaan ja semmoisena esiintyi
hän Nicaean kokouksessa, missä hän palveli koko kristikuntaa,
Herran voimalla jalosti edustaen tuota suurta taistelua totuuden
puolesta, josta vasta olemme kertoneet, Aleksanterin kuoltua
valittiin Atanasius Aleksandrian piispaksi (326). Ainoastaan
vastahakoisesti suostui hän vastaanottamaan tämän viran, hyvin
oivaltaen, ettei Nicaeassa toimeensaatu sovinto ollut luotettava,
sekä että vastapuolueen koko viha ennen pitkää oli kääntyvä juuri
häntä vastaan. Kaikin voimin koettivat Ariukselaiset saavuttaa
entisen valtansa, käyttäen mitä viekkaimpia keinoja päästäksensä
tarkoitustensa perille. Heidän johtajanansa näissä juonikkaissa
yrityksissä oli Eusebius Nikomediasta, jonka ylpeys oli saanut
kovan iskun ariukselaisuuden eduksi Nicaean kokouksessa tekemäinsä
välittämisehdotusten tyhjään rauetessa, eikä hän säästänyt voimiansa
kostaaksensa Atanasiukselle. Apuna oli hänellä keisarin sisar
_Konstantia_, joka oli hyvin mieltynyt Ariukselaisiin ja lakkaamatta
rukoili veljeänsä noudattamaan lempeyttä heitä kohtaan. Juonet
onnistuivat: Arius sai luvan esiintyä hovissa, esitti Konstantinuksen
hyväksyttäväksi uuden oppikaavan, jonka suuri joukko itämaan
piispoista arveli varsin oikeaksi. Siihen mielistyi keisarikin,
joka, peruuttamalla Nicaean kokouksen lausuman tuomion, puolusti
Ariuksen ottamista kirkon yhteyteen. Kaikki olivat valmiit suostumaan
kristikunnan mahtavan suojelijan vaatimukseen; Atanasius yksin pani
ankaran vastalauseen, ja niin suuren vaikutuksen teki "jumalallisen
miehen" käytös vielä nytkin keisariin, että yritys sillä kertaa
raukesi tyhjään. Mutta leppymätön oli Ariukselaisten viha. Keksien
kaikenlaisia syytöksiä ja sepittäen jos minkäkaltaisia kanteita
Aleksandrian piispaa vastaan, onnistui heidän vihdoin kokonaan
muuttaa Konstantinuksen mieli. Vaikka Atanasius selvästi näytti
toteen kaikkien häntä vastaan tehtyjen syytösten perättömyyden,
vaikka hänen virkamiehensä näiden vehkeiden ohessa monesti mitä
surkeimmalla tavalla paljastivat epärehellisyytensä ja halpamielisen
kostonhimonsa, kävi Konstantinus yhä kuurommaksi oikeuden
vaatimuksille. Seuraus oli, että Atanasius tuomittiin virkansa
menettäneeksi ja ajettiin maanpakoon Gallian maakunnan Trier nimiseen
kaupunkiin.

Ariukselaiset olivat voittaneet. Heidän vaarallisin vastustajansa
oli poistettu näyttämöltä ja riemastuneina odottivat he Ariuksen
palajamista maanpaosta. Jerusalemissa kokoontuneet piispat
valmistivat hänen ottamistansa kirkon yhteyteen, ja tämä juhlallisuus
oli toimitettava Aleksandriassa. Sikäläisen kansan uhkaava käytös
pakotti kuitenkin Konstantinuksen, joka nyt kokonaan oli takertunut
Ariukselaisten verkkoihin, ensin kutsumaan Ariuksen luoksensa sekä
vaatimaan häneltä uutta tunnustusta. Tämä sepittikin semmoisen,
valalla vakuuttaen sen olevan kirkon opin mukaisen. Asia näyttää
kuitenkin arveluttaneen keisaria, sillä ennenkuin laski Ariuksen
menemään lausui hän: "jos sinulla on oikea usko, niin olet vannonut
hyvän valan; mutta jos tunnustuksesi on väärä, niin tuomitkoon Jumala
tässä asiassa valasi mukaan". Pakottiko omatunto sillä hetkellä häntä
vertaamaan Ariuksen ja hänen puolueensa vehkeilevää ja huikentelevaa
käytöstä puhdasoppisuuden järkähtämättömän puolustajan menettelöön,
jonka jaloutta hän turhaan oli koettanut mielestänsä karkottaa?
Vaikea on tätä varmaan väittää, vaan siltä ainakin näyttääpi. Peläten
Aleksandrian seurakuntaa, missä Atanasiuksen jalo henki vielä
oli vireillä, ei Konstantinus uskaltanut vahvistaa itamaalaisten
piispojen päätöstä, jonka mukaan Arius siellä oli otettava kirkon
yhteyteen, vaan määräsi Konstantinopolin piispan toimittamaan
juhlallisuuden. Ollen oikeauskoisuuden puolustajia koetti tämä saada
keisaria luopumaan vaatimuksesta, mutta turhaan: Konstantinuksen
päätös oli muuttumaton. Rukoillen Jumalaa estämään harhaoppisen
vehkeilijän ottamista seurakunnan yhteyteen odotti piispa Ariuksen
tuloa. Mutta tämä ei saapunutkaan kirkkoon. Äkillinen kuolema oli
temmannut hänen pois elävien joukosta (336). Kaikki hämmästyivät.
Oikeauskoiset pitivät kohtausta Jumalan tuomiona; Ariukselaiset
väittivät että hän oli saanut surmansa noitakeinojen kautta.

Seuraavana vuonna päätti Konstantinus Suurikin päivänsä, jättäen
vaiherikkaan elämänsä jälkimaailman tuomittavaksi. Monenkaltainen
on tämä tuomio ollut. Yksimielisesti häntä kaikki kyllä kiittävät
viisaaksi hallitsijaksi, joka, aavistaen aikansa syvimmän tarpeen
sekä käsittäen kristinuskon suuren uudistuttavan voiman, tiesi sen
vastustamisen turhaksi ja valtiolle vahingolliseksi, mutta jos hänen
käytöstään punnitaan kristinuskon vaa'alla, ei arvostelu suinkaan
ole yhtä selvä. Kirkkohistorijoitsija Eusebius, joka omin silmin
näki keisarin hankkeet ja toimet ja siis oli tilaisuudessa läheltä
arvostelemaan hänen uskonnollista kantaansa, ei ensinkään tiedä
rajoja ylistyssanoillensa ja kiitoslauseillensa, asettaen tämän
ensimmäisen kristityn hallitsijan kirkon suurimpain pyhimysten
rinnalle. Epäilemättä on Konstantinus monessa tilaisuudessa selvästi
osottanut, että Kristuksen oppi oli vaikuttanut hänen sydämmeensä;
sen todistaa paitsi hänen hellä huolenpitonsa kirkosta moni jalo
lausunto, moni sydämmen tarpeesta lähtenyt hartaudenosotus, jonka
todenmukaisuutta emme saa epäillä. Etenkin ovat kertomukset
Konstantinuksen viimeisistä päivistä sitä laatua, että ainoastaan
julki väärentäminen uskaltaa väittää hänen kristillisyytensä aina
olleen ainoastaan valtioviisauden salaamaa teeskentelyä. Mutta
kaikki tämä ei kuitenkaan riitä puhdistamaan häntä noista monista
oikeutetuista syytöksistä, jotka tahraavat hänen mainettansa
ihmisenä ja kristittynä. Vähemmän arveluttava on se seikka että
Konstantinus vasta kuolinvuoteellansa antoi kastaa itsensä, sillä
tämä ei suinkaan ehdottomasti todista hänen tähän asti halveksineen
kristinuskoa tahi epäilleen sen totuutta, kuten moni on olettanut.
Kirkossa oli se käsitys hyvin yleinen, että kaste pesee ihmisen
puhtaaksi kaikista synneistä välittämättä kastetun mielentilasta,
ja sentähden päätti moni jättää kasteensa kuolinpäiväänsä asti,
jotta syntiset himot eivät enää ehtisi saastuttaa puhdistettua
sielua. Mutta ajatellessamme Konstantinuksen julman kavalaa käytöstä
vihollisiansa kohtaan (hän esim. surmautti Liciniuksen, vaikka oli
luvannut hänen säästää) sekä hänen osottamaa kovasydämmisyyttä
mestattaessaan puolisonsa, jalon poikansa y.m. sukulaisiaan, täytyy
meidän tunnustaa: näin ei menettele kristitty, jonka sydämmen Herran
Henki on saanut uudistaa. Ja jos joku väittänee Konstantinuksen
siihen aikaan vielä olleen vieraan kristinuskon vaatimuksille,
jääpi kuitenkin moni seikka esim. Atanasiuksen kova kohtalo
todistamaan häntä vastaan elämänsä loppuun asti, samoinkuin koko
hänen käytöksensä ariukselaisen riidan vaiheissa selvästi osottaa
hänen pintapuolisesti vain omistaneen uskontonsa syvät totuudet.
Konstantinusta on kiitetty siitä ettei hän ryhtynyt väkivaltaisiin
keinoihin pakottaaksensa pakanallisia alamaisiaan kääntymään
kristinuskoon, vaan suvaitsi heitä kristittyin rinnalla, vaikka hän
viimmemainituille soi suurempia etuja, ja varmaan on tämä arvostelu
aivan oikea. Mutta toisella alalla olisi hänen pitänyt säälimättä
taistella pakanuutta vastaan saavuttaaksensa kristityn keisarin nimen
sanan syvemmässä merkityksessä, ja tämä ala oli hänen oma sydämmensä.
Vaan eipä näytä siltä kuin olisi hän ollut harjaantunut tässä
taistelussa.

Epäilemättä ovat menneiden aikojen Konstantinus suuresta usein
lausumat liialliset kiitoslauseet olleet omiansa valmistamaan
aseita kirkon vihollisille, sillä nämä ovat väittäneet kristittyjen
tallalla peittäneen hänen vikojaan voidaksensa sanoa Nicaean
kokouksen päätöstä Kristuksen jumaluudesta totuutta harrastavan
miehen toimeksi. Itsessään väitös kyllä on varsin mitätön, mutta se
muistuttaa meille miten epäluotettava kaikki inhimillinen suuruus
ja kunnia on, jos sen avulla ryhdytään jumalallisia totuuksia
puolustamaan, ja myöntää täytyy monen kristityn kirjailijan ainakin
suureksi osaksi erehtyneen juuri Konstantinus suuren suhteen.
Ensimmäisen kristityn keisarin nimi on monesti saanut kauniimman
kaiun kuin hän olisi ansainnut. Hänen uskollinen kantansa esiintyypi
päinvastoin monessa tilaisuudessa hyvinkin epäiltävänä, jos hänen
elämänsä vaiheet punnitaan kristinuskon vaa'alla. Ja tältä kannalta
tahdomme mekin häntä arvostella, huomauttamalla ettei Jumalan
valtakunnan voitto riipu ihmisistä, vaan siitä Herrasta, jonka
tarkoituksia tämän maailman mahtavatkin ovat pakotetut palvelemaan,
ovatko he sitte suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse omistaneet
jumalallisen totuuden pyhittävän voiman.



V.

Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren kuoleman
jälkeen.


    Valvokaat, pysykäät uskossa, olkaat urhoolliset, olkaat vahvat. 1
    Kor. 16: 13.

Konstantinus suuren kuoltua jakoivat hänen kolme poikaansa
Konstantinus, Konstans ja Konstantius valtakunnan keskenänsä
siten, että molemmat edelliset saivat länsimaat, viimmemainittu
itämaat. Eripuraisuus veljien välillä synnytti ennen pitkää verisiä
näytelmiä, uudistaen pakana-ajan kauhuja kristityn Rooman vasta
rauhoitetuissa maissa. Tuntuvia vammoja iski taistelu kirkonkin
oloihin. Vallanhimon ja maailman rakkauden pettämänä sortui moni
seurakunnan paimen tuohon inhimillisten himojen kuohuvaan pyörteesen,
missä usko eksyy, toivo uupuu, rakkaus sammuu. Etenkin olivat itäisen
kirkon olot huonolla kannalla, siellä kun Ariukselaiset saavuttivat
yhä suurempaa valtaa, kietoen kaikki pauloihinsa. Konstantius oli
julma ja kehno hallitsija; kavalat hovipalvelijat olivat hänen
neuvonantajansa ja heihin liittyi viekas Eusebius Nikomediasta,
joka vastikään oli päässyt Konstantinopolin piispaksi. Jos tämä
kaupunki jo Konstantinus suuren täällä hallitessa oli Ariukselaisten
juonien pesäpaikkana, edustaapi se tähän aikaan vielä surkeammalla
tavalla harhaoppisuuden siittämiä paheita. Tämmöinen oli itäisen
valtakunnan ja sikäläisen kirkon pääkaupunki, tämmöiset niiden
johtavat henkilöt! Mimmoiset päivät Atanasiukselle näin asiain ollen
koittivat, kun hän länsimaiden keisarien suosimana sai luvan palata
maanpaosta, on helppo arvata. Riemulla vastaanotti Aleksandrian
seurakunta rakkaan piispansa, tunnetulla jäntevyydellään ryhtyi
tämä työhön. Jalojen muistojen kuuluisa kaupunki Niilin rannalla,
tuo marttyyriaikakauden mainehikas taistelupaikka, kristillisten
oppijärjestelmäin vanha koti vetääpi jälleen huomiomme puoleensa.
Mutta muuttunut on aika: Jesuksen tunnustajat rakastavat maailmaa ja
karttavat ristiä; kaikkinaisten opetusten vietteleminä, pettäminä
he eivät enää halaja Jumalan sanan terveellistä rieskaa, vaan ovat
eksyneet harhaoppisuuden mutkaisille teille. Onko Atanasiuskaan,
tuo oikeauskoisuuden tähän asti horjumaton pylväs ja urhoollinen
marttyyri, karttava yleisen turmeluksen tarttuvaa ruttoa? Onko hän
kestävä loppuun asti? Vastauksen antaa miehen elämäkerta, jommoisena
se Konstantinus suuren kuoleman jälkeen esiintyy kirkkohistorian
lehdillä. Sen pääpiirteet ovat seuraavat.

V. 341 kokoontuivat ariukselaiset piispat Antiokiaan. Päätarkoitus
oli saada Atanasius pois viralta. Sepitettiin neljä eri
tunnustuskaavaa ilmaisemaan kokouksen muka suurta harrastusta
selvittää kirkon oppia, mutta miltä kannalta täällä arvosteltiin
asioita käypi selväksi jo siitäkin kokouksen lausunnosta, että muka
olisi alentavaista noudattaa Ariuksen mielipiteitä, hän kun oli
vain halpa presbyteri. Mikä tärkeä syy valmistaa uusi oppikaava!
Tarkoitus saavutettiin: Atanasius erotettiin virasta ja eräs
Gregorius valittiin hänen sijaansa. Aleksandrian seurakunta teki
vastarintaa, sotaväen suojelemana vihittiin uusi piispa virkaansa.
Väkivallan pakottamana oleskeli Atanasius jonkun aikaa Aleksandrian
lähitienoilla kirjoittaen piilopaikastaan kiertokirjeen piispoille,
jossa hän valittaen puhuu vihamiestensä vääryyksistä. Sitten matkusti
hän Roomaan, jonka piispa otti puolustaaksensa häntä. Sitä paitsi
puolusti läntisen valtakunnan hallitsija Konstans (Konstantinus oli
jo ennen kuollut) oikeauskoisuutta, Mutta näiden vaiheiden ohessa
Atanasius ei turvannut ihmisiin, vaan Jumalaan ja omantuntonsa
hyvään todistukseen. Ja sentähden tähtäsivät vihollisten kovimmat
iskut juuri häneen, kaikki kun näkivät ettei ihmisten suosio eikä
heidän vihansa saaneet tämän uskonsankarin mielipiteitä horjumaan.
Tuommoiseksi muodostuu usein suurten henkilöiden kohtalo. "Jota
ylevämpi elämä sitä suurempi tuskakin" lausuu eräs runoilija, ja
nämä sanat soveltuvat tähänkin. Kummastelisimmeko ajatellessamme
Atanasiuksen kärsimisiä näinä halpamielisinä aikoina, jolloin kavalat
juonet ja raaka väkivalta kilvan hijoivat aseitaan saadaksensa hänen
vaikenemaan, hänen joskus kiihtyneen lausumaan katkeria sanoja noista
kirkon kelvottomista ylimyksistä ja tekopyhistä, joiden kehnot
hankkeet päivä päivältä kävivät yhä selvemmiksi? Tämmöisiä lauseita
tapaamme esim. tuossa hänen yllämainitussa kiertokirjeessään; ken ei
ole altis antamaan hänelle niitä anteeksi?

Äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Veljensä uhkaamana kääntyi
Konstantius oikeauskoisuuden puolelle, antaen paenneille piispoille
luvan palata kotia. Atanasius ei ensinkään uskaltanut luottaa tähän
lupaukseen, ennenkuin Konstantius eri kirjeellä käski hänet tulemaan.
Pakolainen lähti matkalle ja saapui Konstantinopoliin (348), missä
keisari ystävällisesti otti hänen vastaan. Riita näytti vihdoinkin
päättyneen, ja sanomattomalla ilolla tervehtivät Aleksandrialaiset
jälleen jaloa paimentansa. Mutta petollinen oli rauha, ilo lyhyt.
Konstans murhattiin ja Konstantius pääsi koko Roomalaismaailman
herraksi. Heti alkoivat Ariukselaiset hieromaan uutta liittoa hänen
kanssansa, eikä aikaakaan, niin olivat he kokonaan voittaneet hänen
puolellensa. Kaikki Nicaean tunnustuksen puolustajat ajettiin
maanpakoon. Ariukselaiset koettivat vihdoinkin kokonaan masentaa
kaiken vastarinnan, ja sentähden vainosi heidän vihansa entistä
kiivaampana sanotun tunnustuksen pääpylvästä, Atanasiusta. Mutta
hän ei horjunut, järkähtämättömänä puolusti hän totuutta vielä
nytkin, tekemättä vähintäkään myönnytystä harhaoppisuuden eduksi.
"Älkäämme palvelko aikaa, vaan Herraa" kirjoitti hän tähän aikaan
eräälle ystävälleen, joka, kammoksuen taistelun vaaroja, kieltäytyi
vastaanottamasta hänelle tarjottua piispanvirkaa.

Tämmöinen mies oli ennen muita kukistettava, sorrettava! V. 355
saapui kaksi keisarillista virkamiestä Aleksandriaan. Heidän
tarkoituksensa oli viekkaudella houkutella Atanasiusta pois
kaupungista, saadaksensa hänen surmatuksi seurakunnan tietämättä. Kun
petos ei onnistunut, ryhdyttiin väkivaltaisiin keinoihin. Helmikuun
9 p. 356 ryntäsi 5000 miehen suuruinen sotajoukko Aleksandrian
kirkkoon, missä Atanasius paraikaa toimitti jumalanpalvelusta.
Tyyneenä viipyi piispa paikallansa, kunnes seurakunta oli pelastunut.
Itse pääsi hän ikäänkuin ihmeen kautta pakoon.

Atanasius aikoi ensin lähteä keisarin puheille, mutta huomattuaan
että hänen henkeänsä väijyttiin, etsi hän turvapaikan erämaan
erakkojen luona. Konstantius raivosi: elävänä tahi kuolleena oli tuo
uppiniskainen, taipumaton piispa tuotava hänen luoksensa! Riemuten
huusivat pakanat: "eläköön keisari ja Ariukselaiset; me olemme heidän
puolellansa". Erämaahan marssi sotajoukko Atanasiusta etsimään. Se
saapui Tabennaen luostariin, missä vainottu piispa oli. Mutta turhaan
koetti päällikkö pakottaa munkkeja ilmaisemaan hänen piilopaikkansa
-- kernaammin olisivat he antaneet hakata itsensä kappaleiksi
kuin pettäneet jalon miehen. Horjumatta puolusti Atanasiuksen
seurakuntakin uskoansa. Useoita rääkättiin, toisia vietiin nääntymään
erämaahan, vaan urhoollisesti kestivät nämä tunnustajat kaikki
tuskat, kiittäen ja ylistäen Herraa, jonka totuuden puolesta he
taistelivat. On meistä kuin näkisimme iltaruskon taivaan ranteella;
se virtaapi marttyyriaikakauden laskeneesta auringosta. Ei ollut
Atanasius turhaan tehnyt työtä Aleksandrian seurakunnassa!

Jonkun ajan kuluttua siirtyi uskonsankari kauemmas erämaahan.
Oleskellen Egyptin äärimmäisillä rajoilla sepitti hän useoita
kirjoituksia Ariukselaisia vastaan, selittäen, kehittäen kirkon
sorrettua tunnustusta. Ulkona maailmassa kerskasivat viholliset
voitostansa, maalliset edut houkuttelivat monen Nicaean tunnustuksen
ystävänkin luopumaan oikeasta uskosta; harhaoppisuus on vallalla
Herran seurakunnassa. Mutta tuon tuostakin saapuu neuvoja, kehotuksia
oikeauskoisuuden sorretuille puolustajille. Lähetyskirjeitä tuodaan
erämaasta; niiden alla on Atanasiuksen nimi. Nuoruutensa muistojen
innostuttamana on hän niitä kirjoitellut; luja usko, horjumaton
toivo, palava rakkaus antavat sanoille ihmeellisen voiman. --
Atanasiuksen seurassa oli muutamia uskollisia ystäviä, ja erakkojen
jalo esimerkki kehotti heitä kilvoittelemaan hyvää kilvoitusta.
Tänne eivät kuuluneet meluavan maailman kevytmieliset äänet, täällä
palveltiin Herraa hengessä ja totuudessa. Vihollisparvet eivät
löytäneet tietä tänne; hiljaa lähestyi vain historian haltijatar --
kuunteli ja piirsi aikakirjoihinsa kauniin kertomuksen siitä, miten
täällä kirkon sydän silloin sykki.

Kuusi vuotta oleskeli Atanasius erämaassa. Niiden vieriessä olivat
Ariukselaiset riitaantuneet keskenänsä ja keisari horjui eri
puolueiden välillä, tietämättä mihin liittyä. Toiset opettivat
ettei Poika ole Isän kaltainenkaan, toiset taasen kokivat pelastaa
edes oikeauskoisuuden varjon vastustamalla tätä ariukselaisuuden
johdonmukaista johtopäätöstä, vaikka he kyllä eivät myöntäneet Pojan
olevan Isän vertaisen. Edellisiä kutsuttiin _Anomoealaisiksi_,
viimmemainituita _Semiariukselaisiksi_. Myötäänsä pidettiin
keskusteluita ja kokouksia, mutta häiriö kävi päivä päivältä yhä
arveluttavammaksi. Sillä kannalla olivat asiat Konstantiuksen
kuollessa (361). Sattuva on erään pakanallisen historijoitsijan,
_Ammianus Marcellinuksen_ arvostelu tästä keisarista. Hän sanoo hänen
sekoittaneen taikauskoa tuohon "yksinkertaiseen Kristus-uskontoon",
virittäneen lukemattomia turmiollisia riitoja sekä häirinneen
valtakunnan kyytijärjestystä lähettämällä piispoja kokouksesta
toiseen.

Olemme nähneet, miten kristityt noiden alituisten riitojensa kautta,
olivat ikäänkuin kiihottamalla kiihottaneet vanhaa pakanuutta
virkistymään uuteen eloon. Se oli kyllä kuolemaan tuomittu eivätkä
mitkään kohtaukset enää saattaneet valmistaa sille pysyväistä kotia
Rooman keisarikunnassa, mutta vielä sitä kuitenkin oli olemassa eikä
se tarvinnut kuin sopivaa hetkeä tarttuaksensa ruostuneisin aseisinsa
vielä kerta hätyyttääksensä Jesuksen tunnustajia. Ja tämmöinen
hetki joutuikin pian, valtaistuimelle kun nousi _Julianus_. Tätä
onnetonta hallitsijaa, jolle on annettu liikanimi _Apostota_ (uskosta
luopunut), oli kyllä lapsuudesta saakka kasvatettu kristinuskoon,
mutta mitä surkeimmassa muodossa oli sitä häneen tyrkytetty, ja
juonia, kavaluutta, väkivaltaisuutta vain oli hän tavannut sen
tunnustajissa. Nuo myrkylliset siemenet itivät nuorukaisen luonnosta
jalossa sydämmessä: hän alkoi halveksia, ylönkatsoa, vihata noita
kurjia imartelijoita, vaikka hän vielä oli vaiti, huolellisesti
salaten kaikilta ajatuksensa. Mutta muistiinsa hän kätki kristittyin
kaikki synnit, vartoen hetkeänsä. Etsien ravintoa tyhjälle, isoovalle
sielulleen, luki hän ahkeraan vanhojen pakanallisten kirjailijain
teoksia, ihastuen niihin ihastumistaan. Rooman muinaisuus, nuo
pakana-ajan toimittamat suuret urotyöt, esi-isien urhoollisuus ja
yksinkertaiset tavat lumosi hänen sydämmensä ja sai sen sykkimään.
Keisariksi päästyänsä päätti Julianus kuolleista herättää Rooman
muinaisuuden sekä kukistaa kristinuskon, joka siltä oli valtikan
riistänyt. Miten turhaa, mahdotonta!

Väkivaltaisesti Julianus kuitenkaan ei tahtonut menetellä, hän
valitsi toisia välikappaleita päästäksensä tarkoitustensa perille.
Säilyneet pakanalliset temppelit avattiin jälleen, ränstyneitä
korjattiin, uusia rakennettiin, ja väsymättömällä innolla
ryhtyi keisari itse pakanuuden ylimmäisenä pappina uhraamaan ja
jumalanpalvelusta johtamaan, Sairas- ja köyhäinhuoneita valmistettiin;
"kirotut Galilealaiset [Tällä haukuntanimellä tarkoitti Julianus
kristityitä.] älkööt olko ainoat köyhiä auttamassa" oli keisarin
tapana sanoa. Kouluja perustettiin, filosofeja ja puhujoita,
joista viimmemainituista etenkin _Libanius_ pääsi Julianuksen
suosioon, kutsuttiin Konstantinopoliin edistämään hänen yritystään,
"uudistamaan Rooman vanhaa kunniaa ja saamaan sen asukkaita luopumaan
kapinasta kuolemattomia jumalia vastaan". Ivalla ja ylönkatseella
koki hän tämän ohessa masentaa kristinuskon tunnustajia, levittämällä
heistä jos minkäkaltaisia juttuja, pilkaten heitä kielellä ja
kynällä. Uskonnollisten puolueiden kiistoja hän ei suinkaan koettanut
estää; näyttääpä päinvastoin siltä kuin olisi hän kehottanut
kristityltä niitä jatkamaan, vaikka kyllä toiset arvelevat tätä
väitöstä perättömäksi. Oli miten olikin: kaikki maanpakoon ajetut
piispat kutsuttiin takasin, ja täten pääsi Atanasiuskin jälleen
virkaansa.

Kuusi vuotta oli hän ollut poissa. Erämaan hiljaisuudessa on hänen
mielensä tyyntynyt, hän on lempeämpi, hellempi kuin ennen. Mutta
yhtä horjumaton kuin menneinä päivinä on hänen uskonsa, yhtä vakaat
mielipiteensä. Ei korkea ikänsä eivätkä vaarat ja kärsimiset ole
lannistaneet hänen voimiansa: työhön hän jälleen ryhtyy. Mutta hänen
ensimmäisenä toimenansa on nyt julistaa rauhan sanomaa kaikille
kristityille: hän kutsuu harhaoppisia palajamaan kirkon yhteyteen,
luvaten vastaanottaa heidät, kun vain katuvat erehdyksensä,
rikoksensa ja yhtyvät hänen kanssansa noudattamaan Nicaean
tunnustusta. Kehotus on saman Atanasiuksen, joka ennen nuoruuden
tulisella innolla taisteli Ariukselaisia vastaan ja sittemmin uhrasi
miehuutensa paraat voimat samalle taistelulle! Esiintyikö hän
suurempana Nicaean kokouksessa, missä uskonsa kesti tuon vaikean
koetuksen oppineiden vastustajain koettaissa häntä eksyttää, kuin
nyt vanhuutensa päivinä? Oliko hänen käytöksensä Konstantiuksen
hallitessa, jolloin toivonsa ei sammunut, vaikka oikeauskoisuuden
tulevaisuus näytti niin synkän toivottomalta -- oliko taistelunsa
silloin ylevämpää laatua kuin näinä aikoina, jolloin hän kehotti
Ariukselaisia parannukseen ja sovintoon? Atanasiuksen ystävät
olisivat vastanneet näihin kysymyksiin soimaamalla häntä heikoksi, ja
tiedämme monen heistä rikkoneen kaiken yhteyden hänen kanssansa --
mutta kirkkohistoria tuomitsee toisin. Se todistaa hänen nyt vielä
jalommin kuin milloinkaan ennen puolustaneen Nicaean tunnustusta,
kehottaen meitä muistamaan apostolin sanoja: "usko, toivo ja rakkaus
pysyvät; vaan suurin niistä on rakkaus".

Pian huomasi Julianus tämmöisen miehen olevan hyvinkin haitallisen.
Poiketen käytöksestään kristityitä kohtaan käski hän Atanasiuksen
heti lähteä takasin maanpakoon, uhaten rangaista Egyptin maaherraa,
jollei "tuo Rooman jumalain vihamies" pikimmiten olisi poissa. Taas
täytyi Atanasiuksen erota seurakunnastaan. Tyyneenä, nöyränä lähti
hän yliseen Egyptiin (362), lausuen murheellisille ystävilleen:
"olkaat huoletta, tämä ei ole kuin pilvi, joka pian menee ohitse".

Julianus ei ollut suotta kiihottanut pakanoita vihaamaan Jesuksen
tunnustajia, eikä aikaakaan, niin hän ei enää voinut heidän raivoansa
hillitä. Monessa paikoin kidutettiin ja surmattiin kristittyjä
säälimättä. Mutta hänen pyrintönsä herättää Rooman muinaisuus uuteen
eloon ei ollut kuin pettävä kangastus, eksyttävä unelma, jonka
toteuttaminen oli mahdottomia mahdottomampi. V. 363 kaatui Julianus
taistelussa eräällä sotaretkellä Uus'-Persian valtakuntaa vastaan.
Kuollessaan sanotaan hänen lausuneen: "sinä voitit Galilealainen!"
Hedelmättömäksi jäi hänen elämänsä, "oudoksi kummitukseksi
ihmiskunnan historiassa". Mitä ankarimmalla tuomiolla ovat kristityt
monesti tuominneet tätä onnetonta hallitsijaa, lukuunottamatta
mitä kirkko oli rikkonut häntä vastaan, ennenkuin hän rupesi sitä
sortamaan, ajattelematta että hän monine jaloine omaisuuksineen on
oikeutettu vaatimaan meiltä sääliväisyyttä, jos kohta ei muutakaan!

Keisari _Jovianus_ kutsui Atanasiuksen takasin, ja näyttipä nyt
siltä kuin koittaisivat tälle kärsimisiin harjaantuneelle miehelle
vihdoinkin rauhalliset päivät, sillä vaikka seuraava keisari _Valens_
oli mieltynyt ariukselaisuuteen, ei hän kuitenkaan vainonnut
Nicaean tunnustuksen puolustajia. Mutta vielä kerta täytyi hänen
kuitenkin paeta vainoa, ennenkuin hänen kärsimistensä mitta oli
täytetty. V. 367 saivat näet Ariukselaiset Valensin pakottamaan
kaikkia Konstantinus suuren virasta erottamia piispoja lähtemään
maanpakoon. Turhaan rukoili Aleksandrian seurakunta armoa vanhalle
paimenelleen: hänen täytyi lähteä! Neljä kuukautta piileili Atanasius
isänsä hautakammiossa, kunnes Valens peruutti tuomionsa. Hän kuoli
Aleksandriassa v. 373. 46 vuotta oli hän ollut piispana, vaan tämän
ajan kuluessa oli hän ollut 20 vuotta maanpakolaisena.

Tämmöinen on Atanasiuksen elämäkerta. Se ei tarvitse puolustusta
esiintyäksensä uskonsankarin elämäkertana, miten vaillinaisesti
sen olemmekin kertoneet. Atanasius oli Jumalan valittu välikappale
taistelussa totuuden ja puhtaan opin puolesta ja semmoisena on
hän luettava tämän aikakauden suurimpain kirkkoisien joukkoon.
Uskollisesti, urhoollisesti hän kesti kovimmatkin koetukset elämänsä
loppuun asti, ja muuttumattoman jalona on hänen nimensä aina säilyvä
kirkkohistorian lehdillä. Erehtyväinen ihminen hänkin oli, mutta
yksi niitä, joiden kautta kaikkivaltias Jumala toimittaa suuria
seurakuntansa voitoksi taistelussa sen vihollisia vastaan. --
Atanasius on saanut kunnianimen "puhdasoppisuuden isä".



VI.

Basilius Suuri.


    -- -- pukekaat teitänne niinkuin Jumalan valitut, pyhät ja
    rakkaat, sydämmellisellä laupiudella, ystävyydellä, nöyryydellä,
    hiljaisuudella ja pitkämielisyydellä. Kol. 3: 13.

Synnin tahraamana esiintyy kirkko ariukselaisen riidan aikana.
Kauas eksyivät Jesuksen tunnustajat silloin monesti totuuden
tieltä, sekottaen ihmisten keksimää oppia menneiden aikojen hyvään
tunnustukseen. Velvollisuuksiinsa kyllästyneinä nukkuivat Siionin
vartijat joukottain muureilla, toiset solmivat liittoa vihollisen
kanssa, tehden hänelle yhä suurempia myönnytyksiä. Siellä täällä vain
välkkyy uskon miekka jonkun sankarin kädessä. Hän ei aio peräytyä,
miten kova taistelu onkin, ja jos alakuloisuus joskus valtaapi hänen
sydämmensä, ei hän kuitenkaan herkeä totuutta puolustamasta -- eikä
aikaakaan niin on hän jälleen voittanut hetkisen heikkoutensa:
vakaa luottamus säteilee hänen silmistänsä, todistaen sen Herran
voimasta, jonka palveluksessa hän on. Atanasius ei ole totuuden
ainoa puolustaja ariukselaisen riidan vaiheissa: muitakin jaloja
uskonsankareita tapaamme silloisessa kirkossa, jos kohta heidän
lukunsa verrattuna vastustajain lukusaan joukkoon onkin pieni.
Todistuksena on muiden kera kirkkoisä _Basilius suuri_.

Hän syntyi Caesareassa v. 330. Hurskailta vanhemmiltaan oppi hän
jo varhain rakastamaan totuutta ja karttamaan syntiä ja etenkin
isän-äitinsä _Makrina_, joka oli kokenut Diokletianuksen vainon
kauhuja sekä pakolaisena monta vuotta oleskellut erämaassa, kylvi
monta hyvää siementä nuorukaisen sydämmeen. Ensimmäisen opetuksensa
sai Basilius Caesarean koulussa ja jatkoi sitten jonkun aikaa
lukuansa Konstantinopolissa. Tietohalunsa johdatti vihdoin hänen
askeleensa Atenaan, tuohon sivistyksen ikivanhaan pääkaupunkiin,
missä tieteet vielä nytkin kukoistivat. Täällä liittyi hänen
sydämmensä lujilla siteillä _Gregorius Nazianzilaiseen_, jonka kanssa
hän jo Caesareassa oli tutustunut. Eikä tämä ystävyys milloinkaan
muuttunut, se kesti kautta elämän kunnes kuolema heidät erotti. Näinä
eripuraisuuden aikoina, jolloin kristityt soimasivat, pettivät,
vainosivat toinen toistansa, oppivat nämä nuorukaiset kunnioittamaan,
puolustamaan ja rakastamaan toisiansa; heidän liittonsa oli solmittu
Herrassa, jonka totuudelle he olivat päättäneet elämänsä uhrata.
Karttaen kaikkia kevytmielisiä seuroja ja huvituksia tutkivat he
ahkeraan klassillisen muinaisuuden jaloja tuotteita, vaan tämän
ohessa joivat he viisautta p. raamatun elävästä lähteestä. Basilius
vertaa pakanallista sivistystä puun lehtiin, kristinuskoa sen
hedelmiin. Näitä hedelmiä poimiessa ja säilyttäessä viljeli hän
tiedettä vain välikappaleena, neuvoen muitakin asettamaan kaiken
tietonsa ja taitonsa tuon korkeimman totuuden palvelukseen. Näin
kului muutamia vuosia. Niiden vieriessä liittyivät ystäväin sydämmet
yhä kiinteämmin toisiinsa, käsi kädessä he kehittyivät, kypsyivät
toimittamaan suurta työtänsä Herran viinamäessä. "Emme tunteneet
kuin kaksi tietä: toinen johdatti kouluun, toinen kirkkoon.
Teateriin ja muihin julkisiin huvituspaikkoihin annoimme muiden
vaeltaa" kirjoittaa Gregorius muistellessaan näitä onnellisia
aikoja ja ylistyspuheessaan Basiliuksen muistoksi lausuu hän muun
ohessa: "En voi kyyneleitä vuodattamatta ajatella ystävyyttämme.
Sama toivo hehkui meissä, samaan maaliin pyrimme, nimittäin oppia
saavuttamaan. Kateuteen emme milloinkaan sortuneet: kilpailumme oli
jalo kilvoitus. Ystävinä me taistelimme, emme siitä, ken oli voittava
paraimman palkinnon, vaan kumpi meistä saisi sen toiselle omistaa,
sillä kumpikin piti ystävänsä onnen omana onnenansa. Me olimme yksi
sielu kahdessa ruumiissa. -- Maallinen, katoavaisia halajava rakkaus
ei itsekään saata olla kuin katoavainen, kuten kevään kukat. Tuli
palaa niin kauan kuin viritysaineita riittää; niiden loputtua se
sammuu. Yhtä vähän saattaa maallisiin perustuva rakkaus kestää, sen
elinehdot kun ovat katoavaista laatua. Mutta puhdas, jumalallinen
rakkaus, joka tähtää katoamattomiin, on juuri sentähden ikuinen, ja
mitä palavammin se pyrkii tosi autuuteen, sitä voimakkaammin vetää
se ijankaikkisuuden ystävät puoleensa, yhdistäen heidät toisiinsa".
Kuullessamme tämmöisiä sanoja riehuvan taistelun myrskyissä,
on meistä kuin olisimme kuohuvalta mereltä saapuneet tyyneesen
lahdelmaan, jonka vieno kalvo säteilee auringon valossa.

Päätettyään koulukäyntinsä palasi Basilius kotikaupunkiinsa. Hänelle
tarjottiin edullinen opettajapaikka eräässä koulussa, vaan hän ei
antaunut tälle uralle. Ei maailma häntä huvittanut, tiedemiehen
kunniaa hän ei pyytänyt eikä hän sitävarten ollut Atenan koulua
kulkenut. Kristinuskon valaisemana oli hän tutkinut pakanuuden
kirjallisuutta ja hyväksensä käyttänyt muinaisuuden syvimmät
mietteet, sen ylevimmät aavistukset, mehiläisen lailla kukkasista
imenyt hunajaa hyljäten myrkkyä, ja kieltäen itsensä oli hän jo
aikoja sitten päättänyt uhrata koko elämänsä Herralle. Sentähden
hän ei viihtynyt Caesarean maallisen mielen tahraamissa oloissa,
vaan lähti matkalle Syyriaan, Palestinaan, Egyptiin, perehtyäkseen
munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään. Mitä olivat Konstantinopolin
uljaat rakennukset, mitä Atenan tieteet ja taiteet erakkojen tyyneen,
hiljaisen, vaan uutteran, hartaan taivasta kohti vaeltamisen
rinnalla! Turhuutta vain ja kurjuutta!

Tällä matkalla irtautui Basiliuksen sydän irtautumistaan maailmasta.
Kotia palattuaan lahjoitti hän kaiken omaisuutensa (vanhempainsa
kuoltua oli hän saanut suuren perinnön) köyhille ja muutti asumaan
Vähä-Aasian Pontus nimiseen syrjäiseen, vaan kauniisen maakuntaan,
saadaksensa siellä maailman häntä häiritsemättä tutkia ijankaikkisen
elämän suurta kysymystä. Meidän maallisia etuja etsivä aikamme
pitäisi tämmöisiä uhrauksia aivan liiallisina, miltei hullutuksena,
mutta Basiliuksen esimerkki jääpi ihmisten vastaväitösten
uhallakin kauniiksi kehotukseksi kaikille kristityille, kieltäen
heitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita. Meidän on näet
muistaminen ettei hän, kuten moni hänen aikakautensa kristitty,
minkään itsetekoisen lain orjana luopunut omaisuudestaan, vaan
sydämmensä vapaasta halusta, sillä maalliset rikkaudet olivat
hänestä arvottomat, eikä niistä luopuminen tuottanut hänelle
hetkistä kaipaustakaan. Noudattaen erakkojen katsantotapaa viihtyi
hän paremmin yksinäisyydessä muutamain ystäväin seurassa kuin
kirkon suuressa taistelussa ulkona maailmassa, vaan silti hän ei
suinkaan kieltäynyt ottamasta siihen osaa, Herran sitä vaatiessa.
Täten kehittyi hän tuoksi "suureksi" Basiliukseksi, jonka nimi on
kirkkohistorian jaloimpia.

Ariukselainen riita häiritsi kirkon rauhaa, eksyttäen lukemattomia
kristittyjä uskomaan ihmisten neuvoja ja kylväen eripuraisuuden
siemeniä Herran seurakuntaan. Haikeilla tunteilla oli Basiliuksen
jo kauan täytynyt nähdä näiden paheiden saavuttavan yhä suurempaa
valtaa kristikunnassa ja tämä kokemus koski kipeästi hänen lempeään
sydämmeensä. Kernaasti olisi hän ainaiseksi jäänyt asumaan ihanaan
vuoristoonsa, mutta Herra oli päättänyt johdattaa palvelijansa
askeleet kirkon suurelle taistelutantereelle käyttääksensä häntä
sorretun totuuden puolustajana. Kärsimisten ja koetusten kovassa
koulussa oli Basilius täydentävä kasvatuksensa!

Caesarean piispa kutsui Basiliuksen luoksensa ja vihki hänet
presbyteriksi. Urhoollisesti ryhtyi tämä puolustamaan Nicaean
tunnustusta Ariukselaisia vastaan, voimiansa säästämättä paimensi
hän seurakuntaansa. Tämän ohessa koki hän minkä voi lempeydellä
ja rakkaudella kirkosta poistaa tuota onnetonta eripuraisuutta,
jonka turmiolliset vaikutukset olivat nähtävinä kaikkialla. Mutta
miten hartaasti hän toivoikin rauhallisten päivien koittavan
Herran seurakunnalle: myönnytyksillä harhaoppisuuden eduksi hän ei
milloinkaan koettanut sovintoa ostaa. Totuus oli hänelle kaikkea
muuta rakkaampi.

V. 370 kuoli Caesarean piispa ja Basilius valittiin hänen sijaansa.
Asemansa kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Moni oikeauskoinen,
jonka sydämmessä pitkällinen riita oli siittänyt kiihkoa ja
katkeruutta, moitti hänen taisteluaan Ariukselaisia vastaan
laimeaksi, ja nämä puolestaan vihasivat häntä leppymättömästi, hyvin
käsittäen, miten vaarallinen hän suurine tietoineen ja ylevine
mielipiteineen oli heidän tarkoituksilleen. Mutta Basilius ei
uupunut, vaikka rauhattoman ajan myrskyt kaikkialta uhkasivat häntä,
Urhoollisesti puolusti hän asemaansa, uskollisesti hän Jumalan sanan
voimalla vartioitsi Siionin muureja. Valens kävi levottomaksi, ja
v. 372 saapui Caesarean keisarillinen prefekti _Modestus_ piispaa
varoittamaan. "Sopiiko sinulla olla parempi usko kuin keisarilla?"
kysyi virkamies ylenkatseellisesti, uhaten Basiliusta omaisuuden
menettämisellä, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla, ellei tämä
lakkaisi Ariukselaisia vastustamasta. Vakaana vastasi piispa: "miten
voitaisiin minun omaisuuttani ottaa, minulla kun ei semmoista ole?
Maanpakoa en pelkää, sillä enhän ole sidottuna mihinkään paikkaan:
maa on Herran ja minä olen vain matkamies. Kidutuksille olen
tunnoton, sillä olen irroittanut itseni ruumiista. Ja kuolema?
Sehän veisi minun luokse Jumalan, jolle elän ja jonka totuudessa
vaellan. Minä olen suurimmaksi osaksi jo kuollut: pitkään aikaan
en ole muuta tehnyt kuin kiiruhtanut hautaa kohti". Kummastellen
lausui Modestus: "niin ei ole kukaan vielä minulle puhunut", vaan
Basilius lisäten vastasi: "sitten et milloinkaan ole piispaa
puhutellut". Valensiinkin, joka vähän tämän jälkeen kävi Caesareassa
taivuttaaksensa piispaa kuuliaisuuteen, teki miehen jalo käytös
niin syvän vaikutuksen, että rangaistukset jäivät sikseen. Basilius
jäi hiippakuntaansa, vaikka keisari tuomitsi hänen maanpakoon! Eikä
yksikään uskaltanut häneen koskea. Häntä ympäröivät näkymättömät
suojelijat, joita vastaan ihmiset eivät voi mitään!

Oppiriitojen näin häiritessä Rooman keisarikuntaa uhkasivat barbarein
hurjat joukot sen rajoja. Alkamaisillaan on _kansainvaellus_, tuo
suuri, perinpohjaisia muutoksia valmistava kohtaus ihmiskunnan
historiasta, joka oli riistävä valtikan tähän asti voittamattoman
Rooman kädestä, juurtajaksain hävittävä koko roomalaismaailman sekä
perustava uusia valtakuntia sen raunioille. Ensimmäisenä niistä
vieraista kansoista, jotka nyt astuvat historian näyttämölle,
vetävät Länsigotilaiset huomiomme puoleensa. Jo varhain olivat nämä
kristittyjen vankien kautta tutustuneet kristinuskoon, ja v. 348
vihittiin _Ulfilas_ heidän piispaksensa. Hän vaikutti kauan tämän
maan kansan keskuudessa, toimittaen sille raamatunkäännöksenkin.
-- _Hunnilaisten_ ahdistamina lähestyivät Länsigotilaiset Tonavan
rantaa, pyytäen Itä-Rooman keisarilta turvapaikkaa virran
eteläpuolella. Valens luovutti heille Moesian maakunnan, vaatien
heitä vain tunnustaumaan ariukselaisuuteen. Mutta päästyänsä kerta
Rooman alueelle eivät barbarit tyytyneet vähään. Ryöstäen, polttaen
vaelsivat he paikasta toiseen uhaten pian itse Konstantinopolia.
Valens lähti heitä vastaan, mutta hänen sotajoukkonsa antautui
epätoivoon: "Jumalan Poika on meitä vastaan, miten me saatamme
voittaa" kuului sotilasten riveistä. Jouduttuaan tappiolle
_Adrianopolin_ verisessä tappelussa (378) pakeni Valens erääsen
majaan. Sen sytyttivät voittajat tuleen ja onneton keisari sai
surmansa liekeissä.

Vaiensin kuolema oli kova isku ariukselaisuudelle: seuraava keisari
_Teodosius Suuri_ hävitti sen ainaiseksi Rooman valtakunnasta.
Nicaean tunnustuksen lopullista voittoa Basilius ei kuitenkaan
saanut nähdä. Uudenvuoden-päivänä 379 kutsui Herra tämän uskollisen
palvelijan luoksensa. -- Piispana ollessaan oli hän käyttänyt suuret
tulonsa sen mainion armeliaisuuslaitoksen ylläpitämiseen, jonka
hän Caesareassa oli perustanut köyhien ja sairasten kodiksi. Se
säilyi vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, ja lukemattomat täällä
turvapaikan löytäneet onnettomat siunasivat hänen muistoansa. Mutta
pysyväisemmän muistopatsaan on hänelle kirkkohistoria pystyttänyt,
todistaen hänen olleen tämän aikakauden jaloimpia kirkkoisiä.
Basilius oli oikeauskoinen sanan syvemmässä merkityksessä. Hän oli
vaatimaton, nöyrä, helläsydämminen kuin ani harvat, ja kuitenkin
urhoollinen sankari, horjumaton totuuden puolustaja. Ihmeen
kauniisti kuvaa hänen elämänsä kristityn vaellusta taivasta kohti.
-- Basiliuksen kirjoituksista ovat etenkin hänen kirjeensä tunnetut.
Niitä on säilynyt 428.



VII.

Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous (381);
Gregorius Nyssalainen.


    Autuaat ovat ne ihmiset, jotka sinun pitävät väkenänsä ja
    sydämestä vaeltavat sinun jälkees.

    Jotka käyvät itkun laakson läpitse ja tekevät siellä kaivoja: ja
    opettajat monella siunauksella kaunistetaan.

    He saavat yhden voiton toisen jälkeen, että tunnettaisiin oikea
    Jumala Sionissa. Ps. 84: 6-8.

Samoinkuin Basilius kehittyi _Gregorius Nazianzilainenkin_
koetusten kuumassa pätsissä. -- Onnellisesti kuluivat hänen
elämänsä aikuisimmat vuodet Nazianzissa, missä isänsä oli piispana.
Etenkin juurtuivat hänen hurskaan äitinsä _Nonnan_ neuvot ja
opetukset, joita tämän kristillinen elämä ja ylevä esimerkki
elähyttäen jalostuttivat syvään lapsen sydämmeen, ollen hänelle
hyvänä tukeena nuoruudenajan viettelyksissä tuon kevytmielisen
turmeltuneen Atenan vaarallisissa oloissa, niissä hän, kuten
ennen on kerrottu, ystävänsä Basiliuksen kera tutki kreikkalaista
tiedettä. Hellän luonteensa palavalla rakkaudella muisteli Gregorius
siellä armasta kotiansa ja koulunkäyntinsä päätyttyä viihtyi hän
paraiten vanhempainsa ja sisarustensa keskuudessa, vaikka hän kyllä
usein vetäysi yksinäisyyteen tutkiaksensa Jumalan sanaa. V. 361
vihittiin hän papiksi ja saarnasi ensi kerran seuraavana vuonna.
Jonkun ajan kuluttua kuoli hänen rakkain veljensä _Caesarius_
sekä sisarensa _Gorgonia_. Molemmat olivat antaneet sydämmensä
Herralle ja usein oli Gregorius heidän kanssansa keskustellut
ijankaikkisen elämän salaisuuksista, yhdessä olivat he monesti
kokeneet sitä iloa ja rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Katkera
oli hänen surunsa ja sitä lisäämään sattui samaan aikaan yleisiä
onnettomuuksia, niinkuin ruttotauteja, maanjäristyksiä, raesateita
y.m.s. sekä häiriöitä kirkon ja valtiollisen elämän alalla. Nöyränä
alistui Gregorius Kaikkivaltiaan tahdon alle, lausuen: "ei yksikään
joka ei anna itseään varoittaa ja kurittaa tule terveeksi. Olla
kurituksen alaisena ei siis olekaan onnettomuuden tuntomerkki,
mutta onnettomista onnettomin on se, joka ei ota viisastuakseen
rangaistuksesta".

Jonkun vuoden kuluttua kuoli Gregoriuksen isä, eikä aikaakaan
niin siirtyi Nonnakin parempaan elämään. Kolkolta, toivottomalta
näytti yksinjääneelle, ikävään ja kaipuun sortuneelle kaikki:
hänen voimansa uupuivat ja hän vetäytyi yksinäisyyteen Seleuciaan.
Ulkona maailmassa vallitsi epäusko ja synti, puhdasoppisuuden
puolustajat vähenivät vähenemistään, poissa oli Atanasius, poissa jo
Basiliuskin, tuo ystävistänsä paras, luotettavin! Gregorius ei enää
viihtynyt yksinäisyydessäkään, hän oli kokonaan sortua epätoivoon.
Millainen hänen mielialansa tähän aikaan oli, kuvaavat seuraavat
eräässä hänen Seleuciasta kirjoittamassa kirjeessään löytyvät
sanat: "Ei ole minulla enää Basiliusta eikä Caesariusta; poissa
ovat nämä minun samalla kertaa hengelliset ja maalliset veljeni.
'Isäni ja äitini ovat minun hyljänneet' niin saatan Davidin kanssa
valittaa. Ruumiini on heikontunut, vanhuus saapuu pääni päälle.
Huolet käyvät yhä raskaammiksi, yhä monipuolisemmiksi ja minulle
karttuupi työtä liiaksi. Ystäväni pettävät minun. Kirkolta puuttuu
kelvollisia paimenia; siveellisyys häviää, häpeämättä astuvat paheet
julkisuuteen. Pimeäksi käypi tie, en löydä mitään tulisoittoa matkaa
valaisemaan. Kristus nukkuu. Mitä tehdä? Oi, löytyypi vain _yksi_
pelastus näistä onnettomuuksista -- kuolema! Ijankaikkisuuttakin
kammoksuisin, jos johtopäätökseni perustuisivat nykyisiin oloihin".

Kristitynkin elämässä on kolkkoja hetkiä, jolloin Herra ikäänkuin
kokonaan salaa häneltä armonsa, surun ja murheen mustat pilvet
peittävät tulevaisuuden taivaan ja toivottomuuden synkkä yö valtaa
sydämmen. Tämmöisiä hetkiä vietti Gregorius Seleuciassa, mutta
Jumala oli häntä läsnä, sillä Hän rakastaa kaikkia, joiden uskoa Hän
koettelee. Pian oli tämä Herran miltei masentunut palvelija astuva
julkisuuteen sekä ryhtyvä urhoolliseen taisteluun totuuden puolesta.
Kummastelisimmeko tuommoista äkkiarvaamatta tapahtuvaa muutosta
miehen koko katsantotavassa? Emme suinkaan. Se ei ole hänen ansionsa,
vaan sen Herran, joka on murheellisten virvoittaja, heikkojen
väkevyys.

Teodosius Suuren keisariksi päästyä virkosi oikeauskoisten toivo
uudelleen. Konstantinopolissakin, missä Ariukselaiset olivat
anastaneet kaiken vallan, ruvettiin kokoamaan Nicaean tunnustuksen
puolustajani harvalukuisia, hajoitettuja rivejä. Mutta johtaja
puuttui. Mistä sankari, joka uskaltaisi asettua johtamaan kauan
sorrettujen taistelua, kusta mies, joka Jumalan Hengen voimalla loisi
elonvoimaa puhdasoppisuuden kuolleeseen ruumiisen? Yksimielisesti
päätti oikeauskoinen seurakunta kutsua Gregoriuksen paimenekseen.
Yksinäisyydestään muutti tämä nyt suuren pääkaupungin rauhattomiin
oloihin julistamaan Jumalan pyhää sanaa turmeltuneen, paatuneen
maailman keskuudessa. Oikeauskoisilla ei ollut kuin yksi pieni
kirkko [Sitä nimitettiin tästä alkaen "ylösnousemisen kirkoksi",
luultavasti siitä syystä, että oikeauskoisuus siinä ikäänkuin heräsi
kuolleista.] ja siinä rupesi Gregorius saarnaamaan. Hän kehotti
sanankuulijoitaan luomaan silmänsä omiin sydämmiinsä, jotta näkisivät
miten vihollinen oli heidät pettänyt. Synnintunnosta, katumuksesta
hän puhui, neuvoen heitä nöyryyteen, joka on kristillisen elämän
ensimmäinen tuntomerkki. Uhaten soimasivat häntä hänen vastustajansa,
mutta Gregorius vastasi kehottamalla seurakuntaansa anteeksiantamaan
kaikille vihollisille sekä koettamaan rakkaudella ohjata eksyneitä
oikealle tielle. Hänen sanansa olivat kokeneen paimenen, Jumalan
Hengen valaiseman kristityn sanoja, mutta kevytmielisen kaupungin
asukkaita ne eivät miellyttäneet. Gregorius oli vartaloltaan pieni,
hänen laihat kasvonsa, joihin kovat koetukset olivat painaneet
jälkensä, herättivät pilkkaa ja ivaa. Sitä paitsi oli hänen äänensä
karkea, sointumaton, eikä hän milloinkaan yrittänytkään tyydyttää
kuulijainsa maallista mieltä noilla hienoilla vertauksilla ja
sukkelilla lauselmilla, joilla tämän ajan saarnaajat monesti
höystivät seurakunnille tarjoamaansa kehnoa ruokaa. Kovia sanoja
sai Gregorius Nicaean tunnustuksen puolustajiltakin usein kuulla,
sillä oikeauskoisuus oli monenkin sydämmessä jähmettynyt kuolleeksi
uskonnoksi: heitä loukkasi hänen elävä, omaantuntoon tähtäävä
saarnansa; ja kiihtymistään kiihtyi Ariukselaisten viha, he kun aivan
odottamatta olivat saaneet näin etevän vastustajan. Mutta jalosti
kesti tämä kaikki vastukset, kunnes Konstantinopolin uskonnolliset
olot ennen pitkää kokonaan muuttuivat.

Jouluaattona v. 380 saapui Teodosius kaupunkiin. Kaikesta
huomattiin tämän keisarin aikovan kerrassaan tehdä loppu noista
kirkon alituisista rettelöistä, sen vuosikymmeniä kestäneistä
uskonnollisista kiistoista, ja miehen koko käytös osotti hänen
voivan saattaa tarkoituksensa perille. Säikähtyneinä hajosivat
Ariukselaisten papit sinne tänne, ei yksikään heistä rohjennut
esiintyä uskonsa puolustajana, mutta yksinkertainen kansa, joka oli
luottanut heidän sanoihinsa, yritti vastarintaa, Teodosius kutsutti
Gregoriuksen luoksensa ja sotajoukon suojelemina kulkivat he sitten
yhdessä Konstantinopolin pääkirkkoa kohti. Keisari oli uljaan
näköinen, luottamusta, iloa säteilivät hänen vilkkaat silmänsä, mutta
väsyneeltä, murheelliselta näytti tuo vanha kokenut paimen hänen
rinnallansa. Gregorius oli sairas: siitäkö hänen alakuloisuutensa?
Vai epäilikö hän Teodosiuksen tarkoituksia? Eiväthän ruumiilliset
tuskat ennenkään olleet estäneet häntä iloitsemasta totuuden
voitosta eivätkä keisarin aikeet millään tavoin olleet omiansa
herättämään epäilystä, levottomuutta! Ei Gregorius näitä saattanut
ajatella -- mitä hän siis huolehtien mietti? Hän tiesi voiton
olevan vain ulkonaista laatua, tiesi ettei se voinut tuottaa
tälle kääntymättömälle seurakunnalle sitä Henkeä, joka on elävän
kristillisyyden voima ja ydin. -- Kun saavuttiin kirkkoon, lausui
keisari Gregoriukselle: "ota tämä kirkko pyrintösi palkinnoksi, ei
minun, vaan Jumalan kädestä." Vanhus kyllä suostui ruveta saarnaamaan
tässä kirkossa, vaan haikein sydämmin ryhtyi hän työhön. Hän ei ollut
maallisia etuja pyytänyt eikä hän enää toivonut iloa maan päällä:
koko hänen käytöksensä osottaa hänen ikävällä ikävöinneen vain sitä
rauhaa, jota ei mikään synti enää häiritse. Ijankaikkisuuden toivo,
jolla Herra tämän elämän kärsimisissä oli häntä lohduttanut, ei ollut
altis suomaan muille tunteille alaa hänen sydämmessään. Taivaallisen
isänmaan kaipuu teki Gregoriuksen työhön kykenemättömäksi, vaikka hän
äsken vielä niin suurella uutteruudella oli hoitanut paimenvirkaansa.
Ken mielii häntä siitä tuomiten moittia?

Ratkaisemaan kirkon oppiriitoja kutsui Teodosius kristikunnan
_toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin
_Konstantinopolissa_ v. 381. Hyläten sekä Semiariukselaisten että
Anomoelaisten harhaopit vahvisti kokous Nicaeassa tehdyn oppikaavan
Kristuksen jumaluudesta, -- Näiden kokousten päätökset ovat n.s.
_Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen_ sisällyksenä.

Yhteydessä tämän kysymyksen kanssa otettiin puheeksi myös oppi
Pyhästä Hengestä. Miten epävarmat mielipiteet tässä kohden vielä
olivat, todistavat esim. seuraavat Gregorius Nazianzilaisen
edellisenä vuonna lausumat sanat: "muutamat pitävät P. Henkeä vain
jumalallisena voimana, muutamat luotuna olentona; toiset väittävät
Hänen olevan itse Jumalan; useat epäilevät kokonaan mitä mielipidettä
heidän tulisi kannattaa, kuten sanovat kunnioituksesta p. raamattua
kohtaan, joka ei anna täydellistä vastausta tähän kysymykseen".
Tuomiten harhaoppiseksi erään afrikalaisen piispan _Macedoniuksen_,
joka opetti P. Hengen muka ei olevan kuin luodun olennon, laati
kokous sen päätöksen, että _"Pyhä Henki käypi ulos Isästä ja on
palveltava samalla kunnioituksella, kuin Isä ja Poika"_. Tähän tapaan
oli jo Atanasius opettanut ja samaa mielipidettä kannattivat Basilius
suuri ja Gregorius Nazianzilainen.

Paljon olivat siis Nicaean ja Konstantinopolin kokoukset vaikuttaneet
kolminaisuusopin kehittämisen suhteen, vaan paljo vielä puuttui,
ennenkuin kirkon tunnustus tässä kohden oli lopullisesti määrätty, ja
sen ymmärsivät kaikki ajattelevaiset jo tähän aikaan. Toisen yleisen
kirkolliskokouksen ratkaistavana oli näet muiden kysymysten ohessa
Laodicean piispan _Apollinariksen_ (k. 390) Kristuksen persoonaa
koskeva harhaoppi, joka jos mikään oli omiansa huomauttamaan kirkon
oppineita siitä, että vasta oli päästy puolitielle. Ollen Nicaean
tunnustuksen mitä innokkaimpia puolustajia luuli Apollinaris opin
Kristuksen jumaluudesta häviävän, jos Vapahtajan inhimillisen luonnon
esittelyä ei jollain tavoin koetettaisi kirkon tunnustuksessa
supistaa. Hän opetti: Jesuksella ei ole kuin muilla ihmisillä
inhimillistä henkeä, vaan ainoastaan ruumis ja sielu. Joka ei myönnä
jumalallisen luonnon (sanan) Hänessä saavuttaneen inhimillisen
hengen aseman, hän onpi -- niin väitti Apollinaris -- pakotettu
olettamaan Vapahtajan olevan kaksi-persoonallisen olennon, jonka eri
osia (inhimillinen luonto ja jumalallinen) ei mitenkään voi sovittaa
yhteen.

Tämän harhaopin, joka vasten raamatun selvää todistusta kieltää
Kristuksen inhimillisen luonnon täydellisyyden, hylkäsi kokous; vaan
mitenkä Vapahtajan persoona eli Hänen luontojensa suhde toisiinsa oli
käsitettävä, sitä se ei yrittänytkään lausua. Se ei pystynyt sitä
tekemään -- siihen tarvittiin syvempää valistusta. Tämän kysymyksen
selvittäminen jäi myöhempien aikojen tehtäväksi.

Kunnioittaen Gregoriuksen jaloa työtä Herran seurakunnan
palveluksessa, etenkin hänen suurta ansiotaan puhdasoppisuuden
kehkeymisessä, vaati kansa, pyysi keisari hänen vastaanottamaan
Konstantinopolin piispanviran. Hyvin vastahakoisesti hän siihen
suostui, ja uudet rettelöt, uudet riidat saivat hänen mielensä yhä
synkemmäksi. Vihamiehensä väittivät hänen vasten kirkkolakia päässeen
piispaksi, maailma pilkkasi häntä, ystävät hylkäsivät, eripuraisuus
ja riita häiritsivät seurakuntaa vielä suuremmassa määrässä kuin
ennen. Tätä kaikkea vanhus ei jaksanut kestää. "Vaikka olen syytön
teidän eripuraisuuteenne" lausui hän kaupungin asukkaille "tahdon
uhrata itseni niinkuin Jona, jotta laiva pelastuisi". Jättäen hyvästi
seurakunnalleen matkusti Gregorius Nazianziin. Lähellä tätä kaupunkia
oli paikka, missä hän lapsena monta kertaa oli iloisena leikkinyt,
nuorukaisena sykkivin sydämmin usein toivonut voivansa vaikuttaa
suuria kirkon hyväksi ja Herran kunniaksi, sekä miehenä miettinyt
noita syviä ajatuksia, joilla hän kirjallisesti ja suullisesti niin
monesti oli esiintynyt puhdasoppisuuden puolustajana. Tämän paikan
valitsi Gregorius vanhojen päiviensä kodiksi. Kuinka oli kaikki
muuttunut! Vielä visersivät linnut lehdikossa, vielä lirisi puronen,
tuo lapsuutensa rakas tuttava, mutta itse hän oli aivan toinen kuin
ennen. Vaan hän ei valittanut. Taivasta kohti loi hän silmänsä,
siellähän, isänmaansa olikin. Hiljaa joutui aika, vuodet vierivät
hitaasti, mutta yhä lähemmäksi tuli Gregoriuksen pelastuksen aika. Se
saapui v. 390.

Neljä vuotta myöhemmin (394) kuoli Basilius suuren veli _Gregorius
Nyssalainen_, joka, ollen oikeauskoisuuden etevimpiä puolustajia
hänkin, tehokkaasti otti osaa aikakauden uskonnollisiin taisteluihin.
Vuodesta 372 oli hän ollut piispana pienessä Nyssan kaupungissa.
Konstantinopolin kirkolliskokous, joka tavalla ja toisella osotti
hänelle suurta kunnioitusta, uskoi hänelle Arabian ja Palestinan
seurakuntien tarkastuksen. Tällä matkalla teki hän minkä voi
auttaaksensa sikäläistä kristikuntaa siitä rappiotilasta, johon
se pitkällisten oppiriitojen kestäessä oli sortunut. Gregorius
Nyssalainen oli Origineksen opin puolustajia ja eksyi monen
kysymyksen suhteen noudattamaan opettajansa uskonopillisia virheitä.
Suuren maineen on hän puhujana saavuttanut, vaikka hänen puheitaan
usein pilaa liikanainen koristeleminen ja sanojen paljous. Hän on
tässä kohden aikansa lapsi.

Basilius Suuri ja molemmat Gregoriukset olivat kaikki syntyperältään
Kappadocialaisia. He ovat tunnetut yhteisellä nimellä "suuret
kappadocialaiset kirkkoisät", ja tämän nimen he hyvin ansaitsevat.



VIII.

Milanon piispa Ambrosius.


    -- seisokaat vyötetyt kupeista totuudella ja vanhurskauden
    rintaraudalla puetut,

    Ja jalat valmiiksi kengitetyt saarnaamaan rauhan evankeljumia.
    Ef. 6: 14-15.

Itämaissa oli ariukselainen oppiriita alkunsa saanut. Siellä sen
päätaistelut taisteltiin ja siellä kirkko lopullisesti kukisti
tuon vaarallisen harhaopin, joka lähes kaksi vuosisataa uhkasi
kristillistä tunnustusta perikadolla, Mutta ulottuivatpa sen
vaikutukset länsimaihinkin, saivatpa Ariukselaiset sikäläisen
kirkonkin monessa paikoin horjumaan, ennenkuin puhdasoppisuuden
voitto oli ratkaistu. Useimmat sankarit totuuden puolustukseksi tämän
riidan vaiheissa varusti itäinen kirkko, mutta tapaammepa niitä
länsimaissakin. Samaan aikaan kuin nuo "suuret kappadocialaiset
isät" ariukselaisuuden kotimaissa hengen aseilla vastustivat
tätä harhaoppia, vetää etenkin yksi länsimaiden kirkkoisistä
puhdasoppisuuden puolustajana huomiomme puoleensa. Tämä mies on
_Milanon_ piispa _Ambrosius_.

Surkuteltavan huono oli Italian tila tähän aikaan. Esi-isien
isänmaanrakkaus ei enää jalostuta tämän veltostuneen, turmeltuneen
sukupolven ihmisiä; sisälliset kapinat, uskonnollinen eripuraisuus
lannistavat tuon muinoin kuuluisan maan asukkaiden voimat, ja
barbarit uhkaavat sen aluetta. Jos milloin, niin oli nyt mies
semmoinen kuin Ambrosius täällä tarpeen. Ollen syntyperältään
gallialainen, oli hän noin v. 350 isänsä kuoltua muuttanut Roomaan
äitinsä kanssa. Saatuansa täällä tieteellisen kasvatuksen, antautui
hän asianajajan uralle. Hänen loistava puhelahjansa, miehekäs
luonteensa ja etevä kykynsä herättivät pian huomiota ja ennen
pitkää uskottiin _Ligurian_ ja _Aemilian_ maaherrakunnat hänen
hoidettavilleen. Tätä vaikeata virkaa toimitti hän maltilla,
vakavuudella ja taidolla, kunnes hän sai vielä painavamman toimen.
V. 374 joutui näet Milanon piispanistuin avonaiseksi. Ariukselaiset,
jotka täällä olivat hyvin lukuisat, pyrkivät kaikin voimin saada
puolueensa miestä piispaksi. Vaali oli toimitettava kirkossa;
kilvan sinne nyt kiiruhtivat oikeauskoiset ja ariukselaiset
äänivaltaansa käyttämään. Mielet olivat kiihtyneet ja ankara
meteli syntyi. Ambrosius saapui kirkkoon maaherrana kiistaa
asettamaan ja järjestystä valvomaan. Silloin kuultiin lapsen äänen
huutavan: "Ambrosius piispa". Tätä pidettiin Jumalan viittauksena
ja koko seurakunta yhtyi siihen. Ambrosius säikähti. Hänkö,
syntinen, saastainen ihminen, joka vasta oli vain katekumeni eikä
siis vielä kastettukaan, kelpaisi Herran seurakuntaa piispana
paimentamaan? Mahdotonta! Kaikin voimin koetti hän päästä tätä
tavatonta luottamusta vastaanottamasta, mutta kun kansa ei luopunut
vaatimuksestaan, jota sitä paitsi hallituskin kannatti, täytyi hänen
vihdoin siihen suostua. Ambrosius kastettiin ja vihittiin 8 päivää
myöhemmin Milanon piispaksi. Hän oli siihen aikaan ainoastaan 34
vuoden ikäinen.

Vähän tämän jälkeen pääsivät Valentinianus I:sen pojat _Gratianus_ ja
_Valentinianus II_ länsimaiden keisareiksi. Viimmemainittu, joka asui
Milanossa, oli vielä alaikäinen ja hänen äitinsä _Justina_ ohjasi
hallitusta. Tämä oli ariukselainen ja ryhtyi kiivaudella puolustamaan
uskonheimolaisiaan. Ambrosius sai käskyn luovuttaa kaupungin
läheisyydessä olevan Portiana nimisen kirkon Ariukselaisille. Hamasta
lapsuudestansa oli hän hartaudella omistanut Nicaean tunnustuksen
syvät totuudet, hänen sukunsa kun oli vanhaa marttyyrisukua, jonka
tapana ei ollut tyytyä pintapuolisiin tunnustuksiin, ja sittemmin oli
hän, etenkin piispaksi päästyänsä, tosikristityn tavalla vannonut
horjumattoman uskollisuusvalan totuudelle ja sen puolustukselle.
Jyrkästi kieltäysi hän tottelemasta keisarinnan käskyä, lausuen:
"mikä Jumalan on, siihen ei uletu keisarin valta, Palatsit ovat
keisarin, mutta kirkot Jumalan huoneita, ja näiden suojeleminen
on pappien pyhä velvollisuus". Justinan täytyi peräytyä, mutta
v. 386 uudisti hän vaatimuksensa. Oli pääsiäisaika. Ambrosius
toimitti jumalanpalvelusta Milanon pääkirkossa, minne paljo kansa
oli kokoontunut kuuntelemaan jalon paimenen saarnaa. Keisarinna
lähetti sotamiehiä kirkon ovia vartioitsemaan. Pariin vuorokauteen
ei ketään laskettu ulos kirkosta. Marttyyriaikakauden koetukset
olivat jälleen uudistua, mutta tämän ajan kristityt pelkäsivät,
vapisivat. Kun Ambrosius ei enää kehotussanoillaan voinut vaikuttaa
hämmästyneesen kansaan, korotti hän mahtavan äänensä ja alkoi veisata
kolmiyhteisen Jumalan kunniaksi. Hän oli tunnettu virrensepittäjä
ja latinalainen kirkkoveisuu oli hänen kauttansa kohonnut entistä
verrattoman korkeammalle kannalle. Vaikutus oli suuri. Seurakunta
yhtyi piispansa ylistykseen ja vainottujen veisuun raikkaat säveleet
kaikuivat pian kauas kirkon ulkopuolelle. Eikä aikaakaan, niin
ne saivat vartioitsevain sotamiesten sydämmetkin sykkimään; ovet
avattiin, vapaa oli Ambrosius ja hänen sanankuulijansa, ja voimaton
oli keisarinnan viha rakentamaan salpoja Milanon oikeauskoisten
voittosalle riemulle.

Muutaman vuoden kuluttua (392) murhattiin nuori Valentinianus
II (Gratianus sekä hänen seuraajansa valtaistuimelle _Maximus_
olivat jo ennen menettäneet valtansa ja henkensä) päällikkönsä
_Arbogastin_ toimesta. Tämä asetti länsimaiden keisariksi erään
_Eugeniuksen_, mutta molemmat saivat surmansa v. 394, kun Teodosius,
joka jo vuodesta 388 on pidettävä koko valtakunnan herrana, voitti
edellisen sotajoukot _Aqvilejan_ tappelussa. Täten joutui koko
Rooman keisarikunnan hallitus vielä kerran yhden hallitsijan käsiin.
Jo ennen on kerrottu, miten jäntevästi tämä keisari, Teodosius
Suuri, ryhtyi juurtajaksain hävittämään ariukselaisuutta itäisestä
kirkosta. Hän oli ensimmäinen keisari, joka sielunsa koko innolla
oli antautunut kristinuskoon. Tähän saakka sallitut pakanalliset
uskonmenot supisti hän yhä ahtaammalle, kunnes hän lainsäädännöllä
kielsi kaikki uhrit. Monessa paikoin hävitettiin temppelitkin.
Näin katosivat ainaiseksi ajaksi kreikkalais-roomalais-maailman
jumalat, ja itse Victorian (voitonjumalattaren) alttari otettiin
pois senaatista todistukseksi että keisarikunta nyt turvasi elävään
Jumalaan. Kun Rooman praefekti _Symmachus_ valittaen rukoili
hallitusta säilyttämään niitä jumalia, jotka muka olivat karkottaneet
Hannibalin Italiasta ja Gallialaiset Kapitoliumilta sekä korottaneet
valtakunnan kunnian korkeimmalle kukkulalle, sekaantui Ambrosiuskin
kysymykseen ja kirjoitti kristittyjen puolesta: "Rooman suuruus on
meillekin ihastuksena -- mutta tämä suuruus on ainoastaan Jumalalta".

Moni on väittänyt Teodosiuksen liiallisella säälimättömyydellä
hävittäneen pakanuuden jäännökset valtakunnasta sekä arvellut hänen
uskonnollisen innostuksensa yleensä monessa tilaisuudessa esiintyneen
hyvinkin epäiltävänä, jos sitä kristinuskon mitalla arvostellaan.
Kernaasti myönnämme sen kiivauden, millä hän ryhtyi työksi
uskonnollisella alallakin, usein vivahtaneen itsevaltiaan ylpeään
kunnianhimoon, mutta että Kristuksen oppi syvään oli juurtunut hänen
sydämmeensä sekä häneen luonut uuden ihmisen, sen todistaa hänen
ystävyytensä Ambrosiusta kohtaan sekä etenkin eräs kohtaus, jonka
seuraavassa kerromme, koska se samalla mitä kauniimmalla tavalla
kuvaa meille tuon jalon piispan kristillistä urhoollisuutta.

_Tessalonikan_ asukkaat olivat nostaneet kapinan keisaria vastaan
(390). Tämä julmistui ja päätti, Ambrosiuksen varoituksista
huolimatta, säälimättä kostaa rikoksellisille. Hän toimitti suuret
näyttäjäiset Tessalonikassa, ja kun kansa oli saapunut paikalle,
karkasivat keisarilliset sotamiehet paljastetuilla miekoilla yleisön
päälle. Nyt alkoi hirveä verenvuodatus: 7000 henkeä joutui keisarin
koston uhriksi. Saatuansa tietää tästä julman kavalasta murhasta,
kirjoitti Ambrosius keisarille kirjeen. Se oli täynnä rakkautta,
mutta samalla ankaran vakava. Hän kehotti Teodosiusta nöyrtymään
kaikkien herrojen eteen, niinkuin David teki, kun hän oli syntiä
tehnyt, sekä uhkasi olla jakamatta Herran p. ehtoollista, kun
keisari saapuisi kirkkoon, ellei tämä sitä ennen olisi osottanut
todellista parannusta. Kirjeestä huolimatta meni Teodosius muutaman
päivän perästä kirkkoon, aikoen käydä pyhällä ehtoollisella, mutta
urhoollisesti astui Ambrosius häntä vastaan, lausuen: "keisarillinen
valtasi, Augustus, estää sinua syntiäsi tuntemasta! Tahdotko
hurmeisilla käsillä vastaanottaa Herran pyhää ruumista? Pois, äläkä
kokoa rikosta rikoksen päälle!" Sortunein sydämmin poistui Teodosius.
Kahdeksaan kuukauteen häntä ei nähty Herran huoneeesa, sillä
horjumattoman jäykästi vaati Ambrosius häntä julkisesti tunnustamaan
syntinsä, jotta kaikki näkisivät, että keisarin katumus oli
todellinen. Nöyränä, masentuneena saapui Teodosius vihdoin kirkkoon,
heittäysi polvillensa ja huokasi: "minun sieluni makaa tomussa,
armahda minua, Herra, sanasi jälkeen!"

Tätä merkillistä tilaisuutta muistaessamme, on meidän vaikea
ajatella; sitä tapahtuneeksi aikana, jolloin kristittyjen elämä
alituisten oppiriitojen, maailman ystävyyden ja yhä karttuvan
turmeluksen kautta useimmissa oli jähmettynyt ulkonaisen tavan
kylmän kuoren alle. Jos kaikki piispat tällä tavoin olisivat
käyttäneet velvollisuutensa tämän maailman mahtavia kohtaan,
niin olisivat katumuksen terveelliset kyyneleet, joita syntisten
Vapahtaja etsii ihmisissä voidaksensa heitä auttaa, vuotaneet monen
ruhtinaan silmistä, joka surutonna vaelsi ijankaikkisuutta kohtaan.
Konstantinus Suuren ajoista asti on valtiokirkko koettanut säilyttää
tämän maailman mahtavain ystävyyttä silloinkin, kun Jumalan sana
selvästi on vaatinut sen paimenia ankarasti nuhtelemaan veripunaisia
syntiä. Lukemattomat kuninkaat ja keisarit ovat muuttaneet
ijankaikkisuuteen saamatta kertaakaan kuulla siitä parannuksesta,
joka Jumalalle kelpaa. Heitä on tavallisesti vain ylistetty,
lohdutettu, nukutettu, kunnes kuolema on temmannut heidät tämän
elämän petollisista meluista vanhurskaan Jumalan tuomion eteen!
Kuinka jalona esiintyy Ambrosius, jos häntä vertaamme noihin
muinais- ja nykyajan orjamielisiin hovisaarnaajiin, joiden omantunnon
äänen ihmispelko ja kunnianhimo ovat pakottaneet vaikenemaan.

V. 395 kuoli Teodosius Suuri jalon ystävänsä Ambrosiuksen syliin,
ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi tämäkin lepoon. Tuskin on jalompi
ruhtinas milloinkaan ystävyyden siteillä ollut kiinnitettynä
jalompaan piispaan.

Ei kukaan ole hoitanut piispanvirkaansa ahkerammin,
tunnokkaammin kuin Ambrosius. Kaiken joutilaan aikansa käytti hän
hartaudenharjoituksiin ja lukemiseen, ahkeroiden perin pohjin
perehtyä uskonnon tieteelliseenkin käsitykseen. Etenkin tutki hän
Clemens aleksandrialaisen, Origineksen sekä Basilius Suuren teoksia.
Piispaksi päästyänsä lahjoitti hän kaiken omaisuutensa kirkolle;
suuret tulonsa käytti hän köyhien avuksi. Ambrosiuksen luonteessa
esiintyvät mitä kauniimmassa, kristinuskon pyhittämässä muodossa,
muinais-roomalaiset hyveet: isänmaan-rakkaus, urhoollisuus ja syvä
oikeudentunto. Kun hän ajatteli valtakunnan rappiotilaa, valtasivat
haikeat tunteet hänen sydämmensä ja hartaasti huokasi hän Jumalan
puoleen, rukoillen Häneltä apua onnettomalle isänmaallensa. "Huono
se poika, joka vaaran hetkenä heittää isänmaansa oman onnensa
nojaan" oli hänen tapansa sanoa. Mutta Siionin vartijana muisti
hän rakkaudella barharejakin, pyrkien levittää evankeliumin valoa
germanialaisiin kansanheimoihin.

Vaikka Ambrosiuksen kanta uskonnollisten riitakysymysten suhteen oli
horjumattoman vakaa, vaikka hän jäykästi, taitavasti puolusti kirkon
oppia, etenkin Ariukselaisia vastaan, riippuu hänen suuruutensa
epäilemättä enemmän hänen pyhitetyn luonteensa jaloudesta,
kuin mistään muusta. Hänen merkitykseensä virrensepittäjänä ja
roomalaisen kirkollisveisuun perustajana olemme jo ennen viitanneet,
Ambrosiuksen kirjoituksista on hänen kirjansa "Velvollisuuksista",
jonka esitystavan hän on lainannut Ciceron samannimisestä teoksesta,
etevin. -- Kuolinvuoteellansa lausui Ambrosius muiden ohessa nämäkin
lohdulliset sanat: "en pelkää kuolla, sillä minulla on armollinen
Jumala".



IX.

Kirkon ensimmäinen verituomio.


    Kaikki haikeus, ja närkästys, ja viha, ja huuto, ja sadatus
    olkoon kaukana teistä kaiken pahuuden kanssa. Ef. 4: 31.

Kauvas oli kristillinen kirkko valtion lempilapsena, maallisten
etujen suosimana eksynyt Herransa osottamalta tieltä. Kaikki, joille
ristin salaisuus vielä oli kallis, surivat katkerasti Jesuksen
tunnustajain suruttomuutta, velttoutta, siveellistä turmelusta.
Turvaten Herran voimaan, kehottivat kirkon suuret johtavat henkilöt,
joista tämä aika on verrattoman rikas, urhoolliseen taisteluun
syntiä ja maailmaa vastaan. He eivät peräytyneet Siionin muureilta,
vaikka kuinka ankarasti vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, sillä he
tiesivät, että Herra on läsnä seurakuntaansa loppuun asti. Mutta
heidän jalosta kehotuksestaan ja esimerkistään huolimatta luopui moni
kristitty, nähdessään kristikunnan turmeluksen, kirkosta, arvellen
Herran sen ylönantaneen, koska Hänen Henkensä ei enää elähyttänyt sen
jäseniä. Täten syntyi moniaita erikoisseurakuntia, joiden yleisenä
tunnusmerkkinä on vaatimus ankaraan kuriin ja ruumiinkidutukseen.
-- Neljännen vuosisadan alkupuolella perusti syyrialainen _Audius_
tämänkaltaisen erikoisseuran. Ankarasti moittien papiston ylöllistä
elämää ja maallista mieltä, terotti hän lahkolaistensa sydämmiin,
miten kristityn ehdoton velvollisuus on elämässään noudattaa
apostolisen aikakauden yksinkertaisia tapoja, sen maallista
köyhyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä, joita avuja kirkko, ylpeyden ja
maailman ystävyyden pettämänä, yhä enemmän oli unohtanut. Kovasti
vainottuina pakenivat _Audiukselaiset_ erämaihin ja synkkiin metsiin,
missä heidän jälkensä vähitellen katoavat. Samaan suuntaan opetti
armenialainen piispa _Eustathius_. Hänkin perusti erikoisseuran,
jonka jäsenet sitoutuivat mitä ankarimpiin ruumiinkidutuksiin;
avioliittoakin pitivät he syntinä.

Älkäämme kevytmielisesti tuomitko näitä lahkolaisia, kuinka suuret
heidän erehdyksensä monessa kohden sitten ovatkin. He vihasivat
syntiä, surivat kirkon turmelusta sekä uskalsivat julkisesti
moittia mahtavan, kunniastansa aran papiston maallista loistoa
ja epäkristillistä elämää, ja tämä on heidän kunniansa kaiken
vastaväitöksen uhallakin. Itsekkäisesti he luopuivat kirkosta,
vaikkei Herran sana oikeuta ketään sitä tekemään, se kun päinvastoin
vaatii jokaista kristittyä uskollisesti uhraamaan kaikki voimansa
Heiran seurakunnan hyväksi sekä urhoollisesti taistelemaan siinä
ilmaantuvia paheita vastaan, olkoon tämä taistelu lihalle ja verelle
kuinka vaikea ja vastahakoinen hyvänsä. Mutta vaikka tämä totuus on
muuttumattoman varma ja vaikka kirkkohistoria selvästi todistaa,
että kirkosta luopuneiden eriuskoisseurat yhä kauemmas ovat eksyneet
oikealta tieltä, kadottaneet elinvoimansa ja ennemmin tahi myöhemmin
kokonaan kadonneet, siten todistaen ettei Herran siunaus ole heitä
seurannut, niin varma on kuitenkin toiselta puolen, että hyvä
paimen löytää eksyneet lampaansa maailman korvesta Siionin muurien
ulkopuoleltakin, jos ne kuulevat Hänen äänensä. Ja sen tekevät
kaikki, jotka nöyrällä sydämmellä totuutta etsivät. Ken uskaltaa
kieltää näissäkin lahkolaisissa semmoisia löytyneen, miten ankarasti
silloinen kirkko heitä sitten tuomitsikin ja vainosi?

Vanhoista harhaoppisista lahkoista eli manilaisuus vielä. Sillä oli
monta ystävää ei ainoastaan Persiassa ja muualla itämaissa, vaan
länsimaissakin. Etenkin rehotti sen rikkaruoho Pohjois-Afrikassa,
mistä sen turmiolliset siemenet levisivät Italiaan sekä muihin
maihin. Tuon tuostakin joutuivat Manilaiset vainon alaisiksi,
mutta vaikka heidän lukunsa täten paljon väheni, ei lahkoa saatu
kukistumaan, sen tunnustajat kun sukkelasti älysivät asettautua
asianhaarojen mukaan. Osaksi muuttuneessa muodossa esiintyi
tämä harhaoppi siinä lahkossa, jonka espanjalainen _Priskillus_
neljännellä vuosisadalla perusti. Se saavutti monta tunnustajaa
ja levisi laajalta Pyreneitten niemimaalla. Kirkon menettely
Priskillusta kohtaan vaatii meitä kertomaan hänen oppinsa
pääpiirteet, jos kohta nämä ovatkin suurimmaksi osaksi manilaista
harhaoppisuutta eivätkä siis sisällä mitään uutta.

Hyvän alkuolennon rinnalla -- niin hän opetti -- on
ijankaikkisuudesta olemassa, saatanan hallitsema aineen valtakunta.
Jumalasta, samoinkuin pimeyden ruhtinaasta, on lähtenyt
lukemattomia henkiä, jotka ovat alkuolentonsa kanssa sukua. Johtuen
Jumalasta, ovat ihmissielut asettuneet taisteluun saatanaa ja
hänen valtakuntaansa vastaan ja voitettuina tässä taistelussa
ovat ne sortuneet aineellisen ruumiin kahleisin. Kanssakäymisen
kautta taivaallisten henkien kanssa saapi tuo jumalallinen
ihmissielu kuitenkin voimia säilymään turmeltumattomana, pahojen
henkien sitä vietellessä. Täydellisesti vapahtamaan ihmisiä astui
Kristus valeruumiissa maan päälle. Hän opetti ihmisiä, miten
he ruumiinkidutuksilla saavuttaisivat yhä suuremman vapauden
ja voiton aineen saastuttavasta, turmelevasta vaikutuksesta.
-- Priskillukselaiset vastustivat etenkin avioliittoa sekä
lihan-syömistä, pitäen näistä y.m.s. luopumisen pyhityksen miltei
nimenomaisena tunnusmerkkinä.

Tämmöisen opin arvosteleminen ei ole vaikea. Se on miltei kokonaan
pakanallinen ja semmoisenakin ilman mitään syvempää ydintä. Sitä
tuskin kannattaisi mainitakaan, ellei niin moni olisi takertunut
sen pauloihin ja ellei kirkko taistelussa sitä vastaan ensi kerran
olisi tarttunut mestaajan veriseen miekkaan, siten todistaen, kuinka
kauas se jo tähän aikaan oli eksynyt oikealta tieltä menetystavassaan
lahkolaisten suhteen.

V. 380 kokoontuivat Espanjan papit _Saragossan_ kirkolliskokoukseen,
missä Priskillukselaisten lahko julistettiin harhaoppiseksi.
Piispat _Itacius_ ja _Idacius_ vaativat hallitusta avuksensa näitä
lahkolaisia vastaan, ja keisari Gratianus julisti säädännön,
jonka mukaan Priskillukselaiset olivat karkoitettavat Espanjasta,
vieläpä kokonaan hävitettävät maan päältä. Erään keisarillisen
maaherran vaikutuksesta saivat vainotut kuitenkin tämän päätöksen
peräytetyksi, mutta Maximuksen hallitessa kävi heidän asemansa
vaikeammaksi, kuin milloinkaan ennen. _Bordeauxissa_ pidetty kokous
tuomitsi heidät uudelleen. Priskillukselaiset vetosivat keisariin,
joka silloin oleskeli _Trierissä_. Tänne saapuivat nyt lahkon
johtajat sekä Itacius ja Idacius, jotka viimmemainitut kehottivat
Maximusta kuolemalla rankaisemaan harhaoppisia. Toursin mainio piispa
_Martinus_ (k. 400), joka sattui olemaan kaupungissa, koetti kaikin
voimin estää keisaria ryhtymästä verenvuodatuksiin, mutta tämä
ei auttanut. Priskillus, kaksi hänen lahkoonsa vasta kääntynyttä
piispaa sekä monta muuta tuomittiin kuolemaan ja mestattiin miekalla
(385). Ensi kerran vuodatti kirkko nyt eriuskolaisten verta --
vaan tämä ei ollut viimmeinen. Tämä tapaus ennustaa meille noita
verisiä vuosisatoja, joiden vieriessä kirkko miekalla, rovioilla ja
lukemattomilla muilla kidutuskeinoilla raivosi kaikkia eriuskolaisia
vastaan. Näistä ajoista alkaen ei 12-13 vuosisataan ole olemassa
uskonvapautta maailmassa! -- Älköön kukaan kuitenkaan väärin
käsittäkö meidän tarkoitustamme. Emme suinkaan millään tavoin tahdo
puolustaa senkaltaista uskonvapautta, joka, irroittaen itsensä
Jumalan sanasta, vaatii samoja oikeuksia ja mitä rajattominta
vapautta kaikille seuroille ja lahkoille, olivat nämä sitten mitä
laatua tahansa; päinvastoin on kirkon velvollisuus kaikkina aikoina
ankarasti vastustaa ja keskuudestansa poistaa kaikkia eksyttäviä,
p. raamatun sanasta poikkeavia harhaoppeja, vaan miekkaan se ei
saa tarttua, sillä Herra ei uskonut sille semmoista asetta. Ennen
vainottiin kirkkoa ja sen jäseniä surmattiin, nyt vainoo ja surmaa
kirkko itse. Milloin se paremmin käsitti velvollisuutensa, milloin
se voittosammin taisteli, vainottunako vai vainoovana? Ei kaipaa se
kysymys vastausta.

Ajan puolustukseksi tulee meidän kuitenkin muistaa, etteivät
kaikki hyväksyneet kirkon menettelyä Priskillukselaisia kohtaan.
Ambrosius lausui mitä jyrkimmän moitteen tästä verisestä teosta
sekä rikkoi kaiken yhteyden niiden piispojen kanssa, jotka olivat
sitä puolustaneet. Samoin käytti itsensä vastamainittu Martinus
Toursilainen. Urhoollisesti pakotti hän Maximuksen peruuttamaan
käskyn, jonka mukaan kaikki Priskillukselaiset olivat surmattavat.
Vielä oli siis tuo tunnettu vakuutus, ettei kirkko halaja vuodattaa
verta, tosi sana ainakin muutamain kirkon edustajain suussa.
Myöhempinä aikoina oli sen matkiminen mitä törkeintä ivaa!



X.

Johannes Krysostomus.


    Herra on minun paimeneni: ei minulta mitään puutu. Ps. 23: 1.

Mainion tiedemiehen ja puhujan _Libaniuksen_ kerrotaan
kuolinvuoteellaan vastanneen ystävilleen, kun nämä kysyivät, kenen
hän soisi jälkeläiseksensä: "Johanneksen, elleivät kristityt
jo ole saaneet häntä puolellensa". Tällä nimellä tarkoitti hän
erästä antiokialaista nuorukaista, joka muutaman vuoden kuluessa
lukemattomain muiden kera hänen mainiossa koulussaan oli viisautta
ammentanut ja ahkeruudellaan, erinomaisella älyllään sekä loistavalla
puhelahjallaan himmentänyt kaikkien muiden maineen. Libanius oli
pakana eikä käsittänyt kristinuskon vaikutusta siinä ihmissydämmessä,
jota sen säteet pääsevät valaisemaan, mutta hän oli nähnyt tämän
uskon vastustamattoman voittoretken maailmassa sekä aavistanut sen
vaikuttaneen Johannekseenkin. Johdattaessaan oppilaitaan pakanallisen
tieteen ja taiteen aarteita omistamaan ja ihailemaan, oli hän
kyllä nähnyt, että tuon aaterikkaan nuorukaisenkin silmät ilosta
välkkyivät, mutta opettajan kokenut aisti tarkkasi niiden säteilevän
toisestakin valosta, jota hänen oppinsa ei ollut niissä virittänyt,
ja sentähden hän epäili, oliko Johannes milloinkaan antautuva vanhan
helleeniläisen viisauden tulkiksi. Eikä Libaniuksen aavistus ollut
perätön: Jesus Kristus oli voittanut nuorukaisen sydämmen ja uskonut
hänelle suuren tehtävän valtakuntansa edistämisessä maan päällä.
Hänestä oli tuleva valittu Herran välikappale, jonka saarnan kautta
Kaikkivaltiaan voima oli herättävä tuhansia synnin unesta elävää
Jumalaa palvelemaan.

_Johannes Krysostomus_ syntyi Antiokiassa v. 347. Hänen isänsä,
joka oli korkea virkamies, kuoli varhain, ja pojan kasvatus jäi
nyt kokonaan äidin huoleksi. Mutta vaikka tämä hänen nimensä oli
_Antusa_ -- oli varsin nuori (hän jäi leskeksi 20 vuoden vanhana),
ymmärsi hän kasvattaa lastansa "kurissa ja Herran pelvossa", ollen
yksi noita Jumalan ulkonaisesti vähäpätöisiä, kaukana julkisen elämän
näyttämöltä hiljaisuudessa toimivia välikappaleita, joiden kautta
Herra monesti on johdattanut valtakuntansa jaloimmat sankarit ristin
salaisuutta käsittämään. Epäilyksettä salli Antusa poikansa käydä
koulua Libaniuksen luona, sillä hän luotti vakaasti siihen, että se
Herra, joka nuorukaisessa hyvän työn oli alkanut, myös varjelisi
häntä eksymästä oikealta tieltä. Eikä hänen toivonsa pettynyt.
Krysostomus palasi koulusta runsas tietovarasto mukanansa, mutta
tämä ei painanut hänen ajatuksiansa maahan, se vain kehotti häntä
ylentämään sydämensä Jumalan puoleen, joka on kaiken tosiviisauden
alku ja loppu. Loistavan tulevaisuuden maailmassa tarjosi nerokkaalle
nuorukaiselle etenkin asianajajan, tähän aikaan suuressa kunniassa
pidetty ammatti, mutta nuo viekkaat kujeet ja sukkelat mutkat, joita
tällä uralla runsaasti käytettiin, ilettivät häntä eikä hän saattanut
siihen antautua. Hän alkoi nyt ahkeraan tutkia raamattua, sen
totuudet tunkeutuivat syvään hänen sydämmeensä, ja, päättäen uhrata
koko elämänsä Herralle, antoi hän kastaa itsensä. Hän oli silloin 18
vuoden ikäinen.

Sydämmensä hartaimman halun ja monen tämän aikakauden hurskaan
nuorukaisen esimerkin kehottamana aikoi Krysostomus ruveta munkiksi,
saadaksensa eksyttävän maailman häntä häiritsemättä yksinäisyydessä
palvella Herraa. Mutta ikäänkuin jumalallisen ilmoituksen ohjaamana
vastusti Antusa, tuo kaikkiin poikansa toiveisin mieltyväinen,
alttiiksiantavainen äiti, järkähtämättä tätä päätöstä. Hän vei
Krysostomuksen siihen huoneesen, missä hän oli hänen synnyttänyt,
ja kertoi täällä äidin rakkauden vastustamattomalla kielellä, mitä
hän oli kärsinyt hänen edestänsä, miten rukouksensa, toivonsa,
murheensa, ilonsa ajan vaihdellessa aina yhtä uskollisesti oli
tarkoittanut ainoastaan hänen ainoata poikaansa, "Ja nyt sinä minun
heittäisit toisen kerran leskeksi" lausui hän kyynelet silmissä,
"älä vihoita Jumalaa saattamalla äitisi murheelliseksi". Tämmöisen
äidin rukouksilta ei voinut Krysostomus sulkea sydäntänsä; hän jäi
Antiokiaan ja ryhtyi jumaluusoppia tutkimaan. Suureksi avuksi tässä
työssä oli hänelle kaupungin vanha, arvokas piispa _Meletius_,
joka sydämmen ystävyydellä otti häntä neuvoaksensa. Tämä aika oli
Krysostomuksen kehitykselle varsin tärkeä.

Muutamien vuosien kuluttua kuoli Antusa, ja nyt vetäysi Krysostomus
lähellä olevaan vuoriseutuun, missä hän kuusi vuotta oleskeli
munkkina, viettäen aikaansa miettimisellä, lukemisella ja
rukouksella. Masentunein ruumiinvoimin, mutta palavin sydämmin ja
kokeneen kristityn vakavalla mielellä palasi hän tämän ajan kuluttua
Antiokiaan. V. 381 vihittiin Krysostomus täkäläisen seurakunnan
diakoniksi ja viisi vuotta myöhemmin presbyteriksi.

Jos kukaan, sopi Krysostomus suuren kaupungin papiksi. Hienosti
sivistyneenä ja oppineena tajusi hän oikein arvostella kaikkia
noita vaihtelevia, monivärisiä ilmiöitä, joihin ihmiselämä
tämmöisissä paikoissa pukeutuu, sekä oikein sovittaa sanansa eri
olojen mukaan. Mutta hän ei ollut noita omaa kunniaansa etsiviä
saarnaajia, jotka säilyttääkseen maailman ystävyyttä, huutavat:
"rauha, rauha", vaikkei rauhaa olekaan; säälimättä paljasti hän
Antiokian seurakunnan turmeluksen, säästäen yhtä vähän rikkaiden
ja ylhäisten, kuin köyhäin ja alhaisten syntejä. Krysostomus oli
oikeauskoinen, hän vihasi harhaoppisuutta sekä vastusti ankarasti
kaikkea raamatun mielivaltaista selittämistä, joka tapa tähän aikaan
oli käynyt hyvinkin yleiseksi, mutta tämä ei suinkaan ollut hänen
ainoa ansionsa. Oppiriitojen aikakaudella, jonka kuluessa n.s.
puhdasoppisuuden kuollut poostavi sai yhä suuremman merkityksen ja
kristillisen elämän ehdot ja tunnusmerkit jäivät syrjäseikoiksi,
tähtäsi Krysostomuksen saarna aina sanankuulijoitten sydämmiin,
joita hän pyrki herättää elävään synnintuntoon, katumukseen, uskoon,
toivoon, rakkauteen. Hänen saarnansa ytimenä oli tuo jumalallinen
totuus "Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa", ja
tätä totuutta tahtoi hän sovitetuksi kaikkiin elämän oloihin. Eikä
tarvinnut hänen sanoja hakea, ne oli hänellä aina valmiina, sujuen
ihmeen helposti pukemaan hänen ajatuksensa mitä kauniimpaan muotoon.
Krysostomus oli vanhan kirkon suurin puhuja; salaman kirkkaudella
valasi hänen saarnansa synnin pohjattomat syvyydet, mahtavan
kevättulvan voimalla särki se pirstaleiksi nimikristillisyyden
rakentamat heikot tukeet, joilla tämä koetti suojella noita muka
viattomia huvejansa maailman iloisilla rannoilla. Mutta hän ei
saarnannut ainoastaan lakia, hän oli päinvastoin evankeelinen paimen,
vaikka hän ei julistanut syntien anteeksiantamisen autuaallista
sanomaa muille kuin katuvaisille syntisille, jotka isoivat ja
janoivat vanhurskautta. Voimakkaasti hänen puheessaan kaikui Siinain
pitkäisten jylinä, sanomattoman suloisesti kuului siinä evankeliumin
todistus syntisten pelastuksesta Karitsan veressä. 12 vuotta vaikutti
Krysostomus pappina Antiokiassa arvaamattomaksi siunaukseksi
sikäläiselle lukuisalle seurakunnalle, kunnes hän sai toisen, vielä
laajemman vaikutusalan.

Teodosius Suuren kuoltua olivat hänen poikansa _Honorius_ ja
_Arkadius_ jakaneet valtakunnan keskenänsä; edellinen otti länsimaat,
jälkimmäinen itämaat hallitaksensa. Suuren keisarikunnan mahtavuuden
päivät olivat menneet; kaikkialla ilmaantui sen perikadon enteitä.
Etenkin oli turmeluksen rutto nähtävänä suurissa kaupungeissa.
Itäisen valtakunnan pääkaupunkina oli Konstantinopoli. Ulkonaisen
mahtavuuden ja prameuden loistavan peitteen alla vietti pimeyden
ruhtinas suuria voittoja, uhaten kokonaan tukehuttaa kaiken
kristillisen elämän tässä kuuluisassa kaupungissa. Turhaan oli
Konstantinopolin kokous (381), josta ennen on kerrottu, täkäläiselle
piispalle omistanut patriarkan arvon: ulkonaista, maailman silmiin
pistävää loistoa oli ennestään yltäkyllin, eikä Jumalan valtakuntaa
milloinkaan ole edistetty arvonimillä, ihmiskunnian ja maallisen
voiton etsimisellä. Muualta oli apu tuleva, ja se tulikin.
Pelastuksen Jumala tahtoi vielä kerta herättää Konstantinopolin
seurakuntaa synnin unesta. Välikappaleena käytti Hän Krysostomuksen.

Eräs Arkadiuksen hovin mahtava virkamies nimeltä _Eutropius_
oli kuullut Krysostomuksen saarnaavan Antiokiassa, ja hänen
vaikutuksestaan kutsuttiin tämä pääkaupungin piispaksi (397).
Hyvin tietäen, miten vaikea tämä virka oli, ei Krysostomus millään
ehdolla tahtonut sitä vastaanottaa, mutta turhat olivat kaikki hänen
yrityksensä saada hovin päätöstä muutetuksi ja seuraavana vuonna hän
vihittiin Konstantinopolin patriarkaksi. Raskaat olivat tästä alkaen
hänen päivänsä, kovaa taistelua loppuun asti hänen elämänsä, mutta
hän ei vaikeroinnut, masentunut, sillä hän tiesi Kristuksen seuraajan
tien olevan ristin tien eikä odottanut lepoa ja rauhaa täällä
viheliäisyyden ja synnin laaksossa.

Moni jalo opettaja oli ennenkin saarnannut Konstantinopolin
seurakunnalle, mutta ei ollut kukaan niin voimakkaasti todistanut
ristiinnaulitusta Vapahtajasta, kuin Krysostomus. Kun hän nousi
saarnatuolille, ei silloin nukuttu kirkossa, miten lukuisa ja
sekalainen kuulijakunta sitten olikin. Jumalan sanan terävällä
miekalla iski hän sanankuulijoittensa sydämmiin, repien palasiksi
kaikki nuo itsevanhurskauden kurjat verhot, joilla kääntymätön
ihminen huolellisesti koettaa muilta ja itseltänsä salata
kadotetun tilansa. Eikä Krysostomus nuhdellut ainoastaan noita
törkeitä, kaikkea siveellisyyttä loukkaavia syntejä; rohkealla
kädellä riisti hän maailman kevytmielisiltä huveilta ja turhilta
menoilta sen vaipan, jonka alla tämän maailman jumala sivistyksen,
ihannetaiteen y.m. varjonimellä levitti valtakuntaansa Kristuksen
seurakunnassa, sekä todisti Jumalan sanalla, miten mahdoton on
kahden herran palveleminen. Yhteiskunnan kaikkiin oloihin loi hän
tarkan silmänsä, kaikkea pystyi hän arvostelemaan, kaikkeen uskalsi
hän koskea. Keisarillisen palatsin komeat muurit, sen kullasta ja
kalliista kivistä hohtavat huoneet eivät häikässeet häntä; teaterit,
kilpa-ajonäytelmät, tämän maailman mahtavain loistavat seurat ja
ylölliset pidot eivät voineet häntä pettää, sillä hän punnitsi nämä
kaikki kristinuskon vaa'alla, jolla niiden arvo supistui höyhenen
painoksi. Synti vain painoi äärettömästi -- sen pohjaton turmelus oli
havaittavana kaikkialla. Sitä vastustamaan, sitä vastaan taistelemaan
oli Krysostomus tullut pääkaupunkiin -- vaan eikö taistelu ole turha,
eikö hän siinä ole horjuva, sortuva, lukemattomat ja mahtavat kun
ovat hänen vastustajansa? Ei, hän ei pelkää, kuinka voimaton ja
heikko hän itsessään onkin, sillä hän taistelee totuuden puolesta,
Jumala on hänen kanssansa ja näkymättömät, taivaalliset sotajoukot
vartioitsevat häntä.

Saiko Krysostomus esteettömästä, kenenkään häntä häiritsemättä
saarnata parannusta valtakunnan suuressa pääkaupungissa, jonka
pimeyden ruhtinas oli valloittanut? Jos niin olisi ollut, epäilisimme
täydellä syyllä, ansaitsiko hän todella sen nimen [Nimi Krysostomus
merkisee kultasuu.], jonka jo hänen oman aikansa kristityt hänelle
omistivat. Ei ole vielä kukaan oikein, s.o. Jumalan sanan vaatimuksen
mukaan, koskenut ihmissydämmen turmelukseen, hankkimatta itselleen
vihamiehiä, eikä ollut Krysostomus monta kertaa saarnannut
Konstantinopolissa ennenkuin kaupunki oli täynnä hänen vihamiehiänsä.

Heti alussa riitaantui hän yllämainitun Eutropiuksen kanssa. Tämä
oli koettanut riistää kirkolta n.s. asyyli-oikeuden, jonka mukaan
jokainen vainottu, paettuaan kirkon alttarin juurelle, oli turvassa,
ja Krysostomus puolusti jäykästi tätä, samoinkuin muita kirkon
oikeuksia, maallisen vallan sortoa vastaan. Sitä paitsi oli piispa
monesti julkisestikin moittinut tuon mahtavan miehen hurjaa ja
jumalatonta elämää. Eutropius koetti kostaa saattamalla piispan
epäluulon alaiseksi hovin silmissä, toivoen tällä tavoin saavansa
hänen poistetuksi kaupungista. Yrityksestä ei tällä kertaa kuitenkaan
mitään tullut, Eutropius kun itse takertui toisten turmioksi kutomiin
verkkoihinsa. Petoksillaan ja röyhkeän ylpeällä käytöksellään oli
näet hänkin saavuttanut monta vihamiestä. Hovinkin luottamuksen oli
hän ennen pitkää kadottanut eikä hänellä lopuksi ollut muuta neuvoa
kuin, turvaten kirkon asyyli-oikeuteen, jota hän itse oli sortanut,
paeta Herran huoneesen. Täällä tapasi hänen Krysostomus eräänä
päivänä pelosta vapisevana alttarin juurella. Käyttäen tilaisuutta
kuvasi hän tämän kohtauksen johdosta seurakunnalle maallisten
olojen vaihtelevaisuutta, turhuutta, muistuttaen onnetonta, miten
hän hyvillä ja ankarilla sanoilla oli häntä neuvonut, varoittanut,
nuhdellut, vaan aina turhaan. Saarna, jonka hän silloin piti, on
meille säilynyt; se sisältää syviä totuuksia, joita Krysostomus
tapansa mukaan on pukenut verrattoman kauniisin sanoihin ja
vertauksiin. Jalolla saarnallaan sai piispa onnettoman hengen tällä
kerralla pelastetuksi vimmastuneen kansan ja sotamiesten vihalta,
mutta kun Eutropius myöhemmin pakeni kirkosta ja matkusti Kyproon,
vangittiin hän siellä ja mestattiin.

Mutta Krysostomuksella oli muitakin mahtavia vihollisia, niiden
joukossa keisarinna _Eudoxiakin_, jonka jumalattomuutta hän monesti
oli nuhdellut. Hyvin hän tiesi, miten vaarallinen hänen asemansa oli,
vaan eivät varoitukset eivätkä uhkaukset saaneet häntä muuttamaan
saarnatapaansa. Yhdeltä ainoalta kerjäsi hän armoa, ja Hänelle tahtoi
hän pysyä uskollisena elämänsä loppuun asti, huolimatta ihmisten
ystävyydestä, pelkäämättä heidän vihaansa. Näin asiain ollen leimahti
maailman viha häntä kohtaan piankin ilmituleen.

Länsimaissa oli Origineksen teoksia jo kauan luettu epäluulolla.
Itämaissa sitä vastoin arvosteltiin häntä toisin, ja puhdasoppisuuden
täkäläiset etevimmät edustajatkin, niinkuin Atanasius, Basilius
y.m., jotka suureksi osaksi olivat koonneet jumaluusopillisen
sivistyksensä juuri tuon mainion kirkkoisän uskonopista, pitivät
häntä suuressa arvossa. Kuitenkin oli täälläkin vastapuolue
syntynyt, joka väitti ariukselaisen harhaopin saaneen alkunsa
Origineksen vääristä väitelmistä ja senvuoksi kovasti vastustivat
hänen kirjoituksiaan. Alussa taistelivat egyptiläiset munkit
keskenänsä tämän riitakysymyksen johdosta, mutta sittemmin levisi
kiista muuallekin. Etenkin Palestinassa kävi se hyvin kiihkosaksi.
V. 394 tuli _Salaminin_ piispa _Epifanius_ (k. 403) Jerusalemiin,
Hän saarnasi Originesta vastaan, jota taas täkäläinen piispa
Johannes innokkaasti puolusti. Yhä kiivaammaksi yltyi riita, kunnes
Aleksandrian piispa _Teofilus_, joka oli mieltynyt Originekseen,
sai sen täällä asettumaan. Tämä kunnianhimoinen, tämän maailman
tavaroihin rakastunut mies oli kuitenkin syynä siihen, että sama
kiista ennen pitkää syntyi uudelleen. Taistelu siirtyi tällä kertaa
Konstantinopoliin, tarjoen Krysostomuksen lukuisille vihamiehille
kauan odotetun tilaisuuden hyökätä häntä vastaan.

Asian laita oli seuraava. Teofilus oli suuttunut entisille
ystävilleen, muuttanut mielipiteensä, niinkuin senkaltaiset
miehet helposti tekevät, sekä ajanut maanpakoon suuren joukon
egyptiläisiä munkkeja. Vainotut pakenivat Konstantinopoliin ja
Krysostomus otti suojellaksensa heitä. Hän kyllä selvästi näki
näiden munkkien joutuneen harhateille opin suhteen eikä suinkaan
puolustanut niitä Origineksen mielipiteitä, jotka olivat antaneet
aihetta heidän eksytyksiinsä, mutta hän ei saattanut hyväksyä
Teofiluksen menetystapaa heitä kohtaan sekä oli liiaksi valistunut
kannattaaksensa niiden käsitystä, jotka muutamien erehdyksien vuoksi
vaativat kirkkoa kiroomaan miestä, semmoista kuin Origines. Saatuansa
kuulla, että Krysostomus ystävällisesti oli munkit vastaanottanut,
lähti Teofilus Konstantinopoliin. Hän tiesi, miten voimakkaasti
Krysostomus oli vastustanut syntiä ja todistanut Herrasta tässä
kaupungissa, mutta tämä seikka ei arveluttanut häntä, päinvastoin oli
se hänelle kehotukseksi ryhtymään taisteluun tuota kuuluisaa miestä
vastaan, jolla juuri täällä oli monta vihamiestä. Ystävällisesti
pyysi Krysostomus Teofilusta luonansa asumaan, mutta tämä kieltäysi
ja sai nyt asunnokseen erään keisarillisen huvilan kaupungin
ulkopuolella. Täällä hän ahkeraan kutoi verkkojaan, sepitteli
juoniaan, ja kaikkialta tulvasi hänen luoksensa samanmielisiä
hengellisiä. Kun nämä, peläten kansaa, eivät uskaltaneet esiintyä
Konstantinopolissa, kokoontuivat he kirkolliskokoukseen Kalcedoniin,
missä Krysostomuksen kanta päivän kysymyksen suhteen muka oli
tutkittava. Mitä törkeimmällä tavalla tuli kokouksen oikea tarkoitus
heti ilmi. Krysostomusta vastaan tehtiin jos minkälaisia syytöksiä:
hän oli muka tuhlannut kirkon omaisuutta, laiminlyönyt kristillisen
vieraanvaraisuuden vaatimuksia, nukuttanut seurakuntaa myötäänsä
kehottamalla sitä parannusta tekemään sekä yllyttänyt kansaa
kapinaan. Yksimielisesti päätettiin, että Krysostomus oli erotettava
virastansa. Päätös lähetettiin keisarin vahvistettavaksi; sitä
seurasi näin kuuluva kirjoitus: "Hurskas keisari valvokoon tuomitun
poistamista kirkosta sekä että hän saa erityisen rangaistuksen
majesteetirikoksestaan, sillä ei sovi meidän, piispojen, sitä tutkia".

Näitä vehkeitä toimitettaessa, oli Krysostomus tyyni, horjumaton,
niinkuin kallio myrskyn lähestyessä. Noin neljäkymmentä uskollista
paimenta oli kokoontunut hänen luoksensa. Heille hän puhui
lohdullisia, vakavia sanoja, jommoisia ainoastaan se puhuu, joka
Kristuksen seuraamisessa on oppinut voittamaan maailman. Saatuansa
tiedon Kalcedonissa tehdystä päätöksestä, kiiruhti kansa joukottain
rakkaan piispansa luoksi, puolustaaksensa häntä väkivaltaa vastaan.
Krysostomus esiintyi asumuksensa edustalla. "Aallot kuohuvat" lausui
hän "mutta me emme pelkää hukkua, sillä me seisomme kalliolla. Meri
pauhaa, mutta Jesuksen laiva ei milloinkaan joudu haaksirikkoon.
Sanokaat, mitä me pelkäisimme? Kuolemaako? Kristus on minun elämäni
ja kuolema on minun voittoni. Maanpakoako? Maa on Herran ja
kaikki mitä sen päällä on. Tahi pelkäisimmekö kadottaa maallisen
omaisuutemme? Emme ole mitään maailmaan tuoneet emmekä saata mitään
täältä viedä muassamme. Minä ylönkatson mitä tämä maailma kutsuu
pelättäväksi, sen loistoa minä pilkkaan. Köyhyyttä en pelkää enkä
halaja rikkautta. En kammoksu kuolemaa enkä toivo saavani elää, ellei
se ole teille hyödyksi. Sentähden kehotan teitä levollisuuteen.
Ei kenkään ole minua teistä erottava, sillä Jumala on meidät
yhdistänyt... En minä omiin voimiini luota: minulla on Herran lupaus,
joka kuuluupi näin: minä olen läsnä teitä joka päivä maailman loppuun
asti. Kristus on minua läsnä, ketä minä pelkäisin! Kohotkoot meren
aallot vaikka kuinka korkeiksi, raivotkoon tämän maailman ruhtinas
minua vastaan -- kaikkea tätä pidän hämmähäkin verkkoa heikompana.
Alituisesti minä huokaelen: tapahtukoon Herra sinun tahtosi, ei
niin eikä näin, vaan niinkuin Sinä tahdot. Hänen sanansa on minun
linnani, minun kallioni, se sauva, johon luottamuksella saatan
turvautua. Jos meidän paikan suhteen täytyisiki toisistamme erota,
olemme kuitenkin rakkaudessa yhdistetyt. Ei kuolemakaan voi meitä
toisistamme erottaa; jos ruumiini kuolee, on minun sieluni elävä ja
muistava seurakuntaa. Olen valmis tuhannen kertaa uhraamaan henkeni
teidän edestänne; älkäät minua siitä kiittäkö -- minä teen vain
velvollisuuteni, sillä jokainen hyvä paimen antaa henkensä lampaitten
edestä. Kuolema vie minun kuolemattomuuteen, vainot tuottavat minulle
oikean turvan. Ei minua vainota synnin tähden, rakkauteni tähden
teitä kohtaan minua maailma vihaa, koska olen taistellut poistaakseni
pahaa seurakunnastani, jotta ei viekas vihollinen pääsisi raatelemaan
lampaita".

Vasta jos häntä väkivallalla pakotettaisiin, oli Krysostomus
päättänyt peräytyä. Keisarinnan viha kiehui ja hän sai puolisonsa
lähettämään sotamiehiä piispaa kiinniottamaan. Levollisena seurasi
tämä vartijoitaan, jotka veivät hänen laivaan. Mutta tuskin oli tämä
purjehtinut satamasta, ennenkuin kansa niin jäykästi alkoi vaatia
Krysostomusta takasin tuotavaksi, että hallituksen täytyi peruuttaa
tuomio. Kun rakastettu paimen jälleen saapui pääkaupunkiin, otti
kansa hänen vastaan äärettömällä riemulla. Kiittäen Jumalaa kaikesta
mikä oli tapahtunut, ryhtyi Krysostomus jälleen virkatoimiinsa. Mutta
lyhyt oli hänen ystäväinsä ilo.

Jonkun ajan kuluttua pystytettiin aivan lähelle kirkkoa hopeasta
tehty kuvapatsas keisarinnan kunniaksi. Sen vihkiminen tapahtui
melskaavilla huveilla, näytelmillä ja tansseilla. Krysostomus,
joka aina oli vihannut tämänkaltaisia turhuuksia, moitti juhlaa
eräässä saarnassa. Keisarinnan viha kiihtyi entistä julmemmaksi.
Piispaa vastaan nostettiin uusia kanteita, eikä aikaakaan, niin
purjehti hän taas sotamiesten vartioimana maanpakoon (404). Pitkään
aikaan Krysostomuksen ystävät eivät tienneet mitään jalon paimenen
kohtalosta. Vihdoin tuli tieto että hän oleskeli kaukaisessa
_Kaukasus_ nimisessä kaupungissa sekä että hänen terveytensä pitkän
ja kovan matkan, alituisten murhayritysten ja sanomattomain muiden
tuskain ja kiusausten kautta oli käynyt hyvin huonoksi. Myöhemmin
saapui häneltä kirjeitä, joista kaikki huomasivat hänen mielialansa
olevan saman kuin ennen, sillä kirjeet olivat täynnä Herran
kiitosta ja sitä iloa, jota uskollinen Kristuksen palvelija tuntee,
lähestyessään ijankaikkisen rauhan majoja.

V. 405 kutsui vanhurskas Jumala hekumallisen ja julman Eudoxian
tuomionsa eteen. Krysostomuksen ystävät koettivat nyt saada kauan
kaivatun paimenensa takasin pääkaupunkiin, mutta tämä yritys tuotti
hänelle ainoastaan uusia kärsimisiä. Kerrassaan katkaistaksensa
kaiken yhteyden hänen ja hänen seurakuntalaistensa välillä,
vaativat vastustajat keisaria karkottamaan vanhan, elämän vaivoista
nääntyvän paimenen vielä kaukaisempaan maahan. Kurja ruhtinas
suostui vaatimukseen, ja Krysostomus tuomittiin vietäväksi Mustan
meren itäpuolella olevaan _Pituys_ nimiseen kaupunkiin. Mutta hän ei
kestänyt matkan vaivoja, taikka oikeammin: armon Jumala, jota hän
kaikissa vaiheissa uskollisesti oli palvellut, oli päättänyt kutsua
hänen kotiin. Saavuttuaan _Komanan_ kaupunkiin, sai Krysostomus vähän
levähtää sikäläisessä kirkossa. Turhaan rukoiltuaan vartijoitaan
suomaan hänelle hiukan pitempää lepoa, täytyi hänen jo seuraavana
päivänä jatkaa matkaa, vaan ei ehditty pitkälle, ennenkuin piispan
uupuvat voimat pakottivat hänen seuraajansa palajamaan mainittuun
kirkkoon takasin. Siellä puki Krysostomus valkeat vaatteet päällensä,
nautti Herran ehtoollisen ja rukoili hetken hiljaa. Kun hän tunsi
pelastuksensa lähestyvän, korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui
tunnetut lempisanansa: "Herra olkoon kiitetty kaikesta, amen!"
Kirkkoon oli saapunut paljo väkeä todistamaan tuon kuuluisan piispan
poislähtöä, jonka maine oli levinnyt kristikunnan kaukaisiimpiinkin
maihin. Krysostomuksen kauniit silmät loistivat kirkkaammin kuin
milloinkaan ennen, niissä välkkyi ylönluonnollisessa valossa hänen
kirkastettu henkensä, joka nyt muutti ikuiseen kunniaan. -- Tämä
tapahtui syyskuun 14 p. 407.

Näin elää, tällä tavoin kuolee ainoastaan se, jolle Jumalan
valtakunnan voitto ja Herran kunnia on kaikkea muuta kalliimpi.
Ristiinnaulitun kuninkaan lähettiläiden vaellus maan päällä on _aina_
ristin tie, jos he pysyvät Herralle uskollisina eivätkä suostu
solmimaan liittoa maailman kanssa, siten hankkiaksensa itselleen
rauhallisia päiviä tässä elämässä. Vasta kuoleman kautta pääsevät
he lepoon, mutta silloin onkin heidän ilonsa ikuinen Karitsan
istuimen edessä taivaassa. Kuinka ihmeen kauniisti säteilee tämä
totuus meitä kohtaan Krysostomuksen taistelusta totuuden puolesta
ja hänen voittosasta kuolemastansa! Mikä kehotus myöhempien aikojen
kristityille pelkäämättä uhraamaan kaikki, kaikki Herran kunniaksi!
Myötä- ja vastoinkäymisessä, ilon niinkuin murheen päivinä _aina_
kiittäen tyytyä Herran ihmeelliseen kuljetukseen -- tuossa lihalle
ja verelle vaikeassa oman itsensä kieltämisessä kristityn elämä
harjaantuu, kasvaa, kirkastuu! Krysostomus oli vanhan kirkon suurin
puhuja, mutta vielä voimakkaammin, kuin jaloilla sanoillaan, saarnasi
hän uskollisella vaelluksellaan Jesuksen seuraamisessa siitä uskosta,
joka voittaa maailman, ja siitä Herrasta, joka heikoissa ihmisissäkin
voi Kristuksen kunnian kirkastaa.

Krysostomuksen puheet ovat seuraavat: 1) hänen raamatunselityksensä,
jotka käsittävät monta vanhan testamentin kirjaa sekä koko uuden
testamentin; 2) puheita pyhän historian eri aloilta; 3) puheita
kristillisestä elämästä; 4) juhlasaarnoja; 5) saarnoja satunnaisten
tilaisuuksien johdosta. Sitä paitsi on hän kirjoittanut "pappeudesta"
nimisen kirjan.



XI.

Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.


    Sinun sanas on minun jalkaini kynttilä ja valkeus minun teilläni.
    Ps. 119: 105.

Vanhimmista ajoista saakka oli raamatun puhtaan, Pyhän Hengen
välittömän valistuksen kautta syntyneen sanan rinnalla kirkossa
olemassa suuri joukko muita kirjoituksia, joita pidettiin suuressa
arvossa ja ahkeraa luettiin. Moni jalo Herran veritodistaja oli
myöhempien aikojen kristityille jättänyt kirjallisen todistuksen
uskostansa, kehottaen heitä urhoollisesti vaeltamaan tuota veristä
tietä, jolla hän oli kunnian kruunun saavuttava. Kalliina aarteena
säilytti kirkko Polycarpuksen kehotuksia, Ignatiuksen kirjeitä,
Irenaeuksen varoituksia, emmekä saa kummastella, että tämmöiset
kirjoitukset myöhempinä aikoina saavuttivat yhä suuremman maineen.
Vasta taistelun päätyttyä luetaan kuolleet taistelutantereella, vasta
rauhan tultua ehditään sankarien urotöitä täydellisesti arvostella.
Marttyyrien aikakausi tiesi kyllä kunnioittaa niitä Jesuksen
tunnustajia, jotka olivat uhranneet henkensä totuuden puolustuksessa,
mutta Herran kunniaa tämä kunnioitus ei vielä ainakaan mainittavassa
määrässä päässyt himmentämään, sillä silloiset kristityt olivat
koetusten, vaarojen ja vainojen kuumassa pätsissä tottuneet
luottamaan ainoastaan ristiinnaulittuun kuninkaasensa sekä Häntä
ainoata palvelemaan. Kun kristityt myöhempien aikojen etäisyydestä
katselivat tuota verratonta taistelutannerta, missä marttyyrien
verestä vihdoin kohosi rauhan aurinko kirkon tulevaisuuden taivaalle,
olivat heidän silmänsä jo himmentyneet eivätkä he enää selvästi
nähneet, ettei veritodistajain kunnia ollutkaan näiden oma kunnia,
vaan Herran. Ja samoinkuin marttyyrejä ruvettiin liiallisesti
kunnioittamaan, omistettiin heidän kirjoituksilleenkin miltei
jumalallinen arvo, niin ettei enää aina tarkkaan erotettu näitä
kirjoituksia eikä muuta kirkon omistamaa hengellistä kirjallisuutta
raamatun sanasta. Tämmöinen erehdys on kaikkina aikoina ollut
arvaamattomaksi vahingoksi Kristuksen seurakunnalle. Yksi ainoa
sana on oleva "jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme" ja tämä
sana on Jumalan, s.o. p. raamatun sana. Se ei eksytä eikä petä
ketään, joka lapsen nöyrällä mielellä antautuu sen johdatettavaksi,
sillä siinä puhuu, vaikka ihmisten kautta, Pyhä Henki itse, ja Hän
on totuuden Henki. Miten syvämietteiset, totuutta harrastavat ja
valistuneet muut hengellisen alan kirjailijat monesti olivatkin, ei
saa kenkään heihin ehdottomasti luottaa, sillä he saattavat erehtyä,
ja ovatkin usein erehtyneet tahi ainakin antaneet aihetta eksyttäviin
mielipiteisin, heidän sanansa kun eivät sisällä jumalallisen
ilmoituksen täydellistä totuutta. P. raamattu vain on se elävä lähde,
jossa elämän vesi sekoittumattoman puhtaana löytyy; siitä juoksevaan
virtaan on moni puronen ja joki tämän maailman saastaisilta mailta
tuonut mutaa ja lokaa, eikä kangastu taivas tässä vedessä niin
kirkkaasti, kuin lähteessä. Tämmöinen virta on kirkon kirjallisuus;
raamatusta se johtuu, mutta siinä löytyy lukemattoman paljo vieraita
aineksia, jotka eivät ole jumalallisen totuuden mukaisia. Näin asiain
ollen, oli varsin tärkeätä, että raamatun kirjat jo varhain koottiin
ja tarkasti erotettiin kaikista muista.

Mitä vanhan testamentin kirjoihin tulee, vakaantui itäisessä kirkossa
se mielipide, jota etenkin Origines oli puolustanut, että ainoastaan
n.s. _kanoniset_ kirjat ovat pidettävät ehdottomasti totena Jumalan
sanana. Länsimaiden kirkko sitä vastoin eksyi omistamaan saman arvon
_apokryfillisillekin_ kirjoille, vaikka nämä silminnähtävästi eivät
voi vetää vertoja edellisille. Uuden testamentin kirjojen suhteen
johtuivat molemmat kirkot lopullisesti samaan loppupäätökseen, vaikka
monta toisistansa eroavaa mielipidettä tässä kohden ilmaantui.
Muutamia näistä kirjoista, niinkuin Johanneksen toista ja kolmatta,
Jaakopin, Judaan, Pietarin toista epistolaa sekä Johanneksen
ilmestyskirjaa, luettiin monessa paikoin suurella epäilyksellä
eikä tahdottu niille myöntää kanonista arvoa, mutta jota tarkemmin
niitä tutkittiin, sitä selvemmäksi kävi niiden jumalallinen
syntyperä. Itäisessä kirkossa vallitsi kuitenkin Ilmestyskirjan
suhteen jonkunmoinen epävarmuus kuudenteen vuosisataan asti. Eikä
sortunut kirkko uuden testamentin kirjakokoelmaan ottamaan muita
kirjoja kuin niitä, jotka olivat syntyneet Pyhän Hengen välittömästä
valistuksesta, vaikka harhaoppisuuden ja tuhansien erehdyksien
rikkaruoho rehottaen kasvoi Herran viljavainiolla. Kauas oli
kristikunta aikojen kuluessa eksyvä oikealta tieltä; ihmisneuvoja
oli se monesti noudattava, ihmisten sanaa oli se pitävä Jumalan
sanana, mutta kaiken tämän uhallakin säilyi kirkossa muuttumattoman
puhtaana kallis aarre, jonka vertaista ei löydy toista: Jumalan
p. raamatussa ilmoitettu sana. _Hippon_ (393) ja _Kartagon_ (397)
kirkolliskokoukset määräsivät kanonisiksi ainoastaan ne kirjat, jotka
löytyvät meidän raamatussamme, sillä erotuksella kuitenkin, että tämä
arvo omistettiin vanhan testamentin apokryfisillekin kirjoille, joita
me emme pidä P. Hengen välittömän valistuksen synnyttäminä.

Kristinuskon levittyä Länsi-Rooman keisarikunnan maihin, kävi
raamatun kääntäminen latinan kielelle vuosi vuodelta yhä
tarpeellisemmaksi. Neljännellä vuosisadalla ryhtyi tähän vaikeaan
työhön eräs tämän aikakauden merkillisimpiä henkilöitä, kirkkoisä
_Hieronymus_, jonka elämäkertaa meidän senvuoksi tässä sopii lyhyesti
silmäillä.

Hieronymus syntyi noin v. 340 Dalmatiassa. Hänen isänsä, joka
oli varakas, lähetti hänen nuorena Roomaan. Täällä tutustui
ja mieltyi nuorukainen klassilliseen kirjallisuuteen; Cicero,
Plato y.m. pakanuuden jalot kirjailijat valloittivat aluksi koko
hänen sydämmensä, saattamatta kuitenkaan kokonaan tukehuttaa
tuota ijankaikkisen elämän kaipua, joka siinä lapsuudesta asti
oli kytenyt. Sisällisen äänen kutsumana kävi Hieronymus usein
katakombeissa. Kuinka erinkaltaista oli kaikki täällä, verrattuna
siihen vilkkaasen elämään, joka leikiten liikkui näiden maanalaisten,
synkästi äänettömäin kammioiden yläpuolella! Hänestä oli kuin
tahtoisivat näkymättömät henget kutsua hänen pois tämän maailman
turhista menoista sekä kehottaa häntä työhön Jumalan valtakunnan
edistämiseksi. Hieronomys antoi kastaa itsensä, mutta hän jäi
vielä pitkäksi ajaksi maailman orjaksi, jatkaen tutkimuksiaan
klassillisen kirjallisuuden alalla. Mutta tämä työ ei tyydyttänyt
häntä; levoton oli hänen mielensä, rauhaton hänen omatuntonsa.
Matkustettuaan Galliaan sekä käytyään useissa Rein-virran varrella
olevissa kaupungeissa, saapui Hieronomys v. 372 koillis-Italian
kukoistavaan _Aqvileja_ nimiseen pääkaupunkiin, missä hän oleskeli
noin vuoden ajan, seurustellen arvokkaan piispan _Valerianuksen_
sekä muutamain nuorten hengellisten miesten kanssa, joista _Rufinus_
oli kuuluisin. Nämä viettivät hiljaista, maailman tavoista kokonaan
eriävää munkin tapaista elämää, uhraten aikansa hartausharjoituksiin
ja tieteellisiin tutkimuksiin uskonnon alalla. Heidän esimerkkinsä
vaikutti paljon Hieronymukseen, herätti eloon hänen luonteensa
taipumuksen elää erillään hyörinän yhteiselämän vaihtelevista oloista
ja johdatti hänen askeleensa erämaan hiljaisuuteen. Itsessään tämä
seikka ei kyllä ole omiansa herättämään mitään suurempaa huomiota,
etenkin koska ajan henki sai tuhansia ihmisiä ainakin ulkonaisesti
jättämään hyvästi meluavalle maailmalle sekä vetäytymään erämaihin
ja luostareihin, mutta Hieronymuksen poistuminen julkisen elämän
näyttämöltä tuotti kirkolle arvaamattoman suuren hyödyn ja on siitä
syystä varsin tärkeä. Lähtekäämme siis erämaahan häntä hakemaan. Me
löydämme hänen Syyrian korvessa. Hän huokaelee ja vaikeroitsee. Me
kysymme häneltä syytä tähän hänen sortuneesen mielialaansa. "Rooman
puistot, nuo kevytmieliset, irstaiset seurat, joihin nuorena otin
osaa" vastaa hän "ympäröivät minua täälläkin kaikkialla, houkutellen,
vietellen minua palajamaan maailmaan takasin". Yhä kovemmaksi käy
hänen tuskansa, taistelunsa yhä ankarammaksi, kunnes hän masentuneena
huutaa: "minä heittäyn Kristuksen ristin juureen, kastelen Häntä
kyyneleilläni, pyhin Häntä hiuksillani ja kukistan kapinallisen
lihani alituisella paastoomisella". Hetkeksi asettuu myrsky hänen
sydämmessään, hän siirtyy etäämmäksi erämaahan ja voittosasti
kuulemme hänen täällä riemuitsevan: "täällä ei ole kuin enkeleitä".

Jo tähän aikaan alkoi Hieronymus tutkia heprean kieltä. Mutta tämä
ei ensinkään miellyttänyt häntä, se oli päinvastoin hänestä rumaa,
raakaa, ja vastustamattomalla lumousvoimalla saivat klassilliset
kirjailijat, joiden teoksia hänellä oli mukana, hänen luopumaan
raamatun lukemisesta. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys
valtasi hänen sielunsa, kunnes hän sairastui kovaan tautiin. Unessa
luuli hän seisovansa tuomarinsa edessä. "Ken olet" kysyi tämä;
"kristitty" oli hän vastaavinaan. "Sinä valehtelet" lausui Herra
"cicerolainenhan sinä olet, sillä missä tavarasi on, siellä on
sydämmesikin". Parattuaan taudistansa, luopui Hieronymus Cicerosta ja
muista pakanallisista kirjailijoista, käyttäen tästä alkaen aikaansa
pääasiallisesti raamatun tutkimiseen.

V. 379 tuli Hieronymus Antiokiaan, missä hän vihittiin papiksi,
vaikkei hän milloinkaan antautunut pappisvirkaan. Matkustaessaan
paikasta toiseen, saapui hän Konstantinopoliin samaan aikaan, kuin
toinen yleinen kirkolliskokous siellä oli suorittamassa vaikeata
tehtäväänsä. Vaikka Hieronymus oli oppinein ainakin kaikista läntisen
kirkon kirkkoisistä, ei hän ottanut osaa keskusteluihin, sillä
hänen uskonoppinsa oli hyvin pintapuolinen eikä hän milloinkaan
perehtynyt kirkon oppia kehittämään. Sitä vastoin käänsi hän ahkeraan
kreikkalaisten kirkkoisien teoksia latinaksi sekä toimitti niille
arvokkaita selityksiä. Kun hän v. 382 saapui Roomaan, oli hänen
nimensä jo tunnettu koko kristikunnassa, ja hänen tavaton oppinsa
teki hänen päivä päivältä yhä kuuluisammaksi. Mutta karsain silmin
häntä monikin katseli, kun hän nyt ryhtyi tuohon mainioon työhön,
joka on pystyttänyt hänelle murtumattoman muistopatsaan kirkon
historiassa.

Oli olemassa vanha latinalainen _Itala_ niminen raamatunkäännös.
Se oli hyvin vaillinainen ja virheellinen. Hieronymus, joka oli
lukenut vanhaa testamenttia alkukielellä sekä hyvin perehtynyt tähän
samoinkuin kreikan kieleen, rupesi mainittua raamatunkäännöstä
korjaamaan. Tämä herätti huomiota kaikkialla. Vanha testamentti oli
hyvin vähän tunnettu länsimaissa, missä heprean kieltä tietysti
osattiin vielä vähemmin, kuin itämaissa. Täkäläiset oppineet
pystyivät korkeintaan vertaamaan latinalaista käännöstä septuaginta
nimiseen kreikkalaiseen vanhan testamentin kirjain käännökseen, joka
monessa suhteessa kaipasi parannuksia. Hieronymus, joka korjasi
alkukielen mukaan, joutui epäluulon alaiseksi etenkin kääntäessään
vanhan testamentin kirjoja, eikä tahdottu hyväksyä hänen uuden
testamentinkaan latinalaisessa käännöksessä toimittamia korjauksiaan,
orjamielisesti kun riiputtiin kiinni tuossa vanhassa, virheellisessä
latinalaisessa raamatussa. Tästä huolimatta työskenteli Hieronymus
vuosien vieriessä ahkeraan ja v. 392 rupesi hän toimittamaan aivan
uutta latinalaista raamatunkäännöstä. Se valmistui v. 404 ja on
tunnettu nimellä _Versio vulgata_.

Jo monta vuotta aikuisemmin oli Hieronymus taas siirtynyt itämaihin,
mieltyen yhä enemmän munkkielämän yksinäisyyteen. Täällä hän
jatkoi tutkimuksiaan heprean kielessä sekä valmisti tuon suuren
elämäntyönsä, jonka vasta mainitsimme. Tuon tuostakin puuttui hän
kirkon oppiriitoihin, vaan niihin hän, kuten jo mainitsimme, ei
paljoa vaikuttanut. Uskonopillisissa kiistoissa oli hän äreä, kiivas,
suvaitsematon ja pintapuolinen. Kun häntä vertaamme Krysostomukseen,
Ambrosiukseen, Augustinukseen, vieläpä muihinkin hänen aikansa
etevimpiin henkilöihin, supistuu hänen arvonsa mitättömän pieneksi,
jos tarkoitetaan luonteen jaloutta, ajatusten syvyyttä, miehuutta
ja tosi-kristillistä mieltä, ja epäilemättä on hänen käsityksensä
kristinuskon päätotuuksista hyvinkin epäselvä. Paljon viehättävää
tarjoo meille hänen elämänsä, etenkin loppupuolella, kun hän,
innostuneena pyhän historian muistoista, eleli aikansa niissä
paikoin, missä Jumalan suurimmat ilmoitukset olivat tapahtuneet.
Seuraten Hieronymuksen esimerkkiä, saapui näille seuduille paljo
ihmisiä länsimaistakin, niiden joukossa muutamia korkeasukuisia
naisia, joiden kanssa hän Roomassa ollessaan oli tutustunut. Pieniä
munkki- ja nunnayhdistyksiä syntyi siellä täällä pyhässä maassa.
Puhuessaan ystävilleen Mamren tammistossa, Betlehemin seuduilla tahi
muilla merkillisillä paikoilla, oli Hieronymuksen tapana lausua:
"täällä vasta pyhän historian oikein voipi käsittää". Monesta
syystä viihdymme kernaasti näiden erakkojen luona täällä pyhien
muistojen ihmeellisessä maassa, ja epäilemättä ansaitsee tuo vanha,
harmaapäinen, oppinut munkki, joka, voimiaan säästämättä, kääntää
kirjojen kirjaa kansansa kielelle, suurta huomiota, mutta toinen
kysymys on, oliko Hieronymus käsittänyt kristinuskon ytimen ja
elikö hän itse sitä elämää, jolle Kristus päivä päivältä käy yhä
kalliimmaksi. Näyttääpä siltä kuin olisi hän mieltynyt omaan itseensä
ja ulkonaisesti ankaraan elämäänsä sekä käynyt vieraaksi sille
kerjäläisasemalle, joka ei tyydy muuhun lohdutukseen, kuin siihen
armoon, mikä syntisille Jesuksen ristin juurella tarjona on. Hyvin
sattuva on oppi-isämme Lutheruksen arvostelu Hieronymuksesta: "en
tiedä ketään opettajaa, joka olisi niin moitittava, kuin Hieronymus;
hän kirjoittaa vain paastoomisesta, ruuasta, naimattomasta säädystä
y.m.s. Jos hän puhuisi uskon töistä, niin olisi toista; mutta hän
ei opeta mitään uskosta, eikä toivosta, rakkaudesta eikä uskon
hedelmistä". -- Hieronymus kuoli munkkina Betlehemissä v. 420.

Mutta arvosteltakoon tätä kirkkoisää miten ankarasti tahansa,
arvaamattoman suuresta merkityksestä oli hän kirkolle. Nyt löytyi
raamattu latinan kielellä, nyt voitiin länsimaissakin tutustua
tuohon kirjojen kirjaan, jonka vertaista ei löydy toista. Vaan
alistettiinko kaikki riitakysymykset opin suhteen yksin raamatun
sanan alle ja mukaantuivatko kirkon johtavat henkilöt tämän sanan
vaatimusten mukaan, noudattamatta muita neuvoja, huolimatta ihmisten
säännöistä ja päätelmistä? Pidettiinkö tätä kirjaa muita kalliimpana,
luettiinko sitä ahkerammin, hartaammin kuin muita? Ajan jaloimmat
henkilöt tiesivät kyllä mikä kirja raamattu on. Niinpä lausuu esim.
Krysostomus: "lukea p. raamattua on seurustella Jumalan kanssa;
armosta valitsi Jumala kalastajia ja muita oppimattomia miehiä sitä
kirjoittamaan, jotta jokainen saattaisi sitä lukea ja käsittää;"
vastustaen niitä, jotka sanoivat harhaoppisuuden syntyvän siitä, että
oppimattomatkin tutkivat raamattua, väittää hän kaikkien erehdyksien
saaneen alkunsa sekä kehittyneen juuri siitä syystä, ettei raamattua
tarpeeksi oltu viljelty. Tähän suuntaan ajattelivat kristikunnan
etevimmät edustajat vielä oppiriitojen aikakaudella. He pitivät p.
raamattua Jumalan sanana eivätkä omistaneet millekään muulle sanalle
tätä arvoa. Mutta tätä käsitystä vastustamaan oli syntymäisillään
toinenkin mielipide, joka, perustuen siihen erehdykseen, että
muka Pyhä Henki yhä edelleenkin on vaikuttamassa kirkossa samalla
tavoin kuin Apostolein aikana, tahtoi pitää kirkolliskokousten
päätöksiä, kirkon sääntöjä, kirkkoisien ja muiden etevien opettajain
kirjoituksia, vieläpä kirkossa suullisesti säilyneitä tarinoitakin
raamatun vertaisina. Mitä surkeimmalla tavalla paljastaa keskiajan
kirkkohistoria tämän erehdyksen seuraukset, mutta tapaammepa niitä
jo aikuisemminkin. Ne vakuuttavat meitä siitä, ettei Herra suostu
jakamaan kunniaansa muiden kanssa, vaan jättää ihmiset eksytysten ja
valheiden valtaan, kun he eivät taivu tottelemaan Hänen muuttumatonta
ja pyhää sanaansa.



XII.

Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen
harhaoppi; kolmas yleinen kirkolliskokous Efesuksessa (431).


    Älkäät antako teitänne vietellä moninaisilla ja muukalaisilla
    opetuksilla; sillä se on hyvä että sydän vahvistuu armolla, ja ei
    ruualla, joista ei ne mitään hyötyneet, jotka niissä vaelsivat.
    Hepr. 13: 9.

Yksimielisesti oli kristikunta toisessa yleisessä
kirkolliskokouksessa hylännyt Apollinariksen opin. Kirkon etevimmät
edustajat, niinkuin Atanasius, Gregorius Nyssalainen, Gregorius
Nazianzilainen y.m. olivat kirjoittaneet häntä vastaan, viitanneet
hänen oppinsa puutteisin sekä osottaneet, miten vaarallisiin
johtopäätöksiin jouduttaisiin, jos uskonnollista tunnustusta
kehitettäisiin semmoisen perustuksen nojalla; mutta käsitys
Kristuksen persoonasta ei silti suinkaan ollut selvä, päinvastoin
kaipasi kirkollinen tunnustus juuri tässä kohden tarkempia
selvityksiä, ja näiden määrääminen vaati mitä suurinta malttia,
tarkkuutta ja taitoa. Ei niin, kuin saattaisi kirkko milloinkaan
tunnustuksen muodossa täydellisesti lausua Kristuksen persoonan
salaisuuden, sillä tämä salaisuus on kätkettynä suurimpaan ihmeesen,
joka koskaan on maailmassa tapahtunut, mutta välttämätöntä oli, että
oppi Kristuksen persoonasta siinä määrin kehitettiin, että kaikki
harhaoppiset, s.o. raamatun todistuksesta poikkeavat, väärille
teille johtavat väitteet poistettiin kirkosta. Mutta vaikea oli
tämä tehtävä, ja vasta pitkien taistelujen kautta saatiin kysymys
ratkaistuksi. Ilmaantui monta eri mielipidettä, toinen suistui tälle,
toinen tuolle väärälle uralle, jota paitsi tämä pitkällinen taistelu
tuon tuostakin mitä surkeimmalla tavalla paljastaa silloisen kirkon
turmeluksen. Nuo monet ristiriitaiset väitökset jakaantuvat kahteen
pääryhmään, joita _antiokialainen_ ja _aleksandrialainen oppikunta_
edustavat.

Antiokialaiset puolustivat niin yksipuolisesti Kristuksen
inhimillisen ja jumalallisen luonnon eroitusta toisistansa,
että Hänen persoonansa jakamaton yksyys hävisi heidän
oppijärjestelmästään, jota paitsi jumalallinen luonto ei siinä
päässyt täysiin oikeuksiinsa. Koettaessaan selittää tätä vaikeata
kysymystä, sortuivat Aleksandrialaiset ihan vastakkaiseen
erehdykseen. He näet liittivät Vapahtajan molemmat luonnot niin
likeisesti toisiinsa, ettei jäänyt minkäänlaista eroitusta niiden
välille. Kammoksuen ariukselaisuuden vaarallista erehdystä, he eivät
myöntäneet Kristuksen inhimillisen luonnon täydellistä merkitystä,
vaan selittivät sen ikäänkuin kadonneeksi Hänen jumalalliseen
luontoonsa. -- Vähitellen oli tämä erimielisyys muodostunut, hitaasti
eripuraisuuden tuli kytenyt, kunnes se viidennellä vuosisadalla
leimahti ilmituleen, synnyttäen kaksi vaarallista harhaoppia, joiden
vastustaminen on kirkon vaikeimpia tehtäviä oppiriitojen aikakaudella.

V. 428 korotettiin eräs antiokialainen presbyteri nimeltä _Nestorius_
Konstantinopolin patriarkaksi. Krysostomuksen ajoista asti oli
Antiokian seurakunta suuressa maineessa, ja kenties siitä syystä
valittiin nytkin sikäläinen pappi itäisen kirkon arvokkainta
virkaa hoitamaan. Mutta ei ollut Nestorius mikään Krysostomus
-- eroitus oli suuri. Vaarallinen oli aika, harhaoppisuutta,
kiistaa, riitaa kaikkialla, vaan vähän vakaata puhdasoppisuutta,
rakkautta ja kristillistä mieltä. Epäillen tervehti pääkaupungin
kansa uutta patriarkkaa, se muisteli vielä Krysostomuksen päiviä.
Nestorius oli kyllä hurskas ja rehellinen, mutta samalla tuima ja
malttamaton; hänen käytöksensä ilmaisi jo heti alussa ahdasmielisen
munkin ja suvaitsemattoman kirkkoruhtinaan mieltä. Rukoillen
valistusta Herralta oli Krysostomus astunut Konstantinopolin
patriarkanistuimelle, eikä hän milloinkaan ryhtynyt väkivaltaisiin,
epäkristillisiin keinoihin eri-uskolaisia eikä muita vastustajiansa
vastaan, kuinka miehuullisesti hän sitten puolustikin puhdasta oppia
ja koetti poistaa paheita seurakunnasta. Tultuansa Konstantinopoliin
kirjoitti Nestorius silloiselle keisarille _Teodosius II_: "anna
minulle harhaoppisuudesta puhdistettu maa, minä sen sijaan annan
sinulle taivaan. Auta minua lahkolaisia kukistamaan, niin minä
autan sinua Persialaisia voittamaan". Kuinka suuri oli juopa näiden
molempain patriarkkain välillä, vaikka Nestorius verrattuna niihin
henkilöihin, joita vastaan hän taisteli, esiintyypi jokseenkin
puhtaana.

Jo varhain huomaamme kirkossa taipumusta omistamaan pyhille
henkilöille jumalallista kunnioitusta. Etenkin oli neitsy Mariaa
monessa paikoin ruvettu miltei jumaloimaan. Aleksandrialaisen
koulun edustajat eivät löytäneet sanoja, joilla voisivat tarpeeksi
ylistää tuota ihmeellisesti siunattua ja armoitettua vaimoa, vaikka
raamattu ei missään paikassa anna syytä tämänkaltaisiin lauselmiin.
Eräässä saarnassa lausui muuan tämän väärän käsitystavan edustajista
muun ohessa seuraavatkin sanat: "meri ja maa kunnioittavat Jumalan
äitiä; hän on neitsyyden saastuttamaton aarreaitta, toisen Aadamin
hengellinen paratiisi, se morsiuskammio, missä sana tuli lihan
yljäksi, vieno pilvi, joka kantaa hänen, jonka valtaistuinta kerubit
ympäröivät; hän on neitsy, vaan samalla kertaa taivaskin." Nestorius
oli oikeassa, vastustaessaan tämänkaltaisia lausetapoja, sillä niiden
takana piileili kokonaan väärä käsitys Vapahtajamme inhimillisen
luonnon suhteen, jota paitsi ne voimakkaasti edistyttävät sitä
epäjumalanpalvelusta, jonka neitsy Marian kunnioittaminen oli
synnyttänyt. Kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, täytyy meidän
hylätä itse tuo aleksandrialaisten yleisesti käyttämä nimityskin
"Jumalan äiti", joka oli nestoriukselaisen riidan lähinnä syynä.

Presbyteri _Anastasius_, jonka Nestorius oli tuonut mukanansa
Antiokiasta ja jota hän hyvin suosi, lausui julkisesti: "älköön
kukaan nimittäkö neitsy Mariaa Jumalan äidiksi, sillä hän oli
ihminen, eikä ihminen saata Jumalaa synnyttää". Vielä suuremman
huomion herätti erään toisen antiokialaisen oppikunnan edustajan
Konstantinopolissa pitämä saarna, jossa muiden ohessa kuultiin
nämäkin sanat: "kirottu olkoon jokainen, joka nimittää Mariaa
Jumalan äidiksi". Selvästi huomattiin, että patriarkka kannatti
samaa mielipidettä, vaikka hän ei heti ottanut kysymystä julkisesti
puheeksi. Näyttää siltä, kuin olisi Nestorius ainakin alussa
koettanut karttaa tätä riidanalaista seikkaa. Vasta kun häiriö kävi
niin suureksi, että seurakunta keskeytti niiden pappien saarnoja,
jotka vastustivat nimitystä "Jumalan äiti", täytyi hänen esiintyä
julkisesti. Koettaen selvittää, kuinka harhaoppisiin väitöksiin
tuonkaltaiset lausetavat väkisinkin johdattavat, moitti hän niitä
saarnoissaan. Hänen kerta puhuessaan tähän suuntaan, huudahti
eräs maallikko: "ijankaikkinen Sana itse on antanut toisen kerran
synnyttää itsensä". Kirkossa syntyi meluava melske, toiset puoltivat
mainittua maallikkoa, toiset Nestoriusta, joka kiivastuneena soimasi
vastustajiaan. Tämänkaltaisia häiritseviä kohtauksia sattui tuon
tuostakin; turhat olivat Nestoriuksen yritykset saada kiistaa
asettumaan, turhaan koetti hän selvittää oppiansa. Häntä syytettiin
siitä, että hän saarnoissaan oli kieltänyt Jesuksen jumaluuden
sekä täten herättänyt ariukselaisuuden uuteen eloon. Eikä käy
kieltäminen, että Nestoriuksen oppi johdonmukaisesti tähtää samaan
suuntaan, vaikka hän itse ei suinkaan sitä tarkoittanut. Kokien
vastustaa neitsy Marian yhä tavallisemmaksi käynyttä jumaloimista
sekä aleksandrialaisten tähän erehdykseen liittyvää väärää käsitystä
Vapahtajan persoonasta, jonka mukaan se totuus, että Jumalan
ainoa Poika lunastaaksensa syntiin langennutta ihmiskuntaa "otti
orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi",
supistui aivan vähäpätöiseksi, miltei kokonaan kiellettiin, eksyi
Nestorius vastakkaiselle harhatielle. Hän näet opetti seuraavaan
tapaan: "Jumalalla ei ole äitiä, neitsy Maria on synnyttänyt vain
ihmisen jumaluuden välikappaleeksi ja tässä ihmisessä on Jumalan
Poika ottanut asuaksensa". Liiaksi terottaen Vapahtajan molempain
luontojen eroitusta toisistansa, sortui Nestorius itse teossa
väittämään Kristuksen yhdessä, jakamattomassa persoonassa olevan
kaksi persoonaa: Marian poika ja Jumalan Poika, jotka olivat
asettuneet jonkunlaiseen suhteesen toisiinsa. -- Nestoriuksen pahin
vastustaja oli aleksandrialainen patriarkka _Cyrillus_ (k. 444), yhtä
maineenhimoinen kuin oppinut mies. Puolustaen nimitystä "Jumalan
äiti" sekä yleensä aleksandrialaisen oppikunnan muka puhdasoppista
kantaa, kirjoitti hän Nestoriusta vastaan ankaria kirjoituksia.
Tämä vastasi yhtä kiivaasti, ja kiista yltyi yhä kiihkoisemmaksi.
Nestoriuksen puolustajista oli kirkkoisä _Teodoretus_ (k. 457)
etevin. Koettaen korjata antiokialaisen uskonopin erehdyttäviä
kohtia, paljasti tämä oppinut ja syvämietteinen mies arvokkaissa
teoksissa aleksandrialaisen oppikunnan raamatusta poikkeavan
kannan, Cyrilluksen sitä vastoin onnistui saada puolellensa
muiden muassa Rooman piispa _Coelestiuskin_. Kumpikin puolue
syytti toistansa harhaoppiseksi ja riita, johon tavallisuuden
mukaan hovikin sekaantui, kasvoi yhä arveluttavammaksi, kunnes
keisari Nestoriuksen pyynnöstä kutsui kokoon _kolmannen yleisen
kirkolliskokouksen_, joka pidettiin _Efesuksessa_ (431). Cyrillus
puolueineen saapui aikuisemmin kaupunkiin kuin Nestoriuksen ystävät,
joiden matka sattuneiden esteiden kautta tuli viivytetyksi.
Odottamatta näiden tuloa, vaikka he eivät olleet kuin muutaman
päivän matkan päässä kaupungista, avasi Cyrillus kesäkuun 22 p.
kokouksen. Mielivaltaisesti kohteli hän heti alussa Testoriusta
kanteen-alaisena, ja kun tämä näillä ehdoin kieltäysi saapumasta
kokoukseen, julistettiin hän harhaoppiseksi sekä virkansa
menettäneeksi. Kun antiokialaisen oppikunnan edustajat pari päivää
myöhemmin saapuivat kaupunkiin, saivat he kummaksensa kuulla, että
asia jo oli ratkaistu. He kokoontuivat nyt vastakokoukseen, Antiokian
piispa _Johannes_ puheenjohtajana. Cyrillus sekä hänen uutterin
apumiehensä näissä vehkeissä, Efesuksen piispa _Memnon_ suljettiin
kirkon yhteydestä. Teodosius, jonka Nestoriuksen vihamiehet olivat
voittaneet puolellensa, vaan joka oli suuttunut Cyrillukselle tämän
mielivaltaisen käytöksen vuoksi Efesuksen kokouksessa, vahvisti
kummankin puolueen päätöksen, vaan Cyrilluksen onnistui vanhojen
ystäviensä avulla sekä ostamalla itselleen uusia puolustajia
jälleen päästä hovin suosioon, niin että Memnon ja hän saivat pitää
virkaansa. Näiden rettelöiden ohessa kielsi keisari Efesukseen
kokoontuneita piispoja eriämästä, ennenkuin riitakysymys tarkan
tunnustuksen kautta oli saatu selville. Jonkunlainen semmoinen
saatiinkin toimeen, toiset väittävät sen Teodoretuksen, toiset vasta
mainitun Johannes piispan tekemäksi. Tämän tunnustuksen mukaan
myönsi kokous neitsy Marian olevan Jumalan Pojan äidin, mutta
tärkeänä voittona täällä kokoontuneiden hengellisten monessa kohden
moitittavista toimista on se määräys pidettävä, että Vapahtajan
molemmat luonnot ovat tarkasti toisistansa eroitettavat, jotta niitä
ei sekoitettaisi yhteen. Tämä muistutus osotti näet kirkolle sitä
suuntaa, johon kristillinen uskontunnustus, kehittyäkseen tarkemmaksi
ja täydellisemmäksi tämän vaikean kysymyksen suhteen, oli kääntyvä.

Väärin arvosteltuna, lukemattomain vihamiesten vainoomana ja
taisteluun väsyneenä luopui Nestorius vapaaehtoisesti virastansa. Hän
vetäysi Antiokian läheisyydessä olevaan luostariin, missä hän nuorena
oli oleskellut. Täällä vietti hän kolme verraten rauhallista vuotta,
joiden kuluttua hän karkoitettiin maanpakoon Egyptiin. Monta kovaa
kohtaloa tuotti hänelle tämänkin jälkeen hänen vihamiestensä katkera
viha, kunnes hän vihdoin kärsimisistä kuoli (440). Häneltä puuttui
monta niistä ominaisuuksista, joita tapaamme noissa kirkkohistorian
suurissa henkilöissä, mutta silti emme saa häntä halveksien
tuomita. Epäilemättä on hän vaikuttanut paljon sen riitakysymyksen
selvittämiseksi, joka hänen aikanansa häiritsi kirkkoa, eikä kukaan
voi kieltää että hän pysyi vakuutuksellensa uskollisena loppuun asti.
"Jesus Kristus on tuominnut Nestoriuksen tämän kokouksen kautta"
näillä sanoilla julisti Efesuksen kokous päätöksensä Nestoriuksen
harhaopin suhteen. Mikä röyhkeä itseensä-tyytyminen, mikä hirveä
erehdys. Ja kuitenkin on Herra nytkin läsnä seurakuntaansa,
johdattaen sitä eksytysten pimeässä totuuden löytämään, "sillä hänen
neuvonsa on ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa".



XIII.

Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.


    -- -- niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei minulle
    kelpaa jumalattoman kuolema, mutta että jumalatoin kääntyis
    tiestänsä ja eläis. Hes. 33: 11.

Täynnä erehdyksiä, turmelusta ja mitä törkeimpiä syntejä on sen
miehen nuoruudenaika, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään.
Säälimättä hellän äitinsä kyyneleitä, huolimatta hurskasten ihmisten
varoituksista, kulki hän kauas sillä tiellä, jonka loppu on kadotus
ja jolla lukemattomat nuorukaiset ovat menettäneet ajallisen ja
ijankaikkisen onnensa. Ei ole tämä vaellus omiansa herättämään
meissä ilon ja toivon tunteita, me kun siinä näemme vain miten
sielunvihollinen voittaa puolellensa lahjakkaimmat, nerokkaammatkin
ihmisten lapsista, saaden heitä uhraamaan nuo Jumalan heille
antamat rikkaat lahjat pimeyden valtakunnan palveluksessa. Miksi
siis seuraamme tämän nuorukaisen onnettomia askeleita kadotuksen
tiellä? Sentähdenkö vain on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt
kertomuksen _Aurelius Augustinuksen_ nuoruudenajasta että se on
tahtonut jälkimaailmalle säilyttää tuon hurskaan _Monican_ muistin,
mistä kristillisen äidin ja nöyrän Jumalan lapsen sisällinen elämä
niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, ettemme usein tapaa
sen vertaista ihmiselämän turhissa oloissa? Kallis on tämä muisti
jokaiselle, joka täällä kyyneleitten laaksossa rukoilee apua,
odottaa lohdutusta ainoastaan pelastuksen Herralta, ja yksin tämä
seikka oikeuttaisi meitä kertomaan tuosta turmeltuneesta, vieraasen
maahan, kauas eksyneestä tuhlaajapojasta, joka on Monican huolten
ja huokausten syypäänä; mutta kehottaapa meitä siihen toinen, vielä
tärkeämpikin seikka Tuosta Monican "kyynelten pojasta" kasvattaa
ihmeiden Jumala itselleen valitun välikappaleen valtakuntansa
edistämiseksi maan päällä.

_Aurelius Augustinus_ syntyi _Tagesten_ kaupungissa Numidiassa v.
343. Isältänsä _Patriciukselta_, joka vasta elämänsä viimmeisinä
aikoina kääntyi kristinuskoon, oli hän perinyt kiivaan, hehkuvan
luonteen, vaan hänen hurskas äitinsä Monica kylvi lapsen sydämmeen
elämän sanan siemenen. Se iti tämä siemen, Augustinus oppi tuntemaan
Jesuksen ja lähestymään Häntä rukouksissaan, mutta usein ilmaantui
hänessä jo varhain synnin turmelus mitä arveluttavimmassa muodossa.
Silloin tulivat kyyneleet Monican silmiin ja haikeat aavistukset
valtasivat hänen sydämmensä. Patricius ei käsittänyt vaimonsa
huolehtivaa murhetta, hän iloitsi pojan vilkkaasta luonnosta ja
hyvästä älystä sekä toivoi hänelle loistavaa tulevaisuutta. Moni
helläsydämminen äiti on ollut samassa asemassa, mutta harva on niin
hartaasti rukoillut apua Herralta, kuin Monica! Augustinus sai käydä
koulua ensin kotikaupungissaan, sitten lähellä olevassa _Mandurassa_.
Hän ei ollut tavallinen oppilas: toisia aineita hän luki halusta
ja tavattomalla menestyksellä, toisista, niinkuin suuruustieteestä
ja kreikan kielestä, hän ei ensinkään huolinut, herättäen huomiota
yhtä paljo erinomaisilla lahjoillaan, kuin huolimattomuudellaan ja
huonolla käytöksellään. Usein rangaistiin hän tottelemattomuudesta,
uppiniskaisuudesta, valehtelemisesta, vieläpä varkaudestakin, mutta
tämän ohessa ilmaantui hänessä jaloutta, helläsydämmisyyttä, ylevää
mieltä. Kaksi luontoa taistelee herruudesta hänen sydämmessään; kumpi
on voittava? Monican sydän on särkyä surusta, kun hänen pojastansa
alkaa kuulua yhä huolettavimpia huhuja, mutta vielä hän ilolla
odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen oli sulkeva Augustinuksensa
syliinsä. Jonkun ajan kuluttua (se oli pitkä Monicalle!) joutui tämä
hetki. Augustinus palasi kotia Manduran koulusta. Hän oli silloin
16 vuoden vanha. Kadonnut oli tuo lapsellinen mieli, joka ennen
oli heltynyt itkemään vanhempien nuhteista, poissa kaikki kainous
ja avosydämmisyys, unohtunut Jesus Kristus! Mitä Monica tunsi
sydämmessään, kun hänen poikansa tylysti, äreästi, ylönkatseellisesti
kohteli häntä ja äitiänsä säälimättä eli mitä hurjimmalla tavalla
hänen silmiensä edessä, sen tiesi yksin Hän, joka ei jätä omaisiansa
epätoivon valtaan, vaikka hän käsittämättömässä viisaudessaan usein
pitkäksi-ajaksi kätkee kasvonsa heiltä.

Isänsä tahdosta lähti Augustinus vähän tämän jälkeen Kartagoon
lukujansa jatkamaan. Sama kaupunki, jossa Tertullianus voittosasti
oli taistellut syntiä vastaan ja Cyprianus uhrannut henkensä Jesuksen
kunniaksi, oli nyt todistava Augustinuksen yhä syvempää paatumista.
Kiiruhtaen huvista toiseen, ikäänkuin olisi hän pelännyt kuulevansa
omantuntonsa heikkoa ääntä, jos hän hetkeksikin seisahtuisi
miettimään tulevaisuuttansa, tuli hän pian täälläkin kuuluisaksi
tuhlaavaisuudestaan ja epäsiveellisestä elämästään. Antaen viimmeiset
roponsa (Patricius oli jo kuollut), koetti Monica ylläpitää poikaansa
Kartagossa, sillä vielä hän odotti apua Jumalalta, toivoen näkevänsä
sen päivän, jolloin Augustinus, herättyään synnin unesta, oli
palajava Herran tykö sekä rupeava kirkon palvelukseen. Ja näyttipäkin
joskus siltä kuin olisi Augustinus kyllästynyt teatereihin, pitoihin
ja noihin iloisiin seuroihin y.m. huveihin, joissa maailman lapset
kuluttavat joutilaan aikansa, eivätkä pakanallisten kirjailijain
teoksetkaan aina häntä tyydyttäneet. Oliko taivaallinen Isä kuuleva
Monican rukoukset, oliko Augustinus vielä löytävä lapsuutensa
Jumalan? Uskollinen on Herra, laupias ja armollinen kaikille, jotka
häneen turvaavat!

Tähän aikaan oli Manilaisten harhaoppi hyvin levinnyt
Pohjois-Afrikassa, ja etenkin Kartagossa oli tällä lahkolla monta
tunnustajaa. Omituista on nähdä miten ihmiset, hylättyään elävän
Jumalan sanan, kaikkina aikoina ovat olleet valmiit uskomaan jos
minkälaisia hullutuksia ja niistä etsimään ravintoa sieluillensa.
Syynä on se etteivät he tahdo kuulla Pyhän Hengen nuhteita, sillä
nämä iskevät kipeästi luonnollisen ihmisen sydämmeen eivätkä taivu
siihen jättämään mitään hyvää, ei rahtuakaan, johon hän saattaisi
mieltyen tyytyä. Ylpeys on ihmisen perussynti, senpätähden hän
vastustaa sitä Henkeä, joka nuhtelee synnistä, koettaen salata
onnetonta tilaansa jos minkäkaltaisilla verhoilla ja peitteillä,
jotta ei Jumalan sanan säde pääsisi tuhaksi polttamaan tuota vanhan
ihmisen syntimajaa sydämmessä. Lapsuutensa muistojen ja armaan
äitinsä rukousten kehottamana, joita hän ei milloinkaan saattanut
kokonaan unohtaa, luki Augustinus silloin tällöin raamattuakin, mutta
perkeleen, maailman ja oman lihansa pettämänä, laski hän jälleen
pyhän kirjan pois luotaan, siten sammuttaen itseltänsä ainoan valon,
joka olisi voinut johdattaa hänen askeleensa totuuden ja rauhan
tielle. Ja totuutta hän etsi, rauhaa hän kaipasi, sillä ajan pitkään
hän ei saattanut tyytyä kevytmielisten, pintapuolisten ystäväinsä
kurjaan, jokaisen tuulen ajelehtamaan elämään. Tähän aikaan tutustui
hän Manilaisten kanssa. Heidän ihmeelliset, hehkuvista vertauksista
uhkuvat puheensa, nuo salaiset, kummallisia aavistuksia herättävät
kokoukset, joihin ainoastaan lahkon vanhimmat ja viisaimmat jäsenet
saivat ottaa osaa, lumosivat Augustinuksen mielikuvitusta, eikä
aikaakaan, niin hän jo istui manilaisten oppilaiden penkillä. Hän oli
silloin 19 vuoden ikäinen.

Haikea oli Monican suru, mutta pilvien lomasta pilkotti vielä toivon
tähti. Hän ei ollut noita suuresta uskostansa kerskaavia, aina
iloisia kristityitä, jotka eivät vielä milloinkaan ole päässeet
ristin salaisuutta oikein käsittämään; hän oli nöyrä, syntejänsä
sureva Jesuksen palvelija, joka, turvaten ijankaikkiseen Armahtajaan
sekä sydämmessään huoaten "Herra minä uskon, auta minun epäuskoni",
tyytyi odottamaan, toivomaan, ja semmoisten rukoukset kuulee Jumala.
Suureksi lohdutukseksi oli hänelle näiden kovien kärsimisten aikana
erään vanhan piispan sanat: "ole vain hiljaa; niin totta kuin sinä
elät, on mahdotonta, että niin monien kyynelten poika saattaa joutua
hukkaan".

10 vuotta kuunteli Augustinus Manilaisten opetuksia, levottomasti
odottaen sitä päivää, jolloin hän, oppiaikansa päätettyä, pääsisi
lahkon kokeneiden, valittujen viisasten joukkoon, joille kaikki
salaisuudet muka esiintyivät tosiviisauden kirkkaassa valossa.
Vähitellen alkoi hän kuitenkin epäillä tämän opin pätevyyttä,
etenkin kun hän tuon tuostakin sai kuulla Manilaisten harjoittamista
ilkitöistä. Toiveittensa pettämänä päätti hän vihdoin luopua koko
lahkosta sekä matkustaa Roomaan, saadaksensa täällä rauhassa jatkaa
lukujansa, Monica pyysi rukoillen häntä jäämään tahi ainakin ottamaan
hänet mukaansa, mutta Augustinus, jolle seurusteleminen tuon hellän
äidin kanssa vuosi vuodelta oli käynyt yhä vastahakoisemmaksi,
lähti salaa satamassa olevaan laivaan eräänä yönä, jolloin hänen
äitinsä läheisessä kappelissa rukoili hänen sielunsa edestä. Kun
Monica aamulla meni rannalle, oli laiva poissa, poissa hänen
poikansa, eivätkä Välimeren huokailevat aallot kertoneet mitään hänen
matkastansa!

Augustinus saapui Roomaan. Sikäläisetkin Manilaiset koettivat saada
häntä pysymään lahkossa, mutta hän ei enää luottanut heihin, vaan
rupesi nyt tutkimaan uusplatonilaista filosofiaa. Kuten haaksirikkoon
joutunut, aaltoja vastaan taisteleva ihminen korottaa kätensä
tarttuaksensa heikoimpaankin tukeesen, koetti Augustinus tässä
tieteessä saavuttaa rauhaa levottomalle sydämmellensä, mutta kaikki
hänen yrityksensä olivat turhat. Muutaman kuukauden perästä muutti
hän Milanoon, missä hän sai opettajan viran kaunopuhelijaisuuden
silloin suuressa arvossa pidetyssä taiteessa. Me tiedämme kuka
tähän aikaan oli länsimaiden kuuluisin puhuja, tiedämme että
Ambrosius silloin saarnasi Milanossa. Tutkiaksensa oliko miehen
kaunopuhelijaisuus todellakin niin suuri, kuin hänen maineensa, meni
Augustinus häntä kuulemaan. Hänen sydämmensä alkoi nopeammin sykkiä
eikä hän saattanut salata itseltänsä, että Ambrosiuksen sanat tekivät
häneen syvän vaikutuksen. Tuon tuostakin nähtiin hän kirkossa, joka
kerta yhä suuremmalla hartaudella kuunnellen jalon piispan saarnaa,
mutta kova oli hänen taistelunsa, ennenkuin hän vihdoin päätti ruveta
katekumeniksi. Samaan aikaan saapui Monica Milanoon. Pelkäämättä
pitkän matkan vaivoja, muistamatta kivuloisuuttansa ja korkeata
ikäänsä, oli hän tullut hakemaan "kyyneltensä poikaa". Hän kyllä
iloitsi Augustinuksen muutoksesta, mutta hän epäili tuota hänen
selvästikin vain puolinaista kääntymistänsä, sillä hän oli kokenut
kristitty ja tiesi, että Jumala voi pelastaa ainoastaan sen, joka
on altis antamaan koko sydämmensä Hänelle. Ahkeraan luki Augustinus
raamattua; mutta hänen sydämmensä oli vielä maailmassa ei tahtonut
se nöyrtyä Jumalan sanan nuhteista eikä heltyä hyvän paimenen
äärettömästä pitkämielisyydestä ja rakkaudesta. Oi miten ääretön
on synnin valta ihmissydämmessä, kuinka vaarallista on vuosikausia
kulkea sillä tiellä, millä jokainen askel viepi vaeltajan kauas pois
Herrasta!

Öin, päivin rukoili Monica ylhäältä valoa poikansa pimitetylle
sielulle. Verrattomassa teoksessaan _"Confessiones"_ (tunnustukset),
missä Augustinus sittemmin kertoo entisen kadotetun tilansa, lausuu
hän äidistänsä muiden ohessa nämäkin kauniit sanat: "rukouksissaan
kantoi hän minun ulos ajatustensa paarilla, jotta Sinä, oi Jumala,
rupeisit paariin ja sanoisit lesken pojalle: nuorukainen, minä sanon
sinulle: nouse ylös, ja jotta kuollut nousisi istumaan, rupeisi
puhumaan ja Sinä antaisit hänen hänen äidillensä". Vastustamattomalla
voimalla heräsivät Augustinuksen muistissa entiset ajat perkeleen
palveluksessa, ja hän lankesi vielä nytkin törkeisin synteihin,
etenkin rikkoi hän kuudetta käskyä vastaan. Silloin sattui Syyskuussa
v. 386 eräs kohtaus, joka Monican sanomattomaksi iloksi kehotti häntä
luottamaan siihen, että "Väkevämpi" oli voittanut hänen poikansa
sydämmen. Eräs keisarillisen hovin korkeimmista virkamiehistä --
hänen nimensä oli _Pontitianus_ -- tuli tervehtimään Augustiuusta ja
tämän ystävää _Alypiusta_, Hän kertoi näille nuorukaisille, jotka
vielä ontuivat maailman ja Jumalan valtakunnan välillä, miten muuan
hänen ystävistään oli tullut käännetyksi lukemalla kertomuksen
Antoniuksen elämäkerrasta. Minkä vaikutuksen nämä Pontitianuksen
sanat tekivät Augustinukseen, näemme hänen omasta kertomuksestaan,
jonka löydämme hänen "tunnustuksissaan". "Kun olin mennyt sisälle
huoneeseni ja omaan sydämmeeni", kirjoittaa hän, "käännyin äkkiä
Alypiusta kohtaan, huudahtaen, myrsky sielussani ja otsallani:
mitä tämä tietää? Mikä meille on tapahtunut? Oppimattomat nousevat
ja vetävät luoksensa taivaan valtakunnan, ja me, mitä me kaikkine
tietoinemme, taitoinemme olemme, ryvetessämme lihan töissä? --
Sydämmeni myrsky vei minun nyt pois ystäväni luota, joka äänetönnä,
hämmästyneenä katseli minua. -- Asumuksemme läheisyydessä oli pieni
puutarha, sinne olin kiiruhtanut, paetessani sitä myrskyä, joka
raivosi sydämmessäni, jotta ei kukaan häiritsisi kovaa taisteluani,
ennenkuin se oli loppuun taisteltu. Mutta miten se oli päättyvä, sen
tiesit Sinä, Jumala, vaan en minä! Minä vetäysin kauemmas puutarhaan,
ja Alypius seurasi minua. Me valitsimme paikan, joka oli niin
kaukana, kuin mahdollista asumuksestamme. Myrskyn kiivaudella valitin
katkeraa suruani siitä, etten alistunut Sinun tahtosi alle, etten
suostunut Sinun liittoosi, oi Sinä, minun Jumalani, vaikka kaikki
minun luuni huusivat, että minun pitäisi se tehdä. Enhän tarvitsisi
laivoja enkä ratsuja ei minulta vaadittu niin pitkää jalkamatkaakaan,
kuin olin kulkenut asumuksestani siihen paikkaan, missä nyt
istuimme, päästäkseni Sinun liittoosi. Saadakseni vapaasti tuskaani
valittaa, nousin minä ylös ja erosin Alypiuksesta. Tietämättä mitä
tein, heittäysin maahan fiikunapuun juurelle; virtana juoksivat
kyyneleeni; se uhri kelpasi Sinulle. Paljon minä silloin puhuin
tähän tapaan, jos kohta en juuri näillä sanoilla: Herra, kuinka
kauan tahdot Sinä julmistua? Älä ajattele minun entisiä rikoksiani.
-- Valittaen minä tuskissani huusin: kuinka kauan? kuinka kauan?
Huomenna, -- ja taas huomenna! Mikset heti tee häpeästäni loppua?
Näin minä puhuin, vuodattaen katkeria kyyneleitä sydämmestäni,
joka nyt oli kerrassaan sortunut. Äkkiarvaamatta kuulin lasten
muutamasta läheisestä asumuksesta laulaen kertovan nämä sanat: lue,
lue! Minä nousin seisomaan, pitäen tätä jumalallisena ilmoituksena
sekä käskynä avaamaan raamatun ja lukemaan sen luvun, joka ensiksi
sattuisi tulemaan esille. Minä menin siihen paikkaan takasin, missä
Alypius yhä vielä istui, sillä sinne olin erotessani hänestä jättänyt
Paavalin epistolat. Heti otin kirjan käteeni, aukasin sen ja luin
hiljaa itsekseni siitä luvusta, johon ensin loin silmäni, nämä
apostolin sanat: _Vaeltakaamme soveliaasti niinkuin päivällä, ei
ylönsyömisessä, eikä juopumisessa, eikä kammioissa, eikä haureudessa,
ei riidassa ja kateudessa; vaan pukekaat päällenne Herra Jesus
Kristus, ja älkäät holhoko ruumistanne haureuteen_. Minä en tahtonut,
eikä minun nyt tarvinnutkaan enempää lukea. Pantuani merkin kirjaan,
suljin sen sekä ilmoitin Alypiukselle kaikki mitä oli tapahtunut.
Hän pyysi nähdä mitä olin lukenut. Kun hänelle osotin vasta mainitut
sanat, näytti hän minulle niitä seuraavat, joita en ollut lukenut.
Ne kuuluvat näet: heikkouskoista korjatkaat. Sovittaen nämä sanat
itseensä, osotti hän ne minulle. -- Nyt menimme äitini luo ja
puhuimme hänelle, millainen meidän tilamme oli. Kun kerroimme, miten
kaikki oli tapahtunut, ilmaisi hän sanoilla ja koko käytöksellään
sanomattoman suuren ilonsa. Riemuten hän kiitti Sinua, joka kaikki
ylönpalttisesti voit tehdä kaiken senkin ylitse mitä rukoilemme
taikka ymmärrämme".

Pääsiäisjuhlan aikana seuraavana vuonna otettiin Augustinus kasteen
kautta katolisen kirkon yhteyteen. Hartailla rukouksilla oli hän
valmistaunut tähän autuaalliseen hetkeen ja hiljaa ylistäen ihmeiden
Herraa kuunteli Milanon seurakunta tuon ennen suruttoman pakanan ja
ylpeän tiedemiehen nöyrästi lausuvan kristillisen uskontunnustuksen.
Lähellä häntä polvistui vanha Monica. Ken kuvaa hänen tunteitansa!

Oi, jos kaikki äidit kasvattaisivat lapsiansa, niinkuin Monica, jos
he niinkuin hän rukoilisivat eksyneiden, kadotuksen tiellä vaeltavien
omaistensa puolesta! Jumala on armollinen eikä anna semmoisten
rukoilijain häpeään joutua. -- Kun Monica muutaman viikon perästä
kiittäen, ylistäen muutti tästä kyynelten laaksosta taivaan iloon,
jätti hän sille kirkolle, jonka yhteydessä hän oli oppinut Herraa
tuntemaan ja palvelemaan, jalon poikansa, tuon länsimaiden suurimman
kirkkoisän, jonka siunauksista rikasta vaikutusta Kristuksen
seurakunnassa ei kenkään pysty täydellisesti arvostelemaan.
Näin oli hänen Jumalan ihmeellisellä avulla onnistunut kasvattaa
poikansa, sillä hän rukoili hartaasti, rukoili lakkaamatta! Mikä
kaunis, kehottava esimerkki, mikä kallis, himmentymätön muisti
kirkkohistorian lehdillä!



XIV.

Kirkkoisä Augustinus.


    -- -- niinkuin yhden ihmisen kuulemattomuuden tähden monta ovat
    syntiseksi tulleet, niin myös monta tulevat yhden kuuliaisuuden
    tähden vanhurskaaksi. Rom. 5: 19.

Augustinus oli matkalla Afrikaan, kuu hänen äitinsä kuoli. Sama maa,
missä hän oli viettänyt lapsuutensa päivät ja missä hän sitten oli
tuhlannut nuoruutensa ajan maailman ja synnin palveluksessa, oli myös
todistava hänen jaloa, arvaamattoman tärkeätä työtänsä kristillisen
kirkon hyväksi. Kiittäen, ylistäen Herraa, kätki hän rakkaan äitinsä
kuolleen ruumiin Italian maan poveen; hän ei saattanut itkeä tämän
haudan partaalla, sillä Monican kaunis, voittosa kuolema kehotti
häntä katsomaan taivasta kohti, missä kaikki ne ovat ikuisessa
ilossa, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti, eikä hän itse muuta
toivonut, kuin pian päästä luokse Herran, joka hänenkin oli "kutsunut
pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Mutta monta pitkää vuotta täytyi
hänen vielä taistella maan päällä, monet vaivat, kärsimiset, tuskat
kestää, ennenkuin hänelle lopullisen voiton suuri päivä koitti.
Mitä Augustinus ajatteli purjehtiessaan samalla merellä, millä hän
pari vuotta ennen, paeten äitiänsä, omaatuntoansa, Jumalaa oli
kiiruhtanut Italiaan hankkiakseen itselleen suurta tulevaisuutta
maailmassa? Millaisilla tunteilla astui hän jälleen maalle sille
rannalle, jolla hän ennen, pilkaten Herran pitkämielisyyttä, oli
paaduttanut sydäntänsä Hänen armollensa? Eivät olleet nämä ajatukset
ja tunteet omiansa herättämään iloa hänen sydämmessään, mutta omasta
kokemuksesta tiesi hän nyt, millainen ihminen ja kuinka ääretön
Jumalan armo on. Elämän kovassa taistelussa oli hän kehittynyt ja
yhä edelleenkin kehittyvä maailmalle julistamaan tuota kristinuskon
perustotuutta, raamatun oppia _synnistä_ ja _armosta_.

Tultuaan Afrikaan (388), eli Augustinus vuoden ajan
luostarintapaisessa yksinäisyydessä muutamain ystäväin kanssa,
viettäen aikaansa hartaudenharjoituksilla, rukouksilla, lukemisella
ja kirjoittamisella. Pian saavutti hän suuren maineen ja v. 389
kutsuttiin hän presbyteriksi _Hippoon_. Rukoillen apua Herralta
vastaanotti hän tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin (395)
valittiin hän saman seurakunnan piispaksi. Keskeymätöntä taistelua
oli näistä ajoista alkaen Augustinuksen elämä loppuun asti.
Jalosti suoritti hän suuren tehtävänsä, puolustaen miehuullisesti
kirkkoa lahkolaisten hyökkäyksiä vastaan, ja turhaan ponnistivat
harhaoppiset voimaansa vastustaaksensa hänen mahtavaa neroansa.
Jos kohta ei käykään kieltäminen, että Augustinus taistelun
helteessä joskus erehtyi opin suhteen tahi yltyi kiivaaksi,
vieläpä suvaitsemattomaksikin, on meidän häntä arvostellessa
muistaminen, miten äärettömän vaikea hänen asemansa oli aikana,
jolloin uskonnolliset, samoinkuin valtiolliset olot valmistuivat
pukeutumaan kokonaan uuteen muotoon. Kun meri on tyyneenä, näkyvät
karit ja kalliot vedenpinnalle ja niitä on silloin verraten helppo
karttaa; myrskyn raivotessa estävät kuohuvat aallot laivaväkeä niitä
näkemästä, ja kulku on silloin vaikeampi. Augustinuksen elämäntyö oli
suoritettava tämmöisenä myrskyisänä aikana. Silloista kirkkoa saattaa
verrata kuohuvalla merellä purjehtivaan laivaan, joka, vihollisten
ja alituisten vaarojen uhkaamana, taistelee aaltoja vastaan ja jonka
johtavat henkilöt jännittävät kaikki voimansa, pysyttääksensä sitä
oikealla uralla. Etevin näistä henkilöistä oli Augustinus, häneltä
kysyivät kaikkia neuvoa ja opetusta; ken oudoksuisi, kummastelisi
sitä, että hän joskus erehtyi?

Ensin ryhtyi Augustinus taisteluun Manilaisia vastaan. Hän kirjoitti
useoita kirjoituksia, joissa hän nerokkaasti paljasti heidän oppinsa
mitättömyyden. Omasta kokemuksesta tiesi hän aivan hyvin, kuinka
kykenemätön se oli tyydyttämään ihmishengen ijankaikkisuuden janoa,
sekä tunsi kaikki tämän lahkon edustajain sukkelat mutkat ja lumoavat
lupaukset, joilla he viekkaasti houkuttelivat ihmisiä pauloihinsa.
Parempaa puolustajaa tätä petollista harhaoppia vastaan ei ole
kirkolla milloinkaan ollut.

Kovana vitsauksena semminkin afrikalaiselle kirkolle oli jo lähes
sata vuotta Donatukselaisten lahko ollut. Keisari Julianuksen
hallitessa, joka, kuten ennen on mainittu, sortaaksensa kristinuskoa
suosi lahkoja ja erikoisseuroja, saivat he jälleen haltuunsa kaikki
heiltä ennen poisotetut kirkot. Pitäen näitä saastutettuina,
särkivät he kirkkoastiat, maalasivat seinät uudestaan, pesivät
alttarit sekä soimasivat kaikkia, jotka eivät kannattaneet heidän
mielipiteitään. Turhaan heitä nyt väkivallalla koetettiin pakottaa
kuuliaisuuteen; tehden jäykkää vastarintaa samosivat he ryöstäen,
polttaen paikasta toiseen, hävittäen minne vain saapuivat kaiken
laillisen järjestyksen. Selvästi tajusi semmoinen mies, kuin
Augustinus oli, että Rooman sotajoukot olivat liika heikot saamaan
häiriötä asettumaan, jonka vuoksi hän kehotti toisiin keinoihin.
Lahkon etevimpäin ja sävyisimpäin edustajain kanssa piti hän usein
keskusteluja, koettaen sanan voimalla saada heitä palajamaan kirkon
yhteyteen jälleen. Kun Donatukselaiset yhä edelleen ykspuolisesti
riippuivat kiinni mielipiteissään, saatiin Augustinuksen
vaikutuksesta toimeen kirkolliskokous Kartagossa (411), missä
heidän oppinsa julkisen keskustelun kautta oli tarkastettava. Tässä
tilaisuudessa oli saapuvilla 286 katolista ja 279 donatukselaista
piispaa. Viimmemainitut puolustivat jyrkästi tuota lahkon vanhaa
väitöstä, että kirkko on puhtaitten yhtiö eikä siis saa keskuudessaan
suvaita eikä yhteyteensä milloinkaan ottaa ketään, joka tavalla tai
toisella on eksynyt pois oikealta tieltä. Noudattaen Augustinuksen
mielipidettä, selvittivät katoliset piispat kirkon yksyyden aatetta,
huomauttaen Herran vertauksesta nisusta ja ohdakkeista sekä
muistuttaen siitä, että kirkko Herran perustamana jo itsestään on
pyhä eikä suinkaan siihen kuuluvien ihmisten kautta. -- Kokous ei
saavuttanut tarkoitustansa, päinvastoin vakuuttivat Donatukselaiset
jyrkästi pysyvänsä entisissä mielipiteissään. Tämä antoi aihetta
uusiin vainoihin, joita valitettavasti kyllä Augustinuskin, aikansa
yleisen käsityksen pettämänä, eksyi puolustamaan.

Samaan aikaan kuin Nestoriukselaisen riidan vaiheet alkoivat häiritä
itäistä kirkkoa, ilmaantui länsimaissa toinen vielä vaarallisempi
harhaoppi, joka on ollut kristikunnalle suuremmaksi vahingoksi kuin
mikään muu. Me tarkoitamme _Pelagiuksen harhaoppia_ sekä siitä
johtuvaa _Semipelagiukselaisuutta_.

Jota kauemmas kristityt eksyivät tuolta kapealta tieltä Jesuksen
seuraamisessa sekä, hengellisten vihollistemme voittamina, alkoivat
tyytyä nimikristillisyyden varjoon, kävivät he vieraiksi sille
totuudelle, että ihminen on perinpohjin turmeltunut sekä itsestään
kerrassaan kykenemätön kaikkeen hyvään. Muista kristinuskon
totuuksista kyllä keskusteltiin, taisteltiin, mutta kysymys
synnistä jäi yhä enemmän syrjälle. Semminkin itäisen kirkon
vaiheet osottavat selvästi, miten tämä uskonoppimme tärkeä kohta,
jonka oikeasta käsityksestä kaikki kristillinen oppi ja elämä
lopullisesti riippuu, aikojen kuluessa yhä enemmän himmentyi ja
unohtui. Suurimmatkin opettajat, niinkuin Origines, käsittelivät sitä
aivan pintapuolisesti. Sen kehittäminen oli uskottu latinalaiselle
kirkolle, ja välikappaleenansa tässä työssä käytti Herra sitä miestä,
joka omasta kokemuksestaan jos kukaan tiesi, miten ääretön synnin
voima ihmisessä on. Jumalan armon kautta herättyään synnin unesta,
näki Augustinus Pyhän Hengen virittämässä valossa turmeltuneen,
kadotetun tilansa ja masentuneena lankesi hän sen Vapahtajan jalkain
juureen, joka tuli maailmaan syntisiä pelastamaan. Tästä alkaen on
Jesus Kristus hänelle kaikki, hän itse tuo köyhä, kurja syntinen,
joka Herran armotta on toivottomuuden ja ijankaikkisen kuoleman
oma. Jokapäiväisen parannuksen ja uudistamisen kautta yhä enemmän
perehtyen raamattuun, semminkin apostoli Paavalin kirjeisin, kehittyi
hän kristikunnalle julistamaan noita muuttumattomia, unohduksiin
joutuneita totuuksia Jumalan armon pohjattomasta rikkaudesta ja
inhimillisen luonnon äärettömästä turmeluksesta. Eikä aikaakaan,
niin ilmaantui päivän selvästi, miten välttämätön näiden totuuksien
selvittäminen juuri nyt oli.

V. 409 oleskeli eräs britannialainen munkki, nimeltä _Pelagius_
Roomassa. Hän oli oppinut, ulkonaisessa elämässään hyvin nuhteeton
mies sekä nautti suurta kunnioitusta kaikilta, jotka hänen tunsivat.
Pelagius oli elänyt kaiken aikansa luostarissa ja koko hänen
kristillinen katsantotapansa oli jähmettynyt munkkilaissiveyden
ahtaan kuoren alla. Ei mikään törkeä, julkinen synti kalvanut hänen
omaatuntoansa, ja Jumalalle oli hän muka koko elämänsä pyhittänyt.
Vuosien vieriessä oli hän yhä enemmän alkanut tyytyä omaan itseensä
sekä eksynyt luottamaan omaan siveelliseen voimaansa. Roomaan
tultuansa, tutustui hän tuon etenkin Augustinuksen kannattaman, aivan
vastakkaisen opin kanssa, jonka mukaan ihminen omasta voimastaan
on kelvoton kaikkeen hyvään. Pelagiukselta puuttui kristillistä
elämänkokemusta, hän ei päässyt käsittämään kristinuskon ydintä,
sillä "Jumala seisoo ylpeitä vastaan". Pitäen Augustinuksen oppia
muka vääränä ja vaarallisena jo siitäkin syystä, että useat ihmiset
väärinkäyttivät sitä lihallisten himojensa ja siveellisen hitautensa
peitteeksi, rupesi Pelagius saarnaamaan ankaraa siveysoppia,
kehottaen ihmisiä pyrkimään autuuteen siveellisen tahdon voimalla.
-- Pelagiuksen harha-opin pääpiirteet ovat seuraavat: Ensimmäisten
ihmisten syntiinlankeemus on vahingoittanut ainoastaan heitä,
vaan ei heidän jälkeisiään; ihminen syntyy vielä nytkin maailmaan
turmeltumattomana, s.o. heikontumattomalla voimalla valitsemaan
hyvää taikka pahaa; epäilemättä on synti yleinen ihmiskunnassa,
mutta tämä tulee huonoista tavoista ja pahasta esimerkistä, eikä
suinkaan siitä, että ihminen muka itse olisi turmeltunut ja hyvään
kykenemätön; päinvastoin voi jokainen omasta voimastaan voittaa
synnin, kehittyä siveelliseen täydellisyyteen sekä saavuttaa
ijankaikkisen elämän; on löytynyt ja voipi vastakin löytyä
synnittömiä ihmisiä; Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ei siis ole
ehdottomasti välttämätön kenellekään, se on vain hyödyllinen, tarjoen
meille täydellisen siveellisen esikuvan, joka kehottaa meitä syntiä
karttamaan ja siveyttä noudattamaan, jotta me ansaitsisimme syntien
anteeksiantamisen ja ijankaikkisen elämän. -- Pelagiuksen oppi
julistettiin harhaopiksi Efesuksen kirkolliskokouksessa (431).

Perustuen raamatun horjumattomaan sanaan, jonka hänen omatuntonsa ja
koko hänen elämän kokemuksensa todisti oikeaksi, alkoi Augustinus
vastustaa tätä vaarallista harhaoppia. Hän opetti seuraavaan tapaan:
Ihminen luotiin mahdolliseksi kaikkeen hyvään, mutta hän saattoi
myös väärinkäyttää tuota vapaata tahtoa, jolla Jumala oli hänen
varustanut. Jos hän olisi valinnut hyvän ja hylännyt pahan, niin
olisi hän kehittynyt täydelliseen vapauteen: hänen tahtonsa olisi
siihen määrin harjaantunut hyvää noudattamaan, ettei hän enää olisi
saattanutkaan syntiä tehdä. Mutta Aadam lankesi syntiin, tuottaen
täten itsellensä kuoleman ja ijankaikkisen kadotuksen, josta hän
ei omin voimin mitenkään voinut itseänsä pelastaa. Aadamissa ovat
kaikki ihmiset syntiä tehneet; hänen turmeluksensa ja kadotetun
tilansa ovat kaikki hänen jälkeisensä häneltä perineet. Syntyessään
maailmaan on ihminen perinpohjin turmeltunut, ainoastaan pahaa,
vaan ei mitään hyvää, voi hän omasta voimastansa tuntea, ajatella,
tahtoa, tehdä, ollen tässä tilassa kuoleman ja ijankaikkisen
kadotuksen oma. Tästä pohjattomasta onnettomuudesta voi _ainoastaan_
Jumalan armo ihmisen pelastaa: Jesus Kristus on tullut maailmaan
syntisiä pelastamaan, itse he eivät voi pelastukseensa ensinkään
mitään. -- Näin pitkälle on Augustinus oikeassa, emmekä saata muuta
kuin ihmetellä sitä hengellistä valistusta ja syvää tarkkuutta,
jolla hän kehittää näitä kristinuskon perustotuuksia, joille hänen
aikuisensa kirkonoppi jo oli käynyt miltei kokonaan vieraaksi,
mutta valitettavasti on hän uskonnollisen järjestelmänsä lopussa
eksynyt pois oikealta uralta. Koska siis -- niin hän näet kysyy --
Jumalan armo vaikuttaa kaikki, eikä ihminen itse voi pelastustansa
tahtoakaan, vielä vähemmin mitään sen saavuttamiseen vaikuttaa,
mikä on syynä siihen, että toiset ihmiset tulevat autuaiksi, toiset
joutuvat kadotukseen? Himmentymättömän elävästi muistaa hän, miten
hän vuosi vuodelta pakeni, vastusteli, kammoksui Jumalan armoa,
kunnes se "vastustamattomalla voimalla" hänen voitti, käänsi ja
otti holhottavaksensa. Tästä hän ei pääse mihinkään; -- hän tutkii,
miettii, ajattelee, kunnes hän, ykspuolisesti käsittäen muutamia
raamatunkohtia, järkensä avulla johtuu seuraavaan päätelmään: Jumala
on ijankaikkisessa neuvossaan päättänyt pelastaa toiset ihmiset,
kadottaa toiset. -- Edellisiin vaikuttaa Hänen armonsa ja rakkautensa
vastustamattomalla tavalla, jälkimmäisiä kohtaan ilmaisee Hän pyhän
vanhurskautensa. -- Lohduton, toivoton on tämä oppi. Jesuksen
Kristuksen Isän, "joka tahtoo kaikkia ihmisiä autuaaksi ja että
he totuuden tuntoon tulisivat", Hänen, joka ei säästänyt ainoata
Poikaansa, voidaksensa pelastaa ihmiset synnistä, kuolemasta ja
perkeleen vallasta, väittää hän siis olevan armahtamattoman Jumalan,
joka mielivaltaisesti, vaan ei rakkautensa määräämänä, tuomitsee
ja säästää, hukuttaa ja pelastaa. Itse kammoksui Augustinus tätä
uskonoppinsa toivottoman kolkkoa ja kovaa johtopäätöstä eikä
hän hirvennyt sitä likemmin selittää eikä pitemmälle kehittää.
Ainoastaan sen lisäyksen hän siihen teki, että Jumala vasta
syntiinlankeemuksen jälkeen on valinnut toiset ihmiset armonsa,
toiset vanhurskautensa esineeksi. Kuinka turmeltunut ja kaikkeen
hyvään mahdoton inhimillinen luonto onkin, täytyy meidän kuitenkin
raamatun todistuksen mukaan olettaa, ihmisen pelastuksen siinä määrin
riippuvan hänen tahdostaan, että hän, Jumalan armahtavan kutsumuksen
etsintänä, saattaa joko korottaa kättänsä hänelle valmistettua ja
tarjottua pelastusta vastaanottamaan taikka, omaan itseensä tyytyen,
yhä edelleen poistua Herrasta. Tätä Augustinus ei myönnä, pitäen
väitöstä turmeltuneen ihmisluonnon puolustamisena ja jumalallisen
armon halveksimisena, vaikkei sille ihmiselle, joka omistaa tämän
Jumalan hänelle tarjooman avun, jää enempää ansiota, kuin kuolemaan
tuomitulle, joka suostuu hyväksensä käyttämään esivallan hänelle
julistaman armoitussanoman. Lausuihan Vapahtaja itse: "Jerusalem,
Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivillä surmaat ne, jotka
sinun tykös lähetetyt ovat! kuinka usein minä tahdoin koota sinun
lapses, niinkuin kana kokoo poikansa siipeinsä alle? ja te ette
_tahtoneet_", siten todistaen, että Jumalan kaikille ihmisille
valmistava pelastus voi olla siunaukseksi ainoastaan niille jotka sen
_tahtovat_ ottaa vastaan.

Luonnollista oli, että Augustinuksen oppi Jumalan
edeltäkäsin-määräämisestä herätti suurta huomiota ja sekasortoa.
Toiset joutuivat kokonaan epätoivon valtaan, toiset käyttivät
sitä suruttoman elämänsä puolustuksena, arvellen tarpeettomaksi,
turhaksi ajatella ja rukoilla sielunsa pelastusta, koska ihmisen
tulevaisuus ja lopullinen kohtalo kuitenkin on edeltäkäsin määrätty.
Vaikea, mahdoton oli Augustinuksen tyydyttää kaikkia niitä, jotka
tämmöisten väitösten johdosta vaativat häneltä tarkempaa selitystä.
Hän kyllä koetti vastata, lausuen muun ohessa: "ei kenkään voi
tietää, autuuteenko vai kadotukseenko Jumala on hänen määrännyt;
sentähden älköön kukaan antautuko epätoivoon taikka lihalliseen
suruttomuuteen, vaan eläköön jokainen uskossa;" mutta ei ole hänen
puolustuksensa tyydyttävä. Päinvastoin täytyy meidän myöntää, että
Augustinus tätä kysymystä koskevissa väittelyissä huonosti kannatti
ajattelijamainettansa. Mutta tämä on hänen sydämmensä syy, joka
-- me uskallamme sen väittää -- ei milloinkaan hyväksynyt eikä
omistanut tuota hänen järjestelmänsä lohduttoman kovaa oppia Jumalan
edeltäkäsin-määräämisestä, jonka hänen järkensä johdonmukaisesti
eksyi oikeaksi olettamaan.

Selvittämällä oppia perisynnistä, ihmisluonnon kerrassaan
turmeltuneesta tilasta sekä Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa
on Augustinus tuntuvammin kuin mikään muu kirkkoisä vaikuttanut
kristillisen tunnustuksen kehittämiseen raamatun mukaan, jos kohta
hänen oma aikakautensa jo oli poistunut niin kauas oikealta tieltä,
että se nimeksi vain saattoi omistaa hänen syvän oppinsa. Augustinus
oli kristitty sanan syvemmässä merkityksessä, hän ei suostunut
tekemään myönnytyksiä niiden eduksi, jotka kammoksuen karttavat tosi
kristillisyyden peruuttamattomia totuuksia ja sovittamalla koettavat
saada niitä jossakin määrin mukaantumaan ylpeän ihmissydämmen
pintapuolisten vaatimusten mukaan, eikä hän epäillyt kokonaan
paljastaa sen turmeltunutta tilaa, kuinka kovilta hänen sanansa
sitten kuuluivatkin kaikkien niiden korvissa, jotka, säälien omaa
itseänsä, ainoastaan puolittain tahtoivat alistua Jumalan sanan
tuomion alle. Sentähden ilmaantui Augustinuksen tunnustuksen rinnalla
eräs välittävä oppi, joka koki lieventää suuren kirkkoisän muka liika
jyrkkää väitöstä ihmisen turmeltuneesta tilasta, siten väittäen
Pelagiuksen oppia ainakin osaksi oikeaksi. Tämä uusi harhaoppi on
tunnettu _Semipelagiukselaisuuden_ nimellä. Sen etevin edustaja oli
_Massilian_ luostarin abboti _Johannes Cassianus_ (k. 432). Hän
opetti seuraavaan tapaan: Syntiinlankeemuksen jälkeen on ihmisluonto
kyllä turmeltunut, vaan ei kuitenkaan kokonaan syntiin kuollut. Se
on vain heikontunut ja sairas, taipuvainen hyvää tahtomaan, vaikka
kykenemätön sitä omin voimin harjoittamaan. Jos ihminen oikein
käyttää vapaata tahtoansa, saapi hän palkinnokseen Jumalan armon
avun, joka auttaa hänen omaa hyvää pyrkimistänsä, niin että hän
voipi kääntyä synnin palveluksesta elämän tietä vaeltamaan. -- Jo
Augustinus itse taisteli semipelagiukselaisuutta vastaan, osottaen
selvästi, ettei tämä ollut kuin pelagiukselaisuutta, vaikka hiukan
salatussa muodossa, ja hänen kuolemansa jälkeen jatkoivat hänen
ystävänsä taistelua. Vastustajat toivat esille kaikenlaisia syytöksiä
suuren kirkkoisän oppia vastaan, muun ohessa väittäen Augustinuksen
muka lausuneen, että Jumala on edeltäkäsin määrännyt toisia ihmisiä
syntiä tekemään. Monesti oli voitto kallistua semipelagiukselaisten
puolelle, kunnes _Arausion kirkolliskokous_ julisti heidät
harhaoppisiksi (529). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin myös
Augustinuksen opista Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä, vaan tämän
kysymyksen suhteen ei muuta päätöstä tehty kuin se, ettei Jumala ole
määrännyt ketään syntiä tekemään.

Näin hyväksyi siis sekä itäinen että läntinen kirkko Augustinuksen
syvän, raamatun selvän todistuksen mukaan kehittämän opin synnistä
ja armosta, hyläten nuo vaaralliset harhaopit, jotka koettivat
suistaa kristillistä tunnustusta ihmisen oman vanhurskauden
osottamalle petolliselle tielle. Omituista on nähdä, miten
kristikunta kaikkina aikoina on ollut taipuvainen eksymään juuri
tämän tärkeän kysymyksen suhteen. Nuo lukemattomat lahkot ja
erikoisseurat, joista kirkkohistoria tietää kertoa, ovat suurimmaksi
osaksi vain pintapuolisesti omistaneet sen totuuden, että ihminen
on köyhä syntinen sekä ettei hän milloinkaan saa unohtaa tätä,
jos hän toivoo pelastusta siltä Vapahtajalta, joka todistaa:
"autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen; autuaat
ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta".
Mutta tälle tunnustukselle ei ole ylpeä ihmissydän halukas pysymään
uskollisena, sillä siihen perehtyminen opissa ja elämässä tuottaa
joka päivä kuoleman vanhalle ihmiselle, eikä tämä ole altis luopumaan
vallastansa. Unohtaen Jesuksen sanat "se portti on ahdas, ja se
tie on kaita, joka vie elämähän", eksyi kirkollinen tunnustuskin
olettaman kristityn vaellusta maan päällä vanhalle ihmiselle
mieluisammaksi, kuin se Herramme muuttumattoman opetuksen mukaan
on. Niin -- vaikeaa on luopua omasta itsestänsä, kuolla synnille
ja elää Jumalalle! Lihalle ja verelle on tämä mahdotonta, Herra
Jesus yksin saattaa meille voiton antaa ja meidät perille viedä,
jos me, kokonaan epäillen omaa voimaamme, antaumme Hänen armonsa
hoidettaviksi. Tätä totuutta oppi Augustinus Pyhän Hengen koulussa
opissa ja elämässä maailmalle saarnaamaan. "Nöyryys" niin oli hänen
tapansa sanoa "on Jumalan valtakunnan ensimmäinen, nöyryys sen toinen
ja viimmeinen sääntö", ja tämä tunnustus, jonka todenperäisyyttä koko
hänen elämänsä hänen kääntymisestään asti todistaa, on hänen jalon
maineensa kauniin muisti. Se osottaa meille samalla, miksi hän oli
yksi noita "harvoja", jotka löytävät tuon ahtaan portin ja kaitaisen
tien, sillä nöyrille antaa Jumala armon. Totta on että kristikunta
vähitellen poistui Augustinuksen tunnustuksesta ja yhä enemmän
kallistui semipelagiukselaisuuteen, totta että koko keskiajan kirkko
käsitti opin synnistä ja armosta kokonaan tämän harhaopin kannalta,
mutta tämä seikka ei suinkaan vähennä tuon suuren kirkkoisän ansiota
kristillisen tunnustuksen kehittämisen suhteen. Kun uskonpuhdistuksen
valosa päivä vihdoin koitti keskiajan pimeästä, heräsi hänen oppinsa
uuteen eloon, sillä totuus ei voi milloinkaan kuolla, kuinka pitkäksi
ajaksi se sitten onkin unohtunut.

Paitsi ennen mainitut "tunnustukset" on Augustinus kirjoittanut
monta muuta arvokasta teosta, joista _"Jumalan valtakunnasta"_ ja
_"Kolminaisuudesta"_ nimiset kirjansa ovat etevimmät. Kaikissa
puhuu meille sama valtava, syvä henki; Jumalan sanan ohjaamana,
kehittyy Augustinus kirkkaudesta toiseen. Jos kysytään kielen
kauneutta, lauserakennuksen suloutta, vertausten rikkautta y.m.s.,
on Augustinuksella monta vertaista, eikä hän puhujana voi kilpailla
Ambrosiuksen ja Krysostomuksen kanssa, mutta jos ajatusten syvyyttä
lähdetään mittaamaan, ei kukaan vanhan kirkon suurista henkilöistä
apostolisen aikakauden loputtua voi vetää hänelle vertoja. Hänen
luonteensa muistuttaa paljo Paavalista, ja epäilemättä on tämä
apostoli enemmän kuin kukaan muu raamatun kirjailijoista vaikuttanut
häneen, vaikka Augustinus, totuutta kuin hän rakasti, sydämmessään
oli vakuutettu siitä, että kaikki raamatun kirjat ovat syntyneet
Pyhän Hengen välittömän ilmoituksen kautta, ja yhtä ehdottomalla
luottamuksella etsi viisautta niistä kaikista. Juuri kuuliaisuutensa
tähden _koko_ Jumalan sanalle kehittyi hän tuoksi suureksi
kirkkoisäksi ja jaloksi kristityksi, jonka vertaista ei joka aika
synnytä.



XV.

Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.


    Kallista korvas minun puoleeni, auta minua äkisti: ole minulle
    vahva kallio ja linna minua auttamaan.

    Sillä sinä olet minun kallioni ja minun linnani, ettäs siis sinun
    nimes tähden minua taluttaisit ja veisit;

    Ettäs minun kirvottaisit verkosta, jonka he minun eteeni
    virittivät, sillä sinä olet minun väkevyyteni. Ps. 31: 3-5.

Niiden vaiheiden ohessa, joista vasta olemme kertoneet, joutui
Rooman keisarikunnan perikato suurin askelin yhä lähemmäksi.
Kansainvaelluksen kuohuvat aallot levittivät kauhujaan paikasta
toiseen, eivätkä veltostuneen, turmeltuneen valtakunnan sotajoukot
jaksaneet rakentaa salpoja tuolle hävityksen hurjalle tulvalle, joka
oli määrätty toimittamaan vanhurskaan Jumalan tuomion vanhan maailman
mädänneissä oloissa. Ryöstäen, polttaen, tappaen kulkivat barbarit
maakunnasta toiseen, hävittäen ennen viljavat maat ja kukoistavan
sivistyksen kotiseudut autioiksi erämaiksi. Harvat paikkakunnat
olivat vielä säilyneet heidän ryöstöltänsä, vaan niihinkin ennätti
turmeluksen virta ennen pitkää. Yksi näitä maita oli Pohjois-Afrikan
maaherrakunta; sitä hallitsi tähän aikaan maaherrana mainio
_Bonifacius_.

Tultuaan synnintuntoon, oli tämä mies vaimonsa kuoltua aikonut
kokonaan luopua kaikista maallisista toimista sekä ruveta munkiksi,
mutta Augustinus oli hänelle selvittänyt, kuinka paljon enemmän hän
saattaisi hyödyttää Jumalan valtakuntaakin, jos hän pysyisi virassaan
ja näinä sekasorron aikoina vastakin kokisi puolustaa oikeutta, ja,
noudattaen jalon ystävänsä neuvoa, oli Bonifacius väsymättömästi
koettanut hoitaa virkaansa, kunnes ajan kehnous vaikutti häneenkin,
siten tuottaen hänelle itselle sekä sille maakunnalle, jonka
hallinto oli hänelle uskottu, mitä surkeimpia onnettomuuksia.
Kehnon Honoriuksen kuoltua (423) oli näet eräs _Johannes_ anastanut
valtaistuimen. Tämän puolustajana oli tuo kuuluisa roomalainen
sotapäällikkö _Aetius_, joka vanhastaan kadehti ja vihasi
Bonifaciusta. Johannes kuoli jo v. 425 ja nyt onnistui Honoriuksen
sisaren _Galla Placidian_ saada alaikäinen poikansa _Valentinianus
III_ Länsi-Rooman keisariksi. Luottamuksella tervehti Bonifacius
tätä hallitsijan-muutosta; hän oli vastustanut Johannesta ja
puolustanut nuoren Valentinianuksen oikeutta valtaistuimeen, eikä
hän saattanut pelätä mitään pahaa Placidialta, joka poikansa
alaikäisyyden aikana ohjasi hallitusta, kuinka epäluotettavat kaikki
valtiolliset olot tähän aikaan yleensä olivatkin. Mutta Aetius oli
juonikas, kavala mies eikä luopunut yrityksistään hankkiakseen
Bonifaciukselle perikadon. Viekkaasti sepittäen vehkeitään, onnistui
hänen ennen pitkää saattaa Bonifacius epäluulon alaiseksi hovin
silmissä. Noudattaen luultun ystävänsä neuvoa, kutsutti äkkinäinen,
malttamaton Placidia Afrikan maaherran Ravennaan, missä valtakunnan
hallitus tähän aikaan oli, tutkiaksensa oliko niissä huhuissa perää,
jotka kertoivat Bonifaciuksen valmistauvan kapinaan hallitusta
vastaan. Jos tämä noudattaisi kutsumusta -- muka selvitti Aetius
-- olisi huhu selvästi perätön; muussa tapauksessa olisi hallitus
hyvissä ajoin varonut suurta vaaraa. Vähän ennenkuin Bonifacius
sai Placidian käskyn kiirehtiä Italiaan, saapui hänelle kirje
Aetiukselta, joka muutamia vuosia oli teeskennellyt mitä uskollisinta
ystävyyttä häntä kohtaan; se kuului näin: "Sinulle on surma
valmistettu; Placidia on muuttanut mielensä. Sinua aiotaan houkutella
Italiaan, mutta jos Afrikasta lähdet olet kuoleman oma." Hetkeäkään
epäilemättä Aetiuksen ystävyyttä ja rehellisyyttä, kiivastui
Bonifacius hovin kiittämättömyydestä ja kurjan kehnosta käytöksestä,
antoi kopean vastauksen Placidian lähettiläille ja valmistautui
vastarintaan. Näin sortui onnettoman valtakunnan jaloin palvelija,
ajan turmeltuneen hengen ja noiden alituisten rettelöiden, juonien ja
ilkitöiden pettämänä kapinoitsijan kehnoa ammattia toimittamaan! Kun
Bonifacius ei tullut Italiaan, julisti hallitus hänelle sodan (427).
Koko maakunta varustautui puolustamaan jaloa maaherraansa, joka
alussa voitollisesti taisteli Rooman tänne lähettämiä sotajoukkoja
vastaan. Mutta käyttäen tilaisuutta alkoivat lähiseutujen raa'at
kansat hyökätä maakunnan viljaviin maihin, Rooman hallitus lähetti
uusia sotajoukkoja, ja Bonifacius älysi selvästi, ettei hän ajan
pitkään voinut kestää taistelussa. Synkäksi kävi hänen mielensä.
Tuo hänen ennen kukoistava maakuntansa, jonka viljavuus oli sille
hankkinut nimen "Rooman vilja-aitta", oli monessa paikoin autiona,
sen asukkaat nääntymäisillään sodan, ruton ja puutteen rasituksista.
Ajatellessaan rehellisiä ponnistuksiaan hänelle uskotun maakunnan
hyväksi, jota nyt perikato uhkasi, muistellessaan miten Rooman
hallitus oli palkinnut hänen uskollisuutensa ja hänen uutteran työnsä
isänmaan palveluksessa, julmistui Bonifacius silmittömästi, eikä
hän enää saattanut mieltänsä ensinkään malttaa. Kostoa vaati hänen
sydämmensä, säälimätöntä kostoa tuolle kurjalle hallitukselle, joka
yksin oli syynä kaikkeen tähän onnettomuuteen.

Haikealla surulla oli vanha Augustinus nähnyt ystävänsä Bonifaciuksen
lankeemuksen ja peläten vielä surkeampia seurauksia siitä,
kirjoitti hän hänelle kirjeen. Sitä lukiessamme, on meistä kuin
myrskyn raivotessa kuulisimme pyhän rauhan kuiskauksen siitä
maasta, jonka rannalla tämän elämän kuohuvat aallot laskeutuvat
lepoon. Lainaamme siitä muutamat sanat: "Poikani, oi rakas poikani"
kirjoitti Augustinus "muistele entistä elämääsi. Muista ken olet
ollut; muista miten sinä ensimmäisen vaimosi kuoltua lupasit pysyä
maailmassa ainoastaan sillä ehdolla, ettet maailmalta mitään
pyytäisi". Lempeästi, vaan vakavasti nuhdeltuaan Bonifaciusta niistä
onnettomista yrityksistä, joihin tämä oli ryhtynyt, jatkaa Augustinus
kirjeensä seuraavilla sanoilla: "Sinä kentiesi vastannet: minä olen
oikeassa; syy on niiden, jotka ovat minulle väärin tehneet. Sitä en
tiedä enkä voi sitä tutkia. Mutta muistapa ettei sinun tule ajatella
ainoastaan ihmisiä; sinä olet kristitty ja sinun on pelkääminen
vihoittaa Jumalaa. Luo silmäsi Kristukseen, joka on niin paljon
hyvää tehnyt ja niin paljon pahaa kärsinyt. Jos Rooman valtakunta on
sinulle tehnyt hyvää -- maallista ja katoavaista hyvää, jommoinen
se itsekin on -- niin älä kosta sille hyvää pahalla; jos se sinulle
pahaa on tehnyt, niin älä pahaa pahalla kosta. Mitä tehnetkin, pysy
Jumalalle uskollisena. Jos sinun vielä täytyy sotaa jatkaa, niin tee
se ainoastaan rauhaa tarkoittaen. Oi armahin poikani! kristillinen
rakkaus on minua vaatinut tätä sinulle kirjoittamaan. Pyhä raamattu
sanoo jossain paikassa: nuhtele viisasta, niin hän sinua rakastaa;
nuhtele hullua, ja hän vihaa sinua. Viisaallehan minä olen tahtonut
kirjoittaa"'.

Sopisi odottaa tämmöisten sanojen tehneen syvän vaikutuksen
jalomieliseen, kristinuskon vaatimuksiin perehtyneesen
Bonifaciukseen, mutta niin ei ollut. Hän oli jo niin kokonaan
antautunut viljan ja kostonhimon valtaan, ettei enää tiennyt
mitä teki. Gibraltarin salmen pohjoisella puolella oleskelivat
_Vandalilaisten_ hurjat joukot. Hävittäen, ryöstäen olivat
he kulkeneet paikasta toiseen, odottaen sopivaa tilaisuutta
päästäksensä yli salmen Afrikan rikkaita maita katsomaan. Kuten
moni muu kansainvaellusten kansoista, olivat Vandalilaisetkin
ruvenneet kristinuskoon, mutta että he ainoastaan nimeksi olivat
omistaneet evankeliumin sanan, sen todistaa heidän raakuutensa
ja julmuutensa, joka on tullut sananparreksi. Sitä paitsi olivat
he ariukselaisia ja vainosivat katolista kirkkoa taikauskoisten
pakanain mitä hurjimmalla vihalla. Tämmöinen oli se apu, johon
onneton Bonifacius, huolimatta omantuntonsa, järkensä ja jalon
ystävänsä Augustinuksen varoituksista, sortui turvaamaan. Kernaasti
tarjoutuivat Vandalilaiset häntä muka auttamaan hänen vihollisiansa
vastaan; Bonifacius toimitti heille laivaston ja Toukokuussa v.
429 astui Vandalilaisten kansa maalle Afrikan rannalle. Heidän
kuninkaansa _Genserik_ oli yhtä taitava virittämään eripuraisuutta
vihollisten kesken, kuin hän oli julma ja saaliinhimoinen. Pian sai
pettynyt maaherra katua varotonta, onnetonta yritystänsä, kun nuo
kutsutut vieraat, joihin maan syntyperäiset asukkaat sekä vainotut
Donatukselaiset joukottain liittyivät, rupesivat valloittamaan
roomalaista Afrikaa omaksensa. Ravennan hallituskin huomasi nyt,
vaikka myöhään, mille onnettomalle kannalle tuon ennen kukoistavan
maakunnan olot olivat joutuneet. Se toimitti lähettiläitä Afrikaan
tekemään sovintoa Bonifaciuksen kanssa, jonka kummallista käytöstä
oli ruvettu huomaamaan jonkun salaisen syyn vaikuttamaksi. Tämä
näytti lähettiläille Aetiuksen kirjeen. Kaikki kävi selväksi,
Bonifacius oli heti valmis sopimaan hallituksen kanssa, mutta
maakuntansa perikatoa hän ei sillä enää voinut estää, Voi, jos hän
olisi noudattanut Augustinuksen neuvoa -- nyt oli kaikki myöhäistä!
Sortunein sydämmin marssitti hän Rooman sotajoukot noita hurjia
rosvojoukkoja vastaan, vaan sotaonni oli hänen hyljännyt, barbarit
voittivat tappelussa, ja Bonifaciuksen täytyi vetäytyä Hippoon, jota
Vandalilaiset nyt rupesivat piirittämään.

Synkkiä pilviä oli kokoontunut taivaalle, mitä haikeinta huolta
täynnä olivat Augustinuksen viimmeiset päivät täällä synnin ja
kaikenkaltaisten onnettomuuksien laaksossa. Tuon tuostakin luopui
piispoja, Donatukselaisten ja Vandalilaisten pakottamina, vainotun,
sorretun kirkon yhteydestä, Augustinuksen varoituksia ei enää kuultu,
kaikki näytti ennustavan perikatoa koko hänen elämänsä työlle, ja
kauhistuksella kuuli hän piirittävien barbarilais-joukkojen hurjat
huudot kaupungin edustalta. Hän oli jo lähes 80 vuoden vanha,
lepoa ja rauhaa olisi hän tarvinnut, mutta sitä ei hänelle suotu;
ja pian oli hän kenties näkevä oman kaupunkinsakin perikadon,
missä neljäkymmentä vuotta oli työskennellyt Herran seurakunnan
palveluksessa. Mutta älkäämme kysykö miksi Herra ei säästänyt tätä
uskollista palvelijaansa näkemästä näitä kovan koetuksen synkkiä
päiviä, sillä väärin me siten kunnioittaisimme Augustinuksen muistoa.
Hän oli tottunut luottamaan pelastuksensa Jumalaan ja nöyränä
tyytymään sen Herran ihmeelliseen kuljetukseen, joka ei hylkää
niitä joiden uskoa Hän kärsimisten kuumassa pätsissä koettelee.
Usein kyllä, semminkin näinä hänen elämänsä viimmeisinä päivinä,
heräsi hänen nuoruutensa syntien kauhea muisti uudelleen, himmentäen
joskus häneltä ijankaikkisen elämän toivon, jonka kirkkaus niin
monesti oli täyttänyt hänen sydämmensä sanomattomalla ilolla, mutta
tämmöisinä hetkinä lausui hän turvallisesti: "Jumala on suurempi kuin
minun sydämmeni", tarttui yhä kovemmin kiinni kerjäläissauvaansa,
rukoili yhä hartaammin. Lukien Daavidin katumussalmeja, toivoi hän
apua, odotti pelastusta ainoastaan armon Jumalalta. Jota likemmäksi
ihminen lähestyy Herraa, sitä saastaisempi, syntisempi on hän omissa
silmissään; hänelle käy samoin kuin morsiamelle, joka Korkeassa
veisussa valittaa: "minä olen musta; päivä on minun polttanut".
Mutta tämä tunnustus on armoitetun sydämmen tunnustus, joka Jesuksen
Kristuksen tähden luottamuksella myöskin voipi sanoa "minä olen
sangen otollinen". Tämmöinen oli Augustinuksen usko ollut hänen
kääntymisestänsä asti, vaan ei esiinny se milloinkaan niin syvänä ja
kirkkaana, kuin hänen kuolinvuoteellaan. -- Augustinus oli rukoillut
Herraa säästämään häntä näkemästä Hippon perikatoa. Herra kuuli tämän
rukouksen; elokuussa v. 430 pääsi hän lepoon.

Pari vuotta myöhemmin perustivat Vandalilaiset valtakunnan
Pohjois-Afrikassa. Ei milloinkaan enää tointunut tämä jalojen
muistojen maa niistä onnettomuuksista, jonka alaiseksi se oli
joutunut. Sen monista mainehikkaista pojista oli Augustinus
epäilemättä suurin.



XVI.

Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous
Kalcedonissa (451.)


    Olkaat keskenänne yksimieliset. Älkäät itsestänne paljon pitäkö,
    vaan pitäkäät teitänne nöyräin kaltaisena. Älkäät itseänne ylön
    viisaana pitäkö. Room. 12: 16.

Nestoriuksen jälkeen oli eräs Cyrilluksen ystävä ja aleksandrialaisen
oppikunnan edustaja nimeltä _Proclus_ päässyt Konstantinopolin
piispaksi. Nestoriuksen puolustajat joko pakotettiin väkivaltaisesti
myöntämään kirkon menettelyä häntä kohtaan oikeaksi taikka erotettiin
virastansa. Ei ainoastaan Konstantinopolissa, vaan kaikkialla missä
vain Nestoriukselaisia löytyi vainottiin heitä kovasti. Etenkin
sai _Edessan_ koulu Mesopotamiassa, joka kannatti antiokialaisen
oppikunnan mielipiteitä, paljon kärsiä voitolle päässeen
vastapuolueen ahdasmielisen suvaitsemattomuuden tähden. Eräs sen
opettajista nimeltä _Barsumas_ pakeni Persiaan. Täkäläiset kristityt
ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja asettivat hänen _Nisibiksen_
piispaksi. Täällä syntyi pian kukoistava koulu, joka vaikutti paljon
persialaisen kirkon hyväksi. Joukottain pakenivat Nestoriukselaiset
tähän syrjäiseen maahan, missä he voittivat yhä suurempaa alaa,
kunnes koko persialainen kirkko _Seleuciassa_ (499) pidetyn kokouksen
päätöksen mukaan julkisesti tunnustihe nestoriukselaisuuteen. Uusi
kirkko, jonka jäsenet ottivat nimekseen _Kaldealaiset kristityt_,
levitti kristinuskoa aina _Itä-Indiaan_, ollen täten, vaikka
halveksittuna ja ylönkatsottuna, jumalallisen armon välikappaleena
evankeliumin julistamisessa kaukaisissa pakanamaissa. Vielä meidän
aikoinamme löytyy nestoriukselaisia erikoisseurakuntia Itä-Indiassa,
Mesopotamiassa ja Persiassa.

Voitolle päässyt aleksandrialainen puolue eksyi suvaitsemattomuutensa
ja hengellisen ylpeytensä pettämänä yhä kauemmas, paljastaen
pian oppinsa ykspuolisuuden mitä arveluttavimmalla tavalla. Mitä
antiokialaisten tunnustuksessa oli oikeata ja raamatun mukaista
se unohtui taistelun helteessä yhä enemmän, ja ylpeyteen yltynyt
voiton riemu tahtoi sen kokonaan sortaa. Eräs vanha arkimandrita
(luostarin johtaja) Konstantinopolissa nimeltä _Eutyches_ esiintyi
sillä opilla, ettei Kristuksella, Hänen ihmiseksi tultuaan,
olekaan kuin yksi luonto, sillä Hänen inhimillinen luontonsa on
sulannut yhteen jumalallisen luonnon kanssa ja siihen kokonaan
kadonnut. Tämä vaarallinen harhaoppi, joka kirkkohistoriassa on
tunnettu _monofysiläisyyden_ nimellä, kieltää siis Vapahtajamme
tosi ihmisyyden, täten kumoten raamatun selvän todistuksen, että
Kristus kaikissa oli meidän kaltaisemme paitsi siinä, ettei Hänellä
ollut syntiä. Herramme koko pelastustyö, Hänen alentumisensa,
kärsimisensä ja kuolemansa muuttuu, jos sitä arvostellaan tämän
harhaopin kannalta, tyhjäksi varjoksi, eikä saata se tuottaa rauhaa
kenellekään, joka, peläten Jumalan vanhurskautta, etsii apua
särjetylle sydämmelleen. Kuten odottaa sopii, herätti Eutycheksen
oppi suurta huomiota, ja moni etevä mies, muiden ohessa kirkkoisä
Teodoretuskin, rupesi sitä vastustamaan. Konstantinopolin patriarkka
_Plavianus_ kutsui kokoon kirkolliskokouksen Konstantinopoliin, missä
monofysiläisyys julistettiin harhaopiksi ja Eutyches erotettiin
kirkon yhteydestä (448). Mutta tämän puolustajana esiintynyt
Cyrilluksen jälkeläinen Aleksandrian patriarkkaistuimella,
vallanhimoinen, väkivaltainen ja kiivas _Dioskorus_, eikä aikaakaan,
niin tämä sai asiat kokonaan toisaalle kääntymään. Teodosius II:sen
käskystä kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Efesukseen, mutta jo
kutsumiskirjeestäkin saattoi ennakolta päättää, millä tavoin riitaa
aiottiin ratkaista. Siinä olivat, näet, muiden ohessa nämäkin
sanat luettavina: "Efesukseen kokoontuvan kokouksen tehtävänä on
kerrassaan hävittää Nestoriuksen harhaopin pirullinen juuri". Ei
kukaan saanut ottaa osaa keskusteluihin, jota ei varmaan tiedetty
Eutycheksen ystäväksi, ja puheenjohtajaksi määrättiin Dioskorus.
Huonot enteet kaikelle maltilliselle, puolueettomalle keskustelulle!
V. 449 nähtiin Efesuksessa outo näkö, joka ei ole omiansa herättämään
meissä korkeita ajatuksia tämän aikakauden pappien siveellisyydestä
ja kristillisestä mielestä. Kaupunkiin kokoontuneiden röyhkeän ylpeä
käytös pistää heti silmiimme ja heidän imarteleva luottamuksensa
keisarin armolliseen apuun herättää meissä inhoa. Miekka kädessä
vartioitsivat sotamiehet sitä kirkkoa, jossa kokous pidettiin, jotta
ei kenkään epäluulonalainen pääsisi sisään; raa'at merimiehet,
kiihkosat munkit olivat osallisina tässä surkeassa vartija-toimessa.
Me kysymme hämmästyneinä: tällä tavoinko aiotaan edistää totuuden ja
puhdasoppisuuden voittoa, tätenkö noudatetaan rauhanruhtinaan käskyä
-- Hänen opetustansa, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta? Mutta
kuinka toivottomalta kaikki näyttääkin, miten surkeasti Efesuksen
kokous suorittikin tehtävänsä, ei anna kirkon uskollinen Herra
totuuden lopullisesti sortua, vaikka Hän hetkeksi näyttää luovuttavan
valtikkansa valheen ja vääryyden ruhtinaalle.

Dioskorus avasi kokouksen vahvistamalla ensimmäisen ja kolmannen
yleisen kirkolliskokouksen päätöksen, saavuttaen täten alusta alkaen
läsnäolevissa suuren maineen puhdasoppisuuden edustajana. Häntä
kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella: "eläköön Dioskorus,
uskon jalo vartioitsija" kuului tänne kokoontuneen papiston huulilta.
Mahdotonta oli saada puhua sanaakaan nestoriukselaisen opin ja
Flavianuksen puolustukseksi. Kun _Dorylaieumin_ piispa _Eusebius_,
joka Flavianuksen kera kanteenalaisena oli kokouksessa saapuvilla,
yritti puhumaan Vapahtajan kahdesta luonnosta, kaikui häntä vastaan
huuto: "Eusebius hakattakoon kahtia, samoinkuin hän on jakanut
Herran kahteen osaan". Turhaan koettivat Rooman piispan _Leo Suuren_
tänne toimittamat lähettiläät kokouksen mietittäväksi esittää erään
mainitun piispan Flavianukselle kirjoittaman kirjeen, missä oppi
Kristuksen molemmasta luonnosta yhdessä persoonassa oli erinomaisen
taitavasti ja nerokkaasti esiteltynä: Dioskorus lykkäsi sen lukemisen
päivästä toiseen, silminnähtävästi siinä tarkoituksessa, ettei
kukaan pääsisi häiritsemään hänen mielivaltaisia tarkoituksiaan.
Kokouksen kantaa ja tuota puhdasoppisuuden muka suurta harrastusta
hyvin kuvaava on muun ohessa sekin seikka, että, kun erästä pappia
julkisesti syytettiin epäsiveellisestä elämästä, tätä pidettiin
niin vähäpätöisenä asiana, ettei sitä ryhdytty tutkimaankaan.
Kaikki tyytyivät Dioskoruksen selitykseen: "täällä ei ole kysymys
mistään muusta kuin puhtaan _opin_ voitosta". Syytöksenalainen
pappi sai pysyä virassaan, häntä ei kukaan tuominnut, mutta
Flavianus ja Eusebius suljettiin kirkon yhteydestä ja Teodoretus
ajettiin maanpakoon. Läsnäolijat pakotettiin nimensä kirjoittamalla
vakuuttamaan, että olivat hyväksyneet kokouksen päätöksen. Tarkasti
valvottiin, ettei kukaan saisi kirjoittaa yhtäkään poikkeavaa sanaa;
toisille annettiin allekirjoitettaviksi puhtaat paperit, jotka sitten
täytettiin, allekirjoittajain tietämättä, mitä niihin kyhäiltiin.
Eikä tässä kylliksi: Dioskorus kävi käsiksi Flavianukseen ja rääkkäsi
häntä niin pahasti, että vanhus muutaman päivän perästä heitti
henkensä. -- Parempaa nimeä tämä kokous ei ansaitse, kuin se, jonka
kirkkohistoria on sille antanut: _Efesuksen rosvokokous_.

Mutta ei saattanut kirkko jättää asiaa tälle kannalle. Rooman
piispanistuimella oli mies, joka, ollen totuutta rakastava, nerokas
ja oppinut, sitä paitsi kaikin voimin koetti kartuttaa piispallista
arvoansa. Tarkoitamme äskenmainittua Leo Suurta. Mielipahalla
ja inholla oli tämä seurannut Efesuksen kokouksen moitittavaa
ja häpeällistä menetystapaa, ja heti sen päätyttyä kääntyi hän
Teodosiuksen puoleen, rukoilemalla pyytäen häntä valvomaan sitä,
ettei Kristuksen evankeliumi raakojen väkivaltaisuuksien kautta
joutuisi sorron ja häväistyksen alaiseksi. Mutta keisari oli
hyväksynyt rosvokokouksen päätöksen eikä ollut kuulevinaankaan jalon
piispan pyyntöä. Kaikeksi onneksi kuoli hän jo seuraavana vuonna
(450), jättäen valtaistuimensa sisarellensa _Pulcherialle_, joka oli
naituna sotapäällikölle _Marcianukselle_. Nämä lupasivat Leolle, että
riitakysymys oli uudelleen tutkittava julkisessa kokouksessa. Leo
olisi suonut kokouksen pidettäväksi Italiassa, mutta Marcianus arveli
Konstantinopolin seutuja sopivammiksi ja määräsi kokouspaikaksi
Kalcedonin kaupungin. Tänne kokoontui v. 451 kristikunta _neljänteen
yleiseen kirkolliskokoukseen_. Osanotto siihen oli suurempi, kuin
mihinkään edelliseen kokoukseen; tänne saapui näet 630 piispaa --
kaikki itäisen kirkon edustajia, paitsi kaksi afrikalaista piispaa
ja Leo Suuren kolme lähettilästä. Täällä saattoi jokainen vapaasti
lausua ajatuksensa, ja heti kävi selväksi, ettei yleinen mielipide
suinkaan ollut Dioskoruksen eduksi, vaan että tämä väkivaltaisesti
oli laatinut Efesuksen kokouksen surkean päätöksen. Hän erotettiin,
näet, virastansa ja julistettiin kirkon pannaan, kenenkään lausumatta
sanaakaan hänen puolustukseksensa. Ne jotka olivat allekirjoittaneet
Efesuksen kokouksen päätöksen, vaan, katuen kurjaa heikkouttansa, nyt
tunnustivat rikoksensa, saivat sen anteeksi ja virkansa pitää.

Mitä itse pääkysymykseen s.o. tuohon pitkään riitaan Kristuksen
persoonasta tulee, niin laskettiin Leon yllämainittu kirje
keskustelun perustukseksi ja kysymys ratkaistiin siinä löytyvien
ohjeiden, riitakysymystä hyvin valaisevien viittausten mukaan.
Mainitsemme tässä kirjeen pääkohdat, huomauttamalla että Leo on
lainannut ajatuksen, osaksi sanatkin, Augustinukselta, jonka valtava
nero ja syvät mietteet siis tätäkin kysymystä ratkaistaessa oli
kirkolle suureksi avuksi: "Tosi ihmisen täydellisessä luonnossa
on Jumala syntynyt, täydellisenä oman luontonsa, täydellisenä
meidän luontomme puolesta. Hän pukeutui orjan muotoon, synnin häntä
saastuttamatta, ylensi ihmisyyden jumaluutta solvaisematta. Sillä
hänen itsensä paljastamisensa, jonka kautta näkymätön esiintyi
näkyväisenä, kaikkien Luoja ja Herra rupesi kuolevaisten kaltaiseksi,
oli armollista armahtavaisuutta eikä voiman puutetta. Kumpikin
luonto säilyttää täydellisen omituisuutensa. Samoinkuin ei Jumalan
muoto tee orjan muotoa mahdottomaksi, ei orjan muotokaan halvenna
Jumalan muotoa. Hän, joka on tosi Jumala, on tosi ihminenkin, sillä
inhimillinen alhaisuus ja jumalallinen korkeus ovat Hänessä toisiinsa
yhtyneet, Kumpikin luonto toimittaa yhteydessä toisen kanssa mitä
kummallekin on omituista. Toinen ilmaantuu kirkkaudessa ihmetöissä,
toinen häväistyksen alaisena. Hän, joka ihmisenä on perkeleen
kiusauksen esineenä, vastaanottaa Jumalana enkelein palveluksen.
Isota, janota, väsyä, nukkua, se on selvästikin inhimillistä. Mutta
ravita viisituhatta ihmistä viidellä leivällä, vakavin askelin
kulkea meren aalloilla, asettaa myrskyt -- se on jumalallista.
Niinkuin ei sama luonto saata itkien kaivata kuollutta ystävää ja
jälleen herättää häntä, hänen oltua kolme päivää haudassa, niin
ei myöskään sama luonto saata todistaa: 'Minä ja Isä olemme yksi'
ja 'Isä on minua suurempi'. Persoonan eksyyden vuoksi, joka on
olemassa kahdessa luonnossa, sanotaan ihmisen pojan astuneen alas
taivaasta ja Jumalan pojan tulleen lihaksi neitsyn kautta". -- Kauan
keskusteltuaan tästä vaikeasta kysymyksestä, päätti kokous, hyläten
sekä nestoriukselaisuuden että monofysiläisyyden ykspuolisuudet, että
_Kristuksen yhdessä persoonassa on kaksi luontoa sekaantumatta ja
muuttumatta, mutta liestymättä ja eriämättä toisiinsa yhtyneinä._

Taas oli siis totuus voittanut. Oppi Kristuksen persoonasta oli
tarkan tunnustuskaavan kautta määrätty pitkäksi ajaksi; vasta
uskonpuhdistuksen aikana ruvettiin sitä uudelleen tutkimaan ja
kehittämään Kalcedonissa tehdyn tunnustuksen hyvällä perustuksella.
Meidän täytyy ihmetellä sitä tarkkuutta, suurta oppia ja neroa, jolla
silloisen kirkon edustajat selvittivät tuota uskonoppimme miltei
vaikeinta kohtaa, ja kuka kristitty ei ole altis ylistäen kiittämään
kirkon uskollista Herraa, joka kaiken inhimillisen heikkouden ja
synnin uhallakin niin voitollisesti taisteli totuuden puolesta, Jos
milloinkaan, niin on meidän tässä myöntäminen, että kunnia on Herran
eikä ihmisten, sillä mitä surkeimmalla tavalla paljastaa kristikunta
juuri näiden vaiheiden ohessa turmeltuneen tilansa. Missä ovat tuon
kehutun puhdasoppisuuden hedelmät, joita paitsi se ei ole kuin paljas
kuori vain? Maailman rakkaus, ylpeys, tora, riita, kateus, ihmispelko
ja ylöllinen elämä tahraa, turmelee kaiken hengellisen elämän: usko
sammuu, toivo eksyy, rakkaus jähmettyy. Kun keisari saapui kokouksen
päätöstä vahvistamaan, tervehdittiin häntä näillä sanoilla: "eläköön
jumalallinen keisari, uusi Konstantinius" Maalliseen ruhtinaasen oli
kirkko turvaunut kokousta alotettaessa, samaa ruhtinasta se kiitti
totuuden voitosta! Ja miten tarkkaan oppi Kristuksen persoonasta
määrättiinkin, sai neitsy Marian jumaloiminen juuri tässä kokouksessa
julkisen vahvistuksensa, täällä kun hyväksyttiin nimitys "Jumalan
äiti". Tästä ajasta alkaen omistettiin Vapahtajamme äidille yhä
suurempi kunnioitus, ja häntä ruvettiin pitämään välittäjänä Jumalan
ja ihmisten välillä.



XVII.

Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.


    Katso Herran, Herran silmät näkevät syntisen valtakunnan, niin
    että minä sen juuri maan päältä peräti kadotan, vaikka en minä
    kuitenkaan Jaakopin huonetta ratki kadota; sanoo Herra. Am. 9: 8.

Näiden vaiheiden ohessa esiintyvät Länsi-Rooman keisarikunnan
kuolemanenteet vuosi vuodelta yhä selvemmin. Sen maakunnissa,
Galliassa, Britanniassa, Hispaniassa ja Afrikassa asui germanilaisia
kansoja, "liittolaisina" taikka julki-vihollisina määräten kaikki
olot mielensä mukaan, ja mahdoton on kuvailla sitä hajanaisuutta,
sitä henkistä ja aineellista kurjuutta, joka on havaittavana
kaikkialla tuossa ennen mahtavassa valtakunnassa. Itse Italiaankin
tunkeutuivat barbarit tuon tuostakin, siten selvästi osottaen, ettei
Rooman suuruus enää ollut kuin tyhjä nimi, jota ei kukaan pelännyt.
V. 410 marssitti _Länsi-gotilaisten_ kuningas _Alarik_ sotajoukkonsa
"ikuisen" kaupungin edustalle, valloitti yöllisellä rynnäköllä
tuon "voittamattoman" Rooman, joka ei kahdeksaan vuosisataan ollut
nähnyt vihollisia muuriensa sisäpuolella. Kolme päivää kaupunkia
ryöstettiin, ainoastaan kristittyjen kirkkojen kalliit koristukset
ja kultaiset astiat säästettiin. Viidennen vuosisadan keskipalkoilla
lähti _Hunnilaisten_ kuningas _Attila_, tuo "Jumalan vitsa", jonka
paljas nimi oli kansainvaellusten hirveisiin verenvuodatuksiin
tottuneen aikakauden kamalin kauhu, kauan oltuaan Itä-Rooman
vitsauksena, läntistä keisarikuntaa miekan terällä valloittamaan.
Ryöstäen, polttaen, hävittäen kulki hän aina Loire-joelle asti,
kunnes Aetiuksen kuuluisa voitto _Katalaunian tasangolla_ (451)
keskeytti hänen voittoretkensä. Paluumatkalla poikkesi Attila,
joka ei suinkaan pitänyt itseään voitettuna, Italiaan, marssittaen
sotajoukkonsa Roomaan asti. Mitä kurjimmalla tavalla paljastaa
keisarikunta kykenemättömyytensä tätä, samoinkuin lukuisia muita
vihollisiansa vastustamaan, se on kuin kuoleman kanssa taisteleva
vanhus, joka ei enää jaksa kättänsäkään nostaa. Ruostunut, murtunut
on Rooman ennen voittosa miekka; veltostunut, voimaton sen kansa.
Mutta Attilan uhatessa tuota "ikuista kaupunkia", astuu sen
muurien takaa häntä vastaan aseeton mies, jota barbari ei kykene
vastustamaan, siten antaen meidän aavistaa, että Rooman mahtavuuden
aika ei vielä ole mennyt, vaikka se vastedes esiintyy aivan toisella
tavalla kuin ennen. Tämä mies on Rooman piispa _Leo Suuri_. Hänen
arvokas käytöksensä ja vakava puheensa teki niin syvän vaikutuksen
Attilaan, että tämä ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana suostui
rauhaan sekä poistumaan Italiasta.

V. 440 oli tämä Leo päässyt Rooman piispaksi. Hän on sama mies,
joka niin tuntuvasti otti osaa Kalcedonin kirkolliskokoukseen, ja
koko hänen käytöksensä osottaa selvästi, että hän piti itseään
etevämpänä kirkon kaikkia muita palvelijoita sekä vaati itselleen
vastaavaa kunnioitusta. Samaan suuntaan olivat muutkin Rooman
piispat jo ennen Leon aikoja työskennelleet, vaikka tämä heidän
tarkoituksensa ei vielä niin selvästi esiintynyt. Tällainen vaatimus,
jolle "ikuisen kaupungin" vanha maine lisäsi voimaa, perustui siihen
väärään käsitykseen, että muka Vapahtaja, lausuessaan Pietarille
"tälle kalliolle tahdon minä seurakuntani rakentaa" oli hänelle
uskonut koko kirkon hallituksen ja ikäänkuin määrännyt hänen muiden
apostolein ruhtinaaksi. Tähän liittyi se taru, että mainittu
apostoli oli ollut Rooman seurakunnan ensimmäinen piispa. Hänen muka
jälkeläisinä tahtoivat Rooman piispat itselleen omistaa kirkollisen
ylimysvallan. Myöntää täytyy sitä paitsi, että sikäläiset piispat
usein olivat eteviä miehiä, jotka uskonnollisissa riitakysymyksissä
tavallisesti kannattivat oikeata mielipidettä, ja tämä seikka
lainasi heidän vallanhimoisille vaatimuksilleen oikeuden varjon
ainakin taikauskoisen kansan silmissä. Millä tavoin papistokin jo
tähän aikaan käsitti Rooman piispan aseman kristikunnassa todistaa
muun muassa seuraava seikka. Kun Leon kirje luettiin Kalcedonin
kokouksessa, huusivat kokouksen jäsenet riemastuneina: "tuo on isien
usko, apostolein usko. Kirottu olkoon jokainen, joka ei myönnä
oikeaksi mitä pyhä Pietari on puhunut Leon suun kautta". -- Leo oli
oppinut, vakaa, taipumaton ja nerokas mies; suuremmalla menestyksellä
kuin kukaan ennen hänen aikojaan hän kaikin voimin kartuttaa Rooman
piispanistuimen mainetta. Syntymäisillään on _paavikunta_, sen enteet
ovat jo näkyvissä, vaikka sen mahtavuuden-aika vielä piileilee
tulevaisuuden hämärässä. -- Leo suuri kuoli v. 461.

"Minne Attilan hevosen jalka koski, siinä ei enää ruohoa kasvanut"
sanoo vanha sananlasku. Voimakaskin valtakunta olisi työläästi
tointunut tämmöisistä vammoista, ja sitä paitsi uhkasivat onnetonta
keisarikuntaa lukemattomat muut viholliset. Vandalilaisetkin tulivat
Afrikasta, jonka maakunnan he, kuten tiedämme, olivat valloittaneet,
hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät kaupunkia neljätoista päivää (455).
Keisarikunta ei enää yrittänytkään pitää itsestänsä huolta; muutamia
vuosia vain kestää vielä sen pitkää kuolemankamppausta, kunnes
rugilainen _Odoaker_ tekee siitä lopun (476).

Toisten kansain verellä ja kyyneleillä oli Rooman keisarikunta
mahtavuutensa perustanut, suuruutensa saavuttanut; mutta kalliina
perintönä jäi roomalais-kristillinen sivistys vastaisten sukupolvien
nautittavaksi, ja aikojen kuluessa oli Tiberin kaupunki vielä
toistamiseen, mutta tällä kertaa hengellisillä aseilla maailman
valloittava. Sentähden lausui jo Leo Suuri eräässä saarnassa:
"pakanallinen Rooma voitti maan, valloitti meren; Pietarin istuimen
kautta pääsi se kristityn maailman ruhtinattareksi, ja vallitsee
nyt jumalallisen uskonsa kautta laajemmalta, kuin ennen maallisella
vallallaan". -- Herra pelasti "Jaakopin huoneen" joutumasta
tuohon yleiseen perikatoon, johon koko sivistynyt maailma hukkui,
armollisesti suojellen kirkkoansa, vaikka se ylpeytensä ja maallisen
mielen pettämänä oli eksyvä kauas, kauas oikealta tieltä.



XVIII.

Länsimaiden munkkilaitoksen alku.


    -- pysykäät siinä vapaudessa, jolla Kristus meitä vapahtanut on,
    ja älkäät -- teitänne sekoittako orjuuden ikeesen. Gal. 5: 1.

Kuten tiedämme oli munkkilaitos, tuo merkillinen, vuosisatojen
kuluessa varsin tärkeä ilmiö kristikunnan historiassa, syntynyt
itämaissa. Erakkoelämästä sai se alkunsa ja kehittyi vähitellen
järjestetyiksi yhtiöiksi, kehottaen lukemattomia ihmisiä luopumaan
maailmasta ja antautumaan hiljaiseen, miettivään, hartaudelle ja
rukoukselle pyhitettyyn elämään, kaukana julkisuuden meluavista
oloista. Työläästi saavutti se kannatusta länsimaiden kansoilta, nämä
kun luonteeltaan olivat taipuvaiset toimintaan ja käytännöllisyyteen.
Ajanvaiheet vaikuttivat kuitenkin, että sitä täälläkin vähitellen
ruvettiin suosimaan. Me tiedämme minkä vaikutuksen kertomus
"pyhästä" Antoniuksesta teki Augustinukseen, eikä hän ollut ainoa,
jonka sydämmessä erakkojen esimerkki herätti yksinäisyyden ikävää.
Päinvastoin kävi mieltymys munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään
vuosien vieriessä yhä yleisemmäksi länsimaissakin. Tuo ääretön
tapainturmelus, kristittyjen siveellinen velttous, barbarein
alituiset hyökkäykset Rooman alueelle, joiden hävityksille ja
ryöstöille kaikki seudut olivat alttiit -- kaikki saarnasi
voimakkaasti maallisen elämän viheliäisyydestä, kehottaen ihmisiä
vetäytymään yksinäisyyteen, siten kokonaan irtautuaksensa tämän
maailman katoavaisista tavaroista, sen pettävistä unelmista ja
toiveista. Etevimmät henkilöt, kuten Augustinus, Ambrosius y.m.
puolustivat munkkilaisuutta ja asettivat yksityisen elämänsä sen
vaatimusten mukaan. Semminkin Hieronymuksen esimerkki houkutteli
monen, yhteiskunnan monivärisiin, häiritseviin oloihin kyllästyneen
miehen ja naisen jättämään hyvästi kotiseudulle ja etsimään
rauhallisemman asunnon kaukaisissa itämaissa, missä yksinäisyys,
pyhien muistien vartioimana, muka voimakkaammin korotti heidän
ajatuksensa taivasta kohti.

Ajan henki synnytti vähitellen luostareita länsimaissakin. Niitä
perustettiin lukuisasti Italiassa, Afrikassa ja Espanjassa. Galliassa
saavutti etenkin tuo ennen mainittu Toursin piispa Martinus suuren
maineen luostarein perustajana ja niiden innokkaana suosijana. Kun
hän kuoli, saattoi 2000 munkkia hänen ruumiinsa hautaan. Mutta
länsimaiden munkkielämän järjestäjä ja varsinainen perustaja oli
_Benediktus Nursialainen_. Roomassa oleskellessaan, kävi hän
murheelliseksi sielunsa tilasta ja päätti paeta yksinäisyyteen,
vaikka hän tähän aikaan vielä oli hyvin nuori. Matkallansa saapui hän
Neapelin läheisyydessä olevaan jylhään erämaahan: se miellytti häntä
ja hän päätti elää täällä erakkona. Asunnokseen valitsi hän erään
kolkon vuorirotkon, minne läheisyydessä asuvat munkit toimittivat
hänelle ruokaa; vaatteena oli hänellä vain lammasnahka. Tuosta
yksinäisestä miehestä alkoi pian kuulua kummallisia kertomuksia.
Munkit olivat kuulleet hänen huokailevan ja vaikeroivan sekä nähneet,
miten hän tuon tuostakin alastonna heittäysi orjantappurapensaisiin.
Muiden ihmisten ei ollut onnistunut saada häntä nähdä, paitsi
muutamien paimenten, jotka säikähtyneinä kummallisen ilmiön kamalasta
ulkonäöstä luulivat hänen eläimeksi. Tällä tavoin saavutti hän
päivä päivältä yhä suuremman maineen: hänen pyhyytensä oli kuulusa
koko seudussa. Kun erään lähellä olevan luostarin johtaja sattui
kuolemaan, pyysivät sikäläiset munkit Benediktusta abbotiksensa. Tämä
alussa kieltäysi vastaanottamasta virkaa, arvellen munkkien piankin
katuvan vaalia, mutta kun nämä eivät luopuneet pyynnöstänsä, suostui
hän vihdoin vaikka epäillen muuttamaan heidän luostariinsa. Pian sai
Benediktus katkerasti katua, että hän oli jättänyt piilopaikkansa
vuoren rotkossa. Munkit, näet, eivät tyytyneet uuteen abbotinsa
ylen ankaraan komentoon, hänen vaatimuksensa kävivät heille päivä
päivältä yhä tukalammiksi ja he alkoivat miettiä, mitenkä he
pääsisivät hänestä. Kun ei muista neuvoista näkynyt apua olevan,
päättivät he myrkyttää hänen. Benediktus huomasi hankkeen, jätti
haikein sydämmin hyvästi munkeille ja palasi takasin luolaansa.
Kuulusan miehen yhä kasvavan maineen kehottamina, saapui samaan
seutuun paljo erakoita, eikä aikaakaan, niin syntyi täällä luostari
toisensa perästä. Mutta Benediktus ei enää viihtynyt näillä paikoin;
hän päätti lähteä muualle. _Monte-Kassinon_ vuorella näki hän vanhan
linnan rauniot, seutu oli mitä kauniimpia, lähellä sivistynyttä
maailmaa, ja kuitenkin siitä eroitettuna, jylhien vuorien, rämeiden
ja syvien laaksojen ympäröimänä kun se oli. Tänne hän päätti perustaa
luostarin, aavistamatta kuitenkin, minkä suuren maineen se piankin
oli saavuttava, Monte-Kassinon luostari kohosi, näet, ennen pitkää
länsimaiden luostarein malliksi, eikä mikään luostari ole tullut
niin kuulusaksi, kuin se. Tietysti ei paikka tätä vaikuttanut, ei
Benediktuksen mainekaan, vaan pääasiallisesti ne säännöt, joilla
hän järjesti ja ohjasi sikäläisten munkkien elämän. Nämä säännöt
valmistuivat v. 529. Koska länsimaiden munkkilaitos suurimmaksi
osaksi mukaantui näiden ohjeiden mukaan, mainittakoot tässä muutamat
niiden pääkohdista:

Jokaiselle, joka ilmoitti itsensä luostariin otettavaksi, tehtiin
sisäänpääsö niin vaikeaksi kuin mahdollista. Monta päivää
nöyryytettiin munkiksi pyrkijää kaikin tavoin; sitten hän vierasten
huoneesta käskettiin nuorten munkkien huoneesen, missä joku vanha
munkki kertoi hänelle, miten vaikea se tie on, joka viepi Jumalan
luokse. Jos hän pysyi päätöksessään, sai hän jäädä luostariin.
Hänelle luettiin munkki-säännöt, jotka kerrottiin kuuden ja sitten
neljän kuukauden perästä. Jos tyydyttiin hänen käytökseensä,
pidettiin häntä soveliaana pääsemään munkiksi. Omaisuutensa antoi
hän luostarille tahi köyhille. Sitten kirjoitti tahi kirjoitutti hän
anomuskirjansa, jossa hän sitoutui pitämään munkkilupaukset. Nämä
kerrottuansa luostarin rukoushuoneesen kokoontuneen veljeskunnan
kuullen, laski hän anomuskirjansa alttarille, jonka alla pyhien
jäännökset olivat, jotta nämäkin olisivat hänen lupauksensa
todistajina. Tästä hetkestä oli hän munkkina luostariin sidottuna.

Seitsemän kertaa vuorokaudessa pidettiin jumalanpalvelus.
Välitunneilla toimittivat munkit käsitöitä taikka viljelivät
luostarin maata; abboti valvoi tarkasti heidän työtänsä; laiskuutta
pidettiin kaiken paheen siittäjänä. Ainoastaan sairaat saivat syödä
lihaa; toiset nauttivat ravinnokseen kasveja, munaa ja kalaa. Aterian
aikana, jonka kestäessä mitä suurin hiljaisuus vallitsi, luki
yksi veljistä ääneen raamatusta tahi jonkun katolisen kirjailijan
kirjoittamasta kirjasta. Pieninkin poikkeus munkki-säännöistä
rangaistiin ankarasti. Syyllinen sai yksityisen tahi julkisen
nuhteen; jos hänen rikoksensa oli törkeä, täytyi hänen kärsiä nälkää,
taikka suljettiin hän veljeskunnan yhteydestä, taikka rangaistiin
ruumiinkurituksella, rikoksen laadun mukaan. Se, joka oli erotettu
veljeskunnasta, ei saanut pitää kanssakäymistä kenenkään kanssa; kun
toiset olivat rukoushuoneessa, täytyi hänen olla polvillaan oven
takana sekä polvistuen lähestyä jokaista, joka tuli ulos huoneesta.
Kovin rangaistus oli luostarista erottaminen.

Erityistä huomiota ansaitsevat ne säännöt, jotka koskevat abbotia.
Hän on Kristuksen sijainen; häntä tarkoittivat Herran sanat:
joka teitä kuulee, hän kuulee minua. Sen tähden on kuuliaisuus
abbotia kohtaan munkin ensimmäinen velvollisuus: ei kukaan saa
häntä vastustaa, ei hänen läsnäollessaan istuakaan erityisettä
kehotuksetta. Abboti ei saa opettaa mitään, joka on Kristuksen
käskyjä vastaan. Hän muistakoon, että hänen Herran tuomionistuimen
edessä on tekeminen tili virastansa ja opistansa. Hänen tulee opettaa
munkkeja enemmän elämällään kuin sanoilla, ja hän varokoon ettei
hän, toisia neuvoessa, itse ole syyllinen. Hän ei tehkö erotusta
niiden munkkien välillä, jotka luostariin tullessa olivat vapaita, ja
niiden, jotka orjina munkeiksi olivat ruvenneet. Sillä Kristuksessa
me kaikki olemme yksi, eikä Jumala katso ihmisen muotoa. Abbotin
velvollisuus on rangaista pahe heti alussa, muistaen Eliaa ja hänen
poikiansa.

Varsinaiset munkkilupaukset olivat kolme: puhtaus s.o. naimattomuus,
köyhyys ja kuuliaisuus. Paljon puhutaan Benediktuksen säännöissä
nöyryydestä, josta hyveestä mainitaan 12 eri astetta. -- Ei käy
kieltäminen, että hänen määräyksensä tähtäävät tuohon evankeliseen
vapauteen, joka lapsen mielellä antautuu taivaallisen Isän
vaatimuksia noudattamaan, mutta itse munkkilaitos ei ollut omiansa
vapauttamaan ihmisiä lain orjuudesta, se päinvastoin laski heidän
niskoillensa ikeen, jota he eivät voineet kantaa. Arvaamattoman
suuri on luostarein vaikutus länsimaiden historiassa ollut. Kun
kansainvaelluksen kuohuvat aallot toimittivat hävitystyötänsä
kaikissa maissa, kun vanhan maailman oppilaitokset olivat raunioina,
yleinen sekasorto ja turvattomuus vallitsi, eikä muuta oikeutta
ollut olemassa, kuin väkevämmän miekan terään perustuva voima,
olivat luostarit henkisten rientojen ja kaiken aatteellisen
elämän ainoat turvapaikat. Benediktuksen säännöt kehottivat,
näet, munkkeja nuorisolle opettamaan sivistyksen alkeita, ja
kun oppinut _Kassiodorus_ v. 438, liittyen Benediktukselaisten
munkkiyhdistykseen, perusti _Vivariumin_ luostarin Kalabriassa,
alkoivat munkit, hänen esimerkkiänsä noudattaen, tieteitäkin
harrastamaan. Samoin kuin he ahkeralla työllään saivat luostarein
autioiden erämaiden ympäröimät alueet kukoistamaan ja viljelyksen
hedelmiä kasvamaan, samoin virittivät he sivistyksen valoa
rauhoitetuista, hiljaisista asunnoistaan henkisen elämän
viljavainiolle. Kaukaiseen pakanamaailmaankin ulottui luostarein
vaikutus, sillä niissä kasvatettiin lähetyssaarnaajia, jotka
levittivät Kristuksen evankeliumia keskiajan kansoissa. Mutta kuinka
suuri luostarein merkitys, miten viehättävä munkkien hiljainen,
hartaalle miettimiselle vihitty elämä monessa suhteessa onkin,
varma on toiselta puolen, että munkkilaitos jo varhain paljastaa
arveluttavia paheita, siten osottaen alusta alkaen rakentaneensa
väärälle perustukselle. Luostarein muurien sisällä on moni nääntynyt
epätoivoon lain ikeen alla, löytämättä Häntä, joka yksin voi syntistä
auttaa, vapahtaa, pelastaa; lukemattomat sydämmet ovat näissä elävien
haudoissa ikävästä särkyneet; arvaamattoman monet ihmiset, joiden
vapaan, urhoollisen toiminnan kautta julkisen elämän alalla Jumalan
valtakunta olisi voittanut suuria voittoja maailmassa, ovat näissä
ihmissääntöjen vartioimissa kammioissa menettäneet vapautensa,
tylstyneet toimettomuudesta, kuihtuneet ja kuolleet, käyttämättä
niitä lahjoja, joilla Herra oli heidät varustanut taisteluun tämän
maailman jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan.

Luostarit olivat sen piispan tarkastuksen alaisina, jonka
hiippakunnassa ne olivat. Mutta kun piispat usein väärinkäyttivät
oikeuksiansa, mielivaltaisesti kohtelivat abboteja, vieläpä koettivat
itselleen anastaa heidän talonsakin, osti moni luostari heiltä n.s.
_vapaakirjeen_, joka maallisen oikeuden vahvistamana suojeli munkkeja
papiston mielivallalta. Alussa olivat munkit maallikkoja, mutta
vähitellen ruvettiin heitä papeiksi vihkimään. Muuten saavuttivat
luostarit tuon suuren historiallisen merkityksensä, johon olemme
viitanneet, vasta myöhempinä aikoina, niin että täydellisempi
kertomus munkkilaitosta koskevista seikoista kuuluu keskiajan
historiaan.



XIX.

Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).


    Niin ajattele siis, kuinka sinä saanut ja kuullut olet, ja pidä
    se ja tee parannus. Ellet sinä siis valvo, niin minä tulen sinun
    päälles niinkuin varas, ja et sinä tiedä, millä hetkellä minä
    sinun päälles tulen. Ilm. k. 3: 3.

Mielipahalla ja katkerin sydämmin jätti moni keskustelujen päätyttyä
Kalcedonin kokouksen. Toiset olivat tyytymättömät siitä, että olivat
suostuneet allekirjoittamaan sitä päätöstä, jonka mukaan Nestorius
julistettiin harhaoppiseksi; suuri osa kokouksen jäsenistä taas oli
mieltynyt monofysitismiin eikä hyväksynyt uutta tunnustuskaavaa, se
kun oli poistanut kirkon opista sanotun harhaopin ykspuolisuudet.
Uusia rettelöitä syntyi tuon tuostakin, ja levottomuus kävi päivä
päivältä yhä suuremmaksi. Surkea näköala esiintyypi silmäimme eteen.
Kaikkialla erimielisyyttä, kiistaa, riitaa -- ei enää itse opista,
sillä sitä ei pystytä arvostelemaan, vaan sanoista ja lauseparsista.
Totuuden pyhä Henki on poistunut taistelutantereelta, kiivas
puoluekiihko määrää riidan vaiheet. Semminkin tuottivat Monofysiitat
sanomatonta häiriötä kirkolle. He pyysivät suojelusta hallitukselta
ja saivat aikaan, että uskonnolliset riidat muuttuivat valtiollisten
puolueiden aseiksi; pian vaikuttivat kirkolliset puolueet hovissa
ja pääkaupungissa tapahtuviin vallankumouksiinkin. Kaupungeissa ja
maalla oli ääretön joukko joutilaita pappeja ja munkkeja, jotka
olivat valmiit asettumaan kiihkosten kansanlaumain johtajiksi ja
usein tapahtui verisiä kahakoita, etenkin Konstantinopolissa,
missä uskonnolliset kiistat takertuivat kannattamaan valtiollisten
puolueiden, _sinisten_ ja _vehreäin_, [Näitä puolueita, joiden
verisistä kahakoista Itä-Rooman keisarikunnan historia tietää
paljon kertoa, saivat nimensä pukunsa värin johdosta.] hurjaa
taistelua kaduilla ja kilpa-ajopaikalla. Ei Herran kunnia eikä Hänen
valtakuntansa voitto enää ole kristittyjen silmämääränä eikä Häneltä
apua rukoilla, vaikka koko itäisen kirkon tulevaisuus näyttää niin
kolkon toivottomalta. Oma etu, maallinen arvo ja kunnia ohjasi
heitä ja keisariin he turvasivat saavuttaaksensa tarkoituksensa.
Voi miten surkeata, kun ihmiset, paaduttaen sydämmensä Pyhän Hengen
varoituksilta ja nuhteilta, käyvät suruttomiksi sielunsa tilasta ja
etsivät tämän maailman katoovaisia aarteita, sen mahtavain apua ja
suosiota! Silloin poistuu Herran Henki seurakunnasta ja Hänen vihansa
tuomio lähestyy.

Poistaaksensa eripuraisuutta kirkosta, toimitti keisari _Zeno_
v. 482 sovituskaavan, jolla hän toivoi saavansa kirkolliset
riidat asettumaan. Se oli pintapuolinen ja epäselvä, hyväksyi
nicaealais-konstantinopolilaisen tunnustuksen, mutta hylkäsi
myöhempien kokousten tekemät päätökset sekä kielsi kaikki
uskonnolliset riidat. Kummankin puolueen, semminkin ankarain
monofysiittain halveksivana lisäsi se vain kiistaa ja puolueiden
lukua. Etenkin munkit, jotka itsensäkieltämisessä muka olivat
kokonaan hyljänneet maailman ja kuitenkin vallanhimosta pyysivät
sitä vallita, ottivat kiihkolla osaa taisteluun. Konstantinopolissa
syntyi kapina; vimmastunut kansa kantoi seipään päässä ihmisen päätä
kadulta toiselle, huutaen raivoissaan: "katsokaat kolminaisuuden
vihollista." Meteli kyllä asettui, kun keisari esiintyi
kapinoitsevain keskuudessa, riisti kruunun päästänsä ja uhkasi
luopua hallituksesta, ellei kansa taipuisi sovintoon ja rauhaan;
mutta uusia samankaltaisia häiriöitä sattui tuon tuostakin, eikä
paremmista ajoista enää näkynyt olevan toivoakaan. Mennyt on itäisen
kirkon tosi kristillisyyden synnyttämäni hyveiden ja hengellisen
valistuksen jalo aika, jonka ylevät muistot ovat kirkkohistorian
kalliimpia. Samoinkuin tautivuoteella sairastava houraillen uneksii
siitä, mitä hän ennen terveenä on ajatellut ja toimittanut, samoin
matkii kreikkalainen kirkko nyt tyhjillä sanoilla muinoin toimittamia
urotöitään, käsittämättä niiden merkitystä, kykenemättä kartuttaa
menneiden aikojen sille jättämää suurta perintöä. Se ei enää ajattele
mitä se on "saanut ja kuullut;" ja sentähden on Herran Henki siitä
luopunut.

Tällä kannalla olivat itäisen kirkon olot, kun _Justinianus
I_ astui Konstantinopolin keisarien valtaistuimelle (527).
Hänen hallituksensa, jota kesti aina vuoteen 565, oli verraten
rauhallinen ja loistava, vaikkei hän itse ensinkään ollut mikään
etevä henkilö. Justinianuksen suuret sotapäälliköt vapauttivat
Afrikan Vandalilaisten ja Pohjois-Italian Itä-gotien rasittavasta
ikeestä, mainiot tiedemiehet ja oppineet työskentelivät henkisellä
viljavainiolla; -- näyttääpä hetkeksi siltä, kuin heräisi
kreikkalais-roomalais maailman vanha maine jälleen uuteen eloon.
Mutta siltä näyttääpi vain, sen aika on loppunut, sen elinvoima
ainaiseksi kuihtunut, kukistunut; iltarusko tuo on, eikä aamukoitto,
joka vielä hohtaa taivaan reunalla, ennenkuin itäisenkin
keisarikunnan kuolinhetki on tullut. Turhaan ryhtyi Justinianus
rakentamaan tuota maailman mainiota Konstantinopolin kirkkoa, jonka
komeudelle ei yksikään vanhan ajan kirkoista voinut vetää vertoja.
Sille kyllä annettiin nimeksi: "Sofian (viisauden) kirkko" ja sitä
katsellessa kerrotaan keisarin ihastuneena huudahtaneen: "minä
olen sinun voittanut, Salomo;" mutta "Jumala on henki ja totiset
rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa!" Mistä arvosta
oli tuo kaunis nimi, mistä merkityksestä kaikki ulkonainen loisto ja
suuruus, kun ei etsitty viisautta ylhäältä eikä Jumalalta rukoiltu
sitä Henkeä, joka totuudessa johdattaa? Tyhjä kuori, lumoava varjo
vain!

Justinianus harrasti puhdasta oppia ja koetti kaikin voimin säilyttää
Kalcedonin kokouksen päätöstä kirkon tunnustuksessa. Mutta hovin
jumaluusppineet sekä keisarinna _Teodora_, joka oli mieltynyt
monofysitismiin, kokivat kilvan eksyttää hänen hyvää tahtoansa, eikä
tämä suinkaan ollut vaikeata, Justinianukselta kun kokonaan puuttui
valistusta ja käsitystä uskonnollisella alalla. Ensin saivat he
hänen hyväksymään tuon Monofysiittain käyttämän lauseen "Jumala on
ristiinnaulittu" (533). Vastapuolueen kyllä onnistui saada Origines
toisen kerran kirotuksi, mutta Teodora kosti sille, viekkaudellaan
pakottamalla keisaria harhaoppiseksi julistamaan kolmen etevän
antiokialaisen opettajan teokset (544). Kun useat hengelliset
kieltäysivät allekirjoittamasta tätä päätöstä, kutsui Justinianus
kokoon _viidennen yleisen kirkolliskokouksen_. Se pidettiin
_Konstantinopolissa_ v. 553. Kuinka kurjan mitätön on tämä kokous,
verrattuna niihin kuuluisiin kokouksiin, joissa itäinen kirkko ennen
oli kehittänyt kristillistä tunnustusta siunaukseksi ja ohjeeksi
tuleville sukupolville! Tyydyttääksensä Monofysiittain vaatimuksia
ja sovittaaksensa heidät kirkon kanssa, nosti Justinianus uudestaan
kysymyksen noiden kolmen antiokialaisen opettajan harhaoppisuudesta.
Tämän ajan kristityt olivat tottuneet enemmän kiroomaan, kuin
siunaamaan, ja pitkittä keskusteluitta hyväksyi kokous keisarin
ehdotuksen, jonka mukaan nuo kolme opettajaa julistettiin
harhaoppisiksi. Ei muusta ollut kysymystäkään -- siinä kaikki. Ja
tämä on Atanasiuksen, Basiliuksen, Krysostomuksen kuulusa kirkko!
Miten surkea on nyt sen tila! Justinianus pettyi suuresti toiveissaan
saada Monofysiitat yhtymään kirkkoon. Päinvastoin kasvoi heidän
tyytymättömyytensä päivä päivältä, eikä aikaakaan, niin rikkoivat
he kaiken yhteyden katolisen kristikunnan kanssa ja muodostivat
oman kirkkokuntansa, johon kuuluivat: 1) _koptilaisten_ kristittyin
kansalliskirkko Egyptissä ja Abessiniassa; 2) _armenialaiset_
kristityt, joita vielä nykyäänkin on paljo Armeniassa, Persiassa,
Turkinmaassa ja Venäjällä; 3) _jaakopilaiset_ Syyriassa ja
Mesopotamiassa (nimensä saaneet päämiehestään _Jaakop Baradaista_).

Samoinkuin itäinen kirkko, hajosi itäinen valtakuntakin hajoomistaan.
Se kyllä oli nimeksi vielä olemassa lähes tuhannen vuotta, mutta
ei ole sen historia tästälähin muuta kuin kertomus pitkästä
kuolemankamppauksesta. Katsellessamme itäisen keisarikunnan yhä
surkeampaa tilaa, emme saata olla muistamatta, miten etenkin tämä
valtakunta marttyyriaikakauden verisinä päivinä oli raivonnut
kristikuntaa vastaan; ja kun näemme tämän aikakauden, maailmaan
mieltyneiden kristittyjen valtion lempilapsina yhä lukusammin
joutuvan tuon yleisen turmeluksen pyörteesen, eivätkä eksyneet
ihmiset enää kuningasten kuninkaalta rukoile apua onnettomalle
isänmaallensa, on meistä kuin sen sijaan kuulisimme veritodistajain
tuolla ylhäällä taivaissa rukoillen huutavan: "sinä pyhä ja totinen
Herra! kuinka kauan et sinä tuomitse ja meidän vertamme kosta
niille, jotka maan päällä asuvat?" Ken ei Itä-Rooman keisarikunnan
vaiheistakin jo tähän aikaan huomaa, miten vanhurskaan Jumalan tuomio
lähestyy tämän maailman valtakuntia ja niiden katoavaa kunniaa, jos
kohta se viipyykin, sillä "yksi päivä on Herran edessä niinkuin
tuhannen ajastaikaa".



XX.

Jumalanpalvelus ja juhlat.


    Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä
    ja totuudessa häntä rukoileman. Joh. 4: 24.

Kun kristikunta vainotusta asemastaan pääsi valtion lempilapseksi,
ei tarvinnut sen enää, kuten marttyyriaikakauden vaarallisina
aikoina, piilopaikoissa eikä halvissa rakennuksissa toimittaa
jumalanpalvelustansa. Tämän maailman mahtavat tarjoutuivat kilvan
sitä suosimaan, laskien tavaransa ja rikkautensa kristittyjen jalkain
juureen. Kaupungeissa ja maaseuduilla ruvettiin rakentamaan kauniita
kirkkoja, ja pian saattoi niiden yhä karttuvasta luvusta nähdä,
että pakanuuden valta oli sortunut ja kristinusko päässyt voitolle
maailmassa. Semminkin olivat suurten kaupunkien jalot kirkot omiansa
herättämään ihmettelyn huomiota kaikissa ja ylentämään ihmisten
sydämmiä sen Herran puoleen, jonka kunniaksi ne olivat rakennetut.

Länsimaiden kirkot rakennettiin vanhojen _basilikain_ [Näitä
rakennuksia tapaamme pakanuuden aikakaudella paljon Rooman
keisarikunnan maissa. Niitä käytettiin palatseina taikka julkisen
oikeuskäynnin huoneina. Kristinuskon päästyä keisarikunnan
valtionuskonnoksi, muodostettiin basilikoista monessa paikoin
kirkkoja.] mallin mukaan ja saivat senvuoksi saman nimenkin.
Ne muodostivat säännöllisen suorakaiteen, ja niiden suunta oli
tavallisesti idästä länteen. Itäisessä päässä, joka oli kaaren
muotonen, oli lattia korkeammalla kuin kirkon muissa osissa. Pitkin
tuota kaarevaa seinää istuivat presbyterit, keskellä oli piispan
muita korkeampi istuin. Viimmemainitun paikan ja varsinaisen kirkon
välissä oli ehtoollispöytä eli alttari, joka siis oli erikseen
seinästä eikä, niinkuin meidän kirkoissamme, siinä kiinni. Alttarin
oikealla puolella olevalle pöydälle pantiin seurakunnan vapaaehtoiset
lahjat, kunnes ne ehtoollis-leiväksi ja viiniksi siunattiin;
vasemmalla puolella oli säiliö, jossa kirkon astiat puhdistettiin,
ennenkuin ne, jumalanpalveluksen päätyttyä, vietiin sakaristoon.
Alttarin edustalta laajeni kirkko kummallekin puolelle. Tämä osa
oli laiva, miksi sitä sekä sen muodon että sanan kuvannollisen
merkityksen vuoksi sanottiin, muodosti varsinaisen, idästä länteen
oikoavan rakennuksen kanssa ristin. Eivät aavistaneet pakanat, kun he
tähän muotoon basilikansa rakensivat, että näiden mykät seinätkin,
kristityiksi kirkoiksi muodostettuina, kerta olivat todistavat
Hänestä, joka Golgatan ristillä sovitti maailman Jumalan kanssa.

Poikkiristi ja tuo siihen yhtyvä kaareva äärimmäinen pää olivat
verhotetulla aidalla erotettuina kirkon päälaivasta, jonka kaksi
pilaririviä jakoi kolmeen osaan. Lähinnä aitaa istuivat seurakunnan
varsinaiset jäsenet, heidän takanansa katekumenit; etäämmällä
ne, jotka olivat suljetut seurakunnan yhteydestä ja katuvaisina
pyrkivät päästä kirkon armovälikappalten täyteen osallisuuteen
jälleen. Konstantinus Suuren ajoista asti oli keisarein tuoli
kirkon pyhimmässä s.o. väliaidan sisäpuolella, kunnes Ambrosius,
Teodosius Suuren suostumuksella siirsi sen päälaivaan. Miehet ja
naiset istuivat erikseen; itämaiden kirkoissa oli viimmemainittujen
paikka lehtereillä. Viimmemainitut kirkot erosivat rakennustavan
suhteen latinalaisista. Niiden ristilaiva jakoi näet päälaivan
kahteen yhtä suureen osaan, jota vastoin se länsimaiden kirkoissa
kohtasi päälaivan enemmän itäisellä puolella, niin että se osa,
missä seurakunta istui, oli suurin. Länsimaissa käytettiin lakeita,
itämaissa kaarevia kattoja, jotka sitä paitsi ristin kohdalla olivat
varustettuina korkealla kupolilla. -- Itämaiden kirkoista oli Sofian
kirkko Konstantinopolissa, josta ennen on mainittu, komein.

Neljännellä vuosisadalla aljettiin kaunistaa kirkkoja taideteoksilla,
joita kristityt tähän saakka olivat käyttäneet ainoastaan
kodeissansa, katakombeissa ja kirkkomailla. Gregorius Nyssalainen
kertoo eräässä kirkossa nähneensä Iisakin uhrausta kuvaavan
maalauksen, jota hän sanoo monesti kyynelsilmin katselleensa. Hän
oli hyvin mieltynyt tämänkaltaisiin koristuksiin, lausuen muun
ohessa "mykkä maalaus kirkon seinällä puhuu ja vahvistaa", ja
samaan tapaan ajatteli ja puhui moni muukin silloisen kirkon etevä
opettaja. Toiset vastustivat jyrkästi tätä katsantotapaa, pitäen
sitä rikoksena sen Jumalan käskyä vastaan, joka laissansa lausuu
"ei sinun pidä tekemän itselles kuvaa eli jonkun muotoa". Mutta
kaiken vastustuksen uhallakin ruvettiin yhä yleisemmin kaunistamaan
kirkkoja veistokuvilla, maalauksilla sekä muilla koristuksilla.
Vapahtajaa kuvattiin tavallisesti karitsan muotoseksi. Miten
viatonta tämä itsessään olikin, piileili siinä paljo taikauskoa
ja epäkristillistä mieltä, joka aikojen kuluessa esiintyi yhä
törkeämmässä muodossa, jota enemmän Henki poistui seurakunnasta
ja jumalanpalvelus hengellisen hartauden salaisuudesta muuttui
ulkonaiseksi tavaksi ja sielullisten tunteiden ja nautintojen
välikappaleeksi. Tähän aikaan ruvettiin myös yhä huolellisemmin
kokoamaan sekä kunnioittamaan pyhimysten muistoja, heidän omistamia
vaatteitansa ja muuta tavaraa. Jos kirkko (tämä tapahtui hyvin usein)
rakennettiin jonkun pyhimyksen muistoksi, koottiin hänen jäännöksensä
ja asetettiin alttarin alle. Pian ei tietänyt kristikunta mitään
rajaa tällaisten kuolleiden esineiden epäjumaloimiselle, ja paljo
petostakin harjoitettiin niillä. Niinpä säilytettiin ja kaupiteltiin
puun kappaleita, joita väitettiin Kristuksen ristin [Tämän oli tarun
mukaan Konstantinus Suuren hurskas äiti Helena, käydessään pyhässä
maassa, muka löytänyt, vaikkei Eusebiuskaan, joka ei suinkaan ole
liika arka historiallisen totuuden suhteen, kun keisarillisen perheen
maine on kysymyksessä, siitä sanaakaan mainitse.] osiksi ja niitä
sanottiin ihmeitä tekeviksi. Marttyyrein ja pyhimysten oleellisista
ja tarunmukaisista jäännöksistä sepitettiin mitä kummallisimpia
kertomuksia ja niiden kunnioittaminen kävi yhä yleisemmäksi. Useat
kirkkoisät, niinkuin esim. Augustinus, puhuivat vakavia sanoja
karttuvaa taikauskoa ja siihen perustuvaa epäjumalanpalvelusta
vastaan, ja Teodosius Suuri kielsi erityisellä lainsäädännöllä kaikki
tämän-kaltaiset pakanalliset tavat, mutta yleinen mielipide kannatti
niitä, niin että niiden poistaminen kristikunnasta oli mahdoton. Ja
tämä aikakausi on puhdasoppisuuden suurten voittojen aika! Ei riitä
suullinen tunnustus eivätkä tarkimmatkaan uskonnolliset oppikaavat
suojelemaan kristittyjä joutumasta pimeyden ruhtinaan verkkoihin.
Totuudessa johdattaa voipi yksin Jumalan Pyhä Henki, mutta hänen
neuvonsa, varoituksensa ja opetuksensa ovat siunaukseksi ainoastaan
niille, jotka, tunnustaen oman sokeutensa ja kykenemättömyytensä,
etsivät valoa Häneltä. Tämän aikakauden kristityt alkoivat tyytyä
omaan itseensä sekä kirkon jalojen voittojen kautta saavutettuun
tunnustukseen, he pitivät itsensä viisaina, rikkaina ja -- eksyivät,
pettyivät!

Ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, kokoontuivat kristityt kirkon
edustalla olevalle, kivimuurin ympäröimälle esikartanolle, missä he
vanhan tavan mukaan pesivät kätensä täällä löytyvässä vesisäiliössä.
Sitten teki jokainen ristin merkin otsallensa ja astui sisälle
kirkkoon. Jumalanpalvelus alkoi veisuulla, johon koko seurakunta otti
osaa, vaikka erityinen laulukunta oli asetettu säveleitä ohjaamaan.
Virren päätyttyä lausui yksi diakoneista korkealla äänellä: "olkaamme
hartaat", jonka jälkeen lectori kirkon päälaivassa olevalta
korotetulta istuimelta, jota sanottiin _amboniksi_ [Varsinaisia
saarnatuoleja ruvettiin käyttämään vasta keski-aikana.], tervehti
läsnäolijoita näillä sanoilla: "rauha olkoon teille". Seurakunta
vastasi "niin sinunkin henkesi kanssa", ja lectori alkoi lukea
määrätyltä paikkoja vanhasta ja uudesta testamentista; lukujen
välissä veisasi seurakunta. Nyt alkoi saarna. Diakonit saarnasivat
ambonilta, presbyterit alttarilta, piispat tavallisesti omalta
paikaltansa, joskus, niinkuin esim. Krysostomus, ambonilta. Saarnan
päätyttyä pidettiin lyhyt rukous, jonka jälkeen katekumenit ja
seurakunnan rangaistuksen alaiset, katuvaiset poistuivat kirkosta.
Tähän päättyi jumalanpalveluksen edellinen osa. Nyt kuuluivat jälleen
diakonin kehotussanat: "olkaamme hartaat", piispa lausui: "Jumalan
rauha olkoon teidän kaikkien kanssa", ja seurakunta vastasi: "niin
sinunkin henkesi kanssa". Taas korottaapi diakoni äänensä, lausuen:
"suudelkaat toinen toistanne pyhällä suudelmalla", jonka jälkeen
papit antavat suuta piispalle ja seurakunnan jäsenistä miehet
miehille ja naiset naisille. Vakaalla äänellä huutaa diakoni: "älköön
täällä olko kukaan katekumeni, uskoton tahi harhaoppinen. Älköön
kenelläkään olko mitään toistansa vastaan, älköön tulko kukaan tänne
teeskennellen". Lausuttuaan muitakin kehotus- ja varoitussanoja,
viepi hän sitten uskovaisten lahjat alttarille, missä piispa,
juhlapukuun puettuna, ottaa ne vastaan ja tekee niiden päälle
ristin merkin. Sitten lausuu piispa: "olkoon teidän sydämmenne ja
ajatuksenne tuolla ylhäällä", johon seurakunta vastaa: "me ylennämme
sydämmemme Herran puoleen". Taas kuuluu piispan ääni: "kiittäkäämme
Herraa"; kaikki vastaavat: "se on soveliasta ja oikein". Alottaen
sanoilla: "totisesti on soveliasta ja oikein" rukoilee piispa,
ylistäen koko maailman luojaa ja ylläpitäjää ja kiittäen Jumalaa,
joka on lähettänyt ainoan Poikansa maailmaan ihmisiä pelastamaan,
sekä kertoo muutamia kohtia Jesuksen kärsimisen historiasta,
jonka jälkeen hän ryhtyy vihkimään ehtoollisaineet. Tämä tapahtui
seuraavilla sanoilla: "Sinulle, oi kuningas ja Jumala, tuomme
Kristuksen käskystä tämän leivän ja viinin, kiittäen Sinua Hänen
kauttansa siitä, ettäs olet pitänyt meitä mahdollisina astumaan
Sinun eteesi tätä pyhää palvelusta toimittamaan, ja rukoilemme
Sinua armollisesti katsomaan näitä lahjoja ja niihin mielistymään
voideltusi kunniaksi. Lähetä Pyhä Henkesi, Jesuksen Kristuksen
kärsimisen todistaja, tätä uhria siunaamaan, ja valkeuteen tuomaan
tämän leivän ja viinin voideltusi ruumiina ja verenä, jotta ne,
jotka siitä osallisiksi pääsevät, saisivat syntinsä anteeksi,
vapahdettaisiin perkeleen petoksista, täytettäisiin Pyhällä Hengellä,
olisivat otolliset Sinun voideltullesi ja saisivat ijankaikkisen
elämän". Sitten rukoiltiin kirkon, sen palvelijain, keisarin,
sotajoukon, pyhimysten, kansan, vielä niidenkin edestä, jotka
vainosivat Herran seurakuntaa sekä "Isä meidän". Kehotettuaan
läsnäolijoita hartauteen, lausui piispa: "mikä pyhä on se pyhille
annetaan", johon seurakunta vastasi: "yksi on pyhä, yksi on Herra,
yksi Kristus, ylistetty ijankaikkisesti, amen". Lopuksi lausui
piispa seuraavat ylistyssanat: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,
maan päällä rauha ja ihmisille hyvä tahto. Hosianna Davidin poika,
joka tulee Herran nimessä, ja Hän on meille ilmoitettu. Hosianna
korkeudessa"! Ensin nautti piispa, hänen jälkeensä läsnäolevat papit
Herran ehtoollisen, joka sitten jaettiin seurakunnalle. Jokainen
vastaanotti käsin leivän, jota antaessa piispa lausui "Kristuksen
ruumis;" diakoni taritsi viinin, sanoen: "Kristuksen veri, elämän
juoma". Kun tämä pyhä toimitus oli loppunut, vastaanotti seurakunta
polvistuen piispan siunauksen ja poistui kirkosta.

Tämmöiseksi muodostui jumalanpalvelus oppiriitojen aikakaudella.
Sen pääpiirteet ovat samat kuin marttyyrein aikana, ja kuitenkin
on erotus suuri, jos asiaa likemmin tarkastelemme. Pieni oli se
seurakunta, joka vainojen kovina päivinä siellä täällä oli koolla
rukoilemassa ja ylistämässä ristiinnaulittua kuningasta, verrattuna
noihin lukusiin kuulijakuntiin, jotka keisarein komeissa kirkoissa
tuhansien kynttiläin kirkkaassa valossa uteliaina katselivat kaikkea
tuota suurta ulkonaista loistoa ja, uskonnollisiin riitakysymyksiin
perehtyneinä, tarkkaan kuuntelivat, oliko pappi puhdasoppinen. Nuo
pakanain väijymät Jesuksen tunnustajat tyytyivät yksinkertaisiin
saarnoihin, heidän virsien säveleet eivät taiteellisessa suhteessa
olleet suuresta arvosta, samoinkuin koko heidän jumalanpalveluksensa
maailman arvostelun mukaan tarjosi hyvin vähän viehättävää; mutta
heidän katsannostaan loisti ylönluonnollinen kirkkaus, vaikka surun
kyyneleet sen usein, hyvin usein salasivat, ja heidän tunnustuksensa,
heidän uskonoppinsa oli syvä ja rikas, vaikkei se ollut harjaantunut
pukeutumaan tieteellisesti tarkkoihin ja oppineisin sanoihin. Tämän
aikakauden kristityt vaativat täydellisiä, oppineita ja kauniista
vertauksista uhkuvia saarnoja, he sepittivät ihanasti sointuvia
virsiä, valmistivat yhä täydellisempiä kaavoja jumalanpalvelukselle,
mutta hartaus ei ole sama kuin ennen, eikä syki kirkon sydän enää
tuosta Pyhän Hengen siihen vuodattamasta rakkaudesta ja kotikaipuusta
niin puhtaita tykityksiä, kuin vainojen verisinä päivinä. Ja kuinka
tarkka, monipuolinen ja syvämietteisiä määräyksiä täynnä kirkon
tunnustus ja oppi onkin, eksyy se monessa kohden arveluttavalla
tavalla, synnyttäen raamatusta poikkeavia uskonnollisia tapoja ja
neuvoja, joiden turmiolliset siemenet sitten rehottaen kasvavat
keski-ajan kirkon vainiolla. Me olemme nähneet, miten Kalcedonin
kokouksen hyväksymä tunnustus "Jumalan äiti" sai neitsy Marian
jumaloimisen vakaantumaan kristikunnan jo ennen tähän suuntaan
kallistuvassa käsitystavassa, ja että tämä erehdys pian synnytti
uusia samankaltaisia, sen tiedämme myös. -- Jota enemmän pyhimyksille
aljettiin omistaa jumalallista kunnioitusta ja heidän esirukouksiinsa
ja ihmeitä tekevään voimaan ruvettiin luottamaan, sitä enemmän
himmentyi kristikunnassa tuo muuttumaton totuus, että Jumala on yksi
ja yksi välittäjäkin Hänen ja ihmisten välillä. Herran ehtoollisenkin
suhteen, joka, jos mikään, tarkoittaa, säilyttää ja vahvistaa
yksinkertaista, lapsellista uskoa ja veljellistä rakkautta Jesuksen
tunnustajissa, ilmaantui jo tähän aikaan erimielisiä, tieteellisiin
tutkimuksiin perustuvia, mutta samassa eksyttäviä mielipiteitä.
Toiset tahtoivat pitää tätä sakramenttia vain Kristuksen ruumiin ja
veren kuvana eli merkkinä, toiset taas valmistivat erehdyttävillä
mielipiteillään tuota keskiajan väärää oppia, jonka mukaan leipä
ja viini Herran ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta
muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Me emme puhukaan noiden
lukemattomain nimikristittyjen suruttomasta, epäsiveellisestä
elämästä tuolla ulkona maailmassa; ajan paheet ovat nähtävinä kirkon
jaloimmissakin edustajissa. Vihollinen on saavuttanut suuren vallan
kristikunnassa: hän on vaikuttamassa sen kaikkein pyhimmässä: kirkon
tunnustuksessa ja jumalanpalveluksessa Herran huoneessa.

Niin, synkät varjot himmentävät kirkkohistorian lehtiä oppiriitojen
aikakaudella, mutta onpa niissä valoakin ja kirkkautta. Mitä erittäin
jumalanpalvelukseen tulee, muistamme noita jaloja henkilöitä, jotka,
Jumalan Hengen valaisemina, opillaan ja saarnoillaan urhoollisesti
todistivat Herrasta ja pelkäämättä maailman vihaa julistivat Hänen
totuuttansa seurakunnille. Läntisen kirkon saarnaajista olivat
Ambrosius, Augustinus ja Leo Suuri etevimmät; itäisessä kirkossa
saavuttivat suuren maineen etenkin Gregorius Nyssalainen, Basilius
Suuri ja Gregorius Natzianzilainen sekä Krysostomus, tuo vanhan
kirkon jaloista saarnaajista suurin. Samoin synnytti tämä aika
monta etevää virrensepittäjää, joiden kauniita, hengellisiä lauluja
vähitellen ruvettiin käyttämään julkisessa jumalanpalveluksessa,
jossa ennen ei suvaittu veisattaviksi kuin raamatusta otettuja
virsiä. Itäisen kirkon virrensepittäjistä on _Edessan_ piispa
_Efraim_ (k. 378) etevin, vaan ei voi hän ensinkään vetää vertoja
länsimaiden hengellisille runoilijoille, joista mainittakoot
_Poitiersin_ piispa _Hilarius_ (k. 368), _Prudentius_ (k. 405) sekä
Ambrosius, jonka maine tässä suhteessa himmentää kaikkien muiden.

Jo v. 321 määräsi Konstantinus Suuri että _sunnuntai_ oli pidettävä
pyhänä. Eivät mitkään virkakunnat sinä päivänä saaneet työskennellä,
ja kaikki työ, jota vain saattoi jättää vastaiseksi, oli kielletty.
Sitä paitsi vietettiin _keskiviikkoa_ ja _perjantaita_ pyhäpäivinä,
jolloin paastottiin, nämä päivät kun olivat pyhitetyt Kristuksen
kärsimisen muistolle. Suurin juhla oli _Pääsiäinen_, jota, kuten
ennen on kerrottu, Nicaean kokouksen päätöksen johdosta vietettiin
länsimaisen tavan mukaan. Sen edellä oli 40 päivän pitkä paastonaika,
jonka viimmeistä viikkoa sanottiin piinanviikoksi eli pitkäksi
viikoksi, siihen kun kuuluivat Herran kärsimisen katkerimmat päivät.
Merkillisin näistä oli _pitkäperjantai_. Sitä vietettiin hiljaisilla,
surua ja sortunutta mieltä kuvaavilla juhlamenoilla; edellisenä
iltana oli juhlallinen Herran ehtoollisen vietto. Pääsiäisjuhla kesti
8 päivää. Valitettavasti elettiin silloin monessa paikoin hyvin
ylöllisesti. Juhlallinen oli kyllä jumalanpalvelus ja etenkin yöllä
vasten pääsiäispäivää pukeutui se mitä kauniimpaan ulkomuotoon, mutta
tämä ei estänyt kristityltä ottamasta osaa kaikenlaisiin turhamaisiin
menoihin ja harjoittamasta mitä törkeintä epäsiveellisyyttäkin juuri
juhlan aikana. Jumalanpalvelus kehotti kristikuntaa iloitsemaan
ylipaimenen suuresta voitosta, jonka muistoksi juhlaa vietettiin,
mutta se kehotti sitä iloitsemaan Herrassa -- ja kristityt iloitsivat
maailmassa. Ken ei jo tässä huomaa meidän onnettoman aikamme paheiden
enteitä, nyt kun ihmiset kilvan rientävät teatereihin, soitannoihin,
kansanhuveihin y.m. maallisiin ja syntisiin huvituksiin juuri kirkon
suurimpina juhlapäivinä? Erotus on vain se, että meidän aikamme
nimikristillisyys paljoa törkeämmällä tavalla paljastaa maallisen,
Jumalasta poistuneen mielensä.

50 päivää säilytti jumalanpalvelus tämän juhlallisen ja iloisen
muodon. Koko aikana ei paastottu eikä polvistuen rukoiltu. Suurimmat
juhlapäivät olivat 40:s eli _Kristuksen taivaasen-astumisen päivä_
ja _Helluntai_, jota vietettiin 10 päivää myöhemmin. Kirkon muista
juhlista on semminkin _Joulu_ huomattava. Sitä vietettiin Kristuksen
syntymisen muistoksi joulukuun 25 p. [Vanhan kertomuksen mukaan olisi
Kristus, näet, sinä päivänä syntynyt.], sen mukaan kuin tiedetään
ensikerran v. 360. Itäisessä kirkossa pyhitettiin _Epifanian juhla_
jo vainojen aikana tämän suuren tapahtuman muistoksi, mutta kun
Joulun viettäminen täälläkin neljännellä vuosisadalla tuli yleiseksi
tavaksi, sai ensinmainittu juhla toisen merkityksen. Sitä, näet,
ruvettiin itämaissa viettämään Kristuksen kastamisen muistoksi,
länsimaissa viisaiden miesten käynnin muistoksi Vapahtajan luona,
joka tässä tilaisuudessa ilmoittaikse pakanainkin pelastajana. Aika
määrättiin tammikuun 6 päiväksi. Joulun 2:nen päivä vietettiin
Stefanuksen, kesäkuun 24 p. Johannes Kastajan, saman kuun 29 p.
Pietarin ja Paavalin muistoksi, jota paitsi muidenkin pyhimysten
muistopäivät saivat sijansa kirkon juhlaryhmässä. Neitsy Marialle
pyhitettiin kolme eri juhlaa.

Ei siis ollut puutetta juhlapäivistä eikä loistavista juhlamenoista
oppiriitojen aikakaudella. Mutta kuinka paljo maailman rakkautta,
riitaa, toraa, eksytystä ja kaikkea muuta pahaa piileili tämän
kauniin vaipan alla!



XXI.

Papisto; Gregorius Suuri.


    Niin pitää myös seurakunnan palvelijat toimelliset oleman, ei
    kaksikieliset, ei juomarit, ei häpiällisen voiton pyytäjät;

    Jotka uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa pitävät; 1 Tim.
    3: 8-9.

"Jos keisarit ovat ruvenneet kristityiksi, onko sen takia perkelekin
kristityksi muuttunut?" kysyy Augustinus katkeralla ivalla,
katsellessaan aikansa siveettömyyttä ja kirkon karttuvaa turmelusta.
Rakas oli hänelle tämä kirkko jaloine muotoineen ja kalliine
aarteineen. Sen yhteydessä oli hän oppinut tuntemaan sen Herran,
joka verellänsä on meidät Jumalalle ostanut, jotta me, vapautettuina
synnin orjuudesta, vaeltaisimme vakaita askeleita rauhan tiellä,
ja usein oli hän ystäväinsä seurassa tuntenut sydämmensä sykkivän
sanomattomasta ilosta, ajatellessaan ijankaikkisen autuuden majoja
tuolla ylhäällä, missä Herran palvelijat, uskossa taisteltuaan tämän
elämän taistelut, enkelein kielillä saavat virittää ylistysvirttä
Karitsan. Mutta kuinka vähän vastasivat hänen aikuisen kirkon olot
tuota korkeata tarkoitusta olla valmistuksena sille voittosalle
seurakunnalle, joka, täydellisesti vanhurskaana, sanomattomassa
ilossa ja kirkkaudessa ikuisesti kiittää Jumalaa! Miten himmeä oli
nyt käsitys riemuitsevan ja taistelevan seurakunnan yhteydestä, miten
mieltyneet maailmaan olivat kristittyjen sydämmet, kuinka turmeltunut
kirkko! Tuo ulkonainen loisto ja tämän maailman mahtavain suosio
häikäsi Jesuksen tunnustajain silmät, kiinnittäen heidän ajatuksensa
ja mielensä katoavaisiin; he kävivät veltoiksi, suruttomiksi,
ja yhä lukusammat heistä nukkuivat synnin uneen. Augustinus oli
tottunut seurustelemaan Herran kanssa, hän oli perehtynyt Jumalan
valtakunnan salaisuuksiin, niissä oli hän oppinut etsimään turvaa
tämän elämän vaaroissa, lohdutusta sen tuskissa, mutta kuinka oli
tämä valtakunta kokonaan poistua hänen aikuisesta kirkosta, kuinka
kuolleeksi oli miltei kaikki hengellinen elämä jähmettynyt keisarein
maallisen mahtavuuden suojelemissa, pettämissä seurakunnissa!
Haikein sydämmin katselivat ajan jalot henkilöt, miten valtion
kirkko kävi yhä vieraammaksi tosikristillisyyden vaatimuksille; ei
ollut Augustinus ainoa, joka Herran sanan voimalla koetti herättää
ihmisiä synnin unesta, mutta useimmat vartijat nukkuivat Siionin
muureilla taikka pakenivat, peläten maailman vihaa, ja jättivät
lampaat sutten raadeltaviksi. Ajan yleinen turmelus ja hengellinen
velttous oli iskenyt syviä vammoja etenkin pappeihin, houkuttelemalla
heitä pyrkimään maalliseen mahtavuuteen ja etsimään niitä tavaroita,
joita "koi ja ruoste raiskaavat". Silmäilkäämme tässä papiston tilaa
oppiriitojen aikakaudella.

Ennen on kerrottu, miten metropoliitat vähitellen saavuttivat
korkeamman arvon ja mahtavuuden kuin muut piispat. Vielä suuremman
merkityksen saivat arkkipiispat, ja heitäkin mahtavammiksi kohosivat
patriarkat. Viimmemainitun arvonimen saivat, kuten tiedämme, Nicaean
kokouksessa (325) Rooman, Aleksandrian ja Antiokian piispat,
Konstantinopolin kokouksen (381) päätöksen mukaan siellä asuva
piispa, ja Kalcedonin kokous (451) korotti Jerusalemin piispan samaan
arvoon. Ei ollut tämä papiston jakaminen eri luokkiin, joista toinen
korkeamman asemansa vuoksi oli toista mahtavampi ja kristittyjen
silmissä arvokkaampi, omiansa seurakunnan palvelijoissa säilyttämään
tuota nöyrää, alttiiksiantavaista mieltä, joka ei omaansa etsi,
vaan Kristuksen rakkauden pakottamana on valmis uhraamaan kaikki
Jumalan valtakunnan hyväksi. Päinvastoin kehotti se heitä ylpeyteen,
vietteli heitä maailman kunniaa etsimään, samalla kuin veljellisen
rakkauden side Kristuksen evankeliumin julistajain välillä kävi yhä
heikommaksi. Kilvan he pyrkivät päästä yhä korkeampiin virkoihin,
kadehtien, väijyen toinen toistansa. Piispat koettivat saada
puolellensa alhaisemman papiston, käyttäen usein väkivaltaisia ja
epärehellisiä keinoja saavuttaaksensa siltä kannatusta itsekkäille
hankkeillensa. Moni pappi sortui myymään vakuutuksensa pakosta tahi
oman voiton pyynnöstä ja etenkin oli hovin suosio sekä ylhäisille
että alhaisille seurakunnan palvelijoille tärkeä, sillä siitä riippui
usein heidän asemansa ja maallinen onnensa. Gregorius Nazianzilainen
moittii ankarasti pappien orjamaista, imartelevaa nöyryyttä tämän
maailman mahtavain suhteen, joiden suosiollista kannatusta he
kerjäten pyysivät, sekä kaikkia noita ylönkatsottavia välikappaleita,
joita ensinmainitut käyttivät päästäksensä yhä suurempaan
mahtavuuteen. Hän lausuu muun ohessa: "kristikunnan jaloin ammatti
on kerrassaan joutua pilkan alaiseksi". Basilius Suuri vastusti
vakavasti piispanvirkojen myymistä, ja Kalcedonin kokous määräsi,
että piispa, joka tällä tavoin on päässyt virkaansa, on heti siitä
erotettava. Oppiriitojen aikakaudella syntyneissä n.s. _apostolisissa
määräyksissä_ säädettiin niinikään, että piispa tahi presbyteri, joka
rahalla oli virkansa ostanut, oli siitä erotettava sekä suljettava
kirkon yhteydestä, ja sama rangaistus kohtasi sitäkin, joka tämmöisen
papin oli virkaan asettanut.

Tämmöiset muistutukset ja säädännöt ilmaisevat oppiriitojen
aikakauden papiston turmeluksen, huomauttaen meille miten
vaarallinen maailman ystävyys on. Mutta löytyipä semmoisiakin Herran
seurakunnan palvelijoita, jotka, muistaen Jesuksen sanat: "ei ole
palvelija suurempi Herraansa eikä sanansaattaja suurempi kuin se,
joka hänen lähetti", pysyivät nöyrinä, vaatimattomina, eivätkä
sortuneet epäjumalia palvelemaan, kuinka monilla kiusauksilla kavala
sielunvihollinen ja petollinen maailma koettivatkin saada heitä
verkkoihinsa. Todistuksena ovat semminkin nuo suuret opettajat,
joiden jalosta taistelusta totuuden puolesta ennen olemme kertoneet.
Mutta sentähden saivatkin he paljon kärsiä sekä suruttomilta
virkaveljiltään että maailmalta; he vaelsivat Herran seuraamisessa
ja sentähden muodostui heidän tiensä ristin tieksi. Ja olipa
Herralla rehellisiä palvelioita niidenkin pappien joukossa, jotka
eivät ole saavuttaneet suurta nimeä kirkkohistorian lehdillä, he
kun työskentelivät syrjäisissä seurakunnissa tahi eivät julkisesti
ottaneet osaa noihin suuriin riitakysymyksiin, joiden selvittäminen
on tuottanut kirkkoisille ja muille kirkon johtaville henkilöille
kuulusan nimen. Niinpä lausui esim. Augustinus: "tunnen monta
rehellistä piispaa, presbyteriä ja diakonia, joiden siveys on sitä
kiitettävämpi, jota vaikeampi sen säilyttäminen on tämän myrskyisän
elämän vaaroissa". Semmoisen miehen sanat y.m. samankaltaisten
jalojen totuuden puolustajain todistukset vakuuttavat meitä
siitä, että oppiriitojen kirkollakin oli paljon tosikristillisiä
palvelijoita, kuinka yleinen papiston turmelus silloin olikin,
sillä ei antanut Augustinus enemmän kuin muutkaan silloisen
kirkon suurista henkilöistä tämmöistä todistusta kenelle hyvänsä.
Päinvastoin vaativat he paljon juuri papeilta. "Ei siinä ole
kylliksi" lausuu esim. Gregorius Nazianzilainen "että pappi karttaa
paheita; hänen tulee esiintyä hyveiden harjoittajana, olla esikuvana
seurakunnallensa sekä kristillisen elämän tehokkaana edustajana.
Häneltä ei saa vaatia jumaluuden salaisuuksien täydellistä käsitystä,
sillä tämä on mahdotonta puuttuvaiselle ihmishengelle, mutta hänen
tulee suuremmassa määrässä kuin muiden sydämmessään omistaa totuuden
kuva, jotta hän, ollen Jumalan, Sanan ja Pyhän Hengen välikappaleena,
voisi siitä muille todistaa".

Vaikea oli kirkon asema oppiriitojen vaarallisissa vaiheissa, vaikea
sen opettajain taistelun helteissä säilyttää sitä veljellistä
rakkautta, jonka Herra todistaa opetuslastensa nimenomaiseksi
tunnusmerkiksi. Kuinka monta surkeata esimerkkiä pappien kiistoista
ja kostonhimoisista riidoista kertoo meille näiden vuosisatojen
kirkkohistoria! Toraa, uhkauksia kuuluu kirkolliskokouksissa,
kirouksia, säälimätöntä tuomitsemista täynnä ovat niiden pöytäkirjat.
Lukemattomiin puolueisin hajonneina, vihasta vimmastuneina
taistelevat rauhan evankeliumin julistajat toinen toistansa vastaan
usein enemmän oman voittonsa ja kunniansa vuoksi, kuin puhtaan opin
edistymisen tähden, siten tuottaen arvaamattoman paljon onnettomuutta
Herran seurakunnalle. Sentähden lausui Krysostomus eräässä saarnassa:
"ei mikään ole pakanoille niin suureksi pahennukseksi, kuin se, ettei
meidän välillämme ole rakkautta ensinkään. Me, juuri me olemme syynä
siihen, että he vielä ovat pimeydessä. Sillä uskontonsa mitättömyyden
ovat he jo aikoja sitten tajunneet, ja meidän uskontoamme kiittävät
hekin; mutta meidän _elämämme_ on heille esteenä, Viisastella
sanoilla on heistä helppoa, siihen on, moni heistäkin ollut hyvin
perehtynyt. He etsivät todistuksia töistämme; mutta kun he näkevät
meidän petojen tavalla raatelevan toinen toistamme, nimittävät he
meitä maailman turmelukseksi. Missä rakkaus vallitsee, siinä tuntevat
uskottomatkin Kristuksen opetuslapset. Tämä tunnusmerkki on kaikkia
muita merkkejä ja ihmeitä suurempi". Mikä kaunis tosikristillisyyden
valo säteilee meitä kohtaan näistä sanoista! Mutta ne ovatkin
Krysostomuksen sanoja! Eivät puhuneet, kaikki saarnaajat tähän tapaan!

Eipä kummallista, että munkkilaitos saavutti niin suurta
kannatusta aikana, jolloin kirkon maailmaan takertuneet olot ja
pappien vallanhimo ja kunnianpyyntö herätti mielipahaa ja surua
kaikissa tosikristityissä. Munkit eivät riidelleet arvonimistä ja
kunniapaikoista, he tahtoivat elää veljellisessä rakkaudessa eivätkä
pyytäneet tämän maailman katoavaisia tavaroita. Siitä syystä olivat
he monen silmissä muita pyhemmät, kunnes ajan paheet alkoivat
ilmaantua heissäkin, kuinka erikseen maailmasta he sitten kokivatkin
elää.

Ajan turmelus on nähtävänä semminkin itäisen kirkon oloissa.
Useat sikäläisistä piispoista elivät äärettömän ylöllisesti;
heidän komeille pidoillensa eivät hovinkaan juhlat aina voineet
vetää vertoja. Kun piispaa puhuteltiin, nimitettiin häntä "sinun
pyhyytesi", ja keisarinkin pöydän ääressä tarjottiin hänelle
ensimmäinen malja. Kuinka olivat olot muuttuneet, miten turmeltunut
on oppiriitojen aikakauden papisto, verrattuna noihin menneiden
vuosisatojen jaloihin evankeliumin julistajiin, jotka, maailman
vihaamina, väijyminä, saarnallaan ja esimerkillään taistelivat
syntiä vastaan! Krysostomuksen jälkeen ei synnytä itäinen kirkko
enää ketään edustajaa, joka voisi vetää vertoja menneiden aikojen
suurille henkilöille. Sitä vastoin esiintyy läntisen kirkon papisto
paremmassa valossa. Sikäläiset metropoliitat eivät saavuttaneet
läheskään sitä merkitystä kuin itämaissa, ja vielä vähemmin pääsi
patriarkka-järjestys täällä juurtumaan. Tämä seikka oli monessa
suhteessa suureksi eduksi täkäläiselle papistolle, joka, näet,
sen kautta ainakin suureksi osaksi estettiin takertumasta noihin
alituisiin, ikäviin riitoihin korkeista arvonimistä ja suurta
mahtavuutta tuottavista ylimys-viroista. Mutta sen sijaan pyrkivät
kaikki läntisen kirkon olot kannattamaan aatetta kirkon yksyydestä,
luovuttaen _yhdelle_ ainoalle henkilölle kirkon hallituksen ja
asettaen hänen edustamaan Kristuksen kuninkaallista valtaa maan
päällä. Tämä henkilö oli Rooman piispa eli _paavi_ [Edellisinä
vuosisatoina kutsuttiin kaikkia piispoja nimellä "papa" (isä); nyt
omistettiin tämä nimi ainoastaan Rooman piispalle.], jolla nimellä
häntä tästä alkaen ruvetaan nimittämään. Ennen on kerrottu miten
paavin valta vähitellen syntyi ja saavutti kannatusta länsimaiden
kirkossa, tässä vain huomautettakoon siitä, että kansainvaelluksen
tuottamat suuret muutokset vaikuttivat paljon sen kartuttamiseen.
Kun barbarit hyökkäsivät Länsi-Rooman keisarikunnan alueelle ja
lohkasivat siitä maakunnan toisensa perästä, joutuivat valloitettujen
maiden kirkot monessa paikoin hyvinkin turvattomiksi. Sillä vaikka
useat valloittajat olivatkin nimeksi kristityitä, uhkasivat he
kirkkoa monessa paikoin perikadolla, he kun itse teossa olivat
raakoja pakanoita. Vandalilaisten hävitykset Pohjois-Afrikassa ovat
tarpeeksi osottamaan, millainen kansainvaelluksen kansojen sivistys
ja kristinusko oli. Länsimainen kirkko oli hajota ja miltei kokonaan
masentua noiden suurten mullistusten aikana, jolloin läntinen
keisarikunta, turhaan ponnistaen viimmeiset voimansa, kukistui ja
lakkasi olemasta, mutta ei aikaakaan niin nousi se virkein voimin
vallitsemaan pakanamaailmaa ja niitä uusia valtakuntia, joita
barbarit olivat perustaneet keisarikunnan raunioille. Nuo hajaalla
olevat kristilliset seurakunnat, joiden keskinäinen yhdysside jo
näytti ainaiseksi katkenneen, löysivät piankin keskuuden ja maallisen
turvan, liittyen siihen lujemmilla siteillä, kuin milloinkaan Rooman
keisarikunnan hallitukseen. Tämä keskus, turva oli _paavi_ ja
_paavikunta_.

Kaikkia edellisiä paaveja mainehikkaampi on _Gregorius I Suuri_
(590-604). Hän syntyi Roomassa noin v. 540. Hänen isänsä, joka oli
ylhäistä sukua, antoi hänelle hyvän kasvatuksen, aikoen kehittää
häntä eteväksi valtion virkamieheksi, mutta Gregoriuksen vakaa
luonne kieltäysi antaumasta tälle uralle. Hän kyllä ahkeraan
luki klassillista kirjallisuutta, mutta hän ei milloinkaan
siihen oikein mieltynyt. Isänsä kuoltua perusti hän suurella
perityllä omaisuudellaan kuusi luostaria, valiten aluksi yhden
näistä kodikseen. Tähän aikaan vallitsi Itä-Rooman keisarikunta
Italiassakin, ja paavi, joka turvautui sen valtaan, valvoi
valtuutetun lähettilään kautta oikeuksiaan Konstantinopolin hovissa.
Päästyänsä ensin paavi _Pelagius II:sen_ diakoniksi, herätti
Gregorius sittemmin hänen lähettiläänänsä Konstantinopolin hovissa
nerollaan ja etevillä omaisuuksillaan suurta huomiota, niin että hän,
Pelagiuksen kuoltua v. 590, määrättiin hänen jälkeiseksensä.

Gregorius alotti vaikutustaan paavina kehottamalla kansaa katumaan
syntejänsä ja tekemään parannusta. Vakavalta kuului hänen saarnansa,
mutta hän saarnasi enemmän lain ulkonaisista töistä, kuin sydämmen
sisällisestä muutoksesta, sillä hän ei käsittänyt kristinuskon ydintä
eikä sitä persoonallista suhdetta, jossa uskovainen on Kristukseen.
Paljon hän puhui kristityn Jumalalle pyhitetystä elämästä,
teroittaen sanankuulijoittensa muistiin, miten kristinusko vaatii
meitä luopumaan synnistä ja harjoittamaan hyvää, mutta ei ollut hän
tarpeeksi valistunut Jumalan valtakunnan salaisuuksia arvostelemaan,
niin että olisi tietänyt neuvoa ihmisiä ainoastaan Kristukselta
etsimään voimaa pyrkimään eteenpäin kapealla tiellä. Kiitettävällä
innolla ja voimalla paransi hän kirkkokuria, joka monessa paikoin
oli joutunut kokonaan rappiotilaan, ollen tässä kohden, samoinkuin
monessa muussakin suhteessa, jalona esimerkkinä myöhempien aikojen
sielunpaimenille, mutta hän tähtäsi pääasiallisesti vain kristittyjen
elämän ulkonaisiin oloihin, tietämättä että näiden parantuminen
riippuu siitä, miten jokainen sydämmessään omistaa Kristuksen ja
sisällisen ihmisen puolesta vahvistuu Hänen yhteydessään. Suurimmalta
kirkkoisältään Augustinukselta oli läntinen kirkko kyllä perinyt
puhtaan, raamatunmukaisen opin synnistä ja armosta, mutta se alkoi
jo eksyä siitä pois ja joutua semipelagianismin harhateille.
Syntymäisillään on keski-ajan kirkko omatekoisine pyhimyksilleen ja
kuolleine hyvine töineen. Kaikkien jalojen omaisuuksiensa ja hyvien
tointensa uhallakin on Gregorius tehokkaasti vaikuttanut moneen
keski-aikana ilmaantuneesen kirkon erehdykseen.

Keisaria kohtaan noudatti Gregorius mitä nöyrintä kuuliaisuutta.
Kerran piti hän velvollisuutenaan vastustaa erästä _Mauritius_
keisarin julkaisemaa lainsäädäntöä, mutta silloinkin puhutteli hän
maallisen vallan edustajaa miltei inhottavalla kunnioituksella,
lausuen muun ohessa: "ken minä olen, tomu ja mato, että
uskaltaisin herraani puhutella?" Eikä siinä kylliksi: hän peruutti
muistutuksensa, ja tuo keisarillinen sääntö astui voimaan.
Kun Mauritius jonkun ajan perästä murhattiin, ja murhaaja
astui Konstantinopolin valtaistuimelle, kunnioitti Gregorius
viimmemainittua keisarina! Valtiolliset syyt kehottivat häntä
tällä tavoin menettelemään, ja hän noudatti niitä enemmän kuin
muita. Maalliseen valtaan ja mahtavuuteen pyrkii kirkko kaikin
voimin, ja kun kristikunta kerran alkaa unhottaa Herran sanat;
"minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", sortuu se käyttämään
valtioviisauden mutkiakin päästäksensä tarkoitustensa perille.
Huomattava on kuitenkin että Gregorius keisarinkin suhteen säilytti
jonkunmoisen itsenäisen kannan; hän oli näet länsimaiden ainoa
patriarkka ja Italian rikkain maanomistaja, jota paitsi hän
paljon vaikutti tämän maan olojen hallitsemiseen. Huomattava on
myöskin, että miehen arvokas käytös ja jalomielisyys ei voinut olla
tuottamatta hänelle kunnioitusta tämän maailman mahtaviltakin.

Jumalanpalveluksesta koetti Gregorius pitää huolta sekä saarnoillaan
että uusien juhlallisten menojen määräämisellä. Hänen messukaavansa
[Missa eli messu, joksi se Suomen kielessä on muodostunut,
merkitsee alkuansa niiden poislaskemista kirkosta, jotka eivät
saaneet olla läsnä jumalanpalveluksen jälkimmäistä ja pyhimpää
osaa toimitettaessa. Sittemmin käytettiin sitä merkitsemään niitä
rukouksia, joita pappi ehtoollistoimituksessa piti alttarilla.] eli
ehtoollisjärjestyksensä pääsi vähitellen voimaan läntisessä kirkossa.
Mutta kuinka kauniita kohtia me tässä tuon tuostakin tapaammekin,
esiintyypi siinä arveluttavia erehdyksiäkin, joiden vaaralliset
seuraukset sitten ilmaantuvat keski-ajan kirkon opissa. Niin esim.
edustaa Gregorius paljoa selvemmin, kuin mikään edellinen opettaja,
sitä käsitystä, jonka mukaan leipä ja viini Herran ehtoollisessa
papillisen siunauksen kautta muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja
vereksi. Niinikään syntyi hänen aikanansa myöhemmän katolisen
kirkon väärä oppi _kiirastulesta_, jossa kuolleet kärsivät tuskia
ja rangaistusta niistä synneistä, joita he eläessään maan päällä
eivät ole saaneet anteeksi. Puolustaaksensa tätä oppia, viittaa
Gregorius muutamiin raamatunlauseisiin, jotka eivät ole missään
yhteydessä koko kysymyksen kanssa. Muistuttaen Herran sanoista
Math. ev. 12: 31-32, joiden mukaan toiset synnit annetaan anteeksi
tässä, toiset muka vasta tulevassa elämässä, olettaa Gregorius, että
täytyy löytyä kiirastuli, jossa ihmiset puhdistetaan muutamista
"pienistä" synneistä, ennenkuin viimmeisen tuomion päivä saapuu. Mikä
pintapuolinen, vaarallinen oppi!

Gregorius Suuri muodosti roomalaisen kirkkoveisuun, muuttaen
Ambrosiuksen luomat raikkaat säveleet, juhlalliseen, vaan
ykstoikkoiseen ja kankeaan nuottiin. Jumalanpalveluksessa rakasti hän
suurta komeutta ja loistoa, Niinpä puolusti hän innokkaasti kuvien
käyttämistä kirkkojen koristuksina, vieläpä kehotti kansaa niitä
kumartaen kunnioittamaankin. Itsekin nähtiin hän polvistuvan kuvien
edessä. Kun toiset vastustivat tätä tapaa, väittäen sitä epäjumalain
palvelukseksi, lausui Gregorius: "me emme palvele kuvaa, vaan sitä,
jota se kehottaa meitä muistamaan". -- Miten paljon hyvää Gregorius
onkin vaikuttanut barbarien uhkaaman kirkon ulkonaisen suojelemisen
ja järjestämisen suhteen hengellisen elämän salaisuuksien
käsityksessä ei hän suinkaan ollut "suuri".

Gregorius kävi kaikkialla käsiksi asioihin, niihin vain hänen
vaikutuksensa ulottui. Kuten seuraavassa luvussa saamme nähdä,
toimitti hän evankeliumin sanoman kaukaiseen Britanniaankin,
teroittaen täälläkin sitä oppia, että paavi muka on Kristuksen
asettama kirkon pää sekä Hänen sijaisensa maan päällä. Hän auttoi
köyhiä, puolusti vainotuita, holhoi sorretuita sekä kutsui itsensä
"Jumalan palvelijain palvelijaksi", mutta miten soveltui kaikki tämä
alttiiksiantavainen rakkaus ja tuo muka vaatimaton nöyryys noihin
vallanhimoisiin hankkeisin, joilla hän laskee paavikunnan ylpeän
komean rakennuksen perustuksen. Totta on, että jokainen henkilö on
arvosteltava oman aikansa katsantokannan mukaan, ja Gregoriuksenkin
pyrintöjä kannattavat hänen aikansa kristityt, mutta Herran sanan
kannalta, joka kaikkina aikoina tahtoo olla "meidän jalkamme kynttilä
ja valo meidän tiellämme", on arvostelu toinen. Se sana ei eksytä
ketään, joka siitä etsii neuvoa, vaan johdattaa kirkkaudesta toiseen.
Gregorius kysyi neuvoa maailman hengeltä, mutta ei ole tämä henki
Kristuksen Henki. Sentähden hän eksyi, samoinkuin kristikuntakin,
rakentaen hänen laskemalle perustukselle, sortui vieraalle tielle,
jolla se sitten monta vuosisataa haparoitsee yön pimeässä, turhaan
etsien valoa, lohdutusta ja rauhaa.



XXII.

Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.


    -- -- hamasta auringon koitosta niin sen laskemiseen asti pitää
    minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa ja joka paikassa
    pitää minun nimelleni suitsutettaman, ja puhdas ruokauhri
    uhrattaman; sillä minun nimeni pitää suureksi tuleman pakanain
    seassa, sanoo Herra Zebaoth. Mal. 1: 11.

Ensimmäisinä kansainvaellusten kansoista tutustuivat
_Länsi-gotilaiset_ kristinuskon kanssa. Kuten jo ennen on mainittu,
vihittiin Ulfilas v. 348 heidän piispaksensa. Hän toimitti
raamatunkäännöksen heidän omalle kielellensä ja vaikutti heidän
luonansa evankeliumin saarnaajana kuolemaansa asti (388). Keisari
Valens antoi Länsi-gotilaisille oikeuden muuttaa Moesiaan sillä
ehdolla, että he tunnustausivat ariukselaisuuteen. Kansan raakuus
ja hurja voiton- ja saaliinhimo eivät kuitenkaan kauan tyytyneet
Itä-Rooman maihin. Länsi-gotilaiset vaelsivat länteenpäin, ryöstäen,
hävittäen, mihin vain saapuivat, kunnes he vihdoin, kyllästyneinä
tuohon alituiseen siirtolaiselämäänsä, perustivat valtakunnan
Espanjassa (475), _Toledo_ pääkaupunkina. Ollen yhä edelleen
ariukselaisia, vainosivat he kovasti maan katolilaisia asukkaita.
Vasta v. 589 suostui heidän kuninkaansa _Reccared_ valtiollisten
syiden ja, kuten kerrotaan, omantuntonsakin kehottamana _Toledossa_
pidetyssä kokouksessa luopumaan ariukselaisuudesta ja kansansa kera
yhtymään katolisen kirkon yhteyteen.

Ariukselaisia olivat niinikään _Sveviläiset_ ja _Manilaiset_
sekä, kuten tiedämme, _Vandalilaisetkin_, jotka kaikki olivat
perustaneet valtakuntia Espaniassa. Tämä onneton maa, jonka kauheasta
hävityksestä, barbarien siihen muutettua, löytyy mitä hirvittävimpiä
kertomuksia, pääsi kuitenkin, vaikka hitaasti, tointumaan
vammoistansa, kun Vandalilaiset Alanilaisten kera siirtyivät
Afrikaan ja Sveviläiset, samoinkuin sittemmin Länsi-gotilaiset,
6:nen vuosisadan keskipalkoilla kääntyivät katolilaisuuteen. Ennen
on kerrottu Vandalilaisten hurjista töistä Afrikassa. Juurtajaksain
hävitettiin tämä kukoistava maakunta, ja täkäläinen kirkko joutui
miltei kokonaan perikadon omaksi. V. 434 tekivät Itä-Rooman
sotajoukot Vandalilaisten valtakunnasta lopun ja tuo ennen niin
kuulusa afrikalainen kirkko virkistyi hetkeksi uuteen eloon, kunnes
Arabialaisten hävitysretket keskiajan alussa jälleen sammuttivat
kaiken sen valon.

Heti Attilan kuoleman jälkeen vaikutti italialainen _Severinus
Norikumissa_ suurella menestyksellä evankeliumin saarnaajana näiden
seutujen asukasten keskuudessa. Hän on saanut nimen Norikumin
apostoli. Severinus ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka näillä
paikoin julisti ijankaikkisen elämän sanaa; jo aikoja sitten oli
kristinusko täällä saavuttanut monta tunnustajaa. Nämä kuuluivat
tietysti kaikki katoliseen kirkkoon, kunnes kansainvaellusten aikana
tänne muuttaneet germanilaiset rupesivat täälläkin levittämään
ariukselaisen harhaopin myrkyllisiä siemeniä. Kooten ympärillensä
monta ystävää, joiden yhteydessä hän eli luostarinkaltaista elämää,
herätti Severinus heti alussa suurta huomiota, saavuttaen ankaralla
ja hurskaalla elämällään päivä päivältä yhä suurempaa kunnioitusta.
Hänen maineensa levisi pian kauas; likeltä ja kaukaa tulvasi hänen
luoksensa ihmisiä pyytämään neuvoa ja etsimään apua koetusten ja
onnettomuuksien heitä kohtaessa. Niin suuri oli hänen maineensa,
että häntä yleisesti pidettiin ihmeiden tekijänä, joka sanallansa
voipi parantaa kovimmatkin taudit. Itse Severinus ei millään tavoin
tahtonut ylläpitää tämmöistä luuloa kansassa; hän päinvastoin
vakaasti kielsi ihmeitä milloinkaan tehneensä. Severinuksen toimesta
syntyi Norikumissa monta luostaria, ja hänen väsymätön intonsa ja
uskollisuutensa Herran palveluksessa vaikutti sanomattoman paljon
hyvää koko maakunnassa. Ei voinut ariukselaisuus näillä seuduin kauan
kestää taistelussa kirkkoa vastaan, jolla oli näin hurskas edustaja;
se menetti pian kaiken arvonsa kansan silmissä ja hävisi ennen pitkää
koko maakunnasta. -- Severinus kuoli v. 482.

Kun _Itä-gotilaiset_, Attilan kuoltua (453), pääsivät vapaiksi
Hunnilaisten raskaasta ikeestä, asettautuivat he ensin asumaan
_Pannoniaan_. Urhoollisen kuninkaansa _Teodorik Suuren_ johtamina
vaelsivat he sitten v. 488 Italiaan, missä he perustivat
mahtavan valtakunnan, jonka pääkaupunkina ensin oli _Ravenna_,
sittemmin _Verona_. Hekin olivat ariukselaisia, mutta soivat maan
alkuperäisille asukkaille täyden oikeuden uskonnollisissa asioissa.
Tämä oli valistuneen ja vapaamielisen Teodorik Suuren ansio. Hän
näet kannatti sitä mielipidettä, ettei kukaan saa mahtisanoilla
määrätä toisen uskontoa, koska ei ketään saata pakottaa uskoon,
hänen sitä tahtomatta. Justinianus I:lle kirjoitutti hän (hän ei
osannut itse kirjoittaa) seuraavat merkilliset sanat: "kun Jumala
sallii monta uskontoa, emme uskalla vaatia alamaisiamme yhtä ainoata
hyväksymään. Sillä me muistamme joskus lukeneemme, että ihmisen
tulee uhrata Herralle vapaaehtoisesti, eikä pakosta. Jokainen, joka
muulla tavoin koettaa menetellä, rikkoo selvästikin taivaallisia
käskyjä vastaan". Teodorik oli monta vuotta panttivankina oleskellut
Konstantinopolin hovissa ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan
sivistystä ja järjestettyjä valtio-oloja. Sentähden nautti muiden
kera tuo oppinut Kassiodoruskin, joka, kuten ennen on kerrottu,
sittemmin vaikutti niin paljon hyvää Benediktuksen perustamassa
munkkiyhdistyksessä, häneltä suurta suosiota, toimittaen jonkun
aikaa korkeata valtiovirkaakin hänen valtakunnassaan. Kun Teodorik
v. 526 kuoli, alkoi hänen valtakuntansa pian heikontua, ja v. 553
teki Justinianus I:sen sotajoukot siitä lopun. Mutta kauan ei saanut
Italia olla Itä-Rooman keisarikunnan ja katolisen kirkon suojeluksen
alla. _Longobardilaiset_, jotka olivat asuneet _Elben_ varrella,
hyökkäsivät kuninkaansa _Alboinin_ johtamina v. 568 pohjois-Italiaan,
missä he perustivat oman valtakunnan; etelä-Italia kuitenkin yhä
edelleenkin jäi Itä-Rooman vallan alle. Longobardilaisetkin olivat
ariukselaisia, mutta he käyttivät itsensä aivan toisin katolista
kirkkoa kohtaan, kuin Itä-gotilaiset. Hävittäen luostareita ja
kirkkoja, koettivat he kokonaan masentaa kaikki valtakuntansa
katoliset asukkaat, kunnes roomalaisten lähetyssaarnaajain vähitellen
onnistui muuttaa heidän mielensä ja he kuninkaansa _Grimoaldin_ (k.
671) hallitessa kääntyivät katolisen kirkon oppiin.

Arvaamattoman suuresta merkityksestä Jumalan valtakunnan vaiheille
Euroopassa oli _Frankilaisten_ kääntyminen kristinuskoon. Kuin
tämä kansa v. 486 valloitti pohjoisen Gallian ja täällä perusti
valtakunnan, _Pariisi_ pääkaupunkina, oli sen tulevaisuus vielä
kätkettynä pakanuuden pimeään yöhön. Frankilaisten silloinen
kuningas _Klodvig_ ryhtyi pian uusiin valloituksiin, laajentaen
valtakuntaansa loistavilla voitoilla. Jo kauan oli hänen kristitty
puolisonsa, vaikka turhaan, koettanut kääntää hänen sydäntänsä
kristinuskoon, kunnes sattui tapahtuma, jota kaikkivaltias Jumala
käytti ratkaisemaan Klodvigin ja koko hänen kansansa tulevaisuuden.
Pakanalliset, raa'at ja saaliinhimoiset _Allemannilaiset_
varustautuivat sotaan Frankilaisia vastaan, uhaten perikadolla
heidän valtakuntaansa samoinkuin koko Gallian kirkkoa. Klodvig
marssitti sotajoukkonsa heitä vastaan, ja _Tolbiakumin_ luona syntyi
verinen tappelu v. 494. Voitto oli kauan ratkaisematon, mutta
vihdoin alkoi se kallistua Allemannilaisten puolelle. Hädässään
huusi Klodvig: "minä näen, ettei minun jumalillani ole voimaa, koska
he eivät auta niitä, jotka heihin turvaavat. Nyt minä rukoilen
sinua Jesus ja lupaan uskoa sinuun ainoastaan sen tähden, että
auttaisit minua vihollisteni käsistä". Se oli sokean pakanan köyhä,
pimeässä haparoitseva rukous, mutta Herra kuuli sen kuitenkin.
Allemannilaiset lyötiin tappelussa, heidän kuninkaansa kaatui ja
heidän valtakuntansa yhdistettiin Frankilaisten valtaan. Kotia
tultuansa, ilmoitti Klodvig puolisolleen, miten hän oli voittanut
tappelun avuksihuutamalla kristittyjen jumalaa. Tämä kutsui heti
luoksensa _Rheimsin_ arkkipiispan _Remigiuksen_, joka rupesi
kehottamaan kuningasta luopumaan niistä kuolleista epäjumalista,
joita hän sokeudessaan ennen oli palvellut. "Kernaasti minä sinua
kuuntelen" vastasi Klodvig; "vaan ei tahdo minun kansani jumalistansa
luopua; mutta minä tahdon puhua sille sinun sanasi mukaan". Sitä
hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Frankilaiset vakuuttivat
tahtovansa luopua jumalistansa ja palvella sitä kuolematonta jumalaa,
josta Remigius oli puhunut. Heti ruvettiin valmistamaan suurta
juhlaa. Se oli kansallisjuhla sanan kauniimmassa merkityksessä.
Klodvig ja 3000 hänen kansansa ylimyksistä nähtiin juhlasaatossa
vaeltavan -- ei taistelutantereelle miekka kädessä saavuttaaksensa
uutta sotamainetta verisessä tappelussa, vaan Herran huoneesen
saadaksensa siellä polvistua kaikkien kuningasten kuninkaan eteen.
Oudot, ennen tuntemattomat aavistukset valtaavat heidän sydämmensä,
heidän lähestyessään Rheimsin kirkkoa, mistä lukemattomani kynttiläin
valo säteilee heitä kohtaan, kehottaen heitä tulemaan Hänen
luoksensa, jonka Jumala "valmisti kaikkien kansain valkeudeksi".
Juhlan vuoksi oli kirkko kauniisti koristettu ja alttarilta, missä
oli suuri vesisäiliö kastetoimitusta varten, levittivät hyvänhajuiset
suitsutukset tuoksunsa kaikkialle. Kastaessaan kuninkaan, lausui
Remigius seuraavat sanat: "taivuta pääsi, sigambrilainen, palvele
mitä ennen olet polttanut, polta mitä ennen olet palvellut".

Näin olivat siis Frankilaisten kuningas ja heidän ylimyksensä pyhän
kasteen kautta yhdistetyt katoliseen kirkkoon, ja muut seurasivat
pian heidän esimerkkiänsä. Jos missään, niin huomaamme tässä Jumalan
kaikkivaltiaan käden, joka ohjaa kansojen vaiheet ja suojelee, lisää
seurakuntaansa maan päällä. Jos Allemannilaiset olisivat voittaneet
Tolbiakumin tappelussa, olisi katolisen kirkon tulevaisuus koko
läntisessä Europassa ollut kätkettynä toivottomuuden synkkään
pimeään; sillä tämä raaka ja voimakas kansa palveli vielä kuolleita
epäjumalia ja muut näihin seutuihin asettuneet kansanheimot olivat,
kuten tiedämme, ariukselaisia sekä vainosivat katolista kirkkoa
taikauskoisten pakanain hurjalla innolla. Viisaassa neuvossaan
valitsi kaikkivaltias Jumala Frankilaiset, joiden valtakunta
uusien voittojen kautta pian kohosi muita mahtavammaksi, kirkkonsa
maalliseksi tukeeksi aikana, jolloin hajonneet yhteiskunnalliset
olot, yleinen raakuus, alituiset taistelut ja hävitysretket
uhkasivat perikadolla kaikkea rauhallista työtä sivistyksen ja
hengellisen elämän viljavainiolla. Tästä emme kuitenkaan saa päättää,
että Frankilaiset syvemmässä merkityksessä olisivat omistaneet
kristinuskon. Päinvastoin olivat he sydämmissään kokonaan pakanoita
ja koko heidän historiansa on vielä kauan tämän jälkeen täynnä
kertomuksia mitä julmimmista ilkitöistä ja verenvuodatuksista. Mutta
vaikka esim. Klodvig kasteensa jälkeen oli yhtä raaka, kavala ja
julma kuin ennen, vaikka hän kristinuskon varjolla usein salasi
valloitushimoansa, emme saa olettaa hänen valtioviisauden pakottamana
kääntyneen kristinuskoon ja ainoastaan siitä syystä sitä sittemmin
puolustaneen. Petollista, teeskentelevää sydäntä hän ei tässä kohden
osota; hän vain paljastaa kristinuskonsa äärettömän alhaisen kannan.
Ja semmoinen kuin hän itse oli, semmoinen oli hänen kansansakin. Ken
saattaa muuta odottaakaan raaoilta pakanoilta, joille kaikki henkinen
viljelys ja sivistys aina tähän asti on ollut ventovieras?

_Saksanmaalla_ oli monista Roomalaisten vanhoista leiripaikoista
vuosien kuluessa syntynyt kukoistavia kaupunkeja, joista kristinusko
levitti valoansa lähiseutujen väestöön. Jo 3:lla ja 4:llä
vuosisadalla löytyi piispoja _Kölnissä, Trierissä, Wormsissa,
Strassburgissa, Baselissa_ y.m. kaupungeissa. Saksalaisten
ensimmäinen lähetyssaarnaaja oli irlantilainen _Kolumbanus_, joka
12 muiden munkkien kera asettui asumaan _Vogesein_ seuduille (590)
ja täällä perusti monta luostaria. Varsinainen lähetystoimi alkoi
keski-Europassa, vasta myöhemmin.

Viidennen vuosisadan keskipalkoilla lähtivät Rooman sotajoukot
pois _Britanniasta_, jota he eivät enää voineet pitää vallassansa,
Maan omat asukkaat, jotka eivät jaksaneet vastustaa pakanallisten
_Piktiläisten_ ja _Skottilaisten_ hurjia hyökkäyksiä, kutsuivat
avuksensa (449) Elben seuduilla asuvat _Anglilaiset_ ja
_Saksilaiset_, vaan nämä käänsivät ennen pitkää voittosat aseensa
Britannialaisia vastaan, valloittivat heidän maansa, jota tästä
alkaen nimitetään _Englandiksi_, ja jakoivat sen seitsemään pieneen
kuningaskuntaan. Näiden vaiheiden ohessa, joiden verisiä näytelmiä
kesti toista vuosisataa, oli pakanallinen raakuus ja germanilaiset
epäjumalain kuvat miltei kokonaan karkoittaneet roomalaisen
sivistyksen ja kristinuskon koko maasta. Mutta Gregorius Suuri, joka
suurella innolla seurasi kristinuskon vaiheita etäisimmissäkin maissa
ja itse nuorena oli aikonut lähteä Britanniaan täällä uudelleen
virittämään kristinuskon sammunutta valoa, ryhtyi tehokkaisiin
toimiin kukistaaksensa pakanuuden vallan tuon kuulusan saaren
rannoilta. V. 596 lähetti hän Italiasta sinne monta lähetyssaarnaaja,
joiden johtajana abboti _Augustinus_ oli. He pääsivät perille
seuraavana vuonna; _Kentin_ kuningas _Edilbert_ otti heidät
suosiollisesti vastaan, ja he saivat vapaasti saarnata evankeliumia
ristiinnaulitusta Vapahtajasta. Kummastellen vaan yhä suuremmalla
uteliaisuudella kuuntelivat sikäläiset pakanat pelastuksen
sanomaa, kunnes Jumalan sanan säteet pääsivät luomaan valoa heidän
sydämmiinsä. V. 598 kastettiin 10,000 anglosaksilaista kristinuskoon,
johon kuningaskin jonkun ajan perästä tunnustausi. Augustinus
määrättiin _Kanterburyn_ arkkipiispaksi. Jumala soi siunauksensa
Gregoriuksen toimelle: Britanniassa syntyi kukoistava kirkko, jonka,
jäsenten syvä hartaus ja uskonnollinen innostus on loistavana valona
keskiajan pimeässä.

Jo varhain saavutti kristinusko _Irlandissa_ vakavan aseman.
Täällä perustettiin useita luostareita ja kouluja, jotka kylvivät
kristillisen sivistyksen siemeniä saaren asukkaisiin sekä kasvattivat
lähetyssaarnaajia todistamaan Herrasta vieraissakin maissa.
Irlantilaisen kirkon varhainen kukoistus on etenkin sen ensimmäisen
lähetyssaarnaajan "pyhän" _Patriciuksen_ ansio, joka vaikutti
täällä vuodesta 432 kuolemaansa asti (460). Hänen väsymättömästä,
Kristuksen rakkauden pyhittämästä työstään Herran viinamäessä löytyy
monta kaunista kertomusta, mutta näiden historiallinen totuus
eksyy silminnähtävästi tuon tuostakin sadun ja mielikuvituksen
harhateille, niin että niihin ei ole paljo luottamista. -- Irlandista
levisi kristinusko _Skottlandiin_, missä irlantilainen abboti
_Kolumba_ (k. 597) sitä ensiksi saarnasi. Hän perusti (563) pienellä
_Jona_ nimisellä saarella luostarin, jonka munkit kauan olivat
suuressa maineessa sekä tieteellisten harrastuksensa että etenkin
uskonnollisen innostuksensa vuoksi. Tästä kristinuskon pohjoisimmasta
kodista lähti moni uskollinen Herran palvelija kaukaisille maille
julistamaan Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa.

Tämän aikakauden länsimaisen lähetystoimen kanssa ei evankeliumin
saarnaaminen itämaissa ensinkään kestä vertoja. Ainoa maa
_Afrikassa_, jossa kristinusko pääsi leviämään, oli _Abyssinia_.
V. 316 joutui eräs tieteellisillä matkoilla oleva Tyrukselainen
laiva haaksirikkoon sanotun maan rannalla. Pelastuneiden joukossa
oli kaksi kristittyä nuorukaista, _Prumentius_ ja _Aedesius_,
jotka, jonkun aikaa oltuaan vankeudessa Abyssinian kuninkaan luona,
rupesivat saarnaamaan kristinuskoa maan pakanallisille asukkaille
sillä menestyksellä, että täällä pian syntyi lukusa kristillinen
seurakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Frumentius vihittiin.
Ariukselaisen riidan vaiheissa riippui Abyssinian kirkko uskollisesti
kiinni Atanasiuksen opissa. -- Jo marttyyrikirkon aikakaudella
oli kristinuskoa saarnattu _Persiassa_, jonka maan pakanallisissa
asukkaissa sitä sitten 4:llä vuosisadalla yhä edelleen levitettiin.
Ollen täällä löytyvän vanhan pakanallisen uskonnon kiihkosain pappien
ja valtiollisten rettelöiden vainoomana, alkoi täkäläinen kirkko
vähitellen kuihtua, kunnes se antausi vainottujen Nestoriukselaisten
johdatettavaksi, jotka loivat siihen uutta elinvoimaa. Miten
tehokkaasti Persian kristityt tämän jälkeen ottivat osaa itämaiseen
lähetystoimeen on ennen mainittu. -- Samaan aikaan kuin Abyssiniassa
syntyi _Armeniassakin_ kristillinen seurakunta, joka, kuten tiedämme,
myöhemmin sortui monofysitismiin, jonka eksyttävillä poluilla se
vielä nytkin haparoitsee. Vanhan armenialaisen kirkon etevimmät
henkilöt ovat _Gregorius Illuminator_, joka kastoi kuningas
_Tiridateksen_ ja väsymättömällä innolla koetti levittää Jesuksen
evankeliumia tässä maassa kuolemaansa asti (340), sekä _Miesrob_,
joka käänsi raamatun Armenian kielelle. -- _Arabiassa_ ja _Indiassa_
vaikutti lähetyssaarnaajana _Teofilus Diusta_ 4:nen vuosisadan
keskipalkoilla.

Vähän on meillä tietoja näiden lähetyssaarnaajain vaikeasta työstä
pakanain kaukaisissa, hengellisen pimeyden varjoomissa maissa.
Ken on lukenut ja jälkimaailmalle kertonut heidän monet raskaat
askeleensa, heidän vaivansa ja kärsimisensä Herran sanan tähden?
Mutta jos pohjolan lumi tahi etelämaiden kuuma santa ihmisiltä on
salannut heidän yksinäisen vaelluksensa askeleet, on yksi heidän
vaivansa nähnyt, yksi ne muistanut Hän, joka ei pidätä arvopaikkaansa
niiltä, jotka uhraavat kaikki voimansa Jumalan valtakunnan
edistyttämiseen maan päällä.

Syrjälle jäävät tästä lähin vähitellen itämaiden kansat; niiden
hengellinen elämä lakastuu, kuihtuu. Sikäläinen kirkko on väsynyt,
vanhentunut, kuoleman kylmä hengähdys on kokonaan sammuttaa sen ennen
niin kirkkaan valon. Sortunut, masentunut on roomalais-maailmakin;
raunioina sen kuulusa sivistys. Uudet kansat ovat astuneet
historian näyttämölle edustamaan Jumalan valtakuntaa maan päällä
ja ihmiskunnan edistymistä sivistyksen tiellä. Vaikka nämä kansat
omistavat paljon luonnollisia hyveitä, ei ole heidän kantansa omiansa
meissä herättämään ilon ja toivon tunteita, sillä he ovat raakoja,
kaikelle hengelliselle elämälle kokonaan vieraita eivätkä he moneen
vuosisataan voi omistaa kristinuskoa kuin ainoastaan nimeksi,
kuinka uskollisesti lähetyssaarnaajat tekevätkin työtä heidän
keskuudessaan. Keskiajan yö levittää synkät varjonsa vanhan maailman
kuulusiin maihin. Kolkko ja pitkä on tämä yö, monta vuosisataa eksyy
kristikunta eksymistään totuuden tieltä, ja näyttääpä monesti siltä
kuin olisi Herra ainaiseksi jättänyt ihmiset pimeyden valtaan. Mutta
niin ei kuitenkaan ole; Herra on uskollinen eikä unohda lupaustansa.
Aamu koittaa, vaikka myöhään, sillä keski-ajankin kirkkoa läsnä on
Hän, joka on "maailman valkeus".



XXIII.

Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.


    -- -- minä tiedän sinun tekos; sillä sinulla on nimi, ettäs elät,
    ja olet kuollut.

    Ole valpas ja vahvista niitä muita, jotka kuolemallansa ovat;
    sillä en minä löytänyt sinun tekojas täydelliseksi Jumalan
    edessä. Ilm. k. 3: 1-2.

Riemulla kuulivat vainotut kristityt Konstantinus Suuren julistavan
kristinuskon keisarikunnan valtionuskonnoksi ja ylistäen Herraa
katselivat he pakanuuden kukistuvan ja vaipuvan kuolemaan kaikissa
maissa. Tuo pitkä, verinen taistelu oli loppuun taisteltu, voitto
voitettu ja rauhan toivosa päivä koittanut. Mutta oliko tämä
uusi, ulkonaisesti niin turvallinen aika ilman vaaroitta Herran
seurakunnalle? Ei suinkaan! Oppiriitojen aikakauden historia, jonka
vaiheista edellisessä olemme kertoneet, opettaa meille joka lehdellä,
että maailman ystävyys on paljoa vaarallisempi kuin sen viha. Kuinka
taipuvainen on ihminen menestyksen päivinä unohtamaan kaikkien
hyvien lahjojen antajaa, miten altis rakastumaan ja turvaumaan
maailmaan, kun sen tavarat hänelle tarjotaan! Tämän elämän vaivoista
ja tuskista loivat marttyyrit silmänsä taivasta kohti, toivoen,
odottaen sitä hetkeä, jolloin Herra oli ottava heidät luoksensa;
keisarein kirkon jäsenet tyytyivät, vieläpä mieltyivätkin maalliseen
isänmaahansa, jossa heille niin paljo hyvää oli tarjona. Kuinka
surkeasti lakastui ja kuihtui vähitellen kristikunnan hengellinen
elämä! Missä on nyt marttyyrein palava rakkaus, missä heidän harras
toivonsa, missä heidän luja uskonsa? Yhä harvemmassa tapaamme
näitä tosikristillisyyden hyveitä, maailma on voittanut Jesuksen
tunnustajain sydämmet ja himmentänyt heidän silmänsä, niin että
useammat eivät enää näe, miten vihollinen voittaa alaa seurakunnassa.
Sentähden lausuikin Krysostomus: "Jos tarkastelemme nykyistä tilaamme,
niin huomaamme, miten terveelliset vainot ovat. Rauhaa nauttiessamme
olemme vaipuneet syvään ja täyttäneet kirkon lukemattomilla paheilla.
Kun meitä vainottiin, olimme paljoa viisaammat, hartaammat,
innokkaammat. Sillä samoinkuin kulta puhdistuu tulessa, samoin
puhdistuu sielukin koetusten kuumeessa." Mutta tähän suuntaan
puhuivat harvat; muutamat vain uskalsivat Jumalan sanan terävällä
miekalla taistella syntiä ja maailmaa vastaan. Ja mikä oli heidän
palkkansa täällä? Katkera viha, säälimätön vaino! Ei ollut maailma
muuttunut, vaikka sen paheet piileilivät kristinuskon kauniin vaipan
alla!

Mutta kaikkine varjopuolineen on oppiriitojen aikakausi monessa
kohden jalo ja loistava aika. Tuskin on kirkko milloinkaan
synnyttänyt niin monta suurta henkilöä kuin silloin. Mitkä puheet
vetävät vertoja Krysostomuksen saarnoille, ken on lausunut syvempiä
ajatuksia kristinuskon salaisuuksista, kuin Augustinus? Kuka on
urhoollisemmin taistellut tämän maailman mahtavia vastaan kuin
Ambrosius, ken kaikkipuolisemmin perehtynyt aikansa jumaluusopin
eri aloihin kuin Hieronymus? Ja mikä aika on kristilliselle
tunnustukselle luonut tarkempia määräyksiä kuin oppiriitojen
aikakausi? Nicaealais-Konstantinopolilaisen ja 5:llä vuosisadalla
pääasiallisesti Augustinuksen toimesta syntyneen n.s. _Atanasiuksen
tunnustuksen_ perustukselle on kristikunta sittemmin rakentanut
oppikaavansa, siten kartuttaaksensa sitä suurta perintöä, jonka
oppiriitojen aikakausi pitkillä taisteluillaan ja uutteralla
jättiläistyöllään jälkeisille sukupolville valmisti. Nuo meidän
aikamme kevytmieliset ja muka vapaamieliset kerskaajat, jotka
pyrkivät erikseen kristinuskon vaatimuksista ja kirkon vanhasta,
hyvästä tunnustuksesta, eivät sokeudessaan aavistakaan, kuinka kallis
tämä perintö on ja mitä sen kokoaminen on maksanut. Mutta puhukoot
he kuinka ylönkatseellisesti hyvänsä oppiriitojen kirkon suuresta
työstä, koettakoot he järjellään luoda jos minkälaisia mietelmiä ja
tieteellisiä ohjeita ihmishengen vaatimuksia tyydyttämään: turha on
heidän ponnistuksensa kumota kirkon vanha tunnustus oleva, sillä
tämä perustuu siihen sanaan, joka ei milloinkaan ole hukkuva. Kautta
vuosisatojen on se säilyvä todistuksena oppiriitojen aikakauden
uutterasta työstä puhdasoppisuuden palveluksessa ja ennen kaikkea
siitä Herrasta, joka kaikkien inhimillisten eksytysten uhallakin
suojelee sanansa totuuden sukukunnasta toiseen.

Mutta juuri tämä oppiriitojen aikakauden innokas työ puhtaan opin
kehkeyttämiseksi tuotti kirkolle toiselta puolen suuria vaarojakin.
Ei siinä kylliksi, että syntisen ihmisluonnon itsekkäisyys noiden
alituisten taistelujen helteessä, kuten olemme nähneet, usein
yltyi kiivauteen ja vihaan, kylväen eripuraisuuden myrkyllisiä
siemeniä Herran seurakuntaan -- lukemattomat kristityt mieltyivät
niin kokonaan kirkolliseen tunnustukseen ja puhtaasen oppiin, että
heidän sydämmensä usko joutui haaksirikkoon. Heidän uskontonsa oli
kuollut poostavi vain, joka ei voi muuttaa kenenkään mieltä, oli suun
tunnustus sitten miten puhdas tahansa. Kuvaava on eräs Gregorius
Nyssalaisen arvostelu Konstantinopolin kristityistä. Hän lausuu:
"vielä löytyy lukemattomia, jotka muinaisten Ateenalaisten tavoin
eivät halaja muuta kuin saada kuulla jotain uutta. Useat, jotka
eilen tahi toissapäivänä työskentelivät käsityöläisten työhuoneissa,
esiintyvät nyt yhtäkkiä uskonnon opettajina. Moni, joka vasta oli
orjana ja pakeni palveluksestaan, keskustelee nyt suurin sanoin
vaikeimmistakin kysymyksistä. Koko kaupunki on täynnä semmoista
väkeä. Jos sinä kysyt leivän hintaa, niin sinulle vastataan: 'Isä
on Poikaa suurempi'. Jos sinä sanot: 'kylpy on juuri kohtuullisen
lämmin, niin vastaa palvelija vakuuttavalla äänellä: 'Poika on
luotu tyhjästä'. Kristityt alkavat kerskaella opistansa, viisastella
sanoilla -- mutta ylpeys ei johdata totuuteen, se päinvastoin pettää
ja viepi harhateille." Oppiriitojen aikakausi eksyy arvostelemaan
Jesuksen opetuslapsia heidän suullisen tunnustuksensa täydellisyyden
mukaan, unohtaen, ettei tämä riitä sen Jumalan edessä, joka "tutkii
sydämmet ja munaskut". Turhaan saarnasivat nuo jalot opettajat
aikansa paheita vastaan, he kun omasta kokemuksestaan tiesivät "ettei
Jumalan valtakunta ole sanoissa, vaan voimassa". Niinpä lausui esim.
Augustinus seuraavat syvämietteiset sanat: "Jollei totuutta etsitä
sydämmen koko hartaudella ei sitä milloinkaan löydetä. Mutta kun
sitä etsitään oikein, ei saata se olla salattuna niiltä, jotka sitä
rakastavat. Anokaat, niin te saatte; etsikäät, niin te löydätte;
kolkuttakaat, niin teille avataan. Ei mikään ole salattuna, joka ei
tule päivän valoon. _Rakkaus_ se on, joka rukoilee, _rakkaus_, joka
etsii, _rakkaus_, joka kolkuttaa, _rakkaus_, joka avaa, _rakkaus_,
joka löytää leponsa siinä, joka sille avataan. Ainoastaan totuus
voittaa; mutta totuuden voitto on _rakkaus_". -- Se kirkko, joka ei
kuuntele eikä kätke tämmöisen opettajan opetuksia, vetää päällensä
Jumalan tuomion. Eikä viipynytkään tämä tuomio, sen olemme nähneet.
Koko itäinen kristikunta nukkui yhä sitkeämpään suruttomuuden uneen
ja läntinen kirkko oli kukistua sekin kansainvaellusten kovissa
myrskyissä!

Ylöllisyys kasvoi päivä päivältä, houkutellen kristityltä kokoamaan
itselleen tämän maailman katoavaisia tavaroita, jotta voisivat ottaa
osaa sen huveihin ja nautinnoihin. Jesuksen tunnustajat olivat
kutsutut voittamaan maailman, mutta maailma voitti heidät. He eivät
enää nähneet rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman välillä; valtio ja
kirkko ovat yksissä kukistaneet rajamerkit ja muodostavat nyt yhden
suuren valtakunnan, jossa kahta herraa palvellaan!

Ja kuitenkin viihdymme kernaasti ajatuksissamme oppiriitojen
aikakauden kirkossa, sillä kaikkien erehdyksiensä uhallakin tarjoo
se paljon jaloa ja suurta, jonka vertaista me sitten seuraavina
vuosisatoina turhaan etsimme kirkkohistorian lehdiltä. Seisoessamme
keskiajan kynnyksellä, luomme kernaasti silmämme taaksepäin, samoin
kuin matkamies, joka auringon valaisemilta kukkuloilta astuu alas
synkkään, pimeyden peittämään laaksoon, jota auringon säteet vain
silloin tällöin virkistyttäen valaisevat. Eteemme aukeaa keskiajan
kolkko viljamaa, jonka tou'ot niin hitaasti kasvavat. Mutta älkäämme
epäilkö kirkon tulevaisuudesta, kuinka toivottomalta se nyt
näyttääkin, sillä Jesuksen Kristuksen valtakunta ei voi milloinkaan
joutua perikatoon!

           Muista siis kustas lankesit pois, ja
       tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä töitä;
    vaan jos ei, niin minä tulen ja syöksen pois sinun
               kynttiläjalkas sijaltansa,
                   ettet sinä tee
                     parannusta.

                   Ilm. k. 2: 6.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia kirkkohistorian alalta I - Vanha aika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.