Title: Elinkautinen
Author: Lie, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elinkautinen" ***


ELINKAUTINEN

Kirj.

Jonas Lie

Norjankielestä suomennettu.



Hj. Hagelberg, Tampere, 1889.
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.



I.


"Niin kuin prinssi kehdossaan", -- niinhän sitä sanotaan --
"näkymättömät haltijattaret ja lapsuuden viaton rauha suojanansa!"

Mutta minkälainen haltijatar se oli, joka Barbron Nikolain kehdon
ääressä asuskeli, sitä ei ole helppo sanoa. Siellä läkkisepän luona
kaupungin äärimmäisessä osassa pienessä majassa, jonka rikkuneet
akkunanruudut olivat ryysyillä tukitut, tapahtui monenmoisia
majoituksia ja asukaslisäyksiä varsinkin öiseen aikaan, kun
joutoväellä ja kulkevaisilla oli asunnoista puute. Siellä meluttiin
usein kelpo tavalla, eikä se ollut mitään harvinaista, että tappelun
tuoksinassa kehto kumoon keikahti tahi että humalainen mies pitkin
pituuttaan siihen lapsen päälle hoipertui.

Barbro oli Nikolain äidin nimi, ja hän oli kotiperää
Heimdalvuoristosta, sieltä jostakin kaukaa tunturiseuduilta -- oikea
tunturityttö alkuperäisintä laatua, punakka ja valkoinen, kookas,
jäntevä ja leveähartiainen, hohtavan terve, hampaat kuin vaahto
lypsinastiassa. Hän oli kuullut karjakauppiasten tunturein yli
matkustellessaan niin paljon kaupungista kertovan, että jonkunlainen
kaiho eli rauhattomuus oli hänet vallannut.

Ja hän oli lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ruvetaksensa.

Tämmöiseen toimeen sopi hän juuri yhtä hyvin kuin siistimätön
heinäsuova kaupungin siistille kadulle tahi lehmä rapuille, se on
suoraan sanoen: ei ollenkaan.

Ja niinpä oli hänellä vielä tapana kuluttaa aikaansa torilla joka
ainoan heinäkuorman vieressä seisoskellen. Hänen täytyi katsella ja
tunnustella heiniä... eiväthän nuo ensinkään tunturiheinäin kaltaisia
olleet, "ei, eivätpä olleet!... Tunturiruoho kun on niin pehmeätä ja
hienoa... ja entäs haju sitten! -- oh--hoo... ei!"

Mutta emännälläpä oli piialle muuta tehtävää kuin antaa hänen kaiket
aamupäivät torilla seisoskella ja heinämiesten kanssa pakinoida! Ja
niin sitä Barbro luisti palveluksesta palvelukseen, luisti yhtä päätä
alaspäin sekä palkan että isäntäväen puolesta. Hänellä oli vaan tämä
yksi vika, tällä Barbrolla -- sillä reipas ja rehellinen ja tunnokas
hän kyllä oli --; mutta tämäpä se olikin semmoinen vika, joka hänet
kerrassaan teki kelvottomaksi ja mahdottomaksi minkäänmoiseen
palvelukseen kaupungissa!

Mutta -- yhteiskunnalla, niin kuin tiedetään, on hämmästyttävä kyky
saattaa hyödylliseksi, itseensä sulattaa ja tarpeensa mukaiseksi
muodostaa semmoisetkin jäsenensä, jotka eivät mihinkään näytä sopivan
eivätkä mitään hyötyä tuottavan. Ja niinpä kävikin varsin pian sillä
tavalla, että Barbro-raukka tuli juuri semmoiseksi, jommoisena hän
voi kaupungille kelvata -- tuli imettäjäksi.

Raskasta se aika oli ja taistelu ankarata häpeän kestäessä --
melkein masentavan raskasta ja ankarata -- eikä tämän jälkeen hänen
mieleensäkään juolahtanut kääntää askeleitansa kotiin Heimdalin
tuntureille jälleen.

Mutta raskaampaakin oli vielä tuleva!

Monenmoiset seuraelämän velvollisuudet, joiden täyttämistä edistynyt
aika yhteiskunnan korkeampiin luokkiin kuuluvilta perheenemänniltä
yhä enemmän vaatii, tulivat tämänkin kaupungin elämässä ilmi myös --
yhä karttuvana imettäjäin puutteena!

"Pääsyynä", selitti tohtori Schneibel, "on tämä aivan yksinkertainen
luonnonlaki: -- ei saata kukaan samalla olla älykäs ihminen ja
lypsylehmä! Veren ja hermoston uudistus on keinollisesti johdettava
luontoa lähempänä olevasta yhteiskunnan kerroksesta."

Ja nyt oli siis etsittävä oikein perin pohjin terve, luonnonraitis
imettäjä pääkonsuli Wejergangin kahdelle heikolle äskensyntyneelle.

Tohtori Schneibelillä olikin, varsin toimekkaasti kyllä, jo rouvaa
varten imettäjä kuulusteltuna -- "sangen merkillinen palanen tuota
kansanjuurakon todellista terveyttä. Saattoipa sanoa, hm, hm... että
kun rouva ei voinut mennä tuntureille, niin olivat tunturit olleet
kylliksi kohteliaita rouvan luokse tulemaan. Hänen ihohikensä kenties
vielä naveton ilmalta tuntui; mutta kun kaikki lukuun otettiin, oli
tämä vaan puhtaan alkuperäisyyden varmempana takeena. Ja tämä onkin
tärkeä huomattava meidän aikoinamme, rouva hyvä, kun maitoa jo itse
lehmissäkin väärennetään!... Vallan nuori, tuskin kahdenkymmenenkään!"

Barbro Högdenillä ei ollut siitä pienintä aavistustakaan, että hän
syvimmästä alennuksestansa, hän kun siellä kantoi vettä ja puita
seisoi jään reunalla ja kurikoitsi pesuvaatteita sekä koki parhaitten
voimainsa mukaan toimitella noita karkeita töitä, saadakseen kokoon
jotakin, millä itse ja pienokainen siellä läkkisepän luona toimeen
tulisivat -- hän ei tiennyt niin äkkiä kaupungissa niin erityisesti
halutuksi, etsityksi ja arvokkaana pidetyksi henkilöksi kohonneensa!

Sillä imettäjä on arvokas henkilö. Tahi on hän ainakin merkittynä
halullisten vartoojain listalle korkea-arvoiseksi päästäksensä!

Imetettyänsä perheen nuorimman vesan -- ja tämän tähden äidin
velvollisuudet omaa lastansa kohtaan sikseen heitettyään -- hän
sitten lopuksi makaa untuvilla ja on käsin kanneltavana -- kunnes
seuraavan perillisen imettäjä hänet kentiesi valtaistuimelta syöksee!

Jos hän sitä vastaan parempana pitäisi omalle pienokaiselleen säästää
ainoan rikkauden, mikä hänellä on, terveen rintansa -- jos hän
todellakin niin sokeasti oman tulevaisuutensa turmelisi, niin --
no, silloin asia käypi varsin toisen muotoiseksi ja, käyttääksemme
tohtori Schneibelin sanoja, -- osaksi ei varsin syyttäkään!

-- pelkästään jo noitten yhteiskuntajärjestyksen taloussuhteitten
perusteella, joita ei hän järjellisesti osaa hyväksensä käyttää ja
jotka sitten kehityksen lain järkähtämättömällä johdonmukaisuudella
hänet käyttämättömäksi liikanaisuudeksi saattavat, minkä yhteiskunnan
elimistö itsestänsä ulostaa. Taikka -- kansantajuisesti!... hän
silloin jääpi häpeäänsä, halveksituksi, köyhyyteen, sekä hän itse
että äpärä sikiönsä. Yksityisesti, yksityisenä henkilönä, on hän
kyllä jossakussa katsannossa oikeassa; mutta yhteiskunnalliselta
kannalta katsoen, -- yhteiskunnan jäsenenä!

Barbro Högden raukka oli kuitenkin tässä asiassa aluksi ihan sokea,
-- oikein uppiniskainen, taipumaton ja jäykkä kuin tunturikoni, jota
ei tieltään väistymään saa!

Tohtori Schneibel seisoi läkkisepällä nyt jo kolmannen kerran keppi
nenän alla, ja keikkukääsit vartosivat tiellä talon kohdalla. Joka
kerralla oli hän lisännyt sekä palkkaa että syitänsä sekä aina
uudestaan hänelle huomauttanut, mitä vahinkoa hän itsepäisyydellään
sekä itselleen että pojalle tuottaisi. Hän vetosi hänen omaan
järkeensä! Miten hän luuli voivansa lasta elättää näissä ahtaissa,
vaikeissa oloissa, tämmöisessä työssä ja tuskassa?... Sitä vastaan
tarvitsisi hänen, tarjoukseen suostuttuansa, luovuttaa vaan osa
suuresta palkastansa läkkiseppäläisille, niin he kyllä pitäisivät
tarpeellista ja hyvää huolta pojasta! Sitä paitsi, voipa hän
lähteä sieltä ja silloin tällöin pistäytyä täällä katsomassa,
ainakin kerran kuukaudessa! -- sen uskalsi tohtori luvata hänelle
Wejergangilaisten puolesta, ja se olikin nyt erinomaista uhraavaisuutta
pääkonsulilaisten puolesta, kun he niin kaukana maalla asuivat...

Tohtori Schneibel puhui sekä hyväntahtoisesti että ankarasti, sekä
lempeästi että vakavasti; melkein kuin oma isä olisi puhunut!

Barbro kävi oikein tuskalliseksi joka kerta, kun näki hänen tuolla
kadulla tulevan ja pyörähtävän porttikäytävään sammaltuneen,
mädäntyneen lauta-aidan viertä pitkin. Hän piti häntä silmällä yhtä
tarkasti kuin lintu, joka pesäänsä pelkää; ja kun tohtori oven avasi,
oli hän majan pimeimmässä nurkassa kehto takanaan. Ei hän voinut
vastata puolestaan milläkään muulla kuin tuskin nyyhkimisillään.
Läkkisepän eukko piti siitä huolta, syytäen suustaan: "niin, sepä
vasta!" ja: "ei sanomista!" ynnä: "silloinkos vasta, herra tohtori!"
niin tulvanaan, että Barbro vaan istui ja tuumaili ottaa lapsen
selkäänsä ja tiehensä lähteä.

Mutta tänään oli tohtori häntä niin erinomaisen ystävällisesti
puhutellut ja niin paljon rahaa tarjonnut! Hän oli suoraan hänen
omaantuntoonsa vedonnut, lasta taputtanut ja tuumannut, että kun vaan
siitä oikein kysymys tulee, niin Barbro varmaankaan ei semmoinen äiti
olisi, joka noin kauniille, pienelle poikaselle niin kurjia päiviä
laittaisi... antaisi hänen puutetta kärsiä... palelluttaa tuommoisia
pieniä, sieviä jalkasiansa! -- kun hänellä kyllä saattaisi olla hyvä
ja lämmin ja loikoisi kuin prinssi vaan tuolla kehdossaan.

Mahdotonta oli enää vastustaa, ja melkein omin lupinsa ikään kuin
lupauksen tapaista Barbron huulilta livahti.

Sitten tuli siihen naapurin eukko, ja hän ajatteli asiata ihan samoin
ja kertoili niin liikuttavasti kaikista niistä pienistä lapsista,
joiden hän tiesi kahtena viimeksi kuluneena vuotena siinä lähistöllä
puutteesen ja huonoon hoitoon kuolleen sen tähden vaan, että äitien
oli täytynyt kaiket päivät töissä viipyä, eikä heillä ollut varaa
mitään heidän puolestansa suorittaa. Ja niin hän ja läkkisepän
vaimo sitten toinen toisensa kilvalla lavertelivat samasta asiasta,
pelkästään samasta asiasta vaan!

Barbro istui ja kuunteli ja hoiteli lastansa. Tuntui kuin sydän
olisi pakahtumaisillaan... Hän tuumaili hetkisen, ei kotituntureille
palaamista; -- ei, vaan johonkin toiseen kotiin yhdessä lapsensa
kanssa mennäkseen!

Tuntuipa tuo oikein kiusaukselta!

Yön kuluella alkoi häntä niin kovasti nyyhkityttää, että koko
ruumistansa värisytti, niin että hän, jotta ei läkkiseppäläisten unta
häiritsisi, meni ulos vihmasateesen; se rauhoitti ja virkisti!

Juuri kun hän seuraavana aamuna ojan reunalla seisoi ja autteli
naapurin eukkoa pesuvaatteiden viruttelemisessa ja vääntelemisessä,
näkyivät nelipyöräiset tielle pysähtyvän. Ajaja -- hänellä oli
korunauhoilla reunustettu hattu ja nuttu -- astui ajopelistä ja meni
suoraan läkkisepälle.

"Saat vääntää raidin valmiiksi, Barbro, se näkyy olevankin viimeinen,
minkä täällä väännät!" -- tuumaili naapurin eukko, -- "konsulin
vaunuthan sinua tuolla vartoovat!"

Ja sitten väänsi Barbro raitia, kunnes ei siinä enää pisaraakaan
vettä jäljellä ollut... Nyt se oli tullut!

Hän meni mökkiin ja muutti lapselle vaatteet; tuntui siltä, kuin
olisi hän vallan hourupäinen ollut eikä lastakaan käsissään tuntenut.

Hän näki palvelijan puhdasta rahaa kuusi taaleria läkkisepän vaimolle
maksavan. Jäykkä ja pitkä sekä ylevän näköinen hän oli, päässään uhka
uljas herrasnenä, ja melkein kumarteli joka kerta, kun Barbro raukka
tuli häneen katsahtaneeksi, ja yhä vakuutteli:

"Ei ole kiirettä... ei ollenkaan kiirettä! Emme milloinkaan me
pääkonsulin väki herää ennen yhdeksää, ja siksi meillä on kylliksi
aikaa vielä!" -- Ja sitten hän katsahti kelloa.

Ja aina, kun hän sillä tavalla kelloa katsahti, kiirehti Barbro
omaa poikaansa vilkaisemaan, nyt kun oli tullut käsky ja määrähetki
hänestä luopua.

Lapsi oli taas nukkunut. Jos se heräisi, niin eipä olisi äiti raukka
tiennyt, mitä -- tokkopa olisi poikaa jättämään kyennytkään!

... "Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä!" Palvelija veti taaskin
raskaan hopeakellonsa napitetun liivinsä taskusta.

Mutta nyt oli se Barbro, jolla kiire oli, hyvin kiire, niin kiire,
ettei ollut aikaa ympärillensäkään katsahtaa, ennen kuin jo vaunuissa
istui, -- ja tuo pitkä, jäykkäniskainen, korunauhainen häntä vei
eteenpäin hänen kohtalonsa määrättyä rataa myöten.

       *       *       *       *       *

Kesän kuluella hän seurasi pääkonsulilaisia kylpypaikkaan.

Siellä kulki Barbro ja työnsi vaunuissa kahta pienokaista
hiekoitetuilla käytävillä, ja niin tapahtuikin, ei ainoastaan kerran
vaan, että ohitse kulkijat imartelivat Wejergangilaisia esimerkiksi
tähän tapaan huudahtaen: "sepä oli kelpo imettäjä!"

Mutta hänestäkin täytyi vastenmielisyyksiä tulla... nuo
raskasmielisyyden kohtaukset, jolloin hän melkein hurjaksi ja vallan
epätoivoiseksi tuli! Hän istui kehdon ääressä ihan tulipunaisena ja
itkusta menehtyneenä, lastansa ikävöitsi, ei huolinut ruoasta eikä
juomastakaan.

Eikä tämä ollutkaan mikään vähäpätöinen asia! -- Sillä imettäjä on
aina hyvällä tuulella pidettävä. Mielenlaatu vaikuttaa äärettömästi
hänen terveyteensä ja se taaskin lapsen terveyteen!...

Rouva Wejergang tuotti ravintolan isännältä monenmoisia hyviä
tavaroita mielen virkistykseksi; lahjaksi tuli silkkisiä kaulahuiveja
ja esivaatteita, ja kotona nimenomaan velvoitettiin palvelijat
läkkiseppäläisiltä Barbron pojan vointia kuulustamaan.

Kiittelyjä ja kehumisia, eikä mitään muuta kuin kiittelyjä ja
kehumisia, kuultiin sieltä joka kerta, kun pääkonsulin Lauri ohitse
kulkeissaan sille kohdalle pysähtyi, ja kun Barbro vaan pelkkiä
sellaisia terveisiä sai, niin olisipa hän taas koko kuukauden voinut
iloinen ja tyytyväinen olla.

Suuressa arvossa häntä pidettiin, sen hän heti huomasi. Jos sanoi
tahi halusi jotakin, se heti huomioon otettiin, juuri kuin hän
olisi rouva itse ollut. Ja hienot vaatteet ja alituinen puhtaiden
muutto, puhumattakaan ruoasta ja juomasta!... Ja tehtävä sitten,
jota hän -- sen mukaan, mihin tottunut oli -- ei työksi nimittääkään
saattanut; kätensäkin tulivat niin hienoiksi ja pehmeiksi! -- Ja nuo
kaksi pienokaista, joita hän yöt ja päivät hoiteli, tunsipa hän jo
alkavansa niin kiintyä!

       *       *       *       *       *

Pääkonsulilaisten kylvyiltä palattua oli Barbro eräänä päivänä
matkalla läkkisepän asuntoa kohden.

Syksy oli jo myöhäinen. Niin siivotonta ja lokaista kuin tie olikin,
tuskin hän kuitenkaan ulkona olevansa muisti. Kyllä täytyi kengät ja
hameenliepeet sitten kotiin tultua puhdistaa ja pestä!

Nousi juuri kuin kylmä hiki, kun hän ajatteli saavansa pian pojan
nähdä!... Mutta olihan se parhaiten näin kuin oli nyt, voipa hän niin
hyvin hänen hoidostansa suorittaa!

Kun hän lauta-aidan nurkalla kääntyi ja mökin hyvin tunnetut,
rikkinäiset akkunat ihan edessänsä näki, hiljensi hän hiukkasen
kulkuansa. Valtasi semmoinen äkillinen tuska hänet siinä!

Ja sitten tuli siihen naapurin eukko, jota hän niin monta kertaa oli
auttanut, ja alkoi puhua ja laverrella, ja sepä kävikin kuin mylly
vaan! Läkkisepän talossa oli naapurisota syttynyt. Ja nyt, kun näki
Barbron itse, täytyi hänen totuus, puhdas, väärentämätön totuus julki
sanoa!

Ei tarvinnut läkkiseppäläisten luulotella, ettei muillakin ihmisillä
silmiä päässä ollut. Nyt olivat panttilainaajalle vieneet kaikki,
mitä ikään omaa oli; -- läkkitavaroista ei ollut enää muuta jäljellä
kuin sen verta, että hädin tuskin voi paikoiksi rikkinäisiin
akkunanruutuihinsa panna! Ja millä he sitten elivät, sitä ei kukaan
tällä seudulla ymmärtää voinut, jos ei juuri tuon kidutetun lapsi
paran maksulla, jota baijerin oluella nukuttivat, ettei se parkuisi!
Sillä mennä majailemaan sinne, sitten kun poliisi alkoi kaikkia pitää
silmällä, jotka siellä asuskelivat, sitäpä eivät edes semmoisetkaan
ihmiset tehneet, jotka eivät muuten niin tarkkaa rajaa tyyssijallansa
pidä...

"Mutta jos tahdot neuvoani seurata, Barbro, niin anna sinä poika
hoidettavaksi väkipyöräin sorvaaja Holmannille, joka tuolla
rantasillan lähellä asuu. He ovat sellaisia hyväntahtoisia,
kunnioitettavia ihmisiä, ja kun minä heille kerroin, kuinka poikaa
on täällä kohdeltu, pitivät he sitä vallan vääryytenä tuota raukkaa
kohtaan"...

Sorvan Holman... Sorvari Holman! -- Tuo nimi soi hänen korvissaan,
kun hän sitten, sydän pakahtumaisillaan, läkkisepän tupaan astui.

Siinä virui lapsi ryysyisten, likaisten kehtovaatetten seassa,
kalpeana, laihana ja likaisena, silmät melkein punaisina!... Oikein
yritti parkaista, kun hän sen syliinsä otti; se ei enää häntä
tuntenut, eikä juuri hänkään tuota pientä raukkaa!

Pettymys -- kaikki, mitä hän tunsi -- tuli kuuluville yhä
kiihtyvässä, äkäisessä sanatulvassa läkkiseppäläisiä vastaan.

Mutta samalla oli hän poikaa pestessään huomannut, miten karkea ja
raskas sekä kömpelö hän oli, sekä kasvoiltaan että ruumiltaan, niihin
kahteen hienoon verraten, joihin hän oli tottunut. Hän huomasi nyt
ensi kerran, miten mahdotonta oli itse pitää häntä...

Mutta sorvarille oli hän vietävä, poika raukka! Hän ei tahtonut
Barbro olla, jos ei saisi rouvaa kehoitetuksi tätä asiata perille
ajamaan -- jo huomenna!...

Hän palasi jälleen kotiin, kasvot itkusta punaisina ja pöhistyneinä,
ja oli ihan lohduttamaton koko illan, kunnes rouva konttoorista
takaisin tuli ja toi varman lupauksen, että siitä asiasta oli huoli
pidettävä.

Ja sillä tavalla Nikolai sorvarin sälli Holmannin luokse tuli.



II.


Muutamassa katsannossa ei se niinkään hullua ole, että se, joka ensi
aikoinansa on paljon kärsiä saanut ja huonossa hoidossa ollut, ei
mitään siitä muista -- vaikka se aina kuitenkin häneen joitakuita
jälkiä jättää.

Niin ainakin Holmannin matami väitti. Heti ensimmäisestä päivästä
alkaen, jona pojan tupaansa sai, voi hän sekä nähdä että huomata,
että häntä oli tuommoisessa mustalaispesässä kasvatettu! Silmät
olivat niin viekkaat ja vakoilevat, ja hän kun voi jo niin perin
oppinut salakavala ja itsepäinen ollakin -- jo paljoa ennemmin kuin
puhumaankaan oppi! Matami väitti, että lapsi oli ihan ilkeäsisuinen;
niin uupunut ja hiljainen aina siihen saakka, kun hän itse juuri
oli nukkumaan kerinnyt; mutta sitten piti hänen kuitenkin ruveta
huutamaan ja mylvimään kuin palovartija.

Mutta sen näkivät nyt kaikki, jotka sorvarin väkeä hiukkasenkaan
tunsivat, että jos ei heillä ollutkaan mitään erinomaista onnea
saadessaan pojan hoidettavakseen, niin oli onni ainakin sitä
kohdannut, joka oli heidän hoitoonsa päässyt. Siitä oli ainoastaan
yksi mieli ja ajatus, mikä säntillinen, tunnokas nainen sorvarin
matami oli. Pitkä, laiha ja siro hän oli koko olennoltaan, ja jo nuo
pienet, maksankarvaiset kasvot ynnä siniharmaat, kaikkea iloisuutta
kaipaavat silmät olivat omiansa osottamaan, ettei ainakaan hän
sellainen ollut, joka helposti saattaisi ajattelemattoman kiivauden
valtaan joutua.

Ja niillä parilla kerralla vuoteensa, joina Barbro poikaa katsomassa
kävi -- hän ei nyt päässyt niin helposti, kun Wejergangilaiset vuodet
pitkään maatilalla asuivat -- voi hän itsekin siitä perin pohjin
vakuutetuksi tulla, miten hyvässä hoidossa ja puhtaana sekä muuten
perin johdonmukaisesti poikaa oli pidetty. Aina hänen tulostansa
lähtemiseen saakka kesti siitä yhtämittaista, omaantuntoon koskevata
nuhdetta, miten vaikeata oli kaikkia noita läkkisepän kuhmuja suoria,
kaikkia, mitä jo ensi hetkestä alkaen oli hullulle ja kunnottomalle
tolalle pojassa päässyt... varsinkin hänen niskurimaista
luonnettansa! Hän voi jo kyllä todellakin pitkät matkat kävellä;
mutta ryömiä, ryömiä vaan hänen piti, ja pian se sitten kävi niin,
että tuskin oli matami pojasta silmänsä kääntänyt, ennen kuin se jo
oli sekä siellä että täällä, milloin padalla ja kattilalla, milloin
vesiämpärillä, taikka oli hän tuolla kellon lyijypainoja nykimässä!
Ja kaikki hän alas repi, kumoon kaateli ja itsensä tahrasi, minne
ikään tulikin, semmoista teki poika; -- eilenkin oli kissanruoka
pitkin lattiata! Nyt oli matami sitä varten vitsan seinänrakoon
pistänyt, jotta se siellä hänen silmäinsä edessä olisi. Sillä
tarpeellista kauhua piti hänessä herätettämän, ja ankarata valvomista
ja rangaistusta tässä todellakin tarvittiin! Ja Barbron täytyi
itsekin hyvin tietää, ettei ollut niin helppoa pitää toisen lapsesta
huolta, varsinkaan moisesta harhateille joutuneesta, joka oli tuolla
tavalla tullut!...

Se oli vilpitöntä puhetta alusta loppuun saakka, se täytyi Barbron
myöntää, niin kovasti kuin se häneen koskikin, ja senpä tähden
hänelle aina tulikin kiire jälleen matkoihinsa päästä.

Eikä tämä jäänytkään häneen itseensäkin opettavaisesti vaikuttamatta,
-- sillä nyt tiesi hän, mitä hänelläkin puolestaan kohtuuden ja
oikeuden mukaan voi olla Wejergangin rouvalle sanomista kaikesta
puuhastansa ja huolestaan noitten pienokaisten tähden, kun joskus
olisi lanka kateensolmuihin alkanut käydä.

-- Mutta koko kasvinajan sama tottelemattomuuden henki pojassa
pysyi. Mahdotonta oli hänestä sitä poistumaan saada, miten
uutterasti sorvarin matami työskentelikin, ja vaikka sorvari itsekin
silloin tällöin autteli. Tämä viimeksi mainittu ei kuitenkaan
ennen tapahtunut, kuin eukko asianomaisella tavalla oli hänelle
teroittanut, miten siveellinen välttämättömyys vaati häntä toista
puolta perheen velvollisuuksista huoleksensa ottamaan.

Itse sorvari oli sävyisä mies, pari levollisia, loistavia silmiä
päässään. Hän meni ja tuli aamuin, illoin, kuivaili ja siivoili
itseänsä ja seisoskeli viivytellen ovella milloin tuo, milloin
tämä työkalu taikka väkipyörän lämsä kädessään, ennen kuin astui
huoneesen. Mitä hän lienee avioliitostansa tuuminut, sitä ei juuri
ollut tilaisuutta hänestä päältäpäin huomata. Varmaa vaan oli --
eukko semmoinen kuin Holmannin matami, oli aarre, jota ei kyllin
korkeaksi arvostella saattanut, ja vaikkapa ei Holmannista juuri niin
mitään jäljelle jäänytkään, niin, vaikkapa hänestä, kunnioituksella
sanoen, jonkunlainen pyyhinryysyn tapainen taloon tulikin, niin
jokainen huomasi kuitenkin, että niin täytyi asian laidan semmoisessa
avioliitossa ollakin, jos tahdottiin tasapainoa säilyttää. Kuka vaan
kerrankin oli Holmannin matamin nähnyt ja hänen kanssansa haastellut,
ymmärsi sen heti, ja vaikeampaa oikeastaan oli sitä ymmärtää, että
kuitenkin, kun kaikki lukuun otettiin, se sentään itse Holman oli,
eikä eukko, joka työhuoneessa väkipyöriä sorvaili, joista perhe
elatuksensa sai.

Sitä ihmeellisempää oli, että ukko Holman aina toisinaan tavattiin
portilla sellaisessa tolkuttomuuden tilassa, jota ei kukaan olisi
niin onnelliselta aviomieheltä odottaa voinut.

Kun sitten oli semmoinen kumma seikka tapahtunut, että matami itse
pienen tytön sai, -- tämän suuren ja kaikkiin koskevan perheolojen
muutoksen jälkeen otettiin kyllä tuumittavaksi, että eikö olisi
parhainta maja tuosta vieraasta hoidokkaasta vapauttaa; mutta osaksi
oli siitä hyvä, vakinainen tulo tiedossa, toiseksi voisi matami
myöskin häntä kehdon ääressä pitää.

Ja sehän oli huokeinta työtä maailmassa! -- ihan kuin pientä poikaa
varten luotua -- istua ja vantista polkea... ikään kuin vaan pientä
harjoitusta hänelle!

Mutta tässäkin piti matamin surullisia kokemuksia saada! Juuri oli
poika kehdon ääressä, kun matami ulos lähti, mutta kun jälleen kotiin
tuli, jo seisoi hän akkunassa taikka tuolla ylhäällä maakerroksen
rapuilla, tirkistellen ja ammotellen muita hapsia, jotka ulkona
leikkivät. Niin, keksipä matami hänet varsin ulkonakin, ovi auki
takanaan; -- kaikki oli hänestä saman arvoista, kunpa vaan voi
maakerroksesta ja velvollisuudestaan pois livistää.

No, tuo kurikas sikiö sai silloin myöskin soukan seisoa niin paljon
kuin syntinen selkänsä sietää voi!...

Ja niin sitä matami vakuutteli piiallekin, joka päänsä oven aukeamaan
pisti kuullakseen, mitä tuo pikku velho taas oli tehnyt, koska hän
niin ilkeästi parkui, -- että kaikki hänen rangaistuksensa ja kaikki
muu, mitä oli koeteltu, sekä illallisen kieltäminen että erikseen
telkeeminen -- ne eivät mitään auttaneet, yhtä uppiniskaiseksi ja
yhtä vähän luotettavaksi hän sittenkin jäi!

Nyt oli matami häntä sillä tavalla peloitellut, että oli sanonut
paholaisen huoneen nurkassa vuoteen takana istuvan ja vartoovan,
jättäisikö hän kehdon!

Poika melkein pelosta tyrmistyi ja luuli koko ajan näkevänsä mainitun
hirviön pistävän päätänsä matamin päänalaisen takaa esiin. Sillä
välillä ei hän kuitenkaan voinut olla akkunaan päin tirkistelemättä;
-- pihamaalla ulkona oli joitakuita leikkimässä, ja miten se
lienee oikein käynytkään, niin sieltä hän kuitenkin itsensä löysi
seisomasta, kunnes taas muisti, mikä takanansa oli. Silloin hän
nuolena jälleen takaisin lensi ja istui sekä tirkisteli nurkkaan
pelosta puolikuolleena.

Oltuansa kehdon ääressä avullisena, yleni Nikolai vuoden kuluella
siitä yhtä tarpeelliseksi avuksi Holmannin tytärtä Ursillaa
maakerroksen rappujen edustalla vartioimaan. Askel tuonnemmaksi --
niin pitkältä kuin puihin kadun toiselle puolelle -- se olisi ollut
hirtehisen teko! Mitä määrätyn rajapiirin ylitse käyminen merkitsee,
sitä oli täysin voimin häneen teroitettu. Sillä mitenkäs muuten
matami olisi saattanut varma siitä olla, ettei poika Sillaa laskisi
vaikka aina tuonne kaivoruuhelle saakka, missä nuo vallattomat pojat
laivoineen leikkivät ja huusivat sekä mellastivat? Pojan syntinen
ruumis oli monen monituista keltaista ja sinistä viirua joka kerta
saanut, kun hän kiusaukseen joutui, niin että rajapiiri lopulta
vaistomaisesti tuntui hänen kauhistuneessa mielessään kuin näkymätön
rauta-aita. Jalan leveyskin sen ylitse oli hänen mielikuvaelmissaan
mustin rikos, vallattomuus, joka täytyisi hirmuisimmalla tavalla
sovittaa!

Että Silla oli varsin tavallisuudesta poikkeava, erinomainen olento,
niin sanoaksi, jalompaa laatua kuin hän, sitä tietoa oli häneen
niin monen monituisella tavalla istutettu aina siitä alkaen, kun
tyttö maailmaan tuli, ettei hänen mielestänsä se totuus enää mitään
epäilystäkään ansainnut.

Huolimatta kaikista, mitä sai tytön tähden kärsiä taikka, jonkun
kummallisen vastavaikutuksen vuoksi, kentiesi juuri niiden uhrien
tähden, mitä oli saanut tällä alalla suorittaa, oli pojassa se
tunne, että huolenpito tytöstä oli hänen velvollisuutensa, varsin
etevällä tavalla kehittynyt. Hän ihaili ehdottomasti häntä, --
sininen solmunauha ja vanha punainen kangasruusu hatussaan, näytti
tämä pojan mielestä oikein ihmeteltävältä -- ja antautui palvelemaan
hänen itsepäisyyttään, joka oli juuri yhtä hirmuvaltainen kuin itse
sorvarin eukonkin. Kun poika oli pitkät ajat istunut ja antanut hänen
hiuksensa hiekkaa täyteen viskoa, vaati tyttö, että tämä kengät ja
sukat hänen jaloistansa riisuisi. Jos poika totteli, sai hän kyytiä;
jos hän taas ei totellut, alkoi tyttö parkua, ja poika sai kyytiä
sittenkin!

Epävarmuus oli, niin sanoaksemme, se maa, minkä pinnalla hän eleli,
ja nuo pikaiset, arat silmäykset, joita hän ikään kuin tottumuksesta
loi maakerroksen käytävään päin, -- vieläpä silloinkin, kun hän usein
rikoksista raskaan omantuntonsa puhtaimmaksikin tunsi, -- ne olivat
vaan hänen jokapäiväisen kokemuksensa hedelmiä.

Kaukaa jo voi huomata päältäpäinkin hänen pahan omantuntonsa, sanoi
matami; ja totta hän puhuikin; -- nuo vilkkaasti ylöspäin vainuilevat
katseet ja harmaat silmät, ilmaisivathan ne kylliksi, mitä pahaa hän
nyt taaskin oli tehnyt!

-- "Hyvät kylänmiehet ja muut senkaltaiset", luemme; mutta meidän
aikanamme ei enää ole kylänmiehiä eli naapureita; samassa talossa
ei tiedetä, keitä asuu ylimmäisessä taikka alimmaisessa kerroksessa
taikka edes vastapäätä käytävän toisella puolella. Ja niinpä
tapahtuikin, ettei kukaan koko talossa tullut tarkemmin kuulleeksi
Nikolain monenmoisia onnettomuuden kohtauksia tuolla syvällä
maakerroksessa, huolimatta siitä, että ne suoritusten hetkinä kyllä
julkisesti ilmoille tulivat.

Oli jo totuttu tuon ilkeän pojan alinomaiseen parkumiseen ja
ulvomiseen, samoin kuin totutaan pianoharjoituksiin tahi tehtaan
jyräkkään, ja lohduteltiin itseänsä myöskin sillä, että sangen
onnellista oli kuitenkin, kun siveellisesti niin turmeltunut lapsi
oli sentään joutunut noin ankaran kasvatuksen ja kurin alaiseksi.

Kun "Nikolai poju ja Silla tytti" tavallisuutensa mukaan kuluttelivat
aikaansa katukäytävällä maakerroksen portaiden edessä, saattoivat
talon asukkaat kyllä ohitse kulkeissaan nyykäyttää ystävällisesti
päätänsä tytölle. Mutta rikoksellista sitä vastaan olisi ollut
Nikolaita sillä tavalla ilahduttaa.

Marilla, joka viime muuttoaikana oli tullut keittäjä-piiaksi
ylimmäiseen kerrokseen, ei, miten luonnollista olikin, vielä ollut
mitään käsitystä sorvarin matamin ankarasta, kaikissa asioissa
oikein-ajattelevasta luonteesta, ja sen vuoksi ei voikaan millään
tavalla häntä siitä syyttää, mitä sen tähden tapahtui.

Hän meni eräänä iltana lyhdyn valolla alustasta hiiliä ja puita
noutamaan -- ähkyen ja puhkuen ämpärinensä rapuissa, niin kuin
hänen tapansa oli; hän oli nimittäin saanut jäsensärkyä molempiin
lanteisinsa ja heilui ja vaappui edes ja takaisin toiselta puolelta
toiselle, niin kuin veneen masto myrskyilmalla.

Silloin hän puukoppelista kuuli, että siellä pimeässä joku ikään kuin
voivotteli. Olipa kuin joku olisi nyyhkinyt ja itkenyt sekä samalla
aikaa suonenvedon tapaisesti niiskuttanut pitkän aikaa, ennen kuin
voi suustansa muuta ääntä saada.

Ääni kuului niin kurjan toivottomalta, että Mari heti herkesi
puupalikoita kokoilemasta, seisahtui hakkuupölkyn viereen ja
kuunteli. Se tuntui kuuluvan jostakusta hiilikomerosta tuolta
pimeän käytävän vierestä. Viimein tarttui hän lyhtyyn ja haparoitsi
eteenpäin; hänen täytyi mennä kurkistamaan saadaksensa tietää, mikä
se oli.

"Onko täällä ihmisiä?" huusi hän ovella, minkä takaa niiskutusta
kuului.

Heti vaikeni ääni.

Hän jyskytti halolla oveen; mutta silloin kuului sieltä surkea
hätähuuto, ja Mari viskasi pois puut, joita hänellä oli
esivaatteessaan, ja avasi säppiraudan, jonka pidikkeeksi tikku oli
pistetty.

"Mutta kuka on teljennyt tänne tuon pienen poika raukan? --
sysimustaan pimeyteen!"

Lyhdyn valossa tirkisteli Nikolai häntä perin kauhistuneena:

"Minä luulin, että se oli itse paholainen, minä... Niin, kun se
jyskyttää seinään, se tekee niin!"

"Uh, poika! Sinäpä pelottelet ihmiset hulluiksi julmilla jutuillasi!"

"Matami sanoo niin!" -- Ja luoden pikaisen, tutkivan silmäyksen
Mariin, lisäsi hän: "mutta kentiesi hän niin sanoo vaan sen tähden,
ett'en koskisi hänen sokeriinsa?"

"No siitäkö syystä sinä täällä olet?"

"En ole ottanut häneltä mitään; mutta minä otan, niin teenkin, koska
hän sanoo niin siitä huolimatta, otanko vai enkö! -- Tämä on vaan sen
maanantain tähden, kun pistin kieltäni hiukkasen kääryyn ja nuolasin,
kun olin sitä puolta naulaa noutamassa. Mutta nytpä voitelen suutani,
niin että hän saapi pelkän tyhjän kääreen käteensä... Minä otan...
Minäpä varastan!" -- huusi hän ja puri hammastansa. -- "Älä, -- älä
mene!" niiskutti hän ja tarttui Marin hameesen, "sillä pimeän tultua
se tulee ja iskee kyntensä minuun!"

Mitä tekisi nyt Mari? Siinä hän seisoi, neuvottomuuttaan nieleskeli
ja tuumiskeli; eikä olisi hän uskaltanut laskea poikaa poiskaan.

Saisihan sentään koetteeksi mennä hänen puolestansa sorvarin matamia
rukoilemaan?

"Niin, toimita minulle selkäsauna, niin -- se nyt vielä!" kuului
vastaukseksi.

Eipä siis ollut mitään keinoa; eikä saattanut jättää arkaa poikaa
yksinään hiilikellariin. Ja sokeasti seuraten omaa mielijohdettansa,
lausui hän:

"Saat sitten tulla kanssani keittiöön ja maata yösi rahilla!"

Tällä kerralla ei Nikolai ajatellut, mitä sorvarin matami saattaisi
sanoa tahi tehdä; hän vaan tarttui molemmin käsin hameesen; -- ja
poika heti virtavedessä takanansa purjehtia vaaputteli Mari sitten
jälleen ylös keittiön rappusia myöten.

Ja kun Mari haeskeli muutamia kaulahuivejaan ja hameitaan pojan alle
ja otti lisiä omasta kaappivuoteestaan ja kääri hänen niihin, niin
hyvin ja lämpimästi kuin rahille saattaa, näytti Nikolai unohtaneen
kaikki kolttosensa.

Paljon uutta oli täällä ylhäällä! Läkkiastioita niin monenmoisia
ja niin kiiltäviä riippui seinillä kaikkialla, ja sitten vielä
lisäksi kissa, joka kumminkin oli vanha tuttu. Hän oli monta kertaa
nähnyt sen alhaalla pihassa, ja nyt täytyi hänen oikein kurkotella
ylettyäkseen siihen, se kun vetäytyi niin kauvaksi vuoteen alle.

Kas niin! Nyt hän selällään veti alas läkkikattilan.

Poika tavoitti kauhistuneena ovea kohden. Mutta Mari pysyi varsin
tyynenä; ei kuulunut ainoatakaan haukkumasanaa, -- erinomaista, joka
poikaa ihmetytti vielä enemmän kuin läkkiastiat ja kissa!

Mari oli jo viimeinkin nukkunut, selvittyänsä kaikista noista
jäsensärkyisten lantioittensa vihlomisista ja repimisistä, jotka
hänen täytyi kestää aina ennen yölepoansa. Hän heräsi hurjaan huutoon.

"Mitä se on -- mitä se on? Nikolai!... Nikolai, sinä!"

Mari sytytti kynttilänpätkän. Siinä poika istui pystyssä ja hosui
käsillään.

"Minä luulin niitten repivän pään minulta, minä!" -- puhui hän
viimein selvittyänsä.

Jälleen levolle laskettuansa sattui Mari ajattelemaan, miten hän oli
onnellinen, kun ei ollut lasta huolehdittavanansa. Jokaisella täytyy
olla ristinsä, ja hänellä oli nyt tämä jäsensärkynsä...

Mutta Mari sai kalliisti tämän maksaa, kun Holmannin matami aamulla
keittiön rapulla sekä käytävän tuonpuolisten että toisen kerroksen
piikain läsnä ollessa vaatii häntä tilille siitä, että oli pistänyt
nenänsä semmoiseen asiaan, joka ei hänelle ensinkään kuulunut! Hän
sai nyt kerrassaan selvän tiedon sekä siitä, minkä tähden matami oli
teljennyt pojan komeroon, että siitä, mitä kaikkea heidän täytyi
pojan tähden kärsiä, niin että hän ihan hämillään siinä seisoi. Sen
saattoi Holmannin matami vannoa elämänsä kautta, että jos oli talossa
ketään, joka ei suvainnut epäjärjestystä eikä säädytöntä elämää,
niin oli hän juuri semmoinen. Hän ei tahtonut säästää minkäänlaista
kuritusta, ettei varsinkaan sanottaisi hänen silmäinsä edessä
kasvattavan häpeätä ja kunnottomuutta.

Mutta kun Mari sitten iltasilla kävi puita ja hiiliä noutamassa ja
kuuli pojan parkumista sorvarin asunnosta saakka, laski hän lyhtynsä
hakkuupölkylle eikä hirvennyt palata takaisin, ennen kuin pahin huuto
oli tauonnut. Hän arveli, ettei hän koskaan ollut mitään niin kauhean
ilkeätä kuullut, -- vaikkapa se kyllä olisi ansaittuakin ollut!

Sinne ylhäälle Marin luokse pääsi Nikolai sitten myöskin silloin
tällöin hätäsatamaan. Siellä hän istui äänetönnä kuin kala merrassa
puulaatikon vieressä ja vuoleskeli veneitä, joita hän sitten
säilytteli mekkonsa povessa, viedessään ruokaa Holmannille, joka
puuhaili työhuoneessa rantasillan vieressä.

Liikanaista olisi kuitenkin luulotella, että Nikolai vietti niin
sanoaksemme ainaista hiilikomero-elämää tahi selkäsaunoja kärsi tai
että hänen korvallisensa aina matamin lämpimistä puusteista kuumina
olivat. -- Hänellä oli myöskin loistoaikansa, silloin kun Holmannin
matami oikein säästelemättä ylisteli, jos ei juuri poikaa itseä, niin
kuitenkin kaikkea, mitä hän jokapäiväisen harrastuksensa kautta oli
pojan siveelliseksi parannukseksi toimeen saanut.

Kahdesti vuodessa hän kävi kaupungissa pääkonsulin konttoorissa
pojan hoidosta maksua perimässä. Silloin sai Nikolaikin luvan mennä
pääkonsulin maatilalle kyökkivankkureissa, joilla aamupäivällä
ostoksilla käytiin.

Ja siinä hän istui vankkureiden keikkuessa ja kolistessa,
pyntättynä, eheänä ja puhtaana, hangattuna ja kiillotettuna kuin
vaskikattila, jota lipeällä ja hiekalla on puhdistettu. Hiljaa hän
ei silmänräpäystäkään voinut istua; hän jutteli ja kyseli -- aina
hevosesta, tuosta ruskeasta erinomaisesta hevosesta -- oliko se paras
taikka ainakin parhaan jälkeinen, voisiko se saavuttaa rautatietä
tahi kenen taikka minkä se voisi saavuttaa...

Ja niin kääntyivät vankkurit varsin liian aikaisin pihaan kyökin
rappujen eteen, ja palvelija vei hänet huoneesen lastenkammarin
käytävän kautta.

"Olethan sinä kait jalkasi pyyhkinyt? -- Pitihän sinulla olla sen
verta järkeä, Lauri, ettet olisi tuonut poikaa huoneesen tämän
kautta... kun ovat tuonmoisina kenkänsäkin!" -- Äiti otti poikansa ja
asetti hänet tuolille istumaan.

Ja sitten sai hän voileivän ja rinkelin sekä maitoa. Mutta nyt täytyi
hänen vartoa, kunnes äiti tulisi takaisin, sillä hänellä oli tänään
kiire, hän kun pesi Lizzien ja Ludvigin vaatteita.

Jopa tulivat nuo äskenmainitut Nikolain ikäkumppalit syöksyen
huoneesen; toinen veti mukanansa suurta suitsisuista ratsuhepoa,
toinen kantoi kahta suurta, sievästi koristettua nukkea. Rouva oli
heidät lähettänyt leikkimään Nikolain kanssa. Ja pian sitä mentiinkin
täyttä laukkaa ympäri lastenkammaria... Hop! hop! hei! -- Nikolai
veti, ja Ludvig ratsasti; hop, hop, hei!... Ja sitten viimein tahtoi
Nikolaikin ratsastaa, hän kun oli jo niin kauan vetänyt. Mutta
Ludvig ei huolinut selästä lähteä, jonka tähden Nikolai tempasi
suitsenräimät ja toisesta jalasta keikahutti hänet pois hevosen
selästä.

"Sinä retvana, mokoma, uskallatko sinä?..."

"Retvana! -- Itsepä olet retvana!" Ja yhdellä hyppäyksellä oli
Nikolai vuoteessa, jota Ludvig piti rintavarustuksenaan ja jonka
takana hän parkui, sillä aikaa kun hänen sisarensa yhtyi ääneen ja
alkoi hänkin parkua.

"Mitä tämä on? -- Mitä tämä on, lapsi kullat!" huusi hädissään
Barbro, joka samassa juoksi huoneesen. "Etkö häpeä, Nikolai, kohdella
tuolla tavalla pääkonsulin lapsia! Koetapas vaan, niin saat nähdä!...
Niin, Ludvig!... Niin, niin, Lizzie! -- Ei hän enää teille mitään
tee! -- Kuuletkos, Nikolai, tee siivosti, mitä tahtovat!..."

Ja sitten täytyi Barbron tarkastaa ja surkutella Ludvigin silitettyä
kaulusta, joka oli niin pahasti rypistynyt. "Tulepas nyt,
kultapoikaseni! Tulepas nyt, niin pääset sitten taaskin leikkimään
heti!"

Hän nosti pojan polvilleen... "Niin, tämä on minun oma kulta
poikaseni, joka on niin kiltti, että! -- Kas niin, pitelepäs hänen
kolttuansa, Nikolai! -- Tässä näet semmoisen, joka on niin hieno,
että oikein loistaa, ja niin kiltti, niin kiltti!"

"Näytäpäs hänelle pyhävaatteitani, Barbro, ja niitä
kiillotettuja!"... Ja sitten sai Nikolai luvan katsella piirongissa
Ludvigin ja Lizzien nuttuja ja nauhusvöitä, sekä hienoja
alusvaatteita ynnä kurkistaa kaappiin, jossa heidän leikkikalujaan
säilytettiin, ja ihmetellä vanhoja rumpuja ja torvia sekä surmattuja,
päättömiä miehiä ja hevosia ja tinasotamiehiä, Noan arkkia kaikkine
tarpeineen, mitkä kaikki tavarat Barbro kehui heidän saaneen, kun
olivat niin kilttiä olleet!

Ja niitäpä olikin koko kasa tavaroita tuolla kaapin alaosassa,
niin että Nikolai sai semmoisen käsityksen, että he olivat olleet
oikein tavattoman kilttiä ja että hänen äitinsä myöskin, -- jonka
hän katkeraksi harmikseen tunsi -- täytyi samassa määrässä iloita
heidän tähtensä. Heidän täytyi olla varsin toisellasia lapsia kuin
hän, semmoisia, jotka eivät koskaan selkäsaunaa ansainneet, aina
vaan leikkileluja!... Ja ihan surulliseksi ja katkeramieliseksi hän
tuli siinä seistessään. Jos hän kohtaisi vasta joskus tuon Ludvigin
sopivassa paikassa, niin silloinpa hän antaisi kelpo löylyn hänelle
tuosta ratsastusriidasta!

Tuli sitten viimein lähdön hetki, ja hänen oli lähteminen niissä
vaunuissa, joilla kolmen aikaan mentiin pääkonsulia kaupungista
noutamaan. Nuo molemmat kiltit lapset riippuivat kiinni äidin
hameessa, kun hän saattoi omaansa ulos.

"Hyvästi, Nikolai!" Ja Barbro taputti hänen poskeansa ja hiuksiansa,
niin että poika puoleksi ihmetellen katsoi häneen. -- "Vie terveisiä
sorvari Holmannille ja matamille! Kuuletkos, älä millään muotoa
unohda Holmannin matamia!... Ja -- äläpäs, potkithan sinä taas
kiillotusta! Sinun täytyy istua oikein siististi, Nikolai!... koko
matkan! Ymmärräthän, ettei saa niin hienoja vaunutyynyjä tuolla
tavalla kenkinensä lähennellä? Sinun pitäisi vaan nähdä, kun Ludvig
ja Lizzie ajelevat, miten siististi he istuvat -- eikös niin,
lapsikullat!"

Ja niin sitä lähdettiin.

Sehän oli ollut oikea juhlapäivä, ja suuren, sokeroidun rinkilän hän
oli saanut mukaansakin, ja se maistui niin mainion hyvältä; mutta
miten lienee ollutkaan, itku pääsi pojalta kotimatkalla kuitenkin!

Seuraavana päivänä hän sai vielä varmempia todisteita siitä, miten
erinomainen kunnia häntä oli kohdannut.

Kun hän kuljeksi edes ja takaisin sivukäytävällä jokapäiväisillä
toimillaan, hoidellen ja vartioiden Sillaa, joutui hän sattumalta
kuulemaan muutamia katkelmia Holmannin matamin kertomuksesta,
jolla hän porttikäytävässä teki selvää yläkerroksessa asuvalle
emännöitsijälle; hänen kookas muotonsa ei silmänräpäykseksikään
kadonnut pojan nähtävistä.

... "Ajatelkaas sitä, neitsy Damm! Ottaa tuollainen huoneesensa omain
lastensa luokse! Ei ole monessa kohden sellaista herrasväkeä, joka
olisi mokomalle semmoista kunniata osoittanut!..."

... "Toisille on annettu niin paljon tehtävää tässä maailmassa,
neitsy Damm! -- Me saamme pestä katukäytäväin lautoja, niin kuin
sanovat, ja sietää heitä... ja uskallanpa sanoa päältäpäinkin
pojasta näkyneen, että huolellisesti häntä on hoidettu sisimmästä
päällimmäiseen saakka."

"Semmoinen kunnia ja koroitus! Juuri kuin olisi ollut joku
kunniallinen lapsi, jonka olisivat luokseen kutsuneet! Pitäisi hänen
muistaa se läpi elämänsä!"

... "Niin mahtavana ja kopeana, kuin hän nyt siellä elää, ei liene
hänellä halua tulla tänne poikaa katsomaan. Ja asiakos onkaan
semmoiselle, joka rahalla voi häpeänsä suorittaa!"

Nikolai polki kaikin voimin vanhaa katkaistua kukonpäätä, joka virui
katuojassa, kunnes se kävi litteäksi kuin vaskiraha.

-- -- -- Kun Nikolai oli herennyt hiilikomeron mörköjä ja paholaisia
pelkäämästä, oli Holmannin matami huomannut tehokkaimmaksi
kurikeinoksi uhkailla poikaa kansakouluun lähettämisellä -- jota
laitosta matami mielikuvituksissaan arvosteli varsin oivalliseksi,
virallisesti määrätyksi nuorison rangaistuslaitokseksi, semmoiseksi
paikaksi, jossa joka päivä velvollisuuksien täyttämistä harjoitellaan.

Miten hänelle sitten kävisi, kun kouluun joutuisi, siitä ei Nikolai
koskaan oikein selville päässyt; vaan että se olisi jotakin
käsittämättömän hirveätä, sen ajatuksen hän sai noista alituiseen
uudistetuista, epäselvistä viittauksista ja salaperäisistä
huokauksista ja äännähdyksistä, jotka siinä aina mukana seurasivat.

Viimein tuli tämä asia oikein varmasti päätetyksi. Hänen täytyi
lähteä kouluun maanantai-aamuna.

Tuorstai, perjantai, lauvantai ja sunnuntai -- Nikolai luki sormiansa
-- kaikki nuo päivät olivat vielä jäljellä... Ja miten hartaasti hän
hoiteli ja vartioitsi Sillaa ja leikki hänen kanssansa näinä päivinä,
ja miten hän juoksi asioilla, kuin nuoli ampumalta!

Viimein ei ollut enää jäljellä enempää kuin sunnuntain iltapuoli!

Nikolai istui illallisella Sillan kanssa ja kuunteli lohdutuksekseen
hänen arveluitansa koulusta, sai tietää, että hänen täytyi huomenna
pukeutua pyhävaatteisinsa, koska meni kouluun ensimmäistä kertaa, ja
nukkui yön hikihelmet otsallaan.

Mutta aamulla Nikolai kuitenkin oli hiipinyt tiehensä.

Vaikka Holmannin matami kyllä hartaasti kyseli, etsi ja urkki,
lupaili runsaalla kädellä sekä rangaistuksia että anteeksiantoa, jos
poika vaan nyt heti takaisin tulisi, kaikki oli turhaa kuitenkin;
poika pysyi kadoksissa.

Päivällisaikana hämmästyi Mari yläkerroksessa pahanpäiväisesti,
nähdessään pojan kömpivän kaappivuoteesta. Hän antoi pakolaiselle
ruokaa ja pyysi, että hän sitten lupaisi mennä kotiinsa; -- ja sen
kyllä otti Nikolai tehdäksensä, mutta ei ennen kuin pimeän tultua.

Hämärän aikana pistäysi hän kävelylle laivasillalle päin, istui
tuntikauden huvikseen kiikkuen laivaveneessä, hiipi sitten kosteassa
syyskuun pimeydessä pitkin sateesta lionneita kujia tavara-aittojen
välillä, kunnes tuli vakuutetuksi, ettei enää ollut valoa
lautapihassa, ja vietti lopun iltaansa makaillen ja kurkistellen
lauta-aidan ylitse noita kahta valaistua maakerroksen akkunaa
tuolla kotona. Hän huomasi, miten sorvari varovaisesti hiipien tuli
kotiinsa ja seisoi hetkisen hiljaa oven takana, ennen kuin huoneesen
meni, ja kuinka he Sillan vuoteesen veivät. -- Akkunain valo, joka
näytti kahdelta sammuvalta, valoisalta, ankaralta silmältä, ilmoitti
hänelle, että jos nyt kotiin menisi, niin tupa täyttyisi oikeuden
ansaituista rangaistustuomioista!

Ja sitten valkea sammutettiin...

Vihmasateessa yön kuluessa valaisi lyhty heikosti ympärillä olevia
märkiä lautaristikoita, ja sen takana pilkisteli silmäpari, joka
hyvin oli tottunut pimeässä tarkastelemaan kaikellaisia henkilöitä,
jotka näkevät hyväksi piiloutua lautapihaan. Lyhty vaelsi ympäri
pihaa pitkin tiheiden ristikkorivien keskellä ja pysähtyi toisinaan,
luoden urkkivan, punertavan loisteensa lautaristikoiden välille niin
syvälle kuin mahdollista oli.

Ei nähty ketään siellä tänä yönä. Noista monista nelinurkkaisista
lautaristikoista, jotka suojaksi kelpasivat, oli Nikolai jonkunmoisen
syntyperäisen vaistonsa johdolla valinnut lähimmän ja vähimmän
epäillyn, joka vielä oli keskeneräinen ja jonka nojalle porraslauta
vielä oli paikalleen jätetty. Siellä lepäsi hän sisimpään soppeen
tunkeutuneena, itsensä-unohduksen onnelliseen Nirvanaan syvästi
vaipuneena -- ei mitään koulua eikä mitään sorvarin matamia!
-- polvillansa, eteenpäin nojautuneena, nuttu niskassa suojana
sadepisaroita vastaan, ja kengät pehmeässä savessa!...

Mutta tämä vettä vuotavan taivaan alla vietetty yö, jona Trondsenin
lankut hänen vuoteensa tolppina olivat, painoi jotakin uutta hänen
mieleensä, tuon Holmannin matamin kaikkea väsymätöntä huolenpitoa
kohtaan todellakin sangen kiittämättömän havainnon, että, nimittäin,
lautakartano oli omansa kodiksi hänelle -- varsin hurjapäistä
itseensä luottamusta ja vapaata itsenäisyyden henkeä, kaikkeen siihen
verraten, mihin sitten nähtiin hyväksi häntä puristella koulussa
samoin kuin Holmannin matamin asumuksessakin... Lautapihat loistivat
puuläjineen niin valkeina auringonpaisteisina päivinä, ja pimeän
tultua olivat ne siellä ikään kuin ainakin hänen koetellut, salaiset
ystävänsä, jotka voivat hänet kodin hirmuilta suojaansa korjata.

-- Hän joutui siis kouluun, ja ensimmäisiä esineitä, joita hänen
varovaisesti tutkivat silmäyksensä etsivät, oli kuripamppu, jolla
Holmannin matami oli häntä uhkaillut. Hän oli kuvitellut siellä
kestävän taukoomatonta kuritusta, lyöntejä lyönnin, jälkeen
rottingilla ja vitsalla, alituista paukutusta kuin sikuritehtaassa
tuolla kaupungin syrjällä.

Kummallista kyllä oli, ettei semmoista ollut!

Mutta kyllä siellä oli muita semmoisia, joihin hän oli puristettava
ja tungettava kuin lesti saappaasen; ja kova lesti hän oli, joka
useinkaan ei mielinyt vaipua vartta syvemmälle; -- ja sitten
täytyi painua takomalla ja vasaroimalla loppu matkaa, minkä muut
taipuvaisemmat ja norjemmat luikuivat niin sukkelasti ja liukkaasti
kuin ankeriaiset.

Oli asioita, joita hän käsitti, ja asioita, joita hän ei käsittänyt.
Edellisiä hän ani harvoin ymmärsi sen tähden, että niitä hänelle
olisi selitetty, eikä hän jälkimmäisiä sittenkään ymmärtänyt,
vaikka niitä hänelle olisi kuinka moneen kertaan selitetty, ja
johtopäätökseksi jäi kiusallinen tieto tästä ymmärtämättömyydestä --
alinomainen puutteellisuus eli alinomainen onnettomuus sekä läksyihin
ja lukemisiin että opettajiin katsoen, jota epäkohtaa täytyi auttaa
kurituksella ja jälki-istunnolla, sitä vastaan kuin toiset, jotka
tässäkin kohdassa olivat taipuvaisempia, suoriutuivat pulasta kuin
todelliset mestarit.

Mutta mitäpä sentään oli kokonainen päiväkään koulussa, niin
kukkurapäillään kuin se pelkkiä vastoinkäymisiä ja kolttosia
olikin, verrattuna noihin sitkeihin loppumattomiin iltahetkiin,
joina Holmannin matami omin silmin valvoi, että hän läksynsä luki,
ja tuskin uskalsi hän sen vertaa, että hätäpikaakaan olisi Sillaa
vilkaissut...

Mitä itse Holmanniin tulee, olivat he kokemuksesta oppineet, etteivät
hänen jäykät, tirkistelevät silmänsä mitään nähneet; äänetönnä ja
hiljaisena istuskeli hän kaiket illat. Matami Selvigin anniskelussa
oli saatavana semmoista voidetta, joka hänet teki turtuneeksi kaikkia
kotiläksytyksiä vastaan, ansaituimpia ja liikuttavimpiakin. Sinne
hän ilmestyi joka ainoana iltana neljänneksen kuluttua työaikansa
päättymisestä, niin tarkalleen ja säntillisesti kuin lyövä kello, ja
kun kello kahdeksaa näytti, oli hän yhtä säntillisesti valmis taas
kotiinsa tallustelemaan -- joka säntillisyys -- ohimennen sanoen --
tuotti hänelle anniskelussa kunnianimen "säntillisten ritarikunnan
komentaja."



III.


Vaarallinen kulma se oli tuo kohta, missä suuri leveä, latinakoululta
tuleva ja kansakoululle johtava kapea katu ristiin kävivät; ja
niinä päivinä, joina niin sattui, että jälkimmäisen iltapäivätunnit
juuri silloin alkoivat, kun latinakoulun pitkä aamupäivän työ oli
päättynyt, saattoi tapahtua niin, että koulusta tulevain hurjapäinen,
rajaton ilo joutui ikävään ristiriitaan juuri parhaallaan kouluun
kulkevain synkän ja katkeran mielialan kanssa.

Hieno hylkeennahkainen laukku selässään oli Ludvig Wejergang nyt
jo useita vuosia tuota tietä kulkea hangannut. Pienen, linnunnokan
tapaisella nenällä varustetun päänsä, pitkän hiuksittoman niskansa
ja omituisen käyntitapansa tähden oli hän saanut "nälkäkurjen"
lisänimeksensä. Kohdatessaan Nikolaita ei hän ollut ensinkään tuota
tuntevinansa, ja Nikolai puolestaan aina silloin vihelsi ja tömisti
kenkiään katukiviin.

Pitkin katuojaa oli kansakoululaisten uusi luistinrata kotvasen
matkaa latinakoulun kadulta. Koko viikko oli mennyt alusta loppuun,
ennen kuin tämä monen yhteisen työn tulos oli valmistunut, ja
sattumuksen tahdosta tuli Nikolai sitä myöten täyttä vauhtia pitkän
toveririvin etupäässä hoilaten ja huutaen juuri silloin, kun Ludvig
Wejergang muutamain kumppaleinsa seurassa meni siinä kulmassa. Nuori
Wejergang sai tyrkkäyksen, niin että kynälaatikko rapisten kirposi
maahan, ja siinä nyt viruivat kynänvarret, lyijykynät ja kivikynät
siellä täällä kadulla.

"Kokoo pois, tolvana!" parkasi hän Nikolaille, joka häntä oli
tyrkännyt; "minä kantelen kotona; sen saat nähdä! No, kokootko,
vai"...

Potkaus lähetti muutamia irtanaisia lumipallia vastaukseksi.

"Kylläpä sinut vielä taivutetaan, jos sitä tahdot! Olen saanut
tänään tietää, että sinä olet katuroistojen ensimmäinen mies tässä
kaupungissa! -- Ja jos ei kukaan huoli sitä sanoa äidillesi, niin
minä teen sen, vaikka hän sitten kuinka ulvoisi ja parkuisi!"

"Teehän se, niin väännänpä nälkäkurjen päässä nokan nurinpäin!"

"Uskallatko sinä!... Et luultavasti tiedä, että me maksamme
puolestasi sorvarilaisille? Mutta minä pidän siitä huolta, että he
ruoskivat sinua veriin saakka, kunnes pyydät anteeksi, minä! --
Tuommoinen tolvana, joka ei edes tiedä, kuka on isänsä... Ja äiti
toivoo vaan, ettei moista olisikaan!"

Nuo viimeiset sanat olivat tuskin päässeet hänen suustansa, ennen
kuin Nikolai jo reutoi hänet alleen, ja siinä olivat nyrkit työssä
kuin kaksi moukaria, jotka muutamassa onnellisessa silmänräpäyksessä
takoivat tuntumattomiin sääty- ja sukueroituksen kaikki jäljetkin...
Tässä sai hän tuntea "sekä isänsä että äitinsä."

Ja tästä tuli sitten yksi kansakoulun muistettavia ja mainittavia
päiviä, jona Ludvig Wejergangin nälkäkurjen nenä vuodatti viiniänsä
lumeen; ja pari, kolme luokkaa asiasta innostuneita katselijoita
seisoi vielä seuraavana päivänä siinä ja koki etsiskellä noitten
punaisten pilkkujen jälkiä lumessa sillä kohdalla lyhtypatsaan
lähellä.

Mutta vaikka olikin suuri se kunnia ja ihmettely, mitä koko iltapäivä
osoitettiin Nikolaille koulussa, niin tiesi hän kuitenkin hyvin, että
saisi kotona kuulla varsin toisenlaista mielipidettä tästä asiasta,
josta he epäilemättä nyt jo olivat saaneet pikaisen ja luotettavan
tiedon Wejergangilaisilta.

Kotimatkallaan hän yhäti hiljensi kulkuaan. Ajatus siitä, mikä
kohtalo häntä kotona vartoili, voivutteli hänen jalkojansa vielä
lyijyäkin raskaammiksi, ja kun hän sitten lopuksi viimeisistäkin
tovereistansa erosi, pysähtyi hän kerrassaan ja teki käännöksen
kulmassa ruokakaupan kohdalla, mistä katu vei kodista poispäin eikä
sinne...

       *       *       *       *       *

Nyt on jo kolmas yö, jota Nikolai ei ole kotona ollut, selitti
Holmannin matami ulkona poliisille; -- eikä sitä sopinut
ihmetelläkään, jos odotti ansaittua palkkaansa ja tunsi selkäänsä
vihavoivan... Iskeä kyntensä parempain ihmisten lapsiin, ja vielä
juuri konsuli Wejergangin, oman hyväntekijänsä poikaan!

Mutta missä hän nyt oleksinee? Lautapihaan ei ainakaan voinut
turvautua nyt tähän vuoden aikaan, se on kaikessa tapauksessa varmaa.

Eikä ollutkaan niin helppoa keksiä hänen tyyssijaansa; sillä
olisihan se ollut melkein samaa kuin etsiä häntä omasta taskustaan.
Sillä samoin kuin kaikki muutkin pahantekijät, tunsi Nikolai
vastustamattoman halun -- juuri kuin kärpänen, joka pyrisee
kynttilän ympärillä -- kätkeytyä mahdollisimman lähelle kauhunsa ja
hirmunsa paikkaa -- sinne, missä Holmannin matami oli, ja mistä edes
vilahdukseltakaan voisi nähdä Sillaa!

Holman makasi yöllä ja tunsi humalan houreissa, että Nikolai nyt
oli jollakin tavalla varsin hullulle tolalle joutunut. Hän kuuli,
kuinka ulkona suoja sää vettä räystäistä maahan tiputteli ja yhä
tiputteli... plask... platask! Vähitellen juontui ääni sitten
säveleeksi: Ni... ko... lai, Ni... ko... lai!

Voisihan siellä menettää terveytensäkin!...

Voimiaan ponnistaen hän nousi vuoteesensa istumaan. Missäpä
voisi Nikolai majailla muualla kuin tuolla ylhäällä ratasvajan
ullakossa vanhan vaunuranin alla, joka siellä virui homehtuneena ja
rikkinäisenä, avoin kita seinää vastaan?

Tämän sattumalta juolahtuneen ajatuksensa johdolla hän riensi ulos.

Nikolai ei tuntenut ollenkaan sorvarin kouria; hän nukkui
rauhallisena vieläkin, vaikka nutun kauluksesta jo oli pystyyn
nostettu.

Vasta sitten, kun jo seisoi molemmilla jaloillaan, käsitti hän
asemansa kuin salaman vilahdukselta, heittäytyi pitkälleen ja potki
ja ponnisteli vastaan sekä parkui. Kotiin hän ei huolinut lähteä,
ennen saisivat surmata hänet!... ennen viedä pään häneltä!

Hänen kenkäinsä korkoraudat kyllä sekä ilmoittivat että todistivat
hänen todellakin niin ajattelevan; hän oli ihan hurjistuneena.

Kun saisi vaan pojan oven sisäpuolelle, saisi myös rottinki hyppiä!
-- Sorvari oli sydäntä myöten kiivastunut.

Holmannin matami seisoi ovella ja vartosi kynttilöineen. Valon
loisteessa hän näki tuhanharmaat kasvot, silmät tuijottivat häneen
päin, ja samalla kuului ääni: -- "Huoneesen ette minua saa... Kun
olen kadulla syntynyt, voin kadulle jäädäkin!"

Matami sai tervehdyksensä noista terävistä, harmaista, uhkamielisistä
silmistä, -- ja pois sorvarin käsistä, ulos portista -- matkoihinsa
poika meni!

       *       *       *       *       *

Ludvigin nenään tähdätyt lyönnit olivat sattuneet suoraan
Barbron sydämeen. Mutta kun hän kuuli, että Nikolai oli paennut
sorvarin luota ja että oli kysymyksenä lähettää hän siveellisesti
turmeltuneitten lasten kasvatuslaitokseen, silloin seurasi
yhtämyötäistä itkua ja parkumista. Hän oli kyllikseen saanut kärsiä
häpeätä pojan tähden, eikä voinut enää kärsiä tätä. Rouvan täytyisi
estää tuo!... Velvollisuutensa hän tiesi täyttäneensä ja enemmänkin
näinä vuosina, mitkä oli Ludvigin ja Lizzien lapsenpiikana ollut...
mutta tätä hän ei voisi suvaita... tämä täytyi rouvan estää; muuten
hän kyllä tietäisi, mitä sitten tekisi, taikka mitä voisi siitä
seurata; ei tarvinnut hänen enää täällä olla, oli niitä hänellä
muitakin keinoja!...

Barbro istui ja huokaili ja itki lastenkammarissa, niin että tuskin
kukaan uskalsi sinne päätään pistää.

Sellaiset kohtaukset kestivät muuten korkeintaan päivän; mutta tätä
kesti nyt vielä kolmantena päivänä, ja se häiritsi jo kotirauhaa!
Ja sitten sai Wejergangin rouva taaskin päänsärkynsä ja tarvitsi
uinahtaa iltapäivällä, joka oli tavallinen parannuskeino, minkä
kestäessä kaikkien täytyi hänen lähellään olla hiljaa kuin kala
kivellä.

Se oli juuri Barbro, joka tavallisesti suojeli hänen untansa kävellen
hiljaa ympäriinsä, sihistellen ja varoitellen, aina keittiöön saakka
ja ollen vartijana käytävän ovella. Mutta nyt hän istui siellä
lastenkammarissa ja nyyhki.

Kyllä se häntä vähän kummastutti, kun rouva koko ajan lepäsi niin
hiljaisena eikä kertaakaan huutanut häntä. Toiselta puolen oli hän
kuitenkin hyvillään siitä rangaistustuomiosta, minkä oli julistanut.
Rouva tulisi kyllä tuntemaan, mitä merkitsee häntä vastustella, jos
kestäisikin tuota vaikka koko viikon!

Sitten tuli pimeä, ja rouva nukkui vieläkin. Hän nukkui aina siihen
asti, kunnes konsuli tuli illan kuluessa hevosella kotiin. Ei rouva
noustessaan soittanut edes kynttilätäkään tuomaan.

Nenäliina pään ympärille käärittynä, kasvot punaisina ja itkusta ihan
menehtyneenä otti Wejergangin rouva tänä iltana vastaan miestänsä;
hän oli kovin ärtyisellä tuulella ja puhuikin ihan värisevällä
äänellä.

Hän ei tyytynyt vähempään, vaan vaati Barbrolle lähtökäskyn antamista!

Oli varsin verratonta hirmuvaltaisuutta perheessä... oli ollut
semmoista jo monta vuotta!... Ja kun hän oli sitä aina valittamatta
sietänyt, -- Wejergang kyllä tiesi, ettei hän milloinkaan ollut
valittanut! -- niin oli se kaikki tapahtunut lasten tähden. Mutta nyt
se todellakin oli ihan tarpeetonta, ja "nythän on parhainta käyttää
hyväkseen tilaisuutta; imettäjä on tullut vallan liian ylpeäksi tässä
talossa!"...

Että lähtökäsky oli annettava mitä hienotunteisimmalla ja
sääliväisimmällä tavalla, vaikka myöskin samalla peruuttamattoman
varmasti, se oli itsestään ymmärrettävä asia. Rouvan koko seurapiiri
oli yksimielisesti kauan varronnut, että Wejergang jo viimeinkin
käskisi pois tuon pilaantuneen ihmisen!

Ainoa olento, joka kaikesta sielustaan ja sydämestään oli
hämmästyneenä, aivan kuin ukonliekin lyönnistä huumaantuneena, ja
joka ei pitkään aikaan voinut tätä asiata käsittää -- että hän,
Wejergangin Barbro, todellakin nyt siinä istui pois käskettynä sekä
Ludvigin ja Lizzien läheisyydestä että koko talosta, missä oli niin
välttämättömän tarpeellinen henkilö ollut, -- tuo ainoa olento oli
Barbro itse!

Loukattuna hän juhlallisesti käveli siellä ja vartoili, että jonakuna
päivänä lähtökäsky peruutettaisiin. Ja niin hän oli nöyrä rouvalle ja
itki lapsille.

Mutta aina hän kohtasi vaan tuota samaa ystävällisyyttä, joka ilmaisi
vaan lähtökäskyn peräyttämätönnä pysyvän.

Katkerana hän sitoi kauniimman päähineensä leukanauhat ja pyysi,
loukatun tavalla arvokkaasti, lupaa kaupungissa käydäkseen.

Mitä tämä merkitsisi, sen saisi rouva kyllä aikanansa tietää, sitten
kun hän päivän kuluella takaisin palaisi. Ei se tiennytkään mitään
vähempää, vaan oli nyt hänen varma, horjumaton tarkoituksensa
tarjoutua muille, jotka ymmärsivät arvostella häntä paremmin kuin
Wejergangilaiset.

Hän ohjasi kiukustuneena askeleensa suoraan maaherra Scheelen
luokse: siellä oli neljä lasta, joille katsojaa etsittiin. Maaherran
perhe oli pääkonsulilaisten läheisimpiä seurusteluystäviä, joille
hänen tarvitsisi vaan näyttäytyä, ja avoimin sylin hän otettaisiin
vastaan. Miten monta kertaa olikaan maaherran rouva kiitellyt hänen
säntillisyyttään ja alentunut puhumaan hänen kanssansa, kun he olivat
siellä päivällisillä sunnuntaisin! Olihan hän useammin kuin kerran
vaan ylistellyt Wejergangin rouvan onnea, kun hänellä oli sellainen
helmi talossaan, ja sitä huokaillut; ettei itse voinut sen vertaista
löytää.

Mutta mikä onnettomuus nyt olikaan -- maaherran rouva sitä erittäin
valitti... he olivat juuri ennättäneet päättää toisen ottaa!

"Ajattelepas, Scheele!" huudahti maaherran rouva, kun hänen miehensä
saapui kotiin toimistosta; "siellä Wejergangilla on tapahtunut
vallankumous, ja tuo suurivaltainen Barbro, lapsenpiika, on saanut
matkapassin. Hän on käynyt täällä ja, tarjoutunut meille... mutta en
mistään hinnasta tahtoisi ottaa tuommoista pilaantunutta huonekalua!"

Barbro kulki pitkältä sinä päivänä ja etevimmissä perheissä.
Hänellä oli näytettävänä pääkonsulin antama pitkä, erinomainen
päästökirja suurelle, kolmeen osaan käännetylle paperiarkille
kirjoitettuna, ja tiesipä hän sitäpaitsi, kuinka hyvin hän oli
tunnettu. Mutta miten suurellisena ja ylevänä sekä komeana hän
seisoskeli ovilla ja kuinka hyvin käyttäytyikin -- ei hän kuitenkaan
kohdannut ketään, joka olisi häntä tarvinnut!

Ja myöhään illalla, myöhempään kuin olisi tarvinnutkaan, koska hän
ei mielellään tahtonut talossa näyttäytyä, hän palasi väsyneenä ja
toiveissaan pettyneenä kotiin jälleen.

Tuntui todellakin ikään kuin hänen vuosikausia kestänyt, vakaantunut
arvonsa ja kunniansa, koko hänen kullan puhdas uskollisuutensa, koko
amman ja lapsenpiian taitonsa täällä Wejergangilaisten luona olisivat
kerrassaan savuna ilmaan haihtuneet!...

Vaikka hän noin tappiolle joutuneena ja haavoitettuna palasikin
tuolta onnettomalta sotaretkeltänsä, niin, varsin kummallista kyllä,
ei ollut talossa ketään, joka olisi kysynyt, miten hänen oli käynyt
-- vaikka hän kyllä huomasi, miten vahingoniloisilla katseilla
häntä silmäilivät kaikki nuo palveluskumppalit, joiden onnen ja
onnettomuuden tähden määrääjänä hän rouvan luona oli jo niin monet
vuodet ollut. Ja yhtä usein kuin hän yritti alkaa keskustelua rouvan
kanssa tästä asiasta, yhtä usein rouva johti puheen johonkin muuhun
aineesen -- niin, vastasipa jo kerran suoraan niinkin, että Barbron
tulisi tietää, ettei hän milloinkaan puuttuisi semmoiseen asiaan.

Mutta ystävällisyyden osoitukset karttuivat aina sen mukaan, mitä
lähemmäksi lähtöpäivä joutui; -- jopa alkoi Barbro saada selville,
mitä tarkoitettiin tuolla ystävällisyyden ruuvilla, joka kiertyi niin
lempeästi ja myötäänsä työnsi häntä kauemmaksi talosta!... Pääkonsuli
toimitti koetteeksi Nikolain työhön pajaan nostokoneen läheisyyteen,
ja rouvalta heltisi milloin semmoinen, milloin tämmöinen kapine,
jonka Barbro sitten muistina pitäisi. Mutta kun hän sitten eräänä
päivänä -- oikein kekselijäästi pääkonsulin puolesta! -- sai
lahjaksi hänen vanhan matkalaukkunsa, antoi hän yht'äkkiä, kokonaan
masentuneena, suuren, raskaan persoonansa vaipua sille. Ei hän voinut
saada päähänsä, ei ollut milloinkaan uskonut, että semmoinen päivä
olisi tuleva, jona eroisi rouvasta ja Ludvigista sekä Lizziestä...
tätä hän ei voisi kestää!

Tämä oli vetoomista suorastaan itse pääkonsuliin. Mutta vastaus ei
ollut ihan semmoinen, mitä Barbro toivoi. Konsuli taputti häntä
olkapäähän ja sanoi:

"Minua ilahduttaa, rakas Barbro, että näet viettäneesi hyviä
päiviä!" --

Kun hän sai konsulin konttoorista palkkansa ja säästökirjansa -- koko
summa nousi sataan neljääntoista spesietaaleriin, johon tulokseen,
niin kuin konsuli sitä sanoi, hänen sopi olla täydellisesti
tyytyväinen, kun otti huomioonsa nuo suuret summat, jotka häneltä
olivat Nikolain tähden menneet -- mainitsi hän päättäneensä nyt
levätä jonkun ajan, ennen kuin menisi uuteen palvelukseen, ja
sopineensa asunnosta ja hoidosta erään talonomistajan kanssa siinä
lähiseudulla maalla... hän oli nyt puuhaillut muitten hyväksi
neljätoista vuotta!

Viimeinen ilta, jota hän oli niin hirveän levottomana ajatellut,
kului sentään helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Pääkonsulilaiset
olivat lapsineen kutsutut Willockin maatilalle iltapäiväksi, niin
että jäähyväiset saattoivat tapahtua vaan aivan lyhyesti herrasväen
astuessa vaunuihin.

Hän jäi seisomaan siihen, sormissaan vielä jäljellä tunnelma Lizzien
hienoista, pehmeistä turkista, joita äsken oli käsin sivellyt.



IV.


Sorvari teki aina säännöllisen kierroksensa matami Selvigin
kapakkaan iltasilla, saadakseen tarpeellista sydämenvahvistusta
kotiintulonsa varaksi. Kun olutpullo oli tyhjennetty ja kohtuullinen
määrä ryyppyjä otettu, oli hänen, aluksi vilkkaanlainen, levoton
muotonsa jäykistynyt ja muuttunut tylsämieliseksi, tuijottavaksi
naamariksi. Se oli hänen sisällistä olentoaan ympäröivä ulkokuorensa,
syvään tiedottomuuteen vaipunut ihmisensä, mikä näin joka päivä
nautti hetkisen unhotuksen onnellisuutta tuossa elinikäisessä
taistelussa, johon oli kerran tullut antautuneeksi solmitessaan
sen irroittamattoman siteen, mikä kiinnitti häntä tuohon
velvollisuuksiaan ankarasti seuraavaan matamiinsa, -- taistelussa,
jossa hän niin kokonaan pelistä vetäytyi ja kaikki menneenä piti. Kun
hän istui hiljaisena ja tuumivaisena ja tirkisteli lasiinsa, saattoi
huomata hänen päässään jotakin hautovan, kentiesi vaan ryyppyjen
järjestysnumeroa, kentiesi laskua, taikka kentiesi myös kokonaista
etäistä aatemaailmaa, johon hän hiljaisena tirkisteli, juuri kuin
luonnontutkija pohjattomaan käsittämättömyyteen.

Taikka kentiesi hän hiljaisena ja maltillisena mietiskeli avioliiton
pulmaista kysymystä -- ja sitä johdonmukaisuuden ihmeellistä lakia,
joka hänet oli tänne kapakkahuoneesen saattanut.

Mutta säntillisyys ennen kaikkia, tuumaili sorvari, ja kun kello löi
puoli yhdeksän, otti hän "kamsut" käteensä ja lähti niska kumarassa
kotiansa kohden hoippuroimaan.

Lauvantai-iltasin, kun työ lopetettiin työhuoneessa, tuli
tavallisesti nuori tyttö, pitkänholjakka, tointa täynnä, yhtä paksu
ranteiltaan kuin laiha käsivarsiltaan, hiukan etukumara ruumiiltaan,
häntä kotiin noutamaan. Kopassa oli hänellä pieni paperipala, johon
oli kirjoitettu, mitä viikkopalkalla oli ostettava.

Ja useimmiten kulkivat sitten nämä kaksi yhdessä katua ylöspäin --
aina yhä vitkallisemmin, hitaammin ja veltommin. Sorvari pysähtyi
kerta toisensa jälkeen ja katseli miettiväisesti ympärilleen, toinen
käsi taskussa, silloin tällöin huokaisten: "vai niin!"... kunnes hän
Selvigin matamin kivirapun ja viheriän oven kohdalla äkkiä selitti,
että siellä huoneessa oli hänen "kamsujansa" ja että hän heti tulisi
takaisin.

Mitä tämä "heti" merkitsi, sen tiesi Silla kokemuksesta, ja sillä
aikaa hän meni omaa tietänsä alaspäin lautapihoja kohden.

-- Kadulla näki Silla sitten eräänä kauniina Elokuun iltana
työmiehiä kulkevan parven toisensa jäljessä niiden joukossa muutamia
semmoisiakin, joiden mukana joku vaimo tahi lapsi vartijaväkenä
seurasi, niin kuin hänenkin isäänsä. Varsin yleistä se oli ja
itsestään ymmärrettävää, mitä se merkitsi, ettei maksanut vaivaa
siihen ajatuksiaankaan tuhlata.

Työmiesten virtaillessa suurissa joukoissa eri porteista ja pihoista,
oli hän joutunut eräälle noita syviä käytäviä, jotka yhdistävät
molemmin puolin lauta-aidoilla suojattuja, lautaristikoilla
täytettyjä lastauspaikkoja. Sen kaltevaksi ajettu, musta, mutainen
pohja johti paja- ja kalustokartanoon.

Heti kulmassa oli roskaläjä, kauttaaltaan rikottujen pullonpohjien
ja lasinsirpaleiden peitossa. Siihen hän jäi koppinensa seisomaan
ja, väistyäkseen ohitse kulkevain tieltä, siirtyi silloin tällöin
askeleen taaksepäin roskaläjän korkeimmalle kohdalle saakka. Sillä
tavalla hän oli viimein noussut lauta-aitaa korkeammalle huipulle ja
saattoi katsella sieltä pihaan.

Siellä kesti vielä palkanmaksua, ja kaikki olivat kokoontuneet
tiheesen ryhmään pienen suojuksen ympärille, joka oli konttoorina
olevinaan.

Kaula pitkälle eteenpäin kurkotettuna ja pää sekä mustat silmät
kuin kaksi mustaa täplää kääntyneinä melkein linnun tapaan, seisoi
hän siinä hartaana ja tirkisteli pihan puolelle. Ei voinut jäädä
epäilyksen alaiseksi, mitä hänellä oli asiana...

"No, naikkonen, henttuasikos kurkistelet?" kuului ääni alhaalta.

Mutta kun hän samassa huomasi Nikolain, joka viittasi hänelle, ei hän
ollut mitään kuulevinansa, heilutti vaan kiireesti koppaansa.

Pesemätönnä ja nokisena tuli Nikolai työstä suoraan tuolta aidan
aukosta kadulle.

"Niin, nyt hän jo on matkoissaan!..."

"Kuka?"

"Semmoinen punatukkainen, -- jolla oli siniset housunkannikkeet ja
purjeräätälin lakki. Kyllä se varmaankin oli sieltä Grönlienistä, se,
jota ne kyykärmeeksi nimittävät... Ja niin parjaili hän, että minä
tässä muka seisoisin ja henttuani kurkistelisin."

"Kyllä minä hänet kurkistelen, minä! Annas kun pääsen vaan kiinni
hänen syntiseen ruumiisensa, niin taonpa päätenauloja hänestä,
minä!... ja sitten nykin kaikki hänen punaiset hiuksensa laivan
tilkkeiksi, niin ettei tarvitse isän muuta kuin panna pikipataan
vaan."

Hän vainuili silmillään; mutta kun ei missään näkynyt tuota niin
julmaan ja hirveään kohtaloon tuomittua kyykärmettä, tyyntyi Nikolain
viha yht'äkkiä, ja keikuttaen reippaasti ylöspäin päätänsä ehdotteli
hän:

"Leipuri Ringille, Silla!"

Hänellä oli viikkopalkka taskussaan, ja niin mentiin oikotietä parin
lokaisen takapihan lävitse, joissa pehmeimmillä paikoilla oli lautoja
portaina, suoraan mainittuun myymälään.

Oi, sitten he ostivat, ja sitten he söivät!

Erittäinkin noita hienoja, kalliita leivoksia, joissa oli hilloa
sisällä... Ja ne kaksi paidankaulusta, joita hän koko viikon oli
ostaaksensa tuumiskellut, siinä ne nyt yhdessä syötiin!

Oman arvonsa tunnossa rehenteli Nikolai, miten nyt oli takonut kuusi
suurta rautakoukkua silmuksineen, eikä sopinut Sillan luulla, ettei
siinä olisi tarvittu muuta kuin takoa vaan -- ei, niitä piti sekä
takoa että oikoa ja käyristellä oikealla ajalla! Siellä rannassa
tehtiin nyt vaan kankia ja kuokkia sekä raskaita pyöräraudoituksia;
mutta hän tahtoi ruveta joko lukkusepäksi taikka vaskenvalajaksi...

Tämä ei Sillaa niin erittäin huvittanut. Hän halusi kuulla
sunnuntaisista metsäretkistä, joilla Nikolai sai kuljeksia kisällien
seurassa. Se oli varmaankin sanomattoman, hirveän hauskaa! Ja totta
maar siellä tanssittiinkin?

"Totta kaiketi, senhän nyt tiedät! Antti Berg on vankka mies, hän;
aikoo itse laittaa pajan sinne Selvigin lähelle, ja sitten hän nai!"

"Entäs ne muut, olivatko nekin kihloissa?"

"Nekö!"

"Niin juuri, ne?."

"Vai niin!"

"No, mikä niitä sitten vaivaa, kuuletko? -- Miksi et voi sanoa?"

"Niin, tuota, ei juuri mikään... pelkkää pilaa vaan! -- Niistä ei
ainoastakaan tule sepän vaimoa, niistä... Semmoisista kuin ovatkin,
suostuvat milloin yhteen, milloin toiseen -- hyi mokomia!"

"Entäs sinä, tanssitko sinäkin?"

"Oppipojat saavat vaan juosta olutta noutamassa, niin saavat! --
Mutta kun pääsen kisälliksi... Mutta Silla... mitenkäs on kellon
laita! Parasta on kiirehtiä!" -- keskeytti hän äkkiä.

"Vielä vai, ei se ole niin vaarallista vielä. Hieno hillokakku
lisäksi!... Pistäy ostamaan, kuuletko! Oh -- hoo, Nikolai!" -- mankui
hän, ja kun Nikolai juoksi puotiin, huusi Silla hänen jälkeensä:

"Ja sitten pieni pala rintasokuria kotimatkalle -- sitä, joka maksaa
neljä äyriä kappale!"

"Etkö voisi sitä syödä kävellessäsi, Silla?" -- esitteli Nikolai
kiirehtien takaisin tullessaan. -- "Joudupas vaan! Ajattelehan, jospa
tuo kotohinen saisi vihiä, että sinä olet minun seurassani ollut!"...

"Joutavia, varrotkoon vielä vaan!" -- vastasi Silla nojaten selkäänsä
seinään ja maistellen saamiansa, -- "sillä, näetkös", lisäsi hän
mökeltäen, "isä ei vieläkään vähään aikaan tule Selvigin kapakasta...
ja sen sanon ensiksi minua viivyttäneen; puolen tuntia voin hyvin
laskea sen varalle! Ja sen lisäksi voin kertoa äidille, että nyt on
lauvantai-ilta ja että nyt oli niin paljo väkeä räämäkaupassa, etten
voinut päästä ennemmin myymäpöydän ääreen... Ja kun en sitten huoli
illallisesta, näetkös, niin sanon vaan, että pääni tuli niin kamalan
kipeäksi puodissa varrotessani, siellä kun oli niin tukehduttavan
kuuma. Kylläpä täytyisi äidin nenän olla oikein tarkan, jos voisi
arvata, että olen sinut tavannut. -- No, mikä sinua nyt oikein vaivaa
sitten?"

"Tuo kotohinen" -- ei Nikolai milloinkaan Sillan äitiä muuksi
nimittänyt -- "tunkee sinua päätäsi myöten valhehulikkaan joka ikinen
päivä; siellä ei ole oikeutta puhua totuutta kenelläkään muulla, kuin
hänellä itsellään!"

"Oh!" -- hän keikahutti äkäisesti päätään; sitä oli jo niin usein
märehditty!

"... Hän syö tyhjiin kaiken rehellisyyden talossaan, juuri hän,
näetkös! -- sillä siellä on ihan mahdotonta kertaakaan käyttäytyä
rehellisesti häntä kohtaan, jo pelkästään siitä kauhusta, mitä hän
vaikuttaa! Hän se pitää kuria yllä, hän... ja tapahtuipa sitten
suurta taikka pientä, samaa siitä seuraa arvelematta. Jos kuka
yrittää puhua totuutta ilman kylliksi päteviä nyrkkejä, hän saa
selkäänsä, hän, niin kuin minäkin! -- No, mitäpä tuota olikaan
minulla väliä!... Mutta, kun ajattelen, että sinä nyt menet kotiisi
ja taaskin sommittelet kokoon noita valheitasi ja että sinä olet niin
pelkuri ja sinulla on niin vähän voimaa heitä vastustaa, Silla!"

Silla yritti nauraa ja heittää sikseen koko asian; mutta hänen
muotonsa muuttui kumminkin vähän arkamieliseksi. Ei hän voinut kärsiä
tuosta vastenmielisestä asiasta puhuttavan, -- sillä täytyihän hänen
valehdella, vaikka se suututtaisi Nikolaita kuinka tahansa!

Ja sitten tuli hänelle yht'äkkiä hyvin kiire.

"Ei, ei, ei: meidän täytyy lähteä kotiin, Nikolai! -- kuuletko sinä!
En minä uskalla enää tässä seistä!"

Nikolai vähän kiivastui, mutta tyyntyi äkkiä, huomattuaan Sillan
kauhistuneen muodon. Hän oli hätäisesti kääntänyt hameensa taskun
nurin ja taas oikein ja seisoi ja piteli sitä tirkistellen
ja etsiskellen pitkin maata ympärillään. Sitten hän melkein
hurjistuneena alkoi poveansa kouria ja tutkistella.

"Rahat... ne rahat, Nikolai!" -- huusi hän tuskallisesti ja pudisteli
sitten taas hamettaan ja katseli ympärilleen ihan kuin hourupäisenä.
Pienet hopearahat ja kuparit olivat kiedottuina setelirahoihin, joita
oli kaksi riikintaaleria, koskematta juuri semmoisina kuin ne isältä
sain... "Minä ainakin pistin ne heti taskuuni!"

"Mitä minun on tekeminen, Nikolai!" -- alkoi hän valitella; mutta
yht'äkkiä juolahti hänen päähänsä jotakin, ja hän työnsi kiireesti
kätensä koppaan. Mutta ei siellä kumminkaan mitään ollut!

He haeskelivat haeskelemistaan...

Siellä nurkan kohdalla roskaläjässä, siellä ne varmaankin olivat,
sillä sielläpä hän juuri oli seisonut ja koppaansa heiluttanut. Sehän
oli selvää, että ne siellä viruivat pullonsirpaleiden joukossa!...

Syksyisen uuden kuun vaalea, kaitainen reuna ennätti jo nousta
lastauspaikkojen yläpuolelle sillä aikaa, kun he askel askeleelta
kulkivat ja haeskelivat, ja Silla silloin tällöin voivotteli
pelokkaasti, yksitoikkoisesti, -- "mutta jos en niitä löydäkään!" --
ja Nikolai käsin kyynärpäitään myöten ruopi mutarapakoita, joihin
paperirahat ja muut kentiesi olivat voineet vaipua. He olivat olleet
kadulla, olivat haeskelleet roskaläjästä, he olivat etsineet ja
tutkineet sieltä ja täältä uudestaan ja aina uudelleen; -- mutta
rahojapa vaan ei ollut löydettävissä!

Alkoi jo tulla kovin myöhäinenkin... ja kotona vartosi Holmannin
matami... Nyt hän jo todellakin vartosi!

Silla jo alkoi ääneensä itkeä.

Nikolai oli silloin tällöin kehoitellut häntä "tyyntymään", sitten
hän kyllä rahat löytäisi! Nyt hän viimeinkin sanoi:

"Minua haluttaisi tänään vielä kerta syöttää sinut kelpo tavalla
leivoksilla, ja sitten menisimme ja heittäytyisimme mereen, me
molemmat, Silla! Silloin ei se ainakaan olisi valhetta, että me
siellä loikkoisimme, eipä olisikaan!"

Oliko hänen ehdoituksensa sitten täydellä todella lausuttu vai eikö,
hyväksytyksi ei se kuitenkaan tullut. Silla istui epätoivoisena ja
lohduttamatonna hirsipölkyllä; kyyneleet valuivat suurina pisaroina.

Tuo kuuden-, seitsemäntoistavuotias sepänoppilas seisoi siinä
miettiväisenä, matala lakki työnnettynä takaraivalle viikon
työnhiestä yhteenvanuneiden hiuksien peitoksi. Hän tuijotti
herkeämättä vanhan hirsipölkyn mädäntyneesen, syvään koloon... Kolo
tuli yhä mädäntyneemmäksi, yhä syvemmäksi, yhä tyhjemmäksi hänen
työskenteleväin ajatustensa etsiessä jotakin neuvoa... Mutta sitäpä
ei mieleen johtunut...

Varmana kohtalostansa nousi Silla seisomaan, otti kopan ja lähti
astumaan kotiin päin, herkeämättä suoraan eteensä tirkistellen. Tämä
oli hänen kulkuansa mestauslavalle!

Hänen jäljessänsä seurasi Nikolai niin lähelle kuin vaan uskalsi,
tuon tuostakin erilaisilla sanoilla kehoitellen: -- "älä pelkää,
Silla!... Ei ne sinua voi tappaa kumminkaan!"

Jonkunlaista, hiljaisen ruikutuksen tapaista ääntä kuului
todistukseksi, että Silla hänen lohdutuksensa kuuli!

Kun hän viimein katosi kadun kulman taakse, kiiruhti Nikolai perille
oikotietä, jonka ainoastaan hän ja talon vanha kissa tunsivat, ja
aidan raosta talon ulkopuolelta hän näki, miten Silla, pää alaspäin
painuneena samallaisilla, hiljaisilla askeleilla pysähtymättä vaipui
maakerroksen rappuihin.

Kun sitten jo oli pimeä, seisoi hän akkunan takana ja kuunteli. Hän
vielä kuuli Sillan hiljaa nyyhkivän sen myrskyn jälkeen, mikä häntä
oli kohdannut.

Holmannin matami oli kuulustellut sekä suoraan että ristiin ja
lopuksi puristanut Sillalta tunnustuksen, että hän oli Nikolain
seurassa ollut. Että hän, Holmannin matamin tytär, kaikista
kielloista huolimatta seurusteli tämän harhaan joutuneen ja
turmeltuneen ihmisen kanssa, joka häntä, Holmannin matamia, oli
palkinnut semmoisella kiittämättömyydellä, tuopa oli hänet haudan
partaalle saattamaisillaan...

Eikä sitä paitsi maksanut vaivaa semmoisia mahdottomia
luulotellakaan, että Holmannin hiellä ja väellä ansaittu viikkopalkka
olisi saattanut hävitä suorastaan kuin höyry padasta! Nälkiintynyt
oppipoika, joka kulkee täyteläisen rahakukkaron sivulla -- jokainen
voi hyvin arvata, mitä siitä seuraukseksi tulee. Armollinen mestari
Nikolai oli vaan sangen hienosti ja hyvin harkitulla tavalla valinnut
semmoisen ajan, jolloin tiesi Sillan kulkevan isän rahat taskussaan,
saadakseen sitten kaikessa hiljaisuudessa ne omaansa siirretyiksi!

Ei asia siitä parantunut, että Silla itsepäisesti väitti, ettei
Nikolai noita rahoja edes nähnytkään, -- "vielä vähemmin otti Nikolai
killinkiäkään häneltä!"

Tämä viimeinen lausunto ratkaisi Nikolain kohtalon, -- matamin
perheessä ei ainakaan tuommoisia salaperäisyyksiä sikseen heitettäisi!

-- -- Kelpo hälinä syntyi rannalla pajatalossa, kun poliisi
seuraavana päivänä tuli ja otti haltuunsa oppipoika Nikolain. Hänen
täytyi lähteä poliisikammariin siitä syystä, että lauvantai-iltana
oli eräältä nuorelta tytöltä peijannut hänen isänsä koko viikkopalkan!

Mutta Antti Berg todisti valallaan, sitten kun he olivat jo menneet
-- hän antoi moukarin paukkua alasimella -- ettei Nikolai ainakaan
niin ollut tehnyt! Ja muut, Jan Petter ja Katrinus sekä Bernt
Johan Jakobsen ynnä Petter Evensen, he eivät luulleet mitään, he;
-- mutta että poliisi hänen tähtensä tuli tällaiseen säädylliseen
työhuoneesen, sitä... Hän tekisi parhaiten, kun tämän kolttosen
jäljestä hankkisi itselleen paikan jossakin muualla!

Ensimmäisessä silmänräpäyksessä valtasi Nikolain tuo ainoa tunne --
masentava kauhistus, jota aina ne tuntevat, ketkä ensikerran joutuvat
tekemisiin poliisin kanssa. Että hänen omatuntonsa oli puhdas, se
häntä kyllä lohdutti; mutta se oli vaan pieni valon vilahdus, joka
pian taas sammui. Semmoinen oli se niin usein ennenkin ollut, mutta
aina hän oli sen huomannut liian heikoksi jääksi kestämään koetusten
hetkinä. Tämänlaatuinen tunne oli hänessä taimi, jota liian usein
Holmannin matamin kantapäät olivat poljeksineet, niin ettei se
hänessä voinut minkäänlaiseen kukkivan kasvin tuoksuvaan loistoon
kehkeentyä.

Hänen mietteidensä johtopäätöksenä oli äkkinäinen riuhtaisu ja
väkivaltainen hypähdys, jolla hän toivoi pääsevänsä erilleen
noista vastenmielisistä seuralaisistansa, -- mutta se siitä vaan
seuraukseksi tuli, että hän heti sen jälkeen sai poliisin kumpaankin
käsivarteensa.

Sitten seuraavassa poliisitutkinnossa loisti hänen muodostansa
synkkä, katkera uhkamielisyys; eivätkä nuo hänen ijälleen niin varsin
liiaksi terävät katseensakaan voineet vaikuttaa edullisesti hänen
asialleen.

"Sillanko?... Hän ei ollut seurustellut lauvantaina minkään Sillan
kanssa!"

Ei hänen päähänsäkään pistäynyt ilmaista häntä, ja vasta sitten, kun
häntä kuulusteltiin yhdessä Sillan ja hänen äitinsä kanssa ja hän oli
kuullut Sillan jo sen seikan kertoneen, hänkin sen myönsi.

Että Silla -- myötäänsä itku kurkussa -- yhä vieläkin intti, ettei
Nikolai rahoja ottanut, ei se mitään todistanut, ei myötään eikä
vastaan. Mutta sitä vastaan painoi raskaammin se seikka, joka oli
tullut ilmi sekä poliisitutkinnossa että siinä kuulustelussa, mikä
toimitettiin hänen asunnossaan -- hän asui lasimestari Olsenin
ullakkokerroksessa kolmen muun oppipojan kanssa -- että, nimittäin,
kaikki yhtäpitäväisesti todistivat hänen kysymyksen alaisena
lauvantai-iltana tulleen kotiin vasta myöhään, sen jälkeen kuin he
jo olivat nukkuneet, sekä että hän sunnuntai-aamuna taas oli hyvin
varhain ulos lähtenyt.

Vastaajan väitös, että näin tapahtui ainoastaan sen tähden, että hän
meni taas kaduilta etsimään kadonnutta rahasummaa, näytti varsin
vähän uskottavalta. Mutta mitään lähempiä selvityksiä oli mahdoton
häneltä saada.

"Paatunut nuori hirtehinen"... Tämmöisen todistuksen antoi myöskin
hänen kasvatusäitinsä...

Nikolai seisoi lakki kädessä ja tirkisteli laattiata. Hänellä oli
tapana liikutella otsanahkaansa ylös- ja alaspäin sillä tavalla
mietiskellessään. Noissa nuorissa, leveissä ja karkeapiirteisissä
kasvoissa, noissa harmaissa silmissä, jotka toisinaan vielä niin
omituisesti vilahtelivat, ja tuossa sinkin- tahi kuparinkarvaisessa
pörröisessä otsatukassa havaitsi poliisituomarin terävä,
monivuotisessa toimessa erehtymättömäksi tarkistunut silmäys
semmoisen henkilön tunnusmerkit, joka tulevaisuudessa luultavasti
usein antaisi tekemistä poliisille.

"Jotta syytetty ei saisi tilaisuutta neuvotella muiden, samassa
paikassa asuvain oppipoikain kanssa" -- saneli hän pöytäkirjaan
kirjoitettavaksi -- "ja katsoen siihen, että vastaaja on osottanut
kuulusteltaessa ilmeistä vilpillisyyttä ynnä muuten koettanut
valheilla ja kieltämisillä asiasta selvitä, -- tulee hän toistaiseksi
vankilan säilyssä pidettäväksi."

Samalla aikaa, kun vangitsemiskäsky julistettiin, tuntui muutamia
väkinäisiä lihasten värähdyksiä Nikolain hikisissä kasvoissa; siinä
värähteli tuo köyhän kirous, ettei hänellä milloinkaan ole mitään
apukeinoa; -- ainoakin harha-askel, niin hän on jo kiinni, ainoakin
kadonnut taaleri, niin hän joutuu oikeuteen!

-- Sitten seurasi vielä yksi kuulustelu, jonka jäljestä Nikolai pääsi
vapaaksi todistusten puutteessa.

       *       *       *       *       *

Samana aamupäivänä, jona vankilan ovet suljettiin hänen takanansa,
tuntui hänestä katua alaspäin hiipiessään juuri kuin kaikki akkunat
kummallakin puolella olisivat häntä katsoneet; se oli varsin
toisenlaista kulkua kuin muuten semmoisen, joka jälleen voi antaa
kunniansa auringon loistaa!

Asunnossaan Olsenin matamin luona hän näki kaikki tavaransa kootuksi
rapun-alaiseen komeroon noutamista vartoomaan, ja samalla hänelle
ilmoitettiin, että joku toinen oli hänen sijansa jo ullakkokammarissa
ottanut.

Ei hän kysynyt, minkä tähden niin oli tapahtunut. Matamin sävyisä
vaitiolo kiusasi häntä pahemmin, kuin jos olisi kuinka hirveästi
tahansa huutanut ja parjannut semmoisia ihmisiä, jotka saattavat
hänelle "kotitarkastuksia poliisitutkintoineen ynnä muita semmoisia
hommia!"

Ja sitten piti hänen mennä pajaan jälleen toisten nähtäväksi --
Hägbergin, mestarin, ja Antti Bergin ynnä kisällien ja kaikkien
oppipoikain!

Hän kulki epävakaisin askelin ja pysähtyi kerran toisensa jälkeen...
Mitähän Antti Bergikin mahtoi ajatella?...

Eräs arkamielisyyden kohtaus oli hänet saada takaisin kääntymään.
Mutta akkapa tieltä kääntyi! -- ja niin hän kohotti leukaansa
ylöspäin ja alkoi hiljaa viheltää. Vaan kun hän läheni hiilistä
mustunutta pajapihan lauta-aitaa, herkesi hän viheltämästä, ja kylmä
hiki valui pitkin hänen ihoansa, kun hän astui portista pihaan.

Sanaakaan lausumatta meni hän suoraan sysiläjälle ja alkoi nostella
muutamia rautakankia, jotka olivat pois korjattavat. Sillä aikaa ei
ollut ainoatakaan, joka olisi tervehtinyt tahi muuten hänelle puhunut.

Antti Bergin rauta oli ahjossa, ja vasta sitten, kun hän ja toinen
kisälli olivat sen valmiiksi takoneet, hän tuli Nikolain luokse ja
sanoi:

"Tiesinhän minä, että sinä tulisit takaisin, sen tiesin! Tässä saat
työtä; saatat viilata sileiksi nuo kolme avainta!"

Tämän nojalla sai Nikolai varman jalansijan erään ruuvipihdin ääreen,
ja heti hän jo seisoi siinä uutterassa työssä, käyttäen sekä karkeata
että hienoa viilaa.

Antti Bergin puhuttelu oli hänestä tuntunut niin erinomaisen hyvältä,
tuntui juuri kuin se kerrassaan olisi hänet asettanut jälleen
entiseen asemaansa koko pajaväen keskuuteen, ja sydämessään hän
vannoi Antti Bergille ikuista ystävyyttä ja mielisuosiota viimeiseen
hengenvetoonsa saakka.

Suuri paja soi ja leiskui moukarien lyönneistä, vasarat jykevästi
paukkuivat ja nakuttelivat, ja viilain kiljuna ja nirskuminen
vihloi korvia. Oltiin täydessä puuhassa, ja Nikolai tuumi, ettei
sepän ammatti ollut milloinkaan ennen tuntunut niin mainiolta kuin
tänään! -- Avaimen lehdenkin hän suori yhtä mieluisesti hienolla
viilalla tuota pikaa, sillä se puoli oli nyt ensin sovitettu esille
ruuvipihtiin; sitten hän viilasi haitat niin sieviksi ja sileiksi,
ikään kuin se olisi aiottu hienoksi piirongin eikä karkeaksi,
reiättömäksi pihaportin avaimeksi.

Sitten seurasi rengaspuoli. Hän hankasi karkealla viilalla, niin että
hän tuskin kuuli moukarien tärähdyksiä viilan nirskeeltä...

Alasimen vieressä tuonnempana seisoi yksi kisälleistä ja takoi
päätenauloja, samalla aikaa kun joku oppipoika lietsoi ja toisinaan
kokoili valmiita nauloja. He juttelivat ja nauroivat. Silloin tällöin
kuului joku kovempi huudahdus Nikolainkin korviin.

Mutta vasta sitten, kun poika virnisteli häntä kohden, käsitti
Nikolai itse olevansa keskustelun esineenä. Tuo korvia huumaava
karkea viila alkoi äkkiä käydä varsin keveästi hänen käsissään; hän
tarkkasi nyt vaan sekä silmillään että korvillaan, mitä ympärillänsä
tapahtui...

Tuolla ne seisoivat ja juttelivat ja päätään nyykäyttelivät
toisilleen ruuvipihtien ääressä; Jan Petter juoksi edes ja takaisin
ilmoitellen toiselle, mitä toinen sanoi, ja sitten taas toiselle
tämän lauseet. Selvästi näkyi, mistä kysymys oli... ja että hän nyt
seisoi siellä ikään kuin joku näytettävä eläin ainakin! -- ei, vaan
juuri kuin joku vieläkin pahempi, juuri kuin semmoinen, joka saattaa
vaikka pistää kätensä kenen taskuun tahansa, vaikkapa heistäkin
jonkun.

Ei ollut oppipojissa ainoatakaan, kuka olisi tahtonut ottaa hänet
yötoverikseen, sitä osoitti heidän ulkonäkönsäkin!...

Hän seisoi ja kuunteli jännitetyin korvin, ja hänestä tuntui
juuri kuin he olisivat hänestä henkeä riistäneet pajan kaikilla
työsijoilla... viilanneet häntä joka ruuvipihdin luona, takoneet
häntä litteäksi vasaroillaan ja muserrelleet häntä moukareillansa.
Hän arvikoitsi ja ymmärsi silmäyksistä ja muodon vaihteista...

"Niin, näetkös, Matti", -- kuuli hän lausuttavan siellä, missä
tehtiin päätenauloja, joita kisälli nyt juuri kokoili etunahkaansa,
-- "niitä on monta helpompaakin tehtävää kuin seisoa täällä pajassa;
teepäs hyvä koukku näpistäsi, poikaseni!"

"Hi-hi-hi!" -- nauroi puhuteltu.

"... Taikka tee itsellesi pienet pihdit, joilla voit hameitten
taskuja koetella, -- kaikkien semmoisten koko kaupunkin tyttöjen,
joilla rahoja on, poikaseni!" Nikolai kuuli jokaisen sanan ja tuon
ilkikurisen naurun; hän oli kauhean vaalea.

Kisällin nokisesta naamasta loisti raaka ilo ja, kun heidän
silmäyksensä sattuivat yhteen, virnisteli hän halveksivaisesti.

Vähää jälkeenpäin hän meni Nikolain ohitse, etunahka täynnä
päätenauloja. Heidän silmäyksensä kohtasivat taaskin toisensa;
pilkallisuus hänen katseissaan kävi vieläkin huomattavammaksi,
tuntuipa kuin olisi Nikolai nähnyt ne oikein houreissaan -- ja
keskelle naamaa tähdätystä nyrkin iskusta keikahti kisälli takaperin
kuperkeikkaa, niin että päätenaulat pitkin maata pirahtelivat!

Kaikki seisoivat hetkisen aikaa hämmästyksissään, äänettöminä; sitten
ryntäsivät he miehissä häntä kohden. Mutta puollustuksekseen heilutti
Nikolai suurta viilaa kuin riivattu. Hurjan tavalla hän jo ennakolta
iloitsi, kuinka hän löisi -- löisi maahan yhden toisensa jälkeen,
kaikki, jotka pajassa olivat, kunnes rauhan saisi!... Vartokaapas,
kunnes hän vaan pääsisi alkamaan! -- Pölkyllä oli vasara...

Mutta eipä se pajaväki varronnutkaan, ja siunaaman aika sen jäljestä
oli se hän, joka loikoi maassa pitkällään, silmät säihkyen sinisiä
ja keltaisia säkeniä, ja ympärillään sekä päällään niin monta kuin
siihen suinkin mahtui; nyt piti häntä pidettämän kiinni ja sitten
vankilaan vietämän, -- hän oli lyödäkseen asetta käyttänyt!

Hän tunsi jonkun kovan kouran tarttuvan nuttunsa kaulukseen, niin
kovan, että ihoakin siinä kauluksen mukana puristukseen meni --
tunsi kohoavansa ylös ja samaa vauhtia puoleksi saatettuna, puoleksi
nakattuna lennähtävänsä pajan ovesta pihalle.

Se oli Antti Berg, joka oli ponnistanut kaikki voimansa
pelastaaksensa hänet toisten käsistä ja joka -- vähitellen samaa
kouraustaan hellittäen -- nyt talutti hänet ulos portista.

Semmoiset ne olivat jäähyväiset pajalle! -- --

"Minä sanon teille jotakin", -- alkoi Antti Berg, sitten kun melu
oli tauonnut; -- hän oli kasvoiltaan vieläkin tulipunainen ja puhui
kovalla äänellä, takoen rautaa kylmiltään.

"Hullusti on Nikolain käynyt! -- Mutta ei se ole hänen syynsä!"

Rauta soi vasaran lyönnistä!

Nikolai ei mennyt kenenkään majaan sinä iltana; siihen hän olikin
liian huonossa tilassa ja pahasti pidelty; sitä paitsi hänen
vaatteensakin olivat revityt ja raasitut, ja ennen kaikkia muita --
hän kammosi nyt ihmisiä, kun vielä kaiken muun lisäksi oli pajastakin
pois joutunut!

Kun sitten yö tuli, oli hän taas niin kuin ennenkin asettunut tuttuun
majaansa, erääsen lautaristikkoon lautapihaan. Tuossa korkeassa,
nelinurkkaisessa suojassaan hän lepäsi ja katseli taivaan tähtiä
miettien, että nythän se maailma taas oli tullut niin hauskaksi, että
oikein!...



V.


Nikolaista oli tullut joutolainen, se oli selvää totuutta!

Ei juolahtanut hänen mieleensäkään tarjoutua työhön mihinkään muuhun
pajaan, siksi olivat ne liian hyvin tunnetut keskenänsä... ja,
ainoastaan laivanrakentaja Hansenin perheessä, jolta hän oli saanut
asunnokseen ullakon, missä työkapineita säilytettiin, sekä vähäsen
ruokaa siihen asti, kunnes joutuisi tilaisuuteen ansaita jotakin
-- siellä he nyt tiedustelivat, minkä tähden hän oli joutunut pois
työpaikastansa. Ikään kuin se asia olisi heitä koskenut!

Nikolai jäi heti pois.

Rantasillalla, satamassa, höyrylaivoilla voisi kyllä hänen
kaltaisensa mies ansaita itselleen tavalliset tarpeensa yhtä hyvin
kuin joku muukin.

Sydän täynnä uusia ja iloisia toiveita, jota vastaan ei juuri vatsaa
näinä viimeksi kuluneina päivinä oltu erittäin ruoalla rasitettu,
meni hän uudelle toimialalleen.

Hän otettiin vastaan tavallansa vilpittömällä ihmettelyllä. Että hän
oli joutunut poliisin kynsiin ja selvinnyt sieltä, niin etteivät
mitään hänelle voineet, sen hän näki olevan yleisesti tiettynä
asiana; -- niinhän ne maailmassa leviävät kuin kulovalkea semmoiset
asiat ja sankarinsa kunniaan koroittavat!

Ja niin kauan kuin häntä pidettiin vaan joutolaisena eli
sepänsällinä, joka kävi vaan itseään tuuletuttamassa ja vietti
pari päivää vapaana pajan toimista, pysyivät kaikki täällä
satamarannikolla työskentelevät erityisten ammattien harjoittajat
häntä kohtaan sekä sävyisinä että puhelijaina. Mutta kun hän, -- eikä
ainoastaan kerran vaan -- äkkiä kävi käsiksi tavaroihin ja kiirehti
porraskäytävää myöten höyrylaivasta, raskas matkalaukku selässään
ja matkustaja kintereillään, vuokrarattaiden ohitse suoraa päätä
ravintolaan, muuttui ääni kellossa pian toisenlaiseksi. Oliko hänellä
lupalippua? -- Taikka luuliko hän, kentiesi, käyvän laatuun häiritä
muita ihmisiä heidän työalallaan?... Kylläpä he hyvin tiesivät, mikä
hän oli miehiään!

Ja hyvinpä hänkin tiesi, ettei mitään lupalappua voisi saada,
ja siksipä täytyikin antaa asiain mennä omia menojaan ja kärsiä
nälkäisen vatsan tinkimisiä, nipistelyjä ja kouristeluja ja
tunkeumalla pyrkiä esiin sekä raivata tiensä nyrkillään, ja, kun
oli onnistunut saamaan huostaansa kannettavaa tahi ensimmäiseksi
iskemään kouransa matkalaukkuun -- silloin tekeytyä kuuroksi, oikein
umpikuuroksi, niin ettei voinut kuulla sanaakaan siitä, mitä he
milloinkin hänestä sillä hetkellä huomasivat huutaa.

Joka paikassa kymmenen yhtä vastaan ansiosta kiistelemässä ja juuri
kuin muurina eli suljettuna piirinä saartamassa jok'ainoata killinkiä
häneltä!

Joskus sentään onnistui hän silloin tällöin saamaan ansion ihan
yksinäänkin, -- kun oli ovi mennyt umpilukkoon taikka nyrjähtynyt
saranoiltaan tai oli suoritettavana jotain muuta pientä sepäntointa,
missä tarvittiin pikaista apua. Mutta enempää ei siitä kokoontunut
kuin tuskin niukka ravinto, -- usein vaan ryyppy tai kaksi
kiitokseksi!

Ja nyt, kun talvea kesti pitkältä, sai hän kärsiä sekä nälkää että
vilua. Yöt tuntuivat erittäin pitkiltä. Saadakseen ne jollakin
tavalla kulumaan, ryyppäsi hän usein viinaa illallisekseen. Ja sitten
kesti tuumailua, mitä toimittelisi päivänsä kuluksi, -- jäitäkö
menisi murtamaan satamarantaan, vai lunta luomaan, vaiko lautapihaan
lautoja kantamaan.

Ohuissa vaatteissaan, puoleksi alastonna, vähäsen kylmästä
punakkana, kopsutteli hän satamaa kohden kyynärpäiltä rikkinäiseksi
hivuneine nuttuineen, ja kaulahuivi, joka pajasta oli värinsä
saanut, kohotettuna ylös aina korviin saakka. Ei ollut vaikeata
siinä tuntea sepänoppilasta. Joka kerta, kun hän kohtasi jonkun
Hägbergin oppilaista, laski hän ivanaurun... Näytti kentiesi hänen
vaatteuksensa hieman renttumaiselta? Mutta hän tahtoikin olla juuri
semmoinen kuin nyt oli. Hän tahtoi olla vapaa mies, hän, ei huolinut
pitää mestareja eikä kisällejäkään herroinaan, ei kenestäkään mitään
piitata!...

Mutta jos oli paja semmoinen kohta, jonka läheisyydestä hän
mieluummin pysyi poissa, niin oli kaupungissa toinenkin paikka,
mitä välttääkseen hän mielellään teki kierroksen, nimittäin seutu
laivarannasta, siltä kohdalta, jossa väkipyöriä sorvattiin, aina
tuonne ylös saakka, missä Holmannilaiset asuivat.

Mitenkä sitten oikeastaan lienee asian laita ollutkaan, -- ei hän
ensinkään halunnut Sillaa tavata!

Viimeksi keskustellessaan hänen kanssansa -- heti seuraavana päivänä
sen jälkeen, kun oli pajan jättänyt -- oli hän huomannut, että Silla
koko ajan niin pelkurimaisesti vilkui ympärilleen ja tahtoi seisomaan
milloin siellä, milloin täällä. Ei se voinut olla mitään kotiväen
pelkoa, ja pian pääsi hän selville siitä, että Silla häpesi ihmisiä
eikä olisi suonut nähtävän itseään seisoskelemassa ja juttelemassa
hänen kanssansa. Ja äkkiä tokaisten: "hyvästi, Silla!" -- juoksi hän
sitten tuota pikaa hänen luotansa.

Sitten tuntui hänestä oikein hyvältä, kun Silla näytti niin
onnettomalta eikä ujoillaan kyennyt näyttämään, ettei hän ihmisistä
mitään piitannut. Mitäpä Silla tahtoisikaan hänestä, kun ei
hänellä kumminkaan ollut mitään, millä kestitä häntä? Mitäpä häntä
hyödyttäisi seurusteleminen semmoisen kanssa?

Onpa kelpo seuralainen kaikille semmoisillekin, joiden täytyy käydä
ohuissa, ryysyisissä vaatteissa, ja se on aurinko! Se jakelee
päällysnuttuja, lämpimiä, päivänpaisteisia seinuksia, tuopi mukanaan
elämää ja liikettä, eikä sitten tarvitse vatsankaan olla epävarmana
päivällisateriastansa!

Nikolai työskenteli satamassa koko aamupäivän ja piti nyt juuri
päivällislepoa, paistaen itseään auringon helteessä, ja haukotteli.

Hän levitti juuri leukojansa... Tuo... tuo hoikka olento tuommoisessa
pumpulisessa hameholjussa, tuo, joka tuli juosten, ruumis
etukumarassa ja kaulahuivi kohotettuna suojaamaan pientä, mustaa
päätä auringon helteeltä -- ei se voinut olla kukaan muu kuin Silla!

Hän tunkeutui eteenpäin koppien ja hyöriväin ihmisjoukkojen välitse
tuolla kalasillalla; siellä hän pyrähteli vaanien kuin säikytetty
ruisrääkkä, joka mennessään kääntää päänsä milloin toiselle, milloin
toiselle puolelle. Hän oli huomannut hänet... ja nyt hän jo huusikin:
-- "Nikolai... Nikolai!'..."

"... Nikolai!" -- hän änkytti hengästyksissään, -- "Nikolai,
kuulepas, äiti... äiti kun ratkoi tänään minun vanhaa, sinistä
hamettani... löysi hän rahat lieveneuloksesta... ne olivat siellä
vuorin välissä... sekä molemmat paperit että pienet rahat... Minä
juoksin tänne sitä sinulle sanomaan... niin pian kuin olin saattanut
isälle ruokaa työhuoneesen... Ja nyt minä suorastaan laukkaan
pajaan... ja sitten he saavat kuulla, miten ovat sinua kohdelleet!
Oletkos koskaan kuullut semmoista... siellä lieveneuloksessa!... Minä
olen niin hirveästi, hirveästi iloinen!" -- Ja kyllä hänen silmänsä
näyttivätkin oikein hurjamaisilta. -- "Uskopas vaan, kuinka äidin
naama kävi hullunkuriseksi!"

"Vie vaan kotiisi terveisiä minulta ja sano, että minusta se on ihan
saman arvoista!" -- virkahti Nikolai katkerasti ja huolettomasti.
Mutta ei siitä Silla välittänyt; hän tahtoi vaan mennä pajaan, ja
sinne hän juoksi.

Ja menköönpä vaan!... Mutta, sitten kun Antti Berg oli saanut
itselleen pajan Selvigin lähellä, ei siellä ollut enää ketään, josta
olisi sen verran välittänyt, että olisi suonut tästä tiedon saavan!
Sillä hän oli nyt vapaa mies, hän!

Hän seisoi kädet housuntaskuissa ja tirkisteli alas rantasillan
reunaa pitkin pohjaan vajonnutta sokeritoppaa, jota joukko
pikkupoikia meluten ja hoilaten koki ylös onkia. Se oli jo puoleksi
sulaneena tuolla vihertävässä merenpohjassa, johon aurinko kuvaili
aaltojen piirteet.

... Silla saisi nyt tehdä, minkä voisi, toimittaakseen häntä jälleen
pajaan. Sitten kun he olivat häntä herjailleet, oli hän tullut
suolavedestä likomäräksi, juuri kuin tuo sokeritoppa!... Ja sitä
paitsi... seistä siellä ja tehdä työtä kuin orja, hän, joka voi olla
itsenäinenkin...

"Hei, pojat! Minä näytän teille, kuinka saatte sokeritopan ylös; itse
sen kyllä syödä saatte!"

       *       *       *       *       *

Kapakka, -- jonka viheriäinen ovi oli valkeilla puitteilla
ympäröitty, tuolla alapuolella katua, Selvigin matamin anniskelutupa,
-- se oli nyt jo monet vuodet nähnyt sorvarin sävyisän, hiljaisen,
etukumaran olennon tulevan ja menevän. Oven säppiin hän tarttui aina
juuri yhtä täsmällisesti, tuon ruskean puotipöydän ääreen astui hän,
sitten kun oli ensin työkapineensa nurkkaan laskenut, juuri yhtä
säntillisesti, vaikka olisikin hänen kasvoillaan joskus huomattu
hiukkasen enemmän juhlavalaistusta. Täällä hän oli onnistunut
saavuttamaan jonkunlaista arvoa, jonka nojalla hän jo useiden vuosien
kuluessa oli saanut "toisella kerralla maksettavaksi" ja voinut
niin hoitaa laskunsa sillä tavalla, ettei hänen erehtymättömän
tarkka vaimonsa saanut asiasta pienintä aavistustakaan; -- "sillä
Holmannilla oli määrätty summa taskurahoja, joiden piti viikoksi
riittämän!"

Ja, niin kuin aina ennenkin, tuli Silla lauvantai-iltoina
ulkopuolelle ja vartoili häntä koppa käsivarrella.

Hän kävi todellakin sangen kauneissa vaatteissa, hänellä kun oli tuo
karttuunihameensa ja pieni valkea nenäliina niin sievästi kaulaan
sitaistuna; mutta siltä se kuitenkin näytti, etteivät vaatteet
tahtoneet hänelle oikein soveltua. Tuo pitkänholjakka, laiha ruumis
pistäytyi niiden alta niin tuntuvasti esiin joka taholta ja puolelta.

Hän teki pikaisen käännöksen, kun luuli tuolla kadun alapäässä
Nikolain vilahdukselta nähneensä. Edellisenäkin lauvantai-iltana hän
oli luullut samalla tavalla hänet nähneensä. Oikeastaan ei hän ollut
jutellut mitään hänen kanssansa sitten kun kevätkesästä, silloin kun
oli ollut niin kovin kiihkoissaan, tahtoessaan saada hänet jälleen
sepänoppiin.

Hän lähti kiireesti astumaan katua alaspäin; -- että se oli hän,
siitä hän oli ihan varma!...

Sitten hän kiirehti eteenpäin alas sillalle... Mutta niin se taas
kävi kuin viime kerrallakin; Nikolaita ei missään näkynyt; -- ja hän
kääntyi tyytymätönnä takaisin, pitäen myötäänsä silmällä Selvigin
matamin viheriätä ovea. Hän tiesi varmaan, että kun kello alkaisi
kahdeksaa lyödä, ilmestyisi hänen isänsä sieltä kadulle.

Hän astuskeli katua sinne ylöspäin ja taas sieltä poispäin. Nyt hän
alkoi jo tulla kärsimättömäksi... Jo mahtoi, jo täytyikin kellon
olla yli kahdeksan! -- Johan sulkivat puotien ovia sekä siellä että
täällä, ja jos aikoi saada jotakin ostetuksi tänä iltana, niin ei
käynyt enää vartoileminen!...

Viimein hänen täytyi mennä oikein katsomaan, oliko todellakin isä
siellä vielä -- vai olisiko hän kentiesi mennyt matkoihinsa sillä
aikaa, kun hän oli käynyt sillalla; eihän isällä ollut milloinkaan
tapana viipyä määräaikaansa kauvemmin!

Hän oli jo tullut katua ylöspäin siihen asti, mistä kivitetty
sivukäytävä alkoi, kun näki tuon viheriän oven avautuvan ja jälleen
äkkiä kiinni poukahtavan. Puoleksi vaatetettu tyttö juoksi paljain
päin sieltä ulos. Heti sen jälkeen tuli mies samanlaista vauhtia, ja
ovesta, joka sitten jäi auki hänen jälkeensä, virtasi ihmisiä; toiset
lakki päässä, toiset ilman, ulos rapulle.

Jotakin erinomaista siellä oli!...

Sitten avattiin akkunakin, taikka oikeammin töytättiin auki, niin
että lasinsirpaleet helisten kadulle pirahtelivat.

Luultavasti oli siellä joku juopunut, joka ei enää jaloillaan pysynyt
-- olihan nyt lauvantai-ilta... ja joku metelöitsi, niin että
poliisin täytyi hänet talteensa ottaa.

Hän oli usein ennenkin sellaista nähnyt ja tiesi varsin hyvin, miten
siellä kävi. Eikä hän pelännyt isänsäkään tähden; ei koskaan, ei
milloinkaan hän antautunut mihinkään senlaatuisiin...

Mutta miksi ei hän tule sieltä pois? -- Olivathan jo kaikki muut
vieraat ulkona!

Ilta-aurinko loi vinosti heikkoa valoansa avattuun akkunaan. Siellä
pöydän ääressä tavallisesti hänen isänsä istui; hän piti aina
saman paikkansa. Ja sitä kohden Silla nyt tirkisteli akkunan takaa
kukka-astioitten välitse, -- siinä oli muutamia ravintola-ilmalla
kylläännytettyjä, puoleksi kuolleita, likaan tahrautuneita
kurennokkia ja hortensioita.

Mitä se oli?... Tuo, joka makasi tuossa likaantuneella puotipöydällä,
kaulaliina ja paita aukaistuna ja toinen käsi hervotonna alaspäin
riippumassa, -- oliko se hänen isänsä?...

"Jospa nyt olisi suonirauta! -- juuri äsken hän liikutti itseään, --
suonirauta kun olisi!"...

Mitä he vielä muuta siinä rapulla puhuivat, sitä ei hän niin
huomioonsa saanut, mutta kyllä kait siinä jotkut tahtoivat estää
häntä huoneesen pääsemästä, ja toiset sanoivat, että hän oli
Holmannin tytär.

-- Hän heräsi, ikään kuin kovan kolauksen jäljestä, josta olisi
tajunsa menettänyt, ja löysi itsensä istumassa myymäpöydällä ja
tukemassa isänsä päätä ynnä hänen koko yläruumistaan. Tuntui kuin
olisi pitänyt häntä kaulasta kiini ja pyytänyt häntä jotakin
vastaamaan;... mutta nyt ei hän korissutkaan enää.

He olivat panneet vanhan sohvanojan ja tuolityynyn hänen päänsä
alle. Takana olivat puolentuopin ja korttelin mitat, ryyppynapot,
läkkisuppilot ja olutpullot vierekkäin kokeiltuina pöydälle nostetun
tieltä. Puoleksi aukinaiset silmät tirkistelivät suoraan ylös kattoon
joka muinoin oli ollut valkeaksi rapattuna, ja toinen puoli kasvoista
oli vetäytynyt niin väärään, että se antoi koko kasvoille semmoisen
muodon, juuri kuin olisi tuo likainen katto häntä äärettömästi
inhottanut.

Ovensuussa istui joku kookas renttu; sen hän kyllä tunsi; se oli
kapakkakarhu, niin kuin häntä nimitettiin, -- sama mies, joka matamin
puolesta viskoi ihmisiä ovesta ulos. Siinä hän nyt istui äänetönnä
rahilla.

Huoneessa oli ihan hiljaista; hän kuuli ainoastaan, kuinka viina
tynnyrin hanasta tippui sen alle asetettuun astiaan, ja kuinka
matami ja hänen kaksi tytärtänsä varpaisillaan käydä sipsuttelivat
kammarissa rakosellaan olevan oven tuolla puolella.

Nuori mies, silmälasit nenällä, tuli huoneesen. Hän teki muutamia
pikaisia kysymyksiä, samassa avaten kalukoteloansa pöydällä makaavan
ruumiin jalkojen vieressä. Hän kuunteli kuulotorvella rintaa ja
pudisti päätänsä, otti suoniraudan ja veti riippuvasta kädestä
paidanhijan ylemmäksi.

"Pidä kättä, ettei se pääse alas luikumaan!" -- sanoi hän Sillaan
katsahtaen; -- hän luuli tytön myöskin talon väkeä olevan.

Iskurauta napahti... ja napahti uudestaan... Harmaan kalpea tyttö
tirkisteli nuorta miestä kasvoihin, ikään kuin olisi mielinyt häneltä
kerjätä edes pisaraisen sitä, mikä elämää oli...

Sieltä tuli hiukkanen kuin sitkeätä, mustaa siirappia.

Hän kuunteli taas, koetteli uudelleen; -- vieläkin koe
iskuraudalla!... ja mahtavan arvoisena, suupielustat ylöspäin
vetäytyneinä, yhtäläisesti kuin hänen professorinsakin, kääntyi tämä
nuori lääketieteen kokelas lähelle tunkeutuviin päin ja julisti
harvasanaisen tuomionsa:

"Kuollut!... hengetön kuin kivi!... juomisesta!"

Sanain jäljestä pääsi parahdus Sillalta, joka nyt heittäytyi isänsä
ruumiin päälle.

"Tuo on kait tytär?" -- kysäsi kokelas. Hän puhdisteli huolellisesti
kapineensa, jota hän sitten kurkisteli päivän valoa vastaan, ja
pani kotelonsa kiini lähteäkseen pois, samalla aikaa tirkistellen
silmälasiensa ylitse Sillaa, joka myötäänsä itki ja parkui ja
herkeämättä mielipuolen tapaisesti huusi:

"Ethän sinä ole kuollut... ethän todellakaan ole, isä? -- Kuuletko,
isä?"

Se oli hurjaa surua, joka ei ujostellut eikä kenestäkään mitään
piitannut, ja nuori lääkäri huomasi nyt saaneensa nähdä vähäsen
inhottavaa esikaupungin elämää. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa ja
kiirehti sitten pois.

Sillan takana puuhaili vaaleana ja murhemielisenä lähes parinkymmenen
vuotias oppipoika, saadakseen häntä edes vähäisen tyyntymään. Hän
tarttui Sillan olkapäähän ja kuiskasi hänelle kerta toisensa jälkeen
niin kovalla äänellä, kuin ikään kuolleen läheisyydessä kävi laatuun:

"Silla! Silla! -- Etkös kuule! -- Minä se olen... Nikolai!"...

Samalla aikaa koki hän myös pari kertaa kohottaa häntä pois ruumiin
päältä.

Sillä ajalla seisoi poliisipalvelija tuonnempana ja kuulusteli
matamia ja hänen tyttäriänsä. Hän merkitsi kirjaansa ja kirjoitti
tarkalleen, miten se kuolemantapaus oikeastaan sattui.

... Oli juuri saanut nauttineeksi täällä tavallisen määränsä, pullon
olutta ja neljä ryyppyä... Myymäpöydän ääressä seisova neitsy näki
hänen äkkiä ojentavan kättänsä... luuli hänen aikovan vielä ryyppyä
tilata, ja kun hän vitkalleen luikui alas tuolilta, näytti siltä kuin
olisi humalassa ollut... Ei ollut tapanaan pitänyt milloinkaan juopua
niin, ettei olisi jaloillaan pysynyt eikä käymään kyennyt, varsinkin
jos nojausi sopiviin kiinteisin esineisin tahi niitä myöten kulki...

Tämän viimeksi mainitun seikan todistivat nimenomaan myös useat
kapakassa olijat eli, niin kuin poliisin virkailmoitukseen
kirjoitettiin -- "useat alituiset ravintolankävijät, joiden
todistusta täytyy pitää täydellisesti luotettavana."

Noista hiljaisista, vähän horjuvista olennoista, jotka sillä tavalla
yht'äkkiä herätettiin helteisen lauvantai-iltansa horroksista, olivat
useimmat jo näyttämöltä kadonneet. Pullot ja lasit vaan olivat siellä
jäljellä ynnä jäännökset niiden pohjilla.

"... Saattaisiko arvella mitään suoraa taikka välillistä kuoleman
syytä?"

Vasta pitkän miettimisen jälkeen matami voi jotakin sellaista
aavistaa.

... Niin vastenmielistä kuin olikin ruveta ankaraksi niin vanhalle
ja säännölliselle vieraalleen, oli matamin kuitenkin tänä iltana
täytynyt hänelle ilmoittaa, että hänen pitäisi maksaa puhtaalla
rahalla kaikki, mitä tämän jälkeen aikoi tilata. Hänen laskunsa oli
nyt näinä vuosina, joina hänelle oli tässä talossa velaksi uskottu,
noussut niin äärettömiin, ettei hän -- leski kun oli ja vielä kaksi
tytärtä elätettävinään, enää voisi kohdallaan pysyä, jos antaisi
vieläkin samaa menoa mennä. Näinä vuosina, joina Holman oli täällä
ravintolassa käynyt, oli matami oikein sääntönään pitänyt, ettei
milloinkaan velkonut Holmannilta hänen kotonansa. Mutta eihän saata
lasku ijäkseen oven kynnykselle jäädä -- sen kyllä poliisikin tietää,
maailma kun nyt kerran on senlaatuinen, eikä täällä voi yhdelle käydä
paremmin kuin toisellekaan, eipä voi! -- vaan sitten täytyisi antaa
ryöstön tapahtua! Tätä se oli, mitä hän oli sanonut Holmannille...
niin vastenmieliseltä, kuten sanottu, se tuntuikin... ja, totta
puhuen, niin raskasta kuin hänelle olikin säikyttää ja vaivata noin
rauhallista, säntillistä miestä!...

Oli jo aika puhdistaa ravintola ikävästä seurueesta. Kapakkakarhu oli
jo tuonut purilaat, mutta tarvitsi pari miestä avukseen kantamisessa.
Ja täytyi heidän saada myöskin joku sopiva laitos verhoineen
peitteeksi, niin että tuo kaikki näyttäisi sairaspurilailta; --
kuollut mies, jonka suojaksi vaan peite olisi levitetty, herättäisi
kovin suurta huomiota kaupungissa.

Jotain sellaista kokikin Selvigin matami tyttärineen keksiä ja haalia
kokoon siellä kammarissaan vanhoista viheriäisistä vuodeuutimista.
Kullekin on maineensa kallis, ja matami tunsi, että se, mitä nyt oli
tapahtunut, oli kelpo kolaus hänen kapakallensa. --

-- Ravintolahuone oli jo käynyt hämäräksi. Holmannin synkkä ruumis
oli nostettu purilaille. Siinä se oli jo lattialla valmiina pois
kannettavaksi, ja edeltäpäin oli jo Holmannin matamille asiasta tieto
lähetetty.

Luultavasti tahallaan vielä viivyteltiin; -- varrottiin vähän
myöhäisempää ja pimeämpää iltaa, jotta päästäisiin herättämästä tuota
niin vastenmielistä huomiota kadulla.

Silla istui kasvot itkusta kalseina. Huoneessa ei ollut keitaan muita
kuin hän ja Nikolai.

Nikolai seisoi myymäpöydän vieressä, ja Silla istui selin akkunaa
kohden; hämärässä surisi ainoastaan hyttynen ylhäällä akkunanverhojen
takana.

Viimeinkin lopetti Nikolai äänettömyyden.

"Hän oli hyvä... sekä sinulle että minulle -- aina, kun vaan uskalsi,
tiedäthän!"

Silla ei vastannut.

"... Hänestä tuntui iltasilla kotiin palajaminen aina niin ikävältä,
tiedäthän. Nyt ei hänen enää tarvitse... Eikä astua jalkaansa tänne
kapakkaankaan!"

"Isä!... Isä!" -- pääsi taaskin Sillalta, ja sitten seurasi uudelleen
hurjan itkun kohtaus.

"Kuulehan, Silla!" -- sanoi Nikolai, kokien salailla rintansa
ahdistusta, joka usein katkasi hänen lauseensa, -- "kun sinulla
ei enää isää ole, -- niin on sinulla tässä semmoinen, joka tahtoo
pitää huolta sinusta ja tietää, miltä se tuntuu,... Minulla ei ole
milloinkaan isää ollut, minullakaan, taikka en koskaan semmoista
nähnyt!... Nyt tahdon ruveta sepäksi, niin tahdonkin, kun ei teillä
enää tulla toimeen väkipyöräin teolla!"

"Minä vaan tahdon sanoa sen sinulle, että sitten muistaisit sitä", --
lisäsi hän hiljaa; -- Silla ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuulevan. --

"... Ja nyt tänä iltana minä tulen jäljessäsi nurkalle saakka. Siinä
sitten seison ja katselen siihen asti, kunnes kaikki on sisällä... ja
sitten minä olen ulkona yön, sen tiedät sitten, jos jotakin tapahtuu!"

"Niin, ole ulkona, Nikolai!" -- kuiskasi hän.

Nyt tuli huoneesen kapakkakarhu ja kaksi muuta miestä. He kantoivat
ruumiin ovesta ulos ja sitten vaivalloisesti rappujen käännöksestä
alas kadulle, jossa joukko katselijoita seisoi.

Sitten kuljettiin pitkin katua, -- kuollut ynnä kaksi kantajaa sekä
kapakkakarhu edellä, ja Silla ja Nikolai jäljessä.

Siinä, missä heidän täytyi erota, painoi Nikolai kopan, jonka Silla
oli unhottanut, hänen käteensä ja jäi sitten seisomaan siihen ja
katselemaan heidän jälkeensä!...



VI.


Koko tuo syrjäseuduilla ja esikaupunkien hökkeleissä majaileva
pääkaupungin isätön ja äiditön sikiölauma, josta kukaan ei mitään
tiedä, eikä kukaan tahdokaan mitään tietää, joka kuhisten parveilee
siellä, niin sanoaksi, ainoastaan kerrosta ylempänä kuin tuolla
alhaalla meressä rantasillan pylvästen välillä ajelehtava mäti
ja kalansikiöt, joista myöskin kerran on tuleva isoja maiti- ja
mätikaloja, -- mitä siitä tulee -- kaikista noista olennoista?

Sairaus lakaisee heitä pois suurella luudallaan heidän varhaisimpana
ikäkautenaan; satama heistä osan viepi, kadut sekä niiden
kaikellaiset vapaat elinkeinot eli häälyvä ja rauhaton mustalaiselämä
viepi osan heistä, poliisi-vahtikonttoorit, vankilat ja
kuritushuoneet ottavat heistä osan. Myöhempinä vuosina kokoo myöskin
työ heitä helmaansa suuret määrät -- tehtaiden ovet ovat selkko
seljillään!

Henkilöt, jotka joskus sattuvat saamaan jonkunmoista omantunnonvaivaa
noitten olennoiden tähden, joiden olemisen syynä he kentiesi ovat
olleet, vetäisevät huojennuksen huokauksen. Vastuunvelvollisuus on
niin muodoin huojentunut, koska nyt on heilläkin tilaisuutta työn
kasvattavaiseen pyörään tarttua -- ja sittenhän on asia tavallansa
tullut siirretyksi siveelliselle pohjalle!

Siellä ne istuivat, kypsyneimmiksi kehittyneet kaupungin sikiöt,
rivittäisin Wejergangin toiminimen suuren tehtaan saleissa ja
hoitelivat surisevia käämiä, kehräpäitä ja rullia, -- ruotsalainen
Leena ja Tiina, Kristofa ja Kalla ja Josefa ja Gunda, ja mitä he
kaikki lienevät olleetkin; jos joku olisi heidän vanhempiansa
kysynyt, olisi siihen siellä ja täällä käynyt varsin vaikeaksi
vastata.

Juttu luisti sangen sujuvasti salin perällä; sitä jatkettiin vielä
silmäniskuilla ja muodonvaihdoksillakin aina silloin, kun joku
tarkastavista päällysmiehistä ohjasi askeleitansa sinne päin.
Täytyi tehdä liikkeitä ja viittauksia, vilkuttaa silmiään ja puhua
huutavalla äänellä; mutta parhaiten se kävi, jos sai olla ihan
lähekkäin, naama naamaa vastaan tuossa jyrinässä, kun koneremelit
surisivat, johtaen voimaa kukin pienempään koneosastoonsa,
permantolaudat tärisivät ja vapisivat pääkoneen liikkeestä, ja
vesiputous ulkona auringonpaisteessa kohisten ja huumaten hautasi
suurta vesiratasta vaaleankellahtavaan, kuohuvaan loistoonsa.

Ne olivat enimmäkseen varsin nuoria naisia, tuskin kuuden- tahi
seitsemäntoista, korkeintaan kahdenkymmenen ikäisiä, jotka tätä
laitosta hoitelivat; joko osaksi taikka kokonaan vasta-alkavia ja
tottumattomia, jotka vasta sormiansa työhön taivuttelivat.

Ja se oli Silla Holman, tuo tummahapsinen, pitkän hoikka,
pisamakasvoinen, jolla oli korottomat, suista alaspäin käännetyt
kengät jalassa ja suuri öljytäplä poikki hameen, -- joka ryki ja
kyseli, ja kyseli ja ryki, samalla aikaa kun silmät vilkuivat sinne
ja tänne kuin kaksi mustaa, vierivätä, pyöreätä tulikuulaa, ja
heikko, laiha rinta kohosi ja laskeusi ainoastaan pelkästä siitä
ponnistuksesta, jotta hänen äänensä kuulluksi tulisi. Hän istui
siellä nuorimpain seurassa; sormet puuhailivat käämien seassa, ja
silloin tällöin hän vilkasi ylöspäin juuri kuin lintu.

Nyt oli juuri päättynyt kiivas väittely Josefan uudesta, nauhoilla
ja nyöreillä kaunistetusta päällysnutusta. Tahtoiko hän todellakin
uskotella ihmisiä, että oli saanut rahat äitipuoleltansa? Ei,
uskokoon sitä, ketä haluttaa -- mutta ei ainakaan Gunda eikä
Jakobinakaan sitä ollenkaan uskoneet! Sitten oli Kristofa kertonut
sunnuntaisen kummallisen sattumansa, -- hän joutuikin aina niin
kummallisiin seikkoihin, niin mainion hauskoihin, vaikka ei
juuri yhtä todenmukaisiin, joissa hienot naiset ja herrat olivat
päähenkilöinä, ja hän vaan sattumalta joukkoon joutuneena.

Ja sitten oli juttu joutunut niin mainion hauskalle tolalle, että
Silla sitä oikein imi molemmin korvin!... Sunnuntai-iltana tulisi
olemaan tanssijaiset tuolla ylhäällä Letvindtenissä, ja sitten sitä
juteltiin kaulahuiveista, nauhoista, hunnuista ja koristeista, --
joita toisilla oli ja toisten täytyi lainata, -- ja kuka tanssi
parhaiten ja kuka runsaimmin kestitsi. Kristofa tiesi kertoa, että
siellä soitettaisiin viululla ja helypillillä ja että sinne tulee
sekä ylioppilaita että rahvasta ja perämiehiä!

Muutamia muukalaisia, jotka tehdasta katselivat, kulki salin lävitse.
He pysähtyivät ja kyselivät ja katsastelivat. Ja kaikki nuo nuoret
työntekijät istuivat nyt kerrassaan kukin paikallansa, syvään
kumartuneina työtään kohden, ikään kuin eivät olisi ajatelleetkaan
mitään muuta kuin lankarulliansa...

Aamupäivän valo loisti kuin masentava hiljaisuus korkeista, ylhäällä
seinässä olevista akkunoista ihmisiin, koneisin ja tavarapakkoihin.

Kahdentoista aika oli tulossa. Viimeinen hetki kului hitaasti, aina
hitaammin eteenpäin. Koneet levittivät kuumuutta ja öljynhajua yhä
enemmän, niin että olo jo alkoi käydä melkein huumaavaksi.

Muutamia helteisiä, pitkiä minuutteja vielä... viimeinkin kello soi!

Ja ikään kuin tenhovoimalla yht'äkkiä pukeutuneina virtasi
tehtaantyttöjä parvittain sievissä vaatteuksissaan -- esiliinat
edessä ynnä kaulahuivit niin kauniisti leuan alle sitaistuina
sekä vielä erityinen huivi rinnan ylitse ristiin kiinnitettynä --
ruokakantimet kädessä alas rappuja myöten.

Tuota kirkasta kevät-ilmaa... sitä kun saisi oikein läähättää
sisäänsä! -- Silla, kuumana ja janoisena kun oli, kopisteli
ruokakantimellaan aidan pylväästä jäätyneen lumen jäännöksiä ja
pureksi niitä.

Pää täynnä ajatuksia Letvindtenin tanssijaisista, joita Kristofa
hänelle oli kuvaillut, hän astuskeli eteenpäin kumppaneittensa
kanssa, jotka pitkässä rivissä toinen toisensa käsivarressa
seurasivat... koko tie tehtaalta poispäin oli tungokseen saakka
täynnä. Tuonnempana laventui se jonkunlaiseksi kaduntapaiseksi
käytäväksi.

"Näepäs! -- Näepäs, Kristofa!... Wejergang on jo palannut
Englannista!" Nuoret tytöt nyhkivät toisiansa oikein innostuneina. --
"Uusi kevätnuttukin, vaalea, vaaleanruuni!"

"Joutavia! Minä sen jo silloin näin, kun hän tuli höyrylaivalla
eilen, minä... hän ja koko joukko englantilaisia... Kaikki ne olivat
ruunia, joka mies; minä luin täydelleen seitsemän erilaatuista
lantaruskeata!" -- Se oli Josefa, joka nyt käytti kieltänsä; hän oli
kerran ollut kuosikaupassa kokeilemassa.

"Saapa hän varoa itseään öljyltä!" hikersi joku.

"Hän on tavattoman kaunis! Näetkös, kuinka hän käy nenä uljaasti
pystyssä... Ai, ja tuommoinen punainen, sievä silkkinen nenäliina
rintataskussa!" kuiskasi Kristofa Sillalle.

Tyttöparvi tunkeutui tiheesen lähelle aidan vierustaa. Tuo ihailtu
meni siitä ohitse huolettomasti hiljaa hyräillen, pää pystyssä, ja
heilutteli kävelysauvaansa. Kaikki nuoret tytönkasvot tirkistelivät
tuhman nöyrinä ja kunnioittavaisina suoraan eteensä, -- kuitenkin
hiukkasen silmäkulmiaan vilkutellen. Hän katosi sinne tyttöjoukon
vastavirtaan, halkaisten sitä kuin lohi.

"On panettanut jakauksen niskaansa... Hattu kuin kuppi... Elä
puhalla; hän on niin hirveän kevyt!... Ihan isänsä poika, niinpä
onkin!... Hei, ja noin soma spanialainen ruokosauva!"

"Ei hän ole likimainkaan niin kopea, kuin tuolla kävellessään
teeskentelee olevansa; mutta täällä tehtaassa, näetkös, täytyy
hänen olla suora kuin kynttilä... Johanna Sjöberg, sama, joka pesee
hienompaa pyykkiä, tunsi kyllä hänet markkinanaamiaisissa; itse hän
sitä minulle kertoi."

"Usko pois", tokasi Jakobina, "niihin tanssipaikkoihin tulee
paljo hienoa väkeä sillä tavalla. Luulet hyppiväsi vaan jonkun
halpa-arvoisen kanssa; mutta sepä saattaakin olla kaupungin
rikkaimman miehen poika... Ja muuten, jos sinulla on hitunenkaan
havaintokykyä, saatat varsin hyvin huomata sen tanssimisesta taikka
kellosta, taikka paidan kauluksesta ja siitäkin, että he pureksivat
niin hienoa tupakkaa"...

"Hän vilkasi meihin, huomasitkos sitä?" -- kuiskasi Kristofa Sillan
korvaan.

"Kyllä, sillä hän tuntee minut!" vastasi Silla vähän hämillään siitä,
että nuori Wejergang oli silmänsä häneen luonut.

Siitäkös naurua seurasi.

"Mieliikö se mustakin variksenpoikanen raakua?" Variksenpoikanen
tirkisteli harmistuneena liinasensa alta; mutta ei hän mitään
vastannut. Hän tiesi itse, että nuori Wejergang hänet tunsi; olipa
hän ollut silloin konttoorissa, kun hän äitinsä seurassa oli
pääkonsulin luona käynyt tehtaasen pyrkimässä.

Toinen virta työntekijöitä, joka tuli toisesta tehtaasta, yhtyi
kuin haarajoki tähän ensimmäiseen, ja katuja ja kujia pitkin valui
sitten taas tämä suuri virta vähitellen täällä alhaalla säännöttömän
kaupungin osan puurakennuksiin, -- kadoten mikä mistäkin ahtaasta
portista ja sisäänkäytävästä noihin haalistuneihin, valkoisiin tahi
harmaisiin taloihin, joiden katot olivat liuskakivistä, turpeista
taikka tiilistä, tahi jotka olivat vielä niin uusia, että tuskin
olivat katokseen saadut.

Silla hiipi sisään ahdasta, kosteata käytävää pitkin. Pihaan pääsi
auringon säteitä ainoastaan noista rei'istä ja raoista, joita
mädätys oli syönyt vanhaan lauta-aitaan, missä näkyi vääristyneitä,
ruostuneita rautanaulan kantoja tiheässä toinen toisensa vieressä,
ja tuntikausia juoksi likainen vesi portin alitse ja yhtyi sitten
ulkopuolella virtaavaan ojaan.

Hän pysähtyi ulkopuolelle, kuultuansa ennestään hyvin tutun,
kuivakiskoisen, tasakorkean äänisäveleen siellä sisällä taaskin
purkavan ulos äidin totuudenharrasta katkeruutta.

Tyytymättömän näköisenä ja vastenmielisesti Silla avasi portin,
jonka takana Anderssonin matamin palvelustyttö seisoi tulipunaisena
ja kykenemätönnä itseänsä puollustamaan, sillä aikaa kun Holmannin
matami, helmat ylös käärittyinä, seisoi jalat hajallaan pihaojan
päällä ja virutteli pesuvaatteita. Hän puuhaili huolellisesti ja
vitkalleen, eikä hänen savenharmaissa silmissään näkynyt vähääkään
mielenliikutuksen merkkiä:

"... Pitäisihän toki Anderssonin matamilla olla edes rahtunen järkeä
tietääkseen, ettei niin kauan pidetyitä vaatteita voi viikossa
valmiiksi saada... saatat hyvin viedä minulta semmoisia terveisiä
hänelle. Enkä minä myöskään ole tottunut, vaikka olenkin köyhä ja
vähissä varoissa, panemaan vaatteita pesuun paikkaamattomina ja
repaleisina... ja minä uskallan sanoa, että sekä Nilsonin mummo,
joka tässä vieressä asuu, että muutkin tämän talon ihmiset ovat
ihmetelleet nähdessään, millaisissa vaatteissa semmoinen, joka
itseään ruokakauppiaan rouvaksi nimittää, antaa miehensä ja lapsensa
käydä!... Ei, ei sinun tarvitse minua vastustella, piikaseni; mitä
minä kerran sanon, se on sanottu! -- Ja entäs sukat sitten!... emme
huoli niistä puhuakaan, toinen kantapää kun oli kurottu kokoon
purjelangalla, niin ettei oikein kehtaa semmoisia pestäkään. Ihmiset
saattavat näyttää niin mahtavilta kuin ikään tahtovat vaan, -- mutta
pesuvaatteet, kyllä ne puhuvat, puhuvatpa niinkin!"

Sitten hän kääntyi tyttäreensä päin ja lausui pitkäveteisellä, oikein
musertavalla äänenpainolla:

"Jos olisit vähäistä ennemmin tullut, Silla, olisit voinut minulta
säästää paljon työtä!... Mutta eipä ole väliä; mitä ennemmin he
minusta hengen ottavat, sitä parempi!... Minäpä en koskaan ole enään
elää toivonutkaan siitä hetkestä alkaen, jona isäsi täältä lähti!"

"Minä otan kiinni ja väännän kanssasi, äiti!"

"Nytkö vasta, kun kaikki jo tulee väännetyksi? Kiitoksia vaan! Mutta
olisit hiukkasen älyä osottanut, jos sinä, joka olet vaan istunut
siellä tehtaassa, olisit vähäsen kiirehtinyt auttamaan sitä, jonka
täytyy pestä ja tehdä raskasta työtä koko aamupäivä!"

"Kiitoksia terveisestä, matami Holman!" -- se oli Anderssonin matamin
palvelustyttö, joka nyt viimeinkin oli saanut sanat suuhunsa; --
"mutta minä luulen, ettei teidän enää tarvitse itseänne meidän
pyykillä vaivata; se on liian huonoa ja halpa-arvoista niin suurille
selityksille."

Hän nyykäytti ja lisäsi, samassa kiireesti portista ulos luikahtaen:

"Hyvä olisi, jos lipeänne olisi puoleksikaan niin purevata kuin
kielenne!"...

Se oli ylimalkaan Holmannin matamin sekä parhain kuin myöskin
itsetuntoisuutta todistava puoli, että hän aina isosi ja janosi
oikeutta tässä maailmassa -- muissa ihmisissä. Ja mikäli tämä
vaatimus osaksikaan kääntyi koskemaan myöskin häntä itseä, silloin
hän oli kylliksi onnellinen huomaamaan loan oman ovensa edestä
aina kaikki hyvin la'astuksi. Silloin hän olikin niin suotuisassa
tilaisuudessa, että saattoi määrätä sekä säännöt että poikkeukset...

Jokaisella on loistoaikansa, ja että väkipyöräin sorvaaja Holmannikin
oli elänyt, sitä aljettiin käsittää oikeastaan vasta sitten, kun hän
jo oli näyttämöltä kadonnut -- ja kentiesi hän itsekin siitä vasta
nyt oikean käsityksen sai.

Ei ole nimittäin likimainkaan yhdenarvoista perheelle, saako se
elatuksensa miehen työstä ja viikkopalkasta, vai onko se muuten
hankittava, ja olevaiset olot teki vieläkin ahtaammiksi Selvigin
matamilla piilevä Holmanni-vainajan lasku, joka toi seurassaan
matamin tupaan sangen hämmästyttävät, vastenmieliset kasvot. Hän
ei voinut saada päässään selväksi, että tuo lasku olisi oikea; --
sillä olihan Holmannilla aina ollut määrätty, säännöllinen summansa
taskurahoja!

Runsaasti tulvaili Holmannin matamilta katkeria lauseita, kun hän
näki olevansa pakotettu joko kärsimään puutetta tahi etsimään työtä.

Hän oli tähän saakka tiennyt tarkoin ja säntilleen, miten hänen oli
käyttäminen miehensä ansaitsemat rahat omassa majassaan, ja sen
ohessa hän oli pitänyt tarkalla silmällä, miten muiden perheissä
oli tämän asian laita. Hän oli, niin sanoaksi, näinä vuosina aina
mukavasti istunut kuorman päällä ja ajanut. Mutta nyt oli, sitä
pahempi, semmoinenkin aika tullut, että hänen itse täytyi laskeutua
alas ja ruveta vetämään -- ja siihen hän näytti huonommin soveltuvan.

Tämmöisessä ratkaisevassa tilaisuudessa ollessaan huomasi Holmannin
matami, että jos koskaan oli johonkuhun käsiksi käytävä, niin
olisi se nyt tehtävä -- mutta kenen olisi käyminen, sen hän jätti
sanomatta. Hyväksi aluksi hän käytti edukseen pääkonsuli Wejergangin
tuttavuutta saadakseen tyttärellensä Sillalle työpaikan tehtaassa.
Joutilaille käsille täytyi hankkia jotain tehtävää, ja palkitsisihan
se kaikessa tapauksessa edes hiukkasen hänen miesvainajansa
menneitä viikkopalkkoja. Ja kun hän sitten itse olisi kotona ja
hoitaisi kunnollisesti talouttaan ja sen ohessa myöskin parsisi ja
paikkailisi ja ottaisi pestäkseen vaatteita, kun semmoista tointa
olisi saatavana, niin ei ainakaan kukaan uskaltaisi syyttää, ettei
Holmannin matami näinä vaikeinakin aikoina tietäisi velvollisuuttaan
täyttää!

Ja tätä velvollisuuttaan hän täytti vielä silläkin tavalla, että
ankarasti esti Sillaa vapaita aikojaan joutiloimiseen käyttämästä,
joka nuorisolle on niin turmiollista. Neuloa ja parsia ja
paikkailla illat myötäänsä -- ei voinut olla parempaa keinoa hänen
vakaannuttamisekseen!

Mutta juuri silloin, kun Silla istui ja neuloi ja parsi ja paikkaili
myöhäiseen iltaan saakka matalan öljylamppunsa ääressä, pyörivät
ajatukset hänen päässään täydessä tanssissa ja riemussa, ja kaikki
Kristofan ja muiden ystävättärien kuvailut muodostuivat siellä yhtä
selviksi, kuin olisi hän itse niissä osallisena ollut. Saippuakupla
toisensa jälkeen, seuraava aina edellistään erinomaisempi, nousi
ilmaan ja pirahti rikki juuri Holmannin matamin nenän edessä hänen
siinä istuessaan ja neuloessaan. Ei hän sanonut mitään, -- ihmetteli
vaan toisinaan, mitä sukan kantapäässä voinee olla hymyiltävää ja
naurettavaa!



VII.


Alhaalla Hägbergin pajassa näytti siltä, kuin olisi ollut, ei
ainoastaan joutomaanantai, vaan myöskin joutotiistai. Tuskin
ainoatakaan henkeä oli siellä saatavilla, niin autiota ja tyhjää
siellä oli. Pajan edessä vartosi pitkä rivi kuokkia, lapioita
ja kivihakkuja, joita piti teroitettaman, käytettäviksi tien
raivauksessa tuolla alempana uuden satamalaitoksen lähellä.

Hägberg tuli pajaan, etunahka riippumassa toiselta olkapäältä, ihan
kuin hurjistunut... Ei ollut enää ainoatakaan säntillistä kisälliä
eikä oppipoikaa; mutta hän oli päättänyt antaa poiskäskyn heille joka
miehelle järjestään, niin totta kuin hän Hägbergin nimeä kantoi!

Yksi siellä kuitenkin seisoi ja rehki! Hän oli siellä seisonut
ihan yksinään ja viilata jyrskyttänyt kisällinäytettään eilen koko
juhannuspäivänkin. Mutta semmoista se on, toinen joutiloipi, ja
toinen rahan-ahneudessaan mielellään suopi sielunsakin palaa...
Oikein kelpo työmies, hitto vieköön! -- ja jos ei hän olisi joutunut
tekemisiin poliisin kanssa... niin, ei! -- ei, niin; pääsihän poika
siitä vapaaksi, se on totta!...

Puhuttu oli Nikolai, joka uudelleen oli Hägbergin pajaan työhön
tullut palvellakseen oppiaikansa loppuun.

No, viimeinkin!... Tuolla tuli kaksi, hönkötellen pihaa pitkin pajaa
kohden.

Hägberg kääntyi poispäin eikä ollut heitä näkevinänsäkään. Eipä nyt
ollutkaan, oikein ajatellen, aika käskeä pois väkeänsä. Itse hän
vaan meni pois ja veti kivikuokan ahjosta, ja kun nuo kaksi syntistä
tulivat, seisoi hän siellä itse pitkänä, laihana, vankkana ja
harmaana, ja takoi niin että säkenet räiskyivät.

Tämä mestarille soveltumaton työ vaikutti paremmin kuin
ankarimmatkaan nuhteet, ja kun hän sitten mitään lausumatta heitti
kivikuokan käsistään ja alkoi tavallista kuokkaa teroittaa, tuntui
selvästi, että pajassa oli helteinen ilma.

Sitten vähitellen aamupäivän kuluessa tulivat muutkin,
tuijottavin silmin, pakottavin ohauksin ja naamat vaaleina ja
valvomisesta raukeina, yhden silmä paisuneena ja toisen nenän
poikki laastaritilkku levitettynä. Äänet olivat käheät, ja mitään
lausumatta ryhtyi kukin työhönsä. Heidän täytyi liikkua joutuisasti,
jos aikoivat saada korjatuiksi kaikki nuo työkalut, mitkä siinä
vartoomassa olivat.

Työtä tehtiin herkeämättä iltapuoleen saakka, eikä koko pajassa
sanaakaan hiiskuttu. Silloin huomattiin jo enin osa työtä
ennätetyksi, ja Hägberg itse lähti toimilleen kaupunkiin.

Joilla vieläkin oli kiire töissään, he loistivat hiessään, mutta joko
sitten siitä syystä, että työ juuri oli parhain lääke parantamaan
äsken kuluneen juhannuspäivän ja juhannusaatto-illan hurjailemisia,
taikka vaikutti sitä sama huojennus, jota yleensä tunnettiin
silloin, kun mestari oli matkoihinsa mennyt -- heti aloitti joku
yht'äkkiä virittää ääntänsä lauluun, pari muuta haukotella ja
ojennella itseänsä sen mielihyvän vaikutuksesta, mitä edellisten
päiväin muistelmat heille mukanansa toivat; -- ja sitten sitä oltiin
kerrassaan täydessä keskustelussa siitä, miten he olivat itseänsä
huvitelleet.

Nikolai yksin teki työtään uupumatta; hänestä oli naulanreikä
kisällinäytteensä henskeliraudassa tärkeämmän arvoinen kuin heidän
kaikki juhannushuvinsa, ja jos nyt vaan jatkaisi työtään, valmistuisi
se ennen kuukauden loppua...

Hänen pieni naulavasaransa yhä nakutteli heidän juorutessaan --
noista tervatynnyreistä ja puukasoista ja vanhoista huoneenseinistä,
joita olivat polttaneet... siitä hauskasta elämästä, mitä olivat
viettäneet, ja niistä laseista, joita olivat kallistelleet, niin
ettei heillä nyt enää ollut killinkiäkään taskussa -- ha, ha, ha!

Vasara nakutteli herkeämättä.

Jan Petter oli laivalla käynyt saaristossa ja nähnyt niin paljon
kokkovalkeita, ettei niitä voinut lukeakaan...

"E-hei, kun ollaan humalassa!"...

Vasara vieläkin nakutteli.

Toinen oikoi itseään ja haukotteli, koko juhannusjuhla leuoissaan...
"Tuolla ylhäällä Grefsenharjulla oli punssi lopuksi ihan kuin
virtanaan juossut alas mäenrinnettä pitkin!... Wejergangin poika
oli antanut tehtaan tytöille Marilaakson järveltä vanhan veneen ja
puolikon tervaa... kuullut käen kukkuvan ja mellastanut koko yön...
hoippuroinut kotiin vähää ennen kahdeksaa"...

Vasara ei nakutellut enää.

"Wejergangin poika... tehtaan tytöt Wejergangin seurassa!" -- Nikolai
seisoi levotonna ja epävarmana ja kuunteli; kerta toisensa jälkeen
lensi kiireesti terävä silmäys sitä kohden, joka siellä jutteli...

Kylmä hiki valui alaspäin hänen ruumiiltaan, ja hän lähti pois.

       *       *       *       *       *

Silla oli käynyt karjakartanossa ja tuonut sieltä tavallisen
tuoppinsa iltamaitoa, kun hän veräjällä tullessaan kohtasi Nikolain.
Nikolai sanoi nähneensä hänen menevän sinne, mutta Silla tiesi kyllä
hyvin, että hän oli siinä seisonut ja häntä odotellut.

"Uskopas vaan, Nikolai, minulla oli oikein hauskaa juhannusaattona!"
-- hän piti kahvasta pyttyä edessänsä Nikolain ja itsensä välillä. --
"Kunpa vaan saisit tietää... Et, et milloinkaan elinaikanani!"...

"Siellä Grefsenharjullako?"

"Mistä sinä sen tiedät -- sano, mistä sinä sen tiedät!"

"Niin, minä -- eräs sepänsälleistä oli siellä... Mutta en minä
käsitä, miten sinä siltä kotohiselta voit päästä sinne!"

"Kylläpä se kovin ahtaalla olikin, sen saat uskoa!" Hän vilkasi
ympärilleen ja kertoi varovaisesti kuiskuen: -- "Äiti ei tiedä
mitään muuta, kuin että minä muka makasin ja nukuin sängyssä koko
juhannusyön. Hän halusi syödä juhannuspuuroa täti Askerin luona, ja
minun piti olla kotona ja silittää; mutta kun kello tuli yhdeksän,
minä sanoin jäähyväiset, minä, ja luikahdin tieheni... Kas niin,
Nikolai!" -- hän löi nauraen käsiänsä yhteen. "Jospa vaan olisit
kuullut, kuinka hän elämöitsi eilen aamulla, kun palasi kotiin, ja
minä makasin vielä!... Kuulitkos sitä, että meitä siellä punssillakin
kestittiin?"

"Kuka sitä sinulle tarjosi?"

"No, pitäisihän sinun se arvata! -- Mutta, Nikolai, sinä et hiisku
siitä mitään. Se oli eräs henkilö, joka meille tarjosi"...

"Vai nii-in! --"

"Hän tuli sinne ylös vartioimaan, etteivät sytyttäisi juhannuskokkoa
lähelle metsää... Niin, tiedätkös, Nikolai, ettei se ollut kukaan
vähemmän arvoinen, kuin juuri nuori Wejergang itse! Hänen isänsä
vietti juhannuskestiä; ja juuri kello puoli kahdeltatoista piti
heidän nähdä kotirapulleen tuliroihu sieltä."

"Ja sitten hän antoi teille punssia? -- Sinulleko myöskin?"

"Juuri minulle! -- 'Tuolle mustasilmäiselle!" -- huusi hän.

"Kyllä kait hän juttelikin sinun kanssasi?"

"Juttelipa niinkin, -- hän tietää niin mainion hyvin, että minun
nimeni on Silla!... Minä tapaan hänet joka ikinen päivä nyt,
tiedätkös Nikolai!"

Nikolai säpsähti, juuri kuin olisi kolauttanut vasaransa tyhjään
alasimeen. "Kas niin!"

"Viime lauvantaina konttoorissa, kun hän oli laskenut väärin ja
antanut minulle kruunun liikaa, sanoi hän, että minä saisin sen pitää
ja ostaa sillä sokurileivoksia"...

"Oh -- ho, hei; niinkö juuri hän sanoi? Sepä vasta hyvyyttä on!" --
Nikolai teeskenteli jotakin, minkä piti naurua oleman... "Hirveän
hyvänlaitainen se on kyökkipiikakin syöttäessään hanhea, sen sitten
kiinni ottaakseen!"

Hän seisoi, toisella kädellään veräjänpylväästä kiinni pidellen, ja
katseli häntä hetkisen; niinhän se Silla oli tullutkin hienoksi ja
sieväksi ja melkein pitemmäksi entisestään. -- "Nuori tyttö, joka ei
edes tiedä kaunis olevansa"...

Sillan suun ympäristöt alkoivat värähdellä; koko hänen muotonsa
osoitti valtaavata vastenmielisyyttä.

"... jos hänelle tarjoavat sokurileivoksen taikka kaulahuivin tahi
jotain huvia, niin hän jo kurkottaa kaulansa ja piipertää kohden...
Minun luullakseni pitäisi sinun se huomata kaikkialla, mitä näet
ympärilläsi, Silla! Kuinka harvat heistä säilyvätkään siksi, että
tulisivat rehellisten työmiesten vaimoiksi? Tuskin ennättävät siihen,
että saavat tanssia pari kertaa, sen he tekevät, ja sitten on virsi
loppunut!... Ja niin hyvänlaitaisia he alkavat nyt olla sinullekin,
Silla!... Kyllä se Wejergang pitää varalla sinua, niin pitääkin!...
Jos en minä ennätä pitää varalla häntä!" -- Hän näytti sekä kovin
vaalealta että ilkeältä.

"Oletko sinä mieletön, Nikolai? -- Elä muutu noin julman muotoiseksi!"

"Olenpa kylläkin minä mieletön, kun olen siellä seisonut ja viilannut
ja kihnuttanut koko kuukauden kisällinäytettäni ja niin antanut
sinun täällä käyskennellä susilauman keskellä... Mutta minäpä nyt
olen syntynyt juuri semmoiseksi, minä, että kaikkein täytyy edestäni
umpilukkuun luikahtaa!"

Silla seisoi samoin kuin aina muulloinkin, kun Nikolai sillä
tavalla hänelle jutteli, hämillään ja nurpeana, pitkänhoikka ruumis
etukumarana ja silmät maahan luotuina.

"Me kaksi, Silla!" jatkoi Nikolai vihdoinkin ja nykäytti ruumistaan,
ikään kuin parempaa painoa antaakseen; mutta hänen äänensä vapisi
ja kieli tuntui sanoja tapailevan, -- "me kaksi... me olemme ikään
kuin kasvaneet yhdessä! Ja koska kerran kävi niin hullusti, -- niin
-- että minä jouduin hullulle tolalle, niin paljoa helpompi oli
sinua kaltoin kasvattaa, sillä olinpa minä vankka, minä, mutta sinä
olit hoikka ja hento ja sinun täytyi myötäänsä hiipiä kuin kissa
valheinesi ja juoninesi. Ja sitten... niin... ajattelin minä... että,
jos niin kuin... me kaksi... jotka aina olemme yhtä köyttä vetäneet
-- eikä minulla ole ketään muuta ollut, johon olisin luottaa voinut,
sen sinä tiedät... eikä sinullakaan, Silla! -- että me yhtyisimme...
Ja, jos sinä ajattelisit samoin kuin minä, niin"...

Hän oli puristanut leveät kätensä veräjänpylvään ympärille, ikään
kuin olisi tahtonut vastausta odottaessaan sitä rutistaa tanakan
ruumiinsa koko voimalla. Hän tirkisteli tuota alaspäin kumartunutta
tyttöä; mutta tämäpä ei silmäystään kohottanut. Ja sitten hän taaskin
henkäsi raskaasti; hän tunsi, että hänen oli vielä jatkaminen.

"... Ja nyt minä olen vaivoin koonnut muutamia killinkejä enkä
ostanut mitään, ja viilannut ja viilannut niin uutterasti
kisällinäytettäni, jotta sitten, kun kisälliksi pääsen ja vielä
vuosi olisi loppuun kulunut, ja olisin ennättänyt hiukkasen säästöön
panna, niin... niin -- voisi käydä laatuun, että sinä kerrassaan
pääsisit sekä tehtaan rojusta että noista kotitouhuistasi ja tulisit
kelpo sepänvaimoksi, Silla! -- Ei sinulla ole milloinkaan ollut
ketään, joka sinua olisi niin vaarilla pitänyt kuin minä, sen itse
tiedät;... ja minä tahdon sinua kohdella niin, ettet sinä milloinkaan
voi sitä käsittää!... Semmoiselle, jolla ei isää eikä äitiä ole,
eikä, sen jälkeen kun olin poliisin hoteissa, paljoa kumppaleistakaan
tietoa!"... Tässä hänet liikutus kokonaan valtasi.

"... Tuommoinen, noin tavattoman kaunis sepänvaimo kuin sinusta voisi
tulla, Silla! Jos on kenelläkään moisia silmiä, joihin seppä saattaa
ihastua, niin ovat kait sinun sellaiset; nepä ovat kuin säkenet
sysissä säihkyisivät, niin ovat!... Ja sitten, kun tulee kotiin ja
saapi nähdä sinun pienen, kauniin, mustan päänypykkäsi vartoomassa
tuvan ovella!... Kaikki se, -- että minua myötäänsä on pidetty koiran
arvossa... ja vielä huonompanakin, -- varkaanakin kaupanpäällisiksi,
kaikki se olisi vaan kuin leikkiä, jos asiat niin kävisivät... Oma
tupa, lukku ovessa ja arkku sisällä, sepä olisi jotain toista, Silla,
kuin antaa itseään hinata hyppyhuoneisin ja olla nuortenherrain ja
merimiesten pyöriteltävänä pitkin seinämiä!"

Hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi jättänyt mainitsematta
sen, minkä tuli tässä viimeiseksi tulisessa innostuksessaan
lausuneeksi, sillä sitä vastaan, kun Silla juuri äsken seisoi melkein
masentuneena, liikutuksen valtaamana ja kyyneleet silmissä, lensivät
hänen kasvonsa nyt kerrassaan tulipunaisiksi tuon Nikolain lausuman
syytöksen johdosta.

"Tahdotko sinäkin sitten kieltää minulta tuon vähäisen huvin,
Nikolai? Minä en saisi nähdä mitään... en olla mukana missään...
Niinkö tahdot? Minun pitäisi olla semmoisen, joka en olisi koskaan
saanut tanssia -- aivan kuin joku harvinainen lintu ihmeteltävänä,
joka ensin on häkissä ollut äidin luona ja sitten sinun"...

Tässä sitten sanat loppuivat ja itkuksi ratkesivat.

"Sitäkö se sitten on, kun lupaat olla kiltti ja hyvä minulle,
Nikolai? -- Sinä varmaan yrittelet saattaa minua vielä pelkäämäänkin
itseäsi!"

"Minuako? -- Minuako pelkäämään, Silla?"

"Enkö minä ole heidän kaikkien mielestänsä juuri kuin vuosikautinen
penikka, jota äiti nuorasta taluttaa!... Ja sitten tulet vielä sinä
ja tahdot häntä autella, Nikolai!... Se on oikein! Se on oikein!
Sulje vaan minut teljen taakse!... Niin kyllä, sinä ja äiti! -- Se
riippuu vaan siitä, kuka minut haltuunsa ottaa!... Mutta olepas vaan
varoillasi, Nikolai!"

Hän alkoi vihasta uupuneena oikein ääneensä itkeä.

"Niin, niin, itke vaan; en minä sano mitään, minä... Onpa niitä
kyllä, jotka hetkisessä hyvin voivat sinut tyynnytellä!" lisäsi
Nikolai synkästi.

Silla hypähti heti ylös, astui hänen eteensä ja laski kyynärpäänsä
luottavaisesti hänen olalleen:

"Voithan sinä hyvin huomata, että minä se olen, joka tulen sinun
vaimoksesi, Nikolai!" -- hän katsoi häntä suoraan ja hellästi
silmiin; tummat, keltapisamaiset kasvot olivat vielä kyyneleistä
kosteina.

"Niin, jos sinä, Silla, niin tahdot, niin näetpä tässä semmoisen,
joka voi tarttua sinuun!"

"... Mutta entäs äiti, Nikolai! -- Oi, minä niin pelkään, niin
pelkään vaan, että hän saisi vihiä tästä, että me joskus kohtaamme
toisiamme. Hän katsoo niin jäykästi minuun; joka kerta, kun olen
joillakin toimilla, aina minä olen viipynyt poissa liian kauvan!"

"... Mutta usko pois, että kun iltasilla istun ja parsin ja
paikkailen, niin ajattelen toisinaan, että sinä kerran tulet niin
hienoksi ja rikkaaksi, että saat omaksesi koko Hägbergin pajan, niin
että äidin täytyy myöntyä!"

"Hei, niinkö sinä ajattelet, Silla!... Niin, sitten minä tulen! Hänen
vastustuksensa täytyy haihtua kuin savu tuuleen, jos minä vaan kerran
ilmestyn kotiisi kisällikirja taskussani -- ja vielä rehellinen
elinkeinoni kaupanpäällisiksi!"

-- Mitä sitten lienee tapahtunutkaan tänä valoisana, usvaisena
kesä-iltana, kun koski pauhaten riensi sillan alitse, puut ikään
kuin liehuivat ihan uusissa, juuri äsken puhjenneissa lehdissään ja
siellä ja täällä kimelteli kuin auringon paiste akkunoissa? Oliko
hän humalassa, vai lieneekö syy ollut illan, jolla olisi vielä ollut
ylimääräinen juhannushiivansa?... Kun hän viimeisen vilahduksen
Sillasta näki, oli tämä omalla tavallaan hiukkasen kumarruksissaan
pyttyinensä kiirehtinyt kotiin ja katsonut taaksensa häneen päin
kääntyessään kujaan rakennuksien välille.

       *       *       *       *       *

Kyllä se maailma sentään oli varsin hyvä, kun vaan kaikki lukuun
otettiin!... Kun hän otti lähemmin ajatellakseen, eivät ne asiat
aina niin hullusti käyneetkään, vaikka ne silloin ja tällöin
umpilukkoonkin luikahtivat;... ja sitten -- niin, sittenpä sitä
saikin olla sekä vankka että näppärä, jos mieli ne jälleen auki ja
kuntoonsa saada!...

No niin, nythän kaikki oli hyvin kuitenkin! Vasta se sitten
huomataan, kun perille tullaan... ja sitä varten täytyykin olla
poliisit ja mestarit ja järjestys ja kurikeinot kaikkialla, jotta
lukku voisi oikein käydä.

Nikolai seisoi ja mietti ja päätteli naulojansa siellä pajassa; hän
oli nyt saanut jo kisällikirjansakin ja näki kaikki parhaimmassa
valossaan. Että hän ja maailma olivat sovintoon tulemaisillaan, se
loistavina piirteinä kuvasteli koko hänen leveiltä kasvoiltaan. Tuo
kookas, voimakas olento liikkui siellä työssään varsin uudella,
reippaalla rattoisuudella!

Hän kantoi nyt kisällinpalkkaa ja voi siis ansaita kokoon kauniin
summan viikon kuluessa. Se oli varsin onnellinen sattuma, ettei hän
koskaan uskaltanut lahjoittaa Sillalle mitään, ei kaulahuiveja eikä
muitakaan korutavaroita Holmannin matamin tähden. Säästetty pysyi
säästettynä, ja Silla kyllä saisi osansa aikanaan.

Lauvantai-iltasilla, niin pian kun oli hiukkasen pyyhinliinalla ja
kylmällä vedellä siivonnut itseään, oli asia lähteä tehtaalle päin...
Hän astui vasaroineen, ja pihtineen, rautalevy tahi lukku kädessään,
sen vuoksi vaan, että luultaisiin hänen luvallisilla toimillaan
kulkevan. Ja niin se jäikin kokonaan siitä riippuvaksi, saiko tällä
tavalla edes ja takaisin katua kuljeksiessaan vilaukseltakaan Sillaa
nähdä.

Se oli selvää sattumakauppaa, ja niinpä usein sattuikin, että hän
yht'äkkiä tapasi Holmannin matamin eikä Sillaa. Hän sai pitää
senkin hyvänänsä; kaikessa tapauksessa voi hän kuitenkin katsella
suoraan pitkin talojen välillä käyvää katua, jota Silla kulki monta
kertaa päivässä. Mutta paljoa vaikeampi oli hänen sietää sitä, että
niilläkin kerroilla, joina onni hänelle muuten suosiollinen oli,
Silla kulki parin kolmen tehtaantytön kanssa käsi kädessä, niin että
tuskin voi toivoakaan näkevänsä häntä enempää kuin vilahdukselta
tahi saavansa muuta kuin pari pikaista silmäniskua, ennen kuin he jo
kääntyivät portista milloin sinne, milloin tänne.

Mikä pakko hänen oli käydä ja laatustella kaiket illat noitten
tyttöheitukkain kanssa... soveltuiko sellainen Sillalle, soveltuiko?
Ei hän ollut vielä kylliksi kehittynyt eikä hänellä ollut vielä
ymmärrystäkään käsittääkseen, mille kaikelle hän oikeastaan siellä
alttiina oli ja mitä se oikeastaan tarkoitti, tuo herrasmies, joka
hänelle silmiään vilkutti... noitten kauniitten silmien tähden...
Huvikseenko? -- käydä ympäriinsä myllyssä, kunnes sitten jälleen
palataan sekä muserrettuna että jauhettuna!...

"Ei... ei tämä pitkälle kelpaa!"

Eikä siihen ollut muuta keinoa kuin yhä taukoomatta viilata ja
viilata ja yhä lisätä viikkopalkka edellisiin, kunnes olisi kertynyt
hopeakoukku kylliksi suuri, millä kiinnittää Silla itseensä.

Niin, kunpa vaan kerran saisi Sillan luokseen! -- Hän vaipui
tuumimaan huoneen vuokraa ja häiden menoja.



VIII.


Vähän aikaa sen jälkeen, kun Nikolai oli saanut kisällikirjansa,
hämmästytti eräs ilahduttava tervehtijä häntä -- tuskin hän voi
omia silmiänsä uskoa -- sillä ei se ollut kukaan muu kuin hänen oma
äitinsä, joka lauvantai-iltapäivällä vartoili häntä sen ruokapaikan
edustalla, missä hänen tapansa oli käydä aterioimassa!

Hän oli kuullut Nikolain päässeen kisälliksi, eikä ollut saanut
lepoa pahaakaan ennen kuin pääsi tervehtimään poikaansa erään
lautainvetäjän mukana, joka lähti kaupunkiin. Hän oli tullut niin
iloiseksi!... Jospa vaan Nikolai tietäisi, miten monta kertaa hän
oli huokaillut hänen tähtensä, ja miten monen monituista kyyneltä
hän oli vuodattanut, -- tuo kookas, muhkea, puoleksi talonpoikaiseen
vaatteukseen pukeutunut nainen oli kasvoiltaan oikein tulipunainen
ja itki ja myötäänsä kuivaili kyyneleitään kokoonkäärityllä
nenäliinalla, kuvaillessaan liikutuksiaan ja iloansa siitä, että
kaikki oli parhaaksi kääntynyt, ikään kuin korkeamman käden
johdatuksesta!...

Hän oli jo pitkät ajat ollut niin onneton; mutta nyt, saatuaan
jälleen poikansa, näytti hänelle kaikki kerrassaan varsin
toisellaiselta!... Hei, noin suureksi ja hartiakkaaksi ja kelpo
mieheksi kuin hän oli tullutkin -- aimo sepäksi! Oli kait jo hänellä
sortuuttitakkikin ja muut pyhävaatteet?... Ja hattu täytyi hänellä
myöskin olla! -- Nikolain tulisi vaan seurata hänen ohjeitaan; kyllä
hän tiesi kaikki seikat, sillä hän oli paljon maailmaa nähnyt.

Sangen ihmeellisiksi, alussa melkein sekanaisiksi Nikolain tunteet
kävivät, kun hän tuolla tavalla yhtäkkiä näki äidin luokseen
heitetyksi... ehkä vielä saattaisi niinkin tapahtua, että kentiesi
isäkin jostain samaan joukkoon heilahtaisi!

Monta vuotta oli jo siitä kulunut, kun hän oli äitiänsä ajatellut,
ja se kuva, mikä hänestä vielä oli jäljellä, oli vaipuneena hänen
muistinsa syvään, kyyneleiseen, tuikean suolaiseen mutakätköön,
jossa ei sitä ensinkään oltu juurtumaan aiottukaan. Siellä hänen
sydämessään oli jotakin, mitä hän vaistomaisella varovaisuudella
uuden onnellisuutensa säilyttämiseksi kammosi;... mutta uuden
Nikolain -- sepänsällin -- onnellisuuteen kuului kyllä myöskin se,
että hän sillä tavalla jälleen löysi äitinsä! Totta tosiaan hän
iloitsi hänen tähtensä, ja se oli niin tavattoman liikuttavata...

Ja kun hän sitten käveli hänen kanssansa ja oli iloinen sekä kaikkiin
aulis ja menetti siinä sekä lauvantainsa iltapäivän että sen mukana
puolen päivän palkan -- oli hän myöskin, vaikka ei oikeastaan
semmoista ollut aikonutkaan -- tuhlannut lahjan ostamiseen -- se oli
suunnattoman suuri, hieno, kukkasiin värjätty silkkinen kaulahuivi
-- yhtä paljon, kuin minkä neljänätoista päivänä oli puristanut ja
haalinut kokoon... ja sitä paitsi hän oli äidilleen ostanut hienoa
leipää ja sianliikkiön, jotka hänen piti viedä mukanansa maalle
palatessaan ja joista Barbro jo kaupungissa ollessaan maistiaisina
muutamia aimo sipaleita illallisekseen nautti.

Hyvä oli ruokahalu hänellä... eikä hän näyttänyt erittäin
säästämäänkään tottuneen -- tämä oli likimääräinen tulos
niistä huomioista, mitkä onnellinen poika oli äitinsä seurassa
oleskellessaan ennättänyt tehdä. Sitä paitsi hän huomasi silloin
myöskin odottamatta menettäneensä kauniit rahasummat, ja puoleksi
tyytymättömällä mielellä hän sitten illalla lähti kävelemään
ennestään tunnetuille paikoille, saadakseen siellä kentiesi
sattumalta tavata Sillaa, jotta voisi hänellekin kertoa tästä uudesta
onnestansa.

-- Koko tämä osa kaupunkia, ylängön rinteelle rakennettuna, oli jo
varjoon siirtyneenä, ja hieman helteisessä kesäillan lämpimässä
kuljeksi joitakuita työmiehiä, nuttu irralleen hartioille heitettynä,
samalla aikaa kun tämän tehdaspaikkakunnan räämäpuodeista sieltä ja
täältä kuului korviin melun ja hälinän kaikua.

Nikolai oli turhaan risteillyt kulkuväylällä karjakartanon
läheisyydessä ja myötäänsä pitänyt silmällä sekä leveätä maantietä,
joka kävi veräjän ohitse, että myöskin jalkapolkua, joka niityn
poikitse poikkesi sen takana olevaan metsään. Sillaapa vaan ei
ollut nähtävissä! Eräs tyttö lähti pyttyineen navettakartanosta
ja meni rapusta sisälle. Tämä vilkasi häneen päin ja nauroi, --
ja seurauksena oli, että Nikolai jatkoi kulkuansa tehtaalle päin,
ainoatakaan kertaa taakseen katsomatta. Mahtoipa noilla asujilla olla
silmät, jotka seinätkin lävistivät?... Ja lienevät varmaankin jo
alkaneet sitä ihmetellä, että hän niin usein siellä päin käveli...

Vesiputous oli suljettuna, niin että vesi virtasi ainoastaan
valkeina säikeinä sulkulaitoksen ylitse ja valui tippa tipan jälkeen
vesirattaalle. Joku ratasmies mennä ratusteli hänen edellään. Nyt se
pysähtyi ja kaatoi pois kuormansa; se soljui kerrassaan alas... Siinä
oli multaa, jota he vedättivät tehtaan viereen konttoorirakennuksen
eteen aiottua puutarhalaitosta varten.

Laita-aitauksen sisäpuolella oli koko joukko muijia ja nuoria tyttöjä
täydessä puuhassa. He perkasivat, harailivat ja istuttelivat,
samalla aikaa kun mies puutarharuiskuineen käveli jäljessä päin, ja
avonaisesta akkunasta kurkotteli nuori Wejergang, olkihattu päässään,
alaspäin ja jutteli alhaalla työskenteleville.

Siellä seisoi Holmannin matamikin, käsi kupeella, erään mustan
puutarhapengermän ääressä ja silmäili jotakin valmiiksi tehtyä
istutusta, jota hän oli vielä käsin taputellut, ja -- Silla
oli siellä myöskin... polvillaan maassa ja kitki rikkaruohoja
esiliinaansa kukkaspenkereestä, joka oli rakennuksen seinustalla.
Ja juuri hänelle nuori Wejergang laski leikkiä akkunasta, ja Silla
pudisteli päätään ja nauroi ja vilkui ylöspäin, -- vastata ei hän
tosin uskaltanut Holmannin matamin tähden!

Tuntui juuri kuin pihdillä olisi puristettu monta kertaa juuri siitä
sydänalan kohdalta, ja yht'äkkiä muistui hänen mieleensä suloisena se
päivä, jona hän oli saanut Ludvig Wejergangin käsiinsä.

Hän siirtyi jälleen hiukkasen alaspäin, sydän lyijyäkin raskaampana,
ja heittäytyi istumaan tuonnemmaksi ojan partaalle, josta helposti
voi pitää silmällä niitä, jotka siitä ohitse kulkivat, itse kuitenkin
näkymättömissä ollen.

Kyllä se Silla oli näyttänyt mainion kauniilta, kun hän iloisuuttaan
salaillen pilkisteli ylöspäin! -- siihen ne Nikolain ajatukset aina
jälleen palautuivat, ja sen hän vaan myötäänsä näki edessään; ja sepä
se juuri tuskalliselta tuntui...

Tuntikausi oli kulunut. Melkein tylsämielisenä hän oli nähnyt yhden
toisensa jälkeen menevän tietä pitkin alaspäin; mutta yhtäkkiä
loisti sieltä värinvivahduksia hänen kasvoihinsa. Ludvig Wejergang
mennä lunkutteli siitä ohitse -- huoletonna ja kevytmielisenä,
herrassauva kädessä heiluen. Hän oli ruusuposkinen kuin tyttö, hieno,
musta poskiparta näkyi panamahatun alta, ja siniharmaat silmät
tihruttelivat ympäriinsä, ja huvikseen hän vielä hiljalleen hyräili
mennessään.

Nikolai tirkisteli häntä harmista menehtymäisillään, kunnes hän tietä
pitkin vähitellen alankoon katosi.

Taaskin tämä vanha toivottomuus ylivaltaa vastaan!... sama, jota
ei hän milloinkaan selville saanut eikä milloinkaan voinut perille
ajaa, jos ei vielä joskus sattuisi niin, että -- hän sulki silmänsä
ja tuommoinen pidätelty, väkinäinen muodonvaihdos kuvautui hänen
leukansa ja suunsa ympärille...

Tuolla tuli Silla Holmannin matamin rinnalla, pää alaspäin
painuneena, kuin huojuva virpi. Aina välistä hän loi ympärilleen
salaisia silmäyksiä, juuri kuin koulutyttö, joka opettajaansa
välttelee.

Alempana karjakartanon kohdalla he erosivat; Silla poikkesi sinne
iltamaitoa ottamaan.

Hän palasi sieltä pyttyineen ja meni polkua pitkin niityn poikitse.
Hän astui pikaisin askelin ja hymyili itsekseen, ja melkein
kauhistuneen näköiseksi hän muuttui, kun Nikolai ojan partaalla
seisomaan nousi.

"Säikähdytkö sinä nähdessäsi minut, Silla?"

"Näytätpä sinä tuimalta, sinä", vastasi hän ilvehtien.

"Olihan se kait niin, että sanoit tahtovasi minun vaimokseni ruveta,
Silla?"

"No, minkä tähden sinä nyt sitä kysyt, Nikolai? -- Onhan siihen vielä
pitkältä aikaa!"

"Minun tarvitsee kuulla se vielä kerta... Jos ei saata olla asiastaan
varmempi kuin minä, niin haluaa mielellään koetella, onko nuora,
jossa aikoo kiinni riippua, kylliksi pitävä... vai onko se niin
haurasta, että voi poikki sätkähtää! -- Sinä olet saanut niin
monenmoista ajateltavaa, sitten kun tänne tehtaasen tulit."

"Olepas varoillasi!... ole vaan varoillasi, Nikolai! -- Sinä olet
ruvennutkin näinä viime aikoina oikein pelkäämään minun tähteni!"
vastasi hän kopeasti nauraen; "mutta minä olen nyt myöskin päässyt
hiukkasen varttuneeksi, minäkin. Sinä vaan olet semmoinen, joka et
sitä keksi -- ja seisot siinä kuin pölkky!"

"... Mutta saat olla siitä vakuutettu, että minulla nyt on
oikein aika kiire! Niin pian kuin olen saanut vähän ehtoollista
nielaisseeksi, sitten lähden taaskin tehtaalle. Minä ja Kristofa
ja Kalla ja Josefa olemme saaneet puhdistaaksemme ja kitkeäksemme
koko konttoorin puutarhan... herne- ja porkkana- ja kaalisarkain
alapuolelta, -- ja kun syksyn puoleen laitokset laajenevat, saamme
nekin huoleksemme!"

Nikolai vaan seisoi ja laskeskeli... Seitsemänkolmatta taaleria
ja siitä vähennettynä kaikki, mitä oli kuluttanut äidilleen
tänään... Liikkiökin vielä, joka ei ainakaan takaisin tule! --
siinä oli kaikki, mitä hänellä oli, ja kaksi kertaa niin paljon hän
vähintäänkin tarvitsi, ennen kuin voi saada irti kaikki, mitä tuvassa
välttämättä tarvitaan... Pääasiana vaan oli saada Silla sieltä
pois... hän kun tuolla tavalla nyt hommaa sekä yöt että päivät!

Kuuluvalla äänellä lausui hän vaan hyvin varovaisesti:

"Jos meillä vaan on kylliksi ymmärrystä, niin että hyvin pidämme
puoltamme ja olemme säästäväisiä, niin saatamme kentiesi jo tänä
kevännä päästä omaan tupaamme, Silla!... Mutta siihen voi vielä paljo
välille tulla!"

Viimeinen lause kuului varsin soinnuttomalta ja pidätelty, raskas
huokaus sitä seurasi.

"Minä ajattelen, ettet sinä, Nikolai, saa rohkeutta etkä virkeyttä
ennen kuin tulet naimisiin!" lausui hän nauraen; "nyt on niin
ikävätä kohdata sinua, että siitä saattaa tulla ihan alakuloiseksi
ja ikävilleen koko jäljellä olevaksi iltakaudekseen... Oikein kelpo
sulhasmies!" -- Hän pyörähti korollaan pikaisesti ympäriinsä ja
kiirehti pyttyineen polkua myöten matkoihinsa, vähäsen päätään
nyykäyttäen jäähyväisiksi Nikolaille.

Tuota uutista, jonka tähden juuri oli tänne lähtenyt, ei hän siis
ennättänytkään kertoa, ja totta sanoen, sen hän oli kokonaan
unohtanutkin. Mutta olipa sitä kait aikaa vielä toisellakin kerralla,
kun hänet tapaisi. Eikä siihen seuraavaan kertaan pitkältä lieneekään
-- semmoisilta kuin asiat nyt näyttivät!

       *       *       *       *       *

Muutaman viikon kuluttua Nikolaita kyseltiin.

Eräs kuormamies, aimo joukko tavaroita ajopeleissään, oli pysähtynyt
Nikolain ruokapaikan edustalle. Kuormassa oli muun mukana myös hänen
äitinsä suuri arkku, jonka mies oli ottanut kaupunkiin kuljettaakseen
ja tahtoi toistaiseksi sijoittaa Nikolain asuntoon. Itse tulisi
Barbro vasta muutaman päivän kuluttua.

Kyllä kait hän jotain tuumiskeli! Aikoiko hän kentiesi taaskin mennä
palvelukseen?

Ja kun Nikolai sitten eräänä iltana tuli kotiinsa, näki hän
punaiseksi maalatun astian ja parin nauhakenkiä arkulle lasketuksi.
Hänen äitinsä oli varmaan siellä ollut!

Puolen tunnin kuluttua hän sitten näyttäytyikin. Hän oli ollut
vaan ulkona ja ostanut vähän pehmeätä ruisleipää, juustoa ja voita
illallisekseen täällä majaillessaan.

Nyt hän jo sitä ennen leikkasi muutamia sipaleita ja vaati
Nikolaitakin ruokakumppalikseen.

Hänen suuri ruumiinsa sekä tavaransa melkein täyttivät Nikolain
pienen, ahtaan makuuhuoneen. Kun oli myötäänsä huoneessa istuskellut,
oli hän saanut vähäsen hengenahdistusta ja lihonut kaksileukaiseksi;
laajoista poskipielistä, joita hänen nuoruutensa kukoistuksen aikoina
heleät, terveet tunturiruusut kaunistelivat, saattoi, kun ne syödessä
liikkuivat, nyt vaan huomata, että siellä toimittivat säälimätöntä
musertamista vielä vankat hampaat, joihin kuitenkin tulikuumista
kahvikupillisista alkanut hammassärky silloin ja tällöin oli
ärtyisesti karannut. Kun sitten äiti siinä arkullansa istui ja poika
vuoteellaan, tuli viimein selitys kuultaville:

Talollinen, jonka luona hän oli asumaan ruvennut -- suostuen
maksamaan kahdeksantoista taaleria vuoteensa, auttelemaan kiireinä
elonaikoina ja itse kahvinsa hankkimaan -- oli ollut niin ahnas
ja itaroiva ruoan annissa, että hänen itse oli täytynyt yhtä ja
toista siihen lisäksi ostaa. Niin, olipa hän itsekin nähnyt tuon
lihaliikkiön, ja kyllä hän tiesi, millaiseen hän oli tottunut siellä
Wejergangilaisten luona! Hän voi todellakin sanoa monta kertaa
syöneensä kyyneleistä leipää, muistaessaan sitä kaikkia, mitä oli
puuhaillut Ludvigin ja Lizzien hyväksi, -- että hän oli heitä
kanniskellut käsivarsillaan ja ollut heille parempi kuin äiti... Ja
kun sitten ajatteli, että hän palkinnoksi kaikesta tästä puuhastaan
ja huolestaan sai tehdä raskasta työtä ulkona heinäniityllä ja
elopellolla!... Ja kaikkipa häntä yhdestä suusta silloin olivat
kiitelleet ja ylistelleet!

Kyllä hän oli silloin myöskin kärsivällisesti odotellut, että he
viimeinkin muistaisivat vanhaa Barbrota -- -- Mutta ah, ei! Kukin saa
itse pitää huolta itsestään, niin se oli tässäkin käyvä!

Mutta nyt, sitten kun hän oli poikansa jälleen saanut, oli hän
tutkistellut ja tuuminut ja miettinyt ruvetaksensa kaupungissa pientä
kauppaa pitämään. Ja tänään hän jo oli ollut pääkonsulillekin siitä
puhumassa! Konsuli oli ollut äreällä päällä juuri hänen astuessaan
konttooriin ja tuiskinut äkäisesti; mutta hän, Barbro, tunsi kyllä
hänet ja alkoi haastella oikein hienosti: "Miten rouva voi, ja herra
Ludvig ja neiti Lizzie, suvaitsetteko kysyäni? -- Ah, hepä ovatkin
nyt jo niin kasvaneet ja varttuneet, ettei saattane odottaa heidän
enää halpaa palkkapiikaa tuntevankaan!"

"Hentoja... hentoja kuin virvet", oli hän nauraen vastannut; "sinä
voit kantaa heidät kummankin käsivarrellasi vieläkin!... Mutta
sinähän näytät siellä vuoristossa syöneen kokonaisia ladollisia;
enhän minä muista sinun ennen niin suuren olleen, Barbro!... Isäntä
lienee hävinnyt kotinsa ja kontunsa sinua ruokkiessaan, mies raukka?"
oli hän ivaillut.

"Kiitoksia, enpä tottunut karjanrehuilla elämään täällä pääkonsulin
luona!" oli Barbro vastannut. "Päin vastoin minä jouduin semmoisiin
oloihin, että olin pakotettu poistumaan; se mies kyllä tietää siitä
pitää huolta, että hän aina omilleen tulee!"

Ja sitten oli hän puhunut Ludvigin ja Lizzien kanssa, kunnes oli
itkuun ratkennut.

"Ja entäs se sinun ilkikurinen poikasi?" oli hän kysynyt.

"Kiitoksia", oli Barbro sanonut, -- "minun poikani, Nikolai, on
täysoppinut sepänsälli tässä kaupungissa."

Ja sitten oli Barbro kertonut hänelle tuumansa, että hän aikoi jäädä
kaupunkiin ja ruveta kauppaa harjoittamaan; hän, Barbro, oli aina
huomannut olevan paremman olla myymäpöydän takana kuin sen edessä,
niin oli hän tuumaillut.

Silloin oli hän, pääkonsuli Wejergang, nauraen sanonut: "sinä
luultavasti aiot asettua tänne kaupunkiin, Barbro?"

"Niin, herra pääkonsuli, jos se vaan saattaa rehellisellä tavalla
tapahtua -- ja vähäisellä avulla, niin pyrkii jokainen omalla
ansiollaan leipäänsä hankkimaan!"

Ja sitten hän oli samaa tietä luvannut hänelle ilmaiseksi huoneen ja
keittiön eräässä talossa siellä tehtaan tienoolla koko vuodeksi. --

Saattoi selvästi huomata, että tämä äiti ja poika, jotka nyt siinä
vastakkain istuvat, olivat tavallaan hyvinkin toisensa näköiset;
mutta missä kohtalon sattumat olivat juuduttaneet pojan leveitten,
elokasten kasvojen juonteet lihaksiksi ja pontevuudeksi, siinä ne
äidissä sitä vastaan olivat kaiken jäntevyytensä kadottaneet ja
muuttuneet löysäksi, vaikeasti liikuteltavaksi liikalihaksi.

Mutta ilmaantui hänessä nyt kuitenkin jonkunlaista intoa, kun
hän siinä kehitteli tuumiansa, joiden mukaan vähittäiskauppansa
järjestäisi, ja miten hän sitten osaisi hankkia tavaroita velaksi
vähäsen kustakin paikasta; -- hän oli vielä tuttu kaikkialla
räämäpuodeissa siltä ajalta, kun oli Wejergangilaisia palvellut.
Eikä sitten enää ollutkaan muuta tehtävätä, kuin myydä vaan tavaraa,
maksaa vanhaa ja ottaa uutta sijaan; niin se kävisi sitten ympäriinsä
kuin kampi eli veivi vaan!

Mutta vähää enemmän hän kuitenkin tarvitsisi puhdasta rahaa; hänen
omansa ei kauaksikaan riittäisi. Esimerkiksi -- eiköhän Nikolai
saattaisi hänelle vähäsen lainata? Sehän tulisi aina olemaan
tavaroissa kiinni, niin että, mitä siihen asiaan muuten tulee,
olisi samanarvoista, pistäisikö hän killinkinsä omaan taskuunsa vai
antaisiko hänelle -- ihan samanarvoista!

Tietäisikö Nikolai nyt sanoa, mistä hän kohtuullisesta hinnasta saisi
ostaa myymäpöydän? Taikka vielä parempi, jos saisi sen velaksi; jos
puuttui häneltä nyt jotakin, niin rahaa se oli... Kentiesi saattaisi
hän samalla kertaa kokea puusepältä ottaa vähän enemmänkin; ei
tarvittaisikaan muuta kuin jotenkin suuri sarantapöytä, kaksi sänkyä
ja muutamia tuoleja... Hän oli ajatellut, että sitten, kun olisi
ensin päässyt vähän alkuun ja saanut asiansa hiukan järjestykseen,
voisi Nikolaikin tulla asumaan hänen luoksensa! Kun hän sitten vielä
laittaisi hänelle kaikki ateriat, voisi sillä tavalla toinen olla
avullisena toiselleen, ja joku osa Nikolain palkasta sitten jäisi
hänelle; -- voipa Nikolai itse arviolta laskea ja sanoa, miten paljon
hänen mielestään sopisi...

Barbro laajenteli yhä innokkaammin aikeitaan ja itseksensä kuvitteli,
silloin tällöin kämmeneensä lyöden, miten ne sitten rupeisivat
menestymään.

Mutta sillä aikaa, kun hän tulevaisuustuumistaan yhä enemmän lämpeni
ja innostui, istui Nikolai neuvotonna ja polki hiljaa jalallansa
maahan, ikään kuin tahtia lyöden. Tuossa aijotussa kaupassakin
saattaisi jo olla kyllin tarpeeksi. Äidin pitäisi se kyllä ymmärtää,
hän kun oli ollut Wejergangilaistenkin luona ja nyt vielä päällisiksi
puhunut siitä itse pääkonsulillekin. Mutta mitä enemmän hän sitten
seoitteli häntä tuumiinsa ja sillä tavalla hänen varojansa myötäänsä
luki omiin laskuihinsa ja taukoomatta rupatti, ikään kuin ei mitään
ilman neljältä suunnalta voisi esteeksi tulla, -- sitä suuremmaksi
laajeni hänen silmäinsä eteen heidän pyrintöjensä ja harrastustensa
välinen juova. Barbro esitteli kauvan kaivattuja äidillisiä
oikeuksiansa, ja Nikolai tunsi juuri sydämessään kuuluvansa vielä
lähemmin eräälle toiselle ja juuri nyt olevansa pakotettu kulkemaan
omia teitänsä!

Ei Barbro voinut tietää koko ajan jyskyttelevänsä naulaiseen seinään,
-- siksipä täytyi Nikolain se hänelle oikein selvittää.

"Niin, näetkös, äiti!" lausui hän ja loi silmänsä lattiaan. "Minun
rahani sinä kyllä voit saada, jos se vaan on varmaa, että ne saan
takaisin uudenvuoden aikaan, -- sitä vastaan ei minulla ole mitään
sanottavana. Mutta, näetkös, syynä, minkä tähden minä silloin ne
jälleen tarvitsen, on se, että minä ja Holmannin matamin Silla olemme
tehneet kaupat ja tahdomme mennä naimisiin ja perustaa oman kodin.
Ja se asia on varma minun puolestani ja sitä minä olen puuhannut ja
tuumiskellut jo siitä saakka, kun Holman kuoli; -- ja jos se ei hyvin
onnistuisi, niin saisin olla ilman häntä!"

Nikolai loi terävät, harmaat silmänsä häneen, ja äiti tunsi
vaistontapaisesti, että tässä oli tahto, joka oli hänen käsistänsä
luiskahtanut.

Se oli ikävä erehdys hänen tuumissaan!...

Hänen mielikarvautensa lauhdutukseksi antoi Nikolai sitten hänelle
kolmekymmentä taaleriansa, ennen kuin hän pois lähti.

       *       *       *       *       *

Ahtailla kaduilla siellä etukaupungin kortteleissa harjoitetaan
kauppaliikettä, joka on sijoitettuna kerrosta ylemmäksi
kaupustelija-akkain rihkamia. Siinä myydään tavaroita huoneesta,
sillä on oikeus pitää kaupaksi paljoa useampaa laatua myytävätä, ja
se sallii asianomaisten ostajain menetellä vähäistä vitkallisemmin
kuin suorastaan kädestä suuhun; se on, ne saattavat kentiesi päiväksi
tai viikoksi määrätyn maksu- tahi odotusajan sijaan toimittaa
itsellensä viikon taikka kuukaudenkin semmoista aikaa.

Se oli juuri tämmöinen vähittäiskauppa, jonka Barbrokin tahtoi
toimeen panna, ja samoin kuin kerrotaan Amerikasta, että siellä
kokonaisia kaupunkeja ja teollisuuden haaroja silmänräpäyksessä
maasta kohoo, niin saattoi melkein samaa lausua Barbron kaupastakin.

Tuskin oli viikko siitä kulunut, kun Barbro oli kaupunkiin muuttanut,
niin oli hänen akkunassaan jo täydellinen näyttely lankakeriä,
rinkeliä, leipää, karamellejä, nauhoja, neulasäiliöitä, nuuskaa,
savipiippuja, teräskyniä, tulitikkuja y.m., ja itse hän istui
myymäpöytänsä takana, -- siellä oli hänellä rahastonsa sinisen verhon
suojassa -- ja jauhoi kahvia, jota hän paahtoi keittiössään siellä
puotinsa takapuolella. Auki vedettävässä, lukullisessa arkussa, jonka
Nikolai oli hänelle varustanut, oli vanha sikaarilaatikko, joka oli
rahasäiliönä olevinaan, ja siinä muutamia kuparirahoja.

Holmannin matamin ja Barbron keskinäinen tuttavuus oli myös jo
uudistettu -- tuo Nikolain ja Sillan salaisuus jälkimäisen mielessä
aina kytien.

Holmannin matami -- hän asui siinä lähellä seuraavan kadun varrella,
-- oli lähtenyt astuskelemaan sinne päin juuri samaan aikaan,
kun Barbro iltahämärässä seisoi ulkona rapuillaan ja tarkasteli
ympäristöänsä tuskin valmiiksi varustetun räämäpuotinsa akkunoista
loistavan tulen valossa. Eikä hän sitten millään tavalla saanut mennä
vanhan tuttavansa akkunan ohitse! Hänen täytyi pistäytyä sisälle
juomaan kuppinen kahvia -- se oli jo kallelleen nostettuna selviämään
-- jos hän suvaitsisi nauttia hyväkseen!

Holmannin matamilla saattoi kyllä olla omat mielipiteensä yhdestä
ja toisesta, mitä siellä näki; mutta hän suvaitsi kuitenkin kahvia
juodessaan tehdä Barbron tiettäväksi koko tuon pitkän koettelemusten
sarjan, mikä häntä oli kohdannut Holmannin kuoleman jälkeen.

"Oh -- ah, älkääpäs kumotko kuppianne vielä. -- Yksi vielä, matami
Holman?"

Holmannin matami joi, hiukkaistakaan huolistaan keventymättä,
kolmannenkin kupillisen. Vakaiset, harmaat silmänsä olivat katselleet
ja tutkineet hänen juorutessaan ja imeneet havaintoja Barbron
tuhlaavaisesta, ylellisestä taloudenhoidosta, samoin kuin piippusavi
imee rasvaa. Mutta mennessään hän oli monen monituisilla varovaisilla
välipuheilla ja siinä hyvässä toivossa, että tavarat sitten
tulevaisuudessakin koetuksen kestäisivät, ilmoittanut suosiollisesti
muuttavansa Barbrolle kauppansa. --

-- Holmannin matamin Silla oli juuri puodissa myymäpöydän ääressä, --
hän tarvitsi puolen tuoppia ryyniä kotiin viedäkseen -- kun Barbro,
joka juuri täytteli mittaa, yht'äkkiä huomasi Ludvig Wejergangin
seisovan ovella.

Hän oli kyllä jo ennenkin pitänyt tapanaan tervehtiä Barbrota; ja
kun hän nyt kahdesti päivässä kulki siitä ohitse, hän kyllä oli
nyykäyttänyt aina, kun vaan Barbro rapulla näyttäytyi. Mutta niin
ystävällinen kuin hän tänään oli!... Barbro tuli mitä syvällisimmin
liikutetuksi; olipa hän jo puhuttelemaisillaan häntä Ludvigiksi, niin
rattoisasti ja leikillisesti oli nuori Wejergang silloin haastellut
hänen kaupastansa! Sillä välin seisoi hän, vilkutteli silmiään ja
hymyili Sillalle, joka joutui yhä enemmän hämilleen ja punastui
ja hurmautuneena vaan yritteli mitä pikemmin riistää ryynituuttia
Barbron käsistä. Ludvig Wejergang oli hiestyneenä ottanut panamahatun
kiehkurahiuksisesta päästään ja oli siinä niin hienona ja kauniina.

Silla tuskin uskalsi häntä vilkaistakaan, kuuli vaan hänen jotakin
siitä sanovan, etteivät pisamat olleet niin vaarallisia, kun vaan
oli tuollaiset mustat silmät -- ja hän syöksyi, pää eteenpäin
kurkotettuna, puodin ovesta ulos.

Barbron ajatuksen tästä Sillan käytöksestä -- että hän, nimittäin,
saattoi sillä tavalla tulipunaisena juosta suoraa päätä
pois, kuultuansa muutamia viattomia sanoja tuommoiselta noin
hyvänlaitaiselta ja hyvää tarkoittavalta ihmiseltä kuin Ludvig
Wejergang oli! -- sai poika kuulla jo samana iltana... nuoren tytön
pitäisi toki kainosti seistä hiljaisena eikä menetellä tuolla
tavalla; sillä tavallapa hän voi saada kintereilleen joka ainoan,
joka miehen nimeä kantaa!

Sopiko sitten Nikolaille tuommoinen, -- tuommoinen mustanhiivikkö,
pitkä tyttöhupakko, joka juoksenteli tuolla lyhyessä röijyssään juuri
kuin melkein kuoreton, käppyräinen raakku selkäpuoleltaan?... ja
vaappui ja heilui pitkin katukäytäväin kivisyrjiä -- juuri kuin olisi
luullut nuoralla tanssivansa, -- hiukkaistakaan kasvatusta saamatta!
Jos siinä vaan olisi joku muu kuin Ludvig Wejergang ollut, luulen
minä, niin olisipa saanut tuon tyttöhupakon tirkistelemään jälkeensä
sekä siellä että täällä pitkin nurkkia!

"Mutta näetkös, Nikolai, minun todellakin pällähti päähäni, kun
Ludvig Wejergang seisoi siinä, että tuossapa on se mies, joka saattaa
ja mieluisasti tahtoo auttaa minua viidellätoista taalerilla, jotka
nyt välttämättömästi tarvitsisin! -- Mutta silloin hän jo oli mennyt
matkoihinsa, ennen kuin sanat olivat suuhuni selvinneet."

"Häneltäkö lainata? -- E-hei, äiti! Minä voin kyllä ne hankkia, minä,
jos vaan tahdot hiukkasen varrota, ja minun luullakseni saatat sinä
käyttää minun rahojani yhtä hyvin kuin hänenkin!"

"Niin, jos ei minulla sinua olisi, Nikolai!" -- huokasi Barbro
liikutettuna; "ja nyt sinä saat kahvia, joka onkin oivallista, ja
vielä nuorta kanelileipää, jota en ole tänään myydyksi saanut!"

"Ei, kiitoksia vaan, äiti!" vastasi hän synkästi; hän oli jo ovella
menossa.

Sitten samana iltana onnistui hän tapaamaan Sillan. Hän oli tänä
iltana niin erinomaisen iloinen ja rattoisa.

"Minähän juoksin tieheni; enkä häneen edes vilkaissutkaan! Vai
olisitko sinä kentiesi tahtonut minun siihen jäämään?" ilveili hän.

Nytpä oli Nikolai aseetonna -- niin hetkisessä ne häneltä riistettiin
-- niin uskollisen hellästi kuin hän nauroikin!

Mutta kun Nikolai sitten erosi Sillasta ja kulki yksikseen, oli
hän kuitenkin edessään näkevinänsä Wejergangin röyhkeästi vaanivat
silmät ja hatun alta esiin pistäytyvät kähäräiset hiukset, ja -- se
ei ollut hänen syynsä -- hän tunsi ne ikään kuin sormiensa ympärille
kietaantuneiksi!

Että Silla asian käänsi niin leikilliseksi, ei se häntä miellyttänyt,
eikä sekään, että Silla niillä kerroilla, joina hän otti vaivaksensa
iltasilla kävellä sinne ylöspäin, aina tuli niin hengästyneenä alas
puutarhalaitoksilta ja myötäänsä kertoili, että nuori Wejergang oli
siellä ollut taikka ei ollut siellä ollut, mitä hän oli sanonut, ja
mitä hän, Silla itse, siitä oli ajatellut sekä oliko Kristofa sitten
ollut samaa mieltä hänen kanssansa vai oliko hän eri mieltä ollut
siinä tahi siinä asiassa. Tuntuipa varsin kuin ei Silla olisi muusta
enää puhuakaan osannut.

Mutta eivät asiat vielä sentään olleet pahimmilleen ennättäneet,
koska hän itse oli se, joka noita asioita hänelle jutteli ja juorusi.

Mutta kyllä se on totta, että hiki valui pitkin hänen ruumistaan
alhaalla pajassa, kun hän seisoi siellä ja mietti tuota kaikkea, mitä
siellä ylhäällä tehtaalla tapahtui. Hän tunsi olevansa juuri kuin
ruuvien puristuksessa...

Minkä tähden ei köyhän miehen oma saa olla rauhassa? Siellä hän
puuhasi ja raatoi kuin orja sekä olisi mielellään antanut verensä,
mitä hänellä oli ruumiissaan, voidaksensa naimisiin mennä, -- ja
tuo toinen, jolla oli taskut täysinäiset ja joka voisi saada minkä
hienon herrasneiden tahansa, kun vaan viittauksenkaan antaisi...
semmoiset... ne ovat vielä pahemmat sekä petoeläimiä että murhamiehiä!

-- Ja näin se aika sitten kului eteenpäin.

Sitten olivat jo menneet sekä syyspäivät että syksyinen pimeys, joka
teki lopun kaikista iltajuoksuista; ja nyt olivat jo talvipäivät
ja lumikin tulleet! Kun hän laski -- ja hän seisoi niin usein
ja laskeskeli, -- luuli hän nyt uudeksivuodeksi saavansa kokoon
viisikahdeksatta taaleria, -- jotka hän ihan nälkää näkemällä oli
kokoon puristanut -- ja siitä summasta oli nyt viisiviidettä ja
sitten lisäksi vielä kolmetoista äidillä. Niin pienen ja sievän
huoneen ja keittiön oli hän jo tilannut itselleen huokeasta
kuukausimaksusta sekä myöskin kaikki, mitä halusi kotiinsa...
Viimeisen kerran äidillensä lainatessaan oli tämä sanonut, ettei
hänen tarvinnut ensinkään peljätä, että hän nyt aikoi myydä pois
tavaransa ja korjata voitot taskuunsa.

Kaikki oli nyt siis valmiina, ja nyt oli siis ratkaiseva isku
Holmannin matamin luona lyötävä! Mutta kun hän nyt vetäisi esiin
kisällikirjansa, viisikahdeksattansa ja vakinaisen työpaikkansa ynnä
siitä tulevan palkankoroituksen uudestavuodesta lukien Hägbergillä,
niin pitäisipä toki hänen mielihyvilläänkin taipuman!

Eräänä päivänä joulun ja uudenvuoden-päivän välillä hän meni äitinsä
luokse valmistaaksensa häntä siihen, että nyt täytyi hänen saada
rahansa takaisin Helmikuun kuluessa. Sitten hän aikoi mennä Holmannin
matamin puheille.

Hänestä näytti ikään kuin äiti olisi ollut vähän hämillään ja
hajamielinen kahvia laitellessaan.

Hän luuli olevansa ihan hupsu tänään, tuumi Barbro; -- mutta kahvia
hän saisi, eikä hän saisi joulua viedä mennessään, semmoinen ei ollut
tapana siellä ollut, missä Barbro oli kasvanut!

Oh, vai niin; tarvitsisiko Nikolai nyt jo nuo killinkinsä? Barbro oli
sen jo kokonaan unhottanut, ei ollut hän tullut ajatelleeksikaan,
että jo näin pian...

Ja sitten hänen oli heti joulun jälkeen täytynyt suorittaa eräs
kahvi- ja sokurivelka, jota hän, kuolemakseenkaan, ei ollut luullut
eikä tiennyt tarvitsevansa maksaa ennen kuin markkinain jälkeen
taikka vasta juhannukseksi... Mutta ei tarvitsisi hänen pelätä;
Barbro tiesi kyllä, mistä rahoja hankkisi, jos vaan viitsisi sitaista
hattunsa leukanauhat ja pistäytyä hakemaan!

"Kas niin, kas niin, ryypipäs nyt, Nikolai, se on väkevätä kuin
karhua; eipä ole joulu useammin kuin kerran vuodessa, sanovat
maalaiset... Minä luulen, että sinä olet peloillasi, sinä... Rahojesi
tähden? Oh, oh, ole vaan huoletta! Kun on Barbro, äitisi, luvannut
jotakin, niin sen hän pitää myös -- ja siksi voit sinä olla rauhassa!"

"Semmoinen kuin Ludvig oli minua kohtaan taaskin viime kerralla;
hän oli oikein täällä huoneessa -- se oli kait iltapäivällä pikku
joulun edellä -- ja siksi ei saata Barbro joutua kiikkiin muutamain
killinkien tähden, kun vaan sanon oman poikani niitä tarvitsevan!...
Oh, ei... eipä saatakaan!?"

"No, no, mitä nyt, Nikolai! Älä ole tuommoinen! Kuulethan, että saat
ne... Siunatkoon sentään, kuinka sinä katselet minua!"

Nikolai ei sanonut mitään, istui vaan vaiti pitkän aikaa, -- ja
Barbron mielestä oli tuo ihan tuskastuttavata hiljaisuutta. Hän
yritteli alkaa puhetta milloin niin, milloin näin:

"Minä koen toimittaa heti pyhäin mentyä"...

"Ei, en milloinkaan olisi lainannut sinun rahojasi, jos olisin
tiennyt siitä tämmöistä seuraavan!"...

"Ei, äiti! -- Rahat sinä saat maksaa, milloin jaksat, minä en hätyytä
sinua niiden tähden; mutta jos sinä yrität kerjätä niitä Ludvig
Wejergangilta, -- niin olemme toisistamme eroitetut tässä maailmassa
ja, niin paljon kuin se minusta riippuu, tulevaisessakin! Nyt tiedät
sen, äiti! -- Ja kauniit kiitokset sitten häistä tällä kertaa... sekä
Sillan että minun puolestani!"

Hän tempasi oven auki ja meni.



IX.


Jos ei Silla olisi siihen tullut ikään kuin vaaja kuoren ja puun
väliin, miten hyvin ja huoletonna olisikaan Barbro nyt saattanut
elää! Häntä, eikä ketään muuta, Barbro sai siitä kiittää, että
häneltä nyt oli ryöstetty kaikki se apu, jota olisi saattanut ja jota
hänen oman sisimmän vakuutuksensa mukaan myöskin olisi pitänyt saada
pojaltansa Nikolailta, -- siihen luettuna myös se varma lisäys, minkä
hän joka ainoa viikko olisi voinut tuoda kaupparahastoon, jossa --
niin kuin nyt asian laita oli -- ei milloinkaan keksitty sitä summaa,
minkä siellä piti oleman!

Varsin epäilemätöntä oli, että Barbro, yleisen tavan mukaan, jätti
lukuun ottamatta kaiken sen, mitä kului hänen oman painavan olentonsa
ylläpitämiseksi. Toiselta puolen ei hänen alituisesti palvelevainen
vierasvaraisuutensa kahvipannun ääressä voinut mennä kauppatoimelle
jotain outoa makua jättämättä -- mitä hän siinä menetti, se oli muka
pidettävä vaan kylvösiemenenä, joka sitten tavaranostajain muodossa
monenkertaisena takaisin tulisi!

Barbron maja oli sillä tavalla tulemaisillaan kahvia juovain voimain
kokouspaikaksi koko siinä naapuristossa.

-- Virstapatsailla oli nyt lumihytyrät päässään, nietoksia oli
tiepuolissa ja kaikkialla kedoilla.

Kun reet rutisivat pakkasessa ja ovikin teki samoin, kun joku
huoneesen astui, -- istui Taraldsenin mummo, joka pani sarvia ja
imetti iilimadoilla, ja pitkä Bäkkenin mummo viettäen herttaisia
hetkiä lämpimän, höyryävän kahvikupin ja rintasokerin ääressä.

Taraldsenin mummo juorusi kelvottomista ihmisistä ja turmeltuneista
ajoista ja kuinka nyt luistetaan mäkeä alaspäin joka ammatissa,
samalla aikaa kun Bäkkenin mummo yhä enemmän muistutusten aiheita
saatuaan pani päänsä kallelleen ja pyörähytti kuppiaan sekä alkoi
sitten:

"Minä muistan myös vähäsen entisiä aikoja, minäkin... enkä tiedä,
olivatko ne paremmat; ja muuten saattaa jokainen ajatella asioista
omalla tavallaan, minun mielestäni, saattaapa niinkin!" -- Tässä
kääntyivät nuo pitkäkkäät, kellahtavat kasvot sekä niiden mukana
omalle mielipiteelleen vilkuttavat silmät suoraan kahvikuppia
kohden. -- "Mutta kyllä työntekijän päivä nyt on venynyt kuitenkin
pitemmäksi! Uh, sentään, miten he silloin istuivat pimeässä joka
talossa ja mökissä keittouunissa kyteväin pilkkeiden ääressä
nähdäkseen vuoleskella ja kehrätä; -- ja pojat siellä loikoivat
kaiket talvet ja kiiskottelivat ja haukottelivat makuuhuoneissaan
kello kolmesta, neljästä alkaen iltapäivällä, kunnes viimein täytyi
lyhtyineen mennä iltasella hevosiansa hoitamaan!... Mutta lamppuöljy,
se on saanut heidät vuoteensa pohjilta pystyyn, sepä juuri! On juuri
kuin aurinko paistaisi meille nyt koko talvikaudet, ja ihmiset
näkevät ansaita rahaa nyt!"

"Kyllä niin; mutta eipä siitä ole mitään parempaa sittenkään
tullut... kun he istuvat ja lyövät korttia ja mellastavat ja juovat
ravintolissa!"

"Eipä se ole lamppuöljyn syy, se on kaasun syy, se! -- Mutta on se
kaasukin sentään johonkin hyödyllistä... se kelpaa katulyhtyihin ja
tehtaissa poltettavaksi!"

"Ja juomisen ja tanssin ja synnin palvelukseen!"...

Bäkkenin mummo käänsi poskipuoltaan ja leukaansa kieroon kahvikuppia
kohden ja jälleen suoraan, taidokkaammalla tavalla niin näyttääkseen
myöntymättömyyttänsä.

Mutta sitten tuli Anna Graver myymäpöydän ääreen, -- sama, jonka
toimena oli hautausmaan kaunistaminen -- ja silloin sai kukin punnita
sanansa, mitä lausui.

"Kiitoksia tarjoomasta!" Hän ei ollut ensinkään vastenmielinen
ryyppimään kuppisen kahvia lämmityksekseen pakkasilmalla. Hänellä
oli ollut raskas päivä suurten hautaajaisten puuhissa; kuulivat kait
hekin kellojen soimista? -- Sepä oli kerrassaan erinomainen mies,
oli niinkin! -- Ja Anna Graver alkoi jutella laveammalta ja kertoi
muutamia muistopuheen katkelmia hänen arvostaan ja merkityksestään
ihmisenä ja kaupungin asukkaana. Siellä oli ollut puhujia ja niin
lukemattomia mustahattuisia ja kukkaseppeleitä, ettei saattanut
ruumisarkkua nähdäkään... Niin, se oli jo kolmas, minkä he olivat
vastaanottaneet tänä uutena vuonna! -- Hän huokasi raskaasti.

"Moni ei milloinkaan kuule, mitä ihmisiä elää samassa seurassa, ennen
kuin he ovat kuolleet!" muistutti nyt Bäkkenin mummo, -- "Jos hän
olisi jotain tehnyt köyhäinkin hyväksi, olisivat varmaankin vähäsen
laulaneet ja soittaneet siitä hänen eläissäänkin... Tämä lienee kyllä
typerätä; mutta"... hänen naamansa vaipui vitkalleen ja yhä enemmän
merkitseväisesti kahvikuppia kohden.

Bäkkenin mummo tahtoi, näet, aina ladella omia mielituumiansa! --
ja niin laskeutui Taraldsenin mummo, rauhan säilyttämiseksi, äkkiä
suoraapäätä kaupungin tehdasseutuun... Hän oli kulkenut pitkin katua
eilen illalla, mukanansa päältä sidottu lasipönttö, jossa iilimadot
loikoivat, ja niin saattaisi hyvin luulla ja ajatella, että koska ei
tuolla pitkällä matkalla apteekista ylöspäin vielä ole heittiöiden
ja rosvojen käsiin jouduttu, niin pitäisipä ainakin siellä ylhäällä
jokaisen voiman vapaasti ja rauhassa astuskella! -- Mutta sielläpä ne
tulivat liukuen nuo suuret, täysikasvuiset naistynkät toinen toisensa
jäljessä katua alaspäin jäätikköä myöten ja huusivat ja riekkuivat,
niin että kyllä olisivat saattaneet ihmiset nurin viedä... Silloin
oli häneltä pudonnut lasipönttö ynnä kaikki iilimadot, ja jos ei
olisi ollut niin kirkas kuutamo, että näki ne jälleen hangelta
poimia, olisi hän kadottanut ne joka ainoan! Siellä oli se Josefa
ja Gunda ja Kalla tuonnempana kadulla, ja se pitkä Silla, -- joka
tuli luikuen siellä juuri kuin aave. Nii-in, Holmannin matamin, joka
on niin ankaran tarkka soveltuvaisuudesta, pitäisi vaan itse nähdä,
millainen hänen tyttärensä on pimeän tultua!

Barbro nyykäytti itsekseen päätänsä ja ajatteli, että Nikolai kyllä
pian saa kuulla, mitä ihmiset sanoivat.

"Minäpä lähden tänä iltana heitä oikein varta vasten katsomaan...
totta tosiaankin! -- Niin, tuota iiliasiata en minä ensinkään voi
hyväksyä, sen tahdon heti sanoa! -- Mutta nuoren veren täytyy sentään
jollakin tavalla saada liikkua... ja, suvaitaanko kysyäni," -- tässä
Bäkkenin mummo laski toisen etusormensa toisen päälle, -- "millä
tavalla saisivat he sitten huvitella, jos he kerran _eivät_ saa
tanssia, _eivät_ liukua _eivätkä_ kelkoillakaan lasketella?"

Mutta nyt Taraldsenin mummo oikein silmittömäksi suuttui:

"Jos nyt soveltuu säädyllisten tyttöjen juosta huijaten ja kujeillen
pitkin katuja, niin kyllä sen täytyy sitten olla sitä varsin
uudenaikaista tapaa, jota Bäkkenin mummo puolustaa!... Jos olisi vaan
voinut nähdä oikein nurkan taitse, olisi kentiesi siellä huomannut
niitä, jotka olivat hanhiparvea kohtaamaan lähteneet!"

"Sittenpä olisikin kohtuullisempaa käydä käsiksi juuri _heihin,_
kuin noihin tyttö raiskoihin!" muistutti taasen taipumaton Bäkkenin
mummo,... "semmoisiin kuin tuo hankintatoimiston rahanvartija, ja se
siellä makasiinissa, ja sitten tuo hieno vapaaehtoinen, nimittäin se
Wejergang siellä tehtaalla ja hänen kumppalinsa!"

Barbro seisoi tuonnempana myymäpöydän ääressä ostajan kanssa.

Ei ollut hyvä kenenkään tulla lausumaan mitään hänen Ludvigistansa!
Hän tunsi kyllä hänet, hyvin tunsikin! -- neljätoista vuotta hän oli
holhonnut häntä päivät ja yöt, ja oli hänellä kyllä varmaan yhtä
monta killinkiä, kuinka monta kertaa hän oli huutanut ja hoilannut
Barbrota!

Hän olisi ottanut asiasta laveammalta puhuaksensa, jos olisi
saattanut siltä, joka seisoi hänen selkänsä takana ja mankui
tarvitsevansa pesusuopaa.

Ja niin sai iili- ja sarvimummo Taraldsen jatkaa juoruansa siitä,
miten tytöt seisoskelevat ja kurkottelevat päätänsä ulos joka
ainoasta portista, mitä kadun varrella on. Kyllä hän on nähnyt sen
varsin hyvin iltasilla kulkeissaan kotiinsa iili-imetyksiltä!

Hän ja Anna Graver alkoivat sitten lähemmin nuorisoa katsastella.
Oli semmoisia, joista ei edes viitsinyt puhuakaan, ja taas muutamia,
joita mainitessa johtui mieleen kaikellaisia lystillisiä epäluuloja
ja arveluita, sekä vielä lopuksi semmoisiakin, joita vaan kummastella
osasi, koska ei heistä ollut kerrassaan mitään sanomista, ei pahaa
enempää kuin hyvääkään.

Mitä taas Barbrosen tulee, piti hän erittäinkin vaarilla, miten
sanat Sillasta sattuivat, ja hän oli heti päättänyt, että Nikolaita
piti varoittaa hänestä; hänen tarvitsi ainakin saada tiedokseen,
mitä hän oikeastaan tekisi, kun menisi ja ottaisi vaimokseen tuon
tyttötynkän...

Eikä se sitten ollutkaan mikään pienennyslasi, jonka lävitse Barbro
antoi hänen kerta kerran jäljestä nähdä kaikkia niitä vaaroja,
joille nuo nuoret tehtaantytöt ovat alttiina ja joita hän siinä
esitteli. Hänellä oli kylliksi vaistomaista älyä ollakseen nimenomaan
Sillaa mainitsematta, ettei Nikolai saattaisi luulla hänen Sillaa
panettelevan. Mutta joka kerta, kun hän tätä tähtäili, huomasi hän
varsin hyvin, että Nikolai tämän kaiken juuri erittäin Sillaan
sovitti ja että se siis täydellisesti vaikutti samaa, mitä sillä
tarkoitettiinkin.

-- Jotain samanmoista oli Barbro taas tänäkin iltana laverrellut, ja
Nikolai istui nyt synkkämielisenä ja kuunteli mellastusta, joka ulkoa
hänen korviinsa kaikui.

Joukko toisensa jälkeen meni ohitse tietä pitkin työntökelkoissaan
mellastaen ja hoilaten, juuri kuin varjot tuolla ulkona kuutamossa
-- kasvavia poikia ja tyttöjä, ja silloin tällöin myöskin joku
kelkkaseurue hienoa väkeä aina kaupungin alapäästä saakka. Eräs
pitkä poika, nuora olkapään yli kierrettynä ja kantapäitään maahan
tömistellen, veti mäkeä ylöspäin suurta puukelkkaa, joka oli täpösen
täynnä yhteen ahtautuneita tyttöjä...

Nikolai ei voinut muuta kuin kurkistella keittiön akkunasta ja
viimein jättää kokonaan vastailematta äidille, joka istui tuonnempana
öljylamppunsa ääressä.

... Kristofa ja Kalla olivat ne kaksi, jotka seisoivat siellä kadulla
ja juttelivat, koko ajan siinä vähäsen yritellen liukumista edes ja
takaisin pienoisella jäätiköllä! Näyttivät vartoovan jotakuta...
Sillaa kentiesi? Siinäpä he juuri seisoivatkin lähellä hänen
asuntoansa!... Kysymyksenä vaan oli, kuka heistä uskaltaisi pistäytyä
tupaan ja rohkenisi tuolta niin rakkaalta, hyvältä, herttaiselta
Holmannin matamilta kysyä, tahtoisiko hän tehdä niin hyvin ja antaa
Sillalle luvan tulla hiukkaseksi aikaa hänen luoksensa tänä iltana?
-- Myötäänsä valheita ja juonia!

Ja taaskin tuolla koko kelkkaseurue hienoine hattuineen ja loistavine
sikaareineen -- pysähtyi nauraen heti siihen kohdalle...

Barbro antoi sukkapuikkojensa pysähtyä ja alkoi kuunnella.

"Tuommoista kaunista menoa täällä pidetään nyt joka ainoa ilta
myöhäiseen yöhön saakka", lausui hän -- "niin kauan kuin kuutamoa
kestää!"

Veri kiehui Nikolain suonissa. -- Jos Sillakin tuommoiseen
osalliseksi tulisi, niin tahtoisi hän sitten mielellään heittää
hiiteen sekä itsensä että vasaransa!

Niin, aivan oikein -- tuollapa hän jo tulikin ja vilkui ympärilleen
kadun kulmauksessa, etsien kahta ystäväänsä.

"Hyvästi, äiti!" sanoi Nikolai, ja samassa hän oli jo ulkona ovesta.

"Sinua, Nikolai!" huudahti Silla hämmästyneenä... "Oletkos nähnyt
missään Kristofaa ja Kallaa? Minä olisin niin hirveän mielelläni
tahtonut jutella heidän kanssansa? -- Etkö? -- Tiedätkö, miten
pääsin kotoa? Minun piti vaan hakea kissa yöksi tupaan. Minä itse
sen ajoin ovesta ulos ja kätkin oikein huolellisesti pesuammeen alle
ulkovajaan! Kunpa se nyt vaan ei siellä naukuisi?"

Hän katseli taaskin hartaasti ympärilleen, ja tuo mittava varjo
kuvaili hangella hänen hoikkaa ruumistaan ja sen soljuvia liikkeitä.

"Ja he kun niin lupasivat odotella minua!"...

"Eipä sentään liene tapahtunut mitään pahempaa, kuin että he ovat
menneet tiehensä?"

"Pahempaako?... He luulivat minun tänä iltana tulevan heidän
kanssansa, ja jos he eivät vielä ole tässä olleet, niin varmaankin he
sitten tässä seisoskelevat ja vartoilevat, -- minun täytyy nyt mennä
takaisin kotiin, näetkös, muuten saan äidin heti kintereilleni tänne
kadulle!... Kuulepas, Nik! Etköhän sinä tahtoisi olla niin hyvä,"
-- hän tarttui hänen nuttuunsa ja nyki sinne ja tänne, -- "ja etsiä
heitä minun puolestani ja sanoa heille -- osaatkos nyt sanoa oikein
säntilleen? -- että minun täytyy tänä iltana istua kauniisti kotona;
mutta, eläköön vapaus! Huomenna ja ylihuomenna!... Sano, että äidin
täytyy koko loppupuoli viikkoa olla pesutyössä siellä Antonisenilla,
niin kyllä he sitten kaikki ymmärtävät! -- Mutta ole vaan varoillasi,
Nikolai, että tapaat heidät, etteivät saa minua syyttää!"

Nikolaihin teki kyllä syvän vaikutuksen tuo hänen herttaisuutensa
sekä myöskin hänen vilkkautensa ja kauneutensa; mutta varsin
päinvastainen se vaikutus oli. Kun Silla siinä häntä sillä tavalla
nutusta nyki, kuuli hän koko ajan huutoja tuolta etäältä maantieltä.

"Kas niin! Kas niin! Tahdothan sinä siis kuitenkin ruveta oikein
irtolaiseksi, Silla!... Niin, annapas vaan heidän viekotella itsesi
semmoiseen seuraan! -- Mutta että kunniallinen tyttö antautuu
tuommoiseen hurjuuteen!" lisäsi hän pistelevästi.

"Kunniallinen tyttö?... Kunniallinen tyttö! -- Suvaitsetko kysyäni,
millä hän sitten huvitteleisi?... Minua oikein ihmetyttää, Nikolai,
ettet sinä ole etsinyt itsellesi semmoista kunniallista tyttöä, joka
kävisi selkä suorana kuin kynttilä, ja kädet kaulahuivin alla ja
ikään kuin pakollisesti liukahtelisi tultuansa luistinjäätikölle,
-- eikä edes uskalla kelkkaan päin vilkaistakaan, kun on niin
sanomattoman siivo!... Niin, varmaankin olisi semmoinen kunniallinen
sinulle juuri sopiva, semmoinen, jota sinä haluaisit! -- Ja kun sinä
sitten seisoisit pajassa ja takoisit koko päivän, ja hän hautautuisi
työhönsä ja venyisi nelinryömin pää pesuastian päällä kotona tuvassa,
niin siinäpä olisi sitten kaikki juuri niin kuin sinä tahtoisit...
Mutta sen minä sanon sinulle, Nikolai, että jos ei maailmassa sitten
ole mitään suurempaa huvia, -- niin hyvästi sitten, ollaan kuitit
kerrassaan!... Minun on täytynyt jo tarpeeksi kauvan istua kotiin
teljettynä!"...

Nikolai pudisti päätänsä... "Jos eivät olisi susia nuo kaikki,
jotka tuolla tiellä ulvovat! Mutta, näetkös, -- he tahtovat myöskin
huvitella! -- ja... ja sen, joka on halpa-arvoinen, täytyy kokea
omaansa suojella, minä tarkoitan, -- Ja jos sinä olet samaa mieltä,
Silla, niin me lähdemme äitisi luokse nyt oitis -- heti paikalla!"
Hän tarttui samassa Sillan käteen, pannakseen päätöksensä toimeen.

"Minun mielestäni... sinä olet hupsu, Nikolai!" huudahti hän
tuskallisesti; päätös oli yhtä kauhea kuin odottamatonkin. -- "Ei,
ei, heitä sikseen vaan!" pyysi hän hartaasti kuiskuen... "Ajattelepas
vaan äitiä!... Oletko sinä ihan kokonaan unhottanut, millainen äiti
on?... Sittenhän on vielä hyvää aikaa, kun ennätämme saada varoja
naimisiin mennäksemme!"

"Hyvääkö aikaa? -- Ei, minulla ei ole mitään semmoista hyvää aikaa,
Silla! -- Minun täytyy nyt yrittää suuni puhtaaksi puhua!"

"Ja miten luulet sitten jäljestäpäin siellä kotona minulle käyvän?...
Etkä sinä ole sellaisissa vaatteissakaan... tänä iltana!"...

"Hoh-hoo, älä säikähdä, herra Nikolai! -- Annahan nyt minun kertakin
päästä omin silmin näkemään asian oikeata laitaa, mitenkä suuresti
tytär suvaitsee kunnioittaa äitiänsä, joka elää köyhänä, turvatonna
leskenä!"

Se oli Holmannin matamin oma ääni; itse hän seisoi ihan luonnottoman
suurena tuolla portilla.

"... Minä luulin jo pahimmat kohtaukset kestäneeni silloin, kun
Holman kuoli, ja toivoin säästyväni tapaamasta omaa lihaani ja
vertani luvattomissa keskusteluissa ulkona kadulla keskellä
lumihankea! Enkä myöskään olisi uskonut, että tuo henkilö milloinkaan
uskaltaisi näin lähestyä minun mökkiäni!... Tulepas tupaan kanssani,
Silla!... tupaan, tupaan, kuuletko sinä, heti!"

Jos olisi voinut tarkalleen eroitella tuon Holmannin matamin
vinkuvan äänen kaikki erilaiset väreet, olisi siinä huomannut
kirjavan joukon kaikellaisia mielenliikutuksia: loukattua äidillistä
arvokkaisuutta, kiukkua, halveksimista, vihaa ja vielä jotakin niin
sanomattoman raskasta, jonka piti vaikuttaman masentavaisesti; ja
todellakin se koski Sillaan niin, että hän oli vähällä kerrassaan
polvillensa vaipua; siinä hän sentään seisoi itseänsä hiukkaistakaan
liikahduttamatta.

Nikolai oli kuitenkin vähäistä enemmän karjennut entisten aikojensa
jälkeen; nyt oli jo siksi käynyt, että hän pelkäsi muita enemmän
kuin Holmannin matamia. Eikä hän siis tässä järjiltään pois
säikähtänytkään.

"Minä pyydän, tästä huolimatta, päästä luoksenne tänä iltana, matami
Holman, sitä pyydän, -- sillä en minä tullut tänä iltana tänne
kinoksilla seisoskelemaan. Juuri teille itselle, matami hyvä, on
minulla asiata."

"Ei suinkaan sitä ole pitemmältä, kuin että sen voi hyvin toimittaa
tässäkin, missä nyt seisomme", vastasi Holmannin matami pistelevästi.
-- "Tule pois, Silla!"

"Ei, eipä niin, ei sitä niin kovin pitkältä kestä; mutta suvaitsette
kait minun sentään selvitellä yhtä ja toista, joka kuuluu asiaan"...

Kun Holmannin matami yhä näytti puuhailevan porttia sulkeakseen ja
myötäänsä viittoi tytärtään pois, tointui Silla hämmästyksestään ja
kauhistuksestansa, ja alkoi hänkin pitää puoltansa. Ei ollut nyt
muuta neuvoa kuin sulkea silmänsä ja turvautua Nikolaihin, ja hän
tarttuikin uskaliaasti hänen käsivarteensa.

"Niin, matami! -- Niin se on, miten näette. Me pidämme yhtä, niin
kuin olemme tehneet varhaisesta lapsuudestamme saakka! Ja minä tulin
tänä iltana pyytämään häntä ja kysymään: voisimmeko iloita matamin
luvasta ja suostumuksesta? Minun kisällikirjani ja hyvien tulojeni
nojalla... ja kun en milloinkaan ryypi, ja"...

Nyt epätoivon rohkeus valtasi Sillan; hän työnsi takaapäin Nikolaita,
niin että he kaikin kolmisin -- Holmannin matamin täytyi näet
tahtomattaankin edellä väistyä -- tulivat portista pihaan ja siitä
tupaan, missä taistelua sitten jatkettiin!...

Sillä aikaa, kun Silla kädet kasvojen edessä venyi tuonnempana
pimeässä lavitsalla, ja Nikolai tyynimielisellä hartaudella yhä
ajoi asiatansa ja, kykynsä mukaan, koki saattaa uskottavaksi,
että hänellä nyt oli toiveita päästä mestarisälliksi ja että
hän sitten kyllä voisi hänestä huolta pitää, -- pysyi Holmannin
matami yhä mahtavan loukatun ja epäävän näköisenä. Hän käytti koko
mahtivaltaansa; hän nyökytteli niskaansa ja oli katkeramielinen
sekä mitä suurimmasti hämmästynyt! Näytti melkein siltä, kuin olisi
Nikolai tarkoittanut kuitenkin voivansa häneltä tyttären viedä, joko
hän puolestaan myöntäisi taikka kieltäisi! Ja muuten, mitä sitten
olisikaan ijälliseksi joutuneen ihmisen elämisestä, kun mies on
kuollut, ja tytär, joka häntä voisi elättää, vetäytyy kerrassaan
siitä velvollisuudestaan, sentähden vaan, että hänen päähänsä
on pällähtänyt mennä naimisiin sepänsällin kanssa, joka vielä
päälliseksi on semmoinen heittiö, ettei voisi edes ilmoittaa isäänsä
vihkimätilaisuudessa?

Hän oli juuri aikeissa nousta henkeen ja vereen saakka puollustamaan
äidillisiä oikeuksiansa, kun yhtäkkiä valonsäde vilahti hänen
aivoihinsa. Hänen silmänsä aikoivat tirkistellä tulevaisuuden
taivaanrantaa... Jos Nikolai joskus voisi täyttää ne suuret
lupaukset, mitkä hän nyt antoi, niin saattaisi hän pahimmassa
tapauksessa, kun aika siksi olisi joutunut, yhdistää tavaravähänsä
heidän kanssansa!

Tämä ajatus ei kuitenkaan estänyt häntä raskaasti huokaillen myymästä
jokaista myöntymystään niin kalliista kuin suinkin mahdollista oli.

Hänen täytyi sanoa, että hän oli Sillalle tuuminut jotain varsin
toista kuin tämä!... ja kävi sitten miten tahansa, -- hän ei
kuitenkaan aikonut suvaita mitään juoksuja eikä armasteluja heidän
keskensä ennen kuin Nikolai voisi todistaa omaavansa puhdasta rahaa
yhtä paljon kuin Holman!

Hänellä oli, näet, ollut sata taaleria ja hyvä palkkansa päällisiksi,
ja kun Nikolai voisi lyödä pöytään yhtä paljon rahaa hänen omain
silmänsä eteen, -- niin silloin vasta olisi aika asiasta keskustella!

Sata taaleria... se nyt oli viimeinkin selvää puhetta. Sadalla
taalerilla hän saisi Sillan ruuvipihtiinsä!...

Melkein sama tunne lämmitti hänen rintaansa vielä, kun hän hetkisen
kuluttua matkaa lyhentääkseen laukkasi lumikinosten poikitse ja
koputti Barbron ovea. Täytyipä hänen löytää joku, kenelle kertoisi,
-- jotta Holmannin matami nyt oli hyväksynyt sen, että Silla oli
sillä tavalla itsensä hänelle luvannut!...

       *       *       *       *       *

Ne olivat juuri hänen harkittua omaa etuansa tarkoittavia tuumia,
mitä myöskin Barbrossa heräsi, kun hän jälkeenpäin yöllä maatessaan
tätä uutista ajatteli. Hän hinasi raskaan ruumiinsa vuoteesen
istumaan, keksittyään tämän valoisan aatteen:

"Mutta sittenpä minäkin voin asua Nikolain luona!"

Tämä kauppaliike se nyt söi ihan tyhjiin hänet! -- Hän ei kyennyt
milloinkaan saamaan päähänsä sitä seikkaa, että se oli juuri hän,
joka söi tyhjiin kauppaliikkeen.

Kerrassaan selvisi hänelle nyt koko asemansa -- miten olisi parasta
sekä hänelle itselleen että Nikolaille, että hän aikanaan lopettaisi
kauppansa, ja miten hän sitten sen sijaan voisi sanomattoman
paljon tehdä hyötyä auttamalla tuota perin kokematonta Sillaa
taloudenhoidossa kotona ja sen lisäksi vielä kentiesi ansaita
muutaman killingin kylältäkin... Eikä hän sitä paitsi ollut muuta
kuullutkaan, kuin että poika on velvollinen pitämään huolta
äidistänsä!

Seuraavana sunnuntaina oli Holmannin matami kahvilla Barbron luona;
mutta koska Holmannin matami ei lausunut sanaakaan siitä, mitä
tapahtunut oli, ei Barbrokaan siitä mitään maininnut. Ainoastaan
kerran hän johti keskustelun poikaansa Nikolaihin ja tuumaili, että
hän, Barbro, luultavasti syksyllä, kun huoneitten vuokra-aika ensi
kerran loppuu, muuttaisi sinne hänen luoksensa. Eikä se mitään liikaa
saattaisi ollakaan, jos ottaa ajatellakseen, miten he aina ovat
erillään olleet!

Minkä tähden Holmannin matami juuri samalla silmänräpäyksellä
vaipui ajatuksiinsa, nirpisti suunsa kokoon ja kiitti, ettei hän
voinut juoda enempää kahvia! -- ja jotenkin odottamattomasti
lyhensi vierailuansa, se kaikki jääköön tässä sanomatta. Sitä vaan
voi varmana pitää, että siitä hetkestä ruveten hiljainen taistelu
vedenpinnan alla alkoi heidän keskensä -- ystävällisimmässä muodossa,
on meidän lisääminen, jos ei juuri muutenkaan, niin ainakin Holmannin
matamin tähden.

Kahvitervehdyksiä jatkettiin mahdollisuuden mukaan vieläkin useammin
kuin ennen, ja Barbro samoin kuin Holmannin matamikin keskustelivat
ja tuumiskelivat kaikkia mahdollisia asianhaaroja -- paitsi sitä
yhtä, mikä heidän kummankin sydämessään kyti -- miten he kumpikin
puolestaan Nikolain ja Sillan tulevaisuutta suunnittelivat. Tuossa
yhdessä kohdassa he vaan vartioivat toinen toistansa oikein
valtiomiehen hiljaisuudella, juuri kuin kaksi sakinpelajaa, jotka
eivät uskalla liikahtaa, ennen kuin toinen on miettinyt, minne
toinen pyrkii; -- Holmannin matami -- tämän tahi tuon sangen
varovaisen arvelunsa aikana -- vaanien kaikkia pienillä, tarkkuudesta
jännittyneillä kasvoillaan ja kylmillä, siniharmailla silmillään,
jotka kävivät niin kirkkaiksi ja niin pieniksi, kuin pienentävän
olutlasin pohjan lävitse katsottuina; Barbro taas pyöreänä,
vierasvaraisena, suurena ja lihavana, karkeiksi pöhistyneine
muodonpiirteineen, myötäänsä sangen mieluisesti laverrellen siitä
ajasta, jolloin hän pääkonsulilla palveluksessa oli.

Mutta _yhdessä_ asiassa vakaantui heille kummallekin yhä lujemmaksi
tämä päätös; -- jos itse ei millään ehdoilla voisi päästä heidän
luonansa asumaan, niin olisi hän kaikessa tapauksessa se, joka panisi
jyrkän esteen, ettei se toisellekaan tulisi onnistumaan!

Molemmat anopit kokivat taukoomatta parhaimpain voimainsa mukaan
tehdä esteitä toinen toisensa toiveille. Mutta tuosta hiljaisesta,
hyvin harkitusta taistelusta, jota syvyydessä heidän ympärillään
käytiin, ei ollut Nikolailla eikä Sillalla aavistustakaan.



X.


Kun Holmannin matami oli nähnyt, miten Silla saattaisi käyttäytyä
-- hän ihmetteli kuin pilvistä pudonneena omaa sokeuttaan! -- oli
hän alkanut oikein ankarasti pitää häntä silmällä -- ja sitä paitsi
hän koki vielä uutterammalla vaanimisella ja vakoilulla pitää
Nikolaitakin tarpeellisen etäällä!

Toimettomuuden hedelmät olivat, paha kyllä, jo ilmaantuneet, eikä
niitä vastaan ollut muuta neuvoa, kuin tunnollisesti pitää silmällä,
että Silla myötäänsä pysyisi työssä. Hän saisi todellakin ryhtyä
johonkin semmoiseen, jossa riittäisi tointa näiksi pitkiksi,
valoisiksi kevätilloiksi ja josta jotain apuakin olisi, eikä vaan
juosta maitoa noutamassa taikka rientää ulos joka ainoa kerta, kun
vaan joku tulisi ja häntä vapauteen pyytäisi!

Nikolai sai siis hyvinkin pian huomata, että asema tuli kaikeksi
muuksi, vaan ei paremmaksi, sen jälkeen, kun hän kosijaksi oli
itsensä ilmoittanut. Mutta huolimatta siitä, että hän sai ainoastaan
silloin tällöin vaan vilahdukselta Sillaa nähdä, oli todenteolla
kuitenkin pitkä askel eteenpäin menty. Hänen tarvitsi nyt vaan
työskennellä ja olla uuttera, ja sitä hän tekikin miehen tavalla;
vasara ja moukari liikkuivat hänen käsissään kuin höyryn voimalla
vaan!

Erääsen asiaan nähden hän tunsi itsensä myöskin sangen
rauhoittuneeksi; sillä kun Holmannin matami niin ankarasti vartioitsi
häntä, joka kuitenkin oli julkinen sulhanen, niin oli kait hän
yhtäläisesti varoillaan myöskin muita vastaan! Oli sangen hauska
tietää, ettei Silla enää ollut tavattavana noiden kevytmielisten
tyttöheitukkain seurassa siellä ylipäässä kaupunkia iltasilla...

-- Kylmä hiki alkoi kuitenkin valua alaspäin hänen selkäänsä pitkin,
kun hän eräänä päivänä tapasi nuoren Wejergangin, joka juuri astui
ulos hänen äitinsä luota. Hän katseli tihrutteli vaan huolettomasti
ovella Nikolaita päin naamaa, ikään kuin ei olisi oikein häntä enää
muistanut, nyykäytti päätään häntä kohden, ja kysyi sitten mennessään
Barbrolta, joka seisoi sisällä: -- "Tuokos se on sulhasmies?"

"Mitä hän täällä on tehnyt, äiti?"

"Ei mitään!"

"Oletko sinä lainannut rahaa häneltä?" jatkoi hän terävästi.

"Vieläkös mitä!... En killinkiäkään -- niin hyvin kuin sitä
tarvitsisinkin!"

"Mitä hän puhui?"

"Hän tahtoi vaan sytyttää sikarinsa, niin kuin hän tekee usein tänne
alaspäin kulkeissaan. Sehän ei suinkaan saata sinua millään tavalla
vahingoittaa! -- Enkä minäkään luule maksavan vaivaa siitä häntä
kieltää... sinun tähtesi, enempää kuin omastakaan puolestani!" Tämän
viimeisen lausui hän närkästyksestä tulipunaisena.

"Ei, minä kyllä en siitä saata häntä kieltää, äiti! -- Mutta muista
tarkoin se, -- että jos sinä rahaa häneltä lainaat, silloin on kaikki
mennyttä meidän välillämme!"

"Oh, Nikolai, sinä olet niin kiivas! -- Ei, vieläkös mitä!... Kyllä
minä en lainaa!" Hän kääntyi samassa poispäin ja pisti jotakin, mitä
hänellä oli kädessään, alas poveensa! -- "Vieläkös mitä!"

"Minä luulin kuulleeni, että hän puhui minusta!"

"Ei, vieläkös mitä!"

"Ihan varmaan, äiti!" väitti hän synkästi. "Sinustako?... No niin,
minä hiukkasen kerroin hänelle, miten sinä päivät päästä päähän
ponnistelet saadaksesi kokoon muutamia killinkivaivaisia, joita sinun
täytyy viedä Holmannin matamille!"

Barbro puhui vähäsen sitä ja tätä, ja tuntui ikään kuin hänen olisi
tarvinnut haeskella sanojansa.

"Ja luultavasti puhuit minun ja Sillan välisestä asiasta myöskin?"
kysyi hän urkkien.

"Oh, enpä sentään! Sen hän tiesi niin hyvin muutenkin. Niitä on kyllä
muitakin kuin minä täällä kielikellojen pesässä semmoisia, joilla on
seikat selvillä... ja niin totta kuin elän, Nikolai, ei se juttu ole
minulta lähtenyt -- tänä päivänä!" lisäsi hän.

"Siinä tapauksessa olisit minun puolestani varsin hyvin saattanut sen
sanoa; -- saattaisi olla varsin hyvä tieto sille miehelle, että Silla
on toisen miehen morsian!"

"Enköhän sitä liene sanonutkin? -- Mutta ei hän sitä ottanut
uskoaksensa!"

"E-heikö, sitäpä luulenkin!" Nikolai seisoi akkunan ääressä ja
mietiskeli... "Nuo Wejergangin vierailut"...

-- Hänellä oli kylliksi suuttumuksen ja harmin syytä ollut näinä
päivinä pajassakin. Hän oli juuri pääsemäisillään mestarisälliksi.
Vanha Ellingsenin matami oli tämän tähden useampia kertoja lähettänyt
häntä luokseen kutsumaan, ja näytti siltä, kuin asia olisi jo ollut
valmiiksi päätetty.

Sillä kannalla se sitten oli heidän keskensä ollut jonkun ajan; eikä
se mitään kiireellistä päätöstä kaivannutkaan, koska puheena oli,
että vasta syksyllä mies toimeen tarvittaisiin.

Mutta vihdoin alkoi Nikolai kuitenkin luulla, että Ellingsenin
matamilla oli jotain erinomaista mielessään.

Hän huomasi myös, että pajassa juteltiin ja juorueltiin sangen
ahkerasti. Mutta että Ellingsenin matamilla oli tarkoituksena
kaupastansa erilleen pyrkiä, se pällähti hänen päähänsä vasta sitten,
kun hän eräänä päivänä kuuli jonkun kisälleistä tokaisevan:

"Eihän liene pajassa ketään, joka tuumisi tehdä haittaa Olaville ja
riistää leipää hänen suustansa? Jos uskaltaisi jokukaan niin tehdä,
saisi kyllä olla varoillaan!... Sillä koko pajaväkihän pitää Olavin
puolta!"

Kyllä Nikolai tiesi varsin hyvin, että he kaikki häntä sen tähden
karsaasti katselivat, kun hän myötäänsä seisoi siellä ja taukoomatta
teki työtä kuin orja, piti tarkalla rahansa eikä milloinkaan heidän
olut- ja viinakemuihinsa osaa ottanut.

Kumppalittomaksi oli hän nyt kerrassaan jäänyt! -- Ja siihen
aikaan, kun oli kysymys mestarisällistä, huomasi hän, että kaikki
hänen entiset kolttosensa kaiveltiin esille ja uudelleen puheeksi
otettiin, niin että kaikki laitettiin sekaiseksi ja rupaiseksi kuin
poro kahvikupissa, -- tuosta vanhasta poliisi- ja tappelujutusta
aina siihen saakka, kun hän lapsuutensa päivinä lautaristikoissa
piileskeli!

Nämä vanhat jutut olivat vieläkin Nikolain kirveleviä haavoja. Aina
hän luuli niiden jo unohduksiin jääneen, mutta kuitenkin ne aina
jälleen esiin tulivat! -- ja nyt ne kävivät jo tuskastuttaviksi!
Hän ponnisteli voimiaan, jotta eivät muut sitä huomaisi hänen
kasvoistansa, mutta lempeältä ei hän sentään näyttänyt siellä
seistessään!

Parasta olisi saada asia selville Ellingsenin matamin kanssa, mitä
pikemmin, sitä parempi!

Ja pian Nikolai seisoikin lakki kädessä hänen asunnossaan
kuulustamassa, miten hänen oikeastaan olisi menetteleminen.

Monta kertaa siinä kuului "hm" ja kauan siinä rykimistäkin kesti,
ennen kuin eukko sai lasit nenältään ja sitten taaskin säntilleen
hiuksiinsa. Sitten viimeinkin alkoi tuo monenmoinen kiertely ja
kaartelu: -- ei hänellä ollut ensinkään tarkoitusta loukata. -- Kyllä
Ellingsenin matami tiesi, että hän oli kelpo seppä; mutta niitä oli
monta, jotka tiesivät Olavista, että hän oli oikein rehellinen ja
hyvä mies; ja hän oli nyt jo vanha eukko, joka tarvitsisi jonkun,
keneen voisi oikein luottaa, -- niin, millään tavalla tahtomatta
Nikolaita loukata; mutta hän sai nyt sentään asiata vielä miettiä...

Tämmöinen se tieto oli, minkä hän sai, ja näin oli nyt sekin toivo
umpilukkoon luiskahtanut, johon hän oli luottanut ja jota oli
maininnut Holmannin matamille Sillaa pyytäessään.

Seuraavana aamuna pajaan tullessaan näyttivät kaikki semmoisilta
kuin olisivat olleet ivanauruun purskahtamaisillaan. He tiesivät
hänen siellä käyneen ja saaneen Ellingsenin matamilta semmoisen
vastauksen!... Mutta jos he luulivat voivansa ärsyttää tahi peloittaa
hänet sieltä, niin siinäpä he erehtyivät!

Olavi ei näyttänyt olevan millänsäkään, ja lyöttäytyipä hän vielä
päälliseksi kohteliaaksi ystäväksikin, jotta sitten yhdessä olisi
kankirautaa halkaistu.

Nikolai käänsi vaan selkänsä hänelle.

"Minä en milloinkaan ryhdy toisen miehen työhön, enkä myöskään
suvaitse toisen, kavaluus mielessään, tunkevan omaani! -- jos ei tahdo
saada hyväkseen moista hitsausta, että kuumenee selkänsä kuin tuo
punainen rauta!" -- jupisi hän, luoden silmäyksen Olaviin.

Kaikki vaikenivat.

Mutta päivällislevolla syntyi paljo juttua ja pakinata siitä asiasta.
Sillä kaikki olivat kuulleet, että hän oli sopimattomasti Olavia
uhkaillut; -- ja Olavi myöskin varovaisuuden vuoksi pyysi toisia
pitämään muistissansa, mitä Nikolai oli hänelle lausunut.

"Näytti siltä, kuin saattaisi hän käyttää moukaria muuhunkin kuin
kankien takomiseen, tuo mies, jos vaan pääsisi kahdenkesken!"

Nikolaille he saivat puhua niin paljon kuin tahtoivat vaan; hän teki
työtään, hän, eikä kuullut, että Hägbergillä olisi ollut mitään
muistuttamista sitä vastaan. Yhtä aavetta vastaan hän nyt vaan oli
varoillaan!

Mutta erään työn tahtoi Nikolai tehdä ennen kuin kaikki hiiteen
heittäisi -- mennä suoraan Hägbergin luokse ja selvittää seikat
hänelle; sitten saattaisi mestari antaa todistuslauseensa kenelle
tahtoisi, jos häneltä kysyttäisiin.

Mutta Ellingsenin matamin ratkaiseva vastaus viipyi viipymistään
viikosta viikkoon -- kaksi kokonaista kuukautta.

Mitä mahtoi eukko tuumia? Koko pajaväki sitä ihmetteli -- täytyihän
hänen syksyksi saada mestarisälli.

Vihdoin -- eräänä aamuna se ilmaantui sanantuojan muodossa.

       *       *       *       *       *

Polttavan kuuma kesäpäivä oli iltapuoleen joutunut. Pihanperäisen
harmaan puurakennuksen, jossa Holmannin matami asui, molempain
kerrosten pieniruutuiset akkunat olivat auki ja imivät tuota
viileyden mukaista, mitä ilmassa oli, asukkaiden siellä sisällä
puuhaillessa, toinen toistaan keveämmissä vaatteissa. Ainoastaan
silloin tällöin saattoi vieno tuulenhengähdys hiljaisesti häälymään
nuo melkein lävitsenäkyvät, akkunain puolitiehen ulottuvat
varjostimet sekä valkeat pesuvaatteet, jotka olivat pihaan nuorille
kuivumaan levitellyt.

Ulkopuolella alakerroksen akkunan edessä lähellä maakerroksen
käytävää seisoi hoikka, mustasilmäinen, nuori tyttö kierrellen
vesijohdon hanaa, jonka alla hänellä oli astiassa pesuvaatteita.
Hänen päänsä näkyi milloin akkunaverhojen yläpuolella, milloin niiden
alapuolella, vesisuihkusta vilvastuneena ja virkistyneenä.

Yhtäkkiä hän jäi liikkumatta seisomaan perin hämmästyneenä.

Nikolai astui pihaan, matala lakki voittoriemuisesti kallelleen
työnnettynä:

"Maailma on sentään kyllä hyvä, sanon minä sinulle, Silla! Pääasiana
vaan on toimia niin, että säntillisyys ja rehellisyys on kaiken
perusteena ja pohjana... Jolla ei isää ole, hän saapi itse olla omana
isänään, näetkös!"

"Mutta, Nikolai... tiesitkö sinä äidin kotoa poissa olevan?"

"Sepä kysymys; mitäpä en minä tietäisi! -- Äitini sanoi äsken juuri,
että tähän aikaan ovat Antonisenin pesupäivät!... Mutta, näetkös,
Silla, siksi se nyt käypi, -- niin, jos tahdot tietää, niin minä olen
saanut tänään kutsut mestarisälliksi Ellingsenin matamille... Ei se
tee muuta kuin kymmenen taaleria kuukaudessa, se!"

"Mestarisälliksikö? Onko se totta, Nikolai!" Hän astui askeleen
takaperin vesiastiansa äärestä ja loi epäilevän silmäyksen häneen...
"Ja tulet tänne tuommoisena nokinaamana!" -- Hän heitti kiireesti
pesunsa astiasta. -- "Sinähän olet oikein kamalan musta! --
Mestarisälliksikö, niinkö sinä sanoit?... Ei, onko se oikein totta?
-- Hoh-hoh, saatpa luvan suvaita hiukkasen huuhtomista, enhän minä
saata mestarisälliä nähdä tuommoisen noen lävitse! -- -- Ei hän siis
kysynytkään ensin Olavia, se Ellingsenin matami?"

"Ei, sitä ei hän tehnyt!"

"Ja eikö ollut ketään, joka olisi sinua panetellut ja matamia
peloitellut sinua ottamasta -- niin kuin ennen?"

"Oh, Hägberg on kyllä saanut hänet uskomaan, ettei hänellä ole
minkäänlaista haittaa minusta ollut."

"... Kunpa he eivät vaan taas olisi puuhissaan ja tekisi mitä voivat!
Sillä kun sinä kuljet eteenpäin heidän edellänsä, se pistelee ja
kaivelee ja kiusaa vähän heitä jokaista -- aina siitä saakka, kun
sinun täytyi tehdä rattaantapit Olavin puolesta. Ja sen tähden
he kaivavat esiin kaikki ne vanhat kolttoset, mitkä vaan muistaa
saattavat!"

"Joutavia! -- Maailma on kyllä hyvä, sanon minä sinulle, ja
Ellingsenin matami saapi ottaa semmoisen sepän, joka hänen
liikettänsä parhaimmin hoitaa. Sitä paitsi se nyt pysyy jo
sinänsä, ja välikirja tehtiin aamupäivällä. Ja se oli kyllä hyvään
tarpeesenkin, sillä ne rahat, jotka äiti viimeksi taas lainaksi
sai, ne... ne... huit!" -- hän vihelsi tässä -- "menevät samaa
tietä kuin edellisetkin... Lamaantuvan näkyvät, lamaantuvan näkyvät
hänen asiansa, näetkös! -- Minun nähdäkseni hänen kauppansa kulkee
takaperin eikä eteenpäin... ja voitot menevät minun luullakseni
väärään kurkkuun!"

"Nythän sinä olet niin hieno ja kiillotettu, että naamasi oikein
loistaa... Hiukset toiselle puolelle... muuten otsatukka rupee
ylvästelemään..."

"Minä laukkasin suoraapäätä pajasta, näetkös, tullakseni tänne
tuomaan sinulle tietoa siitä. Olin äidin luona ensin, ja siellä minä
hänelle lupasin tänä iltana mennä rantaan makrilleja ostamaan...
Sinne on tullut tänään kaksi jaalaa, sanovat!"

Sillan naamasta näkyi, että se oli kerrassaan innostava uutinen.
Molemmat he olivat kaupungin lapsia, ja makrillien tulo johti
muistiin tapauksia niiltä ajoilta, joina he vielä lähellä laivasiltaa
asuivat.

Hän näytti hetkisen neuvottomalta.

"Uskaltaisinkohan ottaa huivin päähäni ja seurata sinua?" huudahti
hän... "Varro vaan minua hiukkanen aikaa tuolla alempana, Nikolai,
-- niin ettemme täällä kaduilla vielä kulje yhdessä!"

Se oli ehdotus, jota ei ollut helppo vastustella -- niin hartaana
kuin hän sen lausui... Ja olihan Nikolai nyt tänään päässyt
mestarisälliksi!

Eikä hän kauan kuhnaillutkaan, ennen kuin jo oli muuttanut ylleen
siniraitaisen hameen ja kaapannut huivin päähänsä, ja sitten hän jo
riensi hänen jälkeensä!

Yhdessä he kiirehtivät sitten satamaan päin. Silla pakisi
tyytyväisenä niin kuin entisinäkin aikoina, kun he varkain retkilleen
lähtivät; Nikolai sitä vastaan ei kerinnyt muuta kuin katselemaan ja
kuuntelemaan häntä. Ja keskitietä he samosivat eteenpäin kaikella
muulla tavalla, vaan ei varovaisesti; kokonaisia tomupilviä tuprusi
joka askeleella. Nikolai näki ainoastaan Sillan mustasilmäisenä,
hartaana ja rattoisana pölyn keskellä.

Alapäässä kaupunkia oli näin lämpimänä kesäiltana tavattoman paljo
kansaa kalasillan läheisyydessä. Selvästi näkyi, että siellä oli
jotain, mikä tavallisuutta enemmän synnytti elämää ja liikettä.
Tuonnempana sillalla seisoi joukko ihmisiä, jotka kiikkuivat
käsipuilla ja kurkistelivat kaikkia niitä, jotka siellä alhaalla
tungeksivat meluten, kirkuen ja huutaen esiin, saadaksensa makrillin
illallisekseen.

Tuo sinivehreä, kiiltävä kala, niin pyöreä, voimakas ja kiivas,
luotu salaman nopeudella merta kulkemaan, pää muodostettu
vedenhalkaisijaksi ja kimmoiseksi nuolipontimeksi juuri kuin lähes
ihmetyttävän kaitaisen pyrstön kärki, -- se oli nyt jo pari päivää
loistanut kalasillan teljoilla.

Vielä eilen aamupäivällä oli se ollut harvinainen otus ja tavattu
ainoastaan hienoimmilla pöydillä; mutta sitten iltapuoleen tuli
vielä yksi jaala lisäksi -- oli ollut hyvä kalaonni siellä ulkona
Valassaarilla, -- ja taaskin tänään kaksi täpö täysinäistä, niin että
niitä oli ihan ylenmäärin.

Totta tosiaankin oli makrilleja tullut!... Se on, semmoisia
makrilleja, joita työmies pystyy ostamaan. Nyt oli niitä saatavina
viiteen tahi kuuteen killinkiin kappale sekä siellä kalasillalla
että täällä joella. Keinottelevat myymäeukot kantoivat niitä kopissa
kaupungin kaikkiin syrjäseutuihin.

Ja tiensä ne löysivät nyt kaikkialle, missä vaan oli ainoakaan
reikä, mistä sopi alas luikua, pata taikka pannu, missä saattoi
keitetyksi tahi paistetuksi tulla -- kaikkiin laivakeittiöihin
satamassa, suuresta, uljaasta höyryaluksesta ja fregattilaivasta
noihin keitinuuneilla varustetuihin halkojahteihin ja pieniin
kannellisiin jaaloihin saakka, joissa väki lepäili ja paistoi
kesäillalla -- kaikkiin takapihoihin ja pienille syrjäkaduille,
aina maakerroksesta ylimmäiseen ullakkohuoneesen saakka. Työmiehet
ja pienet käsityöläiset, miehet ja naiset kävelivät tänä helteisenä
iltana yksi tahi kaksi taikka kolme makrillia kädessään, aina sen
mukaan, miten heillä suita kotona oli. Paistetun makrillin hajua
tuntui korttelittain kaupungissa!

Kalat _täytyi_ myydä, ilma oli niin kamalan kuuma! --

"Niin, oikein siunatun lämmin ilma", vastasi Andersenin mummo
huumaantuneena, -- "joka kaupunkia siunaa kaikilla näillä
makrilleilla!"

Tällä kalalla on myös ollut kammoluulonsa, joita vastaan on
taistella täytynyt, vaikka se, sangen vaatimattomasti kyllä, ei ole
pyytänytkään parempaa suosiota, kuin syötäväksi päästä! Sillä on
ollut, näet, maineensa, että se on Pohjanmeren kannibali, oikein
suora ihmistensyöjä, ja että sen lihan mustuus on tullut uponneista
merimiehistä!

-- Nikolai ja Silla olivat myös alhaalla veneiden luona saadakseen
näppiinsä osansa illan herkuista. Ei ollut Silla turhan vuoksi koko
lapsuutensa ikää laivasillan lähellä asunut, ja kaapata pois paras
kala juuri eukkojen nenän edestä -- se oli vaan turhan pieni temppu
hänelle!... Hän seisoi hartaasti tinkien ja kurkotteli veneesen.

"Kiitoksia tuhansia, mummo; mutta älkää päivänpaahtamaa
makrillinnahkaa minulle turkuttako! -- Antakaa noita, jotka tuolla
tuhdon alla loikovat -- ne kaksi, -- juuri ne, ne!"

Hän punnitsi niitä käsissään nähdäksensä, olivatko ne kiinteitä ja
tanakoita.

Nikolai työnsi jo kätensä housunsataskuun; mutta Silla nakkasi
halveksien makrillit alukseen jälleen.

"Nämähän ovat jo vanhoja kuin taivas... silmätkin himmit kuin
sarvilyhty!"

"Nuo kauniit..."

"Ole sinä vaiti, Nikolai! -- -- Jos meidän täytyy tuollaisiin tyytyä,
mummo, niin saatte luvan heittää pois killingin taikka pari..."

Ne pantiin todellakin viiteen killinkiin kappale. "Sinäpä olet
todellakin mokoma kauppamies, Nikolai!" härnäsi Silla Nikolaita
kotimatkalla. "Mutta, näetkös, miten suuria ja tuoreita nämä ovat?..."

Siellä ylempänä seisoi Barbro rapullaan, käsi otsalla tähystellen,
eikö Nikolai kaloineen jo pian saapuisi.

Joka siivosti ja säädyllisesti kulki tietä eteenpäin, se oli Silla,
ja hänen kanssaan pakinoi Barbro rapultaan, kunnes Nikolaikin viimein
tallusteli ylös kantaen niitä kahta makrillia.

Niin, totta kait täytyi Sillan poiketa huoneesen ja koitella, miltä
ne maistuisivat; -- eihän milloinkaan saattanut kysymykseenkään
tulla, että Barbron kunnia ja ylenpalttinen vieraanvaraisuus muuta
suvaitsisi!

Siellä keittiön uunissa Barbron luona käristettiin ja paistettiin
makrillit tänä valoisana iltana. Tuo omituinen, vähäisen kitkerä
paistinhaju tunkeutui yhä tuntuvampana ja haluttavampana uunista ulos.

Sitten piti palaset kääntää, panna uutta rasvaa pannuun, -- taas
kirinätä!...

Haju tunkeutui avoimesta akkunasta kauaksi kadulle.

Barbro puuhaili siinä pyylevänä ja paksuna vaivaloisesti liikkuen,
sillä aikaa kun Silla, ketteränä ja neuvokkaana, pisti hänelle käteen
milloin yhtä milloin toista, kiirehti edes ja takaisin ja painoi
naamaansa melkein paistuviin kaloihin asti ja pakinoi luulojansa
niistä jo paljoa ennemmin kuin Barbro oli ehtinyt asiata ajatellakaan.

Nikolain leveä, tyytyväinen naama seurasi sangen hartaalla
innostuksella tätä paistamismenettelyä.

"Semmoinen makrilli on mieskin, joka noin suvaitsee paistamista, niin
on!"

Ja sitten viimeinkin sai ottaa palaset suoraapäätä pannusta pöydälle!

Illan viileys alkoi jo lauhdutella kuumuutta siellä lämpimäin seinäin
sisäpuolella. Nuo kolme, jotka siellä makrillia ahmivat, tunsivat
oikein juhla-illan tuulella olevansa.

Ja vielä mestarisälli!...



XI.


Neljän seinän sisäpuolelle suljettuna, niin kuin hänen täytyi istua
työnsä ääressä pitkät illat päästä päähän, äidin alituisesti haukan
tavalla häntä vaaniessa, ei Sillalla ollut muuta keinoa kuin sitten
tehtaassa koettaa vahinkoansa korvata.

Siellä hänen vangittu halunsa yltyi semmoiseen hartauteen, että
oikein hänen silmänsä loistivat, ja aina myötäänsä kesti juttua ja
kuiskumista ja lavertelua noiden hänen erilaisten perikuvainsa --
Kristofan ja Gundan, reipaskäyntisen ruotsalais-Leenan ja kielevän
Jakobinen seurassa. Kun ei hän itse saattanut seuraan päästä, niin
täytyi hänen kaikissa tapauksissa edes saada tiedokseen, miten muut
olivat huvitelleet ja mitä heille muuten lienee tapahtunut. Sillä
tavalla hän eli muiden mukana, vaikka vasta heitä jäljempänä.

Luonnollista oli, että se oli Kristofa, joka kaikki tapaukset osasi
kuvailla jonkunlaisessa miellyttävän hurmaavassa valossa. Lyhyt
kävelyretki, arveltu kihlaus, karkelo-iltama, -- kaikki hänen vilkas
mielikuvituksensa muodosteli niin kummallisiksi sattumisiksi, joista
ei suinkaan sankaria puuttunut, -- semmoista mieltäjännittävää,
salaperäistä olentoa, jolla milloin oli sikari, milloin oli ilman
sikaria, milloin ei ollut tuntevinaan heitä, milloin iski silmää
heille taikka vaan hymyili! Tuommoinen kuvailtu henkilö saattoi olla
joku keikari kaupungista taikka sieltä tehtaiden konttoreista, joka
kuitenkin usein tuskin aavistikaan, että hänen tulonsa ja käyntinsä
pantiin sellaiseen värivaloon taikka synnytti semmoisia kuvitelmia
tyttötynkkäin sydämissä; -- jolla ei kuitenkaan ole väitetty, ettei
niitäkin olisi ollut, jotka sitä kyllä aavistivat ja kokivat juuri
sillä tavalla tarkoitustensa perille päästäkin!

Kun Kristofalla oli sellainen taipumus lankojen kehräämiseen,
kutoutui niistä suuria romaanipätkiä, jotka Silla, silmät selällään,
korjasi talteensa ja joita hän sitten jälkeenpäin kotona vielä
paremmin kehitteli.

Silla itse oli pieni romaani, niin kuin hän itse sitä ajatteli; --
mutta ei hän millään muotoa uskaltanut sitä Nikolaille kertoa!

Hänen täytyi pitää varalla, mennessään päivällisaikana äidilleen
jotakin Barbron puodista ostamaan, -- ettei Wejergang taas tehtaalta
palatessaan olisi poikennut sinne sikariansa virittämään!...

Edellisellä kerralla, kun hän taas oli hänet tavannut, oli Wejergang
nauranut ja kysynyt, oliko tuo mustasilmäinenkin jo tottunut
pakenemaan häntä? -- ja sanonut, ettei hän sentään niin kauhistava
ollut!... Olihan hän, Silla, ollut myötäänsä kadoksissa näinä
viimeksi kuluneina aikoina! Oli semmoisia, jotka kertoivat, että
hänen äitinsä säilytteli häntä häkissä jonkun vaarallisen sepänsällin
tähden -- oliko se totta, semmoinen?... Kun on nuorella tytöllä kaksi
noin mustaa silmää, ei hänen sopisi niitä kätkössä pitää...

Ei Silla ollut vielä asettunut häntä kohtaan juuri varsinaiselle
sotakannalle; -- mutta kyllä tiesi hän, nuori Wejergang, varsin
hyvin, että hän oli varoillaan ja vartoili siksi, miten kauan hyvänsä
sitten olisi viipynytkin, kunnes hän lähti puodista pois!

Se oli ikään kuin päivänsiinne korkean, suljetun lauta-aidan lävitse!

Muuten kului aika, päivä yhtäläisesti kuin toinenkin, muutellessa
tehtaan surinasta suoraapäätä kodin työhön, ja Holmannin matami oli
sangen tyytyväinen siihen hyötyyn, mitä hänellä, totta sanoen, oli
Sillasta tänä kesänä ollut! Että tytär siitä myötäänsä kelmeni,
vaaleni ja laihtui, ei se hänen mielestään niin mitään huomiota
ansainnut; se oli vaan todisteena siitä, ettei Silla ollut tottunut
säännölliseen, uutteraan työhön.

Niillä muutamilla kerroilla, joina Nikolai sai tilaisuutta lausua
sanasen hänelle, valitteli Silla surullisesti.

Hän kävi niin katkeraksi, että itki kertoessaan, mitä kaikkea ne
muut -- kaikki muut! -- saivat hyväkseen käyttää, mutta hän vaan
ei!... Ensin oli hän koko lapsuutensa ajan ja vuodet ollut kotonansa
maakerrokseen suljettuna, ja nyt -- kun hänen, taivas nähköön,
pitäisi jo täysikasvuinen olla -- oli hän suoraapäätä joutunut
tämmöiseen pakkotyöhön!

Kun hän sitten hetkisen aikaa oli synkkänä ja ikävystyneenä tätä
itkeskellyt, kävivät hänen tarkastelunsa toiseen suuntaan, ja hän
alkoi varsin kiihkeänä jo ennakolta ajatuksissaan kuvailla, miten
he sitten huvitteleisivat, -- hän ja Nikolai, -- kun hän kerran
kotoansa selviäisi. Hän pitäisi hauskaa, samoin kuin kaikki muutkin
nuoret; sitten saattaisivat he pitää hyppyjä omassa tuvassaan! -- ja
veneellä soutaa merelle iltasilla ja kalastaa, ja sunnuntaisin mennä
ruokakoppineen metsään ja huutaa ja hoilata niin kovasti, että vuoret
kaikuisivat...

Hän oli melkein hurjistunut, ja hänen silmänsä oikein säkenöivät, kun
hän ajatteli kaikkea sitä pakkoa ja työtä, jota hänen täytyi kestää.

Mutta jos ei hän jutellen sitä tyhjentänyt, mikä hänen sydäntänsä
täytti, näytti hän sortuneelta -- aina sortuneemmalta joka kerralla,
Nikolain mielestä. Hänen kasvoistaan kuvasteli, hänen nähdäkseen,
niin surullisen valittavainen muoto.

Ei ollut mitään muuta keinoa kuin purra hampaitaan yhteen ja takoa --
ja toivoa vapautuksen aikaa talveksi!...

Jörgine Korneliussen, joka asui lähimmässä naapuritalossa, sama,
joka neuloi suutareille -- hän oli sellainen hiljainen, siivo
tyttö! Hänen kanssaan saisi Silla seurustella, tuumi Holmannin
matami; hän alkoi, näet, tulla käsittämään, että silläkin asialla,
nimittäin velvollisuuksiinsa totuttamisella, myöskin saattaa olla
rajansa! Sunnuntaisin he voisivat vuorottain hyvin käydä toisiansa
tervehtimässä, sillä tavalla he olisivat heidän silmäinsä alla sekä
siellä että täällä!

Ja Holmannin matami salli vielä senkin lisäksi, että Silla eräänä
sunnuntaina saisi mennä kävelyretkelle alas kaupunkiin. Täytyihän
toki jotain huvia nuorilla ihmisillä silloin tällöin olla!

Silla oli koko viikon odotellut tätä sunnuntaita oikein kärsimättömän
hartaasti, juuri kuin lintu, joka on häkistä laskettava, ja sen aamun
koite valaisi suuria toiveita, mitä päivä mukanansa toisi...

Muhennus ja kaalikset eivät tuntuneet tänään ensinkään valmistuvan,
niin että olisi saattanut päivällistä syödä. Ja sitten vielä piti sen
jälkeen niin tuskastuttavan kauan odotella Jörgineä, jonka vaatetus
ei ottanut valmiiksi joutuakseen.

Vihdoinkin hän tuli, vyötäisiltä kurottuna ja virkattu rimssu
kaulassaan. Mitä laatua öljyä tahi rasva-ainetta se oli, jolla
hän oli hiuksiansa tahrannut, jääköön tässä mainitsematta.
Kuitenkin tunsi Silla itsensä ruskeassa olkihatussaan ja sileässä,
valkeassa kauluksessaan sillä hetkellä mitättömän arvoiseksi
hänen rinnallansa. Mutta siitä huolimatta hän kuitenkin kiirehti
käsikoukkuun ystävättärensä kanssa; -- nyt oli heidän lähteminen ulos
huvitteilemaan!...

Ja alaspäin kaupunkiin nyt mentiin, -- ja Silla pureksi kärsimätönnä
suitsiansa päästäkseen kylliksi aikaiseen, jotta voisi kaikkiin
päivän huvituksiin osalliseksi käydä.

Kaduilla ja puistoissa kuljeksi näin ylhäisten aikana, sunnuntain
iltapäivällä, suuri yleisö komeissa vaatteissaan edes ja takaisin
toinen toistaan katsellen; ja Sillalla ja Jörginellä oli kylliksi
aikaa toiselleen huomauttaa hienoimpia kuosivaatteuksia, --
erittäinkin noita leuan alla irrallaan kierteleviä ja sitten selän
taakse jälleen viskattuja pitkiä, valkeita, häilyviä huntuja! Tämän
lisäksi vielä valkeat olkihatut vaaleansinisine tahi vaaleanpunaisine
nauhoineen ja ruususolmuineen tulivat sitten heidän hartaimman
ihmettelynsä esineiksi.

He kävelivät ylöspäin, ja he kävelivät alaspäin, kadottivat
nähtävistään ja tapasivat uudestaan samat puvut ja samat jäykät,
tyynet sunnuntainaamat...

Tätä oli nyt jo niin kauan kestänyt ja kyllästyttävän moneen kertaan
nähty, ja Silla vaati, että mentäisiin johonkin muualle, jonka tähden
siis Jörginen johdolla tehtiinkin kävelyretki linnoituksen ympäritse.

Luonnosta he eivät välittäneet; he tapasivat vaan siellä ja täällä
jonkun väsyneen, kaikkeen kyllästyneen olennon, joka silminnähden ei
tiennyt, millä kuluttelisi tämmöisen sunnuntai-iltansa, ja sen tähden
aina toisinaan seisahtui ja tirkisteli ylös puihin.

Päivystäjä huusi pitkäveteisen komennussanansa. Se lähti juuri kuin
leveä haukotus hänen suustaan päivällislevon jälkeen. -- Tyynellä,
kirkkaalla vuonolla oli veneitä ja laivoja, jotka ajelehtivat veden
pinnalla päivän helteessä ilman tuulta...

Täällä ei ollut mitään nähtävää; ja sitten lähdettiin taas alaspäin
satamaa kohden.

Tyhjää oli sielläkin; sunnuntailepo vallitsi... Laivatkin olivat tipo
tiessään!

Taaskin retki ylöspäin kaduille!

Torilla oli koolla muutamia joutilaita voimia, jotka olivat keksineet
erityisen huvitilaisuuden sunnuntaikseen "nakkien kelloja" juuri
heidän takanansa kirkkoon soitettaessa, ja sinne kansaa kulkikin
iltasaarnaa kuulemaan. Väsyneinä, kyllästyneinä ja janoisina he
jatkoivat kävelyänsä pitkin katuja, kunnes ennättivät tuohon
kirjavaan ihmisvirtaan, joka pyrki alaspäin rantasillalle, missä
höyrylaiva herkeämättä tuli ja meni saatellen ihmisiä vuonon ylitse
saarille.

Tässä syntyi erimielisyyttä.

Jörginen mielestä oli siinä niin liian paljo väkeä, ja kentiesi
oli muutenkin sopimatonta mennä laivaan nyt, kun jo alkoi olla
myöhäistäkin.

Mutta Silla arveli, että he olivat nielleet tomua jo kylliksi kauan
kaduilla, ja että heidän kyllä sopisi käyttää hyväkseen se lyhyt
aika, mitä vielä oli jäljellä. Vai haluttiko kentiesi Jörgineä palata
kotiin tyytyväisenä siihen huviin, mitä hänellä oli ollut?

Vilvakalta ja raittiilta tuntui istua ilmanvirrassa siellä
höyrylaivan kokassa ja lepäillä hiukkasen turhanpäiten kierreltyään
ympäriinsä helteisessä ilmassa!

Sitten astuttiin tästä täyteen tungetusta höyrylaivasta maalle
saareen, missä väki jälkeenpäin katosi moniin varjokkaisin
lehtikujiin.

Heti maalle tullessa viittoi suuri huvipaikka, joka siinä koko
lahdelmaa vallitsi, tulijoita luokseen houkutellen, kaikki portit
selkko selällään, ja hyppysoiton säveleet virtasivat sieltä menijätä
vastaan. Siellä sisäpuolella oli iloa ja elämää!

Silla seisahtui kurkistellakseen sinne ja soittoa kuunnellakseen,
mutta pahasti suuttuneena tempasi Jörgine hänet mukaansa.

Että säädyllinen tyttö pysähtyy semmoiseen paikkaan!...

Silla astuskeli hitaasti mukana; he kuulivat hyppysoiton ilahduttavia
ja kiihdyttäviä säveleitä koko matkan kulkeissaan lauta-aidan
vierustaa, ja Silla ahmi niitä molemmin korvin, ja veri aaltoili
tahdin mukaan hänen suonissaan.

Vähäistä ylemmäksi, missä polku poikkesi toisaalle päin, jäi hän taas
seisomaan; ei hän voinut jättää kuuntelematta soitantoa, ja suututti
Jörgineä vielä silläkin, että meni ihan lauta-aidan viereen saakka ja
yritteli sisäpuolelle tirkistellä.

Jörgine uhkasi heti paikalla hänet jättää!... Hänen täytyisi
kuitenkin säilyttää kunniatansa eikä seistä siellä! Hän puolestansa
pitäisi itseänsä liiaksi hyvänä ja olisi liian arka kunniastansa edes
kuunnellaksensakaan tuommoista elämätä ja menisi mieluummin siitä
niin etäälle kuin mahdollista olisi!...

Hän oli sanomattoman katkera.

Mutta ei Silla todellakaan voinut käsittää sen hiukkaistakaan heidän
kunniansa kirkkautta himmentävän, jos he siinä hetkisen seisoisivat
ja kuuntelisivat!... eikä senkään, millä retkillä he olivat!... Missä
oli hiukkanenkaan iloa ja elämää, siinä piti heidän kait sulkea
silmänsä ja pistää sormet korviinsa! Mutta missä oli niin "sopivaa
ja säädyllistä", siellä heillä myöskin oli huvia ollut niin sangen
niukalta!...

Ja hän tahtoi heti antaa kiiltävän kaksitoistaisen, jos Jörgine
saattaisi mainita hänelle soveliasta huvia, kun he saivat vapaan
päivän -- he olivat nyt hakeneet semmoista sekä kauan että uutterasti!

Hän meni etemmäksi...

Jörginen laskun mukaan oli vielä hyvää aikaa, ennen kuin iltaliike
huvipaikoille alkaisi -- ja he käyttivät sen tehdäkseen muutamia
kävelyretkiä tiellä, menemättä kuitenkaan kauemmaksi, kuin että he
aina saattoivat pitää höyrylaivan nähtävissään ja ajoissa ennättää
tuohon suureen väkijoukkoon, joka väsymättömän kärsiväisenä seisoi ja
odotteli rantasillalla.

Väsyneinä, tuskaantuneina ja perin rasiintuneina he viimeinkin illan
kuluessa saapuivat kotiin, jossa sitten tapahtui niin, että Silla,
juuri kun hän teki äidilleen tiliä kaikista niistä paikoista, joissa
he olivat olleet ja huvitelleet -- uinahti tuolille, jolla hän istui.

Hän tunsi taaskin verensä aaltoilevan soitannon mukaan, ja hän uneksi
tanssijaisissa olevansa...

       *       *       *       *       *

Tuli oli hulmuellut niin mainion rattoisasti Barbron asunnon uunissa
jo kaiken ajan syyskylmien kestäessä, vaikka muut ihmiset, kun
ei heillä enää ollut parempaa neuvoa, vasta nyt olivat aikeissa
lämmitykseen ryhtyä.

Senpä vuoksi siellä tuntuikin niin herttaiselta seistä ja kiikkua
ja laverrella myymäpöydän ääressä, ja vieläkin herttaisemmalta se
tuntui niille valituille, jotka olivat siksi onnellisia, että heitä
kutsuttiin ryyppimään kuppinen kahvia.

Mutta viime aikoina ei Barbro lähimainkaan ollut niin tasaisella
tuulella kuin ennen. Myötäänsä vaihteli hänen mielialansa; milloin
hän oli luonnottoman saita, niin että siltä näytti, kuin olisi
tahtonut joka suurimon ja kahvipavunkin lukea, ja toisina päivinä
taas, hyvällä tuulella ollessaan, hän oli oikein määrättömän
runsaskätinen ja aulis sekä vieraita että ostajia kohtaan.

Syynä lienee ollut mikä tahansa; mutta varmaa vaan on, että hän aina
toisinaan yksin ollessansa vaipui mietteisiinsä... Sokeri-, suurimo-,
jauho- ja kahvilaskut olivat jo taas ovelle ennättäneet.

Raha-arkku kuitenkin oli soveliaampi kaikkeen muuhun kuin tuommoiseen
suoritukseen; se rutisi ja narisi joka kerta; kun hän päivän kuluessa
sen auki veti tahi kiinni sulki.

Mutta aika kiirehti herkeämättä eteenpäin; -- ja tuvan uunissa tuli
hulmusi myötäänsä niin rattoisasti, näyttäen siltä, kuin ei olisi
asujalla hätäpäivääkään ollut.

Ja niin pitkälle oli jo menty, että ylihuomen oli maksupäivä!

Barbro oli hänen luonteelleen vallan tavattoman kiihkeä. Hän oli
toivonut voivansa saada vielä kaikkein viimeisintä maksuajan
pitennystä ja oli sen tähden pannut toimeen jo kauan tuumitun
hyökkäyksensä kauppiasta vastaan siellä kotona hänen omassa
konttoorissaan, mutta oli kärsinyt perinpohjaisen tappion. Jos ei hän
nyt suorittaisi lupauksiensa mukaan, joita hän jo useampiakin oli
antanut, niin! -- no niin, siltä se nyt näytti, siitä päättäen, mitä
hän oli kuullut, että pyörä oli kerrassaan pysähtyvä!

Juuri tämä asia se oli, jota Barbro, levotonna kuin kuumesairas ja
kylähattu vielä päässään, nauhat solmusta irroilleen laskettuina,
edes ja takaisin ovessa käyden selitteli Nikolaille, joka istui
keittiössä.

Nikolain naamasta ei juuri voinut huomata, että hän mitään keinoa
tietäisi. Päin vastoin, hän istui kumarruksissaan, huulet yhteen
puristettuina, ja tirkisteli lattiaan sekä viipotteli peukaloitaan
toisensa ympäri. Otsatukka samoin kuin olkapäiden asemakin sekä koko
muoto näytti vastahakoiselta.

Barbro istui keitin-uunin ääreen; hän hengitti raskaasti ja huokaili
sydämen ahdistuksessa...

Pakko-otto tästä seuraisi, niin totta kuin hän eli!... ja
kahdeksanneljättä taaleria se summa vaan oli!

Nikolai tiesi kyllä hyvin, minne äiti nyt tähtäili, ja että hän vaan
odotteli, -- jotta hän, Nikolai, lausuisi sanasen, johon kävisi
kiinni iskeminen. -- Mutta ne rahat, mitkä hän oli kokoon haalinut,
nepä nyt eivät ottaisikaan irtautuakseen! Kyllä hän tiesi, mitä
tahtoi, -- tuo liike menisi sillä tavalla vaan enemmän ja enemmän
takaperin vielä sittenkin!

Barbro huokasi raskaasti... Hän saattaisi yhtä mielellään madella
kerrassaan maan mustaan multaan!

Nikolai vaan naputteli sormiaan ja tirkisteli oikein järkähtämättömän
päättäväisenä permannon rakoon.

Kun hiljaisuutta oli kestänyt jo kärsimättömän kauan, niin että
Barbro oli siitä varma, ettei vastausta tulisi, alkoi hän hiljaa
itkeä.

Hän oli sentään ajatellut, nyyhkytti hän, että kun hänellä oli poika,
joka oli mestarisälli, niin ei hänen tarvitsisi kuitenkaan olla
varsin turvatonna maailmassa!

"Tiedäthän sinä, äiti, miten surkeasti itse tarvitsen killinkini!"

Ja taaskin vastahakoista hiljaisuutta, ja Barbron puolelta
nyyhkimistä ja silmäin kuivailua.

"Olisi kentiesi syytä ottaa punnitakseen, kannattaako tuo kauppa!"
virkahti viimeinkin Nikolai varovaisesti.

Tahtoisiko sitten Nikolai, että hänen pitäisi heittäytyä nurin
niskoin kuin lehmä, joka jouluksi teurastettiin? huudahti hän
sortuneella äänellä. -- "Eikä rahaa tätä enempää!"

"Minä vaan tarkoitin, että parasta olisi ajoissa lakata!"

Mutta nämä sanat sattuivat kuin tulikipinä ruutiin; Barbro nousi,
punaisena kuin tiilikivi... Vai niin! Siis vaati _hänkin,_ että hänen
pitäisi ovensa sulkea!

Jotenkin samaan tapaan kuin hänen äsken mainitsemansa hyödyllinen
eläin, kun se itsensä irti riuhtaisee ja tiehensä laukkaa, ryntäsi
hän huoneesensa ja sieltä sitten samaa tietä keittiöön takaisin...

Mutta jos Nikolai luuli hänen aikovan masentua ja lyövän rukkaset
pöytään kaikkein ihmisten pilkaksi ja ilveeksi, niin kauan kuin hänen
tarvitsi ainoastaan mennä ja ottaa omalta Ludvigiltansa lainaksi niin
paljon kuin halutti vaan, -- niin siinä hän suuresti erehtyi!...

Barbro oli nyt varsin hurjalla päällä. Ei hän tahtonut enää toista
kertaa suorastaan häviöön joutua Nikolain tähden! Siinä oli kyllä jo
riittämään saakka, kun Nikolai jo kerran maailmassa oli hänet puulle
paljaalle saattanut. -- Nii-in, ei tarvinnut ensinkään Nikolain siinä
istua suu auki eikä ammotella häntä kuin härkä uutta porttia!...
Minkä tähden hän joutui karkoitetuksi Wejergangin perheestä, jossa
hän niin mainiosti eli, eikö juuri sen vuoksi, että Nikolai oli
iskenyt nyrkkinsä pääkonsulin Ludvigiin?... Nii-in, hän sai ihmetellä
niin paljon kuin tahtoi, mutta juuri sen tähden hän onnellisesta
olostansa avaraan maailmaan turvatonna karkoitettiin... Ja kun
sitten viimein siksi tuli, että Nikolai olisi kyllä saattanut häntä
hiukkasen holhota ja auttaa, -- silloin oli hänellä jo toinen, kenen
hyväksi rahansa uhrasi!

Mutta se oli tässä kiusallisinta, että Nikolai vielä tahtoi kieltää
häntä sen luokse pakenemasta, joka oli yhtä hyvä kuin hänen oma
lapsensa, kun nyt hätä päälle pakkasi!

Siitä ei kuitenkaan mitään tulisi! Jos ei _Nikolai_ tahtonut häntä
auttaa, niin saisi tyytyä siihen, että hän turvautuisi häneen,
joka voisi, nyt, kun on ratkaistavana, oliko puoti ja tulonlähde
suljettava!...

Ei... sielunsa ja elämänsä kautta, konkurssia ei hän tahtonut
tehdä, ei! -- Hän löi nyrkkiänsä pöytään, niin että vaskirahat
kassalaatikossa hyppivät.

... Hyvä oli sentään, että tämä tapahtui tällä viikolla, sillä
seuraavalla lähtisi Ludvig ulkomaille pariksi kuukaudeksi, niin hän
oli itse sanonut siellä Barbron luona ollessaan toispäivänä, niin
että hän ja Sillakin sen kuulivat.

Nikolai oli kovin vaalea. Hänen suupieluksensa vavahtelivat, ikään
kuin olisivat värisseet, ja hän pyyhkäsi pari kertaa otsaansa
kädellään...

Pitkäveteinen silmäys kohtasi äitiä; tuntui siltä, kuin Nikolai olisi
pelännyt alkavansa kammota häntä!

"Sinä saat rahat!"

Nikolai tunsi, että itku tinki ylös hänen kurkustaan, ja hänen
täytyi olla varoillansa päästäkseen tiehensä, ennen kuin se ilmoille
purkautuisi!

Siinä oli taaskin viivytystä hänelle ja Sillalle kevääsen saakka! --
Ja kuka tiesi, mikä siitä lopuksi tulisi?...

Hänen kätensä vapisi ja hapuili oven ripaa tavoitellen.

       *       *       *       *       *

Tuo uusi selvitys, minkä hänen äitinsä niin odottamatta oli ilmoille
tuonut, että nimittäin se oli hän, joka hänen koko menestyksensä oli
nurin keikahuttanut, tuli vielä painavaksi kiveksi hänen kuormansa
päälle.

Siveellisenä tappiona se häntä masensi. Hän ei voinut poistaa
mielestään sitä ajatusta, että siinä oli jotakin todenperäistä. Hän
tunsi itsensä nulomieliseksi ja käveli ympäriinsä alakuloisena.

Taaskin oli häitten toivo luiskahtanut vuosineljänneksen
tuonnemmaksi!... ja jos äiti vieläkin pyytäisi, taikka oikeammin
kiristäisi häneltä rahoja tuohon lamaantuvaan kauppaliikkeesensä, --
mitä hän silloin tekisi?

Tämä tuntui ihan toivottomalta työltä, ja epätoivo alkoi hänet
valtaansa saada.

Kun hän korjasi killinkejään läkkilaatikkoon sunnuntaisina, tapahtui
se sangen katkeralla mielellä. Saattoi pian sattua niin, että äiti
tulisi ja nielaisisi koko summan -- johon hänellä kait oli oikeus,
koska hän kerran aikoinaan oli äidin onnen hävittänyt!

Nikolai oli aina ajatellut, että kun siksi tulisi, niin olisi kait
hän se, jolle äidin olisi siitä lasku suoritettavana, että oli hänet
semmoisena maailmaan tuottanut, ettei käynyt edes isää hänelle
osoittaminen, ja sen lisäksi vielä sillä tavalla hänet hyljännyt.

Mutta nyt se asia näyttikin ihan päinvastaiselta! Hänen äitinsä ynnä
hänen kaikkinielevä kauppansa oli se pohjaton kita, joka säälimättä,
oikeuteensa nojaten, koko hänen elämänsä onnen ahmi.

Hän alkoi jo varsin tuskastua elämäänsä!

Samalla aikaa hehkui ja kyti hiljainen kapinallisuuden tuli hänessä,
vaikka se, kun hän rehellisesti työskenteli totuuden perille
päästäkseen, kestikin kotvan aikaa, ennen kuin se ilmoille leimahti.

Pitäisikö hänen sallia, että Sillakin samaan kitaan hinattaisiin?

Vastaus leimahti heti selvänä esiin, niin että liekit sekä loistivat
että liipoivat: --

Ei, niin kauan kuin oli repalekaan jäljellä siitä, jota Nikolaiksi
nimitettiin!

Ja mitä hänen äitiinsä tuli, että hän, Nikolai, kentiesi olisi ollut
syypää hänen onnettomuuteensa... Eikö hän sitten olisi saanut pitää
puoliansa; pitikö hänen vaan olla syljettävänä ja poljettavana, niin
kuin nyt taas oli käymäisillään? Hänen äitinsä, suuri ja karkea, niin
kuin hän oli, tulisi tuolla kaupallaan vaan istumaan kuolijaaksi
heidät, sekä hänet että Sillan... Heillä ei olisi edes lupaa eikä
oikeutta valittaakaan!

Mutta sitäpä ei nyt sentään suvaittaisi!

Hän oli Wejergangia kurittanut, ja nyt hän vaan katui, ettei ollut
sitä tuntuvammin tehnyt. Kun hän oli kerran maailmaan joutunut,
tahtoi hän myös ihminen olla -- vaikkapa sitten jäljestäpäin häneltä
pään veisivät! Eikä tuon lamaantuvan kaupan kannattamiseksi enää
killinkiäkään hänen läkkilaatikostaan ripoisi! Jos äiti joskus
maailmassa tulisi muuten ravinnon ja holhouksen puutteesen, niin
suotaisiin hänelle kyllä sija hänen omassa majassaan; mutta ettäkö
hän saisi estää häntä saamasta omaa majaa, -- ei, kiitoksia!

Hänestä oli sukeunut toisellainen mies, sitten kun viimeinkin oli
tästä selville päässyt: niin, häntä nimitettiin Nikolaiksi, ja hän
oli Ellingsenin matamin mestarisälli!



XII.


Talvi oli kulumassa.

Oli Helmikuun alkupuoli ja markkinat. Kaduilla vilisi ihmisiä, ja
leudolla ilmalla oli lumi kulkevain jaloissa tuhkajauhon kaltaiseksi
muuttunut.

Kirjava rivi markkinakojuja ulottui torilta torille. Torvet
räikkyivät, ilvehtijät huusivat, arpapeli kävi kulkuaan, huutajat
ulvoivat, soiton törähdykset hyökyaaltoina ilmassa rämisivät -- ja
kaiken tämän lisäksi ympäri kaupunkia juhlailuja, tanssia ja iloa
myöhäiseen yöhön saakka!

Soiton ja metelin humu kuului etäälle tehtaan seuduille saakka...
Iltasilla loisti kaupunki erityisesti lisätyssä valossaan.

Koko ilma tuntui oikein hurmaavalta -- ja moni kärsimättömästi
ikävöivä sielu, jota ankarasti silmällä pidettiin, kuljeksi siellä
ylempänä sillä aikaa, kun yllin kyllin irtonaista joukkoa sieltä
alaspäin virtaili.

Vuosi vuodelta tiesi huhu aina enemmän kertoa noista suurista
markkinatansseista, torvisoitosta, puutarhain värillisistä lyhdyistä
ja keikaripohatoista, jotka suunavauksista huolta pitivät. Se kiusasi
ja vietteli...

Jo toisena markkinapäivänä tuli Kristofa, intoa täynnänsä, ja hänellä
oli pääsymaksu sekä itseänsä että Gundaa ja Sillaa varten -- rahaa
sekä pääsylippuun että makeisiin! -- kaikille kolmelle!

Hän tekeytyi sangen salaperäiseksi... laverteli koko ajan eräästä
henkilöstä, jota ei hän -- ei milloinkaan! -- uskaltaisi ilmaista.

Silla ei ollut vielä koskaan missään sellaisessa ollut, oli
korkeintaan seisonut ulkopuolella niitten hartaitten mielittelijäin
joukossa, joitten täytyi tyytyä vaan katselemaan noita värillisiä
lyhtyjä ja kuuntelemaan soittoa. Nyt oli viimein hänellekin tilaisuus
tullut.

Oi! -- kunpa vaan uskaltaisi!...

Hän oli koko aamupäivän levoton ja kaksi punaista pyöreätä täplää
poskillaan.

Päivällisaikana tuli hänen äitinsä väsyneenä ja hengästyneenä
alhaalta kaupungista.

Hänen oli täytynyt Antonisenille luvata markkinaviikon seistä
leivospöydän ääressä torilla ja olla avullisena myynnissä! --
Kyllä ne olivat kalliita rahoja, joita täytyi ansaita tuollaisessa
hälinässä ja melussa; mutta hän täyttäisi sentään velvollisuutensa!
-- ei ollut hänellä tapana uupua, kun killinkikään oli ansaittavana!
Koju suljettaisiin ja leivokset korjattaisiin vasta kahdeltatoista
yöllä, niin että hänen täytyisi nyt pariksi yöksi sinne alhaalle
jäädä...

Sillan korvat alkoivat soida ja suhista; -- näytti siltä, kuin
olisivat ovet itsellään hänen eteensä auenneet! Nyt saattaisi hän,
jos haluttaisi...

Jo rupesi melkein peloittamaan...

Juuri kun hän iltapäivällä, kori käsivarressaan, meni kadun poikitse,
astui Wejergang yhtäkkiä ihan läheltä hänen ohitsensa.

Silla oli vähällä säikähdyksestä parahtaa. Hän oli siis jo
palannut!...

Ei hän uskaltanut vilkaistakaan ylöspäin, uskoi vaan punastuvansa ja
tunsi ohitse mennessään, että Wejergang hymyili ja terävästi häntä
tirkistelijä sitten nyykäytti päätään.

Hän tunsi hienon sikarin hajua ja luuli huomanneensa, että hänen
vaatteensa ikään kuin narisivat hänen liikkuessaan, joka kaikki hyvin
liittyi siihen, millaisiksi hän Kristofan kummallisten kertomusten
mukaan oli hienot herrat kuvaillut...

Se oli hän, joka pääsyliput heille oli antanut, siitä hän oli nyt
ihka varma!

Hänen sydämensä löi ja hypähteli, ja ihan täyteen se jo tuli
kaikenmoisia tuumia ja aikomuksia sekä sinne että tänne päin...

Kotiin hän tuli niin hajamielisenä, että Holmannin matamin täytyi
vihdoinkin kysyä, oliko hän jo kokonaan tauonnut järkeänsä
viljelemästä.

Hän luikahti seisomaan ja tirkistelemään pesukaapin ylitse
kuvastimeen...

Hänen silmänsä, olivatko ne noin hirveän mustat?... Pisamia tuossa
kyllä oli. Oli tosin keinoja pisamia vastaan... mutta noin paljolle
kuin niitä näytti olevan, mitäpä niille nyt voi... Vanha kuvastimen
lasi oli niin täynnä pilkkuja ja koloja elohopeassa!...

Holmannin matami näki ihmeekseen Sillan seisovan ja hankaavan ja
henkivän ja puhdistavan kuvastinta. Uusi into oli kait tyttären
sydämessä herännyt!

       *       *       *       *       *

Kolmannen markkinapäivän iltana astuskeli Nikolai lyhtyjen valossa
ylös tehtaalle päin. Hän oli pitänyt omia markkinajuhliansa,
ostanut neuloma-arkkusen, jolla aikoi odottamatta Sillaa ilahduttaa
-- kuvastinkin oli siinä kannessa -- ja iltapäivällä hän oli sen
kiskoittanut ja vielä hienon lukunkin siihen sovittanut.

Tottapa onnistuisi jollakin keinolla häntä tavata ja näyttää se
hänelle; -- niin helposti se aukesi ja sulkeutui kuin rasvattu, ja
säntilleen kävi lukkokin!...

Ja sakset ja neulasäiliön hän oli sinne sisään pannut. Itse saisi
Silla avaimen talteensa, mutta arkkusen ottaisi hän säilyttääkseen.

Nenäliinaan hän oli sen käärinyt ja pannut vielä kaksi leivosta
päällepäin, niin että tarvitsisi olla viisasta älykkäämpi, joka
saattaisi keksiä, että se olisi mikään muu kuin työkalu-mytty, jota
hän kanniskeli!...

Hän meni varsin lähelle äitinsä akkunaa, josta valo toisti, ja koki
tirkistellä, olisiko Silla kentiesi sattumalta siellä myymäpöydän
ääressä, ja kuljeskeli sitten huoletonna ympäriinsä ylös ja alas
katuja pitkin.

Täällä oli niin ihmetyttävän tyhjää, tuskin ihmistä näkyvissä tänä
iltana!...

Ja -- kuinka tarkasti hän tirkistelikään portin ja aidan raoista --
ei ollut hänessä miestä keksimään valoa Holmannin matamin asunnossa!

Kun hän oli kaikki keinonsa koitellut, asettui hän sitten
kokonaiseksi pitkäksi tunniksi vartioimaan siihen, missä tiet yhteen
kävivät ja siitä jatkuivat karjakartanoon.

Mutta tänä iltana ei ollut onnea pahaakaan, -- siinä hän sai kävellä
neuloma-arkkuineen!

Koko katu oli pimeä, paitsi vähäistä alaa lyhtypatsaan ympärillä.

Siellä meni joku... se oli hän!

Nikolai kiirehti.

Ei; se oli vaan tuo Jakobine, jonka kanssa Silla suvella niin usein
kuljeksi!

Eipä missään tapauksessa olisi haitaksi, jos kysyisi häneltä.

"Eiköhän Holmannin matami liene kotona tänä iltana?" kysyi hän
tervehtien.

"Ei; hän istuu markkinoilla myymässä."

Nikolai tuli oikein iloiseksi tuosta hauskasta uutimesta; -- hän
saattaisi siis huoletta mennä majaan ja tavata Sillaa!

"... Ja kun kissa on poissa, hyppivät hiiret pöydällä!" jatkoi
Jakobine. -- Että sepänsälli siellä Sillaa vaaniskeli, se oli nyt
yleensä tunnettu asia, ja Jakobinen suuttumus siitä, että hänen
kolme ystävätärtänsä oli saanut pääsöliput, eikä hän, puhkesi nyt
ilkikuriseksi pilaksi: -- "Ja Silla on myöskin mennyt kävelyretkelle
kaupunkiin," sanoi hän.

"Sillako?"

"Miks'ei? Istuuhan Holmannin matami pakkasessa ja polkee ja
tömiskelee jalkojaan tuolla alhaalla kojussa; miks'eikäs tytär tekisi
samoin markkinatansseissa?" -- Jakobinen täytyi nyt sukkeluuksiakin
tavoitella.

"... Varsinkin kun hänellä luultavasti on semmoinen, joka tahtoo sekä
hänen kanssaan tanssia että suorittaa kulut!" singahutti hän vielä
Nikolaille, joka seisoi siinä ihan ällistyneenä.

"Kuka sinulle sellaisia valheita on ladellut, tyttö hupakko?"

"Jos minä valehtelen, niin tekee Kristofa samoin! -- Ja että Silla
meni alaspäin hänen ja Gundan seurassa pari tuntia sitten, sen minä
näin itse omin silmin... Ja hänellä, jota minä tarkoitan, on kyllä
varaa laittaa markkinahuvia sekä kolmelle että kuudelle... Mutta
ehkäpä he menivätkin raamatunselitykseen!" lisäsi hän ja vilkutti
toista silmäänsä.

"Mitä sinä lavertelet? Punnitse tarkoin sanasi!" huudahti Nikolai
kiivaasti.

"Oh-hoh" nauroi hän; "etpä tosiaankaan ole niin vieras hänelle --
olettepa melkein sukulaisia... Ja suurellisiapa sitä ollaankin! --
sen saimme kyllä silloin suvella äidiltäsi kuulla, kun hän sai hänen
maksamaan sen hienon mustan hameen, eivätkä he enää tahtoneet ta'ata
hänelle neulomatarpeita kaupaksi"...

Nikolai oli kylliksi kuullut. Hänen äitinsä oli hänestä melkein
verenkin imenyt... ja sitten -- kuitenkin hänet pettänyt!

Tästä hetkestä ruveten hän alkoi katsella häntä välinpitämättömyyden
kylmässä valossa.

Ei hän ollut koskaan hänelle mikään äiti ollutkaan -- ei milloinkaan
hänestä rahtuakaan välittänyt!... Mitä hän oli äidin hellyyttä
tuntenut ja siitä ajatellut, se oli vaan pelkkää luulottelua ollut!

Ei hän tiennyt, oliko itse tullut ajatelleeksi tuota nimeä, vai
Jakobineko sen olisi maininnut, mutta se soi hänen korvissaan kuin
tyhjä alasin vasaran alla hänen kiirehtiessään alaspäin:

"Ludvig Wejergang!"

Äidin hän oli ryöstänyt häneltä jo hänen varhaisimmassa
lapsuudessaan... riistäisikö hän nyt vielä Sillankin?

Asia rupesi jo viimein hänestä tuntumaan mahdottomalta, ja hän
hiljensi vauhtiansa.

Tuo Jakobine oli aina ollut niin täynnä juttuja ja valheita!
Puhe Sillasta oli vaan pelkkää juorua ja hölynpölyä!... Että nuo
kolme tyttöä olivat lähteneet kävelyretkelle vähäsen markkinoita
katsellakseen, siinä nyt ei sentään niin mitään moitittavaa ollut!
-- ja sitten luulotteli tuo suulas Jakobine, jota he eivät seuraansa
huolineet, että he olisivat kaikin kolmisin markkinatansseissa!

Hi-hi-hi! Kait se oli Silla, joka sen oli keksinyt! -- Kyllä hän
kertoisi vielä Sillalle sen oikein oivaltaneensa heti samassa, kun
Jakobine sitä hänelle juorusi!

Hän pudisti päätänsä; hetkisen aikaa hän tunsi olevansa niin
sanomattoman rauhallisella tuulella, ja sitten hänen ajatuksensa
jälleen katkerina äitiin palautuivat. Mutta -- eipä saattaisi olla
haitaksi, jos menisi sinne ja vähäsen kurkistelisi ympärilleen; --
lienevät piankin pistäytyneet ulkopuolelle soittoa kuuntelemaan! --

Patarummut jymisyttivät ulkona huvipaikalla iloa ilmoille pitkäin
matkain päähän. Viereisessä eläintarhassa räikkyi korvia särkevä
vaskitorvi ja ulkopuolella seisoi kansaa katu mustana.

Ei ollut helppoa arvata, minkä tähden se häneen sillä tavalla
vaikutti; mutta sangen levottomaksi hän tuli jälleen.

Valaistulla portilla levittivät lekkuvat lyhtyrivit ja muut
tulitusneuvot epävakaista valoansa rankassa, tuulisessa ilta-ilmassa;
niitä näytti himmentyvän ja sammuvan milloin puoli riviä, milloin
kokonainen, ja leiskahtavan jälleen ja luovan lisääntyvää valoansa
hangelle ja ihmisjoukkoon, jota taukoomatta sisään virtaili.

Täällä pääsi liikkumaan ainoastaan askel askeleelta; mutta vitkalleen
eteenpäin pujotellessaan hän katseli ympärilleen ja urkki silmillään.
Tunteakseen sen olennon, jota hän vaaniskeli, tarvitsi hänen nähdä
vaan vilahdukselta.

Ei ollut häntä ainakaan noitten joukossa, jotka tuolla ulkona
seisoskelivat!...

Oli melkein ikävätä nyt, kun kerran oli toivonut häntä tapaavansa!

Hän alkoi jo tuumia kääntyvänsä ylöspäin markkinakojuille etsiäkseen
häntä sieltä, ja hänen silmäyksensä liitelivät nyt vaan huolettomasti
sinne ja tänne.

Tuo?... tuo, joka noin nauroi ja punotti tuolla puutarhan puolella,
jolla oli pyöreä hattu ja sieppuranpätkä kaulassa ohuen nutun päälle
-- se ei ollut kukaan muu kuin Gunda!...

Hän pidätteli hengitystään ikään kuin varroten heti samaa tietä
näkevänsä muitakin jossakin tuolla pyörteessä lamppujen välillä!

"Onko teillä pääsylippua? -- Puutarhaanko vai tanssihuoneesen?"
kysyttiin portilla.

Nikolai olisi mieluummin ottanut pääsyliput kumpaankin, mutta ne
killingit, mitä hänellä oli mukanansa, riittivät vaan puutarhaan. --

Lamppurivit loistivat kahden puolen lumeen luotuja polkuja aina
täyteen ahdetun ravintolan edustalle saakka, ja sen toisen kerroksen
akkunasta kaikui naisen kirkuva sopraano-ääni, jota silloin tällöin
raivoisat kättentaputukset säestivät!

Tuonnempana puutarhassa valaistun katoksen alla kiehtoi täyteen
ahdettu hoijakka ympäriinsä korvia pistelevän soiton räikkyessä.

Molemmilla puolin kuhisi, ainakin sivultapäin katsellen, varsin
erilaatuista ja sekalaista markkinakansaa.

Hän etsi puutarhan läpikotaisin; mutta noilla pimeimmillä
poluilla pääkäytäväin ulkopuolella liikkui vaan joitakuita
ympäriinsä kuljeksivia, paleltuvia olentoja, jotka näkyivät siellä
mielitteleväisinä kiertelevän kuin koi kynttilän ympärillä...

Tuonne alista rakennusta kohden, mistä soiton säveleitä kuului, sinne
pyrkivät kaikki ihmiset ja seisoivat siellä tiheissä joukoissa, --
sillä siellä parhaallaan tanssittiin.

Tuntui kuin olisi kaikki veri kerrassaan pysähtynyt hänen suonissaan,
ja hän läheni hitaasti ja verkalleen, tuskasta harmaana...

Kauan hän seisoi ulkopuolella ja tirkisteli suuriin, valoisiin
akkunoihin. Himmeitä varjoja liikkui akkunaverhojen takana -- päitä
ja niskoja meni myötäänsä, ja toisia tuli aina sijaan.

Tuolla... tuolla, missä verho oli vähän syrjään siirrettynä, hän näki
taaskin tuon keropäisen Gundan. Niin lähellä oli hänen niskansa,
että Nikolaita melkein halutti painaa suunsa akkunaruutuun ja huutaa
hänelle: "missä Silla on?"

Hän tunsi lattian notkumisen ja torvisoitonkin kaksinkertaisen
voimakkaana sinne, missä hän seisoi; tuntui kuin koko
tanssijaisjoukko olisi tullut hänen päähänsä elämöimään!

Tuolla tulivat luisut olkapäät ja yläpuoli päällysnutulla verhottua
selkää -- ja sauva, joka taskusta pistäytyi esiin... ja hiukkanen
hienoa hatunröytää...

Se poltti sikaaria ja kumartui alaspäin, juuri kuin jutellakseen...

Kenen kanssa?... Kenen kanssa?

Sillä se oli Ludvig Wejergangin, tuo kaitainen, suora selkä, joka
ylpeydeltään näytti voivan taipua ainoastaan alimmaisesta kohdastaan,
lantioista!

Nyt se poistui, varmaankin tanssimaan!...

Se pieni kohta akkunaruutua, josta verho oli syrjään siirrettynä, oli
paksusta hiestä himmeänä. Ainoastaan silloin, kun joku raskas pisara
valui alas sisäpuolella hikistä ruutua myöten, voi sen jälkeistä
juovaa pitkin saada nähtäviinsä jonkun osan siellä sisällä liikkuvain
vilahduksista...

Tuolta palasi Wejergangin varjo sauvoineen ja hattuineen paikallensa
jälleen... ja alempana näkyi naisen pään vinot muodonpiirteet, jotka
vilkkaasti liikkuivat.

Taaskin katosi varjo sauvoineen, ja Nikolai varustautui uudestaan
sitä etsiäkseen.

Juuri nyt jätti viruva vesipisara kirkkaan juovan jälkeensä, ja
siitä hän seuraavassa silmänräpäyksessä vilahdukselta näki tanssivan
olennon, -- ainoastaan kumartuneen pään ja puoleksi varjotut kasvot...

Hän oli nähnyt kylliksi... enemmän kuin sadan kynttiläruunun valossa!

Ja heti sen jälkeen oli Nikolai myöskin tuossa ihmistulvassa, jota
ovesta sisään virtaili.

Ovi aukeni ja sulkeutui taukoomatta pyrkiväin edessä, jotka antoivat
pääsylippunsa ja joiden hikoilevat, punaiset naamat katsojan silmäin
eteen yhteensä muodostivat harmaasen höyryyn puoleksi verhotun,
sangen kirjavan sekasotkun.

Aina toisinaan ryntäsi sieltä ulos joku yksityinen pari ja riensi
suureen ravintolahuoneukseen.

Hän ei ollut kuulevinansakaan pistopuheita eikä haukkumasanoja.

"No, siinä! No, siinä!" kuului siellä tunkeutuvain joukossa.

Nikolai kaivautui vaan ovea kohden... Sinne kun pääsisi!

"Pääsylippu?"

Nikolai ei vastannut.

"Pääsylippu, mies?... Pääsylippu?"

Nikolai tunkeutui vaan siitä huolimatta rohkein askelin ovea
lähemmäksi.

Poliisimies jo aikoi jotakin; mutta hän huomasi Nikolain kasvoissa
jotain semmoista, joka saattoi hänen heti alallensa pysähtymään. Tuo
lähestynyt, sanaton käsityöläissälli näytti semmoiselta kuin olisi
ollut valmis lyömään!...

Ovi jatkoi herkeämättä liikettään edes ja takaisin, auki ja kiinni,
niin kuin ennenkin, ja poliisimies samoin kuin pääsylippujen
kokoojakin olivat tavallaan leppyneet tuolle väsymättömälle
seisojalle; näyttihän melkein siltä, kuin hän olisi ollut varsin
tavallisilla asioillaan, mytty kädessänsä; -- mutta silloin Nikolai
yht'äkkiä röyhisti sepän-olkapäänsä ja rynnisti hurjasti ovea kohden.

Lippujen kokooja asetti turhaan ruumiinsa esteeksi -- kätensä olivat
lippuja täynnä.

Oven avautuessa oli Nikolai nähnyt Sillan tulevan punaisena,
hymyilevänä ja tanssimisesta väsyneenä ovea kohden Ludvig Wejergangin
kanssa; hattu kallelleen otsalle painettuna ja lornetti toisen silmän
edessä, myhäili viimeksi mainittu niin kopean kevytmielisesti, juuri
kuin hänen kaltaisensa mies olisi vaan tavallisilla toimillaan
silloinkin, kun syöksee nuoren tytön turmioon!...

Ovella oli noussut melua ja hälinätä.

"Ulos, mies! Ulos, mies!"

Huutoa kuului viimein kaikkialla salissakin. Se oli jonkunlainen
välinäytös, jonka aikana yleisö nousi seisomaan sekä pöydille että
lavitsoille yrittäen jotakin nähdä.

Nikolai olisi suorapäätä ja häikäilemättä tahtonut tunkeutua saliin,
jos ei vartija olisi asettunut ovella eteen ja poliisimiehen kanssa
ponnistuksensa yhdistettyään saanut raastaneeksi ulos tuota tanakkaa,
huimapäistä sepänsälliä.

Hänen ainoana toivonaan, melkein välinpitämättömän sävyisesti
suodessaan itseänsä viedä ulos puoleksi pimeään talvi-ilmaan, oli se,
että saisi olla tarpeeksi lähellä, voidakseen ovesta ulostulijoita
silmällä pitää. Raivoansa pidätellen tunsi hän sentään pikemmin
voivansa panna henkensä alttiiksi kuin nyt jättää puutarhan, jos
häntä vielä etemmäksi raastamaan ruvettaisiin!

Soitto taukosi. Hiestyneinä ja hengästyneinä virtasi ihmisiä
joukottain tanssin välillä ulos.

... Tuolla tuli Wejergang -- ja Silla hämillään ja hieman
vastahakoisesti hänen kanssansa. Mentiin ylös ravintolahuonetta
kohden.

Äkkinäisellä nykäyksellä riuhtaisi Nikolai itsensä irralleen ja
syöksyi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeydestä suoraan heidän
keskellensä.

Sillalta pääsi kauhistuksen parahdus; mutta Nikolai loi häneen vaan
pikaisen silmäyksen ja lennätti hänet taaksensa -- ja seisoi niin
silmä silmää vastaan Wejergangin edessä!

Tuo nuori jalopeura muutti karvaansa ja peräytyi askeleen takaperin,
keksittyään edessänsä tämän hurjistuneen, vihaa hehkuvan näyn; --
mutta tunnettuaan siinä vanhan kouluaikaisen vihollisensa, käyristi
hän ivallisesti huuliansa.

Juuri _tämä_ naaman-ilve se oli, joka kiihotti Nikolaita ryntäämään
häneen käsiksi, jonka tähden Wejergang taas puolestaan huusi:

"Sinä häpeemätön lurjus!"

Samassa löi hän herrassauvallaan Nikolaita vasten kasvoja, niin että
sauva poikki rätkähti.

"Auttakaa!... Auttakaa!... Poliisi!"

Nikolai oli jo iskenyt kouransa Wejergangin nutun rintapieluksiin,
niin että napit irti pirahtelivat, ennen kuin poliisit hänen
ympäröivät.

Nuori tyttö pyrähteli siinä ihan houkkapäisenä heidän keskellänsä.

Yleisöä keräytyi yhä enemmän ja tiheämpään heidän ympärillensä...

Siinä oli markkinatappelu, parhaimpia laatuansa; -- ja sitten tuo
pitkä, mustanhiiveinen tyttö vielä päällisiksi!

"... Aika verikoira sepänsälliksi!... Putkaan tuommoiset!" -- änkytti
Wejergang kiukustuneena, kun tunsi taaskin turvallisena olevansa.
"Siellä saat toistaiseksi tekojasi miettiä!... Ei sinua täällä
ensinkään kaivata, ystäväni!" lisäsi hän vielä ilkeästi ivaillen.
"Tuolla mustasilmäisellä tytöllä on kyllä hauskaa markkinoilla ilman
sinuakin!"

Tuskin olivat ne sanat päässeet hänen suustaan, ennen kuin Nikolai
riuhtaisi irti itsensä. Hän heilutti myttyä neuloma-arkkuineen niin
hurjasti, ettei kukaan uskaltanut häntä lähestyä, lensi sitten kuin
salama Wejergangin kimppuun ja huusi hampaitaan kiristellen:

"Sitä olet viimeisen kerran elämässäsi sanonut!"

Toinen käsi hapuili Wejergangin rintopieltä, ja toinen antoi hänelle
tärähdyksen arkkusen koko painolla niin että hän hoipertui hangelle
nurin niskoin!

Hän ei noussut enää... ei jäsentänsäkään järkähdyttänyt...

Siinä nousi huutoa ja hälinätä yleisön kesken.

Muutamat huusivat murhaa, toiset lääkäriä...

Ja kaiken tämän lisäksi soiton räminätä kolmelta suunnalta.

Joku korkeampi poliisimies koki mieliä rauhoitella, ja varovaisin
käsin kannettiin tunnoton pois, pantiin rekeen ja vietiin
sairashuoneesen.

Yleisön koko kiihtynyt viha kääntyi nyt pahantekijään, jota myöskin
pois vietiin, suuri lauma saattoväkeä jäljessään.

Varmuuden vuoksi pantiin hänelle portilla raudat sekä käsiin että
jalkoihin, jota tapausta näkemään suuri joukko kansaa kadunkin
puolelta tunkeili.

Mutta kun sitten piti ruvettaman häntä rekeen raastamaan, heittäytyi
tyttö hänen päällensä ja riippui hänessä niin lujasti, että
mahdottomaksi kävi häntä irtautumaan saada. Katupoikain iloksi ja
riemuksi hän pysyi siinä kiinni ja huusi vielä silloinkin, kun he jo
olivat Nikolain pystyyn nostaneet.

Poliisit eivät kyenneet paikalta poistumaan, vaikka he tyttöä kuinka
olisivat repineet ja raastaneet... jo ratkesi hameenvyötärökin!

Pojat hoilasivat.

... "Repikää! -- Raastakaa! -- Riistäkää vaatteenikin!"...

"Siksi on meillä sentään hiukkanen järkeä, houkka tyttö!" virkahti
yksi poliiseista.

... "Ette saa viedä häntä!... Ette saa viedä!"...

Hän kiikkui ja vääntelehti hänen käsiraudoissaan.

"Se tapahtui minun tähteni!... Etkös voi sitä sanoa heille,
Nikolai!" huusi hän vihlovalla äänellä -- ja poliisit käyttivät
tätä silmänräpäystä hyväkseen ja saivat hänen kätensä vihdoinkin
heltiämään.

Reki luisti eteenpäin, ja Silla juoksi huivitonna jäljessä,
poikajoukko kintereillään.

Hän näki poliisi-vahtikonttoorin avautuvan Nikolaille, eikä hän
kuitenkaan ennättänyt hänen luoksensa eikä päässyt sitä estämään...
hän kierteli siinä vaan tunnin toisensa jälkeen ulkopuolella,
poliisimiesten kerta kerran perästä kehoitellessa, että hänen olisi
kotiin lähteminen.

Kun hän sitten vihdoin viimeinkin epätoivoisena lähti astumaan
ylöspäin, pysähteli hän myötäänsä; mutta ennätettyään sillalle, jäi
hän sinne tuokioksi seisomaan...

Vesi pauhasi siellä alhaalla pimeässä niin kummallisesti... Tuntui
siltä, kuin hän olisi jollakin tavalla ollut sinne kuuluva!...

-- Hän meni kotiin yön jouduttua ja tunsi aina himmeänä mielessään,
mitä tapahtunut oli, sekä vääntelehti sanomattomissa tuskissa
ajatellessaan, mitä Nikolain teosta seuraukseksi tulisi.

Silloin ja tällöin pääsi häneltä tuskallinen huokaus...

Ei hän voinut päästä näkemästä käsirautoja, ja mielenhäiriössään hän
tunsi vielä kylmät raudat käsissään, -- kunnes viimeinkin hänelle
selvisi tuo vihlova huomio, miten kurjasti hän oli Nikolaita kohtaan
käyttäytynyt!... Hänen mielestään täytyisi Nikolain syljeksiä häntä!

Hän makasi ja tirkisteli kuin näyssä itseänsä... miten oli
kuljeksinut eikä ajatellut mitään muuta eikä huolinut mistään
muusta kuin omasta huvistansa, kun sitä vastaan Nikolai, hänen oma
seppäpoikansa -- jolla oli niin voimakkaat kädet ja rehelliset
silmät ja joka nyt istui vankilan telkien takana! -- puuhasi ja
kokosi ja säästi ja piti huolta heistä molemmista, -- että he sitten
saattaisivat yhteen käydä!

Ja että Nikolai oli täynnä levottomuutta ja tuskaa ollut hänen
tähtensä, senkin hän nyt käsitti, -- kerrassaan se nyt selvisi, --
ikään kuin suomukset hänen silmistään olisivat pudonneet...

Kunpa Nikolai vielä vaan hänestä pitäisi!... Niin lempeästi ja
hyväntahtoisesti, että hän itkuun ratkesi vielä nytkin sitä
ajatellessaan, oli hän sanonut: "Mene kotiisi, Silla!" -- kaksi
kertaa...

Jos hän olisi tietänyt ja ymmärtänyt, miltä tuntuu pitää jostakusta,
ennen kuin juuri nyt -- nyt, kun se jo kentiesi oli liian
myöhäistä!...

Tämä ajatus tuotti hänelle taaskin uutta tuskaa, ja kauheita näkyjä
ilmestyi hänen silmäinsä eteen... Wejergang nurin hoipertumassa ja
pitkällään hangella... lopuksi Nikolain kädet rautoineen tehtaan
vesiputouksesta ylöspäin kurkottelemassa!

-- Hän vääntelehti unetonna aamuun saakka ja aina samat kuvat
edessään... Käsiraudat koskessa... ja sitten Wejergangin, joka iskun
saatuaan hoiperteli ja kaatui... ja sitten nuo kaikki uudestaan...
yhä uudestaan...

Hän istui sitten kotona koko päivän iltahämärään saakka.

Levottomuus ajoi häntä sitten alaspäin poliisikammaria kohden.

Siellä olivat jo tulet sytytetyt käytäviin, ja paljo siellä oli ovia,
joista miehiä virkanutuissaan ja miehiä, jolla oli kova kiire, kulki
ulos ja sisään. Ulos vievillä portailla istui ja seisoskeli muutamia
ihmisiä vartoilemassa...

Hänellä ei ollut rohkeutta kysyä.

Hän käveli lepäämättä sakeassa lumituiskussa kauvan edes ja takaisin
rakennuksen ympärillä.

Viimein alkoi tuntua siltä, että hänen täytyisi yrittää sisälle;
ja jonkunlaisessa mielentilassa, joka hänet saattoi tunnottomaksi
ympäristöänsä kohtaan, joutui hän lumisena ja valkoisena seisomaan
portille, josta arestihuoneisiin mentiin.

Kun se viimeinkin avattiin, yritti hän astua sisäpuolelle.

"Mitä sinä tahdot?"

"Kuulla jotain Nikolaista!"

"Nikolaistako? -- Kuka se Nikolai on?"

"Joka yöllä tänne tuotiin!"

"Oletkos hupsu, tyttö?... Murhamiehestäkö? -- Oletko sinä hänen
sisarensa?"

"En!"

"Se on _hyvä,_ se, -- sillä kelvottomalla konnalla ei ole enää
pitkältä jäljeltä;" -- hän viippasi tärkeän näköisenä kädellään
poikittain kaulaansa. -- "Se on kuollut, joka oli hänen käsiinsä
joutunut, -- tänään päivällä, ja murhaaja istuu nyt vartioituna
raudoissa lukkujen takana!"

Ei Silla sitä ensinkään havainnut, miten se kävi, että portti jälleen
sulkeutui hänen jälkeensä...

Eikä hän huomannut sitäkään, että lunta valui niin paksulta
hiljalleen alas lyhtyjen valossa... ei tiennyt sitäkään, miten hän
pitkin lumista tietä oli joutunut sillalle jälleen.

Siellä piti hänen oleman...

Siellä alhaalla istui Nikolai, raudat käsissään, ja kurkotteli niitä
ylöspäin -- ja huusi... huusi häntä!

-- Seuraavana aamuna nähtiin hameenhelmaa pistäyvän esiin lumihyyhmän
seasta tehtaan sulussa. Korkealta sillalta hypätessä oli pää
musertunut jäänreunaa vastaan.

       *       *       *       *       *

Oli todistettu, että nuoren Wejergangin kuolema oli seurauksena siitä
lyönnistä, jonka hän Nikolailta oli saanut ja joka oli aivoihin
saakka koskenut.

Eikä tätä asiata voinut lieventää Nikolain käytöskään oikeuden
edessä. Hän seisoi siinä, sydän täynnä lohduttamatonta surua Sillan
kuolemasta, ja vastasi, että vaikka Wejergangilla olisi seitsemän
henkeä ollut, olisi hän ne kaikki sittenkin riistänyt!

Kun kysyttiin hänen vanhempiansa, väitti hän ensin, ettei hän ole
niitä milloinkaan tuntenut; mutta kun lähemmältä tutkittiin hänen
elämätänsä, lausui hän viimein, katkeralla äänellä, osottaen erästä
karkearakenteista naista, joka istui ja itki tuonnempana rahilla:

"Barbro on hänen nimensä... mutta se, joka turmeli minun onneni tässä
maailmassa, sai sekä rakkauden että äidinmaidon!"

Barbro vaikeroitsi.

Entäs isä? -- Se saattoi koko kaupunki olla, se! -- Hän loi katseensa
ympärilleen oikeuden jäseniin.

Se oli vastaus, joka täydellisesti vakaannutti sen mielipiteen, mikä
jo alusta alkaen oli yleisöllä ollutkin tästä huomiota herättävästä,
ilkeästä rikosjutusta -- että tässä oli oikeuden edessä julkea,
kaupunkielämän mudassa jo aikaiseen paatunut pahantekijänluonne.

Poliisilla itsellä oli tämä henkilö jotenkin tuoreessa muistissa
hänen rajun käytöksensä ja muiden epäiltävien seikkojen tähden siltä
ajalta, jolloin hän oli varkaudesta syytettynä ollut. Ja hänen
entisestä elämästään, joka tarkasti tutkittiin, kävi selville, että
hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan oli osoittanut vaarallisia
taipumuksia, niin että jo oli kysymykseen tullut, eikö hän olisi
ollut pantava siveellisesti turmeltuneitten lasten kasvatuslaitokseen.

Hänen oppiajaltaan Hägbergin pajassa saatettiin myöskin ilmaista
usein tapahtuneita seikkoja, jotka osottivat, että hänellä oli
tappeluihin ja väkivaltaisuuksiin taipuvainen luonne.

Eikä sitten vielä ollut pitkää aikaa kulunut, vaan vielä edellisenä
vuonna hän oli uhannut -- niin kuin todistajat asian käsittivät
-- lyödä Olavin hengettömäksi; samoin oli myös selvityksistä
oikeuden edessä nähty, että hän puheenalaisena iltana oli seurannut
vainajata ja juuri vähää ennen tekoansa ilmaissut murhanaikomuksensa
uhkauksellaan: "sitä olet viimeisen kerran elämässäsi sanonut!"

Lieventäväksi asianhaaraksi oli kieltämättä se katsottava, että
siinä yhtenä aiheena oli myöskin rakkausseikka, ja että työ oli
luultavasti tapahtunut mustasukkaisuudesta. Toiselta puolen oli sekin
todistettua, että siinä saattoi syynä olla myös vanha viha, joka jo
lapsuuden aikoina oli ilmi puhjennut.

Tuomioksi tuli pakkotyötä elinkaudeksi!

       *       *       *       *       *

Alhaalla vallihaudassa kesti maaliinampumista; laukaus paukahti
toisensa jälkeen... Tuonnempana joukko sotamiehiä harjoitteli
temppujansa, ja aina toisinaan kajahtelivat torvensoitolla annetut
merkit tyynessä aamupäivän ilmassa...

Vartijain kaitsemana vietiin pientä vankijoukkoa, niin että
raudat joka askeleella helähtelivät, työstä pitkin vallin viertä
linnoituksen sisimpään pihaan päin.

Erään muurissa olevan kolon kohdalla hiljensi viimeinen vangeista
vähäsen kulkuansa. Hän silmäili kauan halkeamata.

Vuono välkkyi sinervänä tuolla alapuolella ja siellä monia valkeita
purjeita sekä höyrylaivoja, tupruttaen paksua savua, joka sitten
niiden jäljessä painui alas vedenpintaa kohden...

Hän henkäsi syvään, sieraimensa laventuivat, ja leveille kasvoille
kuvastui valtaava mielenliikutus.

Muut olivat jo ennättäneet viisi tahi kuusi askelta edellepäin, ja
vanginvartija kiirehti äkäisenä tämän kuudennenseitsemättä luokse ja
ärjyi tuimasti:

"Minä luulen, ettei sinusta olisi mitään vastenmielistä livistää
tiehesi nyt, Nikolai?"

"Minä arvelen, että juuri tätä varten me kaikki olemme luodut, niin
arvelen!" vastasi hän terävästi.

"Sittenpä pitäisi sinun myös käyttäytyä niin, että saattaisit
armahdusta odottaa!"

Nikolai, pudisti synkästi päätänsä; hänen harmaat silmänsä välähtivät
kuin salama:

"Jos pääsisin vapauteen, joutuisin taas tänne jälleen... Sillä toisen
meistä, joko koko maailman taikka minun, on pysyminen pakkotyössä...
ja minä puolestani suostun mielelläni jälkimmäiseen!"

Helisten ja kalisten lähdettiin taas eteenpäin...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elinkautinen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.