Title: Elämän taistelu
Author: Dickens, Charles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämän taistelu" ***


ELÄMÄN TAISTELU

Kirj.

Charles Dickens

Suomennos



Werner Söderström, Porvoo, 1888.



I.


Taisteltiinpa kerran kuuluisassa Englannissa, yhdentekevää milloin ja
missä, surmaava taistelu. Oli pitkä kesäinen päivä ja aaltoileva ruoho
vihantana. Moni itsestään kasvanut kukka, jonka Luoja oli aikonut
hyväntuoksuiseksi kasteen vastaanottajaksi, tunsi sinä päivänä
lasitetun kupunsa reunoihin asti verestä täyttyneeksi ja nyökistyi
maahan päin kauhistuksissaan. Moni hyönteinen, joka oli saanut hennon
värinsä viattomista kasveista ja niiden lehdistä, sai nyt toisenlaista
väriä kuolevista miehistä ja jätti peljästyneenä lennellessään
jälkeensä luonnottomia merkkejä. Välkkyvä perho tahrasi siipensä reunat
vereen. Joki virtasi punertavana, ja tannertunut maa muuttui ropakoksi,
sillä ihmisten ja hevoisten jälkihin kokoutui verta, joka punersi ja
loisti kaikkialla auringon paisteessa.

Parasta, ett'emme saisi tietää, mitä kuu näki tällä taistelukentällä,
kun se nousi ilmanäären mustahkosta reunasta, joka yhtätasaisena siellä
täällä pistäytyi puun tahi töyräkkeen taakse, ja kun se sitten kohosi
taivaslaelle ja silmäili alaalta kenttää, jossa makasi kuolleita kasvot
ylöspäin. Aikoinaan olivat nämät äitinsä rinnoilla tähystelleet äitinsä
silmäyksiä tai uinailleet onnellisina. Parasta ett'emme saisi tietää
salaisuuksia, joita jälestäpäin kuiskaili myrkyttynyt tuuli
puhaltaessaan tämän päivän hävitysten, tämän yön kärsimysten ja
kauhujen näyttämön yli. Monta kertaa valaisi yksinäinen kuu tätä
taistelupaikkaa, monta kertaa vahtasivat tähdet sitä surullisina sekä
tuuli puhalsi monta kertaa sen yli, mistä ilmansuunnasta milloinkin,
ennenkuin tämän taistelun jäljet ennättivät haihtua pois.

Tosin hävisivät ja haihtuivat ne vähitellen, mutta pysyivät sentään yhä
jäljellä pienissä yksityissuhteissa, sillä luonto, joka on paljon
ylhäisempi ihmisen intohimoja, tuli kohta jälleen levolliseksi ja
hymyili rikokselliselle taistelukentälle samoin kuin ennenkin sen
viattomana ollessa. Leivot visertelivät yläällä sen kohdalla. Kiitävien
pilvien varjot ajelivat toisiansa nopeasti ruohokon, viljavainioiden,
naurismaiden, metsän, likeisen kaupungin huoneiden ja kirkontornien
kattojen yli selkeään ilmanääreen päin, jossa taivas ja maa kohtaavat
toisensa ja jonne iltarusko katoaa. Toukoja pantiin, ne kasvoivat ja
korjattiin. Joki, joka kerran oli virrannut punertavana, käytti nyt
myllyä. Miehet työskentelivät auran ja viikatteen kanssa rauhallisissa
toimissa; lampaat ja karja syönnöstivät; lapset juoksentelivat huutaa
hoilaten peltojen välillä lintuja karkottelemassa; savu pöyrysi ilmaan
mökkien uuninpiipuista; kirkonkellot ilmoittivat sapatin levon; vanhat
tulivat aikansa eläneiksi ja kuolivat; kedon rauhalliset eläimet samoin
kuin kukatkin pensaissa ja maassa kehittyivät täysikasvuisiksi ja
kuolivat määrättyyn aikaansa; ja kaikki tämä tapahtui sillä jylhällä,
verisellä kentällä, jossa tuhansia oli kaatunut isossa taistelussa.

Mutta kasvavassa viljassa oli alussa mustanvihreitä pilkkuja, joita
kaikki kammoksuen silmäilivät. Joka vuosi tuli sellaisia pilkkuja
viljaan, ja tiedettiin, että näiden viljavien paikkojen alla oli
joukottain ihmisiä ja hevosia haudattuna, ja se teki maan viljavaksi.
Kynnettäessä tuli siellä aina näkyviin isoja matoja, jotka
kauhistuttivat peltomiestä. Ja niitä lyhteitä, jotka sieltä koottiin,
sanottiin kauan perästä päin sotalyhteiksi ja pantiin ne erikseen. Ei
koskaan tapahtunut, että sotalyhdettä olisi nähty viimeiseksi kuormassa
elojuhlalla. Kauan jälkeenpäin tuli kynnettäessä aina näkyviin
sodanjätteitä. Missä taistelu oli tulisimpana riehunut, niillä kohdilla
tavattiin silvotuita puita, hajonneiden ja hävitettyjen vallien ja
ulkovarustusten jäännöksiä sekä niin tannertuneita paikkoja, ettei
mikään taimi eikä vesa voinut niissä saada juurta. Pitkään aikaan ei
kukaan tienoon tyttönen tahtonut hiustensa tai rintansa kaunisteeksi
ottaa koreintakaan kukkaa tältä kuolon kentältä. Ja vaikka
taistelupäivästä oli kulunut jo monta monituista vuotta, luultiin yhä
siellä kasvavien marjojen tekevän poimijan käden paljon punaisemmaksi
kuin tavallisien marjojen.

Vaikka vuoden-ajat kiiruhtivat edelleen yhtä nopeasti kuin kesäiset
pilvenhattarat, kuluttivat ne kuitenkin vähitellen pois vanhan sodan
jätteitä ja haihduttivat ympäristön asujanten mielestä sen muistoja,
jotka tarinoissa vielä aina pysyivät eleillä. Mutta vihdoin ruvettiin
näitä tarinoita pitämään ainoastaan vanhojen ämmien jaarituksina, jotka
vuosien kuluessa tulivat yhä epäselvemmiksi, kun niitä talvivalkean
ääressä juteltiin. Missä itsestänsä kasvaneet kukat ja marjat olivat
aikoja saaneet olla rauhassa varsissansa, sinne tehtiin nyt puutarhoja
ja rakennettiin huoneita, joiden ympärillä lapset leikittelivät
sotamiehisillä. Silvotut puut oli aikoja sitten poltettu kuluvalkeassa.
Vihreät pilkut olivat kadonneet viljasta, samoin kuin niiden muistokin,
joista ne johtuivat. Tosin tuli kynnettäessä vieläkin joskus näkyviin
ruosteisia metallipaloja, mutta vaikeaa oli sanoa, mihin niitä oli
aikanaan käytetty. Ja ne, jotka sattuivat sellaisia löytämään,
oudostelivat niitä aina ja arvelivat niistä yhtä ja toista. Vanha
kiemurainen rintahaarniska ja kypäri olivat niin kauan riippuneet
kirkon kalkitussa holvissa, että vanhuudenheikko, puolisokea ukko sanoi
niiden jo hänen lapsena ollessaan riippuneen siinä. Jos ne miehet,
jotka tällä kentällä saivat surmansa, olisivat yht'äkkiä nousseet ylös,
kukin samasta paikasta, jossa aikainen kuolema hänet saavutti, niin
olisi sadottain kalpeita, silvotuita sotilaita pilkistellyt sisään
asuinhuoneiden ikkunoista ja ovista; niitä olisi noussut rauhallisten
asuntojen uuninliedestä, niistä olisivat ladot ja vilja-aitat
täyttyneet, niitä olisi noussut kätkyttä tuutivan lapsenhoitajan
edestä, joessa mennyt niitä joukottain alas myötävirtaa,
myllynrattaassa pyörähdellyt niitä, puutarha tullut niitä täyteen,
niityt tallautuneet ja olkiaumat pinnistyneet kuolevista miehistä. Niin
muuttunut oli nyt se taistelupaikka, jossa tuhansittain sotilaita
kaatui isossa tappelussa.

Mutta ei se missään liene ollut muuttuneempi noin sata vuotta takaperin
kuin vähäisessä puutarhassa, jonka vieressä oli vanha kivirakennus ja
sen edessä punaiseksi maalattu pylväskäytävä. Kirkkaana syysaamuna
kuului tästä puutarhasta soitto ja nauru, ja kaksi tyttöä tanssi siellä
iloisesti nurmella. Puoli tusinaa talonpojan naisia, jotka seisoivat
tikapuiden päällä ja ottivat omenia puista, taukosivat työstänsä
silmäilemään tyttöjä ja heidän iloansa. Heidän tanssinsa olikin
viehättävää, vilkasta ja luonnonelollista. Päivä oli kaunis ja itse
paikka erinäinen; ja tytöt tanssivat keveästi ja iloisesti sydämmen
halulla ja riemulla.

Jos ei mitään sellaista kuin miellytyshalua olisi maailmassa, niin minä
luulen ja sama lienee teidänkin ajatuksenne, että me olisimme itse
paljon onnellisemmat sekä paljon paremmin huvittaisimme myös muita,
kuin nyt teemme. Viehättävää oli nähdä, kun nämät tytöt tanssivat.
Heidän tanssiansa näkemässä ei ollut ketään muita kuin nuo naiset,
jotka tikapuilla seisoen ottivat omenia puista. Heistä oli ilahuttavaa,
että voivat miellyttää omenanottajia, mutta omaksi huviksensa he
sentään tanssivat (siltä se ainakin näytti); ja yhtä vähän kuin he
voivat olla tanssimatta, yhtä vähän olisitte tekään voineet olla heitä
ihailematta. Ja millaista oli heidän tanssinsa?

Ei se ollut sellaista kuin operatanssijattarien. Ei suinkaan. Eikä
myöskään niinkuin rouva X:n täysikuntoisten oppilaitten tanssi. Ei
vähääkään. Ei se ollut katrillia eikä minuettia eikä edes
kohtajaistanssiakaan. Ei se ollut vanhan- eikä uudenaikaista, ei
Ranskan eikä Englannin tanssia, vaan jonkunlaista Espanjan tanssia se
mahtoi pikemmin olla, sillä sehän on sellaista kevyttä ja iloisaa, ja
siinähän sitä tulee viehättävään, tilapäiseen mielenkiihkoon pienien
kastanisien nakseesta. Kun he tanssivat hedelmäpuiden alla
hiekoitettuja polkuja ylös ja alas, kevyesti pyörähytellen toisiansa,
näytti heidän vilpeäin liikkeidensä vaikutus leviävän ympäriinsä tältä
auringonvalaisemalta näyttämöltä, ikäänkuin vesiympyrä laajenee
tyvenessä vedessä. Heidän liehuvat hiuksensa, heidän leyhkävät
leninkinsä, kimpoilias ruoho heidän jalkainsa alla, puiden oksat, jotka
suhisivat aamutuulessa, vipisevät lehdet ja niiden täplänmuotoiset
varjot vihreällä maanpinnalla, sulolemuinen tuuli, joka puhalsi
maiseman yli ja ikäänkuin huviksensa pyöritti kunnaalla olevan
tuulimyllyn siipiä -- kaikki, mitä oli näköpiirissä korkean selänteen
harjalle asti, jossa mies kynti härällä ja näytti pilviä vasten olevan
ikäänkuin maailman äärimmäisessä reunassa, kaikki näytti tanssivan
näiden tyttöjen tavalla.

Vihdoin heittäytyi nuorempi tanssivista sisarista, hengästyneenä ja
nauraen, penkille levähtämään. Toinen nojautui puuta vasten hänen
viereensä. Soitto, joka oli harpun ja viulun sävelistä, päättyi
venähdyksellä, ikäänkuin kerskaten mahdistansa, vaikka se oikeastaan
koetti päättyä samassa kuin tanssikin, ett'ei mitenkään jatkuisi puolta
minuttiakaan pitemmälle. Omenanottajat tikapuilta ilmoittivat
mieltymyksensä ja alkoivat hiljaa supisten jatkaa keskeytynyttä
työtänsä.

Ja alkoivatkin tavallista ahkerammin, sillä vanhanpuoleinen herrasmies,
joka ei ollut kukaan muu, kuin tohtori Jeddler itse -- tämä oli näet
tohtori Jeddlerin talo ja puutarha sekä tytöt hänen tyttäriänsä -- tuli
kiireesti ulos katsomaan, mitä oli hankkeessa ja kuka herja piti
sellaista soitonmelua hänen puutarhassansa ennen murkinaa. Tohtori
Jeddler oli suuri filosofi, eikä mikään soitonrakastaja oikeastaan.

"Soittoa ja tanssia tänään!" sanoi hän, mutta pysähtyi sitten ja puhui
itseksensä: "Luulin, että tätä päivää pidettäisiin kunniassa. Mutta
maailma on täynnä ristiriitaisuutta" ja lisäsi sitten korkeammalla
äänellä: "Minkätähden ollaan tänään tavallista mielettömämpiä?"

"Älkää panko siitä huoliaksenne, isä, vaikka niin ollaankin", vastasi
nuorempi tytär Marion, heittäytyen hänen rintaansa vasten ja katsoen
hänen silmiinsä, "sillä tänään on erään syntymäpäivä."

"Erään syntymäpäivä, tyttäreni", vastasi tohtori. "Etkö tiedä, että
aina on erään syntymäpäivä? Etkö ole kuullut, että joka minutti astuu
uusia taistelijoita tälle -- ha! ha! ha! -- on mahdotonta puhua
vakaisesti siitä -- tälle eriskummaiselle ja naurettavalle
taistelukentälle, jota kutsutaan elämäksi?"

"En isäseni."

"Et, niin mitäs sinä, joka olet melkein nainen", sanoi tohtori. "Mutta
kuinka onkaan", jatkoi hän, katsoen tyttärensä kauniisin kasvoihin,
jotka vielä olivat likellä hänen kasvojansa, "niin luulen, että tänään
onkin sinun syntymäpäiväsi."

"Eipäs! Luuletteko, isä, niin todellakin?" vastasi hänen
lempityttärensä, supistaen punaiset huulensa isänsä suudeltavaksi.

"Kas niin, tässä on rakkauteni", sanoi tohtori, painaen huulensa
tyttärensä huulihin, "ja palatkoon tämänmerkityksinen päivä
vast'edeskin aina onnellisena. Tällaisessa jälkinäytelmässä kuin
tässä", sanoi hän sitten itseksensä, "onkin sopiva toivottaa
syntymäpäivää onnellisena palaamaan. Ha! ha! ha!"

Tohtori Jeddler oli, kuten jo sanottiin, suuri filosofi. Hänen
filosofiansa ytimenä ja salaisuutena oli se, että maailmaa oli pidettävä
suunnattoman suurena leikkikenttänä, eräänlaisena mahdottomuutena, jota
ei järjellinen ihminen voinut tutkia. Hänen uskonjärjestelmänsä oli
alusta pitäen samasta taistelukentästä syntynyttä, jossa hän eli,
niinkuin kohta tulemme näkemään.

"Hyvä! Mutta keitä oli teillä soittajina? Kananvarkaita tietysti. Mistä
ne viulunvinguttajat tänne joutuivat?"

"Alfred ne lähetti tänne", vastasi hänen tyttärensä Grace, joka juuri
kiinnitti kukkia sisarensa hiuksiin. Ihaillessaan Marionin nuorellista
ihanuutta, oli hän puolta tuntia ennemmin itse pannut ne Marionin
päähän, mutta ne tanssiessa olivat päässeet välilleen.

"Vain lähetti Alfred soittajat!" virkkoi tohtori.

"Niin, hän kohtasi heidät tiellä, mennessänsä tänä aamuna varhain
kaupunkiin. He kulkevat jalkasin ja olivat kaupungissa olleet yötä. Ja
koska tänään on Marionin syntymäpäivä ja Alfred luuli siten tekevänsä
Marionille hyvää mieltä, niin lähetti hän heidät tänne, kirjoittaen
minulle lyijykynällä lapun, että he tulisivat pitämään Marionille
serenaadia, jos minä myöntäisin sen."

"Vai niin", virkkoi tohtori välinpitämättömänä, "hän tiedustaa siis
aina sinun mieltäsi!"

"Minä en ollutkaan sitä vastaan", jatkoi Grace iloisesti, oltuaan
hetkisen äänetönnä, jolloin hän, pää taaksepäin kallistuneena, silmäili
sisarensa kukilla koristeltuja hiuksia. "Marion, ollen iloisella
mielellä, alkoi tanssia, ja minä rupesin tanssimaan hänen kanssansa. Me
tanssimme Alfredin toimittaman soiton mukaan, kunnes tulimme
hengästyksiin. Ja meistä oli se soitto niin kaunista, kun se oli
Alfredin toimittama. Eikö niin, Marion?"

"Oi, en minä tiedä!" vastasi Marion. "Aina sinä vedät minulle
Alfredia!"

"Onko se vetämistä, kun mainitsen rakastajasi nimeä!" sanoi sisar.

"Mutta minäpä en haluakaan kuulla häntä mainittavan", vastasi
itsepäinen kaunotar, reväisten lehtiä muutamista kukista, joita hänellä
oli kädessä, ja pudottaen ne maahan. "En jaksaisi enää kuulla
puhuttavan hänestä enkä siitä, että hän on muka minun rakastajani."

"Ole nyt! Älä puhu siten hänestä, jolla on sinua kohtaan uskollinen
sydän, ja joka on kokonaan sinun omasi", virkkoi sisar, "älä
leikilläkään puhu niin. Ei ole maailmassa sinulla Alfredia
uskollisempata."

"Ei, ei", virkkoi Marion, nostaen silmäkulmiansa ja välinpitämättömän
näköisenä miettien, "ehk'ei olekaan. Mutta mitä erinomaista ansiota on
hänelle sitten siitä. Minä en ensinkään tahdo häntä olemaan niin
uskollinen... en ole koskaan pyytänyt sitä. Jos hän ehkä tahtoo
minua... Mutta hyvä Grace, mitä tarvitsee meidän ensinkään puhua
hänestä nyt juuri?"

Viehättävää oli nähdä näiden kauniiden sisarusten, käsikädessä
kävelevän puistossa ja pitävän tällaista puhetta, jossa vakaisuus
vastusti kevytmielisyyttä, mutta rakkaus sentään vastasi rakkauden
sanoihin. Ja aivan omituista oli nähdä kyyneleiden valtaavan nuoremman
sisaren silmät ja syvän, palavan tunteen lannistavan hänen puheissansa
esiytyvää itsepäisyyttä, ikäänkuin pitäen sen kanssa tuskallista
taistelua.

Heidän ikäinsä välillä ei voinut olla eroa kuin korkeintaan neljä
vuotta. Mutta niinkuin usein on laita tällaisissa tapauksissa, kun
äidin hoito puuttuu kummaltakin (tohtorin vaimo oli nimittäin kuollut),
piti Grace niin hellää huolta sisarestansa, että häntä olisi luullut
vanhemmaksi kuin olikaan, Vaikka heidän luonnontaipumuksensa erosivat
enemmän toisistansa kuin heidän ikänsä näytti tahtovan myöntää,
ei Grace sentään voinut muuten kuin myötätuntoisuudella ja
rakasmielisyydellä ottaa osaa sisarensa lapsellisiin mielikuvituksiin.
Oi ylhäinen äidin tehtävä, kun tällainenkin varjomainen ja himmeä
kuvastus siitä jo puhdistaa niin sydämmen ja korottaa hienostuneen
ihmisluonteen lähemmäksi enkeleitä!

Kun tohtori silmäili heitä ja kuuli mitä he juttelivat, niin alkoi hän
ensin, mieli keveänä, ainoastaan miettiä, millaista hulluutta on kaikki
rakkaus, kaikki mielitahtoisuus ja sellainen hyödytön pakko, joka tulee
nuorille, kun he aikavälin uskovat saippuakellon kaltaisessa asiassa
olevan todentekoa, vaikka kuitenkin siinä aina pettyvät.

Mutta Gracen taloudellinen kyky, itsekieltoisuus, lempeä luonne ja
kainous, jossa kuitenkin piili paljo mielen lujuutta ja rohkeutta, ja
joiden ominaisuuksien kautta hän vähänvaateliaana talousihmisenä erosi
häntä kauniimmasta sisarestansa, esiytyivät selvinä tohtorin silmien
eteen. Tohtorin mieltä pahoitti Gracen tähden, pahoitti molempien
tyttäriensä tähden se, että elämä oli semmoista naurettavaa ilveilyä,
kuin se oli.

Ei tohtorille tullut koskaan mieleen tutkia, koettivatko hänen molemmat
tyttärensä tai jompikumpi heistä käsittää elämää jollakin tavalla
todentekona. Mutta oliko hän filosofi.

Luonnoltansa hyvä ja ylevämielinen mies oli hän sattunut kompastumaan
tavalliseen filosofien kiveen, joka ei olekaan niin tietämättömissä
kuin alkemistien tutkimusten esine. Se kivi pettää usein hyvät ja
ylevämieliset miehet sekä on sellaista turmiollista laatua, että se
muuntaa kullan kuonaksi ja tekee kaiken, millä on arvoa, mitättömäksi.

"Britain!" äännähti tohtori, "kuules Britain!"

Pieni hyvin juron ja tyytymättömän näköinen mies tuli ulos huoneesta ja
vastasi tohtorille säädyttömään tapaan:

"Mitä sitten?"

"Missä on aamiaispöytä?" kysäisi tohtori.

"Sisällä", vastasi Britain.

"Etkö aio kattaa sitä täällä ulkona, kuten sanoin sinulle jo eilen
illalla?" virkkoi tohtori. "Tiedäthän, että tulee vieraita, että tässä
on nyt aamulla, ennen postivaunun tuloa, paljo puuhaa, ja että tämä
tilaisuus on aivan erinomainen."

"Minä en voi tehdä mitään, ennenkuin naiset tuovat omenia puista",
vastasi Britain, korottaen ääntänsä joka sanalla, joten se tuli
liiankin korkeaksi.

"No, eiköhän ne nyt jo tuo", sanoi tohtori katsahtaen kelloonsa ja
sitten taputtaen käsiänsä. "Clemency, tule joutuin alas!"

"Kyllä!" vastasi nainen tikapuiden päältä ja kiiruhti alas. "Se työ on
tehty. Joutukaa tytöt! Kaikki laitetaan valmiiksi puolessa minutissa."

Samassa alkoi hän kovasti puuhata, ja koska hän oli muodoltaan sangen
naurettavan näköinen, niin maksanee häntä vähän tarkemmin esittää.

Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen kasvonsa olivat lihavat
ja hauskat, vaikka se, että ne olivat omituisesti kireellään, teki ne
naurettavan näköiseksi. Mutta kuitenkin oli se erinomainen kömpelyys,
joka esiytyi koko hänen ryhdissänsä ja käytöksessänsä, ilveellisempätä
kuin mitkään ilveelliset kasvot maailmassa. Jos sanoo, että hänellä oli
molemmat jalat samalla puolella ja vieraat kädet, ja etteivät nämät
neljä raajaa näyttäneet olevan minkäänlaisessa yhdistyksessä keskenään
eikä oikeissa paikoissa ruumistakaan, niin saa selvän kuvauksen
todellisuudesta. Jos sanoo, että hän oli vallan tyytyväinen ja
mielistynyt tällaiseen jäseniensä järjestykseen ja piti sitä asiana,
joka ei ensinkään liikuttanut häntä, sekä käytti käsiänsä ja jalkojansa
miten sattui, antaen niiden käänteillä aivan mielivaltaisesti, niin on
se ainoastaan toden puhumista hänen miellyttäväisyydestänsä. Pukuna oli
hänellä pari itsepäisiä jättiläiskenkiä, jotka harvoin pitivät lukua,
mihin jalat niitä tahtoivat viedä, siniset sukat, monenvärinen
karttuuni-leninki, jota rumemmankuosista ei rahalla ole saatavana, ja
valkoinen esiliina. Hän piti aina lyhyitä hihoja, joten hänen
kyynärpäänsä olivat paljaina ja niihin sattumuksen kautta syntyi
kipeitä. Kyynärpäänsä näyttivät kovin huvittavan häntä, sillä alinomaa
koetti hän katsoa niihin vääntämällä käsivarsiansa. Usein oli hänellä
pikkuinen lakki milloin mitenkin päälaella, vaan harvoin samalla
tavalla, kuin muut pitävät sellaista päähinettä. Kuitenkin oli hän
kiireestä kantapäähän asti erinomaisen puhdas ja näytti tahtovansa olla
tavallaan sieväkin. Hänen kiitettävä halunsa pysyä miellyttävänä ja
säädyllisenä sekä itsensä että muiden silmissä oli syynä hänen
sellaiseen omituiseen tapaansa, että hän tuon tuostakin nyki
kureliivinsä plansettia ja sitten leninkiänsä, kunnes se laskeutui
hänen mieleiseensä asentoon.

Sellainen oli ulkomuodoltansa Clemency Newcome, jonka itsensä luultiin
tietämättään väärentäneen ristimänimensä Clementian tuon kaltaiseksi;
mutta ei se sentään ollut varmaa, sillä hänen kuuro, vanha äitinsä,
joka oli ollut sangen omituinen eukko, ja jota hän lapsuudestansa asti
oli elättänyt, ei ollut enää elossa eikä hänellä ollut muitakaan
sukulaisia. Nyt kattoi hän innolla pöytää. Välisti seisoi hän ruskeat
käsivartensa ristissä, kynsien teräviä kyynärpäitänsä ja silmäillen
levollisena valmistuksia; välisti taas, kun yht'äkkiä muisti, minkä oli
unohtanut, kiiruhti sitä noutamaan.

"Molemmat lakimiehet tulevat, isäntä!" sanoi Clemency sellaisella
äänellä, joka ei ilmoittanut suurta hyväntahtoisuutta.

"Aha!" vastasi tohtori, mennen portille heitä vastaan. "Hyvää huomenta,
hyvää huomenta! Grace-piijani! Marion! Tässä ovat herrat Snitchey ja
Craggs. Missä on Alfred?"

"Kyllä hän kohta palajaa", vastasi Grace. "Hänellä oli niin paljo
puuhaa tänä aamuna matkaan valmistautuessaan, että hän nousi ylös jo
päivänkoitossa... Hyvää huomenta herrat."

"Neitiseni!" sanoi herra Snitchey, "saan sanoa teille omasta sekä
Craggs'in puolesta (tämä kumarsi) hyvää huomenta. Hyvä neiti", jatkoi
hän sitten, kääntyen Marioniin päin, "sallikaa minun suudella kättänne
(ja teki sen samassa). Toivon, että saisimme vast'edes vielä sata
kertaa viettää tätä merkillistä päivää" (vaikka se kuitenkin oli
epävarmaa, lähtivätkö nämät sanat hänen sydämmestänsä sillä hänessä ei
näköään ollut kovin suurta myötätuntoisuutta muihin).

"Ha, ha, ha!" nauroi tohtori filosofiallisesti kädet taskussa. "Viettää
tätä suurta farssia oikein kuusinäytöksisenä."

"Mutta sentään ette soisi tätä suurta farssia lyhyemmäksi siinä olevan
miellyttävän näyttelijättären tähden, siitä olen varma", sanoi
Snitchey, pannen sinisen portföljinsä, jossa oli asiakirjoja,
pöydänjalkaa vasten.

"En, en suinkaan", vastasi tohtori. "Eläköön hän, nauraaksensa sille,
niin kauan kuin jaksaa ja sanokoon sitte, kuten ranskalaisessa
puheenparressa sanotaan: 'Farssi on loppunut, esirippu alas'."

"Se ranskalainen puheenparsi", sanoi herra Snitchey, alkaen tarkastaa
sinisen portföljinsä sisusta, "on väärä, ja teidän filosofianne myöskin
väärä, uskokaa se. Sen olen monta kertaa sanonut. Ei mitään vakaista
elämässä! Mitä on laki sitten?"

"Leikkiä", vastasi tohtori.

"Oletteko koskaan ollut lakiasioissa?" kysäisi Snitchey, luoden
silmänsä ylös portföljistään.

"En koskaan!" vastasi tohtori.

"Sepä se; jos kerrankin olisitte ollut, niin varmaan olisitte saanut
toisenlaisen käsityksen laista."

Craggs, jota Snitchey näytti kokonaan edustavan ja jolla ei ollut
pienintäkään halua oman käsityksensä mukaan puhua tai toimia, tohti
tässä kuitenkin tehdä yhden omatakeisen muistutuksen. Siinä tuli
ilmi se ainoa aate, jossa hän oli jaksanut vapautua Snitcheyn
vallanalaisuudesta tai jossa hänellä ei ollut aivan yhtäläinen ajatus
kuin Snitcheyllä. Mutta on maailmassa sentään monta viisasta miestä,
joilla tässä suhteessa on hänen mielipiteensä.

"Se on tehty liian helpoksi", sanoi hra Craggs.

"Lakiko?" kysäisi tohtori.

"Niin", vastasi herra Craggs, "ja kaikeksi muuksikin kuin helpoksi.
Kaikki on minusta nykyaikaan helppoa, ja se on juuri tämän ajan suurin
vika. Jos maailman elämä on leikkiä (jota en aio vastustaakaan), niin
on se ainakin pidettävä leikkinä, jota on vaikea selittää. Se on
pidettävä mitä ankarimpana taisteluna. Sitä tarkoitan. Mutta nyt on se
todellakin tehty liian helpoksi. Elämän porttien saranat voidellaan,
vaikka niiden pitäisi olla ruosteessa, ja kohta päästään varmaan niin
pitkälle, ett'eivät ne portteja availtaessa anna mitään ääntä, vaikka
niiden pitäisi narista."

Herra Craggs näytti todellakin narisevan omilla saranoillaan,
lausuessaan tämän ajatuksen, joka toisiin teki vieläkin suuremman
vaikutuksen sentähden, että hän oli tunteeton, kuiva ja laiha mies,
harmaissa ja sinisissä vaatteissa, ja niinmuodoin näköään aivan kuin
piikivi. Hänen päässänsä kiilui pari pikkuista silmää, jotka näyttivät
ikäänkuin säkenöivän. Luonnon kolmella valtakunnalla oli kullakin
edusmiehensä näissä haaveellisissa, kiistelevissä herroissa; sillä
Snitchey oli ikäänkuin harakka tai korppi (vaikkei ihan niin sileä), ja
tohtorin kasvot olivat rypyissä kuin omena talvella, täynnä kuoppia,
jotka merkitsivät linnun nokan jälkiä omenassa, ja niskassa pieni
hiussiipukka, joka vastasi omenan kantaa.

Nyt astui puutarhaan nopein askelin kaunis, nuori mies matkapuvussa.
Hänen kasvonsa säteilivät ilosta ja toivosta, samoinkuin kaunis aamukin
juuri näytti tekevän. Hänellä oli mukanansa mies, joka kantoi koreja ja
paketteja. Nuot kolme äsköistä kiistelijäämme asettuivat vieretysten,
ikäänkuin onnen sisarien veljet tai ikäänkuin kolme sulotarta mitä
tuntemattomimmassa valepuvussa tai ikäänkuin kolme kovanonnen
profeettaa nummella, ja tervehtivät äsken tullutta.

"Terve tulemastasi takaisin, Alf", sanoi tohtori iloisesti.

"Toivon, että saisitte satoja kertoja uudelleen viettää tätä
merkillistä päivää", virkkoi Snitchey hiukan kumartaen.

"Uudelleen", kertoi Craggs paasiäänellänsä, kun Snitchey sai tuon
sanotuksi.

"Mitä nyt, mikä patteri!" lausui Alfred seisahtuen. "Yksi, kaksi,
kolme... jotka eivät suinkaan ole hyvän merkkejä suurella merellä
edessäni. Ilahuttavaa sentään, ett'en teitä kohtaa ensimmäiseksi tänä
aamuna; sillä silloin pitäisin tätä pahan enteenä. Vaan Gracen,
lempeän, miellyttävän Gracen kohtasin ensisti, joten siis ei minun
tarvitse yhtään peljätä teitä."

"Jos muistatte oikein, herra Alfred, niin minut te ensimmäiseksi
kohtasitte", sanoi Clemency. "Grace oli lähtenyt ulos jo ennen päivän
nousua, ja minä oli sisällä."

"Niin olikin; Clemencyn kohtasin ensimmäiseksi", myönsi Alfred; "mutta
ei myöskään Clemencyn ollessa liittolaisenani minun tarvitse teitä
säikähtää."

"Ha, ha, ha! minun sekä Craggs'in puolesta", virkkoi Snitchey.
"Millaista uhkamielisyyttä!"

"Ehkä ei niinkään pahaa kuin luulisi", vastasi Alfred ja pudisti
kädestä tohtoria sekä Snitchey'ta ja Craggs'ia, jonka tehtyä hän alkoi
katsella ympärillensä. "Mutta mihin kummalle ne ovat menneet?"

Hän kiiruhti molempain sisarusten tykö, ja tarpeetonta on likemmin
selittää, miten hän tervehti ensin Marionia ja sitten Gracea.
Huomautamme ainoastaan sen, että herra Craggs'ista olisi sellainen
tervehtiminen saattanut olla "liian helppoa".

Luultavasti sentähden, että tahtoi kääntää heistä pois toisten
huomiota, meni tohtori Jeddler pikaisesti aamiaispöytään, jonka
ympärille kaikki heti ilmestyivät. Grace rupesi emännäksi ja valitsi
itsellensä sellaisen paikan, että hän erotti sisarensa ja Alfredin
muusta seurasta. Snitchey ja Craggs istuivat vastapäätä heitä,
välillänsä varmuuden vuoksi sininen portfölji; ja tohtori istui,
niinkuin tavallisesti vastapäätä Gracea. Clemency tallusteli
koneellisesti pöydän ympärillä, tehden atrioitseville palvelusta, ja
synkkämielinen Britain oli toisen pienemmän pöydän ääressä
hovimestarina, harjoittaen taitoansa ison häränliha-kimpaleen ja sian
kinkun leikkaamisessa.

"Lihaa?" äännähti Britain, joka lihaveitsi toisessa ja kahveli toisessa
kädessä lähestyi herra Snitcheytä, pölähyttäen hänelle saman
kysymyksen.

"Totta kaiketi!" vastasi lakimies. "Tahdotteko tekin?" kysyi hän sitte
Craggs'ilta. "Siitä olkaa varma", oli vastaus. Annettuansa näille lihaa
ja tohtorille myöskin tarpeenmukaisesti (toisilta ei hän kysynytkään,
tahtoivatko he), lähestyi hän lakimiehiä niin likelle kuin säädyllisyys
myönsi ja katseli ärein silmin, kuinka liha heiltä luisti. Kuitenkin
lauhtuivat hänen kasvonsa, kun herra Craggs, jonka hampaat eivät olleet
parhainta laatua, oli lihapalaa niellessään tukehduksissaan ja
yht'äkkiä virkahti: "Minä luulin hänen menneen!"

"No, Alfred", sanoi tohtori, "juttele nyt muutama sana asiatoimista,
kun tässä suurustelemme."

"Niin juttele, kun suurustelemme", kertoivat Snitchey ja Craggs, joilla
ei vielä ainakaan näyttänyt olevan halua lähteä pöydästä.

Vaikka Alfred oli istunut pöydässä mitään nauttimatta ja hänellä oli
juuri tärkeitä asiatoimia vieressänsä, vastasi hän kuitenkin
kunnioittavaisesti: "Kuinka vaan suvaitsette."

"Vakaista, jos mikään", aloitti tohtori, "tällaisessa..."

"Farssissa kuin tässä", jatkoi Alfred.

"Aivan niin, vakaista, jos mikään, tällaisessa farssissa kuin tässä",
pitkitti tohtori, "pitäisi olla se, että eronhetki sattuu juuri täksi
kaksinkersaiseksi syntymäpäiväksi. Tämän päivän kanssa yhdistyksessä on
meillä neljällä monta hauskaa tapahtumaa sekä muisto pitkästä ja
ystävällisestä yhdessä olostamme. Mutta se ei oikeastaan kuulu asiaan."

"Kyllä, kyllä", vastasi nuori mies, "kyllä se kuuluu asiaan, kuuluu
paljonkin asiaan. Sen sanoo sydämmeni minulle tänä aamuna, ja samoin
sanoisi teidänkin sydämmenne teille, siitä olen varma, jos tahtoisitte
antaa sen puhua. Minä lähden teidän talostanne tänään; minä lakkaan
olemasta teidän holhottavanne. Me katkaisemme ne hellät yhdyssiteet,
jotka pitkän ajan kuluessa ovat syntyneet välillemme, ja joita ei
koskaan enää voi samalla tavalla solmeta. Toiset siteet ovat tosin
syntymäisillään" (tätä sanoessansa katsoi hän Marioniin, joka istui
hänen vieressänsä); "mutta niiden solmeaminen on kuitenkin niin
tärkeäin asianhaarain kanssa yhdistyksessä, ett'en luule voivani niistä
nyt puhua. Näettehän nyt", lisäsi hän sitten, tehden pilaa omista
ajatuksistansa sekä tohtorista, "että on sentään vakaisuutta tässä
isossa, naurettavassa tomuläjässä. Tunnustetaan se tänään."

"Tänään!" virkkoi tohtori. "Kuules poikaa. Ha, ha, ha! Minkätähden on
hullunkurisen vuoden kaikista päivistä tämä juuri siihen sopivin, tämä
päivä, jona iso taistelu taisteltiin tällä paikalla? Tällä paikalla,
jossa nyt istumme, jossa näin tyttäreni tänä aamuna tanssivan, jossa
hedelmiä äsken otettiin meidän syötäväksemme puista, joiden juuret
imevät ravintonsa ihmisten ruumiista eikä maasta -- ha, niin monta
miestä kaatui tällä paikalla, että kokonainen hautausmaa olisi voinut
täyttyä niistä luista, siitä luumaasta ja niistä murskautuneiden
pääkallojen siruista, joita jo minunkin muistaakseni monta miespolvea
tappelun jälkeen on kaivettu ylös jalkojemme alta. Eikä kuitenkaan
siinä tappelussa ollut sataa miestä, jotka olisivat tietäneet minkä
johdosta ja mitä varten he taistelivat; ei sataa miestä voittoriemun
pitäjissä, jotka olisivat tietäneet, minkätähden he riemuitsivat. Ei
viidelläkymmenellä ollut etua enemmän kuin tappiotakaan voitosta. Ei
viittä miestä ole ollut tähän päivään asti, joilla olisi ollut sama
mielipide tämän tappelun syistä ja seurauksista; eikä kukaan ole
tietänyt siitä mitään selvästi, paitsi ne, jotka murehtivat kaatuneita.
Vakaisuutta sitten tässä!" sanoi tohtori nauraen. "Mikä järjestelmä!"

"Mutta minusta näyttää se kaikki sangen vakaiselta", vastasi Alfred.

"Vakaiseltako", virkkoi tohtori. "Jos näet mitään vakaista tuollaisissa
asioissa, niin tulet välttämättömästi hulluksi tai kuolet tai on sinun
kiipeäminen vuoren huipuille ja eläminen siellä erokkaana."

"Mutta kun siitä on niin pitkä aika kulunut", sanoi Alfred.

"Pitkä aika!" vastasi tohtori. "Tiedätkö sitten mitä maailma on tehnyt
siitä pitäen? Tiedätkö mitä se sitä ennen teki? Minä en suinkaan
tiedä."

"Se on vähän käynyt oikeutta", huomautti Snitchey, hämmentäen
teekuppiansa.

"Vaikka oikeus on tehty liian helpoksi", lisäsi hänen kumppaninsa.

"Mutta suokaa anteeksi, tohtori, huomautukseni", jatkoi Snitchey,
"erittäinkin kun tämän juttelun aikana olette jo monta kertaa tullut
tuntemaan, että minun mielestäni on maailmalla juuri oikeudenkäyntinsä
ja koko lainjärjestelmänsä sangen vakava puoli, josta sen tähden maksaa
myös puhuakin, kun siinä on kunnioitusta..."

Clemency Newcome sattui nyt sysäämään pöytää, että talrikit ja vadit
rämisivät.

"Mitä nyt! Mikä nyt tuli?" sanoi tohtori.

"Tuo sininen laukku, kirottu, kun on tuossa jaloissa ja kompastuttaa",
vastasi Clemency.

"Kun siinä on kunnioitusta herättävä tarkoitus", jatkoi Snitchey
edelleen keskeytynyttä puhettansa. "Onko elämä farssia, koska meillä on
lait?"

Tohtori nauroi ja katsoi Alfrediin.

"Minä myönnän, jos niin tahdotte, että sota on hulluutta", pidätti
Snitchey. "Siinä olemme samaa mieltä; sillä tässä on meillä esim.
hymyilevä maisema" (hän osoitti sitä kahvelilla), "jossa sotamiehen
rosvot kerran mellastivat, hävittäen kaikki miekalla ja tulella. Hi hi
hi! Paljas sellainen ajatus, että joku vapaehtoisesti antautuu tulen ja
miekan vaaraan, on jo mielettömyyttä, hulluutta ja sangen naurettavaa!
Ette voi muuta kuin nauraa kanssaihmisiänne, ajatellessanne heitä.
Mutta silmäilkää nyt tätä hymyilevää maisemaa sellaisenansa. Ajatelkaa
lakeja, joita meillä on omistusoikeudesta, ostosta ja omistusoikeuden
saannista, vuorauksesta, lahjoituksesta ja veroista. Ajatelkaa",
jatkoi herra Snitchey sellaisella innolla ja ihastuksella, että suunsa
oikein matki, "niitä monimutkaisia lakeja, joita on oikeusvaatimuksesta
ja sen toteennäytöstä kaikkine ristiriitaisine prejudikaattinensa ja
epälukuisine parlamentinpäätöksinensä, jotka niiden kanssa ovat
yhdistyksessä. Ajatelkaa, mikä joukko on sukkelia ja selkkautuneita
oikeudenkäymismuotoja kaikkiin niihin lukemattomiin riitoihin, joihin
sellainen lainjärjestelmä välttämättömästi antaa aihetta -- ja teidän
täytyy tunnustaa, että ympärillämme erämaassa on sentään hiukan
vihantaakin kohtaa. Tohdin väittää sitä", sanoi herra Snitchey, katsoen
kumppaniinsa, "tohdin väittää sitä sekä omasta puolestani että
Craggs'in".

Herra Craggsin annettua tähän suostumuksensa, ilmoitti herra Snitchey,
jolle kaunopuheliaisuutensa näytti antaneen uutta ruoanhalua, että hän
tahtoi vielä vähän paistia sekä kupin teetä.

"Minä en ensinkään tahdo puolustaa elämää", lisäsi hän sitten
ja hieroi nauraen käsiänsä, "se on täynnä hulluutta, täynnä
pahempatakin kuin hulluutta. Mitä ovat mieltymyksen, luottamuksen ja
voitonpyytämättömyyden vakuutukset, pah, pah, pah!... Näemme kyllä,
minkäarvoisia ne ovat. Mutta te älkää naurako elämää. Te olette saanut
pelin pelataksenne ja sangen vakaisen pelin. Jokainen pelaa teitä
vastaan, niinkuin tiedätte ja te pelaatte jokaista vastaan. Oi, kuinka
se on huvittavaa... mutta te, tohtori Jeddler, saatte ainoastaan nauraa
voittaessanne, vaikk'ette sentään saa tehdä sitä liiaksi... hi hi hi!
Ei liiaksi," toisti Snitchey uudelleen nyökäyttäen päätänsä ja iskien
silmää, ikäänkuin aikoen lisätä: Tehkää ennemmin näin.

"No, Alfred!" sanoi tohtori, "mitä sanot sinä nyt?"

"Suurin hyväntahtoisuus", vastasi Alfred, "jota voitte osoittaa minua
sekä itseänne kohtaan, on luullakseni se, että kerrankin koitatte
unhottaa elämän taistelukentän pois mielestänne kaikkine, mitä siihen
kuuluu, ja muistella elämän suurta kenttää, jolle aurinko joka päivä
paistaa."

"Tuskinpa voisi se, minun ymmärtääkseni, saattaa häntä toiselle
mielelle", sanoi Snitchey, "sillä taistelijat elämän taistelukentällä
ovat yhtä raivoisia ja julmia. He lyövät ja hakkaavat toisiansa ja
ampuvat toisiansa takaa. Mieshukka ja hävitys on siellä aivan
kauhistuttavaa, joten se kenttä ei ole yhtään parempi kuin tämä
toinenkaan."

"Minä luulen", vastasi Alfred, "että moni taistelu ja voitto, moni
suuri alttius ja urhoollisuuden ilmaus on salaista ja esiytyy usein
semmoisessakin, joka näyttää vähäpätöiseltä, jopa alttiuden ja
urhoollisuuden vastakohdalta, eikä suinkaan ole helpompata sentähden,
ett'ei kukaan ole sitä näkemässä eikä tiedä sitä kuvailla. Mutta
sellaista on joka päivä nurkissa ja sopissa, vähäpätöisimmissä
piireissä, miesten ja naisten sydämmessä, ja jokainen semmoinen ilmaus
voi sovittaa tyytymättömimmänkin maailman kanssa ja täyttää hänet
uskolla ja toivolla, vaikka kolme neljättä osaa maailman väestöstä
olisi taistelussa ja yksi neljäs osa kävisi oikeutta. Maailma ei ole
niin huono, kuin sitä huonoksi sanotaan."

Molemmat sisaret kuuntelivat hänen sanojansa tarkkaavaisesti.

"Hyvin, hyvin!" sanoi tohtori. "Ei minua saa enää näin vanhana
käännetyksi, ei ystäväni Snitchey eikä naimaton sisareni,
hyväluontoinen Martta Jeddler, joka aikaa sitten oli perheellisissä
kiusauksissa, kuten hän niitä nimitti, vaan joka siitä lähtien on
elänyt myötätuntoista elämää pian sanoen kaikenlaisten ihmisten kanssa.
Kuitenkin on hän niin paljon teidän kaltaisenne mielipiteiltään (jos
sen erottaa pois, että hän on nainen ja niinmuodoin heikompi järjeltään
sekä itsepäisempi kuin te), ett'en mitenkään voi olla sovussa hänen
kanssansa, ja sentähden harvoin tahdon häntä tavatakaan. Olen syntynyt
tällä taistelukentällä; aloin jo lapsena miettiä niitä kertomuksia,
joita oli tästä kentästä. Kuusikymmentä vuotta on nyt vierinyt
takapuolelleni, mutta en vielä koko kristikunnassa, jossa kuitenkin on,
Jumala ties', kuinka monta rakasmielistä äitiä ja toivehikasta tyttöä,
niinkuin minunkin tyttäreni, nähnyt mitään, joka olisi toisensa kanssa
ollut sopusoinnussa. Sellaista esiintyy kaikkialla. Täytyy joko nauraa
tai itkeä näille kummastuttaville vastakohdille, ja minä ennemmin
nauran."

Britain, joka suurella ja alakuloisella tarkkuudella oli silmäillyt
tässä jokaista puhujaa, näyttää nyt pikaisesti yhdistyneen tohtorin
mielipiteesen, jos syvää, maanalaista ääntä, joka pääsi häneltä, voi
pitää naurun ilmauksena. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin vallan
liikkumattomina, sekä sitä ennen että sen jälkeen, sillä vaikka pari
aamiaisvierasta tuon salaperäisen äänen johdosta katseli ympärillensä,
he eivät mitenkään voineet huomata sen häneltä päässeen.

Mutta hänen palveluskumppaninsa Clemency Newcome sen kyllä tiesi.
Sillä, mukattuansa häntä sivuun lempi-jäsenellänsä kyynärpäällä,
Clemency kysäsi häneltä hiljaa ja nuhtelevaisesti, mitä hän nauroi.

"En minä sinua nauranut!" murahti Britain.

"No mitä sitten?"

"Ihmiskuntaa", vastasi Britain. "Se on niin naurettavaa."

"No johan nyt jotain! Hän sitten tulee hupsummaksi päivä päivältä!"
sanoi Clemency, mukaten häntä toisella kyynärpäällänsä, ikäänkuin
selvittääkseen hänen ajatuksiansa.

"Etkö tiedä missä olet? tarvitsetko ojennusta?"

"Minä en tiedä niin mitään," vastasi Britain, katsanto levollisena ja
muoto muuttumattomana, "Minä en pidä väliä mistään! minä en koeta
selittää mitään; minä en usko mitään enkä tarvitse mitään."

Vaikka tämä surullinen kuvaus hänen tilastansa lieneekin ollut
ylimalkaan kovin liioiteltu, esitti Benjamin Britain kuitenkin -- jota
välistä kutsuttiin myöskin pikku Britain'iksi [Britain = Britannia],
eroitukseksi suuresta Britain'ista, samoin kuin nuori Englanti,
eroitukseksi vanhasta Englannista -- tilansa tässä todenperäisempänä
kuin olisi voinut luulla. Koska hän oli palvellut tohtorin apumiehenä
kipeitä leikattaessa ja joka päivä kuullut tohtorin selittävän luonansa
kävijöille, ett'ei heidän olemisensa parhaimmassakaan laadussa ollut
kuin erhetystä ja mahdottomuutta, niin oli tämä palvelija onneton,
sisällisten sekä ulkonaisten vaikutusten johdosta, vähitellen vajonnut
sekaantuneiden ja ristiriitaisten luulojen sellaiseen kuiluun, että
totuus hänessä oli lähteensä pohjasta aivan pintaan nousseena, kun hän
oli syvissä mietiskelyissä. Ainoa seikka, jonka hän selvästi käsitti,
oli se, ett'ei tuo uusi aines, jolla herrat Snitchey ja Craggs
tavallisesi mehustivat näitä keskusteluja, ollut läheskään omansa
tekemään keskusteluita käsitettävämmiksi, ja aina näytti heidän
aineksensa antavan tohtorille eräänlaista puolta eli voittoa. Sentähden
olivat nämät lakimiehet hänestä, ikäänkuin yhtenä pääsyynä hänen
sellaiseen mielentilaansa, eikä hän heitä siis suinkaan suosiollisilla
silmillä katsellut.

"Mutta tämä ei kuulu meidän asioihimme, Alfred", sanoi tohtori. "Koska
nyt (niinkuin itse sanoit) lakkaat olemasta minun holhottavanani ja
lähdet meidän tyköämme sellaisilla tiedoilla yltäkylläisesti
varustettuna, joita alkeiskoulu täällä on voinut antaa sinulle, ja omat
opintosi Lontoossa ovat voineet kartuttaa, sekä vanha, tylsäpäinen
maatohtori, niinkuin minä, on voinut niiden lisäksi juurruttaa sinuun
käytännöllisessä suhteessa, niin menet nyt siis maailmalle. Sen ensi
koetusajan loputtua, jonka minä, isäsi määräyksestä, olin holhojasi,
kiiruhdat sinä itsemiehenä seuraamaan hänen toista määräystänsä. Jo
aikaa ennen, kuin ne kolme vuotta ennättävät kulua, jotka sinun tulee
oleksia vieraiden maiden lääketieteellisissä kouluissa, unhotat sinä
meidät kokonaan. Niin, voithan unhottaa meidät helposti jo kuudessa
kuukaudessa."

"Jos niin tekisin -- mutta tiedättehän sen itse paremmin -- niin en
ansaitsisi enää, että puhutte mitään kanssani", vastasi Alfred nauraen.

"Minä en mitään tiedä", vastasi tohtori. "Mutta mitä sanot sinä
Marion?"

Marion, joka leikitteli teekuppinsa kanssa, näytti tahtovan sanoa,
vaikk'ei kuitenkaan saanut sanotuksi, että "hän sai kyllä unhottaa
heidät, jos voi". Grace painoi hilpeät kasvonsa sisarensa poskea vasten
ja nauroi.

"En luule olleeni mikään väärä, epärehellinen holhutoimeni hoitaja",
pitkitti tohtori, "mutta asian vaatimuksen mukaan pitää minun nyt
päästä siitä säännöllisesti vapaaksi ja saada siitä ero. Sentähden
tulivat hyvät ystävämme Snitchey ja Craggs tänne portfölji täynnä
papereita, laskuja ja asiakirjoja, jättämään tähteet minulle uskotuista
varoista (tosin soisin niitä olevan enemmänkin kuin on, mutta toivon
itsesi, koska tulet kohta suureksi mieheksi, voivan kyllä kartuttaa
niitä) sekä muut narrittelut sinun haltuusi, jotka sinun tulee saada
laillisesti allekirjoitettuina ja sinetittyinä."

"Ja laillisesti todistettuina", lisäsi Snitchey, työntäen edestänsä
pois talrikin ja ottaen portföljistä ulos paperit, joita hänen
kumppaninsa alkoi levitellä pöydälle. "Koska minä ja Craggs olemme
olleet tohtorin apuna kaikessa, mikä on koskenut omaisuuden hoitoa,
niin pitää meidän ottaa tohtorin molemmat palvelijat tähän
allekirjoituksien todistajiksi. Taidatteko kirjoittaa, rouva Newcome?"

"En minä ole ollut naimisissa, hyvä herra", vastasi Clemency.

"Ah, suokaa anteeksi... minun olisi pitänyt se jo itsestänikin
huomata", sanoi Snitchey, nauraen ja katsoi häneen.

"Taitanettehan lukea?"

"Taidan vähän", vastasi Clemency.

"Ehkä morsius-, aamu- ja iltarukoukset?" jatkoi lakimies leikillisesti.

"Ei", sanoi Clemency, "ne ovat vaikeita. Luen ainoastaan sormistinta".

"Luette sormistinta?" virkahti Snitchey. "Mitä sillä tarkoitatte?"

"Ja muskottirautaa", lisäsi Clemency, nyökäyttäen päätänsä.

"Kyllä hän on mieltä vailla! Suurikanslerin hoitoon jätettävä", sanoi
Snitchey, katsoen häneen.

"Niin, jos hänellä on varoja", huomautti Craggs.

Nyt tuli Grace väliin ja selitti, että puheena olevissa esineissä oli
kummassakin kirjoitus, ja sentähden oli Clemency Newcomella niissä
taskukirjallisuutta. Hän ei ole kovin halukas lukemaan tavallisia
kirjoja.

"Ahaa; se selvittää asian", sanoi Snitchey; "nyt ymmärrän kyllä. Luulin
ystävätärtämme hassuksi, sillä sellaiselta hän ainakin näyttää", jupisi
Snitchey itsetyytyväisen näköisenä.

"No, mitä on siinä sormistimessa kirjoitettuna, rouva Newcome?"

"En minä ole ollut naimisissa, sanoinhan sen jo", vastasi Clemency.

"Hyvä, olkaa sitten naimaton", virkkoi lakimies. "Mutta mitä on
sormistimessa?"

Ei maksa vaivaa kertoilla, kuinka Clemency, tähän mitään vastaamatta,
levitti heti taskunsa suun auki ja katsoi sen ammottavaan syvyyteen,
hakien sormistinta, jota kuitenkaan ei siellä ollut -- ja kuinka hän
sitten katsoi samoin toiseen taskuunsa ja tyhjensi sen aivan tyhjäksi.
Siellä oli nenäliina, vaksikynttilän pää, omena, appelsiini, vaskiraha,
rautakopli, munalukko, keritsimet koteloinensa, kourallinen värillisiä
lasihelmiä, muutamia rihmakeriä, neulapyssy, hiusten käherryspapereita
ja korppu, jotka kaikki hän uskoi Britainin käsiin, kunnes saisi
taskunsa tarkastetuksi. Ja kuinka hän sitten innossaan otti taskunsa
kaulasta kiinni, pitääkseen sitä suorallaan, sillä se oli erinomaisen
keheä kierteilemään ja kääriytymään kaiken ympäri, mihin tapasi; ja
rupesi sellaiseen asentoon, joka ei ensinkään ollut sopusuunnassa
ihmisen ruumiinrakennuksen eikä painonlakien kanssa. Olkoon siinä
kylliksi, kun mainitsee, että hän vihdoin tapasi sormistimen ja
voitollisena näytti sitä ynnä muskottirautaa, joista kirjoitukset
olivat melkein poiskuluneet ja niinmuodoin sangen epäselvät.

"Oo, siinä onkin sormistin", sanoi herra Snitchey, haluten tehdä
hänestä pilaa. "No, mitä on sormistimella sanomista?"

"Se sanoo", vastasi Clemency, lukien vitkaan sen ympäryskirjoitusta,
ikäänkuin se olisi kiertänyt tornin ympäri, "unhota ja anna anteeksi".

Snitchey ja Craggs nauroivat. "Ja niin uudentapaista", sanoi Snitchey.
"Ja niin helppoa", sanoi Craggs. "Mikä syvä ihmisluonteen tunteminen
esiytyy siinä!" sanoi Snitchey. "Ja kuinka sopiva se on elämän
suhteihin!" huomautti Craggs.

"No, mitä on muskottiraudassa sitten?" kysyi Snitchey sen jälkeen.
"Kohtele muita samoin kuin tahdot muiden kohtelemaan itseäsi", vastasi
Clemency.

"Kohtele muita vihollisinasi, lienee tarkoitus ehkä", sanoi Snitchey.

"En minä ymmärrä", vastasi Clemency, pudistaen arvelevaisesti päätänsä.
"Minä en ole mikään lakimies."

"Minä luulen", virkkoi Snitchey, kääntyen pikaisesti tohtoriin päin,
ikäänkuin hämmentääksensä sitä vaikutusta, jonka Clemencyn vastaus teki
häneen, "että jos hän lakimies olisi, hän huomaisi tuon herttaiseksi
ohjeeksi ainakin useimmille hänen klienteillensä. Ne ovat välistä
hyvinkin röyhkeitä -- niin eriskummainen on maailma -- ja kuitenkin
syyttävät he aina meitä sellaisiksi. Uskotteko, herra Alfred, että me
virassamme voisimme verrata itseämme melkein peileihin, ja kun meidän
tykönämme käy useinkin häijyjä ja riidanhaluisia neuvonkysyjiä, joiden
ulkomuotokin on sangen vastenmielinen, niin on väärin moittia meitä,
jos emme voi silmäillä heitä mieltymyksellä. Sellainen ajatus on
minulla ja luullakseni myöskin Craggsilla."

"Aivan niin", myönsi Craggs.

"Jos herra Britain tahtoisi nyt olla hyvä ja tuoda meille vähän
kirjoitusmustetta", sanoi herra Snitchey, kääntyen jälleen papereihinsa
päin; "niin saisimme allekirjoittaa nämät ja panna näihin sinettimme,
jonka tehtyä annamme nämät kaikki pois hallustamme samassa; muuten
tulee postivaunu ja jättää meidät, ennenkuin osaamme aavistaakaan."

Jos saa päättää mitään toisen ulkomuodosta, niin varmaan olisi
postivaunu voinut kulkea ohitse ilman että herra Britain olisi sitä
yhtään tietänyt, sillä hän seisoi kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena,
vertaillen itseksensä tohtoria näihin lakimiehiin ja lakimiehiä
tohtoriin sekä heidän klienttejänsä heihin kumpiinkin ja teki
voimattomia koetuksia saada sormistinta ja muskottirautaa (näitä kahta
hänelle vallan uutta aatetta) yhtäpitäväisyyteen jommankumman
filosofiallisen järjestelmän kanssa. Sanalla sanoen selkkaannutti hän
itseänsä paljoa pahemmin tieteisoppiin ja järjestelmiin, kuin suuri
kaimansa koskaan on tehnyt. Mutta Clemency, joka oli hänen hyvä
enkelinsä, -- vaikk'ei hän sitä yhtään aavistanut, sillä Clemency
harvoin vaivasi itseänsä mielenosotuksia näyttämällä, vaan oli aina
käsillä oikeaan aikaan toimittamassa, mitä oli tehtävää -- toi samassa
kirjoitusmustetta ja teki hänelle taas sen hyvän työn, että
kyynärpäillänsä herätti hänet tietoonsa, jotka herätysvälikappaleet
niin virkistivät hänen muistoansa, että hän heti tuli aivan pirteäksi
ja iloiseksi.

Se veisi liian paljon aikaa, jos rupeaisi kertoilemaan, kuinka mahdoton
Britain'in oli päästä vapaaksi siitä luulosta, joka on tavallista
kaikilla hänen kaltaisillansa, kirjoitusmustetta ja kynää harvoin
tarvitsevilla, että nimen paneminen toisen kirjoittaman asiakirjan alle
saattaa arveluttaviin rettelöihin ja on piammiten samaa kuin suurien
rahasummien poislupaaminen, ja kuinka hän teki epiä sitä vastaan, eikä
ruvennut panemaan nimeänsä, ennenkuin tohtori häntä pyysi ja hänen
annettiin lukea läpi se kirjoitus, jonka alle hänen piti kirjoittaa
nimensä, ja joka oli niin epäselvää käsialaa, sanainsovusta mitään
puhumistakaan, että se oli hänestä kuin kiinan kieltä, ja kuinka hän
sitten käänteli paperia moneen päin, nähdäkseen, ett'ei siinä ole vaan
mitään petollisuutta sekä vihdoin kirjoitti siihen nimensä, mutta tuli
sen johdosta aivan lohduttomaksi, ikäänkuin olisi kadottanut
omaisuutensa tai oikeutensa. Ja kuinka sininen portfölji, jossa oli
hänen nimensä paperiin kirjoitettuna, sitten alkoi niin salaperäisesti
kiinnittää hänen mieltänsä, ett'ei hän mitenkään voinut sitä unhottaa,
ja kuinka Clemency Newcome, ajatellessaan omaa tärkeyttänsä ja
arvoansa, yht'äkkiä ilostui ja heittäytyi laamalleen pöydälle kädet
levällään, ikäänkuin kotka siivet hajallaan, ja laski päänsä vasemmalle
käsivarrellensa. Tämä kaikki oli valmistelua salaperäisten kuvien
tekoon, johon meni koko joukko kirjoitusmustetta. Näistä kuvista otti
hän samassa eräänlaiset ajatukselliset jäljennökset kielellänsä ja
päästyänsä siten kirjoitusmusteen makuun, alkoi janota sitä samoin,
kuin tiikerien sanotaan janoavan toisenlaista veteläainetta, tahtoen
alinomaa allekirjoitella ja pistää nimensä mihin sattui. Lyhyesti
sanoen, pääsi tohtori vapaaksi holhutoimestansa sekä kaikesta
edesvastauksesta, joka siitä oli; ja Alfred, joka nyt itse otti
hoitoonsa omaisuutensa, oli valmiina lähtemään elämän matkalle.

"Britain", sanoi tohtori, "mene portille ja pidä silmällä vaunun tuloa.
Aika joutuu, Alfred!"

"Niin tekee", vastasi nuori mies pikaisesti. "Hyvä Grace! sananen!...
Muista Marionia, joka on niin nuori ja kaunis, niin miellyttävä ja
ihastuttava sekä kalliimpi sydämmelleni kuin mikään muu maailmassa --
hänet uskon minä sinun hoitoosi!"

"Hänen hoitamisensa on aina ollut minusta pyhää. Nyt se tulee vieläkin
pyhemmäksi. Tahdon uskollisesti pitää häntä silmällä; luota minuun."

"Minä uskon sinua, Grace. Minä tiedän, että sinä tahdot tehdä sen, ja
kukahan voisi katsoa sinun kasvoihisi, kuulla sinun äänesi ja kuitenkin
epäillä sanojasi? Ah, hyvä Grace, jos minulla olisi sinun sydämmesi,
jolla on niin suuri valta itsensä yli, ja sinun tyven mielesi, kuinka
rohkeana lähtisin silloin tästä paikasta!"

"Todellakin!" vastasi Grace lempeästi hymyillen.

"Ja kuitenkin Grace -- ei, sisareksi tulee minun sinua kutsua."

"Kutsu minua siksi!" sanoi Grace pikaisesti. "Minua ilahuttaa suuresti
kuullessani sinulta sen nimityksen, älä siis kutsu minua enää muuten."

"Ja kuitenkin, siskoseni", jatkoi Alfred, "on Marionilla ja minulla
parempi, kun sinun puhtaat ja vakaat ominaisuutesi ovat meille hyödyksi
tässä asiassa; ne tekevät meitä molempia onnellisemmiksi ja paremmiksi.
Jos vaikka voisin, niin en tahtoisi viedä niitä pois Marionin tuenta
itseäni pitämään pystyssä!"

"Vaunu on jo kunnaan päällä!" huusi Britain.

"Aika joutuu, Alfred", muistutti tohtori.

Marion seisoi vähän matkan päässä heistä, katsoen maahan, mutta hänen
nuori lempijänsä vei hänet, kuultuansa tuon sanoman, hänen sisarensa
luokse, joka sulki hänet syliinsä.

"Koska lähden matkaan, niin pyysin Gracen minun poissaollessani
hoitamaan sinua, rakas Marion, joka olet minun kallein omaisuuteni. Ja
kun takaisin palattuani vaadin omakseni sinut, rakkaani, ja tie
avio-yhdistykseemme silloin on avoinna, pitää meidän hartaimmaksi
huoleksemme tulla se, että koetamme tehdä hänen elämänsä onnelliseksi,
koetamme noudattaa kaikkea mitä tiedämme hänen haluavan, osottaaksemme
hänelle rakkauttamme ja kiitollisuuttamme ja korvataksemme hänelle sitä
ylenpaltista hyvyyttä, jota hän halulla tahtoo meille osottaa."

Marionin toinen käsi oli hänen kädessänsä, toinen Gracen kaulassa. Hän
katsoi sisarensa silmiin niin levollisesti, niin kirkkaasti, niin
rakasmielisesti, että hänen silmäyksessänsä näytti olevan sekaantuneena
mieltymys, ihailu, suru, ihastus ja melkein jumaloitseminen. Sisarensa
kasvot olivat hänestä kuin hyvän enkelin kasvot. Tyynesti ja
rakasmielisesti silmäili tämä myöskin sekä häntä että hänen
lempijäänsä.

"Kun aika tulee ja täytyyhän sen kerran tulla", jatkoi Alfred, "vaikka
minua ihmetyttää, ettei se jo ole tullut; mutta Grace tietää parhaiten,
sillä hän on aina oikeassa -- kun hän tarvitsee ystävää, jolle voi
avata koko sydämmensä ja joka olisi hänelle samallainen, kuin hän on
ollut meille -- niin tahdomme me olla hänelle uskolliset ystävät, ja
silloin tunnemme riemua siitä varmuudesta, että hän, hyvä ja rakas
sisaremme rakastaa meitä ja nauttii meiltä sellaista hellää rakkautta,
kuin me hänen osaksensa suommekin."

Yhä vielä olivat nuoremman sisaren silmät kiintyneinä vanhempaan
sisareen. Hän ei kääntänyt niitä kertaakaan Alfrediin päin. Ja vielä yhä
katsoi Grace levollisesti, iloisesti ja rakasmielisesti välisti häneen
välisti hänen lempijäänsä.

"Ja kun kaikki tämä menee ohitse ja tulemme vanhoiksi, jolloin
välttämättömästi tahdomme elää yhdessä, voidaksemme jutella kuluneista
ajoista", sanoi Alfred, "tulevat nämät ajat olemaan meistä sangen
kallisarvoiset ja ennen kaikkea tämä päivä. Silloin juttelemme
toisillemme, mitä eronhetkenä ajattelimme ja tunsimme, mitä toivoimme
ja pelkäsimme, ja ettei kellään meistä ollut voimaa sanoa
jäähyväisiä..."

"Vaunu tulee näkyviin metsästä", huusi Britain.

"Hyvä, minä olen valmis... ja kuinka tapasimme toisemme jälkeen, niin
onnellisina mistään huolimatta... tahdomme pitää tätä päivää
autuaallisimpana koko vuodessa ja viettää tätä kolmikertaisena
syntymäpäivänä. Eikö niin, rakkaani?"

"Aivan niin", vastasi vanhempi sisar vilkkaasti ja säteilevin silmin.
"Mutta älä viivyttele nyt, Alfred... aika on käsissä! Sano jäähyväiset
Marionille ja Jumala olkoon kanssasi!"

Hän painoi nuorempaa sisarta rintaansa vasten... mutta tuskin oli hän
heittänyt hänet sylistänsä, kun tämä jälleen lankesi sisarensa kaulaan,
katsoen hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä levolliset, kirkkaat ja
lempeät kuin ennenkin.

"Hyvästi poikani!" sanoi tohtori. "Todenteolla puhuminen
kirjevaihdosta, vakavista tunteista, yhdistyssiteistä ja muusta
sellaisesta... ha, ha, ha... tiedäthän, mitä tarkoitan... kuin tässä,
olisi todellakin naurettavaa hulluutta. Mainitsenhan ainoastaan sen,
että jos sinulla ja Marionilla olisi edelleenkin sama mieletön
taipumus, niin saat minun puolestani kyllä tulla vävykseni, kun aika
joutuu."

"Nyt kulkee se yli sillasta", huusi Britain.

"Anna sen kulkea", sanoi Alfred, puristaen hartaasti tohtorin kättä.
"Ajatelkaa minua jonkun kerran, niin vakaisesti kuin voitte, vanha
ystäväni ja holhojani. Hyvästi, herra Snitchey! Hyvästi, herra Craggs!"

"Nyt tulee se tietä myöten ylöspäin!" huusi Britain.

"Yksi suudelma, Clemency Newcome, vanhan tuttavuuden vuoksi... ojenna
minulle kätesi, Britain... Marion, sydämmeni lemmitty, hyvästi! Sisar
Grace, muista nyt!"

Vaunu oli portilla... Matkakapineet vietiin kiireesti siihen... Alfred
lähti vaunussa matkaansa, mutta Marion ei niin liikahtanut.

"Hän viittaa sinulle hatullansa, sisar", sanoi Grace. "Sinun tuleva
puolisosi. Katso!"

Marion nosti silmiänsä ja katsoi sinne päin hetkisen. Sitten rupesi hän
jälleen entiseen asentoonsa. Ja katsoessaan nyt ensi kerran vakaisesti
sisarensa kasvoihin, vaipui hän nyyhkien hänen syliinsä.

"Rakas Grace, Jumala siunatkoon sinua! Mutta minä en voi nähdä tätä! Se
murtaa sydämmeni!"



II.


Snitcheyllä ja Craggsilla oli pieni, sievä konttoori vanhalla
taistelukentällä. Siinä hoitivat he pieniä, sieviä asioitansa ja
taistelivat joukottain pieniä järjestettyjä taisteluita lukuisien
juttua käyvien edestä. Tosin ei näissä taisteluissa juoksujalkaa
ryntäilty vastatusten, koska niissä oikeastaan jouduttiin vaan etanan
nopeudella eteenpäin, mutta kuitenkin ottivat nämät yhdyslakimiehet
niihin suurta osaa välisti saaden ampumia kantajina ollessansa, välisti
antaen iskuja vastustajina ollessansa, välisti tehden ankaran
hyökkäyksen vekseliasiassa ja välisti pitäen pientä kahakkaa
epäjärjestyksisen velallisjoukon kanssa, miten tilaisuus milloinkin
myönsi ja vihollinen sattui esiytymään. Sanomalehti oli sangen tärkeänä
ja hyödyllisenä liittolaisena heidän leirissänsä, samoin kuin
merkityksellisemmissäkin leireissä, ja melkein jokaisessa taistelussa,
missä he osottivat sotapäällikön kykyä, oli aina vaikeata, kuten
taistelijat perästäpäin juttelivat, tulla päätökseen ja varmuudella
tietää millä paikalla oltiin, sillä savua oli niin paljo ympärillä.

Herrojen Snitcheyn ja Craggsin konttoori, jonka ovi tavallisesti oli
seljällään ja jonne johti pari alaspäin menevää rappua, oli kauppatorin
vieressä, että jokainen vihastunut talonpoika, joka halusi tulla
löylytetyksi, saattoi ilman enempätä töydätä sinne sisälle. Heidän
erikoinen neuvottelu- ja vastaanottohuoneensa oli vanha, pimeä ja
matala pönttö, jonka laki oli mustunut ja näytti yrmeästi rypistävän
kulmakarvojansa selkkautuneita lakiasioita kuulusteltaessa.
Huonekaluina oli siinä muutamia korkeakarmisia nahkatuoleja. Niiden
reunoja piiritti rivi isopäisiä vaskitenlikoita, joita siellä täältä
oli putoillut pois, joko itsestään tai ehkä siten, että klientit
raivoisina niitä peukalollaan ja etusormellaan näplivät. Siellä oli
myöskin muotokuva raamissa jostain mainiosta tuomarista, ja niin
peljättävän näköinen, että pieninkin suortuva hänen tukassansa oli
riittävä pöyristämään hiukset katsojan päässä. Paalittain paperia oli
tomuisissa kaapeissa, hyllyillä ja pöydillä; seinävierillä rivissä
pieniä arkkuja, tulenkestäviä, ja munalukolla varustetuita, joiden
kunkin kannessa oli nimi. Tuskaiset klientit tavailivat ajatuksissaan
näitä nimiä aina edestakaisin, ikäänkuin julman tenhovoiman
pakottamina, koettaen saada niistä selvää, kun he istuivat ja näyttivät
kuultelevan herroja Snitcheytä ja Craggs'ia, vaikk'eivät näiden
puheista käsittäneet yhtä ainoata sanaa.

Snitcheyllä ja Craggsilla oli yksityisessä elämässään samoin kuin
virassaankin kumppani kummallakin. Snitchey ja Craggs olivat mitä
parhaimpia ystäviä ja luottivat täydellisesti toisiinsa; mutta
Snitcheyn rouva oli erinomaisen vastahakoisuutensa johdosta, joka ei
lienekään juuri harvinaista avioelämässä, ottanut periaatteeksensa
epäillä herra Craggsia; ja Craggsin rouva taas epäili samasta syystä
herra Snitcheytä. "Sinun Snitcheysi", oli hänellä usein tapana sanoa
herra Craggsille, käyttäen ylenkatseellisessa merkityksessä tätä
taidokkaasti keksimäänsä monikkoa, ikäänkuin olisi ollut puheena pari
housuja tai muita sellaisia esineitä, joiden nimellä ei ole yksikköä.
"En todellakaan voi ymmärtää, mitä sinä tahdot noista Snitcheystäsi.
Sinä luotat kokonaan liiaksi Snitcheyhisi, sen sanon, ja toivon
ainoastaan, ett'et koskaan tulisi huomaamaan minun sanojani todeksi."
Samalla tavalla sanoi Snitcheyn rouva herra Snitcheylle aina
Craggsista, että tämä juuri puijasi häntä, jos kukaan on sitä
milloinkaan tehnyt, ja että Craggs'in silmissä, jos kenenkään koskaan,
esiytyi pahanelkisyys. Siitä huolimatta olivat yhdysmiehet kuitenkin
sangen hyvät ystävät ylimalkaan, ja Snitcheyn rouva oli tehnyt Craggsin
rouvan kanssa liiton "konttooria" vastaan, jota he molemmat inholla
silmäilivät, ikäänkuin yhteistä vihollistansa, joka pitää vaarallista
salavehkeilyä.

Mutta tästä konttoorista Snitchey ja Craggs kuitenkin imivät hunajata
pesiinsä. Sinne jäivät he monta kertaa istumaan neuvottelukamarinsa
ikkunan ääreen kauniina iltana, jolloin he silmäilivät vanhaa
taistelukenttää (täten tekivät he ylimalkaan käräjäaikoina ainoastaan,
sillä riita-asioiden paljous teki heidät silloin tunteellisiksi) ja
kummastelivat ihmisten mielettömyyttä, kun eivät nämät voineet elää
rauhassa eikä sovinnossa vetää toisiansa oikeuteen. Siellä kului
päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, jonka voi huomata ainoastaan
siitä, että vaskitenlikot nahkatuoleista vähitellen vähenivät ja
paperikasat pöydillä kasvoivat. Lähes kolmen vuoden aika, joka siitä
pitäen oli kulunut, kun aamiainen oli puutarhassa, jolloin he illalla
pitivät yhdessä keskustelua, oli siellä vähentänyt noita edellisiä ja
enentänyt noita jälkimäisiä.

He eivät olleet yksinänsä, vaan heillä oli juuri seurassansa mies, noin
kolmikymmen-vuotias tai niillä paikoilla, jonka ulkomuodossa oli
huolimattomantapaista ja kasvoissa eräänlaista tuimuutta, mutta muuten
oli hän kauniskasvuinen, hyvästi vaatetettu ja hyvännäköinen. Hän istui
parhaimmassa nojatuolissa, pitäen toista kättään rintansa päällä ja
toista pöyheässä tukassansa. Herrat Snitchey ja Craggs istuivat
vastatusten, viereisen pöydän ääressä. Yksi tulenkestävistä arkuista
oli auki; osa sen sisällystä jo hajallaan pöydällä ja jäännöksiä otti
herra Snitchey edelleen arkusta, kääntyen aina kynttilään päin ja
silmäillen jokaista paperia erikseen, jota tehdessänsä hän tuon
tuostakin pudisti päätänsä ja antoi jokaisen paperin aina herra
Craggsille. Tämä silmäili niitä myöskin päätänsä pudistellen ja pani ne
sitten pois kädestänsä. Välistä pysähtyivät he ja pudistellen yhdessä
päätänsä katsoivat mietteliääsen klienttiin. Koska arkun kannessa oli
nimi Mikael Warden esquire, niin voi siitä päättää, että nimi sekä
arkku olivat saman miehen, ja ett'eivät Mikael Wardenin asiat mahtaneet
olla hyvällä kannalla.

"Siinä ovat kaikki", sanoi Snitchey, otettuansa arkusta viimeisen
paperin.

"Onko kaikki kulutettu, tuhlattu, menetetty, pantattu ja myöty?" kysyi
klientti, luoden silmänsä ylös.

"Kaikki", vastasi Snitchey.

"Ja sanotteko, ett'ei mitään voi enää tehdä?"

"Ei mitään."

Klientti puri kynttänsä ja alkoi jälleen miettiä.

"Ja luuletteko, ett'ei minulla ole turvaa koko Englannissa?"

"Ei missään osassa Suurbritannian ja Irlannin yhdistettyjä
kuningaskuntia", vastasi Snitchey.

"Olen siis aivan hukassa, eikä ole isääkään, jonka tykö menisin... ei
mitään jäljellä, ei itselleni eikä muille!" jatkoi klientti, heittäen
toisen jalkansa toisen päälle ja silmäillen lattiaa.

Herra Snitchey ryki päästäkseen laveammalta selittämästä hänen
asioidensa tilaa ja herra Craggs ryki myöskin merkiksi, että hänellä
oli siinä suhteessa sama ajatus.

"Häviöllä kolmenkymmenen vuoden ijässä!" virkkoi klientti. "Hm!"

"Ei häviöllä", vastasi Snitchey. "Niin pitkälle ette vielä ole ehtinyt,
Tosin olette häviölle joutumaisillanne, se täytyy minun tunnustaa mutta
kokonaan häviöllä ette vielä ole. Kun viisaasti hoitaa..."

"Sille minä vähättelen!" tiuskasi klientti.

"Herra Craggs", sanoi Snitchey, "olkaa hyvä ja antakaa minulle
näpillinen nuuskaa! -- Kiitoksia, sir!"

Kun nyt levollisena pysyvä lakimies, erinomaisen tyytyväisen näköisenä
ja koko huomionsa asiaan kiintyneenä pani nuuskaa nenäänsä, rupesi
klientti yht'äkkiä nauramaan ja luoden silmänsä ylös, lausui:

"Te mainitsitte hoitoa. Kuinka pitkä hoito olisi tarpeen?"

"Pitkäkö hoito?" virkkoi Snitchey, karistaen nuuskan jäännökset
näpistänsä ja miettien tarkasti asiaa. "Teidän selkkautuneet asianne,
sir... vaikka hyvissäkin käsissä... esimerkiksi Snitcheyn ja
Craggsin... saattavat vaatia kuusi, seitsemän vuotta."

"Minun pitäisi nähdä nälkää kuusi, seitsemän vuotta!" sanoi klientti
karvasmielisesti nauraen ja kärsimättömästi kohentaen itseänsä toiseen
asentoon.

"Nähdä nälkää kuusi, seitsemän vuotta", vastasi Snitchey, "olisi
todellakin hyvin tavatonta. Mutta voisittehan saada itsellenne toisen
omaisuuden, kun sen ajan näyttelisitte itseänne rahan edestä...
vaikk'en kuitenkaan luule teidän voivan sitä tehdä... sanon tämän
omasta puolestani sekä Craggsin... enkä siis kehotakaan teitä siihen."

"Mihin sitten kehotatte minua?"

"Antamaan asianne hoidettavaksi, kuten jo sanoin", vastasi Snitchey.
"Kun minä Craggsin kanssa hoidan niitä muutaman vuoden, niin kaikki
tulee jälleen hyvälle kannalle. Ja ett'ette voisi häiritä meitä ehtojen
tekemisessä ja noudattamisessa, tulee teidän lähteä pois ulkomaalle ja
oleksia siellä koko ajan. Ja ett'ei teidän siellä tarvitsisi nälkää
nähdä, voimme me toimittaa teille sinne muutaman sadan vuodessa
eläkkeeksi, nyt alussakin jo -- se on varmaa."

"Muutaman sadan!" vastasi klientti, "vaikka olen menettänyt tuhansia!"

"Sen kyllä uskon", vastasi Snitchey, pannen papereita hiljakseen
takaisin rauta-arkkuun... "Siitä en ensinkään epäile", kertoi hän
itseksensä, jatkaen mietteliäänä samaa tekoa.

Hyvin luultavasti tunsi lakimies klienttinsä. Ainakin teki hänen kuiva,
ilkipintainen ja eriskummainen tapansa klientin mieleen hyvän
vaikutuksen, sillä tämä tuli avosydämmisemmäksi ja suorapuheisemmaksi.
Ja myöskin lienee klientti tuntenut lakimiehensä ja tahallaan
viehätellyt häneltä ne neuvot, jotka sai, tehdäkseen sen tuuman, jonka
aikoi ilmoittaa, viattomamman näköiseksi. Hän istui ja silmäili
liikahtamatonta neuvonantajaansa, nostaen hymyillen hiljaa päätänsä, ja
alkoi yht'äkkiä nauraa.

"Kuinka onkaan, itsepäinen ystäväni --" sanoi hän.

Herra Snitchey osotti kumppaniansa, lausuen: "Suokaa anteeksi, meitä on
kaksi, minä ja Craggs."

"Suokaa anteeksi, herra Craggs", vastasi klientti, käyden
kumarruksiinsa ja alentaen hiukan ääntänsä; "kuinka onkaan, itsepäiset
ystäväni, niin te ette vielä tunne puoliakaan häviöstäni."

Herra Snitchey hämmästyi ja katsoa tuijotti häneen; samoin teki herra
Craggs.

"En ole ainoastaan velkaantunut", jatkoi klientti, "vaan myöskin..."

"Ettehän ainakaan liene rakastunut?" sanoi Snitchey.

"Enköhän vaan", vastasi klientti, heittäytyen jälleen tuolille, jossa
hän kädet taskussa katsoi yhdysmiehiin. "Olen kokonaan rakastunut."

"Ettehän liene kehenkään perijättäreen rakastunut, sir?"

"En, en kehenkään perijättäreen."

"Ettekä muutenkaan rikkaasen naiseen?"

"En, en itsetietääkseni ainakaan, vaan suloiseen kaunottareen."

"Mutta ainakin naimattomaan edes?" sanoi herra Snitchey, korottaen
ääntänsä.

"Tietysti."

"Eihän se liene kumpikaan tohtori Jeddlerin tyttäristä?" sanoi
Snitchey, laskien kyynärpäänsä pikaisesti polvilleen ja tukien
käsillään päätänsä, kaula noin kyynärää pitkänä.

"Eiköhän vaan!" vastasi klientti.

"Herra Craggs", sanoi Snitchey hyvin vilkkaasti, "saanko vielä
näpillisen nuuskaa? Kiitoksia! Minua ilahuttaa, että voin sanoa tuon
aikeenne turhaksi. Hän on jo poisluvattu, hän on kihloissa. Tämä
virkaveljeni todistaa myös sen. Me tunnemme asian."

"Kyllä me tunnemme asian", virkkoi Craggs.

"Tunnen sen minäkin", vastasi klientti tyynesti, "mutta mitä siitä?
Ettekö te, jotka niin paljon tunnette maailmaa, ole koskaan kuulleet
puhuttavan naisista, jotka ovat muuttaneet mielensä?"

"Tosin kyllä on ollut oikeudenkäyntiäkin lupauksen rikon johdosta",
vastasi herra Snitchey, "sekä tyttöjä että leskiä vastaan, mutta
useimmissa sellaisissa jutuissa..."

"Jutuissa!" virkahti klientti kärsimättömänä. "Älkää minulle puhuko
jutuista. Yleisistä esimerkeistä tulisi paljoa isompia nidoksia kuin
teidän lakikirjanne. Ja luuletteko sitä paitsi minun oleksineen
tohtorin huoneessa turhaan kokonaista kuusi viikkoa?"

"Minä luulen", huomautti herra Snitchey hyvin vakaisesti kääntyen
kumppaninsa puoleen, "että kaikista niistä pulista, joihin hevosensa
ovat saattaneet herra Wardenin yhdessä ja toisessa tilaisuudessa -- ja
ne ovat olleetkin hyvin lukuisat ja kustannuksien alaiset, jota kukaan
ei paremmin tiedä kuin hän itse, te ja minä -- pahin pula kuitenkin
tulee olemaan seurauksena siitä, jos hän edelleenkin pitää tällaista
mieltä, että yksi hänen hevosistansa heitti hänet tohtorin puutarhan
muurin viereen, jolloin häneltä taittui kolme kylkiluuta, olkaluu kävi
poikki ja kuinka monta mustelmaa lienee tullut hänelle. Kun kuulimme
hänen tohtorin hoidossa ja katon alla rupeavan paranemaan, emme
ajatelleet sitä asiaa sen pitempään. Mutta nyt näyttää hänen laitansa
olevan huono. Huono! Näyttää olevan sangen huono. Sitä paitsi on
tohtori Jeddler myös meidän klienttimme."

"Herra Alfred Heathfield on myös tavallansa meidän klienttimme", lisäsi
herra Craggs.

"Ja herra Mikael Warden on myös eräänlainen klientti", sanoi
välinpitämätön vieras, "eikä olekaan mikään huono klientti. Hän on
ollut hulluttelija kymmenen, kaksitoista vuotta; mutta nyt on Mikael
Warden lakannut kylvämästä hukkakauraa, josta tullut sato on tuossa
arkussa. Hän aikoo parantaa itsensä ja tulla viisaaksi. Ja
todistukseksi siitä aikoo herra Mikael Warden naida Marionin, tohtorin
rakastettavan tyttären, ja viedä hänet mukaansa, jos voi."

"TodelIakin, herra Craggs", alotti Snitchey.

"Todellakin tulee herrojen yhdysmiesten, Snitcheyn ja Craggs'in",
keskeytti klientti, "tietää, miten velvollisuus vaatii heitä
klienttejänsä kohtaan käyttäytymään. Se kieltää heitä sekautumasta
pahanpäiväisiin rakkauden asioihin, kun joku heidän klienteistänsä
näkee tarpeelliseksi uskoa niitä heille. Enhän minä aio viedä sitä
nuorta naista vastoin hänen omaa tahtoansa, joten aikeessani ei siis
ole mitään laitonta. En ole koskaan ollut herra Heathfieldin ystävä enkä
edes tuntenutkaan häntä; en siis loukkaa hänen luottamustansakaan
minuun. Rakastan ainoastaan samaa kuin hänkin ja koetan samoin kuin
hänkin saada sen, jos voin."

"Hän ei voi", sanoi Snitchey silminnähtävästi levottomana ja
hämmästyksissään. "Hän ei voi tehdä sitä, sir. Marion on rakastunut
Alfrediin."

"On vain", vastasi klientti.

"Hän on rakastunut Alfrediin", jatkoi Snitchey.

"Minä en turhaan ollut muutama kuukausi takaperin kuutta viikkoa
tohtorin huoneessa, ja silloin tulin kyllä tuntemaan tuon rakkauden
laadun. Hän olisi rakastanut Alfredia, jos hänen sisarensa olisi saanut
vallita, mutta minä tein hänen sisarensa tuumat tyhjiksi. Marion kammoo
Alfredin nimeä, kammoo häntä itseänsä ja osottaa aivan nähtävää
vastenmielisyyttä, jos vähänkin huomaa viitattavan hänen yhdistykseensä
Alfredin kanssa."

"Minkätähden tekisi hän niin, käsitättekö te, herra Craggs, sitä?"
sanoi Snitchey.

"Minkätähden hän niin tekee, en voi ymmärtää, vaikka tosin monta
luultavaa syytä voisi tuoda esiin", sanoi klientti, nauraen sitä
tarkkaavaisuutta ja hämmästystä, joka esiytyi herra Snitcheyn
kimaltelevissa silmissä, ja sitä varovaisuutta, jota hän osotti, kun
hän johti juttelua ja koetti päästä asian perille. "Mutta niin se
kuitenkin on. Hän oli liian nuori ruvetessansa siihen yhdistykseen, jos
sitä, pahoin pelkään, yhdistykseksi maksaa sanoakaan, ja on perästä
päin ehkä katunut kauppaansa. Mahdollista myöskin -- vaikka tosin se
tuntuu kehumiselta, mutta kehua en tahdo, siitä olkaa varma -- että hän
on rakastunut minuun, samoin kuin minäkin häneen."

"Hi, hi! Herra Alfred oli hänen leikkikumppaninsakin, muistattehan
tekin sen, herra Craggs", sanoi Snitchey, nauraen väkisten, "he ovat
tunteneet toisensa jo lapsuudesta alkaen."

"Sitä suurempi syy luulla", jatkoi klientti levollisesti, "että hän on
kyllästynyt Alfrediin ja kernaasti tahtoo vaihtaa hänet toiseen
rakastajaan, joka itse esittelee itsensä (tai jonka hevosensa on
esitellyt) hyvin romantillisissa suhteissa; rakastajaan, jonka
yleisesti tiedetään aikoinansa eläneen iloisesti ja hauskasti -- se ei
maatytöstä ainakaan ole mitään haitallista -- ketään mitenkään
vahingoittamatta ja joka ei myöskään ikänsä eikä näkönsä puolesta
j.n.e. -- mutta tämä voi taaskin tuntua kehumiselta, vaikk'ei se sitä
vähääkään ole, sen voin vakuuttaa -- ole yhtään huonompi itse
Alfredia."

Tätä viimeistä päätelmää ei millään tavalla voinutkaan vastustaa. Sen
huomasi herra Snitchey myöskin, kun pikimmältään silmäili klienttiä.
Kaikessa, mikä hänessä oli huolimattoman näköistä, oli paljo
luonnollista ja miellyttävää, oli sellaista, joka näytti sanovan, että
nämät kauniit kasvot, tämän soman ruumiinrakennuksen voisi hän saada
paremmankin näköiseksi, jos tahtoisi, ja että hän, kun kerran herää
ajattelemaan (jota ei koskaan vielä ollut tapahtunut) voi noudattaa
mitä kauneimpia aikomuksia. "On hyvin vaarallinen hulivili", ajatteli
älykäs lakimies, "koska näyttää saavan millaisia säkeniä tahtoo nuoren
tytön silmistä."

"Näettekös, herra Snitchey", jatkoi klientti, asettuen molempain
yhdysmiesten väliin ja ottaen heitä kumpaakin napista kiinni,
estääkseen heitä karkuun pääsemästä, "ett'en minä pyydä teiltä mitään
neuvoa. Mutta te teette oikein, kun ette ensinkään tartuttele asiaan,
joka laadultaankin jo on sellainen, ett'ei teidän kaltaistenne vakavain
miesten sovi siihen kummaltakaan puolelta sekautua. Tahdon ainoastaan
muutamalla sanalla esittää tilani ja aikeeni ja sitten pyytää teitä
tekemään miten parhaiten voitte raha-asioissani. Huomaan, että jos
lähden karkuun tohtorin kauniin tyttären kanssa (kuten aion tehdä ja
tulla hänen lempeän vaikutuksensa alaisena toisellaiseksi mieheksi),
niin on se nykyisissä oloissa moitittavampaa, kuin jos yksin karkaan.
Mutta kun elämänkäytökseni nyt muuttuu, niin saan kaikki heti suoralle
kannalle jälleen."

"Minun luullakseni on parasta, ett'emme kuultele häntä pitempään, herra
Craggs", sanoi herra Snitchey, katsoen klientin yli kumppaniinsa.

"Niin on minunkin luullakseni", virkkoi Craggs, mutta kuitenkin
kuultelivat he molemmat klienttiä tarkkaavaisesti.

"Olkoon niin! Ei tarvitsekaan teidän kuunnella minua", vastasi
klientti, "mutta en sentään voi olla asiasta puhumatta. Minä en aio
pyytää siihen tohtorin suostumusta, sillä tiedän, ettei hän sitä
antaisi; mutta ei sentään ole tarkoituksenani tehdä hänelle mielipahaa
ja kiusaa, vaan (paitsi sitä, ett'ei sellaisessa joutavassa asiassa,
kuten hän sanoo, ole mitään vakaista) tahtoisin ainoastaan vapauttaa
hänen tyttärensä, oman Marionini siitä, mitä itse näen ja tiedän, että
hän nimittäin pelkää ja pitää suurimpana onnettomuutenaan rakastajansa
jälleen näkemistä. Se on totta, jos mikään, että hän pelkää Alfredin
tuloa. Niin ollessa en siten tee kellekään vääryyttä. Nykyjään
ahdistetaan ja ajetaan minua perästä täällä joka paikassa, että
olen melkein kuin lentokala; hiiviskelen ympäri pimeässä, olen
ulos-suljettuna omasta asunnostani enkä tohdi omalla maallani
kävelläkään. Mutta se asunto, se maa ja monta tynnyrinalaa sen lisäksi
tulevat jälleen, kuten itse olette vakuuttaneet, minun omakseni, joten
Marion, teidän omien harkintojenne mukaan, jotka eivät koskaan ole
liioiteltuja, on kymmenen vuoden kuluttua minun vaimonani pääsevä
paljoa rikkaammaksi, kuin Alfred Heathfieldin vaimona. Sitä paitsi
kammoo hän tätä miestä (huomatkaa se), enkä minäkään häntä rakasta, jos
siten voi sanoa mieheen nähden. Kelle tapahtuu silloin vääryys? Asia on
aivan suora ja mutkaton. Minun oikeuteni on yhtä tärkeä kuin
Alfredinkin, jos Marion kerran päättää minuun suostua; ja minä taas
annan hänen tehdä asiassa aivan mielensä mukaan. Te ette suvaitse
kuulla tästä enempää, enkä minäkään tahdo enempää teille puhua, Sanokaa
nyt, koska tunnette aikomukseni ja tilani... milloin on minulle parasta
lähteä?"

"Viimeistään viikon kuluttua, vain kuinka, herra Craggs?" sanoi herra
Snitchey?

"Jo vähää ennemminkin kehottaisin minä teitä lähtemään", virkkoi
Craggs.

"No kuukauden kuluttua sitten", vastasi klientti, silmäiltyänsä ensin
tarkkaavaisesti yhdysmiehiä. "Tästä päivästä kuukauden kuluttua. Tänään
on torstai. Käyköön hyvästi tai huonosti, vaan tästä päivästä kuukauden
kuluttua lähden matkaan."

"Se on pitkää viipymystä", virkkoi herra Snitchey, "se on liian pitkää.
Mutta olkoon niin. Kah, kun ei ottanut itselleen kolmen kuukauden
aikaa", jupisi hän itseksensä. "Vain aiotte nyt lähteä! Hyvää yötä,
sir!"

"Hyvää yötä", rastasi klientti, pudistaen yhdysmiehiä kädestä. "Jos
elätte, niin saatte vielä nähdä minun käyttävän ymmärtäväisemmin
varojani. Tästä lähtein tulee onneni tähtenä olemaan Marion!"

"Menkää varovasti rapuista sir", muistutti Snitchey, "sillä siinä hän
ei ole kiilumassa. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Yhdysmiehet tulivat nyt, kynttilä kädessä kummallakin, näyttämään
hänelle rapuissa valkeaa, ja hänen mentyänsä seisoivat he ja
silmäilivät toisiansa.

"Mitä luulette tästä kaikesta, herra Craggs?" kysäisi herra Snitchey.

Herra Craggs pudisti päätänsä.

"Sinä päivänä, jolloin holhutoimi lakkasi, ei tuo rakastunut pari
meidän mielestämme, muistaakseni, jättänyt toisillensa jäähyväisiä
juuri niinkuin olisi pitänyt, vain kuinka?" sanoi herra Snitchey.

"Ei se jättänyt", vastasi herra Craggs.

"Mutta ehkä hän kuitenkin pettyy", jatkoi herra Snitchey, pannen
tulenkestävän arkun lukkoon ja siirtäen sen paikallensa. "Mutta jos
taas asiassa on perääkin, niin eihän pikkuinen vaihettelevaisuus ja
petollisuus ole mitään ihmeellistä. Kuitenkin olivat hänen
kauniit kasvonsa minusta sangen vilpittömän näköiset. Olin myös
huomaavinanikin", lisäsi herra Snitchey, ottaen yllensä päällystakin
(sillä ulkona oli kylmä), vetäen sormikkaat käteensä ja sammuttaen
toisen kynttilän, "että hänen luonteensa oli viime aikoina tullut
lujemmaksi ja päätteliäämmäksi, enemmän hänen sisarensa luonteen
kaltaiseksi."

"Samaa huomasi myöskin rouva Craggs", sanoi herra Craggs.

"Ennen ottaisin tänä iltana mitä hyvänsä maksaakseni", sanoi herra
Snitchey, joka oli hyväsydämminen mies, "kuin uskoakseni herra Wardenin
tehneen noita kauppoja isännän tietämättä. Vaikka tosin hän on
ajattelematon, oikullinen ja keveä jalaltaan, tuntee hän sentään
jokseenkin maailmaa ja sen asujamia (mutta se ei nyt ole mitään
ihmeellistä, sillä hän on saanut kalliisti maksaakin siitä, minkä
tietää), ett'en ensinkään ole varma asiassa. Kuitenkin on meille
parasta, ett'emme sekaannu siihen. Me emme voi tehdä muuta, kuin olla
ääneti."

"Emme voi muuta", vastasi Craggs.

"Ystävästämme tohtorista ovat sellaiset asiat helppoja", jatkoi herra
Snitchey, nyökyttäen päätänsä, "hän ei niissä tarvitse filosofiaansa
minun luullakseni. Ystävämme Alfred puhuu aina elämän taistelusta",
tätä sanoessansa nyökytti hän taas päätänsä, "mutta hyvä olisi, ett'ei
hän liian aikaiseen sortuisi siihen. Onko teillä jo hattunne, herra
Craggs, niin sammutan tämänkin kynttilän."

Saatuansa herra Craggsilta myöntävän vastauksen, antoi herra
Snitchey teon seurata sanoja, jonka jälkeen he hapuilivat ulos
neuvottelukamarista, joka nyt oli yhtä pimeä kuin puheena oleva asiakin
tai kuin laki ylimalkaan.

Kertomuksemme siirtyy nyt pikkuiseen, rauhalliseen lukukamariin, jossa
molemmat sisaret ja ripsas, vanha tohtori istuivat samana iltana
iloisen takkavalkean ääressä. Grace paraillaan ompeli. Marion luki
ääneensä kirjaa, joka oli avoinna hänen edessänsä. Tohtori yönutussa ja
tohveleissa istui nojatuolissansa jalat lämpymälle huopapeitteelle
ojennettuina, ja silmäillen tyttäriänsä, kuunteli lukemista.

Kauniit olivatkin he nähdä. Koskaan ei miellyttävämpiä kasvoja ole
ollut lieden ääressä tekemässä sitä rakkaaksi ja huvittavaksi.
Erilaisuus näiden sisarten väliltä oli kolmen vuoden kuluessa vähin
haihtunut, sillä nyt näkyi nuoremmankin sisaren otsalla, kuvastui hänen
katsannossansa ja tuntui hänen äänessänsä sama lempeä vakaisuus, jonka
hänen äiditön nuoruutensa oli jo aikaa sitten jouduttanut kypsyyteen
vanhemmassa sisaressa. Mutta hän se vieläkin näytti olevan hennompi ja
suloisempi; näkyi yhä aina painavan päätään sisarensa rintaa vasten,
panevan luottamuksen sisareensa ja katsovan tämän silmiin neuvon ja
tuen tarpeessa -- tämän miellyttäviin silmiin, jotka aina olivat yhtä
levolliset, yhtä kirkkaat, yhtä lempeät, kuin ennenkin.

"Ja ollessaan nyt kotonansa", luki Marion kirjasta, "siinä kodissa,
joka muistojensa kautta oli tullut hänestä sanomattoman rakkaaksi,
alkoi hän kohta huomata sydämmensä suuren koetuksen olevan lähellä, ja
ett'ei sitä voinut lykätä tuonnemmalle. Koto, meidän lohduttajamme ja
ystävämme, kun kaikki muu pettää; siitä eroaminen on karvasta joka
askelella kätkyestä hautaan asti."

"Rakas Marion", sanoi Grace.

"Mikä nyt tyttöseni!" virkkoi tohtori, "mikä sinulle tuli?"

Marion pani kätensä sisarensa käteen, jonka tämä ojensi hänelle ja
jatkoi lukemista. Hänen äänensä oli itkunsekainen ja vapiseva, vaikka
hän kyllä koetti sitä vakauttaa.

"Siitä eroaminen on joka askelella, kätkyestä hautaan asti, aina
karvasta... Oi koti! joka olet meille niin uskollinen, vaikka usein
saat ainoastaan ylenkatseen palkaksesi. Ole sääliväinen niitä kohtaan,
jotka hylkäävät sinut, äläkä ankarilla soimauksilla aja heitä takaa
harhailevilla askeleillansa. Älä näytä helliä silmäyksiä, äläkä tuttuja
hymyilyltä siinä kuvassasi, jonka asetat heidän mielikuvituksensa
eteen. Älä näytä yhtä lempeyden, vieraanvaraisuuden, helleyden,
anteeksiantavaisuuden tai sydämmellisyyden merkkiä heille. Älä anna
minkäänlaista rakasmielistä sanaa tai mieltämurtavaa ääntä menneeltä
ajalta kaikua tuomitsevaisesti hylkääjäsi korviin -- vaan ole ankaran
ja pelottavan näköinen, jos voit, tee siten katuvaista armahtaessasi!"

"Rakas Marion, älä lue enempää tänä iltana", sanoi Grace, sillä Marion
itki.

"En voisikaan lukea pitempään", vastasi hän ja pani kirjan kiinni.
"Sanat ovat kaikki kuin tulen vallassa."

Tohtoria näytti tämä huvittavan, sillä hän nauroi ja taputti Marionin
päätä.

"Mitä antaa historiakirjan tuolla tavalla vallata mieltä!" sanoi
tohtori Jeddler. "Painomustetta ja paperia!... Mutta kaikki voi siinä
tapauksessa olla yhdenlaista. Vakaisen asian tekeminen painomusteesta
ja paperista on yhtä järjellistä kuin sen tekeminen jostain muustakin.
Pyyhi nyt kuitenkin silmäsi, enkelini, pyyhi silmäsi. Tohdin vakuuttaa,
että sankaritar, josta luit, on jo aikaa sitten palannut kotiinsa ja
hyvittänyt sen jo -- joll'ei taas ole, niin suuri luku siitä, sillä
olennainen koti ei ole muuta kuin neljä seinää ja olematon ainoastaan
musteessa kastellun kynän jälkiä. Mutta mikä nyt on taas?"

"Minähän se olen", vastasi Clemency, pistäen päänsä sisään ovesta.

"No mikä sinulla on?" kysyi tohtori.

"Mikäpä minulla olisi", vastasi Clemency -- eikä hänen sanojansa voinut
epäilläkään, kun katsoi hänen pyöreihin kasvoihinsa, joissa, niinkuin
tavallisesti, vallitsi suurin tyytyväisyys, tehden hänen oudonlaisesti
muodostuneet kasvonsa milt'ei miellyttäviksi. Tosin eivät raamut
kyynärpäissä olleet mitään sellaisia, että niitä olisi voinut pitää
kauneuden merkkinä; mutta parempi on kuitenkin elämän läpi vaeltaessa
satuttaa kyynärpäitä kuin luonnonlaatua, ja Clemency olikin
luonteeltansa niin terve ja vilpas, että hän siinä suhteessa veti
vertoja kelle maan kaunottarelle hyvänsä.

"Mikähän minulla olisi", sanoi Clemency, "mutta... tulkaa vähän
likemmäksi, isäntä!"

Tohtori noudatti, hiukan hämmästyneenä, hänen pyyntöänsä.

"Olette sanonut, ett'en antaisi teille mitään heidän läsnäollessansa,
muistatteko sen?" virkkoi Clemency.

Tohtorin perhettä tuntematon olisi luullut Clemencyn, kun hän tätä
sanoessansa kummallisesti räpytteli silmiänsä sekä oudonlaisesti
vavahutteli ja käänteli kyynärpäitänsä, tahtovan syleillä itseänsä ja
tarkoittavan sanalla "mitään" jonkinlaista ulkonaista mieltymyksensä
osotusta. Tohtori itsekin näytti yht'äkkiä hämmästyvän, mutta
rauhoittui heti, kun Clemency, etsittyään ensin molemmat taskunsa,
alkoi etsiä oikeaa taskuansa ja sitten taas vasenta, vaan heti jälleen
palasi oikeaan ja otti sieltä kirjeen, joka oli tullut postissa.

"Britain oli poissa asialla", sanoi hän nauraen, ojentaessaan
tohtorille kirjeen, "ja sill'aikaa toi postimies sen. Siinä on
sinetissä A.H. Herra Alfred on kotimatkalla, siitä tohtisin vaikka
vetoa lyödä... ja kohta saamme häät, sillä minulla oli tänä aamuna
kaksi lusikkaa teevadissani. Ja kuinka hitaasti hän avaa sitä auki!"

Tämän puhui hän vallan itseksensä, nousten yhä ylemmäksi ja ylemmäksi
varpaisillensa sekä kärsimättömänä, kun ei paikalla saanut tietää
uutista, kiersi esiliinansa korkkiruuvin kaltaiseksi ja töristi suunsa
pullonmuotoiseksi.

Vihdoin, kun hänen odotuksensa tuli kireimmilleen ja hän näki tohtorin
aivan levollisena lukevan kirjettä, laskeutui hän jalkapohjillensa ja
epätoivosta äänettömänä ja ikäänkuin voimatta pitempään hillitä
uteliaisuuttansa, heitti esiliinan kuin silmikon kasvoillensa.

"Kuulkaas tytöt!" virkkoi tohtori. "En voi olla ilmoittamatta. En ole
ijässäni voinut kätkeä salaisuutta, jos ei noita juuri olekaan
senlaatuisia, joita maksaisi kätkeä tällaisessa... mutta yhdentekevää
millaisessa... Niin, Alfred tulee kohta kotia."

"Kuinka kohta?" virkahti Marion.

"Mitä! Joko nyt historiakirja jää unhotuksiin?" sanoi tohtori,
nipistäen häntä poskesta. "Arvasin kyllä, että sellainen uutinen kuivaa
kyyneleet sinulta. Tosin pyytää hän tässä minua pitämään teiltä salassa
hänen tulonsa, mutta en tahdo sitä tapahtumaan teille äkkiluulematta.
Pitää varustautua ottamaan häntä vastaan."

"Kuinka kohta tulee hän", kysäisi Marion uudelleen.

"Ehk'ei niin kohta, kuin sinä malttamattomuudessasi tahtoisit, mutta
piakkoin tulee hän. Odotas... tänään on torstai, eikö niin? Hän lupaa
saapua tänne tästä päivästä kuukauden kuluttua."

"Tästä päivästä kuukauden kuluttua", kertoi Marion hiljaa.

"Se päivä, jolloin hän saapuu, tulee olemaan meille ilo- ja
juhlapäivä", sanoi hänen sisarensa Grace lempeällä äänellänsä ja
syleili onnitellen Marionia, "Mitä niin kauan olemme toivossa
odottaneet, se toteutuu vihdoinkin."

Marion hymyili siihen vastaukseksi, mutta hymyili surullisesti, vaikka
kyllä hänen mielensä oli täynnä lempeyttä hänen sisartansa kohtaan. Ja
kun hän katsoi sisarensa kasvoihin ja kuuli tämän tasaisella,
sointuisella äänellänsä kuvailevan, kuinka onnellisiksi Alfredin tulo
tekee heidät, niin alkoi hänenkin kasvoistansa loistaa toivo ja ilo.

Ja muukin kuin toivo ja ilo. Niissä näkyi jotain semmoista, joka pian
sanoen hämmensi kaiken muun mielenilmauksen, mutta jolle en kuitenkaan
tiedä mitään nimeä. Ei se ollut ihastusta eikä riemua eikä myöskään
innostusta, sillä ne tunnonilmaukset eivät koskaan esiydy tyveninä.
Eikä se myöskään ollut rakkautta eikä kiitollisuutta yksistään, vaikka
tosin siinä osaksi oli rakkautta ja kiitollisuutta. Sitä ei vaikuttanut
mikään saastainen ajatus, sillä saastaiset ajatukset eivät voi
kirkastaa otsaa, eivät voi viipyä huulilla eikä panna mieltä kynttilän
tapaisesti leimuamaan, kunnes kasvot alkavat ikäänkuin väristä
iloisesta mielenliikunnosta.

Vaikka tohtori Jeddler oli kovin mieltynyt filosofialliseen
järjestelmäänsä, jota hän käytöksellänsä kuitenkin alinomaa vastusti --
mutta samoin ovat suuremmatkin filosofit kuin hän tehneet -- tuli hän
sentään niin iloiseksi, saatuansa tietää entisen holhottavansa
palaavan, kuin olisi jotain vakaista ollut tapahtumaisillaan. Hän
istuutui jälleen mukavaan tuoliinsa, ojensi tohvelijalkansa
huopapeitteelle, luki vähän väliä Alfredin kirjettä ja piti hänestä
kaiken aikaa puhetta.

"Niitäkin aikoja", sanoi hän ja katsoi tuleen, "kun hän ja Grace aina,
hänen joutohetkinään, juoksentelivat ympäri käsikkäin, kuin pari elävää
nukkea. Muistatko sitä vielä, Grace?"

"Kyllä muistan", vastasi Grace, suloisesti nauraen; mutta liikuttaen
silmäneulaansa tavallista joutuisammin.

"Niin, tästä päivästä kuukauden kuluttua", sanoi tohtori itseksensä.
"Minusta tuntuu kuin olisi siitä ajasta, jolloin siten leikittelitte,
vasta yksi vuosi kulunut. Ja missä oli pikku Marionini silloin aina?"

"Yhä sisarensa kanssa, kuinka pieni olikin," vastasi Marion iloisesti.
"Grace oli minun kaikkeni, vaikka itsekin oli vielä lapsi."

"Totta, tyttäreni, ihan totta," myönsi tohtori. "Graceni oli silloinkin
jo pieni ymmärtäväinen nainen ja taitava emännöitsijä; hän oli
sellainen ahkera, hiljainen ja miellyttävä olento, aina valmis
kärsimään meidän juoniamme ja tekemään miten tiesi meidän tahtovan,
pitämättä lukua omista mieliteoistansa. Kertaakaan en muista hyvän
Graceni olleen itsepäisen eli omatahtoisen muussa, kuin yhdessä
asiassa."

"Luulen siitä pitäen jo paljo pahentuneeni," sanoi Grace nauraen, vaan
pysähtymättä työstänsä. "Mutta mikä asia se oli sitten?"

"Se koski tietysti Alfredia", vastasi tohtori. "Sinä et ollut ensinkään
hyvilläsi, jos ei sinua sanottu Alfredin vaimoksi; sentähden
kutsuimmekin sinua aina Alfredin vaimoksi, ja sinusta oli se
luullakseni mieleempään (vaikka kummalliselta kyllä kuuluu), kuin jos
olisi sinua nimitetty herttuattareksi ja voitu tehdä sinut siksi."

"Todellakin", sanoi Grace tyynesti.

"Mitä, etkö itse muista sitä?" kysäisi tohtori.

"Kyllä olen muistavinani jotain sellaista", vastasi Grace, "vaikka
hyvin hämäräisesti. Siitä on jo niin pitkä aika."

Sitten alkoi hän, jatkaen yhä työtänsä, laulaa hiljaan erästä laulua,
jota tohtori rakasti.

"Alfred saa kohta oikean vaimon", sanoi hän, keskeyttäen laulunsa, "ja
se tulee varmaan olemaan onnellinen tapahtuma meille kaikille. Silloin
lakkaa minun kolmivuotinen holhutoimeni, Marion; hyvin helppoa se on
ollutkin. Tahdon sanoa Alfredille, kun annan sinut hänelle jälleen,
että olet uskollisesti rakastanut häntä koko ajan, ja ett'ei hän olisi
minun apuani tarvinnutkaan. Saanko sanoa hänelle niin, Marion?"

"Sano hänelle, hyvä Grace", vastasi Marion, "ett'ei kukaan ole hoitanut
holhutointansa niin jalomielisesti ja uskollisesti, kuin sinä; että
minä olen rakastanut sinua koko ajan, yhä hellemmin ja hellemmin päivä
päivältä; ja ah! rakastanhan sinua nytkin aivan sydämmestäni!"

"Ei", vastasi Grace iloisesti, "siten en voi sanoa hänelle. Annetaan
Alfredin mielikuvituksen määrätä minun ansioni. Hän arvaa sen kyllä
suureksi, samoin kuin sinäkin, rakas Marion."

Näin sanottuansa alkoi hän jälleen jatkaa työtänsä, joka hänen
sisarensa puhuessa oli hetkiseksi keskeytynyt, ja laulaa tuota äskeistä
laulua, joka tohtorista oli niin mieluinen. Tohtori kuunteli sitä
nojallaan pehmeässä tuolissansa ja jalat huopapeitteellä, lyöden
Alfredin kirjeellä siihen tahtia polveansa vasten ja silmäillen
tyttäriänsä. Hän ajatteli, että, vaikka mitättömässä maailmassa kaikki
onkin turhanpäiväistä, tällainen turhanpäiväisyys on kuitenkin sangen
miellyttävää.

Toimitettuaan asiansa ja viivyttyään kamarissa kunnes sai tietää
uutisen, meni Clemency Newcome jälleen kyökkiin, jossa hänen
kanssapalvelijansa herra Britain istui illallisensa jälkeen,
ympärillään iso paljous kirkkaita pannunkansia, äsken kuuratuita
soppakattiloita, kiillotettuja tinavateja, hohtavia kahvipannuja ja
muita sellaisia todistuksia hänen ahkeruudestaan ja järjestyksen
pidostaan, kaikki riviteltyinä ympäri seinää hyllyille, että Britain
oli, ikäänkuin peili-makasiinissa. Mutia useimmissa näissä kiiltävissä
esineissä ei hänen kuvansa ollut suinkaan miellyttävän eikä
imarteellisen näköinen, eikä myöskään yhtäpitävä hänen muotonsa kanssa.
Sillä toisissa oli hän pitkämuotoinen, toisissa jokseenkin
leveänaamainen, muutamissa taas hirmuisen ruma, aina sen mukaan, miten
ne kukin kuvastivat, joten saman esineen kuvat olivat kaikki
erinäköisiä, ikäänkuin eri henkilöstä kukin. Mutta se oli niissä
kuitenkin yhteistä, että ne kaikki esittivät mukavassa asennossa
istuvaa miestä, jolla oli piippu hampaissa ja muki olutta edessä, ja
joka aivan huolimattomaan tapaan nyökäytti päätänsä Clemencylle, kun
tämä tuli ja istuutui saman pöydän ääreen.

"No Clemency", sanoi Britain; "mitenkä voit ja mitä uutta kuuluu?"

Clemency jutteli hänelle, mitä tiesi, ja hän kuulteli sitä suurella
alentuvaisuudella. Benjamin oli muuttunut kantapäästä kiireesen asti.
Hän oli paljoa lihavampi, paljoa punaposkisempi, paljoa tyytyväisempi
ja iloisempi kaikin puolin kuin ennen. Näytti siltä, kuin olisivat
hänen kasvonsa tähän asti olleet kukkanupulla ja nyt vasta puhjenneet
kukkimaan.

"Siitä taas saavat Snitchey ja Craggs, luullakseni, tilapäistä
raha-ansiota", virkkoi hän, vetäen pitkiä savuja piipustansa. "Ja ehkä
lisäksi papereitakin meidän todistettavaksemme."

"Ah!" vastasi hänen pulska pöytäkumppaninsa, käännellen tavallisuuden
mukaan lempijäseniänsä, "jospa minä olisin siinä tilassa!"

"Missä tilassa?"

"Naimisiin joutumaisilla", vastasi Clemency.

Benjamin otti piipun hampaistansa ja alkoi kovasti nauraa.

"Niin, sinä juuri oletkin sen näköinen, kuin joutuisit naimisiin",
virkkoi Britain. "Clemency raukka!"

Clemency puolestansa nauroi hänen mukaansa omalle mielijohteellensa.
"Minulla sitä onkin juuri näköä", sanoi hän.

"Sinä et koskaan joudu naimisiin, siitä ole varma", vakuutti Benjamin,
ottaen jälleen piippunsa.

"Luulet siis, ettei minulla ole toivoakaan?" sanoi Clemency, mieli
edelleen yhtä iloisena.

"Ei vähääkään."

"No sinulla sitten", jatkoi Clemency; "aikonet jo hyvinkin pian naida?"

Näin äkkiarvaamaton kysymys niin tärkeästä asiasta vaati
miettimisaikaa. Pöllähytettyään suustansa paksun savukokkareen ja
silmäiltyään sitä toiselta sekä toiselta olkapäältänsä, ikäänkuin se
olisi ollut kysymys, jota oli tutkisteltava kaikilta puolilta, vastasi
herra Benjamin, ettei hän vielä ollut tehnyt vakavaa päätöstä siinä
asiassa, vaan että hän kuitenkin arveli sen siksi kerran kääntyvän.

"Toivotan sille naiselle onnea, olkoon hän kuka hyvänsä!" virkkoi
Clemency.

"Oh, sitä tulee sillä olemaankin, tietysti", vastasi Britain.

"Mutta sen elämä ei olisi tullut likikään niin iloisaksi, kuin se nyt
tulee, eikä se olisi saanut likikään niin kelvollista miestä, kuin se
nyt saa", sanoi Clemency, ottaen haltuunsa puoli pöytää ja katsoen
kynttilään, "jos ei minua olisi ollut; tosin panin asian alulle
sattumuksesta, mutta kuitenkin tulee hänen kiittää minua siitä, vai
mitä luulet?"

"Niinpä kyllä", vastasi herra Britain, joka juuri halulla veteli savuja
piipustansa ja oli niin muodoin sellaisessa tilassa, jolloin hyvin
niukalta tahtoo avata suuta ja päästää sanoja tulemaan, eikä myöskään,
kun on nojasillaan mukavassa tuolissa, voi kääntää muuta kuin silmää
puhuttelijaan päin eikä sitäkään kuin hyvin vitkaan ja vakaisesti.
"Ja... minä olen myöskin teille suuressa kiitollisuuden velassa siitä,
kuten tiedätte Clem!"

"Ai, kuinka kauniit ajatukset hänellä sentään on!" sanoi Clemency.

Ja sattuen nyt kääntämään sekä ajatuksensa että silmänsä kynttilään
päin, johtui hänelle yht'äkkiä mieleen, että tali oli hyvää kipeille,
jonka tähden hän heti voiteli vasemman kyynärpäänsä tällä
terveellisellä voiteella.

"Niinkuin tiedät, olen minä aikoinani tehnyt monta tutkimusta yhdessä
ja toisessa suhteessa", jatkoi Britain syvämielisesti kuin oppinut
ainakin, "sillä minun mieleni on aina ollut taipuvainen tutkimuksiin,
ja olen lukenut suuren joukon sellaisia kirjoja, joissa esitetään, mikä
on oikeata ja mikä väärää myöskin erityisiin suhteihin sovitettuna,
sillä minä astuin kirjalliselle alalle pian sanoen heti elämäni
alussa."

"Vain sellaista olet harrastanut!" virkahti Clemency hämmästyksellä.

"Olen", vastasi Britain, "sillä minulla oli vuoteeni lähes kaksi vuotta
kirjahyllyn takana ja minua aina suututti, kun joku otti siitä kirjan.
Sitten tulin juoksupojaksi naisväen räätälille eli kureliivintekijälle,
jolloin minun täytyi öljynahkaisissa mytyissä kannella ympäri pelkkiä
koiruuksia. Se karvasteli kovin mieltäni ja hämmensi luottamustani,
joka minulla oli ihmisluonteesen. Sitten tulin tähän taloon, ja ne
alinomaiset keskustelut, joita täällä kuulin, tekivät vielä
surkuteltavamman vaikutuksen mieleeni, ja siitä pitäen olen ollut siinä
vakuutuksessa, ettei löydy lempeämpää ja parempaa lohduttajaa eikä
suloisempaa ja luotettavampaa johdattajaa elämän matkalla kuin
muskottirauta."

Clemency aikoi juuri vastata tähän epämyöntävästi, mutta Britain
huomasi sen ja lisäsi hyvin juhlallisesti:

"Yhdessä sormistimen kanssa."

"Kohtele muita, niinkuin tahdot j.n.e.!" virkkoi Clemency ja
ihastuksissaan tästä tunnustuksesta, pani käsivartensa ristiin ja alkoi
läpytellä kyynärpäitänsä. "Onhan se lyhyt ja selvä lause, vain mitä?"

"En ole oikein varma", sanoi herra Britain, "voiko sitä pitää hyvänä
filosofiana. Mutta kuinka onkaan, niin on se kuitenkin hyvä. Se
vapauttaa meidät monista viisastelemisista, jota oikea filosofia ei
aina teekään."

"Tiedäthän, kuinka itse aina käyttäydyit", sanoi Clemency.

"Kyllä", vastasi herra Britain, "ja erinomaisinta kaikesta on se, että
minun piti juuri sinun kauttasi tulla käännetyksi. Se on sangen
kummallista... Sinun kauttasi, jolla ei luullakseni ole koskaan puolta
aatetta päässäsi."

Tuntematta itseään vähääkään loukatuksi, pudisti Clemency päätänsä, ja
käsivarret ristissä nauraen, vastasi, ettei hän itsekään uskonut
itsellänsä olevan mitään aatetta.

"Minä olen aivan varma siitä", sanoi herra Britain.

"Oikeassa oletkin", myönsi Clemency. "En tahdo uskotella muille minulla
olevan aatetta, kun ei sitä kuitenkaan ole; mutta minä en sitä
tarvitsekaan."

Benjamin otti piipun hampaistansa ja nauroi, että vedet tulivat
silmiin. "Sellainen luonnonlapsi sinä Clemmy olet!" sanoi hän,
pudistaen päätänsä, ja hyvin tyytyväisen näköisenä näihin sanoihinsa
pyyhki vedet pois silmistänsä. Clemency, jolla ei ollut vähääkään halua
lausua häntä vastaan, noudatti hänen esimerkkiänsä ja nauroi hänen
mukaansa.

"Mutta kuitenkaan en voi olla pitämättä sinusta", sanoi Britain; "sinä
olet kyllä hyvä tavallasi ja aina yhtäläinen. Kättä sen päälle Clem.
Käyköön miten hyvänsä, aina tahdon ottaa osaa kohtaloosi ja olla
ystäväsi."

"Tahdotko todellakin?" sanoi Clemency, "Se on sangen kauniisti
sinulta."

"Tahdon niinkin", sanoi Britain, ojentaen hänelle piippunsa, että hän
kopistaisi siitä poron ulos, "tahdon aina olla sinun tukesi. Kuule,
mikä siellä ulkona on!"

"Siellä on joku. Tuntui siltä, kuin olisi hypännyt alas muurilta",
sanoi Britain. "Ovatko kaikki yläkerrassa jo käyneet levolle?"

"Ovathan tähän aikaan jo kaikki levolla", vastasi Clemency.

"Etkö sinä kuule mitään?"

"En!"

Molemmat kuultelivat, vaan ei mitään kuulunut.

"Annas olla", sanoi Britain, ottaen lyhdyn seinältä. "Tahdon käydä
ulkona katsomassa, mikä siellä on, ennenkuin menen levolle. Avaa ovi
lukosta, minä sytytän lyhdyn."

Clemency noudatti hänen pyyntöänsä, mutta sanoi kuitenkin, että hän
turhaan vaivasi itseänsä ulos ja kuvitteli mielessänsä siellä ketään
olevan. Herra Britain myönsi Clemencyn saattavan olla oikeassa, mutta
meni sentään ulos, aseena kohennuskeppi, antaen valon lyhdystä loistaa
kaikille haaroille, likelle sekä etäälle.

"Kaikki on siellä hiljaa kuin kirkkotarhassa", virkkoi Clemency,
katsoen ulos hänen jälkeensä, "sekä melkein yhtä kammottavaa."

Mutta käännyttyään ovelta takaisin kyökkiin, oli hänen vastassansa
hento olento. Hän peljästyi kauheasti ja kiljasi: "Mitä tämä on?"

"Olkaa hiljaa!" vastasi Marion pikaisesti ja kuiskaten. "Onhan Clemency
aina pitänyt minusta, vain kuinka?"

"Eikö ole sitten? Onko siinä mitä epäilemistä vielä?"

"Ei suinkaan. Vaan päin vastoin olen aivan vakuutettu siitä ja
sentähden voin luottaakin teihin. Täällä ei ole ketään toista, johon
voisin nyt luottaa."

"Kyllä minuun voitte luottaa!" vastasi Clemency vilpittömästä
sydämmestä.

"Tuolla ulkona on eräs", jatkoi Marion, viitaten oveen päin, "jota
minun pitää tänä iltana tavata... Mikael Warden... älä Herran tähden
tule sisälle! Ei nyt!" Clemency säpsähti hämmästyksestä ja pelosta,
nähtyänsä ovella mustan ihmisolennon.

"Voit tulla millä minutilla hyvänsä ilmi", sanoi Marion, "ei siis
nyt... Mene piiloon... minä tulen heti ulos."

Vieras viittasi kädellänsä ja katosi.

"Älkää menkö makaamaan, Clemency... odottakaa tässä minua!" jatkoi
Marion kiireissänsä. "Olen tuntikauden koettanut saada tilaisuutta
puhua kanssanne. Älkää pettäkö minua!"

Puristettuaan Clemencyn vapisevaa kättä ja painettuaan sitä sydäntänsä
vasten -- joka teko selvemmin ilmoitti hartainta pyyntöä kuin
kauneimmatkaan sanat olisivat voineet -- vetäytyi Marion kyökistä
kamariin, kun Britain tuli takaisin ja valo hänen lyhdystänsä alkoi
kajastaa kyökkiin.

"Kaikki on hiljaa ja levollista, ei siellä ketään ole", sanoi Britain,
pannen oven lukkoon ja salpaan. "Se, mitä olin kuulevinani, oli
ainoastaan vahvaa mielikuvitusta. No mikä nyt on taas?"

Clemency, joka ei voinut salata äkkihämmästystään ja
mielenliikutustaan, istui tuolilla vaaleana ja vapisevana kantapäästä
kiireesen asti.

"Mikäkö nyt on", vastasi Clemency, hieroen värähtelevillä käsillään
kyynärpäätänsä ja katsoen muualle, mutta ei häneen. "Vielä kysyy mikä
on, vaikka itse oli kolinallaan ja lyhdyllään peljästyttää minut
kuolijaaksi... se se tässä on eikä mitään muuta."

"Kyllähän tästä hirmusta pääset, jos tämä peljästyttää sinut
kuolijaaksi", vastasi Britain, puhaltaen hyvin levollisesti kynttilän
sammuksiin lyhdystä ja pannen lyhdyn seinälle. "Mutta ethän sinä ole
mikään arka tapojasi", jatkoi hän sitten, seisattuen hetkiseksi häntä
silmäilemään, "etkä nytkään peljännyt, kun ensin kuulit kolinan ja näit
lyhtytulen. Mikä on nyt pistänyt päähäsi? Eihän aate ainakaan!"

Mutta kun Clemency sanoi hänelle hyvää yötä melkein tavalliseen
tapaansa ja alkoi kuhnia ympärinsä, ikäänkuin aikoen mennä levolle,
sanoi herra Britain hänelle samoin hyvää yötä, kun ensin oli tehnyt sen
omituisen muistutuksen, ettei naisten kaikkien juonien perille ollut
mahdollinen päästä; jonka jälkeen hän sytytti kynttilän ja meni
kamariinsa levolle.

Hänen lähdettyänsä tuli Marion kyökkiin.

"Avatkaa ovi", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, kun menen ulos hänen
kanssansa puhumaan."

Niin ujo kuin hän olikin näöltään, osotti hän kuitenkin käytöksessänsä
lujaa ja järkähtämätöntä päättelijäisyyttä, jota Clemencyllä ei ollut
voimaa vastustaa. Tämä veti hiljaan salvan pois ovesta, mutta ennenkuin
kiersi lukon auki, katsoi hän Marioniin, ikäänkuin odottaen uutta
käskyä, pitikö hänen tehdä se vai eikö.

Marion ei kääntänyt kasvojansa pois hänestä eikä luonut silmiänsä alas,
vaan katsoi häneen rohkeasti nuoruutensa ja kauneutensa täydessä
kukoistuksessa. Äkillinen tunne siitä, kuinka vähäinen erotus nyt oli
onnellisen kodon ja kauniin tytön puhtaan rakkauden välillä, jota
jokainen kunnioitti, ja mikä murhe tälle kodolle oli tuleva ja turmio
sen kalleimmalle aarteelle, valtasi niin hellämielisen Clemencyn
sydämmen ja täytti sen sellaisella ahdistuksella ja sääliväisyydellä,
ettei hän mitenkään voinut pidättää kyyneleitänsä, ja hän heittäytyi
Marionin kaulaan.

"Tosin tiedän sangen vähän, lapseni", virkkoi Clemency, "äärettömän
vähän... mutta tiedän kuitenkin sen, ettei tällaista pitäisi tapahtua.
Miettikää, mitä teette!"

"Kyllä olen jo tarpeeksi miettinytkin", vastasi Marion lempeästi.

"Mutta miettikää vielä", pyysi Clemency, "edes huomiseen asti!"

Marion pudisti päätänsä.

"Herra Alfredin tähden", jatkoi Clemency teeskentelemättömällä
vakaisuudella; "hänen tähtensä, jota niin hellästi rakastitte?"

Marion peitti käsillään kasvonsa ja mainitsi sanan "rakastitte",
ikäänkuin se olisi koskenut hänen sydämmeensä.

"Sallikaa minun mennä ulos", pyysi Clemency viihdyttävällä tavalla,
"minä selitän hänelle, miten asianlaita on. Älkää astuko tämän
kynnyksen yli tänä iltana... tiedän varmaan, ettei siitä ole mitään
hyvää seurauksena. Se päivä, jolloin herra Warden tuotiin tähän taloon,
oli onnettomuuden päivä. Muistakaa hyvää isäänne, lapseni... ja
sisartanne!"

"Niin teenkin", vastasi Marion nostaen pikaisesti päätänsä. "Te ette
tunne minun asioitani... te ette voi tietää niitä. Minun täytyy saada
puhua hänen kanssansa! Kaikki, mitä tässä olette sanonut minulle,
todistaa, että olette parhain ja uskollisin ystäväni koko maailmassa;
mutta minun täytyy nyt mennä häntä puhuttelemaan. Tuletteko kanssani,
Clemency" (hän suuteli tätä sanoessansa Clemencyn ystävällisiä
kasvoja), "vai pitääkö minun mennä yksinäni?"

Murheellisena ja kummastuneena kiersi Clemency avainta ja avasi oven.
Pitäen Clemencyn kädestä kiinni, astui Marion nopeasti ulos kamottavaan
yön pimeyteen, joka tuli heidän vastaansa heti toisella puolella
kynnystä. Sellaisessa pimeydessä kohtasi Warden hänet, ja he juttelivat
kauan ja vakaisesti keskenänsä. Käsi, joka piti lujasti kiinni
Clemencyn kädestä, välisti vapisi, välisti tuli elottoman kylmäksi,
välisti taas puristi vielä kiinteämmin Clemencyn kättä -- aina sen
mukaan, millaisia tunteita juttelun käänteet herättivät. Kun he sitten
menivät takaisin kyökkiin, seurasi Warden häntä ovelle asti. He
pysähtyivät siihen hetkiseksi, jolloin Warden otti kiinni hänen
toisesta kädestänsä ja painoi sitä huuliansa vasten. Sitten lähti hän
matkaansa.

Clemency pani oven jälleen lukkoon ja salpaan ja taas oli Marion isänsä
katon alla. Vaikka hän oli niin nuori, ei tämä salaisuus, joka hänellä
nyt oli siellä mukanansa, jaksanut lannistaa hänen mieltänsä, vaan
samallainen ilmaus, jolle äsken en tietänyt mitään nimeä, oli nytkin
hänen kasvoissansa ja katsannossansa.

Vielä kerran ja monta kertaa kiitti hän hyväntahtoista ystävätärtänsä
ja vakuutti rajoittamattomasti luottavansa häneen. Tultuaan kamariinsa,
lankesi hän polvilleen, ja vaikka tuo salaisuus painoi hänen
sydäntänsä, voi hän kuitenkin rukoilla! Hän voi rauhoittuneena ja
lohduttuneena nousta rukoilemasta ja kumartua rakkaan sisarensa yli,
joka makasi unessa. Hän voi silmäillä sisarensa lempeitä kasvoja, hän
voi hymyillä, vaikka kyllä surullisesti, ja suudella hänen otsaansa,
jota tehdessänsä hän sopisi itseksensä, että Grace oli aina ollut kuin
äiti hänelle, ja hän aina rakastanut Gracea, kuin lapsi äitiänsä.

Hän voi panna sisarensa liikkumattoman käden kaulansa ympäri, levolle
käytyänsä -- kun se siinä, ikäänkuin odotti häntä, saadaksensa hellästi
suojella häntä maatessakin -- ja painaessaan suunsa sisarensa huulia
vasten, voi hän kuiskata: Jumala siunatkoon sinua! Hän voi sen jälkeen
itsekin levollisesti nukkua, eikä hänen makuutansa häirinnyt kuin yksi
tuskallinen uni, jolloin hän viattomalla ja viehättävällä äänellä
vaikeroi olevansa aivan yksinään ja kaikkein unhottamana.

Yksi kuukausi ei ole pitkä aika, vaikka hitaisestikin kuluu. Se
kuukausi, joka tästä yöstä oli odotetun tuloon, kului joutuin ja katosi
kuin uni.

Tuli määrätty päivä. Se oli myrskyinen talvipäivä, jolloin tuulen
puuskahdukset toisinaan täryyttivät niin vanhaa rakennusta, että se
aivan vapisi. Se oli sellainen päivä, joka tekee kodin toista vertaa
rakkaammaksi, kuin se tavallisesti on; joka antaa hauskalle
takkavalkealle uutta miellyttäväisyyttä ja näyttää luovan heleämmän
ruskon sen ääressä istuvien kasvoille sekä panee heidät likemmin ja
seuramielisemmin liittymään toisiinsa ulkona riehuvia elementtejä
vastaan. Oli juuri sellainen romuinen talvipäivä, joka laittaa huveja
asuntoihin, joka opettaa meitä pitämään arvossa kartiini-ikkunaisia
huoneita, iloisia kasvoja, soittoa, naurua, tanssia, leikinlaskua ja
hupaista ajanviettoa.

Kaikkea sellaista oli tohtorikin pannut toimeen Alfredin tuloksi. Hän
tiesi, ettei Alfredia ollut odottaminen, ennenkuin yöllä vasta, ja
sentähden oli annettava soiton säveleiden, kuten hän sanoi, väreillä
yöilmassa hänen tervetulotukseksensa. Hänen vanhojen ystäviensä piti
kokoontua hänen ympärillensä. Ei kukaan hänen tutuistansa, jonka seuraa
hän oli rakastanut, saanut olla poissa, vaan heidän piti kaikkein olla
Alfredia vastaan-ottamassa!

Vieraat olivat siis kutsutut, soittajat palkatut, pöydät katetut,
esteet poistetut tanssijoiden tieltä lattioilta sekä kaikellaisia
komeita valmistuksia tehty. Koska oli joulunaika eikä Alfredin silmät
olleet pitkään aikaan nähneet englantilaista juhlallisuutta tuoreessa
vihreydessä, niin kaunistettiin tanssisali joulupuilla, joiden oksien
välistä pilkutti punaisia marjoja hänelle tervetuliaisiksi.

Tänä päivänä oli heillä kaikilla paljo puuhaa, mutta ei kellään,
niinkuin Gracella, joka hiljaisesti johti kaikkea ja oli järjestävänä
henkenä joka valmistuksessa. Kuukauden ajan oli Clemency levottomana ja
melkein vapistuksella silmäillyt Marionia, mutta erittäinkin teki hän
sitä tänä päivänä. Marion oli ehkä vaaleampi kuin tavallisesti, vaan
kuitenkin vallitsi hänen kasvoissansa lempeä tyyneys, joka teki hänet
vielä rakastettavammaksi, kuin hän muuten oli.

Illalla, kun hän oli puettuna ja hänellä oli päässä seppele, jonka
Grace oli tahallansa tehnyt Alfredin lempikukista, esiytyi hänen
kasvoissansa, jotka olivat mietteliäät ja melkein suruiset, mutta
kuitenkin sangen eloisat ja ylevät, tuo entinen mielenilmaus monta
kertaa näkyvämpänä.

"Seppele, jolla vasta kerran koristan sinut, tulee olemaan
morsiusseppele", sanoi Grace, "jollen ole kovin huono ennustaja."

Hänen sisarensa hymyili ja piti häntä syliinsä suljettuna.

"Hetkinen Grace! Älä jätä minua vielä! Oletko varma, etten tarvitse
enää mitään muuta?"

Ei häntä vaatetuksensa huolettanut. Sisarensa kasvoja hän ajatteli ja
katsoi hellästi niihin.

"Minun taitoni", vastasi Grace, "ei ulotu pitemmälle, eikä sinua
voikaan enää paremmin kaunistaa. En ole koskaan nähnyt sinua näin
kauniina, kuin tänä iltana."

"En ole koskaan ollut näin onnellinenkaan", vastasi hän.

"Ja kuitenkin odottaa sinua vielä suurempi onnellisuus toisessa
kodissa, joka on yhtä iloisa ja kaunis kuin tämäkin", sanoi Grace.
"Siellä tulee Alfred asumaan nuoren vaimonsa kanssa."

Marion hymyili taaskin. "Sinä kuvittelet sen mielessäsi onnelliseksi.
Näen sen silmistäsi... Tiedän kyllä, että se on oleva onnellinen; ja se
tieto ilahuttaa minua."

"No", sanoi tohtori, joka samassa töytäsi sisään, "tässä olemme nyt.
Onhan kaikki jo varmaan Alfredin tuloksi valmiina. Hän ei voi saapua
tänne, ennen kuin hyvin myöhään, tuntia ennen puoliyötä tai niillä
paikoilla, joten meillä on hyvä aika huvitella, ennenkuin hän tulee. Ei
sovi antaa hänen kohdata meitä jäisissä huoneissa. Tee parempi tuli
uuninpesään, Britain! Anna sen loistaa juhlallamme, kunnes
juhlallisuutemme loppuu. Me elämme hulluuksien maailmassa, tyttöseni;
uskolliset lempijät, samoin kuin kaikki muukin, ovat pelkkää
hulluutta... mutta me tahdomme myöskin olla hulluja ja pitää
uskolliselle rakastajallemme hullunkuriset tulijaiset... Totta
tosiaan", jatkoi vanha tohtori, silmäillen ylpeästi tyttäriään... "en
mistään tämän illan monista hulluuksista ole täysin varma, paitsi
siitä, että olen kahden kauniin tytön isä."

"Antakaa, rakas isä, anteeksi kaikki, mitä toinen heistä on tehnyt tai
tulee tekemään teille suruksi ja murheeksi", rukoili Marion. "Antakaa
hänelle anteeksi nyt, kun hänen sydämmensä on täynnä... Sanokaa
antavanne hänelle anteeksi... tahtovanne antaa hänelle anteeksi ja
hänen saavan aina olla osallisen teidän rakkaudestanne sekä...", hän ei
sanonut kaikkea mitä hänellä oli mielessä; hän painoi kasvonsa isänsä
rintaa vasten.

"Mitä sanot tyttöseni?" vastasi tohtori hellästi. "Antakaa anteeksi?
Mitä pitää minun antaa anteeksi? Jos uskollisten rakastajaimme tulo
tekee meille tällaista levottomuutta, niin olisi parasta, ett'eivät
tulisikaan. Pitää lähettää sananlennättäjä heitä vastaan pysähdyttämään
heitä tiellä ja toimittamaan niin, ett'eivät matkusta kuin peninkulman
tai pari päivässä, kunnes me ennätämme tulla valmiiksi ottamaan heitä
vastaan. Anna nyt suuta, tyttöseni! Antakaa anteeksi! Mitä se on? Ethän
ole koskaan isääsi suututtanut etkä ollut tottelematon; mutia jos
olisitkin tehnyt sitä vaikka viisikymmentä kertaa joka päivä, antaisin
kuitenkin kaikki sinulle anteeksi, paitsi tätä kummallista pyyntöä.
Vielä yksi suudelma, tyttöseni! Kas niin! Entisestä sekä vastaisesta on
nyt välimme selvänä. Korjaa tuota valkeaa! Ethän tahdo palelluttaa
ihmisiä tänä kylmänä joulukuun yönä! Jokaisen pitää olla lämmin, hauska
ja iloinen; muuten en anna teille kellekään anteeksi!"

Niin iloinen oli vanha tohtori tänä iltana! Uuninpesään pantiin lisäksi
kivihiiliä, kynttilät paloivat iloisasti, vieraita saapui, vilkas
hälinä syntyi, ja hupaisan ilon raitis ilma alkoi elähyttää koko
huonetta.

Vieraita lisääntyi yhä enemmän. Niitä tuli joukko toisensa perään.
Iloisia silmiä säteili Marionia vastaan; naurusuin toivotettiin hänelle
onnea Alfredin tuloksi. Ymmärtäväiset äidit leyhyttelivät värisinä
viuhkaimiansa ja toivottivat hänelle vakavuutta ja kykyä perheenemännän
levolliseen toimeen. Vilkkaat isät joutuivat vaimojensa epäsuosioon,
kun liian paljon ihailivat Marionin kauneutta. Tyttäret kadehtivat
häntä; pojat kadehtivat Alfredia. Useat rakastavaiset käyttivät tätä
tilaisuutta hyväksensä. Kaikki oli pelkkää myötätuntoisuuden ilmausta,
eloisuutta ja odotusta.

Herra ja rouva Craggs saapuivat tänne käsi kädessä, mutta rouva
Snitchey tuli yksinään. "Mitä nyt, missä hän on?" kysäisi tohtori.

Paratiisilinnun-höyhen rouva Snitcheyn turbaanissa vapisi, ikäänkuin
olisi ollut vielä kiinni elävässä paratiisilinnussa, kun hän vastasi,
ett'ei hän sitä tietänyt, vaan että herra Craggs sen mahtoi tietää.

"Se kirottu konttori", sanoi rouva Craggs.

"Se olisi pantava tulelle", lisäsi rouva Snitchey.

"Hän on... hän on... meillä oli pieniä asiatoimia, joiden tähden
kumppanini viipyy myöhään iltaan", sanoi herra Craggs, silmäillen
levottomasti ympärilleen.

"Niin, asiatoimia! Älkää niistä puhuko mitään", sanoi Snitcheyn rouva.

"Me tiedämme kyllä, mitä teidän asiatoimenne ovat", sanoi Craggsin
rouva.

Mutta kuitenkin lienee heidän tietämättömyytensä niistä ollut juuri
syynä, että paratiisilinnun-höyhen Snitcheyn rouvan päähineessä sillä
tavalla vapisi ja että kaikki välilliset lisäykset Craggsin rouvan
korvarenkaissa kilisivät kuin pienet porokellot.

"Kummallista, että sinä pääsit tänne asiatoimilta!" sanoi Craggsin
rouva miehellensä.

"Herra Craggs on aina onnellisempi!" virkkoi Snitcheyn rouva.

"Sellaisen miehen, jolla on konttori, ei pitäisi koskaan naida", sanoi
Snitcheyn rouva.

Sitten sanoi Snitcheyn rouva itseksensä, että rouva Craggs on
tuollaisella silmäyksellään juuri lävistänyt herra Craggsin sydämen, ja
että tämä sen kyllä tiesi. Rouva Craggs taas kuiskasi miehellensä, että
hänen Snitcheynsä puijasivat häntä aina, kun hän käänsi selkänsä, ja
että hän kerran vielä tuli huomaamaan sen, vaan silloin oli se
myöhäistä.

Välittämättä paljoa näistä muistutuksista, katseli herra Craggs yhä
levottomasti ympärilleen, kunnes silmänsä vihdoin pysähtyivät Graceen,
jolloin hän heti meni hänen luoksensa.

"Hyvää iltaa, neiti", tervehti Craggs. "Kuinka te olette kaunis tänä
iltana! Onko sisarenne, neiti Marion..."

"On, hän on vallan terveenä."

"En, minä tahdoin kysyä, onko hän täällä?" virkkoi Craggs.

"Täällä? Ettekö näe häntä? Tuolla aikoo hän juuri ruveta tanssimaan",
vastasi Grace.

Nähdäksensä paremmin, pani herra Craggs lasisilmät nenällensä ja
silmäili hetkisen Marionia niiden läpi. Sitten rykäisi hän ja
tyytyväisen näköisenä pisti ne takaisin taskuunsa, kun ensin oli pannut
ne koteloon.

Nyt rupesi kuulumaan soittoa ja tanssi alkoi. Valkea leimusi uunin
pesässä rätisten ja paukkaen, yleten ja aleten, ikäänkuin olisi sekin
ottanut osaa tanssiin. Välisti piti se keskeymätöntä ääntä, ikäänkuin
koettaen myöskin soittaa. Välisti säteili ja paloi se, kuin olisi ollut
tämän vanhan huoneen silmä. Välisti taas räpytteli se, ikäänkuin
perheen vanhin räpyttelee silmiänsä nuorison kuiskaillessa nurkissa.
Välisti leikitteli se joulupuille ja loisti leimuten niiden oksien
välitse, että näytti kuin olisivat ne olleet ulkona kylmässä ja
talviyön henkäilyt niitä liikutelleet. Välisti taas muuttui sen
omituinen, iloinen luonne aivan hillittömäksi, jolloin se kovasti
paukahtaen räiskähytti joukottain pieniä, viattomia säkeniä tanssivien
seuraan ja ihastuneena kepposestaan tavotti ylös uuninpiippua myöten,
kuin hullustunut.

Toinen tanssi oli juuri päättymäisillänsä, kun herra Snitchey taputti
yhdysmiestänsä, joka seisoi ja silmäili sitä, käsivarteen.

Herra Craggs säpsähti, ikäänkuin olisi yhdysmiehensä ollut kummitus.

"Menikö hän pois?" kysäisi Craggs.

"Ole hiljaa! Hän oli luonani kolmatta tuntia", vastasi Snitchey. "Hän
suoriutui kaikesta. Hän silmäili läpi kaikki häntä varten tehdyt
järjestelymme, ja vielä hyvin tarkasti. Hän... Hm!"

Tanssi loppui. Marion meni aivan hänen ohitsensa, kun hän puhui. Mutta
ei Marion huomannut häntä eikä hänen kumppaniansa, vaan haki
sisartansa, joka istui toisella puolella salia, ja hiljaa kierrätellen
vierasjoukon läpi, katosi heidän näkyvistänsä.

"Niinkuin näette, on kaikki selvänä ja hyvin", sanoi Craggs.

"Eihän hän enää maininnut mitään siitä asiasta?"

"Ei sanaakaan."

"Ja hän lähti todellakin? Hän on nyt todenperään poissa?"

"Kyllä hän pitää sanansa. Hän kulkee myötävirtaa jokea alas sillä
kotelon kaltaisella veneellänsä ja joutuu tänä yönä merelle se
huimapäinen myötä tuulta. Ensiksikään ei minkään kautta pääse niin
huomaamatta kulkemaan ja toiseksi, sanoi hän, tulee nousuvesi nyt
tuntia ennen puoliyötä. Olen iloinen, että siitä on päästy." Ja herra
Snitchey pyyhki otsaansa ja oli hyvin kuuman ja levottoman näköinen.

"Mitä luulette", kysyi herra Craggs, "siitä...?"

"Hiljaa.'" vastasi hänen varoisa kumppaninsa, katsoen suoraan eteensä.
"Ymmärrän kyllä. Älkää mainitko mitään nimiä, älkääkä puhuko, niinkuin
olisi meillä salaisuuksia. En tiedä, mitä siitä on luuleminen, enkä
totta puhuen pidä siitä nyt lukuakaan. Onhan se sangen lohduttavaista.
Hänen itserakkautensa petti hänet ja hyvin luultavasti lienee tuo nuori
nainen ainoastaan kiekaillut hänelle. Eikö Alfred vielä ole saapunut?"

"Ei", vastasi herra Craggs, "mutta häntä odotetaan joka hetki."

"Vai niin!" sanoi herra Snitchey, pyyhkien taaskin otsaansa. "Onhan se
sangen lohduttavaista. En koskaan vielä ole yhdysmiehinä ollessamme
ollut näin levoton. Nyt pitää minunkin oikein huvitella tänä iltana."

Rouvat Craggs ja Snitchey tulivat heidän luoksensa, juuri kun hän
lausui noita viimeisiä sanoja. Paratiisilinnun-höyhen oli sangen
värisevässä tilassa, ja pienet kellot soivat aivan kuuluvasti
korvarenkaissa.

"Sitä ovat kaikki oudostelleet", sanoi rouva Snitchey. "Lieneehän
konttoori nyt tyytyväinen."

"Tyytyväinen mihin, enkelini?" kysäisi herra Snitchey.

"Siihen, kun se taaskin sai turvattoman naisen naurun ja ylenkatseen
alaiseksi", vastasi rouva Snitchey, "Minä olen aivan sen tiellä."

"Tosin olen minäkin", sanoi rouva Craggs, "tottunut pitkän ajan
pitämään konttooria sellaisena, joka on omansa häiritsemään
perheellistä hupaisuutta, että on oikein hyvä mieleni, kun saan
julkisesti tunnustaa sen rauhani viholliseksi. Ja kuinka onkaan, niin
tässä puheessani on suoruutta ja vakaisuutta."

"Rakkaani", virkkoi herra Craggs; "en tahdo vastustaa sinun hyvää
ajatustasi; mutta minun on mahdoton käsittää, miten konttoori voi olla
sinun rauhasi vihollinen."

"Tietysti", vastasi rouva Craggs, soittaen oikein yhteen kellojansa.
"Mahdoton onkin sinun käsittää sitä, sillä jos sen käsittää voisit,
niin et olisi tuollaisen konttoorin kanssa yhtäläinen."

"Mitä tämän iltaiseen poissaolooni kuuluu, rakkaani", sanoi herra
Snitchey, tarjoten vaimolleen käsivartensa, "niin vahinko siitä oli
minun eikä kenenkään muun; vaan niinkuin herra Craggs tietää..."

Hän ei ennättänyt sanoa kaikkea, mitä aikoi, sillä rouva Snitchey
keskeytti hänen puheensa siten, että vei hänet syrjään ja pyysi häntä
katsomaan "tuota miestä", vaimonsa mieliksi katsomaan häntä.

"Ketä miestä, enkelini?" kysyi herra Snitchey.

"Häntä, jonka olet valinnut uskotuksesi; sillä tiedäthän hyvin, etten
minä ensinkään ansaitse luottamustasi, herra Snitchey."

"Sinäkö et ansaitsisi, enkelini", virkkoi Snitchey.

"En minä ansaitse, en minä ole niin onnellinen", sanoi rouva Snitchey,
ylpeästi nauraen. "Minä tunnen asentoni. Mutta katso valittuasi, herra
Snitchey, kaikkeasi kaikessa, salaisuuksiesi tietäjää, miestä, johon
luotat ja joka, sanalla sanoen, on toinen itsesi."

Herra Snitchey käänsi silmänsä vaimonsa osottamaan suuntaan ja teki
sen, niinkuin tavallisesti "itsensä sekä Craggsin puolesta".

"Jos tänä iltana voit katsoa sen miehen silmiin", jatkoi rouva
Snitchey, "tuntematta itseäsi peijatuksi ja kavalletuksi, hänen
juoniensa uhriksi ja hänen tahtonsa leikkikaluksi, joksi käsittämätön
lumousvoima on sinut tehnyt, vaikkei sitä voimaa voi kukaan ihminen
selittää eikä sen suhteen mitkään minun varoitukseni ole kuin turhat ja
mitättömät, niin en virka mitään enempätä, vaan surkuttelen ainoastaan
sinua!"

Samalla kertaa antoi rouva Craggs miehellensä salamielisiä viittauksia
aivan vastakkaiseen suuntaan.

"Onko mahdollista", sanoi hän, "että Craggs voi antaa Snitcheynsä niin
soentaa itseänsä, ettei näe todellista tilaansa? Tohtiiko hän väittää,
ettei hän selvästi huomannut Snitcheyssänsä, kun ne tulivat tähän
huoneesen, salamielisyyttä, kavaluutta ja petosta? Voiko hän kieltää,
ettei hänen verrattomat Snitcheynsä jo sellaisella käytöksellään, kun
ne pyyhkivät otsaansa ja vilkuilivat ympärillensä, osottaneet
itsellänsä olevan jotain, joka painoi heidän omaatuntoansa (jos heillä
omaatuntoa on), ja joka ei kärsinyt valoa? Olisiko kukaan muu, kuin
hänen Snitcheynsä, voinut tulla tällaiseen juhlallisuuteen varkaan
tavalla? Eikö jo sekin seikka, että he tulivat ovesta sisään kenenkään
huomaamatta, osottanut selvästi, mikä mies he ovat? Tohtiko hän päälle
päätteeksi päivän valossa (nyt oli piammiten sydänyön aika) vakuuttaa
minulle, että hänen Snitcheynsä voivat milloin hyvänsä puhdistaa
itsensä kaikesta sellaisesta, jonka järki sekä kokemus on osottanut
todeksi?"

Ei Snitchey eikä Craggs koettanutkaan ehkäistä tätä tulvaa, kun se
kerran oli ruvennut paisumaan; vaan molemmat menivät tyytyväisinä sen
mukana, kunnes se vihdoin itsestänsä seisattui, kun aljettiin panna
toimeen kohtajaistanssia, ja sen johdosta syntyi yleinen liike. Herra
Snitchey tarjoutui kavaljeriksi Craggsin rouvalle, ja herra Craggs anoi
kunniaa, saada tanssia Snitcheyn rouvan kanssa.

Tehtyänsä sellaisia pieniä esteitä, kuin: "Miksette pyydä muita?" ja
"kyllähän teistä olisi mieleen, jos en tulisi", ja "merkillistä, että
voitte tanssia muuallakin kuin konttoorissa" (mutta tämä oli tietysti
leikkiä), myöntyivät molemmat rouvat tarjoukseen ja sijoittuivat
paikoillensa.

Yhdysmiehillä oli aina tapana tehdä siten ja tarjota toinen toisensa
rouvalle käsivartensa päivällis- ja illallispöytään mennessänsä, sillä
he olivat mitä parhaimmat ystävät ja mitä tuttavallisimmassa suhteessa
toisiinsa.

Nyt näkyi paratiisilinnun-höyhen kulkevan keskelle päin lattiaa, ja
pienet kellot alkoivat kovasti kilistä. Tohtorin palavat kasvot
pyörähtelivät ympäri vernissalla voidellun, hyvätekoisen hyrrän
tavalla, ja hengästynyt herra Craggs alkoi jo arvella, että
kohtajaistanssi, samoin kuin kaikki muukin maailmassa, oli tehty "liian
helpoksi". Herra Snitchey hyppi ja pyörähteli, kuin olisi hän tanssinut
sekä itsensä että herra Craggsin ja vielä monen muunkin puolesta.

Tanssi teki huoneesen kovan ilmanvedon, joten tuli uuninpesässä sai
uutta virkistystä ja alkoi leimuta kirkkaampana ja korkeampana. Se oli
ikäänkuin huoneen henki-olento ja esiytyi kaikkialla. Se loisti
ihmisten silmissä; se säteili jalokivissä, joita oli tyttöjen
valkoisessa kaulassa; se valosti heidän korvillansa ja näytti ikäänkuin
salaisesti kuiskailevan heille; se leimusi heidän vyötäisillänsä; se
valaisi koko lattiaa, tehdäksensä sen heidän jalkojensa alla kauniiksi;
se kimalteli laessa, luodakseen heidän kauniille kasvoilleen
salaperäisesti säteitänsä; ja se piti oikein juhlatulitusta rouva
Craggsin pienessä kellolaitoksessa.

Mutta elvyttävä ilmanhenki, joka leyhki siihen, alkoi yhä virkeämmin
liikkua, mikäli soitto vilkastui ja tanssi pääsi parempaan vauhtiin.
Sen leyhkä pani lehdet ja marjat seinillä semmoiseen liikkeesen, jota
ne ennen olivat pitäneet puissa ollessansa. Se hengähteli huoneessa,
ikäänkuin joukko näkymättömiä hengettäriä olisi liehunut näiden
näkyväisten kemuilijain kantapäillä. Tässä pyörinnässä ja touhussa ei
voinut eroittaa yhtä juonnetta tohtorin kasvoista, mutta sitä vastaan
näytti paratiisilintuja siinä lentävän täyttä vauhtia kokonainen joukko
ja kuului semmoinen kilinä, kuin lukemattomia pieniä kelloja olisi
soinut, vienon myrskyn löyhytellessä lukuisia heilahtelevia helmoja.
Vaan sitten lakkasi soitto ja tanssi loppui.

Tohtori, ollen nyt lämpymänä ja hengästyneenä, näytti yhä
kärsimättömämmin odottelevan Alfredin tuloa.

"Eikö vielä ole mitään näkynyt, Britain? Eikö mitään ole kuulunut?"

"Ulkona on niin pimeä, ett'ei siellä voi mitään nähdä, eikä taas tässä
hälyssä voi mitään kuullakaan."

"Niin on todellakin! Mutta sitä iloisemmat ovat tervetulijaisemme
hänestä. Paljoko kello on?"

"Se on kaksitoista. Kyllä hänen nyt jo pitäisi tulla?"

"Kohenna tulta ja pane enemmän kivihiiliä uuninpesään", sanoi tohtori,
"että tervetulotuksemme leimuaisi häntä vastaan yönpimeydessä, kun hän
tulee niin likelle, että saa nähdä sen."

"Hän näkikin sen jo..." Hänelle loisti valo tohtorin asunnosta, kun hän
kääntyi vanhan kirkon kulman ympäri. Hän tiesi kyllä, mistä se loisti.
Hän näki vanhat talvipukuiset puut, joita oli hänen ja tulen välillä.
Hän tiesi, että yksi niistä kesäilloilla suhisutti oksiansa Marionin
ikkunan alla.

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hänen sydämmensä tykki niin kovasti,
että hän tuskin voi kestää onneansa. Kuinka usein hän oli ajatellut
tätä hetkeä, kuvaillut sitä sellaiseksi ja sellaiseksi -- pelännyt,
ett'ei se tulisikaan -- ikävöinyt ja halunnut sitä, ollessansa kaukana.

Taas loisti kirkas valo. Hän tiesi, että se oli sytytetty
tervetulottamaan häntä ja kiirehtämään häntä tiellä. Hän viittasi
kädellänsä, pyöritti hattuansa ja huudahti, ikäänkuin olisi jo nähnyt
ne, joita ikävöi, ja ikäänkuin he olisivat voineet nähdä ja kuulla
häntä, kun hän riemullisena riensi loistavaa tulta kohti pitkin
kuraista ja likaista tietä.

Hän tunsi tohtorin ja ymmärsi, miten tämä oli tehnyt. Tohtori ei
suinkaan ollut antanut hänen tulonsa tapahtua äkkiarvaamatta... mutta
hän voi nyt kuitenkin äkkiarvaamatta saapua sinne, kun kulki viimeisen
matkan jalkaisin. Jos puutarhan portti oli auki, niin voi hän siitä
päästä sisään, vaan muuten oli hänen kiipeäminen muurin yli, joka ei
myöskään ollut vaikeata. Hän voi niinmuodoin hetken kuluessa päästä
heidän seuraansa.

Hän laskeutui alas rattailta, käskien kyytimiehen jäädä muutamaksi
minuutiksi siihen ja sitten tulla hiljaa perästä. Itse kiiruhti hän
edelleen, ja päästyänsä tohtorin asunnolle, ravisti puutarhan porttia,
vaan kiipesi sitten muurille, hyppäsi alas toiselle puolelle ja seisoi
nyt hengästyneenä vanhassa puutarhassa.

Siellä olivat puut paksussa härmässä, että pienet oksat näyttivät,
pilvillä peitetyn kuun himmeässä valossa, olevan ikäänkuin liinaan
käärittyinä. Hänen jaloissansa kahisi lakastuneita lehtiä, kun hän
hiljaan hiipi asuinhuoneelle. Talviyön täydellinen kolkkous oli
levinneenä taivaan sekä maan yli. Mutta ikkunoista loisti häntä vastaan
iloinen valo. Niiden ohitse käveli sisässä ihmisiä, ja hänen korviinsa
kuului epäselvää ääntä ja melua.

Hän kuunteli, kuullakseen Marionin ääntä. Hiipiessänsä ovelle koetti
hän erottaa sitä muiden äänestä ja luuli vähän sitä kuulevansakin. Hän
oli juuri aivan lähellä ovea, kun se yht'äkkiä aukeni, ja siitä astui
ulos eräs, joka kohtasi hänet, mutta puolitukahtuneella äänellä
parahtaen vetäytyi heti takaisin.

"Clemency", sanoi Alfred, "etkö enää tunne minua?"

"Älkää tulko sisään!" vastasi Clemency, työntäen häntä takaisin.
"Menkää pois! Älkää kysykö minkätähden... vaan älkää tulko sisään!"

"Mikä nyt on?" huudahti Alfred.

"En tiedä... minua kauhistuttaa ajatellessani sitä... Menkää matkaanne!
Kuulkaa!"

Nyt syntyi sisässä yht'äkkiä hälinä. Clemency pani kädet korvillensa.
Sieltä kuului epätoivon huuto, jota ei käsillä voinut estää kuulumasta,
ja Grace syöksyi, katsanto ja käytös hämmennyksissä, ovesta ulos.

"Grace", sanoi Alfred, ottaen hänet syliinsä. "Mikä nyt on? Onko Marion
kuollut?"

Grace irroitti itsensä hänestä, voidakseen paremmin katsoa hänen
kasvoihinsa, ja lankesi sitten hänen jalkoihinsa.

Joukko vieraita keräytyi sisästä heidän ympärillensä. Niiden muassa oli
myöskin tohtori, paperi kädessä.

"Mikä nyt on!" huudahti Alfred, pannen kätensä päänsä päälle ja
silmäillen epätoivoisena ympärillänsä olevia. Sitten lankesi hän
polvilleen pyörtyneen Gracen viereen. "Eikö kukaan tahdo nähdä minua?
Eikö kukaan tahdo puhutella minua? Eikö ole ketään, joka tuntisi minut?
Eikö joukossanne ole ketään, joka voisi sanoa minulle, mitä tämä on?"

Ympärillä olevaiset alkoivat sopista:

"Hän on poissa!"

"Poissako", virkkoi Alfred epätoivoisena.

"Hän on mennyt karkuun, hyvä Alfred", sanoi tohtori murtuneella äänellä
ja kädet kasvoilla. "Hän karkasi kodistansa ja meiltä. Tänä yönä. Hän
kirjoittaa 'valintansa olevan viatonta, jota ei kukaan voi moittia ja
rukoilee meitä antamaan hänelle anteeksi ja pitämään häntä
muistossamme... ja on karannut'."

"Kenen kanssa? Mihin?" virkkoi Alfred ja hyppäsi ylös, ikäänkuin aikoen
lähteä häntä ajamaan takaa; mutta kun ympärillä olevat tekivät tilaa,
että hän pääsisi menemään, hoipersi hän takaperin ja vaipui entiseen
asentoonsa, ottaen kiinni Gracen kylmästä kädestä ja pitäen sitä
omassansa.

Nyt aljettiin hääriä ja juoksennella edestakaisin. Huoneessa syntyi
suuri sekaannus, hälinä ja epäjärjestys, eikä kukaan tietänyt, mitä oli
tehtävä. Toiset valmistautuivat ajamaan häntä takaa teillä, toiset
hankkimaan hevosia ja lyhtyjä, toiset juttelivat keskenänsä, ett'ei
ollut mitään jälkiä eikä merkkiä, joita myöten voisi häntä seurata.
Toiset tulivat ystävällisinä Alfredia lohduttamaan, toiset taas
huomauttivat hänelle, että Grace oli vietävä sisään ja että hän
heittäisi Gracen käden... mutta hän ei ottanut korviinsa heidän
puheitansa eikä niin liikahtanut.

Lunta satoi sakeasti ja isoissa höytäleissä. Alfred katsoi hetkisen
ilmaan ja ajatteli, että tämä valkoinen aine, jota juuri putosi maahan,
oli sopiva hautaamaan hänen toiveensa ja onnettomuutensa. Hän silmäili
ympärillänsä lumettunutta maata ja ajatteli, että Marionin jälkien piti
samassa peittyä, kun syntyivät ja että hänen muistonsa oli myöskin
samalla tavalla haihtuva. Mutta ilmaa ei hän ajatellut eikä myöskään
liikahtanut paikastansa.



III.


Alfredin palausyöstä alkaen oli maailma tullut kuusi vuotta
vanhemmaksi. Oli lämmin, syksyinen iltapuoli ja kaiken päivää oli
kovasti satanut. Yht'äkkiä tuli aurinko pilvien takaa näkyviin ja vanha
taistelukenttä kimalteli iloisena ja kirkkaana siinä vihreässä
kohdassa, johon auringon säteet ensin sopivat, ja lähetti siitä iloisia
tervehdyksiä ympäri tasankoa, ikäänkuin äsken sytytetystä valotornista,
jotka levisivät yhä laajemmalle ja joihin tuhansilta haaroilta näytti
tulevan vastauksia.

Kuinka kaunis oli maisema säteillessänsä siten auringon paisteessa,
jonka valtava vaikutus ikäänkuin ylenluonnollisella tavalla teki
itsensä kaikkialla tuntuvaksi ja kirkasti kaiken. Metsässä, joka äsken
oli himmeä ryhmäikkö, esiytyi nyt monenlaista väriä, keltaista,
vihreää, ruskeaa ja punaista; monenmuotoisia puita ja niiden oksilla
kiiltäviä sateenpisaroita, jotka välähtelivät pudotessansa maahan.
Vihanta niitty, joka äsken oli ikäänkuin sokeana, näytti nyt jälleen
saaneen näkönsä, voidakseen kirkkaana ja värikkäänä silmäillä
heijaisevaa taivasta. Vainiot, ojat, aituukset, yksityiset huoneet,
kylät, kirkontorni, joki ja vesimylly, kaikki selvenivät hymyilevinä
näkyviin pimeästä ilmasta. Linnut laulelivat suloisesti. Kukat
kohottivat maahan päin nyökistyneitä nuppujansa. Tuoksuvia höyryjä
nousi virkistyneestä maasta. Sininen taivas levisi valtavana niiden
päällä. Auringon vinot säteet tuhosivat mustia pilviryhmiä, joita oli
niiden edessä, ja vesikaari, tämä kaikkein niiden värien ilmaus, jotka
kaunistavat taivasta ja maata, näyttäytyi täysikokoisena
taivaankannella.

Tien vieressä oli pieni ravintola. Sitä siimesti iso jalava, jonka
jättiläisjuurelle oli tehty penkkejä kävelijöitä varten. Ravintolan
hauska etupuoli oli, niinkuin sellaisissa virvoituspaikoissa pitää
ollakin, maantiehen päin, joten se houkutteli matkustavaista sisälle,
antaen äänettömiä, mutta vakuuttavia lupauksia siitä, että tässä
paikassa oli hyvä vastaanotto. Tulipunainen kyltti, joka oli naulattu
ylös puuhun, loisti kultaisine kirjaiminensa auringon paisteessa ja
kurkisti iloisten kasvojen tavalla alas vihreiden lehtien välitse.
Vesiallas, täynnä raikasta kirkasta vettä, ja hyvätuoksuinen ruoho sen
ympärillä panivat jokaisen lähestyvän hevosen aina nostamaan korviansa.
Karmosiinipunaiset kartiinit alakerran ikkunoissa ja puhtaat valkoiset
esiriput yläkerran pienissä makuukamareissa näyttivät joka kerta, kun
tuuli niitä leyhytteli, ystävällisesti viittaavan ohitsekulkijaa
sisälle. Viheriävärisiin ikkunanluukkuihin oli kirjoitettu kultaisilla
kirjaimilla: "Sahtia, olutta, puhtaita viinejä, mukavia vuoteita." Oven
päällä oli miellyttävä ruskean ruusin kuva, ja ikkunoilla kukkivia
kasveja puhtaissa punaisissa kruukuissa, jotka tuikasti erosivat
asunnon valkoisista seinistä; ja pimeässä etehisessä oli valonraitoja,
jotka kuvastuivat sinne kirkkaista pulloista ja juomakannuista.

Ovella näyttäytyi myöskin isäntä itse. Hän oli lyhyenläntä,
leveänpylläkkä mies. Hän seisoi siinä kädet taskussa ja jalat sen
verran hajallaan, että niistä voi selvästi huomata hänessä olevan
tyytyväisyyttä kaikkeen, mitä kellarissa oli, ja lujaa luottamusta
ylimalkaan siihen, mitä ravintolansa saattoi tarjota. Korskailemiseksi
ei sitä luottamusta voinut otaksua, sillä se oli levollista ja
teeskentelemätöntä. Runsas märkyys, joka vallitsi kaikkialla äskeisen
sateen jälkeen, näytti hänestä olevan hyvin sopivaa. Hänen
ympäristöllänsä ei missään ollut janoa. Muutamat raskasnuppuiset
dahliat, jotka kurkistelivat hänen pienen hyvästi hoidetun puutarhansa
pisteen yli, olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat ja ehkä
enemmänkin ja näyttivät nyt sen johdosta voivan huonosti. Mutta ruusut,
keltaorvokit ja ikkunakasvit sekä vanhojen puiden lehdet, jotka olivat
kohtuuden ystäviä, eivät olleet nauttineet enempää kuin mikä oli
terveellistä ja sopivaa kehittämään heidän loistavimpia
ominaisuuksiansa. Ne näyttivät viettävän sellaista viatonta huvittelua,
että tipahuttelivat lehdiltään maahan raskaita vesipisaroita, jotka,
mitään vahingoittamatta, tekivät hyvää siinä, mihin putosivat, sillä ne
kostuttivat semmoisia piilokohtia, joihin sade ei päässyt.

Tällä kylänravintolalla oli perustamisestansa alkaen ollut omituinen
kyltti. Siinä oli loistavilla kirjaimilla nimi "Muskottirauta", joksi
tätä ravintolaa kutsuttiin, ja sen alla samanlaisilla kirjaimilla:
"Benjamin Britain".

Likemmin silmäiltyä ja paremmin tarkasteltua ovella seisovaa isäntää,
olisi kyllä voinut huomatakin, ett'ei se ollut kukaan muu, kuin
Benjamin Britain itse. Aika oli tosin hiukan muuntanut hänen muotoansa,
vaan oli muuntanut sitä vielä entistä mukavammaksi, joten hän
todellakin oli sangen luonnistunut ravintolanisäntä.

"Rouva Britain viipyy vähän kauan", sanoi herra Britain, katsoen tielle
päin. "Nyt on jo teenaika."

Ja kun ei rouva Britain'ia vieläkään kuulunut, niin käveli hän
hiljalleen tielle ja kääntyi silmäilemään hyvin tyytyväisen näköisenä
ravintolaansa. "Tuollainen juuri pitäisi se ravintola olla, johon minä
tahtoisin mennä sisälle, jos en itse olisi ravintolan pitäjä", sanoi
Britain.

Sitten meni hän puutarhansa pisteen viereen katsomaan dahlioitansa. Ne
katsoivat samoin häneen avuttoman näköisinä ja nuput raskaasti
nyökistyneinä, ja niistä poreili ylellistä vettä raskaissa pisaroissa.

"Näitä tulee pitää silmällä", sanoi Benjamin. "Täytyy muistuttaa häntä
siitä. Mutta milloin hän sieltä tulee!"

Herra Britain'in parempi puoli näytti kaikessa olevan niin hänen
parempi puolensa, että hänen huonompi puolensa oli kokonaan
hämmennyksissä ja auttamattomassa tilassa, jos parempi puoli oli
poissa.

"Eihän hänellä tietääkseni olisi pitänyt olla mitään erinäistä
viivykkiä", jatkoi Benjamin. "Tosin oli hänellä, paitsi torilla
käyntiä, muutamia pieniä asioita; vaan eihän niitä ollut monta. Ah,
tuolla tuleekin hän vihdoin!"

Rattaat, joissa oli poika ajajana, tulla rämisivät tietä myöten.
Huojuvalla istupaikalla niissä istui rotevaruumiinen, matroonannäköinen
nainen, takana märkä sateenvarjo levällään kuivamassa ja paljaat
käsivarret korin ympäri, joka oli hänen polvillaan, sekä vieressä
kahdenpuolen paljo muita koreja ja paketteja. Hänen kasvoissansa
esiytyi hyväsävyisyys, mutta käytöksensä oli nurintapaista, kun hän
kiikkui sinne tänne rattaillansa, jotka matkan päästä näyttivät hyvin
vanhanaikaisilta. Ja samallaisilta näyttivät ne likemmäksikin
tultuansa, ja kun ne pysähtyivät Muskottiraudan ovelle, niin pisti
niistä ulos pari kenkää, jotka nopeasti sujahtivat herra Britain'in
sylitse maahan, eikä se, jonka jalassa ne olivat, voinut olla kukaan
muu kuin Clemency Newcome.

Ja hän se olikin sekä hänen jalassansa nuo kengät. Hän oli sangen
kukoistavan ja hyvinvoivan näköinen, kasvot yhtä kiiltävät ja pyöreät
kuin ennenkin, mutta kyynärpäät ihan eheinä ja melkein tuntumattomina,
sillä Clemency oli parantuneissa oloissa lihonut.

"Kauanhan viivyitkin!" sanoi herra Britain.

"Näethän, kuinka paljo minulla oli toimittamista!" vastasi Clemency,
katsoen, tulivatko kaikki paketit ja korit eheinä kotiin. "Kahdeksan,
yhdeksän, kymmenen... missäs yhdestoista on... Ai, kori olikin
yhdestoista!... Kaikki on oikein! Riisu nyt Harry hevonen pois
valjaista, ja jos se taas alkaa köhiä, niin pane sille eteen lämmintä
silppua yöksi. Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen... kah, missäs yhdestoista
on? Ai, oikeinhan ne olivat kaikki, vaikk'en taas muistanut! Miten
lapset voivat?"

"Hyvin kaikki!" vastasi Britain.

"Jumala siunatkoon heidän pieniä kauniita kasvojansa!" sanoi rouva
Britain, ottaen hatun pois isosta päästänsä (sillä hän ja hänen
miehensä kuuluivat nyt vallassäätyläisten lukuun) ja silittäen
kämmenillään hiuksiansa. "Kas niin; nyt suuta ukkoseni!"

Herra Britain täytti heti hänen halauksensa.

"Kaikki on nyt luullakseni oikein toimitettu", sanoi rouva Britain,
pistäen kätensä taskuun ja vetäen sieltä ulos kokonaisen pakan pieniä
kirjoja ja rypistyneitä papereita. "Velkakirjat hyvällä kannalla...
nauriit myöty... juomatehtaan lasku tarkastettu ja maksettu...
tupakkapiippuja tilattu... seitsemäntoista puntaa neljä shillingiä
pantu pankkiin... tohtori Heathfieldille pienen Clemin lääkäröimisestä,
voitko arvata kuinka paljon?... Tohtori Heathfield ei ottanut mitään."

"Sen arvasin jo edeltäkäsin", vastasi Britain.

"Tulkoonpa sinulle perhettä kuinka paljo hyvänsä, sanoi hän, niin hänen
palkaksensa ei sinun tarvitse puolta penniä maksaa. Ei koskaan, vaikka
saisit kaksikymmentä."

Herra Britain tuli totisen näköiseksi ja katsoi tiukasti seinään.

"Eikö hän ole hyvätahtoinen?" sanoi Clemency.

"Kyllä hän on", vastasi herra Britain, "enkä tahdo häntä sellaisesta
hyvätahtoisuudesta moittiakaan."

"Ei pidäkään", virkkoi Clemency. "Ja kiplistä sain kahdeksan puntaa
kaksi shillingiä. Se ei minusta ole mikään huono hinta."

"Se on sangen hyvä", vastasi Britain.

"Oikein minua ilahuttaa", virkkoi Clemency, "että olet niin
tyytyväinen, mutta tiesinhän sen edeltäkäsin, että niin olisit. Nyt
luulen jo puhuneeni kaikki, eikä C. Britain'illasi ole siis mitään
enempää sinulle juteltavana. Ha ha ha! Siinä ovat nyt kaikki paperit,
lue ne. Ah, odotas hiukan... Täällä on painettu lappu, joka on pantava
seinälle... se on vielä yhtä märkä, kuin painosta tullessaan. Kuinka se
lemuaa hyvältä!"

"Mikä se on?" sanoi Britain, katsoen paperiin.

"En tiedä", vastasi hänen vaimonsa, "en ole vielä sitä lukenut."

"Myötävänä huutokaupalla", luki Muskottiraudan isäntä, "jos ei niitä
ole jo ennen myöty erityisen sopimuksen kautta."

"Sitä ne aina panevat niihin", virkkoi Clemency.

"Niin, mutta eivät ne aina sitä pane näihin", vastasi Britain.
"Katsohan: huoneita y.m. ... korkoja y.m. ... metsiä y.m. ... aituuksia
y.m. ... herrat Snitchey, Craggs y. m. ... jotka kaikki kuuluvat Mikael
Wardenin, esquiren, vapaatilaan, joka myödään, koska hän aikoo edelleen
oleksia ulkomaalla!"

"Aikoo edelleen oleksia ulkomaalla!" huudahti Clemency.

"Niinhän tässä on", vastasi Britain, "katso!"

"Ja kuitenkin kuulin minä tänään tohtorilla kuiskailtavan, että hän oli
luvannut kohta antaa likempiä tietoja itsestänsä!" sanoi Clemency,
nyökyttäen murheellisesti päätänsä ja hieroen kyynärpäitänsä, ikäänkuin
olisi entisien aikojen muisto elvyttänyt hänen vanhoja tapojansa.
"Jumala lohduttakoon heitä! Kyllä se tulee olemaan heille kova kolahdus
siellä kaukana."

Herra Britain huokasi, ja pudistaen päätänsä vastasi, ett'ei hän voinut
ymmärtää eikä ollut pitkään aikaan koettanutkaan sitä ymmärtää. Näin
sanottuansa kiinnitti hän lapun ikkunankarmin sisäpuoleen. Ja Clemency,
seisottuansa hetkisen äänettömiin mietteihin vaipuneena, selvitti
otsansa ja riensi katsomaan lapsia.

Vaikka Muskottiraudan isäntä oli sangen mielistynyt hyvään vaimoonsa,
oli hän kuitenkin aina vanhaan tapaansa ikäänkuin holhunalainen, ja
vaimonsa huvitti häntä suuresti. Mutta se olisi kovin kummastuttanut
häntä, jos kuka olisi sanonut hänen vaimonsa oikeastaan hoitavan hänen
taloansa ja hänen vaimonsa oikeastaan tehneen hänet varakkaaksi
mieheksi järkevällä toiminnallaan, hyvällä luonteellaan, tarkkuudellaan
ja uutteruudellaan.

Siten käy helposti kaikissa elämän suhteissa (niinkuin jokapäiväinen
kokemus osottaa), ett'ei osata pitää arvossa sellaisia herttaisia
luonteita, jotka eivät omista itselleen suurempata ansiota, kuin minkä
oma ujo käsityksensä myöntää, ja että ulkonaisten eriskummaisuuksien ja
vikojen johdosta aljetaan pitää vääriä luuloja ihmisistä, joiden
sisällinen arvo, jos tarkemmin heitä tutkimme, punastuttaa meitä, kun
vertailemme itseämme heihin.

Ajatellessansa tunsi herra Britain aina iloa siitä, että oli alentanut
itsensä ottamaan Clemencyn vaimoksensa. Clemency oli hänelle
alinomaisena todistuksena hänen sydämmensä hyvyydestä ja luonteensa
taipuvaisuudesta. Ja hän oli miettiessänsä tullut siihen päätökseen,
että Clemency oli kunnollisena vaimona ainoastaan uusi todistus siitä
vanhasta totuudesta, että hyve palkitsee itse itsensä.

Herra Britain oli kiinnittänyt huutokaupan kuulutuksen ikkunankarmiin
ja pannut kaappiin lukon taakse todistukset vaimonsa senpäiväisestä
vaikutuksesta, pitäen koko ajan itseksensä puhetta, kuinka hänen
vaimonsa oli taitava asioissa -- kun tämä palasi takaisin sen iloisen
sanoman kanssa, että molemmat herrat Britain leikkivät paraillaan
vaunuvajassa Betsyn hoidossa ja että pikku Clem makasi vuoteellansa
"aivan kuin kuva". Sitten istuutui hän pieneen pöytään kaatamaan
kuppeihin teetä, joka siinä odotti häntä. Vieraskamarissa, jossa he
istuivat, oli pieni kaunis ruokakaappi, sisällä sellaisia tavallisia
kaluja kuin pulloja ja laseja. Seinäkello, joka kävi minutilleen, oli
juuri puoli kuusi. Kaikki oli oikealla paikallansa ja suurimmalla
tarkkuudella kirkastettu ja puhdistettu.

"Ensi kertaa saan tänään aikaa istuutua", sanoi rouva Britain,
raskaasti huoahtaen, ikäänkuin aikoen siinä istua yöhön asti. Mutta
heti nousi hän jälleen jaloilleen ojentamaan miehellensä teetä ja
tekemään hänelle voileipää. "Kuinka tuo kuulutus vie ajatukseni
takaisin entisiin aikoihin!" sanoi hän.

"Ah!" vastasi herra Britain, menetellen teekuppinsa kanssa, kuin olisi
se ollut osteri ja tyhjentäen sen myöskin samalla tavalla.

"Herra Mikael Warden juuri", jatkoi Clemency pudistaen huutokaupan
tähden päätään, "saattoi minut pois palveluksestani".

"Mutta hankki sinulle siihen sijaan miehen", sanoi herra Britain.

"No niinhän tuo teki", vastasi Clemency, "ja suuret kiitokset annankin
hänelle siitä."

"Ihminen on tottumuksen orja", virkkoi herra Britain, silmäillen häntä
teekuppinsa yli. "Minä olin jo niin tottunut sinuun, ett'en olisi
voinut tulla sinutta toimeen. Siten yhdyimme me mieheksi ja vaimoksi,
Ha ha! Me kumpikin! Kuka olisi sitä uskonut!"

"Niinhän se on!" vastasi Clemency. "Mutta kyllä sinä, Ben, teit siinä
hyvin."

"Eihän se mitään ollut", vastasi herra Britain, vähänvaateliaan
näköisenä. "Eihän se mitään ollut, josta maksaisi puhua."

"Oli se sentään jotain", vastasi hänen vaimonsa hyvin avomielisesti.
"Minusta ainakin on se jotain ja tulen siitä olemaan sinulle aina
sangen kiitollinen. Ah! (nyt loi hän taas silmänsä kuulutukseen) kun
hänen poislähtönsä tuli tietyksi eikä sitä hyvää tyttöä voinut enää
mitenkään saada takaisin, silloin en voinut olla puhumatta, mitä siitä
tiesin, ja tein sen yhtä paljon hänen kuin heidänkin tähtensä."

"Sinä juttelit siitä jokaiselle", sanoi hänen miehensä.

"Ja tohtori Jeddler", jatkoi Clemency, pannen teekupin pois kädestänsä
ja silmäillen yhä edelleen mietteliäänä huutokaupankuulutusta, "ajoi
murheissaan ja vihastuneena minut heti pois talostansa! Ei mikään ole
minua niin ilahuttanut koko ijässäni, kuin se, ett'en silloinkaan edes
sanonut hänelle yhtä pahaa sanaa enkä pienintäkään vihamielisyyttä
tuntenut itsessäni häntä kohtaan, sillä hän katui sitä tekoansa
vilpittömästi jäljestä päin. Kuinka usein hän on istunut juuri tässä
kamarissa ja jutellut minulle, että hän silloin oli sangen pahoillansa
siitä! Viimeksi puhui hän siitä eilen sinun poissa ollessasi. Kuinka
usein hän on tässä kamarissa puhunut minulle tuntikausia yhtä mittaa,
milloin yhtä milloin toista, minkä on luullut minua huvittavan!... ja
kaiken sen on hän tehnyt menneiden aikojen johdosta ja sentähden, että
hän piti minusta."

"Mutta kuinka saatoit huomata sen?" kysäsi Britain hämmästyneenä siitä,
että Clemency tajusi selvään sellaisen totuuden, joka ei hänenkään
tutkistelevan järkensä eteen ollut kuin puolimiten paljastunut.

"Sitä en tiedä", vastasi Clem, puhuen teetänsä, saadakseen sitä
jäähtymään. "En saattaisi sanoa sitä sinulle, vaikka antaisit minulle
sata puntaa palkinnoksi."

Ehkä olisi Britain vielä tarkemmin perustellut tätä asiaa, joll'ei
yht'äkkiä olisi huomannut, että paraatiovella seisoi herrasmies
huolivaatteissa, viitta hartioilla ja ratsassaappaat jalassa. Hän
näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan heidän jutteluaan eikä ensinkään
olevan kiireissänsä keskeyttämään sitä.

Clemency nousi pikaisesti ylös istualtaan huomattuansa hänet. Samoin
teki herra Britain ja tervehti vierasta.

"Suvaitsetteko nousta yläkertaan, sir, siellä on meillä puhtaita
kamareita?"

"Kiitoksia", vastasi vieras, silmäillen pitkään ja vakaisesti herra
Britain'in vaimoa. "Enkö saisi astua tähän kamariin?"

"Kyllä kai, kun vaan suvaitsette, sir", vastasi Clemency, tehden
tervetulottavan liikkeen. "Mitä tahdotte, sir?"

Huutokaupan kuulutus oli vetänyt puoleensa vieraan huomiota ja hän luki
sitä paraillaan.

"Se on kaunis omaisuus, sir", virkkoi herra Britain.

Vieras ei vastannut mitään, vaan luettuansa sen, kääntyi siitä pois ja
katsoi Clemencyyn yhtä tarkkaavaisesti kuin äskenkin. "Te kysyitte
minulta...", sanoi hän, yhä silmäillen Clemencyä.

"Mitä tahtoisitte, sir?" keskeytti Clemency häntä, luoden myöskin
silmänsä häneen.

"Jos toisitte minulle mukin olutta", sanoi vieras, mennen istumaan
pöydän ääreen ikkunan viereen, "ja sallisitte minun juoda sen täällä,
atrioimistanne vähääkään häiritsemättä, niin olisin sangen kiitollinen
teille."

Näin sanoessansa istuutui hän ja alkoi katsella näköalaa. Hän oli
ruumiiltansa jäntevä ja vahva, niinkuin mies tavallisesti onkin
parhaassa ijässänsä; hänen päivettyneitä kasvojansa himmensi musta
pöyheä tukka, ja sitä paitsi oli hänellä myöskin viikset. Saatuaan
oluen eteensä, täytti hän sillä lasinsa ja joi siitä iloisesti,
toivottaen talolle menestystä. Ja pantuaan lasin pois käsistänsä,
lisäsi:

"Eikö tämä asunto ole aivan uusi?"

"Ei ihan uusi, sir", vastasi Britain.

"Viisi, kuusi vuotta vanha", lisäsi Clemency, pannen vahvan koron
sanoillensa.

"Sisään tullessani ottivat korvani, kuin olisitte maininneet tohtori
Jeddleriä", jatkoi vieras. "Tämä huutokaupan kuulutus juuri muistuttaa
minulle häntä, sillä minä olen sattumalta tullut tuntemaan hänen
vaiheitansa, osaksi muiden kautta osaksi oman silmännäköni mukaan.
Elääkö se ukko vielä?"

"Eläähän se", vastasi Clemency.

"Onko hän paljo muuntunut?"

"Mistä alkaen, sir?" kysäisi Clemency hyvin innokkaasti ja lujasti.

"Siitä alkaen, kun hänen tyttärensä... lähti hänen tyköänsä."

"On, hän on paljo muuntunut siitä pitäen", sanoi Clemency. "Hän on
kovin vanhentunut eikä ole enää entisen näköinenkään. Mutta nyt luulen
hänen elävän jokseenkin tyytyväisenä. Hän on sopinut sisarensa kanssa
ja käy usein hänen luonansa. Se teki häneen heti hyvän vaikutuksen.
Tyttärensä lähdettyä oli hän alussa sangen alakuloinen, että oli oikein
sääli nähdä häntä, kun hän käveli ympärinsä ja kirosi maailmaa. Mutta
vuoden, parin kuluttua tapahtui hänessä niin suuri ja hyvä muutos, että
hän alkoi halulla pitää puhetta kadonneesta tyttärestänsä ja kiitellä
sitä sekä maailmaakin. Aina jutteli hän kyynelet silmissä, kuinka
kaunis ja hyvä hänen tyttärensä oli. Silloin oli hän jo sydämmessänsä
antanut sille kaikki anteeksi. Samaan aikaan joutui neiti Grace
naimisiin. Muistatko sinä sitä, Britain?"

Sen muisti herra Britain vallan hyvin.

"Hänen toinen tyttärensä on siis naimisissa", virkkoi vieras, ja ollen
tuokion ääneti kysäisi: "Kenen kanssa?"

Clemency tuli tämän kysymyksen johdosta niin kiihkoon, että oli kaataa
teepöydän kumoon.

"Ettekö sitä ole kuullut?" sanoi hän.

"En suinkaan, mutta minua haluttaisi kuulla", vastasi vieras, täyttäen
jälleen lasinsa ja nostaen sen huulilleen.

"Siitä tulisi pitkä kertomus, jos sen säällisesti kertoilisi", vastasi
Clemency, poski vasenta kämmentä vasten ja oikea käsi kyynärpään alla,
nyökyttäen päätänsä ja antaen ajatuksensa liidellä läpi kuluneen ajan.
"Siitä tulisi hyvin pitkä kertomus."

"Mutta jutelkaa se nyt hyvin lyhyesti!" pyysi vieras.

"Jutelkaa hyvin lyhyesti", sanoi Clemency hänen perästänsä sellaisella
mietteliäällä tavalla, kuin ei olisi muistanutkaan, että toinen häntä
kuunteli; "mutta mitä olisi lyhyesti jutellen mainittava? Että he
yhdessä murhehtivat häntä ja yhdessä muistelevat häntä, kuin kuollutta.
Että he olivat hellämieliset häntä kohtaan eivätkä mitään lukeneet
hänelle viaksi. Että he koettivat muistuttaa toisillensa, millainen hän
oli ja aina löysivät syitä hänen puolustukseksensa. Sen tuntevat
kaikki, mutta ei kukaan paremmin kuin minä, siitä olen varma", vakuutti
Clemency, pyyhkien käsillään silmiänsä.

"No sitten", lisäsi vieras.

"No sitten", sanoi Clemency, jatkaen kertomustansa samaan koneelliseen
tapaan ja asentoansa yhtään muuttamatta, "menivät he keskenänsä vihdoin
naimisiin. Heidän häänsä olivat Marionin syntymäpäivänä -- se
vuosipäivä on taas huomenna. Heidän häänsä olivat hyvin mutkattomat,
mutta onnelliset. Herra Alfred sanoi eräänä iltana, kun he kävelivät
vanhassa puutarhassa: 'Grace, pidämmekö häämme Marionin
syntymäpäivänä?' Ja niin he tekivätkin."

"Ovatko he onnellisesti eläneet yhdessä?" kysäisi vieras.

"Ovat", vastasi Clemency. "Kaksi ihmistä ei voi olla onnellisempaa,
kuin he ovat. Heillä ei ole koskaan ollut muuta murhetta kuin se yksi
Marionista."

Nyt nosti Clemency päätänsä, ikäänkuin olisi yht'äkkiä huomannut,
millaisissa suhteissa hän johdatti mieleensä näitä tapauksia,
ja katsahti vieraasen. Mutta kun vieraan silmät olivat ikkunaan
päin ja hänen huomionsa kiintyneenä näköalaan, niin alkoi Clemency
tehdä pikaisia eleitä miehellensä. Hän osotti kuulutusta ja
väänteli suutansa, ikäänkuin tahtoen hyvin innolla tehdä miehensä
ymmärrettäväksi jotain sanaa tai lausetta. Mutta kun ei hän päästänyt
pienintäkään ääntä ja hänen merkkinsä samoin kuin muutkin eleensä,
olivat sangen omituista laatua, niin oli herra Britain vaimonsa
käsittämättömän käyttäytymisen johdosta joutua hämille. Hän katsahteli
tuikasti pöytään, vieraasen, teelusikkoihin, vaimoonsa -- seurasi
silmillään tämän kuvahtelua, jossa näkyi kummastus, hämmästys ja
neuvottomuus -- kysyi samallaisilla eleillä, oliko se vieraan omaisuus,
joka oli vaarassa, vai oliko hän itse tai hänen vaimonsa vaarassa --
vastasi hänen merkkeihinsä merkeillä, jotka ilmoittivat suurinta
levottomuutta ja hämmennystä -- katsoi tarkasti hänen huuliensa
liikuntoa ja arvaili puoliääneensä "puita ja heiniä", -- vaan ei
likipitäenkään, mitä Clemency tahtoi sanoa.

Clemency huomasi vihdoin tällaisen sananvaihdon turhaksi ja
siirrettyään tuoliansa hiljaa likemmälle vierasta, istuutui sille ja
oli katsovinaan maahan, vaikka tuon tuostakin loi terävän silmäyksen
vieraasen, odottaen tätä puhumaan hänelle. Pitkään ei hänen
tarvinnutkaan odottaa, sillä vieras kysyi heti:

"Ja kuinka kävi sen nuoren naisen sitten, kun se lähti kotoansa? Onko
siitä mitä tietoa?"

Clemency pudisti päätänsä. "Olen kuullut", vastasi hän, "että tohtori
Jeddler tietää siitä enemmän, kuin muille puhuu. Neiti Grace on saanut
kirjeitä sisareltansa, joissa se sanoo voivansa hyvin ja olevansa
onnellinen, paljoa onnellisempi kuin olisi voinut olla naimisissa
Alfredin kanssa. Ja neiti Grace on kirjoittanut hänelle takaisin. Mutta
kuinka onkaan, niin kuitenkin ovat hänen elämänsä ja vaiheensa olleet
salassa ainakin tähän asti. Niistä ei kukaan ole saanut selvää, mutta
yksi ne sentään..."

Clemency pysähtyi puheessansa.

"Mitä yksi ne sentään?" kysäisi vieras.

"Mutta yksi ne sentään mahtanee tuntea", jatkoi Clemency, vetäisten
nopeasti henkeänsä.

"Kuka se yksi olisi?" kysäisi vieras taaskin.

"Herra Mikael Warden!" vastasi Clemency melkein kohdalta kulkkuansa --
ja sanoi nyt miehellensä, mitä hän äsken tahtoi ilmoittaa sekä antoi
herra Mikael Wardenin ymmärtää, että hänet tunnettiin.

"Te vielä muistatte minut", jatkoi Clemency, vavisten
mielenliikutuksesta. "Nyt juuri huomasin sen. Te muistatte minut siitä
saakka, kun olimme yöllä puutarhassa ja minä olin hänen kanssansa!"

"Kyllä muistan", myönsi vieras.

"Niin sir", jatkoi Clemency, "sen huomasin selvään. Tämä tässä on minun
mieheni. Ben, Ben, mene heti noutamaan tänne neiti Grace ja herra
Alfred! Etsi heidät ylös, jos eivät olisi kotona, ja tuo heidät tänne!
Tee se nyt paikalla!"

"Malttakaas!" sanoi Mikael Warden, asettuen levollisesti ovelle
Britain'in vastaan, "mitä aiotte tehdä?"

"Ilmoittaa heille, että olette täällä, sir", vastasi Clemency,
taputtaen innoissaan käsiänsä. "Ilmoittaa heille, että saavat
kuulla teidän omalla suullanne puhuvan hänestä; ilmoittaa heille,
ett'ei hän ole heiltä ijäksi kadonnut, vaan tahtoo nyt jälleen tulla
kotia siunaamaan isäänsä ja rakasta sisartansa -- sekä vanhaa
palvelijatartansa minua" (tätä sanoessaan löi hän molemmilla käsillään
rintoihinsa) "ja näyttämään kauniita kasvojansa. Mene, Ben, mene!" ja
taaskin koetti hän työntää miestänsä ovelle, mutta herra Warden seisoi
yhä vastassa kädet hajallaan, ei vihaisena vaan surullisena.

"Ehkä onkin", sanoi Clemency sitten, töydäten miehensä ohitse ja
tarttuen herra Wardenin viittaan, "ehkä onkin Marion jo täällä --
ehk'ei hän olekaan kaukana. Huomaan sen silmistänne, että hän on
täällä. Sallikaa minun nähdä häntä, sir; olkaa hyvä. Minä hoidin häntä
pienenä... minä näin hänen kasvavan koko seudun ylpeydeksi ja
kaunistukseksi. Minä toivotin hänelle onnea, kun hän tuli herra
Alfredin kihlatuksi morsiameksi... Minä koetin varoittaa häntä, kun te
houkuttelitte häntä pois kotoa. Minä tiedän mikä hänen entinen kotinsa
oli silloin, kun hän oli sitä elähyttämässä, ja millaiseksi se muuttui
hänen lähdettyänsä. Sallikaa minun puhua hänen kanssansa, olkaa hyvä!"

Vieras katsoi häneen myötätuntoisesti ja melkein ihastuneena, mutta ei
näyttänyt pienintäkään myöntymystä hänen pyyntöönsä.

"Hän ei luullakseni tiedä", jatkoi Clemency, "kuinka vilpittömästi he
ovat antaneet hänelle anteeksi, kuinka sydämmellisesti he häntä
rakastavat, ja mikä ilo heille syntyisi, jos saisivat vielä kerran
nähdä häntä. Hän ei ehkä tohdi palata kotiinsa. Mutta jos hän saa nähdä
minut, niin rohvaistuu hän ehkä. Puhukaa, herra Warden, minulle
totta... onko hän mukananne?"

"Ei hän ole", vastasi Warden, pudistaen päätänsä.

Mutta Wardenin tällainen käyttäytyminen, hänen musta pukunsa, hänen
palaamisensa takaisin näin salaa ja hänen ilmoituksensa, että hän yhä
edelleen aikoi oleksia ulkomaalla selitti kyllä kaikki. Marion oli
varmaan kuollut.

Warden ei yhtään kieltänyt hänen arvaukseensa, vaan antoi sen olla
niin, että Marion oli kuollut! Clemency istuutui, nyökisti kasvonsa
pöytää vasten ja alkoi itkeä.

Samassa töytäsi sisään vanha, harmaapäinen herrasmies melkein
hengästyneenä. Häntä puhutti niin kovasti, että oli vaikea äänestä
tuntea häntä Snitcheyksi.

"No mitä ihmettä, herra Warden!" virkkoi lakimies ja vei hänet heti
syrjään.

"Mistäs nyt tuuli käy?" Häntä puhutti niin kovasti, ett'ei hän voinut
jatkaa puhettansa, ennenkuin tuokion kuluttua, jolloin hän hiljaa
lisäsi: "koska te olette täällä".

"Huonosta suunnasta, luullakseni", vastasi Warden. "Kunhan olisitte
kuullut, mitä äskettäin on tapahtunut, kuinka minua on rukoiltu ja
pyydetty tekemään mahdottomuuksia -- mitä hämmennystä ja murhetta minä
tuon mukanani!"

"Kyllä saatan arvata kaikki. Mutta minkätähden ensinkään tulitte tähän,
hyvä ystävä?" vastasi Snitchey.

"Minkätähden tulin tähän! Mistä minä tiesin, kuka tätä ravintolaa
pitää. Lähetettyäni palvelijani teidän tykönne, poikkesin siksi aikaa
tähän sisään, koska tämä oli minulle uusi paikka, ja tällä tutulla
seudulla minua huvittaa kaikki uusi niinkuin vanhakin. Sitä paitsi oli
tämä ulkopuolella kaupunkia, ja minä tahdoin ensin puhua teidän
kanssanne, ennenkuin menisin kaupunkiin. Tahdoin tietää, mitä ihmiset
minusta juttelevat. Näen käytöksestännekin, että te kyllä tiedätte
kaikki. Ja joll'ette te olisi olleet niin surkean varovaiset, niin
kaikki olisi jo aikaa sitten tullut minun hallintooni."

"Mekö varovaiset?" vastasi lakimies. "Omasta puolestani sekä
Craggs-vainajan" (tätä sanoessaan pudisti herra Snitchey päätänsä ja
katsoi hattunsa nauhaan) "kysyn teiltä, herra Warden, onko teillä mitä
järjellistä syytä moittia meitä? Teimmehän keskenämme sellaisen
sopimuksen, ett'ei siitä asiasta enää puhuttaisi, koska se oli sen
laatuinen, ett'ei meidän kaltaisten, vähäisten ja ymmärtäväisten
miesten (minä panin muistooni, mitä itse siinä tilaisuudessa sanoitte)
sopinut siihen sekautua. Me olimme sitten varovaiset! Kun herra Craggs
laskettiin kunnialliseen hautaansa siinä vahvassa vakuutuksessa..."

"Lupasin juhlallisesti olla siitä ääneti palaamiseeni asti, palaisinpa
sitten milloin hyväni", keskeytti herra Warden, "ja niin olen
tehnytkin."

"Niin kyllä, sir", vastasi Snitchey, "mutta sanon vielä kerran, että me
myöskin olimme velvoitetut olemaan siitä vaiti. Meitä pakotti
äänettömyyteen se velvollisuus, joka meillä oli itseämme kohtaan ja
useita klienttejämme kohtaan, joista te olitte yksi; ja se oli meistä
pyhempätä kuin mikään. Meidän ei sopinut tehdä teille kysymyksiä niin
arkalaatuisessa asiassa. Tosin oli minulla siitä omat ajatukseni, mutta
ei ole vielä kuutta kuukautta kulunut, kun tulin tuntemaan totuuden ja
sain varman tiedon siitä, että se tyttö meni teiltä sivutse suun."

"Keltä sen tiedon saitte?" kysäisi klientti.

"Tohtori Jeddleriltä itseltään, joka viimeinkin vapaaehtoisesti uskoi
sen minulle. Hän, hän yksinään on tuntenut sen asian todellisen laidan
monta vuotta."

"Ja te myöskin tunnette sen nyt", sanoi klientti.

"Tunnen minäkin sen nyt, sir", vastasi Snitchey, "ja tiedän myöskin sen
tulevan huomenillalla ilmoitettavaksi hänen sisarelleen. He ovat
luvanneet julaista sen hänelle. Mutta nyt ehkä suotte minulle sen
kunnian, että tulette kanssani meille, kosk'ei oma kotinne teitä odota.
Vaan kuitenkin lienee parasta, että nautimme päivällisen tässä ja
menemme meille vasta illalla, sillä, vaikka olettekin niin muuntunut,
että minäkin olisin voinut mennä ohitsenne tuntematta teitä, te
saatatte kuitenkin tulla tunnetuksi ja joutua jälleen sellaisiin
puliin, joissa ennenkin olitte täällä. Tässä on erinomaisen hyvä
ruokailla ja sitä paitsi on tämä teidän omalla maallannekin. Minä
Craggs vainaan kanssa kävin myöskin toisinaan tässä ruoalla, ja aina
oli se sangen hyvästi laitettua. Mutta herra Craggs: (tätä sanoessaan
ummisti herra Snitchey silmiänsä) päätti elämänsä juoksun liian
aikaiseen."

"Suokaa anteeksi, ett'en suruanne surkutellut", virkkoi herra Warden,
silittäen kädellään otsaansa, "mutta minä kävelen nykyjään kuin unessa.
Minulla ei ole mieleni oikein ko'ossa. Herra Craggs... niin, ikävää on
minustakin, ett'ei meillä ole enää herra Craggsia." Tätä sanoessaan
katsoi hän Clemencyyn ja näytti olevansa yhtä mieltä Ben'in kanssa,
joka juuri lohdutti vaimoansa.

"Herra Craggs'ille ei elossa pysyminen ollutkaan niin helppoa -- vaikka
paha sanoa sitä -- kuin hänen tieteisoppinsa sen käsitti olevan",
huomautti Snitchey, "sillä muutenhan olisi hän vielä meidän parissamme.
Hänen kuolemansa teki minulle suuren vahingon. Hän oli minun oikea
käteni, oikea jalkani, oikea korvani ja oikea silmäni, hän sama herra
Craggs. Olen hänettä nyt kuin halvattu. Hän testamenttasi oman
osuutensa asiatoimistamme rouva Craggs'ille, tämän asiantoimittajille,
uskotuille miehille ja valtuusmiehille, mutta kuitenkin pitää
asioimishuoneemme yhä aina hänen nimeänsä. Minä koetan välisti, aivan
kuin lapsi, kuvitella mielessäni hänen vielä elävän -- -- -- Ja vielä
aina puhun minä omasta puolestani sekä Craggsin, sen vainajan -- -- --
sen kuolleen puolesta, niinkuin itsekin lienette jo huomanneet",
selitti hyväsydämminen asianajaja, löyhyttäen nenäliinaansa.

Mikael Warden, joka yhä aina silmäili Clemencyä, kääntyi nyt Snitcheyn
puoleen, kun tämän puhe päättyi, ja kuiskasi hänelle jotain korvaan.

"Kuinka se koski hänen mieleensä!" sanoi Snitchey, pudistaen päätänsä.
"Niin, hän oli kovin mieltynyt Marioniin", virkkoi Britain, "ja Marion
myöskin piti paljon hänestä. Se kaunis Marion! Se Marion raukka!
Rauhoitu rouvaseni -- olethan nyt ainakin naimisissa, niinkuin itsekin
tiedät!"

Clemency huokaili ainoastaan, pudistellen päätänsä.

"Älkää olko millännekään, vaan odottakaa huomispäivää!" sanoi lakimies
lempeästi.

"Ei huomispäivä voi herättää kuolleita eloon", vastasi Clemency
nyyhkien.

"Ei suinkaan, sillä muutenhan se toimittaisi minullekin Craggs'ini
takaisin", sanoi lakimies. "Mutta se voi tuoda muassansa rauhoittavia
tietoja ja lohdutusta. Odottakaa huomenta!"

Clemency tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vastasi tahtovansa niin
tehdä, ja Britain, joka kaiken aikaa oli ollut sangen alakuloinen
vaimonsa epätoivon tähden (sillä se oli samaa kuin olisivat asiat
olleet epätoivoisella kannalla), sanoi sen olevan oikein. Herra
Snitchey ja Mikael Warden menivät sitten yläkertaan ja alkoivat siellä
keskenänsä jutella, mutta niin varovasti, ett'ei sieltä kuulunut,
erittäinkin kun päivällistä valmistettaessa keittiössä lautaset
rämisivät, paistipannu tirisi, kastakepannu porisi ja paistivarras piti
heikkoa, yhdenäänistä rätinää, joka välisti muuttui kovaksi paukkeeksi,
kuin olisi sille mitä pahaa tapahtunut.

Seuraava päivä oli hyvin kirkas ja rauhallinen, eikä syksyn värit
esiytyneet missään kauniimpina kuin vanhassa puutarhassa tohtorin
asunnolla. Monen talviyön lumi oli ennättänyt sulaa sieltä, monen kesän
lakastuneet lehdet olivat kuhisseet siellä, sitten Marionin lähdön.
Nurmi oli taas vihantana asuinrakennuksen punaisten rappujen ympärillä,
puut loivat siihen synkkiä ja vaihettelevaisia varjojansa, maisema oli
hiljainen ja levollinen, samoin kuin ennenkin aina. Mutta missä oli
Marion?

Ei täällä... ei täällä! Hän olisi nyt näyttänyt kodissansa
vieraammalta, kuin tämä vanha koti oli näyttänyt hänen siitä
lähdettyänsä. Hänen mielipaikallansa puutarhassa istui nyt
vallasnainen, jonka sydämmestä hän ei hetkeksikään ollut lähtenyt,
jonka uskollisessa muistissa hän eli muuttumatonna ja nuorellisena,
lupaavana ja toiveita antavana, jonka rakkautta häneen ei kukaan toinen
olisi voinut saada osaksensa -- (ja tämä vallasnainen oli nyt äiti...
pieni, armas tyttärensä leikitteli hänen vieressänsä) ja jonka
suloisessa suussa nytkin juuri oli Marionin nimi.

Tuon kadonneen tytön sielu katseli ulos tämän vallasnaisen silmistä --
Gracen hänen sisarensa silmistä, joka istui miehensä kanssa vanhassa
puutarhassa häidensä vuosipäivänä. Tämä päivä oli myöskin hänen
miehensä ja Marionin syntymäpäivä.

Gracen miehestä ei ollut tullut mitään suurta. Hän ei ollut rikas; hän
ei ollut unhottanut nuoruutensa tapauksia eikä ystäviä; hän
ei ollut toteuttanut mitään vanhan tohtorin ennustuksista. Mutta
käymällä ahkerasti ja kärsiväisesti, vaikka kenenkään tietämättä,
tekemässä köyhille hyvää heidän asunnoissansa, valvomalla heidän
tautivuoteidensa ääressä, tutustumalla joka päivä siihen lempeyteen ja
hyväntahtoisuuteen, jota on runsaasti maailman syrjäteillä, ei
köyhyyden raskaiden jalkojen poljettavana, vaan sen jäljistä
kimpoiliaasti nousevana ja sen tien kaunisteena, oli hän vuosi vuodelta
oppinut yhä paremmin tuntemaan vanhan luulonsa oikeaksi. Vaikka hänen
elämänkäytöksensä oli huomaamatonta ja yksinäistä, oli se kuitenkin
osottanut hänelle ihmisten vieläkin usein, samoin kuin muinaisaikaan,
seurustelevan tietämättänsä enkelien kanssa ja mitättömimpienkin --
jopa semmoistenkin, jotka ovat epämiellyttävän, vastenluontoisen
näköisiä ja ryysyissä -- tulevan huolien, puutteiden ja vaivojen kautta
ikäänkuin uudestaan luoduiksi ja muuttuvan sädekehäisiksi enkeleiksi.

Hän lienee elänyt vanhalla taistelukentällä ylevämpää tarkoitusta
varten, kuin se olisi ollut, jos hän väsymättä olisi koettanut päästä
eteenpäin kunnianhimon kilpakentällä. Ja hän oli onnellinen, kun
hänellä oli vaimona rakas Gracensa.

Mutta Marion; oliko hän Marionin unhottanut?

"Vaikka tämä aika siitä lähtein on kyllä joutuin kiiruhtanut", sanoi
hän (he puhuivat juuri siitä yöstä, jolloin hän palasi ulkomaalta),
"tuntuu se meistä kuitenkin sangen pitkältä. Me emme laske sitä
vuosien, vaan sisällisten muutostemme ja tapaustemme jälkeen."

"Ja kuitenkin on meillä vuosia laskettavana siitä pitäen, jolloin
Marion oli meidän tykönämme", vastasi Grace. "Kuusi kertaa, tämä kerta
on kuudes, olemme Marionin syntymäpäivänä istuneet tässä ja puhuneet
keskenämme hänen onnellisesta palauksestansa, jota niin hartaasti
olemme ikävöineet ja toivoneet, vaan joka on jäänyt niin pitkän päälle.
Ah, milloinhan se tapahtuu! Milloinhan se tapahtuu!"

Hänen miehensä silmäili häntä tarkkaavaisesti, sillä hänen silmiinsä
tulivat kyyneleet; ja kohentuen likemmäksi häntä virkkoi:

"Mutta sanoikinhan Marion sinulle, rakkaani, siinä
jäähyväiskirjeessään, jonka jätti pöydällesi, ja jota usein aina luet,
että vuosia on kuluva, ennenkuin hän takaisin palajaa. Eikö sanonut
niin?"

Grace otti kirjeen poveltansa, suuteli sitä ja vastasi: "Sanoi!"

"Että hän tänä väliaikana, olkoonpa se kuinka onnellinen hyvänsä,
kuitenkin aina odottaa sitä aikaa, jolloin kohtaatte jälleen toisenne
ja silloin ilmoittaa sinulle kaikki; ja että hän pyytää sinua toivossa
ja luottamuksessa tekemään samoin. Eikö siinä kirjeessä ollut niin,
rakkaani?"

"Niinhän siinä oli", vastasi Grace.

"Ja sitä on hän sanonut kaikissa muissakin kirjeissänsä, jotka
sittemmin on sinulle kirjoittanut."

"Paitsi viimeisessä, jonka sain muutama kuukausi takaperin, ja jossa
hän puhui sinusta, sanoen sinun tietävän jotain, jonka minä saisin
tietää tänä iltana."

Hän katsoi aurinkoon päin, joka alkoi mennä maillensa, ja sanoi, että
se oli määrätty tapahtumaan auringon laskun aikaan.

"Alfred", jatkoi Grace, pannen vakaisesti kätensä hänen olkapäälleen.
"Tässä kirjeessä... tässä vanhassa kirjeessä, jota olet nähnyt minun
usein lukevan, on sellaista, jota en koskaan ole sinulle ilmoittanut.
Mutta nyt tänä iltana, kun aurinko kohta laskee, ja meidän elämämme
lupaa tulla yhtä tyveneksi ja rauhalliseksi, kuin tämä katoava päivä,
en voi pitempään salata sitä sinulta."

"Mitä on se sitten, armaani?"

"Lähteissänsä kotoa kirjoitti Marion minulle tähän, että sinä uskoit
hänet minun hoitooni ja suojelukseeni, vaan että hän nyt jättää siihen
sinut itsesi. Hän rukoili ja pyysi minua sen rakkauden kautta, joka
minussa on häneen ja joka minussa on sinuun, ett'en hyljäisi sinun
rakkauttasi, jonka esineeksi sinä hänen luullaksensa (ja hän sanoi
olevansa siitä varmakin) tulisit ottamaan minut, niin pian kuin hänen
tähtensä haavoittunut sydämmesi paranisi, vaan että päinvastoin
mielistyisin siihen ja osottaisin sinulle samallaista rakkautta
takaisin."

"Ja tekisit minut jälleen reippaaksi onnelliseksi mieheksi; eikö
sanonut myöskin niin?"

"Hänen tarkoituksenansa oli tehdä minut onnelliseksi ja kunnioitetuksi
sinun rakkaudessasi!" vastasi Grace, suljettuna miehensä syliin.

"Kuule nyt, armaani", sanoi Alfred. "Ei; ole vaan paikallasi!..." (ja
hän painoi vaimonsa päätä rintaansa vasten). "Tiedän kyllä, minkätähden
et ole ilmoittanut minulle sitä osaa kirjeestäsi, ennenkuin nyt.
Tiedän, minkätähden ei mitään sellaista ole tullut julki sanoissasi
eikä silmäyksissäsi koko aikana. Tiedän, minkätähden minun oli vaikea
saada Gracea vaimokseni, vaikka hän oli minulle niin uskollinen ystävä.
Ja sen tietäessäni tiedän myöskin, kuinka sanomattoman suuressa arvossa
pidän hänet, joka juuri on sylissäni, ja kuinka suuresti minun tulee
kiittää Jumalata siitä aarteesta, jonka on minulle antanut."

Grace itki, vaan ei surusta, ja Alfred painoi häntä sydäntänsä vasten.
Hetkisen kuluttua loi hän silmänsä lapseen, joka istui heidän jalkainsa
vieressä ja leikitteli korin kanssa, joka oli täynnä kukkia. Sitten
huomautti hän Gracelle, kuinka aurinko oli ruskeankeltainen ja
ikäänkuin kullattu.

"Alfred!" sanoi Grace, nostaen yht'äkkiä päätänsä.

"Aurinko tekee juuri laskuansa; ethän liene unhottanut sitä, joka minun
piti saada tietää ennen sen laskemista."

"Sinun piti saada tietää Marionin vaiheet, rakkaani", vastasi hän.

"Ja tarkoin", virkkoi Grace. "Mitään ei enää pitänyt jäädä salaan.
Sellainenhan oli lupauksesi!"

"Niin oli", vastasi hän.

"Ja kaikki ennen auringon laskua Marionin syntymäpäivänä... Ja nyt se
jo alenee alenemistansa!"

Alfred kiersi kätensä ympäri hänen vyötäisiänsä, ja katsoen vakaasti
hänen silmiinsä vastasi:

"Ei niitä sentähden ole pidetty sinulta näin kauan salassa, että minä
saisin ne nyt vihdoin ilmoittaa sinulle, oma Graceni... sinä saat
kuulla ne toisen suusta."

"Toisenko suusta?" virkkoi Grace hiljaan.

"Niin... minä tunnen sinun mielesi lujaksi... minä tiedän kuinka sinä
olet vahva... ett'ei sinua tarvitse edeltäkäsin valmistaa niitä
kuulemaan. Totta sanoit, rakkaani, että se hetki on tullut. Niin se
onkin. Sano nyt ainoastaan, että olet tarpeeksi vahva kestämään
koetusta... äkkihämmästystä, odottamatonta kohtausta, niin sanantuoja
tulee tuossa paikassa."

"Mikä sanantuoja", kysäsi hän, "ja mitä tietoja tuo hän?"

"Minua on kielletty enempää puhumasta", vastasi hän, katsoen yhä
vakavasti Graceen. "Luuletko ymmärtäväsi minua?"

"Minä pelkään ymmärtää", vastasi Grace.

Vaikka Alfredin katsanto oli vakava, näkyi kuitenkin hänen kasvoissansa
mielenliikutusta, ja se peljätti Gracea. Painaen kasvonsa taaskin
miehensä rintaa vasten, pyysi tämä vavisten häntä viipymään vielä
hetkisen.

"Rohkeutta, rakkaani! Niin pian kuin luulet olevasi tarpeeksi vahva
ottamaan vastaan sanantuojan, tulee se paikalla. Aurinko laskeutuu
juuri tänä Marionin syntymäpäivänä... Rohkeutta, rohkeutta Grace!"

Tämä nosti päätänsä, ja katsoen Alfrediin sanoi olevansa valmis. Kun
hän seisoi siinä ja seurasi silmillään miestänsä, joka meni sanantuojaa
hakemaan, oli hän kasvoiltansa aivan kuin Marion, viimeisiä aikoja
kotona ollessansa, joka oli hyvin ihmeellistä nähdä. Alfred otti lapsen
mukaansa, vaan hän kutsui sen takaisin -- se oli hänen kadonneen
sisarensa niminen -- ja painoi sen rintaansa vasten. Mutta päästyään
pois äitinsä sylistä, juoksi tämä pieni olento jälleen isänsä perästä,
ja Grace jäi yksin.

Hän ei tietänyt mitä hän pelkäsi ja mitä hän toivoi; mutta hän seisoi
liikkumatta samassa paikassa, katsoen etehisen rappuihin päin, joista
miehensä oli mennyt tohtorin asuntoon.

Mutta kuka se on, joka astui esiin sen pimennosta ja seisattui
kynnykselle! Mikä nainen, jonka valkoista leninkiä iltatuuli liehuttaa,
ja jolla on pää hänen isänsä rintaa vasten sekä tämä häntä hellästi
syleilee! Ai Jumalani! Onko se näky, joka nyt irtautui hänen isänsä
sylistä ja kovasti äännähtäen sekä käsiänsä taputtaen riensi häntä
kohti ja sitten hillittömän rakkauden valtaamana vaipui hänen syliinsä!

"Ai, Marion, Marion! Oma sisareni! Sydämmeni rakkain! Mikä sanomaton
onni ja ilo, että jälleen kohtaamme toisemme!"

Se ei ollut mikään unikuva eikä myöskään hänen toivonsa tai pelkonsa
kuvaama hairenäky, vaan Marion itse, rakas Marion! Hän oli niin kaunis,
niin onnellinen, niin puhdistunut murheissa ja koetuksissa sekä niin
ylevänsuloinen, että, kun laskeutuva aurinko loi viimeisen
kultasäteensä hänen kasvoillensa, häntä olisi luullut enkeliksi, joka
pyhälle asialle oli tullut tänne maan päälle.

Painaen itseänsä sisartansa vasten, joka oli jälleen istuutunut
paikallensa, kumartuen hänen ylitsensä -- hymyillen kyynelet silmissä
-- langeten polvilleen hänen eteensä, halaillen häntä molemmilla
käsillään, luomatta silmiään pois hänestä -- otsallansa laskeutuvan
auringon hohde ja ympärillänsä rauhallisen illan tyyneys -- katkaisi
Marion vihdoin äänettömyyden. Hänen äänensä oli sangen levollinen,
selvä, viehättävä ja lempeä; tähän hetkeen hyvin soveltuva.

"Grace! Kun tämä vielä oli minun rakas kotini, joksi se nytkin taas
tulee..."

"Älä rakkaani! Ai Marion, että kuulen taas sinun puhuvaa!..."

Hän ei alussa voinut kestää sisarensa äänen vaikutusta; hän rakasti
sisartansa niin suuresti.

"Grace! Kun tämä oli minun rakas kotini, joksi se nytkin taas tulee,
rakastin minä häntä kaikesta sielustani. Minä rakastin häntä enemmän
kuin mitään... olisin ollut valmis kuolemaan hänen puolestansa, vaikka
olin niin nuori. Sydämmeni salaisuudessa en hetkeksikään halveksinut
hänen rakkauttansa, päinvastoin pidin sen kaikkea muuta kalliimpana.
Vaikka siitä on jo niin pitkä aika, joka ainiaksi on jäänyt selkämme
taakse, ja kaikki sen kautta on kokonaan muuttunut, en kuitenkaan
voinut kärsiä, että sinä, joka myöskin pidit sangen suuressa arvossa
hänen rakkautensa, luulisit minun olevan siitä välinpitämättömän. --
Kuinka hellästi rakastin häntä sinäkin yönä, jolloin lähdin kotoa!"

Hänen sisarensa ainoastaan silmäili häntä ja piti hänestä kiinni.

"Mutta hän oli tietämättänsä", jatkoi Marion lempeästi hymyillen,
"valloittanut toisen sydämmen, ennenkuin minä tiesinkään itselläni
olevan sydäntä hänelle antaa. Ja se toinen sydän -- sinun sydämmesi
sisareni -- oli niin hellä myöskin minua kohtaan, oli niin ylevä ja
itsensäkieltäväinen, että se koetti tukahuttaa oman rakkautensa ja
salata sen kaikilta, mutta minä sen kuitenkin näin. Ei kenenkään toisen
silmiä tarkistanut niin syvä kiitollisuuden ja hellyyden tunne. Minä
näin sinun sydämmesi uhraavan itsensä minun tähteni. Minä tiesin
millaisen taistelun se oli kestänyt... Minä tunsin, kuinka suuren ja
verrattoman arvoinen se oli hänelle, ja että hän itsekin tulisi sen
heti huomaamaan, kun vaan voisi olla minua rakastamatta. Minä tunsin
oman velvollisuuteni sitä kohtaan, sillä olihan minulla sen ylevät
esimerkit joka päivä silmieni edessä. Mitä sinä olit tehnyt minulle,
sen tiesin minäkin voivani sinulle tehdä, kun vaan tahdoin. En koskaan
laskenut päätäni päänalaiselle rukoilematta kyynelet silmissä itselleni
voimaa siihen. En koskaan käynyt levolle ajattelematta, mitä Alfred
sanoi sinä päivänä, jolloin meistä erosi. Hän sanoi voittoja saatavan
joka päivä taistelevissa sydämmissä, joiden voittojen rinnalla
taistelukentällä saadut eivät ole niin mitään. Ja sinun esimerkistäsi
tiesin minä sen olevan totta. Mitä enemmän ajattelin sitä suurta
kestäväisyyttä, joka sellaisessa taistelussa tarvittiin, ja jota
huomaamaton rakkaus yksinään jaksoi pitää voimassa, sitä helpommalta
alkoi minusta näyttää aikeeni toteuttaminen. Ja hän, joka tuntee
kaikkien sydämmet ja tietää myöskin sen, ett'ei minun sydämmessäni ole
mitään mielikarvautta eikä katumusta, vaan pelkkää onnellisuutta,
auttoi minua tekemään sen päätöksen, ett'en koskaan tahdo tulla
Alfredin vaimoksi. Hän sai olla minun veljeni ja -- sinun miehesi, jos
sen yrityksen kautta, jonka aioin tehdä, asiat sille kannalle
kääntyisivät. Mutta minä itse (vaikka rakastinkin häntä aivan
sydämmestäni) en koskaan tahtonut tulla hänen vaimoksensa."

"Oi, Marion, Marion!"

"Minä koetin teeskennellä itseäni välinpitämättömäksi hänestä" (näin
sanoessansa painoi hän sisarensa kasvoja omia kasvojansa vasten),
"mutta se oli sangen vaikeaa, ja sinä puolustit aina uskollisesti
häntä. Minä ko'in ilmoittaa sinulle päätöstäni, mutta sinä et tahtonut
kuulla minua etkä ymmärtää minua. Hänen tulopäivänsä läheni
lähenemistään. Minä tiesin, että se yritys oli tehtävä, ennenkuin hän
minut kohtaisi, sillä sitten olisi se mahdotonta. Minä tiesin, että
yksi ainoa suuri tuska, jonka yhdellä kerralla kärsimme, vapahtaa
meidät pitkällisestä tuskallisuudesta. Minä tiesin, että silloin juuri
jos hyljään teidät, kaikki tulee käymään niinkuin on käynytkin ja me
molemmat tulemme niin onnellisiksi, kuin nyt olemme. Minä kirjoitin
hyvälle Martta-tätille, että hän antaisi minulle pakopaikan tykönänsä;
mutta silloin vielä en ilmoittanut hänelle asioitani kuin vähäisen, ja
hän myöntyi hyväntahtoisesti pyyntööni. Minun kamppaillessani siitä
yrityksestä, joka oli aikeenani, itseni kanssa sekä sen rakkauden
kanssa, joka minussa oli sinuun ja kotoon, tuli herra Warden sattumalta
meidän taloon ja jäi vähäksi aikaa meidän seurakumppaniksemme."

"Se juuri on tehnytkin minulle viime vuosina levottomuutta", virkkoi
hänen sisarensa, tullen kalpeaksi kuin ruumis. "Sinä et rakastanut
häntä, mutta kuitenkin menit hänen kanssansa naimisiin, että Alfred
naisi minut."

"Hän oli silloin", jatkoi Marion, vetäen sisartansa likemmäksi,
"lähtemäisillään salaisesti pois pitkäksi ajaksi. Meidän talosta
mentyänsä kirjoitti hän minulle, jolloin selitti suoraan asentonsa ja
toiveensa sekä tarjosi minulle kätensä. Hän sanoi huomanneensa, ett'ei
Alfredin tulo tekisi minua onnelliseksi. Hän lienee luullut, ett'ei
minun sydämmeni ollut yhtään sidottu Alfrediin tai myöskin, että olin
häntä rakastanut, vaan sitten kylmettynyt häneen. Mutta minä tahdoin
tulla sinun silmissäsi kokonaan hukkaan joutuneeksi Alfredilta,
toivottomasti hukkaan joutuneeksi -- aivan kuolleeksi hänelle.
Ymmärrätkö nyt minua, rakkaani?"

Hänen sisarensa silmäili häntä tarkkaavaisesti ja näytti epäilevän.

"Minä kohtasin sitten herra Wardenin ja luotin hänen rehellisyyteensä.
Minä ilmoitin hänelle salaisuuteni samana iltana, jolloin lähdin hänen
kanssansa täältä. Hän on myös kätkenytkin sen. Ymmärrätkö nyt minua,
rakkaani?"

Grace katsoi hajamielisesti häneen, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan
hänen puhettansa.

"Rakas sisareni!" jatkoi Marion, "kokoa nyt ajatuksesi hetkiseksi... ja
kuule minua! Älä katso niin oudosti minuun. On maita, joissa ne, jotka
tahtovat valalla luopua sopimattomasta taipumuksesta tai vastustaa
valtavaa sydämmensä tunnetta ja voittaa sen, vetäytyvät toivottomaan
yksinäisyyteen, eroten ainiaksi koko maailmasta, maailmallisesta
rakkaudesta ja maailmallisista toiveista. Kun naiset tekevät siten,
ottavat he itsellensä nimen, joka myöskin sinusta ja minusta on niin
kallis. He kutsuvat toisiansa sisariksi. Mutta on sellaisiakin
sisaria, jotka vapaassa, avarassa maailmassa, avoimen taivaan alla,
pauhuisimmilla paikoilla ja keskellä elon touhua, jota he rakastavat ja
jossa he itsekin ovat, voidakseen kukin osaltansa vaikuttaa jotain
hyvää -- oppivat saman, kuin nuo toiset erillään maailmasta; jotka
sydän terveenä ja nuorena, vielä avoimena onnellisuudelle ja vielä
kykenevänä sitä nauttimaan, voivat sanoa: taistelu loppui jo aikaa
sitten; voitto on voitettu;... ja semmoisia juuri olen minäkin.
Ymmärräthän nyt minut?"

Yhä edelleen silmäili Grace häntä, mitään vastaamatta.

"Oi Grace, rakas Grace", sanoi Marion, sulkien häntä vielä hellemmin
syliinsä, josta hän niin kauan oli ollut poissa, "joll'et sinä olisi
onnellinen puoliso ja äiti -- joll'ei minulla olisi tätä pientä kaimaa
-- joll'ei Alfred, hyvä veljeni, olisi sinun rakas miehesi --, niin
mistä olisin saanut kaiken sen ilon, jonka nyt tunnen sydämmessäni?
Millainen olin täältä lähteissäni, sellainen olen palatessanikin.
Sydämmeni ei ole tuntenut mitään toista rakkautta, enkä siis
rakkaudetta ole kellekään antanutkaan itseäni. Olen vielä neidellinen
sisaresi, naimaton ja kihlaamaton. Olen vielä entinen, rakas Marionisi,
joka rakastaa sinua ainoastansa eikä ketään muita."

Nyt ymmärsi hän sisarensa puheen. Hänen kasvonsa tulivat jälleen
ennelleen. Hän alkoi nyyhkiä, ja vaipuen Marionin kaulaan, itki ja
hyväili tätä, kuin lapsi.

Sitten kun heidän mielensä vähän asettui, huomasivat he tohtorin, hänen
sisarensa Martta-tätin ja Alfredin seisovan heidän vieressänsä.

"Tämä on ikävä päivä minulle", sanoi Martta-täti, hymyillen silmät
vesissä ja syleillen veljensä tyttäriä, "sillä tehdessäni teidät
onnellisiksi jään rakkaasta seurakumppanistani; ja mitä voisittekaan
antaa minulle korvaukseksi Marionin sijaan?"

"Kääntyneen veljen" sanoi tohtori.

"Sehän nyt olisi jotain, se", vastasi Martta-täti, "sellaisessa
farssissa, kuin..."

"No, älä nyt sano siten!" virkkoi tohtori katuvaisesta.

"Joutaahan tuo olla sanomatta", vastasi Martta-täti, "mutta sangen
ikävältä se vaan tuntuu minusta. En ensinkään ymmärrä, miten voin elää
nyt ilman Marionia, koska olimme yhdessä jo kokonaista kuusi vuotta."

"Voittehan tulla meidän luoksemme asumaan", vastasi tohtori. "Siitä
saat olla huoletta, ett'ei täällä enää kiistellä."

"Tai myöskin voi täti mennä naimisiin", sanoi Alfred.

"Sepä ei olisikaan mikään huono tuuma", vastasi Martta-täti, "jos
saisin ne kaupat tehdä herra Mikael Wardenin kanssa, joka, kuulen minä,
on tullut takaisin ja poissa ollessansa kaikin puolin parantunut. Mutta
kun olen tuntenut hänet pienestä pitäen, enkä enää ollut mikään nuori
hänen lapsena ollessaankaan, niin tuskin hän minusta näin vanhana
huolinee. Sentähden pitää minun tehdä päätös muuttaa Marionin tykö, kun
hän joutuu naimisiin, eikä siihen pitkiä aikoja lienekään; mutta niin
kauan pitänee minun olla yksinäni, niinkuin ennenkin. Mitäs veli sanoo
siihen?"

"Minun teki mieleni sanoa, että maailma on kokonaan naurettava, ja
ett'ei siinä ole nimeksikään vakaisuutta", vastasi vanha tohtori-parka.

"Vaikka sinä, Anttooni, ottaisit kaksikymmentä todistajaa avuksesi, ei
sentään sinua kukaan uskoisi, sellaiset silmät kun sinulla on."

"Se on maailma, joka on täynnä sydämmiä", sanoi tohtori syleillen
nuorempaa tytärtänsä ja ojentaen kätensä myöskin Gracea syleilemään,
kun eivät sisaret eronneet toisistansa, "ja on vakainen maailma
kaikkine hulluuksinensa, minun hulluuteni yhteen luettuna, joka
yksinään olisi ollut riittävä hukuttamaan koko maan. Se on maailma,
jossa ei aurinko koskaan nouse, näkemättä siinä tuhansittain
verettömiä taisteluita, jotka ovat paljoa ylhäisemmät taistelukentän
viheliäisyyttä ja hävityksiä; on maailma, jota meidän pitää varovasti
arvostella, sillä se on täynnä pyhiä salaisuuksia, eikä kukaan muu,
kuin sen luoja itse, tiedä, mitä hänen vähäpätöisimmänkin kuvansa
kuoren alla liikkuu."

Suinkaan ei kova kynäni miellyttäisi teitä paremmin, jos koettaisin
kuvailla ja esittää teille sitä ihastusta, joka valtasi tämän perheen,
kun se nyt, pitkän ajan hajallaan oltuansa, vihdoin pääsi taas yhteen.
En siis tahdokaan seurata tohtoria, kun hän nöyrästi koetti kertoilla,
mitä kaikkia murheita hänellä oli ollut sitten Marionin katoamisen,
enkä selittää, kuinka vakaiseksi hän oli huomannut maailman, koska
siinä, vaikka syvälläkin ihmisten sydänten pohjalla, näkymättömissä,
kuitenkin on rakkautta. En myöskään rupea kertoilemaan, kuinka
sellainen vähäpätöinen asia, kuin pienen ykkösen puuttuminen hänen
suurista laskuistaan, oli kokonaan lannistanut hänen mielensä; enkä
myöskään, kuinka hänen sisarensa, jota hänen epätoivonsa kovin
säälitti, jo ajoissa, vaikka vähitellen, oli tehnyt hänelle tutuksi
hänen tyttärensä asian todellisen laidan ja sitten vienyt hänet
kadonneen tyttärensä tykö, antaen hänen silmäillä tämän ylevämielisten
salaisuuksien läpi.

En myöskään tahdo kertoilla, kuinka Alfred Heathfield samoin sai siitä
asiasta tiedon viimeisen vuoden kuluessa, -- ja kuinka Marion kohtasi
hänet ja siinä tilaisuudessa lupasi antaa Gracelle myöskin siitä
tiedon, aivan omalla suullansa, ensi syntymäpäivänsä iltana.

"Suokaa anteeksi, tohtori", sanoi herra Snitchey, katsoen sisälle
puutarhaan, "saanko tulla sinne?"

Odottamatta vastausta kysymykseensä astui hän suoraan Marionin luokse
ja sangen mielissään suuteli tämän kättä.

"Jos herra Craggs olisi vielä elossa, hyvä neiti Marion", sanoi herra
Snitchey, "niin varmaan tämä tapaus häntä suuresti huvittaisi. Se
osoittaisi hänelle, näettekös herra Alfred, ett'ei elämä ylimalkaan
olekaan niin helppoa, ettei se sietäisi kaikkea helpotusta, mitä sille
voimme antaa. Mutta herra Craggs oli mies, joka kärsi vastaväitteitä...
Hänen mielensä oli aina avoin toisen vakuutuksille. Jospa se vieläkin
olisi avoin vakuutuksille, niin minä -- mutta ah! tämä on heikkoutta...
Rouva Snitchey, enkelini", (hänen näin sanottuansa tirkisti
rouvasnainen oven takaa) "nyt olet vanhojen ystävien seurassa."

Toivotettuaan näille onnea, vei rouva Snitchey miehensä syrjään.

"Mutta nyt hiukan, herra Snitchey", sanoi hän. "Minussa ei ole se
luontaista, että tahtoisin pöyhötellä kuolleiden tomua --"

"Ei suinkaan, enkelini", vastasi hänen miehensä,

"Ja herra Craggs on..."

"Niin enkelini, hän on kuollut", sanoi Snitchey.

"Mutta tahdon kuitenkin kysyä sinulta", jatkoi hänen vaimonsa,
"muistatko vielä sitä tanssi-iltaa? Minä ainoastaan kysyn: Jos muistat;
jos muistisi ei ole kokonaan kadonnut, etkä enää tahdo pysyä entisessä
sokeudessasi, niin pyydän sinua yhdistämään tämän tilaisuuden sen illan
kanssa ja miettimään, kuinka silloin pyysin ja rukoilin sinua
polvillani..."

"Polvillasiko, enkelini?" keskeytti herra Snitchey.

"Niin kyllä", vastasi rouva Snitchey varmasti, "tiedäthän sen itse
parhaiten... kuinka silloin rukoilin sinua polvillani kavahtamaan sitä
miestä... huomaamaan, millaiset silmät hänellä on. Ja nyt pyydän sinua
sanomaan minulle, enkö ollut oikeassa ja eikö hänellä siinä
tilaisuudessa ollut salaisuuksia, joita hän ei kellekään ilmaissut."

"Kuules rouvaseni!" kuiskasi miehensä hänelle. "Etkö koskaan ole
huomannut mitään minun silmissäni?"

"En," vastasi rouva Snitchey töykeästi; "siitä et voi hyvitellä
itseäsi."

"Ja kuitenkin sattui meillä kummallakin olemaan sinä iltana sama
salaisuus, jota emme tahtoneet kellekään ilmaista, sillä se koski
meidän asiatoimiamme, ja me olimme molemmat samasta syystä siitä
ääneti. Mitä vähemmin siis tästä lähtein puhut sellaista sitä parempi.
Ota nyt tästä oppia, että vast'edes osaat silmilläsi tehdä viisaampia
ja rakasmielisempiä havainnoita. Neiti Marion! Olen tuonut mukanani
yhden vanhan ystävänne... Tule rouvaseni!"

Samassa tuli siihen hiljaa Clemency, esiliina silmillä ja miehensä
seuraamana, joka oli sangen alakuloinen, sillä hän ajatteli, että, jos
hänen vaimonsa antoi surun tuolla tavalla vallata mieltänsä,
Muskottiraudastakin tuli kohta loppu.

"No rouva, mikäs teillä on?" sanoi lakimies, pidätellen Marionia, joka
tahtoi mennä Clemencyä vastaan.

"Mikäkö minulla on!" virkkoi Clemency.

Kun hän samassa nosti silmiänsä, kummastuneen ja närkästyneen
näköisenä, jommoiselle mielelle myöskin herra Britain'in kova
ärjähtäminen oli pannut hänet, ja näki edessään Marionin kauniit
kasvot, jotka vielä olivat hänellä elävässä muistissa, niin seisoi hän
hetkisen ikäänkuin hölmistyneenä, vaan alkoi sitten nauraa, nyyhkiä,
itkeä, pitää kovaa ääntä ja syleillä Marionia. Päästettyänsä hänet
vihdoin sylistänsä, lankesi Clemency, rouva Snitcheyn suureksi
harmiksi, herra Snitcheyn kaulaan ja syleili häntä, lankesi tohtorin
kaulaan ja syleili häntä, lankesi herra Britain'in kaulaan ja syleili
häntä; vaan sitten pani Clemency esiliinan silmillensä ja alkoi
syleillä itseänsä, sillä emävika rupesi häntä vaivaamaan.

Herra Snitcheyn jälkeen oli eräs vieras tullut puutarhaan ja seisonut
syrjässä portin vieressä kenenkään huomaamatta, sillä jokaisen huomio
oli Clemency-raukkaan kääntyneenä, ett'ei kellään ollut sitä muulle
taholle lainata. Eikä vieras näyttänyt tahtovankaan tulla huomatuksi,
vaan seisoi siinä yksinään, katsoen maahan. Hänen kasvoillansa oli
synkkämielisyyden ilmausta (vaikka kyllä hän oli hyvin kauniinnäköinen
herrasmies), joka oli sitäkin merkittävämpää, kun kaikki olivat tässä
onnellisia ja iloisella mielellä.

Kuitenkin oli Martta-täti tarkalla silmällään huomannut vieraan ja
lähti heti sitä puhuttelemaan. Hän meni Marionin luokse, joka seisoi
siinä lähellä sisarensa ja pienen kaimansa kanssa ja kuiskasi jotain
Marionin korvaan. Tämä säpsähti ja näytti kovin hämmästyvän, mutta
tointui kuitenkin heti ja meni Martta-tätin kanssa suoraan, levollisena
vieraan luokse ja alkoi sille jutella.

"Herra Britain," sanoi lakimies, pistäen kätensä taskuun ja vetäen
sieltä kartoitetun paperin; "saan toivottaa teille onnea. Nyt olette
yksinänne sen vapaatalon oikea omistaja, josta teidän on tähän asti
pitänyt maksaa voura, ja jossa teillä on ollut erioikeudellinen
ravintola eli virvoituspaikka, nimeltä Muskottirauta. Teidän vaimonne
joutui minun klienttini Mikael Wardenin kautta kodittomaksi. Nyt antaa
hän vaimollenne toisen kodin sen sijaan. Saan ilokseni eräänä päivänä
huudattaa sen oikeudessa teidän nimellenne."

"Tekeekö se mitä haittaa huudatuksessa, sir, jos nimeä ja kylttiä vähän
muuttaa?" kysäisi Britain.

"Ei pienintäkään," vastasi lakimies.

"No sitten pyydän teitä," sanoi Britain, ojentaen luovutuskirjan
takaisin hänelle, "lisäämään sen nimeen sanat 'ja sormistin', jos
tahdotte olla niin hyvä. Minä maalautan ne molemmat mietesanat
vieraskamarini seinälle vaimoni muotokuvan sijaan, joka tähän asti on
ollut siellä."

"Ja sallikaa minun," sanoi yksi heidän takaansa -- se oli vieras,
Mikael Warden -- "sallikaa minun myöskin käyttää hyväkseni teidän
mietesanojanne. Herra Heathfield ja tohtori Jeddler! Minä olin tehdä
teille kummallekin suuren loukkauksen. Vaan ett'ei niin tapahtunut, se
ei ole minun ansioni. En suinkaan tarkoita sitä, että olen nyt kuusi
vuotta viisaampi tai parempi, kuin olin, mutta kuitenkin olen sillä
ajalla tullut tuntemaan millaisia omantunnon nuhteet ovat... En voi
esittää mitään syytä, jonka tähden teidän tulisi olla minun vioistani
välinpitämättömät... minä olen väärinkäyttänyt tämän talon
vieraanvaraisuutta; mutta olen myöskin huomannut vikani häpeällä, joka
ei koskaan lähde mielestäni, kuitenkin tohdin siitä toivoa hyötyäkin
eräältä," (hän katsahti Marioniin), "jolta heti pyysin nöyrästi
anteeksi, kun huomasin hänen korkean arvonsa ja oman halpuuteni.
Muutaman päivän kuluessa lähden ainiaksi pois tältä tienoolta. Pyydän
teitä suomaan minulle kaikki anteeksi... Kohtele muita, niinkuin tahdot
muiden itseäsi kohtelemaan! Unhota ja anna anteeksi!"

       *       *       *       *       *

Aika -- jolta sain lopun tätä kertomusta ja jonka kanssa olen ilokseni
saanut olla tuttu lähes viisineljättä vuotta -- jutteli minulle,
kevyesti nojautuneena viikatettaan vasten, ett'ei Mikael Warden
uudestaan enää lähtenytkään ulkomaalle eikä myönyt taloansakaan,
vaan muutti siihen jälleen asumaan ja eli siinä kohtuullista,
vieraanvaraista elämää vaimonsa kanssa, joka oli koko seudun ylpeys ja
kaunistus, ja jonka nimi oli -- Marion. Mutta koska olen huomannut ajan
toisinaan seoittavan tapauksia keskenään, niin en todellakaan tiedä,
kuinka luotettava hänen jutelmansa on.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämän taistelu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.