Title: Haaveilija
Author: Ervast, Pekka
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Haaveilija" ***


HAAVEILIJA

Kirj.

Pekka Ervast


Tekijän kustannuksella, Kirjapainoyhtiö Valo, Mikkeli, 1902.



    The shades of night were falling fast
    As through an Alpine village passed
    A youth, who bore, 'mid snow and ice,
    A banner with the strange device
            Excelsior!

    His brow was sad; his eye beneath,
    Flashed like a faulchion from its sheath,
    And like a silver clarion rung
    The accents of that unknown tongue
            Excelsior!

                   _Henry W. Longfellow_.



SISÄLLYS:

 Prologi: Ihanne.
 Ensimäinen kirja: Koti.
 Toinen kirja; Ystävät.
 Kolmas kirja: Maailma.
 Epilogi: Unelma.



PROLOGI:

IHANNE.


    Här i detta bröst,
    Där talar evighetens gud.

              _Viktor Rydberg_.


1.

Se väikkyi hänen silmissään. Se väikkyi umeana kuin utukuva, mutta
keveänkauniina kuin rusottava pilven ripsi itäisen taivaan rannalla
ja sovintosointuisena kuin hiljainen, kaukainen kanteleen soitto.

Ei hän huomannut, että kirja oli pudonnut maahan hänen polviltaan.
Hän istui kivellä koivun juurella ja oli kietonut vasemman kätensä
valkoisen rungon ympäri. Hehkuvan poskensa hän painoi puuta vasten,
ja hänen katseensa hohti kuin päivän koi.

Kaunis oli nuorukainen. Mutta hänen kauneutensa oli sielullista. Se
ei ollut marmoriin hakattua, vaan elävää. Se vavahteli, värähteli,
välkkyi. Se oli kuin tähtien tuike, joka kaihoa kertoo ja intoa
aavehtii. Siinä oli lapsen hymysilmä viisautta ja vanhuksen
lapsenmieli vapautta.

"Minun ihanteeni, minun etäinen, imara ihanteeni! Kaukainen kuin
metsän ranta tuolla järven toisella puolen, vilpoinen kuin vesi
sininen ja syvä, ylevä kuin taivas ääretön ja armas!

"Miksen voisi sun kutsuasi kuunnella? Miksen luopua elämästä tästä ja
alkaa sitä uutta, ihanaa ja suurta? Ettei vaipuisi henkeni maahan ja
itkisi kadonnutta kauneutta.

"Miksen?

"Näytä mulle selvempänä vielä mun elämäni tie, sano, mistä sen
alkaman pitää!

"Ja uskollisena tahdon sinua palvella niin kauvan kuin elo mun
povessani sykkii, ja kunniaasi tahdon minä kertoa niin kauvan kuin
kieleni kestää!

"Sano, mistä sen alkaman pitää?"

Hiljaa pyyhkäisten tuli järveltä päin tuulen tuuhu ja rasahti kirjan
lehdissä. Nuorukainen havahtui ja nosti kirjan maasta. Se oli
Rydbergin "Prometeus ja Ahasverus".


2.

Hänen nimensä oli Eero.

Hän oli orpo, vanhempansa olivat kuolleet jo hänen piennä ollessaan,
ja hän oli joutunut kasvatiksi äitinsä sisarelle ja tämän miehelle.
He olivat lapsettomia ja pitivät ottopoikaansa kuin omaa ainakin.

Eero kasvoi ja kasvatettiin vapaudessa. Sanoivatpa sivulliset, että
häntä hemmoteltiin, mutta ei se ollut aivan niinkään. Täti kyllä
palveli enemmän poikaa kuin poika häntä, mutta eno oli sen sijaan
ankara pinnaltaan ja piti oikeuden puolta, missä täti olisi tahtonut
sääliä.

Tämmöinen erimielisyys kasvattivanhempain kesken oli kumminkin
harvoin tarpeen, sillä Eero oli hiljainen, kiltti ja ahkera lapsi,
jota oikut eivät usein kiusanneet. Hänen suurin huvinsa toiselle
kymmenelle ehdittyään oli luku ja viulunsoitto. Heti kun koulusta
kotiutui ja ruokapöydästä pääsi, hän oppi läksynsä kiireimmiten
saadakseen siten aikaa "oikeaan lukuun", s.o. kaikenmoisten
kertomuskirjain ja romanien lukemiseen. Täti oli kahdella päällä
tämän asian terveellisyydestä, mutta siinä kohden eno taas oli
säälivämpi ja vapaampi: "antaa pojan lukea, kyllä mies sulattaa".
Lepohetkinä, jotka uudistuivat pari kolme kertaa iltapuolen kuluessa,
hän tarttui viuluunsa ja soitti jonkun ulkoa osaamansa kappaleen
taikka omia "fantasiojaan". Harvoin hän tovereinsa kanssa kävi mäkeä
laskemassa tai palloa lyömässä, ne kun huusivat ja rähisivät ihan
tarpeettoman kovaan. Ainoastaan kesällä asuessaan maalla tätinsä
kanssa hän kaiket päivät oli ulkona, samoili metsät, kiipeili vuoret,
souteli järvet ja joet. Mutta silloinkin hän oli mieluimmin yksin. Ei
hän ystävää kaivannut eikä hänellä ystävätä ollut.

Mutta ihanne hänellä oli. Kahdentoista vuotiaana hän oli lukenut
Victor Hugo'n "Les Misérables" ja siitä saakka hän tiesi, kuka
ihminen oli jaloin maailmassa. Se oli Jean Valjean, kaleeriorja. Ja
Jean Valjean tuli hänen ihanteekseen. Hän itki häntä ajatellessaan.

Väärin olisi yhtäkaikki väittää, että kirja teki pojasta sen Eeron,
joksi hän vähitellen muodostui. Kirja herätti eloon sen Eeron,
joka piili lapsen sielussa ja jonka esihistoria kuului elämän
salaisuuksiin, mutta kirja ei sitä luonut. Se oli, ja vuosi vuodelta
se tuli enemmän näkyviin.

Hän ei voinut nähdä toisen kärsivän tuntematta itse tuskaa, oli se
eläin tai ihminen. Jos hän ei silloin voinut auttaa, oli hänellä
ikäänkuin tunnonvaivoja, ja hän pakeni yksinäisyyteen "ajattelemaan".
Eläimiä hän ei koskaan kiusannut, ei tahtonut hyttysiäkään kesällä
tappaa, paitsi jos oikein purivat. Kun toverein leikeissä oli mukana,
ei ottanut osaa heidän kiistoihinsa ja kinoihinsa. Jos välistä
sattui, että paha tuuli yllätti ja Eero kiukustui ja kiivastui,
oli häpeänsä perästäpäin rajaton. Aikaa voittaen ne kohtaukset
harvenemistaan harvenivatkin.

Hän oli niin muodoin pienestä saakka melkein "täydellinen",
jommoiseksi häntä katsottiinkin sekä koulussa että kotona. Siihen
tuli lisäksi, että ikäisensä pitivät häntä vähän kuivana ja
juhlallisena, jos kohta hyväkseen käyttivät hänen taitoaan ja
tietojaan, joilla mielellään tovereitaan autteli, sillä hän oli
teräväpäinen ja osasi aineitaan hyvin; ja toiseksi, että enonsa
välistä arveli, kun poika taas oli kovin hiljainen: "ettei se vain
kääntyisi akkamaiseksi".

Oli hänellä sentään ystäväkin, ja uskollinen. Se oli Roland, iso
ruskeankeltainen bernhardilaiskoira, joka vastasyntyneenä oli ostettu
Eerolle leikkikumppaniksi. Kerran Roland penikka kömpelyytensä
päivinä tipahti kaivoon. Eero sattui näkemään ja sai kun saikin
koiran pelastetuksi, vaikka pahasti kylmettyneenä. Hyvän hoidon
alaisena se kuitenkin pian parani. Pari vuotta myöhemmin Eero kerran
kallioita kiipeillessään kaatui ja loukkasi päätään pahasti. Verta
tulvi haavasta ja Eero meni tainnoksiin. Roland, joka aina seurasi
kumppaniaan tämän matkoilla, riensi apuun ja tarttuen tukevilla
hampaillaan kiinni housunvyötäröstä kantoi pienen isäntänsä
hellävaroen ja kiireesti kotiin. Koti ei ollut kaukana, mutta koira
kuitenkin pelasti pojan. Ja varsinkin siitä päivästä Eero ja Roland
olivat eroamattomia ystäviä, Roland Eeron mielestä viisain ja paras
toveri maailmassa ja luultavasti Eero Rolandinkin.

Hänen elämänsä kului kuin nuoren tytön hiljaisissa haaveiluissa
ja ankarassa velvollisuuksien täyttämisessä. Hän säilyi kaikesta
pahasta, sillä hän ei sitä etsinyt eikä mikään sitä hänessä
herättänyt. Ja vaikka hän tiesikin pahan olemassaolosta, sillä
opetettiinhan se hänelle koulussa uskontotunnilla, jäi se tieto
uinailemaan johonkin syrjäiseen aivosoluun, ja hänen tajuntansa oli
täynnä vain ihania haaveita ja taivaan korkuisia tuulentupia. Oli
eräs opettajansa sen havainnutkin ja sanoi kerran enolle huolissaan:
"mitähän siitä lapsesta tulleekaan? kestäneekö hän elämän myrskyjä?"

Ja myrskyt rupesivat tulemaankin. Jo koulussa Eeroa välistä oli
vaivannut kummallinen tunne siitä, että kaikki ei ollut niinkuin
olla piti. Se tunne oli hyvin hämärää ja epämääräistä, mutta se
palautui yhä useammin, kuta ylemmälle luokalle Eero ehti. Varsinkin
historian tunneilla se häntä kiusasi. "Miksikä luemme tämmöisiä
rumia asioita: kuinka ne tappelivat ja sotivat ja tappoivat ja
murhasivat? Sehän on hirveätä. Sentähden pojatkin niin huutavat ja
telmivät." Ja uskontotunnilla hän punastui korvia myöten ja tunsi
olonsa tukalaksi, kun oli aivan kuin mikä paha henki olisi sydämessä
kuiskinut: "etkö huomaa, että juuri tuo uskonlahko se puhuukin asiat
niinkuin ne totuudessa ovat?" Ja myöskin uusia kieliä opetettaessa.
Eerolle oli ranskankieli miltei toisena äidinkielenä, hänellä kun
pienenä oli ollut sveitsiläinen "bonne", ja hän ihmetteli, että
koulussa kieliä opetettiin sillä lailla, ettei kukaan pojista osannut
puhua ainoata sanaa. Kun hän välistä leikillä puhutteli tovereitaan
ranskaksi ja etevin niistä koki vastata samalla kielellä, ei Eero
saattanut olla nauramatta toisen hullunkurisille virheille. Mutta
tässä kohden hän oivalsi, että opetuksessa oli vika. Matematiikka oli
ainoa aine, joka ei herättänyt hänessä mitään levottomuutta.

Mutta yliopistossa myrskyt yltyivät. Hän oli valinnut latinan
pääaineekseen aluksi -- vallan sattumalta, koska jotakin piti
lukea maisteriksi tullakseen -- ja juoksenteli luennoilla niinkuin
toveritkin. Kotona odottivat paksut nidokset, joiden ääressä aika
oli kulutettava. Nyt kun ei enää ollut säännöllisiä läksyjä,
vaati velvollisuudentunto, että aina istuisi kurssikirja kädessä.
Romanit ja runot piti heittää sikseen. Elämä kävi siten kuivaksi ja
ikäväksi, sillä kurssiluvuista ei ollut hupia. Eero huomasi, että
niin oli useimpien toverienkin mielestä, vaikka eivät siitä näkyneet
välittävän; heidän mielestä kai niin piti ollakkin. Mutta Eero
ei voinut tovereinsa tavalla paeta ikävyyttä vanhan koetun trion
seurassa: Wein, Weib und Gesang. Hän ei tuntenut siihen vähintäkään
vetovoimaa, viulu yksin oli hänen lohduttajanaan; ja niin hän kävi
yhä enemmän umpimieliseksi, harvapuheiseksi ja miettiväiseksi.

Hän alkoi itseltään kysyä: "minkätähden olen olemassa? mitä varten
tulee minun kulkea täällä ikävissäni? minkä vuoksi minun pitää
vaivata itseäni lukemalla esim. tätä äärettömän kuivaa Liviusta, jota
kerrassaan inhoon? miksikä pitää minun kuin minkäkin itseliikkujan
astella luennolta luennolle ja aina kolme neljännestuntia kerrallaan
istua penkittää hartaassa äänettömyydessä?" Ja kun nämä kysymykset
liikkuivat hänen aivoissaan, silloin pyörivät kirjaimet silmissä,
kun piti lukea, ja professorin sanat katederilta kuuluivat yhtenä
huminana korviin. Eero tekikin sen merkillisen huomion, että
vaelsi hämmästyttävässä tiedottomuudessa. Huolimatta papereistaan
ja todistuksistaan, joiden mukaan hänellä oli niin ja niin paljon
tietoa, hänelle vähitellen selveni, ettei hän mitään tietänytkään.
Niin, niin, kaksi kertaa kaksi oli neljä tietysti ja leivonen oli
latinaksi _alauda_, mutta miksikä hän ollenkaan oli olemassa, sitä
hän ei ollut oppinut. Oli kyllä kuullut, että Jumala oli tyhjästä
luonut taivaan ja maan ja puhaltanut henkensä Aadamin sieramiin
ja että Jumalan pojan kuolema pari tuhatta vuotta sitten tuotti
hänelle taivaan, kun itse henkensä heittäisi, -- mutta mikä tämä
hänen nykyinen elämänsä oli, sitä hän ei ollut kuullut. Ja vaikka se
välistä tuntui melkein naurettavalta, oli se kuitenkin aivan kuin
joku vanha minä olisi häneltä riistetty pois, ilman että uusi vielä
näkyikään. Ja ennen ahkera, tyynimielinen poika muuttui levottomaksi,
työhön kykenemättömäksi nuorukaiseksi.

Hänen ihanteensakin siirtyi pilvien taakse. Se ei tuntunut olevan
missään yhteydessä nykyisen todellisen elämän kanssa. Ja kuitenkin
hän juuri niihin aikoihin sai useampia ystäviä, jotka rakastuivat
hänen lempeään, omituisen puhtaaseen olentoonsa. Yksi hänellä oli
ollut jo ennen ylioppilaaksi tultuansa, lempeämielinen, vilkas Aarno,
jolla myös oli rikas mielikuvitus. Nyt hän vielä voitti Tuomon
ja Harryn. Tuomo oli vakava, tunteellinen, jalo ja teräväpäinen
kriitikko. Harry oli nuori, koululainen vielä, täynnä loppumatonta
innostusta, sielua ja uskallusta, vaikka hän oli liian herkkä
vaikutuksille ja mielellään antautui umpimähkään tunnelman valtaan.

Nämä neljä ystävää olivat melkein alinomaa yhdessä. He kertoivat
toisilleen surunsa ja ilonsa. Ja Eeron epäilykset rupesivat
tarttumaan toisiinkin. Niinpä he usein toivoivat jonkun kummallisen
taikavoiman avulla pääsevänsä pois tästä maailmasta, vaikkapa toiseen
tähteen, missä olot olisivat toisellaiset, missä vallitsisi vapaus,
keskinäinen ymmärrys ja sopusointu ihmisten välillä... semmoinen
kuin esimerkiksi heidän. Ja kun sitten jollekulle sattui nolaava
tapaus, joka muistutti häntä siitä, ettei ollutkaan sillä toisella
tähdellä, oli suru yhteinen, ja yhteisesti haettiin lohdutusta
uusista haaveista.

Eeroa tämä seurusteleminen paljon kehitti. Hän joka oli tottunut
olemaan yksin omien mielikuvainsa kanssa, hän sai nyt vaihtaa
ajatuksiaan semmoisten kanssa, jotka häntä ymmärsivät. Hän sai
kurkistaa erilaisten ihmissielujen kaikkein pyhimpään, ja se tuotti
hänelle sanomatonta riemua. Semmoista saisi olla koko elämä:
seurustelua ystäväin kanssa. Semmoisen puolesta kannatti elää ja
kuolla. Ja rakkaus ystäviä kohtaan kasvoi päivä päivältä hänen
sydämessään. "Jospa meillä olisi pikkuinen mökki maalla, jossa
saisimme asua kaikki neljä yhdessä."

Hän oli nyt ruvennut lukemaan filosofiaakin. Ja vaikka se aukaisi
hänen silmiään näkemään asioita uudessa valossa ja auttoi häntä
ajatuksien loogillisessa järjestelyssä, kiusasi häntä siinäkin
kysymys: mikä on totuus? ja hän tunsi vaistomaista halua tietää,
minkämoisia nuo ajattelijat olivat olleet elämässään. Ja niitä
tietoja urkkiessaan hänelle olikin muodostumaisillaan uusi ihanne:
Baruch Spinoza, joka eli yksin ja mietiskeli.

Silloin hän kerran sai nimipäivälahjaksi Viktor Rydbergin runot, ja
ne muodostivat käännekohdan hänen sisällisessä elämässään.

Hän näki uudelleen lapsuutensa ihanteen. Ja nyt hän siihen uskoi.


3.

Kuu kumotti ja tähdet tuikkivat. Syksyinen oli iltayö ja kylmän
kolea. Taivas kaareutui tummana pään yli ja jalkojen juurella oli
tuhatvaloinen kaupunki, josta kuului kaukainen kohina. Mutta täällä
metsässä vuoren kalliolla oli rauhallista ja yksinäistä.

Neljä nuorukaista siellä seisoi katselemassa kaupunkia allaan ja
tähtiä yllään, ja yhden kupeella oli koira.

Ja Eero sanoi:

-- Lapsena minulla oli ihanne. Se oli Victor Hugo'n Jean Valjean,
sillä Jean Valjean oli hyvä. Sitten hän mielestäni häipyi, mutta nyt
hän on noussut entiseen kirkkauteensa. Taas minä ihanteeni näen. Ja
minä uskon, että ihanne on olemassa. Minä uskon, että se ihanne on
hyvyys. Minä uskon, että ihminen voi ja että ihmisen pitää siihen
pyrkiä.

-- Tästä päivästä lähtien minä tahdon koettaa tulla hyväksi. Tästä
päivästä lähtien minä uupumatta tahdon etsiä totuutta, sillä se on
sama asia. Tästä päivästä lähtien minä vihkin elämäni ihanteelle
ja tästä päivästä lähtien en tee muuta kuin sitä, mikä siihen
pyrkimykseeni kuuluu.

-- Tahdotteko te olla minulle apuna ja tahdotteko ottaa pyrkimykseeni
osaa? Silloin muodostakaamme liitto, pyhä ystävyyden liitto,
jonka tarkotuksena on keskinäinen apu ja tuki suuressa työssämme.
Tahdotteko?

-- Tahdomme, sanoivat Aarno, Tuomo ja Harry.

-- Silloin kädet yhteen, oikeat kädet! Neljä kättä kohtasi toisensa.

-- Tämä on liitto neljän kesken... ja sinä, Roland olet
viidentenä... Me tahdomme pyrkiä hyviksi, me tahdomme pyrkiä
ihmisiksi.

Ja kaikki toistivat lupauksen. Eero sanoi:

-- Olkoon liittomme nimi _Resurget_. Ihanne oli kadonnut silmistäni,
mutta se tuli takaisin. Niin uskon edeskinpäin, että jos ihanne
himmenee hetkeksi, niin se kirkastuu taas. Ja resurget merkitsee:
se on nouseva jälleen. Ja olkoon tunnuslauseemme: _resurget sol
fugiens_, vielä paistaa pakeneva päivä, sillä aurinko on elämää
suovan ihanteen symbooli. Niin kestäköön liittomme läpi elämän,
ja auttakoon meitä totuuden ja hyvyyden ihanne. Olkoon elämämme
kuin pyhiinvaellus luvattua, toivottua maata kohti, ja jos
joskus taipaleella eksymme oikealta tieltä, muistakaamme, että
yön synkimmänkin jälkeen päivä koittaa, muistakaamme liittomme
tunnuslausetta:

    _Resurget sol fugiens_.



ENSIMÄINEN KIRJA:

KOTI.


    Ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä.

    _Matt. ev. X, 36_.

    Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat,
    mitä ansiota teillä siitä on?

    _Matt. ev. V, 46_.



I.


Eero tahtoi jotakin tehdä ja oli ruvennut kirjottamaan. Hän koki
panna epäilyksensä ja mietteensä paperille. Se oli alussa vaikeata,
ei tahtonut ajatus löytää sopivata lähtökohtaa. Vihdoin hänelle
johtui mieleen kertoa asiat sinään, totuus semmoisena kuin se oli
hänelle esiintynyt, ja silloin syntyi seuraava alustus:

_Epäilyksiä_.

Olen tyytymätön, onneton, rauha on sielustani poissa. Jo
ylioppilaaksi lukiessani tunteilin näitä tuskallisia mielialoja.
"Kirjotuksissa" oli mielestäni henkeä ja pontta, niistä riippui,
tuliko tähti otsaan vai jäikö tulematta -- mutta tenttiluvut! Tuo
parhaasta päästä arvottomain koulutietojen sieluton, kammottava
kertaaminen saattoi sairaaksi sekä ruumiini että henkeni, syöksi
minut epätoivon kuiluihin. Samat opettajat, jotka olivat meille
vakuuttaneet, että koulutietojen tarkotus oli kehittää ymmärrystämme,
samat opettajat vaivasivat nyt ikäänkuin ulkonaisen pakon painamina
entisiä oppilaitaan yhä uudistuvilla laiskaläksyillä tenttiajan
kestäessä. Noista salakareista päästyä seurasi sitten naurettava
ylioppilastutkinto, jolloin rumaan ja hankalaan hännystakkiin
puettuina kävimme yliopistossa tutkinnoilla, jotka olivat
vielä tyhjempiä ja muodollisempia kuin äsken läpäistyt. Monta
kertaa huudahdin sydämeni syvyydestä: näinkö turhamaiset temput
portinavaajaisiksi, kun tiedon ja totuuden pyhättöön pyritään!

Mutta unohtuivatpa kaikki nuo vähäpätöiset seikat, kun kerran
valkoinen lakki oli päässä ja kultatähti otsassa! Ja kesällä
vahinkoni korvautui. Ah, kuinka silloin elämästä nautin, kun huolista
vapaana samoilin maita ja metsiä, mitä tuulentupia tulevaisuudelleni
rakentelin! Oi ihania päiviä, joita kankailla ja koivistoissa vietin,
kun korviani hyväili rastaan sointuisa laulu männiköstä tai silmäni
ihaili valon ja varjon vaihtelua tuoksuavassa lehdikossa. Illalla
auringon laskiessa kaukaisten metsien taakse istuin kunnaalla
järven rannalla ja vaivuin hiljaisiin surunvoittoisiin unelmoitiin.
Lännessä taivaanranta vaaleni ja kellertyi, idän luolikoista hiipi
yötär, huntuunsa verhoten metsät, rannat ja vedet. Silloinpa joskus
satakieli pistäysi puutarhaan ja päästeli lumoavia liverryksiään yön
hiljaiseen hämärään... Te onneni illat, te pyhäiset päivät, miksi
päätyitte liiaksi pian?

Nyt en ole onnellinen enää, en tosiaankaan. Kyllästynyt olen itseeni,
kyllästynyt maailmaan. Mikä muinoin minua huvitti, ilettää nyt.
Latina oli koulussa mieliaineitani, nyt sitä inhoan. Kun pitikään
valitakseni sitä laudaturiaineeksi! En jaksa sulattaa Nipperdey'n
Corneliusta enkä halua tietää, mistä portista milloinkin roomalaiset
pujahtivat, kun tappelemaan läksivät, ja miten rintamansa heidän
oli järjestetty... Ei vanhat eikä uudet kielet, ei sielu- eikä
viisaustieteet herätä intoa minussa. Mikä opinnoissa viehättää, siitä
vähät välitetään -- muu on turhantarkkaa, lapsellista, häilyvää. En
löydä mitään todellista, nerokasta, tyydyttävää, kaikki on tyhjää
ja sisällötöntä kuin ilmassa hosuminen. Ja minä olin kuitenkin
uskonut, että tietoon ja viisauteen pyrkiminen olisi arvokasta,
järkevää, ylevää. Olin uskonut ennen vapautumistani, että uudet,
tulevat opettajani olisivat ihmisiä, jotka ovat elämänsä ihanteelle
ja totuudelle pyhittäneet ja joiden jalo esimerkki innostaisi minua
ponnistamaan voimani väsymättä; olin uskonut, että uudet toverini
olisivat nuorukaisia täynnä uskoa aatteisiin ja alttiiksi-antaumusta
ja nöyrää kieltäymystä ja halua edetä totuuden tiellä...

Mutta nyt! Oh, en jaksa ihailla hermostuneita professoreita, en jaksa
nauraa toverieni pilapuheille, en jaksa opettajain ja oppilasten
juominkeihin osaa ottaa. Yksin olen maailmassa.

Mitä tästä tuleekaan?

Ajattelin kerran konsertissa piennä ollessani, että kun isoksi
kasvan, soitan viulua suuressa valaistussa salissa, missä on paljon
ihmisiä koolla, jotka kuuntelevat soittoani ja taputtavat käsiään,
mutta kouluun päästyäni ja ruvettuani lukemaan kirjallisuutta,
muuttui vähitellen ihanteekseni ihminen, joka vapaana kaikesta
pakosta olisi elämässään onnellinen tehdessään muille hyvää. Ja nyt --

Kuvittelenpa olevani seppelöity maisteri. Olen kirjottanut "pro
gradu", olen suorittanut kaikki tutkinnot, taas katson silmästä
silmään tuota kultaista vapautta, jota jo kerran olin voittavinani
lyyryn ohessa. Armollisena jumalattarena se käskee minua
kädenviittauksella lähestymään, mutta sitä tavotellessani se väistyy
luotani ja haihtuu näkyvistä niinkuin muinoin korskea Juno Aeneaan
sylistä. Haira harhako vain oletkin, sinä ylistetty ja ihailtu
vapaus? Katso, laakeriseppele otsaani kaunistaa, etkö vielä anna
minun kuulla suloista ääntäsi, etkö opeta minulle elämän viisautta,
etkö sano minulle, mitä minun tekemän pitää, sillä -- apparet nos
ad agendum esse natos?... Äänettömänä katselet valituksiani, et
rukouksiini vastaa, et mieltäni rohkaise. Mitä minua hyödyttänee,
onko minulla arvonimeä vai ei, olenko parnassolle pyrkinyt vai
jäänyt oppimattomain joukkoon? Iäti elämä minulta kysyy: kuinka aiot
vapauttasi käyttää?

Olenhan ihminen ennen kaikkea, minunkin henkeni kaipaa valoa ja
viisautta. Koko sielustani haluan olla hyödyksi, todelliseksi,
välittömäksi hyödyksi itselleni ja muille. Rinnassani aaltoilee
meri, joka tahtoisi murtaa sulkunsa ja vallata mailman ja virvottaa
vedellään väsyneitä ja herättää nukkuneita uuteen eloon. Mutta missä
on sen lähde ja missä sen sulkujen suu?...

Siis pyrkisin professoriksi. Toisille opettaisin, mitä eivät tiedä,
loisin ajatuksia uusia, itsenäisiä. Ryhtyisin runoilijaksi, loihtisin
näkyville lumoavia kuvia, kertoisin niitä kuulijalle soinnukkaissa
säkeissä. Tulisin taiteilijaksi, sukisin soittoniekaksi, toisin ilmi
ennen tuntemattomia kauneuden arvoja, astuisin uusille urille taiteen
valtakunnassa... Kuuluisaksi kohoisin, kunnioitetuksi ja rikkaaksi.
Naisin tytön kaunihimman, eläisin onnellisena ja kasvattaisin
lapsistani kelpo ihmisiä... Mitä tuulentupia!

En tee niin.

Heikko ääni sisässäni kuiskaa: tuon kaiken ohessa -- mitä olisit
sinä tehnyt? Oletko palvellut totuutta vai oletko itseäsi palvellut?
Tahtooko elämän totuus, että ymmärrystä opilla täytämme? Vietteleekö
viisaus meitä mielikuvituksen taikatarhoihin? Jumalastako kotoisin on
janomme loistoon ja ylellisyyteen? Pyhistä pyhinkö on pyrkimyksemme
rikkauteen ja kunniaan? Ikionneako on ikävöidä rakkautta ja
jälkeläisiä?...

Kuinka kaikki on turhaa auringon alla!

Miksikä poloinen olen syntynyt? Mistä on minulla tämä rauhaton
mieleni, tämä hapuroiva, epäilevä, riutuva sieluni?...

Eivätkö ole toiset ihmiset minun kaltaisiani? Häpeän melkein
nähdessäni toverieni iloisia kasvoja. Väkisinkin pakotan suuni
hymyyn ja ääneni rohkeaksi ja mieleni huolettomaksi, kun
opinnoitani tiedustelevat ja minun tulee keksiä vastauksia heidän
kysymyksiinsä. Kuitenkin pakenen heidän pitojaan ja vältän heidän
iloisia illatsujaan. Sillä tunnen itseni pieneksi, vähäpätöiseksi ja
lapsellisen ujoksi heidän seurassaan.

Mutta olisivatko yhtäkaikki minun kaltaisiani?

Mitä te puuhaatte, mitä aiotte?

Naurahtavatpa useimmat toverini: "luemme kandidaateiksi". Entä
sitten? "Kuka tuota niin pitkälle miettisi? Kyllä sitten on aika
keinoja keksiä".

Yksi aikoo runoilijaksi. Hän valmistelee paraikaa esikoistaan. Hänen
silmänsä loistavat luottamusta, kun hän tavalliseen kuolevaiseen
katsahtaa. Kunnian kukkuloille hänen kaihonsa kantaa.

Toisesta on tuleva pappi. Mikä suvaitsevainen hymy suupielissä, kun
hän maallikkoa puhuttelee, ja kuinka syvämietteisesti hän paperossia
polttaa, taivaan valtakuntaa ajatellessaan. Mutta minä tiedän, että
hän uneksuupi suuresta seurakunnasta ja pienestä pastorinrouvasta.

Kas tässä tulee hän, joka lääkäriksi lukee. Tervehtiessään hän katsoo
minuun vakavasti ja puristaa kättäni kovasti. Lääketiede on hänen
ihanteensa ja hygieninen elämä ja taitava tohtoroiminen. Mutta hän
rakastaa mahtia ja valtaa ja hyvien neuvojen antamista ja rahojen
runsautta ja -- kauniita naisia.

Vaan missä on salaperäinen sanomalehtimiehemme? Hän on jo saanut
paikan isommassa lehdessä, paljonko lieneekään kuussa palkkaa. Aina
hänellä on kauhea kiire ja palkastaan huolimatta raha-ahdinko. Hän
aikoo myös maisteriksi, sillä "eihän tittelitön sanomalehtimies ole
minkään arvoinen". Mitä hän tulevaisuudestaan toivoo? Toimittajan
paikkaako ja valtiollista vaikutusvaltaa?

Kuinka kummallista, että saatetaan pitää tätä elämää noin vain
valmiina, ymmärrettävänä, yksinkertaisen selvänä seikkana, kun se
minusta tuntuu niin oudolta ja arveluttavalta! Olen kuin maailman
mylläkkään eksynyt koditon orpo.

Ja mitä vanhat ihmiset tietävät kertoa elämästä, ne, jotka sen
koulussa jo ovat karaistuneet?

Eivät minulle mitään, sillä joko ovat kaikesta välinpitämättömiä
(kunhan vain päivällinen on hyvä) tai neuvovat minua nurkumatta
täyttämään "velvollisuuksiani" tai nauravat pilkallisesti
mielikuvituksilleni ja mietiskelyilleni: "ne haihtuvat iän
karttuessa".

Vaan minä en soisi niiden haihtuvan...

Kuitenkin on ihmisiä, joita melkein kadehdin, niitä, jotka --
rakastavat, sillä ne ovat onnellisia. Ne tekevät työtä armaittensa,
omaistensa puolesta; ne taistelevat innolla ja luottavat voittoonsa;
jos lankeavat toivottomuuteen, on heitä vaalimassa lempeät kädet.

Tiedänkö siis nyt, mitä elämä on, ja mikä on se hyvä, jonka puolesta
on uhrautuminen?

Minusta näyttää, että kaikilla ihmisillä on päämäärä, johon pyrkivät.
Ja tuo väikkyvä päämäärä heitä ylläpitää, tukee, ohjaa, auttaa
eteenpäin -- ja minulla ei ole päämäärää. Jos voisin kukistaa tätä
äärettömyyden kaihoa, jos voisin vaientaa tätä sydämeni suruista
ääntä, ehkä sitten etsisin itselleni päämäärän ja olisin lohdutettu
ja onnellinen. Mutta nyt seison kuilun partaalla, päätäni huimaa ja
pohjaton syvyys minua vaanien houkuttelee --

Mutta sittenkin -- eivätkö ole muut ihmiset minun kaltaisiani?

Kirjottaessa syntyi uusia ajatuksia, niitä tuli niin paljon,
ettei tiennyt, minkä joukosta valitsisi, ja sitten vielä tapahtui
elämässä semmoista, joka antoi aihetta uusiin mietiskelyihin. Täti
sairastui, armas Linda-täti, jota Eero rakasti kaikella sydämellään;
hänen täytyi läpikäydä vaikea leikkaus ja siirrettiin kotoa pois
sairaalaan. Monta kertaa Eero oli istunut hänen vuoteensa vieressä
sekä tuskallisina että levollisempina hetkinä, ja täti vakuutti aina,
että "teki hyvää", kun Eero oli saapuvilla.

Tuosta kaikesta Eero sai paljon miettimisen aihetta. Minkätähden
oli kipu ja tuska olemassa, minkätähden ei ihminen saanut edes
ruumiillisesti olla terve ja onnellinen? "Synnin tähden" ei
ollut hänen mielestään mikään vastaus. Hän ei ymmärtänyt koko
synti-käsitettä. Hän olisi tahtonut antaa oman elinvoimansa tädille,
että sen tuskat loppuisivat, ja siinä istuessaan hänen sydämensä oli
kuin yksi ainoa rukouksen huokaus: "älä kärsi, älä kärsi!"

Ja sitten tuli kuolemanpelko, kun leikkauksen piti tapahtua. Eero
kulki nytkin sanomattomissa tuskissa ja rukoili itsekseen: "älä vielä
kuole, älä vielä. Se olisi niin järjetöntä, niin tyhjää, minä en
ymmärtäisi, miksi se tapahtuisi". Eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi
hän noin rukoilikaan.

Kun kaikki oli onnellisesti ohi ja täti taas terveenä, syntyi
helpotus ja kiitollinen rauha täytti mielen. Mutta samalla Eero tuli
ajatelleeksi, että semmoistahan tapahtuu maailmassa joka päivä, aina
on tuhansia ihmisiä sairaina, tuhansia kuolee, ja silloin kysymys
taas kääntyi aivan yleiseksi, pääsemättömäksi. Ja vaikkei tuska nyt
ollut niin kouriin tuntuva, se kävi sen sijaan pilkallisemmaksi
samassa määrin kuin se ajallistui.

-- No mikä sinua, mies, vaivaa? huudahti kerran eräs toveri, joka
tuli kadulla vastaan. -- Ei sinua juuri enää näy luennoillakaan. Olet
kalpea ja laiha kuin mikäkin Weltschmerzikandidaatti. Onko sinulla
tuberkulosia?

Tuon piti oleman vitsikästä, mutta Eero ei nauranut eikä vastannut.
Tervehti vain ikäänkuin häpeissään ja pyrki sivu...

Mutta vielä ei ollut Eeron mieltä kuohuttanut se kysymys, joka
sittemmin anasti suurimman osan hänen ajatuksistaan, nimittäin niin
kutsuttu yhteiskunnallinen kysymys. Tämä tapahtui vasta seuraavan
sattuman kautta.

Hän oli eräänä iltana Harryn luona yksin. Harry asui vanhempineen
laitakaupungilla, ja oli jotakuinkin myöhäinen ja muuten pimeä ja
kylmä syystalven ilta, kun Eero palasi kotia.

Hän ei ollut monta askelta poistunut Harryn portilta, kun kuuli
pimeässä surkean lapsen äänen:

-- Antakaa, hyvä herra, viisi penniä, että saisin ostaa pullaa. On
niin nälkä.

Hän säpsähti, sillä oli tapansa mukaan kulkenut ajatuksissaan,
ja katsoi ylös. Parin askelen päässä seisoi pieni, yhdeksän- tai
kymmenenvuotias tyttö, painautuneena selin rakennuksen kivijalkaan.
Paljaat sääret pilkottivat lyhyen hameen alta, jaloissa oli isot,
rikkinäiset kenkäruojut, ja käsi oli rukoilevasti ojennettuna Eeroa
kohti.

Miksikä juuri tällä kerralla tuo näky vaikutti Eeroon niin
valtavasti? Hän katseli tyttöä hetkisen ikäänkuin unesta heräten ja
sanoi:

-- Mutta eikö jalkojasi palella?

-- Paleltaa, vastasi tyttö vähän kummastuneena, -- mutta talvella,
kun on pakkanen, paleltaa enemmän.

-- Eikö sinulla talvellakaan ole sukkia?

-- Oli minulla pienempänä, mutta sitten isä ne vei Jannen ja minun
sukat, eikä äidillä ole toisia antaa.

-- Minne isäsi ne vei?

-- Sinne niin, en minä tiedä... sinne niin, mistä saa rahaa.

-- Ja mitä hän rahalla?

-- Hän ostaa viinaa ja sitten hän lyö äitiä. Isä on niin paha.

Eeron tuli sisällisesti niin kylmä, että häntä puistutti.

-- Etkö ole saanut syödäksesikään, koska tahdoit leipää?

-- En ole syönyt. On niin nälkä. Eero otti kukkaron taskustaan.

-- Mikä nimesi on?

-- Elma Sofia Rantanen, vastasi tyttö vilkkaasti, ja hänen silmänsä
välkkyivät, kun näki Eeron hankkeen.

-- Tässä on nyt kymmenen penniä sinulle. Osta sillä leipää. Vie
sitten tämä markan raha äidillesi ja sano, että hän kutoo sukat
sinulle ja Jannelle.

-- Kiitoksia paljon! sanoi tyttö iloisesti, niiaten, syvään, ja lähti
juoksemaan tiehensä.

Silloin iski Eeron mieleen ajatus; "mikset mennyt tytön mukana?
mikset mennyt hänen kotiinsa? ehkä hän valehteli?" Mutta hän häpesi
sitä ajatusta siinä tuokiossa ja lähti alla päin, kauhun ja pelon
ahdistamana, kotiin. Hän tiesi, että hän oli päässyt totuuden perille.

Siitä illasta oli rauha poissa hänen mielestään, eikä hyvyyden
ihanteen ajatteleminen eikä seurustelu ystävien kanssa voinut häntä
lohduttaa. Yhä hän sanoi itselleen: "kurjuutta täynnä on maailma,
elämä on murhetta alusta loppuun", ja kun näki ympärillään iloisia,
onnellisia ja hyvin voipia ihmisiä, ei hän niitä käsittänyt. "Mitä
minun pitää tekemän, mitä minun pitää tekemän?" hän yhtämittaa
kysyi itseltään, ja hänen oma elämänsä rupesi tuntumaan taakalta,
kun ei valoa mistään pilkistänyt. Hän rupesi lukemaan sosialistista
kirjallisuutta, mutta se vain enensi hänen tuskiaan, antoi uusia
aineksia synkälle mielikuvitukselle eikä suonut tunnolle tyydytystä.
Häntä vaivasi se, että hän itse eli kuin prinssi, sillä aikaa kuin
toisia oli, jotka palelivat, valvoivat, näkivät nälkää.

Mutta eno, valtion virkamies, hovineuvos, hyvänsuopa vaikka
pinnaltaan ankara ihminen ja muuten tavallinen, "käytännöllinen"
maailmanmies, alkoi käydä levottomaksi. Hän ei ymmärtänyt Eeron
murheita ja suruja, hän vain ihmetteli, ettei poika viitsinyt jatkaa
opinnoitaan, ja lopulta häntä rupesi suututtamaankin. Hän keskusteli
ja väitteli parhaan taitonsa mukaan Eeron kanssa, koetti vastata
hänen kysymyksiinsä ja kumota hänen väitteitään, mutta sai aina
itselleen tunnustaa, ettei ollut mitään voittanut.

Kerrankin, kun oli puhe sosialisesta kysymyksestä, hän sanoi:

-- Eipä niinkään, poikaseni. Ei tässä ole kysymys minun eikä
kenenkään muun mielipiteistä, vaan ankarasta todellisuudesta.
Ei kukaan meistä ole yhteiskuntaa luonut, ei kukaan ihminen ole
sitä tehnyt, historiallisen kehityksen kautta se on syntynyt ja
muodostunut semmoiseksi kuin se on -- sentähden sitä ei taideta
muuttaakaan; sen puutteellisuudet itsestään poistuvat, aikojen
kuluessa se täydellisentyy. Ei sinun tarvitse muuta kuin verrata
toisiinsa keskiajan nyrkkivaltaa ja meidän päiviemme järjestynyttä
valtiomahtia käsittääksesi, kuinka vakava ja varma edistyksen kulku
on, jos se on hidaskin. Miksi potkia tutkainta vastaan, miksi
tavotella mahdottomia? Ei Roomaa päivässä rakennettu. Yhteiskunta ei
vielä ole eikä voi olla ihanteellisen täydellinen, vaikka se siihen
päin pyrkii. Mutta tämä pyrkiminen onnistuu ainoastaan siinä määrin
kuin me -- jokainen meistä -- uskollisesti valtiota palvelemme. Jos
käännämme sille selkämme, luuletko sen siitä paranevan?... Ei tässä
ole puhettakaan alistumisesta kohtalon alle missään itämaalaisessa
merkityksessä, vaan toimimisesta ainoaan järkevään suuntaan.

-- Sinä katsot asiaa vallan toiselta kannalta kuin minä, sanoi Eero
synkästi.

-- Minä katson todellisuuden kannalta.

-- Todellisuus! huudahti Eero. -- Mikä on todellisuus? Olenhan
minäkin todellinen. Sinä katsot asiaa samalta kannalta kuin useimmat
ihmiset -- kas siinä kaikki... En lainkaan ymmärrä tuota sinun
historiallista kehitystäsi -- taikka ymmärrän hyvinkin. Mutta minä
en näe siinä muuta kuin sokeaa tottumusta, sokeaa tottumusta vain.
Ihmiset ovat tottuneet tällä tavoin elämään ja tätä samaa elämää he
opettavat lapsille ja nuorille, ja siten jokainen sukupolvi perii
edellä kävijältään valmiiksi laaditun elämänuskon...

-- Nimitä millä nimellä tahdot.

-- Koko asia on toinen, eno. Yhteiskunta on syntynyt sopimuksesta,
yksilöiden keskinäisestä sopimuksesta, ja sille pohjalle perustettu.
Sentähden sopimus sen voi muuttaakin. Kummako se olisi! Sen laatuista
tapahtuu perheessä joka päivä, ja onko kansa muuta kuin iso perhe?
Miksi säilytetään köyhyys ja rikkaus vieretysten, miksi nälkä
ja ylellisyys, miksi kaikenmoinen pahuus? Niin helppohan olisi
siitä kaikesta päästä! Luopuisimme rikkaudesta ja ylellisyydestä,
heittäisimme pahat tapamme, vähäpätöiset, itsekkäät pyyteemme,
tulisimme hyviksi, onnellisiksi, rakastaviksi...

-- Hulluja laskettelet, poika. Johan olen koettanut sinulle selittää,
että se on mahdotonta. Luuletko, että minä ja me vanhat ihmiset
ylipäänsä, joita sinä niin ylenkatseellisesti ajattelet, luuletko,
että me olemme tuiki sokeita? Näemmehän mekin ja kukatiesi selvemmin
kuin sinä, että on paljon kurjuutta maailmassa, mutta näemme myös,
ettemme sille mitään mahda. Kurjuus sitäpaitsi ei riipu niin suuressa
määrin ulkonaisista oloista kuin ihmisistä itsestään. Kyllä ahkera
työmies aina toimeen tulee...

-- Niinkö luulet, eno? No, miksi sitten käyvät ympäri työtä
kerjäämässä?

-- Huonot ajat, vastasi hovineuvos, olkapäitään kohauttaen. -- Vai
pitäisikö sinun mielestäsi rikkaiden jakaa omaisuutensa köyhille?
Kenties vielä vaadit, että minä, sinun enosi, joka olen sinut
kouluttanut, heittäisin virkani ja tuloni ja marssisin mierontielle?...
Sinäkö minua sitten elättäisit?

-- Eno, et sinä minua ymmärrä. Enhän minä tahdo, että mikään vihassa
tapahtuisi, vaan rakkaudessa. Mutta eikö sinua, eikö jokaista
ihmistä, jolla sydän on, vaivaa pelkkä tieto siitä, kuinka hirveästi
maailmassa kärsitään? Minä olen aivan sairas sitä ajatellessani.
Minua vaivaa tämä lämmin huone, tämä pehmeä vuode, nämä mukavat
vaatteet, tämä hyvä ruoka! Jospa voisin kaikesta tästä luopumalla
lieventää niiden kärsimykset, jotka ilman ovat! Kerran, enoni, minun
täytyy lähteä kauvas pois yksinäiseen korpeen, jossa ei kukaan minua
näe. Siellä tahdon miettiä elämän arvotusta ja keksiä keinon millä
pelastaa ihmisiä pahasta.

Eno katsoi Eeroon pitkään ja tarkkaavasti.

-- Nyt en huoli enään kuunnella lörpötyksiäsi, hän sanoi. -- Jos
sinua kaikki tämä "mukavuus" vaivaa, niin voithan lähteä tiehesi.
En minä sinua kiellä. Sitä vain tahtoisin sinulta tiedustella, mitä
aiot, poika. Puhu sinä ihanteista niin kauvan kuin sinua huvittaa,
tosi täällä kumminkin on kysymyksessä, ei ihminen toimeen tule
paljailla teorioilla... Voi, voi, kuinka tämä tämmöinen väittely on
turha! Sano minulle nyt, Eero, mikä sinulla oikeastaan on mielessäsi,
jos todenteolla kaikki yliopistolukusi heität?

Eero huokasi itsekseen: "Jospa itse sen tietäisin niin, että voisin
hänelle vastata" ja sanoi ääneen: -- Johan sinä, eno, tuota satoja
kertoja olet kysellyt -- ja yhtä monta kertaa olet vastaukseni
kuullut: minä tahtoisin tehdä jotakin...

-- Etkö ymmärrä, poika, että järkevä ihminen saattaa raivostua
tuommoisesta tyhjästä vastauksesta? Tehdä jotakin!... No, mitä me
muut ihmiset sitten tässä maailmassa?! Mekö vain olemme ja elämme?...
Voi sinua, Eero, suusi puhuu rakkaudesta ja veljeydestä, mutta
sydämesi tuomitsee kaikkia "veljiäsi".

Eero teki hätäisen liikkeen kädellään.

-- Ei niin, eno, enhän niin sanonut...

-- Se oli kumminkin tarkotuksesi. Mutta jättäkäämme... Sinä siis
tahdot tehdä jotakin -- mitä?

-- Tiedäthän senkin, eno. Etsin totuutta, ja kun sen löydän, julistan
sen ihmisille. Puhun. Kirjotan.

-- Puhun! Kirjotan! huudahti hovineuvos. -- Onko mokomaa kuultu?
Silläkö luulet ihmisen elävän? Ei ainakaan tässä maassa. Etkö tiedä,
että suurimmat kirjailijat tässä maassa ovat muualta elatuksensa
hankkineet? Et kai suinkaan uskalla asettua heidän rinnoilleen?

Eero tunsi loukkaantuvansa.

-- No, en tiedä, mitä sitten teen, kun olen elämän ymmärtänyt, hän
sanoi. -- Ehken suutani avaakkaan. Ehkä, sydän murtuneena, jään
erämaahan asumaan, ehkä tuonelan tuvilla tyyssijaa etsin... Vaan
ei! hän jatkoi kiivaasti, -- kun olen synnyistä syvistä selville
päässyt, silloinpa mulle vasta työala aukenee! Ei niitä ihmisiä
tässä maailmassa yllin kyllin ole, jotka totuuden tietävät. Et
sinäkään, eno, mitään tiedä, et voi minulle vastata, kun kysyn: mikä
on totuus? mitä varten olemme olemassa? Mykkänä seisot ja mykiksi
kaikki jäävät... Oi missä ovat ne rohkeat ja urhoolliset sielut,
jotka uskaltavat -- huolimatta omasta elämästään, välittämättä siitä,
kuolevatko nälkään tai muuhun vai jäävätkö eloon -- jotka uskaltavat
kamppailla Jumalan kanssa, kunnes hän lausuu heille nimensä,
kunnes hän ilmottaa heille totuuden! Täällä me vain elelemme,
tietämättömyydessä ja pimeydessä, unohtaen kaiken muun, kunhan meillä
vain ruokaa on ja lämmin vuode ja koti. Kuinka itsekkäät olemme,
kuinka lyhytnäköiset! Sitäkö varten olisi meidät tänne heitetty,
että viettäisimme täällä aikamme kuin sieluttomat luontokappaleet!
Minä en sitä usko, kuule eno, minä en sitä usko! En tiedä, mitä ne
"suuret kirjailijat" lienevät tehneet, ovatko etsineet totuutta vai
ovatko tiedottomuuteen tyytyneet. Ihmisiä hekin ovat olleet, ja minä
aavistan, että heidänkin sieluansa sama ikävä on polttanut, sama
kaiho kalvanut -- mutta vaikka minä olisin ainoa maailmassa, jonka
henki kaipaa sitä ääretöntä täydellisyyttä, niin minä en alistu, minä
en alistu tämän maailman vaatimuksien alle, ennenkuin on tarpeeni
tyydytetty... Välitänkö minä omasta itsestäni? En yhtään tästä
ruumiista! En ole elämää pyytänyt. Hän joka minulle elämän antoi, hän
sen ottakoon. Mutta niin kauvan kuin täällä olen, on minulla oikeus
tietää miksi ja mitä varten... Tapa minut, eno, ellet minua kärsi,
aja minut maantielle, mutta älä sano, ettei ihmisellä olisi oikeutta
etsiä Jumalaa!... Oh tätä elämää!

Eeron puhuessa hovineuvos istui miettien. "Käy häntä sittenkin
sääli... Ei hänestä koskaan selville pääse. Suututtaa ja säälittää...
Poika parka oli sentään ahkera ja lahjakas koulussa ja perin hyvillä
todistuksilla ylioppilaaksikin yleni... Voi sentään, mitä tästä
tulleekaan... eihän häntä raatsi kodistakaan karkottaa... no, jospa
tuo vielä tyyntyisi, onhan vasta vuotta kolmatta ylioppilaana ollut".

Kun Eero oli lopettanut, lausui hovineuvos tyynesti ja isällisesti:
-- No, mieti nyt asiaa, Eero. Onhan siinä mitä olet sanonut paljon
kaunista ja jaloa, mutta kyllä minun mielestäni kuitenkin paras
olisi, jos tutkinnon yliopistossa suorittaisit ja virkamieheksi
rupeaisit -- vaikkapa yliopistossakin. Tosin nuo oppineet alussa
nälkäpalkoilla saavat toimeentulla, mutta ken professoriksi pääsee,
onhan hänellä turvattu tulevaisuus... Sinä olet lahjakas poika, sitä
ei kukaan kiellä, voit korkeallekin kohota. Ja kyllä sitten aikaa
riittää kirjottamiseenkin -- puhua saat opettajana muutenkin. Tee nyt
enolle mieliksi, niin kaikki parhain päin kääntyy. Minä olen sinusta
niin paljon toivonut, olen rakastanut aivan kuin omaa lastani...
Mietihän tätä, Eero, minä tästä lähden nyt työhöni.

Eero teki kieltävän liikkeen kädellään ja sanoi puoleksi itsekseen:
-- Puhut kuin lapselle, eno. Mene jo.

-- Siis älä nyt ole pahoillasi, sanoi hänen enonsa ja nousi
istualtaan. -- Parastasihan tarkotan.

Keskustelu oli tapahtunut Eeron huoneessa. Enonsa poistuttua Eero jäi
yksikseen ajattelemaan. "Oh, näitä kohtauksia... Kun hän on hyvä, hän
liikuttaa minua, ja minä epäilen itseäni. Olisinko väärässä? Onko hän
oikeassa? Onko hän kokemuksesta viisastunut? Semmoinenko on elämä?
Alistua vain, aina alistua, aina tyytyä, tietämättä miksi, kysymättä
miksi?... Ei, ei se ole niin. Sen heikkouden pudistan päältäni."
Hän kävi kirjotuspöytänsä luo, istui tuolille ja katseli isä- ja
äitivainajainsa kuvaa. "Te rakkaani, jotka ette minulle muuta muistoa
jättäneet kuin lempivän katseenne, hellän hymynne ja suloääniset
sananne, te kuvasta tuosta katsotte minuun ei nuhtelevasti, ei
moittivasti, vaan hyväksyen, rohkaisten; ja kun minä teitä lähestyn,
lähestyn kaikkein pyhintäni. Sinulla on sieluni avain, äitini.
Sinä tunnet poikasi sydämen. Sinä tiedät, että hänen tahtonsa on
hyvä. Sinä ymmärrät minua." Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta äkkiä
nousi epäilys. "Ehket ymmärrä sinäkään? Ehkä se on mielikuvitukseni
tuulentupia vain? Ehkette tekään minua käsittäisi... Ehkei kukaan
aikaihminen minua käsitä..."

Taas tuli rauhaton mieli, ja täytyi alkaa kävellä permannolla
edestakaisin.

Samassa ovi avautui, ja Linda-tädin hyväntahtoiset kasvot kurkistivat
sisään.

-- Tuletko kahville, Eeroseni?

-- Kiitoksia, en huoli, täti.

-- No mikä nyt, kun ei kahvi maistu? kysyi täti huolestuneesti
ja astui huoneeseen. Sitten hän lisäsi hellästi: -- Onko teillä
taas ollut väittelyä Kaarlon kanssa? Näin hänen vastikään tulevan
huoneestasi, synkkä ilme kasvoilla. Tiedäthän, Eero, että enosi on
hermostunut ja vähän kiivas, mutta älähän nyt pane pahaksi... Mikä
teillä taasen oli?

-- Ei mitään merkillistä, rakas Linda-täti, sitä samaa vanhaa juttua
vain. Ja pakottaen suunsa hymyyn Eero selitti: -- Eno tietysti
tahtoi, että minä opinnoitani harrastaisin -- että minusta kerran
jotakin tulisi -- että laatisin varman ohjelman elämälleni ja
työskentelisin sen mukaan... ja minä...

-- Ja sinä...? kysyi täti, vaikka hyvinkin tiesi.

-- No arvaathan sinä sen, vastasi Eero ja koetti äkkiä muuttua
iloiseksi: -- minä sanoin, että tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu
ja ensin pyrkiä tietoon siitä, mikä tämä elämä oikeastaan on...
vaikka näin sinun kanssasi, tätiseni, tuntuu mielestäni kuin olisi
elämän ongelma jo ratkaistuna, ja ratkaistuna sillä lailla, että
tämä elämä onkin ikuista kuuman kahvin juomista ja hyväin lämpösten
syömistä!

Hän syleili tätiään, pyörien hänen ympärillään.

-- Älä, poikaseni, leikkiä laske, huudahti täti irtautuen Eeron
sylistä. -- Ovat nuo korkeita asioita ja onhan sinun totuuden
etsintäsi kaunista ja kiitettävää, mutta...

-- Mutta, keskeytti Eero, -- kun en totuutta etsi kirkolta, niin ei
minun etsintäni ole oikea, vaan välttämättä viepi perikatoon. Kas kun
osasin ulkoa, mitä sinun piti sanoman!

-- Jaa, jaa, poikani, sen vaan sanon, että ken halveksii uskontoa...

-- Hän ihan varmaan joutuu sen tulipunaisen helvetin alimpaan
kattilaan! keskeytti Eero taas naurahtaen.

Täti hymähti, mutta kävi heti totiseksi.

-- Ei sinun pitäisi noin pilkata jumalallisia asioita, Eero. Kerran
vielä kadut.

-- Saadaanpa nähdä. Mutta totta puhuen, täti: pilkkaanko? Onko se
luonteeni mukaista? Enkö minä raamatultakin tutki? Tiedäthän varsin
hyvin, että kerrassaan ihailen uutta testamenttia, vaikken voi
mihinkään uskoa, jota en tiedä.

-- Lapseni, kenen sitten tietävän luulet? Suurimmat ja viisaimmat
ihmiset ovat tunnustaneet pienuutensa ja vähäpätöisyytensä ja lopulta
palanneet takaisin lapsuudenuskonsa helmaan.

-- Todellako? Siinä tapauksessa minä olen heistä aivan erilainen,
taikka oli heidän lapsuutensa usko toinen kuin minun... Tuo väitös
muuten tuntuu minusta fraasilta... Kummapa olisi, jos ei ihminen
mitään voisi tietää...

-- Hm, hm. En minä ainakaan mitään tiedä enkä osaa väitellä
kanssasi...

-- Et, et, täti kulta, se on totta, se, mutta siksipä sinusta niin
kovin pidänkin. Sinä olet hyvä, niin herttainen ja hyvä, ja sinä
toivot minulle kaikkea hyvää, et ole koskaan hermostunut, et mitään
minulta vaadi, rakkautesi on kuin oman äitini. Oh, kuinka sinusta
pidän.

Ja Eero sulki hänet taasen syliinsä.

Tuletko nyt kahville? kysyi täti imarrellen.

-- Tulen, tulen.

Semmoista oli elämä kodissa, ja vaikka Eero välistä koettikin
sekottaa huumoria keskusteluihin varsinkin tädin kanssa, oli
kuitenkin sydämessä haava, joka alituiseen kirveli.



II.


Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti käännekohdan Eeron
ulkonaisessa elämässä. Eero oli kauvan kaivannut valon sädettä, joka
viittoisi hänelle tien ja samalla antaisi hänelle rohkeutta ja kykyä
alkaa sitä "uutta elämää", jota hän ikävöi hämärästi.

Se oli itsessään vähäpätöinen, melkein naurettava tapaus, eikä siitä
ollut asianomaiselle näennäisesti mitään ulkonaisia seurauksia,
ja kuitenkin se oli kuin eteen sattuva tienhaara noille neljälle
ystävälle, jotka kauvan olivat haaveilleet toisenlaisesta elämästä,
mutta eivät vielä olleet varsinaista askelta sen suuntaan ottaneet.

Oli talvi-ilta vähää ennen joulua.

Eero istui kirjotuspöytänsä ääressä lukemassa. Lamppu paloi
pöydällä ja valaisi Eeron pientä ja yksinkertaista, mutta kodikasta
huonetta, jonka silmiinpistävimpänä koristeena oli rikas kirjasto
-- kolme miehenkorkuista hyllyä täynnänsä kaikenvärisiä nidoksia
-- ja viulu, joka lepäsi laatikossaan yhdellä hyllyllä, vieressä
isohko nuottipakka ja lattialla rautainen nuottijalka. Permannon
kotikutoisella matolla ojenteli Roland kookasta vartaloaan, milloin
nukahtaen hetkiseksi, milloin havahtaen ja haukottaen. Olisi luullut
rauhan hyvän hengettären viihtyvän tässä tyyssijassa, jonka haltija
palveli sekä tieteen että taiteen jumalia...

Eero katsahti kelloonsa, sillä hän odotti vieraita. Harry oli hänelle
kirjottanut: "tulen tänä iltana luoksesi; toivon olevasi yksin
kotona." Tuo vähän juhlallinen kirje oli saattanut Eeron uteliaaseen
jännitykseen. Kello seitsemän aikana Harry tulikin hyvin vakavan
näköisenä, vaikka koetti hymyillä tervehtiessä.

Eero vei hänet sohvaan istumaan, mutta touvin aikaan Harry ei puhunut
sanaakaan. Otsa rypyssä hän tuijotti eteensä ja vaikeni. Sillä
aikaa Roland koira nousi makosaltaan, ojentelihe ja haukotteli;
lähestyi sitten heiluttaen häntäänsä, vierasta, saadakseen siltä
tervehdyshyväilyn. Mutta kun ei tämä häntä huomannut, laski hän ison
viisaan päänsä tutun vieraan polvelle, harras katse uskollisissa
silmissään. Harry säpsähti ja kosketteli kerran, pari kädellään
koiran päätä, mutta työnsi sitten hieman hermostuneesti Rolandin
luotaan. Eero käski koiran mennä nukkumaan, ja mietteissään Roland
palasi vanhalle sijalleen.

-- Mikä sinun on, Harry? Eero vihdoin kysyi. Harry hengähti syvään
ja heitti Eeroon synkän katseen. Sitten virkkoi: -- Millä hetkellä
tahansa voi tapahtua, että minut erotetaan koulusta ja karkotetaan
kotoa pois.

-- Mitä, mitä sanot!?

-- Millä hetkellä tahansa!

-- Kuule, minä en käsitä tätä! sanoi Eero hämmästyneenä. --
Ajettaisiinko sinut koulusta pois ja karkotettaisiin kotoa? Mutta
miksikä? Mitä on tapahtunut?

Harry vastasi olkapäitään kohauttaen: -- Eipä juuri mitään. Onhan
tuossa ollut vähän riitaa ja vähän itkua.

-- Koko juttu sinun pitää kertoman minulle, Harry, alusta loppuun.
Sinut on ehkä väärin käsitetty, eikä asia ole niinkään vaarallista
laatua.

-- Ei, ei minua laisinkaan ole väärinkäsitetty, mutta minä olen
totuutta puolustanut! väitti toinen kiivaasti ja lisäsi: -- Oh,
kuinka halveksin heitä kaikkia! Papit ja opettajat ja koulu ja kirkko
ja yhteiskunta -- kaikki se on yhtä valhetta vain. Eivät "opettajat"
tiedä mikä totuus on -- tai, jos tietänevät, pettävät itseään ja
meitä. Kaikki ihmiset tietävät, että elämä on valheitten vyyhti,
ja kuitenkin sitä kärsivät, antavat toinen toiselleen anteeksi,
mairittelevat ja "palvelevat" toinen toistaan, kunhan vain jokainen
saapi rauhassa rehennellä!... Oh, kuinka minä heitä halveksin!

Hän oli hetken ääneti, ja jatkoi tyynemmin: -- Luuletko sinä, Eero,
että, jos minä lausun mielipiteeni jostakin asiasta, minä en yhtään
ymmärrä, mitä minä puhun, ettei minulla saata olla omia mielipiteitä
mistään asiasta, etten suoraan sanoen mitään osaa ajatella enkä
käsittää, paitsi mitä minulle suorastaan on opetuksen kautta päähän
tyrkytetty -- sano, Eero?

-- Onko sitten kukaan tuommoista tyhmän typerää sinusta väittänyt?
Ole huoleti, Harry, äläkä siitä yhtään välitä! Kyllähän minäkin nuo
sanat tunnen: meillä nuorilla "kokemattomilla" ei saa eikä saata olla
minkäänlaisia mielipiteitä! Minusta sivumennen sanottuna tuntuu, että
meillä nuorilla juuri onkin sydän ja pää vielä ajatuskykyisinä ja
totuudelle avoinna. Mutta mitä siitä!... Entäs jatko, Harry?

-- Niin, minua on tuo monta kertaa suututtanut, vastasi toinen, --
ennen kaikkea mitä uskontoon tulee. Siinäpä kaikki on valmiiksi
laadittuna ja päähän päntättävänä, ja kuitenkin se on minusta --
aivan niinkuin oli sinusta -- niin tuiki tyhjää ja typerää, että
joka kerta kun kirkkohistoriassa tai dogmatiikassa lahkolaisopeista
luetaan, niiden "väärät" opetukset tuntuvat minusta paljon
oikeammilta ja järkevämmiltä. Kerran tuosta huomautinkin opettajalle,
ja siitäkö vasta hänen naamansa piteni! Olisit kuullut hänen
saarnansa ja hänen rukouksensa! Siitä saakka hän on kantanut vihaa
minua kohtaan ja luulee minut oikein luokan viettelijäksi... eihän ne
muutkaan toverit kaikkea jaksa uskoa, paitsi tytöt tietysti. No niin,
nyt meillä oli viime lauvantaina ainekirjotuksen koe, ja siinä oli
jos joitakin aineita valittavana, uskonnollisia, luonnontieteellisiä,
historiallisia ja virtus-aineita. Arvaappas, Eero, minkä minä
valitsin!

-- Kuinka sen osaisin arvata! Taikka oikeammin, ehkä osaankin: sinä
valitsit uskonnollisen aineen.

-- Niin juuri, uskonnollisen valitsin, ja kuulehan, minkä
nimellisen...

-- No?

Harry uhkaili sormellaan ja lausui vähän koomillisella äänenpainolla:

-- "Lunastusoppi, sen uskonnollinen, siveellinen ja
historiallis-yhteiskunnallinen merkitys."

-- Olipa siinä aine! No mitä siitä kirjotit? kysyi Eero hymyillen.

-- En tiedä, mikä päähäni pälkähti. Uhalla minä sen otin. Päätin
kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Olen niin monta kertaa ollut
pakotettu valehtelemaan, että nyt päätin sanoa, mitä itse ajattelen!

-- Ahaa, nyt ymmärrän, keskeytti vanhempi ystävä. -- Kirjotitkin,
opettajakunta pahastui, ja nyt tahtovat sinut koulusta karkottaa --
eikö niin?... Mutta onko tuo mahdollista! hän lisäsi kauhistuen omaa
ajatustaan.

-- Annappas kun kerron, alotti Harry. -- Tiesin vallan hyvin, mihin
tapaan minun olisi pitänyt kirjottaa tuo aine. Pakanuus on hirveää
pimeyttä, oikeata epäjumalanpalvelusta, kristinusko on ainoa uskonto,
luterilainen lunastusoppi on ihanneuskonto, Jeesuksen armo meidät
pelastaa kaikista synneistä ja kaikesta pahasta, jopa ikuisesta
kadotuksestakin, kristinuskon kanssa tuli maailmaan valo ja valkeus
ja sivistys ja naisen vapaus ja perhe ja kaikki hyvä ja...

Eero naurahti. -- Voi voi, Harry... ja mitenkä sinä sitten kirjotit?

-- Alotin tällä lauseella, selitti nuorukainen toimessaan --
"kristinuskoa kiitetään niin paljon, ettei vähän moitetta taida sille
haitaksi olla" -- käytin tuommoista hieman profetallista kieltä --
"ja jos Jehovah vähänkään totuutta rakastava on, niin ei hänen tällä
kertaa suuttua pitäisi"... Mitä sinä naurat?

-- Kysy vielä! Enhän keskellä kaikkea tätä totisuutta saata pysyä
nauramatta sinun poikamaisuudellesi... Kylläpä tuosta taisivat
loukkaantua!... Noinko se oli koko aineesi kirjotettu?

-- Eipä ollut. Senhän sitten huomasinkin viaksi, kun en koko aikaa
pilaa laskenut -- tai oikeammin: kun en koko aikaa vakavana pysynyt...

-- Vakavana, niin...

-- Älä nyt kumminkaan luule, että se oli niin kirjotettu, etteivät
olisi käsittäneet sen totista tarkotusta. Kirjotinhan itse aineen
vallan vakavasti, muuten tähän tapaan. Näytin että kristinusko
on huonoin uskonto, koska ihminen luonnostaan pyytää oikeutta
ja onnea ja voimaa pahan voittamiseksi, mutta ei oppia, joka
riistää sekä oikeuden että onnen elämästä ja sanoo, että ihminen
on auttamattomasti langennut syntiin ja pahaan. Ei kristinuskon
siveellinenkään merkitys ole suuri, koska se riistää ihmiseltä
kaiken luottamuksen hänen omaan siveelliseen luontoonsa ja tekee
hänestä rukoilevan raukan, joka vapisee oikullisen taivaallisen
hallitsijan edessä. Mutta kun sitten pääsin puhumaan kristinuskon
historiallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, selitin
oikein laajalti ja tarkkaan, kuinka turmiollinen ja tuhoa tuottava
se suuremmoinen oppi on ollut. Mikä oli sen ensimäinen sankarityö?
Pyyhkäsi maailmasta kaiken sivistyksen ja kulttuurin...

-- Tuopa oli rohkea väite. Kuinka sinä sen perustelit, Harry?

-- Uskothan sinä itsekin, Eero, että kreikkalainen ja roomalainen
antiikki oli yhtä korkealla -- ainakin yhtä korkealla -- kulttuurissa
kuin meidän päiviemme kristitty Europpa?...

-- Uskon kyllä. Erinäisissä kohdissa silminnähtävästi
korkeammallakin...

-- No -- siis silloinkin olivat ihmiset vajonneet hienontuneeseen
itsekkyyteen, aineellisuuteen ja uskottomuuteen. Yhdeksän
kymmenettä osaa ihmiskuntaa oli kuitenkin raakoja barbaareja ja
sivistymätöntä rahvasta, joka ei voinut kohota sivistyneitten ja
oppineitten filosofiseen maailmankatsomukseen. Mutta heitä ei
myöskään tyydyttänyt julkinen jumalanpalvelus, koska kehittyneemmät
niin peittelemättä osottivat uskottomuutensa. Silloin ilmestyy
väsähtäneeseen maailmaan uusi oppi. Sen levittäjinä ovat marttyyrit
ja kiihkoilijat. Se pelastaa kaikesta pahasta, se lupaa vapautta
orjille, terveyttä sairaille, lepoa ja rauhaa kärsiville -- ja
vaatii sokeata uskoa. Mikä on luonnollisempi, kuin että rahvas
siihen rajusti innostui ja että yliluokka sortui omaa velttouttaan!
Mutta yliluokan ohella katosi silloinen sivistys... Samaa on sitten
jatkunutkin. Tulella ja miekalla, kyynelillä ja valituksilla,
ryöstöllä ja hävityksellä uutta uskoa levitettiin. Kun Europpa
viimein oli vallotettu eikä tulta ja miekkaa tarvittu pakanoita
vastaan, käännettiin ne inkvisitsionin nimellä kristikunnan omia
vääräuskoisia vastaan. Tällä tavalla kirkko väkivallalla vastusti
kaiken todellisen kulttuurin edistystä. Kun tieteellinen tutkimus
sai alkunsa, oli "totuuden ja valistuksen vartija" sen vaarallisin
vihollinen. Niinpä meidän päiviimme saakka kirkko ja uskonto
pahimmin ovat vastustaneet orjuuden poistamista, naisen vapautusta,
aviollista onnea, raittiutta ja kaikkia hyviä pyrintöjä... Eikö
tämä kaikki ole totta, Eero?... Lopuksi, tiedätkö, puhuin meidän
ystävyydenliitostamme, Resurgetista...

-- Mitä?

-- Älä pelästy. En nimeä maininnut enkä sanaakaan liitosta, ohjelman
vain esitin. Sanoin, että ainoa todellinen uskonto on totuus ja
ainoa todellinen usko pyrkimys totuuteen. Sitä ihmiset kaipaavat,
sitä heille pitäisi opetettaman ja saarnattaman... Semmoinen se oli
aineeni, Eero. Tuomitsetko minua kovin ankarasti?

Paitsi että Eero rakasti ystäväänsä ja siis olisi antanut hänelle
anteeksi minkä poikamaisuuden tahansa, otti hän koko jutun vakavalta
kannalta niinkuin hänen tapansa oli ja teki siitä heti mielessään
jotakin tyypillistä. Hän ojensi kätensä ystävälleen ja sanoi
lämpimästi:

-- Minäkö? minäkö? Kyllä pitää sen ihmisen olla kovasydäminen
ja ahdasmielinen, joka sinua siitä tuomitsee! Iloitahan pitäisi
jokaisen siitä, että sinä niin rohkeasti esiinnyit -- pakollisia
ja vapaaehtoisia orjia on maailmassa kylliksi! Mitä siitä, jos
mielipiteet ovat yleisistä eroavia, vaikkapa erehtyväisiäkin,
rehellisyys se kumminkin pitäisi maan periä... Ystäväni!...

-- Tiesinhän minä, Eero, että sinä minua puolustaisit!

-- Aina, Harry.

-- Oh, Eero, tämä ei vielä ollutkaan mitään; mutta sitten tuli isku.
Tänään saatiin aineet takaisin, ja opettaja ilmotti minulle, että
aineeni sisältöön katsoen opettajakunta oli arvellut, että minut
pitäisi koulusta erotettaman, varsinkin, koska ennenkin oltiin
huomattu, että levitän vaarallisia oppeja toveripiirissä; joka muuten
oli valhe.

-- Hävytöntä! huudahti Eero. -- Mutta kun opettajakunta tarkemmin
harkitsee...

-- Ei, ei, kuulehan. Kotona en olisi uskaltanut vielä tänään mitään
puhua -- vanhempani ovat kovin oikeauskoisia, ainakin äitini --;
mutta en sitä tarvinnutkaan, sillä päivällisen jälkeen tuli luoksemme
-- arvaappas!

-- Joku opettajista?

-- Niin, uskonnonopettaja itse, puettuna pitkään mustaan nuttuun
ja valkoiseen papinkaulukseen. Siinäkö vasta tuli itkua ja
hammastenkiristystä. Ensin pikkuinen keskustelu hänen ja isän ja
äidin välillä, ja sitten minut kutsuttiin sisään. Pappi oli yksin
huoneessa. Oi kuinka hän oli pitkä ja kapea ja juhlallinen! Minä
tunsin oudon vavistuksen sydämessäni, mutta kun muistin, että
totuus oli puolellani, rohkaisin mieleni. "On kovin surullista ja
minä olen sitä paljon surrut", alotti hän säälivällä äänellä, "että
Harry, joka on niin nuori, on siksi turmeltunut sydämeltään ja
mieleltään, että meidän pyhää uskoamme saattaa pilkata ja häväistä.
Se riippunee huonosta seurasta tahi lukemisesta koulun ulkopuolella,
sillä koulussa jumalankiitos ei ateismia opeteta". Voi, voi, kuinka
hänen äänensä vielä kaikuu korvissani -- se oli niin pirua täynnä!
Sitten hän luki minulle värssyjä Daavidista ja Salomosta ja kaikista
profetoista, ja kun minä selitin, ettei mikään voisi vakaumustani
horjuuttaa, niin hän ryhtyi esitelmän pitoon, jossa toisti kaiken
sen, mikä minun olisi pitänyt aineeseeni kirjottaa. Vihdoin hän
kehotti minua ahkerasti raamattua lukemaan ja seurustelemaan jumalan
kanssa rukouksessa, ja ajatteleppas, lopuksi hän sanoo: "nyt, Harry,
meidän pitää yhdessä rukoileman, että Herra armovalkeudellaan
valaisisi pimeän järkesi". -- "Mitä", huudahdin kauhistuen,
"tarkottaako pastori, että nyt tässä huoneessa ääneen rukoilisimme?"
Hän katsoi minuun, ehkä hämmästyneenä siitä, ettei pitkä saarnansa
ollut mitään vaikuttanut, ja minä lisäsin selitykseksi: "en usko
rukouksen voimaan". Silloinpa hän nousi istualtaan ja hänen katseensa
leimusi vihaa ja loukattua ylpeyttä, kun hän lausui: "hyvästi
sitten, nuori mies, en sinulle mitään mahda, Herra olkoon sinulle
armollinen". Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Seurasin häntä
etehiseen ja autoin päällystakkia päälleen, mutta ei hän sanaakaan
virkkanut. Kun palasin sisään, menossa kamariini, istuivat vanhempani
ruokasalissa, äiti kyyryssä itkien ja isä synkkänä ja mykkänä.
Silloinpa sykehtyi sydämeni, ja kamariini päästyäni heittäydyin
sängylle kuumeen vallassa ja tunsin itseni viheliäiseksi ja
onnettomaksi. Mutta katumusta en tuntenut... Hetken kuluttua ovi
aukenee ja äiti astuu sisään. Kohoun istualle vuoteella, ja äiti
tulee pöydän luo, akkunan eteen. "Harry", hän sanoo juhlallisesti,
"kuinka saatoit tehdä tämän vanhemmillesi, vanhalle isällesi, joka on
sinut elättänyt ja vaatettanut ja toivonut, että sinusta tulisi hyvä
kansalainen, ja minulle, joka olen sinua silmäteränäni rakastanut.
Kuinka saatoit sen tehdä? Koko tulevaisuutesi olet ehkä turmellut
tämän uhkarohkean ja ajattelemattoman tekosi kautta". -- "Miksi
tulevaisuuteni olisin turmellut?" sanoin minä. "Voiko sitten elämässä
tehdä paremmin kuin palvella totuutta? Ja sitä kai edelleenkin
voinen tehdä, koska en nytkään sitä pettänyt". -- "Lapsi, lapsi"
sanoi äitini, "puhut totuuden palveluksesta sinä, joka sitä olet
pilkannut. Mitä totuutta sinä sitten palvelet? Mitä parempaa sinulla
on asettaa vanhan sijaan?" -- "Eikö totuus itsessään ole kylliksi?"
kysyin. "Sinunkin sanoistasi, äiti, näkyy, kuinka teillä kristityillä
käsitteet on sekaisin." -- "Meillä kristityillä!" äiti huudahti,
"etkö sinä olekkaan kristitty? Harry, Harry, sinä olet itsepäinen
ja ynseä, mutta sillä neuvoin et pitkälle pääse maailmassa". --
Siihen minä hermostuneesti vastasin: "aina sinä puhut maailmassa
ylenemisestä! mitä minä siitä välitän? Ei suinkaan se ole elämän
tarkotus. Kyllä itse tulen toimeen ja kuljen omaa tietäni". --
"Vielä sinä kadut tätä puhetta, Harry", valitti äiti itkemäisillään.
"Enkä tee, sitä en tee", sanoin minä ja korotin ääneni, sillä minua
kiusotti hänen nyyhkytyksensä, "omatuntoni hyväksyy tekoni ja muuta
tuomaria en tunnusta. Älä enää puhu minulle, äiti, näitä asioita.
Sinä kiusaat minua". -- "Eikö kova sydämesi tunne laisinkaan sääliä
omaisiasi kohtaan?" -- "Ei", huudahdin minä ja ryntäsin ylös, "en
alistu muulle kuin totuudelle". Näin sanoen työntäysin huoneesta ja
kuulin takanani äitini nyyhkytykset. Mutta tiedätkö, Eero, en ollut
onnellinen enkä tyyni. Läksin ulos kaupungille harhailemaan, kuljin
kadun toisensa perästä, mutta en löytänyt rauhaa sielulleni. Ääni
rinnassani kuiskasi, että minun piti kiiruhtaa takaisin kotiin,
sulkea äiti syliini, suudella häntä ja ehkä itkeä hänen kanssansa,
mutta samalla järki ja oikeudentunto näyttivät minulle aivan toisen
kuvan siitä, kuinka minun pitäisi toimia.

Eero ei Harryn puhuessa malttanut istua, vaan alkoi kävellä edes
takaisin lattialla. Hänen tunteensa olivat kuohuksissa ja erilaiset
ajatukset risteilivät hänen päässään. "Tämä on väärin, väärin!" hänen
sydämensä huusi. "Nuorillakin on oikeutensa. Ei nuortenkaan tunteita
saa loukata. Oh, kuinka maailma on ahdas!" Ja sitten keskellä kapinaa
tuli aivan kuin rauhan henkäys toisesta maailmasta ja sanoi hänen
ahdistetulle sielulleen: "ei sinun tarvitse alistua. Ei kenenkään ole
pakko alistua. Ihminen tekee väärinkin, jos hän alistuu itsekkään
ylivallan alle." Ja tämä vapauttava ajatus täytti hänen mielensä
odottamattomalla riemulla ja heitti hänen sieluunsa kirkkaan valon.

Kun Harry sanoi viimeiset sanansa, Eero äkkiä seisahtui ja kysyi:

-- No mikä?

Harry vastasi:

-- Koulusta karkotettuna en voisi jäädä kotiin asumaan. Isälleni
en soisi olevani taakaksi. Siis ei muuta neuvoksi, kuin hyvästi
vanhemmille ja siskoille ja ulos maailmaan!... Ja sentähden tulin
luoksesi neuvottelemaan.

Heidän ajatuksensa olivat sattuneet yhteen.

-- Tämä on kumma, tämä on kumma! sanoi Eero puoleksi itsekseen.

-- Mitä sanot?

-- Harry, Harry, kuinka kaikki tämä on kummallista.

-- Miksi niin? Mitä tarkotat? Eero joutui yht'äkkiä haltioihinsa.

-- Rakastatko sinä minua, Harry? hän kysyi.

-- Rakastan, vastasi toinen kummeksuen, -- tiedäthän sen, Eero. Miksi
niin kysyt?

-- Sano minulle, miksi rakastat?

-- Miksi? En tiedä. Ehkä sentähden, että sinä rakastat totuutta
ylinnä kaikkea.

-- Sentähden, niin... Onko totuus sinulle kalliimpi kuin koko maailma?

-- Niin luulen, sanoi Harry vähän epävarmasti.

-- Oi Harry, minun muistui äkkiä mieleeni eräs Rydbergin lause
"Prometeuksessa": "och böj dig aldrig för en själivisk makt!" Eikö
se niin ole, Harry? Koko elämä asettaa meidät koetukselle -- ketä
enemmän rakastamme, totuutta vaiko omaa itseämme ja ulkonaista
rauhaamme? Tuossa on edessämme ihanne! Se on kuin aamun koi kaukana
taivaan rannalla -- sitä kohti kiiruhtakaamme, Harry, sitä valoa
kohti, kohti sitä luvattua maata, jossa ihmiset elävät rakkaudesta
totuuteen!

-- Eero!

-- Sinä ehket käsitä minua, mutta minun henkeni riemuitsee. Sen
kahleet vaipuvat maahan, vapaana kuin taivaan lintu se kohoaa
yläilmojen valkeuteen -- minä taas ihanteen näen! Ei pelkoa enää,
ei epäilystä, ei murhetta. Nyt on tie edessämme selvä. Nyt kohti
elämää, nyt kohti kuolemaa! Kuolemaa ei ole, totuus on ikuinen.
Kuolema on elämä... Kuinka rakastan koko maailmaa nyt, kun olen vapaa
ja uskallan elää. Minun henkeni vuotaa ulos avaruuteen ja mahtavana
virtana se riistää kaikkien sydämet mukanaan... Kohta, kohta,
Harry, sinäkin sen ymmärrät... Nyt, missä ovat Aarno ja Tuomo, että
liittomme olisi täydellinen!...

-- Sinä olet haltioissasi, Eero?

-- Ah, älä pelkää, Harry, kyllä minä olen itseni, vaikka tulin
niin iloiseksi, kun näin, mitä meidän tekemän pitää. Hän pyyhkäsi
kädellään otsaansa ja lisäsi tyynemmin:

-- Sinä tulit siis luokseni neuvoa kysymään. Niin, mitä sinä muuta
voit tehdä kuin edetä sillä samalla tiellä, jolle jo olet astunut,
ja lähteä kodistasi? Ja enkö ole minäkin samassa asemassa kuin sinä?
Olenhan monta monituista kertaa väitellyt enoni kanssa samanlaisista
asioista ja onhan meillä ollut puhe siitä, että minä tämän kotoni
jättäisin ja lähtisin maailmaan... ja nyt minä sen teenkin.

-- Sinäkö? Sinäkinkö? Minä sitä vähän aavistin, että saisin sinusta
toverin!

-- Niin juuri, tunnen minäkin nyt olevani ihminen, joka itse saan,
jonka itse täytyy päästä oman elämäni herraksi ja ohjaajaksi. Ei sitä
niin kallista lahjaa voi antaa muiden raadeltavaksi. Nyt lähtekäämme
pois itse elääksemme ja työskennelläksemme... Mennään Aarnoa ja
Tuomoa hakemaan, heidänkin pitää olla mukana.

-- Mennään!

Mutta miksi Eero äkkiä kavahti? ja sanoi:

-- Kuule, Harry!

-- Mitä?

-- Sinä olit liian kova äidillesi... Suuttuminen ei ole oikea...

Harry loi katseensa maahan.

-- Sinun pitää pyytää häneltä anteeksi, lisäsi vanhempi ystävä hiljaa.

Harry katsoi Eeroon. -- Poikkeanko kotona? hän kysyi.

-- Tee se. Tule sitten Aarnon luokse. Minä käyn ensin Tuomoa
hakemassa, Aarnon luona kokoonnutaan.

Eero saattoi Harryä etehiseen; juuri kun tämä oli poistumaisillaan,
ja ystävät kattelivat, hän kysyi Harryltä:

-- Oletko onnellinen?

-- Olen, kuului melkein luonnottoman kiihkoisa vastaus.



III.


Vähän myöhemmin samana iltana Eero ja Tuomo tulivat Aarnon luokse,
ja Eero kertoi ystävilleen Harryn jutun, josta he suuresti
hämmästyivät, sekä kysyi heidän mielipidettänsä siitä. "Paha paikka,
paha paikka", sanoi Tuomo vältellen ja nousi sauhuavaa lamppua
korjaamaan. "Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Aarno, tutkien Eeron
ilmettä. Siinä he istuivat kolmisin Aarnon tuiki pienessä vuokratussa
ylioppilashökkelissä, Aarno ja Tuomo asiaa harkiten, Eero valmiina
ilmottamaan heille päätöksensä; ja heidän välillään syntyi seuraava
keskustelu:

Tuomo. Pitäneeköhän pojan muuttaa kotoa?

Aarno. Kuinka sitten? Johan sinä kuulit, että Harry itse katsoo
välttämättömäksi tehdä niin.

Tuomo. Ja koulusta pois viimeiseltä luokalta!

Aarno. No, ei sitä koulussakaan paljon viisastu... Minä tässä
ajattelen, että voihan Harry muuttaa tänne minun luokseni
toistaiseksi. Eihän tämä minun rustinkini kovin tilava ja
suurenmoinen ole, mutta kyllähän luulen Harryn tähän tyytyvän, vai
mitä sinä tuumaat, Eero?

Eero. Niin, pojat, minulla se tuuma onkin jo valmiina. Ettekö huomaa,
että me nyt -- me kaikki -- voisimme tehdä jotakin semmoista, jota me
monasti olemme uneksineet ja josta monasti olemme haaveilleet?

Tuomo. Et suinkaan sinä tarkota...?

Aarno. Sitä meidän yhteistä kotiamme?

Eero. Sitä niin. Nyt on aika tullut. Kohtalo itse viittaa meille
tien. Nyt pankaamme vanha tuumamme toimeen. Miksi Harry yksin tekisi
sen, jota kaikki olemme hyväksi ajatelleet? Ettekö muista, kuinka
aina olemme sitä ihanteena pitäneet, että meillä olisi oma mökki
maalla -- järven rannalla, kuusten suojassa, pikku perunamaa ja pikku
puutarha, joita viljelisimme, ja venonen, joka iltasin auringon
laskiessa keijuttaisi meidät järven aalloilla? Ja kun sitten välistä
kaupungissa ostoksilla käytäisiin, olisimme kuin maa-ukot ainakin,
ihmettelisimme komeutta, häpeäisimme ylellisyyttä ja nauraisimme
keikarein turhamaisuutta... Kyllähän tunnette tuon maalaistunnelman?...
Ja kun meillä oma koti olisi, voisimme käskeä tupaan kenen
tahansa, tarjota ruokaa ja yösijaa köyhälle vaeltajalle, auttaa
kaikkia, jotka apua tarvitsevat, ja luoda koko ympäristöömme iloa
ja onnea... Ettekö muista näitä unelmiamme?... Muistatte hyvinkin,
ja tästä näin suloisesta tulevaisuudesta emme saa puhuakkaan, sillä
se miltei viettää itsekkyyteen... Mutta muistakaamme sen samaisen
elämän sisällistä puolta. Me neljä, joiden sieluja polttavat tämän
yhteiskunnan kauheat vääryydet ja jotka emme tahdo emmekä saata
niihin vääryyksiin osaa ottaa, me jätämme ne kaikki, me luovumme
tästä herraselämästä ja astumme sen kansan pariin, joka meidät
povellansa kantaa... Minä olen jo yliopistolukuni hylännyt, te ette
myöskään tunne niihin vetovoimaa, Harry ei niistä mitään tiedä --
miksikä tänne jäisimme itsellemme ja muille vaivaksi ja kiusaksi?
Virkamiehiä meistä ei tule, laiskureita ei liioin -- mitä muuta kuin
rupeamme todellakin työtä tekemään ihanteemme puolesta! Ei täällä
muuta välittävänäkään ole, ja tarvitsee tämäkin kansa niitä, jotka
sille totuuden sanovat. Opetamme, puhumme, kirjotamme -- meidän
kotimme ja yhdyselämämme on luova valoa koko Suomen kansaan. Sitä
vartenhan elämme, että totuutta etsisimme ja opettaisimme muitakin
ihmisiä elämään totuuden elämää!... Ja kuinka paljon meillä on
muille opettamista jo tämän ainoan askelen jälkeen! Minä tunnen
rinnassani niin suuria ja rikkaita tunteita, että oikein tahtoisin
syleillä koko maailmaa ja huutaa sille, kuinka onnellinen ihminen on,
kun hän totuuden puolesta elää... Eikö niin, Aarno ja Tuomo?

Aarno. Kauniisti sinä, Eero, puhut; ja minun vastaukseni on jo kauvan
ollut valmiina, kauvan olen jo kutsuntaasi ikäänkuin odottanut. Minä
seuraan sinua. Eihän tässä minun nykyisessä olossani ole mitään
viehättävää; jos sinä kotisi ja omaisesi jätät, enkö minä jättäisi
näitä paperisia seiniä? Maalla olen syntynyt, maalla elänyt, ennenkin
maata kuokkinut. Maalle halajan, sinne yhä ikävöin, ja teidän
parissanne tulisin vaikka minne... Mitä sinä sanot, Tuomo?

Tuomo. Mitäpä minä sanoisin? Onhan minulla sama ihanne kuin teillä,
totuuden puolesta minäkin tahdon elää. Mutta sanoppa, Eero, kuinka
olet ajatellut, että tämä toimeen pantaisiin, kuinka ja koska? Eihän
meillä vielä mökkiä ole...

Aarno. Totta on, ei meillä mitään ole...

Eero. Ei ole, mutta on hankittava.

Tuomo. Millä? Ei meillä rahojakaan ole.

Eero. Rahatkin on hankittava.

Aarno. Ei niistä hätää, saanhan minä vähän perintöä piakkoin ulos.

Tuomo. Totta, totta, sitä odotamme.

Eero. Emmehän me voi mitään odottaa, tällä hetkellähän Harryn on
muuttaminen. Älkäämme asiaa siltä kannalta ajatelkokaan! Ei meidän
elämämme saa olla rahoista riippuvainen. Mitä siitä, vaikkei meillä
penniäkään olisi -- muutamme nyt heti jonnekkin maalle, menemme
johonkuhun taloon asumaan, kyllähän ne halvalla meille ruuan antaa
ja vuoteen, opetamme paikkakunnan lapsia lukemaan, kirjottamaan ja
laskemaan, tottahan sillä leivän ansaitsemme, ja sitäpaitsi, pojat,
teemmehän muullakin tavalla työtä, luemme ja kirjotamme. Minä tunnen
päältäni, että tulen kirjottamaan jotakin, ja sitten aion tutkia
uutta testamenttia oikein juurta jaksain.

Aarno. Niin, miksei tuo kävisi päinsä? Voimmehan olla apuna talon
askareissakin, ottaa kesällä ulkotöihin osaa ja talvisin kirvestä
käyttää ja veistä viuhkauttaa.

Tuomo. Niin niin, ehkäpä tuota toimeenkin tultaisiin. Mutta kuulkaa,
pojat, olisinko minä pelkuri, jollen sittenkään seuraisi?

Hetken äänettömyyttä.

Eero. Miksi et seuraisi?

Aarno. Etkö seuraisi kanssamme? Mikä sinun nyt on, Tuomo?

Tuomo. Ajattelen äitiäni. Hän ei semmoista tekoa käsittäisi... Te
tiedätte, hän makaa sairaana, ja kukatiesi hän surusta kuolisi.

Aarno katsoi kysyvästi Eeroon.

-- Onko äitisi sairas? En sitä tiennyt, sanoi tämä ja vaipui
ajatuksiin.

Tuomo. Eikö mielestänne olisi kovaa näin ollen katkeroittaa äidin
mieltä?

Aarno. Kovaa olisi... Mitäpä nyt on tekeminen?

Eero (toipuen ajatuksistaan). Vai on äitisi sairas, ja sinun
mielestäsi olisi sydämetöntä hänet jättää... Mutta voi asiaa katsoa
aivan toiseltakin kannalta ja kysyä: saako ihminen olla mistään
riippuvainen, kun hänen pitää tekemän se mikä on oikein? Onko se
sinun syysi, että äitisi on sairas juuri tällä hetkellä? Pitääkö
sinun ihmisen takia luopua totuuden palveluksesta? Minun enoni ja
tätini eivät ole sairaita, mutta kyllä varmaan he hämmästyvät, jopa
pahastuvatkin, kun heille aikeeni ilmotan. Mutta voinko minä sitä
lukuun ottaa? Vanhempien ja holhoojien oma syyhän se on, että ovat
niin kuuroja totuuden äänelle, etteivät sitä kuule, kun se puhuu
heidän lastensa suun kautta. Maailma se on paha, se se on kova,
sydämetön ja sokea, mutta pitääkö meidän sen alle alistua? Minä en
sitä tee, mutta en tahdo sinua mihinkään yllyttää, Tuomo...

Tuomo. Et, et, kyllä sen tiedän... Älkää nyt olko pahoillanne
minulle, pojat...

Eero. Kuinka sitä olisimme, Tuomo?... Mutta tuntuu minusta
sittenkin, jos oikein sydämeni ajatuksen teille lausun, että väärin
Tuomo tekisi, jos hän äitinsä takia jäisi tulematta. Miksi hän niin
tekisi? Rakkaudesta -- ja keneen? Äitiinsä. Onhan se hyvä. Mutta
miksikä hän taas seuraisi meitä? Rakkaudesta -- ja keneen? Totuuteen,
ihanteeseen, Jumalaan, s.o. kaikkiin ihmisiin. Eikö edellinen hyvä
häivy mitättömäksi tämän rinnalla? Eikö rakkaus kaikkiin ole suurempi
kuin rakkaus yhteen? Ja muistakaamme: sillä yhdellä on toisia, jotka
häntä rakastavat, mutta suuressa maailmassa on niin monta, niin
monta, joita ei kukaan rakasta!... Vieläkin: sitä yhtä totellen
palvelemme sen itsekkyyttä, mutta totuutta totellen emme palvele
kenenkään itsekkyyttä, vaan sitä, joka on kaikille hyvä... Ettekö
ymmärrä ajatustani?

Aarno. Kyllä, kyllä.

Tuomo (taistellen itsensä kanssa). Ymmärrän, ja oikein puhunetkin...
Annappas kun mietin asiaa.

Eero (hymyillen). Ja Tuomo, rakastathan meitäkin? Tuomo
(kyynelsilmin). Niin, niin, sen teen... rakastan teitä... ja
rakastan äitiäni.

Eero huomasi Tuomon liikutuksen. -- Tuomo, Tuomo, älä luule, että
minulla on kova sydän, hän pyysi, nousi ja levitti sylinsä, johon
Tuomo heittäytyi. -- Olemmehan heikkoja ihmisiä ja tämä elämä on
niin raskas... Oi että meitä edes on neljä ystävää! Kuinka muuten
jaksaisimmekaan...

Tuomo (irtautuen Eeron sylistä ja pyyhkäisten kyyneliään). Luulenpa
melkein, että siitä ystävyydestä voisimme elääkin.

Viereisestä huoneesta kuului astuntaa ja keskustelua. Joku lähestyi
kamarinovea, ja Aarno hyppäsi ovelle vierasta vastaan ottamaan.

Aarno. Ehkä se on Harry, joka tulee. Kauvanpa hän on viipynytkin.

Hän avasi oven ja vaihtoi pari sanaa jonkun kanssa; sitten palasi
Eeron ja Tuomon luo, kirje kädessä.

-- Kirje sinulle, Tuomo.

-- Kirje! Tuomo otti sen Aarnon kädestä.

-- Sisareni käsiala!

Hän aukaisi ja luki.

-- Eero, Aarno! hän virkkoi kalveten, -- minun täytyy kiiruhtaa
kotiin -- sisareni kirjottaa, että äiti on äkkiä tullut perin
huonoksi.

Eero ja Aarno (hämmästyen). Mitä sanot!

Tuomo (hilliten kovaa liikutustaan). Missä on myssyni ja
päällystakkini?

Aarno (huolestuneen näköisenä). Tässä, Tuomo.

Tuomo (yhä liikutustaan hilliten). Kiitos... Hyvästi, pojat.

Aarno. Emmekö lähde saattamaan?

Tuomo. Älkää, älkää, Harryhän tänne tulee.

Aarno. Niin, mutta minä lähden... Odotathan sinä täällä Harryä, Eero?

Eero. Odotan. Mene sinä vain saattamaan Tuomoa. (Puristaen Tuomon
kättä.) Ole rohkea, ystäväni. Yksi on korkein kaikista!... Näkemiin.

Tuomo poistui, kalpeana vielä, ja Aarno, joka sillä välin oli
heittänyt päällystakin ylleen, seurasi häntä; Eero jäi yksin
huoneeseen. "Jos hänen äitinsä kuolisi", hän ajatteli. "Ett'ei Tuomo
nyt vaan luullut, että minä mihinkään tahdoin häntä kehottaa! Eihän
se tarkotukseni ollut, jos kuinkakin mielelläni soisin, että Tuomo
totuuden näkisi silmästä silmään... Oi teitä, ystäviäni, jos ette
minua ymmärtäisikään?"

Ovi äkkiä reväistiin auki ja Harry ilmestyi kynnykselle lakkipäissä
ja takki yllä.

Harry. Hyvää iltaa, pojat!

Eero. Tuossahan vihdoin tuletkin!

Harry. Yksinhän sinä olet täällä, Eero. Missä pojat ovat?

Eero. Läksivät juuri ulos.

Harry. Eivätkö takaisin tulekkaan?

Eero. Aarno kohta tulee. Lähti vain Tuomoa saattamaan. Tuomo sai
kutsun kotia, äitinsä on sairas... Etkö heitä takkia päältäsi, Harry?

Harry. No jos heitänkin. Ei olisi aikaa kauvan viipyä...

Eero. Kuinka niin? Onko sinun minne mentävä?

Harry. Kotiin vain... (Reippaasti). Kuulehan, Eero, minua eivät
koulusta erotakkaan!

Eero (hämmästyen). No?

Harry. Eikä kotoakaan karkoteta.

Eero. No, mitä nyt on tapahtunut?

Harry. Ei muuta kuin että isä kävi koulun johtajan puheilla, ja
hän ilmotti, ett'ei minun erostani mitään tule; mutta vaikka olisi
tullutkin ero, ei minun kumminkaan olisi tarvinnut kotoa muuttaa,
sillä ei isä pois olisi ajanut -- sen nyt tiedän. Oli miten oli,
pääasia on se, että nyt on kaikki toisin, nyt saan esteettä tulla
ylioppilaaksi.

Eero (hiljaa ja masentuneesti). Ja siitä sinä noin iloitset!

Harry. Kuinka muuten? Et arvaa, kuinka isän ja äidin suru painoi
mieltäni... Eikö uutinen sinulle ole tervetullut?

Eero. Minulle?... Suo anteeksi, Harry, tämä tuli niin äkkiä, niin
äkkiä.

Harry. Etkö iloitse kanssani?

-- Iloitse? Hän astui Harryn luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
-- Kuule, Harry, katso minua silmiin.

Harry (vähän hämillään). Mitä tahdot?

Eero. Etkö sinä silloin ollut iloinen, kun kuulit, että minä
seuraisin sinua maanpakolaisuuteesi? Niin ainakin sanoit, Harry.

Harry (hämillään). Olinhan... Olin kyllä... Mutta katso...

Eero. Mutta katso, nyt sinä minut jätät.

Harry. Mitä? Vieläkö sinä aiot?

Eero. Ja vieläkö sinä kysyt? Harry, lapsihan sinä olet... En sinua
nyt tunnekkaan, entinen reipas Harryni!

Harry katsoi häneen ällistyneenä.

Eero hellitti kätensä ja palasi paikoilleen. -- Vai semmoinen se oli,
se juttu, hän sanoi huoaten.

Seurasi hetken äänettömyys. Eero istui katse maahan painettuna.

Harry. Eero!

Eero ei vastannut.

Harry. Eero! Olenko minä siis mielestäsi menetellyt väärin? (Puoleksi
itsekseen.) Sitä vähän pelkäsinkin sinun puoleltasi...

Eero ei vastannut.

Samassa saapui Aarno.

Aarno. Kas, johan Harry on tullutkin.

Eero (nousten ja poistaen äkkiä raskasmielisyytensä). Entäs Tuomo?

Aarno. Tuomoa saatoin kotiin. Oli poika kalpea. Ei paljon puhuttu
tiellä.

Harry. Mikä Tuomon oikeastaan oli?

Eero. Johan sanoin: äitinsä on kovin sairas.

Aarno. Entä sinä, Harry? Te näytitte vähän juhlallisilta. Niin, niin,
tietäähän sen... Sepä juttu olikin, se sinun ainekirjotuksesi, Harry.

Eero (kuivasti). Kaikki on nyt parhain päin kääntynyt.

Aarno. Mitä sillä tarkotat?

Eero. Harryn ei tarvitse erota koulusta eikä muuttaa kotoa pois.

Aarno. Etkö siis meihin yhdykkään, Harry?

Harry. Lähdetkö sinäkin, Aarno? Ehkä Tuomokin?

Aarno. Tietysti minä ja luultavasti Tuomokin, vaikka poika vähän
epäröi, kun äitinsä on kovin sairas.

Harry. Liittyisinhän minäkin teidän pariinne... Älä luule, Eero, että
niin erityisesti iloitsen siitä, ett'ei minun tarvitse kotoa muuttaa;
en iloitse -- ja kuitenkin samalla olen onnellinen siitä, että kaikki
on hyvä isän ja äidin kanssa... Enhän muuta voinut tehdä. Ajatelkaa,
kun tulen kotia, on äiti minua vastassa ja ottaa puheilleen; hän
on aivan tyyni ja rauhallinen eikä sanallakaan viittaa äskeiseen
kahakkaamme; mutta hän kysyy minulta, mitä nyt tahtoisin tehdä,
tahdonko lukea privatistina ylioppilaaksi. Minä vähän ällistyn, mutta
vastaan hänelle, että olen aikonut muuttaa kotoa pois.

"Rakas Harryni", sanoi äiti tähän, "voitko hetkeksikään uskoa, että
me, sinun vanhempasi, ajaisimme sinut kotoa pois? Onhan tämä sinunkin
kotisi, poikani. Miksi etsit maailmalta toista tyyssijaa, kun sinulla
yksi jo on? Isäsi juuri pyysi minua kysymään sinulta, etkö tahtoisi
yksityisesti lukea ylioppilaaksi." -- "Missä isä nyt on?" kysyin.
-- "Hän on lähtenyt koulun johtajan puheille tiedustelemaan asian
oikeaa laitaa. Olethan sinä rehellinen, Harry, ja isäsi ja minä,
jotka sinua tunnemme, ymmärrämme hyvin, ettet ole mitään pahaa
tarkottanut. Ehkä sentään kaikki vielä hyväksi kääntyy."... Mitä
minä tähän osasin sanoa? Häpesin vähän, etten ollut oikein luottanut
vanhempieni rakkauteen. Samassa tuli isä kotiin hyvin tyytyväisellä
ja onnellisella katsannolla. Hän syleili ja suuteli äitiä, suuteli
minuakin otsalle, eikä puhunut alussa mitään. Harvoin olen häntä
niin lempeänä ja iloisena nähnyt, vaikka hän on sangen tunteellinen
mies. Vasta kun äiti riemastuen kysyi, kuinka asian laita oli, sai
hän sanotuksi: "Kaikki on hyvin. Johtaja sanoi, että opettajakunta
tarkemmin harkittuaan ja Harryn kirjotuksen luettuaan ei suinkaan
katso tarpeelliseksi erottaa Harryä koulusta, vaikka tulee antamaan
varotuksen... Kirjoituksessasi ei kuulu olevan muuta kuin yksi lause
-- alkulause -- loukkaavaa laatua; muu on kirjotettu sillä lailla,
että sen huomaa vilpittömäksi mielipiteeksesi, jos kohta poikkeaa
tavallisesta uskosta, jopa kristinuskoa vastustaakin"... Johtaja
näkyi muuten isän mielestä olevan sangen herttainen ja valistunut
mies, oli kiittänyt minua lahjakkaaksi pojaksi, vaikka ylpeäksi ja
kiivaaksi. Mitä pastoriin tulee, ei hän opettajakunnan puolesta ollut
käynyt meillä, vaan omilla hoteillaan... No, ihmetteletkö suuresti,
Eero, että hieman ilostuin? Isä ja äiti olivat niin ystävälliset ja
palvelevaiset. Mitä sinä sanot, Aarno?

Aarno. Minä sanon, että mikä peijakas oli koulun johtajaan ja koko
opettajakuntaan mennyt, koska se noin oli mielensä muuttanut. Eivätkö
ne jo olleet päättäneet erottaa sinua koulusta?

Harry. Niinhän se opettaja sanoi... jos lie valehdellut,
pelottaakseen minua.

Aarno. Turhaa hälinää sitten kaikki.

Hän istuutui, ja taas olivat pojat vaiti.

Harry. Sinä et sano mitään, Eero... Kuinka minun olisi pitänyt
menetellä?

Eero. Olet siis luvannut vanhemmillesi olla tästälähtien rähisemättä
ja kiltisti lukea ylioppilaaksi?

Harry. Ei meillä ollut semmoisesta puhettakaan... Tietysti
ylioppilaaksi luen... Mutta ettepä te juuri iloisilta näytä, ja minä,
joka tällä uutisella riensin luoksenne juoksujalassa!

Eero (äkkiä päästäen tunteensa valloilleen). Oi Harry, kuinka
saattaisin iloita, kun olen ystävän kadottanut.

Hän nousi kävelemään; Harry ja Aarno seurasivat häntä katseillaan.

-- Minun sydämeni on tällä hetkellä katkera, katkera, hän puhui. --
Suokaa anteeksi, etten jaksa hillitä itseäni. En jaksa, en tahdo.
Minun täytyy puhua ääneen, mitä sieluni kuiskaa. Harry, Harry, ethän
sinä yhtään ole minua käsittänyt! Et yhtään ole katsonut asiaa
samalta kannalta kuin minä. Koko huolesi keskittyi siihen, että
ylioppilaaksi pääsisit. Kun tulit luokseni neuvottelemaan, mikset
heti sitä sanonut? (Harry teki liikkeen ikäänkuin vastatakseen,
mutta Eero ei sitä huomannut.) Minä luulin, että sinulla oli
aivan toista mielessä. Kuuluthan Resurgetin liittoon ja olethan
luvannut etsiä ja palvella totuutta... Onko minun pakko jättää
kotini? Ei suinkaan, mutta miksikä sen aion tehdä? Sentähden että
se on ehdottomasti oikeinta, mitä nyt voin tehdä. Koituuhan siitä
vaikeuksia kaikenlaatuisia, kärsimyksiä ehkä paljonkin, mutta sopiiko
niitä lukuun ottaa?... Teko on oikea, siinä kaikki, mutta sitä
sinä, Harry, et ole yhtään ymmärtänyt. (Tyynemmin). Enhän tällä
tahdo sanoa, että sinun välttämättä olisi pitänyt jättää kotisi,
jos kohta olinkin luullut, että me neljä vetäisimme yhtä köyttä;
näyttääpä siltä, että meillä voikin olla sangen erilaiset käsitykset
velvollisuudesta: Tuomo epäröi, sinä kerrassaan kieltäydyt -- mutta
se minua surettaa, ettet sinä, Harry, osannut katsoa hankettamme
oikeuden ja velvollisuuden kannalta, ettet nähnyt totuutta etkä
ihannetta, vaan niin pintapuolisesti koko asian olet käsittänyt, että
vielä saatoit iloita, siitä vapauduttuasi.

Harry (hilliten tunnettaan). Johan sanoin, etten siitä iloitse.

Eero (itsekseen). Harry, Harry...

Harry. Mitä taas siihen tulee, etten heti sinulle sydäntäni
paljastanut, niin enhän sen halua itsekään tiennyt. Vasta luotasi
palattuani hoksasin, kuinka vaikeata olisi jättää vanhempani ja
keskeyttää lukuni, juuri kun ne olivat päättymäisillään.

Eero (masentuneena itsekseen). Niin, niin, minkä sille saattaa?

Tämän sanottuaan hän kävi istumaan ja miettimään, pää rinnalle
kallistuneena.

Aarno. Rauhoitu, Eero, turha on noin katkeroittua. (Eero nosti
katseensa Aarnoon). Eihän Harry ole mitenkään väärin menetellyt...
Epäröihän Tuomokin samanlaisesta syystä ja hän on kuitenkin
paljon kauvemmin ollut ystävänäsi. Vasta äskenhän Harry on
seuraamme liittynyt ja lienemmekö edes puhuneet hänelle sanaakaan
maalla-asumistuumistamme. Aivan luonnollista, ettei hän ole sinua
käsittänyt...

Harry. Kyllä minä olen Eeroa käsittänyt, olen minä siksi paljon
teidän kanssanne seurustellut. (Eero käänsi katseensa häneen; Harry
jatkoi jotenkin tylysti): Mutta sitä en pidä oikeana, että Eero
minua noin tuomitsee... Sitäpaitsi en tosiaankaan näe mitään väärää
siinä, että lukuni lopetan ja ylioppilaaksi tulen... Olettehan tekin
ylioppilaita... En suinkaan silti lakkaa totuutta palvelemasta tai
oikeammin etsimästä?

Aarno. Et suinkaan.

Eero (päätään pudistaen). Ei... ei... (Miettien). Kumma, kun eivät
ihmiset pohjaltaan ole samallaisia...

Aarno. Mikseivät ole? Ainakin me neljä olemme siinä määrin toistemme
kaltaisia, että koska meidän kesken erimielisyys onkaan vallinnut?

Eero (väsyneesti; katse maahan vaipuneena). Niin, niin.

Aarno. Totta puhuen, tämä tämänhetkinenkin näennäinen erimielisyys on
minusta vallan vaaratonta laatua; sillä ymmärtääkseni ei Tuomo eikä
Harry ole itse asiasta toista mieltä kuin sinäkään, eivät he vastusta
sinun tuumaasi, ainoastaan sen toteuttamista juuri nyt -- eikö niin,
Harry?...

Harry (Eeroon katsoen). Tietysti niin.

Aarno (jatkaen)... joten siis minusta tuntuu, että koko
tämä riidan aihe poistuisi sillä keinoin, että lykkäisimme
tuuman toimeenpanemisen toistaiseksi, esim. siksi kun Harry on
ylioppilaslakin voittanut; silloin kai Tuomollekin sopisi... Ja
miksi nyt heidät jättäisimme tänne yksin? Ovathan he ystäviämme ja
uskollisia aatetovereitamme -- ainoat mitkä meillä onkin.

Eero (yhä mietteissään). Niin, niin.

Harry (heltyen). Niinpä niin. Jos nyt lähdette heti ja jätätte minut
tänne yksin, niin ikäväksi tulee koko tämä lukuvuosi. Kenen luona
enää käynkään, kehen kanssa järkeviä juttelen, keltä oppia otan?
(Puoleksi innostuen). Jospa vielä tämän talven odottaisitte! Sitten
minäkin olen paljon vapaampi, kun koulusta olen päässyt ja vapauden
merkki on lakissani. Silloinhan teemmekin mitä tahdomme.

Eero (katsoen ylös; hymyillen). Todellako sinun tulisi meitä ikävä?

Harry. Etkö sitä usko?

Eero (käyden taas totiseksi). Uskon (katse jälleen maahan).

Aarno. Mitä sinä nyt siitä ehdotuksesta sanot, Eero?

Eero. En tiedä.

Aarno. Tiedätkö, kun minustakin rupeaa näyttämään viisaalta, ettemme
nyt heti sitä askelta ota. Päätös kyllä on äkkiä tehty, mutta ainahan
on niitä valmistuksia... Pitäähän meidän vähän tarkemmin miettiä,
mihin ryhdymme ja mitä oikeastaan toimeen panemme -- eihän sitä noin
vain uutta kotia perusteta... Eikö liene viisainta, että kotvasen
aikaa täällä kaupungissa vielä elää hyrrytämme?... Maalle muuttokin
on sitä mukavampi kesäiseen aikaan...

Harry. Aivan niin minustakin.

Eero (sisäisesti taistellen). Että kesäänkö?

Aarno. Niin, eihän siihen ole kuin muutama kuukausi.

Eero (nostaen päätään ja hymyillen surunvoittoisesti). Pojat,
te ikäänkuin saatatte koko asian toiseksi kuin mitä minä olen
tarkottanut -- enkä kumminkaan tällä hetkellä osaa teitä vastustaa,
sillä te olette koskettaneet sydämeni kieliä ja minä teitä rakastan.
En liioin löydä järkiperusteita, millä kumoisin teidän väitteenne.
Vähäinen odotus ja sen aikuinen tarkka harkinta! -- tuntuuhan
semmoinen ehdotus varsin hyväksyttävältä, mutta miksi yhtäkaikki
minun on niin raskas olla, aivan kuin sumu peittäisi näköni ja ilma
olisi usvaa täynnä?... Epäröimään te saatatte minua, enkä nyt tiedä,
minne äskeinen rauhani katosi. Oh, mikä tunteitten heittelemä houkka
ihminen onkaan... Mutta sanokaa minulle, onko teidän rakkautenne niin
palava ja niin voimakas, että voin siitä elää, jos nyt aikeestani
luopuisin?

Aarno. Mitä tarkotat?... Rakastammehan sinua...

Eero. Niin, niin, ette te nyt sitäkään ymmärrä. (Nousten). Nyt
minä lähden aatokseni kanssa taistelemaan, täytyy miettiäkseni
yksinäisyydessä ja yön hiljaisuudessa, ja huomenna sitten te tulkaa
päätöstäni tiedustelemaan.

Aarno. Joko lähdet?

Eero. Lähden, ja tulkaa huomenna päivällisen jälkeen luokseni.

Eero jätti hyvästit ja poistui. Aarno ja Harry jäivät vähäksi aikaa
katsomaan toinen toistaan silmiin, hieman oudoksuen ja nolostuneina,
sitten Harry arveli, että "taidan minäkin nyt lähteä kotiin" ja kävi
palttoonsa käsiksi.

Aarno. Mikä lie Eeroon taas tullut?

Harry. Niin, hän on välistä omituinen. Hyvästi nyt.

Aarno. Hyvästi.

Harry poistui.



IV.


Seuraavana päivänä Aarno ensimäisenä saapui Eeron luokse. Hän tapasi
ystävänsä suurella innolla kirjaa lukemasta, ja ilosta säteilevin
kasvoin Eero hänet vastaan otti ja käytti istumaan. Huoneessa oli
Rolandkin ja hänelle piti tavallisuuden mukaan lyödä käpälää; kohta
perästä koira vinkuen pyrki ulos; Eero laski menemään ja palasi
sohvalle istumaan.

-- Oletko poikia tavannut? kysyi Eero.

-- En Tuomoa. Harryn näin vilaukselta, ehti sanoa, ettei jouda tänne
kuin vasta vähän myöhemmin.

-- Vai niin... Tiedätkö, kun minä olenkin tänään vallan ihmeellisen
kirjan löytänyt, jonka luku on tuottanut minulle suurta henkistä
nautintoa. Kuulehan nyt esimerkiksi tätä kohtaa.

Hän aukasi kirjan ja luki:

-- "Ihmiskunnan lankeemus ei ole ainoastaan tapahtunut määrättynä
hetkenä kaukaisessa menneisyydessä, vaan se tavallaan uudistuu
jokaisen yksilön, kansan ja ihmisrodun elämässä. Jokaisen ihmisen
poveen on taivaallinen siemen istutettu, jokaiselle kansalle on
jumalallinen tehtävä annettu, mutta missä tapaamme ihmisen, joka
horjumatta sitä siementä hoitaisi ja kasvattaisi, missä näemme
kansan, joka tieltään poikkeamatta kulkisi korkeata päämaaliaan
kohti? Emme ainakaan suurten ja mahtavain loistavasta joukosta niitä
löydä, vaan kenties silloin tällöin havaitsemme pienen, maailman
näyttämöltä syrjäytetyn kansan tai nöyrän, usein ylönkatsotun
ihmisen, joka uskollisesti ja itsetietoisesti koettaa tehtävänsä
täyttää. Useimmat sekä yksilöt että kansat kompastuvat kiusausten
tielle, lankeavat houkutusten haltuun. Viettelysten käärme on
maailman saartanut, ja harva se ihminen, joka päähän pääsee sen
käärmeen purematta. Ja kuitenkin on koko elämän tarkotus siinä,
että ihminen oppisi eheänä säilyttämään sitä jumalankuvaa, joka
nyt pirstaleiksi lyödään muka 'elämän koulussa'. Lapsena jo hänen
pitäisi tulla tietoiseksi tehtävästään ja sitten läpi koko elämänsä
pyhänä pitää sitä jumalan eli täydellisen ihmisen, ihmisihanteen
kuvaa, joka hänen sielustaan pyrkii päivän valoon ja jota varten hän
on luotu." Mitä sanot, Aarno? Eikö tämä ole juuri sitä samaa, jota
mekin olemme ajatelleet? Eikö meidänkin uskomme ole usko siihen, että
ihmisen pitää pyrkiä totuuteen, että hänen pitää olla hyvä, jalo,
puhdas, rakastavainen? Maailma on kauvas poistunut ihanteesta eivätkä
useimmat ihmiset siihen edes pyrikkään -- mutta me tahdomme koettaa
ja näyttää ihmisille, että hyvä on aina hyvä, ja elää sitä elämää,
jota varten olemme luodut! -- Oli ne mahtavia sanoja, myönsi Aarno,
-- ja paljon perääkin niissä, vaikka minä, niinkuin tiedät, en järin
pidä tuommoisesta vähän uskonnollisesta kielestä. Parempi minusta
sanoa, ettei ihmiskunta ole vielä siihen ihanteeseen ehtinyt. Uskon
kehitykseen, vaan en lankeemukseen.

-- Vaikkapa niinkin, mutta kuitenkin kirja on oikeassa, sillä eikö
totta, että sinulla on tieto ihanteesta, vaikket olekkaan itse sitä
saavuttanut? Mistä se tieto olisi, jos kaikki vain olisi kehitystä?

-- Totta kyllä, mutta jos tuo tieto onkin minuun tullut jonkun
kehittyneemmän ihmisen opetuksesta tai esimerkistä...?

-- Kristuksen?

-- Pannaan vaikka hänen, tuumi Aarno.

-- Mutta mistä hän sitten semmoiseksi tuli? Ei se tieto muuten
hänen kauttaan maailmaan tullut, sillä on jokaisella kansalla ennen
niinkuin nytkin ollut aavistus ihanne-ihmisestä. Itämaalaisilla
etenkin on ollut aivan sama kuva kaikkia rakastavasta ja hellivästä
ihmisenkelistä kuin on meillä kristityilläkin. Sen minä vastikään
olen lukenut.

-- Hm.

-- Ja sitten se vastakaiku meidän rinnassamme. Ei se opetus meihin
ottaisi, ellei se herättäisi eloon jo olevaa aavistusta, jo valmista
tietoa.

-- Saattaa tuo niinkin olla, en tahdo väitellä vastaan... Mutta
kuuleppas, Eero, ethän vielä ole sanallakaan maininnut, minkä
lopullisen päätöksen olet eilisestä tehnyt.

-- Niin olen päättänyt, ettei asia punniten parane, vaan kerran
tuumittuna on toteutettava. En eilen illalla kauvan mietiskellyt,
ennenkuin minut valtasi ankara väsymys ja levolle panin. Mutta
nukkuissani lienen päässyt aatoksestani perille, koska tänä aamuna
herätessäni asia oli mielessäni selvänä kuin päivä. Eihän siinä muu
vikana ollutkaan, Aarno, kuin että olin koetuskiveen kompastunut!

Eero naurahti, ja Aarno kysyi:

-- Mihinkä koetuskiveen?

-- Etkö muista minun käyneen epäröimään sen perästä kun sinä ja Harry
rupesitte puhumaan muuttomme lykkäämisestä toistaiseksi?

-- Muistan toki.

-- No, siinä teidän perustelemisessanne oli pari kohtaa, jotka sillä
hetkellä sydämeni voittivat: ensiksi, että viivytys olisi harkinnan
varalle hyvä, toiseksi, ettemme Harryä hylkäisi ja ystäväämme yksin
jättäisi. Tämä viimeinen syy se erittäinkin tepsi ja pani ajatukseni
ahtaalle, koska minä kovasti teitä rakastan enkä soisi teitä
surettavani.

-- Oliko siinä sitten mitään pahaa? En vielä sitä kiveä näe.

-- Etkö huomaa, että siinä kohden juuri kompastuinkin? Vastahan olin
päässyt moittimasta Tuomoa ja Harryä siitä, etteivät vastustaneet
veren ja lihan vetovoimaa, ja kas, heti perästä itse kaatua kopsahdin
samaan kuoppaan. Rakkaus se minutkin pyörälle pani. Ylpeys käy
lankeemuksen edellä.

-- Niin no, kun siltä kannalta asian ottaa. Mutta pakkoko sen tekee?
Eikö yhtä hyvin voisi päätellä, että erehdyit silloin kun heitä
moitit, että oikeinta juuri on sekä sinun että heidän puolelta
noudattaa sydämen vaatimuksia?

-- Kuinka? Olihan asia oikea... No, niin, väärinhän tein heitä
moittiessani, sillä mikä mentori minä olen ja miksi heidän
välttämättä pitäisi ajatella ja tuntea samalla lailla kuin minä!
Mutta ymmärräthän sinä, Aarno, että sydämeni luotti heihin ja meidän
liittomme yhteishenkeen.

-- Eikä se siinä luotossaan ole pettynytkään... Sinä siis olet
päättänyt jättää kotisi, tämän runollisen pikku huoneesi, jossa niin
monta suloista hetkeä olemme yhdessä viettäneet, ja lähteä ulos
maailmaan?

Eero hymyili.

-- Olen tietenkin, kaikesta runollisuudesta huolimatta.

-- Hm... Olkoon, kyllä minä kumppaniksesi lyödyn.

-- Siinä teet aivan niinkuin omatuntosi käskee, sanoi Eero vakavasti.
-- Mieleni näet on eilisestä muuttunut. En tahdo vaikuttaa sanoillani
en sinuun enkä kehenkään -- en sitä eilenkään tahtonut, mutta
ajattelemattomuudessani sen kumminkin tein. Nyt jätän asian jokaisen
itsensä ratkaistavaksi, vieläpä siihen kehotankin. Jos mikään
vaikuttaa, vaikuttakoon esimerkkini, muttei mahtisanani.

-- En luulekkaan, että sanasi yksin meitä yllyttäisi, lienee meissä
itsekussakin niin paljon sitä vastakaikua, josta äsken puhuit...
Kuten sanoin, minä sinua seuraan.

-- Kiitos, Aarno, aina kaksi on yhtä enempi taistelun
temmellyksessä... Mutta suothan anteeksi, Aarno, että hetkeksi
poistun! Nyt on aika tullut, että menen enoni puheille. Katsohan
kirjaa hyllyltä itsellesi. Jos pojat sattuvat tulemaan, otat heidät
vastaan isäntänä ainakin.

-- Mene vain huoleti, kyllä minä tässä... Ja Eero kävi enonsa
puheille.

Hovineuvos, yönuttuun puettuna, oli pitkällään sohvalla,
päivällislepoa nauttimassa. Hän oli sangen onnellisen ja tyytyväisen
näköinen, ja näyttipä siltäkin, ettei tämä suloinen tunne ollut
ainoastaan oivallisen päivällisen aikaansaama; tavan takaa hovineuvos
tarttui tuuheaan partaansa ja silitellen sitä tuijotti milloin
ankaran ylpeästi milloin lempeästi hymyillen avaruudessa liikkuviin
mielikuviin -- mikä liekään ollut hänen onnensa alkulähde, ehkä
virkaylennys ja sitä seuraava "laajempi vaikutusala". Kaikesta
päättäen Eero oli valinnut sopivan hetken esiintyäkseen.

-- Häiritsenkö, eno? kysyi Eero varovaisesti ovea aukaisten.

-- Et, poikani, käy sisään, kuului vastaus. Kehotusta noudattaen Eero
sulki oven jälkeensä ja läheni sohvan edessä seisovaa pöytää.

-- Olisi vähän asiaa enolle.

-- Anna kuulla, tuumi hovineuvos ja lisäsi hymyillen:

-- Rahaa tarvitset? Eero punastui.

-- En -- koska sitä muutenkaan olen pyytänyt?

-- No, et, et, ajattelin muuten vain... Tiedäthän aina saavasi, jos
tarvitset...

-- Tiedän, eno, mutta olenhan jo aikaa hankkinut itse sen verran,
minkä tarvitsen kirjoihin... ja mitä muita menoja minulla olisikaan?

-- So, so, olethan oikeassa... No, mikä nyt asiasi olikaan?

-- Muistathan, eno, että meidän keskustellessamme minä joskus
olen ohimennen maininnut eräästä tuumastani, jota kauvan olen
mielessäni hautonut ja jonka nyt olen päättänyt toimeenpanna.
Tuumani on se, että -- koska en kuitenkaan virkamieheksi rupea enkä
yliopistolukujani jatka -- minun on turha ja väärinkin elää täällä
sinun luonasi ja syödä sinun leipääsi, eno, jonka tähden aion kiittää
sinua hyvyydestäsi, jättää vanhan kotini ja lähteä maailmalle elämään
omissa hoteissani.

Eno tuijotti Eeroon pitkään.

-- Mitä tehden? hän kuivasti kysyi.

-- Työtä. Se ei muuten tähän kuulu, enoni, pidän itse huolta
itsestäni.

-- Siitä ei tule mitään, sanoi toinen päättävästi ja kääntyi poispäin.

Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Eero virkkoi vakavasti:

-- Olen päättänyt sen tehdä. Hovineuvos ei vastannut.

-- Menenkö siis hyvästiä jättämättä? kysyi nuorukainen aikeessa
lähteä.

Hänen enonsa kavahti istualle.

-- Oletko sinä hullu, poika?... Koska minä olen sinua pois
käskenyt? Tahdotko saattaa häpeään koko taloa ja äitisi sisaren
perhettä? Eikö ole kotisi täällä, etkö saa kaikkia, mitä tarvitset?
Puuttuuko sinulta ruokaa, juomaa, vaatteita -- rahoja?... Mitä
päähän pälkähtämisiä nuo ovat? Et toki kostaa tahdo muutamasta
miettimättömästä sanasta?

-- Älä minua väärin ymmärrä, eno, pyysi Eero.

-- En sentähden lähde, että sinä olisit käskenyt, sillä sitä et ole
tehnyt, enkä sentähden, ettei minulla täällä olisi millä tarpeeni
tyydyttää; vaan sentähden, että yksi puuttuu: mielenrauha ja
hengenilo... Älä luule, eno, että olet sinä tai että on kukaan siihen
syyssä -- mutta sitä, jota sieluni kaipaa, en löydä täällä! Anna
minun mennä sitä etsimään oman onneni nojaan!

Hovineuvos oli ehtinyt tyyntyä.

-- Tekisi mieli suuttua ja syytä olisi, ellen pitäisi koko tuumaasi
niin tuulesta temmattuna! Oletko puhunut tästä tyhmyydestä tädillesi?

-- En ole.

-- Pelkäsitkö...?

-- En ole vielä ehtinyt. Katsoin oikeaksi ensin ilmottaa sinulle.

-- Hm.

Hän nousi ja lähti aukasemaan oven. -- Oletko siellä, Linda?
Pistäyppä täällä! hän huusi.

Viereisestä huoneesta kuului myöntävä vastaus ja Eeron täti ilmestyi
kynnykselle ystävällisen uteliaan näköisenä.

Hovineuvos osotti kädellään Eeroa.

-- Tämä junkkari tässä aikoo kiittää meitä vieraanvaraisuudestamme ja
pötkiä tiehensä.

Ja hän palasi sohvalle istumaan.

-- Mitä?... mitä sanot? kysyi täti huolestuneena. -- En sinua
käsitä, Kaarlo.

Hän istuutui nojatuoliin pöydän luo.

-- Luuletko minun sitten käsittävän? Asia on niinkuin sanon. Eero on
meihin kyllästynyt ja aikoo muuttaa pois... Kysy häneltä itseltään.

Täti (Eeroon katsoen). Eero!... Mitä tämä on?

Eero. Älä kovin hämmästy, rakas Linda tätini, äläkä minua väärin
käsitä. Eno minua pilkkaa väittäessään, että muka olen teihin
kyllästynyt -- oh, täti, kyllä sinä tiedät, että sinua vilpittömästi
rakastan --, mutta asianlaidan toinen puoli on niinkuin kuulit: aion
luopua nuoruuteni kodista ja lähteä maailmaan aatteeni puolesta
taistelemaan.

Hovineuvos. Siinä sen kuulet.

Täti. En sittenkään käsitä... Aiotko jättää tämän kotisi, Eero?...
Etkö täällä viihdy?... Oletko sinä nyt taas, Kaarlo, loukannut Eeroa
hätäilemiselläsi?

-- Minä! äännähti hovineuvos, nousi ja kävi kaapin luo takkia
vaihtamaan.

Eero. Ei suinkaan, täti kulta, eno ei ole minulle mitään puhunut,
kyllä tämä päätös on syntynyt omasta sydämestäni, omasta povestani
puhjennut. Eikä se yhtään perustu siihen, etten täällä viihtyisi,
älä sitä laisinkaan epäile, täti. Mutta niinkuin jo sanoin enolle,
henkeni kaipaa kauvas pois nykyisestä elämästäni. Ajattele nyt,
täti, mitä oikeastaan täällä teen? Enhän aio tutkintoja suorittaa
enkä lukuja harrastaa; en tahdo virkamieheksi, en kauppiaaksi, en
oppineeksi. Laiskuriksihan maailma minut tuomitsee, jos täällä vielä
työttömän leipää syön. Sentähden ulos maailmaan omillani toimeen
tulemaan!

Hovineuvos palasi kaapin luota.

-- Tuolla lailla sisarenpoikasi enonsa ilon ja riemun päivää
kunnioittaa! Ja minä, joka juuri olin aikeessa pistää Eeron kouraan
isompi seteliraha, samalla kehottaen poikaa vähän nuorten tapaan
huvittelemaan, sen sijasta että aina vain kotona istua jöröttää ja
imee itseensä jos jonkinmoista lorua turhamaisista kirjapahoista...
Tämä on arveluttavaa.

Täti (surullisen viehkeästi). Tuonko takia vain olet noin omituisissa
hankkeissa, Eero? Onko täällä kotona kukaan sinua laiskuudesta
moittinut? Emmekö päin vastoin ole koettaneet varjella sinua
liiallisesta ahkeruudesta, johon sinulla on erinomainen taipumus?
Enhän sinua koskaan ole työttömänä nähnyt enkä koskaan ole kuullut
kenenkään sinusta semmoista väittävän. Mistä semmoisia ajatuksia olet
päähäsi saanut?

Eero. Tosin kyllä kukaan ei ole minua velttoudesta eikä
joutilaana-olosta moittinut, mutta myöskään kukaan ei ymmärrä minun
lukujani eikä katso suopeasti minun harrastuksiani. Suuremmassa
tai vähemmässä määrässä olette kaikki minun tähteni huolissanne ja
alituisesti pelkäätte, että mitä minusta tulleekaan... Mutta en
siitäkään puhu. Syy, miksi muutosta ikävöin, on se, että tahtoisin
olla ihminen -- tahtoisin tietää, mitä on olla ihmisenä...

Hovineuvos. Hä? (katsoen vaimoonsa). Hä?

Täti. Voi, voi, Eero, totta sanot, ettemme sinua ymmärrä. Sinä, joka
lapsena olit niin lempeä, niin hyvä, niin tottelevainen, olet nyt
tuolla tavalla kaikista ja kaikesta vieraantunut... Mutta olenhan sen
sanonut, että kun lapsuutesi uskon hylkäsit, ei siitä hyvää voinut
seurata...

Eero. Elämä on minut tämmöiseksi tehnyt.

Hänen enonsa oikasi itsensä suoraksi ja painoi kädet ristiin
rinnalleen, Eeroon katsoen.

Täti. Elämä? Ihminen on onnellinen, kun ei hän kysy eikä urki. Kyllä
Jumala tietää, mitä Hän meistä tahtoo. Mikset Häneen luota?

Eero. Voinko siihen mitään, että järkeni uhmailee ja vaatii
vastausta? Sinä, täti, olet noita oivallisia olentoja, jotka aina
ovat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella, ja minä kunnioitan uskoasi
sinun itsesi takia. Mutta minun henkeni on aivan toisenlainen; minä
kuulun tämän maailman tyytymättömiin. Silmäni näkevät ympärillänsä
vain epätäydellisyyksiä ja puutteellisuuksia, ja minä ikävöin
ihannetta, henkeni halajaa taivaaseen. Enhän tiedä onko minulla
muuta kuin tämä elämä tarjona! -- siis nyt tahdon nähdä sitä
täydellisyyttä, jota tavottelen. Ja minä olen sen nähnyt. Sieluni
sisimmässä olen kuullut hengen kuiskeen ja aatokseni on keijunut
avaruuksien aallokoilla. En ole vielä sitä unelmaini urhoa tavannut,
en lapsuuteni opettajista, en nuoruuteni neuvojista, en oppineista,
en mahtavista, mutta minä tiedän, että hän on ja että kerran olen
saava katsoa hänen silmiinsä. Sitä autuasta hetkeä odotellen
tahdon etsiä, tahdon työskennellä, tahdon taistella... Te rakkaat
holhoojani, älkää estäkö minua kutsuani noudattamasta! Vielä on
kaikki kääntyvä hyvään päin teidänkin mielestänne. Sen sijasta, että
murehditte ja olette pahoillanne, iloitkaa ja riemuitkaa ja siunatkaa
minua!

Eeron puhuessa hovineuvos istui suorana ja vakavana, mutta vähitellen
katosi kova ilme hänen kasvoiltaan ja hänen katseensa heltyi;
kyynelet nousivat tädin silmiin ja vierivät kirkkaina karpaloina
poskia pitkin, hän haki nenäliinansa ja peitti sillä kasvojaan.
Puheensa päätyttyä, Eeron katse vaipui maahan ja hänen päänsä painui
rinnalle; siinä hän seisoi tuomiotansa odottaen. Hovineuvos vihdoin
katkaisi äänettömyyden. Hän etsi sikaarinsa, sytytti sen ja puheli,
sauhuja tuprutellen:

-- Antaa pojan koettaa, jos hän tosissaan on... Kyllä elämä ja
maailma neuvoo ja ohjaa oikealle tielle -- enkä minä sitä niin
pahasti pelkää Eeron suhteen. Onhan hän lahjakas ja näppärä poika...
Eihän tietysti tämä ollut mikään iloinen uutinen meille vanhoille,
jotka olemme sinua lapsenamme pitäneet, mutta en minä tahdo tyrannina
esiintyä. Olen monta kertaa ilmaissut sinulle mielipiteeni siitä,
mikä sinun velvollisuutesi on, niin ettei se ole sinulle mikään
salaisuus, mutta koska et korviisi ota opetustani, niin pesen minä
käteni... Saat siis minun puolestani tehdä minkä haluat.

Eero (riemusta ja kiitollisuudesta säihkyvin silmin). Enoni rakas,
sano, että minua edes vähänkin ymmärrät, ettet halveksi etkä vihaa
minua!

Hovineuvos (liikutustaan hilliten). Mitä joutavia! Onhan täällä
koti sinulle aina avoinna... Hm... Hän nousi muka jotakin hommaamaan.

Eero. Kuinka hyvälle tuntuu, kuinka hyvä sinä olet, enoni... Entäs
sinä, täti kulta?

Täti (vapisevalla äänellä). On enosi jo vastannut puolestani... Teet
niinkuin parhaaksi näet... Oi Eero, ettäs meidät hylkäsit...

Eero. Ei niin, tätiseni, en hylkää.

Hän astui tätinsä luo ja kumartui häntä halailemaan.

Täti. Jätät...

Eero. En jätäkkään. Joskin pois muutan, käynhän täällä usein luonasi,
sinun ja enon luona. Ole iloinen ja tyyni nyt, kun tunnen minäkin
voiton riemua rinnassani.

Täti. Oi lapsi...

Hovineuvos, (toiselta puolen huonetta). Koska sinulla on aikomus
lähteä talosta?

Eero (irrottaen kätensä tädin kaulasta). En aivan hetkeä tiedä...
niin pian kuin mahdollista...

Täti (rukoilevasti). Ei nyt vielä aivan heti!

Hovineuvos. Mistä lähtösi riippuu? Onko sinulla kumppania vai etkö
tiedä minne mennä?

Eero (punastuen). En aivan sitäkään... Ehkä muuten Aarno seuraa
mukana.

Hovineuvos. Vai Aarno! Et suinkaan ketään viekottele tyhmyyksiä
tekemään, joita sitten saavat katua?

Eero. En, eno. Sen olen onnekseni oivaltanut. Vapaasta tahdosta Aarno
seuraa, jos seuraa.

Hovineuvos. Hm... ken teidän vehkeitänne arvaa... No niinkuin
sanoin, minä pesen käteni. Saat itse vastata puolestasi ja toivon,
ettet meitä häpeään saata, niinkauvan kuin olemme sinusta laillisessa
edesvastuussa.

Eero. Ole huoleti, enoni. Muutenhan olen kuukauden perästä
täysi-ikäinen...

Hovineuvos. Puolentoista kuukauden...

Eero. Tai puolentoista kuukauden, niin... Voi kuinka olen iloinen ja
kiitollinen, kun te olette niin hyvät. Jätän nyt teidät ja lähden
toverini luo, joka odottaa... Aarno on huoneessani...

Täti. On kahvikin muuten valmis, Eero... no mene vain, minä lähetän
kahvit sinne.

Eero poistui, ja hovineuvos lausui vaimolleen:

-- Rauhotu, Linda. Kyllähän tämä surkealta näyttää, mutta ei se niin
hirveätä ole. Kyllä pojalle on hyödyksikin, että saapi vähän ilmaa
siipiensä kohottimeksi, eikä Eerosta hätää ole. Tulee hänestä vielä
mies eikä huonoimpiakaan. Olen minä sitä mieltä ollut koko ajan,
vaikka olen tahtonut koetella poikaa. Isältään on perinyt tahdon
lujuutensa, ei sekään mies päätöksissään horjunut...

-- Uskon sitä minäkin, Kaarlo, ja kyllä Eeroon luotan... äidiltään
hän on lempeän luontonsa perinyt eikä hänen sydämessään kovuutta asu.

-- E-ei.

Sillä välin Eero palasi huoneeseensa, jossa Aarno oli häntä
uskollisesti odottanut. Mutta oli sinne yksi vieras lisääkin
ilmestynyt: kalvakkana ja totisena istui Tuomo Aarnon vieressä
sohvalla.

-- Kas Tuomo! huudahti Eero ja riensi vieraansa luo, käsi ojennettuna
tervehdykseen.

-- Tuomo niin, sanoi Aarno erityisellä äänenpainolla.

-- No? kysyi Eero puristaen toisen kättä.

-- Äitini on kuollut, vastasi Tuomo synkästi. Hetken pojat seisoivat
ääneti, Eero yhä puristaen ystävänsä kättä. Sitten sanoi Tuomo, mutta
yhä vielä synkästi:

-- Nyt minä olen teidän.



TOINEN KIRJA:

YSTÄVÄT.


    Päämaali on niin korkea ja ponnistus niin suuri!

                         _Kuningas Milindan kysymykset_.

    Te olette minun ystäväni, jos te teette, mitä minä teille käsken.

                                                       _Joh. ev. XV, 14_.

    Mutta he rakastivat enemmän ihmisten oppia.

                                 _Joh. ev. XII, 43._



I.


Pari päivää senjälkeen, kun Tuomon äiti oli hautaan viety, oli Eero
käskenyt ystäviään, Aarnoa ja Tuomoa, kävelylle. He olivat poistuneet
kaupungista ja kulkivat maantiellä, nähtävästi ilman päämäärää,
keskustellen ja vältellen, niinkuin heidän tapansa oli.

Oli talvinen, kylmähkö iltapäivä. Aurinko oli laskenut ja kuu oli
nousemassa, mutta vielä vallitsi tuo salaperäinen hämäryys, joka
on päivän ja yön äpärälapsi. Sinivalkoisina vaippoina lepäsivät
aukeat lumikentät molemmin puolin tietä, ja metsä ensimäisessä
hopeaharsossaan huokui lumoavaa puhtautta.

Aarno, joka oli luonnonihailija, ei malttanut olla huomauttamatta
tovereilleen:

-- Katsokaa nyt noita aukkoja ja tuota metsänkulmaa
tuossa!... Tavallisesti sanotaan, että luonto pukeutuu talvella
kuolinvaippaansa, mutta se ei ole totta. Minä olen pienestä saakka
huomannut, että se ei ole totta. Luonto ei ole kuollut, vaan se
nukkuu... Esimerkiksi nyt: ettekö kuule, että se nukkuu?

Hän seisahtui innossaan ja otti tarkkaavaisen asennon.

-- Että kuulemmeko? kysyi Tuomo leikillisesti. -- Kai tarkotat:
näemmekö.

-- En, en suinkaan, väitti Aarno, -- ettekö kuule?... Selitä sinä,
Eero, Tuomolle.

-- Luulen ymmärtäväni, mitä Aarno tarkottaa, sanoi Eero, -- kuuluuhan
aina nukkuvan hengitys...

-- No niin, sitä juuri...

-- Mutta liekköhän tuo uusi huomio, jatkoi Eero arvelevasti. -- Olen
minä ainakin kuullut puhuttavan luonnon talviunesta.

-- Voipi olla, sanoi tähän Tuomo, -- olen minäkin talviunesta kuullut
puhuttavan; mutta, lisäsi hän vähän halveksivasti, -- kyllä tuo
luonnon unen "kuuleminen" on Aarnon omia keksintöjä.

Yhtäkkiä sanoi Eero:

-- Pojat, ette nyt arvaa, mitä meillä on tekeillä?

-- Kävelemässä kai ollaan? arveli Aarno empimättä. Tuomo katsoi
tutkivasta Eeroon. Tämä jatkoi verkalleen ja vakavasti:

-- Me lähdemme nyt katsomaan itsellemme kotia... Te hämmästytte?
Mitä kotia näin maantien varrelta löytäisimme!... Olkaa huoleti.
Onhan niitä taloja, joissa näin talvisaikaan on huoneita tyhjinä. Ja
tänneppäin se meidän on oleva. Olen jo aikaa tuntenut -- jo monta
päivää -- että täältäpäin löydämme itsellemme sopivan asuinpaikan...
Niin, tietysti se ei tule olemaan pieni mökki järven rannalla, sillä
semmoista ei meillä vielä ole varoja ostaa. Se jääpi vastaiseksi
huoleksemme; sen suhteen odottakaamme kesää... Mutta se tulee olemaan
pieni koti, jossa asumme yhdessä kaikki kolme vapaina ihmisinä...

Niin, sehän oli päätetty asia. Ei Tuomolla eikä Aarnolla ollut mitään
vastaansanottavaa. Aarno oli aina taipuvainen Eeron tuumiin, ja
Tuomoa painoi suru äitinsä kuolemasta; hän tunsi taipumusta antaa
toisten ajatella puolestaan. Kaikki kolme tulivat hyvin juhlalliselle
tuulelle.

He rupesivat keskustelemaan tästä uudesta kodistaan ja tarkastelivat
kaikkia taloja, joiden ohitse sattuivat kulkemaan. Jokaisessa oli
vika: mikä sijaitsi liian lähellä maantietä, mikä liian kaukana
siitä; mikä näytti liian muhkealta, mikä rappeutuneelta ja
likaiselta. Ei sitä kodikasta ja houkuttelevaa missään näkynyt. Mutta
Eero pysyi tyynenä, ei hätäillyt. Lyhyen tarkastuksen perästä päätti:
"ei vielä", ja sitten taas kuljettiin eteenpäin.

Hämärä oli jo häipynyt yöhön. Mustalta, tuhattähtiseltä taivaalta
heitti kuu kirkasta valoaan talvisen maiseman yli, sinivihreinä
kaarentelivat hohtavat kentät, ja kuurainen metsä, entistä
lumoavampana, oli kuin Tapion kimalteleva kristallilinna, jonne
impyet öisin houkuttelevat yksinäistä vaeltajaa.

Pakkanen yhä yltyi, ja lumi narisi jalkojen alla.

Mutta pojat marssivat tahdissa tietä pitkin. He eivät kylmää
tunteneet eivätkä väsymystä, sillä tämä oli kaikki heistä runollista.
Ja vaikka matka vieri ja aika kului eikä vielä tavattu sitä luvattua
taloa, eivät he toivoaan heittäneet. Eero uskoi aavistukseensa, Tuomo
ja Aarno uskoivat Eeroon.

Äkkiä Eero seisahtui ja huudahti, viitaten kädellään:

-- Tuossa!

He olivat nousseet matalalle mäenharjulle, ja heidän eteensä aukeni
leveä, joen halkaisema laakso. Joki oli äskettäin hyytynyt, sen
pinta oli tumma kuin taivas. Joen vastaisella rannalla oli kylä. Sen
talojen lukuisista akkunoista loisti ystävällinen, punainen valkea.
Erillään muista seisoi törmällä yksinäinen talo, jonka joenpuoleinen
pääty oli pimeä.

-- Tuossa kylässä löydämme, mitä etsimme, sanoi Eero luottavasti.

-- Mikähän talo se olisi? arveli Aarno. -- Tokkohan tuo, jonka pääty
on pimeä?

-- En tiedä, tuumi Eero, -- kun päästään sillan yli, nähdään
likemmältä... Mutta eikö tämä paikka ole kaunis -- kauniimpi kuin
muut näkemämme?

-- Ehdottomasti, vastasi Aarno.

-- Taitaa sen Eeron aavistus käydä toteen, sanoi Tuomo, joka
pikkusen, pikkusen oli ruvennut epäilemään.

Pojat laskeutuivat mäkeä alas ja olivat hetken perästä sillan luona.
Toiselta puolen tuli reippaasti astuen nuori mies heitä vastaan.

-- Minäpä kysyn tuolta pojalta, kuiskasi Eero tovereilleen.

-- Mitä kysyt? ihmetteli Tuomo.

-- Saat nähdä, vastasi Eero lyhyesti, sillä vastaantulija oli enää
vain parin askelen päässä. Lakkia nostaen Eero kääntyi tämän puoleen
ja virkkoi:

-- Anteeksi, mutta te olette varmaan tämän kylän asukkaita ja
voisitte ehkä auttaa meitä neuvoillanne?

Toinen katsahti ylös, nähtävästi havahtaen unelmistaan. Hän oli
nuori, reippaan ja pulskan näköinen maalaispoika, ylähuulessa pieni
viiksen alku. Vähän hämillään hän tarkasteli vieraita kahdella
loistavalla, veitikkamaisella silmällä.

-- En ole tämän kylän asukkaita, mutta kyllä paikkakunnan, hän
vastasi, ja nyt hänen katseensa kiintyi Eeroon.

"Ihmeellistä", ajatteli Eero itsekseen, "missä olen tuon ihmisen
ennen nähnyt?" Mutta koska ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin, hän
jatkoi kysymystään: -- Te kai kumminkin tunnette täkäläisiä oloja?

-- Tunnenhan, vastasi toinen, yhä Eeroa katsellen.

-- Ehkä voisitte sanoa meille, onko tässä kylässä taloa, johon
pääsisi asumaan... joka ottaisi vastaan täysihoitolaisia?

Toinen ei heti käsittänyt.

-- Nyt yöksikö? hän kysyi.

-- Ei, ei, selitti Eero, -- oikein vakinaisia asujaimia... koko
talveksi.

-- Koko talveksi?... No en tiedä, jollei Mannilaan otettaisi.

-- Mannila -- missä se on?

Nuorukainen kääntyi kylään päin ja osotti kädellään:

-- Tuo talo tuossa törmällä, jonka pääty-ikkunat ovat pimeinä... Se
päähän se siinä tyhjänä seisoo.

-- Kas, enkö arvannut! huudahti Aarno.

-- Vai niin, vai se talo, sanoi Eero, -- kiitoksia paljon
neuvostanne...

Ja hän heitti vielä kerran nuorukaiseen tutkivan katseen. Silloin
tämä, ikäänkuin rohkaisten itseään, kääntyi Eeron puoleen ja kysyi:

-- Tuota... eikö se ole Eero -- --?

Kaikki hämmästyivät.

-- Kyllä se olen minä, vastasi asianomainen, -- kuinka te minua
tunnette?

-- Enpä erehtynyt! huudahti tuntematon tuttava, kättään tarjoten, --
nyt kai uskallan sinutella. Etkö muista vanhaa koulutoveriasi?

-- Janne Herrmann! Niin, sinähän se olet, vastasi Eero ja puristi
lämpimästi tarjottua kättä. -- Minä tässä myös vaivasin päätäni, kun
huomasin ihan varmaan ennen nähneeni sinua, mutten muistanut nimeä.

-- Eipä ihme. Emmehän luokkatovereita olleetkaan, ja varhainhan minä
erosin koulusta, kun rupesin maanviljelijäksi... Hauska tavata sinua.

-- Samoin, samoin. Kummallinen sattuma... Anna, minä esitän sinut
tovereilleni.

Kummallinen sattuma tämä oli Aarnon ja Tuomonkin mielestä. He
keskustelivat hetken kaikki neljä, ja kun ystävät erosivat Jannesta,
huusi Eero hänelle, kun hän jo oli sillan toisessa päässä: "älä
unhota; käy katsomassa!" ja toisen vastaus kaikui iloisesti! "kyllä,
kyllä".

He lähtivät reippaasti astumaan kylään, ja Tuomo sanoi:

-- Kovin varma sinä olet asiastasi, Eero, koska jo pyysit vieraitakin
tulemaan.

-- Kuinka muuten? Eikö kaikki tähän saakka ole käynyt mainiosti? Eikö
tämä vanhan tuttavan tapaaminen ollut oivallinen enne?

-- Hm...

Tuomoa näkyi kiusaavan epäilyksen henki. Hän kysyi taas hetken
perästä:

-- Mutta kuule, Eero, mitä oikeastaan ajattelet, että täällä
toimittaisimme?

Eero, joka oli tullut erittäin hyvälle tuulelle Jannen tapaamisen
johdosta, naurahti leikillisesti ja huudahti:

-- Voi sinua, Thomas, mikä epäilijä sinä olet!

Mutta samassa hän kävi totiseksi ja lisäsi vakavalla äänenpainolla:

-- Sinä unohdat aatteemme, Tuomo, ja sitä emme saa tehdä... Sitäkö
varten elämme, ettei meillä koskaan mitään vaikeuksia, vastuksia
olisi, ettemme koskaan olisi epätietoisia, ettei meillä koskaan
olisi vapaus valita? Sitäkö varten?... Pois se! Mitä se tekee,
jos tulevaisuutemme tällä hetkellä näyttää hieman synkältä tai
kuinka sanoisin: salatulta, peitetyltä? Onko se mikään rikos?...
Pitäkäämme prinsiippi mielessä: emme tahdo kulkea ihmisten tavallisia
teitä, emme kuulua tähän valtiolliseen yhteiskuntaan, mutta emme
liioin tahdo olla laiskureita, elää toisten armolla! Sehän se nyt
on elämämme ensimäkien perusohje: tahdomme tulla omillamme toimeen,
omalla työllämme!... Eikö niin?

-- Niin, niin, vastasi Tuomo, tuntien ystävänsä uskon ja luottamuksen
olevan vähällä tarttua itseensäkin, -- mutta sittenkin vielä jää
avonaiseksi kysymys, _mitä_ meidän tulee tehdä.

-- Lähin tehtävämme on nyt käydä Mannilassa, huomispäivällä on oma
surunsa.

Tuomo kysyi:

-- Mitä sinä ajattelet, Aarno?

-- Ajattelenpahan vain, että Eeron usko on suuri. Mutta se on oikea.

-- Ja kuulkaa, pojat, sanoi Eero lämpimästi, -- eikö totta? Ken
meistä vain on ensimäinen "ansaitsemaan", hän kyllä auttaa toisia?

-- Niin, niin, tietysti.

Ja rakkauden tunne karkotti epäilykset toistaiseksi Tuomonkin
mielestä.

He olivat joutuneet Mannilan talon kohdalle ja poikkesivat maantieltä
vasemmalle tallin ja aittojen sivutse pihaan. Siinä seisoivat
asuinrakennuksen edessä, katselivat ja tarkastelivat. Valkeaa loisti
kolmesta ikkunasta verannan oikealla puolella; vasen puoli oli pimeä.

-- Tuo on nähtävästi tupa, osotti Aarno valaistua puolta, -- ja
verannan puoleinen ikkuna on kamarin... Ja tuossa tuvan päässä on
porstua ja sisäänkäytävä.

-- Siitä kompuroidaan sisälle, päätti Eero. Heidän ei tarvinnut
kolkuttaa. Aliovi ei vielä ollut lukossa ja tuvan ovessa oli avain.

He seisoivat kaikki kolme väljässä, valoisassa tuvassa.

Katossa paloi lamppu. Takassa, vastapäätä ulko-ovea, loimui iloinen
valkea. Uunin luona hääräili keski-ikäinen vaimoihminen, arvatenkin
emäntä. Siellä oli myös piikatyttö astioita pesemässä. Vasemmalla
istui rahilla renki, kirveenvartta vuollen.

Tuvassa oli hiljaista. Astioitten kolina ja seinäkellon naksutus
yksin puhuivat. Mutta tuvan perässä olevasta kamarista kuului
suljetun oven läpi äänekästä miesten keskustelua.

Nuorten tulijain mielet täyttyivät suloisella, kodikkaalla tunteella.
Eeron päähän pisti ajatus eli tunnelma, jolle hänen täytyi itsekseen
hymyillä. "Mitähän, jos nyt oltaisiin aivan supisuomalaisia.
Käytäisiin tuonne penkille istumaan"; siellä sanattomina, totisina
odotettaisiin, kunnes emäntä kysyy: "mistä kaukaa nämä vieraat ovat?"
ja sitten vastattaisiin, että "tuoltahan ollaan" ja vasta yösydännä
oltaisiin päästy asian alkuun... Ei, sehän olisi savolaista, ja
nyt...!

Kun pojat olivat tervehtineet ja huoneessa-olijat vastattuaan
jäivät kummeksien heitä katsomaan, astui Eero pari askelta edemmäs,
keskelle tupaa, ja lakki kourassa kääntyi emännän puoleen ja lausui
teeskentelemättömästi:

-- Älkää säikähtykö näin myöhäisiä vieraita. Olemme tulleet kävellen
kaupungista ja aiomme palata junassa. Emme siis millään muotoa aio
teitä häiritä. Mutta tahtoisimme tehdä teille kysymyksen. Meillä on
aikomus muuttaa maalle asumaan, päästä johonkin taloon täysihoitoon
(hän mainitsi omansa ja ystäväinsä nimet), ja tuolla sillalla
tullessamme tapasimme Herrmannin Jannen, joka on minulle vanha
tuttu; hän arveli, että tässä Mannilassa ehkä olisi tyhjiä suojia...
Päätimme siis käydä täällä kysymässä.

Emäntä oli suora vartaloinen, puhdaspiirteinen nainen, jonka olento
uhkui rehellisyyttä ja lujuutta. Hän katsoi tarkasti Eeroon suurilla,
harmailla silmillään, kun tämä esitti asiansa, mutta kasvojen
ilmeestä ei voinut päättää, minkä vaikutuksen Eeron puhe häneen teki.
Hän pysyi yhä totisena ja vastasi kuivasti, kallistuen takkavalkeata
korjaamaan:

-- Kyllähän niitä suojia on.

-- No niin, iski tähän Eero, -- sopiihan teidän sitten ottaa vastaan
asujaimia... Kyllä kai teillä näin likellä kaupunkia on kesällä
hyyryläisiä?

-- On niitä ollut.

Emäntä katsoi taas ylös ja jatkoi vähän vilkkaammin:

-- Vai Herrmannin Janneko se tänne neuvoi? Ollaanko vanhojakin
tuttuja?

-- Kouluajoilta. Janne erosi jo viidenneltä luokalta, minä olin
silloin seitsemännellä. En ollut häntä neljään vuoteen nähnyt, mutta
hän tunsi minut kuitenkin nyt, kun tavattiin.

-- Ylioppilaitako herrat ovat? Eero hymyili:

-- Ylioppilaita ollaan.

Tämän tiedon annettua näytti siltä, että emäntä käsitti.

-- Olisiko aikomus jäädä kauvaksikin aikaa asumaan? hän kysyi.

-- Luultavasti kevääseen saakka... tarkotan: kesään saakka.

Emäntä näkyi miettivän.

-- Meillä kun ei ennen ole ollut talvivieraita, hän tuumi, -- jahka
käyn isännältä kysymässä... Herrat on hyvät ja istuu niin kauvan.

Tämän sanottuaan hän poistui kamarin ovesta sisälle. Vilaukselta
näkyi tupakin sauhun täyttämä huone ja savupilvien lomitse kaksi
herttaisesti nauravaa vanhanpuoleista miestä, toinen istuen
sänkysohvalla, toinen kiikkuen keinutuolissa.

Eero kääntyi iloisena ystäväinsä puoleen, tehden heille pienen
merkin. Aarno ja Tuomo lähestyivät, ja kaikki kolme menivät istumaan
rahille kamarin puolelle tupaa. Aarno lyöttäytyi keskusteluun rengin
kanssa, Eero ja Tuomo kuuntelivat. Kauvan heidän ei tarvinnut
odottaa, ennenkuin kamarin ovi taas aukeni ja emäntä astui tupaan.
Hän ei sulkenutkaan ovea jälkeensä, vaan jätti sen selälleen. Kohta
perästä ilmestyi tupaan pieni, laiha, hyväntuulen näköinen ukkovaari,
pitkä piipunvarsi kädessä: nähtävästi isäntä.

Pojat nousivat seisaalle tervehtimään, ja ukko löi kättä jokaiselle,
samalla kun tämä esitti itsensä.

-- Terve, terve, hän puheli, -- eukko tässä mainitsi, että olisi
vähän niinkuin tarkotus ruveta tähän meidän taloon asumaan... Juu,
juu, kyllä minä ymmärrän, on niitä ennenkin asunut meillä lukumiehiä,
vaikkei tämän nykyisen eukon aikana... hän on toinen vaimoni...
Kyllä tänne sopii tulla asumaan. Ja tämä on rauhallinen paikka, ei
tässä häiritä, tässä lukee vaikka silmät ja aivot päästä... juu,
juu... Pane sinä nyt, eukko, tee kiehumaan...

-- Ei millään muotoa, keskeytti Eero kieltävästi, -- me palaamme
kaupunkiin yhdeksän junassa...

-- Passaisi meiltä hevonenkin, niin ei olisi herroilla hätä, sanoi
hyväntahtoinen ukko.

-- Ei, ei se tule kysymykseen, kielsi Eero. -- Ei hevosta eikä
teetä... Te olette liian ystävällisiä.

-- Oikeinko todella? kysyi emäntä.

-- Oikein todella, vastasi Eero, -- me olemme kylliksi kiitolliset
muutenkin.

-- No kuinka vain, arveli isäntä, -- oltaisiin mielellään
kestittykin... Mutta huoneita kai tekee mieli katsella?

Tähän ehdotukseen suostuttiin heti. Emäntä sytytti kynttilän, ja
pojat alkoivat riisua päällysvaatteitaan, mutta emännän kehotuksesta
luopuivat aikeestaan, huoneet kun olivat kylminä.

Emäntä oppaana lähdettiin tarkastusmatkalle. Isäntä jäi vieraansa
luo. Kamarin läpi kuljettaessa kumarrettiin vanhukselle, joka istui
sohvalla ja uteliaana katseli nuoria tulokkaita. Jouduttiin porstuaan
ja pienen etukamarin kautta isoon kulmasaliin ja sen viereiseen
kulmakamariin.

-- Tässä ne nyt olisi, kertoi emäntä ja nosti molemmissa huoneissa
kynttilän korkealle, että ympäristö astuisi näkyviin.

Sisustus oli maalaistapaan. Osaksi huutokaupalla ostetut, osaksi
omatekoiset huonekalut venyivät pitkin seiniä, mutta lattioissa oli
kotikutoiset matot ja salissa keskellä permantoa keinutuoli, niin
että Eero ymmärsi tästä voitavan laittaa hyvinkin kodikkaan kodin,
vaikka vaikutus nyt hämärässä kynttilän valossa oli vähän kolkkoa.

-- Nuo ikkunat ovat joelle päin? hän kysyi.

-- Niin ovat.

-- Eikö tämä ole sangen siistiä? Eero kysyi tovereiltaan. -- Tämä
isompi työhuoneena, pienempi sänkykamarina?

Aarno ja Tuomo myönsivät.

-- No kuulkaa, emäntä, kuinka suuri on taksanne asunnosta, ruuasta
ja... sanalla sanoen: kaikesta yhteensä?

-- Kyllä pitäisi olla kolmekymmentäviisi markkaa kuukaudessa
hengeltä... siihen on sitten luettuna pesukin.

Tämä ei ollut nuorten mielestä paljon, päinvastoin. Hyvällä tuulella
palattiin tarkastukselta isännän kamariin. Isäntä tiedusteli heti
iloisesti, kuinka asia oli päättynyt.

-- Päätetty siten, että muutamme teille asumaan, vastasi Eero samaan
tapaan.

Emäntä sanoi:

-- Koskahan tulisitte?... Tuota...

-- Aivan paikalla... Niin pian kuin teille sopii.

-- Minä aattelen vain, että jos pitäisi huoneita hiukan lämmittää,
ennenkuin ne kelpaavat asuttaviksi... parina päivänä kuka tiesi...

-- Nyt on perjantai. Sanotaanko maanantaina?

-- No maanantaina kyllä sopii.

-- Päätetty siis, että maanantaina muutetaan.

Tämän jälkeen pojat tekivät lähtöä. Emäntä toivotti tervetuloa
takaisin. Isäntä seurasi heitä porstuan oven kynnykselle ja neuvoi
tietä asemalle. Kiirein askelin ystävät poistuivat Mattilan talosta.

-- Merkillinen iltapäivä tämä on ollut, päätti Aarno, ja samaa mieltä
olivat toisetkin.

-- Kuulkaa, pojat, sanoi Eero, -- puhuttiin äsken siitä, mitä meidän
pitäisi tekemän; minulla on jo ohjelma valmiina, mihinkä minä aion
ryhtyä.

-- No? innostuivat Aarno ja Tuomo.

-- Annanhan yhä edelleen opetusta viulunsoitossa, käyn vaikka
kaupungissa kolme, neljä kertaa viikossa... Sillä ansaitsen pari,
kolme markkaa tunnissa eli noin neljä, viisikymmentä markkaa
kuukaudessa -- ehkä enemmänkin... Sitten rupean kirjottamaan
sanomalehtiin... jos eivät maksa heti, maksavat ajan pitkään...
Sitten kirjotan kirjan päätyönä ja lueskelen... Tottakai nyt aina
sata markkaa kuussa voipi ansaita, ja enemmänhän emme tarvitse!

Aarno kuunteli ihailulla, mutta Tuomon kasvoihin ilmestyi selvä
tyytymättömyys.

-- Kuule, Eero, sanoi hän vähän surullisella äänenpainolla, -- olen
miettinyt tuota asiaa koko illan.

-- Mitä asiaa?

-- Tuota, että, jos joku meistä ansaitsee rahaa, niin hän niin
sanoakseni elättää toisia. Minusta se ei sittenkään ole oikein. Ei
oikein eikä kaunista.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että sinä, Eero, olet se, jolla toistaiseksi on suurin
mahdollisuus ansaita...

-- No mitä pahaa se olisi?

-- Mitä pahaa se olisi!... Ei tietysti mitään pahaa sinulle, mutta
Aarnolle ja minulle. Ainakin minulle. Se kävisi kunnialleni.

-- Totta on, myönsi nyt Aarnokin, -- kyllä kävisi kunniallemme syödä
sinun leipääsi.

-- Voi teitä, vai kunniallenne! nauroi Eero, mutta nauru ei tuntunut
aivan vapaalta. -- Ja minä, joka juuri olin kuvitellut, että tekin
kirjottelisitte. Harjottelisitte -- te kun ette ole sitä tehneet yhtä
paljon kuin minä -- ja kukaties saisitte kyhäyksen silloin tällöin
lehtiinkin... Minulla nähkääs on semmoinen ihanne -- tuo vanha
ihanteemme -- että meille kerran tulee iso lehti, joka leviää ympäri
koko Suomen... Sitä odotellen nyt työtä tekisimme...

-- Vai niinkö olet ajatellut? sanoi Aarno, nähtävästi hyvillään. --
Kyllä sen ihanteen eteen voisi työtä tehdä.

-- Ne ovat kuitenkin tuulentupia, väitti Tuomo, -- ja nyt on tosi
käsissä... Ei, kyllä sittenkin luulen, että saamme turvautua muuhun
aineellisen toimeentulomme suhteen. Sinä, Aarno, ota sinä vain
vastaan avustusta kodistasi niinkuin tähänkin saakka, ja minä saan
vähän perintöä äitini jälkeen. Se se on kumminkin selvintä.

Eero ei puhunut mitään. Hän myönsi sydämessään, että Tuomolla
oli tavallaan oikein, mutta hän tunsi itsensä surulliseksi,
alakuloiseksi, ikäänkuin syrjäytetyksi, eikä kuitenkaan voinut
siihen mitään. Junassa hän koetti iloisen keskustelun avulla päästä
raskasmielisyydestään, mutta se onnistui vain puoleksi.

Kun ystävät tänä uuden elämän ensi iltana erosivat, oli onnistuneen
yrityksen herättämän voiman ja ilon tunteen ohessa ilmaantunut
Eeron mieleen pieni aukko, joka tyhjyyttään kyseli: etkö huomaa,
ettei kaikki menesty? Ja Eero ei voinut olla pitämättä sitä "pahana
enteenä".

Mutta nukkuessa ikävä haihtui. Seuraavana maanantaina tapahtui
muutto. Eero vei mukaansa kirjotuspöytänsä, kirjansa ja viulunsa.
Rolandista hän ei liioin saattanut luopua -- eikä koira hänestä.
Koppi siirrettiin maalle, ja tädin neuvosta järjestettiin asia niin,
että hovineuvos maksoi Rolandin ruokarahan. Eero vastusteli pikkusen,
mutta eno selitti, että koira oikeastaan on hänen, ja siihen ei ollut
mitään vastattavaa.

Eero enosta ja tädistä oli mitä herttaisin. Luonnollisesti tapahtui
muodollinen hyvästijättö, vaikka olikin tiedossa, että pian
tavattaisiin. Olihan tämä kuitenkin ero vanhasta kodista.

-- Voi, Eero, sanoi täti itkien, -- olisithan sinä saanut kirjottaa
ja lukea ja tehdä mitä vain täällä kotonakin. Olisimme antaneet sinun
olla aivan rauhassa.

-- Sen kyllä uskon, vastasi Eero, -- minäkin nyt ymmärrän paremmin
kuin ennen, kuinka paljon te rakastatte minua, eikä se ole sydämen
kovuudesta kuin muutan. Mutta en osaisi työskennellä täällä kotona.
Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää
päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille
sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta,
että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se
olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.

-- On kaikki hyvä, sanoi eno vakavasti, -- hyödyksi se on sinulle,
Eero.



II.


Kului päiviä, kului viikkoja. Seuraukset ystävysten ottamasta
askelesta tulivat yhä selvemmin näkyviin. Eero kysyi itseltään:
tämäkö se nyt on niin kutsuttu "taistelu olemassa-olosta?" ja hän
lisäsi: elämä on kova.

Ei se hänelle ollut ulkonaisesti kova. Päinvastoin, hän menestyi
hankkeissaan. Hän teki työtä, ja työllään hän ansaitsi elatuksensa,
joskaan ei sataa markkaa kuussa ansainnut. Kaksi kertaa viikossa hän
kävi kaupungissa antamassa opetusta viulunsoitossa niinkuin ennenkin
oli tehnyt, ja pian hänen onnistui saada muutama kirjallinen kyhäys
julaistuksi eräässä kaupungin lehdessä. Kun tästä tuli kohtuullinen
palkkio ja tämä työ vielä tuntui mieluiselta, koska siinä sai kertoa
ajatuksiaan ja tunteitaan, havainnointaan ja kokemuksiaan muille
ihmisille, suurelle yleisölle, oli seurauksena se, että hänen
nimimerkkinsä "Z." ilmestyi milloin minkin pienen kertomuksen,
viivanalustan tai artikkelin alapäähän -- näkyivätpä lehdetkin
mielihyvällä julkaisevan hänen rohkeita kirjotuksiaan.

Eerolle muodostui elämä aivan hänen ohjelmansa mukaiseksi. Hän
kirjotti, soitti, luki. Päätyönään hänellä oli kirjan kirjottaminen
-- kirjan, jonka sisällyksen hän säilytti omana salaisuutenaan.

Ei hän omasta puolestaan surrut. Olihan hänellä sisällisiä vaikeuksia
työnsä ohessa, mutta niitä hän piti asiaan kuuluvina. Minkätähden hän
sitten joutui tuohon synkkään johtopäätökseen elämän kovuudesta? Se
oli ystäväänsä takia, niitten elämää katsellessa. Hän näki, etteivät
ne olleet täysin onnelliset, ja samalla tuntui, ikäänkuin ne hänestä
etääntyisivät. Aarnokin, joka oli ollut melkein kuin Eeron toinen
minä, kiintyi yhä enemmän Tuomoon ja rupesi hänen mielipiteitään
ymmärtämään ja ihailemaan.

Aineellisesta toimeentulostaan he pitivät huolta sillä lailla kuin
Tuomo neuvoen oli ennustanut. Aarnolle jatkui yhä edelleen se niukka
avustus, minkä hän oppiaikanaan oli kotoaan -- maalaisvanhemmiltaan
-- saanut. Tuomolle oli äitinsä kuoleman kautta -- isä oli jo ennen
muuttanut manalan majoille -- joutunut pienehkö perintö, josta
hänelle kerran kuukaudessa vuoti vähäinen summa holhoojansa käden
kautta. Mutta juuri tämä seikka oli ensimäisenä Eeron huolestumisen
aiheena. Aarnolta ja Tuomolta poistui työn välttämättömyys, kun
heidän ei tarvinnut huolehtia toimeentulostaan. "Olisi sittenkin
parempi", ajatteli Eero, "jos he söisivät minun leipääni; ehkä juuri
silloin heidän kunniansa vaatisi, että he tekisivät kaiken voitavansa
valmistuakseen tulevaan tehtäväämme. Niinkuin nyt on, he saattavat
unohtaa päämäärämme, kun nykyhetki heille kuiskaa: ei ole hätää".
Ei hän tahtonut moittia heitä ahkeruuden puutteesta: hän näki, että
he ponnistivat kirjotuspöytiensä ääressä, ja oli siitä välistä se
iloinen tulos, että heiltäkin ilmestyi kyhäys johonkuhun lehteen.
Mutta hän kumminkin huomasi, ettei heidän ilonsa työn ääressä ja
työstä ollut niin suuri kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla.
Huomasipa päinvastoin, että heidän katsantonsa aina erityisesti
kirkastui, kun tapahtui jokin, joka poikkesi päivän järjestyksestä
ja vapautti heidät työstä -- kun esim. Harry kaupungista tai Janne
kävi vierailemassa tai kun emäntä odottamatta pyysi kahville isännän
kanssa. Viaton ja luonnollinen tuo ilo oli -- tunsihan sitä Eerokin,
mutta Eero tunsi vielä suurempaa nautintoa työstään.

Tuommoisina hetkinä hän kuitenkin usein ajatteli, että hänen hämärä
huolestumisensa oli aiheeton ja typerä. Mutta yhtäkkiä se sai vauhtia
siipiinsä erään vähäpätöisen tapahtuman kautta.

He työskentelivät kaikki kolme salissa. Siinä oli kolme ikkunaa ja
joka ikkunan edessä pöytä. Tavallisesti he istuivat kaikki hiljaisina
töittensä ääressä koko aamupäivän, Eeron esimerkki kun pakotti
toisiakin. Mutta tänään Aarno keskellä työaikaa pillahti kysymään:

-- Mitä sinä luulet, Eero, eikö ihmisen elämän tarkotus ole, että hän
olisi onnellinen?

Eero katsoi ylös. Sekä Aarno että Tuomo olivat kääntyneet tuoleillaan
kuullakseen hänen vastauksensa.

-- Tietysti, hän ensin sanoi, mutta kun ystäväinsä ilmeestä hoksasi,
etteivät he ymmärtäneet hänen ajatustaan, hän välittömästi lisäsi: --
niin, en minä usko siihen onneen, jota ihmiset tavallisesti kutsuvat
onneksi. Sehän onkin saavuttamaton! Vaan uskon siihen onneen,
siihen mielen rauhaan ja iloon, joka seuraa totuuden uskollisesta
palvelemisesta. Jos sinä asetat oman onnesi elämäsi päämääräksi,
et sitä koskaan saavuta, vaan jokainen suru ja murhe ajaa sinua
lähemmäksi totuutta. Mutta jos asetat totuuden elämäsi päämääräksi,
et tietysti sitäkään koskaan saavuta, mutta jokainen askel elämän
tiellä enentää onneasi ja iloasi. Siinä se on koko salaisuus.

Aarnon huulilla oli uusi kysymys, mutta hän ei sitä ilmi lausunut.
Kaikki ryhtyivät taas vaieten työhönsä, mutta vaikka Eero oli
mielestään ratkaissut asian selvästi, luuli hän huomaavansa, etteivät
toiset olleet tyytyväisiä. Sitäpaitsi hän ihmetteli itse kysymystä.

Vähän ajan perästä kuului uudestaan Aarnon ääni:

-- Eero!

Eero nosti päätään. Häneen katsoen ja omituisesti hymyillen Aarno
virkkoi:

-- Minulla olisi vähän kummallinen pyyntö sinulle.

-- No mikä? kysyi Eero, laskien kynän kädestään.

-- Älä nyt loukkaannu, Eero!

-- Mitä joutavia! Koska sinuun olen loukkaantunut?

-- Kuule, Eero, etkö sinä voisi muuttaa tuohon kamariin, saisit siinä
asua aivan yksinäsi ja häiritsemättä työskennellä...?

-- Eihän kukaan minua täälläkään häiritse, sanoi toinen ihmeissään.

-- Olkoon, mutta etkö yhtäkaikki voisi muuttaa? Eero tunsi sittenkin
loukkaantuvansa.

-- Sano, miksikä? Minä en ymmärrä, hän kysyi. Aarno rupesi nauramaan.

-- No, ei mitään, hän sanoi, -- mutta katso, sinun ahkeruutesi vaivaa
meitä, Tuomoa ja minua. Emme mekään laiskoja tahdo olla, mutta sinä
kestät ja kärsit ja jaksat aivan äärettömiin. Ethän sinä koskaan
väsy, et koskaan tahdo puhella, et levätä, et hengähtää. Se tulee
siitä, että sinä olet nero... Niin, sinä olet nero, ja sentähden työ
on sinusta helppoa, mieluista. Sinä saat jotakin aikaan, sinulla on
mistä kirjottaa... Mutta ajattele meitä. Meillä ei ole yhtä suuri
kyky. Me tahtoisimme välistä huoahtaa, jutella kaskuja, nauraa. Sitä
voimme tehdä, jos olemme kahden kesken, mutta sinä olet liiaksi
totinen...

Aarnon silmät kiilsivät kosteina, eikä Eerokaan enää ollut
loukkaantunut, päinvastoin --.

Hän nousi pöytänsä äärestä ja käveli Aarnon luo.

-- Niinkö on asiat? hän sanoi hellästi, -- tietysti sitten muutetaan.
Mikäs siinä!

Samassa Aarno kavahti hänen kaulaansa, itki ja puristi rintaansa
vasten.

-- Voi rakkaani, kuiskasi Eero, -- ettet ennen puhunut! Kuinka olet
mahtanut kärsiä... ja ehkä sinäkin, Tuomo?

Hän käänsi päätään Tuomoon päin. Tämä istui totisena ja mykkänä,
mutta liikutettuna.

-- Tyynny nyt, Aarno, pianhan tuo asia järjestetään. He ryhtyivät
heti toimeen. Kantoivat Aarnon ja Tuomon vuoteet saliin, siirsivät
Eeron pöydän, kirjahyllyt ja viulun kamariin. Olo tuntui kevyelle,
suloiselle, he nauroivat ja laskivat leikkiä.

-- Kuule sinä, Aarno, nuhteli Eero, -- kylläpä olet
mielikuvituksessasi tehnyt minusta oikein työjuhdan, oikein koneen...!

-- Älä sano, nauroi Aarno, -- neronhan sinusta olen tehnyt...

-- Jaa, jaa, Aarno, mitä sitten vastaat viimeisenä tuomiopäivänä
taivaan taatolle, kun hän sinulta kysyy: "miksi kutsuit Eeropoikaa
neroksi?" Mitä vastaat, sano?

-- Jos se taivaan taatto niin tyhmä on, en vastaa hänelle mitään,
vakuutti Aarno nauraen.

Tämä suloinen sopusoinnun tunne vallitsi monta päivää heidän
välillään. Heidän yhdyselämänsä ei ollut koskaan ollut niin
viehättävä.

Mutta samaan aikaan kasvoi Eeron sisällinen levottomuus. Sulontunteen
alta se nosti ilkkuvaa päätään ja irvisteli. Ja Eeron silmät
aukenivat ikäänkuin uudelle totuudelle.

"Ihmiset eivät taidakkaan olla samankykyisiä -- eivät edes ne,
jotka täysin ymmärtävät toinen toisensa, jotka ystävyyden siteillä
ovat toisiinsa kiinnitetyt... Mutta mitä silloin? Silloin he eivät
saatakkaan tehdä samaa elämässä, vaan silloin heidän elämäntehtävänsä
ovat erilaisia.

"Olisikohan siis Aarnon ja Tuomon tehtävä toinen kuin minun?"

Mutta kun Eero asetti kysymyksen sillä lailla, vastasi hänen
sydämensä heti: "ei! Aarnon ja Tuomon tehtävä on palvella totuutta
niinkuin minunkin -- niinkuin oikeastaan kaikkien ihmisten".

Siitä huolimatta hänen järkensä sanoi: "selitä, millä lailla heidän
tulee palvella". Ja kun hän vastasi: "puhtaalla, siveellisellä
elämällä totuuden kunniaksi", niin järki yhä intti: "mutta mitä
tehden?" Ja sitä kysymystä kesti pohtia.

Mutta yhtäkkiä tuli jonkinlainen ratkaisu.

-- Jospa meillä olisi tuo pieni mökkimme! huudahti Aarno eräänä
iltana. -- Olisi niin hauska tehdä työtä pellolla ja niityllä,
metsässä ja puutarhassa...

"Kas siinäpä se on", ajatteli Eero. "Olinhan tuon ihan unohtaa.
Ruumiillinen työ, välittömästi hyödyllinen työ, pellon ja puutarhan
viljelys, puiden hakkuu metsässä, kalassa käynti kesällä -- siinäpä
se on. Siihen kaikki kykenevät, siihen kaikki ihmiset voivat ottaa
osaa."

Ja kun hän tuota tuumaansa pari päivää oli hautonut, rupesi hän siitä
puhumaan ystävilleen.

-- Kyllä sinä sanoit oikein, Aarno, että se mökki meillä pitäisi
oleman -- tai oikeammin se maatilkku. Olen sitä asiaa ajatellut juuri
teidänkin työnne yhteydessä, ja olen huomannut, kuinka välttämätöntä
meille on, että saamme sen maatilkun. Meidän tulee ihan elää sen
toivossa...

Oli iltapäivä, he joivat juuri kahvia salissa, ja Aarno ja Tuomo
innostuivat heti kuuntelemaan.

-- Kerran, muistatte, meillä oli puhe siitä, ettette te kykene
kirjottamaan samalla varmuudella kuin minä. Otaksutaan nyt, että niin
on. Otaksutaan vaikka, ettette yhtään kykeneisi kirjottamaan. Silloin
täytyy kysyä: millä lailla teidän tulee palvella totuutta? Ja siihen
olen miettinyt tämän vastauksen: ruumiillisella työllä. Ruumiillinen
työ on rehellinen, se antaa leipää. Se työ on epäilemättä
hyödyllinen, välttämätön, se on totuudesta. Tehdä ruumiillista työtä
on jo itsessään totuuden palvelemista... Eikö tämä ole oikein? Ettekö
huomaa, kuinka välttämätöntä on, että saamme maatilan, jos kuinka
pienen?... Minäkin, vaikka kirjotustyö on minulle luonnollinen,
huomaan, kuinka hauskaa, mieltä ylentävää, reipasta ja puhdasta olisi
joskus vaihtaa istuminen ulkoilmassa puuhaamiseen!... Eikö niin,
pojat?

-- Totta kai, myönsi Aarno. Ja Tuomo lisäsi:

-- Niin, jospa meillä vain olisi rahaa ostaa.

Ja sitten he kaikki yksimielisesti ihmettelivät, kuinka oudosti asiat
tämän maan päällä olivat järjestetyt. Iso se oli ja hedelmällinen,
mutta kumminkaan eivät ihmiset tahtoneet siihen mahtua. Muutamat
harvat anastivat Jumalan luoman maan itselleen, suojelivat sitä
"lain", s.o. sotavoiman avulla -- ja elivät toisten työstä...
Kummallista...

-- Mutta hankitaan me rahaa, sanoi Eero. -- Jahka minä saan kirjani
kirjotetuksi...

-- Niin, niin, odotetaan kesäksi, sanoivat toiset. -- Siksi ehtii
Harrykin ylioppilaaksi, ja silloin hän kyllä liittyy meihin...

Siitä asiasta ei sitten puhuttu mitään tähdellisempää pitkiin
aikoihin.

Mutta kerran oli pojilla vieraita, oli Harry ja pari muuta
vanhaa tuttavaa kaupungista, nuori, hienosti puettu afärimies ja
nuori oppinut, rillit nenässä. Harry kuului näiden kanssa paljon
seurustelevan, etenkin oppineen kanssa.

Keskusteltiin jos jostakin, kun Harry äkkiä sattui kysymään
leikillisesti:

-- Vieläkö te, pojat, säilytätte mielessä tuota vanhaa ihannettamme:
pieni mökki järven rannalla?

-- Vielä, vastasi Aarno oitis, -- miksi sitä kyselet? Hän oli vähän
kummissaan niinkuin toisetkin, sillä Harryn äänessä oli outo kaiku.

-- Muuten vain, sanoi Harry, -- minä ajattelin, että olette ehkä
siihen tuumaan väsyneet.

-- Kuinka niin? kysyi Tuomo. -- Olemme täällä päinvastoin tuumineet,
että kun sinä ylioppilaaksi tulet, niin liityt sinäkin meihin.

-- Minäkö?... Tjaa... vai niin?

Harry otti huolettoman asennon ja naksutti sormillaan polveen.

-- Niin juuri, innostui Aarno puhumaan, -- olemme tässä Eeron kanssa
tuumineet, että ruumiillinen työ se on ihmiselle luonnollisin. Kaikki
tarvitsemme leipää -- leipä saadaan maasta. Vaikka kuinka lukisit
tai kirjottaisit, kuolisit nälkään, ellei olisi niitä, jotka maata
kuokkisivat, leipää tekisivät...

-- Tuo on selvä juttu, keskeytti Harry hermostuneesti. -- Mutta se ei
todista mitään.

Eero tunsi itsensä vaivatuksi. Hän ei olisi suonut tästä asiasta
keskusteltavan vieraiden, asiaankuulumattomien läsnä-ollen, ja hän
päätti mikäli mahdollista pysyä mykkänä.

Nyt puuttuikin oppinut puheeseen, ennenkuin Aarno ehti pitemmältä
selittää.

-- Ellen käsitä väärin, hän sanoi, -- on siis teidän mielestänne
ihmisen ensimäinen ja korkein velvollisuus maanviljelys. Hyvä.
Ruvetaanpa kaikki viljelemään maata. Kesällä kaikki käy mainiosti,
syksyllä ruis leikataan, puidaan, laitetaan leiväksi. Mutta talvi
tulee, ja talven kanssa kylmä. Olemme ilman vaatteita, ilman
saappaita, kukaties ilman lämpimiä asuntoja -- sillä kuka niitä olisi
valmistellut, kun kaikki olemme pellolla hääräilleet?... Eikö niin?

Hän hymyili kohteliaasti -- niinkuin lapsille -- ja hienopukuinen
afärimies hymyili... ja Harrykin.

-- No no, sanoi Tuomo nuhtelevasti, -- älkäämme menkö
äärimäisyyksiin. Emme ole puhuneet yksinomaan maanviljelyksestä, vaan
ruumiillisesta työstä yleensä. Eivät kaikki ihmiset ole pellolla.
Ruumiillinen työ on monta lajia. Tietysti toiset rakentavat taloja,
valmistavat vaatteita...

-- Hyvä, ryhtyi taas oppinut puhumaan, -- tehdään siis ruumiillista
työtä yleensä...

Hän korjasi rilliensä asennon -- olivat vähällä pudota nenästä -- ja
jatkoi:

-- Tehdään siis ruumiillista työtä. A kuokkii peltoa, B korjaa
saappaita, C neuloo vaatteita, D rakentaa taloja j.n.e., mutta kesken
kaikkea A tulee kipeäksi, hän kylmettyy pellolla. Mitä tehdä? Tärkeä
henkilö makaa sairasvuoteella. Rohtoja! Mistä? Rohtoja ei ole.
Lääkäreitä ei ole. Sivistystä ei ole. Ei ole kirjoja, ei yliopistoa,
ei kulttuuria. Sairas kuolee... Hä? Mitä sanotte?

Ja taas hymyilivät oppinut, afärimies ja Harry.

Eero ei jaksanut kauvemmin olla huoneessa. Harryn käytös koski hänen
sydämeensä kuin puukon iskut. Hän nousi ja lähestyi ovea.

-- Minne Eero menee? kysyi Aarno hätäisesti. Hän oli juuri toivonut
saavansa kuulla tämän vastaväitteitä.

-- Pyydän anteeksi, kuului vastaus, -- älkää antako itseänne häiritä.
Voin vähän pahoin ja lähden hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan... Ei se
ole mitään vaarallista...

-- Jaksatko mennä yksin? kysyi Aarno osanottavasti. -- Tulenko
mukaasi?

-- Kiitos, ei sinun tarvitse vaivata itseäsi. Nuori oppinut heitti
pikaisen silmäyksen Eeron kalpeihin kasvoihin.

-- Hyvä, hän sanoi, -- raitis ilma poistaa tuon pahoinvoinnin.

Mutta Harry katsoi Eeroon tutkivasti ja pitkään. Häh ymmärsi ja
punastui, vaan ei puhunut mitään.

Tuomo ei tehnyt huomioita, sillä hän ajatteli vastausta oppineen
puheelle.

Huoneessa olijat keskustelivat pitkän aikaa samasta aineesta,
tulematta varsinaiseen loppupäätökseen. Näytti kuitenkin siltä, kuin
voitto olisi jäänyt oppineen puolelle. Hän oli niin loogillinen
ja terävä, ja muun muassa ystävällisesti varotti Tuomoa ja Aarnoa
kadottamasta itsenäisyyttään.

-- En suinkaan tahdo väittää, että olisitte kokonaan Eeron
vaikutuksen alaisina, mutta olkaa kumminkin varuillanne. Ihminen
joutuu niin helposti toisen johdon alle, ellei hän järkähtämättä pidä
logiikasta kiinni.

Eero ei tätä kuullut, eikä tietysti kukaan hänelle siitä kertonut,
mutta tämän kerran perästä puhuttiin vielä harvemmin ja vielä enemmän
ohimennen mökkituumasta.

Jopa Aarno kerran kevättalvella arveli:

-- Ei siitä taida tulla mitään, siitä meidän mökistämme.

-- Kuinka niin? Eero kysyi.

-- No muuten vain, kuului vastaus.

Eero ei huomannut Aarnon sanoissa piilevän muuta kuin ohimenevää
epäilystä, ja sentähden hän virkkoi luottavaisesti:

-- Miksei siitä tulisi, jos me vain tahdomme. Kun uskomme elämään,
kyllä elämä lähestyy.

Hän ei silloin arvannut, etteivät toiset enää niin suuresti
toivoneetkaan sitä elämää.

Mutta hänen silmänsä vielä aukenivat.



III.


Kevät oli tulossa, aurinko paistoi, hanki suli, vesi juoksi virtana
mäkeä alas ja laski tietä pitkin vielä jäässä olevaan jokeen. Ilma
oli uuden elämän tuoksua täynnä, linnut visertelivät puiden latvoissa
ja hyppelivät oksalta oksalle, lehmät ammuivat navetassa kesää
toivoen ja Roland juoksenteli halukkaasti ulkona, pihalla ja kylässä.

Eerolta oli valmistumaisillaan kirja, surujensa ja rakkautensa
ensimäinen lapsi, kyynelten ja riemun synnyttämä, se kirja, jota hän
talven pitkään oli tekeillyt.

Kun hän viimeistä lukua kirjottaessaan katseli manuskriptipakkaa
edessään pöydällä, ei hän voinut olla ihmettelemättä. Hän ihmetteli
paperiarkkien paljoutta, hän ihmetteli, että kaikki vaikeudet olivat
onnellisesti voitetut, ja hän kysyi itseltään: minäkö tuon olen
aikaansaanut? Kiitolliseksi hän itsensä tunsi, aivan kuin joku toinen
olisi työn tehnyt.

Sillä vaikeata se useinkin oli ollut, varsinkin alussa. Kun piti
panna ajatus paperille, sai uudestaan ja uudestaan kirjottaa samasta
asiasta, sommitella sanoja, muutella lauseitten järjestystä, jopa
kirjottaa kaikki uudelleen, ennenkuin omatunto oli tyydytetty. Ja
sitten tulivat vielä epäilykset. Välistä tapahtui, kun väsymys
oli suuri, että hän kysyi itseltään, eli oikeammin, että joku
hänen sisässään aivan kuin ilkkuen kysyi: "tämäkö se nyt on sinun
ihmeellinen työsi, tämä kirjotus, jolla varmaan tulet monia
loukkaamaan? tämäkö se nyt on epä-itsekästä totuuden palvelusta?
tämäkö vapautta ja ihaninta onnea?" Ja sama ääni lisäsi: "etkö
huomaa, ettei tämä ole sitä kaikista korkeinta, ettei se ole sitä
ikuista, jota _sinä_ tavottelet?" Mutta kun hän sitten uhalla kysäsi:
heitänkö? luovunko tästä? niin tuli vastaus -- mistä lie tullutkaan
-- voimakkaana, vakavana, vastustamattomana: tämä sinun pitää
tekemän... Hän ymmärsi, että tämä oli se ainoa, oikea ratkaisu, hän
ymmärsi, että muu oli personallista heikkoutta, ja hän sai intoa
jatkamaan työtään. Mutta kummallista! nuo epäilykset uudistuivat, ja
vasta aikaa myöten niiden ääni heikkeni. Mutta tuotti se hänen työnsä
hänelle riemuakin. Se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi,
ja samassa määrin kasvoi hänen itseluottamuksensa, varmuutensa
ja kykynsä. Samalla hän myös rupesi toivomaan, että kirjastansa
tulisi hyvä. "Minun pitää saada sille kustantaja", hän ajatteli,
"ja sillä pitää olla vaikutuksensa ihmisten ajatuselämään". Ja
vaikka hän tunnusti itselleen, että tämä asia ei ollut täysin hänen
määrättävissään, että se riippui jonkinlaisesta kohtalosta, uskoi
hän kumminkin, että jos kirja tulee hyvä, tulee se menestymäänkin.
"Koetan parastani. Omatuntoni pakottaa minua tähän työhön, sen täytyy
menestyä... Mitä varten muuten olisin olemassa?" Eero, jota aina oli
kutsuttu haaveilijaksi, osotti täten, että hänessä oli miehenkin
tarmoa, miehen itsetietoisuutta ja itsenäisyyttä.

Poika on ankarasti kunnianhimoinen, sanoi kerran hovineuvos hymyillen
vaimolleen, kun Eero oli poistunut heidän luotaan, tehtyään heille
vähän selkoa hommistaan. -- No ei se muuten pahaa tee. Auttaa
kunnianhimo eteenpäin maailmassa.

Teoksensa sisällyksestä Eero ei ollut kelleen puhunut. "Se on
salaisuuteni, qui vivra, verra", hän oli vastannut uteliaille
urkkijoille. Itse asiassa se oli jatkoa siihen alustukseen, jonka hän
kotonaan oli sepittänyt, ja sen piti esittää hänen uskonsa elämästä.
Heti muuttaessa hänellä oli pääpiirteet mielessään valmiina, tuo oma
askelensa oli äkkiä tehnyt monet asiat selviksi.

Hänen uskonsa oli se, että ihminen on vapaa olento, järkensä kautta
vapaa, vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään ainoastaan sitä,
minkä hän järjessään tietää ja omassatunnossaan tuntee oikeaksi, joka
samalla on ihmisen tosi onni.

Mutta kun Eero katsoi ihmisiä ympärillään, niin hän huomasi, että
useimmat heistä eivät olleetkaan vapaat. He ajattelivat, puhuivat
ja tekivät -- mitä muutkin ajattelivat, puhuivat ja tekivät. Koko
elämänkulku yksityiskohtia myöten tapahtui valmiiksi laaditun
ohjelman mukaan. Kaikki oli jo ajateltu, sanottu ja tehty. Uutta ei
ollut. Ei tarvinnut kuin pysytellä vanhassa urassa, niin kaikki kävi
hyvin.

Eero kuitenkin luuli ymmärtävänsä, että jokainen ihminen ainakin
kerran eläessään oli maistanut vapaan hetken makeutta. Ja hän kysyi
itseltään, eikö ihminen silloin hämmästynyt saamattomuuttaan ja
elämänsä koneellista kulkua. Mitä hänellä lapsena oli raikasta
luontoa ja itsenäisyyttä, se puserrettiin hänestä kasvatuksen
kautta sekä koulussa että kodissa. Minkä verran hän nuorena tunsi
intoa, voimaa ja toiminnanhalua, sen kuolettivat jokapäiväisyyden
ennakkoluulot ja tasaantunut kokemus. Jokainen askel, minkä hän
elämässään otti, oli ympäröivien olojen aiheuttama; oman henkensä
välittömästä käskystä hän ei toiminut milloinkaan. Olosuhteet
pakottivat häntä vaikenemaan, olosuhteet pakottivat häntä puhumaan --
ja molemmissa tapauksissa hän toimi vastoin sisällistä vakaumustaan.
Vastoinko? Saattoipa asettaa tähän kohtaan ison kysymysmerkin.
Ihmisen ulkonainen minä oli siihen määrin erittynyt hänen tosi
minästään, ja hän oli vähitellen niin tottunut ulkonaiseen
personallisuuteensa, että piti tätä todellisena itsenään.

Ja miettiessään kaiken tämän syytä Eeron täytyi kysyä itseltään:
onko siis kohtalo niin voimakas? onko kohtaloa olemassa? mikä se on?
ovatko ihmiset erilaisia? ja miksi? sillä onhan niitä, jotka tuntevat
ja tietävät olevansa vapaat, ja kyllä kai ihmisen tahtokin on mahti
maailmassa!

"Kaikki tulee siitä, että olemme epävapaat ja ennakkoluuloiset.
Me uskomme, ja meitä vahvistetaan uskossamme, että ruumiillinen
elämä on tärkeä, että väärä kunnia on tärkeä, että meidän pikku
personallisuutemme on tärkeä, että se täytyy olla olemassa,
että sitä täytyy pelastaa ja hoitaa -- kun sitä vastoin totuus
on päinvastainen. Tosi elämämme on totuudessa, tosi kunniamme
on totuuden, tosi pelastuksemme on totuus. Jos ihmiset tämän
käsittäisivät, poistuisi paha maailmasta. Yhteiskunnalliset epäkohdat
tasottuisivat itsestään, ei harjotettaisi vääryyttä, ei palveltaisi
itsekkyyttä. Mitä siitä, jos kuolemme, kunhan totuus elää! Mies
se, joka ei nykyisissäkään oloissa valhetta hyväkseen käytä, vaan
mieluummin kärsii totuuden puolesta".

Tämä oli kirjan ponsi, viimeisen osan pääjuoni. Edellisessä osassa
hän arvosteli yhteiskuntaa ja sen eri laitoksia, kirkkoa, koulua
j.n.e. Hänen arvostelunsa olivat ankarat ja hänen aatteensa
häikäisevän korkeat -- niinkuin nuorukaisen ovat --, mutta
nuorukaisen intoa ja uskoa uhkui hänen kirjansa ja lennolla se oli
kirjotettu. Sen tunsi Eero itse...

Eräänä aamuna Aarno havahti unestaan ja totuttuun tapaansa hapuili
kädellään kelloa vuoteensa viereiseltä tuolilta. "Vastahan tuo on
viittä käymässä", hän itsekseen ihmetteli ja laski kellon takaisin
paikoilleen, "sitten vielä tunnin verran saapi vetää unta". Mutta
samassa huomattuaan, että Eero olikin ylhäällä toisessa huoneessa,
hän yhä ihmeissään jäi katseellaan seuraamaan Eeron liikkeitä; ja kun
tämä kävi työpöytänsä ääreen ja nähtävästi suurella innolla ryhtyi
työhönsä, unohtui uni Aarnonkin mielestä ja kaikenmoisia ajatuksia
tulvaili aivoihin. Ei hän voinut olla ihailematta Eeron ahkeruutta
ja työintoa eikä liioin siitä iloitsematta, sillä olihan hän Eeron
vilpitön ystävä ja soi sille kaikkea menestystä, mutta tuli hän
samalla alakuloiseksikin, kun muisti omaa saamattomuuttaan ja muisti,
että halunsakin oli laimennut, kun ei viikkojen vieriessä mitään
erikoisempaa ollut syntynyt.

"Ei minulta sentään kykyä puutu", hän itsekseen mietiskeli, "kyllä
kynäillä osaisin, kun vain olisi innostava aine, mistä kirjottaa.
Eerolla on aatteensa, joiden edestä tahtoo työskennellä, mutta mitä
minulla on? Päivä päivältä ihanne, johon ennen uskoin, hälvenee
mielestäni ja vanha maailman katsomukseni lyödään pirstaleiksi...
Olin ajatellut meidän yhteiselämäämme aivan toisenlaiseksi --
ja Eerolla oli aina niin vahva luottamus, että käy niinkuin
olemme kuvitelleet... Mökissä asuisimme järven rannalla, ja
venonen olisi kaislistoon kytketty. Semmoinen valkoinen se
olisi, hohtavanvalkoinen, ja sillä kävisin milloin kalassa,
milloin purjehtimassa. Kalaretkiltäni kun palaisin, iso saalis
veneenpohjalla, olisivat pojat rannalla vastassa vähän levottomina
pitkästä viipymisestäni. Mutta kun sitten näkisivät uutteran työni
tulokset, remahtaisi riemu korkealle ja yhdessä miehin kannettaisiin
kalat lähitaloon, jossa tavasta syömässä käytäisiin. Sepä vasta
elämää olisi! Maata muokkaisimme, peltoa penkoisimme ja Eero aina
puutarhassaan puuhaisi. Kyllä vainioilta viljaa lähtisi ja pelloilta
perunoita ja kaikenmoisia kasviksia puutarhasta -- ei pojilla hätää
olisi! Koulua pidettäisiin -- ja saisihan Eero kirjottaa rapsutella
niin paljon kuin ikinä haluttaa... Semmoista se elämä piti oleman,
vaan eipä semmoiseksi muodostunut... Täällä me ollaan kuin linnut
häkissä, ainakin Tuomo ja minä; Eero se vain häärää papereinsa ja
kirjainsa kanssa ja on itseensä sulkeutunut niin, ettei edes ilmota,
mikä on tekeillä hänellä. Eikä meillä ole mökkiä, eikä puuhaa
ulko-ilmassa eikä --..." Tämän kaiken hän oli ajatellut aivan
huomaamattansa. Nyt yhtäkkiä ajatusten tulva seisahtui, ja ikäänkuin
tempaisten itsensä irti houkutuksen vallasta hän huudahti itsekseen:

"Vaan mitä joutavia minä tässä taas, toivonko siis muka, että
noin olisi käynyt! Tuommoisissa oloissako olisin viihtynyt? Onhan
toki parempi, ettei olla otettu sitä ratkaisevaa askelta, niin on
vielä aika valita ja kerrassaan peräytyä, jos siksi tulee. Miksikä
tänne oikeastaan muutinkaan Eeron kanssa, olisin yliopistolukujani
jatkanut, niin olisi päämäärä ollut edessä varmana ja tulevaisuus
tiettynä ja turvattuna sen sijaan, että nyt on alituista ahdistusta
ja epäilystä. Harrykin on aina niin onnellinen ja tyytyväinen, kun
hän täällä käy ja kertoo tenteistään, vaikkei muka palvelekkaan
totuutta."

Näistä mietteistään Aarno heräsi siihen, että Tuomo hyppäsi
vuoteeltaan permannolle ja lähti paitasillaan ovensuuhun katsomaan,
vieläkö Eero nukkui, kun oli niin hiljaista. "Tuossahan mies jo
mahtailee!" hän äännähti iloisesti hämmästyen, kun havaitsi Eeron
täydessä touhussa kirjotuspöydän ääressä.

-- Johan aurinko kohta keskitaivaalta kokottaa, te laiskurit, kuului
Eeron iloinen vastaus, ja samassa hän pyörähti istuimeltaan ja
harppasi kynnyksen yli toverein huoneeseen, jossa heti kävi Tuomoon
käsiksi ja kirkasi: -- minä olen niin iloinen nyt, Tuomo, että
painippa vähän kanssani!

-- Kyllä minä tästä! ehätti Tuomo ja sieppasi Eeroa lanteista kiinni,
-- varo sinä vain jalkojani, mies, niin kyllä sinut vielä allenikin
pistän!

-- Ei se niin vain puhaltamalla, intti Eero ja ponnisti vastaan,
vaikka pienempi olikin.

Iloisesti huutaen ja nauraen jatkoivat pojat leikkiään, ja
Aarnoltakin pääsi nauru, kun hän outoa näkyä seurasi silmillään,
sillä ei Eero usein päästänyt riemuansa ilmoille noin reippaasti.
Siinä he ähkivät ja puhkivat, väänsivät ja työnsivät, hellittivät ja
iskivät taas yhteen. Kun kotvasen aikaa olivat temmelleet kummankaan
voittamatta, huudahti Eero:

-- Jo riittää, Tuomo, jo riittää! On sinulla vahvat varret, minulta
on ihan henki menossa...

Paini taukosi ja Tuomo virkkaa läähätti:

-- Eipä olisi uskonut Eero pojassa olevan niin paljon voimia!

Hikeä otsaltaan pyyhkien Eero sitten sanoi:

-- Pukekaa joutuun nyt, pojat, odottaa teitä vielä jotakin hauskaa.

-- Mitä se on? kysyi Aarno puoleksi epäilevästi.

-- Saatpa nähdä... No voinhan sen sanoakin. Ja Eero lisäsi riemusta
värähtelevällä ja vähän salaperäisellä äänellä:

-- Kirjani on nyt valmistunut.

-- Ahaa! oo! ihmettelivät ystävät ja Aarno tokaisi: -- siksipä
oletkin niin haltioissasi!

-- Niin, joutukaa nyt, niin saatte lukea jonkun kappaleen kahden
kesken ja sitten minun kuullen arvostella, sanoi Eero ja viimeisen
kerran otsaansa pyyhkäisten palasi takaisin työnsä ääreen.

Uutinen oli jännittävä ja intoa se loi Aarnon ja Tuomon liikkeisiin.
Pian he olivat pukeutuneet, ja samassa Eero toi heille paperitukon,
mutta palasi itse takaisin kamariinsa, sulkien oven jälkeensä.

"Nuorukaisen mietelmiä" lukivat Aarno ja Tuomo kansilehdellä ja
selailessaan huomasivat kirjassa olevan kolme osaa nimeltään
"Epäilyksiä", "Kahlehdittu järki" ja "Vapaa järki". He päättivät
alottaa alusta, ja Tuomo ryhtyi lukemaan ääneen samoja "Epäilyksiä",
joissa Eero kertoili omista kokemuksistaan yliopistossa.

Hän punastui lukiessaan, Aarno samaten, ja selvästi näkyi, että pojat
olivat ristiriitaisten tunteitten vallassa. Kun "Epäilykset" oli läpi
luettu, Tuomo teki pysähdyksen, ja molemmat istuivat ääneti.

-- Kuule, emmeköhän nyt puhu suoraan Eerolle, millä kannalla asiat
ovat? kysyi Tuomo vihdoin.

-- Minustakin olisi aika niin tehdä, arveli Aarno. -- Voithan sinä
puhua.

-- En minä. Sinä olet vanhempi ystävä. Tee sinä.

-- No olkoon menneeksi.

He kutsuivat Eeron sisään, ja hän tuli, uteliaana, mutta samalla
vähän epävarmana.

-- Kuulehan, Eero, sanoi Aarno, -- olemme lukeneet kirjasi ensimäisen
osan, ja tekisi mieli kertoa sinulle, mitä lukiessamme mieleemme
johtui.

Eero kuunteli tarkkaavasta.

-- Ankarasti tuomitset oppineita, jatkoi Aarno, -- ja opiskelevaa
nuorisoa -- no, en sano siitä mitään, onhan sinulla oikeus lausua
ajatuksesi --, mutta mitä sinä sijaan asetat? Kun nyt riistät arvon
yliopistoluvuilta ja ihmisten tavallisilta pyrkimyksiltä, kuinka
sitten tahdot, että ihmiset järjestäisivät elämänsä? Eihän toki
kaikki voi maanviljelijöiksi ruveta! En luule ihmisten niin muodoin
tulevan onnellisiksikaan? Mutta kuinka sitten pitäisi asettaa?

Aarno vaikeni, ei löytänyt sanoja jatkaakseen, vaikka vielä oli
paljon muuta mielessä.

Hämmästyksestään ja pettymyksestään toipumatta Eero kysyi omituisella
äänellä:

-- Entä sinä, Tuomo?

Tuomo vältti ystävänsä katsetta ja vastasi:

-- Niin, ajattelenhan minäkin samaan suuntaan... Mutta sitten lisäsi
Aarnoon kääntyen ja ikään kuin tätä moittien:

-- Sana tuomitseminen ei ollut aivan paikallaan, sillä myönsihän Eero
muun muassa, että hän miltei kadehti niitä ihmisiä, joilla oli tietty
päämäärä elämälleen Emme sitäpaitsi vielä kuulleetkaan, mihinkä
johtopäätöksiin Eero lopulta tulee ja minkä tehtävän hän asettaa
ihmiselle vanhan sijaan.

Eeron poskia punotti ja hänen äänensä vapisi, kun hän nyt sai
sanotuksi:

-- Mutta ettehän te sitten enää uskokkaan niinkuin minä!

"Etkö sitä jo ole huomannut?" oli Aarno kysyä, mutta sen sijaan hän
alotti:

-- Kuka tässä uskosta puhuu? onhan tosi kysymyksessä. Toiseksi --
mikä sinun uskosi on, Eero? Onhan sinullakin tehtävä ja päämäärä
elämässä, aiot kirjailijaksi -- olet jo kirjailija! Mutta ajattele
esimerkiksi Tuomoa ja minua... Tuo mökkituuma minua jo melkein
inhottaa...

Aarno äkkiä pysähtyi, sillä Eero, joka oli katsonut häneen pitkään,
kääntyi samassa ympäri ja kiiruhti omaan kamariinsa, jossa jäi
ikkunan luo seisomaan, katsellen ulos ja napsutellen sormellaan
lasiin.

Tuomo loi silmäyksen Aarnoon ja nyt siinä todellakin oli jotakin
moittivaa.

-- Taisit loukata Eeroa, hän virkkoi hiljaisella äänellä, -- mitä
sinä noin äkkiä... ihan minäkin pelästyin...

Aarno oli nähtävästi vähän hämillään, mutta tiuskasi ylpeästi --
hänkin hiljaisella äänellä:

-- Vaikkapa olisinkin... oma syynsä se on. Väsyyhän sitä väkisinkin
tähän elämään...

-- No, no, sanoi Tuomo vain, ja sitten molemmat olivat vaiti, omiin
mietteisiinsä vaipuneina.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eero palasi ystäväinsä luo, ja nämät
huomasivat hänen katsannossaan jotakin rikkirevittyä.

-- Miksette ilmottaneet tätä minulle ennen? hän lausui surun
murtamalla äänellä. -- Miksette puhuneet suoraan? Olette joskus
valittaneet, mutta minä sokeudessani en nähnyt, mihin tähtäsitte;
luulin aina, että teidän alakuloisuutenne oli seurauksena siitä,
ettemme vielä ole päässeet alottamaan sitä oikeata elämäämme... Ja
nyt lienevätkin olleet vain viittauksia siitä, että teidän yhdessä
minun kanssani omaksumanne usko oli hajoamassa ja että te olitte
langenneet siihen vanhaan, vanhaan luuloon, että tämä ihmiselämä on
eläimellistä taistelua olemassa-olosta ja itsekkäästä onnesta eikä
mitään muuta!

Hänen äänensä hiljeni melkein kuiskeeksi, kun hän jatkoi:

-- Sinä kysyt minulta, Aarno, mitä teidän pitää tekemän!... No jos
ei teillä ole mitään tehtävää elämässä, voittehan ainakin tehdä
itsemurhan...

Hän oli nojannut kättä pöytää vasten, mutta äkkiä hän oikasihe
suoraksi ja äänensä sai taas luonnollisen sointunsa, kun hän jatkoi
puhettaan.

-- Erehdytte, jos luulette, että minä tuomitsen yliopistolukuja
tai muuta inhimillistä toimintaa, joka ei ketään vahingoita --
en minä niitä tuomitse. Mutta sitä minä suren -- ja suren koko
sydämestäni nyt, kun tekin annatte suruuni syytä -- että kaikki
ihmiset, nuoret ja vanhat, tyytyvät tavottelemaan itsekkäitä, jopa
alhaisiakin tarkotuksia elämässä. Sitä minä suren, etten näe niitä
nuorukaisia, joiden korkeimpana silmämääränä on ihanne, jonka
puolesta uskaltavat elää ja kuolla, vaan jotka muka kokeneitten
viisaudella tietävät, että "ensimäinen ehto on kumminkin leipä" ja
jotka niin kutsutun "toimeentulon" takia kuluttavat elämänsä ja
voimansa koneelliseen lukemiseen... Oh, olisihan teidän pitänyt tämä
tietämän... Kuinka te saatoitte minua niin väärinkäsittää? Että
minä muka aion kirjailijaksi! Enhän minä miksikään aio, johan olen
ihminen. Jos kirjotan, se tulee yksinkertaisesti siitä, että minulla
on jokin mielessä, jota välttämättä tahdon saada ilmi lausutuksi
-- mutta enhän minä sitä sanoisikaan, ellen uskoisi siitä olevan
jotakin hyötyä toisille. Se minun pyrkimykseni on, etten olisi
tyhjäntoimittaja tässä maailmassa, vaan että minustakin olisi edes
jotain hyötyä, apua, iloa, kun kerran täällä olen... Ja miksei se
tunne, se halu, se intohimo voisi asua jokaisen nuorukaisen rinnassa?
Se asuukin, jos ei aina olekkaan herännyt itsetietoiseksi, ja voi
maailmaa, kun se sen sieltä kiskasee... Mutta emmekö me, joissa tuo
halu on herännyt, voisi nousta maailmaa vastaan? Miksikä antaisimme
sen polkea mitä meissä on pyhintä? Emmekö saata taistella, taistella
ja voittaa -- taikka taistella ja kuolla?

-- Tuomo ja Aarno, mistä se heikkous on teihin tullut? kysäisi hän
äkkiä omituisen hellästi.

Molemmat nuorukaiset istua tuijottivat kalpeina maahan. He olivat
liikutettuja sydämessään eivätkä saattaneet mitään sanoa. Mutta
heille oli selvinnyt, kuinka suuri juopa oli heidän ja Eeron
sielunelämän välillä.

Eero ei vastausta odottanut, vaan muitta mutkitta hän poistui, pisti
porstuassa palttoon päälleen ja läksi Rolandin seuraamana ulos
kävelemään.

Aamu oli tuulinen ja tuntui kylmähköltä, vaikka katon räystäät
tippuivat vettä auringon säteiden lämmittäminä.

Yhtä kylmältä ja kolkolta tuntui Eerosta elämäkin, "Kaikki on
mennyttä", oli ensimäinen ajatuksensa "Minulla ei ole enää ystäviä,
ei tovereita. Minun ihanteeni ovat heidän silmissään mitättömät. Kuka
minä olen? Minkä arvoiset ovat nuo ihanteeni?... Heitä rakastin
kaikista enemmin, ja he minut hylkäsivät. Heissä rakastin sitä, mikä
oli kauneinta, puhtainta, syvintä, ja he tallaavat jalkoihinsa sen
kauneimman ja sysäävät ilkkuen minut luotaan..."

"Jospa he edes olisivat tulleet luokseni sanomaan: 'Eero, näin me
emme jaksa elää, näin käy olomme liian tukalaksi. Me muutamme pois
sinun luotasi, jotta paremmin voisimme palvella totuutta.' Silloin
olisin sulkenut heidät syliini ja sanonut heille: 'menkää, ystäväni,
tehkää paraimman ymmärryksenne mukaan, palvelkaa omaatuntoanne ja
järkeänne, sillä se on korkein mikä ihmisellä on, menkää, menkää,
minun rakkaimmat ajatukseni teitä seuraavat!' Niin olisin silloin
sanonut..."

Ja kyynelet nousivat Eeron silmiin.

"Mutta nyt he tulivat luokseni ja sanoivat: 'me emme usko sinun
haaveiluihisi, me emme usko ihanteihin, emme hyvään, emme totuuteen
-- sentähden olemme tehneet itsemme sinusta vapaiksi!'

"Niin, tietysti te olette vapaat, vaikka sydämeni särkyisi, ja
minä rukoilen teille kaikkea menestystä... Mutta voi, että te ette
koettelemusta kestäneet, voi, että teidänkin piti langeta siihen
vanhaan, iankaikkiseen...

"Mitä teistä nyt tulee? Sitä samaa kuin kaikista muista... ja
ihmisistä on maailmassa puute.

"Kuinka heikko minä olen! En mitään taida. En taida pelastaa yhtään
ainoata sielua...

"Mutta kaksinkertaiseksi tulee oma edesvastuuni, kaksinkertaiseksi
oma koettelemukseni. Jaksanko minä kestää?

"Niin, nyt on kysymyksessä, jaksanko minä. Yksin, yksin, mistä voimia
saan?

"Mutta minun täytyy jaksaa."

Hän puri huuliaan ja koetti päästä ahdistuksestaan, mutta kaikki
tuntui kovalta.



IV.


Oli tuoksuava toukokuun ilta. Muutamana edellisenä päivänä
oli satanut ja nyt oli kesää ilmassa, maantie oli kuiva ja
tasainen, viheriöivä ruoho kaunisti sen laitoja. Metsä seisoi
kultaisenvihreässä kevätpuvussaan ja aurinko teki luoteessa laskua,
täyttäen mielen kaiholla.

Eero palasi kävelyltä kotiin; yksin hän kulki tiellä, ruskeakarvaisen
Rolandin saattamana vain. Hänen katseensa oli suunnattu kohti päivän
laskua ja kaihoa se ilmaisi, mutta myös syvää surua. Ei ollut hän
enää sama Eero kuin vielä joku kuukausi sitten. Hänen kasvonsa olivat
laihtuneet, ja suupieleen oli murhe piirtänyt juovan. Hän seisahtui,
huoaten syvään ja kutsui koiran luokseen.

-- Roland, hän lausui hellästi ja laski kätensä koiran päälaelle, --
sinä taidatkin olla ainoa toverini, joka pysyt minulle uskollisena...
Ethän sinä koskaan jätä vanhaa Eeroa?

Koira ymmärsi. Vinkuen ja heiluttaen häntäänsä se nousi pystöön
takajaloillaan ja töytäsi tanakat käpälänsä pojan hartioille, pyrkien
nuolemaan tämän kasvoja pitkällä kielellään.

-- Niin, niin, Roland, tiedänhän sen, tiedänhän sen, hoki Eero,
pakostakin hymyillen, ja välttäen koiran kuonoa, irtausi sen
syleilystä. -- Sinä olet minun, tapahtui mitä tapahtui, enkä sinua
koskaan jätä, vaikka minne menisin.

Roland hyppeli vielä kotvasen aikaa ystävänsä ympärillä, ja Eeron
mieli tuntui vähän kevenevän.

Olihan hän monta kertaa sanonut itselleen, että hänen surunsa
Aarnon ja Tuomon kylmyydestä oli sekä lapsellinen että väärä.
Jo silloin, kun hän päätti muuttaa maalle ja Harryn uskottomuus
antoi ankaran iskun hänen sydämelleen, oli hän ymmärtänyt, että
siinä tehtävässä, jonka hän itselleen oli valinnut, ei saanut olla
vaikuttamassa minkäänlaiset personalliset tunteet. Hän olikin ollut
valmis lähtemään aivan yksin, ja omasta vapaasta tahdostaan Aarno
ja Tuomo tekivät hänelle seuraa. Mutta tuo heidän vapaaehtoinen
tekonsa oli elvyttänyt Eerossa uskon, että he tahtoivat pysyä
vanhoissa ihanteissa ja antautua yhteiseen tehtävään. Ja kun he
sitten ilmottivatkin peräytyvänsä, koski tuo odottamaton uutinen
Eeroon kovin kipeästi. Sen päivän jälkeen eivät pojat juuri
viihtyneetkään kotona. Yhtämittaa heillä oli asiaa kaupunkiin,
tuskin ennättivät syödäkään Eeron seurassa. Ja heidän kylmyytensä
ja välinpitämättömyytensä oli Eeron ainaisen surun esineenä. Hän ei
oikein sitä käsittänyt.

Toinen seikka lisäsi vielä hänen huoliaan. Ehkä hän olisikin jaksanut
niitä paremmin kantaa, ellei sitä toista olisi ollut. Ja se oli huoli
hänen kirjastaan, hänen esikoisestaan, josta hän oli niin paljon
toivonut. Sen kirjan kohtalo oli vielä määräämättä, sillä vastausta
ei kuulunut kustannusliikkeeltä, joka oli ottanut käsikirjotuksen
tarkastettavaksi, vaikka jo neljäs viikko oli kulumassa.

Kun Eero silloin -- kuukausi sitten -- nousi liikkeen konttoriin
vieviä portaita ylös, kallis käärö kädessä, katosi häneltä yhdellä
iskulla kaikki rohkeus ja varmuus, ja mitä sitten tapahtui, kävi
kuin unessa. Ei tarvinnut soittaa, ovi oli raollaan. Etehisessä ei
ollut ketään. Eero riisui päällystakkinsa, ripusti naulapuuhun, laski
hatun hyllylle ja astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa seiniä pitkin
oli monta korkeata pulpettia konttorikirjoineen, papereineen ja
kirjotusneuvoineen. Yhden ääressä istui nainen kirjottamassa. Hänen
puoleensa Eero kääntyi kysyen:

-- Saisikohan puhutella johtajaa?

-- Johtaja on toisessa huoneessa, olkaa hyvä ja käykää sinne, vastasi
ahkera nainen kysyjään katsomatta, mutta kohteliaalla äänenpainolla
ja viitaten kädellään muutamalle ovelle päin.

Eero tunsi mielensä vähän rohkaistuksi, kun ratkaiseva hetki oli
siirretty edes muutama silmänräpäys tuonnemmaksi, ja sangen vakavin
askelin hän meni lattian poikki ja ovesta toiseen huoneeseen.
Siinä seisoa jöröttivät seinien luona isot, keltaiset kaapit, ja
keskellä permantoa oli muhkea kirjotuspöytä, jonka ääressä istui
kustannusliikkeen johtaja. Taasen sykki Eeron sydän ja hän miltei
ihmetteli, ettei äänensä värähdellyt, kun hän tervehdittyään sanoi:

-- Minulla olisi täällä käsikirjotus, jonka aion tarjota
liikkeellenne kustannettavaksi...

-- Vai niin, sanoi johtaja jotakuinkin välinpitämättömästi, ojensi
kämmenensä ja otti Eeron kädestä kalliin käärön. -- Onko se kertomus?

-- Ei ole kuin essay... kuinka sanoisin, filosofinen essay...

-- Yhy. Herra on hyvä ja istuu.

Pöydän vieressä oli tuoli ja sille Eero istuutui. Johtaja avasi
käärön, ja rupesi selailemaan kirjotettuja lehtiä.

-- Vai niin, essay. Tässä maassa semmoisia ei monta ole painettu.
Paljonko herra tästä tahtoo?

Eero hätkähti. "Jokohan se aikoo sen ottaa?"

-- No en minä sitä niin osaa määrätä. Kyllähän te sen paremmin
ymmärrätte...

-- Yhy. Voimmehan ottaa tämän tarkastaaksemme, mutta aivan pian en
vastausta lupaa. Meillä on kiireiset ajat nyt, kun kevätkirjallisuus
on valmistettava -- siihen tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa
ehtisi.

Sydäntä vähän kouristi, mutta kohteliaan tyyni, melkein leikillinen
oli Eeron ääni, kun hän lausui:

-- Niin, niin tiettävästi... Koska luulette, että minä voin saada
tietoa? Käynkö täällä tiedustelemassa?

-- Kuinka itse tahdotte. Tulkaa parin viikon päästä.

Sitten hyvästi, ja hetken perästä Eero löysi itsensä kadulla
kävelemässä -- ilman kallista kääröä. "Kevätkirjallisuus" soi
hänen korvissaan ja tietämättään miksi, hän häpesi. Hänen kirjansa
ei kuulunut "kevätkirjallisuuteen" -- kuuluiko "kirjallisuuteen"
ollenkaan, semmoinen lapsipuoli kuin se... Miksi hän olikaan mitään
kirjottanut! Ei maailma kumminkaan käsittäisi hänen sydäntään, hänen
ajatuksiaan... Ja nyt se jäi sinne, kallis käsikirjotus, hänen
rakkautensa ja murheensa luoma. Ja tuo mies vielä pitelee sitä kuin
mitä vain... Teki melkein mieli juosta takaisin, riistää aarre rosvon
kynsistä ja paeta, paeta, paeta...

Mutta Eero ei juossut takaisin...

Perästäpäin häntä nauratti oma tavaton kömpelyytensä ja
hätääntymisensä. Olihan kaikki käynyt aivan luonnollisesti. Kirja oli
otettu tarkastettavaksi ja parin viikon päästä tulisi vastaus.

Vaan ei tullutkaan silloin vielä vastausta. Eero kävi
tiedustelemassa, ja johtaja anteeksi pyytäen kysyi, eivätkö saisi
pitää käsikirjotusta kaksi viikkoa vielä. Lupasi sitten kirjallisesti
ilmottaa. Eeron tietysti oli myöntyminen, vaikka alakuloisella
mielellä, kun odotuksen tuskallinen aika yhä pitkittyi.

Tämä oli se toinen huoli, joka painoi Eeron mieltä. Maantiellä
kävellessään hän nyt ajatteli kaikkea tätä ja hänen elämänsä tuntui
sangen synkältä. Kirjan kohtalo tosiaan ei ollut ratkaistu, mutta
Eeron sydämen täytti paha aavistus, jota hän ei sieltä voinut
karkottaa. Aarno ja Tuomo olivat kaupungissa, ja Eero oli puoleksi
lupautunut hänkin sinne, koska Harryn tänä iltana piti valkolakkinsa
saaman, mutta Eero oli kuitenkin kahden vaiheilla, lähtisikö
ollenkaan, kun ei häntä minnekkään haluttanut.

Lähestyessään Mannilan taloa, hän näki Rolandin äkkiä syöksähtävän
aitaan nojaavan miehen luo, joka kallistui koiraa hyväilemään, ja
vähän tirkistettyään Eerokin tunsi vieraan. "Jannehan se on!" Ja taas
tuntui sydän kevenevän. Tervehdittiin tuttavallisesti ja Eero kysäisi:

-- Missä olet ollutkaan? Luulin sinun jo sairastuneen, kun et
viikkokauteen ole käynyt meillä?

-- Olisi minulla vähän asiaa, jos sopii...

Nyt vasta Eero havaitsikin, että toinen oli ylen synkän ja kalpean
näköinen.

-- Kyllä, kyllä, Eero kohta vastasi palvelevasti.

-- Mennään sisälle, siellä ollaan rauhassa.

"Nyt minun siis ei tarvinnut lähteä kaupunkiin", hän ajatteli
itsekseen, ja se ajatus oli hänelle mieluinen.

Heidän astuessaan pihan poikki, Eero tarkasteli sivulta Jannen
puhtaita ja tahdon lujuutta osottavia kasvonpiirteitä, joiden
tavallisesti niin iloinen ja punakka ulkomuoto oli vaihtunut
kärsimyksen kalpeaan ilmeeseen, ja urkkien itseltään ihmetellen tämän
muutoksen syytä, hän samalla muisti nuoren pojan koko elämäntarun.

Jannelle Eero omisti ihailun sekaisen rakkauden, sentähden että tämä
niin varmasti tiesi ja tunsi mitä tahtoi ja sentähden että hänen
tahtonsa oli kohdistunut luonnolliseen hyvään. Hänen vanhempansa,
jotka kuuluivat sivistyneeseen säätyyn, omistivat maakartanon
täällä likitienoilla ja olisivat antaneet pojalleenkin sivistyneen
kasvatuksen, ellei tämä äkkiä olisi katkaissut kaikki heidän
tuumansa. Hän kävi jo kaupungissa koulua -- siellä tutustuivatkin
Eero ja hän, vaikka Janne oli alemmalla luokalla --, kun hän erään
kevätlukukauden päätyttyä viidennellätoista ollessaan lähti koulusta
suoraa päätä kotiin ja sanoi vanhemmilleen:

-- En jalkaanikaan enää kouluun pistä. Minä rupean maanviljelijäksi!

Huono oppimaan Janne ei ollenkaan ollut, mutta hyvin vallaton ja
itsepäinen. Hämmästyneet vanhemmat koettivat syksyllä kurilla ja
rangaistuksella saada poikaa taipumaan, mutta tämä intti yhä vain
vastaan:

-- Jos panette minut kouluun takaisin, minä karkaan. Ja jollen saa
kotona työtä tehdä, lähden muuanne leipäni ansaitsemaan.

Janne ei ollut ainoa poika, vaan viimeinen isosta lapsilaumasta,
ja vanhemmat tuumivat keskenään, että "on ahkera työmies parempi
kuin laiska herra ja voihan Janne joskus maailmassa ottaa kartanon
haltuunsa ja lunastaa siskonsa ja veljensä, kun ei hänestä
kumminkaan ole lukijaksi", ja niin muodoin hekin tyytyivät kauppaan,
vastenmielisesti tosin, ja Janne tuli renkipojaksi isänsä kartanoon.

Suurimmalla rakkaudella ja palvelevaisuudella hän palkitsi
vanhempainsa hyvyyden, ja kun isä kuoli, tuli Jannesta oikein äidin
tuki ja turva. Vanhemmat veljet olivat jo maailmalla, siskoista yksi
oli naimisissa ja kaksi nuorempaa kotona, mutta Janne ottikin talon
ohjakset käteensä ja kävi johtamassa miesten töitä isävainajansa
vanhaan tapaan. Janne oli silloin seitsemäntoista vuotias, tanakka ja
harteva nuorukainen ja niinä kahtena vuotena, jotka isän kuolemasta
olivat kuluneet, ei kenenkään ollut tarvinnut moittia nuoren isännän
komentoa.

Kun Jannen ja Eeron vanha toveruus uudistui, kiintyivät nuorukaiset
pian toisiinsa lämpimin tuntein, tekipä Janne Eerosta oikein
ystävänsä ja uskottunsa.

Heillä olikin yhteisenä salaisuutena Jannen rakkausliitto ja
salakihlaus erään torpan tytön kanssa, joka kylässä palveli piikana.
Se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan originelli tarina. Leena ja
hän olivat lapsuuden ystäviä ja leikkitovereita, Leenan isä kun oli
kartanon torpparina, ja paljon suloisia muistoja heillä oli menneiltä
ajoilta. Janne kävi viidettätoista, kun hän ollen pääsiäisluvan
aikana koulusta kotona -- eräänä päivänä läksi torpan Leenan luokse,
joka oli häntä vuotta nuorempi, ja sanoi:

-- Jahka tulet isoksi, Leena, minä nain sinut.

Leena nauramaan:

-- Etpä vainen.

-- Nainpas. Lyödäänkö vetoa?

-- Mutta minä sanon, ettet!... en minä sinua ota, en ota, vaikka mikä
olisi...

-- Otatpa, kun oikein tulen kosimaan.

-- Enkä ota, älä luulekkaan.

Kun kiistaa kesti, Janne nolostui.

-- Etkö minusta huolikkaan, Leena? hän kysyi paljon nöyremmällä
äänellä.

-- En, vastasi tyttö, kääntäen kasvonsa pois.

-- Mikset, sano, mikset?

Pieni pään nykäys ja puoleksi arka, puoleksi ylpeä katse.

-- Siksi, kun olet herra.

-- Onkos se sitten mitään pahaa? Kun tulet minun rouvakseni, saat
istua sohvalla ja käydä silkissä.

-- Mutta minäpä en huolikkaan. Minä tahdon tehdä työtä ja auttaa
äitiä. Ja minä en mene herralle.

-- Mikset herralle?

-- Siksi...

-- No?

-- Siksi kun ne ovat ylpeitä ja juovat.

Janne hämmästyi niin, ettei hetkeksi saanut sanaakaan suustaan.

-- En minä juo, hän vihdoin sopersi.

-- Et vielä, mutta sitten, vastasi tuo viisas ja itsepäinen kaunotar.

-- Eihän isänikään juo...

Tuima katse.

-- Älä valehtele. Ryyppää se välistä. Ja kaikki kaupungin herrat
juovat.

-- Olenko minä mikään kaupungin herra?

-- Olet.

Vaitiolon jälkeen Janne kysyi:

-- Ottaisitko minut, jollen olisi herra?

Tyttö ei vastannut, nauroi vain heleästi ja pakeni täyttä kiirettä.

Janne kääntyi kotiinpäin mietteissään. Hän mietti paljonkin, mietti
vielä koulupenkilläkin istuessaan, ja kun lukukausi oli loppunut --
oli hänenkin koulunkäyntinsä loppunut.

Pari vuotta kului, eivätkä Janne ja Leena paljon toisiaan
nähneetkään. Mutta Jannen isän kuoltua he solmivat liiton keskenään,
ja vaikka tyttö vielä oli vastahakoinen, Janne kun muka sittenkin oli
herra, vei voiton kumminkin molempain sydämiin juurtunut rakkaus.
Liittonsa olivat päättäneet pitää salassa, kunnes Janne tulisi
täysi-ikäiseksi. Eero vain Jannen ainoana ystävänä oli siihen vihitty.

Tämä kaikki muistui vilaukselta Eeron mieleen, kun he astuivat
pihamaan poikki ja verannan kautta sisälle huoneisiin, ja hän
ihmetteli, mikä onnettomuus nyt oli tehnyt Jannen ilosta lopun.

Tuskin olivat ehtineet Eeron kamariin, kun Janne kääntyi ja puhkesi
sanomaan Eerolle, joka sulki oven jälkeensä:

-- Voi Eero, nyt on kaikki kadotettu, nyt on onneni mennyt, mitä minä
enää maailmassa teen! Kahteen yöhön en ole silmiäni ummistanut.

Tämä oli lausuttu niin surkealla äänellä ja niin voimakkaalla
tunteella, että vavistus kävi Eeron ruumiin läpi ja hänkin kalpeni.

-- No, mikä nyt on?

-- Oi sinä et voi käsittää, kuinka häntä rakastan, minä en saata elää
ilman häntä -- ja nyt hän on minut hylännyt, ja minä olen itse syyssä.

Ja nuoren pojan silmät kiilsivät kyynelistä kosteina ja hän väänteli
käsiään tuskasta.

-- Rauhotu, Janne, pyysi Eero hellästi, vaikka hänen sydämensä oli
pakahtua, -- käyhän istumaan ja kerro, kerro, kuinka asian laita on.

-- En minä voi istua, polttaa niin rinnassa, sanoi nuorukainen,
kävellen edes takaisin permannolla. -- Kuule nyt, mitä on tapahtunut.
En ole sinullekaan kertonut, että pari viikkoa sitten jouduin
huonoon seuraan -- no, en syytä ketään, oma syynihän se oli --,
juotiin väkeviä ja minä päihdyin, päihdyin aika lailla. Oh, kuinka
aamulla häpesin ja kuinka sairas olin! Vannoin pyhästi itselleni,
etten koskaan enää maistaisi tippaakaan. Häpeästä en kehdannut puhua
mitään Leenalle enkä sinulle. Mutta voi pahuus! lienenkö juopuneena
kerskaillut suhteestani Leenaan tai liekö nähty hänen valokuvansa,
joka minulla aina on povitaskussani -- joku pahanilkinen ihminen
on ilmottanut salaisuuteni Leenan vanhemmille, maalannut jutun
murhanmustaksi, panetellut minua ja sanonut minua juopoksi. Niin
ainakin Leena itkien mulle kertoi toissa-iltana ja sanoi, että
vanhempansa olivat aivan epätoivoissaan, isäkin oli sanonut, että
minun pitäisi paremmin tietää kuin viekotella köyhää tyttöä... Oi
voi, Eero, ja Leena oli myös aivan menehtymäisillään, kun minä olin
juonut enkä tunnustanut hänelle, ja hän sanoi, että on paras, että
eroamme toisistamme... Leena sen sanoi.

Janne oli seisahtunut Eeron eteen ja lausui viimeiset sanansa
omituisella äänen painolla, aivan kuin olisi itseltään epäillen
kysynyt, oliko se mahdollista, ja hän lisäsi samaan tapaan:

-- Kuinka tuo minuun koski ja kuinka olen tuntenut itseni
viheliäiseksi ja huonoksi. Olen rukoillut Jumalaa, olen paastonut
ja valvonut, ja sen minä vain tiedän, että jollen Leenaa saa, olen
mennyt mies. Silloin en voi tänne jäädä, renttu minusta tulee,
merelle menen tai Amerikkaan tai minne vain... Eikä tässä ole mikään
apuna.

Eero, joka oli säikähtynyt pahemmin kuin tahtoi itsellensä
myöntääkään, oli vähän aikaa ääneti, miettien sinne tänne, ennenkuin
viimein osasi puhua:

-- Älä nyt noin, Janne... eihän hukka niin pian peri, totta tämä on
autettavissa. Ethän sinä, Janne, ennen ole juopotellut?

-- Ensimäinen kerta se oli, jolloin päihdyin. Mutta tunnustaa minun
täytyy, että joskus olen ryypyn ottanut.

Eero loi ystäväänsä nuhtelevan katseen ja virkkoi:

-- Ai ai, Janne, siinä olet tehnyt väärin, kun tiesit kumminkin,
ettei Leena siitä pitänyt.

-- Niin niin, väärin olen tehnyt, sen minä nyt ymmärrän. Mutta voi,
ei se sillä parane, en minä sillä häntä takaisin saa, ja minä en
jaksa elää ilman häntä. Hän on niin kaunis, niin kaunis.

-- Kuules, Janne!

-- Mitä?

Eero oli äkkiä keksinyt pelastuskeinon, ja hänen silmänsä loistivat.

-- Minäpä tiedänkin, mitä sinun pitää tekemän!

Hän ryntäsi ylös ja tarttui syliksi ällistynyttä Jannea.

-- Oi Eero, jos voisit minua auttaa! kuiskasi toinen melkein
nyyhkyttäen, mutta toivon säde välähti hänenkin silmissään.

-- Sano, Janne, oletko varma Leenan rakkaudesta? Tiedätkö aivan
varmaan, että hän sinua lempii?

-- Tiedän, vastasi Janne ja katsoi Eeroa ihmetellen silmiin.

-- Tiedät siis, että hänen puheensa teidän erostanne ei lähtenyt
sydämestä?

-- Sen ainakin uskon, sillä kuinka... en, en, en minä tiedä.

-- Mutta onhan hän vannonut sinulle uskollisuutta?

-- On.

-- No kuule nyt tuumani, sanoi Eero, istuutuen taas sängynreunalle,
ja veti Jannen viereensä istumaan. -- Minä tiedän, että sinun
aikomuksesi ovat aivan rehelliset. Leena on köyhä ja toiseen
säätyluokkaan kuuluva kuin sinä, mutta ottaisit sinä hänet kumminkin
vaimoksesi, eikö niin?

-- Vielä kysyt! Enhän ole minäkään mikään sivistynyt -- ja mitä
rakkauteen tulee! Perintömme ei ole iso ja perijää on monta. En
edes tahtoisi kartanon pitää, vaikka se on kotini, paremmin tulisin
toimeen pienellä tilalla.

-- No niin, asia on siis selvä. Etkö nyt itse huomaa, mitä sinun on
tekeminen?

-- En.

-- Leenan kunniaa on loukattu ja hänen vanhempansa...

-- Aah!

-- Niin juuri, sinun pitää mennä torppaan ja pyytää tytär omaksesi.

-- Mutta kun en vielä ole mynti! Äitini...

-- Luuletko hänen panevan vastaan?

-- Luulen.

-- Ei auta. Sinä puhut äidillesikin... Ja kyllä hän suostuu, kun koko
historian kerrot... Mutta ennen kaikkea laita asia selväksi Leenan
vanhempain kanssa.

Janne nousi kävelemään. Otsa oli rypyssä ja silmä maahan painettuna.
Aivot työskentelivät ja rinnassa vyöri voimakkaita tunteita. Eero ei
tahtonut häiritä, seurasi vain mykkänä toisen liikkeitä.

Vähän ajan perästä Janne pysähtyi sängyn luo, nojasihe päätyyn ja
virkkoi päättävästi:

-- Niin on tapahtuva kuin sinä ehdotit, Eero. Hän oli nyt aivan
tyyni, ja vähän entistä reippautta loisti silmistä.

-- Oikein, sanoi Eero ja hymyili ilosta.

-- Mutta tahdotko sinä minua auttaa, Eero?

-- Mikäs siinä? Autanhan minä mielelläni.

-- Lähde sitten puhemiehenä kanssani torppaan.

-- Mitä? puhemiehenä?

-- Niin, tiedäthän sinä, mikä se on, ja minä tahdon, että asia
tapahtuu kansan tapaan. Etkö suostu?

Eero oli lentänyt tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja tuo ehdotus tuntui
hänestä ensin ylen vastenmieliseltä.

-- Etkö suostu? toisti Janne, ja hänen äänensä ilmaisi jo pettymystä.
-- Mistä sitten saan puhemiehen?

Yht'äkkiä Eeroa nauratti. Mikä lie tullut, mutta tällä surullisella
jutulla oli koomillinenkin puolensa. Hän kuitenkin pidätti naurunsa,
melkein suuttuneena omaan kunnioittamattomuuteensa, ja sanoi
lämpimästi:

-- Kyllä suostun.

-- Hyvä, virkkoi Janne tyytyväisenä ja oikasihe suoraksi. --
Lähdetään sitten menemään.

-- Nyt samallako?

-- Tottakai, eihän tuo viipymisestä parane. Nyt on muuten paras aika,
kun on pyhäaatto.

-- No, kuinka tahdot, sanoi Eero, nielaisten viimeisen
vastahakoisuutensa.

Ja sitten pojat lähtivät. Roland, jonka olisi tehnyt mieli mennä
mukaan, käskettiin jäämään kotiin, ja hyvin kasvatettu koira totteli
nöyrästi.

Matkalla torppaan Eero kysyi Jannelta, eikö hänellä ollut aavistusta,
kuka se oli Leenan vanhemmille kannellut ja juonitellut, sillä eihän
kukaan ilman mitään --

-- Ei suinkaan, keskeytti Janne, -- enhän minä varmasti tiedä, kuka
vihamieheni on, ellei se lie Aapolan Kalle. Juovuspäissäni jouduin
riitaan hänen kanssaan, kun hän kehui Leenaa morsiamekseen. Kalle
muuten kuulemma on Leenaa kosinutkin ja saanut rukkaset. En minä
muista mitään puhuneeni omista asioistani, mutta ehkä se Kalle arvasi
oikean laidan, ehkä on jäljestäpäin meitä vakoillut. Hän jos sitten
lie jollain ämmällä juorua juoksutellut...

-- Kylläkai se niin on, kylläkai, arveli Eero ja ihmetteli itsekseen,
että rakkausjutussa aina piti olla mustasukkaisuus mukana.

Ilta oli jo myöhäinen, kun Eero palasi kotiin kosioretkeltään Jannen
kanssa. Kaikki oli käynyt hyvin. Miten olikaan, Eero innostui
puhemiesvirkaansa, kertoi Leenan ja Jannen rakkausjutun alusta alkaen
ja sai kunnon vanhukset heltymään, niin että vielä itkivätkin;
ukko puristi vahvasti kädestä ja eukko tarttui oikein syliksi
nuorta isäntäänsä, jota ennenkin olivat kunnioittaneet. Janne oli
seitsemännessä taivaassa sulasta onnesta ja virkkoi auttajalleen
heidän poistuttuaan torpasta:

-- Voi jos osaisin puhua niinkuin sinä! Saathan kivetkin heltymään...
Jos sinäkin äidilleni puhuisit...

Mutta se tietysti ei käynyt laatuun.

Kylään tullessa Janne erosi Eerosta ja lähti Leenaa tapaamaan.

Koko tämä kohtaus oli vaikuttanut Eeroon virkistävästi. Ajatukset
olivat hetkeksi vapautuneet omista huolistaan ja murheistaan, sydän
iloitsi, että oli saanut olla avuksi, ja monta uutta havaintoa oli
mieli tehnyt. Istuessaan kevät-illan haaveellisessa hämärässä matalan
torpan pyhää varten erittäin siivotussa kamarissa ja keskustellessaan
noitten kokeneitten ja kunniallisten ihmisten kanssa rupesi Eerosta
tuntumaan, aivan kuin hän jostakin oven raosta olisi saanut kurkistaa
outoon, uuteen, ihanaan maailmaan. Avautui näköaloja, joista hänellä
ei ennen ollut aavistustakaan, monet arvotukset kävivät äkkiä päivän
selviksi, mutta haihtuivat taas, ja Jannesta erottuaan hän koetti
muistella vanhusten sanoja ja omia mielialojaan, saadakseen selvyyttä
ajatuksiinsa ja havaintonsa jonkinmoiseen järjestykseen.

Tultuaan kotiin hän istui pöytänsä ääreen ja kirjotti päiväkirjaansa:

"23. V. Oudon kokemuksen olen tänä iltana tehnyt. Uskallanko
siitä vetää johtopäätöksiä? Silloin torpan ukko on ollut minulla
ensimäisenä opettajanani sitten kuin koulun päätin. Mutta mikä
opettaja! Sydämensä suoraa kieltä vain puhui ilman minkäänmoisia
'pedagogisia' tarkotuksia. Ja mikä opetus! Ei se sanojen paljoudessa
ilmennyt, vaan niiden ytimekkäisyydessä; eikä niiden kirjavankoreassa
muodossa, vaan henkevässä sisällyksessä. Eikä ainoastaan sanoissa,
vaan katseessa, liikkeissä, äänenpainossa! Ne ovat rikkaita ihmisiä
ne, joilla on semmoinen sielunelämä.

"Ja nyt on johtopäätökseni kysymyksenä esitettynä: onko koko kansa,
koko n.k. sivistymätön luokka tämmöistä? Näinkö viisashenkistä,
ylevämielistä, teräväjärkistä?

"Luulin ennen, että meidän sivistyneiden pitäisi heitä opettaa,
kasvattaa, neuvoa. Mutta heillähän onkin ihan toinen maailmankatsomus
kuin meillä sivistyneillä! Tai oikeammin: ei toisenlainen,
mutta se heillä on jo tiettynä, toteutettuna, koettuna, mikä
sivistyneille jonkinmoisena ihanteena väikkyy. Ja minun yksityiselle
maailmankatsomukselleni se on mitä likintä sukua!

"Eiväthän he vähääkään epäile elämän siveellistä pohjasäveltä, ihmisen
korkeata tehtävää ja hänen velvollisuuttaan luopua itsekkäistä
pyyteistään ja alhaisista himoistaan! Niin, mitä heidän oma elämänsä
onkaan muuta kuin yksinkertaista velvollisuuksien täyttämistä
aamusta iltaan hamaan kuolemaan saakka. Ja mikä vaatimattomuus, mikä
alistuminen Jumalan tahdon alle, mikä rauha ja tyytyväisyys.

"Sivistyneitä he pitävät melkein kuin toisena sukuna. Ennestään
tiedän, että kansa on kunnioittavainen ja nöyrä ylempää luokkaa
kohtaan -- jos välistä sen omituisuuksille nauraakin -- mutten ole
ennen hoksannut, että syvällä kansan mielessä piilee jonkinlainen
epäilys herroja kohtaan, jonkinlainen arkuus -- semmoinen tunne,
joka herää, kun pitää astua kevätjäälle eikä tiedä, kestääkö tuo
enää. On aivan kuin me sivistyneet olisimme lapsia, jotka olemme
eksyneet äitimme, kansan helmasta ja joita äiti pelonalaisena, mutta
kaipauksella odottaa palaavan takaisin -- -- --

"Niin, jos johtopäätökseni tämän illan kokemuksista pitää paikkansa."

Eero laski kynän kädestään ja nousi. Hän käveli toiseen huoneeseen,
Aarnon ja Tuomon saliin, ja ohjasi askelensa ikkunan luo, jonne häntä
vastustamattomasti veti mustain tuomen oksain välitse kuultava,
heleänhohtava luoteinen taivaanranta. Tuolla ulkona uinaili luonto
kevätkesäistä untaan. Kukkiva tuomi aivan lasin takana ja kuusen
istukkaat alempana törmän laidalla seisoivat liikkumatta ja
äänettöminä ja katselivat puolihorroksissa jalkojensa juurella hiljaa
juoksevaa jokea, joka väsymättömässä kulussaan luikerteli niittyjen
välitse ja katosi näkyvistä metsäisen niemen taa.

Rauhan tunne tuuditti nyt Eeronkin mielen kevätyöllisiin
haaveiluihin. Ne tulivat etsimättä kuin haimion siivillä, kun
hän avasi akkunan ja imi itseensä leyhkäilevää tuomentuoksua. Ne
kertoivat jostain kaukaisesta onnesta, jostain salaperäisestä
rauhasta, joka kerran tulee ja nostaa sielun korkealle yli maailman
murheiden, yli elämän eksymysten, ja ne kuiskailivat jostain
äärettömästä rakkaudesta ja voimasta, joka elää syvällä tämän
jumalallisen luonnon sydämessä ja jonka helmaan ihminenkin voi
kallistaa päätänsä. Mitä siitä, ne sanoivat Eerolle aivan korvin
kuuluvasti, mitä siitä, jos ystäväsi sinusta luopuvat, jos ei
yksikään ymmärrä sinun aikeitasi, sinun tarkotuksiasi, olet elävä
ihminen kumminkin, maailmaan lähetetty kuin kaikki muut -- heitä sinä
huolesi ja ole kuin yksi näistä pienimmistä, ilomielinen, nöyrä,
vaatimaton, ja katso, kansa on sinut ymmärtävä, kansa on tuleva
ystäväksesi, ja se suuri, sanomaton voima on rintasi täyttävä.

Ja Eero ihmetteli näitä unelmia ja katseli kauvan yhä vaalenevaa
taivaanrantaa.



V.


Kynttilä paloi kirjotuspöydällä. Eero istui lukemassa, odotellen
Aarnoa ja Tuomoa, jotka kumma kyllä eivät vielä olleet saapuneet
kotiin kaupunginmatkalta, vaikka heidän jo senkin seitsemän kertaa
olisi pitänyt ehtiä hurrata Harryn valkolakille...

Eeron mieleen oli muistunut eräs toukokuun yö kolme vuotta sitten,
kun hän oli ensi kerran painanut päähänsä valkoisen lakin. Heitä
ei ollut samaan ryhmään kuulunut kuin kolme vanhaa luokkatoveria,
jonka tähden asianomaisesta viftistä ei ollut tullut mitään. Hyvin
tyytyväisenä siihen Eero oli kiirehtinyt kotia ja pannut tunteensa
paperille.

Kuinka kaikki oli toisenlaista nyt kuin silloin. Ihan pelotti
ajatella, mitä muutoksia aika oli tuonut mukanaan. Silloin oli mieli
vielä täynnä uskallusta ja uskoa, uskoa ei niin paljon itseensä kuin
muihin, kuin siihen, että maailma on hyvä, että ihmiset ovat jaloja,
että elämä on ihana. Silloin ei ollut ystäviä muita kuin Aarno,
mutta kuinka rakas, kuinka luotettava, kuinka ihailtava se ystävä
oli! Ja Eero oli käynyt miettimään suhdettansa tuohon nuoruutensa
uskottuun, tuohon sielunsa lemmittyyn, ja kun hän ajatteli, että
se sama suhde nyt oli rikkoutunut, että liitot ja lupaukset eivät
sittenkään voineet kestää elämän kourissa, niin kaipauksen kyynel
vieri hänen poskelleen, mutta katkeruus ei astunut hänen sydämeensä
tänä hiljaisena, runollisena yönä. Pysyttääkseen vienon tunnelmansa
ja elvyttääkseen vanhoja muistojaan, oli Eero papereittensa joukosta
hakenut pienen vihkosen, jonka kansilehdelle oli sirosti piirrettynä
eri riville nimet "Aarnolle Eero", -- saman vihkosen, johon hän sinä
yönä kolme vuotta takaperin oli sydämensä vuodattanut. Sitä hän nyt
kynttilän valossa istui lukemaan, ja sen sisältö oli näin kuuluva:

    'Kirje Eerolta hänen ystävälleen Aarnolle.

    Paras, ainoa ystäväni, riemuitse, riemuitse kanssani, kuohuilevan
    sydämeni kanssa! Tuhannet aatokset ajelehtivat aivoissani,
    kiitävät ohi kirjavina kuvina, häipyvät ilmaan hohtavina
    haahmoina ja jättävät minut taas yksin tähän valoisaan,
    kuultavaan kevätyöhön sen autuaine, mahtavine tunteineen: olen
    lyyryn voittanut. Aarno, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?

    On lumpeenkukka syntynyt järvenpohjan mutaliejussa. Hiljalleen
    se nousee pintaan halki haalevan, kuulakkaan veden, kaiholla
    tähystellen ylhäällä häämöttävää valoa ja vapautta, mutta
    koittaapa vihdoin päivä, jolloin kesäinen tuulenhive pyyhkäisee
    sen kukkaispäätä, armaan auringon miltei häikäistessä sen silmiä.
    Ja hento ruumis värähtää lemmestä ja aavemaisesta auvosta,
    unholaan uupuvat lyhyen elämän surut ja murheet, ja hurmottuna
    kukka vaieten aukaisee lumivalkoiset terälehtensä laineiden
    luikutettaviksi.

    En löydä minäkään sanoja ilmaistakseni tämänhetkisiä tunteitani:
    olen vapaa! vapaa taistelemaan kaiken hyvän, suuren ja kauniin
    puolesta, vapaa elämään kansani ja uskoni puolesta, vapaa valon
    taistelussa voittamaan tai kuolemaan!...

    Ei, minun täytyy tyyntyä, hillitä huimaavaa iloani, ajatella
    ja mietiskellä. Tahdon kanssasi puhua, Aarno. Tänä hetkenä
    rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja jos täällä olisit,
    halailisin sinua, pyörittäisin tanssiin kanssani ja nauraisin
    ääneen. Ja sitten kertoisin sinulle kahdesta pojasta, jotka
    tulivat ystäviksi.

    Muistatko?

    Se oli viime kesänä. Kauniina ehtoopäivänä olin talon renkien
    seurassa peltoa kuokkimassa. Työ oli mieluista, mutta raskasta,
    ja suuret hikipisarat valuivat kasvoiltani mustaan maahan. Usein
    minun täytyi hoivata, toverit seurasivat esimerkkiäni, laskettiin
    leikkiä, puheltiin ja naurettiin. Semmoisena lepohetkenä meidän
    seisoskellessamme kuokan varteen nojaten satuit sinä tulemaan
    peltoa kiertävällä maantiellä, ja minä näin sinut ensi kerran.
    Reipas oli ryhtisi astellessasi, viheltäen sinä tulit, kädet
    lakkarissa, pitkävartiset saappaat jaloissa. Suu hymyssä meitä
    sivuutit, ja kun kohtasin veitikkamaisen katseesi, tuntui minusta
    äkkiä kuin olisimme ennen toisiamme tavanneet. Muistatko, että
    minä vähän epävarmana tervehdin -- kuten muuten maalla on tapana
    -- ja että sinä tervehdykseeni vastasit? Mutta kun olit kadonnut
    tien mutkaan, havauduin kysymään viereiseltä rengiltä:

    -- Kuka tuo olikaan?

    -- Niemelän Aarnohan se oli, vastasi renkipoika.

    -- Missä hän asuu?

    -- Niemelässähän tuo asuu tuolla järven rannalla.

    -- No, mitä hän toimittaa?

    -- Jaa Aarnoko?

    -- Aarno, niin.

    -- Mitä toimittanee. Talvella käypi koulua kaupungissa, tiedämmä.
    Kesällä laiskottelee.

    Naurahdin tuolle selonteolle. Älä sinäkään pahastu, että
    semmoinen kuva sinusta annettiin. Olisi tehnyt mieli minun kysyä
    enemmänkin, mutta kumppanini kuivat vastaukset ja jonkinmoinen
    ujous pidättivät jatkamasta. Tiesinhän muuten tarpeeksikin.

    Ryhdyimme jälleen työhön.

    Kolme viikkoa sitten kului, ennenkuin meidät esitettiin
    toisillemme. Minä olin jo ehtinyt sinut unohtaa. Sinulla oli
    nyt toiset vaatteet yllä -- niinkuin minullakin -- eikä meidän
    kummankaan käytös kehottanut tuttavallisuuteen. "Herra Niemelä"
    soi aivan luonnolliselta.

    Tämän jälkeen tavattiin silloin tällöin. Muistan leikillä
    kysyneeni:

    -- Ettekö te kerran alkukesällä kulkenut ohitseni maantiellä, kun
    minä olin pellolla kuokkimassa?

    Sinä sävähdit tulipunaiseksi ja heitit minuun aran katseen, aivan
    kuin olisit epäillyt minun aikovan tuomita sinua jostain julmasta
    tyhmyydestä. Vastasit lyhyesti:

    -- Kuljin.

    -- No, sittenhän oikeastaan olemme vanhat tuttavat, peruutin minä
    hymyillen ja lisäsin, kättä tarjoten: -- nimeni on Eero.

    Ja sinä pääsit pälkähästä, vieläpä lämpimästi puristit kättäni.

    Oikein tuttaviksi emme kumminkaan tulleet, ennenkuin jouduimme
    molemmat yhteen hommaan. Kylään oli toimeenpantava seuranäytelmä,
    ja kumpikin saimme osamme. Harjoteltaessa minä, joka pienestä
    saakka olen käynyt teatterissa, pian anastin itselleni johtavan
    aseman, neuvoilin, määräilin, näyttelin, miten kukin rooli oli
    tehtävä. Näyttelijöinä oli sekä herras- että maalaisväkeä, mutta
    huomasin pian, että sinä olit muita tarkkaavampi, ymmärtäväisempi
    ja innostuneempi. Ja se oli sinulle hyvä suositus minun
    silmissäni, vaikken suinkaan tullut ajatelleeksi, että olin
    sinuun erityisesti kiintymäisilläni.

    Kun sitten juhlapäivä oli tullut ja näytelmämme oli onnellisesti
    suoritettu, saimme osaksemme runsaat kätten taputukset,
    hyvä-huudot ja kiitokset. Jouduin tästä vähän huumeeseen, sillä
    itsekkyyteni kuiski: sinulle tulee suurin osa ylistyksestä.
    Rintani tuntui keveältä ja ikäänkuin paisuneelta, mutta mieleni
    oli rauhaton ja minä halusin yksinäisyyteen haaveilemaan. Tuvassa
    tanssittiin teatterin jälkeen, mutta pian minä sieltä pujottausin
    ulos puutarhaan, jonne houkutteli hohtava kuuvalokin.

    Harhaillessani ruohikoilla ja hiekkakäytävillä tunsin äkkiä
    jonkun takaa tarttuvan käsivarteeni ja kuulin sinun äänesi
    kuiskaavan:

    -- Etsin sinua. Arvasin sinun olevan täällä ulkona. Tuvassa oli
    liiaksikin lämmin.

    -- Etsitkö minua? toistin melkein säpsähtäen, ja tiedätkö mitä?
    Vaikka olin ajatellut kaikkea muuta kuin sinua, kävi samassa ilon
    väre läpi ruumiini.

    -- Niin, minä tahdoin vielä yksityisesti kiittää sinua, Eero,
    siitä, että teatterimme onnistui niin hyvin. Se on kokonaan sinun
    ansiosi. Minä olin ollut niin levoton itseni tähden.

    Ah, kuinka tuo kiitoksesi teki minulle hyvää. Se haihdutti
    levottomuuden rinnastani -- haihdutti itsekkyydenkin.

    Ja nyt seurasi lumoava hetki. Muistatko, Aarno, tuota yötä?
    Istuimme syrjäisessä lehtimajassa puutarhan toisessa päässä,
    kuuhut heitti hopeansa lehvistön läpi, etäältä soivat valsin
    sävelet hyväilevän suloisina. Puhelimme ensin illan tapahtumista,
    molemmat olimme innostuneet näytelmätaiteeseen ja haaveksimme
    näyttelijä-elämästä, mutta yhtäkkiä käännyin suruiseksi ja
    rupesin kertomaan itsestäni. En tiennyt oikein, mitä tein.
    Kerroin olevani ilman ystäviä, ei ollut koulussa toverieni
    joukosta kukaan minusta pitänyt, semmoisesta yksinkulkijasta ja
    haaveksijasta kuin minä olin. Sentähden välistä orpo kaipasinkin
    ystävää, jolle olisin voinut tunteeni ja tuumani uskoa.

    En unohda koskaan sinun osanottavaa ja lohduttavaa katsantoasi,
    kun laskit kätesi hiljaa hartialleni ja hellästi lausuit:

    -- Ne toverisi eivät sinua tunne, Eero. Minä pidän sinusta.

    Kuinka tuo tunnustus teki minut onnelliseksi, Aarno. En keksinyt
    vastausta mitään, vaan ojensin sinulle käteni. Ja kauvan, kauvan
    istuimme ääneti ja kuuntelimme kaukaista soittoa. Sitten me kuin
    yhteisestä päätöksestä nousimme ja palasimme tupaan.

    Mutta kumma, seuraavina päivinä ujostelimme toisiamme emmekä
    etsineet tilaisuutta puhua kahden kesken. Vasta viikon
    perästä sattui itsessään vähäpätöinen tapaus, joka oli omansa
    ratkaisemaan suhteemme.

    Olimme lähteneet toisen kylän huveihin, tällä kertaa vieraina.
    Näytännön ja muun ohjelman loputtua oli tavanmukaiset tanssit,
    joihin sinä hyvänä hyppääjänä innolla otit osaa, minun parhaasta
    päästä katsellessani, millä taitavuudella ja kestävyydellä sinä
    pyöräytit tyttölöitä, tuttuja ja tuntemattomia. En kuitenkaan
    yksinomaan ihmetellyt, ihaillut; tunteihini sekottui vähän
    katkeruuttakin, kun sinä niin hartaasti hääräilit muitten kanssa
    etkä näyttänyt minusta yhtään välittävän. Olin mielestäni
    syrjäytetty, hylätty ja kaipasin pois tästä meluavasta
    joukkiosta. Hain itselleni tyyssijan avatun akkunan laudalla,
    josta sain ikäänkuin etäältä seurata silmilläni karkelevan
    kansan keikkauksia ja nähdä sinunkin ponnistuksesta punottavia
    poskiasi, kun sinä kiidit ohitseni, käsi vankasti kiedottuna
    tytön vyötävyksille. Mutta silmänräpäyksessä kaikki muuttui, kun
    kallistuin taaksepäin ulos ikkunasta, toisella kädellä pitäen
    kiinni keskipylväästä. Siinä ympäröi minua synkkä syysyö, jonne
    jyske ja melu kuului paljon heikommin. Mutta se oli rauhaisa ja
    viileä ja kuunteli myötätunnolla sydämeni valitusta. Oli minulle
    jonkunlainen nautinto ajatella, että "tuolla nuo ihmiset pitävät
    lystiä eivätkä aavista, että heidän keskellään on yksi, jonka
    mielestä se kaikki on tyhjää leikkiä".

    Aurinko teki jo nousua, kun lähdimme kotia ajamaan. Meitä oli
    viisi henkeä samoilla rattailla. Takalaudalla istui kaksi
    tyttöä, edessä istuimme sinä, minä ja eräs meidän kylän poika.
    Aamu-ilma oli kolea ja kostea ja kylmä meitä puistatti, kun
    olimme ilman päällysvaatteita. Koetimme sentähden pysytellä
    lämpiminä laulamalla ja hoilottamalla. Lienemme näyttäneet aika
    markkinajoukolta, kun ajaa hyryttelimme kivistä tietä, täyttä
    kurkkua huutaen ja laulaen, haastellen ja nauraa hohottaen.
    Muistatko, kuinka ylimielisen hilpeitä olimme? Siitä huolimatta
    piili sydämessäni yhä sama epämääräinen kaiho.

    Yhtäkkiä pälkähti päähäni kysyä sinulta:

    -- Paleletko, Aarno?

    -- Vähäisen, vastasit, ja samassa kiedoin käteni vyötäisillesi ja
    sanoin luottavasti:

    -- Näin saat nähdä, että lämpenet.

    Silloin, tiedätkö, tapahtui minulle kumma. Kaikki epäselvä ja
    etsivä ikävä häipyi sielustani, ja minä ymmärsin, että sinä
    olitkin kaihoni esineenä. "Sitähän minä tahdoinkin, että olisin
    varma sinun ystävyydestäsi, että saisin olla kahden kesken sinun
    kanssasi, purkaa sinulle sydämeni, kertoella sinulle ihanteistani
    ja aatteistani, ja että sinä kuuntelisit sanojani mielihyvällä,
    katsoisit minuun totisilla, hellillä silmilläsi ja laskisit
    kätesi hartialleni!" Niin, minä ymmärsin, että rakastin sinua, ja
    olin sanomattoman onnellinen.

    Ummistin silmäni, unohdin laulaa, unohdin, missä olin, kun toinen
    tytöistä nykäsi minua selkään ja huusi:

    -- Eihän se Eero enää laulakkaan!

    Samassa käännyit sinäkin minun puoleeni ja kysyit puoleksi
    kummeksuen:

    -- Todellako nukuit?

    -- Nukuin? toistin närkästyneenä, mutta lisäsin kiireesti: -- no,
    jos olisinkin, kun te niin makeasti kehtolaulua hyrähytitte...

    Muiden nauraessa vetäsin käteni pois vyötäisiltäsi. Kysymyksesi
    oli minua loukannut, en tiedä miksi. Tuntui vain yhtäkkiä, ettet
    sinä minua ymmärtänytkään. Minäkö olisin nukkunut! Vähänpä
    arvoa olisin sitten läsnäolollesi pannutkin. Mutta tovin
    kuluttua hiipi sydämeeni taas entinen ikävä, ja nyt siihen
    oli yhtynyt katumuskin: kaduin, että olin ajatuksissani ollut
    niin äkkipikainen sinulle. Ehkä se kysymyksesi olikin aivan
    viaton -- ei, aivan ajattelematon. Ehkä sinä puolestasi nyt
    olit loukkaantunut minuun, kun niin äkkiä vedin käteni pois...
    Näitä ajatellessani olin koettanut ottaa osaa muitten iloon.
    Nyt käännyin sinuun, ja kas, katsantosi olikin muuttunut.
    Näytit hajamieliseltä, olit jättänyt ohjakset Väinölle. Kuinka
    ihmissydän on julma ja itsekäs: tätä nähdessäni minä riemastuin
    ja sydämeni sykki. Taas oli ikävä poissa ja hetken sinua
    katseltuani kuiskasin:

    -- Minun on kylmä.

    Sinä säpsähdit, katseemme kohtasivat toisiaan -- ja silmäsi
    säihkyivät. Sanaa sanomatta kiedoit käsivartesi minun ympärini.

    Sillä hetkellä tapahtui meidän äänetön liittomme. Muistatko?
    Aamuaurinko loisti kirkkaana, suurena, ihanana...

    Meidän ystävyytemme oli alkanut. Kylään saavuttuamme kun minä
    hyppäsin rattailta poiketakseni kotiin, kysyin sinulta, aivan
    kuin se olisi ollut jokapäiväisin asia maailmassa:

    -- Lähdetäänkö päivemmällä kävelemään?

    -- Lähdetään. Mihin aikaan? sinä vastasit yhtä huolettomasti.

    -- Tule nukuttuasi minua noutamaan.

    -- Hyvä.

    Ja me läksimme pitkälle kävelylle, ja se oli meidän ensimäinen...
    Ja kuinka meiltä puhetta riitti -- ihan äärettömiin! En muista
    enää, mistä oli kysymys, sen vain muistan, että olin kuin
    hehkuva tulimeri, joka kauvan on ollut maan poveen suljettuna,
    mutta vihdoin murtaa kahleensa ja syöksee vapauteen, puoleksi
    hengetönnä pitkästä odotuksesta. En ollut koskaan ennen puhunut
    sydämeni kyllyydestä, en ollut antanut kenenkään aavistaa, mitä
    tunteita minussa liikkui -- nyt ne nousivat yli äyräittensä, nyt
    sanat tulvivat suustani, ja kerroin kaikki salaisuuteni sinulle
    -- sinulle, Aarno. Sinä olit ensimäinen, sinä olit ainoa.

    Sadekuuro meidät yllätti. Poikkesimme tieltä ikivanhan,
    pilvenkorkuisen "herraskuusen" suojaan. Siellä seistessämme ja
    katsellessamme toisiamme hymyilevin silmin, sanatulva äkkiä
    loppui kesken, puheemme taukosi. Aivan kuin hämmästyimme, ja
    molempain silmistä loisti sama kysymys:

    -- Sinäkö se nyt olet minun ystäväni, minun uskottuni!

    Ja sitten silmämme lisäsivät:

    -- Kaunishan sinä oletkin!

    Ja huulemme vetäysivät hymyyn, ja sulan riemun hurmaamina
    heittäysimme toistemme kaulaan ja suutelimme...

    Ja se se nyt oli kertomukseni kahdesta pojasta, jotka tulivat
    ystäviksi.

    Koko tämä mennyt vuosi, Aarno, on ollut kuin autereinen
    kesäpäivä, kuin onnen kultainen tarina, josta lapsina unelmoimme.
    Kuinka elämä sentään on ihana ja maailma mielityinen! Kuinka
    ihmiset lienevät hyviä ja jaloja! Mutta jos tässä elämässä on
    suruja ja murheita, niin minä vain sanon: tulkaa, en teitä
    pelkää. Molempain meidän puolesta minä rukoilen: jospa voisimme
    tulla tämän elämän ja tämän ihmiskunnan, tämän maan ja tämän
    kansan arvoisiksi, jospa voisimme imeä tästä elämästä kaikki mikä
    on voimallisen suurta ja tenhoavan kaunista, että, kun päivämme
    kerran päättyvät, tätä maata palvellen, tämän kansan onnen eteen
    työskennellen kuoloon kaatuisimme.

    Huomenna kun tapaamme, saat sinä tämän kirjeeni. Se on sinulle
    kirjotettu, se on sinulle omistettukin

                                          ystävältäsi Eerolta.'

Tätä vanhaa muistiinpanoa lukiessaan Eero hymyili, mutta hänen
silmänsä olivat kyyneltyneet. "Olenhan ollut onnellinen minäkin",
hän ajatteli, "olen, olen. Ei aavista Aarnokaan, mitä tähän olen
kirjottanut, en tullut sitä hänelle näyttäneeksi. Enkä näytäkkään.
'Tempi passati' nuo ovat. Mutta minä olen sama vielä, samaksi jään.
Yhtä lämpimästi rakastan sinua, Aarno, kuin ennenkin, yhtä lämpimästi
teitä kaikkia." Ja niinkuin punertava, lemmenvärinen ruusu huokuu
aistimiin tenhoavaa tuoksua, niin tuoksahti nyt mieleen suloinen
rauha hellivästä sydämestä.

Eero sammutti kynttilän ja otti viulunsa kirjahyllyn päältä. Jousi
kädessä hän hiljaa näpitteli ja viritti kieliä ja asetettuaan
äänenhimmentäjän paikoilleen, rupesi soittamaan. Sävel sävelen
perästä virtasi viulusta huoneen hämärään hiljaisuuteen, muodostuen
tunnelmikkaaksi ja viehkeäksi soitoksi. Tämä Bach'in Gavotte ja
Musette oli Eeron lempikappaleita, ja hän keijuttikin koneestaan
aivan kuin perhosen siivillä tuon keposen Musette'n.

Hän soitti vielä muita saman mestarin sävellyksiä, ja kuta
kauvemmas hän soitti, sitä enemmän kiihtyi ja innostui hänen
mielensä. Voimakkaina ja raikkaina kaikuivat äänet viulun kielistä,
kun viippaileva käsi niitä jousella kosketteli. Pelkoa ei ollut
liioin, että talonväki häiriytyisi, koska se makasi tuvan puolella
rakennuksen toisessa päässä.

Silloin kuului äkkiä porstuan puolelta jyskettä ja narinaa, kun ovea
auki temmottiin, ja heti sen perästä ääniä ja askeleita. "Joko nyt
vihdoin kotiutuvat!" ajatteli Eero ja keskeytti oitis soittamisensa.
Laskettuaan rakkaan viulunsa hellävaroen sen koteloon, hän katsahti
kelloonsa ja jäi ihmettelemään, kun se jo näkyi kahta käyvän. "Missä
ovat Aarno ja Tuomo olleet?" iski ajatus kuin salama hänen mieleensä.

Samassa tulijat aukasivat salinsa oven ja Eero kuuli Tuomon
puoliääneen kuiskaavan toverilleen:

-- Hs, ettei Eero herää...

Joku astui saliin ja toinen kömpi perässä.

-- Viis siitä! sopersi Aarnon ääni. -- Eero är vår vän, etkö ymmärrä,
han är vår vän, amicus noster est... Kuulehan, Tuomo, minä kuulin
viulunsoittoa.

-- Mitä vielä! kuului taas Tuomo sanovan, -- onhan Eeron kamarissa
pimeä.

-- Jo, men jag hörde...

-- Ole vaiti... Missä täällä on tulitikut?

Eero oli vetäytynyt syrjään, ettei näkynyt eikä nähnyt. Kaamea tunne
kouristi hänen sydäntään, hän pidätti henkeään ja kylmä hiki tuntui
pursuvan otsasta.

Raapattiin tulta ja valo välähti huoneeseen.

-- No, eihän täällä minun pöydälläni olekkaan kynttilää...

-- Minulla pitäisi olla... Habeo, habeo... mitä kynttilä taas on
latinaksi?

-- Kuule, mitä sinä oikein olet juonut, Aarno?... Minä en ole yhtään
hutikassa...

-- Luuletko sitten minun olevan?... En yhtään, en yhtään,
veikkoseni. Tämä poika on vain vähän iloisella tuulella... bei guter
Laune, etkö muista?... Kyllä se Harryn luokkatoveri Irma sentään on
hiton soma tyttö, vai mitä sinä sanot, Tuomo?

-- Onhan se!

-- Niin, onhan se. Est, est... kuinka se Caesarin lause taas kuuluu?

-- Mikä?

-- No se Caesarin lause... Men låt vara! Kun ei muistu, niin ei
muistu... Ihan minä olen korvia myöten pikiintynyt siihen Irmaan,
ganz verliebt...

-- Kuule, Aarno, ei tämä käy päinsä. Millä hetkellä hyvänsä Eero voi
herätä, ja silloin on piru merrassa. Ole hiljaa nyt ja riisu päältäsi
-- jos osaat.

-- Ettenkö osaisi! Ole huoleti... Mutta johan sanoin, että Eero on
ystävämme, amicissimus est. Ei hän pahastua saa...

-- Kun saisin tuon oven kiinni lykätyksi...

Eeron asema oli käynyt yhä tukalammaksi. Hän olisi tahtonut pujahtaa
vuoteeseen toisten tietämättä ja olla nukkuvinaan, mutta sänky oli
toisella puolella huonetta. Kun Tuomo lähestyi ovea sitä sulkeakseen,
teki Eero äkillisen päätöksen ja astui rohkeasti kynnykselle. Sinne
hän jäi seisomaan kalman kalpeana ja hänen silmäinsä katse oli kuin
vainotun hirven.

Tuomo, joka oli takitta ja sukkasilla, pysähtyi kuin naulattu
keskelle lattiaa, ja hämmästys, kauhistus kuvastui hänen kasvoissaan.
Aarno istui taaempana sänkynsä reunalla ja yritti paraikaa vetämään
kenkiä jaloistaan, mutta kun huomasi Eeron, jäi häneen tuijottamaan
suurilla silmillään, joissa oli juopuneen puoleksi tajuton ilme.

Kotvan aikaa nuo kolme ystävää katselivat toisiaan, ja ainakin Eeron
ja Tuomon rinnoissa tunteet riehuivat. Mutta sitten Eero laski
katseensa maahan ja tarttui sanaakaan sanomatta oven kahvaan, astui
takaisin kamariinsa ja pani oven säppiin jälkeensä. Tämän tehtyään
hän hoiperteli sängyn luo ja heittäysi pitkäkseen vuoteellensa.

Silmiään hän ei saattanut ummistaa. Hän yhä näki edessään
kauhistuneen Tuomon ja puoleksi tajuttoman Aarnon, ja hänen sydämensä
kouristui tuskasta. "Tämäkö vielä piti tapahtuman! Tämänkö tähden he
siis ovat minut hylänneet, tämänkö tähden väsyneet meidän uutteraan
elämäämme!"

Ja nyt tulvi sanomaton katkeruus mieleen. "Oi, tätä yhteiskuntaa,
tätä sivistystä ja kulttuuria -- mille teille se ihmislapsia
viekottelee. Tämä nyt on se ylistetty yliopistolukujen harjottaminen,
'oman itsensä voittaminen', ahkeraksi, järkeväksi rupeaminen ja
epävarman hutiloimisen heittäminen. Luopuneet he ovat minusta
ja minun leivättömistä ihanteistani, alistuneet ylivoiman alle,
muuttaneet mielensä maailman mukaan; kunnioitettaviksi kansalaisiksi
ovat tulleet, -- cives academici --, kansalaisiksi, jotka täyttävät
velvollisuutensa ja samalla ymmärtävät, että se on epäämätön oman
menestyksen ehto, paras keino itse kunniaan kohota. Lapsellisen
haaveilemisen ovat hylänneet, ovat omistaneet miehuullisen
vakavuuden, ja maailma on heti valmis heitä ilolla tervehtimään...
Niin, niin, iloitse, maailma, tämähän on sinun mielesi mukaista..."

Äkkiä valtasi Eeron kummallinen liikutus. Hän olisi tahtonut itkeä,
mutta ei voinut. Sydäntä vain ahdisti.

"Minä, joka olin toivonut heistä aivan toista! Olin toivonut, että
he kaikissa tapauksissa säilyttäisivät pyhänä uskonsa puhtauteen,
siveyteen, miehuuteen. Olin toivonut, etteivät he luopuisi hyvästä,
jos kohta luopuivat minusta ja minun pyrinnöistäni...

"Paljon parempi olisi ollut, jos heistä olisi tullut suutareita,
salvumiehiä, torppareita tai renkiä...

"Ruumiillinen työ olisi ollut kunniallinen, rehellinen, puhdas, se
olisi varjellut heitä pahasta! Sen turviin paeta olisi ollut tuhat
vertaa lujempi kuin yliopistojen ja akademiojen...

"Mutta he sitä halveksivat... He valitsivat 'herrojen' tien..."

Ja hänen sydämeensä hiipi sääli langenneita ystäviään kohtaan.

Eero kyllä kuuli, että Aarno pyrki sisään, että hän koputti ovelle
ja sammalti jotakin Tuomolle, että hänen kiihkonsa yltyi jostain
tämän vastauksesta ja että hän oli vähällä ruveta meluamaan, mutta
kun sitten äkkiä kaikki hiljeni, ja Tuomo arvattavasti sai Aarnon
luopumaan aikeestaan, ei Eerokaan hievahtanut paikaltaan, makasi
siellä vain synkissä mietteissään ja surunvoittoisissa tunteissaan,
kunnes vihdoin nukkui levottomaan uneen.



VI.


Aamulla Eero heräsi myöhemmin kuin tavallisesti. Päivä paistoi
korkealta huoneeseen ja linnun virkeätä viserrystä kuului ikkunan
takaa, mutta elämä tuntui yhtäkaikki Eerosta harmaapilviseltä ja
painostavalta. Verkalleen hän nousi ja pukeutui; aukaisi oven
varovaisesti ja hiipi ulos. Salissa oli kaikki hiljaista. Pojat vielä
nukkuivat tai olivat nukkuvinaan. Eero lähti aamukävelylle.

Suuruspöydässä ei puhuttu sanaakaan, tuskin tervehdittiin. Aarno
ja Tuomo näyttivät synkiltä, vaivaantuneilta. Ukkosta oli ilmassa,
jokainen vältti toisten katseita.

Aterian jälkeen Eero sulkeutui suojaansa, ja päivemmällä hän kuuli,
että ystävät viereisessä huoneessa rupesivat keskustelemaan matalalla
äänellä. Mistä heidän puheensa kävi, sitä hän ei kuullut, mutta oli
kerran erottavinaan oman nimensä sanojen seasta ja arvasi muutenkin,
että keskustelu koski häntä ja eilistä tapahtumaa.

Kun sitten tuli käsky päivällisille ja kaikki kolme taas olivat
koolla, huomasi Eero oitis, että Aarnon ja Tuomon käytös oli
vapaampi kuin aamulla, jopa yrittivät lausua jonkun ystävällisen
sanankin. Eero kuitenkin pysyi totisena ja mykkänä ja tunsi miltei
loukkaantuvansa toisten kohteliaisuudesta. Sen havaittuaan nämä
herkesivät yrityksistään, ja pian taas istuttiin äänettöminä ruuan
kanssa puuhailemassa. Mutta kun Eero heidän syötyänsä jälleen aikoi
vetäytyä erilleen, sanoi Aarno, vaihdettuaan pari sanaa Tuomon kanssa:

-- Etköhän jäisi tänne, Eero, meidän kanssamme vähän puhelemaan?

Eero oli jo tarttunut oven kahvaan, mutta kuullessaan Aarnon lauseen
hän samassa seisahtui ja hänen sydämensä hytkähti.

-- Olisiko asiaa? hän kysäisi ja ihmetteli äänensä outoa sointua.

-- Olisihan sitä.

Eero kääntyi ja astui pari askelta huoneeseen. Pojat olivat
istuutuneet sohvalle, jonka edessä seisoi pöytä. Eero kävi pöydän luo
ja nojasi siihen oikean kätensä.

-- Etkö tahdo istua? kehotti Tuomo, viitaten kädellään läheiseen
keinutuoliin.

-- Kiitos, seison mieluummin.

Eero ei käsittänyt, miksikä hänen piti olla aivan kuin poissa
suunniltaan. Häntähän oli loukattu, eikä ainoastaan häntä, mutta
totuuden ja rakkauden ihannetta, ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään
tuomarin ylpeätä rohkeutta, vaan päinvastoin pelon sekaista inhoa
koko elämään, aivan kuin hän olisi rikoksentekijä ja kaksi entistä
ystäväänsä häntä nyt tuomitsemassa.

-- Taidat olla apealla mielellä? alkoi Aarno puhua ja katsahti Eeroon
terävästi, aivan kuin olisi ollut hieman suutuksissaan. Toinen
ei vastannut mitään, heitti häneen vain pikaisen kummastelevan
silmäyksen.

-- Sitä sinun ei tarvitsisi olla ainakaan meidän takiamme, sillä
kyllähän me pidämme huolta itsestämme.

Näistä solvaavista sanoista Eero sävähti tulipunaiseksi ja sai vasta
hetken perästä kysytyksi:

-- Sekö oli asiasi?

-- Voi sinua, Aarno! puuttui Tuomo puheeseen ja jatkoi Eeron puoleen
kääntyen: -- suo anteeksi, asiamme on se, että tahtoisimme lausua
pari selittävää sanaa eilisen johdosta...

Samassa Aarno keskeytti:

-- Niin, ei minunkaan aikomukseni ollut loukata sinua, Eero, tarkotin
vain, että olomme käy liian tukalaksi, ellemme saa asioita sille
kannalle, ettet sinä enää ole tähtemme pahoilla mielin. Selvästi
näkyi, että yöllä kovin hämmästyit tilaamme, kun palasimme Harryn
ylioppilas viftistä; mutta ehkä vielä enemmän hämmästyt, kun
mainitsen sinulle, ettemme tänä aamuna olleet ensimäistä kertaa
hutikassa, vaan että se on tapahtunut jo kolme neljä kertaa siitä
saakka, kun...

Eeron silmät olivat todella menneet suuriksi. Hän tuijotti Aarnoon
niin pitkään, että tämä tunsi oikein hermostuvansa. Mutta Eeron
mielessä liikkui vain yksi ajatus: tuoko oli Aarno, hänen puhdas,
hellämieli Aarnonsa? Tuo outo olento, tuo kerskaava, hävytön nuori
mies! Oliko mahdollista, että ihminen noin saattoi muuttua?

Yrittäen pientä naurua Aarno jatkui:

-- Muistathan, Eero, sitä kertaa, jolloin meillä oli pieni kina
kirjasi johdosta? No, sen perästä meille -- Tuomolle ja minulle
-- selveni, että me kuljemme, että meidän täytyy kulkea toista
tietä kuin sinä, ja siis lyöttäydyimme seurustelemaan toistenkin
toveriemme kanssa. Ensi kerran pidimme lystiä, silloin kun olimme yön
yli kaupungissa, muistatko? Todella silloin olikin lystiä. En minä
oikeastan ymmärrä, Eero, miksikä sinä vihaat hauskoja seuroja...

Eero katkasi torjuvalla kädenliikkeellä Aarnon puheen ja sanoi
kolkosti:

-- Miksikä tuota minulle kerrot? En minä tahdo tietää mitään teidän
häpeästänne.

Tätä sanoessaan Eero tunsi vanhan rohkeutensa ja varmuutensa
palaavan. Näkyivät hänen sanansa vaikuttaneet Aarnoonkin, koska
tämä hätääntyi eikä heti osannut jatkaa. Mutta Tuomo samassa riensi
avuksi. Vakavalla, melkein ankaralla äänellä hän lausui:

-- Häpeästämme? Eiköhän tuo sana ole liian julkea, Eero?
Ajattele, että niin sanoen tuomitset miltei koko sivistynyttä
ylioppilasnuorisoamme!

-- Sitä suurempi häpeä, kuta enemmän rikoksellisia!

-- Minun mielestäni on aivan päin vastoin... Sanohan muuten, Eero,
miksikä oikeastaan pidät vääränä väkevien nauttimista? Kirjailijana
sinun toki pitäisi...

Leimuava katse Eeron ilmekkäistä silmistä lopetti lauseen kesken.
Olkapäitään kohauttaen hän huudahti:

-- Olenko minä mikään raittiuden saarnaaja! Mene asianomaisilta
tiedustelemaan, miksi alkoholi on myrkkyä. Olethan niin kauvan
seurustellut minun kanssani, että sinun pitäisi tietämän, minkätähden
minä inhoon juomista ja juopumista!

-- Niin no, sinä nyt jonkinmoisista puoleksi eettisistä, puoleksi
esteettisistä syistä..., mutisi Tuomo vähän hämillään.

Mutta Aarno vuorostaan kysäisi:

-- Suoraan sanoen, Eero, sinä siis halveksit meitä? Kuinka tuo
kysymys koski Eeron sydämeen! Hän olisi tahtonut itkien heittäytyä
ystäväinsä kaulaan ja vakuuttaa heille, ettei hän heitä halveksi, jos
he katuvat ja päättävät... Mutta kun hän katsahti Aarnoon ja näki
hänen silmäinsä synkeän, uhkaavan ilmeen, silloin nousi häneen viha
ja hän vastasi tylysti:

-- Jos niin tahdotte: halveksin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän katui sanojaan, sillä molemmat
sohvassa istujat punastuivat ja nousivat seisaalle salaman nopeudella.

-- Mutta sitä minä en kärsi! huudahti Aarno ja syöksyi Eeron
kimppuun. -- Et sinä ole parempi meitäkään!

Eero peräytyi pari askelta ja Tuomo sai Aarnosta kiinni, ennenkuin
tämä ehti käydä vanhempaan toveriin käsiksi.

-- So so, Aarno, sanoi Tuomo käskevästi, -- hillitsi luontoasi! Jos
Eero meitä halveksii, on se hänen oma asiansa, mutta hänen syntinsä
on silloin suurempi kuin meidän koskaan on ollut.

Ankara taistelu riehui Eeron rinnassa, mutta ei se kestänyt kuin
siunaaman hetken, ennenkuin rakkaus vei voiton vihalta. Hiljaisella
äänellä hän virkkoi:

-- En minä ole parempi teitä enkä ketään. Enkä teitä halveksi.

Näin sanottuaan hän loi katseensa maahan, ikäänkuin häveten. Tuomo
palasi paikalleen ja Aarno, katsottuaan Eeroon puoleksi epäilevästi,
teki samoin.

Kaikki olivat kauvan ääneti.

Eeron mieleen muistui eilinen ehtoo, kuinka hän odottamisensa ajan
oli pyhittänyt Aarnon muistolle, mitä suloisia tunteita hänen
sydämeensä oli noussut ja kuinka ne kaikki saivat kuoliniskunsa,
kun pojat aamulla tulivat kotiin. Hänen mielensä murtui ja kyynelet
nousivat silmiin. Ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen hän lausui
surusta värähtelevällä äänellä:

-- Meidän ystävyytemme on siis mennyttä! Mennyt on se aika, jolloin
ajattelimme ja tunsimme kuin yksi sielu.

Tästä toisetkin heltyivät ja Tuomo sanoi:

-- Miksi niin? Sitähän me juuri Aarnon kanssa olemme tuumailleet,
että pidämmehän sinusta kuin ennenkin...

-- Niin, lisäsi Aarno puolestaan, -- ellet itse ole sitä vastaan,
niin olemmehan sinun ystäväsi...

Eero tuskin kuuli, mitä sanottiin. Yhä omissa mietteissään hän jatkoi:

-- Mennyt, mennyt on se aika, ja sitä olen jo kauvan tuntenut.
Minä hupsu luulin ennen, että meistä tulisi kolme sankaria, kolme
totuuden, oikeuden, rakkauden puolustajaa tässä kylmässä, kolkossa
maailmassa, luulin hupsu, että meitä olisi kolme uskollista,
uskaliasta ystävää, jotka ihanteen polkua ihmisille näyttäisimme...

Surun hymy laskeutui hänen huulilleen ja hän jatkoi:

-- Hupsu olin. Ihmisen sielussa on paljon salattua, joka vähitellen
pääsee päivän valoon. Te olette valinneet oman tienne, toisen kuin
minun. Minä olen jäänyt yksin, yksin taistelemaan, ehkä yksin
sortuakseni...

Äkkiä hän nosti päänsä ja lausui voimakkaan pontevasti:

-- Mutta en! En sorru. En sorru, mikäli se minusta riippuu. Pidän
silmäni auki. Minkä kerran olen hyväksi nähnyt, sitä teen. Minkä
tien kerran olen valinnut, sitä edespäinkin kuljen. En ihanteestani
irtaudu, en petä pyhimpiä tunteitani. Totuuden puolesta tahdon työtä
tehdä niin kauvan kuin elän, totuuden puolesta tahdon kuoliakin. Ja
tulkoot mitkä kärsimykset tahansa, en hylkää sinua, jumalani.

Hänen silmänsä säihkyivät innon tulta ja hän lisäsi vielä suuremmalla
voimalla:

-- Siinä tunnen olevani kestävämpi muita, että uskallan katsoa pahaa
silmiin sokaistumatta, horjumatta! Ei viettele minua rikkaus, ei
nautinto, koska olen nähnyt ja ymmärtänyt, mihinkä se ihmistä vie.
Ja vaikka se tulisi luokseni kuin ikikauneuden houkutteleva houre,
niin seisoisin lujana ja käskisin pois, sillä minä tiedän, mitä minä
tahdon. On ihmisessä mahdollisuus kaikkeen pahaan, mutta on hänessä
mahdollisuus kaikkeen hyväänkin. Ja minä olen hyvän valinnut.

Aarnon ja Tuomon päät olivat painuneet rintaa vasten ja heidän
katseensa olivat maahan vaipuneet. Hellällä äänellä Eero lausui:

-- Ja nyt kun me toisistamme eroamme, nyt kun minä jätän teille
hyvästi, niin säilyttäkäämme toisistamme mieluisat muistot. Muistakaa
te minua semmoisena kuin olin teidän rakastaessanne minua, minä
muistan teitä aina ystävinäni, uskottuinani, ja minä kiitän teitä
mielessäni kaikesta onnesta ja avusta, minkä olette minulle suoneet.

Aarno ja Tuomo olivat kohottaneet katseensa jälleen ja katsoivat
Eeroon kyynelsilmin ja kummastellen, ja Aarno virkkoi hiljaa:

-- Epäiletkö, ettemme enää sinua rakasta? Mutta Eero oli kääntynyt
oveen päin lähteäkseen ulos.

Samassa ilmestyi ovelle talon tyttö kirje kädessä.

-- Tässä olisi Eero herralle postia.

Eero otti kirjeen ja menikin omaan huoneeseensa, jossa aukaisi ja
luki. Se oli kustannusliikkeen johtajalta ja näin kuuluva:

"Ikäväkseni minun täytyy ilmottaa Teille, ettei johtokunta katso
voivansa kustantaa teostanne, joka ansioistaan huolimatta varmaan ei
saavuttaisi kyllin laajaa lukijakuntaa. Käsikirjotuksen lähetämme
postissa Teille takaisin. Kunnioittaen ----."

Maailma musteni vain hetkeksi Eeron silmissä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän jo oli aivan tyyni ja hillitty.

-- Johan tämän arvasin, hän ajatteli. -- Mitä muuta saattoi
sieltäpäin tulla kuin kieltävä vastaus! Helppohan olisi ihanteen
puolesta elää, jos maailma olisi vieressä auttajana... Mutta nyt en
taistelua heitäkkään.



KOLMAS KIRJA:

MAAILMA.


    Sempiterna Lux! Nec divitias nec honores peto;
    me modo Divinae Lucis radio illumines.

                              _Vanha käsikirjotus_.

    Ja Jumala sanoi hänelle: koska tätä rukoilit etkä rukoillut
    pitkää ikää etkä rikkauksia etkä vihamiestesi sieluja, vaan
    arvostelukykyä ja ymmärrystä, niin olen minä tehnyt sanojesi
    mukaan; katso, minä olen antanut sinulle viisaan ja
    ymmärtäväisen sydämen.

                                _1 Kun. kirja, III: 11, 12_.



I.


Yksin oli nyt Eero. Ystävät olivat hänestä luopuneet, onnetar
kääntänyt hänelle selkänsä. Unettomana vaelteli hänen sielunsa elämän
yössä. Taival oli tuntematon ja pimeä.

Aarno oli muuttanut omaan maalaiskotiinsa, Tuomo oli käsketty
holhoojansa luo kesää viettämään. Eero asui yksin Mannilassa koiransa
Rolandin kanssa.

Kun hän sai täyden varmuuden siitä, että koko entinen elämänsä
oli mennyttä, että kaikki haaveet onnellisesta yhdyselämästä,
uhraavaisesta yhteistyöstä jäisivät ainiaaksi toteutumatta, silloin
hänen sielunsa itsetuntonsa voimassa nousi uhkaavaa kohtaloa vastaan
ja huusi sille melkein riemuiten: en minä alistu enkä sorru! Mutta
niinkuin haavotettu lintu ylimäisellä voimanponnistuksella vielä
kerran räpäyttelee siipiään ja lennähtää pari kierrosta, ennenkuin
se maahan vaipuen kangistuu kuolon uneen, niin Eeronkin sielu tuon
riemuhuudon jälkeen tunsi voimansa vähenevän ja maailman mustenevan
usvien yöksi. Ei nähnyt hän enää niin selvään, minne tähtäsi totuuden
tie -- vai oliko hän itse joutunut harhaan?

Epäilyksien hornanhenget pääsivät valloilleen hänen sielussaan ja
raatelivat sitä kuin nälkäiset sudet. Hänen kasvonsa kapenivat
kalvakoiksi ja silmänsä suurenivat palaviksi surusoihduiksi. Hänen
käyntinsä kadotti entisen reippautensa, tuli miettiväiseksi ja
harvaksi.

"Mitä minä oikeastaan tahdon?" hän itseltään kysyi. "Enkö ole minäkin
noita haaveilijoita, jotka eivät maailmassa ole miksikään hyödyksi,
vaan jotka pahennusta aikaansaavat kaikkialla ja häiritsevät
ihmisten rauhaa? Mitä minä olen tehnyt? Olen jättänyt kotini, olen
hylännyt sukulaiseni, herttaisen tätini ja parastani katsovan enoni.
Houkuttelin Harryä tekemään samoin, vaikka hänessä pääsi voitolle
rakkaus omaisiinsa. Entä Aarno ja Tuomo? Heitäkin olen vietellyt
jättämään sitä vanhaa uskollista uraa, jolla ihmiset onneen pyrkivät
-- kummako, jos heidän silmänsä aukenivat ja he viime hetkessä
päättivät peräytyä pois minun poluiltani takaisin taatulle tielle!

"Mitä minä oikeastaan tahdon? Eikö tämä maailma ole sellaisenaan
hyvä? Eikö se ole viisaan jumalan luoma? Todistihan Leibnitz, että se
juuri tämmöisenä on kaikista mahdollisista paras, ja kuka olen minä,
että sitä paremmaksi tahtoisin!"

Ja Eero painoi otsansa viileään lasiin ja katseli ulos ikkunasta.
Tuolla ulkona oli kesä täydessä kukoistuksessaan. Aurinko hymyili
hellästi ja luonto ilosta sykähteli. Sinivaippaisena neitona joki
puikkelehti vehreäin niityin halki, ja kuuset ja koivut rannalla
kaihosivat sen vilvottavaan syliin, mutta jäivätkin kainosti
silmäilemään sen ketterää kulkua, kun se katosi niemen taa.
Matalikolla oli lapsia leikkimässä, loiskivat vedessä kuin kalat,
huusivat raikkaasti, nauroivat heleästi. Sulaa sopusointua oli elämä
siellä ulkona.

"Noin on kaunis maailma ja minun mieleni näin musta", ajatteli
silloin Eero. "Enkö ole ylpeä, sokea, tyytymätön? Mutta tiedäthän
sinä, jumalani", hänen sielunsa samassa huudahti, "tiedäthän sinä,
etten minäkään muuta ikävöi kuin tuota rikkomatonta rauhaa, tuota
sopusointua särkymätöntä! Näytä minulle valkeutesi valo, ilmota
minulle, olenko erehdykseen eksynyt, ja sano minulle, missä piilee
se oikea elämä! Älä anna minun uupua tiedottomuuden tuskaan, älä
epäilyksien elottomuuteen, vaan suo totuutesi katseelleni kangastaa!"

Ja kun tämä rukous huokui hänen sydämestään, syntyi hänen aivoissaan
uusi aatos. Hän näki itsensä imeskelemässä tietoja ihmisiltä,
kyselemässä kokeneilta, mitä elämä on. Ja hän huudahti innostuen:
lähdenpä pyhiinvaellukselle tämän maailman viisaitten luo niinkuin
muinoin kreikkalainen Sokrates!...

Vielä samana päivänä Eero matkusti kaupunkiin ja suuntasi askelensa
muutaman professorin luo, jolle hän kerran oli tullut esitetyksi
enonsa kodissa. Hän oli näet päättänyt ensin käydä oppineen puheille,
ja syy, miksi hän juuri valitsi tämän, oli se, että mainittu
professori oli herättänyt hänessä heti ensi näkemältä aaveensekaista
kunnioitusta, johon vielä tuli lisäksi, että professori oli kuuluisa
oppineisuudestaan. Tämä tieteen palvelija oli pitkä, laiha ja
arvokas, silmälasit aina kookkaan, luottamusta herättävän nenän
selässä.

Hän asui uudenaikaisen, mukavasti sisustetun kivimuurin ensimäisessä
kerroksessa, ja tavallisissa oloissa tämä seikka olisi saattanut
vaikuttaa Eeroon masentavasti; mutta nyt Eero oli niin jännitetyssä
mielentilassa, että hänen oma, vahva tunteensa suojeli häntä
ulkonaisilta vaikutelmilta.

Hän soitti, professori oli kotona ja ottaisi vastaan. Eero laski
hattunsa eteisen pöydälle ja astui reippaasti kynnyksen yli
tiedemiehen tilavaan, vaikka raskaasti kalustettuun työhuoneeseen.
Hän seisahtui hieman hämmästyen, kun näki professorin täydessä
puuhassa kirjotuspöytänsä ääressä. "Häiritsenkö?" hän itseltään
kysyi. "Mutta niinhän palvelustyttö sanoi, että otetaan vastaan."

Oikeastaan Eero oli kuvitellut mielessään, että tuo oppinut olisi
hyvin innoissaan, kun syntyisi keskustelu niin syvämietteisistä
aineista, vaan -- eihän se sitä vielä aavistanut eikä tiennyt, kuka
tahtoi tavata ja mikä oli asia.

Kun ei ahkera aatteen mies ollut kuulevinaan tulijan askeleita,
täytyi Eeron turvautua tavalliseen keinoon ja yski. Professori käänsi
päätään sivulle ja huomattuaan nuoren vieraansa, sijotti kynän
kädestään pitimelle, nousi, astui askeleen lähemmäksi ja tervehti.

Eero esitti itsensä.

Aivan oikein, sanoi professori arvokkaan ystävällisesti, -- me olemme
ennen nähneet toisiamme... Mutta eikö teidän nimenne ollut -- --?
Luulin, että hovineuvos -- -- oli teidän isänne?

-- Ei, kyllä minun nimeni on -- --, vastasi Eero hymyillen. -- Mutta
hovineuvos on enoni, se tahtoo sanoa, hänen vaimonsa sisar oli minun
äitini.

-- Niin, niin, minä sekotan. Mutta kuka sitten oli teidän isänne?

-- Isäni oli tohtori -- --, selitti Eero ja tunsi taas suunsa
vetäytyvän hymyyn.

-- Ahaa, tohtori -- --, kyllä muistan. Olkaa hyvä ja istukaa.

Professori osotti kädellään amerikkalaista keinutuolia ja asettui
itse takaisin mukavaan kirjotustuoliinsa. Eero, noudatettuaan
kehotusta, sanoi hieman hämillään:

-- Minulla olisi herra professorille vähän asiaa... aivan
yksityistä, personallista laatua... enkä suinkaan tahdo häiritä,
ellei juuri tällä hetkellä herra professorin sopisi suoda minulle
neljännestunnin huomiota?

-- Kyllä, kyllä, puhukaa vain, vakuutti professori, tehden taas
liikkeen kädellään ja katsoen Eeroon hyväntahtoisen kyselevästi.

-- Asiani on vähän omituista laatua, toisti Eero ja hymyili
anteeksipyytävän hymyilyn, -- tosin se koskee minua personallisesti,
mutta on kuitenkin vallan yleinen, voisin sanoa teoreettinen...

Professori nyökäytti päätään rohkaisevan myöntävästi ja Eero jatkoi,
kooten tahdon ponnistuksella ajatuksensa yhteen ryhmään ja terottaen
niitä sanoiksi toisen toisen perästä:

-- Kuten herra professori ehkä tietää, luovuin minä
yliopistoluvuistani parin vuoden kuluttua -- siitä yksinkertaisesta
syystä, etteivät ne voineet minua tyydyttää... Olisin tahtonut päästä
tietoon ja totuuteen, mutta...

-- Mitä aineita te harrastitte? keskeytti professori.

-- Latinaa ja filosofiaa...

-- Hm, äännähti oppinut luonnontutkija, olkapäitään kohauttaen ja
sivulle päin katsahtaen, -- latinaa ja filosofiaa!... Ymmärrän
hyvin, ettette tuntenut tyydytystä opinnoistanne. Eihän tietoon pääse
muuten kuin eksaktisten tieteiden avulla.

Eeron silmät menivät vähän suuremmiksi ja hänen mieleensä juolahti,
että ehkä tämä oppinut mies on läpikäynyt samat sielulliset taistelut
kuin hänkin, ja hän tarttui puhevuoroonsa vilkkaammin kuin tähän
saakka oli tehnyt.

-- Herra professori ehkä hyvinkin ymmärtää, mitä nuoren ihmisen
sielussa saattaa liikkua, hän virkkoi ja katsoi ystävällisen
avonaisesti oppinutta silmiin. -- Te käsitätte, että nuorena, kun
koko elämä vielä on edessä, tekisi mieli tietää, mikä tuo elämä on ja
mitä siitä pitää tekemän. Niin, eihän se ole ainoastaan mielitekoa,
vaan pakottava vaatimus sielun puolelta! Minä tahdon päästä selville
elämän ongelmasta, minä tahdon ymmärtää, mitä varten tämä kaikki on,
ennenkuin antaudun olemisen pyörteeseen! Katsokaa, herra professori,
näin isoiksi me nuoret kasvamme emmekä vielä mitään ymmärrä, ei koulu
meille sitä selvitä, ei yliopistoluvut -- mutta kuinka ihminen voi
elää ilman varmaa henkistä pohjaa? Sehän on mahdotonta! Jotain teidän
vanhojen on täytynyt ymmärtää -- ehkä tiedemiehillä on kaikkikin
selvänä. Mutta siksipä olenkin ajatellut: eikö niiden, jotka elämästä
jotakin ymmärtävät, ole velvollisuus kertoa tietonsa tietämättömille?
Ettekö te, herra professori, voisi sanoa minulle, mikä se on, joka
muodostaa elämänne henkisen sisällyksen, joka tekee teille elämän
sietäväksi, rikkaaksi, onnelliseksi?

Eero vaikeni, odottaen oppineelta vastausta.

Professorin käytös vieraan puhuessa oli hieman kummallinen. Ensin
hän vältti nuorukaisen katsetta, sitten hän sovitteli silmälasejaan,
sitten hän kaivoi taskustaan esille valkoisen liinan ja niisti
nenäänsä pienellä ryminällä, vihdoin hän heitti puhujaan katseen,
joka oli puoleksi ihmettelevä, puoleksi nuhteleva, ja lausui
juhlallisesti:

-- Nuorena veri kiehuu, mutta vanhana se asettuu. Te teette
kysymyksiä, joidenka vastaamiseen kuluisi vuosia, ja te pyydätte
että minä tässä aivan kuin ohimennen tekisin kaikki teille selväksi.
Malttakaa mielenne ja muistakaa lausepartta: _nec scire fas est
omnia_. Te tahtoisitte yhdellä kertaa tietää kaikki, ja me vanhat
tutkijat yhä opimme uutta ja uutta, me, jotka olemme tiedettä
palvelleet vuosikymmeniä, me emme vielä ole päässeet kaiken totuuden
perille.

Sitten hän lisäsi häveliäästi hymyillen:

-- Vaan eihän filosofia kuulu minun alaani, enemmän kuin etiikkakaan.
Niin, koskeehan teidän kysymyksennekin oikeastaan biologian esittämiä
tosiseikkoja. Mutta ennenkuin voimme tähän tieteeseen syventyä,
täytyy meidän tuntea fysiologiat ja zoologiat ja botaniikat ja
fysiikat ja ennen kaikkia kemiat, kemiat.

Hän rypisti kulmakarvojaan ja sanoi, nenässä puhuen:

-- Niin, herraseni, tieteellinen tutkimus tapahtuu vähitellen,
askel askelelta se viepi meitä perille päämaaliimme. Miksi heititte
yliopistolukunne? Niitä teidän olisi pitänyt jatkaa, tai oikeammin:
alottakaa ne uudestaan, mutta ruvetkaa tutkimaan todellisia tieteitä,
eksaktisia luonnontieteitä...

Eero koetti salata hämmästystään ja pettymystään. Hänen ajatuksensa
oli seisahtunut paikalleen, se oli aivan kuin jäätynyt, ja eteen oli
ilmaantunut suuri, mahdoton, pimeä kuilu. Hän ei tiennyt mitä tehdä,
mitä sanoa, vaan jäi mykkänä tuijottamaan tuohon ihmiseen, joka osasi
puhua niin kylmästi, niin pintapuolisesti, niin... tyhmästi.

Professori hymyili taas ystävällisen hymynsä, ja samassa nuoren tytön
ääni viereisestä huoneesta huusi: pappa!

-- Suokaa anteeksi, sanoi oppinut ja nousi. Silloin Eero tuli
entiselleen, nousi hänkin ja sanoi:

-- Minäkin nyt lähden enkä tahdo kauvemmin häiritä... Kiitän paljon
herra professorin hyvyydestä.

-- Ei mitään, ei mitään, vakuutti professori kohteliaasti ja kätteli,
lisäten samalla: -- niin, herra -- --, kirjottautukaa nyt taas
ensi lukukautena yliopistokirjoihin ja ruvetkaa tutkimaan kemiaa.
Siitä teille voi olla paljon hupia, ranskalaisen tiedemiehen Louis
Pasteur'in kokeet ovat ylen intressantteja ja valaisevat aivan
uudelta kannalta juuri elämän problemia...

Eero kumartui ja poistui. Professori seurasi häntä aina huoneensa
ovelle saakka ja lausui vielä jäähyväisiksi:

-- Sanokaa terveisiä enollenne!

-- Kiitoksia! vastasi Eero, vielä kerran kumartuen, ja sitten hän oli
eteisen ovesta ulkona.

"Semmoinenko se nyt oli pyhiinvaellukseni alku!" hän ajatteli kadulla
kulkiessaan, "eipä tuo minua paljon viisastuttanut". Kummallinen
vastenmielinen tunne oli hänet vallannut. Siinä oli harmia, häpeätä,
pettymystä sekaisin. Tahallaanko professori oli kohdellut häntä kuin
nuorta keltanokkaa, joka ei osaa ajatella sinne eikä tänne? Vai
luuliko professori todellakin, ettei hän mitään tietänyt, ei ollut
mitään lukenut, ei edes tuntenut Pasteur'in fermentatsioniteoriaa?
Vai oliko koko professori niin tyhmä, ettei hän edes ymmärtänyt,
mistä kysymys oli? "Enhän minä hänen biologiojaan kysellyt! Minähän
tahdoin tietää, mitä hän itse personallisesti ajatteli ja sydämessään
tunsi elämästä... Hm... niin... no, eihän hänellä ollut mitään
velvollisuutta paljastaa minulle sisimpiä tunteitaan; houkka olin,
joka semmoista vaadinkaan... Mutta olisi hän kumminkin voinut vastata
kysymyksiini toisella tavalla..." Vaikeata oli haihduttaa sydämestä
tuota katkeraa tunnetta.

Hän hengitti syvään, veti keuhkot täyteen raitista ilmaa, ja se
virkistytti häntä. Putosi ikäänkuin pois jotakin painavaa, joka oli
sielun yli laskeutunut siellä tiedemiehen sivistyneessä kodissa.
Olihan hän sentään kuullut yhden totuuden _ex cathedra:_ professori
tunnusti epäsuoraan, ettei hän mitään tiennyt, tunnusti myös
uskovansa, ettei mitään voi tietää! "Mitä minä oikeastaan hänen
luonansa tein? Tyhmä viisastuu kokemuksista, mutta tiesinhän minä
ennestään, mitä oppineet tiedemiehet sanovat."

Katuja samoillessaan Eero oli joutunut syrjäiseen, hiljaiseen
kaupungin osaan. Siellä hänen katsettaan kohtasi pienehkö, siisti,
yksinkertainen puurakennus, jonka avonainen paraatiovi tuntui
houkuttelevan kulkijaa astumaan sisään, Eero muistikin, että
siinä asui toinen professori, ei luonnontutkija, vaan filosofi,
jota pidettiin hiukan "originellina", ja pitkiä päättelemättä hän
pujahti ovesta sisään, nousi harvat portaat ja vetäsi pari kertaa
vanhanaikuista kellonjämsää. Kuului kimakka kilkahdus ja vähän ajan
perästä askeleita; sitten väännettiin lukko auki ja työnnettiin ovi
selälleen: professorivanhus itse seisoi eteisessä.

Hän oli lyhyenläntä ja tukevarakenteinen mies, puettuna mustiin,
kuluneisiin vaatteisiin ja kotikenkiin; kauluksen asemesta näkyi
valkoinen paita. Hänen kasvojensa tummanveriset piirteet olivat
lujat ja vakavat; niiden ilme oli melkein liiaksi totinen ja ankara.
Hänen käytöksessään ei ollut suosiollista kohteliaisuutta eikä myös
liiallista oman arvonsa tuntoa; hänen tervehdyksensä oli pikemmin
tyly ja tuntui kehottavan vierasta toimittamaan asiansa välittömästi,
mutta siinä oli samalla rehellistä suoruutta, joka teki Eeroon
edullisen vaikutuksen. Eero päättikin noudattaa aivan toisenlaista
menettelytapaa kuin äsken. Hän astui kynnyksen yli ja lausui, syvästi
kumartaen:

-- Pyydän jäädä tuntemattomaksi. Asiani on sellaista laatua,
että nimet ja muut inhimilliset rajotukset saattavat häiritä sen
perille ajamista. Minulle riittää tieto, että seison kokeneen ja
syvämietteisen ajattelijan edessä -- enkö saa toivoa, että hän
puolestaan tyytyy siihen tiedonantoon, että hänen luokseen on tullut
nuorukainen, jonka sielu palaa halusta saada vastausta muutamaan
kysymykseen?

Tämä puoleksi hävytön, puoleksi kaunopuhelias esittely ei ollut
vaikuttamatta vanhaan filosofiin. Tosin hän tarkasti vierastaan otsa
rypyssä, aivan kuin olisi epäillyt tämän täysijärkisyyttä, mutta
sydämensä pohjukasta nousi utelias myötätunto tuota rohkeata ja
kaunista nuorukaista kohtaan.

Eero vastasi silmiään räpähtämättä professorin tuimanlaiseen
katseeseen ja ajatteli samalla: "et suinkaan sinä aio seisottaa minua
täällä ulko-oven luona?" Ja ikäänkuin ukko olisi arvannut hänen
ajatuksensa, hän tarkastuksensa loputtua mörähti jotakin ja kääntyi
astumaan vasemmalla kädellä olevaan huoneeseen.

Eero sulki ulko-oven, asetti hattunsa naulaan ja seurasi isäntänsä
jälkiä. Huone, johon hän astui, oli nähtävästi oppineen miehen työ- ja
vastaanottohuone. Akkunan edessä oli kirjotuspöytä, uunin luona
nahkapäällyksinen sohva, seinillä paljon kirjoja. Kalustus oli vanhaa
ja vanhanaikuista, mutta kodikasta.

Professori seisoi keskellä lattiaa, kädet housujen taskuissa, eikä
pyytänyt istumaan. Eero jäi siis seisomaan melkein ovensuuhun.

-- Asia? kuului kuiva kysymys. Eeron sydän vavahti, mutta hän teki
pienen kumarruksen ja kysyi tyynellä äänellä:

-- Sanokaa minulle, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?

Ja kun hämmästynyt vanhus ei heti vastannut, hän jatkoi:

-- Te ymmärrätte, että minä tarkotan jonkinmoista synteettistä
totuuden yleistietoa enkä tieteellistä detaljitietoa, toisin
sanoen siis filosofista tietoa, joka kumminkaan ei ole tyhjää
spekulatsionia. Voisin mielestäni muodostaa kysymyksen vielä
selvemmin näin kuuluvaksi: saattaako ihminen tietää, mikä elämä on ja
mitä varten hän on tänne tullut?

Nyt professori avasi ensi kerran suunsa ja sanoi:

-- Tuohan on vuosisatojen... vuosituhansien kysymys! Kuinka
otaksutte minun voivan siihen vastata noin vain ilman muuta?

-- Pyydän anteeksi, se on vuosituhansien kysymys, mutta se on elämän
tärkein. En ymmärrä, mitä te tarkotatte sanoilla "noin vain ilman
muuta". Ettekö voi vastata lyhyesti myöntävästi tai kieltävästi?
Jonkun vastauksen te ajattelevana ihmisenä olette löytänyt -- kuinka
te muuten jaksaisitte elää?

-- Minä etsin totuutta.

-- Niin vastasi minulle äskettäin eräs luonnontutkijakin, mutta hän
lisäsi: _nec scire fas est omnia_. Hän siis vastasi kysymykseeni.
Oletteko tekin samaa mieltä, että ihminen ei voi päästä totuuden
tietoon?

-- Filosofin ei käy antaminen kategorista vastausta. Hänen
ajattelunsa perustuu tieteen paljastamiin totuuksiin, mutta sitä
eivät sido minkäänlaiset ennakkoluulot. Luonnontutkijat tekevät
usein liian pikaisia päätelmiä, sentähden että heitä -- käyttääkseni
Ciceron sanoja -- _totum hoc displicet philosophari_.

Professori käveli sangen vilkkain askelin edes takaisin lattialla ja
katsahti vähä väliä Eeroon, joka tarkkaavaisena kuunteli. Oppinut
jatkoi:

-- Filosofin täytyy aina pitää mielessä, että tiedollisten objektien
lukumäärä on ääretön, ettei ainakaan eksaktinen tieteellinen tutkimus
ole lausunut läheskään viimeistä sanaansa vielä. Jos tähän väitämme,
että luontoa hallitsee lait, joiden tuntemiseen voi päästä tuntematta
kaikkia ilmiöitä, niin väitös pitää paikkansa ainoastaan, mikäli
on puhe samaan kategoriaan kuuluvista fenomeneistä. Mutta voihan
luonnossa olla ilmiöitä, jotka kvalitativisesti kuuluvat aivan
toiseen ryhmään kuin kaikki siihen saakka tunnetut -- kuinka silloin
saatamme määräillä yleislakeja, jotka jättävät lukuunottamatta noita
vielä tuntemattomia fenomenejä? Osaatteko seurata?

-- Kyllä.

Vanhus oli innossaan pysähtynyt Eeron eteen ja alleviivasi sanojaan
kaikenmoisilla käsien liikkeillä.

-- Otaksukaamme nyt, että positivisesti, perin tieteellisellä
pohjalla määrittelisimme, kuka ihminen on... Te huomaatte, että
palaan alkuperäiseen kysymykseemme... Silloinpa tunnetuista
premisseistä tuskin johtuisimme toiseen päätökseen kuin n.k.
materialistit: ihminen on orgaanillinen olento, eläin, jossa ymmärrys
ja järki puhetaidon ohessa vähitellen on kehittynyt nykyiseen
täydellisyyteensä -- toisin sanoen _Lamettrie'n "l'homme-machine"_...

-- Suokaa anteeksi, että keskeytän. Onhan olemassa monta todistusta
sielun olemassa-olosta, esim. se, että ihminen voi tuntea
järkähtämättömällä varmuudella, että hän on joku toinen kuin tämä
näkyvä ruumis...

-- Ne todistukset eivät ole tieteellisesti päteviä. Eksaktisen
tieteen silmissä eivät kelpaa subjektiviset väitteet, kaikki pitää
olla objektivisesti todistettavissa.

-- Niin mutta...

-- Mutta tässä onkin puhe psykologisista tosiseikoista. Aivan oikein,
siinä sen näette: ilmiöt kuuluvat toiseen kategoriaan. Luonnontiede
sinään ei voi vastata kysymykseen, kuka ihminen on, koska se vielä
ei ole tutkinut kaikkia ihmisen olemukseen kuuluvia ilmiöitä. Tämän
totuuden on uudempi psykologia älynnyt.

Professori käveli taas edes takaisin lattialla.

-- Jos olen oikein käsittänyt todistelunne, sanoi Eero, -- on siis
mahdoton vielä päättää, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?

-- Tjaa... eipä juuri niinkään. Näyttää sangen otaksuttavalta, että
kerran saavutamme täydellisen tiedon siitä, kuka ihminen on. Niinkuin
jo sanoin, on ihmisen olemuksessa monta puolta, jotka vielä ovat
tutkimukselta salassa, mutta muutamat niistä tuntuvat juuri meidän
päivinämme joutuvan tieteellisen tutkimuksen alaisiksi.

-- Saanko kysyä, mitkä?

-- Oletteko kuullut hypnotismista?

-- Olenhan.

-- No, siinä ilmenee ihmisen tahto täydellisenä ruumiin herrana eikä
omansa, vaan toisen. Mutta löytyy vielä hauskempia ilmiöitä, esim.
klärvoajansin eli selvänäköisyyden...

-- Niistä en ole mitään kuullut.

-- Hm, niitä ei vielä yleisesti tunneta eikä edes tunnusteta... Te
olisitte esim. klärvoajanti, jos nyt voisitte sanoa, mitä tällä
hetkellä tapahtuu esim. Ruotsin kuninkaan hovissa...

-- Mutta kuinka se olisi mahdollista! huudahti Eero hämmästyen.

-- Tjaa, otaksukaamme, että ihmisellä on sielu, joka voi
funktsioneerata ruumiista riippumatta...

-- Olisiko se mahdollista! sanoi Eero vieläkin kerran ja tunsi
samalla jonkinmoista sisäistä riemua.

-- Minä näin kerran Parisissa semmoisen fenomenin.

-- Todellako?

-- Nainen, joka oli vaivutettu hypnoottiseen letargiaan, teki
yksityiskohtia myöten selkoa eräästä haaksirikosta, joka samana
hetkenä tapahtui Englannin kanalissa, ja mainitsi myös paitsi laivan
nimeä, että kolme henkeä hukkui. Seuraavana päivänä oli uutinen
onnettomuudesta lehdissä, ja kun pelastuneitten kertomus julaistiin,
oli se sanasta sanaan yhtäpitävä klärvoajantin selonteon kanssa.

-- Mutta sehän oli ihme!

-- Miksi ihme? Sillä voi olla kylläkin luonnollinen selityksensä.

-- Niin, niin, mutta olisiko ihmisellä todella noin suuria kehityksen
mahdollisuuksia!

-- Miksei.

-- Mutta sittenhän esim. Kristuksenkin ihmetyöt ovat voineet tapahtua
ja olla järjellisesti selitettävissä.

-- Kyllä kai, sanoi vanhus vakavasti ja katseli Eeroon.

Eero kallisti päänsä alas ja loi katseensa maahan. Hänen
mielikuvituksensa oli äkkiä rikastunut uusilla aineksilla ja loihti
esiin näköalan toisensa perästä. Hänen ajatuksensa joutuikin niin
vilkkaaseen toimintaan, että oikein rupesi pelottamaan. Sentähden
hän pudisti päältään nuo uudet mielikuvat ja koetti muistella,
minkätähden tänne oli tullut: sai kun saikin kiinni langan päästä ja
kysäisi loppupäätökseksi:

-- Mikä siis on teidän mielestänne ihmiselämä?

-- Se on totuuden etsiskelyä, vastasi filosofi harvaan, -- aikojen
kuluessa ihminen vähitellen täyttää tuota kreikkalaisen viisaan
käskyä': _gnoti se auton_.

-- Niin, lausui Eero miettiväisenä.

Ja kun hän tunsi, ettei tahtonut kuulla enempää, hän teki lähtöä ja
sanoi:

-- Herra professori, teidän hyvyytenne on ollut suuri minua kohtaan.
En tahdo teitä enää häiritä, mutta suvaitkaa, että kiitollisuuden
osotteeksi ilmaisen teille nimeni.

Silloin ensi kerran levisi hymy ankaran filosofinkin huulille ja hän
ojensi Eerolle kätensä, kun tämä esitteli itsensä.

-- Te olette totuutta rakastava ja rehellinen nuorukainen, lausui
professori jäähyväisiksi, -- ja jos toiste tahdotte käydä puheillani,
olette tervetullut.

Pois oli haihtunut Eeron mielestä kaikki muisto siitä, että hän oli
saanut seista oven suussa koko keskustelun ajan. Hänen sydämensä oli
täyttynyt rakkaudella tuota omituista, mutta herttaista vanhusta
kohtaan, ja poistuessaan filosofin kodista hän ajatteli:

"Jos maailma olisi katsellut tätä kohtaustamme, se olisi nauranut.
Mutta minä en naura; tuo vanha 'originali' kohteli minua kuin
ihmistä."

Ja hän tiesi, ettei hän ajattelija-ukkoa koskaan unohtaisi.



II.


Kadulle tultuaan hän katseli kelloa. Se oli vastikään täyttänyt
seitsemän. "Vielähän olisi hyvääkin aikaa mennä pastorin luo",
hän tuumasi itsekseen. Pastori F., jonka edessä hän oli käynyt
rippikoulua, oli nimittäin toinen niistä henkilöistä, joita hän
pyhiinvaelluksellaan oli päättänyt käydä tapaamassa, ja vaikka
hän äsken oli mielestä unohtunut, ilmestyi hän nyt äkkiä muistiin
takaisin.

"Vaan mitäpä oikeastaan siellä teen? Kyllähän minä pastorin ajatukset
tiedän. Parasta kun tästä rupean kotiin tallustamaan", hän sitten
tuumiskeli. Pastorin asunto oli kuitenkin samanne päin kuin asema,
joten kysymys saattoi jäädä avonaiseksikin.

Kulkiessaan Eero koetti selvitellä ajatuksiaan ja saada varmaa
käsitystä siitä, mitä filosofin luona oli oppinut. Heti silloin
muistui mieleen tuo ihmeellinen kertomus parisilaisesta
klärvoajantista, ja taas syttyi sieluun omituinen riemun ja
onnellisuuden tunne, kun välkähti silmiin, mitä kehityksen aarteita
ihmisen tulevaisuudella oli kätkössä.

Ikäänkuin vaistomaisesti Eero uskoi tapauksen todellisuuteen. Oli hän
usein kuullut puhuttavan "aavistuksista" eli kuten ranskalaisella
nimellä sanottiin "pressentiments", jopa "aaveistakin" ja "unista",
ja oli hän itsekin semmoista kokenut, mutta ei hän ollut niistä sen
enempää välittänyt, ei ne mitään olleetkaan professorin kertoman
kokemuksen rinnalla. Nepä nyt kuitenkin saivat uuden valaistuksen ja
muodostuivat itse ennustuksiksi ja lupauksiksi siitä, miksikä ihminen
vielä voisi kehittyä. "Onhan paljon enemmän musikalisia ihmisiä, kuin
on soittoniekkoja ja säveltäjiä! Niin, musikalisia ihmisiä on aina --
soitto surusta syntynyt, murehista muovaeltu --, mutta taiteilijoita
ilmestyy silloin, kun olosuhteet ovat suopeita. Miksei samasta
syystä tuo meidän silmissämme niin ihmeellinen parisitar voisi olla
yksi niitä meidän oloissamme vielä harvinaisia näkyniekkoja, jotka
vain ovat huippuunsa kehittäneet sitä taitoa, mikä joka ihmisessä
piilee sielun salasoppeloissa?" Semmoinen johtopäätös ei ollut Eeron
mielestä luonnoton, koska hän ylipäänsä tahtoi omistaa ihmiselle
äärimäiset kehityksen mahdollisuudet ja uskoi, että kuka tahansa
olojen ja oman tahdon myötävaikuttaessa saattaisi kehkeytyä miltei
ihanteelliseen täydellisyyteen.

Nämä tuumailut tuottivat jonkunlaisen tyyneyden takaisin Eeron
mieleen, sillä olivathan ne välillisessä yhteydessä sen pääkysymyksen
kanssa, joka oli Eeron ajanut "pyhiinvaellukselleen"; ne vahvistivat
hänen vanhaa uskoansa siihen, että ihminen on maailmassa henkisesti
kehittyäkseen; uutuudellaan ne viehättivät häntä, saivat
mielikuvituksen liikkeelle ja houkuttelivat ihan huomaamatta
ajatuksen pois tarkan ja tunnollisen arvostelun ankeista aisoista.
Hän kiintyi tuulentupiinsa kuin lapsi leikkiin.

Hän oli siihen määrään mietteisiinsä vaipuneena, ettei huomannut
pientä, sävyisää miestä, joka tulla tassutteli häntä vastaan
asemasillalla ja koko olennollaan selvästi ilmaisi, että oli tuttava
ja oikeastaan hyväkin. He olivat juuri toisiaan sivuuttamaisillaan,
kun vastaantulija rohkaisihe ja puoliääneen virkkoi:

-- Hyvää iltaa!

Eero säpsähti ja nyt vasta hoksasi tutun henkilön ja ystävällisesti
hymyillen tervehti, kättä tarjoten:

-- Ai, Valenihan se on. Hyvää iltaa. Minä kun en yhtään nähnyt...

-- Niin, minä ajattelinkin, että jos en häiritse, ehkä herra Eerolla
on muuta miettimistä.

-- Mitäs vielä... Pitäisihän muuten minullakin olla silmät päässä,
mutta jos vain ulkona käydessäni vaivun ajatuksiin, niin...

-- Junassako nyt on mentävä jonnekkin?

-- Junaan tästä nousen, vastasi Eero ja lisäsi itsekseen: "pastorin
luona käyminen siis jäi".

-- Jaha, niin, vissiin maalle kotiin?

-- Kotiin niin.

Molemmat kulkivat nyt vieretysten asemasillalla. Valeni oli Eeron
enon "hoviräätäli" ja hänen kädestään olivat Eeronkin vaatteet
moniaina vuosina lähteneet. Heidän tuttavuutensa oli siis
vanhaa alkua ja jonkinlainen ystävyyssuhde oli aikojen kuluessa
"pruuvattaessa" muodostunut keski-iässä olevan hyväntahtoisen ja
puheliaan räätälin ja avomielisen nuorukaisen välille.

-- Vaan mistä Valeni tietää, että minä maalla asun? hoksahti Eero
kysymään.

-- No, kuulinhan sen jo talvella, kun hovineuvokselle uusi frakki
laitettiin valtiopäiviä varten. Tietysti minä heti kysäisin, että
missä se Eero herra nyt ollee, kun ei yhtään näkynyt pruuvailtaessa.
"Maalle se on muuttanut", sanoi hovineuvos, "lähelle kaupunkia
rauhassa työskennelläkseen". -- "Vai niin", minä sanoin, "niinhän ne
nuoret nykyaikana näkyy pitävän maaoloista enemmän kuin kaupungin
elämästä..."

-- Eivät läheskään kaikki, keskeytti Eero hymyillen, osaksi Valenin
johtopäätökselle, osaksi enonsa kekseliäälle selitykselle: rauhassa
työskennelläkseen.

-- No eivät kaikki, ei, ei, hätäili räätäli, ikäänkuin olisi pelännyt
loukanneensa kumppaniaan, -- vaan joko tuo oli kolmas soitto?

-- Eikö lie ollut... johan kuuluu vihellyskin! Hyvästi sitten.

-- Minun on myös mentävä maalle!

Samalla Valeni kiipesi kolmannen luokan vaunun sillalle, ja Eero oli
heti perässä.

Kun he olivat päässeet sisään ja istuneet tyhjään nurkkaan, Eero
kysyi:

-- Minnekkä te matkustatte?

-- Tuonne L--n asemalle minä vain. Lähden veljeäni katsomaan ja hänen
perhettään.

-- Vai veljeänne katsomaan. Hänhän on työmiehenä R--n tehtaalla?

-- O-on.

Antaessaan nämä vastaukset pieni, vilkas räätäli kävi totisen ja
huolestuneen näköiseksi. Eero tämän havaitsi ja kysyi uteliaasti:

-- No, kuinka hänen asiansa ovat?

-- Onpahan nuo... taitaa ne olla vähän huonosti tätä nykyä.

Ja huomatessaan Eeron kysyvän katseen, hän selitti:

-- Miehet kun ovat tehneet työlakon. Eivät näet saaneet palkkaansa
korotetuksi kymmenellä pennillä päivän päälle, vaikkei se heidän
palkkansa mikään isonen ole. Muutamilla on markka viisikymmentä,
toisilla kaksi tai puolikolmatta markkaa päivässä, mutta eihän se
tahdo riittää, kun on perhe elätettävänä, useinkin kolme, neljä lasta
ja vaimo, ja kaikki ruoka-aineet on ostettava...

-- Luonnollista. Ja nyt ovat siis tehneet työlakon, mutta millä
lailla tulevat toimeen?

-- Sehän se on, valitti räätäli päätään puistaltaen. -- Eihän
työmiehellä säästöjä ole. Millä hän niitä kokoisi? Nälkä se on
silmäin edessä, kun lakon tekee.

-- Nälkääkö teidän veljenne nyt kärsii perheineen...?

-- Kärsii kai kuin muutkin... ja sitte vielä on uhattu häätää kaikki
maantielle -- tehtaan huoneissa kun asuvat -- elleivät pian lakkaa
niskottelemasta.

-- Maantielle?

-- Maantielle niin, vaimot, lapset, huonekalut ja kaikki... Mikko
veljeni, joka on sosialisti kiireestä kantapäähän ja vähän noin
niinkuin heidän johtaja, hän kai joutuu ensimäisenä herrojen vihan
uhriksi...

-- No, mutta eihän herroilla voi olla oikeutta semmoista tehdä,
arveli Eero kauhuissaan.

-- Mikäs siinä on rikkaan oikeutta estämässä!... Suokaa anteeksi...

-- Ei mitään anteeksi, Valeni. En ole rikas enkä herra... Mutta en
kumminkaan saata uskoa, että työnantajat niin julmia olisivat.

-- Jospa eivät olisi. Sitä minä pelkään ja kauhistun, kun kälyni on
vastikään synnyttänyt lapsen... Sentähden olenkin sinne menossa, että
tuon hänet vaikka meille, jos niin on.

He istuivat hetken ääneti, ja sitten Eero sanoi äkkiä:

-- Minä seuraan mukana.

Valeni heitti Eeroon kummastelevan silmäyksen, mutta ei virkkanut
mitään. Kumpikaan heistä ei tuntenut puhelemisen halua, kun mieli oli
täynnä surullisia ajatuksia, ja niin he olivat loppumatkan melkein
ääneti. Eero oli jonkinmoisessa jännityksessä, niin että matka tuntui
hänestä pitkältä, vaikkei se sitä ollutkaan. Vihdoin juna pysähtyi
toivotulla asemalla, ja Eero ja Valeni kiiruhtivat ulos.

Räätäli kääntyi kulkemaan oikealle, ja Eero seurasi sivulla, silloin
tällöin kiirehdellen vauhtia.

-- Ilma on sentään lämmin näin kesäiseen aikaan, arveli vanhempi mies
ja työnsi lakkinsa takaraivalle. -- Melkein sitä yölläkin tarkenisi
ulkona.

-- Ei toki vielä. Ovat ne yöt vielä kylmiä.

-- Ja sairaalle varsinkin olisivat... Tuossa jo näkyy tehtaan
savutorvi.

-- No, sittenhän kohta ollaan perillä.

-- Tuon mutkan takana.

Kohta perästä astui näkyviin tehtaan pitkä ja matalahko, punainen
tiilirakennus korkeine pyöreine savutorvineen, ja siellä täällä
harvaksi hakatussa männikössä häämöttivät työmiesten harmaat,
laudottamattomat asunnot. Jotakin oli tekeillä, sillä paljon ihmisiä
oli liikkeellä talojen ympärillä, ja kuta lähemmäksi Eero ja Valeni
joutuivat, sitä kuuluvammaksi kasvoi melu ja huuto, joka kansan
joukosta lähti.

-- Herra Jessus, kunhan eivät vain liene panneet uhkaustaan toimeen,
huudahti räätäli äkkiä, -- mitä muuten noin huutavat ja parkuvat?
Katsokaa, herra Eero, eikö nuo ole sotamiehiä tuossa? No jo on hukka
perinyt...

-- Olisiko mahdollista!

Eerolla ei ollut niin tarkka silmä kuin Valenilla, mutta hän
lisäsi vauhtinsa juoksuksi. Yhä selvemmin erottivat korvat rähinän
seasta kaikenmoisia valitushuutoja, kiroilemisia ja lasten itkuja.
Ja paikalle päästyään hän huomasi ja ymmärsi, että Valeni ei
ollut erehtynyt, vaan että hänen pahimmatkin aavistuksensa olivat
toteutuneet.

Elleivät talot olisi seisoneet ehjinä ja mykkinä paikoillaan,
olisi voinut luulla, että suuri tulipalo oli pelottanut asujaimia
tavaroitaan pelastamaan. Kaikki oli kuin baabelin hävityksessä.
Yltympäri pihamaita seisoi kasoittain huonekaluja, sänkyjä ja
pöytiä, tuoleja ja piironkeja, mitkä minkin näköisinä, vanhoja ja
uusia, toiset ehjinä, toiset vahingoittuneina ja rikkinäisinä;
ja toisaalla sotamiehet kantoivat yhä uusia kaluja ulos talojen
avonaisista ovista. Vanhemmat vaimot katselivat tätä menoa, seisten
tavarainsa luona, valittaen ja käsiään vääntäen; pienet lapset
riippuilivat kiinni äiteinsä helmoista, itkivät ja parkuivat.
Nuoremmat naiset rukoilivat sotamiehiä, koettivatpa puoliväkisin
estää heitä ryöstötoimessaan, mutta saivat vastaukseksi kirouksia
ja hävyttömyyksiä. Työmiehiä ei näkynyt paljon: joku perheenisä,
jota vaimonsa itkien ja rukoillen esti väkivoimalla kostamasta tuhon
tekijöille...

Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan Eeron sydän täyttyi
omituisella hämmästyksen ja vihan sekaisella tunteella. Hän hämmästyi
ihmissydämen kovuutta, joka saattoi mennä näin pitkälle, ja hän
vihasi...

Hän katsahti ympärilleen, mutta ei nähnyt Valenia, joka oli kadonnut
omille teilleen. Hän kääntyi silloin erään likellä seisovan vaimon
puoleen ja kysyi tältä:

-- Missä miehet ovat, kun ei niitä yhtään näy?

-- Kokouksessa ovat kaikki, vastasi vaimo, joka näytti kuuluvan
katsojien joukkoon. -- Ei suinkaan muuten tämmöistä tapahtuisikaan.

-- Pitäisi viedä miehille sana. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta!

Eero lähti astumaan eteenpäin puitten, ihmisten ja huonekalujen
lomitse. Kurjuutta kaikkialla. Muutamalla sängynlaidalla istui
vanha eukko tutiseva pää käden varassa; silmät tuijottivat maahan
ja huulet jupisivat jotakin itsekseen. Sivuuttaessaan Eero oli
erottavinaan sanat: "Totisesti sanon minä teille: tämä kaikki on
tuleva tämän sukukunnan päälle. Katso, teidän huoneenne jätetään
teille autioksi... Jaa, jaa, mutta joka kestää loppuun asti, se tulee
pelastetuksi."

Yhtäkkiä Eero seisahtui kuin naulattu, sillä se näky, joka kohtasi
hänen silmiään, sai veren suonissa hyytymään. Muutamasta asunnosta
kantoi paraikaa neljä virkapukuista miestä ulos vuodetta, jolla
makasi nuorehko ja sievä, mutta kalpea ja kärsivännäköinen vaimo,
pieni, vastasyntynyt lapsi rinnallaan. Pienokainen huusi minkä
jaksoi, ja äiti oli nähtävästi puoli tainnoksissa hädästä ja
kauhusta. Eero ymmärsi, että tämä oli Valenin käly, koska Valeni itse
tuskissaan hääräili sotamiesten ympärillä ja rukoilevasti pyyteli:
"hyvät kristilliset ihmiset, älkää toki murhatko viatonta lasta ja
sairasta äitiä!" Siitä ei kumminkaan ollut apua, sillä kantajat
laskivat taakkansa maahan, ja yksi niistä lausui raa'asti:

-- Kuka käski lakkoa tekemään, juuri kun kakarat maailmaan laitetaan!

Parin suusta kuului tunnotonta naurua, mutta silloin Eero ei enempää
sietänyt. Hän syöksyi miesten luo ja huusi:

-- Kuinka te kehtaatte tehdä tämmöistä konnan työtä!

Neljä ällistynyttä naamaa katsoi häneen pitkään, ja yhden posket
lensivät tulipunaisiksi. He näkivät edessään herran eivätkä heti
löytäneet sopivaa vastausta. Vihdoin se, joka äsken oli leikkiä
laskenut, vastasi tympeästi:

-- Käsketty on.

-- Hävetkää.

Miehet eivät pitkittäneet puhelua, vaan hiipivät pois työtään
jatkamaan.

Eero kääntyi sairaan puoleen ja sanoi lohduttavasti:

-- Rauhottukaa, hyvä vaimo, kyllä teille hankimme tyyssijan... Kunhan
nyt saataisiin tuo pienokainen hillityksi...

-- Jos täällä joku sen ottaisi syliinsä, lausui sairas väsyneesti, --
minun rinnoistani ei lähde maitoa. Missähän se Akun Manta lienee?

-- Tässä tulee, kuului tuttu ääni, ja samassa ilmestyi Valani
pulskannäköisen vaimon seuraamana. Tämä tarttui heti lapseen käsiksi
ja rupesi sitä hyräillen rauhottamaan: "soo, soo, pienokaiseni,
aa-aa, aa-aa, voi sitä maailman menoa, kun synnyttäjiäkin pellolle
viskataan, soo, soo, kullannuppuni, aa-aa, aa-aa..." Lapsi vähitellen
tyyntyi.

-- Kuulkaa, Valeni, sanoi Eero, -- meidän pitää etsiä paikka, minne
teidän sairas kälynne sopii viedä. Ettekö täällä lähellä tunne ketään?

-- Jospa lähden tiedustelemaan Halikoisella, arveli toinen. -- Ehkä
se ottaisi, sillä kun on liika huone.

-- Lähtekää, mutta joutuun.

Valeni kiiruhti tiehensä, ja Eero kääntyi taas vuoteella makaavan
puoleen. Sairas avasi silmänsä ja vähän tarkasteltuaan Eeroa, kysyi:

-- Kukas herra on, joka niin köyhästä huolen pitää? Eero nytkähti,
mutta sai kyynelet silmiinsä. Tietämättään hän vastasi:

-- Samarialainen.

-- Samarialainen, toisti vaimo hiljaa ja ummisti silmänsä. Sitten
avasi ne taas ja rupesi vaikeroimaan:

-- Voi, voi, minä pyysin niin Mikkoa ja rukoilin, etteivät nyt lakkoa
tekisi. "Kärsitään mieluummin", sanoin, "kärsitään vaikka mitä, kun
minulla on niin pahoja aavistuksia". Näin semmoista unta...

-- Tyynny sinäkin nyt, Tilta, keskeytti toinen vaimo, -- katso, johan
lapsesikin nukkuu.

-- Jos koettaisitte tekin nukahtaa, kehotti Eero, -- ilma on suopea,
eikä ole kylmettymisen vaaraa.

Toisten tällä lailla lohdutellessa sairas vihdoin tyyntyi ja vaikeni,
joskaan ei lie nukkunut. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen vieras
vaimo huokasi puoliääneen: "kaikkea ihmisen pitää kokea" ja kysyi
uteliaasti Eerolta:

-- Mistäpäin herra on tänne osunut?

Eero oli juuri selittämässä, kun räätäli palasi kolmen miehen kanssa.

-- Tässä sitä nyt tullaan, hän esitteli. -- Halikoinen lupasi ottaa,
niinkuin arvasin.

Miehet ilmaisivat tunteitaan harmin ja säälin sanoilla ja Valeni
neljäntenä kävivät vuoteeseen käsiksi, nostivat hartioilleen ja
läksivät kulkemaan, Eeron ja vieraan vaimon seuraamina, Halikoisen
taloa kohti. Kaikki katsoivat heihin säälien ja uteliaasti, kun he
kulkivat ohitse, ja monen suusta kuului myötätuntoinen valitus. Eero
tunsi mielensä masentuneeksi.

Matka ei ollut pitkä, ja miehet jaksoivat kantaa taakkansa perille
asti. Siellä oli Halikoisen emäntä vastassa ja siunaili:

-- No voi, kaikkea sitä näkee, voi, tätä synnillistä sukukuntaa,
tuokaa nyt tänne kamariin kantamuksenne, minä näytän tietä.

Miehet laskivat taakkansa maahan kantaakseen huoneeseen käsillään.
Kun he katosivat ovesta sisään, seurasi vieras vaimo, lapsi sylissä,
heti perässä. Mutta Eero jäi ulos odottamaan. Hän arveli, että Valeni
palaisi takaisin, ja silloin hän jättäisi tälle hyvästi, sillä
kauvemmin hän ei jaksanut täällä viipyä.

Hetken perästä Valeni tulikin ja kysyi arastellen:

-- Eikö herra Eero käy taloon?

-- En, kiitoksia, vastasi Eero, -- olen niin masentunut kaikesta
tästä kurjuudesta, etten jaksa enempää nähdä. Tämä tuntuu minusta
niin luonnottomalta, en oikein käsitä, että tämmöistä saattaa
tapahtua... ja kun sitten vielä ei yhtään voi auttaa. Sanotteko, että
kaikki nämä ihmiset muun lisäksi vielä kärsivät nälkääkin?...

Eikö heitä millään lailla auteta? Onhan Suomessa paljon ihmisiä,
jotka eivät kärsi nälkää?

-- No kyllä heitä koetetaan auttaa. Onhan niitä rahankeräyslistoja
liikkeellä, ja niistä sitä apua lähteekin, kun mikä antaa kymmenen
penniä, mikä viisikolmatta, ja onhan joku yksinään eläjä antanut
markankin... joukollisten on pahempi... -- Käännytäänkö siis vain
työmiesten puoleen apua pyytäen?

-- Työmiesten parhaasta päästä... Ei sitä juuri kehtaa herrojen
luokse... On kuulemma sentään vallasihmisetkin antaneet muutamille
kerääjille?

-- Onko Valeni käynyt keräämässä?

-- En ole vielä joutanut. Mutta nythän sitä täytyy, vaikka työnsä
kesken jättäisi.

-- Lähtekää nyt sitten enonikin luokse.

-- Luuletteko, että hän...?

-- Kyllä tätini antaa. Kääntykää hänen puoleensa. Ja jotta teidän
keräyksenne alkaisi hyvillä enteillä, niin suotte kai, että minäkin
jätän, mitä minulla on?

Tätä sanoessaan Eero kaiveli kukkaroa housuntaskustaan. Räätäli
hämmästyi ja ilostui, ja hänen pienet, vilkkaat kasvonsa kävivät
odottavan totisiksi.

-- Kas tässä, sanoi Eero ja kaatoi samassa kukkaronsa sisällyksen
Valenin avonaiseen kämmeneen. Tämä jäi silmät suurina tuijottamaan
rahojen paljouteen. Ei se niin paljon ollut, kymmenen markan seteli
ja muutamia hopearahoja, mutta Valenista siinä oli liiaksikin.

-- Eihän nyt toki, hän vihdoin sai sanotuksi, -- mitä herra...
ottakaa nyt pois edes tuo seteli...

Eero tunsi kiivastuvansa aivan aiheettomasti.

-- No mutta Valeni, itsehän tiedätte, kuinka suuri hätä tässä on!
Luuletteko minua sudeksi, että tuon kurjan setelin takia...

Valeni liikutti huuliaan, muttei syntynyt sanoja. Sen sijasta
ilmestyi kaksi kirkasta kyyneltä silmäkulmiin.

Silloin suli Eeronkin sydämestä kiihotus, hän kääntyi äkkiä ympäri
ja kiiruhti pois maantielle. Valeni jäi katsomaan Eeron jälkeen,
silmät vesissä; pyyhkäsi niitä takinhihalla, huokasi syvään ja lähti
tallustamaan taloon.

Mutta Eero riensi asemalle. Hän riensi pois tuon kauhun
läheisyydestä, saadakseen miettiä rauhassa, niinkuin hänen tapansa
oli. Hänen mielensä oli täynnä niitä kurjuuden kuvia, joita hän oli
nähnyt, ja hänestä tuntui, että noitten ihmisten kärsimykset olivat
hänen omia kärsimyksiään, mutta samalla hän tunsi, kuinka heikko,
viheliäinen ja kykenemätön hän itse oli; ja hän aivan kuin häpesi,
ettei kuulunut noiden kärsiväin joukkoon.

Ajatukset tulivat hänen päällensä.

"Tässä minä käyn miettimässä, mikä elämä on, ja vieressäni tapahtuu
eläville ihmisille tämmöistä... Tiedemiehet etsivät totuutta ja
keksivät luonnonlakeja ja kemiallisia affiniteetteja ja asuvat
hienosti ja mukavasti sisustetuissa huoneissa ja syövät herkullisia
ruokia; filosofit punnitsevat johtopäätöksiä tarkoin ja rakentelevat
tiedemiesten keksimäin totuuksien pohjalle loogillisia ja älykkäitä
maailmankatsomuksiaan -- ja vieressä tapahtuu tämmöistä. Eikä ole
ketään, joka totuutta tunnustaisi ja huutaisi ääneen: emmekö näe,
me rikkaat ja oppineet ja mahtavat, ettei kansa enää jaksa meitä
hartioillaan kantaa? Emmekö näe, ettei meidän kulttuuristamme tulisi
mitään, ellei kansa meitä ylläpitäisi, elättäisi meitä, ruokkisi,
vaatettaisi ja rakentaisi meille lämpimiä asuinsijoja? Emmekö
näe, että olemme kansalle kiitollisuuden velassa niinkuin lapset
vanhemmilleen? Emmekö näe sitä ääretöntä valhetta ja vääryyttä, joka
katsantokannastamme silmiin pistää, kun kutsumme hikeensä uupuvia
työmiehiä niskottelijoiksi ja ajamme pellolle heidän vaimonsa ja
lapsensa -- ja samalla pistämme suuhumme ne leivänpalat, jotka he
ovat työllään hankkineet?

"Ja minäkin kuulun näiden vallanpitäjien joukkoon, minussakin riehuu
yläluokkalaisten intohimot... olen itsekäs, kunnianhimoinen, pelkuri...
olen surrut kirjani kohtaloa, olen surrut ystävieni kadottamista,
olen epäillyt totuutta -- epäillyt, epäillyt..."

Hänen sydämensä nyyhkytti. Se nyyhkytti omaa pienuuttaan...

Mutta kotiin tultuaan hän tyyntyi. Hän istui salin ikkunan ääreen
ja katseli auringon rientoa maille. Ja aivan kuin eräänä ehtoona
viikkoja sitten, tapahtui hänen sisässään eriskummainen heräymys,
vaikka se nyt tuli selvempänä ja mahtavampana kuin silloin. Koko
voimallaan hänen sielunsa nousi, pudisti päältään sokeuden ja
itsekkyyden kahleet, ja lumena suli sydämestä alakuloisuus ja
epäilykset.

"Voi minua sokeata, joka unohdin uskoni sinuun, ihanteeseeni,
Jumalaani! Joka rupesin epäilemään itseni pettämiseksi koko
tähänastista elämääni, vääriksi niitä tekojani, jotka juuri olivat
lähteneet uskosta...

"Voi minua, joka heikkoudessani kävin ihmisten luokse oppimaan ja
kysymään neuvoa, ihmisten, jotka ovat kompastuneet elämän tielle,
kävin heidän, heikkojen luokse oppimaan, vaikka sinä, minun
ihanteeni, minun vahvuuteni kallio olet minulle kasvosi näyttänyt
ja minua kerran opettanut... Sinä suuri rakkaus, ettäs vielä
minua omaksesi tunnustit ja lähetit minut sinne, missä silmäni
aukenivat!..."

Aivan kuin hänen sielullaan olisi ollut monta silmää, hän yhdellä
kertaa näki viime aikain tapahtumat, mutta näki ne uudelta kannalta
ja osasi niitä arvostella.

"Rakkautta me ihmiset kaipaamme, rakkautta on liian vähän meidän
sieluissamme... Ja kuitenkin rakkaus on koko elämän salaisuus ja
ihmissielun pyhin esikoisoikeus."

Hän näki, kuinka kaukana hänkin oli rakkauden ihanteesta, siitä
elämästä, joka on täydellisesti vihitty ihmiskunnan palvelukselle,
siitä elämästä, jossa surua ei ole, vaan jonka riemu on rakkaus.
Voimallisemmin kuin koskaan hänen sielunsa rukoili: "anna minun
kulkea sitä tietä, joka luoksesi vie, sinä maailman rakkaus". Ja
silloin oli aivan kuin hänen rukoustaan olisi kuultu.

Oli hän satoja kertoja tuntenut innostusta ja inspiratsionia, olipa
hänellä erityinen taitokin puhaltaa liekkiin sitä hurmeen hehkua,
joka aina kyti hänen sielussaan, mutta näin nousevan päivänvalon,
näin aukenevan äärettömyyden tapaisena ja samalla niin hiljaisena,
niin rauhaisana, niin suurena kuin se nyt tuli, ei innostus ennen
ollut tullut. Taivaisesta kodistaan astui ihanne alas, ja ottaen
asuntonsa hänen sieluunsa, se ojensi hänelle elämän avaimet ja
maailman valtikan. Hän tunsi sydämensä sykkivän koko ihmiskunnassa.
Hän tunsi, että hengessä ihmiset ovat yhtä, ettei mikään häntä
erottanut ystävistään eikä omaisistaan eikä kenestä, jota hän halusi
nähdä. Kaikki olivat hänen luonaan, hymyilivät hänelle, ymmärsivät
häntä, ja hän puhui heille sielusta sieluun...

Ja vaikka hän tiesi, että tämä oli hetkellistä, että huomenna hän
taas olisi Eero, heikko ihminen, joka pyrki ja ponnisti, joka
ihmisten tavalla iloitsi ja suri, ei hän tällä hetkellä osannut muuta
kuin riemuita ihmishengen salaisesta kuninkuudesta.



III.


Aamulla herätessään Eerolle selveni, että hän tänä päivänä lähtee
pastorin luo. "En lähde kysymään, mitä elämä on, vaan mitä papisto
sanoo semmoisesta tapauksesta kuin tämä lakkojuttu on... Vedän
pastorin tilille ja panen kovalle."

Heti noustuaan hän matkusti kaupunkiin.

Pastori F. asui vähän matkan päässä asemalta ison kivimuurin toisessa
kerroksessa, joka muistutti Eeron mieleen ensimäisen professorin
asuntoa. Hän sai soittaa parikin kertaa, ennenkuin unelias
palvelustyttö tuli aukaisemaan.

-- Onko pastori F. kotona?

-- Jahka minä katson, vastasi tyttö, peräytyi pari askelta ja
katsahti avonaisesta ovesta viereiseen huoneeseen. -- Juu, kyllä se
näkyy olevan, mutta sillä on vieras luonaan...

-- Vai niin, ehkä sitten poistun. Tuo vieras viipynee kauvankin?

-- Ei, herra on hyvä ja käy saliin vain odottamaan. Kyllä se eukko
sieltä pian lähtee... Ei se ole kuin semmoinen eukko vain, joka käy
itseään ripittämässä eli mitä tehnee...

Tämän selitti tyttö äänellä ja tavalla, jonka piti ilmaista, että hän
oli toisella kannalla ja ymmärsi herroja, semmoisia kuin esimerkiksi
Eero.

Eero ei sanonut mitään, noudatti vain neuvoa ja astui saliin. Siinä
ei ollut ketään ja hän istui pinkovieteriselle tuolille oven luo.

Sali oli sisustettu tavalliseen mauttomaan herrastyyliin. Punaisella
plyyshillä päällystetyt mustat pietarilaiset huonekalut -- nähtävästi
uudet -- seista röhöttivät pitkin seiniä ja keskellä lattiata.
Oven luona oli piano ja vastapäätä sitä toisella puolen huonetta
mustankiiltävä harmonio. Pöytiä oli isompia ja pienempiä ympyriäisiä
ja yksi neliskulmainen hyllypöytä, ja niillä albumeja ja lamppuja.

"Näinhän tämä uskonnon palvelija asuu kuin mikäkin ruhtinas",
ajatteli Eero odottaessaan ja ympäristöä tarkastaessaan. "Ja
kuitenkin hän sanoo uskovansa, että tämä maailma on surunlaakso ja
tämä elämä koetuksen aika, että ken täällä murehtii, hän siellä
ylhäällä iloitsee... Kumma, etteivät papit itse välitä siitä
haudantakaisesta ilosta."

Jo kuului äänekkäämpää keskustelua toisesta huoneesta ja kohta
perästä kahden hengen askelet eteisestä; sitten hyvästijätöt
ja pastorin vakuuttavat: "kyllä minä toimitan, juu, kyllä minä
toimitan", jonka jälkeen ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Ja vihdoin,
kiertäen työhuoneensa kautta, pastori ilmestyi sisäovesta saliin.

-- Hyvää huomenta, hyvää huomenta! hän tervehti tuttavallisen
kohteliaasti, kun näki vanhan rippilapsensa astuvan vastaansa. --
Hauska nähdä herra ----ia, mitenkä kuuluu?

-- Kiitoksia, vastasi Eero lyhyesti heidän kätellessään. --
Häiritsenkö?

-- Ette suinkaan. Käykää istumaan, vaan ei tuonne oven suuhun, tulkaa
tänne ylemmäs, olkaa hyvä.

He istuivat molemmat pastorin viittauksesta epämukaviin
nojatuoleihin. Pastori F. oli vilkas, ystävällinen, terveen ja
hyväntahtoisen näköinen ihminen, oikea kaupunkilaispappi, joka on
perehtynyt olemaan mitä erilaisimpien henkilöiden parissa. Hän oli
muuten kelpo mies, yleisesti arvossa pidetty, etsitty ja kiitetty.
Kun Eero jäi miettimään, mistä hän alkaisi, rupesi pastori, aivan
kuin hän kauvan olisi odottanut tätä kohtausta, puhumaan ja sanoi:

-- Olen kerrassaan iloinen, että tulitte minua katsomaan. Neljä,
viisi vuotta onkin jo kulunut siitä, kun kävitte edessäni
rippikoulua. Sillä ajalla olette ehtineet paljon miettiä -- nuoret
kehittyvät paljon suuremmalla vauhdilla kuin me vanhat -- ja olette
tietysti monessakin asiassa aivan toista mieltä kuin silloin... Onpa
huhuiltu, että te juuri seisoisitte tuon nimimerkin Z:n takana,
joka on täkäläisiin lehtiin kirjotellut noita ankaria hyökkäyksiä
kirkkoa ja yhteiskuntaa vastaan. Minä olen noita kirjotuksia suurella
huvilla lukenut ja löytänyt niistä hengen, joka rehellisesti pyrkii
totuuteen, vaikkei se sitä vielä ole nähnyt kaikessa loistossaan
Kristuksen personassa. Ja olenkin ajatellut, että jos te se olette,
niin tahtoisinpa mielelläni kanssanne jutella, koska tunnen teitä
kohtaan jonkinmoista rippi-isän velvollisuutta. Vaan ehkä olenkin
erehtynyt?

-- Ette suinkaan, herra pastori, vastasi Eero, joka ei voinut olla
mieltymättä pastorin rohkeaan avomielisyyteen. -- Ja minä puolestani
olen iloisesti hämmästynyt, että heti heittäydyitte _in medias res_,
sillä sitä varten minäkin juuri tänne tulin.

-- No sepä oivallista! Mikä aavistus minulla lie ollut, että oikein
olen teitä odotellut.

-- Vai niin?... Muuten en tullut juuri kirjotusteni johdosta, vaan
tehdäkseni teille eräitä kysymyksiä, jotka erityisesti kiinnittävät
huomiotani tällä hetkellä, ja toivoakseni ette pahastu suoraa
kieltäni?

-- En suinkaan, en suinkaan, siitä olkaa vakuutettu. Olen hyvin
utelias.

Eero oli hetken ääneti ja kysyi sitten yhtäkkiä:

-- Mikä on papin velvollisuus?

Näkyi, ettei pastori tämmöistä kysymystä aavistanut. Hän hytkähti, ja
leikkisä ilme katosi hänen kasvoiltaan. Kuitenkin hän vastasi melkein
empimättä entisellä kohteliaan tyynellä äänellään:

-- Luterilainen pappi, josta arvaan teidän nyt puhuvan, on
seurakuntansa opettaja, sen kristillisen elämän, tapojen ja siveyden
valvoja. Hänen pitää aina olla valmis lohduttamaan, auttamaan ja
neuvomaan Jumalan sanalla, kun missä häntä vain tarvitaan. Näin
teoriassa. Tietysti hänen käytännössä on vaikea -- suuren seurakunnan
holhoojana -- pitää kaikkia jäseniä silmällä.

-- Onko hän siis rikasten vaiko köyhäin pappi?

-- Ei rikasten eikä köyhäin, vaan molempain. Hän on ihmisten
opettaja, vastasi pastori vähän kummeksuen.

-- Hän siis ei ole rikasten imartelija ja köyhäin sortaja? kysyi Eero
purevasti.

Toinen punastui loukkauksesta ja sanoi papillisella maltilla:

-- Minä en ymmärrä kysymystänne. Eihän seurakunnan papilla ole mitään
tekemistä maallisten asiain kanssa.

-- Eikö?... No mitä se merkitsee, että hän on ihmisten, sekä
rikasten että köyhäin, opettaja?

-- Johan sen sanoin. Hän on sanan saarnaaja ja selittäjä sekä
kristillisen elämän ja siveyden ja kristillisten tapojen valvoja,
eikä siinä tehdä eroa ihmisten kesken.

-- Hyvä. Tahdon siis kysyä: mikä on kristillinen elämä?... Pyydän,
älkää luetelko minulle dogmaattisen siveysopin eri pykäliä,
vaan sanokaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mikä teidän mielestänne
kristillinen elämä on?

-- Minulla ei ole siitä mitään muuta mielipidettä kuin meidän
luterilaisella kirkollammekaan.

-- Entäs sen?

-- Pitäisihän teidän kristittynä se tietämän.

-- Mooseksen kymmenen käskyä?

-- Nekin...

-- Niin, niin, mutta yhdellä sanalla, intti Eero. -- Mitä kuolleista
käskyistä!

-- Kyllähän meidän herramme Jeesus on ne yhdistänyt yhdeksikin
käskyksi, kun hän sanoi opetuslapsilleen: "rakasta Herraa sinun
Jumalaasi kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja lähimäistäsi
niinkuin itseäsi". Kristillisen elämän perussävel on rakkaus Jumalaan
ja siitä seuraava lähimäisrakkaus.

Eero ei puhunut tovin aikaan sanaakaan. Ensin hän tuijotti pastoriin
ällistyneenä, sitten laski katseensa maahan. Hän hämmästyi pastorin
uhkarohkeata tunnustusta, joka äkkiä asetti kristillisen kirkon
omituiseen valoon, ja hän häpesi -- vaikkei itseään. Mutta samalla
hän tunsi rohkeuden syttyvän sielussaan, nousi, tunteensa valtaamana,
ja lausui, katsoen pastoria surullisesti silmiin:

-- Te tunnustatte siis, että kristinopin ydin on lähimäisrakkaus!
Ettekö silloin huomaa, missä valheessa me vaellamme? Jo se, että
on köyhiä ja rikkaita vieretysten maailmassa, jo se, että te
asutte täällä seurakunnan opettajana neljässä, viidessä muhkeasti
sisustetussa huoneessa, kun vähän matkaa teidän ovestanne on ihmisiä
kymmenittäin sullottuna yhteen ahtaaseen, likaiseen, epämiellyttävään
suojaan, jo se, että elävä ihminen saattaa nääntyä nälkään,
suruun, vankeuteen näissä teidän kristillisissä yhteiskunnissanne
-- jo se antaa pakanalle, jommoiseksi minä olen itseäni lukenut,
oudon käsityksen teidän kristillisestä intelligenssistänne --
puhumattakaan rakkaudesta. Oi pastori, ettehän te saata minun
sanojani vääriksi todistaa! Ja ajatelkaa: on tehtaan työmiehiä,
jotka pitkän päivän perästä väsyneinä ja voimattomina palaavat
matalaan, vähäiseen kotiinsa syömään niukkaa illallistaan lukuisan,
nälkäisen perheensä seurassa --; kun he pyytävät kymmenen pennin
korotusta päiväpalkkaansa, jotta he pienokaisilleen voisivat antaa
ravitsevampaa ruokaa, ja kun he epätoivossaan tekevät työlakon,
silloin heille kylmästi nauretaan ja mietitään, millä keinoin
voitaisiin rangaista heidän hävytöntä uppiniskaisuuttaan, ja sitten
toimitetaan poliisit ja sotamiehet häätämään vaimoja ja parkuvia
lapsia ulos maantielle, ja huonekalut ja tavarat kannetaan pihalle...
Minä kysyn, herra pastori, onko tämä kristillistä? Minä en välitä
siitä, kellä on oikein tai väärin -- niitä käsitteitä saattaa
väännellä sinne tänne tuulen mukaan --, vaan minä kysyn: onko tämä
lähimäisrakkautta? Ja te, herra pastori, ja teidän kanssanne kaikki
muut kirkonmiehet, te ette nosta kättäkään, te istutte lämpimissä
suojissanne, te mietitte ensi sunnuntaista saarnaa helvetin tuskista
ja taivaan iloista ettekä välitä siitä, että täällä maan päällä
teidän ympärillänne on helvetti täydessä liekissä -- vaikka tämä
maailma voisi olla korkea ja kaunis kuin sininen taivas! Te valvotte
kristillistä elämää, sanotte, mutta minä sanon teille: te ette valvo
rikkaiden elämää, ja miksikä? Siksi että itse kuulutte ylhäisöön.

Jos Eeron puhe olisi ollut kiivasta, olisi pastori voinut suuttua
ja kukatiesi hyvinkin äkkiä lopettaa koko keskustelun. Mutta paitsi
sitä, että pastorin arvo vaati häneltä viisautta ja malttia, ilmeni
nuorukaisen sanoissa ja äänenpainossa niin syvä suru, että kokenut
ihmistuntija katsoi parhaaksi jättää aivan kuin huomaamatta Eeron
personallisia viittauksia ja pysytellä asiallisessa keskustelussa.

Eero istuutui tuoliinsa, ja kyynärpää sivutuen varassa hän nojasi
päätään käteen.

Pastori katkasi äänettömyyden ja virkkoi:

-- Rakas herra ----, te olette jalo nuorukainen ja sanoissanne
on paljon perää, surulla me papitkin katsomme sitä vääryyttä,
joka monessa kohdin vielä vallitsee maailmassa, mutta kyllä te
liiottelettekin ja katsotte asioita liian synkältä kannalta...

-- Ah, herra pastori, ettekö koskaan ole tuntenut kärsimystä,
kalvavaa tuskaa, kun noin saatatte puhua, että muka liiottelen?

-- Kyllä, kyllä, olen tietenkin. Mutta mitä sitten tahdotte, että me
kirkon ja uskon palvelijat tekisimme? Maailma on kova, sen sydäntä
ei ole helppo heltyyttää... Ja sitäpaitsi -- te olette vielä nuori
ja kokematon -- eihän rakkaus, veljesrakkaus syty ihmisen sydämeen
ilman muuta! Ei se sinne tule ilman Jumalan armoa; rakkaus Jumalaan
on ensimäinen ehto. Ja kun ei Jumalan armoa uskossa vastaanoteta,
kun langetaan pois oikeasta uskosta, kun käännytään maailmalliseen
pakanuuteen -- mistä sitten se rakkaus voisi syntyä? Niin, tässä
kohden voisin moittia teitäkin: tekin olette niitä, jotka horjutatte
kirkon perustuksia ja vähennätte uskon arvoa kansan silmissä.

-- Mikä se usko on?

Eero sai osakseen moittivan silmäyksen.

-- Se on usko Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, lapsellinen
usko, joka ei kysy, ei epäile, ei nurku.

-- Tässä olemme eri mieltä, sanoi Eero vakavasti. -- Minä en
ymmärrä semmoista uskoa. Luulen saaneeni Jumalalta järkenikin enkä
tiedä muuta apuneuvoa totuuteen pyrkiessäni. Järkeni on minulle
pyhä ja siihen luotan ehdottomasti... Mutta jättäkäämme tämä.
Meidän ei tarvitse syventyä teologisiin väittelyihin. Nyt olikin
puhe kristillisestä elämästä. Te sanotte, että sen tunnussanana
on rakkaus, mutta lisäätte, että rakkaus tulee uskon kautta. Minä
luulen, että rakkaus asuu ihmisen sydämessä ja on siinä herätettävä.
No olkoon miten hyvänsä, pääasia on, että teidän keinonne herättää
tuo rakkaus on jokin, jota te kutsutte uskoksi. Minä sanon, että
löytyy toinen keino.

-- Mikä? kysyi pastori epäillen, mutta samalla hiukan pelästyen.

-- Elävä esimerkki. Jos yhdessä ihmisessä se rakkaus on elävä, niin
hän sen sytyttää muissakin.

Pastori ei vastannut mitään, ja Eero jatkoi:

-- Jos te, herra pastori, jättäisitte tämän upean kotinne, tulisitte
köyhäksi, halveksituksi, hylätyksi, mutta samalla saarnaisitte sitä
oikeata, suurta, kaikkiuhraavaa rakkautta, ja jos teidän sielunne ja
mielenne ja henkenne palaisi sitä ääretöntä lempeä, mikä ihmissydämen
pohjassa kytee, oi silloin te tekisitte suuren työn, silloin olisitte
siunattu ihminen, todellinen Jumalan lähettiläs maan päällä.

Pastorin tähänastinen maltillinen ja ystävällinen käytös oli
antanut Eerolle rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi. Mutta nyt näkyi,
että hän oli jännittänyt jousta liiaksi. Pastori teki liikkeen
ikäänkuin keskeyttääkseen Eeron lausetta, mutta kuunteli itseänsä
hilliten loppuun saakka. Vaan silloin hän puuttui puhumaan, ja hänen
äänensä vapisi ristiriitaisista tunteista, vaikka hän koetti sanoa
sanottavansa tyynesti.

-- Te menette liian pitkälle, herra, te menette aivan liian
pitkälle... Olen jo tovin aikaa huomannut, että te menette liian
pitkälle... Muistakaa, minä olen vanha, kokenut mies, olen pappi,
joka olen joutunut tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa
ja nähnyt elämää kaikilta sen puolilta, ja te olette nuori,
innokas, hyvään pyrkivä niinkuin kaikki nuoret, mutta kokematon,
äärimäisyyksiin ja liiallisuuksiin menevä niinkuin kaikki nuoret...
Muistakaa se. Te olisitte voinut tulla minun luokseni neuvoa
kysymään, kysymään vanhalta uskonnonopettajalta neuvoa, mutta että
tulette minua personallisesti tuomitsemaan, se ei sovi, hyvä herra,
se ei sovi...

Eero hämmästyi kovin tästä äkkinäisestä käänteestä, jota hän ei ollut
odottanut. Pelästyneenä hän kavahti seisaalle eikä tiennyt mitä sanoa.

Pastori F. tämän havaitsi ja jatkoi maltillisemmin:

-- Teidän mielestänne minun pitäisi jättää tämä kotini ja ruveta
köyhäksi... No, älkää luulko, että minä mikään rikas olen...
Mutta te tahdotte siis, että minä syöksyisin vaimoni ja lapseni
kurjuuteen -- juuri siihen kurjuuteen, josta olemme puhuneet ja
joka teidän samoinkuin minunkin mielestäni on huutava epäkohta
yhteiskunnallisissa oloissamme! Ettekö huomaa, että tämä on hullua,
järjetöntä? Mitä sitten on koko meidän sivistyksemme ja kulttuurimme,
jos meidän tulisi noin vain tallata se jalkojemme alle ja taas ruveta
raakalaisiksi ja metsän asujaimiksi! Mitä!... Ei, hyvä herra,
säilyttäkää tuommoiset puheet ymmärtämättömille ja haaveilijoille,
mutta älkää tuoko niitä ihmisten ilmoille...

Eerossa heräsi äkkiä sääli pastoria kohtaan. Hän ei tiennyt, mistä se
tuli, mutta pastorin äänessä ja ulkomuodossa ilmeni paljon suurempi
epävarmuus kuin hänen sanoissaan. Ja juuri tuo pastorin sisällinen
epävarmuus lisäsi monikertaisesti Eeron varmuuden. "Täällä minulla ei
ole enää mitään tekemistä", hän sanoi itselleen, ja ääneen hän lausui:

-- Te olette minua väärin käsittäneet, hyvä pastori. Ei tarkotukseni
ollut teitä tuomita eikä teitä loukata... Mutta sen sanoitte oikein,
että minä en ajatellut en sivistystämme enkä kulttuuriamme. En
niitä ajatellut, sillä paljon korkeampi on minusta rakkaus -- se
lähimäisrakkaus, jonka te myönsitte olevan kristinuskon ytimen...

Hän katsahti vielä kerran pastorin kasvoihin, joista mitä
ristiriitaisimmat tunteet puhuivat epäämätöntä kieltään, virkkoi
sitten hiljaisella äänellä "hyvästi" ja kääntyi verkalleen kulkemaan
huoneesta ulos, pastorin häntä seuraamatta...

Raskaalla mielellä Eero asteli kadun käytävää pitkin. Hän tiesi
kyllä, että hänellä oli oikein, että totuus oli hänen puolellaan,
mutta mitä se auttoi? Ei se auttanut maailmaa ja sen kärsiviä ihmisiä
rahtuakaan. Uskonnonpalvelijat, kirkkokin asettui korkeinta totuutta
vastaan. Ne ihmiset, jotka ymmärsivät ja myönsivät, olivat ilman
tahtoa, ilman tarmoa... Ei ole ketään, joka mitään uskaltaisi.

Ja silloin muistui mieleen oma elämä. "Olenhan minä kumminkin
koettanut, mutta maailma ei minusta huoli... Olen lausunut ajatukseni
ja kirjottanut ne paperille muille iloksi ja hyödyksi, mutta kukaan
ei niistä välitä...

"Oi minun Jumalani, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Illalla
tunsin itseni voimakkaaksi, nyt hapuilen taas kuin saamaton lapsi..."

Äkkiä hänen sydämensä täyttyi ystäviensä kaipuulla ja tuhannennen
kerran kyseli: miksi te minut hylkäsitte, Aarno ja Tuomo?

Mutta siinä tuokiossa tuli vastaus aivan kuin iskemällä: "sinä et
rakastanut heitä kylliksi... sinä et näyttänyt heille esimerkkiä...
Miksi et asettunut heidän kannalleen, miksi et alottanut siitä, josta
heidän olisi pitänyt alottaa?"

Ja vaikka tämä ajatus ensi silmänräpäyksessä oli jähmetyttävä,
helpotti heti seuraava ajatus: "mutta niin ollen, minä sen vielä voin
tehdä ja voittaa ystäväni takaisin!" Ja hänen silmiinsä kuvastui
elämä, joka oli niin yksinkertainen, niin helppo, niin puhdas, että
kaikkien pitäisi ymmärtää, että siinä on totuus, ja että ystävätkin
sen houkuttelemina kääntyisivät takaisin maailman teiltä.

Kulkiessaan erään kaksikerroksisen kivimuurin ohi Eeron silmä sattui
oven syrjässä olevaan messinkiseen nimilevyyn, johon oli kaiverrettu
sanat: "F. G., kustantaja". Hän seisahtui sitä katselemaan, sillä
tämä oli juuri se kustantaja, jolle hän oli käsikirjotuksensa
lähettänyt, sittenkun edellinen kustannusliike oli sen hylännyt,
ja kummallinen ajatus juolahti päähän. "Mitähän, jos käyn tuolla
tiedustelemassa kirjani nykyistä kohtaloa -- voinhan tuoda sen sieltä
samalla pois, jos..."

Tuumasta toimeen. Eero pujahti ovesta sisään. Kustantaja asui
itse samassa huoneustossa, jossa hänen toimistonsa sijaitsi, ja
Eeroa käskettiin astumaan salintapaiseen sisähuoneeseen, jossa
kustantaja -- keski-ikäinen mies, jonka soikeissa, parrakkaissa
kasvoissa oli tuota epämääräistä oppineen ja liikemiehen sivistynyttä
kaksoisilmettä -- vastaanotti hänet istuen pöydän vieressä nähtävästi
sairastuolissa. Tuttu paperitukko oli Eeron hämmästykseksi pöydällä.

-- Suokaa anteeksi, etten voi nousta, pyysi sairas kohteliaasti
heidän kätellessään -- ilkeä leinin kohtaus sitoo minut nykyisin
tuoliin... Painakaa puuta, olkaa hyvä.

Ja Eeron istuttua vastapäätä seisovaan nojatuoliin, kustantaja lisäsi:

-- Te olette siis jo saanut kirjeeni?

Tämä odottamaton kysymys sai Eeron kalpenemaan pelosta.

-- En minä ole mitään kirjettä saanut... tulin tänne aivan
sattumalta...

Kustantaja hymyili.

-- Sepä oivallinen sattuma, kirjotin juuri tänä aamuna -- ja tuskinpa
kirje olisi luoksenne ehtinytkään -- kirjotin ja pyysin, että
kävisitte luonani yhteisissä asioissamme.

Eero näytti yhä kuin puusta pudonneelta, jonka tähden toinen jatkoi
uudella hymyilyllä, puoleksi kysyvästi:

-- Te siis ette vielä tiedäkkään, että minä olen päättänyt
kustannuksellani julkaista esikoisenne "Nuorukaisen mietelmiä?"

Eeron oli vaikea toipua hämmästyksestään. Tämä kummallinen,
onnellinen uutinen tuli niin äkkiä kaikkien synkkien ja murheellisten
kokemusten ja ajatusten päälle, ettei hän tiennyt sinne eikä tänne
eikä heti voinut uskoa uuteen onneensa.

-- Oikeinko todella? hän kysyi miltei kuiskaten -- aiotteko todella
ottaa teokseni?

-- Kyllä kaiketi. Te näytätte kovin hämmästyneeltä?

-- Suokaa anteeksi, minä... minä tulin niin iloiseksi.

Kustantaja teki ystävällisen kädenliikkeen.

-- Kirjanne lukeminen on tuottanut minulle nautintoa, hän sanoi,
-- olen vakuutettu, että yleisö tulee siitä pitämään... se tahtoo
sanoa: lukemaan sitä, sillä kyllä se arvatenkin herättää myös
vastarintaa. Tämä on ensimäisiä laatuaan meillä -- ja tietäähän, mikä
kohtalo semmoisten osaksi tulee...

Tämän sanottuaan hän katsahti syrjään ja tuli miettivän näköiseksi.
Itse asiassa hän viisaana miehenä oli ottanut selkoa Eeron
sanomalehtiin kirjottelusta ja tiesi, että sitä oli suurella
kiintymyksellä seurattu, jota seikkaa hän kirjaa uloslaskettaessa
päätti käyttää hyväkseen tavalla tai toisella.

Mutta Eeron sydämeen virtasi tulvimalla riemun ja kiitollisuuden
tunne. Maailma muuttui äkkiä kuin uudeksi. Nyt oli hänenkin työnsä
tunnustettu ja annettu arvo hänen ponnistuksilleen. Tämä oli aivan
kuin viittaus kohtalolta, että hänen työnsä oli hyödyllinen ja
tarpeen, että hän yhä jatkaisi samalla tiellä. "Ja kunpa täten edes
hiukkasen taidan lieventää ihmisten huolia ja murheita!"

Kustantaja taas puhui:

-- Nytpä tahtoisin tietää teiltä, herra ----, paljonko vaaditte
tekijäpalkkiota?

Eero ei ollut tätä yhtään ajatellut, ja hänen miettiessään toinen
jatkoi:

-- Kirjanne tulee noin kahdeksan, yhdeksän painoarkin kokoinen.

-- Olisikohan kolme sataa markkaa liikaa? Kustantajan katsanto
ilmaisi, että hänelle on yhdentekevä, onko se liikaakin, ja hän
vastasi vakavasti:

-- Maksan siis kolmesataa markkaa ensimäisestä painoksesta.

Eero oli vähällä huudahtaa: 'te olette ihmeellisen hyvä!' mutta hän
hillitsi itsensä ja sanoi, vaikka hiukan epävarmalla äänellä:

-- Olen varsin tyytyväinen.

Kun hän tämän perästä teki lähtöä, kysyi tuo uusi ystävä:

-- Teidän osotteenne on vastedeskin sama, että tiedän lähettää
korehtureja?

Ja hän lisäsi hyvästiä jätettäessä:

-- Palkkionne suoritetaan sitten, kun teos on valmiiksi painettuna.

Eero poistui.

"Olisi ehkä antanut viisikin sataa, jos olisin pyytänyt", oli hänen
ensimäinen ajatuksensa kadulle tullessaan. "Mutta hyvä, etten sitä
tehnyt. Työni on kyllä maksettu kolmella sadalla."

Olo tuntui niin iloiselle ja kevyelle, että mieli teki jakaa sitä
onnea toisillekin. Silloin juolahti päähän, ettei hän moneen
päivään ollut käynyt enonsa luona, ja aivan kuin itsestään askelet
suuntausivat vanhaa kotia kohti.

Oli vielä niin varhainen aamu, ettei hovineuvos ollut lähtenyt
virastoonsa. Molemmat vanhukset olivat kotosalla ja istuivat
aamiaispöydässä. Riemulla ja rakkaudella he tervehtivät poikaansa ja
käskivät mukanaan syömään. Eero totteli mielihyvällä, koska nälkä
tuntui suolia kopistavan.

-- Täällä meillä on sinusta jo puhuttu tänä aamuna, ilmotti
hovineuvos, ennenkuin Eero ehti kertoa omista asioistaan. -- Olemmepa
saaneet sinulta terveisetkin, joista kiitämme.

Eero ei hoksannut, mitä tarkotettiin, vaan katsoi kysyvästi enoonsa.

Täti tuli hänelle avuksi:

-- Valeni on käynyt täällä -- sinun kehotuksestasi, niinkuin hän
sanoi -- ja kertonut meille eilisistä hommistanne.

Eeron ajatukset kääntyivät äkkiä viitottuun suuntaan.

-- Vai niin, hän sanoi, -- aivan oikein, käskin minä Valenia tulemaan
tänne... No, ja sinä täti, sinä annoit hänelle, mitä hän pyysi?

-- Kuinkas muuten?... Vaikka olemmehan jo Kaarlon kanssa kirjottaneet
nimemme toiseen listaan samaa tarkotusta varten.

-- Niinkö!?

-- Ymmärräthän sinä, sanoi hovineuvos tyynesti, -- ettemme
missään tapauksessa olisi kieltäneet apuamme, kun kerran sinä
olit rekomendeerannut, sillä muunlainen käytös olisi osottanut,
ettemme sinuun luota. Mutta tässä erityisessä tapauksessa annoimme
mielellämme, kuten jo tädiltäsi kuulit.

-- Onhan sääli noita raukkoja, jotka kärsivät puutetta, lisäsi täti
puolestaan.

Eero ajatteli itsekseen, että sittenkin on rakkautta enemmän
maailmassa kuin hän oli luullut, ja kysyi innolla:

-- Te siis hyväksytte lakkolaisia ja olette heidän puolellaan?
Sinäkin, eno?

-- Et näy suuria ajattelevan meidän ihmisrakkaudestamme, vastasi
hänen enonsa omituisesti hymyillen. -- Muuten sinun kysymyksesi on
umpimähkään tehty. Emme suinkaan ole lakkolaisten puolella, sillä
minä tunnen erään yhtiön jäsenistä ja tiedän, että heidän afärinsä
tätä nykyä ovat sillä kannalla, etteivät saata korottaa työmiesten
palkkoja... Semmoisessa asiassa on kysymys kymmenistä tuhansista
markoista vuodessa... Toiselta puolen kaikilla ihmisillä on oikeus --
työmiehillä kuin muillakin -- koettaa parantaa aineellista asemaansa...
hätätilassa pakkokeinoillakin.

Eero oli huomaavinaan enonsa sanoissa enemmän myötätuntoa kärsiviä
kohtaan kuin tämä itse tahtoi tunnustaa, ja hän päätti sentähden olla
väittämättä vastaan. Muistipa omat sanansa pastorille, että oikeuden
käsitettä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan.

Hän nyökäytti päätään ja lausui vakavasti:

Tietysti asialla on kaksi puolta, ja voihan työnantajiakin ymmärtää.
Se oli minusta kumminkin väärin, että rupesivat sotamiesten avulla
häätämään perheitä maantielle...

Eero katsoi tätiinsä tätä sanoessaan.

-- Niin, niin, myönsi täti, -- se oli rumasti tehty, julmasti
menetelty.

-- Voipi olla, virkkoi hovineuvos lyhyesti ja pyysi vaimoltaan teetä
lisää.

Eero ymmärsi, että oli kylliksi puhuttu yhdestä aineesta, eikä
itsekään tuntenut halua jatkaa. Hän päätti sen sijaan käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja tokaisi:

-- Täti ja eno, ette nyt yhtään arvaa, miksikä tänne tulin oikeastaan!

-- Onko mitään erityistä? innostui täti. -- Luulin vain, että tulit
meitä katsomaan, kun et moneen päivään...

-- Niin, niin, mutta on minulla uutinenkin.

-- Se on varmaan iloinen, koska näytät niin onnelliselta?

-- Tulin teille suoraan kustantajani luota.

Hovineuvos heristi korviaan.

-- Kustantajasi? hän kysäisi erityisellä äänenpainolla. -- Onko
kirjotuksesi löytänyt armon herra F. G:n silmien edessä?

-- Onpa kuin onkin! huudahti Eero, katsoen voiton riemulla
kasvattivanhempiinsa.

-- Onnittelen, onnittelen, sanoi hänen enonsa, nähtävästi
liikutettuna ja heitti merkitsevän katseen puolisoonsa. Eero ei tätä
katsetta ymmärtänyt, mutta tädille se puhui: "muistatko, Linda, mitä
silloin sanoin, että kyllä Eerosta vielä mies tulee?"

Täti hymyili äidillisen hymyn ja lausui puoleksi leikillä, puoleksi
totuudessa:

-- Sinä siis taidat olla kirjailija nyt, Eero, ja me muut ihmiset
häivymme vallan mitättömiksi sinun rinnallasi?

-- Älähän nyt toki! huomautti Eero ensin leikillisesti, mutta muuttui
heti totiseksi ja lisäsi: -- en ole siksi pyrkinyt, ja vaikka
olisinkin, niin enhän nyt vielä ole puolivälissäkään tunnustettu
kirjailija.

-- Et, et, myönsi hovineuvos vakavasti, -- mutta alku on kumminkin
tehty, ja alku aina hankala... Vaan kuules, poika, ethän vielä ole
maininnut, paljonko saat kirjailijapalkkiota?

-- Arvaappas, eno, hän antoi minun itse määrätä, mitä tahdon, ja kun
summan mainitsin, hän suostui muitta mutkitta.

-- Entä summa?

-- Kolme sataa markkaa ensimäisestä painoksesta.

-- Yhy.

Täti, joka oli tarkasti seurannut keskustelua, kysyi vähän
huolestuneesti:

-- Olikohan se vain kylliksi maksettu, Eero, niin paljosta työstäsi?

-- Kylliksi? Mutta ajattele, täti, enhän minä kuluta kuin muutamia
kymmeniä markkoja kuukaudessa, eikä tuon kirjani kirjottamiseen ole
kulunut kuin viisi, kuusi kuukautta. Olenhan sitä paitsi ehtinyt
tehdä muutakin työtä -- olen koko ajan elänyt työlläni.

-- Niin, niin, sen tiedämme, myönsi täti, ja hänen katseensa
kirkastui, -- et sinä paljon vaadi, Eero.

-- On kolmessakin sadassa markassa työstä palkkaa, lausui hovineuvos
päättävästi,-- eikä alottelijalle makseta paljon millään uralla.

Tähän päättyi keskustelu, sillä syönti oli lopetettu ja noustiin
pöydästä. Eero vietti vielä puolen tuntia tätinsä seurassa ja jätti
hyvästi samalla kertaa, kun hänen enonsa lähti virastoonsa. Eeron
saattaessa enoaan, tämä neuvoi nuorukaista seuraavaan tapaan:

-- Kirjottelethan paraikaa uutta teosta?

-- Kirjottelen.

-- Jos se valmistuisikin, älä kanna sitä kenenkään kustantajan luo,
ennenkuin on täydelleen ratkaistu esikoisesi kohtalo. Vasta sitten on
aika arvioida, mitä siitä uudesta sopii pyytää.

-- Tietysti en, eikä se niin pian valmistukkaan.

-- Niin, niin, tahdoin vain huomauttaa, sanoi hovineuvos ja pyörähti
virastonsa ovesta sisälle.

Eero tunsi outoa kiitollisuutta. Enonsa sanat liikuttivat häntä;
niistä puhui aavistamaton rakkaus, huolenpito ja luottamus. Oli aivan
kuin tuo ennen niin ankara ja kova mies olisi sanonut: "olet sinä
minun kelpo poikani sentään".

"Ihmiset ovat pohjaltaan hyviä", oli Eeron ajatus, kun hän lähti
kulkemaan asemalle.



IV.


Kului muutama päivä tavallisessa työssä. Tuli sitten sunnuntai,
jolloin Eeronkin kynä lepäsi kotelossaan. Poutaa oli kestänyt jo
toista viikkoa ja yhä taivas helotteli kirkkaan sinisenä ja aurinko
paahtoi täydeltä terältä. Näin aamusella oli sentään vilpoinen, ja
Eero päätti tehdä pitkän kävelyn. Kuistin rappusilla hyppäsi Roland
vastaan iloisesti tervehtien, ja sitten lähdettiin yhdessä.

Maantiellä kulkiessaan Eero mietti, kuinka paljon selvyyttä ja
varmaa sisältöä hänen elämäänsä oli ilmaantunut viime kuluneina
päivinä. Ainakin toistaiseksi hänen kohtalonsa oli ratkaistu;
hän saisi tehdä sitä työtä, jota hän rakasti. "Minä luulen, että
jokainen ihminen voisi päästä semmoiseen selvyyteen! Pitäisi vain
kysyä itseltään: mikä on elämä? eli oikeammin: mitä minun on tässä
elämässä tekeminen? niin kyllä tulisi vastaus. Tietysti ei saa
kysyä niinkuin tiedemiehet, jotka antavat koko elämän käsitteelle
aivan oudon ja mielivaltaisesti keksityn merkityksen, josta sitten
johtuvat semmoisiin hullunkurisiin päätöksiin, kuin että elämä on
kemiallinen prosessi -- ikäänkuin tämä ajatteleva, tunteva, itkevä
ja iloitseva minuuteni olisi mikään mekanisten ja molekylääristen
voimain aikaansaama ja yhtäkaikki kuolemaa, s.o. niitten hajoamista
vastustava yksikolmattavuotias hallusinatsioni!

"Ei saa myöskään kysyä liian syvämietteisten filosofien tapaan, jotka
niin unohtuvat ajattelemaan elämän metafysillistä alkuperää, että
kerrassaan sivuuttavat itse pääkysymyksen, mikä elämä on. Eivät he
kumminkaan joudu sen kummempiin johtopäätöksiin kuin että elämän alku
ja juuri on joko tuo suuri 'tietämätön' taikka tuo suuri 'tiedoton'.

"Vaan pitää kysyä sillä lailla kuin jokainen järjellinen ihminen
itsestään kysyy, aivan yksinkertaisesti ja käytännöllisesti: mitä
varten olen minä olemassa, mitä minun on tekeminen tämän maan päällä?

"Silloin tulee vastauskin itsestään, ja jos ei se olisikaan aivan
sama joka ihmiselle, on se kumminkin juuri se vastaus, jota itsekukin
kysyjä tarvitsee.

"Mutta jos ei nyt minun kirjailijahommastani sittenkään tulisi
mitään?" ajatteli hän samassa. "Jos osottautuisikin, etten siihen
kykene, etten siihen työhön ole kutsuttu, ettei se ole minua varten
-- mitä sitten? Kadottaisiko elämäni sisällyksensä?"

Hän seisahtui ja oli hetken hengittämättä. Sitten levisi hymy hänen
huulilleen ja hän sanoi:

"Ei koskaan enää. Kirjottaminen voi olla elämäni ulkonainen toimi --
sen toimena voi olla jotakin muutakin. Elämäni sisällys olet Sinä,
ihanteeni ja Jumalani, Sinä, joka olet rakkaus kaikkiin ihmisiin.
Sinua palvella voin muullakin lailla. Sinä käsket ja minä täytän."

Yhtäkkiä hän tunsi, että tuommoinen ajatus kuin "minä olen
kirjailija", jota hän aina olikin välttänyt, voi olla sokaiseva
kiusaus, paula, johon voi kietoutua, ellei ole varoillaan. "Eihän
kukaan sisäisesti saata olla muuta kuin ihminen! Voihan olla niitä,
jotka luulevat, mikä, että hän on kreivi tai virkamies, mikä, että
hän on tilanomistaja tai suutari tai kuningas, mikä, että hän on
soittoniekka tai kerjäläinen, mutta ilmeisesti ne pettävät itsensä,
sillä kaikki ovat ihmisiä.

"Tahtoisinpa sentähden lisätä äskeiseen ajatukseeni, että kaikki
ihmiset, kun kysyvät kohtalolta, mitä he ovat ja mitä varten he ovat
syntyneet, saavatkin saman vastauksen sisäisesti...

"He oppivat Sinua tuntemaan, Jumala, joka olet rakkaus ja
äärettömyys."

Linnut visertelivät tuoksuavassa metsässä, ja Eero kuunteli
nautinnolla niiden maksutonta musiikkia. Ja vaikka se oli vanha
ja jokaisen runoilijan tekemä havainto, niin se oli yhtä uusi
kuin tuorein totuus, että nämä linnut laulelivat ylistystä elämän
antajalle -- "eli elämälle, niinkuin minä tahtoisin sanoa", lisäsi
Eero itsekseen. "Semmoinen pitäisi ja voisi olla ihmistenkin elämä."

Hän oli nyt tullut tienhaaralle, ja yhtäkkiä karkasi koira, iloisesti
haukkuen, oikeaan pyörähtävälle syrjätielle. Kun Eero kääntyi
katsomaan, mistä Roland riemastui, näki hän Jannen lähestyvän
reippaalla astunnalla.

-- Päivää, päivää! huusi Janne jo kaukaa, ja Eero vastasi samaten ja
kiiruhti ystävää kohti.

-- No eipä sinua ole pitkiin aikoihin nähty! hän sanoi, kun he
iloisesti kattelivat. -- Kuinka nyt voit?

-- Hyvin vain, kuinka muuten! Onhan kaikki nyt niinkuin olla pitää,
siitä saakka kun sain äitini suostumuksen Leenan ja minun kihloihin.

-- Niin, niin, tietäähän sen.

-- Mutta kuinka itse jaksat?

-- Hyvin, hyvin, kuten näet.

-- Eipä sinuakaan ole nähty missään!

-- Missä minä liikkuisinkaan. Kävelemässä olen ja kotosalla --
enimmin kotosalla... Niin, olenhan kaupungissakin käynyt.

-- Oikein minun on ollut sinua ikävä, Eero. -- Mikset ole tullut
katsomaan?

-- En ole joutanut... Minne sinä nyt olet menossa?

-- En juuri minnekkään. Olenpahan vain aamukävelyllä.

-- No, sitten minä otan sinut siipieni suojaan ja vien sinut mukaani
morsiameni luo.

-- Morsiamesi luo?

-- Niin, hänen kotiinsa -- hänen vanhempainsa kotiin nimittäin, missä
silloin kerran yhdessä käytiin. Et suinkaan sen koommin siellä ole
ollut?

-- En.

-- No sen parempi, olet odotettu vieras... Ethän, veli kulta,
Leenaakaan vielä ole nähnyt, eikä hän sinua, vaikka jo tunnette
toisianne kuulemalta... Näin sunnuntaisin käymme toisiamme tapaamassa
hänen kodissaan, sillä eihän sitä viikolla ehdi... Onhan siis
päätetty, että tulet?

-- Olkoon, miksen voisi tulla, päätti Eero, ja sitten pojat jatkoivat
matkaa yhdessä, koira kolmantena.

Eero tarkasti mielihyvällä vierustoverinsa kaunista ja raikasta
ulkomuotoa ja sanoi leikillä:

-- Kylläpä näkyy tytön rakkaus ajavan punan nuoren pojan poskille.

Janne katsoi ystäväänsä hymyillen silmiin, mutta ei vastannut mitään
toisen huomautukseen. Sen sijaan hän iloisesti virkkoi:

-- Tiedätkö, kun minä en jääkkään kotitalooni.

-- Kuinka niin?

-- No kun kaikki kääntyy ihan parhaaseen päin! Taidan tästä ruveta
muhamettilaiseksi ja uskoa sokeasti kohtaloon!

-- Kerrohan, veikkonen, tarkemmin.

-- Niinkuin tiedät, olen perheessämme ainoa, joka olen antautunut
maanviljelyksen alalle, ja oli ikäänkuin päätetty, että minä perin
talon, kun tulen täyteen ikään... Mutta nyt onkin kaikki tuumat
tuumittu uudestaan ja asiat muutettu perin pohjin...

-- Anna kuulua.

-- Vanhin veljistäni on ollut kauppamiehenä ja sillä alalla ansainnut
vähän rahaa... Ajattele, kun hän yhtenä päivänä ajaa hurahuttaa
kartanon pihalle ja juhlallisen näköisenä astuu ruokasaliin --
me silloin juuri, äiti, siskot ja minä suurustimme. No minä heti
aavistin, että mitä tästä tullee, ja äiti kovin riemastui ja muuten
kaikki, sillä emme olleet moneen aikaan Kallea nähneet. Kalle onkin
suora ja harvapuheinen, ja jo siellä pöydässä hän kysyy minulta:
"no Janne, vieläkö sinun tekee kovin mieli päästä tämän talon
isännäksi?" Tuohon minä: "enpä ole tainnut ennenkään olla niin kovin
perso sen kunnian perään". -- "Etkö?" hän vain ihmetteli, ja minä
sitten selitin, että "tämä kun oikeastaan on herraskartano enkä minä
ole mikään herra, niin olen tässä tuumaillut, että olisihan tuota
mieluummin jonkun pienen verotalon tai torpan omistaja". Siihen
veljeni, että "vai niin" eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan.
Yhtäkkiä sitten tuumii tupsahuttaa: "ehkä sinä, Janne, sitten
luovuttaisit tämän talon minulle?" Tuosta minä ilosta vavahtelin,
mutta arvelin vain, että "eihän tämä minun olekkaan, tämä talo, onhan
sinulla, vanhimmalla veljellä etuoikeus -- niin että, kyllä kernaasti
minun puolestani". -- "Se on siis päätetty asia", sanoi veljeni
vakavasti, "onkos äidillä mitään vastaansanomista?" Vaan eipä ollut
äidilläkään mitään vastaan, tuumi vain, että "sitähän se Jannekin
aina on toivonut". Veljeni selitti sitten: "äiti tietysti on tämän
talon oikea omistaja, tässä onkin vain kysymys isännän johtavasta
kädestä. Minä olen väsynyt kauppamiehen elämään ja aion muuttaa
maalle rauhaan. Tulin silloin ajatelleeksi vanhaa kotiani ja päätin
käydä katsomassa..." Niin, semmoinen se oli, se juttu, lopetti Janne
ja katsoi Eeroa silmiin. -- Eikö se ollut merkillistä?

-- Tosiaankin sallimus näkyy sinua suosivan, olet oikea onnettaren
lemmikki, Janne, tuumi Eero, ja toinen myhäili mielihyvästä. -- Mitä
sinä siis nyt aiot tehdä?

-- Se on myös jo selvänä. Kalle auttaa minua vähän rahoilla ja minä
ostan itselleni pienen verotalon tai lohkon jostakin isommasta.

-- Ja sitten menet naimisiin?

-- Totta kai. Ei talo emännittä tule toimeen. Ja sitten pyydän Leenan
vanhempia muuttamaan meidän luoksemme. He sen kyllä tekevät.

-- Entä torppa?

-- Se myydään toiselle. -- Appi ja anoppi jäävät ainiaaksi meille...
He vasta hyviä ihmisiä ovat, ja tuleva appini on viisas ukko.

Eero mietti vähäisen, sitten kysäisi:

-- Pyritkö tänne likiseuduille Janne?

-- En sitä niin tiedä. Ei täällä taida olla oikein sopivaa paikkaa.
Ei se Hölisevän torppakaan ole sopiva, että sinne kotivävyksi
muuttaisin. Kalle sen kyllä soisi, mutta en minä... Onhan se koko iso
torppa, mutta ei se sentään liikoja elätä...

-- Kuulehan, Janne, kysyi taas Eero, joka näkyi hautovan omia
tuumiaan, -- etkö sinä jonnekkin järven rannalle...?

-- Järven rannalle? No miksei. Onhan järvellä hauska soutaa ja saahan
järvestä kaloja. Mutta miksikä semmoista kyselet?

-- Minun pälkähti päähäni mukava ajatus: jos minä sinun maallasi
jossain syrjäisellä niemekkeellä saisin rakentaa itselleni pienoisen
mökin, vastasi Eero vähän häveten.

-- Voi ystäväni, sepä vasta hauskaa olisikin! huudahti Janne ja löi
molemmat kämmenensä yhteen. -- Oikeinko totuudessasi puhut?

-- Enköhän.

-- No, sitten ei auta muu kuin: järven rannalle minun pitää!

-- Sinä olet liiaksikin hyvä, Janne, sanoi Eero mielissään.

-- Kaikkea vielä! Siitä on minulle hupia ihan ikipäiviksi,
vakuutti toinen ja löi ystäväänsä olalle. -- Ja siinä sinä sitten
kirjottelisit?

-- Niin ja laittaisin pienen puutarhan.

-- Se on päätetty, sanon minä niinkuin veljenikin.

"Kuinka kummallista", ajatteli Eero, "voisiko vielä todella niin
käydä? Olisikohan se kohtalo?" Ja kaiholla hän muisteli ystäviään
Tuomoa ja Aarnoa -- ja Harryäkin.

Eeron ja Jannen keskustelu päättyikin nyt, sillä he olivat matkansa
perillä. Puitten välistä oli jo jonkun aikaa näkynyt kiemuroiva joki
ja sen toisella rannalla Hölisevän torppa.

Joki teki tässä kohden mutkan ja siten syntyneellä niementapaisella
sijaitsi yksinäinen torppa. Maa kasvoi koivuja, leppiä, haapoja, ja
pieni talo oli puoleksi peittynyt upeaan, tuuheaan lehtimajaan. Se
näytti niin somalta aamuauringon paisteessa, että pojat seisahtuivat
lumottuina ja Eero huomaamattaan huudahti: -- Tuohan on runoilijan
koti! Monta askelta heidän ei tarvinnut ottaa, ennenkuin joutuivat
joen poikki vievän sillan luokse, jossa heitä uusi ilon aihe oli
odottamassa. Katsellen sinivirran vuolasta juoksua seisoi sillalla
suorana ja solakkana nuori tyttö, puettuna vaaleaan kesäpukuun. Huivi
oli valunut päälaelta alas niskaan, ja tuuheat silkkiset suortuvat
hohtivat kultaisina auringon väikkeessä.

-- Leena! huudahti Janne riemuiten, ja säpsähtäen tyttö nosti
katseensa ylös. Havaittuaan tulijat hän punastui ja ryhtyi heti
oikomaan uppiniskaista huiviansa.

Mutta hänen sulhonsa oli jo muutamalla reippaalla hyppäyksellä
kiiruhtanut tyttönsä luo, ja ennenkuin tämä osasi pahaa
aavistaakkaan, oli Janne siepannut hänet syliinsä, painanut suutelon
hänen otsalleen, ja nostaen hänet korkealle ilmaan vahvoilla
käsivarsillaan huusi hän lähestyvälle Eerolle:

-- Kas tässä se nyt on, minun aarteeni ja kalleuteni, Eero!

-- Voi sinua, voi sinua! närkästyi tyttö häpeissään. -- Päästä minut,
ilkeä poika, taikka saatat minut kuolemaan häpeästä!

-- Kuolemaanko? huudahti Janne yhtä iloisena. -- Nythän vasta elämä
alkaakin!

Samassa hän laski morsiamensa maahan, ryöstäen vielä suukon hänen
kaulaltaan.

Leenalla oli kyynelet silmäin ripsissä ja hänen vartalonsa vapisi --
ihmeen sievältä hän näyttikin -- mutta Eero tarjosi hänelle kätensä
ja pyysi avomielisesti:

-- Janne on niin kovasti iloinen tänään, antakaa hänelle anteeksi
hänen uhkarohkeutensa.

Tyttö oli hetkisen ikäänkuin kahden vaiheilla, juostako tiehensä vai
jäädäkö paikoilleen, mutta sitten laski kätensä Eeron käteen, katse
kainosti maahan luotuna.

-- Älä nyt ole pahoillasi, Leena kulta, pyysi nöyrällä äänellä Janne,
-- olin vähän ylimielinen... Mutta kun se Eerokin on niin hyvä...
meillä oli niin hauskaa tänne tullessa... ja onko se sitten väärin,
että olen niin äärettömän onnellinen?

He olivat nyt kaikin kolmen kääntyneet kulkemaan sillan poikki, ja
Jannen puhuttua Leena virkkoi hymyillen, ikäänkuin hän väkisinkin
olisi tahtonut irtautua äskeisestä hämmingistään:

-- No, jos lupaat, ettei semmoista koskaan enää tapahdu, ja jos herra
pyyhkäisee tämän pois muististaan, niin lupaan minäkin unhottaa.

-- Tietysti, tietysti, vakuuttivat molemmat nuorukaiset, ja rauha oli
kaikkien välille rakennettu.

-- Mutta missä Roland on? hoksahti Eero samassa ja kutsui koiraansa
kimakalla vihellyksellä. Roland tuli täyttä laukkaa metsästä, jossa
hän huvikseen oli juoksennellut, ja nyt seurasi esittelemiset ja
hyväilemiset. Leena vakuutti jo ennenkin nähneensä Roland sankaria,
joka ei halveksinut välistä käydä kyläilemässä.

-- Vaan eivätköhän vieraat käy tupaan? Isä ja äiti ovat jo varmaan
nähneet meitä, sanoi tyttö, sittenkun koiraa oli kylliksi tervehditty.

Neuvoa noudatettiin heti, kaarrettiin tietä myöden torpan rakennukset
ja tultiin pihamaalle, joka oli joen poispäisellä puolella taloa.
Kuistilla oli jo heitä vastassa Leenan isä-ukko, joka vilpittömällä
sydämellisyydellä toivotti molemmat nuorukaiset tervetulleiksi.

-- Nythän meille tulee oikein isoiset vieraat, hän puheli ja huusi
tupaan päin: -- kuules eukko, pistä pannu joutuun tulelle nyt ja
kömmi tänne tervehtimään vieraitamme.

-- Johan se on aikoja ollut tulella, kuului muorin ääni sisästä,
ja portaille ilmestyi pieni, lihavanlainen vaimo-ihminen elävine,
herttaisine silmineen ja vilkkaine liikkeineen. Hän tervehti Eeroa
kuin vanhaa tuttua ainakin, käski vieraita astumaan sisään ja saattoi
heitä kamariin saakka, josta taas lähti pyörimään kahvihommilleen,
Leena auttajana.

Vieraat pyydettiin kohteliaasti istumaan akkunan puolelle kamaria
ja vanhus, isäntänä talossa, asettui muutamalle arkulle oven
viereen. Rupesi siinä hakemaan piippuaan liivintaskustaan ja kun
ei löytynyt, käväisi tuvassa ottamassa ja palasi, tupruava nysä
suupielessä. Ihaillen katseli Eero seitsenkymmenvuotiasta ukkoa,
jonka koko ryhti oli nuorukaisen; ainoastaan kasvojen kurtut puhuivat
elämän kokemuksista ja vanhuuden vaivoista. Sekä ukolla että hänen
vaimollaan oli silmäkulmissa omituiset rypyt, jotka ikäänkuin loivat
valoa heidän kasvoilleen ja antoivat niille erityisesti ystävällisen
ilmeen.

Niinkuin on tavallista, ei keskustelu alussa tahtonut oikein sujua,
kun ei kukaan häirinnyt muita omilla asioillaan. Puheltiin sinne
tänne ja odotettiin kahvia. Vihdoin se tulikin, emäntä tarjoten
höyryävää juomaa ja Leena vehnäleipää. Kun olivat miehet saaneet,
poistuivat naiset, mutta palasivat heti, oma kuppi kädessä. Siinä
sitten kaikki istuivat juomassa ja emäntä tuumasi:

-- Taitaa olla jo kolme viikkoa kulunut siitä, kun maisteri ensi
kerran kävi meillä? -- Niin, eiköhän lie, arveli Eero ja koetti
laskea.

-- Kolme on, sanoi ukko vakuuttavasti, -- eilen illalla umpeensa
kolme.

-- Sitähän minäkin, sanoi emäntä, -- kyllä se mielessä pysyykin,
kumma tapaus.

-- Siitä onneni oikein alkoikin, sanoi Janne ja jatkoi morsiamelleen:
-- ja ehkä sinunkin, Leena?

-- Niin, eihän sitä osannut edeltäkäsin aavistaa, kuinka kaikki
oli sallittu käymään, puheli emäntä. -- Me tässä ukon kanssa
oltiin niin kovassa ahdistuksessa, kun Vipusen Sandra kävi meillä
juoruilemassa... Niin, arvaahan sen, Leena tuo kun on nuorin
tyttäremme...

-- Antaahan noiden asiain nyt olla ja jäädä, tuumi torppari tyynesti
ja nousi kuppia pöydälle laskemaan.

-- Niinhän se on, kaikki on nyt hyväksi kääntynyt, myönsi hänen
eukkonsa ja vaikeni.

-- Kuulkaaste, hyvät ystävät, puuttui Janne puheeseen, -- mitä olemme
tämän Eeron kanssa päättäneet.

Ja vaikka Eero iski hänelle silmää, hän jatkoi:

-- Kun Leena ja minä saamme maatilkun itsellemme, niin Eero rakentaa
mökin järven rannalle jonnekkin syrjäiselle niemekkeelle meidän
maallemme itsensä asuttavaksi...

Toiset ihmettelivät, ja siitä sitten kesti kauvan jutella. Kun puhelu
taas alkoi harveta, kysyi Eero:

-- Ehkä minä tässä häiritsenkin? Ehkä teidän oli aikomus mennä
kirkkoon?

Vanha emäntä heitti epäilevän silmäyksen Eeroon ja virkkoi, ikäänkuin
vähän huolestuneena:

-- Eihän sitä täältä meidän puolelta niin usein tule käytyä kirkossa.

-- Vai ei?

-- Käyttekö te sitten? kysyi sievän näköinen nuori Leena, kainosti
ihmetellen.

Eero ei ehtinyt vastata, ennenkuin Janne tokaisi morsiamelleen:

-- Eipä sen koivet taida miestä sinne kantaa useammin kuin meidänkään
meitä.

Ja nyt ukkokin sanoi vakavasti:

-- Emme oikein niitä temppuja ymmärrä.

-- Ettekö? ihmetteli Eero vuorostaan. -- Minä olen aina luullut, että
Suomen kansa on hyvin harrasta ja uskovaista, enkä ole tiennyt, että
on siihenkin levinnyt uskottomuus ja vapaammat mielipiteet.

Samassa hän oivalsi sanoneensa jotakin tyhmää ja homehtunutta, mutta
se oli liian myöhäistä.

Ukkovaari alkoi taas sytytellä piippuaan, toimittaen kaikki temput
suurimmalla tarkkuudella, ja sillä välin syntyi hänen ja Eeron kesken
seuraava sananvaihto.

-- Mitäs uskottomuutta maisteri tarkottaa?

-- Sitä tietysti, ettei usko Jumalaan eikä kirkonoppiin eikä
ylipäänsä ole uskonnollinen.

-- Onkos maisterin omasta mielestä usko Jumalaan sama kuin
kirkonkäynti ja niin kutsuttuun jumalanpalvelukseen osaaottaminen?

-- Ei suinkaan, myönsi Eero yhä enemmän ihmeissään ja uteliaana.

-- Sitä minäkin. Onhan maisteri lukenut mies ja tietää, kuinka niiden
asiain laita on. Kyllä ihminen voi olla jumalinen, vaikkei kirkossa
käy eikä sitä ulkonaisilla tempuilla näytä.

-- Hm, sanoi Eero, vielä varovaisena, -- monen mielestä se silloin
vasta onkin oikeaa uskonnollisuutta.

-- Kuinka lienee. Useimmat suomalaiset käyvät kuitenkin kirkossa.

-- Niin, kuinka se on selitettävissä?

-- Ehkä he maisterin mielestä eivät uskokkaan Jumalaan?

-- Sitä en uskalla väittää, mutta kuinka sen selitätte?

-- Olen elänyt kohta seitsemänkymmentä ajastaikaa, mutta en vielä ole
tavannut ketään suomalaista -- ellen lukuunota pari heikkomielistä
lahkolaista Pohjanmaalla, josta olen syntyisin -- en ole tavannut
ketään uskovaista, joka toden teolla olisi uskonut esimerkiksi kirkon
opettamaan helvettiin ja noihin tuommoisiin. Kyllähän kansa niitä
oppeja ja asioita tosina pitää, se kun ei parempaa tiedä, mutta ei se
niihin usko. Kyllä kansa kirkossa käy, mutta se on vanhaa tapaa ja
tottumusta vain.

-- Sanotteko siis, että Suomen kansa on vapautunut kirkosta ja sen
opista?

-- En sitäkään. Vapautunut se ei ole, koska sille ei totuutta
ilmoteta... Herrat sitä itseään varten säilyttävät... Mutta kansa ei
liioin usko niihin oppeihin.

-- Tulemmeko siis sittenkin siihen johtopäätökseen, että kansa
oikeastaan on ilman uskoa?

Tähän Eeron kysymykseen ukko tyynesti vastasi:

-- Melkein kaikki ihmiset, jotka eläissäni olen tavannut, ainakin
kaikki vanhemmat ja täysikäiset, ovat hartaasti ja syvästi uskoneet
ja luottaneet Jumalaan.

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten kysyvästi:

-- Maisteri ymmärtää, mitä tarkotan, vaikken mikään puhuja ole?

-- Ymmärrän, lausui Eero hiljaa ja hänen mielensä oli täynnä
kunnioitusta.

Syntyi syvä hiljaisuus, semmoinen, josta sanotaan, että "enkeli käy
läpi huoneen".



V.


Isäntä katkaisi vihdoin äänettömyyden ja lausui:

-- Ehkä nuoret tahtoisivat lähteä ulos kauniiseen ilmaan?

Ja hymyillen hän lisäsi:

-- Tarkotan Jannea ja Leenaa. Maisterin kanssa minä mielellään
vaihtaisin pari sanaa, jos sopii.

Tämä oli kuin viittaus. Nuori pariskunta lähtikin iloisena ulos,
emäntä pistäysi tupaan askaroimaan ja Eero jäi kahden kesken Leenan
isän, tuon omituisen ukon, kanssa kamariin. Hän muisti, mitä
viimeisen käyntinsä jälkeen oli tuntenut ja paperille pannut, ja sama
syvän kunnioituksen tunne rupesi nytkin nousemaan hänen sielussaan.

Ukko tuli istumaan pöydän toiseen päähän, Jannen jättämälle paikalle,
ja vedettyään pari savua piipustaan, sanoi nuorelle kumppanilleen:

-- Ei maisterin pidä luulla, että olen tungetteleva, vaikka sanoin
suoraan, että mielelläni puhelisin kanssanne.

-- Älkää kutsuko minua maisteriksi, pyysi Eero keskeyttäen. -- En ole
mikään maisteri enkä liioin arvonimiä rakasta.

-- No sitten vain teitittelen. Asia on se, että minä heti ensi
näkemältä huomasin, että teissä onkin kansan miestä eikä tavallista
herraa. Te uskotte Jumalaan samalla lailla kuin kansakin ettekä tee
eroa ihmisten välillä, vaikka kokemuksenne eivät vielä olekkaan
suuret.

Eero ei osannut tähän mitään vastata siinä mielentilassa, missä hän
nyt oli, ja ukko jatkoi:

-- Valitettavasti on yleensä olemassa niin suuri ero sivistyneen
luokan ja kansan välillä, etteivät ne yhtään ymmärrä toisiansa.
Minä en sentään saata lukea tätä niin paljon kansan viaksi kuin
sivistyneitten, koska jälkimäisille on annettu ymmärryksen avain:
tieto... Sivistyneet ikäänkuin pelkäävät lähestyä kansaa, pitävät
sitä tyhmänä ja ilkeänä, luulevat, että jos kansalle annettaisiin
tiedon päärlyjä, niin se tallaisi niitä jalkojensa alle kuin siat
ja vielä kääntyisi repimään antajiaan kuin koirat. Mutta suuresti
he erehtyvät... Kyllähän puhutaan paljon kansan sivistyttämisestä,
muttei siinä ole kyllin, että sitä opetetaan lukemaan ja laskemaan.
Ei kaikilla ole halua eikä aikaa kylliksi, jotta itse kirjallisuuteen
syventyisivät, eikä kansa sitä arvaakkaan tehdä, kun luulee jo kaiken
tiedon ja viisauden olevan sanottuna kirkonopissa. Kansa pitää lukua
useinkin turhana ajanviettona, jopa turmelevanakin. Mutta tämä johtuu
kaikki siitä, ettei sivistynyt luokka esiinny aivan vilpittömästi ja
tunnusta, että niin ja niin on... Meillä oli äsken puhe kirkosta.
Siinä tarvittaisiin perinpohjainen puhdistus ja muutos, ei ainoastaan
itse laitoksessa, mutta ennen kaikkea opissa. Ei nykyinen kirkonoppi
ole kristinuskoa enemmän kuin tämä tupakkisavu on elävää henkeäkään.
Se ihan selvästi raamatusta näkyy, ja kyllähän sen tekin tiedätte...
Suomen kansan henkinen elämä on aivan kuin uuvuksissa, se on pinnalta
karkotettu pysyttelemään vain sydämessä ja mielessä, ja kansa ihan
odottaa vapauttajaansa... Onhan tosin työväenliike vaikuttanut paljon
hyvää, paljon, paljon, mutta siltä puuttuu yksi: henkinen suuruus.

Eero ymmärsi. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti ja hän olisi
tahtonut langeta polvilleen tuon ukon eteen.

-- Kuinka te olette noin viisas! hän huudahti.

-- Mikä viisas minä olen, olenpahan oppinut hiukan ajattelemaan. Olen
nähnyt yhtä ja toista ja olen lukenutkin.

-- Niin, se kysymys juuri on ollut kielelläni: te olette varmaan
paljonkin lukenut?

-- Onhan tullut luettua yhtä ja toista. On minulla kirjojakin.

Eero heitti pikaisen silmäyksen ympäri huonetta, mutta ei nähnyt
yhtään kirjaa. Ukko sen huomasi ja sanoi:

-- Ei ole tullut pidettyä niitä näkösällä. Tuolla ne on minulla
arkussa.

Hän osotti pään nyökäyksellä samaa vanhanaikuista, rautakiskoilla
koristettua arkkua, jonka päällä äsken oli istunut, ja Eero tunsi
jonkinmoista kunnioitusta tuota vanhaa kalua kohtaan.

-- Teillä taitaa olla niitä oikein paljonkin? hän kysyi.

-- Ehkä haluttaa katsella?

Tietysti Eeron teki mieli, ja ukko otti avaimen pöytälaatikosta,
lähti aukaisemaan arkun munalukkoa sekä väänsi kannen auki.

-- Tässähän ne olisivat.

Eero oli kumarassa aarre-arkun yli, ja vanhus seisoi vieressä suorana
ja tyynenä, piippuaan poltellen.

Oli siinä kirjoja paljonkin, kaikki siistinä ja hyvässä
järjestyksessä. Eero ahmimalla ahmi nimen toisensa perästä ja
huudahti innostuneena:

-- Mutta teillähän on miltei koko suomalainen kirjallisuus!

Ukko hymyili ja vastasi:

-- Kyllähän minulla se olisi, jos olisivat varat riittäneet. On sitä
näidenkin takia saanut suolivyötään kiristellä.

-- Ja kaunokirjallisuutta teillä on näin paljon!

-- Siitä välehimmin pidänkin. Päivärinta se on ollut minun
herättäjäni... niinkuin monen muun, sanoi ukko vakavasti.

-- Vai niin, ihmetteli Eero, -- mutta mielestäni teillä on
toisenlaiset ajatukset kuin Päivärinnalla... Hän -- kuinka sanoisin
-- hän kunnioittaa sivistynyttä luokkaa semmoisena kuin se on...

-- Enkö minä sitten? Kunnioitan maar tietoa missä vain sitä on, mutta
ehkä tarkotatte, ettei Päivärinta puhu selvää kieltä esim. kirkonopin
suhteen?

-- Niin, sitähän minä tässä tavottelinkin -- -- --

-- Lukekaa tuo "Volmari", niin näette. Se kertomus on ikäänkuin yksi
ainoa kysymys, kuka Jumala on.

-- Kas, sitä en ole lukenutkaan.

-- Niin. Mutta kyllähän myönnän, sanoi vanhus, -- että on Minna Canth
puhunut selvempää kieltä. Hän se on terävä nainen ja puhuu totuuden
peittelemättä.

"Torppari-ukko Suomen intelligentimmän ja syvämietteisimmän
kirjailijan ihailija!" Eeron päähän ei voinut olla pälkähtämättä tuo
vertaus, niin vieras kuin sellainen ajatus muuten hänelle olikin.
Hän tarttui kirjaan, nosti arkusta ja luki "Minna Canth. Kovan
onnen lapsia." Hän käänsi kansilehden ja luki sisäpuolelle reunaan
jotakuinkin tottuneella käsialalla kirjotetun nimen: "Väinö Honkamaa.
Vuonna 1888."

-- Sekö se on nimenne? Oikea vanha viisas Väinämöinenhän sitten
olettekin... Mutta torpan nimi on Hölisevä?

-- Torpan nimi, niin. Minä olen syntyisin Pohjanmaalta Honkamäen eli
Honkamaan torpasta Kuusamon pitäjän L--n kylästä.

-- Ja näin olette joutunut etelään?

-- Joutuuhan sitä.

Eero taas katseli kirjoja. Kalevalan kansilehteen oli sisäpuolella
omistajan nimen alla kirjotettuna: "sitä kuusta kuuleminen, jonka
juurella asunto." Mistä hänelle lie mieleen juolahtanut kysyä:

-- Ehkä itsekin kirjottelette?

-- Onhan tuota joskus tullut tuhrittua yhtä ja toista ennen
maailmassa... Ei minkään arvoista.

-- Onko painettukin?

-- Jokunen pätkä sanomiin.

-- Vai sanomiin? En näe täällä yhtään sanomalehteä nyt?

-- Eihän sitä enää näin vanhana... Sanomat ovatkin tulleet ikäviksi.

Eero hymyili ja nousi kyykkysiltään. Arkun kansi suljettiin paukulla
ja pantiin lukkoon takaisin. Avain pistettiin pöytälaatikkoon.

-- Kyllä on mahtanut teillä olla kirjava elämä? Eero kysyi, kun
he aivan kuin sanattomasta sopimuksesta olivat jälleen istuneet
paikoilleen.

-- Ei tuo niin järin kirjava ole ollut, pääpiirteissään hyvinkin
yksinkertainen. Mutta ainahan sitä ihminen joutuu tekemisiin toisten
kanssa, ja silloinpa tuota oppii, jos kokeekin.

-- Kertokaa minulle elämästänne. Kuinka olette asettunut tänne niin
kauvaksi syntymäseudultanne?

-- Hm, sehän se juttu olikin, sanoi ukko ja kopisti porot piipustaan.
Hän mietti tuokion, pisti piipun taskuunsa ja jatkoi sitten: -- meitä
oli kolme lasta, kaksi sisarusta ja minä, vanhin. Isä oli rikkaan
talonpojan torpparina, ja elämä sujui joltisenkin niin kauvan kuin
hän ja äiti elivät, molemmat vanhemmat kun olivat työteliäitä ja
siivoja ihmisiä. Ei juuri voita suuhun vuotanut, muttei puuttunut
puhdas leipäkään, jollei kova halla sattunut. Maata muokkailtiin,
peltoa pengottiin, ja vähitellen syntyi viljavia vainioita
Honkamäen ympäri. Kaikki olisi saattanut hyvinkin luonnistua, ellei
isä äkkiä olisi sairastunut. Mikä lie häneen tullut, kylmettyi
kevätpuolella -- sinä vuonna olikin harvinaisen raaka talvenloppu
-- ja paneutui vuoteelle. Eikä se ollut ainoa isku, joka onnellista
perhettämme kohtasi. Eräänä päivänä tuli talon isäntä ja ilmotti,
että hän tarvitseekin torpan maat itseään varten ja aikoo ne ottaa
isältä. Siinä ei auttaneet mitkään rukoilemiset, kun ei ollut
kirjotettua kontrahtiakaan... Kai oli isäntä iskenyt silmänsä
kauneihin peltoihimme... Niin no, isän sairaus tuosta vain yltyi, ja
helluntaina hän laskettiin ruumiina maahan. Mutta sitä ei kestänyt
äitimme, joka muutenkin oli heikonlaiseksi käynyt valvomisesta ja
rasituksesta. Tuskin viikkoa kului, niin jo hänkin makasi kuolleena.
Siinä sitten oltiin kolmisin sisareni ja minä, turvattomina
suremassa...

Ukko oli vähän aikaa vaiti, sitten uudisti kertomuksensa:

-- Niin no, mitä niistä vanhoista muistoista... Minä olin silloin
kuusitoistavuotias ja olisin hyvinkin jaksanut torppaa hoitaa
ja siskojani elättää. Leena, joka oli viidennellätoista, olisi
sisäaskareet toimittanut. Mutta mikä auttoi, kun piti lähteä tiehensä
ja jättää oma rakas kotinsa... Seuraava talvi se olikin vaikea.
Leena oli päässyt piikatytöksi muutamaan taloon ja minä toiseen
renkipojaksi, mutta Mari, joka oli vain yhdeksänvuotias, ei vielä
työhön kelvannut, vaan joutui huutolaisena entisen isäntämme luo,
jossa häntä huonosti ja raa'asti kohdeltiin. Tuo oli minun, muun
surun ohessa, niin vaikea nähdä ja kuulla, kun en auttaakaan voinut,
että rupesin vihaamaan paikkakuntaa ja sen asujaimia ja kaihosin pois
koko seudulta...

Taas oli ukko hetken ääneti, ennenkuin jatkoi:

-- Syksyllä otin papinkirjan, jätin syntymäseutuni ja rupesin
kulkemaan merta kohden. En ollut oikein varma aikomuksistani ja
niin tulinkin jääneeksi muutamaan pitäjääseen Oulun läheisyyteen,
jossa sain pestin eräässä hyvinvoivassa talossa. Sattui sitten
niin pahasti, että rakastuin tyttöheitukkaan, joka minut kumminkin
petti ja meni mieluummin Oulun herralle jalkavaimoksi. Ei maittanut
olo enää silläkään paikkakunnalla. Kuului siihen aikaan olevan
valtiontyötä kaakkoisosassa maata, ja niin tulin kuin tulinkin
Viipurin tienoille Saimaan kanavan kaivaustöihin. Pari vuotta siellä
oltuani syttyi Itämainen sota, ja Englannin laivat tulivat Suomen
rannikkoa hätyyttelemään. Tarttuipa yleinen sotainto minuunkin, menin
vapaaehtoisena ruotuväkeen ja olin mukana kahakoissa, vähäisissä
rantataisteluissa. Minulla oli kumppanina eräs hyvä ystävä, hän
sai kerran muutamassa kahakassa kuolinhaavan ja heitti henkensä.
Olin hänen vuoteensa vieressä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän
puhui paljon kaunista ja antoi minulle sormuksen käteen. "Pidä sinä
tämä", hän sanoi, "sen olen tyttöseltäni saanut. Hän on nyt yksin
maailmassa, piikana Helsingissä. Ota hänet ja minä siunaan sinua
vielä haudan takana." Niin hän sanoi sanasta sanaan ja kuoli. Minä
lähdin sodan loputtua Helsinkiin, tapasin tytön ja kerroin hänelle
kuolleen sulhonsa viimeiset sanat. Hän vain itki eikä puhunut mitään.
Mutta minä olin häneen jo mieltynyt. Päätin odottaa, kunnes surunsa
lauhtuisi, ja menin takaisin valtiontöihin Viipuriin. Kun kanava
valmistui, palasin Annan luo ja kosin. Hän suostui. Meillä oli
molemmilla vähän säästöä, vietimme häämme, sain vielä valtiontyötä
-- rautatietä kun silloin alettiin rakentaa --, ja niin sitä elää
huilailtiin vuosi toisensa perästä. Tuli lapsiakin ja jo rupesi
oma koti pyörimään mielessä. Ja rautatiellä ansaituilla rahoilla
hankittiin tämä Hölisevän torppa... Siinähän se on mun elämäni.

-- Ja sama Anna-tyttö se nyt on tämä teidän emäntänne?

-- Sama.

Vanha torppari oli puhunut tyynesti, teeskentelemättömästi, miltei
kuivasti. Hän kertoi tapahtumat sinään, ja Eeron mielikuvitus sai
lisätä niihin kuuluvat tunteet. Eero oli kiintynyt tuon elämäntarinan
yksinkertaiseen kauneuteen, mutta hän kaipasi yhtä seikkaa; että
vanhus olisi kertonut vähän sisällisistä taisteluistaan. Ja tämän
ajatuksen valtaamana hän alotti:

-- On teidän elämässänne ollut paljon merkillisiä tapahtumia...

Ukko käsitti ja vastasi heti toisen ajatukseen:

-- Ainahan joku, mutta ei ne tapahtumat kasvata ihmistä, vaan se
opetus, jonka hän kokemuksistaan ottaa. Ihminen kasvaa vasta silloin,
kun hän itse ajattelee.

-- Kertokaa vähän minulle henkisistä kokemuksistanne, pyysi Eero
innokkaasti.

Vanhus hymyili ja sanoi:

-- Me kansan lapset kehitymme paljon hitaammin kuin sivistyneet
ymmärryksemme puolesta: vallan nuorena en vielä mitään ajatellut.
Mutta sitten kun rupesin ajattelemaan, ajattelin ehtimiseen. Ja
paljon oli miettimistä. Olin nähnyt ihmisiä, hyviä, jos huonoja,
mutta Jumalaa en nähnyt. En ymmärtänyt elämää, en olevia oloja. Näin
ympärilläni pahan rehottavan, pahan usein voittavan. Näin sotaa,
murhaa, petosta. Näin sielun tuskaa, koin sitä itse. Kysyin: minkä
tähden? mitä varten? En löytänyt vastausta...

-- Mutta lopulta löysitte?

-- Tulihan vastaus, kun tuli Jumala.

-- Ja se oli?

Ukko katsoi Eeroon tutkivasti, mutta samalla lempeästi.

-- Sen te itsekin tiedätte, hän sanoi. -- Eikä se olekkaan mikään
uusi totuus. Ihmisessä on pahan juuri, mutta ihmisessä on hyvänkin.
Jumala on se hyvä, ja hyvässä on elämä.

-- Niin juuri, niin juuri, todisti Eero kuiskaten, ja hänen sielunsa
värisi riemusta.

Ihmissielu on kuin taivas, joka kätkeytyy pilvien peittoon. Se
pilkistää näkyviin, jos intohimojen tuulispäät tai murheitten vihurit
repivät pilviä palasiksi, mutta se loistaa kirkkaudessaan ainoastaan
silloin, kun rakkauden aurinko on muuttanut pilvet kyyneliksi, ja sen
syvyydet siintävät silmiin, kun tiedon tähdet tuikkivat mielenrauhan
talviyössä.

Tässä keskustelussa torpparivanhuksen ja nuorukaisen välillä
poistuivat vähitellen kaikki sieluja erottavat pilvet, ja he saivat
tuntea täydellisen keskinäisen ymmärryksen harvinaista onnea.

Puoleksi itsekseen vanhus jatkoi:

-- Ihmisen haltuun on annettu tämä maapallo, hänen tulee sitä
kaunistaa ja onnellistuttaa. Kun sen ymmärsin, olisin minäkin
tahtonut jotakin tehdä. Olisin tahtonut, ja kaikesta sydämestäni.
Mutta se ei ollut sallittu. Ei ollut minulla siihen kykyä...

-- Mitä olisitte tahtonut tehdä? kysyi Eero kummeksien.

-- Olisin tahtonut sitä, mitä tekin tahdotte: ilmottaa totuus
muillekin.

-- Mutta...

Ukko teki keskeyttävän liikkeen.

-- Sain kyllä elämälläni todistaa totuudesta, mutta sieluni paloi
suuremmasta halusta. Ja silloin, te nuori sivistynyt mies, silloin
tein havainnon, joka mieltäni katkeroitti. Näin ympärilläni ihmisiä,
joilla oli tietoa ja kykyä. Mikseivät he ryhtyneet työhön? Mikseivät
etsineet ensin Jumalan valtakuntaa? Miksi toinen vuovasi itselleen
rikkautta, miksi toisen piti hoitaa korkeata virkaansa, toisen olla
valmiina ihmisiä tappamaan? Miksi oli elämässä niin paljon puuhaa?
Miksi rakennettiin rautateitä, kaivettiin kanavia, pystytettiin
komeita kirkkoja? Eikö se yksi olisi ollut paljon tärkeämpi?...
Sitä en minä silloin yksinkertaisena kansan miehenä ymmärtänyt...
Oliko se sivistys? Sivistyskö se ihmisiä sokaisi, sekö se heiltä vei
siveellisen tarmon? Ja hetken päästä:

-- Syvällä ovat pahan juuret.

Hänen kasvonsa synkistyivät. Hän painoi päänsä alas ja huokasi.

Eero oli kuin huumeessa. Hän ei tiennyt, mitä olisi tahtonut tehdä.
Koko hänen sielunsa huusi: sinä olet minun ystäväni ja opettajani,
sinä harmaapää vanhus minua ymmärrät, sinä olet se, jota ikäni olen
etsinyt. Minä tahtoisin syleillä sinua, kunnioittaa sinua, saada
sinua ymmärtämään, että minä tahdon tehdä, mitä et sinä ole voinut...

Ukko katsoi taas ylös ja sanoi:

-- Vaan toivon, toivon yhä. Ei Jumala sittenkään petä. On ihmiskunta
kerran lunastettava.

Eero ei saattanut istua paikoillaan. Hän nousi kävelemään. Koko hänen
ruumiinsa vapisi. Yhtäkkiä hän kääntyi ukon puoleen ja sanoi:

-- Minä tahtoisin kertoa teille jotakin itsestäni! Vanhus ei
näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä. Leikillisen tyynesti hän virkkoi:

-- Sitähän minä tässä olen odotellut. Jo viime kerralla teidän
täällä käydessänne näin, että teitä painaa jokin suru. Oletteko
kahden vaiheella jonkun tulevan askelenne suhteen vai onko jotakin
tapahtunut, jonka syytä ette ymmärrä? Kertokaa minulle surunne. Ensi
hetkestä olen teitä rakastanut.

Hänen sanansa olivat niin herttaiset, että Eeron sielusta katosi
kaikki liiallinen tunteellisuus. Hän rauhottui nopeasti ja istui
entiselle sijalleen.

-- En minä oikeastaan enää sure, hän sanoi, -- ja kumminkin olette
arvannut oikein. Sillä minä olen surrut, ja suru jättää jälkiä.

Ja sitten hän rupesi kertomaan. Hän kertoi omasta lapsuudestaan,
kertoi pettymyksistään yliopistossa ja sanakiistoistaan enonsa
kanssa köyhyydestä ja rikkaudesta. Mutta kun hän joutui ystäviinsä,
silloin vasta hänen kielensä kahleet katkesivat. Hän innostui omista
muistoistaan, kertoi Resurgetin liitosta ja heidän päätöksestään
"ruveta hyviksi", ja kuinka hän olisi tahtonut antaa henkensä,
jotteivät Aarno, Tuomo ja Harry koskaan olisi päätöksessään
horjuneet. Kun hän sitten tuli tuohon tapahtumaan, joka heitti
Aarnon, Tuomon ja hänet uuteen elämään, mutta erotti Harryn
heidän piiristään, niin hänen äänensä hiljeni ja kasvonsa saivat
murheellisen ilmeen. Ja sitten oli kaikki vain surua ja ikävyyttä.
Pojat eivät viihtyneet uudessa elämässä. He hylkäsivät hänet, he
hylkäsivät heidän yhteiset pyrintönsä, he pakenivat takaisin maailman
turviin... Ja sen lisäksi hänellä vielä oli suru kirjastaan, mutta se
oli nyt onnellisesti ohi...

-- Mutta ystäviäni en sittenkään oikein ymmärrä. Miksi he luopuivat
minusta? Enkö minä osannut näyttää heille totuutta? Enkö rakastanut
heitä kylliksi, enkö kaikessa näyttänyt esimerkkiä?... Mutta voi,
ettekö luule, että jos meillä olisi ollut pieni yhteinen maatila,
jossa olisimme saaneet tehdä ruumiillista työtä, ettekö luule, että
he silloin olisivat päässeet totuuden oikeaan tuntemiseen?

Vanhus oli kuunnellut mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja
osanotolla. Eero tunsi koko ajan, että häntä ymmärrettiin. Kun hän
oli lopettanut, istuivat molemmat ääneti. Ukko näkyi miettivän.
Vihdoin hän alkoi puhua ja sanoi:

-- Tuo kertomuksenne on sangen omituinen... Hm... Aina käy niinkuin
on sallittu... En usko teidän mökki- eli maatila-tuumaanne. Eivät
ystävänne siitä olisi oppineet totuutta näkemään. Jokaisen ihmisen
täytyy käydä omia teitään... Jos olisivat uskaltaneet Jumalaan,
olisivat itse vapaaehtoisesti ryhtyneet ruumiilliseen työhön...
menneet rengeiksi johonkin taloon...

-- Niin, niin, minä en näyttänyt kaikessa esimerkkiä, sanoi Eero,
mieli ahdistettuna, -- en näyttänyt. Olisi minun sittenkin pitänyt
itse ensimäisenä ruveta ruumiillista työtä tekemään.

-- Miksi? Ei ihminen ole kenenkään opettajaksi asetettu.

-- Ei opettajaksi, mutta tien viittaajaksi, itse edellä astuen.

-- Totta, mutta ei esimerkin näyttäminen saa tapahtua toisten tähden,
vaan totuuden. Ei ihminen saa ajatella: "minä käyn edellä, että
toiset tulevat perässä." Ei ihminen ole kenenkään pelastaja eli
vapahtaja. Totuus yksin vapauttaa. Ihmisen pitää ajatella: "minä
käyn, sillä totuus kutsuu." Hänen ei tarvitse ajatella toisia, sillä
ainoastaan jos totuus häntä kutsuu ja hän sen ääntä kuuntelee, kutsuu
totuus muitakin hänen kauttansa... Ymmärrättekö?

-- Tarkotatteko siis, että totuus ei kutsunut minua ruumiilliseen
työhön?

-- Ei kutsunut silloin... Se kutsui teitä toiseen työhön. Ette
silloin voinut uskoakaan, että teidän piti ruveta rengiksi. Te
uskoitte koko sielullanne, että teidän tehtävänne silloin oli
kirjottaa...

Eero hämmästyi. Ukon sanat loivat uutta valoa koko hänen elämäänsä.

-- Entä ystäväni? hän kysyi hiljaa. -- Miksi he luopuivat hyvään
pyrkimisestämme?

-- Älkää niin kysykö, vastasi vanhus. -- Teidän sielunne nyt
kysyykin: miksi he luopuivat minusta?

Eero tunsi punastuvansa. Torppari jatkoi:

-- Kun ette heitä enää pyydä itsellenne, silloin he palaavat
luoksenne.

-- Mitä?... Luuletteko?...

-- Ei ennen.

-- Uskotteko siis, että he palaavat totuuden luo?

-- Sen uskon varmaan.

-- Sen uskon minäkin, sillä ovathan he hyvän ymmärtäneet?

-- Kertomuksestanne päättäen he ovat sen ymmärtäneet, sillä muuten
eivät olisi langenneet.

-- Te annatte minulle toivoa!

-- Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran
on ymmärtänyt. Hän lankee hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta
se on kaikki vain hyvän voitoksi... Luottakaa te sallimukseen ja
palvelkaa Jumalaanne, tehkää mitä totuuden henki omassatunnossanne
teille käskee... tehkää tälle kansalle hyvää... Teidän ystävänne
valmistuvat omiin tehtäviinsä...

Mutta Eero tunsi oudon riemun syttyvän sydämessään, ja valo täytti
hänen sielunsa.

... Ja nyt hän oli matkalla kotiin. Oli heittänyt hyvästit noille
ihmisille ja kulki yksin metsässä.

Mutta metsä oli kuin temppeli. Kuin pylväitä pyhäkön olivat korkeat
hongat, kuin holvikaaria tuuheat oksat ja lehdiköt. Ja tuulen humina
oli pyhää soittoa.

"Jospa voisin temmaista sydämeni rinnastani ja panna alttarille
uhriksi kansalle. Jospa voisin itkeä itseni viisaaksi ja hyväksi ja
sitten hymyillä kaiken voittanutta lempeä kansani sydämeen!"



VI.


Kului kesä, tuli syksy. Satoi ja tuuli. Harmaa oli taivas,
ruskeanharmaa. Elämä monenkin mielestä alkoi kelmetä, kylmetä...

Mutta Eeron mieli nousi.

Korehturiluvut ja muut valmistavat puuhat olivat onnellisesti
ohi, pari viikkoa sitten kirja oli ilmestynyt painosta ja nyt
se valkokantisena hohti kirjakauppojen ikkunoissa. "Nuorukaisen
mietelmiä" siinä seisoi isoilla kirjaimilla ja sitten pienemmillä
"kirjottanut Z." Eero oli vanhaa salanimeään käyttänyt osaksi omasta
halusta, osaksi kustantajan neuvosta.

Vapaakappaleita hänellä oli vieressään pöydällä, ja enolleen,
ystävilleen ja Väinö-vanhukselle hän niitä jo oli lähetellyt.
Pääkaupungin lehdissä ei vielä ollut kirjaa arvosteltu ja
maaseutulehtiä Eero ei ollut nähnyt. Mutta yksityisiltä tahoilta
hän oli kuullut, että kirja herätti huomiota ja että sitä innolla
luettiin. Olipa tullut kirje Tuomoltakin, joka kiitteli ja sanoi,
että oli "toisesta osasta" paljon pitänyt.

Eero odotteli nyt jännityksellä, mitä suuret lehdet sanoisivat. Ei
hän uskaltanut kiitosta toivoa, mutta kunpa edes olisivat hyökänneet
vastaan. Se jo vaikuttaisi, että kirja leviäisi ja sen aatteet...

Kummallisen reippaaksi hän tunsi itsensä, mutta välistä tuppasi
epätoivokin tulemaan. Kuitenkin hän sen karkotti luotaan, ja mielensä
oli nousemassa.

Koputettiin ovelle.

-- Sisään!

Samalla Eero hyppäsi saliin katsomaan, kuka tuli: oli iltapäivä eikä
hän ketään odottanut.

-- Täti! Sinäkö, täti! hän huudahti ilosta hämmästyen. -- Sinäkö
tänne vaivautunut tämmöisellä tuulisella säällä!

Hän auttoi kappaa päältä ja suuteli tervehdykseksi.

-- Tänne minä tulin, selitti täti, -- et sinä kumminkaan meillä
tänään olisi käynyt. Kuka sen tietää, kuinka kauvan olisimme saaneet
sinua odottaa. Kaarlo-enosikin valitti, ettet nyt ollut kotona.

Eero vei tätinsä sohvaan istumaan ja kysyi:

-- Miksikä sitten juuri tänään?

-- Arvasinhan sen. Etkö ole tämänpäiväistä lehteä lukenut?

-- En, eihän tänne sanomalehtiä tulekkaan minulle enkä ole käynyt
isäntäväen puolella.

-- Voi, voi, lapseni, arvasinhan sen. Kas tässä. Täti oli hommissaan,
se näkyi. Hän otti taskustaan kokoonkäärityn sanomalehden ja ojensi
Eerolle.

Eero jo tiesi, mistä oli kysymys. Hänen kätensä vapisi.

-- Toisella sivulla. Lue.

Eero aukaisi lehden. Magneettisella voimalla hänen silmänsä heti
takertuivat tuohon tavalliseen otsakirjotukseen: "Kirjallisuutta",
mutta sen alla loisti nyt: "Nuorukaisen mietelmiä, kirjottanut Z."
j.n.e.

Eero luki ensimäiset rivit: "Nimimerkki Z. ei liene lukijoillemme
aivan outo. Viime kevään kuluessa se silloin tällöin nähtiin jonkun
artikkelin alla eikä jäänyt aivan huomiota herättämättä. Kukahan
mahtanee olla kirjottaja, joka puhuu niin rohkeata kieltä? arveli
kyllä yksi ja toinen, ja sama kysymys se uudistuu nytkin ja vielä
suuremmalla ponnella.

"'Nuorukaisen mietelmiä' on merkillinen teos..."

Ennätettyään näin pitkälle Eero mielenliikutuksesta kalpeni. Veri
kyllä kohta taas nousi kasvoihin, mutta sydän jyskytti niin, että
maailma musteni silmissä. Vaikka Eero luki arvostelun loppuun saakka,
ei hän tullut hullua viisaammaksi jatkon suhteen.

Niin paljon malttia hänellä riitti, että korviin saakka punaisena
alotti luvun uudelleen. Ja nyt se hänelle selveni. Se oli kiitosta,
se oli todellakin kiitosta. Ihan niin painettua kiitosta, että
tuhannet ihmiset sitä lukivat.

Siitä ei ollut epäilystäkään.

-- Joko olet lukenut? kysyi täti, odottavasti.

Lehti putosi Eeron kädestä.

Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän huudahti:

-- Mutta nythän minun kirjani tulee leviämään tuhansiin koteihin ja
sen ajatukset kylvävät siemeniään tuhansien ihmisten sieluihin!

Sitten hän ei osannut itseään hillitä, vaan syöksyi polvilleen
tätinsä eteen, painoi päänsä hänen helmaansa ja nyyhkytti kuin lapsi.

Eikä täti osannut muuta kuin silitellä lemmikkinsä tukkaa ja
kuiskailla:

-- Voi lapseni, voi lapseni.

Ja kun nyyhkytykset taukosivat, Eero alkoi puhua, ensin hiljaa,
soinnukkaasti, sitten kovemmin ja päätään nostaen:

-- Voi kuinka Jumala rakastaa ihmisiä. Et sinä aavista, täti, kuinka
Hän rakastaa. Hänen rakkautensa on kuin suuri valtameri, kuin ääretön
ulappa, eikä ihmisajatus sitä käsittää voi. Ei anteeksiantamisesta
ole kysymystäkään, sillä ei ole mitään anteeksiannettavaa. Kuta
viheliäämpi ja heikompi ihminen on, sitä suurempi on Jumalan rakkaus.
Jumala pyytää meiltä anteeksi, niin, Jumala pyytää meiltä anteeksi.
Sillä Hän kantaa meitä käsillään kuin äiti lastaan ja Hän tahtoisi
kärsiä kaikki meidän puolestamme...

Ja täti itki.

Hän painoi rintaansa tuota kultaista päätä, tuon suloisen nuorukaisen
päätä.

Ja Eero sanoi:

-- Mikä soitto sun sydämessäsi, täti. Se on kuin rakkauden kannel.

Ja hetken perästä hiljaa, hiljaa, päätään nostaen:

-- Sinä olet minulle kuin äiti, olet aina ollut. Ja täti itki vielä
enemmän.

Mutta Eero ummisti silmänsä ja näki unta.

Se oli kultaista unta.

Se uni oli kuin lintujen laulu kesäisenä aamuna, kuin päivän hohtava
valkeneminen, kuin rakkauden väike anteeksiantavan ihmisen silmässä.

Se uni oli tulevaisuudesta. Mutta ennustiko se totta? Ken sen
tietää? Ken tietää, mitä suruja ja mitä heräymyksiä oli kätkettynä
tulevaisuuden poveen?



EPILOGI.

UNELMA.


    Du helige himlens Herre, hör lilla
             fågelns bön:
    Ack, hur är din jord så ljuflig, hur
             är din himmel så skön!
    O, låt vara sjöar stråla klart uti vår
             kärleks brand!
    O, Herre, lär oss att älska, o lär oss
             att älska vårt land!

                           _Z. Topelius_.


1.

Virkistävä sade oli kulkenut ohi, ehtoo oli tyyni. Vesilätäkköön
tiellä kuvastui sinitaivas ja pehmeät, valkoiset pilvenhattarat.
Kesantopelto oikealla puolen tietä oli mustankostea, mutta vasemmalta
vainiolta hyökyi hedelmöivän rukiin sulotuoksu. Pellonpientarella
oli ruoho vehreän ja nuoren näköistä ja sen suojassa kimalteli vielä
sateen pisaroita.

"Aivan kuin lapsi, joka itkee ja kohta hymyilee. Kyynelkarpalo
vierii poskella, toinen riippuu silmän ripsissä, ja silmä kiiltää
itkusta vielä kosteana, mutta ilo on palannut, suu hymyilee ja kasvot
loistavat...

"Aivan kuin minä, joka olen löytänyt rauhan jälleen sydämelleni."

Pellon tiellä kulki nuori mies. Ryhdikäs käynti, keskikokoinen
vartalo, hienot, ystävälliset kasvonpiirteet. Teeskentelemätön
olentonsa ilmaisi, kuinka onnellinen hän oli. Siinä oli surun ja
sisällisen taistelun jälkiä, mutta samalla voiton vapautta ja rauhaa
ja yliluonnollista kauneutta. Tietämättänsä hän hyräili hiljaa ja
hänen huulensa hymyilivät.

"Kuinka maailma nyt on kaunis ja elämä sopusointuinen! Kuinka ihana
tuoksu tuosta pellosta, tahtoisin syleillä koko avaruutta... Kiidä,
kiidä, sinä pilven kauna, kiidä kauvas ja kerro, kuinka onnellinen
olen."

Talosta peltojen takaa kuului väen ruokakellon ääni illan
hiljaisuudessa. Milloin se kaikui leveällä, läheiseltä, milloin
tiukkeni, eteni loitommalle: helk hälk, helk hälk hälk, helk hälk
hälk...

"Leena se on kellon nuorassa. Tunnen hänen vankan tottuneen
temppunsa."

... Hälk, helk!... Helkytys taukosi, mutta tuttu ääni soi vielä
tuokion kuulijan korvissa.

Se tuli luokseni kuin kutsumus, tuo soitto: missäs olet, missäs
viivyt, sankari väsynyt, joudu ruualle ja levolle... Niin, riennän,
riennän illalliselle ja kukkieni, kasvieni luokse. Ei ole Roland
parkakaan ruokaa saanut...

-- Kas Mirza! Mistä sinä tänne jouduit sadevettä ryyppimään? Eikö
ollut kotona parempaa -- vai minuako sinun tuli ikävä?

Näin puhuteltu Mirza oli pieni, lumivalkoinen kyyhkynen, joka
varovasti seisoen lätäkön reunalla kurotti nokkansa veteen ja
nähtävästi suurella mielihyvällä maisteli siitä. Heti kuultuaan tutun
äänen se taukosi juomasta, nosti pientä päätään ja tähysteli toisella
silmällään tiedustellen tulijaan.

-- Mirza, Mirza!

Nuori mies seisahtui ja kurotti kämmenensä. Kuin ilosta säpsähtäen
kyyhkynen levitti siipensä ja istui siinä tuokiossa ystävänsä kädelle.

-- Kas niin, mitä sulia nyt on kerrottavaa? Olet ollut poissa koko
päivän, lennellyt pitkin maita ja metsiä -- ja minkähän haossa,
valkokyyhkyni? Levoton pikku sielusiko se ajaa sinut vertaistesi
parista ulos maailmaan?... Ja nyt olet paluumatkalla kotiin,
kun ilta joutuu, nälkäisenä, janoisena... Mutta kun ilmassa
liidellen minut havaitsit, laskeuduit tielle odottamaan, etten
aavistanutkaan... Niinkö?

-- Kl, kl... kuuluu.

Mirza kääntelihe, kumartelihe, paisutti höyhenkaulaansa ja vastata
kuherti omalla kielellään.

-- Valkosiipeni, Mirzani, lausui nuori mies lempeästi ja silitti
vapaalla kädellään kyyhkysen siipiä. -- Niinkö se on sullakin sykkivä
sydän, joka aina tahtoo uutta kokea ja uutta tietää... aamulla pois
vieraille maille ja illalla kotiin... ruualle. Voi poloiseni, emme
ole luodut vain ilmoja liitelemään, mutta maassakin matelemaan... Ja
nyt -- kotiin syömään. Lennä, Mirzani!

Totellen lintu kohosi ilmoille ja kiiti pois, suoraan sinneppäin,
mistä ruokakellon ääni äsken oli kuulunut. Samanne nuori mieskin
jatkoi matkaansa, pellon tieltä maantielle ja maantietä myöden taloa
kohti.

Talon pihamaalla leikki pari lasta ja kuistilla seisoi nuori äiti.

-- Iltaa, iltaa! tervehdittiin molemmin puolen, lapset juoksivat
tulijan syliin ja vaimo kysyi:

-- Missä Eero niin on viipynyt? En ole nähnyt pitkään päivään kotiin
päin tulevan, siitä kun aamulla katosi.

-- Kävin tuolla "innostuksen kuusella", niinkuin Leena hyvin
arvaa... Kun kuulin, että sota taas on alkanut etelässä, menin sinne
ajattelemaan ja rukoilemaan.

-- Niin, niin, lausui nuori äiti hiljaa ja katsoi ystävää silmiin. He
ymmärsivät toisiansa.

-- Eero-Janne ja Anna, tulettehan tekin semmoisiksi ihmisiksi, jotka
rukoilette ja teette työtä rauhan valtakunnan puolesta, hän sanoi ja
kutsui lapsia luokseen.

Mutta nuori mies jatkoi matkaansa, sivuutti talon ja painui metsään.
Siitä hän tuli pienoiselle niemelle järven rannalle, jossa oli hänen
kotinsa.


2.

Ja tämä se nyt oli hänen oma pikku mökkinsä. Tupa tämä takkoineen ja
tuvan takana kamari, se kaikkein pyhin, jossa hän työtä teki ja jonka
akkunasta näkyi sininen järvi.

"Terve, Roland, terve, sinä vanha kumppani, tyydy nyt siihen, että
päälaelle sinua taputan -- vai pitäisikö vielä ottaa käpälästäkin?
No hyvää iltaa sitten... Ihan olet käynyt laihaksi nälästä ja
ikävästä... vai etkö? Ahaa, oletpa tainnutkin käydä Leenalla ruokaa
annattamassa?

"Voi kun et voi minua auttaa edes vettä tuomalla. Täytyy käydä
lähteellä noutamassa. Mutta tyhjän sangon sinä sangasta kannat, veli
Roland. Kas niin, tule nyt. Siinähän tuo menee hampaitten välissä,
niin että häntä heiluu.

"Ja nyt vettä kousalla sankoon... Loiskis... soo-soo. Kas, kuinka
vesi on kirkasta ja maukkaan näköistä. Ihan tekee mieli lipillä
maistaa... Soo, nyt on sanko täysi. Lähdetään takaisin...

"Kas noin. Otetaanpa spriikeitin hyllyltä, kaadetaan lähdevettä
kasariin ja sytytetään sininen liekki... Yks kaks on vesi kiehunut ja
teejuoma valmiina... Mutta ensin pannaan teelehtiä rasiasta kannuun,
noin, ja odotetaan kunnes vesi kiehuu...

"Mitähän tästä löydän sinulle, mokomalle jättiläiselle, illalliseksi?
Tuossahan on kaapissa iso leipäpala, vähän voita höysteeksi ja kylmää
vettä särpimeksi, niin on pojalla illallinen, jommoista ei monella
köyhällä...

"Tänään on satanut, tänään ei tarvitse kastella kukkia eikä
vihanneksia. Kas, kuin koko puutarha näyttää tyytyväiseltä. Pitää
avata akkuna, että angervon tuoksu tuntuu tupaan... Ihanata,
ihanata...

"Vaan olinhan unohtaa kyyhkyseni... Hänkin odottaa illallistaan,
herneitä ja leipämurusia. No, tuossahan niitä vielä on Mirzan
omassa laatikossa... Mirza, Mirza, kul, kul, kul, tule tänne
akkunanlaudalle, tule joutuun syömään... Kas noin! Hyvälle maistuu.

"Mutta keitä tuolla tuleepi mäen rinteellä petäjien välissä?
Pettävätkö silmäni, vai...?

"Ai, vesi kiehuu!... Täytyy rientää pistämään kansi päälle, että
liekki sammuu... ja sitten takaisin ikkunalle...

"Mitä, pyöriikö maailma silmissäni, että nurin näen, vai eivätkö tule
tuosta kaikki kolme...?

"Taatto taivahinen! Armas Aarno se on ja jalo Tuomo ja mustakutri,
säihkyväsilmä Harry -- kaikki mun vanhat ystäväni!

"Ulos, ulos, heitä vastaan!"

Ja Eero kiiruhti veräjälle minkä ennätti. Siellä ne tulla astelivat
kaikki kolme.

-- Terve, terve, terve, terve!

Eero olisi tahtonut syleillä yhdellä kertaa heitä kaikkia. Molemmat
lämpimät kätensä hän heille tarjosi. Kaikkien silmät olivat
kyynelissä.

-- Vieläkö sinä meitä muistat?

-- Vieläkö!... oh, oletteko koskaan olleet ajatuksistani kaukana?...

-- Ja tämäkö se nyt on kotisi?

-- Tämä, tämä... Se koti, josta yhdessä uneksimme.

-- Pieni paratiisi tämä onkin. Kukkiva puutarha, ilma täynnä
tuoksua...

-- Ja katsokaa, pojat, kuinka se sijaitsee. Niemen nenässä järven
rannalla... Näittekö koivujen välistä valkovenoseni tuolla lepistössä
rannan laidalla?...

-- Näkyy pilkistävän...

--... ja tänne tulokin on saakelin viehättävä. Varjoisan kuusimetsän
ja petäjikön kautta tie ensin kulkee -- ja sitten kun tuonne laidalle
joutuu, niin äkkiä aukenee eteen järven päilyvä pinta ja tämä pieni
idylli tässä... Kyllä oletkin osunut, Eero.

-- Mutta käydäänpä tupaan. Te varmaan ette vielä ole illastaneet?
Minä ainakaan en ole.

-- Onko sinulla sitten mitään tarjota tämmöisessä runottarien
pesässä? Luulisihan täällä tulevan toimeen ruuattakin...

-- Sinä Tuomo-veitikka... Ei sitä nyt sentään niin hirveitä
"idealisteja" olla... Vai mitä, Roland? Nähkääs, kuinka sekin herra
on lihava... No, vanhoja tuttuja, etkö tunne?

-- Sekin veikkonen vielä elää! Terve, Roland.

-- Jo tuntee... anna käpälää... jokaiselle.

-- Kyllä se tuntee.

-- No, nyt sisään. Minulla on teevesi tuolla jo puolivalmiina.

-- Voi, Eero, ha ha haa, ovesi on ilman lukkoa!

-- Entä sitten, Aarno? Ei siinä lukkoa kuuna päivänä ole ollutkaan.
Mitäs siinä lukko tekisi? Ei tästä talosta ketään vaeltajaa ulos
suljeta.

-- Mutta jos varkaat...?

-- Varkaat! Onko niitä olemassa?... Mitä vanhoillista
kaupunginkieltä! Jos ken tahtoo täältä jotakin ottaa, niin ottakoon...

-- Entä jos vievät koko talosi?

-- Kuka vie? Ei, veli veikkonen, täälläpäin semmoisia tapahdu.

-- Eikö varkaat täällä koskaan ole käyneet?

-- Ei nyt enää. Kerran alussa tapahtui... olettehan lukeneet Victor
Hugo'n "Les Miserables?"

-- Ollaanhan, vaikkei ranskaksi.

-- No, muistatteko tuota tapausta, kun Jean Valjean kävi piispan
luona hopeakandelabereita ottamassa?

-- Muistetaan.

-- Niin sattui täälläkin kerran, vaikkei tietysti semmoisia
kalleuksia minulla ole... Raukka se tuota kaappia kaiveli, kun minä
ilmestyin kamarinovelle vähän hätäyksissäni...

-- Sano: vähän peloissani...

-- Jos niin tahdot... mutta samalla hymyillen. No, mies myös
ällistyi ja minä vihdoin sain suustani: "ottakaa vain, jos mikä mieli
tekee. Onko teidän nälkä?" Silloin poloinen itkemään ja sanoi, että
ei hän ole koskaan varastanut, mutta kun oli semmoinen nälkä...

"Hyvä vieras", minä sanoin, "älkää varkaudesta puhuko... mokoma
ruma, väärä sana... Otetaan esille, mitä talossa on ruokavaroja
tarjona, ja syödään vatsa täyteen". Ja sitten tulimme hyviksi
ystäviksi...

-- No oliko tuo päivällä vai yöllä?

-- Talvi-ilta oli.

-- Ja sitten vieras kestittynä sai pötkiä tiehensä kylmään, mustaan
yöhön?

-- Leikkiäkö lasket, Tuomo? Ettekö näe, että tässä tuvassa on kaksi
sänkyä?

-- Kas tosiaankin! Toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa. Eipä
juuri ole kuin morsiussänky!

-- No, no, tuo toinen vuode on yövieraita varten. Siinä se "varaskin"
makasi ja nukkui.

-- Vai nukkui.

-- Käykö niitä yövieraita sinulla usein, kun tämä paikka on vähän
syrjässä?

-- Käyhän niitä...

-- Kehtaat semmoista kysyäkkään, Aarno. Onhan tämä talo maan kuulu!

-- Suo anteeksi.

-- Älkää nyt leikkiä laskeko, vaan tulkaahan kamariakin katsomaan...

-- Kas, saamarin sievä. Ja kirjasi, vanhat toverit seiniä pitkin, ja
vanha tuttu pöytäsi akkunan luona ja näköala järvelle... ja tuossa
viulukin... Täällähän sitä viihtyykin. Ja työ, se kai sujuu?

-- Aina hiljakseen.

-- Sujui se Eerolta ennenkin!

-- Niin, mutta tämähän se nyt onkin oikea -- en sanaa löydä.

-- Oikea ballaadi, koko huone, vai sanotaanko: lyyrillinen runo?

-- Jotakin sinnepäin lienee... Ei tässä ainakaan synkkä
ajattelija-pessimisti toimeen tulisi.

-- Ajatellaan täällä sentään paljonkin, hymyili Eero. -- Mutta
käydäänpä tupaan takaisin, jos jotain syötävää saataisiin.

-- Aa niin, syödähän meidän piti.

-- Nälkä se on tosiaankin kaukana tämmöisestä linnunpesästä.

-- Älä joutavia. Olisit päivän, niin näkisit.

-- Mutta kuule, Eero, ruvetaan nyt vakaviksi. Meidän oli vähän
niinkuin aikomus jäädä tänne yöksi?

-- Kuinka muuten? Jos yksi suostuu lattialla eli penkillä makaamaan,
niin riittäähän sänkyjä kahdelle.

-- Entäs isäntä itse?

-- Minä olen sen yhden puolella, että tasapaino syntyisi.

-- No ei se koskaan käy päinsä, että isännän omasta sängystään
ajaisimme...

-- Jättäkää se huoli minulle. Nyt painakaa puuta. Voi, onhan se
vesikin jo jäähtynyt kasarissa. Täytyy sytyttää uudelleen.

-- Sinä olet isäntä ja emäntä talossa yhtaikaa. Kyllä se tuntuu vähän
originellilta... Etkö todellakaan aio naida? Vanhaksi pojaksihan jäät
-- ja ajatteles, kun olisi pieni hempukka...

-- Älkää turhia. Mikäs minulta tässä puuttuu?

-- No rakkaus!

-- Rakkausko? Rakkausko? En ymmärrä teitä. Rakkaushan asuu minussa
itsessäni.

-- No sitten se, jolle rakkautta osottaa!

-- Mutta minullahan on työni, on puutarhani, on Roland, on Mirza, on
tämä mökki, kaikki kukat, koivut, kuuset, taivas, koko maailma! Ja
kaikki ne vieraat, jotka täällä käyvät, köyhät ja rikkaat, ja siellä
Vuorelassa tätini ja Janne ja Leena ja vanha Väinö ja Anna-muori ja
pikku Eero-Janne ja Anna ja... ja nyt te täällä! Puuttuuko minulta
ketä rakastaa?

Tämän jälkeen oltiin ääneti. Vieraat olivat äkkiä käyneet totisiksi.
Eero toi pöydälle astioita ja ruokaa. Ei paljon ollut, mutta olihan
leipää ja voita ja retisiä ja piimäpytty ja teetä. Kaikki oli
erinomaisen siistiä ja puhdasta -- ja maukastakin, sen huomasivat
Aarno, Tuomo ja Harry, kun alkoivat haukata.

Aterioidessa sanoi Aarno:

-- Eero, jäätkö tänne ainiaaksi?

-- En ainakaan vielä tiedä, minne muuanne menisin.

-- Jos tulisit takaisin meidän luoksemme.

-- Takaisin teidän luo?

-- Niin, kaupunkiin.

-- Mitä siellä tekisin?

Olivat hetken vaiti. Sitten vastasi Tuomo hiljaa:

-- Olisit opettajamme.

-- Teidän opettajanne! Minä? Mutta sinä Tuomohan olet maisteri ja
virkamies ja runoilija, Harry on tohtori ja Aarno on tulemassa
kuuluisaksi kaunokirjailijaksi.

-- Joutavia. Kyllä tiedät, mitä tarkotamme... Olemme elämään väsyneet.

-- Tarvitsemme sinun apuasi, sinun läsnäoloasi.

-- Olemme elämään väsyneet.

Eero oli vähällä itkeä.

-- Mitä kuulen, hän sanoi. -- Te olette nuoria, terveitä, pulskia...
ja... ja elämään väsyneet.

-- Niin, sehän on nykyaikaista.

-- Sitä spleen'iä, tiedät, hypokondriaa, nervositeettia.

-- Pois kaikki! Onko teidän sanoissanne rahtuakaan totuutta?

-- Kaikki on totta, kaikki.

-- Maailma kaipaa sielun lääkäriä, se kaipaa sinua... Mutta ei
ainoastaan sinun kirjojasi, vaan sinun läsnäoloasi.

-- Sinun täytyy tulla vaikuttamaan.

-- Ystäväni, ei maailma minua kaipaa, ette tekään. Maailma kaipaa
itseään, tekin. Kuka se on se itse? Se on Jumala, jota voi palvella.
Sitä te kaipaatte, jota voisitte palvella, jumaloida, ihailla...

-- Oikein puhut. Sitä me kaipaamme. Eikä se ole nainen. Sen olemme
kokeneet.

-- Ja luuletteko nyt, että se olisin minä!

-- Hm.

-- Anna meille joku ihanne!

-- Luo uutta eloa meidän suoniimme.

-- Miksi teiltä ihanne puuttuu? Miksi puuttuu se, jota voisitte
rakastaa?... Onhan teillä koko kansa.

-- Kansa!... Mitä se pyytää? Leipää, peltoa, naista...

-- Ja vähän viinaa.

-- Ja vähän viinaa.

-- Noinko puhutte? Te ette kansaa tunne. Ette ollenkaan. Niinkuin
ette omaa sydäntännekään. Kansa, se on teidän sydämenne...
Luuletteko, että ihminen on aivoja ja hermoja vain? Luuletteko, että
ihmiskunta on -- sivistyneet? Sivistyneet ovat kansan aivot, mutta
kansa on sydän. Muistakaa, sydämestä tulee elämä.

-- Mitä tällä?

-- Teidän pitää oppia tuntemaan oman kansanne henkeä. Silloin
opitte tuntemaan itsennekin... Kansan henki ei ole kansallishenki.
Kansallishenki on se, että minä olen suomalainen enkä saksalainen.
Samoin on personallinen tunto se, että minä olen Eero enkä Tuomo.
Mutta kansan henki on ihmishenki. Minä en ole ainoastaan vähäpätöinen
Eero, vaan olen ikuinen henki, ihminen, Jumalasta lähtenyt, veli
kaikkien kanssa. Niin on kansanhenkikin ikuinen Jumalasta lähtenyt
yhteistajunta, joka sitoo meidät yhteen ja tekee meidät veljiksi
ja yhtäarvoisiksi muiden kansain kanssa... Te ette tunne itseänne
ettekä kansaanne. Sillä mikä tieto se on: minä olen Tuomo, minä olen
suomalainen! Senhän tietävät kaikki muutkin!... Mutta tietää se sama
asia niin, että minä olen henki ja minä olen Suomen kansan hengen
lapsi -- ja tietää, mitä se on! -- ja että minun tehtäväni on tälle
minulle ja Suomen kansan hengelle ominaisella tavalla kirkastaminen
Jumalan totuus...

-- Ja jos sen tietäisimme ja uskoisimme, mitä sitten?

-- Sitten luodaan se uusi kulttuuri.

-- Uusi kulttuuri?

-- Niin, se, jota kaikkien maiden kansat odottavat ja ikävöivät ja
jota heidän kaikkien tulee luoda, itsekukin omalla tavallaan.

-- Oi onnellinen haaveilija, sinä! Ja sinä tuohon uskot ja tuota
varten elät?

-- Niin, mutta minun elämässäni on joka hetki onnea... paitsi
silloin kun suren pahan tähden... sillä minulla on Jumala tiedossani
ja tajunnassani, se, jota ennen kutsuimme ihanteeksi... Hän onkin
elävä todellisuus.

-- Oi onnellinen haaveilija, sinä!

-- Mutta kuinka me siihen uskoon pääsemme?

-- Seuratkaa totuuden ääntä. Menkää takaisin kaupunkiin, perustakaa
vahva liitto, herättäkää Resurget uudelleen eloon, päättäkää
taistella totuuden puolesta viimeiseen saakka!

-- Minkä totuuden?

-- Kaiken sen puolesta, mikä on totta. Tahi käännettynä: taistelkaa
vääryyttä vastaan. Ettehän te sokeita ole. Tunnustakaa, mikä
omassa elämässänne on ollut väärää, tunnustakaa, mikä ihmisten
yhteiselämässä on väärää -- oh, onhan sitä aina...

-- Niin, niin...

-- Ehkä olet oikeassa...

-- Ehkä olet.

-- Eero, Eero, ja vieläkö sinä meistä pidät?

-- Johan sen sanoin, että rakastan koko maailmaa ja... vielä enemmän
teitä.

-- Sinä saat meidät heltymään... Se vanha rakkaus, se vanha...

-- Tule tänne syliini, Aarno. Nyt tunnen, että olen voittanut teidät
jälleen.


3.

Ja nyt he olivat kaikki Vuorelassa. Siellä istui kaikki talon
väki pihamaalla, vanhemmat kiikkulaudalla, nuoremmat nurmikolla.
Eeron täti piti pikku Annaa sylissään, hänkin oli puettuna kuin
talonpoikaisvaimo, Anna-muori silitteli pienen, vieressään seisovan
Eero-Jannen kiharoita, Leena istui ruoholla ja Janne, joka oli yhtä
rakastunut vaimoonsa kuin ennen morsiameensa, loikoili pitkällään
maassa päivän rasitusten jälkeen, pää Leenan pehmeässä sylissä.
Toisen ryhmän muodostivat Aarno, Tuomo, Harry ja Eero, ja vielä
toisen rengit ja piiat.

Ja aurinko laski.

Väinö vanhus, vähän harmaampana kuin ennen, istui laudalla ja
piirteli sauvallaan santaan.

Hän rupesi puhumaan ja sanoi:

-- Kuulkaa nyt kaikki kansa, mitä vanhus elämästä kertoo.

Ja kaikki lähestyivät. Mutta vanhus puhui:

-- "Edenin onnela on ihmisten asunto, ja monenlaatuisia eläviä
olentoja on annettu ihmisille iloksi ja avuksi.

"Sen metsissä kuuset kuiskailee ja sen saloissa hongat huuhuu. Kuin
taivaan sini helkyttelevät sen järvien kirkkaat pinnat, ja koskissa
kohisee sen vuolevat virrat. Mutta laaksoissa kelmivät viljavat
vainiot, ja ihana kuin ystävän lempi on Edenin tarha.

"Vaan mistä itänyt on ikävä ihmisten sieluihin ja miksi kaihoo heidän
henkensä luvattuun maahan? Siksi että kiusauksien katala käärme
heidän silmiänsä sokaisee.

"Jokaisen ihmisen sydämeen, joka maailmaan syntyy, ottaa asuntonsa
viisauden valo. Se on Jumalan ääni ja ihmiskunnan yhteinen kokemus.

"Mutta jokaista ihmistä sydämeen puree käärme ja kähisee: onni on
oleva sinun ja kaikki tieto.

"Ja veri kuohuu ihmisen suonissa ja punakultaisena väikkyy silmissä
hänen kaihonsa luvattu maa.

"Silloin viisaus kuiskaa: älä kiusausten käärmettä kuuntele, jo ne
kokemukset on tehty. Usko minuun ja onni on sinun ja totuus.

"Mutta nauraapa käärme ja houkuttelee: etkö sinä tietoa tahdokkaan?
Etkö kokea samaa kuin isäsi?

"Ja ihminen lankee ja kokee, ja valo on pimeydeksi muuttunut.

"Ja kas, on ilon Edenikin murheen luolaksi tullut, ja vaivat ja
vastukset ja raskas työ nyt mieltä maahan painaa. Ei veli veljeä
auta, vaan tuima on taistelun vimma.

"Siks' ikävöi jokainen pois, ja unelmain onnela kutsuu, kun
todellista Edeniä ei näe...

"Mutta viisaus huokaa: Milloin koittaa se päivä, jolloin ihmisten
silmät aukenee? Ja milloin tulee se aika, että he minuun uskaltavat
ja ymmärtävät, että heidän nyt jo on kaikki onni ja totuus? Milloin?

"Sillä koko luomakunta huokailee ja odottelee, että Jumalan pojat
maailmaan ilmestyisivät."

Ja aurinko laski.

Mutta Eero katsoi ylös ja sanoi:

-- Se päivä koittaa, se kerran koittaa. _Resurget sol fugiens_...
Aarno, Tuomo, Harry, nyt sanon teille: jääkää tänne, ottakaa minun
mökkini kodiksenne, oppikaa täällä rakastamaan, oppikaa täällä
hiljaisuudessa rakastamaan, oppikaa täällä puhtaiksi... Minä olen
vahva, olen voimakas, olen väkevä. Minä lähden maailmaan. Lähden
kulkemaan kylästä kylään, lähden kulkemaan kaupungista kaupunkiin
ja kerron ihmisille siitä rakkaudesta, joka on ilman sanoja, mutta
ilmenee teoissa. Sen teen ja te jääkää tänne. Sen teen, sillä kulkea
tahdon sen jäljissä, joka sanoi: seuraa minua! ja oli maailman suurin
ihminen.

Ja aurinko laski. Mutta sen lasku hohti kultaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Haaveilija" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.