Title: Nordenskiöldin matkat ja retket napamerillä - Nuorisolle kerrottuina
Author: Hertzberg, Rafaël
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nordenskiöldin matkat ja retket napamerillä - Nuorisolle kerrottuina" ***


NORDENSKIÖLDIN MATKAT JA RETKET NAPAMERILLÄ

Nuorisolle kerrottuina


Kirjoittanut

Rafael Hertzberg


Suomentanut Elias Erkko


Werner Söderström, Porvoo, 1884.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Nordenskiöldin matka Huippuvuorille v. 1864.
 Vielä matkoja ja tutkimuksia.

 Vegan matka Aasian ja Euroopan ympäri.
   Ruotsista Novaja Semlaan.
   Novaja Semlan eläinmaailma.
   Novaja Semlalta Jeniseille.
   Jeniseiltä Lenan suulle.
   Lenan suulta talvikortteeriin.
   Talvenpito.
   Tschuktschilais-niemellä Jaapaniin.
   Jaapanista kotia.



ESIPUHE.


Napaseudut vetävät syvällä, salaperäisellä voimalla ihmisen
mielikuvitusta puoleensa. Osaksi herättää outous ja tuntemattomuus
halun tutkimiseen ja tietämisen janon, osaksi luonnon mahtavuus ja
majesteettisuus, jota ihminen ei missään tapaa niin valtaavassa
muodossa kuin pohjoisilla leveys-asteilla. Lauhkeain ilman-alain
asukkaiden, jotka ovat tottuneet pitämään talvea luonnon jähmettymisen
ja kuoleman kuvana, on vaikea ajatteleita maita, jotka eivät koskaan
luo kyynäränpaksuista lumivaippaansa, virtoja, joiden aallot ikuisesti
ovat jähmettyneinä, ihmisiä, jotka pitävät itsensä onnellisina ja
tyytyväisinä taivaan alla, jota ei aurinko kuukausmääriin valaise,
joiden ainoana ravintona on valaitten, hylkeitten ja mursujen liha ja
jotka juovat näiden eläinten ihraa yhtä mieluisasti, kuin me juomme
oltta ja viiniä.

Ja kumminkin on näillä kuoleman jäykkyyteen peittyneillä mailla
jotkut sulonsa, jotka vielä täydellisesti vastaavatkin ne hirmukuvat,
joita ihminen siellä tapaa melkein joka askeleella. Ei missään maan
päällä tapahdu hämmästyttäviä luonnon-ilmiöitä niin usein kuin
pohjoisessa maailmassa, joka erittäinkin on merkillinen loistavista
valo-ilmiöistään. Ei mikään huvitulitus, kuinka suuri hyvänsä, voisi
antaa käsitystä niistä ihmeellisen kauniista revontulista, jotka siellä
kohoovat yhtyneinä ilma-aurinkoihin ja monivärisiin ympyröihin ja
joista lähtee ratiseva ääni, niinkuin sähkökonetta kiertäessä.
Pohjolan taivaalla loistavat tähdet leiskavan hohtavina, ja vahvat
valontaittumiset saattavat silmän näkemään korkeita vuoria, missä vaan
joku jäälohkare uiskentelee, ja syviä rotkoja, missä maa on tasainen ja
sileä. Ja meri sitten, näennäisesti jäätyneenä, kun se on peittynyt
äärettömiin jääkenttiin, jotka suuruudessa voivat vetää vertoja
kokonaisille Euroopan kuningasvalloille! Sitten vielä nuo mahtavat
jäälohkareet, jäätikköjen hyljätyt lapset, jotka vuorilta laskeutuvat
alas meren syvyyteen, juuriensa kohdalta aalloissa musertuaksensa
kelluviksi jäävuoriksi, jotka sitten uiskentelevat kauvas etelään päin,
valkeina kummituksina pohjoisten seutujen pimeästä yöstä.

Niin täyttää napamaailman ihmeet, jotka muilla seuduin ovat
tuntemattomia, ja joiden valtaava ja majesteetillinen vaikutus
pakoittaa raaimmankin luonnon nöyrällä sydämmellä tunnustamaan Jumalan
suuruutta ja kirkkautta.

    Tulikuumall' Afrikan hiekalla,
    Joss' aurinko polttaen hohtaa
    Ja keidast' uumoen kulkunsa
    Karavaani uupunut johtaa,
    Siell' ihmisrinta se uskossaan
    Rukouksen hartaan, toivokkaan
    Ylös illan Herralle huokaa.

    Ken Jumalaa rannoill' ylistää,
    Joill' autio on ikitalvi?
    Ylistystään laulavi myrskyt, jää,
    Revontulten roihtiva valvi,
    Ja tähtönen loistavi kunniataan
    Yli tunturien, ikijäisen maan,
    Yli kentän valkeavaipan.

Mutta luonnon kauneus ja ihmeellisyys se ei yksin ole kaikkina aikoina
houkutellut rohkeita merenkulkijoita uhalla kohtaamaan tylyn
napamaailman vaaroja. Kauppa ja tieteet ovat vuosisatoja kokeneet
löytää tietä tuon ijäisen jään lävitse, ja monia keksintöjä on sen
kautta tehty, vaikka vahingot ja tappiot ovat olleet useat ja suuret
nekin.

Mahdollisuus löytää pohjoinen kulkuväylä Atlantin valtamerestä
Tyyneesen mereen ajattelutti hamasta Amerikan löytämisestä asti
hollantilaisia ja englantilaisia. Sittemmin yhtyivät venäläiset näihin
kokeihin, ja viime aikoina ovat saksalaiset ja ruotsalaisetkin alkaneet
työskennellä tämän tehtävän suorittamiseksi. Lukemattomia laivoja on
varustettu tätä tarkoitusta varten aina 1500-luvun alusta, ja
uskaliaimmat, tarmokkaimmat ja asiaan innostuneimmat miehet ovat olleet
näiden yritysten etupäässä; mutta vaikka he vitkallisesti, askel
askeleelta ovat urkkineet napamaailman salaisuuksia ja rikastuttaneet
tiedettä useilla uusilla keksinnöillä ja huomioilla, niin eivät he
kuitenkaan ole saavuttaneet aiottua päämaalia, sillä samalla kun he
voitollisesti ovat taistelleet kaikkia tuon kuolettavan ilman-alan
vaaroja, nälkää, kerpukkia, pakkaista ja raivoisia myrskyjä vastaan,
pani kuitenkin jää aina ylipääsemättömän muurin kaikkien heidän
vaivojensa ja ponnistuksiensa eteen.

Kolmea tehtävää varsinkin koetettiin ehtimiseen suorittaa, huolimatta
kaikista kärsityistä vastoinkäymisistä, nimittäin löytää luoteinen ja
koillinen kulkuväylä Tyyneesen mereen, sekä toinen kulkuväylä suoraan
pohjoisnavan ylitse samaan mereen. Sittenkuin Hudsonin salmi oli
löydetty, ruvettiin toivomaan luoteisen kulkuväylän olevan mahdollisen.
Rohkea löytöretkeilijä Henry Hudson joutui väsymättömyytensä uhriksi.
Laivaväki, erään kurjan heittiön kiihoittamana, jonka Hudson kerta oli
hengenvaarasta pelastanut, teki kapinan häntä vastaan ja pani hänet
sekä kahdeksan hänelle uskollisena pysynyttä matruusia ja hänen
poikansa avonaiseen veneesen keskellä ajojäiden täyttämää Hudsonin
salmea, ilman ruokavaroja ja aseita. Sen jälkeen ei heistä ole mitään
kuultu eikä löydetty heidän jälkiänsä. William Baffin, Luke Fox, Ross,
Franklin j.m. jatkoivat tutkimuksia ja löytömatkoja samaan suuntaan ja
saattoivat Amerikan pohjoispuolen enemmän tunnetuksi, mutta tulivat
samalla myös huomaamaan Tyynesen mereen vievän kauppatien
mahdottomuuden, vaikka heidän vihdoin onnistuikin tunkeutua länteen
päin aina Beringin salmeen asti.

Onnellisemmat eivät olleet nekään tulokset, jotka koskivat koillisen
kulkuväylän löytämistä. Hollantilainen Barents joutui v. 1596 Novaja
Semlan pohjoisrannikon likellä suljetuksi jäiden sekaan laivoinensa,
jonka jäälohkareet pian musertivat, niin että hänen täytyi olla yli
talven tuolla tylyllä rannalla suurimmassa puutteessa ja pakkasessa,
jota me ilman-alassamme tuskin voimme kuvitellakkaan; hänen
talviasuntonsa, joka oli kyhätty hänen laivansa palasista, löysivät
Norjalaiset merimiehet kolmesataa vuotta myöhemmin ja se oli säilynyt
niin hyvästi, niinkuin se olisi ollut vasta rakennettu. Semmoiset
miehet kuin Barents, amiraali Naij ja useat venäläiset, jotka uhrasivat
kaikki voimansa Siperian pohjoisrannikon tutkimiseen, panivat
terveytensä ja elämänsä kaupalle; ja vaikka Veit Bering, Venäjän
palveluksessa oleva tanskalainen, purjehti v. 1742 Aasian koillisen
rannikon ympäri, ja Aasian ja Amerikan välinen salmi sen vuoksi
nimitettiin hänen mukaansa (vaikk'ei hän itse koskaan saanut tietää
löytäneensä semmoista salmea), niin ei kumminkaan kellekkään ollut
onnistunut päästä suoraan jostakin eurooppalaisesta satamasta Tyyneesen
mereen Beringin salmen kautta. Samaten päättyivät kokeet tunkeutua
suoraa pohjoista suuntaa pohjoisnavan yli ikuiseen jäähän.

Mutta vaikka ei siis päämaalia saavutettukkaan, rikastutettiin
kumminkin tiedettä melkoisesti näiden tutkimusten kautta. Vähitellen
aljettiin ryhtyä näihin matkoihin, jotka ennen pääasiallisesti
tarkoittivat uusien kauppateiden löytämistä, yksin-omaan tieteellisessä
tarkoituksessa, ja sekä hallitukset että yksityiset henkilöt alkoivat
yhä anteliaammin auttaa semmoisia yrityksiä. Siten ovat viime vuosina
melkein kaikki kansat varustaneet tieteellisiä tutkimusmatkoja
napamerelle, ja semmoisia ovat nekin tutkimusmatkat olleet, joita
Nordenskiöld on tehnyt tylyillä napamerillä, vaikka sitten, kun oli
kysymys varman meritien löytämisestä suurten siperialaisten virtojen
suille ja Beringin salmelle, myös tarkoitus löytää uusia teitä maailman
kaupalle sai suuren sijan.

_Niilo Aadolf Eerik Nordenskiöld_ syntyi Helsingissä 18 p. Marrask. v.
1832. Lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa vietti hän enimmäkseen
Uudellamaalla isänsä Frugård-nimisellä maatilalla. Hänen useimmat
esi-isänsä olivat olleet innokkaita varsinkin luonnontieteitten
tutkijoita, josta syystä Frugårdilla jo vanhoista ajoista oli joukko
arvokkaita kirjoja ja luonnontieteellisiä kokoelmia, joita hänen isänsä
vielä oli lisännyt, varsinkin kivennäisillä, joita hän oli tuonut
laveilta matkoiltansa. Siten heräsi pojassa jo aikaiseen halu
luonnontutkimiseen, jota vielä enemmän lisäsi se että hän usein sai
olla mukana isänsä matkoilla.

Kolmentoistavuotisena tuli Nordenskiöld lukiolaiseksi Porvoosen. Siellä
edistyi hän alussa huononlaisesti eikä tullut kevätlukukauden lopulla
muutetuksi korkeammalle luokalle, vaan sai päälliseksi melkein kaikissa
aineissa todistukseensa arvosanan "vähemmän tyydyttävä". Mutta
seuraavana vuonna otti hän aikamiehen tavalla takaisin mitä oli
laiminlyönyt ja oli pian lukion paraita poikia. Lukiolaisaikanansa oli
hänellä onni saada usein olla Runebergin luona, joka silloin oli
rehtorina Porvoon lukiossa.

Ylioppilaaksi tuli Nordenskiöld v. 1849, siis 17 vanhana. Ensimmäiset
vuodet kuluivat uutterassa työssä, luonnollisesti etenkin niissä
tieteissä, jotka aina olivat olleet hänelle rakkaita, nimittäin
luonnontieteissä. Nyt sai hän myöskin ottaa haltuunsa rikkaan
luonnontuotteiden kokoelman Frugårdissa, jonka isä uskoi hänen
käsiinsä. Hän sai myös lupa-aikoina tehdä matkoja ja retkiä
kivennäisrikkaudestansa kuuluisiin seutuihin Pitkärantaan, Tammelaan,
Paraisiin j.m.

Otettuansa filosofian kandidaattitutkinnon v. 1853, seurasi hän isäänsä
tieteellisellä matkalla Uraaliin. Tultuansa sieltä kotia jatkoi hän
tutkimuksiansa yliopistossa ja saavutti filosofian tohtorin arvon.
Sittemmin tutki hän ulkomaillakin ja oli osallisena ruotsalaisten
tutkimusretkellä Huippuvuorille. V. 1858 nimitettiin Nordenskiöld
professoriksi ja Ruotsin valtionmuseon kivennäis-osaston ylijohtajaksi.
Hän matkusti joulukuun viimeisinä päivinä Helsingistä yli Ahvenanmaan,
ja niin kärsimättömästi halusi hän päästä uuteen ja arvokkaasen
virkaansa, että suksilla meni Ahvenanmeren yli niin heikkoa jäätä, että
sai kolme kylmää kylpyä aina kaulaan asti. Kelpo mies ei anna minkään
vaikeuksien estää itseänsä pääsemästä eteenpäin, kun on kysymyksessä
työ ja kunnia.



NORDENSKIÖLDIN MATKA HUIPPUVUORILLE V. 1864.


Oltuansa v. 1858 ja 1861 osallisena kahdessa tutkimusmatkassa
Huippuvuorille, teki Nordenskiöld v. 1864 kolmannen matkan tähän
pohjanperäiseen saaristoon; nyt oli hän itse matkueen johtaja.

Matkaan osaaottajat kokoontuivat Tromsöhön Norjassa toukokuun lopulla
ja ryhtyivät aluksensa kuntoon laittamiseen. Semmoinen oli heillä
vanha, mutta lujasti rakennettu kanuunavene, joka 30 vuotta oli ollut
maalle vedettynä, jotta sen sodan tullessa voisi lykätä mereen ja
käyttää Norjan rantojen puolustamiseen; nyt taklattiin se kuunariksi ja
valittiin tutkimusmatkueen palvelukseen, sen rauhallisen toimen
suorittamisessa. Se ei ollut juuri kovin suuri, niin, pienempi kuin
moni jaala, jolla saaristolaiset halkoja kuljettavat; mutta sitä
sopivampi oli se hakemaan tietä ajojään keskellä, ja kylliksi vahva se
oli pelotta kohtaamaan sitä ja tätä töyttäystä siltä. Siinä oli neljä
venettä, jotka eivät kuitenkaan kuljettaissa voineet riippua reilingin
ulkopuolella, vaan jotka täytyi ottaa kannelle, joka sen kautta tuli
aivan täyteen, niin että ainoastaan vaivaloisesti voi veneitten ja
kansilastin keskellä kävellä aluksen toisesta päästä toiseen. Mukavata
se ei juuri ollut. Evästä oli aluksessa viideksi ja puoleksi
kuukaudeksi. Miehistönä oli kaksitoista henkeä, rohkeita ja kelpo
merimiehiä kaikki tyyni.

Alus oli, niinkuin sanottu, pieni ja niukalta oli sekä tilaa että
mukavuutta. Etumaisessa, heti perämaston takana olevassa kajuutassa ei
voinut seisoa suorana, joll'ei asettunut katto-ikkunan alle.
Varsinainen suuri kajuutta oli vähän korkeampi. Siihen päästiin
etumaisesta kajuutasta vaan puolitoista kyynärää korkeasta aukosta,
jonka kautta kulkiessa täytyi melkein kömpiä, tahi ainakin syvään
kumartua. Etumaista kajuuttaa kutsuivat matkamiehet nimellä "Orcus",
s.o. Manala, koska se oli puolipimeä ja aivan sikin sokin täytetty
matkakapineilla ja kaikenlaisilla kokoelmilla. Tähän maailman-osaan
asettui seuran eläintentutkija asumaan, toiset sitä vastoin ottivat
asuntonsa suureen kajuuttaan. Kojut eli makuusijat olivat sisäpuolelta
verhotut paksuilla peurannahoilla ja olivat sen vuoksi lämpimät ja
kuivat. Muutoin ne olivat hyvin epämukavat, ne kun olivat aivan matalat
ja kun kattohirsi vaikeutti jokaisen yrityksen kääntyä kojussa tahi
kömpiä sen sisään ja siitä ulos.

Kun kaikki oli järjestyksessä lähtöä varten, astui Nordenskiöld
kumppaninensa vaatimattomaan laivaansa, jonka sitten höyrylaiva hinasi
ulos merelle Tromsön lavean saariston kautta. Kova pohjatuuli ja
lumisade pakoitti heidät kumminkin laskemaan ankkurin saariston
viimeisten saarien sisäpuolella, ja onnekseen he niin tekivätkin, sillä
yöllä kiihtyi myrsky niin väkeväksi, että he pelkäsivät pienen jaalansa
irtautuvan kolmesta ankkuristaan ja viskautuvan maalle. Vasta muutamien
päivien kuluttua asettui tuuli niin paljon, että he voivat nostaa
ankkurit ja purjehtia edemmä. Päivän risteiltyänsä oli heidän kuitenkin
pakko jälleen hakea satamata ja odottaa suotuisampaa tuulta. Tämä
viivytys kesti kaikeksi onneksi vaan muutamia tuntia. Aikaiseen
seuraavana aamuna puhalsi raikas länsituuli, ankkuri nostettiin ja
matka suunnattiin merelle.

    Kas merta, kas mert', on siell' ihanaa,
    Ja mieli se auvoa uhkuu,
    Kun vaahtia välkkyvät aallot saa
    Ja tuulet purjeissa puhkuu.

    Eespäin, niin eespäin, outoihin,
    Ihanuuksia näkemään Herran!
    Perämies ei uppoa kuohuihin,
    Jos pelvotta ruoriss' on kerran.

    Kyll' uhkaa valtamer' aalloillaan
    Ja nousee ärjyämällä,
    Merimiespä se nostaa purjehen vaan,
    Ja onni on myötänä hällä.

Muutaman tunnin kuluttua näkivät rohkeat matkamiehet Norjan kallioisen
rannan pitkäksi aikaa vajoovan näköpiirin taa. Heidän edessään ja
takanaan levisi meri äärettömänä, edellisten päivien myrskystä vielä
levottomana pintana. Alussa heikko tuuli kiihtyi pian, niin että
jaala yöllä kulki aina 9,5 solmua, mutta samalla nousi meri, ja
puoliyön aikana mursi mahtava hyökylaine yli laivan, särki kajuutan
katto-ikkunan ruudut, tunkeusi Manalaan ja saattoi kaikki siellä
säilytetyt ruokavarat ja matkakapineet sekä eläintentutkijan kalut ja
koneet kauheaan epäjärjestykseen. Kesäkuun 17 p. aamulla oli Beeren
Eiland (Karhusaari), Huippuvuorien saarten itäisin, näkyvissä.

Matka suunnattiin saaren eteläsatamata kohti. Sill'aikaa tyyntyi tuuli
ja tuli niin heikoksi ja huonoksi, että alus vasta seuraavana päivänä,
enemmän virran kuin tuulen ajamana voi saapua ankkuripaikalle. Rannat
ympärillä olivat jyrkkiä ruosteenvärisiä kallioita, joiden laidat nyt
olivat melkein aivan lumettomia ja kokonaan lintujen ja linnunpesien
peitossa. Sisempänä peitti saaren yhtäjaksoinen lumivaippa, joka
ulottui aina Mount Miseryn mahtavien vuorijonojen juurelle. Näiden
huippuja ympäröitsi kevyt pilviseppele, mutta muuten oli taivas kirkas
ja pilvetöin. Meren pinta oli samaten peilikirkas. Ainoastaan kova
maininki, joka aaltoili ääneti rantakallioita kohti ja heittiin sieltä
takaisin kumisevalla kohinalla, kertoeli vielä myrskystä, joka
vast'ikään riehuen oli kulkenut yli meren ja saaren. Napamaailma
tervehti matkustajia kesäpäivällä, joka oli sen raittiimpia ja
ihanimpia, ilman yötä ja pilveä, mutta myös ilman varia ja hellettä, ja
hiljaisuus, jota ei mikään muu ääni häirinnyt kuin aaltojen
yksitoikkoinen kohina rantaa vasten, johti mieleen aikaisen pyhäaamun,
jolloin, ankkurin laskettua, laivakellon heleä ääni kaikui yli meren ja
miehistö alkoi aamuvirtensä.

Nyt syntyi koko laivalla elämää ja liikettä. Oivallisella ruokahalulla
syöty ateria nautittiin ja sitten miehitettiin kolme venettä, joihin
otettiin mukaan pyssyjä ja luonnontieteellisiä koneita. Maallenousu ei
ollut kumminkaan helposti toimeenpantu, sillä vuoren seinät olivat
pääsemättömiä ja täytyi soutaa pitkiä matkoja pitkin rantaa keskellä
särkyneitä kallioita, joita vasten maininki vaarallisena kuohuna
murtui.

Lukemattomin paikoin olivat laineet kovertaneet nämä kalliot
mahdottoman suuriin rotkoihin ja holvikaarihin, jotka ynnä raunioitten
tavoin murtuneiden kallioiden kanssa kokonaisuudessaan näyttivät
valtavalta, muinoin suurelta ja mahtavalta, nyt raunioiksi muuttuneelta
kaupungilta. Suurimman rotkon suulla oli meri melkein asemillansa ja
tyynenä. Sisempänä rotkossa vallitsi puolihämärä, jossa matkustajat
pian luulivat tarkkaavansa suunnattoman suuria holveja ja pitkiä
pilaririviä, jotka ikäänkuin viittasivat heitä lähestymään. Muutaman
voimakkaan aironvedon kuljettamana solahti vene luolaan, mutta tuskin
olivat he ehtineet sinne, kun luolan sisästä takaisin viskattu
hyökylaine heitti veneen niin korkealle ylös, että heidän päänsä
melkein ottivat luolan kattoon, ja vene oli kaatumaisillansa, kun
hyökylaine yhtä nopeasti vetäysi takaisin. Oli niinkuin luolan
haltijatar olisi tahtonut varoittaa rohkeita matkamiehiä häiritsemästä
tuhatvuotista rauhaa ja lepoa hänen sinihohtoisessa palatsissaan.
Muutamia kyynäriä sisempänä luolassa olisi hyökylaine ehdottomasti
musertanut veneen kallioseinää vasten, ja siinäkin, missä matkustajat
nyt olivat, oli vaara niin uhkaava, että heidän kiireimmän kautta
täytyi soutaa ulos jälleen.

Päästyänsä onnellisesti ulos luolasta, huomasivat he suurilukuisen
siirtokunnan merilintuja, joka oli hautomassa luolan ulkoreunoilla, ja
nyt alkoi innokas jahti, joka varsinkin tarkoitti luolan suulla
uiskentelevaa pulskahaahka-parvea, joka kaadettiin kokin varaston
lisäämiseksi. Kun eräästä komeasta holvikaaresta, niin korkeasta että
veneet voivat kulkea sen alitse, oli otettu valokuva, pitkitettiin
jahtia kokoomalla lintujen munia, joita saatiin runsain määrin.
Miehistö, joka halusi kerta oikein saada ajaa hottiinsa herkullisia
munia, oli väsymätöin. Pian olivat kaikki veneen laatikot ja akkilukset
täynnä komeita munia, samaten kuin miehistön röijynlakkaritkin. Vihdoin
riisuivat he öljyhousut jalastaan, sitoivat lahkeet alipäästä kiinni ja
täyttivät siten muodostuneet säkit suita myöten munilla. Mutta kaikki
tämä into ja vaiva oli turhaan hukattua, sillä kun sitten myöhemmin
päivällä palattiin laivalle ja miehistö aikoi nauttia rikkaasta
saaliistaan, huomattiin että munat olivat puoleksi haudottuja ja jo
poikiin tulleita, jonka vuoksi koko tuo runsas erä täytyi heittää
mereen.

Noustuansa maalle tekivät matkustajat retkiä erihaaroille saarta.
Likellä rantaa oli tupa, jonka joskus maailmassa venäläiset erämiehet
olivat rakentaneet ja jossa sittemmin useita kertoja oli asunut
saarella talvehtivia merimiehiä. Tupa paha oli hyvin huonossa kunnossa;
ovet ja ikkunat olivat poissa ja permanto sekä makuusijat jään
peitossa. Nordenskiöld antoi sulkea ikkunat, ovet ja savureiän
presenningillä, toi valokuvauslaitoksensa sisään ja niin tuli vanha
ryssäläinen tupa muutetuksi valokuvaustyöhuoneeksi, josta Nordenskiöld
otti useita ympärillä olevien rantojen kuvia. Ennenkuin he taas
jättivät saaren antoi Nordenskiöld hakata vedenmerkin kallioon, äsken
mainitun korkean holviportin luona, kallioon lyödyn rautakiilan, että
tulevaisuudessa olisi mahdollista mitata se melkoinen maan kohoominen,
joka pohjoisilla seuduilla tapahtuu.

Sen jälkeen nosti laiva ankkurinsa ja he purjehtivat saaren toiselle
puolelle, jossa Nordenskiöld toverinensa jälleen valmistautui maalle
menemään, vaikka kippari, levotoinna kovasta aaltoilemisesta, kaikin
mokomin koetti pidättää heitä siitä. Jonkun aikaa etsittyänsä pitkin
jyrkästi mereen laskeutuvia rantoja, löysivät he vihdoin korkeitten
kallioiden ympäröimän kapean maakaistaleen, jolle voi vetää veneen
ylös. Kuohut likinnä maata olivat kuitenkin niin kovat, että he alussa
kokonaan epäilivät voivansa nousta maalle, mutta vihdoin rohkenivat he
toki koettaa. He soutivat maata kohti, ja heti kun mahtava hyökylaine,
joka heitti veneen kauvas hiekalle, vetäysi takaisin, hyppäsivät kaikki
miehet veneestä ja hinasivat sen, ennenkuin ensi aalto tuli ja tempasi
sen takaisin, niin kauvas maalle, ett'eivät aallot siihen enää
ylettyneet. Luonto täällä oli ylt'yleensä yhtä villi ja suurenmoinen,
kuin edellisellä maallenousu-paikallakin, ja eräältä korkealta
kallionseinältä syöksi kristallikirkas ja välkkyvä vesiputous mereen.
Eräälle penkereelle kosken alla olivat muutamat merilinnut laittaneet
pesänsä ja lentelivät sinne tänne, silloin tällöin lennossa kastellen
siipiänsä vesiputoukseen.

Sillä aikaa kuin Nordenskiöld oli maalla toverinensa, piti kokin, joka
oli tullut mukana soutajana, ampua joku syötävä lintu, tehdä valkea
rannalle ja paistaa saalis, niin että heillä palatessaan olisi iltainen
valmisna. Tätä varten annettiin hälle pyssy ja runsaasti ampumavaroja.
Mitään paistia eivät he kuitenkaan sillä kertaa saaneet, sillä heidän
palatessaan oli kokki kyllä ampunut kaikki ruudin ja kuulat, mutta
osaamatta. Ainoastaan yksi kalalokki parka, joka oli sattunut tulemaan
liian lähelle hänen pyssynsä suuta, oli saanut hengellään maksaa
julkeutensa.

Beeren Eiland on erittäin kolkko maa. Suurin osa saarta on melkein
tasaista, 100-250 jalkaa merenpinnan yläpuolella olevata tasankoa,
jonka eteläisessä ja koillisessa osassa kaksi vuorenpenkerettä kohoaa,
toinen aina 1,200 jalkaa korkea. Vuoren juurelta alkaa lumettomana
aikana paljas ja autio, monien, matalien vesilätäkköjen uurtama kenttä,
joka laskeutuu aivan jyrkästi mereen. Vaan muutamissa kohdin erottaa
korkeita rantakallioita merestä kapea, matala ja tasainen hiekkaranta,
joka siihen aikaan, kun suuria mursukarjoja kävi saarella, oli mukavana
lepopaikkana niille hitaille eläville. Mahdottoman paljon mursunluita
on hujan hajan ylt'ympäriinsä, todistuksena julmasta jahdista, jota
täällä voitonhimoiset erämiehet kerta ovat harjoittaneet. Kaksi tupaa
on vielä muistona heidän käynnistään ja olostaan saarella. Saaren
sisäosa on erittäin autio. Tuskin oljenkortta tunkee siellä
hedelmättömästä maasta, ja ainoastaan joku vesilätäkössä hautova
vesilintu tahi joku kirkuva lokki, joka on eksynyt sinne kotoansa
rantakallioilta, keskeyttää erämaan kuolemanhiljaisuuden. Rannalla on
sitä vastoin kaikki toisin. Siellä on tuhansittain lintuja munimassa
vuorenkoloihin ja vesilintuja liikkuu lukuisat joukot kallioiden
juurella, hakien elatustansa meren rikkaasta pohjasta, sill'aikaa kuin
toiset kirkuen ja riidellen risteilevät ympäri ilmassa. Siellä rannalla
löytää myös usein jossakin merituulilta suojatussa ja linnunsonnalla
lannoitetussa rotkossa verrattain sangen runsaan kasvullisuuden.
Peuroja ei ole saarella, mutta kyllä kettuja ja talvella yksi ja toinen
jääkarhu, joka ajojään päällä on purjehtinut sinne Huippuvuorilta.
Kesäaikana on saari melkein aina sumun peitossa, ja harvoina
päivänpaisteisinakin päivinä näkee usein Mount Miseryn huipun
vaaleanharmaan pilviseppeleen ympäröimänä. Nämä sumut nousevat siitä,
että lämmin Golfinvirta siellä tapaa pohjoisen napavirran kylmän veden.
Paksu sumu ja monilukuiset ajojääkentät, jotka suuren osan kesää
alituisesti ovat koolla ympäri saaren rantoja, tekevät usein laivalle
vaikeaksi sitä lähestyä. Mutta niilläkin nyt niin autioilla seuduilla
maata on monia tuhansia vuosia sitten vallinnut troopillisen lämmin
ilman-ala. Sitä todistavat ne komeitten tammi-, plataani- j.m. metsien
jäännökset, joita saarella tavataan kivihiilikerroksissa. Siellä missä
ne kerta ovat viheriöineet ja varjossansa suojanneet ja elättäneet
norsuja, antilooppeja, tapiireja ja muita kuumien maiden eläimiä,
lainehtii nyt jäinen napameri, ja Beeren Eilannin kylmät kalliot ovat
nyt ainoana näkyväisenä jäännöksenä mantereesta, jonka ystävälliset ja
hyötyisät rannat siellä silloin kohosivat laineiden yli.

Huolimatta saaren autioudesta ja tylyydestä on kuitenkin usein koetettu
olla siellä talven yli, vaikka melkein aina onnettomalla seurauksella.
Mutta niinkin on muutamia kertoja tapahtunut, että haaksirikkoon
joutunut laivaväki pakosta on saanut etsiä turvaa saarella. Niin
tapahtui viimeksi ei niin monta vuotta sitten. Laiva oli myrskyn kautta
Pohjanmerellä tullut ohjattomaksi ja laski vihdoin maalle erään
laivaväelle aivan tuntemattoman saaren luona. Osa lastia vietiin heti
maalle ja toivottiinpa voitavan aluskin turvaan saada, kun äkkiä
noussut myrsky sen irroitti ja särki rantakallioita vasten. Miehistön
onnistui kuitenkin pelastua, eikä sillä nyt ollut muuta neuvoa kuin
koettaminen kotiutua sillä vallan vähän viehättävällä saarella, jolle
kohtalo oli sen viskannut. Niin autiota maata eivät kokeneimmatkaan
merimiehistä olleet koskaan nähneet ja Beeren Eilannin kamoittavata
vaikutusta lisäsi vielä enemmän epävarmuus ja yksinäisyys. Mitään
asukkaita, joilta olisivat voineet saada tietoa, millä seudulla
maanpalloa he olivat, ei näet ollut tavattavana. Vihdoin löysivät he
kuitenkin muutamia rappeentuneita mökkiä, joista he heti ottivat yhden
haltuunsa ja korjasivat sitä särkyneen laivansa palasilla. Onneksi
olivat merimiehet, ennen laivan hukkumista, vieneet maalle kylliksi
ruokavaroja, ja muutamin paikoin rannalta löydettiin runsaasti
ajopuita, niin että heillä oli toivo kuitenkin muutaman kuukauden ajan
voida pikku mökissään suojella itseään kylmää ja nälkää vastaan. Lihaa
heillä vaan ei ollut ensinkään, ja pyssyjen puutteessa eivät he voineet
mitään jahtiakaan panna toimeen. Siitä syystä tulivat karhutkin, jotka
talvella saapuivat saarelle, niin nenäkkäiksi, että, kun ei tuvan ovea
luonnollisesti heille avattu, avonaisen ja avaran savutorven kautta
koettivat tehdä lähempää tuttavuutta saaren uusien asukkaitten kanssa.
Nämä tulivat tuosta kyläilemisestä niin pelkeillensä, että ajoittain
tuskin uskalsivat poistua 100 kyynärätä asunnostansa. Koko talvi meni
kuitenkin ilman mitään onnettomuuksia, myöskin säästyivät he napamaiden
kauhealta rutolta, kerpukilta. Kesän-ajalla nousi kaikeksi onneksi eräs
norjalainen Huippuvuorille matkustaja sattumalta maalle Beeren Eilannin
luona ja korjasi haaksirikkoisen laivaväen.

Kun Nordenskiöld toverinensa onnellisesti oli palannut ulompana
risteilevään laivaansa, vedettiin vene ylös ja matka suunnattiin
pohjoista kohti. Jotakin valkoista haamoitti kaukaa taivaan rannalta.
Se oli jäänloisteiden näköinen, jotka ilmaisevat että vielä
silmännäkemättömiä jääkenttiä on taivaanrannan takana, mutta kun oli
purjehdittu useita tuntia eteenpäin, tapaamatta mitään jäätä,
suunnattiin matka suoraan Huippuvuorien Isonvuonon keskustaa kohti,
toivoen että jo seuraavana päivänä voitaisiin alkaa siellä tieteelliset
tutkimukset. Matkustavien kärsivällisyys joutui kumminkin kovaan
koetukseen, sillä alussa raikas tuuli tyyntyi pian täydelliseksi
tyveneksi, niin että maininki lönkytteli alusta sinne tänne, ilman että
se pääsi hiventäkään eteenpäin.

Kesäk. 20 p. aamupuolla näkyi leveä jäänauha pohjoisessa. Kun he
tulivat lähemmäksi, huomasivat he sen olevan harvaa ajojäätä, ja
jatkoivat sen vuoksi matkaa samaan suuntaan, kunnes ajojää tuli niin
tiheäksi, että edemmä tunkeuminen kävi mahdottomaksi. Tuulikin hiljeni,
ja tiuha sumu laskeutui yli meren ja ympäröi kaikki esineet
läpitunkemattomalla, valkealla hunnulla. Pienemmät jääpalaset likellä
laivaa näyttivät silloin sumussa mahdottoman suurilta etäisiltä
jäävuorilta, taikka, jos ne olivat maasta mustuneita, etäiseltä
lumenpeittämältä maalta, jolta siellä täällä kohosi mustia
vuorenhuippuja korkealle pilviä kohti. Rohkeiden matkustajien tuli sen
kautta monta kertaa vaikeammaksi etsiä tietänsä tuosta jäälabyrintistä.
Risteiltyänsä hetken sinne tänne ja sumun harvennuttua, eivät he vielä
korkeimmankaan maston huipusta voineet nähdä jäätöintä vettä. Kolmen
vuorokauden purjehtimisen ja alituisen taistelemisen jälkeen
jääkappalten kanssa onnistui heidän vihdoin, raikkaan tuulen avulla,
Charles Forelannin leveys-asteella päästä lävitse ja tulla
Huippuvuorien suojaan. Kesäk. 25 p. laskettiin vihdoin ankkuri Safet
Havenin satamassa Jäävuonossa, joka on keskellä Huippuvuorien
länsirantaa. Kova luodetuuli alkoi seuraavina päivinä riehua ulkona
merellä, vaikka korkeitten vuorien suojeleman vuonon sisäpuolella oli
aivan tyyni, ja myrsky tunki ajojään likekkäin yhteen ympäri vuonon
suuta, niin että matkustajat eivät voineet toivoa voivansa kovin pian
purjehtia sieltä.

Käyttääksensä ehdotointa viivytystä paraimman jälkeen, päättivät he
tehdä veneretkiä vuonon sisäosaan ja tutkia niiden vähäntunnetuiden
seutujen luonnonsuhteita. Eräällä semmoisella veneretkellä ammuttiin
7 peuraa, jotka olivat tervetullut lisäys ruokavaroihin. Vaikeinta oli
kantaa ammuttuja eläimiä veneesen. Peurat oleskelivat näet ulompana
rannasta kauniin, Huippuvuorille ruohokkaan laakson varsilla, jonka
laakson läpi se virta juoksi, jonka suulle matkustajat olivat vetäneet
veneensä. Täytyi kantaa peurat sen pitkän matkan, rämeen ja koleikon
yli ja saattaa ne sitte kovavirtaisen joen yli. Kun yhden miehistöstä,
nimeltä Olli, piti kahlata sen yli, kaksi ammuttua peuraa selkään
sidottuna, liukastui hän ja kuohuva virta vei hänet mukanaan. Onneksi
kahlasi toinen laivamies juuri samalla kertaa virran yli vähän alempaa
ja voi sen kautta pelastaa toverin, jota virta kuljetti hänen ohitsensa
melkein tiedottomassa tilassa selkään sidottuine peuroinensa. Hänen
lämmittämisekseen ja saattaakseen veren uudestaan juoksemaan hänen
suonissaan, laittoivat he sitten kahvikestit. Kuivia vaatteita ei ollut
muuttaa; ainoa mikä oli saatavana, oli makuusäkki (jommoisia
tavallisesti käytetään, kun on pakko yötellä paljaan taivaan alla),
jonka hän heitti hartioilleen pilapuheisten toveriensa suureksi
huviksi. Itse oli Olli, odottaessaan toisia, jotka ensin menivät
noutamaan vielä yhtä ammuttua peuraa, jo sitä ennen koettanut laittaa
valkeata, mutta hän oli pannut talin, jota ajopuiden puutteessa
käytetään polttoaineena, paljaalle hiekalle, sillä seurauksella, että
tali sulaessaan hävisi hietaan eikä valkeasta tullut mitään. Kun kahvi
oli juotu, -- mutta ilman sokuria, sillä sitä ei oltu muistettu ottaa
mukaan laivasta, -- lykkäsivät he veneen vesille ja palasivat laivalle,
mutta ainoastaan lähteäkseen uudelle tutkimusmatkalle, tällä kertaa
kahdessa joukossa, kumpikin veneellänsä. Me seuraamme sitä venettä,
jolla Nordenskiöld oli mukana.

Tämä matka oli tulemaisillaan heidän viimeiseksi retkekseen. Heinäk.
5 p. aamulla laskivat he maalle erään niemen luona, jolle he vetivät
veneensä ja alkoivat työnsä ja tutkimuksensa. Seutu oli erittäin
loistava. Vähän matkaa rannasta kohosi korkea tunturi, jonka
alimpana osana oli kipsikerros, jossa siellä täällä oli valkeita
alabasteripallia ikäänkuin helminauhana. Ylempänä oli vuori äkkijyrkkää
mustaa kivilajia, ja sen päällä oli jälleen tornia harmaata
kivikerrosta ja häikäisevän valkeita lumikenttiä. Sen vuoren takana
kohosi vielä loistavampi tunturi, Temppelivuori, jonka seinät syöksivät
äkkijyrkästi alas mereen. Mahtavat, mustat vuorikerrokset, jotka
muodostivat tämän vuoren etuseinän, oli norovesi leikannut hyvin
säännöllisiin kuvioihin, jotka olivat göötiläisten holvikaarien
kaltaisia ja tekivät koko vuoren suuren, raunioiksi kukistuneen kirkon
näköiseksi. Vuoren juurella oli lukemattomien, omituisesti
muodostuneiden ajojääkappalten peittämä vuono niin tyyni ja hiljainen,
että se selvästi kuvasti joka jääpalan ja joka kallion rannalla. Joukko
vuoren sivuilla hautovia lintuja risteili ilmassa tahi ui jääpalasten
keskellä, etsien ruokaansa, ja teki eläväksi tuon hiljaisenkomean,
peräpohjaisen taulun.

Kaikki vuonon lukemattomat saaret olivat sananmukaisesti haahkanpesien
peitossa. Haahkat hautovat siellä siirtokunnittain vissillä alavilla
saarilla, joiden rannoilta jää lähtee aikaiseen, niin ett'ei niille
pääse ketut, jotka siihen aikaan enimmäkseen elävät munilla ja
linnunpoikasilla. Paitse haahkoja munii niillä saarilla myös
tasaisemmilla paikoilla hanhia ja tiiroja, sekä yksi ja toinen isolokki
jonkun mereenpistävän kallion kielellä. Joka ei ole semmoisella
saarella käynyt, voipi tuskin kuvitella sitä elämää, sitä kinaa ja
riitaa, joka on alituisesti tämän lintujoukon kesken. Linnunpesät ovat
likekkäin pitkin saarta, usein niin tiheässä, että tuskin voipi kävellä
niiden välistä. Naarashaahka hautoo melkein puuttumatta muniaan;
likelle viereen on komea koiras asettunut ja antaa tuskallisella
äännähdyksellä tiedon, kun joku vaara lähestyy. Naarashaahka tahtoo
mielellään kuoria suuren joukon poikasia, ja jos se hukkaa jonkun
munan, ei se saa omantunnonvaivoja, vaikka varastaa sen takaisin
naapurilta. Lokit ja muut sensukuiset rosvot väijyvät joka tilaisuutta
päästä ryöstämään pesiä ja tappelevat sitten keskenään saaliista.
Haahkan pahin vihamies on kumminkin ihminen. Usein ryöstää useamman
veneen väki yhteisesti haahkasaarilta kaikki munat ja kaikki untuvat,
sekä ampuu linnut. Sen vuoksi on tämä komea ja hyödyllinen lintu
alkanut suuresti vähentyä.

Siellä viipyi Nordenskiöld toverinensa seuraavaan päivään kootaksensa
kivennäisiä ja pyytääksensä peuroja, jotka söivät kapealla
maakaistaleella tunturin reunoilla. Sillä aikaa oli ajojää kokoontunut
niin suurissa joukoissa ympäri niemen, jolla he levähtivät, että he
valmistausivat viipymään siellä vielä kauvemmin, ja sen vuoksi olivat
he uudestaan pystyttäneet jo purkamansa teltan. Silloin ilmestyi aukko
tiheään tunkeutuneesen ajojäähän, teltta purjettiin kiireimmän kautta
ja vene työnnettiin vesille, jotta edullista hetkeä käyttämällä
päästäisiin toiselle rannalle.

Sateellinen ilma, joka oli ollut pitkin päivää, oli vähitellen
muuttunut yhdeksi noita ihania auringonvalaisemia öitä, jotka
peräpohjolassa runsaasti palkitsevat etelän lämpöisen kesäpäivän.
Matkustajat olivat ilman seikkailuja raivanneet itsellensä tien
jääpalasten läpi peilikirkkaalla vedenpinnalla, niin että vaan kapea,
siellä täällä katkennut jäänauha vielä erotti heidät jäättömästä
vedestä liki toista rantaa. Jo kaukaa voi kuitenkin huomata, että
jäänauhan aukot nopeasti pienenivät. Kaikki miehet ryhtyivät sen vuoksi
airoihin, kiirehtiäksensä veneen kulkua. Mutta siitä huolimatta oli se
aukko, jota kohti he ohjasivat, heidän tullessaan niin sulkeutunut,
että ainoastaan veneen keula mahtui siihen. Vene olisi ehdottomasti
musertunut, joll'eivät he nopeasti olisi työntäneet sitä takaisin. He
käänsivät sukkelaan veneen ympäri etsiäksensä toista pääsytietä, mutta
joka aukko sulkeutui muutamia minuuttia ennen kuin he pääsivät sen luo.
Muutamassa silmänräpäyksessä huomasivat he olevansa aivan suljettuina
irtonaiseen jääkenttään, jota he ennen eivät olleet ensinkään
huomanneet, se kun oli näöltään mustaa ja vedenkarvaista, ja joka
suurella jytinällä likistyi yhteen vuonon sisällä olevan ison
kiintonaisen jääkentän ja tiheän ryhmän välillä tivistä ajojäätä, jota
kohovesi toi sisään ulkovuonolta. Irtonainen jää musertui ja vääntyi
korkealle kiintonaisen jääkentän päälle uskomattoman nopeasti. Vene
tuli pian aivan hoitamattomaksi, koska airoja ei voitu käyttää ja
jääkenttä johon matkustajat olivat suljettuina, oli liian heikkoa
kantamaan venettä tahi sen miehistöä. Milloin tunkeusi jää yhteen
veneen alla ja kohotti sen korkealle, milloin halkesi se uudestaan ja
puristi veneen alas reunoja myöten, niin että he töin tuskin voivat
estää sitä musertumasta tahi kaatumasta. Turhaan koettivat he raivata
tietä itselleen toiselle rannalle. Kun he suurimmilla ponnistuksilla
olivat onnistuneet raahaamaan venettä muutaman sylen eteenpäin, meni
jääsohjo yhteen heidän allansa ja tuli kahta vertaa paksummaksi
kuin ennen. Heidän täytyi sen vuoksi vihdoin tyytyä veneen
pystyssäpitämiseen ja suurimmalla tuskalla odottivat he sitä hetkeä,
jolloin raskas ajojää ja kiintonainen jääkenttä syöksivät yhteen,
puserrettuansa aivan kokoon irtonaisen jääkentän, jossa vene oli.
Helppoa oli arvata mikä kohtalo silloin tulisi veneen ja sen miehistön
osaksi.

Kun irtonainen jää töyttäsi kiinteätä jääkenttää vasten, alkoivat
jääpalaset useammin paikoin liikkua nopeissa pyörteissä, jotka pian
murensivat pienemmät jääpalat. Eräs mahdottoman suuri jäälohkare,
suuruudeltaan melkein pieni vuori, liikkui semmoisessa pyörteessä
likellä venettä, musersi tahi työnsi syrjään jokaisen muun jääpalasen
tiellään, ja jätti sen kautta jälkeensä avonaisen vesiuran. Joka
kierroksessaan tuli tämä jääkallio lähemmäs venettä, joka melkein
liikkumatoinna oli jääsohjossa, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin
tulisi se ja musertaisi veneen, ennenkuin kiintonainen jää ja
ajojäänvyö syöksi yhteen ja toimitti hävitystyön. Se tuli kuitenkin
heidän pelastuskeinoksensa. Kun näet jääkallio vihdoin singahti veneen
ohi, sitä kuitenkaan koskettamatta tahi vahingoittamatta, sauvoivat he
itsensä nopeasti siihen aukkoon, joka oli muodostunut kiertelevän
jääkappaleen jälkeen ja ulottui kiintonaisen jään reunalle asti.
Saavuttuansa onnellisesti sinne, vetivät he suurella vaivalla raskaan
veneen jään reunalle. He olivat nyt pelastetut ja voivat rauhassa
katsella suurenmoista näytelmää, kun ajojää räiskeellä ja jyrinällä
töyttäsi yhteen kiintonaisen jään kanssa ja nousi pystyyn sitä vastaan.
Heidän täytyi vetää vene ylemmä, ett'ei tunkeutuva jää sitä musertaisi;
mutta sitten oli kaikki hiljaa ja ääneti ikäänkuin olisi luonto
levännyt meluavan rauhattomuutensa jälkeen.

Matkustajat pystyttivät nyt telttansa jäälle veneen yli, keittivät
kahvia ja kömpivät sitte makuusäkkeihinsä levätäksensä ponnistuksista.
Muutaman tunnin levättyänsä työnsivät he kuitenkin veneen uudestaan
vesille, sillä jääkenttä alkoi jälleen jakaantua. Kulkien rantaa
myöten, jatkettiin matkaa heinäk. 7 päivään klo 1 aamulla, jolloin vene
jälleen vedettiin ylös maalle ja levähdettiin. Siellä viipyivät he
tieteellisissä tutkimuksissa heinäk. 9 päivään, jolloin matkaa
jatkettiin, kosk'eivät jäljellä olevat niukat ruokavarat sallineet
pitempätä viipymistä. Se oli vaikea matka ja heidän oli pakko osaksi
keksillä alin-omaa työntää tieltään jääkappaleita, osaksi hakata niitä
rikki kirveillä, voidakseen päästä eteenpäin. Sitten pidettiin taas
lepoaikaa, ja 24 tunnin keskeyttämättömistä ponnistuksista väsyneet
miehet vaipuivat makeaan uneen teltassa, sitten kun kiireesti oli syöty
kylmä ateria. Vuoroittain ponnistellen ja leväten, jolloin myös suuri
osa aikaa käytettiin maan tieteelliseen tutkimiseen, jatkettiin sitten
matkaa seuraavina päivinä. Sen ohella tulivat ruokavarat aina
niukemmiksi, leipä oli loppunut ja väkijuomat olivat nautitut
viimeiseen pisaraan, samoin oli kahvi ja tupakkikin lopussa. Ainoa
jolla he voivat elättää itseänsä, oli niiden peurojen liha, joita
heidän onnistui ampua. Kerran, kun väsymys oli kovin suuri, turvausivat
he siihen väkiviinaan, jota oli otettu mukaan matelijoitten
säilyttämiseksi. Malja laitettiin ja se maistui erittäin hyvältä,
vaikka muutamia matoja olikin jonkun aikaa säilytetty väkiviinassa.

Useitten ponnistusten ja vaarojen jälkeen saapuivat matkustajat vihdoin
heinäk. 12 p. Advent Bayhin, jossa löytyi venäläistupa, jonka kolme
norjalaista haaksirikkoista oli ottanut haltuunsa. He harjoittivat
siellä peuranpyyntiä ja aikoivat talvemmalla mennä kotia norjalaisten
valaskalanpyytäjien mukana, jotka tavallisesti aina paluumatkalla
poikkesivat sinne. Tynnyrit, joita oli asetettu päällekkäin tuon pienen
huoneen ympäri, riippumaan asetetut kappaleet kuivaa peuranlihaa j.m.s.
osottivat, että huoneessa vielä asuttiin. Yksi miehistöä sattuikin
olemaan kotona, ja hän otti väsyneet matkamiehet vastaan erittäin
vieraanvaraisesti ja jakoi heidän kanssaan hyväntahtoisesti pienet
leipävaransa. Sen sijaan pyysi hän ruutia, jonka tärkeän tarpeen
puutteessa tuo pieni siirtokunta oli, kadotettuansa onnettomuuden
kautta suurimman osan mukana tuotua ruutivarastoansa. Siellä sai
Nordenskiöld myös tietää että eräs englantilainen kuunari, joka
kuljetti muutamia huvimatkailijoita, oli laskenut ankkuriin Safet
Havenissa, ja että osa englantilaisia juuri silloin pyysi peuroja
Advent Bayn itärannalla. Ennenkuin Nordenskiöld toverinensa jatkoi
matkaansa, saapuivatkin sitte englantilaiset paikalle, ja he palasivat
sen jälkeen yhdessä tiheän sumun läpi Safet Haveniin, jossa löysivät
laivansa vahingoittumatoinna samalta paikalta, johon sen olivat
jättäneet. Siellä oli jo ruvettu tulemaan levottomiksi heidän
kohtalostaan ja lähetetty väkeä ulos etsimään heitä. Onneksi palasi
lähetetty miehistö jo päivää jälkeen.

Nyt nostettiin jälleen ankkuri ja matkaa jatkettiin. 17 p. aamulla oli
laiva tullut ulos Jäävuonosta ja alkoi kulkea rantaseutua Bel Soundiin,
jossa ankkuri laskettiin 18 p. illalla, kovin myrskyisen matkan
jälkeen. Sieltä tehtiin retkiä maalle. Siinä seudussa oli ennen hyvin
hyvä satama, jossa Huippuvuorilla kulkijat tavallisesti laskivat
ankkurinsa. Nyt oli sen täyttänyt vuoden kuluessa muodostunut suuri
jäätunturi, suurimpia ja kauneimpia Huippuvuorilla, ja sen syrjiltä
tippui alinomaa suuria jäälohkareita, niin että oli vaarallista sitä
lähestyä. Nordenskiöld otti jääjättiläisestä valokuvan. Kun hänen sitte
piti palata laivalle, oli nouseva kohovesi musertamaisillaan hänen
veneensä kallioihin, ja hänen täytyi rankkasateessa rannalla odottaa
luodeaikaa. Pysyäkseen lämpiminä, juoksivat venemiehet edestakaisin
rannalla vehkeillen kaikin tavoin. Tämä keino piti veren liikkeessä ja
teki samalla mielen iloiseksi. Sill'aikaa oli myrsky niin koventunut,
että he sitte tarvitsivat useampia tunteja kulkeaksensa tuon vaan pari
pyssynkanto-matkaa pitkän tien laivalle, jonne he saapuivat aivan
väsyneinä ja läpimärkinä.

Seuraavana päivänä, 20:nä, muuttui myrsky täydelliseksi tyveneksi ja
joutoaika käytettiin tutkimusretkien tekemiseen. Sillä välin alkoi
myrsky uudestaan, ja 24 p. kiihtyi se niin kovaksi, että laivalla
peljättiin ankkuriketjujen katkeevan. Onneksi ei tämä tapahtunut;
ketjut pitivät ja seuraavana päivänä hiljentyi myrsky. Sillä välin
aljettiin laivalla peljätä mitä pahinta Nordenskiöldin kohtalosta,
sillä hän ei ollut vielä palannut veneretkeltään, ja tämä pelko eneni
vielä enemmän, kun ei häntä 26 päivänäkään vielä kuulunut. Tähystäjä
meni ehtimiseen ylös mastoon katsomaan, eikö Nordenskiöldin venettä
näkynyt, ja jo ajateltiin nostaa ankkuri ja lähteä häntä etsimään, kun
tähystäjä vihdoin ilmoitti, että vene oli näkyvissä, ja ennen pitkää
oli Nordenskiöld jälleen laivalla.

Hänellä ei ollut ollut mitään vaarallisempia seikkailuja, vaan kaikki
oli käynyt onnellisesti ja hyvästi. Veneesen oli lähtiessä otettu
leipää ja kahvia 8 päiväksi; sitä vastoin otettiin niukasti lihaa
mukaan, sillä Nordenskiöld toivoi voivansa pyytää runsaasti peuroja
ruohoisissa rantanotkoissa. Virtaveden avulla tulivat he pikaisen ja
keveän soutamisen jälkeen Sysitunturin rannalle, jonka jälkeen
lähetettiin yksi mies koettamaan onneansa peuranpyynnissä, ja toinen
laitettiin lohionki kädessä vähän matkaa siellempänä olevan virran
suulle. Sillä välin teki kokki valkean, keittääkseen ruokaa ja kahvia,
ja Nordenskiöld etsi kivettyneitä kasvi- ja eläinjäännöksiä rannan
liuskakivikerroksesta. Hän ei kumminkaan löytänyt jälkiäkään
semmoisista koko seudulla. Pian tuli metsästäjäkin takaisin, eikä ollut
nähnyt edes ainoatakaan peuraa, hetkisen kuluttua nähtiin kalastajan
tulevan lohionkinensa, vakuuttaen ett'ei löytynyt ainoatakaan lohta
meressä, joka koskaan olisi ollut kyllin tuhma eksyäkseen niin
mutaiseen jokeen kuin se oli. Kahvin juotua jätti Nordenskiöld sen
tylyn rannan ja kulki edemmä tekemään uusia löytöjä. He laskivat maalle
toisessa paikassa, johon aallot niin sattuivat, että heidän täytyi
vetää veneensä korkealle maalle, ettei ne tempaisi sitä mukanaan. Se
oli hyvin vaikeata, ja vasta kannettuansa kaikki kapineet maalle
onnistui heidän saada tyhjä vene ylös suojaiseen paikkaan. Kun kova
myrsky riehui 24 ja 25 p., pelkäsivät he että laivan kenties oli pakko
nostaa ankkuri ja purjehtia merelle, ett'ei myrsky paiskaisi sitä
kallioihin. Muutamia venemiehiä lähetettiin sen vuoksi eräälle
ulospistävälle niemelle, laittamaan kiviröykkiötä ja panemaan sen
sisään kirjallista kertomusta heidän matkastaan, että laivan miehistö
sitte, tullessaan heitä etsimään, saisi tietää minnekkä päin he olivat
lähteneet. Myrskyn aikana koetettiin pyytää peuroja, joita näkyi
kauvempana maalla. Pyynnistä palasi yksi mies liikaten ja surkeana. Hän
väitti nähneensä karhun, ajaneensa sitä takaa ja silloin pudonneensa
alas jyrkänteeltä. Toverit uskoivat hänen kertomuksensa kuitenkin vaan
puoleksi, ollen kyllä ilkeitä väittämään, että hän se oli juossut
karhua pakoon. Seuraavana päivänä valitti hän kaulaansa kipeäksi, ja
kun Nordenskiöld tuli kotia eräältä tutkimusretkeltä, näki hän hänen
istuvan veneessä suu selkoman seljällän ja erään toisen merimiehen
pistävän punaisella pulverilla peitettyä teräväksi hiotun veitsen
kärkeä hänen suuhunsa. Se oli cayennepippuria, jota merimies oli
ottanut Nordenskiöldin pippuripullosta ja jonka nyt piti parantaman
kipeän kaulan. Parannuskeinon seuraus oli, että miehellä, joka muuten
oli tunnettu puheliaisuudestaan, ei koko tutkimusretken loppuajalla
ollut sanaakaan sanomista, hän vaan piti kylmää vettä suussaan,
lieventääkseen polttavata kirvelemistä, jonka vahva pippuri vaikutti
hänen kipeässä kaulassaan. Kun Nordenskiöld leikillään kysäsi, eikö hän
tahtonut toista mokomata lisäksi, vastasi hän kieltämällä.

26 p. hiljeni myrsky ja aaltoileminen, niin että Nordenskiöld jälleen
voi pyrkiä laivaan, joka oli vanhalla paikallaan ja jossa, niinkuin jo
on kerrottu, jo ruvettiin pelkäämään, että hänelle kenties oli
tapahtunut joku onnettomuus kovan myrskyn aikana.

Aamusella 27 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä.
Kovin hitaasti se kuitenkin kävi, sillä tuuli tyyntyi vähitellen ja
paksu sumu peitti meren läpitunkemattomalla hunnulla. 29 p. laskeutui
sumu kuitenkin meren pinnalle ja mitä juhlallisin näky aukeni
merimiesten eteen. Yli sumun kohosivat 4,500 jalkaa korkeat
Horn-Soundin tunturien auringon valaisemat kukkulat ja näyttivät
ikäänkuin lepäävän paksujen pilvikerrosten päällä, jotka verhosivat
niiden juuret.

30 p. aamulla laskettiin ankkuri oivalliseen satamaan, jota suojasi
merta vasten joukko karia ja kolme suurta saarta. Niillä saarilla
munii lukematoin joukko haahkoja, jonka vuoksi ne onkin nimitetty
Untuvasaariksi, Sinne tulee aina kesäkuussa laivoja kokoomaan munia ja
haahkan-untuvia, ja siihen aikaan syödä ahmustavat niiden miehistöt
pelkkiä munia ja linnunpaistia. Syödään keitettyjä munia, paistetaan
munapannukaakkuja, pannaan munanruskuaista kahvin sekaan kerman
asemasta, ja munilla täytetty tynnyri on aina auki kannella. Osa
munasaalista pannaan suolaan ja viedään untuvien kanssa Norjaan.

Kun laiva oli laskenut ankkurin, meni Nordenskiöld ja hänen toverinsa
heti maalle yhdelle niitä saaria. Munankuorimis-aika oli vast'ikään
loppunut ja nekin haahkat, joiden pesät olivat jääneet ryöstämättä,
olivat jo jättäneet saaren ja uiskentelivat ympäri rantoja, vasta
kuorittujen poikasiensa seuraamina. Sitä vastoin kohtasivat he maalle
mennessään isoja tiiraparvia, jotka hurjasti kirkuen koettivat
puolustaa muniansa tahi vasta untuvissa olevia poikasiansa, ja niin
julkeita ja villiä oli ne linnut, että matkustajat mielellään välttivät
niiden hävittämistä.

Mannermaan rannalta tavattiin lukemattomia parvia erästä
merilintulajia, Mergulus Alle, jääkyyhkystä, jonka pesät ovat koloissa
kivien välissä. Niitä lintuja on siellä niin paljon, että niitä ensi
silmäyksellä voisi luulla pilveksi; toiset taas istuivat niin tiheässä
kivipaasilla, että yhdellä laukauksella voi kaataa niitä 10-12
kappaletta. Hautomis-aikana on omituista tulla niille paikoille. Kaikki
linnut ovat silloin pesissään kivien välissä, ja jos matkii heidän
ääntänsä, voipi kuulla tuhansittain ääniä maan alta vastaavan siihen
omituisesti kaakottamalla.

Eräällä saarella löysivät he pienestä kummusta yhdeksän pääkalloa;
kerrotaan erään englantilaisen aluksen siellä murhanneen erään
venäläisen miehistön ja ryöstäneen sen saaliin. Semmoisia töitä tehdään
valitettavasti silloin tällöin niillä seuduin, ja kun ei ketään ole
kertomassa ilkityötä, jäävät tekijät tavallisesti rankaisematta. Kerta
tuli kuitenkin semmoinen rikos odottamattomalla tavalla ilmi ja
rankaistuksi. Eräs venäläinen soima oli nimittäin jättänyt kapteininsa
ja kaksi miestä Huippuvuorille ja toiset kertoivat kotia Arkangeliin
tullessaan, heidän hukkuneen onnettomuuden kautta. Mutta muutamia
vuosia jälkeenpäin löysi eräs norjalainen laivuri ihmisen luurangon
rannalta ja sen vierestä pyssynperän, joka oli täynnä kirjoitusta.
Siitä näkyi että pyssyn omistajan, joka juuri oli se venäläinen
kapteini, oli kahden matruusin kanssa hänen kapinallinen miehistönsä
ehdoin tahdoin jättänyt kuolemaan. Molemmat matruusit olivat jo ennen
kuolleet nälkään, ja sama kohtalo näyttää tulleen kapteininkin osaksi.
Norjalainen laivuri lähetti pyssynperän surullisine merkkineen
Arkangeliin, ja siten saatiin se julma rikos ilmi.

Mutta Nordenskiöld jatkoi purjehtimistaan ja elok. 9 p. laski laiva
vihdoin ankkuriin Isossavuonossa, joka oli matkan varsinainen päämaali.
Lyhyt napaseutujen kesä oli kuitenkin jo niin pitkälle kulunut, että
voi käyttää korkeintaan kuusi viikkoa tieteellisiin tutkimuksiin. Sillä
ajalla tehtiin ehtimiseen tutkimusretkiä, ja muun muassa nousivat
rohkeat matkustajat korkealle ja jyrkälle Whales Point-tunturille.
Kapuaminen oli vaikeata ja vaarallista. Milloin saivat he kulkea
jyrkänneitten yli, peittyneinä soraan, joka juoksi pois heidän
jalkojensa alta, milloin oli heidän pakko kiivetä jyrkkiä jääseiniä
myöten, joka tuli ainoastaan siten mahdolliseksi että he hakkasivat
veitsillään koloja jaloillensa, milloin saivat he kahlata syvässä
lumessa, jonka alla oli vesilätäkköjä, joihin he usein syvään
vajosivat. Mutta kun he saapuivat tunturinharjalle, tulivat he
runsaasti palkituiksi valtaavan-suurenmoisen näön kautta, joka siellä
aukeni heidän silmäinsä eteen. Syvällä heidän jalkojensa alla levisi
lukuisien saarien peittämien, laveitten vuonojen siniset seljät,
salmessa kaukana näkyi muutamia purjehtijoita ja toisella haaralla oli
joukko lumisia vuorenkukkuloita, kirkkaimman päivänpaisteen valossa. Ja
korkealle yli kaikkien näiden vuorien kohosi, niinkuin kirkko kaupungin
huoneitten yli, valtava Horn-Soundin tunturi, Huippuvuorien korkein
vuori. Tyyni, melkein juhlallinen hiljaisuus oli yli koko tämän
majesteetillisen kuvan ja teki sen vielä suurenmoisemmaksi.

10 p. nostettiin jälleen ankkuri ja purjehdittiin edemmä pitkin
Isonvuonon rantaa, joka ei käynyt vaaroitta, sillä purjetie oli
täynnä karia ja matalikkoja. Suuret jäälohkareet, jotka olivat
tarttuneet matalimmille paikoille, olivat kuitenkin jonkunlaisina
purjehdusmerkkinä. Nämä jäälohkareet ovat muuten hyvin vaarallisia,
koska usein tapahtuu että ne, virran uurtamina, äkkiä kaatuvat ja
musertavat sen aluksen, joka sattuu olemaan lähellä. Niin kävi kerta
erään laivan, joka oli kiinnitetty semmoiseen jäälohkareesen, mikä
kaatuessaan muserti laivan niin nopeasti, että miehistö tuskin ennätti
pelastaa henkensä. Kaksi miestä jotka olivat pudonneet veteen,
pelastuivat veneesen, toiset neljä ajojääkentälle. Vasta yhdeksän
päivän kuluttua tapasivat niin erinneet kumppanit toisensa; veneessä
olleilla ei sillä ajalla ollut muuta elatusta ollut, kuin se
mursunnahka, jolla veneen airot olivat peitetyt ja jonka he keittivät
rautaäyskärissä, käyttäen teljoja halkoinansa. Vielä kymmenen
vuorokauden kärsimisten jälkeen korjasi haaksirikkoiset eräs
norjalainen laiva.

Oleskeltuansa lyhyen ajan siellä, purjehti Nordenskiöld eteenpäin,
koska jää ajelehti vuonon sisäänpäin ja uhkasi sulkea laivan sinne.
Tuuli oli kumminkin tyyntynyt, niin että täytyi panna kaksi venettä
hinaamaan laivaa. Se heräsi kuitenkin pian jälleen, purjeet
pullistuivat ja matka kulki rivakasti eteenpäin. 13 p. iltapuolla
heitettiin ankkuri Lees Forelannin luona. Lukuisat mursunluurangot,
joita oli kasoittain rannoilla, olivat todistuksena siitä
hävityssodasta, jota norjalaiset erämiehet käyvät sitä komeata, ennen
pitkää aivan varmaan hävitettyä eläintä vastaan. Mursut ovat hyvin
seurallisia eläimiä ja heitä näkee suuriin joukkoihin asettuneina
ahjojäällä. Toiset uivat jääkappalten ympärillä ja koettavat suurilla
hampaillaan ajaa pois jotakin liketysten tunkeutuneita toverejansa,
päästäksensä itse auringonpaisteesen tyhjälle paikalle. Mursun
keihästäminen ei ole helppoa, sillä se on hyvin arka, mutta kun
ensimmäinen kerta on tavattu ja harpuuniköydellä valjastettu veneen
eteen, kokoontuvat kaikki haavoitetun kumppanin huutoon hänen
ympärillensä ja joutuvat siten helposti erämiesten saaliiksi.
Ainoastaan yksi ja toinen vanhempi eläin taikka äiti, joka on
kadottanut poikasensa, koettaa silloin puolustaita; ja kuitenkin voisi
pari voimakasta iskua heidän suurista vahvoista hampaistansa
muuntamassa silmänräpäyksessä musertaa veneen. Kun erämiehet jolloin
kulloin meressä tapaavat nukkuvan mursun, peljästyttävät he sen
tavallisesti samalla ylös kun harpuuni heitetään. Sitä eivät he tee
jalomielisyydestä makaavata vihollista kohtaan, vaan sen vuoksi ett'ei
mursu, luullen jonkun toverin päällensä käyvän, herätessään iskisi
hampaitansa veneesen.

Talvella ajojäitten kadottua näkee mursuja tuhansittain koolla
hiekkarannoilla, jotka ovat niin matalia, että tuo kömpelö eläin voi
niille ryömiä. Silloin on niitä helppo pyytää. Kun erämiehet tapaavat
semmoisen joukon, lähestyvät he useammassa veneessä vastatuuleen,
ett'ei mursut hajusta voisi saada vainua vaarasta ja ajoissa pelastaa
itseänsä. Kun likinnä rantaa olevat eläimet on saatu tapetuiksi, ovat
ne muurina, jonka yli toiset eivät voi paeta. Silloin alkaa inhottava
teurastaminen, joka ei lopu, ennenkuin viimeinen eläin on kaadettu. Sen
jälkeen otetaan rasva pois ja ruumiit jätetään, ja paikka tulee sitten
pitkäksi aikaa jääkarhujen ja lokkien kokousseuduksi, sillä he
kestailevat jäännöksillä.

Kun Nordenskiöldin piti purjehtiman sieltä eteenpäin, ei miehistö
sanonut tottelevansa, vaan tahtoi saada levähtää satamassa kumminkin
yön yli. Silloin ryhtyi Nordenskiöld ja hänen toverinsa, ynnä laivurin,
perämiehen ja kokin kanssa omin käsin toimeen, nosti ankkurin ja
laittoi purjeet reilaan; vasta silloin tuli miehistö ylös kannelle ja
meni työhönsä. Tämmöistä tottelemattomuutta ei ilmestynyt kuitenkaan
sitte koskaan enään.

Laskettuansa jälleen ankkurin, näkivät he suuren jääkarhun, joka
mukavan-levollisesti teiskaili rannalla. Se seisahtui yksin kuuroin,
katseli ympärilleen ja nuuski ilmaa, tarkastellen samalla alusta.
Päätettiin panna toimeen jahti sitä vastaan, ja kaksi venettä
laskettiin vesille. Kun karhu huomasi heidän aikeensa, kulki se hyvin
hitaasti ja arvokkaasti pakoon toista venettä, lähteäksensä erään
niemen toisella puolen uimaan, mutta siellä tapasi se toisen veneen,
jossa Nordenskiöld oli, ja kaatui kahteen hyvin tähdättyyn luotiin,
jotka lähtivät hänen kivääristään. Uljas, häikäisevänvalkea eläin
kieri jyrkkää vierua alas, tehden monta kuperkeikkaa toiselta
kallionpenkereeltä toiselle, ja seisahtui vihdoin eräälle rannalla
olevalle kallionpaadelle, jonka luo veneen voi laskea. Sieltä
nostettiin kaatunut jäämajesteetti alas veneesen, ilman karvan
kastumatta sen kauniissa, hopeanvalkeassa turkissa.

Seuraavana päivänä tuli samaan satamaan norjalainen erälaiva.
Nordenskiöld soudatti heti itsensä sinne tiedustamaan kirjettä, mutta
mitään semmoisia ei ollut. Se oli kuitenkin mieluisa kohtaus, sillä he
saivat laivurilta ostaa tuoreita munia, joita he suuresti tarvitsivat.

Jälleen purjehdittiin eteenpäin ja laskettiin ankkuri eräässä toisessa
paikassa. Siellä meni Nordenskiöld toverinensa maalle peuroja
pyytämään. Se oli hyvin vaivaloista, sillä peurat olivat arkoja ja
ampujoiden täytyi melkein kömpiä eteenpäin syvässä mudassa. Vihdoin
kaatui muhkea koiraspeura Nordenskiöldin luotiin. Mutta toinen kysymys
oli, kuinka he saisivat saaliinsa kotia. Lopuksi päättivät he lähettää
laivalle kokin, joka noutaisi useampia miehiä ja soutaisi eräälle
kauvempana olevalle paikalle, joka oli likempänä sitä paikkaa, missä
peura ammuttiin, ja sieltä noutaisi metsämiehet saaliinensa; sitä
paitse sai hän käskyn ottaa mukaansa ruokaa ja olutta. He saivat
kuitenkin odottaa kylläkin kauvan, sillä venemiehiä ei kuulunut, ja kun
he menivät eräälle ulospistävälle niemelle huutamaan laivalle, näkivät
he sen täysissä purjeissa risteilevän kaukana merellä. Vihdoin käänsi
laiva erästä pientä lahtea kohti ja he kiiruhtivat pitkän ja tukalan
matkan sinne, uskoen tulleensa huomatuiksi. Mutta kun he pääsivät
perille, oli laiva jo kääntynyt ja risteili jälleen ulapalle päin,
huomaamatta heidän huutojansa, viittauksiansa ja pyssynlaukauksiansa.
Lopuksi menivät he takaisin sille paikalle, johon olivat peuran
jättäneet, ja näkivät ilokseen, että se oli viety pois ja että vene
siis oli tullut, vaikka se oli jossakin rantakallioiden piilossa.
Pitkän kapuamisen ja sinne tänne kulkemisen jälkeen, löysivät he
vihdoin veneen, mutta sen luona odotti heitä uusi kiusa, sillä kokki ja
venemiehet olivat syöneet kaikki ruoan, niin ett'ei ollut leivänpalaa
jäljellä; he luulivat, näet, että Nordenskiöld ja hänen jahtitoverinsa
jo olivat palanneet laivalle. Vasta laivalle tultuansa, saivat he
tyydyttää nälkänsä, joka vuorokautisen paastoomisen ja kuudentoista
tunnin yhtämittaisen kulkemisen ja vuorienkapuamisen jälkeen kyllä
tuntui. Kaikkien näiden pulien ja sekaannuksien muistoksi
kutsui Nordenskiöld sitten niemen, jolle he olivat laskeneet,
"Selkkausniemeksi", ja sillä nimellä on se otettu karttaan.

Kun heidän jälleen piti purjehtia edemmä, pääsivät he tuskin paikasta
pois, sillä tuuli oli huono ja virta piti vastaan. Meren peitti harva
ajojää ja paksu sumu pimitti ilman. Usein tapahtuu että kulkevat
jääkappaleet menevät virranvastaista suuntaa, joka tulee siitä, että
osa jäälohkareita on hyvin syviä ja alivirta vie niitä eteenpäin.
Yhteen semmoiseen jäälohkareesen antoi Nordenskiöld silloin kiinnittää
laivan ja jäälohkare hinasi laivaa eteenpäin vasten virtaa melkoista
vauhtia.

Seuraavan ankkuripaikan luona nousivat he jälleen eräälle korkealle
tunturille, josta oli mitä suurenmoisin näkyala yli seudun ja sen
lukemattomien lumenpeittämien vuorenkukkuloiden. Alastulo oli hyvin
vaikeata. Yksi miehistöstä tahtoi kulkea suorinta tietä ja juoksi aika
vauhtia erästä jäävierua alas, toisten suureksi kauhuksi, sillä he
tiesivät suurien railojen tavallisesti katkaisevan semmoiset jääkentät.
Äkkiä näkivät he hänen seisahtuvan ja kun he itse ehtivät sinne asti,
näkivät he hänen seisovan semmoisen railon reunalla. Kun he, kömpien
jäätä myöten, katsoivat alas railoon, näkivät he kamoittavan
pohjattoman syvyyden, jonka seininä oli taivaansiniset jääkalliot,
joista siellä täällä riippui valkeita, kohvaisia koristuksia. Alempana
katosi kaikki sinisenmustaan pimeyteen. Se onnetoin, joka sattuisi
putoomaan siihen pohjattomaan rotkoon, olisi ainiaaksi kadonnut eikä
kukaan elävä voisi koskaan löytää hänen jälkiänsä.

Heidän poissa ollessaan oli muu venemiehistö ollut peuranpyynnissä ja
onnistunutkin ampua kaksi komeata peuraa. Kun he tulivat takaisin
veneelle, löysivät he siellä kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä.
Karhu oli näet heidän poissa ollessaan käynyt kyläilemässä heidän
tavaroissansa. Pari hänen kelpo kämmeniensä koppausta oli kahdesta
kohdin repinyt veneteltan; kaksi villaröijyä, jotka karhun mielestä
luultavasti olivat liian vaikeasti sulavia, oli heitetty ulos veneestä
ja samaten yksi yösäkki, sekä kokin voirasia, jota kontio ei onneksi
ymmärtänyt avata. Suuren peuranlavan oli se sitä vastaan syönyt
onnekseen ja kalvanut lihan aina luuhun asti, ja viinaleipänä paistin
lisäksi, joka ei luultavasti tuntunut kylliksi herkulliselta ja
lihavalta, oli se syönyt puoli talikääryä, joka oli otettu mukaan
polttopuiksi, joll'ei ajopuita olisi löydettävänä. Säkillisen
laivakorppuja oli karhu heittänyt ulos veneestä ja tyhjentänyt
rannalle, mutta tavatoin kalina, joka syntyi kun kuivat korput
ratisivat vastakkain, oli pelottanut karhun pakoon. Yli tunnin meni
sitte teltan laittamiseen ja sekotettujen kapineiden kokoomiseen.

Nordenskiöld päätti rankaista kutsumatointa vierasta
epäkohteliaisuudesta, jolla se oli käyttäinnyt hänen poissa ollessaan.
Kivääri ladattiin, ja suloisen hajun levittämiseksi karhun nenään,
heitettiin muutamia kappaleita rasvaista peuranlihaa sen valkean
nupuille, jolla heidän illallisensa oli laitettu. Heti sen jälkeen
kömpi joka mies telttaan ja makuusäkkinsä sisään. Jotta he tietäisivät,
milloin karhu tuli, ehdotteli joku, että sidottaisiin nuora yhteen
paistettuun peuranlapaan ja nuoran toinen pää kokin toiseen koipeen,
koska hän oli pannut enin pahakseen karhun kyläilemisen sekä näyttänyt
enimmin kostoa janoovalta. Sen pitivät kaikki hyvin hyvänä ehdotuksena,
paitse kokki itse, joka luultavasti pelkäsi tulevansa laahatuksi
sotavangiksi. Mutta maate käytiin, ja vähitellen tuli kaikki
hiljaiseksi. Nordenskiöld ja hänen toverinsa loikoivat kumminkin vielä
pitkän aikaa valveilla. He kuulivat silloin hiljaista meteliä teltan
ulkopuolelta, mutta luullen sen olevan miehistöstä jonkun, joka tahtoi
tehdä pilaa kokille, eivät he nousseet ylös. Silloin kuului äkkiä
kovempi meteli, he nostivat teltanreunaa ja näkivät nyt karhun, joka
täyttä vauhtia juoksi sieltä ja oli jo poissa, ennenkuin pyssy
ehdittiin lauaista. Teltassa nousi meteli ja kaikki kiirehtivät ulos.
He huomasivat silloin suureksi harmikseen, että karhu oli syönyt koko
hänen osallensa paistetun lihan, sekä sitä paitse kaikki seuraavan
päivän aamiaiseksi keitetyn lihan, joka oli pantu asetille. Tämä asetti
oli pantu usean, sopalla täytetyn läkkipikarin päälle, jotka karhu
sattui kaatamaan kumoon, ja sen kautta syntyi meteli. Karhu ei sitten
tullut koskaan enää takaisin eikä kokki siis saanut koskaan kostaa
kärsimäänsä kahdenkertaista häpeää ja kiusaa.

25 p. aamulla jatkettiin purjehtimista. Raikkaan tuulen puhaltaessa
purjehtivat he pitkin Huippuvuorien länsirantaa pohjoista kohti.
Silloin keskeytti heidän matkansa aivan odottamatoin este. Huomattiin
näet eräässä salmessa miehistöä täynnä oleva vene, joka kuljetti suurta
lippua ja souti kaikin voimin laivaa kohti. Ne olivat arvattavasti
haaksirikkoisia merimiehiä ja Nordenskiöld antoi sen vuoksi pitää
suunnan alas venettä kohti. Pian oli sen miehistö laivalla. He
kertoivat kadottaneensa aluksensa jäihin ja että Nordenskiöldin vielä
piti valmistauta ottamaan vastaan 6 venettä haaksirikkoisia, kaikkiansa
37 miestä, jotka olivat kolmen onnettomuuteen joutuneen erälaivan
miehistö.

Haaksirikkoiset, jotka siten odottamatta näkivät pelastuneensa pakosta
ilman mitään valmistuksia talveutua Huippuvuorien tylyillä rannoilla,
jossa melkein varma kuolema heitä odotti, olivat jo 14 päivää
soudelleet ylt'ympäri veneessään, toivoen tapaavansa jonkun pelastavan
laivan. Ilo loisti heidän kasvoistaan, kun he kiipesivät reilingin yli
Nordenskiöldin alukselle, ja suuret kyyneleet välkkyivät ahavoituneiden
merimiesten silmissä. Haaksirikkoisten joukossa oli myös eräs
11-vuotias poika Suomesta, laivurin sukulainen, muuten reipas poika,
joka puhui vähän, mutta oli rohkea ja uskalias ja monessa pahassa
säässä oli seissyt äsken hukkuneen kuuton peräsimellä.

Iltapuolla saapui jälleen yksi veneellinen väkeä. Viisi venettä oli
vielä tulematta. He olivat hajaantuneet, etsiäksensä jotakin alusta, ja
määränneet yhtymäpaikaksi Safet Havenin Jäävuonossa. Nordenskiöld
päätti sen vuoksi purjehtia siihen satamaan ja odottaa siellä
haaksirikkoisia. Syysk. 4 p. olivat vihdoin kaikki veneet löydetyt.
Sillä välin oli yksi niistä Jäävuonossa tavannut kaksi pientä
erälaivaa, jotka lupasivat ottaa 10 haaksirikkoista, ja niin jäi vaan
27 miestä Nordenskiöldin luo. Niiden 27 miehen kanssa edemmä pohjoista
kohti purjehtiminen ilman tarpeellisia vesi- ja elatusvaroja olisi
ollut hulluutta, ja niin mielellään kuin Nordenskiöld ei olisikaan nyt
vielä matkaansa lopettanut, antoi hän kuitenkin käskyn purjehtia
etelään päin. Tieto pelastaneensa hirmuisista kärsimyksistä ja
kuolemasta niin monta kanssa-ihmistä sai hänelle palkita ilon niistä
loistavista tieteellisistä tuloksista, joita hän mahdollisesti vielä
olisi voinut saavuttaa jatkaessaan matkaansa peräpohjolata ja sen
salaperäisiä seutuja kohti.

Yhdessä oman miehistönsä kanssa oli Nordenskiöldillä nyt pienessä
kuutossaan 42 henkeä, suomalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia ja
lappalaisia. Syysk. 4 p. jätti Nordenskiöld Jäävuonon ja yöllä 11 ja 12
p. välillä saapuivat he paksussa sumussa ulkopuolelle Tromsön
saaristoa. 12 p. harveni sumu, mutta tuuli hiljeni täydelliseksi
tyveneksi. Palaen halusta saada tietoja kotoa, panetti Nordenskiöld
vesille veneen, jolla hän ja hänen toverinsa soudattivat itsensä
Tromsöhön, jonne saapuivat 13 p. aikaiseen aamusella. Laiva tuli
perille vasta seuraavan päivän illalla.



VIELÄ MATKOJA JA TUTKIMISIA.


Pohjoisnavalle pääsemistä oli viime aikoina pidetty houkuttelevana
tehtävänä pohjoisille tutkimusmatkoille, ja vaikka Nordenskiöld oli
niitä, jotka katsoivat semmoisen tunkeumisen mahdottomaksi, tahtoi hän
kumminkin koettaa tulla niin pitkälle pohjoista kohti kuin mahdollista.

Kokemus, joka oli saatu kolmella ruotsalaisella tutkimusretkellä
Huippuvuorille, näytti, että syksy oli oikea vuoden-aika koetukselle
tunkeutua pohjoisnapaa kohti. Silloin oli näet jään syönyt rikki
kesäinen lämmin ja hajottanut tuulet ja merenvirrat, joka etu runsaasti
voitti ne lisävaikeudet, joita syksyinen pimeys ja raivokkaat myrskyt
tuottivat.

Nordenskiöldin onnistui asiaa harrastavien göteborgilaisten sekä
Ruotsin kruunun avulla saada toimeen uusi napatutkimusretki v. 1868;
edelliset tutkimusretket olivat tehdyt Ruotsin kruunun kustannuksella.
Tutkimusretken tarpeiksi saatiin ruotsalainen postihöyrylaiva Sofia, ja
se sai tehtäväksensä käyttää kesän Huippuvuorien ja sen ympärillä
olevien merien tieteelliseen tutkimiseen, sekä sitten syksyllä koettaa
tunkeutua pohjoista kohti, niin pitkälle kuin voi päästä. Tämän
tutkimusretken tieteelliset tulokset oli loistavat ja syysk. 19 p.
liehui keltaisensininen Ruotsin lippu Sofian mastonnenistä
pohjoisimmalla leveys-asteella, jonka siihen asti mikään laiva oli
saavuttanut, 81° 42' pohjoista leveyttä. Ainoastaan pari retkikuntaa on
sittemmin päässyt hiukan kauvemmas pohjoisnapaa kohti, nimittäin
82° 16' ja 82° 27'.

Mutta Nordenskiöldin oli pakko kääntyä kunniakkaalta retkeltään erään
onnettomuuden kautta, joka helposti olisi voinut saattaa koko
retkikunnan turmioon. Keskellä yötä viskautui Sofia raivokkaassa
myrskyssä niin ankarasti jäävuorta vasten, että alus rupesi vuotamaan
ja voitiin vaan uskomattomilla ponnistuksilla pitää tyhjänä siksi että
saavuttiin Huippuvuorille, jossa vahinko korjattiin, ja sen jälkeen
lähdettiin kotimatkalle.

Mutta kauvan ei viipynyt, ennenkuin Nordenskiöld teki uuden
matkasuunnitelman. Sen piti nyt tarkoittaa talvenpitoa yhdellä
Huippuvuoriin kuuluvia Seitsensaaria, jolloin koetettaisiin rekiretkeä
yli jään pohjoisnavalle. Varat tähän matkaan sai Nordenskiöld
paitse muilta Göteborgin henkilöiltä, sekä Ruotsin valtiolta,
göteborgilaiselta _Oskar Dicksonilta_, joka sittemmin koskaan
väsymättömällä anteliaisuudella on auttanut kaikkia Nordenskiöldin
tutkimusretkiä.

Saadaksensa kokemusta kaikista talvenpitoon ja rekiretkeen kuulujista
asioista, ryhtyi Nordenskiöld ensin tutkimusretkeen Grönlandiin
v. 1870. Niinkuin tiedetään, peittää koko Grönlannin, paitse
kapeata rantakaistaletta, valtava, yhtäjaksoinen jääjoukko. Sitä
myöten kulki Nordenskiöld kauvas maan sisään, ja kun grönlantilaiset,
jotka seurasivat häntä sillä vaarallisella matkalla, rupesivat
pelkäämään ja kääntyivät takaisin, jatkoi hän ynnä matkatoverinsa,
tohtori _Berggrenin_ kanssa, matkaansa hengenkaupalla. Yli
yhteenkokoontuneitten jäälohkareitten, ammottavien syvennyksien,
murtuvien lumiholvien, ja kirkkainta jäätä virtaavien, viileitten
jokien uomissa tunkeusivat he noin viisi penikulmaa maan sisään, tuon
"jääkuningattaren mahtavan, aution palatsin", kunnes he eräältä 2,200
jalkaa yli meren olevalta ylänteeltä varmasti näkivät olevan turhaa
mennä edemmä. Joka haaralla minne silmä kannatti, ulottui näet se autio
jääkenttä loppumatoinna ja rajana taivaan lavea kansi. Koko tämä
tutkimusretki oli rikas tieteellisistä tuloksista. Muun muassa tekivät
he sen keksinnön, että jäällä ja siinä olevissa vesikuopissa vielä
löytyi kasvia, jotka voivat tuossa alituisessa kylmyydessä pitää vaikka
niukankin olemuksensa. Muuten oli Grönlannin jääkentän tutkimisella
suuri viehätyksensä, sillä tunnettuhan on, että Aasian, Euroopan ja
Amerikan pohjoiset maat kaikki joskus kaukaisessa muinaisuudessa ovat
olleet samanlaisen jääpeiton alla.

Tultuansa kotia Grönlannin tutkimusretkeltä, alkoi Nordenskiöld
suurimmalla innolla tehdä valmistuksia pohjoisnaparetkeen. Kaksi
alusta, höyryvene "Polhem", jota ohjasi kapteini L. _Palander_, ja
priki "Gladan", jota ohjasi luutnantti G. v. _Krusenstierna_, antoi
hallitus hänen käytettäväkseen. Jälkimäisen aluksen piti jollekkin
Seitsensaarelle viedä rakennustarpeita asuinhuonetta varten, hiiliä ja
muita tarpeita, sekä sitte palata kotia. Siinä huoneessa piti
retkikunnan olla talvi toimittaen tieteellisiä töitä, ja sieltä piti
sitte rekiretki tehtämän pohjoisnapaa kohti, heti kun pitkä talviyö oli
kulunut ja aurinko tullut takaisin. Tälle tutkimusretkelle, joka
tehtiin v. 1872, sattui kumminkin iso joukko vastoinkäymisiä. Jäiden
tila oli tukalampi kuin lähimuistiin. Sen sijaan että jo kesällä
olisi saavuttu Seitsensaarille, pidättivät jääjoukot retkikunnan
Länsi-Huippuvuorten luoteisella kolkalla aina syyskuun alkuun asti.
Peurat, jotka Nordenskiöld oli ottanut mukaan Norjasta ja joiden
elättämiseksi kuljetettiin erityisellä laivalla mukana peuranjäkäliä,
karkasivat tiehensä eräänä myrskyisenä yönä eikä niitä voitu enää
löytää. Molemmat kuormalaivat, jotka eivät olleet varustettu olemaan
talven yli, vaan joiden piti purjehtia kotia takaisin, tulivat
suljetuiksi jäihin ja pidätetyiksi seuraavaan kesään. Eräässä kovassa
myrskyssä tammik. 30 p. olivat kaikki kolme alusta hukkumaisillaan
jäihin ja voivat vaan kaikkein suurimmilla ponnistuksilla pelastua.
Kulku pohjoisnapaa kohti ei myöskään antanut odotettuja tuloksia.
Ponnistettuansa kaikki voimansa ja uhalla kohdattuansa kaikkia vaivoja
ja vaikeuksia, onnistui heidän vaan päästä eteläisimmän Seitsensaaren
luo ja sen kukkuloilta näkyi jään päällä kaikkialla olevan summattoman
suuria jäälohkareita, kasoittain toinen toisensa päällä, niin että
selvästi näkyi että jokainen koetus päästä perille oli mahdotointa.
Kuitenkaan ei tutkimusretki ollut hyödytöin. Suuri joukko tärkeitä
tieteellisiä huomioita tehtiin ja rohkeilla ja vaarallisilla
vaelluksilla, joita Nordenskiöld ja Palander tekivät m.m. suoraan
sisämaanjään poikki, päästiin tarkemmin kuin siihen asti tuntemaan
pohjoisten Huippuvuorien luontoa. Sitä paitse olivat tämän talvenpidon
kokemukset arvaamattomaksi hyödyksi suuren Vega-retken valmistamisessa,
joka oli tuleva loistokohdaksi napamatkojen seikkailurikkaassa
historiassa.

Palattuansa Huippuvuorilta alkoi Nordenskiöld heti työskennellä uutta
napamatkaa varten, johon hän jo viimeisellä matkallaan oli tehnyt
suunnitelman. Retken piti tällä kertaa kulkeman itäänpäin, Novaja
Semlaan, Kaarian merelle ja Jenisein suulle. Nordenskiöld tahtoi
näyttää, että hyvin valmistettu ja viisaasti suunniteltu matka niille
yleensä pääsemättömiksi arvelluille seuduille kaiken todennäköisyyden
mukaan oli onnistuva, ja että merikulku Euroopan ja Pohjois-Siperian
joensuiden välillä siis oli mahdollinen. Juhannuksen aikana v. 1875
lähti hän pienellä aluksellaan, "Prövenillä". Tromsöstä, ja niin
täydellisesti oli hän laskenut matkasuunnitelman, että se tesmällensä
toteutui. Jenisein suulta antoi Nordenskiöld Prövenin kääntyä takaisin,
mutta itse jatkoi hän muutamien mukana olevien tiedemiesten keralla
matkaa Jeniseitä ylöspäin ja sitten maamatkaa Siperian ja Venäjän
kautta Suomeen. Koko tällä pitkällä maamatkallaan otettiin Nordenskiöld
kaikissa suurissa kaupungeissa, joiden läpi kuljettiin, suurella
innostuksella vastaan, eikä ilo ollut pienin, kun hän tuli niin kauvan
kaivattuun suomalaiseen isänmaahansa. V. 1876 teki Nordenskiöld jälleen
kaikin puolin onnistuneen matkan Jenisein suulle ja sieltä takaisin,
näyttäen niin, ett'ei Prövenin menestyksellinen matka tullut
onnellisesta sattumasta, vaan että nämä vesitiet todella olivat avoinna
merikululle, kun vaan osattiin valita sopivin aika.

Nyt nousi Nordenskiöldissä ajatus matkaan pitkin Aasian koko
pohjoisrantaa Beringin salmelle asti. Se oli rohkea tuuma, jota moni
piti mahdottomana toteuttaa. Ei mikään laiva ollut vielä uskaltanut
ryhtyä siihen, vaikkakin tuon pitkän rantueen yksityiset osat olivat
tulleet tutkituiksi, etenkin venäläisten merenkulkijoiden kautta. Aivan
mahdottomana pidettiin varsinkin pääsemistä ohi Aasian pohjoisimman
niemen, Kap Tscheljuskinin, jonka ympäri ei koskaan oltu purjehdittu ja
jota ei edes minkään tutkijan jalka ollut polkenut; siellä luultiin
jääjoukkojen olevan koossa, muodostaen läpipääsemättömän muurin, jota
vastaan ihmisvoima ja ihmisnero muka turhaan taisteli. Mutta
Nordenskiöld oli toista mieltä. Jään, sanoi hän, sulattaa vuosittain se
suuri määrä lämpyisempätä vettä, jota Siperian virrat kevään kesän
laskevat mereen, ja sen vuoksi täytyy kesällä leveämpi tahi kapeampi
jäätöin ura muodostua pitkin rantaa purjehdittavana kanavana. Maan
pyörimisen vuoksi, niin tuumaili Nordenskiöld edelleen, piti siellä
löytyä kova virta itäänpäin, jonka täytyy auttaa pitämässä avovettä
jäättömänä. Näille ja muille syille rakensi Nordenskiöld tuumansa, ja
seuraavassa saamme nähdä, kuinka hän pani sen toimeen.



VEGAN MATKA AASIAN JA EUROOPAN YMPÄRI.



Ruotsista Novaja Semlaan.


Kesäk. 22 p. v. 1878 lähti Nordenskiöld höyrylaivalla Vega tälle
suurimmalle matkalleen, matkalle jonka vertaista ei ole sitte
Kolumbuksen ja Vasco di Gaman ajan. Kysymyksenä oli nyt Pohjoisjäämeren
kautta pitkin Aasian pohjoisrantaa päästä Beringin salmelle ja sieltä
jatkaa matkaa ympäri Aasian, sekä edelleen Punaisen meren, Suezin
kanavan, Välimeren ja Gibraltarin salmen kautta kotia takaisin.

Tarkimmalla huolella oli kaikki laitettu reilaan, mitä tarvittiin
matkaa varten. Vega oli erittäin hyvä ja jotenkin suuri alus, tammesta
rakettu, ja laitettu kulkemaan sekä purjeitten että höyrykoneen avulla.
Se oli paraimman mukaan valmistettu, kauniisti ja mukavasti. Paitse
tavallisia laivaveneitä oli sillä sen lisäksi kannella pikkuinen
höyryvene, käytettäväksi tieteellisillä retkillä ja muissa
satunnaisissa tarpeissa.

Kesäk. 22 p. v. 1878 lähdettiin Karlskronan satamasta. Vegaa seurasi
samalla höyrylaiva Lena, joka oli määrätty kulkemaan Lenavirran suulle,
ja johon lastattiin osa retkikunnan ruokavaroja ja hiiliä, sekä kaksi
muuta laivaa, jotka olivat määrätyt menemään Jeniseivirralle. Nämä
kolme alusta oli valmistanut venäläinen Sibiriakoff viemään
eurooppalaisia tavaroita Siperiaan ja tuomaan sieltä jyviä ja muita
Siperian tuotteita. Vegan tutkimusretken kustansi kuningas Oskar
toinen, tohtori Oskar Dickson ja venäläinen Sibiriakoff.

Seuraavat henkilöt seurasivat Nordenskiöldiä hänen rohkealla
purjehdusretkellään maailman ympäri: tohtorit _Kjellman_ ja _Stuxberg_,
jotka johtivat retkikunnan kasvi- ja eläintieteellisiä töitä; kapteini
Ruotsin laivastossa, L. _Palander_, joka oli Vegan päällikkö;
itaalialainen luutnantti _Bove_, tanskalainen luutnantti _Hovgaard_,
lääkäri _Almqvist_, suomalainen luutnantti O. _Nordqvist_ ja
ruotsalainen luutnantti _Brusewitz_, sekä 2l-miehinen laivaväki.

Otettuansa Köpenhavnista ja Göteborgista ruokavaroja ja muita tarpeita
pitkää matkaansa varten, jätti Vega vihdoin heinäk. 4 p. Göteborgin
sataman, ja saapui, vastatuulten viivyttämänä, Tromsöhön heinäk. 17 p.
Siellä otettiin retkikunnan tarpeiksi vielä hiiliä, vettä,
peurannahkaisia turkiksia kaikille miehille, sekä muuta mikä voi olla
tarpeen.

Heinäk. 21 p. oli kaikki reilassa lähtöä varten, ja innokkaiden
hurraahuutojen kaikuessa, jotka kohotti lukuisa rannalle kokoontunut
väkijoukko, nostettiin ankkuri ja matka aljettiin tylyn jäämeren
tuntemattomia vesiä kohti. Vegaa seurasi höyrylaiva Lena; toiset kaksi
alusta olivat lähteneet edeltä.

Vaaroja ja seikkailuja täynnä oli matka, jolle nyt lähdettiin, ja monet
tutkimusretkeilijät ovat sortuneet jäiden sekaan niillä tylyillä
seuduilla. Aina vuodesta 1500 alkaen on merkittävänä pitkä ja
surullinen luku napajäihin hukkuneita tutkimusretkeilijöitä, jotka ovat
kulkeneet samaa tietä, kuin Vega nyt oli aikeessa mennä; toisille taas
oli onnistunut paremmin, vaikk'eivät he toki koskaan voineet tunkeutua
matkansa päämaaliin saakka, eivät lähimaillekkaan.

Erään hollantilaisen retkikunnan oli v. 1596 pakko olla talvi Novaja
Semlalla. Kun laiva oli jäätynyt kiinni, rakensi miehistö itsellensä
huoneen maalle koilliselle rannalle, jonne laiva oli jäätynyt. Se oli
paljoa pohjoisemmassa, kuin mikään muu paikka, jossa ihmiset ennen
olivat viettäneet talvea. Yleinen luulo olikin, ett'ei ihminen voisi
elää talven yli niin pohjoisella leveys-asteella, alituisessa
pakkasessa ja yössä. Marrask. 14 p. katosi aurinko, ja samalla kertaa
myös karhut. Sen sijaan tuli pitkänä talviyönä kettuja tupaan, ja niitä
pyydettiin joukoittain elatukseksi, useita tuvan katolta. Ajan kuluksi
ja mielen virkeänä pitämiseksi, laitettiin joskus pidot, joissa iloinen
mieli sai palkita, mitä ylöspidosta puuttui. Auringon palattua tulivat
karhut, ja hollantilaisilla oli joukko jahtiseikkailuja niiden kanssa,
jotka kuitenkin kaikki loppuivat onnellisesti. Muutamat karhut
rupesivat kotiutumaan jätetyssä laivassa, heittivät kaikki sekaisin ja
mursivat syvän lumen peittämän kyökinluukun. Kun kerta kovalla
pakkasella oli tupaa lämmitetty kivihiilillä, oli koko miehistö
kuolemaisillaan häkään. Helmikuussa oli muutamia kertoja satanut niin
paljo lunta, ett'ei voitu avata ovea, vaan täydyttiin kömpiä ulos
savutorven kautta. Terveyden vuoksi otettiin usein höyrykylpyjä
höyrykaapiksi muutetussa tynnyrissä. Miehistön terveyden tila olikin
talven kuluessa heikontunut ja napayön vitsaus, kerpukki alkoi
ilmaantua. Yksi mies oli kuollut jo helmikuussa. Kesäk. 23 p., kun alus
yhä vielä oli jäihin suljettuna, lähtivät hollantilaiset kotimatkalle
avonaisissa veneissä, matkalle joka oli täynnä vaaroja, vaikeuksia ja
kärsimyksiä. Kapteini, joka jo venematkan alussa oli sairas, kuoli pian
sen jälkeen jäälautalle, kun he levähtivät sillä, ajojään pidättäminä.
Samana päivänä kuoli myös yksi laivaväestä, ja muutamia päiviä
jälkeenpäin toinen. Tavattuansa kaksi venäläistä erälaivaa, jotka
ottivat heidät vastaan hyvin ystävällisesti ja sääliväisesti, jatkoivat
haaksirikkoiset matkaansa veneissään ja saapuivat vihdoin onnellisesti
Kuolaan, jossa heitä kaikin tavoin pidettiin hyvänä ja kestitettiin.

1600-luvun lopulla joutui eräs venäläinen erälaiva haaksirikkoon
Kaarian merellä ja laivaväen täytyi pitää talvea eräällä saarella. Jää
kokoontui sinne talvella kauhealla melulla korkeiksi vuoriksi, ja
joskus oli koko saari meren peitossa, niin että vaan pari kukkulaa oli
kuivana. Toiselle näistä laitettiin talviasunto, joka rakennettiin
peuran ja mursun verellä ja karvoilla yhteensotketusta savesta,
laivasta saatujen lautojen avulla. Viisitoistamiehisestä laivaväestä
kuoli talven kuluessa yksitoista kerpukkiin. Kahdeksan ensimmäistä
päivää talviolostansa elivät he merestä naaratuilla hauroilla, joihin
sekoitettiin vähän jauhoja. Sittemmin syötiin hylkeen, mursun, karhun
ja peuran lihaa. Joskus oli ruoanpuute niin suuri, että täytyi syödä
nahkaa turkista ja saappaista. Keväällä tuli samojeedia mannermaalta ja
ryösti heiltä osan saaliista, jonka he olivat talvella koonneet.
Vihdoin sattui muutamia erämiehiä tulemaan saarelle, ja niin saivat
hengissä olevat lopulta tilaisuuden jättää pitkällisen vankeutensa.

Vielä meidän päivinämme on saatu nähdä semmoisia onnettomia ja
vaarallisia retkiä Kaarian merelle, vaikka onkin äärettömästi edistytty
laivojen rakentamisessa ja varustamisessa. Vuonna 1862 kärsi sillä
lailla eräs venäläinen retkikunta onnettomuuden Kaarian merellä. Kun
jää alkoi tunkeutua joka haaralta laivan ympärille, laskettiin veneet
ja ruokavarat alas jäälle. Sylenpaksuinen jäälautta tunkeusi laivan
alle ja saattoi sen kallistumaan toiselle kyljelleen. Monta kertaa sai
alus niin kovia sysäyksiä, että peljättiin sen musertuvan. Laivaväki
teki yöt päivät työtä hakatakseen kirveillä ja rautakangilla laivaa
vasten likistyvän jäälohkareen esiinpistäviä reunoja rikki. Lopulta ei
kauvemmin uskallettu jäädä laivaan, vaan muutettiin jäälle pystytettyyn
telttaan; laiva oli näet saanut suuren reiän keulaansa, josta vesi
virtasi sisään. Pian halkesi kuitenkin se jääkenttä, jolla teltta oli,
ja samalla sulkeutui laivan reikä, jonka vuoksi jälleen muutettiin
siihen. Seuraavina päivinä oli likistyminen laivaa vasten niin suuri,
että kansi välistä oli taivuksissa kuin vemmel, ja vihdoin oli pakko
jättää laiva ja koettaa jalkaisin päästä maalle. Siitä tuli pitkä,
vaarallinen ja vaivaloinen matka epätasaisen jään yli. Usein
tavattiin sulia paikkoja, joiden yli täytyi mennä lauttaamalla
ajojää-lohkareilla, joita soudettiin sauvoimilla. Kerta tahtoi joukko
mursuja tulla mukaan semmoiselle lautalle, joka silloin auttamatta
olisi uponnut, ja vasta sitten kun mursujen johtaja oli ammuttu,
luopuivat eläimet yrityksestään. Ajeltuansa useampia päiviä peräkkäin
sinne tänne likellä rantaa eräällä jäälautalla ja kuljettuansa pitkiä
matkoja hypäten jääkappaleelta toiselle, päästiin viimein maalle ja
haaksirikkoiset otettiin suurimmalla ystävyydellä vastaan eräässä
samojeedikylässä, jossa samojeedit kestittivät heitä raa'alla ja
keitetyllä peuranlihalla, peuran-ytimellä, raa'alla kalalla ja
hanhenrasvalla. Lopetettuaan ateriansa panivat haaksirikkoiset maate
pehmeille peurannahoille samojeediteltoissa. "Kaikki surut ja vaivat"
-- niin kertoivat he sittemmin, -- "olivat unohdetut; me tunsimme
voivamme äärettömän hyvästi, niinkuin olisimme tulleet paratiisiin".

Vaikka siis Nordenskiöldin ja hänen toveriensa matka oli täynnä
uhkaavia vaaroja ja vaivoja, niin olivat kuitenkin kaikki iloisella
mielellä. Nordenskiöld oli näet sekä mitä huolellisimmasti valmistanut
kaikki, mitä tarvittiin talvenpidon varalta, että sitä paitse niin
hyvästi ja tarkkaan ottanut vaaria kaikista saaduista kokemuksista
ilma- ja jääsuhteista, joita oli matkalla odotettavana, että hän niiden
perustuksella voi toivoa aivan onnellista loppua matkalleen.

Matkan alun vaikeuttivat pitkälliset vastatuulet, sade, sumu ja ylen
kova aaltoileminen. Molempien laivojen täytyi senvuoksi heittää
ankkurinsa erään Nordkapin likellä olevan kalliosaaren, Lokkisaaren,
luona. Sillä saarella on, paitse joukko kalamökkiä, myös kirkko,
kauppapuoti, sairashuone ja postikonttori, pohjoisin maailmassa. Siellä
sivistyksen äärimmäisillä rajoilla peräpohjolassa otettiin
matkustavaiset erittäin ystävällisesti ja sydämmellisesti vastaan
seudun vieraanvaraisissa perheissä. Koko saarella ei ole yhtään metsiä,
ainoastaan pensaita. Kaikki maanviljelys on siellä mahdotoin, mutta
hyvin hoidetuissa ryytimaatilkuissa asuinhuoneitten vieressä viljellään
retiisiä ja kasvuksia. Puolukoita kasvaa saarella, mutta niin vähän,
että kaikki mitä voi poimia ei tee enempää kuin tuopin tai korkeintaan
kannun. Mustikoita löytyy vähän enemmän, mutta muuraimia on runsaasti.

Mutta Nordenskiöld halusi päästä eteenpäin, ja vaikka sää oli yhä
epäedullinen, nostettiin ankkuri ja matkaa jatkettiin.

Lähin päämaali oli Novaja Semla ja Kaarian meri. Matka sinne meni
onnellisesti ja nopeasti, ja heinäk. 28 p. tuli maa näkyviin. Se oli
Hanhimaa, matala, ruohokenttiä ja lukemattomia pikkujärviä täynnä oleva
rantaseutu, joka pistää ulomma Novaja Semlan päämaasta. Nimensä on se
saanut suuresta hanhi- ja joutsenpaljoudesta, joka munii siellä.
Joutsenien pesät ovat niin suuria että ne voipi nähdä jo kaukaa. Ne
ovat tehdyt sammaleista, joita joutsenet poimivat maasta ylt'ympäri
pesää kolmen kyynärän leveältä, jonka kautta ympärille muodostuu ikään
kuin vallihauta. Itse pesä on katkaistun kartion muotoinen ja sen
yläosassa on syvennys, johon naaras munii neljä suurta, valkeanharmaata
munaa. Ylipäätään ei lintujen elämä sillä rannalla ole likimainkaan
niin vilkasta, kuin tavallisesti muualla peräpohjolassa.

Vaikka Hanhimaa kaukaa katsoen näyttää aivan tasaiselta ja alavalta,
kohoaa se kuitenkin rannasta sisämaahan päin hitaasti ja
aallonmuotoisesti lukemattomilla järvillä peitetyksi yläiseksi
tasamaaksi. Kesäkuun lopussa tahi heinäkuun alussa tulee suurin osa
Hanhimaata melkein lumettomaksi ja pian sen jälkeen pukeutuu pohjoinen
kukkamaailma muutamiksi harvoiksi viikoiksi koko väriloistoonsa.
Kuivat, suotuisilla kohdilla olevat paikat peittyvät nyt matalaan,
mutta hyvin rikkaasen, minkään ruohon ja minkään pensaan kätkemättömään
kukkapenkkiin. Kosteammilla paikoilla tapaa oikeita ruohikkoja, jotka,
ainakin kaukaa katsoen, näyttävät viheriäisiltä, hymyileviltä
niityiltä.

Matkaa jatkettiin sieltä pitkin Novaja Semlan länsirantaa kauniilla ja
tyynellä ilmalla. Meri oli jäätöintä ja maalla näkyi lunta vaan siellä
täällä notkoissa.

Kun oli tultu Jugor Schariin, Kaarian meren eteläisimmälle suulle,
havaittiin merellä höyrylaiva. Monen arvaamisen jälkeen tunnettiin se
vihdoin toiseksi niistä kahdesta laivasta, jotka olivat lähteneet
edeltä. Se oli nyt kääntynyt yhtymäpaikalta takaisin etsimään Vegaa.
21 p. oli sitten koko se pieni jäämerilaivasto koossa ja ankkurissa
määrätyllä yhtymäpaikalla, Chaborowan kylän luona, joka on
mannermaalla, eteläänpäin Jugor Scharista, ja erään pienen, kalarikkaan
joensuun länsipuolella. Kesäsittäin asuu paikalla joukko samojeedia,
jotka syöttävät porokarjojansa Waigatsch-saarella ja ympärillä olevalla
tunturilla, sekä muutamia venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia,
jotka tulevat sinne harjottamaan vaihtokauppaa samojeedien kanssa ja
heidän avullaan kalastamaan ja metsästelemään ympärillä olevassa
meressä.

Kylässä, taikka "Samojeedikaupungissa" niinkuin erämiehet sitä
suurellisesti nimittävät, on niinkuin muissakin suurissa kaupungeissa,
kaksi kaupungin-osaa, nimittäin isoisten kaupunki, jossa on muutamia
laakoilla turvekatoilla peitettyjä puumökkiä, ja kansankortteli, taikka
joukko likaisia samojeeditelttoja. Sitäpaitse on kylässä pikkuinen
kirkko. Sen kirkon luona näkee, niinkuin monissa paikoin rannallakin,
suuria puuristiä. Niitä ovat pystyttäneet erämiehet, hädässä ja
vaarassa tehdyn lupauksen mukaan, tahi taivuttaaksensa pyhimystä sen
kautta antamaan onnea ja hyvää saalista. Kirkkona on hyvin vaatimatoin
puumaja, jossa on kaksi huonetta. Sisimmäisessä huoneessa, joka on
varsinainen kirkko, näkee joukon pyhäinkuvia, joita erämiehet kylässä
ollessaan ovat sinne asettaneet. Kuvien eteen oli ripustettu suuria,
kiemuraisia vaskilamppuja tahi kynttiläjalkoja, täynnä useita pieniä ja
muutamia paksuja vahakynttilöitä, jotka sytytettiin, kun Nordenskiöld
ja hänen toverinsa kävivät kirkossa.

Kylässä nähtiin paljon kauppatavaroilla kuormitettuja rekiä, joiden
syksyllä piti lähteä Venäjälle. Tavaroina oli hylkeenrasvaa, sekä
naalin, ketun, jääkarhun, suden, ahman, peuran ja hylkeen nahkoja;
vielä olivat kauppamiehet koonneet suuret joukot hanhenkyniä, sulkia,
untuvia ja riekon siipiä. Viimemainittujen piti varmaan kerta tulla
Euroopan naisten hattujen koristuksiksi.

Samojeedit ovat kastetut kreikkalais-katoliseen uskoon, mutta
palvelevat sen ohella vanhoja epäjumaliaan, jotenkin niinkuin
venäläiset palvelevat pyhäinkuvia. He kulkevat usein yli sadan
penikulman vanhoille pakanallisille uhripaikoilleen, viedäksensä sinne
lahjojansa. Miehet pitävät useampia vaimoja ja avioliittoon mennään
ilman mitään juhlallisuuksia. Vaimoja pidetään kaikissa miehen
vertaisina, joka on kaunis piirre tuossa raa'assa luonnonkansassa.
Joutohetkinään samojeedit mielellään laulavat ja kertovat satuja.
Nordenskiöld tiesi että samojeedit aina matkoillaan kuljettavat
epäjumalansa mukanaan, ja koetti sen vuoksi saada ostaa muutamia
sellaisia. Mutta he vastasivat hänelle alussa vältellen. He eivät
näyttäneet uskaltavan vihoittaa jumalia, ja kenties häpesivät he myös
jumaliensa yksinkertaisuutta. Mutta muutamien hopearuplien loiste
saattoi sentään vihdoin erään vanhan mummon heittämään kaikki
epäilykset. Hän meni yhden kuormitetun reen luo ja haeskeli ison aikaa,
kunnes sai käsiinsä vanhan, kuluneen nahkasaappaan. Siitä otti hän
kauniin nahkasukan, jossa hänellä oli neljä jumalaa. Pitkillä
puhumisilla sai Nordenskiöld vihdoin ostaa ne hyvin kalliista hinnasta.
Yksi niistä oli nukki, jonka nenä oli taivutettua vaskipeltiä; eräs
toinen ryysyihin kiedottu, messinkilevyillä koristettu kivi, jonka yksi
syrjä oli ihmiskasvojen näköä. Kaikki samojeedien jumalat eivät
kumminkaan olleet yhtä muodottomia. Näkipä Nordenskiöld vallan
hyvästikin muodostettuja nukkia, rautaiset, taotut joutset kädessä,
vaikk'ei hän saanut niitä ostaaksensa.

Kun jumalankauppa oli tehty, kutsui eräs venäläisistä Nordenskiöldin
toverinensa juomaan teetä hänen tuvassaan. Siinä oli etehinen ja pieni,
hyvin matala huone. Yhden nurkan täytti suuri takka; sen vieressä oli
tuvan ylen matala ovi ja vastapäätä sitä neliskulmainen ikkunaluukku,
jonka alle oli asetettu muutamia arkkuja, jotka sillä kertaa saivat
olla teepöytänä. Pitkin huoneen toisia seinuksia oli peurannahalla
verhotuista laudoista tehtyjä, seinäänkiinnitettyjä makuusijoja.

Heti kun Nordenskiöld ja hänen toverinsa olivat tulleet tupaan,
otettiin sokuri, rinkilät, teekupit ja -vadit, sekä viinapullo esiin
tavallisesta venäläisestä matkariinistä. Valkea tehtiin, vesi
keitettiin ja tee valmistettiin tavallisella lailla teekyökissä,
jolloin paksu savu ja kovasti häkää levisi matalaan huoneesen, joka
sill'aikaa oli tullut täyteen uteliaita. Juhla kului muuten hyvin
hauskasti alituisessa keskustelussa, joka kävi hyvin vilkkaasti, vaikka
isäntä ja useimmat vieraat vaan vaivaloisesti voivat ymmärtää
toisiansa.

Sieltä läksi Nordenskiöld toverinensa samojeedien nahkateltoille,
jotka olivat kappaleen matkaa kauvempana. Sielläkin otettiin heidät
ystävällisesti vastaan. Muutamat samojeedit olivat pukeuneet
erityisellä huolella vierailua varten. Naisten juhlapuku on erittäin
korea. Se on jotenkin pitkä, suolivyön kohdalta ruumiinmukainen
leninki, tehty poronnahasta, niin ohuesta, että se laskee vyötäisiltä
kauniisin, säännöllisiin laskoksiin. Hameessa on kaksi kolme
eriväristä, koirannahasta tehtyä vannikkoa eli rimsua, joiden
väliin on neulottu heleänvärisistä kankaanpalasista laitettuja
reunuksia. Jalkimina on korkeat, kauniisti ja somasti kirjaellut
peurannahkasaappaat. Kesällä käyvät samojeedit paljain päin. Naisten
tukka on silloin takaa jaettu kahteen kimppuun, joihin on palmikoittu
hihnoja, kirjavia nauhoja ja helmiä. Hiusten lopusta jatkuvat nämä
palmikkojen tekopitennyksenä, niin että ne, yhdessä helmillä, napilla
ja metallikoristuksilla täytettyjen pitennyshihnojen kanssa, ylettyvät
melkein maahan asti. Koko laitos on niin taitavasti tehty, että alussa
olisi valmis uskomaan sikäläisillä naisilla olevan oikein uskomattoman
tukankasvun. Joukko muita, nappikoruisia helminauhoja oli sitä paitse
usein hyvin somasti palmikoittu tukkaan tahi ripustettu korviin. Tämä
hiuskoristus on kaikkineen luonnollisesti hyvin raskas, ja vielä
enemmän on päässä painoa talvella, kun sen suojana pakkaista vastaan on
paksu ja hyvin lämmin, koirannahalla reunustettu peurannahkainen huntu,
jonka takapuolella riippuu kaksi hihnaa, täynnä messinki- ja
vaskilevyjä.

Nuori nainen koristelee siis siellä, niinkuin kaikkialla muuallakin,
paraan taitonsa mukaan, mutta kaunis ei hän sentään ole meidän
silmissämme. Hän kilpailee miehen kanssa likaisuudessa. Niinkuin
mieskin on hän pienikasvuinen, hänellä on musta, karhea, jouhimainen
tukka, keltainen, usein lian peittämä kasvojenväri, pienet, vinot,
ivallisesti vesiset ja nilaiset silmät, litteä nenä, leveät,
ulospistävät poskipäät, hennot, ohuet koivet sekä pienet kädet ja
jalat.

Miehen pukuna on yksinkertainen, avara ja pitkä peski, jota vyötäisten
kohdalta pitää koossa napilla ja messinkiheloilla runsaasti koristettu
vyö, jossa veitsi riippuu. Peurannahkaiset saappaat ulottuvat
tavallisesti yläpuolelle polvia ja päähineenä on päänmukainen huntu,
samaten peurannahkainen.

Kesäteltat ovat kartionmuotoisia, katossa reikä savun johtamiseksi
tulisijasta, joka on keskellä laattiata. Makuusijat ovat monessa
teltassa kätketyt kirjavasta pumpulikankaasta tehdyn esiripun taa.
Semmoista kangasta käytetään myös, kun on varoja siihen,
alusvaatteihin.

Napakansoista ovat porolappalaiset korkeimmalla kannalla. Sen jälkeen
tanskalaisessa Grönlannissa asuvat eskimot. Nämä molemmat kansat ovat
kristittyjä ja osaavat lukea, sekä ovat opetelleet käyttämään ja
tarvitsemaan useita maanviljelyksen, kaupan ja eurooppalaisen
teollisuuden tuotteita, niinkuin pumpuli- ja villakankaita, taottuja ja
valettuja rautakaluja, kivääriä, kahvia, sokuria, leipää j.m.s. He ovat
vieläkin paimentolaisia ja metsämiehiä, mutta heitä ei voi enää kutsua
raakalaisiksi, ja sivistynyt eurooppalainen, joka pitemmän aikaa on
ollut heidän seurassaan, mielistyy heidän elintapansa ja mielenlaatunsa
moneen puoleen. Näiden jälkeisiä siivoudessa ovat Luoteis-Amerikan
eskimot, joiden alkuperäisesti raakaan elämään yhteys amerikkalaisten
valaskalan-pyytäjien kanssa näyttää tehneen hyvin hyvän vaikutuksen. He
ovat yhä vielä pakanoita, mutta muutamilla heimoilla näkee jo
jonkunlaisen rakkauden somuuteen ja järjestykseen.

Niiden jälkeisiä ovat Pohjois-Siperian tschuktschit, jotka vasta perin
vähän ovat seurustelleet eurooppalaisten kanssa. Heidän ansiolähteensä
ovat sitä paitse viimeaikoina melkoisesti vähenneet, josta syystä
heimon voima ja elämänhalu on näkyvästi heikontunut.

Alhaisimmalla kannalla ovat samojeedit, tahi ainakin ne heistä, jotka
asuvat likinnä kaukaasialaista rotua. Heihin näyttää korkeamman rodun
vaikutus, sen asetukset ja säännökset, sen kauppamiehet ja ennen
kaikkia sen tulivesi, olleen kokonaan turmelevainen. Kun Nordenskiöld
kerta kysyi eräältä Koillis-Grönlannin eskimolta, joka oli tunnettu
jotenkin suuresta itsetunnostaan, eikö hän toki tahtonut myöntää, että
tanskalainen kuvernööri oli häntä suurempi, vastasi tämä: "se ei ole
varma; kuvernöörillä on kyllä enemmän omaisuutta kuin minulla ja
näyttää olevan enemmän valtaa, mutta Köpenhavnissa on väkeä, joita
hänen täytyy totella, ja minun ylitseni ei ole kenelläkään valtaa".
Saman ylpeän itsetunnon tapaa isännässään porolappalaisen ja
tschuktschin teltassa. Samojeedista sen sitä vastaan näyttää tunkeneen
alamaisuuden ja pelon tunto.

Seuraavana päivänä läksi Nordenskiöld muutamien matkakumppaniensa
keralla toisella pikkuhöyryllänsä eräälle samojeedilaiselle
uhrikummulle, joka oli Waigatsch-saaren luoteisen niemen korkeimmalla
kohdalla. Se oli luonnollinen kukkula, muutamia kyynäriä yläisempi
ympäröivätä kenttää, joka syöksi mereen korkeana ja äkkinäisenä
jyrkänteenä. Kenttä oli täynnä loistavia kukkia, keltaisia ja valkeita
kivirikkoja, kauniita sinilatvoja, keltaisia linnunsilmiä j.m.
peräpohjolan kukkia; laaksonnotkoissa loisti tuore ruohikko. Metsää ei
ollut ensinkään.

Pakanallinen uhrikumpu oli kiviraunio ja kivien välissä näkyi peurojen
pääkalloja ja sarvia, jotka olivat niin asetettu, että ne muodostivat
ikäänkuin tiuhan, piikkisen pensaston; vielä näkyi peurojen otsaluita
uhrikumpuun pistettyjen sauvojen nenissä; paitse niitä, peurojen ja
karhujen muita luita, joukko rautapalasia, niinkuin särkyneitä
kirveitä, patoja, veitsiä j.n.e., sekä karhun puoleksi nyljetty pää ja
käpälät, jotka niin vast'ikään olivat sinne pannut, että liha vielä oli
jäljellä. Viimemainittujen vieressä oli kaksi kivelle asetettua
lyijykuulaa. Kummun koillispuolella oli maahan pistettynä sadoittain
pieniä, sekä muutamia suuria puutikkuja. Niiden yläpäät olivat
kömpelösti leikatut kuvaamaan ihmiskasvoja. Lähellä uhripaikkaa näkyi
vähän koottuja ajopuita ja tulisijan jäännöksiä, jolla uhriateria oli
laitettu. Semmoisilla aterioilla sivellään jumalien suita verellä ja
kostutetaan paloviinalla, ja monessa suuremmassa jumalankuvassa näkyi
vielä veripilkkuja suuta tarkoittavan reiän alipuolella.

Kun Nordenskiöld otti uhrikummusta muutamia jumalia ja luita, tuli
hänen oppaansa, eräs nuori venäläinen, levottomaksi ja arveli, että
Nordenskiöldin piti lepyttää jumalat jollakin uhrilla. Nordenskiöld
lupasi tehdä sen, kun mies vaan neuvoisi, mitenkä hänen olisi
menetteleminen. Mies näytti evertelevän, peljäten toiselta puolen
epäjumalten kostoa ja toiselta puolen kirkon rankaistus-uhkausta
tulevaisessa elämässä niille, jotka uhraavat väärille jumalille, mutta
sanoi vihdoin, että uhraaminen kävi siten, että pantiin muutamia
kolikoita kivien väliin. Nordenskiöld pani silloin vakavasti
uhrikumpuun lahjansa, joka varmaan oli suurin kalleus, mitä sen päällä
koskaan oli uhrattu, nimittäin kaksi hopearahaa. Ryssä oli nyt
tyytyväinen, mutta arveli, että Nordenskiöld oli ollut ylen antelias.
"Pari vaskikolikkoa", sanoi hän, "olisi ollut aivan tarpeiksi".

Kun samojeedit sittemmin saivat tiedon käynnistä uhrikummulla, eivät he
itse puolestaan näyttäneet siitä suuria välittävän, mutta he
selittivät, että loukatut jumalat kyllä rankaisisivat venäläistä hänen
rohkeudestaan. Hän muka ehkä sai katua tekoansa jo syksyllä, kun hänen
poronsa palasivat Waigatsch-saarelta, jossa niitä silloin samojeedit
paimensivat. Ja joll'ei rankaistus kohtaisikaan häntä itseään hänen
eläissään, arvelivat he, niin etsiskelisivät jumalat hänen lapsiansa ja
lastenlapsiansa.

Sitten kävi Nordenskiöld myös katsomassa erästä samojeedinhautaa, joka
oli eräällä lukemattomilla kukilla koreilevalla rantaäyräällä. Hautana
oli leveistä, vahvoista lankuista huolellisesti tehty arkku, joka oli
kiinnitetty maahan tukevilla saikoilla ja poikkipuilla, niin ett'ei
pedot eivätkä sopulit voineet päästä sen sisään. Arkussa oli miehen
luuranko ja sen ohella näkyi mädännyt nahkapeski, joka osotti että
ruumis oli ollut kiedottu täydelliseen samojeedipukuun. Haudassa oli
sitä paitse rautapadan, kirveen, veitsen, navarin, joutsen, puunuolen,
muutamien vaskikoristuksien j.m.s. jäännöksiä. Kääröönpantuja
tuohipalasiakin oli arkussa, luultavasti sitä varten että vainaja voisi
tehdä valkean toisessa maailmassa. Haudan vieressä oli ylös-alaisin
käännetty reki, jonka jälkeenjääneet olivat panneet siihen, ett'ei
edesmennyt olisi kulkuneuvojen puutteessa; arvattavasti oli
peijahaisissa myös tapettu poroja, ett'ei hän olisi vetäjiäkään vailla.



Novaja Semlan eläinmaailma.


Joll'emme ota lukuun niitä harvalukuisia samojeedia, jotka viime
vuosina ovat ruvenneet oleskelemaan Novaja Semlalla tahi jotka
kesäsittäin kuljeskelevat Waigatsch-saaren tasangoilla, niin ovat
vanhalla pallonpuoliskolla kaikki ne maat, joita napamatkailijoiden
tutkimusretket tarkoittavat, asumattomia. Siellä ei näe niitä
vaihtelevia ja eläviä kuvia, joita matkustajat tapaavat vieraissa,
kaukaisissa maissa sisäasukkaiden ja heidän erilaisten tapojensa ja
elkiensä kautta. Sen sijaan on eläinmaailma, jonka niillä seuduin
kesällä kohtaa, tuoreempi ja ehkä rikkaampikin, tahi, oikeammin,
vähemmin kasvimaailman runsauden peitossa, kuin etelässä. Talvella
katoovat kumminkin kaikki olennot, jotka elävät merenpinnan
yläpuolella.

Suuret nisäkkäät, niinkuin valaat, mursut, hylkeet, karhut ja peurat,
eivät kuitenkaan etupäässä vedä huomiota puoleensa, vaan ne
lukemattomat lintuparvet, jotka pyörivät napakulkijan ympärillä
pohjolan pitkänä kesäpäivänä.

Jo aikoja ennen kuin ollaan likellä varsinaista jäämerenpiiriä, näkee
laivan ympärillä joukoittain suuria, harmaita lintuja, jotka lentävät,
tahi paremmin liitävät siipiänsä liikuttamatta, likellä meren pintaa,
kohoten ja laskeutuen aaltoamisen mukaan, ja kiinteästi etsien jotakin
syötävätä vedenpinnalta, tahi lentävät laivan vanavedessä, siepatakseen
laivasta heitettyjä perkeitä. Se on pohjolan _myrskylintu_ (Procellaria
glacialis). Se on pelotoin ja ahmo lintu; haisee pahalta, jonka vuoksi
sen lihaa ei kernaasti syödä, muutoin kuin hätätilassa.

Kun purjehtija on päässyt vähän kauvemmas pohjoiseen ja tullut
jääpalaiselle merelle, lakkaa kerrassaan aaltoileminen, tuuli hiljenee
ja meri tulee peilikirkkaaksi, kohoten ja laskeutuen hitaasti,
hiljaisena laiminkina. Joukoittain jääkyyhkysiä ja pohjankiisloja ja
riskilöitä eli punajalka-kiisloja pyörii nyt ilmassa ja uiskentelee
jääpalasten välissä.

_Jääkyyhkysiä_ (Mergulus alle) tavataan ainoastaan vähän Novaja
Semlalla eivätkä ne luultavasti muni siellä; siksi ovat sen rannat
liian jyrkkiä ja kivisiä, ja maan asema on liian eteläinen.
Huippuvuorilla tavataan niitä sitä vastoin lukemattomia parvia, jotka
hautovat rantojen mahtavilla kiviraunioilla. Ne kivirauniot ovat
jääkyyhkysen palatsi ja sisältävät useampia huoneita ja salia kuin
mikään muu palatsi maan päällä. Kun kiipee ylös kivien väliin, näkee
aina välistä oikeita lintupilviä äkkiä nousevan maasta, joko
parveillakseen ilmassa tahi lentääkseen merelle, samalla kun maan alle
jääneet antavat tiedon olemisestansa lakkaamattomalla kaakotuksella ja
hälinällä, niinkuin he olisivat täydessä riidassa. Jos tämä ääni
hetkiseksi lakkaisi, tarvitsee vaan koettaa jossakin aukossa kivien
välissä matkia heidän ääntänsä: rot-tet-tet-tet-tet, niin saapi heti
kiivaita ja pitkällisiä vastauksia joka haaralta. Ilmassa risteilevät
linnut laskeutuvat pian jälleen vuorenrinteen kiville, jossa ne
riidellen ja torellen työntäyvät niin likelle toisiansa, että niitä voi
kaataa 15-30 yhdellä laukauksella. Osa parvesta lentää silloin ylös
jälleen, toinen osa koettaa rottien tavalla turvautua piiloon
kivilohkareiden taakse. Pian kömpivät ne kuitenkin taas esiin ja
lähtevät suurissa joukoissa merelle etsimään ruokaansa, jona heillä on
rapueläimet ja madot. Ainoan, valkeansinisen munansa munii jääkyyhkynen
ilman mitään laitoksia maalle, niin syvälle kivistöön, että sitä on
oikein vaikea saada käsiinsä.

Paitse jääkyyhkysiä tapaa jäiden keskellä jo kaukana maalta joukoittain
_pohjankiisloja_ (Uria Brünnickii), ja mitä likemmäksi rantaa tulee
sitä enemmän ne lisääntyvät. Munimispaikoikseen valitsevat ne
kallioseiniä, jotka syöksevät kohtisuoraan mereen, mutta joiden
ulkonemilla ja epätasaisuuksilla kuitenkin on tilaa hautoville
linnuille. Oikeilla pohjankiislatuntureilla on muna munan vieressä
tiheässä rivissä, kallion reunalta likelle vedenpintaa. Koko tunturi on
silloin peitetty linnuilla, jotka sitä paitsi tuhatlukuisissa joukoissa
lentelevät vuorelle ja sieltä takaisin ja särkevät ilmaa erittäin
vastenmielisellä huudollaan. Munat munitaan ilman minkäänlaisia
laitoksia paljaalle tahi ainoastaan vanhan linnunsonnan peittämälle
kalliolle, liketysten toinen toisensa viereen. Joka linnulla on vaan
yksi, hyvin suuri, harmaa ja ruskeanpilkullinen muna. Jos laukaisee
pyssyn pohjankiislavuorta kohti, lentää lintuja tuhansittain pesistään,
ilman että peljästymättömien luku näyttää yhtään vähentyneen. Nämä
kömpelöt ja lyhytsiipiset linnut putoovat, viskautuessaan ulos
pesästään, aluksi hyvän matkaa alaspäin, ennenkuin saavat kylliksi
ilmaa siipiensä alle voidakseen lentää. Moni pudota lumpsahtaa ennen
sitä veteen, jolloinkulloin pohjankiislavuoren alla soutavan erämiehen
veneesenkin. Pohjankiislojen asuinsijoilla on alituinen kaakotus, ja
ett'ei sopu siellä ole vallan hyvä, sen huomaa kovista kirkumisista,
joita yksin kuuroin kuulee. Joku lintu pyrkii saamaan paikkaa
jo täytetyllä ulkoilemalla, pari muuta riitelee erään munan
omistus-oikeudesta, joka on munittu vaan muutamaa tuumaa leveälle
kallionreunalle, ja riidan aikana sysätään alas syvyyteen.

Vielä näkee jäiden keskellä _lunnin_ (Mormon arcticus) ja _riskilän_
(Uria grylle), viimemainitun hyvin yleisesti. Napamerille purjehtiessa
seuraa laivaa melkein aina kaksi lokkilajia, saaliinhimoinen _isolokki_
eli _pormestari_, niinkuin hollantilaiset sitä nimittävät (Larus
glaucus), ja siromuotoinen, nopeasti lentävä _kolmivarpainen lokki_
(Larus tridactylus), ja jos erämies laskee veneensä jääpalasen luo,
peratakseen ammuttua hyljettä, niin ei kestä kauvan, ennenkuin joukko
lumivalkeita lintuja mustansinisine nokkineen ja mustine jalkoineen
asettuu lähelle saamaan osaa saaliista. Se on pohjolan kolmas yleinen
lokkilaji, _valkealokki_ (Larus ebumeus).

Luonteeltaan ja elämäntavoiltaaan ovat nämä lokkilajit hyvin erilaisia.
Isolokki on kyllin suuri voidakseen puolustaa poikiansa ja muniansa
naalin hyökkäyksiä vastaan. Se munii sen vuoksi tavallisesti pienempien
kallioiden neniin, joille on helppo päästä, kukkuloille tahi
kivikkoihin, mieluisimmin pohjankiislatunturin läheisyyteen tahi
lintusaarille, jossa on hyvä tilaisuus ryöstämään ja pyytämään naapurin
poikasia, siihen aikaan kun omia täytyy syöttää. Vielä yleisempi on
kolmivarpainen lokki peräpohjaisissa maissa. Sen tapaa kaukana merellä,
jossa se päivät pitkään seuraa laivaa, pyörien mastonnenien ympärillä
ja välistä tavoittaen lipukkeen nenää. Silloin on myrsky lähellä,
sanovat erämiehet. Ne munivat suurissa joukoissa jyrkille ulkonemille,
jossakin pohjankiislavuoren syrjäpuolella, ja valitsevat aina paikan,
jonne ketun on vaikea päästä ja joka on myrskyiltä paraiten suojatussa
osassa tunturia. Kolmivarpainen lokki on hyvä rakennusmestari, joka
muuraa pääskysenpesän näköisen pesänsä oljista ja mudasta ja vuoraa sen
sisältä pehmeällä, huolellisesti järjestetyllä sammal-, ruoho- ja
korsikerroksella; tähän pesään munii naaras 3-4 hyvänmakuista munaa.
Valkealokki elelee suurimmaksi osaksi ulkona ajojäillä. Se syö
mielellään hylkeen ja mursun jälkeä, jonka vuoksi usein näkee joukon
valkeita lokkia isot ajat istuvan hyljeavennon ympärillä, hiljaa ja
liikkumatta, kärsivällisesti odotellen hylkeen tuloa. Linnun
varsinaisia munimispaikkoja ei vielä tunneta.

Usein kuulee kesäiseen aikaan napaseuduilla repivän kirkunan ilmassa.
Tutkiessaan syytä siihen huomaa, että sen päästää kolmivarpainen lokki,
jota ajaa takaa lintu, variksen suuruinen, tummanruskea, rinta valkea
ja pyrstöhöyhenet pitkät. Se on _tunturiräiskä_ (Lestris parasitica),
jota norjalaiset erämiehet kutsuvat nimellä varasjuu, joka nimi on
johdettu linnun äänestä _i-uu, i-uu_, ja sen hävyttömästä
varasluonteesta. Kun tunturiräiskä näkee kolmivarpaisen lokin tahi
isonlokin lentävän, kala tahi rasvapala suussa, käy se heti päälle. Se
lentää silloin erittäin nopeasti edestakaisin uhrinsa ympärillä ja
hakkailee sitä nokallaan, kunnes ahdistettu lintu joko päästää
saaliinsa, jolloin sen tunturiräiskä heti sieppaa, tahi laskeutuu alas
vedenpinnalle, jossa se on hyökkäyksiltä suojassa. Sitä paitse syö
tunturiräiskä toisten lintujen, erittäinkin haahkojen ja hanhien munia,
jos munat vaan muutamaksikin hetkeksi jätetään suojatta pesään, on
tunturiräiskä heti paikalla ja on silloin niin ahmo, ett'ei pelkää
käydä pesien kimppuun, joista vaan muutaman kyynärän päässä munia
poimivat ihmiset ovat karkoittaneet hautovat linnut. Uskomattoman
taitavasti hakkaa se reiän muniin ja imee niiden sisuksen. Jos on
pidettävä kiirettä, käy tämä niin nopeasti ja niin monesta munasta
kerrassaan, että se joskus jää liikkumatoinna seisomaan, voimatta
lentää paikasta pois, ennenkuin on syömänsä jälleen oksentanut maalle.
Tunturiräiskä munii matalille, paljaille, usein vedenpeittämille
niemille ja saarille, yhden tahi kaksi munaa pelkälle maalle. Munat
ovat niin maankarvaisia, että niitä töin tuskin voi huomata. Jos
ihminen tahi eläin lähestyy munia, koettavat linnut kääntää huomiota
niistä poistumalla niiden luota, hypäten pitkin maata ja laahaten
siipiänsä surkeimmalla tavalla. Lintu näyttelee siten hyvin taitavasti
oikeata huvinäytelmää, mutta pitää kuitenkin tarkasti varansa, ett'ei
itse tule vangituksi.

Samaten kuin tunturiräiskä ahdistelee kolmivarpaista lokkia ja
isoalokkia, ahdistaa sitä vuorostaan taas pieni, nopealentoinen ja
rohkea _tiira_ (Sterna macroura). Tämä kaunis lintu munii isoissa
joukoin matalilla, ruohokkailla, hiekka- tahi someropohjaisilla
niemillä ja saarilla. Paljaalle maalle munitut munat ovat väriltään
niin sammaleisten mukulakivien näköisiä, että niitä ainoastaan vaivoin
voi erottaa, ja niin on vielä enemmän laita vastakuorittujen poikasien,
jotka ilman mitään alustaa saavat maata kylmillä kivillä, vaikka heidän
pukunaan on vaan ohuet untuvat. Lyhyitten jalkojensa ja pitkien
siipiensä takia voipi tiira vaan vaivaloisesti kävellä maalla. Sen on
siitä syystä mahdotoin puolustaa pesäänsä samalla lailla kuin
tunturiräiskä. Sen sijaan ei ruumiiltaan pienin napamaiden vesilintu
epäile käydä kenen kimppuun hyvänsä, joka uskaltaa lähestyä sen pesää.
Lintu pyörii rauhanhäiritsijän ympärillä vihaisennäköisenä ja hyökkää
ehtimiseen niin mieletöintä vauhtia hänen päänsä ohitse, että hänen
joka hetki täytyy varoa saamasta haavoja sen terävästä nokasta.

Vielä tapaa kaikkialla pitkin rantoja kaksi haahkalajia, _tavallisen
haahkan_ (Somateria mollissima) ja _pulskahaahkan_ (Somateria
spectabilis). Edelliset munivat suurissa parvissa, niin liketysten,
että joka askeleella on astumaisillaan munien päälle. Niitä hautoo
naaras, mutta sen läheisyydessä on komeapiirteinen koiras vartioimassa
ja antaa pakomerkin, kun vaara lähenee. Pesälaitoksena on paksu, pehmeä
untuvasija. Kun karkoittaa naaraan pois pesästä, koettaa se kiireissään
kaapaista untuvia munien päälle, ett'ei niitä näkyisi. Sitä paitse
vnodattaa se niiden päälle erittäin pahalta haisevaa nestettä, jonka
ilkeä haju on aina vasta kootuissa munissa ja untuvissa. Pahalta
haiseva aine on kuitenkin niin häviävätä, että haju muutamassa tunnissa
kokonaan katoo. Pulskahaahka on harvinaisempi kuin tavallinen haahka.

Vesilinnuista, jotka vaikuttavat Novaja Semlan kesäelämän
muodostumiseen, mainittakoon vielä _sepelhanhi_ eli _mustahanhi_ (Anser
bernicla), _metsähanhi_ (Anser segetum), _alli_ (Fuligula glacialis) ja
_pikkujoutsen_ (Cygnus Bewickii), joka on hyvin yleinen.

Maalinnut ovat peräpohjaisilla seuduilla harvinaisempia kuin
merilinnut. Muutamia kuitenkin löytyy niitäkin runsaasti. Melkein joka
paikassa, missä laskee maalle, näkee rannoilla muutamia pieniä
harmaanruskeita kahlaajia juoksevan edestakaisin. Näitä kahlaajia
löytyy monta eri lajia. Mainittakoon kaunis _leveänokka-vesipääsky_
(Phalaropus fulicarius). Tämän linnun voisi tehdä aviorakkauden
vertauskuvaksi, niin uskollisesti näkee koiraan ja naaraan alituisesti
toinentoisensa seurassa. Kun toisen ampuu, lentää toinen vaan
hetkiseksi pois, kunnes se huomaa puolisonsa jääneen. Se lentää silloin
takaisin, uiskentelee silminnähtävästi levotoinna kuolleen ystävänsä
ympärillä ja nyhkii sitä nokallaan, saattaakseen sitä nousemaan.

Retkillä rantamaan sisäosiin kuulee usein kivistöissä iloista
viserrystä. Sen vaikuttaa eräs vanha kotimaan tuttu, jokaiselle
pohjolan-asukkaalle tuttu _lumisirkku_ eli _pulmunen_ (Emberiza
nivalis). Talven-aikana asuskelee tämä sievä lintu niin kaukana
etelässä kuin lunta on skandinaavian niemellä, ja kesänaikana pyrkii se
pohjoiseen päin Lapin lumirajalle, Pohjois-Siperian tuntureille tahi
Huippuvuorille ja Novaja Semlan rannoille. Sinne rakentaa se ruohoista,
sulista ja untuvista huolellisesti laitetun pesänsä, syvälle
louhikkoon, mieluisimmin semmoiseen, jota ruohokenttä ympäröipi. Ilma
kaikuu tuon pienen, iloisen linnun viserryksestä, joka siellä tekee
sitä suuremman vaikutuksen, kun se on ainoa oikea laululintu, jota
peräpohjolassa kuulee. Mutta Novaja Semlan eteläosassa tapaa kuitenkin
muutamia muitakin laululintuja, niinkuin _lapinsirkun_ (Emberiza
lapponica) ja _tunturileivosen_ (Alauda alpestris). Ne munivat maahan
jonkun mäen, mättään tahi kiven alle, hyvin huolellisesti laitettuihin,
niittyvilloilla ja höyhenillä vuorattuihin pesiin.

Lopuksi mainittakoon vielä _tunturipöllö_ (Strix nyctea). Se munii ja
elää talven riekkotunturilla, jota se näyttää pitävän kanapihanaan.
Ulkonäöltään on se, höyheniensä piirteiden puolesta, niin riekkojen
näköinen, että ne tuskin osaavat olla varoillaan vihollistansa vastaan.
Se istuu tavallisesti liikkumatta avonaisella vuorenrinteellä, näkyen
kauvas valkean, harmaanviheriästä maasta eroovan värinsä vuoksi.
Kirkkaimmassakin päivänpaisteessa näkyy se, päinvastoin kuin muut
pöllöt, aivan hyvästi. Se on hyvin arka ja sen vuoksi vaikea ampua.

Euroopan viljellyillä seuduilla ovat suuret nisäeläimet niin
harvinaisia, että useimmat ihmiset eivät koko ijässään ole koskaan
nähneet edes koiransuuruista kesytöintä nisäeläintä. Niin ei ole laita
peräpohjolassa. Suurempien nisäkkäiden luku ei siellä tosin enää ole
niin suuri kuin 17-vuosisadalla, jolloin niiden pyytäminen antoi
runsaat tulot 20-30 tuhannelle miehelle, mutta vieläkin elää Novaja
Semlan ja Huippuvuorien metsänkäynnillä useampia satoja erämiehiä.
Harvoin kuluu päivä, ett'ei se, joka kesällä oleskelee näiden saarien
itärannoilla, näe hyljettä tahi mursua, peuraa tahi jääkarhua.

_Peura_ löytyy vanhalla pallonpuoliskolla melkein niin pitkälle
pohjoiseen kuin maata riittää. Se on kuitenkin hävittävän pyynnin
alainen, ja tulee sen vuoksi yhä harvalukuisemmaksi.

_Jääkarhu_ tavataan enimmäkseen ajojään ympäröimillä rannoilla ja
saarilla. Usein näkee sen myös kaukana merellä uiskentelevan jääkentän
päällä. Tätä nykyä on jääkarhu jotenkin harvinainen Huippuvuorien ja
Novaja Semlan lounaisilla rannoilla, jotka kesällä ovat melkein
jäättömiä, mutta yleisempi näiden saarien pohjoisilla, melkein aina
jään ympäröimillä seuduilla. Karhu ei ole vaikea kaataa. Huomatessaan
ihmisen lähestyy se tavallisesti, saaliin toivossa, notkeasti liikkuen
ja sinne tänne mutkistellen, ett'ei muka näyttäisi, minne oikeastaan
aikoo, ja siten pelottaisi saalistansa. Usein kapuaa se silloin
jäälohkaren päälle tahi nousee takajaloilleen, voidakseen nähdä
laveammalle, tahi seisahtuu se, silminnähtävästi epäillen, ja nuuskii
joka haaralle, saadakseen hajusta, johon se näyttää luottavan enemmän
kuin näköönsä, selvän ympärillä olevien esineiden oikeasta laadusta ja
luonnosta. Jos se luulee olevansa tekemisissä hylkeen kanssa, kulkee se
kömpien tahi laahaten itseään eteenpäin pitkin jäätä ja sanotaan, että
se silloin etukäpälillään kätkee ruumiinsa ainoan jään valkeasta
väristä eroovan osan, suuren, mustan kuononsa. Jos vaan pysyy hiljaa,
tulee karhu sillä lailla niin likelle, että sen voi kaataa pyssyllä
tahi, jota keinoa erämiehet pitävät varmempana, tappaa keihäällä. Jos
aseetoinna tapaa karhun, on muutama kiivas liike ja huuto tavallisesti
kylliksi ajamaan sen pakosalle, mutta jos itse pakenee, voi olla varma
että karhu on heti kintereillä. Tullessaan haavoitetuksi pakenee karhu
aina. Usein panee se kämmenellään lunta haavaan; joskus kaivaa se
kuolontempauksissaan reiän lumeen ja kätkee siihen päänsä.

Laivan ankkurissa ollessa ui karhu välistä ulos laivalle, ja teltassa
maattaessa syrjäisillä paikoilla, huomaa usein herätessään
läheisyydessä karhun, joka yön aikana on kävellyt nuuskien ympäri
telttaa, uskaltamatta käydä sen kimppuun. Mutta kun kokki aamusella
nousee kahvia keittämään, voi olla varma että karhu lähenee
pyssynkantomatkan päähän. Erin-omainen halu on sillä pitää
kalunkirjoitusta ruokavarastossa, jätetyissä laivoissa tahi rannalle
vedetyissä veneissä. Useimmat jäämerenkulkijat osaavat kertoa
merkillisiä seikkailuja, joihin niin hyvin karhut kuin ihmiset
semmoisissa tiloissa ovat joutuneet. Niin löydettiin esm. kerta erään
karhun mahasta, joka oli tyhjentänyt varahuoneen, koko siellä olleet
heplaastarivarat.

Jääkarhu on hyvä uimari, mutta ei kumminkaan ui niin nopeaan, että
voisi päästä pakoon ahdistavan veneen tieltä. Jos se lähtee merelle
pyytäjätä pakoon, on se aina hukassa.

Ennen saattoi jääkarhun näkeminen jäämerenkulkijat kauhistumaan, mutta
nyt eivät erämiehet enää epäile käydä heti keihäs kädessä suuremmankin
karhujoukon kimppuun. Hyvin harvoin sattuu että karhu ketään
vaarallisesti vikoittaa. Niin käypi vaan etäisillä pohjoisseuduilla,
jossa karhut eivät vielä ole tutustuneet ihmisen vaarallisiin
jahtikaluihin ja sen vuoksi ovat rohkeampia ja vähemmin arkoja
nahastaan. Ensimmäisillä englantilaisten ja hollantilaisten matkoilla
Novaja Semlalle tavattiin esm. seuduilla, joilla nyt ei ole jääkarhuja
melkein ollenkaan, niitä melkein joka maallenousupaikalla, ja niiden
kanssa täytyi käydä oikeita sotia, jotka maksoivat useita ihmishenkiä.

Karhun pääruokana on hylkeet ja mursut, ja sen sanotaan vahvalla
tassullaan voivan heittää mursun ylös jäälle. Peuraa se sitä vastoin
harvoin saapi kynsiinsä, sillä se juoksee nopeammin kuin karhu.

Jääkarhun liha on, joll'ei se ole hyvin vanha tahi äskettäin syönyt
mädännyttä hylkeenlihaa, vallan syöntikelpoista, maultaan sian- ja
raavaanlihan välillä. Poikakarhun liha on valkoista ja vasikanlihan
kaltaista.

Peurojen ja karhujen ohella tapaa näillä seuduin vaan kaksi
maanisäkästä, nimittäin _naalin_ (Vulpes lagopus) ja _sopulin_ (Myodes
obensis). Naali on jotenkin yleinen Novaja Semlalla. Sen pesänä on
tavallisesti joukko yhtyviä, maahan kaivettuja käytäviä, joissa on
useita suuaukkoja. Niiden edessä näkee heidän osaksi mustien, osaksi
punaisen- ja valkeankirjavien poikasiensa leikkivän notkeilla ja
somilla liikunnoilla. Sopulia täytyy toisin ajoin löytyä Novaja
Semlalla uskomattoman paljon. Kesän alussa, lumen sulattua, näkee näet
kaikkialla, tasaisilla ja lihavilla paikoilla, tiuhassa ruohikossa noin
tuumaa leveitä ja puolta tuumaa syviä käytäviä, joita nuo pienet
eläimet talven-aikana ovat polkeneet lumen alle, siihen ruoho- ja
sammalkerrokseen, joka päällimmäisenä peittää jäätyneen maan. He ovat
sillä lailla yhdistäneet keskenään maan alle kaivetut asuntonsa ja
laittaneet itselleen mukavia, kovaa talvipakkasta vastaan suojatuita
teitä ruokapaikoillensa. Tuhansia tuhansia eläimiä täytyisi olla,
tehdäkseen pienemmällekkin alalle tämän työn, ja ihmeellisen tarkan
täytyy niiden paikka-aistin olla, jos ne, niinkuin luultava on,
varmasti osaavat tiensä siinä loppumattomassa labyrintissä, jonka he
siten ovat laittaneet. Lumen sulamisaikana ovat nämä käytävät pieninä,
mutta kaikkialla löytyvinä vesijohtotorvina ja auttavat suuresti maan
kuivamista.

Hyönteismaailma on näillä pohjoisilla seuduilla erittäin köyhä. Ei edes
hyttystä, joka muuten on peräpohjolan vitsaus, ole varsinaisilla
napaseuduilla. Meressä on laita sitä vastoin aivan toinen. Siellä on
eläinmaailma, niin kauvas kuin ihmisen on onnistunut tunkeuta pohjoista
kohti, äärettömän rikas. Melkein joka naarauksella vetää kaavinrauta
merenpohjasta joukoittain rapueläimiä, simpsukoita, meritähtiä,
meripiikkiäisiä j.m. monenmuotoisia ja itse merenpinnalla oikein
vilisee kirkkaalla päivällä pikku eläimiä.

Korkeammatkin eläinmuodot ilmestyvät napaseuduilla lukuisammin merellä
kuin maalla. Niiden joukosta etsii kuitenkin nyt jo turhaan lukuisia
parvia Grönlannin valaita (Balaena mysticetus), joka pitkän aikaa oli
niin yleinen niillä tienoin, että niiden pyynti oli useitten maitten
arvokas tulolähde. Se on nyt niin hävitetty, ett'ei enää kannata
laittaa reilaan laivoja sen pyytämiseksi siellä.

Tärkeimmät pyyntieläimet näillä tienoin ovat viimeisenä
viitenäkymmenenä vuonna olleet _mursut_. Niitä oli erittäin runsaasti
Huippuvuorilla. Niin voivat erämiehet 1600-luvulla tappaa 700-800
mursua muutamassa tunnissa. Mursut makasivat tavallisesti suurissa
joukoissa jollakin tasaisella hiekkarannalla, sikeästi nukkuen
päivänpaisteessa, pitäen kuitenkin muutamia vartijoita. Jos erämiesten
silloin onnistui varovasti vastatuuleen lähetä maata ja tappaa ne
mursut, jotka makasivat alahalla rannalla, niin joutui koko karja
helposti erämiesten saaliiksi.

Kun pyytäjä ahdistaa naarasta poikasinensa, koettaa äiti kaikin tavoin
pelastaa poikastansa. Se sysii ja nyhkii pikku eläintä, kiirehtiäksensä
pakoa, ja sukeltaa veteen, poikanen etukäpälän alla, eksyttääkseen
takaa-ajajata. Kuitenkin joutuvat he usein molemmat pyytäjän saaliiksi,
sillä huolenpito poikasesta estää äidin pelastumista.

Seurallisuus ja uteliaisuus näyttää olevan pääpiirre mursujen
luonteessa. Kun Nordenskiöld kerta, hiljaisena, kauniina pohjolan
kesäpäivänä souteli ajojääpalaisella merellä, keskellä melkoista
joukkoa näitä eläimiä, seurasi osa niistä venettä ison matkaa aivan
rauhallisesti, silloin tällöin päästäen röhkivän äänen; toiset
uiskentelivat vallan lähellä ja kohottivat itseään korkealle vedestä,
tarkastellakseen hiukan muukalaisia; toiset taas makasivat niin
tiuhassa jääpalasilla, että ne painuivat aina vedenpintaan saakka, kun
meressä uiskentelevat toverit väkisin koettivat päästä juuri ennestään
täytetylle jääkappaleelle, vaikka joukko tyhjiä kuljeskeli likellä.

Usein tapahtuu että erämiehet, tapettuaan naarasmursun, ottavat
poikasen kiinni elävältä. Se tulee helposti kesyksi ja hyvin
uskolliseksi hoitajalleen. Se koettaa paraimman jälkeen seurata
kannella käveleviä merimiehiä, kuivalla kulkemiseen huonosti sopivilla
jaloillaan, eikä saa lepoa, jos se jätetään yksin. Valitettavasti
elävät nämä eläimet vaan muutamia viikkoja vankeudessa.

Keskiajalla kerrottiin monta ihmeellistä juttua mursuista. Niin
sanottiin sen m.m. tavallisesti makaavan sillä lailla, että se suurista
torahampaistaan riippui rantakallioissa. Erämiehet lähestyvät silloin
veneellään, leikkaavat palan sen nahasta ja kiinnittävät jonkun köyden
toisen pään loveen ja sitovat toisen pään paaluun tahi vuoren sisään
lyötyyn rautarenkaasen. Sitten heittävät he kivillä eläintä päähän,
josta se vihdoin herää ja, koettaessaan päästä irti, jättää nahkansa.
Itse kuolee eläin pian sen jälkeen tahi heitetään puolikuolleena
rannalle.

Muut Novaja Semlalla elävät pyyntieläimet ovat _partahylje_ (Phoca
barbata), _Grönlannin hylje_ (Phoca groenlandia), _kiehkuraishylje_ eli
_norppa_ (Phoca hispida) ja _maitovalas_ (Delphinapterus leucas).



Novaja Semlalta Jeniseille.


Elok. 4 p. aamulla nostivat kaikki laivat jälleen ankkurinsa ja tuo
pieni laivasto mennä höyrysi Waigatsch-salmen eli Jugor Scharin kautta
Kaarian merelle eli Kara-merelle.

Novaja Semlan eteläosa tulee kesällä aivan jäättömäksi, mutta 73
leveys-asteen pohjoispuolella alkavat jäätiköt. Matala tasankomaa
muuttuu samalla vuoriseksi ja purjehtija näkee kaukaa hujan hajan
yksinäisiä vuorenkukkuloita, joiden välistä jääjoukot loistavat; itse
kukkulat ovat kesällä jäättömiä. Mutta vasta kauvempana pohjoisessa
alkavat varsinaiset jääkentät, jotka lopuksi muodostavat tiviin
sisämaanjään, joka mahtavalla jääpeitteellään tasoittaa vuoret ja
laaksot ja muuttaa sisämaan jääerämaaksi. Tämän jääerämaan halkaisee
kesällä kuohuvat virrat, jotka tavallisesti laskevat jääkenttään
muodostuneesen järveen, joka laskee vetensä jään alitse useita tuhansia
jalkoja korkean rotkoholvin kautta läpinäkyvätä jäätä. Toisin paikoin
näkee virran, joka pauhaavalla melulla syöksee johonkin koloon,
ruiskuttaakseen jälleen vähän matkaa kauvempana ylös korkean putouksen
jostakin jäänhalkeamasta. Silloin tällöin kuulee melun, niinkuin
kanuunanlaukauksen jään sisästä. Se on uusi jäätikköloiro, joka on
muodostunut, tahi, jos ollaan likellä rantaa, jäälohkare, joka on
syössyt mereen. Sillä vuorien väliin likistynyt jää pusertuu eteenpäin
laaksourien kautta merta kohti ja muodostaa silloin usein oikeita
jääkoskia, joissa mahtava jääpeite, musertuneena ja palottuna,
verrattain nopeasti kierii alaspäin, jos laaksoura on jyrkästi vieru,
sinkahuttaen korkealle suuria kallionlohkareita ja työntäen mereen
oikeita jäävuoria. Jos laaksoura on leveä ja tasainen, kulkee jäävirta
hitaammin ja seisahtuu korkeana jääseinänä rannalle, josta silloin
tällöin suuria jääkappaleita irtaantuu; mutta jos laakson vieremä on
vaan vähäinen, sulaa jääreuna hitaasti ja näkymättömästi pois. Kun
Novaja Semlan sisämaanjää kumminkin alaltaan on verrattain vähäinen, ei
siellä irtaannu mitään erittäin suuria jäävuoria, jonka vuoksi niitä ei
tapaa Kaarian merelläkään.

Kuitenkin on eräs tunnettu saksalainen tutkija antanut Kara-merelle
nimen "jääkellari", koska merenvirrat eivät voi kesällä viedä pois
jääpeitettä, joka talvella tulee äärettömän paksuksi, vaan se kokoontuu
Novaja Semlaa vasten, jossa se kesän alussa sulkee ne kolme salmea,
jotka johtavat Kara-mereen. Sen vuoksi luultiin, että Kaarian meri koko
kesän on jäätä täynnä, mutta Nordenskiöldin keksintöjen kautta, hänen
edellisellä matkallaan sinne, tiedetään nyt, ett'ei asian laita ole
niin tukala, vaan että jää suuremmaksi osaksi sulaa, ja että tätä merta
sen vuoksi kesällä voi aivan hyvästi käyttää merikulkuun.

Matka kului suotuisimmassa säässä ja aivan jäättömällä merellä aina
elokuun 3 p. iltaan asti, jolloin ohut ajojää tuli vastaan, ja sumu,
joka kuitenkin ajoittain harveni. 4 p. tuli vesi keltaisenharmaan saven
väriseksi ja oli niin suolatointa, että sitä voitiin juoda. Oli tultu
Obin ja Jenisein virtapiiriin. Elok. 6 p. näkyi vihdoin laivojen
määräpaikka, "_Dicksonin satama_" Jenisein suussa, jossa tuo pieni
laivasto ehjänä laski ankkurinsa.

Seutu Dicksonin sataman luona on aivan asumatointa, vaikka siellä ennen
on ollut joukko asuinhuoneita pitkin virran ja meren rantaa. Ne on jo
aikoja sitte jätetty, etupäässä sen vuoksi että jahti on vähennyt,
mutta myös sen vuoksi että elämäntarpeet aikojen kuluessa ovat
enentyneet, niin ett'ei kansa enää ole viihtynyt siellä.

Nämä rakennukset, -- eli simovit, niinkuin niitä kutsutaan -- Jenisein
suulla, olivat Euroopan kansojen pohjoisimmat asuinsijat. Alastoman
tunturin juurella, alituisten lumimyrskyjen alaisina talvella ja
paksujen sumujen peittäminä sikäläisen lyhyen kesän aikana, oli niillä
luultavasti vähä riemuja ja mukavuutta tarjottavana asukkailleen.

Kappaleen matkaa etelämpänä, mutta sentään kaukana metsärajan
pohjoispuolella, on kuitenkin sangen hyvästi voipia talonpoikia, jotka
asuvat suurissa, useita rakennuksia ja huoneita sisältävissä simovissa,
joissa jonkunlainen ylellisyys vallitsee. Siellä kävellään turkiksista
tehtyjen mattojen päällä, ikkunat ovat ehjiä, pyhäinkuvat ovat peitetyt
kulta- ja hopealevyillä, seinillä on peiliä ja runsaasti koreasti
maalattuja Venäjän keisarien ja kenraalien vaskipaino-kuvia. Tämä
varallisuus saadaan kaupanteolla kotoasukkaiden kanssa, jotka
paimentavat laumojansa tunturilla.

Talvi on Jenisein suulla hyvin kylmä. Sen on kumminkin kerran
kestänyt eräs suomalainen, perämies Nummelin, joka muutamien matruusien
kanssa v. 1876 oli talven yli eräällä Jenisein saarella, 70° 48'
pohjoisella leveydellä, eräässä huoneessa, jota siellä oli käytetty
kesäkalastukseen, asuttuansa ensin jonkun aikaa talvikortteeriin
pannussa laivassa, jonka kapteini muun laivaväen kanssa oli palannut
Jeniseiskiin talveksi. Lokak. 5 p. muutti miehistö talviasuntoonsa ja
lokakuun lopusta marraskuun loppuun näytti lämpömittari 30-40 astetta
kylmää, samaten jälleen uudenvuoden jälkeen. Marrask. 21 p. ilmestyi
aurinko viimeisen kerran eikä näkynyt uudestaan ennenkuin tammik. 19 p.
Heti joulun jälkeen alkoi kerpukki ilmestyä ja vei kolme Nummelinin
laivatoveria; neljäs ja viimeinen upposi. Onneksi oli hän toki
hankkinut itselleen muutamia lisämiehiä likeisimmiltä asutuilta
seuduilta.

Kesäkuun keskipalkoilla alkoi jää liikkua ja virta paisui niin
korkealle, että oli pakko paeta asuinhuoneen katolle, johon vähä
ruokavaroja ja polttopuita sekä kaksi koiraa oli turvaan saatu. Siellä
oltiin seitsemän vuorokautta alituisessa hengenvaarassa. Katto oli vaan
niukan puoli kyynärää veden yläpuolella ja ohikulkevat jääkappaleet
uhkasivat joka hetki viedä sen mukanaan, niin että niitä yöt päivät
täytyi pitää varalta ja poissa huoneesta pitkillä saikoilla. Kattoon
sidottu pieni vene olisi ollut, onnettomuuden sattuessa, heidän
viimeinen turvapaikkansa. Koko seutu oli vettä tulvillaan.
Muuttolinnuillakaan ei ollut pitkiin matkoihin mitään kuivaa paikkaa
levätä, ja sattui, että väsyneitä riekkoja laskeutui miesten pään
päälle, niin vieläpä koirienkin päälle katolla. Kesäk. 23 p. alkoi vesi
aleta, ja miehet voivat jälleen muuttaa veden autioksi tekemään
huoneesen.



Jeniseiltä Lenan suulle.


Elokuun 10 p. kevensi Vega ja Lena jälleen ankkurinsa jatkaakseen
matkaansa. Ilma oli lämmin, jäitä ei näkynyt yhtään, ja raikkaan
kaakkoistuulen puhaltaessa voi Vega kulkea sekä höyryllä että täysillä
purjeilla. Pian tuli ilma kuitenkin sumuiseksi ja siellä täällä
kulkuväylällä näkyi kallioita, joita ei oltu otettu merikartalle, jonka
vuoksi täytyi ohjata eteenpäin suurimmalla varovaisuudella. Lisääntyvän
sumun tähden oli laivojen sitte pakko aina yksin kuuroin pysähtyä,
milloin ankkurissa, milloin jäälohkareesen kiinnitettynä. Matka kävi
sen vuoksi hyvin vitkallisesti. Usein oli sumu niin paksu, että laivat
eivät voineet nähdä toinen toistansa, jonka vuoksi täytyi antaa merkkiä
vihellyspiipulla. Ensi kerran maailman luomisen jälkeen kuului silloin
vihellyspiipun kimeä ääni näillä hiljaisilla seuduilla, joilla ei laiva
koskaan ennen ollut käynyt.

Elokuun 19 p. näkyi vihdoin tumma, jäätöin niemi pilkahtavan sumusta.
Se oli Aasian pohjoisin huippu, Kap Tscheljuskin, jonka luona matkue
laski ankkurinsa klo 6 i. p.

Nordenskiöld oli nyt saavuttanut suuren, vuosisatoja tavoitellun
päämaalin. Ensi kertaa oli laiva ankkurissa vanhan maailman
pohjoisimman niemen ulkopuolella. Sitä tärkeätä tapausta vietettiin
lippujen nostamisella ja kanuunan laukaisemisella ja, sittekun
Nordenskiöld toverinensa oli käynyt maalla ja jälleen palannut
laivalle, valmistettiin Vegalla iloiset pidot, joissa maljoja juotiin
tuon niin onnellisesti alotetun, vaarallisen matkan hyväksi
jatkamiseksi.

Aasian pohjoishuippu muodostaa matalan, lahden kahtia jakaman niemen,
jonka itäinen haara pistää koko joukon pohjoisemmaksi kuin läntinen.
Laakkasivuinen vuorenharju kulkee itäiseltä niemeltä sisämaahan päin,
eteläistä suuntaa, ja näyttää pian kohoovan 900 jalkaa korkeaksi. Vaan
vuoren syrjillä ja syvissä, lumipurojen uurtamissa ouruissa ja
notkoissa tasangolla näkyi suuria valkoisia lumikenttiä, ja samaten
näkyi vähä jäätä merenrannalla. Mutta muuten oli maisema harmaata ja
yksitoikkoista, ilman sitä erin-omaista majesteetillista kauneutta,
joka on peräpohjolan maisemille omituinen.

Kun laivat saapuivat Kap Tscheljuskinille, otti niitä vastaan iso
jääkarhu, jonka jo ennen ankkurien laskemista nähtiin kävelevän
edestakaisin rannalla, silloin tällöin katsahtaen ulos merelle päin,
ikäänkuin tiedustellakseen, ketä merkillisiä vieraita nyt ensi kerran
oli tullut hänen valtakuntaansa. Mutta kanuunanlaukaus pelotti karhun
pakoon, ja niin perinpohjaiseen, ett'ei se edes enää, niinkuin karhujen
muuten on tapana, palannut seuraavanakaan päivänä.

Kasvullisuus siellä oli hyvin köyhä. Muutamissa harvoissa paikoissa
vaan oli maa sammalista, jäkälistä, ruohoista ja saraheinästä
muodostuneen peiton suojassa, mutta sekin kasvullisuus oli hyvin laiha.
Muutoin tunki sieltä täältä maanhalkeemista esiin muutamia raihnaisia
kukkakasvia, jäkäliä ja sammaleita.

Kaikki joet olivat silloin kuivillaan, mutta laveat ja syvät
virranuomat näyttivät, että siellä lumen sulamis-aikana runsaasti vettä
virtaa. Lumipurojen lorina ja lintujen kirkuna tekevät silloin varmaan
vaihtelevammaksi sen autiouden ja hiljaisuuden, joka nyt levisi
tasangon paljaitten, melkein kaikkea kasvullisuutta vailla olevain
savikkojen yli. Mitään jälkiä ihmisistä ei missään voitu huomata.
Vanhan naparetkeilijän tavan mukaan antoi Nordenskiöld sinne rakentaa
kiviröykkiön käyntinsä muistoksi.

Sieltä suunnitti Nordenskiöld kulkunsa suoraan itään päin Uudensiperian
saaria kohti, nähdäkseen eikö sitä tietä voisi tavata maata. Pari
päivää kuljettiin höyryllä eteenpäin esteettömästi hajanaisen ajojään
läpi; muutamia hyvin suuria jäälauttoja nähtiin myös, mutta ei yhtään
jäävuoria. Ilma oli sumuinen, ja sekä sumu että jää lisääntyi aina
enemmän, niin että vihdoin ainoastaan vaivaloisesti voitiin tunkeutua
eteenpäin. Monta kertaa täytyi laivan maata suurien jääkenttien luona
ja odotella sumua hiukan hälveneväksi. Sellainen onnen kaupalla
purjehtiminen oli kuitenkin hyvin vaarallista, sillä laiva voi milloin
hyvänsä töytätä jäätä vasten tahi likistyä jääkentän sisään pääsemättä
mitenkään ulos jälleen. Silloin päätettiin pyrkiä jäästä ulos
avovedelle likinnä rantaa, ja kun se ei onnistunut, vaan jää tuli aina
tiuhemmaksi, oli pakko kääntyä takaisin pitkä matka samaa tietä, jota
oli tultukkin.

Kun Vega oli päässyt jäistä, ohjattiin kulku maata kohti, ja sitte
jatkettiin matkaa noin penikulman päässä rannasta, usein aivan
jäätöintä merta, aina Preobraschenien saarelle asti, jossa ankkuri
laskettiin. Saari oli lumetoin ja peittynyt ruohonsekaiseen
sammalvaippaan. Siellä tavattiin taas pohjoinen eläinmaailma koko
rikkaudessaan. Saaren kohtisuoran rantueen ulkonemat olivat
lukemattomien pohjankiislojen ja kolmivarpaisten lokkien
hautomispaikkoina, äärimmäisillä rantasärkillä juoskenteli kahlaajia
edestakaisin ja etsi vilkkaasti huutaen ruokaansa, ylimmäisillä
kallion-ulkonemilla hautoi joukko isojalokkia ja alangon rinteillä
näkyi valkea tunturipöllö väijymässä saalistansa, hiljaa ja
liikkumatoinna tuntikausittain, mutta niinkuin tavallisesti, valppaana
ja arkana, niin että erämies vaan vaivaloisesti voi lähestyä
pyssynkannon päähän. Rantaliuskalla vuoren alla nähtiin kaksi jääkarhua
ja meressä isonlainen joukko hylkeitä ja kauvempana oli purjehdittu
mursujoukkojen ohi. Tällä saarella, joka on koko joukon etelämpänä kuin
Kap Tscheljuskin, on kasvullisuuskin paljoa rikkaampi, johon myös on
suurena apuna siellä mereen laskeutuvan Chatangavirran kesällä lämmin
vesi.

Elok. 27 p. oli päästy Lenavirran suun läheisyyteen, ja siellä erosi
Nordenskiöld Vegalla höyrylaivasta Lena, joka jatkoi matkaansa
määräpaikkaan, Lenan suulle ja Jakutskin kaupunkiin. Hyvästijätöksi
toverille laskettiin Vegalta muutamia rakettia, ja sen jälkeen mennä
höyrysivät laivat kumpikin omalle suunnalleen, Vega itäänpäin, uusia
vaaroja ja uusia löytöjä kohti, laivanpohjan siihen asti aina
kyntämätöintä merta.



Lenan suulta talvikortteeriin.


Ilma oli tyyni, mutta enimmäkseen pilvinen, ja lämpömittari näytti
+4 astetta. Matka kävi alussa rivakasti eteenpäin Uudensiperian saaria
kohti, mutta sittekun länteisimmät niistä olivat tulleet näkyviin, tuli
vesi niin matalaksi ja jääsohjoa ilmestyi, niin että välttämättä täytyi
hiljentää vauhtia. Nordenskiöldin aikomus oli laskea siellä ankkuri ja
tutkia maata, mutta pelko että myrsky voisi nousta, jolloinka Vegan
tila matalassa väylässä olisi voinut tulla hyvin vaaralliseksi, tahi
että kokoontunut ajojää äkkiä tulleen pakkasen kautta jäätyisi ja
estäisi kaiken edemmä tunkeumisen, pakoitti hänen jatkamaan matkaa
ilman mitään seisahtumista.

Syysk. 3 p. näkyi Karhusaaret. Silloin satoi lunta, niin että laivan
kansi ja saaret olivat valkean lumivaipan peitossa.

Tähän asti ei Vega ollut matkallaan, kun pysyttiin likellä rantaa,
tavannut mitään muita ajojääkenttiä, kuin semmoisia, jotka muodostuivat
vedensyömistä, melkein jääsohjoksi muuttuneista jääkappaleista. Ei
yhtään jäävuorta ollut näkynyt. Mutta nyt alkoi jää tulla paksummaksi
ja Karhusaarien itäpuolella oli paksua merenjäätä jotenkin tiheissä
joukoissa ajelehtinut rantaa kohti. Pitkin rantaa oli kuitenkin vielä
avonainen jäätöin ura.

Karhusaarien ohi kuljettua, asetettiin suunta suoraan Kap Schelagskoita
kohti, jolloin Vega jätti selvän uran rannan likellä ja kulki eteenpäin
ajojäitten läpi. Mutta samalla kun pohjoistuuli alkoi puhaltaa, aleni
lämpömäärä jäätymispisteen alipuolelle, vesi jääkappalten välillä
peittyi jotenkin paksuun jääkuoreen ja ajojäät tihenivät aina enemmän
ja enemmän. Silloin tuli mahdottomaksi jatkaa otettua suuntaa, ja Vegan
täytyi kääntyä maalle päin, siihen noin penikulman levyiseen selvään
uraan. Lämpömäärä, joka ulapalla jäiden keskellä oli -3, nousi täällä
+4 asti ja veden lämpö kohosi -- 1,2 asteesta 3,5 asti, jonka ohessa
suolaisuus oli puolta vähempi. Siitä voitiin päättää, että oli tultu
Kolymavirran uraan.

Karhusaaret, jotka ovat tämän virran suun ulkopuolella, ovat muodoltaan
omituiset. Vuoret, joita saaret ovat, ovat näet vuosisatojen kuluessa
rapautuneet rikki, jättäen sinne tänne ikäänkuin korkeita pilareita ja
torneja, sekä rauniojoukkoja ja -riviä, jotka ovat särkyneitten muurien
ja huoneitten näköisiä. Mereltä katsoen näyttävät nämä muodostukset
suurensuuren kaupungin raunioilta, joka kaupunki kerta on ollut
vahvojen muurien ympäröimä ja täynnä temppeliä ja loistavia
rakennuksia.

Matka alkoi nyt käydä aina hitaammin ja hitaammin. Puoliyön aikana oli
aurinko jo hyvin syvällä taivaanrannan alapuolella ja yöt olivat
tulleet niin pimeiksi, että Vegan siihen aikaan vuorokautta täytyi
pysyä asemillaan useita tuntia, kiinnitettynä johonkin suurempaan
pohjajäähän. Sitä paitse vallitsi usein päivillä paksu sumu, joka
pakotti kulkemaan eteenpäin suurella varovaisuudella, tuolla
tuntemattomalla kulkuväylällä. Purjehtiminen pitkin Aasian
pohjoisrantaa alkoi myöskin tulla jotenkin yksitoikkoiseksi, sillä
innokkainkin naparetkeilijä voi pitemmän päälle kyllästyä jäähän,
pelkkään jäähän, matalikkoon ja sumuun, ilman mitään vaihtelua.
Myöskään ei oltu sitte Jugor Scharista lähdettyä, s.o. koko kuukauden
purjehtimis-ajalla, nähty yhtään ihmisiä tahi ihmis-asuntoja, paitse
yhtä vanhaa asumatointa tupaa eräällä autiolla rantasärkällä.

Nyt tapahtui kuitenkin mieluisa vaihetus. Syysk. 6 p. huomattiin
kappaleen matkaa Kap Schelagskoin ulkopuolella kaksi venettä, täynnä
väkeä. Kaikki miehet Vegalla -- paitse kokki, jota ei mikään tapaus
voinut viekoitella jättämään patoja ja paistinpannuja ja joka purjehti
Aasian ja Euroopan ympäri kenties ainoatakaan kertaa käymättä maalla --
juoksivat ylös kannelle. Veneet olivat nahkaisia, laitetut samalla
lailla kuin eskimojenkin veneet, ja ne olivat täynnä nauravia ja
haastelevia kotoasukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka huudoilla
ja viittauksilla antoivat ilmi, että he tahtoivat tulla laivalle. Kone
seisotettiin silloin, veneet laskivat laivan luo, ja joukko nahkoihin
puettuja, avopäisiä olentoja kapusi ylös reilingin yli, tavalla, joka
selvästi osotti, että he olivat nähneet laivoja ennen. Vilkas
keskustelu alkoi, mutta pian huomattiin, ett'ei kukaan veneitten tahi
laivan väestä osannut mitään kieltä, jota molemmin puolin olisi
ymmärretty. Mutta asia autettiin merkeillä ja viittauksilla, niin hyvin
kuin voitiin. Pakina ei estynyt siitä, ja suuri ilo pääsi pian
vallalle, varsinkin sitte, kun oli jaettu muutamia lahjoja,
pääasiallisesti tupakkia ja muutamia liitupiippuja. Ne ihmiset olivat
tschuktschia. Eräs poika heistä osasi lukea kymmeneen asti engelskaksi,
joka näyttää että he olivat seurustelleet amerikkalaisten
valaskalanpyytäjien kanssa.

Moni tschuktschi oli kookas ja kaunisvartaloinen mies. He olivat puetut
ruumiinmukaisiin nahkahousuihin ja peurannahkaisiin peskiin. Pää oli
paljaana, tukka kokonaan pois leikattu, paitse kapeata reunustaa
edessä, joka oli kammattu alas otsalle. Muutamilla oli nahkatakki
pistettynä taakse vyöhön, mutta he näyttivät pitävän ilmaa liika
lämpimänä, käyttääkseen päähinettä. Naisten ihoon oli piirrelty mustia
tahi mustansinisiä viivoja otsaan ja nenään, sekä muutamia koreuksia
poskille. Kasvojenmuoto ei tuntunut niin vastenmieliseltä kuin
samojeedien ja eskimojen; he olivat myös, verraten samojeedihin,
jotenkin puhtaita ja heillä oli kaunis, melkein vaaleanpunainen iho.
Pari miestä oli aivan valkeanveristä. Luultavasti olivat he sotavankina
tahi pakolaisina tschuktschien sekaan elämään joutuneitten ryssien
jälkeläisiä.

Tschuktschit näyttivät olevan erittäin tyytyväisiä tapaamiseen ja
saamiinsa lahjoihin. Ne olivat lehtitupakkinippuja, liitupiippuja joita
jokainen sai niin paljo, kuin voi pitää sormiensa välissä, koristuksia
ja vanhoja vaatteita, joita löytöretkeilijät ja miehistö oli levitellyt
ympärilleen anteliaalla kädellä. Oltiin näet vakuutettuja, että Vega
muutamassa päivässä tulisi kulkuväylälle, jossa talvivaatteet olisivat
aivan tarpeettomia.

Kun kotoasukkaat olivat lähteneet veneinensä, kulki Vega edemmä pitkin
rantaa. Yöksi ruvettiin olemaan suuren jäälautan luona. Mutta aamusella
huomattiin taas oltavan niin jään ja sumun keskellä, että oli mahdotoin
kulkea edemmä. Kun sumu harveni hiukan, niin että laivan voi erottaa
maalta, tuli jälleen vierailemaan kotoasukkaita, joita tälläkin kertaa
pidettiin paraimman jälkeen hyvänä. He kutsuivat selvillä merkeillä
matkustajia nousemaan maalle ja käymään heidän teltoissaan. Kun
kaikissa tapauksissa oli mahdotoin vielä jatkaa matkaa, totteli
Nordenskiöld kutsumusta, panetti veneen vesille ja meni useimman
toverinsa kanssa maalle.

Ranta on sillä paikalla hiekkavallia, joka kulkee meren ja erään
syvemmän laguunin eli suolattoman järven välillä. Sisempänä kohosi maa
vähitellen paljaiksi, lumettomiksi tahi viime päivien lumisateen
jälkeen ohuella lumipöperöllä peitetyiksi vuorenharjuiksi.
Tschuktschien kylät rakennetaan tavallisesti semmoisille
rantavalleille. Asuntoina on tilavat nahkateltat, joiden sisällä on
lämpyisten, hyvästi valmistettujen peurannahkojen ympäröimä
laatikonmuotoinen makuukammio, jota valaisee ja lämmittää raanilamput.
Siellä makaa perhe kesällä, ja siellä oleskelee se enimmäkseen koko
päivän talvella. Sitä paitse poltetaan ulkoteltan keskellä puitakin,
jota varren avataan reikä taitteisen telttakaton harjalla.

Nordenskiöld ja hänen toverinsa otettiin hyvin ystävällisesti vastaan
ja heille tarjottiin mitä talossa oli. Sillä kertaa oli ruokaa
runsaasti saatavana. Yhdessä teltassa keitettiin peuranlihaa suuressa
rautapadassa ja erään toisen ulkopuolella palottiin parastaikaa ja
otettiin sisuksia ulos kahdesta vasta ammutusta tahi teurastetusta
peurasta. Kolmannen teltan luona hääri eukko, ottaen peurojen
pötsistä ruohonpäisen, spenaatimaisen sisällyksen ja valaen sen
hylkeennahkasäkkiin, säilytettäväksi ruoaksi talvella. Hän käytti
käsiänsä kousikkana ja paljaat käsivarret olivat korkealle
ruohonpäiseksi värjätyt tuosta ei juuri maittavasta spenaatista. Toisia
nahkasäkkiä, täynnä raania, oli rinnakkain teltan seinillä.

Kaikissa teltoissa oli palottuja hylkeitä, todistuksena että
hylkeensaanti viime päivinä oli ollut runsas. Erään teltan luona oli
kaksi tuoretta mursunpäätä suurine kauniine torahampainensa.
Nordenskiöld tahtoi ostaa ne päät, mutta tschuktschit eivät suostuneet
siihen, sillä he pitävät uskontonsa mukaan mursunpäitä jonkunlaisessa
kunniassa. Seuraavana päivänä tarjottiin kuitenkin torahampaat
myytäväksi. Myös tarjosivat tschuktschit raania kaupaksi, ja näyttivät
hyvin kummastelevan, ett'ei matkustajat tahtoneet vaihettaa sitä
itselleen muutamata erää.

Lapsia näkyi joukoittain, raittiita ja tuoreita. Sisäteltassa kävelivät
suuremmat lapset melkein alastomina ja juoksivat ilman kenkiä tahi
muita vaatteita telttojen väliä, routaista maata. Pienempiä lapsia
kanniskeli niin hyvin miehet kuin vaimotkin hartioillaan ja ne olivat
silloin niin pyntätyitä, että ne näyttivät nahkapallilta. Lapsia
kohdeltiin mitä suurimmalla ystävyydellä, eikä koskaan kuullut
vanhempien sanovan niille pahaa sanaa.

Seuraavana aamuna koetti Nordenskiöld kulkea edemmä, mutta hänen täytyi
sumun vuoksi pysähtyä erään pohjajään luo, joka oli tullut likelle
maata. Siellä täydyttiin viipyä kokonainen vuorokausi, joka aika
käytettiin maan tutkimisiin. Yhtään telttaa ei tavattu läheisyydessä,
mutta monissa paikoin rannalla nähtiin jälkiä vanhoista telttapaikoista
sekä särjettyjä talonkaluja ja hylkeen, peuran ja mursun luita.

Ensi kertaa silloin mikään laiva laski sille rannalle, ja sanoma tästä,
kotoasukkaille niin merkillisestä tapauksesta oli levinnyt lavealti
ympäri. Vaikk'ei yhtään telttaa ollut läheisyydessä, sai Vega sen
vuoksi ottaa vastaan useita kyläilemisiä. Nordenskiöld käytti niitä,
ostaakseen vaatteita ja kaluja, jotka olivat tschuktschien elintavalle
omituisia. Mutta kauppa oli sillä kertaa hyvin vaikeata, sillä
Nordenskiöldillä oli puute vaihtotavarasta, ja rahoja voi siellä vähän
käyttää. Tschuktschit pitivät 25 ruplan seteliä vähemmän-arvoisena
kuin koreata saippuan päällystä, ja kulta- tahi hopearahaa
vähemmän-arvoisena kuin tinanappia. Yhden ja toisen 50 äyrin kappaleen
saatiin tschuktschit kuitenkin ottamaan, mutta vasta sitte, kun niihin
oli tehty reikä, että niitä voi käyttää korvarenkaina. Joukon
hopearahoja, joissa oli kuningas Oskar toisen kuva, jakeli Nordenskiöld
sitä paitse sekä siellä että edellisellä paikalla lahjaksi, jättääkseen
ohjausta heidän matkansa jälkien löytämiseksi, jos joku onnettomuus
kohtaisi laivaa ja retkikuntaa.

Innokkaimmin haluttuja tavaroita olivat karkeat silmäneulat ja
parsinneulat, padat, suuret veitset, kirveet, sahat, navarit ja muut
rautakalut, liina- ja villapaidat, mieluisimmin hyvin koreaksi
värjätyt, kaulahuivit, tupakki ja sokuri, sekä ennen kaikkia paloviina,
jota kaikki villit kansat erittäin ahneesti ottavat. Kuitenkin oli
tschuktschienkin joukossa ymmärtäväisiä, jotka eivät koskaan maistaneet
tippaakaan tuota tulista ja petollista myrkkyä, vaan ylenkatseellisella
liikkeellä hylkäsivät tarjotun lasin.

Tschuktschit ovat yleensä älykkäitä ja aprikoivia kauppamiehiä ja
pitävät tarkasti huolen omasta edustaan. Sen he ovat vähitellen
oppineet vaihtokaupan kautta, jota he välittävät Amerikan ja Siperian
välillä. Napa-Amerikan etäisimmässä kauppapaikassa sanottiin vielä
muutamia vuosia sitte majavannahasta maksetun vaan yhden tupakkilehden,
ja kun venäläiset ensin tulivat Kamtschatkaan, saivat he kahdeksan
sopelinnahkaa veitsellä ja kahdeksantoista kirveellä, ja sentään
nauroivat kamtschatkalaiset herkkäuskoisia muukalaisia, jotka niin
helposti antoivat itsensä pettää. Tätä nykyä on asianlaita kuitenkin
toinen.

Syysk. 10 p:vää vasten yöllä peittyi meri jotenkin paksuun, uuteen
jääkuoreen, mutta sen mursivat jälleen laivan läheisyydessä ajelehtivat
vanhat jääkappaleet. Itse ajojääkin oli vähä hajaantunut ja
Nordenskiöld antoi sen vuoksi panna laivan liikkeesen, jatkaaksensa
matkaa. Pian sulki tien kuitenkin nauha vanhaa jäätä, jota yökylmä oli
niin vahvistanut, että vasta parin tunnin työn jälkeen kirveillä ja
tuurilla voitiin raivata ura sen läpi. Sitte tuli jälleen jotenkin
selvää vettä, mutta sen sijaan kohtasi paksu sumu, niin että jälleen
täytyi seisahtua pohjajään luo seuraavaksi päiväksi, jolloin matkaa
taas voitiin jatkaa iltaan asti, jolloin jälleen seisahduttiin
jäälohkareen luo.

Seuraavana päivänä, syysk. 12, kun jo oli tultu hyvän matkaa ohi
Irkaipijn eli Nordkapin, tuli niin paksu jää vastaan, ett'ei ollut
mahdollista tunkeutua edemmä. Täytyi sen vuoksi palata ja töin tuskin
voi Vega päästä likelle maata tiuhassa olevien jääjoukkojen läpi. Laiva
laski vihdoin ankkurin pienessä, pohjoiseenpäin, kahden ulospistävän
vuoriniemen välissä olevassa mutkassa. Siellä oli sitte pakko viipyä
aina syysk. 18 p. asti, odotellen paremmuutta jääsuhteissa.

Niemellä, joka yhdistää Irkaipijn mannermaahan, oli 16-telttainen kylä,
sekä jäännöksiä kansasta, joka oli asunut siellä ennen tschuktschia,
mutta jonka kerrotaan sotien johdosta muuttaneen vähä pohjoisemmassa
Jäämerta olevaan, vielä tuntemattomaan maahan. Huoneet näyttivät
ainakin osaksi olleen valaanluista rakettuja ja puoleksi kaivettuja
maan sisään. Kaivettaessa löydettiin kivisiä ja luisia kaluja, niinkuin
kivikirveitä, nuolenkärkiä, lusikoita j.m. Osan vanhoja rakennuksia
olivat tschuktschit laittaneet raanikellareiksi. Tschuktschit
näyttivät epäluulolla katselevan kaivamista, peljäten näiden
raaniloitten ryöstämistä. Mutta he kummastuivat suuresti nähdessään
muukalaisten jättävän nämä heidän silmissään verrattomat aarteet ja sen
sijaan etsivän vanhoja luunpalasia ja kiviliuskoja.

Matkustajien ja kylän-asukkaiden väli tuli pian hyvin ystävälliseksi.
Eräs lihavanlainen tschuktschi, soreavartinen, kookas ja kaunis,
luultiin kylän päälliköksi, ja ystävyyden vahvistamiseksi kestitettiin
häntä laivalla useita kertoja paraimman jälkeen, jota paitse hän
sai pienempiä lahjoja. Hän näyttikin olevansa hyvin heikko
kohteliaisuuksille ja koristuksille ja käveli, kiitos lahjojen ja
vaihtokaupan, peskin päälle vedetyssä punaisessa villapaidassa,
kummassakin korvassa kullatut kellonvitjat, joiden alipäissä riippui
kymmenen-äyrinkappale. Jo Vegan saapuessa oli hän toisia tschuktschia
paremmin puettu ja hänen telttansa oli tilavampi ja siellä oli kaksi
makuusijaa, yksi hänen kummallekkin vaimolleen. Mutta pian havaittiin,
ett'ei tämä tschuktschilais-keikari ollutkaan mikään päällikkö ja
ett'ei minkäänlaista hallitusta löytynytkään tässä, yhtä vähän kuin
muissakaan tschuktschilais-kylissä.

Lapsia, raittiita ja tuoreita, oli täälläkin joukoittain, ja
kotoasukkaat niitä hellien kohtelivat. Hyvä sana niille valmisti kyllä
ystävällisen vastaanoton teltassa. Naisia kohdeltiin miesten
vertaisina, ja mies kysyi aina neuvoa vaimolta, tärkeämpätä pyyntiä
päätettäessä. Miehen vaihtamalla hankkimat kapineet jätettiin heti
vaimon huostaan. Toisilla lapsilla oli kaulassa pienillä kiinalaisilla
ja amerikkalaisilla rahoilla koristettuja helminauhoja. Ei kukaan
osannut sanaakaan venättä koko kylässä, mutta sielläkin osasi eräs
nuorukainen lukea 10:een engelskaksi. Joka teltassa näki peuranmahoja
sisuksineen tahi säkkiä täynnä muuta apetta. Muutamat nuoret immet
paloivat eräässä teltassa samana päivänä jään alta paulalla pyydettyä
hyljettä. Heitä ympäröi silloin joukko tenavia, jotka aina välistä
mielihyvikseen saivat verisiä lihaviipaleita.

Levotoinna pitkästä viipymisestä siellä, teki Nordenskiöld matkan
eräälle ankkuripaikan likellä olevalle vuorelle. Sieltä oli lavea
näkyala yli meren. Se oli ylt'yleensä yhteen likistyneen ajojään
peitossa. Vaan lähinnä maata näkyi avonainen vesiura, jonka kuitenkin
useissa paikoin jäänauha arveluttavalla tavalla katkaisi.

Vielä syysk. 18 p. oli jään asema aivan muuttumatoinna, mutta nyt ei
sopinut viipyä kauvemmin, jos tahtoi välttää talveumista. Ankkuri
nostettiin sen vuoksi, ja Vega kulki edemmä, mutta niin matalata vettä,
että laiva usein oli vaan kolme neljä korttelia pohjasta irti. Kaksi
penikulmaa kuljettua tuli vastaan jäänauha, jonka läpi vaan
vaivaloisesti voi päästä, kiitos Vegan vahvan keulalaidan, joka voi
kestää jotenkin ankaria sysäyksiä. Kerran ajoi laiva kiinni
pohjajäähän; vesi oli alenemaan päin ja vasta seuraavana aamuna pääsi
laiva irti, kun iso osa pohjajäätä, jonka juurelle Vega oli ajanut, oli
hakattu pois kirveillä ja tuurilla. Koetettiin muutama kerta rikkoa
jäätä ruudillakin, mutta se ei onnistunut. Seuraavanakaan päivänä ei
päästy pitkältä. Mutta ilma tuli silloin suojaisemmaksi ja sateiseksi,
josta voi päättää että suuria aloja selvää vettä oli matkustajien
etupuolella. 22 p. teki Nordenskiöld ja kapteini Palander retken
pikkuhöyryllä, luodatakseen vettä. Heidän onnistui pian löytää kylliksi
syvän, jotenkin jäättömän uran, ja 23 p. voi Vega siis jälleen jatkaa
matkaansa, hyvin tiheässä ajojäässä ja usein niin likeltä maata, että
oli vaan muutamia tuumia vettä laivan emäpuun alla. Matka edistyi niin,
joskus hyvin vaivaloisesti. Sää oli hiljainen ja kaunis, mutta kylmä,
ja uutta jäätä syntyi kaikkialle ajojään väliin, missä sitä oli
tiuhalta. Jäiden välissä pyöri sadoittain pikku hylkeitä, uteliaasti
seuraten laivan vanavettä. Lintuja näkyi sitä vastaan vaan hyvin vähän.
Silminnähtävästi olivat useimmat jo muuttaneet lähestyvän talven
tieltä. Vegan toiveet tulivat aina huonommaksi, sillä kauvempana erään
niemen luona nähtiin jään olevan niin likellä maata, että oli
peljättävä, ett'ei selvä vesi likinnä rantaa ollut kylliksi syvä
laivalle.

Jälleen lähetettiin pikkuhöyry luotaamaan ja eräs matruusi laitettiin
nousemaan niemen sisällä olevalle harjulle, nähdäkseen sieltä lavealti
jääsuhteita edempänä. Luotaus antoi sen mieluisan tiedon, että väylä
niemen ulkopuolella oli kylliksi syvä, ja tähystäjä palasi vuorelta
samaten rauhoittavalla ilmoituksella, että ohi niemen pitkin kaakkoista
rantaa oli hyvin leveälti avovettä. Nordenskiöld itse oli muutamien
muitten kanssa mennyt maalle tutkimaan seudun luonnonsuhteita, mikäli
alkava pimeys salli. Vuorelta palaava tähystäjä kertoi, että sieltä
ylähältä voi kuulla hälinää ja melua, sekä nähdä tulia teltoilta niemen
toisella puolen. Nähtävästi viettivät kotoasukkaat jotakin juhlaa, ja
Nordenskiöldin teki kovasti mieli mennä sinne sanomaan tschuktschille
hyvästi, kun heidät nyt, niin luuli hän, ainaiseksi jättivät,
purjehtiaksensa jonakin seuraavana päivänä vallan likellä olevan
Beringin salmen kautta Tyyneesen mereen. Mutta osaksi oli jo ilta myöhä
ja pimeä, osaksi ei vielä kylliksi tunnettu tschuktschien luonnetta,
että melkein aseettomina olisi voitu mennä yöllä kyläilemään
tuntemattomille teltoille. Sen sijaan viipyi Nordenskiöld toverinensa,
kun alus ei kumminkaan sinä iltana voinut nostaa ankkuria, rannalla ja
antoi ajopuista laittaa aikamoisen nuotiovalkean, jonka ympärille pian
kaikki kokoontuivat, iloisesti rupattaen matkan loppuosasta, merellä,
jolla ei tarvinnut nähdä vaivaa kylmästä, vaan lämpimästä, ja jolla
matkaa ei ainakaan estänyt jää, alituinen sumu ja tuntematoin pohja. Ei
kukaan heistä aavistanut silloin, että he saisivat viettää kymmenen
kuukautta pitkän talven, jäätyneinä kiinni avonaiselle rannalle,
melkein alituisissa lumipyryissä ja pakkasessa, jossa elohopea usein
vaipui syvälle jäätymäpisteen alipuolelle.

Ilta oli ihana, taivas kirkas ja ilma niin tyyni, että nuotiovalkean
liekit ja savu nousivat korkealle pilviä kohti. Sen paiste kuvastui
mustaan, ohuen jääkalvon peittämään vedenpintaan pitkänä ja suorana
tulitienä, joka kaukana taivaanrannalla loppui jäänauhaan, jonka
epätasaisuudet pimeässä näyttivät etäisen, korkean vuorenharjun
huipuilta. Ilma oli suloisenlauhkea, niinkuin suojaisen talvipäivän.
Unohtumattoman ihanalta tuntui yksinäinen, majesteetillinen napayö
matkamiehistä, jotka kaukana kodistansa ja sukulaisistansa ja pitkän ja
aution matkan jälkeen viettivät, luulonsa mukaan, viimeistä iltaa
Pohjois-Aasian mantereella, ympäri suuren, roihtien leimuuvan nuotion,
johon napameri itse oli kantanut puut kaukaisilta seuduilta.

Seuraavana päivänä, syysk. 28 p., nostettiin ankkuri ja Vega rupesi
mennä höyryymään eteenpäin kapeata vesiuraa jääkentän ja rannan
välillä. Se tuli kuitenkin pian liika matalaksi, ja pakko oli koettaa
raivata tietä ulompana olevien pohjajääkappalten ja ajojääkenttien
läpi. Mutta yökylmä oli sitonut ne niin lujasti yhteen, että oli
mahdotoin päästä eteenpäin. He kiinnittivät laivan sen vuoksi yhteen
pohjajäähän, odottaakseen tuulen kääntymistä, jolloin aivan varmaan
luultiin päästävän irti ja voitavan kulkea ne harvat penikulmat, jotka
vielä olivat Beringin salmelle.

Mutta ohut, jääkappaleita yhdistävä jääpeite vahveni päivä päivältä,
pysyäkseen sulamatta seuraavan kesän lämpimiin asti. Tullut oli
pohjolan talvi odottamatta ja kuukautta aikaisemmin kuin tavallisesti.

Vega oli jäätynyt kiinni, eikä muuta neuvoa ollut kuin valmistauta
talvenpitoon siellä siperialaisen Jäämeren aution rannan luona.



Talvenpito.


Retkikuntaa kohdannut vastoinkäyminen, pakko talveutua, oli sitä
vastenmielisempi, kun se ei olisi sattunut, jos Vega olisi tullut sille
paikalle vaan muutamia päiviä aikaisemmin, ja kun, niinkuin sanottu,
vaan muutamia penikulmia enää oli Beringin salmelle, ja kun vihdoin
vaan puoli penikulmaa siitä paikasta, johon Vega jäi kiinni, oli
rannalla avovettä vielä useita viikkoja. Kotia Eurooppaan tullessa
sittemmin saatiin tietää, että vielä samana päivänä, jolloin Vegan
matka estyi, eräs amerikkalainen valaskalanpyytäjä aikaisemmalla oli
ollut ankkurissa sillä paikalla.

Mutta nyt oli valmistuminen talvea vastaan-ottamaan.

Aikaisemmin päivällä oli Vega ollut kiinni muutamissa
pohjajäälohkareissa. Jos laiva olisi jäänyt niihin kiinni, olisi käynyt
hyvin huonosti. Uusi jää ajautui näet kovissa syksymyrskyissä näiden
jäälohkareiden päälle, ja ne kulkivat sen kautta paljoa likemmäksi
maata. Liki kyynärän paksuinen jääpeite särkyi samassa suurella
jytinällä tuhansiin kappaleihin, jotka kokoontuivat suunnattomaksi
vuoreksi alla olevan pohjajään päälle. Jos laiva olisi ollut sillä
paikalla, niin olisi suuret jääkappaleet sen peittäneet, se olisi
työntynyt matalalle ja musertunut jo aikaiseen talvella. Mutta kun oli
turhaan koetettu päästä edemmä jääkentän läpi, kiinnitettiin laiva
erään suuren, viisi syltä syvälle tarttuneen pohjajään taakse,
odottamaan sopivata tilaisuutta kulkea edemmä, ja siihen se Vega jäi
olemaan talvea. Sekään paikka ei ollut lähimainkaan turvallinen eikä
ainakaan niin luotettava, kuin jos alus olisi ollut hyvin suojatussa
satamassa. Siinä ei ollut mitään muuta suojaa myrskyjä vastaan, kuin
maahan tarttunut jääkallio. Onneksi oli vesi sillä kertaa hyvin
korkealla, niin että jääkallio, veden aletessa tavalliselle tilalleen,
oli lujassa ja vasta myöhään kesällä jälleen pääsi irti, kun se oli
tullut keveämmäksi, sen kautta että sen veden yläpuolella oleva osa oli
sulamisesta pienentynyt.

Laivan kiinnitarttuessa oli meri likinnä rantaa mennyt uuteen jäähän,
niin ohueen, ett'ei se pitänyt jalkamiestä, mutta kuitenkin kylliksi
paksuun, estääksensä venettä pääsemästä eteenpäin. Tämä jää vahveni
päivä päivältä, niin että jo lokak. 3 p. tschuktschia voi tulla
jalkaisin laivalle.

Läheinen maa oli merestä hitaasti nousevata, hiukan aaltomaista ja
jokilaaksojen uurtamata kenttää, joka Vegan kiinni jäädessä vielä oli
lumetointa. Metsästä ei näkynyt jälkeäkään, mutta ylempänä rannalla
näki mataloita pajupensaita, laveita aloja täynnä harakanmarjoja ja
suuria mättäitä eräänlaista koiruohoa. Niiden välissä oli kesästä
jääneitä lakastuneita voikukkasia, sekä muuramia ja puolanvarsia.

Työt Vegan talvipukuun laittamiseen alotettiin viipymättä. Lumi, joka
kokoontui kannelle ja joka alussa joka päivä lakaistiin pois, sai jäädä
siihen ja poljettiin kokoon paksuksi lumi- eli jääkerrokseksi, joka
suuresti suojasi, kannen apuna, pakkasta vastaan. Samaten luotiin
korkeita lumikinoksia laivan sivuille. Sitte rakennettiin sahatuista
jääpalasista komeat jääportaat ylihangan reilingille, ja suuri teltta
pystytettiin komentosillalta keulaan. Pimeinä talvipäivinä leimusi sen
teltan alla usein iloinen sepänvalkea, jonka ympärille tschuktschit
kokoontuivat, uteliaasti ihmetellen sitä taitavuutta, millä seppä
muodosti hehkuvata rautaa. Siellä teltan alla oli muutoin talvella
vilkasta elämätä, sillä siellä otettiin vastaan ja kestitettiin
tschuktschia ja siellä arvosteltiin ja ostettiin valaanluita,
puupalasia ja muita tavaroita, joita tschuktscheilla oli tarjona, sekä
sovittiin matkoista koiranreissä eri haaroille.

Yöllä jouluk. 15 p. vasten liikkui jää rajusti. Se oli ankarana
muistutuksena siitä, ett'ei Vegan tila ulkona avonaisella väylällä
ollut suinkaan turvallinen, ja että voi käydä niin, että laiva mitään
varoitusta saamatta äkkiä tulisi muserretuksi. Siinä tapauksessa olisi
laivaväki kyllä voinut pelastua maalle. Mutta koska metsästämällä
siellä saatiin hyvin vähä saalista ja tschuktschit olivat erittäin
varattomia, niin olisi väki kuollut nälkään, joll'ei sen olisi
onnistunut pelastaa ruokavaroja laivasta. Ollaksensa turvassa
semmoiselta onnettomuudelta, veivät he silloin maalle varaston
elatustarpeita, kivääriä, ampumavaroja, vaatteita j.n.e., sen verran
että ne olisi riittäneet 30 miehelle 100 päivää. Tämä varasto jätettiin
suojaamatta lukoilla ja telkimillä, eikä yhtään vartijata pidetty
paikalla. Kuitenkaan eivät tschuktschit siihen ollenkaan koskeneet,
eivät likellä asuvaiset eivätkä ne, jotka joka päivä etäisemmiltä
seuduilta ajoivat ohi. Ja vaikka he olivat usein elatuksen puutteessa
ja kyllä tiesivät, mitä siinä kummussa purjeen alla oli, heidän
mielestänsä varmaan äärettömiä aarteita.

Laivan vieressä pidettiin koko talven kaksi aventoa aina auki, toinen
tulen varalta, että vettä olisi käsillä jos valkea pääsisi irti,
toinen, kauvempana, veden liikkumisen tarkastamiseksi. Sinne tuli pieni
hylje asumaan pitkäksi aikaa, aina siksi että se yhtenä päivänä huvin
vuoksi vangittiin ja tuotiin vasten tahtoansa kyläilemään laivalle. Se
ei siitä juuri näyttänyt olevan hyvillään, ei huolinut tarjotuista
herkuista eikä tullut koskaan enää takaisin, päästyänsä jälleen
aventoon.

Tieteellisten huomioitten tekemiseksi rakennettiin maalle jäähuone
suurista, suunnikkaanmuotoisista lohkareista koreinta sinijäätä. Tätä
rakennusta kutsuivat tschuktschit _tintinjaranga_ s.o. jäähuone, jota
nimitystä Vega-miehetkin pian yleisesti rupesivat käyttämään.
Saviruukiksi käytettiin vedensekaista lunta, ja katto tehtiin
laudoista. Mutta kun jonkun ajan kuluttua huomattiin, että myrsky
tunkeusi varojen läpi ja toi sisään lumiryöppyä, peitettiin koko huone
purjeilla. Tähän huoneesen asetettiin maneettilaitokset korkeille
puupölkyille. Että ne pysyisivät oikein vakavina, hakattiin kovalla
vaivalla jäätyneesen maahan suuret reiät, joihin pölkyt pantiin, jonka
jälkeen reiät täytettiin vedensekaisella hiekalla. Tämä jäähuone oli
tilava ja mukava observatoori. Se oli sitä paitse kauniimpi kuin moni
muu, sillä sitä käyttäessä muodostui vähitellen kattoon ja pitkin
seiniä sangen kauniita jääkristallisia koristuksia. Sillä oli vaan yksi
vika, se oli hyvin kylmä. Kun ei rautaa saatu käyttää rakennuksessa,
koska se olisi vaikuttanut häiritseväisesti maneetteihin, ei voitu
tulisijaakaan laittaa. Kun koetettiin lämmittää vaskisella teekyökillä,
oli havaintojentekijä kuolemaisillaan häkään.

Maneettisia ja meteoroloogisia huomioita tekivät, paitse Vegan yhdeksän
tiedemiestä, yksi masinisti ja yksi matruusi. Jokaisella oli
vahtivuorona kuusi tuntia, joista viisi vietettiin jäähuoneessa.
Pakkasessa jolloin elohopea oli jäätymäpisteen alipuolella, tahi, mikä
oli pahempata, 36 asteen kylmässä myrskyssä mennä laivalta puolentoista
virstan päässä olevaan observatooriin, viipyä siellä viisi tuntia 17
asteen kylmässä ja sen jälkeen palata laivalle, tavallisesti
vastatuuleen, oli kirmakkata kyllä. Kenellekkään ei siitä sentään
tullut mitään haittoja. Päinvastoin näyttää tämä vapaatahtoinen muutos
yksitoikkoiseen laivaelämään vaikuttaneen hyvää ja virkistävää sekä
ruumiisen että sieluun.

Jäähuoneen lähelle rakennettiin n.k. lämpömittarihäkki ja myöhemmin
talvella laitettiin ympärillä oleviin kinoksiin pari muuta
havaintohuonetta lumesta, grönlantilaiseen rakennustapaan, s.o.
puolipallonmuotoista. Tavarahuone oli myös laitettu lähelle ja vähän
matkaa observatoorista oli suuri puulaari, johon havaintojentekijä pani
kiväärinsä, joka jokaisella aina oli mukana laivalta kulkiessa, ja muut
rautakalut, mitä hänellä oli, ennenkuin astui observatooriin.

Tien osaaminen kulkiessa observatooriin ja sieltä takaisin lumipyryssä
tahi pimeässä olisi ollut aivan mahdotointa, ja auttamattomasti
kadonnut olisi se ollut, joka olisi sattunut eksymään. Sen vuoksi
laitettiin jääpatsaille johtonuora laivalta observatoorille, ja senkin
avulla kävi tien osaaminen usein vaikeaksi.

Tyynellä ilmalla on tuskin 40 asteen pakkanen tukala, mutta jo
heikommallakin tuulella käy esm. 35 asteen kylmä aivan vaaralliseksi
sille, joka käy vastatuuleen ilman tarpeellista turvaa kasvoille,
käsille tahi ranteille kylmää viimaa vastaan. Ilman mitään kovempia
tuskia, puree pakkasenvihat, jotka, joll'ei niitä ajoissa lievitetä
hieromalla lumella tahi paljaalla kädellä, helposti voipi tulla aivan
vaarallisiksi. Useimpia niistä, jotka silloin ensikertaa pitivät talvea
peräpohjolassa, puri ensimmäinen pakkanen enemmän tahi vähemmän, mutta
onneksi ei ketään niin paljo, että kukaan olisi pahempata vahinkoa
saanut.

Puku, jota Vega-miehet pitivät talvella, suojasi paraiten pakkaselta.
Siihen kuului paksut ja hyvät villaiset alusvaatteet; purjekankainen
mekko, joka vedettiin tavallisen viitan päälle suojaksi tuulta ja pyryä
vastaan; lappalaispeski, joka oli niin lämmin, että sitä vaan
käytettiin pitemmillä talvisilla rekimatkoilla; pari hyvin suuria
purjekankaisia saappaita, täynnä kenkäruohoa, jommoista lappalaiset
käyttävät; pyöreä lakki ja paslikki; hylkeennahasta ja säämiskästä
tehdyt kintaat, ranteen kohdalta reunustetut pitkäkarvaisilla
turkiksilla; sekä vihdoin värjätyt lasisilmät, suojaksi häikäisevän
lumen vaikuttamaa n.k. lumisokeutta vastaan.

Laivalla oli kuitenkin lämmin ja hyvä olla. Asutuissa osissa oli
tavallisesti 12-17 astetta lämmintä, mutta yöllä aleni lämpömäärä
joskus 5-10 asteesen, ja makuusijan viereinen seinä kävi jääpeittoon.
Vesiviivan alipuolella olevassa laivahuoneessa ei lämpömäärä koskaan
ollut nollan alla, tavallisesti yksi kaksi astetta ylipuolella.

Paljoa suurempi vastus, kuin pakkasesta, oli hyteissä äkkinäisestä
lämpimästä ja häästä, jota suurissa valurautaisissa kamiineissa
lämmittäminen tavallisesti tuottaa pienissä, umpinaisissa huoneissa.
Kun aamusella kylmän yön jälkeen vahti kovin hetaasti totteli käskyä
lämmittämään oikein kelpolailta, joka kuului joka haaralta, tuli
toivotus usein niin perinpohjaisesti täytetyksi, että joka miehen
ruumis puoli tuntia sen jälkeen ui hiessä. Silloin ei ollut mitään
muuta keinoa kuin jättää koju, huuhtoa itsensä kylmällä vedellä ja
hieroa, pukea nopeasti päälleen ja kiirehtiä kannelle saamaan raitista
ilmaa ja jäähdyttämään itseänsä 30-40 asteen kylmässä.

Koko talven oli terveydentila erin-omaisen hyvä, kiitos ahkeran
kylpemisen, tarkan puhtauden ja oivallisen ruokajärjestyksen. Mitä
viimemainittuun tulee, niin oli Vegalla m.m. runsas varasto
säilyssäpidettyjä ruoka-aineita, niinkuin perunoita, kasvuksia,
lihaliotuksia, lihaa, kalaa, sipulia, pihvipaistia j.n.e., sekä sitä
paitse karpalonestettä ja muurainpuuroa, joka viimemainittu
romminsekaisena on huomattu varmaksi keinoksi kerpukkia vastaan. Pari
elävätä sikaa oli sitäpaitse otettu mukaan teurastettavaksi jouluksi.
Talvinen jahtisaalis oli vaan muutamia riekkoja ja jäniksiä.
Vaihtokaupalla saatiin kuitenkin kotoasukkailta kylliksi tuoretta
kalaa. Suolatointa vettä saatiin jäästä sulattamalla.

Sää oli talven aikana hyvin myrskyistä ja tuulen suunta oli melkein
koko ajan luoteen ja luodepohjan välillä. Sen vaikutti paikan asema
likellä Beringin salmea, joka on ikäänkuin korkeitten vuorien ympäröimä
portti Jäämeren ja Tyynen valtameren välillä. Niinkuin avonaisen oven
kautta kylmä ilmavirta tunkee likeltä lattiata huoneesen, ja lämmin
ilma virtaa ulos laen rajasta, niin virtasi sielläkin jäämeren kylmä
ilma alas salmea kohti, samalla kun Tyynen meren lämmin ilma ylemmissä
ilmakerroksissa virtasi pohjoista kohti, jonka voi selvästi nähdä
pilvien suunnasta.

Paikka, johon Vega oli jäänyt kiinni, oli niemi, jolla
vuosisatoja oli asunut tschuktschia ja jota sen vuoksi kutsuttiin
Tschuktschilais-niemeksi. Maa oli täynnä suuria valaanluita, hylkeitten
ja mursujen jäännöksiä ja rippeitä tschuktschien olosta siellä. Seutu
oli tavattoman ruma ja ikävä.

Kaksi tschuktschilais-kylää oli sillä kertaa niemellä ja Vegan
likemmäisen nimi oli Pitlekai. Siinä oli alussa seitsemän telttaa,
mutta ruoanpuutteen vuoksi muuttivat sen asukkaat vähitellen talven
kuluessa, viimeiset helmikuussa, likempänä Beringin salmea olevaan,
kalaisempaan seutuun. Muuttaessa otettiin vaan välttämättömimmät
mukaan, sillä he aikoivat palata sittemmin, kun pyynti jälleen tuli
tuottavaksi. Toisesta kylästä, joka näytti saaneen runsaammat saaliit,
muutti sitä vastoin talvenaikana vaan muutamia perheitä. Kauvempana oli
vielä useita kyliä, ja yhteensä tuli seudun asukkaita noin 300 henkeen.

Vegan kiinni jäädessä oli, niinkuin jo ennen on sanottu, jää likinnä
rantaa liian heikkoa kantamaan jalkamiestä, ja hyvin vaikeata oli siis
tulla maalta laivalle niillä keinoilla, joita tschuktscheilla oli. Kun
kotoasukkaat huomasivat laivan, nousi heidän keskellään kuitenkin suuri
liike. Miehiä, vaimoja, lapsia ja koiria näki sekaisin kiireesti
juoksentelevan edestakaisin rannalla, ja muutamia muita näkyi
ajelemassa koiranreillä jääkäytävällä likinnä huonoa jäätä. He
pelkäsivät silminnähtävästi, että se oivallinen tilaisuus, joka silloin
oli, vaihtaa itselleen paloviinaa ja tupakkia, pääsisi käsistä.
Laivasta voi kiikarilla nähdä, kuinka useita turhia kokeita, panna
venettä vesille, tehtiin, kunnes onnistuttiin hinata yksi alus
jäättömälle, tahi vaan ohuen jään peittämälle uralle lähellä rantaa,
joka ura vei aina laivan likelle. Siihen lykättiin nyt nahkavene, joka
ajettiin naisia ja miehiä reunoja myöten täyteen. Kun he olivat tulleet
laivan luo, kiipesi useimmat reilingin yli vähintäkään arvelematta,
leikkiä laskien ja nauraen, sekä huutaen _anoai, anoai!_ (hyvää päivää,
hyvää päivää!). Tämä ensimmäinen kotoasukkaiden kohtaaminen, joiden
kanssa sitte vietettiin kymmenen pitkää kuukautta, oli molemmin puolin
hyvin sydämmellinen ja alkuna erittäin hyvään ja ystävälliseen
suhteesen tschuktschien ja Vega-miesten välillä, joka pysyi muuttumatta
koko talvenpidon ajan.

Kun tschuktschit eivät olleet suinkaan puhtaita ja siistiä, annettiin
heidän vaan poikkeustiloissa tulla kannen alle. Se suututti heitä
alussa suuresti, niin että yksi heistä kieltäysi laskemasta Vega-miehiä
telttansa sisäosaan. Kaikki tuli kuitenkin pian hyväksi jälleen sen
ystävyyden kautta, jolla tschuktschia aina kohdeltiin laivalla, ja kun
Vega-miehillä, käydessään tschuktschien luona, aina oli mukana makeisia
ja tupakkia sekä miehille että niiden vaimoille ja lapsille.

Laivan teltanpeittämä välikansi tuli pian oikeaksi
vastaan-ottohuoneeksi koko seudun asukkaille, vieläpä kaikille
matkamiehillekkin. Joka päivä näki koiranvaljaat koiranvaljaiden
vieressä seisovan rivittäin tahi makaavan puoleksi lumessa Vegan
jääportaiden edessä, eikä kukaan ohikulkija jättänyt lepäämättä siellä
muutamia tuntia, tyydyttääkseen uteliaisuuttansa sekä saadakseen
hyvistä sanoista tahi tavaroista vähä lämmintä ruokaa, sipaleen
tupakkia tahi ryypyn, jos sää oli ruma.

Kaikki laivalle tulleet saivat estämättä liikkua kannella, mutta niin
suuri oli kotoasukkaiden rehellisyys, ett'ei pienintäkään kalua
varastettu. Mutta valitettavasti olivat he hyvin taipuvaisia
kerjäämään, ja näyttivät sitä paitse pitävän kunniana eurooppalaisten
pettämisen vaihtokaupassa, ja pitivät silminnähtävästi niitä hyvin
tuhmina ja epäkäytännöllisinä semmoisissa asioissa. Välistä tarjosivat
he nyljettyjä ketunruumiita, joista pää ja jalat olivat pois leikatut,
jäniksinä, ja kummastuivat suuresti, kun petos heti huomattiin.

Huonona saalis-aikana vuotta, veivät tschuktschit joka päivä laivalle
ajopuita sekä valaan nikamia ja muita luita, saadaksensa niistä leipää.
Kuormasta, jossa oli viisi polttopuuta, maksettiin kaksi tahi kolme
laivakorppua.

Kaikki nämä tschuktschit olivat pakanoita. He eivät osanneet muuta
kieltä kuin omaansa, jonka vuoksi Vega-miesten oli vaikeata ymmärtää
heidän puhettansa. Luutnantti Nordqvist oppi sentään piankin heidän
kieltänsä niin hyvästi, että hän voi olla toisten tulkkina. Näytteeksi
tästä omituisesta kielestä pantakoon tähän muutamia sanoja. Niin
merkitsee _tirkir_ aurinkoa, _angka_ merta, _nekita_ yötä, _tintin_
jäätä j.n.e.

Eräänä päivänä nähtiin laivalta kummallisen matkueen liikkuvan jäällä.
Se oli joukko tschuktschia, jotka vetivät koiranreessä makaavata
miestä. Vega-miehet luulivat sitä ensin sairaaksi, joka tuli laivalle
saamaan lääkärin-apua. Mutta kun matkue oli päässyt laivan sivulle,
kapusi luultu sairas vallan ketterästi ylös kannelle, astui esiin hyvin
arvokkaasti ja luottavaisesti, teki ristinmerkin, tervehti armollisesti
ylen ja ilmoitti murtavalla venäjänkielellä olevansa merkillinen mies
siinä maailmankolkassa. Hän oli näet niemeläisten tschuktschien
venäläinen starosti eli nimismies nimeltänsä Wasili Menka. Hän
oli lyhytkasvuinen mies, puettu kauniisen valkeankirjavaan
peurannahkapeskiin, jonka alta vilahteli sininen flanellipaita.
Respektiä ja kunnioitusta herättääkseen hän oli tulla karauttanut
reessä, jota ei koirat vetäneet, vaan hänen alamaiset maanmiehensä.

Hän teki alussa hyvin hartaasti ja innokkaasti ristinmerkin muutamien
valokuvien ja vaskipiirrosten edessä Vegan ruokahuoneessa, mutta jätti
sen tavan pian, huomattuansa, ett'ei kukaan muu tehnyt niin. Lahjana
toi hän tullessaan kaksi peuranpaistia ja sai vastalahjaksi
villapaidan. Hän jutteli aikovansa mennä Markovaan, erääsen Anadyrin
luona olevaan paikkaan, jossa asuu venäläisiä. Nordenskiöld antoi
hänelle silloin venäjäksi kirjoitetun avonaisen kirjeen, menemään
Irkutskin kenraalikuvernöörille, pyytäen että tämä laittaisi sen
edelleen kuningas Oskar II:selle. Kirje asetettiin kahden lapun väliin,
ja Menka otti sen mukaansa. Tultuansa maalle, kokosi hän piirin
tschuktschia ympärilleen, asettui arvokkaasti heidän keskelleen, avasi
paperin, mutta niin että se sattui tulemaan ylösalaisin -- hän ei näet
osannut lukea eikä kirjoittaa -- sekä lukea molotti pitkät pätkät
tschuktschinkielellä, kuuntelevalle, hänen suurta oppiansa
ihmettelevälle joukolle.

Seuraavana päivänä kävi tuo suuri ja oppinut päällikkö jälleen
laivalla. Uusia lahjoja vaihdettiin ja häntä pidettiin paraimman mukaan
hyvänä. Lopuksi tanssi hän positiivin soiton jälkeen, osaksi yksin ja
osaksi yhdessä muutamien laivamiesten kanssa, katselevien
eurooppalaisten ja aasialaisten suureksi huviksi ja iloksi.

Kirjeensä vei Menka kunnolla perille. Lähetettynä lokak. 6 p., saapui
se Irkutskiin toukok. 10 p. ja telegrafeerattiin sieltä Tukholmaan,
jonne sähkösanoma tuli toukok. 16 p., juuri kun aljettiin tulla kovin
levottomiksi Nordenskiöldin ja hänen toveriensa kohtalosta, ja kun jo
ajateltiin lähettää retkikuntaa häntä etsimään.

Pitkän talven aikana käytiin usein läheisissä tschuktschilais-kylissä,
tutkimassa kansan tapoja ja elämänlaatua.

Kaikki tschuktschilais-teltan asukkaat makaavat yhdessä, teltan
keskellä olevassa makuuhuoneessa. Ennen maatepanoansa syövät he
illallisen. Sekä miehet että naiset riisuvat kaikki vaatteet yltänsä
yöksi ja ottavat vaan lyhyen vaatekappaleen vyöllensä, mutta makaavat
muuten aivan alasti. Aamusella nousee perheen-emäntä ensiksi ylös ja
keittää vähä lihaa murkinaksi, jonka hän sitte laittaa makuuhuoneesen
ennen toisten nousemista. Lihan leikkaa hän kaukalossa viipaleiksi,
jotka jakaa jokaiselle. Semmoisessa teltassa on, varsinkin yön-aikana,
kaikkea muuta kuin mukava olla. Kova kuumuus leviää raanilampuista,
jotka sitä paitse antavat pahan hajun. Sen lisäksi tulee löyhkä väen
tyhjennyksistä, jotka tehdään makuuhuoneessa.

Kun on ruvettava teurastamaan, menee kaksi miestä porokarjan luo, ja
saatuansa silmiinsä sen poron, jota tahtovat, heittävät he 15 kyynärän
päästä suopungin sen kaulaan. Eläin koettaa silloin päästä pakoon ja
laahaa perässään sitä, joka on köydessä, sillä aikaa kun toinen
lähestyy poroa, tarttuu sen sarviin ja heittää sen maahan, ja tappaa
sen sen jälkeen pistämällä veitsen olkapään taa. Sitte jätetään tapettu
poro naisten haltuun, jotka alkavat ottaa sisälmyksiä ulos. Mahalaukun
sisällys tyhjennetään ja siinä säilytetään sen jälkeen verta.
Viimeiseksi nyljetään nahka.

Tschuktschien ajokaluina on pienet, kevyet reet, joissa tavallisesti on
valaan lakihetuloista tehdyt jalakset. Niitä vetää joukko koiria, jotka
ovat valjastetut rinnakkain, kukin vetohihnaansa reen eteen,
johtajakoira toisten etunenään. Matkoillansa lumikenttien yli lyhentää
tschuktschi usein aikaansa laululla. Se on yksitoikkoista ja usein vaan
eläinten äänen matkimista.

Tschuktschit ovat, niinkuin kaikki luonnonkansat, taikauskoisia. Joka
teltassa on yksi n.k. noitarumpu, jota käytetään loitsiessa ja
ennustettaessa, sekä joukko taikakaluja kaikenlaisia esineitä, puisia,
osaksi suden tahi karhun pääkalloja, litteitä kiviä j.m. Tschuktschi
uskoo taikakalun kantamisen rinnalla suojelevan taudeista. Kun
täysikasvuinen nuori mies lähtee naimaan, ottaa hän suden pääkallon
mukaansa; se auttaa muka häntä valitsemaan onnellisesti.

Nuoret tschuktschi-tytöt huvitteleivat välistä tanssilla. Kaksi tyttöä
asettuu vastakkain, pitävät joskus kätensä toinentoisensa olkapäällä,
tahi asettuvat vierekkäin ja tanssivat vaaputtaen itseään vuorottain
kummallekkin puolelle, hyppäävät tasakäpälää eteenpäin ja kääntyvät
ympäri, ja tähän tanssiin laulavat, tahi oikeammin röhkivät he tahtia.

Talvea pitävien Vega-miesten elämätä laivalla kuvaa yksi heistä
seuraavalla tavalla:

K:lo on noin puoli 9 aamusella. Vahdinpitäjä on palannut oltuansa
5 tuntia jäähuoneessa, jossa ilma yöllä on ollut noin -16°. Ulkona on
vähän päälle kolmekymmentä astetta. Murkina on juuri syöty, sikarit,
paperossit ja piiput sytytetään ja salongin väki menee ylös kannelle
liikkumaan ja saamaan raitista ilmaa, sillä alhaalla on ahdasta ja
kuumaa. Ylt'ympäri laivaa leviää autio maisema; valkea tasanko joka
haaralle, siellä täällä kaukana muutamia valkeita kukkuloita, joiden
yli joku korppi väsynein siivin lentää, etsien jotakin syömistä.

"Metschinko Orpist!" -- "Metschinko Okerpist!" -- "Metschinko Kellman!"
j.n.e. kaikuu nyt kaikkialla laivalla ja jäältä sen likeltä. "Orpist"
on olevinaan Nordqvist, ja "Okerpist" taas Stuxberg. Se on
tschuktschien aamutervehdys.

Verrattain kaunis sää on tänään houkutellut laivalle suuremman joukon
kotoasukkaita kuin tavallisesti, 30-40 henkeä, pienestä rintalapsesta
harmaihin vanhuksiin asti, sekä miehiä että naisia, jotka kaikki
huutavat tervehdyksensä "metschinko!" Useimmat ovat tulleet ajaen
pienissä reissään, neljästä 16-12 koiraan edessä. Teräväkuonoiset,
pitkätakkuiset, erittäin likaiset koirat ovat kiertyneet maate lumelle.

Tervehdystä seuraa melkein heti muutamia muita sanoja: "Ouinga mouri
kauka", joka suomeksi olisi: minun on niin nälkä, minulla ei ole yhtään
ruokaa, antakaa vähä leipää! He ovat puutteessa nyt, ne olentoraukat.
Hylkeen lihaa, pääelatustansa, eivät he parhaalla tahdollaankaan voi
nyt hankkia. Ainoa ruoka, jota he voivat hankkia, on eräs laji kalaa,
joka kuitenkin on liika laihaa ruokaa heille.

Pian on kansi täynnä tschuktschia ja jokapäiväiset markkinat alkavat.
Tschuktschit tarjoovat aseita, turkiksia, koristuksia, leikkikaluja,
kalaa, valaanluita, leviä, kasvuksia j.m. ja pyytävät maksoksi vaan
kaukaa, s.o. ruokaa. Kokki jakelee nälkäisille vieraille sopan
jäännöksiä ja muuta ruokaa, sekä pullia, joita aina leipoessa erittäin
tehtiin tschuktschia varten.

Sen jälkeen alkavat tiedemiehet työnsä salongissa ja hyteissä.
Edellisenä vuorokautena tehdyt meteoroloogiset ja maneettiset huomiot
järjestetään silloin, luonnontieteelliset kokoelmat katsotaan ja
tarkastetaan, tutkimuksia ja kirjallisia töitä tehdään. Väliaikana
levätään muutamia silmänräpäyksiä ja puhellaan vakavista tahi
leikillisistä asioista. Läheisestä konehuoneesta kuuluu moukarin
lyöntiä ja viilojen kitinätä. Jotenkin hyvästi lämmitetyllä, mutta ei
erittäin valaistulla välikannella puuhailee osa miehistöä
kaikenlaisissa laivatöissä, ja kyökin vaiheilla häärii kokki pannujen
ja vatien kanssa.

Aamupuoli kuluu levollisesti ja hiljaisesti. Heti k:lo 12 jälkeen ovat
melkein kaikki jälleen kannella, kävellen edestakaisin. Kokan puolella
on nyt hyvin vilkasta. On miehistön ruokatunti. Koko tschuktschi-joukko
on kokoontunut huoneen alaskäytävän luo; toinen soppamalja toisensa
jälkeen tulee ylös, sen tyhjentää paikalla se, joka tungoksessa ja
sekasorrossa on ollut kylliksi onnellinen pääsemään sen kimppuun.
Leipää ja lihakappaleita, sokurinpalasia j.m. jaellaan ahkerasti ja
katoo yhtä nopeasti. Vihdoin näkyy kokki itse, kantaen suurta kattilata
lihasoppaa, jonka kimppuun tschuktschit karkaavat niinkuin näljistyneet
eläimet, ammentaen kitaansa lusikoilla, tyhjillä säilytyspurkeilla ja
ennen kaikkia kourillaan. Huolimatta kovasta pakkasesta on yksi ja
toinen nainen paljastanut käsivartensa ja puoli rintaansa, ett'ei
avarat peskinhihat olisi tiellä. Kaikki tuo ei ole juuri viehättävätä
nähdä.

K:lo 3 aikana alkaa hämärtää ja tschuktschit lähtevät toinen toisensa
jälkeen, palatakseen huomenna. Kaikki tulee tyyneksi ja hiljaiseksi
laivalla. Noin klo 6 on laivaväki lopettanut työnsä ja saa käyttää
loppuajan mielensä mukaan. Useimmat heistä lueskelevat iltahetken. Kun
illallinen k:lo puoli 8 on annettu salongissa, valmistautuu se, jonka
on oltava vahtina jäähuoneessa, täyttämään ikävätä velvollisuuttansa.
Toiset tiedemiehet ovat koolla salongissa ja kuluttavat illan jutellen,
pelaten, keveämpätä lukien j.n.e. K:lo 10 menee kukin erilleen, mutta
monen hytissä palaa kuitenkin kynttilä yli puoliyön.

Semmoista oli yleensä talvielämä Vegalla. Toinen päivä oli melkein
kokonaan toisen kaltainen. Kun myrsky ulvoi, lunta pyrytti ja pakkanen
tuli ylen kovaksi, pysyttiin enemmän kannen alla; mutta kun sää oli
kaunis, elettiin enemmän ulkona taivas-alla, käytiin katsomassa
observaattoria jäähuoneessa ja ympärillä asuvia tschuktschia, tahi
käytiin jahdissa.

Mutta otustensaanti oli niukka. Jään aukot olivat uskottavasti täynnä
hylkeitä, mutta ne olivat liika kaukana, eikä niitä voinut veneettä
lähteä pyytämään. Ei ainoatakaan jääkarhua näyttänyt löytyvän
lähimailla; monista merkistä voipi päättää, että jääkarhu on
tulemaisillaan hävitetyksi Siperian pohjoisrannalta. Susia oli sitä
vastoin runsaanlaisesti tunturilla. Kettuja, valkeita ja punaisia ja
mustia, oli joukoittain, mutta ei helposti metsämiehen saatavissa.
Jäniksiä oli sitä vastoin helpompi saada. Useimmat linnut olivat jo
Vegan kiinni jäätyessä lähteneet etelää kohti. Vaan tunturipöllö, eräs
kaarnelaji ja riekko ovat talven yli seudulla.

Niin läheni vähitellen joulu. Kuinka toisenlaisilla tunteilla
valmistausivat Vega-miehet viettämään tätä rakasta juhlaa siellä,
kaukana sivistyneestä maailmasta ja kodostaan, isänmaasta ja ystävistä,
kuin olivat viettäneet edellisiä joulu-iltoja perheittensä ja
ystäviensä piirissä. Monta kertaa juhlallisemmalta tuntui se varmaan
nyt, napamaailman yksinäisyydessä ja napayön juhlallisessa
hiljaisuudessa ja rauhassa.

Jouluaatto vietettiin totutulla pohjolan tavalla. Joulukuusen sijaan
verhottiin alastoin ajopuunrunko pajunvarvuilla ja laitettiin siten
reheväksi, oksaiseksi joulupuuksi, joka tehtiin niin tuuheaksi kuin
mahdollista. Joukko vartavasten joulukuusta varten mukaan-otettuja
pieniä vahakynttilöitä kiinnitettiin joulupuuhun, ynnä kotoa tuotujen
joululahjojen kanssa. Joulupuu sai paikkansa joulunpyhiksi
puhdistetulle ja useilla lipuilla somasti koristetulle välikannelle, ja
k:lo 6 i.p. kokoontui upseerit ja laivaväki sinne. Silloin ruvettiin
heittämään arpaa joululahjoista, silloin tällöin väliin pannen
jytisevätä polskaa komean joulukuusen ympärillä. Illallispöydässä
tarjottiin vanhan pohjolan tavan mukaan jouluolutta ja kinkkua. Myöhään
yöhön istuivat miehet koossa, juoden maljoja kuninkaan ja isänmaan
onneksi, retkikunnan hyväksi menestykseksi, sen päällikkökunnan ja
miehistön, kotonaolevien perheitten, sukulaisten ja ystävien muistoksi.

Muitakin juhlapäiviä vietettiin paraimman jälkeen, ja uudenvuoden yönä
klo 12 otettiin uusi vuosi vastaan ampumalla kovia räjekranaattia
Vegan rihlakanuunista ja useita rakettia, jotka loistivat kuin kirkas
tähdenlento uuden vuoden synnyinhetkellä.

       *       *       *       *       *

Uusi vuosi näytti tuovan vähän toivoa jään kahleista pääsemiseen. Tuuli
oli näet alkanut käydä idästä ja etelästä ja kaukana merellä näki
melkoiset matkat avovettä, jonka takana ei enää näkynyt yhtään jäätä.
Tschuktschitkin katselivat avovettä kaipauksella ja rupesivat
laittamaan yksinkertaisia pyyntikalujansa reilaan. Mutta sekä he että
Vega-miehet pettyivät toiveissansa. Vegan jääkahleet pysyivät
järkähtämättöminä ja sininen juova taivaanrannalla kapeni ja katosi
pian jälleen. Tämä vaikutti kotoasukkaiden kesken niin suuren
puutteen elatuksesta ja ennen kaikkia raanista, heidän valo- ja
lämmitys-aineestansa, että likimmäisen kylän, Pitlekain, asukkaiden
täytyi muuttaa itäänpäin, vaikka isot joukot ruokatarpeita joka päivä
jaettiin heille Vegasta.

Kaikki toiveet päästä aikaiseen irti heitettiin jälleen.
Pohjoisen elämän yksitoikkoisuuden keskeyttämiseksi samalla kertaa
hupaisella ja hyödyllisellä tavalla, pidettiin laivaväelle sarja
yleistajuisia esitelmiä, joita suurella mieltymyksellä kuunneltiin.
Soitannollisia iltamia koetettiin myös panna toimeen, niin hyvästi kuin
soittokoneitten ja Vega-miesten soitannollisten lahjojen puute salli.

Helmik. 20 p. pysähtyi kolme suurta tschuktschi-rekeä Vegan luokse,
täynnä tavarata ja 16-20 koiraa edessä. Ne tulivat idästäpäin ja olivat
matkalla markkinoille likelle Nischni Kolymskiä. Nordenskiöld antoi
heille kirjeitä kotimaahan, ja niiden viemispalkaksi saivat he kolme
pulloa rommia ja hyvän ylöspidon väelle ja koirille. He puolestansa
lupasivat saattaa kunnollisesti kirjeet perille ja palata toukokuun
alussa, ja siinä sanassaan he pysyivätkin. Toukokuun ensi päivinä kulki
näet useita rekiä lännestä itään, pitkin rantaa, kuormana peurannahkoja
ja vetäjinä joukko koiria. Luonnollisesti lepuuttivat kaikki
aasialaisen jäämerenrannan ainoan ravintolan, Vegan, luona, jossa
tiesivät voivansa kuluttaa hetkisen, jutellen hyvässä seurassa, sekä
saavansa ruokaa ja paloviinaa. He kertoivat silloin kirjeen olevan
tulossa toisen koirakuorman mukana, jonka piti tuleman vielä samana
päivänä. Se oli Vega-miehille suuri uutinen, joka sai kaikki kiihkeästi
odottamaan. Posti Euroopasta! Tämä ihmeellinen sanoma jääerämaassa,
kaukana sivistyneitten kansojen teiltä, sai uuteen vauhtiin ajatukset
isänmaasta, kodista ja ystävistä. Mutta kirjeen tultua, nähtiin sen
olevan vaan lyhyen lipun Kolymasta, venäläiseltä virkamieheltä, joka
ilmoitti Nordenskiöldille, että Vegan kirjeet olivat joutuneet hänen
käsiinsä ja tulleet lähetetyiksi huhtik. 4 p. lentolähetin kanssa
Jakutskiin. Sieltä lähetettiin ne postissa Irkutskiin, jonne saapuivat
toukok. 26 p., ja tulivat Ruotsiin elok. 2 p. Ne olivat olleet siis
kuusi kuukautta matkalla.

Maaliskuun lopulla alkoi suuria, porojen vetämiä kuormia jotenkin
lukuisasti kulkea Vegan ohi. Niissä oli poronnahkoja ja venäläisistä
markkinapaikoista ostettuja tavaroita, jotka piti vaihdettaman Beringin
salmella.

Poro-tschuktschi käy paremmissa vaatteissa ja näyttää uljaammalta kuin
ranta-tschuktschi. Hän elää paimentolaisena ja tekee sitä paitse koko
ikänsä matkoja venäläisten markkinapaikkojen ja jäämerenrantojen
välillä.

Vegasta tehtiin talven-aikana useita matkoja poro-tschuktschien luo,
sisämaassa oleviin kyliin. Yhdessä kylässä oli kaksi, kukkulalle
pystytettyä telttaa. Toinen oli sillä kertaa kylmillään, toisessa asui
tschuktschi nuoren vaimonsa kanssa, sekä toinen nuori pari, joka oli
vierailemassa naapurikylästä. Läheisellä kukkulalla näki puolisataa
poroa kävelevän syömässä.

Vega-miehiä käskettiin telttaan. Heidän sisään astuessaan sytytettiin
hylkeenraanilla täytetty, sammalsydämminen lamppu, ja nuori emäntä
koetti tehdä olon teltassa niin mukavaksi kuin mahdollista vieraille;
hän kiersi poronnahkoja pään-alasiksi ja teki tilaa, niin että he
saivat mukavasti levätä, väsyneitä kun olivat matkasta. Ulommaisessa
telttahuoneessa valmisti toinen vaimo illallista, keitettyä
hylkeenlihaa. Vieraita käskettiin ynnä aterialle, mutta kun ei
hylkeenliha juuri ole maittavata, vastasivat he, ett'ei heillä ollut
nälkä, koska juuri olivat syöneet päivällisen. Tschuktschit
aterioivat siis itse, maaten vatsallaan, ruumis sisäteltassa ja pää
poronnahkavällyjen alla ulkoteltassa, jossa ruoka oli. Aterian lopussa
vetivät he jälleen päänsä sisään, riisuivat päältään, jättäen vaan
aliruumiinsa verhot, ja ottivat poronnahkasaappaansa jalastaan. Ne
käännettiin nurin, kuivattiin tarkasti ja ripustettiin kattoon lampun
päälle, yöksi kuivamaan.

Matkustajat kestittivät naisia sokurilla, jota nämä eivät koskaan ennen
olleet nähneet. He tutkivat sitä sen vuoksi alussa hyvin tarkasti ja
vähä varovasti, mutta sitte maistui se heistä oivalliselta. Mutta kun
isäntäväki näytti tulevan uniseksi, sanoivat matkustajat hyvää yötä ja
menivät maate telttaan, jonka olivat tuoneet mukanaan Vegasta. Se ei
suinkaan ollut lämmin ja mukava makuukammari. Yöllä aleni näet
lämpömäärä -11° asti.

Kun matkamiehet seuraavana aamuna k:lo 7, suurimmaksi osaksi unettoman
yön jälkeen, tulivat ulos teltasta, olivat kaikki porot lähenemässä
tiheässä joukossa. Etupäässä kävi vanha, komea- ja korkeasarvinen poro.
Se meni isännän luo, joka oli lähtenyt karjaa vastaan, ja sanoi sille
hyväähuomenta, silitellen turpaansa hänen käsiinsä. Toiset porot
seisoivat sillä aikaa suorissa rivissä ja niiden omistaja meni ja
tervehti joka eläintä, antaen sen silittää kuonoansa hänen käsiinsä.
Hän tarttui jokaisen poron sarviin ja tutki eläintä tarkasti. Isännän
merkistä teki koko karja sitte kokokäännöksen ja palasi tiheissä
rivissä, johtaja etupäässä, laitumelle. Tämä pieni kohtaus teki kauniin
ja hyvän vaikutuksen Vegan miehiin. Julma ja raaka villi ei siinä
kovalla ja tylyllä tavalla näyttänyt valtaansa eläinten yli, vaan hyvä
isäntä kohteli siinä alamaisiansa rakkaudella. Itse oli hän komea nuori
mies, kasvot älykkäät ja ruumis solakka ja kaunis. Hänen vaatteensa,
erittäin somaa tekoa ja tavattoman kaunista peurannahkaa, kulkivat
tarkasti sorean ruumiin mukaan ja laskivat näkymään hänen miellyttävän
ryhtinsä.

Näillä tschuktscheilla on tapana uhrata auringolle ja kuulle, sekä
jumalille, joiden he luulevat asuvan meressä ja virroissa ja järvissä,
maassa ja muutamilla vuorilla. Kalassa ollessaan uhraavat he esim.
tavallisesti niin, että polkevat kantapäillään pienen kuopan lumeen ja
heittävät siihen muutamia ruoanmuruja.

Käydessään poro-tschuktschien teltoissa voivat Vega-miehet oppia
tuntemaan useampia piirteitä heidän kotielämässään. Soitanto ja tanssi
ovat siinä hyvin tärkeitä. Joka teltassa on muutamia rumpuja, jotka on
tehty suuresta puurenkaasta, jonka päälle on vedetty hylkeennahkainen
tahi mursunsuolista tehty rumpukalvo. Tätä rumpua lyödään
valaskalanluisella, kevyellä sauvalla. Sen kautta syntyvä ääni on
surumielistä, ja tämä vaikutus lisääntyy vielä enemmän, kun soittoon
yhtyy kotoasukkaiden yksiääniset, poljennolliset laulut, joita he
laulavat hyvin tunteellisesti. Kuulijat seuraavat niitä oikealla
ihastuksella, jonka näkee hymyilemisestä ja silmien säteilemisestä.

Tschuktscheilla on erin-omainen ruokahalu. Illallinen nähtiin kerta
olevan seuraavia ruokalajia: raakaa kalaa, soppaa, keitettyä kalaa,
hylkeen-ihraa, hylkeenlihaa. Soppa keitetään verestä, vedestä, kalasta
ja ihrasta. Hylkeen-ihraa syövät he niin, että pistävät koko kunkin
osaksi tulleen kappaleen suuhunsa ja leikkaavat sitte veitsellään
sopivan suupalan, kuljettaen veistä aivan huulien likeltä. Samoin
tekevät he lihaa syödessään.

Vanhempien ja lasten välillä vallitsee sydämmellisin rakkaus. Näkee
isien hellästi suutelevan ja hyväilevän lapsiansa, ennen maate
menemistänsä, ja lasten puolestansa aina kiirehtivän jakamaan
vanhempiensa kanssa, saadessaan jonkun makupalan tahi lahjan.

Mutta vähitellen alkoi kevät lähetä. Kaikki oli kyllä talvimaista
niinkuin ennenkin ja maa lumen peitossa vielä pitkälle kesäkuuhun.
Mutta huhtik. 23 p. näkyi kevään ensimmäiset sanansaattajat, pulmuset,
jotka laskeutuivat jääkappaleille ja kinoksille ja alkoivat iloisen
viserryksensä. Sen jälkeen tuli lokit, hanhet, haahkat, kahlaajat ja
laululinnut. Ensimmäisiä näistä viimeisistä oli eräs Sylvian laji, jota
toukokuun alussa suurin joukoin asettui ainoalle mustalle paikalle,
joka vielä näkyi seudulla, -- Vegan kannelle. Väsyneet linturaukat
katselivat heti mukavia makuusijoja ja löysivät niitä laivan ri'issä.
Vega-miehet ottivat nämä uudet vieraat vastaan tavallista suuremmalla
ystävyydellä, ja jokainen koetti olla niitä häiritsemättä tahi
pelottamatta.

Toisena kevään-enteenä oli railot, joita syntyi jäähän kappaleen matkaa
laivasta. Ne sulkeutuivat kuitenkin jälleen jään uuden siirtymisen
kautta, ja samalla työntäysi suuria jäälohkareita korkeiksi valliksi
niille paikoille, joissa railot olivat olleet. Vahvinkin laiva olisi
musertunut, jos se olisi sattunut olemaan semmoisessa railossa.
Kohovettä alkoi myös nousta niin paljo jäälle, varsinkin likelle maata,
että kävi vaikeaksi päästä laivalta maalle, ja moni mies sai kylmän
kylvyn jossakin syvemmässä kolossa jäällä.

Eräänä päivänpaisteisena päivänä, toukokuun lopulla, ilmestyi muutamia
kärpäsiä, ja ensimmäinen kukka näkyi kesäk. 23 p., siis juuri
juhannus-aattona. Viikkoa jälkeen alkoi maa viheriöitä ja kaikenlaiset
kukat avasivat monenväriset nuppunsa. Silloin loppui myös se kaunis
valo-ilmiö, joka talvella ikäänkuin palkitsi maan kukkaloiston. Kun
näet kävelee niillä tienoin meren rannikkoa, kohoveden liottamassa
lumessa, syntyy joka askeletta ottaessa erittäin voimallinen, komea,
sinisenvalkea valonheijastus lumessa, ja näyttää, niinkuin tulimeri
avautuisi kulkijan jalkoihin. Naparetkeilijään tekee erittäin omituisen
vaikutuksen, pimeänä ja tuimana talvipäivänä kulkeminen tuossa lumen ja
liekkien sekoituksessa, joka joka askeleella parskuu kaikille
haaroille, loistaen niin kirkkaasti, että olisi valmis uskomaan
kenkiensä ja vaatteidensa syttyvän. Tämä valonheijastus lähtee pienestä
rapueläimestä, joka voipi loistaa, samaan tapaan kuin tavallinen
kiiltomato.

"Metsäkin" alkoi käydä vihannaksi. Se ei kumminkaan ollut semmoista
metsää, kuin me olemme tottuneet näkemään. Metsä kaikille tuulille
avonaisen Pitlekain luona oli vaan aivan matalata, maassa
luikertelevata pajulajia, ainoastaan pari tuumaa korkeata.

Heinäk. 17 p. irtaantui vihdoin talven-aikana muodostunut jää maasta ja
pitkin rantaa tuli pitkän matkaa avovettä. Mutta pohjajäät pysyivät
vielä liikkumattomina ja niiden välissä oli talvijääkin yhä niin lujaa
ja vahvaa, että kaikkien mielestä vielä meni neljätoista päivää,
ennenkuin Vega pääsi irti. Sillä välin oli kaikki laivalla laitettu
valmiiksi lähtöä varten ja kone pantu kuntoon milloin hyvänsä
lämmitettäväksi. Läheinen pääseminen talven pitkästä vankeudesta oli
oven edessä, ja kaikkien mielet olivat täynnä iloa ja toivoa.

Kuu Vega-miehet seuraavana päivänä, heinäk. 18 p., olivat päivällisellä
tavalliseen aikaan, tunsivat he äkkiä laivan ruvenneen hiljaa
keikkumaan. Kapteini Palander riensi ylös kannelle ja näki jään olevan
liikkeillä. Hän antoi heti lämmittää höyrykoneen ja kaksi tuntia sen
jälkeen oli Vega, koristettuna kaikilla lipuillaan, jälleen höyryn
kuljettamana, matkalla päämaaliansa kohti.

Aivan jäätöin rako oli syntynyt laivan ja rannemmalla olevan selvän
veden välille. Samalla oli jääkentät laivan toisella puolen
työntyneet merelle päin, niin että Vegalla oli mukava ja kylliksi
syvä kulkuväylä. Matka suunnattiin Beringin salmea kohti,
ja kun Vega höyrysi Pitlekain äärimmäisen niemen ohi, nähtiin koko
kylän väki, miehet, naiset ja lapset, koossa eräällä töyryllä aivan
rannalla, katsellen merelle päin tulikoiraan, -- niinkuin tschuktschit
kutsuivat höyrylaivaa --, joka ainiaksi vei vieraat, ystävät pitkän
talven ajoilta, pois heidän autiolta, kylmältä rannaltansa.
Varmaan tunsivat ne hyväsydämmiset villit surua ja liikutusta
ystävällisissä sydämmissään eronhetkenä. Pari heistä souti rannasta
hylkeennahkaveneessä, viitataksensa ikäänkuin vielä viime hetkenä
lähteville tervehdyksensä. Etummaisena istui siinä pienessä veneessä
kaksitoistavuotias tschuktschi-tyttö. Hänen nimensä oli _Reitinakka_ ja
hän oli ollut Vega-miesten suuri lemmikki. Kaikki hyväilivät häntä ja
antoivat hänelle lahjoja ja herkkuja, ja iloisella ja hilpeällä
olennollaan oli hän heille niinkuin ystävällinen auringonsäde. Hän se
nyt viittasi heille viimeisen tervehdyksen tuosta talvisatamasta, jonne
he eivät koskaan enää palaisi.



Tschuktschilais-niemeltä Jaapaniin,


Kun Vega koko voimallaan mennä höyrysi Beringin salmesta, oli ne
korkeat vuoret, joita kohoo aasianpuoleisella sivulla, verhoontuneet
paksuun sumuun, josta vaan silloin tällöin yksinäisiä vuorenhuippuja
pisti esiin. Meri oli ajojään peitossa. Jääpalasilla lepäili siellä
täällä joukoittain erästä kaunispiirteistä hyljelajia, ja avoveden
päällä pyöri lukuisasti vesilintuja.

S:t Lawrencen lahden ulkopuolella tavattiin kiintonaista jäätä, joka
sulki vuonon suun ja sen oivallisen sataman. Siellä rupesi Vega
ankkuriin Nynamon kylän luona. Tämä kylä oli kunnaalla ja vähän matkaa
kauvempana yleni korkea vuorenselkä, josta pisti joukko kukkuloita ja
jonka sivuina oli suuret, penkereittäin kokoontuneet kivirauniot.

Kylässä oli kymmenen telttaa. Koska siellä oli puute ajopuista,
käyttivät kotoasukkaat valaanluita melkein kaikkiin tarpeihinsa.
Telttaverhokin, joka oli hylkeennahkaa, oli pingotettu paalujen tavoin
maahan lyötyjen valaskalan kylkiluiden ja alileukaluitten päälle. Niitä
yhdisti yläpäästä valaanluiset riu'ut, ja jott'ei tuuli voisi nostaa
telttaverhoa ylös maasta, oli sen reunan päälle pantu joukoittain
suuria raskaita luita, niinkuin lapaluita, selkänikamia j.m.s.
Polttopuiksi käytettiin ulkona keitettäessä raaniin kastettuja
valaanluita. Suurta, käyrää valaskalankylkiluuta, jonka toinen pää oli
pistetty maahan, pidettiin silloin hahloina. Valaannikamia käytettiin
huhmarina, lapaluut olivat ovina rasvakellareihin ja onsiksi tehtyjä
valaanluita pidettiin lamppuina. Halaistuja lakihetuloita, alileukaluun
kappaleita ja suorempia kylkiluita käytettiin talloiksi rekien
jalaksiin, ja lakihetuloista silvottuja kuituja käytettiin nyörinä ja
siteinä.

Joka teltan ulkopuolella näki kasoittain mustaa hylkeenlihaa ja pitkiä,
valkeita, väriseviä nauhoja puhallettuja suolia oli ripustettu
kuivamaan. Teltan sisässä näki kaikkialla verisiä lihapaloja
inhottavimmalla tavalla valmistettavan tahi olevan maassa hujan hajan,
jonka kautta sekä asunnot että niiden eläjät saivat tavallista
inhottavamman näön. Mieluisan erotuksen teki viheriöivät pajun-oksat,
joita oli kasattu melkein joka teltan suulle ja joiden ympärillä
tavallisesti oli vaimoja ja lapsia, jotka halukkaasti söivät lehtiä.
Joka teltassa oli hyviä kivääriä sekä joukko eurooppalaisia
tarvekaluja, josta voi päättää näiden tschuktschien olevan vilkkaassa
yhteydessä merenkulkijoiden kanssa. Nämä tschuktschit hautaavat
kuolleensa samalla tavalla kuin heidän pohjoiset heimolaisensakin. He
panevat kuolleen viereen keihään, nuolia, piipun, lumenvarjostimen,
jääsiivilän j.m., mitä luulevat hänen tarvitsevan toisessa maailmassa.

Heinäk. 22 p. laski Vega jälleen ankkurinsa, sillä kertaa Amerikan
puolelle Port Clarenceen, oivalliseen satamaan, Amerikan läntisimmän
niemen, Cap Prince of Walesin, eteläpuolella. Merta vastaan suojelee
satamata matala, pitkä hietasärkkä, ja sen sisään laskee jotenkin suuri
joki, jonka suu leviää järveksi. Idässä kohoo korkeita, epätasaisia
vuoria. Ensi kertaa Vega silloin, lähtönsä jälkeen Aktinian satamasta
Taimursaarella elok. 18 p., rupesi ankkuriin oikeassa satamassa; siihen
asti oli se ollut ankkurissa tahi kiinni avonaisilla väylillä, jään ja
tuulien vallassa, saamatta mitään suojaa maalta. Kuitenkin oli laiva
säilynyt aivan hyvästi ja oli vallan vikaantumatoin, kiitos kapteini
Palanderin taitavuuden ja miehistön kelvollisuuden.

Heti kun ankkuri oli laskettu, tuli laivalle useita veneitä, osaksi
suuria nahkaveneitä, osaksi kajaakkia, s.o. kapeita umpikantisia
veneitä, joiden kannessa on yksi tahi pari pyöreätä reikää soutajalle.
Joskus makasi niissä vielä yksi mies pohjalla kannen alla; jos vene
olisi kaatunut, ei hän olisi voinut pelastua. Sillä lailla kulkevat
usein lapset vanhempiensa mukana niiden veneretkillä.

Asukkaat siellä olivat eskimoja. Pari miestä, jotka olivat seuranneet
valaskalanpyytäjiä San Fransiskoon tahi Honoluluun, osasi puhua vähän
engelskaa. Sikäläiset eskimot ovat paljoa siistimmät muita napakansoja,
ja seurustelu eurooppalaisten ja amerikkalaisten kanssa oli vaikuttanut
heihin jalostuttavasti, joka ei muuten ole laita raakalaiskansojen
kanssa.

Useimmat näistä eskimoista asuivat ohuesta pumpulikankaasta tehdyissä
kesäteltoissa. Osa heistä piti eurooppalaisia vaatteita, toiset olivat
puettuna hylkeen- tahi peurannahkaisiin housuihin ja keveään, pehmeään,
usein kauniisti kirjaeltuun ja murmelinnahkaiseen peskiin. Sateella
vedettiin sen päälle yhteenneulotuista suolista tehty sadetakki.

Naisiin oli kirjaeltu muutamia piirroksia leukaan. Miehet pitivät
pieniä viiksiä tahi ohutta kokopartaa. Useimmilla heistä oli kaksi
pitkää reikää pistetty alihuuleen, jossa he kantoivat lasisia, luisia
tahi kivisiä koristuksia. Eräällä nuorella, melkein täysikasvuisella
tytöllä oli suuri sininen lasihelmi nenässä, jonka välikalvo sitä
varten oli lävistetty; mutta hän hätääntyi kovin ja kätki kasvonsa
äidin peskin laskoksiin, kun huomasi koristustansa kaikkien katselevan.
Kaikilla naisilla oli pitkät helminauhat korvissa, ja käsissä rautaiset
tahi vaskiset rannerenkaat. Silmät olivat hiukan vinossa, kasvot
litteät, nenä pieni ja juuresta litistynyt. Useimmat, miehet sekä
naiset, näyttivät raittiilta ja terveiltä. Teltoissa vallitsi
jonkunlainen järjestys ja somuus, ja lattioilla oli punotusta ruohosta
tehdyt matot. Useimmat tarvekalut ja aseet olivat amerikkalaista tekoa.
Mutta sen ohessa käytettiin tahi säilytettiin teltan romukätköissä
joutsia ja nuolia, linnunpyynti-keihäitä, luisia sauvoimia ja
joitakuita kivikaluja, useimmat hyvin taitavasti laitettuja ja
leikkauksilla ja piirroksilla koristettuja. Erittäin taidokkaasti oli
varsinkin heidän onkensa laitetut; ne oli sievästi muodostetut
syötiksi, kuvaamaan kuoriaisia ja muita hyönteisiä, värjätyistä luista,
lasihelmistä ja vesilintujen punaisesta varvasnahasta. Nämä
kotoasukkaat olivat iloisia ja ystävällisiä. Nainen oli yhtä suuressa
arvossa kuin mies, ja lapset olivat käytökseltään hiljaisia ja siivoja.
Kaikki nämä eskimot olivat pakanoita. Muutamien telttojen luona oli
punaiseksi maalattuja, puisia linnunkuvia, siivet leveellään, patsaiden
nenissä. Ne olivat teltan suojelusjumalia. Kuolleensa hautasivat
eskimot sillä lailla, että ruumiit täysissä vaatteissa pantiin maahan,
ilman mitään hautaa tahi arkkua, mutta tiheän aitauksen sisään.
Semmoisen ruumiin vieressä näki kajaakin airoinensa, ladatun
kaksipiippuisen pyssyn, jonka nalli oli valmiina ja hana puoleksi
vedettynä, muutamia muita aseita, vaatteita, tulukset, lumikengät,
juoma-astian, kaksi puusta leikattua, vereen tahrittua naamaria ja
kummallisia eläimenkuvia.

Kun löytöretkeilijät liki sata vuotta sitte ensin tulivat niille
seuduille, olivat asukkaat vielä hyvin sivistymättömiä ja raakoja. Niin
kertoo eräs matkustaja seuraavata ensimmäisestä käynnistään S:t
Lawrencen saarella Beringin salmessa. He levittivät -- niin kertoo hän
-- likaisen nahan teltan permannolle ja käskivät hänen istumaan sille.
Sen jälkeen tuli toinen kotoasukas toisen jälkeen, syleili häntä ja
hieroi kovasti nenäänsä hänen nenäänsä vastaan, sekä lopetti
hyväilemisensä sylkemällä käsiinsä ja silittämällä muutamia kertoja
hänen kasvojansa. Sitte panivat he hänen eteensä kaukalon valaan-ihraa,
jota hänen täytyi syödä kelpolailla, ett'ei olisi pahoittanut
hyväntahtoisten isäntiensä mieltä.

Elok. 14 p. kävi Vega ankkuriin Beringin saaren luona, läntisimmän
niitä vuorisia saaria, jotka pitkien vitjojen tavalla etelässä
rajoittavat Beringinmeren. Näillä saarilla pitää eräs amerikkalainen
kauppayhtiö kaksi jotenkin suurta asemaa, joissa käydään kauppaa
kotoasukkaiden kanssa. Tärkeinnä kauppatavarana on erään hyljelajin,
n.k. merikarhun nahka, jota vuosittain tapetaan niillä tienoin aina
20,000-50,000. Kotoasukkaat siellä asuvat osaksi oikein mukavissa
turvehuoneissa, osaksi pienissä puuhuoneissa, joita yhtiö heille
lahjoittaa, ja siellä on koulu heidän lapsiansa varten. Beringin
saarella se kuuluisa löytöretkeilijä, josta saari on saanut nimensä,
lopetti päivänsä. Kun koko hänen miehistönsä oli sairastunut
kerpukkiin, ajelehti hänen laivansa ohjatoinna ja tuuli ja aallot
veivät sen sille saarelle. Ankkuri laskettiin mutta suuri hyökylaine
katkaisi ankkuriköyden ja heitti laivan maata kohti. Luultiin, että
laiva ensi laineessa musertuisi kallioita vasten, mutta aallot veivät
sen odottamatta kallioiden suojaamaan syvään lahteen, jossa vesi oli
aivan tyyni ja jota vaan kapea suu yhdisti mereen. Joll'ei ohjatoin
laiva olisi ajautunut juuri sille paikalle, niin olisi se ehdottomasti
musertunut ja kaikki miehet olisivat hukkuneet. Suurella vaivalla
jaksoi väsynyt miehistö panna veneen vesille. Erään puron rannalle
rakensi se osa väkeä, joka vielä jaksoi seistä jaloillaan, jonkunlaisia
majoja, peittäen purjeella muutamia syviä kuoppia. Kun sairaat piti
vietämän maalle, kuoli moni heti päästessään kajuutasta raittiisen
ilmaan. Toiset kuolivat veneessä tahi heti maalle tultuansa. He ehtivät
tuskin haudata ruumiita ja voivat vaivoin suojella niitä nälkäisiltä
ketuilta, joita ylen määrin kuljeskeli asumattomalla saarella. Muutaman
viikon kuluttua kuoli myös Bering. Hän tuli melkein elävältä haudatuksi
saarellensa. Sillä sen hietakuopan seiniltä, jossa hän makasi, vieri
puuttumatta hietaa hänen päällensä ja hän ei lopuksi antanut ottaa sitä
enää pois, koska se hänestä lämmitti hänen kylmeneviä jäseniänsä. Hänen
kuoltuansa täytyi ruumis kaivaa ulos, oikeaan hautaan laskettavaksi.
Eloon jääneet pelastivat itsensä seuraavana kesänä mannermaalle
laitettuansa itsellensä uuden aluksen sillä välin myrskyssä musertuneen
laivansa palasista.

Kun Vega lähestyi Beringin saaren uudis-asuntoa, souti yksi mies laivaa
kohti ja tervehti, huutaen: "Onko se Nordenskiöld?" Ensimmäinen
eurooppalainen sanoi retkikuntaa tervetulleeksi koillisen kulkuväylän
löytämisen jälkeen. Mies oli suomalainen, Björkbodan tehtaalta
Kemiöstä, jossa Nordenskiöld oli oleskellut paljo nuoruudessaan. Nyt
oli hän amerikkalaisen yhtiön palveluksessa.

Hyljelajia, merikarhua, jota täällä pyydetään, on saarilla
sadointuhansin, ja se on tunnettu omituisista tavoistansa. Kesällä
nousee se maalle ja etsii paikkoja paritus-ajaksi. Koiraat tulevat
ensiksi ja käyvät verisiä sotia maasta, jolloin kukin koettaa puolustaa
sitä alaa, jonka se on ottanut omalle varallensa ja jonka ulkopuolelle
se ei aja takaa voitettua vihollista. Taistelun jälkeen paneutuu
voittaja maahan itsetyytyväisellä röhkinällä, heittäytyy seljälleen,
kaapii itseään etujaloillansa ja vilvoittaa löyhyttelee leveillä
takajaloillansa, niinkuin viukalla. Tämä tapa takajaloillansa
löyhyttää, näyttää olevan merikarhuille hyvin rakas. Lämpimänä
kesäpäivänä voipi näiden eläinten kokouspaikalla nähdä sadointuhansin
semmoisia viuhkoja käymässä. Naaraitten ruvetessa tulemaan, ottavat ne
koiraat, jotka ovat vallanneet likinnä rantaa olevat paikat, ne
luoksensa, mutta heidän uidessaan uusia naaraita hakemaan, ryöstävät
naapurit entiset. Kun vihdoin koko parituspaikka on täynnä, on
vahvimmilla koirailla 12-15 naarasta ympärillänsä, heikoimmilla, jotka
ovat saaneet tyytyä korkealla rannasta oleviin paikkoihin, vaan neljä
viisi. Siellä viipyvät koiraat sitte kolme kuukautta ilman mitään
ruokaa, jonka jälkeen he jättävät paikan naaraille ja poikasille.

Näitä hyljejoukkoja eivät erämiehet koskaan ahdista, vaan pyytävät
nuorempia koiraksia, jotka eivät ole saaneet paikkaa siellä, vaan ovat
nousseet läheisille saarille eivätkä parittele. Erämiehet ajavat niitä
hiljallensa maalle päin, jonka jälkeen niiden joukossa olevat naarakset
ja poikaset ajetaan takaisin rannalle ja muut tapetaan nuijilla.

Beringin saarelta ohjattiin matka Jokahamaan Jaapanissa, jossa ankkuri
laskettiin syysk. 2 p. Matkalla iski ukkonen kovan sadevihurin aikana
ankaralla välähdyksellä ja jyrinällä Vegan isoonmastoon, jonka yläpää
musertui. Kaikki laivalla olevat tunsivat kovan pudistuksen, mutta
onneksi ei sentään mitään vahinkoa tapahtunut.

Jokahamaan tultaessa olivat kaikki miehet terveitä ja laiva täydessä
kunnossa. Kuitenkin antoi kapteini Palander siellä vuorata laivan
vaskella, suojaksi kuumimpien seutujen merissä olevia laivamatoja
vastaan, jotka kiintyvät laivanpohjaan ja turmelevat puuaineen.



Jaapanista kotia.


Kaksikymmentä vuotta takaperin oli Jokahama vaan mitätöin kylä. Siihen
asti eivät vierasten valtakuntien laivat saaneet poiketa Jaapaniin,
mutta silloin avattiin muutamia satamia maailmankaupalle. Jokahama on
sellainen kauppapaikka. Muinoisesta kylästä on tullut kukoistava
kaupunki, jossa on 70,000 asukasta, sekä jaapanilaisia että
eurooppalaisia rakennuksia, kauppapuoteja ja ravintoloita. Rautatie on
rakennettu sieltä Jaapanin pääkaupunkiin Tokioon ja höyrylaivat
kulkevat säännöllisesti Jokahamasta San Fransiskoon, Hongkongiin,
Indiaan j.m.

Tiedon levittyä Vegan saapumisesta, tuli Nordenskiöldin luo joukoittain
onnentoivotus-lähetyksiä, ja juhlasta juhlaan vietiin urheita
purjehtijoita.

Jaapanissa oleskellessaan ja tuon tuostakin juhlissa käydessään oli
Nordenskiöldillä hyvä tilaisuus tutkia tämän kummallisen maan kansaa ja
sen tapoja.

Muun muassa kutsuttiin matkailijat päivällisille keisarin
suvipalatsiin; eräs keisarillinen prinssi oli isännän sijaisena.
Palatsi oli yksikerroksinen, ja puusta; sen rakennustapa oli
jaapanilainen, mutta sisustus eurooppalainen, jotenkin sellainen kuin
meillä varaakkaampien suvihuviloissa. Palatsin ympärillä oli puutarha,
jota jaapanilaiset pitivät erittäin kauniina ja suurena. Oikeimmin se
oli puisto pienennetyssä muodossa. Jaapanilaiset ovat näet taitavia
kasvattamaan kääpiömäisiä puita ja pensaita ja sellaisia olivat puut
siinäkin puistossa, ja tasaiset käytävät risteilivät siinä hyvin
hoidettuja ruohokenttiä; siellä täällä päilyi pieni lampi tai kohisi
vähäinen koski ja pieniä kivestä rakennettuja nukkisiltoja näkyi tuon
tuostakin.

Eräänä päivänä kutsuttiin matkailijat keisarin luo, kun hovissa oli
suuri vastaan-otto. Edeltäkäsin ilmoitettiin heille ett'eivät saisi
kääntää selkäänsä keisarille ja että heidän tulisi kolmasti kumartaa,
ensi kerran ovella, toisen kerran keskellä huonetta ja kolmannesti
paikoilleen päästyään. Keisari luki ääneen puheen Jaapanin kielellä,
tulkki käänsi sen sitte ranskaksi. Sen jälkeen luki Nordenskiöld
ranskankielisen tervehdyksensä. Koko ajan seisoi keisari niin
liikkumattomana, että olisi voinut luulla häntä vahakuvaksi, ell'ei hän
itse olisi lukenut puhettaan.

Kerta kulki Nordenskiöld veneellä ylöspäin jokea, joka laskee mereen
Tokion luona. Kun kulkuneuvot maassa ovat vielä hyvin alhaisella
kannalla, on se joki lisähaaroineen tärkein yhdysväylä pääkaupungista
sisämaahan. Silloinkin kulki joella joukoittain veneitä, joista toiset
veivät kaupunkiin ravintoaineita, toiset taas toivat sieltä tavaroita.
Joen rannoilla on taajassa ravintoloita ja teehuoneita. Useimmat niistä
ovat vaan jaapanilaisia varten, eikä eurooppalaisia suvaita niissä,
vaikka ne maksaisivat moninkertaisen hinnan. Syy siihen on se, että
jaapanilaiset pitävät eurooppalaisten käytöstä hyvin raakana ja
sivistymättömänä. Likaisin saappain kävelevät eurooppalaiset matoilla,
syljeksivät lattialle j.m.s., sanovat he.

Ravintolaan, jossa käy vaan jaapanilaisia, pääsee ainoastaan
jonkun virkamiehen puoltosanalla. Sisään astuessa on jo portailla
riisuminen saappaat jalasta, muuten joutuu heti vihoihin. Isäntä ja
palvelijattaret tervehtivät tulijaa polvistumalla ja sitte ympäröi
häntä melkein yhtä mittaa naurava, lörpöttelevä tyttöliuma.
Matkustajien luo tuli eräs tyttö ja tarjosi heille polvillaan
jaapanilaista teetä, pienissä, puolilleen täytetyissä kupissa. Sitte
vietiin he vierashuoneihin, jotka olivat suuret ja häikäisevän puhtaat.
Huonekaluja ei ollut nimeksikään, mutta lattioita peitti palmikoidut
olkimatot. Seiniä oli koristettu jaapanilaisilla maalauksilla,
painetuilla runoilla ja sananlaskuilla. Makuuvaatteina on paksu,
lattialle levitettävä matto, ympyriäinen tyyny tai pehmeäksi
päällystetty halonpätkä sekä pumpulilla sisustettu yönuttu.
Palvelijattaret jakelevat heti tulijoille nelisnurkkaisia
istuintyynyjä, jotka asetetaan kehään lattialle, puulaatikon ympärille.
Laatikon yhdellä kulmalla on pieni tuliastia, toisella korkea
savimalja, jonka pohjalla on vähä vettä. Tämä malja on sylki- ja
tuhkakuppina polttaessa. Taas tuodaan teetä, piiput sytytetään ja puhe
pannaan alkuun. Aterioidessa tuodaan kaikki ruokalajit samalla kertaa
sisään, pienillä kiillotetuilla pöydillä, jotka ovat korttelia korkeat
ja neliökyynärän pinnaltaan. Ruoka on kiillotetuissa puukupposissa ja
suuhun se viedään pulikoilla, ilman veitsiä, kahvelia tai lusikoita.
Aterian aikana ympäröi vieraita lukuisa joukko naispalvelijoita, jotka,
istuen maassa, vilkkaasti pakinoivat heidän kanssaan, tuon tuostakin
nauruun remahtaen. Aamuisin pesevät vieraat itsensä joko pihalla tai
huoneen balkongilla.

Kerran matkusti Nordenskiöld sisämaahan päinkin. Tiet Jaapanissa ovat
hyvin huonoja ja kapeita. Niitä pitkin kulkee myötänään pieniä
kuormavaunuja, kantajia ja kuormitettuja hevosia ja härkiä; ei näe
sentään ainoatakaan hevosta tai härkää ajopelien eteen valjastettuna.
Karjanhoito on vähäarvoinen ja maata viljellään ainoastaan
käsivoimilla. Alangot ovat erittäin hyvästi viljeltyjä, rinteet
tasoitettuja ja vesijohtoja risteilee kaikkialla.

Nordenskiöld poikkesi muutamiin, tien varrella oleviin
talonpoikaistaloihin ja aina ottivat omistajat hänet hyvin
ystävällisesti vastaan. Tuliastia tuotiin esille, teetä ja namusia
tarjottiin ja myötänään kumarrellen pidettiin vilkasta keskustelua
vireillä. Rikasten ja talonpoikien asunnoilla on tuskin huomattavaa
erotusta eikä kerjäläisiä edes näkynytkään.

Eräässä kylässä oli paljo ihmisiä koolla, katselemassa juuri tapahtuvaa
kilpailua. Kaksi nuorta miestä, joilla oli pukimena ainoastaan kapea,
lantioilla ja jalkainvälissä kulkeva vyö, painivat hiekkaan piirretyn
syltä leveän kehyksen sisäpuolella. Sitä pidettiin voittajana, joka
kaati vastustajansa tai työnsi hänet piirin ulkopuolelle. Erityinen
kilpatuomari päätti, kumpi oli voittanut. Omituisin oli taistelun alku,
kun painijat istuivat kykkysillään keskellä kehää, tiukasti tarkastaen
toisiaan, odottaessaan tuomarin antamaa merkkiä, sillä yksi ainoa
ryntäys voi siiloin ratkaista kilpailun. Tusinamäärä nuoria, vartevia
miehiä otti osaa kilpaukseen; vuoron jälkeen astuivat he uhkaavasti
huudahdellen piiriin, voimiaan koettamaan.

Mitä syvemmälle Nordenskiöld tuli sisämaahan, sitä kauniimmaksi tulivat
seudut. Toisinaan painui tie läpi raivaamattomien laaksojen, joissa
rehevä kasvullisuus kokonaan kätki laakson pohjalla vaahtoovan,
helmeilevän virran, toisinaan luikerteli se halki ruohoisten ahojen tai
pitkin mäenrinteitä, joilla siellä täällä kasvava kastanja tai tammi
nuokutteli lehviään. Kastanjoiden korjuuaika oli parhaillaan ja joka
majan edustalla oli kastanjia kuivamassa, levitettynä paksuin kerroksin
matoille auringonpaisteesen.

Monessa paikassa oli tie vaan vaivoin saatu raivatuksi jylhien, mustien
kallioiden lomitse, syvien jyrkänteiden äyräille, joilla usein rehotti
loistavin kasvullisuus. Mikään aitaus ei suojele matkustajaa
syöksemästä noihin pohjattomiin kuiluihin tien syrjillä. Ylt'ympäri
kohoo sekavassa kihermässä korkeita, monisärmäisiä vuorenhuippuja, ja
syvällä laaksoissa pulppuaa kalliopuroja, joiden helmeilevät vedet
paikkapaikoin kokoontuvat vähäisiksi järviksi. Tässä on matkustajan
meneminen pöyristävän syvyyden yli pitkin heiluvaa, hajoomaisillaan
olevata siltaa, tuolla näkee hän tiensä varrella vesisuihkun syöksevän
alas kamoittavan korkealta. Kaikkialla on eloa ja liikettä, kaikkialla
näkee vaan iloisia, ystävällisiä ihmisiä, eivätkä raa'at puheet tai
työt hämmennä tätä hyvää vaikutusta, niinkuin Euroopassa usein
tapahtuu.

Kun Nordenskiöld eräänä aamuna seisahtui muutaman ravintolan eteen,
tapasi hän kartanolla tusinamäärän nuoria talonpoikaistyttöjä
pukeutumistaan lopettamassa. He olivat, niinkuin kaikki jaapanilaiset
talonpoikaistytöt, erittäin puhtautta rakastavia ja käytökseltään
miellyttäviä ja viehättäviä. Kartanolla olevan vesijohdon luona pesivät
he kasvonsa, järjestivät taidokkaasti kammatut hiuksensa, jotka
jaapanilaisella tyynyllä hieman vaan olivat pörrööntyneet, ja
puhdistivat häikäisevän valkeat hampaansa. Saipuan asemesta käyttivät
he listinpussia ja hammasharjana oli heillä puupuikko, jonka toinen pää
nakuttelemalla oli tehty notkeaksi kuin pehmeä harja tai suti;
hammaspulveriksi oli survottu hienoksi simpsukan kuoria ja koralleja.

Nordenskiöld ja hänen toverinsa ottivat myös käsille matkakapineensa,
jaapanilaisten tavan mukaan pestäkseen kasvonsa ja ajellakseen partansa
kartanolla. Heti kokoontuivat tytöt heidän ympärilleen, nähdäkseen,
miten eurooppalaiset tuossa työssä menettelevät, ja tarjoutuivat
auttamaan. Muutamat työnsivät nauraen ja meluten kumoon toveriaan,
juostessaan hakemaan vieraille, mitä ne pyysivät; yksi piteli
partaharjaa, toinen saipuaa, kolmas peiliä j.n.e. Ympäri seisoi
piirissä joukko vanhempia naisia, joiden mustatuista hampaista näkyi,
että he olivat naimisissa; jaapanilaisen tavan mukaan mustaavat
näet naiset hampaansa, jouduttuaan naimisiin. Syrjempänä seisoi
kaiken-ikäisiä miehiä, ja niin oli katsojalla edessään palanen
raikasta, iloista maaelämätä. Tuota iloista avomielisyyttä piisasi
vielä sittekin, kun Nordenskiöld toverineen rupesi murkinoimaan
kaikkien läsnä ollessa, ravintolan portailla. Silloinkin heitä
piirittivät nuo avuliaat tytöt, jotka polvillaan lyykistelivät heidän
ympärillään, yhtämittaa päät kumarassa, nauraen ja lörpötellen. Vaikka
oli niin paljo yksinkertaista talonpoikaiskansaa koolla, ei kuullut
ainoatakaan raakaa tai loukkaavata sanaa. Hieno seurustelutapa, joka
Jaapanissa vallitsee sekä köyhien että rikkaiden kesken, mutta joka
Euroopassa on hyvin harvinainen, tekeekin olon tämän iloisen,
avosydämmisen, suoran ja ujostelemattoman kansan keskuudessa erittäin
hauskaksi ja miellyttäväksi.

Jaapanin entiseen pääkaupunkiin, Kiotoon, pääsee Jokahamasta rautatietä
myöten. Siellä on paljo vanhoja palatsia ja temppeliä sekä eräs
kauneudestaan kuulu hautausmaa.

Temppelit ovat aina puusta, runsaasti veistoksilla ja kultauksilla
koristetut. Monessa ei ole minkäänlaista jumalankuvaa tai muuta
sentapaista koristusta, ja toiset ovat pieniä kuin kyyhkyislakat, jotta
niitä tuskin huomaa keskellä leheviä puita, joita aina kasvaa
temppelien ympärillä. Oven vastapäisellä seinällä on sellaisessa
temppelissä reikäleikkauksilla kaunistettu kaappi, jossa jumalan hengen
luullaan asuvan. Toiset temppelit ovat suurempia ja komeampia. Sitä
paitse on yksinäisiä suuria pronssisia jumalankuvia, jotka kuvaavat
Buddaa, lempeän ja vakavan näköisenä, istuvassa asennossa. Muutamat
niistä ovat niin suuria että niiden sisusta on temppelinä, joissa taas
on pienempiä jumalankuvia. Eräs sellainen suunnattoman suuri Buddan
kuva on yli viidenkymmenen jalan korkuinen ja sen sieramesta voi
kontata pään sisään.

Lokakuun 18 päivänä nosti Vega ankkurinsa, jatkaakseen kotimatkaa;
marraskuun 2 päivänä saapui se Hongkongiin ja 17 Labuaniin Borneon
saarella. Maan asukkaat, malaijit, asuvat rannikoilla, paalujen päälle
rakennetuissa majoissa; veden nousuaikana loiskuvat aallot ympäri
majoja, mutta luodeaikoina ovat ne kuivillaan. Sisälle mentäessä on
kiipeeminen meren puolella olevia sylenpituisia tikapuita myöten.
Muodoltaan ovat sellaiset majat jotenkin meidän nuottalatojemme
kaltaisia, rakennetut bamburuovoista, jotka ratisevat ja taipuvat joka
askeleella, jonka ottaa lattialla. Talouskaluina on ainoastaan
ruohomattoja ja keittoastioita; tulta ei koskaan tehdä majoihin, sillä
malaijit keittävät ruokansa ulkona. Luultavasti rakentavat malaijit
asumuksensa vedelle, ollaksensa siellä paremmin turvatut lukemattomilta
myrkyllisiltä matelijoilta, joita luikertelee lämpimissä maissa.

Pienellä höyryveneellään kulkivat matkailijamme erästä jokea ylöspäin
sisämaahan. Aivan joen suulla oli kaksi kylää, joiden asukkaat
uteliaasti tarkastelivat vieraita. Alastoin lapsiliuta juoksi joen
vartta, kilpaa höyrylaivan kanssa, niin kauvan kuin mahdollista
katsellakseen tuota tavatointa ilmiötä. Ylempänä oli kasvullisuus joen
rannoilla joka paikassa niin rehevä, että oli tuiki mahdotointa nousta
maalle; joka taholle levisi aarniometsä jylhänä, läpipääsemättömänä.
Puut olivat oikeita jättiläisiä leveine, kiiltävine lehtineen. Muutamat
kukoistivat parastaikaa, toisissa oli jo hedelmiä. Likinnä vettä kasvoi
enimmästi viikunapuita, joiden taajat, veteen tunkeutuvat ilmajuuret
paalutuksen tavoin kokosivat ympärilleen joen mutaa ja siten auttoivat
rantoja yhä valloittamaan alaa vedeltä. Syvemmällä metsässä näkyi
korkeita vaaleanviheriäisiä palmuja. Puissa kiipeili apinoita ja
rannoilla loikoi parin kyynärän pituisia pieniä alligaatoria.

Malaijit elävät köyhästi ja tukalissa oloissa. Kummassakin joen suussa
olevassa kylässä, joita myöhemmin käytiin katsomassa, vallitsi suurin
kurjuus. Lattiat olivat harvat ja likaiset ja kaikki aterioiden
jäännökset viskattiin sen rakoloista veteen. Asukkailla ei näkynyt
olevan muuta omaisuutta kuin mitä niin näin päällään kantoivat, s.o.
pieni vaatekaikale vyötäröillä riippumassa. Veneinä oli heillä
koverrettuja puunrunkoja.

Asukkaista näkivät he likemmin ainoastaan kaksi keski-ikäistä miestä.
Naiset ja lapset juoksivat, vieraat nähdessään, suin päin kylän
syrjäisimpään majaan, jonne telkeytyivät, silloin tällöin tirkistellen
arkoina ja peloissaan eräästä aukosta; lapset parkuivat koko ajan mitä
surkeimmalla nuotilla.

Joulukuun 15 päivänä laskettiin ankkuri Point de Gallen luona Ceilonin
saarella. Siellä kävivät he katsomassa noita kuuluisia jalokivien
huuhtomalaitoksia. Tavallisimmin ovat jalokivet siellä sellaisilla
paikoilla joissa virtoja ennen on kulkenut, murtaen ja huuhtoen
mukanaan osan hiekkakerrosta. Jalokivien etsijä kaivaa kuopan maahan ja
kokoo siihen tuon savella sekoitetun hiekan. Sitä huuhdotaan sitte
vasuissa, kunnes savi on eronnut, jonka jälkeen timantit poimitaan.
Toisinaan on saalis erittäin runsas, toisinaan aivan mitätöin. Hyvästi
ansaittuaan elävät huuhtojat ilossa ja humussa, kunnes kaikki on
tuhlattu.

Ceilonin varsinaiset asukkaat ovat singalilaisia, kauniita, melkein
mustaihoisia ihmisiä. Lapset, jotka käyvät aivan alasti, kantavat
käsivarsissaan metallisia rannerenkaita ja lantioillaan metalliketjua,
joista etupuolelle riippuu kulta- tai hopealevy. Täysikasvuisten pukuna
on vyötäröille kiedottu vaate, sen lisäksi käyttävät naiset ohutta
puuvillaröijyä. Pitkää tukkaansa pitävät sekä miehet että naiset koossa
kammalla, joka kiinnitetään poikkipuolin pään päälle.

Työmiesten majat ovat hyvin pieniä, tiilistä kyhättyjä ja
olkikattoisia sekä enemmän pidettäviä jonkunlaisina suojina sadetta ja
auringonpaistetta vastaan, kuin todellisina huoneina. Varakkaammat
singalilaiset asuvat tilavissa, melkein avonaisissa, uutimilla eri
osiin jaetuissa verannoissa. Temppelit ovat puisia ja perin
mitättömännäköisiä. Papit ja temppelinpalvelijat asuvat likellä
temppeliä jotenkin likaisissa ja siivottomissa huoneuksissa. Ilman-ala
on lämmin ja kostea, ja öisin näkee loistavia tulikärpäsiä
lentelemässä. Kasvullisuus on erittäin rehevä ja komea. Tuuheita
palmuja ja ryytikasvia tapaa kaikkialla.

Ceilonin sisäosa on laadultaan vuorimaata. Korkeita vuorenhuippuja
kohoo taivasta kohti ja niiden välillä on penikulmittain vuorilaaksoja.
Rannikon rikkaat metsät ovat sieltä pois raivatut ja sen sijaan kasvaa
joka paikassa kukkuloilla ja laaksoissa kahvipensaita. Vasta ylempänä
vuorilla alkavat aarniometsät jälleen.

Joulukuun 22 päivänä läksi Vega Ceilonista ja saapui Aadeniin, Punaisen
meren suulle, tammik. 7 päivänä. Indianmerellä vietettiin joulujuhlaa
hiljaisesti. Mutta uudenvuoden-iltana aukesi salongin ovi ja sisään
astui tschuktschi-joukko nahkapukimissaan ja lausui selvällä Ruotsin
kielellä ystävällisen tervehdyksen pohjan jäillä asuvilta ystäviltä,
lisäten siihen muutamia vielä muistissa säilyneitä sanoja Pitlekailta.
Vegan matruusit olivat keksineet tämän sukkelan huvituksen. Mutta kuuma
oli tschuktschi-parkojen nahoissaan päiväntasaajan lämpimässä ilmassa.

Aadenin luona tervehdittiin Vegaa kanuunanlaukauksilla ja eräs siellä
oleskeleva itaalialainen sotalaiva nosti mastoonsa ruotsalaisen lipun.
Saman laivan upseerit pitivät sitte iloisen juhlan Vegan uroille.
Bab-el-Mandebin salmen ja Punaisen meren kautta tultiin sitte Suezin
kanavan suulle, jossa ankkuroittiin tammikuun 28 päivänä. Matkaa
jatkettiin sitte kanavaa myöten sen Välimeren puoleiselle suulle, Port
Saidin luo, ja sieltä Välimeren halki Napoliin, jossa oli tehty suuria
valmistuksia matkueen vastaan-ottamiseksi. Messiinan salmessa
ankkuroitsi Vega, ja Nordenskiöld meni itse itaalialaisen luutnantin
Boven kera maalle, lähettääkseen sähkösanoman Vegan saapumisesta
Eurooppaan. Yö tuli ennenkuin he pääsivät maalle, ja pilkkoisen
pimeässä saivat he tunkeutua läpi pensaiden ja viidakkojen, kunnes
tulivat rautatielle, jota myöten kävelivät läheisimmälle asemalle.
Siellä heitä heti ympäröi joukko karsasmielisiä rata- ja
rannikkovahtia, jotka pitivät heitä salakuljettajina; onneksi eivät
vahdit olleet havainneet heitä, heidän pensastoissa kömpiessään, sillä
varmaan olisivat he heti ampuneet. Epäluulot hälvenivät kuitenkin pian
ja matkustajia kohdeltiin silloin suurimmalla kunnioituksella. Se oli
viimeinen seikkailu matkalla.

Helmikuun 14 päivänä saapui Vega Napoliin ja siitä alkaen oli kotimatka
vaan yhtämittaista riemukulkua. Napolissa, Lissabonissa, Lontoossa ja
Pariisissa, joissa viimeksimainituissa pääkaupungeissa käytiin Vegan
ollessa Falmouthissa, Köpenhavnissa ja viimeksi Tukholmassa oli
matkueelle valmistettu sydämmellisiä, suurenmoisia kunnian-osotuksia.
Huhtikuun 24 päivänä laski Vega ankkurinsa Tukholman satamassa, ja
jättiyritys, laadultaan historiassa ainoa, oli onnistunut.

Mitä lähemmäksi Tukholmaa Vega tuli, matkallansa Ruotsin saariston
läpi, sitä enemmän lisääntyi höyrylaivoja, jotka täpötäynnä ihmisiä
olivat lähteneet Vegaa vastaan-ottamaan ja sitte seurasivat sitä
kahdessa pitkässä rivissä satamaan. Satama lukemattomine aluksineen ja
veneineen, kaupunki ja erittäinkin uljas kuninkaallinen linna olivat
loistavilla ilotulituksilla mitä komeimmasti kaunistetut ja
lukemattomat ihmisjoukot tervehtivät kaikuvilla hurraahuudoilla
rauhallisia sankareita, jotka, pitkän matkansa päätettyään, taas ensi
kerran laskivat jalkansa ruotsalaiselle mantereelle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nordenskiöldin matkat ja retket napamerillä - Nuorisolle kerrottuina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.