Title: Mitä meidän siis on tekeminen?
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mitä meidän siis on tekeminen?" ***


MITÄ MEIDÄN SIIS ON TEKEMINEN?

Kirj.

Leo Tolstoi


Suomentanut K. W. Järnefelt


Otava, Helsinki, 1908.



Mitä meidän siis on tekeminen?


    Ja kansa kysyi häneltä: Mitä meidän siis on tekeminen? Hän
    vastasi ja sanoi heille: Jolla on kaksi pukua, antakoon sille,
    joka on ilman; ja jolla on ruokaa, hän tehköön, samoin. (Luuk.
    3:10, 11).

    Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, jossa turmelee koi
    ja ruoste, ja jossa murtautuvat varkaat sisään ja varastavat.

    Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, jossa ei turmele
    koi eikä ruoste, ja jossa eivät murtaudu varkaat sisään eivätkä
    varasta.

    Sillä missä aarteesi on, siellä sydämmesikin on.

    Silmä on ruumiin kynttilä. Jos siis silmäsi on puhdas, niin koko
    ruumiisi on valoisa.

    Mutta jos silmäsi on turmeltunut, niin koko ruumiisi on pimeä.
    Jos siis sinussa oleva valo on pimeyttä, niin mimmoinen onkaan
    pimeys?

    Ei kukaan voi kahta herraa palvella; Sillä hän on silloin joko
    vihaava toista ja toista rakastava, taikka hän on tekevä toiselle
    mieliksi ja toisesta ei välitä. Ette voi palvella Jumalaa ja
    rikkautta.

    Senvuoksi sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä
    söisitte tai mitä joisitte, eikä ruumiistanne, mitä pukisitte
    yllenne. Eikö henki ole enempi kuin ruoka, ja ruumis enempi kuin
    vaatteet? Älkää siis murehtiko sanoen: mitä syömme? tai: mitä
    juomme? tai: millä vaatetamme itsemme? Sillä kaikkea tätä pakanat
    tavottelevat, ja teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän
    tätä kaikkea tarvitsevan.

    Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan,
    niin tämäkin kaikki sen ohessa teille annetaan (Matt. 6: 19--25,
    31--34).

    Sillä helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi, kuin rikkaan
    päästä Jumalan valtakuntaan (Matt. 19: 24; Luuk. 18: 25; Mark.
    10: 25).



I.


Olen koko elämäni elänyt maalla. Kun vuonna 1881 muutin asumaan
Moskovaan kummastutti minua kaupunkilainen köyhyys. Minä tunnen
maalaisen köyhyyden, mutta kaupunkilainen köyhyys oli minulle uutta
ja käsittämätöntä. Moskovassa ei voi päästä kadun päähän tapaamatta
kerjäläisiä ja omituisia kerjäläisiä, jotka eivät ole maalaisten
kerjäläisten näköisiä. Näillä kerjäläisillä ei ole pussia mukanaan
eikä Kristuksen nimeä huulillaan niinkuin maalaisilla kerjäläisillä.
Moskovalaiset kerjäläiset eivät kanna pussia eivätkä pyydä almua.
Useimmiten he, kohdatessaan teidät tai päästäessään teidät ohitsensa
menemään, koettavat vaan kohdata teidän katseenne. Ja, päättäen
katseestanne, he joko pyytävät, tai ovat pyytämättä. Minä tunnen
erään sellaisen kerjäläisen, joka on aatelissukua. Ukko kävelee
hitaasti, nyökäytellen ruumistaan joka askeleella. Kohdatessaan
teidät hän nyökäyttää ruumistaan, ikäänkuin kumartaen teille. Jos te
pysähdytte, ottaa hän lakin päästään, kumartaa ja pyytää almua, mutta
jos ette pysähdy, on hän olevinaan, että hänellä on vaan semmoinen
käyntitapa, ja hän jatkaa matkaansa, kumartaen samalla tavalla
joka askeleella. Se on oikea moskovalainen kerjäläinen. Alussa en
tiennyt, minkätähden moskovalaiset kerjäläiset eivät pyydä suoraan;
sittemmin kyllä ymmärsin miksi he eivät sitä tee, mutta en sittenkään
käsittänyt heidän asemaansa.

Kerran, kulkiessani Afanasjevin poikkikatua, näin poliisin asettavan
ajurin kärriin vesitaudin turvottamaa, repaleista miestä. Minä
kysyin: "mistä syystä?" Poliisi vastasi: "kerjäämisestä". -- "Onko se
sitten kiellettyä?" -- "On kai" -- vastasi poliisi.

Vesitautinen vietiin ajurilla. Minä otin toisen ajurin ja läksin
ajamaan heidän jälessään. Tahdoin päästä selville, oliko se totta,
että kerjääminen on kiellettyä ja miksi se on kiellettyä. En
voinut mitenkään käsittää, kuinka voi kieltää ihmistä pyytämästä
jotain toiselta, enkä sitä paitsi voinut uskoa kerjäämisen olevan
kiellettyä, kun Moskova on täynnä kerjäläisiä. Tulin poliisiasemalle,
jonne kerjäläinen oli viety. Siellä istui pöydän ääressä sapelilla ja
revolverilla varustettu mies. Kysyin: "Mistä syystä tuo mies otettiin
kiinni?" Sapeliherra katsahti minuun ankarasti ja sanoi: "mitä se
teitä liikuttaa?" Mutta huomaten tarpeelliseksi selittää minulle
jotakin, hän lisäsi: "esimiehet käskevät korjaamaan semmoisia, se on
siis tarpeen". Minä läksin. Se poliisi, joka oli tuonut kerjäläisen,
istui eteisessä tarkastellen veltosti jotakin muistiinpanokirjaa.
Kysyin häneltä: "onko se totta, että kerjäläisiltä on kielletty
almun pyytäminen?" Poliisi heräsi, katsahti minuun, rypisti otsaansa
ja vaipui sitten taas entiseen uneliaisuuden tilaansa. Ryhtyessään
uudestaan kirjaansa tutkimaan hän sanoi: "esimiehet käskevät, siis
täytyy". Minä menin ulos ajurin luo.

-- No, mitä? Ottivatko? kysyi ajuri, jota nähtävästi myöskin huvitti
tämä asia.

-- Ottivat, vastasin hänelle. Ajuri pudisti päätään.

-- Onkos teillä täällä Moskovassa kielletty almun pyytäminen? kysyin.

-- Kuka heitä tietää, sanoi ajuri.

-- Mitenkäs se niin on, sanoin minä, -- kerjäläinenhän on Kristuksen
oma ja hänet viedään poliisikamariin.

Nykyään on siitä kuitenkin jo luovuttu, ei enää vaadita.

Sittemmin näin vielä monta kertaa poliisien vievän kerjäläisiä
poliisikamariin, ja sitten Jusupovin työhuoneeseen. Kerran tapasin
Mäsnitskajan kadulla joukon semmoisia kerjäläisiä, noin kolmekymmentä
henkeä. Niitten edellä ja takana kulki poliiseja. Kysyin: "mistä
syystä?" -- Kerjäämisestä.

Asia on niin, että lain mukaan oli kerjääminen Moskovassa kielletty
kaikilta niiltä kerjäläisiltä, joita tapaa siellä useampia joka
kadulla ja joita rivittäin seisoo jumalanpalveluksen ja varsinkin
hautajaisten aikana joka kirkon ovella.

Mutta minkästähden toisia korjataan ja suljetaan jonnekin, toisia
jätetään rauhaan? Siitä en päässyt ollenkaan selville. Onko heidän
joukossaan laillisia ja laittomia kerjäläisiä, vai onko heitä niin
paljon, ettei kaikkia saa korjatuksi, vai kerääntyykö niitä uusia,
kun toiset on korjattu?

Kerjäläisiä on Moskovassa paljon joka lajia. On semmoisia, jotka
pitävät kerjäämistä elinkeinonaan, on todellisiakin kerjäläisiä,
semmoisia, jotka jollakin tavoin ovat joutuneet Moskovaan ja
tosiaankin kärsivät puutetta.

Näitten kerjäläisten joukossa on usein talonpoikaispukuisia miehiä
ja vaimoja. Olen usein tavannut semmoisia. Muutamat niistä ovat
täällä sairastuneet ja sitten, päästyään sairashuoneesta, ovat
kykenemättömiä itseään elättämään ja matkustamaan kotiseudulleen.
Toiset taas ovat sen lisäksi ruvenneet juopottelemaan. Niistä, jotka
eivät olleet sairaita, olivat muutamat tulipalon kautta kärsineitä,
tai ikäkuluja, tai vaimoja, joilla oli lapsia, toiset taas aivan
terveitäkin ja työkykyisiä. Nuo aivan terveet kerjäävät miehet
herättivät erityisesti minun huomiotani. Tultuani Moskovaan otin
nimittäin tavakseni, ruumiin liikettä saadakseni, käydä työssä
Vorobjevin mäellä kahden miehen kanssa, jotka sahasivat siellä puita.
Nämä miehet olivat aivan yhtä köyhiä, kuin nekin, joita tapasin
kaduilla. Toinen niistä oli nimeltään Pietari, sotamies Kalugasta,
toinen Simo, Vladimirin kuvernementistä. Heillä ei ollut mitään muuta
kuin vaatteet, mitkä oli päällä ja kädet. Ja näillä käsillään he
ansaitsivat, hyvin kovalla työllä, 40--50 kopeekkaa päivässä, joista
molemmat panivat vielä osan säästöön, toinen ostaakseen itselleen
turkin, toinen saadakseen kerätyksi matkarahat kotiseudulleen
päästäkseen. Kun kohtasin samallaisia miehiä kadulla, kiinnittivät ne
senvuoksi erityistä huomiotani. Minkätähden toiset tekevät työtä, ja
toiset kerjäävät?

Kohdatessani semmoisen miehen, kysyin tavallisesti, mitenkä hän
oli joutunut moiseen tilaan. Kerran tapasin aivan terveen miehen
kerjäämässä. Kysyin, kuka hän on ja mistä. Hän sanoi tulleensa
työansiolle Kalugasta. Aluksi olivat hän ja toverinsa saaneet työtä
eräältä isännältä. Kun se työ loppui, alkoivat he etsiä toista,
mutta eivät saaneet. Toveri jätti hänet ja siitä saakka oli hän
toista viikkoa saanut ponnistella, syötyään kaiken, mitä hänellä oli
ollut. Ei hänellä ollut sahaa, ei kirvestä, eikä rahaa, millä ostaa.
Minä annoin hänelle rahaa sahan ostoon ja neuvoin työpaikan, mihin
tulla. Olin jo, edeltäpäin sopinut Pietarin ja Simon kanssa, että he
ottaisivat hänet työhön.

-- Muistahan, että tulet. Siellä on paljon työtä.

-- Kyllä tulen, kuinkas muuten? Ei ole hauskaa kuleksia kerjuulla.
Työtä kyllä osaan tehdä.

Mies vannoi tulevansa ja minusta näytti, ettei hän tahtonut pettää,
vaan tosiaankin aikoi tulla.

Seuraavana päivänä sain työpaikalla kuulla, ettei miestä ollut
näkynyt. Samalla tavalla petti minut moni muukin. Jotkut pettivät
minua silläkin keinoin, että sanoivat tarvitsevansa rahaa pilettiin,
päästäkseen matkustamaan kotiin, mutta jonkun ajan kuluttua tapasin
heidät taas kadulla. Useat heistä jo tunsin ja he tuntiessaan minut,
karttoivat minua. Välistä sattui niinkin, että joku heistä, joka
oli minut unohtanut, koetti uudistaa vanhan petoksensa. Siten tulin
huomaamaan tässäkin luokassa olevan paljon petkuttajia, mutta nämä
petkuttajat olivatkin hyvin kurjia. Kaikki he olivat puolialastomia,
köyhiä, laihoja, sairaaloisia. Ne olivat niitä jotka todellakin
paleltuvat, tai hirttäytyvät, niinkuin sanomalehdistä tiedämme.



II.


Kun puhuin kaupunkilaisille tuosta kaupunkilaisesta köyhyydestä,
sanottiin minulle aina: "Oi, se ei ole vielä mitään -- kaikki
tuo, mitä olette nähneet. Mutta menkääpä Hitrovin torille ja
sikäläisiin yömajoihin. Siellä te vasta saatte nähdä oikean
'kultaisen komppaniian'." Eräs leikinlaskija sanoi, ettei se enää
ollut komppaniia, vaan kultainen rykmentti -- niin paljon niitä
oli lisääntynyt. Leikinlaskija oli oikeassa, mutta hän olisi ollut
vieläkin enemmän oikeassa, jos olisi sanonut, että näitä ihmisiä on
nykyään Moskovassa ei komppaniia, eikä rykmentti, vaan kokonainen
armeija, ehkä noin 50 tuhatta. Vanhat kaupungin asukkaat, puhuesssaan
minulle kaupungin kerjäläisistä, tekivät sen aina jonkinmoisella
mielihyvällä, ikäänkuin kerskaten minun edessäni sillä tiedollansa.
Muistan, että ollessani Lontoossa sikäläiset vanhat kaupunkilaiset
niinikään kerskailivat, puhuessaan lontoolaisesta köyhyydestä. Niin
sitä meillä muka.

Ja minun teki mieli nähdä kaikki tuo köyhyys, josta minulle oli
puhuttu. Monta kertaa tein lähtöä Hitrovin torille päin, mutta joka
kerta minua kammoksutti ja hävetti. "Miksi menen katsomaan ihmisten
kärsimyksiä, joita en voi auttaa?" -- puhui yksi ääni. "Ei, jos
sinä elät täällä ja näet kaupunkilaiselämän kaikki ihanuudet, niin
meneppä katsomaan tuota toistakin", -- sanoi toinen ääni. Ja niinpä
minä eräänä kylmänä ja tuulisena joulukuun päivänä läksin astumaan
tuota kaupunkilaista köyhyyden keskipistettä, Hitrovin toria kohti.
Oli arkipäivä, kello kävi neljättä. Jo Soljankan kadulla aloin nähdä
yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, joilla oli kummalliset, toisilta
saadut vaatteet ja vielä kummallisemmat jalkineet, ihmisiä, joilla
oli hyvin sairaannäköiset kasvot ja heillä kaikille yhteinen
omituinen halveksiva katse. Mitä kummallisimmassa, hullunkurisimmassa
puvussa oleva ihminen kulki aivan vapaasti, nähtävästi vähääkään
välittämättä siitä, miltä hän toisista voi näyttää. Kaikki nämä
ihmiset kulkivat samaan suuntaan. Kysymättä tietä, jota en tuntenut,
kuljin heidän jälessään ja tulin Hitrovin torille. Torilla oli
samallaisia naisia repaleisissa nutuissa, palttoissa ja kapoteissa,
saappaat tai kalossit jalassa ja yhtä vapaita, välinpitämättömiä
pukujensa hullunkurisuudesta, vanhoja ja nuoria. He istuivat,
kaupittelivat jotakin, kuljeksivat tai riitelivät. Väkeä oli torilla
vähän. Nähtävästi oli toriaika ohi ja suurin osa ihmisiä kulki
mäkeä ylös torin sivu ja torin halki, yhä samaan suuntaan. Minä
läksin kulkemaan heidän jälessään. Mitä pitemmälle jouduin, sitä
enemmän yhtyi samallaisia ihmisiä samalle tielle. Edelläni kulki
kaksi naista, toinen vanha, toinen nuori, puhellen jostain asiasta.
Jokaista asiaan kuuluvaa sanaa seurasi pari asiaan kuulumatonta,
mitä törkeintä sanaa. He eivät olleet humalassa, vaan jokin asia
heitä näkyi huolestuttavan. Vastaantulijat ja jälessä kulkijat eivät
kiinnittäneet minkäänlaista huomiota tuohon heidän puheeseensa, joka
minua niin kummastutti. Näillä seuduin nähtävästi aina puhuttiin
sillä tavalla. Vasemmalla oli yksityisiä yömajoja, ja muutamat
poikkesivat sinne, toiset taas jatkoivat matkaansa. Tultuamme mäelle,
oli edessämme katujen kulmassa iso talo. Suurin osa niistä, jotka
kulkivat minun kanssani, pysähtyi talon luo. Koko katukäytävä tämän
talon edessä oli täynnä samallaisia ihmisiä, jotka seisoivat tai
istuivat käytävällä tai kadulla. Oikealla puolen sisäänkäytävää oli
naisia, vasemmalla miehiä. Minä menin naisten sivu, menin miesten
sivu (kaikkiaan oli väkeä muutamia satoja) ja pysähdyin rivin päähän.
Talo, jonka luona nämä ihmiset odottelivat, oli Ljapinin maksuton
yömaja. Ihmisjoukko oli sisäänpääsöä odottavia yömajalaisia. Kello 5
iltapäivällä avataan ovet ja päästetään sisään. Tänne olivat tulossa
melkein kaikki ihmiset, joitten sivu olin kulkenut.

Lähinnä minua seisovat ihmiset alkoivat minua tarkastella.
Vaatteitten jäännökset, jotka peittivät heidän ruumistansa, olivat
hyvin erillaisia. Mutta ilme kaikissa minuun suunnatuissa katseissa
oli aivan sama. Kaikki ne ilmaisivat kysymyksen: mitä varten sinä --
toisesta maailmasta kotoisin oleva ihminen -- olet pysähtynyt tähän
meidän viereemme? Kuka sinä olet? Itseesi tyytyväinen pohattako,
joka haluaa nauttia meidän puutteestamme, haihduttaa ikäväänsä meitä
piinaamalla, vai oletko sinä semmoinen, jota ei ole eikä voi olla
olemassa, ihminen, joka meitä säälii? Kaikki katseet ilmaisivat
tämän kysymyksen. Minun teki mieli antautua puheisiin jonkun kanssa,
mutta pitkään aikaan en ilennyt. Mutta vaiti ollessammekin katseemme
meitä lähensivät toisiimme. Niin kauas toisistamme kuin elämä olikin
meidät eroittanut, katsahdettuamme pari kolme kertaa toistemme
silmiin tunsimme kuitenkin olevamme yksiä ihmisiä, ja lakkasimme
toisiamme pelkäämästä. Lähinnä minua seisoi muuan mies, jolla oli
pöhettyneet kasvot ja punanen parta, repaleisessa kauhtanassa ja
kuluneet kalossit paljaassa jalassa, vaikka oli 8 pykälän pakkanen.
Kolme tai neljä kertaa kohtasin hänen katseensa ja tunsin semmoista
läheisyyttä häneen, ettei suinkaan enää hävettänyt ruveta hänen
kanssaan puheisiin, vaan päinvastoin olisi hävettänyt olla mitään
virkkamatta. Kysyin, mistä hän oli kotoisin. Hän vastasi mielellään
ja alkoi jutella; toiset siirtyivät lähemmäksi. Hän oli Smolenskista,
oli tullut työtä etsimään, leipää ja veroja varten. "Työtä", sanoi
mies, "ei ole, sotamiehet ovat nykyään kaiken työn vieneet. Nyt saan
kuleksia tyhjin toimin; kahteen päivään en ole palaakaan suuhuni
pannut, sen saatte uskoa". Hän puhui arasti, yrittäen hymyillä.
Varimakean kaupustelija, entinen sotamies seisoi lähellä. Minä
viittasin hänet luokseni. Hän kaatoi lasiin varimakeata. Mies otti
kuuman lasin käteensä, ja, ennenkuin rupesi juomaan, lämmitteli
käsiään sen höyryssä, ettei lämpö hukkaan menisi. Sitä tehdessään
hän kertoi minulle vaiheistaan. Vaiheet, eli kertomukset vaiheista,
ovat melkein kaikilla samat: oli alussa vähän työtä, mutta sitten
se loppui; sitten yömajassa varastettiin kukkaro rahoineen ja
pilettineen; ja nyt ei pääse pois Moskovasta. Mies kertoi päivällä
lämmittelevänsä kapakoissa, raviten itseänsä "sakuskalla" (kapakoissa
olevilla leipäpalasilla); välistä sanoi annettavan, välistä ajettavan
pois; yötä sai olla ilmaiseksi täällä Ljapinin talossa. Sanoi
odottavansa vaan poliisin käyntiä, jolloin hänet passittomana viedään
linnaan ja lähetetään vankikyydillä kotiseudulleen. "Torstaina kuuluu
poliisi tulevan käymään". (Vankila ja vankikyyti on hänelle kuin
luvattu maa).

Hänen kertomuksensa pari kolme henkilöä joukosta vahvistivat
todeksi ja sanoivat olevansa samallaisessa asemassa. Laiha, kalpea,
pitkänenäinen nuorukainen, jonka yläruumista peitti pelkkä,
olkapäitten kohdalta rikkonainen paita, päässä lakki ilman lippaa,
tunkeutui syrjittäin joukon läpi. Hän värisi kovasti koko ajan,
mutta koetti kuitenkin ylenkatseellisesti hymyillä miesten puheille,
toivoen siten pääsevänsä minun suosiooni. Minä tarjosin hänelle
varimakeata. Hän otti lasin, lämmitteli samoin käsiään sen päällä
ja alkoi juuri jotain puhua, kun hänet työnsi syrjään muuan iso
mustaverinen, käyränenäinen mies, karttuunipaita ja liivit päällä,
ilman lakkia. Käyränenäinen pyysi myöskin varimakeata. Sitten tuli
pitkä, suippopartainen ukko, palttoo päällä, vyötettynä nuoralla,
virsut jalassa -- humalassa. Sitten pieni äijä, kasvot turvoksissa,
silmät vetistävät, ruskea nankininahkainen takki päällä, jalassa
kuluneet kesähousut, joista paljaat polvet törröttivät, kalisten
toisiaan vasten kylmästä. Hän vapisi niin, ettei kyennyt pitämään
lasia vakavasti kädessään ja kaasi sen päälleen. Toiset alkoivat
häntä sättiä. Hän vaan hymyili nolon näköisenä ja väristen. Sitten
vino, muodoton olento, repaleissa ja nahkatohvelit paljaissa
jaloissa, sitten jokin upseerin tapainen, sitten papin tapainen,
sitten jokin nenätön kummitus. Kaikki nuo nälkäiset ja viluiset,
rukoilevat ja nöyrät olennot tunkeilivat minun ympärilläni, pyrkien
varimakean ääreen. Varimakea juotiin loppuun. Yksi joukosta pyysi
rahaa, ja minä annoin. Sitten pyysi toinen, kolmas ja koko joukko
piiritti minut. Syntyi tungos ja sekasorto. Naapuritalon pihamies
huusi joukolle, että väistyisivät hänen talonsa jalkakäytävältä, ja
hänen käskynsä nöyrästi täytettiin. Joukosta ilmestyi toimeliaita
miehiä, jotka ottivat minut suojelukseensa, tahtoen viedä minut
pois tungoksesta, mutta joukko, joka ensin oli seisonut pitkin
jalkakäytävää, tungeksi nyt minun ympärilläni. Kaikki katsoivat
minuun ja pyysivät. Toiset kasvot olivat toistaan surkeampia,
nääntyneempiä ja nöyrempiä. Minä jaoin kaikki, mitä minulla oli
mukanani, noin 20 ruplan paikoilla, ja menin joukon mukana yömajaan.
Talo oli iso. Siinä oli neljä osastoa. Yläkerrokset olivat miehiä
varten, alakerrokset naisia varten. Ensin tulin naisosastoon. Iso
huone oli täynnä telttavuoteita, sentapaisia, kuin kolmannen luokan
telttavuoteet rautateillä. Vuoteita oli kaksi kerrosta, ylhäällä ja
alhaalla. Kummallisia, ryysyisiä naisia, ilman päällysnuttua, vanhoja
ja nuoria, tuli sisään ja asettui paikoilleen, mitkä alas, mitkä
ylös. Muutamat vanhoista tekivät ristinmerkin ja siunasivat sitä
ihmistä, joka oli rakentanut yömajan, toiset nauroivat ja riitelivät.
Menin yläkertaan. Siellä olivat miehet paikoilleen asettumassa.
Heidän joukossaan huomasin yhden niistä, jolle olin rahaa antanut.
Hänet nähdessäni rupesi minua yhtäkkiä hirveästi hävettämään ja
minä läksin kiireesti pois. Semmoisella tunteella, kuin olisin
tehnyt jonkin rikoksen, astuin ulos talosta ja menin kotiin. Kotiin
päästyäni nousin matoilla peitettyjä portaita eteiseen, jonka lattia
oli veralla vuorattu, ja riisuttuani päältäni turkin, istuuduin
syömään päivällistä, jossa oli viisi ruokalajia ja jota tarjosi kaksi
hännystakkiin puettua valkohansikkaista lakeijaa.

Kolmekymmentä vuotta sitten näin Pariisissa, mitenkä tuhansien
katsojain läsnäollessa lyötiin ihmiseltä pää pois giljotiinilla.
Minä tiesin tämän ihmisen olleen julman pahantekijän. Minä tiesin
kaikki ne syyt, joita ihmiset vuosisatain kuluessa ovat tuoneet
esiin, puolustaakseen tämänlaatuisia tekoja. Minä tiesin että tämä
tehtiin itsetietoisesti, mutta sinä hetkenä, kun pää erkani ruumiista
ja putosi laatikkoon, minulta pääsi huuto ja minä ymmärsin, en
järjelläni, enkä sydämmelläni yksin, vaan koko olennollani, että
kaikki kuoleman rangaistuksesta kuulemani väitteet olivat ilkeätä
lorua, että, kokoontuipa ihmisiä kuinka suuri joukko tahansa
toimeenpanemaan murhaa, tuota maailman pahinta syntiä, nimittivätpä
he itseään miten hyvänsä, -- että murha on murha, ja että tuo
synti tehtiin minun silmieni edessä. Ja minä läsnäolollani ja
toimettomuudellani hyväksyin tämän synnin ja otin siihen osaa. Samoin
nytkin, nähdessäni tuota nälkää, vilua ja kurjuutta, jota tuhannet
ihmiset kärsivät, ymmärsin koko olennollani, että kymmenien tuhansien
semmoisten ihmisten olemassa olo Moskovassa, samalla kuin minä ja
muut syömme lintupaistia ja sampikalaa ja verhoamme hevosia veralla
ja lattioita matoilla, -- sanoivatpa kaikki maailman oppineet mitä
hyvänsä. -- on rikos, joka ei ole ainoastaan kerran tapahtunut, vaan
yhä tapahtuu, ja että minä, ylellisyydessä eläjä, en ainoastaan sitä
suvaitse, vaan suorastaan otan siihen osaa. Minusta oli eroitus
näiden kahden vaikutelman välillä ainoastaan siinä, että edellisessä
tapauksessa ainoa, mitä olisin saattanut tehdä, olisi ollut se,
että olisin huutanut giljotiinin ääressä seisoville ja murhaa
toimeenpaneville heidän tekevän syntiä, ja kaikin tavoin koettanut
estää tuota tekoa. Mutta näin menetellessäni saatoin edeltäpäin
tietää, ettei tämä minun tekoni estäisi murhaa tapahtumasta.
Jälkimäisessä taas saatoin antaa ei ainoastaan varimakeaa ja mukanani
olevat mitättömät rahat, vaan myöskin palttooni ja kaiken, mitä
minulla oli kotona. Mutta minä en sitä tehnyt, jonka vuoksi tunsin
silloin ja tunnen nyt, enkä lakkaa koskaan tuntemasta osallisuuttani
yhä jatkuvaan rikokseen niin kauan, kuin minulla on liikaa ruokaa,
silloin kuin toisella ei ole mitään, ja kaksi pukua, silloin kuin
toisella ei ole yhtäkään.



III.


Samana iltana, kun olin palannut Ljapinin talosta, kerroin
vaikutelmistani eräälle ystävälleni. Tämä ystävä -- eräs kaupungin
asukkaista -- alkoi puhua minulle jonkinmoisella mielihyvällä,
että se on aivan luonnollinen kaupunkilainen ilmiö, että minä vaan
maalaisuuteni vuoksi näen siinä jotain erikoista, että se on aina
niin ollut ja tulee olemaan, että niin täytyy olla ja että se on
sivistyksen välttämätön ehto. Lontoossa on vielä pahempaa, ja ei
siinä siis ole mitään pahaa, eikä siitä saa olla tyytymätön. Minä
aloin väittää ystävääni vastaan, ja tein sen semmoisella kiihkolla
ja vimmalla, että hänen vaimonsa tuli toisesta huoneesta kysymään,
mitä oli tapahtunut. Minä olin, itsekään sitä huomaamatta, kyyneleet
silmissä ja itku kurkussa huutanut ja huitonut käsilläni ystäväni
edessä. Minä huusin: "niin ei saa elää, niin ei saa elää, ei saa!"
Minua nolattiin tarpeettomasta kiivaudestani, sanottiin, etten voinut
mistään levollisesti keskustella, että semmoinen kiivastuminen on
epämiellyttävää, ja päälle päätteeksi todistettiin minulle, että
semmoisten onnettomain ihmisten olemassa olo ei mitenkään voi antaa
aihetta lähimmäisten elämän myrkyttämiseen.

Tunsin heidän olevan oikeassa ja vaikenin, mutta sydämmeni pohjassa
tiesin, että minäkin olin oikeassa, enkä voinut rauhoittua.

Ennestäänkin jo minulle vieras ja outo kaupunkilaiselämä tuli minulle
nyt siihen määrin inhoittavaksi, että kaikki ne ylellisen elämän
ilot, jotka ennen olivat tuntuneet minusta iloilta, tulivat minulle
piinaksi. Ja vaikka kuinka olisin koettanut löytää sydämmestäni
edes jonkinlaista puolustusta elämällemme, en voinut hermostumatta
nähdä en omaa, enkä toisten vierashuonetta, en siististi, herrasväen
tapaan katettua pöytää, en komeita ajopelejä hyvin syötettyine
kuskineen ja hevosineen, en loistavia kauppapuoteja, teattereita,
enkä tanssiaisia. En voinut sen rinnalla olla näkemättä nälkäisiä,
viluisia, sorretuita Ljapinin talon asukkaita. En voinut saada
päästäni ajatusta, että nämä kaksi asiaa ovat yhteydessä toistensa
kanssa, että toinen johtuu toisesta. Muistan, että siihen
syyllisyyden tunteeseen, joka ensi hetkestä jäi minuun, pian yhtyi
toinenkin, joka himmensi edellisen.

Kun puhuin Ljapinin talosta saamistani vaikutelmista läheisille
ystävilleni ja tuttavilleni, sain kaikilta saman vastauksen, kuin
ensimäiseltäkin ystävältäni, mutta sitä paitsi he ilmaisivat
hyväksymisensä minun hyvyyteni ja tunteellisuuteni johdosta ja
antoivat minun ymmärtää, että tuo näky oli niin erikoisesti minuun
vaikuttanut ainoastaan senvuoksi, että minä, Leo Tolstoi, olen niin
hyväsydämminen ihminen. Ja minä uskoin sen mielelläni. Ja ennenkuin
ennätin ajatella pääni ympäri, oli minussa ensin tuntemani moitteen
ja katumuksen tunteen sijassa jo tyytyväisyyden tunne oman hyvyyteni
johdosta ja halu näyttää sitä ihmisille.

Kenties, sanoin itselleni, en todellakaan ole tähän syypää minä
ylellisellä elämälläni, vaan elämän välttämättömät ehdot. Eihän
minun elämäni muuttaminen voi korjata sitä pahaa, jonka olin nähnyt.
Muuttamalla oman elämäni teen vaan itseni ja omaiseni onnettomiksi,
mutta näkemäni onnettomuus jää entiselleen.

Ja senvuoksi ei minun tehtäväni ole oman elämäni muuttamisessa,
niinkuin ensin oli minusta näyttänyt, vaan siinä, että koetan, sen
verran kuin se on vallassani, parantaa niitten onnettomien tilaa,
jotka olivat herättäneet sääliäni. Koko asia on siinä että minä olen
hyväsydämminen, hyvä ihminen ja haluan tehdä hyvää lähimmäisilleni.
Aloin miettiä suunnitelmaa hyväntekeväisyystoiminnalleni, jossa
saatoin ilmaista koko hyvyyteni. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että
jo miettiessäni tuota hyväntekeväisyystoimintaani sydämmessäni
koko ajan tunsin, ettei se ollut sitä, mitä olisi pitänyt tehdä,
mutta, niinkuin usein tapahtuu, järjen ja mielikuvituksen toiminta
tukahuttivat minussa tuon omantunnon äänen. Tähän aikaan oli
paraillaan toimitettavana yleinen väenlasku. Tämä tilaisuus näytti
minusta keinolta sen hyväntekeväisyyden järjestämiseksi, jossa
tahdoin osoittaa hyvyyteni. Minä tunsin monta Moskovassa olevaa
hyväntekeväisyyslaitosta ja seuraa, mutta koko heidän toimintansa
näytti minusta sekä väärään suuntaan johdetulta että mitättömältä
verraten siihen, mitä itse aijoin tehdä. Keksin seuraavan tuuman:
herättää rikkaissa ihmisissä myötätuntoisuutta kaupunkilaista
köyhälistöä kohtaan, kerätä rahoja, saada kokoon ihmisiä, jotka
haluavat edesauttaa asiata ja väenlaskun ohella käydä läpi kaikki
köyhäin pesät, tulla yhteyteen onnettomien kanssa, päästä perille
yksityiskohdista heidän hädässään ja auttaa heitä rahalla, työllä,
lähettämällä heitä pois Moskovasta, sijoittamalla lapset kouluun
ja vanhukset turvakoteihin ja köyhäintaloihin. Sitä paitsi
ajattelin, että niistä ihmisistä, jotka ryhtyvät tähän toimeen,
muodostuu pysyväinen seura, joka, jakaen keskenänsä Moskovan
kaupunginosat, tulee valvomaan, ettei köyhyys ja kerjäläisyys pääse
kehittymään, tulee aina, heti sen syntyessä, sitä ehkäisemään, tulee
pitämään huolta kaupunkilaisköyhyyden hoidosta enemmän kuin sen
parantamisesta. Minä kuvailin jo, että, puhumattakaan kerjäläisistä,
puutteen alaisiakaan ei tule olemaan kaupungissa, ja että kaiken tuon
saan aikaan minä, ja että me kaikki, rikkaat, tulemme sen jälkeen
kaikessa rauhassa istumaan vierashuoneissamme, syömään päivällistämme
viiden ruokalajin kanssa ja ajelemaan vaunuissamme teattereissa
ja tanssiaisissa, häiriytymättä enää semmoisten näkyjen kautta,
jommoinen minua kohtasi Ljapinin talolla.

Laadittuani tämän suunnitelman, kirjoitin siitä artikkelin ja,
ennenkuin annoin sen painoon, menin tuttavien luo, joilta toivoin
saavani kannatusta. Kaikille, joita tapasin sinä päivänä (käännyin
etupäässä rikkaitten puoleen), puhuin melkein sitä samaa, minkä
olin kirjoittanut sanomalehteen. Ehdotin, että käyttäisimme
hyväksemme väenlaskutoimitusta, oppiaksemme tuntemaan köyhäin tilaa
Moskovassa ja auttaaksemme sitä sekä toimella että rahoilla ja
saadaksemme aikaan sen, ettei köyhiä ollenkaan olisi Moskovassa,
jolloin me, rikkaat, hyvällä omallatunnolla voisimme nauttia
niistä elämän eduista, joihin olimme tottuneet. Kaikki kuuntelivat
minua tarkkaavaisesti ja totisina, mutta niinpian kuin kuuntelijat
ymmärsivät, mistä oli kysymys, tulivat he ikäänkuin hämilleen. Heitä
ikäänkuin hävetti ja etupäässä minun puolestani, se, että minä puhuin
tyhmyyksiä, joita kuitenkaan ei voinut suoraan sanoa tyhmyyksiksi.
Oli ikäänkuin jokin ulkonainen syy olisi velvoittanut heitä
myöntymään tuohon minun tyhmyyteeni.

-- Niin. Tietysti. Se olisi hyvän hyvä asia, sanottiin minulle.
-- Itsestään on ymmärrettävää, ettei asialle voi olla olematta
myötätuntoinen. Niin, teidän ajatuksenne on oivallinen. Minä olen
itsekin sitä ajatellut, mutta ... meillä ollaan yleensä niin
välinpitämättömiä, että tuskin saattaa odottaa mitään suurta
menestystä... Muuten, minä puolestani olen valmis asiata kannattamaan.

Tähän tapaan puhuivat kaikki. Kaikki suostuivat, mutta suostuivat,
niinkuin minusta näytti, ei minun vakuutukseni vaikutuksesta, eikä
omasta halustaan, vaan jonkin ulkonaisen syyn vaikutuksesta, joka ei
sallinut olla suostumatta. Minä huomasin sen jo siitä, ettei yksikään
raha-apua luvanneista itse määrännyt summaa, jonka aikoi antaa, joten
minun piti se määrätä ja kysellä: "siis voin odottaa teiltä 300, tai
200, tai 100, tai 25 ruplaa?" Eikä kukaan antanut rahoja. Huomautan
tästä senvuoksi, että, kun ihmiset antavat rahaa johonkin omasta
halustaan, he tavallisesti kiirehtivät antamaan. Aition tilaamiseen
Sarah Bernardin näytäntöön annetaan heti rahat käteen, että asia
olisi päätetty. Tässä tapauksessa sitä vastoin ei yksikään niistä,
jotka suostuivat antamaan rahaa ja ilmaisivat myötätuntoisuutensa,
tarjonnut heti rahoja, vaan ainoastaan ääneti myöntyi minun
määräämääni summaan. Viimeisessä talossa, jossa kävin sinä iltana,
tapasin sattumalta suuren seuran kokoontuneena. Sen talonemäntä oli
jo useampia vuosia toiminut hyväntekeväisyyden alalla. Ulko-oven
edessä seisoi useita vaunuja, eteisessä istui useita lakeijoja
kaihissa puvuissa. Isossa vierashuoneessa kahden pöydän ääressä istui
naisia, puettuina kalliisiin pukuihin ja kalliisiin koristuksiin,
laitellen pukuja pienille nukeille. Muutamia nuoria herroja oli
naisten ääressä. Näitten naisten tekemistä nukeista piti tulla
arpajaisvoittoja köyhäin arpajaisiin.

Tämän vierashuoneen ja siihen kokoontuneitten ihmisten näkeminen
teki minuun hyvin epämiellyttävän vaikutuksen. Puhumatta siitä, että
tänne kokoontuneitten ihmisten omaisuus nousi muutamiin miljooneihin,
puhumatta siitä, että yksin korot siitä pääomasta, joka täällä
oli tuhlattu pukuihin, pitseihin, pronssikuviin, rintaneuloihin,
vaunuihin, hevosiin, lakeijoihin, olivat sata kertaa suuremmat sitä,
mitä kaikki nämä naiset ansaitsivat, olivat menot kaikkien näitten
naisten ja herrain vierailusta: itse ajosta sinne, hansikkaista,
liinavaatteista, kynttilöistä, teestä, sokerista, leivoksista
sata kertaa suuremmat, kuin mitä täällä saatiin ansaituksi. Minä
näin kaiken tuon ja sen vuoksi olisin voinut ymmärtää, etten
täällä ainakaan löydä kannatusta asialleni, mutta minä olin tullut
tehdäkseni ehdotukseni, ja niin raskasta kuin se minulle olikin,
sanoin sanottavani.

Läsnä olleista eräs naishenkilö tarjosi minulle rahaa, sanoen, ettei
hän tunteellisuutensa vuoksi itse kyennyt köyhien luona käymään,
vaan rahaa oli kyllä valmis antamaan. Paljonko rahaa hän antaa ja
milloinka hän ne minulle toimittaa, sitä hän ei sanonut. Toinen
naishenkilö ja eräs mieshenkilö tarjoutuivat käymään köyhien luona,
mutta minä en käyttänyt hyväkseni heidän tarjoustaan. Mahtavin
henkilö, jonka puoleen käännyin, sanoi minulle, ettei asiassa
paljon voinut tehdä, sillä varoja oli vähän. Varoja taas oli vähän
senvuoksi, että Moskovan rikkaat olivat jo kaikki lukuun otetut
ja kaikilta oli jo saatu, mitä suinkin oli voitu, että kaikille
näille hyväntekijöille oli jo annettu arvonimet, mitalit y.m.
kunnianosoitukset, että menestyksellä rahankeräystä jatkaakseen
täytyy pyytää joitakin uusia palkintoja hallituksen puolelta, joka on
ainoa tehokas keino, vaikka hyvin vaikea.

Palattuani kotiin sinä päivänä, panin maata sillä aavistuksella,
ettei minun tuumastani tule mitään, ja samalla häpeissäni ja tuntien,
että koko tämän päivän olin tehnyt jotain hyvin ilettävää ja
hävettävää. Mutta minä en jättänyt asiata sillensä. Ensiksikin oli
asia kerran pantu alulle, ja ylpeydentunnekin olisi estänyt minua
siitä luopumasta; toiseksi ei ainoastaan asian menestys, vaan itse
sen harrastaminen teki minulle mahdolliseksi jatkaa elämää niissä
oloissa, joissa elin, jota vastoin epäonnistuminen olisi pakoittanut
minut luopumaan elämäntavastani ja etsimään uusia elämän uria. Ja
sitä itsetiedottomasti pelkäsin. Minä en uskonut sisällistä ääntäni,
vaan jatkoin alkamaani työtä.

Annettuani kirjoitukseni painoon, luin sen korrehtuurin Duumassa.
Luin sen punehtuen ja änkyttäen, niin kovin minua iletti. Samaten
näkyi hävettävän kaikkia kuulijoitanikin. Kun luettuani kirjoitukseni
kysyin, suostuvatko väenlaskun toimittajat ehdotukseeni, että he
toimituksen päätyttyä jäisivät paikoilleen, ollakseen välittäjinä
seuran ja puutetta kärsivien välillä, syntyi tuskastuttava
hiljaisuus. Sitten esiintyi kaksi puhujaa. Nämä puhujat koittivat
parantaa minun ehdotukseni aikaansaamaa tuskastuttavaa vaikutusta.
He ilmaisivat minulle myötätuntoisuutensa, mutta samalla viittasivat
tuon minun kaikkien hyväksymän tuumani epäkäytännöllisyyteen.
Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus. Mutta kun minä sittemmin
kuitenkin, tahtoen ajaa asiani perille, kyselin väenlaskun
toimimiehiltä, kultakin erikseen, tahtoisivatko he, väenlaskua
toimittaessaan ottaa selvää köyhien tarpeista ja jäädä sitten
paikoilleen, ollakseen välittäjinä köyhien ja rikkaitten välillä,
joutuivat he taas hämilleen. Heidän katseensa sanoivat ikäänkuin
minulle: vaikka kunnioituksesta sinua kohtaan koetettiinkin lieventää
sinun tyhmyyttäsi, niin sinä sittenkin sitä tyrkytät. Semmoinen
oli heidän kasvojensa ilme, mutta sanoilla he kumminkin ilmaisivat
suostumuksensa, ja kaksi heistä, ikäänkuin edeltäpäin siitä
sovittuaan, sanoivat aivan samoilla sanoilla: "me katsomme olevamme
_siveellisestä velvoitetut_ sen tekemään". Saman vaikutuksen teki
ilmoitukseni myöskin väenlaskussa avustaviin ylioppilaisiin, kun
puhuin siitä, että me väenlaskun ohella tulisimme pitämään silmällä
myöskin hyväntekeväisyystarkoituksia. Puhuessamme tästä, huomasin,
että heitä hävetti katsoa minua silmiin, niinkuin usein hävettää
katsoa silmiin hyväntahtoista ihmistä, joka puhuu tyhmyyksiä. Saman
vaikutuksen teki niinikään kirjoitukseni sanomalehden toimittajaan,
poikaani, vaimooni, mitä erillaisimpiin ihmisiin, joille annoin sen
luettavaksi. Kaikki tulivat jostakin syystä hämilleen, mutta kaikki
katsoivat tarpeelliseksi hyväksyä itse ajatuksen, ja kaikki heti
tämän hyväksymisensä ilmaistuaan alkoivat tuoda esiin epäilyksiänsä
asian menestymisestä ja tuomita yhteiskuntamme ja kaikkien ihmisten
välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä, lukuunottamatta nähtävästi heitä
itseään.

Sydämmeni syvyydessä yhä tunsin, ettei tämä kaikki ollut sitä
oikeata, ettei tästä mitään voinut tulla, mutta kirjoitus oli
painettu ja minä ryhdyin ottamaan osaa väenlaskutoimitukseen. Olin
asian pannut alulle ja se veti minut mukaansa.



IV.


Minun osalleni määrättiin, omasta pyynnöstäni, alue Hamovnitsheskin
osassa, Smolenskin kauppatorin luona. Tällä alueella on joukko
taloja, joita yleensä nimitetään Rshanovin taloksi, tai Rshanovin
linnaksi. Ne kuuluivat ennen muinoin kauppias Rshanoville, mutta
nykyään ne kuuluvat Simineille. Olin jo kauan sitten kuullut
mainittavan tätä paikkaa mitä kauneimman köyhyyden ja turmeluksen
pesänä, ja senvuoksi pyysin väenlaskun toimittajia määräämään minut
sinne. Toivomukseni täytettiin.

Saatuani duuman määräyksen, läksin muutamia päiviä ennen väenlaskun
alkamista yksinäni tarkastelemaan aluettani. Saamani asemakartan
mukaan löysin heti Rshanovin linnan.

Menin sinne Nikolskin poikkikadun puolelta, jonka päässä vasemmalla
puolen on synkän näköinen talo, ilman porttia sillä puolen. Talon
ulkonäöstä arvasin sen olevan juuri Rshanovin linnan.

Laskeutuessani alamäkeä Nikolskin katua myöten tapasin muutamia
poikasia, 10--14 ikäisiä, pikku nutuissa ja palttoissa laskemassa
mäkeä, mikä jaloillaan, mikä yhdellä luistimella liukuen pitkin
jalkakäytävän jäätynyttä luisua talon luona. Pojat olivat
repaleisissa vaatteissa ja, niinkuin kaikki kaupunkilaispojat,
reippaita ja rohkeita. Pysähdyin heitä katselemaan. Nurkan takaa
tuli esiin repaleinen vanha akka, jolla oli riippuvat keltaiset
posket. Hän kulki kaupungille päin ja, niinkuin pakahtumaisillaan
oleva hevonen, hengitti hirveästi koristen joka askeleella. Tultuaan
minun kohdalleni hän pysähtyi, vetäen henkeänsä. Kaikkialla muualla
tämä vanhus olisi pyytänyt minulta rahaa, mutta täällä hän vaan
rupesi puhumaan kanssani. "Kas, sanoi hän, osottaen mäkeä laskevia
poikia, -- ei muuta, kuin vallattomuuksia! Samallaisia rshanovilaisia
niistä tulee, kuin isänsäkin ovat". Yksi pojista, jolla oli palttoo
ja lipaton lakki, kuuli hänen sanansa ja pysähtyi. "Mitä haukut?"
huusi hän akalle. -- "Itse olet rshanovilainen käärme!" -- "Asutteko
te täällä?" kysyin pojilta. -- "Asutaan, ja hän asuu kanssa. Hän
varasti saapasvarren!" huudahti poika ja nostaen ylös toisen jalkansa
läksi luistamaan eteenpäin. Eukko räjähti haukkumaan, lomaan
kovasti yskien. Mäeltä päin tuli sillä aikaa, käsiään heiluttaen
lumivalkea ukko, kokonaan repaleissa. Ukko oli sen näköinen,
kuin olisi vastikään vahvistanut itseänsä viinaryypyllä. Hän oli
nähtävästi kuullut eukon haukkumisen ja otti häntä puolustaakseen.
"Kyllä minä teille näytän senkin hirtehiset!" huusi hän poikasille,
ikäänkuin aikoen lähteä heitä takaa ajamaan. Kerjuulla ollessaan
kaupungilla tämä ukko herättää huomiota vanhuudellaan, heikkoudellaan
ja köyhyydellään. Täällä hän sitä vastoin näytti iloiselta,
päivätyöstään palaavalta työmieheltä.

Minä läksin ukon jälessä. Hän kääntyi vasemmalle Prototshnin
poikkikadulle ja, kuljettuaan koko talon ja portin sivu, katosi
ravintolaan.

Prototshnin kadun puolella on kaksi porttia ja useampia ovia:
ravintolan, kapakan ja muutamien ruoka- ynnä muitten puotien. Tämä
on juuri Rshanovin linna, Kaikki täällä on harmaata, likaista,
haisevaa -- sekä rakennukset, asumukset, pihat että ihmiset.
Suurin osa ihmisistä, joita täällä tapasin, olivat repaleisia ja
puolialastomia. Toiset kävelivät, toiset juoksivat ovesta ovelle.
Kaksi hieroi kauppaa jostakin rääsystä. Minä kiersin koko rakennuksen
ja, palattuani entiseen paikkaan, pysähdyin erään talon portille.
Teki mieleni pistäytyä sisään katsomaan, mitä piellä tehtiin itse
keskuksessa, mutta minua iletti, en tiennyt, mitä sanoa, jos minulta
olisi kysytty asiaani. Jonkun aikaa epäröityäni astuin kumminkin
sisään. Heti pihalle tultuani tunsin ilettävän löyhkän. Piha oli
hirmuisen likainen. Käännyin nurkan taa ja samassa kuulin vasemmalta
puoleltani ylhäältä, puiselta läpikäytävältä juoksevien ihmisten
jalkain töminätä, ensin käytävän siltaa pitkin, ja sitten portaita.
Ensimmäisenä juoksi ulos laiha vaimoihminen, hihat ylöskäärittyinä,
haalistunut ruusunvärinen hame yllään ja patiinit jalassa. Hänen
kintereillään juoksi pörröinen mies punasessa paidassa ja hameen
levyisissä housuissa, kalossit jalassa. Mies sai vaimon kiinni
portaitten alapäässä. "Et pääse käsistäni", sanoi hän, nauraen. "Kas
sitä kierosilmäistä pirua", alkoi nainen torua, nähtävästi hyvillään
tuosta takaa-ajosta, mutta nähtyään minut, huudahti äkäisesti: "ketä
haet?" Kun en ketään hakenut, jouduin hämilleni ja läksin pois.
Kummallista ei tässä ollut mitään, mutta tämä tapaus, -- senjälkeen,
mitä olin nähnyt toiselta puolen pihaa -- haukkuvan akan, iloisen
ukon ja mäkeä laskevat pojat, näytti minulle yhtäkkiä aivan uudelta
puolelta sen asian, johon olin ryhtynyt. Minä aijoin tehdä suuren
hyväntyön näille ihmisille moskovalaisten pohattain avulla. Mutta
nyt ymmärsin ensi kerran, että kaikilla niillä onnettomilla, joille
tahdoin tehdä hyväntyön, on, paitsi sitä aikaa, jolloin he, kärsien
nälkää ja vilua, odottavat pääsyään taloon, vielä aikaa, jota heidän
johonkin täytyy käyttää, on vielä 24 tuntia joka vuorokausi, on vielä
kokonainen elämä, josta en ennen ollut tullut ajatelleeksi. Ymmärsin
nyt ensi kerran, että kaikkien näitten ihmisten, paitsi puuhailemista
itsensä vilulta suojelemisessa ja nälkänsä sammuttamisessa, täytyy
elää vielä jollakin tavalla ne 24 tuntia joka vuorokausi, jotka
heidän on eläminen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten. Minä
ymmärsin, että näitten ihmisten täytyy olla vihoissaan, ikävöidä,
uljastella, iloita. Niin omituista kuin se onkin, ymmärsin nyt ensi
kerran selvästi, ettei puuhani voinut rajoittua ainoastaan tuhannen
ihmisen ruokkimiseen ja vaatettamiseen, -- se ei ollut samaa,
kuin tuhannen lampaan ruokkiminen ja katosalle ajaminen -- vaan
kysymys oli siinä, että ihmisille oli tehtävä jotain tosi hyvää. Ja
kun ymmärsin, että jokainen noista tuhannesta ihmisestä on aivan
samallainen ihminen, jolla on samallainen menneisyys, samallaiset
intohimot, kiusaukset, erehdykset, samallaiset ajatukset ja
kysymykset, kuin minullakin, niin alkuunpanemani asia rupesi yhtäkkiä
näyttämään minusta niin vaikealta, että tunsin itseni voimattomaksi.
Mutta asia oli kerran pantu alkuun ja minä jatkoin sitä.



V.


Määrättynä päivänä väenlaskussa toimivat ylioppilaat saapuivat
paikalle aamulla varhain, ja minä, hyväntekijä, tulin heidän
luokseen kello 12. Minä en voinut tulla varemmin, sillä minä nousin
k:lo 10, join kahvia ja polttelin sitten paperossia, odotellen
ruuan sulamista. Tulin k:lo 12 Rshanovin talon portille. Poliisi
osoitti minulle ravintolan, johon laskijat olivat käskeneet tulla
kaikkien, jotka heitä kysyvät. Menin ravintolaan. Ravintola oli
hyvin pimeä, haiseva ja likainen. Suoraan edessä oli tiski,
vasemmalla huone likaisilla pöytäliinoilla katettuine pöytineen,
oikealla iso huone pilareineen ja samallaisia pikku pöytiä akkunain
ääressä ja seinien luona. Siellä täällä istui pöytien ääressä
teetä juoden miehiä, sekä repaleisia että siististi puettuja,
työmiehiä tai pikku kauppiaita, sekä muutamia naisia. Ravintola
oli kyllä hyvin likainen, mutta heti saattoi nähdä, että sen
asiat kävivät hyvin. Tiskin takana seisovan ravintolanhoitajan
toimeliaan näköiset kasvot ja tarjoilijain joutuisa palvelevaisuus
sitä osoittivat. Tuskin olin ennättänyt astua sisään, kun jo muuan
tarjoilija oli valmis riisumaan palttoon päältäni ja tuomaan, mitä
käskettäisiin. Näkyi että oli totuttu joutuisasti ja huolellisesti
suorittamaan tehtävät. Kysyin väenlaskijoita. "Vanja!" -- huusi
pieni, saksalaisten tapaan puettu mies, joka järjesteli jotain
kaapissa tiskin takana; se oli ravintolan isäntä Ivan Feodotitsh,
talonpoika Kalugan kuvernementistä. Tuli kyyppari, noin 18 vuotias
poika, laiha, käyränenäinen, kasvot kellertävät. "Mene saattamaan
herraa väenlaskijain luo". Poika heitti salvetin, pani palttoon
päällensä ja läksi nopeasti astuen viemään minua takaoven kautta.
Likaisessa, haisevassa keittiössä tuli meitä vastaan vanha eukko,
varovasti kantaen jonnekin hyvin haisevia sisälmyksiä riepuun
käärittynä. Sieltä laskeuduimme kaltevalle pihalle, joka oli täynnään
puurakennuksia kivisillä alakerroksilla. Löyhkä tällä pihalla oli
hirmuinen. Se tuli ulkohuoneesta, jonka ympärillä aina oli suuri
väentungos. Ulkohuone oli vaan osoittamassa sitä paikkaa, jossa oli
tapana käydä tarpeillaan. Ohikulkiessa oli mahdotonta olla sitä
huomaamatta ja hyvin vaikealta tuntui, kun joutui siitä lähtevän
väkevän löyhkän piiriin.

Poika, varoen valkoisia housujaan, saattoi minut tämän paikan ohi
ja suuntasi sitten kulkunsa erään puurakennuksen luo. Pihan läpi
kulkevat ihmiset kaikki pysähtyivät minua katselemaan. Nähtävästi oli
siististi puettu ihminen näillä seuduin harvinaisuus.

Poika vei minut erääseen pimeään ja haisevaan kellarikerrokseen.
Kulkiessamme pimeätä käytävää, avautui äkkiä yksi ovista ja siinä
näyttäytyi humalainen ukko paitasillaan, joka nähtävästi ei ollut
talonpoikaisia. Tätä miestä ajoi ja tyrkki luotaan kimakasti
vinkuen muuan pesijätär, hihat ylös käärittynä ja kädet saippuassa.
Minun oppaani työnsi juopuneen syrjään ja nuhteli häntä. "Ei sovi
tuolla tavalla häpäistä itseään", sanoi hän, "kun vielä on upseeri
olevinaan!"

Tulimme määräpaikkaamme numero 30:een. Poika avasi oven ja meitä
vastaan tulvahti saippuahöyryn, huonon ruuan ja väkevän tupakan haju.
Astuimme sisään täydelliseen pimeyteen. Ikkunat olivat vastaisella
puolella, vaan tällä puolen oli lautaseinäisiä käytäviä oikealle
ja vasemmalle ja ovia, jotka johtivat epätasaisilla laudoilla
vuorattuihin ja valkosella vesivärillä maalattuihin huoneisiin.
Pimeässä huoneessa vasemmalla näkyi vaatteita pesupunkassa pesevä
vaimo. Eräästä oikealla olevasta ovesta tirkisteli vanha mummo.
Toisesta avonaisesta ovesta näkyi karvainen, punanaamainen mies,
virsut jalassa, istuvan makuulavalla. Hän piti käsiään polvien päällä
ja heilutteli jalkojaan katsellen alakuloisesti virsujaan.

Käytävän päässä oleva ovi vei siihen huoneeseen, jossa laskijat
olivat. Se oli emännän huone. Hänen hallussaan oli koko tämä numero,
ja hän vuorostaan vuokrasi siitä huoneita toisille asukkaille ja
yömajalaisille. Tässä hänen pikkuisessa huoneessaan pyhäinkuvan
alla istui väenlaskua toimittava ylioppilas papereineen, aivan
kuin tutkintotuomari kuulustellen erästä mieshenkilöä. Mies oli
emännän ystävä, joka hänen puolestaan vastasi kysymyksiin. Siinä
oli emäntäkin -- vanha vaimo ja kaksi uteliasta asukasta. Minun
tultua sisään tuli huone jo aivan täyteen. Tunkeuduin pöydän ääreen
ja tervehdin ylioppilasta, joka sitten jatkoi kuulusteluaan. Mutta
minä aloin tarkastella ja kuulustella kortteerin asukkaita omia
tarkotuksiani varten.

Tuli selville, ettei tässä ensimmäisessä kortteerissa ollut
yhtäkään semmoista ihmistä, jonka hyväksi olisin voinut
hyväntekeväisyysintoani osoittaa. Emäntä, huolimatta kortteerin
kurjuudesta, pienuudesta ja likaisuudesta, joka minua palatseissa
asuvaa hämmästytti, eli kaupungin köyhiin asukkaihin verraten
mukavasti ja minulle hyvin tunnettuun maalaisköyhyyteen verraten
ylellisestikin. Hänellä oli untuvahöyheninen vuode, tikattu peite,
teekyökki, turkki ja astiakaappi. Yhtä varakkaalta näytti emännän
ystäväkin. Hänellä oli yksin kellokin perineen. Asukkaat olivat
köyhempiä, mutta ei ollut yhtään semmoista, joka olisi kaivannut
pikaista apua. Apua pyysivät vaatteita pesevä nainen, jonka mies
oli jättänyt ja jolla oli lapsia, vanha leskieukko, jolla sanojensa
mukaan ei ollut millä elää, ja virsujalkainen mies, joka sanoi, ettei
ollut sinä päivänä mitään syönyt. Mutta kuulusteluista kävi selville,
ettei kukaan näistä henkilöistä kärsinyt erityistä puutetta, ja että
auttaakseen heitä olisi ollut lähemmin heihin tutustuttava.

Kun ehdotin miehensä hylkäämälle vaimolle, että sijoittaisin hänen
lapsensa turvakotiin, joutui hän hämilleen, kiitti tarjouksesta,
mutta nähtävästi ei sitä halunnut. Hän olisi mieluummin halunnut
raha-apua. Vanhin tytär auttoi häntä pyykin pesussa ja keskimmäinen
hoiti poikaa. Vanha mummo halusi hyvin päästä köyhäintaloon, mutta
tarkasteltuani hänen kommakkoansa, huomasin, ettei hän ollut kovin
köyhä. Hänellä oli pikkuinen kirstu täynnä tavaraa, teekannu,
kaksi kuppia ja paperikoteloissa teetä ja sokeria. Hän kutoi
sukkia ja käsineitä, saaden siitä palkkaa kuukausittain eräältä
hyväntekijättäreltä. Mies taas nähtävästi oli vähemmän ruuan kuin
humalan puutteessa, ja kaikki, mikä hänelle olisi annettu, olisi
mennyt kapakkaan. Tässä kortteerissa ei siis ollut semmoisia, joita
olisin luullut talon olevan täpötäynnään, semmoisia, jotka olisin
voinut tehdä onnelliseksi antamalla heille rahaa. Nämä köyhät
näyttivät minusta epäillyttäviltä. Kirjoitin muistiin mummon, vaimon
lapsineen ja miehen, päättäen ottaa ne esille, pidettyäni ensin
huolta niistä erityisen onnettomista, joita odotin tapaavani tässä
talossa. Päätin, että meidän avustuksessamme piti olla järjestystä.
Ensin autetaan kaikkein onnettomimpia, ja sitten vasta näitä. Mutta
seuraavassa ja sitä seuraavissa kortteereissa oli asianlaita sama,
kaikkialla oli semmoisia, jotka olivat ensin tarkemmin tutkittavat,
ennenkuin niitä voi auttaa. Semmoisia onnettomia taas, joille ei
tarvinnut muuta kuin antaa rahaa, että ne onnettomista muuttuisivat
onnellisiksi, ei ollut. Niinkuin se minua hävettääkin, täytyy
minun kuitenkin sanoa, että aloin tuntea pettymystä siitä, etten
löytänyt näissä taloissa mitään sen tapaista, mitä olin odottanut.
Olin odottanut löytäväni täällä joitakin erikoisia ihmisiä, vaan
läpikäytyäni kaikki kortteerit, tulin siihen vakuutukseen, etteivät
näitten talojen asukkaat ollenkaan olleet mitään erikoisia ihmisiä,
vaan aivan samallaisia kuin nekin, joitten joukossa itse elin. Aivan
niin kuin meidän, oli heidänkin joukossaan enemmän tai vähemmän
hyviä, enemmän tai vähemmän huonoja, enemmän tai vähemmän onnellisia
ja enemmän tai vähemmän onnettomia. Onnettomat olivat aivan
samallaisia onnettomia, kuin meidänkin joukossamme olevat onnettomat,
joitten onnettomuus ei riippunut ulkonaisista olosuhteista, vaan
heistä itsestään, ja jota ei voinut auttaa jollakin paperilapulla.



VI.


Näitten talojen asukkaat ovat alhaisinta kaupunkilaisväestöä,
jota Moskovassa luultavasti on yli 100 tuhatta. Tässä talossa
on edustajia tämän väestön kaikista eri kerroksista. Täällä on
pikkuliikkeitten omistajia, suutareita, harjantekijöitä, puuseppiä,
sorvareita, räätäleitä, seppiä, täällä on ajureita, parisniekkoja,
kaupustelijoita, pesijättäriä, koronkiskureita, päivätyöläisiä ja
semmoisia, joilla ei ole mitään varsinaista tointa; täällä on myös
kerjäläisiä ja katunaisia.

Täällä on paljon niitä samoja ihmisiä, joita näin Ljapinin talon
ovella, mutta täällä ne ovat hajallaan työkansan keskellä. Ja sitä
paitsi Ljapinin talon asukkaat minä näin heidän onnettomimpana
aikanansa, silloin kun kaikki on syötynä ja juotuna, ja he viluisina,
nälkäisinä ja ravintoloista pois ajettuina odottavat, kuin taivaan
mannaa, pääsyä maksuttomaan yömajaan ja sieltä haluttuun vankilaan,
toimitettavaksi kotiseudulleen, jota vastoin täällä näin näitä
ihmisiä työläisten joukossa, joita oli enemmistö ja siihen aikaan,
kun he jollakin keinoin olivat saaneet ansaituksi 3 tai 5 kopekkaa
yösijaa varten sekä välistä ruplan ruokaa ja juomaa varten.

Ja niin oudolta kuin se kuuluukin, en ainoastaan ollut tuntematta
täällä mitään sen tapaista tunnetta, kuin Ljapinin talolla, vaan
päinvastoin ensi kierrosta tehdessämme sekä minä että ylioppilaat
tunsimme miltei miellyttävän tunteen. Mutta miksi sanon miltei
miellyttävän? Se ei ole totta. Tunne, jonka oleskelu näitten ihmisten
kanssa herätti, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli suorastaan
hyvinkin miellyttävä.

Ensimäinen havainto oli se, että suurin osa täällä asuvista oli
työläisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.

Enemmistön tapasimme työtä tekemässä, pesijättäret pesupunkkiensa,
puusepät höyläpenkkiensä ääressä, suutarit tuoleillaan. Ahtaat
huoneet olivat täynnä väkeä ja työ sujui tarmokkaasti ja
iloisesti. Tuntui työmiehen hien haju ja suutarin luona nahkan,
puusepän luona höylänlastujen haju, kuului usein laulua ja näkyi
paljastettuja, jänteviä käsivarsia, jotka nopeasti ja taitavasti
tekivät totutuita liikkeitä. Meitä vastaanotettiin kaikkialla
iloisesti ja ystävällisesti. Tuskin missään tunkeutumisemme näitten
ihmisten kotielämään herätti sitä oman arvonsa tuntoa ja nojaamisen
halua, jonka väenlaskijain ilmaantutuminen useimmiten saa aikaan
varakkaitten ihmisten kortteereissa. Päinvastoin kaikkiin meidän
kysymyksiimme vastattiin niinkuin pitikin. Meidän kysymyksemme
antoivat aihetta leikinlaskuun vaan sen johdosta, ketkä ovat laskuun
otettavat ja miten, kuka on kahdeksi, ja ketkä kaksi yhdeksi luettava
j.n.e.

Usein tapasimme heidät päivällistä syömässä tai teetä juomassa ja
meidän tervehdykseemme vastattiin joka kerta hyvin kohteliaasti:
"olkaa hyvä", vieläpä väistyttiin syrjään ja annettiin tilaa.
Semmoisen köyhäinpesän sijaan, jossa väestö alituiseen vaihtuu,
löysimme tässä talossa monta kortteeria, joissa oli pysyviä
asukkaita. Eräs puuseppä työmiehineen ja suutari kisällineen olivat
asuneet jo kymmenen vuotta. Suutarilla oli hyvin likaista ja ahdasta,
mutta työväki oli työtä tehdessään hyvin hyvällä tuulella. Minä
yritin puhua erään työmiehen kanssa, tahtoen saada selvää hänen
köyhyydestään ja velkaantumisestaan isännälle, mutta tämä ei minua
ymmärtänyt ja puhui isännästään ja elämästään mitä parasta.

Eräässä kortteerissa asui muuan ukko eukkoineen, jotka kaupittelivat
omenoita. Heidän huoneensa oli lämmin, puhdas ja täynnä tavaraa.
Lattia oli peitetty olkimatolla. Huoneessa oli kirstuja, kaappi,
teekyökki ja astioita. Nurkassa oli paljon pyhäinkuvia ja seinällä
riippui lakanalla peitettyjä turkkeja. Kurttunaamainen, ystävällinen,
puhelias eukko iloitsi nähtävästi itsekin hiljaisesta, onnellisesta
elämästään.

Ivan Feodotitsh, ravintolan ja kortteerien isäntä, tuli ravintolasta
ja kulki meidän mukanamme. Hän puheli ystävällisesti ja leikkiä
laskien useitten kortteerien isäntien kanssa, nimittäen heitä
kaikkia ristimä- ja isännimellä ja antaen meille heistä lyhyitä
luonnekuvauksia. Kaikki he olivat tavallisia ihmisiä, Martin
Semjonovitshejä, Pjotr Petrovitshejä, Marja Ivanovnoja, -- ihmisiä,
jotka eivät pitäneet itseänsä onnettomina, vaan samallaisina kuin
muutkin, niinkuin he todella olivatkin.

Me olimme valmistautuneet näkemään ainoastaan jotain kauheata. Mutta
tuon kauhean asemesta saimmekin nähdä jotain hyvin hyvää, semmoista,
joka ehdottomasti herätti meidän kunnioitustamme. Ja tämmöisiä
ihmisiä oli niin paljon, että repaleiset, hunningolle joutuneet,
joutilaat ihmiset, joita välistä kohtasimme heidän joukossaan, eivät
häirinneet yleistä vaikutelmaa.

Ylioppilaista se ei ollut niin kummallista, kuin minusta. He olivat
vaan tekemässä hyödyllistä työtä, niinkuin luulivat, tieteen
palveluksessa, ja sen ohella tekivät myös satunnaisia huomioitaan.
Mutta minä -- olin hyväntekijä, jonka tarkotuksena oli auttaa
onnettomia, häviöön joutuneita, turmeltuneita ihmisiä, joita
otaksuin tapaavani tässä talossa. Ja nyt minä onnettomien, häviöön
joutuneitten, turmeltuneitten ihmisten asemesta näin enimmäkseen
työtä tekeviä, rauhallisia, tyytyväisiä, iloisia, ystävällisiä ja
hyvin hyviä ihmisiä.

Erittäin elävästi tunsin sen tavatessani näissä kortteereissa sitä
huutavaa puutetta, jota aikomukseni oli auttaa.

Tavatessani tätä puutetta, huomasin aina, että se apu, jonka olin
aikonut antaa, oli jo annettu. Se oli annettu ennen minua, ja kuka
sen oli antanut? Ne samat onnettomat, turmeltuneet olennot, joita
olin aikonut pelastaa, ja puute oli autettu semmoisella tavalla, kuin
en minä olisi voinut tehdä.

Eräässä kellarissa makasi yksinäinen, lavantautia sairastava ukko.
Ukolla ei ollut ketään omaista. Muuan leskivaimo tyttärineen, joka
oli hänelle vieras, mutta oli hänen naapurinsa, hoiteli häntä,
juotti häntä teellä ja osti omilla rahoillaan hänelle lääkkeitä.
Toisessa kortteerissa makasi vaimo lapsivuodekuumeessa. Eräs nainen,
joka harjoitti epäsiveellistä elinkeinoa, tuuditteli lasta, ruokki
sitä, eikä hän kahteen päivään ollut käynyt ulkona toimessaan. Erään
orvoksi jääneen tytön oli ottanut perheeseensä muuan räätäli, jolla
itsellään oli kolme lasta. Niin että jälellä olivat ne onnettomat,
joutilaat ihmiset, niinkuin virkamiehet, kirjurit, paikattomat
lakeijat, kerjäläiset, juopot, epäsiveelliset naiset ja lapset, joita
ei voinut auttaa heti rahoilla, vaan joihin oli ensin tarkemmin
tutustuttava, ennenkuin heistä voi pitää huolta. Minä hain vaan
onnettomia, köyhyyden vuoksi onnettomia, semmoisia, joita olisi
voinut auttaa jakamalla heille meidän ylellisyydestämme. Mutta
semmoisia, niinkuin minusta näytti, emme onnistuneet tapaamaan, ja
tapasimme vaan semmoisia onnettomia, joiden auttamiseen olisi ollut
uhrattava paljon aikaa ja vaivaa.



VII.


Onnettomia, joita kirjoitin kirjaani, oli minun käsittääkseni
kolme luokkaa, nimittäin: 1) ihmiset, jotka olivat menettäneet
entisen hyvän asemansa ja odottivat pääsemistään siihen takaisin
(semmoisia oli sekä alemmasta että ylemmästä yhteiskuntaluokasta); 2)
epäsiveelliset naiset, joita on hyvin paljon näissä taloissa; ja 3)
lapset. Kaikkein enin tapasin ja kirjoitin muistiin ensimäisen luokan
ihmisiä. Semmoisia, varsinkin herras- ja virkamiesluokkaan kuuluvia,
oli hyvin paljon. Melkein kaikissa kortteereissa, joissa kävimme
Ivan Feodotitshin kanssa, sanoi hän meille: tässä ette tarvitse itse
kirjoittaa luetteloa, täällä on mies, joka kaiken sen voi toimittaa,
jos hän vaan ei ole päissään.

Ja Ivan Feodotitsh kutsui esille tuon miehen, joka oli juuri
yksi noista hunningolle joutuneista yläluokkalaisista. Isännän
kutsumuksesta kömpi esille jostain pimeästä nurkasta entinen
rikas aatelismies tai virkamies, useimmiten humalassa ja aina
riisuutuneena. Jos hän ei ollut humalassa, otti hän aina mielellään
toimittaakseen tarjotun työn, merkitsevästi nyökäyttäen päätään ja
rypistellen kulmiansa, ja teki huomautuksiansa, käyttäen puheessaan
oppisanoja, hellällä varovaisuudella pidellen vapisevissa, likaisissa
käsissään puhdasta painettua lankettia ja ylpeästi ja halveksivasti
silmäillen naapureitaan, ikäänkuin kerskaten sivistyksensä
ylevämmyydellä heidän edessään, jotka niin usein olivat häntä
nöyryyttäneet. Hän iloitsi nähtävästi yhteydestään sen maailman
kanssa, jossa painetaan tuommoisia lanketteja ja johon hän itsekin
oli kerran kuulunut. Melkein aina, kun kyselin tämmöisen ihmisen
elämänvaiheista, alkoi hän mielellään, jopa innoissaankin kertoa
ulkoa opittua historiaa häntä kohdanneista onnettomuuksista, ja
etupäässä siitä entisestä asemastaan, johonka hän kasvatuksensa
puolesta oli kuuluva.

Semmoisia ihmisiä on hyvin paljon Rshanovin talon nurkissa. Yksi
kortteereista on täynnään pelkkiä tämmöisiä -- sekä miehiä että
naisia. Lähestyessämme tätä kortteeria, sanoi isäntä: "No, nyt
tulee aateliskortteeri". Se oli täpösen täynnään. Melkein kaikki,
noin neljäkymmentä henkeä, olivat kotona. Kurjempia, onnettomampia,
kalpeampia, nääntyneempiä, hätääntyneempiä kasvoja ei ollut koko
talossa. Minä puhelin muutamien kanssa. Kaikilla oli melkein sama
historia, ainoastaan eri kehitysasteissaan. Jokainen heistä oli
ollut rikas, tai oli hänellä ollut hyvä paikka, ja jokaisella
oli veli tai isä, joka vieläkin oli rikas tai hyvässä virassa.
Sitten sattui onnettomuus, jonka olivat saaneet aikaan kadehtijat,
oma hyväntahtoisuus tai erityinen sattumus, ja niin oli hän
menettänyt kaiken ja oli nyt pakoitettu sortumaan näissä hänelle
luonnottomissa ja vastenmielisissä oloissa -- liassa, repaleissa,
juoppojen ja irstailijain seurassa, raviten itseänsä leivällä ja
maksalla ja kerjäten. Näitten ihmisten kaikki ajatukset, toiveet
ja muistot ovat vaan menneisyydessä. Nykyisyys näyttää heistä
joltakin luonnottomalta, inhoittavalta, joka ei ansaitse huomiota.
Heillä ei ole nykyisyyttä. Heillä on vaan muistoja entisyydestä ja
tulevaisuuden toiveita, jotka voivat joka hetki toteutua ja joitten
toteuttamiseksi tarvitaan hyvin vähän, mutta tätäpä vähää ei ole,
eikä ole mistään saatavissa, ja niin kuluu elämä hukkaan. Yksi
tarvitsisi vaan siistin puvun, voidakseen mennä erään henkilön luo,
joka on hänelle suosiollinen, toisen pitäisi saada puku, suorittaa
velkansa ja päästä Orellin kaupunkiin asti, kolmannen pitäisi vaan
saada lunastetuksi pantatut tavaransa ja vähäsen rahaa voidakseen
jatkaa riitajuttua, joka varmaan päättyisi hänen edukseen, ja silloin
olisi taas kaikki hyvin. Kaikki he sanovat tarvitsevansa vaan jotain
ulkonaista, päästäkseen takaisin siihen asemaan, jota he pitävät
onnellisena ja itselleen luonnollisena.

Jos en olisi ollut hyvänteväisyysylpeyteni huumaamana, olisi minun
tarvinnut ainoastaan vähän tarkemmin katsoa heidän heikon näköisiin,
aistillisiin, mutta hyväntahtoisiin kasvoihin, ymmärtääkseni, ettei
heidän onnettomuutensa ole korjattavissa ulkonaisilla keinoilla,
etteivät he missään asemassa voi olla onnellisia, jos heidän
elämänymmärryksensä ei muutu, etteivät he ole mitään erikoisia
ihmisiä, erikoisen onnettomissa olosuhteissa olevia, vaan niitä
samoja ihmisiä, joita kaikkialla on meidän ympärillämme, jommoisia
me itsekin olemme. Minä muistan, että tämän laatuisten onnettomien
seurassa oleminen tuntui minusta erittäin raskaalta. Nyt ymmärrän,
mikä siihen oli syynä. Minä näin niissä kuin peilissä oman itseni.
Jos olisin syventynyt omaan ja meidän piirimme ihmisten elämään,
niin olisin nähnyt, ettei edellisten ja jälkimmäisten välillä ollut
mitään oleellista järjestystä. Joskin minun piirini ihmiset elävät
nyt suurissa kortteereissa ja omissa taloissaan komeitten katujen
varrella, eikä Rshanovin talossa, syövät ja juovat herkullisesti,
eikä vaan maksaa ja silliä leivän kanssa, niin se ei estä heitä
olemasta aivan samallaisia onnettomia. He ovat aivan samoin
tyytymättömiä asemaansa, kaipaavat menneisyyttä ja toivovat parempaa,
ja se parempi asema, jota he haluavat, on aivan samallainen, kuin se,
jota haluavat Rshanovin talon asukkaat, s.o. semmoinen, joka antaa
mahdollisuuden vähemmän tehdä työtä ja enemmän käyttää hyväkseen
toisten työtä. Eroitus on ainoastaan määrässä ja ajassa. Jos olisin
silloin tarkemmin ajatellut, olisin sen ymmärtänyt, mutta minä
en ajatellut, vaan tein kysymyksiä näille ihmisille ja kirjoitin
heidän nimiänsä kirjaani, aikoen myöhemmin, saatuani tarkat tiedot
heidän oloistaan ja tarpeistaan, auttaa heitä. Minä en ymmärtänyt
sitä, että auttaa semmoisia ihmisiä voi ainoastaan muuttamalla
heidän elämänymmärryksensä. Ja voidakseen muuttaa toisen ihmisen
elämänymmärrystä, täytyy itsellään olla parempi, jonka mukaan elää,
mutta minulla oli aivan samallainen kuin heilläkin, ja minä elin sen
elämänymmärryksen mukaan, joka olisi ollut muutettava, jos mieli
tulla onnelliseksi.

Minä en nähnyt, ett'eivät nämä ihmiset olleet onnettomia senvuoksi,
ettei heillä ollut ravitsevaa ruokaa, vaan senvuoksi, että heidän
vatsansa -- oli pilaantunut ja että he vaativat jo ravitsevan
ruuan asemasta ruokahalua ärsyttävää ravintoa. Minä en nähnyt,
että, voidakseen heitä auttaa, täytyy ruuanantamisen sijaan,
parantaa heidän turmeltuneet vatsansa. Vaikka siten menenkin
edelle kertomuksessani, sanon kuitenkin jo nyt, etten kaikista
niistä ihmisistä, joitten nimet kirjoitin muistiin, todellakaan
saanut autetuksi yhtäkään, vaikka muutamille niistä tehtiin, mitä
he halusivat ja minkä olisi luullut heitä auttavan. Niistä tiedän
erittäinkin kolme henkilöä. Kaikki kolme ovat nyt monien nousemusten
ja lankeemusten perästä aivan samassa tilassa, kuin olivat kolme
vuotta sitten.



VIII.


Toinen onnettomain luokka, joita myöskin aijoin auttaa sittemmin,
oli epäsiveelliset naiset. Semmoisia oli Rshanovin talossa hyvin
paljon kaiken laatuisia, alkaen nuorista ja ihmisten näköisistä aina
vanhimpiin ja kauheimman näköisiin asti, semmoisiin, jotka olivat
kadottaneet ihmismuotonsakin. Toivo, että voisin auttaa näitä naisia,
jota minulla ensin ei ollut, heräsi minussa seuraavan tapauksen
johdosta.

Olimme tekemässä kierrostamme. Meillä oli jo muodostunut jonkinlainen
käytännöllinen menettelytapa. Tullessamme uuteen asuntoon kysyimme
heti kortteerin isäntää. Yksi meistä valitsi itselleen sopivan paikan
huoneessa ja istuutui kirjoittamaan, toinen kulki kortteerin eri
nurkissa kyselemässä jokaiselta erikseen ja ilmoitteli saamiansa
tietoja kirjoittajalle.

Tultuamme yhteen kellarikerroksen kortteereista, meni ylioppilas
etsimään isäntää, ja minä sillä aikaa aloin kuulustella kortteerissa
olevia. Kortteeri oli seuraavan näköinen. Keskellä neliskulmaista
huonetta oli uuni. Uunista läksi säteettäin neljä väliseinää,
joten muodostui neljä pientä kamaria. Ensimäisessä, neljällä
telttavuoteella varustetussa kamarissa oli kaksi henkeä, ukko ja
nainen. Toisessa pitkulaisessa kamarissa oli kortteerin isäntä,
nuori mies, harmaassa sarkanutussa, hyvännäköinen ja hyvin kalpea
pikkuporvari. Kolmannessa oli nukkuva, luultavasti juopunut mies sekä
nainen ruusunpunaisessa puserossa. Neljäs oli isännän huoneen takana.

Ylioppilas meni isännän kamariin, vaan minä jäin ensimäiseen ja
kuulustelin ukkoa ja naista. Ukko oli kirjapainotyömies, jolla
ei ollut tointa. Nainen oli kokin vaimo. Menin sitten kolmanteen
kamariin ja kysyin puseroon puetulta naiselta, kuka nukkuva mies
oli. Hän sanoi sen olevan hänen vieraansa. Kysyin naiselta kuka hän
oli. Nainen sanoi olevansa moskovalainen talonpoikaisnainen. "Mitä
tointa harjoitatte?" Hän rupesi nauramaan, eikä vastannut mitään.
"Millä elätätte itseänne?" -- kysyin uudestaan, otaksuen ettei hän
ollut ymmärtänyt kysymystäni. "Ravintolassa istuskelen", sanoi hän.
Minä en ymmärtänyt ja kysyin vielä kerran: "Millä te elätte?" Hän
ei taaskaan vastannut, vaan nauroi. Neljännestä huoneesta, jossa
emme vielä olleet käyneet, kuulin niinikään naisten naurua. Isäntä
tuli ulos huoneestaan meidän luoksemme. Hän oli nähtävästi kuullut
minun kysymykseni ja naisen vastaukset. Tuimasti naiseen katsahtaen
hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "prostitueerattu", nähtävästi
tyytyväisenä siitä, että tunsi tämän virallisessa kielessä käytetyn
sanan, ja osasi sen lausua. Sanottuaan tämän tuskin huomattavalla
kohteliaalla hymyllä minulle, hän kääntyi naisen puoleen ja hänen
kasvojensa ilme heti muuttui. Erityisellä halveksivalla äänellä,
niinkuin koiraa olisi puhutellut, ja naiseen katsomatta hän sanoi:

-- Mitäs tyhjää lörpöttelet: "ravintolassa istuskelen"? Kun
kerran ravintolassa istuskelet, niin sanokin niinkuin asia on --
prostitueerattu. -- Omaa nimeänsä ei tiedä...

Tuo ääni minua loukkasi. "Ei meidän tule häntä häväistä",
sanoin. -- "Jos me kaikki eläisimme Jumalan tahdon mukaisesti, niin ei
semmoisia olisi olemassa."

-- Se on nyt semmoista, -- sanoi isäntä, väkinäisesti hymyillen.

-- Ei meidän siis pidä heitä soimata, vaan sääliä. Onkos se heidän
syynsä?

En muista tarkkaan mitenkä sanoin, muistan vaan, että minua suututti
tuo nuoren kortteerin isännän ylenkatseellinen puhetapa, minun tuli
sääli tuota naista ja minä sen ilmaisin. Tuskin olin sen sanonut,
kun siitä kamarista, josta naurua oli kuulunut, alkoi kuulua
sänkylautojen narinaa ja väliseinän takaa, joka ei ulottunut kattoon,
kohosi pörrötukkainen naisen pää, pienine pöhöttyneine silmineen ja
kiiltävän punaisine kasvoineen, ja sen jälestä toinen ja kolmas.
He olivat nähtävästi nousseet vuoteilleen ja kurkottivat kaulaansa
väliseinän yli. Henkeään pidätellen, jännitetyllä huomiolla he
meitä katselivat. Syntyi nolo äänettömyys. Ylioppilas, joka ensin
oli hymyillyt, tuli totiseksi. Isäntä oli hämillään ja loi silmänsä
maahan. Naiset yhä vaan ääneti katselivat minua ja odottivat. Minä
olin enin kaikista hämilläni. En ollut mitenkään odottanut, että
satunnaisesti lausuttu sanani olisi tehnyt semmoisen vaikutuksen.
Aivan kuin Hesekielin kuoleman pelto, jota kuolleitten luut
peittivät, olisi vavahtanut hengen kosketuksesta, ja kuolleet luut
olisivat alkaneet liikkua. Minä satuin sanomaan rakkauden ja säälin
sanan ja tämä sana vaikutti kaikkiin niin, kuin he olisivatkin
ainoastaan odottaneet tätä sanaa, heretäkseen olemasta ruumiita ja
elpyäkseen elämään. He katsoivat kaikki minuun, odottaen jatkoa. He
odottivat, että olisin sanonut ne sanat ja tehnyt ne teot, jotka
olisivat saaneet nuo luut yhteen liittymään, peittymään lihalla
ja elämään. Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut niitä sanoja,
niitä tekoja, joilla olisin voinut jatkaa sitä, minkä olin alkanut.
Tunsin sydämmeni pohjassa, että olin valehdellut, että itse olin
samallainen, kuin hekin, ettei minulla ollut sen enempää sanottavaa
ja minä aloin kirjoittaa lankettiini kaikkien kortteerin asukkaitten
nimiä ja ammatteja. Tämä tapaus saattoi minut uuteen erehdykseen,
siihen ajatukseen nimittäin, että näitäkin onnettomia voi auttaa.
Minä kuvailin silloin itserakkaudessani sen olevan hyvin helppoa.
Minä ajattelin: nyt me kirjoitamme kirjaan nämä naisetkin ja "sitten"
me (ketkä me, sitä en ajatellut), kaikki kirjoitettuamme, ryhdymme
heitä auttamaan. Kuvailin, että me, ne samat, jotka monen sukupolven
aikana olemme saattaneet näitä naisia tuohon tilaan, eräänä kauniina
päivänä saamme päähämme korjata koko asian. Ja kuitenkaan en olisi
tarvinnut muuta kuin muistaa keskusteluni sen epäsiveellisen naisen
kanssa, joka tuuditteli sairaan äidin lasta, ymmärtääkseni semmoisen
otaksumisen koko järjettömyyden.

Nähdessämme tuon naisen lapsen kanssa, luulimme sen olevan hänen
lapsensa. Kysymykseemme: kuka hän oli, hän suoraan vastasi olevansa
tyttö. Hän ei sanonut: prostitueerattu. Ainoastaan kortteerin isäntä
käytti tätä hirveätä sanaa. Otaksuen, että hänellä oli lapsi, toivoin
voivani pelastaa hänet surkeasta tilastaan.

-- Onko se teidän lapsenne?

-- Ei, se on tuon vaimon.

-- Minkäs tähden te sitä tuuditatte?

-- Kun tuo vaimo pyysi; hän on kuolemaisillaan.

Vaikka minun otaksumiseni näyttäytyikin vääräksi, jatkoin kuitenkin
keskusteluani samaan suuntaan. Aloin tiedustella, kuka hän oli ja
mitenkä hän oli joutunut semmoiseen tilaan. Hän kertoi mielellään ja
hyvin yksinkertaisesti koko historiansa. Hän oli tehtaalaisen tytär
Moskovasta. Jäätyään orvoksi oli joutunut tätinsä huostaan. Tätinsä
luota oli lähtenyt kuleksimaan ravintoloissa. Täti oli kuollut. Kun
kysyin, eikö hän tahtoisi muuttaa elintapaansa, ei hän nähtävästi
edes välittänyt kysymyksestäni. Kuinka voi välittää asiasta, joka on
aivan mahdoton? Hän hymähti ja sanoi: "kukas minut ottaa keltaisine
pilettineni?" -- Jospa sattuisi löytymään joku kyökkipiian paikka
tarjona -- sanoin minä.

Minulle johtui mieleen tämä ajatus sen vuoksi, kun tuo nainen oli
voimakas, ruskeatukkainen ja hänellä oli hyväntahtoiset, hieman
tyhmän näköiset pyöreät kasvot. Sen näköisiä olivat tavallisesti
kyökkipiiat. Sanani eivät häntä nähtävästi miellyttäneet.

-- Kyökkipiiaksiko, mutta minä en osaa leipiäkään paistaa, -- sanoi
hän ja rupesi nauramaan. Hän ei sanonut osaavansa, mutta hänen
kasvojensa ilmeestä näin, ettei hän tahtonut olla kyökkipiikana, että
hän piti kyökkipiian asemaa ala-arvoisena.

Tämä nainen, joka oli mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niinkuin
evankeelioissa mainittu leski, uhrannut kaikkensa sairaan vaimon
hyväksi, piti, niinkuin hänen toverinsakin, työtä tekevän ihmisen
asemaa alhaisena ja halveksittavana. Hän oli kasvatettu työttömään
elämään, semmoiseen elämään, jota hänen ympärillään elävät pitivät
hänelle luonnollisena. Siinä oli hänen onnettomuutensa. Tämän
onnettomuuden kautta on hän joutunut asemaansa ja se häntä siinä
pidättää. Kuka meistä miehistä tai naisista muuttaa hänen väärän
käsityksensä elämästä? Kuka meistä on vakuutettu siitä, että jokainen
työnteossa kuluva elämä on kunnioitettavampaa, kuin joutilas, kuka
elää tämän vakuutuksensa mukaisesti ja sen perusteella ihmisiä
arvostelee? Jos olisin sitä ajatellut, olisin voinut ymmärtää, etten
minä, eikä kukaan niistä, joita tunnen, voi parantaa tätä tautia.

Minä olisin voinut ymmärtää, että nuo väliseinän takaa kurkistelevat,
hämmästyneiltä ja liikutetuilta näyttävät päät ilmaisivat ainoastaan
kummastusta heille osoitetusta myötätuntoisuudesta, vaan ei suinkaan
toivoa heidän parantumisestaan epäsiveellisyydestä. He eivät näe
elämänsä epäsiveellisyyttä. He näkevät, että heitä halveksitaan
ja soimataan, mutta minkä vuoksi heitä niin halveksitaan, on
heidän mahdoton käsittää. Heidän elämänsä on sillä tavalla kulunut
lapsuudesta asti aivan samallaisten naisten keskuudessa, joita
he tietävät aina olleen ja olevan ja jotka ovat yhteiskunnassa
välttämättömiä, niin välttämättömiä, että on varta vasten asetettu
virkamiehiä pitämään huolta heidän pysyväisestä olemassa olostaan.
Sitä paitsi he tietävät, että heillä on valta ihmisten yli ja että
he hallitsevat heitä usein enemmän, kuin muut naiset. He näkevät,
että heidän asemansa yhteiskunnassa, huolimatta siitä, että heitä
aina haukutaan, tunnustavat sekä miehet, että naiset, että hallitus,
eivätkä senvuoksi voi edes käsittää, mitä heidän olisi katuminen ja
mistä parantuminen. Yksi ylioppilaista kertoi minulle, että eräässä
kortteerissa oli nainen, joka piti kaupalla 13 vuotista tytärtään.
Tahtoen pelastaa tuon tytön menin vartta vasten tuohon kortteeriin.
Äiti tyttärineen eli suuressa köyhyydessä. Äiti oli pikkuinen, musta,
neljänkymmenen ikäinen, ei ainoastaan pahan näköinen, vaan oikein
vastenmielisen näköinen. Tytär oli niinikään vastenmielisen näköinen.
Kaikkiin kysymyksiini heidän elämästään äiti vastasi minulle
epäluuloisesti, vihamielisesti ja lyhyesti, nähtävästi tuntien
minussa vihamiehen, jolla oli pahat aikeet. Tytär ei vastannut
mitään, katsahtamatta ensin äitiinsä, johon hän näkyi täydellisesti
luottavan. Erityistä sääliä he eivät minussa herättäneet, pikemmin
inhoa. Mutta minä päätin, että tytär oli pelastettava, että oli
saatava sivistyneitä naisia säälimään näitten naisten surkeaa
tilaa, ja lähetettävä niitä tänne. Mutta jos olisin ajatellut tuon
äidin koko pitkää entisyyttä, kuinka hän oli synnyttänyt, elättänyt
ja kasvattanut tuon tyttären siinä asemassaan, varmaankin ilman
vähintäkään apua ihmisten puolelta ja raskailla uhrauksilla, jos
olisin ajatellut sitä käsitystä elämästä, joka oli muodostunut tuolle
naiselle, olisin ymmärtänyt, ettei äidin teossa ollut kerrassaan
mitään pahaa eikä epäsiveellistä. Hän teki tyttärensä hyväksi
kaikki minkä voi, s.o. kaikki, mitä piti itselleenkin paraimpana.
Ottaa tyttären väkisin äidiltä olisi voinut, mutta saada äitiä
vakuutetuksi siitä, että hän menetteli pahoin myydessään tytärtään,
oli mahdotonta. Jos joku olisi ollut pelastettava, niin olisi ollut
pelastettava tuo äiti, mutta paljoa aikasemmin siitä kaikkien
hyväksymästä elämänkäsityksestä, jonka mukaan nainen saattoi elää
ilman avioliittoa, s.o. synnyttämättä lapsia ja työtä tekemättä,
palvellen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämistä. Jos olisin tuota
ajatellut, olisin ymmärtänyt, että suurin osa niistä sivistyneistä
naisista, joita aijoin tänne lähettää tuota tyttöä pelastamaan, itse
elivät lapsia synnyttämättä ja työtä tekemättä, ollen ainoastaan
aistillisuuden tyydyttämisen palveluksessa, vieläpä itsetietoisesti
kasvattivat tyttäriään samallaiseen elämään. Toinen äiti vei
tyttärensä ravintolaan, toinen hoviin tai tanssiaisiin. Mutta
kummallakin on sama elämänkäsitys, nimittäin, että naisen tehtävä on
miehen himon tyydyttäminen ja että häntä sen vuoksi on elätettävä,
vaatetettava ja säälittävä. Mitenkäs meidän naisemme sitten kykenevät
parantamaan tuota naista ja hänen tytärtään.



IX.


Vielä omituisempi oli minun suhteeni lapsiin. Hyväntekijänä kiinnitin
huomiotani myöskin lapsiin, haluten pelastaa tuohon turmeluksen
pesään sortuvia viattomia olentoja, ja kirjoittelin heidän nimiänsä
kirjaan, ryhtyäkseni pelastukseen "sittemmin".

Lasten joukossa herätti erityistä huomiotani eräs 12 vuotias poika
Serjosha. Tätä reipasta, älykästä poikaa, joka asui erään suutarin
luona ja oli jäänyt turvattomaksi sen kautta, että hänen isäntänsä
oli joutunut linnaan, tuli minun sääli sydämmeni pohjasta ja tahdoin
tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Kerron nyt, mitenkä minun hyväntekeväisyyteni päättyi, sillä
historia tuon pojan kanssa osoittaa paraiten minun väärän asemani
hyväntekijänä. Minä otin pojan luokseni ja sijoitin hänet kyökin
puolelle. Enhän voinut likaista, turmeluksen pesästä tullutta
poikaa panna omien lasteni joukkoon. Pidin itseäni jo senkin
vuoksi hyvin armeliaana ja hyvänä, että olin ottanut hänet talooni
kyökkipalvelijoitten vastukseksi, että häntä ruokki kyökkipiika,
ja että annoin hänen käytettäväkseen joitakin kuluneita vaatteita.
Poika oli meillä noin viikon ajan. Tämän viikon aikana minä pari
kertaa ohi mennessäni sanoin hänelle muutamia sanoja ja kerran
kävelyllä ollessani pistäysin tuttavan suutarin luona tarjotakseni
poikaa hänelle oppipojaksi. Eräs minun luonani vieraileva talonpoika
pyysi poikaa lähtemään työmieheksi maalle, perheeseen, mutta poika
kieltäytyi ja vähän ajan perästä katosi. Minä menin Rshanovin taloon
tiedustelemaan. Hän oli palannut sinne, mutta ei ollut kotona sillä
kertaa. Hän oli jo kahtena päivänä käynyt eläintarhassa, missä hän
30 kopeekasta päivässä otti osaa jonkinlaiseen kulkueeseen, jossa
yleisölle näytettiin puettuja villejä norsun kanssa. Kävin vielä
toisen kerran, mutta hän oli niin kiittämätön, että suorastaan
karttoi minua. Jos olisin silloin tarkemmin tullut ajatelleeksi tuon
pojan elämää ja omaani, olisin ymmärtänyt pojan menneen pilalle
sen kautta, että oli päässyt maistamaan iloista elämää, jossa ei
tarvinnut tehdä työtä ja siten tottunut pois työnteosta. Minä olin,
hyvää tehdäkseni ja häntä parantaakseni, ottanut hänet talooni. Ja
mitä saikaan hän siellä nähdä? Minun lapseni -- sekä häntä vanhemmat,
että häntä nuoremmat, että hänen ikäisensä, jotka eivät milloinkaan
mitään työtä tehneet, vaan sen sijaan kaikin tavoin tuottivat minulle
työtä, töhrivät ja pilasivat kaikki ympärillään, söivät vatsansa
täyteen maukasta ruokaa, särkivät astioita ja heittivät koirille
semmoista ruokaa, joka olisi ollut tuolle pojalle herkkua. Kun minä
turmeluksen pesästä toin hänet hyvään paikkaan, niin hänen tietysti
pitikin omistaa se elämänkäsitys, joka oli olemassa tuossa hyvässä
paikassa, ja tämä käsitys hänelle opetti, että hyvässä paikassa pitää
elää työtä tekemättä, syödä ja juoda makeasti ja pitää hauskaa. Tosin
hän ei tiennyt, että minun lapsillani oli suuri taakka kannettavanaan
latinan ja kreikan kieliopin sääntöjen oppimisessa, eikä olisi
voinutkaan ymmärtää näitten vaivojen tarkotusta. Mutta varmaa on,
että, jos hän olisi sen ymmärtänyt, lasteni esimerkillä olisi ollut
vielä suurempi vaikutus häneen. Hän olisi silloin ymmärtänyt,
että lapsiani kasvatetaan tuolla tavoin siinä tarkotuksessa, että
he vastaisuudessakin olisivat tilaisuudessa, oppitodistustaan
hyväkseen käyttämällä pääsemään niin vähällä työllä, kuin suinkin, ja
nauttimaan elämän onnesta niin paljon kuin suinkin. Hän ymmärsikin
sen, eikä mennyt talonpojan luo hoitamaan elukoita ja syömään hänen
kanssaan perunoita ja ryyppimään sahtia, vaan meni eläintarhaan
näyttelemään villiä 30 kopekasta.

Minun olisi pitänyt ymmärtää, miten mieletöntä se oli että minä, joka
kasvatin omia lapsiani mitä täydellisimmässä joutilaisuudessa ja
ylellisyydessä, tahdoin parantaa toisia ihmisiä ja heidän lapsiansa,
jotka joutuivat perikatoon joutilaisuuden kautta turmeluksen pesäksi
nimittämässäni Rshanovin talossa, kun kuitenkin kolme neljäsosaa
tämän talon ihmisistä tekee työtä itsensä ja toisten hyväksi. Mutta
minä en laisinkaan sitä ymmärtänyt.

Mitä kurjimmassa tilassa olevia lapsia oli hyvin, paljon tuossa
talossa. Siellä oli porttojen lapsia, siellä oli orpoja, siellä
oli lapsia, joita kuletettiin kerjäämässä pitkin katuja. Kaikki
he olivat hyvin kurjia. Mutta kokemukseni Serjoshan suhteen oli
osoittanut minulle, etten minä, jatkaen entistä elämääni, kyennyt
heitä hoitamaan. Siihen aikaan, kun tuo poika asui meillä,
huomasin yrittäväni salata häneltä elämäämme, erittäinkin lastemme
elämää. Minä tunsin, että kaikki yritykseni johtaa häntä hyvään,
työteliääseen elämään menivät hukkaan meidän ja lastemme antaman
esimerkin kautta. Ottaa lapsi portolta tai kerjäläiseltä on hyvin
helppoa. Kun on rahaa, niin on hyvin helppoa pestä puhtaaksi ja
pukea hänet siistiin pukuun, ruokkia hänet, vieläpä opettaa hänelle
kaikellaisia tieteitä. Mutta opettaa hänet ansaitsemaan leipänsä, on
meidän, jotka itse emme leipäämme ansaitse, suorastaan mahdotonta,
sillä sekä esimerkillämme, että aineellisessa suhteessa parantamalla
hänen elämäänsä opetamme hänelle aivan päinvastaista. Koiran pennun
saattaa ottaa hoitaakseen, ruokkiakseen ja opettaakseen kaikellaisiin
temppuihin, mutta ei ole kylliksi, että ihmislapsi hoidetaan,
ruokitaan ja opetetaan kreikkaa puhumaan. Ihminen on opetettava
elämään, s.o. vähemmän ottamaan toisilta ja enemmän antamaan
toisille. Mutta me emme voi olla opettamatta hänelle päinvastaista,
otimmepa sitten hänet omaan taloomme, tai sitä varten perustettuun
turvakotiin.



X.


Sitä säälin tunnetta ihmisiä ja inhon tunnetta itseäni kohtaan, jota
tunsin Ljapinin talossa, en nyt enää tuntenut. Minä paloin halusta
täyttää alkamani työ -- tehdä hyvää täällä tapaamilleni ihmisille.
Ja olisi luullut, että hyvän tekeminen, rahan antaminen puutetta
kärsiville on hyvin hyvä työ, joka herättää tekijässä rakkautta
ihmisiä kohtaan, mutta, kumma kyllä, asianlaita oli päinvastainen.
Tämä työ herätti minussa pahansuopaisuutta ja sai minut tuomitsemaan
ihmisiä. Ensi kierrosta tehdessämme illalla sattui kohtaus, aivan
samallainen kuin Ljapinin talossa, mutta tämä kohtaus ei tehnyt
minuun samaa vaikutusta, kuin Ljapinin talossa, vaan herätti aivan
toisen tunteen.

Eräässä kortteerissa löysin juuri semmoisen, pikaisen avun tarpeessa
olevan onnettoman. Löysin nälkäisen naisen, joka ei ollut syönyt
kahteen päivään.

Se tapahtui näin. Eräässä suuressa, melkein tyhjässä yökortteerissa
kysyin vanhalta eukolta, oliko siellä hyvin köyhiä, semmoisia, joilla
ei ollut syömistä. Eukko mietti ensin hetkisen ja mainitsi sitten
kaksi henkilöä, mutta sitten ikäänkuin yhtäkkiä muisti jotakin.
"Niin, täällähän makaa muuan", sanoi hän, kääntäen katseensa yhteen
vuoteista, "tämä ei tosiaankaan ole syönyt". -- "Todellako? Kukas hän
on?" -- "On ollut porttona, mutta nyt, kun ei kukaan hänestä huoli,
ei sillä ole mitä suuhun panna. Emäntä on tähän asti säälinyt, mutta
nyt tahtoo ajaa pois... Agafja, Agafja hoi!" -- huusi eukko.

Me menimme lähemmäksi ja vuoteelta kohottautui jokin olento. Se
oli harmaatukkainen pörröinen nainen, laiha kuin luuranko, jolla
oli likainen ja repaleinen paita päällä ja omituisen kiiltävät ja
liikkumattomat silmät. Hän tuijotti meidän sivutsemme, koittaen
peittää repaleisen, likaisen paidan aukosta näkyvää luista rintaansa
ja hokien: "mitä? mitä?" Minä kysyin häneltä, mitenkä hän elää. Hän
ei ensin pitkään aikaan käsittänyt ja sanoi sitten: "en itsekään
tiedä, poishan nuo ajavat". Minä kysyin -- hävettää kertoakin --
kysyin, oliko totta, ettei hän ollut syönyt. Hän vastasi yhä samalla
kuumeentapaisella kiireellä, nytkään minuun katsomatta: "eilen en
syönyt, enkä tänään ole syönyt".

Naisen näkö liikutti minua, mutta ei ollenkaan niin, kuin Ljapinin
talossa. Siellä minä säälien noita ihmisiä häpesin itseäni, mutta
täällä minä ilostuin, kun vihdoinkin olin löytänyt, mitä olin
etsinyt, -- nälkäisen ihmisen.

Annoin hänelle ruplan ja muistan olleeni hyvin iloinen siitä, että
muut sen näkivät. Vanha eukko, sen nähtyään, pyysi hänkin rahaa.
Minusta oli antaminen niin hauskaa, että annoin eukollekin, ottamatta
selkoa, oliko se paikallaan vai ei. Eukko saattoi minut ovelle ja
käytävässä seisovat ihmiset kuulivat, kuinka hän minua kiitteli.
Luultavasti tekemäni kysymykset herättivät toiveita ja muutamia tuli
meidän perässämme. Jo käytävässä alettiin minulta pyytää rahaa.
Muutamat pyytäjät olivat silminnähtävästi juoppoja, ja tekivät
epämiellyttävän vaikutuksen, mutta kun kerran olin antanut eukolle,
en ollut oikeutettu kieltämään näiltäkään, ja minä aloin jaella.
Sillä aikaa tuli yhä uusia. Kaikissa kortteereissa syntyi liikettä.
Portaille ja käytäville ilmestyi ihmisiä, jotka seurasivat minua.
Minä menin ulos kadulle. Kaikenlaisia ihmisiä kulki jälessäni,
pyytäen rahaa. Minä jaoin kaikki pienet rahani ja pistäysin puotiin
saadakseni säretyksi 10 ruplaa. Ja täällä kävi samoin, kuin Ljapinin
talolla. Syntyi hirmuinen sekasorto. Vanhoja akkoja, aatelismiehiä,
talonpoikia, lapsia tunkeili puodin edessä, käsiään ojentaen.
Minä jakelin, muutamilta kysellen heidän olojaan ja kirjoitellen
muistikirjaani. Kauppias istui kuin kuvapatsas, silloin tällöin
luoden silmänsä väkijoukkoon ja sitten taas katsoen sivu. Hän,
niinkuin kaikki muutkin, nähtävästi, tunsi, että se oli tyhmää, mutta
ei voinut sitä sanoa.

Ljapinin talolla minua kauhistutti ihmisten köyhyys ja kurjuus, ja
minä tunsin itseni siihen syypääksi, tunsin halua ja mahdollisuutta
olla parempi. Täällä sitävastoin samallainen tapaus teki minuun aivan
toisenlaisen vaikutuksen. Minä tunsin ensiksikin vastenmielisyyttä
useita kohtaan niistä, jotka minua ahdistivat, ja toiseksi olin
huolissani siitä, mitä puotimiehet ja piharengit minusta ajattelivat.

Palattuani kotiin sinä päivänä oli paha tunne rinnassani. Tunsin,
että se, mitä tein, oli tyhmää ja siveetöntä. Mutta, niinkuin
tavallisesti käy, kun on sisällinen ristiriita, puhuin hyvin paljon
alkamastani työstä, ikäänkuin en olisi laisinkaan epäillyt sen
menestystä.

Seuraavana päivänä menin yksinäni niitten muistiin kirjoittamieni
henkilöitten luo, jotka näyttivät minusta muita surkeammilta ja joita
luulin olevan helpointa auttaa. Niinkuin jo sanoin, en minä ketään
heistä saanut autetuksi. Heidän auttamisensa näkyi olevan vaikeampaa,
kuin olin luullut. Ja oliko siihen syynä kykenemättömyyteni vai
mahdottomuus, mutta minä tulin heitä vaan härnänneeksi, enkä
ketään saanut autetuksi. Kävin useampia kertoja Rshanovin talolla
ja joka kerta kävi samoin. Minut piiritti pyytäjien joukko, jonka
keskellä olin pahemmassa kuin pulassa. Tunsin mahdottomaksi mitään
tehdä, sillä niitä oli liian paljon, ja minussa heräsi harmi heitä
kohtaan sen vuoksi, että heitä oli niin paljon. Mutta sitä paitsi
ei kukaan heistä erikseenkään herättänyt minussa myötätuntoisuutta.
Tunsin, ettei kukaan heistä puhunut minulle totuutta, ainakaan koko
totuutta ja että jokainen heistä näki minussa vaan rahakukkaron,
josta voi saada rahaa puristetuksi. Ja hyvin usein minusta näytti,
että juuri ne rahat, joita he minulta kiskoivat, vaan pahensivat
heidän tilaansa. Mitä useammin kävin näissä taloissa, mitä lähempään
yhteyteen tulin sikäläisten asukasten kanssa, sitä selvemmäksi
minulle kävi mahdottomuus tehdä jotakin, mutta sittenkin pysyin
tuumassani aina viimeiseen kierrokseen asti.

Erityisesti hävettää minua muistella tätä viimeistä väenlaskussa
tehtyä kierrosta. Ennen kävin yksinäni, vaan nyt meitä läksi 20
henkeä yhtaikaa. Kello 7 alkoivat minun luokseni kokoontua kaikki ne,
jotka tahtoivat ottaa osaa tähän viimeiseen yölliseen kierrokseen.
Ne olivat melkein kaikki minulle tuntemattomia: ylioppilaita, yksi
upseeri ja kaksi tuttavaa seurapiiristäni, jotka, sanoen tuon
tavallisen lauseen: c'est très intéressant! olivat pyytäneet minua
ottamaan heidät laskijain joukkoon.

Minun ylhäiset tuttavani pukeutuivat vartta vasten jonkinlaisiin
metsästysnuttuihin ja korkeisiin saappaisiin, joita he tavallisesti
käyttivät matkoilla ja metsästysretkillä ja jotka heidän mielestään
olivat hyvin paikallaan yömajatalossa käydessä. He ottivat
mukaansa erityiset muistiinpanokirjat ja erityiset kynät. He
olivat samallaisessa omituisessa kiihtyneessä mielentilassa, kuin
lähdettäessä metsästysretkelle, kaksintaisteluun, tai sotaan. Heissä
näkyi selvemmin kuin muissa asemamme typeryys ja valheellisuus,
mutta olimme me muutkin samallaisessa valheellisessa asemassa.
Ennen lähtöämme pidimme neuvottelun, sotaneuvottelun tapaan,
siitä, miten ja mistä oli alettava, miten jakaannuttava y.m.s.
Neuvottelu kävi aivan niin, kuin on tavallista kokouksissa ja
komiteeoissa, s.o. ei kukaan puhunut senvuoksi, että hänellä olisi
ollut jotain sanottavaa, tai tiedusteltavaa, vaan senvuoksi, että
jokainen koitti keksiä jotain sanottavaa, ettei olisi toisia
huonompi. Mutta tämän keskustelun aikana ei kukaan maininnut
sanaakaan hyväntekeväisyydestä, josta minä olin kaikille niin monta
kertaa puhunut. Niin kuin se minua hävettikin, tunsin kuitenkin
välttämättömäksi taaskin muistuttaa hyväntekeväisyydestä, s.o.
siitä, että kierroksen aikana olisi huomioon otettava ja muistiin
kirjoitettava kaikki ne puutetta kärsivät, jotka tavataan. Aina
ennenkin oli minua hävettänyt siitä puhuminen, mutta nyt, kesken
kiihkeitä valmistuksiamme retkelle, tuskin sain sen sanotuksi.
Kaikki kuuntelivat minua, niinkuin minusta näytti, surulla. Kaikki
suostuivat sanoilla, mutta selvästi näkyi, että kaikki tiesivät sen
olevan tyhmyyttä, josta ei mitään voinut tulla, ja kaikki heti taas
alkoivat puhua jostain muusta. Tätä jatkui siksi kunnes oli aika
lähteä.

Me tulimme pimeään ravintolaan, herätimme palvelijat ja aloimme
selvitellä papereitamme. Kun meille ilmoitettiin, että asukkaat,
saatuaan vihiä tulostamme olivat lähtemässä pois kortteereista,
pyysimme isäntää sulkemaan portit ja itsekin menimme pihalle
vakuuttamaan pois lähteville, ettei kukaan tulisi kysymään heiltä
heidän ololippujaan. Muistan hyvin sen omituisen, painostavan
vaikutuksen, jonka tekivät minuun hätääntyneet yömajalaiset. Nuo
repaleiset, puolialastomat olennot näyttivät minusta omituisen
pitkiltä lyhdyn valossa pimeällä pihalla. Säikähtyneenä ja julman
näköisinä tuossa pelossaan he seisoivat yhtenä parvena löyhkäävän
ulkohuoneen luona, kuunnellen meidän vakuutuksiamme, niitä kuitenkaan
uskomatta. He olivat nähtävästi valmiit, niinkuin vainotut otukset,
vaikka mihin pelastaakseen vaan meidän kynsistämme. Kaikenlaatuiset
herrat, poliisit, viskaalit ja tuomarit heitä vainoovat koko
ikänsä sekä kaupungissa, että maalla, sekä maantiellä, kaduilla,
ravintoloissa, että yömajoissa, ja nyt yhtäkkiä nuo herrat ovat
tulleet ja sulkeneet portit, saadakseen vaan laskea heidän
lukumääränsä. Heidän oli sitä yhtä vaikea uskoa, kuin jänisten olisi
vaikea uskoa, koirien tulleen heidän lukumääräänsä laskemaan, eikä
heitä tappamaan. Mutta portit olivat suljettuina ja säikähtyneet
yömajalaiset saivat palata takaisin. Me puolestamme jakaannuimme
eri joukkoihin ja menimme toimitukseemme. Minun kanssani oli kaksi
tuttavaani ja kaksi ylioppilasta. Edellämme pimeässä kulki Vanja
palttoossa ja valkeissa housuissa, lyhty kädessä. Me kuljimme
kortteereihin, jotka olivat minulle tuttuja. Niinikään olivat minulle
tuttuja muutamat ihmiset, mutta enemmistö oli uusia, ja näkö, joka
minua kohtasi, oli myöskin uutta ja kauheata, vielä kauheampaa, kuin
Ljapini talolla näkemättä, Kaikki kortteerit olivat täpösen täynnään,
kaikissa vuoteissa oli makaajia, useassa kaksittainkin. Kauheata oli
nähdä sitä ahtautta, jossa väki sai olla, miehet ja naiset sekasin.
Kaikki naiset, jotka eivät olleet sikahumalassa, makasivat miesten
kanssa. Useat naiset makasivat lapsineen kapeilla vuoteilla vierasten
miesten vieressä. Kauheata oli nähdä tuota köyhyyttä, repaleisuutta,
likaa ja tuota pelokasta ilmettä ihmisten kasvoilla. Ja kauheinta
oli tuossa tilassa olevien ihmisten suunnaton paljous. Ensin yksi
kortteeri, sitten toinen, sitten kymmenes, sitten kahdeskymmenes,
loppumattomiin. Ja kaikkialla sama löyhkä, sama ummehtunut ilma,
sama ahtaus, sama eri sukupuolien sekoitus, samat älyttömyyteen asti
juopuneet miehet ja naiset ja sama pelon, nöyryyden ja syyllisyyden
ilme. Minua alkoi taas hävettää ja surettaa, niinkuin Ljapinin
talossa, ja minä ymmärsin, että se, mitä puuhasin, oli inhoittavaa,
tyhmää ja senvuoksi mahdotonta. Enkä minä enää ketään kirjoittanut
muistikirjaani, enkä mitään kysellyt, tietäen, että se oli joutavaa.

Ljapinin talossa minä olin kuin ihminen, joka sattumalta on nähnyt
hirveän mätähaavan toisen ihmisen ruumiissa. Hänen on sääli tuota
ihmistä, häntä hävettää, ettei hän ennen ole häntä säälinyt, ja
hän voi vielä toivoa voivansa auttaa sairasta. Mutta nyt olin kuin
lääkäri, joka on tullut lääkkeineen sairaan luo, paljastanut hänen
haavansa, repinyt sen auki ja huomannut, että kaikki on ollut turhaa,
ettei hänen lääkkeistään ole apua.



XI.


Tämä käynti antoi viimeisen iskun itserakkaudelleni. Minä tulin
vakuutetuksi siitä, että puuhani on sekä tyhmää että ilettävää.
Mutta siitä huolimatta minusta näytti, etten voinut heti heittää
koko asiata, että olin velvollinen jatkamaan sitä ensiksikin
sentähden, että käynneilläni ja lupauksillani olin herättänyt
toiveita köyhissä, ja toiseksi sentähden, että kirjoituksellani ja
puheillani olin herättänyt hyväntekijöitten osanoton, joista monet
olivat luvanneet kannatustaan sekä työllä että rahoilla. Ja minä
odotin, että sekä toiset, että toiset kääntyisivät minun puoleeni,
voidakseni kykyni mukaan heille vastata. Puutteen alaisilta sain
kirjeitä ja pyyntöjä yli sadan. Nämä pyynnöt olivat kaikki rikkailta
köyhiltä, jos niin voi sanoa. Muutamien luona kävin, toisille jätin
vastaamatta. Missään en ennättänyt mitään saada aikaan. Kaikki minun
puoleeni kääntyneet olivat henkilöitä, jotka kerran olivat olleet
etuoikeutetussa asemassa (nimitän näin sitä asemaa, jossa ihmiset
enemmän saavat toisilta, kuin antavat), kadottaneet sen ja uudestaan
haluavat siihen päästä. Yksi tarvitsi 200 ruplaa ylläpitääkseen
alaspäin menevää kauppaansa ja päättääkseen lastensa kasvatuksen,
toisen olisi pitänyt saada perustetuksi valokuvausatelieeri,
kolmannen piti maksaa velkansa ja lunastaa panttilaitoksesta paremmat
pukunsa, neljäs tarvitsi pianon kehittyäkseen soitossa ja voidakseen
sitten opetusta antamalla elättää perhettänsä. Enemmistö pyysi
vaan apua, mainitsematta tarvittavaa rahamäärää, mutta sen mukaan,
kuin apua annettiin, kasvoivat tarpeet, eikä vaatimukset tulleet,
eivätkä voineet tulla tyydytetyiksi. Sanon vielä kerran, että syy
mahdollisesti oli minun osaamattomuudessani; varmaa vaan on, etten
ketään saanut autetuksi, vaikka välistä kyllä koitin parastani.

Hyväntekijäin myötävaikutuksen suhteen sain hyvin kummallisen ja
odottamattoman kokemuksen. Kaikista niistä henkilöistä, jotka olivat
luvanneet rahallista apua, vieläpä määränneet summankin, ei yksikään
antanut minulle köyhille jaettavaksi yhtäkään ruplaa. Annettujen
lupausten nojalla olisi minun pitänyt saada noin kolmetuhatta
ruplaa, mutta ei yksikään noista ihmisistä muistanut entisiä
puheitaan, eikä antanut minulle kopeekkaakaan. Ainoastaan ylioppilaat
antoivat ne rahat, muistaakseni 12 ruplaa, jotka olivat heille
tulevat väenlaskutoimituksesta. Niin että koko minun puuhani, jonka
tuloksena olisi pitänyt olla kymmeniä tuhansia rikkaitten uhraamia
ruplia, satojen ja tuhansien ihmisten pelastuminen köyhyydestä ja
kurjuudesta, hupeni siihen, että umpimähkään jaoin muutamia kymmeniä
ruplia niille, jotka niitä minulta kerjäsivät, ja että minulle jäi
ylioppilaitten uhraamat 12 ruplaa sekä duuman minulle toimestani
väenlaskussa lähettämät 25 ruplaa, joita suorastaan en tiennyt minne
panna.

Koko asia raukesi sikseen. Eräänä sunnuntaiaamuna ennen maalle
menoani, menin Rshanovin talolle, päästäkseni noista minun haltuuni
jääneistä 37 ruplasta. Kävin kaikissa kortteereissa olevia tuttaviani
tapaamassa ja löysin ainoastaan yhden sairaan, jolle annoin 5 ruplaa.
Muita ei siellä ollut, joille olisi sopinut antaa. Tietysti monet
rupesivat pyytämään. Mutta kun en heitä ennestään tuntenut, niin en
nytkään tuntenut, jonka vuoksi päätin neuvotella ravintolan isännän
kanssa, kelle nuo jälellä olevat 32 ruplaa olisivat annettavat.
Oli paraikaa ensimäinen laskiaispäivä. Kaikki olivat paremmissa
puvuissaan, kaikki olivat kylläiset ja monet jo humalassa. Pihalla
seisoi repaleissa ja virsut jalassa lumpunkerääjäukko, reipas vielä,
ja eroitteli eri kasoihin saalistansa, laulaa hoilotellen iloista
laulua. Minä antauduin hänen kanssaan puheluun. Hän oli 70 vuotias,
eli yksinään lumppujen keräämisellä, eikä suinkaan valittanut,
vaan sanoi olevansa kylläinen, vieläpä saavansa humalankin. Kysyin
häneltä, keitä olisi erityistä puutetta kärsiviä. Hän suuttui ja
sanoi suoraan, ettei puutetta kärsiviä ollut muita, kuin juoppoja
ja laiskureita, mutta saatuaan tietää tarkotukseni, pyysi minulta
5 kopeekkaa ryyppyyn ja juoksi ravintolaan. Minä menin myöskin
ravintolaan Ivan Feodotitshin luo, antaakseni hänen toimekseen
jakaa jälelle jääneet rahat. Ravintola oli täynnä väkeä. Koreaksi
pukeutuneita, humalaisia tyttöjä puikkelehti ovesta oveen. Kaikki
pöydät olivat otetut, juopuneita oli jo paljon, ja pikkuisessa
kamarissa soitettiin harmonikkaa ja tanssittiin. Isäntä käski
kunnioituksesta minua kohtaan lopettamaan tanssin ja istui minun
luokseni vapaan pöydän ääreen. Minä pyysin häntä, joka tunsi
asukkaansa, osoittamaan minulle pahinta puutetta kärsiviä, joille
voisin jakaa sitä varten annetut rahat. Hyväntahtoinen isäntä, vaikka
olikin kiinni toimessaan, jätti sen ollakseen minulle avuksi. Hän
vaipui mietteisiin ja oli nähtävästi neuvotonna. Yksi vanhemmista
tarjoilijoista kuuli meidän keskustelumme ja yhtyi puheeseemme.

He alkoivat luetella henkilöitä, joista minäkin muutamia tunsin,
eivätkä mitenkään voineet tulla yksimielisyyteen. "Paramonovna",
ehdotteli tarjoilija. -- "Niin kyllä. Onhan se välistä syömättäkin.
Mutta sehän juopotteleekin aina väliin". -- "Mitäs sitten? Voisihan
kumminkin". -- "Entäs Spiridon Ivanovitsh -- hänellä on lapsia" --
Mutta isäntä ilmaisi tämänkin suhteen epäilyksensä. -- "Akulina?
Mutta hänhän saa muualta. No entäs se sokea!" -- Tätä vastaan minulla
puolestani oli muistutettavaa. Olin hänet vastikään nähnyt. Se oli
80 vuotias sokea, jolla ei ollut ketään sukulaista. Olisi luullut,
ettei surkeampaa kohtaloa voi olla, mutta mitä olinkaan nähnyt! Olin
nähnyt hänen makaavan korkean vuoteen untuvapatjoilla, juovuksissa,
ja karkealla äänellä ja mitä rumimmilla sanoilla haukkuvan verrattain
nuorta naistoveriansa. Vielä mainitsivat he kädettömän pojan
äitineen. Minä huomasin isännän olevan vaikeassa asemassa, juuri
tunnollisuutensa vuoksi, sillä hän tiesi, että kaikki, minkä nyt
antoi, oli menevä hänen ravintolaansa. Mutta minun piti päästä 32
ruplastani, minä kiusasin häntä ja viimein saimme ne joten kuten
jaetuksi ja pois annetuksi. Ne, joitten osalle rahat tulivat, olivat
enimmäkseen hyvin puettuja eikä heitä tarvinnut kaukaa lähteä
etsimään, sillä he olivat kaikki ravintolassa. Kädetön poika tuli
poimukkaissa saappaissa, punanen paita ja liivit päällään.

Täten päättyi koko minun hyväntekeväisyystoimintani ja minä matkustin
pois maalle, suuttuneena toisiin ihmisiin, niinkuin tavallisesti
tapahtuu, kun itse tekee jotain tyhmää ja pahaa. Hyväntekeväisyyteni
raukesi kokonaan tyhjiin, mutta ajatusten ja tunteitten kulku, jotka
se oli minussa synnyttänyt, ei suinkaan pysähtynyt, vaan sisällinen
työ jatkui kahdenkertaisella voimalla.



XII.


Olin elänyt maalla ja ollut siellä yhteydessä sikäläisten köyhien
kanssa. En nöyryydestä, joka on ylpeyttä pahempi, vaan sanoakseni
koko ajatusteni ja tunteitteni kulun ymmärtämiselle välttämättömän
totuuden, mainitsen, että maalla ollessani tein hyvin vähän köyhien
hyväksi, mutta köyhien vaatimukset olivat niin pienet että sekin
vähäinen tuotti hyötyä ihmisille ja muodosti ympärilleni rakkauden
ja yhteisyyden ilmakehän, jossa saattoi rauhoittaa sitä kasvavaa
tunnetta, minkä aikaan sai tietoisuus elämäni laittomuudesta.
Tultuani kaupunkiin, toivoin voivani elää aivan samalla tavalla.
Mutta täällä kohtasin aivan toisenlaisen puutteen. Kaupunkilainen
puute oli vähemmän rehellinen, vaativaisempi ja julmempi, kuin
maalainen. Ja sitten sitä oli niin paljon yhdessä kohti, että se teki
minuun hirveän vaikutuksen. Ensi kerralla Ljapinin talossa kokemani
vaikutus pakoitti minut ensi hetkellä tuntemaan elämäni kierouden.
Tämä tunne oli vilpitön ja hyvin voimakas. Mutta huolimatta sen
vilpittömyydestä ja voimasta olin ensin niin heikko, että säikähdin
sitä käännettä elämässäni, johonka tämä tunne vaati, ja rupesin
tinkimään. Minä uskoin, mitä kaikki minulle puhuivat, ja mitä kaikki
ovat puhuneet siitä saakka, kuin maailma on ollut olemassa, että
nimittäin rikkaudessa ja ylellisyydessä ei ole mitään pahaa, että se
on Jumalan antamaa, että voi rikkaanakin ollen auttaa köyhiä. Minä
uskoin tämän ja tahdoin menetellä sen mukaan. Kirjoitin kirjoituksen,
jossa kehoitin rikkaita antamaan apuansa. Rikkaat ihmiset tunnustivat
kaikki siveelliseksi velvollisuudekseen suostua minun ajatukseeni,
mutta nähtävästi joko eivät tahtoneet, tai eivät voineet mitään
tehdä. Rupesin käymään köyhien luona ja tulin huomaamaan jotakin,
jota en mitenkään ollut odottanut. Yhdeltä puolen näin näissä
turmeluksen pesissä, niinkuin niitä nimitin, semmoisia ihmisiä, joita
minun oli mahdoton auttaa sen vuoksi, että ne olivat työihmisiä,
jotka olivat tottuneet työhön ja puutteeseen ja niinmuodoin
seisoivat elämässä paljon lujemmalla pohjalla kuin minä. Toiselta
puolen näin onnettomia, joita en voinut auttaa senvuoksi, että ne
olivat samallaisia kuin minä. Suurin osa näkemistäni onnettomista
oli onnettomia ainoastaan senvuoksi, että he olivat kadottaneet
kyvyn, halun ja tottumuksen ansaitsemaan leipäänsä, s.o. heidän
onnettomuutensa oli siinä, että he olivat aivan samalaisia kuin minä.

Semmoisia onnettomia taas, joita olisi voinut heti auttaa --
sairaita, viluisia, nälkäisiä, en löytänyt muita, kuin nälkäisen
Agafjan. Ja minä tulin vakuutetuksi siitä, että eläen niin kaukana
niistä ihmisistä, joita tahdoin auttaa, oli melkein mahdotonta
löytää semmoisia onnettomia, sillä jokainen tosi puute tuli aina
autetuksi niitten samojen ihmisten toimesta, joitten joukossa nuo
onnettomat elivät. Ja ennen kaikkea tulin vakuutetuksi siitä, ettei
rahoilla ainakaan voinut muuttaa heidän onnetonta elämäänsä. Tulin
vakuutetuksi kaikesta tuosta, mutta väärästä hävyn tunteesta ja
itserakkaudesta en tahtonut heittää alkamaani työtä, vaan jatkoin
sitä jokseenkin kauan, aina siksi kunnes se itsestään raukesi tyhjiin.

Tietysti olisin voinut vieläkin sitä jatkaa. Olisin voinut kärttää
rahoja niiltä, jotka olivat minulle niitä luvanneet, pakoittaa heitä
antamaan ne, koota lisää, jakaa rahat köyhille ja nauttia omasta
hyvyydestäni. Mutta minä näin, että me, rikkaat, emme tahdo, emmekä
voi jakaa köyhille osaa yltäkylläisyydestämme (niin paljon on meillä
omia tarpeita), ja ettei ole kelle antaa rahaa, jos todellakin
tahtoo tehdä hyvää, eikä jakele rahoja umpimähkään, niinkuin minä
tein Rshanovin ravintolassa. Ja niin heitin koko asian ja matkustin
epätoivoisena maalle.

Maalla tahdoin kirjoittaa kirjoituksen kaikesta siitä, mitä olin
kokenut, ja kertoa, miksi yritykseni ei ollut onnistunut. Minun teki
mieli ensiksikin puolustautua niitä moitteita vastaan, joita sain
kuulla väenlaskua koskevan kirjoitukseni johdosta, toiseksi paljastaa
yhteiskunnan välinpitämättömyys ja kolmanneksi esittää ne syyt,
jotka synnyttävät tuon kaupunkilaisen köyhyyden, sen ehkäisemisen
välttämättömyyden sekä ne keinot, jotka vievät tarkotuksen perille.

Alotin kirjoittaa tuota kirjoitusta ja minusta näytti, että saisin
sanotuksi siinä hyvin paljon tähdellistä. Mutta vaikka kuinkakin
olisin hikoillut sitä kirjoittaessani, vaikka aineksia olisi ollut
liiaksikin, en kuitenkaan saanut mitään aikaan. Syynä siihen oli
osaksi hermostus, jonka vaikutuksen alaisena kirjoitin, osaksi
se, etten ollut kokenut kaikkea, mitä olisi pitänyt oikein asiata
arvostellakseni, mutta pääasiallisesti se, etten suoraan tunnustanut
kaiken syytä, yksinkertaista, minussa itsessäni olevaa syytä. Ja niin
jäi kirjoitus kesken tähän vuoteen saakka.

Siveellisten kokemusten alalla on eräs ilmiö, jota ei ole kyllin
huomattu.

Jos minä geologian, astronomian, historian, fysiikan, matematiikan
alalta kerron jollekin ihmiselle jotain semmoista, jota hän ei tiedä,
niin hän saa aivan uusia tietoja, eikä suinkaan sano: "Mitäs uutta
siinä on? Senhän jokainen tietää, ja minäkin olen tietänyt". Mutta
jos ilmoitan vaikka kuinka ylevän siveellisen totuuden, lausuttuna
mitä selvimmin ja kokonaisimmin, niinkuin ei sitä kukaan ennen ole
lausunut, niin jokainen tavallisinkin ihminen, erittäin semmoinen,
joka ei välitä siveellisistä kysymyksistä, tai vielä enemmän
semmoinen, jolle tuo totuus ei ole mieleen, aivan varmaan sanoo:
"Kuka ei tuota tietäisi? Se on jo kauan sitten tunnettu ja sanottu
asia". Hänestä todellakin näyttää, että se on jo kauan sitten sanottu
juuri näin. Ainoastaan ne, joille siveelliset totuudet ovat tärkeitä
ja kalliita, tietävät kuinka pitkällisen työn kautta siveellinen
totuus muodostuu selväksi ja yksinkertaiseksi -- hämärästä,
epämääräisestä otaksumisesta, tavotellusta, muodottomasta ilmaisusta
kehittyy varmaksi, määrätyksi ilmaisuksi, joka ehdottomasti vaatii
sitä vastaavia tekoja.

Me olemme kaikki tottuneet ajattelemaan, että siveysoppi on jotain
typerää ja ikävää, jossa ei voi olla mitään uutta eikä mieltä
kiinnittävää, ja kuitenkaan ei koko ihmiselämän monimutkaisella
ja vaihtelevalla toiminnalla, joka näyttää siveellisyydestä niin
riippumattomalta, ei valtiollisella, tieteellisellä, taiteellisella
eikä käytännölliselläkään, ole muuta tarkotusta, kuin yhä enemmän
selventää, vahvistaa, tehdä yksinkertaiseksi ja yleistajuiseksi
siveellistä totuutta.

Muistan kuinka kerran kulkiessani Moskovan kadulla näin erään
miehen tulevan ulos, katselevan tarkkaavaisesti katukäytävän
kiviä, valitsevan yhden kivistä kyykistyvän sen ääreen istumaan ja
rupeavan niinkuin minusta näytti, hankaamaan sitä suurella vaivalla
ja ponnistuksella. "Mitähän se tekee tuolle katukäytävälle?"
ajattelin itsekseni. Tultuani lähemmäksi näin, mitä mies teki. Se
oli teurastaja lihapuodista, joka hijoi veistään kiveen. Hän ei
ollenkaan ajatellut kiviä, niitä tarkastellessaan, ja vielä vähemmän
hän niitä ajatteli työtään tehdessään -- hän hijoi veistänsä. Hänen
piti teroittaa veitsensä leikatakseen sillä lihaa, vaikka minusta
oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi tehnyt jotain katukäytävän
kiville. Aivan samoin ainoastaan näyttää siltä, kuin ihmiskunta
harrastaisi kauppaa, sotia, tieteitä, taiteita. Yksi asia on vaan
sille tärkeätä ja yhtä asiaa se vaan tekee. Se selvittelee itselleen
niitä siveellisiä lakeja, joilla se elää. Siveelliset lait ovat jo
olemassa, ja ihmiskunta ainoastaan selvittää niitä itselleen. Tämä
selvittäminen näyttää vähäpätöiseltä ja huomaamattomalta sille,
joka ei huoli siveellisestä laista, joka ei tahdo sitä noudattaen
elää. Mutta tämä siveellisen lain selvittäminen ei ole ainoastaan
koko ihmiskunnan tärkeintä, vaan sen ainoa työ. Tätä selvittämistä
on vaikea huomata, samoin kuin on vaikeata huomata eroitusta tylsän
ja terävän veitsen välillä. Veitsi on aina veitsi, ja se, jonka ei
tarvitse mitään sillä leikata, ei huomaa eroitusta tylsän ja terävän
veitsen välillä. Sille taas joka on ymmärtänyt, että koko hänen
elämänsä riippuu veitsen terävyydestä, on tärkeätä sen teroittaminen,
ja se tietää, ettei tuo teroittaminen koskaan lopu, ja että veitsi
on ainoastaan silloin veitsi, kun se on terävä, kun se leikkaa
leikattavansa.

Näin kävi minun kun aloin kirjoittaa kirjoitustani. Minä luulin
tietäväni kaikki, ymmärtäväni kaikki niissä kysymyksissä, jotka
Ljapinin talo ja väenlasku minussa herättivät, mutta kun koetin
niitä selvittää ja esittää, näyttäytyikin, ettei veitsi leikannut,
että se oli teroitettava. Ja vasta nyt, kolmen vuoden kuluttua,
tunnen veitseni olevan siksi hiotun, että voin sillä leikata
sitä, mitä tahdon. Uutta olen hyvin vähän saanut tietää. Kaikki
ajatukseni ovat samat, mutta ne olivat ennen tylsempiä, ne olivat
hajallaan, eikä niissä ollut mitään yhteyttä, yksinkertaista, selvää
johdonmukaisuutta, niinkuin nyt.



XIII.


Minä muistan, että koko tuon epäonnistuneen kokeiluni aikana
onnettomien kaupunkilaisasukkaitten auttamisessa itse näytin
mielestäni ihmiseltä, joka tahtoi vetää toisen ylös suosta, ja itse
seisoi samallaisen suon päällä. Jokainen ponnistukseni saattoi minut
tuntemaan sen pohjan kestämättömyyttä, jolla seisoin. Minä tunsin
itsekin olevani suossa, mutta tämä tietoisuus ei pakoittanut minua
silloin tarkemmin tutkimaan, millä minä seisoin. Minä etsin vaan
ulkonaista keinoa auttaakseni itseni ulkopuolella olevaa pahaa.

Tunsin silloin, että elämäni oli huono ja ettei siten saanut elää.
Mutta siitä en johtanut sitä yksinkertaista ja selvää johtopäätöstä,
että minun olisi ollut parannettava elämäni, vaan sen kummallisen
johtopäätöksen, että toisten elämä oli parannettava sitä varten,
että minun olisi hyvä elää. Ja minä aloin parantaa kaupungissa
elävien ihmisten elämää, mutta pian tulin vakuutetuksi, etten sitä
mitenkään voinut tehdä. Ja minä aloin miettiä kaupunkilasielämän ja
kaupunkilaisköyhyyden syitä.

"Mitäs on kaupunkilaiselämä ja kaupunkilainen köyhyys? Miksi en
kaupungissa eläen voinut auttaa kaupungin köyhiä?" -- kysyin
itseltäni. Ja vastaus oli, etten voinut mitään tehdä heidän hyväkseen
ensiksikin senvuoksi, että niitä oli täällä liian paljon yhdessä
kohti, toiseksi senvuoksi, että kaikki nuo köyhät olivat aivan
toisellaisia, kuin maalaiset köyhät. Miksi heitä sitten oli täällä
niin paljon ja missä suhteessa he erosivat maalaisista köyhistä?
Vastaus oli yksi molempiin kysymyksiin. Paljon on heitä täällä
senvuoksi, että tänne rikkaitten läheisyyteen kokoontuu kaikki ne
ihmiset, joilla ei ole millä elää maalla, ja heidän erikoisuutensa
on siinä, että he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tulleet maalta
kaupunkiin elättämään itseänsä (jos on semmoisia kaupunkilaisia
köyhiä, jotka ovat täällä syntyneet, niin heidän isänsä tai isoisänsä
ovat tulleet tänne itseänsä elättämään).

Mitäs merkitsee: elättää itseänsä kaupungissa? Sanoissa elättää
itseänsä kaupungissa on jotain omituista, pilaa muistuttavaa, kun
tarkemmin ajattelee niitten merkitystä. Mitenkä on mahdollista,
että maalta s.o. niiltä seuduilta, missä ovat metsät, niityt, vilja
ja karja, -- missä on koko maan rikkaus, tulee ihmisiä elättämään
itseänsä semmoiseen paikkaan, missä ei ole puuta, ei ruohoa, ei edes
multaakaan, vaan pelkkää kiveä ja pölyä? Mitä merkitsevät sitten nuo
sanat "elättää itseänsä kaupungissa", joita niin alituiseen käyttävät
sekä ne, joita elätetään, että ne, jotka elättävät, aivan kuin jotain
täysin selvää ja ymmärrettävää?

Mieleeni johtui kaikki ne sadat ja tuhannet kaupunkilaiset, --
sekä hyvin elävät, että puutetta kärsivät, -- joitten kanssa olin
puhunut siitä, minkä vuoksi he olivat tulleet kaupunkiin, ja kaikki
poikkeuksetta sanoivat tulleensa tänne maalta elättämään itseänsä,
sanoivat, että Moskovassa ei kylvetä eikä niitetä, mutta eletään
pulskasti, että Moskovassa on kaikkea runsaasti, jonka vuoksi
ainoastaan Moskovassa voi saada hankituksi ne rahat, joita he
tarvitsevat maalla leipäänsä, mökin rakentamiseen, hevosen ostoon ja
välttämättömimpiin tarpeisiin. Mutta maallahan on kaiken rikkauden
lähde, siellä vaan on todellista rikkautta: leipää, metsää, hevosia
ja kaikkea muuta. Mikäs pakko on lähteä kaupunkiin hankkimaan sitä,
mitä on maalla. Ja mitä varten viedä pois maalta kaupunkiin sitä,
mitä maalaiset itse tarvitsevat -- jauhoja, kauroja, hevosia, karjaa?

Satoja kertoja olen puhellut tästä kaupungissa asuvien talonpoikien
kanssa ja keskusteluistani heidän kanssaan sekä tekemistäni
havainnoista on minulle selvinnyt, että maalaisten kokoontuminen
kaupunkeihin on osaksi välttämätöntä senvuoksi, etteivät he muuten
voi itseänsä elättää, osaksi vapaaehtoista, sillä kaupunkiin heitä
houkuttelevat kaupungin viettelykset. Tosin on talonpojan asema
semmoinen, että täyttääkseen sen mitä häneltä maalla vaaditaan,
hän ei voi muuta tehdä, kuin myydä sen viljan, sen karjan, joita
hän tietää tulevansa tarvitsemaan, ja sitten vasten tahtoaan mennä
kaupunkiin, ostaakseen viljansa takaisin. Mutta totta on sekin, että
verrattain vähemmällä vaivalla ansaittavat rahat ja elämän ylellisyys
kaupungissa houkuttelevat häntä sinne, jonne hän itsensä elättämisen
verukkeella menee, päästäkseen vähemmällä työllä, saadakseen
syödä paremmin, juoda teetä kolme kertaa päivässä, herrastella,
vieläpä juopotellakin ja irstailla. Kaiken syy on sama: rikkauden
siirtyminen tuottajain käsistä niitten käsiin, jotka eivät mitään
tuota ja näitten rikkauksien kerääntyminen kaupunkeihin. Niinhän on
asianlaita. Kun syksy on tullut, ovat kaikki rikkaudet koottuina
maalla. Ja heti ilmestytään vaatimaan maa- ynnä muita veroja,
ottamaan rekryyttejä, heti on tarjona viinaa, juhlia, kulkukauppiaan
tavaroita y.m. viettelyksiä. Toista tai toista tietä nämä rikkaudet
mitä erilaisimmassa muodossa: lampaina, vasikkoina, lehminä,
hevosina, sikoina, kanoina, munina, voina, hamppuna, pellavana,
rukiina, kaurana, tattarina, papuina, siirtyvät vieraitten ihmisten
käsiin kaupunkeihin, ja kaupungeista pääkaupunkeihin. Maalainen on
pakoitettu antamaan kaiken tuon hänelle asetettujen vaatimusten ja
viettelysten tyydyttämiseksi, joten hän, annettuaan pois rikkautensa,
jää puutteeseen ja saa lähteä sinne, minne hänen rikkautensa on
viety. Siellä hän toiselta puolen koettaa saada ansaituksi ne rahat,
jotka tarvitsee välttämättömimpiin tarpeisiin maalla, toiselta
puolen, itsekin antautuen kaupungin viettelyksille, muitten mukana
nauttii kootuista rikkauksista.

Kaikkialla koko Venäjällä, eikä luullakseni ainoastaan Venäjällä,
vaan koko maailmassa, on asianlaita sama. Maalaisten tuottajain
rikkaudet siirtyvät kauppiasten, maanomistajain, virkamiesten ja
tehtailijain käsiin, ja ihmiset jotka ovat saaneet nämä rikkaudet
haltuunsa, tahtovat käyttää niitä hyväkseen. Täysin käyttää niitä
hyväkseen he voivat ainoastaan kaupungissa. Ensiksikin on rikkaitten
ihmisten maalla vaikeata, harvan asutuksen vuoksi, saada kaikkia
tarpeitaan tyydytetyksi kun ei ole kaikenlaisia verstaita, puoteja,
pankkeja, ravintoloita, teaattereita y.m. yleisiä huveja. Toiseksi
on yksi rikkauden tuottamista päänautinnoista -- kunnianhimo, halu
hämmästyttää ja voittaa toiset komeudessa, taaskin harvan asutuksen
vuoksi, maalla vaikeasti tyydytettävissä. Maalla ei ole ylellisyyden
ymmärtäjiä, ei ole ketä hämmästyttäisi. Hankkipa maalainen itselleen
millaisia huoneen koristuksia hyvänsä, niinkuin tauluja ja
pronssikaluja, millaisia ajopelejä ja pukuja hyvänsä, niin ei siellä
ole ketään, joka niitä katselisi ja kadehtisi, sillä talonpojat eivät
tuosta kaikesta mitään ymmärrä. Ja kolmanneksi on ylellisyys maalla
epämiellyttävä, jopa vaarallinenkin ihmiselle, jolla on omatunto ja
pelko. Noloa ja peloittavaa on maalla laittaa kylpyjä maidosta tai
ruokkia sillä koiranpenikoita, kun aivan naapurissa puuttuu maitoa
lapsilta. Noloa ja peloittavaa on rakentaa paviljonkeja ja puistoja
ihmisten keskelle, jotka asuvat tunkion peittämissä tuvissa, joita
ei voida lämmittää polttopuun puutteessa. Maalla ei ole ketään,
joka pitäisi kurissa tyhmiä talonpoikia. Sivistymättömyydessään he
saattaisivat hävittää kaiken tuon komeuden.

Senpä vuoksi rikkaat ihmiset yhtyvät samallaisiin rikkaisiin, joilla
on samallaiset tarpeet, kokoontuen kaupunkeihin, joissa kaikenlaisten
ylellisyysnautintojen tyydyttämistä turvaa monilukuinen poliisikunta.
Semmoisia kaupunkien perusasukkaita ovat valtion virkamiehet. Näitten
ympärille on kerääntynyt kaikenlaisia käsityöläisiä ja teollisuuden
harjoittajia, ja niihin liittyvät myöskin pohatat. Siellä on
rikkaalle miehelle kaikki tarjona, mikä vaan hänen mieleensä
juolahtaa. Siellä on rikkaan miehen hauskempaa elää senkin vuoksi,
että siellä hän voi tyydyttää myöskin kunnianhimoansa, siellä on
kenen kanssa kilpailla, ketä hämmästyttää, kenen voittaa. Ennen
maalla ollessa häntä hävetti ja peloitti hänen ylellisyytensä, nyt
sitä vastoin häntä hävettää olla elämättä ylellisesti, olla elämättä
niin, kuin kaikki hänen vertaisensa hänen ympärillään elävät. Se,
mikä maalla näytti hävettävältä ja peloittavalta, näyttää kaupungissa
aivan luonnolliselta. Rikkaat kokoontuvat kaupunkiin ja aivan
levollisesti, poliisin turvissa, kuluttavat kaiken sen, mikä on
sinne tuotu maalta. Maalaisen on osaksi välttämätöntä mennä sinne,
missä vietetään tuota loppumatonta rikasten juhlaa ja kulutetaan se,
mikä häneltä on otettu, elättääkseen itseänsä rikkaitten pöydältä
putoavilla muruilla, osaksi tekee hänen myös mieli, nähdessään tuota
huoletonta, ylellistä ja kaikkein hyväksymää ja suojelemaa rikasten
elämää, itsensäkin järjestää elämänsä niin, että pääsisi vähemmällä
työllä ja saisi enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä.

Ja niin hänkin vetäytyy kaupunkiin ja asettuu rikasten läheisyyteen,
kaikin keinoin koettaen houkutella heiltä takaisin sitä, mitä hän
tarvitsee, ja alistuen kaikkiin niihin oloihin, joihin rikkaat hänen
asettavat. Hän edesauttaa kaikkien heidän halujensa tyydyttämistä.
Hän palvelee rikasta saunassa, ravintolassa, ajurina, porttona,
tekee hänelle ajopelejä, leikkikaluja ja muotipukuja, ja vähitellen
hän oppii elämään samoin, kuin tämäkin, kaikenlaisilla kepposilla
viekotellen toisilta heidän kokoomiansa rikkauksia -- ja vihdoin
turmeltuu ja joutuu perikatoon. Ja tuopa kaupunkilaisrikkauden
turmelema väestö onkin sitä köyhälistöä, jota tahdoin auttaa,
kykenemättä sitä tekemään.

Ja todellakin tarvitsee vaan ottaa huomioonsa noitten maalaisten
asema, jotka tulevat kaupunkiin ansaitaksensa rahaa leipään ja
veroihin, kun he näkevät kaikkialla ympärillään mielettömästi
heiteltävän tuhansia ja mitä helpoimmalla tavalla ansaittavan
satoja ruplia samalla kuin he itse saavat raskaalla työllä ansaita
kopeekoita, ihmetelläkseen, mitenkä näitten ihmisten joukossa vielä
on jälellä työntekijöitä, etteivät kaikki ole ryhtyneet helpompaan
rahan hankintakeinoon: kauppaan, kerjäämiseen, siveettömyyteen,
keinotteluun, jopa ryöväykseenkin. Ainoastaan me, tuohon kaupungissa
herkeämättä jatkuvaan mässäykseen osaa ottavat, voimme siihen määrin
tottua elämäämme, että meistä näyttää luonnolliselta, että yksi
ihminen elää viidessä suuressa huoneessa, joitten lämmittämiseen
menee niin paljon koivuhalkoja, kuin 20 henkinen perhe tarvitsee
ruokansa keittoon ja asuntonsa lämmitykseen, ajaa puolen virstan
päähän kahdella komealla hevosella kahden palvelijan seuraamana,
peittää parkettilattian matoilla ja tuhlaa esim. joulukuuseen 25
ruplaa, puhumattakaan tanssiaisista, joihin menee 5--10 tuhatta.
Mutta ihminen, joka tarvitsee 10 ruplaa saadakseen leipää
perheelleen, jolta otetaan viimeinen lehmä 7 ruplan veroista, joka
ei voi saada kokoon noita 7 ruplaa raskaalla työllään, se ihminen ei
voi tottua semmoiseen. Me luulemme, että kaikki tuo näyttää köyhistä
luonnolliselta. Onpa niinkin lapsellisia ihmisiä, jotka tosissaan
sanovat köyhien olevan meille kiitollisia siitä, että me heitä
ruokimme tuolla ylellisyydellämme. Mutta köyhät eivät siltä kadota
ihmisjärkeänsä, jos he ovat köyhiä, ja he ajattelevat täsmälleen
aivan samoin kuin mekin. Samaten kuin me, kuullessamme jonkun
ihmisen tuhlanneen tai pelissä hävittäneen 10--20 tuhatta, tulemme
ajatelleeksi, miten tyhmä ja kelvoton semmoinen ihminen on, ja kuinka
hyvin me olisimme voineet käyttää tuon rahasumman esim. rakennukseen,
joka jo kauan sitten on ollut tarpeen vaatima, taloutemme
parantamiseen, y.m.s. aivan samaten ajattelevat köyhätkin nähdessään
rikkauksia mielettömästi tuhlattavan, ja sitä suuremmalla syyllä he
niin ajattelevat, kun nuo rahat ovat heille tarpeen ei tuulentupiin,
vaan jokapäiväisten tarpeitten tyydyttämiseksi. Me erehdymme suuresti
luullessamme, että köyhät välinpitämättömästi katselevat heitä
ympäröivää ylellisyyttä.

Eivät he koskaan ole tunnustaneet eivätkä tunnusta oikeaksi sitä,
että toiset ihmiset alinomaa juhlivat ja toiset alinomaa paastoovat
ja tekevät työtä. Ensin he sitä kummastelevat ja se heitä loukkaa,
mutta sitten, totuttuaan näkemään, että näitä oloja katsotaan
laillisiksi, koettavat itsekin vapautua työstä, ottaakseen osaa
juhlimiseen. Muutamat onnistuvat ja tulevat samallaisiksi ikuisesti
juhliviksi, toiset vähitellen pyrkivät siihen asemaan, kolmannet
sortuvat, saavuttamatta päämaalia, ja totuttuaan pois työstä,
joutuvat haureuslaitoksiin ja yömajoihin.

Toissa vuonna otimme maalta talonpoikaisnuorukaisen palvelukseemme.
Hän joutui kuitenkin epäsopuun lakeijan kanssa ja hänet erotettiin.
Silloin hän meni palvelukseen kauppiaalle, pääsi isännän suosioon
ja kävellä keikaroi nyt kiiltävine kellonvitjoineen ja komeat
saappaat jalassa. Hänen sijalleen otettiin toinen, nainut mies.
Tämä rupesi juomaan ja menetti rahansa. Otettiin kolmas. Hänkin
rupesi juomaan ja, juotuaan kaikki mitä hänellä oli, eli kauan
kurjuudessa yömajassa. Vanha kokki rupesi kaupungissa juomaan ja
sairastui. Viime vuonna lakeija, entinen patajuoppo, joka maalla oli
pysynyt raittiina 5 vuotta, tultuaan Moskovaan rupesi taas juomaan
ja turmeli koko elämänsä. Eräs nuori poika meidän kylästämme on
palveluksessa veljeni luona. Hänen isoisänsä, sokea vanhus, tuli
minun maalla ollessani luokseni ja pyysi minua neuvomaan tuota poikaa
lähettämään 10 ruplaa veroihin, ettei tarvitsisi myydä lehmää. "Se
vaan sanoo, että hänen muka pitää saada siisti puku", kertoili ukko,
-- "saappaat on itselleen laitattanut ja se riittää,-- vai kelloko
sillä vielä pitäisi olla?" Näillä sanoilla ukko ilmaisi mielestään
mitä mahdottomimman otaksumisen, minkä vaan taisi keksiä. Otaksuminen
oli todellakin mahdoton, kun ottaa huomioon, että ukko parka oli koko
paaston ajan ollut öljyä käyttämättä ja että häneltä meni hukkaan
valmiiksi hakatut puut, kun oli niistä vielä velkaa 1 rup. 20 kop.
Mutta tuo ukon leikillä otaksuma mahdottomuus olikin totta. Poika
tuli minun luokseni hieno musta palttoo päällään ja 8 ruplaa maksavat
saappaat jalassa. Ja minun lapseni, jotka tuntevat pojan, kertoivat
minulle, että hän tosiaankin pitää välttämättömänä hankkia itselleen
kellon. Hän on hyvin hyväntahtoinen poika, mutta hän ajattelee, että
hänelle nauretaan niinkauan kuin ei hänellä ole kelloa. Tänä vuonna
meidän sisäpalvelijamme, noin 18 vuotias tyttö, antautui yhdyselämään
kuskin kanssa. Hän erotettiin palveluksestaan. Vanha lapsenhoitaja,
jonka kanssa puhuin tästä onnettomasta, muistutti minulle eräästä
tytöstä, jonka jo olin unhottanut. Hän oli niinikään, lyhyen
Moskovassa olomme aikana antautunut suhteeseen lakeijan kanssa. Hän
myöskin erotettiin, joutui lopulta porttolaan ja kuoli, täyttämättä
20 vuotta, sairashuoneessa pahaan tautiin. Tarvitsee vaan katsahtaa
ympärilleen, kauhistuakseen sitä saastaa, jota puhumattakaan meidän
ylellisyyttämme palvelevista tehtaista, me itse välittömästi
ylellisen elämämme kautta kaupungissa levitämme niitten samojen
ihmisten keskuuteen, joita sitten tahdomme auttaa.

Ja opittuani tuntemaan kaupunkilaisköyhyyden laadun, huomasin että
sen ensimäinen syy on se, että minä riistän maalaisilta sen, mikä
heille on välttämätöntä ja tuon sen kaiken kaupunkiin. Toinen syy on
se, että täällä kaupungissa käytän hyväkseni sitä, mitä maalla olen
koonnut, mielettömällä ylellisyydelläni vietellen ja turmellen niitä
maalaisia, jotka tulevat tänne minun jälessäni, jollakin keinoin
saadakseen takaisin sen, mikä heiltä on riistetty.



XIV.


Aivan toiseltakin kannalta katsoen tulin samaan johtopäätökseen.
Muistellessani kaikkia suhteitani kaupunkilaisköyhiin tältä ajalta,
huomasin, että yhtenä syynä, joka esti minua heitä auttamasta, oli
se, että köyhät eivät olleet vilpittömiä, rehellisiä minua kohtaan.
He pitivät minua keinona, eikä ihmisenä. Päästä heitä lähelle en
voinut, tai, kenties, en osannut, mutta ilman vilpittömyyttä oli
auttaminen mahdotonta. Mitenkä voisikaan auttaa ihmistä, joka ei
ilmaise kaikkia olosuhteitansa? Alussa syytin siitä heitä (sehän
on niin luonnollista -- syyttää toista), mutta yksi sana, erään
siihen aikaan luonani vierailevan merkillisen miehen, Sjutajevin,
lausuma, selvitti minulle koko asian ja osoitti, mikä oli ollut syynä
epäonnistumiseeni. Muistan, että Sjutajevin lausuma sana silloinkin
kovasti minua hämmästytti, mutta koko sen merkityksen ymmärsin
vasta jälestäpäin. Se tapahtui itserakkauteni ollessa ylimmillään.
Istuin sisareni luona, ja siellä oli Sjutajevkin. Sisar kyseli
minulta puuhastani. Minä kerroin hänelle ja, niinkuin on tavallista,
kun ei usko asiaansa, kerroin suurella innostuksella, lämmöllä ja
monisanaisuudella sekä siitä, mitä tein, että siitä, mikä siitä
kaikesta saattoi tulla. Kerroin, miten me tulemme pitämään huolta
orvoista, vanhoista, lähettämään Moskovasta kotiseuduilleen täällä
köyhtyneitä maalaisia, miten tulemme auttamaan parannuksen tielle
turmeltuneita, niin että, jos työmme vaan edistyy, Moskovassa ei tule
olemaan yhtäkään ihmistä avun puutteessa. Sisareni oli samaa mieltä
ja me puhelimme asiasta. Puhellessani katsahtelin aina tuon tuostakin
Sjutajeviin. Tietäen hänen kristillisen elämänsä ja minkä merkityksen
hän panee armeliaisuuteen, odotin häneltä myötätuntoisuutta ja puhuin
tahallani niin, että hänkin ymmärtäisi. Puhuin sisarelleni, mutta
puheeni oli tarkotettu enemmän hänelle. Hän istui liikkumattomana,
musta lyhyt lammasnahkaturkki yllään, niinkuin kaikilla talonpojilla,
ikäänkuin meitä kuuntelematta ja oli omissa mietteissään. Hänen
pienet silmänsä olivat kiillottomat ja ikäänkuin sisäänpäin
kääntyneet. Puhuttuani kyllikseni, käännyin hänen puoleensa
kysymyksellä, mitä hän asiasta arveli.

-- Kaikki se on joutuvaa, -- sanoi hän.

-- Minkä vuoksi?

-- Koko teidän seuranne on joutuva, eikä siitä puuhasta mitään hyvää
tule, -- sanoi hän vakuutuksella.

-- Miksi ei tule? Miksi se on joutuvaa, että me autamme tuhansia,
tai vaikkapa satojakin onnettomia? Onko se pahaa, evankeliumia
noudattaen, vaatettaa alastomia ja ravita nälkäisiä?

-- Tuon kyllä tiedän, mutta se ei ole sitä, mitä te teette. Voiko
sillä tavalla auttaa? Sinulta pyytää kadulla kerjäläinen 20
kopeekkaa. Sinä annat. Onko se muka almu? Anna sinä henkinen almu,
opeta häntä, mutta minkä sinä teit? Annoit vaan päästäksesi hänestä.

-- Ei, enhän minä siitä puhu. Me tahdomme ottaa selvää köyhien
tilasta ja sitten auttaa sekä rahalla, että työllä. Ja myöskin
hankkia niille työtä.

-- Ettekä mitään sille väelle siten saa tehdyksi.

-- Mitenkäs sitten, pitääkö heidän kuolla nälkään ja viluun?

-- Miksi kuolla? Paljonkos heitä on täällä?

-- Mitenkä, paljonko? -- sanoin, luullen hänen katsovan asiaa niin
kevyeltä kannalta sen vuoksi, ettei tiedä, mikä ääretön joukko heitä
on. -- Tiedätkös sinä sitten -- sanoin -- että noita nälkäisiä
ja viluisia on Moskovassa, luullakseni, noin 20 tuhatta. Entäs
Pietarissa ja muissa kaupungeissa? -- Hän hymähti.

-- Kaksikymmentä tuhatta! Paljonkos meillä Venäjällä on taloja? Onko
miljoonaa?

-- No entäs sitten?

-- Entäkö sitten?--ja hänen silmänsä välähtivät ja hän vilkastui. --
Katsotaanhan. Minä en ole rikas, mutta olen paikalla valmis ottamaan
huostaani heistä kaksi. Pojan sinä otit kyökkiisi. Minä pyysin häntä
luokseni mutta hän ei lähtenyt. Olkoon heitä vaikka kymmenen kertaa
niin paljon, kaikille löytyy sijaa. Sinä otat, ja minä otan. Yhdessä
menemme sitten työntekoonkin. Hän saa nähdä, mitenkä minä teen
työtä, saa oppia, mitenkä on elettävä. Saman pöydän ääreen istumme
syömäänkin, ja hän saa kuulla minulta Jumalan sanaa, sinulta myös.
Kas se on almu, mutta tuo teidän seuranne on aivan joutavaa.

Tuo yksinkertainen sana hämmästytti minua. Minä en voinut olla
myöntämättä, että se oli totta, mutta minusta näytti silloin, että,
siitä huolimatta, sekin saattoi olla hyödyllistä, minkä minä olin
alkuun pannut. Mutta mitä kauemmin jatkoin työtäni, mitä enemmän
tulin tekemisiin köyhien kanssa, sitä useammin johtui mieleeni tuo
sana ja sitä suuremman merkityksen se sai silmissäni.

Todellakin, minä tulen kalliissa turkissani, tai ajaen omalla
hevosellani, tai minun kaksi tuhatta maksavan kortteerini näkee
se, joka on saappaitten puutteessa, näkee minun antavan jollekin 5
ruplaa, vähääkään niistä välittämättä, ainoastaan senvuoksi, että
se pisti päähäni. Hän kyllä tietää minun tuolla tavoin jakelevan
noita ruplia ainoastaan siitä syystä, että olen niitä anastanut
itselleni liian paljon, toisilta niitä riistämällä. Mitäs muuta hän
voi minussa nähdä, kuin yhden niistä ihmisistä, jotka ovat anastaneet
itselleen sen, mikä oikeastaan olisi hänelle kuuluva? Ja mikä muu
tunne hänellä voi olla minua kohtaan, kuin halu kiristää minulta
niin paljon kuin suinkin noita häneltä ja muilta ottamiani ruplia?
Minä tahdon lähestyä häntä ja valitan, ettei hän ole vilpitön. Mutta
minähän pelkään istuutua hänen vuoteellensa, etten saisi eläviä
vaatteisiini, tai ettei tarttuisi tauti, pelkään päästää häntä
huoneeseeni. Hän tulee alastomana luokseni ja saa odottaa eteisessä,
jollei porstuassa. Ja sittenkin sanon hänen syykseen, etten voi häntä
lähestyä, ettei hän ole vilpitön.

Koettakoonpa vaikka kaikkein kovasydämmisin ihminen syödä päivällistä
viidellä ruokalajilla semmoisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät
ole ollenkaan saaneet syödäkseen tai syövät vaan hapanleipää.
Yhdelläkään ei riitä julkeutta syödä nähdessään, mitenkä nälkäiset
hänen ympärillään kieltään lipovat. Niinmuodoin, voidakseen
nälkäisten joukossa syödä makeasti, täytyy ennen kaikkia piilottautua
heiltä ja syödä niin, etteivät he näkisi. Tätä me juuri teemmekin.

Ja minä näin, ettei se ole mikään sattuma, että meille on vaikeata
lähestyä köyhiä, vaan että me tahallamme järjestämme elämämme niin,
että tuo lähestyminen olisi vaikeata.

Sitä paitsi, silmäiltyäni elämäämme syrjästä päin, huomasin,
että kaikki mitä tässä elämässä pidetään onnena, on ainakin
eroittamattomassa yhteydessä pyrkimyksen kanssa niin kauas kuin
mahdollista erota köyhistä. Todellakin, kaikilla rikkaan elämämme
pyrinnöillä, alkaen ruuasta, vaatetuksesta, asunnosta, puhtaudesta
aina sivistykseemme asti -- kaikella on päätarkoituksensa
eroittuminen köyhistä. Ja tuohon itsensä eroittamiseen köyhistä
läpipääsemättömillä seinillä kulutetaan vähintäin 9/10
rikkauksistamme. Ensimäinen asia, minkä tekee rikastunut mies, on
se, että hän lakkaa syömästä samasta kupista köyhän kanssa, hankkii
itselleen eri astiat ja erottautuu keittiöstä ja palvelusväestä.

Hän ruokkii hyvin palvelusväkeäkin, ettei siltä valuisi sylkeä
hänen makeaan ruokaansa, ja syöpi yksinään. Mutta kun yksinään
syöminen on ikävätä, niin hän keksii minkä voi parantaakseen ruokaa,
koristaakseen pöytää, ja itse ruuan nauttiminenkin on hänellä
keinona itsensä eroittamiseen toisista ihmisistä. Rikas ei voi
enää ajatellakaan kutsua pöytäänsä köyhää ihmistä. Pitää osata
taluttaa nainen pöytään, kumartaa, istua, syödä, huuhtoa suutaan, ja
ainoastaan rikkaat osaavat tuota kaikkea. Sama on asianlaita puvunkin
suhteen. Jos rikas mies käyttäisi tavallista pukua, jonka tarkotus
on ainoastaan suojella ruumista kylmältä -- tavallisia turkkeja,
huopa- ja rasvanahkasaappaita, kauhtanoita, housuja, paitoja, -- niin
hän tarvitsisi hyvin vähän, eikä hän voisi, hankittuaan itselleen
kaksi turkkia, olla antamatta toista niistä sille, jolla ei ole
yhtään. Mutta rikas mies laittaa itselleen semmoiset puvut, joita
voi käyttää ainoastaan erityisissä tilaisuuksissa ja jotka senvuoksi
eivät kelpaa köyhälle. Hänellä on hännystakit, liivit, lyhyet takit,
lankkinahkaiset saappaat, ranskalaiset koroilla varustetut kengät,
vaatteet, jotka ovat muodin vuoksi leikatut pieniin tilkkuihin,
metsästys-, matka-, y.m. takit, jotka voivat tulla käytäntöön
ainoastaan rikkaitten oloissa. Pukukin tulee siten keinoksi itsensä
eroittamiseen köyhistä. Syntyy muoti, eli juuri se, joka eroittaa
rikkaan köyhistä. Sama esiintyy vielä selvempänä asunnossa. Että yksi
voisi asua kymmenessä huoneessa, täytyy laittaa niin, etteivät sitä
näkisi ne, joita asuu kymmenen yhdessä huoneessa. Mitä rikkaampi
ihminen on, sitä vaikeampi on päästä hänen luoksensa, sitä enemmän
on ovenvartijoita hänen ja varattomien ihmisten välillä. Vaikeata on
hienoja mattoja pitkin kulettaa köyhää ihmistä ja sijoittaa hänet
atlassinojatuoleille. Niin on matkustuksenkin laita. Talonpojan,
joka ajaa rattailla tai reslareellä, täytyy olla hyvin kovasydämisen
ollakseen ottamatta rekeensä jalan kulkevaa matkamiestä, -- hänellä
on tilaakin ja hän voi sen tehdä. Mutta mitä komeammat ajopelit, sitä
vaikeampaa on sijoittaa niihin ketä hyvänsä.

Sama on koko elintavan laita, jonka ilmaisee sana puhtaus.

Puhtaus! Kuka ei tuntisi ihmisiä, varsinkin naisia, jotka pitävät
tuota puhtauttansa jonakin ylen ylevänä hyveenä, ja kuka ei tietäisi
niitä puhtauden nimessä tapahtuvia hassutuksia, joilla ei ole mitään
rajoja, kun ne toimitetaan toisten työllä? Kuka rikastuneista
ihmisistä ei ole kokenut, millä vaivalla hän on saanut itsensä
totutetuksi tuohon puhtauteen. Sananlasku puhuu totta: valkoiset
kätöset rakastavat toisten työllä elää?

Tänään pidetään puhtautena sitä, että paitaa muutetaan kerran
päivässä, huomenna sitä, että paitaa muutetaan kaksi kertaa päivässä.
Tänään sanotaan, että on joka päivä pestävä kaula ja kädet, huomenna,
että on joka päivä pestävä jalat, ylihuomenna, että on joka päivä
pestävä koko ruumis. Tänään ollaan sitä mieltä, että pöytäliina on
muutettava kahden päivän perästä, huomenna, että se on tehtävä joka
päivä tai kahdesti päivässä. Tänään vaaditaan, että lakeijalla pitää
olla puhtaat kädet, huomenna, että hänellä pitää olla hansikkaat
ja että hänen pitää tuoda saapunut kirje tarjottimella puhtaat
hansikkaat kädessä. Eikä ole mitään rajaa tuolla puhtaudella, eikä
muuta virkaa, kuin että se eroittaa ihmisiä toisistaan ja tekee
yhteyden heidän välillään mahdottomaksi, silloin kun se saadaan
aikaan toisten työllä.

Sitä paitsi, päästyäni tämän asian perille, tulin samalla
vakuutetuksi, että senkin, jota nimitetään yleensä sivistykseksi, on
laita aivan sama.

Kieli ei petä. Se antaa oikean nimensä juuri sille, jota nimellä
tarkoitetaan. Sivistykseksi nimittää kansa: muotipukua, poliitillista
keskustelua, puhtaita käsiä, eräänlaista puhtautta. Vähän
sivistyneemmässä piirissä nimitetään sivistykseksi samaa, mutta
sivistyksen ehtoihin lisätään vielä pianon soitto, ranskankielen
taito, virheetön oikokirjoitus ja vielä suurempi ulkonainen puhtaus.
Vielä korkeammalla sivistyksen kannalla olevassa piirissä lisätään
vaatimuksiin sitä paitsi englanninkielen taito, päästötodistus
korkeimmasta oppilaitoksesta ja vieläkin suurempi puhtaus. Mutta
kaikki tämmöinen sivistys, olipa se millä asteella hyvänsä, on
oleellisesti samaa. Sivistys on ne muodot ja tiedot, joitten
pitää eroittaa ihminen toisista. Ja sen tarkotus on sama, kuin
puhtaudenkin: erottautua köyhien laumasta, etteivät nuo nälkäiset
ja viluiset näkisi mitenkä me juhlimme. Mutta piilottautuminen on
mahdotonta ja he näkevät.

Niinpä tulin vakuutetuksi siitä, että mahdottomuus meidän rikkaitten
auttaa kaupunkilaisköyhiä on myöskin mahdottomuudessa lähestyä
heitä, ja että lähestymisen mahdottomuuteen olemme itse syypäät
koko elämällämme, rikkauksiemme käyttämisellä. Tulin vakuutetuksi,
että meidän, rikkaitten, ja köyhien välillä on meidän itsemme
pystyttämä puhtauden ja sivistyksen muuri, joka on muodostunut meidän
rikkaudestamme, ja että kyetäksemme auttamaan köyhiä on meidän ennen
kaikkea hajoitettava tämä muuri, tehtävä niin, että kävisi päinsä
Sjutajevin keinon sovelluttaminen -- jakaa köyhät keskenämme.



XV.


Aloin tutkia asiata vielä kolmannelta, puhtaasti persoonallisesta
kannalta. Niitten ilmiöitten joukossa, jotka erityisesti olivat
kummastuttaneet minua tämän hyväntekeväisyystoimintani aikana,
oli vielä yksi, hyvin omituinen, jolle en kaukaan aikaan voinut
löytää selitystä. Se oli seuraava. Joka kerta, kun satuin kadulla
tai kotona antamaan köyhälle jonkun pienen lantin, puhelematta
hänen kanssaan, huomasin, tai olin huomaavinani tyytyväisyyden ja
kiitollisuuden ilmeen hänen kasvoillaan, ja itsellänikin oli silloin
miellyttävä tunne. Minä näin, että olin tehnyt sen, mitä toinen oli
toivonut ja minulta odottanut. Mutta jos pysähdyin ja osanotolla
kyselin häneltä hänen entisestä ja nykyisestä elämästään, enemmän
tai vähemmän tutkien yksityiskohtia hänen oloissaan, tunsin, ettei
enää sopinutkaan antaa 3 tai 20 kopeekkaa, vaan aloin valikoida
kukkarostani rahoja, epätietoisena, paljonko antaisin. Annoin
silloin aina enemmän ja joka kerta huomasin kerjäläisen menevän
pois tyytymättömänä. Yleisenä sääntönä oli, että, jos, koeteltuani
lähestyä köyhää, annoin kolme ruplaa tai enemmänkin, melkein
aina näin alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, jopa vihaakin köyhän
kasvoilla. Sattuipa joskus niinkin, että kerjäläinen, saatuaan
kokonaista 10 ruplaa, meni pois sanomatta edes kiitostakaan,
ikäänkuin minä olisin loukannut häntä. Silloin minua hävetti aina
ja tunsin aina itseni syylliseksi. Jos minä viikko-, kuukausi- tai
vuosimäärät seurasin jonkun köyhän oloja ja autoin häntä, ilmaisten
hänelle mielipiteitäni ja lähestyen häntä, tulivat suhteet hänen
kanssansa sietämättömiksi, ja minä huomasin tuon köyhän minua
halveksivan. Ja minä tunsin hänen olevan oikeassa.

Jos kadulla kulkiessani, kun hän seisoo siellä pyytäen ohi kulkevilta
kolmea kopeekkaa, annan hänelle ne, olen hänen silmissään ohikulkija
ja hyvä, antelias ohikulkija, joka antaa hänelle rihman paidan
ompelemista varten alastomalle. Hän ei odota sen enempää, ja jos
annan sen hänelle, niin hän vilpittömästi minua siunaa. Mutta jos
pysähdyn häntä puhuttelemaan niinkuin ihmistä, näytän tahtovani olla
enemmän kuin ohikulkija. Jos, niinkuin usein sattuu, hän on itkenyt
kertoessaan minulle onnettomuudestaan, niin hän ei näe minussa
enää ohikulkijaa, vaan sen, minkä minä tahdon hänen näkevän, hyvän
ihmisen. Jos taas olen hyvä ihminen, niin hyvyyteni ei voi pysähtyä
20 kopeekkaan, eikä 10 ruplaan, eipä edes 10 tuhanteen ruplaan. Ei
voi olla jonkun verran hyvä ihminen. Otaksutaan, että olen antanut
hänelle paljon, että olen parantanut hänet, pukenut, auttanut hänet
jaloilleen, niin että hän on voinut elää ilman toisten apua, mutta
sitten jostain syystä, onnettomuuden tai heikkoutensa kautta, taas on
ilman palttoota, ilman alusvaatteita, ilman rahoja, taas on nälkäinen
ja viluinen, ja taas on tullut minun luokseni. Minkä vuoksi nyt
kieltäytyisin antamasta? Jos syynä toimintaani olisi ollut määrätyn
aineellisen tarkotuksen saavuttaminen, määrätyn rahasumman tai jonkin
palttoon antaminen, niin voisin, kerran annettuani, rauhoittua, mutta
syynä toimintaani ei ole se. Syynä on se, että tahdon olla hyvä
ihminen, s.o. tahdon nähdä itseäni jokaisessa toisessa ihmisessä.
Jokainen ihminen käsittää hyvyyden tällä tavoin, eikä toisin. Ja
senvuoksi, vaikka hän olisi 20 kertaa juonut kaiken, minkä minä olen
hänelle antanut, ja on taas viluinen ja nälkäinen, en minä, jos olen
hyvä ihminen, voi olla uudestaan hänelle antamatta, en milloinkaan
voi heretä hänelle antamasta jos minulla on enemmän kuin hänellä.
Mutta jos peräydyn, niin sillä osoitan, että kaikki, minkä ikänä
olen tehnyt, olen tehnyt ei senvuoksi, että olen hyvä ihminen, vaan
senvuoksi, että ihmisten ja hänen edessään olen tahtonut esiintyä
hyvänä ihmisenä.

Ja juuri tämmöisten ihmisten edessä, jotka olivat minun peräytymiseni
todistajina, joille herkesin antamasta, siten kieltäytyen hyvää
tekemästä, tunsin tuskallista häpeää.

Mitä oli tuo häpeän tunne? Tuota häpeätä tunsin Ljapinin talossa sekä
sitä ennen, että sen jälkeen maalla, kun minun tuli antaa rahaa tai
jotain muuta köyhille, ja samoin käydessäni köyhien luona kaupungissa.

Kerron erään tapauksen, joka selvitti minulle sen häpeän tunteen
syyn, jota tunsin antaessani rahaa köyhille.

Se tapahtui maalla. Tarvitsin 20 kopeekkaa, antaakseni eräälle
vaeltajalle. Lähetin poikani lainaamaan joltakin. Hän toi vaeltajalle
20 kopeekkaa, sanoen lainanneensa kokilta. Jonkun päivän kuluttua
tuli taas vaeltaja, ja minä tarvitsin taas 20 kopeekkaa. Minulla oli
rupla. Muistin olevani velkaa kokille ja menin keittiöön, toivoen
häneltä saavani taas pientä rahaa.

"Minä otin teiltä 20 kopeekkaa, kas tässä on rupla". En ollut vielä
ennättänyt sanoa tätä loppuun, kun kokki kutsui toisesta huoneesta
vaimonsa. "Parasha, ota", -- sanoi hän. Minä otaksuin hänen
ymmärtäneen, mitä tarvitsin, ja annoin hänelle ruplan. On mainittava,
että kokki oli asunut meillä viikon ja hänen vaimonsa olin tosin
nähnyt, mutta en milloinkaan ollut puhellut hänen kanssaan. Juuri
kuin ajoin pyytää häntä antamaan minulle pientä rahaa, hän nopeasti
kumartui kättäni kohti tahtoen sitä suudella, otaksuen nähtävästi
minun lahjoittaneen hänelle ruplani. Minä mutisin jotakin ja menin
pois keittiöstä. Minua hävetti, hävetti niin, kuin ei pitkään
aikaan ollut hävettänyt. Minua oikein puistatti, tunsin naamani
vääntyvän ja valitus pääsi rinnastani häpeän tuskasta, juostessani
ulos keittiöstä. Tuo odottamaton häpeän tunne kummastutti minua
erittäinkin senvuoksi, etten pitkiin aikoihin ollut sillä tavalla
hävennyt, ja senvuoksi, että minä elin, kuten minusta näytti niin,
ettei minulla ollut syytä semmoiseen häpeän tunteeseen. Minua se
kovin hämmästytti. Kerroin sen kotolaisille, kerroin tuttaville,
ja kaikki tunnustivat, että hekin olisivat tunteneet samaa. Minä
rupesin ajattelemaan mikä minua oikeastaan oli hävettänyt. Vastauksen
tähän antoi minulle eräs tapaus, joka oli kerran sattunut minulle
Moskovassa.

Tarkemmin ajatellessani tätä tapausta minulle selvisi syy kokin
vaimon edessä tuntemaani häpeän tunteeseen ja siihen häpeän
tunteeseen, jota tunsin Moskovassa harjoittamani hyväntekeväisyyden
aikana, ja jota tunnen nytkin aina, kun annan ihmisille jotakin,
lukuun ottamatta niitä pieniä almuja, joita olen tottunut antamaan
kerjäläisille ja köyhille vaeltajille, pitäen sitä enemmän
säädyllisyyden ja kohteliaisuuden työnä, kuin hyväntekeväisyytenä.
Jos joku pyytää tulta, niin täytyy sytyttää hänelle tulitikku.
Jos joku pyytää 3 tai 20 kopeekkaa, niin täytyy ne antaa. Se on
kohteliaisuutta eikä hyväntekeväisyyttä.

Tapaus oli seuraava. Eräänä lauantai-iltana, hämärissä, läksin
niitten kahden miehen seurassa, joitten kanssa toissa vuonna olin
halkoja sahannut, kaupunkiin. He olivat menossa isäntänsä luo saamaan
palkkaansa. Lähestyessämme Dragomilovin siltaa kohtasimme erään
vanhuksen. Hän pyysi almua, ja minä annoin hänelle 20 kopekkaa.
Antaessani ajattelin, kuinka tuo mahtaa tehdä hyvän vaikutuksen
Simoon, jonka kanssa usein olimme puhelleet uskonnollisista asioista.
Simo, jolla oli Moskovassa vaimo ja kaksi lasta, pysähtyi myöskin,
otti esille kukkaronsa ja antoi ukolle kolmen kopekan lantin,
pyytäen siitä takaisin kahta kopekkaa. Ukko osoitti kädessään kahta
kolmen kopekan rahaa ja yhtä kopekan. Simo katseli noita vähän
aikaa, mutta sitten otti lakin päästänsä, teki ristimerkin ja läksi,
jättäen ukolle antamansa kolme kopekkaa. Mutta minä tunsin Simon
varallisuuden tilan. Hänellä ei ollut taloa, eikä mitään omaisuutta.
Siihen päivään asti, jona hän antoi nuo kolme kopekkaa, teki koko
hänen säästönsä 6 ruplaa 50 kopekkaa. Minun säästöni nousi noin
600 tuhanteen ruplaan. Kummallakin meillä oli vaimo ja lapsia. Hän
oli tosin minua nuorempi ja hänellä oli vähemmän lapsia, mutta sen
sijaan olivat minun lapseni vanhempia, niin että meidän olosuhteemme,
säästöä lukuunottamatta, olivat jotakuinkin samanlaiset. Hän antoi
3 kopekkaa, ja minä 20 kopekkaa, Mitä siis antoi hän ja mitä minä?
Mitä olisi minun pitänyt antaa, tehdäkseni sen, minkä teki Simo?
Hänellä oli 600 kopekkaa, ja hän antoi niistä yhden ja sitten vielä
kaksi. Minulla oli 600 tuhatta ruplaa. Antaakseni sen, minkä Simo,
olisi minun pitänyt antaa 3000 ruplaa ja pyytää takasin 2000, mutta
sitten jättää nekin 2000 ukolle, tehdä ristinmerkki ja jatkaa
matkaani, levollisesti puhellen siitä, kuinka tehtaissa eletään ja
mitä sillit maksaa torilla. Minä jo silloin ajattelin sitä, mutta
vasta kauan sen jälkeen kykenin tekemään siitä sen johtopäätöksen,
joka välttämättömästi siitä johtuu. Tämä johtopäätös näyttää niin
tavattomalta ja omituiselta, että, huolimatta sen matemaatillisesta
varmuudesta, tarvitaan aikaa siihen tottuakseen. Tahtoo vaan näyttää
siltä, että siinä pitäisi olla jokin virhe, mutta virhettä ei ole. On
vaan olemassa hirveä erehdysten pimeys, jossa me elämme.

Juuri tämä johtopäätös, kun sen tein ja ymmärsin, selitti minulle
häpeän tunteeni kokin vaimon edessä ja kaikkien niitten köyhien
edessä, joille olin antanut rahaa.

Ja todellakin, mitä ne ovat ne rahat, joita annan köyhille ja jotka
kokin vaimo luuli minun antavan hänelle? Useimmissa tapauksissa ne
ovat niin pieni osa minun rahoistani, ettei sitä edes voi ilmaista
numeroilla Simon ja kokin vaimon olosuhteissa, se on useimmiten
yksi miljoonas osa tai niillä paikoin. Minä annan niin vähän, ettei
antaminen ole eikä voi olla minun puoleltani mitään uhrausta. Se
on ainoastaan leikkiä, jolla huvitan itseäni milloin päähäni niin
pistää. Ja siten käsitti minut kokin vaimokin. Kun minä kerran annan
kadulta tulevalle ruplan tai 20 kopekkaa, niin miksi en antaisi
hänellekin? Kokin vaimosta on tuommoinen rahojen jakeleminen samaa,
kuin rinkelien viskeleminen rahvasjoukkoon. Se on semmoisten ihmisten
huvitusta, joilla on paljon joutavia rahoja. Minua hävetti senvuoksi,
että kokin erehdys suoraan näytti minulle sen mielipiteen, joka
hänellä ja kaikilla varattomilla ihmisillä täytyy olla minusta:
"viskelee joutavia, s.o. ilmaiseksi saatuja, rahoja".

Mitä ovat todellakin minun rahani ja mistä olen ne saanut? Osan olen
saanut isältäni perimästäni maasta. Talonpoika sai myydä viimeisen
karitsansa ja lehmänsä, antaakseen ne minulle. Toisen osan rahoistani
olen saanut teoksistani, kirjoista. Jos kirjani ovat vahingollisia,
niin olen viettelemällä saanut sen aikaan, että niitä ostetaan, ja
niistä saamani rahat ovat vääryydellä hankittuja rahoja, mutta jos
kirjani ovat hyödyllisiä, niin on asianlaita vieläkin pahempi. Minä
en anna niitä ihmisille, vaan sanon: antakaa minulle 17 ruplaa, niin
annan ne teille. Ja niinkuin edellisessä tapauksessa talonpoika
myy viimeisen lampaansa, niin tässä tapauksessa köyhä ylioppilas
tai opettaja, jokainen köyhä ihminen kärsii puutetta, antaakseen
minulle nämä rahat. Niin olen minä haalinut kokoon paljon semmoisia
rahoja, mutta mitä minä niillä teen? Minä tuon ne kaupunkiin ja annan
köyhille ainoastaan silloin, kun he ottavat palvellakseen minun
halujani ja tulevat tänne puhdistamaan minulle katuja, lamppuja,
saappaita, tekemään työtä minua varten tehtaissa. Näillä rahoilla
ostan heiltä kaikki, mitä voin, s.o. koitan antaa heille niin vähän
kuin mahdollista. Ja sitten yhtäkkiä saan päähäni aivan ilmaiseksi
antaa näitä rahoja noille samoille köyhille -- ei kaikille, vaan
niille, joille pistää päähäni. Mitenkäs yksikään köyhistä voi olla
odottamatta, että kenties hänenkin osalleen sattuu onni tulla yhdeksi
niistä, joitten kanssa minä leikittelen, jaellen joutavia rahojani?
Siltä kannalta katsovat minua kaikki, ja siltä kannalta katsoi minua
kokin vaimokin.

Minä olin siihen määrin eksynyt, että toisella kädellä riistin
köyhiltä tuhansia ruplia, ja toisella viskelin kopekoita niille,
joille pisti päähäni, nimittäen sitä hyvyydeksi. Ei ollut kumma, että
minua hävetti.

Niin, ennenkuin rupean tekemään hyvää, on minun itseni päästävä
pahasta, semmoisiin olosuhteisiin, joissa voi heretä tekemästä pahaa.
Mutta koko minun elämäni on pelkkää pahaa. Jos annan 100 tuhatta,
niin en sittenkään pääse siihen asemaan, jossa voi tehdä hyvää,
sillä minulle jää vielä 500 tuhatta. Vasta sitten, kun minulla ei
ole mitään, olen kykenevä tekemään edes pienen hyvän, vaikkapa sen,
minkä teki tuo portto, joka kolme päivää hoiti sairasta vaimoa ja
hänen lastaan. Mutta minusta näytti se niin vähäiseltä. Ja sittenkin
uskalsin ajatella hyvyyttä! Se, minkä ensi hetkestä tunsin nähdessäni
nälkäisiä ja viluisia Ljapinin talolla, se juuri, että olen syypää
tuohon kaikkeen, ja ettei saa elää niinkuin minä elin, -- se yksin
oli totta.

Mitä siis oli tekeminen? Tähän kysymykseen, jos kukaan enää siihen
vastausta kaipaa, vastaan seikkaperäisesti, jos Jumala sen sallii.



XVI.


Vaikea oli minun päästä tuohon tietoisuuteen, mutta kun siihen
pääsin, kauhistuin sitä eksymystä, jossa olin elänyt. Minä olin itse
korviani myöten liassa, ja kuitenkin tahdoin auttaa muita tästä
liasta.

Tosiaankin, mitä tahdoinkaan? Tahdoin tehdä hyvää toisille, tahdoin
saada aikaan sen, etteivät ihmiset olisi viluisia ja nälkäisiä, että
ihmiset voisivat elää niin, kuin heidän luontonsa vaatii.

Minä tahdoin sitä ja näin, että väkivallalla ja kaikenlaisilla
vehkeillä, joihin itsekin otin osaa, riistettiin työntekijöiltä
se, mikä oli heille välttämätöntä, jota vastoin joutilaat ihmiset,
minäkin niiden joukossa, käyttivät ylen määrin hyväkseen toisten
työtä.

Minä näin, että tuo toisten työn hyväkseen käyttäminen on järjestetty
niin, että mitä viekkaampaa ja konstikkaampaa kepposta on käyttänyt
ihminen itse, tai se, jolta hän on saanut perinnön, sitä suuremmassa
määrässä hän hyötyy toisten työstä ja sitä vähemmän hän itse tekee
työtä.

Ensimäisinä ovat Stieglitzit, Derwisit, Morosovit, Demidovit,
Jusupovit, sitten tulevat suuret pankkiirit, kauppiaat,
maanomistajat, virkamiehet, sitten keskinkertaiset pankkiirit,
kauppiaat, virkamiehet, maanomistajat, sitten alemmat, pikku
kauppiaat, kapakoitsijat, koronkiskurit, poliisivirkamiehet,
opettajat, lukkarit, kauppa-apulaiset, sitten piharengit, lakeijat,
kuskit, ajurit, kulkukauppiaat, ja vasta viimeisinä työkansa,
tehtaalaiset ja talonpojat, joitten lukumäärä suhtautuu edellisiin
niinkuin 10: 1. Minä näin, että yhdeksän kymmenennen osan elämänlaatu
vaatii ponnistusta ja työtä, niinkuin jokainen luonnollinen elämä,
mutta että vehkeet, jotka riistävät näiltä ihmisiltä sen mitä he
tarvitsevat ja asettavat heidät vaikeisiin olosuhteisiin, tekevät
tämän elämän vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi ja puutteellisemmaksi.
Meidän, työtä tekemättömäin, elämä sitä vastoin, siihen tarkotukseen
suunnattujen tieteiden ja taiteiden avulla, tulee vuosi vuodelta
ylellisemmäksi, viehättävämmäksi, ja turvallisemmaksi. Näin että
meidän aikanamme työläisen, ja varsinkin työläisluokan vanhuksien,
naisten ja lasten elämä suorastaan sortuu ylenmääräisestä, ravintoon
nähden suhteettomasta työstä, ja ettei tämä elämä ole turvattu
edes välttämättömimpien tarpeittensa puolesta, samalla kuin työtä
tekemättömän luokan elämä tulee yhä ylellisemmäksi ja yhä enemmän
turvatuksi. Sen suosikit, joiden joukkoon minäkin kuulun, ovat
lopulta saavuttaneet semmoisen turvallisuuden, jommoisesta ennen
muinoin haaveksittiin ainoastaan saduissa, -- s.o. semmoisen
aseman, jossa ihminen ei ainoastaan vapaudu työn laista elämän
ylläpitämiseksi, vaan saa tilaisuuden työtä tekemättä nauttia kaikkea
elämän hyvyyttä ja jättää lapsilleen tai kelle haluaa kukkaronsa
loppumattomme rahoineen. Minä näin, että ihmisten työn tuotteet
yhä enemmän siirtyvät työkansan suuren enemmistön käsistä työtä
tekemättömäin käsiin. Minä näin tapahtuvan jotain semmoista, kuin
jos muurahaisten yhteiskunta olisi kadottanut yleisen lain tunnon,
jos yhdet muurahaiset olisivat alkaneet keon juurelta kulettaa työn
tuotteita keon huipulle, siten yhä kaventaen sen pohjaa ja leventäen
sen huippua, ja pakoittaa toisia muurahaisia kiipeemään keon juurelta
sen huipulle. Minä näin, että ihmisten edessä oli työteliään
elämän ihanteen asemesta tyhjentymättömän kukkaron ihanne. Rikkaat
kaikellaisilla vehkeillä hankkivat itselleen tuon tyhjentymättömän
kukkaron ja voidakseen sitä käyttää muuttavat kaupunkiin, siihen
paikkaan, missä ei mitään tuoteta vaan kaikki kulutetaan. Työtä
tekevä ihmisparka, joka on ryöstetty paljaaksi sitä varten, että
rikkaalla olisi tyhjentymätön kukkaro, pyrkii hänen perässään
kaupunkiin ja niinikään ryhtyy vehkeisiin, ja joko saavuttaa
semmoisen aseman, jossa voipi vähällä työllä nauttia paljon, siten
yhä enemmän vaikeuttaen työkansan tilaa, tai, jos ei saavuta
semmoista asemaa, sortuu ja joutuu tuohon tavattomalla nopeudella
kasvavaan yömajojen nälkäisten ja viluisten joukkoon.

Minä kuulun siihen ihmisluokkaan, joka kaikenlaisilla vehkeillä
riistää työkansalta sen, mitä se välttämättömästi tarvitsee ja joka
on siten hankkinut itselleen tuon tyhjentymättömän, noita samoja
onnettomia viettelevän taikakukkaron. Minä tahdon auttaa ihmisiä ja
siis on selvää, että ennen kaikkea on minun yhdeltä puolen herettävä
heitä ryöstämästä, niinkuin nyt teen, ja toiselta puolen herettävä
heitä viettelemästä. Mutta sen sijaan minä mitä konstikkaimmilla,
viekkaimmilla ja ilkeimmillä vehkeillä olen hankkinut itselleni
tyhjentymättömän kukkaron omistajan aseman, s.o. semmoisen, joka
sallii minun milloinkaan työskentelemättä pakoittaa satoja ja
tuhansia ihmisiä hyväkseni työskentelemään. Ja minä kuvailen
sääliväni ihmisiä ja tahtovani heitä auttaa. Minä istun ihmisen
hartioilla vaatien häntä minua kantamaan, ja tulematta alas, vakuutan
itselleni ja muille, että kovasti häntä säälin ja tahdon helpoittaa
hänen tilaansa kaikilla keinoilla.

Sehän on niin yksinkertaista. Jos tahdon auttaa köyhiä, s.o. tehdä
niin, etteivät köyhät olisi köyhiä, niin ei minun pidä synnyttää
tuota samaa köyhyyttä. Mutta sen sijaan minä annan muutamille elämän
tieltä eksyneille köyhille joitakuita ruplia, ja näillä samoilla
ruplilla riistän tuhansia ihmisiltä, jotka eivät vielä ole tieltä
eksyneet, siten tehden heidät köyhiksi ja turmellen heidät.

Se on hyvin yksinkertaista, mutta minun oli hyvin vaikeata
ymmärtää sitä täydellisesti ilman mitään verukkeita ja tinkimisiä,
jotka olisivat puolustaneet minun asemaani. Mutta niin pian
kuin tunnustin vikani, tuli kaikki, mikä ennen oli näyttänyt
kummalliselta, monimutkaiselta, sekavalta, ratkaisemattomalta, täysin
ymmärrettäväksi ja yksinkertaiseksi. Ja tärkeintä oli se, että tästä
selityksestä johtuva elämäni tie, joka ennen oli ollut sekava ja
tuskallinen, tuli yksinkertaiseksi, selväksi ja miellyttäväksi.

Kuka olen minä, joka tahdon ihmisiä auttaa? Minä nousen k:lo 12
pelattuani koko yön vistiä neljän kynttilän valossa, heikontuneena,
veltostuneena, tarviten satojen ihmisten apua ja palveluksia, ja
tulen sitten auttamaan. Ketä? Ihmisiä, jotka nousevat k:lo 5,
nukkuvat paljailla laudoilla, syövät kaalia leivän kanssa, osaavat
kyntää, niittää, piiluta, valjastaa, ommella, -- ihmisiä, jotka
voimansa, kestävyytensä, taitonsa ja kohtuullisuutensa puolesta
ovat sata kertaa minua vahvemmat. Ja niitä minä tulen auttamaan!
Mitäs muuta kuin häpeää saatoinkaan tuntea joutuessani yhteyteen
näitten ihmisten kanssa? Kaikkein heikkoin heistä, juoppo mies
Rshanovin talosta, se, jota he nimittivät laiskuriksi, on sata kertaa
minua uutterampi. Suhde vastattavien ja vastaavien välillä hänen
tilipäätöksessään, niin sanoakseni, s.o. suhde sen välillä, mitä
hän ottaa ihmisiltä, ja sen, mitä hän niille antaa, on tuhat kertaa
edullisempi, kuin minun. Ja näitä ihmisiä minä menen auttamaan.
Menen auttamaan köyhiä. Kukas sitten on köyhä? Minua köyhempää ei
ole yhtäkään. Minä olen kokonaan heikontunut, mihinkään kelpaamaton
loiseläin, joka voi olla olemassa ainoastaan poikkeusoloissa,
ainoastaan silloin, kun tuhannet ihmiset tekevät työtä ylläpitääkseen
hänen elämäänsä. Ja minä, mato, joka syö puun lehteä, tahdon auttaa
tuon puun kasvua ja terveyttä, tahdon sitä parantaa.

Minä vietän elämääni seuraavalla tavalla: syön, puhun ja kuuntelen;
sitten syön, kirjoitan tai luen (s.o. puhun) ja kuuntelen; sitten
syön ja pelaan; sitten syön, taas puhun ja kuuntelen; ja sitten syön
ja panen maata. Samaa teen joka päivä, enkä mitään muuta voi enkä
osaa tehdä. Ja sitä varten, että minä voisin tätä tehdä, saavat
aamusta iltaan olla työssä piharenki, kyökkipiika, kokki, lakeija,
kuski, pesijätär. En ota lukuun niitä työntekijöitä, jotka ovat
tarpeen sitä varten, että näillä kuskeilla, kokeilla, lakeijoilla
ynnä muilla olisi minun palvelemiseeni tarvittavat työkalut ja
esineet, niinkuin kirveet, tynnyrit, harjat, astiat, huonekalut,
kiiltovoide, lamppuöljy, heinä, halot, liha. Kaikki nämä ihmiset
tekevät raskasta työtä koko päivän ja joka päivä, että minä voisin
puhua, syödä ja maata. Ja minä, tuommoinen raajarikko ihminen, olen
saanut päähäni voivani auttaa toisia, vieläpä juuri niitä ihmisiä,
jotka minua elättävät.

Ihmeellistä ei ole se, etten minä ketään saanut autetuksi ja häpesin,
vaan se, että semmoinen järjetön ajatus saattoi juolahtaa mieleeni.
Se vaimo, joka palveli sairasta ukkoa, auttoi häntä, se emäntä, joka
leikkasi palasen maasta hankitusta leivästään, auttoi kerjäläistä,
Simo, joka antoi kolme ansaitsemaansa kopekkaa, auttoi kerjäläistä,
sillä nämä kolme kopekkaa edustivat todellakin hänen työtänsä, mutta
minä en ketään palvellut, en kenenkään hyväksi tehnyt työtä ja tiesin
hyvin, etteivät minun rahani edustaneet minun työtäni.

Ja minä tunsin, että itse rahoissa, niitten omistamisessa on jotain
pahaa, siveetöntä, että siinä on yksi tärkeimmistä syistä siihen
onnettomuuteen, minkä näin edessäni.



XVII.


Raha! Mitä on raha?

Raha edustaa työtä. Olen tavannut sivistyneitä ihmisiä, jotka ovat
vakuutetut, että raha edustaa senkin työtä, joka sitä omistaa.
Tunnustan itsekin ennen aikaan ajatelleeni siihen tapaan. Mutta minä
tahdoin perinpohjin päästä selville siitä, mitä oli raha. Ja siinä
tarkotuksessa käännyin tieteen puoleen.

Tiede sanoo, että raha ei ole itsessään mitään väärää tai
vahingollista, että se on yhteiskunnallisen elämän luonnollinen
ehto, joka on välttämätön: 1) vaihtokauppaa varten, 2) arvojen
hinnan määräämistä varten, 3) säästämistä varten ja 4) maksujen
suoritusta varten. Se silminnähtävä ilmiö, että, jos taskussani on
kolme liikaa ruplaa, en tarvitse muuta kuin viheltää saadakseni
missä sivistyneessä kaupungissa tahansa kokoon satakunnan ihmisiä,
jotka ovat valmiit näistä kolmesta ruplasta minun määräykseni mukaan
tekemään mitä raskaimpia, vastenmielisimpiä ja alentavimpia tehtäviä,
ei johdu rahasta, vaan hyvin monimutkaisista kansojen taloudellisen
elämän ehdoista. Toisten ihmisten valta toisten yli ei johdu
rahasta, vaan siitä, että työmies ei saa täyttä hintaa työstään.
Tämä taas johtuu pääoman koron ja työpalkan ominaisuuksista sekä
monimutkaisista suhteista niitten ja itse tuotannon sekä rikkauksien
jakaantumisen ja käyttämisen välillä. Tavallisella kielellä
sanottuna se kuuluu, että rahalliset ihmiset voivat punoa köyttä
rahattomista. Mutta tiede sanoo, että kysymys ei ole siitä. Tiede
sanoo: kaikessa tuotannossa on kolme tekijää: maa, työn varastot
(pääoma) ja työ. Ja eri suhteista näitten tuotannon tekijäin välillä,
siitä, että kaksi edellistä tekijää -- maa ja pääoma -- eivät ole
työmiesten, vaan toisten käsissä, siitä sekä siitä johtuvista
monimutkaisista olosuhteista riippuu toisten ihmisten orjuuttaminen
toisten kautta. Mistä johtuu se rahavalta, joka hämmästyttää meitä
kaikkia vääryydellään ja julmuudellaan? Miksi toiset ihmiset rahan
avulla hallitsevat toisia? Tiede sanoo: se tulee tuotannon tekijäin
jakaantumisesta sekä siitä johtuvista seikoista, jotka sortavat
työmiestä. Tämä vastaus on aina näyttänyt minusta kummalliselta ei
ainoastaan sen puolesta, että se jättää huomioon ottamatta yhden
osan kysymyksestä -- nimittäin: rahan merkityksen tässä kohti, --
mutta myöskin sen puolesta, että se jakaa tuotannon tekijät tavalla,
joka tervejärkisestä ihmisestä aina näyttää keinotekoiselta ja
todellisuutta vastaamattomalta. Vakuutetaan että tuotannossa on
aina kolme tekijää: maa, pääoma ja työ, ja samalla otaksutaan, että
rikkaudet (eli niitten arvo -- raha) luonnollisesti jakaantuvat
niitten kesken, joitten hallussa on toinen tai toinen tekijöistä:
maakorko -- maan arvo -- kuuluu maanomistajalle, pääomakorko pääoman
omistajalle ja työpalkka työmiehelle. Niinköhän on asianlaita?
Ensiksikin onko se totta, että kaikessa tuotannossa on kolme
tekijää? Esimerkiksi nyt, paraikaa minun tätä kirjoittaessani,
tapahtuu heinän tuotanto. Mitkä ovat tämän tuotannon tekijät?
Sanotaan: maa, joka on kasvattanut ruohon, pääoma -- viikatteet,
haravat, heinähangot, häkkirattaat, ja työ. Mutta minä näen, ettei
se ole totta. Paitsi maata ovat osallisina heinän tuotannossa:
aurinko, vesi, yhteiskuntalaitos, joka suojelee niittyjä vahingolta,
työmiesten taito, heidän kykynsä puhua ja ymmärtää puhetta, sekä
monta muuta tuotannon tekijää, joita jostakin syystä ei tunnusta
poliittinen ekonomia. Auringon voima on samallainen tuotannon
tekijä, vieläpä välttämättömämpikin, kuin maa. Ajatelkaa niitten
ihmisten tilaa, jossa toiset (esim. kaupungissa) pitävät oikeutenaan
seinillä pimittää toisilta auringon. Miksikäs ei sitä lueta tuotannon
tekijäin joukkoon? Vesi on toinen, yhtä välttämätön tekijä. Ilma
niinikään. Yhteiskunnallinen turvallisuus on samallainen välttämätön
tekijä, samoin työmiesten ravinto, vaatteet, niinkuin tunnustavatkin
muutamat taloustieteilijät. Sivistys, puhumisen taito, joka tekee
mahdolliseksi työnteon, ovat tekijöitä. Minä voisin täyttää
kokonaisen nidoksen semmoisilla poisjätetyillä tekijöillä. Minkä
vuoksi on valittu juuri nuo kolme tekijää vaikka esim. auringon valoa
ja vettä voi yhtä hyvin pitää erityisinä tuotannon tekijöinä, kuin
muutakin työmiehen ravintoa ja vaatteita yhtä hyvin kuin työkaluja.
Miksi auringon säteet, vesi, ravinto, tiedot eivät muka ole erityisiä
tuotannon tekijöitä, vaan ainoastaan maa, työkalut ja työ? Senkö
vuoksi ainoastaan, että yksien ihmisten oikeutta käyttää hyväkseen
auringon säteitä, vettä, ilmaa, ravintoa, oikeutta puhua ja kuunnella
harvoin evätään, jota vastoin oikeutta maan ja työkalujen hyväkseen
käyttämiseen alituiseen vastustetaan meidän yhteiskunnassamme.
Muuta aihetta ei ole, ja senvuoksi huomaan ensiksikin, että
tuotannon tekijäin jako kolmeen on aivan mielivaltaista, eikä
perustu todellisuuteen. Mutta kenties tämä jako on niin luontaista
ihmisille, että siellä, missä taloudelliset suhteet muodostuvat, heti
eroittuvat juuri nämä, ja ainoastaan nämä kolme tekijää. Katsokaamme,
niinkö on asianlaita? Katsokaamme esim. venäläisiä siirtolaisia,
joita on miljoonan paikoilla. Nämä siirtolaiset tulevat, asettuvat
maalle ja alkavat tehdä työtä, eikä kenenkään päähän juolahda,
että ihmisellä, joka ei käytä maata, voisi olla joitakin oikeuksia
siihen, eikä myöskään maa vaadi itselleen mitään erikoisoikeuksia.
Päinvastoin siirtolaiset tunnustavat itsetietoisesti maan yhteiseksi
omaisuudeksi ja pitävät oikeana, että jokainen niittää ja kyntää
missä tahtoo ja niin paljon kuin ennättää. Siirtolaiset hankkivat
itselleen maan ja puutarhojen viljelemistä sekä talojen rakentamista
varten työkaluja, eikä kenenkään päähän juolahda että työkalut
voisivat itsekseen tuottaa tuloa. Ei pääoma myöskään vaadi itselleen
mitään oikeuksia, vaan päinvastoin siirtolaiset itsetietoisesti
tunnustavat, että kaikki korko työkaluista, lainatusta viljasta,
pääomasta on vääryyttä. Siirtolaiset vapaalla maalla työskentelevät
omilla tai korotta heille lainatuilla työkaluilla kukin itsekseen,
tai kaikki yhdessä yhteiseksi hyväksi, ja semmoisessa yhdyskunnassa
ei ole maakorkoa, ei kapitaalikorkoa, eikä työpalkkaa. Puhuessani
semmoisesta yhdyskunnasta en puhu mielikuvasta, vaan kerron siitä,
mitä aina on ollut olemassa ja mitä paraikaa on olemassa ei yksin
venäläisten siirtolaisten keskuudessa, vaan kaikkialla, niin kauan
kuin ei ihmisten luontainen tila ole häiritty. Minä puhun siitä,
mikä jokaisesta näyttää luonnolliselta ja järjelliseltä. Ihmiset
asettuvat maalle asumaan ja ryhtyvät kukin hänelle luontaiseen työhön
ja jokainen, hankittuaan itselleen sen mitä hän työssään tarvitsee,
tekee työtänsä. Jos taas ihmisille on edullisempaa työskennellä
yhdessä, niin he yhtyvät työkuntaan, mutta ei erityinen talous, eikä
työkunnat tule olemaan erityisiä tuotannon tekijöitä, vaan tekijöinä
ovat työ ja työn välttämättömät ehdot: aurinko, joka kaikkia
lämmittää, ilma, jota ihmiset hengittävät, vesi jota juodaan, maa,
jolla tehdään työtä, vaatteet, jotka ruumista verhoavat, ravinto,
lapio, aura, kone, jolla tehdään työtä, ja silminnähtävää on, ettei
auringon säteet, ilma, vesi, maa, vaatteet, aura, kone voi kellekään
muulle kuulua, kuin niille, jotka käyttävät hyväkseen auringon
säteitä, ilmaa, vettä, leipää, vaatteita, konetta, sillä kaikki
tuo on tarpeen ainoastaan niille, jotka sitä käyttävät. Ja kun he
niin menettelevät, näemme me, että he menettelevät niin, kuin on
ihmisille luontaista, s.o. järjellisesti. Ja siis, tarkastaessani
muodostuneita taloudellisia suhteita, en näe sitä, että tuotannon
tekijäin jako kolmeen olisi ihmisille luontaista. Näen päinvastoin,
että se on ihmisille luonnonvastaista ja epäjärjellistä. Mutta
kenties väestön kasvaessa ja viljelyksen kehittyessä on välttämätön
tämä jako, joka on tapahtunut Euroopan yhteiskunnassa, emmekä me
voi olla tunnustamatta tapahtunutta tekoasiaa. Katsokaamme, niinkö
on asianlaita. Sanotaan, että Euroopan yhteiskunnassa on tapahtunut
tuotannon tekijäin jako, s.o. että yhdet ihmiset omistavat maan,
toiset työkalut, ja kolmannet ovat sekä maan että työkalujen
puutteessa. Työmiehellä ei ole maata eikä työkaluja. Me olemme
niin tottuneet tähän väitteeseen, ettei sen kummallisuus enää
meitä hämmästytä. Mutta jos tarkemmin sitä ajattelemme, niin heti
huomaamme sen vääryyden, jopa järjettömyydenkin. Tuossa väitteessä
on sisällinen ristiriitaisuus. Käsite työmies sisältää käsitteen
maa, jolla hän elää, ja käsitteen työkalut, joilla hän työskentelee.
Jollei hän eläisi maalla, eikä hänellä olisi työkaluja, niin ei hän
olisi työmies. Semmoista työmiestä, jolta puuttuu maa ja työkalut,
ei ole milloinkaan ollut eikä voi olla. Ei voi olla maanviljelijää
ilman maata, jolla hän työskentelee, ilman viikatetta ja hevosta,
ei voi olla suutaria ilman taloa maalla, ilman vettä, ilmaa ja
työkaluja. Jos talonpojalla ei ole maata, hevosta ja viikatetta,
suutarilla taloa, vettä ja naskalia, niin se merkitsee, että joku
on ajanut hänet pois maalta ja ottanut häneltä pois viikatteen,
hevosen, naskalin, mutta se ei mitenkään merkitse sitä, että voi olla
maanviljelijöitä ilman auraa ja suutareita ilman työkaluja. Niinkuin
kalastajaa ei voi ajatella kuivalla maalla ja ilman verkkoja muuten,
kuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut hänet pois vesiltä ja
riistänyt häneltä verkot, samoin on mahdotonta ajatella talonpoikaa
ja suutaria ilman maata, jolla he elävät, ja ilman työkaluja muuten,
kuin siinä tapauksessa, että joku on ajanut heidät pois maalta ja
ottanut heiltä pois työkalut. Voi olla semmoisia ihmisiä, joita
ajetaan pois paikasta toiseen, ja semmoisia, joilta on riistetty
työkalut ja joita väkisin pakoitetaan tekemään vierailla työkaluilla
heille tarpeettomia esineitä, mutta se ei merkitse, että tuotannon
luonne on semmoinen, se merkitsee ainoastaan, että on tapauksia,
jolloin tuotannon luonnollisuus on häiritty. Jos taas pidetään
tuotannon tekijöinä kaikkea sitä, minkä voi riistää työmieheltä
toisen väkivalta, niin miksikä ei pidetä tuotannon tekijänä
omistusvaatimusta orjan persoonaan? Miksi ei pidetä semmoisina
tekijöinä omistusvaatimusta auringon säteisiin, ilmaan, veteen? Voi
ilmestyä ihminen, joka rakentamalla seinän pimittää naapureilta
auringon, voi ilmestyä ihminen, joka johtaa joen veden lammikkoon ja
siten saastuttaa sen, voi ilmestyä ihminen, joka pitää koko ihmistä
omaisuutenaan, mutta ei mikään näistä omistusvaatimuksista vaikkapa
se pantaisiinkin väkivallalla täytäntöön, voi olla perusteena
tuotannon tekijäin jaolle, ja sen vuoksi on yhtä väärin pitää
luuloteltua oikeutta maahan ja työkaluihin erityisinä tuotannon
tekijöinä, kuin tarkastella luuloteltua oikeutta auringon säteitten,
ilman, veden ja toisen ihmisen persoonan hyväkseen käyttämiseen
semmoisina tekijöinä. Voi olla ihmisiä, jotka vaativat oikeutta
maahan ja työkaluihin, niinkuin on ollut ihmisiä, jotka ovat
vaatineet omistusoikeutta työmiehen persoonaan, ja niinkuin voi olla
ihmisiä, jotka vaativat yksinomaista käyttämisoikeutta auringon
säteisiin, veteen, ilmaan. Voi olla ihmisiä, jotka ajavat työmiestä
paikasta toiseen ja väkisin riistävät häneltä hänen työnsä tuotteet,
sen mukaan kuin ne valmistuvat, ja tämän työn välikappaleet sekä
pakoittavat häntä tekemään työtä ei omaksi hyväkseen, vaan isännän
hyväksi, niinkuin tapahtuu tehtaissa -- kaikkea tuota voi olla;
mutta työmiestä ilman maata ja työkaluja ei sittenkään voi olla,
niinkuin ei voi olla ihminen toisen omaisuutena, vaikka hyvin kauan
aikaa on sitä vakuutettu. Ja niinkuin väite omistusoikeudesta toisen
ihmisen persoonaan ei voinut riistää orjalta hänen synnynnäistä
taipumustaan etsiä omaa onneaan, eikä isännän, niin nytkin väite
omistusoikeudesta maahan ja työkaluihin ei voi riistää työmieheltä
jokaisen ihmisen synnynnäistä taipumusta elää maalla ja tehdä
omilla tai yhteisillä työkaluilla sitä, mitä hän pitää itselleen
hyödyllisenä. Kaikki, minkä voi sanoa tiede, tarkastellessaan
nykyistä taloudellista tilaa, on se, että muutamat ihmiset vaativat
omistusoikeutta maahan ja työmiesten työkaluihin, jonka johdosta
osalta näitä työmiehiä (ei suinkaan kaikilta) riistetään ihmisille
ominaiset tuotannon ehdot, niin että heiltä riistetään maa ja
työkalut ja he pakoitetaan käyttämään vieraita työkaluja, mutta ei
suinkaan sitä, että tämä satunnainen tuotannon lain häiriö olisi
itse tuotannon laki. Väittäessään, että tuotannon tekijäin jako
onkin juuri tuotannon peruslaki, taloustieteilijä tekee samaa, kuin
tekisi eläintieteilijä, joka, nähtyään hyvin paljon leikkosiipisiä
viheriä varpusia häkeissä, tekisi sen johtopäätöksen, että häkki
vesiastioineen on juuri oleellinen ehto lintujen elämälle ja että
lintujen elämän muodostavat nämä kolme tekijää. Olipa kuinka
paljon hyvänsä leikkosiipisiä viheriä varpusia häkeissä, niin ei
eläintieteilijä voi pitää häkkejä lintujen luontaisena olopaikkana.
Olipa kuinka paljon hyvänsä työmiehiä, jotka ovat ajetut pois
paikastaan ja joilta on riistetty sekä tuotteet että työkalut, niin
työmiehen luontainen ominaisuus asua maalla ja tehdä työkaluillaan
sitä, mitä hän tarvitsee, tulee aina pysymään samana. On olemassa
muutamien ihmisten vaatimukset omistusoikeudesta maahan ja työmiehen
työkaluihin, aivan samoin kuin ennen muinoin oli vaatimuksia toisen
ihmisen persoonan suhteen, mutta ei mitenkään voi olla ihmisten jakoa
herroihin ja orjiin, niinkuin tahdottiin säätää vanhaan aikaan, eikä
mitenkään voi olla tuotannon tekijäin jakoa maahan ja pääomaan,
niinkuin tahtovat säätää taloustieteilijät nykyisessä yhteiskunnassa.
Ja näitä muutamien ihmisten laittomia vaatimuksia toisten vapauden
suhteen tiede nimittää tuotannon luonnollisiksi ominaisuuksiksi.
Sen sijaan, että tiede olisi ottanut perusteensa ihmisyhteiskuntien
luonnollisista ominaisuuksista, on se ottanut ne yksityisestä
tapauksesta ja, tahtoen puolustaa tätä yksityistä tapausta, on se
tunnustanut toisen ihmisen oikeuden siihen maahan, jolla toinen
itseään elättää, ja työkaluihin, joilla toinen työskentelee, s.o.
tunnustanut semmoisen oikeuden, jota ei milloinkaan ole ollut eikä
voi olla ja joka itsessään sisältää ristiriidan. Sillä sen ihmisen
oikeus maahan, joka ei työskentele maalla, on itse asiassa samaa,
kuin oikeus käyttää maata, jota ei käytä. Oikeus työkaluihin taas on
samaa, kuin oikeus työskennellä työkaluilla, joilla ei työskentele.
Tiede tuotannon tekijäin jaollaan väittää työmiehen luonnolliseksi
tilaksi sitä epäluonnollista tilaa, jossa hän on, aivan samoin, kuin
ennen muinoin jakamalla ihmiset kansalaisiin ja orjiin väitettiin,
että orjien epäluonnollinen tila on ihmiselle luontaista. Tämäpä
jako, jonka tiede on omaksunut ainoastaan puolustaakseen olemassa
olevaa pahaa, kaikkien tutkimustensa perustaa, onkin tehnyt sen, että
se turhaan koettaa antaa jonkinlaisia selityksiä olevista ilmiöistä,
kieltäen kaikkein selvimpiä ja yksinkertaisimpia vastauksia
esiintyviin kysymyksiin, ja antaa vastauksia, jotka eivät mitään
sisällä.

Taloustieteen kysymys on seuraava: mikä on syynä siihen, että toiset
ihmiset, joilla on maata ja pääomaa, voivat orjuuttaa niitä, joilla
ei ole maata eikä pääomaa? Terveen järjen antama vastaus on, että
se johtuu rahasta, jolle on ominaista ihmisten orjuuttaminen. Mutta
tiede kieltää tämän ja sanoo: se ei johdu rahan ominaisuudesta, vaan
siitä, että toisilla on maata ja pääomaa, toisilla ei niitä ole. Me
kysymme: miksi ne ihmiset, joilla on maata ja pääomaa, orjuuttavat
niitä, joilla ei niitä ole, ja saamme vastaukseksi: siksi, että
niillä on maata ja pääomaa. Mutta sitähän me juuri kysymmekin.
Maan ja työkalujen riistäminen onkin juuri orjuuttamista. Sehän
on samallainen vastaus, kuin: facit dormire quia habet virtus
dormitiva. Mutta elämä ei lakkaa tekemästä oleellista kysymystään,
ja itse tiedekin näkee sen ja koettaa siihen vastata, mitenkään sitä
voimatta ja, kadottaen perusteensa, pyörii loihditussa ympyrässään.
Voidakseen sen tehdä on tieteen ennen kaikkea luovuttava väärästä
tuotannon tekijäin jaostaan, s.o. pitämästä ilmiöitten seurauksia
niitten syynä, ja on etsittävä ensin lähintä ja sitten vasta etempää
syytä tutkimustensa esineenä oleviin ilmiöihin. Tieteen on vastattava
kysymykseen: mikä on syynä siihen, että toisilta ihmisiltä puuttuu
maata ja työkaluja, ja toiset niitä omistavat, tai mikä syy saa
aikaan maan ja työkalujen puutteen niillä, jotka viljelevät maata ja
työskentelevät työkaluilla? Niin pian kuin tiede asettaa itselleen
tämän kysymyksen, ilmaantuu aivan uusia näkökohtia, jotka kääntävät
nurin kaikki entisen valetieteen päätelmät, tieteen, joka pyörii
loppumattomassa ympyrässä, vakuuttaen, että työmiehen kurja tila
johtuu siitä, että se on kurja. Yksinkertaisista ihmisistä näyttää
eittämättömältä, että lähinnä syynä siihen, että toiset ihmiset
orjuuttavat toisia, on raha. Mutta tiede kieltää tämän ja sanoo, että
raha on ainoastaan vaihdon välikappale, jolla ei ole mitään yhteyttä
ihmisten orjuuttamisen kanssa. Katsokaamme, niinkö on asianlaita.



XVIII.


Mistä tulee raha? Missä olosuhteissa on kansalla tavallisesti
rahaa ja missä olosuhteissa tiedämme niitten kansojen olevan,
jotka eivät käytä rahaa? Afrikassa tai Austraaliassa esim. elää
joku kansa, niinkuin ennen muinoin elivät skyytalaiset. Tämä kansa
elää, kyntää, pitää karjaa, viljelee puutarhaa. Me saamme tietää
siitä silloin, kun alkaa historia. Historia taas alkaa siitä, kun
tulee valloittajia. Valloittajat taas tekevät aina samaa: ryöstävät
kansalta kaiken, minkä vaan voivat -- karjan, viljan, kankaat, jopa
vangitut miehet ja naisetkin, ja vievät mukanaan. Muutaman vuoden
päästä tulevat valloittajat taas, mutta kansa ei ole vielä ennättänyt
toipua hävityksen jälkeen ja siltä on tuskin mitään ottamista, ja
valloittajat keksivät toisen, paremman keinon käyttää hyväkseen tuon
kansan voimia. Nämä keinot ovat hyvin yksinkertaisia ja johtuvat
aivan luonnollisesti kaikkien ihmisten mieleen. Ensimäinen keino
on persoonallinen orjuus. Tätä keinoa haittaa epämukavuus, jonka
synnyttää vaikeus hallita kaikkia kansan työvoimia ja elättää niitä
kaikkia. Tarjoutuu toinen luonnollinen keino: jättää kansa maalleen,
julistaa tämä maa omakseen ja antaa se sitten seurueen haltuun, tämän
kautta käyttääkseen hyväkseen kansan työtä. Mutta tälläkin keinolla
on epämukavuutensa. Seurueen täytyy hoitaa kaikkia kansan tuotteita,
jonka vuoksi otetaan käytäntöön kolmas keino, yhtä alkuperäinen
kuin edellisetkin -- vaaditaan alamaisilta määrätty, määräaikana
suoritettava vero. Valloittajan tarkotus on ottaa valloitetuilta niin
paljon työntuotteita, kuin suinkin. Selvää on, että voidakseen ottaa
niin paljon kuin suinkin, täytyy ottaa semmoisia esineitä, joilla on
suurin arvo tämän kansan keskuudessa, jotka samalla ovat helposti
kuletettavissa ja mukavia säilyttää, niinkuin vuodat ja kulta. Ja
valloittajat määräävät tavallisesti veron vuodissa ja kullassa
kullekin perheelle tai heimolle ja tämän veron avulla sitten mitä
mukavimmin käyttävät hyväkseen kansan työtä. Vuodat ja kullan ovat he
melkein kokonaan riistäneet kansalta ja valloitetut ovat senvuoksi
pakoitetut toisilleen ja valloittajille myymään kultaa vastaan
kaikki mitä heillä on: sekä omaisuutensa että työnsä. Niin on käynyt
vanhaan aikaan, niin keskiajalla, ja niin käy nytkin. Vanhaan aikaan,
jolloin usein tapahtui, että toinen kansa valloitti toisen, eikä
ollut mitään tietoisuutta ihmisten tasa-arvosta, oli persoonallinen
orjuus enin levinnyt orjuuttamiskeino. Keskiajalla feodaalilaitos,
s.o. siihen yhdistetty maanomistus, ja maaorjuus tulevat osaksi
persoonallisen orjuuden tilalle, ja orjuutuksen painopiste siirtyy
persoonasta maahan. Uudella ajalla, kun Amerikka oli löydetty, kauppa
kehittyi ja yleiseksi rahamerkiksi otettua kultaa tulvi maahan,
tulee rahavero, samalla kun valtion valta kasvaa, orjuuttamisen
päävälikappaleeksi ja siihen perustuvat kaikki ihmisten taloudelliset
suhteet. Eräässä aikakauskirjassa on professori Janshalin kirjoitus,
jossa kerrotaan Fidshi saarten historia. Jos tahtoisin keksiä oikein
räikeän kuvan siitä, mitenkä meidän aikanamme rahojen vaatiminen on
tullut pääkeinoksi, jolla toiset ihmiset orjuuttavat toisia, niin
en voisi löytää mitään sen räikeämpää ja vakuuttavampaa, kuin tämä
asiakirjoihin perustuva tosihistoria.

Eteläisen valtameren saarilla, Polynesiassa, asuu Fidshi kansa.
Koko saariryhmän, sanoo professori Janshul, muodostavat pienet
saaret, pinta-alaltaan noin 40,000 englantilaista neliöpeninkulmaa.
Ainoastaan puolet saarista on asuttu ja siinä on 150,000 alkuasukasta
ja 1,500 valkoihoista. Alkuasukkaat ovat jo jokseenkin kauan sitten
kehittyneet pois villistä tilastaan, eroavat lahjojensa puolesta
muista Polynesian alkuasukkaista ja ovat työhön ja kehitykseen
kykeneviä, jonka ovat osoittaneetkin tulemalla lyhyessä ajassa
hyviksi maanviljelijöiksi ja karjanhoitajiksi. Tämä kansa eli
onnellisesti, mutta v. 1859 joutui uusi kuningaskunta toivottomaan
tilaan: Fidshi kansan ja sen edustajan Kakabon piti saada rahaa.
Rahaa, 45,000 dollaria, he tarvitsivat suorittaakseen pakkoveron
eli korvauksen Amerikan Yhdysvalloille siitä väkivallasta, jota
fidshiläiset olivat muka tehneet muutamille Amerikan tasavallan
kansalaisille. Tässä tarkotuksessa amerikkalaiset lähettivät
laivasto-osaston, joka äkkiä otti haltuunsa muutamia paraimmista
saarista, pantiksi, ja uhkasivat pommittamalla hävittää
siirtokunnan, ellei pakkoveroa määräaikana suoritettaisi Amerikan
edustajille. Amerikkalaiset olivat ensimäisiä siirtolaisia, jotka
yhdessä lähetyssaarnaajien kanssa ilmestyivät Fidshi saarille.
Valiten ja kaikellaisilla verukkeilla ottaen haltuunsa paraimmat
maapalaset ja perustaen sinne puuvilla- ja kahvi viljelyksiä,
amerikkalaiset palkkasivat alkuasukkaita joukottain, sitoen heitä
heille tuntemattomilla kontrahdeilla tai käyttäen apunaan erityisiä
urakoitsijoita eli elävän tavaran hankkijoita. Riitaisuudet
semmoisten viljelyksien isäntien ja alkuasukasten välillä, joita
he pitivät orjain veroisina, olivat välttämättömiä, ja nepä ne
antoivatkin aihetta amerikkalaiseen pakkoveroon. Huolimatta saarilla
vallitsevasta hyvinvoinnista ovat siellä melkein tähän saakka
säilyneet n.k. luonnollisen talouden muodot, jotka Euroopassa olivat
vallalla keskiajalla. Rahaa ei alkuasukasten kesken käytetty ja koko
kaupalla oli yksinomaan vaihtokaupan luonne. Tavaraa vaihdettiin
toiseen tavaraan, ja harvat kunnalliset ja valtion verot suoritettiin
suoraan maatuotteilla. Mitä fidshiläisten ja heidän kuninkaansa
Kakabon oli tehtävä, kun amerikkalaiset jyrkästi vaativat 45,000
dollaria mitä raskaimpien seurausten uhalla? Fidshiläisille oli
tuommoinen summa jotain saavuttamatonta, eivätkä he milloinkaan
olleet edes nähneetkään semmoista rahamäärää. Kakabo, neuvoteltuaan
toisten johtajien kanssa, päätti kääntyä Englannin kuningattaren
puoleen ja pyysi ensin häntä ottamaan saaret suojeluksensa alle,
vaan sittemmin suorastaan alamaisikseen. Mutta englantilaiset olivat
varovaisia eivätkä pitäneet kiirettä puolivillien hallitsijain
pelastamisella pulastaan. Suoran vastauksen asemesta he varustivat
v. 1860 erityisen retkikunnan tutkimaan Fidshi saaria, päättääkseen,
josko kannattaa yhdistää niitä Britannian alusmaihin ja tuhlata
rahoja amerikkalaisten velkojain tyydyttämiseksi.

Sillä välin Amerikan hallitus yhä vaati verosuoritusta pitäen
panttina hallussaan muutamia paraita kohtia, ja, opittuaan tuntemaan
kansan rikkaudet, korotti entiset 45,000 dollaria 90,000 dollariin,
uhaten vieläkin korottaa, jos ei maksua pian suoriteta. Silloin
kaikilta tahoilta ahdistettu Kakabo parka, joka ei tuntenut
eurooppalaisia tapoja luottosopimusten teossa, alkoi eurooppalaisten
siirtolaisten neuvosta tiedustella rahoja Melburne'n kauppiailta
mihin hintaan ja millä ehdoilla tahansa, vaikkapa olisi ollut
yksityisille henkilöille luovutettava koko kuningaskunta. Ja
niin syntyi Kakabon tarjouksen johdosta Melburnessa kauppayhtiö.
Tämä osakeyhtiö, joka otti nimekseen Polynesialainen yhtiö, teki
Fidshin omistajain kanssa sopimuksen itselleen mitä edullisimmilla
ehdoilla. Ottamalla vastatakseen velasta Amerikan hallitukselle ja
sitoutuen maksamaan sen sille määrätyn ajan kuluessa, sai yhtiö
siitä ensimäisen sopimuksen mukaan 100 ja sittemmin 200 tuhatta
akrea parasta maata oman valintansa mukaan, vapautuksen ikuisiksi
ajoiksi kaikista veroista ja maksuista kaikille kauppapaikoilleen,
siirtoloilleen ja kauppayrityksilleen, sekä yksinomaisen oikeuden
pitemmäksi ajaksi perustaa Fidshillä pankkeja rajattomalla setelin
ulosanto-oikeudella. Siitä saakka, kuin tämä sopimus v. 1878
lopullisesti tehtiin, oli fidshiläisillä paikallisen hallituksen
rinnalla toinenkin hallitus, mahtava kauppayhtiö laajoilla
maaomistuksilla kaikilla saarilla ja ratkaisevalla vaikutusvallalla
maan hallinnossa. Tähän asti oli Kakabon hallitus tyytynyt niihin
varoihin, jotka saatiin kokoon luonnossa suoritettavien verojen
ja vähäisen tuontitavaroista määrätyn tulliveron kautta. Mutta
sopimuksen tehtyä mahtavan Polynesian yhtiön kanssa sen raha-asiain
tila muuttui. Melkoinen osa paraita maita meni yhtiölle ja verot
niinmuodoin vähenivät. Toiselta puolen yhtiö, niinkuin tiedämme,
sai itselleen hankituksi oikeuden tullittomasti, vapaasti tuoda ja
viedä kaikellaisia tavaroita, jonka kautta tulot tulliverosta myöskin
vähenivät. Alkuasukkaat, s.o. 0,99 koko väestöstä, olivat aina olleet
huonoja maksamaan tulliveroja, koska tuskin ollenkaan käyttivät
eurooppalaista tavaraa, paitsi joitakuita kankaita ja metalliteoksia.
Ja nyt, kun Polynesian yhtiön mukana varakkaimmat eurooppalaiset
vapautuivat tulliverosta, tulivat Kakabon tulot aivan mitättömiksi
ja hänen täytyi ruveta pitämään huolta niitten täydentämisestä.
Ja niin Kakabo alkoi neuvotella valkoihoisten ystäviensä kanssa
siitä, mitenkä pulasta olisi päästävä. Heidän neuvostaan hän määräsi
suoranaisen veron ja, luultavasti päästäkseen itse vähemmällä
vaivalla, rahaveron muodossa. Tämä ensimäinen vero määrättiin
yleisen henkiveron muodossa 1 punnaksi kultakin mieshenkilöltä ja 4
shillingiksi kultakin naishenkilöltä.

Niinkuin jo on sanottu, aina tähän saakka on Fidshin saarilla
vallinnut luonnollinen talous ja vaihtokauppa. Hyvin harvoilla
alkuasukkailla on rahaa. Heidän rikkautensa on yksinomaan
kaikellaisissa raaka-aineissa ja karjalaumoissa, eikä rahoissa.
Mutta nyt uusi vero ehdottomasti vaatii määräaikoina suoritettavaksi
rahaa, perheelliselle alkuasukkaalle melkoisen summan. Siihen
asti ei alkuasukkaat olleet tottuneet mihinkään persoonallisiin
rasituksiin hallituksen hyväksi. Kaikki verot, joita sattui,
suorittivat kunta tai kylä yhteisten peltojen sadosta, joka
on heidän päätulolähteensä. Heille jäi nyt ainoastaan yksi
mahdollisuus: koittaa saada rahaa valkoihoisilta siirtolaisilta,
s.o. kääntyä joko kauppiaan tai viljelyksienomistajain puoleen,
joilla oli sitä, mitä heiltä vaadittiin -- rahaa. Edelliselle
heidän piti myydä tuotteensa polkuhintaan, sillä veronkantaja
vaati maksua määräpäivänä, tai oli heidän lainattava rahaa vasta
saatavia tuotteita vastaan, ja tätä seikkaa kauppias tietysti
käytti hyväkseen, ottaen suunnattomia korkoja. Tai sitten oli
heidän käännyttävä viljelyksien omistajan puoleen ja myydä hänelle
työnsä, s.o. ruveta hänelle työmieheksi. Mutta työpalkka oli
Fidshin saarilla, luultavasti tarjona olevan työvoiman runsauden
vuoksi, hyvin alhainen, viranomaisten tiedonantojen mukaan ei sen
enempää kuin yksi shillinki viikolta täysikasvaneelle miehelle eli
2 puntaa 12 shillinkiä vuoteen. Siis ainoastaan saadakseen sen
verran rahaa, että voisi maksaa omasta itsestään, puhumattakaan
perheestä, on fidshiläinen pakoitettu jättämään talonsa, perheensä,
maansa ja taloutensa sekä siirtymään usein kauas, toiselle saarelle,
antautuakseen viljelyksen omistajan orjaksi ainakin puoleksi
vuodeksi ja siitä saadakseen yhden punnan, jonka hän tarvitsee uuden
veron maksamiseen. Maksaakseen veron koko perheen edestä täytyy
hänen keksiä muita keinoja. Tulos tämmöisestä järjestyksestä on
ymmärrettävä. Puoleltatoistasadalta tuhannelta alamaiselta Kakabo
sai kootuksi veroa kaikkiaan kuusi tuhatta puntaa, ja nyt alkoi
semmoinen veron kiskominen, jommoista siihen asti ei oltu tunnettu,
ja pakoituskeinojen käyttäminen. Paikalliset viranomaiset, jotka
siihen asti olivat olleet lahjomattomia, hyvin pian liittoutuivat
valkoihoisten viljelyksien omistajain kanssa, ja nämä alkoivat
nyt hallita maata mielensä mukaan. Veron maksun laiminlyömisestä
fidshiläiset vedetään oikeuteen ja tuomitaan, oikeuskuluja
lukuunottamatta, vankeuteen vähintäin puoleksi vuodeksi. Vankilana
käytetään jonkun valkoihoisen viljelysmaata, joka haluaa suorittaa
veron ja oikeuskulut tuomitun puolesta. Sillä tavalla saavat
valkoihoiset huokeata työvoimaa niin paljon kuin haluavat. Alkuaan
sallittiin tämmöistä pakkotyöhön määräämistä ainoastaan puoleksi
vuodeksi, vaan sittemmin lahjotut tuomarit katsoivat mahdolliseksi
määrätä työhön kahdeksaksitoista kuukaudeksikin, vieläpä sitten
määräajan kuluttua uudistaa tuomionsa. Hyvin nopeasti, muutamassa
vuodessa, oli Fidshin asukkaitten tila kokonaan muuttunut. Kokonaiset
kukoistavat, varakkaat piirit kadottivat puolet väestöstään ja
kovasti köyhtyivät. Koko miespuolinen väestö, lukuun ottamatta
vanhuksia ja heikkovoimaisia, työskenteli syrjässä, valkoihoisten
luona, hankkiakseen rahaa veron tai oikeuskulujen maksuun. Naiset
Fidshin saarilla tuskin ollenkaan ottavat osaa maanviljelystöihin,
jonka vuoksi miesten poissa ollessa taloutta joko huonosti
hoidettiin tai kokonaan laiminlyötiin. Muutamassa vuodessa muuttui
puolet Fidshin asukkaista valkoihoisten siirtolaisten orjiksi.
Helpoittaakseen tilaansa fidshiläiset kääntyivät taas Englannin
puoleen. Ilmaantui uusi anomus, varustettuna lukuisilla tunnetuimpien
henkilöiden ja johtajien allekirjoituksilla, jossa pyydettiin päästä
Englannin alamaisuuteen ja jotka jätettiin Britannian konsulille.
Nyt oli Englanti toimeenpanemiensa tutkimusretkien kautta ennättänyt
saada tutkituksi, jopa mitatuksikin saaret ja oppia tuntemaan tämän
ihanan maailman kolkan luonnon rikkaudet. Kaikista näistä syistä oli
neuvotteluilla tällä kertaa täydellinen menestys, ja v. 1874 sai
Englanti, amerikkalaisten viljelysten omistajain suureksi harmiksi,
virallisesti haltuunsa Fidshin saaret ja liitti ne siirtomaihinsa.
Kakabolle ja hänen perillisilleen määrättiin vähäinen eläke. Saarien
hallinto uskottiin sir Robinsonille, Etelä-Wallisin kuvernöörille.
Ensi vuonna, tultuaan liitetyksi Englantiin, ei Fidshi saarilla
ollut omaa hallintoa, vaan ne olivat sir Robinsonin vaikutusvallan
alaisina, joka määräsi sinne hallintomiehen. Ottaessaan käsiinsä
saaret oli Englannin hallituksella edessään vaikea tehtävä -- niitten
monien toiveitten tyydyttäminen, joita odotettiin sen toteuttavan.
Alkuasukkaat tietysti ennen kaikkea odottivat tuon vihatun henkiveron
lakkauttamista. Osa valkoihoisista siirtolaisista (amerikkalaiset)
taas katseli Britannian herruutta epäluulolla, toinen osa
(englantilaiset) odotti kaikellaisia etuja -- esim. herruutensa
tunnustamista alkuasukasten yli, oikeuksiensa vahvistamista
maa-anastuksiin j.n.e. Englannin hallitus osottautui täysin
kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä ja sen ensi toimena oli hävittää
ikuisiksi ajoiksi henkivero, joka oli luonut alkuasukasten orjuuden
muutamien siirtolaisten eduksi. Mutta tässä oli sir Robinsonilla
vaikea pulma edessään. Oli välttämätöntä hävittää henkivero, josta
pelastuakseen fidshiläiset olivat kääntyneet Englannin hallituksen
puoleen, mutta samalla oli, Englannin siirtomaapolitiikan sääntöjen
mukaan, siirtomaitten itsensä itseään ylläpidettävä, s.o. omilla
varoillaan korvattava hallintokustannukset. Mutta henkiveron
lakkautettua kaikki tulot Fidshi saarilla (tulliverosta) eivät
nousseet yli kuuden tuhannen punnan, samalla kuin hallinnon
aiheuttamat menot vaativat vähintäin 70,000 puntaa vuodessa. Ja
niin Robinson, lakkautettuaan rahaveron, keksi labour tax, s.o.
verotyön, fidshiläisten suoritettavaksi. Mutta tämä vero ei tuottanut
Robinsonin ja hänen apulaisensa tarvitsemia 70,000 puntaa, eikä
asiat selvinneet ennenkuin määrättiin uusi kuvernööri Gordon, joka,
saadakseen asukkailta hänen ja hänen virkamiestensä ylläpitoon
tarvittavat rahat, arvasi viisaimmaksi ottaa asukkailta heidän
tuotteitansa, itse niitä myydäkseen ja olla vaatimatta rahaa siksi
kuin rahaa ennättää tarpeellisessa määrässä levitä saarille. Tämä
traagillinen tapaus fidshiläisten elämästä on mitä selvin ja paras
todistus siitä, mitä on raha ja mikä on sen merkitys. Tässä näkyy
kaikki: sekä orjuutuksen ensimäinen perusehto -- kanuuna, uhkaukset,
murha, maan anastus, että sen pääkeino -- raha. Se, mitä kansojen
taloudellisen kehityksen historiassa täytyy tutkia vuosisatojen
läpi, on tässä, kun jo kaikki rahaväkivallan muodot ovat täysin
kehittyneet, keskitettynä yhteen vuosikymmeneen. Näytelmä alkaa
sillä, että Amerikan hallitus lähettää sotalaivoja ladatuilla
kanuunoilla varustettuina saarten rannikolle, joitten asukkaat se
tahtoo orjuuttaa. Verukkeena tälle uhkaukselle on rahavaatimus,
mutta näytelmä alkaa kanuunoilla, jotka ovat tähdätyt kaikkia
asukkaita kohti: vaimoja, lapsia, vanhuksia, ja aivan syyttömiäkin
miehiä kohti. Sama ilmiö on nykyäänkin taas uudistunut Amerikassa,
Kiinassa, Keski-Aasiassa. "Rahat taikka henki" on uudistunut kaikkien
kansojen kaikkien valloittajain historiassa. Ensin 45,000, ja sitten
90,000 dollaria, taikka verilöyly. Mutta 90,000 dollaria ei ole.
Ne ovat amerikkalaisten hallussa. Ja niin alkaa näytelmän toinen
näytös: pitää siirtää tuonnemmaksi, vaihtaa hirmuinen, lyhyeen
aikaan keskittynyt verilöyly vähemmän huomattaviin, vaikkakin
pitkällisempiin kärsimyksiin. Ja pikku kansa edustajineen koittaa
saada verilöylyn vaihdetuksi rahaorjuuteen. Se lainaa rahaa, ja siten
ovat muodot valmiina ihmisten orjuuttamiseksi rahan avulla.

Tämä keino alkaa heti vaikuttaa, niinkuin järjestetty armeija,
ja viidessä vuodessa on tarkotus saavutettu. Ihmiset eivät ole
ainoastaan kadottaneet oikeuttansa käyttää hyväkseen maatansa ja
omaisuuttansa, vaan he ovat kadottaneet vapautensakin, he ovat orjia.

Alkaa kolmas näytös. Asema on kovin tukala ja onnettomien kuuluville
tulee huhu, että voipi vaihtaa isäntää ja antautua orjaksi toiselle.
(Vapautumisesta rahan alaisesta orjuudesta ei ole puhettakaan). Ja
kansa kutsuu luoksensa toisen isännän, jonka valtaan se antautuu,
pyytäen häntä parantamaan sen asemaa. Englantilaiset tulevat,
näkevät, että saarien omistaminen antaa heille mahdollisuuden
ylenmäärin lisääntyneitten laiskurien elättämiseen, ja Englannin
hallitus ottaa haltuunsa saaret asukkaineen. Mutta se ei ota niitä
persoonallisiksi orjikseen, ei ota edes heidän maatansa, eikä jaa
sitä apulaisilleen. Nuo vanhat menettelytavat eivät ole nyt tarpeen.
Tarpeen on ainoastaan, että he maksavat veroa ja semmoista veroa,
joka toiselta puolen olisi kyllin suuri estämään työmiehiä pääsemästä
orjuudestaan, toiselta puolen hyvästi elättäisi suuren joukon
laiskureita.

Asukkaitten on maksettava 70,000 puntaa. Se on perusehto, jolla
Englanti suostuu pelastamaan fidshiläiset amerikkalaisesta
orjuudesta, ja se on samalla juuri se, mitä tarvitaan asukasten
täydelliseksi orjuuttamiseksi. Mutta osottautuu, etteivät
fidshiläiset missään tapauksessa nykyisessä asemassaan ollen
kykene suorittamaan 70,000 puntaa. Tuo vaatimus on liian suuri.
Englantilaiset helpoittavat joksikin aikaa tuota vaatimusta ja
ottavat osan luonnossa, koroittaakseen sitten aikanansa, kun rahaa
on enemmän levinnyt, veron täyteen määräänsä. Englanti ei menettele
niinkuin entinen yhtiö, jonka menettelyn voi verrata villien
valloittajain ensimäiseen tuloon villien asukkaitten luo, he kun
tahtovat vaan yhtä -- kiskaista minkä voivat ja mennä tiehensä.
Englanti menettelee kaukonäköisemmän orjuuttajan tavoin, se ei tapa
heti kultamunia munivaa kanaa, vaan on valmis sitä ruokkimaankin,
tietäen, että kana on hyvä munimaan. Se höllittää ensin ohjaksia
omaa etua silmällä pitäen, sitten niitä ikiajoiksi kiristääkseen
ja saattaakseen fidshiläiset siihen rahanalaiseen orjuuden tilaan,
jossa ovat eurooppalaiset ja sivistyneet kansat ja josta ei ole
vapautumisen mahdollisuutta.

Raha on viaton vaihtokeino, mutta ei ainakaan silloin, kun maan
rannikolla seisoo asukkaita kohti tähdättyjä kanuunia. Niin pian kuin
rahat otetaan väkisin, kanuunain uhatessa, uudistuu välttämättömästi
se, mikä tapahtui Fidshin saarilla, ja se tapahtuu aina ja
kaikkialla, sekä entisten ruhtinaitten että nykyisten hallitusten
aikana. Ihmiset, jotka voivat tehdä väkivaltaa toisille, tulevat
sitä tekemään vaatimalla semmoisen määrän rahaa, että se pakoittaa
sorretut antautumaan sortajien orjiksi. Ja sitä paitsi käy aina
niin, kuin kävi Fidshin saarilla, että nimittäin sortajat, rahaa
vaatiessaan, aina pikemmin menevät yli sen määrän, mikä alkuaan oli
kokoon saatava, kuin jättävät vaille. He voivat olla menemättä yli
määrän ainoastaan siinä tapauksessa, että siveellinen tunne sitä
vaatii, mutta täyteen määrään asti menevät silloinkin, kun se tunne
on olemassa, ollen itse rahapulassa. Hallitukset taas aina menevät
yli määrän ensiksi senvuoksi, ettei hallituksella ole siveellistä
tunnetta, ja toiseksi sen vuoksi, että, niinkuin tiedämme,
hallitukset itse ovat pahassa pulassa, jonka ovat saaneet aikaan
sodat ja välttämättömyys palkita apulaisensa. Kaikki hallitukset ovat
aina rahapulassa ja, jos he tahtoisivatkin, niin eivät voisi olla
noudattamatta sääntöä, jonka eräs venäläinen valtiomies 18:nella
vuosisadalla on ilmaissut, että nimittäin talonpoikaa pitää keritä,
ettei villat kasvaisi liian pitkiksi. Kaikki hallitukset ovat
velassa ja velka kasvaa vuosi vuodelta hirvittävällä vauhdilla.
Samoin kasvavat kulunkiarviot, s.o. välttämättömyys taistella
toisia sortajia vastaan ja palkita rahalla ja mailla apulaisiansa
väkivallan teossa, ja senvuoksi aivan samoin kasvaa maanvuokra.
Eihän työpalkka kasva maakoron lain mukaan, vaan senvuoksi, että
on olemassa väkivallalla perittävä kruunun- ja maavero, jonka
tarkotuksena on riistää ihmisiltä kaikki heidän ylijäämänsä, niin
että he tätä vaatimusta täyttääkseen olisivat pakoitetut myymään
työnsä. Tämän työn hyväkseen käyttäminen on mahdollista ainoastaan
silloin, kun vaadittujen rahojen yleissumma on suurempi, kuin mitä
työmiehet voivat antaa, menettämättä elatustaan. Työpalkan kohoominen
hävittäisi orjuuden mahdollisuuden, ja senvuoksi, niinkauan kuin
on olemassa väkivalta, ei se milloinkaan voi kohota. Ja juuri
tätä toisten ihmisten yksinkertaista ja ymmärrettävää toimintaa
toisten suhteen nimittävät taloustieteilijät rautaiseksi laiksi.
Välikappaletta, jolla tämä tapahtuu, nimittävät he vaihtokeinoksi.

Rahaa, tuota viatonta vaihtokeinoa, tarvitsevat ihmiset keskinäisissä
suhteissaan. Mutta minkäs tähden ei siellä, missä ei rahaveroja
väkivallalla vaadita, milloinkaan ole ollut eikä ole voinut olla
rahaa nykyisessä merkityksessään, vaan on ollut vallalla, niinkuin
fidshiläisillä, kirgiiseillä, afrikkalaisilla, foiniikialaisilla
ja yleensä ihmisillä, jotka eivät maksa veroa, milloin suoranainen
esineitten vaihto toisiin esineisiin, milloin satunnaisien
arvomittojen käyttäminen, niinkuin lampaitten, nahkojen, simpukkain.
Erityiset rahat tulevat ihmisten kesken käytäntöön vasta silloin
kun niitä väkisin vaaditaan kaikilta. Vasta silloin ne tulevat
jokaiselle tarpeellisiksi lunnaiksi väkivallasta, vasta silloin ne
saavat vakituisen vaihtoarvon. Ja arvoa ei saa se, mikä on mukavampaa
vaihdettavaksi, vaan se, mitä hallitus vaatii. Jos vaaditaan
kultaa, niin kullalla on arvo, jos vaaditaan paperipalasia, niin
paperipalasilla on arvo. Jos ei niin olisi asianlaita, niin minkä
vuoksi tämän vaihtokeinon liikkeesen laskeminen on aina ollut vallan
etuoikeutena? Jos ihmiset, esim. fidshiläiset, kerran ovat valinneet
vaihtokeinonsa, niin antaa heidän toimittaa vaihtonsa miten ja millä
tahtovat, älköötkä ne ihmiset, joilla on valta, s.o. sortamiskeinot,
sekaantuko tuohon vaihtoon. Mutta vallanpitäjät lyöttävät rahansa,
sallimatta kenenkään muun tehdä samoin tai, niinkuin meillä
Venäjällä, painattavat vaan papereita, varustavat ne keisarin kuvilla
ja erikoisilla allekirjoituksilla, kovan rangaistuksen uhalla estäen
niitten väärentämistä, jakavat nuo rahat apulaisilleen ja vaativat
niitä sitten itselleen, kruunun- ja maaveron muodossa niin paljon,
että työmiehen täytyy antaa koko työnsä, saadakseen noita rahoja.
Ja sitten vakuutetaan, että en ovat välttämättömiä vaihtokeinona.
Ihmiset ovat kaikki vapaita, eivät toiset ihmiset sorra toisia,
eivätkä pidä heitä orjuudessa, -- on vaan yhteiskunnassa olemassa
raha ja rautainen laki, jonka mukaan maakorko kasvaa ja työpalkka
pienenee vähimpään määrään! Se, että puolet (enemmän kuin puolet)
venäläisistä talonpojista joutuu sekä suoranaisten, välillisten että
maaverojen vuoksi maanomistajain ja tehtailijain orjiksi, ei merkitse
ollenkaan sitä, mikä on silminnähtävää, että nimittäin väkivaltainen
verojen ottaminen rahassa hallituksen ja sen apulaisten,
maanomistajain hyväksi pakoittaa työmiestä olemaan sen orjuudessa,
joka ottaa rahaa, vaan se muka merkitsee, että on olemassa raha,
vaihtokeino, ja rautainen laki!

Silloin kun maaorjuus ei ollut vielä poistettu, oli minulla valta
pakoittaa Jussi tekemään mitä työtä tahansa, ja jos Jussi kieltäytyi,
lähettää hänet järjestysmiehen luo, joka antoi hänelle vitsaa siksi
kunnes Jussi alistui. Mutta jos minä pakoitin Jussia tekemään työtä
yli voimain, antamatta hänelle maata ja ruokaa, niin asia joutui
esimiesten tutkittavaksi ja minä sain siitä vastata. Nyt sitä vastoin
ovat ihmiset vapaita, mutta minä voin pakoittaa Jussin tai Pekan
tekemään mitä työtä hyvänsä, ja jos hän kieltäytyy, niin en anna
hänelle rahaa veroihin ja häntä ruoskitaan siksi, kunnes hän alistuu.
Mutta sitä paitsi voin pakoittaa tekemään työtä itseni hyväksi sekä
saksalaisen, ranskalaisen, kiinalaisen, että intialaisen siten, että,
jos hän niskoittelee, olen antamatta hänelle rahaa maan ostoon,
sillä hänellä ei ole ei maata eikä leipää. Ja jos minä pakoitan
hänet tekemään työtä ilman ravintoa, yli voimain, näännytän hänet
kuoliaaksi työllä, niin ei kukaan sano minulle sanaakaan. Mutta
jos minä sen lisäksi olen vielä lukenut poliitillis-ekonoomillisia
kirjoja, niin voin olla varmasti vakuutettu siitä, että kaikki
ihmiset ovat vapaat, ja rauha ei synnytä orjuutta. Talonpojat
tietävät ammoisista ajoista asti, että ruplalla voi piestä kipeämmin,
kuin seipäällä. Taloustieteilijät eivät vaan tahdo sitä nähdä. Sanoa,
ettei raha synnytä orjuutta, on samaa, kuin jos puoli vuosisataa
sitten olisi sanonut, ettei maaorjuus orjuuta. Taloustieteilijät
sanovat, että, huolimatta siitä, että rahaa omistava ihminen voi
orjuuttaa toisen, raha on viaton vaihtokeino. Miksi ei puolitoista
vuosisataa sitten yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että, huolimatta
siitä, että maaorjuuden kautta voi orjuuttaa ihmisen, maaorjuus
ei ole orjuuttamiskeino, vaan ainoastaan keskinäisten palvelusten
vaihtamiskeino? Toiset antavat karkean työnsä, toiset taas pitävät
huolta orjien ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista ja työn
antamisesta. Taisivatpa siihen aikaan niin puhuakin.



XIX.


Jos tuo luuloteltu tiede -- poliittinen ekonomia ei harjoittaisi
samaa, kuin kaikki juriidilliset tieteet -- väkivallan puolustamista,
niin se ei voisi olla näkemättä sitä kummallista ilmiötä, että
rikkauksien epätasainen jakaantuminen, maan ja pääoman riistäminen
toisilta ihmisiltä ja heidän orjuuttamisensa riippuu rahasta, ja että
ainoastaan rahan avulla nykyään toiset ihmiset käyttävät hyväkseen
toisten työtä, s.o. orjuuttavat heitä.

Sanon vielä kerran, että ihminen, jolla on rahaa, voipi ostaa kaiken
leivän ja näännyttää toisen nälällä, sekä siten orjuuttaa hänet
täydellisesti. Niinpä tehdäänkin aivan meidän nähtemme suunnattomassa
määrässä. Luulisi pitävän etsiä yhteyttä näitten ilmiöitten ja rahan
välillä, mutta tiede vakuuttaa mitä suurimmalla varmuudella, ettei
raha ole orjuuttamisen kanssa minkäänlaisessa yhteydessä.

Tiede sanoo: raha on samallainen tavara, kuin kaikki muukin, jolla
on oma tuotantoarvonsa, sillä erotuksella ainoastaan, että tämä
tavara on valittu vaihtokeinoksi, ollen kaikkein sopivin hintojen
määräämistä, säästämistä ja maksujen suoritusta varten. Yksi on
tehnyt kengät, toinen on kasvattanut viljan, kolmas on elättänyt
lampaat, ja nyt, voidakseen mukavammin vaihtaa tuotteitansa, he
keksivät rahan, joka edustaa vastaavan määrän työtä, ja sen avulla
toimittavat vaihtonsa.

Tuon luulotellun tieteen edustajat hyvin mielellään kuvittelevat
asian tilan olevan semmoisen, mutta semmoista asian tilaa ei ole
koskaan maailmassa ollut. Semmoinen kuvittelu yhteiskunnasta on samaa
kuin kuvittelu alkuperäisestä, turmeltumattomasta, täydellisestä
ihmisyhteiskunnasta, jota niin suosivat entisajan filosoofit. Mutta
semmoista tilaa ei ole koskaan ollut. Kaikissa yhteiskunnissa,
missä on ollut rahaa, ovat heikommat ja aseettomat aina olleet
väkevämmän ja aseellisen väkivallan alaisina, ja siellä, missä on
ollut olemassa väkivalta, on arvomitan -- rahan, olipa se mitä laatua
tahansa: karjaa, nahkoja, metallia -- aina välttämättömästi täytynyt
kadottaa tämän merkityksensä ja saada väkivallasta lunastaumisen
merkityksen. Rahalla on epäilemättä ne viattomat ominaisuudet, joita
tiede luettelee, mutta nämä ominaisuudet sillä olisi todellisuudessa
ainoastaan siinä yhteiskunnassa, jossa ei toinen ihminen olisi
toisen väkivallan alainen, s.o. ihanteellisessa yhteiskunnassa.
Mutta semmoisessa yhteiskunnassa ei rahaakaan, rahana, yhteistä
arvomittaa, ollenkaan olisi, niinkuin ei sitä ollut eikä voinut olla
kaikissa niissä yhteiskunnissa, jotka eivät olleet joutuneet yleisen
valtiollisen väkivallan alaisiksi. Kaikissa meille tunnetuissa
yhteiskunnissa sitä vastoin, missä on olemassa raha, se saa
vaihtokeinon merkityksen ainoastaan sen vuoksi, että se on väkivallan
välikappaleena. Ja sen tärkein merkitys ei ole vaihtokeinona, vaan
väkivallan välikappaleena oleminen. Siellä, missä on olemassa
väkivalta, ei raha voi olla oikeana vaihtokeinona, sillä se ei voi
olla arvomittana. Arvomittana se ei voi olla senvuoksi, että, niin
pian kuin yhteiskunnassa toinen ihminen saattaa riistää toiselta
hänen työnsä tuotteet, tämä on mitta kadottanut merkityksensä. Jos
eläinmarkkinoille yhtaikaa tuodaan hevosia ja lehmiä, joista toiset
ovat omistajiensa kasvattamia ja toiset väkisin toisilta omistajilta
ryöstetyltä, niin on selvää, ettei hevosten ja lehmien arvo näillä
markkinoilla tule vastaamaan näitten elukoitten kasvattamisvaivaa.
Kaikkien muittenkin esineitten arvot muuttuvat tämän muutoksen
mukaan, eikä raha tule määräämään näitten esineitten arvoa. Sitä
paitsi, jos voi väkivallalla hankkia lehmän, hevosen tai talon,
niin voi samalla väkivallalla hankkia rahaakin ja tällä rahalla
sitten hankkia mitä tuotteita tahansa. Mutta jos rahakin hankitaan
väkivallalla ja käytetään esineitten ostoon, niin raha kadottaa
jo kokonaan vaihtokeinon luonteensa. Väkivallan tekijä, joka on
ryöstänyt rahat ja antaa niitä työn tuotteista, ei vaihda, vaan
ainoastaan ottaa rahan avulla kaiken sen, mitä tarvitsee.

Mutta jos nyt olisikin olemassa semmoinen luuloteltu, mahdoton
yhteiskunta, jossa, ilman että ihmiset ovat yleisen valtion
väkivallan alaisina, rahalla -- hopealla ja kullalla -- olisi
arvomitan ja vaihtokeinon merkitys, niin semmoisessakin
yhteiskunnassa raha väkivallan ilmestyessä heti kadottaisi
merkityksensä. Ajatelkaamme, että tähän yhteiskuntaan ilmestyy
väkivallantekijä valloittajan muodossa. Tämä sortaja anastaa lehmät,
hevoset, vaatteet ja talot, mutta hänen on epämukavata pitää
tuota kaikkea hallussaan ja sen vuoksi on luonnollista, että hän
keksii anastaa asukkailta myöskin sen, mikä heidän keskuudessaan
on arvomittana ja vaihdetaan kaikellaisiin esineisiin -- nimittäin
rahan. Ja heti silloin raha lakkaa olemasta arvomittana siinä
yhteiskunnassa, sillä kaikkien esineitten arvomitta tulee aina
olemaan riippuvainen sortajan mielivallasta. Se esine, joka on
enemmän tarpeellinen sortajalle ja josta hän antaa enemmän rahaa,
saapi suuremman arvon ja päinvastoin. Niin että yhteiskunnassa,
joka on joutunut väkivallan alaiseksi, saa raha heti vallitsevan
merkityksen väkivallan välikappaleena sortajan käsissä ja säilyttää
vaihtokeinon merkityksen sorretulle ainoastaan siinä suhteessa, kuin
se on edullista sortajalle.

Ajatelkaamme tätä asiain tilaa pienessä piirissä. Maaorjat
toimittavat tilanhaltijalle palttinaa, kanoja, lampaita, ja tekevät
hänelle päivätöitä. Tilanomistaja muuttaa luonnossa maksettavan
veron rahaveroksi ja määrää hinnan eri veroesineille. Se, jolla ei
ole palttinaa, viljaa, karjaa, työvoimia, voipi suorittaa veronsa
määrätyllä rahasummalla. Silminnähtävää on, että tämän tilanhaltijan
talonpoikaiskunnassa esineitten arvo tulee aina riippumaan
tilanhaltijan mielivallasta. Tilanhaltija käyttää kokoomiansa
esineitä ja sen mukaan, missä määrin mikin niistä on hänelle
tarpeellinen, määrää niille korkeampia tai alhaisempia hintoja.
Selvää on, että ainoastaan tilanhaltijan mielivalta tai tarve määrää
myöskin näitten esineitten hinnat maksajain kesken. Jos tilanhaltija
tarvitsee viljaa, niin hän määrää kalliin hinnan oikeudesta olla
toimittamatta määrättyä viljamäärää, ja huokean hinnan oikeudesta
olla toimittamatta palttinaa, karjaa ja työtä. Ja sen vuoksi ne,
joilla ei ole viljaa, tulevat myymään toisille työtänsä, palttinaansa
ja karjaansa, ostaakseen viljaa tilanhoitajalle toimitettavaksi. Jos
taas tilanhaltija tahtoo muuttaa kaikki verot rahaveroiksi, niin
silloinkaan ei esineitten hinta tule riippumaan niitten työarvosta,
vaan ensiksikin siitä rahamäärästä, jonka tilanhaltija tulee
vaatimaan, ja toiseksi siitä, mitkä talonpoikain tuottamat esineet
ovat tilanhaltijalle enemmän tarpeen ja mistä hän siis enemmän
maksaa. Rahojen periminen talonpojilta olisi vaikuttamatta esineitten
arvoon talonpoikien kesken ainoastaan silloin, jos ensiksikin
tilanhaltijan talonpojat asuisivat erillään muista ihmisistä, eivätkä
olisi suhteissa muuta kuin keskenänsä ja tilanhaltijansa kanssa,
ja toiseksi silloin, kun tilanhaltija käyttäisi rahaa esineitten
ostoon ei omasta kylästään, vaan muualta. Ainoastaan näillä kahdella
ehdolla esineitten arvo, vaikka nimellisesti muuttuneenakin,
pysyisi suhteellisesti säännöllisenä, ja rahalla olisi arvomitan ja
vaihtokeinon merkitys. Mutta jos talonpojat ovat taloudellisissa
suhteissa ympäristön asukasten kanssa, niin ensiksikin siitä,
minkä verran tilanhaltija vaatii rahaa, tulee riippumaan heidän
tuotteittensa suurempi tai pienempi arvo suhteessa naapureihin.
(Jos naapureilta vaaditaan vähemmän rahaa kuin heiltä, niin heidän
tuotteensa tulevat olemaan huokeampia kuin heidän naapuriensa
tuotteet, ja päinvastoin). Ja toiseksi rahojen periminen talonpojilta
olisi vaikuttamatta tuotteiden arvoon ainoastaan silloin, kun
tilanhaltija ei käyttäisi perimiänsä rahoja omien talonpoikiensa
tuotteiden ostoon. Sillä jos hän käyttää rahoja omien talonpoikiensa
tuotteiden ostoon, niin on silminnähtävää, että itse suhde
erillaisten esineitten hintojen välillä itse talonpoikien kesken
tulee alituiseen muuttumaan sen mukaan, kuin tilanhaltija ostaa sitä
tai tätä tavaraa. Otaksukaamme, että joku tilanhaltija määrää hyvin
korkean veron, ja hänen naapurinsa taas alhaisen, niin on selvää,
että edellisen tilanhaltijan piirissä kaikki esineet tulevat olemaan
huokeampia kuin jälkimmäisen piirissä, ja että hinnat kumpaisessakin
piirissä tulevat riippumaan ainoastaan verojen kohoamisesta tai
alenemisesta. Semmoinen on väkivallan vaikutus hintoihin. Toisena
vaikutuksena, joka johtuu edellisestä, tulee olemaan kaikkien
esineitten suhteellinen arvo. Jos esim. joku tilanhaltija pitää
hevosista ja maksaa niistä kalliita hintoja, toinen taas pitää
käsiliinoista ja maksaa niistä paljon, niin on selvää, että näitten
tilanhaltijain alueilla tulevat hevoset ja käsiliinat olemaan
kalliita, ja näitten esineitten hinta ei tule vastaamaan lehmien ja
viljan hintaa. Jos sitten käsiliinojen ihailija sattuu kuolemaan
ja hänen perillisensä tulee pitämään esim. kanoista, niin on
selvää, että käsiliinojen hinta laskee ja kanojen hinta nousee.
Siinä yhteiskunnassa, missä toinen ihminen on toisen väkivallan
alainen, rahan merkitys, arvomittana, heti joutuu väkivallantekijäin
mielivallasta riippuvaksi, ja sen merkitys työn tuotteiden
vaihtokeinona vaihtuu mukavimpaan keinoon käyttää hyväkseen
toisen työtä. Rahaa ei sortaja tarvitse vaihtoa eikä arvomittojen
määräämistä varten -- hän määrää ne itse -- vaan ainoastaan
mukavammin harjoittaakseen väkivaltaa, sillä rahaa säästyy, ja
rahalla on kaikkein helpointa pitää orjuudessa suurta ihmisjoukkoa.
Anastaa koko karja sitä varten, että olisi aina sekä hevosia, lehmiä
että lampaita niin paljon kuin kulloinkin tarvitsee, on epämukavata
senvuoksi, että niitä täytyy elättää. Sama on asianlaita viljan
suhteen -- se voi pilaantua, sama myöskin päivätyön -- välistä
tarvitaan tuhat työmiestä, välistä taas ei yhtään. Raha, vaadittuna
siltä, jolla sitä ei ole, tekee mahdolliseksi vapautua kaikista
noista epämukavuuksista ja saada aina kaikki, mitä tarvitsee, ja
senvuoksi ne ovatkin tarpeen sortajalle. Sitä paitsi ne ovat hänelle
tarpeen senkin vuoksi, ettei hänen oikeutensa käyttää hyväkseen
toisen työtä rajoittuisi vaan muutamiin ihmisiin, vaan ulottuisi
kaikkiin rahaa tarvitseviin ihmisiin. Silloin, kun ei ollut rahaa,
saattoi kukin tilanhaltija käyttää hyväkseen ainoastaan maaorjiensa
työtä, mutta kun kaksi tilanhaltijaa päätti ottaa orjiltaan rahaa,
jota heillä ei ollut, saivat he molemmat käyttää hyväkseen kaikkia
niitä voimia, joita oli kummallakin maatilalla.

Ja senvuoksi katsoo sortaja edullisemmaksi vaatia kaikki saatavansa
rahassa, ja sitä varten se onkin hänelle tarpeen. Sorretulle taas,
sille, jolta otetaan hänen työnsä, ei raha voi olla tarpeen ei
vaihtoa varten -- hän harjoittaa vaihtokauppaa rahattakin, niinkuin
ovat tehneet kaikki kansat, joilla ei ole ollut hallitusta, ei
arvomittojen määräämistä varten, sillä tuo määrääminen tapahtuu
hänestä huolimatta, ei säästämistä varten, sillä se, jolta riistetään
hänen työnsä tuotteet, ei voi säästää, eikä maksujen suorittamista
varten, sillä sorretun tulee silloin enemmän maksaa, kuin saada.
Silloinkin, kun hänen tulee saada, ei maksua hänelle suoriteta
rahassa, vaan tavarassa -- jos työmies ottaa palkkion työstään
suorastaan isäntänsä puodista, ja aivan samoin, jos hän koko ansionsa
edestä ostaa vapaista puodeista välttämättömimmät tarpeensa. Häneltä
vaaditaan rahaa ja hänelle sanotaan, että, jos ei hän niitä maksa,
hänelle ei anneta maata, viljaa, tai häneltä otetaan hänen lehmänsä,
talonsa ja hänet pannaan työhön tai vankilaan. Vapautua tästä hän voi
ainoastaan myymällä työnsä tuotteet ja itse työnsä niistä hinnoista,
joita ei määrää säännöllinen vaihto, vaan se valta, joka vaatii
häneltä rahaa.

Ja näissä olosuhteissa, joissa verot vaikuttavat arvoihin ja jotka
uudistuvat aina ja kaikkialla, -- tilanhaltijoilla pienessä piirissä,
valtioissa suuressa piirissä, -- näissä olosuhteissa, joissa arvojen
muuttumisen syyt ovat yhtä silminnähtävät, kuin on silminnähtävää
kulissien taakse katsojalle, mitenkä ja minkä vuoksi nuken jalat
nousevat ja laskeutuvat, näissä olosuhteissa puhua siitä, että raha
on vaihtokeino ja arvomitta, on vähintäinkin kummallista.



XX.


Kaikki orjuuttaminen perustuu vaan siihen, että toinen ihminen
voi riistää toiselta elämän ja sitä uhkaamalla pakoittaa toisen
täyttämään tahtoansa.

Erehtymättä saattaa sanoa, että, jos on olemassa ihmisen
orjuuttaminen, s.o. että toinen vasten omaa tahtoaan, toisen
tahdosta, tekee joitakin hänelle epämieluisia tekoja, syynä tähän on
ainoastaan väkivalta, joka nojautuu elämän riistämisen uhkaukseen.
Jos ihminen antaa koko työnsä toiselle, saa riittämätöntä ravintoa,
antaa pienet lapset raskaaseen työhön, lähtee pois maaltaan ja uhraa
koko elämänsä hänelle vastenmieliseen ja tarpeettomaan työhön,
niinkuin tapahtuu silmiemme edessä meidän maailmassamme, niin
varmasti voi sanoa hänen tekevän sitä ainoastaan sen vuoksi, että
häntä uhkaa elämän menettäminen, jos hän tästä kaikesta kieltäytyy.
Senpä vuoksi meidän sivistyneessä maailmassamme, jossa suurin osa
ihmisiä, ollen hirmuisessa puutteessa, tekee heille vastenmielistä ja
tarpeetonta työtä, on ihmisten enemmistö elämän riistämisen uhkaan
perustuvassa orjuudessa. Missä sitten on orjuus ja missä elämän
riistämisen uhka?

Muinaisina aikoina olivat orjuuttamiskeino ja elämän riistämisen
uhka silminnähtäviä. Käytettiin alkuperäistä orjuuttamiskeinoa,
suorastaan uhkaamalla tappaa miekalla. Aseellinen sanoi aseettomalle:
minä voin sinut tappaa, niinkuin näit minun vastikään veljesi
tappaneen, mutta minä en tahdo sitä tehdä, minä armahdan sinua
senvuoksi, että meille kummallekin on edullisempaa, että sinä teet
työtä minun hyväkseni, kuin että sinä tulet tapetuksi. Tee siis
kaikki, mitä minä käsken, ellet tahdo menettää henkeäsi. Ja aseeton
alistui ja teki kaikki, mitä aseellinen vaati. Aseellinen uhkaili ja
aseeton teki työtä. Se oli sitä persoonallista orjuutta, joka ensin
ilmestyy kaikilla kansoilla ja nykyäänkin on vielä tavattavissa
alkuperäisillä kansoilla. Elämän muodostuessa tämä ensimäinen
keinokin muuttaa muotonsa, sillä se tulee silloin vähemmän mukavaksi
sortajalle. Sortajan täytyy, voidakseen käyttää hyväkseen heikkojen
työtä, ruokkia ja pukea heitä, s.o. ylläpitää heitä niin, että
he kykenisivät työhön, ja tämän kautta rajoittuu orjuutettujen
lukumäärä. Sitä paitsi tämä keino pakoittaa sortajaa olemaan aina
sorretun ääressä häntä uhkaamassa. Ja niin keksittiin toinen
orjuuttamiskeino.

Viisi tuhatta vuotta sitten, niinkuin raamatussa kerrotaan, keksi
Joosef tuon uuden, mukavamman ja laajemman orjuuttamiskeinon. Tämä
keino on se sama keino, jota nykyään käytetään eläintarhoissa
tottelemattomain hevosten ja villieläinten taltuttamiseksi. Tämä
keino on nälkä.

Näin kerrotaan tuosta keksinnöstä raamatussa, 1 Mooseksen kirjassa.

41 l. 48 v. -- Ja hän kokosi kaiken viljan niinä seitsemänä vuonna,
jotka olivat (hedelmällisiä) Egyptin maalla, ja sijoitti sen
kaupunkeihin; kuhunkin kaupunkiin sijoitti hän ympäröivien peltojen
viljaa.

49. -- Ja Joosef kokosi sangen paljon viljaa, niinkuin santaa
meressä, niin että hän lakkasi sitä laskemasta, sillä sitä ei voinut
laskea.

53. -- Ja ne seitsemän viljavuotta kuluivat Egyptin maalla.

54. -- Ja tuli seitsemän nälkävuotta, niinkuin Joosef oli sanonut. Ja
oli nälkä kaikissa maissa, mutta koko Egyptin maalla oli viljaa.

55. -- Mutta kun Egyptin maa myöskin alkoi kärsiä nälkää, niin kansa
rupesi huutamaan Faraolle leipää pyytäen. Ja Farao sanoi kaikille
egyptiläisille: menkää Josefin luo ja mitä hän teille sanoo, se
tehkää.

56. -- Ja nälkä oli koko maassa, ja Josef avasi kaikki jyväaitat ja
alkoi myydä viljaa egyptiläisille. Mutta nälkä kasvoi Egyptin maalla.

57. -- Ja kaikista maista tultiin ostamaan viljaa Joosefilta, sillä
nälkä oli enentynyt koko maassa.

Joosef, käyttäen hyväkseen alkuperäistä orjuuttamiskeinoa miekalla
uhkaamalla, kokosi viljaa hyvinä vuosina, odottaen huonoja, jotka
tavallisesti tulevat hyvien jälkeen, niinkuin kaikki ihmiset tietävät
ilman Faraon uniakin, ja tällä keinolla -- nälällä -- paremmin
ja Faraolle mukavammalla tavalla orjuutti sekä egyptiläiset että
kaikkien lähiseutujen asukkaat. Kun kansa alkoi kärsiä nälkää, hän
laittoi niin, että voisi ikuisesti pitää kansaa vallassaan -- nälän
avulla. Siitä kerrotaan seuraavasti:

47 1. 13 v. -- Eikä ollut leipää koko maassa, sillä nälkä oli kovasti
kiihtynyt, ja näännyksissä oli nälästä Egyptin maa ja Kaanaan maa.

14. -- Ja Joosef kokosi kaiken hopean, mikä oli Egyptin maalla ja
Kaanaan maalla viljasta, jota ostettiin, ja vei hopean Faaraon
huoneeseen.

15. -- Ja hopea kului loppuun Egyptin maalla ja Kaanaan maalla. Ja
kaikki egyptiläiset tulivat Joosefin luo ja sanoivat: anna meille
leipää, miksi pitää meidän kuolla edessäsi, senvuoksi että hopea on
loppunut.

16. -- Ja Joosef sanoi: antakaa karjanne, niin minä annan teille
viljaa karjastanne, jos hopea on loppunut.

17. -- Ja he toivat karjansa Joosefille, ja Joosef antoi heille
viljaa hevosista ja pienestä karjasta ja suuresta karjasta ja
aaseista, ja varusti heidät viljalla sinä vuonna koko heidän karjansa
edestä.

18. -- Ja kun se vuosi oli kulunut, tulivat he hänen luoksensa
seuraavana vuonna ja sanoivat: emme salaa herraltamme, että hopea on
loppunut ja karjalaumamme ovat herramme hallussa; eikä meille ole
jäänyt mitään herramme edessä, paitsi meidän ruumistamme ja maitamme.

19. -- Miksi pitää meidän joutua perikatoon silmiesi edessä, ja
meidän maittemme mennä hukkaan? Osta meidät ja meidän maamme
leivästä, ja me mainemme tulemme Faaraon orjiksi, mutta sinä anna
meille siementä, että eläisimme emmekä kuolisi, ja ettei maa joutuisi
kylmille.

20. -- Ja Joosef osti koko Egyptin maan Faaraolle, sillä egyptiläiset
möivät itse kukin peltonsa, kun nälkä oli heidät näännyttää. Ja maa
tuli Faaraon omaksi.

21. -- Ja kansan hän siirsi kaupunkeihin yhdestä Egyptin äärestä
toiseen.

22. -- Ainoastaan pappien maata hän ei ostanut, sillä papeille oli
Faarao määrännyt alueen, ja he elivät maa-alueestansa, jonka Faarao
oli heille antanut, eivätkä he senvuoksi myyneet maatansa.

23. -- Ja Joosef sanoi kansalle: katso, minä olen ostanut nyt teidät
ja maanne Faaraolle, tuossa teille on siementä, kylväkää maahan.
24. -- Kun tulee elonkorjuu, niin antakaa viides osa Faaraolle, ja
neljä osaa jääpi teille peltoihin kylvettäviksi, teille ravinnoksi ja
niille, jotka ovat taloissanne, ja lapsillenne.

25. -- Ja he sanoivat: sinä olet pelastanut meidän elämämme, anna
meidän löytää armo herramme edessä ja olkaamme Faaraon orjia.

26. -- Ja Joosef sääsi lain Egyptin maalle, aina tähän päivään asti:
viides osa Faaraolle. Ainoastaan pappien maa ei kuulunut Faaraolle.

Ennen piti Faaraon, käyttääkseen hyväkseen ihmisten työtä,
väkivallalla pakoittaa heitä tekemään työtä hänen hyväkseen. Nyt
sitä vastoin, kun varastot ja maa oli Faaraon hallussa, hän tarvitsi
vaan väkivallalla suojella näitä varastoja, ja nälän avulla hän voi
pakoittaa heitä tekemään työtä hyväkseen.

Maa oli kokonaan Faaraon hallussa, ja varastoja (vero-osa) oli aina
hänellä, jonka vuoksi sen sijaan, että ennen piti jokaista erikseen
miekan avulla ajaa työhön, tarvitsi nyt vaan suojella varastoja, ja
ihmiset olivat orjuutetut ei enää miekan, vaan nälän avulla.

Nälkävuonna voivat kaikki Faaraon tahdosta tulla nälkään
näännytetyiksi, ja hyvänä vuonna voivat tulla näännytetyiksi kaikki
ne, joilla satunnaisten onnettomuuksien vuoksi ei ole viljavarastoja.

Ja siten kehittyy toinen orjuuttamiskeino, ei suoraan miekan avulla,
s.o. ei sillä, että väkevämpi tappamisen uhalla ajaa heikompaa
työhön, vaan sen avulla, että väkevämpi, anastettuaan varastot ja
suojellen niitä miekalla, pakoittaa heikompaa antautumaan työhön
elatuksen edestä.

Josef sanoo nälkäisille: minä voin näännyttää teidät nälällä, sillä
leipä on minulla, mutta minä armahdan teitä sillä ehdolla, että te
leivästä, jota minä olen teille antava, teette kaikki, mitä käsken.

Ensimäistä orjuuttamiskeinoa käyttääkseen täytyy väkevämmällä olla
ainoastaan sotilaita, jotka alituiseen käyvät asukkaitten luona ja
kuoleman uhalla pakoittavat heitä täyttämään hänen vaatimuksiansa.
Tätä keinoa käyttäessään hänen täytyy jakaa saalis ainoastaan
sotilaitten kanssa. Toista keinoa käyttääkseen tarvitsee hän, paitsi
viljavarastojen ja maan suojelemista varten tarpeellisia sotilaita,
myöskin toisenlaisia apulaisia -- suuria ja pieniä Joosefeja --
hallitusmiehiä ja viljan jakelijoita. Ja sortajan täytyy jakaa
saalis heidän kanssaan ja antaa Joosefille kullalla kirjailtu puku,
kultasormus, palvelusväkeä ja viljaa, sekä hopeata hänen veljilleen
ja omaisilleen. Sitä paitsi seuraa asian luonnosta, että väkivaltaan
osallisiksi tässä tapauksessa tulevat ei ainoastaan toimimiehet ja
heidän omaisensa, vaan myöskin kaikki ne, joilla on viljavarastoja.
Niinkuin ensimäistä, raakaan voimaan perustuvaa keinoa käytettäessä,
tuli väkivaltaan osalliseksi jokainen, jolla oli aseita, niin tätä
nälkään perustuvaa keinoa käytettäessä ottaa osaa väkivaltaan ja
hallitsee jokainen, jolla on varastoja.

Tämän keinon etu ensimäisen edellä on sortajalle: 1) siinä, ettei
hänen enää tarvitse ponnistella pakoittaaksensa työmiehiä täyttämään
hänen tahtoansa, vaan työmiehet itse tulevat ja myyvät itsensä
hänelle, 2) siinä, että vähemmän ihmisiä pääsee hänen väkivaltansa
alaisuudesta. Epäedullista sortajalle on ainoastaan se, että hän
tässä tapauksessa saa jakaa useamman ihmisen kanssa. Etu sorretulle
on tässä tapauksessa siinä, ettei sorrettu enää joudu raa'an
väkivallan alaiseksi, vaan jätetään omille hoteillensa ja voipi aina
toivoa pääsevänsä, ja joskus onnellisissa olosuhteissa pääseekin,
siirtymään sorretun asemasta sortajan asemaan. Epäedullista
sorretulle on taas se, että hän on aina jossain määrin väkivallan
alaisena. Tämä uusi orjuuttamiskeino tulee tavallisesti käytäntöön
yhtaikaa vanhan mukana, ja sortaja tarpeen mukaan supistaa toista
ja laajentaa toista. Mutta tämäkään keino ei täydellisesti tyydytä
sortajan halua riistää niin paljon kuin mahdollista työn tuotteita
niin suurelta työmiesjoukolta kuin suinkin ja orjuuttaa niin paljon
ihmisiä kuin suinkin, -- eikä vastaa monimutkaisempia elämän oloja,
ja niin kehittyy vielä uusi orjuuttamiskeino. Tuo kolmas keino on
veron vaatiminen. Tämä keino perustuu, niinkuin toinenkin, nälkään,
mutta leivän riistämiseen ihmisiltä liittyy vielä muittenkin
välttämättömien tarpeitten riistäminen. Sortaja määrää orjien
suoritettavaksi semmoisen määrän rahamerkkejä, jotka nekin ovat hänen
hallussaan, että niitä itselleen hankkiakseen heidän täytyy myydä ei
ainoastaan viljavarastostansa enemmän, kuin Joosefin määräämä viides
osa, vaan myöskin välttämättömimmät tarpeensa: liha, nahka, villa,
vaatteet, polttopuut, jopa rakennuksetkin, ja sen vuoksi sortaja
pitää aina vallassaan orjia ei ainoastaan nälän, vaan myöskin janon,
vilun ja kaikellaisen muun puutteen avulla.

Siten kehittyy kolmas orjuuttamiskeino, rahan, joka on siinä, että
väkevämpi sanoo heikommalle: minä voin kullekin teistä tehdä mitä
ikinä tahdon, voin suorastaan pyssyllä tappaa teidät, voin tappaa
silläkin, että otan teiltä maan, josta elätte, voin rahalla, jota
teidän täytyy minulle toimittaa, ostaa kaiken leivän, ja myydä sen
vieraille ihmisille, siten näännyttäen teidät nälkään, voin riistää
teiltä kaikki, mitä teillä on: karjan, asunnot, vaatteet. Mutta se
on minulle epämukavaa ja epämiellyttävää, jonka vuoksi annan teidän
kaikkien menetellä työnne ja tuotteittenne suhteen mielenne mukaan,
mutta teidän täytyy antaa minulle vissi määrä rahamerkkejä, joka
on suoritettava henkilöluvun, maan, ravintomäärän, vaatteiden tai
rakennusten luvun mukaan. Teidän täytyy antaa minulle nuo merkit,
muuten saatte menetellä niinkuin tahdotte, mutta tietäkää, etten
minä tule suojelemaan enkä hoitamaan leskiä, orpoja, sairaita,
vanhoja, minä tulen suojelemaan ainoastaan näitten rahamerkkien
säännöllistä käytäntöä. Minä tulen suojelemaan ainoastaan sitä, joka
säännöllisesti suorittaa minulle vaatimani määrän rahamerkkejä.
Mitenkä ne ovat hankitut, se on minulle yhdentekevää.

Ja sortaja antaa näitä merkkejä ainoastaan kuittina siitä, että hänen
vaatimuksensa ovat täytetyt.

Toinen orjuuttamiskeino on siinä, että Faarao, ottaen viidennen
osan sadosta ja varaten itselleen viljaa, paitsi persoonallista
orjuuttamista miekan avulla, tulee apulaisineen tilaisuuteen pitää
vallassaan työmiehiä nälän aikana ja muutamia niistä heitä kohtaavien
vastuksien aikana. Kolmas keino on siinä, että Faarao vaatii
työmiehiltä rahaa enemmän, kuin maksaa hänen heiltä ottamansa osa
viljaa, ja saapi siten apulaisineen uuden keinon pitää vallassaan
työmiehiä ei ainoastaan nälän ja satunnaisten onnettomuuksien aikana,
vaan aina. Toista keinoa käytettäessä jääpi ihmisille viljavarastoja,
jotka auttavat heitä orjuuteen antautumasta, kestämään vähäisempiä
viljakatoja ja satunnaisia onnettomuuksia. Kolmatta keinoa
käytettäessä, kun vaaditaan enemmän, otetaan pois viljavarastotkin
ynnä muut välttämättömimmät tarpeet, niin että vähimmänkin
onnettomuuden sattuessa työmies, kun hänellä ei ole viljavarastoja
eikä muita varastoja leipään vaihtaa, joutuu sen orjaksi, jolla on
rahaa. Ensimäistä keinoa käyttäessään tarvitsee sortaja ainoastaan
sotilaita, joitten kanssa hänen on saalis jaettava, toinen keino
vaatii paitsi maan ja viljavarastojen suojelijoita vielä viljan
kokoojia ja jakajia, kolmatta keinoa käyttäessään hän ei enää voi
itse pitää hallussaan kaikkea maata, vaan täytyy hänellä olla
paitsi sotilaita maan ja rikkauksien vartioimista varten vielä
maanomistajia, veronkantajia, jakajia, tarkastajia, tullivirkamiehiä,
rahanhoitajia ja rahan tekijöitä. Kolmannen keinon käyttäminen on
paljoa monimutkaisempaa kuin toisen. Toista keinoa käytettäessä
voipi viljan kokoomisen antaa arennillekin, niinkuin tehtiin vanhaan
aikaan ja nykyään tehdään Turkin-maalla, mutta kun orjat veroitetaan,
tarvitaan monenlaisia hallintomiehiä pitämään silmällä sitä, ettei
ihmisten onnistuisi välttää veron suoritusta. Ja senvuoksi kolmatta
keinoa käyttäessään tulee sortajan jakaa saalis vielä useampien
ihmisten kanssa. Sitä paitsi itse asian luonnosta seuraa, että
osallisiksi tämän keinon käyttämisessä tulevat kaikki ne ihmiset,
joilla on rahaa. Tämän keinon edut sortajalle ensimäisen ja toisen
keinon edellä ovat seuraavat:

Ensiksi se, että tällä keinolla voi ottaa suuremman määrän työtä ja
mukavammalla tavalla. Rahavero on ikäänkuin ruuvi, jolla saattaa
kiristää viimeiseen määrään asti kultaista kanaa, sitä tappamatta,
niin ettei tarvitse odottaa nälkävuotta, niinkuin Joosefin aikoina,
vaan nälkävuosi on ainaiseksi saatu aikaan.

Toiseksi se, että tässä tapauksessa väkivalta ulottuu kaikkiin
maattomiin ihmisiin, jotka antoivat ennen ainoastaan osan työstään
viljan edestä, vaan nyt ovat velvolliset, paitsi viljasta antamaansa
osaa, antamaan sortajalle vielä osan työstään veroista. Epäedullista
sortajalle on se, että hänen tulee jakaa saalis useamman ihmisen
kanssa, ei ainoastaan välittömien apulaistensa, vaan, ensiksikin,
kaikkien niitten yksityisten maanomistajain, joita tavallisesti
ilmaantuu tätä keinoa käytettäessä, toiseksi kaikkien niitten
oman ja vieraankin kansan ihmisten, joilla on orjilta vaadittuja
rahamerkkejä. Etu sorretulle, verraten toiseen keinoon, on yksi:
se, että hän saa vielä suuremman persoonallisen riippumattomuuden
sortajasta. Hän saapi elää, missä tahtoo, tehdä, mitä tahtoo, kylvää
tai olla kylvämättä viljaa, ei ole velvollinen tekemään tiliä
työstään ja jos hänellä on rahaa, voi pitää itseänsä aivan vapaana
ja aina toivoa saavuttavansa joksikin aikaa, kun hänellä on liikoja
rahoja tai niillä ostettua maata, ei ainoastaan riippumatonta asemaa,
vaan sortajankin aseman. Epäedullista hänelle on se, että yleensä
katsottuna tätä keinoa käytettäessä sorrettujen asema tulee paljon
raskaammaksi ja he kadottavat suuremman osan työnsä tuotteista, sillä
niitten ihmisten luku, jotka käyttävät hyväkseen toisten työtä,
tulee vielä suuremmaksi ja siis heidän ylläpitonsa taakka tulee
pienemmän joukon hartioille. Tämä kolmas orjuuttamiskeino on myös
hyvin vanha ja tulee käytäntöön kahden edellisen kanssa, sulkematta
niitä pois kokonaan. Ei yksikään näistä orjuuttamiskeinoista ole
lakannut olemasta. Kaikki kolme keinoa voidaan verrata ruuveihin,
jotka kiristävät työmiesten niskoille pantua lautaa. Perus- eli
keskimäinen ruuvi, jota paitsi eivät voi pysyä toisetkaan ruuvit, on
se, joka ensiksi kiinni väännetään eikä milloinkaan irroiteta -- se
on persoonallinen orjuus, ihmisten orjuuttaminen miekalla tappamisen
uhkauksella. Toinen ruuvi, joka kiinnitetään ensimäisen jälkeen,
on ihmisten orjuuttaminen maan ja ravintovarastojen riistämisellä,
jota riistämistä tukee tappamisen uhka. Kolmas ruuvi on ihmisten
orjuuttaminen vaatimalla heiltä rahamerkkejä, joita heillä ei ole,
ja sitä tukee myöskin tappamisen uhka. Kaikki kolme ruuvia ovat
kiinnitettyinä, ja kun yhtä tiukennetaan, niin silloin toiset
vaan löyhtyvät. Työmiehen täydelliseksi orjuuttamiseksi tarvitaan
kaikki kolme ruuvia, kaikki kolme orjuuttamiskeinoa, ja meidän
yhteiskunnassamme käytetään aina kaikkia näitä kolmea keinoa.

Me olemme kaikki lapsellisesti vakuutetut siitä, että persoonallinen
orjuus on poistettu meidän sivistyneestä maailmastamme, että sen
viimeiset jäännökset ovat hävitetyt Amerikassa ja Venäjällä, ja
että nykyään on orjuutta olemassa ainoastaan raakalaiskansojen
keskuudessa. Me unohdamme ainoastaan pienen seikan -- ne sadat
miljoonat vakinaista sotaväkeä, jota paitsi ei ole yhtäkään
valtakuntaa, ja jonka poistettua välttämättömästi sortuu jokaisen
valtakunnan koko taloudellinen rakenne. Ja mitä muuta ovat nuo
miljoonat sotilaat, kuin hallitsijoittensa persoonallisia orjia?
Eivätkö nämä ihmiset ole pakoitetut täyttämään herrojensa koko
tahtoa kidutusten ja kuoleman uhalla, joka uhkaus niin usein pannaan
täytäntöön? Eroitus on vaan siinä, että näitten orjien alistumista
ei nimitetä orjuudeksi, vaan sotakuriksi, ja että toiset olivat
orjina syntymästään alkaen kuolemaan asti, mutta nämä ainoastaan
pitemmän tai lyhemmän ajan n.k. palvelusajan. Persoonallinen orjuus
ei ole suinkaan poistettu meidän sivistyneissä yhteiskunnissamme,
vaan yleisen asevelvollisuuden kautta se on enentynyt viime aikoina,
ainoastaan jonkun verran muuttuneessa muodossa. Eikä se voikaan
hävitä, sillä niin kauan kuin toinen ihminen tulee orjuuttamaan
toista, tulee olemaan persoonallistakin orjuutta, sitä, joka miekan
avulla ylläpitää maa- ja vero-orjuutta. Saattaa olla, että tämä
orjuus, s.o. sotaväki, on hyvin tarpeellinen isänmaan puolustukselle
ja maineelle, mutta tuo sen hyöty on enemmän kuin epäillyttävä,
sillä me näemme, kuinka usein se onnettomien sotien kautta saattaa
isänmaan orjuuteen ja häpeään. Mutta aivan epäilemätöntä on tämän
orjuuden tarkotuksenmukaisuus maa- ja vero-orjuuden ylläpitämiseksi.
Jos irlantilaiset tai venäläiset talonpojat valloittavat maat
omistajiltaan, niin tulee sotaväki ja ottaa ne takaisin. Jos rakentaa
viina- tai oluttehtaan, eikä suorita aksiisiveroa, niin tulevat
sotamiehet ja sulkevat tehtaan. Jos kieltäytyy maksamasta veroja,
niin on sama seuraus.

Toinen ruuvi on ihmisten orjuuttaminen ottamalla heiltä maat ja siis
heidän elatusvarastonsa. Tämä orjuuttamiskeino on niinikään ollut
aina olemassa, missä ihmiset ovat olleet orjuutettuja, ja muuttipa se
muotoansa miten paljon tahansa, se on olemassa kaikkialla. Välistä
koko maa kuuluu hallitsijalle, niinkuin Turkinmaalla, ja 1/10 sadasta
otetaan kruunulle, välistä osa maasta ja siitä kannetaan veroa,
välistä koko maa kuuluu muutamille henkilöille ja siitä otetaan osa
työstä, niinkuin Englannissa, välistä taas suurempi tai pienempi osa
kuuluu suurille maanomistajille, niinkuin Venäjällä, Saksassa ja
Ranskassa. Mutta siellä, missä on olemassa orjuuttamista on myöskin
olemassa maan anastamista orjuuttamisen kautta. Tämän orjuuttamisen
ruuvi löyhtyy tai kiristyy sen mukaan kuin toisia ruuvia kiristetään.
Niinpä Venäjällä, kun persoonallinen orjuus ulottui työmiesten
enemmistöön, oli maaorjuus tarpeeton, mutta persoonallisen orjuuden
ruuvi löyhtyi Venäjällä vasta silloin kun maa- ja vero-orjuuden
ruuvit kiristettiin. Kaikki kirjoitettiin kuntien kirjoihin,
vaikeutettiin toiseen paikkaan muuttaminen, anastettiin tai jaettiin
maat yksityisille henkilöille ja sitten päästettiin "vapauteen".
Englannissa esim. on vallalla etupäässä maaorjuus, ja kysymys
maan tekemisestä kansanomaisuudeksi on ainoastaan siinä, että
vero-orjuuden ruuvi olisi kiristettävä, että maaorjuuden ruuvi
löyhtyisi.

Kolmas orjuuttamiskeino, veron avulla, on niinikään ollut olemassa
ja meidän aikanamme, samallaisten rahamerkkien levitessä eri
valtakunnissa ja valtion vallan kasvaessa, se on vaan saanut
erityisen voiman. Tämä keino on meidän aikanamme niin kehittynyt,
että se pyrkii jo astumaan toisen keinon -- maaorjuuden sijalle.
Me olemme muistimme aikana nähneet Venäjällä kaksi ylimenoa
orjuuden toisesta muodosta toiseen. Kun maaorjat vapautettiin
ja tilanomistajille jätettiin oikeudet suurimpaan osaan maata,
niin tilanomistajat pelkäsivät kadottavansa valtansa orjien
yli, mutta kokemus osoitti, että heidän tarvitsi vaan päästää
käsistään persoonallisen orjuuden vanhat kahleet ja tarttua
toisiin -- maaorjuuden. Talonpojalta puuttui leipää elatukseksi,
mutta tilanomistajan hallussa oli maa ja viljavarastot, ja niin
jäi talonpoika entiseen orjuuteen. Seuraava ylimeno oli se, kun
hallitus veroillaan kiristi hyvin tiukalle toisen ruuvin, ja
työmiesten enemmistö tuli pakoitetuksi myymään itsensä orjuuteen
tilanomistajille ja tehtaisiin. Ja uusi orjuuden muoto pani kansan
vielä lujemmalle, niin että 9/10 Venäjän työväestä tekee työtä
tilanomistajien ja tehtaili joitten luona ainoastaan senvuoksi, että
heitä pakoittaa siihen kruunun- ja maaverojen vaatimus. Se on siihen
määrin silminnähtävää, että, jos hallitus yhtenä vuonna ei perisi
suoranaisia, välillisiä ja maaveroja, kaikki työt vierailla pelloilla
ja tehtaissa pysähtyisivät. Yhdeksän kymmenettä osaa Venäjän kansasta
pestataan veronkannon aikana ja verojen vuoksi.

Kaikki kolme orjuuttamiskeinoa ovat aina olleet olemassa, mutta
ihmiset eivät ole taipuvaisia niitä huomaamaan, niin pian kuin ne
saavat uutta puolustusta. Ja kummallisinta on että juuri sitä keinoa,
johon nykyään kaikki perustuu, sitä ruuvia, joka kaiken kannattaa,
juuri sitä ei huomatakaan.

Kun vanhaan aikaan koko taloudellista yhteiskuntajärjestystä
kannatti persoonallinen orjuus, eivät suurimmatkaan nerot voineet
sitä nähdä. Xenofonin, Platon, Aristoteleen ja roomalaisten mielestä
ei voinut olla toisin, ja orjuus oli heidän mielestään välttämätön
ja luonnollinen seuraus sodista, joita paitsi ei voinut ajatella
ihmiskunnan olemassa oloa.

Samalla tavalla keskiajalla ja aina viime aikoihin asti ihmiset eivät
nähneet maaomistuksen ja siitä johtuvan, keskiajan koko taloudellista
järjestystä kannattavan orjuuden merkitystä. Ja aivan samoin nytkään
ei kukaan näe eikä edes tahdo nähdä sitä, että nykyaikana ihmisten
enemmistön orjuus perustuu rahassa suoritettaviin kruunun- ja
maaveroihin, joita hallitukset kantavat alamaisiltaan viranomaisten
ja sotaväen avulla -- niitten samojen viranomaisten ja sotaväen,
joita näillä veroilla ylläpidetään.



XXI.


Ei ole kummallista, etteivät orjat itse, jotka ammoisista ajoista
asti aina ovat eläneet orjuuden alaisina, huomaa asemaansa, että he
pitävät orjuuden tilaa ihmiselämän luonnollisena ehtona ja orjuuden
muodon muutosta helpoituksena. Ei ole kummallista sekään, että orjain
omistajat välistä vilpittömästi aikovat vapauttaa orjia, löyhentäen
toista ruuvia, kun toinen jo on tiukalle kiristettynä. Niin hyvin
toiset kuin toisetkin ovat tottuneet asemaansa ja toiset -- orjat,
tuntematta vapautta, etsivät ainoastaan helpoitusta tai vaikkapa vaan
orjuuden muodon muutosta, toiset, orjain omistajat, tahtoen salata
vääryyttänsä, koettavat antaa erityistä merkitystä niille orjuuden
uusille muodoille, joita he entisten asemesta käyttävät ihmisiä
orjuuttaessaan. Mutta kummallista on se, mitenkä tiede, niin kutsuttu
vapaa tiede voipi, kansan elämän taloudellisia oloja tutkiessaan,
olla näkemättä sitä mikä on kansan kaikkien taloudellisten
olosuhteitten perustana? Luulisi olevan tieteen tehtävänä etsiä
ilmiöitten yhteyttä ja niitten yhteistä syytä. Mutta poliittinen
taloustiede tekee juuri päinvastoin. Se koittaa huolellisesti salata
ilmiöitten yhteyttä ja niitten merkitystä, välttäen vastausten
antamista kaikkein yksinkertaisimpiin ja oleellisimpiin kysymyksiin.
Niinkuin laiska, vikuroiva hevonen se kulkee hyvin ainoastaan
alamäkeä, kun ei tarvitse vetää, mutta niin pian kuin täytyy vetää se
heti hypähtää tiepuoleen, teeskennellen että sillä on asiata mennä
jonnekin syrjään. Niin pian kuin tieteelle tarjoutuu jokin totinen,
oleellinen kysymys, alkavat heti tieteelliset tuumailut kysymykseen
kuulumattomista asioista, joilla ei ole muuta tarkotusta, kuin
kääntää huomio pois kysymyksestä.

Kysytään, mistä tulee se luonnoton, järjetön, eikä ainoastaan
hyödytön, vaan vahingollinen ilmiö, että toiset ihmiset eivät voi
syödä eikä tehdä työtä muuten kuin toisten tahdon mukaan. Ja tiede
vastaa aivan tosissaan: se tulee siitä, että toiset ihmiset ovat työn
ja ruokkimisen määrääjinä -- semmoinen on tuotannon laki.

Kysytään mitä on omistusoikeus, jonka nojalla toiset ihmiset
anastavat itselleen toisten maan, ravinnon ja työaseet. Tiede vastaa
tosissaan: tämä oikeus perustuu työnsä suojelemiseen s.o., että
toisten ihmisten työn suojeleminen ilmenee toisten työn anastamisessa.

Kysytään mitä on raha, jota kaikkialla lyöttää ja painattaa hallitus,
s.o. valta, jota niin suunnattomissa määrin väkisin peritään
työmiehiltä ja valtiovelkojen muodossa pannaan tulevien työmiesten
sukupolvien niskoille. Kysytään eikö nämä rahat verojen ollessa
viimeiseen ropoon asti ryöstönalaisia, vaikuta niitten ihmisten
taloudelliseen asemaan, jotka veroa maksavat. Ja tiede vastaa
tosissaan: raha on samallainen tavara, kuin sokeri ja karttuuni, ja
eroaa toisista tavaroista ainoastaan siinä, että sitä on mukavampi
vaihtaa. Verojen vaikutuksia kansan taloudellisiin olosuhteisiin ei
ole minkäänlaisia. Tuotannon, vaihdon, rikkauksien jakaantumisen lait
ovat erittäin, ja verot ovat erittäin.

Kysytään eikö se vaikuta taloudellisiin olosuhteisiin, että hallitus
oman mielensä mukaan voi nostaa ja laskea hintoja ja, kohottamalla
veroja, orjuuttaa kaikki maata vailla olevat ihmiset. Tiede
vastaa tosissaan: ei ollenkaan! Tuotannon, vaihdon, rikkauksien
jakaantumisen lakeja käsittelee poliittinen taloustiede, veroja ja
yleensä valtiotaloutta toinen tiede, finanssioikeus.

Kysytään vihdoin, eikö se asianhaara, että koko kansa on hallituksen
orjana, että hallitus voi mielensä mukaan saattaa häviöön kaikki
ihmiset, riistää kaikki ihmisten työn tuotteet, vieläpä temmata
itse ihmiset pois työstään, ottamalla ne sotilasorjuuteen, --
eikö se ollenkaan vaikuta taloudellisiin oloihin. Tähän ei tiede
edes ota vaivakseen vastata, vaan sanoo: se on aivan erikoinen
asia, se on valtio-oikeutta. Tiede aivan tosissaan tutkii kansan
taloudellisen elämän lakeja, jonka koko meno ja toiminta riippuu
orjuuttajan tahdosta, pitäen tätä orjuuttajan vaikutusta kansan
elämän luonnollisena ehtona. Tiede tekee sitä samaa, mitä tekisi eri
isännille kuuluvain persoonallisten orjain elämän taloudellisten
olosuhteitten tutkija, jos hän ei ottaisi huomioon isännän tahdon
vaikutusta näitten orjien elämään, isännän, joka mielensä mukaan
pakoittaa heitä tekemään sitä tai tätä työtä, mielensä mukaan ajaa
heitä paikasta toiseen, mielensä mukaan ruokkii heitä, tai on
ruokkimatta, tappaa heitä, tai jättää henkiin.

Tekee mieli otaksua tieteen tekevän tuota tyhmyydestä, mutta kun
vaan syventyy asiaan ja ottaa selvää tieteen päätelmistä, niin tulee
siihen vakuutukseen, ettei se tapahdu tyhmyydestä, vaan suuresta
viisaudesta.

Tällä tieteellä on hyvin määrätty tarkotus ja se saavuttaa sen.
Tarkotus on ylläpitää taikauskoa ja valhetta ihmisissä ja siten
estää ihmiskunnan pyrkimystä totuuteen ja onneen. Jo kauan sitten on
ollut olemassa hirmuinen taikausko, joka on tehnyt ihmisille milt'ei
enemmän vahinkoa, kuin pahimmat uskonnolliset taikauskot ja tätä
taikauskoa ylläpitää kaikin voimin ja koko harrastuksellaan niin
kutsuttu tiede. Tämä taikausko on aivan uskonnollisten taikauskojen
kaltainen. Se vakuuttaa, että, paitsi ihmisen velvollisuuksia toista
ihmistä kohtaan, on olemassa vielä tärkeämpiä velvollisuuksia
oleteltua olentoa kohtaan. Jumaluusopilla on tuona oleteltuna
olentona Jumala, poliittisilla tieteillä -- valtio. Uskonnollinen
taikausko on siinä, että uhrit, välistä ihmiselämän, joka uhrataan
oletellulle olennolle, ovat välttämättömät, ja ihmiset voidaan ja
täytyykin pakoittaa niihin kaikin keinoin, yksin väkivallallakin.
Poliittinen taikausko on siinä, että paitsi ihmisen velvollisuuksia
toista ihmistä kohtaan, on olevassa tärkeämpiä velvollisuuksia
oleteltua olentoa kohtaan, ja uhrit, hyvin usein ihmiselämän,
joka uhrataan oletellulle olennolle -- valtiolle, ovat niinikään
välttämättömiä ja ihmiset voidaan ja täytyykin pakoittaa niihin
kaikilla mahdollisilla keinoilla, yksin väkivallallakin. Tätä
taikauskoa, jota ennen ylläpitivät eri uskontojen papit, ylläpitää
nyt niin kutsuttu tiede. Ihmiset ovat syöstyt mitä kauheinpaan
orjuuteen, pahempaan, kuin milloinkaan on ollut, mutta tiede koettaa
vakuuttaa ihmisiä, että se on välttämätöntä.

Valtion täytyy olla olemassa kansan onneksi ja täyttää tehtävänsä:
hallita kansaa ja puolustaa sitä vihollisia vastaan. Sitä varten
valtio tarvitsee rahaa -- ja sotaväkeä. Rahaa täytyy kaikkien valtion
kansalaisten toimittaa. Ja senvuoksi ovat kaikki ihmisten keskinäiset
suhteet arvosteltavat valtion välttämättömien olosuhteitten
näkökannalta.

Minä tahdon auttaa isääni maanviljelystyössä -- sanoo yksinkertainen
oppimaton mies -- tahdon mennä naimisiin, mutta minut otetaan ja
lähetetään Kasaaniin sotapalvelukseen kuudeksi vuodeksi. Minä
olen päässyt sotapalveluksesta ja tahdon kyntää maata ja elättää
perhettäni, mutta 100 virstan alalla minua ei päästetä kyntämään
muuten, kuin että maksan rahaa, jota minulla ei ole, niille
ihmisille, jotka eivät osaa kyntää ja vaativat maasta niin paljon
rahaa, että minun täytyy antaa koko työni heille. Minä sittenkin
saan jotain säästetyksi ja tahdon antaa tuon säästöni lapsilleni,
mutta silloin tulee veronkantaja ja ottaa minulta säästöni. Minä saan
taas vähän ansaituksi ja minulta taas otetaan kaikki. Koko minun
taloudellinen toimintani on riippuvainen valtion vaatimuksista, ja
minusta näyttää, että minun ja veljeni aseman parantumisen täytyy
riippua meidän vapautumisestamme valtion vaatimuksista. Mutta
tiede sanoo: teidän käsityksenne johtuvat tietämättömyydestänne.
Oppikaa tuntemaan tuotannon, vaihdon ja rikkauksien jakaantumisen
lait, älkääkä sekoittako toisiinsa taloudellisia ja valtiollisia
kysymyksiä. Ilmiöt, joihin te viittaatte, eivät ole teidän vapautenne
sortamista, vaan ne ovat niitä välttämättömiä uhrauksia, joita
te yhdessä toisten kanssa teette oman vapautenne ja oman onnenne
hyväksi. Mutta minultahan on otettu poika ja aijotaan ottaa kaikki
poikani, sanoo taas yksinkertainen ihminen, -- otettu ja ajettu
luotisateeseen johonkin maahan, josta me emme ole milloinkaan
kuulleet puhuttavankaan ja semmoista tarkotusta varten, jota emme
voi ymmärtää. Ja maatahan, jota meidän ei anneta kyntää ja jonka
puutteessa kuolemme nälkään, pitää väkivallalla hallussaan ihminen,
jota emme milloinkaan ole nähneet ja jonka hyödyllisyyttä emme edes
voi käsittää. Mutta verojen suorittamiseksi on veronkantaja väkisin
ottanut lehmän minun lapsiltani, ja nämä verot tietääkseni menevät
sille samalle veronkantajalle sekä kaikellaisille komiteeain ja
ministeristöjen jäsenille, joita en tunne ja joitten hyödyllisyyteen
en usko. Milläs tavalla kaikki tuo väkivalta voi turvata vapauttani
ja koko tuo paha tuottaa minulle onnea?

Voipi pakoittaa ihmisen olemaan orjana ja tekemään sitä, mitä hän
pitää itselleen pahana, mutta ei voi pakoittaa häntä luulemaan, että,
kärsiessään väkivaltaa, hän on vapaa, ja että se silminnähtävä paha,
jota hän kärsii, on hänen onnensa. Se näyttää mahdottomalta. Mutta
juuri se on saatu aikaan nykyään tieteen avulla.

Hallitus, s.o. aseelliset ja väkivaltaa harjoittavat ihmiset,
päättävät, mitä he tarvitsevat väkivallan alaisilta. Niinkuin
englantilaiset fidshiläisten suhteen, he päättävät, paljonko he
tarvitsevat työtä orjiltansa, paljonko he tarvitsevat apulaisia
tuon työn kokoamiseen, ja ottavat apulaisiksensa sotamiehiä,
maanomistajia ja veronkantajia. Orjat luovuttavat työnsä ja samalla
uskovat, etteivät he anna sitä senvuoksi, että heidän isäntänsä sitä
tahtovat, vaan senvuoksi, että heidän vapautensa ja onnensa vaatii
palvelemaan ja kantamaan verisiä uhreja jumaluudelle, jota nimitetään
"valtioksi", ja että, tätä jumaluuden palvelusta lukuunottamatta,
he ovat vapaita. He uskovat sitä senvuoksi, että niin ovat ennen
puhuneet uskonto ja papit, ja nyt puhuu tiede ja oppineet. Mutta
kun vaan herkeää sokeasti uskomasta sitä, mitä puhuvat papeiksi tai
oppineiksi itseänsä nimittävät ihmiset, niin semmoisen väitteen
järjettömyys tulee silminnähtäväksi. Ihmiset, jotka tekevät toisille
väkivaltaa, vakuuttavat heille sen olevan välttämätöntä valtiolle.
Valtio taas on välttämätön ihmisten vapaudelle ja onnelle. Siitä
johtuu, että väkivallan tekijät tekevät ihmisille väkivaltaa heidän
vapautensa hyväksi ja pahaa heidän onneansa varten. Mutta ihmisille
on järki annettu sitä varten, että he ymmärtäisivät, mikä on heidän
onnensa ja vapaasti siihen pyrkisivät.

Se, minkä hyvyyttä ihmiset eivät käsitä ja mihin heitä pakoitetaan
väkivallalla, ei voi olla heille onnena, sillä onnena voi järjellinen
olento pitää ainoastaan sitä, minkä hän järjellään siksi käsittää.
Jos ihmisiä himo tai tyhmyys vie pahaan, niin kaikki, minkä voi
tehdä, on se, että koittaa kehoittaa heitä siihen, mikä on heidän
todellinen onnensa. Voipi vakuuttaa ihmisille, että he tulevat
onnellisemmiksi, jos he kaikki rupeavat menemään sotapalvelukseen,
jos heiltä riistetään maa, jos he antavat koko työnsä verojen
suoritukseen, mutta niin kauan kuin ei kaikki ihmiset pidä sitä
onnenaan eivätkä senvuoksi tee sitä mielellään, ei sitä saa sanoa
ihmisten yhteiseksi onneksi. Ainoa, mikä todistaa, että joku työ
tuottaa onnea, on se, että ihmiset vapaasti sitä tekevät. Ja
semmoisia töitä on ihmiselämä täynnä.

Jos esim. kymmenen työmiestä perustavat tynnyritehtaan, yhdessä
työskennelläkseen, niin he sitä työtä tehdessään epäilemättä tekevät
itselleen onnea antavaa työtä, mutta ei mitenkään voi ajatellakaan,
että nämä työmiehet, väkisin pakoitettuaan yhdennentoista ihmisen
työkuntaansa, voisivat väittää, että heidän yhteinen onnensa on oleva
onni myöskin tuolle yhdennelletoista.

Sama on asianlaita, jos esim. talonpojat päättävät mukavuudekseen
kaivaa lammikon. Niille, jotka katsovat tuon lammikon olemassa oloa
suuremmaksi asiaksi, kuin siihen uhrattua työtä, tulee sen kaivaminen
onneksi, mutta sille, joka pitää tuon lammikon olemassaoloa
vähempänä hyvänä, kuin viljan korjuuta, jossa hän on myöhästynyt,
ei lammikon kaivaminen voi olla onnea. Samoin on laita teitten,
kirkkojen tai museoitten rakentamisen ja kaikkien yhteiskunnallisten
ja valtiollisten toimien. Kaikki nämä toimet voivat olla onnena
ainoastaan niille, jotka pitävät niitä onnena ja sen vuoksi vapaasti
ja mielellään niitä täyttävät. Semmoiset toimet taas, joihin ihmisiä
pitää ajaa väkisin, juuri tuon väkivallan vuoksi eivät voikaan olla
yhteisiä ja onnea antavia.

Kaikki tuo on niin selvää ja yksinkertaista, että, jos ei ihmisiä
olisi niin kauan aikaa petetty, ei tarvittaisi mitään selityksiä.
Otaksukaamme, että me asumme maalla ja että me, kaikki asukkaat,
olemme päättäneet rakentaa sillan suon yli. Me olemme suostuneet
suorittamaan kultakin talolta vissin määrän rahaa, hirsiä tai
päivätöitä. Me olemme siihen suostuneet senvuoksi, että tämän
sillan rakentaminen on meille suuremman arvoista, kuin sen vaatimat
kulungit. Mutta meidän joukossamme on ihmisiä, joille on edullisempaa
olla ilman siltaa, kuin panna siihen rahaa, tai jotka ainakin
luulevat sen olevan heille edullisempaa. Voiko nyt näitten ihmisten
pakoittaminen sillan rakentamiseen saada aikaan sen, että se tuottaa
heille onnea? Silminnähtävästi ei, sillä nämä ihmiset, jotka pitävät
vapaaehtoista osanottoaan sillan rakentamiseen epäedullisena, tulevat
siten pitämään sitä epäedullisempana, kun se tulee pakolliseksi.
Otaksukaamme, että me, kaikki poikkeuksetta, olemme suostuneet
rakentamaan tämän sillan ja luvanneet vissin määrän rahaa tai työtä
kultakin talolta, mutta sitten käy niin, että muutamat osanottajista
eivät suoritakaan sovittua summaa, koska heidän olosuhteensa ovat
sillä aikaa muuttuneet ja heille onkin nyt edullisempaa olla
sillatta, kuin panna siihen rahaa, tai ovat he muuten luopuneet
tuumasta, tai vaikkapa suorastaan luottavat siihen, että toiset ilman
heidän uhrauksiaankin rakentavat sillan, jota hekin sitten saavat
käyttää.

Voiko näitten ihmisten pakoittaminen ottamaan osaa sillan
rakentamiseen saada aikaan sen, että heidän pakolliset uhraukset
tuottavat heille onnea? Silminnähtävästi ei, sillä, jos he eivät
ole täyttäneet lupaustansa muuttuneitten olosuhteitten vuoksi, kun
uhraukset sillan rakennukseen ovat käyneet heille raskaammiksi,
kuin sillan puute, nuo pakolliset uhraukset tulevat heille
sitä suuremmaksi onnettomuudeksi. Jos taas kieltäytyneillä on
ollut aikomuksena käyttää hyväkseen toisten työtä, niin heidän
pakoittamisensa uhrauksiin tulee vaan rangaistukseksi heidän
aikeestaan, ja aije, joka ei ole ollenkaan todistettu, tulee
rangaistuksi ennen kuin se on pantu täytäntöön. Mutta kummassakaan
tapauksessa ei pakoittaminen osanottoon vastahakoiseen työhön voi
antaa heille onnea. Niin on asianlaita silloinkin, kun uhrauksia on
tehtävä kaikille ymmärrettävän, silminnähtävän ja epäilemättömän
hyödyllisen asian hyväksi, niinkuin on silta suon poikki, jonka
yli kaikkien on kuljettava. Kuinka paljon suuremmaksi vääryydeksi
ja järjettömyydeksi tuleekaan miljoonien ihmisten pakoittaminen
semmoisiin uhrauksiin, joitten tarkotus on käsittämätön ja usein
varmasti vahingollinen, niinkuin ovat sotapalvelus ja verot. Tiede
taas väittää, että se, mikä kaikista näyttää onnettomuudelta, on
yhteinen onni. On muka ihmisiä, pikkuinen vähemmistö, jotka yksin
vaan tietävät, mikä on yhteinen onni, ja, vaikka kaikki muut ihmiset
pitävät tätä yhteistä onnea onnettomuutena, tuo vähemmistö pakoittaa
siihen kaikki muut ja pitää sitä yhteisenä onnena.

Tässä on pahin taikausko ja pahin valhe, mikä on esteenä ihmiskunnan
pyrkimykselle totuuteen ja onneen. Tämän taikauskon ja tämän valheen
ylläpitäminen on yleensä poliittisten tieteitten ja erityisesti n.k.
poliittisen taloustieteen tarkotuksena. Sen tarkotuksena on salata
ihmisiltä se sorron ja orjuuden tila, jossa he ovat. Keinona tämän
tarkotuksen saavuttamiseksi se käyttää sitä, että se, tarkastaessaan
väkivaltaa, joka määrää orjuutettujen koko taloudellisen elämän,
varsin tunnustaa tuon väkivallan luonnolliseksi ja välttämättömäksi
ja pettää ihmisiä, johtamalla heidän huomionsa pois heidän
kurjuutensa todellisesta syystä.

Orjuuden poistamishommissa on jo kauan sitten oltu. Sitä on yritetty
Roomassa, Amerikassa ja meillä, mutta poistetuksi on saatu ainoastaan
sanat, vaan ei itse asiaa.

Orjuus on sitä, että toiset vapauttavat itsensä työstä ja tämä työ
väkivallalla siirretään toisten niskoille. Siellä, missä on olemassa
ihminen, joka on työtä tekemättä ei senvuoksi, että toiset kaikessa
rakkaudessa tekevät sitä hänen hyväkseen vaan senvuoksi, että hän
voi itse olla työtä tekemättä pakoittamalla toiset sitä edestään
tekemään, -- siellä on olemassa orjuus. Siellä taas, missä, niinkuin
kaikissa Euroopan yhteiskunnissa, on ihmisiä, jotka väkivallan
avulla käyttävät hyväkseen tuhansien ihmisten työtä, pitäen sitä
oikeutenaan, ja toisia ihmisiä, jotka alistuvat väkivallan alle,
pitäen sitä velvollisuutenaan, -- siellä on olemassa orjuus
hirvittävässä muodossa.

Orjuus on olemassa. Mitä se on? Se on sitä, mitä se aina on ollut ja
mitä paitsi se ei voi olla olemassa: väkevän ja aseellisen väkivalta
heikkoa ja aseetonta kohtaan.

Orjuus ja sen kolme persoonallisen väkivallan peruskeinoa:
sotapalvelus, maavero, jota ylläpidetään sotaväen avulla, ja kaikkien
asukasten suoritettavat suoranaiset ja välilliset verot, joita
niinikään ylläpidetään sotaväen avulla, ovat olemassa aivan niinkuin
ennenkin. Me vaan emme sitä näe senvuoksi, että jokainen kolmesta
orjuuden muodosta on saanut uuden puolustuksen, ja se peittää
meiltä sen merkityksen. Aseellisten aseettomia vastaan harjoittaman
persoonallisen väkivallan oikeutuksena pidetään isänmaan puolustusta
kuviteltuja vihollisia vastaan, vaikka sillä on ainoastaan vanha
merkityksensä: kukistettujen alistuminen sortajan vallan alle.
Maan riistämisen oikeutus siinä työskenteleviltä perustuu muka
yhteiskunnallisten palveluksien palkitsemiseen, ja se vahvistetaan
perintöoikeuden kautta, vaikka se itse asiassa on samaa maan
riistämistä ja ihmisten orjuuttamista, joka on tapahtunut sotaväen
(vallan) avulla. Viimeistä rahan -- veron avulla harjoitettua
väkivaltaa, joka nykyaikaan on kaikkein voimakkain ja tärkein,
puolustetaan mitä kummallisimmalla tavalla nimittäin: omaisuuden,
vapauden ja koko onnen riistäminen ihmisiltä tapahtuu muka vapauden
ja yhteisen onnen nimessä. Itse asiassa se ei ole mitään muuta, kuin
samaa orjuutta, vaikkei persoonallista.

Missä on olemassa laiksi julistettu väkivalta, siellä on olemassa
orjuuskin. Esiintyipä väkivalta miten hyvänsä, joko siten, että
ruhtinaat sotilaineen hyökkäävät maahan, tappaen vaimoja ja lapsia
ja polttaen kyliä, tai siten, että orjain omistajat vaativat orjilta
työtä tai rahaa maasta ja, jos maksua ei suoriteta, kutsuvat avukseen
aseellisia, tai siten, että toiset veroittavat toisia ja kulkevat
sitten kylästä kylään aseilla pakoittaen maksamaan, tai siten,
että sisäasiain ministeerio perii rahaa kuvernöörien ja muitten
viranomaisten kautta ja, jos maksamasta kieltäydytään, lähettää
sotilaskomennuskuntia, -- sanalla sanoen, niin kauan kuin on olemassa
pajunettien tukemaa väkivaltaa, ei voi olla rikkauksien oikeata
jakoa ihmisten kesken, vaan kaikki rikkaus on joutuva väkivallan
tekijöitten käsiin.

Hämmästyttävän todistuksen tämän asianlaidan todellisuudesta antaa
George'in ehdotus maan tekemisestä kansanomaisuudeksi. George
ehdottaa, että kaikki maa tunnustettaisiin valtion omaisuudeksi,
ja senvuoksi kaikki verot, sekä suoranaiset että välilliset,
vaihdettaisiin maakorkoon, s.o., että jokainen maata käyttävä
maksaisi valtiolle sen koron arvon.

Mitä siitä seurasi? Maaorjuus häviäisi kokonaan valtion rajojen
sisällä, s.o. maa kuuluisi valtiolle: Englannille omansa, Amerikalle
omansa j.n.e., s.o. olisi olemassa käytännössä olevan maan paljouden
määräämä orjuus.

Kenties paranisikin muutamien työmiesten (maatyömiesten) asema, mutta
jos kerran jäisi jälelle verojen väkivaltainen periminen maakorosta,
niin jäisi orjuuskin. Maanviljelijä, kun hän katovuotena ei kykenisi
suorittamaan maakorkoa, jota häneltä väkivallalla peritään, olisi
pakoitettu, saadakseen pitää maansa, antautumaan sen ihmisen orjaksi,
jolla on rahaa.

Jos ämpäri vuotaa, niin on varmaa, että siinä on reikä. Katsoessamme
ämpärin pohjaa meistä voi näyttää, että vesi vuotaa eri reijistä,
mutta vaikka me kuinka tukkisimme noita kuviteltuja reikiä ulkoapäin
vesi yhä vuotaa. Pysäyttääksemme vuodon, täytyy meidän löytää se
paikka, josta vesi kulkee, ja tukkia se sisältäpäin. Sama on tehtävä
myöskin aijottujen toimenpiteitten suhteen rikkauksien väärän
jakaantumisen estämiseksi, jos mieli tukkia ne reijät, joitten kautta
rikkaus vuotaa pois kansan käsistä. Sanotaan: perustakaa työmiesten
yhdyskuntia, tehkää pääoma yhteiskunnan omaisuudeksi, tehkää maa
yhteiskunnan omaisuudeksi! Kaikki tuo on vaan niitten kohtien
ulkoapäin tukkimista, josta luulemme veden vuotavan. Pysäyttääksemme
rikkauksien hupenemisen työmiesten käsistä työtä tekemättömien
käsiin, pitää meidän löytää sisäpuolelta se reikä, jonka kautta tuo
hupeneminen tapahtuu. Tuo reikä on aseellisen väkivalta aseetonta
kohtaan, sotajoukkojen väkivalta, jonka avulla itse ihmisetkin
otetaan työstä ja maa ihmisiltä ja työn tuotteet ihmisiltä. Niin
kauan kuin on olemassa yksikin aseellinen ihminen, joka on oikeutettu
tappamaan minkä toisen ihmisen hyvänsä, niin kauan on oleva
rikkauksien väärää jakaantumista, s.o. orjuutta.

       *       *       *       *       *

Siihen erehdykseen, että minä voisin auttaa toisia, saattoi minut se,
että kuvailin rahojen olevan samallaisia rahoja, kuin Simon rahat.
Mutta niin ei ollut asianlaita.

On olemassa yleinen mielipide, että raha edustaa rikkautta, että
rikkaus on työn tuote ja että senvuoksi raha edustaa työtä. Tämä
mielipide on yhtä oikea, kuin sekin, että jokainen valtiojärjestys on
sopimuksen tulos, (contrat social). Kaikki mielellään uskovat, että
raha on ainoastaan työn tuotteiden vaihtokeino. Minä olen tehnyt
kenkiä, sinä olet kasvattanut leipää, hän on elättänyt lampaan.
Mukavammin voidaksemme vaihtaa näitä tuotteita me keksimme rahaa,
joka edustaa vastaavaa määrää työtä, ja sen avulla vaihdamme kengän
anturat lampaan lihaan ja jauhoihin. Rahan avulla me vaihdamme
tuotteitamme ja meidän rahamme edustaa meidän työtämme. Se on aivan
oikein, mutta se on oikein ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunnassa,
jossa vaihto tapahtuu, ei ole olemassa toisen ihmisen väkivaltaa
toista kohtaan ei ainoastaan väkivaltaa toisen työn suhteen,
niinkuin tavallisesti on sodissa ja orjuudessa, vaan ei edes
väkivaltaa puolustaakseen oman työnsä tuotteita toisia vastaan. Se
voi olla oikein ainoastaan semmoisessa yhteiskunnassa, jonka jäsenet
täydellisesti täyttävät kristillistä lakia, yhteiskunnassa, jossa
pyytävälle annetaan ja ottaneelta ei pyydetä takaisin. Mutta niin
pian kuin yhteiskunnassa käytetään jonkinlaista väkivaltaa, niin heti
rahan merkitys sen omistajalle kadottaa työn edustajan merkityksen ja
saapi väkivallan eikä työhön perustuvan oikeuden merkityksen.

Niin pian kuin on sota, ja toinen ihminen on toiselta jotain
riistänyt, niin raha ei voi enää aina olla työn edustajana. Raha,
jonka sotilas on saanut myymästään sotasaaliista, ei ole suinkaan
hänen työnsä tuote ja sillä on aivan toinen merkitys, kuin rahalla,
joka on saatu kenkien teosta. Kun vaan on olemassa orjain omistajia
ja orjia, niinkuin aina on ollut maailmassa, ei voi myöskään sanoa,
että raha edustaisi työtä. Jos esim. vaimot ovat kutoneet kangasta,
myyneet sen ja saaneet siitä rahaa, ja maaorjat ovat kutoneet
kangasta herralleen, joka on myynyt sen ja saanut siitä rahaa, niin
kumpaisenkin raha on samallaista, mutta kuitenkin on toisen raha
työn tuote, toisen taas väkivallan tuote. Aivan sama on laita jos
isäni tai joku muu on lahjoittanut minulle rahaa. Kaikki tietävät,
ettei näitä rahoja kukaan voi minulta ottaa, ja että, jos joku
sitä yrittäisi, viranomaiset minua puolustaisivat, väkivallalla
pakoittaen antamaan minulle rahat takaisin, -- ja silloin on taaskin
silminnähtävää, että tätä rahaa ei voi mitenkään sanoa työni
edustajaksi sen rahan rinnalla, jonka Simo sai puuni hakkuusta.
Niin että siinä yhteiskunnassa, jossa on jonkinlaista toisten rahaa
anastavaa, tai vaikkapa vaan rahan omistamista toisilta suojelevaa
väkivaltaa, ei raha enää voi joka tapauksessa olla työn edustajana.
Se on semmoisessa yhteiskunnassa milloin työn milloin väkivallan
edustajana.

Niin olisi asianlaita, jos sattuisi yksikin väkivallan teko yhden
ainoan ihmisen puolelta toista kohtaan muuten aivan vapaissa oloissa.
Mutta nyt, kun koottujen rahojen vuoksi vuosisatojen kuluessa on
tehty mitä erilaisinta väkivaltaa, kun tuo väkivalta, muuttaen vaan
muotoansa, yhä jatkuu, kun itse raha koottuna, niinkuin kaikki
tunnustavat, on väkivaltaa, kun raha, joka suoranaisen työn tuotteena
on ainoastaan pieni osa kaikenlaisella väkivallalla saadusta rahasta,
-- nyt sanoa rahan edustavan sen työtä, joka sitä omistaa, on
ilmeistä erehdystä tai itsetietoista valhetta. Saattaa sanoa, että
niin pitäisi olla, että se olisi suotavaa, mutta ei suinkaan, että
niin on.

Raha edustaa työtä. Niin, raha edustaa työtä, mutta kenenkä työtä?
Meidän yhteiskunnassamme on raha ainoastaan hyvin, hyvin harvoissa
tapauksissa rahan omistajan työn edustajana, mutta melkein aina
toisten ihmisten työn edustajana, ihmisten entisen tai tulevan
työn. Se on väkivallan asettaman toisten ihmisten työtä vallitsevan
sitoumuksen edustajana.

Raha on, tarkimmin ja yksinkertaisimmin määriteltynä, sovittuja
merkkejä, jotka antavat oikeuden tai, oikeammin sanoen,
mahdollisuuden käyttää hyväkseen toisten ihmisten työtä.
Ihanteellisessa merkityksessään rahan pitäisi antaa tämän oikeuden
tai mahdollisuuden ainoastaan silloin, kun se itse on työn edustajana
ja sinä voisi raha olla semmoisessa yhteiskunnassa, missä ei olisi
minkäänlaista väkivaltaa. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa on
väkivaltaa, s.o. mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä
ilman omaa työtä, niin tämä mahdollisuus, kohdistumatta määrättyyn
henkilöön, ilmenee myös rahassa.

Tilanomistaja on esim. veroittanut maaorjansa luonnossa
suoritettavilla veroilla, jollakin määrällä palttinaa, viljaa,
karjaa, tai vastaavalla määrällä rahaa. Yksi talo on toimittanut
karjaa, mutta palttinan on suorittanut rahalla. Tilanomistaja ottaa
rahamäärän ainoastaan senvuoksi, että hän tietää, että näistä
rahoista hänelle valmistetaan yhtä paljon palttinaa (useimmiten
hän ottaa vähän enemmän, ollakseen varma aina saavansa sen
palttinamäärän) ja tämä raha silminnähtävästi edustaa tilanhaltijalle
oikeutta toisten työhön.

Talonpoika antaa rahaa, ja tämä raha on sitoumuksena semmoisten
ihmisten puolelta, joita on paljon ja jotka ottavat sen edestä
valmistaakseen vissin määrän palttinaa. Ihmiset taas, jotka ottavat
valmistaakseen palttinan, ottavat sen tehdäkseen senvuoksi, etteivät
ole ennättäneet kasvattaa lampaita, ja lampaista heidän pitää maksaa
rahaa. Talonpoika taas, joka ottaa rahaa lampaista, ottaa sen
senvuoksi, että hänen täytyy maksaa viljasta, jota ei ole kasvanut
sinä vuonna. Samoin käy valtiossakin ja koko maailmassa.

Ihminen myy työnsä tuotteet -- entisen, nykyisen ja tulevan työnsä --
välistä ravintonsakin, harvoin senvuoksi, että raha on hänelle mukava
vaihtokeinona -- hän toimittaisi kyllä vaihtokauppansa rahattakin,
-- mutta senvuoksi, että häneltä väkivallalla vaaditaan rahaa,
sitoumuksena oman työnsä luovuttamisesta.

Kun Egyptin hallitsija vaati työtä orjiltaan, antoivat orjat hänelle
koko työnsä, mutta he antoivat ainoastaan entisen ja nykyisen työnsä,
eivätkä voineet antaa tulevaa. Mutta kun rahamerkit levisivät ja
siitä johtuva luotto, tuli mahdolliseksi tule vankin työn antaminen
rahasta. Raha, kun väkivalta on olemassa yhteiskunnassa, tekee
mahdolliseksi persoonattoman orjuuden uuden muodon, joka tulee
persoonallisen orjuuden sijaan. Orjain omistajalla on oikeus Pekan,
Jussin ja Matin työhön. Mutta rahanomistajalla, siellä missä rahaa
vaaditaan kaikilta, on oikeus kaikkien niitten nimittämättömäin
ihmisten työhön, jotka tarvitsevat rahaa. Raha poistaa kyllä tuon
raskaan puolen orjuudesta, mutta poistaa samalla myös kaikki
inhimilliset suhteet omistajan ja orjan välillä, jotka lievensivät
persoonallisen orjuuden vaikeutta.

Minä en puhu siitä, että semmoinen tila kenties on tarpeellinen
ihmiskunnan kehitykselle, -- minä en sitä vastaan väitä. Minä olen
ainoastaan koettanut selvittää itselleni rahan ja sen yleisen
erehdyksen käsitteen, johon jouduin, pitäessäni rahaa työn
edustajana. Tulin kokemuksen kautta vakuutetuksi siitä, ettei raha
edusta työtä, vaan useimmiten väkivaltaa tai väkivaltaan perustuvia
ylen mutkikkaita vehkeitä.

Raha on nykyaikaan jo kokonaan kadottanut tuon sille toivottavan
merkityksen työn edustajana. Semmoinen merkitys sillä on
poikkeustapauksissa, jota vastoin yleisenä sääntönä on, että se on
oikeus eli mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä.

Rahan, luoton ja kaikellaisten rahamerkkien leviäminen yhä enemmän
vahvistaa tätä rahan merkitystä. Raha on mahdollisuus eli oikeus
käyttää hyväkseen toisten työtä. Raha on uusi orjuuden muoto, joka
eroaa vanhasta ainoastaan sen kautta, että se on persoonaton ja
vapauttaa sen omistajan kaikista inhimillisistä suhteista orjaan.

Raha on arvo, joka on aina itsensä arvoinen ja pidetään aina
täysin oikeutettuna ja laillisena, ja jonka käyttämistä ei pidetä
epäsiveellisenä, niinkuin pidetään orjuuden hyväkseen käyttämistä.

Nuoruuteni aikana tuli klubeissa käytäntöön lottopeli. Kaikki
riensivät sitä pelaamaan, ja monet joutuivat vararikkoon, saattaen
perheensä onnettomuuteen, hävittivät vieraita, kruunun rahoja ja
ampuivat itsensä. Peli kiellettiin, ja se kielto on voimassa vieläkin.

Muistan vanhojen hentomielisten pelaajien, sanoneen tätä peliä
erittäin miellyttäväksi sen puolesta, ettei siinä nähnyt, keltä
voitti, niinkuin tavallisesti on laita muissa peleissä. Palvelija
ei tuonut edes rahoja, vaan pelimerkkejä. Jokainen oli menettänyt
pienen panoksen, eikä hänen mielipahaansa tarvinnut nähdä. Sama on
rulettipelin laita, joka ei ole suotta kielletty.

Mutta sama on laita rahankin. Minulla on tyhjentymätön taikakukkaro
ja minä vetäydyn pois kaikista maailman asioista. Ketä minä
vahingoitan? Minä olen mitä viattomin ja hyväluontoisin ihminen.
Mutta tämä on vaan lotto- tai rulettipeliä, missä en näe sitä, joka
hävitessään ampuu itsensä. Minä saan vaan ne kupongit, joita sitten
huolellisesti ja tasaisesti leikkaan irti talongeistani.

Minä en ole mitään tehnyt, en tee, enkä tule tekemään. Minä vaan
leikkaan kuponkeja, lujasti uskoen, että raha on työn edustaja.
Sehän on merkillistä! Ja sitten vielä puhutaan hulluista! Mikäs
hulluuden laji voi olla tätä kauheampaa? Viisas, oppinut, kaikissa
muissa suhteissa ymmärtäväinen ihminen elää mielettömästi, lohduttaen
itseään sillä, että hän jättää sanomatta erään asian, joka on
välttämättömästi sanottava, jotta olisi ajatusta hänen päätelmässään,
ja katsoo olevansa oikeassa. Kupongit ovat työn edustajia! Mutta
kenenkä työn? Silminnähtävästi ei niitten omistajan, vaan sen, joka
tekee työtä.

Raha on samaa kuin orjuus. Sama on sen tarkotus ja samat ovat sen
seuraukset. Sen tarkotus on itsensä vapauttaminen alkuperäisestä
laista, niinkuin sitä sattuvasti nimittää eräs syvämielinen
kansankirjailija, elämän luonnollisesta laista, niinkuin me sitä
nimitämme, persoonallisen työn laista tarpeittensa tyydyttämiseksi.
Ja orjuuden seuraukset omistajaan nähden: yhä uusien ja uusien
tarpeitten syntyminen ja keksiminen, jotka eivät milloinkaan tule
tyydytetyksi, veltostunut tylsämielisyys, turmelus, ja orjiin nähden:
ihmisen sorto, hänen alentamisensa eläimen asteelle.

Raha on uusi hirmuinen orjuuden muoto, joka samoin kuin vanhakin
persoonallisen orjuuden muoto turmelee sekä orjan että orjan
omistajan, mutta paljoa pahempi, sillä se vapauttaa orjan ja orjan
omistajan heidän keskinäisistä persoonallisista ihmissuhteistaan.



XXII.


Minua aina kummastuttavat nuo usein käytetyt sanot: niin on kyllä
teoriassa, mutta mitenkäs on käytännössä? Ikäänkuin teoria olisi
joitakin kauniita sanoja, jotka ovat tarpeen keskustelussa, vaan ei
siihen että koko käytäntö, s.o. koko toiminta ehdottomasti siihen
perustuisi. Luultavasti on maailmassa ollut hirveän paljon tyhmiä
teorioja, koska semmoinen omituinen mielipide on päässyt vallalle.
Teoriahan on sitä, mitä ihminen ajattelee asiasta, ja praktiikka
sitä, mitä hän tekee. Mitenkäs voi olla mahdollista, että ihminen
ajattelisi pitävän tehdä näin, ja tekisi päinvastoin? Jos leipomisen
teoria on se, että ensin on taikina alustettava ja sitten pantava
kohoamaan, niin ei kukaan järkevä ihminen, joka tämän teorian tietää,
voi menetellä päinvastoin. Mutta meillä on tullut muotiin sanoa: se
on teoriaa, vaan käytännössä on toisin.

Siinä asiassa, joka minun huomiotani kiinnittää, on toteutunut mitä
olen ajatellut, -- että nimittäin käytäntö välttämättömästi johtuu
teoriasta. Jos kerran olen ymmärtänyt asian, jota olen ajatellut,
niin en voi tehdäkään sitä toisin, kuin olen sen ymmärtänyt.

Sain päähäni ruveta auttamaan onnettomia ainoastaan senvuoksi,
että minulla oli rahaa ja se yleinen taikausko, että raha on työn
edustaja tai yleensä jotain laillista ja hyvää. Mutta, ruvettuani
jakelemaan rahaa, huomasin antavani kokoomiani, köyhien ihmisten
maksettaviksi asetettuja vekseleitä, tekeväni sitä, mitä ovat tehneet
monet tilanomistajat, pakoittaessaan toisia orjia palvelemaan toisia.
Huomasin, että kaikkinainen rahan käyttäminen, jonkin ostaminen tai
antaminen toiselle ilmaiseksi, on köyhien maksettavaksi asetetun
vekselin esittäminen uloshaettavaksi tai sen antaminen toiselle
uloshaettavaksi. Ja senvuoksi tuli minulle selväksi se tyhmyys,
jonka olin aikonut tehdä -- auttaa köyhiä ottamalla köyhiltä. Minä
huomasin, että raha itsessään ei suinkaan ole mitään hyvää, vaan
päinvastoin silminnähtävästi pahaa, joka riistää ihmiseltä heidän
tärkeimmän onnensa -- työn ja mahdollisuuden käyttää tätä työtä
hyväkseen, sekä että tätä onnea en voi kellekään antaa, koska se
minulta itseltäni puuttuu. Minulla ei ole työtä eikä onnea käyttää
työtäni hyväkseni.

Luulisi, ettei ole mitään erinomaista tuossa abstraktisessa
päätelmässä siitä, mitä on raha. Mutta tämä päätelmä, jota en ollut
tehnyt ainoastaan tehdäkseni päätelmän, vaan ratkaistakseni elämäni
ja kärsimystieni arvoituksen, tuli minulle vastaukseksi kysymykseen:
mitä on tekeminen.

Niin pian kuin ymmärsin, mitä on rikkaus, mitä on raha, tuli
minulle selväksi ja epäilemättömäksi ei ainoastaan mitä minun on
tekeminen, vaan mitä kaikkien muittenkin on tekeminen, ja että he
senvuoksi välttämättömästi tulevatkin sitä tekemään. Minä ymmärsin
itse asiassa ainoastaan sen, mitä olin aikoja sitten tietänyt, sen
totuuden nimittäin, jota ammoisista ajoista asti olivat saarnanneet
ihmisille Buddha, Esaija, Laodse ja Sokrates sekä erityisen selvästi
ja vakuuttavasti Jeesus Kristus ja hänen edelläkävijänsä Johannes
Kastaja. Ihmisten kysymykseen, mitä heidän on tekeminen, Johannes
Kastaja vastasi yksinkertaisesti, lyhyesti ja selvästi: "jolla on
kaksi pukua antakoon sille, joka on ilman, ja jolla on ruokaa, hän
tehköön samoin" (Luuk. 3: 10, 11). Samaa, vielä selvemmin ja monta
kertaa on sanonut Kristus. Hän sanoi: "autuaat ovat kerjäläiset"
ja "voi teitä rikkaita". Hän sanoi, ettei voi palvella jumalaa ja
mammonaa. Hän kielsi oppilaitaan ottamasta ei ainoastaan rahaa, vaan
kahta pukuakin. Hän sanoi rikkaalle nuorukaiselle, että häntä esti
tulemasta taivaan valtakuntaan hänen rikkautensa, ja että helpompi
on kameelin mennä neulan silmästä läpi, kuin rikkaan päästä taivaan
valtakuntaan. Hän sanoi, että se, joka ei jätä kaikkea: taloa,
lapsia, peltoja, seuratakseen häntä, ei ole hänen oppilaansa. Hän
sanoi vertauksen rikkaasta, joka, niinkuin meidänkin rikkaat, ei
tehnyt mitään pahaa, vaan ainoastaan kävi hyvästi puettuna, söi
ja joi herkullisesti, ja yksin sen kautta tuhosi sielunsa, ja
kerjäläisestä Lasaruksesta, joka ei ollut tehnyt mitään hyvää, mutta
pelastui sen kautta, että oli kerjäläinen.

Tämä totuus oli minulle jokseenkin tuttu, mutta maailman väärät opit
olivat siihen määrin sen pimittäneet, että se oli tullut minulle
teoriaksi juuri siinä merkinnössä, jossa tätä sanaa mielellään
käytetään, s.o. tyhjiksi sanoiksi. Mutta niin pian kuin minun
onnistui hajoittaa itsessäni maailman opin viisastelut, suli teoria
yhteen käytännön kanssa ja minun elämäni ja kaikkien ihmisten elämän
todellisuus tuli sen välttämättömäksi seuraukseksi.

Minä ymmärsin että ihmisen, paitsi että hän elää omaksi
persoonalliseksi onnekseen, välttämättä täytyy myös palvella
toisten ihmisten onnea. Minä ymmärsin, että, jos kerran otetaan
vertaus eläinmaailmasta, niinkuin muutamat ihmiset mielellään
tekevät, puolustaessaan väkivaltaa ja taistelua vetoamalla
eläinmaailmassa tapahtuvaan taisteluun olemassa olosta, niin vertaus
on otettava yhteiskunnallisten eläinten elämästä, esimerkiksi
mehiläisten, ja että siis ihmistä, puhumattakaan hänessä olevasta
lähimmäisrakkaudesta, sekä järki että itse hänen luontonsa kutsuu
palvelemaan toisia ihmisiä ja yhteistä ihmiskunnan tarkotusta. Minä
ymmärsin, että se on ihmisluonnon laki, se laki, joka yksin voi saada
hänet täyttämään tarkotuksensa ja siis tehdä hänet onnelliseksi.
Minä ymmärsin, että tätä lakia on rikottu ja rikotaan sen kautta,
että ihmiset väkivallalla, niinkuin mehiläisrosvot, vapauttavat
itsensä työstä, käyttävät hyväkseen toisten työtä, ei yhteisen
tarkotuksen saavuttamiseksi, vaan kasvavien persoonallisten himojen
tyydytykseksi, ja, niinkuin mehiläisrosvot, joutuvat sen kautta
perikatoon. Minä ymmärsin, että ihmisten onnettomuudet johtuvat
orjuudesta, jossa toiset ihmiset pitävät toisia. Minä ymmärsin,
että meidän aikamme orjuutta ylläpidetään sotaväen avulla, maan
anastuksella ja rahan perimisellä. Ja, ymmärrettyäni uuden orjuuden
kolmen välikappaleen merkityksen, en voinut olla pyrkimättä
vapautumaan osanotosta siihen.

Kun ollessani orjain omistajana ymmärsin tämän aseman vääryyden,
koitin yhdessä toisten ihmisten kanssa, jotka niinikään olivat sen
ymmärtäneet, siitä vapautua. Minun vapautumisyritykseni rajoittuivat
siihen, että, niin kauan kuin en voinut täydellisesti vapautua
väärästä asemastani, koitin niin vähän kuin mahdollista käyttää
hyväkseni orjain omistajan oikeuksia ja elää niin, kuin ei noita
oikeuksia olisi olemassa, samalla kaikin tavoin huomauttaen toisille
orjain omistajille heidän luuloteltujen oikeuksiensa epälaillisuutta
ja epäinhimillisyyttä. Samaa teen nykyisenkin orjuuden suhteen:
käytän niin vähän kuin mahdollista oikeuksiani, niin kauan kuin
en voi kokonaan luopua noista oikeuksista, jotka maan omistaminen
ja raha sotaväen tukemina minulle antavat samalla kaikin tavoin
koettaen huomauttaa toisille ihmisille noitten luuloteltujen
oikeuksien laittomuutta ja epäinhimillisyyttä. Osanotto orjuuteen
orjainomistajan puolelta on toisen työn hyväkseen käyttämistä,
perustuipa sitten orjuus hänen oikeuteensa orjaan tai hänen maan- tai
rahanomistukseensa.

Ja senvuoksi, jos ihminen todellakaan ei rakasta orjuutta, eikä
tahdo ottaa siihen osaa, niin hän ensi työkseen lakkaa käyttämästä
hyväkseen toisten työtä, olkoonpa sitten maanomistuksen kautta,
hallitusta palvelemalla, tai rahan avulla.

Ja luopuminen kaikista keinoista käyttää hyväkseen toisten työtä
viepi semmoisen ihmisen välttämättömyyteen yhdeltä puolen supistaa
tarpeensa, toiselta puolen itse tehdä itselleen kaikkea sitä, minkä
ennen on teettänyt toisilla.

Ja tämä yksinkertainen ja välttämätön johtopäätös määrää kaikki
elämäni yksityiskohdat, muuttaa sen kokonaan ja kerrassaan vapauttaa
minut niistä siveellisistä kärsimyksistä, joita sain kokea nähdessäni
ihmisten kärsimyksiä ja turmelusta, ja kerrassaan poistaa kaikki ne
kolme syytä, jotka tekevät mahdottomaksi köyhien auttamisen ja joista
epäonnistumiseni johtui.

Ensimäinen syy oli ihmisten kokoontuminen kaupunkeihin, jotka
nielevät maaseudun rikkauden. Jos ihminen vaan ei halua käyttää
hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa valtion palveluksessa
maan omistuksen kautta ja rahan avulla, vaan haluaa voimiensa ja
mahdollisuuden mukaan itse tyydyttää tarpeensa, niin hänelle ei
juolahda milloinkaan päähän lähteä pois maalta (jossa helpoimmin
voi tyydyttää tarpeensa) kaupunkiin, missä kaikki on toisten työn
tuotetta, missä kaikki on ostettava. Ja maalla ihminen on kykenevä
auttamaan hädän alaisia, eikä ole tunteva sitä avuttomuuden tunnetta,
jota minä tunsin kaupungissa, tahtoessani auttaa ihmisiä ei omalla,
vaan toisten työllä.

Toinen syy oli rikkaitten eroittuminen köyhistä. Jos ihminen vaan
ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä nauttimalla palkkaa
palveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan avulla ja tulee
pakoitetuksi itse tyydyttämään tarpeensa, niin heti itsestään hajoaa
se muuri, joka eroittaa hänet työkansasta, hän sulautuu yhteen sen
kanssa ja hänelle tulee mahdolliseksi sitä auttaa.

Kolmas syy oli hävyn tunne, perustuva tietoisuuteen siitä, että
niitten rahojen omistaminen, joilla tahdoin ihmisiä auttaa, oli
vääryyttä. Jos ihminen vaan ei halua käyttää hyväkseen toisten työtä
nauttimalla palkkaa palveluksesta, maanomistuksen kautta ja rahan
avulla, niin ei hänellä milloinkaan tule olemaan niitä liikoja
rahoja, joitten olemassa olo minulla herätti rahattomissa ihmisissä
vaatimuksia, joita en voinut tyydyttää, ja minussa itsessäni tunteen,
että olin väärässä.



XXIII.


Minä huomasin syyksi ihmisten kärsimyksiin ja turmelukseen sen,
että toiset ihmiset ovat toisten orjina, ja siitä tein hyvin
yksinkertaisen johtopäätöksen. Jos kerran tahdon auttaa ihmisiä,
pitää minun ennen kaikkea olla aikaansaamatta niitä onnettomuuksia,
joista tahdon ihmisiä auttaa, s.o. olla osaa ottamatta ihmisten
orjuuttamiseen. Ihmisten orjuuttamiseen minua saattoi se, että
olin lapsuudestani tottunut olemaan työtä tekemättä ja käyttämään
hyväkseni toisten työtä, eläen yhteiskunnassa, joka ei ainoastaan
ollut tottunut tuohon toisten ihmisten orjuuttamiseen, vaan joka
puolustaa sitä kaikellaisilla taidokkailla ja taidottomilla
viisasteluilla. Minä tein sen yksinkertaisen johtopäätöksen, että,
ollakseni aikaan saamatta ihmisten kärsimyksiä ja turmelusta,
minun pitää niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni toisten
työtä ja niin paljon kuin mahdollista itseni tehdä työtä. Minä
tulin pitkän mutkan kautta siihen välttämättömään johtopäätökseen,
jonka kiinalaiset tuhat vuotta sitten ovat tehneet lauselmassaan:
jos on olemassa yksi joutilas ihminen, niin on olemassa toinen,
joka on nälkään kuolemassa. Minä tulin siihen yksinkertaiseen
ja luonnolliseen johtopäätökseen, että, jos minä säälin sitä
piinaantunutta hevosta, jolla ratsastan, niin on ensi tehtäväni
nousta pois sen selästä ja kävellä omin jaloin.

Tämä vastaus, joka antaa niin täydellisen tyydytyksen siveelliselle
tunteelle, huikaisi silmiäni, ja huikaisee meidän kaikkien silmiä,
niin ett'emme sitä näe ja katsomme syrjään.

Etsiessämme parannusta yhteiskunnallisista taudeistamme, etsimme sitä
joka taholta: sekä hallitusmielisistä että hallitusvastaisista, sekä
tieteellisistä että filantroopillisista taikauskoista, emmekä näe
sitä, mikä on jokaisen silmäin edessä.

Sille, joka todellakin vilpittömästi kärsii meitä ympäröivien
ihmisten kärsimysten vuoksi, löytyy mitä selvin, yksinkertaisin
ja helpoin keino, ainoa mahdollinen parantamaan meitä ympäröivää
onnettomuutta ja tekemään meidän elämämme lailliseksi, -- se keino,
jonka Johannes Kastaja neuvoi, kun häneltä kysyttiin: mitä meidän on
tekeminen, ja jonka Kristus vahvisti: olla omistamatta enempää, kuin
yhden puvun, olla omistamatta rahaa, s.o. olla käyttämättä hyväkseen
toisten työtä, ja senvuoksi ennen kaikkea tehdä omin käsin kaikki,
minkä voi.

Se on niin yksinkertaista ja selvää. Mutta se on yksinkertaista ja
selvää silloin, kun tarpeet ovat yksinkertaiset ja selvät, ja kun
ihminen itse on vielä raitis eikä ole pilaantunut luihin ja ytimiin
asti laiskuuden ja joutilaisuuden kautta. Jos minä asun maalla,
makaan uunin päällä ja annan velalliseni, naapurini, pilkkoa puita
ja lämmittää uunia, niin on selvää, että minä laiskottelen ja estän
naapuriani omaa työtään tekemästä. Minua rupeaa hävettämään ja minun
on ikäväkin aina loikoa, ja jos jänteeni ovat tottuneet työhön, niin
menen itse puita hakkaamaan.

Mutta niin kauan on kaiken näköisen orjuuden kiusaus elänyt, niin
paljon on se kasvattanut keinotekoisia tarpeita, niin paljon
näihin tarpeisiin nähden eri tottumuksien asteilla olevia ihmisiä
on punoutunut toinen toiseensa, niin ovat ihmiset aikain kuluessa
turmeltuneet ja veltostuneet, semmoisia monimutkaisia viettelyksiä
ja puolustuksia ovat he ylellisyydelleen ja joutilaisuudelleen
keksineet, että joutilaisuuden portaitten huipulla olevan ihmisen ei
ole läheskään niin helppo ymmärtää syntiänsä, kuin sen talonpojan,
joka pakoittaa naapuriansa lämmittämään uunia.

Näitten portaitten ylimmällä astimella olevien ihmisten on hirmuisen
vaikeata käsittää sitä, mitä heiltä vaaditaan. Heidän päätänsä huimaa
noitten valheen portaitten korkeus, kun he ajattelevat sitä paikkaa
maan päällä, johon heidän on laskeutuminen, ruvetakseen elämään edes
johonkin määrin inhimillisesti, ja sen vuoksi tämä yksinkertainen ja
selvä totuus näyttää näistä ihmisistä kummalliselta.

Ihmisestä, jolla on kymmenen palvelijaa, liveripukuisia lakeijoja,
kuskeja, kokkeja, komeita tauluja seinillä, piaanoja y.m., näyttää
tietysti omituiselta, jopa naurettavaltakin se, mikä oikeastaan
on jokaisen tavallisen ihmisen yksinkertaisin ja lähin tehtävä,
nimittäin: pilkkoa itse puut, joilla keitetään hänen ruokansa ja
lämmitetään hänen uuninsa, puhdistaa itse kalossinsa tai kenkänsä,
tuoda itse pesuvetensä ja viedä ulos likavesi.

Mutta paitsi sitä etäisyyttä, joka eroittaa ihmiset totuudesta, on
vielä toinenkin syy estämässä heitä näkemästä velvollisuuttaan tehdä
yksinkertaisinta ja heille itselleen luonnollisinta ruumiillista
työtä, nimittäin kaikkien toisistaan riippuvien rikasten ihmisten
olosuhteitten ja etujen monimutkaisuus ja sekavuus.

Eräänä aamuna, kun tulin ulos käytävään, oli palvelija paraikaa
lämmittämässä uunia, josta lämmin johtui poikani huoneeseen. Astuin
sisään. Poika nukkui vielä, vaikka kello oli 11. Oli nimittäin
juhlapäivä ja koulusta oli lupaa.

Hyvinvoipa, 18 vuotias nuorukainen, jolla on jo partaakin, syötyään
illalla vatsansa täyteen, nukkuu yhteentoista asti. Ja saman ikäinen
miespalvelija on noussut varhain, suorittanut koko joukon tehtäviä
ja lämmittää jo kymmenettä uunia, pojan yhä nukkuessa. "Kun ei tuo
palvelija edes lämmittäisi hänen uuniansa, että tuo hyvinvoipa laiska
ruumis saisi vähän palella!" ajattelin itsekseni, mutta samassa
muistin, että sama uuni lämmittää myöskin taloudenhoitajattaren
huonetta. Tuo 40 vuotias nainen oli edellisenä yönä saanut kolmeen
asti valvoa illallisen valmistuksen ja astiain pesun vuoksi, ja
kuitenkin noussut kello 7. Hän ei voinut itse lämmittää uunia sillä
hänellä ei ollut siihen aikaa. Palvelija lämmitti hänen edestään.
Mutta samalla sai lämmintä laiskurikin.

Totta on, että kaikkien edut ovat toisiinsa punoutuneet, mutta
arvelematta sanoo jokainen omatunto, millä puolen on työ ja millä
puolen joutilaisuus. Eikä sitä sano ainoastaan omatunto, vaan sen
sanoo kaikkein selvimmin tilikirja. Mitä enemmän joku tuhlaa rahaa,
sitä enemmän hän pakoittaa toisia edestänsä työtä tekemään, ja mitä
vähemmän hän tuhlaa, sitä enemmän hän tekee työtä.

Entä teollisuus, entä yhteiskunnallinen yritteliäisyys, ja lopuksi
kaikkein peloittavimmat sanat: kulttuuri, tieteiden ja taiteiden
kehittyminen?



XXIV.


Viime vuoden maaliskuussa palasin eräänä iltana myöhään kotiin.
Kääntyessäni Subovin poikkikadulta Hamovnitsheskin poikkikadulle
huomasin Neitsytkentän lumella joitakin tummia varjoja. Jokin
kiemurteli siellä maassa. En olisi kiinnittänyt huomiotani tuohon,
ellei kadun päässä seisova poliisimies olisi huutanut sinnepäin:

-- Vasilij! miks'et tuo?

-- Eihän se tule! -- vastasi sieltäpäin ääni, ja kohta sen jälkeen
varjot liikahtivat poliisimiestä kohti. Minä pysähdyin ja kysyin
"mitä se on?"

-- Tyttöjä ovat kiinni ottaneet Rshanovin talosta ja vieneet
poliisikamariin, mutta yksi jäi jälkeen, eikä tule.

Lammasnahkaiseen turkkiin puettu piharenki kuletti häntä. Tyttö
kulki edellä, ja mies jälessä tyrkkien häntä takaapäin. Kaikki me
-- minä, piharenki ja poliisi, olimme talvipuvuissa, tyttö yksin
oli leninkisillään. Hämärässä saatoin huomata ainoastaan ruskean
hameen ja huivin. Hän oli pienikasvuinen, niinkuin tavallisesti ovat
nälkääntyneet, hänellä oli lyhyet jalat ja verrattain leveä, kömpelö
vartalo.

-- Sinun tähtesi, raato, tässä seisomme. Tokko tulet! Kyllä minä
annan sinulle! -- huusi poliisi, joka nähtävästi oli väsynyt ja
kyllästynyt häneen. Tyttö kulki muutaman askeleen ja taas pysähtyi.

Piharenki, vanha hyvänluontoinen ukko, nykäsi häntä käsipuolesta.

-- Vielä tässä pysähtymään! Kävele! -- Hän oli suuttuvinaan. Tyttö
horjahti ja rupesi puhumaan käheällä ja vinkuvalla äänellä.

-- Mitäs siinä tyrkit! Pääsen tästä ilmankin!

-- Palellut.

-- Meikäläinen ei palellu. Minä olen tulinen.

Hän yritti laskea leikkiä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuin tora.
Lyhdyn luona, joka on lähellä meidän talomme porttia, hän taas
pysähtyi, kallistui ja melkein kaatui aitaa vasten. Sitten alkoi
kaivaa jotain hameensa taskusta kömpelöillä kohmettuneilla käsillään.
Taas ne huusivat hänelle, mutta hän vaan mutisi ja hommasi jotakin.
Hän piteli toisessa kädessään vääntynyttä paperossia, toisessa
tulitikkuja. Minä seisoin hänen takanaan. Minua hävetti mennä hänen
ohitsensa ja hävetti myös seisoa katsomassa. Kuitenkin päätin mennä
lähemmäksi. Hän nojasi olkapäällään aitaa vasten ja turhaan koitti
saada tulitikkuja syttymään. Tarkastelin hänen kasvojansa. Hän oli
juuri tuommoinen nälkääntynyt ja näytti jokseenkin vanhalta, noin 30
ikäiseltä. Likainen kasvojen väri, pienet, sameat, juopuneen silmät,
nenä kuin nappi, vinot, suupielien kohdalta alas painuneet, sylkeä
vuotavat huulet ja huivin alta töröttävä lyhyt hiussuortuva. Vartalo
pitkä ja litteä, kädet ja jalat lyhyet. Pysähdyin hänen kohdalleen.
Hän katsahti minuun ja hymähti, ikäänkuin tietäen kaikki, mitä minä
ajattelin.

Minä tunsin, että piti jotain hänelle sanoa. Minun teki mieleni
osoittaa hänelle sääliäni.

-- Onko teillä vanhempia? -- kysyin.

Hän rupesi käheällä äänellä nauramaan, sitten yhtäkkiä herkesi ja
kulmiansa kohottaen alkoi tuijottaa minuun.

-- Onko teillä vanhempia? -- toistin.

Hän naurahti semmoisella ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: kaikkia
se keksii kysyäkin. -- On äiti, -- sanoi hän. -- Mitäs sinä siitä?

-- Mitenkäs vanha te olette?

-- Kuudennellatoista, -- vastasi hän heti, nähtävästi tavalliseen
kysymykseen.

-- Mars nyt, muuten tässä paleltuu sinun kanssasi, hukka sinut
periköön! -- huusi taas poliisi, ja tyttö horjahti aidan luota ja
läksi hoiperrellen astumaan Hamovnitsheskin katua poliisiasemalle
päin. Minä käännyin omaan porttiini, tulin talooni ja kysyin olivatko
tyttäreni palanneet kotiin. Minulle sanottiin, että he olivat olleet
iltamassa, pitäneet hyvin hauskaa, palanneet kotiin ja nyt jo
nukkuivat.

Seuraavana aamuna aijoin mennä poliisiasemalle tiedustelemaan,
mitä oli tehty tuolle onnettomalle, ja olin jo jokseenkin varhain
lähdössä, kun luokseni tuli eräs niistä onnettomista hunningolle
joutuneista aatelismiehistä, jotka yrittelevät nousta jaloilleen,
mutta aina uudestaan lankeavat. Olin ollut tuttu tämän kanssa jo
kolme vuotta. Näinä kolmena vuotena oli hän jo useampia kertoja
antanut mennä kaiken, mitä hänellä oli ollut, vaatteetkin päältään.
Vastikään oli käynyt samalla tavoin ja hän vietti nyt yönsä Rshanovin
talossa, yömajakortteerissa, päivän ajaksi tullen minun luokseni. Hän
tapasi minut juuri kun olin ulos menossa ja alkoi heti kertoa, mitä
heillä Rshanovin talossa oli viime yönä tapahtunut. Hän oli tuskin
päässyt puoliväliin kertomustaan, kun hän, vanha mies, joka oli
aikoinaan nähnyt kaikenlaatuisia ihmisiä, yhtäkkiä purskahti itkuun,
vaikeni ja kääntyi seinään päin. Kaikki, mitä hän minulle kertoi,
oli aivan totta. Sain vahvistuksen siitä asianomaisessa paikassa
ja lisäksi vielä kuulin uusia yksityiskohtia, jotka kerron tässä
samalla. Kas tässä kertomus.

Siinä yömajakortteerin alakerrassa, numerossa 32, jossa oli yötä
minun ystäväni, oli ollut kaikellaisten muuttelevain yömajalaisten,
miesten ja naisten joukossa myöskin muuan pesijätär, noin 30:n
ikäinen nainen, vaaleaverinen, hiljainen ja hyvännäköinen, mutta
sairaalloinen. Kortteerin emännällä oli rakastajana eräs venemies.
Kesällä tuo kumppani harjoitti venemiehen tointa, vaan talvella he
elivät vuokraamalla kortteeria yömajalaisille, ottaen 3 kopekkaa
ilman päänalusta, 5 kopekkaa päänalusen kanssa. Pesijätär oli
useampia kuukausia asunut siellä ja oli ollut hiljainen nainen. Mutta
viime aikoina oli alettu häneen kyllästyä siitä syystä, että hän oli
yskinyt ja häirinnyt toisten unta. Erittäinkin eräs 80 vuotias eukko,
puolihupsu, joka niinikään oli tämän kortteerin alituinen asukas,
oli ruvennut vihaamaan pesijätärtä ja ahdistamalla ahdistamaan
häntä siitä, ettei hän antanut toisten maata ja koko yön ryki, kuin
lammas. Pesijätär oli ollut vaiti, hän oli velkaa kortteerista,
jonka vuoksi hänen piti olla hiljaa. Hän oli yhä harvemmin kyennyt
käymään työssä, sillä voimia ei ollut riittänyt, ja senvuoksi ei
voinut maksaa emännälle. Viime viikolla hän ei ollenkaan ollut käynyt
työssä ja pilannut vaan kaikkien, erittäinkin vanhan eukon elämää
rykimisellään. Neljä päivää sitten oli emäntä käskenyt pesijättären
muuttamaan pois kortteerista. Hän oli jo ollut velkaa kuusi riunaa,
eikä näyttänyt olevan toivoa saada niitä häneltä, mutta kaikki paikat
olivat olleet täynnä, ja asukkaat olivat valittaneet pesijättären
yskimisestä.

Kun emäntä oli käskenyt pesijättären pois kortteeristaan, jollei
hän suorittanut velkaansa, oli vanha eukko ilostunut ja työntänyt
pesijättären pihalle. Pesijätär oli lähtenyt mutta tunnin kuluttua
palannut takaisin, eikä emäntä ollut raskinnut häntä ajaa pois
uudestaan. Eikä emäntä ollut ajanut häntä toisena eikä kolmantenakaan
päivänä. "Minnekäs minä menen?" oli pesijätär sanonut. Mutta
kolmantena päivänä emännän rakastaja, joka tunsi järjestykset ja
menettelytavat, oli mennyt poliisia hakemaan. Poliisi, sapeli vyöllä
ja pistooli kupeella, oli tullut kortteeriin ja kohteliaasti käyttäen
säädyllisiä sanoja, vienyt pesijättären kadulle.

Oli kirkas, aurinkoinen, mutta kylmä maaliskuun päivä. Purot
juoksivat, ja pihamiehet hakkasivat jäätä. Ajurien reet hypähtelivät
jäätyneellä lumella ja reen jalakset vinkuivat kiviä vastaan.
Pesijätär läksi kulkemaan mäkeä ylös auringon puolta, tuli kirkolle
asti ja kävi istumaan kirkon portaille. Mutta kun aurinko alkoi
laskea talojen taa ja lätäköt alkoivat vetäytyä riittaan, tuli
pesijättären kylmä ja tukala olla. Hän nousi ja läksi laahustamaan...
Minne? Kotiin, siihen ainoaan taloon, jossa hän oli asunut viime
aikoina. Kun hän pääsi perille, leväten aina väliin, alkoi hämärtää.
Hän tuli portille, kääntyi menemään sisään, liukastui, voihkasi ja
kaatui.

Pari henkilöä, jotka sattuivat kulkemaan siitä ohitse, arvelivat
hänen olevan humalassa ja jatkoivat matkaansa. Mutta kolmas kompastui
maassa makaavaan ja meni sanomaan pihamiehelle: "jokin humalainen
akka siellä teidän portillanne viruu, olin vähällä niskani taittaa
hänen kauttansa, menkää edes korjaamaan se pois sieltä!"

Pihamies meni. Pesijätär oli kuollut. Siinä oli ystäväni kertomus.
Saattaisi luulla, että olen valikoimalla valikoinut nuo tapaukset
-- kohtauksen viisitoista vuotiaan porton kanssa ja nyt kertomani
tapauksen, mutta älköön sitä luultako.

Kuultuani ystäväni kertomuksen, läksin poliisiasemalle, sieltä
mennäkseni Rshanovin talolle tarkemmin tiedustelemaan pesijättärestä.
Ilma oli ihana. Varjossa näkyi taas öisen pakkasen tekemän riitän
alta juokseva vesi, vaan auringon paisteessa oli kaikki sulana.
Joelta kuului kohinata. Sen takaa siinti Neskutshnin puiston puut
ja ruskeat varpuset, joita talvella ei paljon huomannut, täyttivät
nyt kaikki paikat ilollaan. Ihmiset ikäänkuin myöskin tahtoivat
olla iloisia, mutta heillä kaikilla oli liian paljon huolta. Kirkon
kellot kaikuivat ja näitten yhteen sulautuvien äänien seasta kuului
kasarmista päin laukauksia, rihlaluotien vinguntaa ja niitten
läiskähdykset maalitauluun.

Tulin poliisiasemalle. Siellä muutamat aseelliset poliisit saattoivat
minut päällikkönsä luo. Hän oli myöskin varustettu sapelilla ja
pistoolilla ja jakeli joitakin määräyksiä repaleisen, värisevän ukon
suhteen, joka seisoi hänen edessään, eikä heikkoutensa vuoksi kyennyt
selvästi vastaamaan kysymyksiin. Päästyään siitä asiasta, kääntyi
päällikkö minun puoleeni. Minä kysyin eilisestä tytöstä. Hän kuunteli
minua ensin tarkkaavaisesti, mutta sitten hymähti sille, etten
tiennyt minkä vuoksi heitä viedään poliisiasemalle, ja että minua
kummastutti hänen nuoruutensa.

-- Hyvä ihme, onhan niitä kahdentoistakin ikäisiä, ja kolmen ja
neljäntoista vanhoja on vaikka kuinka, -- sanoi hän iloisesti.

Minun kysymykseni johdosta eilisestä tytöstä hän selitti, että ne
luultavasti oli lähetetty komiteeaan. Kysymykseeni, missä he olivat
olleet yötä, hän vastasi epämääräisesti. Sitä tyttöä, josta puhuin,
ei hän muistanut. Niitä on niin paljon joka päivä.

Rshanovin talossa, numerossa 32, oli minun tullessani jo pappi
vainajan ruumista siunaamassa. Vainaja oli asetettu entiselle
vuoteelleen, ja asukkaat, kaikki kerjäläisiä, olivat koonneet rahaa
sielumessua, ruumisarkkua ja käärinliinoja varten. Eukot olivat
hänet pukeneet ja kirstuun panneet. Pappi luki jotain pimeässä,
jokin nainen seisoi vaksikynttilä kädessä ja niinikään kynttilä
kädessä seisoi muuan mieshenkilö siistissä kriminnahkakauluksisessa
palttoossa ja kiiltävät kalossit jalassa. Se oli vainajan veli, joka
oli saanut tiedon tapahtumasta.

Menin emännän puolelle ja tiedustelin häneltä kaikkia.

Hän säikähti minun kysymyksiäni, nähtävästi peläten, että häntä
syytettäisiin jostakin, mutta sitten yltyi puhumaan ja kertoi minulle
kaikki. Takasin palatessani katsahdin vainajaan. Kaikki vainajat ovat
kauniita, mutta tämä oli erityisen kaunis ja liikuttavan näköinen
arkussaan. Puhtaat kalpeat kasvot suljettuine, ulkonevine silmineen,
sisään painun eine poskineen ja ruskeine pehmeine hiuksineen korkean
otsan päällä. Kasvot olivat väsyneen näköiset, hyväntahtoiset. Ilme
niissä ei ollut surullinen, vaan kummastunut. Ja todellakin, jos
elävät eivät näe niin kuolleet kummastelevat.

Sinä päivänä, kun tätä kirjoitin, oli Moskovassa suuret tanssiaiset.

Illalla läksin ulos kotoani yhdeksättä käydessä. Minä asun tehtaitten
ympäröimässä seudussa, ja läksin ulos tehtaitten vihellyksen jälkeen,
kun työväki viikon yhtämittaisen työn perästä pääsi vapaata päivää
viettämään.

Työmiehiä kulki ohitseni, suunnaten matkaansa kapakkoihin ja
ravintoloihin. Monet olivat jo humalassa, monella oli naisia mukana.

Asuen tehtaitten keskellä kuulen joka aamu kello 5 vihellyksen,
toisen, kolmannen, neljännen ja niin edelleen. Se merkitsee, että
on alkanut työ -- vaimojen, lasten, vanhusten. K:lo 8 kuuluu toinen
vihellys, silloin on puolen tunnin hengähdys. Kello 12 kolmas.
Silloin on tunti päivällisaikaa, ja k:lo 8 illalla neljäs, silloin --
on loppu.

Omituisesta sattumuksesta kaikki kolme minua lähinnä olevaa tehdasta,
valmistavat ainoastaan tanssiaisiin tarvittavia esineitä.

Eräässä niistä tehdään ainoastaan sukkia, toisessa silkkikankaita,
kolmannessa hajuvesiä ja hiusvoiteita.

Saattaa kuulla näitä vihellyksiä ilman että johtuu mieleen muu kuin
ajanmäärä.

"Nyt oli vihellys, siis on aika mennä kävelylle", tulee ajatelleeksi.
Mutta voivat nämä vihellykset johdattaa mieleen myöskin sen, mitä ne
todellisuudessa merkitsevät. Ensimäinen vihellys k:lo 5 merkitsee
sitä, että ihmiset, jotka ovat maanneet kosteassa kellarissa,
usein miehet ja naiset sekaisin, nousevat pimeässä ja kiiruhtavat
koneitten jyskinään, työhön, jonka loppua ja hyötyä he eivät näe,
ja työskentelevät siellä kuumuudessa, tukehuttavassa ilmassa,
liassa, mitä lyhimmillä keskeytyksillä -- tunnin, kaksi, kolme ...
kaksitoista, jopa useampiakin tunteja yhtämittaa. Sitten menevät
maata ja taas nousevat, jatkaakseen samaa tarkotuksetonta työtä,
johon heitä pakoittaa ainoastaan hätä.

Ja niin kuluu viikko viikon perästä ainoastaan pyhäpäivien
keskeyttäminä. Niinpä näin nyt nuo työmiehet päästettyinä tuommoista
lepopäivää viettämään. Kun he tulevat kadulle, on kaikkialla
ravintoloita, keisarillisia kapakoita, tyttöjä, ja humalaisina
kiskovat he käsipuolesta toisiansa ja semmoisia tyttöjä, kuin sekin,
joka tuonottain vietiin poliisiasemalle, ottavat ajurin ja ajelevat,
tai kuleksivat kapakasta toiseen, hoiperrellen, noituen ja löpisten
itsekkään tietämättä mitä. Kun ennen aikaan näin tuota tehtaalaisten
hoipertelemista, väistyin inholla syrjään ja olin vähällä ruveta
soimaamaan heitä siitä, mutta siitä saakka kuin olen joka päivä
kuullut noita vihellyksiä ja tiennyt niitten merkityksen, ihmettelen
vaan sitä, etteivät kaikki miehet joudu siihen jätkän tilaan, joita
Moskova on täynnään, ja kaikki naiset semmoiseen tilaan kuin se
tyttö, jonka olin tavannut taloni läheisyydessä.

Siten kuleksin, katsellen noita tehtaalaisia, niin kauan kuin
he puuhailivat kaduilla, noin yhteentoista saakka. Liike alkoi
vähitellen asettua. Jäi jälelle sinne tänne humalaisia, ja joitakuita
miehiä ja naisia näin kuletettavan poliisiasemalle. Silloin alkoi
ilmestyä joka taholta katettuja vaunuja, kiitäen kaikki samaan
suuntaan.

Kuskipukilla istuu kuski, turkki päällä, ja keikarimainen lakeija,
kokaardi lakissa. Hyvin syötetyt, komeilla loimilla peitetyt
juoksijat kiitävät pakkasessa, 20 virstan nopeudella tunnissa.
Vaunuissa istuu naisia kääriytyneinä ketunnahkaturkkeihinsa ja
suojellen kukkasiansa ja tukkalaitteitansa. Kaikki -- hevosten
valjaat, vaunut, kumipyörät, kangas kuskin kauhtanassa, vaunuissa
istujain sukat, kengät, kukkaset, sametti, hansikkaat, hajuvedet --
kaikki tuo oli niitten ihmisten valmistamaa, joista osa juopuneina
oli heittäytynyt makuulavitsoilleen makuuhuoneissaan, osa yömajoissa
porttojen viereen, osa taas viety vankiloihin. Näittenpä ohitse,
pukeutuneena heidän valmistamiinsa pukuihin ja istuen heidän
valmistamissaan vaunuissa, ajoivat nuo tanssiaisiin menijät, eikä
heidän päähänsäkään juolahtanut, että olisi ollut mitään yhteyttä
tanssiaisten ja näitten juopuneitten välillä, joille heidän kuskinsa
niin tuimasti huusivat.

Nämät ihmiset huvittelevat tanssiaisissa mitä levollisimmalla
mielellä, vakuutettuina siitä, etteivät he tee mitään pahaa, vaan
päinvastoin jotain hyvin hyvää. Huvittelevat kello 11:sta kello
6:teen aamulla, sillä aikaa kun toiset vatsa tyhjänä lojuvat
yömajoissa ja muutamat heistä kuolevatkin, niinkuin pesijätär. Ilo on
siinä, että vaimot ja neitoset esiintyvät semmoisessa säädyttömässä
puvussa, ettei turmeltumaton neitonen tai vaimo mistään hinnasta
näyttäytyisi siinä miehelle. Ja tässä puolialastomassa tilassa,
paljastettuine rintoineen ja olkapäähän asti paljaine käsivarsineen,
turnyyrineen ja pingoitettuine lanteineen, mitä kirkkaimmassa
valaistuksessa, vaimot ja neitoset, joitten ensimäinen avu aina on
ollut kainous, ilmestyvät vierasten miesten joukkoon, jotka niinikään
ovat säädyttömän pinkeissä puvuissa, ja huumaavan musiikin soidessa
sylitysten miesten kanssa pyörivät. Vanhat naiset, usein samalla
tavalla paljastettuina kuin nuoretkin, istuvat ja katsovat, syöden ja
juoden sitä mikä on makeinta. Vanhat miehet tekevät samoin. Ei ole
kummaa, että tätä tehdään yöllä, silloin, kun koko kansa nukkuu, eikä
voi sitä nähdä. Mutta se ei tapahdu salaamisen tarkotuksessa. Heistä
näyttää, ettei siinä ole mitään salaamistakaan, että se on niinkuin
olla pitääkin, etteivät he tuolla huvittelullaan, joka hävittää
tuhansien ihmisten tuskallisen työn tulokset, ketään loukkaa, vaan
päinvastoin ruokkivat köyhiä ihmisiä.

Saattaa olla, että tanssiaisissa on hyvin hauskaa. Mutta mitenkä
me olemme tulleet niin pitkälle? Sillä jos me näemme joukossamme
ihmisen, joka ei ole syönyt tai on viluissaan, niin meitä hävettää
iloitseminen, niin kauan kuin hän ei ole saanut ruokaa ja lämminnyt,
puhumattakaan siitä, että voisimme huvittaa itseämme semmoisella
huvilla, joka tuottaa toisille kärsimyksiä. Meille on vastenmielistä
ja käsittämätöntä ilkeitten poikanulikkain ilo, kun he pistävät
koiran hännän pihtiin ja siitä riemuitsevat.

Mitenkäs me sitten näissä iloissamme olemme niin sokeita, ettemme
näe niitä pihtejä, jotka puristavat meidän ilojemme vuoksi kärsivien
ihmisten häntiä?

Eihän yksikään niistä naisista, jotka esiintyvät noissa tanssiaisissa
pari sataa ruplaa maksavissa puvuissa, ole syntynyt tanssiaisissa,
vaan hän on asunut myös maalla, nähnyt talonpoikia, tuntee
lapsenhoitajansa ja sisäpalvelijan, jonka isät ja äidit ovat köyhiä,
joilla parin sadan ruplan ansaitseminen mökin rakentamista varten
on pitkän, työteliään elämän tarkotuksena. Mitenkäs hän voi iloita,
tietäessään näissä tanssiaisissa paljastetun ruumiinsa koristuksena
kantavansa sitä mökkiä, joka on hänen hyvän hoitajansa veljen
tulevaisuuden haave? Otaksukaamme kuitenkin, ettei hän ole tullut
tuota ajatelleeksi. Mutta sitä, että sametti, silkki, makeiset,
kukkaset, pitsit eivät kasva itsestään, vaan että niitä tekevät
ihmiset, sitä hän arvattavasti ei voi olla tietämättä. Ei hän
myöskään voi olla tietämättä, minkälaiset ihmiset tuota kaikkea
tekevät, minkälaisissa olosuhteissa ja minkä vuoksi he sitä tekevät.
Eihän hän voi olla tietämättä, ettei ompelijatar, jolle hän vielä
riitelee, ole ollenkaan rakkaudesta häneen tehnyt hänelle tuota
leninkiä, että kaikki tuo -- leninki, pitsit, sametti ja kukkaset
-- on tehty hänelle puutteen pakoituksesta. Otaksukaamme hänen
olevan niin huumaantuneena, ettei sitäkään huomaa. Mutta sitä, että
viisi tai kuusi vanhaa, arvoisaa, usein sairaalloista lakeijaa ja
palvelijatarta saavat valvoa ja puuhata hänen vuoksensa, sitä hän
ei ainakaan voi olla tietämättä. Hän on nähnyt heidän väsyneet,
synkät kasvonsa. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, että tuona
tanssiaisyönä oli 28 pykälän pakkanen ja että kuski, vanha ukko,
tuossa pakkasessa sai istua koko yön kuskipukilla. Mutta minä
tiedän, että he todellakaan eivät sitä näe. Ja jos he, nuo nuoret
naiset, tanssiaisten hypnotiseeraamina, eivät tuota kaikkea näe,
niin ei heitä voi siitä tuomita. Ne raukat tekevät sitä, mitä
vanhemmat pitävät hyvänä. Mutta mitenkä vanhemmat selittävät tuon
sydämmettömyytensä ihmisiä kohtaan.

Vanhemmat antavat aina seuraavan selityksen: "minä en pakoita ketään,
-- tavarat minä ostan, ihmiset, palvelijat, kuskit minä pestaan.
Ostaa ja pestata -- eihän siinä ole mitään pahaa?"

Näinä päivinä pistäysin erään tuttavani luona. Kulkiessani ensimäisen
huoneen läpi, hämmästyin nähdessäni kaksi naista pöydän ääressä,
kun tiesin tuttavani olevan poikamiehen. Laiha, keltainen, vanhahko
nainen, huivi hartioilla, teki jotain nopeasti käsillään ja
sormillaan pöydän päällä, hermostuneesti vavahdellen, aivan kuin
hänellä olisi ollut jokin hermollinen kohtaus. Vieressä istui tyttö
niinikään jotain tehden ja samalla tavalla vavahdellen. Minä menin
likemmä ja tarkastelin, mitä he tekivät. He katsahtivat minuun ja
jatkoivat työtänsä yhtä uutterasti. Heidän edessään oli pöydälle
levitettynä tupakkaa ja paperossihylsyjä. He tekivät paperosseja.
Se tapahtui semmoisella nopeudella ja jännityksellä, ettei sitä voi
kuvata ihmiselle, joka ei sitä ole nähnyt. Minä ihmettelin heidän
nopeuttansa.

-- Neljätoista vuotta olen tehnyt vaan tätä työtä, -- sanoi nainen.

-- Onkos se vaikeata?

-- Onhan tuo, rintaa pakottaa ja hengitys käy raskaaksi.

Eihän hänen muuten olisi tarvinnut sitä sanoakaan. Sen saattoi
kyllä huomata, kun vaan katsahti häneen ja tyttöön. Tyttö oli tuota
työtä tehnyt kolmatta vuotta, mutta kerrankaan nähtyään hänet siinä
toimessa sanoisi jokainen, että se on vahva elimistö, joka alkaa jo
kuihtua. Tuttavani, hyväluontoinen ja vapaamielinen ihminen, oli
palkannut nämä naiset tekemään paperosseja 2 ruplan 50 kop. maksua
vastaan tuhannelta. Hänellä on rahaa, ja hän antaa sitä työstä --
mitäs pahaa siinä on? Hän nousee ylös noin k:lo 12 aikaan. Illan
kello 6:sta 2:teen hän viettää korttipöydän tai piaanon ääressä,
syöpi hyvää, maukasta ruokaa, ja kaikki työt teettää toisilla. Sitten
hän keksii itselleen vielä uuden nautinnon -- polttamisen. Hän alkoi
nimittäin polttaa vasta vanhempana.

On olemassa vaimo ja tyttö, jotka hädin tuskin voivat elättää
itseänsä sillä, että muuttuvat koneiksi ja koko ikänsä tupakan
pölyä hengittävät, siten terveyttänsä turmellen. Tuttavallani taas
on rahaa, ja hän pelaa mieluummin vistiä, kuin tekee itselleen
paperosseja. Hän antaa noille naisille rahaa sillä ehdolla, että he
jatkavat entistä onnetonta elämäänsä, tehden hänelle paperosseja.

Minä rakastan puhtautta ja annan rahaa pesijättärelle sillä ehdolla,
että hän pesee paitani, jota muutan kaksi kertaa päivässä, ja tämä
paita murtaa pesijättären viimeiset voimat ja hän kuolee.

Mitäs pahaa siinä on? Ihmiset, jotka ostavat ja palkkaavat, tulevat
ilman minuakin pakoittamaan toisia tekemään samettia ja makeisia,
palkkaamaan heitä tekemään paperosseja ja pesemään paitoja. Miksikäs
minä sitten kieltäisin itseltäni sametin ja makeiset, paperossit ja
puhtaat paidat, jos niitä kerran käytetään? Usein, melkein aina saan
kuulla nuo sanat. Mutta se on sitä samaa, mitä sanoo villiintynyt
kansanjoukko, hävittäessään jotakin. Se on sitä samaa, mikä villitsee
koiria, kun joku niistä kaataa toisen allensa ja toiset hyökkäävät
voitetun kimppuun repien sen kappaleiksi. Koska kerran on alku
tehty, koska paha on olemassa, niin miks'en minäkin sitä käyttäisi
hyväkseni? Mitäs siitä tulee, jos minä rupean pitämään likaista
paitaa ja itse tekemään paperossini. Tuleeko siitä kellenkään
helpotusta? -- kysyvät ihmiset tahtoessaan itseänsä puolustaa. Jos
emme olisi niin kaukana totuudesta, niin semmoiseen kysymykseen
hävettäisi vastatakin, mutta me olemme siihen määrin eksyksissä, että
tämä kysymys näyttää meistä aivan luonnolliselta ja senvuoksi, vaikka
hävettääkin, täytyy siihen kuitenkin vastata.

Mikä erotus siinä on, jos minä pidän samaa paitaa viikon tai päivän,
ja teen itse paperossini tai olen aivan polttamatta?

Se erotus, että joku pesijätär ja joku paperossin tekijätär
tarvitsevat vähemmän ponnistaa voimiansa, ja että sen, minkä
tähän asti olen antanut pesusta ja paperossien teosta, voin nyt
antaa pesijättärelle, tai ylipäänsä työntekijöille, jotka ovat
väsyneet työstänsä ja jotka ylivoimaisen työnteon sijaan saavat nyt
tilaisuuden levähtää ja juoda lasin teetä. Mutta tähän olen kuullut
vastattavan: "Jos minä rupean käymään likaisissa alusvaatteissa ja
olen polttamatta, antaen sen sijaan rahaa köyhille, niin köyhiltä
ne kuitenkin riistetään ja tuo teidän mereen heitetty pisaranne ei
kuitenkaan auta".

Tuommoiseen vastaväitteeseen vielä enemmän hävettää vastata,
mutta täytyy. Se on niin tavallinen vastaväite. Vastaus siihen on
yksinkertainen.

Otaksukaamme, että minä olen joutunut villien joukkoon ja nämä
kestitsevät minua paistilla, joka maistuu hyvin hyvälle. Mutta
seuraavana päivänä saan kuulla sen olleen valmistetun vangiksi
joutuneen ihmisen lihasta. Jos kerran en hyväksy ihmislihan syömistä,
niin, olipa tuo paisti miten maukasta hyvänsä, olipa tuo tapa syödä
ihmisiä miten yleinen tahansa ympärilläni asuvien keskuudessa ja
olipa hyöty, jonka minun kieltäytymiseni voi tuottaa syötäväksi
määrätyille vangeille, kuinka mitätön hyvänsä, en rupea, en voi enää
ruveta ihmislihaa syömään. Saattaa tapahtua, että syön ihmislihaakin,
kun nälkä minut siihen pakoittaa, mutta en tule tekemään siitä
itselleni makupaloja, en tule osaa ottamaan kestityksiin, jossa sitä
tarjotaan, enkä ylpeilemään osanotostani niihin.



XXV.


Mutta mitäs on tehtävä? Emmehän me ole tuota kaikkea aikaan saaneet.
Me sanomme: emme me ole sitä aikaan saaneet, se on tullut itsestään,
niinkuin lapset, jotain särettyään, sanovat, että se on itsestään
särkynyt. Me sanomme: kun kerran on olemassa kaupunkeja, niin, eläen
niissä, me elätämme toisia ihmisiä ostamalla heidän työtänsä ja
palveluksiansa.

Mutta se ei ole totta. Ja senvuoksi on syytä tarkastaa, mitenkä me
elämme maalla ja mitenkä me siellä elätämme ihmisiä.

Kuluu talvi kaupungissa, tulee pääsiäinen. Kaupungissa jatkuu yhä
samaa rikasten mässäystä. Bulevardeilla, puistoissa soi musiikki,
kaikkialla on teattereita, huvituksia, kansanjuhlia, ilotulituksia.
Mutta maalla on vielä parempi olla, ilma on puhtaampaa, puut, kedot,
kukat tuoreempia. Pitää matkustaa sinne, missä kaikki tuo on juuri
puhjennut ja kukkii. Ja niinpä suurin osa toisten työtä hyväkseen
käyttävistä rikkaista ihmisistä matkustaa maalle hengittämään tuota
parempaa ilmaa, katsomaan noita vielä parempia niittyjä ja metsiä.

Ja niinpä noitten harmaitten, leivästä ja sipulista elävien, 18
tuntia päivässä työtä tekevien, riittävän unen puutteessa olevien
ja rääsyihin puettujen talonpoikain keskuuteen asettuu rikkaita
ihmisiä. Täällä ei ainakaan kukaan ole vietellyt noita ihmisiä, ei
ole ollut mitään tehtaita, eikä ole niitä työttömiä, joita on niin
paljon kaupungissa, ja joita me muka ruokimme, antamalla heille
työtä. Täällä kansa kesällä tuskin ennättää lopettaa kaikkia töitään
aikanaan, ei ole joutilaita käsiä, vaan päinvastoin paljon viljaa
menee hukkaan käsien puutteessa ja paljon ihmisiä -- lapsia, vanhuksia,
naisia -- menehtyy työn taakan alla. Mitenkäs rikkaat ihmiset täällä
järjestävät elämänsä?

Näin he sen tekevät. Jos on vanhanaikuinen talo, niin se uudistetaan
ja koristetaan, jos ei semmoista ole, niin rakennetaan uusi --
kaksi-, kolmikerroksinen. Huoneet, joita on 12--20 ja enemmänkin,
ovat kaikki 6 arssinan korkuisia. Parkettilattiat, ikkunat
kokonaisesta lasista, kalliit matot, kalliit huonekalut, 200--600
ruplaa maksava ruokasalin kaappi. Talon ympäristö lasketaan kivellä
ja tasoitetaan, laitetaan kukkalavoja, krokettikenttiä, peilipalloja,
vieläpä kasvihuoneita, kasvilavoja, komeita talleja. Kaikki maalataan
öljymaalilla, sillä öljyllä, joka puuttuu vanhusten ja lasten
puurosta. Ja vaikka tuo maalle asettuva meikäläinen ihminen olisi
köyhäkin ja vapaamielinen, niin hän asettuu asumaan semmoiseen
taloon, että sen rakentamista ja puhtaana pitoa varten täytyy riistää
työkansalta kymmeniä ihmisiä, jotka eivät ennätä kasvattaa leipää
omaksi elatuksekseen.

Tässä tapauksessa ei voi vedota siihen, että tehtaat ovat jo olemassa
ja tulevat olemaan huolimatta siitä, tulenko minä niitä hyväkseni
käyttämään tai en. Ei voi sanoa, että minä elätän "joutilaita käsiä",
sillä tässä me suorastaan perustamme meille tarpeellisten esineitten
tehtaita ja suorastaan, käyttäen hyväksemme toisten hätää, riistämme
ihmisiä heille, meille ja kaikille välttämättömästä työstä, siten
turmellen heitä ja murtaen heidän terveytensä ja elämänsä.

Niinpä asuu maalla joku sivistynyt ja kunniallinen aatelis- tai
virkamiesperhe. Kaikki perheenjäsenet ja vieraat ovat kokoontuneet
puolivälissä kesäkuuta, s.o. heinänteon alkaessa, ja asuvat
syyskuuhun asti, s.o. elonkorjuuseen ja kylvöön asti. He asuvat
siis maalla melkein koko kiireellisimmän työajan. Koko tuon ajan on
heidän ympärillään ja heidän läheisyydessään ollut käynnissä tuo
talonpoikain kesäinen työ, jonka rasittavasta jännittäväisyydestä ei
meillä voi olla minkäänlaista käsitystä, ellemme ole sitä kokeneet.

Ja perheen jäsenet, noin kymmenkunta henkeä, elävät täällä aivan
samoin kuin kaupungissa, jos mahdollista vielä pahemminkin, sillä
täällä maalla he näet lepäävät (tyhjäntoimittamisesta), eikä
heillä ole nyt minkäänlaista työn tapaistakaan tai tekosyytä
joutilaisuuteensa.

Pietarin päivällä -- paastolla, kun kansan ruokana on sahti, leipä ja
sipuli, alkaa heinänteko. Maalla asuva herrasväki näkee tuon työn,
hauskuudekseen sitä katsellen, nauttii kuivuvan heinän tuoksusta,
vaimoväen lauluista, viikatteitten kalskeesta ja niittomiesten ja
haravoivien rivien näöstä.

Heinänteko on tärkeimpiä töitä maailmassa. Melkein joka vuosi
työvoimain ja ajan puutteessa jääpi niittyjä loppuun niittämättä ja
heinää joutuu sateitten alle, ja enemmän tai vähemmän jännitetystä
työstä riippuu, lisääntyykö ihmisten varastoihin 20 tai useampia
prosenttia heinää, vai menevätkö ne hukkaan. Jos lisääntyy heinää,
niin lisääntyy myöskin lihaa vanhuksille ja maitoa lapsille. Tässä
on kullakin niittomiehellä kysymys leivästä ja maidosta talven
varalle. Jokainen työmies sen tietää. Yksin lapsetkin tietävät, että
se on tärkeätä työtä ja että täytyy ponnistaa viimeisetkin voimansa.
Heilläkin on tehtävänsä: kulettaa raskas sahtikannu niityllä olevalle
isälle, paljain jaloin kiireesti juosten kaksi virstaa kylästä,
ennättääkseen perille päivällisajaksi. Jokainen tietää, ettei
heinänteosta elonkorjuuseen tule olemaan keskeytystä, eikä aikaa
levähtämiseen.

Mutta paitsi heinäntekoa on paljon muuta työtä: pelto on käännettävä,
äestettävä, vaimoilla on kankaan kudonta, leipominen, pesu, miehillä
myllyllä ja kaupungissa käynti, kunnalliset asiat, tuomarin ja
kylänvanhimman luo meno, kyydinteko y.m. Kaikki vanhat, jopa
sairaatkin, ponnistavat viimeisetkin voimansa. Niittomiehet tekevät
työtä niin, että he joka kerta ennen työn lopettamista heikkoudesta
horjuvat kulkiessaan viimeisiä sarkoja ja tuskin kykenevät nousemaan
pystyyn levähtämisen jälkeen. Samaten tekevät työtä vaimotkin, usein
raskauden tilassa ollessaan ja imettäessään.

Työ on äärimmilleen jännitettyä ja yhtämittaista. Kaikki ponnistavat
viimeisetkin voimansa ja syövät tämän työn aikana loppuun ei
ainoastaan niukan ravintonsa koko varaston, vaan entisetkin
varastonsa. Olematta ennestäänkään kovin lihavia he laihtuvat
elonaikana.

Työssä on esim. kolme miestä -- vanha ukko, hänen veljenpoikansa,
nuori, nainut mies, ja suutari, herraskartanon työväkeen kuuluva.
Kaikille heille tämä heinänsato ratkaisee talven kohtalon. Saako
lehmän pitää, saako verot suoritetuksi vai ei? He ovat herkeämättä,
väsymättä tehneet työtä jo kaksi viikkoa. Sade on viivyttänyt
työntekoa. Sateen lakattua ja märkyyden haihduttua he päättävät
lopettaa työnsä ja, paremmin ennättääkseen, ottavat kukin kaksi
vaimoihmistä mukaansa. Ukon mukana tulee hänen vaimonsa, 50 vuotias,
työn kuluttama, yksitoista synnytystä läpikäynyt nainen, kuuro, mutta
hyvin tarmokas vielä työnteossa, ja 13 vuotias tytär, lyhyenläntä,
mutta tanakka ja voimakas. Veljenpojan mukana tulee hänen vaimonsa,
kookas ja voimakas kuin mies ikään, ja hänen miniänsä, siunatussa
tilassa oleva sotamiehen vaimo. Suutarin mukana tulee hänen vaimonsa,
kova työntekijä, ja tämän äiti, kahdeksannellakymmenellä oleva,
jolla oli tapana käydä kerjuulla. Kaikki he pysyttelevät toistensa
tasalla ja tekevät työtä aamusta iltaan kesäkuun auringon pahimmassa
helteessä. Ilma on painostava ja ennustaa sadetta. Joka hetki on
kallis. Ei tahdo malttaa heittää työtä kesken, hakeakseen vettä tai
sahtia.

Pikkuinen poika, vanhan eukon veljenpoika, kulettaa vettä. Vanha
mummo, joka nähtävästi pelkää, että hänet ajettaisiin pois työstä,
ei heitä haravaa kädestään ja koittaa väkisinkin pysyä mukana.
Poikanen, ruumis aivan väännyksissä ja astuen lyhyitä askeleita
paljailla jaloillaan, kulettaa vesikannua, joka on häntä itseään
painavampi. Tyttö sälyttää olalleen heinätaakan, joka niinikään
on häntä itseään painavampi, astuu muutaman askeleen, pysähtyy ja
pudottaa taakkansa maahan, kykenemättä sitä perille viemään. Vanha
vaimo haravoi lakkaamatta ja kantaa heinää raskaasti hengittäen ja
horjahdellen. Vanha mummo ainoastaan haravoi, mutta sekin on hänelle
liikaa. Vaivoin hän laahaa virsuihin puettuja jalkojansa ja tuijottaa
synkästi eteensä, niinkuin kovasti sairas tai kuoleva ihminen.
Ukko varsin lähettää hänet kauemmaksi toisista rukojen ympäriltä
haravoimaan, ettei hän koittaisi pysyä toisten rinnalla, mutta hän ei
hellitä ja jatkaa synkän näköisenä työtänsä niin kauan kuin muutkin.

Aurinko jo laskee metsän taa, mutta kaikki ei ole vielä rukoihin
koottuna, paljon on vielä jälellä.

Kaikki tuntevat, että olisi jo aika lopettaa, mutta kukaan ei virka
sanaakaan, odottaen, että joku toinen sanoisi. Viimein suutari,
tuntien voimiensa tyyten loppuvan, ehdottaa ukolle, että loput
jätettäisiin seuraavaksi päiväksi ja ukko suostuu. Vaimoväki
rientää heti noutamaan vaatteita, kannuja, talikoita, mummo vaipuu
siihen paikkaansa ensin istualleen ja sitten pitkälleen ja kaikki
tuijottavat eteensä sammuneilla katseilla. Sitten naiset lähtevät
pois ja mummo nousee ähkien ja laahustaa heidän perässään.

Katsokaammepa nyt herraskartanoa. Sinä samana iltana, jolloin
kylältä päin kuuluu työstä palaavien nääntyneitten niittomiesten
viikatteitten kalahduksia ja vaimojen ja tyttöjen huutoja, kun
he, ennätettyään juuri panna pois haravat, juoksentelevat karjaa
ajellen, -- kuuluu herraskartanosta aivan toisia ääniä -- kuuluu
pianon rämpätystä, jokin unkarilainen laulu, ja silloin tällöin
krokettipallojen kolahduksia. Tallin luona seisovat vaunut, joitten
eteen on valjastettuna neljä lihavaa hevosta.

On tullut vieraita. Hevoset helistelevät kulkusia seistessään.
He syövät heinää, tallaten sitä jalkoihinsa, sitä samaa heinää,
jota tuolla niityllä niin suurella vaivalla kootaan. Pihalla on
liikettä, terve, hyvinvoipa nuori mies vaalean punaisessa paidassa
kutsuu kuskeja valjastamaan ja satuloimaan hevosia. Kaksi kuskia
tulee renkituvasta ja menee huolettomasti käsiään heiluttaen
hevosia herrasväelle satuloimaan. Aivan talon luona kulkee kaksi
lapsenhoitajaa, toinen nuori, toinen vanha, vieden nukkumaan saman
ikäisiä lapsia kuin ne, jotka saivat käydä kylästä sahtia noutamassa.
Toinen hoitajista on englantilainen eikä osaa venättä. Hänet on
tilattu Englannista -- ei senvuoksi, että hänellä olisi tiedetty
olevan joitakin erityisiä ansioita, vaan ainoastaan senvuoksi, että
hän on ummikko. Vähän etempänä muuan mies ja pari vaimoa kastelevat
kukkia, toinen mies puhdistaa pyssyä talon nuorelle herralle.

Tuolla kaksi vaimoa kantaa puhtailla alusvaatteilla täytettyä
vasua -- he ovat pesseet koko herrasväen sekä englannittarien ja
ranskattarien alusvaatteet. Talossa on vielä kaksi vaimoa, jotka
hädin tuskin ennättävät pestä astiat herrasväen jälkeen, ja kaksi
frakkipukuista miestä juoksentelee edes takaisin tarjoten kahvia,
teetä, viiniä, seltterivettä. Yläkerrassa on pöytä katettuna. On
juuri syöty, ja kohta taas syödään -- aina kello kahteentoista,
kolmeen, usein auringon nousuunkin asti.

Toiset istuvat poltellen sikaaria korttien ääressä, toiset
vapaamielisiä keskusteluita pitäen, kolmannet kävelevät paikasta
toiseen, syövät, polttelevat ja vihdoin, tietämättä mitä tehdä,
keksivät lähteä ajelemaan. Tätä herrasväkeä on noin viisitoista
tervettä miestä ja naista, ja noin 30 tukevaa työmiestä ja työ naista
on työssä heitä varten.

Ja tämä tapahtuu siellä, missä jokainen tunti, jokainen poikanen on
kallis. Ja tätä samaa jatkuu heinäkuussakin, kun talonpojat läpi yön
saavat niittää kauraa, ettei se ehtisi karista maahan, ja vaimot
nousta ennen aamun koittoa puimaan olkia siteitä varten, kun tuo
ennen mainittu ennestään jo työn näännyttämä vanha mummo, raskaana
olevat vaimot ja nuoret lapset kokonaan murtuvat, ja kun ei ole
riittävästi käsiä, hevosia eikä ajoneuvoja kulettamaan aumoihin sitä
viljaa, jolla elävät kaikki ihmiset, jota tarvitaan miljooneja puutia
päivässä Venäjällä, etteivät ihmiset kuolisi. Ja tämmöisenä aikana
jatkuu tuo herrasväen elämä, on teattereita, juhlia, metsästysretkiä,
syöminkejä, juominkeja, soittoa, laulua, tanssia ja loppumatonta
mässäystä.

Tässä ei nyt enää voi puolustautua sillä, että semmoiset olot ovat
jo ennestäänkin olemassa. Ei mitään semmoista ole ollut olemassa.
Itse me varsin laitamme semmoisen elämän, riistäen työn ja leivän
työn näännyttämiltä ihmisiltä. Me elämme niin, kuin ei olisi mitään
yhteyttä kuolevan pesijättären, 15 vuotiaan porton, paperossien
teosta kuihtuneitten naisten ja äärimmilleen jännitetyn, ylivoimaisen
työn murtamien vanhojen eukkojen ja lasten välillä. Me elämme,
nautimme ylellisyydestämme, ikäänkuin ei olisi yhteyttä tämän ja
meidän elämämme välillä. Me emme tahdo nähdä sitä, että, ellei olisi
meidän joutilasta, ylellistä ja turmeltunutta elämää, ei olisi
myöskään tuota ylivoimaista työntekoa, ei olisi meidän elämää.

Meistä näyttää, että kärsimykset on erittäin, ja meidän elämämme on
erittäin, ja että me, eläessämme niinkuin elämme, olemme viattomia ja
puhtaita kuin kyyhkyset.

Me luemme kuvauksia roomalaisten elämästä ja kummastelemme noitten
sieluttomien Lucullusten sydämmettömyyttä, kun he nauttivat
herkkuruuista ja juomista, silloin kun kansa oli nälkään kuolemassa,
me pudistamme päätämme ja kummastelemme isoisiemme raakuutta, noitten
orjain omistajain, jotka perustivat kokonaisia kotiorkestereita ja
teattereita ja määräsivät kokonaisia kyliä puutarhojen ylläpitoon.
Ylevyytemme kukkulalla seisoen me ihmettelemme heidän inhimillisyyden
puutettaan.

Luemme Esaian sanat, 5: 8: "Voi teitä, jotka laitatte toisen talon
toisen tykö, yhdistätte toisen pellon toiseen, siksi kunnes ei enää
sijaa ole, asuaksenne yksinänne maan päällä."

11. "Voi niitä, jotka aamusta varhain etsivät väkeviä juomia ja
istuvat myöhään iltaan, kiihoittaakseen itseänsä viinillä."

12. "Ja heillä on harppuja ja sitroja, rumpuja ja huiluja ja viiniä
pidoissaan, mutta eivät he katso Herran työtä, eivätkä näe hänen
kättensä tekoja."

18. "Voi niitä, jotka vetävät puoleensa jumalattomuutta syntisillä
siteillä ja syntiä ikäänkuin vaunun köysillä."

20. "Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, jotka
tekevät pimeyden valoksi ja valon pimeydeksi, jotka tekevät karvaan
makeaksi ja makean karvaaksi."

21. "Voi niitä, jotka ovat viisaita omissa silmissään ja järkeviä
omasta mielestään."

22. "Voi niitä, joiden urhoollisuus on juoda viiniä ja joiden
sankaruus on sekoittaa väkeviä juomia."

23. "Jotka lahjain vuoksi julistavat rikollisen syyttömäksi ja
riistävät viattomalta hänen oikeutensa".

Me luemme nämä sanat, emmekä luule niitten meitä koskevan.

Me luemme Matt. 3: 10:

"Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee
hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen."

Ja me olemme täydellisesti vakuutetut, että hyvä puu, joka tekee
hedelmän, olemme me itse, ja ettei nuo sanat ole meille sanotut, vaan
joillekin toisille, pahoille ihmisille.

Esaian 6: 10 luemme:

"Paaduta tämän kansan sydän, tee kuuroiksi heidän korvansa ja
sokeiksi heidän silmänsä, ettei se näkisi silmillään, eikä kuulisi
korvillaan, eikä ymmärtäisi sydämmellään, ettei se kääntyisi, eikä
tulisi parannetuksi."

11. "Silloin minä sanoin: kuinka kauaksi aikaa, Herra?

"Ja hän sanoi: siksi kun kaupungit tulevat autioiksi asujanten
puutteessa ja talot jäävät kylmille, ja maa muuttuu erämaaksi."

Me luemme tätä ja olemme aivan vakuutetut, ettei tuo kaikki tarkoita
meitä, vaan jotakin toista kansaa. Senpä tähden me emme ollenkaan
näekään, että tuo tapahtuu meille, me emme kuule, emme näe, emmekä
ymmärrä sydämmellämme. Miksi on niin käynyt?



XXVI.


Mitenkä voi ihminen, joka ei ole kokonaan menettänyt järkeään ja
omaatuntoaan, vaikkei hän pitäisikään itseään juuri kristittynä tai
sivistyneenä ja humaanisena ihmisenä, elää niin, että hän, ottamatta
osaa koko ihmiskunnan taisteluun olemassa olon puolesta, ainoastaan
kuluttaa elämän puolesta taistelevien ihmisten työntuotteita,
vaatimuksillaan enentäen taistelevien työtä ja tässä taistelussa
sortuvien lukumäärää. Ja semmoisia ihmisiä on täynnään meidän niin
kutsuttu kristillinen ja sivistynyt maailma. Mutta paitsi sitä, että
meidän maailmamme on täynnä semmoisia ihmisiä, on meidän sivistyneen
kristillisen maailmamme ihmisten ihanteenakin saada hankituksi niin
suuri omaisuus kuin mahdollista, s.o. rikkaus, joka antaa mukavuuksia
ja joutilaisuutta, eli vapauttaa elämisen taistelusta ja käyttää niin
paljon kuin suinkin hyväkseen tuossa taistelussa sortuvien veljien
työtä. Mitenkä ovat ihmiset voineet joutua semmoiseen kummalliseen
erehdykseen?

Mitenkä ovat he voineet joutua niin pitkälle, etteivät näe, kuule,
eivätkä sydämmessään ymmärrä niin selvää ja epäilemätöntä asiaa?

Eihän tarvitse muuta kuin hetken ajatella kauhistuakseen sitä
omituista ristiriitaa, joka on olemassa meidän elämämme ja sen
välillä, mitä me tunnustamme -- me niin kutsutut humaaniset,
sivistyneet ihmiset (en sano kristityt).

Olipa se hyvin tai pahoin tehty, minkä teki se Jumala, tai se luonnon
laki, jonka voimasta maailma ja ihmiset ovat olemassa, mutta ihmisten
asema maailmassa siitä asti kuin me sen tunnemme, on nyt kerran
semmoinen, että ihmiset ovat alastomia, ilman karvapeitettä, ilman
luolia, joihin voisivat kätkeytyä, ilman ravintoa, jota voisivat
löytää kedolta, niinkuin Robinson saarellaan. Kaikki ovat pakoitetut
alituisesti ja väsymättä taistelemaan luonnon kanssa verhotakseen
ruumiinsa, suojellakseen itseänsä, saadakseen kattoa päänsä päälle ja
tyydyttääkseen omaa nälkäänsä ja työhön kykenemättömien lastensa ja
vanhustensa nälkää.

Tarkastelimmepa ihmisten elämää missä ja minä aikana hyvänsä
Euroopassa, Kiinassa, Amerikassa, Venäjällä, katselimmepa ihmiskuntaa
tai jotakin sen osaa muinaisina aikoina, sen paimentolaiselämän
aikoina, tai meidän aikanamme, höyrykoneitten, sähkövalon ja
kehittyneen maanviljelyksen aikakautena, niin huomaamme saman asian:
että ihmiset, vaikka he herkeämättä ja jännityksellä tekevät työtä,
eivät kykene hankkimaan itselleen, lapsilleen ja vanhuksilleen
vaatteita, asuntoa ja ravintoa, ja että melkoinen osa ihmisiä sortuu
elatusvarojen puutteessa ja ylenpalttisen työn rasittamina.

Elimmepä missä hyvänsä, jos tarkastamme ihmisten elämää sadan
tuhannen, tuhannen, tai vaikkapa vaan kymmenenkin neliövirstan
suuruisella alalla, niin saamme nähdä siinä: nälkääntyneitä lapsia
ja vanhuksia, sairaita ja heikkoja lapsensynnyttäjiä, jotka
riittävän ravinnon ja levon puutteessa ennen aikoja kuolevat, saamme
nähdä ihmisiä, joita ikänsä kukoistuksessa tappaa vaarallinen ja
epäterveellinen työ. Siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa
näemme ihmisten hirveillä ponnistuksilla, kieltäymyksillä ja
kärsimyksillä taistelevan yhteistä hätäänsä vastaan voimatta sitä
voittaa. Me tiedämme sitä paitsi, että jokainen meistä, elipä hän
missä hyvänsä ja miten hyvänsä, vasten tahtoaankin kuluttaa joka
päivä, joka tunti osan ihmiskunnan työn tuloksista. Elipä hän missä
ja miten hyvänsä, niin talo, katto hänen päällään ei ole itsestään
syntynyt. Puut hänen uunissaan eivät ole itsestään tulleet, ei
myöskään vesi, jota hän käyttää, eikä ole taivaasta alas tipahtanut
valmiiksi paistettu leipä, päivällinen, vaatteet, jalkineet, vaan
kaiken tuon ovat tehneet hänelle ne ihmiset, joita sadottain ja
tuhansittain menehtyy ja kuolee turhaan ponnistellessaan hankkiakseen
itselleen ja lapsilleen asuntoa, ravintoa ja vaatteita. Kaikki
ihmiset taistelevat puutetta vastaan. Taistelevat semmoisella
jännityksellä, että heidän ympärillään joka hetki sortuu heidän
veljiänsä, isiänsä, äitejänsä, lapsiansa. Ihmiset tässä maailmassa
ovat, niinkuin merihädässä olevat laivalla, semmoisessa tilassa, että
heidän täytyy tarkasti säästää niukkoja ruokavarojansa ja herkeämättä
taistella hätää vastaan. Jokainen pysähdys tässä meidän jokaisen
työssä, jokaiselle asialle hyödytön toisten työn kuluttaminen on
turmiollista meille itsellemme ja meidän veljillemme. Mitenkäs on
tultu siihen, että aikamme sivistyneitten ihmisten enemmistö, itse
työtä tekemättä, levollisesti kuluttaa toisten ihmisten heidän
elämälleen välttämättömiä työn tuloksia ja pitää semmoista elämää
mitä luonnollisimpana ja järjellisimpänä?

Voidakseen vapauttaa itsensä kaikille luontaisesta työstä ja sälyttää
se toisten hartioille, pitämättä itseänsä petkuttajana ja varkaana
täytyy otaksua:

1) että me, ihmiset, jotka emme ota osaa yhteiseen työhön, olemme
joitakin työväestä eroavia olentoja, ja että meillä on yhteiskunnassa
erityinen tarkotus, niinkuin mehiläisillä on toinen tarkotus kuin
työmehiläisillä, ja 2) että se työ, jota me, elämisen taistelusta
vapautetut ihmiset, teemme muitten ihmisten hyväksi, on kaikille niin
hyödyllistä, että se varmasti palkitsee sen vahingon, jonka teemme
toisille heidän tilaansa raskauttamalla.

Entisinä aikoina toisten työtä hyväkseen käyttävät ihmiset
vakuuttivat: 1) että he ovat erityistä rotua, ja 2) että Jumala on
heille antanut erityisen tehtävän pitää huolta erityisten ihmisten
onnesta, s.o. hallita ja opettaa heitä, jonka vuoksi he vakuuttivat
toisille ja itsekin usein uskoivat, että se työ, jota he tekivät, oli
tarpeellisempaa ja tärkeämpää kansalle kuin se, jota he käyttivät
hyväkseen. Ja tämä puolustus oli riittävä niin kauan kuin ei ollut
epäilystä Jumalan välittömästä sekaantumisesta ihmisten asioihin ja
rotuerosta. Mutta kristinuskon ja siitä johtuvan kaikkien ihmisten
tasa-arvoisuuden ja yhteyden tietoisuuden vallalle päästyä ei tuota
puolustusta voitu enään tuoda esiin entisessä muodossaan. Ei voitu
enään vakuuttaa ihmisten syntyvän eri rotuisina erilaisilla ansioilla
ja eri tarkoituksella, ja vanha puolustus, vaikka sitä jotkut vielä
kannattivatkin, vähitellen melkein kokonaan katosi.

Ihmisten rotueroon perustuva puolustus katosi, mutta itse tosiasia,
itsensä vapauttaminen työstä ja toisten työn hyväkseen käyttäminen on
jäänyt entiselleen, ja olemassa olevalle tosiasialle on aina keksitty
uusia puolustuksia, semmoisia, että niitten avulla rotuerotukseen
vetoamattakin eräitten ihmisten vapautuminen työstä näyttäisi
oikeutetulta. Semmoisia puolustuksia on keksitty hyvin paljon. Niin
kummalta kuin se näyttääkin, kaiken sen tehtävänä, jota on nimitetty
tieteeksi, on ollut ja on vielä nytkin tuommoisten puolustusten
etsiminen. Se on ollut jumaluustieteen, se on ollut lakitieteitten
toiminnan tarkotuksena, se on ollut n.k. filosofian ja viime
aikoina n.k. kokeellisen tieteen toiminnan tarkotuksena. Kaikilla
jumaluustieteellisillä viisauksilla, jotka koettavat todistaa, että
nykyinen kirkko on ainoa Kristuksen todellinen seuraaja, jonka
vuoksi sillä yksin on täysi ja ikuinen valta ihmisten sielujen ja
ruumiittenkin yli, -- on pääasiallisesti tämä tarkotus.

Kaikki juriidilliset tieteet: valtio-, rikos-, siviili-,
kansainvälinen oikeus tarkottavat ainoastaan tätä. Suurin osa
filosoofisista teorioista, erittäinkin niin kauan aikaa vallalla
ollut Hegelin teoria, päätelmineen olevaisuuden järjellisyydestä
ja siitä, että valtio on persoonallisuuden täydellisentämisen
välttämätön muoto, tarkottavat ainoastaan tätä.

Jotakuinkin ala-arvoinen englantilainen sanomalehtimies, jonka
teokset ovat kaikki unohdetut ja joita pidetään mitättömistä
mitättömimpinä, kirjoittaa tutkimuksen väestösuhteista, keksien
luulotellun lain elatuskeinoihin nähden suhteettomasta väestön
lisääntymisestä. Tämän luulotellun lain hän esittää matemaatillisesti
mihinkään perustumattomissa kaavoissa ja lähettää ulos maailmaan,
teoksen kevytmielisyyteen ja mitättömyyteen katsoen olisi otaksunut,
että se, herättämättä kenenkään huomiota, olisi unohtunut niinkuin
saman kirjailijan kaikki seuraavatkin teokset, mutta käykin aivan
toisin. Tuosta sanomalehtimiehestä tulee yhtäkkiä tieteellinen
auktoriteetti ja hän pysyy siinä asemassaan miltei puoli vuosisataa.
Malthus! Malthuksen teoria -- väestön lisääntymisen laki
geometrillisessä ja elatuskeinojen aritmeetillisessä progressionissa
sekä väestön rajoittamisen luonnolliset ja järjelliset keinot,
kaikki tuo on tullut epäilemättömiksi tieteellisiksi totuuksiksi,
joita tarkastamatta on käytetty selviöinä uusien johtopäätösten
rakentamisessa. Niin ovat menetelleet oppineet, sivistyneet ihmiset.
Joutilaitten ihmisten joukko taas on uskonut pyhästi Malthuksen
keksimiin suuriin lakeihin.

Mistä syystä on näin käynyt? Nehän olivat tieteellisiä
johtopäätöksiä, joilla ei olisi pitänyt olla mitään yhteyttä joukon
vaistojen kanssa.

Mutta siltä voi näyttää ainoastaan siitä, joka uskoo tieteen olevan
jotain omintakeista, niinkuin erehtymätön kirkko, eikä vaan heikkojen
ja hairahtuvien ihmisten mietiskelyä -- ihmisten, jotka ainoastaan
antaakseen asialleen enemmän pontta käyttävät tuota juhlallista sanaa
"tiede".

Ei tarvinnut muuta kuin vetää käytännölliset johtopäätökset
Malthuksen teoriasta, nähdäkseen, että tämä teoria oli mitä
suurimmassa määrässä inhimillinen, että sillä oli hyvin määrätyt
tarkotukset. Tästä teoriasta suorastaan johtuvat johtopäätökset
olivat seuraavat: työväen kurja tila ei johdu rikkaitten ja vallassa
olevain ihmisten kovuudesta, itsekkyydestä ja järjettömyydestä, vaan
se johtuu muuttumattomasta, ihmisistä riippumattomasta laista, ja jos
joku on siihen syypää, niin ovat sitä nälkäiset työmiehet itse. Miksi
ovat he niin tyhmiä, että syntyvät, vaikka hyvin tietävät, ettei
heillä ole mitään syötävää. Ja senvuoksi eivät rikkaat ja vallassa
olevat luokat ole laisinkaan syypäitä mihinkään ja voivat kaikessa
rauhassa jatkaa entistä elämäänsä.

Tämä joutilaitten ihmisten joukolle suuriarvoinen johtopäätös
teki sen, että kaikki oppineet tulivat huomaamaan johtopäätöksien
todistamattomuuden, virheellisyyden ja täydellisen mielivaltaisuuden,
jota vastoin sivistyneitten, s.o. joutilaitten ihmisten joukko,
vaistomaisesti tuntien, mihin nuo johtopäätökset vievät, tervehti
teoriaa ihastuksella, antoi sille totuuden s.o. tieteellisyyden
leiman ja puhui siitä puoli vuosisataa.

Conte'n positiivisella filosofialla ja siitä johtuvalla opilla,
että ihmiskunta on elimistö, Darwinin opilla elämää muka ohjaavasta
olemassa olon taistelusta, sekä nykyään niin suosituilla
antropologiialla, biologialla ja sosiologialla on ainoastaan tämä
tarkotus. Kaikki nämä tieteet ovat tulleet rakkaiksi tieteiksi
senvuoksi, että ne kaikki puolustavat muutamien ihmisten vapautumista
inhimillisestä työn velvollisuudesta ja toisten työn hyväkseen
käyttämistä.

Kaikki nämä teoriat tavallisesti sepitetään pappien salaperäisissä
temppeleissä ja epämääräisesti ja epäselvästi ilmaistuina levitetään
joukkoihin, jotka ne omistavat. Niinkuin vanhaan aikaan kaikki
jumaluusopilliset viisaudet, kirkon- ja valtiomahdin väkivallan
puolustukset olivat pappien erikoisalaan kuuluvia, ja joukoissa
vallitsivat uskolla omistetut, valmiit johtopäätökset hallitsijain,
papiston ja aateliston vallan pyhyydestä, samoin sittemmin n.k.
tieteen filosoofilliset ja juriidilliset viisaudet olivat tämän
tieteen pappien alaan kuuluvia, ja kansanjoukossa vallitsivat uskolla
omistetut johtopäätökset, että yhteiskunnallisten olojen pitää olla
semmoisia kuin ne ovat, ja etteivät ne muunlaisia voi olla.

Samoin nytkin ainoastaan pappien epäjumalantemppeleissä tutkitaan
elämän ja elimistöjen kehityksen lakeja, jota vastoin kansanjoukossa
vallitsevat uskolla omistetut johtopäätökset, että työnjako on
tieteen vahvistama laki, että toisten on tehtävä työtä ja kuoltava
nälkään, toisten ikuisesti juhlittava, ja että tuo toisten kuolema ja
toisten juhliminen juuri onkin ihmiskunnan elämän epäilemätön laki,
jonka alle on alistuttava.

Niin kutsuttujen sivistyneitten ihmisten joukoissa nykyään vallitseva
puolustus heidän joutilaisuudelleen on seuraava:

Me, jotka olemme vapauttaneet itsemme yleisinhimillisestä
velvollisuudesta ottaa osaa taisteluun olemassa olon puolesta,
toimimme yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi, siten hyödyttäen koko
yhteiskuntaa ja palkiten koko sen vahingon, jonka kansalle tuotamme
sen työtä hyväksemme käyttämällä.

Tämä väite näyttää meidän aikamme ihmisistä aivan toiselta kuin
ne väitteet, joilla itseään puolustivat entiset työstä itsensä
vapauttaneet ihmiset, aivan samoin kuin Rooman keisarien ja
kansalaisten väite, että ilman heitä sivistynyt maailma joutuu
perikatoon, näytti heistä aivan toisenlaiselta kuin egyptiläisten
ja persialaisten väitteet, ja samoin kuin keskiajan ritareista ja
papistosta näytti heidän väitteensä erilaiselta kuin roomalaisten
väite.

Mutta se vaan näyttää siltä, ja jos tarkemmin tutkii meidän aikamme
puolustuksen pätevyyttä, niin tulee vakuutetuksi, ettei siinä ole
mitään uutta.

Se on vaan jonkun verran muuttanut muotoaan, mutta se on aivan sama,
sillä se perustuu samaan. Kaikki, millä ihminen puolustaa sitä, että
hän, itse työtä tekemättä, kuluttaa toisten työn tuloksia -- Faaraon
ja pappien puolustus, roomalaisten ja keskiajan hallitsijain sekä
heidän kansalaistensa, ritarien ja papiston puolustus, perustuvat
aina kahteen väitteeseen: 1) me käytämme hyväksemme rahvaan työtä
senvuoksi, että me olemme erikoisia ihmisiä, jotka Jumala on
määrännyt hallitsemaan rahvasta ja opettamaan sille jumalallisia
totuuksia; 2) sen työmäärän arvostelijoina, jonka me rahvaalta otamme
sille tuottamamme hyödyn palkkiona, eivät voi olla rahvaan ihmiset,
sillä, niinkuin jo fariseukset sanoivat, Joh. 7: 49: "Kansa ei tunne
lakia -- se on kirottu", kansa ei ymmärrä, mikä sen onni on, ja
senvuoksi ei voi arvostella omaa hyötyänsä.

Meidän aikamme puolustus, huolimatta näennäisestä erilaisuudestaan,
perustuu itse asiassa samoihin kahteen pääväitteeseen: 1) me olemme
erikoisia ihmisiä, sivistyneitä ihmisiä -- me toimimme edistyksen ja
sivistyksen palveluksessa ja siten teemme rahvaalle suurta hyötyä;
2) rahvas on sivistymätön, ei käsitä meidän sille tuottamaa hyötyä,
jonka vuoksi se on kykenemätön sitä arvostelemaan.

Me vapautamme itsemme työstä, käytämme hyväksemme toisten työtä,
siten vaikeuttaen veljiemme tilaa, ja väitämme sen sijaan tuottavamme
heille suurta hyötyä, jota he tietämättömyytensä vuoksi eivät voi
arvostella.

Eikö se ole samaa? Erotus on vaan siinä, että ennen oli oikeus
toisten työhön Rooman kansalaisilla, papeilla, ritareilla ja
aatelismiehillä, nyt eräällä ihmisluokalla, joka nimittää itseänsä
sivistyneiksi. Valhe on sama, sillä itseänsä puolustavien ihmisten
valheellinen asema on sama. Valhe on siinä, että, ennenkuin
ajatellaan työstä vapautettujen ihmisten kansalle tuottamaa hyötyä,
eräät ihmiset, Faaraot, papit tai n.k. sivistyneet, asettuvat tuohon
asemaan, ylläpitävät sitä ja sitten vasta keksivät sille puolustuksen.

Tämäpä toisia kohtaan väkivaltaa käyttävien ihmisten asema on nyt,
niinkuin ennenkin, kaiken perusteena.

Erotus meidän puolustuksemme ja kaikkein vanhimman puolustuksen
välillä on siinä, että edellinen on paljoa valheellisempi ja vähemmän
perusteellinen kuin jälkimäinen.

Vanhan ajan hallitsijat ja paavit, jos he itse uskoivat ja kansa
uskoi heidän jumalalliseen tehtäväänsä, saattoivat yksinkertaisesti
selittää, miksi juuri he olivat niitä ihmisiä, joitten piti käyttää
hyväkseen toisten työtä. He sanoivat, että heidät oli itse Jumala
siihen määrännyt, ja Jumala oli myöskin käskenyt heidän antaa
kansalle heille ilmoitettuja jumalallisia totuuksia sekä hallita
kansaa.

Ruumiillisesta työstä itsensä vapauttaneet meidän aikamme sivistyneet
ihmiset, jos he tunnustavat ihmisten tasa-arvoisuuden, eivät enään
voi selittää, minkä vuoksi juuri he ja heidän lapsensa (sillä
sivistyskin saadaan ainoastaan rahojen -- vallan avulla) ovat niitä
valituita onnellisia, jotka ovat kutsutut tuottamaan tuota helppoa
hyötyä, eikä toiset, jotka sadottain ja tuhansittain sortuvat
kannattaessaan heidän sivistymismahdollisuuttaan.

Heidän ainoa puolustuksensa on se, että he sen pahan sijaan, minkä he
kansalle tekevät vapauttaessaan itsensä työstä ja kuluttaessaan sen
työn tulokset, tuottavat kansalle sille käsittämätöntä hyötyä, joka
palkitsee koko heidän tekemänsä vahingon.



XXVII.


Väite, jolla työstä itsensä vapauttaneet ihmiset puolustavat
vapautustaan, on yksinkertaisimmin ja täsmällisimmin ilmaistuna
seuraava: me, ihmiset, joilla on mahdollisuus, vapautettuamme itsemme
työstä, väkivallalla käyttää hyväksemme toisten ihmisten työtä, tämän
asemamme kautta tuotamme heille hyötyä, tai toisin sanoin: eräät
ihmiset, jotka väkivallalla käyttävät hyväkseen kansan työtä ja
siten vaikeuttavat sen taistelua luonnon kanssa, kansalle tekemänsä
vahingon sijaan, jonka se tuntee ja käsittää, tuottavat sille
hyötyä, jota se ei tunne eikä käsitä. Tämä väite on hyvin omituinen,
mutta työkansan hartioilla elävät ihmiset nykyaikaan, niinkuin
entisaikaankin, uskovat siihen ja sillä rauhoittavat omaatuntoansa.

Katsokaamme, millä tavalla eri ihmisluokissa, jotka ovat vapauttaneet
itsensä työstä, nykyään puolustetaan tätä väitettä.

Minä palvelen ihmisiä valtiollisella tai kirkollisella toiminnallani:
kuninkaana, ministerinä, piispana; minä palvelen ihmisiä kauppa- ja
teollisuustoiminnallani; minä palvelen ihmisiä tieteellisellä tai
taiteellisella toiminnallani. Me kaikki olemme toimintamme kautta
yhtä välttämättömiä kansalle, kuin se on välttämätön meille.

Näin puhuvat erillaiset, työstä itsensä vapauttaneet nykyajan ihmiset.

Tarkastakaamme järjestyksessään ne perusteet, joilla he todistavat
toimintansa hyödyllisyyttä.

Tunnusmerkkejä toisen ihmisen toiminnan hyödyllisyydestä toiselle
voi olla ainoastaan kaksi: ulkonainen -- toiminnan hyödyllisyyden
tunnustaminen niitten puolelta, joille hyöty tuotetaan, ja sisällinen
-- hyötyä tuottavan ihmisen toiminnan perustana oleva halu tehdä
hyötyä toiselle.

Valtiolliset ihmiset (luen näihin myöskin hallituksen alaiset kirkon
miehet) tuottavat hyötyä niille ihmisille, joita he hallitsevat.

Keisari, kuningas, tasavallan presidentti, ministeri, arkkipiispa
ja kaikki heidän alaisensa valtion virkamiehet elävät, vapauttaen
itsensä ihmiskunnan taistelusta elämän puolesta ja sälyttäen koko
taistelun taakan muitten ihmisten niskoille sillä perusteella, että
heidän toimintansa sen palkitsee.

Soveltuuko tähän ensimäinen tunnusmerkki: tunnustavatko ne työmiehet,
joita välittömästi koskee valtiollisten ihmisten toiminta, tämän
toiminnan tuottaman hyödyn?

Tunnustavat. Ihmisten enemmistö pitää valtiollista toimintaa
itselleen välttämättömänä, se tunnustaa sen hyödyllisyyden
periaatteessa, mutta kaikissa meille tunnetuissa
ilmenemismuodoissaan, kaikissa meille tunnetuissa yksityisissä
tapauksissa tämä toiminta kohtaa niitten ihmisten puolelta, joitten
hyödyksi se tapahtuu, ei ainoastaan sen tuottaman hyödyn kieltämistä,
vaan väitteen, että se on vahingollinen ja turmiollinen.

Ei ole semmoista valtiollista ja yhteiskunnallista toimintaa, jota
ei hyvin monet ihmiset pitäisi vahingollisena. Ei ole sitä laitosta,
jota ei pidettäisi vahingollisena. Tuomioistuimia, pankkeja,
kunnallislaitosta, volostihallituksia, poliisilaitosta, papistoa,
jokaista valtion toimimiestä korkeimmasta hallitusmiehestä alimpaan
poliisiviranomaiseen, arkkipiispasta kirkonpalvelijaan asti pitää
toinen osa ihmisistä hyödyllisenä, toinen osa vahingollisena. Ja niin
ei ole asianlaita ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, sekä
Ranskassa että Amerikassa.

Tasavaltalaisen puolueen toimintaa pitää radikaalinen puolue
vahingollisena, ja päinvastoin radikaalisen puolueen toimintaa,
jos valta on sen käsissä, pitää tasavaltalainen ynnä muut puolueet
vahingollisena.

Mutta paitsi sitä, että valtiollisten ihmisten toimintaa eivät
koskaan tunnusta hyödylliseksi kaikki ihmiset, on tämä toiminta vielä
sitä laatua, että sen aina täytyy tapahtua väkivallalla, ja että tuon
hyödyn saavuttamiseksi tarvitaan murhia, mestauksia, vankiloita,
väkivallalla otettavia veroja y.m.

Siis, paitsi sitä, etteivät valtiollisen toiminnan hyötyä tunnusta
kaikki ihmiset ja että sen kieltää aina yksi osa ihmisistä, tehdään
tätä hyötyä aina väkivallan avulla. Ja niinmuodoin ei valtiollisen
toiminnan hyödystä voi sanoa, että sitä tunnustaisivat ne ihmiset,
joille sitä tehdään.

Soveltuuko toinen tunnusmerkki? Kysytään itseltään valtion miehiltä,
alkaen keisarista viimeiseen poliisimieheen, presidentistä sihteeriin
ja arkkipiispasta kirkonpalvelijaan, vaatien vilpitöntä vastausta:

Onko heillä virkojaan hoitaessaan päämääränä ihmisille tuotettava
hyöty, vai onko heillä muut tarkotukset?

Mikä on heillä vaikuttimena halussaan olla keisarina, presidenttinä,
ministerinä, poliisivirkamiehenä, kirkonpalvelijana, opettajana --
hyödyn tuottaminen ihmisille, vai oma etu?

Ja rehellisten ihmisten vastaus on oleva, että päävaikuttimena on oma
etu.

Niinmuodoin käy selville, että yksi ihmisluokka käyttää hyväkseen
toisten, työn painosta sortuvien ihmisten työtä ja lunastaa tekemänsä
vahingon semmoisella toiminnalla, jota monet ihmiset aina pitävät
vahingollisena, jota ihmiset eivät koskaan voi ottaa vastaan
vapaasti, vaan ainoastaan väkivallalla siihen pakoitettuina ja jonka
tarkotuksena ei ole toisten hyöty, vaan tätä toimintaa harjoittavien
oma etu.

Mikä sitten puolustaa sitä otaksumista, että valtiollinen toiminta on
ihmisille hyödyllinen?

Ainoastaan se, että sitä harjoittavat ihmiset lujasti uskovat sen
olevan hyödyllistä, ja se, että tätä toimintaa on aina ollut olemassa.

Mutta olemassa on ollut ei ainoastaan hyvin hyödyttömiä, vaan
vahingollisiakin asioita, niinkuin orjuus, prostitutsiooni ja sodat.
Teollisuuden harjoittajat, ottaen lukuun kauppiaat, tehtailijat,
rautatieläiset, pankkiirit ja maanviljelijät, uskovat tuottavansa
hyötyä, joka palkitsee heidän tekemänsä vahingon.

Millä perusteilla he tuota uskovat?

Kysyttäessä, mitkä ja mimmoiset ihmiset tunnustavat heidän
toimintansa hyödyn, saattoivat valtion virkamiehet vedota tuhansiin
ja miljooniin työmiehiin, jotka periaatteessa tunnustavat
valtiollisen ja kirkollisen toiminnan hyödyn. Mutta kehen voivat
vedota pankkiirit, tehtailijat, jotka valmistavat paloviinaa,
samettia, pronssikaluja, peilejä, puhumattakaan kanuunoista, kehen
voivat vedota kauppiaat, maanomistajat, kun heiltä kysytään,
tunnustaako heidän tuottamaansa hyötyä yleinen mielipide.

Jos löytyy ihmisiä, jotka tunnustavat karttuunin, rautatiekiskojen,
oluen y.m.s. valmistusta hyödylliseksi, niin löytyy vielä enemmän
ihmisiä, jotka pitävät noitten esineitten valmistusta vahingollisena.
Kauppiasten toimintaa, jotka korottavat tavaroitten hintoja, ja
maanomistajain toimintaa ei kukaan edes rupea puolustamaankaan. Sitä
paitsi tähän toimintaan on aina yhdistettynä työmiehille johtuva
vahinko ja väkivalta, vaikkakin vähemmän suoranainen kuin valtion
harjoittama väkivalta, mutta yhtä julma seurauksiensa puolesta, koska
teollisuus- ja kauppatoiminta kokonaan perustuu kaikenlaisen hädän
hyväkseen käyttämiseen: hädän hyväkseen käyttämiseen pakoittaakseen
työmiehiä raskaaseen ja epämieluisaan työhön, edeltäpäin ostaakseen
tavarat huokeilla hinnoilla ja myydäkseen ne sitten kansalle kaikkein
korkeimpiin hintoihin, ottaakseen suuria korkoja rahoista. Katselipa
heidän toimintaansa miltä puolen hyvänsä, niin tulee huomaamaan,
että teollisuuden harjoittajain tuottamaa hyötyä eivät tunnusta ne
ihmiset, joille sitä tehdään, ei periaatteessa, eikä yksityisissä
tapauksissa, ja että sitä useimmiten pidetään vahingollisena.

Jos taas kysymme, mikä on teollisuuden harjoittajain toiminnan
vaikuttimena, niin saamme vielä varmemman vastauksen kuin valtion
virkamiesten toiminnan suhteen.

Jos valtion virkamies sanoo paitsi omaa persoonallista etuaan
ajattelevansa myöskin yleistä hyötyä, niin ei saata olla häntä
uskomatta, ja jokainen meistä tuntee semmoisia ihmisiä. Mutta
teollisuuden harjoittajalla ei itse toimen laadun vuoksi voi olla
tarkotuksena yleinen hyöty. Hän tulee naurun alaiseksi kumppaniensa
kesken, jos hän toiminnassaan tavottelee jotakin muuta tarkotusta
kuin rikkautensa enentämistä tai ylläpitämistä.

Niinmuodoin eivät työläiset pidä teollisuuden harjoittajain toimintaa
itselleen hyödyllisenä.

Tätä toimintaa seuraa väkivalta työmiehiä kohtaan ja sen tarkotuksena
ei ole työläisten etu, vaan aina ja yksinomaan oma persoonallinen
etu. Mutta -- ihmeellistä kyllä -- nuo teollisuuden harjoittajat ovat
sittenkin niin vakuutetut toimintansa hyödyllisyydestä, että he, tuon
kuvittelemansa hyödyn nimessä, häikäilemättä tekevät työläisille
ilmeistä vahinkoa vapauttaessaan itsensä työstä ja käyttäessään
hyväkseen heidän työtänsä.

Tieteen ja taiteen harjoittajat ovat vapauttaneet itsensä työstä
sälyttämällä sen toisten niskoille ja elävät hyvällä omallatunnolla,
lujasti vakuutettuina siitä, että tuottavat toisille hyötyä, joka
palkitsee kaiken pahan.

Mihin perustuu heidän vakuutuksensa?

Kysytään heiltä, niinkuin kysyttiin valtion virkamiehiltä ja
teollisuuden harjoittajilta, tunnustavatko työläiset kaikki, tai
vaikkapa vaan enemmistö, tieteen ja taiteen tuottavan heille hyötyä.

Vastaus on oleva sangen nolostuttava.

Valtion ja kirkon miesten toimintaa tunnustavat periaatteessa
hyödylliseksi melkein kaikki ja käytännössä enemmän kuin puolet
niistä työläisistä, joita se koskee. Teollisuuden harjoittajan
toimintaa tunnustaa hyödylliseksi pieni osa työläisistä. Tieteen
ja taiteen harjoittajain toimintaa taas ei tunnusta hyödylliseksi
kukaan työläisistä. Tämän toiminnan hyödyn tunnustavat ainoastaan ne,
jotka ovat sitä tuottavinaan. Työkansa, se kansa, joka hartioillaan
kantaa koko elämän työn ja elättää ja vaatettaa tieteen ja taiteen
harjoittajia, ei voi tunnustaa näitten ihmisten toimintaa itselleen
hyödylliseksi, koska sillä ei voi olla edes mitään käsitystäkään
tuosta toiminnasta. Se näyttää työkansasta hyödyttömältä, jopa
turmiolliseltakin.

Semmoinen on työkansan yleinen ajatus yliopistoista, kirjastoista,
konservatoorioista, taidekokoelmista ja teattereista, jotka ovat
rakennetut sen varoilla. Sillä on niin varma mielipide tämän
toiminnan vahingollisuudesta, että se ei pane lapsiansa kouluihin,
että, saadakseen kansaa sitä vastaan ottamaan, on täytynyt säätää
laki yleisestä koulupakosta. Työläinen suhtautuu tuohon toimintaan
aina vihamielisesti ja hänen suhteensa siihen muuttuu vasta
silloin, kun hän lakkaa olemasta työläisenä sekä vaurastumisen,
ja sittemmin n.k. sivistyksen kautta, työläisten luokasta siirtyy
toisten niskoilla elävien ihmisten luokkaan. Ja huolimatta siitä,
ettei tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa tunnusta, eikä
voi tunnustaa kukaan työläisistä, pakoitetaan työläiset kuitenkin
uhrauksiin tämän toiminnan hyväksi.

Valtion virkamies suorastaan lähettää toisen mestattavaksi tai
vankilaan. Teollisuuden harjoittaja, käyttäen hyväkseen toisen
työtä, riistää häneltä kaikki, mitä hänellä on ja jättää hänen
valittavakseen nälkäkuoleman tai näännyttävän, työn. Tieteen ja
taiteen harjoittaja taas on ikäänkuin mihinkään pakoittamatta, ja
ainoastaan tarjoo tavaraansa sitä haluaville, mutta tuottaakseen
tuota tavaraansa, jota työkansa ei halua, hän väkisin, valtion
virkamiesten kautta, riistää kansalta suuren osan sen työn tuloksista
akateemiojen, yliopistojen, koulujen, museoitten, kirjastojen,
konservatoorioitten rakentamiseen ja ylläpitämiseen sekä tieteen ja
taiteen harjoittajien palkitsemiseen.

Jos taas kysytään tieteen ja taiteen harjoittajilta, mikä on
heidän toimintansa tarkotuksena, niin saadaan mitä kummallisimpia
vastauksia. Valtion virkamies saattoi vastata, että hänen päämääränsä
on yleinen hyöty, ja hänen vastauksessaan oli jonkun verran totuutta,
jota yleinen mielipide vahvistaa. Teollisuuden harjoittajan
vastaus, että hänen päämääränsä on yhteiskunnan hyvä, oli vähemmän
todenmukainen, mutta kuitenkin saattoi senkin todistaa.

Sitävastoin tieteen ja taiteen harjoittajain vastaus suorastaan
hämmästyttää todistamattomuudellaan ja julkeudellaan.

Tieteen ja taiteen harjoittajat sanovat, esiintuomatta mitään
todistuksia, aivan niinkuin ennen muinoin papit sanoivat, että heidän
toimintansa on kaikkein tärkein ja tarpeellisin kaikille ihmisille,
ja että ilman tätä toimintaa koko ihmiskunta joutuu perikatoon.
He vakuuttavat niin olevan huolimatta siitä, ettei kukaan, heitä
itseään lukuunottamatta, ymmärrä eikä tunnusta heidän toimintaansa,
ja huolimatta siitä, että tosi tieteellä ja tosi taiteella heidän
oman määritelmänsä mukaan ei pidä olla hyödyn tarkotusta. Ja
tieteen ja taiteen harjoittajat antautuvat mieluisaan toimeensa
huolehtimatta siitä, mitä hyötyä siitä on ihmisille, ja aina
uskoen tekevänsä ihmiskunnalle tärkeintä ja tarpeellisinta työtä.
Kun siis vilpitön valtion virkamies, tunnustaen persoonallisten
tarkotusten olevan toimintansa päävaikuttimena, koettaa mikäli
mahdollista olla työläisille hyödyksi, kun teollisuuden harjoittaja,
tunnustaen toimintansa itsekkäisyyden, koettaa antaa sille yleisen
asian luonteen, -- niin tieteen ja taiteen harjoittajat eivät katso
tarpeelliseksi olla edes pyrkivinään hyötyä tuottamaan. He eivät edes
tunnustakaan hyödyllisyyden tarkotusta -- niin vakuutettuja he ovat
toimensa pyhyydestä.

Ja niinpä kolmas luokka niitä ihmisiä, jotka ovat vapauttaneet
itsensä työstä ja sälyttäneet sen toisten niskoille, harjoittaa
semmoista tointa, joka on työkansalle aivan käsittämätöntä ja
jota tämä kansa pitää joutavana ja usein vahingollisenakin. Ja se
harjoittaa tätä tointa vähääkään ajattelematta ihmisten hyötyä,
ainoastaan omaksi huviksensa, kuitenkin jostakin syystä vakuutettuna,
että sen toiminta on aina oleva välttämätön työläisten elämälle.

Nämä ihmiset ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi,
sälyttäneet sen työn painosta murtuvien ihmisten niskoille ja
vakuuttavat, että heidän toimintansa, joka on kaikille muille
ihmisille käsittämätön eikä tarkota ihmisten hyötyä, palkitsee kaiken
sen vahingon, minkä he heille tuottavat vapauttamalla itsensä työstä
elämän ylläpitämiseksi ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä.

Valtion virkamiehet, korvatakseen sen epäilemättömän ja
silminnähtävän vahingon, minkä he ihmisille tuottavat vapauttamalla
itsensä taistelusta luonnon kanssa ja käyttämällä hyväkseen toisten
työtä, tekevät ihmisille vielä toista, ilmeistä ja epäilemätöntä
vahinkoa -- kaikenlaista väkivaltaa käyttämällä.

Teollisuuden harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän ja
ilmeisen vahingon, minkä he ihmisille tuottavat heidän työtänsä
hyväkseen käyttämällä, koettavat hankkia itselleen eli siis riistää
toisilta niin paljon kuin mahdollista rikkautta, s.o. niin paljon
kuin mahdollista toisten työtä.

Tieteen ja taiteen harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän
ja ilmeisen vahingon, minkä he työläisille tekevät, harjoittavat
työläisille käsittämätöntä, mutta heitä itseään viehättävää
toimintaa, jolla heidän väitteensä mukaan ei saa olla hyödyn
tarkotusta. Ja senvuoksi kaikki nämä ihmiset ovat aivan vakuutetut
siitä, että heidän oikeutensa toisten työn hyväkseen käyttämiseen on
järkähtämätön.

Luulisi olevan silminnähtävää, ettei ihmisillä, jotka ovat
vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, ole siihen
perusteita. Mutta, kumma kyllä, nämä ihmiset uskovat lujasti
oikeuteensa ja elävät elämäänsä hyvällä omallatunnolla.

Täytyy olla jokin peruste, täytyy olla jokin väärä oppi perusteena
tuommoiselle hirveälle eksymykselle.



XXVIII.


Niinpä onkin asianlaita. Toisten työllä elävien ihmisten aseman
perusteena ei ole ainoastaan usko, vaan kokonainen oppi, eli
oikeastaan kolme oppia, jotka aikain kuluessa ovat kasvaneet toinen
toisensa päälle ja sitten yhtyneet yhdeksi hirviömäiseksi valheeksi
-- humbuugiksi, niinkuin englantilaiset sanovat, joka peittää
ihmisiltä heidän vääryytensä.

Kaikkein vanhin oppi maailmassa, joka sallii ihmisten laiminlyödä
päävelvollisuuttaan tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi, oli
kirkollis-kristillinen oppi. Sen mukaan eroavaisuus ihmisten välillä
perustuu Jumalan tahtoon, niinkuin eroavaisuus auringon, kuun ja
tähtien välillä. Yhdet ovat saaneet Jumalalta käskyn hallita kaikkia,
toiset käskyn hallita useita, kolmannet käskyn hallita muutamia,
neljännet käskyn alistua.

Tämä oppi, vaikka sen perustukset jo horjuvatkin, inertian lain
voimasta yhä vielä vaikuttaa ihmisiin niin, että monet tunnustamatta
itse oppia ja usein sitä tuntemattakin kuitenkin sitä seuraavat.

Toinen maailmamme oppi on se, jota en voi nimittää muuksi kuin
valtiollis-filosoofilliseksi opiksi. Tämän opin mukaan, jonka ilmaisi
täydellisimmin Hegel, kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä, ja
ihmisten laittama ja ylläpitämä elämän järjestys ei ole ihmisten
laittama eikä ylläpitämä, vaan hengen eli yleensä ihmiskunnan
elämän ainoa mahdollinen ilmestymismuoto. Tätä oppia eivät yleistä
mielipidettä johtavat ihmiset nykyään enää tunnusta, vaan se pysyy
ainoastaan inertian lain voimasta.

Viimeinen nykyään vallalla oleva oppi -- se, johon nykyään perustuu
niin hyvin valtion virkamiesten, kuin myös teollisuutta, tiedettä ja
taidetta harjoittavien eturivin miesten puolustus, on tieteellinen
oppi -- ei sanan tavallisessa merkityksessä, vaan sekä muotonsa että
sisältönsä puolesta erityisen laatuisen tieteen merkityksessä.

Tähän uuteen tieteeksi nimitettyyn oppiin perustuukin meidän
aikanamme pääasiallisesti se puolustus, joka salaa joutilailta
ihmisiltä heidän uskottomuutensa kutsumuksensa seuraamisessa.

Tämä uusi oppi ilmestyi Euroopassa samaan aikaan kuin siellä ilmestyi
suuri luokka rikkaita ja joutilaita ihmisiä, jotka eivät palvelleet
ei kirkkoa eikä valtiota ja jotka tarvitsivat asemaansa vastaavaa
puolustusta.

Siitä ei ole kauan, vähää ennen Ranskan vallankumousta, kun
Euroopassa oli vallalla vaatimus, että kaikilla työtä tekemättömillä
ihmisillä täytyi olla hyvin määrätyt toimet, että he olisivat
oikeutettuja käyttämään hyväkseen toisten työtä: heidän piti palvella
kirkkoa, valtiota tai sotalaitosta. Valtiota palvelevat ihmiset
hallitsivat kansaa, kirkkoa palvelevat opettivat sille jumalallisia
totuuksia ja sotajoukossa palvelevat puolustivat sitä vihollisia
vastaan.

Ainoastaan kolme säätyä -- hallitseva sääty, pappis- ja sotilassääty
-- pitivät itseään oikeutettuina käyttämään hyväkseen työmiesten
työtä ja saattoivat aina vedota kansalle tekemiinsä palveluksiin.
Muut rikkaat ihmiset, joilla ei ollut tuota puolustusta, olivat
halveksittuja ja, tuntien epäoikeutetun asemansa, häpesivät
rikkauttansa ja joutilaisuuttansa.

Mutta sitten tuli aika, jolloin tämä rikkaitten ihmisten luokka, joka
ei kuulunut ei papistoon, ei hallitukseen, eikä sotajoukkoon, noitten
kolmen säädyn paheitten kautta lisääntyi ja tuli voimaksi. Sekin
tarvitsi erikoisasemalleen puolustusta. Ja puolustus ilmaantuikin.

Ei kulunut sataakaan vuotta, ennenkuin kaikki nuo ihmiset, jotka
eivät palvelleet valtiota eikä kirkkoa, eivätkä ottaneet minkäänlaista
osaa niitten toimiin, saivat samallaiset oikeudet toisten työn
hyväkseen käyttämiseen kuin entisetkin säädyt. Hereten häpeämästä
rikkauttaan ja joutilaisuuttaan he alkoivat pitää asemaansa täysin
oikeutettuna. Semmoisia ihmisiä on kasvanut meidän aikanamme
suunnaton joukko, ja heidän lukumääränsä yhä enenee. Ja kummallisinta
on se, että nämä uudet ihmiset, nuo, joitten työnteosta vapautumisen
laillisuus aivan äskettäin vielä oli riidan alaisena, nyt katsovat
yksin olevansa asemaansa täysin oikeutettuja ja ahdistavat entisiä
säätyjä: kirkon, valtion ja sotajoukon palvelijoita pitäen heidän
vapautumistaan työstä epäoikeutettuna ja heidän toimintaansa
vahingollisena.

Ja vielä kummallisempaa on se, että entiset valtion, kirkon ja
sotajoukon palvelijat eivät enää nojaudu Jumalan valintaan, eikä
valtion filosoofiseen merkitykseen, vaan heittävät pois nuo tuet,
jotka niin kauan ovat heitä kannattaneet, etsien niitä samoja
tukia, joihin nojautuu nykyään vallalla oleva uusi sääty. Joskin
valtion virkamies nykyään vielä joskus vanhasta tottumuksesta
puolustaa asemaansa sillä, että hän on muka Jumalan määräämä, tai
sillä, että valtio on persoonallisuuden kehittymismuoto, niin hän
tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa ja itsekin silloin
tuntee, ettei kukaan häntä usko. Hyvästi puolustautuakseen hänen
täytyy nyt jumaluusopillisten ja filosoofisten tukien sijaan löytää
uusia, tieteellisiä tukia. Täytyy esiintuoda kansallisuuksien
tai elimellisen kehityksen periaate, täytyy hyvittää vallitsevaa
säätyä, niinkuin keskiajalla piti hyvittää papistoa, niinkuin viime
vuosisadan lopulla piti hyvittää filosoofeja (Friedrich, Katarina).

Joskin rikas mies nykyään vielä joskus, vanhasta tottumuksesta, puhuu
Jumalan kaitselmuksesta, joka on asettanut hänet rikkaitten luokkaan,
tai ylimyssäädyn merkityksestä valtion onnelle, niin hän tekee sen
senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa. Voidakseen hyvin puolustautua
hänen täytyy vedota osanottoonsa sivistyksen edistämiseen
kehittämällä tuotantokeinoja, huoistuttamalla tarve-esineitä ja
aikaan saamalla kansainvälistä yhteyttä. Rikkaan ihmisen on sekä
ajatuksissa että puheissa käytettävä tieteellistä kieltä, ja hänen
täytyy nyt, niinkuin ennen papistolle, kantaa uhrinsa vallitsevalle
säädylle. Hänen täytyy kustantaa aikakauslehtiä ja kirjoja, perustaa
taidekokoelmia, soitannollisia seuroja, lasten tarhoja ynnä muita
kouluja.

Johtavana säätynä on vallitsevan suunnan oppineitten ja taiteilijain
sääty. He ovat täysin oikeutettuja vapautukseen työstä, ja heidän
oikeutukseensa, niinkuin ennen jumaluusoppineitten, sittemmin
filosoofien, perustuu nykyään kaikki oikeutus, ja hepä nyt jakelevat
muille säädyille oikeutusvaltakirjoja.

Sääty, joka nykyään on täysin oikeutettu vapautukseen työstä, on
tieteen ja etupäässä kokeellisen, positiivisen, kriitillisen ja
evolutsionistisen tieteen harjoittajain ja samaan suuntaan toimivien
taiteilijain sääty.

Joskin oppinut tai taiteilija vanhasta tottumuksesta puhuu vielä
ennustamisesta, ilmestyksestä, niin hän tekee sen senvuoksi,
ettei hän seuraa aikaansa, eikä hän sillä voi itseänsä puolustaa.
Voidakseen seisoa vakavalla pohjalla hänen täytyy jotenkin
sovelluttaa toimintansa kokeelliseen, positiiviseen tai kriitilliseen
tieteeseen ja ottaa tämä tiede toimintansa perustaksi.

Silloin vasta hänen harjoittamansa tiede tai taide ovat todellisia
ja hän seisoo horjumattomalla perustalla, eikä ole epäilystä hänen
ihmiskunnan tuottamastaan hyödystä.

Kokeelliseen, kriitilliseen ja positiiviseen tieteeseen perustuu
nykyään kaikkien niitten ihmisten puolustus, jotka ovat vapauttaneet
itsensä työstä.

Jumaluusopilliset ja filosoofiset puolustukset ovat jo eläneet
aikansa ja esiintyvät arasti ja häveliäästi, koettaen antaa sijaa
tieteellisille puolustuksille. Tieteellinen puolustus taas kumoo
rohkeasti entisten puolustusten jäännökset, astuu kaikkialla niitten
sijalle, vakuutettuna järkähtämättömyydestään ja pää pystyssä.

_Teologinen puolustus_ sanoi, että toiset ihmisistä ovat määrätyt
käskemään, toiset alistumaan, toiset elämään ylellisyydessä, toiset
puutteessa. Senvuoksi Jumalan ilmoitukseen uskova ei voi epäillä
niitten ihmisten aseman laillisuutta, jotka Jumalan tahdosta ovat
kutsutut käskemään ja olemaan rikkaita.

_Filosoofillis-valtiollinen puolustus_ sanoi: valtio kaikkine
laitoksineen, erikoisoikeuksineen ja omaisuuteen perustuvine
säätyineen on hengen ilmenemiselle ihmiskunnassa välttämätön
historiallinen muoto, ja senvuoksi sen aseman, joka jollakin
oikeuksiin ja omaisuuteen nähden on valtiossa ja yhteiskunnassa,
täytyy olla semmoinen, että ihmiskunnan elämä olisi säännöllinen.

_Tieteellinen teoria_ sanoo: kaikki tuo on joutavaa taikauskoa.
Toinen on ihmiskunnan teoloogisen aikakauden ajatuksen tuote,
toinen -- metafyysisen aikakauden. Ihmisyhteiskuntien elämän
lakien tutkimista varten on olemassa ainoastaan yksi epäilemätön
menettelytapa: positiivisen, kokeellisen, kriitillisen tieteen
menettelytapa. Ainoastaan sosiologia, joka perustuu kaikkiin muihin
positiivisiin tieteisiin perustuvaan biologiaan, voipi opettaa meille
ihmiskunnan elämän lait. Ihmiskunta, eli ihmisyhteiskunnat ovat
elimistöjä, joko valmiita, tai paraikaa muodostumassa olevia, jotka
ovat elimistöjen evolutsioonin kaikkien lakien alaisia. Yksi noista
tärkeimmistä laeista on työnjako elimistöjen eri osien kesken. Jos
toiset käskevät, toiset tottelevat, jos toiset elävät ylellisyydessä,
toiset puutteessa, niin se ei tapahdu Jumalan tahdosta, eikä
senvuoksi, että valtio on persoonallisuuden ilmenemismuoto, vaan
senvuoksi, että yhteiskunnissa, niinkuin elimistöissäkin, tapahtuu
kokonaisuudelle välttämätön työnjako: toiset ihmiset suorittavat
yhteiskunnissa jäntereitten työn, toiset -- aivotyön.

Tähän oppiin perustuu meidän aikanamme vallalla oleva puolustus.



XXIX.


Kristus saarnaa uutta oppia ja se kirjoitetaan evankelioihin. Tätä
oppia vainotaan, sitä ei tunnusteta, ja sitten keksitään historia
ensimäisen enkelin ja ensimäisen ihmisen lankeemuksesta, jota
pidetään kristinoppina. Tuo keksintö on typerä, aivan perusteeton,
mutta siitä johtuu johtopäätös, että ihminen saattaa elää huonosti
ja kuitenkin pitää itseänsä vanhurskautettuna Kristuksen kautta.
Tämä johtopäätös on niin mieluinen suurelle heikkojen joukolle, joka
ei rakasta siveellistä työtä, että se heti tunnustetaan totuudeksi,
vieläpä Jumalan ilmoittamaksi totuudeksi, huolimatta siitä, ettei
niin kutsutussa ilmestyksessä missään ole viittaustakaan siihen, ja
tuo keksintö tulee perustukseksi jumaluusoppineitten tuhatvuotiselle
työlle. Sille he rakentavat järjestelmiään.

Jumaluusoppineet jakaantuvat eri puolueihin ja alkavat vastustaa
toistensa järjestelmiä, itsekin tuntien sekaantuneensa, eivätkä
enään ymmärrä sitä, mitä puhuvat. Mutta joukot vaativat heiltä
vahvistusta rakkaalle opilleen, ja he ovat ymmärtävinään,
uskovinaan, ja jatkavat saarnaamistansa. Mutta tulee aika, jolloin
johtopäätökset näyttäytyvät tarpeettomiksi, joukot katsahtavat
pappien temppeleihin ja kummastuksekseen saavat nähdä juhlallisten
ja epäilemättömäin totuuksien asemesta, jommoisilta heistä olivat
näyttäneet jumaluusopin salaisuudet, ettei siellä milloinkaan mitään
ole ollutkaan, paitsi törkeintä valhetta, ja ihmettelevät sokeuttaan.

Sama oli asianlaita filosofian, ei Konfutsiuksen, Sokrateen ja
Epiktetuksen viisauden, vaan professorifilosofian, kun se koitti olla
mieliksi joutilaitten, rikkaitten joukon vieteille.

Äskettäin vallitsi oppineessa, sivistyneessä maailmassa hengen
filosofia, joka sanoo, että kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä,
ettei ole pahaa eikä hyvää, ettei ihmisen tarvitse taistella pahaa
vastaan, ja että tarvitsee ainoastaan olla hengen ilmaisijana: yhden
sotapalveluksessa, toisen oikeussalissa, kolmannen viulunsoitossa.

Paljonhan on ollut ihmisviisauden eri ilmaisuja, ja nämä ilmaisut
ovat olleet ihmisille tunnettuja jo 19 vuosisataa. Tunnettu on ollut
Rousseau, Pascal, Lessing, Spinoza ja koko vanhan ajan viisaus,
mutta kenenkään viisaus ei ole valloittanut joukkoja. Ei saata sanoa
sitäkään, että Hegelin menestys olisi riippunut hänen teoriojensa
rakenteesta. On ollut yhtä hyvärakenteisia teorioja muitakin:
Fichten, Schopenhauerin. Siihen oli ainoastaan yksi syy, että tämä
oppi tuli vähäksi aikaa koko maailman uskonkappaleeksi. Syy oli sama
kuin ihmisen lankeemuksen ja lunastuksen teorian menestykseen, että
nimittäin tämän filosoofisen teorian johtopäätökset puolustivat
ihmisten heikkouksia, Ne sanoivat; kaikki on järjellistä, kaikki
on hyvää, ei kukaan ole mihinkään syypää. Ja aivan samoin kuin
jumaluusopissa rakennettiin lunastuksen teorialle, rakensivat
filosoofit Babylonin torniansa Hegelin perusteille. Tuli sitten
kielten sekaannus ja he eivät tietäneet itsekään, mitä puhuivat.
Mutta he koettivat lakasematta omaa kynnystänsä ylläpitää
auktoriteettiansa joukkojen edessä, jotka vaativat sen vakuuttamista,
mikä oli heidän mukaistaan, uskoen sen, mikä heistä näytti
epäselvältä ja ristiriitaiselta, tuolla filosofian korkeuksissa
olevan kaikki selvää kuin päivä. Ja tuli aika, jolloin tämäkin teoria
vanhentui ja ilmaantui uusi teoria sen sijalle. Joukot katsahtivat
pappien salaperäisiin temppeleihin ja näkivät, ettei siellä ollut
mitään muuta kuin hämäriä ja järjettömiä sanoja. Tämä tapahtui minun
muistini aikana.

Nuoruudessani oli hegelianismi kaiken perustana. Se oli ikäänkuin
ilmassa, ilmeni sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, novelleissa,
väitöskirjoissa, taiteessa, historiassa, saarnoissa, keskusteluissa.
Ihmisellä, joka ei tuntenut Hegeliä, ei ollut oikeutta puhua. Joka
tahtoi oppia tuntemaan totuutta, tutki Hegeliä. Kaikki nojautui
häneen, ja yhtäkkiä, 40 vuoden kuluttua, ei hänestäkään ole jäänyt
mitään jälelle, ikäänkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan. Ja
kummallisinta on se, ettei valekristillisyys eikä hegelianismikään
ole kukistunut sen vuoksi, että joku olisi sen kumonnut -- ei, se on
entisellään -- vaan yhtäkkiä on huomattu, ettei oppinut, sivistynyt
maailma niitä kumpaakaan tarvitse.

Jos nykyään puhutaan uudenaikaiselle sivistyneelle ihmiselle enkelin
ja Aadamin lankeemuksesta, tai lunastuksesta, niin, joskaan hän ei
rupea väittämään tai todistamaan sen perättömyyttä, hän ainakin
kummastellen kysyy: mikä enkeli? Mitä Aadamista? Mikä lunastus? Mitä
minä siitä? Sama on asianlaita hegelianismin. Uudenaikainen ihminen
ei rupea väittämään, vaan ainoastaan kummastelee. Mikä henki? Mistä
se on tullut? Miksi se ilmenee? Mitä minä sillä teen?

Niin, se johtuu siitä, sanovat nykyiset oppineet, että kaikki tuo on
ollut teoloogisen ja metafyysisen aikakauden houreita, vaan nyt on
olemassa kriitillinen, positiivinen tiede, joka ei petä, sillä se
perustuu kokonaan induktsiooniin ja kokemukseen. Nyt eivät meidän
tietomme ole horjuvaisia, niinkuin ennen, ja ainoastaan meidän
tiellämme on kaikkien ihmiskunnan kysymysten ratkaisu.

Mutta täsmälleen samaa ovat puhuneet jumaluusoppineetkin, eivätkä
he ole olleet mitään hölmöjä, vaan on heidän joukossaan ollut
nerokkaita ihmisiä. Täsmälleen samaa, ja yhtä suurella varmuudella,
ovat puhuneet hegeliaanitkin. Hölmöjä eivät ole myöskään esim.
meidän Herzenit, Stankevitshit, Belinskit. Mutta mistäs on johtunut
se kummallinen ilmiö, että viisaat ihmiset ovat suurimmalla
vakuutuksella saarnanneet ja joukot ihastuksella omaksuneet semmoisia
perusteettomia ja sisällöttömiä oppeja? Syy on yksi -- se, että nuo
opit ovat puolustaneet ihmisten huonoa elämää.

Eiköhän perustu samaan syyhyn positiivisen, kriitillisen, kokeellisen
tieteen harjoittajain vakuutus ja joukkojen ihastus heidän
saarnoihinsa? Ensin näyttää omituiselta, että evolutsiooni-teoria
voi puolustaa ihmisiä heidän vääryydessään, ja näyttää siltä kuin
tieteellinen teoria olisi tekemisissä ainoastaan tosiasiain kanssa
eikä tekisi muuta kuin niitä tarkastaisi.

Mutta siltä ainoastaan näyttää. Aivan sama oli asianlaita
jumaluusopin. Jumaluusoppi näytti olevan tekemisissä ainoastaan
dogmien kanssa, eikä kosketellut ollenkaan ihmisten elämää. Samoin
filosofia. Se näytti olevan tekemisissä ainoastaan ylimaailmaisten
päätelmiensä kanssa.

Mutta siltä ainoastaan näyttää. Sama oli asianlaita Hegelin opin ja
Malthuksen teorian.

Hegelianismi näytti olevan tekemisissä ainoastaan loogillisten
järjestelmäinsä kanssa, eikä kajonnut ollenkaan ihmisten elämään.
Samoin Malthuksen teoria näytti olevan tekemisissä ainoastaan
tilastollisten tosiasiain kanssa. Mutta siltä ainoastaan näytti.

Nykyaikainen tiede tutkii tosiasioita.

Mutta mitä tosiasioita? Miksi juuri semmoisia tosiasioita, eikä muita.

Nykyajan tieteen harjoittajat hyvin mielellään sanovat juhlallisesti
ja vakuutuksella: me tutkimme ainoastaan tosiasioita, luullen näissä
sanoissa olevan jotain ajatusta.

Tutkia ainoastaan tosiasioita ei mitenkään voi, sillä meidän
tarkastuksemme alaisia tosiasioita on _lukematon_ (sanan täydessä
merkityksessä) joukko. Ennen kuin tutkii tosiasioita täytyy olla
teoria, jonka nojalla tuosta lukemattomasta joukosta valitaan
määrätyt tosiasiat. Ja tuo teoria on olemassa, vieläpä hyvin tarkasti
määritelty, vaikka monet nykyajan tieteen harjoittajista joko
eivät ole siitä tietävinään, tai eivät tahdo siitä tietää. Sama on
asianlaita aina ollut kaikkien vallalla olevien, johtavien oppien.

Kunkin opin perusteet ovat aina olemassa, teoriassa, ja n.k. oppineet
koittavat ainoastaan keksiä johtopäätöksiä niistä, useinkin niitä
tuntematta. Mutta perusteoria on aina olemassa. Niinpä nytkin
nykyajan tiede valikoi tosiasiansa tarkasti määritellyn teorian
perusteella, joka sille välistä on tunnettu, välistä tuntematon,
josta se välistä ei tahdo tietää. Mutta teoria on olemassa.

Teoria on seuraava: koko ihmiskunta on aina elävä elimistö. Ihmiset
ovat elimien osia, joilla kullakin on oma erikoinen tehtävänsä
kokonaisuuden palveluksessa.

Aivan samoin kuin solut, yhtyessään elimistöksi, jakavat keskenänsä
työn taistelussa koko elimistön olemassa olon puolesta, vahvistaen
toista kykyä ja heikontaen toista, ja yhtyvät yhdeksi elimeksi
paremmin tyydyttääkseen koko elimistön tarpeita, ja aivan samoin kuin
yhteiskunnallisilla eläimillä -- muurahaisilla, mehiläisillä -- eri
oliot jakavat keskenään työn: emä munii munia, koiras hedelmöittää,
työmehiläinen työskentelee kokonaisuuden hyväksi, -- aivan samoin
ihmiskunnassakin ja ihmisyhteiskunnissa tapahtuu sama osien
differentsiatsiooni ja integratsiooni.

Ja senvuoksi, löytääkseen ihmisen elämän lain, täytyy tutkia
elimistöjen elämän ja kehityksen lakeja. Elimistöjen elämässä ja
kehityksessä löydämme seuraavat lait: 1) lain siitä, että jokaisella
ilmiöllä on muitakin kuin yksi välitön seuraus; 2) lain homogeenisen
yhdenlaatuisen pysymättömyydestä; 3) lain monenkaltaisuudesta ja
yhdenkaltaisuudesta j.n.e. Kaikki tuo näyttää hyvin viattomalta,
mutta kun vaan tekee johtopäätökset kaikista näistä tosiasiain
tutkimuksista, niin heti huomaa, mihin tosiasiat viittaavat.
Kaikki tosiasiat viittaavat vaan siihen, että ihmiskunta tai
ihmisyhteiskunta on tunnustettava elimistöksi, ja senvuoksi myös
ihmisyhteiskunnissa olemassa oleva toiminnan jako elimelliseksi, s.o.
välttämättömäksi. Ja koska ihmisyhteiskunnissa ilmenee hyvin paljon
julmuutta ja pahuutta, niin nämäkään ilmiöt eivät ole pidettävät
julmina ja pahoina, vaan ne ovat katsottavat epäilemättömiksi
tosiasioiksi, jotka vahvistavat yleistä lakia, nimittäin lakia työn
jaosta.

Hengen filosofia on niinikään puolustanut kaikkea julmuutta ja
pahuutta, mutta se on menetellyt filosofian tavoin ja siis väärin.
Tieteessä sitä vastoin kaikki tuo käy tieteellisesti ja siis
epäilemättömästi.

Mitenkäs voi olla omaksumatta semmoista kaunista teoriaa! Tarvitsee
vaan tutkia ihmisyhteiskuntaa voidakseen kaikessa rauhassa niellä
toisten, sortuvien ihmisten työn tuloksia, lohduttaen itseään sillä
ajatuksella, että tanssijan, asianajajan, tohtorin, filosoofin,
näyttelijän, mediumismin ja atoomien muodon tutkijan toiminta
on ihmiskunnan elimistön toimintaa, jonka vuoksi ei saata olla
puhettakaan siitä, josko se on oikeutettua, että minä käytän
hyväkseni toisten työtä -- teen ainoastaan sitä, mikä minulle on
mieluista, niinkuin ei voi olla puhetta siitäkään, josko lihassolun
työtä hyväkseen käyttävän aivosolun toiminta on oikeutettua.

Kuka ei hyväksyisi semmoista käytännöllistä teoriaa, voidakseen
sitten ainaiseksi piiloittaa omantuntonsa taskuunsa ja elää täysin
vapaata elämää, tuntien seisovansa järkkymättömällä tieteellisellä
pohjalla. Tämän uuden opin perusteelle rakennetaan nykyään ihmisten
joutilaisuuden ja julmuuden oikeutus.



XXX.


Tämä oppi ei ole vanha -- noin 50 vuoden ikäinen. Sen perustaja oli
ranskalainen oppinut Conte. Conte, järjestelmien ihminen ja samalla
uskonnollinen ihminen, sai Bischin silloin uusien fysioloogisten
tutkimusten vaikutuksesta päähänsä vanhan ajatuksen, jonka oli
lausunut jo Menenius Agrippa, että nimittäin ihmisyhteiskuntia, jopa
koko ihmiskuntaakin, saattaa pitää yhtenä kokonaisuutena, elimistönä,
ja ihmisiä elävinä eri elimien osina, joilla kullakin on oma määrätty
tarkotuksensa koko elimistön palvelemisessa. Tämä ajatus miellytti
Conte'a niin, että hän rupesi sille rakentamaan filosoofista
teoriaa, ja tuo teoria sai hänet kokonaan unhottamaan, että sen
lähtökohtana ei ollut sen enempää kuin sievä pikku vertaus, sopiva
jossain tarinassa käytettäväksi, vaan ei suinkaan riittävä tieteen
perusteeksi. Niinkuin usein tapahtuu, piti hän mieluisan otaksuman
selviönä ja kuvaili, että koko hänen teoriansa oli rakennettu lujille
ja koetetuille perusteille. Tuon teorian mukaan oli ihmiskunta
elimistö, ja siis tieto siitä, mitä ihminen on ja mimmoisen hänen
suhteensa maailmaan pitää olla, on mahdollinen saavuttaa ainoastaan
oppimalla tuntemaan tämän elimistön ominaisuudet. Oppia tuntemaan
nämä ominaisuudet ihminen voi tutkimalla toisia alhaisempia
elimistöjä ja tekemällä niitten elämästä johtopäätöksiä.

Senvuoksi 1) todellinen ja ainoa tieteellinen metoodi on Conte'n
mukaan induktiivinen, ja tiedettä on ainoastaan se, minkä
perustana on kokemus; 2) tieteiden tarkotuksena ja huippuna on
uusi tiede ihmiskunnan elimistöstä, eli elimellisestä olennosta --
ihmiskunnasta. Tämä uusi tiede on sosiologia. Tästä katsantotavasta
yleensä johtui, että kaikki entiset tiedot olivat vääriä, ja
koko ihmiskunnan historia, itsetietoisuuteensa nähden, jakaantui
kahteen aikakauteen: 1) teolooginen ja metafyysinen aikakausi, joka
ulottuu maailman alusta Conte'en asti, ja 2) ainoan todellisen --
positiivisen tieteen aikakausi, joka alkaa Conte'sta.

Kaikki tuo on hyvä. On olemassa vaan yksi virhe, nimittäin se, että
koko rakennus on rakennettu hiekalle, mielivaltaiselle väitteelle,
että ihmiskunta on elimistö.

Tämä väite on mielivaltainen senvuoksi, että meillä on juuri yhtä
paljon oikeutta tunnustaa tutkimattoman ihmiskunnan elimistön
olemassa oloa kuin kolmiyhteisen Jumalan olemassa oloa ynnä muita
senkaltaisia teoloogisia uskonkappaleita.

Väärä on tämä väite senvuoksi, että käsitteeseen ihmiskunta,
s.o. ihmiset, on väärin sovellutettu määritelmä elimistö, vaikka
ihmiskunnalta puuttuu elimistön varsinainen tunnusmerkki --
tuntemuksen tai tietoisuuden keskus. Me nimitämme norsua ja
bakteeriota elimistöksi ainoastaan senvuoksi, että analogian mukaan
oletamme näissä olioissa samanlaisen tuntemuksen tai tietoisuuden
yhteyden kuin tiedämme itsessämmekin olevan. Ihmisyhteiskunnilta
sitä vastoin puuttuu tuo päätunnusmerkki, ja senvuoksi, olipa
ihmiskunnalla ja elimistöllä kuinka paljon hyvänsä muita yhteisiä
tunnusmerkkejä, ilman tuota varsinaista tunnusmerkkiä ei ihmiskunnan
tunnustaminen elimistöksi ole oikeutettua.

Mutta, huolimatta positiivisen filosofian perusväitteen
mielivaltaisuudesta ja virheellisyydestä, tämän filosofian on n.k.
sivistynyt maailma omaksunut mitä suurimmalla myötätuntoisuudella
sen joukoille tärkeän merkityksen vuoksi, joka on vallitsevan
järjestyksen puolustuksella ihmiskunnassa olemassa olevan väkivallan
laillisuuden tunnustamiselle. Omituista tässä on se, että Conte'n
teoksista, joita on kaksi osaa: positiivinen filosofia ja
positiivinen politiikka, on oppinut maailma omaksunut ainoastaan
ensimäisen -- sen, joka uusilla kokeellisilla perusteilla puolustaa
ihmisyhteiskunnissa olemassa olevaa pahaa. Toinen osa sitä vastoin,
joka käsittelee ihmiskunnan elimistöksi tunnustamisesta johtuvia
altruismin siveellisiä velvollisuuksia, on julistettu vähäpätöiseksi,
jopa kerrassaan mitättömäksi ja epätieteelliseksi.

Tässä on uudistunut sama asia kuin Kantin opin kahden osan suhteen.
Puhtaan järjen kritiikin on oppineitten joukko omaksunut, vaan
käytännöllisen järjen kritiikki, joka sisältää siveysopin ytimen,
on hyljätty. Conte'n opista on tunnustettu tieteelliseksi se,
mikä puolustaa vallalla olevaa pahaa. Mutta joukkojen tunnustama,
mielivaltaiseen ja virheelliseen väitteeseen perustuva positiivinen
filosofiakin oli itsessään liian perusteeton ja senvuoksi hatara,
eikä olisi voinut yksinään pysyä pystyssä. Ja niinpä n.k.
tiedemiesten joutavain ajatuksen leikittelyjen joukossa esiintyy yhtä
mielivaltainen kuin virheellinen väite, joka ei myöskään ole uusi,
että muka elävät olennot, s.o. elimistöt, ovat kehittyneet toinen
toisestaan, ei ainoastaan yksi elimistö toisesta, vaan yksi elimistö
useammasta: s.o. että hyvin pitkän ajan, miljoonan vuoden, kuluessa
esim. kala ja sorsa ovat voineet kehittyä samasta esi-isästä, ja sitä
paitsi yksi elimistö on voinut kehittyä useammasta eri elimistöstä,
niin että esim. mehiläisparvesta on voinut tulla yksi ainoa eläin. Ja
tämän mielivaltaisen ja virheellisen väitteen omaksui oppinut maailma
vielä suuremmalla myötätuntoisuudella. Tämä väite oli mielivaltainen
senvuoksi, ettei kukaan koskaan ole nähnyt mitenkä toiset elimistöt
syntyvät toisista, jonka vuoksi otaksuminen lajien kehittymisestä
jää aina otaksumiseksi, eikä kokemukseen perustuvaksi tosiasiaksi.
Virheellinen taas oli väite senvuoksi, että lajien kehittymistä
koskevan kysymyksen ratkaiseminen siten, että ne ovat kehittyneet
perinnöllisyyden ja mukautuvaisuuden lain mukaan äärettömän pitkän
ajan kuluessa, ei ollenkaan ollut ratkaisua, vaan ainoastaan
kysymyksen uudistamista toisessa muodossa.

Mooseksen mukaan on elävien olentojen lajien moninaisuus
johtunut Jumalan tahdosta ja hänen äärettömästä mahdistaan.
Evolutsiooni-teorian mukaan taas on tämä moninaisuus syntynyt
itsestään perinnöllisyyden ja olojen äärettömän moninaisten ehtojen
vaikutuksesta äärettömän pitkän ajan kuluessa. Evolutsiooni-teoria,
suoraan puhuen, väittää sitä, että äärettömän pitkän ajan kuluessa
voi mistä hyvänsä tulla mitä hyvänsä.

Vastausta kysymykseen ei ole. Sama kysymys on vaan muodostettu
toisin: tahdon sijaan on pantu satunnaisuus, ja äärettömän
koeffisientti on siirretty mahdista aikaan. Mutta tämä uusi väite,
jonka mielivaltaisuutta ja virheellisyyttä Darwinin seuraajat
ovat vielä enentäneet, on vahvistanut entistä Conte'n väitettä ja
senvuoksi se on tullut ilmestykseksi meidän ajallamme ja kaikkien
tieteitten perustaksi, jopa historian, filologian ja uskonnonkin.
Sitä paitsi, itse teorian perustajan naiivin tunnustuksen mukaan,
oli Darwinin ajatuksen lähtökohtana Malthuksen laki, jonka vuoksi se
asetti teorian elävien olentojen ja ihmisten taistelusta olemassa
olon puolesta kaiken elollisen peruslaiksi. Mutta sitähän vaan
tarvitsikin joutilaitten joukko puolustuksekseen.

Kaksi horjuvaa teoriaa tukivat toinen toistaan ja saivat siten
vakavuuden leiman. Molemmissa teorioissa oli se joukoille
kallisarvoinen ajatus, että ihmisyhteiskunnissa olevaan pahaan
eivät ole syypäitä ihmiset, ja että vallalla oleva järjestys on
juuri semmoinen kuin olla pitääkin. Uuden teorian omaksui joukko
siinä merkityksessä, kuin se sitä tarvitsi, täydellä uskolla ja
tavattomalla ihastuksella. Ja näihin kahteen mielivaltaiseen ja
virheelliseen väitteeseen, jotka omaksuttiin uskonkappaleina,
perustui uusi tieteellinen oppi.

Sekä aineensa että muotonsa puolesta on tämä oppi tavattomassa
määrässä kirkollis-kristillisen opin kaltainen.

Aineen puolesta on yhtäläisyys siinä, että niin hyvin toisessa kuin
toisessakin on todellisuudelle annettu epätodellinen, kuviteltu
merkitys, ja tuo epätodellinen merkitys juuri onkin otettu
tutkimuksen esineeksi.

Kirkollis-kristillisessä opissa on todellakin Kristukselle
annettu itse Jumalan kuviteltu merkitys. Positiivisessa opissa on
todelliselle olennolle -- eläville ihmisille annettu elimistön
kuviteltu merkitys.

Muodon puolesta on yhtäläisyys hämmästyttävä siinä suhteessa,
että niin toisessa kuin toisessakin eräitten ihmisten käsitys on
tunnustettu ainoaksi erehtymättömäksi ja oikeaksi.

Kirkollis-kristillisessä opissa on kirkoksi itseään nimittävien
ihmisten käsitys jumalallisesta ilmestyksestä tunnustettu pyhäksi
ja ainoaksi oikeaksi. Positiivisessa opissa on oppineiksi itseään
nimittävien ihmisten käsitys tieteestä tunnustettu epäilemättömäksi
ja oikeaksi. Niinkuin kirkolliset kristityt väittivät totisen Jumalan
tiedon alkaneen vasta heidän kirkkonsa perustamisella ja ainoastaan
ikäänkuin kohteliaisuudesta tunnustivat entisetkin uskovaiset
kirkoksi, samoin positiivinen tiedekin väittää alkaneensa vasta
Conte'sta, ja oppineet niinikään vaan kohteliaisuudesta myöntävät
tiedettä olleen olemassa ennenkin, ja sittenkin ainoastaan muutamien
oppineitten, niinkuin Aristoteleen, edustamana. Aivan samoin kuin
kirkko, niin positiivinen tiedekin sulkee kokonaan pois koko muun
ihmiskunnan tiedot, pitäen niitä -- _eksymyksenä_.

Yhtäläisyys jatkuu pitemmällekin. Niinkuin jumaluusopin perusdogmin,
Kristuksen jumaluuden ja kolminaisuuden, avuksi tulee vanha, mutta
uuden merkityksen saanut dogmi ihmisen lankeemuksesta ja hänen
lunastuksestaan Kristuksen kuoleman kautta, ja näistä kahdesta
dogmista muodostuu kansantajuinen kirkonoppi, -- niin meidän
aikanamme Conte'n perusdogmille ihmiskunnan elimistöstä tulee avuksi
vanha, mutta uuden merkityksen saanut dogmi evolutsioonista, ja
näistä kahdesta dogmista muodostuu kansantajuinen tieteellinen oppi.

Niin toisessa kuin toisessakin opissa on uusi dogmi välttämätön
vanhan ylläpitämiseksi ja on käsitettävissä ainoastaan yhteydessä
perusdogmin kanssa. Jos Kristuksen jumaluuteen uskovalle on epäselvää
ja käsittämätöntä, miksi Jumala astui alas maan päälle, niin
lunastusdogmi selittää tämän.

Jos ihmiskunnan elimistöön uskovalle on epäselvää, minkä vuoksi
olioiden yhtymää voi pitää elimistönä, niin evolutsioonidogmi
selittää sen.

Lunastusdogmi on tarpeen edellisen dogmin ristiriitaisuuden
sovittamiseksi todellisuuden kanssa.

Jumala astui alas maan päälle pelastaakseen ihmiset, mutta ihmiset
eivät ole pelastetut. Mitenkä on tämä ristiriita selvitettävä?
Lunastusdogmi sanoo: hän on pelastanut lunastukseen uskovat. "Jos te
uskotte lunastukseen, niin te olette pelastetut".

Samoin evolutsioonidogmikin on tarpeen ensimäisen dogmin
ristiriitaisuuden sovittamiseksi todellisuuden kanssa. Ihmiskunta
on elimistö, mutta me näemme, ettei se täytä elimistön pääehtoa.
Mitenkä se on selitettävä? Ja evolutsioonidogmi sanoo: ihmiskunta on
muodostumassa oleva elimistö. Jos te uskotte siihen, niin te voitte
pitää ihmiskuntaa elimistönä.

Ja niinkuin ihmisen, joka on vapaa kolminaisuuden ja Kristuksen
jumaluuden taikauskosta, on mahdotonta edes ymmärtää, mikä on
lunastusopin tarkotusperä ja ajatus, ja tämän ajatuksen selittää
ainoastaan perusdogmin tunnustaminen, että Kristus on itse Jumala,
-- samoin on ihmiskunnan, joka on vapaa positiivisesta taikauskosta,
mahdotonta käsittää, mikä on evolutsiooniopin tarkotusperä, ja tämän
tarkotusperän käsittää vasta silloin, kun tietää perusdogmin, että
ihmiskunta on -- elimistö.

Ja aivan samoin kuin kaikki jumaluusopin viisaudet ovat ymmärrettäviä
ainoastaan niille, jotka uskovat perusdogmeihin, samoin myös
kaikki sosiologian viisaudet, joihin kiintyy nykyään uusimman ja
syvämielisimmän tieteen harjoittajain koko huomio, ovat käsitettäviä
ainoastaan uskovaisille.

Yhtäläisyyttä molempien oppien välillä on vielä siinäkin, että
kerran uskolla omaksutut väitteet, joutumatta enään tutkimuksen
alaisiksi, ovat perusteena mitä kummallisimmille teorioille, ja että
näitten teoriain saarnaajat, anastaen itselleen oikeuden tunnustaa
itsensä pyhiksi tai oppineiksi, s.o. erehtymättömiksi, turvautuvat
mitä mielivaltaisimpiin, uskomattomimpiin ja perusteettomimpiin
väitteisiin, joita he esittävät suurimmalla juhlallisuudella ja
totisuudella, ja joita samalla totisuudella ja juhlallisuudella
kieltävät yksityiskohdissaan ne, jotka niissä kohdin ovat eri mieltä,
vaikkakin he muuten tunnustavat perusdogmit.

Tämän opin suurmies -- Spencer, esimerkiksi, eräässä ensimäisistä
teoksistaan esittää nämä opit seuraavasti: yhteiskunnat ja elimistöt
ovat samankaltaisia seuraavissa suhteissa:

1) siinä, että ne, alkaen pienistä agregaateista, huomaamattomasti
kasvavat kokonsa puolesta, niin että muutamat niistä tulevat kymmenen
tuhatta kertaa suuremmiksi alkuperäistä;

2) siinä, että ne, ollen alussa niin yksinkertaista rakennetta, että
niitä voidaan pitää kaikkea rakennetta vailla olevina, kasvaessaan
saavat yhä monimutkaisemman rakenteen;

3) siinä, että, vaikkei niiden aikaisemmassa, kehittymättömässä
perioodissa eri osien kesken ole olemassa melkein mitään
riippuvaisuutta toisistaan, niitten osat tulevat vähitellen
keskinäiseen riippuvaisuuteen, ja lopulta niin kiinteään, että
kunkin osan toiminnan ja elämän mahdollisuus riippuu toisten osien
toiminnasta ja elämästä;

4) siinä, että yhteiskunnan elämä ja kehitys ovat riippumattomia
ja pitkäaikaisempia kuin jonkun sen osan elämä ja kehitys, joka
erikseen syntyy, kasvaa, toimii, jättää jälkeläisiä ja kuolee, jota
vastoin niistä muodostunut poliittinen ruumis jatkaa elämäänsä
sukupolvi toisensa jälkeen, kehittyen suuressa joukossa rakenteen ja
funktsionaalisen toiminnan täydellisyydessä.

Sitten tulee elimistöjen ja yhteiskuntien eroavaisuudet, ja
todistetaan näitten eroavaisuuksien olevan ainoastaan näennäisiä,
koska elimistöt ja yhteiskunnat ovat aivan samankaltaisia.

Tervejärkinen ihminen suorastaan kysyisi: mistä te sitten puhutte?
Minkä vuoksi ihmiskunta on elimistö?

Te sanotte, että yhteiskunnat ovat elimistöjen kaltaisia edellä
mainitun neljän tunnusmerkin nojalla, mutta eihän tuo kaikki
pidä paikkaansa. Te esiintuotte ainoastaan muutamia elimistön
tunnusmerkeistä ja niihin vertaatte ihmisyhteiskuntia.

Te esiintuotte neljä samankaltaisuuden tunnusmerkkiä, sitten puhutte
eroavaisuuksista, mutta ainoastaan niistä, jotka ovat (teidän
mielestänne) näennäisiä, ja päätätte, että ihmisyhteiskuntia voipi
pitää elimistöinä. Mutta sehän on joutavaa dialektistä peliä, eikä
mitään muuta. Samalla perusteella saattaa elimistön tunnusmerkkinä
esiintuoda mitä hyvänsä.

Otan ensimäisen, mikä johtuu mieleeni, vaikkapa metsän, joka
siemenistä alkaa itää kankaalla ja kasvaa:

1) Alkaen pienistä agregaateista, j.n.e. Aivan sama tapahtuu
kankaalla, kun se vähitellen siementyy ja kasvaa metsää.

2) Alussa on rakenne yksinkertaista, sitten se tulee
monimutkaisemmaksi j.n.e. Aivan sama on metsän laita: ensin on
pelkkiä koivuja, sitten tulee pajuja, sitten pähkinäpuita; ensin
kaikki kasvavat suorina, sitten alkavat oksat punoutua toisiinsa.

3) Osien keskinäinen riippuvaisuus tulee niin suureksi, että kunkin
osan elämä riippuu toisten osien elämästä ja toiminnasta. Aivan
sama on metsän laita: pähkinämetsä suojelee puitten runkoja (jos
sen hakkaa pois, niin toiset puut paleltuvat), metsänrinne suojelee
tuulelta, siemenpuut jatkavat rotuja, korkeat ja tuuhealatvaiset
antavat siimestä, ja siten toisen puun elämä riippuu toisesta.

4) Yksityiset osat voivat kuolla, mutta kokonaisuus elää. Sama on
laita metsän. Metsä ei itke yhden puun kaatumista.

Sama on laita senkin teorian puolustajain tavallisesti esiintuoman
esimerkin, että käsi kuolee jos sen leikkaa pois. Jos ottaa puun
metsästä ja istuttaa sen siimekseen ja metsämaaperän ulkopuolelle,
niin se kuolee.

Merkillistä on niinikään tämän opin yhtäläisyys
kirkollis-kristillisen ja jokaisen muun opin kanssa, joka perustuu
uskolla omistettuihin dogmeihin, siinä suhteessa, että siihen ei
tepsi logiikan vastaväitteet. Osoittamalla, että metsää tämän teorian
mukaan voi yhtä suurella oikeudella pitää elimistönä, te luulette
todistaneenne heille heidän määritelmänsä virheellisyyden. Mutta
siinä te erehdytte.

Heidän määritelmänsä elimistöstä on siihen määrin epätäsmällinen ja
venyvä, että siihen voi sovittaa mitä ikinä tahtoo.

Niin, sanovat he, metsääkin voi pitää elimistönä. Metsä on
rauhallista vuorovaikutusta yksilöjen kesken, jotka eivät hävitä
toisiaan, -- agregaatti, jonka osat myöskin voivat tulla läheisempään
yhteyteen, niinkuin mehiläisparvi elimistöksi.

Jos sitten sanotaan, että siinä tapauksessa myöskin tuon metsän
lintuja, hyönteisiä ja ruohoja, jotka vaikuttavat toisiinsa eivätkä
toisiaan hävitä, voi pitää puitten mukana yhtenä elimistönä, niin
he siihenkin suostuvat. Jokaista elävien olentojen joukkoa, jotka
vaikuttavat toisiinsa eivätkä toisiaan hävitä, voi niinikään pitää
elimistönä heidän teoriansa mukaan. He voivat väittää yhteyttä ja
yhteistoimintaa olevan minkä välillä hyvänsä, ja evolutsiooniteorian
mukaan voi ylipäänsä väittää, että mistä hyvänsä voi syntyä mitä
hyvänsä, kun vaan kuluu tarpeeksi pitkä aika.

Jumalan kolminaisuuteen uskojille ei voi todistaa, että heidän
uskonsa on perätön, mutta voipi osoittaa heille, että heidän
väitteensä ei perustu tietoon, vaan uskoon. Jos he väittävät, että
jumalia on kolme, niin voin minä yhtä suurella oikeudella väittää,
että niitä on 17 l/2. Saman seikan, vieläpä vakuuttavamminkin,
voipi todistaa positiivisen ja evolutsioonisen tieteen puoltajille.
Tämän tieteen perusteella otan minä todistaakseni mitä hyvänsä.
Ja kummallisinta on se, että kaikkein positiivisin tiede pitää
tositieteen tunnusmerkkinä tieteellistä metoodia ja sen, mitä
se nimittää tieteelliseksi metoodiksi, se itse määrittelee.
Tieteelliseksi metoodiksi se nimittää tervettä järkeä. Ja tämäpä
terve järki juuri paljastaakin sitä joka askeleella. Niinpian kuin
ne, jotka olivat olleet pyhimysten sijalla, tunsivat ettei heissä
ollut jälellä mitään pyhää, että he olivat kaikki kirottuja, niinkuin
paavi ja meidän synoodimme, niin he paikalla rupesivat nimittämään
itseänsä pyhiksi, vieläpä kaikkein pyhimmiksi. Niinpian kuin tiede
huomasi, ettei siinä ollut jälellä mitään järjellistä, niin se rupesi
nimittämään itseänsä järjelliseksi, eli tieteelliseksi tieteeksi.



XXXI.


Työnjako on kaiken olevaisuuden laki ja sen vuoksi sen täytyy olla
olemassa ihmisyhteiskunnissa. Saattaa olla hyvin mahdollista,
että niin on, mutta kysymykseksi jää kuitenkin: onko nykyään
yhteiskunnissa olemassa oleva työnjako se työnjako, jonka pitää olla
olemassa. Ja jos ihmiset pitävät jotakin työnjakoa epäjärjellisenä
ja epäoikeutettuna, niin ei mikään tiede voi todistaa ihmisille
sen olevan välttämättömän, mitä he pitävät epäjärjellisenä ja
epäoikeutettuna.

Jumaluusopillinen teoria on todistellut, että valta on Jumalalta,
ja saattaa olla hyvin mahdollista, että se on Jumalalta, mutta
kysymykseksi on jäänyt: kenenkä valta on Jumalalta, Katarinanko vai
Pugatshevin? Eivätkä jumaluusopilliset viisaudet voineet mitenkään
tätä kysymystä ratkaista.

Hengen filosofia koitti todistaa, että valtio on persoonallisuuksien
kehittymismuoto, mutta kysymykseksi jäi: voipiko Neron tai
Dshingiskhaanin valtiota pitää muotona persoonallisuuksien
kehittymiselle. Eivätkä mitkään transendentaaliset sanat voineet tätä
ratkaista.

Sama on laita tieteellisen tieteenkin.

Työnjako on elimistöjen ja ihmisyhteiskuntien elämän ehto; mutta mitä
näissä ihmisyhteiskunnissa on pidettävä elimellisenä työnjakona? Ja
tutkipa tiede kuinka paljon tahansa työnjakoa lapamadon soluissa,
niin eivät nuo tutkimukset pakoita ihmistä tunnustamaan oikeaksi
semmoista työnjakoa, jota ei siksi tunnusta hänen järkensä ja
omatuntonsa.

Olivatpa todistukset työnjaosta tarkastettavina olevien elimistöjen
soluissa miten vakuuttavia hyvänsä, niin ihminen, jos hänellä on
vielä järki tallella, kuitenkin sanoo, ettei pelkän karttuunin
kutominen koko elämänsä ajan ole ihmisen tehtävä, ja ettei se ole
työnjakoa, vaan ihmisten sortamista.

Spencer ynnä muut sanovat, että on olemassa kokonaisia
kankuriväestöjä, ja että sen vuoksi kutomisen harjoittaminen
on elimellistä työnjakoa, -- mutta puhuessaan niin, he puhuvat
täsmälleen samaa kuin jumaluusoppineet.

On olemassa valta, ja senvuoksi se on Jumalalta, olipa se millainen
tahansa. On olemassa kankureita -- siis semmoinen on työnjako.
Hyvähän olisi niin puhua, jos valta ja kankuriväestö syntyisivät
itsestään, mutta me tiedämme, etteivät ne synny itsestään, vaan
meidän toimestamme. Pitää senvuoksi tietää, olemmeko me saaneet
aikaan tämän vallan Jumalan kautta vaiko itsestämme, ja olemmeko
saaneet aikaan nuo kankurit elimellisen vai jonkin muun lain mukaan.

Ihmiset elävät, elättäen itseänsä maanviljelyksellä, niinkuin on
luontaista kaikille ihmisille. Joku ihmisistä on laittanut itselleen
pajan ja korjannut auransa. Silloin tulee hänen luoksensa naapuri
pyytäen häntä korjaamaan hänenkin auransa ja lupaa hänelle siitä
työtä tai rahaa. Tulee sitten toinen, kolmas, ja näitten ihmisten
yhteiskunnassa tapahtuu seuraava työnjako: syntyy seppä. Toinen
ihminen taas on hyvästi opettanut lapsensa; hänen luoksensa tuo
naapuri lapsensa pyytäen häntä heitäkin opettamaan, ja niin syntyy
opettaja. Mutta sekä seppä että opettaja ovat ruvenneet ammattiinsa
ja yhä edelleen siinä ovat ainoastaan senvuoksi, että heitä on siihen
pyydetty, ja he pysyvät ammatissaan niin kauan kuin heitä tahdotaan
siinä pysymään. Jos sattuisi niin, että seppiä ja opettajia tulisi
liian paljon, tai heidän työnsä tulisi tarpeettomaksi, niin he heti,
niinkuin sitä vaatii terve järki ja niinkuin tavallisesti käy siellä,
missä ei ole olemassa syitä työnjaon säännöllisyyden häiriytymiseen,
-- jättäisivät ammattinsa ja ryhtyisivät taas maanviljelykseen.

Ihmisiä, jotka näin menettelevät, johtaa heidän järkensä, heidän
omatuntonsa, ja senvuoksi me, järjellä ja omallatunnolla varustetut
ihmiset, kaikki vakuutamme semmoisen työnjaon olevan oikean. Mutta
jos kävisi niin, että sepille tulisi mahdolliseksi pakoittaa
toisia ihmisiä tekemään työtä heidän hyväkseen ja he jatkaisivat
hevoskenkien valmistamista, vaikka niitä ei tarvittaisi, ja opettajat
niinikään opettaisivat silloinkin, kun ei olisi opetettavia, niin
jokainen turmeltumaton ihminen, s.o. järjellä ja omalla tunnolla
varustettu olento, käsittäisi, ettei se olisi työnjakoa, vaan toisen
työn anastamista, sillä semmoinen toiminta ei olisi sen ainoan
mittakaavan mukainen, jolla voi ratkaista, josko työnjako on oikea.
Tämä mittakaava on: työn kysyntä ja siitä tulevan palkkion vapaa
tarjoominen. Mutta yllämainittua toimintaa tieteellinen tiede juuri
nimittääkin työnjaoksi.

Muutamat ihmiset tekevät semmoista, mitä toiset eivät ajattelekaan
heiltä pyytää, ja vaativat, että heitä sen edestä elätettäisiin,
sanoen sen olevan oikeutettua, koska se on työnjakoa.

Se, mikä on suurimpana kansan onnettomuutena muuallakin kuin meillä,
on hallitus, ylen lukuisa virkamiesjoukko; se, mikä on syynä aikamme
taloudelliseen kurjuuteen, on, niinkuin englantilaiset sanovat,
overproduction, liikatuotanto (kun on valmistettu suunnaton joukko
esineitä, joita ei kukaan tarvitse). Kaikki tämä johtuu tuosta
kummallisesta työnjaon käsityksestä.

Kummallista olisi jos joku suutari katsoisi ihmisten olevan
velvollisia elättämään häntä siitä, että hän herkeämättä valmistaa
kenkiä, joita ei kukaan enään tarvitse. Mutta mitä on sanottava
niistä hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijoista, jotka
eivät tuota kansalle mitään näkyväistä, eipä edes hyödyllistäkään,
joitten tavaraa ei kukaan halua, ja jotka kuitenkin yhtä rohkeasti,
työnjaon perusteella, vaativat, että heitä ruokitaan ja juotetaan
herkullisesti ja vaatetetaan hyvästi.

Saattaa olla ja onkin olemassa velhoja, joitten apuun turvaudutaan
ja joille tarjotaan siitä leipää ja viinaa; mutta sitä, että olisi
olemassa semmoisia velhoja, joita ei kukaan tarvitse ja jotka
kuitenkin rohkeasti vaativat palkkaa loihtimisestaan -- sitä on
vaikea itselleen kuvitella.

Juuri niin on kuitenkin meidän maailmassamme laita hallituksen,
kirkon, tieteen ja taiteen palvelijain.

Ja kaikki tämä tapahtuu tuon tiedemiesten niin yksimielisesti
omaksuman työnjako-käsitteen perusteella, jota ei määrää sisällinen
omatunto, vaan ulkonainen havainto.

Työnjako on todellakin aina ollut ja on olemassa, mutta se on oikea
ainoastaan silloin, kun ihminen omantuntonsa ja järkensä nojalla
päättää sen olevan välttämättömän, eikä sen perusteella, että hän
sitä tutkii. Sekä omatunto että järki kaikilla ihmisillä ratkaisee
tämän kysymyksen hyvin yksinkertaisesti, varmasti ja yksimielisesti.

Ne ratkaisevat sen niin, että työnjako on oikea ainoastaan silloin,
kun jonkun ihmisen erityinen toiminta on niin tarpeellinen
toisille ihmisille, että he, pyytäessään hänen palvelustaan, itse
vapaaehtoisesti tarjoutuvat häntä elättämään sen edestä, niitä
hän on heidän hyväkseen tekevä. Mutta kun ihminen saattaa elää 30
vuoden ikäiseksi toisten hartioilla, luvaten, opintonsa päätettyään,
tehdä jotain hyvin hyödyllistä, jota ei kukaan häneltä pyydä, ja
kun hän sitten 30 ikäisestä kuolemaansa saakka saattaa elää samalla
tavoin, aina vaan ainoastaan luvaten tehdä jotain, jota ei kukaan
häneltä pyydä, niin se ei ole työnjakoa, vaan suorastaan toisen työn
anastamista väkevämmän puolelta, samaa toisen työn anastamista, jota
jumaluusoppineet ennen aikaan sanoivat jumalan säätämäksi laiksi,
filosoofit sittemmin välttämättömiksi elämän muodoiksi, ja nyt
tieteellinen tiede nimittää elimelliseksi työnjaoksi.

Vallalla olevan tieteen koko merkitys on ainoastaan siinä.

Se on nyt ruvennut jakelemaan valtakirjoja joutilaisuuteen, sillä
se yksin temppeleissään tutkii ja määrää, mikä yhteiskunnallisessa
elimistössä esiintyvä ihmistoiminta on loiseläimen toimintaa ja
mikä elimellistä. Ikäänkuin ei jokainen ihminen voisi päästä siitä
selville paljoa varmemmin ja pikemmin järkensä ja omantuntonsa avulla.

Ja niinkuin ennen aikaan papisto ja sitten valtion virkamiehet
eivät voineet epäillä, ketkä ovat kaikkein tarpeellisimpia toisille
ihmisille, niinpä nytkin tieteellinen tiede luulee epäilemättömäksi
sitä, että juuri sen toiminta onkin elimellinen: he, tieteen ja
taiteen harjoittajat, ovat elimistön kaikkein arvokkaimpia soluja,
sen aivosoluja. Mutta vähät heistä. Hallitkoot vaan, juokoot ja
syökööt herkkuja ja juhlikoot, niinkuin ovat hallinneet ja juhlineet
papit ja sofistit, kunhan eivät vaan turmelisi ihmisiä, niinkuin ovat
tehneet papit ja sofistit.

Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, järjellisiä olennoita, ovat
he eroittaneet hyvää pahasta ja käyttäneet hyväksensä sitä, mitä
ennen heitä tässä suhteessa on ollut tehtynä taistelemalla pahaa
vastaan, etsimällä totuuden tietä ja vähitellen, mutta herkeämättä
kulkemalla eteenpäin tätä tietä. Ja aina on ihmisiä tällä tiellä
olleet estämässä kaikellaiset valheet, joitten tarkotuksena on ollut
osoittaa heille, ettei niin pidä tehdä, vaan että pitää elää niinkuin
haluttaa. Tiellä on ollut vanhoja, hirmuisia kirkonmiesten valheita.
Hirveällä taistelulla ja vaivalla ihmiset vähitellen vapautuivat
niistä, mutta tuskin olivat ennättäneet niistä vapautua, kun vanhojen
sijalla oli jo uusi valhe -- valtiollisfilosoofinen. Ihmiset
vapautuivat siitäkin.

Mutta vieläkin pahempi uusi valhe on kohonnut ihmisten tielle:
tieteellinen valhe.

Tämä uusi valhe on aivan samallainen kuin vanhatkin: sen päätarkotus
on asettaa oman ja ennen meitä eläneitten ihmisten järjen ja
omantunnon toiminnan sijalle jotain ulkonaista: kirkon opissa oli
tuona ulkonaisena -- ilmestys, tieteessä -- havainto.

Tämän tieteen asettama ansa on siinä, että se, huomautettuaan
ihmisille kaikkein karkeimmat virheet järjen ja omantunnon
toiminnassa, koettaa järkyttää heidän uskoansa järkeen ja
omaantuntoon. Salaten tieteellisen teorian vaippaan puetun valheensa
se vakuuttaa heille, että he tutkiessaan ulkonaisia ilmiöitä tutkivat
epäilemättömiä tosiasioita, semmoisia, jotka ilmaisevat heille
ihmiselämän lain. Henkinen turmeltuminen on taas siinä, että nämä
ihmiset, omaksuttuaan uskon, että omantunnon ja järjen alaiset asiat
kuuluvat tutkimuksen alaan, kadottavat tiedon hyvästä ja pahasta
ja tulevat kykenemättömiksi ymmärtämään niitä määritelmiä hyvästä
ja pahasta, jotka ihmiskunnan koko edellinen elämä on kehittänyt.
Kaikki tuo on heidän murteellaan puhuen ehdollista ja subjektiivista.
Kaikki on hyljättävä, sanovat he, -- järjellä ei voi käsittää
totuutta, sillä saattaa erehtyä, mutta on olemassa toinen tie --
erehtymätön ja melkein koneellinen: tosiasioitten tutkiminen. Ja
tämä on tapahtuva tieteellisen tieteen perusteella, s.o. kahden
mihinkään perustumattoman otaksumisen: positivismin ja evolutsioonin
perusteella, joita väitetään epäilemättömiksi totuuksiksi.

Ja vallalla oleva tiede julistaa yhtä suurella valheellisella
juhlallisuudella kuin kirkkokin, että kaikkien elämän kysymysten
ratkaisu on mahdollista ainoastaan tutkimalla luonnossa ja
erittäinkin elimistössä ilmeneviä tosiasioita.

Herkkäuskoinen nuorisojoukko tämän uuden auktoriteetin valtaamana,
jota arvostelu ei vielä ole kumonnut, eipä edes koskettanutkaan,
syöksyy tutkimaan näitä tosiasioita luonnontieteissä, sille ainoalle
tielle, joka vallalla olevan opin vakuutuksen mukaan voi viedä elämän
kysymysten selvityksen perille.

Mutta mitä etemmä oppilaat joutuvat tässä tutkimuksessa, sitä
kauemmaksi jää heistä ei ainoastaan mahdollisuus ratkaista elämän
kysymyksiä, vaan yksin ajatuskin niistä, ja sitä enemmän he
tottuvat sokeasti uskomaan toisten tutkimuksiin (uskomaan soluihin,
protoplasmaan, kappalten neljänteen mittamäärään y.m.s.), sitä
enemmän muoto peittää heiltä sisällön, sitä enemmän he kadottavat
hyvän ja pahan tiedon sekä kyvyn käsittää ihmiskunnan koko edellisen
elämän kehittämiä määritelmiä hyvästä ja pahasta, sitä enemmän he
käyttävät erikoista tieteellistä puhetapaa, joissa nimityksille
annetaan peräti ehdollinen merkitys, sitä kauemmaksi he joutuvat
valaisemattomien havaintojen rotkoihin, sitä enemmän he kadottavat
kyvyn ei ainoastaan itsenäisesti ajatella, vaan ymmärtää toisen
ihmisen tervettä ajatusta, jota ei löydy heidän talmudissaan ja, mikä
on pahinta, he viettävät parhaat vuotensa vieraantumisessa elämästä,
s.o. työstä, tottuvat pitämään väärää asemaansa oikeutettuna ja
tulevat fyysillisestikin mihinkään kelpaamattomiksi loiseläimiksi.
Ja aivan niinkuin jumaluusoppineet, talmudistit, he lopullisesti
vääntävät nurin aivonsa ja tulevat ajatuksen kuohilaiksi. Ja aivan
samoin, sitä myöten kuin tyhmenevät, tulevat itseensä luottavaisiksi,
kadottaen ijäksi mahdollisuuden palata yksinkertaiseen, selvään ja
yleisinhimilliseen ajatteluun.



XXXII.


Työnjako on yhteiskunnassa aina ollut olemassa ja luultavasti tulee
vastedeskin olemaan. Mutta kysymys ei ole siinä, että se on ja tulee
olemaan, vaan siinä, mitä meidän on noudattaminen, että tämä työnjako
olisi oikea. Jos me pidämme havaintoja mittapuuna, niin me sen kautta
luovumme kaikesta mittapuusta, sillä me tulemme jokaista työnjakoa,
jonka näemme olevan vallalla ihmisten kesken ja joka näyttää meistä
oikealta, pitämäänkin oikeana. Siihenpä viekin vallalla oleva tiede.

Työnjako! Toiset harjoittavat henkistä, järkeä kysyvää työtä, toiset
ruumiillista, lihaksia kysyvää työtä. Millä vakuutuksella puhuvatkaan
tuota ihmiset! Heidän tekee mieli niin ajatella ja heistä näyttää,
että todellakin tapahtuu aivan oikea palvelusten vaihto siellä, missä
tapahtuu mitä selvin, ijänikuinen väkivalta.

Sinä, tai oikeammin te (sillä aina täytyy useampain elättää yhtä) --
te minua ruokkikaa, vaatettakaa, tehkää minulle kaikkea sitä karkeata
työtä, jota vaadin ja johon te olette lapsuudesta tottuneet, ja minä
rupean tekemään teille sitä henkistä työtä, jota minä osaan ja johon
olen jo tottunut. Antakaa te minulle ruumiin ravintoa, niin minä
annan teille henkistä ravintoa. Tämä lasku näyttää aivan oikealta,
ja se olisikin aivan oikea, jos tuo palveluksien vaihto olisi
vapaaehtoista, jos ne, jotka hankkivat ruumiin ravintoa, eivät olisi
velvolliset hankkimaan sitä ennen, kuin itse saavat henkistä ravintoa.

Henkisen ravinnon tuottaja sanoo: sitä varten, että minä voisin antaa
teille henkistä ravintoa, te ruokkikaa minua, vaatettakaa minua,
siivotkaa minun huoneitani.

Ruumiin ravinnon tuottajan taas täytyy kaikkea tuota tehdä, itse
mitään vaatimatta, ja antaa ruumiin ravintoa, vaikkei hän saisikaan
henkistä ravintoa sijaan. Jos vaihto olisi vapaaehtoinen, niin
kummankin ehdot olisivat yhdenlaiset.

Me myönnämme henkisen ravinnon olevan ihmiselle yhtä välttämättömän
kuin ruumiillisenkin. Taiteilija ja tiedemies sanovat: ennenkuin
me voimme alkaa palvella ihmisiä henkisellä ravinnolla, on
välttämätöntä, että ihmiset toimittavat meille ruumiin ravintoa.
Mutta miksikä ei ruumiin ravinnon tuottaja voisi sanoa: ennenkuin
minä rupean palvelemaan teitä ruumiin ravintoa hankkimalla, tarvitsen
minä henkistä ravintoa, enkä voi sitä saamatta tehdä työtä?

Te sanotte: minä tarvitsen kyntäjän, sepän, suutarin, salvumiehen,
muurarin, kultaajan y.m. työtä, voidakseni valmistaa henkistä
ravintoa. Jokaisen työmiehen täytyy niinikään sanoa: ennenkuin menen
työhön valmistamaan teille ruumiin ravintoa, pitää minulla jo olla
henkisen ravinnon hedelmät. Että minulla olisi voimia työhön, pitää
minulla olla: uskonnollinen oppi, järjestetty yhteiskunnallinen
elämä, tietojen sovelluttaminen työhön, taiteitten tuottama ilo ja
lohdutus. Minulla ei ole aikaa kehittää oppia elämän tarkotuksesta --
antakaa se minulle. Minulla ei ole aikaa laatia yhteiskunnalliselle
elämälle ohjeita, jotka suojelisivat oikeutta, -- antakaa ne
minulle. Minulla ei ole aikaa harjoittaa mekaniikkaa, fysiikkaa,
kemiaa, teknologiaa -- antakaa minulle kirjoja, joissa neuvotaan,
mitenkä minun on parannettava työkalujani, työtapaani, asuntoani,
lämmitystäni, valaistustani. Minulla ei ole aikaa itse harjoittaa
runoutta, plastillista taidetta, soitantoa -- antakaa minulle
elämässä välttämättömät virkistykset ja lohdutukset, antakaa minulle
taiteen tuotteet. Te sanotte, että teidän on mahdotonta harjoittaa
tärkeitä ja tarpeellisia toimianne, jos teiltä puuttuu se työ, jota
tekevät teidän edestänne työmiehet, mutta minä, sanoo työmies, en voi
toimittaa yhtä tärkeitä ja tarpeellisia töitäni: kyntää, vetää lantaa
ja tehdä siivoustöitä, jos minulta puuttuu uskonnollista ja järkeni
ja omantuntoni vaatimuksia vastaavaa johtoa, työtäni turvaavaa
järjellistä hallitusta, työtäni helpoittavaa tiedon antamaa ohjausta,
työtäni jalostavaa taiteen tuottamaa iloa. Kaikki se, mitä te tähän
asti olette tarjonneet minulle henkisen ravinnon nimellisenä, ei
minulle kelpaa, enkä minä edes voi käsittää mihinkä se kellekään
voi kelvata. Mutta niinkauan kuin en saa tuota minulle, niinkuin
jokaiselle ihmiselle luontaista ravintoa, en voi elättää toista
ruumiin ravintoa tuottamalla. Mitä jos työmies sanoo näin?

Ja jos hän niin sanoo, niin hän ei puhu joutavaa, vaan on aivan
oikeassa.

Jos työmies vaan niin sanoo, niin on oikeutta paljon enemmän hänen
puolellaan, kuin henkistä työtä tekevän ihmisen puolella. Oikeutta
on hänen puolellaan enemmän senvuoksi, että työmiehen toimittama työ
on ensiksi kysymykseen tulevaa, välttämättömämpää kuin henkisen työn
tuottajan työ, ja senvuoksi, että henkisen työn tekijää ei mikään
estä antamasta työmiehelle sitä henkistä ravintoa, jonka hän on
hänelle luvannut. Työmiestä taas estää antamasta ruumiin ravintoa se,
että hänellä itsellään ei ole riittävästi tätä ravintoa.

Mitäs vastaamme me, henkisen työn tekijät, jos meille asetetaan
semmoiset yksinkertaiset ja lailliset vaatimukset? Millä me ne
tyydytämme? Filaretin katkismuksella, Sokolovien pyhillä historioilla
ja kaikellaisten luostarien ja Iisakin kirkon lakikokoelmalla,
kaikellaisten departtimentien kassatsiooni päätöksillä ja
kaikellaisilla komiteojen ja kommissioonien ohjesäännöillä tyydytämme
hänen järjestyksen tarpeensa; spektraali-analyysillä, linnunradan
mittauksilla, kuvitellulla geometrialla, mikroskoopillisilla
tutkimuksilla, väittelyillä spiritismistä ja mediumismistä,
tiedeakatemiojen toiminnalla -- hänen tiedon vaatimuksensa. Millä
tyydytämme hänen taiteelliset vaatimuksensa? -- Pushkinilla,
Dostojevskilla, Turgenjevillä, Leo Tolstoilla, Pariisin salongin
ja omien maalariemme tauluilla, joissa kuvataan alastomia akkoja,
atlassia, samettia, maisemia ja laatuaiheita, Wagnerin ja omien
säveltäjiemme musiikilla. Mikään tästä kaikesta ei kelpaa, eikä voi
kelvata, sillä me, oikeuksinemme käyttää hyväksemme kansan työtä
ja ollen vapaita velvollisuudesta henkisen ravinnon tuottamiseen,
olemme kokonaan unohtaneet sen ainoan tarkotuksen, joka pitää olla
meidän toiminnallamme. Me emme edes tiedä, mitä työkansa tarvitsee,
me olemme unohtaneet sen elintavan, sen katsantotavan, sen kielen;
työkansan itsensäkin olemme unohtaneet ja tutkimme sitä kuin jotakin
etnograafillista harvinaisuutta tai vasta löydettyä maanosaa.

Niin me siis, vaatien itsellemme ruumiin ravintoa, olemme ottaneet
pitääksemme huolta henkisestä ravinnosta. Mutta sen luulotellun
työnjaon perusteella, jonka mukaan me voimme ensin syödä ja sitten
vasta tehdä työn, vieläpä monta sukupolvea peräkkäin herkullisesti
syödä tekemättä mitään työtä, -- olemme me, korvaukseksi saamastamme
ravinnosta, valmistaneet kansalle jotakin semmoista, joka kelpaa
ainoastaan meille sekä tieteelle ja taiteelle, mutta on aivan
kelpaamatonta, käsittämätöntä ja vastenmielistä kuin timpurin juusto
juuri niille ihmisille, joitten työtä me käytämme hyväksemme sillä
verukkeella, että toimitamme heille sen sijaan henkistä ravintoa. Me
olemme sokeudessamme siihen määrin unohtaneet päällemme ottamamme
velvollisuuden, ettemme muista enää sitäkään, minkä nimessä
meidän työmme tehdään, ja sen saman kansan, jota olemme ottaneet
palvellaksemme, olemme me tehneet tieteellisen ja taiteellisen
tutkimuksemme esineeksi.

Me tutkimme ja kuvaamme sitä omaksi huviksemme, me olemme kokonaan
unohtaneet, ettei meidän pidä sitä tutkia ja kuvata, vaan palvella.

Me olemme siihen määrin unohtaneet tuon päällemme ottamamme
velvollisuuden, ettemme edes huomaa, että sen, minkä olemme ottaneet
tehdäksemme tieteen ja taiteen alalla, ovat tehneet muut, emmekä
me. On käynyt niin, että, sillä aikaa kuin me olemme kiistelleet
-- samoin kuin teoloogit siemenettömästä sikiämisestä -- milloin
elimistöjen luontaisesta sikiämisestä milloin spiritismistä, milloin
atoomien muodosta, milloin protoplasmasta, on kansassa kuitenkin
syntynyt henkisen ravinnon tarve, ja tieteitten ja taiteitten
heittiöt ja hylkiöt ovat voittoa tavoittelevien keinottelijain
palkkaamina alkaneet toimittaa kansalle tuota henkistä ravintoa.
Noin 40 vuoden kuluessa Euroopassa ja noin 10 vuoden kuluessa meillä
Venäjällä on levinnyt miljoonittain kirjoja, kuvia ja lauluja, sekä
pantu toimeen markkinailveilyjä. Ja kansa katsoo ja laulaa, saaden
henkistä ravintoa muilta, eikä meiltä, jotka olimme ottaneet sitä
toimittaaksemme. Me taas, jotka puolustamme joutilaisuuttamme sillä,
että muka toimitamme toisille henkistä ravintoa, istumme kädet
ristissä. Mutta me emme saa sillä tavoin istua, sillä jalkojemme alta
luisuu viimeinenkin puolustuksemme.

Me olemme tulleet spesialisteiksi. Meillä on meidän erikoinen
toiminta-alamme. Me olemme kansan aivot. Kansa elättää meitä, ja me
olemme ottaneet sitä opettaaksemme. Ainoastaan tämän perusteella
olemme vapauttaneet itsemme työstä. Mitäs me olemme opettaneet ja
opetamme kansalle? Se on odottanut kymmeniä satoja vuosia. Ja me vaan
yhä puhelemme toinen toistamme opettaen ja huvittaen, mutta kansan
olemme kokonaan jo unohtaneet. Olemme siihen määrin unohtaneet, että
toiset ovat ottaneet sitä opettaaksensa ja huvittaaksensa, emmekä
me ole sitä edes huomanneetkaan. Niin kevyttä on ollut puheemme
työnjaosta, niin ilmeisiä ja häpeemättömiä verukkeita se, mitä olemme
puhuneet kansalle tuottamastamme hyödystä.



XXXIII.


Oli aika, kun kirkko johti maailmamme ihmisten henkistä elämää.
Kirkko lupasi ihmisille onnea ja sillä vapautti itsensä osanotosta
ihmiskunnan taisteluun elämän puolesta. Mutta niinpian kuin se
sen teki, se luopui kutsumuksestaan ja ihmiset kääntyivät siitä
pois. Eivät kirkon erehdykset saattaneet sitä perikatoon, vaan
sen palvelijoitten luopuminen työn laista, josta he vapauttivat
itsensä esivallan avulla Konstantinuksen aikana. Heidän oikeutensa
joutilaisuuteen ja ylellisyyteen synnyttivät sen erehdykset.
Tämä oikeus pani alulle kirkon huolenpidon omasta itsestään eikä
ihmisistä, joita se oli ottanut palvellaksensa. Ja kirkon palvelijat
antautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.

Valtio otti johtaakseen ihmiskunnan elämää. Valtio lupasi ihmisille
oikeutta, levollisuutta, turvallisuutta, järjestystä, yleisten
henkisten ja aineellisten tarpeitten tyydytystä, ja sen nojalla
valtiota palvelevat ihmiset vapauttivat itsensä osanotosta taisteluun
ihmiskunnan elämän puolesta. Mutta valtion palvelijat, niinpian kuin
he saivat tilaisuuden käyttää hyväkseen toisten työtä, tekivät samoin
kuin kirkonkin palvelijat. Heidän päämääräkseen tuli valtio, eikä
kansa, ja valtion palvelijat -- alkaen kuninkaista alimpiin virka- ja
palvelusmiehiin asti -- Roomassa, Ranskassa, Englannissa, Venäjällä,
Amerikassa antautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.

Ja ihmiset kadottivat uskonsa valtioon; anarkiaa aletaan jo
itsetietoisesti pitää ihanteena.

Valtio kadotti lumousvoimansa ihmisiin vaan senvuoksi, että sen
palvelijat ottivat itselleen oikeuden käyttää hyväkseen kansan työtä.

Saman tekivät tiede ja taide valtiovallan avulla, jota he ottivat
kannattaakseen. Hekin hankkivat itselleen oikeuden joutilaisuuteen
ja toisten työn hyväkseen käyttämiseen, ollen hekin uskottomia
kutsumukselleen.

Ja heidänkin erehdyksensä ovat johtuneet ainoastaan siitä, että
tieteen palvelijat, nojautuen väärin ymmärrettyyn työnjaon
periaatteeseen, ottivat itsellensä oikeuden käyttää hyväkseen
toisten työtä ja unohtivat kutsumuksensa tarkotuksen asettaessaan
päämaalikseen kansan hyödyn asemesta tieteen ja taiteen salaperäisen
hyödyn. Samaten kuin edeltäjänsä, antautuivat hekin joutilaisuuteen
ja irstaisuuteen -- pääasiallisesti henkiseen.

Sanotaan: tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle. Se on
aivan totta.

Kirkko ja valtio ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen
kautta, että ne ovat väärin käyttäneet valtaansa ja että heidän
palvelijansa ovat luopuneet kaikille ihmisille yhteisestä ja
ikuisesta velvollisuudesta tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi, vaan
siitä huolimatta.

Samoin myöskin tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle
ei sen kautta, että tieteen ja taiteen harjoittajat, työnjaon
verukkeella, elävät työkansan hartioilla, vaan siitä huolimatta.
Rooman tasavalta ei ollut senvuoksi mahtava, että sen kansalaisilla
oli tilaisuus irstailla, vaan senvuoksi, että niitten joukossa oli
uljaita kansalaisia. Sama on laita tieteen ja taiteen.

Tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen
kautta, että niitten palvelijoilla oli ennen välistä, ja nykyään on
aina mahdollisuus vapauttaa itsensä työstä, vaan sen kautta, että
on ollut nerokkaita ihmisiä, jotka, käyttämättä hyväkseen tuota
mahdollisuutta, ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Oppineitten ja
taiteilijoitten sääty, joka väärään työnjakoon perustuen vaatii
oikeutta käyttää hyväkseen toisten työtä, ei voi edistää tositiedettä
ja tositaidetta, sillä valhe ei voi synnyttää totuutta.

Me olemme niin tottuneet noihin hemmoteltuihin, lihaviin tai
heikontuneihin henkisen työn edustajiimme, että meistä näyttäisi
oudolta, jos oppinut tai taiteilija kyntäisi tai olisi lannan
vedossa. Meistä näyttää, että kaikki menee pilalle ja koko hänen
viisautensa hajoaa rattailla istuessa, ja että ne suuremmoiset
taiteelliset kuvat, joita hän kantaa rinnassaan, tahrautuvat lantaan.
Mutta me olemme niin tottuneet tähän, ettei meistä näytä oudolta
se, että tieteen palvelija, s.o. totuuden palvelija ja opettaja,
pakoittaa toisia tekemään itsellensä sitä, mitä hän itse voisi
tehdä, ja puolet ajastaan viettää herkullisesti syöden, poltellen,
lörpötellen, kevytmielisiä juoruja levitellen, sanomalehtiä ja
romaaneja lueskellen ja teattereissa käyden. Meistä ei ole outoa
nähdä filosoofiamme ravintolassa, teatterissa, tanssiaisissa, ei ole
outoa kuulla, että ne taiteilijat, jotka virkistävät ja jalostuttavat
meidän mieltämme, ovat viettäneet elämänsä juoppoudessa,
kortinpelissä, tyttöpaikoissa, ellei vieläkin pahemmin.

Tiede ja taide ovat hyviä asioita, mutta juuri senvuoksi, että ne
ovat hyviä, ei niitä pidä pilata sekoittamalla niihin turmelusta,
s.o. itsensä vapauttamista ihmisen velvollisuudesta työllä palvella
omaa ja toisten ihmisten elämää.

Tiede ja taide ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Niin! mutta ei
sillä, että tieteen ja taiteen harjoittaja, työnjaon verukkeella,
sekä sanalla että teolla opettavat toisia käyttämään hyväkseen
väkivaltaa ja ihmisten köyhyyttä ja kärsimyksiä, vapautuaksensa
ensimäisestä ja epäilemättömästä ihmisvelvollisuudesta tehdä
ruumiillista työtä ihmiskunnan taistelussa luonnon kanssa.



XXXIV.


"Mutta ainoastaan työnjako, tieteen ja taiteen harjoittajain
vapautuminen välttämättömyydestä työllä hankkia ravintonsa, onkin
tehnyt mahdolliseksi sen tieteitten edistyksen, jonka näemme
nykyaikaan", sanotaan tähän.

"Jos kaikkien täytyisi kyntää, niin ei olisi saavutettu niitä
suuremmoisia tuloksia, jotka meidän aikanamme on saavutettu, ei olisi
sitä hämmästyttävää edistystä, joka niin suuressa määrin on enentänyt
ihmisen valtaa luonnon yli, ei olisi niitä tähtitieteellisiä,
ihmisjärkeä niin hämmästyttäviä keksinnöltä, jotka ovat turvanneet
merenkulun, ei olisi höyrylaivoja, rautateitä, ihmeellisiä siltoja,
tunneleja, höyrykoneita, sähkölennättimiä, valokuvausta, telefooneja,
fonograafeja, teleskoopeja, spektroskoopeja, mikroskoopeja,
kloroformia, karboolihappoa".

En voi luetella kaikkea, mistä niin ylpeilee meidän aikamme.

Tuommoista luettelemista ja ihastusta omiin urotöihin saattaa
nähdä melkein joka sanomalehdessä ja kansantajuisessa kirjassa. Me
ihailemme itseämme, siihen määrin, että olemme toden teolla Jules
Verne'n kanssa vakuutetut, etteivät tiede ja taide ole milloinkaan
edistyneet niin paljon kuin meidän aikanamme.

Ja kun kaikesta tuosta edistyksestä saamme kiittää työnjakoa, niin
mitenkä sitten voi olla sitä tunnustamatta?

Otaksukaamme, että todellakin meidän aikakaudellamme tehty edistys on
ihmeteltävä, hämmästyttävä, tavaton, otaksukaamme olevamme joitakin
erikoisia onnenpoikia, elävämme jonakin erikoisena aikakautena. Mutta
koettakaamme arvostella tätä edistystä ei itsetyytyväisyytemme,
vaan sen periaatteen kannalta, jota puolustetaan tuon työnjaon
aikaansaaman edistyksen perusteella, s.o. sillä tieteen harjoittajain
kansan hyväksi tekemällä henkisellä työllä, jonka pitäisi
oikeuttaa tieteen ja taiteen harjoittajain vapautumista työstä.
Koko tuo edistys on ihmeteltävää, mutta jokin onneton, tieteen
harjoittajainkin tunnustama sattumus on tehnyt, ettei se tähän asti
ole parantanut vaan pikemmin pahentanut työmiehen tilaa.

Joskin työmies voipi nyt päästä jalan kulkemasta ja matkustaa
rautatiellä, niin sen sijaan on tuo sama rautatie polttanut hänen
metsänsä, vienyt häneltä leivän ja saattanut hänet orjuutta
lähenevään asemaan -- rautatien palvelukseen.

Joskin höyrykoneet ovat saaneet aikaan sen, että työmies voipi nyt
ostaa huonoa karttuunia, niin sen sijaan ovat nuo koneet riistäneet
häneltä kotona saatavan työansion ja saattaneet hänet täydelliseen
orjuuden tilaan -- tehtailijan palvelukseen.

Joskin on olemassa sähkölennätin, joka on hänelle tarjona, mutta jota
hän varojen puutteessa ei voi hyväkseen käyttää, niin sen sijaan
kapitalistit, tuota sähkölennätintä käyttäen, ostavat häneltä kaikki
hänen tuotteensa, joilla on arvoa, huokeasta hinnasta, ennenkuin hän
saa tietää tavaran todellisen hinnan.

Joskin on olemassa telefooneja ja teleskoopeja, runoja, romaaneja,
teattereita, baletteja, symfonioja, oopperoita, taulunäyttelyjä
y.m.s., niin ei työmiehen elämä siitä kaikesta ole parantunut,
sillä kaikki tuo on saman onnettoman sattuman kautta hänelle
saavuttamatonta.

Niin että yleensä, niinkuin tiedemiehetkin myöntävät, kaikki nuo
tavattomat keksinnöt ja taiteen tuotteet eivät ainakaan tähän asti
ole parantaneet työmiehen elämää, elleivät ole sitä huonontaneet.

Jos me siis tieteen ja taiteen saavuttaman edistyksen todellisuutta
koskevaa kysymystä arvostellessamme itseihailun asemesta käytämme
sitä mittakaavaa, jonka perusteella työnjakoa puolustetaan, --
työkansan hyötyä, niin huomaamme, ettei meillä vielä ole vakavaa
perustetta siihen itsetyytyväisyyteen, johon niin mielellämme
antaudumme.

Talonpoika pääsee rautatiellä ajamaan, talonpoikaisvaimo ostaa
karttuunia, tuvassa palaa päreen asemesta lamppu, talonpoika
sytyttää piippunsa tulitikulla, -- se on kaikki mukavaa, mutta millä
perusteella voi sanoa, että rautatiet ja tehtaat ovat tuottaneet
kansalle hyötyä?

Jos talonpoika ajaa rautatiellä ja ostaa lampun, karttuunia ja
tulitikkuja, niin se tapahtuu ainoastaan senvuoksi, ettei voi sitä
talonpojalta kieltää. Tiedämmehän me kaikki, ettei rautateitten
ja tehtaitten rakentaminen koskaan ole tapahtunut kansan hyödyn
tarkotuksessa, niin mitenkäs sitten saattaa satunnaisia mukavuuksia,
joita työmies tulee käyttäneeksi hyväkseen, esiintuoda todistukseksi
näitten laitosten hyödyllisyydestä kansalle.

Tiedämmehän kaikki, että, jos rautatietä ja tehtaita rakentavat
insinöörit ja kapitalistit ovatkin ajatelleet työmiestä, he ovat
sitä tehneet ainoastaan keksiäkseen keinon, miten paraiten voisivat
puristaa hänestä viimeisenkin verenpisaran. Ja niinkuin näemme,
on sekä meillä, Euroopassa että Amerikassa tarkotus täydellisesti
saavutettu.

Kaikella pahalla on myöskin hyötynsä. Tulipalossa voi lämmitellä
itseään ja sytyttää piipun kekäleellä, mutta voiko siltä sanoa
tulipalon olevan hyödyllisen?

Älkäämme ainakaan itseämme pettäkö. Tiedämmehän kaikki, mitkä
vaikuttimet saavat rautateitä ja tehtaita rakentamaan ja lamppuöljyä
ja tulitikkuja valmistamaan.

Insinööri rakentaa rautateitä hallitukselle, sotatarkotuksia varten,
tai kapitalisteille, finanssitarkotuksia varten. Hän tekee koneita
tehtailijalle, omaksi ja kapitalistin voitoksi. Kaikki, mitä hän
tekee ja keksii, hän tekee ja keksii hallituksen, kapitalistin
ja rikkaitten ihmisten tarkotuksia varten. Hänen nerokkaimmat
keksintönsä tarkottavat suorastaan joko kansan vahinkoa: kanuunat,
torpeedot, vankikopit, sähkölennättimet y.m., tai semmoisten
esineitten valmistamista, jotka eivät ainoastaan ole kansalle
hyödyttömiä, vaan joita se ei edes voi käyttää: sähkövalo, telefoonit
ynnä kaikki nuo lukemattomat mukavuudet, tai vihdoin semmoisten
esineitten valmistamista, joilla voi turmella kansaa ja kiristää
siltä viimeisetkin rahat, niinkuin paloviina, viini, olut, oopiumi,
tupakka, ja sitten karttuuni, huivit y.m. turhuudet.

Jos taas sattuu, että tiedemiesten keksinnöt ja teknikkojen työt
joskus kelpaavat kansallekin, niinkuin rautatie, malmirauta,
viikatteet, niin se todistaa vaan, että maailmassa kaikki asiat
riippuvat toinen toisestaan ja että jokaisesta vahingollisesta
toiminnasta saattaa johtua satunnaista hyötyäkin niille, joille tämä
toiminta yleensä on ollut vahingollinen.

Tieteen ja taiteen harjoittajat voisivat ainoastaan silloin
sanoa toimintansa olevan hyödyllisen kansalle, kun he asettavat
päämääräkseen kansan palvelemisen niin, kuin he nyt asettavat
päämääräkseen hallituksen ja kapitalistien palvelemisen.

Kaikki oppineet harjoittavat ylimmäispapillisia toimiaan, tehden
tutkimuksia protoplasmasta, tähtien spektraalianalyysejä j.m.s.
Mutta mimmoista kirvestä on paras käyttää, mimmoinen saha
terävimmin leikkaa, mitenkä taikina on alustettava, mitenkä leipä
on paistettava, mitenkä uunit ovat rakennettavat, miten ne ovat
lämmitettävät, mimmoista ruokaa on syötävä, mimmoista juomaa on
juotava, mimmoisten pitää astiain olla, mimmoisia sieniä voi käyttää
ja miten ne ovat valmistettavat, -- sitä ei tiede ole koskaan
ajatellutkaan. Ja se kaikki olisi kuitenkin tieteen tehtävä.

Minä tiedän että tiede, oman määritelmänsä mukaan, ei saa pitää
hyötyä tarkotuksenaan, mutta sehän on silminnähtävä veruke ja kovin
julkea veruke. Tieteen tehtävä on palvella ihmisiä. Me olemme
keksineet telegraafit, telefoonit, fonograafit, mutta mitä olemme
saaneet aikaan elämässä, kansan työssä? Olemme saaneet lasketuksi
kaksi miljoonaa kovakuoriaista! Mutta olemmeko saaneet kesytetyksi
yhtäkään elukkaa piplian ajoista asti, jolloin meidän kotieläimemme
olivat jo kaikki kesytettyinä? Hirvi, peura, metsäkana, teiri, pyy
pysyvät yhä kesyttöminä. Kasvitieteilijät ovat keksineet solut,
soluissa protoplasman, protoplasmassa vielä jotain, ja siinä taas
vielä jotain. Nämä harrastukset eivät nähtävästi vielä pitkään aikaan
pääty, sillä niillä ei voikaan olla loppua, jonka vuoksi noilla
tiedemiehillä ei ole aikaa harrastaa sitä, mikä on ihmisille tarpeen.
Ja senvuoksi vanhan Egyptin ajoista asti, jolloin vehnä ja virna
olivat jo viljelyskasveina, meidän aikoihimme saakka ei ole kansalle
ravinnoksi lisääntynyt yhtäkään kasvia, paitsi perunoita, eikä nekään
tieteen keksinnön kautta.

On keksitty torpeedot, destilleerauslaitokset, mukavuuslaitokset,
mutta rukki, kangaspuut, aura, kirves, varsta, harava, kaivonvipu,
korvo -- ovat yhä samallaisia kuin Rurikin aikana. Ja jos jokin onkin
muuttunut, niin eivät sitä muutosta ole aikaansaaneet tiedemiehet.

Sama on laita taiteen. Me olemme kehittäneet suunnattoman joukon
suuria kirjailijoita, tutkineet nämä kirjailijat ytimiä myöten,
kirjoittaneet niistä äärettömät joukot arvosteluita, arvostelujen
arvosteluita ja vielä arvosteluita näistä arvostelujen arvosteluista;
olemme perustaneet taulukokoelmia, tutkineet kaikki taidekoulut
juurta jaksain, ja symfoniat ja oopperat meillä on semmoiset, että
meidän itsemmekin alkaa olla vaikea niitä kuulla. Mutta mitä olemme
lisänneet kansantaruihin, legendoihin, lauluihin, mitä tauluja olemme
antaneet kansalle, mitä musiikkia? Nikolskin kadun varrella tehdään
kirjoja ja kuvia kansaa varten, Tulassa harmoonikoita, emmekä me
kumpaankaan ole ottaneet osaa.

Kummallisinta ja eniten silmiin pistävää on meidän tieteemme ja
taiteemme suunnan kierous juuri niissä haaroissa, joitten luulisi
itse tehtäviensä vuoksi pitävän olla kansalle hyödyllisiä ja jotka
väärän suuntansa vuoksi näyttävät pikemmin turmiollisilta kuin
hyödyllisiltä.

Teknikon, lääkärin, opettajan, taiteilijan, kirjailijan luulisi itse
kutsumuksensa perusteella pitävän palvella kansaa, -- mutta mitenkäs
on asian laita? Nykyisen suunnan vallitessa he eivät voi tuottaa
kansalle muuta kuin vahinkoa.

Teknikon, mekaanikon täytyy työskennellä pääoman avulla. Ilman
pääomia ei hän kelpaa mihinkään. Kaikki hänen tietonsa ovat
semmoisia, että niitten käyttäminen vaatii pääomia ja suuressa määrin
työmiehen hyväkseen käyttämistä. Ja puhumattakaan siitä, että hän
itse on tottunut kuluttamaan vähintäin 1 1/2 tai 2 tuhatta vuodessa,
eikä senvuoksi voi mennä maalle, missä ei kukaan voi hänelle
semmoista palkkiota antaa, hän ei itse toimiensakaan vuoksi kelpaa
kansaa palvelemaan. Hän osaa korkeimman matematiikan avulla laskea
sillan kaaren, viputangon voiman y.m.s., mutta yksinkertaisimmissa
kansan työtä koskevissa kysymyksissä hän joutuu ymmälle. Mitenkä on
aura, ajoneuvot parannettavat, mitenkä on silta puron, yli tehtävä,
sanalla sanoen kaikesta siitä, mikä koskee työmiehen oloja, ei hän
tiedä mitään ja ymmärtää vähemmän kuin typerin talonpoika. Antakaa
hänelle verstaat, työväkeä yltä kyllin, tilatkaa ulkomailta koneet,
silloin hän ryhtyy toimeen. Mutta jos niissä oloissa, joissa
miljoonat ihmiset nykyään ovat, on löydettävä keino helpoittaa työtä,
niin hän ei mitään tiedä eikä toimiensa, tottumustensa ja elämän
vaatimustensa vuoksi voi kelvata tähän asiaan.

Vielä pahemmassa asemassa on lääkäri. Hänen luuloteltu tieteensä on
kokonaan sillä kannalla, että hän osaa parantaa ainoastaan semmoisia
ihmisiä, jotka eivät mitään tee ja voivat käyttää hyväkseen toisten
työtä. Voidakseen tieteellisesti toimia hän tarvitsee lukemattoman
joukon kalliita laitoksia, työkaluja, lääkkeitä, hygieenisesti
laitetut asunnot, ravinnon, tarvelaitoksen, hän tarvitsee, paitsi
palkkaansa, semmoisia varoja, että, parantaakseen yhden sairaan,
hänen täytyy näännyttää nälkään kymmeniä niistä, jotka saavat
suorittaa kulungit. Hän on harjoittanut opinnoita kuuluisien
oppineitten luona pääkaupungissa, ja näillä on vaan semmoisia
sairaita, joita voi hoitaa klinikoissa, tai jotka voivat ostaa hoitoa
varten tarvittavat koneet, jopa tuota pikaa muuttaa pohjoismaasta
etelämaahan tai johonkin kylpypaikkaan.

Heidän tieteensä on semmoinen, että, niinkuin kaikki maalaislääkärit
valittavat, työkansaa ei voi hoitaa sen köyhyyden takia, kun ei
ole varaa valmistaa sairaalle hygieenisiä oloja. Maalaislääkärit
valittavat samalla, ettei ole sairashuoneita, etteivät he ennätä
suorittaa tehtäviänsä, että he tarvitsevat vielä apulaisia,
lääkäreitä ja välskäreitä. Mikä on siis johtopäätös? Johtopäätös on
se, että kansan pääonnettomuus, josta seuraa taudit, jotka leviävät
tulematta parannetuiksi, on elinkeinojen riittämättömyys.

Ja niinpä tiede, työnjakoon vedoten, kutsuu taistelijoitansa
kansalle avuksi. Tiede on kokonaan liittynyt rikkaisiin luokkiin ja
tehtäväkseen ottanut niitten ihmisten parantamisen, jotka kaiken
voivat itselleen hankkia, ja niille, joilla ei ole mitään liikoja
varoja, neuvoo se samallaisia parannuskeinoja.

Mutta kun varoja ei ole, niin ne täytyy ottaa kansalta, jossa taudit
leviävät tulematta parannetuiksi varojen puutteen takia.

Niinpä sanovatkin lääketieteen puolustajat, että se asia on vielä
liian vähän kehittynyt.

Tietysti se on vähän kehittynyt, sillä jos se kehittyisi, josta
Jumala varjelkoon, ja kansan niskoille pantaisiin kahden tohtorin,
kätilön ja välskärin asemesta kaksikymmentä kuhunkin kihlakuntaan,
niinkuin tahdotaan tehdä, -- niin kohta ei olisi ketä parantaa.
Tieteellisen avun, josta tieteen puolustajat puhuvat, täytyy olla
aivan toisen. Ja sen avun anto ei ole vielä alkanut. Se alkaa
silloin, kun tiedemies, teknikko tai lääkäri huomaavat laittomaksi
nykyään vallalla olevan työnjaon, s.o. toisen työn anastamisen,
herkeävät pitämästä oikeutenaan ottaa ihmisiltä, puhumattakaan
sadoista tuhansista, edes 1000 tai 100 ruplaa heille antamastaan
avusta ja rupeavat elämään työtä tekevien ihmisten keskuudessa,
samoissa olosuhteissa kuin hekin, käyttäen tietojansa mekaniikan,
tekniikan, terveysopin ja sairaanhoidon kysymysten ratkaisemiseksi
työkansan hyväksi. Mutta nykyään on työkansan kustannuksella elävä
tiede kokonaan unohtanut tämän kansan elämän ehdot, ei ole niistä
tietävinään ja aivan tosissaan loukkaantunut siitä, ettei sen
luulotellut tiedot kansalle sovellu.

Lääketiede, niinkuin teknillinenkin tiede, on vielä kehdossaan.
Kaikki kysymykset siitä, mitenkä paraiten on jaettava työaika,
mitenkä on itseään ravittava, mitenkä itseään vaatetettava,
suojeltava kosteudelta, kylmyydeltä, mitenkä peseydyttävä, miten
lapsia on kapaloitava ja ruokittava juuri niissä olosuhteissa, joissa
työkansa elää,--kaikki nuo kysymykset ovat vielä esille ottamatta.
Sama on laita tieteellisten opettajain ja pedagoogien. Niin on
tiede tässäkin järjestänyt asian, että tieteellisesti opettaa voipi
ainoastaan rikkaita ihmisiä, ja opettajat, niinkuin teknikot ja
lääkäritkin, tavoittelevat vaan rahoja. Meillä pyrkivät he senvuoksi
valtion palvelukseen.

Muuten ei voikaan olla, sillä mallikelpoinen koulu maapalloilleen,
uudenaikaisine pulpettineen, karttoineen, kirjastoineen ja
metodiikkoineen, on semmoinen, että sen ylläpitäminen vaatii
kaksinkertaisia veroja joka kylältä. Niin vaatii tiede.

Kansa tarvitsee lapsiaan työssä, ja tarvitsee sitä enemmän, mitä
köyhempi se on. Tieteen puolustajat sanovat: kasvatusoppi tuottaa
jo nytkin kansalle hyötyä, mutta kunhan se kehittyy, niin se tulee
tuottamaan vieläkin enemmän. Mutta jos se kehittyy ja kussakin
kihlakunnassa tulee kahdenkymmenen koulun asemesta olemaan sata
koulua, kaikki oppikouluja, joita kansa saa kustantaa, niin
kansa köyhtyy vielä enemmän ja tulee vielä suuremmassa määrässä
tarvitsemaan lastensa työtä.

-- Mitäs on tehtävä? sanotaan tähän.

Hallitus laittaa koulut ja tekee koulunkäynnin pakolliseksi, niinkuin
on tehty Euroopassa. Mutta rahatpa otetaan sittenkin taas kansalta,
niin että se saa vieläkin kovemmin tehdä työtä ja sillä tulee olemaan
vieläkin vähemmän joutoaikaa. Taaskin olisi ainoa pelastus siinä,
että opettaja eläisi samoissa olosuhteissa kuin työmies ja opettaisi
siitä palkkiosta, joka hänelle vapaaehtoisesti ja mielellään annetaan.

Semmoinen väärä suunta on tieteellä ja se tekee sille mahdottomaksi
täyttää velvollisuuttaan -- palvella kansaa. Mutta vielä selvemmin
nähtävä on väärä suunta meidän sivistyneen luokkamme taiteellisessa
toiminnassa, jonka itse merkityksensäkin vuoksi pitäisi olla kansaa
hyödyttävä.

Tiede voi vielä vedota tyhmään verukkeeseensa, että tiede toimii
tieteen vuoksi, ja että, kun sen ensin tiedemiehet tarpeeksi
kehittävät, se tulee kansallekin tajuttavaksi, mutta taiteen, jos se
on taidetta, täytyy olla kaikille tajuttavaa, ja erittäinkin niille,
joitten hyväksi sitä harjoitetaan. Ja meidän taiteemme tila osoittaa
hämmästyttävällä tavalla, etteivät taiteen harjoittajat tahdo, osaa,
eivätkä voi olla kansalle hyödyllisiä.

Maalari tarvitsee suurten teostensa valmistamiseen semmoisen
työverstaan, että siinä voisi työskennellä ainakin neljäkymmentä
puuseppää tai suutaria, jotka saavat palella ja tukehtua hökkeleissä,
mutta sitä paitsi hän vielä tarvitsee modelleja, pukuja,
matkustuksia. Taideakatemia on kuluttanut miljooneja kansalta
kannettuja varoja taiteitten kehittämiseksi, ja näitten taiteitten
tuotteet riippuvat palatsien seinillä, olematta kansalle käsitettäviä
tai tarpeellisia.

Säveltäjien täytyy, voidakseen ilmaista suuria aatteitansa, koota
pari sataa valkoisiin kaulahuiveihin tai teatteripukuihin puettua
ihmistä, ja kuluttaa satoja tuhansia ruplia oopperan aikaan
saamiseksi. Eivätkä tämän taiteen tuotteet voi herättää kansassa,
jos se joskus voisikin niitä hyväksensä käyttää, mitään muuta kuin
kummastusta ja ikävää.

Luulisi, etteivät kirjailijat ainakaan kaipaa työverstaita,
modelleja, orkestereita ja näyttelijöitä, mutta kirjailijakin
tarvitsee suurten teostensa valmistamista varten matkustuksia,
palatseja, taidenautintoja, teattereissa ja konserteissa käyntejä,
kylpymatkoja y.m.s. -- puhumattakaan mukavasta asunnosta ja elämän
nautinnoista. Jos ei hän itse saa ansaituksi, niin hänelle annetaan
eläke, että hän kirjailisi paremmin. Ja taaskin nuo teokset, joille
me annamme niin suuren arvon, ovat kansalle aivan tarpeettomia.

Mitä jos lisääntyy vielä, niinkuin tiedemiehet ja taiteilijat
toivovat, semmoisia henkisen ravinnon hankkijoita, jos joka kylään
on rakennettava atelieeri, perustettava orkesteri ja joka kylässä on
ylläpidettävä kirjailijaa semmoisissa olosuhteissa, joita taiteilijat
pitävät itselleen välttämättöminä?

Minä luulen, että työmiehet ovat mieluummin milloinkaan näkemättä
tauluja, kuulematta symfonioja, lukematta runoja ja novelleja, kunhan
pääsevät elättämästä kaikkia noita tyhjäntoimittajia.

Mutta miksikäs taiteilijat eivät saattaisi palvella kansaa?
Onhan joka tuvassa pyhäinkuvia, tauluja, jokainen talonpoika ja
talonpoikaisnainen laulaa, monella on soittokoneita ja kaikki osaavat
kertoa kertomuksia, runoja, moni osaa lukea. Mitenkäs on kaksi asiaa,
jotka ovat yhteen kuuluvia kuin lukko ja avain, niin toisistaan
eronneet, että niitä on mahdotonta yhdistää?

Sanokaa maalarille, että hän maalaisi ilman atelieeriä, modelleja,
pukuja ja piirustaisi viiden kopekan hintaisia kuvia, niin hän
vastaa, että se on samaa kuin luopua taiteesta, niinkuin hän sen
käsittää. Sanokaa soittoniekalle, että hän soittaisi balalaikalla,
harmoonikalla, kitaralla ja opettaisi vaimoja laulamaan lauluja.
Sanokaa runoilijalle, kirjailijalle, että hän jättäisi runoelmansa,
romaaninsa ja satiirinsa, ja tekisi laulukirjoja, sepittelisi
kertomuksia, satuja, joita yksinkertaiset talonpojat voisivat
ymmärtää. He sanovat, että te olette hullu. Mutta eikö ole pahempaa
hulluutta se, että ihmiset ainoastaan sen nojalla, että aikovat
henkisellä ravinnolla palvella niitä ihmisiä, jotka heitä ruokkivat
ja vaatettavat, ovat vapauttaneet itsensä työstä ja sitten siihen
määrin unhottaneet sitoumuksensa, etteivät enää edes osaakaan
tehdä tuota kansalle kelpaavaa ravintoa, pitäen kaiken lisäksi
tuota sitoumuksestaan luopumista ansionaan. -- Mutta niinhän on
kaikkialla sanotaan tähän. Kaikkialla vallitsee järjettömyys ja
tulee vallitsemaan niin kauan kuin ihmiset työnjaon verukkeella
tulevat syömään kansan työtä. Kansaa tullaan palvelemaan tieteillä ja
taiteilla vasta silloin, kun tieteen ja taiteen harjoittajat, eläen
kansan keskuudessa ja kansan tavalla, vaatimatta mitään oikeuksia,
tulevat tarjoamaan sille palveluksiansa, joitten vastaanottaminen tai
hylkääminen tulee riippumaan kansan omasta tahdosta.



XXXV.


Sanoa tieteen ja taiteen toiminnan auttaneen ihmiskunnan edistystä,
tarkottaen tällä toiminnalla sitä, mitä nykyään sillä nimellä
nimitetään, on samaa kuin sanoa, että airoilla polskuttaminen
silloin, kun vene kulkee virran mukana, auttaa veneen liikettä. Se
vaan sitä häiritsee.

Niin kutsuttu työnjako, s.o. toisten työn anastus, joka nykyään on
tullut tiedemiesten ja taiteilijoitten toiminnan ehdoksi, on ollut
ja yhä on pääsyynä ihmiskunnan hitaaseen edistykseen. Todistuksena
siitä on se kaikkien tiedemiesten tunnustama tosiasia, että tieteen
ja taiteen saavuttamia tuloksia ei kansa voi hyväkseen käyttää
rikkauksien epätasaisen jakaantumisen vuoksi.

Mutta tämä epätasaisuus ei vähene tieteiden ja taiteiden edistyessä,
vaan päinvastoin enenee. Eikä ole kummallista, että niin on,
sillä tämä rikkauksien epätasainen jakaantuminen johtuu työnjaon
teoriasta, jota tiedemiehet ja taiteilijat saarnaavat omia itsekkäitä
tarkotuksiaan varten. Tiede puolustaa työnjakoa muuttumattomana
lakina ja, vaikka näkee työnjakoon perustuvan rikkauksien
jakaantumisen olevan epätasaista ja turmiollista, kuitenkin
vakuuttaa työnjakoa hyväksyvän toiminnan vievän ihmiset onneen.
Johtopäätöksenä on: ihmiset käyttävät hyväkseen toisten työtä; mutta
jos he hyvin kauan ja vieläkin suuremmassa määrin tulevat hyväkseen
käyttämään toisten työtä, niin silloin tuo epätasainen rikkauksien
jakaantuminen, s.o. toisten työn hyväkseen käyttäminen, lakkaa.

Muutamat ihmiset seisovat yhä suurenevan vesilähteen luona ja
puuhaavat johtaakseen sen vettä syrjään janoavien ihmisten luota,
vakuuttaen, että he juuri synnyttävätkin tuon veden, jota aivan
kohta kerääntyy niin paljon, että siitä kaikille riittää. Mutta
tämä vesi, joka on vuotanut ja vuotaa herkeämättä, raviten koko
ihmiskuntaa, ei ole suinkaan niitten ihmisten toiminnan tuloksena,
jotka seisoen lähteen luona sitä pois johtavat, vaan se virtaa ja
vuotaa äyräittensä yli huolimatta ihmisten yrityksistä pysäyttää sen
vuotamista.

Aina on ollut olemassa tosi kirkko, jonka ovat muodostaneet
aikakauden korkeimman totuuden yhdistämät ihmiset, eikä se koskaan
ole ollut se kirkko, joka on siksi itseään nimittänyt. Ja aina ovat
olleet olemassa tiede ja taide, mutta ei ne, jotka sillä nimellä ovat
itseään nimittäneet.

Tieteen ja taiteen edustajina itseään pitävistä ihmisistä näyttää
aina, että he ovat tehneet, tekevät ja kohta tulevat tekemään
hämmästyttäviä ihmeitä, ja ettei ilman heitä ole ollut eikä ole
mitään tiedettä eikä mitään taidetta. Niin ovat luulleet sofistit,
skolastikot, alkemistat, kabalistit, talmudistit ja niin luulevat
meidän tieteellinen tieteemme ja meidän taiteemme taiteen vuoksi.



XXXVI.


"Mutta tiede, taide! Tehän hylkäätte tieteen ja taiteen, s.o.
hylkäätte sen, mikä antaa ihmiskunnalle elämää." Tällä tempulla
koitetaan aina kumota minun todistukseni, ottamatta niistä selvää.

"Hän hylkää tieteen ja taiteen, hän tahtoo palauttaa ihmiset villiin
tilaan, mitäs häntä rupeaa kuuntelemaan."

Mutta se ei ole totta. Minä en suinkaan hylkää tiedettä, s.o.
ihmisen järjellistä toimintaa, enkä taidetta -- tämän järjellisen
toiminnan ilmaisua, vaan juuri tämän järjellisen toiminnan ja sen
ilmaisun nimessä minä puhunkin sitä, mitä puhun, ainoastaan siinä
tarkotuksessa, että ihmiskunta voisi päästä siitä villistä tilasta,
johon se meidän aikamme väärän opin kautta on nopeasti vajoomassa.

Tiede ja taide ovat yhtä välttämättömiä ihmisille kuin ruoka, juoma
ja vaatteet, vieläpä välttämättömämpiäkin; mutta ne eivät ole
sitä senvuoksi, että me päätämme sen, jota nimitämme tieteeksi ja
taiteeksi, olevan välttämätöntä, vaan ainoastaan senvuoksi, että se
todellakin on ihmisille välttämätöntä.

Jos nyt ihmisten ruumiin ravinnoksi ruvetaan valmistamaan heiniä,
niin minun vakuutukseni, että heinät ovat ihmisten ravinto, ei saa
aikaan sitä, että heinistä todellakin tulee ihmisten ravintoa. Enhän
voi sanoa: mikset sinä syö heiniä, kun se on välttämätön ravinto?
Voihan sattua, että se, mitä tarjoan, ei olekaan ravintoa.

Niinpä on juuri laita meidän tieteemme ja taiteemme. Meistä näyttää,
että, jos me kreikkalaiseen sanaan liitämme sanan "logia" ja
nimitämme sen tieteeksi, siitä tuleekin tiede; ja että, jos jonkin
ilettävän asian, niinkuin alastomien naisten maalaamisen, nimitämme
kreikkalaisella sanalla ja sanomme sen olevan taidetta, siitä
tuleekin taide. Mutta puhuimmepa tuommoista kuinka paljon hyvänsä,
niin se, mitä me teemme laskiessamme kuoriaisia, kemiallisesti
tutkiessamme linnunradan aineksia, maalatessamme vedenimpiä ja
historiallisia tauluja, sepittäessämme novelleja ja symfonioja, ei
tule tieteeksi eikä taiteeksi niin kauan kuin sitä eivät mielellään
ota vastaan ne ihmiset, joita varten sitä tehdään. Ja tähän asti ei
sitä ole otettu vastaan.

Jos ainoastaan muutamien ihmisten sallittaisiin valmistaa ravintoa,
ja kaikilta muilta se kiellettäisiin, niin luullakseni ravinnon
laatu siitä huononisi. Jos venäläisillä talonpojilla olisi
yksinoikeus ravinnon valmistamiseen, niin ei olisi muuta ravintoa
kuin hapanleipää, perunoita, sipulia ja kaljaa -- sitä, mikä heitä
miellyttää. Sama olisi laita korkeimman tieteellisen ja taiteellisen
toiminnan, jos yksinoikeuden siihen ottaisi itselleen joku erityinen
sääty, -- sillä eroituksella vaan, että ruumiin ravinnossa ei
voi olla kovin suuria poikkeuksia luonnollisuudesta: sekä leipä
että sipuli, vaikkeivät olekaan erittäin maukasta ravintoa, ovat
kuitenkin syötäviä. Henkisessä ravinnossa sitä vastoin voi olla
mitä suurimpia poikkeuksia, ja muutamat ihmiset voivat pitkät ajat
ravita itseään suorastaan heille tarpeettomalla tai vahingollisella,
myrkyllisellä henkisellä ravinnolla, voivat itse vähitellen tappaa
itsensä oopiumilla tai väkiviinalla ja tätä samaa ravintoa tarjota
joukoillekin.

Niin juuri on käynyt meidänkin. Ja niin on käynyt senvuoksi, että
tieteen ja taiteen harjoittajain asema on etuoikeutettu, sillä tiede
ja taide meidän maailmassamme ei ole koko ihmiskunnan järjellinen
toiminta, vaan pienen piirin, joka nimittää itseänsä tiedemiehiksi ja
taiteilijoiksi ja jolla on yksinoikeus tähän toimintaan. Senvuoksi
on se väärentänyt tieteen ja taiteen käsitteetkin, unohtanut
kutsumuksensa tarkotuksen ja koettaa ainoastaan huvittaa ja ikävästä
pelastaa pientä tyhjäntoimittajajoukkoaan.

Siitä asti kuin ihmisiä on ollut olemassa, en heillä aina ollut
tiedettä kaikkein yksinkertaisimmassa ja laajimmassa merkityksessä.
Tiede, s.o. ihmiskunnan tiedot, on aina ollut ja on olemassa. Ilman
sitä on elämää mahdotonta ajatella, eikä ole tarpeen sitä kumota
eikä puolustaa. Mutta asia on siinä, että näitten tietojen piiri on
niin laaja, siinä on niin paljon kaikenlaatuisia tietoja -- alkaen
tiedosta, mistä rauta on saatavissa, tietoon aurinkojen liikunnosta,
-- että ihminen hämmästyy, jos ei hänellä ole johtavaa lankaa, jonka
mukaan hän voisi päättää, mikä kaikista noista tiedoista on tärkein
hänelle ja mikä vähemmän tärkeä.

Senvuoksi on ihmisten korkein viisaus aina ollut sen johtavan langan
löytämisessä, jonka mukaan on arvosteltava, mikä tieto on tärkeä,
mikä vähemmän tärkeä.

Ja tätä, kaikkia muita tietoja johtavaa tietoa ovat ihmiset aina
nimittäneet tieteeksi ahtaassa merkityksessä.

Semmoinen tiede on aina, meidän aikaamme asti, ollut olemassa
ihmisten yhteiskunnissa, jotka ovat kehittyneet pois alkuperäisestä,
villistä tilasta.

Siitä saakka kuin ihmiskunta on ollut olemassa, on aina kaikissa
kansoissa ilmestynyt opettajia, jotka ovat edustaneet tiedettä tuossa
ahtaassa merkityksessä, tiedettä siitä, mitä ihmisen on kaikkein
tärkeintä tietää. Tämän tieteen tutkimuksen esineenä on aina ollut,
mikä on kunkin ihmisen ja kaikkien ihmisten tarkotus ja siis tosi
onni. Tämä tiede juuri on ollutkin johtavana lankana määritellessä
kaikkien muitten tieteiden ja niitten ilmaisujen, taiteiden,
merkitystä.

Ne tieteet ja taiteet, jotka ovat edistäneet ja tulleet lähemmä
kaikkien ihmisten tarkotusta ja onnea käsittelevää perustiedettä,
ovat saaneet suuremman arvon yleisessä mielipiteessä ja päinvastoin.

Semmoinen oli Konfuciuksen, Buddhan, Mooseksen, Sokrateen, Kristuksen,
Muhamedin tiede, jota ovat pitäneet ja pitävät tieteenä kaikki
ihmiset, paitsi meidän piirimme niin kutsutut sivistyneet.

Semmoinen tiede ei ole ainoastaan aina ollut etusijassa, vaan se on
ollut se, jonka mukaan on määritelty toisten merkitys.

Eikä se ollenkaan ole johtunut siitä, niinkuin luulevat meidän
aikamme n.k. oppineet, että petkuttajat, tämän tieteen ylimmäiset
papit, opettajat ovat antaneet sille semmoisen merkityksen, vaan
senvuoksi, että, niinkuin jokainen voi sen sisällisen kokemuksen
kautta huomata, ilman tiedettä siitä, mikä on ihmisen tarkotus ja
onni, todellakaan ei voi arvostella tieteitä ja taiteita.

Ja senvuoksi ei myöskään voi olla tieteellistä tutkimusta, sillä
tieteiden tutkimuksen esineitä on _lukematon_ joukko -- sanon
"lukematon" sanan täydessä merkityksessä.

Ilman tietoa siitä, mikä on kaikkien ihmisten tarkotus ja onni,
tulevat kaikki muut tieteet ja taiteet, niinkuin ne ovat meillä jo
tulleetkin, joutavaksi ja vahingolliseksi huvitukseksi. Ihmiskunta
on kauan elänyt, eikä koskaan ole elänyt ilman tiedettä siitä, mikä
on ihmisten tarkotus ja onni, vaikkakin tiede ihmisten onnesta
pintapuolisesta tutkijasta näyttää olevan erillainen buddhalaisilla,
bramiineilla, juutalaisilla, kristityillä, konfutsialaisilla, Laodsen
seuraajilla. Missä vaan on villistä tilasta pois kehittyneitä
ihmisiä, näemme tuon tieteen, ja sittenkin meidän aikamme ihmiset
yhtäkkiä päättävät, että juuri tuo tiede, joka tähän asti on ollut
kaikkien ihmistietojen johtajana, onkin kaikelle esteenä.

Ihmiset rakentavat rakennuksia, ja yksi rakennusmestari on tehnyt
yhden piirustuksen, toinen toisen, kolmas kolmannen. Piirustukset
ovat vähän erillaisia, mutta ne ovat oikeita, niin että jokainen voi
nähdä, että, jos kaikki tehdään piirustuksen mukaan, rakennus tulee
rakennetuksi.

Semmoisia rakennusmestareita ovat Konfucius, Buddha, Mooses, Kristus.

Yhtäkkiä tulee ihmisiä, jotka vakuuttavat pääasian olevan, ettei
pidä olla mitään piirustusta, ja että on rakennettava noin vaan,
silmämäärällä. Ja tuota "noin vaan" nämä ihmiset nimittävät kaikkein
täsmällisimmäksi tieteelliseksi tieteeksi, niinkuin paavia nimitetään
kaikkein pyhimmäksi. Ihmiset kieltävät kaiken tieteen, itse tieteen
ytimen -- ihmisten tarkotuksen ja onnen määrittelemisen, ja tätä
tieteen kieltämistä he nimittävät tieteeksi. Siitä saakka kuin
ihmisiä on ollut olemassa, on heidän keskuudessaan syntynyt suuria
neroja, jotka taistellessaan järjen ja omantunnon vaatimusten kanssa
ovat koittaneet ratkaista kysymystä, mikä on sekä minun, että
jokaisen ihmisen tarkotus ja onni.

Mitä tahtoo minulta ja jokaiselta ihmiseltä se voima, joka on minut
luonut ja minua johtaa? Ja mitä on minun tekeminen tyydyttääkseni
minussa olevia persoonallisen ja yhteisen onnen vaatimuksia?

He ovat kysyneet itseltään: minä olen kokonaisuus ja osa jostakin
äärettömästä, ijankaikkisesta; mimmoinen on minun suhteeni
samallaisiin osiin -- ihmisiin ja tuohon kokonaisuuteen?

Ja omantunnon äänestä, järjestä ja siitä, mitä heille ovat puhuneet
ennen eläneet ihmiset ja heidän aikalaisensa, jotka ovat kysyneet
samaa, ovat nämä suuret opettajat johtaneet oppinsa, yksinkertaiset,
selvät, kaikille ymmärrettävät ja mahdolliset täyttää.

Semmoisia ihmisiä on ollut eri kykyisiä. Semmoisia on maailma
täynnään.

Kaikki elävät ihmiset kysyvät: mitenkä on persoonallisen onnen
vaatimus sovitettava omantunnon ja järjen kanssa, jotka vaativat
ihmisten yhteistä onnea? Ja tästä yhteisestä työstä kehittyy
vähitellen, mutta keskeytymättä, uudet järjen ja omantunnon
vaatimuksia lähempänä olevat elämän muodot.

Yhtäkkiä ilmestyy uusi ihmissääty, joka sanoo: kaikki tuo on
joutavaa, kaikki se on hyljättävä. Se on deduktiivinen ajatustapa
(mikä ero on deduktiivisen ja induktiivisen tavan välillä, sitä
ei kukaan koskaan ole voinut ymmärtää), se on teoloogisen ja
metafyysisen aikakauden menettelytapoja. Kaikki se, minkä ihmiset
ymmärtävät sisällisen kokemuksen kautta ja ilmoittavat toinen
toiselleen elämänsä lain tietoisuudesta, kaikki, minkä maailman
alusta ovat tehneet tällä tiellä ihmiskunnan suurimmat nerot, kaikki
se on joutavaa ja merkityksetöntä.

Tämä uusi oppi sanoo näin: sinä olet elimistön solu, ja sinun
järjellisen toimintasi tehtävä on määritellä funktsionaalinen
toimintasi. Määritelläksesi taas tuon funktsionaalisen toimintasi
sinun täytyy tehdä havaintoja ulkopuolella itseäsi. Se, että sinä
olet solu, joka ajattelee, kärsii, puhuu, ymmärtää, ja että sinä
senvuoksi voit toiselta samallaiselta solulta kysyä, samoinko se
kärsii, iloitsee, tuntee kuin sinäkin, täten vielä tarkistaen omaa
kokemustasi; se että sinä voit käyttää hyväksesi sitä, mitä ennen
eläneet, kärsivät, ajattelevat ja puhuvat solut ovat kirjoittaneet
muistiin tästä aineesta; se, että sinulla on miljooneja soluja, jotka
myöntymällä edellisten ajatuksiin vahvistavat sinun havaintojasi;
se, että sinä itse olet elävä solu, joka aina välittömän sisällisen
kokemuksen kautta tunnet, josko sinun funktsionaalinen toimintasi
on oikea tai ei, -- kaikki se ei merkitse mitään, kaikki se on
kelvotonta, väärää menettelytapaa. Oikea, tieteellinen menettelytapa
on tämmöinen: jos sinä tahdot tietää, mikä on sinun funktsionaalinen
toimintasi, s.o. mikä on sinun tarkotuksesi ja onnesi, ja koko
ihmiskunnan ja koko maailman tarkotus ja onni, niin ennen kaikkea
sinun täytyy heretä kuuntelemasta omantuntosi ja järkesi ääntä ja
vaatimuksia, jotka puhuvat sinussa ja sinun kaltaisissasi, sinun
täytyy heretä uskomasta kaikkea sitä, mitä ovat puhuneet ihmiskunnan
suuret opettajat järjestään ja omasta tunnostaan, pitää kaikkea
sitä joutavana ja alottaa kaikki alusta. Ja voidaksesi ymmärtää
kaikki sinun täytyy mikroskoopilla tarkastella ameebien ja solujen
liikkeitä lapamadossa, tai vielä mukavampaa on uskoa kaikkea sitä,
mitä sinulle sanovat tästä erehtymättömyyden valtakirjalla varustetut
ihmiset. Tarkastellessasi näitten ameebien ja solujen liikkeitä,
tai lukiessasi siitä, mitä muut ovat nähneet, on sinun otaksuttava
näillä soluilla olevan inhimillisiä tunteita ja mietteitä siitä,
mitä he haluavat, mihin pyrkivät ja mihin ovat tottuneet; ja näistä
havainnoista (joissa joka sanassa on ajatus- tai lausevirhe)
on analogian mukaan päätettävä, mitä sinä olet, mikä on sinun
tarkotuksesi ja mikä on sinun ja toisten kaltaisesi solujen onni.
Ymmärtääksesi itseäsi sinun täytyy tutkia ei ainoastaan lapamatoa,
jonka sinä näet, vaan myöskin mikroskoopillisia olioita, joita sinä
tuskin näet, ja vielä toisten olioitten muuttumista toisiksi, jota ei
kukaan koskaan ole nähnyt, etkä sinäkään koskaan tule näkemään. Sama
on laita taiteenkin. Taide on siellä, missä on ollut tositiedettä,
aina ollut ihmisen tarkotusta ja onnea koskevan tiedon ilmaisuna.
Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, ovat he eri tietojen
ilmaisuista erottaneet tärkeimmän ilmaisun -- tiedon tarkotuksesta
ja onnesta, ja tämän tiedon ilmaisuna onkin ollut taide ahtaassa
merkinnössä. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, on ollut
myöskin noita erityisen herkkiä ja oppia ihmisen tarkotuksesta ja
onnesta ymmärtäviä sieluja, jotka kanteleilla ja kitaroilla, kuvin
ja sanoin ovat ilmaisseet inhimillistä taisteluaan valhetta vastaan,
joka on eksyttänyt heitä pois tarkotuksestaan, kärsimyksiään tässä
taistelussa, toiveitaan hyvän voitosta, epätoivoansa pahuuden voiton
ja innostustansa tuon lähenevän onnen johdosta.

Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, ei tositaiteella, sillä, jota
ihmiset ovat pitäneet suuressa arvossa, ole ollut merkitystä muuna
kuin tiedon ilmaisuna ihmisen tarkotuksesta ja onnesta.

Aina ja viime aikoihin asti on taide palvellut oppia elämästä --
sitä, joka sittemmin nimitettiin uskonnoksi, ja ainoastaan silloin
se oli sitä, mitä ihmiset pitivät niin suuressa arvossa. Mutta niin
pian kuin tarkotusta ja onnea koskevan tieteen sijalle tuli tiede,
joka koski kaikkea, mikä vaan päähän juolahti, niin pian kuin tiede
kadotti tarkotuksensa ja merkityksensä, ja todellista tiedettä
alettiin ylenkatseellisesti nimittää uskonnoksi, lakkasi taide
olemasta tärkeänä inhimillisenä toimintana.

Niin kauan kuin kirkko opetti tarkotuksesta ja onnesta, palveli
taide kirkkoa ja oli tositaidetta, mutta niin pian kuin taide luopui
kirkosta ja alkoi palvella tiedettä, joka taas palveli mitä sattui,
kadotti taide merkityksensä ja -- huolimatta vanhalta muistilta
esiintuomista oikeuksistaan sekä järjettömästä, kutsumuksensa
unohtamista, todistavasta vakuutuksesta, että taide palvelee
taidetta -- muuttui ammatiksi, joka tuottaa ihmisille hauskuutta ja
ehdottomasti liittyy koreograafiseen, kulinaariseen ja kosmeetiseen
taiteeseen, joitten harjoittajat yhtä suurella oikeudella
nimittävät itseänsä taiteilijoiksi kuin runoilijat, maalarit ja
soittotaiteilijat meidän aikanamme.

Kun katsahtaa taaksensa, niin näkee, että tuhannen vuoden kuluessa
miljaardien ihmisten joukosta eroittuu kymmenkunta Konfucioita,
Buddhoja, Soloneja, Sokrateita, Salomoita, Homeroja, Esaijoja,
Davideja. Harvoin niitä näkyy esiintyvän ihmisten joukossa, vaikka
niitä ennen aikaan ilmestyi ei ainoastaan yhdestä säädystä, vaan
kaikkien ihmisten keskuudesta. Harvinaisia näkyvät olevan nuo
tosioppineet, taiteilijat, henkisen ravinnon tuottajat. Eikä
ihmiskunta suotta ole asettanut heitä niin korkealle. Mutta nyt
on tultu niin pitkälle, että kaikki nuo entiset suuret tieteen ja
taiteen työmiehet ovat jo meille tarpeettomia. Nykyään saattaa
tieteen ja taiteen työmiehiä työnjaon lain mukaan tehdä tehtaissa,
ja yhdessä vuosikymmenessä me otamme tehdäksemme enemmän tieteen ja
taiteen neroja, kuin mitä on syntynyt maailman alusta asti.

Nykyään on olemassa oppineitten ja taiteilijoitten ammattikunta, joka
uudenaikaisella tavalla valmistaa koko sen henkisen ravinnon, mitä
ihmiskunta tarvitsee.

Ja tätä ravintoa on valmistettu niin paljon, ettei vanhoja, entisiä
ihmisneroja, ei muinaisajan eikä myöhempiäkään, tarvitse enään
muistellakaan, -- se kaikki on ollut teoloogisen ja metafyysisen
aikakauden toimintaa, joka on pois pyyhittävä. Todellinen järjellinen
työ on alkanut noin 50 vuotta sitten. Ja näiden 50 vuoden kuluessa
olemme me tehneet niin monta suurta miestä, että niitä yhdessä
ainoassa saksalaisessa yliopistossa on enemmän kuin koko maailmassa
tähän asti on ollut. Tieteitä olemme tehneet niin paljon -- niitä
kun on niin helppo tehdä -- ettei yksi ihminen voi niitä kaikkia
tuntea, eipä edes saada päähänsä kaikkia olemassa olevien tieteiden
nimityksiäkään. Nimityksistäkin ja tulisi paksu sanakirja, ja joka
päivä tehdään yhä uusia tieteitä.

Tehty on hyvin paljon, siihen tapaan kuin teki muuan virolainen
opettaja, joka opetti tilanhaltijan lapsille ranskankielen asemesta
vironkieltä. Me olemme oppineet paljon, mutta onnettomuus on vaan
siinä, etteivät muut, kuin me itse, mitään siitä ymmärrä, vaan
pitävät sitä mihinkään kelpaamattomana loruna.

Mutta onhan siihenkin selitys: ihmiset eivät käsitä tieteellisen
tieteen tuottamaa hyötyä, sillä he ovat teoloogisen aikakauden
tietojen vaikutuksen alaisina, sen typerän aikakauden, jolloin
koko kansa, sekä juutalaisilla, kiinalaisilla, intialaisilla että
kreikkalaisilla, ymmärsi kaikki, mitä heille puhuivat suuret
opettajat.

Mutta johtuipa se mistä hyvänsä, asia on niin, että tieteet ja
taiteet ovat aina olleet olemassa ihmiskunnassa, ja silloin, kun ne
todella ovat olleet olemassa, ovat ne olleet tarpeellisia ja kaikille
ymmärrettäviä.

Me teemme jotakin, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, mutta
sitä ei meillä ole oikeutta nimittää tieteeksi ja taiteeksi.



XXXVII.


"Teillähän on vaan toinen, tieteelle sopimaton, ahtaampi määritelmä
tieteestä ja taiteesta", sanotaan minulle, "mutta se ei sulje
pois niitä, ja jälelle jää kuitenkin tieteellinen toiminta, jota
harjoittivat: Galilei, Bruno, Homero, Michel-Angelo, Beethoven,
Wagner ynnä kaikki toisarvoiset oppineet ja taiteilijat, jotka
koko elämänsä pyhittivät tieteen ja taiteen palvelukseen." Niin
tavallisesti sanotaan ja koetetaan vedota entisten ja nykyisten
oppineitten ja taiteilijoitten toiminnan välillä olevaan yhteyteen,
jota muissa tapauksissa taas ei tunnusteta. Sitä paitsi koetetaan
unohtaa se erityinen, uusi työnjaon periaate, jonka perusteella tiede
ja taide nykyään ovat etuoikeutetussa asemassaan.

Ensiksikin ei voi väittää yhteyttä olevan entisajan ja nykyajan
nerojen välillä. Niinkuin ensimäisten kristittyjen pyhällä elämällä
ei ole mitään yhteistä paavien elämän kanssa, niin ei myöskään
Galilein, Shakespearen, Beethovenin toiminnalla ole mitään yhteistä
Tindallin, Hugon, Wagnerin toiminnan kanssa. Niinkuin pyhät isät
kieltäytyisivät sukulaisuudesta paavien kanssa, niin vanhan ajan
tiedemiehetkin kieltäytyisivät sukulaisuudesta nykyaikaisten kanssa.

Toiseksi sen merkityksen kautta, jonka tieteet ja taiteet nykyään
itselleen antavat, on meillä hyvin selvä, tieteen itsensä antama
mittakaava, jolla voimme määrätä josko ne vastaavat tarkotustaan
tai ei, ja siten ei löysillä perusteilla, vaan määrätyn mittakaavan
mukaan ratkaista, onko sillä toiminnalla, joka nimittää itseänsä
tieteeksi ja taiteeksi, perustetta kantaa tätä nimeä.

Kun egyptiläiset tai kreikkalaiset papit harjoittivat kaikille
tuntemattomia salaisia toimituksiaan, sanoen niitten sisältävän koko
tieteen ja taiteen, oli mahdotonta heidän kansalle tuottaman hyödyn
perusteella tarkastaa heidän tieteensä todellisuutta, sillä tiede,
heidän vakuutuksensa mukaan, oli yliluonnollinen. Mutta nyt on meillä
kaikilla hyvin selvä, yksinkertainen mittakaava, joka sulkee pois
kaiken yliluonnollisen: tiede ja taide lupaavat toimittaa ihmiskunnan
aivojen tehtävää yhteiskunnan tai koko ihmiskunnan hyväksi. Ja
senvuoksi on meillä oikeus nimittää tieteeksi ja taiteeksi ainoastaan
sellaista toimintaa, jolla on tuo tarkotus ja joka sitä täyttää.

Senvuoksi, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä nuo oppineet ja
taiteilijat, jotka sepittävät rikos-, valtio- ja kansainvälisten
oikeuksien teorioja, jotka keksivät uusia kanuunia ja
räjähdysaineita, säveltävät hävyttömiä oopperoita ja operetteja
tai kirjoittavat yhtä hävyttömiä romaaneja, meillä ei ole oikeutta
nimittää koko tuota toimintaa tieteen ja taiteen toiminnaksi, koska
sen tarkotuksena ei ole yhteiskuntien tai ihmiskunnan onni, vaan se
päinvastoin ihmisiä vahingoittaa. Kaikki tuo ei siis ole tiedettä
eikä taidetta. Aivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne
oppineet, jotka yksinkertaisuudessaan koko elämänikänsä tutkivat
mikroskoopillisia eläviä ja teleskoopillisia ja spektraalisia
ilmiöitä, tai taiteilijat, jotka tutkittuaan muinaisuuden
muistomerkkejä kirjoittelevat historiallisia romaaneja, maalailevat
tauluja, säveltävät symfonioja ja sepittävät kauniita runoja, --
kaikkia noita ihmisiä, huolimatta heidän harrastuksestaan, ei
voi, tieteen oman määritelmän mukaan, nimittää tieteen ja taiteen
edustajiksi ensiksikin senvuoksi, ettei heidän tieteellinen
toimintansa tieteen vuoksi ja taiteellinen toimintansa taiteen
vuoksi tarkota ihmiskunnan onnea, ja toiseksi senvuoksi, ettei ole
tuloksia tuosta toiminnasta yhteiskunnan tai ihmiskunnan hyväksi. Se
taas, että heidän toimintansa joskus tuottaa hyötyä ja hauskuutta
muutamille ihmisille, ei mitenkään oikeuta meitä, heidän oman
tieteellisen määritelmänsä mukaan, pitämään heitä tieteen ja taiteen
edustajina.

Aivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne ihmiset,
jotka tekevät keksintöjä sähkövoiman käyttämisessä valaistukseen,
lämmitykseen ja liikevoimana, tai uusien kemiallisten yhdistysten
alalla, joista saadaan dynamiittia ja kauniita värejä, ne ihmiset,
jotka oivallisesti soittavat Beethovenin symfonioja, näyttelevät
teattereissa, maalaavat hyviä muotokuvia, laatukuvia ja maisemia,
kirjoittavat huvittavia romaaneja, joitten tarkotuksena on
ainoastaan rikkaitten ihmisten ikävän haihduttaminen, -- niitten
ihmisten toimintaa ei voi nimittää tieteeksi ja taiteeksi, sillä
tämä toiminta ei tarkota, niinkuin elimistön aivojen toiminta,
kokonaisuuden hyvää, vaan sitä johtaa ainoastaan persoonallinen etu,
etuoikeuksien saavuttamisen halu, raha, jota saadaan n.k. taiteen
keksimisestä ja harjoittamisesta, eikä sitä sen vuoksi mitenkään voi
eroittaa muusta itsekkäästä persoonallisesta toiminnasta, joka lisää
elämän hauskuuksia, niinkuin ravintoloitsijain, taideratsastajain,
muotiompelijain, porttojen y.m. toiminta. Niin toisten kuin
toistenkaan toiminta ei sovellu tieteen ja taiteen määritelmään,
jotka lupaavat työnjaon perusteella palvella koko ihmiskunnan tai
yhteiskunnan hyvää.

Tieteen määritelmä tieteestä ja taiteesta on aivan oikea, mutta
valitettavasti ei nykyisten tieteiden ja taiteiden toiminta siihen
sovellu. Yksien toiminta on suorastaan vahingollista, toisten
hyödytöntä, kolmansien mitätöntä, ainoastaan rikkaille kelpaavaa.
Kaikki he saattavat olla hyvin hyviä ihmisiä, mutta he eivät täytä
sitä, mitä he, oman määritelmänsä mukaan, ovat ottaneet tehdäkseen,
ja senvuoksi ovat yhtä vähän oikeutettuja pitämään itseänsä tieteen
ja taiteen edustajina, kuin nykyinen papisto, joka niinikään ei täytä
päällensä ottamiaan velvollisuuksia, on oikeutettu pitämään itseään
jumalallisen totuuden edustajina ja opettajina.

Ja ymmärrettävää on, miksi nykyisen tieteen ja taiteen työmiehet
eivät ole täyttäneet eivätkä voi täyttää kutsumustaan. Siksi, että he
ovat velvollisuuksistaan tehneet oikeudet.

Tieteellinen ja taiteellinen toiminta, nykyisessä merkinnössään, on
ainoastaan silloin hedelmällinen, kun se ei tiedä mitään oikeuksista,
vaan tietää yksin velvollisuutensa. Ainoastaan senvuoksi, että se
aina on semmoinen -- että sen ominaisuutena on itsekieltäymys, --
antaakin ihmiskunta tälle toiminnalle niin suuren arvon.

Jos jotkin ihmiset todellakin ovat kutsutut palvelemaan toisia
henkisellä työllä, niin he saavat aina kärsiä täyttäessään tätä
tehtäväänsä, sillä ainoastaan kärsimysten kautta syntyy henkinen
maailma.

Itsekieltämys ja kärsimykset ovat olevat ajattelijan ja taiteilijan
kohtalona senvuoksi, että hänen päämääränsä on ihmisten onni.
Ihmiset ovat onnettomia: kärsivät, sortuvat. Odottelemiseen ja
vilvoittelemiseen ei ole aikaa.

Ajattelija ja taiteilija eivät koskaan tule istumaan Olympon
kukkuloilla, niinkuin me olemme tottuneet ajattelemaan, he tulevat
aina, ikuisesti olemaan levottomuudessa ja jännityksessä. He olisivat
voineet ratkaista ja sanoa sen, mikä olisi antanut onnen ihmisille,
olisi vapauttanut heidät kärsimyksistä, mutta he eivät sitä
ratkaisseet eivätkä sanoneet, ja huomenna se saattaa olla myöhäistä
-- sillä he kuolevat.

Ei siitä tule ajattelijaa ja taiteilijaa, joka kasvatetaan
laitoksessa, missä muka valmistetaan oppineita ja taiteilijoita,
ja saa diploomin, vaan siitä, joka ei voi olla ajattelematta ja
ilmaisematta sitä, mikä hänen sielussaan liikkuu, vaikka sitä
tahtoisikin, koska häntä on johtamassa kaksi vastustamatonta voimaa:
sisällinen tarve ja ihmisten vaatimus.

Hyvinvoipia, mässäileviä ja itsetyytyväisiä ajattelijoita ja
taiteilijoita ei ole.

Semmoinen henkinen toiminta, joka todellakin on toisille
tarpeellinen, on mitä raskain kutsumus -- risti, niinkuin
evankelioissa on sanottu. Ja ainoa, epäilemätön tunnusmerkki
kutsumuksen olemassa olosta on itsekieltäymys, itsensä uhraaminen
voidakseen ilmituoda toisten ihmisten hyödyksi sisälliset voimansa.

Opettaa kuinka monta kovakuoriaista on maailmassa, tarkastella
auringossa olevia pilkkuja, kirjoittaa romaaneja ja oopperoita voipi
kärsimyksiä kokematta, mutta opettaa ihmisiä löytämään onnensa,
joka kokonaan on itsekieltäymyksessä ja toisten palvelemisessa, ja
voimakkaasti ilmaista tätä oppia ei voi ilman itsekieltäymystä.

Niin kauan oli olemassa kirkko, kuin opettajat kärsivät ja olivat
puutteessa, mutta niin pian kuin he rupesivat lihoomaan, päättyi
heidän opettajatoimintansa.

Kun papit olivat kultaisia, olivat astiat puisia, mutta kun astiat
tulivat kultaisiksi, tulivat papit puisiksi, sanoo kansa.

Ei Kristus suotta kuollut ristinpuulla, ei kärsimyksen uhri suotta
voita kaikkea.

Mutta meidän tieteemme ja taiteemme ovat turvatut, diploomeilla
varustetut, eikä kukaan muusta huolehdi kuin siitä, mitenkä ne
olisivat vielä paremmin turvattavat s.o. tehtävät mahdottomiksi
palvelemaan ihmisiä.

Tositieteellä ja tositaiteella on kaksi varmaa tunnusmerkkiä: toinen
-- sisällinen, se, että tieteen ja taiteen palvelija, omaa etuaan
ajattelematta, itsekieltäymyksellä täyttää kutsumustaan, ja toinen
-- ulkonainen, se, että hänen teoksensa ovat käsitettäviä kaikille
ihmisille, joitten onni on hänen päämääränään. Otaksuivatpa ihmiset
tarkotuksensa ja onnensa olevan minkä hyvänsä, tiede on oleva oppia
tästä tarkotuksesta ja onnesta, ja taide tämän opin ilmaisua.
Solonin, Konfuciuksen lait ovat tiedettä, Mooseksen, Kristuksen oppi
on tiedettä, rakennukset Athenassa, Davidin psalmit ovat taidetta,
mutta kappalten neljännen dimensioonin ja kemiallisten yhdistysten
taulujen tutkiminen ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan tiedettä.
Tositieteen virkaa tekevät nykyaikaan jumaluusoppi ja juriidilliset
tieteet, tositaiteen virkaa kirkolliset ja hallinnolliset menot,
joihin ei kukaan usko ja joita ei kukaan pidä totisena asiana. Se
taas, jota meillä nimitetään tieteeksi ja taiteeksi, on joutilaan
järjen ja tunteen tuotetta, jonka tarkotuksena on kutkutella
samallaisia joutilaita järkiä ja tunteita ja joka on kansalle aivan
käsittämätöntä, sillä sen tarkotuksena ei ole kansan onni.

Siitä saakka kuin tunnemme ihmisten elämää, näemme siinä aina ja
kaikkialla vallitsevan opin, joka väärin nimittää itseänsä tieteeksi
ja joka ei selvitä ihmisille elämän tarkotusta, vaan päinvastoin
sitä himmentää. Niin on ollut egyptiläisillä, hindulaisilla,
kiinalaisilla, osaksi kreikkalaisinakin (sofisteilla), sitten
mystikoilla, gnostikoilla, kabalisteilla, keskiajalla: teoloogeilla,
skolastikoilla, alkemisteilla, ja niin on ollut kaikkialla meidän
aikaamme asti.

Mikä harvinainen onni onkaan meillä, kun saamme elää semmoisena
erikoisena aikana, jolloin tieteeksi itseänsä nimittävä järjen
toiminta on, niinkuin vakuutetaan, jossakin erikoisessa edistyksen
tilassa! Eiköhän tuo harvinainen onni johdu siitä, ettei ihminen
voi eikä tahdo nähdä omaa kurjuuttaan? Minkäs vuoksi ei noitten
teoloogien ja kabalistien tieteistä ole mitään jäänyt jälelle, paitsi
sanoja.

Tunnusmerkithän ovat aivan samat: sama itsetyytyväisyys, sokea
varmuus, että me, juuri me, ja ainoastaan me olemme oikealla
tiellä, ja vasta meistä alkaa oikea elämä. Samat toiveet, että me
tuossa tuokiossa keksimme jotain tavatonta, ja sama, erehdyksemme
paljastava, päätunnusmerkki: koko meidän viisautemme jää meille
itsellemme, mutta kansanjoukot eivät ymmärrä, eivät ota vastaan,
eivätkä tarvitse sitä. Meidän asemamme on hyvin vaikea, mutta miksi
emme voisi ottaa sitä rehellisesti tarkastaaksemme.

On aika tulla tajuunsa ja katsahtaa omaan itseensä.

Emmehän me ole mitään muuta kuin kirjanoppineita ja fariseuksia,
jotka olemme istuneet Mooseksen istuimella ja ottaneet haltuumme
taivaan valtakunnan avaimet, ja jotka itse emme mene sisälle emmekä
muita sinne päästä. Mehän olemme, me tieteen ja taiteen ylimmäiset
papit, kaikkein kurjimpia pettureita, joilla on asemaamme paljon
vähemmän oikeutta, kuin kaikkein viekkaimmilla ja turmeltuneimmilla
papeilla. Etuoikeutetulle asemallemme ei meillä ole minkäänlaista
puolustusta. Me olemme petoksella anastaneet paikkamme ja valheella
sitä pidämme hallussamme.

Papistolla, sekä meidän että katoolilaisella, niin turmeltunutta
kuin se olikin, oli jonkinmoinen oikeus asemaansa, -- he sanoivat
neuvovansa ihmisille elämän ja pelastuksen tietä. Mutta me,
kukistettuamme papiston ja todistettuamme ihmisille, että se heitä
pettää, olemme asettuneet sen sijalle, emmekä opeta ihmisille elämää,
väittäen sen oppimista tarpeettomaksi, vaan imemme kansan verta
ja sen edestä opetamme lapsillemme omaa talmudiamme, kreikan ja
latinan kielioppia, sitä varten, että hekin voisivat jatkaa meidän
loiselämäämme.

Me sanomme: ennen oli olemassa ihmiskasteja, vaan nyt ei niitä ole.
Mutta mitäs se merkitsee, että toiset ihmiset ja heidän lapsensa
tekevät työtä, toiset taas eivät tee? Näyttäkää intialaiselle,
joka ei tunne meidän kieltämme, eurooppalainen ja meidän elämämme
muutamien sukupolvien aikana, niin hän heti huomaa samallaiset työtä
tekeväin ja työtä tekemättömäin kastit, kuin hänenkin maassaan on.
Niin heillä kuin meilläkin oikeuden työttömyyteen antaa se erityinen
pyhitys, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, eli yleensä
sivistykseksi.

Tämäpä sivistys ja koko sen mukana seuraava järjen turmeltuminen
onkin vienyt meidät siihen kummalliseen mielettömyyteen, joka peittää
meiltä mitä selvimmän ja epäilemättömimmän asian.

Me kulutamme veljiemme elämää ja pidämme itseämme kristittyinä,
humaanisina, sivistyneinä ja täysin oikeamielisinä ihmisinä.



XXXVIII.


Mitä siis on tekeminen? Mitä on meidän tekeminen?

Tätä kysymystä, joka sisältää myöskin tunnustuksen, että meidän
elämämme on huono ja väärä, ja samalla väitteen, ettei sitä
kumminkaan voi muuttaa, tätä kysymystä olen kuullut ja kuulen
joka taholta. Senvuoksi olen valinnutkin tämän kysymyksen kirjani
otsakirjoitukseksi.

Minä olen kertonut kärsimyksistäni, etsimisestäni ja siitä, miten
tämän kysymyksen ratkaisin. Minä olen samallainen ihminen kuin kaikki
muutkin, ja jos jossakin suhteessa eroan meidän piirimme tavallisesta
ihmisestä, niin on se pääasiallisesti siinä, että olen enemmän
kuin tavallinen ihminen palvellut ja hemmotellut maailman väärää
oppia, enemmän saanut hyväksymistä vallitsevan opin tunnustajilta ja
senvuoksi enemmän kuin muut turmeltunut ja tieltä eksynyt.

Senvuoksi luulen itselleni löytämäni kysymyksen ratkaisun tyydyttävän
kaikkia vilpittömiä ihmisiä, jotka tekevät saman kysymyksen.
Kysymykseen: mitä on tehtävä? vastasin ensiksikin: oltava
valehtelematta sekä ihmisten että itsensä edessä, oltava pelkäämättä
totuutta, veipä se minne hyvänsä. Me kaikki tiedämme, mitä merkitsee
valehteleminen ihmisten edessä, mutta siitä huolimatta herkeämättä
valehtelemme aamusta iltaan: käsken sanoa, etten ole kotona, vaikka
olen kotona, sanon olevani hyvin iloinen, vaikken ollenkaan ole
iloinen, käytän toisesta sanaa kunnioitettava, vaikken ollenkaan
häntä kunnioita, sanon, ettei minulla ole rahaa, vaikka on j.n.e.,
j.n.e. Me pidämme valhetta ihmisten edessä, varsinkin eräänlaista
valhetta, pahana, mutta valhetta itsemme edessä emme pelkää, ja
kuitenkaan ei pahinkaan, suoranaisinkaan valhe ihmisten edessä ole
seurauksiensa puolesta mitään verraten siihen valheeseen itsemme
edessä, johon perustamme koko elämämme.

Juuri tästä valheesta on meidän luopuminen, kyetäksemme vastaamaan
kysymykseen: _mitä on tekeminen?_

Mitenkä voinkaan vastata tähän kysymykseen, kun kaikki, mitä teen,
koko elämäni perustuu valheeseen, jota koetan väittää totuudeksi sekä
toisten että itseni edessä? Olla valehtelematta tässä merkinnössä on
samaa kuin olla pelkäämättä totuutta, olla keksimättä ja hyväksymättä
muitten keksimiä verukkeita peittääkseen itseltään järjen ja
omantunnon johtopäätöksiä, olla pelkäämättä erota kaikista muista ja
jäädä yksin järkensä ja omantuntonsa kanssa, olla pelkäämättä sitä
asemaa, johon totuus vie, lujasti uskoen, että se asema, johonka
totuus ja omatunto vievät, olipa se miten kummallinen tahansa, ei voi
olla huonompi sitä, joka perustuu valheeseen. Olla valehtelematta
meidän etuoikeutettujen, henkisen työn ihmisten asemassa on samaa
kuin olla pelkäämättä joutua tilinteossa tappiolle. Saattaa olla,
että olen jo niin paljon velkaa, etten suoriudukaan. Mutta olipa
velka miten suuri tahansa, aina on parempi tehdä tili, kuin olla
sitä tekemättä; olipa sitä ehtinyt väärällä tiellä kuinka pitkälle
hyvänsä, aina on parempi pysähtyä, kuin jatkaa matkaansa.

Kaikki asiat tulevat aina suoremmin ja pikemmin ratkaistuksi
totuuden, kuin valheen kautta. Valhe toisten edessä ainoastaan
hämmentää asiaa ja viivyttää ratkaisua, mutta valhe itsensä edessä,
joka asetetaan totuuden sijaan, tuhoaa koko ihmisen elämän.

Jos ihminen, astuttuaan väärälle tielle, pitää sitä oikeana,
niin joka hänen askeleensa tällä tiellä vie hänet yhä kauemmaksi
päämäärästä. Jos ihminen, joka kauan on kulkenut väärää tietä, itse
huomaa, tai muilta kuulee tämän tien olevan väärän, mutta säikähtäen
sitä ajatusta, että hän on niin kauas syrjään joutunut, koettaa
itselleen vakuuttaa tätäkin tietä pääsevänsä perille, niin hän
ei milloinkaan perille pääse. Jos ihminen säikähtää totuutta ja,
nähtyään sen, ei sitä tunnusta, vaan tunnustaa valheen totuudeksi,
niin ei hän koskaan saa tietää, mitä hänen on tekeminen.

Me, ei ainoastaan rikkaat, vaan etuoikeutetut, n.k. sivistyneet,
olemme niin kauas joutuneet väärällä tiellä, että me tarvitsemme joko
suurta päättäväisyyttä tai hyvin suuria kärsimyksiä väärällä tiellä,
tullaksemme tajuihimme ja tunnustaaksemme sen valheen, jolla elämme.

Minä huomasin elämämme valheen niitten kärsimysten kautta, joihin
minut vei väärä tie, ja tunnustettuani tämän tien vääräksi oli
minulla rohkeutta mennä ensin vaan ajatuksissani sinne, minne minua
vei järki ja omatunto, tekemättä itselleni selvää siitä, mihin
jouduin. Ja minä tulin palkituksi tästä rohkeudestani. Kaikki
monimutkaiset, hajanaiset, sekavat, järjettömät elämän ilmiöt,
joita ympärilläni näin, selvenivät yhtäkkiä, ja minun ennen niin
kummallinen ja vaikea asemani näitten ilmiöitten keskellä tuli
yhtäkkiä luonnolliseksi ja helpoksi. Tuossa uudessa asemassani
selveni aivan täydellisesti minun toimintani, -- ei ollenkaan se,
jota ennen olin ajatellut, vaan uusi, jossa oli paljon enemmän
levollisuutta, rakkautta ja iloa. Se, mikä ennen minua peloitti,
alkoi nyt minua viehättää.

Ja sen vuoksi luulen, että se, joka vilpittömästi kysyy: _mitä
on tekeminen?_ ja, tähän kysymykseen vastatessaan, ei valehtele
itsensä edessä, vaan menee sinne, minne vie häntä järki, se on jo
ratkaissut kysymyksen. Jos ei hän vaan valehtele itsensä edessä,
niin hän huomaa, mitä, missä ja miten on tekeminen. Ainoa, mikä voi
haitata häntä tien löytämisessä, on väärä ja liian korkea käsitys
omasta itsestään ja asemastaan. Niin oli laita minun, jonka vuoksi
toinen, edellisestä johtuva vastaus kysymykseen: mitä on tekeminen?
-- oli minulle se, että minun oli tehtävä katumus sanan täydessä
merkityksessä, s.o. kokonaan muutettava käsitys asemastani ja
toiminnastani: herettävä luulemasta toimintaani hyödylliseksi ja
tunnustettava se vahingolliseksi ja joutavaksi, sivistyksen asemesta
nähtävä itsessäni sivistymättömyyttä, hyvyyden ja siveellisyyden
asemesta pahuutta ja siveettömyyttä, ylevyyden asemesta alhaisuutta.

Sanoin, että, paitsi valheesta luopumista, minun piti vielä tehdä
katumus, sillä, vaikka toinen seikka johtuukin toisesta, väärä
käsitys suuresta merkityksestäni oli siihen määrin minuun pinttynyt,
etten nähnyt suurinta osaa valheestani niin kauan kuin en ollut
vilpittömästi katunut, luopunut itselleni muodostamastani väärästä
käsityksestä. Vasta sitten kun tein katumuksen, s.o. herkesin
pitämästä itseäni erikoisena ihmisenä ja aloin pitää itseäni
samallaisena ihmisenä kuin kaikki muutkin, vasta silloin tieni
minulle selveni.

Ennen en voinut vastata kysymykseen: mitä on tekeminen? -- senvuoksi,
että itse kysymyksen muodostin väärin. Niin kauan kuin en ollut
katunut, kysyin näin: mikä toiminta on valittava minun, ihmisen,
jolla on minun sivistykseni ja luonnonlahjani?

Miten on tällä sivistyksellä ja näillä luonnonlahjoilla korvattava
se, mitä olen ottanut ja otan kansalta? Tämä kysymys ei ollut
oikea, koska se sisälsi sen väärän käsityksen, että minä muka en
ole samallainen ihminen kuin muut, vaan jokin erikoinen, kutsuttu
palvelemaan ihmisiä niillä luonnonlahjoilla ja sillä sivistyksellä,
jotka olivat 40 vuotisen harjoituksen tuloksena. Minä tein itselleni
kysymyksen, mutta itse asiassa vastasin siihen jo edeltäpäin siten,
että edeltäpäin määrittelin sen minulle miellyttävän toiminnan
laadun, jolla olin kutsuttu ihmisiä palvelemaan. Oikeastaan kysyin:
mitenkä on minun, semmoisen erinomaisen kirjailijan, jolla on niin
paljon tietoja ja lahjoja, käytettävä niitä ihmisten hyödyksi? Mutta
kysymyksen olisi pitänyt kuulua näin: mitä on minun, joka onnettomien
olojen kautta olen tullut viettäneeksi parhaat oppivuoteni työhön
totuttautumisen asemesta opettelemalla ranskan kieltä, pianon
soittoa, kielioppia, maantiedettä, lakitiedettä, runoja, novelleja,
romaaneja, filosoofisia teorioja ja sotaharjoituksissa, -- mitä on
minun, joka elämäni parhaat vuodet olen kuluttanut joutilaissa ja
sielua turmelevissa toimissa, -- mitä on minun, noista onnettomista
entisyyden ehdoista huolimatta, tekeminen palkitakseni niitä ihmisiä,
jotka koko tänä aikana ovat minua ruokkineet ja vaatettaneet ja yhä
edelleen sitä tekevät? Jos kysymys olisi ollut siinä muodossa, kuin
se nyt minun edessäni on sen jälkeen kuin tein katumuksen, niin
vastaus olisi ollut helppo: koetettava ennen kaikkea rehellisesti
itseäni elättää, s.o. opittava olemaan elämättä toisten hartioilla,
ja, sitä oppiessa, joka tilaisuudessa tuotettava hyötyä ihmisille
sekä käsillä, jaloilla, aivoilla että sydämmellä, ja kaikella sillä,
millä ihmiset vaativat.

Ja senpä vuoksi on meidän piirimme ihmisen tehtävä katumus,
karsittava itsestään meihin pinttynyt ylpeys sivistyksestämme,
hienoudestamme, lahjoistamme ja tunnustettava, ettei hän ole kansan
hyväntekijä, etevä mies, joka hyväntahtoisesti ottaa lahjoittaaksensa
kansalle hyödyllisiä keksinnöitään, vaan perin syyllinen,
turmeltunut, mihinkään kelpaamaton ihminen, joka tahtoo tehdä
parannuksen ja heretä kansaa loukkaamasta ja vahingoittamasta.

Kuulen hyvin usein nuorten miesten, jotka hyväksyvät kielteisen
puolen minun mielipiteistäni, kysyvän: mitäs minun sitten on
tekeminen? Mitä on tekeminen minun, joka olen lopettanut kurssin
yliopistossa tai jossain muussa oppilaitoksessa, ollakseni
hyödyllinen?

Nämä nuoret miehet kysyvät, mutta sielussaan on heillä jo päätettynä
että heidän saamassaan sivistyksessä on heillä suuri etevämmyys, ja
että kansaa palvella he tahtovat juuri tuolla etevämmyydellään. Ja
senvuoksi he eivät missään tapauksessa ota arvostellakseen sitä, mitä
nimittävät sivistyksekseen, kysyäkseen itseltään: onko se, mitä he
nimittävät sivistykseksi, hyvää vai pahaa? Jos he sen tekisivät, niin
he ehdottomasti tulisivat pakoitetuiksi hylkäämään sivistyksensä ja
alkamaan oppia alusta. Mutta sepä yksin onkin tarpeen.

He eivät mitenkään voi ratkaista kysymystä: mitä on tekeminen, sillä
se kysymys ei esiinny heille semmoisena kuin sen pitäisi.

Kysymyksen pitäisi kuulua näin: mitenkä on minun, avuttoman,
hyödyttömän ihmisen, joka onnettomien olosuhteitten kautta olen
hukannut parhaat oppivuoteni henkeä ja ruumista turmelevaan
tieteellisen talmudin oppimiseen, korjattava tämä erehdys ja opittava
ihmisiä palvelemaan? Mutta kysymys kuuluu heillä näin: mitenkä on
minun, ihmisen, joka on hankkinut itselleen niin paljon oivallisia
tietoja, näillä oivallisilla tiedoillani ihmisiä hyödytettävä?
Senpä vuoksi ei ihminen milloinkaan voi vastata kysymykseen: mitä
on tekeminen, niin kauan kuin ei hän herkeä valehtelemasta itsensä
edessä ja tee katumusta. Eikä katumus ole peloittavaa, enempää
kuin totuuskaan, vaan on yhtä iloista ja hedelmällistä. Pitää vaan
tunnustaa totuus kokonaan ja katua täydellisesti, ymmärtääkseen,
ettei oikeuksia, etevämmyyttä, erikoisuutta ole elämässä kellään,
eikä voi olla, vaan velvollisuuksia on loppumattomasti ja
rajattomasti, ja että ihmisen ensimäinen epäilemätön velvollisuus on
osanotto taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten elämän puolesta.

Tämäpä ihmisen velvollisuuden tunnustaminen onkin pääasia kolmannessa
vastauksessa kysymykseen: _mitä on tekeminen?_

Minä koetin olla itseni edessä valehtelematta, minä koetin karsia
itsestäni viimeisetkin jäännökset sivistystäni ja lahjojani
koskevasta väärästä käsityksestäni ja katua, mutta kysymystä
ratkaistessani asettui tielleni uusi vaikeus: tehtäviä oli niin
paljon kaikenlaisia, että oli tarpeen neuvo, mitä nimenomaan oli
tehtävä. Ja vastauksen tähän kysymykseen sain, kun vilpittömästi
kaduin sitä pahaa, jossa elin. Mitä on tekeminen? -- kysyvät kaikki
ja kysyin minäkin niin kauan kuin, luullen suuria kutsumuksestani,
olin näkemättä sitä, että minun ensimäinen ja tinkimätön
velvollisuuteni oli itse itseäni ruokkia, vaatettaa, rakentaa
huoneitani ja niitä lämmittää, sekä tässä asiassa palvella muita,
sillä siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa, on tämä ollut
jokaisen ihmisen ensimäinen ja tinkimätön velvollisuus.

Tässä työssä yksin ihminen täysin tyydyttää luontonsa ruumiillisia
ja henkisiä vaatimuksia: itsensä ja omaistensa ruokkiminen,
vaatettaminen ja varjeleminen on ruumiillisten tarpeiden
tyydyttämistä, sen tekeminen toisille ihmisille on henkisen tarpeen
tyydyttämistä.

Kaikki muu ihmisen toiminta on vasta silloin laillista, kun tämä
ihmisen ensimäinen tarve on tyydytetty.

Otaksuipa ihminen kutsumuksensa olevan minkä tahansa:
toisten ihmisten hallitsemisen, kansalaistensa puolustamisen,
jumalanpalvelusten pitämisen, toisten opettamisen, keinojen
keksimisen elämän sulostuttamiseksi, maailman lakien löytämisen,
ikuisten totuuksien esittämisen taiteellisissa kuvissa, --
niin järjelliselle ihmiselle on hänen velvollisuutensa ottaa
osaa taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten ihmisten
elämän ylläpitämiseksi aina oleva kaikkein ensimäisenä ja
epäilemättömimpänä. Se on sitä oleva jo senvuoksi, että ihmisille
on kaikkein tarpeellisinta heidän elämänsä ja niinmuodoin,
suojellakseen ja opettaakseen ihmisiä ja tehdäkseen heidän elämänsä
miellyttävämmäksi, täytyy suojella itse elämää, mutta minun
poisjäämiseni taistelusta, toisten työn hyväkseen käyttäminen on
toisten elämän hävittämistä.

Niin ollen on järjetöntä ja mahdotonta palvella ihmisten elämää sitä
hävittämällä.

Luopumista taistelusta luonnon kanssa seuraa aina välttämätön
rangaistus -- joko ruumiillisen tai järjellisen elämän turmio.
Jos ihminen, eläen yksin, vapauttaa itsensä velvollisuudesta
taistella luonnon kanssa, niin hän saa heti sen rangaistuksen, että
hänen ruumiinsa kuihtuu. Jos taas ihminen vapauttaa itsensä tästä
velvollisuudesta pakoittamalla toisia sitä täyttämään ja turmellen
heidän elämäänsä, niin hän heti saa sen rangaistuksen, että hänen
järjellinen elämänsä, s.o. elämä, jolla on järjellinen tarkotus,
häviää.

Minun entinen elämäni oli minut siihen määrin turmellut, meidän
maailmassamme on tuo ensimäinen ja epäilemätön Jumalan tai luonnon
laki niin salattu, että minusta näytti kummalliselta, peloittavalta,
jopa häpeälliseltäkin tuon lain täyttäminen, ikäänkuin voisi olla
kummallista, peloittavaa ja häpeällistä ikuisen epäilemättömän
lain täyttäminen, mutta ei siitä luopuminen. Ensin minä kuvailin,
että tämän asian toimeenpanemiseen tarvittiin jotakin erityistä
toimenpidettä, samanmielisten yhdistymistä, perheen suostumusta,
maalle muuttoa. Sitten ikäänkuin hävetti herättää ihmisten huomiota
ryhtymällä semmoiseen meikäläisissä oloissa tavattomaan työhön, kuin
ruumiillinen työ, enkä tiennyt miten alkaa.

Mutta kun vaan ymmärsin, ettei mitään erityistä toimintaa ollut
keksittävä, vaan että oli ainoastaan palaaminen väärästä asemasta,
jossa ennen olin ollut, luonnolliseen, että oli ainoastaan oikaistava
se valhe, jossa olin elänyt, niin kaikki nuo vaikeudet katosivat.

Mitään erityisiä toimenpiteitä tai toisten suostumusta ei koskaan
tarvita, sillä aina, olinpa missä asemassa hyvänsä, on ihmisiä, jotka
ruokkivat, vaatettavat ja suojelevat paitsi itseänsä myöskin minua,
ja kaikkialla kaikissa olosuhteissa voin tehdä sitä itse itselleni ja
heille, jos minulla riittää siihen aikaa.

Tuntea taas väärää häpeän tunnetta harjoittaessani tavatonta ja
ihmisille ikäänkuin outoa työtä en myöskään voi, sillä, ellen tuota
työtä tee, täytyy minun tuntea todellista häpeän tunnetta. Ja
päästyäni tähän tietoisuuteen ja sen käytännölliseen johtopäätökseen
tulin täysin palkituksi siitä, etten pelännyt järjen johtopäätöksiä,
vaan menin sinne, minne ne minua veivät.

Tultuani tähän käytännölliseen johtopäätökseen minua hämmästytti,
mitenkä helppoa ja yksinkertaista oli nyt ratkaista kaikki ne
kysymykset, jotka ennen olivat näyttäneet minusta niin vaikeilta ja
monimutkaisilta.

Kysymykseen: mitä on tekeminen? -- tuli mitä selvin vastaus: ennen
kaikkea sitä, mitä itse tarvitsen ja mitä itse voin tehdä -- laittaa
teeni, lämmittää uunini, tuoda juomaveteni, puhdistaa vaatteeni.

Kysymykseen: eikö se tule näyttämään kummalliselta ihmisten silmissä?
-- tuli vastaus, että se kummalliselta näyttäminen kestää vaan viikon
ajan, mutta sitten tulee näyttämään kummalliselta palaaminen entisiin
olosuhteisiin.

Kysymykseen: onko tarpeen järjestää tuo ruumiillinen työ perustamalla
yhdyskunta maalle? -- tuli vastaus, että kaikki se on tarpeetonta,
että työ, jos sen tarkotuksena ei ole pyrkiminen joutilaisuuteen ja
toisten työn hyväkseen käyttämiseen, niinkuin on rahaa kokoavien
ihmisten työ, vaan tarpeitten tyydyttäminen, -- itsestään vetää
ihmistä kaupungista maalle, sinne, missä tuo työ on kaikkein
hedelmällisin ja iloisin.

Minkäänlaista yhdyskuntaa ei tarvitse muodostaa senvuoksi, että työtä
tekevä ihminen itsestään liittyy olemassa olevaan työtä tekevien
ihmisten yhdyskuntaan.

Kysymykseen: eikö tuo ruumiillinen työ vaadi koko minun aikaani ja
eikö se riistä minulta mahdollisuutta siihen henkiseen toimintaan,
jota rakastan, johon olen tottunut ja jota, epäilyksen hetkinä, en
pidä hyödyttömänä? -- tuli mitä odottamattomin vastaus. Henkisen
toiminnan tarmo kasvoi tasaisesti, vapautuen kaikesta turhasta, sitä
myöten kuin ponnistin ruumiillisia voimiani.

Käytettyäni ruumiilliseen työhön 8 tuntia, -- sen ajan päivästä,
joka ennen minulta kului taistelussa ikävää vastaan, -- jäi minulle
vielä toiset 8 tuntia, joista tarvitsin olosuhteitteni mukaan
ainoastaan 5 henkistä työtä varten. Siis jos minä, varsin tuottelias
kirjailija, joka melkein 40 vuoteen en ollut mitään muuta tehnyt
kuin kirjoittanut, ja saanut kirjoitetuksi 300 painoarkkia, --
jos minä olisin kaikki nämä 40 vuotta tehnyt ruumiillista työtä
työväen kanssa, niin käyttämällä, lukuunottamatta talvi-iltoja ja
joutopäiviä, lukemiseen ja opiskelemiseen 5 tuntia päivässä ja
kirjoittamiseen ainoastaan juhlapäiviä, ja saaden valmiiksi kaksi
sivua päivässä, olisin saanut kirjoitetuksi nuo 300 arkkia 14
vuodessa.

Tässä oli siis kysymys mitä yksinkertaisimmasta aritmeetisestä
laskusta, jonka voi suorittaa seitsenvuotias poika, mutta jota en
minä tähän asti ollut kyennyt suorittamaan. Vuorokaudessa on 24
tuntia, me nukumme 8 tuntia, siis jää 16. Jos kuka hyvänsä käyttää
henkiseen työhön 5 tuntia päivässä, niin hän tekee hirmuisen paljon.
Mihinkäs sitten käytetään jälellä olevat 11 tuntia?

Tulin huomaamaan, että ruumiillinen työ ei ainoastaan ole estämättä
henkistä toimintaa, vaan edistää ja kehittää sitä.

Kysymykseen: eikö tuo ruumiillinen työ riistä minulta monta viatonta
hauskuutta, joita ihminen tarvitsee, niinkuin taidenautintoa,
tietojen hankkimista, seurustelua ihmisten kanssa, ja yleensä elämän
onnea? -- tuli vastaukseksi: päinvastoin, mitä enemmän jännitetty oli
työ, mitä enemmän se lähestyi karkeinta maatyötä, sitä enemmän sain
nautintoa, tietoja, ja sitä läheisempään yhteyteen tulin ihmisten
kanssa, sitä enemmän saavutin elämän onnea.

Kysymykseen (jota niin usein olen kuullut ihmisiltä, jotka eivät ole
aivan vilpittömiä): mitä tuloksia voi olla semmoisesta mitättömästä
pisarasta meressä, kuin on minun osanottoni ruumiilliseen työhön
kuluttamani työn meressä? -- tuli niinikään mitä kummallisin ja
odottamattomin vastaus.

Minun tarvitsi ainoastaan tehdä ruumiillinen työ totutuksi tavaksi
elämässäni, niin heti suurin osa vahingollisista, kalliista
tottumuksistani ja vaatimuksistani, joita minulla oli ruumiillisen
joutilaisuuteni aikana, itsestään ilman vähintäkään ponnistusta minun
puoleltani minulta unohtuivat. Puhumattakaan tavasta muuttaa päivä
yöksi ja päinvastoin, vuoteesta, puvusta, määrätystä puhtaudesta,
jotka ovat suorastaan mahdottomia ja epämukavia ruumiillista työtä
tehdessä, itse ravintokin, ravinnon laatu kokonaan muuttui.

Imelän, rasvaisen, höystetyn, erikoisen asemesta, jota ennen teki
mieli, kaipasi nyt eniten kaikkein yksinkertaisinta ravintoa:
kaalilientä, puuroa, hapanleipää.

Niin että, puhumattakaan yksinkertaisten, vähään tyytyvien työmiesten
esimerkin tekemästä vaikutuksesta, itse tarpeetkin huomaamattomasti
muuttuivat työteliään elämän kautta, niin että minun ruumiillisen
työn pisarani, sitä myöten kuin totuin ja opin työhön, tuli
huomattavammaksi. Sitä myöten kuin työni tuli hedelmällisemmäksi,
aloin yhä vähemmän vaatia toisten työtä, ja elämäni alkoi
luonnollisesti, ilman ponnistuksia ja puutteenalaisuutta lähestyä
semmoista yksinkertaista elämää, jommoista en voinut uneksiakaan
silloin kun en täyttänyt työnlakia. Huomasin, että ne vaatimukseni,
joitten tyydyttäminen kysyi enin varoja -- nimittäin kunnianhimon ja
ikävän haihduttamisen -- johtuivat suoranaisesti joutilaasta elämästä.

Ruumiillista työtä tehdessä ei ollut sijaa kunnianhimolle, eikä
ikävän haihduttamisen tarvetta, koska aika kului hauskasti. Ja
työstä väsyttyä oli tavallinen lepo teetä juoden, kirjan ääressä,
keskustellen omaisten kanssa, verrattoman paljon hauskempaa kuin
teatteri, kortinpeli, konsertit, suuri seura, -- kaikki nuo asiat,
jotka maksavat niin paljon.

Kysymykseen, eikö tuo outo työ vahingoita terveyttä, joka on
välttämätön ihmisiä palveltaessa, vastaan, vastoin kuuluisien
lääkärien väitteitä, että muka kovasta ruumiillisesta työstä,
varsinkin minun iälläni, voi olla vahingollisia seurauksia (ja että
parempi on voimistelu, hierominen y.m., jotka korvaavat luonnolliset
elämän ehdot), -- että mitä enemmän jännitetty oli työ, sitä
voimakkaammaksi, reippaammaksi, iloisemmaksi ja hyväntahtoisemmaksi
tunsin itseni. Niin että näytti epäilemättömältä, että aivan samoin
kuin kaikki nuo ihmisjärjen keksinnöt: sanomalehdet, teatterit,
konsertit, vierailut, tanssiaiset, kortinpeli, aikakauskirjat,
romaanit eivät ole mitään muuta kuin keinoja ylläpitää ihmisen
henkistä elämää ulkopuolella sen luonnollisia toisten hyväksi
tehtävän työn ehtoja, kaikki terveyshoidolliset ja lääkeopilliset
ihmisjärjen keksinnöt ruuan, juoman, asunnon, ilmanvaihdon,
lämmityksen, vaatetuksen, lääkkeitten, vesien, hieromisen,
voimistelun, sähkö- ynnä muitten parannustapojen alalla ovat vaan
keinoja ylläpitää ihmisen ruumiillista elämää ulkopuolella sen
luonnollisia työn ehtoja, ovat vaan yrityksiä umpeen suljetussa
asunnossa kemiallisten laitosten, veden haihtumisen avulla saada
aikaan kasveille niin hyvää ilmaa kuin mahdollista. Mutta tarvitsee
vaan avata akkuna, tarvitsee vaan menetellä niin, kuin on luontaista
ei ainoastaan ihmiselle, vaan eläimellekin -- että se tarmon varasto,
joka on kokoontunut ravinnon nauttimisen kautta, pääsisi purkautumaan
ruumiillisen työn kautta.

Lääketieteen ja terveyshoidon syvämieliset päätelmät ovat meidän
piirimme ihmisille samaa kuin se, mitä mekaanikko keksisi estääkseen
lämmitettyä höyrykonetta, joka ei ole käynnissä ja jonka venttiilit
ovat tukossa, räjähtämästä.

Ja kun selvästi ymmärsin tämän kaiken, rupesi minua naurattamaan.
Monien epäilysten, etsimisien ja pitkällisen ajattelemisen kautta
olin tullut siihen totuuteen, että jos ihmisellä on silmät, ne ovat
sitä varten, että hän niillä katsoisi, korvat sitä varten, että hän
niillä kuulisi, jalat kävelemistä varten ja kädet ja selkä työntekoa
varten, ja että, jos ihminen ei käytä näitä jäseniään siihen, mihin
ne ovat määrätyt, se on hänelle vahingoksi.

Tulin siihen johtopäätökseen, että meidän, etuoikeutettujen ihmisten,
on käynyt niin kuin erään tuttavani oriitten.

Muuan pehtori, joka ei ollut mikään hevosten tuntija, sai isännältään
käskyn viedä parhaat oriit hevosmarkkinoille. Hän valitsi parhaat
laumasta, pani pilttuuseen ja syötti niitä kauroilla ja juotti. Mutta
peläten uskoa kalliita hevosia kenenkään huostaan, hän ei niillä
antanut ajaa, ei niitä juoksettanut, eikä edes vienyt ulos tallista.
Kaikkien hevosten jalat menivät pilalle ja hevoset tulivat aivan
kelvottomiksi.

Samoin on käynyt meidänkin, sillä eroituksella vaan, että hevosia
täytyi pitää kiinni sidottuna, kun ei niitä voi millään pettää,
mutta meitä pidetään tuossa luonnottomassa ja turmiollisessa tilassa
viettelyksien avulla, joihin olemme kietoutuneet kuin kahleisiin. Me
olemme laittaneet itsellemme sekä siveelliselle että ruumiilliselle
luonnollemme vastaisen elämän ja ponnistamme kaikki järkemme
voimat saadaksemme ihmiset vakuutetuksi siitä, että se se juuri
onkin todellisinta elämää. Kaikki, mitä nimitämme kulttuuriksi:
tieteemme, taiteemme, elämän hauskuuttamiskeksinnöt ovat yrityksiä
pettää ihmisen siveellisiä ja luonnollisia vaatimuksia; kaikki, mitä
nimitämme terveydenhoidoksi ja lääketaidoksi, ovat yrityksiä pettää
ihmisluonnon luonnollisia, ruumiillisia vaatimuksia. Mutta näillä
petoksilla on rajansa, ja me olemme menossa niitten yli.

Jos ihmisen todellinen elämä on semmoinen, niin on parempi olla
kokonaan elämättä, sanoo vallalla oleva uudenaikaisin Schopenhauerin
ja Hartmannin filosofia. Jos elämä on semmoinen, niin on parempi olla
elämättä, sanoo etuoikeutetussa luokassa yhä suureneva itsemurhaajain
joukko. Jos elämä on semmoinen, niin on tulevaistenkin sukupolvien
paras olla elämättä, sanoo tieteen hemmoittelema lääketiede ja sen
keksimät keinot naisen hedelmällisyyden hävittämiseksi.

Raamatussa on ilmaistuna ihmisen laki: otsasi hiessä pitää sinun
leipääsi syömän ja kivulla pitää sinun lapsesi synnyttämän.

Talonpoika Bondarev, joka kirjoitti siitä kirjoituksen, on
osoittanut minulle tämän lauselman viisauden. (Kahdella venäläisellä
ajattelevalla ihmisellä on ollut minuun suuri siveellinen vaikutus
ja he ovat rikastuttaneet minun ajatustani ja selvittäneet minulle
maailmankatsomustani. Nämä ihmiset eivät olleet runoilijoita,
oppineita eikä saarnaajia, vaan ne olivat kaksi nykyään elävää
talonpoikaa: Sjutajev ja Bondarev. [Nykyään ovat he molemmat jo
kuolleet. Suom.]).

Mutta -- nous avons changé tout ca -- sanoo eräs Molière'n henkilö,
puhuessaan puuta heinää lääketieteestä ja väittäessään maksan olevan
vasemmalla puolella. Me olemme sen kaiken muuttaneet: ihmiset eivät
tarvitse tehdä työtä elättääkseen itseään, sen kaiken ovat tekevät
koneet, ja naiset eivät tarvitse synnyttää. Tiede kyllä neuvoo
keinot, sillä ihmisiä on muutenkin liian paljon.

Krapivenskin kihlakunnassa kuleksii muuan repaleihin puettu mies. Hän
oli ollut sodan aikana viljan ostajana eräällä muonavirkamiehellä.
Tultuaan läheisiin tekemisiin virkamiehen kanssa mies kuuluu
menettäneen järkensä ja saaneen päähänsä sen ajatuksen, että hänkin,
niinkuin herrat, voi olla työtä tekemättä ja saada hänelle tulevan
palkan Hänen Majesteetiltaan Keisarilta. Tämä mies sanoo olevansa
hänen ylhäisyytensä sotaruhtinas Blohin, kaikkien säätyjen sotamuonan
hankkija. Hän sanoo läpikäyneensä kaikki arvoasteet ja että hänen on
Keisarilta saatava avonainen valtakirja rahain nostamiseen, vaatteet,
virkapuvut, hevoset, ajopelit, tee, ruoka, palvelijat y.m.

Kysymykseen: eikö hän haluaisi työtä? -- hän aina ylpeästi vastaa:
"kiitän paljon, mutta sen kaiken toimittavat kyllä talonpojat".

Kun hänelle sanotaan, että talonpojat myöskin saattavat kieltäytyä
työstä, vastaa hän: "talonpojille se ei ole vaikeata. Nykyään on
keksitty koneita talonpojille helpotukseksi. Heillä ei ole mitään
vaikeuksia". Kun häneltä kysytään, mitä varten hän elää, vastaa hän:
"ajan kuluksi".

Minä aina katson tähän ihmiseen, niinkuin peiliin. Minä näen hänessä
itseni ja koko säätyni.

Käydä läpi arvoasteet elääkseen ajan kuluksi ja saadakseen avonaisen
valtakirjan rahain nostamiseen, samalla kun talonpojat, joilla
koneitten keksittyä ei ole mitään vaikeuksia, hoitavat kaikki
asiat, -- se on täydellinen määritelmä meidän piirimme ihmisten
mielettömästä uskosta.

Kun me kysymme: mitä meidän on tekeminen? -- niin emmehän me
oikeastaan mitään kysy, vaan ainoastaan väitämme, vaikka emme niin
avomielisesti kuin hänen ylhäisyytensä sotaruhtinas Blohin, ettemme
tahdo mitään tehdä.

Se, joka tulee järkiinsä, ei voi sitä kysyä, sillä yhdeltä puolen
kaikki, mitä hän käyttää hyväkseen, on tehty ja tehdään ihmiskäsillä,
ja, toiselta puolen, niin pian kuin terve ihminen on herännyt ja
syönyt, syntyy hänessä heti tarve työntekoon sekä jaloilla, käsillä
että aivoilla. Löytääkseen työtä ja sitä tehdäkseen, ei hän tarvitse
muuta kuin olla pidättäytymättä. Ainoastaan se, joka pitää työtä
häpeällisenä, niinkuin se rouvasihminen, joka pyytää vierastaan
olemaan vaivaamatta itseään oven avaamisella ja odottamaan, kunnes
palvelija tulee avaamaan, ainoastaan se voi kysyä, mitä on tekeminen.
Kysymys ei ole työn löytämisestä -- työtä on enemmän kuin kylläksi,
vaan kysymys on siitä, että on totuttava pois siitä rikollisesta
elämänkäsityksestä, että ihminen syö ja makaa omaksi huvikseen,
ja omaksuttava se yksinkertainen ja oikea katsantotapa, jossa
kasvaa ja elää työmies, että ihminen ennen; kaikkea on kone, joka
viritetään ruualla, että sen vuoksi on häpeällistä ja väärin syödä
tekemättä työtä, että syöminen ilman työntekoa on mitä vaarallisin,
tulipaloon verrattava tila. Kun vaan on tuo tietoisuus, niin
työtäkään ei ole puuttuva, ja työ on oleva aina iloista ja hengen
ja ruumiin vaatimuksia; tyydyttävää. Ajattelin asiaa näin: jokaisen
ihmisen päivä jakaantuu itse ateriain kautta neljään osaan, eli
rupeamaan, niinkuin talonpojat sanovat: 1) aika ennen aamiaista,
2) aamiaisesta päivälliseen, 3) päivällisestä väliateriaan ja 4)
väliateriasta illalliseen. Ihmisen toiminta jakaantuu neljään lajiin:
1) jänterevoiman toiminta -- työ käsillä, jaloilla, hartioilla,
raskas työ, josta hikoo; 2) sormien ja kämmenen toiminta, jossa tulee
kysymykseen käsityöammatin näppäryys; 3) järjen ja mielikuvituksen
toiminta; 4) toiminta yhteyden ylläpitämisessä toisten ihmisten
kanssa. Ja sen hyvän, mikä ihmisellä on käytettävänään, voipi
niinikään jakaa neljään lajiin. Joka ihminen käyttää hyväkseen
ensiksikin raskaan työn tuotteita: viljaa, karjaa, rakennuksia,
kaivoja, j.n.e., toiseksi käsityön tuotteita: vaatteita, jalkineita,
huonekaluja j.n.e., kolmanneksi henkisen toiminnan tuotteita:
tieteitä, taiteita, ja neljänneksi yhteyttä ihmisten kesken:
seurustelua j.n.e. Ja minusta näytti olevan parasta järjestää päivän
toimet niin, että harjoittaisi kaikkia neljää ihmisen toimintakykyä
ja tuottaisi kaikkia neljää lajia tuotteita, niin että rupeamat
olisivat määrätyt: ensimäinen raskaaseen työhön, toinen henkiseen,
kolmas käsityöhön ja neljäs seurusteluun ihmisten kanssa. Hyvä on
jos siten voi järjestää työnsä, mutta jos ei voi, niin on ainakin
tärkeätä, että on tietoisuus työn velvollisuudesta, velvollisuudesta
käyttää työhön joka rupeamaa.

Minä huomasin, että silloin vasta lakkaa se väärä työnjako, joka
on olemassa meidän yhteiskunnassamme, ja pääsee vallalle se oikea
työnjako, joka ei häiritse ihmisen onnea.

Minä, esimerkiksi, olin koko elämänikäni harjoittanut henkistä
työtä. Minä olin jakanut työn siten, että pidin kirjoittamista,
s.o. henkistä työtä, erikoistoimenani ja muut toimet jätin toisten
tehtäviksi. Mutta tämä järjestys, joka näytti henkiselle työlle
kaikkein edullisimmalta, olikin juuri sille työlle epäedullinen.
Koko elämänaikani minä kirjoitin, ja nukkumisen ja virkistyshetket
järjestin tämän erikoistyöni mukaan, enkä mitään muuta työtä tehnyt.

Siitä seurasi ensiksikin se, että havaintojeni ja tietojeni piiri
supistui, että minulla usein ei ollut tutkimisen esinettä ja että
usein, aikoessani kuvata ihmisten elämää, huomasin tietämättömyyteni,
ollen pakoitettu ottamaan oppia, kyselemään toisilta semmoista,
mikä jokaiselle ihmiselle, joka ei harjoittanut erikoistyötä,
oli tunnettua. Toiseksi, vaikka minä kirjoitin, ei minulla ollut
mitään sisällistä tarvetta kirjoittaa, eikä kukaan tahtonut
minun kirjoituksiani, s.o. minun ajatuksiani, vaan tarvittiin
ainoastaan minun nimeäni aikakauskirjojen menestymistä varten.
Minä koetin puristaa itsestäni, minkä voin. Toisinaan en mitään
saanut puristetuksi, toisinaan taas jotain hyvin kehnoa, joka ei
minua tyydyttänyt, ja tunsin ikävää. Usein meni päiviä ja viikkoja
niin, että minä söin, join, makasin, mitään tekemättä, tai tein
semmoista, mikä ei ollut kellekään tarpeen, s.o. tein mitä selvintä
ja pahinta rikosta, jommoista niin harvoin, tuskin milloinkaan
tekee työmiesluokan ihminen. Mutta nyt, kun olin tullut huomaamaan
ruumiillisen työn, sekä karkean että käsityön, välttämättömyyden, oli
aivan toisin: aikani kului, joskin vaatimattomassa, mutta varmasti
hyödyllisessä, hauskassa ja opettavassa työskentelyssä. Ja senvuoksi
en jättänyt tätä epäilemättömän hyödyllistä ja iloista työtä
ryhtyäkseni erikoistyöhöni muulloin, kuin tuntiessani sisällistä
tarvetta ja nähdessäni, että minun kirjailijatyötäni suoranaisesti
kaivattiin. Ja tämäpä yksin olikin erikoistyöni hyvyyden ja siis myös
hyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.

Niinmuodoin niitten ruumiillisten töitten tekeminen, jotka olivat
välttämättömiä minulle, niinkuin jokaiselle ihmiselle, ei ainoastaan
ollut häiritsemättä minun erikoistoimintaani, vaan oli tämän
toiminnan hyvyyden, hyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.

Lintu on niin rakennettu, että sen täytyy välttämättömästi lentää,
kävellä, nokkia, ja kun se tätä kaikkea tekee, on se tyydytetty,
onnellinen, sanalla sanoen se on silloin lintu. Aivan samoin on
ihminen ainoastaan silloin tyydytetty, ainoastaan silloin ihminen,
kun hän kävelee, liikuttelee, nostelee, työskentelee sormillaan,
silmillään, korvillaan, kielellään, aivoillaan.

Ihminen, joka on ymmärtänyt kutsumuksensa työhön, on luonnollisesti
pyrkivä siihen työn muutokseen, joka on hänelle luontainen hänen
ulkonaisten ja sisällisten tarpeittensa tyydyttämisessä, ja muuttaa
tämän järjestyksen ainoastaan siinä tapauksessa, että tuntee
itsessään vastustamattoman kutsumuksen johonkin erityiseen työhön ja
tätä työtä häneltä vaativat toiset ihmiset.

Työn ominaisuus on semmoinen, että kaikkien ihmisen tarpeitten
tyydyttäminen vaatii juuri sitä työn eri lajien vuorottelua, joka
tekee työn hauskaksi, eikä raskaaksi. Ainoastaan väärä usko siihen,
että työ on kirous, saattoi viedä ihmiset siihen vapautumiseen
eräänlaisesta työstä, s.o. toisen työn anastamiseen, jota he
nimittävät työnjaoksi.

Me olemme vaan niin tottuneet väärään käsitykseemme
työn ominaisuudesta, ja meistä näyttää, että suutarille,
koneenkäyttäjälle, kirjanpitäjälle tai soittajalle on edullisempaa
vapautua ihmiselle luontaisesta työstä.

Siellä missä ei ole väkivaltaa toisen työn suhteen eikä väärää
uskoa joutilaisuuden iloon, ei yksikään ihminen, harjoittaakseen
erikoistyötä, vapauta itseään ruumiillisesta työstä, joka on
välttämätön hänen tarpeittensa tyydyttämiseksi, sillä erikoistyö
ei ole etu, vaan uhraus, jonka ihminen tekee kutsumukselleen ja
veljiensä hyväksi.

Maalla asuva suutari, irtautuessaan totutusta, iloisesta työstä
pellolla ja ryhtyessään omaan erikoistyöhönsä, paikatakseen tai
tehdäkseen kengät naapureille, luopuu iloisesta ja hyödyllisestä
työstä pellolla ainoastaan senvuoksi, että hän pitää ammatistaan,
tietää, ettei kukaan muu sitä niin hyvin taida, ja että ihmiset
tulevat olemaan hänelle kiitollisia. Mutta hänelle ei voi tulla
halua koko iäkseen luopua hauskasta työn vaihtelusta. Sama on laita
kylänvanhimman, koneenkäyttäjän, kirjailijan, oppineen. Sehän vaan
näyttää niin meistä, joilla on turmeltunut käsitys asioista, että,
jos tilanomistaja panee konttoristinsa talonpojan työhön, tai
ministeri karkoitetaan siirtolaan, heille se tulee rangaistukseksi,
vahingoksi. Itse asiassa tehdään heille hyvätyö, s.o. vaihdetaan
heidän raskas erikoistyönsä iloiseen vaihtelevaan työhön.

Luonnollisessa yhteiskunnassa on asianlaita aivan toinen. Tiedän
erään kunnan, jossa ihmiset itse elättivät itseänsä. Yksi tämän
kunnan jäsenistä oli toisia sivistyneempi ja häntä vaadittiin
toisille ääneen lukemaan. Hänen piti päivällä valmistautua lukeakseen
illalla. Hän teki sitä ilolla, tuntien olevansa toisille hyödyllinen
ja tekevänsä hyvää työtä. Mutta hän väsyi pelkän henkisen työn
harjoittamiseen ja hänen terveytensä heikontui. Kunnan jäsenien tuli
häntä sääli ja he pyysivät häntä jälleen työhön pellolle.

Ihmisille, jotka pitävät työtä elämän ytimenä ja ilona, on elämän
perustana aina oleva taistelu luonnon kanssa: maanviljelystyö,
käsityö, henkinen työ ja yhteyden aikaansaaminen ihmisten kesken.

Luopuminen yhdestä tai useammasta eri työn lajista ja erikoistyö
tulee kysymykseen ainoastaan silloin, kun erikoistyön tekijä,
rakastaen tätä työtä ja tietäen tekevänsä sitä paremmin kuin muut,
uhraa oman etunsa tyydyttääkseen toisten välittömästi hänelle
esittämiä vaatimuksia. Ainoastaan tämmöinen käsitys työstä ja siitä
johtuva luonnollinen työnjako poistaa sen kirouksen, jonka alaisena
työ on meidän mielikuvituksessamme, ja silloin jokainen työ tulee
aina olemaan ilona, sillä silloin ihminen joko tulee tekemään
epäilemättömän hyödyllistä ja hauskaa työtä, joka ei rasita, tai
tulee tietämään tekevänsä uhrauksen suorittaessaan raskaampaa,
yksipuolista työtä, tehden sitä toisten hyväksi.

Mutta työnjako on edullisempaa, sanotaan. Kelle se on edullisempaa?

Edullisempaa on pian saada tehdyksi niin paljon kenkiä ja karttuunia
kuin mahdollista. Mutta kuka on tekevä noita kenkiä ja karttuunia?

Ihmiset, jotka sukupolvittain tekevät vaan nuppineuloja. Mitenkäs se
voi olla ihmisille edullisempaa?

Jos kysymys on siitä, että on saatava tehdyksi niin paljon karttuunia
ja nuppineuloja kuin mahdollista, niin saattaa olla niin, mutta
kysymyshän on ihmisistä, heidän onnestaan. Ja ihmisten onni on
elämässä. Elämä taas on työssä. Mitenkäs voi sitten tuskallisen,
riuduttavan työn välttämättömyys olla ihmisille edullisempaa?

Jos kysymys on ainoastaan muutamien ihmisten edusta lukuun
ottamatta kaikkien ihmisten onnea, niin kaikkein edullisinta on,
että nuo muutamat syövät toisia ihmisiä. Sanotaan sen olevan
maukastakin. Edullisinta kaikille ihmisille on juuri se sama, mitä
minäkin haluan, -- suurin mahdollinen onni ja kaikkien minulla
olevien ruumiillisten, henkisten, omantunnon ja järjen tarpeitten
tyydyttäminen. Ja itseni suhteen olen huomannut, että onneani ja
näitten tarpeitteni tyydyttämistä varten minun pitää vaan parantua
siitä mielettömyydestä, jossa olen elänyt niinkuin ruhtinas Blohin,
joka kuvaili, ettei herrat muka tarvitse tehdä työtä ja että kaikki
se on toisten suoritettava, -- ja, mitään erikoista keksimättä, tehdä
vaan sitä, mikä on ihmiselle luontaista, tyydyttää tarpeitani. Ja sen
huomattuani tulin huomaamaan vielä senkin, että tämä työ tarpeitten
tyydyttämiseksi itsestään jakaantuu eri työn lajeihin, joista
jokaisella on oma viehätyksensä ja jokainen on lepona toisesta.

Minä olen jakanut tämän työn niihin vaatimuksiin katsoen, jotka
minulla on elämässä, neljään lajiin, päivässä olevan neljän rupeaman
mukaan, ja koetan tyydyttää näitä vaatimuksia.

Ja minä olen saanut seuraavat vastaukset kysymykseen: mitä meidän on
tekeminen?

Ensiksi olla valehtelematta itsensä edessä; olipa minun tieni kuinka
kaukana hyvänsä siitä totuuden tiestä, jonka minulle näyttää järki,
-- olla totuutta pelkäämättä.

Toiseksi lakata luulemasta olevansa oikeassa, etevämpi ja erikoisempi
toisia ihmisiä ja tunnustaa itsensä syylliseksi.

Kolmanneksi: täyttää ikuista, epäilemätöntä ihmisen lakia -- koko
olennollaan työtä tehden taistella luonnon kanssa oman ja toisten
ihmisten elämän ylläpitämiseksi.



XXXIX.


Minä olen nyt sanonut sen, mikä koskee minua, mutta en voi pidättää
itseäni sanomasta vielä sitä, mikä koskee kaikkia: tarkastamasta
niitä johtopäätöksiä, joihin olen tullut, yleisten näkökohtien
valossa.

Minun tekee mieli sanoa, minkä vuoksi minusta näyttää, että hyvin
monien meidän piirimme ihmisten täytyy tulla samaan johtopäätökseen
kuin minäkin, ja mitä siitä seuraa, jos edes jotkut ihmiset siihen
tulevat.

Minä luulen monien tulevan samaan kuin minä, sillä jos vaan meidän
piirimme, meidän luokkamme ihmiset totisesti katsahtavat itseensä,
niin nuoret ihmiset, jotka etsivät persoonallista onnea, kauhistuvat
yhä kasvavaa, selvään turmioon heitä johtavaa elämänsä kurjuutta,
omantunnon ihmiset kauhistuvat elämänsä julmuutta ja laittomuutta ja
arat ihmiset kauhistuvat elämänsä vaaranalaisuutta.

_Elämämme onnettomuus:_ vaikka me, rikkaat ihmiset, parantelemmekin
ja koetamme tieteen ja taiteen avulla tukea väärää elämäämme,
tulee tämä elämä vuosi vuodelta heikommaksi, sairaaloisemmaksi
ja tuskallisemmaksi, vuosi vuodelta kasvaa itsemurhien ja lasten
synnyttämisestä kieltäytymisien lukumäärä, vuosi vuodelta heikkonevat
uudet sukupolvet tässä säädyssä, vuosi vuodelta me tunnemme elämämme
ikävyyden enenevän.

Silminnähtävää on, ettei tällä elämän mukavuuksien ja hauskuuksien,
lääkitsemisten, tekohampaitten, tekotukkien, keinotekoisten
hengitysten ja masaasien tiellä voi olla pelastusta. Tämä totuus
on tullut semmoiseksi _ismiksi_, että sanomalehdissä on reklaameja
vatsapulvereista rikkaita varten nimellä: Blessings for the poor
(autuus on köyhiä varten), jossa sanotaan, että ainoastaan köyhillä
on säännöllinen ruuansulatus, vaan rikkaat tarvitsevat apukeinoja.

Korjata tätä ei voi minkäänlaisilla huvituksilla, mukavuuksilla eikä
pulvereilla, -- parannuksen voi saada aikaan vaan elämän muutos.

_Elämämme ristiriita omantuntomme kanssa_: koetimmepa me kuinka
paljon hyvänsä itsemme edessä puolustaa uskottomuuttamme ihmiskuntaa
kohtaan, niin kaikki meidän puolustuksemme hajoavat kuin tuhka
tuuleen silminnähtävän tosiasian edessä: ympärillämme kuolee ihmisiä
ylivoimaisesta työstä ja puutteesta; me turmelemme ihmisten ravinnon,
vaatteet, työn ainoastaan saadaksemme huvitusta ja vaihtelua. Ja
senvuoksi piirimme ihmisen omatunto, jos sitä hänessä on hituistakaan
jälellä, ei voi nukkua, vaan se myrkyttää kaikkia niitä elämän
mukavuuksia ja hauskuuksia, joita meille toimittavat työssä kärsivät
ja sortuvat veljet.

Mutta paitsi sitä, että jokainen omantunnon ihminen itse sen tuntee,
koko paras osa tieteestä ja taiteesta, se, joka vielä tietää
kutsumuksensa, alinomaa meitä muistuttaa meidän julmuudestamme ja
laittomasta asemastamme. Vanhat lujat puolustukset ovat kaikki
kumotut, uudet, tilapäiset tieteen ja taiteen edistyksen puolustukset
eivät kestä yksinkertaisen, terveen järjen arvostelua.

Ihmisten omaatuntoa eivät voi rauhoittaa uudet keksinnöt, vaan
ainoastaan elämän muutos, jonka tapahduttua ei tule olemaan tarpeen
eikä syytä puolustautua.

_Elämämme vaaranalaisuus_: koetimmepa kuinka paljon hyvänsä salata
itseltämme sitä ilmeistä vaaraa, joka koituu meille kärsivällisyyden
loppumisesta niiltä ihmisiltä, joita me kuristamme, koetimmepa miten
paljon hyvänsä ehkäistä tätä vaaraa kaikellaisilla petoksilla,
väkivaltaisuuksilla ja hyvityksillä, tämä vaara kasvaa päivä
päivältä, hetki hetkeltä ja on nyt jo niin uhkaava, että me hädin
tuskin pysyttelemme veneessämme pauhaavan meren laineella, joka
on meidät nielemäisillään vihaiseen kitaansa. Työväen luokan
vallankumous kaikkine kauhuineen ja murhineen on uhannut meitä jo
30 vuotta ja me saamme kaikellaisilla viekkauksillamme ainoastaan
jonkun aikaa viivytetyksi sen puhkeamista. Semmoinen on tila
Euroopassa, semmoinen on tila meillä ja vielä huonompikin, sillä
meillä ei ole varaventtiilejä. Kansaa sortavilla luokilla, lukuun
ottamatta keisaria, ei nyt ole kansan silmissä mitään puolustusta.
Ne pysyttelevät asemassaan ainoastaan väkivallalla, viekkaudella ja
opportunismilla, s.o. oveluudella, mutta viha kansan huonommissa
edustajissa ja ylenkatse paremmissa kasvaa hetki hetkeltä.

Meidän kansassamme on kolmena tai neljänä viime vuotena tullut
yleisesti käytäntöön uusi, paljon merkitsevä sana. Tällä sanalla
nimitetään ja haukutaan meitä nykyään kaduilla, ja tämä sana on --
"tyhjäntoimittajat".

Sorretun kansan viha ja ylenkatse kasvaa, ja rikkaitten luokkien
ruumiilliset ja henkiset voimat heikkonevat. Petos, jonka varassa
kaikki pysyy, alkaa tulla ikäkuluksi, eivätkä rikkaat luokat enää voi
millään lohduttaa itseään tässä kuoleman vaarassa.

Palata entiseen ei voi, voittaa takaisin menetettyä luottamusta ei
voi, eikä niille, jotka eivät tahdo elämäänsä muuttaa, jää muuta
jälelle kuin toivoa, ettei tuho heidän elämänsä aikana vielä tule.
Tulkoon sitten jälestäpäin mitä tulee.

Niin tekeekin rikkaitten luokkain sokea lauma, mutta vaara yhä
kasvaa, ja hirmuinen tilinpäivä lähenee.

Kolme on seikkaa, jotka osoittavat rikkaille luokille heidän elämänsä
muutoksen välttämättömyyttä: oman persoonallisen ja omaisten onnen
tarve, jota ei voi tyydyttää rikkaitten ihmisten kulkemalla tiellä,
tarve tyydyttää omantunnon ääntä, joka silminnähtävästi on mahdotonta
nykyisellä tiellä, sekä uhkaava ja yhä kasvava elämän vaaranalaisuus,
jota ei voi millään ulkonaisella keinolla poistaa. Kaikki nämä kolme
seikkaa vaativat rikkaita luokkia muuttamaan elämänsä, sillä tavalla
muuttamaan, että se tyydyttäisi sekä onnentarvetta että omaatuntoa ja
poistaisi vaaran.

Ja semmoinen muutos voi olla vaan yksi: heretä pettämästä, katua ja
tunnustaa, että työ on elämän ilo eikä kirous.

Mutta mitäs siitä seuraa, jos minä 10, 8, 5, tuntia teen ruumiillista
työtä, jonka mielellään suorittavat tuhannet talonpojat sen rahan
edestä, jota minulla on? -- sanotaan tähän.

Siitä on ensiksikin se yksinkertainen ja varma seuraus, että sinä
tulet iloisemmaksi, terveemmäksi, reippaammaksi, hyväntahtoisemmaksi
ja saat kokea tosi elämää, jota olet paennut, tai jota sinulta on
salattu.

Toiseksi seuraa se, että, jos sinulla on omatunto, et tule kärsimään,
niinkuin nyt kärsit, nähdessäsi ihmisten työntekoa, vaan sinulla
tulee aina olemaan iloinen tietoisuus siitä, että sinä päivä
päivältä yhä enemmän tyydytät omantuntosi vaatimuksia ja vapaudut
siitä hirveästä tilasta, jossa pahuutta on niin paljon kokoontunut,
että on mahdotonta tehdä hyvää ihmisille. Sinä olet tunteva iloa, kun
saat elää vapaasti ja voit tehdä hyvää. Sinä puhkaset akkunan ja näet
sen siveellisen maailman piirin, joka on ollut sinulta peitettynä.
Ikuisen kostonpelon sijaan olet tunteva pelastavasi toisiakin tästä
kostosta ja, mikä on pääasia, vapauttavasi sorretuita julmasta vihan
ja koston tunteesta.

"Mutta naurettavaahan on", sanotaan tavallisesti, "meidän, meidän
piirimme ihmisten, syvämielisine filosoofisine, tieteellisine,
taiteellisine, kirkollisine, yhteiskunnallisine kysymyksinemme,
meidän: ministerien, senaattorien, akadeemikkojen, professorien,
taiteilijain, meidän, joitten ajasta on neljännestunnillakin jo
suuri arvo, tuhlata aikaamme kenkiemme puhdistamiseen, perunain
istuttamiseen, tai kanojen ja lehmän syöttämiseen y.m.s. töihin,
joita meille ja meidän edestämme ilolla tekee meidän piharenkimme,
kyökkipiikamme ja tuhannet ihmiset." Mutta miksikäs me sitten itse
puemme vaatteet yllemme, pesemme itsemme, miksikä me itse kävelemme,
tarjoamme tuolia naisille, vieraille, avaamme ja suljemme ovia,
autamme vaunuihin nousemaan, teemme senkin seitsemän asiaa, joita
ennen tekivät meidän edestämme orjat?

Sentähden, että katsomme niin pitävän tehdä, että ihmisarvo sitä
vaatii, että se on ihmisen velvollisuus.

Sama on laita ruumiillisen työnkin.

Ihmisen arvon mukaista, hänen pyhä velvollisuutensa on käyttää
hänelle annettuja käsiä siihen mihin ne ovat aijotut, eikä siihen,
että ne veltostuisivat, että niitä ainoastaan pestäisiin ja
puhdistettaisiin ja että niitä käytettäisiin vaan ruuan ja juoman
suuhun panemiseen ja paperossin pitelemiseen.

Semmoinen merkitys on ruumiillisen työn harjoittamisella jokaiselle
ihmiselle joka yhteiskunnassa, mutta meidän yhteiskunnassamme, missä
luopuminen tästä luonnon laista on tullut kokonaisen ihmispiirin
onnettomuudeksi, on ruumiillisen työn harjoittamisella vielä
toinenkin merkitys -- semmoisen saarnan ja toiminnan merkitys,
joka poistaa ihmiskuntaa uhkaavaa hirmuista kurjuutta. Sanoa,
että sivistyneelle ihmiselle on ruumiillisen työn harjoittaminen
vähäpätöistä, on samaa kuin temppeliä rakennettaessa sanoa: mitä
tärkeätä siinä on, että kivi asetetaan tasaisesti paikoilleen?

Jokaisen suuren työn tunnusmerkkinä on se, että sitä tehdään
huomaamattomuudessa, vaatimattomuudessa, yksinkertaisuudessa: ei
kyntäminen, ei rakentaminen, ei karjan paimentaminen, eipä edes
ajatteleminenkaan käy päinsä erityisessä valaistuksessa, univormuun
puettuna ja kanuunain jyskeessä. Valaistus, kanuunain jyske,
musiikki, univormut, loisto, joihin olemme tottuneet yhdistämään
toimen tärkeyden käsitettä, ovat päinvastoin aina todistuksena toimen
tärkeyden puutteesta.

Suuret työt, tosi työt ovat aina yksinkertaisia ja vaatimattomia.

Ja semmoinen on se suuri tehtävä, joka on meidän edessämme: niitten
hirmuisten ristiriitojen ratkaiseminen, joissa elämme.

Ja työt, jotka ratkaisevat nämä ristiriidat, ovat noita
vaatimattomia, huomaamattomia, naurettavilta näyttäviä töitä: itsensä
palveleminen, ruumiillinen työ omaksi hyväkseen ja toisten hyväksi.
Ne ovat meidän, rikkaitten ihmisten, tehtävinä, jos me käsitämme
asemamme onnettomuuden, sydämmettömyyden ja vaaranalaisuuden.

Mitä siitä seuraa, jos minä ja joku kymmenkunta ihmistä olemme
halveksimatta ruumiillista työtä ja pidämme sitä välttämättömänä
onnellemme, omantuntomme rauhalle ja turvallisuudellemme? Seuraa
se, että tulee olemaan yksi tai useampia kymmenkuntia ihmisiä,
jotka, joutumatta kenenkään kanssa taisteluun, ilman hallinnollista
tai vallankumouksellista väkivaltaa ratkaisevat itselleen
ratkaisemattomalta näyttävän, koko maailman vastattavana olevan
kysymyksen, ja ratkaisevat sen niin, että heidän sen johdosta tulee
olemaan parempi elää, että heidän omatuntonsa tulee rauhallisemmaksi
ja että vainot lakkaavat heitä peloittamasta, seuraa se, että
toisetkin ihmiset näkevät, että heidän kaikkialta etsimänsä onni
on heidän luonansa, että ratkaisemattomilta näyttävät ristiriidat
omantunnon ja maailman järjestyksen välillä ratkaistaan mitä
helpoimmalla ja ilahuttavimmalla tavalla, ja että ympärillä olevia
ihmisiä pitää lähestyä ja rakastaa, eikä pelätä.

Ratkaisemattomalta näyttävä kysymys on vanha kysymys toisten työn
hyväkseen käyttämisestä, joka meidän aikanamme ilmenee omaisuudessa.

Ennen ihmiset käyttivät toisten työtä hyväkseen suorastaan
väkivallan, orjuuden kautta, nykyään se tapahtuu omaisuuden avulla.

Omaisuus on meidän aikanamme juurena kaikkeen pahaan: niitten
ihmisten kärsimyksiin, joilla sitä on tai joilta se puuttuu, niitten
ihmisten omantunnon vaivoihin, jotka sitä väärin käyttävät, ja siihen
vaaraan, joka uhkaa syntyä yhteentörmäyksestä omaisuutta omaavien ja
sitä vailla olevien välillä. Omaisuus on pahan juuri ja kuitenkin
se on se, jonka hankkimista tarkottaa koko nykyisen yhteiskuntamme
toiminta, se, mikä ohjaa koko maailmamme toimintaa.

Valtiot, hallitukset vehkeilevät ja sotivat omaisuuden vuoksi --
Reinin rannoilla, Afrikassa, Kiinassa, Balkanin niemimaalla olevan
maan vuoksi. Pankkiirit, kauppiaat, tehtailijat, maanviljelijät
tekevät työtä, viekastelevat, kiusaavat itseänsä ja muita omaisuuden
vuoksi; virkamiehet, käsityöläiset hikoilevat, pettävät, sortavat,
kärsivät omaisuuden vuoksi; oikeudet, poliisi suojelevat omaisuutta;
pakkotyö, vankilat -- kaikki niin kutsuttujen rangaistusten kauhut
ovat olemassa omaisuuden vuoksi.

Omaisuus on kaiken pahan juuri, mutta omaisuuden jakamista ja
turvaamista ajattelee koko maailma.

Mitäs on sitten omaisuus?

Ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan, että omaisuus on jotain
ihmiselle todella kuuluvaa. Senvuoksi he ovat nimittäneetkin sen
omaisuudeksi. Me sanomme talostamme ja kädestämme samalla tavalla:
minun oma käteni ja minun oma taloni.

Mutta sehän on ilmeistä erehdystä ja taikauskoa.

Me tiedämme, tai ainakin on meidän helppo huomata, että omaisuus
on ainoastaan keino käyttää hyväkseen toisten työtä. Mutta
toisten työ ei mitenkään voi olla minun omaani. Sillä ei ole edes
mitään yhteistä omaisuuden käsitteen kanssa, joka käsite on hyvin
täsmällinen ja määrätty. Omakseen on ihminen aina nimittänyt ja
tulee nimittämään itseänsä, sitä, mikä on hänen tahtonsa alaista ja
hänen tietoisuuteensa yhtyneenä, -- omaa ruumistaan. Niin pian kuin
ihminen nimittää omaisuudeksi sitä, mikä ei ole hänen ruumistaan,
mutta jonka hän toivoisi alistuvan hänen tahtonsa alle niinkuin hänen
ruumiinsakin, niin hän erehtyy ja tuottaa itselleen pettymyksiä,
kärsimyksiä, ja tulee pakoittaneeksi muitakin kärsimään.

Ihminen nimittää omaisuudekseen vaimoansa, lapsiansa, orjiansa,
tavaroitansa, mutta todellisuus näyttää hänelle aina hänen
erehdyksensä, ja hänen täytyy luopua tuosta taikauskosta tai kärsiä
ja pakoittaa muita kärsimään.

Nyt me, nimellisesti luopuen ihmisten omistamisesta, rahojen avulla,
sen kautta, että hallitus niitä perii, vaadimme omistusoikeutta
rahoihin, s.o. toisten työhön.

Mutta niinkuin omistusoikeus vaimoon, poikaan, orjaan, hevoseen
on keksittyä, todellisuudessa olematonta oikeutta, joka vaan
tuottaa siihen uskojalle kärsimyksiä, sillä vaimo, poika eivät tule
koskaan alistumaan minun tahtoni alle niinkuin ruumiini, ja minun
todelliseksi omaisuudekseni jää kuitenkin yksin minun ruumiini,
samoin ei rahallinenkaan omaisuus koskaan tule omaisuudeksi, vaan
ainoastaan itsensä pettämiseksi ja kärsimysten lähteeksi, ja
omaisuudeksi jää ainoastaan ruumiini, se, joka aina alistuu minun
tahtoni ja tietoisuuteni alle.

Ainoastaan me, jotka olemme niin tottuneet nimittämään
omaisuudeksemme muutakin kuin omaa ruumistamme, saatamme luulla
semmoisen hurjan taikauskon voivan olla meille hyödyllisen ja
tuottamatta vahingollisia seurauksia, mutta kun vaan syventyy
asian ytimeen, niin huomaa, mitenkä tuolla taikauskolla, niinkuin
jokaisella muullakin, on hirmuiset seurauksensa.

Ottakaamme vaikka kaikkein yksinkertaisin esimerkki.

Minä pidän itseäni omaisuutenani ja toista ihmistä omaisuutenani.

Minun täytyy osata laittaa päivällistä. Jos minulla ei olisi
taikauskoa toisen ihmisen omistamisesta, niin minä, opettaisin
tuon taidon, niinkuin jokaisen muunkin tarpeellisen taidon,
todelliselle omaisuudelleni, s.o. ruumiilleni, mutta nyt minä
sen sijaan opetan kuviteltua omaisuuttani, ja tuloksena on, että
kokkini ei minua tottele, ei tahdo tehdä minulle mieliksi, jopa
karkaakin minun luotani tai kuolee, ja minä jään herätettyine, mutta
tyydyttämättömille tarpeineni, kykenemättömänä oppimaan ja tietäen,
että olen noihin puuhiin kokin vuoksi tuhlannut yhtä paljon aikaa,
kuin olisin tarvinnut itse oppiakseni. Sama on laita rakennusten,
vaatteitten, huonekalujen, maan, rahan omistamisen. Jokainen
kuviteltu omistaminen herättää minussa suhteettomia tarpeita, jotka
eivät aina ole tyydytettävissä, ja riistää minulta mahdollisuuden
hankkia todelliselle ja varmalle omaisuudelleni, ruumiilleni, niitä
tietoja, taitoja, tottumuksia, sitä kehitystä, joita olisin voinut
hankkia.

Tulos on aina se, että minä turhaan kulutan voimani, välistä koko
elämäni semmoiseen, mikä ei ole ollut eikä ole voinut olla minun
omaisuutenani.

Minä laitan kuvitellun oman kirjaston, oman taulukokoelman, oman
kortteerin, omat vaatteet, hankin omat rahat, ostaakseni niillä,
mitä tarvitsen, ja loppu on se, että puuhatessani tämän kuvittelun
omaisuuden kanssa, niinkuin se olisi todellinen, kadotan kokonaan
tietoisuuden siitä, mikä on minun todellinen omaisuuteni, jota
todella voin käyttää työhön, joka voi olla minulle hyödyksi ja
joka aina on vallassani, ja siitä, mikä ei ole eikä voi olla minun
omaisuutenani, nimitinpä sitä miten hyvänsä, ja joka ei voi olla
toimintani esineenä.

Sanoilla on aina selvä merkitys siihen asti, kunnes me tahallamme
annamme niille väärän merkityksen.

Mitä merkitsee sana omaisuus? Omaisuus on se, mikä on annettu, mikä
kuuluu minulle yksinomaan, se, mitä voin käyttää mieleni mukaan,
se, mitä ei kukaan minulta voi ottaa pois, mikä jää minun omakseni
elämäni loppuun asti, ja se, jota minun täytyy käyttää, enentää,
parantaa.

Semmoisena omaisuutena on jokaiselle ihmiselle ainoastaan hän itse.

Mutta itse asiassa tässä merkityksessä ajatellaankin tavallisesti
kuviteltua omaisuutta, jonka vuoksi onkin olemassa kaikki paha
maailmassa: sodat, tuomiot, teloitukset, vankilat, sekä ylellisyys,
turmelus, murha ja ihmisten perikato.

Mitäs sitten seuraa siitä, että kymmenkunta ihmistä kyntää, hakkaa
puita, tekee kenkiä ei pakosta, vaan tietäen että ihmisen pitää
tehdä työtä ja että, mitä enemmän hän tekee työtä, sitä parempi
se hänelle on? Seuraa se, että kymmenkunta ihmistä tai vaikkapa
vaan yksi ihminen niin hyvin tietoisuudessaan kuin itse työssä
näyttää toisille, että se hirmuinen paha, josta he kärsivät, ei ole
kohtalon laki, Jumalan tahto tai historiallinen välttämättömyys,
vaan taikausko, joka ei ollenkaan ole voimakas eikä peloittava,
vaan heikko ja mitätön, ja johon täytyy heretä uskomasta, niinkuin
epäjumaliin, vapautuaksensa siitä ja rikkoakseen sen kuin hataran
hämähäkin verkon.

Ihmiset, jotka rupeavat työskentelemään täyttääkseen elämänsä iloista
lakia, s.o. työn lakia, vapautuvat kurjuutta kohdussaan kantavasta
omaisuuden taikauskosta, ja tuon valeomaisuuden suojelemista
varten olemassa olevat maailman laitokset osoittautuvat heille
tarpeettomiksi, jopa vastuksellisiksikin; kaikille selvenee, että
nämä laitokset eivät ole tarpeellisia, vaan vahingollisia, keksityitä
ja vääriä elämän ehtoja.

Ihmiselle, joka ei pidä työtä kirouksena, vaan siunauksena, on
ulkopuolella hänen ruumistaan oleva omaisuus, s.o. oikeus eli
mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä, ei ainoastaan hyödytön,
vaan vastuksellinen.

Jos minä olen tottunut laittamaan päivällistä ja mielelläni sitä
teen, niin se, että toinen ihminen rupeaa sitä minulle tekemään,
riistää minulta minun totutun toimeni tyydyttämättä minua kuitenkaan
niin, kuin itse itseäni tyydyttäisin. Sitä paitsi kuvitellun
omaisuuden hankkiminen tulee semmoiselle ihmiselle tarpeettomaksi:
ihminen, joka pitää työtä itse elämänä, täyttää sillä elämänsä ja
sen vuoksi yhä vähemmän tarvitsee toisten työtä, s.o. omaisuutta,
joutilaan aikansa kuluttamista, hauskuuksia ja elämänsä kauneutta
varten.

Jos ihmisen elämä on täytetty työllä, niin hän ei tarvitse monia
huoneita ja huonekaluja, monenlaisia kauniita pukuja, hän tarvitsee
vähemmän kallista ravintoa, ei tarvitse huvituksia.

Ja pääasia on, että ihminen, joka pitää työtä elämänsä tehtävänä
ja ilona, ei ole etsivä semmoista helpoitusta työssään, jonka voi
hänelle antaa toisten työ.

Ihminen, joka pitää elämää työnä, on pitävä päämääränään, sitä myöten
kuin hän saavuttaa taitoa, kätevyyttä ja kestävyyttä, yhä suurempaa
ja suurempaa työtä, joka yhä enemmän täyttää hänen elämäänsä.

Semmoiselle ihmiselle, joka pitää elämänsä tarkotuksena työtä, eikä
sen tuloksia, omaisuuden, s.o. toisten työn hyväkseen käyttämistä, ei
voi olla kysymystäkään työaseista.

Vaikka semmoinen ihminen aina valitseekin työaseiksi
tarkotuksenmukaisimmat, saa hän saman tyydytyksen työstä silloinkin,
kun hän käyttää vähemmän tarkotuksenmukaisia työkaluja.

Jos hänellä on höyryllä käypä aura, niin hän kyntää sillä, mutta jos
ei hänellä semmoista ole, niin hän kyntää tavallisella auralla. Jos
ei sitäkään ole, niin hän kuokkii kuokalla ja kaikissa olosuhteissa
samalla tavalla saavuttaa tarkotuksensa, -- elää elämänsä ihmisille
hyödyllisessä työssä, ja senvuoksi saa täyden tyydytyksen.

Ja semmoisen ihmisen tila on sekä ulkonaisessa että sisällisessä
suhteessa onnellisempi kuin sen, joka viettää elämänsä omaisuuden
kokoamisessa.

Ulkonaisessa suhteessa ei semmoinen ihminen koskaan tule olemaan
puutteessa, sillä ihmiset, nähdessään hänen halunsa työhön, joka
on niinkuin myllyä käyttävä veden voima, tulevat aina koettamaan
tehdä hänen työnsä niin tuottavaksi kuin mahdollista, ja senvuoksi
turvaamaan hänen aineellista toimeentuloansa, jota he eivät tee
omaisuutta tavoitteleville ihmisille. Ja aineellisen toimeentulon
turvaaminen onkin kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Sisällisessä suhteessa tulee semmoinen ihminen aina olemaan
onnellisempi sitä, joka tavoittelee omaisuutta, sillä jälkimmäinen ei
koskaan ole saavuttava sitä, mihin hän pyrkii, jota vastoin edellinen
aina, voimiensa mukaan, heikkona, vanhana, kuolevana saa täyden
tyydytyksen ja ihmisten rakkauden ja myötätuntoisuuden.

Tämmöiset ovat siis seuraukset siitä, että jotkut hupsut rupeavat
kyntämään, valmistamaan kenkiä y.m.s. sen sijaan, että polttelisivat
paperosseja, pelaisivat vistiä ja ajelisivat pitkin kaupunkia
kuletellen ikäväänsä mukanaan niitten 10 tunnin aikana, jotka
henkisen työn tekijällä on joka päivä vapaana.

Seuraa se, että nuo hupsut itse työssä näyttävät, että se kuviteltu
omaisuus, jonka vuoksi ihmiset kärsivät, piinautuvat ja piinaavat
toisia, ei ole tarpeen onnea varten, on vaan vastuksena ja pelkkää
taikauskoa, -- että todellista omaisuutta on ainoastaan oma pää,
omat kädet, omat jalat, ja että, voidakseen todelliseksi hyödykseen
ja ilokseen käyttää tätä omaisuutta, täytyy hyljätä väärä käsitys
ulkopuolella ruumista olevasta omaisuudesta, johon me kulutamme
elämämme parhaat voimat. Seuraa se, että nämä ihmiset näyttävät, että
vasta silloin, kun ihminen herkeää uskomasta kuviteltuun omaisuuteen,
vasta silloin hän kehittää todellisen omaisuutensa: kykynsä,
ruumiinsa niin, että ne antavat hänelle satakertaisen hedelmän ja
onnen, josta meillä ei ole käsitystäkään, ja tulee olemaan semmoinen
hyödyllinen, voimakas, hyväluontoinen ihminen, joka, viskasipa hänet
minne tahansa, aina putoo jaloilleen, aina on kaikille veljenä,
kaikille käsitettävä, tarpeellinen ja kallis. Ja ihmiset, nähdessään
tuon yhden, tai nuo kymmenen hupsua, tulevat ymmärtämään, mitä
heidän kaikkien on tekeminen aukaistakseen sen hirmuisen solmun,
johon heidät on solminut omaisuuden taikausko, vapautuakseen siitä
onnettomasta tilasta, joka heidät saa yhteen ääneen valittamaan.

Mutta mitä voi yksi ihminen semmoisessa joukossa, joka on toista
mieltä?

Ei mikään väite selvemmin kuin tämä osoita niitten erehdystä, jotka
sitä käyttävät.

Kas tässä esimerkki. Työmiehet hinaavat lotjaa vasten virtaa. Voiko
tosiaankin olla olemassa semmoista tyhmää hinaajaa, joka kieltäytyisi
tarttumasta köyteen senvuoksi, ettei hän yksin kykene lotjaa
hinaamaan.

Se, joka tunnustaa, että hänellä, paitsi eläimellisen elämisen,
syömisen ja nukkumisen oikeuksia, on jokin inhimillinen velvollisuus,
tietää varsin hyvin, mikä tämä inhimillinen velvollisuus on, aivan
niinkuin sen tietää hinaaja. Hinaaja tietää hyvin, että hänen
on vaan tartuttava köyteen ja kuljettava määrättyä, valmiiksi
tallattua polkua. Hän rupeaa etsimään mitä ja miten hänen on tehtävä
ainoastaan silloin, kun hän heittää köyden käsistään. Sama on laita
kaikkien ihmisten, jotka tekevät yhteistä työtä, sama on laita koko
ihmiskunnan: jokaisen on tartuttava köyteen ja kulettava isännän
määräämään suuntaan vasten virtaa. Ja sitä varten onkin annettu sama
järki kaikille ihmisille, että tämä suunta aina olisi sama.

Ja tämä suunta on niin silminnähtävä ja varma sekä koko meitä
ympäröivien ihmisten elämässä että kunkin ihmisen omassa tunnossa, ja
niinikään koko ihmisten ilmituomassa viisaudessa, että ainoastaan se,
joka ei tahdo tehdä työtä, saattaa sanoa, ettei hän sitä näe.

Mitäs tästä sitten seuraa?

Se, että yksi tai kaksi ihmistä rupeaa hinaamaan. Sen nähdessään
yhtyy niihin kolmas, ja niin alkavat parhaat ihmiset toinen toisensa
perästä hinata siksi kunnes lotja lähtee liikkeelle, vetäen mukaansa
nekin, jotka eivät vielä ymmärrä, _mitä_ on tekeillä ja _mitä varten_.

Itsetietoisesti Jumalan lakia täyttääkseen työskenteleviin yhtyy
ensin ihmisiä, jotka puolittain itsetietoisesti tunnustavat
totuuden. Sitten niihin yhtyy suuri joukko ihmisiä, jotka ainoastaan
uskomalla eturivin miehiä tunnustavat totuuden, ja lopuksi sen
tunnustaa ihmisten enemmistö, ja silloin ihmiset lakkaavat itseänsä
turmelemasta ja löytävät onnen. Se tulee tapahtumaan silloin (ja
hyvin pian), kun meidän piirimme ihmiset, ja heidän jälessään
koko suuri työväen enemmistö, tulee siihen käsitykseen, ettei
ole hävettävää ulkohuoneitten tyhjentäminen ja puhdistaminen,
vaan on hävettävää niitten täyttäminen toisten ihmisten, veljien,
tyhjennettäviksi, ettei ole hävettävää korkeavartisissa saappaissa
mennä vieraisiin, vaan on hävettävää kalossit jalassa kulkea ihmisten
sivu, joilla ei ole mitään jalkineita, ettei ole hävettävää olla
osaamatta ranskankieltä tai tietämättä viimeistä uutista, vaan
on hävettävää syödä leipää, tietämättä, miten sitä valmistetaan,
ettei ole hävettävää olla ilman tärkkipaitaa ja puhtaita vaatteita,
vaan on hävettävää käydä puhtaissa vaatteissa, siten ilmaisten
joutilaisuuttansa, ettei ole hävettävää se, että kädet ovat
likaisina, vaan se, etteivät kädet ole työstä karkeina.

Näin tulee olemaan silloin, kun sitä on vaativa yleinen mielipide. Ja
yleinen mielipide on sitä vaativa silloin, kun ihmisten käsityksestä
häviävät ne harhaluulot, jotka ovat peittäneet heiltä totuuden. Minun
muistini aikana on suuria muutoksia tapahtunut tässä suhteessa. Ja
nämä muutokset ovat tapahtuneet ainoastaan senvuoksi, että yleinen
mielipide on muuttunut. Minun muistini aikana on tapahtunut se
muutos, että, kun ennen pidettiin hävettävänä lähteä ajamaan muuten
kuin nelivaljakolla ja kahden lakeijan seuraamana, olla pitämättä
lakeijaa tai kamarineitsyttä pukemista, pesemistä y.m. varten, nyt
yhtäkkiä on ruvettu pitämään hävettävänä puettaa toisilla vaatteet
päällensä, panettaa kengät jalkaansa ja ajaa lakeijojen seuraamana.
Kaikki nämä muutokset on saanut aikaan yleinen mielipide.

Eivätkö ole selviä ne muutokset, jotka nyt ovat tapahtumassa
yleisessä mielipiteessä? Kun 25 vuotta sitten hävisi ennakkoluulo,
joka puolusti maaorjuutta, niin muuttui yleinen mielipidekin siitä,
mikä on kiitettävää, mikä moitittavaa, ja muuttui koko elämä. Niin
pian kuin häviää ennakkoluulo, joka puolustaa rahan valtaa ihmisten
yli, muuttuu yleinen mielipidekin siitä, mikä on kiitettävää, mikä
moitittavaa, ja muuttuu elämä.

Ja tuon ennakkoluulon häviäminen ja yleisen mielipiteen muuttuminen
tässä suhteessa on jo nopeasti toteutumassa. Tuo ennakkoluulo
on jo läpi kuultava ja hädin tuskin peittää totuutta. Tarvitsee
vaan tarkkaan katsoa, nähdäkseen selvästi sen yleisen mielipiteen
muutoksen, joka ei ainoastaan ole tapahtuva, vaan joka jo on
tapahtunut, vaikkei se vielä ole tunnustettu eikä sanalla nimitetty.
Vähänkin sivistyneen ihmisen tarvitsee vaan tarkemmin ajatella sitä,
mikä johtuu hänen tunnustamastaan maailmankäsityksestä, tullakseen
vakuutetuksi, että se hyvän ja pahan, kiitettävän ja moitittavan
arvostelu, joka häntä inertian lain voimalla elämässä johtaa, on
suorastaan ristiriidassa koko hänen maailmankäsityksensä kanssa.

Meidän aikamme ihmisen tarvitsee vaan hetkeksi unohtaa inertian lain
mukaan kulkeva elämänsä ja katsahtaa siihen syrjästä päin, alistaen
sen koko hänen maailmankäsityksestään johtuvan arvostelun alaiseksi,
kauhistuakseen sitä määritelmää koko hänen elämästään, joka johtuu
hänen maailmankäsityksestään.

Ottakaamme esimerkiksi nuorukaisen (nuorissa on elämän tarmo
voimakkaampi ja itsetietoisuus hämärämpi) rikkaasta luokasta, minkä
suuntaisesta hyvänsä. Jokainen hyvä nuorukainen pitää häpeällisenä
olla auttamatta vanhusta, lasta, naista, pitää häpeällisenä
yhteisessä työssä saattaa vaaran alaiseksi toisen ihmisen elämää
ja terveyttä, itse vaaraa välttäen. Jokainen pitää häpeällisenä ja
raakana sitä, mitä tekevät kirgiisit myrskyn raivotessa: he nimittäin
lähettävät vaimot ja vanhat eukot ulos pitelemään teltan liepeitä,
ja itse istuvat teltassa kirnupiimän ääressä. Jokainen pitää
häpeällisenä pakoittaa heikkoa ihmistä tekemään työtä edestään, pitää
vielä häpeällisempänä jos voimakas ihminen, vaaran uhatessa palavalla
laivalla, ensimäisenä tunkeutuu pelastusveneeseen työntäen syrjään
heikkoja ja jättäen ne vaaran alaisiksi, y.m.s. He pitävät kaikkea
tuota häpeällisenä, eivätkä mistään hinnasta sitä tekisi muutamissa
poikkeustapauksissa, mutta jokapäiväisessä elämässä on aivan
samallaisia tekoja ja paljoa pahempiakin, joita he ennakkoluulon
vuoksi eivät huomaa, ja joita he herkeämättä tekevät.

Heidän tarvitsee vaan tarkemmin asiaa ajatella, nähdäkseen ja
kauhistuakseen.

Nuorukainen muuttaa paitaa joka päivä. Kuka saa mennä joelle siitä
pesemään? Vaimo, hyvin usein vanha vaimo, joka sopisi nuorukaiselle
isoäidiksi tai äidiksi, välistä sairaskin. Miten nuorukainen itse
nimittää sitä, joka oikun vuoksi saada muuttaa ennestäänkin puhtaan
paitansa lähettää paitaa pesemään tuon vaimon, joka sopisi hänelle
äidiksi?

Nuorukainen hankkii itselleen hevosia keikaroidakseen, ja niitä
opettaessaan saa olla kuoleman vaaralle alttiina ihminen, joka
sopisi hänelle isäksi tai isoisäksi. Itse nuorukainen nousee hevosen
selkään vasta silloin, kun ei mitään vaaraa enään ole olemassa. Miten
nimittää nuorukainen sitä, joka, ollen itse turvassa, saattaa toisen
vaaralliseen asemaan ja käyttää hyväkseen tuota vaaranalaisuutta
omaksi huvikseen?

Ja kuitenkin rikkaitten luokkien koko elämä on yksinomaan
tämmöisiä tekoja. Vanhusten, lasten ja naisten ylivoimainen työ ja
hengenvaaralliset toimet, joita ei suoriteta sitä varten, että me
voisimme tehdä työtä, vaan meidän oikkumme tyydyttämiseksi, täyttävät
koko meidän elämämme. Kalastaja hukkuu pyytäessään meille kalaa,
pesijättäret vilustuvat ja kuolevat, sepät sokiavat, tehtaalaiset
sairastuvat ja silpoutuvat koneissa, metsänkaatajat musertuvat
kaatuvien puitten alle, työmiehet putoavat katoilta, ompelijattaret
kuihtuvat. Kaikki todelliset työt suoritetaan kuoleman vaaran
alaisuudessa ja elämän hukalla. Salata tätä ja olla sitä näkemättä
ei voi. Ainoa pelastus tästä tilasta -- jos meidän aikamme ihminen
tahtoo välttää nimitystä konna ja pelkuri, joka sälyttää toisten
niskoille elämän työn ja vaaran -- on se, että hän ottaa ihmisiltä
ainoastaan sen, mikä on elämässä välttämätöntä, ja itse kantaa
tosityön taakan elämän vaaroille ja kuolemalle alttiina.

Aika tulee pian, ja se on jo tulossa, kun on oleva hävettävää ja
inhottavaa ei ainoastaan semmoisen päivällisen syöminen, jossa on
viisi ruokalajia ja jota tarjoavat lakeijat, vaan semmoisenkin
päivällisen, joka ei ole isäntäväen itsensä valmistama, on oleva
hävettävää ajaa ei ainoastaan komeilla ajohevosilla, vaan ajaa
ajurilla, kun on olemassa jalat, pukeutua arkipäivinä semmoiseen
pukuun, jossa ei voi tehdä työtä, soittaa piaanoa, joka maksaa 1200
ruplaa, tai vaikkapa vaan 50 ruplaa, samalla kun toiset, vieraat
minua elättävät, ruokkia koiria maidolla ja vehnäleivällä, kun on
olemassa ihmisiä, joilla ei ole maitoa eikä leipää, polttaa lamppuja
ja kynttilöitä, joitten valossa istutaan kädet ristissä, lämmittää
uuneja, joissa ei keitetä ruokaa, kun on ihmisiä, joilla ei ole valoa
eikä lämpöä. Semmoista elämän katsantokantaa me välttämättömästi ja
nopeasti lähestymme. Me seisomme jo tämän uuden elämän rajalla, ja
tämän uuden katsantokannan vakaannuttaminen on yleisen mielipiteen
asia. Yleinen mielipide, joka vahvistaa tätä elämänkäsitystä, on
nopeasti muodostumassa.

Naiset muodostavat yleistä mielipidettä ja naiset ovat erittäin
voimakkaita nykyaikana.



XL.


Niinkuin raamatussa sanotaan, on miehelle annettu työn laki, naiselle
lasten synnyttämisen laki. Vaikka tieteemme mukaan, nous avons changé
tout ca (olemme muuttaneet kaiken tuon), niin on kuitenkin laki
jäänyt muuttumattomaksi, niinkuin maksakin on jäänyt paikoilleen, ja
siitä poikkeaminen rangaistaan välttämättömällä kuolemalla.

Erotus on vaan siinä, että mies rangaistaan yleisestä laista
poikkeamisen tähden kuolemalla niin läheisessä tulevaisuudessa, että
sitä voi nimittää nykyisyydeksi, vaan nainen rangaistaan laista
poikkeamisesta kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Kaikkien miesten
yleinen laista poikkeaminen hävittää ihmiset heti. Kaikkien naisten
laista poikkeaminen hävittää ihmiset seuraavassa sukupolvessa.
Mutta muutamien miesten ja naisten laista poikkeaminen ei hävitä
ihmiskuntaa, vaan riistää ainoastaan luopuneilta ihmisen järjellisen
luonnon.

Miesten laista luopuminen on alkanut kauan sitten niissä luokissa,
jotka kykenivät sortamaan toisia, ja on yhä leviten jatkunut meidän
aikaamme asti. Meidän aikanamme se on kehittynyt mielettömyyden
korkeimpaan huippuun saakka, jonka ilmaisee ruhtinas Blohin ja
johon yhtyy Renan ja koko sivistynyt maailma: koneet tulevat
tekemään työn, ja ihmiset tulevat olemaan nauttivia hermokimppuja.
Laista poikkeamista ei naisten puolelta ole juuri sanottavasti
ollut. Sitä on ilmennyt ainoastaan prostitutsioonissa ja sikiön
tappamisrikoksissa. Rikkaitten piiriin kuuluvat naiset ovat
täyttäneet lakiansa, jota vastoin siihen kuuluvat miehet eivät ole
täyttäneet lakiansa, ja senvuoksi ovat naiset tulleet voimakkaammiksi
ja yhä edelleen hallitsevat ihmisiä, jotka ovat poikenneet laista ja
sen kautta kadottaneet järjen.

Sanotaan tavallisesti, että nainen -- Pariisilainen nainen, etupäässä
lapseton -- käyttämällä kaikkia kulttuurin keinoja on tullut niin
hurmaavaksi, että hän sillä on lumonnut ja ottanut valtaansa
miehen. Tämä ei ole ainoastaan erehdys, vaan asianlaita on aivan
päinvastainen. Miestä ei ole saanut valtaansa lapseton nainen, vaan
se äiti, joka on täyttänyt lakiansa, silloin kun mies ei lakiansa ole
täyttänyt.

Se nainen taas, joka keinotekoisesti pysyy lapsettomana ja hurmaa
miestä paljailla olkapäillään ja kutreillaan, ei ole miestä
vallitseva vaan miehen turmelema, turmeltuneen miehen tasalle
vaipunut nainen, joka, niinkuin mieskin, on poikennut laista ja
kadottanut kaiken järjellisen ajatuksen elämästä.

Tästä erehdyksestä johtuu sekin kummallinen tyhmyys, jota nimitetään
naisten oikeuksiksi.

Näitten naisten oikeuksien vaatimuskaava on seuraava: sinä, mies,
olet poikennut todellisen työn laistasi, mutta tahdot, että me
kantaisimme todellisen työmme taakkaa. Ei, jos niin on, niin
me osaamme samoin kuin sinäkin tehdä sitä valetyötä, jota sinä
teet pankeissa, ministeeriöissä, yliopistoissa, akademioissa,
atelieereissa, ja me tahdomme, niinkuin sinäkin, työnjaon verukkeella
käyttää hyväksemme toisten työtä ja elää halujamme tyydyttäen.

Näin he puhuvat ja itse teossa osoittavat, etteivät suinkaan jää
miehistä jälelle, vaan kykenevät vielä paremminkin kuin miehet
tekemään tuota valetyötä.

Niin sanottu naiskysymys on herännyt ja voinut herätä ainoastaan
semmoisten miesten keskuudessa, jotka ovat poikenneet todellisen työn
laista.

Tarvitsee vaan palata siihen, niin tätä kysymystä ei ole olemassa.

Nainen, jolla on oma erikoinen, selvä ja välttämätön työ, ei voi
koskaan vaatia sen lisäksi rikkaitten luokkien miesten valetyötä. Ei
yksikään todellisen työmiehen vaimo tule koskaan vaatimaan oikeutta
osanottoon hänen työhönsä auran kuressa ja hiilikaivannoissa.

Meidän piirimme nainen on ollut miestä voimakkaampi ja on sitä vielä
nytkin, mutta ei lumousvoimansa kautta, eikä taitonsa kautta tehdä
samaa farisealaista valetyötä kuin mieskin, vaan sen kautta, ettei
hän ole poikennut laista, että hän on kantanut sen todellisen,
kuoleman vaaran alaisen ja viimeisten voimain ponnistamista kysyvän
työn taakkaa, joista rikkaitten luokkain mies on itsensä vapauttanut.

Mutta minun muistini aikana on alkanut naisen poikkeaminen laista,
s.o. hänen lankeemuksensa, ja se jatkuu paraikaa yhä edelleen.

Nainen on, unhotettuaan lain, saanut päähänsä, että hänen voimansa on
hänen lumouskyvyssään, tai taidossaan tehdä henkistä valetyötä.

Mutta niin toista kuin toistakin häiritsevät lapset. Ja niinpä
tieteen avulla (tiede on aina valmis kaikkeen pahaan) on
rikkaitten luokkain keskuudessa alkanut ilmaantua kymmeniä keinoja
hedelmällisyyden ehkäisemiseksi, ja kaikellaiset lapsen syntymistä
estävät laitokset kuuluvat nykyään naisen tavalliseen toalettiin.
Ja nuo rikkaitten luokkain äidit, joilla on ollut valta, päästävät
nyt sen käsistään, joutuakseen katunaisten asemaan ja heidän
veroisiksensa.

Paha on jo pitkälle levinnyt, ja päivä päivältä se leviää yhä
pitemmälle. Kohta se saa valtaansa rikkaitten luokkain kaikki
naiset, ja silloin he tulevat miesten tasalle ja, niinkuin hekin,
kadottavat elämänsä järjellisen tarkotuksen. Silloin on tuo sääty
auttamattomasti hukassa. Mutta vielä on aikaa.

Kuitenkin on vielä olemassa enemmän lakiansa täyttäviä naisia, kuin
miehiä, jonka vuoksi heidän joukossaan on vielä järkeviä olentoja, ja
muutamien meidän piirimme naisten käsissä on vielä sen pelastuksen
mahdollisuus.

Voi, jos nuo naiset käsittäisivät merkityksensä, voimansa ja
käyttäisivät sen miestensä, veljiensä, lastensa pelastamiseen -- koko
ihmiskunnan pelastamiseen.

Te rikkaitten luokkain vaimot ja äidit! Meidän maailmamme
ihmisten pelastus tuosta pahasta, josta he kärsivät, on kokonaan
teidän käsissänne! Ei ne naiset, jotka ajattelevat vartaloansa,
turnyyrejänsä, tukkansa kähertämistä ja kauneuttansa miehiä
lumotakseen, ja, vasten tahtoansa ja varomattomuuden kautta
tultuaan siunattuun tilaan, epätoivolla synnyttävät lapsia, jättäen
ne sitten imettäjien huostaan, eikä nekään naiset, jotka käyvät
kaikellaisissa kursseissa ja puhuvat psykomootorisista keskuksista
ja differentsiatsioonista, niinikään koettaen vapautua lasten
synnyttämisestä, ettei se olisi esteenä heidän hullaantumiselleen,
jota he nimittävät kehitykseksi, -- vaan ne naiset ja äidit, jotka,
ollen tilaisuudessa vapautua lasten synnyttämisestä, kuitenkin
vapaaehtoisesti ja itsetietoisesti alistuvat tämän ikuisen,
muuttumattoman lain alle, tietäen, että tästä alistumisesta johtuva
vaiva ja työ on heidän elämänsä tarkotus. Nämä meidän rikkaitten
luokkaimme naiset ovat niitä, joitten käsissä, enemmän kuin
kenenkään muitten, on maailmamme ihmisten pelastus heitä vaivaavasta
onnettomuudesta. Te, naiset ja äidit, jotka itsetietoisesti
alistutte Jumalan lain alle, te yksin koko meidän onnettomassa,
kuvattomassa, inhimillisyytensä kadottaneessa piirissämme tiedätte
todellisen, Jumalan lain mukaisen elämän tarkotuksen. Te yksin
voitte esimerkillänne näyttää ihmisille sen Jumalan tahdon alle
alistumisessa olevan elämän onnen, jonka he hylkäävät. Te yksin
tunnette sen koko teidän olentonne valtaavan ilon ja riemun ja sen
autuuden, joka tulee Jumalan lakia noudattavan ihmisen osaksi. Te
tunnette sen onnen, jonka tuottaa rakkaus aviomieheen, onnen, joka ei
lopu, ei katkea, niinkuin kaikki muu, vaan on alkuna uudelle onnelle
rakkaudessa lapseen. Te yksin, ollessanne todelliset ja Jumalan
tahdolle kuuliaiset, tiedätte sen tosi työn, jota ei suoriteta
narrimaisiin univormuihin puettuina ja juhlallisesti valaistuissa
saleissa, niinkuin teidän piirinne miesten työksi nimittämää, vaan
jonka Jumala on ihmisille määrännyt, ja te tunnette siitä tulevan
tosipalkinnon, tunnette sen autuuden, jonka se antaa.

Te tiedätte sen, kun te rakkauden ilojen jälkeen liikutuksella,
pelolla ja toivolla odotatte sitä tuskallista raskauden tilaa, joka
tekee teidät sairaaksi 9 kuukauden ajaksi, saattaa teidät kuoleman
kynnykselle ja sietämättömiin kärsimyksiin ja tuskiin; te tiedätte
tosityön ehdot, kun te ilolla odotatte mitä julmimpien tuskien
lähestymistä ja kiihtymistä, joitten jälkeen seuraa teille yksin
tunnettu autuus.

Te tiedätte sen silloin, kun te heti näistä tuskista päästyänne,
levähtämättä, yhtä päätä antaudutte toisiin vaivoihin ja kärsimyksiin
-- imettämisen, kun te, velvollisuutenne vuoksi kieltäytyen ihmisen
voimakkaimman tarpeen -- unen tarpeen tyydyttämisestä, kuukausimääriä
yhtäkään yötä rauhassa nukkumatta ja usein monta yötä peräkkäin
valvoen hoidatte sairasta lasta, jota saatte kanneksia ja tuuditella
niin että käsivarret ovat katketa.

Ja kun te tätä kaikkea teette, keneltäkään kiitosta tai palkintoa
siitä saamatta ja odottamatta, kenenkään näkemättä, kun te tätä
teette ei urotyönä, vaan niinkuin evankeelion vertauksessa mainittu
pellolta palaava työmies, katsoen tehneenne ainoastaan sen, mikä oli
tehtävä, silloin te tiedätte, _mikä_ on väärää näytetyötä ihmisten
edessä ja _mikä_ todellista työtä Jumalan tahdon täyttämiseksi, jonka
vaatimukset te tunnette omassa sydämmessänne.

Te tiedätte, että, jos te olette todellisia äitejä, ei kukaan näe
eikä kehu teidän työtänne, että kaikki pitävät sitä vaan teidän
velvollisuutenanne, etteivät edes nekään, joitten hyväksi te näette
vaivaa, teitä kiitä, vaan usein piinaavat, jopa soimaavatkin
teitä, -- ja kuitenkin seuraavan lapsen tullessa te teette samoin:
taaskin kärsitte, taaskin kannatte näkymätöntä, hirmuista taakkaa,
odottamatta keltään palkintoa, ja tunnette yhä samaa tyydytystä.
Juuri teidän käsissänne, jos te olette semmoisia, pitää vallan
ihmisten yli oleman, ja teidän käsissänne on pelastus. Päivä
päivältä teidän lukumääränne vähenee: yhdet ovat kiintyneet miesten
hurmaamiseen ja muuttuvat katunaisten kaltaisiksi, toiset kilpailevat
miesten kanssa heidän väärissä narrin töissään, kolmannet, jotka
eivät vielä ole kutsumustansa pettäneet, sydämmessään siitä jo
kuitenkin luopuvat: suorittavat kyllä kaikki äidin urotyöt, mutta
tekevät sen tahtomattaan, vastahakoisesti, kadehtien vapaita
naisia, jotka eivät synnytä, ja riistävät siten itseltään ainoan
niistä tulevan palkinnon -- sisällisen tietoisuuden Jumalan tahdon
täyttämisestä, tyydytyksen asemesta kärsien siitä, mikä itse asiassa
on heidän onnensa.

Me, meidän piirimme miehet, olemme siihen määrin väärän elämämme
sokaisemia ja kaikki järjestään unhottaneet elämän tarkotuksen, ettei
meidän välillämme enää ole mitään eroa. Olemme sälyttäneet koko
elämän taakan ja vaaran toisten niskoille, mutta emme osaa nimittää
itseämme niille ihmisille sopivalla nimellä, jotka antavat toisten
sortua puolestaan elantoa hankkiessa: nimellä konnat, pelkurit.

Mutta naisten suhteen on vielä olemassa erotus. On naisia, jotka
ovat inhimillisiä olentoja, jotka edustavat ihmisen korkeinta
ilmestysmuotoa, ja on naisia, jotka ovat porttoja. Tämän erotuksen
tulevat tekemään seuraavat sukupolvet, emmekä mekään voi olla sitä
tekemättä.

Jokainen nainen, pukeutuipa hän miten hyvänsä, nimittipä itseään
miksi hyvänsä, olipa miten hieno hyvänsä, jos hän, pidättäytymättä
sukupuoliyhteydestä, pidättäytyy lasten synnytyksestä, -- on portto.

Ja olipa nainen miten langennut tahansa, -- jos hän itsetietoisesti
antautuu lasten synnyttämiseen, niin hän tekee parasta, korkeinta
elämän työtä, täyttäen Jumalan tahtoa, eikä ketään ole häntä
korkeampaa.

Jos te olette semmoisia, niin te ette sano kahden, ettekä
kahdenkymmenen lapsen perästä, että riittää jo synnyttäminen,
niinkuin ei sano 50 vuotias työmies, että riittää jo työnteko,
silloin kun hän vielä syöpi ja nukkuu, ja hänen jäntereensä
vaativat työtä. Jos te olette semmoisia, niin te ette luovuta
lasten imettämisen ja hoidon huolia vieraalle äidille, niinkuin ei
työmieskään anna toisen päättää alkamaansa ja melkein lopetettua
työtä, senvuoksi, että te siihen työhön panette koko elämänne, ja
elämänne on sitä täydempi ja onnellisempi, mitä enemmän tätä työtä on.

Ja kun te olette semmoisia -- ja semmoisia on vielä onneksi olemassa,
-- niin te saatte saman Jumalan tahdon täyttämisen lain, jota
noudatatte omassa elämässänne, ohjaamaan myöskin miestenne, lastenne
ja omaistenne elämää.

Jos te olette semmoisia ja omasta kokemuksestanne tiedätte, että
ainoastaan uhrautuvainen, näkymätön, palkaton, kuoleman vaaran
alainen ja viimeisten voimain ponnistusta vaativa työ toisten elämän
hyväksi on se ihmisen kutsumus, joka antaa hänelle tyydytystä
ja voimaa, niin te tulette samaa vaatimaan toisiltakin, samaan
työhön kehottamaan miestännekin, saman työn mukaan mittaamaan ja
arvostelemaan ihmisten ansioita ja samaan työhön kasvattamaan
lapsianne.

Ainoastaan se äiti, joka pitää lapsen syntymistä ikävänä sattumana,
ja rakkauden ilojaan ja sivistyksen ja yhteiskunnallisuuden tuottamia
elämän mukavuuksia -- elämän tarkotuksena, tulee kasvattamaan
lapsiaan niin, että he niin paljon kuin mahdollista nauttisivat
huvituksista, tulee heitä herkullisesti ruokkimaan, koreasti
pukemaan, keinotekoisesti huvittamaan, ei tule opettamaan heille
sitä, mikä tekisi heidät kykeneviksi uhrautuvaiseen, kuoleman vaaran
alaiseen ja viimeisiin voimiin asti jännitettyyn työhön, vaan sitä,
mikä vapauttaa heidät tuosta työstä, -- kaikkea sitä, mikä antaa
diploomeja ja mahdollisuuden olla työtä tekemättä. Ainoastaan
semmoinen nainen, jolta on unohtunut hänen elämänsä tarkotus, on
hyväksyvä sitä miehen petollista valetyötä, joka vapauttaa tämän
ihmisen velvollisuudesta ja antaa hänelle mahdollisuuden yhdessä
vaimonsa kanssa käyttää hyväkseen toisten työtä. Ainoastaan semmoinen
nainen on valitseva samallaisen miehen tyttärelleen, arvosteleva
ihmisiä ei sen mukaan, mitä he itsessään ovat, vaan sen mukaan, mitä
heillä on: aseman, rahojen, kyvyn mukaan käyttää hyväkseen toisten
työtä.

Todellinen äiti sitä vastoin, joka itse työssä tietää Jumalan tahdon,
on sen täyttämiseen valmistava lapsensakin. Semmoiselle äidille on
oleva tuskallista nähdä ylensyötettyä, hemmoteltua, koreaksi puettua
lasta, sillä hän tietää kaiken tuon vaikeuttavan lapselle Jumalan
tahdon täyttämistä.

Semmoinen äiti ei tule opettamaan pojalleen ja tyttärelleen sitä,
mikä voi vietellä heitä vapauttamaan itseänsä työstä, vaan sitä, mikä
auttaa heitä kestämään elämän työtä. Hänen ei tarvitse kysyä, mitä
lapsille on opetettava, mihin heitä valmistettava. Hän tietää mikä
on ihmisen kutsumus, ja senvuoksi myös mitä on lapsille opetettava
ja mihin heitä valmistettava. Semmoinen nainen ei ole suinkaan
kehoittava miestään petolliseen valetyöhön, jonka tarkotuksena
on vaan toisten työn hyväkseen käyttäminen, vaan on inhoava ja
kauhistuva semmoista toimintaa, joka on lapsille kaksinkertaisena
viettelyksenä. Semmoinen nainen ei ole valitseva tyttärelleen miestä
sen mukaan, miten valkoiset hänen kätensä ovat ja miten hieno hänen
käytöksensä, vaan hän on, varmasti tietäen, mitä on työ ja mitä
petos, aina ja kaikkialla, omasta miehestään alkaen, kunnioittava,
arvossa pitävä ja vaativa todellista, uhrautuvaa työtä ja halveksiva
sitä väärää näytetyötä, jonka tarkotuksena on vapautuminen
todellisesta työstä.

Älkööt sanoko ne naiset, jotka luopuen naisen kutsumuksesta
tahtovat sen oikeuksia, että semmoinen elämänkatsantokanta on
äidille mahdoton, että äiti on liian hellällä rakkaudella lapsiinsa
sidottu voidakseen kieltää heiltä herkkuja, huvituksia, koreita
pukuja, ollakseen huolehtimatta heidän puolestaan, jos he eivät ole
turvattuja, jos miehellä ei ole omaisuutta tai turvattua asemaa,
ollakseen huolehtimatta naimisiin menevien tyttärien puolesta ja
poikien puolesta, jotka eivät ole saaneet sivistystä.

Kaikki se on valhetta, mitä selvintä valhetta!

Todellinen äiti ei ole koskaan sitä sanova. Tekö muka ette voi olla
antamatta makeisia, leluja, olla viemättä sirkukseen?

Mutta ettehän te anna lapsillenne sudenmarjoja, ettehän päästä heitä
yksin vesille, ettehän vie varieteehen? Minkä vuoksi te tästä voitte
pidättäytyä, vaan ette toisesta.

Senvuoksi, että te ette puhu totta.

Te sanotte niin suuresti rakastavanne lapsianne, että pelkäätte
heidän henkensä puolesta, pelkäätte nälkää, vilua ja senvuoksi
panette arvoa turvallisuudelle, jonka teille antaa vääräksi
tunnustamanne miehen asema.

Te pelkäätte siihen määrin tulevia satunnaisuuksia, lapsianne
uhkaavia onnettomuuksia, jotka ovat hyvin kaukaisia ja epäilyttäviä,
että kehoitatte miestänne semmoiseen, mitä ette pidä oikeana. Mutta
mitä te nyt teette, nykyisissä elämänne olosuhteissa turvataksenne
lapsianne satunnaisilta onnettomuuksilta?

Paljonko aikaa päivästä te vietätte lastenne kanssa? Hyvä jos 1/10
päivästä!

Muun ajan ne ovat vieraitten, palkattujen, usein kadulta otettujen
ihmisten käsissä tai joissakin laitoksissa, alttiina ruumiillisen ja
henkisen saastutuksen vaaroille.

Lapsenne syövät, heitä ravitaan. Kuka laittaa päivällisen ja mistä
se laitetaan? Useimmiten ette sitä edes tiedä. Kuka antaa heille
siveelliset käsitteet? Sitäkään ette tiedä. Älkää siis puhuko siitä,
että te kärsitte pahaa lastenne onnen tähden, -- se ei ole totta. Te
teette pahaa senvuoksi, että sitä rakastatte.

Todellinen äiti, joka lasten synnyttämistä ja kasvattamista pitää
elämänsä kutsumuksena ja Jumalan tahdon täyttämisenä, -- ei sitä sano.

Hän ei sitä sano senvuoksi, että hän tietää, ettei hänen asiansa ole
tehdä lapsistaan sitä, mitä hänelle tai vallalla olevalle suunnalle
johtuu mieleen, hän tietää, että lapset, s.o. seuraavat sukupolvet,
on suurinta ja pyhintä, mitä ihmisten on suotu nähdä todellisuudessa,
ja tämän pyhyyden palveleminen koko olennollaan on hänen elämänsä.

Hän itse, ollen alinomaa elämän ja kuoleman välillä ja vaaliessaan
vasta alkavaa hentoa elämää, tietää, että elämä ja kuolema ei
ole hänen asiansa, että hänen asiansa on elämän palveleminen, ja
senvuoksi ei hän ole etsivä etäisiä teitä tätä tehdäkseen, vaan on
ainoastaan oleva valmis läheisiin.

Semmoinen äiti, itse synnytettyään, itse imettääkin, itse ennen
kaikkea muuta valmistaa lapsillensa ruokaa, ompelee, pesee, opettaa
heitä, nukkuu ja puhelee heidän kanssansa, sillä sitä hän pitää
elämänsä tehtävänä. Hän tietää, että kaiken elämän turva on työssä ja
työkyvyssä, eikä senvuoksi etsi lapsilleen ulkonaista turvaa miehensä
rahoissa, lastensa diploomeissa, vaan kehittää heissä sitä samaa
kykyä uhrautuvaiseen Jumalan tahdon täyttämiseen, jonka hän itsessään
tuntee, kykyä kuoleman vaaran alaiseen työhön. Semmoinen äiti ei
tiedustele toisilta, mitä hänen on tekeminen, hän tietää kaikki,
eikä mitään pelkää, ja hän on aina levollinen, sillä hän tietää
täyttäneensä kaiken, mitä oli kutsuttu tekemään.

Jos saattaakin olla epäilyksiä miehellä ja lapsettomalla naisella
Jumalan tahdon täyttämiseen vievän tien suhteen, niin naiselle, joka
on äiti, on tämä tie varmasti ja selvästi viitotettu ja, jos hän
nöyrästi, yksinkertaisella mielellä on sen kulkenut, niin hän on
päässyt sille täydellisyyden korkeimmalle huipulle, jonka ihmisolento
voi saavuttaa, ja on kaikille ihmisille sinä Jumalan tahdon
täyttämisen esikuvana, jota he aina tavoittelevat.

Ainoastaan äiti voi kuollessaan sanoa Sille, joka hänet lähetti
tähän maailmaan, Sille, jota hän on palvellut lasten synnyttämisellä
ja kasvattamisella, ainoastaan hän voi levollisesti sanoa: "Nyt
päästä Sinun palvelijasi rauhaan". Mutta tämäpä onkin se korkein
täydellisyys, se korkein onni, johon ihmiset pyrkivät.

Semmoiset, kutsumuksensa täyttäneet naiset ne hallitsevat hallitsevia
miehiä ja ovat johtavina tähtinä ihmisille. Semmoiset naiset ne
määräävät yleisen mielipiteen ja valmistavat uusia ihmissukupolvia.
Ja senvuoksi on näitten naisten käsissä ylin valta, valta pelastaa
ihmisiä meidän aikamme uhkaavista onnettomuuksista.

Niin, te äidit, teidän käsissänne, enemmän kuin kenenkään muun, on
maailman pelastus!

Helmikuun 14 p. 1886.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mitä meidän siis on tekeminen?" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.