Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Martti Salander - Romaani
Author: Keller, Gottfried
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Martti Salander - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MARTTI SALANDER

Romaani


Kirj.

GOTTFRIED KELLER



Otava, Helsinki, 1908.



Gottfried Keller


Gottfried Keller on, samoinkuin hänen aikalaisensa Fritz Reuter
ja Konrad Ferdinand Meyer, sekä pohjois- että eteläsaksalaisen
kertomataidon etevimpiä edustajia sinä kuihtuneisuuden aikana, joka
Saksan kirjallisuudessa vallitsi romantikan mailleen mennessä. Hän
on yksinäisin ja luoksepääsemättömin näistä kolmesta, ja vasta
verrattain myöhään tulivat hänen teoksensa Saksassa vähän laajemmin
tunnetuiksi. Mutta populääriksi hän ei ole koskaan päässyt, siksi
liian kaukana on hän aina kulkenut lukevan yleisön valtatiestä.
Vallankaan alasaksalaiset eivät ole koskaan jaksaneet oikein omaksua
tuota karheata sveitsiläistä.

Samoinkuin Keller ihmisenä oli originelli, karu ja sulkeutunut, on
hän runoilijanakin eristäytynyt ja jyrkästi omintakeinen. Vaikutuksia
ei hänen voi varsinaisesti sanoa keneltäkään saaneen. Luonnonpakosta
kuin kotimaansa vuoripurot kumpuaa hänen runoutensa ilmoille, ja
myöskin yhtä oikullisena ja polveilevana, hilliintyen kuitenkin
välistä tasaisena, kirkkaana ja sopusuhtaisena edelleen virtaamaan,
kuten hänen lyyrillisessä tuotannossaan ja pienemmissä novelleissaan.
Mutta enimmiten se rakastaa epätasaisia ja koukertelevia uria. Hänen
fantasiansa on oikullinen, ja sen johteita itsepäisesti seuraten on
hän varsinkin laajemmat tuotteensa punonut kirjaviksi kudoksiksi.
Mutta hänellä on myöskin varma psykologinen vaisto ja elämän
havaintoon terävä silmä, mikä pakottaa hänet kuitenkin aina pysymään
todellisuuden maaperässä. Eikä hän tyystin jätä sitä silloinkaan, kun
hänen taipumuksensa kummallisuuksiin ja groteskimaisuuteen saa hänen
satiirinsa tai huumorinsa paisumaan yli äyräidensä.

Ollen itsekin jyrkkäpiirteinen personallisuus, kuvaa Keller
henkilöidensä luonteet jyrkästi yksilöllisiksi. Hänen henkilönsä
eivät ole mitään epäselvästi häämöttäviä reliefejä, vaan irtonaisia
ja selväpiirteisiä veistoksia. Naisten ja lasten kuvaajana vallankin
on hän onnistunut. Oivallisimpia esimerkkejä siitä ovat m.m. "Martti
Salanderissa" esiintyvät henkilöt Maria Salander, tuo hiljainen,
aina tyyni ja lujatahtoinen perheenäidin tyyppi, pöyhkeilevä
mutta pohjaltaan rehellinen ja kunnollinen Amalia Weidelich sekä
hänen turhamaiset ja "sieluttomat" kaksoispoikansa. Ja kaikkialla
henkilö- sekä arkielämän kuvauksessaan saa Keller aihetta jykevään
leikinlaskuun. Suuremmoisessa huumorissa sekä taidossa suurentaa
ja ylentää vähäpätöisiä ja naurettavia seikkoja kykenee hänet
voittamaan ainoastaan "Don Quixote'n" luoja sekä Rabelais, jonka
teoksia Keller vielä vanhanakin mielellään lueskeli. Mutta vaikka
hän helposti heittäytyykin huvitteleimaan mielikuvituksensa
vallattomilla oikuilla ja jättiläishuumorillaan, johtaa hän sentään
aina tapaukset psykologisesti varmoihin tuloksiin. Ja kaiken pohjana
hänen tuotannossaan on eheä, valoisa ja humaninen maailmankatsomus,
joka ei salli siveellisesti vajonneenkaan kokonaan hukkua, sillä
"kunnottominkin ihminen on vielä kultaisella langalla ihmisyyteen
sidottu".

Gottfried Keller on, samoinkuin runoilijana hänelle monessa
suhteessa sukulainen Ludwig Tieck, sorvarin poika ja syntynyt
Zürichin kaupungissa 19 p. heinäk. 1819. Isästään aikaisin orvoksi
jääneenä sai hän äitineen ja sisarineen viettää nuoruutensa
suuressa köyhyydessä. Kouluopetusta sai hän ensin parina
vuotena muutamassa yksityisessä alkeiskoulussa sekä sen jälkeen
eräänlaisessa teknillisessä opistossa, josta hänet kuitenkin jo
ensi vuonna syyttömästi erotettiin. Sen jälkeen eleli hän mitä
rajattomimmassa vapaudessa, jatkaen itseopiskelun vaikealla
tiellä itsensä kehittämistä. Hänellä oli taipumusta piirustukseen
ja ahkerasti hän nyt rupesi lahjojaan kehittelemään. Hän tahtoi
tulla maisemamaalariksi ja päiväkausia vietti hän luonnon parissa
piirustellen ja maalaillen. Tämä hänen taipumuksensa tuleekin usein
näkyviin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Kaikkialla, missä hän
kuvauksissaan joutuu kosketuksiin luonnon kanssa, viivähtää hänen
katseensa mielellään viehättävissä ja väririkkaissa näköaloissa.
Noista hänen maisemamaalarin ominaisuuksistaan on esim. "Martti
Salander'issa" monin paikoin todistuksia.

Saatuaan v. 1840 pienen perinnön lähti Keller Müncheniin maalausta
opiskelemaan. Siellä vietti hän kolmisen vuotta seikkailurikasta
elämää, nauttimatta juuri mitään säännöllistä opetusta ja
kärsien suurta puutetta. Kotiin palattuaan hän jätti kokonaan
maalarinuran, jolla hän ei juuri dilettanttia korkeammalle koskaan
ollut kohonnutkaan. Sen sijaan alkoi hän näinä vuosina kirjottaa
runoja. Zürichissä oleskeli tähän aikaan kotimaansa valtiollista
taantumusta paenneita "nuoren Saksan" miehiä, kuten Freiligrath,
Herwegh ja Folien, joista viimemainittu kaikin tavoin avusti,
opasti ja kehotteli alkavia runoilijoita. Hänen vaikutuksestaan
Kellerkin julkaisi v. 1846 ensimäisen runokokoelmansa nimellä "Erään
autodidaktin runoja". Pari vuotta senjälkeen sai Keller, joka näihin
aikoihin vietti säännötöntä elämää Zürichin oluttuvissa, muutamain
ystäväin toimesta hallitukselta 800 frangin stipendin ulkomailla
opiskelua varten. Hän lähti Saksaan, aikoen kehittyä draaman
alalle. Hänellä olikin melkein läpi elämänsä mielessä muutamia
näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkaan eivät koskaan toteutuneet.
Aluksi vietti hän pari vuotta Heidelbergissä, jossa hän m.m. kuunteli
Feuerbachin luentoja ja sai tilaisuuden henkevään seurusteluun.
Heidelbergissä oleskelu merkitsikin paljon hänen kehitykselleen. Sen
jälkeen muutti hän Berliniin, jossa hän vietti lähes kuusi vuotta,
kääriytyneenä sellaiseen yksinäisyyteen, että hän ei esim. kerran
kahteen vuoteen ilmottanut äidilleenkään mitään itsestään. Paitsi
teatterissa ja joskus yliopistossa luentoja kuulemassa pistäysi hän
vain välistä muutamissa kirjallisissa seurapiireissä, kuten esim.
parooni Varnhagen von Ensen (Rahelin miehen) salongissa.

Berlinissä ollessaan julkaisi Keller toisen kokoelman lyyrillisiä
runoja sekä alkoi jatkaa ennen alkamaansa "Der grüne Heinrich"
nimistä romaania. Sen painattaminen kesti kuitenkin lähes viisi
vuotta, sillä kustantajan täytyi lupauksin ja uhkauksin käydä
alituista taistelua tekijän kanssa saadakseen häneltä käsikirjotusta.
Vaikka Kellerillä olikin alati mielessään hautumassa suuremmoisia
kirjallisia suunnitelmia, oli niiden kirjottaminen hänestä kuitenkin
vastenmielistä. -- Berlinissä ollessaan julkaisi Keller myöskin
ensimäisen osan novellikokoelmaa "Die Leute von Seldwyla".

Kotiin palattuaan jatkoi Keller entistä villiä joutoelämää, kunnes
v. 1861 Zürichin kanttonin hallintoneuvosto (korkein toimeenpaneva
virasto) valitsi hänet -- ensimäiseksi valtiokirjuriksi! Tämä
tapahtui Kelleriä suosivan finanssipäällikön toimesta, hän kun tahtoi
siten pelastaa runoilijan "villiintymisen tilasta". Sanomalehdet
pitivät pahaa melua tästä nimityksestä, jossa oli virkaa hakeneita
kokeneita lakimiehiäkin sivuutettu. Keller otti vastaan tuon
suuritöisen toimen ja hoiti sitä perin mallikelpoisesti viisitoista
vuotta. Olipa hän siinä ohella viisi vuotta jäsenenä myöskin Suuressa
Neuvostossa (kanttonin lakiasäätävä valta). Kirjalliseen tuotantoon
hänelle ei tällöin jäänyt paljon aikaa. Kaksi novellikokoelmaa hän
kuitenkin ehti julkaista, nimittäin nuo muodollisesti erinomaiset
legendansa ja toisen osan "Seldwylan asukkaita".

V. 1876 erottuaan valtiokirjurin virasta jatkoi Keller kirjallista
työskentelyään, julkaisten aluksi laajan novellikokoelman nimeltä
"Züricher Novellen". Sen jälkeen kirjotti hän uudelleen "Grüner
Heinrich'in" ja paranteli sitä jonkun verran. V. 1881 ilmestyi taas
uusi novellisikermä "Das Sinngedicht" ja pari vuotta sen jälkeen
Kellerin kootut runot, joiden joukossa oli paljon uusiakin. Keller
lopetti tuotantonsa, samoinkuin oli alkanutkin, romaanilla. V. 1886
ilmestyi nimittäin hänen viimeinen teoksensa "Martti Salander"
(lausuttava oikeastaan Sálander). Kolme vuotta senjälkeen ilmestyivät
Kellerin kootut teokset kymmenenä nidoksena. -- Pitemmän aikaa
sairastettuaan, ystävänsä Arnold Böcklinin häntä kärsivällisesti
hoidellessa, kuoli Keller syntymäkaupungissaan 15 p. heinäk. 1890.

Vaikka Keller arkielämän kuvauksessaan onkin rohkea realisti, kulkee
hänen tuotantonsa läpi sentään vahva romanttisuuden suoni. Vallankin
kauttaaltaan romanttinen on tuo neliosainen "Der grüne Heinrich",
eräänlainen "Dichtung und Wahrheit" romaani, joka isolta osaltaan
sisältää autobiografiaa tekijänsä lapsuus- ja oppivuosilta. Mutta
Kellerin romantikka on aina valoisaa ja hillittyä, kaukana liiasta
tunteilusta. Ottamatta lukuun toisin paikoin ilmenevää kuivakiskoista
järkeilyä ja didaktisuutta, on "Der grüne Heinrich" läpeensä
täyteläistä runoutta ja Saksan romaanikirjallisuuden ensimäisiä
tuotteita. Lukijansa mielessä herättää se elävästi samanlaisen
tunnelman, minkä saa kävellessään valoisan sunnuntaisen metsän läpi,
johon päivä paistaa hiljaa lepattavien lehtien lomitse.

Kellerin lyrikassa ja "Grüner Heinrich'issä" ilmenevä romantikka
on ehtynyt jo melkoisen vähiin vaikkei silti tyyten hävinnyt
hänen novellituotannossaan ja viimeisessä romaanissaan "Martti
Salander'issa". Kaikista Kellerin teoksista on "Martti Salander"
paikallisväriltään enimmin sveitsiläinen. Se on Salanderin perheen
vaiheisiin punottu ajankuvaus vuoden 1869 vaiheilta, jolloin
Sveitsissä ja vallankin Zürichin kanttonissa pääsi voimaan entistä
laajempi kansanvalta. Kun "Martti Salander" ilmestyi, otettiin se
sekä kotimaassaan että Saksassa epäsuopeasti vastaan. Rohkeasti
paljastelee siinä Keller kansanvallan kasvattamia epäkohtia, ja se ei
voinut olla loukkaamatta kunnon sveitsiläisten patriotismia. Muualla
sitä taas moitittiin liian sveitsiläiseksi. "Martti Salander'in"
onkin sanottu olevan enemmän poliittinen opetuskirja kuin tavallinen
romaani. Mutta vaikka sitä hyvältä osalta haittaakin samanlainen
kuivakiskoisuus ja didaktisuus kuin "Grüner Heinrich'iäkin", on
sillä paikallisväristään huolimatta etevässä luonteenkuvauksessaan,
humanisuudessaan ja psykologisessa täsmällisyydessään kuitenkin varma
yleispätevä arvonsa. Monin piirtein siinä tulevat näkyviin Kellerin
etevät runoilijaominaisuudet.

Monessa suhteessa ovat Kellerin tuotannossa ensi sijalla hänen
novellinsa. Paul Heyse onkin sanonut häntä novellin Shakespeareksi.
Parasten novellistien rinnalle kohottavat Kellerin kertomukset
sellaiset kuin "Romeo und Julia auf dem Dorfe", "Das Fähnlein der
sieben Aufrechten", "Die arme Baronin" ja "Die drei gerechten
Kammacher", joka viimemainittu huumorissaan ja groteskimaisuudessaan
Kellerin kertomuksista kaikista "kellerimäisin". Muodollisesti ovat
vallankin erinomaisia Kellerin "Sieben Legenden", jotka suppeina,
hillittyinä ja tasasuhtaisina ovat novellikirjallisuuden parhaita
mestariteoksia. Hänen kaikessa proosatuotannossaan ilmenevä taito
löytää ihmisistä naurettavaa, silti lainkaan alentamatta heidän
ihmisarvoaan, on näissä legendoissa verraton. Hän ei kohtele
pyhimyksiä pilkallisesti kuten Voltaire eikä rivosti kuten Heine,
vaan viehättävällä homerisella naivisuudella. Ja vaikka tuossa
naivisuudessa piileekin leikkiä, jopa satiiriakin katolilaista
mytologiaa kohtaan, on tekijä kuin ei hän tietäisi sellaisesta mitään.

Kuten novelleissaan ja romaaneissaan on Keller lyrikassaankin perin
omintakeinen ja ilman vierasta sointua. Vapauduttuaan poliittisesta
painolastista, joka raskautti hänen ensimäistä runokokoelmaansa,
ovat Kellerin runot läpeensä selkeitä ja vakavan miehekkäitä.
Niissä on tyyntä, tervettä ja alkuvoimaista tunnetta sekä raikasta
luonnontuoksua. Karakteristisia ovat kaikenlaiset yllättävät käänteet
ja Kellerille yksinomainen ilmaisutapa. Kieli kaikessa Kellerin
tuotannossa on samoinkuin sisältökin luonnollisesti kumpuilevaa,
ei vanhaa eikä uutta, vaan jalossa yksinkertaisuudessaan mitä
vivahdusrikkainta.

Hallerin, Meyerin ja Arnold Böcklinin ohella on pieni Sveitsi
Gottfried Kellerin kautta antanut tuntuvan lisän saksalaiselle
hengenelämälle.

Suomentaja.



I


Nuorenpuoleinen hyvinpuettu mies, jonka kupeella riippui
englantilainen matkalaukku, lähti sveitsiläisen Münsterburgin
kaupungin eräältä asemalta pitkin uusia katuja, ei kaupungin sisään,
vaan heti määrättyä suuntaa noudattaen jotakin ympäristössä olevaa
paikkaa kohti, kuten ainakin henkilö joka tuntee seudun ja on varma
asiastaan. Kuitenkin täytyi hänen pian pysähtyä, voidakseen paremmin
ympärilleen katsella, sillä hänen kulkemansa kadut eivät olleetkaan
entisiä uusia katuja, joita hän kerran oli kulkenut; ja kun hän nyt
katsoi taakseen, huomasi hän, ettei hän ollut tullutkaan ulos siltä
asemalta jolta hän vuosia sitten oli matkalle lähtenyt, päinvastoin
seisoi entisellä paikalla paljoa suurempi rakennus.

Tuo moniosainen, suunnattoman laaja kivimassa loisti niin tyynen
muhkeana ilta-auringon valossa, että mies katsoi sitä kuin
tenhottuna, kunnes katuliike hänet epämieluisasti havahutti ja
hän jätti paikan. Mutta pystyssä oleva pää ja kupeella hiljaa
edestakaisin keinuva matkalaukku antoivat tietää, kuinka ajatusten
kiihoittamana ja tyydytyksen tuntein hän siinä edelleen asteli,
etsiäkseen vaimoaan ja lapsiaan sieltä, jonne hän ne vuosia
sitten oli jättänyt. Turhaan hän kuitenkin rakennusten välistä
etsiskeli niiden entisten polkujen jälkiä, jotka ennen niittyjen
ja puutarhojen keskitse varjoisina ja ystävällisinä johtivat ylös
kunnaille. Sillä nämä polutkin olivat laajalti pölyisten tai
karkealla soralla peitettyjen ajoteiden alle hautautuneina. Vaikka
tämä kaikki hänen kummastustaan yhä lisäsikin, tuli hän lopuksi
kuitenkin miellyttävällä tavalla yllätetyksi, kun hän muutaman nurkan
ympäri kaartaen huomasi odottamatta joutuneensa erääseen talojen
kulmaukseen, jonka hän silmänräpäyksessä tunsi jälleen vanhasta
maalaismaisesta rakennustavasta. Nuo esiinpistävät katot, punaiset
hirsiseinät ja pienet, talojen edessä olevat ryytimaat olivat aivan
ennallaan.

"Siinähän on Varpunen!" huudahti kulkija, samalla kuin hän pysähtyi
ja lämpimin kotoisin tuntein katseli tuota vanhaa paikkaa,
"todellakin Varpunen! Varpusessa, sanotaan täällä! On käsittämätöntä,
miksei tämä kaikki seitsemän vuoden kuluessa ole ainuttakaan kertaa
mieleeni juolahtanut, ja kuitenkin olemme koulupoikina täällä
niin mainiota omenaviiniä juoneet, milloin meillä oli hitusenkaan
rahaa! Ja tuossa on vanha kaivokin, josta Varpusen isännän leikillä
sanottiin viiniä ja maitoa imevän!"

Todellakin suihkusi ikivanhasta puupylväästä kirkasta lähdevettä
samaan altaaseen kuin ennenkin ja juuri tuon vanhan, rihlattoman
pyssynpiipun läpi, joka oli siinä rautaisen kaivoputken asemesta.
Tämä huomio sai miehen uudelleen innostumaan.

"Terve sinulle, rauhallisen puolustusvoiman kunnianarvoisa esikuva!"
lausui hän puoliääneen. "Tämä putki, joka aikoinaan on tulta
sisältään syössyt, lahjoittaa nyt raikasta lähdevettä ihmisille ja
eläimille! Mutta jokaisen talon seinällä riippuu jo luullakseni
rihlattu kivääri ja odottaa vakavaa koetusta. Kunpa kotimaa
sellaisesta kauan säästyisi!"

Tällöin lähestyi kaivoa joukko leikkiviä lapsia, pikkuväkeä
kahden ja kuuden vuoden vaiheilla. Tätä viimeistä ikäluokkaa oli
luultavasti kaksi poikaa, nähtävästi kaksoiset, koska he olivat
ihan samankokoiset ja kummallakin oli samanlainen pyöreä pää
pulleine poskineen ja vatsalla samanlaisesta vahakankaasta leikattu,
kukkasilla kirjaeltu esiliina, nähtävästikin yhtä paljon näön vuoksi
kuin pukua suojaamassa. Hiukan syrjässä seisoi yksinään muuan kalpea
poika, jolla mahdollisesti oli kahdeksas kesä elettävänään ja joka
antoi aihetta erääseen pikku tapaukseen, mikä tuon kotiapalaavan
miehen huomion johti pois vanhasta pyssynpiipusta.

Toinen esiliinaan puetuista pojista huusi nimittäin kopeasti tuolle
yksinään seisovalle pojalle: "Mitäs sinä täällä teet? Mitä sinä
tahdot?"

Kun puhuteltu ei vastannut mitään, vaan katseli alakuloisesti
eteensä, astui toinen kaksoisista, kädet selän takana ja esiliinalla
ympäröityä vatsaansa pullistaen, lähemmäs ja sanoi röyhkeästi: "Niin,
ketä sinä odotat täällä?"

"Minä odotan äitiäni", vastasi nyt poika, käyden epävarmaksi oliko
hänellä oikeutta siinä seisoa. Mutta toinen vastasi kuivasti ja
halveksien kuin aikamies: "Jahaa, sinullako on äiti?" samalla kuin
hänen veljensä purskahti äänekkääseen nauruun sekä huusi: "Ha, ha,
sillä on äiti!"

Heti perään lojusi koko lapsikööri hullunkurisesti jäljitellyllä
naurunhohotuksella: "Sillä on äiti!"

Harvoin kuulee pikkuväen laskevan niin iloista naurua. Ja ikäänkuin
tuo seikka olisi heitä kovin huvittanut, toistivat he vilpittömän
lapsensydämensä pohjasta yhä uudestaan "hahahaa" sekä seisoivat
rinnatusten piirissä, jonka keskellä muuan kaksivuotias palleroinen
lihavilla käsillään sivujaan pidellen toisteli: "Hoo, tillä on äiti!"

Kun tämä huvi vähitellen loppui kuten kaikki tässä maailmassa, kysyi
matkalaukkua kantava mies, joka oli hyvin huomannut kaikki, mutta ei
ymmärtänyt siitä mitään, ystävällisesti: "Miksi te, lapset, nauratte
sen vuoksi, että pojalla on äiti? Eikö teillä sitten ole ollenkaan
äitiä?"

"Ei, me sanomme mamma!" selitti toinen pienokaisten johtajista ja
otti samalla maasta astian, täytti sen altaasta ja heitti äidin
omistajan päälle. Mutta tämä menetti kärsivällisyytensä. Hän karkasi
esiin hiukan tukistaakseen tuota ilkeää kaksoispoikaa, jolloin
molemmat veljet alkoivat parkua ja huutaa: "mamma, mamma!"

"Isidor! Julian! Mikä hätänä, mitä teillä taasen on?" kuului muuan
ääni ja eräästä talosta tuli ulos tukevatekoinen nainen, epäilemättä
suoraa pesukorvon äärestä. Märkä esiliina oli työnnetty syrjään,
toisella kädellä piti hän edessään kukilla ja silkillä muodin
mukaisesti koristeltua olkihattua ja toisella punaisenruskealla
käsivarrellaan koetti pyyhkiä hikeä otsaltaan, samalla kuin hän
moittivasti huusi perässään seuraavalle koruompelijattarelle että
hattu oli onnistumaton, että kukat oli asetettu väärin ja että hän
tahtoi niiden olevan yhtä suuria ja kauniita kuin muillakin rouvilla
sekä valkoiset nauhat ruskeiden sijasta. Hän ei sanonut tietävänsä,
miksei hän saisi pitää valkoisia nauhoja yhtä hyvin kuin tuo tai
tämäkin, ja jollei hän ollutkaan mikään neuvoksetar, niin saattoi hän
kerran vielä saada miniöikseen vaikka kaksikin kappaletta sellaisia!

Ompelijatar, joka sillä välin oli ottanut hatun takaisin, vastasi
hieman nenäkkäästi, että oli hyvä, etteivät nauhat jo tällä kertaa
olleet valkoiset, sillä muuten ne olisivat tärveltyneet rouvan
märistä käsistä ja olipa niin ja näin, saisiko näitä ruskeitakaan
enää puhtaiksi. Hän tahtoi nähdä, mitä johtajatar siihen sanoisi.
Niin sanoen asetti hän hatun koteloon, jossa hän oli sen tuonut, ja
lähti harmistuneena tiehensä, pesurouvan huutaessa hänen peräänsä,
että hänen tuli saada hattu ensi sunnuntaiksi, sillä hän tahtoi saada
sen kirkkoon päähänsä. Tämän jälkeen hän vihdoinkin katsahti poikiaan
Juliania ja Isidoria, jotka eivät lakanneet parkumasta, vaikka vieras
poika oli vetäytynytkin entiselle paikalleen.

"Mikä teillä on? Kuka teille tekee pahaa?" huudahti hän, mihin pojat
parkuivat vastaukseksi: "Tuo tahtoo lyödä meitä!"

Mutta nyt sekaantui tuo tarkkaavainen vaeltaja asiaan ja selitti
rouvalle, että molemmat pojat olivat ensinnä tuota toista valaneet
vedellä ja nauraneet hänelle, kun hänellä oli ainoastaan äiti eikä
mammaa.

"Se ei ole kauniisti tehty!" sanoi rouva lempeästi nuhdellen
pojilleen. "Hänen vikansa ei ole, että hänellä on köyhät tai
sivistymättömät vanhemmat, ja te saisitte kiittää Jumalaa, että
teidän laitanne on paremmin!"

Matkalaukun kantaja ei voinut pidättyä kysymästä, oliko tässä maassa
köyhyyden tai puutteellisen sivistyksen merkki jos kansan keskuudessa
vanhempia nimitettiin vielä isäksi ja äidiksi. Hän teki tämän
kysymyksen vakavasta tiedonhalusta ilman pilkkaa, valmiina kuulemaan
jo taasen jotain uutta, ehkä hyvää ja kiitettävääkin. Rouva katsoi
häntä suurin silmin, mietti vähän, kunnes luuli saaneensa selville,
että tässä oli kysymyksessä odottamaton ja aiheeton hyökkäys, ja
vastasi sitten, terävällä äänensävyllä: "Me emme täällä ole kansaa,
vaan ihmisiä, joilla kaikilla on yhtäläinen oikeus kiivetä ylös!
Ja kaikki ovat yhtä ylhäisiä! Lapsilleni olen mamma, jottei heidän
tarvitse herrasväen edessä hävetä ja jotta kerran saavat pystyssä
päin maailman läpi kulkea. Jokaisen oikean äidin velvollisuus on
huolehtia siitä, kun aika kerran niin vaatii!"

"Mitä sinä, eukko, pauhaat?" sanoi hänen miehensä, joka tuli
kaivolle. Hän laski kaivon viereen maahan suuren korin, joka oli
täynnä keltaisia nauriinnaatteja, ja lisäsi: "Siinä on nauriita
pestäväksi. Minä aion heti mulistaa nurin naurispenkin ja istuttaa
uudestaan. Pojat saavat viruttaa nauriit! Anna heille sankko,
etteivät likaa vettä altaassa ja pidä toki huolta, etteivät lapset
aina saa sotkea elukkain juomavettä!"

Tästä näytti tuo pyylevä rouva vieraan läsnäollessa vielä
enemmän suuttuvan. Lapset oli vasta muka kunnollisesti puetettu
eivätkä saaneet heti uudelleen itseään liata! Hän kyllä viruttaa
nauriinnaatit mihin on vielä kyllin aikaa ne kun noudetaan vasta
seuraavana aamuna.

Ja kaksoiset puolestaan huusivat: "Isä, mamma sanoo, että me emme
saa liata itseämme! Mitä me nyt tekisimme? Saammeko juosta mihin
tahdomme?"

Vastausta odottamatta juoksivat he toisten lasten kanssa tiehensä.
Mutta vieras, sen sijaan että olisi seurannut heidän esimerkkiään,
jäi yhä vielä seisomaan, miettien sitä seikkaa että mamman mies
lastensa edessä oli kuitenkin yksinkertainen "isä", jonka ohessa hän
todellakaan ei näyttänyt käyvän samasta kuin tämä.

Näissä ajatuksissa keskeytti hänet maanviljelijä eli puutarhuri, joka
kysyi: "Mitäs herralla täällä on asiaa?"

"Ei kai hänellä ole mitään asioimista!" pisti rouva väliin. "Hän
on nimittänyt meitä vain kansaksi ja ihmetellyt, että pojat minua
mammaksi sanovat!"

"Se ei ollut tarkoitus!" sanoi vieras hymyillen, "minähän olen
päinvastoin iloinnut tapojen hienostumisesta tässä maassa,
kansalaisten lisääntyvästä tasa-arvoisuudesta; mutta nyt kuitenkin
havaitsen, että perheen päätä kutsutaan vielä isäksi eikä papaksi!
Kuinkas se on selitettävä?"

Rouva silmäsi ärtyisesti miestään, joka tässä suhteessa oli hänelle
arvatenkin riittävästi harmia tuottanut, sekä pysyi muutoin vaiti.
Mies puolestaan katseli vierasta tutkivin silmäyksin samoinkuin
rouva äsken, ja kun hän sai merkille pannuksi tämän avonaiset ja
hyväntahtoiset kasvot, antautui hän tuttavalliseen keskusteluun:
"Katsokaas, hyvä ystävä! Se on asia, josta olisi paljonkin
kerrottavaa! Tasa-arvoisuus on meillä kylläkin olemassa ja kaikki
me pyrimme ylöspäin. Innokkainta siinä asiassa on naisväki, yksi
toisensa jälkeen heistä ottaa käytäntöön tuon nimityksen, jota
vastoin me miehet emme omassa elämässämme voi käyttää sellaista
koristusta. Me joutuisimme naurun alaisiksi omissa silmissämme,
ainakin toisinaan, ja sitten, mikä on pääasia, meille korotettaisiin
veroja, jos ottaisimme pappa-nimityksen. Siihen suuntaan puhui
herra kirkkoherra koulun tarkastuksessa, jossa asia tuli puheeksi,
kun eräs koulumestari muutamain oppilasten vanhemmista puhuessaan
käytti nimityksiä pappa ja mamma. Nämä olivat luonnollisesti
sellaisia lapsia, jotka olivat tuoneet kauniita lahjoja. Naisten
kesken, sanoi kirkkoherra, sillä ei ole niin paljon merkitystä,
heidän turhamaisuutensa kun on tunnettua. Mutta jos miehet antavat
kutsua itseään papaksi, niin todistavat he sillä lukeutuvansa
varakkaisiin ja ylhäisiin ja kun he siitä huolimatta maksavat liian
vähän veroa, niin tiedettäisiin heidät pian korkeammasta verottaa.
Sitten käskettiin kaikkien kuuden opettajan tasa-arvoisuuden vuoksi
karttaa koulussa nimitystä pappa ja sanoa vain isäksi, oli sitten
kysymyksessä köyhä tai rikas."

Rouva oli jo tämän keskustelun alussa juossut vihastuneena
takaisin kyökkiinsä. Isäntä meni myöskin kiiruusti tiehensä,
arvellen itsellään olevan vielä riittävästi tehtävää ja että hän
oli jo liiankin kauan pakissut, ja vieras seisoi jälleen yksinään
tuolla hiljaisella paikalla. Vasta nyt huomasi hän tuon vanhan
talon seinässä kirjotuksen: "Pietari Weidelich'in puutarha- ja
maitotalous". Siis Weidelich'ejä ovat nämä ihmiset nimeltään, puhui
hän itsekseen panematta asiaan mitään huomiota. Hän hieroi keveästi
otsaansa kuin se joka ei oikein tiedä missä hän juuri sinä hetkenä
on, kunnes hän muisti tarvitsevansa käydä vielä korkeintaan kymmenen
minuuttia, nähdäkseen omaisensa. Mutta kun hän kääntyi lähteäkseen,
laski joku kätensä hänen olalleen ja kysyi: "Eikö se ole Martti
Salander?"

Hän se todellakin oli; sillä hän kääntyi kuin salama ympäri,
kuullessaan ensi kertaa kotoisilla seuduilla nimeään mainittavan ja
nyt ensi kertaa myöskin tutut kasvot nähdessään.

"Ja sinä olet Möni Wighart, todellakin!" huudahti hän. Molemmat
pudistivat toistensa käsiä, katsellen tarkkaavasti mutta iloisesti
toisiaan kuin vanhat hyvät ystävät, joista kumpikaan ei ole
toiselleen mitään velkaa. Sellainen tapaaminen on aina hauska yllätys
kotimaahan palaavalle.

Möniksi nimitetty, oikeastaan Salomoni, oli näköjään kymmentä
vuotta vanhempi kuin herra Martti Salander, mutta näytti kuitenkin
viiksineen ja poskipartoineen yhtä reippaalta ja siistiltä kuin
ennenkin ja kantoi samaa ruokokeppiä kullattuine koiranpäineen kuin
kaksikymmentä vuotta sitten. Kaikkien kunnon ihmisten kanssa oli
hän sinut, vaikkei kukaan selvästi tiennyt mistä ajasta lähtien.
Siitä huolimatta hänellä ei koskaan ollut vihollista; sillä hän
oli jokaiselle, joka hänet kohtasi, levähdyspiste ja välihetki
suruissa ja mieltä liikuttavissa ajatuksissa, tai myöskin, jos
toinen kuljeskeli hajamielisenä tietään, mukava pysäkki ajatusten
kokoamiseksi.

"Martti Salander! Kuka olisi sitä osannut ajatella! Ja milloin
olet sinä jälleen maahan tullut? Vai tuletko vasta nyt?" kysyi hän
uudelleen.

"Juuri tulen asemalta!" oli vastaus.

"Mitä sanot! Minähän myös tulen sieltä, juon näet joka päivä kahvini
siellä ja samalla katselen matkustajia, mutta en huomannut sinua!
Tuhat tulimmaista vieläkin kerran! Niin niin, siinähän on Martti
Salander jälleen! Eikö totta, sinä tulet suoraa tietä Amerikasta?"

"Brasiliasta, vaikka kuudeksi viikoksi pysähdyin Liverpooliin
muutamain asiain takia. Mutta nyt on aika etsiä vaimoani, josta en
puoleen vuoteen ole saanut mitään tietoja, paremmin kuin kolmesta
lapsestanikaan, jotka luonnollisesti ovat minua pitkään odottaneet.
Toivottavasti he voivat hyvin!"

"Mutta missä he asuvat sitten? Täällä ylhäälläkö?" Tämän kysymyksen
teki tuo vanha ystävä epävarmalla äänellä ja toinenkin näytti jonkun
verran hämmästyneeltä vastatessaan: "Ai tosiaankin, hänhän on aikoja
sitten vuokrannut pienen kesäravintolan ja vieraskodin Kreuzhaldella,
joka ei liene kaukana täältä."

Itsekseen ajatteli hän: "Hän ei tiedä siitä mitään tai ainakin on
olevinaan; merkki siitä, ettei hän ole ainuttakaan kertaa ollut
siellä, tuo ijankaikkinen vaeltaja ja lasinkallistaja. Asiat eivät
siis ole loistavalla kannalla, ja joka tapauksessa ei Maria paralla
ole tarjottavanaan kunnollista viiniä!"

Kun tuo pieni hämminki oli ohi, tarttui Wighart käteen, jonka
Salander hänelle hyvästiksi ojensi, ja piti sitä omassaan.

"Minä tulisin heti mukaasi, mutta se ei nyt luonnollisesti sovellu
teidän ensimäisessä jälleennäkemisessänne, jolloin kaikki häiritsijät
ja töllistelijät ovat kiusallisia. Mutta kymmenisen askelta tästä,
tuon nurkan takana, on vanhalla rauhantuomari Hauserilla 'Punaisessa
miehessä' viimevuotista viiniä, jota juo kuin taivaanilmaa. Minä
otan sitä puolituoppisen joka päivä kauniilla ilmalla. Nyt teen
samoin, Martti veli, ja sinun täytyy kanssani tyhjentää yksi pullo
tervetuliaisiksesi! Puolessa tunnissa, kahdessakymmenessä minuutissa
se on tehty ja iltapäivää on vielä pitkälti! Tule! Ei mitään
epäröimisiä! Minä tahdon kaikin mokomin juoda kanssasi ensimäisen
lasin ja lupaan etten sinua kauvan pidätä!"

Martti Salander, jonka kättä tuo vanha kunnon ystävä ei hellittänyt,
ponnisteli vakavasti vastaan, haluten päästä näkemään vaimoaan ja
lapsiaan, joita hän oli jo niin lähellä; kuitenkin, kun hän oli
jo niinkin lähelle kotiaan ehtinyt ja usein turhaan saanut tehdä
suurempiakin kierroksia ja pysähdyksiä ja kun saattoi helposti
neljännestunnin lisätä seitsenvuotiseen poissa oloon kunnioittaakseen
tuota odottamatonta tapaamista, niin myöntyi hän lopulta. Hän tiesi
kyllä, että tuon seuraa rakastavan herran etupäässä halutti kaikessa
kiiruussa saada tietää jotain lähemmin hänen vaiheistaan, voidakseen
sitten illalla ensimäisenä kaupungilla kertoa hänen tulostaan;
mutta itsekin tunsi hän nyt äkkiä tarvetta tuolta asiantuntijalta
ohimennen kuulla kotoisista oloista. Niinpä kääntyi hän, sen sijaan
että olisi jatkanut matkaansa Kreuzhaldelle, Möni Wighartin kanssa
toiselle suunnalle ja seurasi tätä "Punaiseen mieheen", erääseen
talonpoikaistaloon, jossa sen vanha asukas, rikas maanviljelijä,
ammattinsa ohella piti tarjottavana puhdasta, itse viljelemäänsä
viiniä.

Kaivon ympärys oli nyt kokonaan tyhjä ja hiljainen; ainoastaan
yhdessä kulmauksessa seisoi vielä äskeinen poika, joka odotti äitiään
ja oli juuri poistuneen Salanderin nuorin lapsi.



II


Noiden molempien miesten ei itse asiassa tarvinnut kauas mennä,
ennen kun he löysivät tuon hedelmäpuiden taakse piiloutuneen talon.
Isännän asuin- ja vierastupa oli heidän sisään astuessaan tyhjä; eräs
naishenkilö, joka työskenteli jossakin tuli Wighartin koputuksesta
esiin.

"Missäs herra rauhantuomari on?" kysyi hän tilaten samalla pullon
viiniä.

"Ne ovat kaikki viinimaalla", vastasi tyttö, ottaen samalla kaapista
valkoisen pullon ja pistäen sen vedellä täytettyyn kiiltävään
kuparikattilaan, jonka kylkeen oli taottu puolikuun muotoinen
suomustettu kala, sen molemmille puolin jonkun esi-isän nimikirjaimet
ja alle eräs kahdeksannentoista vuosisadan vuosiluku. Tyttö meni
noutamaan kellarista raikasta viiniä ja vieraat istuutuivat leveän
pähkinäpuisen pöydän ääreen.

Martti Salander silmäili ympärilleen, veti syvästi henkeään ja sanoi:
"Kuinka rauhallista ja hiljaista täällä on! Seitsemään vuoteen en ole
istunut tällaisen pöydän takana!"

Ikkunasta näki vain vihreätä väriä, omenapuita, niittyjä ja
taustassa, niin pitkälle kuin katse puunrunkojen ja oksien välitse
pääsi, näki sinisen ilman asemasta viinimäen rinteen, jonka maaperää
juuri parasta aikaa huolellisesti muokattiin. Ainoastaan siellä ja
täällä näki kumartuneen työmiehen pään pistävän esiin lehtiverhon
keskestä, ja saattoipa itsekin luulla näkevänsä samaan aurinkoiseen
etäisyyteen, johon nuo esiin sukeltelevat päät katselivat.

"Seitsemän vuotta! Herran nimessä, oletko sinä jo niin kauan ollut
poissa", lausui Wighart.

"Ja kolme kuukautta!"

Tyttö toi viiniä ja pari viipaletta hyvää ruisleipää, ja kun vieraat
eivät mitään muuta halunneet, meni hän jälleen työhönsä. Wighart
täytti molemmat lasit.

"Siispä tervetuloa!" tervehti hän uudelleen kotiin palaavaa
ystäväänsä, joka ei kuitenkaan kokonaan vielä ollut kotona, vaan
nautti lepoa ennen aikaansa; "terveydeksesi! Mutta hyvinvoivalta sinä
vain näytät, todellakin kuin itse terveys! Saanee siis otaksua, että
asiasi ovat hyvin menestyneet ja kaikki on sinulle onnistunut!"

"Monella tavoin on minulle käynyt; kuitenkin olen minä pitänyt
puoliani ja kamppailut ja vähän lepoa saanut, sen voin sinulle sanoa,
ja lopultakin olen tointunut siitä iskusta, joka minua silloin niin
häpeällisesti kohtasi. Tosin se kesti kauemmin kuin luulinkaan."

"Jollen erehdy, jouduit sinä takauksen takia onnettomuuteen. Minä
olin siihen aikaan matkoilla ja kun palasin, sanottiin sinun olevan
poissa."

"Niin, se oli tuo juttu Louis Wohlwendin kanssa!"

"Oikein! Jokainen otti osaa sinun onnettomuuteesi, mutta yleensä
myöskin kyseltiin, kuinka sinä saatoit niin ajattelemattomasti
menetellen panna omaisuutesi peliin."

"Minä en ole mitään pannut peliin, minä en tahtonut mitään voittaa,
vaan yksinkertaisesti täyttää velvollisuuden ystävää kohtaan, se on
-- minä en juuri uskonut, että se tulisi maksettavaksi, olin päin
vastoin, mikäli muistan, sitä mieltä, ettei tuota soppaa kai syötäisi
niin kuumana kuin se oli keitetty, ja että jokaisessa todellisessa
ystävänpalveluksessa on vaara tarjona, muutoinhan se ei mikään
ystävänpalvelus olisikaan. Me olimme jo opettajaseminaarissa hyviä
ystäviä. Häneltä kävi oppiminen vaikeasti ja sen vuoksi liittyi hän
minuun, jolta kävi helpommin; muista kyllä näytti siltä kuin minä
olisin häneltä oppinut, jumala ties, kuinka se niin kävikin! Se
huvitti minua kuitenkin; hän näet oli hyvin hauska, luottavainen
ja järkevä, ja missä vain kaksi seisoi yhdessä, astui hän kohta
luokse, vieläpä opettajien ja professorienkin. Näiden kanssa osasi
hän vuositutkinnoissa menetellä hyvin hauskasti. Hän ei lainkaan
ottanut selkoa tutkintoaineista, vaan osasi sensijaan johdatella
heitä kysymään juuri sitä mitä hän itse halusi, jota varten hän
siihen tarpeelliset asiat minulla pänttäytti päähänsä tai kuinka
sitä sanoisin. Oli kuin hänellä olisi ollut kyky harvoin sanoin
järjestää ihmisten ajatuksia, johtaa, yhdistää ja eroittaa niitä
mielensä mukaan, ja kuitenkaan hän ei itse kyennyt hallitsemaan
yhtenäisempää ajatusjuoksua. Mutta kaikki tuo kuten sanottu huvitti
meitä ja jokainen antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Hän sai kun
saikin sitten haltuunsa erään maaseutu-alkeiskoulun väliaikaisen
hoidon ja siellä eli hän komeasti ja hauskasti; mutta kun hän otti
haltuunsa realiluokat eli isompain lasten opetuksen, alkoi hän pian
muutella paikasta toiseen ja heitti ennen pitkää koko opetuksen. Minä
olin sillävälin suorittanut vielä sekundaariopettajan kurssinkin
ja käyttänyt siihen erikoista ahkeruutta; myöskään en hoitanut
koulua, johon minut valittiin, vain tavallisella innolla, vaan
myöskin jonkunlaisella velvollisuudentunnolla pyrkien rehellisesti
kohottamaan oppilaitani niin perinpohjaisesti kuin mahdollista.
Mielessäni iloitsin jo siitä ajasta, jolloin toivoin tapaavani
monia maamiehiä, jotka kiittäisivät minua siitä, että ammattiaan
jättämättä kykenivät laatimaan kunnollisen laskun, mittaamaan vähän
maata, ymmärtämään paremmin sanomalehtensä ja kenties ranskalaista
kirjaakin lukemaan. Tosin minä en ole saanut sitä kokea, sillä
pojat katosivat silmistäni jo ennen ja piiloutuivat kaikkiin
mahdollisiin konttoreihin. Ainuttakaan minä en enää nähnyt pellolla
ja auringonpaisteessa!"

Salander pysähtyi ja mietti; sitten huokasi hän keveästi ja puhui
edelleen: "Mutta olenko minä itse sitten paremmin tehnyt? Enkö
itsekin ole auran äärestä karannut?"

"Tarkoitat luopumistasi opettajanvirasta?" sanoi Wighart, kun toinen
taas hetkiseksi vaikeni; "kuinka sinä tulitkaan sen tehneeksi?"

"Isäni ja äitini kuolivat kotona samalla viikolla ankaraan
kuumeeseen. Heiltä oli tallissa kuollut sairas vasikka, jonka he
olivat haudanneet niitylle talon yläpuolelle, lähelle hyvää kaivoamme
ja siten kaikessa viattomuudessaan myrkyttäneet veden. Renki ja piika
välttivät hädin tuskin kuoleman. Syy huomattiin vasta myöhemmin.
Minun hämmästykseni ja suruni muuttui pian suureksi levottomuudeksi,
kun huomasin omistavani vanhempaini omaisuuden, joka talon tultua
myödyksi tuntui köyhästä koulunopettajasta melkoiselta summalta. Minä
menin naimisiin vaimoni kanssa, jota olin jo pitemmän ajan katsellut,
ja myöskin hänellä oli omaisuutta. Silloin kävi minulle yhtäkkiä
ahtaaksi rauhallisessa koulusalissa yksinäisellä maaseudulla; minä
vetäydyin tänne, tuohon kaupunkiin tuolla puiden takana, minä
tahdoin olla täysi-ikäisten seurassa, katsella avoimesti vapautta
ja tulevaisuutta, olla liikemies ja malli-isäntä, niin, vieläpä
nyt jälestäpäin sotapalveluksenkin suorittaa ja tulla upseeriksi,
ollakseni minäkin mies puolestani. Minä näet luulin olevani kaikkeen
velvollinen, kun minulla oli vähän omaisuutta, jota oikeastaan ei
sentään voinut miksikään rikkaudeksi sanoa.

"Ensi aluksi minä liityin osakkaaksi muutamaan pieneen
kutomatehtaaseen, jota johti eräs taitava mies; sen ohella minä otin
haltuuni muutaman isännättömäksi joutuneen olkiteollisuuskaupan; no
niin, se ei käynyt huonostikaan, sehän on sinulle tunnettua. Minä
pysyin ahkerana ja tarkkaavaisena toimissani, kääntämättä selkääni
maailmalle. Louis Wohlwendkin oli taas läheisyydessäni; hän puuhasi
muutamien asioimistojen toimissa ja oli yhä vielä sama makea ja
tuttavallinen 'jokapaikanjussi', josta jokainen sai sen käsityksen,
että hänen asiansa ovat hyvin ja että hän hyvin tietää mitä hän
tahtoo. Minunkin seuraani haki hän ahkerasti, mikäli hänellä siihen
oli aikaa, ja pian mainittiin minua hänen erikoisystävänään enkä minä
pyristellyt sitä vastaan, vaikka hiljaisuudessa havaitsinkin monta
hänelle epäedullista seikkaa. Muutamassa lauluseurassa, johon hän
minut vei, huomasin hänen laulavan aina väärin; mutta minä ajattelin,
ettei hän mahda sille mitään, ja jälestäpäin hän viinilasin ääressä
oli sitä hauskempi ja miellyttävämpi, ja huolimatta tuosta julkisesta
epäkohdasta piti hän edelleenkin paikkansa toisessa tenorissa. Se
suututti minua lopulta kovin; mutta hänellä ei näyttänyt olevan
mitään aavistusta ja lopulta sanoin minä itsekseni, että oikeastaan
se lienee ihanteellisuutta sekin, kun joku poloinen, jolla ei
lainkaan ole laulukorvaa, tahtoo sentään kaikin mokomin laulaa.

"Kun minä eräänä iltana jouluviikolla istuin laskuja päättämässä,
aikoen työskennellä sivu puoliyön, tuli hän hakemaan minua
yhdistyksensä kuusijuhlaan. Minä en tahtonut lähteä, mutta hän ei
hellittänyt ja kun vaimonikin pyysi minua menemään, saadakseni
virkistystä, suostuin minä lopulta. Tämä oli onnettomuuspäiväni.

"Matkalla ostin minä vielä lisäksi lahjankin kuusijuhlaan, sievän
korukantisen kuvakirjan, ja sain vastalahjaksi westfaalilaisen
kinkun. Kun ateria, joka sitten seurasi, oli lopetettu ja kilparata
avattu laulajille, lausujille ja ilvehtijöille, nousi Louis
Wohlwendkin lavalle, ilmoittaen esittävänsä Schillerin balladin
'Takaus', jonka hän samalla aloittikin. Hän osasi ihmeekseni
ulkoa tuon runon ja esitti sen jonkunlaisella liikutuksella tai
vakuutuksella, puolittain värisevin äänin, mutta läpeensä niin
kovin väärin korostaen, että vaikutus oli enemmän harmittava kuin
naurettava. Tietämättään käyttäysi hän sellaisten sivistymättömäin
ihmisten tavalla, jotka esityksessään valittavat tai intoilevat
ja sen ohessa hakkaavat nyrkkiään pöytään ja puhettaan intohimon
pakoituksesta vääntelevät, sanojaan venyttelevät ja ikäänkuin
raivosta korostavat korottomiakin tavuja, kun korolliset eivät heille
riitä. Heti ensi värssyn lopetti hän väärää korostusta käyttäen näin:

    "Vai kaupunki sorrosta vapahtaa!
    Varo, ettet _ristillä_ katua saa!

"Sitten lopetti hän toisen värssyn:

    "Saat pantiksi ystävän multa,
    hänet tapa, _jos pakenen_ sulta.

"Perin auttamattomasti kaikui edelleen:

    "Hymyin _ilkein_ kuningas naurahtaa,

"samalla kuin hän todellakin koetti lisäksi saada kasvoilleen nauravan
ja samalla vihaisen ilmeen. Runon loppu kuului sitä vastoin hauskasti:

    "Minä olisin luvallanne
    mies _kolmas_ liitossanne.

"Siitä on nyt seitsemän vuotta ja nuo tuhmuudet ovat minulla sentään
vielä niin elävästi mielessäni kuin olisivat ne eilen illalla
tapahtuneet.

"Minä tunsin itseni jotakuinkin häiriytyneeksi, kun Wohlwend lavalta
laskeutuen asettui taas minun viereeni, ja kun aika läheni jo
puoliyötä, nousin minä hattuani ja päällystakkiani etsimään ja lähdin
pois. Mutta tuskin olin päässyt kadulle, niin saavutti hän minut,
asteli sivullani ja selvitteli kurkkuaan kuin aikeissa lausua uuden
runon. Hänet keskeyttäen kysyin minä, mitä iloa hänellä oli esittää
runoa tai ylipäätään puhetta niin huonosti, lausua niin kiihtyneesti
ja samalla niin perin väärin?

"Niin, vastasi hän yhä vielä värisevällä äänellä, hän oli muka
kiihtynyt eikä todellakaan voinut kauniisti lausua, koska hän itse
oli juuri se, joka etsi takausmiehiä ja jonka elämä häälyi tukalassa
käännetilassa.

"Kokonaan muuttuneella ja paljon luonnollisemmalla äänellä
paljasti hän sitten kiiruusti asemansa. Hän oli ryhtynyt muutamaan
uskaliaaseen yritykseen, joka vaati melkoisen pääoman sijoitusta,
samalla kuin yrityksen jatkaminen oli vaatinut ja yhä edelleen
vaati hänen pankkiluottonsa täydessä määrässään. Hänen oli mahdoton
peräytyä vahingoittamatta kunniaansa ja omaisuuttaan, jota vastoin
edelleen yrittäminen saattoi molempia lisätä; lyhyesti, kysymyksessä
oli uuden luoton hankkiminen takuiden avulla ja se kävi päinsä
kolmella nimikirjoituksella. Viidentoista minuutin kuluessa olin minä
takaajana 'yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta' kirjoittanut
nimeni Wohlwendin kotona jo valmiina olevan velkakirjan alle ja
menin heti senjälkeen nukkumaan. Kahta muuta allekirjoittajaa minä
en ole koskaan nähnyt; ne olivat pari hiljaista kunnon miestä, mutta
typötyhjiä, jotka loppunäytöksen edellä tyynesti hävisivät seudulta,
jättäen omat erityiset takaajansa ja velkojansa pulaan.

"No niin, ennen vuoden loppua selitti Wohlwend olevansa kykenemätön
maksamaan, ja mikä heti konkurssipesää selvittelemään alettaessa
oli ehdottomasti suoritettava, se oli juuri minun takaussummani. Se
nieli minun ja vaimoni omaisuuden ja samalla hupeni siihen minun oma
liikkeeni yhtä pian kuin perinpohjaisestikin, kiitos siinä vallinneen
hyvän järjestyksen! Mutta minä olin kerta kaikkiaan puhdas mies ja
sain mennä minne halusin! Nyt olisi ollut aika palata koulusaliin,
mutta se oli minusta mahdotonta! Mutta Wohlwend eli vielä vuoden ja
päivän konkurssitilansa nojalla, mikä sitten kuuluu rauenneen, en
tiedä millä tavoin."

"Mutta kuinka sinä tulitkaan vaimosi omaisuuden panneeksi sillä
tavoin alttiiksi?" keskeytti hänet Wighart, "vaimosihan saattoi lain
ja oikeuden mukaan pidättää sen itselleen!"

"Vaimoni", sanoi Salander, "ei tahtonut tehdä sitä lasten
tulevaisuuden vuoksi, sillä minusta olisi tullut vararikon leimaama
mies. Me olimme nuoria ja luotimme tulevaisuuteemme, jota emme
tahtoneet tärvellä!"

"Mutta mikset ottanut perhettäsi mukaan tai noutanut heitä myöhemmin,
kun sinua alkoi onnestaa?"

"Koska minä tahdon elää ja kuolla kotimaassani enkä olla mikään
siirtolainen! Ja lisäksi minä en olisi voinut niin ollen taistella
ja seikkailla niinkuin minun oli pakko tehdä; minulla oli myöskin
kahdesti kuume ja sain muutoin tarpeeksi asti oppirahoja maksaa sekä
alkaa alusta kaikki uudelleen. Kotoa matkustaessani otin minä mukaani
muutamia kirstullisia olkihattuja, jotka uskottiin minulle; niinikään
sain minä muutamia vähäisempiä silkki- ja puuvillasäkkejä ja niin
pääsin minä tarpeelliseen alkuun, kunnes muuan palveluksessani
oleva nuorukainen varasti minut ja karkasi, kun minä turvatonna
makasin kuumetaudissa. Hädän pakoittamana menin minä sitten muutaman
suuremman liikkeen palvelukseen ja matkustelin brasilialaisissa
maakunnissa myyden ja ostellen. Minä perehdyin siten sikäläiseen
sisämaankauppaan, jota sittemmin harjoitin omiin nimiini, tietysti
sikäli kuin varani sallivat. No niin, minä olen nyt onnistunut ja
korvannut vahingon, enempäähän en tahtonutkaan, ja voin jälleen
ryhtyä työhön täällä kotimaassa ja omaisteni luona. Täällä minulla on
Moosekset ja profeetat!"

Hän taputti oivallista matkalaukkuaan, mutta huudahti samalla,
vihdoinkin havahtuen: "Kas vain, onpa tämäkin kaunista kotiin
matkustamista! Kuusi viikkoa Liverpoolissa, ja tänne viiden minuutin
etäisyydelle vaimostani unohdun vielä aikailemaan! Juo, veikko,
yksinäsi pullo loppuun, sillä sinähän jäät kai vielä istumaan. Tämä
varjokas soppi on todellakin liian onnistunut paikka!" Vanha ystävä
pidätti hänet kuitenkin, osoittaen matkalaukkua.

"Sinulla on varmaankin", sanoi hän, "hyviä papereita hallussasi? Jos
mahdollisesti tarvitseisit yhden tai toisen niistä sijoittaa, niin
pyydän sinua suomaan minulle tilaisuuden palveluksen tekoon; kuten
tiedät, on tänä arvopaperien aikana aina syytä katsoa eteensä!"

"Ei siellä ole mitään sellaista!" vastasi Salander; "viime aikoina
sijoitin minä kaikki ansioni Rio de Janeirossa olevaan atlantilaiseen
rannikko pankkiin, joka on ripeästi kehittyvä nuori laitos, ja
mukanani kuletan nyt lähes kolme tusinaa contos de reis'iä [contos
de reis = 1000 milreisiä; milreis on portugalilainen rahayksikkö ja
tekee meidän rahassa 5 mk. 60 p. Siis 'lähes kolme tusinaa contos de
reis'iä' on noin 200,000 Smkaa. Suom. muist.] tekevän omaisuuteni
arvon maksuosoituksena, joka suoritetaan puhtaana rahana kymmenen
päivää näyttämisestä."

Uudelleen löi hän tyytyväisenä matkalaukkuaan.

"Tuhattulimmaista, onpa se mehevä vekseli!" arveli Wighart.

"Se aviseerattiin muistaakseni kaksi kuukautta sitten tai vähän
enemmän", sanoi toinen.

"Missä pankissa? Varmaankin 'isossa arkussa'? Tai 'vanhassa
kaapissako'? Eli kenties 'uudessa kaapissa'? Ne ovat näet pankkiemme
uusimmat pilanimet."

"Xaverius Schadenmüller & Kumpp. se pitäisi olla; odotahan, se on
minulla muistossa."

Hän veti nuttunsa sivutaskusta muistikirjan.

"Niin, Schadenmüller, Xaverius & Kumpp."

Wighart katsoi häntä silmät selkosen selällään, kunnes sai sanotuksi:

"Schadenmüller, sanot sinä? Tiedätkö kuka se on?"

"Joka tapauksessa toimelias liike, joskin tuntematon vielä seitsemän
vuotta sitten!"

"Mies parka! Se on Louis Wohlwend eikä kukaan muu!"

Martti Salander nousi hitaasti ja kalveten pöydän takaa, mutta
istuutui heti uudelleen ja sanoi: "Jokaisella ihmisellä näkyy olevan
turmanlintunsa, joka kaikkialla tuijottavin silmin hänelle tavantakaa
ilmestyy. Kun vähimmän sitä ajattelet, niin on se yhtäkkiä edessäsi.
On tämä minulle nyt todellakin hauska asema! Mutta kuka sen sanoo,
ettei hän aio maksaa? Hänhän on voinut toipua häviöstään ja kiivetä
uudelleen ylös, kuinka sitten, on minulle yhden tekevää! Eikä tuo
Atlantin-rannikko-pankkinikaan toki ole mikään ilmanaikainen laitos,
vaan tietää se mitä tekee. Lopultakin on kohtalon tahto, että minä
jälleen saavutan entisen varallisuuteni, kun se veitikka on kerta
siksi vaurastunut!"

"Mies parka! sanon vieläkin. Schadenmüller-niminen henkilö on
muuttanut pois kaksi vuotta sitten, samoin on tehnyt kuusi kuukautta
sitten hänen seuraajansa, Wohlwendin liiketoveri, ja eilisestä saakka
kerrotaan kauppanimen nykyisen edustajan, Wohlwendin, taas uudelleen
lyöneen kintaansa pöytään, protesteja sanotaan tulevan satamalla ja
konttorin olevan suljettuna!"

Salander syöksyi ylös ja astui keskelle huonetta, jossa hän
matkalaukkuunsa tarttuen tirkisteli epävarmasti ympärilleen. Pian
hän jonkunverran tointui ja sanoi huoahtaen: "Vaimo parkani! Minulla
oli hänen menetetty perintöosansa erityiseksi eräksi merkittynä
niin tyydyttävässä kunnossa ja korolleen lisääntyneenä huostassani,
sijoittaakseni sen heti kotiinpalattuani varmalle talletukselle! Ja
siinä on Wohlwend nyt toistamiseen! Mokomakin mies, joka niin perin
kurjasti laulaa ja vielä huonommin lausuu!"

Tuo kunnon mies pyyhkäsi silmistään pari katkeraa kyyneltä.
Osanottavaisuudesta ja vihasta hyvin liikutettuna seisoi Wighart
hänen vierellään ja puhui hänelle kiiruusti.

"Ennen kaikkea", sanoi hän, "on sinun paikalla riennettävä alas
kaupunkiin, etsittävä Wohlwendin konttori ja hankittava varmuus
kuinka siellä asiat ovat. Se on Winkelriedin kadulla."

"Missä se sitten on? Sellaista ei ennen ollut olemassa."

"Se on hiljainen ylhäisön katu läntisessä kaupunginosassa; ei mitään
kauppapuoteja, kirkasmetallisia nimilaattoja vain talojen ovilla
ja ovien pielissä, ja sieltä sinä piankin löydät Schadenmüller &
Kumppanin. Minä tulisin mukaasi, mutta ehkä se on parempi, että minä
menen rouvallesi tulostasi ilmoittamaan ja jollakin soveliaalla
tavalla häntä siihen valmistamaan."

Salander tarttui hänen käteensä. "Ei!" huudahti hän, "elä mene! Se
on minun itseni tehtävä. Euroopaan tultuani en minä ole vaimolleni
kirjoittanut, kun minä aina olen tahtonut yllättää hänet ja kun en
luullut niin kauan viipyväni Englannissa, jossa minulla oli yhtä ja
toista järjestettävänä ja tulevaisuuden varalle puuhattavana. Ja nyt
en henno vaimo parkaani säikyttää ilmoittamalla tulostani vieraan
kautta. Sitten on parempi, kun hän on ehtinyt vain kerrankaan minut
jälleen nähdä."

"Kuten tahdot! Mutta siinä tapauksessa minä tulen viemään sinua
notariuksen luo, kun sinne meno luullakseni on tarpeellista; sillä
lähin tehtävä on kai huolehtia protestista. Sen jälkeen on sinun
tehtävä korvausvaatimus Rannikko-pankille, tai kuinka sen nimi
oli. Notariuksen kansliakaan ei ole enää samassa paikassa kuin
seitsemän vuotta sitten. Mutta se minusta vain on kumma, kuinka ne
siellä Riossa voivat noin tärkeissä asioissa olla Wohlwendin kanssa
tekemisissä!"

Tämän sanottuaan huusi Wighart tarjoilijattaren, maksoi heidän
pienen laskunsa ja miehet lähtivät rientämään alas tuota kaunista
kaupunginosaa kohti, jossa Winkelriedin katu oli.



III


Sillä aikaa oli poika niin sanotussa Varpusessa odottanut vielä
jonkun aikaa äitiään ja mennyt sitten kappaleen matkaa uudelleen
häntä vastaan, mutta aina jälleen palannut entiselle paikalleen,
peläten sivuuttavansa hänet. Lyhin tie Kreuzhaldelta kaupunkiin ei
näet oikeastaan kulkenut tämän kautta, josta syystä Varpusen asukkaat
eivät tuota pientä perhettä tunteneetkaan.

Rouva Salander oli ensi kertaa kulkenut tätä tietä, syystä että
toisen tien varrella asui leipuri, jolle hänen ensi kerran oli
täytynyt jättää kuukausi tilinsä suorittamatta ja yksi hänen
tyttäristään, jonka hän oli lähettänyt leipää hakemaan, oli tullut
kotiin tyhjin toimin. Tämä oli kipeästi loukannut häntä, jonka oli
täytynyt joka hetki miestään odotellen jo pitkät ajat niukasti ja
säästäen toimeen tulla. Ankara hätä oli taas äkkiä palannut kuin juro
oikeudenpalvelija.

Niin odottamatta saapui tuo mykkä vieras, että hän tänään aamusella
ei ollut kyennyt lapsille muuta jakamaan kuin hitusen silkkaa maitoa;
itse hän ei ollut vielä mitään nauttinut. Ja tänään odotti hän
sen lisäksi tuota melkein ainoaksi jäänyttä perhettä, joka vielä
toisinaan iltapuoleen tuli heille juomaan kahvia ulkoilmassa. Muita
vieraita hän ei ollut viikkokausiin nähnyt ja sen vuoksi hänellä ei
ollut penniäkään rahaa. Joutamatta tätä seikkaa kuitenkaan kauan
harkitsemaan tarvitsi hän ajatuksensa siihen, kuinka lapsineen päästä
seuraavaan päivään.

Hän ei sentään kiiruhtanut irtaimistoaan myymään tai panttaamaan,
vaan meni kaupunkiin muutaman tutun pikkuleipurin luo, jolta hän
muutoin oli tilannut rinkelit ja muut sellaiset leivokset ja
jolle hän ei ollut ollenkaan velkaa. Tarvitsematta paljonkaan
sanoja tuhlata sai hän haluamansa määrän leipää, niinikään sai
hän muutamasta sekatavarakaupasta paahdettuja kahvia sekä lisäksi
tarpeellisen määrän sokeria, eräältä toiselta kappaleen hyvää kinkkua
ja puoli naulaa tuoretta voita. Joka paikassa kohdeltiin häntä
arvonannolla, hän kun oli hiljainen, itseensä sulkeutunut nainen,
joka muutoin ei koskaan ottanut velaksi. Tuo lähellä asuva leipuri
oli ainoa, joka ei antanut enää velaksi, koska hän tien varressa
asuen oli tilaisuudessa näkemään, että ulkoravintolassa ei käynyt
enää melkein ketään ja hän viisaasti otti seuraukset huomioon.

Vaikka kaupunkilaiset niin mielellään antoivatkin, ei hän kuitenkaan
ottanut tavaraa luotiakaan enempi kuin mitä hetken tarve vaati,
vaikka hän saman tien olisi voinut ruokatavaroilla varustautua
useammaksikin päiväksi. Tässä vähäisessä seikassa ilmeni kolme
hänelle ominaista piirrettä: rehellinen vaatimattomuus, tottumus
luottamaan seuraavaan päivään ja ennen kaikkea hieno, joskin
itsetiedoton vaisto säästää luottoaan seuraavaksi kerraksi.

Niin tuli sitten viimeinkin rouva Maria Salander, yksinkertaisesti ja
siististi puettuna, ilman kukkia hatussaan, kori käsivarrellaan ja
näyttäen pikemmin hoikkaselta kuin täyteläiseltä, astellen Varpusen
ohi johtavaa tietä.

"No, Arnold, oletpa sinä saanut odottaa!" huudahti hän pojalle,
joka riemastuen kipasi esiin vajan nurkalta, johon hän lopulta oli
asettunut istumaan muutamalle kiviaidalle. "Minä olen saanut ruokaa,
joskaan en kyennyt sitä maksamaan. Nyt pitää meidän rientää kotiin,
ollaksemme valmiina, jos sinne todellakin tulee vieraita. Tänään ei
minun vielä, Jumalan kiitos, ole tarvis sanoa, että suuhunpaneminen
olisi kotoa tyyten lopussa!"

"Mutta jos he syövät kaikki", sanoi poika, "täytyykö meidän sitten
taas nähdä nälkää?"

"Oo, eiväthän he koskaan syö kaikkea, korkeintaan vain puolet ja
jäänöksellä saamme itse tulla toimeen huomiseen asti, jolloin minulla
taas on hiukan rahaa! Mutta jolleivät he tule, niin juomme itse
tyytyväisinä kahvin ja syömme minkä haluttaa, ja huomennahan on
myöskin päivä!"

Pian ehtivät he ylös Kreuzhaldelle, josta näki kaupungin ja sitä
ympäröivän laajan maaseudun yli. Heti tulivat Arnoldin molemmat
sisaret, Setti ja Netti, ulos ottamaan äidiltään koria; he olivat
kymmenen ja yhdeksän vuoden vanhoja, yhtä hienon kalvakoita kuin
veljensäkin, mikä on ominaista terveille lapsille, joita kalvaa
heille itselleen käsittämätön huoli Kuitenkin paloivat heidän
silmänsä kärsimättömämmin ja kiihkeämmin kuin pojan, joka näytti
olevan tyynempiluontoinen.

Rouva Salander meni edellä sisälle ja lapset seurasivat kovin
uteliaina perässä. Kiiruusti otti hän hatun päästään ja vyötti
eteensä puhtaan, valkoisen esiliinan, jonka tehtyään hän tyhjensi
korin, latoi leipälaitteet suuremmalle lautaselle, asetti voin
pienemmälle samanlaiselle ja leikkeli kinkun viipaleiksi, joilla hän
peitti kolmannen lautasen niin että se näytti hyvinkin täydeltä.
Tämän kaiken teki hän hairahtumatta ainoatakaan palaa suuhunsa
pistämään, ettei antaisi huonoa esimerkkiä lapsille, jotka kyynärpäät
pöytään nojattuina siinä hänen työtään katselivat.

"No lapset", sanoi hän väkinäisen iloisesti hymyillen, "malttakaa
mielenne ja olkaa kärsivällisiä! Kaikki päättyy hyvin, jahka isä
tulee. Nyt täytyy meidän vielä vähän aikaa katsoa syrjästä, kuinka
muut syövät; koettakaamme kuitenkin huvin vuoksi, emmekö siitäkin
huolimatta kykene jotakin tekemään! Onko teillä lupa-ajan läksyt
todellakin valmiina, eikö enää mitään laskettavaa, kirjoitettavaa,
tai ulkoa opittavaa? Ottakaapa nyt kerran kirjanne esille! Minä
melkein luulen, että sananlaskut ja laulut tarttuvat juuri tämän
merkillisen paastopäivän vaikutuksesta paremmin muistiin kuin
muulloin".

Tytöt eivät tahtoneet oppimisesta kuulla mitään; Setti nimitti
pikku vanhan tavalla hiukavaa näläntunnettaan vatsakrampiksi. Netti
pelkäsi saavansa päänkivistyksen ja kumpikin halusi mieluummin
virkata, jos vain saisivat, sillä molemmat he olivat alkaneet
valmistaa rahakukkaroa isälle. Ainoastaan Arnold tarttui urhealla
luottamuksella äidin sotajuoneen ja selitti käyttävänsä tilaisuutta
hyväkseen ja ryhtyvänsä opettelemaan ensi uskontotunniksi läksynä
olevaa vaikeata laulua, jossa hän selitti olevan neljä värssyä,
jokaisessa kymmenen riviä ja niistä jokaisen niin pitkän, etteivät
ne sopisi mihinkään, vaan täytyisi niiden loppupäästään taipua
kuin rastaan paulan. Äiti myöntyi kaikkeen ja riensi kyökkiin,
ottaakseen esille sen maitoerän, jonka hän aamulla oli lujamielisesti
pannut erilleen ja säilyttänyt kaikkien mahdollisuuksien varalta.
Sitten haki hän ruokasäiliöstä hunajaruukun, jonka sisältö huonon
valmistuksen takia oli valitettavasti vain liian makeaa. Hän täytti
siitä sievän kristallimaljan ja samalla juolahti hänelle mieleen,
että lusikallinen tuota sakeaa ja voimakasta mehua olisi omiaan
hetkeksi virkistävästi lievittämään lasten näläntuskaa. Ajateltu,
tehty: hän meni ruukku kädessä yhden luota toisen luo, käski heidän
avata suunsa ja sipasi sinne lusikalla hunajaa.

Väsyneenä heittäysi hän viimein tuolille ja silmäsi huoaten noihin
omituisiin laitoksiinsa, joilla hänen oli taisteltava synkkää
kohtaloa vastaan tai ainakin pidätettävä sitä. Ei se saavu ainoastaan
vihollisjoukkojen mukana, maanjäristyksissä, rajuilmoissa ja muissa
yleisen hädän purkauksissa, vaan myöskin hiljaisen kotielämän
vähäpätöisimmissäkin tapauksissa ilmenee se yhtäkkiä häiriötä
tuottavana ja ikäviä kotisalaisuuksia paljastavana. Jos tuo hänen
tämänpäiväinen huolehtimisensa menee hukkaan tai lopulta tuottaa
ainakin nöyryytystä, niin voiko hän sitten enää uskotella olevansa
hyvin varustettu emäntä? Jo useita viikkoja sitten on täytynyt lähteä
matkalle sen laivan, jossa hänen miehensä tavaroineen matkustaa;
jos se onkin joutunut haaksirikkoon? Pelkkä ajatus tästä sai hänet
unhottamaan itsensä ja oman kohtalonsa, mielikuvituksen tavoitellessa
kiinni kauan kaivatun puolison himmeätä kuvaa. Siten vaipuneena omiin
ajatuksiinsa kuin merenpohjalle, säpsähti hän kuullessaan ulkoa
ääniä ja kellon kilahduksen, myös lapset riensivät jo ikkunaan ja
ilmoittivat siellä olevan professorin perheen.

Ravintolan pihamaalla, joka ennen oli ollut puutarhana, oli entisestä
suuripuisesta puistosta nyt enää jälellä yksi ainoa plataani,
joka tuuheine oksineen varjosti viimeistä jälellä olevaa pöytää.
Perhe, johon kuului valkotukkainen herra rouvineen ynnä kaksi
vanhanpuoleista tytärtä, oli asettunut jo pöydän ääreen. Mutta
ikkunasta tähystelevät lapset huusivat: "Voi sentään, siellä on yksi
lisää, muuan pitkä vieras, joka varmaankin syö kinkun suuhunsa!"

Ja todella olikin sinne saapunut muuan pitkä ylimääräinen vieras,
kunnes rouva Salander ehti alas ja tervehti herrasväkeä.

"Kuinka te voitte, rouva Salander?" alkoi vanha herra, "te näette,
että me pysymme teille uskollisina niinkauan kuin täällä yksikin puu
seisoo! Tuokaapas nyt meille tuota tavanmukaista kahvia, sekä voita
valkoista kuin norsunluu, ja sitten sitä sulaa merikultaa! Tätä
viimemainittua naisia varten!"

"Pappa tarkoittaa merikullalla sitä oivallista hunajaa, jota te
meille viimekerralla tarjositte! selitti professorin rouva emännälle,
joka oli kuullut tämän selityksen yhtä usein kuin itse vertauksenkin,
mutta joka tällä kertaa hajamielisyydessään unhotti sille hymyillä.

"Sitten, mitä meihin miehiin tulee", jatkoi herra professori, "niin
juomme me joka tapauksessa yhteensä pullon tuota makeata punaista
kuusikymmenviisivuotiasta, joka valmistustapansa kautta ei tosin ole
miksikään Götheksi muuttunut, mutta kyllä Schilleriksi [Professorin
sukkeluus johtuu siitä, että niillä seuduin nimitetään erästä
viinilajia Schiller-viiniksi. Suom. muist.], synnyttäen suloisen
kutinan niin pian kuin se on astunut ihmiskielen näyttämölle osaansa
suorittamaan. Lisäksi otamme me, ettei tässä tarvitse työtönnä istua,
muutamia viipaleita savustettua naudankieltä, jos teillä on sitä
vielä laadultaan yhtä hienoa kuin viime kerralla."

"Kieltä ei paha kyllä enää ole", sanoi rouva hiukan punastuen, "mutta
sen sijaan voisin minä tarjota kinkkua!"

"Hyvä niinkin, tuokaa vain kinkkua!"

Hän riensi panemaan kahvin ja maidon kiehumaan, jätti niiden
silmälläpidon tyttöjen haltuun sillaikaa kuin hän itse valkoisella
liinalla ja astioilla kattoi pöydän niin somaksi kuin talous
olisi ollut parhaimmassa kukoistuksessa. Pian olivat ruuatkin
houkuttelevina pöydällä, viini vain enää puuttui. Kellarissa
säilytti rouva Salander vielä kahta jälellä olevaa pulloa tuota
edellämainittua viiniä, muutoin ei enää ollutkaan talossa mitään
juomatavaroita, paitsi puolta tusinaa olutpulloa, joista hän ei
tiennyt, kelpasivatko ne enää lainkaan juotaviksi. Viinin hän
sitävastoin oli tallettanut miestään varten, jota hän odotti Huoaten
otti hän toisen pullon ja kantoi ylös, ollen kovin huolissaan, että
voitaisiin pyytää ei ainoastaan toista, vaan vielä kolmattakin pulloa
viiniä ja niin kehkeysi uusi vaara uhkaamaan hänen avuttomuutensa
ilmitulemista. Sen jälkeen kantoi hän höyryävän kahvin ulos ja haki
heti sen jälkeen kaivosta lasillisen puhdasta, kylmää vettä.

Mutta huoli saattoi hänet jälleen sisälle, pidättääkseen lapsia,
jotka olivat ovella ulos tulossa, ja sulkeakseen heidät huoneeseen;
sillähän pelkäsi niiden poloisten asettuvan palavin silmin vierasten
ympärille ja paljastavan siten heidän nälkänsä tuolle puheliaalle
herralle ja rouvan kaikkea arvostelevalle uteliaisuudelle. Hän
ei kuitenkaan voinut estää lapsia asettumasta akkunaan pää pään
viereen ja herkeämättä katselemasta noita ulkona pöydän ääressä
hyvällä halulla aterioivia vieraita. He näkivät kuinka naiset
leikkasivat leipää, silittivät voita päälle ja pistivät suuhunsa
ja kuinka he vilkkaasti keskustellen yhä uudelleen toistivat saman
tempun. Suuremmalla mielihyvällä huomasivat he vanhan herran pian
työntävän lautasensa syrjään, ottaakseen esiin sikaarikotelonsa;
mutta peljästyen näkivät he kuinka tuo pitkä ja outo vieras leveine
suineen ja pukinpartoineen riehui ruuan kimpussa, näyttäen olevan
oikea kinkkumylly, sillä hän latoi lautaselleen viipaleita kehään
vierekkäin ja pisteli niitä yhden toisensa jälkeen kokonaisina
suuhunsa. Lapset kauhistuivat eikä äidistäkään tuntunut hauskemmalta,
kun viinipullo tuon kuotuksen takia oli jo tyhjänä ja professori
huusi toista pulloa.

Uuden tuhon tuotti muuan lapsilauma, joka meluten ja katkottuja
oksia ja varpuja mukanaan kuljettaen kulki avonaisen pihan läpi
sekä äkkiä pysähtyi tuon pienen pöytäseurueen eteen töllistelemään.
Joukon etunenässä seisoivat kaksoiset Isidor ja Julian, kädet selän
takana ja esiliinalla verhottuja vatsojaan pullistaen; he silmäilivät
hyvin tarkkaan pöytää ja heidän katseensa pysähtyi lopulta
kinkunviipaleihin, seuraten niiden siirtymistä lautaselta leveäsuisen
vieraan kitaan, kunnes tämä lopetti syöntipuuhansa. Professori otti
lautaselta kahvelin kärkeen yhden viipaleen ja piti sitä Isidorin
nenän edessä lausuen: "Suu auki, silmät kiinni!" Poika totteli
vitkastelematta ja sieppasi suuhunsa viipaleen sekä leipäpalan,
jonka professori sinne lisäksi pisti. Sama temppu uusiutui pikku
Julianin kanssa ja niin vuoron perään kummankin kanssa heidän yhä
edelleen seisoessaan etummaisina, kunnes viimeinenkin kinkunmurene
oli hävinnyt näkyvistä. Toisten lasten, kanssa menettelivät molemmat
neidit samoin, pistellen heidän suuhunsa voileivän paloja ja nauraen
heidän hullunkurisille kasvonilmeilleen, joita he saivat paloja
suuhun tavotellessaan. Lyhyessä ajassa puhdistuivat kaikki lautaset
eikä pöydällä näkynyt enää mitään syötävää.

Rouva Salander seisoi ikkunassa lastensa takana ja katseli kuinka
tässäkin toistui tavallinen maailmanmeno: toiset ahmasivat sen, mikä
toisille oli määrätty. Hänen silmissään himmeni, mikä sentään johtui
osaksi siitäkin, että sadekuuro oli huomaamatta vetäytynyt esiin ja
yksittäiset pisarat hakkasivat jo ruutuja. Ja plataanin lehdissä
kahisi tyly tuulenleyhkä. Seurue nousi hyvin nopeasti pöydästä.
Vanha herra koputti kepillään pöytään ja pyysi esiin kiiruhtavalta
rouvalta hetimiten laskua. Ennenkuin tämä vastasi, huudahti hän: "Nyt
minä olen vielä kukkaronikin unohuttanut tai kokonaan kadottanut!"
Etsittyään turhaan kaikista taskuistaan kääntyi hän pitkän vieraan
puoleen: "Herra tohtori, pelastakaa te meidät pulasta! Olette kai
asestettu?"

Mutta tämä oli jo käärinyt ympärilleen kellertävän vaippansa niin
monikertaan, pitkin ja poikin, että hän ainoastaan suurella vaivalla
saattoi rahakukkaroaan etsiä. Se kesti vanhuksesta liian kauan.

"Antakaa olla", huudahti hän, "meidän täytyy rientää, jos mieli ehtiä
lähimmälle ajuriasemalle! Minä maksan ensikerralla, rouva hyvä,
kyllähän te meidät tunnette!"

"Ei se haittaa mitään, hyvä professori, kunhan herrasväki pääsee
vain kunnolla kotiin!" sanoi rouva Maria Salander, säilyttäen hyvän
ryhdin, vaikkakin hänen askeleensa olivat hiukan epävarmat, kun hän
seurasi puutarhan portille noita kiiruusti poistuvia ihmisiä.

Takaisin palatessaan näki hän vielä, kuinka kaksoiset pohjaa myöten
tyhjensivät sokeriastian ja sitten tovereineen pyrähtivät liikkeelle.
Hunaja oli myöskin lusikoitu tyhjiin.

Omat lapsensa oli hän sulkenut sisään ja ottanut avaimen taskuunsa
ja niin latoi hän ilman heidän apuaan kaikki astiat suurelle
kahvitarjottimelle, käänsi pöytäliinan säännöllisesti kokoon, otti
sen kainaloonsa, kantoi kilisevän ja kalisevan tarjottimen sisään ja
meni sitten lasten luo, jotka seisoivat yhdessä parvessa.

Kun he näkivät äidin huolien masentamana vaipuvan nojatuoliin,
koettivat he olla ilmaisematta omia lapsellisia vaatimuksiaan
äidille joka tänään oli huolenpidossaan ensi kerran osoittautunut
epäluotettavaksi. Hänen hiljainen itkunsa hälveni juuri parhaallaan
ryöppynä alas syöksyvän sateen kohinaan, ilma pimeni ja niin hallitsi
hyvän aikaa hiljaisuus tuossa hämärtyvässä huoneessa. Maria rouva
käytti silmänräpäystä hyväkseen, kohentaakseen ryhtiään. Hän päätti
kestää viimeiseen saakka ja mennä lasten kanssa mieluummin ilman
syömättä nukkumaan kuin saattaa vaaranalaiseksi kotiinpalaavan
miehensä mainetta paljastamalla hädänalaisen tilansa.

Itse taivas näytti tulevan hänelle avuksi, sillä hänen ympärillään
kirkastui; mailleen menevä aurinko hallitsi taas sotakenttää,
karkoitettuaan vetisen pilven ylös vuoren rinnettä aina metsän
ranteeseen saakka, minne se jäi roikkumaan kuin synkeän harmaa
seinä, jonka yllä heloitti reheväkasteisella ja räikeän viheriällä
metsäniityllä seisova leveä ja väkevä-värinen vesikaaren tynkä.
Siinä oli nähtävänä niin voimakas värikimmellys, jollaista vain
harvoin elämässään näkee ja jonka senjälkeen melkein aina mielessään
säilyttää. Tuon valoilmiön loistaessa siksikin lähellä näkyi oikealla
ja vasemmalla muutamia solakoita koivuja ja saarnia, joiden latvat
häipyivät tuohon kirjavaan loistoon.

Enempää harkitsematta käytti äiti heti hyväkseen tuota kaunista
värileikkiä, mikäli mahdollista johtaakseen lasten ajatukset pois
heidän huolistaan ja antaakseen niille muuta työskentelyä, kunnes
ehkä hämy taasen esiin hiipisi ja toisi vielä tullessaan suloisen
unen Tätä varten mieli hän samalla viihdytellä lapsia kuvailemalla
loistavia kemuja ja sillä kokonaan täyttää heidän mielikuvituksensa,
sillä olihan hän joskus kuullut sanottavan, että nälkäiset ihmiset
pääsevät auttavasti yön yli, uneksimalla herkuista ja kauniista
asioista; ja toivoipa hän itsekin saavansa hiukan mukana kemuilla.

"Katsokaa toki, kuinka kaunis sateenkaari!" huudahti hän, siten
havahuttaen lapset raskasmielisyydestään. He katsahtivat ulos ja
ihmettelivät tuota kauneutta silmät suurina niin että ne kuivuivat
kyynelistä.

"Niillä on asiat siellä nyt paremmin kuin meillä, jos tarina vain on
totta!" huudahti hän jälleen.

"Kenellä niin? kenellä niin?" utelivat lapset.

"Tietysti vuoren pikku asukkailla! Ettekö ole vielä siitä kuulleet?
Noista vuoressa asuvista pikku miehistä ja naisista, jotka tulevat
niin vanhoiksi, että heillä on pikku kyttyröissään jonkun verran
kuolemattomuutta, suhteellisesti nimittäin; sillä he eivät ole
keskisormea suurempia. Noin tuhannen vuoden vanhoiksi sanotaan
heidän tulevan. Kun he tällöin huomaavat, että heidän sukunsa
siinä seudussa sammuu, kokoontuvat viimeiset sata pikku ihmistä
parhaimpiin juhlapukuihinsa puettuina ja viettävät jäähyväiskemujansa
sateenkaaren alla tai paremmin sanoen sen alakerrassa, joka muodostaa
todellisen taikalinnan. Katsokaa vain, ulkoapäinkin voi huomata,
kuinka siellä sisällä kaikki värit kimaltelevat! Vielä toisestakin
syystä sanotaan heidän sellaisia erojaisia viettävän; kun nimittäin
suuret ihmiset täällä maailmassa alkavat heikontua ja tulla tuhmiksi
ja pahoiksi ja kun nuo vikkelät pikku ihmiset siellä alhaalla
aavistavat surullisen lopun olevan käsissä, silloin päättävät he
vaeltaa ulos ja välttää loppua. Silloinkin he kokoontuvat monissa
vesikaarissa ja huvitteleivat vielä hetkisen. Olkoon sen laita
kuinka tahansa, minä en tiedä mikä kemujen aihe heillä nyt on.
Mahdollisesti se koskee sukupuuttoon kuolemista ja niitä on kuten
sanottu korkeintaan sata pikku miestä ja naista, jotka ovat tuolla
koolla. Koko päivän ovat he vuorihuoneissaan, metsän tiheiköissä
ja purojen salaisilla lähteillä leiponeet ja paistaneet ja olutta
panneet ja kaikenlaista hyvyyttä varustelleet, ja nyt he ovat
käyneet sisälle, kukin kantaen seljässään tupsusella koristettua
pientä silkkisäkkistä, jossa on äyrin kokoinen kultalautanen.
Pitkiä ruokapöytiä on muodostettu kattopäreistä, joiden päälle on
levitetty hienon hienoja pöytäliinoja. Sitten marssivat he ympäri
juhlallisena kulkueena. Edellä marssii kymmenen haarniskoitua
ritaria, rintapanssarinaan punaiseksi kiehutettuja ravunkuoria ja
muita kuorirenkaita käsi- ja säärivaruksina; kypärinä heillä on
päässään kauniskierteisiä pikku näkinkenkiä. He kantavat suvun
vanhoja hopea- ja kultakannuja ynnä muita kalleuksia. Kun vuorelaiset
nyt menevät pöytien ympärille, vetää jokainen säkkisestään esille
pikku lautasensa, asettaa sen paikalleen ja asettuu itse sen taakse,
ja jokainen puristaa vakavasti naapurinsa kättä. Mutta nyt seuraa
sitä iloisempi aterioiminen, niin että nuo kultalautaset ja hienot
veitset ja haarukat vain kilisevät. Ensiksi tulee herkullista
riisipuuroa rusinain kanssa ja pieniä paistinmakkaroita, joiden
sisällys on hakattu sekaisin peltoleivosen lihasta ja hienosta
porsaanliikkiöstä. Mainiosti on nämä pikku makkarat paistettu. Aina
kolmella tai neljällä miehellä on edessään yhteinen malja, nimittäin
komea kypsä persikka, josta sydän on otettu pois, ja siten syntynyt
kolo täytetty muskottiviinillä. Voitte kuvitella, kuinka he siellä
pikku lusikoillaan nävertelevät ruokien kimpussa!"

Niin hän lasten mielihalujen tuntemustaan noudattaen edelleen innolla
kuvaili pikku tonttujen kemuja, kunnes hän ei osannut enempää ja
sen vuoksi ryhtyi lopettamaan, vallankin kun sateenkaarikin oli jo
vaalistunut ja viimeinen illankajastus väistyi hämyn tieltä.

"Kun he nyt ovat kyllikseen syöneet ja juoneet ja nuoruuden sekä
miehuuden päivistään ynnä vanhuuden kokemuksistaan jutelleet,
nousevat he kaikki äkkiä ylös, pudistavat toistamiseen ja tällä
kertaa mies mieheltä käyden toistensa käsiä, lausuen hiukan
alakuloisina: 'Toivon olevamme ravitut!'

"Äkkiä he sitten taas etsivät uloskäytävän ja alkavat siitä,
eillimmäisten kantapäille astuksien ja toisiaan selkään tyrkkien
ulos tungeksia, kunnes kaikki ovat kadonneet ja salissa olevat
pöydät tavaroineen seisovat tyhjinä. Jälelle jää vain yksi ainoa
neitsykäinen, kaikista nuorin, joka on noin kahdeksan vuoden
vanha, mikä meillä vastaisi noin kahtakymmentä vuotta. Hänen
velvollisuutenaan on puhdistaa kaikki astiat, kuivata ne ja lukita
rautaiseen kirstuun, jonka hän hautaa maahan siinä kohti, missä
sateenkaari seisoi. Tässä toimessa häntä auttavat nuo kymmenen
ritaria, jotka sen aikaa ovat viipyneet ulkopuolella ja nukkuneet
pois juhlahumalansa. Ja kuten talonpojat rajakiviä pystyttäessään
panevat hautaan ensin tiilensiruja todistajiksi, kuten he sanovat,
niin hekin heittävät alas ensin nuo ravunkuoret ja menevät sen
jälkeen pois paneutuakseen levolle. Mutta mitäpäs nyt tekeekään tuo
viimeinen pikku neitsyt? Hän ottaa selkäänsä säkin, jossa hänen oma
kultalautasensa on ollut ja sauvan käteensä sekä lähtee ypö yksinään
vaeltamaan kauas pois, viedäkseen muiston sammuneesta suvustaan
toisille samanlaisille ihmisille. Sanotaanpa niinkin tapahtuneen,
että sellainen henkilö muilla mailla on onnistunut pääsemään
naimisiin jonkun nuoremman suvun jäsenen kanssa."

Tässä vaikeni rouva Maria Salander, käyden sentään jonkun verran
alakuloiseksi tuosta lapsille kuvittelemastaan näytelmästä, samalla
kuin nämä pysyivät vielä hetkisen äänettöminä, muistellen tuota satua
joka haihtui pois kuten sateenkaarikin. Tuskin näkivät he enää tuon
viimeisen neitsykäisen sauvoineen ja lautasineen häviävän ruohistoon
ja pellonvakoon.

Silloin nousi äiti ylös; jostakin mieleenjohtumasta astui hän
reippaasti kaapilleen, avasi ovet, veti laatikot ulos ja yhdestä
niistä otti hän pienen rasian, missä oli muuan kultakoriste. Kun tuo
vaatimaton aarre oli hänen miehensä antama morsiuslahja, ei hänen
sopinut sitä käyttää aikomaansa tarpeeseen, eikä se ollutkaan se
jota hän etsi. Mutta muiden pikku kapineiden alla oli siellä myöskin
pieni paperikäärö, jonka hän otti esille ja avasi. Kimalteleva
kultainen sateenkaarilautanen tuli sieltä esiin, nimittäin ikivanha
brakteaatti-niminen kupera raha. Sellaisia vanhanaikaisia rahoja
säilytettiin ennen mielellään hyvinvoivissa perheissä ja käytettiin
vain erikoistapauksissa kumminlahjana. Myöskin Maria Salander
oli tuon kädessään olevan kappaleen saanut kastetilaisuudessa
kapalovyöhönsä ja nyt odottamatta muisti omistavansa sellaisen.
Koveralla puolen oli epätäydellinen miehenpää kaiverrettuna ja
kuvan vieressä oli hajanaisin kirjaimin nimi "Heinricius rex"
Paperiliuskalla oli Salanderin käsialalla kirjoitettu ilmoitus, että
kullan arvo on kymmenen frangia, mutta että myyntiarvo voisi nousta
kymmenkertaiseksi tai vieläkin suuremmaksi.

Hän ihmetteli itsekseen, ettei hän ennen ollut tätä pelastuskeinoa
ajatellut. Hänestä näytti melkein kuin hän itsekin olisi tuollainen
ulos vaeltanut pikku vuorelaisnainen, joka vieraalla maalla on saanut
joukon lapsukaisia ja jonka nyt täytyy ylläpidokseen myydä perimänsä
kultalautanen.

"Nyt ei hätää!" sanoi hän heille, "vielä tämä lyhyt yö täytyy meidän
paastota tai paremminkin nukkua; huomenna varhain menemme taas
kaupunkiin, myymme tämän muistorahan ja elämme kuin markkinoilla!"

Lapset silmäilivät häntä epäillen; he näyttivät pitävän tuota puhetta
jatkona sadulle, jonka uskottavuus tuntui vähenevän sikäli kuin nälkä
alkoi uudelleen herätä.

Silloin kilahti ovikello. Se oli Martti Salander, joka raha-asiainsa
takia kaupungilla kierreltyään oli vielä asemalta hakenut
matkakapineensa ja kirstunsa ja parilla miehellä tuottanut ne tänne,
ettei hän omaistensa luo aivan tyhjänä ilmestyisi; omituista, mutta
anteeksiannettavaa itsensä pettämistä.

Jo ennenkuin rouva oli kerinnyt tulta sytyttää, seisoi hän
avonaisella huoneen ovella, sanoen liikutetulla ja matalalla äänellä
sinne puolihämärään, jossa hän eroitti vain epäselviä ihmishaahmoja:
"Hyvää iltaa!"

Hänen äänensä tuntien kohotti rouva kätensä ja hämmästyksestä
raukeana käveli hitaasti häntä kohti ja vaipui hänen kaulaansa,
alkaen heti perään ilosta itkeä.

"Ah, oma mieheni!" sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä, "tuletko
sinä? Oletko viimeinkin kotona?"

"Kyllä, oma Mariani! ja minä tunnen sen ennenkuin voin sinua
nähdäkään, että sinä olet minun uskollinen, hellä puolisoni, kokonaan
minun oma vaimoni!" sanoi hän pitäessään häntä lujasti käsistä ja
silittäessään hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja hienohipiäisiä
poskiaan.

Rouva sulki hänen suunsa suudelmilla ja lausui häntä syleilystään
päästämättä: "Lapset, sytyttäkäähän toki lamppu, että isä teidät
näkee".

Sen tekivät molemmat tytöt ja kun huoneessa tuli valoisa, jäivät he
veljensä kanssa riviin seisomaan. Tytöt olivat erottaessa olleet
kahden ja kolmen vuoden ijässä ja oli heillä vielä hämärä muisto
isästä; he tunsivat hänen senvuoksi lapsenomaisen hyvän tahtonsa
avulla. Puoleksi tuttavallisesti, puoleksi uteliaasti katselivat
he häntä. Arnold poika sitävastoin oli ollut yhden vuotias eikä
voinut tuntea isää, niin paljon kuin äiti olikin hänestä kertonut.
Hän loi senvuoksi ujosti katseensa alas, heittäen sitten kuitenkin
syrjäsilmäyksen tuohon vieraaseen mieheen joka juuri astui häntä
kohti, kohotti hänen leukaansa, sitten tyttöjen, jonka jälkeen
hän sulki heidät kaikki syliinsä ja suuteli, katsellen heitä yhä
uudelleen.

"Sinä kunnon vaimo", kuiskasi hän, uudelleen häntä syleillen "kuinka
suloisia, sieviä lapsia sinä oletkaan minulle kasvattanut! Ja kuinka
iloinen minä olenkaan, saadessani teille vielä olla avuksi!"

"He ovat myöskin hyviä lapsia!" kuiskasi rouva luottavaisena hänen
korvaansa, kun hän isän tervehtiessä lapsia oli häntä valkean valossa
katsellut, sellaisena kuin hän siinä esiintyi tropiikkiauringon
paahtamana, mutta muutoin tuskin vanhempana kuin seitsemän vuotta
sitten, eikä mitään vierastakaan ollut häneen tarttunut.

Miehet, jotka olivat tuoneet hänen matkatavaransa, koputtivat ovelle
ja pyysivät maksuaan. Rouva Salander osoitti paikan kapineille,
Salander maksoi miehet kuitiksi, jonka jälkeen hän ajatusjuoksuaan
muuttaen, mutta sentään iloisesti, melkein huolettomasti lausui:
"Mutta nyt, rouva emäntä, mitäs sinulla on tarjottavana miehellesi
syötäväksi ja juotavaksi? Minulla on nälkä kuin sudella sillä sitten
aamupäivän en ole paljon mitään nauttinut."

"Me kaikki olemme tänään, vaikka tosin ensi kerran, olleet mitään
syömättä!" sanoi rouva hymyilen, "me olimme juuri ennenkuin sinä
tulit menettäneet viimeisen suuhun pantavan; mutta ole varma, velkaa
me emme ole tehneet muuta kuin mitä yhden kuun leipä ja maito tekee!"

Rävähtämättömin silmin katseli Salander vaimoaan ja lapsiaan,
vuoroonsa kutakin, sanatonna ja syvästi huoaten ikäänkuin tahtoen
sanoa että yhä tulee paremmaksi, kunnes hän puhkesi ääneensä
sanomaan: "Mutta taivaan tähden, Maria, minkätähden sinä sitten olet
minulle kirjoittanut etten minä lähettäisi enää rahaa, kun sanoit
muutenkin tulevasi toimeen?"

"Koska minä ennen tulinkin toimeen", vastasi hän, "ja koska minä
halusin, että sinä saisit pitää hallussasi kaikki ansiosi ja Siis
voisit sitä tehokkaammin toimia!"

"Se ei voi meitä nyt lainkaan auttaa, meidän täytyy syödä, ennen
kaikkea sinun ja lasten! Teilläkö ei siis ole mitään kotona?"

"Ei palaakaan!"

"Meidän on sitten heti mentävä kaupunkiin, etsittävä kunnollinen
ravintola ja tilattava illallinen. Teitä raukkoja, todellakin!
Joutukaa nyt, pukekaa yllenne mitä tarpeellista on. Onko lapsilla
nuttuja ja hattuja?"

Nämä olivat pyrähtäneet jo ulos huoneesta ja palasivat pian takaisin
pyhänuttuineen, kauluksineen ja hattuineen. Äitikin pani päähänsä
parhaan hattunsa, heitti vaipan ympärilleen ja veti hansikkaat
käteensä.

"Kas niin, tänään meille käy paremmin kuin olemme luulleetkaan!"
sanoi hän iloisen liikutettuna pienokaisille, joiden hän toivoi
mieluisasti syövän. Sitten tarttui hän miehensä käsivarteen,
lähettäen lapset edelle. Mutta kun isä näki etuhuoneessa äskeisten
vierasten käyttämät ruoka- ja juoma-astiat, sanoi hän hetkiseksi
pysähtyen: "Onhan täällä sentään syöty ja juotu, vai mistä syystä nuo
astiat on tuossa?"

"On kyllä syöty ja juotu, mutta me olemme sitä vain päältä katsoneet!
Tule, huomenna minä sitten kerron, mimmoinen emäntä minä olen!"

Niin menivät he ulos; äiti sulki ovet ja keveästi kävi kulku
vuoritietä alas, niin voipuneiksi kuin he vasta olivat itsensä
tunteneetkin. Tosin rouva nojausi tukevasti mieheensä, jonka
vastuksista hän ei mitään aavistanut. He kulkivat sillä välin
muutamaa paikkaa kohti, jossa Salander toivoi saavansa olla
häiritsemättä omaistensa parissa; mutta kun he saapuivat muutaman
suuren ja kirkkaasti valaistun puutarhan luo, jossa soittoa
kuunnellen istui paljon väkeä pöytien ääressä, halutti lasten ruveta
siinä viulun ja huilun soittoa kuunnellen nälkäänsä sammuttamaan;
he seisoivat näet hiljaa ja katselivat ikävöiden ristikkoportin
läpi sisään, missä he kaikkialla näkivät katettujen pöytien ääressä
syötävän.

"He ovat oikeassa!" sanoi isä "mikseikäs meillä saisi tänään olla
pöytämusiikkia? Odota heidän kanssaan tässä hetkinen, minä käyn
katselemassa eikö siellä löytyisi jotain nurkkaa, missä me voisimme
keskenämme olla!"

Hän meni taloon ja löysi rakennuksen alakerrasta, salin, jonka
akkunat olivat auki ja jossa istui muutamia ihmisiä; muuan pienempi
sivuhuone oli kuitenkin aivan tyhjä, vaikka siinä seisoikin katettu
pyöreä pöytä. Heti haki hän rouvan ja lapset sisään ja asetti heidät
pöytään, jonka yllä riippui kaasulamppu.

Kuinka tyytyväisinä siinä lapset katselivatkaan ympärilleen, kun he
laskivat kätensä ristiin pöytäliinalle.

Martti Salander ojensi kätensä rinnallaan istuvalle rouvalleen,
sitten pöydän yli lapsille, yhdelle toisensa jälkeen. Hän ei sanonut
kuitenkaan mitään, oli vain onnellinen, unhoittaen kaiken muun.
Tarjoilija tuli ja kysyi mitä he haluavat.

"Maria, käske sinä mitä haluat ja mikä lapsille on mieleen! Minä
sitten luvallanne jälestä parannan, jos sinä olet kovin visu", sanoi
Salander.

"Lämmintä soppaa ei taida olla nyt saatavana?" kysyi rouva
tarjoilijalta.

"On kyllä", vastasi tämä, "konsertti-iltoina on meillä tarjona
täydellinen illallinen".

"Sehän on juuri kuin meitä varten", arveli Salander, "silloinhan
meidän ei tarvitse tässä päätämme sen pahemmin vaivata, eikö totta,
Maria?"

"Minä olen hyvin tyytyväinen!" vastasi tämä iloisena siitä että pääsi
enemmästä huolesta. Nopeasti laittoi tarjoilija pöydän kuntoon. Pian
ilmestyi hän vadinkin kanssa, jossa höyrysi höysteikäs soppa.

"Pankaa se vain pöydälle!" sanoi Salander, "elkääkä pitäkö kiirettä
muuhun ruokaan nähden, sillä me emme aio tässä hätäillä! Ei se silti
teille vahingoksi ole!"

"Hyvä on!" sanoi tarjoilija ja jätti herrasväen yksikseen sopan
ääreen. Kun Salander huomasi, kuinka hauskasti hänen vaimonsa
nojasi tuolin selustaan ja aikoi juuri nousta lautasia täyttämään,
pidätti hän häntä ja ammensi sen sijaan itse sopan, joka tuoksui
kuin ambrosia. Ja kun he juuri tarttuivat lusikoihin, aloitti
ulkona puutarhassa orkesteri repäisevän soittokappaleen, niin
että lapset tuossa pasuunain ja vaskirumpujen jyminässä pistivät
ensimäisen lusikallisen suuhunsa huumautuneina huikeasta nälästä
ja sydämmenriemusta. Tuota aluksi puhjennutta räikkynää seurasi
kuitenkin pian pianokappale, jota yleisö puutarhassa ääneti kuunteli;
he siellä sisällä lusikoitsivat mistään piittaamatta edelleen, kunnes
ulkoa sihahti "sch!", josta Maria rouva säikähti. Lapset nauroivat
sille ja Salander sulki ikkunan.

"Syökää pois, älkääkä olko siitä millännekään!" kehoitti hän. Niin
tapahtuikin ja hetkisen kuluttua istuivat lapset hyvin ravittuina
ja tyytyväisinä kohtalaisen jälkiruuan ääressä. Jokainen heistä oli
saanut lasin viiniä, mutta äiti oli juonut sitä kolme lasia ja isästä
tuntui nyt kuin istuisi hän paratiisissa, kun häntä kohti loisti joka
puolelta kukoistavia, keveästi punoittavia kasvoja iloisin silmin,
ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hänelle sanoa, että mitä onni onkaan,
eikö se ole kuin jonkunlainen menehdyksistä pelastava yrtti.

Ainakin sanoi hän ajatuksissaan itselleen: tämä näkemäni on totta,
eikä se mitä minä tiedän!

Lapset tulivat yhä iloisemmiksi; Arnold oli omia aikojaan siirtynyt
aivan isänsä viereen ja sanoi äkkiä: "Mutta isä, etkö tiedä, että
minä olen tänään jo nähnyt sinut, siellä kaivolla, jossa Weidelichin
pojat nauroivat minulle, kun minulla on äiti eikä mammaa!"

Salander oli sitä seuraavien tapausten aikana unhottanut kokonaan
tuon kohtauksen sekä pojan ulkomuodon; nyt hän muisti sen ja
huudahti: "Totta tosiaankin! Missä minun ajatukseni ovatkaan! Kumpa
olisin toki tiennyt, että minä olin niin lähellä omaa vertani!"

Kummastuneena katsahti Maria rouva miestään.

"Oletko sinä sitten jo jälkeen puolisten ollut täällä
läheisyydessämme etkä ole meidän luoksemme tullut?" kysyi hän melkein
huolestuneena. Salander tunsi nyt, että hänen onneton asemansa oli
sittenkin todellisuutta, rohkaisi kuitenkin itsensä, koska sen nyt
kerta niin täytyi olla eikä hän voinut tuota uutta onnettomuuttaan
täällä ja tällä hetkellä ilmaista. Hän kuului niihin, jotka
mieluummin haluaisivat vaieta sellaisesta kuin esimerkiksi erehdys,
johon ovat itse syypäät eikä toisen ilkeys.

"Todellakin", sanoi hän, "olin minä jo kahden aikana matkalla teidän
luoksenne! Varpusessa tapasin minä muutaman vanhan tuttavan, Möni
Wighartin, joka raahasi minut väkipakolla 'Punaiseen mieheen',
siellä sitten juolahti mieleemme mennä asemalta hakemaan minun
matkatavaroitani, että sekin olisi tehtynä; sitten täytyi minun pitää
huolta tullauttamisesta, johon minä sainkin tilaisuuden; sitten minä
matkalla vaihdoin Englannin rahaa, jota minulla oli ja lisäksi muita
pikku toimia, lyhyesti, sellaisiin kului aika ja ilta tuli. Mutta elä
ota niin pahaksesi, se kävi itsestään kuin maailmanmeno".

Rouva oli jo aikaa tyyntynyt ja iloitsi mielessään, että
tuo maailmanmeno oli niin sovittanut, ettei hänen miehensä
tullut vierasten aikana ja ne siten joutuneet jälleennäkemisen
epämieluisiksi todistajiksi.

Vasta yhtätoista käydessä lähtivät he paluumatkalle Kreuzhaldeen.
Kuu oli sillävälin noussut ja sen kirkkaassa kuumotuksessa kulkivat
he edelleen, lapset edellä, jotka pian isän mielihyväksi rupesivat
raikkain äänin ja sointuisasti laulamaan. Rouva ei jättänyt miehensä
käsivartta, hän kyseli, kertoi, jutteli ja antautui kokonaan
nauttimaan suopeasta kohtalonkäänteestä.

Mutta kuta lähemmäs kotia he tulivat, sitä raskaammin alkoi miehen
sydäntä jälleen likistää, sillä se silmänräpäys läheni, jolloin hänen
täytyi vaimo parkansa temmata alas onnen taivaasta.

Ei, ei vielä tänään, sanoi hän itsekseen, hänen täytyy vielä tämä yö
saada nukkua onnellisena ja surutonna, minkähän kyllä on ansainnut!
Huomenna on taas uusi päivä!

Talo lepäsi kuunvalossa äänetönnä heidän edessään; he avasivat
oven, lapset juoksivat taas edeltä sisään ja sytyttivät valkean ja
huone kävi eloisaksi pitkästä ajasta tähän vuorokauden aikaan. Äiti
huomasi sateenkaarikupposensa paperiin käärittynä makaavan lattialla,
nosti sen muiden huomaamatta ylös ja teki jotain asiaa kaapille,
pistääkseen sen hiljaisuudessa jälleen talteen. Hänelle teki
onnessaan hyvää yhdistää tuon sievän esineen omistukseen ja äskeiseen
tapaukseen hiukan taikauskoa, että se nimittäin vastakin tietäisi
muka onnea, niin kauan kuin se hänen hallussaan olisi.

"Laittautukaa nyt levolle, lapset! Aamulla pitää teidän ajoissa
nousta ylös ja hankkia einettä isälle ja meille itsellemme. Myöhemmin
menen minä sitte itse ulos".

Näin sanoen hääti hän innostuneet lapset kamariin, jossa hänellä oli
tapana heidän kanssaan nukkua. Isä tuli mukana nähdäkseen heidän
huoneensa ja peitelläkseen heitä. Ei siellä näyttänyt sellaiselta
kuin ihmisten luona, joilla juuri vastikään ei ole ollut enää mitään
syötävää, vaan kaikki oli puhdasta ja hyvässä kunnossa, sitäkin
enemmän viereisessä huoneessa, jossa rouva jo kuukausia sitten oli
pitänyt miehelleen vuoteen valmiina.

"Jollet sinä olisi tänään tullut", sanoi hän leikillään, "niin olisin
minä huomenna alkanut sinun vuoteestasi ja myynyt sen tarpeettomana,
ymmärrättehän!"

"Täydellisesti! Kumpa olisit sen vain jo ennemmin tehnyt sen sijaan
että olet sellaista nälänhätää kärsinyt! Mutta minun mielessäni on jo
parikin kertaa ollut eräs kysymys", jatkoi hän, osoittaen avonaisesta
akkunasta kuun valaisemaa ympäristöä. "Minne ovat näetkös joutuneet
ne monet kauniit puut, jotka ennen seisoivat tässä talon ympärillä?
Onko omistaja, senkin kollo, hakkauttanut ja myynyt ne? Nehän olivat
ravintolaa pitäessä melkoisena pääomana."

"Häneltä on otettu maa pois tai oikeastaan hänet on pakoitettu
luovuttamaan se rakennusalaksi, kun jotkut muut maanomistajat
laittoivat sen kautta tarpeettoman kulkutien. Sellaisena se nyt on,
kaikki varjokas vihreys on hävinnyt ja maanpinta muuttunut sora- ja
kivipohjaksi; mutta rakennuspaikkoja ei kukaan tule ostamaan. Ja
puiden mukana katosivat minun ansionikin!"

"No ne on miehiä, itse ilmanalankin ne tärvelevät! Mutta täytyy panna
jo levolle. -- Kuules, Maria!"

"Mitä, Martti?"

"Väitänpä, että olet unhottanut erään asian!"

"Minkä niin?"

"Vanhan saapaspihtini!"

"Täällä se on."

Hän veti sen esiin sängyn jalkopäästä.



IV


Salander oli vihdoinkin rauennut uneen kaikkien edellisen päivän
toimien ja mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin herätti hänet jo
aamun sarastaessa raskas suru, joka ei lainkaan ollut uneen uupunut.
Hän näki vierellään puolisonsa, joka uinui syvimmässä levossa, rauhaa
ja tyytyväisyyttä kuvastavien kasvojen jokaisen piirteen tulkitessa
sielun jaloutta. Ja tämän rauhan oli hän yhdellä sanalla perinjuurin
sekaisin myllertävä; hetki oli auttamattomasti käsissä.

Tuo uusi onnettomuus tuntui hänestä todellisuudessa vasta nyt
syntyneen, ja hän katui katkerasti, ettei hän eilen heti päätä suoraa
paennut tai heti tuon onnettoman tiedon saatuaan kotiin rientänyt.

Vanhan kunnon ystävänsä opastuksella löydettyään Schadenmüller &
Kumpp:in talon oli hän huomannut, että talon seinässä todellakin
koreili kullatulle pohjalle maalattu Arnold von Winkelried, keihäitä
käsivarressaan, sekä vieressä kirjoitus: "Pitäkää huolta vaimostani
ja lapsistani!" Talo kuului herra Louis Wohlwendille, joka myöskin
oli kuvan maalauttanut, mutta ei maksanut, kuten myöhemmin kävi
selväksi.

Salander oli kiitellen sanonut hyvästit toverilleen, hän kun halusi
mieluummin yksinään astua entisen ja luultavasti samalla nykyisenkin
velkamiehensä eteen. Hän astui portaita ylös ja kohtasi heti ensi
kerroksessa uudelleen nimikilven, jossa seisoi "Schadenmüller &
Kumpp.", mutta sen vieressä oli myöskin Louis Wohlwendin nimikortti.
Hän soitti, joku lapsutteli huonoissa tohveleissa ovea kohti ja kun
se aukeni, seisoi hänen edessään renttumaiselta näyttävä nuori mies,
kädessään liimapensseli, ja kysyi ketä hän halusi tavata.

"Onko herra liikkeen hoitaja kotona?" kysyi Salander puolestaan.

"Liike on tätä nykyä suljettuna, mutta herra Wohlwend on
tavattavissa, kuten luulen; kenet minun on ilmoitettava, jos on
kysymys puhuttelemisesta?" vastasi nuorukainen epäluuloisesti.

"Viekää minut vain suoraan sisään hänen luokseen, hän tuntee kyllä
minut!" sanoi Salander hiukan tylysti, samalla kuin hän käänsi miehen
ympäri ja työnsi häntä edellään.

Tämä kulki edellä tyhjään konttorihuoneeseen, pyysi odottamaan
siinä ja lähti herra Wohlwendin kabinettiin. Salander silmäili
sillä välin ympärilleen ja huomasi, että täällä oli juuri
kääritty kokoon huolimattomasti autografeerattuja kiertokirjeitä,
pistelty niitä kuoriin ja liimattu kiinni. Kului muuan minuutti,
ennenkuin nuorukainen palasi ja pyysi häntä astumaan kabinettiin.
Salander koputti pari kertaa ovelle, kunnes joku huusi: "Sisään!"
Astuessaan huoneeseen näki hän leveän mahonkipuisen kirjoituspöydän
ääressä istuvan muutaman suurilla kukilla kirjaeltuun yönuttuun
puetun miehen, joka oli selin häneen päin ja näytti innokkaasti
kirjoittavan, nousematta hänen sisään astuessaan pöydän äärestä.

"Herra Wohlwend!" sanoi Salander, tullakseen huomatuksi.

"Olen heti käytettävänänne", sanoi tämä yhä edelleen kirjoittaen,
mutta katsahti sitten pikimmiltään ylös, kääntyi salamannopeasti
jälleen pöytään päin, pyörähti vielä kerran tulijaa kohti ja heitti
häneen kipenöivän silmäyksen, kuten tehdään veriviholliselleen ja
silloinkin vain jos itse on syyllinen. Yhtä pian hän kuitenkin
tointui, nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja pysähtyi ikäänkuin
hän vasta nyt vähitellen olisi tuntenut vieraan.

"Enhän vain erehdy? Eikö se ole Martti Salander?" Martinkin täytyi
tuota yönuttuun puettua miestä ensin vähän aikaa tirkistellä
tunteakseen hänet, vaikkei tämän ulkomuodossa, perin vähäistä
ränsistymistä lukuunottamatta, ollutkaan tapahtunut juuri sanottavaa
muutosta, paitsi että hänen ennen sileillä kasvoillaan oli nyt
viikset, jotka eivät näyttäneet olevan oikein omalla paikallaan
ja joissa yksi karva törrötti yhtäälle, toinen toisaalle päin.
Tämän takia näyttivät hänen kasvonsa siitä, joka hänet ensi kertaa
viiksellisenä näki, äkikseltään tavattoman autioilta, kolkoilta ja
lohduttomilta.

"Olen kyllä se!" sanoi Salander.

"No tuhattulimmaista, tervetuloa vain", sanoi toinen, ojentaen
kätensä ja tutkivasti vilkuillen tuota epämieluista tulokasta,
käyttäytyen pikemminkin kuin epäilevä velkoja eikä niinkuin huono
velallinen, "siitä on pitkä aika kuin me olemme viimeksi toisiamme
nähneet. Ja mikä onnentähti sinut on tänne johtanut?"

"Tämä!" vastasi Salander lyhyesti, loukkautuneena tuosta,
luonnottomasta käytöksestä. Hän veti taskustaan pankkiosoituksen ja
ojensi hänelle.

Wohlwend otti sen vastaan kahdella sormella kuin ravun, kohotti
kulmakarvansa ylös ja luki paperin.

"Aha!" sanoi hän, "tuo Atlantin rannikko pankki Riossa. Tosiaankin,
me olemme liikeyhteydessä sen kanssa!"

"Eikö siitä ehkä ole ilmoitusta saapunut?"

"Tosiaankin, minä muistelen jotain sellaista, mutta en ole tullut
ajatelleeksi ketä se koskee. Liikkeemme on ripeästi kehittymällä
valitettavasti laajentunut siinä määrin, että minä en yhdessä
hetkessä voi siitä saada yleissilmäystä. Mainitulla pankilla on
meiltä melkoinen määrä saatavaa kuitenkin, meillä on vastasaatavaa
ja minun pitäisikin katsoa sitä kirjoista. Tuhattulimmaista,
satakuusikymmentä tuhatta frangia! Sinä olet suurissa asioissa,
ystäväni!"

"Niillä paikoin se on, mitä minä seitsemänä vuotena olen koonnut.
Mutta olisi hyvä, jos sinä katsoisit kirjoista sitä asiaa!"

"Sitä en voi paikalla tehdä, Martti hyvä! Tiedä, että meillä nykyään
on odottamaton pula, joka toivottavasti sentään on ohimenevää laatua."

"Kenellä meillä?"

"No, tietysti firmalla ja minulla, sen omistajalla! Ennen siihen
kuului myös muuan Schadenmüller. Mutta asiaan palataksemme, kirjat
ovat kansliassa, ja senhän käsität, etten minä nyt voi siitä selkoa
ottaa!"

"Kirjoita sitten edes paperiin, että se on näytetty sinulle!"

"En minä kirjoita siihen mitään, ennenkuin asia on selvillä!"

Tällainen käytös suututti Salanderia, niin hyvin kuin hän hillitsikin
itseään.

"Toistamiseen olet sinä nyt jo samanlaisessa suhteessa minuun etkä
sinä näytä olevan milläsikään, saattaessasi minut tälläkin kertaa
typötyhjäksi!" puhui hän, silmissään tuikea ilme. Mutta Wohlwend ei
joutunut hämilleen.

"Pyydän, ei mitään loukkauksia!" sanoi hän ääntään koroittaen,
"vielä minä en ole vararikkoinen! Enkä koskaan ole ollutkaan! Ja jos
olisinkin, niin suojelee minua laki ja oikeus ja ennen kaikkea on oma
taloni minun linnani!"

Salander vaipui hämmästyneenä ja melkein kuin uupuneena muutamaan
plyysipäällystäiseen nojatuoliin. Wohlwend jatkoi leppeämmällä
äänellä: "Vanha kunnon ystävä! Tee kuten minäkin, pidä pääsi
pystyssä! Katsohan tänne, minä en ole jouten tänä pakollisena
loma-aikanani, en huolehdi siitä, jota ei kerta voi välttää; minä
antaudun harrastamaan tieteitä ja taiteita. Kas tässä, minä tutkin
heraldikaa, talonpoikain puumerkkejä, ammattimerkkejä ynnä muita
samaan alaan kuuluvia esineitä!" Pari vaakunakirjaa, jommoisia
leimasinten ja lusikkain kaivertajat pitävät markkinoilla avonaisina
edessään, oli kirjoituspöydällä, niiden vieressä sellainen
värilaatikko, joita poikaset käyttävät piirustuksia värittäessään
ynnä muutamia paperiliuskoja, joille oli perin lapsellisesti
vaakunankuvia kopioitu. Myöskin muuan sekava asiakirja rehenteli
siinä.

"Voisi sanoa tässä ilmenevän valtiollisen kulttuuri-kehityksen
vanhojen säkeiden sekä uusien siihen liittyvän, sikäli kuin --"

Martti Salander ei kuunnellut pitemmälle hänen puhettaan; hän tarttui
vain vielä koneellisesti muutamaan rasvaiseen ja aukinaiseen, mutta
suullaan keskellä tuon liikemiehen ja mesenaatin pöytää olevaan
kirjaan. Se oli erään lainakirjaston merkillä varustettu ikivanha
rosvoromaani, mikä nähtävästikin oli tuon hassuttelijan varsinaisena
luettavana hänen pakollisessa joutilaisuudessaan.

Hän otti brasilialaisen maksuosoituksensa tuon kunnon ystävänsä
kädestä, talletti sen huolellisesti, keskeytti toisen puheen ja kysyi
ainoastaan: "Oletko sinä naimisissa, Louis Wohlwend?"

"En! Kuinka niin?" vastasi tämä.

"Minä vain arvelin sitä tuon kauniin sananlaskun takia, mikä on
talosi seinään maalatun Winkelriedin kuvan alla! Sinä kai yleensä
olet leskein ja orpoin suojelija tai niiden, joista sellaisia voi
tulla?"

"Sinä tiedät, että minä olen aina ollut ihanteellinen ja minä pidän
sitä kiitettävänä tekona, että vapaiden kansalaisten asuinrakennuksia
koristetaan ja kehoitetaan koristamaan historiallista tai siveellistä
sisältöä olevilla mietelmillä."

Kun Wohlwend oli tämän sanonut, painoi Salander keskellä huonetta
hatun päähänsä ja jätti talon sanaakaan enää lausumatta.

Hän kutsui ajurin ja ajoi kaupungin notariaattikansliaan. Notarius
luki maksuosoituksen, jonka Salander asian valaistuaan hänelle antoi,
työnsi silmälasit nenälleen ja sanoi: "Oletteko te itse herra Martti
Salander? Niinkö? -- Tämä on paha juttu! Konkurssitila tavanmukaisine
aikamäärineen julistetaan virallisesti huomenna, joten teillä on
vielä kyllä aikaa. Minä aion myös tänään vielä mennä itse sinne ja
vaatimuksenne johdosta virallisesti häntä kuulustella."

"Minun nähdäkseni", väitti Salander, "on tärkeintä, että riolaiseen
pankkiin menee mitä pikimmin protestivaatimus. Minä olen valmis
suorittamaan sananlennätys-kustannukset!"

"Valitettavasti se ei ole heille enää tärkeintä, herra Salander!"
vastasi notarius vakavalla osanotolla, "toissapäivänä saapui varma
tieto, että Rio Janeirossa oleva Atlantin rannikkopankki on lakannut
maksamasta ja eilen saatiin tietää lisäksi, että johtajat ovat
hävinneet tiehensä ja henkilökunta hajonnut. Täkäläiset kauppahuoneet
ovat jo pari viikkoa sitten saaneet huonoja tietoja, ja mikä pahinta,
tuota hävinnyttä pankkia ja kaikkea mitä sen yhteyteen kuuluu,
pidetään jo laajalle levinneenä rosvoliikkeenä. Minä pelkään, että
suuri määrä sen haltuun uskottuja rahoja on hävinnyt kuin tina
tuhkaan."

Salanderin täytyi ottaa pulpetista kiinni eikä hän puhunut mitään.

Notarius katsoi kelloaan.

"Minä lähden kanssanne oikeuden puheenjohtajan luo, siihen on
vielä juuri aikaa; sillä kaikissa tapauksissa on tarpeellista
teidän hankkia laillinen ulosottotuomio pankin omaisuudelle, mikä
luultavasti korvannee teidän maksuosoituksenne."

"Minulla on ajuri tuolla alhaalla", sanoi Salander. He lähtivät
ajamaan ja saivat toimeen haluamansa ulosmittauksen, jolla tuskin
kuitenkaan oli sanottavaa arvoa.

Sellainen surullinen tieto oli odottamassa Maria Salanderin
heräämistä, ja kun vahveneva ruskotus pilvettömällä taivaalla näytti
elostuttavan hänen uinailevia kasvojaan kuin ihana unennäkö, lykkäsi
mies taasen kevytmielisyytensä selvittelyn siksi kuin lapset olisi
lähetetty ruokatavaroita ostamaan ja sitten taas siksi kuin eine
olisi syöty. Hän ei tahtonut että hänen vaimonsa ensimäisenä aamuna
heidän jälleen yhdyttyään seisoisi lieden äärellä kyyneleet silmissä.



V


Lapset lähtivät ja palasivat, rouva valmisti eineen ja nautti sen
iloisena omaistensa parissa. Lapsetkin olivat niin iloissaan,
että se tarttui isäänkin ja hänen surunsa uinahti vielä lyhyeksi
aamuhetkeksi, vaikka kaikki tornikellot löivät jo seitsemää. Silloin
juolahtivat hänen mieleensä myöskin lahjat, joita hän Englannissa
oli anteliain mielin hankkinut. Heti avasi hän kirstunsa ja
levitteli esille teräsvarusteisia nahkalippaita, erinomaisen sieviä
kuvakirjoja, joiden englanninkielistä tekstiä hän aikoi heti käyttää
hyväksi ensi-opetuksessa, hienoja liinoja ja pitsejä rouvalle ja
tytöille, sekä kokonainen kasa erilaisia leivoksia, joita oli
pistelty kaikkialle muiden tavaroiden lomaan.

Tuo kaikki tuotti mieluisaa hauskuutta ja antoi vakuutuksen kultaisen
ajanjakson saapumisesta, mutta kannusti samalla rouvaa sellaista
muutosta vastaavien velvollisuuksien täyttämiseen. Hän meni
pukeutumaan, voidakseen lähteä tarpeellisille asioille, mikä seikka
heti johti Martin mieleen sen, että häntä kohdanneen onnettomuuden
täytyy olla jo kaupungilla tunnettuna; sillä toiselta puolen veli
Wighart, joka kaikissa tapauksissa oli eilenkin tehnyt tavallisen
iltakierroksensa muutamissa kahviloissa, oli tietystikin kertonut
tuon uutisen kaikkine siihen kuuluvine seikkoineen, ja toiselta
puolen ei myöskään viranomaisilla ollut mitään salaamisen syytä
julkisessa konkurssiasiassa, johon liittyi siksi tavattomia seikkoja.
Hänen tuli estää ettei tuo uutinen yllättäisi hänen vaimoansa
suorastaan avonaisella kadulla. Kiiruusti antoi hän lapsille yhden
kirjoista ja kourallisen englantilaisia biskettejä sekä neuvoi heitä
menemään ulos ja asettumaan plataanin alle, minkä he heti tekivätkin.

"Kuules, Netti! isämme miellyttää minua hyvin, eikö sinuakin?" sanoi
pikkuvanha Setti heidän ulos mennessään siskolleen, joka häntä
jäljitellen ja vieläkin nokkelammin vastasi: "Oo, hyvin hän minua
miellyttää! Ja minusta näyttää hän käyttäytyvän hyvin äitiämme
kohtaan! Eikö sinustakin?"

Arnold, joka äänetönnä kulki perässä, kuuli nämä viisaat lausunnot
ja ymmärsi niitä enemmän kuin siskot luulivatkaan; sillä hän tunsi
mielessään salaista onnea siitä, että vanhemmat soveltuivat hyvin
toisilleen ja uskoi sen mielellään, mutta ei sanonut siihen asiaan
sanaakaan.

Isä oli jo sillä välin astunut makuuhuoneeseen, jossa Maria rouva oli
juuri heittänyt päällysvaatteen ylleen ja alkoi sitä rinnan kohdalta
napittaa.

"Maria", sanoi hän, "sinähän et ole minulle koskaan kirjoittanut
siitä, että Louis Wohlwend on jälleen aloittanut liikkeen, vieläpä
jonkunlaisen pankkiliikkeen?"

Rouva pysähtyi ja katsoi häntä suurin silmin: "Siitä minä en ole
tiennyt enkä tiedä vieläkään kerrassaan mitään! Kuinka minä sen
tietäisin, kun minä tässä erakonelämässäni en joudu ihmisten pariin?"

"Etkö ole kuullut Schadenmüller & Kumpp. nimisestäkään liikkeestä?"
kysyi hän edelleen, yhä vieläkin vitkastellen.

"En siitäkään! Mikäs se sitten on?"

"Se on liike, johon minun, johon meidän koko säästömme osoitettiin,
jonka minä olen Riossa puhtaalla rahalla maksanut. Odotas!"

Hän riensi erään avatun kirstun luo ja toi sieltä Brasiliassa
päätetyn pääkirjan, voidakseen sen avulla valaista asiain kulkua.

Viimeksi käytetyllä lehdellä oli kauniisti piirretyin numeroin
merkittynä viivottimella huolellisesti vedetyn viivan yläpuolelle
tilinpäätös hänen omaisuudestaan, ja sen alla oli luettavana:
"Yllä olevasta saldosta on vähennettävä aviovaimoni Maria N.N:n
laillinen saatava minulle antamastaan omaisuudesta, minkä arvo tekee
kaksikymmentäviisi tuhatta frangia."

Avatun kirjan asetti hän vieressä olevalle pienelle pöydälle ja laski
sormensa tilinpäätöksen kohdalle.

"Kuten näet, on siinä kolmekymmentäkuusi contos de reisiä, vähän yli
kaksisataa tuhatta frangia meidän rahassamme! Kaiken varalta olen
minä siihen alle merkinnyt sinun osuutesi, kuten näet. Mutta koko
summasta annoin minä kolme neljättä osaa eräälle arvossapidetylle
pankkiliikkeelle Riossa ja sain vastaan maksuosoituksen Schadenmüller
& Kumppaneille täällä, jossa minun piti saada haltuuni omaisuuteni
puhtaana rahana. Mutta kutka muodostavatkaan tämän Schadenmüllerin
kumppanuskunnan? Yksi ainoa mies, ja hänen nimensä on Louis Wohlwend,
joka ei maksa mitään; sillä hän on taasen kerran konkurssissa,
mikä tänään virallisesti julistetaan. Ja tänne on jo saapunut
tieto, että myöskin tuo riolainen kauppahuone tai seurue olisi
hävinnyt tietymättömiin! Vielä ei voi kukaan tietää, mihin rahat
ovat joutuneet, ovatko ne jo Riossa joutuneet hunningolle vai onko
Wohlwend niitä saanut haltuunsa."

Tämän kaiken sanoi hän kuivalla ja katkonaisella äänellä. Maria
rouva, joka aluksi oli vain puolittain utelias, katsoi milloin
kirjaan, milloin häntä silmiin, mikä hänelle olikin pääasia
ja enimmän hänen huomiotaan herätti, kunnes hän lopulta tuli
kuolon kalpeaksi; mitään sanomatta pani hän vapisevin käsin
päällysvaatteensa viimeiset napit kiinni ja alkoi vasta sitten
änkyttää yksittäisiä kysymyksiä ja vähitellen pääsi hän selville
onnettomuudesta. Kärsivällisesti ja melkein nöyrästi mukautui Martti
hänen sekaviin kysymyksiinsä ja toisti uudelleen samat selitykset,
kunnes kaikki oli hänelle selvänä.

Vasta nyt puhkesi hän käsiään väännellen kuumiin kyyneliin, samalla
kuin hän huudahti: "Voi mies parkani! Missä on seitsenvuotinen eromme
ja murehtimisemme?"

Yhtäkkiä muuttui tuo tukehuttava itku intohimoiseksi
vihanpurkaukseksi.

"Viimeisen nuoruuden aikamme on hän tehnyt tyhjäksi, se koira!
Missä hän on, se iilimato? Eikö hänen selkäänsä voida suolata? Eikö
häntä voida pusertaa kokoon, sitä kaikkea imevää sientä? Se kirottu
maanvaiva! Vartokoonpa! Jollet sinä voi häntä taltuttaa, niin
kasvatan minä pojan sitä varten, että hän kerran maksaa sille palkan!
Nyt käsitänkin, miksi mieleeni hiipi aina jonkunlainen aavistus,
nähdessäni sen sileänahkaisen näädän. Onko se mahdollista, että minä
juuri hetki sitten olin vielä onnellinen ja terve kuin leivonen, ja
nyt niin onneton, niin sairas!" Hän asteli epätoivon vallassa ympäri
huonetta, avasi akkunan ja silmäsi ulos.

"Mikä ihana päivä!" huudahti hän; "mikä suloinen kesäilma meiltä
on tärvelty! Siis se on niin, se on niin, se on niin!" lisäsi hän
puoleksi laulavalla, katkeran tuskan värittämällä äänellä, sulki
akkunan ja istuutui lattialle nurkkaan, nojaten päänsä käsiin.

Martti Salander hämmästyi, niin onnettomaksi kuin hän itsensä
tunsikin, tuota rajua intohimoisuutta, jollaista hän ei vielä ollut
vaimossaan nähnyt; hänet valtasi hellä sääli ja hänen onnistui
kohoutua puolisonsa mielentilan ja samalla oman syyllisyytensä tunnon
yläpuolelle. Hän astui hänen luokseen.

"Rakas Maria!" sanoi hän hellän vakavasti, "elä ole noin toivoton!
Onhan se vain rahaa! Pitääkö sen olla ainoa ja paras, mitä me voimme
omistaa tai menettää? Onhan meillä toinen toisemme ja lapsemme! Ja
pitääkö tämän lohdutuksen yhtäkkiä olla tyhjä puheenparsi, niin pian
kuin se koskee meitä eikä muita ihmisiä? Tule eläkä kyyristele siellä
lattialla kuin lapsi, noin syvää surua eivät rahat eikä Wohlwend
ansaitse! Todellakin näen minä sinun intohimoisesta käytöksestäsi,
että sinä olet vielä tarpeeksi nuori huolimatta valituksestasi
hukatuista vuosista, ja se tuntuu minusta yhtä suloiselta kuin ihana
kesäilma tuolla ulkona; mutta nouse nyt toki, kuivaa kyyneleesi eläkä
anna lasten mitään huomata, niin toinnut sinä siitä aivan itsestäsi!
Sinä et ehken kuullut, että minä olen pelastanut osan omaisuudesta,
minulla on se mukanani luotettavina papereina, joihin Wohlwendin
ei tule mitään, ja niin minun asiani ovat paljon paremmin kuin
seitsemän vuotta sitten, ja lisäksi olen nyt rikkaampi hyödyllisistä
kokemuksista ja tiedoista. Tule, somista itseäsi, meidän tulee nyt
lähteä ulos, minun virastoihin ja sinun ostoksille, ja puolisten
jälkeen teemme lasten kanssa kunnollisen kävelyretken. Kun me vain
käyttäydymme hyvin tyynesti, niin saatpa nähdä, että me vielä neuvon
keksimme!"

Hän ojensi kätensä vaimolleen, joka siihen tarttuen nousi ylös. Siinä
oli oikeastaan melkein lapsen hämillisyyttä, kun hän pikimmältään loi
mieheensä katseen, samallakuin hänen kasvoilleen vilahti paremman
mielen ja luottamuksen kipinä. Sillä hän huomasi miehensä olevan
asemastaan selvillä ja kykenevän kehoittamaan ja rohkaisemaan häntä,
puolisoaan; myöskin oli tuo hänen miehensä nöyrä alistuvaisuus, joka
häntä oli eniten kiusannut, taitavasti ja huomaamatta taka-alalle
siirtynyt. Puolessa tunnissa olivat he valmiit lähtemään yhdessä
alas kaupunkiin. Settin täytyi lähteä äidin mukana, toiset lapset
karkoitettiin sisälle koulukirjojensa ääreen. Kun Salander silmäili
ympärilleen tuolla autiolla sorapeitteisellä pihalla ja harmistuen
huomasi, kuinka entisten lisäksi vielä joukko tietä varjostaneita
hedelmäpuitakin oli hävinnyt, pisti hänen silmäänsä myöskin ulko-oven
päällä riippuva puutaulu, jossa oli kirjoitettuna: "Kreuzhalden
pensionaatti ja ulkoravintola."

"Odottakaas", sanoi hän, "tuo taulu on otettava pois ja nyt heti!"

Tuolin avulla nosti hän laudan koukuistaan ja pisti sen oven taakse.

"Nyt olet vapautettu harmillisesta ravintolanpidosta!" sanoi hän;
"ilmoitamme hetimiten sanomalehdessä, että se on suljettu".

Vapautuminen tuosta omituisesta pakonalaisuudesta odottaa vieraita,
joita ei tullut ja joille hän ei ollut enää osannut mitään tarjota,
jos niitä tuli, kevensi rouvan mieltä, samoinkuin myöskin rahat,
joita hänellä vihdoinkin taas oli riittävästi taskussaan, antoivat
hänen askeleilleen niiden entisen varmuuden; hänen kasvoiltaan ei
vain kaikesta tyyneydestä huolimatta tahtonut hävitä vakava ilme,
syystä että nuo tuskin neljäkolmatta tuntia sitten tapahtuneet
muutokset olivat vasta nyt saaneet hänet sisimmässään horjumaan, kun
hän ei voinut loppua aavistaa. Mutta tämä hiljainen epäilys lujitti
vain hänen, tahtoaan säilyttämään ryhtinsä ja pysymään uskollisena
huoltajana omaisilleen.

Puolisot erkanivat pian päättäen päivällisen aikana taas yhtyä.
Martti Salander lähti notariuksen kansliaan. Lain mukainen julistus
oli juuri ilmestynyt lehtiin. Notariusta oli Wohlwend kieltänyt
kirjoittamasta Salanderin maksuosoituksen alle mitään selitystä, ja
samassa tarkoituksessa oli hän lähettäessään "liiketuttavilleen"
muutaman ilmanaikaisen kiertokirjeen, sivuuttanut tuon ystävänsä,
jolta hän oli omaisuuden riistänyt.

Notariuksen neuvosta oli Martti aamupäivällä etsinyt käsiinsä
muutaman etevän asianajajan ja valtuuttanut hänet asiaansa
puolustamaan, samalla kuin tämä oli puolestaan jättänyt hänen
tehtäväkseen hankkia oikeaksi todistetut otteet kirjoista ja
kirjevaihdosta, jotka koskivat hänen yhteyttään Rio de Janeirossa
olevan pankin kanssa. Joka tapauksessa tuli jutun selvittäminen
kestämään kauvan. Asia on niin, arveli asianajaja, että se olisi
vielä onnellinen tapaus, jos siinä olisi muodollinen petos
kysymyksessä, jolloin vangitsemalla ja rikosta tutkimalla voisi
päästä käsiksi piilotettuun saaliiseen, jota vastoin tavallisessa
vararikossa saatava kaikissa tapauksissa oli mennyttä kalua.

Täten saattoi Martti Salander toistaiseksi tyyntyä ja hänellä oli
nyt tarpeeksi loma-aikaa miettiäkseen, mihin hänen sillä välin tuli
ryhtyä. Senvuoksi tunsi hän itsensä rohkaistuneeksi ja tavallaan
tyytyväiseksi, syödessään päivällistä, jonka hänen vaimonsa oli
valmistanut hyväksi ja ravitsevaksi, mutta ilman mitään komeutta.
Viiniä ei ollut enää olemassa, sanoi rouva, miehensä saisi määrätä,
mitä mahdollisesti olisi hankittava; tänään täytyisi heidän tyytyä
raittiiseen veteen, ja jos he päivällisen jälkeen liikkuvat hiukan
ulkona, arveli hän, niin Martti kyllä poikkeaisi heidän kanssaan
johonkin, missä olisi juotavaa, vallankin sellaiseen kuin "Punaiseen
mieheen."

Tämän vihjauksen teki hän hymyillen ja iloisesti; mutta ilman noita
tämänpäiväisiä paljastuksia ei hän sitä kuitenkaan olisi tehnyt.
Miehensä ymmärsi hänet hyvin ja vastasi viivyttelemättä, että hän oli
täysin oikeassa, muistuttaessaan häntä siitä; hän kyllä toimittaa
astiallisen tuota viiniä, joka kyllä tulee hänelle maistumaan. Tähän
vältteliääseen keskusteluun oli rouva tyytyväinen, kun hän huomasi
miehensä tunnustaneen pikku erehdyksensä mennä melkein kotiportin
edessä vieraan kanssa ravintolaan. Sovitukseksi selitti hän muuten
haluavansa päivällisen jälkeen retkeillä vähän aikaa ulkona
luonnonhelmassa; hän ei ollut kertaakaan käynyt ylhäällä metsässä, ei
silloinkaan kun hän vielä oli pitänyt palvelusväkeä.

He lähtivät siis joukolla ylös metsään, joka otti heidät vastaan
kuulakoine varjoineen. Sellaisen kasvattimetsän ilma, jota Martti
Salander ei pitkään aikaan ollut nauttinut, virkisti suuresti hänen
mieltään; hänessä heräsi entinen opettaja ja hän alkoi rouvalle ja
lapsille kertoa eroavaisuudesta lännen aarniometsien, joissa taistelu
ja heikompien hävitys vallitsee, ja vanhan maailman raikasilmaisten
metsien välillä, joita hoidetaan ja viljellään kuin puutarhoja. Ja
hän osoitti heille, kuinka täälläkin saattoi vastakohtia tavata,
kuinka tuolla valtion tai jonkun yhtiön omistaman metsän saattoi
tuntea puhtaasta maaperästä sekä puhtaina ja kirkkaina säilyneistä
puunrungoista, täällä taas jollekin huolimattomalle talonpojalle
kuuluvan metsän risukoista, loiskasveista ja vaivaispuista. Myöskin
tutkaili hän lapsilta, osasivatko he tuolla ja täällä kukoistavien
kasvien nimiä mainita tai tunsivatko lintua, joka parhaillaan
visersi. Mutta he eivät tienneet mitään ja hän sanoi rouvalle:
"Siinäpä se juuri on; lapset ovat liiaksi yksinään!"

"Mutta ukkoseni", vastasi tämä, "lapsethan viettävät vuoden läpeensä
satojen muiden joukossa, ja heidän koulusalissaan ovat kaikki seinät
täynnä kuvia, niiden joukossa paljon lintujakin, jotka he tuntevat
nimeltään! Mitä eläviin lintuihin tulee, niin olen minä tyttösenä
juuri samanlaisen tietämättömyyden kautta kokenut jotakin, jota minä
yhä vielä muistelen. Eräänä sunnuntai-iltana, laulutunnin jälkeen,
kuljin minä aivan yksinäni muutaman kukkulan yli kotiin ja istuin
hetkisen siellä ylhäällä. Vastapäätä oli toinen metsäinen kukkula,
jonka puiden keskellä piilossa oleva, minulle tuntematon lintu lauloi
niin kauniisti, niin kauniisti tyynen ilman ja hiljaisuuden halki,
että se todellakin liikutti minun sydäntäni ja minä sain kyynelet
silmiini. Minä kerroin siitä kotona ja olisin kovin mielelläni
tahtonut tietää, mikä lintu se oli. Ihmiset arvailivat sinne ja
tänne, muuan poika, joka osasi matkia useiden lintujen ääntä, koetti
yhtä ja toista säveltä sekä mainitsi vastaavan laululinnun nimen;
mutta mikään noista sävelistä ei ollut sellainen kuin minä olin
kuullut. Nyt, niin monen vuoden kuluttua, kuulen minä tyyninä hetkinä
vielä sen näkymättömän laulajan ja olen iloinen, että se on pysynyt
minulta tuntemattomana ja minulle sillä tavoin jäi muistoon tuon
iltahetken ihanuus."

"Sinä olet sen minulle jo kertonutkin", sanoi Salander nauraen, "ja
se on kylläkin kaunista, siitä en tahdo kiistellä! Mutta jos se on
olevinaan todistus luonnonesineiden tuntemusta vastaan, niin täytyy
minun kutsua sinut järjestykseen, hyvä rouva jesuiitta ja salaisten
asiain ilmoittaja!"

"Ole nyt, sinä kyllä tiedät, ettei se ollut tarkoituksena, sinä herra
koulumestari!"

Leikkisä kiistely muuttui vakavaksi keskusteluksi kasvattavasta
seurustelusta lasten kanssa, jossa asiassa tuo kelpo vaimo piti
kaikella kunnialla puoltaan. Molemmat puolisot siinä keskustellessaan
ja nähdessään lasten edellään juoksevan, unhoittivat nykyisyyden ja
silmäilivät toivorikkaina tulevaisuuteen, joka tuntui heistä yhtä
suloiselta kuin Maria rouvan tuntematon lintu.

Niin olivat he kulkeneet melkoisen matkan ja laskeusivat alas
muutamaan metsälaaksoon, jonka halki virtasi kirkas vetinen kaunis
puro, joka vyörytteli vesiään alas vuorenrinnettä kirjavain
hietakasojen ja kiven mukulain yli. Muutamassa pyöreässä polvekkeessa
valui sammaltuneiden paasien yli pienonen vesiputous, tullen esille
suoraa muutamasta nuoresta pyökkimetsiköstä, ja Martti Salander tunsi
heti tuon hänelle entuudestaan tutun viehättävän sopen.

"Tuonne meidän pitää asettua hetkiseksi", sanoi hän ja huusi lapsia,
neuvoen heille tien. Maria rouvakin ihasteli laaksoa ja kiiruhti
ketterästi alas jyrkkää ja kivistä polkua. Pitkään aikaan ei heillä
ollut ollut tilaisuutta liikkua vapaassa luonnossa ilman muuta
tarkoitusta kuin itse liikkuminen. Puron rannalle saavuttuaan oli
heidän vielä kierrettävä muuan esiinpistävä suurehko kallionkielu,
joka kätki parhaan varjoisan lepopaikan. Edellä juoksevat lapset
pysähtyivät äkkiä sanattomina, ja kun vanhemmatkin ehtivät paikalle,
näkivät he muutaman miehen, joka paljain jaloin, käärityin
housunlahkein ja paidanhihoin seisoi vedessä ja haparoi kivien alta
äyriäisiä. Kuivalla kivilaakalla puron rannalla oli kaksi kuollutta
rautua muutaman astian vieressä, jollaisia onkimiehet kulettavat
mukanaan, sekä avonainen kasvikotelo, jossa oli paperiin käärittyjä
eväitä. Suojaisessa paikassa oli kylmään veteen pistettynä aloitettu
viinipullo.

"Paikka on jo otettu", sanoi Salander puoliääneen, "menkäämme
etemmäs!" Hän kulki eteenpäin, päästäkseen sille kapealle polulle,
joka oli ravustajan ja hänen kamsujensa välissä, ja perhe seurasi
hänen kantapäillään, rouva ensimmäisenä. Silloin ojensi purossa oleva
mies itsenä suoraksi ja katsahti ympärilleen. Se oli herra Louis
Wohlwend, joka näkyi täällä kaikessa hiljaisuudessa huvitteleivan.

Hämmästyksestä jäykistyneinä seistiin molemmin puolin, niin että
puron laineet synnyttivät vaahdon tapaista Wohlwendin säärien
ympärille ja Salanderin taakse jäi hänen perheensä tiheänä joukkona
seisomaan. Kuten useimmiten tapahtuu, oli vääryyttä kärsinyt puoli
enemmän hämillään kuin toinen, ja kun Wohlwend näki Salanderilaiset
neuvottomina edessään, kohotti hän päänsä korkealle, vei kätensä
hatunpartaaseen ja huusi: "Ah, terve teille!"

"Annatko sinä täällä audienseja?" sanoi Salander viimein paikaltaan
liikahtamatta.

"Kuten tahdot!" vastasi Wohlwend; "minne tulisi minun tänään
paeta muualle kuin luontoäidin rinnoille? Nyt on tavallaan minun
kunniapäiväni, jolloin minä aloitan vuosisatamme marttyriuden
liike-elämän, olemassa-olon taistelun uhrina! Tänään on nimeni
virallisessa lehdessä, sen vuoksi täytyy minun olla poissa
vaatimattomalta paikaltani kahvilassa ja siellä tapahtuvasta
viattomasta pikku pelistä; sitä vaatii vallitseva tapa, kunnes
juorupuheiden vedenpaisumus on kuivunut! Sinä tiedät, Martti ystävä,
että minä olen aina suosinut jaloa ihanteellisuutta; se on minulle
nyt hyväksi ja sallii minun etsiä lohdutusta täällä tarjoutuvien
idyllisten olojen parissa! -- Jahaa, rakkahin rouva! Hyvä rouva,
sallikaa minun kaikella kunnioituksella tervehtiä teitä niin pitkän
ajan --"

"Wohlwend, teidän ei sovi täällä puhua meidän kanssamme asioistanne;
nämä ovat lapsiamme, joiden kuullen se ei käy laatuun! He eivät saa
sellaista kuulla! Pyydän, Martti hyvä, jatkakaamme matkaamme!"

Tämän sanoi rouva Salander, samalla kuin hän pisti kätensä miehensä
kainaloon. Martti kääntyi kuuliaisesti ja jatkoi vaieten matkaa;
Maria astui hiukan syrjään ja työnsi lapset edelle, ja vasta
kuin viimeinen oli ohi, seurasi hän itsekin enempää ympärilleen
katsomatta. Hänen täytyi koota hameensa helmustat, päästäkseen
hipaisematta Wohlwendin hujan hajan ajelehtivien tavarain välitse,
joihin tämän sukat ja saappaatkin kuuluivat.

Tämä seisoi kuin kivettyneenä purossaan. Rouvan kasvoissa ja äänessä
oli niiden kalvakasta tyyneydestä huolimatta sellainen halveksumisen
läpitunkema ankaruus, että häntä alkoi peloittaa, että niitä on
olemassa korkeampiakin voimia kuin konkurssipesän selvittelijä ja
velkojain kokoukset. Hänestä ei enää tuntunut hauskalta vedessä; hän
kahlasi ylös ja veti reippaasti kengät jalkaansa, ollakseen kaikkien
tapausten varalta paremmassa asussa. Sitten poimi hän kokoon kolme
neljä rapua, jotka olivat karanneet astiasta ja pyrkivät vettä kohti.
Lopuksi hän, tointuakseen tuosta naurettavasta akkakohtauksesta, veti
viinipullon vedestä ja istuutui sen ja eväskotelon kera kivilaakalle.

Mutta uudelleen keskeytti hän illallisensa. Kuinka se akka saattoikin
sillä tavoin käyttäytyä, puhutella häntä suoraa Wohlwendiksi, ilman
herra nimitystä, sinutella häntä kuin renkiä tai lumppujen kerääjää!
Enimmän ajattelutti häntä se lasten kohta. Oliko hän sitten sanonut
jotakin sopimatonta, jota eivät ne olisi saaneet kuulla? Mitä
vielä! Hän oli päinvastoin puhunut kauniita, yleviä sanoja, joskaan
ne nyt eivät pelkkää kultaakaan olleet! Jospa vain Salander olisi
solvaissut, niin sille hän olisi vähän lakia selvittänyt; mutta se
vaikeni viisaasti.

Wohlwendin idylli tuli rouvan takia peräti häirityksi, ja hän pani
kamsunsa kokoon; kuitenkin lähti hän kulkemaan toista tietä kuin
Salanderilaiset.

Nämä nousivat jälleen vuorelle eivätkä muutamiin minuutteihin
puhuneet mitään, kunnes Martin täytyi ruveta nauramaan vaimonsa
äskeisille sanoille.

"Sinä kohtelit häntä tuikeasti!" sanoi hän, "kuinka hiivatissa
pälkähti sinun päähäsi ruveta puhuttelemaan häntä pelkästään
Wohlwendiksi?"

"Minun tietääkseni puhutaan sillä tavoin kuritushuonevankien kanssa,
eikä hän ole minun silmissäni hituistakaan parempi".

Hän näytti tuosta tapauksesta kuitenkin hiukkasen ilahtuneen;
Marttikin nauroi uudelleen ajatellessaan, kuinka tuo konkurssintekijä
sukkelasti karttoi kahviloita, tavatakseen sitten mestarinsa täällä
metsän sydämessä. Hetkisen vaitiolon jälkeen, kun rouvakin sai
tilaisuuden käydä hänen rinnalleen, ryhtyi hän taas juttelemaan.

"En tiedä, väliin minä sentään epäilen, etteikö hän sittenkin ole
enemmän narri kuin pahanilkinen; tosin kyllä vaarallinen narri!"

Maria rouva vastasi ainoastaan keveästi huoaten, jolla hän katkaisi
enemmät tutkistelut. Lapset juosta kirmasivat metsässä oikealla ja
vasemmalla, mutta vanhemmat astelivat nyt pitemmän tovin vaieten
toistensa rinnalla. Martti huomasi vihdoin muutaman korkeammalle
johtavan tien. "Tästä päästään, jollen erehdy, hyvälle näköpaikalle.
Jos haluat vielä niin pitkälle käydä, niin voimme tuon alhaalla
olevan rotkon sijasta, jossa se vintiö meitä häiritsi, levähtää
siellä ylhäällä vapaan taivaan alla ja minäkin samalla näen kappaleen
kotimaatani."

"Mielelläni minä menen sinne ylös; ei se voi paljo kauempana olla,
mehän olemmekin siellä ennen pari kertaa olleet."

He saapuivat muutamalle kukkulalle, josta todellakin aukeni laaja
näköala itää ja pohjoista kohti, häipyen etäisyydessä mitä ihanimmin
kuultavaan ilmanrannan sineen. Muutamien ryhmässä seisovien korkeiden
kuusien alla otti heidät lepopenkki vastaan, ja heti istuttuaan
etsivät heidän silmänsä kotiseutujaan noiden etäisyyteen pehmoisesti
häipyvien ylänköjen ja niiden väliin hiipineiden kenttien keskestä,
ja he luulivat näkevänsä siellä aurinkoisella rinteellä valkoisena
välkkyvän kirkon tai koulutalon. Salander huusi lapset luokseen ja
osoitti heille maaseutua. "Olen lukenut, että kouluissa on viime
vuosina opetettu kotiseudun tuntemusta; kuinkas sen laita on? Mikä
maamme osa tuolla on?"

He eivät tienneet vielä mitään; ainoastaan vanhempi tytöistä mainitsi
lähimmän seudun, jossa he asuivat, Münsterburgin piirikunnan,
ja tiesi myöskin, että niitä on olemassa kaksitoista sellaista
piirikuntaa.

"Hyvä! Niitä nimitettiin ennen yläkihlakunniksi, sitä ennen
voutikunniksi ja vieläkin aikaisemmin kreivikunniksi." Etusormen
vedolla rajoittaen melkoisen osan näköpiiriä osoitti hän yhden
sellaisen rajat. Historialliset muistot heräsivät ja liittyivät
toisiinsa, kunnes niistä sukeusi nykyisyys, ja kaikki tuntui hänestä
yhä enemmän valaisevan tuota silmäin edessä olevaa maata.

"Uusi maailma siellä meren takana", sanoi hän vaimolleen, kun lapset
olivat jälleen tiehensä juosseet, "on kyllä kaunis ja hupainen niiden
maiden ihmisille, joissa on jo loppuun eletty ja toivottu. Kaikki
aletaan alusta, ihmiset ovat mistään piittaamattomia, ainoastaan
tietymättömän tulevaisuuden tarjoamat seikkailut yhdistävät
heitä; sillä heillä ei ole mitään yhteistä entisyyttä eikä mitään
esivanhempien hautoja. Mutta niin kauan kuin voin, tahdon minä ottaa
osaa, jos sen suinkin voin tehdä, kansamme kokonaiskehitykseen
täällä vanhalla pohjalla, jossa kieleni on kaikunut puolentoista
vuosituhannen kuluessa! Mielelläni minä en sentään lähtisi pois!"

"Taivaan nimessä, kuinka se johtui mieleesi?" huudahti Maria Salander
säikähtyneenä.

"Minä vain arvelen niin, juuri siksi se johtui!" vastasi hän
mahdollisimman tyynesti, salatakseen sitä, että hän juuri oli
koettanut antaa ensimäisen viittauksen siitä päätöksestä, joka
hänen mielessään oli alkanut häämöttää jo ennenkuin toinen ilta
kotiinpaluun jälkeen oli ehtinyt saapua.

Viikko toisensa jälkeen kului ilman että Wohlwendin juttu edistyi
siitä siihen; hän osasi suuria ja pieniä velkojiaan sillä tavoin
uskotella ja hämmentää, että he eivät voineet mitään päättää,
ja olikin jo otaksuttavissa, että vuosi kuluisi loppuun ilman
ratkaisua. Hänen kirjoistaan kävi kyllä selville, että hän oli
ollut liikeyhteydessä Atlantin rannikko pankin kanssa ja saanut
pitkin aikaa arvolähetyksiä vekseleinä, joiden hän väitti aina
tulleen suoritetuiksi. Rio de Janeirosta ei ollut, asian ollessa
siellä sillä kannalla kuin edellä on mainittu, saatavissa mitään
selitystä, ja Münsterburgissa kieltäytyi ei ainoastaan Wohlwend, vaan
konkurssipesäkin tunnustamasta Salanderin vaatimuksia.

Asianajaja arveli olevan parasta hänen matkustaa kiiruusti takaisin
Brasiliaan, tehdäkseen siellä itse paikalla voitavansa, ja siihen
tarvittavat kustannuksethan eivät merkitsisi mitään noihin suuriin
tappioihin nähden ja tilapäisten kauppayritysten avullahan ne
voisivat tulla enemmänkin kuin korvatuiksi.

Nämä neuvot olivat omiaan vahvistamaan tuota jo herännyttä
ajatusta lähteä uudelleen onneaan etsimään. Kun hän oli itselleen
pelastuneesta omaisuutensa jäännöksestä eroittanut vaimonsa osuuden
ja pannut sen varmalle talletukselle, saattoi hän ylijäämällä
kauppasuhteiden nykyisellä kannalla ollen aloittaa liikeuransa siitä,
missähän sen äsken oli keskeyttänyt. Hän uskoi saavansa menetetyn
omaisuutensa takaisin paljon lyhemmässä ajassa sekä sitäpaitsi
perheensä saavan tarpeellisen ylläpidon.

Niinpä valmistausi hän hiljaisuudessa kaikin puolin, saipa myöskin
erityisiltä kauppahuoneilta hyviä tarjouksia, vuokrasi rouvalle ja
lapsille, tai oikeastaan itselleen, vaatimattoman, mutta kunnollisen
asunnon ja valmistautui lopulta paljastamaan asianlaidan kunnon
Marialleen.

Vaikka asiat tällä kertaa olivat paljon paremmalla kannalla kuin
ensi kertaa erottaessa, valtasi tämän sentään syvä suru. He istuivat
vastapäätä makuuhuoneen akkunan ääressä, josta Maria kerrallisena
aamuna oli epätoivossaan vedonnut silloiseen ihanaan aamuun.

"Istuessani silloin", sanoi hän hetkisen kuluttua puoliääneen,
"lattialla tuolla nurkassa, sanoit sinä nuhdellen, ettei raha ole
ainoa ja kallein, mitä ihmisen tulee haluta. Sinä olit oikeassa
siihen määrään, että minä voisin nyt lausua samat sanat sinulle
takaisin!"'

"Tässä ei ole sama tapaus!" vastasi Martti, "se ei ole samaa, että me
olemme epätoivossa menetetyn omaisuuden takia tai että me luovumme
menetettyä omaisuutta pontevasti takaisin voittamasta! Minä tunnen
nyt kerta tien, pitääkö minun tahallani sitä välttää? Ajattele
lapsiamme, Maria!"

"Ah, minä ajattelen juuri lapsiamme! Pitääkö niiden kaikin mokomin
tulla rikkaiksi, voidakseen elää?"

"Maria! Sinähän olet saanut kokea, kuinka voi käydä, kun ei ole
mitään!"

Tähän vastaamatta jatkoi tämä: "Katsos, kun me tuolla ylhäällä
metsässä istuimme penkillä ja katselimme kotimaatamme, silloin
ajattelin minä itsekseni, että kenties olisi parasta meille
itsellemme ja lapsillemme jos sinä jälleen ottaisit haltuusi
koulun tuolla maaseudulla ja väistyisit pahan maailman edestä!
Pelastamallasi rahalla voisimme hyvin tulla toimeen ja vieläpä
säästöönkin panna --"

Salanderia koski tämä puolison puhe hänen vanhaan opettajatuntoonsa,
ilman että jälkimmäinen siitä mitään tiesi; hän oli todellakin
paennut lippunsa luota. Mutta hän ei antanut tämän lopettaa
puhettaan, vaan tarttui hänen käteensä melkein suonenvetoisesti:
"Sen kyvynnäytöksen jälkeen, jota minä kauppatoimissani osoitin,
käsitän minä sinun ajatuksesi vallan hyvin, se on huokeasti
ymmärrettävissä! Mutta minä en voi! Ensinnäkään minulla tuskin on
enää tarpeellista harjaantumusta ja tiedotkaan tuskin ovat säilyneet
ja lisääntyneet, voidakseni niin ilman muuta opettajanvirkaan ryhtyä,
ja kertauskurssiin olen minä sentään liian vanha! Sitävastoin
tunnen minä itseni vielä kyllin nuoreksi, toimiakseni vapaana
maailmassa, mihin intoni minut on ajanut. Lisäksi tarvitsen minä
riippumattomuutta, jonka ainoastaan kohtalainen omaisuus suo; sillä
liian suuri tekee sekin omistajansa orjaksi. Usko vain, että se
vielä minulle varmasti onnistuu! Minä en tule niin kauan poissa
olemaan, vieläpä kauppatoimeni suoritetaan osaksi täälläkin eikä
odottamaton kotonakäyntikään hupaisine jälleennäkemisineen ole mikään
mahdottomuus!"

"Ota sitten meidät mukaan!" sanoi Maria sortuneella äänellä.

"Pannakseniko teidät alttiiksi sairaudelle ja kuolemalle? Ja lisäksi
se ei käy senkään vuoksi päinsä että lasten täytyy tässä maassa
koulunsa käydä." Hän otti vaimoaan hellästi kädestä ja piti siitä
niin kauan, kunnes tämä oli mukautunut hänen tahtoonsa.

Hän piti nyt aluksi huolta muuttamisesta uuteen asuntoon, joka oli
asemaltaan sellainen, että Rouva Salander kaikissa tapauksissa
saattoi hoitaa pientä kauppaa, jota hän Brasiliasta käsin erityisesti
häntä varten aikoi ylläpitää. Tätä tarkoitusta varten oli alakerrassa
varattuna varastohuone ynnä pieni konttorisuoja rouva prokuristia
varten. Mies tahtoi myöskin heti alussa otettavaksi palvelustytön
sekä kehoitti hankkimaan puotipojankin, niin pian kuin tarve
vaatisi. Rouva vastusti kuitenkin heti jyrkästi kaikkia palvelusväen
ottamisaikomuksia.

Kun kaikki muutkin asiat olivat järjestyksessä, saattoi tuo pieni
perhe Martti Salanderia hyvissä ajoin asemalle. Herra Möni Wighartkin
saapui täsmällisesti, hänellä kun oli tapana syödä ravintolassa
lautasellinen voimakasta lihalientä, katsellen syyskesän hauskaa
hyörinää. Hän lupasi pois matkustavalle pitää silmällä Wohlwendin
konkurssijuttua ja tarkoin kertoa, mitä yleisön keskuudessa
tapahtuisi ja puhuttaisiin.

Niin matkusti Martti jälleen Atlantin rannalle.



VI


Aika riensi verkalleen tapausten yli tai paremminkin kuljetti niitä
huomaamatta mukanaan, ja niinpä todellakin kolmen vuoden kuluttua
Maria rouvakin istui konttorissaan ja merkitsi kirjaan kahvisäkkejä,
jotka ajuri oli purkanut kuormasta ja jotka muuan tukeva työmies
kantoi makasiiniin, jonka jälkeen hän meni jälleen noutamaan
sikaarilähetystä; ne olivat uutta, pidettyä lajia, joita Martti
Salander siirtomaista lähetti ja osaksi itse kasvatutti, ostettuaan
juuri sitä varten maata. Palvelustyttökin ilmestyi kysymään
rouvalta illallisenlaittoa; hän sai käskyn keittää maistiaisiksi
Paraguay-teetä, jota herra Salander oli lähettänyt kokeeksi,
ilmestyisikö sille ostajia. Tämän jälkeen toi muuan maakauppias rahat
ostamastaan kahvisäkistä sekä tilasi uuden samanlaisen, samalla kuin
muuan herra tuli pyytämään koetteeksi laatikollista sikaareja, joista
hän oli kuullut.

Postiljooni toi rahalähetyksen ja vihdoin palasivat tytöt
sekundaarikoulusta [jonkunlainen ylempi kansakoulu. Suom. muist.],
jossa he kävivät ja vanhempi, Setti, lähetettiin heti viemään
saapuneita rahoja pankkiin, jossa tuolla pienellä kauppahuoneella
oli talletus konttokuranttitilillä. Tämän saman tytön, joka
kävi kuudettatoista ikävuottaan, piti ensi pääsiäiseltä astua
"kirjanpitäjänä" äidin rinnalle. Laskennonopettaja oli sanonut hänen
suorittavan yhteenlaskuja kuin mikäkin kone.

Kun oli syksyaika, tuli aikaisin ilta; rouva Salander maksoi
työmiehelleen päiväpalkan ja päästi hänet siksi päivää. Lopuksi
tuli Arnold kotiin urheilupaikasta täsmällisen ryhdikkäänä, ja
niin näki äiti kohta lapsensa vanhan lampun loisteessa ympärilleen
kokoontuneina. Sitten nauttivat he iloisina yksinkertaisen
illallisen, jonka palvelustyttö söi yhdessä heidän kanssaan, ja
kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Setti, tuo tuleva kirjanpitäjä,
viskasi esiin kiistakysymyksen, arvellen täytyvänsä tulevassa
toimessaan käyttää silmälaseja.

"Niin, miksikäs ei!" huudahti palvelustyttö julmistuneena, "se olisi
ikuinen vahinko sinun kasvoillesi, sinä näyttäisit kuin meidän vanha
kunnankirjurimme siellä minun kotikylässäni!"

"Monet paremmissa ammateissa olevat naiset pitävät silmälaseja!"
vastasi tyttö ylevällä tyyneydellä, ja Netti säesti häntä, lisäten
että niiden tulisi olla siniset, se kun olisi kauniimpi.

"Ota punaiset silmälasit, niin silloin näet tulet Elsassista!" sanoi
yhtäkkiä tuo tyynen-vaitelias Arnold. Äiti katsoi häntä suurin
silmin, melkein säikähtyneenä.

"Milloin sinä, Arnold, olet alkanut sukkeluuksia laskettelemaan?"

Hämillään katsoi tämä äitiä, tietämättä mitä tämä tarkoitti ja mitä
pahaa hän oli tehnyt.

Palvelustyttö nauroi. Arnold on oikeassa, väitti hän. Maria
rouvakin tointui tuosta pienestä häiriöstä, johon hän oli joutunut
huomatessaan pojankin sanoiksi puhkeavan. Vanhempain mielestä tuntuu
se jo merkilliseltä, kun lapset ensikerran sananparsia käyttävät.

Joku soitti kelloa, yksi tytöistä juoksi ovelle ja toi sähkösanoman,
joka tuli Baselista ja oli Martti Salanderin lähettämä: "Olen maassa.
Tulen viimeisellä junalla Münsterburgiin. Elkää tulko noutamaan, kun
minulla on tekemistä pakaasin kanssa ja otan vaunut."

Sanoman synnyttämän yhtä iloisen kuin vakavankin hämmästyksen ohi
mentyä neuvoteltiin, pitikö isän käskyä totella vai eikö sittenkin
olisi mentävä asemalle; äiti päätti, että oli jäätävä kotiin
odottamaan, kun juna saattaisi tulla vasta yhdentoista aikaan yöllä
ja isä selviytyisi nopeammin, kun ei hänen tarvitsisi koko perhettä
tervehtiä siellä tungoksessa.

Siten voitti äiti aikaa, miettiäkseen ja selvitelläkseen syytä tuohon
odottamattomaan sanomaan. Vasta kolme viikkoa sitten oli hän saanut
Martilta viimeisen kirjeen, missä tämä tulkitsi tyytyväisyyttään
taloudelliseen asemaansa, ilmoittaen voivansa ajatella jo kotimatkaa,
joko sitten ainaiseksi tai, kuten hän oli ennen sanonut, vain
lyhemmäksi aikaa erityisten kauppa-asiain tähden; mutta hän kertoi
melkein luulevansa, ettei uusien matkojen tekeminen olisi enää
tarpeen. Sen jälkeen seurasi kirjeessä katsaus valtiolliseen
nykyisyyteen ja tulevaisuuteen isänmaassa, mitä kohtaa Maria Salander
oli vain päällisin puolin silmäillyt ja tarkemman lukemisen jättänyt
joksikin hiljaisemmaksi hetkeksi. Hän kunnioitti, jopa pitikin
miehensä kansallisesta vapaamielisyydestä ja hänen taipumuksestaan
elää kokonaisuutta ja tulevaisuutta varten, kuten asianlaita
tuon Louis Wohlwendin takia nyt jo lähes kymmenen vuotta oli
ollutkin. Vaan hän puolestaan ei kaivannut mitään kokonaisuuden ja
tulevaisuuden tarkastelua, vaan oli tyytyväinen ollessaan varattuna
kunkin päivän ja elettävän hetken varalle.

Nyt haki hän tuon kirjeen esille, tutkiakseen eikö hän sittenkin
ollut sivuuttanut jonkun kohdan, jossa olisi lupaus pian tapahtuvasta
kotiintulosta, sekä myöskin voidakseen mahdollisimman hyvin yhtyä
hänen sanoihinsa, jos hän tuohon edelliseen asiaan palaisi.

"Jos sinä", kirjoitti hän, "olet iloinen siitä, että me kohta
taas olemme tyydyttävästi päässeet hyvälle pohjalle, niin et sinä
saa sitä lukea minun erityisen taitoni ja pontevuuteni, vaan sen
myötäisen onnen ansioksi, joka minua on seurannut. Olenhan minä
tosin ahkeroinnutkin, kuten tietysti ihminen tekee, nähdessään
lähellä olevan päämaalin edessään viittovan. Asiat, jotka teillä
siellä kotona ovat toteutuneet, nimittäin tuo uusi perustuslaki,
jonka tasavaltamme on saanut, nuo ehdottomat oikeudet, jotka kansa
on levollisesti, ilman mitään häiriöitä itselleen ottanut, kaikkea
sitä tahtoisin minä päästä vielä näkemään niiden kunniakkaassa
valossa ja niistä mukana nauttimaan, kaikki se minulle huutaa: tule!
missä viivyt? Ja nyt voin minä tulla riippumattomana miehenä, jolla
on oma pohjansa ja jonka ei tarvitse muuta etsiä kuin tilaisuutta
auttamiseen ja hyödyttämiseen! Ja mikä suuri hetki se onkaan, jolloin
meidän vanha vapautemme ottaa tuon ison askeleen! Ympärillämme on
maailma noiden suurten yhdistyneiden kansojen kautta sulkeutunut
kuin neljän rautaseinän taakse; mutta samalla on tuon ottamamme
siveellisen askeleen kautta auennut meille mitä syvin uuden vapauden
ja vakaan elämän lähde, joka voi kestää äärimmäisessäkin hädässä ja
joka lopulta voittaa maailman, olkoon sitten vaikka perikadossaankin!
Sellainen itsenäisyyden, pelvottomuuden ja velvollisuuden tunto
suojelee varmemmin kuin ampuma-aseet ja kallioseinät" ja niin
edelleen.

Siinä ei tosin ollut mitään ilmoitettuna jo päätetystä matkasta.
Halun on siis täytynyt jälkeenpäin yhtäkkiä herätä, kenties uusien
houkuttelevien tietojen johdosta, joita Martti ei ole voinut kauemmin
vastustaa.

Hän ilmestyikin sitten omaistensa luo vielä ennen yhtätoista, niin
reippaana, iloisena ja lähes riehakkana, kuin olisi hän tullut
seitsemää vuotta nuoremmaksi sen sijaan että hän oli tullut kolme
vuotta vanhemmaksi ja ikäänkuin hänen sisään astuessaan olisi
leyhähtänyt uutta elämää ennustava tuulenhenkäys. Kun Maria rouva
syleili häntä, tunsi hän jonkinlaista kunnioituksen sekaista pelkoa
niiden aatteiden voimaa kohtaan, joista kirjeessä puhuttiin ja jotka
nyt olivat hänen miehensä valtameren yli kuljettaneet tänne hänen
syliinsä.

"Halloo! Mitä suloisia tytön typyköitä, joihin tuskin uskaltanee
kajotakaan!" huudahti hän, kun huomasi molemmat tytöt ja sanoistaan
huolimatta sydämellisesti heitä suuteli.

"Sanotaan niitä tylleröiksikin!" huudahti Arnold, joka hänkin tahtoi
tulla huomatuksi.

"Ahaa, Arnoldi, mokomakin mies, mitäs sinä siellä puhutkaan?"

"Tulet oikeaan aikaan ukkoseni!" sanoi äiti, joka ääneensä nauraen
ja kovin mielihyvissään istuutui, "poikavekarasi täällä tänään jo
toisen kerran pilapuheita päästelee! Hän näyttää koonneen kelvottomia
sananparsia!"

"Kootkoon vain, kunhan hän vain ne hyvin sovittaa! Tule, Arnold,
ja anna minulle oikein isänmaallinen tervehdys ja kädenlyönti!
Katsotaanpas, miten sinä olet kasvanut? Eipä liikoja, kuitenkin noin
parahiksi yhdentoista ikääsi! Ja kuinka koulunkäynnin laita on?"

Hän alkoi tutkailla vuoroin poikaa ja vuoroin tyttöjä, syöden
samalla hänelle valmistettua illallista. Mutta lopulta hän huomasi
opetustapaan ja asioihin nähden olevansa jälissä eikä senvuoksi
osaavansa lapsilta aivan oikein kysellä.

Rouva Salander ei tämän huomatessaan viivytellyt enää tarjoamasta
miehelleen valmiina pitämäänsä kotiintulijaista, nimittäin kuohuvaa
viinimehukannua, jota juomaa oli saatavana juuri vieressä olevasta
ravintolasta. Hän tiesi miehensä pitävän tuosta juomasta, mutta ei
nähneen sitä enää kymmeneen vuoteen. Samalla kantoi palvelustyttö
pöydälle lautasellisen paistettuja kastanjoita lapsille, jotta hekin
siten tulivat osallisiksi tämän onnenyön muistosta. Yhden aikana
korjasi Maria rouva ruokapöydän ja olisi sen jo ennemminkin tehnyt,
jollei huomenna olisi ollut sunnuntai.

Valkeni sitten mitä ihanin syyspäivä, jonka aamuhetket Salander
vietti omaistensa ystävällisessä seurassa. Kerran hän vain oli
vaimoltaan kysymäisillään Wohlwendista, mutta vaikeni kesken ja sanoi
itsekseen: "Ei, tänään minä en tahdo siitä puhua!"

Hän söi vielä perheensä kanssa päivällistä; sitten hän äkkiä selitti
haluavansa tehdä nyt kunnollisen kävelyretken ulos ihmisten pariin,
vapaaseen ilmaan, ja nähdä kuinka sitä käy hengittäminen. Yksinään
hän tahtoi kävellä, vain omain ajatustensa parissa. Viime hetkessä
harkitsi hän sentään toisin ja lupasi pojan tulla mukaan. Arnoldille
ei tarvinnut sitä kahdesti sanoa ja arvokkaasti asteli hän isän
rinnalla heidän kotoa lähtiessään.

Vuoden aika, jolloin huomasi ensimäisiä vaikutuksia viinikuurnien
tuotteista, teki kadut eloisiksi. Salander teki poikineen laajan
kierroksen kaupungin ympäristössä; kaikkialla kuului tanssimusiikkia,
jota kohti nuoret miehet ja naiset rynnistelivät. Saattoi siellä
nähdä joukon ampujiakin, jotka kivääreineen menivät viimeiseen
sunnuntaiharjoitukseen, tai urheilijoita sauvat olalla ja rummunlyöjä
edellään. Lisäksi kaikenlaista kansaa tiheänä joukkona vilisten,
iloisina tai välinpitämättöminä, jotkut äreinä ja jotakin kiroillen;
mutta uuden ajan tuulahduksia ja loistetta, innostuksen hehkua,
tuota jonkunlaista juhlallista totisuutta, jota hän etsi, ei
hän voinut huomata. Lauluja kaikui katuloilla ja kapakoissa; ne
olivat noita vanhoja lauluja, joista ihmiset aivankuin ennenkin
osasivat vain ensimäiset säkeet ja ehkä viimeisetkin; jos joku
vielä esitti keskimmäisetkin, niin loilottivat muut ilman sanoja
mukana. Muutamalla pölyisellä tiellä tappeli joukko juopuneita
nuorukaisia, aivankuin ei olisi ollut olemassakaan mitään jalompaa
asiain selvittelytapaa nuorille kansalaisille, jotka ovat tottuneet
ajattelemaan laeista, joiden syntymistä heidänkin on äänillään
avustettava. Joka sadannella askeleella kohtasi kerjäläisen, jolla
oli milloin käsiharmonikka, milloin toinen takinhiha roikkui tyhjänä
käden ollessa selän takana takin alla. Lyhyesti, kaikki oli niinkuin
oli ennen vanhaankin syksyisenä sunnuntaina ollut, ja odotettavissa
oli, etteivät jotkut noista maailman vapaimmista miehistä enää
myöhemmin päivällä kykenisi omilla jaloillaan seisomaan.

Salander pudisti hiljaa päätään, katsellen tarkkaavasti ympärilleen.
No niin, sanoi hän itsekseen, kaikkiin suuriin muutoksiin on
vähitellen totuttava. Mutta olisinpa luullut, että sellainen todella
tapahtunut muutos olisi jo maan jos taivaankin muodolleen muuttanut!
Mutta lopultakin se on kansan synnynnäistä vaatimattomuutta, sen
yksinkertaista tottumusta, joka ei helposti pukeudu vaativampiin
muotoihin.

He saapuivat nyt muutaman suuremman huvittelupaikan eteen, joka
näytti olevan täynnä kansalaisia; vahva mutta tasainen äänten sorina
kuului sieltä yltyleensä, kuten ainakin kansa-leijonan ollessa
tyynellä mielin. Salander kysyi pojaltaan, oliko hänellä jano ja kun
tämä sen heti myönsi, meni isä hänen kanssaan sisälle, jossa oli
suuri sali aivan täynnä nuorta ja vanhempaa miestä, joukossa jokunen
nainenkin.

Vaivoin löysivät isä ja poika pienen, vielä tyhjänä olevan pöydän.
Mutta tuskin he olivat istuneet ja saaneet vähän olutta kun tuli
vielä kaksi henkilöä, jotka ilman muuta istuivat samaan pöytään
ja tuottivat itselleen samoin olutta. Toinen oli nähtävästi
eteläsaksalainen, toinen sveitsiläinen ja selvästikin Münsterburgin
seutuvilta. Hänellä oli ranskalaiseen tapaan leikatut viikset ja
leukaparta ja hattu työnnettynä niskaan. He jatkoivat vitkastelematta
edelleen äänekästä keskusteluaan, piittaamatta kenestäkään.

"Kuten sanottu", arveli sveitsiläinen melkein raa'alla äänen
sävyllä, "sinä tunnet minun! Minä olen mies, joka en salli kanssani
leikiteltävän!"

"Kuka sinun kanssasi sitten tahtoo leikitellä? En ainakaan minä!"
huomautti toinen sävyisästi.

"Minä en sano kuka, minä sanon sen vain ylimalkaan! Katsopas tätä
kirjettä, jonka entinen mestarini St. Gallenista minulle lähetti!
Milloin hyvänsä voin minä palata sinne, jos tahdon!"

Hän veti esille muutaman kirjeen ja antoi sen toverilleen, joka luki
sen ja tunnusti sen olevan oivallisen kirjeen, sellaisia todistuksia
ei vain jokainen voisi näyttää, mielittelevä kirje todellakin, tuhat
soikoon!

"Sitä ei saa mielitteleväksi sanoa! Minä en tarvitse mitään kurjia
imartelijoita, minä olen vapaa mies, riippumaton, ylpeä, jos niin
tahdot, mutta kaikkea mielittelyä minä halveksin!"

"No no, enhän minä mielittele, kuinka minä sitä tekisin! Sehän
on pelkkää totta!"

"Sitä se on! Mutta minä en mene sinne, minä en tahdo vielä pitkään
aikaan itseäni sitoa, ja minä tiedän, että hän tahtoo minulle vain
tytärtään tyrkyttää. Minä voisin kylläkin tarttua siihen asiaan,
sillä täkäläisellä ruokamuijallanikin on tytär, joka kaikkialla
häärää minun ympärilläni! Mutta minä en tahdo sitoa itseäni. Minä
en tahdo vielä mestariksikaan päästä, vaikka hartioillani onkin jo
kahdeksankolmatta ikävuotta! Silloinhan minun pitäisi olla narrina ja
kiusata itseäni! Mutta mieluummin minä itse kiusaan mestareita!"

"Niinpä niin, kyllä sinä olet jäykkää miestä!"

"Kyllä maar, saat sen uskoa!"

"Minulla puolestani on valitettavasti vaimo ja lapsi ja paha kyllä
olen mestarikin, niin se on, minä olen sidottu mies ja köyhä raukka!"

"Miksi sinä olet niin aikaisin nainut?"

"Sen tein, kun en halunnut enää kotiin palata; silloin ajattelin,
että kun nait täällä ensimäisen tilaisuuden sattuessa, niin silloin
olet tänne kiinnitetty!"

"Ahaa, jo käsitän, sinä olet mieluummin täällä Sveitsissä! Mutta
ettehän te sentään kaikki voi tänne tuppautua, niin hyvin kuin meillä
onkin asiat!"

"Niin, te sitä väkeä olette! Peijakas, minä olen sitä jo usein
ajatellut. Ja sinun kengänrihmojasi ei kukaan kykene avaamaan!"

"Hm! sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä en ota imarteluja
vastaan! Mutta kärpästen minä en todellakaan salli nenälläni
kisailla!" Sveitsiläinen siveli kovin tyytyväisenä viiksiään ja
kilisti saksalaisen kanssa: "Juo pohjaan, minä maksan vielä yhden
lasin!"

Martti Salander kuunteli näitä halpamaista mieltä ja hillitöntä
itserakkautta todistavia puheita ihmetellen, sanoen itsekseen:
"Onpa se järjestänyt asiansa perin oivallisesti, tuo miehen
vintiö, tuo nikkarin- tai suutarinsälli: Kuten muurahaiset pitävät
lehtimatoja lypsylehminään, niin hänkin pitää erityistä imartelijaa,
schwabilaista, kuten niitä sanotaan!"

Mutta hänen täytyi kuulla lisää. Sveitsiläinen työmies laski ilmoille
sellaisen itseylistys-tulvauksen kuin ainoastaan huonosti kasvatetut
ihmiset voivat tehdä, joilla sitäpaitsi on alhaiset ajatukset ja
tunteet. Mutta jota enemmän hän kerskaili ja itseään silitteli, sitä
nolommaksi kävi hänen saksalainen toverinsa tai ainakin teeskenteli
siten. Sillä herra tiesi mimmoinen syy sillä ketulla oli mielistellä
tuota tolvanaa.

Mutta jota nöyremmäksi hän osottausi, sitä ylimielisemmäksi tuli
toinen.

"Sinä olet yksi viisaista", huudahti hän, "sinä osaat panna arvoa
sille, että olet Sveitsissä ja sellaisen kansan keskuudessa kuin
meidän! Katsopas minua! Kaikki teemme ja järjestämme me itse kuten
tahdomme ja minä olen yksi heistä enkä kysele neuvoa Jumalalta enkä
perkeleeltä! Tänään vielä menen minä muutamaan neuvotteluun pohtimaan
eräästä oikeussäännöksestä, jossa on yli tuhat paragraafia, ja
huomenna minä nukun, sillä se kestää myöhään. Mestari saa sen sijaan
nousta itse ylös ja tehdä työtä! Mitäs sinä siitä arvelet?"

"Minähän sanon sen aina, että minä häpeän olla saksalainen!"

"No, sehän ei ole aivan pois suunnilta, vaikka ette te
saksalaisetkaan ole mitään naukumaijanpoikia! Ota nyt vain tarkoin
esimerkkiä meistä!"

Salander ei voinut enää pidättää itseään. Vihasta punaisena löi hän
nyrkkinsä pöytään ja huusi saksalaiselle: "Pitäisi hävetä puhumasta
tuolla tavoin sen jolla kerta on niin mahtava isänmaa! Ja te, herra
maanmieheni", kääntyi hän münsterburgilaiseen, "saisitte hävetä sillä
tavoin sortamasta muukalaista ja antamasta hänen itseänne kiittää ja
ylistää! Kymmenen vuotta olen minä ollut Ameriikassa enkä ole missään
kuullut niin itserakkaan houkkion ja kerskailijan puhuvan kuin mitä
te olette! Kylläpä meidän laitamme on kauniisti, kun nuori väki
jaarittelee kuin harakat ja vanhat kätilöt! Hyi saakeli!"

Hän oli mielettömässä suuttumuksessaan huutanut niin kovasti, että
ympärillä olevissa pöydissä istuvat ihmiset kääntyivät ja rupesivat
kuuntelemaan. Sveitsiläinen oli ensin ällistyneenä katsahtanut ylös;
nyt nousi hän jo seisoalleen, ojensi kätensä ja huusi: "Kuka te
olette, kuka teidän on käskenyt kuunnella ihmisten puheita?"

"Minä en ole kuunnellut! Te itse olette puheinenne tulleet tähän,
jossa minä olin jo ennestään!"

"Te olette sittenkin salakuuntelija! Jollei teitä miellytä meidän
keskustelumme, niin menkää etemmäs! Mutta te olette joka tapauksessa
nuuskija ja kansan halveksija!"

Hän ravisti heidän välillään olevaa pientä pöytää, niin että lasit
kilisivät, ympärillä seisovat tunkeusivat lähemmäs ja muutamat
huusivat Salanderia osoittaen, mitä hän tahtoo.

"Solvauksia hän latelee, me olemme muka itserakkaita houkkia ja
vanhoja lapsiakkoja, me nuori väki, kun me ylistämme vapautta ja
isänmaata!"

Saksalainenkin kadotti hyvänsävyisyytensä ja alkoi meluta.

Salander silmäsi poikaansa, otti häntä kädestä ja tunkeusi äkkiä
ihmisjoukon läpi ulos salista, annettuaan ensin voimakkaan sysäyksen
pöydälle, jolla toinen työnsi häntä kylkeen. Hänen olisi haluttanut
vakavalla puheella hillitä tuon kansaleijonan heränneitä intohimoja,
mutta ottaen lapsensa huomioon piti hän parempana välttää enempiä
kohtauksia, jottei tarvitsisi kokea sitä, että lapsensa nähden tulisi
rääkätyksi ja nöyryytetyksi.

Harmissaan ja hämmentyneenä etsi hän lyhintä tietä kotiin, mutta
ilostui tavatessaan herra Möni Wighartin, jota hän, kun vielä oli
kyllin päivää, mielihyvällä seurasi muutamaan hiljaiseen ravintolaan
saadakseen tilaisuuden tointua ja saadakseen pojalle hupaisemman
lopun kävelyretkestä.

Mutta eräässä huoneennurkassa tapasivat he saman asianajajan, jonka
haltuun Salander kerran oli asiansa uskonut. Tuo monitoiminen
mies virkistelihe täällä lasin ääressä viikon työn jälkeen kuin
mikähän rehellinen käsityöläismestari, ollen kuitenkin, odottamatta
tavatessaan oikeudenkäynti-holhokkinsa, valmis keskustelemaan ja
lasin ääressä neuvottelemaan tuosta Wohlwendin jutusta. Martti
Salander lähetti sen vuoksi poikansa heti kotiin ilmoittamaan, että
isä tulee tunnin tai parin kuluttua jälestä.

Neuvoteltavaa ei ollut valitettavasti paljon, kun asia oli yhä
ennallaan. Riossa se oli vieläkin huonommin. Atlantin rannikkopankin
vastuunalaisia henkilöitä oli ajettu jonkun aikaa takaa, mutta he
olivat päässeet aina oikeaan aikaan livahtamaan valtiosta toiseen
ja pysyttelivät vain sellaisilla paikoin, joista ei oltu ainoastaan
antamatta ulos ketään, vaan joissa ei edes keltään takaa ajetulta
otettu talteen häneltä tavattua omaisuutta, ja joissa siis ylimalkaan
ei vallinnut mitään laillisuutta. Kerran tai pari kuulusteltiin
heistä yhtä ja lähetettiin pöytäkirja kuulustelun hyödyttömistä
tuloksista, jota vastoin asianomainen rahoineen, mitkä selvästikin
olivat rannikkopankin kassasta peräisin, vapautettiin, ja tämä oli
tapahtunut lisäksi englantilaisella alueella ja tullut maksamaan niin
paljon, että Salander pelkäsi enää viskata vihkivesiastiaa pirun
jälkeen, kuten hän sanoi.

Brasiliassa oli kuitenkin liikemiehiä, jotka arvelivat tuon
Martin kuuluisan maksuosoituksen tulleen asetetuksi rehellisessä
tarkoituksessa, kun rannikkopankin hoitajat eivät vielä silloin
olleet mahdollisesti pakenemista ajatelleet. Mutta tästä seikasta ei
ollut tiedossa mitään todistuksia.

Münsterburgissa oli Wohlwend pitkien keskustelujen jälkeen saanut
velkamiehensä sovitetuksi muutamalla vaivaisella prosentilla,
minkä yhteydessä Salanderin vaatimus ei lainkaan tullut huomioon.
Merentakaisen pankin saatavaan, joka oli sen hyväksi lailliseen
ulosottoon toimitettu, ei voitu kajota vapaehtoisen selityksen
puutteessa, ja asianajajalla ei ollut näytettävänään muuta kuin tuo
hämäräperäinen maksuosoitus, jota ei oltu hyväksytty. Sen jälkeen
hävisi Wohlwend paikkakunnalta. Hänen talonsa oli rakennusmestarin
täytynyt tappiota kärsien ottaa haltuunsa. Arnold von Winkelriedin
kuvan maalaaja ei saanut kerrassaan mitään.

"Minä olen vakuutettu", sanoi asianajaja, "että hän jo kymmenen
vuotta sitten juuri teidän takaamanne summan avulla, jonka te
silloin heti saitte maksaa, vältti vararikon; ja niin minä uskon,
että hän tälläkin kertaa teidän rahoillanne, jotka hän kaikki
tai ainakin osan niistä sai kynsiinsä, pystyi joskin kurjasti,
saamamiehensä sovittamaan; sillä luonnollisesti on hän itselleen
pidättänyt leijonan-osan. Mutta sittenkin, en voi sille mitään,
on hän juridillisesti katsoen mieltäkiinnittävä henkilö. Kun
se järkähtämättömän kylmä ja vaikeneva käytös, jota hän tuota
maksuosoitusta kohtaan aina osoitti, koskaan sanallakaan itseään
pulaan saattamatta, minua hämmästytti, niin johtui mieleeni panna
hänet muutaman jokseenkin harvinaisen kokeen alaiseksi. Minä tunnen
erään hyvin kokeneen mielenvikaisten lääkärin, joka muutaman
ulkomaalaisen parannuslaitoksen johtajana tutkii tekohulluja, joita
oikeudenkäynnin aikana jätetään hänen haltuunsa, heidän tahtoessaan
semmoisilla tempuilla tunnustusta välttää. Hänellä on tässä toimessa
erinomainen harjaantumus ja säännöllisesti kahden vuorokauden,
vieläpä kahden tunninkin kuluessa saattaa hän nämä lurjukset
takaisin terveelle järjelle, sikäli kuin sitä heille yleensä on
suotuna. Tosin hän ei itseään sido tutkintotuomarille määrättyihin
rajoihin. Kun tuo puheenalainen mies siihen aikaan oleskeli muutamia
päiviä täällä, kerroin minä hänelle Louis Wohlwendista ja hänen
hullunkurisesta käytöksestään. Me sovimme niin, että hän menee
muutaman tuohon merentakaiseen pankkiliikkeeseen osallisen vieraan
henkilön asiamiehenä, joka muka on minunkin kanssani asiasta
neuvotellut, Wohlwendin luokse sekä verukkeenaan joku tuota liikettä
koskeva tiedustelu tekee havaintoja ja tutkii häntä Hänen onnistuikin
miestämme toista tuntia sanoilla syöttää, mutta yhdestäkään
varomattomasta sanasta ei hän saanut häntä kiinni. Niitä on olemassa,
sanoi lääkäri, sellaisia ihmisiä, joilla on voimaa epämieluisa
tosiasia niin sanoakseni häätää tietoisuudestaan siksi hyvin, että
he, jos tahtovat, eivät puhu siitä edes unissaan saatikka sitten
valveilla. Eivätkä he suinkaan ole mitään henkisesti vahvoja ihmisiä,
päinvastoin sellaisia, joilta puuttuu kaikki tarve ajatustensa
selvittelemiseen. Tämä puute yhtyy sitten säännöllisesti viekkauteen
ja muodostuu hyödylliseksi kyvyksi. Ainoastaan luonnollisen
kuoleman läheisyys voi toisinaan tuon lumouksen murtaa. Näihin
näytti lääkärin mielestä Wohlwendkin kuuluvan, joskin merkillisenä
toisintolajina. Keskustelun kuluessa ei hän ollut osoittanut mitään
vauhkoa varovaisuutta, vaan jutellut aivan vapaasti, kuunnellut
näköjään tarkkaavaisena ja tekeytynyt kuin etsisi hän hyvää neuvoa,
pudistellut päätään ja lopuksi sanonut: 'Se on kovin sekava
juttu! Minä neuvoisin teidän valtuuttajaanne tekemään kuten eräs
toinenkin, herra Salander, ja itse matkustamaan Rioon; siellä voi
vielä saada jotakin paremmin aikaan kuin täällä!' Siinä ohella oli
hän puuhaillut muutaman vanhan pahvirasian kimpussa, jossa oli
kasassa tusinan verran pölyn peittämiä, rikkirevittyjä perhosia ja
koppakuoriaisia. Näitä vanhoja hyönteisiä toisistaan erotellessaan ja
tuoreisiin korkinpalasiin kiinnittäessään, oli hän lopuksi matalasti
huoaten huudahtanut: 'Niin, niin, herraseni, ilman tieteitä olisi
useinkin mahdoton säilyttää enää elämänrohkeuttaan tässä maailman
sekamelskassa! Ettekö te ole koskaan hyönteistiedettä harrastanut?'"

Miehet olivat vähän aikaa vaiti, ikäänkuin itsekseen miettien mitä
toimenpiteitä edelleen voisi ajatella tuon vastuksellisen junkkarin
harmilliseen, yhä jatkuvaan vastuksina-oloon nähden, junkkarin, joka
voisi pistää itsensä piiloon, huomatessaan häntä ahdisteltavan.

Tällä välin hieroi Möni Wighart sormella nenäänsä, kunnes hän
äkkiä huudahti: "Kuinkas ollakaan? Muistissani pyörii jotain
tähän samaan asiaan kuuluvaa ja jonka tämänpäiväinen yllätys on
palauttanut tajuntaani! Aivan oikein! Siitä ei ole kauankaan, kun
minä eräältä täkäläiseltä puukauppiaalta kuulin, että hän oli
syvällä Unkarissa nähnyt Louis Wohlwendin, joka oli ollut virkeä
kuin kala ja naimisissa muutaman kauniin nuoren naisen kanssa sekä
jo kahden pienokaisen isänä! Paikkakunnan nimeä en voi enää sanoa.
Kysyin puukauppiaalta, oliko hän puhutellut tätä. Oli hän kylläkin
puhutellut ja Wohlwend oli kertonut hänelle, kuinka hän tämän
onnellisen naimiskaupan kautta oli saanut ei ainoastaan kaunista
vaimoa vaan myöskin sievosen perinnön. Hän ei ollut kuitenkaan voinut
kauemmin Wohlwendia puhutella, kun se oli tuota pikaa poistunut.
Eräässä majatalossa lähemmin tuota asiaa tiedustellessaan olivat
seudun asukkaat vakuuttaneet sen todeksi sekä kertoneet lisäksi
Wohlwendin apen, muutaman sikakauppiaan, häiden edellä luvanneen
yhdelle tyttäristään melkoisen omaisuuden, vieläpä laillisesti
luovuttaneen sen tulevana perintönä sekä samalla sitoutuneen
kuolemaansa saakka maksamaan Wohlwendille korot tuosta omaisuudesta.
Muutamat kyllä kuuluvat epäilevän tuota juttua, koska appi ei
suinkaan ole niin varakas, että hän joka tyttärelleen voisi sellaisen
perinnön jakaa; toiset sitävastoin olivat viitanneet siihen, että tuo
kysymyksen alainen nainen olisikin ensimäisestä avioliitosta ja saisi
vain äitinsä osuuden, samalla kuin muuan kolmas puolue väitti, ettei
hän lainkaan olisi sikakauppiaan oikea lapsi. Eräs ylhäinen nainen
olisi muka hänet salaa maailmaan hankkinut ja jättänyt tuon miehen
haltuun."

"Siis lyhyesti", puhkesi Martti Salander sanoiksi, "Louis Wohlwendini
on ilman epäilystä siellä Itä-Euroopassa saanut kynittäväkseen jonkun
sikakauppiaan!"

"Hm!" myhähti asianajaja, "minä sanoisin mieluummin, että se
itämainen sikakauppias on saanut kynittäväkseen Louis mestarimme!"

"Kuinka niin?"

"No, kuinkako niin? Mitäpäs jos hän olisikin rosvoamansa rahat, nuo
herra Salanderin kauniit contos de reis'it kaikessa hiljaisuudessa
haalannut sinne Turkin rajalle ja tällä nokkelalla tavalla muuttanut
vaimon perinnöksi? Ja mitäpäs jos tuo sikapohatta osaisikin siltä
ketulta peijata sekä pääoman että korot ja päällisiksi vielä sen
naikkosen hänen vastuksikseen jättäisi? Mikä minua vain hämmästyttää
kaiken sen jälkeen mitä minä tuosta mielivikaisten lääkäristä
kerroin, on se kielevyys, millä hän tuolle puukauppiaalle on asemansa
ilmaissut. Hänen on täytynyt olla joko tavattoman avomielinen tai
huomaamattaan varomaton! Se seikka, että tässä todennäköisesti on
kaksi haukea saman toutaimen kimpussa, estää minua, herra Wighart,
teitä nyt jo pyytämästä, että te hyväntahtoisesti tiedustelisitte
tuolta kertojaltanne tarkkaa paikan ja henkilöiden nimien selvitystä.
Minä tahdon vielä muutaman päivän miettiä noita oletuksiani ja pyydän
sitten tulla teidän luoksenne, luonnollisesti herra valtuuttajani
suostumuksella, mikäli hän yleensä enää tahtoo sellaisena itseään
pitää! Mutta oikeastaan tässä olisi kysymyksessä suorastaan rikosasia
ja viranomaisilla olisi syytä itsestään käydä asiaan käsiksi."

"Miettikää te vain, herra puolustajani!" vastasi Salander;
"kaikitenkaan se ei ole haitaksi, jos me voimme ainakin pikkusen
kiusata ja ahdistella sitä vahingonjauhajaa [Schadenmüller =
vahingonjauhaja. Suom. muist.], sitä haukea!"

Nuo kolme miestä haastelivat vielä neljännestunnin ja lähtivät sitten
toisilleen hyvästit heittäen pois. Martti Salander meni kotiin.

Vaikutus, jonka hän oli saanut retkestään uuden kansan keskuudessa
sekä kohtauksesta sen suulastelijan kanssa, heräsi jälleen hänen
siinä vanhan tähtitaivaan alla eteenpäin astellessaan, ja tuo hänen
kiusallinen suhteensa vanhaan ystäväänsä Wohlwendiin, johon hän
näytti olevan rautaketjuilla kytketty, lisäsi vielä enemmän sitä
synkeätä mielialaa, joka hänet oli vallannut. Hän päätti kehoittaa
asianajajaansa luopumaan enemmistä Wohlwendin ahdisteluista, jotta
hän pikemmin pääsisi siitä miehestä eroon. Mutta tästä päätöksestä
huolimatta oli hänellä, päästäkseen keveämmälle mielelle, tarpeeseen
se ystävällisen valoisa asuinhuone, johon hän astui, ja nuo pöydän
ympäri kokoontuneet lapset, jotka odottivat häntä. Puoliso, joka
kerkesi pikimmältään nähdä hänen synkän katseensa, tuli jo liian
myöhään osanottoaan ilmaisemaan.

Kun Martti kohta sen jälkeen meni asianajajansa luo, oli tämä jo
itsestään luopunut ajatuksesta panna toimeen virallisia tiedusteluja
Wohlwendin vaimonperinnön laadusta. Hän piti mahdottomana
epämääräisen huhun ja pelkän arvelun nojalla ryhtyä vieraissa maissa
sellaisiin toimenpiteisiin. "Jos me nyt heitämme ongen ulos", sanoi
hän, "niin livahtaa hän meiltä tiehensä, mutta jos me pidämme sen
salassa, niin voi se meitä joskus äkkiarvaamatta hyödyttää".



VII


Martti ei viivytellyt ryhtyessään jälleen kauppahommiin, se on,
niiden jatkamiseen kotona Münsterburgissa. Hän vuokrasi tarvittavat
huoneet konttoria ja makasiinia varten, ja pian istui kirjurikin
pulpetin ääressä ja oppipoika juoksenteli edestakaisin. Maria rouva
pyysi hartaasti jättämään hänen haltuunsa sen pienen kotona olevan
kaupan ja Martti suostui siihen mielihyvällä, hän kun aikoi sinne
siirtää erityisiä tavaroita, joiden hoitaminen tuntui hänelle
itselleen olevan liian vähäpätöistä ja vähän tuottavaa. Mutta
kävikin niin, ettei tuo tarmokas nainen niin helposti suostunutkaan
kaikkeen, vaan oli hän asioista selvillä yhtä hyvin kuin mikähän
vanha ja kokenut kauppahuoneen johtaja. Hän ei halunnut paljon,
mutta sen sijaan hyväksi tunnettua tavaraa, jolle hän tiesi
varman ostajakunnan, joka lisääntyi lakkaamatta, mutta tasaisesti
ja ilman tungosta, niin että hän saattoi vallan mukavasti pitää
tavaravarastonsa täysinäisenä; lyhyesti, hänen liikkeensä oli yksi
niitä, joita on tapa sanoa hiljaisiksi kultakaivoksiksi.

Hänen miehensä varoi häntä tässä toimessaan häiritsemästä ja antoi
kernaasti hänen toistaiseksi hoitaa erityiset laskunsa, jotka hän oli
tarkastanut ja huomannut niiden olevan hyvässä järjestyksessä. Tosin
tämän täytyi tarkastaessaan noukkia eri meno- ja tuloerät kokoon
sieltä täältä hänen vihkoistaan ja kirjasistaan, Marian levotonna
seuratessa mukana mitä siitä lopuksi tulisi; tyytyväisenä tämä sitten
nauroi, kun lopuksi kaikki viimeiseen frangiin saakka oli mustalla ja
punaisella musteella oikealle paikalleen merkittynä bilansseineen ja
jälkiosoitteineen.

Niin eleli Martti Salander omaisineen vanhalla pohjalla ja saattoi
levollisesti katsahtaa ulos maailmaan ja tulevaisuuteen, mikäli se
ihmiselle on mahdollista; sillä ken ei maailmaa ja aikaakin pyri
yllättämään, sen jalkoihin vierivät ne itsestään.

Huolimatta pettymyksestään, joka silloin hänen sunnuntaillisella
kävelyretkellään yleisön joukossa vaikutti häneen niin masentavasti,
täytyi hänen toki uudelleen suunnata katseensa julkisiin asioihin ja
sellaisinaan niihin lähemmin tutustua. Tuota uutta perustuslakia,
jonka münsterburgilaiset olivat hyväksyneet, kiittivät muiden maiden
etevimmät valtio- ja yhteiskuntakehityksen harrastajat jokseenkin
tyydyttäväksi, sen avulla kun voisi saavuttaa mitä vain pontevasti
tahtoisi; ja nuo yhtäläiset oikeudet, jotka oli voitu kansalle
suoda kohtalaisessa, melkeinpä vaatimattomassa määrin, riittäisivät
jo nykyisessä puustavin mukaan ymmärretyssä muodossaankin pitkin
matkaa saamaan aikaan mitä suurimpia muutoksia, joita tuo sama kansa
ei ollut osannut ajatellakaan. Näinä ensi vuosina olikin sitten
lakiehdotusten ja äänestysten takia yhtä surinaa kuin mehiläiskeossa,
ja Salander huomasi ihmeekseen, kuinka jossain puolihämärässä
oluttuvassa pari ehdotuksen tekijää saattoi kiinteään ja valmiiseen
muotoon laatia suunnitelman pienoselle, miljoonia kysyvälle laille
tai kansanpäätökselle, ilman että kansan valitsema hallitus sai
siihen sanaakaan sanoa. Sen lisäksi saivat nuo ylempäin ja alempain
hallinto-, oikeus-, koulu- ja kunnallisten virkamiesten taajaväkiset
ja lyhyin väliajoin uusiintuvat vaalit äänioikeutetun väestön
lakkaamatta jaloilleen, ja kun Martti Salander ei lyönyt laimin
mitään näistä velvollisuuksistaan, näki hän huomaamattaan joutuneensa
virran keskelle. Paremmin oppiakseen kävi hän valtiollisissa
kokouksissa, alkoi ottaa keskusteluihin osaa ja tehdä ehdotuksia, ja
kun hänen riippumattomuutensa oli tunnettu ja sen vuoksi tiedettiin,
ettei hän omia etujaan tavotellut, valittiin hänet kaikenlaisiin
valiokuntiin, joiden tehtäviin hän kiitettävällä innolla antausi,
vaikkakin niihin kuului maaseuduilla kierteleminen eikä hän ollut
sellaiseen tottunut.

Tällä laajalla uralla joutui hän välittömään kansanjohtoon eli
jonkinmoiseen näkymättömissä toimivaan hallitukseen, joka kiertäväin
opettajain muodossa johti kansaa ja selitti sille sen itsehallinnon
vaikeampia seikkoja.

Tosin oli asioita, jotka eivät hänelle itselleenkään olleet selvillä,
jonka vuoksi hänen edeltäkäsin täytyi niihin kiiruusti tutustua tai
puolustaa painettuja asiakirjoja kuulijain hyvään uskoon luottaen.
Ei hän sentään antanut itseensä nähden sellaista usein tapahtua,
jota vastoin hän sitä toisissa enemmänkin huomasi. Toisinaan oli
hänet vallata synkkä aavistus, että nuo ylempiin, keskus- ja alempiin
virastoihin pyrkivät henkilöt olisivat entisestään ylipäätään hiukan
huonontuneet ja että nämä vaikutukset siirtyivät toisesta ryhmästä
toiseen.

Mutta pian hän jälleen rohkaisi itsensä, luottaen tuohon kansan
muodostamaan terveeseen ja hyötyisään maaperään, josta kyllä kasvaisi
yhä uusi, korkea ja solakka laiho. Ja hän lupasi sitten, vaikkei hän
enää ollutkaan mikään nuorukainen, pitää itseensä nähden sen varan,
ettei hän koskaan tahallaan antautuisi halvaksi virantavoittelijaksi
eikä puolestaan auttaisi tuota puheenalaista huonontumista.

Mutta uskollisena tuolle kunnioitettavalle päätökselleen joutui hän
kerran vielä kokemaan samanlaista harmia kuin silloin ensimäisellä
kävelyretkellä Brasiliasta paluunsa jälkeen. Sunnuntaina kuten
silloinkin oli hän kerta kotipaikkakunnallaan saapuvilla muutamassa
kokouksessa, jossa keskusteltiin eräästä elinkeinokysymyksestä, mikä
on sama kaikissa sivistysvaltioissa ja osakseen saa samanlaisen
puolueettoman ja puhtaasti asiallisen käsittelyn. Mutta täällä oli
kysymyksessä muuan ei ainoastaan eriskummallinen vaan kokonaan
mieletön laitos, joka oli siinnyt muutaman yksityisen päässä ja
saanut paikkakunnalla osakseen jonkunverran mieltymystä. Martti
Salanderin tuli ystäväinsä kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan
esiintyä asian vastustajana. Ensin kuunteli hän ehdotuksen perustelua
sekä edelleen joukon puheita, joissa kouliintumattomat, paraastaan
nuoremmat miehet perusteellisten syiden sijasta yhä vain toistelivat
ja kirkuivat sanoja: tasavalta, tasavaltainen, tasavaltalaisenarvo
j.n.e. Sellainen tasavaltanimen paukuttaminen jokaisessa sopivassa
ja sopimattomassa tilaisuudessa oli häntä jo kauan suututtanut,
vallankin kun hän itse isänmaahansa nähden oli rehellinen
tasavaltalainen. Kun hän nyt otti sananvuoron, tunsi hän itsessään
pakoitusta pitää sen johdosta puhe, vallankin kun läsnäolijat
näyttivät hyvin tarvitsevan sellaista hyvää tarkoittavaa läksytystä.

"Hyvät kansalaiset!" aloitti hän mahdollisimman tyynesti, "ennenkuin
esitän eroavat mielipiteeni tästä esillä olevasta asiasta, en voi
olla kajoamatta tuohon minullekin kalliiseen sanaan tasavalta,
jonka me tunnin kuluessa olemme varmaankin kolmattakymmentä kertaa
kuulleet. Esi-isämme ovat pian kuusisataa vuotta sitten kuumissa
taisteluissa perustaneet ja lujittaneet tämän tasavallan, koskaan
silti suuhunsa ottamatta tuota sanaa, eivätkä vanhat liitto- ja
maakirjatkaan siitä tiedä. Vasta myöhemmin ovat hallitsevien
kaupunkien ylimykset ja porvarit sen itselleen ottaneet, antaakseen
tuolla kauniilla sanalla antiikkisen loisteen maalliselle
herruudelleen. Meillä on se nyt kielessämme, mutta ei väärinkäytöstä
varten. Minusta melkein tuntuu, että se joka sitä aina suussaan pitää
ja samalla rintoihinsa lyö, on ulkokultaisuuteen yhtä syyllinen
kuin mikä fariseus tai tekopyhä tahansa! Kuitenkaan meillä ei
nyt ole tämän asian kanssa tekemistä; ainoastaan siitä tahtoisin
huomauttaa, arvoisat kansalaiset, että tasavaltalaisenkin täytyy
ansaita kaikki tarpeensa ja ettei hänkään voi niitä pelkillä sanoilla
lunastaa; luonnonlaeista ei tasavalta pysty äänestämään, kaitselmus
suunnittelee maamiehelle hyödylliset vuodenaikojen säät yhtä hyvin
tasavallalle sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä huolimatta
kuin kuningastenkin alammaisille ja itse kuninkaillekin, eikä
maailmanliike piittaa niiden maiden eikä maanosien hallitusmuodosta,
joiden läpi se kohisten ryntää. Tätä minä tahdoin huomauttaa,
ennenkuin siirryn mielipiteitäni paljastamaan ja käyn tätä kysymystä
asiallisemmin käsittelemään kuin mitä tähän saakka on ollut laita."

Tuo odottamaton saarna ei tehnyt hyvää. Jo ennemmin oli kuulunut
murinaa ja nyt keskeytti muuan puhujan sekä vaati sananvuoroa:
Näytti muka taasenkin olevan kiiru taantumukseen! Tuskin oli muuan
vuosi kulunut, niin ei eräs oman paikkakunnan lapsi, eräs entinen
kansakoululaitoksen jäsen, herra Martti Salander, joka nyt tosin
riippuu kultaisessa ketjussa, voinut enää sietää sanaa tasavalta!
Älköön asiain niin ollen muka vaadittako niitä, jotka tuota nimeä
vielä tunnustavat, vakavassa kansankokouksessa kuuntelemaan sille
vihamielisiä puheita. Jos muutoin joku haluaisi vielä puhua, niin
ehdotettaisiin keskustelun lopettamista sekä äänestystä.

Salander, joka oli jäänyt seisomaan, tahtoi korotetulla äänellä
jatkaa. Jotkut, jotka eivät olleet asiasta viisastuneet, kannattivat
häntä, toiset, joille hänen puheensa sisältö oli niinikään ollut
liian vaikeatajuinen, mutta joista se näytti halveksivalta, melusivat
vastaan; syntyi sekamelska, jossa voitolle pääsivät ne, jotka hänet
hyvin ymmärsivät, kuten Martti arveli, mutta jotka juuri olivat
vihoissaan siitä, mitä hän oli tarkoittanut ja jotka eivät tahtoneet
sitä sietää.

Häneltä riistettiin suunvuoro, vasta-ehdotusta ei tehty ja
kysymyksessä oleva asia julistettiin päätetyksi. Tosin se sitten
perästäpäin laajemman käsittelyn alaisena ollessaan hyljättiin.
Martti Salander sitävastoin oli tänään tullut yhtä kokemusta
rikkaammaksi. Hän jätti talon ja tuon arvoisan kylän ketään enää
näkemättä ja huolimatta käyttää rautatietä, jolla hän oli tullut,
lähti hän jalkapatikassa astelemaan muuatta polkua, joka suoraa
niittyjen ja metsien halki vei Münsterburgiin.

Näin yksin kävellessään saattoi hän miettiä, missä määrin ei
ainoastaan ylemmille valtiomiehille, vaan myöskin kansanmiehille oli
tarkoituksenmukaista sortaa ihmisten siveellistä, avomielisyyttä.
Kuitenkin kaikitenkin, ajatteli hän, olen minä iloinen, että tulin
sen sanoneeksi! Jotakin siitä sentään voi seurata; ja jos he oman
mielensä mukaan kirjoittavat minusta sanomalehtiin, niin sitten minä
vasta äänekkäästi tahdonkin saarnata, ettei tasavallan nimi ole
mikään kivi, jota kansalle sopii leipänä tarjota.

Tuo kunnon päätös kirkasti hänen jonkun verran ärtynyttä mieltään;
reippain askelin kiipesi hän ylös niitä kukkuloita, jotka hänet
vielä eroittivat kaupungista, ja pitkä keskikesän päivä teki hänelle
mahdolliseksi ehtiä ennen auringonlaskua korkeimman kukkulan laelle,
jossa häntä odotti harvinainen yllätys. Eräällä vasta niitetyllä,
osaksi puiden ympäröimällä niityllä oli läheisen kartanon isäntä
pannut pikku huvit toimeen. Hän oli asettanut puiden varjoon muutamia
pitkiä pöytiä sekä niitylle suulleen käännetyn suuren ammeen. Tämän
päällä istui kolme vaatimatonta soittoniekkaa, jotka vetelivät
muuatta yksinkertaista tanssinsäveltä. Martti oli tuota tyynen ilman
halki melkein ikävöiden kaikuvaa soittoa jo hetkisen kuunnellut; nyt
huomasi hän joukon nuorta väkeä, jotka höllässä piirissä ja vapaina
ryhminä, ilman melua tanssivat ammeen ympärillä illan kultaisessa
rusotuksessa, niin että tanssijain pitentyneet varjot keinuilivat
mukana kullan vihreällä kentällä.

Salander ilostui tuosta näystä.

"Kas siinä kuva kuin toisesta maailmasta!" ajatteli hän, "kuinka
rauhallista ja perin hupaisaa! Mikähän seurue tämä mahtanee
ollakaan? Useimmat ovat hyvin puettuja, jotkut komeastikin, toiset
yksinkertaisemmin! Nuoria tyttöjä, nuoria poikia!"

Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun lähemmäs astuessaan tunsi omat
tyttärensä, jotka nyt, kahdeksan- ja yhdeksäntoista vuotiaina,
solakoina ja somina siinä keinuilivat itseään nuorempain
poikain sivulla, jotka näyttivät yhtä somilta ja olivat jo yhtä
pitkäkasvuiset kuin tytötkin.

Salander ei voinut olla silmin seuraamatta ensimäistä paria, Nettiä
ja hänen poikaansa, sekä lähemmin tarkastelematta noita iloisen
reippaita tanssijoita. Se oli, kuten sanottu, solakan notkea
nuorukainen, jonka vaaleat ja aaltomaiset hiukset illan ruskotuksessa
hulmusivat ja kimmelsivät.

Silmäillessään parin jälkeen kadotti hän sen näkyvistään ja etsi
sen vuoksi toista tytärtään, Settiä, jonka hän myöskin oli etäämpää
huomannut. Ja samassapa tämä keinuikin esiin, mutta, kuten hänestä
tuntui, samallaisen pojan kanssa, sen saman kultakiharaisen kuin
Nettikin.

"Niillä velhottarilla on kauniit taipumukset!" vilahti hänen
mielessään, "nehän osaavat jo koko ovelasti poikia vaihtaa! Tuota
täytyy toki hitusen tarkastaa!"

Hän antoi parin mennä edelleen ja seurasi sitä tarkoin katseellaan,
jolla välin toisaalta tunkihe taas esiin Setti, rinnallaan yhä
samanlainen keruubi, jonka kylkeen hän tällä kertaa kiinteämmin
painausi, kun soitto samalla lakkasi.

"Oo, siinähän on isäkin! Oletko sinä etsinyt meitä ja saanut tietää,
että me olemme täällä?" huudahti tytär riemastuneena.

"Mistäpäs minä sen tiesin? Minä tulin tänne aivan sattumalta! Mitkä
huvit nämä on? Onko Settikin täällä?"

"On luonnollisesti, ja äitikin Arnoldin kanssa, he istuvat tuolla
erään pöydän ääressä! Kun sinä olit sanonut palaavasi kotiin
viimeisellä junalla kymmenen ajoissa, niin kehoitti hän meitä
lähtemään vuorelle."

Salander oli aikeissa kysyä hänen tanssitoveristaan, kuka se nuori
herra oikeastaan oli (joka juuri toista kertaa nosti hattuaan), kun
sisko toverinsa kera tuli paikalle, niin että hän näki molemmat nämä
rinnan seisomassa ja joutui yhä enemmän ihmeisiinsä.

"Nämä ovat Arnoldin koulutovereita, herrat Isidor ja Julian
Weidelich", selitti vanhempi tytär.

"Ahaa, niinkö?" sanoi Salander, voimatta heti muistaa kohtausta
Varpusen kaivolla, josta oli jo voinut kulua seitsemän tai kahdeksan
vuotta. "Myöskinkö gymnasiossa?"

"Mutta ei samalla luokalla, sillä me olemme vähän nuoremmat!" sanoi
Julian; "me joudumme yksiin ainoastaan laulutunneilla!"

"Siis kaksoiset epäilemättä! Ja mistä kotoisin?"

"Me asumme Varpusessa, ei kaukana Kreuzhaldesta!"

Nyt häämötti Salanderin mielessä kuin joku muisto; hän oli sielunsa
silmillä näkemäisillään pari esiliinoilla varustettua pyöreää
pojanvekaraa, joista todellakaan noissa hänen edessään seisovissa
täyspitkissä nuorukaisissa ei ollut enää jälkeäkään huomattavissa.

"Ja kuinka voi äiti? Elääkö hän vielä?" kyseli hän edelleen.

"Hän on myöskin tuolla pöydässä ja on aivan terve!" kuului vastaus.

"Sepä hauskaa! Ja te nuoret miehet haluatte myöskin opiskella? Ja
mitä, jos saa kysyä?"

"Sitä emme vielä tiedä! Ehkä lakitiedettä, toinen kenties
lääketiedettä!" sanoi Julian; Isidor lisäsi: "Me voisimme lukea
professoreiksikin, jos tahdomme, niille kun nykyään maksetaan niin
hyvät palkat, sanoo mamma; ainoastaan tulisi meidän pysyä täällä."

"Hyvä on!" vastasi herra Salander; "nyt tulee meidän toki katsella
missä äiti on! Tulkaa lapset!"

Tyttäret näyttivät hänelle tietä ja nuo lainkaan ujostelemattomat
nuorukaiset seurasivat heidän kantapäillään, samalla kuin
soittoniekat virittivät uuden tanssikappaleen.

Maria rouva oli hyvin iloinen, nähdessään odottamatta miehensä
edessään. Hän istui vihreiden puiden siimeksessä yksinkertaisen
porvarisväen seurassa, joka rauhallisesti virkistelihe siinä
yksinkertaisten nautintoaineiden, miedon mutta terveellisen
viinin, hyvänmakuisen maidon, talonpoikaisleivän ja silava- sekä
kaalikukkojen ääressä. Hänen rinnallaan istui rouva Amalia Weidelich,
yhtä pönäkkänä kuin konsanaan lipeäkattilan ääressä seisoessaan.
Ilmeisestikin menestyivät hänen asiansa oivallisesti, sillä hän oli
muhkeasti puettu, hänellä oli kirjavakukkainen hattu ja kultakello,
jonka pitkät ketjut riippuivat rinnoilla. Hänen leveät kasvonsa
loistivat vahvasti päivettyneinä, ja kevyt punoitus poskipäissä,
täyteläisessä leuassa ja nenässä todisti vain muorin ahkeruudesta,
muorin, jolla oli hallittavanaan talon täysi pesijättäriä ja
silittäjiä ja joille runsaasti tarjoamastaan viinistä hän, kuten
kohtuullistakin, otti itse etukäteen naukkuja.

Hän tervehti Martti Salanderia hyvin ystävällisesti ja perin vapaasti.

"Ajatelkaas", huudahti rouva Weidelich, "me emme ole lainkaan
tienneet, että me vuosia sitten olemme kerta olleet naapureina! Nyt
ne ovat meidän pojat koulussa!" Hän silmäsi ylpeydellä poikiaan ja
haki sitten katseellaan hyväntahtoisesti Salanderin poikaa.

"Arnold on mennyt metsään kasveja etsimään", huomautti Salanderin
rouva, "menkää tytöt kutsumaan häntä, jotta voisimme paluumatkaakin
ajatella. Aurinko tuolla laskeutuu pian!"

"Eihän nyt niin kiirutta", vastasi rouva Weidelich, "onhan meillä
miesväkeä tarpeeksi mukana! Niin, niin, herra Salander! Te olette
urheasti yrittänyt ja nyt olette rikas mies, kuten uskon! Mutta
eikö totta, että on ilahduttava asia, kun on hyviä lapsia, joiden
hyväksi rikkauttaan voi käyttää? Hyvin, Jumalan kiitos, ovat
meidänkin asiamme! Mutta kaiken ansiomme uhraamme me kahden poikamme
ja heidän tulevaisuutensa hyväksi. Minä toivon, että he korvaavat
sen ja tulevat niittämään kunniaa; sillä opetukseen ynnä muuhun
tarpeelliseen nähden ei saa mitään puuttua! Me olisimme Varpuseen
mielellämme rakentaneet uuden talon sen vanhan talonpoikaisrähjän
sijalle! Mutta ei! sanoimme me, kyllä se meidän aikamme välttää
ja sehän on vallan tietymätöntä, mihin pojat asettuvat asumaan ja
rakentelemaan. Niinpä säästämme mieluummin rahoja ja tulemme niine
hyvinemme toimeen!"

Hän yritti taas heittämään silmäyksen kaksosiinsa, mutta ei
löytänytkään heitä, jonka vuoksi hänen silmänsä heti alkoivat heitä
etsiä.

Molemmat Salanderin neidit eivät kauankaan etsineet metsästä
Arnold veljeään, vaan pari kertaa häntä huudettuaan palasivat
he etummaisten puiden siimekseen, missä he, kädet toistensa
vyötäisillä, sisarusrakkauden tai tytärystävyyden esikuvina kävelivät
edestakaisin, kaksoisten seuratessa heitä oikealla ja vasemmalla
puolen.

Weidelichin muori huomasi tuon kulkueen.

"Katsokaahan toki!" sanoi hän liikutettuna, "kuinka armaasti nuoret
tuolla käyskelevät! Heitä voisi luulla kahdeksi morsiuspariksi!"

"Niinpä vain, miksei!" arveli Salanderin rouva nauraen, "tytöt
olisivat ainakin tarpeeksi vanhat pojilleen, eikä heidän kasvaakaan
enää tarvitsisi!"

"Se ei mitään merkitse!" huudahti taasen toinen äiti; "minun
vekaroistani tulee poikia kahden edestä!"

Maria rouvaa ei tämä sukkeluus miellyttänyt; kun hän sen vuoksi
katsahti lapsiin ja huomasi heidän aikovan valssin alkaessa keinua
jälleen tanssikentälle, kumpikin nojaten oman kaksosensa käsivarteen,
nousi hän äkkiä ylös ja pidätti heidät.

"Mitä te aattelette, Setti ja Netti!" huusi hän tytöille varmalla
äänellä, "ettäkö uudelleen alatte, vaikka aurinko on laskenut ja me
heti lähdemme? Tulkaa vain heti ja kootkaa kapineenne!"

Tytöt jättivät poikansa kuuliaisesti ja ilman huomattavaa
mielihaikeutta; mutta viimemainitut punastuivat ja kävivät hämilleen,
mikä ei jäänyt rouvalta huomaamatta ja harmitti häntä; sillä hänestä
ei näyttänyt soveliaalta, että poikavekarain tarvitsi punastua. Nämä
nypilöivät hopeisia kellonperiään, seuraten naisiaan pöydän luo.

Äitinsä otti heidät vastaan loistavin katsein.

"Mitäs se nyt on olevinaan, te mokomat, että rupeatte tässä neitosten
kanssa tanssimaan", huudahti hän heille, "ja missä vainenkin te
olette sen taidon oppineet?"

"Ohoo, senhän sinä, mamma, kyllä tiedät, tanssikoulussa!"

"Vaiti! Kyllähän sen tiedän! Kiittäkää Jumalaa, että teillä
on vanhemmat, jotka niin paljon teidän hyväksenne tekevät ja
käyttävät kaiken minkä voivat! Isäkin työskentelee aamuvarhaisesta
iltamyöhään; vuodesta toiseen näkee hän vaivaa, ostaa maata ja
istuttaa ja hikoilee, ja talvisin on hänen tuotettava Ranskasta,
jopa Algieristakin saakka! Hän näet sanoo, että silloin ne vasta
kustannukset alkavat, kun te pääsette ylioppilaiksi, jolloin täytyy
tuhansia olla varalla. Herra Salander, minä olen kuullut, että te
voisitte milloin hyvänsä päästä neuvosherraksi, jos vain tahdotte.
Niinpä niin, te olette kauppaherra, sehän on jotain sekin, ja
jonkunlainen vapaa neuvosherra vielä lisäksi! Mutta pari niin
lukenutta neuvosta, asianajajaa tai kirkkoherraa kuin nuo nulkit
tuossa, ei toki sekään ole pois laidalta?"

Onnesta säteillen iski hän silmää pojilleen, jotka olivat pulloon
jääneen viinin kaataneet laseihinsa, sammuttaen perusteellisesti
janonsa.

"Juokaa ja syökää", kehoitti äiti, "ja olkoon se hyväksenne! Tilaanko
vielä puolikkaan?"

Pojat kielsivät, he kun eivät vielä olleet siinä ijässä, jolloin on
totuttu juomaan yli janontarpeen.

"No niinpä lähtekäämme sitten, soppa taitaa pian olla valmista
ja maidostakin lienee isä pitänyt huolen. Sitten menee hän vielä
ottamaan sunnuntainaukkunsa, ja se olkoon kernaasti hänelle suotuna!
Tulkaa, liikkeelle, te vekarat! Lyönpä vetoa, ettette aio puolille
öin tulla kotiin, kun kerran valkoista lakkia kannatte! Mutta
odottakaas, odottakaashan vain! Kyllä teistä sellaiset etanankujeet
karkoitetaan! Nyt sulkeudun minä kohteliaimmin herrasväen suosioon,
arvoisa tuttavuutenne minua ilahduttaa, toivottavasti emme viime
kertaa tapaa, ja neitien -- hoi, pojat, ettekö aio kiittääkään
hyvästä seurasta, siinäkö vain seisotte kuin puujumalat?"

Pojat vetäytyivät esille ujommin ja kömpelömmin kuin mitä heidän
reippaan tanssinsa jälkeen olisi voinut odottaa, ojensivat
tytöille kätensä ja toivottivat hyvää yötä. Vihdoinkin lähti
sitten tuo onnellinen äiti poikineen tiehensä ja seurassa kävi nyt
hiljaisemmaksi.

Martti Salander halusi vielä vähän levähtää, hänellä kun oli kolmen
tunnin marssi takanaan; Arnold poika, joka juuri tuli saapuville
kädessään aika pensas metsäkasveja, heitti ne pöydälle ruvetakseen
niitä järjestämään, huomaten samalla jääneensä liian vähälle
syönnille, jonka vuoksi hän sai isän kanssa syödä ylimääräisen
sopan, kun äiti ja siskot sen sijaan olivat syöneet vain maitoa ja
leipämurennusta.

Salander kysyi, kuinka he olivat joutuneet tuon Weidelichin perheen
seuraan.

"Sitä tuskin itsekään tiedän!" sanoi Maria rouva, "me olimme juuri
asettuneet tähän, kun samalla huomasimme olevamme heidän keskellään.
Arnold näyttää tuntevan ne nuoret herrat!"

"Minä olen heiltä kerran leikilläni kysynyt", kertoi nyt Arnold,
"tokko he vielä muistivat, kuinka he pikku poikina Varpusen kaivolla
vesittivät erästä toista, kun tämä ei sanonut äitiään mammaksi. Tämä
tuntui heistä kovin hauskalta ja epäilemättä ovat he sen kertoneet
kotonaan, jossa luultavasti tuo tapaus on muistettu. Tänään ovat he,
kuten huomasin, kuiskanneet äidilleen, että minä olen juuri sama
poika ja että me kaikki olemme niitä samoja kreuzhaldelaisia, joista
myöhemmin on niin paljon puhetta ollut."

"Sitten tuli rouva luoksemme", jatkoi äiti, "liittyi minuun eikä
musikantti parkojen aljettua soittonsa saanut mitään rauhaa,
ennenkuin hänen poikansa saivat tanssitaitoaan näyttää, mikä
tietystikin oli kovin mieluinen asia noille meidän heilakoillemme
tuossa!"

"Mutta he tanssivatkin jo aika hyvin!" huudahtivat Setti ja Netti,
"ja ottavat nytkin vielä tanssitunteja!"

"Jumalan kiitos!" vastasi Maria rouva, "minä näen sentäänkin vielä,
kuinka he silloin, kun me olimme nälissämme, ammottivat kitansa ja
nielivät ne jäännökset, joita me niin hartaasti odotimme!"

"Oh, olivathan he lapsia silloin! Kyllä kai mekin olisimme hotkineet,
jos vain suuhumme olisi pistetty voileipäsiä ja hunajaa!" arvelivat
tytöt.

"Sellaiset kaksoset ovat kovin hankalat", sanoi isä, "minä en voi
näitä lainkaan toisistaan eroittaa!"

"Oo, heilläpä on sentään tunnusmerkkinsä!" kiiruhti Netti lähes
maltittomasti sanomaan; "Julianin vasen korvalehti on hiukkasen
poimukas, noin niinkuin tippaleivän palanen, semmoinen hyvin maukas!
Huomasin sen, kun hänen aallokas tukkansa leyhähteli."

"Sepä merkillistä!" innostui Setti, "toisen, Isidor hänen nimensä on,
oikea korvalehti taasen on luullakseni aivankuin munakokkeli!"

"Tieteellisesti kovin ihmeellistä!" selitti veli veitikkamaisen
kuivasti, "se on yksinkertaisesti joko jäännös jostakin hävinneestä
muodosta tai sitten uuden, tulevan muodon alkio. Tutkituttakaa
korvalehtenne, tytöt! Jos niistä samanlaista löytyy, niin pitäkää
varanne, muutoin nuo kaksoset valitsevat teidät vaimoikseen,
perustaakseen valikoimisteoriian mukaan uuden poimukorvaisten lajin!
Tahi menkää mieluummin heti vapaehtoisesti naimisiin!"

Äiti, joka istui hänen rinnallaan, pisti kätensä hänen suunsa eteen,
lausuen: "Vaiti, sinä kelvoton, jollet koulussa opi muuta kuin
tuollaisia tyhmyyksiä lörpöttelemään!" Mutta isä sanoi nauraen:
"Se oli oikein, Arnold! Ja nyt pitää meidänkin lähteä kotiin päin,
muutoin tulee pimeä; nyt on näet uusikuu, mutta tähdet pilkkivät
kauniisti, katsokaas toki, yksi toisensa jälkeen niitä syttyy!"



VIII


Weidelichin pojat kasvoivat edelleen ja varttuivat ruumiillisesti;
he kulkivat hyvin ryhdikkäinä ja olivat nähtävästi kovin tyytyväisiä
huomioon, minkä he yhdessä ollessaan herättivät. Eikä heillä ollut
puutetta henkisistäkään lahjoista, muuta kuin ehkä kestävyyteen
nähden, kun oli kysymyksessä aljettujen opintojen päättäminen.
Ylemmille luokille päästyään, kun opintie päivä päivältä kävi yhä
vaivaloisemmaksi, oli Julian ensimäinen, joka ei enää "tahtonut".
Hän erosi ja meni muutaman notariuksen konttoriin. Isidor ponnisteli
loppuun saakka, mutta ei ottanut enää osaa ylioppilastutkinnoihin,
vaan kävi puolen vuoden ajan niin sanottuna kuuntelijana muutamilla
lakitieteellisillä hienoilla ja siirtyi sitten hänkin erääseen
notariaattikansliaan.

Kummallakin heistä oli säännöllisen kaunis käsiala, mikä muutoin ei
ole tavallista sillä alalla oleville, joilla on muitakin toimia,
ja kumpikin harrasti samalla tavoin kalligraafisen taituruuden
oppimista. He osoittausivat hyvin kelvollisiksi toimissaan ja
jokapäiväisen kokemuksen avulla omaksuivat he melkein kuin leikkiä
lyöden tässä virastossa tarvittavan taidon.

Isä Weidelichiä ei sellainen asiainpäätös tahtonut miellyttää;
hän kysyi, että tässäkö se nyt oli kaikki se loisto, jota muka
oli tahdottu saavuttaa. Mamma sitävastoin oli perin tyytyväinen.
"Poika-vekarat ovat viisaampia kuin me", hän sanoi, "he tietävät
jo, minne he tähtäävät! Eivätkö he pysty kaikkeen mitä heidän
tehtäväkseen annetaan? Miksi heidän pitäisi nuoret päänsä murtaa,
kuten toiset narrit?"

Ja koska he nyt, sen sijaan että edelleenkin olisivat aiheuttaneet
arvaamattomia kustannuksia, itsekin jo ansaitsivat rahaa, tyytyi
isäkin ja pysyi edelleenkin hyvin tyytyväisenä, kun heidän
esimiehensä koroittivat heidät, nuo tuskin parikymmenvuotiaat
kaksoset, viransijaisikseen ja heillä siten oli lailliset todistukset
vaalikelpoisuudestaan notariuksen virkoihin.

Tähän aikaan suunnilleen tuli eräs harvinainen lemmen ilmiö puheen
alaiseksi Salanderin puolisoiden kesken.

Martti Salander luuli huomaavansa, että hänen kaksi tytärtään ja
heidän äitinsä eivät enää olleet tuttavallisessa ja avomielisessä
suhteessa toisiinsa, että tyttäret elivät omaa elämäänsä ja
salakähmäisesti vetivät yhtä köyttä ja että äiti sitävastoin näytti
kovin vakavalta, jollei huolestuneeltakin, jota hän ei aina osannut
salata, vallankaan sen jälkeen kun hän ei enää puuhaillut kaupassaan.
Sillä Salander, jonka pääliike yhä edelleen ilman erityisiä
ponnistuksia oivallisesti menestyi, kenties juuri sen vuoksi,
ettei hän konstaillut eikä keinotellut, ollen enemmän kansallisiin
harrastuksiinsa ja velvollisuuksiinsa kiintyneenä: Salander ei
voinut kauemmin nähdä Maria rouvan ilman tarvetta kauppatoimessa
itseään vaivaavan. Hän oli sen vuoksi tuon haarakaupan luovuttanut
hyvästä rahasummasta muutamalle toimeliaalle nuorelle kauppiaalle
sekä päästänyt kunnon puolisonsa lepoon, mihin tämä pitemmittä
puheitta suostuikin. Koko voiton, minkä hänen sievonen pääomansa
tuotti, oli hän vastaväitteitä kuulematta muodostanut aikoja sitten
lupaamakseen perinnöksi vaimolleen, jotta tämä hänestä ja hänen
onnestaan sekä onnettomuudestaan riippumatta ynnä hänen kuoltuaan
lapsistakin riippumatta saattaisi elää epävarmoinakin aikoina. Kun
hän siis mietteineen ja huolineen, jotka häntä painostivat, ei enää
voinut kauppapulpetin taa sukeltautua, olivat hänen kasvonsa paremmin
miehensä huomattavissa ja tämä kysyi syytä hänen huoliinsa.

Jos tuo kunnon vaimo puhua aikoi, niin olisihan hän sen itsestäänkin
tehnyt. Hän loi silmänsä alas, hieroi käsiään aivankuin niitä olisi
palellut ja sanoi sitten: "Meille on pudonnut tiili päähän!"

"Tiili? Miltä katolta sitten?" kysyi Martti hämmästyneenä, koska
hänen täytyi puolisonsa vakavuudesta päätellä jotain arveluttavaa,
jopa vaarallistakin olevan kysymyksessä.

"Enhän minä kuitenkaan voi sitä kauemmin omana tietonani pitää!
Tyttärillämme on mielitietty!"

"Yhteensäkö sama mielitietty?" kysyi mies hymyillen, hiukan
keventyneenä, kun ei siitä sen kauheampaa tullutkaan.

Rouva pysyi järkkymättömän vakavana.

"Ei, erikseen, lyhyesti sanoen: he ovat kihloissa niiden
kaksoskirjurien kanssa Varpusesta!"

"Niitä velhottaria! Kuinka se on tapahtunut, milloin, missä ja millä
tavoin sitten? Pääsenpä todellakin myöhään asian perille! Onpa se
kylläkin uutinen melkein kuin kattotiili, joskaan se ei samalla
tavoin reikää päähän puhkaise!"

"Minun pääni se on tarpeeksi asti puhkaissut! Ajattelehan toki,
kaksi tyttöä kahdenkymmenenviiden ja -kuuden vuoden ijässä tahtovat
mennä naimisiin kaksikymmenvuotiasten kaksosten kanssa! Sehän on
kuulumaton tapaus, molemmat, sekä ikä- että kaksosjuttu! Jos tässä
edes olisi ikänaisia, jotka ottavat nuoria miehiä, useinhan sellaista
tapahtuu, niin sille naurettaisiin, ja sillä hyvä! Mutta että tytöt,
ikänsä kukoistuksessa ja toki nuoruutensa rajalla ollen tekevät
sellaisen valinnan, untuvapeitteisille teikkareille, kaksi sisarusta
kaksosille!"

"No, jonkunlainen romaanihan on sekin eikä juuri minullekaan
mieluinen; mutta rakkaushan aina saa sellaisia kepposia aikaan;
eikö sadastikin sanota, että se mitä todellisuudessa kokee on usein
räikeämpää kuin kaikki se mitä mielessään kuvittelee?"

"Niinpä niin! Sitähän minäkin usein ajattelen! Ah, ukko kultani,
varmaankin me olemme tehneet väärin, ettemme ole koskaan lähettäneet
lapsia maailmalle emmekä antaneet niiden mitään ammatin tapaista
oppia! Sinä sanoit, että kuka voi tyttärensä pitää kotona, sen tulee
se tehdä ja kasvatuslaitoksista sinä et tahtonut mitään tietää,
vielä vähemmän ammateista. Sitä sinä nimitit leivän riistämiseksi
köyhempien suusta sekä nälistelemiseksi, jollei kysymyksessä olisi
varmat kyvyt, joita tulisi käyttää. Sinä haaveilit vapaista kodin
tyttäristä ja vapaista perheen emännistä, joiden ei tarvitsisi
palveluksessa kuihtua, ja minä menestyksestämme hurmaantuneena olin
kanssasi samaa mieltä, vaikka tiesinkin, kuinka hyvä se minullekin
olisi ollut jos olisin joskus oppinut jotakin ammattia! Sinä et saa
tästä pahastua, tarkoitukseni ei ole lainkaan soimata!"

"En minä sitä niin ymmärräkään, kultaseni, koska kyllä tiedän, kuinka
hyvin sinä maailmassa tulet toimeen! Että he Kreuzhaldessa hakkasivat
sinulta ne puut, ei ollut sinun paremmin kuin minunkaan syyni!"

"Jättäkäämme se; minä vain tahdon sanoa, että jollei tytöillä
olisi ollut niin täydellistä joutilaisuutta ja vapautta, niin
tuskinpa he olisivat yhdessä ehtineet kehittelemään tuota
vastenmielistä seikkailua! Ja nyt, mihin meidän on ryhdyttävä tuohon
kaksoskeitokseen nähden? Ja se pöyhkeä pesumuija sitten!"

"Oo, mitä häneen tulee, niin on hän kaikesta päättäen raaka möhkö;
mutta hänessäkin löytyy äidinhyvyyden helmiä! Kuitenkaan kaikitenkaan
en ole perillä, miten asiat oikeastaan ovat. Ovatko he sinulle mitään
ilmaisseet?"

"Herra varjelkoon, hehän ovat täysi-ikäisiä! Muutoin he ehkä kylläkin
olisivat ajoissa kääntyneet vanhempainsa puoleen, eikä, kuten uskon,
kumpikaan heistä yksinään olisikaan meitä kohtaan ollut niin viekas
ja piittaamaton, jollei tuo harmillinen kaksivaljakkoisuus olisi sitä
surkeata juttua saanut ihan salaliitoksi muuttumaan --"

"Maria kulta", keskeytti Martti, "jättäkäämme tuo kysymys asian
luvallisuudesta toistaiseksi rauhaan! Ethän sinä toki voi vakavasti
väittää, etteivät kaksoset saisi naida, ja yhtä vähän, että kahdelta
sisarukselta, joita nämä miellyttävät, olisi kielletty heitä
ottamasta."

"Sitä minä en lainkaan väitä, minä vain sanon, että se ei minua
tässä tapauksessa miellytä, että se ei ole sopivaa, että se minua
huolestuttaa, syystä että se on vain sairaloinen oikku! Ajattelehan,
että pari poika nulikkaa ovat tähystimiinsä saaneet meidän
täysikasvuiset tyttäremme ja muodollisesti ne meiltä ryöstäneet,
samalla kuin tyttö hupakot, tiedossaan tuo kaunis salaisuus, ovat
luotaan torjuneet mitä parhaimpia naimatarjouksia! Ja me milloin
iloitsimme heidän vaatimattomuudestaan, kun he elelivät kuin nunnat
ja käyskelivät tummiin puettuina ja hunnutettuina, milloin sureksimme
sitä, etteivät he tahtoneet iloisemmin nuoruudestaan nauttia!
Todellakin, he ovat siitä tavallaan nauttineet -- niin, mitäpä
siitä salaisin, että nuoret tapaavat toisiaan milloin haluavat:
kuutamoyöt, auringonnousut kesällä, pitkät kävelyretket keväällä,
talvella luistinrata -- vanha palveliattaremme on minulle kaiken
tämän kertonut, vuosikausia vaiettuaan. Ja minkätähden? Sentähden
että hän oli torilla riitaantunut Weidelichin muorin kanssa, joka
oli häntä jo yliolkainsa kohdellut. Hän oli nimittäin lörpötellyt,
että meidän tyttäremme olisivat ainakin puolen, miljoonan arvoisia
kappale, että sitä kuulee kaikkialla sanottavan! Tämä lörpötys ja
tunkeilu ei ollut Leenaa sentään miellyttänyt, hän antoi kaihtavan
vastauksen, ettei hänellä ole tapana urkkia mitä herrasväki omistaa
ja niin toisin, johon toinen vastasi, että palveliana hän kenties
olikin oikeassa siinä, mutta hän, rouva Weidelich, oli muka siinä
asemassa, että saattoi paremmin huolehtia, mimmoinen omaisuus noilla
tai näillä ihmisillä oli. Hänen ei pitäisi olla kovin utelias,
sanoi palvelijattaremme taas, sillä eivät kaikki päivät olleet
vielä illassa. Jos joku pesumuija tahtoisi kylmää pesuvettä, niin
voisi hän aina asettaa saaveja sateeseen, silloin kyllä saisi
oivallista virutusvettä; mutta jos hän tahtoi miljoonan omaisuuden
siepata, niin ei siihen aina riittäisikään, että tekaiseisi kaksoset
sitä pyydystämään! Tämän jälkeen he olivat haukuskelleet toisiaan
riittämiin asti ja Leena juoksi kotiin kovin tulistuneena sekä
kertasi ja tunnusti minulle kaikki. Kun minä luonnollisesti luin
hänelle lakia ja uhkasin panna hänet pois, kun hän niin kauan oli
häpeällisesti meitä pettänyt, ilmaisi hän samalla, kuinka lapset
olivat hänelle pyhästi luvanneet itse ensimäisen tilaisuuden
sattuessa ilmaista asian vanhemmilleen, joten hän siis kokonaan
pääsisi pelistä. Mutta minä olen tuosta torilla sattuneesta riidasta
tullut siihen vakaumukseen, että se on noiden kaksosten äiti, joka on
koko tämän viheliäisyyden alku ja juuri. Vaiennut olen minä näihin
asti, koska minä häpesin, nähdessäni omien lasteni minua sillä tavoin
vierovan!"

"Voitpa olla oikeassa siinä, Maria parka", vastasi miehensä synkin
ilmein, "vaan olenhan minäkin saman kohtalon alainen. Mutta
väittäisin minä sentään, ettei se ole mielenlaatu eikä huono luonne,
joka tytöt on saanut noin omituisesti menettelemään, vaan tietoisuus
koko sen asiaintilan omituisuudesta ja mahdottomuudesta, joksi
heidän tuhma rakkausjuttunsa on muodostunut. Ennenkuin otan heidät
puheisille, haluaisin vain tietää, minkälaatuista se tuon hauskan
nelikön intiiminen seurustelu oikeastaan on; kai sinä ymmärrät minua?"

"Leena on minulle vannonut sen olevan aivan kunniallista laatua.
Hän sanoo heidän näkevän toisiaan korkeintaan kerran kuukaudessa
ja tyttöjen pitävän nuoria miehiään ankarasti säädyllisen, jopa
ihan turhantarkan seurustelutavan rajoissa. Jollei, sanoo hän,
varpushaukkana iskisi paikalle, niin tuskin huomaisikaan siinä kahden
rakastavaisen parin olevan yhdessä. Tuo palvelevainen olento on näet
useammat kerrat seurannut lapsia heidän yöllisillä retkillään sekä
vartioinut heitä sillä aikaa kuin me mistään tietämättä nukuimme."

"Minun täytyy saada huomaamatta olla sellaisessa kohtauksessa
saapuvilla ja luulen parhaaksi sitten asianhaarain mukaan astua
heidän keskelleen ja saattaa asia päätökseen, kaikissa tapauksissa
lähettää ne poikajunkkarit tiehensä ja ottaa tytöt heti mukaani
kotiin."

"Jospa se olisi sillä tehty!" sanoi rouva Salander; "mutta minusta
on kuitenkin mieluinen asia, että sinä niin reippaasti ryhdyt asiaan
sekä pidät sitä sen arvoisena. Minä en kykene toimimaan; minun
sydäntäni likistää puhua täysi-ikäisten tytärten kanssa asioista,
joiden ei pitäisi tulla kysymykseenkään. Jos Arnoldimme olisi täällä,
niin tietäisinpä mitä minulla olisi!"

"No, mitä niin?"

"Huimapäisenä ylioppilaana, jollainen hän on, antaisi hän varmasti
minun puolestani kyytiä noille kirjureille ja karkottaisi sisartensa
päästä kaikki hullut haaveet!"

"Ah, hyväseni, siinä sinä et ole oikeassa! Hullut mielijohteet ovat
valitettavasti enemmän sydämen itsepintaisuutta kuin intohimon
tulisuutta. Sitäpaitsihan hän ei tule takaisin enää ylioppilaana,
vaan lakitieteen tohtorina, ja pelkäänpä, ettei hänellä sen lisäksi
ole enää taipumusta sellaiseen."

Muutamien päivien mentyä ilmaantui Salanderille tilaisuus olemaan
saapuvilla noiden kavalluksen uhriksi joutuneiden kuhertelijain
lemmenkohtauksessa. Joku aika sitten oli Martti Salander pakoittanut
tyttärensä luopumaan nunnamaisesta käytöksestään ja liittymään
muutamaan laulukööriin, joka ajoittaisin harjoitti suurempia
sävellyksiä, ja yhdessä erään suuren orkesterin kanssa antoi
konsertteja muutamassa kaupungin kirkoista. Heillä oli hyvä ääni ja
saattoivat oivallisesti laulaa. Olisi barbarimaista, sanoi hän, olla
ottamatta osaa sellaisiin harjoituksiin, joiden kautta saattoi olla
avullisena valmistamassa muille iloa sekä hankkia itselleen vanhuuden
varalta kyvyn ymmärryksellä kuuntelemaan ja nauttimaan kun ei enää
itse pystyisi osaa ottamaan.

Samaan aikaan liittyivät veljekset Isidor ja Juliankin kööriin.

Nyt oli Leena kuiskannut rouva Salanderille, että huomisessa
konserttiharjoituksessa, joka kestäisi myöhään yöhön, saisivat neidit
tehtävänsä melkoista aikaisemmin suoritetuksi ja että he olivat
rakastettujensa kanssa sopineet kohtauksesta.

"Arvaapas, minne he menevät!" sanoi Maria miehelleen, ilmaistessaan
hänelle tuon tiedon. "Sinä et arvaa sitä, ja kuitenkin he ovat siellä
usein olleet: suuressa puutarhassa, joka on sinun liikehuoneustosi
takana!"

"Niitä velhottaria! Kuinka he pääsevät sisään? Eivät kai he toki
minulta kähmine talon ja konttorin avaimia ja päästäne niitä vieraita
poika junkkareita joka paikkaan?"

"Varjelkoon! He ovat löytäneet sen vanhan ruostuneen avaimen, joka
kuuluu pieneen takaporttiin siinä puutarhanmuurissa, mikä puistoa
rajoittaa syrjäkadun puolelta. Tytöt menevät sinne ensin, kymmenen
minuuttia myöhemmin lähtevät kaksoset harjotuksista."

Kysymyksessä olevana päivänä pysyivät tytöt hiljaa kotona aina
iltaan saakka, käärivät sitten nuottivihkonsa kokoon ja aivan oikein
lähtivät konserttikokeeseen. Isä oli päivällispöydässä tarkastellut
heitä, käyden vähän hämilleen, sillä he eivät olleet enää mitään
lapsia, vaan muhkeita ja ryhdikkäitä naisia. Eikä hän ollut huomannut
heissä mitään erinomaista, kuin että he vaikean tehtävän takia vain
jonkunlaisella jännityksellä odottivat tuota musikaalista iltaa.

Talo, josta hän oli vuokrannut liikehuoneensa, oli siihen aikaan
muuten asumaton, ja Salander oli välistä aikonut ostaa tuon vanhan
rakennuksen sekä uusia sen, mutta oli aina vaatimattomasti siitä
luopunut. Sillä välin oli hän sinne sijoittanut asumaan yhden
kirjanpitäjän sekä puotirengin, mutta he asuivat toisella puolen kuin
missä puutarha oli. Salander lähti puheen alaisena iltana kenenkään
huomaamatta konttoriinsa, sytytti sulettujen luukkujen takana
valkean ja odotti niin kauan kuin arveli hetken tulleen. Sitten veti
hän jalkaansa kummikengät ja kulki hiljaa kuutamoisen pihan yli
puutarhan rautaristikkoportille. Varovasti kurkisteli hän tovin aikaa
tuon sekavan rautaverkon läpi, kuitenkaan näkemättä tai kuulematta
jälkeäkään ihmisistä. Niinpä avasi hän hiljaa ristikon ja astui
puutarhaan, jossa kaikkialla kasvoi entisaikaan istutettuja hoikkia
ja korkeita puita.

Suunnilleen keskikohdalla liritti niukkoja vesivarojaan hiekkakivestä
tehty, delfiinein ja tritoonein koristama, rapistunut kaivolaitos.
Kaivon edessä oli aukeampi, tuuheiden akasiain ympäröimä pyöreä
kenttä, ja kun puut olivat vielä lehdettöminä, loisti täysikuu
vapaasti kentälle samoinkuin siihen johtaville käytävillekin. Heti
kaivon takana oli nuorten havupuiden muodostama tiheikkö. Martti
Salander pujahti keskelle sitä; se kätki hänet täydellisesti. Siinä
päätti hän odottaa, sillä siihen vuoden aikaan oli puistossa vain
yksi lepopenkki, nimittäin puolipyöreä kivilaatta vastapäätä kaivoa.

Olikin jo aika vakoiluretkellä olevan isän ottaa itselleen paikka.
Lyhyen hetken kuluttua kuuli hän häädettyjä mutta nopeita askelia ja
hänen tyttäriensä tummat haahmot liukuivat kuin öiset varjot kaivon
ohitse ja kävelivät rinnakkain, sanaakaan puhumatta, kaksi tai kolme
kertaa kentän ympäri, kunnes he äkkiä pysähtyivät kaivosäiliön eteen.
Salander ei voinut heitä tuntea, heillä kun oli harsot vedettynä
syvälle kasvojen, kaulan ja leuan ylitse. He vetivät hansikkaat
käsistään, täyttivät delfiinien alla kouransa vedellä ja ryyppäsivät
sen ahnaasti suuhunsa. Värelihän ilmassa tosin huhtikuisen yön
lenseys, mikä melkein läheni toukokuun lämmintä, joten tuo neitosten
jano oli selitettävissä.

"Taivas, kun se polttaa, että noin täytyy sammuttaa!" ajatteli Martti
Salander piilossaan; "luonnollisesti, onhan kummallakin kokonainen
tulipalo sydämessään!"

He ottivat uudelleen vettä ja viillyttivät otsaansa, siirrettyään
harsoa vähän syrjään.

"Niitä raukkoja!" ajatteli isä jälleen, "se on kylläkin tukala juttu!"

Nyt hän tunsikin äänestä nuoremman, Nettin, kun tämä hiljaa, mutta
sentään kuuluvasti sanoi: "Oi, minä pelkään, Setti, että meidän
onnemme aika on lopussa!"

"Minkätähden? Tuon ilkeän Leenanko takia?" vastasi vanhempi sisar,
huoaten pakotetusti.

"Elä häntä sen vuoksi soimaa, onhan hänellä toki joitakin
velvollisuuksia äitiämmekin kohtaan! Ja kerranhan sen kumminkin
täytyi tapahtua ja nyt se on selvillä!"

"Nyt se todellakin on tai pian tulee, niin! Nyt juuri on kysymyksessä
taisteleminen ja kärsiminen! Vai pitääkö meidän kevytmielisesti
jättää rakastettumme, nuo taivaan ihmelahjat!"

"Ja voitko sinä niin keveästi erota noista maailman parhaista
vanhemmista? Jospa vain äiti voisi pitää niistä poika poloisista!
Mutta tiedänhän, että hän ei sitä tee, ei, ei!"

"Hänen on hyvä sanoa, hän kun kaikkia vertaa isään, joka kylläkin on
miesten malli, jolle ei ken hyvänsä vertoja vedä! Ja sittenkin on
hänkin ehkä ollut samassa määrin pikku hulivili kuin nuo meidänkin
keltakiharaiset kultasemme! Ja eivätkö he nyt jo ole ahkeroita kuin
mehiläiset, ennenkuin elämisen huoliakaan tuntevat? Minä luotan äidin
hyvyyteen, joka ei koskaan tyyten sammu, ja vieläkin enemmän isän
suurempaan vapaamielisyyteen! Olen äsken lukenut erään todellakin
paikkansa pitävän totuuden, että ainoastaan mies voi sanan täydessä
merkityksessä olla humaani, olla sitä kaikissa elämän tiloissa! Minä
ainakin tunnen, että minä naisena en siihen kykene, enempää en tahdo
sanoakaan!"

Salanderia tuo vanhimman lapsensa odottamaton puhe hämmästytti siihen
määrään, että hänen täytyi tarttua muutamaan nuoreen kuuseen ja
sai siten tiheikössä aikaan pientä rapinaa. Sisarukset vaikenivat
hiirenhiljaisiksi, tirkistellen säikähtyneinä pimentoon. Kun ei
mitään enempää seurannut, sanoi Setti: "Se oli tuuli tai lintu, jonka
unestaan herätimme. Istukaamme!"

He kääntyivät kivipenkkiä kohti, mutta eivät ehtineet vielä sen
luo, kun portti puiston perällä alkoi narista. Tytöt seisoivat kuin
lumottuina ja näkivät kaksosherrain varpaillaan ja kuiskien lähenevän
pitkin kuun valaisemaa käytävää. Kaivokentälle saavuttuaan levittivät
he empimättä käsivartensa lemmittyjään syleilläkseen, mutta tulivat
pysäytetyiksi.

"Seis, herrasemme!" torui Setti pidätetyllä, mutta käskevällä
äänellä, "on sovittu, että teillä tällaisissa tilaisuuksissa tulee
olla erilaiset hatut, jotta jokainen daami voi tuntea oman ritarinsa!
Nyt te tulette päässänne hatut, jotka ovat aivan samanlaiset kuin
kaksi munaa! Kumpi nyt on Isidor?"

"Ja kumpi Julian?" lisäsi Netti.

"Minä!" huusivat molemmat yhtaikaa, ilmeisestikin piloillaan.

"Katsokaammepas!" komensi Setti suuttuneena, "korvalehdet esiin!" Hän
astui toisen luo ja tarttui tämän oikeaan korvaan, sillä aikaa kuin
Netti samalla tavoin tunnusteli toisen vasenta korvaa.

"Ahaa!" sanoi Salander itsekseen, "munakokkeli ja tippaleipä!" ja
jälleen täytyi hänen hillitä itseään, estyäkseen äänekkäällä naurulla
itseään ilmaisemasta. "Eiköhän minun olisikin maksusta näyteltävä
näitä kahta mestariteostani yhdessä armastelijainsa kanssa?"

Sillä välin olivat sisarukset onnellisesti löytäneet omansa,
kohtaamatta sen enempää kiusantekoa noiden veitikkain puolelta.
Kumpikin sai juhlallisen suukon ja sitten paikan lemmittynsä rinnalla
siinä puolipyöreällä penkillä, jonka jälkeen kuuluivat tuikeat
komentosanat: "Ei syleilyjä, eli me menemme tiehemme!"

Ensi alussa näkyi tuo pieni seurue parittaisin keskustelevan, jonka
vuoksi Salander ei saanut yhdestäkään sanasta selkoa. Hän näki
tyttöjen istuvan suorina ja liikkumattomina kuin kivikuvat, samalla
kuin Isidorin ja Julianin täytyi, kummankin kiltisti omansa puoleen
kumartuneena, tyytyä pelkästään silmillään hyväilemään heidän kuun
valaisemia kasvojaan.

Herra Salander kummasteli uudelleen tyttöjä; he tuntuivat hänestä
yhden ja saman mielettömyyden kahdelta ruumiillistuneelta
ilmaukselta, mielettömyyden, joka nuo onnettomat oli vallannut.
Jos nyt toisen kaksosista täytyisi kuolla tai hän muuten häviäisi,
niin jakautuisivatkohan he ehkä silloin pelkästään kahtia vai
riippuisivatkohan lopulta molemmat tuossa jälelle jääneessä osassa
niinkuin äidit Salomonin tuomiossa, jolloin tuo heidän luulotellun
intohimonsa kummitus heidät turmioon saattaisi?

Häntä hirvitti ajatellessaan, että sellaiset sielulliset häiriöt
olivat tulleet noiden niin kukoistavien tyttöjen osaksi. Ja yhä he
siinä vielä istuivat ja kuiskailivat hiljaa nuorukaistensa kanssa,
jotka juuri nyt hypähtivät ylös, hämmästyneinä jostakin sanasta.

Setti yksin jatkoi puhetta ja niin kuuluvasti, että isä pensaikossa
saattoi sen ymmärtää: "Niin, te kauniit veljekset! On tapahtunut
sellaista, mikä meihin koskee kipeästi! Teidän rouva äitinne on,
kuten varmasti tiedämme, julkisella torilla puhunut sellaista, josta
meidän täytyy päättää, että meitä sisaruksia pidetään rikkaina
tai sellaisina, joista tulee rikkaita ja siis kaikki rakkaus ja
uskollisuus koskeekin vanhempaimme luultua varallisuutta!"

Veljekset kavahtivat taapäin ja seisoivat hämmästyneinä noiden
ankaroiden tyttöjen edessä; sillä Nettikin kääntyi synkkänä,
vaikkakin vienommin äänin, kaksospuoliskonsa puoleen, tosin enää
tarkoin tietämättä oliko se oikea, heidän paikkansa kun olivat
vaihtuneet. Sisaruksetkin olivat nimittäin nousseet ylös ja astuneet
noiden häiriölle joutuneiden kaksosten keskelle, jotka sanoja
tavotellen astelivat edestakaisin.

"Jaa, niin se on, me emme ole mitään markkinatavaraa!" sanoi Netti ja
pyyhkäisi silmiään, koettaen katseillaan tavoittaa tuon sekaannuksen
kautta hukkaan pujahtanutta Juliania. Tuo mieluisa korvalehtien
kopeloiminen oli hetken vakavuuden takia käynyt mahdottomaksi.

Setti oli samassa asemassa, pysyen kuitenkin maltillisempana.

"Puhu sinä, Isidor, jos teillä on jotakin sanottavaa!" huudahti hän
intohimoisessa unheessaan kovemmin kuin olisi tahtonutkaan. Ja heti
itsensä rohkaisten sai tämä viimeinkin sanoiksi.

"Minkä me sille voimme, jos kunnon mammamme siitä iloitsee, että
hänen pojillaan on rikkaat morsiamet? Onko se hänelle synniksi? Ja
olisiko se meille itsellemmekään synniksi tietää lemmittyjemme olevan
turvatut elämisen huolilta? Vaikka me toivomme ja luotamme siihen,
että omin voiminkin kykenemme heidät niiltä suojaamaan! Ei, kallis
Settini! Ei minulle ole välttämätöntä sinun perintöäsi rakastaa;
mutta sinua rakastaa on minulle välttämätöntä, sen vannon sinulle!
Jätä rahat ja hyvyydet, vanhemmat, koti, isänmaa, kaikki ja tule
minun kanssani! Minäkään en halveksi tulla köyhyyden tai oman itseni
tähden rakastetuksi, minäkin tahdon jättää siihen paikkaan kaikki
kauniit toiveet ja kaiken mitä vanhemmiltani saanen ja vaeltaa sinun
kanssasi aina maailman ääriin!"

Näin puhuessaan oli hän heittäytynyt vanhemman Salanderin neidin
jalkoihin, jota näiden neljän henkilön kesken ei ennen ollut
tapahtunut ja joka muutoinkaan ei ollut maassa tavallista. Samoin
teki Julian ja piti Nettille vielä tulisemman puheen, jossa hän
lupasi tahtovansa tulla, ei köyhäksi, vaan rikkaaksi, todistaakseen,
ettei hänen tarvitse morsiamensa rikkautta katsella.

He pusersivat lujasti sisarusten käsiä ja peittivät ne suudelmilla,
omista sanoistaan kyyneliin saakka liikutettuina. Kun nyt kumpikin
sisar jälleen varmasti tunsi käsiään pitelevän puoliskonsa ja oli
vieläkin suuremman liikutuksen vallassa, päättyi tuo koetuksista
rikas hetki sillä, että nuorukaiset hypähtivät ylös ja vastustusta
kohtaamatta syleilivät kaunokaisiaan, ja tämän ohella vaihdettiin
niin tulisesti suukkosia, ettei mokomampaa ennen. Siinä huomasi, että
nuorukaiset olivat kylläkin rivakasti ylöspäin kohonneet, voittaen
pituudessa nuo ei suinkaan lyhyet naisensa.

Sen huomasi Martti Salanderkin, joka odottamatta seisoi kummankin
parin keskellä ja olisi voinut siinä kenties vielä kauankin seisoa.
Mutta hän laski kätensä kaksosten olkapäille ja sanoi: "Antakaahan
nyt piisata jo tälle päivälle, nuoret herrat! Ja te kaunoiset naiset
olkaa hyvät ja erotkaa heistä! Tässä seisoo isä, liika henkilö
teistä, kuten näyttää!"

Nuo neljä armastelijaa kavahtivat kauas toisistaan, Setti ja Netti
päästäen hämmästyksen huudon, mutta Isidor ja Julian piankin tointuen.

"Herra Salander, tämä kaikki käy kunniallisesti, me olemme kihloissa
teidän tyttärienne kanssa!"

"Me olemme nimittäin kaikki täysi-ikäisiä, mikäli tiedämme!" sanoivat
pojat hiukan röyhkeästi; Salander huomasi kumminkin hyvin, että se
tapahtui paremmin avuttomuudesta kuin uhmasta.

"Se ilahuttaa minua", vastasi hän, "se jossakin määrin poistaa
minulta vastuunalaisuuden, jos jotain tyhmyyksiä tapahtuisi. Sillä
välin voin minä tulla avuksenne ja selvittää tuon jalon riitanne
odotettavasta omaisuudesta sekä edeltäpäin lievittää lasteni huolta
siitä, että kysymyksessä olisi halpamainen rahanaiminen, tekemällä
yksinkertaisesti tyttäreni perinnöttömiksi, jos he edelleenkin
pysyvät vanhempiensa halveksumisessa sekä sopimattomassa elämässään!"

Nuo sanat "perinnöttömäksi tekeminen" kulkivat yhteisenä vienona
väristyksenä noiden neljän kihlatun läpi. Niiden tyly kaiku sai
tytöt, jotka eivät sellaista olleet koskaan minään mahdollisena
pitäneet, heti itkemään, heidän ensialuksi osaamatta mitään ajatella;
ja mikäli kuun hämyisessä loisteessa saattoi huomata, nyykähtivät
Weidelichin veljestenkin päät alas.

Kukaan ei puhunut aluksi sanaakaan. Salander käytti hiljaisuutta
hyväkseen, lopettaakseen kohtauksen.

"Kerta kaikkiaan", sanoi hän tyynesti, "toivon minä molempien
vanhempain nimessä, että tämä salainen seurustelu tulevaisuudessa
lakkaa; se on jokaiselle parasta. Saanko minä saattaa nuoret herrat
takaportille, jonka kautta he ovat tulleet, voidakseni ottaa avaimen
haltuuni? Tyttäreni jättävät puutarhan tavallista tietä. Ottakaa
jäähyväiset!"

Nuo itkevät tytöt valmistausivat tottelemaan käskyä; mutta kun he
kohtauksen aikana olivat jälleen tuntomerkeistä eksyneet ja pojatkin
seisoa jurrottivat siinä epävarmoina ja liikkumattomina, ojensi
kumpikin kätensä väärälle henkilölle, tarjoten pamppailevin sydämin
huuliaan suudeltavaksi. Pojat eivät kumminkaan mielineet jättää
asiaa semmoisekseen, vaan muuttivat reippaasti aseman, vaihtoivat
tyttöjä sekä käsiä ja syleilivät kumpikin omaansa, jonka jälkeen
he hämmingistä lamautuneina seurasivat herra Salanderia, Settin ja
Nettin vaipuessa surkumielisinä alas kivipenkille.

Kun heidän isänsä oli laskenut kaksoset pienestä muuriportista,
kierauttanut avainta kaksi kertaa ja pistänyt sen taskuunsa, palasi
hän takaisin kaivon luo.

"Niin, nyt mennään äidin luo", huusi hän tytöille, "hän on kotona
huolissaan! Kello on jo sivu kymmenen!"

Hän kulki heidän edellään taloon ja konttoriin, jossa paloi vielä
valkea. Sillä aikaa kuin tytöt siellä tointuivat kokemastaan
säikäyksestä niin hyvin kuin mahdollista, mietti Martti isä puhetta,
minkä hän heille pitäisi ja minkä hän tahtoikin pitää; mutta
kuta kauemmin hän noita täysikypsyneitä neitosia katseli, sitä
vaikeammalta tuntui hänestä voida puheilla paljokaan vaikuttaa. Hän
tyytyi sen vuoksi viskaamaan heille muutamia pisteliäitä murusia,
jättäen äidin huoleksi ydinosan välttämättömästä esitelmästä.

"Tämäkö se nyt on", sanoi hän heidän eteensä pysähtyen, "sitä
suurta harvinaisuutta, jota te olette tavoitelleet? Aiotteko sillä
hyvinkin loistaa? Kaksi miestä, joita te ette voi toisistaan
eroittaa, jos on vähänkin hämärä! Sen nyt tosin voisi auttaa eräällä
ehdolla naimasopimuksessa, nimittäin että heidän tulisi käyttää
kummankin erilaista partaa, toinen esimerkiksi täysipartaa, toinen
viiksiä. Mutta tarkemmin harkiten, heillähän valitettavasti ei
vielä lainkaan ole minkäänlaista partaa eivätkä ylimalkaan saakaan
koskaan sellaisia, jotka olisivat kyllin tiheät, jotta ne voisi
tuntomerkeiksi muovailla!"

Pilkka ei tuottanut toivottua vaikutusta; se vain syvästi katkeroitti
tyttöjä, niin että he uudelleen rupesivat itkemään, kerettyään jo
huolellisesti silmänsä kuivata.

"Oi, rakas isä", nyyhkytti Setti, "ei siitä ole ikinä mitään hyötyä,
eihän se ole meidän vallassamme! Niin kauan kun he pysyvät meille
uskollisina, emme heitä hylkää!"

"Niinkö?"

"Niin, isä!" huudahti nyt Netti, "sillä kuinkapa me muuten voisimme
todistaa valintamme oikeaksi kuin pysymällä heille lujasti
uskollisina?"

"Siinä se on, se sitkeä harhaluulo!" ajatteli Salander.

"Ja mitä kihlattujemme nuoremmuuteen tulee", jatkoi vanhempi tytär
jokseenkin miellyttävästi, "niin tarvitsevat he vaimoikseen ei
ainoastaan helliä vaan myöskin äidillisiä naisia, jotka osaavat heitä
ohjata! Heidän omalla äidillään ei ole niitä ominaisuuksia, joita
vaadittaisiin reipasten nuorukaisten ohjaamiseen. Mutta me, Netti sen
voi todistaa, olemme jo saavuttaneet jalostavan vaikutusvallan heihin
nähden, he kuuntelevat meitä ja mieltyvät siihen mitä me sanomme."

Netti antoi vitkastelematta todistuksensa: "Se on totta mitä Setti
sanoo, he ovat jo paljon säädyllisempiä, jopa sivistyneempiäkin kuin
oppiessamme heitä tuntemaan!"

"Tuo herran nimessä kuulestaa joltakin, siinä voi jotain perää olla!"
ajatteli edestakaisin asteleva herra isä; "mutta siinä tapauksessa
niiden junkkarien on täytynyt olla kutakuinkin hillittömiä!" Ääneensä
sanoi hän: "Tänään ei tästä jutusta tule sen valmiimpaa! Tulkaa,
lähdetään!"

Hän sammutti valkean ja vei nuo ahdistetut neitoset huomaamatta
kadulle. Äänetönnä asteli hän heidän rinnallaan; että hän ei ottanut
iloisesti kuten muulloin lapsiaan kädestä, vaan sitävastoin kuului
pari kolme kertaa huokaavan, alkoi heidän sydäntään taas likistää,
kuta lähemmäs kotia he tulivat. Ja kun he astuivat huoneeseen, jossa
äiti aivan yksinään istui pöydän ääressä ja kutoi sukkaa, tunsivat
he kukoistavasta neitoijästään huolimatta syvästi hairahtuneensa.
He eivät sentään yrittäneetkään makuuhuoneeseensa pujahtaa, vaan
istuutuivat hiljaa seinän viereen ja katselivat surullisina lattiaan.

"Hyvää iltaa, eukko!" sanoi Salander, "siinä ovat linnut satimessa!
He pyytävät sinulta anteeksi ja lupaavat toistaiseksi jättää
kaiken enemmän ulos lentelemisen! Sillä he ovat olleet enemmän
ajattelemattomia kuin kevytmielisiä ja joka tapauksessa enemmän
kevytmielisiä kuin pahoja!"

"Sitä vielä puuttuisi, että sitä pitäisi sanoa enemmän pahuudeksi
kuin kevytmielisyydeksi!" vastasi Maria Salander ylös katsomatta.

Tämän lyhyen sananvaihdon esineet eivät olleet sellaisiin sanoihin
tottuneet eivätkä olisi koskaan uskoneet heille niin tehtävän.
Turvattomina he siinä yhä vaieten istuivat.

"Jos teillä on vielä nälkä", sanoi äiti, "niin voitte mennä kyökkiin;
täällä on aikaa sitten ruoka korjattu pöydältä. Vuoteen löydätte
myöskin hyvin, olettehan jo tarpeeksi vanhoja!"

He nousivat ylös ja menivät peräkkäin kyökkiin, jossa he vain
sytyttivät kynttilän ja ilman syömättä nousivat rappusia ylös
makuuhuoneeseensa. Ullakossa heidän päällään makasi vuoteessaan
hiirenhiljaa palveliatar, joka vähää ennen oli sinne hiipinyt.

Alhaalla kutoi huolestunut äiti edelleen, edes silmukkaakaan
pudottamatta.

"Sinä olet siis todellakin tavannut heidät yhdessä?" kysyi hän
mieheltään.

"Tietysti olen! Ensinnä marssivat kirkkaassa kuutamossa lapsemme
esille ja sitten ne pahanpäiväiset Weidelichin nuoret; minä pistäysin
piiloon kaivon takana olevaan pensaikkoon, näin kaikki mitä tapahtui
ja kuulin melkein kaikki mitä puhuttiin. Heti alussa täytyy minun
sanoa, että minä, lukuunottamatta sitä salakähmäisyyttä, jolla he
ovat meitä pettäneet, en nähnyt enkä kuullut mitään, mikä ei olisi
luvallista kunniallisille rakastuneille; melkeinpä väittäisin, etten
nähnyt enkä kuullut edes kaikkea luvallistakaan, mikäli ainakin minä,
luvallasi sanoen, meidän omasta käyttäytymisestämme muistan. Lapsilla
näytti olevan merkillinen vaikutusvalta niihin lurjuksiin --"

"Suo anteeksi, Martti", keskeytti hänet Maria, "mutta sinä puhut
nurinkurisesti ja narrimaisesti! Päinvastoinhan on totta, että niillä
lurjuksilla on onneton vaikutusvalta lapsiimme!"

"Ei niin, Maria! Tämä tarkoittamasi pakkovalta on itsessään tytöissä,
niissä nuorukaisissa se ei koskaan voisi olla; se on tuo harhaluulo,
josta he kärsivät! Kuitenkin, annahan kun kerron edelleen!"

Hän kuvaili hänelle tapausten koko kulun niin tarkoin ja
havainnollisesti kuin mahdollista, jolla aikaa äiti milloin
epäilevän, milloin kummastuneen, mutta koko ajan suuttuneen näköisenä
katsoi eteensä, pudisti päätään ja alkoi jälleen kutoa.

Äkkiä heitti hän sukan pöydälle.

"Minä en voi sille mitään! He ovat minua äitinä loukanneet; minä
en ole tottunut, senjälkeen kuin sain lapsia, enkä kotoanikaan ole
saanut tottumusta puhua visseistä asioista, joita ei saisi olla
olemassakaan. Minä uskon nytkin vielä, että hyväluonteiset lapset
menestyvät parhaiten, jos he näkevät kotiväen, nimittäin isän ja
äidin elävän itsensä avoimesti ja nuhteettomasti, ilman siitä
saarnaamatta. Ja nyt tämä kahden tyttären vuosikausien viekkaus juuri
äitiä kohtaan!"

"Ei sinun pidä sitä yksistään siltä kannalta ottaa. Se on nyt herran
nimessä kerta tapahtunut, uusi tapaus ihmiselämästä, mistäpäs ne
tulisivat, jollei yhä uusia tapauksia esiintyisi? Ehkä viheliäinen
huvinäytelmä, ehkä mieltäylentävä vakava draama!"

"Ja kuinka nyt on laita? Mitä on odotettavissa?"

"Kuten sanoin sinulle, he selittävät ei jättävänsä kaksosia, he
ajattelevat tehdä heistä mitä tahtovat ja mikä hyvää on! Mutta
että heidän seurustelunsa tähänastisessa muodossaan lakkaa, siitä
minä olen jokseenkin varma. Sillä kun minä annoin kuulua sanat
perinnöttömäksi tekemisestä, tunsin minä selvästi, että herrasväki
nöyrtyi. Minun täytyi se tehdä, koska heidän puoleltaan jo puhuttiin
täysi-ikäisyydestä."

Rouva Salander kävi tällöin kuolemankalpeaksi ja tavoitti kädellään
sydänalaansa.

"Tehdä perinnöttömäksi!" toisti hän valittavalla äänellä, "voitko
sinä sitten tehdä sen tuollaisen asian takia?"

"Oikeastaan ei se suinkaan ollut helppoa", vastasi Martti
mahdollisimman vakavasti, "hyvä asianajaja voisi kumminkin
sopimattoman käytöksenkin, jatkuvan vanhempien halveksimisen ja
pettämisen, lasten kiittämättömyyden jo sellaisen sorvata esille
niin, että keskinkertaisen terävänäköiset tuomarit sen kyllä
hyväksyisivät perinnöttömäksi tekemisen syynä."

Maria Salander pani kutomakojeensa kokoon. Kyyneleitä vieri hänen
poskilleen, hänen niistä piittaamatta.

"Niin pitkälle on siis jo tultu", sanoi hän, sammuttaessaan lamppua
ja ottaessaan kynttilää maatamenoa varten, "niin pitkälle, että tässä
talossa täytyy sellaisen sanan kaikua! Menettää kaksi lasta!"

Martti tuki ja ohjasi horjuvaa vaimoaan ja lohdutti häntä käydessään:
"Oi, ajattelehan nyt toki, että minun täytyisi olla jo kuollut,
kun testamentti avattaisiin ja sen kimppuun alettaisiin käydä! Jos
minä sitten maanpovessa maatessani voittaisinkin oikeusjutun, niin
voisittehan sinä ja poikasi Arnold antaa tytöille kaiken jälleen!"

Isidor ja Julian olivat hyvin säikähtyneinä ja noloina jääneet
seisomaan pimeälle kadulle puutarhan muurin taakse ja sitten
päättäneet palata takaisin lauluharjoituksiin, paremmin poissaoloaan
peittääkseen. Kuultuaan harjoituksia vielä kestävän istuivat he
tarjoiluhuoneeseen, missä väliaikaa pitävät laulajat virkisteleivät,
ja he tekeysivät kuin olisivat he koko ajan olleet saapuvilla. Sitten
vasta lähtivät he Varpuseen, jossa vanhempain kodissa oli heille
kummallekin laitettu ja sisustettu pieni soma lukuhuone.

Vähitellen alkoivat he kyetä puhumaan illan tapauksesta, mutta
eivät tulleet siitä hullua hurskaammiksi. Vallankin kaksi seikkaa
tuosta tapauksesta kohosi heidän eteensä: Ennen isän tuloa heidän
kihlattujensa moite ahneudesta johtuvan rakkauden takia, ja sitten
ensimainitun uhkaus tyttärien perinnöttömäksi tekemisestä. Molemmat
seikat olivat salaisessa suhteessa toisiinsa. Neidit eivät tahtoneet
olla perinnön vuoksi rakastettuja ja isä evätä sen heiltä, jos
he yleensä sallisivat itseään rakastettavan. Mutta voisiko ukko
todellakin tehdä heidät perinnnöttömiksi? Tästä seikasta heillä
alkavina notariuksina oli jonkinlaista kokemusta, oli selvillä sitä
koskeva perintölain osa. Neuvottelun tulos oli kutakuinkin järkevä:
He pitivät parempana mukautua herra Salanderin käskyyn ja lakkauttaa
yhtymiset tyttöjen kanssa, estääkseen kysymystä missään tapauksessa
kärjistymästä. He arvelivat, ettei tytöilläkään olisi mitään halua
jouduttaa tuota epämääräistä vaaraa, ja etteivät he voisi yksistään
täysi-ikäisyydestä elää, jos välit vanhempain kanssa rikkoutuisivat;
ja he pelkäsivät morsiantensa äitiä vielä enemmän kuin isää.

Sitä vastoin päättivät he pitää yhteyttä kirjeellisesti yllä ja
siten odottaa aikaa, joka heidän suunnitelmansa ja toiveensa
kruunaisi. Molempien rakastettujensa uskollisuudestahan he olivat
varmat, samoinkuin omastaankin ja kun he asian tätä puolta
koskevaan keskusteluunsa sirottelivat joukon poikamaisia ja keveitä
sanakukkasia, sai heidän keskustelunsa mitä kummallisimman sävyn. Ja
kuitenkin olivat he tässäkin tosissaan, muutoinhan olisi täytynyt
hullusti käydä, jolleivät tuollaiset nuoret veitikat olisi kyenneet
olemaan kiitollisia sellaisen sisarusparin antautumisesta.

Kotona päättivät he vaieta asiasta, ettei mamma saisi aikaan uutta
häiriötä.



IX


Salanderin kotielämässä näytti avomielisyyden hyvä kotihengetär
makaavan jossakin sairaana. Tukalata päivää odottaen olivat Setti ja
Netti, jotka tuona onnettomana yönä eivät olleet nukkuneet, luvanneet
toisilleen alistua lapsellisella nöyryydellä syvästi loukkautuneen
äidin tuomioihin, mutta myöskin pysyä valinnalleen järkähtämättömän
uskollisina.

Kun he aamulla ilmestyivät arkihuoneeseen, ei kukaan puhunut
sanaakaan ja sittenkuin kun isä oli poistunut ja he olivat yksin
äidin kanssa, pysyi tämä yhä vaiti asiasta, eipä antanut edes
vähintäkään viittausta siitä, että tyttöjen olisi tunnustuksille
ruvettava. Niin kului se päivä loppuun, samoin seuraava ja kaikki
muutkin päivät. Äiti puolestaan ilmeisestikin hautasi tuon
onnettoman jutun äänettömyyden yöhön, toivoen saavansa sen sillä
tavoin raukeamaan. Isä tekeysi myöskin kuin olisi hän sen täysin
unhoittanut, ja ainoastaan Leena kuiskasi heille kerran, ettei hän
saanut siitä puhua, jollei mielinyt tulla poispannuksi.

Arnold kirjoitteli tavallisuuden mukaan kotiin, milloin vanhemmille,
milloin sisarille. Isälle ja äidille osoitetut kirjeet luettiin
julkisesti eikä yksikään sana niissä ilmaissut, että hän olisi
tiennyt jotain äidin huolista, ja mitä hän sisarille kirjoitti, oli
yhtä vilpitöntä ja veljellisen vapaata kuin konsanaan.

Ulos mennessään he eivät huomanneet vähintäkään merkkiä
vartioimisesta; heiltä ei lainkaan kysytty, minne he aikoivat mennä,
ja vielä vähemmin piti heitä kukaan silmällä. Takaisin palatessaan
ei kukaan huolehtinut, missä he olivat olleet, jolleivät itse sitä
sanoneet.

Niin elivät nämä komeat ja täyskypsyneet neitoset epävarmoina
asiain kulusta ja harhailivat kuin varjot tietyksi tulleine
kaksoissalaisuuksineen. He tunsivat olonsa sitä epämieluisemmaksi,
kuta enemmän suhteet alkoivat levottua ja lujittua vanha
sovinnollinen yhteys; sillä äiti teki aina sen vaikutuksen kuin voisi
pimeys yhdestä ainoasta sanasta levittää jälleen huntunsa. Kerran
päivällistä syötäessä istui Salander pöydässä yksin tyttöjen kanssa,
äiti kun oli matkustanut erästä maalla kuollutta sukulaista maahan
saattamaan. Salander veti taskustaan muutamia toimistosta tuomiaan
yksityiskirjeitä ja tarkasti niitä lähemmin.

"Siinä on yksi Arnoldiltakin, mitähän se kirjoittaa?" sanoi hän ja
laski avatun kirjeen pöydälle. Setti otti sen ja luki. Arnold kertoi
välttävän hyvin päässeensä tohtoriksi, niin ja niin paljon menneen
siihen rahaa ja miettineensä nyt käyttää hyväkseen lupaa matkustaa
Lontooseen ja Pariisiin sekä käyttää siihen yhden vuoden.

"Se on minusta oikein kielitaidon vuoksi, jossa hän vielä on
takapajulla", sanoi tuo entinen sekundaariopettaja, "muusta minä en
niin paljoa välitäkään. Englannista puhuessaan on hänen opittava
sanomaan dschury ja Pariisista kertoessaan schyri, enempää ei hän
kerkeä, mitä lakitieteeseen tulee, puolessa vuodessa onkeensa ottaa."

Sillä välin oli Setti pannut kirjeen pois sitä päähän asti lukematta
sekä piti nenäliinaa silmäinsä edessä. Samalla tavoin teki Nettikin,
joka oli ottanut kirjeen ja samoin sitä silmäillyt.

"Mitä nyt? Mikä teillä on?" kysyi isä hämmästyneenä, "miksette lue
loppuun?"

Hän otti itse kirjeen, etsi keskeytetyn kohdan ja luki ääneensä:
"Nyt tervehdin minä myöskin sydämellisimmästi suloista siskopariani!
Lyhyyden vuoksi olen minä, saadakseni tuon kalliin kaksoiskäsitteen
pikemmin mielessäni esille, yhdistänyt nimet Setti ja Netti ja
ajattelen ainoastaan Snettistä, joten he mielessäni esiintyvät.
Mutta kuinka te voitte? Eikö tunnu ilmassa vielä mitään kihlauksen
tapaista? Ettehän juuri enää ole mitään tytön tyllyköitä! Minulle
se kyllä on hyvä, jos tapaan teidät vielä kiltisti kotona; sillä
hittokos sen niin rantustelevista naisista voi tietää, mimmoisia
lankoja he vielä velimiehelleen valitsevat!"

"Vai niin!" murisi isä hyväntahtoisesti, "olisinpa tiennyt mitä siinä
on, niin olisi kirje pysynyt taskussani. Mutta pankaahan liinanne
pois ja syökää soppaanne!"

Hänen puhetapansa lohdutti hiukan tyttöjä; olihan se sentään
ystävällisintä, mitä he koko aikana olivat kuulleet, ja he söivät
isän kanssa loppuun saakka.

Kun palvelustytöllä ei ollut enää tekemistä huoneessa ja Martti
levollisesti lopetti viinilasiaan, joksi aikaa naiset talossa
vallitsevan tavan mukaan jäivät vielä paikoilleen istumaan, aloitti
hän jälleen ystävällisellä äänellä keskustelun.

"Koska tuohon ikävään, meitä kaikkia lumouksessaan pitävään juttuun
tuli Arnoldin viattoman pilan takia kajotuksi, niin puhelkaamme
siitä järjellisesti hiukan enemmän! Te käyttäytte hyvin arvokkaasti;
me uskomme, äiti ja minä, että te todellakin vältätte seurustelua
niiden nuorten miesten kanssa. Kuitenkaan emme tulevaisuuteen nähden
tiedä mitään ja tokko te itsekään olette sen enemmän siitä selvillä?
Ehkä, ajattelimme me, selvenevät he siitä vähitellen ja löytävät
jälleen itsensä, ja ilmankin noita kahta kaksostähteä! Silloin tulee
juoksupoika postista ja kertoo nähneensä neiditkin luukulla. Toivatko
he kirjeitä? kysyn minä, ja hän sanoo: 'Ei, he noutivat kirjeitä,
joita siellä heille oli.' Hyvä, minä tiedän jo mitä se on, vastasin
minä. Oletteko siis yhteydessä heidän kanssaan _poste restante_?"

"Kyllä!" vastasivat molemmat tytöt yhtaikaa.

"Ja missä tarkoituksessa? Tulevaisuuteenko luottaen vai
tarkoituksellako lopettaa ystävyys? Te näette, että minä osaan
puhua samaan henkeen kuin mikä tuossa tunnetussa kirjevaihdossanne
vallinnee! Ystävämme eivät luovu, niin kauan kuin he ovat varmoja
kahdesta sydämestä, jotka eivät sitä heiltä vaadi!"

Tämän sanoi Netti ja Setti lisäsi: "Kuinka me todellakaan tahtoisimme
toiveistamme luopua, menettää rakastettumme ja sen sijaan koko
elämämme vaihettaa pilkkaaviin juorupuheisiin, jotka sitten vasta
oikein alkaisivatkin?"

"Hyvä valtti!" sanoi isä, surkumielin ajatellen puolisoaan, joka aina
yhtä kiinteän vastustuksen valtaamana mahdollisesti tällä samalla
hetkellä istui hautajaispöydässä kaukaisessa suruhuoneessa.

"Lapsi kullat!" jatkoi hän hetkisen vaiettuaan, "kuinka kauan te
sitten oikeastaan mielitte tuota luultua onneanne odottaa? Jospa minä
vain sen tietäisin! Niin, kunpa te olisitte kahdenkymmenen ijässä,
kuten sulhonne, ja nämä sen sijaan teidän ijässänne, niin se joltakin
kuuluisi!"

"Aina tuota samaa!" huusivat tytöt yhdestä suusta, "olkaa toki
kärsivällisiä, muutamassa vuodessa näytämme samanikäisiltä heidän
kanssaan, he tulevat niin vanhoiksi kuin me ja me yhtä nuoriksi kuin
he, kun vain ensin pääsemme yhteen! Heistä tulee miehiä! Muutoin
saavat he heille sopivan aseman pikemmin kuin moni luuleekaan, ja
silloin on tämä viheliäisyys lopussa!"

"Valtti!" huudahti isä nauraen, mutta kovin ihmeissään tyttäriensä
puheista; "tuo kaikkihan kuulestaa siltä kuin eläisimme sankarien
ajassa, jolloin miehet ja naiset pysyivät ikuisesti nuorina!
Odottakaamme sitä, ja toivoakseni teidän ei tarvitse, jos tahtonne
mukaan käy, kokea aikaa jolloin te todellakin tarvitsisitte sankarin
voimia! Nyt lopetamme istunnon. Tänä iltana on minun mentävä erääseen
vaalien takia pidettävään kokoukseen, josta en voi jäädä pois. Niin
ollen olisi hyvä että te minun sijastani menisitte asemalle äitiä
noutamaan. Tiedän, että se tekee hänelle hyvää, kun hän odottamatta
tapaa teidät siellä!"

Tytöt lupasivat sen tehdä ja hiukan punastuivat salaisesta ilosta,
minkä saamansa tehtävä heille tuotti.

Martti Salander meni liikkeeseensä, työskenteli siellä pari tuntia ja
sitten vielä hyvän aikaa vaaliasioissa, katsellen läpi kirjeitä ja
muita papereita sekä yhtä ja toista huomautellen.

Kysymyksessä oli erään Münsterburgin piirin Suurta Neuvostoa
koskevien vaalien ehdokaslistan selvittely, entisten jäsenten
arvosteleminen, eroavien korvaaminen ja uusien jäsenten ottaminen.
Salander sai yhä vielä iloita siitä, että hän oli riippumaton ja
vapaa kaikesta vaalikuumeesta, hän kun useista palveluksistaan
ja moninkertaisista vaatimuksista huolimatta oli jäänyt syrjään
muodollisista viroista ja arvonimistä.

Mutta nyt pakkasi hänestä salaa tuntumaan siltä, että hänen kuten
monen muunkin, olisi hyödyllisintä esiintyä ja puhua ratkaisevassa
paikassa, nimittäin lakiasäätävässä neuvostossa; sillä mitä se häntä
auttoi, joskin hän vapaissa yhdistyksissä ja kokouksissa ajoikin läpi
mielipiteensä tappioksi vastustajalleen, joka sitten kuitenkin istui
virastossa ja sai siellä yksin päänsä pitää.

Mutta hän ei saanut, vaikka se onkin tavallista, ehdottaneeksi
itseänsä, se on tuttavallisesti ilmaisseeksi toisille johtajille
haluavansa tulla valituksi; ja ettei siltä näyttäisikään, otti hän
julkisesti osaa tämänpäiväiseen kokoukseen, jota vastoin ne, jotka
toivoivat tulevansa valituiksi tai tiesivät siten käyvän, jäivät
pois. Eivät tosin kaikki, sillä muutamat tulivat kokoukseen vapaasti
ja itsetietoisesti.

Neljän Tuulen salissa, joka oli eri puolueiden ja seurain
kokouspaikkana, tapasi Salander kahden pitkän pöydän ympärillä sankat
joukot kansalaisia, yhtä suurien miesjoukkojen seisoskellessa vielä
ympäri seiniä ja keskenään puhellessa. Näiden joukossa kiertelivät
kokoonkutsujat, neuvotellen tuolla ja täällä sekä kesytellen jotakin
vastuksellisempaa poliittista kannunvalajaa. Salanderkin liittyi
heihin. Hän oli etupäässä herättänyt sen ajatuksen, että molempain
pääpuolueiden olisi sovinnollisesti otettava toisensa lukuun; hän
itse kuului demokraatiseen puolueeseen, jonka valta joku aika sitten
oli kansan keskuudessa alkanut horjua, ja siksipä pitikin hän
yhtä viisaana kuin kohtuullisenakin, että vanhoille liberaaleille
suotaisiin taas enemmän tilaa. Hän oli nimittäin alkanut suosia
uudenaikaista vähemmistöedustusta, jota puolustivat ei ainoastaan
valtiolliset ajattelijat vaan myöskin kaikenlaiset käytännön
miehetkin, joita itseään se lähinnä saattoi hyödyttää, vaikkakaan he
tähän saakka eivät olleet mitään muuta järjestelmää hyväksyneet.

Kun pöydät vähitellen yhä enemmän täyttyivät, antoi esimies merkin
alkamiseen. Salander kohtasi, raivautuessaan yhä esille rientävien
välitse eteenpäin, muutaman nuoren miehen, joka näytti hänestä
tutulta ja joka hattuaan nostaen tervehti häntä kunnioittavasti,
mihin hän kohteliaasti vastasi.

Hänen oli mentävä pitkin toisen pöydän sivua, päästäkseen paikalleen
sen yläpäässä johtajien joukossa. Matkalla sinne kohtasi hän taasen
tuon nuoren miehen, joka uudisti saman kohteliaisuuden ja nosti
hattuaan, tällä kertaa kumartaen. Se ei näytä mielivän lainkaan panna
hattuaan pois, ajatteli hän juuri, kun häneltä samalla putosi kuin
suomukset silmistä; nehän olivat kaksoset! Kas vain, he osoittivat
ottavansa osaa maansa asioihin; se on hyvä nuorille miehille ja
todistaa heissä vakavaa mieltä! Jolleivät he pahempaa puuhaile, niin
ei heidän laitansa niin huonosti olekaan!

Puolittain hajamielisenä näistä ajatuksistaan ja päivällä tyttöjen
kanssa tapahtuneen keskustelun muisteluista pääsi hän vihdoinkin
paikalleen, ja tilasi lasin viiniä, mikä tässä osassa salia oli
arvokkaisuuden vuoksi juotava vain hyvin hitaasti, ikäänkuin
huomaamatta.

Keskustelut alkoivat esimiehen pitämällä valtiollisella puheella ja
äänten laskijain ynnä muiden toimimiesten vaalilla, jonka jälkeen
alettiin ehdotuksia käsitellä. Perustana oli muutamia painettuja
listoja, jotka sitä varten valitut esilukijat suullisesti esittivät,
ja viisi kuusi nimeä ratkaistiin pian yksimielisesti. Mutta jo
seitsemänteen nimeen tultaessa, kun esimies kysyi, tahdotaanko muita
ehdotuksia tehdä, kaikui perältä voimakas ääni, joka huusi: "Minä
ehdotan herra Martti Salanderia, kauppiasta Münsterburgista!"

Ja eräästä toisesta salinnurkasta huusi joku yhtä kuuluvasti:
"Kannatetaan!"

"Jaa! Niinpä vain! Jo paljon afisioita!" ynnä muuta sentapaista
mutinaa kuultiin pöydän ääressä, ja jokainen kääntyi katsomaan
ehdotuksen tekijää.

Mutta esimies kilisti lasiaan ja lausui hiljaisuuden tultua: "Minä
kysyisin kokoukselta, käymmekö nyt heti käsittelemään uutta ehdotusta
vai menemmekö sitä ennen läpi esillä olevat ehdotukset, joista
ilmeisestikin päästään pian ja yksimielisesti!"

"Minä pysyn ehdotuksessani!" huusi ensimäinen ääni ja toisesta
nurkasta seurasi sitä heti äänekäs "kannatetaan!" Esimies julisti:
"On ehdotettu vaalilistaan otettavaksi herra Martti Salanderia
piirimme seitsemäntenä jäsenenä Suureen Neuvostoon! Pyydän ehdotuksen
tekijöitä ilmoittamaan itsensä!"

"Notariuksen sijainen Isidor Weidelich!" kajahti entisestä paikasta
vieläkin kuuluvammin, ja kannattajan nurkasta huusi toinen,
selvästikin Julian veli: "Hyvä! hyvä!"

Kaikki kääntyivät taas katsomaan.

"Mikä Weidelich se on? Kuka hän on? Tuoko nuori mies tuolla?" kuului
ääniä.

Esimies kilisti uudelleen ja huusi: "Joka haluaa, että nyt heti
käytäisiin käsittelemään herra Isidor Weidelichin vaaliehdotusta,
nostakoon kätensä!"

"Ylös!" huusi joukko nuoria miehiä, heiluttaen käsiään ilmassa, ja
heitä seurasi hiukan epäröiden käsi toisensa jälkeen; kun se lakkasi,
koetti esimies laskea ääniä. Käsiä oli viisikymmentäkuusi.

"Näyttää olevan enemmistö! Vai vaaditaanko vastaäänestystä?"

Kaksi tai kolme nostivat kätensä, mutta antoivat niiden jälleen
laskeutua, nähdessään yksin jäävänsä.

"On siis päätetty heti ryhtyä herra Martti Salanderin
vaaliehdokkuuteen. Siis joka äänestää, että hänet asetettaisiin
lähinnä seuraavalle sijalle listalla ja tämän kokouksen nimessä
suositeltaisiin kansalle vaalia varten, se suvaitkoon nostaa kätensä!"

Harvoja ja tuskin ollenkaan huomattavia poikkeuksia lukuun ottamatta
kohosivat kaikki kädet hyväksyvän ääntensorinan kaikuessa, mikä
osoitti, että Salanderin valinta näytti läsnäolevista kansalaisista
itsestään selvältä asialta.

Hän, juuri valituksi tullut mies, oli harmin ja kiihtymyksen
vallassa. Sydämensä salaisen toivomuksen, päästä viimeinkin hänelle
hyvin sopivalle sijalle neuvostossa näki hän kaksosveljesten rohkean
ja ripeän yrityksen kautta toteutuneeksi ja samalla äänestyksen
keskeytetyksi puheenjohtajan epäkohteliaiden turhantarkkuuksien
takia, yhteensattuma, joka ei voinut lainkaan miellyttää.
Miettiessään, ettei hän sellaisissa oloissa voisi ryhtyä oman
valintansa hyväksi puuhaamaan eikä neuvoston paikasta vallankaan
kaksosille olla kiitollisuuden velassa, oli hän noiden hajanaisten
tunteiden vallassa ollessaan lyönyt laimin oikean hetken ratkaisevan
vastalauseen panoon ja oli niin levotonna ja neuvotonna, että
hän koskematonna säilyneen lasinsa tyhjensi lyhyin siemauksin
melkein pohjaan saakka, kun puheenjohtaja samalla vahvisti
onnellisen tuloksen vissillä juhlallisuudella, tahtoen toimitusta
jatkettavaksi. Hän kiitti tuosta arvokkaasta luottamuksesta, mutta
selitti olevansa pakoitettu hylkäämään ehdokkuuden syistä, joita hän
tässä ei voinut selvitellä, sekä pyysi hyvin varmoin sanoin uuden
vaalin toimittamista. Nyt vasta esiintyi kaksi vanhempaa miestä,
taivuttaakseen häntä peräytymään. Näille oli hän sydämessään todella
kiitollinen, mutta päätöksessään pysyi hän lujana, ja niin ryhdyttiin
jatkamaan toimitusta, kunnes se tavallisine välikohtauksineen ja
odottamattomine asiankäänteineen soljui loppuun.

Puheenjohtajakin, jolla oli samoinkuin Salanderillakin
salaisia toiveita, tuli uusia ehdokkaita asetettaessa Martin
ehdotuksesta valituksi, jolla tämä levollisin mielin täytti
kansalaisvelvollisuutensa, hän kun tunsi ensimainitun kunnon mieheksi.

Kotimatkalla oli hänellä voitettavanaan kovin ristiriitaisia
tunteita. Hänelle laajempaa vaikutusta varten välttämätön virka,
kuten hän uskoi, täytyi hänen sivuuttaa, koska hän ei voinut sitä
ottaa vastaan niiden kädestä, jotka lahjoittivat sen hänelle kuin
hihastaan pudistaen. Mitä olisi Maria rouva siihen sanonutkaan, jos
olisi puhuttu, että Weidelichin veljekset olivat julkisesti häntä
ehdottaneet! Ja sittenkin, niin harmissaan kuin hän olikin noille
poikanulkeille, kuten hän heitä nimitti, tunsi hän vasten tahtoaankin
hitusen suopeutta heitä ja heidän epäonnistunutta yritystään
kohtaan. Sitten hävetti häntä, takertuessaan niin vähäpätöiseen
ansaan, ollessaan ensi kertaa monivuotisen toimintansa jälkeen aivan
neuvostotalon kynnyksellä sekä täytyessään tunnustaa, että häneltä
puuttui tuota karskia häikäilemättömyyttä, mikä on välttämätöntä
ripeään menestykseen poliittisella uralla.

Lopulta tuli hän tyytyväiseksi menettelyynsä, kun hän ajatteli
seurauksia ja kaikkia suurempia vaatimuksia, mitkä häntä olisivat
kohdanneet, jos hän kerta olisi astunut virkaelämän poluille. Ei,
sanoi hän, tietoisuus siitä, että kaksi nuorukaista ovat minut
kilvelle nostaneet, olisi seurannut minua kaikkialla, ja varmaankin
olisivat he itsensä hyvin epämukavalla tavalla jalkoihini kietoneet!
Ja mikä tänään ei tapahdu, voi onnellisemmalla hetkellä paremmin
tapahtua!

Käytöksestään niitti hän myöskin kauniin palkan, kun hän kertoi
kokemansa vaimolleen ja tämä häntä sen johdosta kovin ylisti. Hän
oli tavannut tämän kotona tyytyväisellä ja lempeällä tuulella, hän
kun oli tytärten vastaan tulon käsittänyt ja selittänyt parantumisen
alotteeksi, jonka vuoksi hän viettikin iltaa ystävällisessä
seurustelussa heidän kanssaan, minkä tytöt taasen maata mennessään
selittivät omalla tavallaan.

Kaiken tämän tunteiden sekamelskan pääaiheuttajat, Julian ja
Isidor, kävivät kokouksen jälkeen neuvottelemaan eräässä kaupungin
oluttuvista.

"Huonosti meiltä onnistui toivomaamme appiukkoon nähden!" arveli
heistä toinen.

"Mitä lemmittyjemme isäukkoon tulee, niin, luulen ma, ottaa hän
huomioon tilaisuudessa osoittamamme hyvän tahdon, eikä hän pahakseen
ole sitä missään tapauksessa ottanut!" vastasi toinen; "mutta muutoin
on esiintymisemme täysin onnistunut, hänhän tuli valituksi aivan
yksimielisesti!"

"Todellakin, niin kyllä, kuka olisi ajatellut, että me kaksi jo ensi
kerralla valtiolliseen kokoukseen mennessämme tekisimme neuvosherran?"

"Sen minäkin sanon, että se on hyvä alku! Täytä ja juo! Sitä tulee
meidän jatkaa! Jos me jatkuvalla menestyksellä politikoimme, niin
tulee se olemaan meille hyvin edullista! Päällikköni sanoo tahtovansa
vielä tänä vuonna luopua; minun täytyy nyt jo tehdä melkein kaikki
työt!"

"Ja minun esimieheni ei tule enää valituksi, jahka hänen
virka-aikansa päättyy, se on hyvin todennäköistä."

"Silloinpa sinä voit jo nyt valmistella maaperää piirissäsi! Juo
pohjaan!"

"Sinun vuorosi täyttää! Kuulehan mitä minulla äsken juolahti mieleen,
minä tahtoisin sitä tyystin harkittavaksi!"

"Laukaise pois!"

"Minä arvioin hyödylliseksi, ettemme menisi samaan puolueeseen,
silloin voisimme paremmin omaksi hyväksemme toimia! Useinhan
perheissä sattuu, että yksi veljistä on harmaa, toinen musta, kolmas
punanen, ja kaikki menestyvät hyvin sellaisinaan; yksi hankkii
ystäviä toiselle, puhumalla hänestä hyvää ja suosittelemalla häntä!"

"Se on selvää! Todellakin, kun ajattelee! Sinä taivaan talikynttilä!
Mutta miten meidän on kakku jaettava? Onko sinulla määrättyä
harrastusta, prinsiippiä?"

"Minullako? Ei vielä, sen hankimme myöhemmin kokemuksen kautta, jos
se niin välttämätöntä on! Mutta nykyään on minulle samantekevää, mitä
nuottia minä vihellän; ylimalkaan ei ole tarvis aina jaaritella,
jollei kerta olla asiassa käsinä!"

"Maljasi!" --

"Kippis!"

"Katsos, näin juuri minä ajattelen! Ainoastaan yksi mutka on asiassa,
nimen edullinen tai vähemmän edullinen kaiku! Nyt ovat demokraatit
vallassa ja käyvät miehistä; vanhoja liberaaleja nimittävät he jo
vanhoillisiksi. Konservatiivinen miellyttäisi enemmän korvaa, mutta
yksinkertainen rahvas ei käytä sitä nimeä!"

"Siinä on jotain hassua! Jo tuo nimi vanha liberaali tai vanha
vapaamielinen haiskahtaa yömyssyltä!"

"Ja sentäänkin, toiselta puolen alkaa käsite demokraati tuntua kovin
kirpeältä! Ja notariuksella on pääasiallisesti kapitaalin kanssa
tekemistä!"

"Niin kyllä, mutta sinä unhotat, että myöskin velkaantuneilla
talonpojilla, velallisilla, konkurssitilassa olevilla ja
kaikenkarvaisilla köyhillä ihmisillä on tekemistä notariuksen kanssa,
sitähän sinulle ei tarvitse sanoa! Ja näitä on enemmistö notariuksen
vaaleissa kuten muuallakin!"

"Totta sekin! Kuules nyt, koska hyvät ja huonot puolet käyvät
kaikissa yksiin, niin ehdotan minä puolueet keskenämme arvalla
jaettavaksi!"

"Neiti, arpamalja!"

Kun se tuotiin, tarttui Julian siihen ja pudisti sitä. "Kuinkas
nyt menetellään? Minun mielipiteeni on, että jätämme kaikki pikku
puolueet huomioon ottamatta ja pelaamme vain kahdesta pääleiristä!"

"Siis demokraati tai vanha liberaali! Siihen riittää yksi heitto;
joka heittää useimmat silmät, siitä tulee se mitä edeltä päätetään,
toinen ottaa toisen nimen."

"Siis voittajasta tulee demokraati, häviölle joutuneesta vanha
liberaali! Käykö se?"

"Kyllä!"

"Juo ensin pohjaan, tahdin mukaan, kippis!"

"Sitte laukastaan, kippis!"

Julian pudisti uudelleen kolmea arpanappulaa ja kaatoi maljan
pöydälle. Esissä oli kahdeksantoista silmää, kaikki kolme kuutosta.

"Se on siis valmis!" huusi Isidor.

"Ei, sinä heität myös, voithan sinäkin saada yhtä monta silmää ja
sitten me ryypätään!" sanoi veli Julian.

Toinen heitti, mutta sai vain kolmetoista silmää. "Onneksesi, herra
demokraati!" huudahti hän ja toinen, Julian, huusi: "Onneksesi, herra
vanha liberaali, rahvaankielellä vanhoillikko!"



X


Nuo muutoin yksimieliset veljekset erosivat julkisuudessa vain
sikäli kuin kumpikin harrasti käydä niissä kansalaispiireissä,
jotka vastasivat kunkin puoluenimeä. Kun heillä oli vielä niukasti
poliittista älyä ja ajatusvarasto vähäinen, tuntui heistä vaikealta
päästä puheillaan huomatuiksi, mutta sen sijaan päättivät he
läsnäolollaan ja puheenjohtajille omistetulla mielistelevällä
tarkkaavaisuudella hankkia näiden suopeuden. Vähitellen osoittausivat
he hyödyllisiksi esille tulevain pienempäin kirjoitustöiden
avulla, joita he halukkaasti ottivat huoltaakseen, sekä samoin
tiedonannoillaan vastapuolueen leiristä, kertoen näiden aikeista
ja päätöksistä, hullunkurisista tai ikävistä tapauksista,
mieskohtaisista rettelöistä ja sen semmoisista, joista he joka kerta
viivyttelemättä toisilleen kuiskailivat. Tämän johdosta mainittiin
heitä puoluelaistensa kesken sukkeliksi ja asioista hyvin selvillä
oleviksi politikoiksi, he kun kertoivat uutisensa varovasti ja
kuin sivumennen. Muutoin on luultavaa, että tämä viimemainittu
piirre ei johtunut niinkään ilkeästä petturuudesta kuin siitä
kevytmielisestä menettelystä, jota he olivat ottaneet puolue-elämän
kanssa pelatakseen. Vielä muitakin, viattomampia kujeita harjoittivat
he ahkerasti. Jos he menivät johonkin julkiseen kokoukseen,
yhdistykseen taikkapa vain ravintolaan, pitivät he huolta siitä,
että heiltä tuli ja meni kansliaansa kiireellisiä asiakirjeitä ja
sähkösanomia tai että heitä persoonallisesti kutsuttiin ulos. Tälle
kyllä naureskelivat kokeneet virkoihin pyrkijät, mutta varovasti ja
suopeasti. He pitivät sitä jonakin perin kunnollisena, ikäänkuin
valtiomiesmäisyytenä, eivätkä suinkaan kavaltaneet kansajoukon
tietoon tuota heille tuttua salaisuutta.

Veljekset menestyivät mitä parhaiten ja voittivat kukin
paikkakunnallaan päivä päivältä arvonantoa ja suosiota kansan
kesken. Heidän varmat toiveensa esimiestensä virkoihin pääsemisestä
eivät tosin täyttyneet. Toinen, joka oli aikonut luopua, tuli äkkiä
kateelliseksi ja harkitsi toisin; se taas, jonka virka-aikansa
loputtua piti tulla syrjäytetyksi, teki epätoivoisia ponnistuksia,
kulkien mieskohtaisesti äänestäjäin kotona itseään suosittelemassa,
niin että hän niukalla enemmistöllä tuli jälleen valituksi. Mutta
hänen sijaisensa Julian, joka oli peittelemättä virkaan pyrkinyt,
sai niin paljon ääniä, että hän niiden perusteella sai esiintyneiden
ehdokasten joukossa lähimmän virkaan pääsyoikeuden.

Nuo kaksi nuorta miestä eivät asiain niin ollen kauemmin
vitkastelleet ryhtyä puuhiin oman notariaattipiirinsä ulkopuolella
sekä käyttää hyväkseen hankkimiaan ystävyyssuhteita, ja niinpä ei
kovin kauan kestänytkään, ennenkuin kumpikin valittiin notariukseksi
hyvinvoipiin ja varakkaisiin seutuihin, Isidor, vanha liberaali,
pohjoiseen ja Julian, demokraati, itään Münsterburgista.

Varpusessa riemuittiin. Rouva Amalia Weidelich huudahti: "Kaksi
maakirjuria poikina!" Ja Jaakko isä sanoi: "Niin, sinä olet
saavuttanut sen, mitä kunniaan tulee! Mutta notariusten tulot eivät
liene enää loistavat! Meidän on vielä edelleenkin uhrattava!"

"Oo, elä siitä huolehdi!" kiivastui äiti, "semmoiset pojat ne eivät
kauaksi aikaa siihen asemaan jää!"

"Joka tapauksessa", jatkoi Jaakko Weidelich häiriytymättä, "tarvitsee
kumpikin heti talon, vakavan asuinpaikan; sillä eihän maakirjurin
virkatoimia täyttäen voi talonpoikaistaloissa vuokralla asua! Rahaa
sekin maksaa!"

Pojat rauhoittivat isäänsä. Sievän talon tai vaikkapa kohtalaisen
maatilan saamiseen ilmestyisi juuri heidän virkatoimissaan
edullisia tilaisuuksia konkurssitilojen, perinnönmyyntien ja muiden
omistaja-muutosten sattuessa, jolloin sukkela notarius, joka pitää
silmänsä auki ja jotain uskaltaa, ennen kaikkia olisi tilaisuudessa
eteensä katsomaan.

Isä Weidelich ei oikein ymmärtänyt sellaista asiankulkua; vanhoista,
hänen aikuisistaan maakirjureista ei oltu sellaista kuultu; ei hän
sentään itsekään ollut mikään voiton halveksija ja huomasi sen
lopulta sitäkin paremmaksi, kun siihen soveltui raamatunlause: "Ei
sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman!"

Tuo kunnon äiti ei kyennyt enää sanaakaan lausumaan, niin liikutettu,
niin hämmästynyt hän oli, nähdessään poikansa istuvan omissa
herrastaloissaan, asuen maalla kaukana toisistaan.

Sillä aikaa kuin nuo nuoret notariukset virkoihinsa astuessaan ja
niitä hoitamaan ruvetessaan vielä toistaiseksi asuivat edeltäjäinsä
taloissa, etsi kumpikin ympäri piiriään tilapäistä asuntoa. Siten
esiintyi tilaisuus tutustuttaa itseään asukkaille ja hankkia ystäviä.
Etteivät nykyisellä elämänurallaan enää vaihetuksiin joutuisi, olivat
he ulkonaista olemustaan muuttaneet niin paljon kuin mahdollista.
Julian oli leikkauttanut tuuhean tukkansa lyhyeksi ja kasvattanut
sievät viikset, Isidor tasoittanut tukkansa pomadalla ja laittanut
jakaukselle; lisäksi piti edellinen mustaa huopahattua, leveää kuin
vaununpyörä, jälkimäisen hattu oli taasen kuin soppatalrikki.

Onni laittoi niin, että kumpikin sai lyhyessä ajassa tilaisuuden
hankkia itselleen halvasta hinnasta kauniin maatilan ja entisen
omistajan sijasta kirjoittaa ainoastaan oman nimensä maakirjoihin.
Tämän jälkeen voivat he myydä niistä maata niin paljon, että he
asuivat melkein verottomina. Julianin asunto oli idässä, suuressa
Lindenberg'in kylässä; talot olivat laajalla alalla hajallaan ympäri
vuoren juurta, mutta uusi kanslia kukkulallaan loisti valkoisena
ympäristöön. Isidor oli hallintopaikakseen valinnut Unterlaubin
seurakunnan ja hänen hankkimansa sievä maatalo sijaitsi samoin
hauskalla, viheriän pyökkimetsikön keskestä kohoavalla kummulla,
jota sanottiin "Soittolaksi." Kun Weidelichin vanhukset vissinä
vuodenaikana kauniilla ilmalla nousivat Varpusen luona oleville
kukkuloille, saattoivat he etäisyydessä nähdä molempien talojen
valkoisten muurien ja akkunain laskevan auringon valossa kimmeltävän
ja säkenöivän.

Mutta ei ainoastaan taivaan valo, vaan ihmistenkin suosio näytti
kirkastavan noita onnellisia asumuksia ja niiden omistajia; sillä
kun jälleen oli hitusen aikaa kulunut, kuoli Isidorin paikkakunnalla
muuan vanha Suuren Neuvoston jäsen ja toinen Julianin piirissä asuva
otti olojen pakosta eronsa. Vanhat liberaalit tahtoivat suruissaan
vanhan asetoverinsa kadottamisesta koetella kerta nuorilla voimilla
ja nostivat Soittolan nuoren notariuksen kilvelle; demokraatit idässä
vetivät Lindenbergin Julianin esille jo hänen suuren hattunsakin
vuoksi; sillä tämä hattu, joka oli kuin puhuva esikuva miehen
mielenlaadusta, muodosti oivallisen vastakohdan Isidorin jakaukselle
kammatulle tukalle ja sileälle naamalle sekä oli ylipäätään kuin
taisteluvaatimus kaikille toisinajatteleville.

Heidät kutsuttiin tuon kaksisatahenkisen neuvoston seuraavaan
kokoukseen ja kun vaalit oli hyväksytty, vietiin heidät sisälle
saliin valaa tekemään; jo ennen istuntoa olivat he vahtimestarin
opastuksella etsineet edeltäjäinsä paikat ja ottivat ne lyhyen
alkutoimituksen jälkeen haltuunsa.

Kun he siinä nyt istuivat, yksi siellä, toinen täällä, oli kumpikin
yhtä hiljaa ja kuitenkin tarkkaamattomina, niin että he tuskin
tiesivät mitä juuri käsiteltiin. Kun uusia ehdotuksia jaettiin,
syventyivät he selaillen niitä tutkimaan ja saivatkin käsiinsä
langan, johon neuvottelu uudesta lakiehdotuksesta punoutui. Mutta
jo ensi kertaa äänestettäessä, mikä tapahtui aamun kuluessa, olivat
he poissa salista, he kun olivat seuranneet hyviä tuttaviaan,
jotka olivat heille lehtereiltä viittoneet sekä livistäneet näiden
kanssa aamiaiselle muutamaan ravintolaan. Äänestystä ei voitu
puuttuvain jäsenten takia ylipäätään suorittaa ja niin täytyi
lähettää vahtimestareita hakemaan poissa olevia lähellä olevista
ravintoloista, jonka kuluessa neuvostohuoneessa istuva, vakavampi
ja odotukseen enemmän tottunut osa senaattoreja kuunteli jotain
kertomusta. Vahtimestarit asettausivat heille hyvin tuttujen hämäräin
ja melun täyttämäin ravintolahuoneiden oville ja äänekkäällä huudolla
pyysivät noita hyvin arvoisia herroja äänestykseen tulemaan. Meluten
kohosi tuo nälkäinen seurue aamiaispöydästä ja, kaksosveljekset
keskellään, työntyi se sankkana pilvenä kiiruusti noista ikivanhoista
ovista ulos.

Isidor ja Julian pitivät tapausta lystikkäänä ja kasvot
naurunvireessä tulivat he neuvostoon, puheenjohtajankorokkeella
istuvan harmistuneen presidentin sanoessa vieressään istuvalle
ensimäiselle varapresidentille: "Tämähän käy pian ollen kuin
koulussa, kun poikia sisään ajetaan!"

Lakiehdotuksen käsittelyä jatkettiin, mutta se ei tahtonut luistaa,
jonka vuoksi presidentti ehdotti istunnon keskeytettäväksi ja
pidettäväksi iltapäiväistunto. Kokous hyväksyi sen ja hankki
siten uuden hauskuttelutilaisuuden noille kahdelle nuorimmalle
jäsenelle, jotka vaelsivat ravintolaan päivälliselle, kumpikin omain
hengenheimolaistensa parvessa. Siellä he sulivat täydellisesti hetken
tunnelmaan, unhoittaen korttien ja mustan kahvin ääressä syntyperänsä
sekä vihkiytyen tasa-arvoisiksi toveriensa kanssa.

Kun kahden tunnin kuluttua palattiin neuvoston istuntoon, tunsivat
he olevansa jo kuin kotonaan. He alkoivat tänä ensi päivänä
jäljitellä vanhempien jäsenten ja monitoimisten miesten tapoja;
niinpä Julian jätti penkkinsä istuakseen muutaman pöydän ääreen, joka
kirjoitustarpeilla varustettuna seisoi keskellä salia. Ottamatta
huomioonsa pöydällä olevia pieniä paperiliuskoja irroitti hän
muutamasta parasta paperia sisältävästä kirjasta suuren arkin, avasi
sen ja paperiveistä käyttämättä repäsi hän sen, kansliataituruuttaan
näyttääkseen, vapaalla kädellä ja yhdellä vetäisyllä linjasuoraa
keskeltä halki.

"Ratsch!" toisti naapurilleen herra presidentti, jonka korviin
tuo karmea ääni otti, "tuosta tuhlarista minä en ikinä tekisi
finanssiministeriä! Kuinka hän menetteleekään tuon kalliin paperin
kanssa, joka ei hänelle mitään maksa!"

Mutta Julian jatkoi paperiliuskojen kahtia repimistä, kunnes hän
sai sellaisen, johon sopi kirjoittaa, kastoi kynän musteeseen,
katsahti miettivästi ylös kattoon ja alkoi sitten jotakin kirjoittaa,
väliin vähäsen kuunnellen, voidakseen keskustelun kulkua seurata.
Lopuksi käännähti hän puhujaan päin, nojautui tuolinselustaan,
asetti jalkansa päällekkäin ja näytti, kynä korvan takana,
kuuntelevan tarkasti, melkeinpä jännittyneenä. Sitten rupesi hän taas
kirjoittamaan, kuivasi vihdoin, luki kirjoituksen, käänsi sen kokoon
ja meni takaisin paikalleen.

Kohta sen jälkeen lähti Isidor pöydän luo, jossa hän otti arkin
postipaperia ja kirjoitti liukkaalla kädellä kirjeen. Mutta
allekirjoituksen laati hän hitaasti ja harkiten, kunnes hän yhtäkkiä
pani kynän vikkelään liikkeeseen, pyöräytellen sitä ensin hetkisen
ilmassa, sitten paperilla, raapustaen nimen ympärille sakean verkon
vinkan-konkkeja. Lopuksi räiskäytti hän sinne keskeen taitavasti
kolme pistettä, ylösrakennukseksi lehteriltä häntä katseleville
ihmisille. Sitten taittoi hän kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja
kirjoitti osoitteen, ojensi kynänvarren ja viittasi vahtimestarille,
joka seisoi tarkkaavaisena paikallaan. Palvelushaluisena riensi tämä
varpaillaan käyden esiin, rinnassaan kolmella ketjulla kiinnitetty
hopeinen kilpi, otti vastaan kirjeen, pisti siihen suulakan ja
asetti pöytään kiinnitetyn painimen alle, painaen siihen pienemmän
valtiovaakunan, jonka jälkeen hän vei sen ulos tai oikeastaan antoi
raskaassa tammiovessa olevan luukulla varustetun aukon kautta
ulkopuolella seisovalle juoksupojalle. Sillä välin lepäili Isidor
nojatuolissa pöydän luona, kädet ristissä katsellen lehterillä olevaa
yleisöä.

Puheenjohtaja sanoi vierustoverilleen: "Tahtoisinpa väittää, että tuo
on varmasti tilannut itselleen puoli tusinaa Frankfurtin makkaroita,
jotka hän tänä iltana aikoo viedä mukanaan kotiinsa!"

"Myöskin hän on voinut kirjoittaa puolisen miljoonaa frangia
kiinnitystään vastaan", vastasi varapresidentti nauraen; "te ette
muutoin näytä kovinkaan suosivan meidän uusinta neuvostonuorisoamme!"

"No, aina asiain mukaan! Jos he alkavat kaksosmaisesti ilveillä
ja käyttäytyä kuin laskiaisteatterissa tai poikasten urheiluissa,
niin täytyy minun tunnustaa -- saanko pyytää teitä jättämään
lisäehdotuksenne minulle kirjallisesti!" keskeytti presidentti
puhelunsa, kun muuan puhuja juuri lopetti lausuntonsa ja istui alas;
"kuka vielä tahtoo puheenvuoroa?"

Tämä iltapäiväistunto kesti niin kauan, että herrojen
kansanedustajain täytyi heti sen päätyttyä rientää rautatieasemille
kotiin ehtiäkseen. Sillä rautatieverkon laajettua ei enää sopinut
viettää yötä pääkaupungissa, kun kerta saattoi tunnissa tai puolessa
ehtiä kotiin ja aamulla yhtä pian tulla takaisin.

Etteivät mitään haitallisuuksia saisi aikaan, katsoivat Weidelichin
veljekset olevan välttämätöntä neuvostotoveriensa kanssa palata omaan
piiriinsä. Kuuluihan sitäpaitsi päiväjärjestykseen ottaa osaa kotiin
palaavien keskusteluihin, vaikkapa sitten korvillaankin ja siten
tavallaan kantaa päivän kuorma loppuun saakka.

Tänä iltana istuivat Varpusessa noiden nuorten suurneuvosten
vanhemmat pöydässä äreinä, melkeinpä synkkinä. Ylpeinä
tämänpäiväisestä tapauksesta, joka kruunasi kaikki heidän
uhrautumisensa ja toiveensa, olivat he koko päivän odottaneet
sitä hetkeä, jolloin pojat pääsisivät isää ja äitiä tapaamaan ja
tervehtimään. Jo päivällisen aikana oli heillä valmiina mehuisat
ruuat ja tavallista paremmat juomat ja kauan he turhaan odottelivat,
ennenkuin ryhtyivät itse syömään. Tavallista useammin jättivät he
toimensa ja juoksivat tielle, toivoen näkevänsä noiden nuorten
arvonmiesten lähellä olevasta kaupungista tulevan. Mutta he eivät
tulleet.

"Heillä ei ole aikaa", sanoi Jaakko Weidelich, "ovat kiireestä
kantapäähän kiinni toimissaan".

Kun nuo kunnon ihmiset myöhään illalla vielä menivät ulos ja kuulivat
etäällä illan hiljaisuudessa junien hurisevan ja viheltelevän,
tiesivät he, etteivät enää näkisi poikiaan. Muori pyyhki silmiään,
jota ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin ja silloinkin vain
sipulia kuoriessa; hänen sydäntään likisti aivankuin pojat olisivat
ainaiseksi kadonneet, vaeltaen tuntemattomiin maihin.

"Tulevathan he huomenna takaisin", sanoi Jaakko, "ja todennäköisesti
myöskin ylihuomenna!"

"Kukapa tietää, muistavatko he sitten meitä! Sydäntäni puristaa kuin
jos he eivät meille enää ollenkaan kuuluisi!"

Muori hiipi takaisin taloon, ettei kukaan huomaisi hänen
mielimurheisuuttaan ja arvaisi syytä siihen, ja ukko painui myöskin
jonkun hetken kuluttua sisään. He joivat yhdessä sitä parempaa
viiniä, jota he olivat poikia varten valmiina pitäneet.

"Ja miksi heidän sitten tarvitsee joka päivä edestakaisin matkustaa
kuin mitkähän älliöt?" toraili äiti, "kun he kerta niin mukavasti
voisivat meidänkin luonamme yötä viettää eikä olisi pakko rahojaan
menettää."

"Sitä sinä et ymmärrä! Onhan heidän toki käyminen katsomassa
mitä kansliassa on tapahtunut; ja aamuaikaisella ennen lähtöään
neuvovat he kirjureille työtä. Paremminhan se käy kuin jos ne pari
tai kolme päivää saisivat yksinään elostaa! Mitä varten meillä
on kaikki nuo rautatiet, joiden takia kunnat ja valtio ovat niin
ylenmäärin velkaa tehneet? Se on nyt heidän hyväksi, he voivat koko
päivän istua kunnollisesti täällä neuvostossa ja kuitenkin illoin
aamuin työskennellä pari tuntia kotona! Sillä heillä on suuri
vastuunalaisuus!"

Ei Martti Salanderinkaan kotona ollut päivä ilman huomattavia jälkiä
jättämättä kulunut. Kun perhe istui päivällispöytään kokoontuneena,
veti Salander taskustaan sanomalehden, joka oli yhdentoista aikana
ilmestynyt. Hän silmäili vain tuoreimpia uutisia, joiden joukossa
oli kertomus Suuren Neuvoston avaamisesta ynnä parista kolmesta
alkutoimituksesta; molempien nuorten notariusten neuvostoon tuleminen
oli myös mainittuna.

Salander, joka kyllä tunsi vaalien menon, ei ollut tullut sitä
ajatelleeksi, että tänään oli istunto ja että Weidelichin veljekset
ottivat siihen osaa. Hän tunsi itsensä omituisen hämmästyneeksi.
Hänen tyttäriensä epämieluisat sulhot eivät olleet ainoastaan hänen
kannattajinaan esiintyneet sekä olleet vähällä auttaa hänet itsensä
korkeimpaan neuvostoon, vaan vieläpä istuivat he nyt itsekin siellä,
hänen, vakaan ja kokeneen kansanystävän saadessa sanomalehdistä lukea
mitä siellä tapahtui.

Hän ei voinut olla mielessään tuntematta hituisen inhimillistä
kateutta.

"Mitä sanomalehdessä on, koska näytät niin vakavalta?" sanoi Maria
rouva katsahtaen häneen, kun tytöt näyttivät isää varkain silmäilevän.

"Minäkö?" sanoi hän silmiään sanomalehdestä nostamatta, "eipä mitään
erityisempää! Luen juuri tuossa, että herrat Weidelichit ovat tänään
astuneet neuvostoon."

Vasta nyt silmäsi hän ylös, kun vaimonsa liikahti ikäänkuin
säikähtyneenä. Kumpikin he huomasivat, että tyttöjen silmät
omituisesti loistivat ja heidän huulensa nytkivät aivankuin olisivat
he tahtoneet sanoa: ovatko he nyt kyllin vanhoja?

"Leena, soppa on liian suolaista, vie pois minun lautaseni!" huudahti
äiti sisään tulevalle kyökkipiialle. Tämä otti lautasen sekä lusikan
ja maistoi soppaa.

"En minä ymmärrä", vastasi hän, "varmastikaan minä en ole pannut
tavallista enemmän suolaa!"

"Vaikka', se on vain liian suolaista! Muutoinkaan minä en voi syödä!"
Ja rouva Salander pani ruokaliinansa pois sekä nousi ylös.

"Maria, älä joutavoitse, vaan syö pois! Vai etkö voi hyvin?" huudahti
nyt Martti, nähdessään rouvan kalpenevan. Huolestuneena nousi hän
ylös ja tytötkin kokonaan muuttunein kasvonilmein työnsivät tuolinsa
taakse, rientäen äitiään auttamaan. Hän tointui kuitenkin äkkiä.
"Istukaa vain ja syökää!" sanoi hän, "minä koetan myöskin mikäli voin."

Kun kaikki olivat jälleen istuneet ja rouva hiukan tyyntynyt, jatkoi
hän keskustelua: "Minä näen, että te ette hellitä ja että asiat
menevät menoaan. Jos teillä on jotakin sanomista, niin puhukaa
vapaasti, minä en siihen enää sekaannu, vaan jätän asian isänne
päätettäväksi!"

"Elä puhu niin!" sanoi Martti, "me emme saa eri henkilöinä lastemme
edessä esiintyä! Kuinka asiat nykyään ovat", kääntyi hän tyttäriin,
"kuinka on niiden nuorukaisten, kaksosten laita?"

Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Sitten rohkaisihe neiti Setti.
"Rakkaat vanhemmat", sanoi hän alas luoduin silmin, Nettin istuessa
hänen rinnallaan sykkivin sydämin, "se on nyt tapahtuva. Ensi
sunnuntaina aikovat he tulla ja pyytää meitä. Me pyydämme teitä,
ettette olisi vastaan!"

Jälleen vallitsi lyhyt äänettömyys. Sitten sanoi Salander: "Meidän
puolestamme he saavat tulla! Siihen saakka saanevat vanhempanne
kai vielä vähän harkita asiaa ja sittenkin pyytää tavallisen
mietintöajan, mikäli se tarpeelliselta tuntuu."

"Oo, emmehän me lainkaan tahdo hätiköidä!" huudahti Netti.

"Hyvä on, syökää nyt vain, muutoinhan kaikki jäähtyy!" lopetti
Salander ja jatkoi yksinään syömistä, tyttöjen ollessa jouten ja
äidin, joka oli jälleen noussut pöydästä, puuhaillessa äänetönnä
huoneessa.

Tytöt esiintyivät tästä hetkestä alkaen nöyrinä ja hyvin
rakastettavina isää ja äitiä kohtaan. Joskin he olivat päättäneet
pitää kiinni persoonallisesta oikeudestaan, niin osasivat he sentään
oikein arvostella eroitusta vanhempainkodista tapahtuvan rauhallisen
ja väkivaltaisen eron välillä. He olivat myöskin saaneet takaisin
entisen hyvän omantuntonsa lakkauttamalla kohtaukset rakastettujensa
kanssa ja rajoittamalla kirjevaihdon välttämättömimpään.
Jonkinlaiseksi korvaukseksi tästä nousivat he väliin aamu- tai
iltahetkinä vuorenkukkulalle, josta saattoi nähdä notariuksen talon
Lindenbergissä sekä samoin Soittolassa. Kummallakin riippui kapeassa
rihmassa kiikari ja sinne ylös ehdittyään tutkivat he loistavin
silmin taivaanrannan sineä, joka vielä monin kerroin kaunisti heidän
rakastettujensa siellä etäisyydessä häämöittävät kodit. Netti saattoi
kiikarinsa avulla lukea akkunat Julianin talossa; sisko ei voinut
samaa Isidorin talossa, se kun siihen aikaan päivästä oli varjossa.
Sen sijaan näki hän Soittolasta kohoavan valkoisen savun sekä
auringonsäteiden muodostaman juovakkeen kimmeltävän lammen pinnalla
ja puiden välissä.

"Kuinka ihanaa onkaan", huudahti hän, "voidessani päivätä sinulle
kirjeen: 'Soittolassa, Vapunpäivänä!'"

"'Lindenbergissä, 1 p. kesäk.' ei myöskään kuulu hullummalta!" arveli
Netti ja kiikaroitsi edelleen; "kun te tulette meille kylään, niin
syömme me ylhäällä kulmahuoneessa, katsohan, tuo viimeinen akkuna
vasemmalla, sieltä varmaankin näkee laajalti ympäristöön! Se on mitä
hauskin pikku sali, on hän minulle kirjoittanut."

Mutta nyt odottivat he ensi sunnuntaita vielä suuremmalla ikävällä
kuin millä he maaseudulle katselivat, ja niinpä se vanhemmille
saapuikin pikemmin kuin heille.

Rouva Salander oli sillä välin Martin kanssa keskustellessaan tullut
siihen surulliseen vakaumukseen, että jatkuvaan vastustukseen ei
ollut enää mitään järkevää perustetta; se tekisi vain nuo edessä
olevat avioliitot maailman silmissä huomatummiksi, kun tytöt
yksinkertaisesti livistäisivät tiehensä. Mutta hän ei aikonut olla
läsnä uhrilampaan tavoin näkemässä noiden kavalain tyttärien riemua
ja hänelle koitunutta rangaistusta; sen vuoksi päätti hän sinä
päivänä käyttää hyväkseen erästä kauan luvattua kyläretkeä maalle
ja siten poissaolollaan rangaista noita hänen mielipiteensä mukaan
päättömästi hairahtuneita lapsiaan. Kun hän sentään oli miehelleen
antanut myönnytyksen, että kosijat joka tapauksessa pyydettäisiin
päivälliselle, piti hän itse huolta kunnollisen joskin kohtuullisen
aterian valmistamisesta ja kaikista mieluimmin häntä tässä toimessa
auttoi Leena, joka asian onnellisen päätöksen kautta toivoi omista
synneistään täysin vapautuvansa. Hän palveli mielellään talossa eikä
halunnut sitä koskaan jättää.

Kun sunnuntaina aamupäivällä vaunut äitiä varten seisoivat jo talon
edustalla, lausui hän vielä miehelleen ja tyttärilleen toivomuksen,
että jätettäisiin kihlajaisjuhlallisuudet sikseen, sillä siinähän ei
olisi mitään järkeä, kun kihloihin oli kerta menty täysi-ikäisyyden
perusteella ilman vanhempain myötävaikutusta.

Molemmat iloissaan olevat neidit luopuivat mielellään
juhlallisuudesta, jonka äiti itse selitti tarpeettomaksi, olivatpa he
vielä iloisiakin, että hän täksi päivää meni pois, he kun tiesivät
kaksosten kovin häntä kaiheksivan ja kun tuo tämänpäiväinen toimitus
siten kävisi helpommin laatuun.

Martti Salander sitävastoin näki melkein surumielin vaimonsa
matkustavan pois, sillä häneen koski se jäykkä ankaruus, jota
vaimonsa tässä asiassa osoitti; hän tiesi kuinka rehellinen hän
oli ja vapaa kaikesta ilkeydestä, ja sen vuoksi tunsi hän hänen
käytöksensä johdosta raskasta aavistelua tulevasta onnettomuudesta,
johon hän ei voinut ottaa osaa, mutta joka kuitenkin oli otettava
huomioon.

Vähän aikaa rouva Salanderin lähdettyä ilmaantuivat veljekset Julian
ja Isidor, molemmat juhlapuvussa. Heidän mukanaan tuli huoneeseen
täysi päiväpaiste. Salanderia aivankuin häikäisivät tyttöjen kasvot:
vaikka he eivät kertaakaan nauraneet, loistivat he sentään onnesta
niin että hän toivoi äidinkin olevan tuota merkillistä ilmiötä
näkemässä.

Neidit istuivat säädyllisesti vierashuoneen sohvalla, isä ja
kosionuorukaiset tuoleilla, ja viimemainitut niin ujoina, että se
näytti synnynnäiseltä kunnon vaatimattomuudelta. Se johtui etupäässä
talonrouvan poissa-olosta. Kävelykeppinsä olivat he jättäneet oven
eteen, kuten maalaiset tekivät kansliaan tullessaan ja hattujaan
pitivät he kädessään, katsellen keskustelun alussa hämillään ympäri
huonetta.

Vihdoin ohjasi Salander puheen heidän käyntinsä tarkoitukseen; häntä
miellytti, että nuo niin reippaat ja nuorekkaat politikot saattoivat
vakavana hetkenä sentään olla niin vaatimattomia, melkeinpä arkoja.
Itsestään selvää on, että heillä ei ollut enää paljoakaan sanottavana
kaikesta mitä oli tapahtunut ja he tekivätkin sen lyhyesti ja
luonnollisesti; herra suurpresidenttikään ei olisi siinä löytänyt
mitään moitteen sijaa. Taasen katselivat he ympäri seiniä, Salanderin
pika-pikaa miettiessä vastaustaan. Tuo hyvinkalustettu huone
kohotti nähtävästi kunnioituksen tunteita noissa tottumattomissa
nuorukaisissa. Kaikki arvelut ja huomautukset tuosta tai tästä
seikasta sekä kaikki kyselyt heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan ja
toiveistaan jätti Salander sikseen ja selitti, säilyttäen yhä vakavan
kasvojenilmeen, että hän ja äiti eivät vastustaneet tyttöjen tahtoa,
että he toivoivat näiden liittojen j.n.e., jonka jälkeen hän lopetti
lyhyeen ja kutsui notariuksia, jollei heillä ollut enää mitään
sanottavaa, päivälliselle.

He ujostelivat yhä vielä niin etteivät he kertaakaan uskaltaneet
sulhasmiesten tavoin lähestyä tyttöjä, jotka he kuitenkin niin hyvin
tunsivat, ja näiden juhlallinen arvokkuus muuttui hämillään-oloksi,
mikä taas heitä itseään melkein suututti, sillä he eivät tienneet,
kuinka arvokkaiksi he yhtäkkiä olivat kaksosten silmissä käyneet.
Pannen sen uudella mielihyvän tunteella merkille sekä aikoen jättää
kihlatut nyt yksikseen, otti isä lyhyet jäähyväiset, mennäkseen
konttoriin ja avatakseen saapuneet kirjeet.

Päivällispöydässä notariukset hiukan norjenivat, ei kuitenkaan siihen
määrään että keskustelu olisi siitä höystynyt. Salander tahtoi puhua
politiikasta ja neuvoston keskusteluista, mutta he eivät näyttäneet
siihen halukkailta ja jättivät hänelle yksin sananvuoron, minkä hän
myöskin lopulta merkitsi vaatimattomuudeksi. Sitten ajatteli hän,
että Weidelichin vanhempia, jotka asuivat aivan lähellä, toki myöskin
olisi lähenneltävä ja että alun siihen voisi parhaiten tehdä siten,
että hän nyt kehottaisi tyttöjä herrojen kanssa tekemään kävelyretken
Varpuseen sekä esittäytymään tuleville appivanhemmilleen. Siten
vapautuisi Maria rouva ensi askeleen ottamisesta; itse päätti hän
käydä heitä vastaan, kun he yksin ajurilla palaavat.

Jokainen hyväksyi mielellään hänen ehdotuksensa, tytöt sen vuoksi,
että he odottivat hyvää tästä kävelyretkestä, veljekset taas siitä
syystä, että heillä oli huono omatunto ja halusivat hyvittää
vanhempiaan. Kolme istuntoa kuluneen viikon alussa oli nimittäin
mennyt ohi heidän saamatta kertaakaan aikaa mennäkseen heitä ikävällä
odottavain vanhempainsa luo, jotka eivät tienneet mitä heidän tuli
ajatella, vuoroin lohduttaen itseään asiain tärkeydellä ja poikiensa
arvolla, vuoroin mielessään epäillen heidän lapsenrakkauttaan, mutta
todennäköisesti kummassakin suhteessa erehtyen. Myöskään he eivät
tienneet mitään tämän kauniin sunnuntaipäivän tapahtumista. Veljekset
olivat pitäneet aikeensa salassa, ettei äidin tori-rupattelujen takia
mahdollisesti syntyisi mitään ikäviä kohtauksia.

Niin istuivat nyt Jaakko Weidelich ja Amalia muori surullisiin
mietteisiin vaipuneina penkillä talonsa edessä, kun he näkivät tietä
pitkin lähestyvän kaksi mustiinpuettua, korkeahattuista nuorta
herraa, kummallakin kynkässään sievä, kukoistava ja hyvin puettu
nuori nainen. Weidelichin vanhukset eivät olisi kuolemakseenkaan
osanneet heitä pojikseen uskoa, ennenkuin he olivat saapuneet aivan
luokse.

Nyt vihdoinkin tunsivat he oman verensä, heidän siinä lähestyessään
hyvän viinin ja vieläkin paremman kosioseikkailun niin
ruusunloistaviksi huokumina kuin koskaan olla voi. Mutta kun päälle
päätteeksi nuo kaksi Salanderin neitiä tulivat mainituiksi ja
morsiamina esitetyiksi, niin silloin he, vallankin äiti, unhoittivat
kaiken surunsa ja mielihaikeansa pikemmin kuin mitä kynttilä
tarvitsee sammuakseen. Melkeinpä hänen silmissään pimeni Salanderin
tytöt, joista kummankin kappaleen sanottiin käyvän ainakin puolesta
miljoonasta! Nimittäin jollei heidän isänsä uudelleen tuhmuuksia tee!
Sillä kukapa vielä tänään voi häneen nähden niin varma olla. Mutta se
on nyt niin, että heillä on morsiamet ja heissä on miestä kylliksi
niin hyvin puolen miljoonan kanssa kuin ilmankin.

Sellaisia ajatuksia liikkui tuon kunnon muorin mielessä, mutta
ääneen hän ei niitä ilmaissut, sillä heti oli hän juossut sisälle
ja somisteli suurimmassa kiireessä itseään minkä voi. Sillä aikaa
vei ukko Weidelich arvokkaat vieraansa heidän maalaistapaansa,
pakoitti nuoret istumaan pöydän ympärille ja ettei hänen heti olisi
tarvinnut puhelemaan ryhtyä, riensi hän kellariin, kädessään kiiltävä
viinikannu.

Hänen siellä ollessaan tuli rouva juosten ja huudahti: "Aivan
oikein, levähtäkää vain!" mutta kiiruhti jälleen toisesta ovesta
ulos ajamaan, kuten hän sanoi, palvelustyttöä liikkeelle, että hän
auttaisi häntä nopeasti valmistamaan torttuja, yksi vadillinen vain
kahvin seuraksi, jota välttämättä oli keitettävä. Turhaan nuoret
hänen peräänsä juosten huusivat, että hän heittäisi kaikki sikseen,
ettei heillä ollut nälkä eikä jano. Eihän toki sikseen, ja päivää
on vielä pitkälti eikä vielä mitään valmiina, huusi hän takaisin
ja mennä tepsutti edelleen. Hän tölmäsi yhteen miehensä kanssa,
joka määrämittaisin askelin riensi huoneeseen kantaen täysinäistä
tinakannua sekä maalattua lautasta, jolla oli suuri juustonkimpale,
asetti ne pöydälle, johon hän lisäksi kantoi laseja ja meni jälleen
ulos sekä palasi hetkisen päästä mukanaan jättiläislautanen täynnä
kinkunviipaleita. Sitten otti hän kaapista esille pienempiä, samoin
kirjavilla neilikoilla koristettuja lautasia, veitsiä ja kahvelimia
sekä toi lopuksi suuren talonpoikaisleivän, jonka hän leikkasi
viipaleiksi. Kyökistäkin kuului jo tulen ritinää ja voin kärinää
paistinpannussa.

"Ai, mitä sinä, isä, hommaatkaan?" huudahti rouva Weidelich, joka
valkoisessa kyökkiesiliinassa ja punahohtavin kasvoin astui sisään,
"sehän olisi vasta myöhemmin kahvin jälkeen ollut paikallaan! Ja
minne minä sitten laitoksineni joudun?"

"Tuo vain mitä sinulla on, jahka valmiiksi saat!" sanoi Jaakko
Weidelich tyynesti, "tarjotaan kaikki yhtä rintaa, niin sen
rikkaammalta köyhyytemme näyttää. Sitä paitsi juomme minä ja
poikavekarat mieluummin viinilasin kuin kahvia."

"Poikavekarat, niin! Tiedättekö te, senkin kelvottomat neuvosherrat,
että me tuon oivallisen kinkun olemme jo viime viikolla teitä varten
keittänet? Mutta te ette ole edes vilahdukselta näyttäytyneet, vaan
antaneet meidän turhaan odottaa!"

"Äiti ei saa sitä pahakseen ottaa!" hyvittelivät pojat; "me emme
ole enää omia miehiämme, vaan on yhteiskunnallisella asemallammekin
vaatimuksensa meihin nähden. Asiat ja olosuhteet veivät meiltä
ensi kerralla ajan niin tarkoin, ettemme ennen poislähtöä voineet
hetkeksikään irtautua. Toivottavasti ei toiste niin käy."

"Suokoon Jumala!" sanoi äiti, "mutta kylläpä tuo kyökissä hyöriminen
tekee turkasenmoisen janon. Annahan, isä, puoli lasia viiniä ja
tarjoa nuorikoillekin, koska sitä siinä kerta on!"

Weidelich kaatoi laseihin kirkasta, punertavaa viiniä.

"Terveydeksenne, hyvät neidit! Terveydeksesi, isä! Ja Isidor ja
Julian!"

Hän joi pohjaan yhdellä siemauksella, kuivasi esiliinalla suunsa ja
nähtävästi virkistyneenä jatkoi: "Ja kuinka on neitien vanhempain
laita? voiko mamma hyvin ja pappa myös?"

"Kiitos kysymästä, isä ja äiti voivat kumpikin hyvin!" sanoi
Netti, "saamme sanoa heiltä ystävälliset terveiset teille ja herra
Weidelichille. He toivovat pian saavansa tilaisuuden itse tervehtiä
sulhastemme arvoisia vanhempia!"

"Nyt on aika sinunkin isänä sanoa sanasi", töykkäsi muori iloisena
miestään, joka kihlaushistoriasta oli vain puolittain saanut tietää,
mutta osasi yleensä kuitenkin panna asialle arvoa. Hän rykäsi
aluksi ja puhui sitten: "Mitäpä minulla siihen on paljon sanottavaa
muuta kuin että se on kunniaksi minulle, tai meille, piti minun
sanoa! Minä olen yksinkertainen maanviljelijä (pojat olivat hänelle
opettanet tämän nimityksen, koska vanha nimitys _talonpoika_, joka
aina merkitsi _herran_ vastakohtaa, oli sopimaton kansanvaltaisessa
maassa) enkä osaa sanojani hyvin ja oppineesti sovittaa! Voin
ainoastaan toivottaa tervetulleiksi nämä ystävälliset neidit, jotka
minua hyvin miellyttävät, enkä minä olisi koskaan osannut ajatella
saavani niin ylhäisiä miniöitä! Antakoon Herra siunauksensa heidän
liitolleen!"

"Minä olen sen jo aikoja sitten tehnyt!" huudahti mamma Weidelich,
"ja se pitää! Kilistäkäämme sen päälle!"

Hän joi toisen puolen lasistaan, mutta nosti tällä kertaa esiliinansa
liikutettuna silmilleen, sillä olihan hyvä osa hänen toiveistaan ja
pyrkimyksistään toteutumassa. Hän riensi jälleen kyökkiin, ettei
onnenhuumiossaan tehtäviään laiminlöisi; siellä kuultiin hänen
jauhavan kahvia, särkevän sokeria ja siinä välissä äänekkäästi
juttelevan palvelustytön kanssa, joka tippaleipää paistinhaarukassa
pidellessään ei voinut kyllikseen tapausta ihmetellä.

Nuorten haluamaan kävelyretkeen ei jäänyt aikaa. Rouva ei tahtonut
tuota odottamatonta kihlajaisjuhlallisuutta keskeyttää eikä sallia
voitonriemun raueta ja hän tartutti iloisuuden muihinkin, vallankin
molempiin morsiamiin, jotka lujalle uskollisuudelleen saivat täällä
enemmän tunnustusta kuin omassa kodissaan ja iloitsivat siitä
vilpittömästi. Laulettiinpa köörissä muutamia laulujakin. Talon eteen
kokoontui uteliaita lapsia ja vanhan kaivon luona seisoi vaimoja
naapuristosta, jotka huhu oli siihen houkutellut ja jotka hekin
koettivat päästä osallisiksi morsiusparien näkemisestä.

Se onnistuikin heille. Herrat notariukset eivät äitinsä pakoituksesta
huolimatta voineet yöksi jäädä, molemmilla kun oli huomisaamuksi
lykkäytyneitä toimia; morsiamet taasen olivat lopulta iloisia
päästessään kotimatkalle, ehtiäkseen vielä ennen äitiään kotiin.

Niinpä näkivät kaivon luona olevat katsojat, vaimot ja lapset, äkkiä
pienen juhlakulkueen astuvan ovesta ulos ja liikkuvan kaksittain
ohitse, edellä morsiusparit ja perässä vanhemmat kuin jälkivartiona.
Mamma Weidelich halusi näyttää itseään ja sen vuoksi saatella jonkun
matkan vieraitaan.

"Katsokaahan!" kuiskailivat katselijat, "siinä ne tulevat! Tuossa
ovat maakirjurit, tuhattulimmaista! Ja nuo siis ovat ne neidit, jotka
kuuluvat olevan upporikkaita! Puhtoisia he ovat, herttaisen näköisiä
naikkosia! Ja vanhukset sitten, nehän loistavat kuin ruusut! Hyvää
iltaa rouva Weidelich, hyvää iltaa, herra Weidelich!"

Muori Weidelich viittoi kiitollisena vastaan, he kun niin sievästi
heitä kohtaan käyttäysivät.



XI


Kun tuo kaksoisliitto nyt kerran oli päätetty, ryhtyi toinen äiti,
Maria Salander, tyttäriensä myötäjäisiä sen huolellisemmin ja
anteliaammin valmistamaan. Ei ainoastaan kaikkia vaatetavaroita,
vaan melkein koko talous piti heidän viedä mukanaan Soittolaan
ja Lindenbergiin. Martti, hänen miehensä, arveli kyllä, että
Varpuslaisillekin olisi sentään suotava tilaisuutta siihen, mutta
Maria rouva sanoi ennen kaikkea haluavansa, että ne olisivat hänen
varustamiaan esineitä, joiden keskellä lapset eläisivät, istuisivat
ja seisoisivat, nukkuisivat ja valvoisivat; eihän näet voinut tietää
mitä hyvää siitäkin olisi. Olisi suurta etua siinä ilmenevästä
tasasuhtaisemmasta ja yksinkertaisesta mausta; kun ei enää eletä
huonekalujen keskellä, joihin on vanhastaan isän kodissa totuttu,
niin on koetettava edes uudet saada silmää miellyttäviksi.

"Herkeähän jo, eukkoseni!" nauroi Salander, "mistä sinun mieleesi
sellaista tuleekin? Minusta nähden sinä lopulta käyt tieteelliseksi,
ja alat harrastaa irtaimisto-psykologiaa!"

"Anna minun olla!" sanoi hän, "minä en kärsi leikkiä!"

Setti ja Netti antoivat mielelläänkin äidin pitää päänsä, saadakseen
hänen pysymään hyvillä mielin; muistuttihan hän noissa puuhissaan
melkein nuorta tyttöä, jonka mieleen jonakin päivänä vielä kerran
juolahtaa vanha nukkehuone, jolla hän sitten haaveksien alkaa
leikkiä. Hän näytti siinä toimessaan siltä, ettei häntä sopinut
häiritä; jollei tahtonut hänen julkisena salaisuutena olevia huoliaan
herättää.

Tytöillä oli sillä välin muita huolia: kysymys, ketä kaikkia
olisi häihin kutsuttava, tuotti heille päänvaivaa. Että häät
vietettäisiin yhteisesti, tuntui tähän tavallisuudesta poikkeavaan
naimisjuttuun nähden itsestään selvältä, se tuntui olevan kuin koko
lemmenhistorian oikeutettu kruunaus ja kärsittyjen loukkausten
hyvitys. Mutta nyt ei Salanderin perheellä ollut mitään laajaa
ystävä- eikä seurustelupiiriä, osaksi heidän vaiherikkaan elämänsä
ja osaksi myöskin Salanderin valtiollisten mielipiteiden takia.
Hyvinvoipia liikemiehiä ja sen semmoisia, jotka luopuvat entisestä
varovaisena pidetystä kannastaan sekä ryhtyvät taisteluun
valtiollisesti heränneiden joukkojen etupäässä, pitävät heidän
säätytoverinsa vähintäänkin omituisina ja epäluotettavina
hulluttelijoina, jotka vakaantuneen valtiojärjestyksen tekevät
muka leikkikaluksi intohimoilleen; tämän takia käy aina lähempi
seurustelu mahdottomaksi, joskin ulkonainen arvonanto tarpeellisten
liikeasiain takia säilyykin. Näin kumminkin koetti Martti Salander
anteeksipyynnellen omaisilleen selittää sitä pulaa, mikä esiintyi
häävierasten valikoimisessa. Tytöillä lisäksi ei ollut enää ketään
"intiimejä" ystävättäriä. Asiain näin ollen mietiskeli isä jonkun
aikaa muodostaa häät jonkinlaiseksi vapaaksi kansanjuhlaksi sekä
kutsua sinne joukon demokraateja naisväkineen, jotka yhdessä
Weidelichiläisen lisän kanssa esittäisivät kauniin pienoiskuvan
kansasta. Äiti osasi kuitenkin karkoittaa hänestä tämän ajatuksen
ja itsekin huomasi hän olevan sopimatonta muodostaa näitä häitä
poliittiseksi puoluejuhlaksi arvaamattomine seurauksineen.
Tyttäretkin arastelivat panna julkisesti näytteille tuota taistellen
saavuttamaansa onnea.

Sitä kiihkeämmin toivoivat morsiamet veli Arnoldin tulevan häihin. He
olivat yhdessä vanhempain kanssa kirjoittaneet hänelle Englantiin,
sen jälkeen kuin hän oli kihlausilmoitukseen vastannut lyhyin
onnentoivotuksin ilman mitään leikinlaskuja.

Tuohon nelikertaiseen kutsuun tuli vastaukseksi kirje isälle.
"Rakkahin isä!" kirjoitti hän, "teidän painava yhteisvaatimuksenne
tulla häihin on tehnyt todella hyvää minun uskolliselle
salanderilaiselle pojan- ja veljensydämelleni, ja melkeinpä
minua pahoittaa, täytyessäni kieltäytyä siitä huvista, johon
niin mielelläni ottaisin osaa. Kenties pitävät siskot kovin
epäkohteliaana, että minä täytymyksistäni näin omin päini päätän,
mutta se on nyt niin, että minä en voi häiden takia täällä
oleskeluani yhtäkkiä keskeyttää, kun mahdollisesti ei sitten enää
tulisi takaisin tänne palatuksi, kerta siellä ollessani. Äitimme,
johon sydämeni erikoisemmin on kiintynyt, se olkoon sanottuna ilman
mustasukkaisuutta herättämättä, ymmärtää minua kyllä!

"Rakkahin isä! Minun on Sinulle tunnustettava, etten minä täällä
juridiikkaa harrastakaan, kuten puhe oli, vaan Englannin historiaa,
jonka yhteyteen tosin aina hiukan lakitiedettäkin punoutuu. Tiedän
kyllä, ettei tarvitse matkustaa juuri niihin maihin, joiden historiaa
yleensä tahtoo tutkia, mutta asianomaisessa maassa ja asianomaisen
kansan keskuudessa eläen on tilaisuudessa saamaan havainto-opetusta,
jota ei ole halveksiminen.

"Minun on nyt siirryttävä siihen, mitä aion Sinulle ehdottaa ja
mikä on juuri edellisen kanssa yhteydessä. Sinä olet tähän saakka
toivonut, että minä heti kotiin palattuani rupeaisin käytännölliseksi
lakimieheksi ja samalla alkaisin ottaa osaa poliittiseen elämään.
Tämän minä suostumuksellasi ottaisin mielelläni hiukan toisin.
Lakitiedettä harrastaisin minä voimieni mukaan edelleenkin,
mutta minä tunnen voimakkaan halun antautua historian opinnoihin
enemmän kuin mitä tähän saakka on ollut laita, ja siihen nähden
olen ajatellut seuraavasti. Varallisuutemme sallisi minun jonkun
aikaa elää kotona riippumattomana yksityistieteilijänä, jonka
ohessa minun sopisi, etten leipääni turhaan söisi, hoitaa jotakin
tointa Sinun kauppaliikkeessäsi. Olenhan jo ennenkin monet tunnit
kirjoittanut kanssasi pulpettisi ääressä. Jos siitä sitten noin
vähitellen sukeutuisi mukiin menevä kauppias, niin eihän jonkunlainen
oppineisuus olisi hänelle miksikään vahingoksi ja kysymys liikkeesi
tulevaisuudesta olisi samalla toistaiseksi jotenkuten ratkaistu.
Siis: Nuori juristi työskentelee tarpeen ja tilaisuuden mukaan isänsä
kauppahuoneessa ja harrastaa sen ohessa historiaa kotitarpeikseen,
ymmärtääkseen paremmin tulevaisuutta ja osatakseen sen laatua ja
ehtoja arvostella."

"Mitä pentelettä tämä on!" keskeytti Martti Salander lukemisen,
turhaan mietiskellen näiden lauseiden tarkoitusta. Mutta sitten
luki hän edelleen: "Mihinkä tämä tähtää? kysynet Sinä. Minä selitän
sen heti. G:ssä ollessani seurustelin minä muutamain maanmiesteni
kanssa, jotka hyvin mielellään keskustelivat kotimaan valtiollisista
olosuhteista jaottivat viisaan pohdinnan alaisiksi sieltä saapuneet
tiedot. Eräs heistä, joka on kotoisin X:n kanttonista sai vieraakseen
kylpemään matkustaneen isänsä. Tämä vietti yhden illan poikansa ja
meidän seurassa, kuunnellen keskustelujamme, joihin me tuon vanhan
herran itsensäkin pian kiedoimme. Kuullessaan meidän kiivaita ja
maltittomia arvostelujamme johtopäätöksineen, että tarvittaisiin
vereksiä voimia, uutta lain-laatija polvea, joka vasta voisi
vallitsevat epäkohdat poistaa, nauroi vanhus ja arveli, että
hänen kokemustensa mukaan ei ole kysymystä niinkään vereksistä
voimista, joita sitäpaitsi jo tuon ihmisten keskenkin yleisen
kiertokulun kautta lakkaamatta lisää virtailee, kuin päinvastoin
ennen saavutetun järkevämmästä ja uuraammasta muovailemisesta.
Hän kertoi nyt havainnollisesti, kuinka hän oli kolmannen kerran
kokenut, että voimakkaan muutoksen jälkeen niiden miesten pojat,
jotka tuon muutoksen olivat aikaan saaneet ja jotka olivat
parhaassa miehuuden ijässään, olivat vielä kouluissa ollessaan
liittyneet yhteen ja sopineet tahtovansa asiat jotenkin aivan
toisin järjestää, jahka siihen tilaisuutta tulisi. Tietämättä
mitä tuo ennen kuulumaton järjestys oikeastaan sitten oli oleva,
olivat he jälkeenpäin todellakin pitäneet sanansa, ikäänkuin jos
Rütlin niityllä olisivat siitä valan vannoneet, ja kaiken aikansa
sotkeneet ja häirinneet pyhänä pidettävää lainlaadintaa, kunnes
sitten heidän omat jälkeläisensä vannoivat samanlaisen valan ja
auttoivat tai ainakin koettivat suurella melulla heitä asemiltaan
pois auttaa. Tässä valossa katsottuna, arveli hän, on edistys vain
sokeaa kiiruhtamista loppua kohti ja muistuttaa koppakuoriaista,
joka juoksee pyöreän pöydänkannen yli ja reunalle saavuttuaan putoaa
lattialle tai korkeintaan kiertää reunaa pitkin ympäri, jollei se
pidä parempana kääntyä ja palata takaisin, jolloin se vastakkaisella
puolella tulee jälleen reunalle. On luonnonlaki, että kaikki elämä
tulee sitä nopeammin loppuun eletyksi ja sammuu, kuta väsymättömämmin
elämänsuoni pulputtaa. Sen vuoksi, lopetti hän leikillisesti, ei hän
voinut pitää juuri tarkoituksenmukaisena keinona elämän jatkamiseen
sitä, että joku kansa itsessään ituina kätkeytyvät kehityksen
lopputulokset ennen aikaansa kuoliaaksi ahdistaisi sekä samalla
itsensäkin murhaisi.

"Jouduimme tästä vanhan herran nuhdesaarnasta kelpolailla hämillemme,
mutta otimme sen arvonannolla vastaan; meidän täytyi myöntää siinä
olevan totta, sillä olimmehan itsekin jo varhain samanlaista
huomanneet, ja me nauroimme hänen leikinlaskulleen.

"Jälestäpäin puhelin minä erään läheisemmän ystäväni kanssa useat
kerrat tuosta samaisesta keskusteluaiheesta. Me harkitsimme tuon
vanhuksen näkökannalta poliittisia päiväntapauksia, joita kotimaasta
kuulimme. Lyhyesti, me päätimme lopulta olla, päinvastoin kuin
nuo koulupoika-agitaattorit, näyttelemättä uutta sukupolvea, vaan
hiljaisuudessa valmistautua kelvollisiksi kaikkien tapausten varalle
aikoina, jolloin voisi käydä tarpeelliseksi olla mukana ja löytää
paikka itselleen. Yleensä, päätimme me, on tarpeellista ajatella
yleisiä asioita, mutta ei muiden mukana suutaan soittaa.

"Paras isä! Siten on mielipiteeni, joista johtuu edellä esittämäni
menettelytapa, sikäli kuin sinä nyt ensinnäkin voit poikaasi siinä
muodossa kotona sietää. Veron, jonka jokainen koti on julkiselle
elämälle velkaa, maksat sinä toiminnallasi toki yllinkyllin,
niin että minä voin vielä hyvän aikaa Sinun esimerkkisi varjossa
rauhallisesti itseäni kehitellä!"

Martti laski tuon laajan kirjeen avonaisena pulpetilleen, otti
sen jälleen ylös, käänteli lehtiä ja sanoi: "Mitä tämä nyt on?
Leikkiäkö hän laskee vai tottako tämä on? Tuo hänen historia
juttunsa nimittäin! Ja mikä se vanha herra on pöydällä juoksevine
koppakuoriaisineen, johon hän edistystä vertaa? Maltas, kunhan vain
-- luulenpa melkein, että minä olen toimittanut maailmaan nuoren
tieteilijän! Hän tietää minut edistysmieheksi ja ahdistelee minua
koppakuoriaisillaan! Se on vain tieteilevää arvostelua ja koko
juttu tuosta vanhasta miehestä lopultakin vain keksittyä! Mutta
sittenkin, siksi se on liian rehellistä ja vakavaa. Lopultakin,
jos hän tahtoo minua liiketoimissa avustaa, on se minulle vain
mieleen. _Doctor juris_ sopii hänelle hyvin. Historia-tieteileminen
katoaa häneltä piankin poliittisessa elämässä, jahka hän mukaan
joutuu. Tulevaisuuden laatu ja ehdot! Yhtä kuin kuunnella ruohon
kasvavan! Tahtooko hän paistaa kääreissä olevia munia, pitäen
lämpömittaria pannussa? Olkoon, kunhan hän vain tietää jotakin
lakitieteestä, niin saa häneltä oppia yhtä ja toista, jota hän ei
itse tule ajatelleeksikaan! Tuo hiljaiseksi yksityistieteilijäksi
ja kauppiaaksi rupeaminen, joista jälkimmäinen jää riippumaan siitä
tuleeko hänestä sellaista vai ei, ei näytä sentään hullummalta,
vallankin kun sen voi laittaa mukavalle kannalle! Totta puhuakseni
miellyttää tuuma minua yhä enemmän! Mitäs hän tässä vielä kirjoittaa?
Hän haluaisi vielä vuoden matkustella, jos se kävisi laatuun. Miksei?
Itse halusin myöskin nuorena ollessani oppiakseni matkustella.
Myöhemminhän minun kyllä täytyi matkustella, jopa tarpeeksi
etäälläkin, mutta olen silti vastoinkäymisten takia tuskin mitään
nähnyt ja kun on täytynyt vaimosta ja lapsista huolehtia!"

Hän kertoi kirjeen sisällyksen naisille, jotka tulivat eri syistä
pahoilleen, tyttäret sen vuoksi ettei veli tullut häihin ja äiti
taas siksi, että hänen täytyi vielä edelleenkin olla ilman poikaansa
ja vallankin juuri nyt, jolloin hän menetti tyttärensä. Olla ilman
poikaansa, joka ei vielä koskaan ollut hänelle huolta tuottanut!
Tämän tulevaisuudensuunnitelmat tai kuinka hänen tarkoitustensa
selvittelyä, johon Martti heidän huomiotaan kiinnitti, oli
nimitettävä, saivat hänet ylpeydestä iloitsemaan, niin arvokkaalta
ja vakavalta tuntui hänestä kaikki, mitä hän kirjoitti ja hän
hyväksyi lopulta kaikki, yksin matkustuksenkin. Myöhemmin miehensä
kanssa kahden jäätyään ei hän voinut olla jonkinmoisella kopeudella
vertaamatta itseään vasta-anoppiinsa, ja tämän kaksosiin viitaten
omaa poikaansa ylistämättä.

Salander tuli oikein kateelliseksi hänen takiaan.

"Sinä olet hiukan aristokraatti", sanoi hän, "minä en käsitä,
miksi sinä et voi niitä ihmisiä sietää. Mutta varrohan loppuun;
kuka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten! Kaksosista tulee vielä
tanakka miespari ja he kiipeävät ylös, sillä aikaa kuin ehkä meidän
Arnoldimme omine oikkuineen jää ilmanaikaiseksi kamarilelliksi!"

Hän otti kirjeen mukaansa konttoriin ja luki sen vielä kerran
läpi. Jälleen koski häneen ja harmitti se vanhan herran
edistys-koppakuoriainen; siitä johtui hänen ajatuksensa toiseen
asiaan: hänkin olisi mielellään tahtonut Arnoldin häihin ja tähän
asiaan tultuaan muutti hän taasen äkkiä mieltään juhlasta ja,
tehdäkseen tieteelliselle jälkeläiselleen pikku kepposen, päätti hän
sittenkin panna toimeen poliittisen kansanjuhlan, jotta hän siellä
kaukana kuulisi, mitä kello on lyönyt.

Neuvottelematta enää vaimonsa kanssa teki hän tulevien vävypoikiensa
kanssa suunnitelman valmiiksi. Ajan hengen mukaisesti jätettiin
ajeluita suunniteltaessa vaunut kokonaan huomioon ottamatta ja
valittiin rautatie kulkuvälineeksi. Kaupungista ja ympäristöltä
kutsutut vieraat kokoontuvat asemalle, jossa morsiusparit
vanhempineen heitä odottavat. Jokainen on sopivasti puettu kuin
sunnuntairetkelle, mitään tanssiaislaahustimia ja hännystakkeja ei
ole kellään. Aseman ravintolasalissa nautitaan aamiaissoppa keskellä
matkustavan yleisön vilskettä -- kuva rauhattomasta elämästä. Sillä
välin on sentään pidetty huolta parhaimman ruokalajin tarjoamisesta
rauhallisena väliaikana junien lähdettyä ja salien tyhjettyä. Sitten
vie ylimääräinen juna häävieraat paikkaan, jossa vihkiminen tapahtuu;
se on melkoinen kylä hyvine ravintoloineen, melkein keskivälillä
kaupungista, Lindenbergistä ja Soittolasta katsoen. Kaksi pientä
laulukuntaa, jotka ovat kootut morsiusparien molemminpuolisista
ystävistä ja puoluelaisista, ottavat vastaan vieraat ja, etupäässään
vankka nostoväen soittokunta, saattaa heidät kirkkoon, missä
hengellinen demokraatti toimittaa saarnan ja vihkimisen. Sitten
mennään hääpäivälliselle, jota varten, kauniin sään sattuessa on
pöydät katettu pääravintolan puutarhaan, siis ulkoilmaan, ja tänne on
kutsuttu joukko kaukaisempia vieraita maaseuduilta, niiden joukossa
puheidenpitoon kykeneviäkin.

Pieni juhlanäytäntö keskeyttää aterian ja laulun. Allegoriset
kuviot esittävät, nuorten suurneuvosten eri puolueasemiin viitaten,
aselevon sopimista ja päättämistä demokraattien ja vanhaliberaalien
välillä, merkiten samalla häissä olevien puolueiden kaksinkerroin
läheistä sukulaistumista, mikä taas puolestaan julistetaan kauniiksi
esikuvaksi maan puolueiden jälleen yhtymisestä ja niin edespäin.
Jahka sitten, kuten odottaa sopii, katsomaan kerääntynyt väestö,
jota muutoin on ystävällisesti kestitettävä, on vierasten kanssa
muodostanut kokonaisen kansankokouksen, astuvat puhujat esiin ja
käyttäen tavallisten maljapuheiden jaksoa hyväkseen selvittelevät
niitä kansan itsetietoisuutta kohottavia seikkoja, jotka kohoavat
korkeimmilleen vapaasta perheestä juurensa juontavan vapaan valtion
korkeimmissa siveellisissä periaatteissa.

Tanssia ei toistaiseksi otettu lukuun vaan kyllä musiikki, jonka
säestyksellä yön tullen tulisoihtujen valossa miehissä laulettaisiin
muutamia kansallis- ja vapauslauluja niin että se kauemmaskin
kuuluisi. Kun Salander oli juhlapaikalla sopinut ohjelmasta
Weidelichin poikain kanssa jotka aluksi olivat siitä ihmeissään
mutta perästäpäin kovin hyvillään sekä lopuksi huomauttanut
olevan itsestään selvää että hän tuuman alkuunpanijana ottaa
kaikki kustannukset osalleen, palasi hän hyvillä mielin takaisin
Münsterburgiin.

"No nyt, Arnold mestari, joka tahdot kuulla ruohon kasvavan"
myhäili hän itsekseen, "jospa sinä nyt tulisit sisariesi häihin,
niin saisitpa nähdä jotakin, ja vallankin kuulla, sanon minä, tai
kumpaakin samalla haavaa! Saisitpa oppia, ettei tämä maa vielä ole
pyöreä pöydänkansi, jolla koppakuoriaiset sinne tänne juoksentelevat!
Se hänen vanha herransa lieneekin ajatellut rapua, jolla ei juuri
tapaa olla mitään silmiä häntäpäässään, kun se edistyksen tietään
kulkee!"

Iloisena selitti hän vaimolleen ja tyttärilleen juhlasuunnitelmaa.
Hänen ihmeekseen pysyi rouva kokonaan tyynenä eikä näyttänyt mitään
tyytymättömyyden oireita.

"Olen iloinen", sanoi hän, "ettet sinä enää tee mitään
vastaväitteitä. Saat nähdä että siitä tulee onnistunut hääjuhla,
jollaista ei joka päivä olekaan nähtävänä!"

Tyttärien vuoksi vältteliäästi hymyillen vastasi rouva: "Niin,
juuri tuossa kertoessasi esiintyi asia minulle toisessa valossa;
uskon nyt, että tämä eriskummallinen häiden vietto siirtää niiden
tavallisuudesta poikkeavan esihistorian taka-alalle tai saa kenties
kokonaankin unohtumaan!"

"Todellakin! Kas vain kuinka sinä olet älykäs! Sitä minä en ole
kertaakaan ajatellut!"

"Sitäpaitsi minä muutoinkin olen vähän paremmalla mielellä tähän
asiaan nähden. Olen näet tänään myötäjäisseikkain takia ollut
ylhäällä Varpusessa, jossa tapasin rouva Weidelichin suurissa
arkipuuhissaan, jonka vuoksi minun täytyi hetkisen odottaa ja
katsella päältä. Minua miellytti, ettei hän lainkaan sievistellyt.
Ja sitten sai minut vallan hyville mielin se vanttera ahkeruus,
jolla hän tehtävänsä toimitti ja työtä johti, väsymättä ja
tarkkuudella. Hän piti kaikkea silmällä, kävi kaikkeen käsiksi ja
piti samalla kertaa huolta pesijättäristä ja silittäjistä. Miestä
minä myöskin puhuttelin ja rehellisessä vaatimattomuudessaan sekä
levollisuudessaan miellytti hän minua vieläkin enemmän kuin rouva.
Hänkään ei näytä koskaan olevan joutilaana, niin määrämittaisesti
kuin hän liikkuukin. No niin, arvelin minä, jolleivät omenat kauas
puusta putoa, niin eihän tässä voine kovinkaan huonosti olla laita!"

"Kuuletteko, lapset, eikö se ilahuta teitä?" puheli Salander tytöille.

"Mikä niin?" sanoivat he havahtuen synkistä mietteistään, joihin
vajonneina he eivät lainkaan olleet kuulleet vanhempain keskustelua.
Olivatpa heidän silmänsäkin kyynelissä.

Vähitellen kävi selville, mistä heidän mielipahansa aiheutui:
ettei nimittäin aamiaista heidän kunniapäivänään syötäisi jossakin
paremmassa ravintolassa, vaan rautatieasemalla, kauppamatkustajain ja
töllistelevien englannittarien keskellä. Heitä suretti, ettei tulisi
mitään vaunuja, ei edes heillekään, vaikka köyhinkin piikatyttö ajoi
vaunuissa kirkkoon. Että heidän pitäisi morsiuspuvussa ja hunnussa,
myrttiseppeleet päässä, jalkaisin ja kenties sateenvarjo kädessä
marssia asemalle taikka sitten, kuten vieraille oli määrätty, kävellä
puettuina kuin Rigille matkustavat, -- se pahoitti heitä kovin.

"Merkillistä! Teidän sulhasenne ottivat juuri saman aatteen ilolla
vastaan ja aikovat siten tulla tunnetuiksi! Vieläpä tuumivat he
teetättää liinakankaasta valkoiset kesävaatteet ja pitää päässään
olkihatut!" kertoi isä.

"Niinkö, tekevätkö he sillä lailla? Silloin me yksinkertaisesti
pysymme poissa!" sanoi Setti; "emme ole sitä varten niin kauan
odottaneet ja kestäneet, että häistämme saisimme naamiaishuvit
valmistaa!"

"Ei, sitä emme tee!" vahvisti Netti; "on meilläkin siihen jotain
sanomista!"

Äiti selvitti riidan.

"Tarkoin punniten heillä on oikein, mitä juhlan tähän osaan
tulee", sanoi hän, "olisihan se nyt sentään vähän kummallista
rautatieasemalla ja sopivampihan hyvässä hotellissa olisi kyökkikin.
Jalkaisin tarpominenkaan ei oikeastaan olisi mukavaa, siksi on
kaupunkimme liian väkirikas; tuhansia lapsia juoksentelisi edellä ja
jälessä. Emmekähän voisi panna alttiiksi tyttöjen morsiuspukujakaan,
joita he vain kerran elämässään kantavat, ja niin ovat vaunut
edeltäpäin tilattavat ja samallapa täytyisi meillä olla vaunut koko
seurueen varalle! Kuinka sitten siellä ulkona kylässä menetellään, se
riippukoon teidän ohjelmastanne, tämä puolihan se pääasia onkin."

"Hyvä, minä mukaudun!" ratkaisi Salander asian. "Mutta silloin
syödään eine Neljän Tuulen suuressa salissa ja ajetaan sinne sekä
sieltä asemalle sadassa tai vaikkapa useammissakin vaunuissa! Neljän
Tuulen ravintolan haluaisin sen vuoksi, että sen huoneustolla on
jonkinlainen poliittinen sivumaku."

Rouva Salander silmäili miestään, samalla kuin hänen suunsa
huomaamatta värähti ja silmissä näkyi, kenties ensikerran, epäillen
kysyvä ilme.

Kaikkien valmistusten jälkeen saapui vihdoinkin tuo päivä. Keskellä
kesäkuuta se oli ja taivas oli pilvetön. Salanderin talosta ajoivat
kahdet vaunut, joissa istuivat morsiusparit vanhempineen, Neljään
Tuuleen, samalla kuin sinne saapui joukko toisiakin ajoneuvoja,
joissa ajoi nelisenkymmentä henkilöä miehiä ja naisia. Sulhasia
ja appiukkoja lukuunottamatta esiintyivät melkein kaikki miehet
mukavissa, kaiken värisissä ja muotisissa puvuissa. Ainoastaan herra
Möni Wighart, joka oli kenties ainoa demokraatteihin kuulumaton
vieras, tuli mustiin puettuna. Hän äänesti aina liberaalein kanssa,
mutta oli toisinaan iloinen saadessaan korvapuustin, koska hän oli
sen jo edeltäpäin sanonut, eikä yleensä laskenut asioita kovin paljon
sydämelleen. Tänään oli hän erittäin jännityksissään hääjuhlaan
nähden, joka oli jo edeltäpäin antanut puheenaihetta, ja oli hän
vanhan ystävänsä kutsun ottanut kiitollisuudella vastaan.

Kaikki seurueeseen kuuluvat naiset tulivat hääpukuihin puettuina,
käherretyin hiuksin, kukilla ja muilla koristeilla varustettuina,
aina ijän, maun ja varojen mukaan. Ja tämä kaikki ilman mitään
sopimusta; jokainen teki miten halusi ja kaikki olivat halunneet
samaa, huolimatta miesten kehoituksista, jotka noudattivat Salanderin
ehdotusta. He iloitsivat nyt kaksinkertaisesti, kokoontuessaan
hartaalla uteliaisuudella morsianten ympärille ja ihmetellessään
näiden romanttisen komeata ulkoasua, jota he sanoivat kerrassaan
taikamaiseksi, ja heille kun muka oli koetettu uskotella, että
morsiametkin esiintyisivät tavallisissa sunnuntaipukimissaan.

Setti ja Netti tunsivat suurta ujoutta sillä ei vielä koskaan ollut
Münsterburgissa ollut häitä, joissa morsian häävierasten joukossa
näki niin vähän tuttuja kasvoja.

Sillä välin synnytti kuitenkin hyvä aamiainen ja auringonpaisteinen
päivä tuttavallisemman mielialan, ja kun seurue asemahallisa nousi
ylimääräiseen junaan, oli hilpeys jo kutakuinkin yleinen. Yhdessä
tunnissa oltiin perillä. Asemalla soitti junan pysähtyessä ja
vierasten ulosastuessa kahdeksan harjaantunutta soittajaa kauniin
marssin, odotussalissa tervehtivät maaseudulta kokoontuneet vieraat
tulijoita ja järjestyivät näiden kanssa kirkkoon menoa varten. Ulos
astuttaessa kääntyivät soittajat ja johtivat viipymättä kulkueen
helisevin soitoin temppeliin. Se osa väkeä, joka ei vielä ollut
siellä sisällä istumassa, varsinkin nuoriso, juoksi lähelle ja
parveili tiheänä joukkona noiden merkillisten kaksosveljesten ja
noiden koristeltujen, yhtä merkillisten morsianten kohdalla.

Täydessä kirkossa oli parvekkeella itse asiassa kaksikin joukkoa
laulajia, joita kumpaakin johti yksi koulumestari, kädessä keltaisen
värinen sävelenantaja, joka sai samalla olla tahtipuikkona. Tahdista
ei laajemmassa merkityksessä sentään voinut puhua, sillä sen sijaan
että olisivat muodostaneet yhden köörin, lauloivat he aivankuin
toistensa kilvalla tunnettua pintschgauilaista pyhiinvaelluslaulua.
Kuitenkin he noiden kahden sävelenantajan heiluessa lauloivat
yhteisesti ja aivan säännöllisesti muutaman kirkkolaulun, ja
hävisivät heidän äänensä seurakunnan voimalliseen lauluun.

Kirkkoherra luki tämän jälkeen itse sepittämänsä rukouksen, joka ei
loukannut paremmin kirkollista mieltä kuin vapaata ajatteluakaan,
sekä piti kauniin saarnan tai oikeammin uskonnollisen puheen
juhlatilaisuuden johdosta, selitellen sitä useammilta puolin sekä
johtuen vertaukseen, joka miellytti kaikkia ja jota jokainen sanoi
mieltä ylentäväksi.

Lopussa esittivät laulajat oivallisen sävellyksen Uhlandin
"Morsiuslaulusta", joka kävi heille hieman vaikeammaksi kuin
alussa esitetty kirkkolaulu, heidän kun täytyi nyt laulaa ilman
seurakunnan apua eivätkä nuo keltaiset tahtipuikot liikkeissään
aivan tarkoin toisiaan noudattaneet. Myöskin oli tuon tämänpäiväisen
erikoistapauksen takia arveltu soveliaaksi tehdä muuan pieni muutos
tekstiin. Laulun alku:

    Tätä taloa kiitän ja siunailen,
    jok' on vastahan ottanut morsiamen,
    se kukkana kukoistakohon;

laulettiin:

    Tätä taloa kiittäen siunatkaa,
    kaks' morsianta mi luokseen saa j.n.e.

ja säkeen: "Hääkammiosta nyt tähtönen käy" sijasta laulettiin:
"Hääkammiosta kaks tähteä käy."

Mutta kukaan ei huomannut tuota tarpeetonta runon tärvelemistä ja
pienet tahti- ynnä sointuhäiriöt saivat kärsivällisiä kuulijoita.
Ollen tyytyväinen hyvään tahtoonkin, jos sitä on, katsoo kansa
kankeaakin taiteenharjoitusta mieluummin kuin aristokraattista
menoa ja on kaikkia kerroksiaan myöten valmis innokkaasti
demokratiseeraamaan sen mitä sen piiriin tulee. Niin suunnilleen
lausui Martti Salander vaimolleen, kun tämä vähän myöhemmin istui
hänen rinnallaan pöydässä sekä huomautti hänestä tuntuneen, että
laulajat olivat tuntuvasti väärin laulaneet.

"Ja kansa on oikeassa!" lopetti Martti.

"Miksi oikeassa? Aikasemmin, siitä on jo tosin kauan, ajattelit sinä
toisin, silloin näet kun Wohlwend lauloi ja deklameerasi niin väärin!"

"Hm! Niin, tahtoo sanoa -- se on kokonaan toinen asia! Hän teki sen
sivistyneessä maailmassa, keskellä hyvin harjoitettua väkeä, jota hän
häiritsi. Täällä hän ei olisi kenenkään iloa turmellut."

Mutta Maria rouvapa ei vielä hellittänytkään miestään tuosta heidän
hiljaisesta kiistastaan.

"Mutta minusta sentään väkisinkin näyttää olevan hiukan väärin,
ettei tuota kunnon kansaa siinäkin suhteessa valisteta. Mitä heidän
tarvitsee sitten laulaa niin vaikeita kappaleita, joita eivät pysty
kunnolla suorittamaan? Minusta tuntuu, että joka kerta hutiloi
yhdessä asiassa, tottuu siihen kaikissa muissakin eikä hänelle
lopulta saa enää missään sanoa totuutta, hän yksinkertaisesti ei
kärsi sitä!"

Martti oli hetkisen vaiti ja mietti, silmäillen viinilasia, jota
hän piti kädessään. Sitten kilautti hän sitä hiljaa vaimonsa lasiin
ja sanoi: "Juo terveydeksesi, Maria! Sinun on pidettävä ensimäinen
maljapuhe näissä häissä, kaikessa hiljaisuudessa nimittäin! Ja
pankaamme nyt asia alkuun!"

Maria rouva joi heti tavallista paremman siemauksen ja sen mukana
hävisi yksi noita aurinkoisia tai hopeankirkkaita ilmeitä joita
ihmisen silmissä tuolloin tällöin välkähtää, mutta jotka ajan
vieriessä käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun ihmislapsi tuulissa ja
tuiskuissa huomaamatta muuttuu, niin että viisaista tulee vähemmän
viisaita, vähemmän viisaista narreja ja narreista usein vielä ennen
kuolemaansa roistoja.

Kun vastapäätä istuva mamma Weidelich huomasi tuon Salanderin
aviosten salakähmäisen kilistyksen, nosti hänkin lasinsa ylös
ja huudahti iloisesti: "Tulimmaista, eikö tässä muut saa mukana
ollakaan?" Nämä kilistivät hänen kanssaan, ukko Weidelich kurotti
hänkin lasiaan ja siitä levisi lasien kilinä yli koko pöydän ja
sitten järjestään kaikkien pöytien yli kuin hätäkellon soitto, ilman
että oltiin selvillä kuinka se syntyi ja mitä se merkitsi; ja kun
mitään varmuutta ei voitu saada, nauroivat kaikki tuota päätöntä
kilinää.

Kun ateria oli vasta juuri alkanut ja Salander pelkäsi, että
joku alkaisi liian aikaisin puhua sekä häiritsisi vieraita,
keskeyttäisi tarjoilun ja ruuat jäähdyttäisi, kehoitti hän soittajia
puhaltamaan ja sitä menoa ahkerasti jatkamaan. Sitä tekivätkin nuo
vanhat sotatorvensoittajat mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti.
Reipasten sotilasmarssien asemasta esittivät he yhden omia
konserttikappaleitaan, joilla he tavallisesti loistivat, nimittäin
pienemmille torvisoittokunnille sovitetun alkusoiton oopperaan
"Wilhelm Tell." Rehellisesti ponnistellen, mitä levollisimmalla
hitaudella ja Jumalaan turvaten saivat he varovaisesti luovineeksi
vaikeuksien meren yli, niin että pöytien ympärillä istuvat
vierasryhmät eivät häiriytyneet paremmin syöntipuuhissaan kuin
keskustelunhyminässäänkään ja että he lopussa, sillä loppunsahan se
oli tälläkin puuhalla, palkitsivat jyrisevällä hyvähuudolla noita
kahdeksaa tunnontarkkaa miestä. Kiitollisina kajahuttivat he lyhyen
paussin pidettyään ilmoille uljaasti räikkyvän marssin sekä vähän
jälkeen muutaman suositun kansanlaulun, mutta sitten valuttivat
he nopeasti veden torvistaan ja laskeusivat toistensa kantapäillä
tungeksien alas soittolavalta sekä riensivät nurkkaan, jossa oli
heillekin pöytä katettuna.

Kun juuri uusia ruokalajeja odotettaessa vaihdettiin lautasia, käytti
kirkkoherra hetkeä hyväkseen, pitääkseen ensimäisen maljapuheen
morsiuspareille ja heidän vanhemmilleen. Hän löi veitsenhamaralla
lujasti lasin kylkeen, silmäsi käskevästi ympärilleen, kunnes
hiljaa-huutojen avustamana sai lautasten kalinan vaikenemaan, sekä
korotti sitten kauas kaikuvan äänensä. Hänen maljapuheensa muodosti
täydennyksen äsken pidetylle saarnalle. Ensin kuvaili hän noiden
juuri vihittyjen nuorukaisten vanhempainkotia, sanoi sanansa tuosta
rehellisestä maamiehestä, joka yhdessä väsymättömän emäntänsä kanssa
on uurastautunut sievoseen varallisuuteen, ja mitä tarkoitusta
varten? Ainoastaan saattaakseen tuon kukoistavan poikaparin, jonka
kaikkivaltias Jumala on heille kristillisessä avioliitossa rikkaasta
kädestään lahjoittanut, osalliseksi koulujen siunauksesta samalla
väsymättömällä uhraavaisuudella, jolla kansamme ne on perustanut
ja yllä pitää kaikissa myrskyissä! Ja mihin tämä siunaus on nyt
johtanut? Siitä on tässä ijäti muistettava esimerkki! Kansa on nämä
tuskin miehen ikään päässeet nuorukaiset -- niin, nuorukaiset sanon
minä! kutsunut tärkeisiin virkoihin, joiden uskollinen hoito on niin
äärettömän tärkeä kansan taloudelle! Eikä siinä vielä kaikki. Kansa
on samalla lähettänyt heidät maamme korkeimpaan virastoon, jonka
yläpuolella on ainoastaan kansa kokonaisuudessaan ja Jumala ja joka
ei mitään muuta pelkää, -- kunnia, joka toista niin vaatimatonta
kotia toiste tuskin kohdannee! Katsokaa tuonne, jossa he istuvat
rinnatusten, vanhemmat ja pojat, kaikessa arvossaan aivankuin se ei
heitä lainkaan liikuttaisi!

Nämä tähtäsivät päätään kääntämättä puhujaan, samalla kuin kaikki
katsoivat heihin ja huusivat hyväksymistään. Vasta nyt käänsi isä
katseensa ja silmäili hämillään alas eteensä. Äiti kuivasi silmiään,
joista vuoti kyyneleitä, ja pani sitten kätensä ristiin. Morsiantensa
rinnalla istuvat pojat kumarsivat keveästi hyvä-huutajille ja
puhujalle, joka jatkoi: "Jos käännymme morsianten perhettä
tarkastelemaan, niin mitä näemme siellä? Myöskin kansasta kohonneen
miehen, joka ahkeruutensa ja ymmärtäväisyytensä avulla on eteenpäin
mennyt ja kaikkien kohtaloniskujen uhallakin uudelleen noussut,
noussut entistä ylemmäs. Kaukaisessa maailmanosassa olemassaolostaan
kamppaillen, palaa hän yhä uudelleen oikeutetun voitonsaaliin kanssa
takaisin omaistensa luo, lastensa luo, joita hänelle kasvattaa
puoliso, jalon naisellisuuden perikuva. Arvossa pidettynä kauppiaana
on hän nyt rikas mies, suuri suurten joukossa. Mitä tekee hän?
Rakentaako itselleen palatseja ja huviloita? Ajeleeko hän vaunuissa,
pitääkö hevosia kuin muut kaltaisensa? Ei, hänellä on kauniimmat
ilonaiheet! Hänen nuoruutensa ihanteet ne ovat, joita kohti hän
kulkee, yhä etemmäs ja etemmäs, nyt kuten ennenkin; niistä hän pitää
kiinni, niitä hän ajattelee valveella ja maatessa, niiden hyväksi
hän työskentelee, elää ja häärii! Ja mitä ja missä ne ihanteet
sitten ovat? Sinua, kansa, ne tarkoittavat, sinun menestyksesi,
kehityksesi, oikeutesi ja vapautesi ovat ne, joille hän yksinomaan
omistaa sen ajan ja työn, minkä hän liiketoimiltaan voi ryöstää.
Ja mitä pyytää hän palkkioksi? Tunnustustako? Kunniavirkojako?
Arvonimiä ja -asteitako? Ei minun tietääkseni, ystävät! Tuossa istuu
hän keskellämme kunnioitettavan puolisonsa kanssa vaatimattomana
kuin halvin joukosta, tarjoten parhaimpansa kansalle, antaen sen
edustajille, noille nuorekkaille pojille rakastettavat tyttärensä!
Paljon merkitsevät häät! Onko hän tahtonut niitä viettää kukilla
kaunistetussa ja matoilla varustetussa tuomiokirkossa, pääkaupungin
loisteliaissa saleissa? Tänne maaseudullemme on hän ne järjestänyt;
vanha kyläkirkkomme, tämä viheriä nurmikko ja näiden hedelmäpuiden
varjostot ovat se näyttämö, jonka hän valitsi, siten viettääkseen
tämän juhlan suorastaan kansan keskellä, lähellä sen sydäntä. Siinä
on hänen onnensa ja siinä on näiden uusien perheidenkin onni oleva,
sillä kirkkaammat tähdet eivät heidän kattojensa yllä voisi säteillä
kuin mitä ovat ystävämme Martti Salanderin ihanteet! Katsokaa tuolla
noita rakastettavia morsiamia hunnuissaan ja myrttiseppelissään ja
katsokaa noita jaloja vanhempia sekä auttakaa minua nyt kohottamaan
mitä innokkain eläköön-huuto onnen-, terveyden- ja siunauksen
toivotuksineen noille nelikertaisessa liitossa oleville ystävillemme!"

Eläköön-huutojen jymistessä ja lasien kilistessä olivat soittajat
kokoontuneet ja esittivät nyt erään poliittisissa ja muissa
julkisissa tilaisuuksissa tavallisen isänmaanlaulun. Pappi, jolla
oli kädessään isännältä hankkimansa ampujain kilpapokaali, tunkeusi
lavalta laskeuduttuaan pöydän päähän, jossa juhlan esineet istuivat
ja jossa hänenkin paikkansa oli.

Salander sanoi juuri vaimolleen, joka oli käynyt tulipunaiseksi
ja istui siinä ylös katsomatta, että kirkkoherra oli tehnyt
mahdottomaksi sen puheen, jonka hän oli aikonut nyt pitää. Kaikki
näkökohdat sanoi hän itseltään tuon rajun mairittelun takia menneen
nurin. Mutta siinä keskeytti hänet kirkkoherra, joka pokaalineen
kiersi juuri luo. Salander vaikeni ja kilisti hänen kanssaan.

"Kiitän sydämellisesti hyvästä tarkoituksesta", sanoi hän, pudistaen
tämän kättä.

"Kuinka niin hyvästä tarkoituksesta? Olenko minä ehkä valehdellut?"
vastasi tämä äänellä, jota sellaiset luonteet tuollaisissa
odottamattomissa tapauksissa käyttävät ja joka muistuttaa ruuvin
vääntämistä.

Askelta etempänä Maria rouvan kanssa kilistäessään sanoi hän:
"Kuinkas teidän laitanne on, arvoisa rouva, ettekö tekään ole
tyytyväinen puheeseen?"

"Päinvastoin, enemmänkin kuin tyytyväinen, herra kirkkoherra",
vastasi hän, "minä kiitänkin teitä vain siitä, mikä todella minua
koski!"

"Sitä en voi niin tarkoin mitata, mitä te mahdollisesti itseänne
koskevaksi ajattelette ja oletan sen vuoksi teidän kiittävän minua
kaikesta mitä sanoin. Kansanpuhujan täytyy aina tarjota kokonaista,
joka on niin sanoakseni taiteellisesti pyöristettyä. Joka vaaraan
antautuu, hukkuu siinä, sitä te ette saa unohtaa!"

"Emmehän riitele, herra kirkkoherra! Terveydeksenne!"

Sillä tuntui hän katkaisevan keskustelun ja kirkkoherra astui
arvokkaana pöydän yläpään ympäri toisten appivanhempain luo.

Jaakko Weidelich ei ilmaissut mitään, kun hän hänen kanssaan kilisti,
muuta kuin että hän kiitti kunniasta, jonka jälkeen hengellinen herra
kääntyi Amalia rouvaan: "Ja kuinka te olette puheeseeni tyytyväinen,
rouva Weidelich, osasinko teihin nähden oikeaan?"

"Kauniisti te sen suorititte, kirkkoherra; jospa sitä osaisi
sillä tavoin puhua! Sen täytyy toki -- tuhannen väki vieläkin
kerran -- olla jotain kaunista, kun voi ihmisille sellaisen ilon
valmistaa! Eihän sillä nähkääs minuun nähden ole väliä, minähän olen
yksinkertainen eukko, mutta poikien vuoksi minua kuitenkin ilahuttaa
saada sellaista kokea! Eläköön! teillekin, herra kirkkoherra! Minä
kiitän teitä tuhansin kerroin!"

Kirkkoherra katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen.
Tyytyväisyydestä ja tänään runsaammin ottamistaan viiniryypyistä
loisti Amalia Weidelich kuin ruusu, jonka läpi aurinko himmertää,
ja istui siinä kuin maaherratar. Salanderin tyttärien neuvosta oli
hän käynyt kähertäjässä ja tällä panettanut parempaan järjestykseen
yhä vielä ruskeat hiuksensa sekä rikastuttanut niitä hiukan
pitsilaitteilla. Ihka uudella tummalla silkkipuvulla komeilivat
kello ja ketjut ynnä solki, joka sisälsi kaksosista poikasina otetut
valokuvat porsliinille valmistettuina.

Hän oli noussut seisomaan ja kun kirkkoherra maljoineen juuri
lähestyi morsiuspareja, meni hän innostuksessaan lasi kädessä mukana,
saadakseen hänkin heidän kanssaan kilistää ja kysyä, kuinka he voivat
ja viihtyivät.

"Hyvin!" sanoivat he, puolittain onnellisina, puolittain ujoina,
samalla kuin kumpikin pari puristi hänen kättään, Nuorukaisten
sydämille oli kirkkoherran puhe ollut pelkkää kultaa, vaikkakin
heillä oli tunne siitä, ettei kaikki ollut vallan oikein.
Miettiessään, pitäisikö heidän esiintyä puhumassa, eivät he siinä
tuokiossa tienneet mitään tyydyttävää puheenaihetta ja pitivät
soveliaampana pysyä vaiti sinä päivänä. Kuitenkin loisti heidän
sieviltä kasvoiltaan tuollainen nuorekkaan julkea turhamaisuus ja
itserakkaus, mikä antoi heille kypsymättömyyden vivahduksen noiden
täyteen kukkeuteensa kypsyneiden morsianten rinnalla, ja nämä
jälkimäiset tunsivatkin siinä kirkaspäiväisessä juhlassa jotain
omituista, samaa kuin mitä tuntenee rikas kaunotar, joka täysin
itsetietoisesta taipumuksesta on antautunut, köyhälle, vähäpätöiselle
miehelle ja kuitenkin toivoo, että häät olisivat ohi.

Kun nyt kannettiin esiin uusia ruokalajeja, päätti Salanderin pari,
joka siksi kertaa oli kylläkseen syönyt, tehdä kävelyretken pöytien
välitse ympäri puutarhaa. Weidelichin pari halusi myöhemmin tehdä
samoin.

Siinä Salanderin käsipuolessa kävellessään tunsi Maria pakoitusta
purkaa harminsa hengenmiehen käytöksen johdosta.

"Hän näyttää sentään olevan lystikäs herra!" sanoi hän, "ensin paksua
mairittelua ja heti jälestä, kun hiukan sitä vastaan kohteliaasti
huomauttaa, hänen tullessaan kiitosta perimään, piikkisiä sanoja,
joiden yhteyttä on vaikea ymmärtää. Kuinka karkeasti hän sinullekin
heti niin salamannopeasti vastasikaan! Ja minun antoi hän
samanlaisella kohteliaisuudella ymmärtää, ettei kysymys ole minusta,
vaan taiteellisesti pyöristetystä kansanpuheesta!"

"Sinä et saa sitä niin kovin vaaralliseksi käsittää", vastasi
Martti, "hän on ihan aina taistelussa oman sofistiikkansa
kanssa, jota aina tunkeutuu hänen puheeseensa, vaikkei hän sillä
mitään tarkoittaisikaan. Hän käyttää sitä tietämättään kuin
luonnollista puolustusvälinettä, käyttää silloinkin, kun ei kukaan
häntä ahdistele. Minä puhuin kerran hänen kanssaan muutamasta
puoluetoverista ja valitin, että tämä niin paljon valehtelee. Silloin
hän vastasi, että se on parhaita perheenisiä ja kasvattaa lapsiaan
mallikelpoisesti. Sillä kuittasi hän minut, koska hänestä ei ollut
mukavaa siitä asiasta puhua, hän kun ei tiennyt missä määrin se voisi
häntä itseään vastaan kääntyä".

"Hyvä Jumala", sanoi Maria rouva yksinkertaisesti, "onpas se
surkuteltavaa!"

"Ei niinkään surkuteltavaa! Se on vain maneeria. Kaikilla jotka
paljon puhuvat, vallankin politiikkaa, on maneerinsa ja niitä on
sellaisiakin, joilla on maneerina puhua sitä mikä ei ole totta, ilman
että he sillä juuri mitään pahaa tarkoittavat. Heillä on alituisena
vaivana virittää muille pikku satimia, johtaa heitä jäätikölle
ja asettaa heille kietovia kysymyksiä; tämä kaikki on enemmän
suoja-aitana heille itselleen, on enemmän pelätysjärjestelmä kuin
hyökkäysase. -- Mutta mitäs me nyt tällaisista asioista hääjuhlassa
puhelemmekaan!"

He pysähtelivät tuolla ja täällä vieraita tervehtien, silti heidän
syöntiään häiritsemättä. Sitten käveleskelivät he kiertokäytävää
myöten ympäri puutarhan, johon alkoi jo puiden varjoon kokoontua
kaikenlaisia katsojia jos kuuntelijoitakin. Oli pidetty huolta, että
tuolle puutarhan laiteelle kasvavalle ihmisrenkaalle myöhemmällä
tarjottiin virvoitusjuomia ja korintäydet leivoksia, kuka vain halusi
hyväkseen käyttää.

Siirrettiin jo puutarhaa ympäröivän keveän riukuaidan luo muutamia
pöytiä astioita ja koreja varten. Muuan poikavekara valkoisine
paidanhihoineen, peukalot kuin vanhalla miehellä pistettyinä
pyhäliivin kädenaukkoihin, seisoi etummaisena ja suu auki suurella
jännityksellä seurasi noita laitoksia. Maria rouva ei voinut pidättyä
huvista noutaa lähimmältä tarjoilupöydältä palasen torttua ja pistää
se lapsen suun eteen, jolloin tämä heti nipisti suunsa kiinni.
Peukaloitaan liivinaukoista ottamatta seisoi poikanaskali siinä kuin
ei olisi hän ollut tietääkseenkään; vasta kun muuan toinen, suurempi
poika, aikoi siihen hampain kajota, sieppasi hän makupalan ja livisti
nuolena tiehensä.

Appivanhemmillakin oli aika palata takaisin; heille ilmoitettiin
pienen juhlanäytöksen olevan valmiina esitettäväksi ja he riensivät
paikalleen. Siihen lähelle oli likeisen talon puiselle terassille
valkoisella ja punaisella pumpulikankaalla eroitettu näyttämö.
Esitettävä kappale oli suunnilleen Salanderin antaman aiheen mukaan
laadittu runomittainen vuorokeskustelu. Tekstiä ei hän itse tuntenut,
hänellä kun ei ollut ollut aikaa huolehtia siitä yhdessä kirjoittajan
kanssa, kuten puhe oli ollut.

Kun torven törähdyksellä oli annettu merkki ja koko hääyleisö
kuroittausi näyttämöä kohti, astui vaatteen takaa esille
tanakkatekoinen nuori talonpoikaisemäntä, kauha vyöllään, ja esitti
itsensä puhtaana demokratiana, kansanvaltana, joka oli tottunut
itse puuronsa keittämään, valmistamaan ja lämpimänä syömään ja
niin edelleen. Toiselta puolen tuli sen jälkeen esiin niin sanottu
puolivillainen, vanhahko herra, jolla oli nuoren miehen puku, korkea
hattu, tärkätty kaulus, sininen hännystakki ja pienet korvarenkaat.
Hän teki ulkomuodollaan paljon koomillisemman vaikutuksen kuin mitä
Salander oli ajatellut tilaisuuteen sopivaksi. Kysyttäessä kuka hän
oli ja mitä hän tahtoi, esitti hän itsensä vanha-liberalismina.
Hän oli kuullut vietettävän demokraattisia häitä ja vaikka häntä
muutoin demokratia miellytti enemmän kaukaa kuin läheltä, halusi hän
sentään, jos se huomaamatta voisi tapahtua, mielellään vähän katsoa
miltä se perhe-elämässä näyttää. Olipa hän sitten tavannut juuri
oikean henkilön, sanoi tuo tanakkatekoinen henkilö, hän oli juuri
demokratia ja vieraan sopi vain liittyä hänen seuraansa, hän kyllä
näyttelisi kaikkea. Mutta kun tämä lähestyi ja uteliaana tahtoi aivan
hellävaroen kohottaa hänen rintaliinaansa, sieppasi hän kauhan ja löi
sillä toista hattuun niin lujasti että se komahti kuin rumpu.

Sellaisten kujeiden höystämänä alkoivat he toisiaan opettaa, jolloin
liberalismi, kutakuinkin niinkuin elämässä on laita, omaksui
huomaamattaan yhden toisensa jälkeen demokratian opeista ja puolusti
sitten niitä viimemainittua vastaan, sillä aikaa kuin tämä uusine
oppeineen oli taasen kaukana edellä ja rummutteli toisen hattua.

Huomattuaan vihdoin, etteivät he tällä tavoin voisi aivan heti
yhtyä, tekivät he välirauhan, ottaakseen osaa häähuveihin ja kenties
naimisiinkin mennäkseen, jos niikseen olisi. Tällöin kajahtivat äkkiä
polkansäveleet, mutta demokratia ja liberalismi aloittivat lystikkään
tanssin. Villi demokratia raahasi kunnon toveriaan niin vallattomasti
ympäri, että tämän hännystakin helmat liehuivat, jalat kompastelivat
ja kaulus vääntyi taakse. Sanalla sanoen, nuo molemmat esiintyvät
velikullat eivät lyöneet laimin mitään sellaisissa tilaisuuksissa
tavallisia kujeita. Lopulta he vetäysivät pois, jolloin nainen löi
kauhallaan miehen hattuun iltarumpua sekä vihelsi erään tunnetun
laulunpätkän.

Puutarhasta ja ulkopuolelta kuuluva iloinen nauru muuttui
riemuitseviksi hyvähuudoiksi. Ainoastaan joukko Isidor Weidelichin
vanhaliberaalisia valitsijoita, jotka hänelle mieliksi kutsuttuina
olivat häihin tulleet, näyttivät harmistuneilta ja murisivat
keskenään, etteivät he olisi tulleetkaan jos tuon tiesivät. Ne olivat
kunnon väkeä, jotka kaikissa ajan hankaluuksissakin olivat pysyneet
mielipiteilleen uskollisina eivätkä edes ymmärtäneet noita oikeastaan
sattuvia vihjauksia huikentelevaisuudesta tai myöntyväisyydestä,
jolla he itse auttavat pelkonsa esineen valtaan pääsemään.

Martti Salanderkin tunsi pitojen isäntänä itsensä loukkautuneeksi
siitä muodosta, jonka hänen alkuunpanemansa tuuma oli saanut. Sen
vuoksi käytti hän hyväkseen alkanutta hiljaisuutta pitääkseen
hänen osalleen kuuluvan puheen ja siinä tyynnyttääkseen näytöksen
muutamissa synnyttämää harmia sekä uudelleen puhtaasti esittääkseen
näytökselle alkuaan ajattelemansa aatteen.

Se onnistuikin hänelle kutakuinkin ja sama väkijoukko, joka oli
riemuinnut tuosta liberalismin ylimielisestä kohtelusta, huusi
hänelle hyväksymistään, kun hän esitti eläköönhuutonsa muiden mukana
myöskin tuon vanhan vapaamielisen puolueen saapuvilla oleville
arvoisille edustajille, ottaen heidät todistajiksi sille totuudelle,
että kaikkien on iloissa ja suruissa yhtyminen sekä pyrkiminen sitä
tulevaisuutta kohti, joka tuntee enää vain yhden puolueen, nimittäin
yksimielisten ja tyytyväisten patrioottien puolueen.

Sulku oli nyt avattu. Kahden pitkän tunnin kuluessa pidettiin
lukemattomia maljapuheita. Juhlavierasten suuremmaksi hauskuudeksi
alkoi uusi syöminki uusin ruokalajein ja hienommin viinein. Molempien
morsiusparien oli määrä pimeän tullen jättää juhla ja mennä junassa,
toisen parin Lindenbergiin, toisen Soittolaan. Junia kulki joka
aika, joten pääsy oli mukavaa. Häämatkan ajatuksesta oli luovuttu,
notariuksilla kun ei ollut vielä viransijaisia eivätkä morsiamet sitä
halunneet, päinvastoin ikävöivät he hartaasti päästä uuden kodin
idylliin eläytymään, kauas maailman melskeestä. Kaikki oli sitä
varten valmistettuna ja kummassakin talossa oli valmiina kunnollinen
palveliatar.

Molemmat parit lopettivat kiertokulkunsa, jonka he olivat vierasten
keskuuteen tehneet, kiitellen osoitetusta kunniasta ja sanoen
soveliaalla tavoin jäähyväiset, sillä aikaa kuin pöydille sytytettiin
lukuisia kynttilöitä sekä pikipannuja puutarhanlaiteille. Pienen
näyttämön juurelle saavuttuaan pysähtyivät he hetkiseksi, sillä
veljesten päähän pisti yhtaikaa tuuma, että heidän Suuren Neuvoston
jäseninä pitäisi lopuksi pitää pienoiset puheet. Soveliaimmin
arvelivat he sen tekevänsä, jos he, eri puolueisiin kuuluvina,
havainnollisesti esittäisivät tuota appiukon julistamaa puolueiden
välistä sovintoa, astuisivat reippaasti lavalle ja pitäen lyhyet
sopivat puheet ojentaisivat koko hääyleisön nähden toisilleen
kätensä. Neuvotellessaan kumpi heistä ensiksi sananvuoron ottaisi,
vanha-liberaalinen Isidorko vai demokraattinen Julian, syntyi lavalla
heidän päänsä yläpuolella rähinää ja mekastusta, mikä herätti yleistä
huomiota ja sai kaikki katseet sinne kääntymään.

Kaksi retkaletta, jonkinlaisia rääsyisiä kulkurisällejä, pahkurakepit
kädessä ja reput selässä, työntyi käsikkäin ylös lavalle, meluten ja
toisiaan sysien. Heillä oli rikki revityt peruukit ja rohdinparrat
sekä valtaiset tekonenät, joten oli mahdoton tietää, keitä he
olivat. He eivät näyttäneet enää tietävän mitä he tekisivät, jonka
vuoksi he vihdoin hellittivät toisistaan ja asettuivat toisiaan
vastapäätä. He olivat ilmeisestikin kujeilijoita, jotka tuossa
asussa esiintyivät lisätäkseen yhdellä numerolla juhlan ohjelmaa.
Tyytyväisinä odotettiinkin, mitä he esittäisivät. Kun he olivat
hetkisen kiroilleet kohtaloaan, Jumalaa ja maailmaa, rupesivat
he neuvottelemaan, mihin heidän olisi ryhdyttävä, päästäkseen
edelleenkin rehellisesti maailman läpi. He luettelivat joukon
päättömiä todistuksia siitä, mitä he olivat jo koettaneet ja mitä
voisivat vielä yrittää, kunnes toisen päähän pälkähti käyttää
hyväkseen mielipidettään, jonka piti muka olla vielä jossakin
tallella, koska hän ei ollut sitä koskaan käyttänyt. "Mielipidekö?"
kirkui toinen, "sellainenhan täytyy minullakin vielä olla ja se onkin
kuin vastasyntynyt lapsi!" Samassa ottivat he reissureput selästään,
napiloivat ne auki ja tongostelivat rojunsa keskellä, heville
aikaa mitään löytämättä. "Seis!" huudahti toinen, "tuossa täytyy
olla jotakin!" ja hän veti esiin puusta tehdyn pienen neularasian.
Varovasti kohotti hän puoleksi kantta ja tirkisti yhdellä silmällä
rakoon. "Niin, siellä se on", sanoi hän ja sulki kiiruusti rasian.
Toinen lurjus löysi pienen pillerikotelon, avasi sen yhtä varovasti
ja sulki niinikään kiiruusti, kirkuen, että siellä se oli hänenkin
mielipiteensä perin hyvästi säilyneenä.

Kun nyt molemmat olivat varmoja tästä omaisuudestaan, heräsi heidän
välillään kysymys siitä, mitä sillä oli tehtävä. Äkkiä muistaakin
toinen lurjus, että paikkakunnalla vietetään mitä pikimmin siveän
neitsykäisen Demokratian ja vanhan herran Liberalismin loistavat häät
ja että tässä tilaisuudessa tarvitaan suuri varasto mielipiteitä, ja
lisäksi kumpaakin lajia, liberaalisia ja demokraattisia. Jokainen
joka olisi niillä varustettu, ja pienemmätkin lisät olisivat
tervetulleita, tulisi kunnollisesti kestitetyksi ja jos hän oikein
urhoollisesti söisi ja joisi, saisi hän hyväpalkkaisen toimen, josta
olisi pysyväinen virkavapaus j.n.e. He päättivät yksimielisesti mennä
häihin ja tarjota mielipiteensä. Mutta etteivät olisi toisilleen
esteeksi, päättivät he jakautua eri puolille sekä ilmoittautua toinen
morsiamelle, toinen sulhaselle. He tarkastivat vielä kerran vähäistä
omaisuuttaan neula- ja pillerirasiassa, ikäänkuin sieltä opastusta
saadakseen. Mutta he eivät voineet päästä mihinkään selvyyteen, jonka
vuoksi heillä juolahti mieleen lyödä arpaa, kumman mielipiteen tuli
olla liberaalisen ja kumman demokraattisen.

He istuivat siis lattialle, vetivät esille vanhan likaisen
nahkatörpön arpanappuloineen ja jakoivat puolueet arvalla keskenään,
tehden luonnollisesti taas kaikenlaisia kujeita ja ilveitä. "On
tämä sentään kurjaa peliä", kirkui toinen, "kun ei tässä saa mitään
olutta!" -- "Kuvitellaan vain mielessämme kahta kunnolleen täytettyä
maljaa", huusi toinen, "niin että, ei muuta kuin -- täytä ja juo!"

Vihdoin he saivat loppuun arpomisen, jota he kaikenlaisilla
hullunkurisilla ilveillä olivat pitkittäneet. Kumpikin painoi
monikertaan mieleensä puolueensa nimen, ja toinen, jolla oli vanha
nenäliina, teki siihen vielä suuremmaksi varmuudeksi solmun. Sitten
menivät he meluten ja loilottaen näyttämön taa ja hävisivät kuten
olivat tulleetkin.

Koko ajan olivat notariukset morsiamineen seisoneet lavan edessä
ja äänettöminä katsoneet sinne ylös. Nyt katsahtivat he punastuen
toisiinsa, mutta eivät olleet tilaisuudessa ajatuksiaan vaihtamaan.
Onneksi oli heillä kiiru asemalle, johon heitä jo hoputettiin.
Vanhempainsa seuraamina lähtivät he pukuja vaihdettuaan huomaamatta
pois. Molemmat junat olivat lähtövalmiina. Veljekset saivat
tilaisuuden kysäistä toisiltaan, kumpi heistä oli mennyt tuosta
arpomisjutusta kielittelemään; kumpikin vakuutti, ettei hän ollut
siitä halaistua sanaa puhunut. "Jonkun, joka meidät tunsi, on sitten
täytynyt meidät silloin huomata!" hoksasivat he yhteisesti ja veivät
niin noista ihanista häistä mukanaan sen kiusallisen tietoisuuden,
että he saivat juorupuheen esineinä aviosäätyyn astua. Kun
ensimäisessä junassa meneväin täytyi nousta vaunuihin ja siskokset
Setti ja Netti ensi kerran elämässään erosivat, valtasi heidät
surullinen ja kuin jotain aavisteleva mieliala; itkien syleilivät he
toisiaan eivätkä nyyhkytyksiltään tahtoneet osata tointuakaan.

Häätarhassa ei tällä välin voinut huomata, että noiden kahden
vekkulin ilveilyä olisi ymmärretty ja että sen merkitys olisi ollut
tunnettu; se käsitettiin viattoman satiiriseksi hääilveilyksi
ja sellaisena sille naurettiin. Ihmeteltiin vain, ketä ne kaksi
veitikkaa mahtoivat olla.

Kun saapuvilla oli paljon nuorta naisväkeä, pantiin ravintolansalissa
toimeen vielä tanssitkin, ja kun Salanderin ylimääräinen juna puolen
yön tienoissa toi Münsterburgista saapuneet vieraat takaisin, jäivät
talo ja puutarha vielä kokonaan valaistuina ja täynnä laulua ja
soittoa jälelle ihanaan heinäkuun yöhön.



XII


Martti Salander oli poikansa kirjeen kiihdyttämänä uudelleen tullut
päätökseen muodostaa hääjuhlallisuudet kansanomaiseksi poliittiseksi
juhlaksi, joka pian oli kaikkialla puheenaineena; hän oli tahtonut
tämän blaseerattuun viisauteen, kuten hän sitä nimitti, vastata
lakoonisesti edistysteolla, niin suureen runsaspuheisuuteen kuin sitä
toimeenpantaessa johduttiinkin.

Nyt sattui odottamatta muuan seuraus, jota hän ei ollut osannut
ajatella. Paikkakunnalla, jossa juhla oli pidetty, ilmoitti muuan
Suuren Neuvoston jäsen kotoisten häiriöiden takia eroavansa kesken
toimikauttaan ja hänen sijansa oli täytettävä uudella vaalilla.
Katsellessaan sopivaa miestä johtui ihmisten huomio kansanystävään
Salanderiin, ja koska hän oli jo kerran kieltäytynyt, lähettivät he
pari miestä, joiden tuli taivuttaa häntä noudattamaan kutsumusta.
Hämmästyneenä pyysi hän lyhyttä mietintöaikaa, niin hyvin kuin he
häntä ahdistelivatkin, sillä hän oli vilpittömästi päättänyt vielä
kerran vakavasti harkita, oliko hänen otettava tuo askel sekä
erittäinkin punnita sen merkitystä hänen persoonaansa nähden.

Martti ei kuulunut niihin, jotka tahtoivat vapauttaa naissukupuolen
eli tehdä sen tasa-arvoiseksi kansalaisen oikeuksiin nähden, ja
omalta vaimoltaan, niin suuressa arvossa kuin hän häntä pitikin,
ei hän koskaan erikoisesti kysynyt neuvoa tai tiedustellut hänen
mieltään yleisissä asioissa. Tässä säilytti hän kantansa. Sitä
mieluummin soi hän vaimolleen vaikutusvaltaa niissä asioissa,
joissa tämä sitä itsestään halusi, hän kun sentään kutakuinkin
usein otti puheeksi asioita, jotka häntä koskivat; tosin nämä
hänen puhelunsa aamukahvia juotaessa, ruokapöydässä, makuulle tai
kävelemään mentäessä olivat rouvan läsnäollessa enimmästään kuin
ääneensä ajattelemista. Marian sopi sitten valita, käydäkö mielensä
mukaan käsiksi johonkin seikkaan ja ilmaista hyväksymisensä tai
vastustaa sitä, vaiko kokonaan vaieta. Jälkimäisessä tapauksessa
otaksui Martti, että asia on hänelle aivan yhdentekevä sekä
vaikeni vähitellen itsepuhelustaan. Mutta jos Maria ilmaisi
henkilökysymyksistä mielipiteensä joko hyväksyen tai moittien,
silloin sopi taasen hänen valita, käyttääkö hyväkseen sitä mikä
hänestä näytti viisaalta ja totuudenmukaiselta, tai jättää itsestään
riippumaan, mitä mahdollisesta ajatusvirheestä tai epäviisaasta
menettelystä seuraisi. Näin hän käytti hyväkseen sitä avunlähdettä,
joka kumpuilee kunnon perheenemännän sydämestä, sekä antoi tälle sen
kunnian, mikä hänelle tulikin.

Niin lähti hän nytkin mietintöaikaa otettuaan puolisonsa
läheisyyteen, ilmoittaen hänelle ensiksi tuon kutsumuksen sekä
lisäten jotakin vähäpätöistä. Sitten meni hän pois, mutta tuli
ensimäisen tilaisuuden sattuessa takaisin sekä alkoi pitkin askelin
kävellä huoneessa edestakaisin, lausuen tällä kertaa koko joukon
arveluita.

"Olen tähän saakka ollut monessa mukana", kuului hän yksikantaan
puhelevan, "vastaamatta siitä muille kuin omalletunnolleni, ja
oikeastaan ilman työskentelyn yhtenäisyyttä. Se tulisi nyt olemaan
toisin. En voi astua neuvostoon, jos kerta mielin olla siellä
joksikin hyödyksi, äänetönnä penkissä istuakseni sekä äänestettäessä
seisomaan noustakseni tai istumaan jäädäkseni. En myöskään voi
tyhjänpäiväistä lörpötellä, kun kerta puhumassa olen, vaan minun
täytyy ottaa asiat selville ja puhua sen mukaan asiallisesti; siten
ainoastaan on rehellistä puhua ja siten parhaiten voi vaikuttaa.
Tieto on valtaa! Minä teen sen, hyvä! Sitten tulen minä valiokuntiin
ja komissiooneihin, ja kun minä siten sielläkin teen, niin sälyttävät
he hartioilleni kertomusten laatimisen ja minä saan kirjoitella
puolille öitä kuin kanslisti!"

Tässä keskeytti hänet Maria rouva tai paremminkin käytti hyväkseen
yhtä niistä lyhyistä pausseista, joita miehensä tuon tuostakin otti.

"Ymmärrätkö sinä sitten kaikkia asiakirjoja", kysyi hän, "tai mistä
niissä on kysymys, siksi hyvin, että kykenet niistä kirjoittamaan ja
puhumaan?"

"Siksipä minä sanonkin", vastasi Martti kävelystään pysähtymättä,
"että minun on niitä tutkittava!"

Jonkun aikaa edelleen käveltyään pysähtyi hän vaimonsa eteen, joka
istui pöydän edessä ja kyökkitarpeiksi kuori viimevuotisia omenoita,
sillä hän sanoi palvelustytön menettelevän noiden harvinaisten
hedelmäin kanssa niin paksukouraisesti, että niistä jäi tuskin mitään
jälelle.

"Mutta", jatkoi hän, "ethän sinä kai tarkoittanutkaan
sitä, jota asiakirja-opiskeluksi sanotaan, vaan mitä yleensä
kotitarveopiskelulla ymmärretään. Siinä suhteessa ei juuri tarvinne
niin kovin tyyskä olla; eikähän Suuri Neuvostokaan mikään akatemia
liene. Sentähden onkin kysymys päinvastoin siitä, ettei sekaannu
puhumaan asioissa, joita ei perinpohjin tunne, vaan sen sijaan pitää
silmällä asiantuntijoita sekä ojentautuu niiden mukaan, jos ne vain
näyttävät sitä ansaitsevan.

"Sellaisissa tapauksissa siis" -- tässä hän pani taas jalkansa
liikkeeseen -- "on asiakirjain sijasta tutkittava enemmän ihmisiä,
kuten esimerkiksi kahden yhtä huomatun ammattimiehen ilmaistessa
päinvastaiset mielipiteensä jostakin kalliista virranoikaisusta,
houruinhoitolaitoksen rakentamisesta ja järjestämisestä tai
kulkutauteja koskevasta laista. Tällaisissa tapauksissa minä en
ottaisi mitään paikkaa tärkeässä komissioonissa, vaan tyytyisin
kuten jokainen muukin antamaan ääneni kulloinkin saamani hiljaisen
vaikutuksen mukaan -- ja voisin sentäänkin väärin äänestää!" lisäsi
hän huoaten. "Jos nyt kysytään, onko se positiivinen, jota luulee
vaivansa aikaan saada, suuriarvoisempaa kuin ettei mitään saa aikaan
ja onko se siinä määrin suuriarvoisempaa, että se maksaa vaivan, niin
mitäpäs minulla on vastattavana?"

Hän luetteli eri aloja, kuten etupäässä kasvatusalan, valtion- ja
kansantalouden, kansanoikeuksien kehittämisen ja varjelemisen, joilla
hän luuli voivansa yhteiseksi hyväksi toimia. Mutta kun rouva ei enää
mitään kysynyt eikä huomauttanut, lakkasi hän lopulta kokonaan tuosta
katkonaisesta haastelustaan ja kelloonsa katsoen lähti nopeasti pois.

Hän antoi vielä kulua yhden päivän, jonka jälkeen hän kirjoitti
puheenalaisen vaalipiirin asukkaille, että hän ottaa ehdokkuuden
vastaan.

Parhain aikomuksin silmäili hän uutta elämänsä jaksoa kohti. Kun
vaali oli toimitettu ja hänet suurella enemmistöllä valittu, luki hän
heti ja painoi mieleensä neuvostojärjestyksen ynnä mitä perustus- ja
muissa laeissa oli siihen kuuluvaa. Sitten sidotti hän itselleen
taskukirjan, jonka etummaiselle sivulle hän taitavaan järjestykseen
kirjoitti otteet tulo- ja menoarvion vuotuisista rahamääräyksistä,
samoin valtion laskuista j.n.e., joten hänellä oli aina mukanaan
helposti nähtävänä tärkeimmät määrärahat valtiohoidon kaikilta
aloilta ja saattoi joka hetki ottaa selon maan taloudellisesta
tasapainosta.

Tämän tehtyään koetti hän viime toimintakaudelta olevista painetuista
kertomuksista perehtyä asiain tilaan Suuressa Neuvostossa,
ratkaisemattomiin ehdotuksiin, postulaatteihin ja esityksiin,
keskeneräisiin lakisuunnitelmiin, tarkastamatta oleviin hallituksen
kertomuksiin ja niin toisin, joista kaikista hän merkitsi muistiin
toiseen kohtaan taskukirjaa, jättäen jatkolle riittävän tilan.

Tätä hän ei suinkaan tarvitse, huomautti hän vaimolleen,
turhanpäisiä, nurinoita varten, vaan säästyäkseen tarpeettomilta
kysymyksiltä ja voidakseen itse ottaa selon asiain tilasta.

Näin riittävästi varustettuna, ettei ikäänsä ja valtiolliseen
kutsumukseensa nähden kovin vasta-alkajana esiintyisi, kuten hän
ajatteli, astui hän neuvoston istuntosaliin, otti valikoimatta
ensimäisen parhaan ja vapaana olevan paikan, jättämättä sitä enää
ennen istunnon loppua. Tarkoin seurasi hän koko ajan keskusteluja,
heittäen tuskin silmäystäkään naapurin hänelle ojentamiin
sanomalehtiin. Tosin tämä oli itsestään selvää niinhyvin hänen
tekemänsä edustajavalan sanojen mukaan kuin sen pitkän rukouksenkin
mukaan, jolla jokainen istunto alettiin ja joka kuului lailliseen
työjärjestykseen; mutta vain hyvin harvat, olivatpa sitten
uskonnollisia tai ei, ottivat velvollisuutensa ankarasti sanan
mukaan. Martti Salander sitävastoin, vaikka hän ei mielipiteiltään
ollutkaan kirkollinen, piti itseään yhtäkaikki siihen velvoitettuna,
valan ja rukouksen sisältämät määräykset kun olivat paikallaan ja
välttämättömät, eikähän liturginen muoto voinut niiden lainvoimaa
hävittää.

Vasta istunnon loputtua sai hän tilaisuuden tervehtiä vävypoikiaan,
joiden edestakaisin kulkemista hän ei ollut kertaakaan huomannut,
vallankin kun he olivat hyvinkin puoli tuntia myöhemmin saliin
ilmestyneet. Kiittäen kieltäytyivät nämä noudattamasta hänen kutsuaan
tulla taloon, heistä kun toisen oli eräiden neuvottelujen takia
tavattava päivällisellä piiritovereitaan ja toisella oli joitakin
asioita valvottavana. Mutta sen jälkeen aikoivat he mennä yhdessä
asekauppaan ostamaan pari uutta kivääriä maaliinammuntaa varten,
sillä he olivat jo jonkun aikaa olleet jäseninä ampumaseuroissa.

Martti Salander meni siis yksinään kotiin. Vaikkei hän ollut
kättäänkään liikauttanut eikä sanaakaan puhunut, oli hänellä
siinä ajatuksiinsa vaipuneena edelleen astellessaan mielessään
tyytyväisyydentunto kuin ainakin sillä, joka on työskennellyt koko
pitkän aamupuhteen. Ainoastaan tuo keskeytymätön tarkkaavaisuus,
jolla hän viiden tunnin kuluessa oli keskusteluja seurannut,
antoi hänelle tuon tietoisuuden suoritetusta työstä. Hän ei olisi
osannut ajatella, että sellainen ero voisi olla läsnäolon ja
läsnäolon välillä ja miettiessään, kuinka hänkin pian saisi jotakin
huolellisesti esittää, tunsi hän voimakasta vetoa myöhästyneen
päivällisen kimppuun.

Maria rouva, joka oli tuntenut hänet siitä tavasta, millä hän
ovikelloa nykäisi, tuli eteiseen häntä vastaan ja ilmoitti heillä
olevan omituisen vieraan, hänen edeltäjänsä Suuressa Neuvostossa,
jonka paikalle hän tänään oli astunut. Mies näytti, arveli
Maria, olevan huonoissa olosuhteissa eikä nähtävästikään panisi
päivälliselle pidätystä pahakseen; mutta hän ei ollut tahtonut häntä
pyytää ennenkuin Salander oli hänet nähnyt.

"Mitä hän sitten tahtoo?" kysyi tämä. "Minä olen tavannut hänet
silloin tällöin ja muistelen hänen olevan kunnollisen ja älykkään
näköisen miehen. Mutta minä en voi kuvitella mitä hän tahtoo."

"Hän sanoo kuulleensa sinusta paljon sekä samoin noista kuuluisista
häistä. Sanoo iloitsevansa että on saanut jättää paikkansa
sellaiselle seuraajalle ja tuntevansa sen johdosta mielensä keveäksi
sekä tulleensa sitä sanomaan ynnä toivottamaan onnea vaalin johdosta."

"Mies polonen! Käske vain laittaa hänelle tila pöytään, sitäpaitsi
jäivät vävyherrat tulematta!"

Kun Salander astui huoneeseen, tunsi hän tuskin miestä, joka
vaatimattomasti istui tuolilla ikkunan luona, nousi siitä seisoalleen
ja epävarmoin sanoin tervehti häntä sekä toi esiin onnittelunsa.
Hän sanoi tahtoneensa valtionkassasta nostaa päivärahansa, mutta ei
valitettavasti saaneensa mitään, vaan vieläpä täytyneensä päälle
päätteeksi sakkoja maksaa, kun oli istunnoista poissa ollut. Niin oli
hänen päähänsä sitten pistänyt käydä ainakin arvoisan seuraajansa
luona vieraisilla, ettei matka olisi vallan turhaan mennyt.

"Mutta herra Kleinpeter", vastasi Martti Salander nauraen, "minun
nähdäkseni tässä ei ole suuria syitä onnentoivotuksiin, kun siinä
vielä rahaakin menettää! Oletteko syönyt jo päivällistä vai saanko
ehkä pyytää teitä soppaamme maistamaan?"

Mies kiitti hämillään, vilkaisten kuitenkin salavihkaa katettuun
pöytään, jonka vuoksi Salander uudisti kutsunsa jonkun verran
varmemmasti sekä otti hänen kädestään hatun, asettaen sen syrjään.

Tuossa ennenaikaan selvästikin komeahkossa miehessä oli nähtävänä
kaikki hävityksen merkit. Entisen hävinneen lihavuuden jäleltä
olivat vaatteet käyneet avariksi ja riippuivat löysinä, jonka
lisäksi ne olivat niin kuluneet, että siitä täytyi olla pitkä
aika kuin hän oli uusia teettänyt. Pesu oli ollut huolimatonta ja
hajoamistilassa oleva kaulaliina sitaistu niin pahasti että luuli
melkein ilmetyisinä näkevänsä edessään ne lemmettömät ja laiskat
kädet, jotka miehen olivat siinä asussa kotoa laskeneet. Hänen omat
kätensä tarttuilivat vanhasta tottumuksesta erityisiin kohtiin
takinpoimuissa, peittääkseen nukkavieruja, likatäpliä tai rikkinäisiä
napinreikiä. Tästä aiheutuva viheliäisen orjallinen ryhti oli
sopusoinnussa värittömien ja pöhöttyneiden kasvojen kanssa, joiden
piirteet puhuivat alakuloisuudesta ja kurjuudesta sekä lukemattomista
ponnistuksista unhoittaa itsensä viinalla.

Salanderin aviokset kehoittivat tuota merkillisen väsähtynyttä
Kleinpeteriä käyttämään hyväkseen mitä tarjolla oli; Maria rouva
täytti itse hänen lautasensa. Tämä kyltyi kuitenkin pian tai
ainakaan ei hän voinut paljoa syödä. Sitävastoin hän, itsekään
sitä tietämättä, hyväili ahkerasti lasia, jonka Salander aina
täsmällisesti täytti. Hän vilkastui siitä ja kävi tuttavallisemmaksi.
Tämän huomatessaan meni Martti itse kellariin hakemaan pari parempaa
pulloa, sillä hänen mieleensä juolahti viettää Münsterburgin
neuvostohuoneeseen tulonsa päivää sillä tavoin hyvittelemällä
tuota köyhtynyttä mies parkaa. Rouva haki sillä välin uudet lasit
ja haastatteli miestä ystävällisesti, sillä hänkin tunsi jotain
omituista sääliä häntä kohtaan ja ikäänkuin uskoi omalta Martiltaan
torjuvansa samanlaisen kohtalon tai toisten ihmisten kehräämän
onnettomuuden osoittautumalla ihmiselliseksi onnetonta kohtaan.

Salander puheli neuvoston asioista tuolle yhä puheliaammaksi
käyvälle herra Kleinpeterille ja luuli, että tämä kysyisi sitä
tai tätä seikkaa sekä sitä kantaa, jolle hän oli asettunut, mutta
vaikka tämä hänen edeltäjänsä ei ollut puolta vuotta enempää ollut
istuntoihin osaa ottamatta, niin oli hän kuin kaikki entinen olisi
ollut vain unta. Hän tuskin muisti mitään ja vastasi kysymyksiin
välinpitämättömästi ja epätarkasti, samalla kuin hänen kasvonsa
alkoivat jälleen synketä.

Salander veti korkin toisesta pullosta, jonka rouva otti ja
täytti siitä kaksi lasia, joista levisi jalo tuoksu, palauttaen
syyspäivän loisteen miehen kalpeille kasvoille. Isäntäväen tyyni
osanottavaisuus, syvä rauha, joka heidän välillään näytti vallitsevan
sekä tuo hermoja elähyttävä viini saivat hänet unhoittamaan kaiken
kurjuuden ja ilostuttivat hänen mieltään, niin että hän istui siinä
harreilevin silmin ja punoittavin poskin sekä alkoi vapaaehtoisesti
kertoilla vanhoja hullunkurisia juttuja maalaisvirkamiesten elämästä,
kunnes ensimäinen hienosisältöinen pullo loppui. Sillä aikaa kuin
Salander laittoi toista pulloa reilaan ja katsoi vierastaan iloisella
huomaavaisuudella, käytti Maria rouva vaitioloa hyväkseen ja kysyi,
millaiset perhesuhteet hänellä oli ja olivatko kaikki terveitä.

Silloin katsoi mies kuin makeasta unesta heränneenä suurin silmin
häneen, onnellinen viininhehku vetäysi silmiä kohti, jotka hehkuivat
jo niin että hän painoi päänsä alas, tuki sen käsiinsä ja alkoi
kohta perään itkeä kuin pieni lapsi. Ihmeissään ja säikähtyneinä
kohtauksesta katselivat Martti ja Maria Salander tuota edessään
olevaa rajusti tutisevaa, harmaantunutta päätä. He nousivat
sentään ylös ja koettivat kohentaa tuota niiskuttavaa vierasta. Se
onnistuikin lopulta; häpeissään hän sentään seisoi siinä heidän
edessään, pyyteli anteeksi tuota sairauden kohtausta, kuten hän sitä
nimitti, sekä tahtoi lähteä.

Salander huomasi hyvin, ettei se ollut tavallista juopuneen
viheliäisyyttä, joka hänet oli vallannut, vaan äkillinen muisto
onnettomista olosuhteista, mikä oli tuon heikon vanhuksen voittanut.
Ystävällisesti hän sen vuoksi kehoitti tätä istuutumaan ja tointumaan.

"Valmistapas meille nyt hyvää mustaa kahvia", sanoi hän vaimolleen,
"sen päälle maistuu toinen pullo sitä paremmalta; sillä sitä juomassa
pitää herra Kleinpeterin olla vielä apuna!"

Rouva Salander piti parhaansa mukaan huolta kahvista eikä antanut
puuttua lasillista vanhaa kirsikkaviiniäkään.

Niinpä ei kestänyt kauan, ennenkuin tuon uuden ystävän masentuneisuus
oli uudelleen väistynyt ja tehnyt tilaa iloisemmalle mielialalle,
joka ei poissaolollaan tahtonut tärvellä tuota odottamatonta
menestystä. Kleinpeter kävi uudelleen niin puheliaaksi ja
avomieliseksi, että hän tyynin mielin itsestään palasi tuon
suonenvetoisen itkukohtauksen syyhyn; sana synnytti toisen ja kun
hän ehken ensi kerran tapasi osanottavaa huomaavaisuutta, kertoi hän
vapaasti ja avonaisesti olosuhteistaan. Tunnin kuluessa pääsivät
Martti ja Maria Salander omalta kannaltaan kutakuinkin selville hänen
historiastaan.

Tuolla vanhalla suurneuvos Kleinpeterillä oli ollut vähäinen
puuvillatehdas, jonka hoitoa hän isänsä jälkeen oli pienosella
omaisuudella levollisesti ja varovasti jatkanut, ripeästi edistymättä
mutta myöskään taantumatta. Seuraa rakastavana ja suosittuna miehenä
pani hän enemmän arvoa seuraelämän vaatimuksille kuin rikastumiselle.
Turhamainen ja kevytmielinen vaimo, jonka kanssa hän oli mennyt
naimisiin, yllytti häntä lisäksi siihen; hän näet luki tuon viattoman
kunnian, jota miehensä nautti, omaksi ansiokseen ja kopeili sillä
kuin riikinkukko. Kaikki mitä miehensä teki, mikä tätä miellytti ja
mitä hyvää tälle tapahtui, se oli _hänen_ persoonallista ansiotaan
ja johtui _hänen_ etevyydestään. Se oli _hänen_ miehensä, josta
puhuttiin jalolla hän kerskui eikä mitään muuta, ja kaikkialla tahtoi
hän olla siinä missä miehensäkin. Myöskin hän yksin matkusteli ympäri
maata niin usein kuin voi, näytelläkseen itseään ja komeillakseen.
Kotona taasen katkeroitti hän hänen elämänsä sillä halveksuvalla
tavalla, jolla hän oikein sanan mukaan otti vaivakseen kohdella hänen
tekemisiään ja tekemättä jättämisiään samoinkuin häntä itseäänkin,
ettei tämä vain uskaltaisi hänen verroilleen vetäidä. Muutoinkin sai
hän elää huonosti kodissaan, vaimosta kun oli kaikki liikaa, mikä
huolenpidolle vivahtikaan. Kaksi kasvamassa olevaa poikaakin tulivat
häneen.

Kun Kleinpeter, jolla ei juuri ollut parempaa kilpailijaa, valittiin
Suuren Neuvoston jäseneksi sekä pian sen jälkeen piiripäälliköksi,
kohosi rouvan kopeus huippuunsa. Arvonimet näyttivät olevan
vain häntä varten olemassa eikä kenenkään ollut hyvä olla häntä
puhuttelematta toisella tai toisella niistä. Ja mies raukaltaan
niitä kadehtiessaan ja melkein häntä vihatessaan, tämä kun sittenkin
oli noiden arvonimien omistaja, käytti hän niihin liittyvää arvoa
hyväkseen velkojen ottamiseen ja muuhun väärinkäytökseen.

Tässä suhteessa sai hän pian riittävää apua, kun pojat ottivat
hoitoonsa tuon vaatimattoman tehtaan, jonka isä heille luovutti,
saadakseen itse rauhassa virkaansa hoitaa. Tässä pettyi hän pahasti.

Pojat eivät olleet koulunkäynnin jätettyään liikkuneet ollenkaan
maailmalla, missä olisivat saaneet jotakin nähdä ja oppia. Siihen
oli isänkin syytä, hän kun ei ollut heitä siihen pakoittanut, vaan
antanut heidän vetelehtiä kotona, jossa heidän esikuvanaan olivat
äidin ja samanlaisen toverijoukon raakuus ja siistittömät tavat. Sen
sijaan että olisivat säännöllisesti toimensa hoitaneet, löivät he sen
laimin ja joutuivat ilman mitään hyötyä vekseleillä keinottelemaan.
Niinpä he aina tällöin vetivät samaan juttuun isänsäkin,
piiripäällikön, jonka täytyi taata tai suorastaan kirjoittaa nimensä
paperien alle; eikä rouva piiripäällikötär ja suurneuvoksetarkaan
puolestaan häikäillyt tuoda velkakirjoja allekirjoitettaviksi.
Nuo hänen allekirjoittamansa vekselit ja sitoumukset olivat aina
pitkät ajat sijoitettavana ja palasivat laajojen vaellusten jälkeen
yksinomaan hänelle takaisin ja niin täytyi hänen tuskaa ja huolta
nähden lunastaa ne.

Tämä kaikki tapahtui riidellen ja toraillen, äidin ja poikien
käyttäytyessä häntä kohtaan yhä karkeammin ja häpeämättömämmin. Tätä
viheliäisyyttä salatakseen ja vaientaakseen meteliä, joka joka päivä
uhkasi puhjeta, täytyi hänen virkojensa tähden antaa aina jälkeen.
Virkahuoneensa ynnä pienen makuukammionsa oli hän sijoittanut
muutamaan pieneen sivurakennukseen, saadakseen siten olla rauhassa.
Mutta vaimonsa ei antanut itseään yllättää. Kun ihmisiä oli hänen
puheillaan tai kun hän johti kuulusteluja, juoksi tämä virkahuoneen
läpi, törkeästi ovia paiskellen, jollei kehdannut sanojaan käyttää.
Vieläpä kirjuria, poliisisotilasta ja piirikunnan lähettiäkin
koetti hän tyhmää kavaluutta käyttäen saada miehensä salaisiksi
vastustajiksi, miehensä, joka kaikessa heikkoudessaankin pysyi kodin
turvana aina sen häviöön saakka.

Eikä kukaan ollut kuullut hänen valittavan. Ah, hän tiesi hyvin,
miksi hän vaikeni; sillä kukaan ei olisi uskonut miehen, jolla omassa
kodissaan oli asiat niin kurjasti, rohkenevan maansa menestystä
valvoa ja vieraita ihmisiä hallita.

Kuten kaikelle maailmassa, läheni näillekin vääryyksille ja
kärsimyksille loppunsa. Työmiehet olivat maksamatta jääneiden
palkkojen tähden jääneet tehtaasta pois ja etsineet paikkoja
muualta. Siitä huolimatta olivat pojat vielä tehneet melkoisia
lankaostoja, vaikka langat tosin heti pantattiin, ja kun maksuaika
läheni, ei heillä ollut lankaa, ei kangasta eikä rahoja ja olivat he
vaarassa joutua epäluulon alaisiksi petollisesta vararikosta. Tämän
kauniin asiantilan paljastaen kävivät he muutamana aamuhetkenä isän
kimppuun, kun lankeamassa olevista vekseleistä maksua vaadittiin ja
luonnollisesti taasen syytettiin häntä siitä, että hän oli heidät
asettanut niin viheliäisen tehtaan hoitoon. Ja kun hän seisoi siinä
avutonna ja kysyi, mistä Jumalan tähden hän rahat ottaisi, kun kaikki
oli pantattuna ja velkaa korvia myöten, viittasivat he julkeasti
hänen kantamiinsa verorahoihin, jotka heidän mielestään olivat
siinä soveliaalla hetkellä valmiina ja jotka ilman vaaraa saattoi
toistaiseksi ottaa käytäntöön.

Isä kalpeni.

"Minulla on tarkat määräykset", sanoi hän, "kuinka paljon rahoja minä
saan kotona pitää ja milloin minun on vietävä ne valtionkassaan,
lukuunottamatta sitä, että minä en millään muulla tavoin kättäni
kannen alle pistä!"

"Sitten meillä on huomenna konkurssiselvitys!" sanoivat he;
"Kleinpeter ja Pojathan on liikkeen nimi!"

He katselivat ympäri huonetta, etsien rahakirstua, että minne se oli
joutunutkaan. Isä oli aivan äskettäin raahannut sen toiseen nurkkaan
ja ruuvannut kiinni lattiaan, jonka alla sillä kohtaa kulki tukeva
hirsi. Kirstu oli juuri tällä haavaa auki: rautainen kansi oli
selällään, yhdessä osastossa oli pinkkoihin laskettuja metallirahoja
ynnä setelipaketti sekä niiden päällä paperi, johon rahojen lukumäärä
oli merkitty. Vanhempi poika astui empimättä avonaiselle kassalle ja
tarttui paperiin, huudahtaen: "Tässä on enemmän kuin hetken tarve
vaatii! Neljäs osakin riittää ja myöhemmin keksitään kyllä keinoja!"

Samalla rupesi hän tarttumaan setelipinkkaan. Mutta neuvosherra
syöksyi väliin ja tarttui hänen käteensä; toinen poika ehätti
veljeään auttamaan ja niin tuo vanheneva mies, sydämessään
kuolemanahdistus, riuhtoili poikainsa kanssa, jotka eivät kammoneet
tyrkkiä häntä edestakaisin pitkin lattiaa.

Vihdoin hänen kuitenkin onnistui painaa kiinni ja sulkea tuo raskas
kansi, jonka jälkeen nuo rosvomaiset pojat hiukan peräytyivät, mutta
eivät näyttäneet silti aikovan yrityksestään luopua. Tätä hetkeä
käytti hän vetääkseen toisen avaimista pois.

"Jollette paikalla mene ulos ja jos täällä vielä silmiänne näytätte",
sanoi hän heille vapisevalla, mutta sentään hillityllä äänellä, "niin
käsken minä maajääkärini ottaa teidät kiinni ja viedä käsiraudoissa
Münsterburgiin! Hän voi olla tässä minä hetkenä hyvänsä!"

Tuon heikon miehen osoittama odottamaton tarmo, miehen, joka
kamppaili viimeisestä omaisuudestaan, kunniallisesta nimestä,
säikäytti noita kaltoin kasvaneita poikia ja he poistuivat yhtä
kalpeina kuin isäkin oli ollut.

Vavisten ja läähättäen istui piiripäällikkö rautaisella kirstulla
ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sekaisin ajatuksin katseli hän
lukkorakennusta tuossa vanhassa perintökalussaan. Viimein jonkun
verran toinnuttuaan nousi hän väsynein jäsenin, avasi uudelleen
kassan ja otti verorahat laittaakseen ne pakettiin. Hän haki
tarvittavan paperin, nuoraa ja sinettilakkaa, kääri ja sitoi kaikki
kaksin ja kolmin kerroin ja suurimmassa kiireessä sekä sytytti
lopuksi kynttilän ja sinetöitsi paketin kolmesta tai neljästä kohti,
katsellen joka kerta ähkyen sinettiä, ennenkuin painoi sen lakkaan.

Sitten kirjoitti hän asiaan kuuluvan lyhyen kertomuksen, jonka hän
pani erityiseen kuoreen ja varusti osoitteella sekä lähetti sisään
astuvan vahtimestarin viemään molempia kappaleita postiin, teroittaen
hänelle, ettei hän pysähtyisi missään ja pitäisi huolta siitä että
rahat ynnä kirje lähtisivät ensi tilassa. Myöskin piti hänen muistaa
kuitti tuoda. Hän katsoi ikkunasta miehen jälkeen ja aivan oikein
näkikin, kuinka rouva yritti häntä pihalla pysähdyttää, nähdäkseen
mitä hän kuljetti, mutta kuinka vahtimestari muitta mutkitta jätti
hänet siihen seisomaan.

Tämän jälkeen kirjoitti hän kaksi laajanpuoleista kirjettä, toisen
Suuren Neuvoston presidentille ja toisen hallitukselle, ilmoittaen
luopuvansa toimistaan neuvoston jäsenenä ja piiripäällikkönä. Sillä
hän tiesi, että nyt oli kaikki lopussa, joskaan hän ei tiennyt mikä
hänen kohtalokseen oli lopulta tuleva.

Tyhjän rautakirstun jätti hän auki. Rouva tuli hiipien ja kurkisti
sisään; mutta hänestä tuntui sieltä tyhjästä kirstusta puhaltavan
kylmä viima, niin että hän veti heti nenänsä takaisin ja kysyi
piiripäälliköltä, mitä se merkitsi. Mitään selitystä antamatta
kääntyi tämä maajääkäriin, joka oli tullut sisään. Piiripäällikkö
oli hänelle illalla ilmoittanut, että hänen oli poliisiasioissa
mentävä muutamalle asialle pääkaupunkiin sekä valmistanut sitä
varten asiakirjat. Ne antoi hän nyt tälle sekä samalla molemmat
virkaerokirjeet, joista hän käski tämän täsmällisesti pitämään huolta.

Niin oli hän nyt talonsa toimittanut eikä omistanut enää muuta
kuin tallessa olevan virkatakuunsa, pari arvopaperia, jotka hänen
erotessaan tulivat vapaiksi ja olivat kai sen jälkeen jo hävinneetkin.

Kun Kleinpeter oli sydämensä tyhjentänyt ja vähitellen vaikeni,
syntyi muutamiksi minuuteiksi hiljaisuus, joiden kuluessa Martti
ja Maria Salander tunsivat jälkivaikutteita noista tärisyttävistä
vaikutelmista, ensimainitunkin ollessa vaiti ja avomielisyyttään
katumatta nauttiessa toisten ilmeisestä osanotosta sekä uudistetuista
kulauksista tuota tuoksurikasta viiniä.

Martti ajatteli kauhistuen, mitä pimeitä seikkoja sentään voi
julkisten luottamusmiesten elämässä kätkeytyä tai ainakin olla
julkisena salaisuutena. Hän tiesi kyllä sellaisia yksityisiä
ilmiöitä kaikkina aikoina esiintyvän; mutta sittenkään niitä ei
ole käsitetty suuriksi onnettomuuden tapauksiksi. Mutta nyt oli
hänet vallata aavistus ikäänkuin jos tässä olisi kysymyksessä enne,
joka onneksi antoi hänelle tilaisuuden vastatarkasteluun. Reipas
päättäväisyys, jolla piiripäällikkö oli katsonut itsensä edelleen
virkaan kykenemättömäksi sekä ottanut eron vain siitä syystä, että
pojat olivat vaatineet häntä petolliseen rikokseen, tahtoen itsekin
samaa harjoittaa, synnytti hänessä todellista kunnioitusta eikä tämä
lainkaan vähentynyt, kun hänessä heräsi ajatus, ettei tuo ilmeisesti
heikko isä ole tahtonut sovittaa poikainsa alentumista, vaan estää
itsensä vielä kietoutumasta kasvavan hädän virittämiin ansoihin. Ei,
mietti Salander, se on juuri sillä tavoin, että kun ryhditönkin vielä
voi kansalaistuntoon kohota ja arvonsa pelastaa, niin yhteiskunta ei
ole hukassa.

Maria rouva mietti toista seikkaa: hänen ajatuksissaan pyöri
tuo ihmeellinen nainen, jota miehensä oli kuvaillut katkerin
vihantuntein, ilman jälkeäkään rakkaudesta. Ei hän epäillyt
hetkeäkään, etteikö hän olisi ollut miehensä onnettomuuden lähde,
mutta hän ei ymmärtänyt oikein tuon peikottaren luonnetta.

"En käsitä, herra Kleinpeter", aloitti hän uudelleen keskustelun, "en
käsitä, miten vaimo voi olla miehensä arvosta niin turhamainen ja
käyttää sitä kaikin tavoin hyväkseen, samalla kuin hän tätä kuitenkin
kadehtii ja vihaa sen takia siinä määrin, että sananmukaisesti näkee
vaivaa, riistääkseen häneltä vääryydellä tuon kohtuullisen arvon!"

"Niin, rouva Salander", vastasi entinen piiripäällikkö, "sitä minä
en ole niin tarkoin tutkinut! Joka omassa elämässään on jotakin
kokenut, hän itse ymmärtää sen, kykenemättä silti sitä selvästi
selittämään. Arvelen, kaikesta muusta puhumattakaan, olevan siinä
turhamielisyyden ohella kysymyksessä eräänlaisen henkiseen sairauteen
yhtyneen, korkealle kehittyneen itsekkäisyyden ja että sitä paitsi
tässä on syntyperälläkin osansa. Puolisoni on syntyisin seudulta,
jossa naiset, kaikella kunnioituksella sanoen, ovat tunnetut
erikoisen kopeiksi, pöyhkeiksi ja juoruilu on kokonaisten kyläkuntien
vitsauksena, rikkoen välejä niin suurien sukujen kuin halvimpain
mökkiläistenkin keskuudessa. Miehet ovat toimeliaita, mutta karkeita
ja alempisäätyiset kiroilevat kuin merirosvot sekä kotona että kodin
ulkopuolella. Samoin naisetkin käyttävät kieltään nuoruudesta saakka
ja jos joku siihen lisäksi ei ole oikein viisas, niin voi ajatella
mitä siitä tulee!"

"Kuinka te sitten olette joutuneet tuohon mainioon maahan?" kysyi
Maria rouva.

"Eräs hyvä ystävä sanoi tietävänsä minulle morsiamen. 'Missäs tuo
on?' kysyin minä silloisten nuorten leijonain käyttämään ilkeään
puhetapaan. Tämä mainitsi paikan ja nimen, maalaillen eteeni kaikki
hyvät puolet. Minä löysinkin sievän näköisen kauniisti puetun
tytön, joka osasi esiintyä niin ystävällisenä ja vienona, että
minä empimättä tartuin syöttiin, vaikka joku tuntematon vihjasikin
minulle, että tyttö itse oli tuon suosittelijan luokseni lähettänyt.
Sen sijaan että olisin tästä peljästynyt, tunsin minä päinvastoin
itseni mairitelluksi ja olin hyvin liikutettu. Hän paljasti sitten
oikean olemuksensa tarpeeksi pian ja peloittavasti. Poikkeus lienee
hän kotiseutunsakin naisten joukossa ja poikkeus pahempaan päin kuin
muut, tavallaan jonkunlainen yhdistys heistä kaikista."

Kesken puheensa täytyi hänen nauraa, kun hänen mieleensä johtui
vaimonsa viimeisin tekonen. Hän oli näet taasen pitkään toraillut
miehelleen tämän köyhtymisestä sekä uhkaillut ottaa laillisen
avioeron, johon mies oli vain huomauttanut, että silloinhan hän joka
tapauksessa saisi tilaisuuden vihdoinkin luopua piiripäälliköttären
ja suurneuvoksettaren arvonimistä, jotka nytkään eivät enää haittana
olleet. Silloin oli hän aivan tulipunaisena ja raivostuneena
hypähtänyt hänen eteensä ja huutanut, että hänelle ei tule
mieleenkään erota, että hänellä on jumalallinen oikeus elämänsä ajan
kantaa niitä nimiä eikä hän niistä luovu.

Kysymykseen, mihin hänen vaimonsa sitten oli tarvinnut kaiken sen
rahan, jota hän oli velkakirjoilla lainaillut, vastasi Kleinpeter:
"Vaatteisiin ja koristuksiin hän on sen menettänyt! Kun minä hoidin
piirikunnan ensimäistä virkaa, piti hän velvollisuutenaan pukeutua
mitä parhaimmin ja se ei tosiasiassa ollut helpolla ostettavissa,
niitä kun on muutamia suuria tehtailioita, joiden naiset pukeutuvat
tavattoman loisteliaasti. Vielä vuosi sitten täytyi minun maksaa
sadan kahdenkymmenen frangin vekseli, jonka hän oli asettanut
minun nimiini, ja mitä varten? Maksuksi pienestä päivänvarjosta
norsunluisina varsineen ja hienoine kankaineen! Hän oli nähnyt sen
täällä muutaman puodin ikkunassa ja ollen tuttu siellä ostanut
sen tällä tavoin. Näine päivänvarjoineen käveli hän sitten ympäri
kaupunkia, kaikkialla missä hän luuli voivansa tehdä kiusaa
rikkaammille rouville ja neideille. Sitten hän tuon päivänvarjonsa
takia meni ylimääräisesti muutamiksi viikoiksi kylpemään ja asetti
sielläkin minun maksettavakseni jälleen vekselin. Tätä paitsi
kantoi hän varakkailta vanhemmiltaan, jotka vieläkin elävät, useat
kerrat rahoja, ilmoittaen minun niitä tarvitsevan. Kun lopulta kävi
selville, että hän oli valehdellut, ei hän tätä tietä saanut enää
mitään."

Tuo kunnon mies olisi vielä kauankin haastellut, jollei olisi tullut
aika lähteä kotiin, sillä hänen ahtaat olosuhteensa eivät sallineet
hänen meno-paluupilettiään rautatien hyväksi lahjoittaa. Sitäpaitsi
sanoi hän iloitsevansa, saadessaan vielä vähän aikaa rauhassa nukkua
vanhassa kodissaan: rouva piiripäällikötär oli nimittäin eilen koko
vaatevarastoineen ja päivänvarjoineen huilannut vanhempainsa luo,
pojat taasen olivat pari viikkoa sitten matkustaneet Amerikaan,
saadakseen siellä tehtaanhoitajan paikat, sillä mielelläänhän sinne
niitä Sveitsistä otetaan. Niin kyllä, mutta ei sellaisia! Kunpahan
olisivat ennemmin menneet! Hänen tehtaansa ja vanha kiinteimistönsä
oli sitä vastoin konkurssitilassa; joka päivä saattoi hän odottaa
pakkohuutokauppaa. Onneksi asia ei häntä enää ollenkaan liikuttanut.

"Ettekö voisi nyt", kysyi Salander, "ottaa itse tehtaan haltuunne ja
panna se käyntiin, jos apua saisitte?"

"Siitä minä, herra suurneuvos, kyllä itseni varon!" vastasi
Kleinpeter epäröimättä. "Jos se todellakin onnistuisi, niin olisivat
jonakin kauniina päivänä taas kaikki kolme esillä, korjatakseen
rasvan maidosta! Mieluummin minä jossakin ottaisin hiljaisen ja
vaatimattoman toimen, minkälaisen hyvänsä; jos teille sattuisi
ilmaantumaan jotakin minulle sopivaa tointa, niin olette ehkä niin
hyvä ja annatte siitä vihjauksen!"

"Lupaan varmasti ajatella asiaa, luottakaa siihen!" lupasi Salander,
ojentaen hänelle kätensä. "Tehän olette vielä ketterä mies eikä
mikään vanhakaan, kunhan vähän ryhdistätte itseänne! Jääkää hyvästi,
onnea kotimatkalle!"

"Kiitoksia tuhansin, sekä samoin teille, rouva Salander, kaikesta
hyvyydestä ja osoittamastanne ystävällisyydestä!"

"Ei ansaitse, sehän on mielellään suotua!" vastasi Maria rouva ja
pudisti hänen kättään. "Toivotan onnellista matkaa ja parempaa
tulevaisuutta!"

Odottamattoman reippain askelin riensi tuo elostunut mies matkaansa.
Miettiväisinä katsoivat aviokset hänen jälkeensä, hänen siinä katua
pitkin kulkiessaan.

"Hänhän ei horju vähääkään!" huomautti Maria, "vaikka minä pelkäsin
hänen tulleen hiukan toiselle kymmenelle. Luulisi hänen olevan vielä
autettavissa, kun hän pääsisi siitä siististä naikkosesta eroon!"

"Ja kun hän saa rauhaisan paikan jossakin tuulen suojassa, niin
luulen minäkin hänen vielä toipuvan. Mutta johtamaan hänen ei ole
enää pyrittävä!"

Uusi suurneuvos mietiskeli matkalla konttoriin, jonne hän vielä
lähti, tänä myöhäisen virallisen toimintansa ensimäisenä päivänä
sattuneita omituisia kokemiaan, kuinka hän oli joutunut onnen
hylkäämää edeltäjäänsä kestitsemään ja lohduttamaan; ja hän kiitti
onneaan, ettei hänen omissa hyvissä kotioloissaan ollut sellaisia
vaaroja väijymässä. Kuitenkin teki häneen synkän vaikutuksen
se välittömästi huomaamansa epävarmuus, mikä on inhimillisten
olosuhteiden osana ylimmissäkin laitoksissa.



XIII


Ajan oloon tuli Martti Salanderista monitoiminen mies sekä
neuvostossa että sen ulkopuolella ja joutui hän puolue-elämän
huojunnassa ja vaatimusten risteilyssä seisomaan kuin pyörretuulen
keskessä, kun kaikki tahtoivat vetää häntä puolelleen.

Taistelu kävi nyt etupäässä kysymyksestä, oliko Sveitsin uusimman
kansanvallan pohjalla pantava toimeen yhteiskunnallisia mullistuksia,
se on, voitaisiinko kansalle väittää, että tämä oli ollut sen oma
tahto ja tarkoitus. Tämän kysymyksen johdosta syntyi puolueoloissa
vähäisiä siirtymisiä ja muutoksia, samalla kuin yhteinen kansa
vieraana, epäselvänä massana pysyi vaiti.

Salander kulki keskitietä, välttäen kosketusta yhteiskunnallisten
mullistusten kanssa ja sitä vastoin harrastaen olojen huojentamista
ja parantamista sosialiseeraamalla kaikki mahdolliset seikat niiden
entisessä muodossaan; näin tuli hän ottaneeksi katsantokannan, jota
vastaan hän vielä jokunen aika sitten oli taistellut, mutta jonka sen
silloiset kannattajat olivat kuitenkin jo valmiit voitettuna kantana
hylkäämään.

Sillä välin nämäkin ottivat vastaan kaiken tarjona olevan, aluksi
vähitellen ja tarpeelliseksi harjoitukseksi. Sama tuuli puhalteli
kuntien ja valtioliitonkin keskuudessa, kaikkialla tehtiin päätöksiä
menoista avustus- tai kulttuuritarpeisiin; Martti Salander oli
taasen väsymättä mukana puuhaamassa ja uusia keksinnöltä käytäntöön
panemassa.

Vävypojat toimittivat hänelle toisinaan apulaisen virkaa,
levittämällä hänen kannattamiaan aatteita kansan keskuuteen
kaikkialla missä he liikkuivat, sielläkin missä kukaan ei ollut
ajatellut parannuksien ilmaiseksi tapahtuvan, mutta jotka nyt sentään
rupesivat välttämättömiltä näyttämään.

Marialle teki erittäin hyvää Martin tyytyväisyys, jolla hän työstään
nautti. Eräänä päivänä löysi hän Martin vanhan takin taskusta sen
muistikirjan, johon oli kirjoitettu otteet valtion kulunkiarvioista
ja laskuista.

"Etkö sinä ole kaivannut tätä kirjaa?" kysyi hän, näyttäen sitä
miehelleen; "se oli sen vanhan mustan takkisi taskussa, jota sinä et
ole enää vuoteen päälläsi pitänyt."

Salander katseli kirjaa.

"Hm! tosiaankaan minä en ole sitä kaivannut! Minä en sitä enää
niin välttämättömästi tarvitsekaan; sillä ensinnäkin ovat ne asiat
minulla nyt selvempänä ja toiseksi tullevat ne piakkoin pakosta
syrjäytettäviksi. Syrjäytettäviksi, se on oikeastaan paha sana,
jonka salaiset sosialistit ottavat hampaisiinsa, kun he rauhallisen
kainosti tahtovat ilmaista, minne he tähtäävät. Että jonkunlainen
syrjäyttäminen tapahtuisi, tullaan silloin sanomaan, sitähän ei
tarvinnut epäilläkään, sehän oli muka vain ajan kysymys!"

"Mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat tuolla?"

"Minäkö? Katsohan, minä tarkoitan suunnilleen tätä: Ajan väkevän
edistyksen takia kasvavat menot kaikin puolin niin tuntuvasti,
että tulot eivät niitä enää peitä; jos esimerkiksi kunnat
tahtovat asian mukaisesti suorittaa heille asetetut tehtävät,
niin rasittuvat he liiaksi ja valtion, tahtoo sanoa, kanttonin on
niitä autettava ja jätettävä osa tulojaan perimättä. Mutta kun
kanttoneillakin on suoritettavana lisääntyneitä tehtäviä eivätkä
verot voi loppumattomiin lisääntyä, niin on niiden käännyttävä
liiton puoleen, jonka täytyy suostua antamaan riittävää apua, jos se
mielii omat korkeammat velvollisuutensa täyttää. Liiton tulot eivät
taasen vuorostaan ole tyhjentymättömät ja yhtä rintaa lisääntyvät
sen omatkin tavanmukaiset menot. Siis on meidän koetettava avata
sille uusia lähteitä ja hankittava varoja, joita se kaikkeen tähän
tarvitsee."

"Sepäs oli koko pitkä ketju!" nauroi Maria; "hyvin hauskaa ja
viekasta samalla, mikäli minä ymmärrän! Tai teemme me kuten mies,
joka koko päivän pistelee rahakukkaroaan taskusta toiseen, siten
kuvitellen omistavansa satoja rahakukkarolta sekä ostaen kaikkea mitä
haluaa. Eikö ole niin?"

"Ei varsin, rakkaani! En voi sitä nyt sinulle lähemmin selittää, ne
ovat seikkoja, jotka kuuluvat kansantalouteen!"

Mutta hänen mielialansa oli kansansivistys; se kävi hänelle
todellisesta elämänurasta, jonka hyväksi työskentelemällä hän sanoi
täytyvänsä korvata entisen koulun palveluksesta luopumisensa. Pyhässä
innostuksessaan joutui hän tietämättään muistuttamaan juutalaisia
rihkamakauppiaita, jotka tavaralleen asettavat niin korkean hinnan,
että he tinkimisen uhallakin ovat varmat kohtuullisesta hinnasta.
Mutta ihanne, jonka hyväksi hän työskenteli, oli hänessä niin
lujassa, että hän kuitenkin vakavasti uskoi saavuttavansa nuo korkeat
päämäärät. Jokaiselle oikulle, joita lakkaamatta sukelsi esiin,
omisti hän huomionsa, auttoi niitä siliteltäessä ja hyväksyttävään
asuun kehiteltäessä sekä edusti niitä sitten kaikella käytettävänään
olevalla vaikutusvallalla niissä tarkastusvirastoissa, joissa
hänkin oli jäsenenä, yhdistyksissä sekä joka tilaisuudessa Suuressa
Neuvostossa.

"Toivon saavani toki vielä nähdä", sanoi hän eräänä päivänä
vaimolleen, "ettei yksikään nuorukaisistamme kaupungissa eikä
maalla pääse vapaaksi valtiollisesta kouluutuksesta ennen
kahdennettakymmentä ikävuottaan!"

"Mitä heidän sitten tulee niin kauan tehdä?"

"Oppia ja yhä oppia! Harjoitella ja taasen harjoitella! Ajattelehan
vain, kuinka suuresti aineet lisääntyvät! Kun ensin olemme saaneet
aikaan, että jokapäiväinen koulunkäynti kestää viidenteentoista
ikävuoteen sekä yleinen sekundaariopetus on toimeen pantu, niin
alkaa jatko-opetus matemaattisissa aineissa, ainekirjoituksessa,
eläintieteessä ja terveydenhoidossa, laajemmassa maantiedossa sekä
historiassa. Yhtämittainen kehitys voimistelussa ja sotilaallisissa
harjoituksissa on jo määrätty, mutta niitäkin on ruvettava paremmin
harrastamaan, vallankin on ampumaharjoituksia pantava aikaisemmin ja
lukuisammin toimeen. Itsestään selvää on, että kaiken tämän ohella
jatkuvasti harrastetaan laulua ja soittoa, jälkimäistä sikäli kuin
kussakin kunnassa on tarpeeksi poikia, jotka puhallussoittimien,
noiden tähänastisen kansansoiton kannattajain, käyttämiseen ovat --"

"Tuo, Jumalan kiitos, miellyttää minua parhaiten!" keskeytti Maria
miehensä puheen ja kävelyn pitkin huonetta. Lausuen: "Kuinka niin?"
jäi tämä paikalleen seisomaan.

"No niin, kun te ensinnä olette tuon kunnon kansan eläintieteellänne
ja säännöllisellä terveydenhoidollanne tehneet yhdeksi ainoaksi
hypokondrikoksi, niin saattaa kansanmusiikki sen jälleen iloiseksi
tehdä! Ja niin se taiteen demokratiseerautuminen, josta sinä silloin
-- muistatko? -- lastemme häissä puhuit, näyttää hyvää tekevän
vaikutuksensa yhä enemmän toteen! Mutta jatkahan mieluummin edelleen"!

"Minä olen pian lopussa! Kun nuorukaiset lähenevät kahdettakymmentä
vuottaan, ollessaan esimerkiksi kahdeksannellatoista, saavat he
kouluutusta kansalaiselle kuuluvassa valtiotiedossa. Jokapäiväisessä
koulussa ovat he jo poikasina pikimmältään tutustuneet
perustuslakeihin, mutta pintapuolisempien päässä se on ehtinyt jo
vaalistua. Se verestetään siis voimakkaasti vielä kerran ja lopuksi
selvitetään sitten koko lainsäädännön ala ennenkuin he pääsevät
osallisiksi kansalaisen oikeuksista ja velvollisuuksista. Luulisinpä
olevan kylliksi asioita täyttämään yhden ajanjakson! Vaikeata se
alussa lienee, saada se säännöllisesti ja pysyvästi käymään, mutta
käydä sen kuitenkin täytyy, jolleivät itse laitkin ivaksi muutu! Minä
olen vielä unhottanut, että tämän ohessa jokaisen pojan on opittava
valmistamaan itselleen yksinkertainen pöytä tai tuoli ja että tätäkin
varten on ajateltava joku laitos!"

"Viimeksi mainittu on hyvä asia, se on hillitsevä meidän
runsaslukuisen käsityöläisluokkamme ylimielisyyttä! Kirves talossa
säästää puuseppää!" huomautti Maria rouva.

Martti näytti yhtä arvoitukselliselta kuin vaimonsakin, hän kun ei
tiennyt mitä toinen tarkoitti, sillä mainittu käsityöläisten luokka
eli juuri ahdingossa.

"Esitykseni ei näytä kaikin paikoin saavan sinun hyväksymistäsi!"
sanoi Martti ja pysähtyi uudelleen hänen eteensä. "Sinusta on siinä
liian paljon, eikö totta?"

Mutta vakavin ilmein ja tutkivasti mieheensä katsoen vastasi Maria:
"Ei, ukko kulta! Minun mielestäni päinvastoin ohjelmasta puuttuu
vielä jotakin melkoisen tärkeää, mutta joka kenties ei siihen
kuulukaan, vaan vaatii erikoisen päätöksen. Unhottaa tai sivuuttaa
sitä toki ei ole voitu!"

"Mitähän se sitten olisi? Ehkä pakollinen keittokoulu valtion ja
kunnan kustannuksella? Mutta se kuuluu tyttöjen kasvatusohjelmaan,
joka myöskin on otettu tarkastettavaksi. Sinut epäilemättä kutsutaan
asianomaiseen naiskomissiooniin etkä kai minun puolisonani tule siitä
kieltäytymään!"

"Tuota kaikkea minä en tarkoittanut! Minä tarkoitan sitä peloittavaa
sotaretkeä, joka sveitsiläisten täytyy tehdä Aasiaan tai Afrikaan,
hankkiakseen orjia tai paremminkin valloittaakseen maan, josta niitä
saadaan. Sillä kuka ilman orjalaitosta auttaa köyhempiä talonpoikia
peltotöissä ja kuka elättää kouluakäypiä nuorukaisia? Vai tahdotteko
te maksaa niille palkkaa, kunnes he ovat kahdenkymmenen vanhoja,
jolloin he osaavat kaikkea muuta paitsi työtä tehdä, pöydän ja tuolin
nikkaroimista lukuunottamatta?"

"Mutta, Maria, mitä tämä nyt on?" sanoi Martti punastuvin otsin;
"sinähän vastaat tänään minun kunnioittavaan luottamukseeni pelkällä
katkeralla ivalla!"

"Anteeksi, Martti! En minä ole katkeramielinen, tiedänhän minä,
kuinka mielevä sinä kaikessa olet! Minua vain hiukan surettaa, kun
tiedän sinun purjehtivan suurta pettymystä kohti ja sitä ei meidän
ijällämme kestä enää niin keveästi kuin nuorempana!"

"Meidän ijällämme? Miksi me olisimme vanhoja, jollemme tahdo sitä
olla? Ja mitä noihin harhaluuloihin tulee, niin ei niistä ole
taikaa senkään vertaa kuin saippuakuplista, jotka nenäämme vasten
räjähtävät!"

Tämän sanoi hän enemmän leikillään, hälventääkseen vaimonsa vakavaksi
käynyttä sävyä, joka ei tuntunut hänestä mukavalta. Sillä laajennetun
opetuslaitoksen lukuisain vastustajain joukossa ei ollut vielä
ainoakaan mies uskaltanut sillä tavoin mieltään ilmaista.

"Jättäkäämme nyt nämä jutut, jotka eivät sinua huvita", alkoi hän
uudelleen puheen, "ja puhukaamme lapsista, joiden häistä sinä
äsken muistutit. Minun piti sinulta jo kerran kysyä, miksei niitä
nuoria rouvia saa enää koskaan nähdä. Vai onko niistä jompikumpi
minun poissa ollessani täällä käynyt? Alussa tapasivat he miehiään
kaupunkiin saattaessaan mielellään täällä meidän luonamme toisensa,
mutta sitäkään ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut."

Maria Salander kävi vieläkin vakavammaksi kuin mitä hän oli ollut,
mutta sanoi ainoastaan: "En tiedä mitä se merkitsee, kummastuttaa
se vain minuakin. Heidän niukoista kirjelappusistaan ei ole enää
pitkiin aikoihin voinut päättää mitään. Ajattelin että sinä tietäisit
enemmän, kun näet seurustelet vävypoikain kanssa, joita täällä näkee
vieläkin harvemmin."

"Se on minulta jäänyt! Minä käytin tuttavallisesti heidän
virkapiireissään suorittamia palveluksiaan hyväkseni, mutta
huomattuani heidän sen yhteydessä harjoittavan liian paljon
turhanaikaisuutta ja käyttävän jokaista vähäpätöistä seikkaa
matkustukseen ja huvitteluun, katsoin minä appiukkona
velvollisuudekseni lopettaa tällaisen seurustelun. Muutoin kaikki
ilman moitteita, sillä ovathan he vielä nuoria!"

Rouva Salander huokasi hiukan nyt vasta, sanoessaan tietävänsä
sentään jotain enemmän kuin miehensä, vaikkeikaan mitään
huomattavampaa, eikä tahtovansa sitä salata. Hän jatkoi siis:
"Puoleen vuoteen eivät Setti eikä Netti ole enää olleet täällä;
luotettavalta taholta olen minä sentään kuullut, etteivät he ole
toisiaan toista vuoteen enää nähneet, että he lisäksi näyttävät
välttävän toisiaan mikäli voivat, jota vastoin he avioliittonsa ensi
aikoina tapasivat toisiaan kerta viikossa, milloin Soittolassa,
milloin Lindenbergissä. Mitä tämä nyt siis on? Mitä on tapahtunut?
Minä sitä en tiedä eikä sitä kukaan sano tietävänsä!"

"Ehkä se on vain lapsimaisuutta", arveli Salander tavallaan
hämmästyneenä, "ehkä sentään enemmänkin!" lisäsi hän hetken
mietittyään; "lopulta on se kaksoishoure, jonka vallassa he olivat,
muuttunut toiseksi, ideaksi tai ovat he saaneet uuden, kun ei heillä
itsellään ole vielä lasta!"

"Ehkä, ja oikeastaan se olisikin onni, jolleivät he yleensä lapsia
saisikaan", vastasi rouva. "Minut tahtoo vallata aavistus, kuin jos
jotakin olisi epäkunnossa eivätkä tytöt uskaltaisi meille sydäntään
avata, minulle nimittäin, kun he kerta ovat vain omaa tahtoaan
noudattaneet."

"Siinä tapauksessa olisi sentään koetettava päästä siitä selville
sekä autettava heitä!"

"Sitä minä olen jo ajatellut; mutta kuinka se on tapahtuva ilman
ettei se enemmän vahingoita kuin hyödytä?"

"Minä luulen olevan yksinkertaisinta jonakin kauniina päivänä
hämmästyttää heitä molempia vierailullamme, jonka me olemme
heille velkaakin. Kun me kauniilla ilmalla aamujunassa menemme
Unterlaubiin, kävelemme Settin luo ja vietämme siellä tunnin tai
pari, niin huomaamme suunnilleen kuinka siellä on laita ja onko
jotakin huomattavaa. Sitten ajamme poikkirataa myöten Lindenbergiin
sekä vaadimme Settin lähtemään kanssamme Nettin luo. Saammehan
sitten nähdä, tekeekö hän sen vai mitä hän sanoo sekä mitä edelleen
tapahtuu. Illalla olemme mukavasti täällä jälleen."

Rouva Salanderille oli tämä ehdotus tervetulleempi, samoinkuin hänen
huolensakin oli syvempi, kuin mitä hänestä saattoi arvata; Mutta sen
vuoksipa he eivät matkaa viivytelleetkään. Muutamana päivänä vähän
sen jälkeen matkustivat he Unterlaubin asemalle ja kulkivat jalkaisin
niin sanottuun Soittolaan. Silmäillessään uusin mielihyvin tuntein
talon miellyttävää asemaa valoisassa pyökkimetsässä, joka peippojen
viserryksistä kaikuen sitä puoleksi ympäröi, sanoi Martti Salander:
"Täytyisi sentään asiain olla hullusti, jos tässä idyllisessä
rauhassa voisi turma viihtyä! Kuinka puhtaaksi onkaan somero joka
paikassa haravoitu; ja puistikkokin on mitä puhtaimmassa kunnossa
ja sen ylitse näkee varsinaisen metsän mahtavan latvaston kiipeävän
vasemmalla kukkulaa ylös!"

"Niin, kaunista täällä on!" vastasi Maria rouva, "ehkä liiankin
kaunista joutilaalle mielelle!"

He kiersivät ympäri talon, jossa taka- samoinkuin etuovienkin luona
oli vanhoihin pönttöihin sijoitettuina pienet ansarit. Muutaman
puukasvin luona seisoi rouva Setti Weidelich kauniisti puettuna,
irroitellen vajanaisia lehtiä. Hänen kasvonsa näyttivät syrjästä
kapeammilta kuin ennen, kalpeammilta ja ennen kaikkea ilottomilta.

"Katsohan tuossa!" kuiskasi Maria Salander, nyhjäisten miestään
käsivarresta.

Tämä pysähtyi hetkiseksi ja katsoi tytärtään, mutta astui sitten
sitä reippaammin edelleen, niin että Setti kuuli hienossa somerossa
narskuvat askeleet ja kääntyi katsomaan. Tuskin oli hän huomannut
isän ja äidin, kun hänen kasvojaan kirkasti tavaton riemu, murtaen
läpi kaihomielisyyden hunnun, joka sekin pyrki samalla kertaa
kasvoille leviämään. Mutta vain epäröiden astui hän heitä vastaan,
kunnes hän huomatessaan vanhempain kiirehtivän askeliaan, riensi
heitä syleilemään.

"Pitääkö sinut etsiä käsiinsä, kun sinua joskus haluaa nähdä?"
sanoivat he, "sekä Nettiä samoin? Mitä se sellainen on?"

Setti punastui kovin ja loi silmänsä alas.

"En tiedä, minä en käy missään", vastasi nuori rouva hämillään,
"mutta ettekö te sitten ole Nettiäkään nähneet?"

"Yhtä vähän kuin sinuakin? Missä sitten on vika?" kysyi äiti.

"Missäkö pitäisi vian olla? Voivathan satunnaisetkin syyt olla
samanlaiset ja voihan niillä meihin kumpaankin nähden olla samat
seuraukset! Mutta tulkaahan toki taloon lepäämään, vanhus kullat!
Kuinka te minua ilahutattekaan! Sen vuoksi näinkin minä niin kaunista
unta viime yönä!"

"Untako? Mimmoista sitten?" kysyi isä.

"Minä olin olevinani pieni lapsi, joka vaeltaa maantietä tietämättä
minne. Käsivarrella minulla oli pussi ja siinä omena sekä palanen
leipää. Minulla oli nälkä ja minä istuin kivelle; mutta säkki oli
sidottu kiinni niin lujaan monimutkaisella solmulla, etten minä
voinut päästä leipään käsiksi ja minua alkoi kovin itkettää. Silloin
näin minä äkkiä siinä vastapäätä erään talon muhkeassa kukkatarhassa,
jossa kaikui soitto ja kuului kova lautasten kalina ja lasien kilinä
ja, aatelkaas, muutamaan avonaiseen akkunaan astui herra ja rouva
kukkavihkot käsissä ja ne eivät olleet ketään muita kuin herra ja
rouva Salander, jotka viettivät häitään. Nuoria ja hyvin kauniita
te olitte ja näitte, etten minä voinut säkkiäni avata ja itkin sen
vuoksi; silloin huusitte te minua ylös luoksenne. Minä tulin heti ja
isä sanoi: 'Näytäpäs säkkiäsi, me avaamme sen!' Sinä avasit solmun ja
pidit sitä avattuna äidin edessä, joka pisti kätensä sisään ja
veti sieltä esille sateenkaarilautasen, jota hän kerran näytti
meille lapsille, kun meidän piti syömättä panna nukkumaan. Mutta se
oli oikein kultalautanen tai paremminkin talrikki. 'Tulimmaista,
mikä sinun nimesi onkaan, tyttö pieni?' huudahditte te molemmat. Kun
minä sanoin sen, niin te sanoitte: 'Nimi ei ole meille tuntematon!
Me tahdomme ottaa sinut lapseksemme tämän kauniin talrikin takia!'
Sitten täytyi minun istua pöytään teidän keskellenne ja sain jaloa
rapusoppaa tuolle kultalautaselle, niin että Henrik kuninkaan
nenänpäätä tuskin enää läpi kuumotti. Rapusoppa, josta uneksuin, on
ilmeisestikin yhteydessä ravunkuorien kanssa, joilla maahiset äidin
sadussa olivat haarniskoidut. Omituista, että minä siinä tuolillani
olin olevinani yhtä suuri kuin kaikki muutkin ihmiset, vaikka olinkin
lapsi!"

Niin loruili Setti huvitettuna ja tyytyväisenä portaita ylös
astellessaan.

"Unet yhtä kuin viimetalviset lumet!" sanoi isä, "tuo sinun unesi
taitaa sentään merkitä, että me joka hetki otamme sinut uudelleen
lapseksemme! Eikö niin, Maria?"

Äiti nyökäytti vain päätään ja kun he samalla astuivat huoneeseen,
kysyi hän: "Missäs miehesi on? Saako mennä kansliaan häntä
tervehtimään?"

Tytär kävi heti taasen vakavammaksi ja punastui uudelleen,
ilmoittaessaan Isidorin menneen kylään, missä hänellä oli asioita
ja missä hän toisinaan otti aamunaukun, vallankin jos jotakin
poliittista oli kysymyksessä. Setti arveli hänen kyllä pian tulevan
ja aikoi lisäksi lähettää kirjurin ilmoittamaan, ketä taloon on
tullut.

"Ei suinkaan! Jätetään hänet vain rauhaan!" sanoivat vanhemmat
yhtaikaa.

"Niinpä pyydän teitä sitten määräämään, mitä te haluaisitte nauttia,
lasinko makeaa viiniä, kupin teetä vai buljonkiako? Myöskin suklaata
meillä on."

"Jos lihaliemi on jo tarpeeksi vahvaa, niin anna sitä pari
lusikallista, isäkin ottaa mieluimmin sitä, kuten tiedät",
ratkaisi äiti asian; "muutoin älä rupea meidän takiamme mihinkään
puuhiin, emme me suinkaan aio täällä ruveta herrastelemaan! Ja
päivälliseksikään, kuuletko, ei tarvitse hommataksesi mitään
suurempia laitoksia. Me olemme kaikkeen tyytyväisiä!"

"Äiti kulta, antakaa nyt toki jotain lisäksi hankkia, vaikkapa vain
pala lihaa ja pari kalaa lammikostamme. Tämän yksistään jo miehenikin
vuoksi, sillä muutoin hän olisi kovin pahoillaan. Antakaa minun vain
hommata!"

"No, hommaa sitten, itsepähän paremmin tiedät!" vastasi Maria
rouva, "mutta katsokaas: sinähän pukeudut kotonakin kuin prinsessa!
Käännyhän ympäri, kas vain, sehän on oikea loistopuku! Ja mitkä
tuhannenmoiset reunukset! Etkä ole edes vierailua odottanut!"

Taasen käänsi Setti katseensa sivulle, kertoessaan miehensä niin
tahtovan ja että hänen täytyi tehdä siten rakkaan rauhan takia. Nyt
oli hän siihen tottunut ja tuskin enää tiesikään, että hän kulki
kauniisti puettuna.

Martti Salander kysyi, että mahtoiko hänen lankonsa Juliankin tehdä
samoin, johon Setti vastasi: "Varmaankin! He tekevät kaikessa samoin
enkä luule heidän sitä sopimuksesta tekevän!"

"Mitä, nämäkö nuoret hökäleet?" viskasi äiti väliin. "Tällä tavoinhan
te tarvitsette korot melkoisista myötäjäisistänne yksistään
vaatteisiin!"

"Luullakseni me emme kumpikaan tiedä, mitä me oikeastaan
tarvitsemme, sillä miehemme nostavat kaiken virkahuoneessa olevasta
tulenkestävästä kassakaapista. Sieltä hakevat he kaikki maksut."

Notariuksen rouva meni ulos asioilleen, jonka jälkeen äiti sanoi
herra Salanderille: "Siinä ne nyt ovat äidillisen hellät puolisot,
joilla noihin nuoriin miehiin piti olla niin hyvää tekevä vaikutus!"

"Minä olen vallan typertynyt!" vastasi Salander; "ovatpa ne koko
tyranneja! _Siinä_ seikassa ovat tytöt, kuten näyttää, olleet täysin
oikeassa: heistä tulee pian miehiä! Ainakin vaimojensa ohi he ovat
kasvaneet!"

Kun Setti tuli takaisin, sanoi hänelle äiti: "Me olemme päättäneet
syötyä mennä Lindenbergiin, nähdäksemme sisaresi Nettinkin. Arvelimme
ottaa sinut mukaan, saadaksemme teidät yksiin. Voithan toki tulla?
Illalla palaat takaisin tänne."

Tytär nähtävästikin säikähti tästä ehdotuksesta ja kalpeni: "En tiedä
sentään", arveli hän, "voinko minä tänään poistua kotoa. Isidor puhui
asioista, joita hänellä iltapäivällä olisi jossakin toimitettavana.
Jollei ketään ole kotona, hiipii kirjurikin tiehensä."

"Ja sinunko täytyy kansliaa hoitaa?"

"Ainakin taloa; se on niin, etten minä voi palvelustyttöä yksin
jättää. Myöskin osaan minä paremmin tehdä selkoa ihmisille jotka
tulevat jotakin kysymään Vieläpä minä toisinaan ajankuluksi hiukan
työskentelenkin, kun kanslia on tyhjänä, ja olen jo monta asiakirjaa
kopioinut."

Tämä kaikki kävi vielä laatuun, mutta hän esitti kaikki niin
tuskallisesti, ettei enää voinut erehtyä hänellä olevan vissin
kammon Lindenbergiin menoa kohtaan. Viimeisestä huomautuksesta
saivat vanhemmat sitäpaitsi käsityksen, että heidän tytärtään
käytettiin kopioimiseen, niin epäiltävältä kuin heistä muutoin olisi
tuntunutkin, että hän sitä sietäisi. Se riitti jo; äiti ei voinut
enää vitkailla käymästä lähemmin käsiksi matkansa tarkoitukseen.
Nuoren rouvan käteen tarttuen sanoi hän lempeästi, mutta vaativasti:
"Sano nyt meille todellinen syy, miksi sinä et tahdo tulla mukaan!
Me olemme sen takia tulleet ja tahdomme saada tietää, mitä teidän
välillenne on tullut, kun ette enää seurustele toistenne kanssa
ettekä meidänkään luonamme näyttäy! Miksi sinä olet niin alakuloinen,
melkein surullinen, punastut ja kalpenet, ja kenties löydämme
sisaresikin samanlaisessa tilassa!"

Tytär seisoi siinä sanatonna. Vanhemmatkin tulivat hämilleen eivätkä
tienneet, pitikö heidän edelleenkin ahdistaa tytärtään vai eikö.
Lopuksi sanoi Salander vielä muitta mutkitta: "Onko ehken onni
jäänytkin tulematta vai onko se jo kadonnut, onni, johon te luotitte?"

"Kyllä, niin se on!" vastasi Setti melkein kuiskaten. Hän veti
kätensä äidin kädestä, etsi nenäliinansa ja peitti kasvonsa, koettaen
tukehuttaa suonenvetoisesti esiin ryöpsähtävää nyyhkytystä. He
antoivat hänen vähän tointua, ennenkuin jatkoivat tutkailujaan.
Vihdoin aloitti hän uudelleen itsestään.

"He ovat tyhjyyttä täynnä! Heillä ei ole minkäänlaista sielua! Oi
Jumala, kuka sitä olisi osannut ajatella!"

"Kukako? Te itse!" sanoi äiti, joka pyyhki silmistään vihastuneen
säälin kyyneliä.

"Me tiedämme sen ja häpeämme isän ja äidin edessä ja nuorta veljeämme
emme voi edes ajatellakaan! Mutta itsemmekin edessä me kumpikin
häpeämme, emmekä saata toisiamme nähdä. Siitä asti kuin pääsimme
oikein selville tuosta kauheasta pettymyksestä, on meidän täytynyt
paeta toisiamme kuin ihmisten, jotka yhdessä ovat tehneet kunnottoman
työn. Ja kuitenkin on minulla ikävä sisartani ja hänelläkin varmaan
minua! Mutta kun me olemme yhdessä, on kuin kumpikin tuntisi
itsellään olevan pahan omantunnon!"

Martti ja Maria Salander kävelivät rinnatusten ja kiihtyneinä
edestakaisin.

"Olkoon nyt tarpeeksi tällä kertaa! Sinun pitää, Setti, tulla meidän
mukaamme; teidän pitää tulla toimeen keskenänne, siten on jo parempi.
Nyt pese silmäsi, miehesi voi milloin hyvänsä ilmestyä, emmekä me
itseämme näytä, ennenkuin olemme miettineet ja tiedämme mitä meidän
on tehtävä!"

"Ei ole mitään tehtävissä!" vastasi Setti jonkunverran
tointuneempana, "se on juuri niin, ettei meillä maailman silmissä ole
mitään tavanmukaista syytä eroon."

Hän lähti ulos, seuratakseen isän neuvoa ja viruttaakseen silmänsä.
Heti sen jälkeen hyökkäsi sisälle Isidor, joka matkalla oli saanut
tietää, mimmoisia vieraita kotona oli. Hän oli hyvin iloinen ja
tervehti appivanhempiaan ikäänkuin nämä olisivat hänelle hyvinkin
mairittelevan yllätyksen valmistaneet. Sitten pyysi hän heti
anteeksi, että hänen täytyi kiiruhtaa vielä kansliaan, mutta
juoksikin sen sijaan kyökkiin ja ruokahuoneeseen tarkastamaan
keitoksia ja pöytää, että oliko hänenkin arvoaan pidetty silmällä ja
vieraista huolimatta pidetty huolta hänen omasta ruokahalustaan.

Pöydässä ei voinut huomata jälkeäkään siitä mitä oli tapahtunut.
Setti rouva näytti itse tyyneydeltä, mikä vanhempain läsnäolosta
ja hänen heille tekemästään tunnustuksesta vielä enemmän selveni
ja lisääntyi. Äiti naisellisuudellaan tajusi tästä levollisuudesta
ja itsensä hillitsemisestä, kuinka mitättömäksi tuon nuoren miehen
oli täytynyt käydä puolisonsa sydämelle. Tämä kärsi häntä niinkuin
kärsitään huonosta teosta, johon itse on syynä.

Isän täytyi kääntää huomionsa enemmän notariukseen ja hän ihmetteli
itsekseen, etteivät häneltä olleet suomukset silmistä jo ennen
pudonneet. Tämän suusta ei lähtenyt yhtään pyöreää, tai kuten
tavallisesti sanotaan, järkevää sanaa. Tuolla nuorella ja nokkelalla
virkoihin-hangottelijalla oli virka, koti ja vaimo; mutta siinä
hänen persoonallisuutensa olikin jo lopussa ja saattoi vain useiden
samanlaisten aikaansaamassa melussa vielä jostain käydä. Kodin
hiljaisuudessa, jossa yksikin sana huomataan, ei hänestä ollut enää
mitään jälellä.

"Me aiomme tänään iltapäivällä", ilmoitti Salander notariukselle,
"käydä Lindenbergiläisten luona ja ottaa tyttäremme mukaan. Teillä
kai ei ole mitään sitä vastaan, herra vävypoika? Hän sanoo teillä
tosin olevan ulkona tehtäviä, mutta kenties kumpikin käy sentään
laatuun?"

"Niin, miksei, herra appiukko! Minun haluttaisi itsenikin tulla
mukaan, mutta täytyy sentään pyytää vapautusta!"

Isidor oli iloinen, voidessaan kunnialla vetäytyä pois, sillä
vaikenevan anopin tutkiva silmä ei tehnyt hänelle hyvää. Sen sijaan
saatteli hän rouvaansa ja tämän vanhempia vähän matkaa, kun he
lähtivät.

Pihalla ihaili Salander uudelleen pyökkimetsikköä ja sen takana
kohoavaa suuremman metsän valtaisaa latvastoa, ympäristö, joka hänen
mielestään ei ollut rahalla maksettavissa.

"Kyllä vain, sievä se on!" sanoi vävy. "Kovin kauan se vain ei siinä
enää seiso. Metsä kuuluu Unterlaubin kunnalle ja kuulutaan parin
vuoden mennessä hakattavan pois; puukauppiaat ovat jo asiassa käsinä.
Minä annan pyökkimmekin mennä samassa, yhtähän se on, ja saahan
niillä sievoset rahat!"

"Oletteko järjiltänne?" huudahti Salander. "Pyökkinnehän yksin
suojaavat taloa ja puutarhaa ja niittyä sora- ja ryönäjoukoilta,
joita paljastetulta vuorelta alas vierii!"

"Se on minusta yhdentekevä!" vastasi tuo poikamainen notarius
veltosti. "Silloin muutetaan pois ja myydään koko hökötys.
Ikäväksihän se käy aina samassa paikassa kuukkailla!"

Salander puolestaan ajatteli eikä vastannut mitään. Setti rouva
päästi Isidorin puheen aikana pari hämmästyksen sanaa, mistä kävi
selville, ettei hän tulossa olevasta metsänhakkuusta tiennyt vielä
tämän taivaallista, uusi osoitus miehen elämäntavasta sekin. Setti
vaikenikin sen vuoksi ja sanoi vain enää: "Hyvästi, sinä ihana
Soittola!"

"Mistä se oikeastaan on saanut nimen Soittola?" kysyi jälessä tuleva
äiti.

"Hitto hänen tiesi, en minä vain osaa sitä sanoa! Maakirjoissa
sanotaan vain: 'Talo ja tila, nimeltä Soittola' ja samoin on minun
kauppakirjassanikin", selitti Isidor.

"Etkö sinä sitten ole kuullut, mitä ne siitä paikkakunnalla
kertovat?" kysyi Setti rouva.

"Ei, minä en ole sitä koskaan kysellyt. Mistähän se sitten muka
tulee? Minkä takia minun kotiani sanotaan 'Varpuseksi' ja mistä
sellainen nimi on peräisin kuin 'Punainen mies'? Jonkunlaisesta
höperyydestä kai!"

"Täällä pitäisi noin kaksisataa vuotta sitten asuneen muutaman
saidan aatelisherran", kertoi Setti, "joka tahtoi kätkeä kuusi
kaunista tytärtään maailmalta, etteivät he joutuisi naimisiin
ja ettei hänen tarvitsisi heille myötäjäisiä varustaa. Tyttäret
olivat kaikki soittaneet kanteletta ihmeen kauniisti sekä lisäksi
laulaneet, mutta heillä oli yhteensä ollut vain kolme kanteletta,
joiden kanssa kauniilla ilmalla aina puolet tyttäristä oli mennyt
ulos pyökkimetsään sekä siellä kyllikseen soittanut ja laulanut,
jonka jälkeen toiset kolme neitiä heidät vapautti ja vereksin voimin
edelleen soitti. Niin kaikui metsikkö lakkaamatta kanteleensoitosta
ja laulusta ja lisäksi auttoivat linnut mukana. Soiton ja laulun
helinä oli viimein houkutellut ohi kulkevia herroja, metsästäjiä
ja ritareita, he olivat tunkeutuneet metsään ja ruvenneet
seurustelemaan noiden soittavien neitosten kanssa, ja vähitellen
joutui yksi toisensa jälkeen naimisiin ja vanhuksen täytyi luovuttaa
myötäjäiset. Mutta kun enää oli vain jälellä kolme tytärtä ja nuo
kolme kanteletta, telkesi hän heidät soittimineen talon yläkertaan ja
kuljetti avainta aina mukanaan. Nuo kolme vangittua tytärtä olivatkin
sitten kirkkaina kuutamo- ja tähtiöinä vasta oikein liikuttavasti ja
kuuluvasti laulaneet avonaisten, mutta rautaristikoilla varustettujen
akkunain ääressä, niin että se veti kavaljeereja kaukaa ja saattoi
heidät rakastumaan. He valloittivat talon oikein väkirynnäköllä,
ympäristöläisten heitä siinä avustaessa, kolme tytärtä saivat valita
ja junkkerin oli pakko maksaa vielä kerran myötäjäisiä. Siitä
väheni hänen omaisuutensa, niin että hän, vaikka olisi hyvin voinut
vielä elää, epätoivossaan päätti itse päivänsä. Siitä on peräisin
sananparsi, jonka vielä nytkin ehkä kuulee vanhalta väeltä tällä
paikkakunnalla: 'Sehän voi hirttää itsensä kuin Soittolan junkkeri!'
Etkö sitäkään ole koskaan kuullut?"

"Ei kertaakaan! Tai en sitten ole sitä huomannut! Eikähän tuosta ole
vahinkoakaan!"

Isä ja äiti istuivat nyt vanhemman tyttärensä kanssa junaan, joka vei
heidät Lindenbergiin. Setti tunsi itsensä puolittain iloisemmaksi
mieleltään, puolittain pelokkaaksi, kun hänen piti tavata ei
ainoastaan sisarensa vaan tämän mieskin eikä tässä tapauksessa
pitänyt paikkaansa sana, että onnettomalle on kärsimystoveri
lohdutukseksi. Tuo täydellinen kaksoisolemus teki katumuksenkin
kaksinkertaiseksi, sen sijaan että se olisi sitä vähentänyt; sillä
kumpikin sisar näki toisessaan jälleen ei ainoastaan itsensä, vaan
myöskin toistensa puolisoissa kumpikin oman harminaiheensa.

Mukavasti nousivat nuo kolme henkilöä perille tultuaan vuorenrinnettä
ylös, kunnes saapuivat niin sanotulle maakirjurin virastolle.
Tyyntä luonnon rauhaa sai täälläkin nauttia; se vain eroa, että
täällä lehtimetsän sijasta laajaksi aukeneva näköala tarjosi
tuota rauhaa mielelle, mikäli se oli vain avoin sitä vastaan
ottamaan. Kun tuo pieni seurue pysähtyi hengähtämään, tuli hyvin
hoidetusta kasvitarhasta palvelustyttö katsomaan, keitä tulijat
olivat, ja eräästä alakerran akkunasta kurkisti keskenkasvuinen
kirjuripoika, suussaan sikarinpätkä, joka arvatenkin oli herra
notariukselta jäänyt. Mutta palvelustyttö vei tulijat, joita hän ei
tuntenut, nurkan ympäri muutamaan lehtimajaan, jossa rouva puuhasi
silitystoimissa.

Pöydällä oli vasta pestyjä kauluksia, kalvosimia ja muita hienompia
liinavaatteita; lattialla seisoi hehkuva hiilikamiini. Mutta Netti
rouva seisoi lehtiseinässä olevan akkunamaisen aukon ääressä ja
katsoi käsi otsalla etäisyyteen, Münsterburgin luona olevaa sinistä
vuorenselännettä kohti. Vuoren takasivulla sen täytyi Kreuzhalden
olla, samalla kuin vuoren tännepäin kääntyneellä laella oleva,
vienosti vihertävä ja ilta-auringon hipaisema täplä antoi aavistuksen
siitä metsäniitystä, jossa isä oli tavannut tytöt kaksosten kanssa
tanssimassa. Hiljainen suru väreili hänen liikkumattoman olemuksensa
ympärillä, ja mitä puoliavoimesta suusta saattoi nähdä, oli se jotain
itkuun pyrkivää.

Herättääkseen hänet raskaista unelmistaan lausui äiti lehtimajaan
astuen tyttärensä nimen. Kuten sisarensa aamulla, niin katsahti
Nettikin vanhempiinsa iloisella hämmästyksellä, riensipä
päättäväisemminkin heitä vastaan. Mutta nähtyään heidän takanaan
sisarensa, jäi hänkin heti seisomaan ja antoi kalveten vaipua kätensä
sivuilleen, lausuen vain sanat: "Ah, Setti!"

Viimemainittu katumuksen tekijätärkin oli tällä ensi kerralla,
jolloin he jälleen toisensa näkivät, ujo ja sanoi yhtä nolona: "Ah,
Netti!" Mutta kun hän, joka oli jo vanhempain kanssa rauhansa tehnyt,
oli pikemmin tointunut, tarjosi hän sisar raukalleen kätensä ja Netti
tarttui siihen niin peloissaan kuin se olisi ollut kummituksen käsi.

"He tietävät jo kaikki ja tarkoittavat meille hyvää kuten ennenkin!"
sanoi vielä Setti. Mutta niin syvä oli heissä tunto yhteisestä
menneisyydestä ja yhteisestä erehdyksestä, etteivät: he vielä nytkään
uskaltaneet toisiaan syleillä. Martti ja Maria Salander syleilivät
nyt yhdessä molempia hairahtuneita lapsiaan ja menivät heidän
kanssaan taloon.

Äiti tarkasteli nuorempaa tytärtään, joka oli yhtä kauniisti puettu
kuin vanhempikin, poiketen vain siinä että hänellä lisäksi oli
vahva kultainen rannerengas, jonka vanhemmat olivat hänelle kerran
lahjoittaneet.

"Sinusta on tullut ylpeä, kun pidät rannerengasta silittäessäkin!"
sanoi äiti koetteeksi, saadakseen tietää, oliko täälläkin siihen
miehen tahto syynä. Netti mumisi jotain käsittämätöntä, Setti riensi
hänelle avuksi ja vahvisti äidin arvelun todeksi, että nimittäin tuo
demokraattinen kansanmies Julian tahtoi aina kotona ollessaan nähdä
vaimonsa kädessä rannerenkaan.

"Eikö hän ole kotona, koskei hän itseään näytä?" kysyi isä.

"Hän meni jo aamulla aikaisin ylös metsään" vastasi Netti, "hänellä
on siellä muuan linnustuspaikka ja viettää hän välistä siellä
ylhäällä puolen tai kokonaisenkin päivän. Hän pyytää myöskin paljon
pikkulintuja, joita hän paistettuna hyvin mielellään syö."

"Pyytääkö sinunkin lintuja?" kysyi isä toiselta tyttäreltään.

"Ei, hän kalastaa!" sanoi tämä.

"Jumalan kiitos, se minua vähän rohkaisee!" murisi Martti, "olenkin
jo pitänyt niitä herroja liian tyhminä sellaisiinkin temppuihin!
Tällä en sentään tahdo väittää, että jokaisen linnun- tai kalan
pyydystäjän välttämättä täytyisi olla nero!"

Molemmat tyttäret hieman säpsähtivät noista isän kovista sanoista,
jolloin äiti sen huomatessaan sanoi nuoremmalle: "Sinä voisit
huolehtia meille sitten hyvää kahvia, ettei meidän tarvitse kovin
kiirehtiä; sillä me aiomme jutella luonasi hyvän aikaa".

Kun kahvi oli nautittu, muodostui juttelu yleiseksi neuvotteluksi,
johon molemmat maakirjurinrouvat ottivat järkevästi ja tyynin
mielin osaa, sittenkuin he olivat ennättäneet tottua tähän kauan
pelkäämäänsä kohtaukseen. Kuitenkin tämä oli noiden heistä
huolehtivain vanhempain silmien edessä tapahtunut helpommin kuin he
olivat luulleetkaan.

Martti ja Maria Salander harkitsivat lähinnä sitä, pitikö heidän
ottaa tyttäret ilman muuta jälleen luokseen, vai oliko odotettava
mitä aika mahdollisesti mukanaan toisi. Nuoret rouvat eivät
oikeastaan eläneet huonosti tai kiusattuina miestensä kodissa; sadat
naiset olisivat iloinneet, saadessaan vain viikonkaan kantaa noita
kauniita vaatteita. Heidän onnettomuutensa oli, että he olivat
kadottaneet rakkautensa kaksoisnotariuksiin ilman että nämä siitä
tiesivät tai pitivät sitä huomiota ansaitsevana. Sillä he heti hyvin
osoittivat sisällisen ihmisensä surullisen alastomuuden ja jäivät
tyhjinä haamuina jälelle vaimojensa särkyneistä unelmamaailmoista.

Oli syytä epäillä, että nämä tyhjät haamutkin olisivat kohdelleet
vaimojansa raa'asti ja pahoin, jolleivät nämä olisi olleet varakkaan
miehen tyttäriä; taikka sitten sukelsi jälleen esille vanha epäilys,
että he olivatkin alunpitäin olleet sydämettömien ja lisäksi
kypsymättömien poikajunkkarien keinottelun esineinä, keinottelun,
jonka uhriksi heidät sokea itsepäisyys oli langettanut. Mutta nyt
päättivät he yksimielisesti ottaa kohtalonsa sellaisenaan ja sanoivat
vain siitä iloitsevansa, ettei asiasta puhuttaisi mitään niinkauan
kuin ei mitään pahempaa tapahtuisi. Ja kun vain yhteys vanhempain
kodin kanssa sekä heidän molempain kesken oli entisellään, niin
toivoivat he ajan voimaan luottaen oppivansa vähitellen kantamaan
osansa, joka monille aviovaimoille ei ollut sen paremmaksi suotu.

Vanhemmat eivät edeltäpäin osanneet tätä vastaan mitään väittää.
Nuoriin miehiin vaikuttamisesta ei voinut olla puhettakaan, koska
nämä eivät voineet antaa sitä mitä heillä ei ollut, eikä asialla
ollut sellaista puolta, johon olisi voinut tarttua. He rajoittuivat
siis vahvistamaan noita idyllisissä unelmissaan niin onnettomasti
pettyneitä lapsiaan tuossa heidän kunnioitettavassa päätöksessään
harjoittaa kärsivällisyyttä sekä lupaamaan suojaa ja apua kaikkien
onnettomuustapausten varalta. Ennen kaikkea he kuitenkin pyysivät,
että tyttäret nyt ahkerammin kävisivät vanhempainsa luona, niin
usein kuin mahdollista, yksinään ja yhdessä, miten vain sattuisi ja
antamatta itseään pidättää. Sen he mielellään lupasivat ja päättivät
myöskin tehdä niin sekä käydä jälleen toistensa luona niin usein kuin
halua siihen olisi.

Tähän päättyi neuvottelu Julianin kotiintulon takia. Kummastuneena
tervehti tämä seuruetta, jonka niin odottamatta tapasi, ja pahoili
kovin, että juuri tänä päivänä oli tullut metsälle menneeksi.
Pojalta, joka kantoi evässäkkiä ja metsästyslaukkua, otti hän nämä
kamsut.

"Onneksi tuon minä ainakin jotain illallispöytään!" huudahti hän.
"Onko sinulla vielä minullekin kulaus kahvia, rouva suurneuvoksetar?
Niinpä niin, teitähän on siinä kolme, joten voitte meidät kaksi
herraa kumoon äänestää! Täällä, sanon minä, on mitä paistaa, mikä
onkin pian tapahtunut, jahka saalis on vain ensin kynitty. Aionpa
taas itse käydä siihen toimeen!"

Hän tyhjensi metsästyslaukkunsa pöydälle ja yli kolmekymmentä
lintupoloista nujerretuin kauloin ja sammunein pikku silmin,
rastaita, peippoja, leivosia ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan,
makasi siinä äänettömänä, kankeat jalat ojoina ja käyrät pikku kynnet
löysinä siirottaen.

"Saattepa nähdä, mamma, että nämä maistuvat teistä kuin paras
sokerileivos, jahka ne on saatu möyheiksi ja hyviksi! Mutta minä
tahdon itse katsoa perään. Onkos kyökissä jotain rasvaa, rouva?"

"Pyydän, herra vävy, älkää hätäilkö!" sanoi rouva Salander, "me emme
missään tapauksessa enää syö, mieheni ja minä, me olemme täysin
kylläisiä ja aiomme vielä viimeisellä junalla mennä pois."

"Mutta, mestari Julian", työnsi Martti väliin, "ettekö sitten tiedä,
että laululintujen metsästys on kielletty? Te Suuren Neuvoston jäsen?"

"Enhän minä, herra appiukko, ole metsästänyt, vaan virittänyt paulan
ja siihen on sitten todellakin kutsumatta tullut pari peipposta.
Muutoin ei kai mikään metsänvartia käyne minun kimppuuni!"

"Tasa-arvoisuutta lain edessä, eikö niin?" vastasi Salander Julianin
puheeseen, joka ilmeisestikin tarkoitti, että hänen neuvoksen arvonsa
suojelee häntä siitä.

"No, syököön kuka haluaa, minä paistan ne, sillä minulla on nälkä!"
sanoi hän ja tyhjensi kahvikupin, jonka rouva oli hänelle tarjonnut.
Sitten kahmusi hän linnut jaloista yhteen, aina viis kuus kahden
sormen väliin ja lähti näitä riippuvia lintubuketteja kantaen
huoneesta.

Kun appivanhemmat ja Setti vähän myöhemmin olivat poislähdössä ja
menivät eteisen läpi, riensi hän kyökistä hyvästiä heittämään,
edessään valkoinen esiliina ja toisessa kädessä veitsi sekä toisessa
yksi noita paljaaksi kynittyjä lintusia. Verisiä sormiaan näyttäen
pyysi hän anteeksi, ettei voinut paremmalla tavalla hyvästi sanoa
kuin ojentamalla oikean kyynärpäänsä.

Lähtevät näkivät olevansa pakoitetut koskettamaan tuota koukistettua
käsivartta sekä hiljaa sitä pudistamaan, sillä kädenpuristuksen
korvatakseen.

Hänen vaimonsa, Netti rouva, oli hyvin hämillään eikä edelle
kiirehtien ollut huomaavinaankaan tuota nuoren herkuttelijansa
sopimattomuutta. Maria äiti ihmetteli itsekseen, kuinka nopeasti
molemmat veljekset olivat raaistuneet, arvellen että heistä ajan
oloon tulisi oikein tahditon ja tunteeton poroporvari pari.

Martti Salander harkitsi saamaansa vaikutusta toiselta kannalta.
Netti tyttärelleen, joka aikoi saatella vanhempiaan ja sisartaan
aina asemalle saakka, sanoi hän: "Onko sinun miehelläsi virassaan
niin paljon aikaa, että hän voi kokonaisia päiviä uhrata tuollaisiin
harrastuksiin?"

"Mitä siihen tulee", vastasi Netti, "niin on töiden paljous
epätasaista; mutta totta puhuakseni en voi sanoa hänen lyövän
tehtäviään laimin. Häneltä käy työnteko helposti, ilman pitkiä
miettimisiä, ja sitten ei hän ole siitä milläänkään, saadessaan
istua puolet yötä kansliassa, kun on tavallista enemmän työtä, ja
kirjottaessaan yhtämittaa. Aivan äskettäin oli hän koko päivän
poissa, Münsterburgissa, ja kun hän illalla puoli kymmenen aikana
tuli kotiin, ei hän mennyt makuulle vaan kansliaan, vaikka hän
näyttikin väsyneeltä. Kun kello löi kolme eikä häntä vieläkään ollut
vuoteessaan, luulin minä hänen siellä alhaalla nukahtaneen; minä
nousin ylös ja menin katsomaan, yksistään jo lampunkin takia, ettei
mitään tavatonta tapahtuisi. Mutta hän istui vielä ja työskenteli.
Hän oli itse laittanut kuntoon kokonaisen kasan kiinnekirjoja,
maakirjojen otteita ja sen semmoisia, joiden valmistus muutoin
on apulaisten tehtäviä, kirjoittanut kaiken siististi, vieläpä
päällekirjoitukset huolellisesti fraktuuralla. Juuri oli hän
taittamassa asiakirjoja kokoon ja merkitsemässä takasivuille noita
kanslian omaisia titteleitä, kaikki hyvään järjestykseen. Tämän
kaiken teki hän sen takia, etteivät kirjuri ja oppilas olleet
työssään edistyneet ja että hän tahtoi jouduttaa töitä riittämiin
asti eteenpäin. Hän ei ollut juuri hyvillään, että minä tulin sinne
ja näin, kuinka hän oikeastaan teki sellaista työtä, jota varten hän
palkkaa väkeä."

"Siinä on toki jonkinlaista hyväsydämisyyttä, siinä!" arveli
Salander. "Entäs sinun Isidorisi, Setti, onko hänkin sellainen
yötyöskentelijä?"

"Niin, kyllä hänkin toisinaan puuhailee kansliassa pitkät ajat",
vastasi Isidorin rouva, "mutta en tiedä, tekeekö hän apulaisillekin
kuuluvia töitä. Olen vain nähnyt, että hän tarkastaa kirjat läpi ja
tekee muistiinpanoja."

Lindenbergin asemalla täytyi heidän erota. Vanhemmat nousivat heti
Münsterburgiin menevään junaan, mutta Setti ja Netti jäivät vielä
yhdessä odotussaliin, missä he alakuloisiksi käynein mielin hiljaa
juttelivat, kunnes tuli Unterlaubiin menevä juna.

Eivät Martti ja Maria Salanderkaan olleet kotona ennen maatapanoa
vastapäätä istuessaan ruusuisella mielellä. He olivat nyt
vakuutettuja, että noiden kukoistavien tyttärien elämä oli käynyt
autioksi ja että se nykyisellä kannalla säilyessään kävisi yhä
lohduttomammaksi ja ikävämmäksi kuin loputon tihkusade.

Maria nojasi päätään käteensä ja katsoi ajatuksiinsa vaipuneena
eteensä.

"Onhan meillä vielä Arnold, joka toiveitamme ylläpitää", puhui hän
yksikantaan, "mutta kuinka helposti nämäkin toiveet saattavat pettää!"

"Mutta eihän hän ole sitä varten olemassa, että me tällaista
mahdollisuutta ajattelisimme", lausui Martti, "hän elää ja on
ihmisten ilmoilla ja eläväthän tyttäretkin ja saavat hekin vielä
paremmin elämästään iloita! Arnold saattaa nyt muutoin tulla piankin
kotiin, jos haluaa; onneksi on hän pysynyt tervennä ja toivottavasti
edelleenkin pysyy!"

"Tahtoisin hänen olevan jo kotona! Huomenna kirjoitan minä hänelle
kirjeen!"

Pitennetyltä opintomatkalta palattuaan oli heidän poikansa aluksi
liittynyt kauppaliikkeeseen, perinpohjin siihen perehtyäkseen ja
harjaantuakseen. Ei kestänyt kauankaan, kun hän oli siksi selvillä
asioista, että huomasi välttämättömäksi tai ainakin hyödylliseksi
persoonallisesti matkustaa niihin maanosiin, joihin kauppahuoneen
suhteet pääasiallisesti suuntausivat. Tässä kävivät hänen toiveensa
yhteen isän kanssa, joka oli jo kauan kaivannut luotettavaa
paikallisedustajaa, kun hän itse oli luopunut ajatuksesta tehdä
ajoittaisin matkoja. Vuoden tai vähän toista oli Arnold oleskellut
Brasiliassa ja oli hän valppaudellaan ja ripeydellään tehnyt jo hyviä
palveluksia.

"Tuon tehtävänsä, laajentaa sikäläinen maatilamme sopivaksi
istutusmaaksi", sanoi Salander, "on hän vallitseviin olosuhteisiin
nähden suorittanut mahdollisimman hyvin, niin että meillä on nyt
pitkäksi aikaa varma tukikohta, kuinka kauppasuhteet hyvänsä
muuttukootkin. Johtajaksi on hän löytänyt muutaman toimeliaan ja
uskollisen nuoren maanmiehemme, jonka me voimme ottaa tilapäisesti
osakkaaksi, niin ettemme enää tarvitse mitään vieraita arentimiehiä.
Ja mitä muihin toimiin tulee, niin on Arnold saamistani kirjeistä
päättäen käyttäytynyt kaikkialla kauppatuttujen luona taitavasti ja
viisaasti sekä jättänyt itsestään hyvän vaikutuksen. Onhan hänen
tosin helpompi toimia kuin minun, jonka siirtomaissa täytyi käydä
kulkukauppaa melkein tyhjin kourin. Mutta mikä minua ilahuttaa,
on se, että meillä on poika ja liiketoveri, joka on kunnollisesti
oppinut sekä nähnyt maailmaa maineen ja kansoineen. Ja kun hänestä
lisäksi tulee riippumaton mies, tai hänhän on jo sitä, niin saa hän
sanan kauneimmassa merkityksessä osakseen vaikutusalan, joka on
meillekin kunniaksi!"

"Eläköön hän niinkuin hänen osakseen on määrätty", sanoi Maria, "eikä
toisin, niin pysyy hän tyytyväisenä! Kunpa hän nyt aluksi olisi vain
kotona!"

Kun he näin pojastaan puhumalla olivat hetkisen mieltään
ilahuttaneet, palasi heidän surunsa tyttäristä taasen ennalleen,
synnyttäen pitemmän äänettömyyden. Salander päätti synkät
mietteensä lausumalla: "Erästä seikkaa minun on mahdoton selittää!
Muistellessani nyt jälestäpäin, kuinka tytöt silloin öisessä
puutarhassa, jossa minä heidän ja noiden kahden veitikan perille
ensikerran pääsin, komentelivat poikiaan, että näiden täytyi käydä
ja seisoa aina kuinka he tahtoivat; kuinka he sen jälkeen kielsivät
näiltä seurustelun ja nämä tottelivat, -- ja kun minä nyt näen,
kuinka heillä ei enää ole vähintäkään vaikutusta, vaan ne vintiöt
tekevät ja ovat tekemättä miten vain haluavat, vieläpä määräävät
vaimoilleen puvut ja koristeetkin kuin itämaisille orjattarille ja
nämä mukautuvat, samalla kun he eivät kuitenkaan enää rakasta ja
kunnioita miehiään, niin täytyy minun yhä kysyä, kuinka tämä sopii
yhteen ja kuinka se on mahdollista!"

"Eihän se harkitsemalla parane!" vastasi rouva Salander.

"Voisi sanoa, etteivät he kumminkaan puolin ole enää samoja
ihmisiä, sen jälkeen kuin mielivaltaiset unelmat ovat haihtuneet.
Toisella puolen on unelmien nuorukaisista tullut nuoria miehiä,
jotka kääntävät raa'an puolensa esille ja jotka sitäpaitsi kuuluvat
niihin, Jotka yhdestä poikamaisuuden ikäkaudesta siirtyvät toiseen;
toisaalla taasen on tytöistä tullut aviovaimoja, unelmien kehräämä
onni on hävinnyt ja jälelle jäänyt vain tavallinen siivous, joka
estää heitä viheliäisyyttään vielä jokapäiväisellä riidalla ja
toralla koristamasta; sillä luonnollisesti he hyvin tietävät, että
se olisi ainoa tulos jokaisesta kokeesta saavuttaa heihin uudelleen
vaikutusvaltaa. Onhan jo tuo entinen valta noihin nuoriin miehiin
ollut sekin vain osa heidän mielikuvituselämäänsä. Mutta kaikki tämä
on jo liiaksi sanottua! Me olemme tässä jonkun selittämättömän oikun,
ilmiön kanssa tekemisissä, kuten sinä jo olet sanonutkin."

"Niin se lienee", vastasi mies alakuloisesti, "sellaista sattuu niin
siveellisessä kuin fyysillisessäkin suhteessa! Taivas meitä armossaan
varjelkoon!"



XIV


Seuraavana päivänä lähti Martti Salander ajoissa konttoriinsa,
korjatakseen sen mitä eilen oli mahdollisesti tullut laiminlyödyksi.
Kun hän oli tämän tehnyt sekä lukenut vasta tulleet kirjeet ja oli
juuri aikeissa päivän sanomalehteä katsella, saatettiin sisälle muuan
vieras, joka halusi häntä puhutella.

Muuan hyvin puettu, vierasmaalaiselta näyttävä mies seisoi suorana
keskellä huonetta. Hänellä oli tatarimaisesti leikattu parta,
pitkät, alasriippuvat ja kankeiksi suitut viikset ja vastaava leuan
ympärys. Tukka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi, mutta silmäin
ympärystät sen sijaan ryppyiset, mikä saattoi johtua yhtähyvin
totutusta räpyttämisestä ja vilkuttamisesta kuin ijästäkin; kädessä
oli hänellä kiveräpartainen huopahattu, jaloissa polviin ulottuvat
kiiltosaappaat. Takki oli kiinni ja eräästä napinlävestä riippui
paksu kultaketju, joka vaaksan matkan alempana pujahti toisesta
lävestä takaisin sisälle.

Salander kysyi millä hän saattoi palvella.

"Vanha ystävä! Etkö tunne minua enää, Louis Wohlwendia?"

Salander tunsi äänen, vaikkei sillä ollutkaan kuin nimeksi sen
entistä kaikua, mutta sen avulla selkeni hänelle kuitenkin erityisiä
piirteitä noissa vanhentuneissa kasvoissa. Tänä hetkenä olisi hän
ennen ajatellut kuolemaakin kuin Wohlwendia ja täytyi hänen miettiä,
missä suhteessa hän oikeastaan oli tuohon mieheen. Hän tyytyi siis
katselemaan tätä, sanomatta mitään ja tarttumatta tämän ojennettuun
käteen. Wohlwend veti tuolin esille, istui siihen ja viittasi vanhaa
ystäväänsä istumaan jälleen pulpettinsa ääreen.

"Minä huomaan", alkoi hän uudelleen puhua, "että minun olisi pitänyt
ilmoittaa tuloni ja asiani, ettei olisi tarvinnut kompastua siihen
vanhaan juttuun, joka näyttää vielä välejämme häiritsevän. Sinä olet
tuon häviöön joutuneen Atlantin rannikkopankin maksuosoituksen takia
antanut minua kerran syyttä vainota, mutta luonnollisesti mitään
siitä kostumatta, sillä minä en voinut maksaa, mitä olin velkaa, siis
vieläkin vähemmän, mitä en ollut velkaa. Minulla oli siihen aikaan
tilaisuus erään kauppiaan puolesta tammisen astialautalähetyksen
kera matkustaa Unkariin, jossa minä sitten kiertelin ympäri maata,
toimin ilman voittoa hankkijana ja välittäjänä kaikilla mahdollisilla
kauppa-aloilla, olin tekemisissä puiden, viinin, villojen, vieläpä
sianharjastenkin kanssa. Sianharjasten takia jouduin minä Essekin
seuduilla Draun varrella muutaman mahtavan siankasvattajan luo,
joka mieltyi minuun. Hän kävi kauppaa myöskin muilla tuotteilla ja
koetti saada minua kirjanpitäjäksi tai liikkeen johtajaksi ja minä
jäinkin sinne. Kuten tiedät, olin minä yhä vielä naimaton, mutta sain
nyt tilaisuuden mennä avioliittoon. Isännälläni oli kaksi tytärtä,
kahdesta eri avioliitosta. Ensimäisestä avioliitosta oleva tuli
vaimokseni, ja etteivät molempain perintösuhteet sekaantuisi, vaan
kumpikin saisi, mitä hänelle oli tuleva, niin järjesti hän eläissään
omaisuutensa ja pani kummankin osan varmalle talletukselle. Nyt hän
on jo kuollut. Minä voin vaimoni tuloilla elää hyvin hänen kanssaan
ja säännöllisesti taloutta hoitaen vuosittain vähän säästääkin.
Kun jälkeen jäänyt maatila on edullisesti myyty, käy asemani ehkä
vieläkin paremmaksi. Ensimäinen mihin päätin käydä käsiksi, oli
luonnollisesti ryhtyä korvaamaan minun takiani kärsittyjä vahingoita,
joita mahdollisesti ei muutoin oltu sovitettu; ensimäisenä on se
koko summa, jonka sinä, vanha ystäväni Salander, ennen ensimäistä
Brasilian matkaasi minulle takasit. Minä aion oleskella täällä
pitempään. Luonnollisesti voin minä käyttää ainoastaan vaimoni
vuosituloista jääneitä säästöjä ja on minun niissä rajoissa
liikkuminen erityisiä maksuja suorittaessani. Lyhyesti, minä olen
tullut panemaan asiaa alulle!"

Hän veti esiin lompakon ja asetti muutamia seteleitä Martti
Salanderin pulpetille, jonka jälkeen hän jatkoi: "Tässä on
viisituhatta frangia! Olehan hyvä ja merkitse ne kirjoihin
ensimäisenä velanlyhennyksenä ja laske kohtuullinen korko koko
kuluneelta ajalta sekä samoin laske, jos niin tarvitaan, vähittäinen
kuoletusmaksu? Sillä minulla on kaksi poikaa, jotka nekin
kasvatukseensa kysyvät menoja."

Nyt vasta olikin Martti Salander hämillään. Jos Wohlwendin halu
maksaa oli todellinen, niin täytyi hänen, Salanderin, ottaa häntä
kohtaan ystävällisempi käytös, eikä hän kuitenkaan tiennyt edes
sitä, pitikö hänen ottaa rahat vastaan neuvottelematta asianajajansa
kanssa. Mutta jos Wohlwend sittenkin on ollut syytön tuohon
rannikkopankin juttuun, mikä kylläkin on hyvin mahdollista, niin
seisoi hän nyt hyvine aikomuksineen ja itse asiassa jo alkuunpantuine
suorituksineen kunnian miehenä hänen edessään eikä Salanderin niin
ollen tarvinnut häntä tylysti pois työntää.

Hän otti senvuoksi nuo viisi seteliä käteensä, silitti ne tasaisiksi
ja sanoi hiukan mietittyään: "Jos sinä tahdot hyvittää minulle sen
takaussumman, niin on se minulle vain mieluista; menetetyksi luullun
rahan voi aina kaksinkerroin hyvin käyttää! Koroksi minä ehdotan
neljää sadalta, laskettuna kymmeneltä vuodelta, siis määrä-ajalta,
jonka kuluttua velka vanhani, niin että me pääomalle ja kymmenen
vuoden korolle saamme pyöreän summan, joka ei enää muutu, siinä
tapauksessa että lyhennykset eivät jää suorittamatta! Nämä viisi
tuhatta olisivat siis ensimäisenä maksueränä puheenalaiselle
summalle!"

"Minä tunnen taasen vanhan kunnon ystäväni!" vastasi Louis Wohlwend
rehellisellä äänellä. "Korkokanta ja aika ovat ystävän tavoin
lasketut ja minä hyväksyn molemmat kiitollisuudella!"

"Minä kirjoitan sinulle väliaikaisen kuitin ja, koska se sinusta
ehkä on mieluisampaa, pidän myöhemmin itse huolta tarkemmasta
maksutodistuksesta, ettei minun tarvitse sitä kirjanpitäjälle uskoa."

"Aivan kuten tahdot! Kiitos vain vielä kerran!" vastasi Wohlwend,
ojentaen hänelle tunteellisesti kätensä. "Katsos, nyt minä voin
ilomielin pitää itseäni kotiinpalanneena, kun minä olen kotona
vanhimman nuoruudenystäväni kanssa tehnyt rauhan!"

Tuon rauhallisen keskustelun kuluessa, joka toi hänelle odottamatta
takaisin kauan sitten ansaitsemansa rahat, unhoitti Salander kaiken
sen mitä hän Wohlwendin takia oli kärsinyt ja mitä hän jo itse oli
hänestä puhunut. Hän pudisti ystävällisesti tämän kättä, kuten
ainakin hyväsydäminen mies, jonka sydämeltä kivi putoaa jakun
hän myöskin voi vanhasta vihankaunasta vapautua. Hän antoi tuon
puolittain aasialaiselta näyttävän ja jonkunlaista itse ottamaansa
helkkyvää saksanmurretta puhuvan Louisin olla oloissaan ja tämä
jäikin sinne loruilemaan aina päivällisaikaan saakka, kyseli kaikkea,
katseli tulevia ja meneviä liikehenkilöitä ja vaihteeksi taas
ylisteli Salanderin onnea. Ja kun tämä keskeytti työnsä, lähteäkseen
kotiin päivälliselle, tahtoi Wohlwend saattaa häntä kappaleen matkaa.

He tulivat muutaman hotellin luo, jossa herra Louis Wohlwend asui.
Tämä pysähtyi portille ja pidätti Salanderia.

"Tee minulle se palvelus ja tule ainoastaan hetkiseksi sisälle! Minä
haluaisin kovin mielelläni esittää sinulle perheeni, vaimoni, poikani
ja kälyni!"

"Mutta sehän saattaa helposti toistekin tapahtua! Nyt minua odotetaan
syömään!" pyyteli Salander anteeksi.

"Ymmärrähän nyt!" tiukkasi Wohlwend, "minun pitäisi huomenna
aikaisin mennä heidän kanssaan Rigille, näyttääkseni heille hiukan
ihanuuksiamme! Ja muutakinhan siihen väliin voi tulla! Vain
hetkiseksi!"

Lyhentääkseen mitä nyt kerta ei voinut välttää, salli Salander
työntää itsensä portaita ylös ja huomasi olevansa muutamassa
salonkimaisessa huoneessa vastapäätä kahta muhkeaa naista, joiden
kauneus oli erilainen, mutta muukalaismaisuus yhtäläinen, samoinkuin
käytös ja matkapuvutkin.

"Tämä se nyt siis on vanha ystäväni Martti Salander!" ilmoitti hän
heille, ja häneen kääntyen: "Tämä on vaimoni Alexandra Wohlwend,
syntyjään Glavicz! Tämä hänen sisarensa neiti Myrrha Glavicz ja nämä
poikani Georg ja Louis!"

Nämä tervehtivät häntä kunnioittavasti, joskin hiukan kömpelösti ja
hän tarjosi heille kaikille kätensä sekä tiedusteli yhtä ja toista
matkasta, jonka he olivat tehneet, ja sen semmoista. Silläaikaa oli
Wohlwend pujahtanut ulos, mutta tuli kohta takaisin.

"No, vanha ystävä, sinä kunnioitat meitä nyt syömällä kanssamme!
Minä lähetin palvelian kotiisi ilmoittamaan, että sinä olet meidän
luonamme eikä missään hukassa!"

"Mutta, ystävä hyvä, se ei sittenkään käy laatuun!" arveli Salander
vastaan ponnistellen. Se ei kuitenkaan auttanut mitään ja hän myöntyi.

Kesti neljännestunnin, ennenkuin soitettiin ruualle, eikä keskustelu
tahtonut juuri luistaa, vallankaan kun Wohlwend ei jutteluun ottanut
osaa. Mutta Salanderille ei tullut ikävä, kun hän teeskentelemättä
katseli noita vieraita ihmisiä.

Kun vihdoinkin käytiin pöytään, sai hän taluttaa rouva Wohlwendin
sisarta sekä istua hänen rinnalleen.

"Varo itseäsi!" sanoi Wohlwend piloillaan, "hänen suonissaan
virtaa todennäköisesti helleeniläistä verta. Minun appi vainajani
on aikoinaan tuonut hänen äitinsä Mustanmeren rannoilta ja heidän
esi-isiensä pitäisi Tessaliasta tulleen sinne."

Martti silmäili tuota rinnallaan olevaa hiljaista naapuria, joka
nyt oli vallan lähellä häntä. Hän näki pari loistavaa silmää, jotka
ikäänkuin välinpitämättömässä surussa olivat kääntyneet häntä kohti,
ja tumman tukkalaitteen alta näki hän juontuvan alas moitteettomat
otsan ja nenän ääriviivat sekä täyteläisten huulten alla
pyöristyvän mitä somimman leuan, kaikki kuin vanhan kreikkalaisen
naisenpääreseptin mukaan.

Salander tunsi kutkuttavaa mielihyvää istuessaan tuon harvinaisen
kauneuden lähellä ja kun Wohlwend oli tuottanut sampanjaa ja hän
nauttinut sitä pari lasia, oli hänestä kuin hän olisi keksinyt uuden
maanosan tai uuden prinsiipin, lyhyesti, löytänyt Kolumbuksen munan.

Pöydässä olleet vieraat olivat jo kaikki jättäneet ruokasalin ja
useimmat heistä olivat ohimennessään heittäneet silmäyksen tuohon
Martin rinnalla istuvaan kaunottareen. Nyt tuli muuan viinuri
ja ehdotti sampanjan ääressä vielä istuvalle herrasväelle, että
juomavehkeet kannettaisiin viereiseen huoneeseen, kun salissa taas
parin tunnin perästä syötäisiin ja pöytä oli uudelleen katettava.
Samalla nosti hän pullon jäähdytysastiasta ja katsoi sitä, mutta se
oli tyhjä.

Tämä sekä pullon että viinurin töykeys herätti Salanderin hänen
unelmaisesta tilastaan. Hän nousi ylös ja hylkäsi päättävästi
Wohlwendin tyrkyttävän esityksen, että seurattaisiin viinurin
ehdotusta.

"No niin, vanha ystävä!" sanoi Louis Wohlwend, "siis toisella kertaa!
Minä toivon, että me opimme jälleen toisiamme ymmärtämään! Ystävyys
ei ole mitään huonoimpia ihanteita, vallankin kun se on vanhaa lajia,
kuten hyvä viini!"

Salanderista, joka taasen oli kokonaan valveilla, ei vertaus tosin
ollut sattuva, hyvin vanhaa viiniä kun ei enää nykyään arvosteltu
niin korkealle kuin ennen. Hän jätti kuitenkin muistutuksen tekemättä
ja kiiruhti sanomaan hyvästi noille hänen ympärillään piirissä
seisoville henkilöille. Viimeinen oli neiti Myrrha Glavicz, jolla oli
suonissaan kreikkalaista verta ja joka seisoi hänen takanaan; hän
etsi häntä väärältä paikalta, kääntyi sekaannuksessaan ympäri ja oli
vähällä liukahtaa, ennenkuin oli tilaisuudessa tuolle vaiteliaalle
naiselle kätensä ojentamaan ja lähtemään.

"Hän teki saman vaikutuksen kuin vanhan Hellaan sinisen taivaan
äänettömyys!" ajatteli hän nopein askelin katuja pitkin
kiiruhtaessaan.

"Kauneus on sentään, herra nähköön, ihana asia, oikein semmoinen
klassillinen kauneus!" ja ajatuksissaan löi hän näppiä, niin että
pari vastaantulijaa katsoi kummissaan hänen jälkeensä.

"Mikäs vieras se oli, jonka kanssa sinä olet hotellissa syönyt?"
uteli Maria rouva, jonka luokse hän hetkiseksi pistäysi.

"Eikö sitä sinulle sanottu?" kysyi Martti hämillään.

"Pitäisihän se sinun tietää, kun kerta annoit ilmoittaa, ettet tulisi
kotiin, vaan söisit siellä!"

"En minä suinkaan ole antanut ilmoittaa, vaan hän sen tietämättäni
teki!"

"Kuka hän?"

"Jahaa! No, arvaa -- Louis Wohlwend!"

"Sekö siellä? Ja sinä olet hänen kanssaan syönyt?"

Rouva Salander oli kankeana hämmästyksestä, mikä ei suinkaan ollut
iloisinta laatua.

"Elä nyt niin kovin säikähdä! Ajattelehan, että hän tahtoo maksaa sen
takaussumman korkoineen ja toi minulle aluksi viisituhatta frangia!"

"Toivoisin, että maa olisi hänet rahoineen niellyt! Jollei niillä
rahoilla olisi syrjätarkoitusta, niin ei hän olisi niitä tuonut! Ja
sitten sinä heti taasen olet ruvennut ystävyyteen hänen kanssaan?"

"Ei juuri sitäkään! Mutta elä nyt, Maria kulta, ole noin kummallinen!
Minä siinä en voi nähdä mitään muuta kuin että hän tahtoo hyvittää
sen vahingon, nyt kun hän voi."

"Voi sinua, ja minä kun en voi mitään muuta siinä huomata kuin että
hän on tullut kolmannen kerran sinut puhdistamaan!"

"Se ei olisi hänelle enää tarpeellista! Eikä hän toki ole koskaan
sellainen lurjus ollut, että hän, joka on rikkaissa naimisissa,
pelkästä petkutuksen harrastuksesta maksaisi vanhan velan, voidakseen
käyttää sitä syöttinä uuteen pyydystykseen. Ja sitten, eihän hän nyt
toki vaimoineen ja lapsineen olisi sitä varten tänne tullut!"

"Taivasten tekijä! Vaimo ja lapsia! Ne mahtaa olla kaunista väkeä!"

"Kaunistako? Näkisitpä vain kerran, niin ihmettelisit! Rouva itse
minusta tosin ei tuntunut erikoisen hienolta, vaan hän onkin sen
takia huomattava, että hänellä on nuorempi sisar, eräs Myrrha
neiti, jota minun täytyi katsella! Antigone, sanon minä, Nausikaa,
kaunis Helena itse, sanoisin minä, jollei hän näyttäisi siksi liian
hurskaalta!"

Vasta nyt huomasi Maria rouva selvemmin miehensä innostuksen, hänen
keveän punastumisensa ja silmiensä loisteen. Tässä harvinaisessa
vanhan miehen kauneudenihailussaan näytti hän niin herttaisen
koomilliselta, että Marian täytyi sydämellisesti nauraa ja katsella
häntä kasvavalla iloisuudella.

"Se on ihan totta!" huudahti mies vilpittömästi, luullen Marian
nauravan sen takia, ettei hän uskonut häntä ja aavistamatta, että
tämän ilonaihe oli jalompaa laatua. Ja kun Maria yhä lystikkäämpänä
katseli häntä, lausui hän kärsimättömästi: "Oh, mitäs sitä
kannattaakaan sinun kanssasi yrittää!" ja lähti tiehensä.

"Sitä kunnon Marttia!" ajatteli rouva tuolinselkämykseen nojaten ja
kätensä hetkiseksi ristiin laskien, "hän ei muuksi muutu ennenkuin
kuolee! Aina saa hän jonkun uuden pääsiäisjäniksen kierrokseensa,
kun luulee sen jo olevaan lopussa! Nyt hän on jälleen tekemisissä
kreikkalaiskauneuden kanssa, kuten hän sitä ennen vanhaan nimitti;
piakkoin kai tulee kysymykseen Odysseia, jonka me jo kerran luimme
läpi. No niin, hän on aina johonkin innostunut ja aina käsinä
jossakin puuhassa ja silloinpa hänen ei tarvitse keilaa heittää!"

Tämän suosiollisen kuvauksen esine oli sillä välin jo matkalla
liiketaloonsa, jonne hän astui toisen mielialan valtaamana kuin mitä
oli ollut sinne äsken tullessaan. Vasta kadulla tuli hän ajatelleeksi
vaimonsa herttaista käytöstä, josta vuosien ruosteen alta tämän
sisäinen nuoruus siinä määrin herttaisemmin esiin kimmelsi, missä
määrin tuo tapaus oli ollut laatuaan uusi.

Se vähäinen harmi, jota hän hänen naurunsa johdosta oli tuntenut,
hävisi huomaamatta. "Kuka olisi ajatellut", tuumi hän itsekseen,
"että tuo kunnon Maria, jonka minä niin hyvin tunnen, kykenisi
tuollaisessa tapauksessa näyttämään niin soman herttaista mieltä!
Koskaan en ole häntä sellaisena nähnyt! Tässä tapauksessa ei
todellakaan voi sanoa, että ihminen yhä muuttuu kunnes hän kuolee!
Aina kun vähimmin sitä ajattelee, esiintyy hän uudessa valossa!
Todellakin, kun hän tässä suhteessa pysyy aina samana, niin ei voi
sanoa hänen muuttuvan!"

Mutta kumpikaan ei muistanut mitään siitä keskustelusta, joka heillä
eilen illalla ennen maatapanoaan oli ollut tyttäristään ja mitä
he ihmiselämän oikullisista ja selittämättömistä ilmiöistä olivat
lausuneet.



XV


Martti Salander ei useampiin viikkoihin kuullut mitään uutta Louis
Wohlwendista ja hänen perheestään ja vaikkakin hän toisinaan oli
utelias tietämään, mitä tuo hänen omituinen ystävänsä vielä hyväksi
lopuksi panisi toimeen, niin ajatteli hän sitä yhä vähemmän ja
välinpitämättömämmin.

Eräänä iltana ilmoitti Maria rouva lähtevänsä tyttärien luo ja
viettävänsä päivän kummankin luona. Molemmat miehet olivat nimittäin
matkustaneet ampumajuhlaan Länsi-Sveitsiin eivätkä lähtisi sieltä
ennenkuin olisivat saaneet pari hopeamaljaa ammutuksi, jota varten
he suurin kustannuksin ja loppumattomalla ampumisella olivat
harjoittautuneet. Heidän poissaoloaan halusivat heidän rouvansa
käyttää talousesineiden, erittäinkin makuu- ja liinavaatteiden
perinpohjaiseen tarkastukseen sekä saada äidin siinä toimessa
neuvoillaan avustamaan. He arvelivat luonnollisesti tällä tavoin
saavansa rauhassa viettää kokonaisen kesäpäivän äidin seurassa
sekä järjestivät lisäksi niin, että kumpikin heistä olisi mukana
toisensa kotona tapahtuvassa tarkastelussa ja neuvottelussa, joten
he toivoivat saavansa hyvän tilaisuuden ei ainoastaan opettavaisiin
huomioihin ja kärsittyjen vaurioiden vertailuun, vaan myöskin kolmen
vuorokauden pituiseen mitä mieluisimpaan avomieliseen seurusteluun.
Sillä ainakin yhden yön seudun tahtoi kumpikin tytär pitää luonaan
tuon ikävöidyn vieraan.

Martin mielestä oli tämä kaikki oikein, paitsi mitä tuli vävypoikien
kustannuksia kysyvään ampumaharrastukseen, josta itse asiassa näillä
kummallakin oli kotonaan lasikaapissa rivi kiiltäviä maljakoita,
ilman että he olisivat olleet mitään varmoja ampujia. Mutta kun asia
nyt kerta oli sillä tavoin, niin soi hän noille kolmelle rouvalle
tilaisuuden parin tai kolmen päivän yhdessäoloon, kehoittaen omaa
vaimoaan viipymään lasten luona niin kauan kuin se oli huviksi ja
hyödyksi sekä hänelle että heille. Olihan kummassakin paikassa ilma
mahdollisimman puhdasta ja terveellistä.

Määrättynä päivänä saattoi hän puolisonsa asemalle, johon
palvelustyttö oli jo kulettanut korin täynnä kaikenlaista hyvyyttä,
jonka määränä oli noiden kolmen tilapäälesken yhdessä oloa osaltaan
juhlallistuttaa.

Asemalta lähdettyään teki Salander pitemmän kävelyretken toistamiseen
tai kokonaan uudesta rakennettujen korttelien kautta, etsiskellen
katseillaan taloja, joiden rakentamiseen hän oli lainannut
liikenevää kapitaalia. Mutta kun hän ei ollut mikään ahkerampi
kaupunkikäyskentelijä, niin ei hän nyt enää voinut niitä löytää.
Siinä kävellessään johtuivat hänen ajatuksensa vallalla olevaan
arveluttavaan rakennuskuumeeseen, jota hän tosin itsekin avusti, sekä
niihin puheisiin, joita oli jo käymässä välttämättä tapahtuvista
rakennuskonkursseista. Tulkoonpa, ajatteli hän, onhan minulla
ensimäinen kiinnitys ja sitäpaitsi: joka mukana häärää, se saa
mukana seuraukset kärsiä. On parasta marssia ajan kanssa yhtärintaa,
kyllä se kaikki taasen sovittaa. Ja mihin ryhtyisivät meidän
käsityöläisemme, jollei edes olisi tuota vähää rakennustyötäkään.

Hän katseli tarkemmin muuatta kaunista taloa, jossa näytti olevan jo
asukkaita, koska alakerrassa järjestettiin juuri kauppaliikettä tai
tavaravarastoa ja muiden kerroksien ikkunoissa oli uutimet. Hänen
siinä seisoessaan tuli talosta ulos Louis Wohlwend ja huomasi Martti
Salanderin.

"Hei", huudahti hän, "siinähän sinä vanha ystäväni oletkin kuin
kutsuttuna! Olin juuri aikeissa tulla sinua konttorista etsimään!
Miten mielelläni veisinkään sinut heti ylös, sillä me asumme
toistaiseksi tässä talossa, mutta naisväki ei ole vielä kunnossa ja
he kähähtäisivät kuin kissat, jos minä herran sinne toisin!"

"Vai niin, sinä olet hankkinut asunnon ja aiot siis jäädä tänne?"
sanoi Salander, vihdoinkin sanoiksi päästessään.

"On hyvin mahdollista, että me jäämme ainakin niin kauaksi kuin pojat
on kouluutettu. Sillä sen minä olen saanut päähäni, että heidän on
täällä käytävä koulu; pitäähän heidän toki pysyä sveitsiläisinä.
Me olemme muutamia viikkoja matkustelleet ympäri, käyden Genfin
järvelläkin. Lausannessa minä löysin yksityisen opiston, joka minua
hyvin miellyttää. Siinä aion minä heitä käyttää vuoden verran ja
sitten saavat he täällä tai muualla saksalaisessa Sveitsissä käydä
läpi hyvän keskikoulun, gymnaasin tai realikoulun."

"Mitä heistä sitten pitäsi tulla?" kysyi Salander.

"Minun tahtoni on, ettei missään tapauksessa kauppiaita! Minä olen
saanut siitä tarpeeni, koska kaikille ei ole suotu erään Martti
Salanderin onnea!"

Tämä ei ottanut pahakseen puhetta, minkä hän oli saanut kuulla
muiltakin, joille oli hullusti käynyt, vaan hymyili hyväntahtoisesti:
"Siis aiot sinä poikia opiskelemaan?"

"Opiskelemaan, hm! Kyllä ja ei! Pelkään etteivät pojat ole siihen
oikein tarpeeksi intelligenttejä. Mutta sentäänkin tuntuu minusta
että he voisivat hallita teoloogisia opinnoita!"

"Teoloogisia? Niidenhän nykyään pitäisi olla suorastaan vaikeimpia ja
vaativat ne päinvastoin mitä terävintä kykyä!"

"Ei niinkään kuten luulet!" vastasi Louis Wohlwend, etevämmyyden
tunnolla silmiään vilkuttaen. Mutta kun kumpikaan ei oikeastaan
tiennyt, kuinka toinen luuli tai tahtoi luulla, jättivät he tuon
keskusteluaineen.

"Minne sinä menet?" kysyi Wohlwend.

"Toimistoon; minä vein vaimoni asemalle, hän matkusti muutamiksi
päiviksi pois ja sitten minä olen vähän kävellyt. Lieneepä jo aika
mennä!"

"Minä saatan sinua vielä vähän matkaa! Mutta apropos, mitäs sinä
siihen sanot, että minä asun sinun talossasi?"

"Minunko talossani? Missä sitten? Eihän minulla ole mitään taloa!"

"Siinä josta äsken tulin ulos! Puhelin omistajan kanssa nykyisistä
rakennusoloista ja sain luonnollisesti tietää, mistä hän on rahoja
saanut. Se on siis yhtä hyvin sinun kuin hänenkin talo!"

"En käsitä kuinka! Vaikkapa tuon miehen täytyisikin se luovuttaa,
niin joutuisi se ennen muille kuin minulle, siitä olen varma!"

"Kuka sen sanoo! Jos kauppahinta laskeutuu kolmannelta tai
neljänneltä osaltaan, niin on talo sinun!"

"Mutta onko se talo sitten todellakin se, johon minä olen rahoja
antanut? Mikä sen omistajan nimi on?"

"Mitä, etkö sinä omia talojasi tunne? Herran nimessä, Martti, sinähän
olet suurellinen!" Tätä sanoessaan silmäsi Wohlwend pistävästi vanhaa
ystäväänsä, joka sattui olemaan puolen askelta edellä eikä huomannut
tuota ilkeää silmäystä.

Hän ei nähtävästi itsekään tiennyt, mikä hänessä herätti tuon pienen
suuttumuksen kihauksen, Salanderin menestyskö vai hänen huoleton
tyyneytensä. Hän oli jo ehtinyt tietoonsa onkia enemmänkin kuin mitä
hän ilmaisi, jota vastoin Salander ei edes tiennyt, missä ne talot
olivat, joihin hänellä oli kiinnitys. Ja sitä piti Wohlwend kuin
persoonallisena loukkauksena. Eikä Salander edes kunnioittanut häntä
uudestaan kysymällä talonomistajan nimeä, joka äsken oli jäänyt
sanomatta.

Mutta tuskin oli hän tuon puoli askelta jouduttanut, kun ilkeä ilme
hänen silmistään hävisi ja hän jutteli edelleen.

"Vanha ystäväni! Mitäs minun pitikään sanoa: niin, olen epätietoinen
suhteestani sinun kaikkein armollisimpaasi. Mielelläni minä kuitenkin
asiain nykyisellä kannalla ollen kävisin häntä tervehtimässä,
vallankin kun minulla on naisväkeä, joka tarvitsisi sopivaa
seuraa. Äitinsä aikaisen kuoleman takia eivät he ole päässeet
osallisiksi hienommasta kasvatuksesta, vaikka tosin ovatkin opetusta
saaneet kiertäviltä hengellisiltä tai maallisilta opettajilta,
miten milloinkin on soveltunut. Mutta se ei paljon merkitse eikä
siitä olisi mitään sanomistakaan, jos heillä korvaukseksi olisi
seurustelutaitoa enemmän kuin mitä he kotioloissaan saattoivat
omistaa -- mutta siinäpä se juuri onkin. Näin ollen minun on heidät
ennenpitkää saatava johdetuiksi johonkin perheeseen, jossa he voivat
oppia jotakin, noin vain välttämättömintä --"

"Siinä tapauksessa koputat sinä väärälle ovelle", keskeytti hänet
Salander, "minun vaimoni elää jokseenkin erilleen vetäyneenä eikä
hän pidä edes sisäkköä. Pitkistä ajoista me olemme tulleet toimeen
yhdellä vanhan puoleisella palveliattarella, joten voit siis
käsittää, ettei meidän perheessämme ole naisille mitään opittavaa."

"Elähän sano! Rouvasi ei ole minulle suopea, sen minä kyllä tiedän,
mutta siitä huolimatta minä sentään tunnen kaikkea kunnioitusta häntä
kohtaan ja tiedän, että hän jo yksinäänkin kykenee mallikelpoista
kotia hoitamaan -- ymmärrähän tarkoitukseni! Enhän minä etsi
loistoa ja mieluisaa seuraa naispolosilleni, vaan esikuvaa kaikessa
toiminnassaan jalosta ja tyynestä naisesta --"

"Tuollaisella puheella sinä loukkaat Mariaa", keskeytti Salander
uudelleen tuon tungettelijan, "hän ei voi sietää sellaista puhetta
eikä hän ole vieläkään antanut anteeksi sille puhujalle, joka
tyttäriemme häissä kaikkien kuullen nimitti häntä jalon naisen
esikuvaksi!"

"Ahaa, nuo kuuluisat häät!" huudahti Wohlwend, "niistä minä
Budapestin harjasmarkkinoilla ollessani luin sanomalehtiuutisen. Minä
istuin aamiaisella edessäni silavapaistia ja seiteli erlauilaista,
otin sanomalehden käteeni ja luin siitä umpimähkään: 'Kuuluisiin
Kanaan, Camachan (jota minä en tunne) ja niin edespäin, häihin on
verrattava niitä vapaassa Sveitsissä erään herra Martti Salanderin
kahden tyttärensä miehelään mennessä toimeenpanemia häitä, joissa ei
ainoastaan kestitetty suurta kansanjoukkoa vaan myöskin esitettiin
valtiollisia näytelmiä ja allegorioita, kaikki vapaan taivaan alla!'
Siitä sinun täytyy minulle vielä kertoa! Kuvailehan mielessäsi,
kuinka se teki minut sähköiseksi ja kuinka minulla silavapaistista
huolimatta tuli vesi suuhun!"

"Sitten toisella kertaa!" sanoi Salander, joka oli punastunut ja
käynyt hämilleen sekä katsoi kelloaan, "nyt minun kumminkin täytyy
mennä asioilleni, kello on pian yhdeksän!"

Mutta Wohlwend tarttui häntä takinnapista: "Vielä sana, vanha
ystäväni! Sinä olet siis yksinäsi kotona? Me emme ole saaneet vielä
kertaakaan oikein perinpohjin jutella, joten olisi hauska että sinä
söisit tänään meidän kanssamme, jollei sinulla mitään muuta ole
mielessäsi! Meillä tosin ei kaikki ole vielä täysin järjestyksessä
eikä kyökin puolellakaan mitään ylellisyyksiä -- vaan tiedänhän, että
sinä suostut tulemaan! Meidän on oltava omien seinien sisällä, jos
tahdomme häiriytymättä olla. Sinä lupaat tulla, eikö niin?"

Tämä Wohlwendin uusi tinkaaminen ei ollut Martille mieleen, vallankin
kun hän muisti Maria rouvan vastenmielisyyden. Mutta se seikka, että
hän kerta oli päättänyt syödä ulkona sekä oli utelias uudelleen
näkemään sitä kaunotarta, jonka ylisteleminen hänen vaimossaan oli
synnyttänyt niin herttaisen iloisuuden, muutti äkkiä hänen mielensä
tai sitten verhosi hänen tietoisuutensa jonkunlaiseen sumupilveen,
ja niin hän antoi lupauksensa, jonka jälkeen Wohlwend kiiruusti
poistui ja Salander vihdoinkin pääsi työpaikkaansa lähtemään.
Hän jäi muutamiksi hetkiksi työhön senkin jälkeen kuin hänen
väkensä oli poistunut ja loi iloisin mielin silmäyksen liikkeensä
kaikinpuoliseen tilaan. Missä vaikeuksia pyrki esiintymään, eivät ne
johtuneet itsensä pettämisestä tai ajattelemattomasta menettelystä
ja saattoi niitä kohdata tyynin mielin. Siinä päivällishetken
hiljaisuudessa silmäili hän tutkivasti myöskin kirjoja samoinkuin
persoonallisia muistiinpanojaankin tärkeämmistä tapauksista yleensä
ja huomasi tyydytyksellä, minkä hän muutoinkin tiesi, että hänen
kauppaliikkeensä ei kulkenut eteenpäin uhkarohkein harppauksin,
vaan tasaisena, tyynenä virtana. Siinä luuli hän kiitollisin
mielin huomaavansa itseään suosivaa onnea, jonka avulla hän oli
aikaisempien onnettomuuksiensa jälkeen tavannut ainoastaan rehellisiä
ja luotettavia liiketuttavia tai vieläpä itsekin näitä puoleensa
vetänyt, jos hän nyt kerta tahtoi niin turhamainen olla ja sillä
itseään ylistellä.

Nyt alkoi kirjoituspöydän yläpuolella oleva tukeva kello pärrätä,
löi neljännestunnit ja sitten voimakkaasti yhden kerran, johtaen
Salanderin mieleen mitä hän Louis Wohlwendille oli luvannut sekä
samalla, että tämä hänen vanhin ystävänsä oli lähes ainoa ihminen,
joka hänet oli onnettomuuteen saattanut, eikä vain yhden kerran.
Hän säikähti ilmeisesti, sulki jälleen muistiinpanokirjat ja mietti
epäröiden, eikö hän tekisi paremmin, jos seuraisi Maria vaimonsa
tunteita eikä menisi sinne ja ylipäänsä kerrassaan katkaisisi
välinsä tuon omituisen veitikan kanssa. Mutta ajatellessaan, kuinka
Wohlwend sentään osoitti hyvää tahtoa ja kuinka hän oli jo ryhtynyt
toimiin vapaehtoisesti korjatakseen entistä, tuntui hänestä kuitenkin
mahdottomalta ja julmalta kohdella miestä sillä tavoin nyt, kun hän
näytti pelastuneen ehkä enemmän mielettömän kuin huonon elämänsä
hairauksista sekä päässeen lepoon.

Niinpä nousi hän tuolistaan, etsi apulaistensa hius- ja vaateharjat,
joita nämä säilyttivät eräässä nurkassa, pesi kätensä ja somisteli
itseään sikäli kuin hänen ijälleen soveltui naisten kanssa
päivällisille mentäessä. Sitten soitti hän talossa asuvaa renkiä ja
käski hänen sulkea konttorin sekä sanoa kirjanpitäjälle, että hän ei
luultavasti enää iltapäivällä tule sinne.

Perille tultuaan kiipesi hän kolmet portaat ylös, kunnes löysi
asunnon, jonka ovella oli nimikortti _L. Wohlwend-Glavicz_. Joskin
korkealla sijaitseva asunto todisti vaatimattomuutta, niin ilmaisi
kortti omistajansa sittenkin kuuluvan niiden ryhmään, joilla on
aina jotakin näperreltävänä kelpo nimensä ympärille. Martti pudisti
päätään ja käsi jo kellon vetimessä epäröi hän viimeisen kerran. No,
ei se pohjaltaan ole muuta kuin pientä turhamaisuutta, hänellä kun
nyt on siihen hyvää aikaa! ajatteli hän ja nykäsi kelloa. --

Kului vähän aikaa, ennenkuin poika avasi oven ja ääneti kumartaen
laski vieraan sisään. Eräässä huoneessa näkyi avoimien ovien
kautta katettu pöytä, jonka ääressä toinen poikasista laski
lautasella olevia manteleita. Kummallakin pojalla oli samantapaiset
saappaat kuin isälläkin sekä pitkät, kellahkon väriset takit kuten
herrasväkien palvelioilla. Samanlaista makua noudattaen oli hiukset
sivelty pomadalla ja liimattu tasaiseksi ohimoille. Siten tekivät
he vaikutuksen lapsista, joita vanhempansa eivät osaa pukea. Kun ei
ketään vielä kuulunut, kysyi Salander sen nimeä, joka hänelle oli
avannut oven, sillä hän oli sen unhoittanut.

"Georg!" vastasi tämä jälleen kumartaen, "ja tuo on Louis."

"Oikein! No, ja missä isänne on?"

"Tuolla sisällä hän istuu!" sanoi Georg ovea osoittaen. Martti
koputti ja sieltä kuului kehoitus astumaan sisään.

"Ah, veli Salander!" huudahti Wohlwend, joka istui pienen pöydän
ääressä ikkunan luona ja kirjoitti, mutta nousi nyt ylös ja kätensä
ojentaen astui Salanderia vastaan, "tervetuloa luoksemme!"

"Täytyy pyytääkseni anteeksi myöhästymistäni", sanoi Salander, "minä
unohduin kokonaan konttoriini, kunnes kello löi yksi!"

"Ei se mitään! Näet, että minäkin olin työssä; minä mies parka
saan alituisesti olla vaimoni omaisuuden takia toimessa. Se on
vähän hankala paikkakunta se siellä Unkarissa. Kälylläni on tosin
oma asianajajansa, mutta senkin toimintaa täytyy minun yhä pitää
silmällä. Minulla on tässä juuri käsillä hänen viimeinen laskunsa.
Mutta katsotaanhan nyt, missä naiset viipyvät!"

Hän pani muutamia pöydällä olevia papereita kokoon ja sulki ne
piironkiin.

"Katsohan vain tätä mööbeliä, kuinka hyvin se on maalattu!" sanoi
hän, "puhdasta kuusipuuta ja näyttää pähkinäpuulta! Meillä on
nimittäin kokonaan vuokrattu talous, vuoteet ja kaikki, kunnes
toistaiseksi tänne jääminen on päätetty. Ruokakin meillä on tänään
ravintolasta. Tosin me toimme keittäjän mukanamme, mutta hän ei osaa
vielä selviytyä täkäläisten laitosten kanssa."

Muuan ovi aukeni ja sisään astui rouva Alexandra Wohlwend-Glavicz.
Hän kävi kahisevassa silkissä ja oli suunnilleen miehensä kokoinen;
kuitenkin näytti hän ottavan vaarin miehensä katseista, ikäänkuin
peljäten tekevänsä jotain nurinkurisesti. Kasvot olivat hänellä
hyvin muodostuneet, mutta ilmeettömät ja ryppyisemmät kuin mitä pian
nelikymmenvuotiaalta, jonka ikäinen hän oli, olisi odottanut.

"Näetkös", kääntyi Wohlwend häneen, "täällä ei ole tapana suudella
kädelle, jos joku herra tulee. Puristaa vain kättä ja siinä kaikki!"

Salander huojensi rouvalta tuon manööverin seuraamalla tuota juuri
kuultua määräystä ja ojentamalla suorana seisoen kätensä.

"Hyvää päivää, herra valtioneuvos von Salander", sanoi rouva melkein
raa'alla äänellä, "minua ilahuttaa, että te olette niin hyvä ja
tulette meidän yksinkertaiselle päivällisellemme!"

Samassa hän Salanderin sijasta teki samanlaisen kumarruksen kuin
äsken Georg poika.

"Ei niin!" huudahti Wohlwend nauraen, "ei sinun tarvitse enää mitään
komplimangeja tehdä, jollei kättäsi kerta suudella!"

Rouva punastui vahvasti, huomatessaan sen pistävän silmäyksen,
jonka miehensä naurustaan huolimatta häneen heitti. Sillä tämä on
suutuksissaan vaimonsa ilmeisestikin opetelluista ja nurinkurisista
tervehdyssanoista. Onneksi hänelle, kun hän siinä peloissaan
seisoi, aukeni ovi uudelleen ja hänen sisarpuolensa astui esiin,
kääntäen ja kiinnittäen heti itseensä Salanderin katseen. Hän oli
todellakin kaunis ilmestys, yhtä kookas kuin sisarensakin, mutta
hyvinkin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja valkoisessa puvussa, jota
hän kantoi, esiintyi hänen vartalonsa moitteettomana. Puku oli
yksinkertaista tekoa, ilman mitään röyhistyksiä ja huomattavimpana
koristeena oli valkea pitsikaulus, jonka läpi hiukan pääsivät
kuultamaan mitä kauniimmat olkapäät ja käsivarret, lisäten siten vain
kauluksen somuutta. Vieno kainous ja hänen olemuksessaan komeasta
ryhdistä huolimatta esiintyvä vaatimattomuus antoivat tälle kaikelle
jonkinlaisen hienomman, kuunvaloa muistuttavan loisteen. Salanderia
tervehtiessään hymyili hän vienosti, mikä oli enemmän syvän
henkäyksen kuin muihin kohdistuvan naurun kaltaista, ja Salander
demokraattisista tavoistaan huolimatta kumarsi, vetäsipä kätensäkin
esiin selän takaa, jossa hän oli niitä pitänyt.

Nyt juoksivat pojatkin esiin ja ilmoittivat sopan olevan pöydällä.

"Menkäämme sitten, ennenkuin se jäähtyy!" kehoitti Wohlwend.
"Se on ainoa, mitä keittäjä tänään on valmistanut, hyvää
itävaltalais-unkarilaista soppaa. Herra suurneuvos, saanko pyytää
sinua tarjoamaan kätesi vaimolleni ja menemään edellä, vasemmasta
ovesta".

Martin oli rohkaistava mielensä, seuratakseen reippaasti käskyä.
"Mistä hänellä lieneekin näitä lemmon temppuja?" ajatteli hän, "ennen
tiesi hän hitot niistä, yhtä vähän kuin minäkään!"

Pöydässä hän joutui tänään istumaan luonnollisesti rouvan
rinnalle, mutta sai sen sijaan vastapäätään istumaan ihanan
helleeniläis-syntyisen Myrrhan.

Hänen ihmeekseen tarttui Wohlwend heti soppakauhaan ja pisti sen
maljaan, sittenkun kyökkipiika, merkillinen ilmiö hänkin, oli ottanut
kannen pois.

"Tämä kuuluu minun virkaani!" sanoi hän Salanderille, joka katsoi
häneen, "saanko minä lautasen. Menettelemme vain yksinkertaisesti,
kun meitä on näin vähän."

Rouva oli nähtävästikin häpeissään, kun häntä tällä tavoin
hallittiin. Mutta miehensä ammensi lautasen toisensa jälkeen täyteen
tuota kunnon tavaraa, ojensi kullekin osansa ja varoi sitä maahan
läikäyttämästä.

Martti Salander seurasi kaikissa tilaisuuksissa, missä hän
sopan kanssa joutui tekemisiin, omaa tottumustaan ryhtyä sitä
viivyttelemättä nauttimaan, niin pian kuin sitä oli hänen
lautasellaan. Kun nyt ammentaminen oli päättynyt, ei hän empinytkään
kauempaa, vaan upotti lusikkansa liemeen ja vei sen huulilleen. Kun
hän oli lusikan puolitiehen nostanut, sanoi isäntä, joka näytti
tätä hetkeä vartoneen, odottamatta ja kuivalla äänellä: "Georg, lue
rukous!"

Hämillään pysäytti Salander ilmassa häälyvän lusikan ja katsahti
ylös. Kaikki pitivät käsiään ristissä edessään, jolla aikaa poika
suoritti pöytärukouksen. Niinpä ei Salanderille jäänyt muuta
neuvoksi, kuin antaa lusikkansa vaipua alas ja asettaa kätensä
ainakin eteensä pöydälle. Häneltä puuttui sentään rohkeutta ristiä
muiden mukana teeskennellen kätensä. Sillä välin saattoi hän vapaasti
katsella Louis Wohlwendia, kuinka tämä vakavana katsoi alas eteensä
ja tatarilaisten viiksien alla olivat hänen huulensa tiivisti yhteen
näpistettyinä kuin olisi hänellä kielenkärjellään ollut viininloppu.

Kun rukous oli lopetettu, nautittiin soppa enemmittä esteittä, ja kun
tavallisesti siinä toimessa puhutaan vähän, käytti Salander aikaa
ajatellakseen tuota tapausta. Että lapsikkaassa perheessä käytetään
pöytärukousta ja että Wohlwendkin, joka todennäköisesti appensa
kotona oli tuohon tapaan tutustunut, teki sitä, se ei ollut hänestä
niinkään outoa, vaan sen sijaan se tuntematon tarkoitus, jolla hän
oli vilpittömän vieraansa sallinut lusikkaan tarttua, ennenkuin
käskynsä antoi. Martti päätteli siis tästä, että sen oli täytynyt
erikoisesti häntä tarkoittaa ja samallakuin hän salaista huvia
tuntien huomasi siinä noita vanhoja oikkuja, ihmetytti häntä vain,
miksi niitä nyt vielä käytettiin ja eikö Wohlwend itse huomannut
loukkaavaa menettelyään. Niinkauan kuin hän tätä tunsikin tai luuli
tuntevansa, ei hän kuitenkaan aavistanut, että tuo kunnon ystävä oli
vähitellen täyttynyt eräänlaisella ilkeydellä, joka hänen itsensäkään
tietämättä hyvän tilaisuuden houkuttelemana tihkui esiin siinäkin,
missä hän sitä vähimmin halusi.

Wohlwendkin huomasi, ettei hänen vieraansa ollut aivan väliäpitämättä
sivuuttanut tuota kohtausta hänen uusimmassa keksinnössään ja
aloitti sen vuoksi pöytäkeskustelun seuraavasti: "Olet kenties
hämmästyksissäsi tuosta tavastamme! Sinä tiedät, etten minä ole
koskaan ollut tekopyhä enkä koskaan aio siksi tulla! Mutta näinä
aikoina ja sellaisessa elämässä, jota minun täytyi aijemmin viettää,
alati kierrellen ympäri mitä alhaisimmissa voitonpyyteissä ja
hyödyttömästi itseään uuvuttaen, oppii jälleen yhä enemmän katseensa
suuntaamaan ihmiskunnan vanhoihin ihanteisiin, voidakseen jotain
pelastaa, jolleikaan itsensä, niin kuitenkin lastensa hyväksi,
jotain, mihin nämä voivat kiinnittäytyä! Ymmärräthän!"

Salander huomasi, että naiset samoinkuin pojatkin katsoivat
tarkkaavasti puhujaa ja kasvonilmeistä päättäen pitivät hänen
sanojaan, jotka olivat heille uusia ja käsittämättömiä, jonakin
suurina viisauksina. Hän ei senvuoksi tahtonut perheenpäätä
vaikenemisellaan pulaan jättää.

"Olet aivan oikeassa!" vastasi hän. "Lukuun ottamatta kysymystä
kotihartaudesta, olen minä ollut sitä mieltä, että nähdessämme mikä
asema ristinuskolla on maailman historiassa ja nykyajan elämässä,
meillä ei ylipäänsä ole oikeutta salata lapsiltamme sen sisältöä,
sellaisena kuin se nyt kerta kaikkiaan esiintyy. Velvollisuutemme
on varata heille tilaisuus vakaumuksensa vapaaseen kehittämiseen
täysi-ikäisiksi joutuessaan; lisäksi täytyy heidän saada tietää,
millä on ollut kestävyyttä aina heidän aikaansa saakka ja kuulla mitä
uskonto itse itsestään sanoo eikä mitä muut siitä sanovat."

Kyökkipiika, pyöreä, luonnonruskea olento slovakkilaisen
talonpoikaisnaisen puvussa, kantoi nyt esille pari kolme riittävää
ruokalajia, joiden järjestys todisti vaatimatonta ja järkevää
aistia, kaukana rehentelystä. Myöskin viini, jota Wohlwend tarjosi,
oli maukasta, vaikkei suinkaan mitään kallista siebenbürgiläistä,
sekä suoraa tynnyristä laskettua; mitään hienompia pulloja ei ollut
näkyvissä.

"Tätä viiniä olen minä jo kerinnyt kotoa tuottaa. Juo vain
kylliksesi, se maistuu yhä paremmalta eikä tee mitään huonoa
vaikutusta", kehoitti Wohlwend.

Salanderia melkein hämmästytti tämä porvarillisen tukeva elämä, joka
oli alkanut rukouksella, samallakuin vieraassa kansallispuvussa oleva
palveliatar antoi sille jälleen jonkunmoisen ylhäisen sävyn.

Mutta Wohlwend jatkoi puheluaan.

"Sinä lausuit hyvin ajatuksesi, mitä tulee sinun kantaasi
uskonnollisessa lastenkasvatuksessa! Mutta minä menisin askelta
etemmäs ja sanoisin, että jos ensin olemme saaneet sen tälle
kannalle, niin on meidän säilytettävä ihanteellinen maailmankatsomus
myöskin meille vanhoille itsellemme tai on meidän se uudelleen
omistettava. Emmehän siitä ainakaan mitään kärsi!"

"Jospa vain tietäisin mitä hän tarkoittaa!" ajatteli Salander eikä
mietteissään ehtinyt kuulla kaikkia Wohlwendin sanoja, mutta pääsi
taas suunnilleen jälille, kun tämä jatkoi: "Niin, ystäväni! Minä
olen vakuutettu, että te välitöntä kansan tahtoa kunniakkaasti
toteuttaessanne olette erään suuriarvoisen asian jättäneet huomioon
ottamatta, sanoisinpa, peräti unhoittaneet? Uskonnon te olette
jättäneet sivulle ja kirkon työntäneet tieltänne, sen sijaan että
olisitte ottaneet papistonkin huomioonne. Se on kostava itsensä!"

"Kuka se sitten on mitään tehnyt uskonnolle tai papeille?" kysyi
Salander, "minä ainakaan en siitä tiedä, koska en ole sellaisessa
ollut mukana!"

"Siinä on tarpeeksi tekoa, kun menetellään ikäänkuin heitä ei
olisikaan, ja se on suuri vahinko mahdollisuudelle perustaa uudenajan
jumalanvaltakunta!"

Salander purskahti nauruun: "Perustaa uudenajan jumalanvaltakunta?
Sinähän puhut jambeissa! Jatketaankin sitä sitten niin! Tiedätkö
vielä, kuinka Schillerin Don Carlos päättyy? Etkö? 'Kardinaali, minä
olen osani suorittanut, suorittakaa te omanne!' Niin on se kappale
aina uudelleen päättyvä!"

"Minä en aio levätä, vaan koetan saattaa aatteeni oikean henkilön
huostaan!" vastasi Wohlwend, jolle Salanderin sitaatti oli tarpeeton,
hän kun ei ollut koskaan Schillerin Don Carlosta lukenut. "Minä voin
kenties korvata monia laiminlyömisiä ja olla elämänehtoollani ehkä
hyödyksi isänmaalleni!"

"Tämä käy yhä merkillisemmäksi!" ajatteli Salander, "hän panee
toimeen teokraattisen liikkeen meidän demokraattisessa maassamme.
Sen vuoksi me olemme kansanvallan perustaneetkin, että sitä vielä
puuttuisi! Mutta tuo narrimaisuus, jota hän tällä kertaa näyttelee,
on paljon suuremmoisempaa kuin hänen entiset päähänpistonsa;
toivottavasti se tällä kertaa on konkurssin edellä, eikä itse
konkurssitilassa, kun hän sen turviin pakenee! Mutta sitä se ei
sittenkään ole, muutoin hän ei maksaisi vanhoja velkojaan! Lopultakin
se on vain pelkkää ylpeyttä, hänellä kun on nyt toimeentulo; hänkin
tahtoo näytellä omaa osaansa ja kun hänellä ei ole muuta tekemistä,
on hän liittynyt johonkin lähetystointa harjoittavaan lahkoon ja
näyttelee apostolia!"

Wohlwend piti sillä välin todellakin jonkunlaisen saarnan, jota
Salander muuta ajatellessaan ei lainkaan kuullut. Tuo muutoin tyhjä
sanahelinä oli vain omiaan Salanderin tarkkaavaisuutta yhä enemmän
nukuttamaan ja puhujan kasvotkin häipyivät hänen ajatuksistaan,
aivankuin sumukerros olisi heidän välilleen kohonnut. Päästäkseen
selville, missä hän oikeastaan oli, silmäsi hän ylös ja näki
vastapäätään Myrrha neidin jonka surumielisesti välkkyvät silmät
katsoivat häneen ja jonka huulet aukenivat suloiseen hymyyn, kun
Salanderin hämmästyneet piirteet samalla muuttivat hänen ilmeensä.
Kun Salanderin lasi oli tyhjänä, tarttui Myrrha pulloon ja täytti
sen, jonka jälkeen Salander otti pullon ja samoin tarjosi hänelle.
Siinä toimessa antoi Salander lasinsa hiljaa kilahtaa Myrrhan lasiin,
juoden hänen terveydekseen, jolloin hänen kasvoilleen valahti
loiste nuorekkaasta onnentunteesta, saaden niiden rypyt eloisasti
väräjämään sekä vaikuttaen melkein kuin jonkunlainen hyväntahtoinen
hupsumaisuus. Wohlwend huomasi kohtauksen ja keskeytti puheensa.

"Seis!" sanoi hän, "meidän täytyy maljojen juontiin ottaa tilkka
parempaa!"

Hän meni ulos ja toi nyt pullon tokayeria, jonka kullankellertävä
kimmellys synnytti kohtuullisen Martti Salanderin sisällä hivelevän
lämmönvirtauksen ja sai hänen suuhunsa iloisia sanoja, joskaan
ei viisauden sanoja, sillä hänen puheensa oli tarkoitettu Myrrha
Glavicz'in ihanille korville, ilman että hän tiesi, mitä ne kuulivat
ja mikä niitä saattoi miellyttää ja kun, hänen omassa päässään häälyi
jotakin kuin kynttilä ilmanhengessä, ei hänen sanojensakaan yhteys ja
järkevyys ollut vallan tajuttavaa.

Sitä ei kuitenkaan huomattu, sillä Wohlwendin saarnan odottamaton
loppu ja Salanderin iloinen käytös synnyttivät jonkunlaista
hilpeyttä, niin että pojatkin kävivät äänekkäiksi. Siinä
äänten sorinassa ja lasien kilinässä valtasi Martin äkkiä halu
tuon kaunottaren takia kunnioittaa perhettä kutsumalla heidät
ajeluretkelle. Hän otti lehden muistikirjastaan ja kirjotti niille
ajurinpitäjille, joiden hevosia hän käytti tarpeisiinsa, sekä pyysi
lähettämään vaunut. Louis Wohlwend tuli mielihyvilleen ja selitti
juhlallisesti ottavansa kutsun vastaan sekä lähetti pojat viemään
kirjelippua kaupunginlähetille, joita seisoi lähimmässä kadunkulmassa.

Puolessa tunnissa tuli ajuri, ajaen esille hyvät, avonaiset vaunut;
toisen puolituntisen kuluttua olivat naiset valmiina ja hyvin
arvokkaasti kulki seurue nuo kolme rappua alas, ja sattui siinä niin
mukavasti, että talonomistaja, joka itse asiassa oli Salanderin
velkamies, seisoi alhaalla oven luona ja tervehti heitä, ja niinpä
sai Wohlwend, joka katseli ympärilleen kuin unkarilainen kylätuomari,
tänään päällepäätteeksi tilaisuuden rehennellä kapitalistin ja
suurkauppiaan ystävyydellä, ja suopeasti heilautti hän hattuaan.

Naisilla oli leveät sulkahatut ja kirjavat päällysvaatteet. Myrrhalla
se oli punaisesta harsosilkistä valkoisen pukunsa päällä. Molemmat
miehet olivat Louis pojan ottaneet keskelleen takaistuimelle ja
Georg istui ajurin rinnalla pukilla. Vuokrahevosiksi olivat hevoset
tarpeeksi raisut ja sirosti valjastetut ja niin ajeli Martti Salander
huoletonna kaupungin läpi ja jokainen joka hänet tunsi, katsoi hänen
jälkeensä, ilman että tämä itse sitä huomasi.

Eikä hän nähnyt Möni Wighartiakaan, joka seisoi eräällä paikalla,
kainalossaan tuo vanha keppinsä ja puhalsi juuri merenvahalopista
sikarinjäännöksen, pannakseen uuden tilalle, ja näytti hän siinä
seisoessaan yhtä vähän vanhentuneelta ja rapistuneelta kuin
keppinsäkään. Hänen luokseen oli pysähtynyt hetkiseksi juttelemaan
Martin vanha asianajaja, joka oli ottanut hatun käteensä ja
tuullutteli päätään, jonka ohuttukkaisuus oli hänelle hyödyksi näin
lämpimänä päivänä. Kumpikin katsoi vaunujen jälkeen.

"Siinähän menee Martti Salander eikä meitä näekään!" sanoi Wighart,
"mitähän väkeä hänellä on mukanaan?"

Kun asianajaja lornetin läpi katsottuaan oli ehtinyt nähdä
takaistuimella vielä näkyvissä olevat herrat, vastasi hän: "Se voi
olla vain hän -- arvatkaas, kuka?"

"Minulla ei ole aavistustakaan! Olen ollut neljä viikkoa kylpemässä
ja tulin vasta eilen illalla takaisin!"

"No, se ei ole kukaan muu kuin se entinen Schadenmüller & Kumpp.,
Louis Wohlwend!"

"Mitä sanotte! Kuinka se on mahdollista? Minä olisin pitänyt heitä
valepukuisena kiinalaisperheenä! Ja milloin se veitikka tänne on
tullut?"

"Jo hyvän aikaa sitten tuli herra Salander kerran luokseni ja kertoi
Wohlwendin ilmestyneen hänen luokseen sekä maksaneen lyhennystä
ensimäisestä aiheuttamastaan vahingosta, tiedättehän, siitä nuoruuden
aikuisesta takaussummasta, sekä luvanneen edelleenkin vuosittain
sitä lyhennellä. Hän tiedusteli, sopiko hänen vaaraa pelkäämättä
siihen suostua. Minä kehoitin häntä ottamaan, mitä hän suinkin voi
saada. Siitä myöhemmästä ja suuremmasta jutusta vapautti hän hänet
kokonaan. Minä en voinut hänelle mitään ohjeita antaa. Wohlwend on
nyt kerta kaikkiaan sellainen vanha velho omine höperyyksineen. Hän
on asettunut tänne asumaan ja kun hänelle lähetettiin verokaavake,
ilmoitti hän kunnanhuoneella kaikki omaisuussuhteensa ja osoitti
sääntöjen mukaisesti kaiken omaisuutensa olevan vaimon perintöä ja
selitti tahtovansa empimättä maksaa siitä, mikä mahdollisesti ei
ollut Unkarissa sekä siellä verotettu!"

"Ja nyt vie Salander hänet ajeluretkelle?"

"Taikka hän Salanderin, en niin tarkoin tiedä! Mutta joku kaunis
naikkonen istui vaunuissa, mikäli minä siinä kiiruussa kerkesin
nähdä!" lisäsi asianajaja, "kunhan vain ei paholainen rupeaisi
lopuksi tällä tavoin hiiriä pyydystämään?"

"Ei mitään vaaraa! Martti mestari olisi toki ennen alkanut, jos hän
kerta aikoisi sellaisiin kiviin kompastua! Mutta sittenkin on minulle
tuo tapaus, Vahingonjauhajan takaisintulo, katkera kuin väriomena.
Se kirottu veitikka kalmukkikuonoineen! Salanderin puujumala, kuten
hän häntä kerran nimitti, on siis taasen esillä! Salanderille ei
tosiaankaan olisi vahingoksi, vaikka hän vieläkin kerran saisi
kohtalaisen läksytyksen; jo tuon ijankaikkisen hutiloimisensa takia
sietäisi hänen saada pienonen nenäpiuvi! Ja kuitenkaan minä en sitä
hänelle soisi, hän on sentään kunnon mies!"

"Varmasti niin!" sanoi asianajaja ja puristi hyvästiksi herra
Wighartin kättä.

Martti, joka sai tällaiset kiitokset, ajoi sillä välin
Wohlwend-Glaviczin perheen kera muutamaan noin kahden tunnin päässä
olevaan hauskaan ulkoravintolaan, joka hyvän kestityksensä, kauniin
näköalansa ja varjoisain puistojensa takia oli hyvässä maineessa ja
paljon käytetty. Siellä viettivät he iltapäivän, juoden kahvia ja
tehden kävelyretkiä, joihin läheisen kuusimetsän puhtoiset jalkatiet
houkuttelivat. Väliin käveli Salander yhdessä valkoisiin puetun
Myrrhan kanssa vihreässä puolihämyssä ja kun tämä yksinään käveli,
näki Salander hänen, yksinäisten auringonsäteiden hipaisemana,
liikkuvan ja paljastavan synnynnäisen sulonsa, joka häneen palautui
niin pian kuin hän oli tilaisuudessa vapautumaan puuttuvan
kasvatuksen sijaan opetellusta maneeristaan.

Muuan tuttu taiteilija pysähtyi Salanderin rinnalle ja katsellen
tuon kauniin olennon jälkeen kysyi, mistä hän oli onkeensa sellaisen
kaunottaren saanut.

"Eikö totta, että siinä on kaunis nainen?" vastasi Salander
teennäisellä välinpitämättömyydellä.

"Sitäpä minäkin! Tuollaista ei joka päivä näe! Katsokaahan toki,
mimmoinen yksinkertainen sopusuhtaisuus, ilman komeilua, niin että
tuskin tietää missä se oikeastaan piilee, sillä muoto ja liikkeet
ovat sulaneet yhteen! Kuinka jalosti juoksevatkaan linjat niskasta
olkapäiden ja käsivarsien yli selkään ja lanteilta alas! Mistä hän on
peräisin?"

"Hän on tullut erään perheen mukana Unkarista, mutta hänen äitinsä
pitäisi olla vanhaa kreikkalaista pohjaa, kotoisin Tessaliasta."

"Hyvin uskottavaa! Ja vielä siinäkin tapauksessa harvinaisuus!
Toivotan paljon hauskuutta, herra Salander!"

Nuo taiteilijan ja tuntijan sanat synnyttivät omituisen kiihkon
Martin olemuksessa; ne saivat hänen sydämensä kovemmin sykkimään ja
silmänsä loistamaan, samalla kuin ne lamauttivat hänen askeleensa,
niin että hänen oli pakko istahtaa muutamalle metsikössä olevalle
penkille.

Mikä vahvistus hänen kauneudentunnolleen! Kuinka hänen uinuva
halunsa elostuikaan saada vielä hetkinen vaeltaa totisen kauneuden
loisteessa! Mutta lähestyvien äänien havauttamana ryhdisti hän
itsensä. Ne olivat Wohlwendejä, jotka etsivät häntä. Muuttuneena
kuin kummituksen nähnyt ja tuntien sydämessään hämmästyksen sekaista
ihmettelyä elämän rikkaudesta ja samalla vakavasti itseään hilliten
kulki hän heidän kanssaan takaisin puutarhaan, jonne oli illallinen
tilattu. Siellä pysytteli hän vaiteliaana Myrrhan sivulla ja antoi
Wohlwendin puhua. Tämä jakeli naisille ja pojilleen kaikenlaisia
opetuksia sekä yllätti väliin Salanderin odottamattomalla: "Eikö
olekin niin?", jonka ohessa hän tarkkaavasti tätä katseli.

Sillä välin kokoontui vielä muitakin vieraita, jotka tulivat ratsain
tai vaunuilla ja halusivat nauttia kauniista illasta. Niiden
joukossa oli sellaisia, jotka eivät Wohlwendia miellyttäneet, he kun
nähtävästi olivat hänen vanhoja velkojiaan. He eivät tosin häntä
tunteneet ja jos niin olisi ollutkin, niin ei siitä mitään olisi
ollut, sillä siellä liikkui monta liikemiestä, jotka kerran tai
useamminkin olivat saaneet maksaa, siitä silti häviämättä. Mutta se
ei nyt kerta ollut hänelle mieluista, varsinkin huomatessaan herrojen
alkavan ahkerasti silmäillä Myrrha neitiä, ja samasta syystä piti
Salanderkin sopivana lähteä. He antoivat siis valjastaa ja ajoivat
hämärän tullen pois.

Kun he saapuivat kaupunkiin, oli jo yö. Martti vei Wohlwendin perheen
heidän omalle kadulleen ja lähti sitten jalan kotiin, astellen
hitaasti, milloin allapäin, milloin katsellen korkeuteen, jossa
katujen yllä vetäytyi näkyviin tähti siellä, toinen täällä ja yhtä
vitkaan kuin tuo alhaalla käyskelevä mieskin. Vanha uskollinen Leena,
joka oli häntä odottanut, avasi ovet ja oli iloissaan herran tulosta,
saatuaan koko päivän olla yksin kotona.

"Oletteko te täällä tullut hyvin toimeen?" kysyi Salander, "luulenpa,
että teillä on käynyt vähän vaikeaksi!"

"Minullako? Silloinpa te tunnette minua huonosti, herra suurneuvos!
Minä olen täällä tehnyt mieleni mukaan. Päivälliseksi minulla oli
paksu pannukakku ja salatilautanen kuin heinäkuorma, seassa lämmintä
silavaa. Niin, herra suurneuvos, ja illalla minä keitin maitosoppaa
leivän ja pippurin kanssa, aivan niinkuin äitivainajani ennen, mistä
on jo pitkät ajat! Välillä olen minä puhdistanut kaikki messinkiset
kyökkikalut sekä lisäksi hakenut kellarista itselleni ylimääräisen
viinitilkan."

"Mitäpäs siinä!"

"Niin juuri, sitä viimevuotista viiniä, joka kesällä on niin poikaa
janoon. Mutta oletteko sitten illallistakin syönyt, herra suurneuvos?
Enkö minä saa laittaa teetä ja lisäksi jotain kylmää ruokaa?"

"En minä tarvitse yhtään mitään!"

"Yhteistunteen takia vain, sillä rouva siellä Soittolassa istuu
varmaankin vielä lastensa seurassa ja nauttii illallista! Lapsi
parat! Kuinkahan heidän lieneekin! Mutta eihän sitä juuri nuorina
välitetä, ja minun aasin kun pitikin heitä avustaa! Onneksi sille,
joka sen ajan on sivuuttanut, tarvitsematta enää levottomasta
sydämestään kärsiä!"

Martti ei kuunnellut enää ja palvelia sai mennä vuoteeseensa, Vasta
kun tämä oli mennyt huoneesta, tarkkasi hän sanoja: "Onnellinen se,
jonka sydän ei ole enää levoton."

Mutta niistä piittaamatta tarttui hän kynttilään ja meni
makuuhuoneeseen, jossa oli hiljaista kuin haudassa. Rouvan peilistä
heijastui kynttilänliekki, joka hänen käynnistään ja ilmanhengestä
levottomasti lepatti. Salander asettui peilin eteen ja alkoi
kynttilää koholla pitäen itseään tarkastella; mutta hänet valtasi
kammo ja hänestä oli aivankuin Maria olisi hänen olkapäänsä
yli vakavin silmin häntä katsonut ja kalveten hävinnyt. Mutta
levottomuudestaan harmistuneena meni hän vierashuoneeseen, jossa oli
suurempi hiottu peili, ja asettui sen eteen.

Martti Salander ei ollut koskaan ihaillut ulkomuotoaan paremmin
peilissä kuin kuvissakaan, joita hän ajan tavan mukaan oli tullut
ottaneeksi. Hän kävi nyt viidettäkymmentä viidettä ikävuottaan eikä
näyttänyt juuri sen vanhemmalta kuin useimmat ikätovereistaan, jotka
kutakuinkin säilyvät, mutta ei myöskään niin nuorelta kuin ne jotkut
onnelliset, jotka aina pysyvät neljänkymmenen kahden ikäisinä. Vaalea
ja vielä täyteläinen, melkeinpä tuuhea tukka oli harmaantunut käin
myöhäisen syksyn huurtamat tähkät, samoin myöskin käherä parta,
joka sitä paitsi arvatenkin peitti useamman kuin yhden suonikkaan
rypyn kaulassa ja alaleuassa, päättäen siitä mitä ylempänä kasvoilla
oli näkyvissä, joskin vienommin vivahduksin. Henkevää nuorekkuutta
ja hilpeää eloisuutta, jotka siitä huolimatta hänen kasvojaan ja
silmiään elostuttivat, ei hän itse voinut ymmärtää eikä minään pitää,
ja niin tuo öinen peilailu jäi tekemättä häneen mitään ilostuttavaa
vaikutusta.

"Olkoonpa!" sanoi hän, pannen kynttilän nopeasti pois ja heittäytyen
nojatuoliin, "olenhan sen tiennytkin, ja että minä vanhaksi mieheksi
olen sellainen veitikka, sehän ei suorastaan kuulu siihen asiaan,
joka mielessäni liikkuu. Vielä on minun puuhattava ja vaikutettava
ja vielä tarvitsen minä rintani täyteen kevätilmaa, joka sydämen
nuorentaa! -- Uskottomuudesta, Maria kulta, tässä ei arkipäiväisessä
tarkoituksessa ole puhettakaan! Paremmat miehet kuin minä ovat
elämäänsä kaunistaneet ja laajentaneet naisten ystävyydellä,
suhteilla, sanottakoon vaikka lemmellä; ja eikö hän jo edeltäpäin
nauranut, ja miten hupaisesti nauroikin, kun minä ensi kerran puhuin
tuosta kauniista Myrrhasta? Myrrha! Voineeko hän sietää minua ja
voineeko tai tahtoneeko tajuta, mitä hän saattaa minulle olla? Tässä
on pelissä kohtalo, joka päättyy niin tai näin! Minun asiani on
ohjata sitä järkevästi. Se on pian ratkaistu, jollei käy toiveitteni
mukaisesti -- ja jos käy, niin pysyy polku tasaisena ja aurinkoisena
eikä sillä kukaan kompastu!"

Hän vaipui suloisiin unelmiin, nauttien nuorekkaasta taipumuksestaan
tuohon harvinaiseen olentoon ja kuvitellen seurusteluaan hänen
kanssaan, mikä ihmisille tarjoaisi hauskan näytelmän, kaukana mistään
pahennuksen synnyttämisestä. Ja epämääräisessä tulevaisuudessa näki
hän Myrrhan elämän, vapautuneena niistä pelottavista siteistä, joihin
Salander nyt oli vangittuna, kulkevan säännöllistä juoksua edelleen
itsensä arvoisen miehen rinnalla.

Hänelle eivät hetkeksikään juolahtaneet mieleen onnettomat
tyttärensä, joiden lemmenunelmia hän niin selvästi, joskin
inhimillisesti osasi arvostella ja vielä vähemmän tuli hän
ajatelleeksi eroitusta heidän ja oman ikänsä välillä sekä vieläkin
vähemmän eroa omassa ja heidän silloisessa asemassaan. Ja yhäkin
vähemmän oli hänellä aavistusta siitä kuinka selvästi nyt ilmeni
etteivät tyttöpoloiset tuota ominaisuuttaan, kietoutua sellaisiin
"fixa ideoihin", olleet perineet keltään muulta kuin omalta isältään,
ja vihdoin kuinka tragikoomillisesti tämä seikka valaisi entisyyttä!

Ja edelleen jätti hän kokonaan huomioonottamatta, kuinka sellainen
järkevän ikämiehen ihanteellinen lemmensuhde tärkeimpänä seikkanaan
edellyttää harvinaisella hengellä varustettua naista, jota
vastoin hänellä Myrrhan sisällisestä olemuksesta ei vielä ollut
minkäänlaista käsitystä, ei edes kuviteltua. Ja tämä oli jälleen
sitä arveluttavampaa, kun se johti siihen, että tässäkin tuli
olemaan itsensä pettämisstä ja että tuo kaunis taipumus johtuikin
aistillisesta hurmautumisesta.

Tästä kaikesta ei tuo kunnon Martti Salander nykyisessä
sieluntilassaan ollut tietoinen, mutta yhtäkaikki se uinui hänessä
ja painoi mieltä, jos hän mitä ajatteli. Sen vuoksi nukahti hän,
vihdoin puolen yön tienoilla maata mennessään, sekavaan uneen, jonka
kestäessä mielikuvitus ajelehti ärtyneenä ympäri kuin kummitteleva
henki.

Aamulla heräsi hän raskain mielin ja sanoi huoaten: "Siinä sitä nyt
ollaan! Intohimo! Intohimo! Ah, hyvä Jumala, että sen on pitänytkin
minuun vielä tarttua!"

Ja niin piti hän tuota vanhan omantunnon aikaansaamaa meteliä
myöhäisen lemmenkevään puhkeamisena sekä kärsi lemmentuskia kuin
nuorukainen, mutta kuitenkin tuntien huolia kuin ainakin iäkäs isä,
joka omaisistaan huolehtien panee levolle ja huoaten näkee päivän
valkenevan.

Lisäksi hän lyhyessä ajassa ihmeekseen huomasi, kuinka hän ennen
tuota onnetonta seikkailua oli tuntenut itsensä nuoreksi ja kuinka
hänen nyt täytyi joka päivä ajatella ikäänsä, kun hänen sen sijaan ei
vielä koskaan ollut tarvinnut sitä unhottaa. Eikä tämä johtunut kai
yksistään tuosta kiusallisesta intohimosta, vaan että elämän meno oli
yleensä sellainen.

Kesän tekivät hetki hetkeltä yhä meluisammaksi, voisi sanoa
rikkaammaksi, lukemattomat suuremmat ja pienemmät juhlat,
juhlien valmistukset, yhteismatkat, yhdistysten toimeenpanemat
retket ja kaikenkarvaiset huvit, joita kesti aina syksyyn asti
ja kaikilla ilmansuunnilla; oli kuin koko kansa olisi kaikkien
mahdollisten tekosyiden nojalla ollut liikkeellä, kylittäin,
kaupunkilaiset naapuruksittain, joukottain vanhukset, jotka olivat
ehtineet viiden-, kuuden- ja seitsemänkymmenen vuoden ikään sekä
koulukunnittain ja liehuvin lipuin lapset, joista jokunen joukko
aina silloin tällöin leiriysi päiväpaisteeseen, kunnes opettajat
tulivat oluttuvista, jonne he pikapäiten olivat pistäytyneet.
Oloja tuntematon vieras olisi saattanut kysyä, että kuka tässä
maassa oikeastaan, ravintolaväkeä ehkä lukuunottamatta, kesällä
työtä teki, ajattelematta, että niitäkin oli vielä kylliksi, jotka
kotiin jäivät ja siellä jotakin puuhasivat ja että niistäkin, jotka
olivat liikkeellä, monet ennen ja jälkeen tekivät tarpeeksi työtä,
voidakseen sitten itselleen iloa hankkia.

Jos kuitenkin muistettiin valituksia huonoista ajoista ja kansan
yhä kasvavasta hädästä, niin eivät kotimaalaisetkaan käsittäneet,
mistä he huveihinsa ottivat kaiken rahan. Mutta katolilaiset
pyhiinvaeltajat, joita liikkui maallisten huviretkeilijäin joukossa,
olisivat saattaneet heille opettaa, että ennen aikaan ja suorastaan
juuri ahdinkojen aikana, vaeltelivat ja huvittelivat ihmiset vieläkin
enemmän.

Martti Salander oli muutoin tähän juhla- ja retkeilyintoon liittänyt
rehellisesti oman kortensa kaikkialla, missä saattoi levittää
isänmaallisia, kansanvalistus- ja edistysaatteita; sitten alkoi tuo
yhä lisääntyvä vauhti häntä huolettaa ja hän kehoitti kohtuuteen.
Nyt, jolloin juhlimisinto korkeimmillaan kuohui, muutti hän jälleen
mieltään. Hän ei tahtonut harmaantuvana vanhuksena uinua, vaan
lemmekkään nuoruudenkaipuun kiihoittamana yhtyi hän juhliviin
kansanjoukkoihin ja niin saattoi hänet nähdä siellä ja täällä
vellovien lippujen takana, napinlävessään juhlamerkki, käsivarressaan
silkkinauha tai ainakin alppiruusu hatussaan. Sillä tavoin luuli
hän nauttivansa isänmaan kukoistuksesta uudessa nuoruudessa ja
ajatuksissaan sijoitti hän sen, joka tämän uuden nuoruuden oli
tuonut, juhlapöydässä rinnalleen kunniasijalle, unhoittaen ne
huokaukset, joiden kera hän joka päivä levolle kävi.

"On sentään tosi lause", sanoi hän kerran itsekseen, "ainakin
ihanteelliseen rakkauteen nähden, tuo siivekäs: _l'amour est le vrai
recommenceur!_ Se saa vanhan tasavallankin silmissäni hyppimään kuin
kili!"

Ilta-aurinko, joka juuri tunki säteensä kysymyksessä olevaan
juhlasaliin, synnytti heijastuksen muutaman hänen edessään olevan,
punaisella viinillä vasta täytetyn suuren kunniamaljan kullatussa
sisäpinnassa, ja tuo kullanhehku loisti kuvaamattoman tenhoisasti
läpikuultavaan purppuranesteeseen.

Martti kiinnitti katseensa tuohon säkenöivään väriloistoon, joka
selkeältä taivaalta yhtäkkiä tullen ikäänkuin leimuava lakka
sinetöitsi hänen ajatuksensa. Maljasta lähtevä punertava kimmellys
sivusi hänen hehkuvia kasvojaankin, minkä huomasi muuan häntä
vastapäätä istuva miellyttävä nainen ja sanoi sen hänelle, kehoittaen
häntä pysymään hiljaa, hän kun näytti siinä asennossaan niin
kauniilta. Tyytyväisenä tästä imartelusta piti hän kasvojaan hetkisen
aivan rauhassa, kunnes loiste alkoi värjyä, samoin viini maljassa.
Sillä pitkä ja kapea pöytä sattui vavahtamaan pannen maljan sisällön
liikkeeseen.

Pöydän vavahtelu johtui siitä, että pari sivilipukuista
poliisiviranomaista, jotka vaativat muuatta juhlavierasta nousemaan
pöydästä ja seuraamaan heitä, kävivät miehen kieltäytyessä häneen
käsiksi ja pakoittivat hänet nousemaan, niinettä kevytrakenteinen
pöytä sai sysäyksen. Kalveten totteli mies ja seurasi heitä
alasluoduin silmin ja mahdollisimman salakähmää irroitellen mustasta
puvustaan eri koristuksia, rusetteja, nauharuusuja ja hopeisia tai
kullattuja embleemejä. Hän nimittäin ei ollut koristellut itseään
ainoastaan sen päiväisen juhlan yleisillä merkeillä, vaan myöskin
päivän kuluessa tekemiensä ystävyyssuhteiden johdosta vaihdetuilla
erityisillä seuramerkeillä.

Ainoastaan jotkut huomasivat tapauksen; niinpä Salanderkin, jonka
ohi miehen täytyi seuralaisineen kulkea ja hän kauhistui kovin,
nähdessään kuinka tuo onneton ilon kunniamerkkejä irroitteli ja
koetti varkain taskuihinsa työntää. Hänestä tuntui yhtä kamalalta,
kuin jos korkealta upseerilta rykmentin rintaman edessä olisi
riistetty miekka ja kunniamerkit.

Vasta miehen hävittyä levisi pöydässä huhu vangitsemisen syystä. Hän
oli hyvin tunnettu ja suosittu juhlissa kävijä sekä erään kukoistavan
liikkeen suurta luottamusta nauttiva isännöitsijä, aina pirteä ja
iloinen, minne tulikin; ainoastaan viime aikoina oli hänen toisinaan
huomattu milloin laulunrallatuksella kohoavaa huokausta tukehuttavan,
milloin sormin pöytää rummuttavan tai lasia äänekkäästi kilistellen
hajamielisyyttään peittävän. Sellaisia huomioita kerrottiin pöydässä,
kun oli kuultu, että hänen ollessaan poissa kotoa oli päästy perille
petoksista, joihin hän oli kietoutunut sekä samalla saatu selville,
kuinka hän siirtolaisasiamiehiltä oli tiedustellut laivavuoroja.
Kevytmielisyydessään ei hän ollut malttanut olla ennen pakoaan vielä
pikimmältään ottamatta osaa juhlaan, ikäänkuin saadakseen siitä
kauniin viimemuiston.

Häiriytynein mielin jätti Salander juhlan ja matkusti heti takaisin
Münsterburgiin. Syötyään puolisonsa kanssa illallisen otti hän
sanomalehden käteensä ja ensimäinen, minkä hän luki, oli uutinen
erään itäisessä Sveitsissä asuvan virkamiehen tekemistä, ilmi
tulleista kavalluksista; saman lehden lopussa oli tuoreimpana
uutisena kertomus erään kassanhoitajan karkaamisesta maan länsiosassa.

"Mikäs onnettomuuksien päivä tämä sitten onkaan?" huudahti hän
päätään pudistaen ja kertoi mitä hän itse oli juuri saanut juhlassa
nähdä.

"Se ei todellakaan ole valaliiton hengen mukaista!" jatkoi hän,
"mutta olen sentään iloinen, etteivät nämä surkeat tapaukset ole
meidän kanttonissamme sattuneet!"

"Luehan loppuun!" vastasi Maria, "lisälehdessä on vielä jotain
kaunista!"

Siitä lukikin Martti aivan oikein, että eräs aktuaari Schimmel oli
tänään vangittu epäiltynä useihin petoksiin sekä lahjojen ottamiseen.

"Tämähän herran nimessä alkaa käydä kovin liki!" sanoi
Salander, samalla kuin hän heitti lehden pois, "hänet minä olen
puoltolauseellani auttanut virkaansa. Tosin minä olen katunut sitä,
syystä että hän heti alkoi esiintyä suurisuisesti ja hävittömästi
sekä isänmaallisuudellaan kerskaillen; epärehellisenä minä en
häntä kuitenkaan pitänyt. Nyt muistan minä kuulleeni, kuinka sitä
kummasteltiin, että hän söi julkisissa ravintoloissa eikä kotona
vaimonsa ja lastensa luona, mikä hänelle oli muka liian huonoa! Siinä
sitä nyt sitten ollaan!"

Näiden kolkkojen tuulenpuuskien jälkeen pysyi loppuviikko rauhassa
sellaisilta harmillisuuksilta; muuan seitsemänsadan frangin kera
kadonnut nuori mies, josta vielä lauantaina oli yksinäinen uutinen
sanomalehdissä, ei herättänyt mitään huomiota. Sitä kiivaampana
puhkesi myrsky uudelleen heti seuraavana maanantaina, kun pari
liikettä johtajainsa väärinkäytösten ja epärehellisen johdon takia
joutuivat kukistumisen partaalle, vetäen joukon muita samaan
kadotukseen. Jos tässä oli syy rikasten ahneudessa, jotka jättivät
omaisuutensa leikkikaluksi sellaisten siveellisesti kehnojen miesten
näköjään onnekkaisiin käsiin, niin kohahti tiistaina ilmassa
sellaisten lähtöpassin saaneiden sielujen konsortiumi, jotka
esimiestensä kassojen avulla olivat harjoittaneet hyvin järjestettyä
pörssikeinottelua. Keskiviikkona astui turmionpilvelle muuan
rahastonhoitaja, joka tarkastusmiehillä oli joka vuosi luetuttanut
saman kasan palasiksi sahattuja ja muka raharulliksi käärittyjä
luudanvarsia. Torstaina oli erään liikkeenjohtajan vuoro, jolla oli
ollut tapana joka viikko asettaa viheriälle pöydälle pieni salkku
sekä salkulle nyrkkinsä, lausuen: "Hyvät herrat, tässä on kunniani
sekä tarpeelliset todisteet!" Omistajat kaakertelivat ympärillä kuin
rakastuneet ankat, kun kukaan ei uskaltanut vetää salkkua esiin
nyrkin alta tai edes sanoa: "Sallikaahan nähdä!" sillä he olivat
kuin taikauskoisia ja hän haritti nyrkistään kaksi sormea ulos aina
kun joku osoitti lähentelemisen halua. Kun hän katosi jäljettömiin,
jäi salkku pöydälle; se ei sisältänyt muuta kuin pitkän sarekkeen
numeroita, jotka oli vuoron perään pyyhitty yli mustalla, sinisellä
ja punaisella läkillä sekä lyijy- ja teräskynillä, aina ajan ja
tilaisuuden mukaan. Perjantaina esiintyi muuan kunnanvaltuutettu,
joka melkoisesta lehtikuusimetsästä saadut tulot oli lähetellyt
kaiken maailman arpajaisiin ja viimeisen vähän viinana juonut.
Lauantaina hukutti itsensä muuan seitsemän rikkaan orvon holhooja,
jättäen holhokkinsa köyhiksi. Sunnuntaina oli taas lepopäivä.

Mutta maanantaina alkoi tanssi uudestaan ja niin jatkui se useita
viikkoja edelleen, niin että usein kuuli palvelustyttöjen aamuisin
sanomalehtiä hakiessaan sekä niitä kadulla silmäillessään, samoinkuin
miestenkin aamulasiensa ääressä, huudahtelevan: "Taasen niillä on
yksi! Taasen yksi!"

Heränneiden ja lisääntyvien epäluulojen johdosta ryhdyttiin yhä
laajempiin tarkastuksiin ja erittäinkin saatettiin päivänvaloon
pienonen ryhmä keskiarvoisia ja alempia virkamiehiä, joille kaikille
oli ollut mahdotonta säilyttää haltuunsa uskottuja varoja ilman
niihin kajoamatta. Ja tuo onneton tauti levisi kautta koko maan,
uskonto- ja kielirajoista piittaamatta. Ainoastaan vuoristossa, jossa
tavat olivat pysyneet yksinkertaisempina ja raha oli harvinaisempaa,
ei siitä paljon kuultu.

Yhä uudestaan kummasteli ja mietti Martti Salander ja harkitsi tuon
surullisen tosiasian mahdollisuutta ja sitä ettei tuo ajan pahe
ollut pysähtynyt tasavallan rajoille, tasavallan, jonka henkistä ja
siveellistä edistystä hän niin uskollisesti oli avustanut. Se oli
kuitenkin jotakin toista kuin ne aineelliset liikekysymykset, joiden
takia hän kerran oli sanonut ihmisille totuuden.

Hän tunsi sydämessään vilpitöntä huolta, mikä hänelle oli sen kautta
hyödyksikin, että hän, jos tämä mielenahdistus maata mennessä
huokaukseksi purkautui, saattoi vaimolleen sanoa syyn siihen, jos
tämä sitä tiedusteli. Tosin tuo "kaunis intohimokin" painoi häntä
salaa, mutta toistaiseksi se ei enää uskaltanut esille tulla.



XVI


Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kellot soivat ja sitten niiden vaiettua
äkkiä tuli suloinen sunnuntaihiljaisuus, otti Maria Salander käteensä
muutaman kirjan. Hän oli yksin kotona ja antautui unelmainsa valtaan,
kuten hänen tapansa sellaisina hetkinä oli. Se oli hänelle kuin jos
avonaisesta akkunasta olisi tulvannut raikasta ilmaa.

Nyt hän tosin ei kauan istunut yksinään. Hänen miehensä oli joku
aika sitten poistanut käytännöstä tavan pitää ulko-ovia alituisesti
suljettuina, sanoen sitä aristokraattiseksi ja kansaa epäileväksi
tavaksi, huolimatta siitä, että lukemattomat maankiertäjät
lisääntyvällä julkeudella hiiviskelivät taloihin ja tyhjentelivät
ullakkokamareissa palvelustyttöjen säästökassoja. Lepopäivinä eivät
varkaat sentään tavallisesti työskentele rakennusten pääosissa;
ainoastaan alussa oli sellaiseenkin aikaan varastettu etehisestä
Salanderin uusi sateenvarjo. Se mikä tänään häiritsi hänen puolisonsa
sunnuntailepoa, oli kömpelö koputus ovelle. Kun Maria meni avaamaan,
astui rouva Amalia Weidelich sisään. Hän piti molemmin käsin
virsikirjaa, jonka ympärille maalaisvaimojen tapaan oli kääritty
valkoinen ja siististi laskoksiin pantu nenäliina.

"Hyvää päivää, anoppirouva!" lausui hän, "ettehän pane pahaksenne."

"Kas, anoppi!" tervehti Maria rouva hämmästyneenä. "Joskus teitäkin
näkee! Te olette varmaan myöhästynyt kirkosta?"

"Ei, minä tulin tarpeeksi aikaseen. Mutta kun minä viikolla en
koskaan voi lähteä liikkeelle ja nyt vanhemmuuden sitäkin vähemmän,
sanoin minä tiellä itselleni, että sinä voisit kerran jättää kirkon
ja pistäytyä visiitille kunnioitettavan anoppikuoman luo! Muutoin
minä aina käyn jossakin kaupungin kirkossa, missä aina on niin
täysinäistä ja intresanttia ja ihmiset kiinnittelevät nimikorttejaan
penkkeihin! Mutta tänään, ajattelin minä, voit sinä tehdä
poikkeuksen, yksi kerta ei mitään haittaa, eivätkähän saarnat kuivu
kuin kaivot, vaan virtaa sunnuntaisin siitä huolimatta, elämänvesi
nimittäin! Mutta muutoin sitä todellakin tarvitsee, anoppi rakas!
Tosin minä en aina oikein ymmärrä, mitä niissä tarkoitetaan, minä kun
en juuri ole mikään oppinut, mutta minä teen sen kunniaksi pojilleni,
jotka ovat sivistyneitä herroja. Kukaan ei silloin voi sanoa, ettei
heidän mammaansa saa nähdä sivistyneessä jumalanpalveluksessa!
Oikeastaan he eivät sitä ansaitse, mutta äiti on toki aina äiti! Ja
kun sitten saarnaaja puhuu rakkaasta Jumalasta, jolla ei ole ruumista
ja joka ei meitä persoonallisesti tunne, mutta että me kuitenkin
saamme kerskata meitämme jumalan lapsiksi, niin annan minä sen olla
olossaan ja rukoilen sen sijaan isämeidän sitä hartaammin, Sen minä
aina ymmärrän paremmin, rakas rouva Salander, sillä minun laitani
ei ole kuin hyvän Jumalamme, minulla on ruumis ja minä alan vainuta
jalkojeni väsyvän."

"Istukaa siis, rouva hyvä, toki viimeinkin, tuossahan on vähän
mukavampi ja pehmoisempi nojatuoli! Ettekö tahtoisi ottaa pois tuon
muhkean hattunne? Kuka sen on valmistanut?"

Näillä sanoilla tukahutti Maria Salander itsessään sen katkeran
tunteen, jonka kaksosten äidin odottamaton näkeminen oli hänessä
herättänyt: hän päätteli rouvan kasvonilmeistä ja sanoista, ettei
hän enää ollut niin hyväntuulinen kuin ennen. Tämä istuutui varoen
huolellisesti vaatteitaan. "Hatunko?" sanoi hän, "sen on Merklin
tehnyt, mutta se sattui tulemaan liian kaunis ja kallis eikä se sovi
enää minulle! Minä en viitsi ottaa sitä pois, sillä siitä on minulle
liiaksi vaivaa panna se taasen säntillisesti paikalleen!"

Hän katseli nyt vuorostaan hetkisen vasta-anoppiaan ja kiitti tämän
ulkonäköä: "Teidän laitanne on hyvin, te pysytte yhä samanlaisena!
Entäs kuinka herra voi? Onko hän kotona?"

"Mieheni meni varhain ulos; nyt lienee hän konttorissa, jossa hän
viipyy tunnin tai pari. Kuinkas teidän miehenne, herra Weidelich,
voi? Onhan hän kai toki terve?"

"Jumalan kiitos, kutakuinkin, työ pitää häntä pystyssä ja kuitenkin
säästää hän liian vähän itseään ja valittaa siellä ja täällä
haluttomuuttaan. Kullakinhan on osansa! Me emme esimerkiksi tiedä,
kuinka poikiemme laita on; sitä varten minä suoraan sanoakseni
tulinkin, saadakseni tietää, onko teillä lapsista enemmän tietoa ja
mitä oikeastaan on tekeillä."

"Kuinka niin tekeillä?" kysyi Maria rouva puolittain säikähtyneenä.

"Niin, jotakin täytyy olla tekeillä tai jo tapahtunut. Poikamme,
jotka valitettavasti eivät meistä enää paljoa piittaa, pistäytyvät
vain toisiksi ilmoiksi ja pikimmältään luonamme. Ennen he tulivat
toisinaan yhdessäkin, mutta nyt näyttävät he välttävän toisiaan ja
jos he odottamatta kohtaavat meillä toisensa, niin loruilevat he
hiukan jotakin, ja jompikumpi laittaa niin että pääsee lähtemään
pois. Mutta jos toinen heistä ilmestyy yksinään, sellaisesta on nyt
puoli vuotta tai enemmänkin, ja häneltä kysyy veljestään, niin saa
aina kuulla: 'En tiedä, en ole nähnyt häntä! Näen häntä yleensä
vähän!' Niin saa kuulla Isidorilta ja niin Julianilta! Ja kuitenkin
ovat he aina täällä kaupungissa, jossa heillä on asioita, joka viikko
saamme muutaman kerran kuulla, että heitä on nähty siellä tai siellä,
niin pitäisihän heidän nyt toki toisiaankin kohdata eikä sanoa,
etteivät toisistaan mitään tiedä. Niin tuumasimme me mieheni kanssa,
että herra ja rouva Salander ovat tyttäriensä kautta paremmin asiasta
selvillä. Mitään vaaraahan siinä ei lopultakaan liene, muutoinhan
olisi meillekin siitä ilmoitettu! Sitten minä tänään tein oikein
täysikäänteen ja tulin tänne teidän luoksenne!"

Rouva Salander oli ihmeissään ja pysyi hetkisen vaiti, miettien
samalla, pitäisikö hänen vasta-anopilleen kertoa nuo osaksi
samanlaiset kokemukset tyttäriin nähden. Voisihan se auttaa parempaan
selvyyteen noita levottomia ihmisiä, ajatteli hän, jos he saisivat
tiedon siitä, mikä heille selvästikin on aivan outoa.

"Tyttäremme", sanoi hän, "eivät ole meille tästä asiasta mitään
ilmaisseet, nähtävästikin sen takia, että he eivät siitä tiedä. Viime
aikoina me olemme heiltä kuulleet vain sattumoisin, että miehet ovat
paljon poissa."

"Luonnollisesti, sen minä kyllä uskon!" yhtyi Amalia Weidelich. "Se
ei ole mikään salaisuus, heillä kun on sellaisia toimia! Eivätkö
rouvat muuta mitään tienneet?"

"Sillä kertaa en ainakaan voi sanoa heidän tästä seikasta tienneen!"

"Kuinka niin sillä kertaa ja tästä seikasta? Mutta tiesivätkö he
toisella kertaa, ovatko puhuneet, he?"

Kun Maria ei voinut heti vastata, jatkoi toinen äiti jännittyneellä
äänellä puhettaan: "Olkaa vain avomielinen elkääkä salatko mitään!
Nähkääs, mekin olemme siitä puhuneet, etteihän vain siinä liene
olemassa perheriitaa, eripuraisuutta puolisoiden välillä tai sen
semmoista; että mahtavatko ne nuoret vaimot mukautua oloihin vai
olisivatko ehkä tyytymättömiä ja tekisivät miehille kotonaolon
tukalaksi? Ette saa siitä pahastua, anoppi hyvä, niitä on
esimerkkejä, että kaksi sisarta, jotka on naitu samaan perheeseen,
vetävät yhtä köyttä ja kernaasti liittyvät keskenään komplottiin, jos
ovat tyytymättömiä ja jos kykenevät kääntämään kaikki ylösalaisin!
Enhän minä tahdo tällä mitään sanoa, otaksun vain, että sekin voisi
olla syynä!"

Uudelleen hetkisen mietittyään huomasi Maria Salander olevan ajan
auttaa häntä muitta mutkitta oikeille jälille.

"Katsokaas, anoppi", sanoi hän niin tyynellä vakavuudella kuin
sisällinen kiihtyneisyys suinkin salli, "kaikki ei varmastikaan
ole niin kuin pitäisi, siinä te olette oikeassa! Tahdon nyt kertoa
teille, että me jonkun aikaa sitten saimme tyttäriimme nähden kokea
jotain samanlaista kuin te nyt poikiinne nähden. He eivät enää
ollenkaan näyttäytyneet meidän luonamme, aivankuin he vartavasten
olisivat vanhempainsa kotia välttäneet, ja kun se lopulta herätti
meidän huomiotamme ja me sen takia päätämme vaivasimme, saimme me
kuulla, että lapset olivat lakanneet keskenäänkin seurustelemasta ja
pelkäsivät toisiaan tavata. Silloin me, mieheni ja minä, menimme heti
tyttäriemme luo ja panimme heidät puheisille."

"No? Mitäs se oli?"

"Me tapasimme molemmat todellakin kotonaan ja hyvin surullisina,
kummallakin oli ikävä vanhempiaan ja siskoaan, mutta eivät rohjenneet
lähteä katsomaan niitä, joita mielellään olisivat tahtoneet nähdä.
Me toimitimme heidät samana päivänä toistensa seuraan, ollen itse
mukana, ja autoimme heitä tuosta pälkähästä niin hyvin kuin se
saattoi käydä."

"Mutta mitä se sitten oli? Koskiko se minun poikiani?" uteli toinen
anoppi kärsimätönnä.

"Koska te tahdotte sen tietää, niin täytyy minun sanoa; se ehkä
auttaa erehdysten tai väärinymmärrysten tarpeelliseen selvittämiseen
ynnä yleensä itsensä tuntemiseen. Tyttäreni ovat katuneet
avioliittoaan ja sen vuoksi häpeilleet toisiaan, koska he yhdessä
niin kauan ja itsepäisesti tuota luultua erehdystään puolustivat, ja
meitä, koska me emme mielellämme olisi noita avioliittoja suvainneet!"

"Nii-inkö?" sanoi Weidelichin rouva ääntään venyttäen, tavattoman
hämmästyneenä ja kalveten, sillä hänen äskeisistä loukkaavista
puheistaan huolimatta kohtasi häntä tuo ilmoitus kuin salama
selkeältä taivaalta. Hän tunsi sen kauniin rakennuksen horjuvan, jota
hän elämänsä ajan oli suurin huolin ja taidoin pojilleen rakentanut.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli tuo suuri perintö, paljot rahat, ja
toinen, ettei pojilla ollut edes lapsiakaan.

Toinnuttuaan jonkun verran säikäyksestään kysyi hän paremmin nolona
kuin uhmailevana, mitä erinomaista syytä rouvilla sitten oli
avioliittoaan katua ja niin perinjuurisin tempuin. Ilman pitempiä
miettimisiä vastasi Maria rouva: "Niin, sepä se on ihmeellistä ja
voi ajan mukana hävitä, sitä kun on opittava sietämään; he sanovat
miehistään, että ne ovat tyhjiä, ettei niillä ole mitään sielua!"

Punastunein kasvoin ja ravistaen päätään niin kovasti, että hattu
kaikkine kukkineen ja nauhoineen värisi, sekä unhoittaen väsyneet
jalkansa karkasi rouva Weidelich nojatuolistaan ylös ja huusi
kuolettavasti loukattuna: "Eikö mitään sielua? Minunko kahdella
pojallani, joita minä olen sydämeni alla kantanut? Se on ilkeätä
panettelua! Pyöreinä ja sievinä olen minä ne maailmaan tuonut kuni
kaksi forellia, ilman virheen hiventäkään päästä niin jalkoihin, ja
kummallekin minä olen samalla antanut sielun omasta kuolemattomasta
sielustani, antanut niin paljon kuin sellaisissa pikku palleroissa
sielulle tilaa saattoi olla, ja jälestäpäin se kyllä on kasvanut
kuten pojat itsekin! Minne se sitten olisi mennyt? Olisiko heistä
maakirjureita tullut? Ei mitään sielua! Ne kirotut hanhet! Siten he
eivät saa minua kohtaan käyttäytyä! Oh!"

Hän oli niin vihassa, ettei hän voinut puhua enempää, vaan hänen
täytyi istua. Maria Salander katui tekoaan ja kun rouva Weidelich nyt
kalpeni, etsi hän väkimehupullon. Mutta toinen kieltäysi ottamasta
tippoja ja pyysi ryypyn viiniä, jos sitä olisi, sillä hän tunsi
itsensä todellakin heikoksi.

Rouva Salander meni vaieten kaapille, jossa semmoisia tarpeita oli
aina varalla. Sillä aikaa syntyneen hiljaisuuden vallitessa kuului
raskaita askelia portailta ja etehisestä ja heti sen jälkeen koputti
joku kovin sormin ovea. Maria rouva riensi kaapilta katsomaan,
kuka siellä oli, sillä kuten äsken rouvan kömpelösti koputtaessa,
luuli hän nyt taas siellä jyskyttävän jonkun, joka ei halua tulla
huoneeseen.

Mutta se oli ukko Weidelich, joka siellä seisoi sekavin ilmein ja
Maria Salanderin avatessa ovea astui sisään epävarmoin askelin.
Häiriössään otti hän hatun päästään vasta sitten kuin hän sanaa
puhumatta oli istahtanut lähimmälle tuolille juuri kuin perin
uupuneena.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän vihdoin itseään toinnutellen, "minä
tahdoin puhua herra Salanderin kanssa, eikö hän ole kotona? Mutta
siinähän se on minun vaimonikin! Minä luulin sinun olevan kirkossa?"

"Entäs sinä, Jaakko? Kuinka sinä tänne tulit?" huudahti rouva,
joka hänet nähdessään unhoitti omat vaikeutensa. Weidelichillä oli
tavalliset pyhä vaatteet päällään, mutta tolkuttomalla kiiruulla
puetut. Liivi oli väärin napitettu, kaulahuivia ei ollut ollenkaan
ja kädessään piti hän arkihattuaan, jonka ympärillä kadonneen nauhan
sijalla näkyi huovan läpi tunkeutuneen, työssä helmeilleen hien
muodostama seppel. Rouva Salander huomasi kaiken tämän sekä lisäksi,
että hänen kätensä hiljaa vapisivat. Arkana odottaen, mitä vielä
tuleman piti, pysytteli hän vaieten syrjässä ja antoi appivanhusten
puhua. Rouva Weidelich oli asettunut jaloilleen ja lähestynyt
miestään, tarkastellen tämän huolimatonta ulkoasua.

"Mitäs tämä on?" huudahti hän, "kuinka sinä ilman kaulaliinatta voit
ulos lähteä? Eikä edes paidankaulusta pannut nappiin! Ja sunnuntaina
juoksennella ympäri kaupunkia tuo vanha hattu päässään, hyi hitto!"

Mutta kun hän paremmin ehti huomata miehensä kasvoilla kuvastuvan
neuvottomuuden, värähti hän säikähdyksestä. Hän tiesi, ettei miehensä
ilman aikojaan ollut joutunut tuohon tilaan, jossa hän ei ollut tätä
vielä koskaan nähnyt.

"Mitä on tapahtunut, Jaakko?" kysyi hän kalpean pelon vallassa,
hänestä kun se tuntematon, joka tuon muutoin niin tyynen miehen oli
kotoa liikkeelle ajanut, tuntui kaksin kerroin peloittavalta.

Jaakko Weidelich yritti kuivata kosteaa otsaansa, mutta ei löytänyt
takintaskusta minkäänlaista liinaa. Rouva katseli ympärilleen
ja huomasi muutamalla pöydällä virsikirjansa nenäliinoineen.
Hän irroitti sen ja kuivasi itse hänen otsansa ja ohimonsa.
Weidelich otti liinan hänen kädestään ja sitten hän jonkun verran
tointuneempana puhui: "Poikamme Isidor on kaupungissa -- Jumalan
nimessä täytyy minun se sanoa, hän on vangittuna, ankaran tutkinnon
alaisena -- he ovat eilen illalla tuoneet hänen."

Hiljaa huudahtaen tarttui Maria Salander lähellä olevaan
akkunanpieleen; hän näki vain tyttärensä, Setti paran, jonka
hyljättynä ja tuskaisena täytyi Soittolassa istua, kenties itsekin
vangittuna tai ainakin vartioituna.

Mutta Isidorin äiti seisoi siinä ja tuijotti suu avoinna mieheensä.
Hän ei käsittänyt, mitä tämä sanoi.

"Mitä hän sitten on mahtanut tehdä?" änkytti hän, "se lienee kaunis
tyhmyys, saavat varoa itseään!"

"Ei se ole mikään pikku kepponen, eukko parka!" sanoi Jaakko
Weidelich, joka nyt nousi ja koetti kävelemällä ja puhumalla mieltään
keventää. "Yksi viranomaisista ilmestyi kotiimme heti kun sinä olit
lähtenyt ja ilmoitti minulle onnettomuuden. Minähän olen Ulrikki
serkkumme kanssa virkatakuussa kummallekin pojalle. Sen vuoksi kysyi
tuo herra minun maksukykyäni ja kehoitti minua pitämään rahoja
kaikkien mahdollisuuksien varalla; mutta ei ainoastaan sitä, hän
tahtoi myöskin tietää, mitä minä siinä asiassa kykenisin tekemään,
vaikkei hän sanonut siltä näyttävän, että siinä hyvätkään keinot
auttaisivat, sillä Isidorimme asiat oli huomattu olevan pahassa
epäjärjestyksessä. Minä en säikäyksessäni ja ahdistuksessani osannut
muuta sanoa, kuin että minä teen minkä voin, jos se voi auttaa,
ja juoksin tänne kysymään herra Salanderilta neuvoa, mitä olisi
tehtävä pojan pelastamiseksi. Sillä minä en voi uskoa, että hän,
kuinka sanoisin, että hän olisi sillä tavoin itsensä unhottanut!
Hämmennyksissäni, minä en edes tarkemmin asiaa kuullut! En minä olisi
ikinä uskonut, että sellaista minulle tapahtuisi!"

Yhtäkkiä päästi rouva kaikuvan naurun ja hapuili, ikäänkuin hän
olisi liikkunut pimeässä huoneessa, kädet ojollaan vastikään
jättämäänsä nojatuolia kohti. Siihen päästyään veti hän henkeään,
päästi uudelleen ryöppyvän naurun ja huusi katkerasti miehelleen:
"Mutta minuako se ei voikaan koskea? Minuako se ei vahingoltakaan,
olenko minä ehkä sen ansainnutkin, niinkö? Omaa kohtaasi siinä vain
ajattelet! Kaunis maailma, kaunis sunnuntai! Ensin saa kuulla, että
pojilla ei ole sielua, sitten heidät vangitaan ja tehdään roistoiksi!
Ah, ah, ah, tätä viheliäisyyttä!"

Hänen sanansa heikkenivät surkeaksi valitukseksi ja hän sai uuden
pahoinvointikohtauksen. Jaakko Weidelich oli sillä välin uudelleen
istunut ja käsiään polviin nojaten tirkisteli lattiaan.

Rouva Salander tarttui esillä olevaan pulloon, jossa oli vanhaa
Xeresviiniä, ja kaatoi kummallekin masentuneelle puolisolle
lasillisen, vaikka hänelle itselleenkin teki pahaa. Ja kuten
Isidorin äiti omaan olemukseensa sulki molemmat pojat ja kykeni
yksipuolisesti ainoastaan näitä ajattelemaan, niin ajatteli Maria
Salanderkin molempia tyttäriään, heistä kumminkaan puhumatta, kun nuo
ahdistuksissaan olevat vastavanhukset eivät voineet nyt huomiotaan
nuoriin rouviin kääntää.

Amalia Weidelich otti hyvän kulauksen viiniä ja lasia pois pannessaan
jätti hän sen tyhjän päälle, niin että se putosi lattiaan.

"Siis Isidor on vangittu", sanoi hän, "eikä voi enää mennä minne
tahtoo! Tuoko hänelle edes kukaan ruokaa ja juomaa, kun hän tarvitsee
ja kun on tavallinen aika, kuten juuri nytkin? Onkohan niillä
siellä kunnollinen järjestys maakirjurille ja neuvosherralle? Mies
poloiselle, joka ei tiedä, mitä nälkä ja jano on?"

"Mikäli minä muistan", huomautti rouva Salander, "voivat sellaiset
vangit niinkauan kuin tutkintoa kestää ja heidät on tuomittu, saada
omalla kustannuksellaan mitä haluavat ja mihin ovat tottuneet."

"Tuomittu? Sellaista sanaa minä en tahdo keltään kuulla! Kun kaiken
karvaiset ilkiöt ja paholaiset, joiden kanssa hänellä on tekemistä,
ovat kylväneet rikkaruohoja hänen asiohinsa, kun hän monastikaan ei
edes tiedä, miten hänen asiansa ovat, niin selittää se varmaan koko
jutun ja hänen vainoojansa tulevat saamaan huonon lopun! Mutta nyt on
huolehdittava, ettei häneltä mitään puutu! Miksei hänen vaimonsa ole
tullut mukaan, valvoakseen häntä ja ollakseen hänen läheisyydessään?"

"Hän lienee jäänyt kotia vartioimaan, siellä kun muutoin ei ole
ketään!" sanoi Maria Salander kuivasti, hilliten harmintunteensa.

"Niinpä on sitten meidän huolehdittava, kuuletko sinä, mies! Meidän
on mentävä sinne, tai mene sinä yksinäsi ja vie vähän rahoja, jos
he ovat ne häneltä ryöstäneet! Minä juoksen sillä välin kotiin ja
toimitan vähän ruokaa ja juomaa valmiiksi, kuuletko sinä?"

Ukko Weidelich ei todellakaan kuullut. Häntä painoi lähtemättä
se ajatus, että epärehellisyyden ja rikoksellisuuden piti oman
pojan muodossa häntä lähestyä ja että koko hänen vaatimattoman
varallisuutensa, jonka hän pitkän ajan kuluessa karulla työllään
oli hankkinut, piti savuksi haihtua ja hänen jäädä köyhemmäksi kuin
mitä hän oli alkaessaan ollut, sillä Varpusessa olevan talon oli hän
aikoinaan hankkinut isältään saamansa pienen perinnön avulla. Ja jos
niin kävisi, niin voisiko hän vanhoilla päivillään alusta alkaa? Ei,
vaikka se olisi Jumalankin tahto!

Kun hän siten pysyi omissa raskaissa ajatuksissaan eikä mitään
vastannut, unhoitti rouvakin päätöksensä ja vaipui särkynein mielin
omiin ajatuksiinsa.

Maria Salander käytti hiljaisuutta noutaakseen lasin raitista vettä
ja asettuakseen sitten muutamaan nurkkaan, saadakseen hetkisen
voimiaan koota, sekä samalla myöskin houkutellakseen tuon kovanonnen
yllättämän avioparinkin hiukkasen lepäämään. Se onnistuikin hänelle,
sillä melkein puoli tuntia kesti hiljaisuutta, jota häiritsivät vain
voihkaukset ja huokaukset.

Ripeämmin askelin kuin tavallista tuli herra Salander sisälle. Maria
rouva kiitti taivasta, kuullessaan hänen tulevan, mutta hämmästyi
hänet nähdessään, sillä Martin kasvoilla kuvastui suru ja harmi.

"Tässäpä me olemmekin kaikin yhdessä!" sanoi hän huoneeseen
pysähtyen, "nähtävästi tiedätte te jo tuon uutisen!"

"Niin on, valitettavasti!" mumisi Weidelichin ukko, joka Salanderin
tulosta oli havahtunut ja noussut seisomaan. "Minä tulin ensiksi
tänne, herra Salander, etsimään teiltä neuvoa, mitä olisi tehtävä.
Toivottavasti ei asia ole niin huonosti, kuin miltä se ensi
hämmekissä näyttää!"

"Se on tarpeeksi huonosti!" vastasi Salander, joka huomasi
Weidelichin ja samoin rouvan masentuneen mielialan. Jälkimäinen
oli ilmeisesti mistään piittaamatta jäänyt nojatuoliinsa istumaan,
poiskäännetyin kasvoin ja Maria rouva, joka nurkastaan tuli esille,
osoitti häntä miehelleen. Tämä koettikin sen vuoksi hellä varoen
ajatuksiaan ilmaista, kun hän uudelleen otti sananvuoron.

"Se virkamies, joka oli teidän luonanne", jatkoi hän Weidelichiin
kääntyen, "tuli minunkin luokseni toimistoon. Hän näyttää olevankin
liian hätiköivä ja virkaintoinen mies; huomiotani herätti, ettei hän
voinut antaa tarkempaa selitystä ja että hän ylipäänsä sunnuntaina
sellaisissa asioissa juoksenteli. Minultakin halusi hän kuulla,
mitä minä olisin halukas vävyni hyväksi tekemään, jotta voitaisiin
syytteeseen pano jättää. Hyvä tarkoitus siinä on, mutta kuitenkaan
se ei riittäisi edeltäpäin vapauttamaan. Minä läksin asianomaiseen
paikkaan tarkemmin asiasta kuulemaan. Siinä ei ole kysymyksessä
huolimattomuus ja sen semmoinen, joiden seuraukset olisivat vielä
autettavissa. Isidor on väärinkäytöksissään mennyt niin pitkälle,
että ilmitulo riippui joka hetki hiuskarvasta ja vihdoin viime
viikolla se tapahtui. Kolme päivää kesti kansliassa kirjojen
tarkastusta. Eilen oli sataviisikymmentä tuhatta käyty läpi eikä
vieläkään kuulu olevan loppua tiedossa. Sentähden keskeytettiin
toimitus Unterlaubissa ja siirrettiin Münsterburgiin."

"Voi Herra Jesus!" huudahti Weidelichin muori valittavasti. Jaakko
ukko etsi jälleen tuoliaan. Kuulemansa luku kirkasti hänelle aseman
kuin tulisoihtu. Myöskin Martti Salander tunsi itsensä lamautuneeksi,
samoin Maria rouva, ja niin istuivat nuo neljä vanhusta vaieten,
kukin siinä mihin oli sattunut vaipumaan.

Pitemmän äänettömyyden jälkeen alkoi Weidelichin rouva vaikeroida:
"Jospa minä sittenkin olisin mennyt kirkkoon, niin olisin saanut olla
vielä hetkisen mistään tietämättä! Se olisi ollut vielä hyvä hetki ja
olisin tyytyväisenä voinut mennä kotiin!"

Muutaman minuutin kuluttua huudahti hän uudelleen: "Nyt se kumminkin
on niinkuin on! Jaakko, menkäämme kotiin, että pääsemme oman katon
alle!"

Kun hän samalla kohenteli itseään niin hyvin kuin voi, toinnuttausi
hänen miehensäkin ja astui murtuneena Salanderin luo, joka samoin oli
noussut.

"Mieleni on paha", puhui Weidelich vaivaloisesti, "että me olemme
teille niin paljon ikävyyttä tuottaneet."

Ääni petti ja hän vaikeni. Martti ojensi hänelle kätensä; hän näki,
kuinka tämä kärsi ja oman tukaluutensa unhoittaen lohdutti hän häntä,
tosin sanoilla, joita saattoi epäillä: "Kuka voi tänään väittää
olevansa varma yleisestä pahasta? Se on kuin kolera tai viinitäi!
Jos joku katsoo teihin karsaasti, niin sopii teidän vain sanoa,
että hänen on mentävä kotiinsa ja tarkasteltava, eikö tartuntaa jo
sielläkin ole!"

Sillä välin puuhaili Amalia Weidelich hattunsa kimpussa, joka noissa
tärisyttävissä kohtauksissa oli työntynyt sijaltaan eikä enää
tahtonut oikeaan asettua. Hän koetti sitä peilin edessä asettaa
suoraan ja kiinnittää paikoilleen ja Maria rouvakin tuli hänelle
avuksi. Mutta äkkiä repäsi hän sen päästään ja selitti, ettei hän
tahdo sitä enää panna päähänsä, vaan mennä ilman hatutta kotiin.

Niin lähti Weidelichin pariskunta menemään. Tuskin olivat he päässeet
kadulle, kun rouva tunsi itsensä niin heikoksi, että Jaakko ukon
täytyi häntä käsivarresta taluttaa; vasemmassa kädessään kantoi hän
tuota komean kirjavaa hattua kuin sankakoria. Hänen oma hikitäpläinen
hattukulunsa lisäsi avioparin kummallista näköä, kun he siinä
surkeina eteenpäin hoippuivat.

Heidän jälkeensä katsottiin, vastaantulijat pysähtyivät ja joku sanoi
kuuluvasti toiselle: "Ovatpa nuo kaksi ottaneet kelpo aamiaisen!"

He kuulivat sen häpeätä kärsivän herkällä korvalla, mutta eivät
katsoneet oikealle eikä vasemmalle. Muutamalla avaralla sillalla oli
heidän vielä vaikeampi päästä kulkemaan; joukko kirkkoväkeä risteili
molemmin puolin ja melkein kaikki katsoivat Jaakko Weidelichin
vasemmassa kädessä riippuvaa hattua ja sitten rouvan pörröistä päätä.

"Anna, Jaakko, minulle se hattu!" sanoi viimemainittu, "ei sovi, että
sinä sitä kannat."

Tämä antoi tuon muhkean muotiesineen pois, ja kun heidät juuri
tungettiin käsipuita vasten, heitti rouva hatun virtaan eikä edes
katsahtanutkaan sen jälkeen.

"Mitä sinä teet? Oletko hupsu?" murisi mies.

"Eteenpäin vain! Elä pysähdy! Minä olen saanut tarpeeksi komeudesta!"
sanoi rouva.

Niin kulkivat he edelleen ja saivat tarpeeksi tilaa. Sillä lähimmät
sillalla olijat, jotka olivat tuon heiton huomanneet, juoksivat
kiiruusti vastakkaiselle puolelle nähdäkseen hatun uivan esiin sillan
alta, ja kun muut huomasivat tämän juoksun, jatkui liike edelleen ja
pitkin koko siltaa juoksivat kaikki kuin noidutut toiselle puolen ja
kurkistelivat veteen. Siellä kulkikin hattu poloinen virtaa alas kuin
silkillä liputettu ja kukilla seppelöity taloslaiva tai kuin uiva
kukkapenkki. Mutta pian työnsi pari poikasta pelastusvenheen vesille,
soutaen vinhasti tuon hauskan kulkuneuvon luo, saadakseen siitä hyvän
saaliin tai ainakin sievosen juomarahan ansaitakseen, samalla kuin
pitkin molempia rantoja kertyi yhä uusia katsojia.

Sillä välin nuo kaksoisveljesten surun painamat vanhemmat pääsivät
huomaamatta pois ja kiipesivät ylös vanhaan Varpuseen.

"Ettet sinä hattua voi enää päähäsi panna", alkoi Weidelich, kun
he olivat hetkisen hengähtäneet, "käsitän minä tavallani; mutta
olisithan sinä voinut sen myydä! Minä pelkään olevan lähellä sen
ajan, jolloin meidän täytyy pitää arvossa joka penniä!"

"Se on nyt kerta tapahtunut", huokasi Amalia, "minä tuskin tiesin,
mitä tein. Muutoin on vielä paljon sellaista, jota minä voin
myydä, takkeja, kello ja ketjut, jotka kumpikaan eivät enää sovi,
koska ne vetävät ihmisten katseet minuun, ja sitten minä en voi
rintasolkeakaan enää eteeni kiinnittää, sitä, jossa on molemmat pojat
-- ei, rintasolkea minä en voi myydä, vaikkei pojista enää mihinkään
olekaan ja vaikka he ovat hukkaan joutuneet -- ah, tätä onnetonta
aikaa! Ei, minä tahdon säilyttää kuvan ja jättää siinä olevan
kullankin paikoilleen, niinkauan kuin meillä vielä leivänkannikkaa
on!"

Hän sanoi tämän silmät kyynelissä, nyyhkytysten keskeyttelemänä.
Säikähtyneenä ja tuskaisena kehoitteli Jaakko häntä tyyntymään.

"Kuinka sinä voitkin noin puhua? Ja jolleikaan hän, joka nyt on
vangittuna, olisi pelastettavissa, niin onhan meillä vielä Julian,
joka, suokoon Jumala, ei toki sillä tavoin esiin sukeltane!"

"Sinä et tunne heitä niinkuin minä, joka heidät olen maailmaan
saattanut! He ovat aina ja lakkaamatta ajatelleet, tahtoneet ja
tehneet samalla tavoin ja kumpikin tiesi aina mitä toinen tahtoi.
Ah, Herra minun Jumalani, nyt minä tiedänkin, miksi he ovat toisiaan
vältelleet ja aina sanoneet, en tiedä, en ole häntä nähnyt! He
tiesivät tarkoin kulkevansa samaa tietä ja tekevänsä samalla
tavoin ja kun se oli pahaa ja vaarallista, kammoivat he toisiaan!
Ajattelehan vain, Salanderin rouva, jolta minä tänä aamuna menin
kysymään, tiesikö hän syytä siihen, kertoi minulle hyvin kuivasti,
että heidän tyttärensä olivat tehneet samoin, he olivat välttäneet
vanhempiaan ja toisiaan, ja tiedätkö miksi? Koska he olivat hävenneet
toistensa ja vanhempainsa edessä, niin juuri, hävenneet!"

"Minkä tähden? Mitä he sitten ovat tehneet?"

"He ovat hävenneet sitä, että ovat meidän poikaimme kanssa menneet
naimisiin! Kuinka selvästi minä nyt ymmärränkään poikamme, ne
poloiset, jotka kaksoisveljinä pelkäsivät toisiaan, kun olivat pahaa
tehneet eikä kumpikaan olisi sallinut toisen tulevan asiastaan
puhumaan! Minusta tuntuu kuin kurkistaisin heidän sydämensä
sisimpään!"

"Surkean onnen me olemme saaneet poikaimme kanssa jaettavaksi;
elämämmehän käy sitä surullisemmaksi ja käsittämättömämmäksi, kuta
kauemmin sitä kestää. Melkein soisin mieluummin, etten tietäisi
mitään omasta elämästäni!"

"Se tahtoo kaikki maksettavaksi takaisin, kuten huomaan", vastasi
rouva, "kuoleman vain ilmaiseksi antaa! Tuolla on vanha kotimme!
Jumalan kiitos, ettemme sen tilalle ylimielisyydessämme uutta
rakentaneet! Vaikka me molemmat olemme siinä aina olleet ahkeria ja
työteliäitä emmekä koskaan työtä hävenneet. Kätkeytykäämme sinne
vielä tänään huolellisesti ja pysykäämme siellä hiljaa sekä olkaamme
aivankuin ijankaikkisesti olisi yhtä hiljaista ja salaperäistä.
Palveliat eivät vielä voi mitään tietää! Mutta huomenna on maanantai,
silloin heidän täytyy viikon varalle noutaa pesuja kaupungin eri
kulmilta ja silloin he sen kyllä saavat kuulla, ja tiistaina
tulevat minun pesijättäreni, neljä kappaletta -- katkera viikko,
tämä ensimäinen -- tule, Jaakko, menkäämme sisään ja pysykäämme
hiljaa! Ainakaan sitä ei huomaa hyvä Jumala, hän kun ei meitä
persoonallisesti tunne, kuten pappi sanoo! On onni, ettei hän siis
myöskään voi kysyä meiltä lapsiamme. Hän ei näet saisi silloin mitään
jaloa nähtävää, kuten poikaveitikkamme rakastivat sanoa, jos toinen
ei sattunut jotakin tietämään! Tule sisään!"

Oli kuin tuo vaimopoloinen olisi tuntenut tarvetta saada puhelemalla
itsensä eloisaksi, näyttääkseen aviokumppaninsa edessä ryhdikkäältä.
Saipa hän mielenmalttiakin, sillä etehisessä tarttui hän reippaasti
päähänsä ja meni kenenkään huomaamatta ensin takahuoneeseen,
ikäänkuin siellä pyhähatun riisuakseen.

Eivät Salanderitkaan tänään enää kotiaan jättäneet. Kun Weidelichit
olivat poistuneet ja aviopari oli yksin, sanoi Martti: "Minulle
on käynyt tänään merkillisesti! Minä leikkautin aamulla tukkani;
vieressäni istui silloin muuan, jolta ajettiin partaa ja joka
sitä tehtäessä katseli akkunasta kadulle, aina siihen suuntaan
mihin parturi hänen kasvonsa juuri käänsi, milloin sinne, milloin
tänne, niin että hänen silmänsä kääntyivät toisinaan taivaalle,
toisinaan huoneen kattoon. Kun hän oli valmis, nousi hän ja kuivasi
pyheliinalla kasvojaan sekä sanoi raakauksen aikana nähneensä
jalkakäytävää ikkunan editse erikseen kulkeneen ei vähempää kuin
neljä tuttavaa, joista jokaisella yksi sukulainen tätä nykyä istuu
kuritushuoneessa. Se oli sentään jokseenkin vahva annos yhden ainoan
raakauksen aikana! Ja kuitenkaan hän ei arvellut lähestulkoonkaan
kaikkia ohikulkijoita nähneensä, parturi kun joka hetki nenänpäästä
tai leuasta käänteli hänen päätään sivuille. Muutamia arveli hän
mahdollisesti jääneen huomaamatta tai ei tunteneensa niitä, kun
sininen rautalankaverkko akkunassa jonkunverran hämmensi muotoa.
Minun täytyi kaiken viheliäisyyden uhallakin nauraa, ja nyt se on
pikaisesti itsensä kostanut!"

"Jollei tämä tapahtuma olisi niin häpeällinen", vastasi Maria,
"niin olisin minä iloinen siitä, että voimme ottaa tyttäret jälleen
luoksemme, sillä siitä ei liene kysymystäkään, pääsevätkö he nyt
erilleen vai ei!"

"Luonnollisesti! Se on, jolleivät he uuteen narrimaisuuteen lankea,
nimittäin siihen, että katsoisivat pitävänsä puolisoidensa, joihin
he kerran ovat vihityt, onnettomuuteen jouduttua pysyä heille
maailman edessä uskollisina ja etsiä palkkansa tietoisuudesta, että
ovat lujamielisesti laupeutta harjoittaneet. Onhan sellaisesta
esimerkkejä!"

"Sinä unhotat, että siihen tarvittaisiin yhä vielä rakkauden kipinää,
joka kuitenkin on kauan sitten sammunut!"

"Voit todellakin olla oikeassa! Sitä parempi! Mutta mehän puhumme
jo molemmista herroista, vaikkei ole lainkaan sanottua, että
mestari Julian, se lintumies, kulkisi veljensä teitä! Hän on voinut
olla, jolleikaan kunnollisempi, niin varovaisempi, sukkelampi ja
onnekkaampi!"

"Minä olen varma, että hän saavuttaa toisen ennenkuin ehkä
luullaankaan. Miksikäpä hän juuri tässä seikassa toisesta eroaisi?"

"Sitä pahempi minulle!" sanoi Salander synkästi, "tai pikemminkin
meille kaikille! Jos ainoastaan toinen niin kurjasti haaksirikkoutuu,
niin ei se ole samaa, kuin jos molemmille niin kävisi; silloin
vasta ne joutuisivat jokaisen hampaisiin nuo huomiota herättäneet
kaksoishäät, jotka minä panin toimeen ja jotka minun saattoivat
neuvostoon, kuten joka mies tietää, ja joista säilyy pilkallinen
sananparsi vielä meidän jälkeemmekin; ja täten minä olen enemmän
vahingoittanut kuin hyödyttänyt valtiollista puoluesuuntaani, yleensä
kansanasiaa! Ja tytöt jäävät kuin eläviksi muistomerkeiksi siitä
mokomasta historiasta. Entäs sitten Arnold! Jo silloin puhuttiin
ainoastaan salanderilaisista häistä; jos hän nyt vihdoinkin palaa
kotiin, niin olenpa minä kiinnittänyt kauniin lisäkkeen hänen
nimeensä, kun hän alkaa julkisuudessa esiintyä!"

"Sellaista pelkoa ei minulla sentään ole", vastasi Maria miettivästi;
"ethän sinä toki ole niin heikolla pohjalla ja mitä Arnoldiin tulee,
niin on hän aina saava sen hyvän nimen, jota hän tarvitseekin.
Myönnän kyllä, että niin kovin kuin toivonkin hänen kotiintuloaan,
minä sentään nyt säikähtäisin, jos hän joutuisi tänne keskelle tätä
häväistysjuttua. Voi sentäänkin niitä kelvottomia roistoja!"

"Älkäämme tämän takia unhoittako Setti poloista, joka tälläkin
hetkellä neuvotonna istuu surullisessa Soittolassa!" sanoi Salander,
jonka ajatukset viimeisten sanojen johdosta suuntautuivat tyttären
kohtaloon. "Minä lähtisin heti Unterlaubiin, jollen tietäisi,
ettei siitä nyt ole mitään hyötyä. Luultavasti on hän iloinen
saadessaan muutamia päiviä olla kenenkään häiritsemättä omain
ajatustensa parissa. Oikeudellista apua hän ei vielä tarvitse,
asema kun on yksinkertainen. Mukaan antamamme rahaperintö on
luonnollisesti hävinnyt ja muuta myötäjäisomaisuutta he eivät voi
häneltä ottaa. Niinpä ajattelen minä, että toistaiseksi lähetämme
hänelle vain sähkösanoman, antaaksemme hänelle, jotain elonmerkkiä.
Hän ilmoittakoon sitten, pitääkö hänet noutaa ja milloin. Kauan ei
kestäne, ennenkuin hänen on lähdettävä, sillä joka tapauksessa on
konkurssi varma ja ensimäinen, mikä tapahtuu, on pakkohuutokauppa,
kiinteimistön myynti."

"Sitten saamme ruveta huolehtimaan tilasta", vastasi Maria rouva,
"kun samalla kertaa saamme kahdet myötäjäiset majoittaa, joista yhdet
täyttävät kutakuinkin yhden asuinhuoneen. Minä olen nähnyt siksi
paljon vaivaa niistä rihkamista, etten niitä mielelläni hunningolle
jättäisi. Mutta kirjoita nyt se sähkösanoma, että Leena saa sen
kiiruusti viedä. Puolipäivä lähenee ja Setti voi sen saatuaan ehkä
paremmin syödä. Todennäköisesti hänellä on taasen meidän takiamme
itsesoimauksia."

"Minä aion mennä itse, että Leena saa olla kyökissä", sanoi Salander,
"minä olen näistä kurjista tapauksista käynyt nälkäiseksi!"

"Jää vain kotiin!" huudahti Maria, "kyllä minäkin voin ruuan laiton
lopettaa, jos niin tarvitaan. Jos sinä nyt menet postiin, niin
voit kohdata joukon hyviä ystäviä ja muita armeliaita sieluja,
jotka täynnä osanottoa alkavat sinulta udella ja silmiesi edessä
sähköttävät edelleen sen mitä sinulta kuulevat!"

Salander hytkähti.

"Totisesti sinä olet oikeassa! He ovat nyt jo kaikki olleet
aamuryypyillä ja joukossa on ollut niitä, jotka ovat jo saaneet
tiedon asiasta. Ja muutamien ihmisten mielestä kannattaa aina
tuommoisista muutamia satojatuhansia koskevista asioista sähkösanomia
lähetellä!"

Hän otti siis kaavakkeen, kirjoitti siihen lakoonisin sanoin
välttämättömimmän ja antoi sen vaimolleen.

Tämä luki sen, mietti hetkisen ja alkoi kirjoittaa uudelle
kaavakkeelle. Ihmeissään luki Martti sen, kun se oli valmis.
Maria ei ollut muuttanut mitään, varustanut vain siinä olevat
lakoonisuudellaan tylysti vaikuttavat sanat asiaan kuuluvilla
pienillä sidesanoilla.

"Ethän sinä ole siihen lisännyt muuta kuin pronomineja, artikkeleita,
muutamia prepositsioneja ja sen semmoisia. Siten tulee sähkösanoma
vain kolme kertaa kalliimmaksi!" sanoi hän, yhä vielä ihmeissään.

"Tiedän kyllä, että se on ehkä hupsua", selitti Maria
vaatimattomasti, "mutta minusta tuntuu, että nuo pienet lisät
lieventävät kirjoituksen, ympäröivät sen ikäänkuin pumpulilla, niin
että Settistä on kuin kuulisi hän meidän suullisesti puhuvan, ja sen
vuoksi minua ei taksa huoleta. Mutta jos tahdot, niin kirjoitan minä
itse alle!"

"Merkillistä, kuinka oikeassa sinä olet!" puheli Salander, joka oli
uudelleen lukenut nuo kolme neljä riviä. "Se tekee tosiaankin hienon
ja sydämellisen vaikutuksen. Mistä hitosta sinä olet oppinut tuon
ihmeen yksinkertaisen tyylitaidon? Ei, kyllä sinun täytyy panna
oma nimesi sen alle, minun, vanhan pedantin, mieleeni tuo ei olisi
juolahtanutkaan!"

Vähän myöhemmin ruokapöydässä istuessaan saivat he Settin
vastauksen, jossa hän ilmoitti aikovansa jonkun päivän kuluttua
jättää kotinsa, luvaten sitä ennen kuitenkin kirjeen lähettää. Se
saapuikin maanantaina. Siinä kerrottiin lyhyesti häntä kohdanneesta
säikäyksestä ja paikalle saapuneiden virka- ja ammattimiesten
toimeenpanemista, vuorokauden kestäneistä tutkimuksista, joissa
Isidorin täytyi kuulustelua varten olla saapuvilla. Alussa
oli tämä näyttänyt uhmailevalta ja ylpeältä sekä muutoinkin
tyhmästi käyttäytynyt. Mutta kun miehet, joiden joukossa oli
hänen virkatovereitaan, joiden kanssa hän oli ollut sinut, äkkiä
alkoivat häntä kuivasti teititellä, käskien hänen seisoa siinä
tai siinä tai istua johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes häntä
kutsuttaisiin, ja kun lopuksi poliisisotilas tuli näkyviin, jääden
kanslianovelle, niin silloin oli hän huomannut olevansa hukassa ja
itkien tunnustanut kaikki, mitä häneltä kysyttiin, sotkien kuitenkin
sekaan valeita, joista hän myöskin joka kerta sai tarpeellisen
ojennuksen. Kun häntä kirjojen ja asiakirjain mukana vietiin sitten
pois, oli hän vaimolleen huutanut vain lyhyet hyvästit, lisäten,
että hän valitettavasti oli nyt valtiovanki (ikäänkuin hän olisi
jotain jalompaa ja hienompaa suorittanut) ja että hän toivoi pian
olevansa takaisin kotona, jonka vuoksi rouvan tuli pitää kotona
hyvää järjestystä! Muutamiin aikoihin ei hän, Setti, ollut enää
saanut mitään tarverahoja, vaan oli hänen täytynyt jokaiseen eri
tarpeeseen välttämättömät rahat pyytää kansliasta. Nyt oli kyökkiä
ja hänen vaatekaappiaan lukuunottamatta kaikki lukittu sinetillä.
Hänen rahaperinnöstään ei näkynyt jälkiäkään. Kuitenkin oli hänelle
luvattu, että hänen tuomansa irtaimisto annettaisiin pois heti kuin
oli määrätty konkurssipesän hoitaja. Niin kauaksi hän ei kuitenkaan
haluaisi jäädä ja jos hänellä olisi vähän matkarahaa, niin palaisi
hän vanhempainsa luvalla viipymättä sinne, josta hänen ei koskaan
olisi pitänyt lähteäkään.

"Huomenna on tiistai", sanoi Salander, "minä aion hänet huomenna
noutaa. Meidän pitää hänelle heti sähköttää, että hän panee
välttämättömimmät tavaransa kokoon, ollakseen valmiina. Lieneekö
hänellä enää koreja ja kirstujakaan? Lyön vetoa, että se mies on
kaikki hutiloinut ja matkoilla hävittänyt!"

"Minä näin siellä vielä olevan hänen täältä viemänsä kirstut, ja
korit", vastasi Maria, "miehillä oli matkoillaan mukana pienet
käsikapsäkit."

"Aivan kuten tekee tuo suuri päivärahojen ahmija von Gauchlingen,
joka vuodesta vuoteen huilaa ympäri maata, mukanaan yöpaita vanhassa
nahkaisessa asiakirjasalkussa!"

"Muutoin minä haluaisin tulla mukaan", ryhtyi Maria taas puhumaan,
"ja arvelen, että me rautatiestä piittaamatta voisimme ottaa vaunut,
niin ei meidän Settin kanssa tarvitseisi jalan asemalle kävellä ja
voisimme hänen tavaransa ottaa heti mukaan. Ei haittaa, jos he siellä
näkevätkin, että hänellä on vielä jossakin koti. Ja tänne saavumme
me juuri hämärissä, niin ettei ole kellään mitään töllistelemistä.
Jotain kylmää ruokaa meidän on varalta otettava mukaan, sillä tiesi
onko hänellä siellä mitään! Matkalla meidän sitten ei tarvitse
ollenkaan pysähtyä."

"Minä olen kaikessa yhtä mieltä! Sinä, joka vastustit näitä
kovanonnen avioliittoja, ajattelet nyt kaikkea mikä minunlaiseni
mieleen ei lainkaan johtuisi!"

He panivat tuumansa toimeen, ollen menomatkalla peloissaan, missä
tilassa he tyttärensä tapaisivat. Setti näytti jonkun verran
laihtuneelta, kalvakalta ja väsyneeltä, mutta kuitenkin virkeämmältä
kuin mitä vanhemmat olivat kuvitelleet. Tunto siitä, että oli
vapautunut itse ansaitsemistaan onnettomista kahleista, oli kenties
häntä itsensä tietämättä pitänyt tasapainossa.

Myöskään hän ei ollut yksinään Soittolassa, vaikka palvelustyttö
ja kirjuri olivatkin lähteneet tiehensä. Kuten kotiin, jonka tuen
äkillinen kuolema on murtanut, tulevat naapurittaret leskeä tukemaan
ja lohduttamaan, niin oli tännekin joka päivä tullut Unterlaubista
muutamia arvokkaita rouvia avustamaan ja huvittamaan hyljättyä
maakirjurin rouvaa. Niinpä istui nytkin kaksi heistä sukkaa kutoen
niillä kirstuilla, joita täyttämässä ja sulkemassa he olivat
olleet apuna, sillä aikaa kuin Setti kokoili jälellä olevista
ruokatavaroista viimeistä ateriaa, teetä, voileipää ja munakakkuja.
Äidin mukanaan tuomat palat olivat lisäksi hyvin tervetulleet. Kun
hevosia täytyi syöttää, lähetti Martti ajurin johonkin ravintolaan
Unterlaubissa ja antoi hänelle samalla toimeksi lähettää sikäläinen
kunnanesimies Soittolaan, jotta hän sulkisi ovet ja ottaisi avaimet
viralliseen huostaansa.

Kylän rouvat ottivat osaa tuohon omituiseen tilapää-ateriaan ja
sen päätyttyä estelyistä huolimatta puhdistivat käytetyt astiat
ja laittoivat kyökissä kaikki järjestykseen. Sitten kaatoivat
he virutusveden pois, puhdistivat rännin ja asettivat pienen
kaislaluudan, joka oli vielä vallan uusi, siististi nurkkaan. Veden
jäännöksellä he vihdoin sammuttivat liedessä kytevän hiiloksen.

Silloin saapui juuri kunnanesimieskin. Hän selitti virkasinetillä
lukitsevansa vielä auki olevat huoneet ja säiliöt ja oli tuonut
mukanaan siihen tarvittavat kapineet, sinettilakkaa, nuoraa ja
leimasimen, vieläpä vahatangonkin, hän kun ei ollut tällaisissa
toimituksissa tottunut kaikiste tarvittavaa kynttilää löytämään.
Täällä oli tosin huoneessa pari kaunista kynttilänjalkaa, jotka
rouva Salander kerran oli ostanut. Hän aikoi niistä ottaa toisen tai
molemmatkin, koska ne kuuluivat rouvalle; sitten saisi panna sinetin
ovelle. Mutta kunnanesimies selitti, että kynttiläjalkain oli jäätävä
inventeeraukseen saakka, että paikkakunnalla oli jo tarpeeksi asti
sekaannusta, kaikki omaisuussuhteet kun näyttivät horjuvan kuin
maanjäristyksessä; monet pelkäsivät maansa mantunsa menettävän,
tietämättä kuinka. Väestön sanoi hän olevan kovin kiihdyksissään ja
jaarittelevan miljoonista, joita muka olisi hävinnyt.

"Sytyttäkäähän vahatankonne!" sanoi Salander ja ojensi hänelle
tulitikun. Tämä ryhtyi toimeensa ja saapui niin tuon pienen
seurueen kera askel askeleelta ulko-ovelle saakka. Martti väänsi
oven lukkoon ja antoi avaimen kunnanesimiehelle. Tämän jälkeen
ottivat he jäähyväiset noilta kahdelta rouvalta ja kiittivät heitä
osoitetusta ystävällisyydestä ja osanotosta, niin että nämä pyyhkivät
liikutettuina silmiään. Setti ei voinut itkeä; puoleksi lamautuneena
kunnanesimiehen sanoista nousi hän vaivaloisesti vanhempainsa kanssa
vaunuihin, jotka nopeasti lähtivät liikkeelle.

Nuo kolme jälelle jäänyttä henkilöä katsoivat hänen jälkeensä ja
lähtivät sitten hitaasti takaisin kylään.

"Ne ovat varakasta väkeä", sanoi yksi rouvista, "herra voisi
varmaankin korjata koko vahingon, jos tahtoisi; ja joka tapauksessa
he ovat oikein-ajattelevaa väkeä!"

"Hän olisi hassu, jos frangiakaan antaisi!" vastasi kunnanesimies.
"Minun mielestäni saisivat vahingon korvata oikeastaan ne, jotka
sellaisen miehen ovat notariuksekseen valinneet ja riistäneet
itselleen oikeuden siihen! Nyt saa valtiokassa kärsiä ja nyt ne
vaalihuvit maksavat!"

Vaunuissa vallitsi noiden kolmen henkilön kesken hyvän aikaa
äänettömyys, kunnes Salander alkoi surumielisesti puhua: "Tämmöistä
se nyt on ollut se Soittolan kannelsointu! Lapsi parka! Ja minä kun
ajattelin, kun se vävy hyväkäs metsänhakkautuksesta ja talonmyynnistä
höpisi, että minä ottaisinkin sen häneltä haltuuni ja järjestäisin
sen vanhuutemme hiljaiseksi turvapaikaksi. Nyt minä en ottaisi sitä,
vaikka lahjaksi saisin, sillä mahdotontahan meidän olisi siellä asua!"

"Setti on nukahtanut", sanoi Maria hiljaa, "antakaamme hänen levätä!"

Hän oli todellakin nukahtanut äitinsä rinnalle, hän kun viimeksi
kuluneina viitenä tai kuutena yönä ei luultavasti ollut paljonkaan
silmiään ummistanut. Isä ja äiti pysyivät sentähden vaiti ja
nojausivat suljettujen vaunujen perään, saadakseen sisällisesti
katsella kaikkia noita surullisia tapauksia sekä samalla pikkuisen
uinahtaa.

Oli jo kutakuinkin pimeä, kun vaununpyörät rämähtivät Münsterburgin
katukivitykselle ja vanhemmat siitä heräsivät. Mutta Setti heräsi
vasta kun vaunut äkkiä pysähtyivät talon eteen. Hän oli kuitenkin
niin unipohmeloinen ja raukea, että isän täytyi häntä taluttaa ja
vasta kuin uskollinen Leena kiiruhti esiin ja valaisi heille portaat,
elpyi hän ja huudahti hymyillen: "Tässä minä nyt olen! Hyvää iltaa,
Leena, ajatteles, kuinka iloinen minä olen! Ja sinä voit aina hyvin,
kuten näen!"

"Siinähän tuo, Jumalan kiitos, vielä menee, Setti kulta! Kunhan vain
kaikki lapset taasen pian ovat yhdessä, niin sitä pidetään vieläkin
iloa ja paistetaan kastanjoita kuin ennenkin!"

Hän sanoi sen kuitenkin vähän alakuloisesti, aivankuin hänellä olisi
ollut hiukan huono omatunto. Avattuaan herrasväelle asuinhuoneen oven
vetäytyi hän itse pois.

Pöydän ääressä istui, päätään käsiinsä nojaten, Netti sisar
Lindenbergistä. Myöskin hän näytti nukkuvan ja hänellä olikin siihen
hyvä syy, hän kun myöskin oli viimeiset yöt viettänyt unettomin
silmin ja oli iltapuoleen saapunut vanhempainsa kotiin jalkaisin
ja luonnollisesti läpiväsyneenä. Hänen miestään Juliania ei näet
ollut enää neljään päivään näkynyt ja häntä oli hävettänyt siitä
puhua. Kirjuri, joka ei häneltä sitä seikkaa tiedustellut, teki
mitä tahtoi ja palvelustyttö näytti epäluuloiselta. Mutta tänään
oli hän sanomalehdestä lukenut uutisen Isidor langon keikauksesta
ynnä lisäyksen, että huhuillaan erään toisenkin notariuksen
joutuneen tutkimuksen esineeksi. Tosin siinä ei vielä ollut
kysymyksessä Julian, vaan eräs toinen onnettomuustoveri, joka oli
hänen haltuunsa uskottuja varoja käyttänyt omiin yrityksiinsä.
Mutta Netti luonnollisesti ajatteli omaa miestään, samoinkuin sitä
yleistä onnettomuutta, johon kotielämä ja koko perhe oli kietoutunut.
Tuskassaan ei hän kyennyt muuta päättämään kuin rientää suoraa
Münsterburgiin; junaa ei kulkenut useampiin tunteihin ja myöskin
pelkäsi hän ihmisiä, joita olisi junassa, sekä samoin asemasillalla
seisoskelevia. Niin teki hän pikaisen päätöksen ja suoritti jalkaisin
tuon kolmituntisen taipaleen. Kuten myöhemmin ilmeni, eivät hänen
aavistuksensa ja pelkonsa olleet perusteettomia. Julian ei tosin
istunut vankina kuten Isidor, vaan oli hän, saatuaan ensimäisen
tiedon Soittolan tapauksista, paennut maasta. Ja se kiihtymys, joka
Isidorin virkapiirissä oli noussut niiden puolelta, jotka olivat
saaneet vahingoita kärsiä tai joita ne uhkasivat, löysi jo voimakasta
vastakaikua Lindenbergin alueella.

Kävi siis niin, että Salanderin vanhukset saivat samana iltana
molemmat tyttärensä taas kattonsa alle. Heidän sisään astuessaan
havahtui Netti unenhorroksestaan ja hoippui masentuneesti heitä
kohti. Isä ja äiti syleilivät ja suutelivat häntä. Toisiaan
vastapäätä jouduttuaan loivat tyttäret kuitenkin silmänsä alas ja
ojensivat toisilleen vain kätensä, niistä sentään hellittämättä.
Se kohtalonpaino, jonka he olivat päälleen sälyttäneet, kun he
kaksoisnuorukaisia kerran korvalehdistä nykivät, oli äkkiä käynyt
kaksinkertaiseksi ja uudelleen tunsivat he toistensa edessä häpeää.

Lindenbergistä tulleen siskon täytyi nyt selittää, miksi hän oli
tullut ja hän kertoi sen.

"Hän on pudistanut tomun jaloistaan", sanoi isä; "täällä kaupungissa
hän tuskin on! Mutta perusteellista työtä he ovat tehneet, ne
pellavapäiset heittiöt!"

Äiti kehoitti keskeyttämään neuvottelut täksi päivää ja menemään
levolle, sillä kukapa saattoi tietää, mitä tuleva päivä taas mukanaan
toisi.

"Ensiksi", sanoi Salander, "on Nettin huomenna hyvissä ajoin mentävä
takaisin Lindenbergiin ja jätettävä talo sekä kanslia asianomaisten
virkamiesten haltuun. Minä lähden mukaan ja pidän huolta, että se
tapahtuu säntillisesti, sillä siten me emme saa asioita hunningolle
jättää!"

Aamulla matkusti hän sitten Nettin seurassa Lindenbergiin ja sinne
kukkulalle päästyään sekä ympäristöä katseltuaan tunsi hän uudelleen
voimakasta harmia, että tällaisen rauhan ja kauneuden keskellä
saatettiin sillä tavoin riivautua ja julkeasti häiritä maailmaa ja
elämää.

Mutta sisällä talossa oli tarjona lisää uutta ja hyvä oli, että Netti
saapui ja lisäksi isänsä seurassa. Kansliassa isännöi jo joukko
tutkijoita, kunnanesimies, piiripäällikkö, muuan oikeusviranomainen
ja eräs toimitukseen kutsuttu notarius. He olivat panneet jo
merkille, että hävinneen maakirjurin rouvakin oli lähtenyt salaa
kotoaan, tietymätöntä minne. Hän tuli siis oikeaan aikaan,
ollakseen läsnä kuulustelussa, jonka jälkeen häntä vaadittiin
antamaan ilmi talossa löytyvä omaisuus sekä luvattiin hänen ottaa
mukaansa tarpeellisimmat tavaransa. Sen hän tekikin, isänsä avulla
ensin maksettuaan palvelian kuitiksi ja jätettyään kirjuripojan
viranomaisten huomaan.

Martti Salander saattoi samana päivänä turvaan tämänkin tyttärensä
kirstuineen ja lippaineen. Mutta tyttärien ennustus, että nuo kunnon
pojat pian kasvaisivat miehiksi, joista paljon puhuttaisiin, oli
harvinaisella tavalla käynyt toteen.



XVII


Joka päivä sisälsivät nyt sanomalehdet uutisia jatkuvista
tutkimuksista, joiden tulokset eivät olleet niin toistensa kaltaiset
kuin ne olivat Weidelichin veljesten jutuissa olleet. Siten saavutti
jokainen toisiin nähden vissin alkuperäisyyden, jommoista ei koskaan
olisi voitu mahdollisena pitää.

Isidorin virkapiiriin kuului joukko maalaiskuntia, jotka tähän aikaan
puuhailivat parannusta luottosuhteisiinsa. He muodostivat yhdyskuntia
keskinäisesti taatakseen kiinnelainoja ja sen semmoisia, sanoivat
sitten yhteisesti irti epäedullisimmat kiinnekirjat ja tarjosivat
lainanantajille uusia velkakirjoja huokeammin korkokannoin. Kun
samaan aikaan monet kapitalistit eivät enää pitäneet luotettavana
sijoittaa rahojaan osakeyrityksiin, tarttuivat he jälleen mielellään
maaomaisuuteen. Ja notarius oli koko liikkeen välittäjänä ja
johtajana. Hän järjesti lainan toisensa jälkeen, otti rahat vastaan,
lunasti irtisanotut kiinnekirjat, maksaen entiset saamamiehet
kuitiksi ja toimittaen uusille uudet kiinnekirjat sekä pitäen
pöytäkirjaa minkä miehestä lähti: kun tässä kaikessa oli miljoonia
kysymyksessä, niin menetteli hän ehkä hyvinkin vaatimattomasti, kun
hän noista haltuunsa joutuneista suurista summista käytti ainoastaan
muutamia satoja tuhansia koetellakseen onneaan pörssikeinottelussa.
Kun hän ainoastaan menetti, mikä oli oikein ja kohtuullista
sellaiselle, joka ei mitään ajatellut ja jonka toimintaa ei järki
johtanut, niin huomasi hän pian olevansa pakoitettu korvaamaan
varkain hankitun rahamäärän toisella samanlaisella ja jatkoi tätä
yhä ahkerammin. Hän laati vain miehekkäästi velkakirjoja ja pidätti
niillä saadut rahat, ensin jonkunlaista valintaa noudattaen, sitten
umpimähkään. Sitäpaitsi tämä kaikki vaati laajaa ja monipuolista
huolenpitoa, ja niin kykeni hän pitemmän aikaa pidättämään ihmisiä
kaikenlaisilla tyhjillä puheilla, vieläpä tukalimmassa tapauksessa
jollakin uudella yrityksellä heidät torjumaan, aina siinä toivossa,
että suuremmoinen onni hänet vihdoinkin yllättäisi ja saattaisi
kaikki järjestykseen. Hän oli vielä niinkin rohkea, että möi
ulkomaisiin pankkiliikkeisiin useita kuoletettuja velkakirjoja,
merkitsemättä niihin kuoletusta ja antamatta niitä takaisin
velkamiehille; pöytäkirjoista hän ne sentään poisti. Tällä tavoin
keinotteli hän useammin kuin kerran samalla velkakirjalla toisenkin
summan.

Näistä asioista hoiti hän kauan aikaa jokseenkin huolellisesti
salaista kirjanpitoa, kunnes se samoinkuin koko huijaaminen paisui
yli hänen voimiensa eikä hän siitä enää ollut selvillä.

Julianin menettely ei ollut niin monipuolista ja rohkeaa. Hän tyytyi
siihen, että jokaisesta valmistettavanaan olevasta velkakirjasta
teki omin käsin ja yön hiljaisuudessa kaksoiskappaleen tai parikin
sellaista, joita hän sitten säilytti erikoisessa aarrearkussa.
Niinpian kuin hän nyt tarvitsi rahaa, otti hän näistä yhden tai
useamman esille ja piti vain silmällä, olivatko alkuperäiset
kappaleet omistajistaan päättäen varmoissa käsissä. Mutta jos
varastossa syntyi puute, niin valmisteli ja muovaili hän kaiken
muotoisia velkakirjoja kokonaan omasta päästään ja piti vain siitä
huolen, että asianomaiset henkilöt olivat hyvissä varoissa eivätkä
rahamarkkinoilla ajelehtineet. Hän sälytti hyvinvoipien talonpoikien
hartioille velkoja kaukana olevien koroillaan eläjien hyväksi,
jotka eivät tästä salassa tapahtuvasta rikastuttamisestaan osanneet
uneksiakaan. Kun erittäinkin nämä kokonaan todellista perustusta
vailla olevat kiinnitykset näyttivät hyvin luotettavilta ja
pankkivirkamiehet, nähdessään niissä olevat nimet, hyväksyivät ne,
niin rajoittui Julian lopuksi kokonaan tähän hyötypuunsa mukavampaan
haaraan, johon hän ripusti runsaasti hedelmiä; niitä hän sitten aina
tarpeen mukaan poimi, voidakseen kuukauden viimeisenä päivänä peittää
melkoiset pörssihäviönsä.

Hänkin piti tuosta sivuliikkeestään kirjaa, ensinnäkin ettei löisi
laimin koronmaksuja pankkeihin, mikä ei olisi ollut viisasta, mutta
sitten myöskin sen takia, että kykenisi hyvässä järjestyksessä
maksamaan takaisin lainaamiaan rahasummia. Se oli juuri molemmissa
veljeksissä inhimillisen ihanteellisuuden jäännöstä, että he
harjoittivat vääryyttä edellyttäen Onnettaren avulla voivansa sen
oikeaan aikaan hyvittää eikä suinkaan häviöön joutua. Se se heidän
kevyttä mieltään piti vielä keikauksen jälkeenkin pystyssä sekä antoi
heille tietoisuuden, etteivät he kuulu tavallisten halveksittujen
syntisten joukkoon.

Noin viikko jälkeen paon sai Netti rouva Julianilta kirjeen, jonka
tämä oli kirjoittanut matkalla johonkin portugalilaiseen satamaan.
Osoite oli kirjoitettu väärennetyllä käsialalla.

"Hellästi rakastettu, kunnioitettava puolisoni!" kuului kirje.
"Katkera kohtalo on minut temmannut sinun sivultasi (lienet saanut jo
asiasta lähemmin kuulla!) ja pakoittanut minut jättämään sen pienen
maarääsyn, jossa minä olen syntynyt ja nuoruuden kokemattomuudessani
kompastunut yleiseen turmelukseen. Pakolaisena ja pannan alaisena
riennän minä kohti parempia maailmoja, missä vapaa miehen henki
saa täyden tilaisuuden kehitykseen ja jossa minä lyhyessä ajassa
toivon sovittavani sen harha-askeleen, mihin poroporvarillinen
ja rahanahnas kaupusmaailma minut vietteli. Minä voin sinulle,
kallis puolisoni, pyhästi vakuuttaa, että tämä harha-askel oli
pitkällistä marttyyriutta, että sen aiheutti taistelu olemassaolosta,
jota heikompi minä toistaiseksi olen, niin, sanon juhlallisesti:
toistaiseksi! Ja nyt, rakas vaimoni, niinkuin minä kerran olen
luvannut ikuista uskollisuutta senkin tapauksen varalta, että
vanhempasi tekisivät sinut perinnöttömäksi, niin luotan minä nyt
sinunkin uskollisuuteesi ja toivon, että sinä säilytät sen minulle,
nyt kun minä olen tehty isänmaahani nähden perinnöttömäksi! Niistä
maista, joiden läpi minä tähän saakka olen myrskyn nopeudella
matkustanut, en voi sinulle mitään mieltäkiinnittävää kertoa, kun en
luonnollisesti ole ollut tilaisuudessa mitään huomioita tekemään.
Mutta sieltä merien takaa toivon minä voivani sinulle perinpohjin
kuvata sitä uutta maailmaa, joka minulle on aukeava, niin pian kuin
olen päässyt tukevalle pohjalle. Siihen saakka minä en myöskään voi
sinulle mitään osoitetta antaa. Sano arvoisille vanhemmillesi minulta
sydämellisimmät terveiset sekä ole niin hyvä ja sano samoin minun
vanhemmilleni ja pyydä heiltä minun puolestani anteeksi! Minun on
nyt mahdoton heille kirjoittaa. Myöskin kälylleni Settille tuhansia
terveisiä! Surkuttelen vain veli parkaani, jonka he sieppasivat
kiinni! Minä luulen aavistaneeni, että hän tietämättään näytti
minulle huonoa esimerkkiä. Mutta mitäpä siitä, vielä se meillekin
aurinko nousee! Ja nyt jää hyvästi, rakkaani! Onnellisiin näkemiin,
jahka olen sinulle sijan valmistanut! Uskollinen puolisosi J. W."

Illalla teetä juotaessa, kun kaikki olivat koolla, antoi Netti
omaistensa lukea tuon kirjeen. Se vaikutti melkein hupaisesti,
vallankin kun he näkivät tuon hyljätyn rouvan pysyvän niin tyynenä.
Sillä hän oli nyt tilinsä lopullisesti päättänyt, toivomatta miehensä
parantumisesta enää mitään. Maria rouva tunsi itsensä melkein
tyytyväiseksi, mutta Setti sitävastoin oli yhä alakuloinen, syystä
että hänen miehensä oleili mitä lähimmässä läheisyydessä, joskin
vapautta vailla.

Siinä iltamyöhällä tuli vielä herra Möni Wighart nauttimaan kupin
sitä kiitettyä teetä, jota Salander osasi hankkia. Viimemainittu ei
ollut viimeaikoina seurustellut ihmisten kanssa ja näki sen vuoksi
mielellään, että tuo osaaottava ja kuitenkin aina vaatimaton toveri
tuli toisinaan hetkiseksi puhelemaan.

Maria rouva oli jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi sen
kerrallisen kepposen, kun hän Martin ensi kertaa Brasiliasta
palatessa oli houkutellut hänen ikävällä odotetun miehensä melkein
kotikynnykseltä ravintolaan.

Hän haki heti Wighartia varten esille pullon.

Tämä huudahti teeskennellystä "Ohoo! Taidetaanpa pitää minua
viinaveikkona!" ja kun Salander oli pullosta kaatanut hänen lasinsa
reunoja myöten täyteen, lisäsi hän: "No, olkoon nyt yks' kerta!"

"Miksi minä vielä näin myöhällä tulen", jatkoi hän sitten, "niin
siihen on syynä eräs hauska juttu, joka minun täytyy kertoa! Se
hiukan huvittanee teitä! Tuo käpälämäkeen livistänyt mestari ja
notarius Julian (anteeksi, Netti rouva!) esiintyy vielä joka päivä
kelpo humoristina!"

"Humoristina?" huokasi Netti, "Voi hyvä Jumala!"

"Niin, kuulkaahan vain! Minä tulen juuri Neljästä Tuulesta, missä
istui muutamia herroja, jotka ovat koko päivän olleet tekemisissä
noiden Julianin asioiden kanssa. Vielä vähän ennen lähtöään talletti
hän yleiseen Hätäapupankkiin muutaman sievosen uuden kiinnekirjan,
joka oli kirjoitettu kymmenelle tuhannelle frangille sekä sai siitä
pankissa kuusi tuhatta frangia. Velanottajana tuossa kiinnekirjassa
on eräs vanha, rikas ja saita talonpoika, Agidiksi sanottu, jonka
talo ja maa siis ovat kiinnityksessä, sekä lainanantajana hänen
veljensä, eräs toinen vanha saituri ja tunnettu koronkiskuri, niin
sanottu Nenäpuron tahkuri. Näiden veljesten välillä on sitten
vuosikymmenien käynnissä perinnönriita, jonka he päätetyksi saatuaan
alkavat aina alusta. He elävät kuin kissa ja koira ja pitävät
toisiaan elämänsä kirouksena, ilman mitään syytä, kummallakin kun
olisi tarpeeksi jo omassa itsessään. No hyvä, nuo vanhukset olivat
tänään monen muun ohella kuulustelussa. Kun heidän vuoronsa tuli,
näytettiin heille tuota kiinnekirjaa ja kysyttiin, oliko se oikea.
Ensinnä otti sen käteensä oletettu velallinen, pantuaan ensin
silmälasit nenälleen; muutoin ovat molemmat huonokuuloisia eivätkä
ymmärrä läheskään tavallista puhetta. Tuskin oli talonomistaja
tutkinut sen läpi ja saanut selville, että hän olisi vihatulle
veljelleen velkaa kymmenen tuhatta frangia, niin joutui hän
peloittavan vihan valtaan, ja repäsi paperin halki ylhäältä alas asti
ja niin raivosta vapisevin käsin, että molemmat puoliskot olivat
reunoistaan kuin sahanterät.

"Mutta tahkuri, joka luuli veljensä tärvelleen hänelle kuuluvan
tärkeän asiakirjan, karkasi hänen kimppuunsa ja siinä tuokiossa
hamuilivat heidän kyntensä kiinni toistensa kaulahuiveihin ja
vanhuudesta voimattomilla nyrkeillään vasaroivat he toisiaan päähän.
Kun heidät vaivalla oli eroitettu ja he seisoivat siinä läähättäen,
huudettiin heidän korvaansa, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta niin
pian kuin he olivat kuulleet, että joku oli nostanut kuusi tuhatta
frangia sillä velkakirjalla, joka hätäpäisin yhteen liitettynä
makasi pöydällä, niin kävivät he mistään muusta huolimatta uudelleen
toistensa kimppuun ja kynsivät tuossa tuokiossa toisiltaan leuat
ja posket ja repivät rikki toistensa sieramet. Valtavan naurun
kaikuessa, joka lopulta voitti virallisen vakavuuden, eroitettiin
heidät taasen. Kaksi miestä tarttui luultua velanantajaa hartioista,
painoi velkakirjan hänen nenänsä eteen ja vaatien hänen vastaamaan
ainoastaan niin tai ei, kysyi häneltä, oliko hän nuo kymmenen
tuhatta frangia itse tai jonkun toisen kautta antanut Lindenbergin
notariukselle, että tämä antaisi ne Agidille, joka siinä hänen
rinnallaan seisoi sekä sitä vastaan saanut ja joskus hallussaan
pitänyt tätä samaa velkakirjaa?

"Tuskallisen harkinnan jälkeen, jonka kuluessa hänen nenästään tippui
verta tuolle onnettomalle velkakirjalle, rääkäsi hän lopuksi: 'Ei,
min' en tiedä siitä mitään! Antakaa minun mennä!'

"'Mutta minä tahdon tietää, kuka minun talollani on saanut kuusi
tuhatta!' kirkui toinen, jolle asia ei vielä ollut selvillä. Hänet
vietiin kuitenkin pitemmittä selityksittä ovelle, jossa muut
todistajat odottivat. Heille annettiin heidän hattunsa ja keppinsä
sekä laitettiin heidät menemään. Mutta tuskin olivat he päässeet
kadulle, niin käytti tuo kirottu intohimo kauan kaipaamaansa
tilaisuutta hyväkseen ja yllytti noita hullaantuneita saitureita
uudelleen toistensa kimppuun. Niin juoksivat he toinen toista puolta
katua eteenpäin, tietämättä minne ja kykenemättä mieltään malttamaan
sekä syytelivät toisilleen kauheita häväistys- ja uhkaussanoja; se
oli, herra nähköön, vastenmielinen esimerkki siitä, mihin kurja
ahneus ja kateus voi kaksi ijäkästä veljestäkin saada. Minä tulin
juuri siihen ja juoksin yleisön mukana noiden raivostuneiden perässä,
kunnes he yhtäkkiä kävivät toistensa kimppuun, hosuen pitkillä
orapihlajakepeillään, osaamatta kuitenkaan toisiinsa. Silloin tuli
siihen poliisi ja vei nuo äijä poloiset poliisikamariin. Sen jälkeen
minä menin Neljään Tuuleen, jossa kuulin koko jutun, kuten olen
kertonut.

"Eikö se ole juonikas kepponen notariukselta, oikeinpa erinomainen
päähänpisto, punoa hiuksistaan nuo rahanahnaat velivanhukset
velallisena ja velanantajana yhteen samalle kiinnekirjalle? Paljon
heillä tosin ei enää hiuksia ollutkaan ja päälle päätteeksi repivät
he toisiltaan nekin harvat haituvat, joita pään ympärillä vielä
riippui!"

"Ei se ollut mikään hauska päähänpisto", sanoi Netti; "minä
muistan nyt, että hän jo kerran ennen valitti, kuinka hän oli
lainanhakijoille tiedustellut rahoja noilta kummaltakin rikkaalta
ahmatilta, mutta kuinka kumpikin oli hänet karkeasti luotaan
työntänyt. Nyt hän on kumminkin mitään kysymättä käyttänyt juuri
heitä hyväkseen!"

"Hän luultavasti tahtoi jo silloin vakoilla heitä. Nyt saa
luonnollisesti Hätäapupankki kärsiä vahingon!" vastasi Salander.
"Itse asiassa se sentään on surullisen lystikäs ilmiö!"

"Niin kyllä!" vastasi Maria rouva, "se on kaamean komeata kuten
saattaa sanoa pimeässä yössä tulipalon nähdessään! Varjelkoon meitä
taivas!"

Heidän siinä puhellessaan, kello oli jo sivu puolikymmenen, soitti
joku kovasti ovikelloa. Hetkisen perästä toi Leena kirjeen, jonka
vankilanpalvelija oli antanut. Johtaja oli sen antanut tälle jo
jälkeen puolisten, mutta paljon työn takia oli tämä vasta nyt päässyt
kotiinsa ja kuitenkin vielä tuonut kirjeen, kun vankina oleva
Weidelich oli sitä pyytänyt.

Kirje oli todellakin Isidorin kädestä lähtenyt ja osoitettu Settille,
joka säpsähti.

"Joko se mies meni?" kysyi Salander ja kun palvelia myönsi sen,
arveli hän, että kun kerta oli kirje Julianiltakin, niin saattoi
ottaa Isidorinkin kirjeen vastaan. Settin sopi lukea se ensin
itsekseen, ennenkuin muille sen antoi. Asioita oli, arveli hän,
ruvettava nyt katselemaan niiden omituisilta puolilta, muutoin niitä
olisi tukala sivuuttaa.

"Minä sain tarpeeni Nettin saamasta kirjeentapaisesta", sanoi Setti,
"enkä epäile, etteikö tämäkin epistola olisi samanarvoinen. Minä en
halua sitä lukea, vaan lahjoitan sen teille! Lukekaa, minä menen
nukkumaan!"

Hän nousi samassa ja aikoi mennä. Mutta isä pidätti häntä.

"Odotas!" sanoi hän, "sinun on myöskin kuultava se ja samoin herra
Wighartin! Äiti lukekoon sen ääneen; jos siinä esiintyisi hänelle
jotain vastenmielistä, niin voihan hän heti lakata!"

"Sinä vanha viisastelija!" hymyili Maria Salander; "anna tänne
se kirje." Vaikka hänen miehensä oli jo monena vuonna tarvinnut
lukiessaan silmälaseja, luki hän tuon kirjeen paljain silmin ja
lamppuakaan lähemmäs pyytämättä.

    "Rakas, kallis puolisoni! Vihdoinkin olen siinä mielentilassa,
    että voin täältä vankilasta käsin antaa itsestäni elonmerkkejä.
    Minä en tahdo nyt laajemmin kajota siihen, mitä minä tähän saakka
    olen kärsinyt. Jos Jumala suo, ei tulematta jää päivä, jolloin,
    jälleen saamme yhtyä ja jolloin tuttavallisessa juttelussa voimme
    tarpeeksi katsella kulunutta onnettomuuden aikaa. Olkoon se siis
    siksi! Nykyhetkeä varten vaivaisin minä sinua vain muutamilla
    pikku toivomuksilla, joiden toteutuminen olisi minulle tässä
    väliaikaisessa tilassani hyödyksi. Kun kuulustelujen kuohunta
    näyttää vähitellen asettuvan, jää minulle siksi paljon vapaata
    aikaa, että toimettomuus käy piinaavaksi. Niinpä olen minä
    miettinyt ruveta, tehdäkseni itsestäni tiliä kuin myöskin
    hyödyttääkseni mahdollisesti yhteiskuntaa, ruveta kirjoittamaan
    sosiali-pedagogista tutkimusta virkarikoksista ja niiden syistä
    valtio- ja kansanelämässä sekä viimemainittujen poistamisesta,
    katsottuna itsekokeneen kannalta. Valitettavasti minulta puuttuu
    hyviä kirjoitusvehkeitä, jollaisiin olen tottunut; ne mitä
    täällä saan, ovat viheliäistä lajia. Lähetä minulle sen vuoksi
    kirja valkoista, vahvaa, mutta hyvin kiillotettua paperia sekä
    edelleen yksi kotelo käyttämiäni kynänteriä, jotka sinä kyllä
    tunnet, ja pullo sinistä läkkiä sekä samoin punaista ynnä
    kaksi kynänvartta. Näitä kaikkia saat parhaiten I. G. Schwarz
    & Kumppanin kaupasta. Ruokaan nähden minulla toistaiseksi ei
    ole mitään hätää, kun vanhempani ovat taanneet minulle hoidon;
    sillä tiedäthän, että minut raahattiin aivan rahatonna pois.
    Kuitenkin vähäinen parannus olisi hyvin suotavaa, jonka takia
    alla oleva luettelo. Lopuksi puuttuu minulta sopivaa lukemista.
    Kirjoja on kyllä saatavana, mutta ne sopivat paremmin lapsille
    ja ojennuslaitosten hoidokeille. Hyvä maantieteellinen tai
    historiallinen kuvaus Pohjois- ja Etelä-Amerikan valtioista olisi
    tervetullut, samoin jokunen nidos Gerstäckeriä tai niin toisin.
    Myöskin minulta puuttuu yönuttu, jonka unhoitin. Sinä voisit
    ehkä kunnanesimiehen kautta toimituttaa sen Tuskulumistamme.
    Varmaankin se riippuu vielä oven takana, kuten aina ennenkin.
    Tee minulle siis se hyvätyö ja ota huomioosi seuraava luettelo
    nykyisistä toivomuksistani:

    1. Yllämainitut kirjoitustarpeet;

    2. Yötakki;

    3. Eidamerjuustoa, 1 kappale, keskulaista kokoa;

    4. Salamimakkaraa, isoa 1/2, pientä 1/1;

    5. Astia syltättyjä väskynöitä;

    6. Pullo konjakkia;

    7. Kirjoja kuten yllä;

    8. Pari tusinaa sikareja kokeeksi, keskulaisen väkeviä;

    9. Hiusharjani, jotka unhoitin. Ehkä saatavana samalla kuin
    yötakkikin;

    10. Yksi tai kaksi kaulahuivia. Muuttumatta sinun uskollinen
    Isidorisi.

    J. K. Sopivaisuuden vuoksi luulen olevan syytä julistaa jo
    nyt eroavani Suuresta Neuvostosta. Kuitenkin tunnen tarvetta
    seurata asioita niin hyvin kuin mahdollista. Ehkä appiukko olisi
    niin hyvä ja toisinaan antaisi minulle tietoja tärkeimmistä
    keskusteluista ynnä toimittaisi minulle istuntokertomuksia."

"Kiitos luottamuksesta!" murisi Martti Salander. "Oletko sinä
lopussa, Maria?"

"Kyllä, Jumalan kiitos!" vastasi tämä ja pani kirjeen pois. "Kuinka
sinua, Setti, kirje miellyttää? Aiotko lähteä ostelemaan pyydettyjä
tavaroita?"

Kirjeen lähettäjän puoliso sanoi, nenänpää huomattavasti kalpeana:
"Minulla on vilu, minä menen vuoteeseen! Hyvää yötä jokaiselle!"

"No, veli Möni, eikö hänkin ole humoristi?" sanoi Martti, kun toinen
tyttäristä oli poistunut.

Wighart oli pannut jo sikarinlopin pois. "Ei, siinä lakkaa jo pila!"
sanoi hän ällistyneenä, "astia syltättyjä väskynöitä kukisti minut
kokonaan!"

"Eidamerjuusto ja paperi tutkimuksia varten ei sekään ole hullumpaa,
samoinkuin neuvoston keskustelut!" huokasi Salander. "Ei jälkiäkään
häpeästä tai katumuksesta, pelkkää pöyhkeyttä vain! Minusta tuntuu
aivankuin istuisimme ontolla maankamaralla!"

"Ei nyt heti niin epätoivoisesti!" tyynnytti äiti, "jos muutamain
päät ovatkin onttoja, niin voi maa toki vielä vähän aikaa kestää!
Mutta huomenna minä kuitenkin aion mennä Varpuseen katsomaan, kuinka
vanhukset voivat! Ehkä se on paremmin paikallaan käydä siellä hitusen
lohduttamassa!"

"Hyvin puhuttu, rouva!" sanoi Wighart. "Minä olin eilen taas kerta
rauhantuomarin luona Punaisessa miehessä, hänellä on taas jaloa
nuorta viiniä; mies on tosin jo valkea päästään, mutta yhä vielä
hilpeä! Siellä minä kuulin, että rouva Weidelich oli joutunut vuoteen
omaksi, kun toisen pojan pako tuli tiedoksi ja että ukko Weidelich
kuljeksii kuin varjo pitkin seiniä. Mutta yhäti kuului hän olevan
työssä, vieläpä nousevan tuntia aikaisemmin ylös ja menevän myöhemmin
maata, aina äänetönnä, puuhaillen kaikkea mahdollista, ikäänkuin
sillä onnettomuuden tahtoisi karkoittaa tai tapahtumattomaksi tehdä.
Ja sen ohessa huolehtii hän vielä vaimostaan ja tämän hoidosta! Mutta
nyt min' en tahdo teitä, hyvä herrasväki, enää kauemmin rasittaa!
Pysykää terveinä ja rauhallista yötä! Mutta kuinkas siinä kirjeessä
nyt olikaan, juolahtaa tässä vielä mieleeni. Katsotaanhan!"

Hän otti vielä auki olevan kirjeen ja luki.

"Aivan niin, siinähän se on! salamimakkaraa, suurta puoli, pientä
kokonainen! Se kuuluu sentään hullunkuriselta! Hyvää yötä vielä
kerran!"



XVIII


Maria Salander kiipesi todellakin seuraavana päivänä jälkeen
puolisten ylös Varpuseen, kulkien sitä tuttua tietä, jota hän oli
kerran kulkenut, kun pikku Arnold häntä odotti. Hän tapasi ukko
Weidelichin kasvitarhassaan, jossa tämä toimitti syysaskareita,
siivosi kihveli kädessä tarpeetonta törkyä ja lakastuneita
kasvinjäännöksiä sekä opasti paria kolmea työmiestä. Hän näytti
tuossa lyhyessä ajassa tulleen kymmentä vuotta vanhemmaksi.

Kun rouva Salander penkkien välitse hitaasti läheni, työnsi hän
lapion maahan ja tuli vanhaa hattuaan kohauttaen vastaan.

"Älkää antako itseänne häiritä! Minä tulin vain katsomaan kuinka te
voitte ja kuinka rouvan laita on. Me olemme kuulleet, että hän on
sairaana."

"Te olette kovin ystävällinen!" sanoi Jaakko Weidelich.
"Valitettavasti makaa muori vuoteessa ja on huono! Hän sai
halvauskohtauksen, kun kuultiin että Julian on karannut ja että
hänkin on yhtä pitkällä kuin toinenkin. Ettekö kävisi hetkiseksi
sisään -- minä en osaa sanoa juuri mitään, hyvä rouva!"

"Mutta voihan hän toki puhua?"

"Ainoastaan hitaasti, hän on puolittain lamautunut enkä tiedä mitä
tässä vielä tapahtuu!"

"Rouva parkaa! Minä haluaisin häntä sentään tervehtiä, jos se käy
päinsä!"

Tuo huolien painama mies vei hänet taloon sekä johti asuinhuoneeseen,
jossa noiden onnettomien poikien äiti makasi vuoteessa.

"Amalia, täällä on rouva Salander, hän on niin hyvä, että on tullut
sinua tervehtimään!" Sairas lepäsi syvällä sini- ja valko-ruutuisten
sänkyvaatteiden keskessä; Jaakko nykäsi pään alla olevia tyynyjä
suoraan, että sairas saattoi paremmin ympärilleen katsoa. Maria
istui tuolille, joka oli vuoteen vieressä valmiina. Hän tarttui
sairaan toiseen käteen, jota tämä kykeni liikuttamaan, ja muutamin
lohduttavin sanoin kysyi tuon koettelemusten uhrin vointia. Tämä
käänsi silmänsä häntä kohti ja katsoi kummastuneena.

Hän ei sanonut muuta kuin: "Molemmat menetetty!"

Sitten vaikeni hän raskaasti hengittäen, kunnes hän oli koonnut
muutamia sanoja lisää: "Minä en voi pitää ajatuksiani koossa, kun
pojat kaukana toisistaan. Täällä toinen, tiedä missä, ja toinen
merellä, ah, minä en näe kumpaakaan enää, ei koskaan!"

"Älkäämme niin sanoko, se menee kaikki ohi ja muuttuu jälleen
hyväksi!" koetti Maria Salander lohduttaa vastoin omaa vakaumustaan;
hän ei voinut toisin tehdä, sillä hän syvästi tunsi ja käsitti tuon
avuttoman äidin kärsimykset; päinvastoin oli hänestä paha, ettei hän
hyvästä tahdostaan huolimatta löytänyt parempia sanoja.

Mutta sairas liikutti kieltävästi päätään niin hyvin kuin voi.

"Ei, min' olen kuullut, luullakseni, että he ovat veijareita eivätkä
tahdo tulla takaisin, ehkä kunniattomina, niin vintiö-, niin
vintiömäisiä, ne pellavapäät. Ah, herra Jesus, he olivat niin rakkaat
-- ei, nytkin vielä --"

Pää vaipui sivulle ja hän sulki silmänsä.

"Hän on nyt vain väsynyt ja koettaa nukkua!" sanoi Jaakko Weidelich,
nähdessään, että rouva Salander säikähti. Tämä nousi hiljaa ja meni
hänen kanssaan ulos. Suuremmassa huoneessa tarjosi tuo itsekin
väsynyt mies hänelle uudestaan tuolia; hän huomasi Weidelichin
haluavan vielä jotakin puhua ja istui hänen rinnalleen penkille.

Marian kysymykseen, oliko hän onnettomuudesta jo paljonkin saanut
vahinkoa kärsiä, vaimonsa tilaa lukuun ottamatta, vastasi hän, että
kaikki, mitä hän oli koonnut, oli suurimmaksi osaksi, melkeinpä
kokonaan menetettyä. Virantakaajana molemmille pojille oli hänen
täytynyt takaussummat jo panna talletukselle. Niin pian kuin
oikeudenkäynti oli ehtinyt vissille asteelle, vaadittaisiin ne ulos.
Hänellä oli tosin vielä kanssatakaajat, mutta niiden tarvitsi maksaa
vasta sitten, kun hän ei kykenisi enää mitään suorittamaan. Lisäksi
nämä olivat sukulaisia, joiden soimauksia ja ylenkatsetta hän ei
tahtonut kärsiä.

"En minä talostani joudu pois, mutta velkoja tulee paljon, joiden
korot suorittaakseni minun täytyy tehdä työtä ne muutamat vuodet,
jotka minulle vielä jäävät, jos minä yleensä tämän ajan ohi pääsen!
Vaimoni minä kyllä menetän ja siitä koituu myöskin suuri häviö!
Pahinta kuitenkin on, etten minä tiedä, kuinka pojat on sitten taas
jaloilleen autettava, kun he ovat rangaistuksensa sovittaneet! Joko
minä silloin vielä elän tai en, niin ei ole enää mitään jälellä; ja
he ovat vielä yhä luonnollisia lapsia!"

"Sitä te ette saa niin vaikealta kannalta ottaa", sanoi Maria
Salander, "he ovat yhä vielä tarpeeksi nuoria kunnialliseen työhön;
ja jos elämä koskeekin kovasti, niin ei se ole heille vahingoksi!
Kumpikin heistä on kirjoittanut vaimolleen; kirjeet tulivat
sattumalta samana päivänä. Minä en haluaisi niitä teille näyttää,
hyvä herra Weidelich, sillä kummastakaan kirjeestä ei huomaa mitään
muuta kuin että he eivät ollenkaan tunne eivätkä käsitä todellista
asemaansa! Minä en sanoisi sitä isälle, jollen ajattelisi, että se
hiukan auttaa teitä katselemaan asioita niiden oikealta kannalta."

Mies paran kasvot kävivät jos mahdollista vieläkin kapeammiksi ja
vapisevin silmäkulmin vastasi hän sivulle katsoen: "Niin se lienee,
minä alan sen käsittää!"

Tuskan vallassa pysyi hän itseensä vaipuneena kuin ihminen, joka
koettaa ottaa jäähyväisiä hänelle välttämättömästä käsityksestä.

"Me olemme tämän jutun alkaessa", sanoi hän sitten, "vaimoni ja minä,
neuvotelleet ja miettineet, mistä pojat ovat tuon kelvottomuutensa
perineet. Me olemme tosin rahvaan keskeltä, emmekä kumpikaan kykene
isovanhempiamme ja heidän aikaansa kauemmas muistamaan; mitä heitä
ennen on ollut, siitä me tiedämme yhtä vähän kuin pakanoista, joista
me kaikki polveudumme. Mutta jos minun isoisäni aikana esimerkiksi
olisi jotakin tapahtunut tai jotakin olisi rangaistu, niin olisi
minun isäni sen tiennyt ja siitä puhunut, sillä hän puhui usein
isovanhemmistaan. Ja niin on vaimonikin laita. Ainoastaan eräästä
isoisänsä veljestä oli hänellä hämärä muisto, että se olisi kerran
varastanut pienosen astian omenaviiniä, tosin armeliaisuudesta, sillä
huonotapainen ajuri oli jättänyt sen auringonpaisteeseen ja itse
istui varjossa kapakassa. Sen vuoksi kuuluu hän istuneen tyrmässä,
nimittäin se isoeno."

"Sehän nyt ei kuulu mihinkään", sanoi Maria rouva hymyillen, vaikkei
toinen suinkaan ollut tahtonut mitään leikkiä laskea. Hän nousi
lähteäkseen. Jaakko ukko epäröi hetken ja ilmaisi sitten arasti,
että hänellä oli vielä sydämellään jotakin, joka häntä painoi.
Maria rouvan kehoituksesta jatkoi hän: "Minä luulen nimittäin, että
lastemme avioliitot päättynevät nyt. Vaimoni ei tahtonut siitä mitään
tietää, kun hän vielä saattoi puhua, ennen toisen pakoa. Mutta minä
voin ja minun täytyykin se myöntää, jos nuoret rouvat vaativat eroa!
En tiedä, kuinka se muutoin kävisi, varsinkin sen jälkeen mitä
kuulin poikain kirjoittamista kirjeistä. Se painaisi minua hädässäni
kaksinverroin, jos minun pitäisi nähdä omain lasteni tahtovan
edelleenkin häpeällä kunnon perhettä rasittaa. Ei, elkää te luulko,
rouva Salander, että minä sen askeleen pahakseni ottaisin ja etten
minä osaisi sitä pitää täysin oikeutettuna! Tämä minun piti vielä
saada sanotuksi ja pyydän myöskin, ettette minua ja vaimoani vihaa
kaikkien niiden ikävyyksien tähden, joita meidän puoleltamme olette
saaneet ja vieläkin saatte kokea!"

Maria Salander ojensi hänelle kätensä.

"Ei lainkaan se ole niin kuin te otaksutte!" sanoi hän. "Tyttäriemme
on kyllä erottava noista onnettomista miehistään; he ovat
saaneet paljon enemmän kärsiä kuin te tiedättekään, ja lisäksi
ovat he vaienneet. Eivätkä he ole aikoneetkaan ottaa enää sitä
tulevaisuudessa kärsiäkseen, emmekä mekään sitä sallisi. Mutta minä
kiitän teitä omaisteni nimessä tuon kunnioitettavan mielipiteenne
johdosta ja vakuutan teille, että me, hyvin tietäen kuinka paljon
tyttäremmekin ovat hairahtuneet, säilytämme teidät ja kunnon vaimonne
hyvässä muistossa ja annamme teille ystävällistä apua, mikäli
tilaisuutta siihen ilmestyy. Minä olen tänään saanut silmätä syvälle,
vuoteen luona tuolla, ja täällä, tässä huoneessa! Jääkää hyvästi ja
auttakoon teitä Jumala!"

Uudelleen ojensi hän kostein silmin kätensä, jota Jaakko väristen
puristi. Mutta mitään hän ei voinut vastata, kun hänen tottumaton
puhekykynsä taas petti.

Miettiväisenä kulki Maria Salander kukkulalta alas; hän ajatteli,
kuinka erilailla osat näiden kahden perheen välillä kaikessa
surkeudessaan kuitenkin olivat jakautuneet, vaikka tyttäret noihin
kevytmielisiin avioliittoihin silloiseen kypsyneempään ikäänsä nähden
olivatkin suuremmat syylliset. Ja kukapa tiesi, eivätkö juuri ne
rikkaiksi mainitut naimiset olleet noissa mielettömissä notariuksissa
herättäneet halun tulla itsekin rikkaiksi. Sitten johtui hänen
mieleensä se esivanhempainsa surullinen tutkistelu ynnä erään
esi-isän omenaviinin varkaus.

"Se siinä vielä puuttui", ajatteli hän, "että noiden ihmisparkain
piti ruveta selvittelemään, mistä he tuon pahan ovat perineet,
isänkö vai äidin puolelta! Sitä minä en Martille kerro, muutoin
hänkin rupeaa vielä menneitä tonkimaan ja liittää kasvatusopillisiin
vaatimuksiinsa vielä yhden, mikä koskisi valinta-teoreettista
kansanopetusta siveellisessä suhteessa, kuten hän sitä mahdollisesti
nimittäisi! Ja se liikuttava piirre noissa toivottomissa vanhemmissa
voisi ajan oloon antaa aihetta, herra tiesi vaikka minkälaiseen
homunkulus-teokseen!"

Kaksi päivää sen jälkeen kuin Julianilta oli kirje saapunut, toi
sähkösanoma tiedon hänen vangitsemisestaan Lissabonissa, jossa hän
rahoilla hyvin varustettuna oli herrastellut.

Kahdeksan päivää sen jälkeen tuotiin hänet kotiin mitä ankarimmin
vartioituna ja käsiraudoissa, koska hän oli yrittänyt matkalla paeta.
Hänen oikeusjuttunsa ehti piankin samalle tasalle kuin Isidorin,
sillä jälkimäisen juttu vaati monipuolisempaa ja laajempaa käsittelyä
kuin Julianin hullunkuriset ja yksinkertaiset petokset.

Vihdoinkin olivat syytöskirjat valmiit ja kun veljekset eivät
kieltäneet mitään rikoksia, joihin he todella olivat syypäät, niin
olisi senaatti voinut ratkaista molemmat jutut, jollei kummassakin
olisi ollut vielä jälellä myöhemmin esiintyneitä petoksia, joita
kumpikaan syytetty ei omaksunut ja joita ei vielä voitu selvittää.
Vasta viime hetkessä päästiin sitten muutaman kauppa-apulaisen
jälille, jota molemmat Weidelichit toisistaan tietämättä olivat
käyttäneet moniin palveluksiin, uskoen ettei tämä tietäisi hänelle
annettujen tehtäväin oikeasta laadusta. Mutta tämä oli veljesten
omituisesta käytöksestä ja hänelle annettujen tehtäväin runsaudesta
kohta oivaltanut asian oikean laidan tai oli sitten kyllin julkea
väittääkseen, että hän oli sen oivaltanut. Hän oli sitten rahoja
maksaessaan ja periessään harjoittanut heidän laskuunsa, mutta
omaan taskuunsa, kohtuullisia yhteen- ja vähennyslaskuja, aina
asiain mukaan. Tämä apulaissyöpäläinen vangittiin, kuulusteltiin
ja asetettiin vastatusten kanssarikollistensa kanssa sekä
todistettiinkin likipitäin syylliseksi. Mutta hän kielsi
jyrkästi kaikki tyyni ja niin täytyi kaikki kolme juttua jättää
vala-oikeudessa yhtärintaa käsiteltäväksi.

Ja niinpä eivät nuo kovanonnen veljekset eivätkä heidän omaisensa
säästyneet ikävältä julkiselta näytelmältä. Sillä määrättynä
päivänä kokoontui jo aikaisin paljon kansaa oikeustaloon, sen eteen
ja lähellä oleviin ravintoloihin. Keskellä levotonna lainehtivaa
kansanjoukkoa istuivat veljekset syytettyjen penkillä kuin
merestä kohoavalla saarella. Tällä kertaa he eivät voineet, kuten
Suuressa Neuvostossa, mennä pöydän luo kirjeitä kirjoittamaan ja
palvelusvalmiin vahtimestarin sijasta seisoi täällä kummankin takana
poliisisotilas.

Toisella saarella istuivat valamiehet, rehellisiä miehiä, joita
kohtalo oli kaikilta maankulmilta esiin kuljetellut ja jotka
esimiehekseen olivat kiiruussa nimittäneet joukostaan sen, jonka he
asemansa takia katsoivat siihen toimeen pystyvimmäksi.

Jonkunlaisen kalliokorokkeen tuohon mereen muodosti tuomioistuin.
Asiaan haastettujen todistajain luku oli niin suuri, että he vain
pienemmissä joukoissa saivat tulla esille ja vauhkoin silmin
katselivat heitä syytetyt. Kaikki ne olivat heille hyvin tuttuja
maalaisia, joiden taloudellisen aseman he olisivat hävittäneet,
jollei valtio olisi käynyt väliin. Myöskin joukko finanssimiehiä
tuli sanomaan sanottavansa tuosta yli puolen miljoonan kohoavasta
yhteisvahingosta.

Jutun käsittely kesti iltapäivään. Siitä otti suuremman osan
laajojen syytöskirjain lukeminen ja jokaisen erityisen seikan
varmentaminen kuin yleisten syyttäjäin sekä puolustajain pitkät
puheet, kiisteltävänä kuin ei enää ollut muuta kuin se osa
juttua, johon tuo apulaissyöpäläinen oli sotkeutunut. Mutta tämä
sivujuttu ratkesi itsestään, ollen kuin laskukoe, joka samalla sai
tuon suuren esimerkin laukeamaan aina viimeisiä frangeja myöten.
Isidorin puolustaja käytti vielä tätäkin seikkaa hyväkseen,
koettaen Weidelichin veljeksiä osoittaa jonkunlaisiksi järjestystä
rakastaviksi miehiksi, jotka ainoastaan petollisen luottamusmiehensä
kautta olivat perikadon partaalle joutuneet. Tätä vastaan huomautti
yksi valtion asianajajista, etteikö edellinen vaatisi vielä
kunniaseppelettäkin syytetyille? Oli vain hyvä, arveli hän, ettei
valtion tarvinnut aivan yksinään tuota soppaa syödä, eli muutoin
saataisiin kokea, että tuota jättiläispetkutusta katsottaisiin
jonkunlaiseksi sosialipoliittiseksi tutkimuskokeeksi, tosin hiukan
pitkälle menneeksi käytännölliseksi olojen parannusyritykseksi,
jota olisi kohdeltava sillä arvonannolla ja lempeydellä, mikä on
kohtuullista yhteiskunnallisen probleemin uhreille.

Tähän ivalliseen hyökkäykseen tarttui heti Julianin puolustaja
täydellä vakavuudella ja kehittäen sitä edelleen johtui hän,
lieventäviä tai kokonaan vapauttavia asianhaaroja hapuillessaan,
julkisen opetuksen ja kansankasvatuksen valitettavaan
puutteellisuuteen, jonka ansioksi koko onnettomuus oli luettava.
Esillä olevassa tapauksessa olivat kyllä nuo toivorikkaat nuoret
miehet saaneet käydä koulua, vieläpä korkeammissakin oppilaitoksissa.
Hän ei tahtonut lähemmin tutkia näiden koulujen laatua, riitti jo
se selvä tosiasia, että niiden vaikutus oli jäänyt toteutumatta.
Ja niinpä hän ei huomannut muuta ulospääsyä kuin peräytymisen aina
vanhempiin saakka, jotka oman, valtion laiminlyömän kasvatuksensa
takia eivät olleet löytäneet keinoja antaakseen oikeaa pontta hyvälle
tahdolleen sekä asiantuntemuksella ja tehtävästään tietoisina
suojellaakseen poikiaan harhateistä ja niin edespäin.

Tuhlaajapojat tuijottivat tarkkaavina puhujaan, ikäänkuin heille
olisi toivontähti alkanut pilkottaa. Oikeuden puheenjohtaja lopetti
kuitenkin asiankäsittelyn ja piti valamiehille loppupuheen,
selittäen heille pääkohdittain ne kysymykset, joihin heidän oli
vastaukset annettava. Lopuksi hän ei malttanut olla torjumatta tuon
opetuslaitosta rikoksien lähteenä pitävän advokaatin vääristeleviä
hyökkäyksiä.

"Herrat valamiehet!" sanoi hän vakavalla äänellä, "satakunta vuotta
sitten kirjoitti maassamme eräs kunnon mies köyhälle tietämättömälle
kansalle kirjan, jonka te kaikki tunnette: sen nimi on _Lienhard
ja Gertrud_! Siitä lähtien vietti hän elämänsä väsymättömässä
työssä, kärsien vaivoja ja väärinymmärrystä. Hänen työnsä kautta ja
sen pohjalle on syntynyt meidän kansakoululaitoksemme. Yli puolen
vuosisadan on valtiomme, aina kunnioittavasti kulkien tuon jalon
miehen jälkiä, tätä laitosta lakkaamatta uudistellut ja parannellut.
Useita miljoonia olemme me viidenkymmenen vuoden kuluessa uhranneet
sen hyväksi; vuosikymmeniä olemme me kerskanneet sillä, että
valtiomme menoarviossa muodostavat koululaitokselle tulevat menot
suurimman erän; tätä nykyä ottavat nämä menot lähes puolet sanotusta
jokavuotisesta menoarviosta, vaikkemme, kuten luulen, silti muitakaan
valtion tehtäviä kohtuuttomasti laiminlyö! Sitä taakkaa, jonka kunnat
ovat koulujen hyväksi hartioilleen sälyttäneet, ei ole luonnollisesti
tähän luettu! Ja joka päivä tehdään uusia kansankasvatusta koskevia
vaatimuksia ja kaikkia niitä punnitaan sekä mikäli mahdollista
otetaan ne huomioon, jolleivät ne ole suorastaan takaperoisia. Ja nyt
hyökätään meidän kimppuumme tällä tavoin."

"Herrat valamiehet! Näiden molempien syytettyjen kunnon vanhemmat
ovat hekin lapsuudessaan olleet uuden ajan oppilaita, kuten
luultavasti useimmat vanhemmasta väestämme; mutta jollei niin
olisikaan, niin emme toki saa heitä oletetun tietämättömyytensä takia
tehdä lastensa synneistä vastuunalaisiksi, yhtä vähän kuin silloisia
laitoksiakaan! Sillä minä uskon, että oppimattoman maamiehen koti voi
vielä tänäkin päivänä, kuten kaikkina aikoina, olla rehellisyyden
ja velvollisuudentunnon kouluna! Puolustajan lausuntoihin nähden,
hyvät herrat, lausun vakaumukseni, että te päätöstä harkitessanne
panette niihin sen vähemmän huomiota, kun ne oikeastaan eivät asiaan
kuuluneetkaan. Luulen, että sen tiedättekin, mutta katsoin sentään
täytyväni puhua siitä tältä paikalta, koska se vastasi mieleeni,
kuten viime aikoina on useinkin tapahtunut, sellaiselta kuin
kiertelisi maatamme vanhan hysteerisen naiseläjän aave, kuten paha
Jobin kirjassa!"

Puheenjohtaja oli vanha-liberaali ja sama herra joka kaksosten
ensi kertaa Suuressa Neuvostossa esiintyessä johti puhetta. Sen
takia tukahutettiin kiivaasti ne muutamat hyvähuudot? joita vastoin
sopivaisuutta kuului sankasta kuulijajoukosta.

Valamiehet vetäytyivät erikseen. Vaikka olivatkin melkein
poikkeuksetta yksimieliset langettavasta lausunnosta, tarvitsivat he
sentään jonkun aikaa asian säännön mukaiseen käsittelyyn, ja yleisö,
jolle tästä ilmoitettiin, poistui suurimmaksi osaksi.

Varpusessa oli tänä päivänä tavallistakin hiljaisempaa. Jaakko
Weidelich etsi unhoitusta väsymättömässä työssä, puuhaillen milloin
tallissa, milloin kasvitarhansa takimmaisissa sopukoissa, milloin
taas varastohuoneissa. Lakkaamatta valvoi hän vaimoaan, joka oli
tointunut sen verran, että kykeni ajoittaisin jättämään vuoteen
ja istumaan nojatuolissa. Vaivalla oli miehensä salannut häneltä
kaikki tiedot tuon surullisen jutun kulusta; hän ei tiennyt paenneen
Julianin takaisin tuonnista eikä tämänpäiväisestä oikeudenkäynnistä
ja näytti siltä kuin tapausten onnellinen unhoittaminen vähitellen
auttaisi hänen voimakkaan luonteensa ennalleen.

Jälkeen puolisten kävi yhä hiljaisemmaksi. Melkein koko naapuriston
oli uteliaisuus houkutellut kaupunkiin ja vieläpä Weidelichin
rengitkin olivat työnsä äärestä karanneet nähdäkseen noiden
mestariveljesten ahdinkoa. Levisi jo aikainen syksyn hämärä ja yhä
vielä oli hiljaista, kunnes lehmät navetassa alkoivat juomista ammua.
Weidelich meni ajamaan niitä kaivolle; se ei ollut enää se entinen
pyssynpiipulla varustettu. Se ei ollut riittänyt enää laajentuneelle
taloudelle, jonka vuoksi oli rakennettu rautainen kaivo kaksine
metalliputkineen. Kirjava elukkalauma tungeksi tilavan altaan
ympärillä ja joi mielihyvin kirkasta vuorivettä. Jaakko antoi heidän
nauttia ja katsoi veden virtaamista tuollaisella raskasluontoisella
hajamielisyydellä, joka tuokion pidättää katkerimpien hetkien kulkua.
Tuon komean kaivon piti olla uuden talon edelläkävijä, mutta nyt se
jäi sikseen.

Kun lehmät olivat kyllikseen juoneet, vei hän ne takaisin navettaan.
Nuorin alkoi kirmailla ja karkasi muutamaan niittyyn. Jaakko etsi
karjapiikaa, mutta se oli piilossa ladonoven takana, jossa hän hiljaa
rupatteli muutaman naapurivaimon kanssa.

Sillä välin oli sairaalle talossa käynyt aika pitkäksi, kun ei enää
ketään näkynyt eikä kuulunut. Hän raahausi asunhuoneesta, jossa hänen
tuolinsa oli, makuuhuoneen puolittain avonaisen akkunan ääreen,
nähdäkseen miehensä. Tämän akkunan alla nojaili juuri yksi rengeistä,
joka vihdoinkin oli tullut takaisin ja hiipinyt rakennuksen taakse,
huomaamatta työn ääreen laittautuakseen. Hänen vieressään seisoi jo
innokkaasti jutellen palvelustyttö, joka naapurista oli sinne juosta
hynttässyt.

He luulivat emännän olevan etummaisessa huoneessa ja puhuivat,
vaikkeikaan kovin äänekkäästi, niin kumminkin siksi kuuluvasti,
että sairas ymmärsi kaikki ja kuin yhdessä leimauksessa käsitti hän
tapaukset, aivankuin hän pitkin aikaa olisi ne yksityiskohdittain
tietoonsa saanut. Vapisevin käsin ikkunanpielistä kiinni pitäen
kuunteli hän parempikuuloisella korvallaan.

"Siellä oli hitonmoinen tungos", sanoi renki, "aivan pää pään
vieressä ja kuitenkin kuoleman hiljaisuus, kun tuomio julistettiin!"

"No minkälainen oli tuomio?" kysyi tyttö kärsimätönnä.

"Kummallekin kaksitoista vuotta kuritushuonetta, Lindenbergiläiselle
ja Unterlaubilaiselle. Sitten siellä oli vielä joku pienempi kälmi,
jonkunlainen toisten markkina-apulainen, joka sai neljä vuotta!
Säälittää minua sentään vanhukset, en voi sille mitään!"

"Herrankiesus!" sanoi tyttö. "Kaksitoista vuotta! No miltä he
näyttivät? Mitä tuumasivat?"

"Min' en voinut heitä nähdä, mutta eräs edessäni seisova sanoi, että
he näyttivät viheliäisiltä, hän luuli heidän pyörtyneenkin. Mutta
sitä minä en uskonut. Ihmiset nauroivat ja kiroilivat sekaisin."

Jaakko Weidelich tuli nurkan takaa esiin ja lähetti, rengiltä mitään
tiedustelematta, heidät molemmat töihinsä. Itse hän puuhaili vielä
vähäsen ladossa ja meni vihdoin, kun tuli täysi pimeä, sisälle tulta
tekemään ja vaimoaan katsomaan. Nyt vasta tunsi hän likistystä
väsyneessä sydämessään, tietäessään mitä tänään oli täytynyt tapahtua
ja ettei se hänen vaimo raukaltaan voinut enää kauan salassa pysyä.

Nojatuolista ei hän häntä tavannut, siitä olivat tyynyt pudonneet
lattialle. Säikähtyneenä meni hän toiseen huoneeseen, jossa sairas
makasi ikkunan luona lattialla ja heikosti korisi.

"Voi hyvä Jumala! Mikä sinulla on, lapsi parka?" huudahti hän ja
isoon itkuun purskahtaen kantoi hänet vuoteelle. Hän valaisi lampulla
hänen kasvojaan. Kuolevan katse kääntyi viimeisen kerran hitaasti
häntä kohti ja sammui sitten.

Lääkäri, jota Jaakko heti lähetti rengin hakemaan ja joka oli
kymmenen minutin kuluttua paikalla, vahvisti poismenon.

Samoina hetkinä olivat vainajan pojat taasen kokonaan toistensa
näköiset, kuten aikoinaan ennenkin, ja saattoivat kuritusvankilan
virkamiehet pulaan, kun heitä kerittyinä, raakattuina ja
vanginvaatteisiin puettuina oli vaikea toisistaan eroittaa, ja niin
he siinä asussaan olivat puhuvina esimerkkeinä siitä, että oikeuden
rautainen kellolaitos oli vielä vireessä ja teki tehtävänsä.

Kolmen päivän kuluttua toimitti Jaakko Weidelich vainajan hautaan.
Hän oli viettänyt yönsä kuten aina ennenkin vuoteessaan, joka oli
vainajan vuoteen vieressä; pitkät unettomat hetket kuluivat hänestä
siedettävämmin sen kautta, että hän uskotteli vainajan kuulevan ne
valittavat yksittäiset sanat, joita hän tälle voihkien puhui.

Viimeisenä aamuna ryhtyi hän vapisevalla kädellään siivoamaan
parransänkeään, seisoen sen pienen peilin edessä, joka niin monet
vuodet oli häntä siinä toimessa palvellut. Sisään painuneet posket,
muotoaan muuttanut leuka ja varsinkin vaatimattoman poskiparran
varominen tuotti hänelle suurta vaivaa, jota kurja elämä ei hänestä
enää tuntunut ansaitsevan.

Silmänräpäyksen viivähti hänen mielessään ajatus, eikö hän
tekisi paremmin antamalla veitsen kulkea syvemmin ja viiltää
kurkun poikki, niin olisi hänkin täältä päässyt. Mutta hänen
juurtunut velvollisuudentuntonsa ei sallinut tuon ajatuksen toista
silmänräpäystä mielessä viivähtää ja levollisemmin raakasi hän
edelleen.

Harvoista sukulaisista saapui vain pienempi osa maahanpanijaisiin;
muut pyysivät anteeksi etteivät voineet tulla. Martti Salander, jolle
leski oli asiasta ilmoittanut, silti nimenomaan häntä kutsumatta,
oli mustiin puettuna niiden Jaakon tuttavapiiriin kuuluvien
yksinkertaisten miesten joukossa, jotka eivät häneltä tätä palvelusta
kieltäneet. Tämä seikka teki selvästikin hyvää tuolle miespoloiselle
siinä suruhuoneen tuskallisessa hiljaisuudessa. Talon eteen sitä
vastoin kokoontui ympäristöstä melkoinen joukko vakavaa väkeä, jotka
seurasivat mustiin verhottua ruumisarkkua, kun sitä hautausmaalle
kannettiin.

Se oli tuulinen päivä syksymyöhällä. Milloin paistoi aurinko
niityille ja puutarhoihin, milloin lennätti tuuli pitkin taivasta
kiitäviä pilviä, joiden varjot hiipivät tien yli, jota myöten
surusaatto hitaasti kulki, edellä kahdeksan miehen kantama
ruumiskirstu. Paarien ja kantajain päiden yli kiidätti tuuli puista
riistämiään lakastuneita lehtiä, jotka kahisten ja kirmaten tanssivat
tiellä saattueen edellä, aivankuin olisivat olleet eläviä olennoita
ja kiiruhtaneet edeltäpäin ilmoittamaan sielun kotiintuloa.

Kalmistoon paistoi päivä ja kimalteli häikäisevästi niissä sadoissa
lasi-, koru- ja läkkiseppeleissä, joilla harhaan joutunut makuaisti
oli vainajien muistomerkit peittänyt, tehden sen samanlaisesta
turhamaisuudesta, jolla se viikottaisin täyttää sanomalehdet ensin
kuolinilmoituksilla, sitten osanoton kiitoksilla. Tämä kaikki olisi
aikoinaan Amalia Weidelich poloisen mielestä ollut niinkuin sen
ollakin piti; nyt oli hän sellaisesta hupsuudesta vapautunut ja kulki
viimeisen matkansa paremmalla ja ylevämmällä tavalla.

Sillä aikaa kuin paarit kulkivat edelleen avonaisen haudan luo,
astui surusaattue niin sanottuun rukoushuoneeseen, jossa pappi oli
valmiina, pitääkseen tavanmukaisen puheen ja rukouksen. Hän oli
käynyt ukko Weidelichin luona ja huomannut, ettei tämä kestäisi maan
tavan mukaan olosuhteisiin sovitettua, tuomarillista ruumissaarnaa ja
luopui sen vuoksi siitä aikomuksestaan.

Kun toimitus oli suoritettu, piti hän lakkia kasvojensa edessä ja
seisoi paikallaan, osoitukseksi että kaikki oli lopussa.

Yksi toisensa jälkeen lähti ulos. Weidelich jäi väsyneenä penkkiinsä
istumaan, kunnes rukoushuone oli tyhjä ja pappikin huomaamatta
kadonnut. Silloin horjui hänkin ulos ja ovelle päästyään katsoi
hautaa kohti. Saattajista ei ollut enää ketään näkyvissä.

Silloin astui Martti Salander hänen luokseen, otti häntä käsipuolesta
ja vei haudalle, jossa haudankaivajat laskivat juuri hautaan
yksinkertaista, valkoisesta kuusipuusta tehtyä kirstua, jommoisia
aina viime aikoihin saakka käytettiin rikkaille ja köyhille, sekä
alkoivat lapioida multaa alas.

Jaakko Weidelich alkoi avuttomasti itkeä ja sai tuskin lausutuksi
sanat: "Lapsi parka!" mitkä häneltä pääsivät nyt toisen kerran
sen jälkeen kuin hän löysi vaimonsa kuolleena. Ne olivat hänen
nuoruudessaan käyttämiä sanoja, jotka nyt elämän lopulla jälleen
muistoon havahtuivat, koska hän ei mitään hienompaakaan ilmaisutapaa
kyennyt käyttämään.

Kun multa oli jälleen kasattu kirstun päälle ja haudankaivajat
lapionlappeella sitä silittelivät ja taputtivat, esiintyäkseen
taiteilijoina työssään, vei Salander tuon yksinäiseksi jääneen
miehen pois ja saattoi häntä aina tämän asuntoon saakka, koska hän
tiesi tämän nyt jäävän sinne ypö yksinään, jollei ottanut lukuun
epäluottoisaksi käynyttä palvelusväkeä.

Salander istui hänen kanssaan hyvän tovin äänetönnä pöydän ääressä.
Weidelich lepuutti itseään, vaipuen mietteisiinsä, kunnes hän kohotti
päätään ja sanoi: "Nyt voi vaimoni huomenaamuna jäädä makaamaan,
mutta minun täytyy ajoissa nousta jaloilleni ja haalia rahoja
takuihin, jotka nyt ovat maksettavat. Illalla minä en enää istu
omalla konnullani ja niin olen köyhä kuin yksi hiiristäni, lisäksi
vielä korko- ja päivätyövelvollinen. Kovaa se on! Jäädä palkattomaksi
työstään!"

Salander veti lompakkonsa esiin ja asetti pöydälle.

"Minä olen pitänyt huolta tästä asiasta!" sanoi hän. "Omaiseni ja
minä, vaimoni ja tyttäreni nimittäin, päätimme, ettei teitä voi
sellaiseen tilaan jättää, että meidän sopii ystävällisellä tavalla
purkaa sukulaisuuden siteet, vaikkeivät ne olekaan tuottaneet
kellekään siunausta. Niinpä menin minä eilen valtionkassaan ja
maksoin teidän takauksenne, niin sanoakseni omassa nimessänne.
Tässä ovat kuitit, ne tekevät molempien poikien puolesta
seitsemänkymmentäkuusi tuhatta frangia. Eläkää ja toimikaa vain
edelleen hyvällä terveydellä elkääkä olko siitä asiasta millännekään,
ei siitä kukaan tule teitä vaivaamaan. Minä puolestani voin sen hyvin
tehdä eikä minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka te joskus vielä
olisitte sillä pojillenne hyödyksi. Kun he nyt kerta olivat vävyjäni,
niin voin minäkin ottaa osaa takausmaksuun heidän puolestaan,
vallankin kun se huojentaa heidän kunnon isänsä vanhuuden päiviä!
Ottakaa kuitit ja pitäkää asia omana tietonanne; otaksukoot ihmiset,
että minä olen lainannut teille rahat taloanne vastaan!"

Jaakko Weidelich oli käynyt niin punaiseksi kuin hänelle vielä
suinkin oli mahdollista ja pitäessään noita kahta paperia kädessään
uskoi hän tuskin silmiään. Epäselvästi ja häiriöissään tulkitsi hän
kiitollisuuden tunteensa, johon sekaantui epäilystä siitä, voiko hän
sellaista uhria vastaan ottaa. Mutta hän piti kuitit ja poistuessaan
kuuli Salander vielä, kuinka Jaakonkin ääni kaikui jo varmemmin,
hänen neuvoessaan töitä muutamalle työmiehelleen.

"Ohi on nyt sekin asia!" ajatteli Martti, ja kauppias hänessä lisäsi
siihen, että eiköhän häntä mahdollisesti voitaisi pitää täydellä
syyllä narrina, hän kun oli oikeastaan tehnyt lahjoituksen niille
nuorille vankilassa oleville rikollisille, jotka perivät isänsä;
ja kun he pääsevät jälleen vapaiksi, voi tämä olla jo kauan sitten
kuollut.

"Mutta ei sittenkään!" puhui hänessä jälleen vanha Martti. "Niin se
on oikein ja samalla paras selviytymistäpä pojista, kun he nyt kerta
ovat onnistuneet minun elämänpiiriini tunkeutua! Niin, ne häät,
ne kirotut häät! Heti aamulla täytyy tyttöjen avioerojuttu jättää
asianajajan huostaan. Se asia on pian ratkaistu!"



XIX


Sillä aikaa kuin Martti Salander sai ajan sairauksista, jotka vaikein
oirein tunkeusivat lopuksi hänenkin perhe-elämänsä piiriin, kärsiä
harmia, surua ja epäilyksiä, oli hän melkein kokonaan kadottanut
näkyvistään Louis Wohlwendin ja hänen perheensä. Tämä johtui tosin
siitäkin, että Wohlwend oli usein matkoilla ja että hän, vietyään
poikansa erääseen kasvatuslaitokseen Genfinjärven luona, puuhaili
todellakin, kuten hän oli sanonut, jumalanvaltakunta-aatteidensa
hyväksi. Hän kulki maallisten ja hengellisten mahtajain luona
ja otti osaa mitä erilaisimpiin kokouksiin, raivatakseen tietä
tuolle pyhälle asialle ja esiintyäkseen sen puolesta, mutta paria
ikiliikkujan keksijää ja sen semmoista lukuunottamatta, tapasi hän
vastakaikua hyvin vähän tai ei ollenkaan. Suurella vaivalla oli hän
suunnitellut perustuslain, jossa lakiasäätävän ja toimeenpanevan
vallan sekä oikeuslaitoksen esimiehyys oli varattu hyvälle Jumalalle
ja jossa asiain välittömään johtoon tarvittavat varapresidentit
valitsi kirkollinen synoodi, jonka toiminta kävi yhteen maallisen
Suuren Neuvoston kanssa. Tähän synoodiin piti kuulua sekä
maallikoita että hengellisiä. Kaikissa maallisissa ja hengellisissä
virastoissa, erittäinkin oikeusvirastoissa, piti tärkeitä päätöksiä
ja tuomioita tehtäessä jättää, jos äänet menivät tasan, lopullinen
ratkaisu jumalalliselle presidentille arvanlyönnin kautta, mikä
piti erikoista rukousjärjestystä noudattaen suoritettaman ja niin
edespäin. Tämä Jumalan ratkaisuvalta tuntui sitäkin ihmeellisemmältä,
kun Wohlwend kysyttäessä selitti, että hänelle pitkälle menevässä
suvaitsevaisuudessaan on aivan yhdentekevää, mimmoinen jumalakäsite
perusteeksi asetetaan, persoonallinen transcendenttinen vai yleinen
immanenttinenko, kolmiyhteinenkö vai ehdottomastiko yksipersoonainen;
hän ajatteli vain aatteensa ihanteellista puolta.

Mutta tämä asian kummallisuus ei tuottanut hänelle niinkään paljon
haittaa kuin täydellinen puute tosi uskonnollisesta tunteesta tai sen
ymmärtämisestä, mitä hän sanalla uskonto ajatteli. Niinpä huomasikin
jokainen, että Wohlwend, niinpian kuin hän oli suustaan työntänyt
sanansa ikuisista ihanteista, oli jo ehtinyt koulusäkkinsä pohjalle
ja että tämä säkki oli pienempi kuin vasta ripille päässeiden lasten.
Ja hänen muinoinen koulumetoodinsa kysellä ensin toisilta miten hänen
olisi edullisesti vastattava, jätti hänet kokonaan pulaan nyt, kun
hän oli vanha ja teki itsensä vain naurunalaiseksi.

Kuitenkaan hän ei jättänyt asiaa rauhaan, vaan oli kuin ei olisi
mitään huomaavinaan ja jatkoi kevyin mielin edelleen, käyttäen
jokaista tilaisuutta hyväkseen, saadakseen profeetanmantteliaan
levitellä -- merkki siitä, kuten Salander oli oikein arvannutkin,
että Wohlwend tahtoi harrastaa jotakin erikoista, käyttääkseen sitä
taikapeitteenä, kuten kerran ennen vaakunatiedettä ja ravustusta.

Nyt, kun kesänaika oli ohi ja ensimäinen lumi satanut, oli hän
enemmän kotosalla. Eräänä aamuna oli hän kahden rouva Alexandran
kanssa ja johti keskustelun heidän yksityisasioihinsa. Kysymyksessä
oli heidän suhteensa Martti Salanderiin, mikä näytti joutuneen
unohduksiin, mutta jonka Wohlwend aikoi jälleen henkiin herättää.
Mutta vielä hän ei ollut tehnyt käyntiyritystä vanhan ystävänsä
kotiin, häntä kun ei oltu siihen kehoitettu eikä hän kutsumatta
uskaltanut sinne ilmestyä, sillä talon emäntää pelkäsi hän kuin
miekkaa. Salanderilla oli taasen noina kuluneina kuukausina ollut
vieläkin vähemmän halua ja rohkeutta, yrittääkseen Wohlwendin
perhettä tuomaan kotiinsa.

Wohlwend istui muutaman pienen ja soman, mutta heikkorakenteisen
naisten kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli itselleen
hankkinut, väliin kirjallisissa töissä puuhaillakseen. Pöydän
keskiosassa, peililasisen oven takana oli käsikirjoitus hänen
perustuslakiluonnokseensa. Puolittain vaimoonsa kääntyneenä, joka
istui sohvalla, vastasi hän johonkin, mitä tämä juuri oli sanonut.
"Etkö sinä sitten ikinä voi minua ymmärtää? Enhän minä tuota
Salanderin vanhaa herraa ole Myrrhalla tarkoittanut! Hän katselee
mielellään Myrrhaa ja kentiespä on rakastunutkin häneen, ja sillä
minä todellakin tahdon häntä puoleemme vetää; mutta hänellä on
poika, joka palaa kotiin ja perii hänen melkoisen kauppaliikkeensä.
Tämä se menee Myrrhan kanssa naimisiin, jollei minun suunnitelmiani
tärvellä; ja silloin toivon minä ei ainoastaan pääseväni hyödyllisiin
suhteisiin, vaan myöskin maksavani tuon meitä halveksivan rouvan
rangaistusta ansaitsevan ylpeyden."

Itsekseen mutisi hän vielä: "Hänen miehensä, tuo tekorehellinen ja
ovela Martti veli, on toistaiseksi noiden mainioiden vävypoikiensa
kautta saanut palkan niistä häistään!"

Rouva oli sillä välin alkanut uudelleen puhua ja hän huudahti: "Mitä
sanot?"

"Minä sanon, ettei minun sisareni kanssa saa sillä tavoin menetellä.
Ja tuon pilan takia sen vanhan herran kanssa joutui hän juorujen
esineeksi ja kun poika tulee, niin on hänellä ehkä jo joku tiedossaan
tai ei hän muutoin Myrrhaa tahdo. Katso vain mitä katsot, niin se
kumminkin on!"

Wohlwend ravisti tahtomattaan pöytää, johon hän käsin nojasi.

Mutta Alexandra puhui vain kovemmin: "Hän ei ole älykkäimpiä eikä
hänellä ole enää maailmassa, kuten näyttää, ketään muuta kuin minä,
joka huolehtisi siitä, ettei hän --"

Tässä tuli hän yhtäkkiä keskeytetyksi. Louis Wohlwend oli
vihastuneena noussut ylös ja pöytään nojatessaan tyrkännyt
paikoiltaan sitä kannattavat, kierteisikisi sorvatut ja hoikat
jalat. Tuo hieno kapine makasi surkeassa tilassa lattialla kaikkine
kapineineen ja pienestä porsliinipullosta pulputti mustetta lattialle.

Samassa astui Myrrha huoneeseen ja alkoi hänkin säikähtyneenä
vahinkoa surkutella. Wohlwend tointui pian ja Alexandrakin palasi
nurkasta, johon hän oli paennut. Niin jäi keskustelu sillä kertaa
siihen.

Mutta sen sijaan tuo sama kysymys sukeltausi esiin toisaalla.
Salanderin huolet olivat asettuneet, yleisen pahan riehunta oli
asettunut, ikävät sanomalehtiuutiset lakkasivat vähitellen ja
hänen erikoinen osansa, noiden kahden notariuksen juttu, oli
uinahtanut kuritusvankilan sovittavaan hiljaisuuteen. Tyttäriä
koskeva lyhyt erojuttu oli ratkaistu ja heidän vanha-uusi elämänsä
vanhempainkodissa järjestetty tyydyttävälle kannalle.

He asuivat yläkerrassa ja auttoivat äitiä taloustoimissa, mihin he
yksinäisessä avioelämässään olivat tottuneet. Muutoin he elivät
erilleen vetäytyneinä ja suhteellisesti tyytyväisinä, mikä ei estänyt
äitiä hiljaisuudessa, mikäli isä saattoi huomata, tekemästä laskuja
poikansa varaan, jonka avulla ehkä yksi ja toinen kunnon mies
sukeltautuisi perheen näköpiiriin; sillä nyt vasta tytöt oikeastaan
joltakin näyttivät, ikäänkuin he olisivat saaneet itselleen sisältöä.
Arnoldin piti toistaiseksi asua siinä talossa, jossa Salanderin
liikehuoneusto oli. Hän oli vihdoinkin ostanut sen, kun sen omistajat
olivat kuolleet. Suuri puutarha oli päätetty uudelleen panna kuntoon,
samoin rakennus korjata kaikkien asuttavaksi.

Kun näin oli myrskyjen jälkeen syntynyt tyyni ja tulevaisuus
näytti jälleen kirkkaammalta ja onnekkaammalta, vapautui Martti
Salanderinkin mieli painajaisistaan aina tuohon hänen nuorekkaan
lemmenkaipuunsa synnyttämään painoon saakka. Ryhtyäkseen nuorentunein
voimin monipuoliseen työhönsä kansan ja valtion hyväksi, oli hänelle,
kuten hän vääjäämättä uskoi, välttämätöntä sydämen nuorentuminen
sen kauniin, puhtaan taipumuksen kautta, joka myrskyn aikana oli
näkymättömiin vetäytynyt, samoinkuin tuon taipumuksen ihmeellinen
esinekin, mutta joka nyt jälleen levitti siipiään ja jonka silmät
hämyisessä yössä hehkuivat. Tosin häntä tyttärien läsnäolo
pidätti vielä kaikista arveluttavista askelista, niin että hän
ainoastaan mielessään hautoi epämääräisiä suunnitelmia ja toiveita
jälleennäkemisestä.

Silloin sattui muutamana talvisena iltapäivänä, kun hän aikoi tehdä
kävelyretken kaupungin ulkopuolelle, että hän kohtasi neiti Myrrha
Glaviczin, joka etukaupungissa näytti oikeasta suunnasta eksyneen
ja sen takia tietä etsivän. Samettiin, turkiksiin ja huntuun
kääriytyneenä laski hän hienon jalkansa varovaisesti ja arasti lumeen
kuin eksyksiin joutunut hentonen lintu lämpimämmistä ilmanaloista.

Vasta kuin hän oli aivan lähellä, tunsi Salander tuon vartalon, jota
hän mielihyvin oli katseillaan seurannut, ja näki kuinka hän hänen
tervehtiessään syvästi punastui ja katsoi häneen suurin silmin ja
rukoilevasti, aivankuin olisi hän rukoillut häneltä sääliä. Saatuaan
tietää, minne hänen oli mentävä, saattoi Salander häntä kappaleen
matkaa oikealle tielle ja koetti puhella hänen kanssaan, mutta
saamatta nytkään aikaan säännöllistä keskustelua. Sillä itsekin oli
hän melkein yhtä hämillään kuin nainenkin, joka erään talon eteen
pysähtyen äkkiä sydämellisesti kiittäen ja uudelleen punastuen erosi
hänestä sekä meni sisään.

Jatkaessaan kävelyään tunnittain, kunnes punertava hämy vähitellen
peitti lumiset kentät, päätti hän ilmoittaa vaimolleen, että hän
haluaa tuoda Wohlwendin naiset perheeseensä sekä sen ohessa hänelle
avoimesti tunnustaa, kuinka hänelle on tarpeellista nähdä Myrrhan
viatonta kauneutta ja kuinka hän sen avulla toivoo ajan sairauksista
parantuvansa sekä jälleen voimistuvansa ja kuinka siinä kaikessa ei
olisi mitään arveluttavaa eikä vaarallista. Lyhyesti, hän suunnitteli
pitkän puheen, esittääkseen hulluutensa viisautena. Eivätkä
tytötkään näyttäneet hänestä enää olevan esteenä, vaan päinvastoin
nuorekkaina välittäjinä tuossa nuorentamistoimessa, sillä hehän vasta
tekisivätkin mahdolliseksi sen autuaallisen seurustelun. Yhtäkaikki
löi hänen sydämensä hieman levottomasti, kun hän kotiaan läheni;
mutta levottomuus muuttui ihmettelyksi, kun hän näki kaikki akkunat
ylhäältä alas asti valaistuina.

Eteisen lattialla oli kirstuja ja muuta pakaasia; ylhäällä riippuva
kaunis lyhty, joka siihen oli vasta hankittu, valaisi portaita,
joissa Maria rouva avainkimppuineen tuli miestään vastaan. Hän otti
heti Marttia kaulasta ja huudahti: "Martti, missä sinä viivyttelet?
Taas kerran on yksi tullut Brasiliasta! Arnold on kotona!"

"Nyt jo? Minä luulin, että vasta keväällä!" sanoi Salander
hämmästyneenä.

"Hänhän käy päivä päivältä viisaammaksi ja onkin aikaisemmin astunut
laivaan! Tule sisään! Setti ja Netti ovat haltioissaan, sillä hän
on käyttäytynyt sydämellisesti heitä kohtaan eikä heidän tarvitse
ollenkaan hävetä herra veljensä edessä. Kuulehan vain, kuinka he
nauravat!"

He nauroivat todellakin, vaikka Arnold, isän astuessa huoneeseen,
seisoi vallan vakavana. Hänellä oli isänsä nuorekas pää ja oli hän
kasvanut tuumaa pitemmäksi, ollen samalla solakka kuin kuusi. Isän
sydän ihastui tuosta näystä; mutta joku hienon herkkä korva olisi
keskellä tuota sydämen riemua voinut kuulla heikon kirahduksen,
kuin kuristetun kaniinin päästämän, sillä siellä erosi ilman muuta
elämästä Martin pedanttinen lemmenharrastelu. Sillä tuo kukoistava
poika seisoi kuin elävä kritiikki hänen edessään ja vaikutti hänen
jaloon luonteeseensa, ilman että hän selvästi oli tietoinen tuosta
sydämessään sattuneesta tapauksesta. Mutta he pudistivat toistensa
käsiä ja Martti sanoi: "Minä luulin, että sinä tulisit vasta
keväällä?"

"Niin minä aioinkin! Mutta maaliskuussahan minun täytyy kerta taas
suorittaa sotapalvelusta, sillä pitempää lomaa he eivät minulle
antane. Jos tahdon pitää nykyisen arvoasteeni, sanovat he, niin
täytyy minun palvella, kun olen vielä nuori, sillä he eivät voi
mitään vanhoja luutnantteja pattereissa käyttää Sitä ennen täytyy
minun, toki saada parisen kuukautta viettää kotona!"

"Olet oikeassa!" vastasi Martti alakuloisesti. "Minä aioin aikanani
myöskin vielä palvella ja olisi minusta ehkä tullut vähintäänkin
kelpo poliisiupseeri; siitä minut esti se Wohlwendin juttu, kun minun
yhtäkkiä täytyi matkustaa pois! Nyt minulla on toki poika tulessa,
jos jotain tapahtuu!"

"Apropos Wohlwend", sanoi Arnold, "siitä asiasta minulla on uutisia!
Minä en turhaan ottanut mukaani niitä asiakirjoja, jotka koskivat
sinun juttuasi sen hajonneen Rion pankin kanssa. Vasta kolmisen
kuukautta ennen poislähtöäni sain minä eräältä sinun hyvältä
tuttavaltasi tietää, että muuan siihen seurueeseen kuulunut, vanha ja
suureen puutteeseen joutunut mies oli ilmestynyt paikkakunnalle ja
maannut sairaalassa. Hänet oli saatu ilmi ja useat henkilöt, jotka
aikoinaan olivat joutuneet vahinkoa kärsimään, olivat oikeudessa
häntä kuulusteluttaneet ja tuo häviöön joutunut pomo, jolla ei ollut
enää mitään menetettävää, ilmaisi kaikki mitä tiesi. Luonnollisesti
jätin minä sisään asiakirjasi, varustettuna tarkoituksenmukaisella
otteella ja kertomuksella, sekä pyysin kuulustelua. Ja kas vain,
hän tunnustikin sen kauniin johtokunnan selän takana pitäneensä
Schadenmüller-Wohlwendin kanssa erikoista petkutustiliä, jonka
hyväksi he tilaisuuden sattuessa olivat kumpikin puolellaan
toimineet. Niinpä oli hän ilmoittanut Wohlwendille sinun rahojen
jättämisestäsi sekä siitä saamastasi suuresta maksuosoituksesta sekä
selittänyt hänelle, mitä hänen oli tehtävä. Mutta lopputapausten
yllättämänä eivät he olleet voineet tuota siistiä tiliään selvittää
ja niin sai Wohlwend yksin pitää saaliinsa, nimittäin sen mitä täällä
Münsterburgissa ei maksettu ulos. Pöytäkirja hyvällä portugalin
kielellä ja asianomaisesti todistettuna on minulla mukanani. Tuo
puheenalainen mies kuoli sitten ja mitä muuta on tapahtunut, siitä
minulla ei ole tietoja." Martti kuunteli hämmästyneenä ja sanoi
lopuksi ainoastaan: "Siis kuitenkin!" Mutta sen sijaan että olisi
tuota alkuaan luulemaansa ja nyt uudestaan varmistunutta seikkaa
kauemmin mielessään kantamaan ruvennut, täytyi hänen hiljaisuudessa
kiittää sitä suopeata kohtaloa, joka viime hetkessä varjeli häntä
joutumasta häntä varten viritettyyn verkkoon, loukkaamasta uskollista
vaimoaan ja esiintymästä pojalleen vanhuuden höperönä. Hän lupasi
itsekseen parantua ja huokasi viimeisen kerran tämän asian takia sekä
astui sitten omaistensa etupäässä ruokasaliin, jossa Maria rouva
tyttäriensä kanssa oli kotiin palanneen kunniaksi valmistanut pöydän,
jolle Leena todellisella ylpeydellä kantoi mitä mehuisimman paistin,
jonka hän aikoja sitten oli sitä varten varannut.

"Olen iloinen saadessani nyt vihdoinkin olla kotona", sanoi Arnold
Salander, kun isä täytti hänen lasiaan, "parasta sentään on
kotimaassa!"

"Et sinä juuri tule minään onnellisena hetkenä", vastasi Martti isä;
"etkö ole kuullut, mitä kaikkea viheliäisyyttä meillä täällä on tänä
vuonna tapahtunut?"

"Minä olen sitä kyllä seurannut ja vieläpä omista lehdistämme",
vastasi Arnold, "eikä se ollut mitään ylösrakentavaista! Mutta
onhan maamme kerinnyt nähdä sellaistakin, mikä on ollut vieläkin
vähemmän kaunista! Kunniakasten burgundilaissotien jälkeen oli kansa
niin villiintynyttä, että täytyi hirttää jokainen, joka varasti
senkään verran kuin mitä nuora maksoi. Niinhän kerrotaan yksin
koulukirjoissammekin! Ja kuitenkin me olemme eläneet neljäsataa
vuotta eteenpäin!"

"Onhan sitä sellaistakin ollut", sanoi isä, "mutta se oli
kuitenkin hyvin sanottu, mitä sinä sanoit! Tulkaa Maria ja lapset,
kilistäkäämme Arnoldin kanssa ja olkaamme iloiset, että hän pitää
sitä siedettävämpänä kuin mitä me olemme toivoneetkaan!"

Iloisina pitkästä ajasta kilistivät he toistensa kanssa. Leena katsoi
ovelta ja pyyhki etusormella silmiään. Maria rouva huusi hänet sisään
ja tarjosi hänelle oman lasinsa. Leena tyhjensi sen urheasti ja
juoksi sitten häpeissään pois. Arnold ryhtyi uudelleen puhumaan.

"Minä luulen", sanoi hän, "että se kävisi paljon siedettävämmäksi,
jos meillä oltaisiin vähemmän itsetyytyväisiä eikä isänmaanrakkaus
lakkaamatta vaihtelisi itseihailun kanssa! Minä olen, vaikka vielä
nuori, nähnyt melkoisen paljon maailmaa ja oppinut pitämään arvossa
sananlaskua: _'C'est partout comme chez nous!'_ Jos me joudumme
huonoille kulkuväylille, niin on meidän etsittävä ulospääsyä ja
sillävälin lohdutettava itseämme kääntämällä nuo sanat päinvastoin:
Meillä on asiat yhtä hyvin kuin muuallakin!"

Se oli sanottu kokonaan vanhan Martin mielen mukaan. Mutta sentäänkin
se tuntui hänestä uudelta, sillä hän itsekin oli yleiseksi hyväksi
pontevasti puuhatessaan ja hääriessään pitänyt monia seikkoja
verrattomampina ja yksinomaisempina kuin ne olivatkaan.

Vielä hyvän aika istui tuo jälleen yhtynyt perhe yhdessä ja
aivan yhtä onnellisena kuin sinäkin iltana, jolloin Martti oli
saapunut ruokkimaan nälkäisiä lapsia ja heidän äitiään. Kevein
mielin ja todellakin nuortuneena meni Martti levolle. Jonkun ajan
kuluttua, kun Maria huomasi, ettei hän nukkunut, vaan tyytyväisenä
jotakin mietiskeli, huudahti hän: "Kuules Martti, eikös Arnold
sentään ilahutakin sinua, sillä sinä olet ensikerran unhottanut
iltahuokauksesi, jolla sinä olet mieltäni yli puolen vuoden
synkistänyt!"

"Sinä olet vain puoleksi jälillä!" vastasi Martti hitaasti; sitten
päätti hän kuitenkin tunnustaa vaimolleen hairahduksensa, ettei
heidän välillään olisi mitään hämäryyttä.

Hän kertoi siis hänelle koko historiansa Myrrha Glaviczin kanssa,
kuvitellun lempensä tuskat ynnä sen viattoman tarkoituksen ja
korkeammat siveelliset perusteet sekä puheen, jonka hän vaimoaan
varten oli suunnitellut, aina siihen hetkeen saakka, jolloin pojan
pelkkä näkeminen kerrassaan kukisti tuon ilmalinnan.

"No, mitäs sanot siihen?" kysyi tuo anteeksiantoa tarvitseva mies,
kun vaimonsa vaikeni. Vasta sen jälkeen kuin Martti oli hetkisen
levotonna vuoteellaan käännellyt, päästi Maria kirkkaan naurun ja
vaikeni jälleen. Sitten nauroi hän uudelleen ja sanoi: "Minä nauran
vain ilosta, että viimeinen meitä uhannut vaara on niin suopeasti
syrjään vetäytynyt! Kiitä taivasta, mies, että poikasi tuli niin
oikeaan aikaan, aivan minuutin päälle! Asiahan ei olisi minua
liikuttanut, vaan sinua ja häntä sekä tyttäriä! Kuinka me olisimme
heidän edessään menetelleet! Mutta tiedätkö, Martti, että koska sinä
yksinkertaisesti poikamme odottamattoman tulon johdosta paranit, niin
pitänee sinun saada hulluttelusi anteeksi sekä unohtumaan sen, mitä
aioit minulle tehdä! Se on hyvä merkki, oikein kultainen merkki,
jonka minä pidän mielessäni niinkauan kuin vielä elän! Ja nyt, nuku
hyvin, mieheni, sinun historiassasi olikin jotain uinuttavaa!"

Niin meni Martti Salanderin myöhäinen lemmenkevät, jonka piti hänen
poliittista työkykyään nuorentaa, suopeasti ja ilman enemmittä
myrskyittä ohi.



XX


Ja sittenkin näytti hän nuorentuneen, kun hän seuraavana aamuna
poikansa rinnalla asteli konttoriinsa. Keveästi kantoivat häntä
jalat ja lanteet keinuivat hiljaa, melkein huomaamatta, kuten aina
hänen ollessaan virkeän elämänrohkeuden tai jonkun hyvän ajatuksen
valloissa.

Liikehuoneustoon tultuaan puhelivat he ensin apulaisten kanssa,
joita Arnold ystävällisesti tervehti, kaikenlaisista asioista, mitä
päivä tullessaan toi tai mitä viime aikoina oli toimitettu. Sitten
menivät isä ja poika Martin erikoishuoneeseen, saadakseen laajemmin
ja perusteellisemmin keskustella liikkeen tilasta ja tulevaisuudesta
kuin mitä kirjeissä oli saattanut tapahtua. Uutta tässä asiassa
ei paljon ilmennyt, jollei sitä ehkä ollut loppukysymys siitä,
eikö asiain niin tyydyttävällä kannalla ollen liikeyrityksiä ollut
laajennettava ja uskallettava ottaa jonkunlainen vauhtiaskel.

Se oli Martti, joka teki tämän kysymyksen, katsoen poikaansa
tarkkaavasti ja luottamuksella.

Arnold mietti tai paremminkin viivytti vastaustaan, jota hänen ei
tarvinnut etsiä. Hän leikki siinä istuessaan uusien kultavaakojen
mallilla, joita oli asetettu isän pöydälle.

"Se riippuu sinusta, isä hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä työskentelen
mielelläni mukana sinun johdollasi."

"Ei, sinusta se riippuu!" vastasi Martti, "sinä olet poika ja
perillinen, jolle tulevaisuus kuuluu!"

"Kysymyksen ponsi on sanassa 'uskaltaa', jota sinä käytit: onko
uskallettava laajennusta!" jatkoi Arnold, "me seisomme jyrkästi
rajalla, jossa tämä on aivan oikein sanottu, se on, jossa enemmän
saadakseen on pantava peliin osa saavutetusta, kenties lopuksi
kaikkikin. Omasta puolestani, on minun tunnustettava, olen minä
siellä meren takana useammin kuin kerran hiljaisina hetkinä
harkinnut, kuinka pitkälle meidän oikeastaan toiminnassamme
on mentävä. Tahdommeko me tosiasiassa tulla pikku Nabobeiksi,
jotka joko muuttavat elämäntapojaan tai ovat pakoitetut paljon
yli omien tarpeiden nousevat rikkautensa levottomina maahan kai
vaarnaan, joutuakseen kummassakin tapauksessa omissa silmissään
naurunalaisiksi? Sitäpaitsihan sinä olet politikko ja kansanmies,
minä taas tunnusmerkeiltäni historian harrastaja ja juristi; meille
kummallekin sopii siis paremmin, että pysymme yksinkertaisen
porvarillisissa oloissa ja tottumuksissa, kuten sinä tähän saakka
niin mallikelpoisesti olet tehnytkin. Suo anteeksi, tämä on minun
mielipiteeni! Minä tunnen myöskin jonkun verran ikävää kirjojeni
ääreen ja liikkeen kaikin puolin nopeasti kasvaessa täytyisi minun
viettää pörssissä kurssiseteli kädessä enemmän aikaa kuin mihin
minulla olisi halua!"

"Sinä lausut vain ajatuksia, jotka minä itsekin olen jo omaksunut!
Mutta mikä minussa on tämän kysymyksen herättänyt, se on maamme
tulevaisuus. Minä pelkään, ettei ole enää kaukana se aika, jolloin
lainsäädäntö voimakkaammin kajoaa omaisuuteen; niin ollen voisi
olla hyvä, ajattelin minä, jos meillä olisi tuntuvammin sellaisten
hyökkäysten varalta, tarvitsematta suorastaan köyhtyä."

Arnold nauroi.

"Minä en ole sillä kannalla", sanoi hän, "minä en haluaisi ruveta
rahaa tekemään sellaisten seikkain varalta, joita en voi hyväksyä.
Minä päinvastoin taistelen sellaista mielivaltaa vastaan niin kauan
kuin voin; jos se voittaa, niin hyvä, minä mukaudun tyynenä; mutta
silloin onkin minulle yhdentekevää, ottavatko he meiltä kaksi vai
kymmenen miljoonaa."

"Oh, kukapa tässä puhuukaan heti-ottamisesta", huudahti isä hieman
kiihtyneenä, "kaikki se käy laillisesti! Mutta usko vain, että
sellaisia postulaatteja sataa vielä niin tiheästi, että saamme olla
iloiset, jos meillä on edes kunnolliset kengät jaloissamme!"

"Niinpä antaa sataa, kai se vielä lakkaakin! Muistelehan, isä,
vuosisatamme alkua, kun isänmaamme oli Helvetian tasavallan
hävittyä ylösalaisin mullistettuna ja huokasi Ranskan ensimäisen
konsulin orjuudessa! Silloin kertoivat papit seurakunnissaan olevan
paljon elämään väsyneitä ihmisiä, jotka ikävöivät kuolemaa! Nyt
kahdeksankymmenen vuoden kuluttua olemme me, vähäpätöiset ihmiset
maaseudulta, vapaita kuin leivoset ilmassa, jolleikaan vapaita
intohimoista: me istumme täällä eräässä hävinneen aristokratian
taloista ja neuvottelemme siitä, tahdommeko tulla vielä rikkaammiksi
vai eikö! Minä en pelkää itseäni, oli minulla sitten rahoja tai ei!"

Vanha Salander katseli nuoreen loistavin silmin ja tarttui hänen
käteensä.

"Niinpä luvatkaamme", sanoi hän liikutettuna ja matalammalla äänellä
aivankuin joku salaliittolainen, "luvatkaamme pyhästi tällä hetkellä,
ettemme koskaan tahdo hyljätä maata eikä kansaa, päättäköön se sitten
mitä tahtoo."

"Sen minä kyllä voin luvata!" vastasi poika, vastaten isän
kädenlyöntiin, "säilyttämällä kuitenkin aina ylemmän vallan!"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Tässä tapauksessa esimerkiksi täydellistä suvun huonontumista!"

"Siitähän tulisi _reservatio mentalis_ parasta lajia!"

"No, siis ilman ehtoja! Tulisihan kuitenkin olemaan _chez nous comme
partout_!"

"Siis se pitää!" lopetti Martti Salander ja päästi Arnoldin käden.

"Ja mitä liikkeeseen tulee", lisäsi hän, "niin annamme sen kysymyksen
toistaiseksi olla!"

Tämän omituisen keskustelun jälkeen, jossa molemmat miehet
osoittausivat niin perin erilaisiksi ja samalla kuitenkin
perin samanlaisiksi, johtuivat he puhumaan Louis Wohlwendista,
neuvotellen mihin heidän oli ryhdyttävä tuolla Arnoldin tuomalla
pöytäkirjalla. He tulivat siihen päätökseen, etteivät he jo asian
vanhentumiseenkin nähden rupea siitä enää mitään hyötyä etsimään,
mutta sitävastoin päättivät he hiljaisuudessa tiedustella, vaatisiko
ehkä velvollisuus jotakin kolmatta kohtaan heitä tekemään ilmiannon.
Toistaiseksi päättivät he valmistuttaa saksalaisen käännöksen,
voidakseen tarpeen sattuessa pelkästään sitä näyttämällä karkoittaa
Wohlwendin maasta minä hetkenä hyvänsä. Sillä välin oli seurustelu
hänen kanssaan kerrassaan katkaistava. Arnoldilla ei ollut mitään
vastaan, suostuessaan siihen ilman muuta, mutta isä sitävastoin oli
taipuvainen sitä siirtämään, hänellä kun oli sääli naisia, joita hän
piti viattomina uhreina. Vieläpä tunsi hän salaista tarvetta säästää
itse Wohlwendiakin; sillä vaikkei hän enää ollutkaan rangaistuksen
ulottuvissa, niin täytyisi noiden asiakirjain tunnetuksi tulemisen
työntää hänet ehdottomasti julkisten rikollisten riviin. Ja hän pysyi
kuitenkin aina Salanderin vanhimpana toverina ja entisenä hyvänä
ystävänä.

Tuskin olivat he selviytyneet näistä asioista, aikoen kumpikin
käydä johonkin toimeen, kun ovelle koputettiin ja sisään astui tuo
kovanonnen Wohlwend, kulettaen käsipuolessaan Myrrhaa.

"Suo anteeksi, vanha ystäväni", huudahti hän, "että me näin muitta
mutkitta sinut yllätämme! Minä olen siinä kälyni kanssa kävelemässä
kaupungilla, niin kuulen yhtäkkiä, että herra poikasi on palannut
kotiin. Ja kuinka me siinä tulemmekaan tämän talon luo, niin sanon
minä, että pistäydytäänpä sisälle ja että sinä kyllä voit tulla
mukaan ja tervehtiä herroja työn ääressä! Tervetuloa meidänkin
puolestamme, herra Arnold, niinhän nimenne on?"

Isä ja poika olivat kuin salaman satuttamia. Kumpikaan ei tarttunut
tarjottuun käteen eikä kumpikaan osannut sanoa sanaakaan, vielä
vähemmin saattoivat he tuota miestä kauniin seuralaisensa
läsnäollessa jyrkästi luotaan torjua. Vihdoin tointui Martti
Salander, veti vanhan ystävänsä sivulle ja sanoi hänelle hiljaa: "Te
suotte anteeksi, herra Wohlwend, ettemme voi teitä nyt puhutella!
Meillä on, kuten helposti käsitätte, tulinen kiiru!"

"Te?" mumisi Wohlwend hätkähtäen ja astui heti etemmäs sivulle, "mitä
se merkitsee?"

"Oo, eipä juuri paljon!" vastasi Martti neuvotonna, mutta kuitenkin
omituisesti kiihtyneenä siitä, että Wohlwend oli tuonut tuon
vaarallisen henkilön pojan näkyville. "Olosuhteet muuttuvat
toisinaan; tyydyttävä selitys voitanee kyllä löytää, mutta tänään,
kuten sanottu, täytyy meidän pyytää anteeksi, sillä meillä on
todellakin paljon puuhaa!"

Hän ei olisi voinut mitään ankarampia sanoja suustaan saada, sillä
Myrrha, jota hän pikimmältään silmäsi, herätti hänessä uudelleen
sydämellistä sääliä. Neuvottomuudessaan asteli hän Wohlwendin
rinnalla edestakaisin seinän vierustalla, puhuen katkonaisia sanoja,
ja Wohlwend pysytteli kiinteästi hänen rinnallaan, vaieten, ilkeitä
silmäyksiä heitellen ja väliin nuorten puoleen vilkaisten sekä
uskaltamatta keskeyttää, kun ei hän tiennyt, miksi asia silloin voisi
kehittyä.

Sillä välin oli Myrrha yksin jätettynä seisonut huoneessa, neuvotonna
ympärilleen silmäillen ja alkaen lopuksi väristä, kun Arnold
hämmästyneenä häntä katseli. Nyt pyysi Arnold häntä kohteliaasti
istumaan, ottaen itsekin tuolin.

"Te olette Unkarista, neiti?" kysyi hän ehdottomalla osanotolla ja
jotakin sanoakseen.

Uudelleen värähtäen katsahti tämä Arnoldiin ja sanoi heräävällä
luottamuksella: "Niin, todellakin Unkarista, kuningaskunnasta. Mutta
lanko Wohlwend-Glavicz ei ole sanonut totta, ei nyt kadulla, jo eilen
illalla on tiennyt, että herra on tullut! Mutta antakaa anteeksi, hän
on vain unhottanut!"

"Ja kuinka kauan te olette täällä jo ollut?"

"Luulen minä, kaksi vuotta, tai yhden, pyydän anteeksi, en tiedä sitä
niin varmaan!"

"Entä kuinka teitä miellyttää Sveitsissä?" jatkoi Arnold jonkun
verran hämillään ja katsoi häntä tarkemmin. Se vaikutti Myrrhassa
hyvää. Kyyneleet silmissä kuiskasi hän: "Minua ei miellytä missään!
Olen minä ainoastaan kaunis, mutta ei aivan viisas, sanoi isä
vainajani, ja herra Wohlwend-Glavicz sanoo, minä olen löylynlyömä,
mutta naimisiinmeno parantaa! En ymmärrä, mutta en uskokaan,
ennenkuin näen!"

Tämän kaiken sanoi hän ahdistuksestaan huolimatta tuttavallisin
sanoin, niinkuin nuori toiselle nuorelle, ikäänkuin hän tässä olisi
osunut oikean henkilön luo. Yhä hämmästyneempänä katsoi Arnold
tutkivasti tuota ihastuttavaa olentoa ja huomasi vasta nyt, kuinka
hänen silmistään kostean kyynelhunnun läpi pilkisti mielipuolisuuden
liekki.

Tällöin vilkasi heitä Wohlwend, joka yhä vielä olonsa
epämiellyttäväksi tuntien, juoksi vanhan Salanderin rinnalla, sekä
huomasi nuorten näköjään pikaisen tutustumisen. Nähtävästi piti hän
ulos heitettyä onkea varmana, mutta arveli ehkä parhaaksi nykäistä
siiman siksi kertaa takaisin, antaakseen ongen suotuisampana hetkenä
vaikuttaa. Äkkiä jätti hän isä Salanderin, astui parilla askeleella
Myrrhan tuolin taakse ja laski kätensä tämän olkapäälle.

"Nyt meidän ei todellakaan sovi herroja kauemmin häiritä", huudahti
hän, "tule käly, heitämme hyvästi!"

Samalla otti hän Myrrhaa, joka säikähtyneenä nousi, käsivarresta ja
huusi äänekkäästi hyvästit taakseen huoneeseen. Muhkeaa karvalakkiaan
heilauttaen katosi hän tuon kauniin valekuvan kanssa yhtä nopeasti
kuin oli tullutkin.

Isä ja poika seisoivat ja katselivat toisiaan.

Arnold veti vihdoin syvästi henkeään kuin se, joka tointuu
äkillisestä säikähdyksestä.

"Mikä vahinko noin kaunista naista!" sanoi hän.

"Kuinka niin vahinko?" kysyi isä, joka alkoi peljätä, että poika oli
jo rakastunut.

"No, kun se raukka on heikkomielinen, jollei suorastaan hullukin!"

"Heikkomielinen?"

"Mutta eikö sitä sitten tiedetä? Etkö sinä ole koskaan hänen kanssaan
puhunut?"

"Useamman kerran! Tosin siitä ei tahtonut syntyä säännöllistä
keskustelua!"

"Joka tapauksessa on tyttö suurimmassa määrin yksinkertainen, mikä on
juuri sama asia! Kuulehan vain, mitä se poloinen minulle haasteli!"

Arnold kertoi hänen vähäisen juttelunsa, kuvaten hänen käytöstään ja
kasvonilmeitään.

Isä kävi tulipunaiseksi aina otsalla olevia hopeoituneita kiharoitaan
myöten, ollen neuvotonna, mitä hänen siihen pitäisi sanoa. Se oli
liian katkera jälkikaiku, joka sai hänet kotiin mentäessä yhä
uudelleen päätään pudistamaan. Arnold ei huomannut tätä sisällistä
kiihtyneisyyttä. Hän oli jo tuon pikku tapauksen unhottanutkin,
kunnes se pöydässä äkkiä juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi siitä
puhua. Kerrottuaan tapauksen ihmetteli hän, kuinka hyvin luonnollinen
sulous ja heikkomielisyys näyttivät viihtyvän yhdessä. Mutta se oli,
arveli hän, kaamea näytös, ja kuitenkin oli hän kiitollinen sen
näkemisestä.

Maria rouva oli heti, kun Arnold tuosta odottamattomasta käynnistä
mainitsi, keveästi punastunut. Mutta kun hän silmäsi miestään ja
huomasi hänen mykissä piirteissään vaikeasti salatun taistelun
häpeää vastaan, jota tämä hänen edessään tunsi, haihtui Maria rouvan
kasvoilta puna kuin utuisen hieno huntu ja silmissä sekä huulten
ympärillä karehti hienoin huvinäytelmä, jota naisen kasvoilla koskaan
on näytelty.

Ainoastaan Martti Salander, joka epäluuloisesti silmäili puolisoaan,
näki ja ymmärsi sen; hän tunsi olonsa paremmaksi, nyökäytti
vaimolleen kiitollisesti vaikka hiukan kömpelösti, samalla kuin
hän pyysi häneltä vesilasia. Mutta näytelmä oli Marian kasvoilla
muuttunut jo vakavaksi tyytyväisyydeksi, kun hän kuuli millä kylmällä
tyyneydellä Arnold puheensa lopetti.

Vasta nyt uskalsi isä huomauttaa pojalleen: "Mutta sinä veit sentään
pääsi kutakuinkin lähelle häntä, kuten minä pikimmältään huomasin!"

"En minä", vastasi Arnold, "vaan hän se oli, joka viattomuudessaan
siirtyi minua lähemmäs, mikä minua hiukan häiritsikin, hän kun
joka tapauksessa oli vähän ennen syönyt makkaraa, kuten minä hänen
hengityksestään huomasin. Jos siinä olisi ollut vähän sinappia
mukana, niin olisin minä lisäksi saanut senkin nauttia!"

"Sinun kanssasi ei olekaan hyvä kirsikoita syödä!" huudahti toinen
sisarista, jotka tähän saakka olivat noloina kuunnelleet, heitä kun
juttu ei miellyttänyt, ja isä sanoi: "Niin, hän on kriitillinen
veitikka!" Äiti ei sanonut mitään, mutta hyvillä mielin katsoi hän
poikaansa. Todellinen salaisuus oli lapsille tuntematon ja pysyi
sellaisena.



XXI


Tuon jälleen täysilukuisen perheen uusi elämä kulki nyt selkeänä ja
tyynenä edelleen, kunnes Martin toimeliaisuutta isoova henki sai
virran hiukan väreilemään.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän kyllästyi näkemään Arnoldin
liiketoimien ulkopuolella elävän vain kirjojensa ja muutamain
nuoruuden tovereinsa parissa. Hän koetti pakoittaa häntä kääntämään
vähitellen huomiotaan yleisiin asioihin, mihin hänellä piti olla hyvä
tilaisuus, jos hän isän kanssa kävisi poliittisissa yhdistyksissä,
vaalikokouksissa ja väliin myöskin jossakin niistä lukuisista
esitelmätilaisuuksista, joissa selvitettiin jotain lakia tai
jotain muuta kansan päätöstä sekä päivän tunnuksina olevia yleisiä
kysymyksiä. Niin oppisi hän pian käyttämään hankkimiaan tietoja,
panemaan käytäntöön arvostelukykyään ja vaikuttamaan mukana. Ja se
oli välttämätöntäkin, sillä ilman innostuneita nuoria miehiä puuttui
viisaimmiltakin vanhuksilta puolet elämää.

Mutta Arnold torjui isän vaatimukset siivosti, joskin samalla
varmasti. Hän oli päättänyt, niin selitti hän, rajoittua kaikkien
kansalaisvelvollisuuksiensa täyttämiseen, joihin ohimennen sanoen
kuului sekin, ettei koskaan ota osaa vaaliin, jollei tunne ehdokkaita
eikä ehdottajia. Tuohon niin sanottuun mukana vaikuttamiseen
tahtoi hän kyllä ryhtyä, jos sitä kerran tarvittaisiin, mutta
siihen saakka tehdä huomioita tositapahtumista sekä tarkastella
niiden hedelmiä; niistä tuntisi hän ne henkilötkin, jotka niitä
ovat tuottaneet, paremmin kuin heidän puheistaan, ja puolueet
taasen näistä henkilöistä, samoinkuin heidän kirjoittamistaan
sanomalehtiartikkeleistakin. Mielipiteisiinsä ei hän tahtonut antaa
vaikuttaa eikä sen vuoksi aikonut mennä sinne, missä sellaista
yritetään; ainoastaan siten tunsi hän itsensä vapaaksi sekä
kykeneväksi kerran sanomaan jokaiselle sen, mitä hän totena piti.
Monet nuoret miehet ajattelivat nykyään siten.

Isä ei pysynyt kauemmin vaatimuksissaan; mutta hän tunsi itsensä
loukatuksi, kun nyt supistuikin tähän koko se vaikutus, joka
hänellä piti olla ainoaan poikaansa, hänellä, joka niin omaa etuaan
katsomatta ja vaivojaan säästämättä palveli maataan. Hän tuli
senvuoksi uudelleen siihen ajatukseen, että pojasta oli kouluissa
tullut doktrinääri, jossa kenties piili vain taantumusta. Tuskallinen
epäluulo rupesi hänen mieltään painamaan.

Tämä tosin kääntyi jälleen paremmaksi, kun Arnold eräänä päivänä
pyysi saada kutsua vieraisille muutamia ystäviään, mihin hän sanoi
olevansa velvollinen. Kysymyksessä oli kahdeksan nuorta miestä,
joista osa oli varattomia, jolleikaan köyhiä, mutta toinen osa
rikkaiden perheiden poikia. Arnold toivoi samalla, että isäkin
olisi mukana ja tämä suostuikin, ajatellen heti, että hän siten
saisi tilaisuuden perusteellisemmin tutustua poikansa seurapiiriin
ja mielipiteisiin. Äiti soi pojalleen mielellään tämän ilon, mutta
selitti, että oli hankittava kokki ynnä passari, sillä vanha Leena
ei kyennyt asiaa valvomaan eikä hän itse tiennyt, mikä nykyään oli
tavallista eikä myöskään voinut enää kyökissä seisoa. Tyttäriä ei
myöskään sopinut siihen toimeen valjastaa.

Arnold vastusti näitä toimenpiteitä. Hän ei tahtonut tuoda taloon
loistoa ja ylellisyyttä, mikä hänellä ei ollut mieleenkään
juolahtanut. Hänen ystävänsä olivat järkeviä ja iloisia veitikoita
ja jos vanha Leena valmistaisi pari vankkaa ruokalajia, mihin hän
kyllä vanhastaankin pystyi, ja vaikka hän tarjoaisikin ruokia hiukan
hullunkurisesti, niin kävisi kaikki mainiosti. Jonkun naisapulaisen
voisi äiti kyllä ottaa kyökkiin.

Tästä syntyi pieni kina, kunnes Arnold pääsi voitolle, mutta vain
näennäisesti. Kun hän määrättynä iltana tuli tuntia aikaisemmin
kotiin, seisoi hellan ääressä lumivalkoinen kokki ja ruokasalissa
hännystakkiin puettu passari, joka puuhaili lasien ja lautasten
kanssa ja oli epäilemättä pannut kokoon ne ruokaliinat, jotka
koristelivat valmiiksi katetulla pöydällä olevia lautasia kaniinien,
kukkojen ja jos minkä muotoisina. Maria rouva sanoi, ettei se muutoin
olisi voinut käydä; hän ei voinut onnistumattomilla laitoksilla
saattaa perhettä nousukastavaran maineeseen.

Vieraat saapuivat täsmällisesti, melkein kaikki yhdellä kertaa, niin
että isä Salander saattoi ilmestyä viimeisenä, tarvitsematta liian
kauan odottaa Heti sai hän edullisen vaikutuksen seurueen hyvästä
ulkonäöstä ja avoimesta käytöksestä. Pöydässä hän lisäksi itsekseen
ihmetteli heidän vapaata sävyään ja kaiken huonon keskustelumaneerin
puutetta arkipäiväisine sukkeluuksineen ja kaksimielisyyksineen.
Paremmin kuullakseen puhui hän itse vähän ja varoi vallankin
alkamasta politiikan alalta, saadakseen siten Arnoldin ystävät ja
hänet itsensä sitä vapaammin siihen johtumaan. Hän piti myöskin
riittävästi huolta kieltä irroittavien juomien uudistamisesta. Nuoret
herrat tulivat vain iloisemmiksi, pysyen silti kohtuuden rajoissa.
Keskustelu vilkastui ja kun osanottajat olivat kutakuinkin yhtä
sivistyneitä, hyvin tiedoilla varustettuja ja lisäksi henkeviä, niin
sukeltausivat poliittiset kysymykset yhtä hyvin kuin muutkin esille;
mutta ei silti kuulunut yhtään sanaa, joka olisi viitannut vapauden
vastustamiseen tai kansan halveksimiseen, tuskinpa edes yhtään
teeskentelemättömän karkeaa lausetta tästä tai tuosta halpamaisesta
sykofantista, joita juuri kummitteli sanomalehdissä ja neuvostoissa;
silloin saattoi korkeintaan kuulla: "Mitä hänestä? Sille miehelle on
uransa merkitty, hänen on sitä kuljettava eikä hän jää palkkaansa
vaille!"

Martin vielä ihmetellessä sitä kokemuksenomaista tapaa, johon
tämä nuoriso näytti jo perehtyneen, oli keskustelu siitä aiheesta
siirtynyt jo pois. Ne eivät kykene, ajatteli hän, pysymään yhdessä
aatteessa; heillä ei näytä sittenkään olevan mitään poliittista
suonta! Mutta ennenkuin hän tuota epäilystään ehti harkita, oli
keskustelu siirtynyt kauas vapaille aloille; kukaan ei pyytänyt
esiintyä opettajana tai profeettana ja fraaseja kuului vieläkin
vähemmän; kaikesta näkyi hyvin, että he olivat kypsyneitä
nuorukaisia, jotka tahtoivat pitää itselleen maailman avoimena,
antamatta sitä tupakkamassiin pistää. Martille oli hiukan vaikeata
seurata uusia tai uusimpia vaatimuksia yleisen sivistyskannan
polulla, sillä hän oli monissa asioissa jäänyt kelpolailla jälelle
ja täytyi hänen useammin kuin kerran pyytää selitystä, joka hänelle
annettiinkin ilman viisastelua tai rehentelyä, noin vain itsestään
selvänä asiana, aivan kuten jollekin sanotaan mimmoinen ilma ulkona
on. Ja kaikesta henkäili tärveltymätön rehellisyys, mikä virkisti
hänen sydäntään.

"Jumalan kiitos!" ajatteli hän, "me emme ole turhaan rahojamme
panneet! Ne ovat sittenkin kasvatuksen hedelmiä!"

Kodinko vai valtion, sitä ei hän huolinut mielessään tutkailla.

Pian yhtyi hänkin pöytätoverein iloiseen mielialaan; ritarillisesti
aikoi hän palkita ilmeisen tyytyväisyytensä päättämällä kymmenen
tienoissa jättää Arnoldin pienen pöytäseurueen keskenään jatkamaan
ja itse vanhempana vetäytyä pois. Mutta hänen onnistui vasta puoli
yhdentoista aikana irtaantua ja mennä naisten huoneeseen, jossa nämä
vielä valveella ollen istuivat yhdessä.

"Tuletko viimeinkin, sinä kneippari?" sanoi äiti, "sinulla on
täytynyt olla tavattoman hauskaa siellä nuorten miesten seurassa!
Mimmoista siellä nyt sitten oli?"

"Melkeinpä luulen, ettei minulla ole koko elämässäni ollut niin
hauskaa kuin tänä iltana!" vakuutti mies, "ne ovat kerrassaan
oivallisia miehiä, selväpäisiä ja _nota bene_ säädyllisiä poikia,
joiden kanssa Arnoldimme seurustelee, toveruksia, joista voi sanoa,
että he ovat hyvässä korjuussa, kun ovat toistensa seurassa!"

"Sehän kuulostaa hyvin ilahuttavalta," vastasi Maria rouva iloisena,
"mieluista minun on sitä kuulla! Ja mimmoista osaa sitten Arnold
heidän joukossaan näyttelee?"

"Ei siellä kukaan näyttele mitään osaa! He eivät ole mitään virkoihin
hangottelijoita, voisin minä vannoa, ja tietävät kuitenkin, mitä
he tahtovat, vaikkeivät he siitä paljon lörpöttelekään! Usko
vain, että jos sellaista nuorisoa löytyy paljon, niin en minä ole
tulevaisuudestamme huolissani!"

Kaunopuheliaasti koetti hän tyytyväisinä kuunteleville naisille
suunnilleen kuvata illan kulkua sekä muutamia vieraista, jotka
häntä erikoisesti miellyttivät, kunnes hänet keskeytti voimakkaana
kajahtava laulu, joka kuului salista. Ne lauloivat siellä vahvoin ja
tuorein äänin muuatta elämäniloista laulua, reippaasti ja tahdilleen
ja heti sen jälkeen kuuluivat he lopettavan illanvieton ja ilman
mitään tuntuvampaa melua lähtevän talosta.

"Ai kuinka sievästi se kävi!" huudahtivat nuoret naiset, "ja niin
pyöreä loppu, punktum vain!"

"Siinähän te olette kaikki vielä ylhäällä", sanoi Arnold, joka
kynttilä kädessä astui sisään, "se on hyvä, minä luulinkin jo,
että kirkunamme olisi herättänyt teidät unesta. Minä en mielelläni
halunnut heitä estää, vieläpä itsekin huusin mukana, koska se kerta
oli yhdentekevää."

"Te olisitte voineet vieläkin jatkaa", sanoi äiti, "ja kuitenkin tuo
päättäväinen loppu jätti meihin oivallisen vaikutuksen! Teettekö te
aina niin?"

"Kyllä, jos me kerran laulamme; minä en tiedä, mistä se tapa
on meidän keskuuteemme kotiutunut! Ilon täytyy ilmoille ja kun
me emme mitään virtuooseja ole, niin emme toki halua mitään
päivätyöläisiäkään olla! Mutta nyt hyvää yötä joka taholle ja suuret
kiitokset kärsivällisyydestä! Minä aion vielä ennen maatapanoani
hetkisen lukea!"

Kun Arnold oli mennyt, kysyi äiti Martilta hyvin ihmeissään: "Onko
poika juonut vain vettä? Vielä hetkisen lukea! Ja on niin levollinen
kuin tyyni ilma!"

"Hiton vettä hän on juonut!" sanoi isä Salander. "Hän särpi viiniä
niin paljon kuin kutka hyvänsä muutkin! Hänhän on juuri sinun
poikasi, sinä velhotar!"

Kaikki nauroivat isän lystikkäälle suuttumukselle ja kävivät levolle.

Tyynesti purjehti nyt Martti Salanderin laiva nykyisyyden ja
tulevaisuuden vaiheilla, valmiina kohtaamaan niin myrskyjä kuin
tyventäkin, mutta aina hyvillä toiveilla lastattuna. Paljon täytyi
hänen vielä väärennettynä tavarana heittää mereen; mutta poika
osasi kenenkään huomaamatta tasoittaa lastia niin hyvin, ettei
mitään vaappumista ilmennyt ja että laiva pysyi vastustuskykyisenä
niitä pahoja kallioita vastaan, joita milloin tällä, milloin tuolla
taivaanrannalla näkyviin sukelsi.

Myöskin tuo Louis Wohlwendin musta rosvolaiva, joka pian miehen ijän
oli Martin kulkuväylällä risteillyt, pujahti vielä kerran esiin,
mutta kykenemättä enää kiinni iskemään. Oli jo kutakuinkin varmaa,
että hän Martilta kavaltamallaan saaliilla oli tuolla tunnetulla
tavalla itselleen vaimon keinotellut, siten pelastaen tuon kavalletun
omaisuuden sekä vaimonsa perinnön. Hänelle ei siis rosvoaminen
suinkaan ollut enää välttämätöintä mutta hän piti nyt tuota
"vanhaa ystäväänsä" kerta kaikkiaan yksityisomaisuutenaan, jonka
kimppuun hänen synnynnänen, typeryytensä häntä yhä ajoi. Tuo typerä
uskonnonperustamispuuha oli hänellä siinä toimessa naamarina, samalla
kuin se tyydytti hänen paksua turhamaisuuttaan, jonka orjana hän koko
elämänsä ijän oli ollut.

Salanderilaiset eivät säälistä hänen poikiinsa ja todennäköisesti
syyttömään naisväkeensä voineet vieläkään näyttää sitä
todistuskappaletta, joka hänet olisi tuossa tuokiossa kukistanut. He
tyytyivät vain siihen, että lyhyesti torjuivat hänet luotaan missä
muodossa hän heidän puoleensa sitten kääntyikin, ja sanomatta hänelle
syytä tähän menettelyynsä.

Niin joutui hän lopuksi sietämättömään epätietoisuuteen ja kadotti
peräti typerän itseluottamuksensa. Hän lähti tiehensä löytääkseen
muualta sen tyhjän, mikä hänelle oli suotu.

Eräänä iltana ilmestyi Möni Wighart, tuo uskollinen, ja kertoi
nähneensä Wohlwendin asemalla, jonne hän oli ilmestynyt naisineen,
kirstuineen ja koreineen sekä ilkeine silmäyksineen ja matkustanut
pikajunalla pois.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Martti Salander - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home